Title: Paita
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Paita" ***


PAITA

Kirj.

Anatole France


43. ranskalaisesta painoksesta suomentanut

L. Onerva



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1915.



SISÄLLYS:

  1. Kuningas Kristoffer, hänen hallituksensa, tapansa ja sairautensa.
  2. Tohtori Rodrigon parannuskeino.
  3. Herrat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus etsivät onnellista miestä
     kuninkaan palatsista.
  4. Hieronymus.
  5. Kuninkaallinen kirjasto.
  6. Volmarin herttua.
  7. Rikkauden suhde onneen.
  8. Pääkaupungin salongit.
  9. Onni olla rakastettu.
 10. Onko onni siinä, että olemassaolon-tunto lakkaa.
 11. Sigismundus Dux.
 12. Onko pahekin avu.
 13. Kirkkoherra Puolikinnas.
 14. Onnellinen ihminen.



Anatole France


Anatole France (synt. 1844) on nykyisen Ranskan huomatuimpia nimiä
henkisen elämän alalla — kaunokirjailijana suuri tyylimestari ja
ajattelijana terävä elämänkysymysten seuloja. Hänen kirjallisen
työskentelynsä johtavana aatteena on inhimillisen tiedon ja
sivistyskehityksen kiitellyn oivallisuuden epäily, ja onpa hän toiselta
puolen myös asettunut sille kannalle, että tietämättömyys onkin
sekä onnen että olemassaolon ehto: nykyaikainen sivistys on hänen
mielestään vain oppinutta raakalaisuutta, yksinkertainen iloitseminen
kauneudesta ja luonnollinen sydämenhyvyys ovat todellisempaa kuin
tieteily ja tietämyskyky. Näitä filosofisia käsityksiään hän vasiten
esittää v. 1894 ilmestyneessä "Le jardin d'Epicure" teoksessaan, mutta
ne ilmenevät hänen tuotannossaan kauttaaltaankin eivätkä vähimmin
tässä pikku suomennoksessa, satunovellissa, joka kuuluu v. 1909
ilmestyneeseen kokoelmaan nimeltä "Les sept femmes de Barbe-Bleue?
(”Siniparran, seitsemän- vaimoa").

Tietämättömyyden kaunopuheinen puolustaja on itse mitä monipuolisimmin
sivistynyt lukumies, joten hän teoksissaan kykenee eloisasti asettumaan
eri sivistys- ja aikakausiin, eläytymään niiden henkeen, esittäessään
ihmiskuntaa kaikilta mahdollisilta näkökannoilta. France ei ole
välittänyt tarkoin harkittujen romaanien luomisesta, vaan pikemmin
yhdistelee mieleensä juolahtaneita eri aiheita, pidellen niitä
kiehtovan taiteellisesti ja leikittelevällä mielikuvituksella. Hänen
runsaanlaisesta tuotannostaan on vain muuan varhainen romaani tähän
asti ilmestynyt suomeksi, ja tarpeelliselta on tuntunut esitellä hänet
tällaisessa huokeahintaisessa sarjassa, jonka ohjelmana on edustaa
laajalle pohjalle suunniteltua valikoimaa maailmankirjallisuudesta.
Soveliaimmalta on näyttänyt tällöin satunovelli, jonka alkuperäinen
muoto on yltyleiseen tunnettu; lukijalla on sitä parempi tilaisuus
tarkkailla, millä tavoin ranskalaisen kulttuurin edustaja — kulttuurin
arvoa halventaessaankin — laajentaa tällaista vanhaa aatetarinaa ja
käyttää sitä omien opetustensa välineenä. Siinä myös ilmenee selkeästi
kansallisluonne, jonka piirteistä kevytmielisyys on varmaan liiaksikin
pistänyt ulkomaalaisen silmään, vaikka se useinkin merkitsee vain
suorapuheisuutta asioista, jotka muualla eivät vaiteliaisuudella tule
olemattomiksi.



1. LUKU.

Kuningas Kristoffer, hänen hallituksensa, tapansa ja sairautensa.


Kristoffer V ei ollut mikään huono kuningas. Hän noudatti tarkalleen
eduskunnallisen hallitusmuodon säädöksiä eikä milloinkaan vastustanut
valtiopäiväin tahtoa. Tämä alistuminen ei tuntunut hänestä lainkaan
raskaalta, sillä hän oli tullut huomaamaan, että jos onkin useita
keinoja päästä valtaan, niin ei ole enempää kuin yksi pysyttäidä
vallassa tai käyttää valtaansa — ja että kaikki hänen ministerinsä,
mitä alkuperää he sitten olivatkin, ja mitä periaatteita, aatoksia ja
mielipiteitä he kannattivatkin, kuitenkin hallitsivat samalla tavalla:
muutamista puhtaasti muodollisista pikku eroavaisuuksista huolimatta
he turvallisen tarkoin toistivat edeltäjäinsä menetelmiä. Sentähden
hän empimättä hyväksyikin johtoon kaikki eduskunnan ehdokkaat, antaen
kuitenkin etusijan vallankumouksellisille, koska nämä yleensä olivat
kiivaimpia virkavaltansa toimeenpanijoita.

Omasta puolestaan hän parhaiten harrasti ulkoasioita. Hän teki usein
valtiollisia matkoja, söi ja metsästi toisten kuningas-serkkujensa
kanssa sekä kehui olevansa paras ulkoasiain ministeri, mitä suinkin
saattoi ajatella. Sisäasioissa hän kunnostausi niin hyvin kuin huonot
ajat sallivat. Kansa ei häntä erittäin suuresti rakastanut tai
kunnioittanut, mikä seikka takasi hänelle sen kallisarvoisen edun,
ettei hän koskaan tuottanut pettymyksiäkään. Ollen osaton kansan
innostuksesta ei häntä myöskään uhannut epäsuosio, joka aina varmasti
odottaa jokaista yleisön mielikkiä.

Hänen valtakuntansa oli rikas. Teollisuus ja kauppa kukoistivat siellä,
mutta eivät kuitenkaan siinä määrin, että se olisi naapurivaltioissa
herättänyt rauhattomuutta. Etenkin raha-asiat olivat oivallisella
kannalla. Valtion luotto näytti järkähtämättömältä; rahamiehet puhuivat
siitä innostuneina ja hartain mielin, silmät täynnä jalon mielisuosion
kyyneleitä. Myöskin kuningas Kristoffer niitti osan tästä kunniasta.

Talonpojat panivat huonon vuodentulon hänen syykseen; mutta
osittainenkin kato oli harvinainen tapaus. Maaperän hedelmällisyys
ja raatajain kärsivällisyys saivat aikaan, että maassa oli
runsaasti hedelmiä, viljaa, viiniä ja karjaa. Tehtaiden työmiehet
peloittivat jatkuvilla ja tuimilla hyökkäyksillään porvareita, jotka
vetosivat kuninkaaseen, jotta hän suojaisi heitä yhteiskunnallista
vallankumousta vastaan; työmiehet eivät puolestaan voineet syöstä
häntä valtaistuimelta, sillä he olivat heikompana puolena, eivätkä
he sitä erittäin halunneetkaan, kun eivät voineet nähdä, mitä hyötyä
heillä olisi tästä valtiokeikauksesta. Hän ei helpottanut eikä lisännyt
heidän taakkaansa, jotta he muuttumatta koskaan vaaraksi pysyivät aina
uhkauksena.

Tämä ruhtinas saattoi myös luottaa sotajoukkoon: siinä vallitsi hyvä
henki. Sotaväessä vallitsee aina hyvä henki, kaikkiin toimenpiteisiin
ja varokeinoihin on ryhdytty, jotta se siinä säilyisi; se on valtion
ensimäinen välttämättömyys. Sillä jos se kadottaisi sen, olisi
hallituskin tuossa tuokiossa kumottu. Kuningas Kristoffer suojasi
uskontoa. Totta puhuen ei hän ollut mikään harras uskovainen, ja jotta
hän ei ajattelisi vastoin uskonkappaleita piti hän varmuuden vuoksi
hyödyllisempänä olla tutustumatta ainoaankaan niistä. Hän kuunteli
säännöllisesti messua kappelissaan sekä jakeli runsaasti armon- ja
suosionosoituksia piispoilleen; näiden joukossa oli kolme tai neljä
kiihkokatolilaista, jotka eivät tehneet muuta kuin sättivät ja
solvasivat häntä. Virkamiehistön orjailu ja halpamaisuus herättivät
hänessä voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut ymmärtää, miten
hänen alamaisensa saattoivat sietää niin väärää oikeutta; mutta nämä
virkamiehet korvasivat häpeällisen heikkoutensa voimakkaiden suhteen
heltymättömällä kovuudellaan heikkoja kohtaan. Heidän ankaruutensa oli
täten yhteisten etujen valvomista ja erittäin kunnioitusta herättävää.

Kristoffer V oli huomannut, ettei hänen teoillaan ollut sanottavaa
vaikutusta asiain menoon tai että niillä oli vallan päinvastainen
vaikutus kuin hän oli odottanut. Sentähden hän toimikin mahdollisimman
vähän. Julkiset ritarimerkit ja arvonylennykset olivat hänen parhaat
hallitusvälineensä. Hän jakoi niitä etenkin vastustajilleen, jotka
olivat siitä yhtaikaa nöyryytettyjä ja tyytyväisiä.

Kuningatar oli lahjoittanut hänelle kolme poikaa. Hän oli ruma,
häijy, saita ja tyhmä, mutta kansa, joka tiesi kuninkaan laiminlyövän
ja pettävän häntä, ylisti ja kunnioitti häntä kaikin tavoin.
Tunnusteltuaan monenlaisia ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia
naisia oli kuningas lopulta valinnut mielitietykseen rouva Kananheimon,
jota hän kunnioitti säännöllisillä käynneillään. Naisissa hän oli aina
rakastanut uutuuden viehätystä; mutta uusi nainen ei ollut enää mikään
uutuus hänelle, ja vaihtelun yksitoikkoisuus kävi hänelle raskaaksi.
Kiusaannuksissaan hän aina palautui rouva Kananheimon luo, ja tuo sama
"ennen nähty", joka oli hänestä sietämätöntä, kun hän tapasi sen ensi
kertaa näkemissään naisissa, kävi sentään jotenkuten laatuun, kun se
kuului vanhalle ystävättärelle. Siitä huolimatta tämä ikävystytti häntä
vahvasti ja jatkuvasti. Väliin, kun hän oli aivan suunniltaan tästä
alituisesta tuhmansekaisesta samankaltaisuudesta, koetti hän saada
vaihtelua aikaan valepukujen avulla ja puetti hänet tyrolittareksi,
andalusialaiseksi, kapusinimunkiksi, rakuunakapteeniksi, nunnaksi,
saattamatta silti hetkeksikään unohtaa kyllästymistään häneen.

Hänen pääasiallisena harrastuksenaan oli metsästys, tuo kaikkien
kuninkaiden ja ruhtinaallisten sukuperintö, jonka he ovat saaneet
lahjaksi alkuihmiseltä — muinaisajan välttämättömyys, joka vähitellen
on muuttunut huvitukseksi; — väsyttävä toimitus, josta ylhäiset
ovat tehneet itselleen ilon. Kaikki ilo on ihmisellä vaivan takana.
Kristoffer V metsästi kuusi kertaa viikossa.

Eräänä päivänä ollessaan metsällä sanoi hän herra Nelilehdelle,
ylimäiselle tallimestarille:

— Mikä surkeus onkaan hirvenjahti!

— Sire, — vastasi tallimestari, — tulette olemaan hyvin tyytyväinen
voidessanne levätä ajon jälkeen.

— Nelilehti, — huokasi kuningas, — olen aina huvitteleinut juuri siten,
että ensin olen väsyttänyt itseni ja sitten levännyt. Mutta nyt en
keksi enää mitään hupia enempää toisesta kuin toisestakaan. Kaikki
hommailu tuntuu minusta tyhjältä kuin laiskuus, ja lepo väsyttää minua
niinkuin vaivaloinen aherrus.

Näin siis Kristoffer V kymmenen hallitusvuoden jälkeen, jotka olivat
kuluneet ilman vallankumouksia ja ilman sotia ja joiden aikana hän
alamaistensa keskuudessa oli saavuttanut taitavan valtiomiehen maineen
ja saanut määräämisvallan kuninkaiden parissa, ei löytänyt enää mitään
iloa eikä nautintoa maailmasta. Synkkään alakuloisuuteen vajonneena hän
puhui useasti tähän tapaan:

— Minulla on lakkaamatta mustat lasit silmieni edessä, ja
kylkirustojeni alla tunnen raskaan kivimöhkäleen, jonka päällä istuu
suru.

Hänellä ei ollut ruokahalua eikä unenlahjaa.

— Minä en voi syödä enää mitään, — sanoi hän usein herra Nelilehdelle
muhkeiden kulta- ja hopeakulhojensa edessä. — Kuitenkaan en, ikävä
kyllä, osaa erityisesti kaivata pöydän iloja, sillä en ole koskaan
saanut nauttia niistä; sitä iloa ei kuninkaalle suoda koskaan! Minulla
on huonoin ruoka koko valtakunnassani. Ainoastaan yhteinen kansa syö
hyvin; rikkailla on kokit, jotka varastavat ja myrkyttävät heitä.
Suurimmat kokit ovat ne, jotka varastavat ja myrkyttävät kaikkein
eniten, ja minulla on Europan etevämmät keittiötaiturit. Kuitenkin
olen minäkin oikeastaan luonnostani herkkusuu ja olisin niinkuin joku
toinenkin mielelläni syönyt makupaloja, jos vain asemani olisi antanut
myöten.

Hän valitteli ristiluitaan säjöilevän ja vatsaansa painostelevan, tunsi
yleistä heikkoutta, kärsien hengenahdistusta ja sydämentykytystä. Aika
ajoin myös veri nousi ilkeästi päähän.

— Minä tunnen, — sanoi hän, — lakkaamatta jonkunlaista epämääräistä
herkeämättömän tasaista kipua, johon kyllä tottuu, mutta jota silloin
tällöin vihlovan tuskan salamat halkovat. Siitä johtuu voimattomuuteni
ja levottomuuteni.

Hänen päätään alkoi usein huimata; hän sai pyörrytys- ja
kouristuskohtauksia, hermosäryn ja puistatuksen puuskia sekä niin kovia
pistoksia molempiin kylkiin, ettei hän voinut hengittää.

Kuninkaan molemmat henkilääkärit tohtori Tinaharkko ja professori
Aasinleuka totesivat hänen potevan neurasteniaa.

— Epäselvästi kehittynyt taudinpesä! sanoi tohtori Tinaharkko.
— Riittämättömästi rajoittunut sairaustapaus, ja siksi melkein
tavoittamaton...

Professori Aasinleuka keskeytti:

— Eikö totta, Tinaharkko, tässä meillä on edessämme oikea patologinen
Proteus, joka Merehisen tavoin vaihtaa muotoaan lakkaamatta lääkärin
sitä lähennellessä, pukeutuen mitä omituisimpiin ja kauhistuttavimpiin
hahmoihin, milloin vatsahaavan korppikotkaksi, milloin
munuaistulehduksen myrkylliseksi käärmeeksi, — äkkiä se nostaa näkyviin
keltataudin kelmeät kasvot, väliin taas keuhkotaudin punoittavat
poskipäät tai vääntelee kuristushimoisia sormiaan niin, että voisi
luulla sillä olevan rasvasydämen. Lyhyesti sanoen, se kummittelee
kaikkien ihmisruumiin kuolintautien aaveena, kunnes se vihdoin väistyen
lääkinnällisen käsittelyn tieltä tunnustaa itsensä voitetuksi ja
pakenee todellisessa hahmossaan: tautien apinana.

Tohtori Tinaharkko oli kaunis, kohtelias, miellyttävä, naisten
suosikki, joiden avulla hän ihasteli itseään. Ollen ylhäinen tiedemies
ja hienon maailman lääkäri osasi hän erottaa ylimyksellisyyden
vieläpä jokaisessa umpisuolessa ja mahalaukussakin ja tehdä tarkan
luokkaeron yhteiskunnallisesti eri asemissa olevien kohtujen välillä.
Professori Aasinleuka oli pieni, paksu, lyhyt, ruukun muotoinen ja
suuri suunsoittaja, mutta muuten mitättömämpi kuin hänen virkaveljensä
Tinaharkko. Hänellä oli samat vaatimukset kuin tällä, mutta vaikeampi
puolustaa niitä millään. He vihasivat toisiaan; mutta tultuaan
huomaamaan, että he taistellessaan toisiaan vastaan tuhoutuisivat
molemmat, teeskentelivät he täydellistä yhteisymmärrystä ja ajatusten
sopusointua, — toinen oli tuskin ehtinyt ilmaista ajatuksensa ennenkuin
toinen jo kiirehti sen omaksumaan. Vaikkakin he molemminpuolisesti
halveksivat toistensa kykyä ja älyä, eivät he kuitenkaan pelänneet
vaihtaa mielipiteitä, tietäen hyvin, ettei siinä vaihtokaupassa
olisi mitään vaaraa, ei häviämisen eikä voittamisen mahdollisuutta,
koska oli kysymys ainoastaan lääketieteellisistä mielipiteistä.
Alussa ei kuninkaan sairaus tuottanut heille mitään levottomuutta.
He luottivat siihen, että sairas itsestään paranisi sillaikaa kun he
hoitaisivat häntä ja että tämä onnellinen yhteensattuma luettaisiin
heidän ansiokseen. Yhteisestä päätöksestä he suosittivat pidättyvää
elämäntapaa ("hermosairaille ei lemmenleikkiä"), vahvistavaa
ravintojärjestystä, ruumiinliikuntoa ulkoilmassa, järkevästi
sovellettua vesiparannusta. Tinaharkko ehdotti vielä Aasinleuan
suostumuksella sulfokarbonaattia ja kloorimetyyliä. Aasinleuka määräsi
Tinaharkon myöntymyksellä lisäksi opiumia, Moraalin ja bromin sekaisia
liuoksia.

Mutta useampia kuukausia kului kuninkaan tilan näyttämättä vähääkään
parantuvan. Eikä aikaakaan, kun jo kärsimykset kävivät kovemmiksikin.

— Minusta tuntuu, — sanoi Kristoffer V lääkäreilleen makaillessaan
eräänä päivänä leposohvallaan, — minusta tuntuu siltä kuin jyrsisi
liuta rottia sisälmyksiäni ja kuin vatsassani asuisi joku hirvittävä
kääpiö, tuollainen punaiseen hiippaan, mekkoon ja tossuihin piiloutunut
vuorentonttu, joka lohkoo sitä pala palalta ja kaivelee sen syvyyksiä.

— Sire, — sanoi tohtori Tinaharkko, — tuo on myötämielistä tuskaa.

— Minusta se on vastenmielistä, — vastasi kuningas.

Professori Aasinleuka tuli selityksineen avuksi.

— Ei Teidän Majesteettinne vatsa eikä myöskään sisälmystö ole sairas,
mutta jos ne kuitenkin aiheuttavat teille kärsimyksiä, niin se
tapahtuu, sanokaamme vaikka näin, myötätunnosta keskushermostoanne
kohtaan, jonka lukemattomat ärtyneet ja hämmentyneet säikeet riipovat
joka suuntaan vatsaa ja sisälmyksiä ikäänkuin hehkutetut platinalangat.

— Neurastenia, jatkoi Aasinleuka, kas siinä oikea patologinen Proteus.

Mutta kuningas lähetti heidät molemmat pois.

Kun he olivat menneet, virkahti herra Pyhä-Sylvanus, kuninkaan
yksityisasiain sihteeri:

— Sire, kysykää neuvoa tohtori Rodrigolta.

— Niinpä niin, sire, sanoi herra Nelilehti, lähettäkää hakemaan tohtori
Rodrigoa. Ei ole enää muuta neuvoa.

Tähän aikaan tohtori Rodrigo herätti huomiota kautta maailman.
Hän näkyi melkein yht’aikaa kaikissa maailman paikoissa. Hän otti
käynneistään sellaisen maksun, että miljoonamiehetkin tunnustivat hänen
arvonsa. Hänen virkaveljensä kautta koko maapallon, mitä he sitten
yksityisesti ajattelivatkin hänen taidostaan ja luonteensa laadusta,
puhuivat kuitenkin eräänlaisella kunnioituksella miehestä, joka oli
äkkiä saanut nostetuksi lääkärinpalkkiot siihen asti kuulumattomaan
korkeuteen; monet ylistivätkin hänen menetelmiään, väittäen osaavansa
samoja ja käyttävänsä niitä halvemmalla, ja se vain lisäsi hänen
maailmanmainettaan. Mutta kun tohtori Rodrigoa huvitti sulkea pois
sairashoidostaan kaikki laboratoriotuotteet ja apteekkien valmisteet ja
kun hän ei milloinkaan seurannut lääkekirjojen kaavoja, olivat hänen
parannuskeinonsa hämmästyttävän outoja ja eriskummallisia.

Vaikka herra Pyhä-Sylvanus ei ollutkaan koskaan itse turvautunut
Rodrigon apuun, luotti hän kuitenkin täydellisesti häneen ja uskoi kuin
Jumalaan.

Hän pyytämällä pyysi kuningasta kutsuttamaan ihmelääkäriä. Mutta
turhaan.

— Minä tyydyn, sanoi Kristoffer V, Tinaharkkoon ja Aasinleukaan, sillä
minä tunnen heidät; minä tiedän, että heistä ei ole mihinkään, jota
vastoin minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä Rodrigo kykenee.



2. LUKU.

Tohtori Rodrigon parannuskeino.


Kuningas ei ollut koskaan oikein pitänyt kahdesta henkilääkäristään.
Kun hän oli puoli vuotta sairastellut, kävivät he hänelle aivan
sietämättömiksi. Heti kun hän vain kaukaakin näki nuo kauniit viikset,
jotka seppelöivät tohtori Tinaharkon ikuista ja voitollista hymyä, ja
nuo molemmat mustat hiussarvet, jotka olivat liimatut kiinni Aasinleuan
päälakeen, kiristeli hän hampaitaan ja käänsi äkäisesti katseensa
toisaalle. Eräänä yönä hän heitti ikkunasta ulos kaikki heidän
lääkejuomansa, pillerinsä ja jauheensa, jotka täyttivät huoneen ilkeän
masentavalla löyhkällä. Hän ei senjälkeen ainoastaan varonut tekemästä
kaikkea, mitä he määräsivät, vaan lisäksi ehdoin tahdoin toimi juuri
vastoin heidän ohjeitaan. Hän jäi makuulle silloin kun he ehdottivat
liikehtimistä, rehki ja rimpuili silloin kun he määräsivät lepoa, söi
silloin kun he vaativat häntä noudattamaan ankaraa elantojärjestystä,
paastosi silloin, kun he suosittelivat voimakasta ravintoa, ja kaiken
lisäksi osoitti hän rouva Kananheimoa kohtaan niin väärentelemättömän
nuorekasta lemmenkiihkoa, että tämä ei voinut uskoa edes omien
aistiensa todistukseen, vaan luuli näkevänsä unta. Missään tapauksessa
hän ei parantunut, mistä seikasta voi päättää, että lääketiede
on petollinen taito ja että sen ohjeet, kummin päin niitä sitten
seurattaneekin, ovat yhtä turhia. Hän ei tullut niistä huonommaksi,
mutta ei myöskään paremmaksi.

Hänen runsaat ja moni-ilmeiset tuskansa eivät luopuneet hänestä.
Hän valitteli nyt, että hänen aivoihinsa oli asettunut kokonainen
muurahaispesä ja että tämä toimelias ja sotainen yhdyskunta kaiverteli
sinne käytäviä, huoneita, varastoaittoja, kuletti sinne muonavaroja ja
rakennustarpeita, asetti sinne muniaan miljaardittain, ravitsi siellä
pienokaisiaan, toimeenpani piirityksiä, teki ja torjui hyökkäyksiä ja
kävi siellä koko ajan ankaraa taistelua. Hän tunsi selvästi, niin hän
sanoi, joka kerran kun joku muurahaissoturi terävillä leukaperillään
musersi vihollisensa hennon rintakehän.

— Sire, sanoi herra Pyhä-Sylvanus, lähettäkää hakemaan tohtori
Rodrigoa. Hän parantaa teidät varmaan.

Mutta kuningas vain nosti olkapäitään, ja muutamana heikkouden ja
hajamielisyyden hetkenä hän pyysi takaisin lääkkeensä ja alistui
jälleen lääkäriensä hoitoon. Hän ei mennyt enää rouva Kananheimon
luo, vaan otti hartaasti salpietarihappoisia ukonhattu-pillereitä,
jotka siihen aikaan olivat parhaassa uutuudenvoimassaan ja
nuoruudenkukoistuksessaan. Tämä kieltäytyvä elämäntapa ja sairaanhoito
tuottivat ennen pitkää sellaisen tukehtumiskohtauksen, että
kieli oli revetä hänen suustaan ja silmät kieriä päästä. Hänen
vuoteensa asetettiin silloin pystyyn niinkuin seinäkello, ja hänen
tukehtumistuskaiset kasvonsa paistoivat siitä esiin niinkuin punainen
kellotaulu.

— Sydänhermosto kapinoi valtavasti, sanoi professori Aasinleuka.

— Se on täydessä kuohumistilassa, lisäsi tohtori Tinaharkko.

Herra Pyhä-Sylvanus käytti tilaisuutta hyväkseen uudestaan
suosittaakseen tohtori Rodrigoa, mutta kuningas torjui jäntevästi
tämän ehdotuksen luotaan huomauttaen, ettei hän tarvinnut enää lisää
lääkäreitä.

— Sire, vastasi Pyhä-Sylvanus, tohtori Rodrigo ei ole mikään lääkäri.

— Eikö todellakaan! huudahti Kristoffer V; tuo mitä nyt sanotte, herra
Pyhä-Sylvanus, puhuu suuresti hänen edukseen ja virittää minut hänelle
koko joukon suosiollisemmaksi. Hän ei siis ole lääkäri. Mikä hän sitten
on?

— Suuri viisas, suuri nero, sire, joka on keksinyt säteilevässä tilassa
olevan aineen ennenkuulumattomat ominaisuudet ja sovelluttanut niitä
lääketieteeseen.

Mutta äänellä, joka ei sietänyt vastaansanomista, kielsi kuningas
käskyläissihteeriään puhumasta mitään tuosta puoskarista.

— En koskaan, murisi hän, en koskaan ota vastaan häntä, en koskaan.

Kristoffer V:n kesä kului jotakuinkin mukiinmenevästi. Hän teki
pitemmän merimatkan kahdensadan tonnin kantoisella huvijahdilla
rouva Kananheimon kanssa, joka sitä tilaisuutta varten oli puettu
merenvaahdoksi. Hän antoi jahdissaan aamiaiset eräälle tasavallan
presidentille, eräälle kuninkaalle ja eräälle keisarille sekä vahvisti
siellä yksissä neuvoin heidän kanssaan maailman rauhan. Hänestä oli
ikävää noin päätellä kansojen kohtalosta; mutta löydettyään sensijaan
rouva Kananheimon kammiosta erään työläistyttösiä varten kirjoitetun
vanhan romaanin, luki hän sen kannesta kanteen niin kiihkeällä
mielenkiinnolla, että hän joksikin tunniksi suloisesti unohti koko
elämän todellisuuden. Niinpä siis, lukuunottamatta joitakin tavallisen
päänsäryn, hermokivun, reumatismin ja elämään kyllästymisen puuskia,
hänen tilansa oli verrattain siedettävä. Syksyn tullen hän sai takaisin
entiset tuskansa. Hän kärsi sanoin kuvaamattomasti, niinkuin ihminen,
jonka ruumis jaloista vyötäisiin asti on jäässä, mutta koko runko
liekkien vallassa. Mutta enimmin häntä kuitenkin kidutti ja hirvitti
se, että häntä tämän lisäksi ahdistivat eräänlaiset tunnelmat, joita
hän ei voinut edes selittää, — epämääräiset kauhuntilat. Toiset niistä,
sanoi hän, olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn
hänen päässään. Verenvähyys uuvutti häntä ja hänen heikkoutensa
lisääntyi päivä päivältä, kärsimiskykynsä lainkaan vähenemättä.

— Herra Pyhä-Sylvanus, sanoi hän eräänä aamuna levottoman yön jälkeen,
te olette minulle useamman kerran puhunut tohtori Rodrigosta. Antakaa
hänen tulla.

Tohtori Rodrigo oli näihin aikoihin nähty Kap-maalla, Melbournessa,
Pietarissa. Heti lähetettiin kaapeliviestit ja langattomat sähkösanomat
kaikkiin näihin suuntiin. Ei ollut vielä viikkoakaan kulunut, kun jo
kuningas alkoi hartaasti tiedustaa tohtori Rodrigoa. Seuraavina päivinä
hän kysyi joku minuutti: "Eikö hän jo pian tule?"

Häntä lohdutettiin sillä, että Hänen Majesteettinsa ei ollut suinkaan
mikään halveksittava potilas ja että Rodrigo matkusti uskomattoman
nopeasti. Mutta mikään ei voinut tyynnyttää sairaan kärsimättömyyttä.

— Hän ei tulekaan, huokaili hän, saattepa nähdä, että hän ei tule.

Genuasta saapui sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Rodrigo
oli tulossa _Preussen_-laivalla. Kolme päivää myöhemmin tuo
suurmaailmallinen lääkäri, tehtyään ensin röyhkeän alentuvaisen
vieraskäynnin virkaveljiensä Tinaharkon ja Aasinleuan luo, ilmestyi
palatsiin.

Hän oli nuorempi ja kauniimpi kuin tohtori Tinaharkko ja hänen
ilmeensä oli ylpeämpi ja ylväämpi. Kunnioituksesta luontoa kohtaan,
jota hän totteli joka asiassa, hän antoi tukkansa ja partansa vapaasti
kasvaa ja muistutti ulkonäöltään noita muinaisajan filosofeja, joita
kreikkalaiset ovat veistäneet marmoriin.

Tutkittuaan kuningasta hän sanoi:

— Sire, lääkärit, jotka puhuvat taudeista niinkuin sokeat väreistä,
sanovat että teitä vaivaa neurastenia eli hermojen heikkous. Mutta
täten todettuaan tautinne eivät he siitä huolimatta kykene sitä
parantamaan, sillä elimellistä kudosta ei voida uudistaa muilla
keinoin kuin niillä, joita luonto on käyttänyt niitä rakentaessaan.
Mitkä ovat siis luonnon keinot ja menettelytavat? Luonnolla ei ole
kättä eikä erikoista työkalua; se on hienon hieno, se on henkevä;
kaikkein valtavimpiinkin rakennelmiinsa se käyttää äärettömän pieniä
ainesosia, atoomia, protyylia. Näkymättömästä sumusta se luo kallioita,
metalleja, kasveja, eläimiä, ihmisiä. Millä tavoin? Vetovoiman,
painolain, erittyväisyyden, läpitunkevaisuuden, liukenevaisuuden,
imeytyväisyyden, hiushuokoisuuden, sisäisen sukulaisuuden ja
myötämielisyyden avulla. Yksin hiekkajyvänkin luo se samoin kuin se
on luonut Linnunradan: avaruuksien sopusointuisuus vallitsee niin
toisessa kuin toisessakin; molemmat ovat ne olemassa ainoastaan niitä
muodostavien ainesosien liikkeen vaikutuksesta, mitkä ainesosat
juuri ovat niiden soiva, rakastava ja ainaisessa liikkeessä oleva
sielu. Ei ole mitään rakenteellista eroa taivaan tähtien ja noiden
pölyhiukkasten välillä, jotka tuossa tanssivat edessämme huoneeseen
tunkeutuvassa auringonsäteessä, ja pienin noista pölyhiukkasista on
yhtä ihana kuin Sirius, sillä kaikissa luomakunnan olioissa tapahtuu
tuo sama äärettömän pieni, muotoa antava ja elämää ylläpitävä ihme.
Siten työskentelee luonto. Tuosta näkymättömästä, huomaamattomasta
ja punnitsemattomasta se on kehittänyt koko tämän avaran, aistein
havaittavan maailman, jota meidän henkemme nyt arvioi ja punnitsee, ja
se, mistä se on meidät itsemme tehnyt, on mitättömämpää kuin hengähdys.
Toimikaamme siis samoin kuin se tuon punnitsemattoman, näkymättömän
ja huomaamattoman avulla, käyttäen hyväksemme samaa myötämielisyyden
vetovoimaa ja hienon hienoa läpitunkevaisuutta. Siinä asian ydin. Miten
sovelluttaa sitä kyseessä olevaan tapaukseen? Miten elvyttää jälleen
loppuun kuluneet hermot, kas siinä seikka, joka meidän vielä on saatava
selville.

Ja ensinnäkin, mitä ovat hermot? Jos kysymme niiden määritelmää keltä
hyvänsä vähäpätöisimmältäkin fysiologilta, jopa vaikka esimerkiksi
joltakin Aasinleualta tai Tinaharkolta, saamme heti vastauksen.
Mitä ovat hermot? Lankoja, säikeitä, jotka lähtevät aivoista ja
selkäytimestä ja jakautuvat ruumiin kaikkiin osiin, välittäen niihin
tajunnan kiihoituksia ja pannen liikkeelle toimintaa välittäviä
jäseniä. Hermot ovat siis aistimusta ja liikuntoa. Tämä riittääkin jo
meille valaisemaan niiden sisäisen kokoonpanon, niiden oleellisimman
olemuksen: annettakoon sille sitten mikä nimi hyvänsä, niin on se
samaa, jota me aistimusten piirissä nimitämme iloksi ja siveellisyyden
piirissä onneksi. Missä vain on ilon ja onnen atoomeja, siellä on
myös hermojen uudistumisainetta. Ja kun minä sanon ilon atoomi,
tarkoitan sillä todellakin erästä aineellista oliota, erästä määrättyä
elinainetta, tuntevaa kappaletta, joka voi ilmetä kaikissa neljässä
tilassa: kiinteässä, juoksevassa, kaasumaisessa ja säteilevässä,
kappaletta, jonka atoomipainon voi määrätä. Ilo ja suru, joiden
vaikutukset ovat tuttuja ihmisille, eläimille ja kasveille aina
aikojen alusta, ovat todellisia elinaineita: ne ovat ainetta, koska ne
ovat henkeä ja koska luonto kaikissa kolmessa ilmestymismuodossaan,
liikkeenä, aineena ja älynä, on yhtä. Tarvitsee siis vain hankkia
riittävä määrä ilon atoomeja ja istuttaa ne elimistöön ihohuokoisuuden
ja hengityksen avulla. Sentähden määrään teidät pitämään onnellisen
miehen paitaa.

— Mitä! huudahti kuningas, te tahdotte, että käyttäisin onnellisen
miehen paitaa!

— Niin, aivan ihoa vasten, sire, jotta teidän kuivettunut nahkanne
imisi itseensä niitä onnen ainesosia, joita tuon onnellisen miehen
hikirauhaset ovat uhonneet eristyskanaviaan myöten hänen onnentäydestä
kudoksestaan. Sillä tiedättehän, miten iho toimii: se hengittää sisään
ja ulos, välittäen lakkaamatonta aineenvaihdosta ympäristössään.

— Ja tuo on siis se parannuskeino, jonka minulle määräätte, herra
Rodrigo?

— Sire, sen tehokkaampaa ei voi yleensä määrätä. Lääkeluetteloissa ei
ole mitään, jota voisi vaikutuksiensa puolesta siihen edes verrata.
Tuntematta luontoa, ja kykenemättä sitä mitenkään jäljentämään,
meidän pillerinpyörittäjämme osaavat tehtaissaan valmistaa ainoastaan
pienen määrän lääkkeitä, jotka aina ovat vaarallisia ja vain
harvoin tehokkaita. Siispä ne lääkkeet, joita me emme osaa tehdä,
ovat otettavat luonnosta valmiina, niinkuin esimerkiksi iilimadot,
vuori-ilmasto, meri-ilma, kuumat luonnonlähteet, tamman maito,
villikissan nahka ja onnellisesta miehestä uhonneet ruumiinnesteet...
Ettekö siis tiedä, että raaka peruna, jos sitä pitää taskussaan, ottaa
pois reumaattisen säryn? Te halveksitte luonnollista parannuskeinoa;
teillä pitää olla keinotekoiset ja kemialliset rohdokset; teillä pitää
olla tipat ja jauheet: teillä on mahtanut siis olla niistä paljon apua,
noista tipoistanne ja jauheistanne?

Kuningas pyyteli anteeksi ja lupasi totella.

Tohtori Rodrigo, joka jo oli ovella poislähdössä, käännähti ympäri.

— Antakaa vähän lämmittää sitä, sanoi hän, ennenkuin panette sen
päällenne.



3. LUKU.

Herrat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus etsivät onnellista miestä kuninkaan
palatsista.


Tahtoen mitä pikimmiten saada ylleen parannusta tuottavan paidan,
Kristoffer V kutsutti luokseen Nelilehden, ylimäisen tallimestarinsa,
ja Pyhä-Sylvanuksen, yksityisasiainsa sihteerin, sekä antoi heille
tehtäväksi hankkia se hänelle mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Sovittiin siitä, että he pitäisivät täydellisesti salassa
etsiskelyjensä esineen. Oli nimittäin pelättävää, että jos yleisö saisi
tietää, minkälaatuista parannuskeinoa kuningas tarvitsee, suuret joukot
onnettomia ja etenkin juuri kaikkein onnettomimmat, kaikkein eniten
kurjuuden raskauttamat, tarjoisivat paitaansa palkinnon toivossa.
Pelättiin myös, että anarkistit voisivat lähettää myrkytettyjä paitoja.

Nuo molemmat aatelisherrat luulivat voivansa saada käsiinsä tohtori
Rodrigon lääkkeen tarvitsematta mennä palatsia ulommas, ja sentähden
he asettuivat erään pienen pyörö-ikkunan ääreen, josta saattoi
nähdä ohikulkevat hovimiehet. Kaikki ne, jotka tulivat heidän
näkyviinsä, olivat pitkänaamaisia ja happamen näköisiä, heidän
vaivansa oli selvästi kirjoitettu heidän otsalleen, heitä kulutti
hivuttava kurkoitus johonkin virkaan, johonkin arvoluokkaan, johonkin
etuoikeuteen tai ritarimerkkiin. Mutta laskeuduttuaan suureen
hovihuoneustoon Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus näkivät hra Lehdonrauhan,
joka nukkui eräässä nojatuolissa suu auki korviin asti, sieramet
levällään, posket punaisina ja loistavina kuin kaksi aurinkoa,
rinta sopusointuisessa aaltoilussa, vatsa yhtä poljennollisena ja
rauhallisena, kasvot naurussa, uhoten iloa aina pääkopan säteilevästä
kupukatosta harittavien jalkojen varpaisiin asti, jotka mukavasti
ojenteleivat keveissä puolikengissään.

Tämän nähtyään sanoi Nelilehti:

— Älkäämme enää etsikö tämän enempää. Kun hän herää, pyydämme häneltä
hänen paitansa.

Tuossa tuokiossa nukkuja heräsikin, hieroi silmiään, venytteli
jäseniään ja katseli surkean näköisenä ympärilleen. Hänen suupielensä
venähtivät alas, hänen poskensa painuivat lyttyyn; hänen silmäluomensa
jäivät surullisesti riipuksiin niinkuin vaaterievut köyhien ikkunoissa;
hänen rinnastaan tunkeutui valittava huokaus, ja koko hänen olentonsa
ilmaisi ikävystymistä, kaihoa ja pettymystä.

Huomattuaan yksityisasiaan sihteerin ja ensimäisen tallimestarin, hän
sanoi:

— Ah, hyvät herrat, näin juuri niin kaunista unta. Uneksuin, että
kuningas korotti Lehdonrauhan maat markiisikunnaksi. Voi, se oli
ainoastaan unelma ja minä tiedän liiankin hyvin, että kuninkaan
tarkoitusperät ovat aivan päinvastaiset.

— Mennään eteenpäin, sanoi Pyhä-Sylvanus. On myöhä, emmekä saa hukata
aikaa.

He kohtasivat käytävässä erään valtakunnan päärin, joka hämmästytti
maailmaa luonteensa lujuudella ja henkensä syvyydellä. Yksinpä hänen
vihollisensakin myönsivät hänen epäitsekkyytensä, suoruutensa ja
rohkeutensa. Tiedettiin, että hän paraillaan kirjoitti muistelmiaan ja
jokainen mielisteli häntä, päästäkseen siellä kunniakkaalle paikalle
jälkimaailman silmissä.

— Hän on ehkä onnellinen, sanoi Pyhä-Sylvanus.

— Kysykäämme sitä häneltä, sanoi Nelilehti.

He lähestyivät häntä, vaihtoivat hänen kanssaan muutamia sanoja ja
sitten johtaen keskustelun onneen, tekivät tuon kysymyksen, joka oli
heidän sydämellään.

— Rikkaus ja kunnia eivät liikuta minua, vastasi hän, — ja minun
sydämeni on vapaa yksinpä kaikkein laillisimmista ja luonnollisimmista
hellyyssuhteista, kuten perhesiteistä ja ystävyyden iloista. En
tunne kiintymystä muuhun kuin yhteishyvän asioihin ja se on kaikkein
onnettomin intohimo, kaikkein hankalin rakkaus.

Olen ollut vallassa; silloin kieltäydyin ylläpitämästä valtion
varoilla ja sotamiestemme verellä niitä retkikuntia, joita merirosvot
ja kauppiaat olivat järjestäneet rikastuttaakseen itseään ja
hävittääkseen valtiota; en luovuttanut laivastoa enkä sotajoukkoa
hankitsijoiden saaliiksi, ja silloin jouduin kaikkien näiden veijarien
vihoihin, jotka panettelivat ja soimasivat minua tyhmän väkijoukon
säestäminä siitä, että olin pettänyt isänmaani kunnian pyhimmät edut.
Näitä suurryöväreitä vastaan ei kukaan minua puolustanut. Nähtyäni
kuinka typerä ja halpamainen kansan tuntemustapa on, olen ruvennut
kaipaamaan itsevaltiutta. Kuninkaan heikkous tekee minut vallan
epätoivoiseksi; suurien pienuus on minulle tuiki tuskallinen näky;
ministerien kyvyttömyys, vilpillisyys, kansanedustajien tietämättömyys,
alhaisuus ja itsensä kauppaaminen saattavat minut vuoroin tylsän
välinpitämättömyyden, vuoroin raivon valtaan. Lievittääkseni jollakin
niitä tuskia, joissa päivisin kidun, kirjoitan öisin ja puran siten
esille sen sapen, jota alituisesti saan niellä.

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus heilauttivat hattuaan jalolle paarille ja
lähtivät eteenpäin. Ehdittyään muutaman askeleen käytävässä joutuivat
he vastakkain muutaman aivan pienen miehen kanssa, joka nähtävästi oli
kyttyräselkäinen, sillä hänen selkänsä kohosi esiin pään yläpuolelta,
kun hän keikailevalla ja mielistelevällä tavalla keinutteli ruumistaan.

— On turhaa, sanoi Nelilehti, kääntyä tuon puoleen.

— Kukapa tietää, äännähti Pyhä-Sylvanus.

— Uskokaa minua: minä tunnen hänet, jatkoi tallimestari, — minä olen
hänen uskottunsa. Hän on tyytyväinen itseensä ja joka suhteessa
mieltynyt omaan olemukseensa, ja hänellä on siihen syynsä. Tämä pieni
kyttyräselkä on naisten lemmikki. Hovinaiset ja kaupungin naiset,
näyttelijättäret, porvarisnaiset, ilotytöt, niin keikailevat ja
tekopyhät kuin uskovaisetkin, ylpeimmätkin ja kauneimmatkin, kaikki
ovat hänen jalkojensa juuressa. Heitä tyydyttääkseen hän hukkaa
terveytensä ja elämänsä, hän on käynyt synkkämieliseksi, onnenkantajan
virka alkaa käydä hänelle raskaaksi.

Aurinko oli jo mailleen painumassa ja kuultuaan, ettei kuningas tänään
ollenkaan näyttäytyisi, lähtivät viimeisetkin hovimiehet pois, jättäen
hovihuoneustot autioiksi.

— Antaisin kyllä mielelläni oman paitani, sanoi Nelilehti; voinpa
vakuuttaa, että minulla on erittäin onnellinen luonnonlaatu. Minä olen
aina tyytyväinen; minä syön ja juon hyvin. Minua kehutaan kukoistavan
näköiseksi; minun kasvojani pidetään miellyttävinä. Eikä minulla
olekaan kasvojeni suhteen mitään valittamista. Mutta virtsarakkoani
sensijaan kuumottaa ja painaa niin että se turmelee minulta elämänilon.
Tänä aamuna päästin ilmoille kiven, joka oli suuri kuin kyyhkysen muna.
Pelkään, että minun paidastani ei olisi mitään hyötyä kuninkaalle.

— Antaisin minäkin omani, sanoi Pyhä-Sylvanus. Mutta on sitä kiveni
minullakin, ja se kivi on vaimoni. Olen naimisissa rumimman ja
ilkeimmän luontokappaleen kanssa, mitä koskaan on maailmassa ollut, ja
vaikkakin tiedän, että tulevaisuus on Jumalan kädessä, lisään vahvalla
vakaumuksella: ilkeimmän ja rumimman kanssa, mitä koskaan tulee maan
pinnalla olemaan, sillä sellaisen alkukuvan toistuminen on niin
epätodennäköistä, että voi yksinkertaisesti pitää sitä mahdottomana...

Sitten luopuen tästä kiusallisesta puheenaineesta hän jatkoi:

— Nelilehti, ystäväni, olemme erehtyneet suunnasta. Onnellista ei tule
etsiä hovista eikä tämän maailman mahtavien parista.

— Te puhutte kuin filosofi, tokaisi siihen Nelilehti; te haastelette
aivan kuin tuo kerjäläinen Jean-Jacques [tarkoittaa Jean-Jacques
Rousseauta]. Te teette siinä itsellenne vääryyttä. Onnellisia ja onnen
arvoisia henkilöitä on kyllä yhtä paljon kuninkaan palatsissa ja
ylhäisön salongeissa kuin kirjailijakahviloissa ja työväen kapakoissa.
Jos emme olekaan tänään sellaista löytäneet näiden seinien sisältä,
niin johtuu se siitä, että on myöhäinen hetki ja että meillä ei
sattunut olemaan suotuista onnea. Menkäämme tänä iltana kuningattaren
pelihuoneeseen ja me onnistumme varmasti paremmin.

— Etsiä onnellista ihmistä pelipöydän ympäriltä! huudahti
Pyhä-Sylvanus, se on yhtä turhaa kuin etsiä helminauhaa naurismaasta
tai totuutta valtiomiehen huulilta!... Mutta Espanjan lähettiläs pitää
tänä yönä juhlat, koko kaupunki on siellä. Menkäämme sinne ja me saamme
helposti käsiimme hyvän ja sopivan paidan.

— Minulle on kyllä sattunut joskus, sanoi Nelilehti, että olen pidellyt
käsissäni jonkun onnellisen naisen paitaa. Se oli aina erittäin
miellyttävää. Mutta meidän onnemme kesti vain lyhyen hetken. Jos puhun
teille tästä, niin ei se tapahdu siksi, että tahtoisin sillä kerskua
(se ei todellakaan kannata) tai että tahtoisin muistutella mielessäni
menneitä iloja, jotka ovat milloin hyvänsä takaisin saatavissa, sillä
aivan päinvastoin kuin sananlaskussa sanotaan: jokaisella ikäkaudella
on sama ilo. Ei, tarkoitukseni on aivan toinen, se on vakavampi ja
hyveellisempi ja suoranaisessa yhteydessä sen ylevän tehtävän kanssa,
joka meille molemmille on annettu toimeksi: tahdon esittää teille
erään ajatuksen, joka juuri äsken syntyi aivoissani. Ettekö usko,
Pyhä-Sylvanus, että määrätessään lääkkeeksi onnellisen miehen paidan,
tohtori Rodrigo käytti "mies" sanaa ylimalkaisessa merkityksessä,
tarkoittaen sillä sukupuoleen katsomatta koko ihmissukua yleensä,
ja siis naisen paitaa yhtä hyvin kuin miehenkin? Minä puolestani
olisin taipuvainen näin ajattelemaan, ja jos teidänkin käsityksenne
kävisi samaan suuntaan, voisimme laajentaa tutkimuspiiriämme ja
lisätä suotuisia edellytyksiä enemmän kuin toisella mokomalla, sillä
hienossa ja sivistyneessä yhteiskunnassa, kuten meidän, naiset ovat
onnellisempia kuin miehet: me palvelemme enemmän heitä kuin he meitä.
Kuulkaahan, Pyhä-Sylvanus, kun työalamme täten tavallaan laajentuu,
niin voisimme kenties jakaa sen keskenämme. Siten esimerkiksi, että
tästä illasta huomen-aamuun asti minä etsin onnellista naista sillaikaa
kun te etsitte onnellista miestä. Myöntäkää, ystäväiseni, että naisen
paita on laatuansa verraton. Kerrankin vanhaan aikaan tunnustelin
erästä, joka oli niin ohut, että sen saattoi vetää sormuksen läpi: sen
kangas oli hienompaa kuin hämähäkin verkko. Ja mitä sanotte, ystäväni,
siitä paidasta, jota eräs nainen Ranskan hovissa Marie Antoinetten
aikana piti tukkaröyhelönä tanssiaisissa? Luulenpa, että olisimme
sangen tervetulleita, jos voisimme herralle kuninkaallemme ojentaa
tuollaisen kauniin, hienon hienosta aivinasta valmistetun paidan,
välipitseineen, valencienne-reunuksineen, ruusunvärisestä nauhasta
solmittuine olkaruusukkeineen, paidan, joka olisi keveämpi kuin
hengähdys ja joka tuoksuisi irikselle ja rakkaudelle.

Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti kaikin voimin tällaista lääkärinmääräyksen
tulkintaa.

— Ettekö ole tullut ajatelleeksi, Nelilehti, huudahti hän, että naisen
paita tuottaisi kuninkaallemme vain naisen onnea, joka koituisi hänelle
kurjuudeksi ja häpeäksi! Enpä rupea tässä tutkistelemaan, onko naisen
mahdollisesti helpompi tulla onnelliseksi kuin miehen. Tässä ei ole
sen asian aika eikä paikka; parasta on, että lähdemme päivällistä
syömään. Fysiologit väittävät, että naisilla on herkempi tunteellisuus
kuin meillä, mutta nuo puheet ovat sellaisia perusteettomia
ylimalkaisuuksia, jotka menevät päitten yli eivätkä vakuuta ketään.
En myöskään tiedä, onko, kuten te näytte luulevan, meidän sivistynyt
yhteiskuntamme enemmän omiaan tekemään onnellisiksi naiset kuin
miehet. Sen vain olen huomannut, että tässä meidän seurapiirissämme he
eivät kasvata lapsiaan, eivät hoida talouttaan, eivät tiedä mitään,
eivät tee mitään ja sentään ovat kuolla väsymyksestä; he kuluttavat
voimansa loistamiseen, se on kynttilän kohtalo: en juuri tiedä, onko
se kadehdittava Mutta kysymys ei ole siitä. Kenties vielä kerran tulee
sellainenkin aika, jolloin ei ole enää muuta kuin yksi sukupuoli, tai
kenties niitä tulee olemaan kolme tai enemmänkin. Siinä tapauksessa
tulee myöskin sukupuolimoraali olemaan rikkaampi, vaihtelevampi ja
kaikin puolin runsassisältöisempi. Mutta siihen mennessä saamme tyytyä
kahteen sukupuoleen; kummassakin on paljon samaa, naisessa on paljon
miestä ja miehessä paljon naista. Siitä huolimatta he ovat myös
erilaisia; kummallakin on oma luonteensa, omat tapansa ja lakinsa,
omat ilonsa ja vaivansa. Jos te naisellistutatte kuninkaan käsityksen
onnesta, niin millä jäätävällä katseella hän vastedes tarkasteleekaan
rouva Kananheimoa... Ja kukapa tietää, synkkämielisyyden ja pehmeiden
elämäntapojen orjaksi vajonnut kun on, mitä hän vielä tekee, —
kentiespä hän panee alttiiksi koko mainehikkaan isänmaamme kunnian.
Siihenkö te siis pyritte, Nelilehti?

Luokaa pieni silmäys kuninkaallisen palatsin käytävän seinäverhoihin,
joissa on kuvattuna Herkuleen tarina; siitä näette, mitä tapahtui
tälle sankarille, joka oli siitä merkillinen, että hänellä oli aivan
erikoisen huono onni paita-asioissa; hän pani leikillään Omfaleen
paidan ylleen eikä senjälkeen osannut enää muuta kuin kehrätä villaa.
Sellaisen kohtalon tahdotte siis varomattomuudellanne valmistaa myös
mainehikkaalle hallitsijallemme.

— Oi-oi oi! valitteli ensimäinen tallimestari, otan takaisin sanani,
älkäämme puhuko siitä asiasta enää mitään.



4. LUKU.

Hieronymus.


Espanjan lähetystö säteili yön pimeydessä. Valojensa heijastuksella
se kultasi pilvenhattaratkin. Lyhtyseppeleet, jotka reunustivat
puiston käytäviä, loivat läheisiin lehvistöihin smaragdin loistoa ja
kuultavuutta. Bengalitulet punasivat taivaan suurien mustien puiden
yläpuolella. Näkymätön orkesteri kaiutteli hekumallisia säveliä vienon
virin viedä. Kutsuvieraiden komeat saattueet peittivät nurmimaton,
hännystakit heilahtelivat hämärässä; sotilaspukujen nauhat ja ristit
välkähtelivät; vaaleat naishahmot liukuivat sirosti ja suloisesti
ruoholla, jättäen jälkeensä kukin oman tuoksunsa.

Nelilehti huomasi lähellään kaksi kuuluisaa valtiomiestä, neuvoston
presidentin ja hänen edeltäjänsä, jotka keskustelivat yhdessä Onnen
kuvapatsaan luona, ja hän oli juuri aikeessa yhtyä heidän seuraansa.
Mutta Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.

— He ovat molemmat onnettomia, kuiskasi hän; toista kirvelee
vieläkin se, että hän on menettänyt valta-asemansa, ja toinen
pelkää joka hetki kadottavansa sen. Tämä heidän kunnianhimonsa on
sitäkin surkuteltavampaa, kun he kumpikin ovat paljon vapaampia
ja vaikutusvaltaisempia yksityisasemassa kuin valtion johdossa,
jossa he pysyvät ainoastaan niin kauan kuin he nöyrästi ja
häpeällisesti alistuvat kaikkiin valtiopäivien oikkuihin ja kansan
sokeihin intohimoihin sekä pitävät silmällä rahamiesten etuja. Tätä
mahtipontista alennustilaansa he siis niin kiihkeästi tavoittelevat.
Ah, Nelilehti, parempi on jäädä omiin oloihinsa hevostensa ja koiriensa
pariin kuin pyrkiä hallitsemaan ihmisiä!

He lähtivät eteenpäin. Tuskin olivat he ottaneet kahta askelta, kun
heidän korviinsa kajahtivat iloiset naurunremahdukset läheisestä
lehtimajasta. He astuivat sinne ja näkivät siellä pensaspyökin varjossa
lihavan, riettaan näköisen miehen, joka istuen yht’aikaa neljällä
tuolilla kuuman-imelällä äänellä kertoili tarinoita lukuisalle
kuulijakunnalle. Tämän katseet olivat kiinni hänen antiikkista satyyria
muistuttavissa huulissaan ja yli-inhimillisesti pullistuneissa
kasvoissaan, jotka olivat ikäänkuin jonkunlaisen päihtymyksen sakan
peitossa. Se oli valtakunnan kuuluisin mies ja ainoa todellinen kansan
suosikki, Hieronymus. Hän puhui paljon hupaisesti, runsassanaisesi,
heitteli ajatuksia ilmaan, punoi kokoon juttuja, joista toiset
olivat erinomaisia, toiset vähemmän hyviä, mutta kaikki nauruhermoja
kutkuttavia. Hän kertoi muun muassa, että Ateenassa eräänä päivänä
tehtiin vallankumous, jolloin kaikki omaisuus jaettiin ja naiset
tehtiin yhteisiksi; mutta pianpa rumat ja vanhat alkoivat valittaa,
että heitä laiminlyötiin, ja silloin säädettiin heidän hyväkseen
sellainen laki, että kaikkien miesten oli käytävä ensin vanhojen ja
rumien luona ennenkuin saivat tulla nuorien ja kauniiden luo. Ja hän
kuvaili leveällä ilomielisyydellä hullunkurisia rakkaussuhteita, näitä
törkeitä syleilyjä ja noiden epätoivon rohkeudella varustettujen
nuorukaisten kauhistusta, nähdessään tihrusilmäiset ja vuotavanenäiset
rakastajattarensa, joilla nenä ja leuka koukistuivat kuin
pähkinäpihdeiksi. Sitten hän kertoili paksuja ja höystettyjä kaskuja
Saksan juutalaisista, kirkkoherroista ja talonpojista, lorun toisensa
jälkeen, lystikkäitä sutkauksia ja hassutuksia.

Hieronymus oli pelkkää suunnatonta puhujakoneistoa koko ihminen. Kun
hän puhui, niin koko hänen olentonsa päästä kantapäähän asti puhui,
eikä koskaan vielä ole kukaan puhuja niin täydellisesti hallinnut
sanojen leikkiä kuin hän. Hän oli vuorotellen vakava, leikillinen,
ylevä, hullunkurinen, käyttäen hyväkseen kaikkia kaunopuheisuuden
muotoja, ja tämä sama mies, joka pensaspyökkien varjossa itsensä ja
joutilaan kuulijakuntansa iloksi täysverisenä huvinäyttelijänä esitti
kaikenlaista hupaista koirankuria, oli juuri edellisenä päivänä
eduskunnassa mahtavan äänensä voimalla loihtinut esiin vihan ja
ihastuksen myrskyn, pannut ministerit vapisemaan ja kansan johtomiehet
tärisemään, ja hänen puheensa kaiku kierteli ja kuohutti mieliä
ympäri maata. Ollen taitava hyökkäyksissään ja Iaskevainen korkeimman
innostuksensa lennossakin oli hän päässyt vastustuspuolueen johtajaksi,
silti joutumatta pahoihin väleihin hallituksen kanssa, ja vaikka hänen
varsinainen työmaansa olikin kansan keskuudessa, seurusteli hän samalla
myös ylhäisön piirissä. Hänestä sanottiin, että hän oli oikea aikansa
mies. Hän oli hetken mies: hänen henkensä sopeutui ajan ja paikan
mukaan. Hänen ajatuksensa toimi aina hetken vaatimusten mukaisesti;
hänen laaja ja ylimalkainen älynsä vastasi täydelleen kansalaisten
ylimalkaista yhteistöä; hänen valtava keskinkertaisuutensa pimitti pois
kaikki ympäröivät pienuudet ja suuruudet: ei nähty muuta kuin häntä.
Jo yksin hänen terveytensä olisi voinut taata hänen onnensa; se oli
lujaa ja jykevää tekoa niinkuin hänen henkensäkin. Ollen suuri juomari,
suuri paistetun ja raa'an lihan ihastelija, hän piti itseään alati
riemullisen yltäkylläiden tilassa ja rohmaisi itselleen parhaan palan
tämän maailman ilosta.

Kuunnellessaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus
nauroivat niinkuin muutkin, ja tuuppien toistaan olkapäällään he
salamyhkää vilkuivat hänen paitaansa, jonka Hieronymus auliisti oli
valellut viineillä ja kastikkeilla ilomielisen ateriansa aikana.

Ylpeän kansan lähettiläs, joka kaupusteli kuningas Kristofferille
itsekästä ystävyyttään, sattui juuri silloin kulkemaan ohi
nurmikentällä. Hän lähestyi tätä suurta miestä ja teki hänelle keveän
kumarruksen. Heti Hieronymus muuttui; ylhäinen ja lempeä vakavuus,
juhlallinen tyyneys levisi hänen kasvoilleen, ja hänen äänensä
hilliintyvät soinnut alkoivat heti puhetaidon jaloimmilla hyväilyillä
imarrella lähettilään korvia. Koko hänen asenteensa ilmaisi syvää
ulkoasiain ymmärrystä, kokousten ja neuvottelujen henkeä: kaikki
hänessä, yksin hänen sidottu kaulustimensa, hänen pullistuva paitansa
ja elefantinlaajat housunsakin saivat yhtaikaa kuin ihmeen kautta saman
valtioviisaan, arvokkaan ja korkealähetystöllisen ulkomuodon.

Muut kutsuvieraat loittonivat, ja nuo molemmat mainehikkaat henkilöt
puhelivat kauan yhdessä ystävällisellä äänenpainolla ja näyttivät
olevan erittäin hyvissä väleissä keskenään, joka seikka heti huomattiin
ja pantiin erittäin merkille valtioasioita harrastavien miesten ja
"arvoura"-naisten piirissä.

— Hieronymus, — sanoi eräs, — pääsee ulkoasiain ministeriksi, milloin
vain tahtoo.

— Kun hän tulee siksi, — sanoi toinen, — pistää hän kuninkaan taskuunsa.

Itävallan lähettilään rouva tarkasteli häntä lornettinsa läpi ja sanoi:

— Tuo poika on älykäs, hän tulee maailmassa menestymään.

Kun keskustelu oli päättynyt, lähti Hieronymus pienelle kävelylle
puutarhaan uskollisen Visulininsa kanssa, joka muistutti pöllönpäällä
varustettua kahlaajalintua; tämä ei koskaan luopunut hänen viereltään.

Yksityisasiain sihteeri ja ylimäinen tallimestari seurasivat häntä.

— Hänen paitansa meidän juuri pitää saada, sanoi Nelilehti aivan
hiljaa. Mutta mahtaako hän antaa sitä? Hän on sosialisti ja taistelee
kuninkaan valtaa vastaan.

— Siitä ei ole pelkoa! Hän ei ole mikään paha ihminen, vastasi
Pyhä-Sylvanus, ja sitäpaitsi hänellä on pää paikallaan. Hän ei
saata toivoa muutosta, koska hänen paikkansa kerta kaikkiaan on
vastustuspuolueessa. Hän on vapaa vastuunalaisuudesta, hänen
asemansa on erinomainen: hän ei tietysti tahdo sitä kadottaa. Hyvä
vastustuspuoluelainen on aina yhteiskuntaa säilyttävä voima. Ellen
aivan erehdy, niin tuo rahvaan villitsijä olisi hyvin pahoillaan,
jos hän jollakin tavoin tulisi vahingoittaneeksi kuningasta. Jos
vain taitavasti osaamme hieroa kauppaa, saamme kyllä paidan. Hän on
mielellään suhteissa hoviin niinkuin Mirabeau. Hänet täytyy vain saada
vakuutetuksi siitä, että asia pysyy salassa.

Heidän näin puhuessaan Hieronymus käveli heidän edessään hattu
korvalla pyöritellen keppiään ilmassa ja päästellen lakkaamatta
ilomielisen luonnonlaatunsa purkaukseksi pilapuheita, leikinlaskuja,
naurahduksia, huudahduksia, uskallettuja sanaleikkejä, rivoja
tähtäilyjä, sikamaisuuksia ja laulunpätkiä. Silloin noin parinkymmenen
askeleen päässä hänestä Aulnesin herttua, maun ja tapojen tunnustettu
tuomari ja nuorison jumala, näkyi kohtaavan erään tuttavansa naisen;
tätä hän tervehti hyvin yksinkertaisesti pienellä kuivalla eleellä,
joka silti oli täynnä hurmaavaa suloa. Kansanjohtaja katseli häntä
tarkkaavaisesti; sitten käyden äkkiä synkäksi ja miettiväiseksi hän
laski raskaan kätensä kahlaajalinnun olkapäälle:

— Visulin, — sanoi hän tälle, — minä antaisin mielelläni pois koko
kansansuosion ja kymmenen vuotta elämästäni, voidakseni kantaa
hännystakkia ja puhutella naisia samoin kuin tuo tolvana tuolla.

Hän oli kadottanut iloisuutensa. Hän kulki nyt kolkon vaiteliaana,
pää painuksissa ja tuijotteli surumielisesti omaan varjoonsa, jonka
kuu ivallisesti heitti hänen jalkoihinsa niinkuin muodottoman pullean
pallonuken.

— Mitä hän sanoi?... Laskeeko hän leikkiä? kysyi Nelilehti levottomana.

— Hän ei ole koskaan ollut sen vilpittömämpi eikä vakavampi, vastasi
Pyhä-Sylvanus. Hän on paljastanut meille sen sisäisen madon, joka häntä
kalvaa. Hieronymus murehtii lohduttomasti sitä, että häneltä puuttuu
ylhäisyyttä ja hienoutta. Hän ei ole onnellinen. Minä en antaisi neljää
äyriä hänen paidastaan.

Aika kului, ja etsiskely rupesi näyttämään työläältä. Yksityisasiain
sihteeri ja ylimäinen tallimestari päättivät jatkaa tutkimuksiaan
kukin omalla tahollaan ja sopivat siitä, että he illallisten aikana
kohtaisivat toisensa pienessä keltaisessa salongissa, tehdäkseen
molemminpuolisesti toisilleen selvää tutkimustensa tuloksista.

Nelilehti tutkisteli etupäässä sotilashenkilöltä, korkeita herroja ja
suuria tilanhaltijoita eikä tällöin myöskään laiminlyönyt tiedustella
heidän tilaansa naisilta. Pyhä-Sylvanus, joka oli teräväkatseisempi,
koetti lukea rahamiesten silmistä ja tunnustella valtiomiesten
munaskuita.

He kohtasivat toisensa määrätyllä hetkellä, molemmat väsyneinä ja naama
pitkällään.

— Minä en ole nähnyt muita kuin onnellisia, sanoi Nelilehti, mutta
kaikkien onni on ollut jollakin tavoin pilalla. Sotilashenkilöt
kuihtuvat jonkun ristin, arvonimen tai lahjatulojen toivossa. Heidän
kilpailijansa saavuttamat edut ja kunniamerkit tyrehdyttävät heidän
verensä. Kuultuaan uutisen, että kenraali Kalske oli nimitetty
Comoresin herttuaksi, muuttuivat he keltaisiksi kuin kokospähkinät ja
viheriäisiksi kuin sisiliskot. Eräs heistä tuli tummanpunaiseksi: hän
sai halvauskohtauksen. Aatelisherramme kituvat yhtaikaa sekä ikävästä
että niistä rettelöistä, joita heillä on maatiloillaan; aina käräjiä
naapureitten kanssa, aina lakimiehet niskassa, he alituisen huolen alla
laahaavat jälessään raskaan joutilaisuutensa taakkaa.

— En minäkään ole sen paremmin onnistunut, sanoi Pyhä-Sylvanus.
Ja minua kummastuttaa ennen kaikkea se, että ihmisten kärsimysten
syyt ja aiheet saattavat olla aivan vastakkaisia. Estellen prinssi
esimerkiksi on onneton sentähden, että hänen vaimonsa pettää häntä,
mutta ei siksi, että hän rakastaisi vaimoaan, vaan siksi, että
hänen itserakkautensa kärsii siitä. Malvan ruhtinas taas on onneton
senvuoksi, että hänen vaimonsa ei petä häntä ja menettelyllään pidättää
häneltä mahdollisuudet parantaa rappiolle menneen talonsa asiat. Toista
rasittavat lapset; toinen on taaskin epätoivoissaan siitä, ettei
hänellä ole niitä. Olen tavannut porvareita, jotka eivät toivo muuta
kuin päästä maalle asumaan, ja maalaisia, joiden ainoa unelma on tulla
kaupunkilaiseksi. Minulla oli myös kunnia päästä kahden kunnon miehen
uskotuksi: toinen oli aivan murtunut siitä, että oli kaksintaistelussa
tappanut miehen, joka oli vienyt hänen rakastajattarensa; ja toinen
suri, ettei ollut saanut kilpailijaansa hengiltä pois.

— Enpä olisi koskaan uskonut, huokasi Nelilehti, että olisi niin
vaikeaa löytää onnellista miestä.

— Kentiespä me myös toimiskelemme taitamattomasti, huomautti
Pyhä-Sylvanus; me etsimme sattuman varassa ilman määräperäistä
menetelmää; emme edes tiedä varmaan, mitä oikein etsimme. Emmehän ole
ollenkaan määritelleet onnea. Se meidän täytyy tehdä.

— Se olisi hukkaan heitettyä aikaa, vastasi Nelilehti.

— Anteeksi, minä pyydän saada pysyä väitteessäni, intti Pyhä-Sylvanus.
Kun olemme kerran saaneet määritellyksi onnen, s.o. kun olemme sen
rajoittaneet, täsmällistyttäneet ja kiinnittäneet johonkin määrättyyn
aikaan ja paikkaan, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet löytää se.

— Sitä en usko, — sanoi Nelilehti.

Kuitenkin he sopivat siitä, että kysyisivät tässä asiassa neuvoa
valtakunnan viisaimmalta mieheltä, kuninkaallisen kirjaston johtajalta
hra Tuliaivolta.

Aurinko oli jo noussut, kun he palasivat palatsiin. Kristoffer V
oli viettänyt unettoman yön ja vaati kärsimättömästi lääkepaitaa.
He pyytelivät anteeksi myöhästymistään, ja kiipesivät samaa tietä
kolmanteen kerrokseen; siellä hra Tuliaivo otti heidät vastaan laajassa
salissa, joka sisälsi kahdeksansataa tuhatta teosta, painettuja
nidoksia ja käsikirjoituksia.



5. LUKU.

Kuninkaallinen kirjasto.


Pyydettyään heidät istumaan kirjastonhoitaja viittasi kädellään
valtaviin kirjarykelmiinsä, jotka riveihin ladottuina täyttivät kaikki
neljä seinää lattiasta kattoreunukseen asti.

— Ettekö kuule? Ettekö kuule, millaista meteliä ne pitävät? Korvani
ovat melkein menneet siitä lukkoon. Ne puhuvat kaikki yhtaikaa ja
kaikkia eri kieliä. Ne väittelevät kaikesta: Jumalasta, luonnosta,
ihmisestä, ajasta, luvuista ja avaruudesta, tutusta ja tuntemattomasta,
hyvästä ja pahasta, ne tutkivat kaikkea, väittelevät kaikesta,
myöntävät kaiken ja kieltävät kaiken. Ne puhuvat järkeä ja järjetöntä.
Niiden joukossa on keveitä ja vakavia, iloisia ja surullisia,
lavertelevia ja niukkasanaisia; useimmat puhelevat vain ollakseen
mitään sanomatta, laskien tavuja ja kooten yhteen äänteitä lakien
mukaan, joiden alkuperä ja henki on niille itselleenkin outo: ne ovat
kaikista tyytyväisimmät. Sitten on olemassa eräs hyvin ankara ja kolkko
laji kirjoja, — ne käsittelevät ainoastaan sellaisia aiheita, jotka
ovat tyystin puhtaat kaikista aistein havaittavista ominaisuuksista ja
visusti turvassa luonnon oikuilta; ne käyvät taistelua tyhjyydessä ja
liikkuvat olemattoman näkymättömissä ilmakehissä ja juuri nämä ovat
vimman-villittyjä väittelijöitä, jotka puolustavat oleellisuuksiaan
ja vertauskuviaan vallan verisellä raivolla. Sivuutan ne, jotka
kertoilevat oman aikansa historiaa tai välittävät tietoja vanhemmista
ajoista, sillä kukaan ei usko niitä. Kaikkiaan on niitä tässä salissa
kahdeksansataa tuhatta, eikä ole edes kahta, jotka ajattelisivat samoin
inistään asiasta, ja juuri ne, jotka eniten toistavat toisiaan, tulevat
huonoimmin toimeen keskenään. Useimmiten ne eivät tiedä, mitä ne itse
sanovat eivätkä mitä muut ovat sanoneet.

Hyvät herrat, tämän yleismaailmallisen metelin kuulemisesta tulen
vielä kerran hulluksi, niinkuin ovat tulleet kaikki muutkin, jotka
ennen minua ovat eläneet tässä lukemattomien äänien salissa, elleivät
he nimittäin jo tullessaan ole olleet luonnostaan tylsämielisiä,
niinkuin tuo minun kunnianarvoisa virkaveljeni, herra Jääpohja, jonka
näette istuvan minua vastapäätä ja laittavan luetteloja rauhallisella
uutteruudella. Hän on syntynyt yksinkertaiseksi, ja yksinkertaisena
on hän myös pysynyt. Hän on syntynyt täydelliseksi ykseydeksi eikä
ole koko elämänsä ajalla käynyt moninaiseksi. Sillä ykseydestä ei
koskaan kehity moninaisuutta, ja juuri siinä on, johdatan sen tässä
vain ohimennen mieleenne, hyvät herrat, ensimäinen vaikeus, joka kohtaa
meitä etsiessämme olioiden alkuperää: kun ensimäinen alkusyy ei voi
olla yksi, sen täytyy välttämättä olla kaksinainen, kolminainen tai
moninainen, mikä taaskin on vaikeasti otaksuttavissa. Herra Jääpohjalla
on yksinkertainen henki ja puhdas sielu. Hän elää luettelojen elämää.
Hän tuntee kaikkien näiden seiniä koristavain nidosten nimen ja
ulkomuodon ja omaa siten sen ainoan täsmällisen tiedon, minkä voi
ainoastaan kirjastossa itselleen hankkia. Ja kun hän ei koskaan ole
tunkeutunut minkään kirjan kansien sisäpuolelle, on hän säilynyt siitä
selkärangattomasta epävarmuudesta, siitä satasuisesta erheen tulvasta,
siitä hirvittävästä epäilystä ja kalvavasta levottomuudesta, joiden
kummitukset lukeminen synnyttää hedelmällisiin aivoihin. Hän on tyyni
ja rauhallinen, hän on onnellinen.

— Hän on onnellinen! huudahtivat molemmat paidanetsijät yht’aikaa.

— Hän on onnellinen, toisti hra Tuliaivo, mutta hän ei tiedä sitä.
Ja kenties ei ihminen voi ollakaan onnellinen muuten kuin tällä
edellytyksellä.

— Voi! sanoi Pyhä-Sylvanus, mitä elämää se on, jos ei tiedä elävänsä;
mitä onnea se, jos ei tiedä olevansa onnellinen.

Mutta Nelilehti, joka ei luottanut järkijohdelmiin, vaan kaikissa
asioissa turvasi kokemukseen, lähestyi pöytää, jonka päällä virui
kasoittain vasikannahalla, lampaanvuodalla, kiilto- ja silonahalla,
pergamentilla, siannahalla ja pahvilla päällystettyjä, tomulle,
homeelle, rotalle ja hiirelle haisevia kirjakuluja ja jonka ääressä
Jääpohja laati luettelojaan.

— Herra kirjastonhoitaja, — sanoi Nelilehti hänelle, suvaitkaa vastata
minulle. Oletteko onnellinen?

— En tunne sen nimistä teosta, vastasi vanha luettelojenlaatija.

Nelilehti palasi vanhalle paikalleen levitellen epätoivoissaan käsiään.

— Niin, ja kuitenkin, ajatelkaahan, hyvät herrat, jatkoi Tuliaivo, —
me emme varmasti tiedä yhtään mitään. Tietämättömyytemme syyt ovat
lukuisat, mutta olen vakuutettu siitä, että suurimpana syynä siihen
on kielenkäyttömme epätäydellisyys. Sanojen epämääräisyys hämmentää
aatoksiamme. Jos suuremmalla huolella määrittelisimme käsitteet, joiden
avulla välitämme ajatuksiamme, niin olisivat ajatuksemmekin selvemmät
ja varmemmat.

— Mitä minä teille sanoin, Nelilehti, huudahti Pyhä-Sylvanus
voitonriemuisena.

Ja kääntyen kirjastonhoitajan puoleen hän lisäsi:

— Herra Tuliaivo, se, mitä nyt sanotte, ilahuttaa minua sanomattomasti.
Ja minä huomaan, että kääntyessämme teidän puoleenne olemme vetoamassa
oikeaan henkilöön. Olemme teiltä tulleet pyytämään onnen määrittelyä,
Hänen Majesteettinsa palveluksessa.

— Vastaan teille siis niin hyvin kuin osaan. Jonkun sanan määritelmän
tulee olla muoto-opillisesti ja johtoperäisesti perusteltu. Mitä siis
tarkoitetaan sanalla onni, kysytte te. Sana on tietenkin samaa juurta
kuin enne, s.o. suotuisa ennusmerkki, vastakohtana onnettomuudelle,
joka merkitsee alkujaan, että ennusmerkkejä jonkun seikan suhteen
tarkattaessa saatiin hyväksyttyihin enteisiin nähden kielteinen tulos.

— Mutta, — kysyi Pyhä-Sylvanus, — eikö onnellinen ihminen ole sellainen
ihminen, jolla on menestystä, ja eikö ole olemassa joitakin ulkonaisia
ja näkyviä merkkejä, joista voi päättää, milloin on hyvä menestys?

— Menestys — vastasi Tuliaivo — on niinkuin noppapelin heittoa, se
on hyvä tai huono, miten sattuu. Jos olen teidät oikein ymmärtänyt,
hyvät herrat, niin te etsitte onnellista ihmistä, menestyksellistä
ihmistä, s.o. sellaista ihmistä, jolle merkit ennustavat ainoastaan
hyvää ja jota noppapelin heitot lakkaamatta suosivat. Etsikää
silloin tätä harvinaista kuolevaista ihmisten joukosta, jotka jo
ovat elämän ehtoossa ja etenkin niiden joukosta, jotka jo makaavat
kuolinvuoteellaan, siis niiden joukosta, joilla ei enää ole tilaisuutta
epätietoisuuteen menestyksensä määrästä. Ainoastaan nämä voivat kerskua
uskollisella menestyksellä ja pysyväisellä onnella. Eikö Sofokles ole
sanonut _Kuningas Oidipuksessaan_: "Älkäämme sanoko ketään ihmistä
onnelliseksi ennen kuolemaansa."

Nämä neuvot eivät miellyttäneet Nelilehteä, joka ei voinut sulattaa
sitä ajatusta, että hänen pitäisi etsiskellä onnea viimeisten
voitelujen jäljiltä. Pyhä-Sylvanus ei myöskään tuntenut erikoisempaa
kutsumusta mennä vetämään paitoja kuolevien yltä; mutta koska hän
oli luonteeltaan tiedonhaluinen ja järkeilyyn taipuva, kysyi hän
kirjastonhoitajalta, tunsiko tämä mahdollisesti jotakuta tällaista
kaunista vanhusta, joka jo oli heittänyt viimeisen loistavasti
onnistuneen noppasensa.

Tuliaivo pudisti päätään, nousi, meni ikkunan luo ja naputteli
sormillaan ruutua. Ulkona satoi; asetori oli tyhjä. Sen toisessa päässä
kohosi komea palatsi, jonka kattoreunus oli koristettu sotaisilla
voitonmerkeillä ja jonka otsikossa seisoi suomushaarniskainen
sodanjumalatar, lohikäärme-kypäri päässä ja roomalainen miekka
uhkaavasti kädessä.

— Menkää tuohon palatsiin, sanoi hän vihdoin.

— Mitä! — huudahti Pyhä-Sylvanus hämmästyneenä: — Marsalkka Volmarin
luo!

— Niin juuri. Kenellä kuolevaisella on ollut parempi onni taivaankannen
alla kuin Elbruzzon ja Baskirin voittajalla! Volmar on suurimpia
sotaherroja, mitä koskaan on ollut olemassa, ja kaikista heistä
yhtämittaisimman myötäkäymisen suosima.

— Senhän tietää koko maailma, sanoi Nelilehti.

— Eikä voi sitä koskaan unohtaa, — jatkoi kirjastonhoitaja. Marsalkka
Survinrauta, Volmarin herttua, joka oli tullut maailmaan sellaiseen
aikaan, jolloin kansanväliset vahingonvalkeat eivät enää loimunneet
aivan ympäri koko maanpintaa yhtaikaa, osasi ihmeteltävästi korjata
tämän kohtalon kiittämättömyyden, rientäen sydämensä ja neronsa
voimalla avuksi jokaiseen maapallon paikkaan, missä suinkin vain oli
sodan mahdollisuuksia. Jo kahdentoista vuoden ikäisenä hän oli Turkin
sodassa ja teki retken Kurdistaniin. Siitä asti on hän yhtämittaa
käyttänyt voitollisia aseitaan kaikkialla tunnetussa maailmassa; hän
on mennyt neljä kertaa Reinin yli, ja niin hävyttömän helposti, että
tuo vanha kaislojen seppelöimä virta, kansojen erottaja, on tuntenut
itsensä syvästi nöyryytetyksi ja solvatuksi; hän on, vielä taitavammin
kuin Saksin Moritz, puolustanut Lys-joen linjaa; hän on mennyt
Pyreneitten yli, valloittanut Tajo-joen suun, aukaissut Kaukasian
portit ja tunkeutunut pitkin Dnjeprin vartta, hän on vuoron perään
puolustanut ja ahdistanut kaikkia Europan kansoja, ja hän on kolmasti
pelastanut isänmaansa.



6. LUKU.

Volmarin herttua.


Tuliaivo tuotti nähtäväksi Volmarin herttuan sotaretkien
asemapiirrokset. Kolme kirjastoapulaista oli vallan nääntyä taakan
alle. Avatut kartastot peittivät laajat pöydät silmänkantamattomiin.

— Tässä on, hyvät herrat, Styrian, Palatinan, Karamanian, Kaukasian ja
Weikselin sotakartat. Armeijan asemat ja liikkeet ovat tarkoin merkityt
näille kartoille somilla, pienillä lipuilla varustettuina suunnikkaina
ja taistelujen järjestys on niissä mallikelpoinen. Tämä järjestys
määrätään tavallisesti taistelujen jälkeen, ja suurten sotapäällikköjen
nerous on juuri siinä, että he omaksi kunniakseen osaavat korottaa
järjestelmän piiriin sattuman oikut. Mutta Volmarin herttua on aina
kaikki edeltäpäin ottanut lukuun.

Silmäilkää esimerkiksi tätä mainehikkaan Baskirin taistelun
asemapiirrosta, joka on tehty käyttämällä mittakaavaa 1:10000. Siinä
Volmar voitti turkkilaiset harvinaisen nerokkaan asetelmataitonsa
avulla. Taistelua oli käyty jo kello viidestä aamulla kello neljään
iltapäivällä. Volmarin joukot, jotka olivat nihkiväsyneitä ja vailla
ampumavaroja, alkoivat peräytyä epäjärjestyksessä, rohkea marsalkka
seisoi viimein yksinään Alutan yli vievän sillan päässä, pistooli
kummassakin kädessä, ampuen pakolaisia. Hän teki jo peräytymistä
hänkin, mutta sai tietää, että viholliset täydessä epäjärjestyksessä
syöksyivät Tonavaan. Heti hän kääntyi päin, alkoi vimmatusti ajaa heitä
takaa ja sai heistä lopullisen voiton. Tämä voitto tuotti hänelle
viisisataa tuhatta frangia tuloja sekä avasi hänelle ritarihuoneen ovet.

Hyvät herrat, luuletteko voivanne löytää onnellisempaa ihmistä
kuin Elbruzzon ja Baskirin voittaja on? Hän on muuttumattomalla
menestyksellä tehnyt neljätoista sotaretkeä, voittanut
kuudessakymmenessä järjestetyssä taistelussa ja pelastanut kolme
kertaa täydellisestä häviöstä kiitollisen isänmaansa. Nyt hän kunnian
ja maineen kruunaamana, rikkaudessa ja rauhassa, jatkaa vielä korkeaa
vanhuuttaan ohi elämän tavallisten päätepisteitten.

— Hän on totta tosiaan onnellinen, sanoi Nelilehti. Tai mitä te
arvelette, Pyhä-Sylvanus?

— Pyytäkäämme päästä hänen puheilleen, vastasi yksityisasiain sihteeri.

Palatsin sisälle tultuaan astuivat he ensin avaran eteisen poikki,
jossa kohosi marsalkan ratsas-kuvapatsas.

Sen jalustaan oli kaiverrettu seuraavat ylpeät sanat: "Isänmaan
kiitollisuuden ja maailman ihailun huomaan uskon molemmat tyttäreni
Elbruzzon ja Baskirin." Kunniaportaat johtivat kahtena valtavana
marmoripykälä-kaarena haarniskoin ja lipuin koristettujen seinämien
välitse laajalle sillakkeelle, ja tämä vei eräälle ovelle, jonka
puoliskoita kaunistivat voitonmerkkeinä saadut aseet ja liekehtivät
granaattit ja yläpuolella riippui kolme kultakruunua, jotka kuningas,
parlamentti ja kansakunta olivat lahjoittaneet Volmarin herttualle,
isänmaansa pelastajalle.

Pyhä-Sylvanus ja Nelilehti pysähtyivät syvän kunnioituksen jäykistäminä
tämän suljetun oven eteen; ajatellessaan että ainoastaan tämä ovi
enää erotti heidät tästä suuresta sankarista, joutuivat he sellaisen
mielenliikutuksen valtaan, että jäivät kuin naulitut kynnykselle,
uskaltamatta mennä häiritsemään niin suuren kunnian tyyssijaa.

Pyhä-Sylvanus muisteli Elbruzzon taistelun muistoksi lyötyä mitalia,
jonka nurealla puolella näkyi marsalkka kruunaamassa siivekästä
voitonjumalatarta sekä tällainen mahtava reunakirjoitus: _Victoria
Caesarem et Napoleonem coronavit; major autem Volmarus coronat
Victoriam_. [Voitonjumalatar kruunasi Caesarin ja Napoleonin; mutta
vielä suurempana Volmar seppelöitsi voitonjumalattaren. _Suom._] Ja hän
mutisi:

— Tämä mies on kuin sata tavallista ihmistä.

Nelilehti painoi molemmat kätensä sydämelleen, joka pamppaili
haletakseen. He eivät olleet vielä oikein saavuttaneet tasapainoaan,
kun kuulivat kimeitä huutoja, jotka tuntuivat tulevan huoneuston
perältä ja vähitellen siirtyvän lähemmäksi. He erottivat vihaisia
naisääniä ja iskujen läiskäyksiä sekä heikkoa voihkinaa.

Äkkiä tappelijat päästivät irti toisensa, ja samassa muuan aivan
pikkuinen ukko, jonka roteva palvelijatar oli potkaissut menemään,
kellahti nurinniskoin ovelle niinkuin jäsennukke, vieri alas portaita
pää edellä ja putosi vihdoin pahoin kolhittuna, runneltuneena ja
nyrjähtynein raajoin eteisen lattialle, juhlallisten vartioiden eteen.
Se oli Volmarin ruhtinas. He nostivat hänet pystyyn. Mutta hajalla
hapsin ja vaatteet epäjärjestyksessä ulvoi palvelijatar vielä ylhäältä:

— Antakaa mokoman olla! Tuollaiseen ei tarvitse koskea muuta kuin
luudalla!

Ja heiluttaen pulloa:

— Hän tahtoi ottaa minulta viinani! Millä oikeudella? Senkin vanha
romuläjä! Minun puolestani saat olla missä olet, vanha haaska!

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus pakenivat kiireimmän kautta palatsista.
Kun he jälleen olivat asetorilla, rohkeni Pyhä-Sylvanus huomauttaa,
että viimeisessä pelissä näkyi hyvä onni ilmeisesti luopuneen tuosta
sankarista.

— Nelilehti, lisäsi hän, näen nyt, että olen ilmeisesti erehtynyt.
Tahdoin toimia määrätyn ja täsmällisen menetelmän mukaan; olin
väärässä. Tiede vie meidät harhaan. Palatkaamme tavallisen
terveen järjen ohjattaviksi. Ainoastaan mahdollisimman karkeaan
kokemusperäisyyteen nojautumalla voi ihminen suunnata itseään hyvin.
Etsikäämme onnea, tahtomatta määritellä sitä.

Nelilehti purki monin sadatuksin ja haukkumasanoin sisuaan
kirjastonhoitajaa kohtaan, jonka hän luuli tahallisesti vetäneen
heitä nenästä. Mutta eniten häntä kiusaannutti se, että hänen kaunis
uskonsa oli mennyttä kalua, että koko se jumaloiva kunnioitus, jota
hän oli suitsuttanut sielussaan kansallissankaria kohtaan, oli
auttamattomasti romahtanut alas alttariltaan, tullut herjatuksi ja
häväistyksi. Hän kärsi siitä. Hänen tuskansa oli jalomielistä laatua
ja ilmeistä on, että jalomieliset tuskat sisältävät jo itsessään
jonkunlaisen lievennyksen ja niin sanoaksemme oman palkintonsa: niitä
voi kestää paremmin, keveämmin, helppohintaisemmalla rohkeudella kuin
itsekkäitä ja omanvoitonhaluisia. Olisikin epäoikeudellista toivoa
sitä asiaa toisenlaiseksi. Myöskin Nelilehti tunsi itsensä piankin
sielultaan niin vapaaksi ja hengeltään niin kirkkaaksi, että hän
huomasi silkkihatulleen putoilevan sateen turmelevan sen kiiltoa, ja
hän huokasi:

— Taas yksi hattu pilalla! Hän oli ennen ollut sotauralla ja palvellut
silloin kuningastaan rakuunaluutnanttina. Sentähden hänen päähänsä
pälkähti eräs uusi ajatus: hän pistäytyi esikunnan kirjakauppaan
asetorilla Suuren Tallikadun kulmassa ja osti sieltä valtakunnan kartan
ja pääkaupungin asemapiirustuksen.

— Ei sovi lähteä retkeilylle ilman karttoja! sanoi hän. Mutta piru
vieköön, luetaanpas näitä! Tässä on meidän kaupunkimme ympäristöineen.
Mistä päin aloitamme? Pohjoisesta vaiko etelästä, idästäkö vai
lännestä? On huomattu, että kaikki kaupungit kasvavat länteen päin.
Ehkäpä siinä on osviitta, jota ei tule laiminlyödä. Onhan mahdollista,
että läntisten kaupunginosain asukkailla, jotka ovat suojassa ilkeältä
itätuulelta, on parempi terveys ja tasaisempi mielenlaatu ja että
he siis ovat onnellisempia. Tai kenties on parempi aloittaa noista
kauniista kukkuloista, jotka kohoavat tuolla virran partaalla kymmenen
penikulmaa kaupungin eteläpuolella. Siellä asuvat tähän vuodenaikaan
maan rikkaimmat ja mahtavimmat perheet. Ja sanottakoon mitä tahansa,
niin on onnellista etsittävä juuri onnellisten parista.

— Nelilehti, vastasi yksityisasiain sihteeri, minä en ole
yhteiskunnan vihollinen, minä en ole yhteisen onnen vastustaja.
Puhun siis teille rikkaista kunnon ihmisenä ja kunnon kansalaisena.
Rikkaat ovat kunnioituksen ja rakkauden arvoisia; he ylläpitävät
valtiota samalla kun he kartuttavat omia rikkauksiaan ja ovat
tahtomattaankin hyväntekeväisiä elättäessään suuria määriä ihmisiä,
jotka työskentelevät heidän omaisuutensa lisäämiseksi. Oh, kuinka
yksityisomaisuus sentään on kaunis, arvokas ja erinomainen asia!
Kuinka viisaan lainsäätäjän tuleekaan sitä turvata ja vaalia, ja
erioikeuksin suojata sen olemassaoloa! Ja kuinka toiselta puolen on
kohtuutonta, väärää ja vilpillistä, kaikkien pyhimpien oikeuksien
ja kunnioitettavimpien etujen vastaista sekä turmiollista valtion
varallisuudelle, vahingoittaa pääomaa! On suorastaan meidän
yhteiskunnallinen velvollisuutemme uskoa rikkaiden hyvyyteen ja
suloista on myös uskoa heidän onneensa. Lähtekäämme siis matkaan,
Nelilehti!



7. LUKU.

Rikkauden suhde onneen.


Päättäen ensin kääntyä kaikista parhaimman ja rikkaimman, Jaakko
Felgina-Koburgin puoleen, joka omisti kokonaisia vuoria kultaa,
kokonaisia kaivoksia timantteja, kokonaisia petroolimeriä, he kiersivät
kauan hänen puutarhansa muurien vierustaa, jotka sulkivat sisäänsä
äärettömiä niittyjä, metsiä, taloja ja kyliä; ja jokaiselta portilta,
josta he pyrkivät sisälle tähän valtakuntaan, lähetettiin heidät
jollekin toiselle. Väsyneinä vihdoin tähän edestakaisin kulkemiseen ja
kieppumiseen he, nähdessään erään työmiehen, joka vaakunalla varustetun
ristikon edessä muserteli rikki tien kiviä, kysyivät tältä, eikö tässä
mahdollisesti ollut se käytävä, joka vei herra Jaakko Felgina-Koburgin
luo, he kun tahtoivat häntä tavata.

Mies oikaisi vaivaloisesti laihaa selkärankaansa, kääntäen heihin
kuopalliset, suurilla sankalaseilla naamioidut kasvonsa.

— Herra Jaakko Felgina-Koburg olen minä, sanoi hän.

Ja nähdessään heidän hämmästyvän, hän jatkoi:

— Sären kiviä; se on ainoa huvitukseni.

Sitten kumartuen uudestaan hän iski vasarallaan kiveen, joka pirstautui
särähtäen.

He lähtivät pois.

— Hän on liian rikas, sanoi Pyhä-Sylvanus. Hänen omaisuutensa musertaa
hänet painollaan. Hän on onneton ihminen.

Nelilehti oli nyt aikeissa lähteä ihan suoraapäätä Jaakko
Felgina-Koburgin kilpailijan, rautakuningas Josef Tykinsuun luo,
jonka aivan uusi linna läheisellä kukkulalla uhkaavasti kohotti
hammasharjaisia tornejaan ja ampumareijillä varustettuja muurejaan,
joita vahdit joka puolelta vartioivat. Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.

— Olettehan nähnyt hänen valokuvansa: hän on surkean näköinen;
sanomalehdet kertovat, että hän on herännäinen, elää köyhän lailla,
saarnaa evankeliumia pikku pojille ja veisaa virsiä kirkossa. Menkäämme
mieluummin ruhtinas Kiiltokilven luo. Hän on todellinen ylimys, joka
osaa nauttia rikkaudestaan, Hän karttaa kaikkea liike-elämän hyörinää
eikä käy hovissa. Hän on innostunut puutarhaviljelykseen, ja hänellä on
valtakunnan kaunein taulukokoelma.

He ilmoittautuivat. Prinssi Kiiltokilpi otti heidät vastaan
antiikkisten teosten kabinetissa, jossa nähtiin muun muassa paras
kreikkalainen jäljennös mitä tunnetaan Knidolaisesta Afroditesta,
tuosta kuuluisasta patsaasta, joka todellakin on Praksiteleen taltan
arvoinen ja täynnään suloa. Jumalatar näytti vielä meren aaltojen
jäliltä kostealta. Muuan ruusupuinen rahalipas, joka aikoinaan oli
ollut rouva de Pompadourin omaisuutta, sisälsi kaikki Kreikan ja
Sisilian kauneimmat kulta- ja hopearahat. Ruhtinas, joka oli hieno
taiteentuntija, piti itse huolta rahojen luetteloimisesta.

Hänen suurennuslasinsa virui kaiverruskivikokoelman kansilasilla; sen
alla näkyi jaspiksia, onykseja, sardonykseja, kalkedoneja, joihin
kynnen suuruiselle alalle oli kaiverrettu leveään tyyliin suoritettuja
kuvioita ja mahtavalla runsaudella sommiteltuja ryhmiä. Hän otti
hyväilevällä liikkeellä pöydältään pienen pronssifaunin, antaakseen
vieraittensa lähempää ihailla sen ääriviivojen poljentoa ja sen vihreää
vaskihometta, ja hänen kielellinen ilmaisumuotonsa oli yhtä arvokasta
kuin se mestariteos, jota hän selitti.

— Odotan juuri parhaillaan, lisäsi hän erästä muinaisten hopeaesineiden
lähetystä, lautasia ja maljakoita, joiden sanotaan olevan vielä
kauniimpia kuin Hildesheimin ja Bosco-realen aarteet. Palan
halusta saada nähdä niitä. Herra Caylus [Kuuluisa parisilainen
muinaistieteilijä (1692-1765). _Suom._] ei tiennyt mitään suurempaa
nautintoa kuin saada tavata kirstuja. Samoin on minun laitani.

Pyhä-Sylvanus hymyili:

— Kerrotaan kuitenkin, rakas prinssi, ettei mikään nautinnon laji ole
teille tuntematon.

— Te imartelette minua, hyvä herra; mutta uskon kyllä, että mielihyvän
taide on ensimäinen kaikista ja että muut saavat merkitystä ainoastaan
sikäli kuin auttelevat sitä.

Hän johdatti vieraansa taulukokoelmaan, jossa mitä erilaisimmat värit,
Veronesen hopeiset, Tizianin ambran-keltaiset, Rubensin punertavat,
Rembrandtin ruskeahkot, Velasquezin harmaat ja ruusuiset tunnut
sulivat kauniisti yhteen, muodostaen laulavine värisointuineen mitä
loistavimman ja ihanimman sopusointuisuuden. Erään muotokuvan eteen oli
nojatuolille unohtunut viulu; se muotokuva esitti ruskeaveristä naista,
jolla oli sileästi jakaukselle kammattu tukka ja oliivinkeltainen iho;
hänen suuret, pyöreät silmänsä näyttivät anastavan melkein kaiken tilan
poskilta; joku tuntematon, jonka piirteet Ingres oli sivellyt varmalla
ja hellällä taiteilijakädellään.

— Minun täytyy tunnustaa teille hulluuteni, sanoi ruhtinas Kiiltokilpi.
Väliin, kun olen yksin, soitan näiden taulujen edessä ja kuvittelen
voivani sävelin tulkita värien ja viivojen sopusointua. Tämän
muotokuvan edessä koetan saada ilmi piirustuksen lujan ja kiinteän
hyväilyn, mutta epätoivoissani saan aina laskea viuluni kädestäni.

Eräs ikkuna avautui puistoon päin. Ruhtinas ja hänen vieraansa
nojautuivat kalteriin, katsellakseen ulos.

— Mikä ihana näköala! huudahtivat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus.

Kuvapatsailla, oranssipuilla ja kukilla koristetut pengermät johtivat
verkallisin, kevyenmatalin portain pensaspyökeillä aidatulle
nurmikentälle ja altaille, joista vesi suihkusi ilmaan valkeina
sädekimppuina vedenhaltiain näkinkenkä-koteloista tai luonnotarten
uurnista. Oikealla ja vasemmalla näkyi laaja ruohomeri, joka lempein
mainingein aaltoili aina kaukaisen virran vieremille asti; tämän
hopeinen vana välkkyi poppelipuiden lomitse ruusuisissa usvissa
väikkyväin kukkulain alla. Ruhtinaskin hymyili, mutta äkkiä hänen
katseensa huolestuneena pysähtyi erääseen tämän laajan ja kauniin
näyttämön pisteeseen.

— Tuo savutorvi!... mutisi hän muuttuneella äänellä osoittaen
sormellaan tehtaan piippua, joka savusi vähän enemmän kuin puolen
penikulman päässä puistosta.

— Tuo piippuko? Mutta sitähän tuskin huomaa, sanoi Nelilehti.

— Minä en näe mitään muuta kuin sen, — vastasi ruhtinas. Se turmelee
minulta koko tämän näköalan, se tärvelee minulta koko luonnon,
se myrkyttää minulta elämän. Ja tuohon pahaan ei ole mitään
parannuskeinoa. Se kuuluu eräälle yhtiölle, joka ei tahdo luopua
tehtaastaan mistään hinnasta. Olen kaikin tavoin koettanut peittää
sitä, mutta en ole siinä onnistunut. Olen aivan sairas sen vuoksi.

Ja paeten pois ikkunan luota hän vaipui synkkänä nojatuoliinsa.

— Tuo meidän olisi pitänyt arvata jo edeltäpäin, sanoi Nelilehti
noustessaan vaunuihin. Hän on ylen herkkähermoinen ihminen:
luonnollisesti on hän onneton.

Ennenkuin he jatkoivat etsiskelyään, istahtivat he hetkiseksi erään
pienen ravintolan puistikkoon vuoren kukkulalle, josta näkyi kaunis
laakso ja kirkas, polveileva virta pitkulaisille saarineen. Huolimatta
näistä kahdesta epäonnistuneesta yrityksestä toivoivat he vielä
löytävänsä onnellisen miljoonamiehen. Heillä oli vielä jälellä näitä
noin tusinan verran lähistöllä, m.m. hra Bloch, hra Pullonkaula,
parooni Nikolai, valtakunnan suurin teollisuudenharjoittaja, ja
markiisi Suurkannus, kenties rikkain heistä kaikista ja lisäksi
kuuluisaa sukua, jolla oli yhtä suuret kantamukset kultaa kuin kunniaa.

Heidän vieressään istui muuan pitkä, laiha mies juoden maitoa; hän
istui kumarassa kaksin kerroin velttona kuin höyhenpatja; hänen
suuret haljakat silmänsä valuivat puoliväliin poskia; hänen nenänsä
riippui suun kohdalla. Hän näytti vajonneen tuskan valtaan ja katseli
murheellisesti Nelilehden jalkoja.

Parikymmentä minuuttia niihin tuijotettuaan hän nousi synkästi ja
päättäväisesti, lähestyi ylimäistä tallimestaria ja pyytäen anteeksi
tunkeilevaisuuttaan sanoi:

— Hyvä herra, sallikaa minun tehdä teille kysymys, joka on minulle
erinomaisen tärkeä. Paljonko maksatte puolisaappaistanne?

— Vaikka kysymyksenne onkin vähän omituinen, vastasi Nelilehti, ei
mikään estä minua siihen vastaamasta. Olen maksanut tästä parista
kuusikymmentäviisi frangia.

Kauan aikaa tarkasteli tuntematon sitten vuorotellen omaa ja
puhetoverinsa jalkaa, vertaillen molempia jalkinepareja mitä
yksityiskohtaisimman tarkasti.

Sitten hän vallan kalpeana ja liikutuksesta värisevällä äänellä
huudahti:

— Te sanotte maksavanne tällaisista puolisaappaista kuusikymmentäviisi
frangia! Oletteko aivan varma asiastanne?

— Tietysti.

— Herraseni, ajatelkaa tarkasti, mitä sanotte!

— Ohoh! murisi Nelilehti, joka alkoi käydä kärsimättömäksi, olettepa te
lystikäs suutari, hyvä herra.

— En minä ole suutari, vastasi muukalainen nöyränlempeällä
vaatimattomuudella, — minä olen markiisi Suurkannus.

Nelilehti nosti hattua.

— Herraseni, jatkoi markiisi, minä juuri aavistin sitä;
mielipahakseni huomaan, että minulta on taas varastettu! Te maksatte
puolisaappaistanne kuusikymmentäviisi frangia ja minä maksan omistani,
jotka ovat aivan samanlaiset kuin teidän, yhdeksänkymmentä. Hinnan
suuruuteen en kiinnitä huomiota, se ei merkitse minulle mitään, mutta
en voi sietää, että minulta varastetaan. Minä en ympärilleni näe, en
hengitä muuta kuin epärehellisyyttä, kavallusta, petosta, varkautta ja
valhetta, ja minä kammoksun rikkauksiani: ne turmelevat kaikki ihmiset,
jotka minua vain lähestyvät, palvelijat, työnjohtajat, hankitsijat,
naapurit, ystävät, vaimon, lapset; tuo kaikki tekee omaisuuden
minulle inhoittavaksi ja halveksittavaksi. Asemani on kamala. En ole
koskaan varma, ettei ihminen, joka seisoo edessäni, ole vilpillinen.
Ja kuulua vielä itse tällaiseen ihmisrotuun, se aivan tappaa minut
vastenmielisyydellä ja häpeällä.

Ja herttua kumartui jälleen maitokuppinsa puoleen huokaillen:

— Kuusikymmentäviisi frangia! Kuusikymmentäviisi frangia!...

Samassa kuului tieltä tuskan huutoja ja voivotuksia, ja molemmat
kuninkaan lähettiläät näkivät kahden koreasti nauhoitetun lakeijan
saattaman vanhuksen, joka valitteli ankarasti.

Tämä näky liikutti heitä. Mutta kahvilanisäntä virkahti kovin
välinpitämättömästi:

— Se ei ole mitään, se on vain tuo hullu parooni Nikolai, joka on niin
rikas!... Hän on tullut mielipuoleksi, hän luulee olevansa vararikon
partaalla ja valittelee sitä yötä ja päivää.

— Parooni Nikolai! huudahti Pyhä-Sylvanus, siinä vielä eräs, jolta te
olisitte tahtonut pyytää paitaa, Nelilehti!

Tämän viimeisen kohtauksen jälkeen he eivät enää viitsineet kauvemmin
etsiä terveellistä paitaa valtakunnan rikkaiden parista. Mutta koska
he olivat tyytymättömiä päiväänsä ja pelkäsivät saavansa huonon
vastaanoton kuninkaan puolelta, alkoivat he molemmin puolin syyttää
toisiaan vastoinkäymisistään.

— Kaikkea teidän mieleenne johtuukin, Nelilehti, lähteä noiden ihmisten
luo hakemaan mitään muuta kuin eriskummallisia irvikuvia! Heidän
tapansa, ajatuksensa, tunteensa, kaikki on epätervettä; heissä ei ole
mitään säännönmukaista eikä luonnollista. He ovat epäsikiöitä.

— Mitä! Ettekö juuri itse sanonut, Pyhä-Sylvanus, että rikkaus on hyve,
että on oikein uskoa rikkaiden hyvyyteen ja suloista uskoa heidän
onneensa? Mutta huomatkaa: on ero rikkauden ja rikkauden välillä. Jos
aatelisto on köyhää ja aatelittomat rikkaita, menee kaikki nurin ja
koko valtio sekaisin.

— Nelilehti, ikäväkseni täytyy minun teille ilmoittaa, että teillä ei
ole minkäänlaista käsitystä nykyaikaisten valtioiden rakenteesta. Te
ette ymmärrä sitä aikaa, jossa elätte. Mutta samapa tuo. Jospa nyt
tunnustelisimme tuota kultaista keskulaisuutta! Mitä siitä arvelette?
Luulen, että tekisimme viisaasti, jos huomenna kävisimme kaupungin
naisten, sekä porvarittarien että ylhäissäätyisempien, vastaanotoissa.
Me voimme niissä nähdä erilaatuisia ihmisiä, ja jos luotatte minuun,
niin käymme ensin vaatimattomammassa asemassa olevia porvarisnaisia
tervehtimässä.



8. LUKU.

Pääkaupungin salongit.


He tekivät niinkuin puhe oli ollut. He ilmoittautuivat ensiksi rouva
Liemen luo, joka oli ruokavara-tehtailijan puoliso; hänen miehellään
oli tehdas kaupungin pohjoisosassa. He tapasivat sekä herra että
rouva Liemen onnettomina siitä, että heitä ei ollut kutsuttu rouva
Kultapuntarin luo, joka oli valimomestarin ja eduskunnan jäsenen
puoliso. He menivät rouva Kultapuntarin luo, joka oli vallan
epätoivoissaan samoin kuin hänen miehensäkin, syystä että heitä ei
ollut kutsuttu rouva Kyyhkyslakan luo, joka oli valtakunnan päärin ja
entisen oikeusministerin puoliso. He menivät rouva Kyyhkyslakan luo ja
tapasivat sekä päärin että päärittären silmittömästi raivoissaan siitä,
että he eivät saaneet kuulua kuningattaren seurapiiriin.

Ne vierailijat, joita he tapasivat näissä eri perheissä, eivät olleet
vähemmän onnettomia, epätoivoisia ja raivostuneita. Sairaudet,
sydämentuskat ja rahahuolet jäytivät heidän rauhaansa. Ne, jotka
omistivat jotakin, pelkäsivät kadottavansa sen mitä heillä oli
ja olivat vielä onnettomampia kuin ne, joilla ei ollut mitään.
Huomaamattomassa asemassa olevat henkilöt pyrkivät näkösälle ja
kuuluisat tahtoivat loistaa vielä enemmän. Työ rasitti useimpia; ja
ne, joilla ei ollut mitään tekemistä, vaivaantuivat ikävästä, joka
oli vielä julmempaa kuin työ. Monet kärsivät myötätunnosta jotakuta
toista kohtaan, kokien samoja tuskia kuin heidän vaimonsa tai rakkaat
lapsensa. Vieläpä varsin monet riutuivat sellaisen taudin kourissa,
jota heillä ei ollenkaan ollut, mutta jonka he luulivat saaneensa tai
pelkäsivät saavansa.

Koleera oli juuri vast’ikään kulkutaudin luontoisena raivonnut
kaupungissa, ja eräästäkin liikemiehestä kerrottiin, että hän, peläten
saavansa tartunnan ja keksimättä mitään tarpeeksi varmaa turvapaikkaa,
teki itsemurhan.

— Ja kaikkein pahinta, — valitteli Nelilehti, — on se, että nämä
ihmisraukat, tyytymättä niihin todellisiin vastoinkäymisiin, joita
sataa heidän päälleen tiheästi kuin rakeita, vielä lisäksi vaivaavat
itseään kuviteltujen tuskien painajaisella.

— Ei ole mitään kuviteltuja tuskia, vastasi Pyhä-Sylvanus. Kaikki
tuskat ovat todellisia heti kun ihminen kerran tuntee ne, ja tuskan
unelma on todellista tuskaa.

— Olkoon miten hyvänsä, vastasi Nelilehti. Mutta kun minä joudun
hellittämään kiviä rakostani, niin soisinpa kernaasti, että se olisi
vain unta.

Ja uudelleen sai Pyhä-Sylvanus tilaisuuden todeta, että ihmiset usein
murehtivat aivan vastakkaisista ja ristiriitaisista syistä.

Hän keskusteli nimittäin rouva Kyyhkyslakan salongissa peräkkäin kahden
hyvin älykkään, valistuneen ja henkisesti varttuneen henkilön kanssa,
jotka kiertäin kaartain vaistomaisesti pukivat ajatuksensa sellaiseen
muotoon, että siinä heidän tietämättään paljastui se sisäinen paha,
joka heitä kalvoi. Valtiollinen tila oli aiheuttanut molempain murheen,
mutta aivan vastakkaisista syistä. Hra Hanhenkoura pelkäsi joka hetki
jonkunlaista muutosta. Keskellä vallitsevia vakiintuneita olosuhteita,
keskellä hyvinvointia ja rauhaa, jota maa par'aikaa nautti, hän
odotti pelolla ja vavistuksella levottomuuksia ja perinpohjaista
vallankumousta. Värisevin käsin avasi hän joka päivä sanomalehdet;
hän oli varma siitä, että jonakuna aamuna saisi lukea kapinoiden ja
mellakkain jo alkaneen. Tämän tunnelman painostuksen alaisina ollen
muuttuivat kaikki mitättömimmät ja jokapäiväisimmät tapaukset ja
sattumat hänen mielikuvituksessaan suurten vallankumousten ensimäisiksi
enteiksi, maailmannielevän vedenpaisumuksen alkusoitoksi. Luullen
aina olevansa tuon yleismaailmallisen romahduksen kynnyksellä hän eli
ainaisen kauhun vallassa.

Aivan päinvastainen ja vielä ihmeellisempi ja harvinaisempi vaiva
hivutti hra Kuhalampea. Tyyneys ikävystytti häntä, yleinen järjestys
tuskastutti häntä, rauha oli hänestä inhoittava, inhimillisten ja
jumalallisten lakien ylevä yksitoikkoisuus ylen tylsyttävä. Hän kaipasi
salaa muutoksia ja toivoi hartaasti myllerryksiä, vaikka hän muiden
kuullen oli niitä pelkäävinänsä. Tämä hyvä, lempeä, ystävällinen ja
inhimillinen mies ei voinut kuvitella itselleen mitään muuta iloa
kuin saada kerran nähdä maansa, maapallon ja koko maailmankaikkeuden
tuhoutuvan ja hän koetti tähystellä tähdistä mahdollisesti läheneviä
yhteentörmäyksiä ja mullistuksia. Hänen mielessään asui ainainen
pettymys, alakuloisuus, surullisuus ja synkkyys, sillä valtiollisten
asiakirjain tyyli ja katujen rauhalliset näyt muistuttivat hänelle aina
olevien olojen muuttumattomuudesta, ja hän kärsi tästä sitäkin enemmän,
kun hän ihmistuntemuksensa ja kokemusperäisen ymmärtäväisyytensä
pohjalta tiesi, kuinka säilyttämisen, perintätapojen, jäljittelyn ja
kuuliaisuuden henki on kansoissa voimakas, ja kuinka tasaisesti ja
hitaasti yhteiskunnallinen elämä kehkeytyy.

Pyhä-Sylvanus pani merkille rouva Kyyhkyslakan vastaanotossa toisenkin,
vielä laajempikantoisen ja tärkeämmän vastakohtaisuuden.

Eräässä pienen salongin kulmauksessa keskusteli hra Korkea-Kaulus,
siviilioikeuden presidentti, rauhallisesti ja matalalla äänellä hra
Vuori-Äyrään, eläintieteellisen puutarhan johtajan kanssa.

— Tunnustan teille, ystäväni, sanoi hra Korkea-Kaulus, että kuoleman
ajatus on tappaa minut. Ajattelen sitä lakkaamatta, kidun kuoleman
tuskissa joka hetki. Kuolema kauhistaa minua, ei itsensä vuoksi,
sillä se itse ei ole mitään, vaan sen vuoksi, mitä sitten seuraa,
tulevan elämän vuoksi. Minä uskon siihen; minä uskon ja luotan
varmasti kuolemattomuuteeni. Järki, vaisto, tiede, jumalallinen
ilmestys, kaikki todistaa minulle, että on olemassa katoamaton sielu;
kaikki osoittaa minulle ihmisen luonnonlaadun, hänen alkuperänsä
ja lopullisen kohtalonsa juuri sellaiseksi kuin kirkko sen meille
kuvaa. Minä olen kristitty; minä uskon iankaikkiseen kadotukseen,
ja noiden tuskien hirvittävä kuva seuraa minua kaikkialle; helvetti
pelottaa minua ja tämä pelko, joka on minussa kaikkia muita tunteita
voimakkaampi, hävittää minussa pelastuksen toivon ja kaikki siihen
tarvittavat hyveet, upottaa minut syvimpään epätoivoon ja tekee minut
siten vikapääksi juuri siihen ikuiseen tuleen, jota pelkään. Viimeisen
tuomion pelko tuomitsee minut, helvetin kauhu syöksee minut siihen,
ja minä kärsin jo eläissäni kaikkia kadotuksen vaivoja. Ei ole mitään
kidutusta, jota voisi verrata siihen, mitä minä saan kestää ja joka
yhä vain lisääntyy vuodesta vuoteen, päivästä päivään, hetkestä
hetkeen, koska jokainen vuosi, jokainen päivä, jokainen minuutti vie
minua lähemmäksi kauhuni lähdettä. Elämäni on yhtä ainoaa pitkää
kuolinkamppailua täynnä tuskaa ja tukehduttavaa pelkoa.

Lausuessaan näitä sanoja oikeuden valvoja huitaisi käsillään ilmaa
ikäänkuin torjuakseen niitä sammumattomia liekkejä, joiden hän jo tunsi
itseään ympäröivän.

— Minä kadehdin teitä, rakkahin ystävä, — huokasi hra Vuori-Äyräs.
Te olette onnellinen minuun verrattuna. Minuakin vaivaa kuoleman
ajatus, mutta kuinka se eroaakaan teidän käsitystavastanne ja kuinka
paljon hirvittävämpi se onkaan! Minun opintoni ja itse tekemäni
huomiot, vertailevan anatomian jokapäiväinen harjoittaminen ja syvät
aineen olemusta ja rakennetta koskevat tutkimukseni ovat johtaneet
minut siihen vakaumukseen, että sanat sellaiset kuin sielu, henki,
kuolemattomuus, aineettomuus, eivät merkitse muuta kuin fyysillisiä
ilmiöitä tai näiden ilmiöiden kieltämistä ja että meille elämän käsite
on myöskin samalla tietoisuuden käsite ja että kuolema vihdoin on samaa
kuin meidän täydellinen häviämisemme. Ei ole olemassa mitään sanaa,
jolla voisimme tulkita sitä, mikä seuraa elämää, sillä sana "tyhjyys"
jota me siitä käytämme, on ainoastaan avuton kieltämisen ele, jonka
me teemme luonnolle. Tyhjyys, se on joku ääretön "ei mitään", ja tämä
"ei mitään" ympäröi meitä. Siitä me tulemme ja siihen me menemme; me
olemme siis kahden tyhjyyden välillä niinkuin pähkinänkuori meren
mainingeilla. Tyhjyys, se on jotakin mahdotonta ja sentään varmaa;
sitä ei voi käsittää ja se on sentään olemassa. Ihmisten onnettomuus,
näettekös, ihmisten onnettomuus ja rikos on juuri siinä, että he ovat
keksineet nämä seikat. Muut eläimet eivät tiedä niitä, meidänkin
olisi pitänyt jäädä ainaiseksi niistä tietämättömiksi. Olla ja lakata
olemasta! Tämän ajatuksen hirmuisuus nostaa hiukset pystyyn päässäni;
se ei hetkeksikään jätä minua. Olemattomuus turmelee ja nielee minulta
olevaisuuden, ja tyhjyys upottaa minut kuiluunsa jo edeltäpäin. Julma
järjettömyys! Minä tunnen ja näen sen varjon alati ylläni.

— Minä olen kuitenkin enemmän surkuteltava kuin te, vastasi hra
Korkea-Kaulus. Joka kerran kun vain lausuttekin tuon petollisen ja
suloisen sanan tyhjyys, hivelee se sieluani ja houkuttelee minua,
niinkuin sairaan päänalainen, levon ja unen lempeällä lupauksella.

Mutta Vuori-Äyräs intti:

— Minun kärsimykseni ovat paljon sietämättömämpiä kuin teidän, koskapa
yhteinen kansakin vallan hyvin kestää ikuisen helvetin ajatuksen, mutta
jumalankieltäjänä oleminen aina vaatii harvinaisempaa sielunvoimaa.
Uskonnollinen kasvatus ja salatieteilevä ajatustapa ovat herättäneet
teissä pelkoa ja vihaa inhimillistä elämää kohtaan. Te ette ole
ainoastaan kristitty ja katolinen; te olette lisäksi jansenisti ja te
kannatte silmäänne edessä samaa kuilua, jota Pascalkin rakasti. Minä,
minä rakastan elämää, tätä maista elämää, elämää sellaisenaan, tätä
maan matojen kehnon viheliäistä elämää. Minä rakastan sitä, vaikka se
on raakaa, huonoa, karkeaa; minä rakastan sitä, vaikka se on halpaa
likaista ja turmeltunutta; minä rakastan sitä, vaikka se on tuhmaa,
järjetöntä ja julmaa; minä rakastan sitä kaikessa sen riettaudessa ja
häpeällisyydessä, kaikessa sen halpamaisuudessa ja ruttoisuudessa, sen
rumuudessa ja iljettävässä löyhkässä, kaikessa sen turmeluksessa ja
saastassa. Ja tuntiessani, että se livahtaa käsistäni ja pakenee pois
minulta, minä vapisen niinkuin raukka ja tulen hulluksi epätoivosta.
Sunnuntaisin ja juhlapäivinä kuljeskelen tavallisesti väkirikkaissa
kaupunginosissa, hukuttaudun ihmisjoukkoihin, jotka vyöryvät kaduilla,
sukeltaudun keskelle miesten, naisten ja lasten sankimpia parvia,
tungeskelen kuljeskelevien laulajien ympärillä ja seisoskelen
ulkomaalaisten markkinakujeilijain kojujen edessä; en pelkää likaisten
hameiden, en rasvaisten liivien kosketusta, vedän sisääni hien, hiusten
ja hengityksen väkeviä ja kuumia tuoksuja. Tunnen olevani tässä elämän
kuhinassa ikäänkuin kauempana kuolemasta. Kuulen äänen, joka koko ajan
kuiskaa minulle:

"- Pelosta, jota minä sinussa herätän, voin ainoastaan minä sinut
parantaa; väsymykselle, jolla uhkaukseni sinua rasittaa, voin
ainoastaan minä antaa lepoa." — Mutta minä en tahdo! Minä en tahdo!

— Voi, — huokasi oikeuden valvoja. Jos emme kerran tässä elämässä
parane niistä taudeista, jotka jäytävät sieluamme, niin ei kuolemakaan
tuo lepoa.

— Ja se minua etenkin raivostuttaa, — jatkoi tiedemies, — että meidän
molempain kuoltua en saa edes sitä tyydytystä, että voisin sanoa
teille: "Siinä nyt näette, Korkea-Kaulus! Minä en siis erehtynyt; ei
ole mitään." En saa edes nauttia siitä, että olin oikeassa. Ja te, te
ette koskaan tule huomanneeksi erhetystänne. Kuinka kalliin hinnan
maksammekaan ajatuksesta! Te olette onneton, ystäväni, sentähden
että teidän ajatuksenne on laajempi ja voimakkaampi kuin eläinten ja
useampain ihmisten. Ja minä olen vielä onnettomampi kuin te, sentähden
että minä olen nerokkaampi.

Tämä keskustelu, jonka pääponnet olivat ulottuneet Nelilehdenkin
kuuluville, ei häntä erikoisemmin tyrmistyttänyt.

— Nuo ovat henkisiä tuskia, sanoi hän; ne voivat kyllä olla julmia,
mutta ne ovat verrattain harvinaisia. Enemmän huolta herättää minussa
kansanomaisemmat vaivat, ruumiin kärsimykset ja epämuodostukset,
rakkauden tuskat ja rahapula, jotka juuri tekevät etsiskelymme niin
turhaksi ja tukalaksi.

— Sitäpaitsi, huomautti Pyhä-Sylvanus, nuo molemmat herrat
pakoittamalla pakoittavat uskonkappaleensa itselleen onnettomuutta
tuottaviksi. Jos Korkea-Kaulus kysyisi neuvoa joltakulta kunnon
jesuiitta-isältä, rauhoittuisi hän piankin, ja Vuori-Äyrään taaskin
pitäisi tietää, että ihminen voi olla jumalankieltäjä kirkkaan
rauhallisena niinkuin Lucretius, tai suloisesti siitä nauttien
niinkuin André Chénier. Muistelkoon hän Homeroksen säettä: "kuollut
on Patroklos, mies itseäs arvokkaampi", ja valmistukoon kevein mielin
eräänä päivänä astumaan sinne, missä häntä jo odottavat suuret
opettajansa ja mestarinsa, antiikin filosofit, renessansin humoristit,
nykyaikaiset tiedemiehet ja niin monet muut häntä itseään arvokkaammat.
"Kuolla täytyy Helenan ja Pariksenkin", laulaa François Villon. "Me
olemme kaikki kuolevaisia", kuten Cicero sanoo. "Me kuolemme kaikki",
sanoo myös se nainen, jonka viisautta Raamattu ylistää toisessa
Kuninkaiden kirjassa.



9. LUKU.

Onni olla rakastettu.


He lähtivät päivälliselle kuninkaalliseen puistoon, komeaan
kävelypaikkaan, joka kuningas Kristofferin pääkaupungissa suunnilleen
vastaa sitä, mitä Boulognen metsä merkitsee Parisille, Cambre
Brysselille, Hyde-Park Lontoolle, Thiergarten Berlinille, Prater
Wienille, Prado Madridille, Cascines Firenzelle ja Pincio Roomalle.
Istuen ulkosalla keskellä päivällisvieraiden loisteliasta parvea
seurasivat he katseillaan noita suuria, kukin ja töyhdöin koristeltuja
hattuja, jotka kuten harhailevat huvimajat, kuten lemmenherhiläisten
hempeät piilopirtit, kuten pyyteitä kokoavat kyyhkyslakat, liikkuivat
heidän ympärillään.

— Luulenpa, sanoi Nelilehti, että etsimämme esine löytyy juuri täältä.
Minullekin on sattunut aina joskus niinkuin muillekin, että minua
on rakastettu: se on onnea se, Pyhä-Sylvanus, ja vieläkin epäilen
vahvasti, että eiköhän se sittenkin vain liene ihmisten ainoa onni; ja
vaikkakin minä poloinen rakossani raahaan kuormaa, jossa on enemmän
kiviä kuin sorarattailla kivilouhimosta ulos työnnettäessä, niin on
päiviä, jolloin voin olla rakastunut kuin kahdenkymmenen vuotias
nuorukainen.

— Minä, vastasi Pyhä-Sylvanus, minä olen naisvihaaja. Minä en voi
antaa naisille anteeksi sitä, että he ovat samaa sukupuolta kuin rouva
Pyhä-Sylvanus. He ovat kyllä kaikki, minä tiedän sen, vähemmän tyhmiä,
vähemmän ilkeitä ja vähemmän rumia, mutta sekin on jo liikaa, että
heillä on mitään yhteistä hänen kanssaan.

— Jättäkää tuo puheenaihe, Pyhä-Sylvanus. Sanonpa teille, että se
mitä etsimme on varmasti täällä ja että meidän ei tarvitse muuta kuin
ojentaa kätemme saadaksemme sen kiinni.

Ja viitaten erääseen hyvin kauniiseen mieheen, joka istui yksinään
pienen pöydän ääressä, hän jatkoi:

‒ Tehän tunnette Jaakko Purjetuulen. Hän miellyttää naisia, hän
miellyttää kaikkia naisia. Kas siinä on onni, tai sitten en ymmärrä
siitä asiasta yhtään mitään!

Pyhä-Sylvanus tahtoi myöskin tulla vakuutetuksi tästä. He pyysivät
Jaakko Purjetuulen kanssaan päivällisille ja siinä syödessään
juttelivat tuttavallisesti hänen kanssaan. Lukemattomia kertoja he,
pitkiä kiertoteitä ja äkillisiä yllätyksiä tehden, häikäilemättömästi
ja verhotusti, vihjauksin ja aivan suoraan asiaan käsiksi käyden
yrittivät päästä selville hänen onnestaan, tulematta silti sen
viisaammiksi tämän kumppanuksensa suhteen, jonka siro sanontatapa
ja viehättävät kasvot eivät ilmaisseet iloa eivätkä surua. Jaakko
Purjetuuli puheli mielellään, vaikutti avomieliseltä ja luonnolliselta,
kertoipa hän lisäksi joitakin salaisuuksiaankin, mutta ne vain
yhä enemmän pimittivät hänen syvimmän salaisuutensa ja tekivät
sen yhä saavuttamattomammaksi. Varmaa oli, että hän sai paljon
rakkautta osaksensa; oliko hän siitä onnellinen vai onneton? Kun oli
päästy päivällisessä hedelmiin asti, luopuivat kuninkaan molemmat
inkvisiittorit turhasta tutkistelemisestaan. Viitsimättä enää terästää
aseitaan he puhelivat nyt vain jotakin sanoakseen ja haastoivat
itsestään: Pyhä-Sylvanus vaimostaan ja Nelilehti pitkiä valituksia
peruskivestään, jolta kohdaltaan hän muuten muistuttaa Montaignea.
Kerrottiin jos jonkinlaisia tarinoita likööriä maisteltaessa:
siinä kuultiin juttu rouva Kalliskivestä, joka pakeni eräästä
yksityisasunnosta leipurinsälliksi puettuna, vaatekoppa päälaella; uusi
kasku kenraali Säyseästä ja rouva paroonitar Bildermannista; samoin
toinen ministeri Visiiristä ja rouva Cereksestä, jotka Antoniuksen ja
Kleopatran tavoin sulattivat kokonaisen valtakunnan suuteloihin, ja
vielä useita muita, muinaiselta ja nykyajalta. Jaakko Purjetuuli kertoi
erään itämaisen sadun.

— Nuori bagdadilainen kauppias, — kertoi hän, — tunsi itsensä
eräänä aamuna vuoteessaan lepäillessään kovin lemmensairaaksi ja
toivotteli suureen ääneen huutaen itselleen sellaista onnea, että
kaikki naiset rakastaisivat häntä. Haltia, joka heti kuuli hänen
sanansa, ilmestyi hänelle ja sanoi: "Toivomuksesi on täytetty. Tästä
päivästä lähtien olet kaikkien naisten rakastama." Heti hyppäsi nuori
kauppias iloissaan vuoteestaan ja uskoen käyvänsä kohti loppumattomia
ja vaihtelevia huvituksia hän laskeutui alas kadulle. Tuskin oli
hän kävellyt paria askelta ennenkuin muuan pahan näköinen vanha
akka, joka siivilöitsi viiniä kellarissaan, syttyi hänet nähdessään
kiihkeään rakkaudenliekkiin ja alkoi heittää hänelle lentomuiskuja
kellarinaukosta. Hän käänsi inhoten päänsä toisaalle, mutta eukko
veti hänet jalasta maanalaiseen koloonsa, jossa hän piti nuorukaista
vankinaan kokonaista kaksikymmentä vuotta. Jaakko Purjetuuli oli juuri
lopettanut satunsa, kun hovimestari tuli ilmoittamaan hänelle, että
häntä odotettiin. Hän nousi ja synkin ilmein, pää kumarassa, hän ohjasi
askeleensa puutarhan portille, missä häntä eräitten vaunujen nurkassa
odotti jotenkin karkean näköinen olento.

— Hän kertoi oman tarinansa, sanoi Pyhä-Sylvanus. Tuo nuori
bagdadilainen kauppias on hän itse.

Nelilehti löi otsaansa:

— Olihan minulle tosiaan kerrottu, että hän oli lohikäärmeen vartioima;
olin aivan unohtanut sen!

He palasivat palatsiin verrattain myöhään ilman muuta paitaa kuin
omansa ja tapasivat silloin kuninkaan ja rouva Kananheimon itkemässä
kuumia kyyneleitä erästä Mozartin sonaattia kuunnellessaan.

Seurustelu kuninkaan kanssa oli tehnyt rouva Kananheimon
raskasmieliseksi, ja hän hautoi päässään synkkiä mietteitä ja
mielettömiä kauhunkuvia. Hän luuli olevansa vainottu, hirvittävien
salahankkeiden uhri; hän eli ainaisessa myrkytyksen pelossa ja pakoitti
kamarineitonsa maistamaan kaikkia hänelle tarjottuja ruokia. Hän
pelkäsi kuolemaa, mutta tunsi houkutusta itsemurhaan. Tämän naisen
mieliala vielä pahensi kuninkaankin tilaa, ja he viettivät yhdessä
ikäviä hetkiä.

— Maalarit, sanoi Kristoffer V, ovat kamalia valheen levittäjiä. He
varustavat liikuttavalla kauneudella itkevät naiset, ja esittävät
meille jonkun Andromaken, Artemiksen, Magdalenan tai Helenan aivan
suloisina kyynelhelyissään. Minulla on sievä muotokuva Adrienne
Lecouvreuristä Cornelian osassa, jossa hän kyynelillään kostuttaa
Pompeijin raunioita: hän on ihana. Mutta heti kun rouva Kananheimo
rupeaa itkemään, vääntyvät hänen kasvonsa rumasti, ja hänen nenänsä
alkaa punottaa: hän on silloin pelottavan ruma.

Tämä onneton ruhtinas, joka kulutti kaiken aikansa vain tuon
terveyttä-tuottavan paidan odotuksessa, soimasi ankarasti Nelilehteä ja
Pyhä-Sylvanusta heidän huolimattomuudestaan, kykenemättömyydestään ja
huonosta menestyksestään, luottaen kenties siihen, että näistä kolmesta
syytöksestä ainakin joku osuisi oikeaan:

— Te annatte minun ilman muuta kuolla, niinkuin tekevät lääkärini
Aasinleuka ja Tinaharkko. Mutta mitä heihin tulee, niin se kuuluu
heidän ammattiinsa. Odotin toista teiltä; luotin älyynne ja
ystävyyteenne. Huomaan, että olen erehtynyt. Palata tyhjin toimin!
Ettette toki häpeä! Oliko teidän tehtävänne muka niin vaikea? Onko siis
niin vaivaloista löytää onnellisen miehen paitaa? Jos ette edes kykene
tällaista asiaa toimittamaan, niin mihin sitten oikein kykenette?
Ainoastaan itse voi palvella itseään hyvin. Tämä pitää paikkansa
yksityisihmisten suhteen ja vielä enemmän kuninkaihin nähden. Lähden
aivan paikalla etsimään tuota paitaa, jota te ette kykene löytämään.

Ja heittäen yltään yömyssynsä ja kotipukunsa pyysi hän vaatteitaan.

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus koettivat pidättää häntä.

— Sire, se olisi hyvin varomatonta, muistakaa sairauttanne!

— Sire, kello on jo lyönyt kaksitoista.

— Luuletteko te siis, sanoi kuningas, että onnelliset ihmiset
nukkuvat niinkuin kanat? Eikö ole enää mitään huvittelupaikkoja minun
pääkaupungissani? Eikö ole enää mitään yökahviloita? Poliisipäällikköni
on antanut sulkea kaikki epäilyttävät ilopaikat; mutta totta kai ne
siitä huolimatta toimivat? Mutta eihän minun edes ole tarvis mennä
mihinkään huoneustoihin. Minä löydän kyllä sen, mitä tarvitsen, kadulta
ja penkeiltä.

Nopeasti pukeuduttuaan Kristoffer V harppasi rouva Kananheimon yli,
joka kiemurteli maassa kouristuskohtauksessa, syöksyi alas portaita
ja riensi juoksujalkaa puutarhan läpi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus
seurasivat häntä matkan päästä, ällistyneinä, puhumattomina.



10. LUKU.

Onko onni siinä, että olemassaolon-tunto lakkaa?


Tultuaan suurelle valtatielle, jota kuninkaallisen puiston puolelta
vanhat jalavat varjostivat, hän huomasi nuoren, kauniin miehen, joka
nojaten puun runkoon, keveä ilon ilme kasvoillaan, katseli ylös tähtiä
kohti, jotka säihkyvillä ja salaperäisillä merkeillään viitoittivat
taivaan ääretöntä lakeutta. Vieno tuulen henki leyhytteli hänen
kiharaista tukkaansa, ja taivaallisen kirkkauden heijastus hohti hänen
katseestaan.

— Minä olen löytänyt oikean, ajatteli kuningas.

Hän lähestyi tätä hymyilevää ja kaunista nuorukaista, joka hieman
säpsähti hänet nähdessään.

— Olen pahoillani, herraseni, sanoi ruhtinas, että häiritsen teidän
haaveiluanne. Mutta kysymys, jonka aion teille tehdä, on minulle
suorastaan elämänkysymys. Älkää kieltäytykö vastaamasta henkilölle,
joka kenties kykenee hyvin palkitsemaan teidät ja joka ei suinkaan
tahdo olla kiittämätön. Hyvä herra, oletteko onnellinen?

— Olen.

— Eikö mitään puutu onnestanne?

— Ei mitään. Tosin ei aina ole näin ollut laitani. Minäkin olen, kuten
kaikki ihmiset, tuntenut elämäntuskaa, ja kenties olen tuntenut sen
kipeämmin kuin monet muut. Se ei johtunut minun erikoisesta asemastani,
ei myöskään tilapäisistä olosuhteista, vaan siitä alkusyystä, joka on
yhteistä kaikille ihmisille ja kaikille luoduille; minä olen ollut
suuressa ahdistuksessa: nyt se on kokonaan poissa. Nautin täydellistä
rauhaa, suloista iloa; kaikki on minussa pelkkää tyytyväisyyttä, tyyntä
kirkkautta, syvää sopusointua, yli-inhimillinen riemu täyttää koko
olemukseni. Te näette minut, hyvä herra, elämäni kauneimmassa kohdassa,
ja koskapa sallima on saattanut teidät tielleni, otan teidät onneni
todistajaksi. Vihdoinkin olen vapaa, vapaa pelosta ja kauhusta, jotka
tavallisesti ahdistavat ihmisiä, vapaa kunnianhimoisista pyyteistä,
jotka heitä jäytävät, ja turhista toiveista, jotka heitä pettävät.
Olen yläpuolella onnen heittelyjen ja ulkopuolella ihmissuvun kahden
näkymättömän vihollisen, ajan ja paikan vaikutusvallan. Voin uhmata
kohtaloa. Omistan ehdottoman onnen ja olen yhtä jumaluuden kanssa. Ja
tämä onnellinen tila on omaa työtäni; siitä saan kiittää erästä äsken
tekemääni päätöstä, joka on niin viisas, hyvä, kaunis, hyveellinen ja
tehokas, että siinä pysyessään jumaloituu.

Minä aivan uin ilossa, minä olen ihanassa päihtymistilassa. Minä sanon
täysin tietoisena ja tämän haltioittavan, innostavan ja hurmaavan
käsitteen täydellisimmässä ja korkeimmassa merkityksessä: "En tunne
enää itseäni."

Hän veti esiin kellonsa.

— Hetki on tullut. Hyvästi!

— Vielä sana, herraseni. Te voitte pelastaa minut. Minä...

— Ei kukaan voi pelastua muutoin kuin ottamalla esimerkkiä minusta.
Teidän täytyy jättää minut nyt. Hyvästi!

Ja sankarillisin askelin ja nuorekkain ryhdin loittoni tuntematon tien
viereiseen metsään. Kristoffer, joka ei tahtonut noin vain luopua
löydöstään, seurasi häntä... Hän oli tuskin ehtinyt ryteikön laitaan,
kun hän kuuli pyssyn laukauksen; hän kiiruhti eteenpäin, taivutti oksia
syrjään ja näki onnellisen nuorukaisen makaavan ruohikossa, ohimo
luodin lävistämänä ja puristaen vielä revolveria oikeassa kädessään.

Tämän nähdessään kuningas pyörtyi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus riensivät
hänen luokseen, auttoivat häntä palautumaan tajuihinsa ja kantoivat
hänet palatsiin.

Kristoffer antoi ottaa selvää tästä nuorukaisesta, joka näin hänen
silmiensä edessä oli löytänyt epätoivoisen onnen. Hän sai kuulla, että
hän oli erään ylhäisen ja rikkaan perheen perillinen, yhtä älykäs kuin
kauniskin ja koko elämänsä ollut kohtalon suosima.



11. LUKU.

Sigismundus Dux.


Seuraavana päivänä Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus jälleen ollessaan paidan
etsinnässä ja laskeutuessaan alas pitkin Perustuslakien katua tapasivat
kreivitär Cecilian, joka juuri astui ulos eräästä musiikkikaupasta. He
saattoivat hänet hänen vaunuihinsa.

— Herra Nelilehti, teitä ei näkynyt eilen professori Häränselän
leikkausopillisessa näytännössä, eikä myöskään teitä, herra
Pyhä-Sylvanus. Teitte kovin väärin, kun ette tulleet, se oli hyvin
mielenkiintoista. Professori Häränselkä oli kutsunut sinne koko
hienon maailman, yhtä lukuisan kuin valitunkin joukon kello 5:n
leikkaukseensa, joka oli aivan ihana munasarjatapaus. Siellä oli
kukkia, hienoja pukuja, musiikkia; jäätelöäkin tarjoiltiin. Professori
esiintyi tässä tilaisuudessa erinomaisen ylhäisesti ja sirosti. Hän
antoi myös ottaa kuvalaattoja eläviäkuvia varten.

Nelilehti ei erittäin hämmästynyt tästä kuvauksesta. Hän tiesi,
että professori Häränselkä toimitti leikkauksensa huvitusten ja ja
ylellisyyden ympäröimänä; hän olisi mennyt pyytämään häneltä paitaa,
ellei hän muutamia päiviä sitten olisi nähnyt tätä kuuluisaa kirurgia
vallan lohduttomana sentähden ettei hän ollut saanut leikata päivän
suurimpia kuuluisuuksia Saksan keisaria, joka oli antanut professori
Hilmacherin poistaa itsestään jonkun visvarakon, ja ihmenäyttelyn
kääpiönaista, joka nieltyään noin satasen naulaa ei tahtonut antaa
avata vatsaansa, vaan joi itsepintaisesti risiiniöljyä.

Pyhä-Sylvanus, joka oli pysähtynyt musiikkikaupan näyteikkunan eteen,
tarkasteli Sigismundus Duxin rintakuvaa ja huudahti sitten äkkiä
suureen ääneen:

— Mutta tuossahan on juuri se, jota etsimme! Tuossa on onnellinen mies!

Rintakuva, joka oli hyvin näköinen, esitti säännöllisesti ja ylväästi
muovailtuina tuollaisia sopusointuisia ja täyteläisiä kasvoja, jotka
muistuttavat maapalloa. Tuo suuri säveltäjä, vaikkakin hän jo oli
kalju ja vanha, näytti siinä yhtä herttaiselta kuin komealta. Hänen
päälakensa kaartui kauniina kuin kirkon holvi, mutta hänen hieman suuri
nenänsä sensijaan piti kiinni tyvestään aivan maallisella, vantteralla
halukkuudella ja tukevalla otteella; tasaisen leukaparran sisältä
pistivät näkyviin lihalliset huulet ja aistillisuutta ja Bakkuksen
palvelusta todistava suu. Niin, juuri tuollainen oli se nero, joka
sävelsi kaikkein pyhimmät oratoriot ja kaikkien intohimoisimman ja
aistillisimman teatterimusiikin. — Kuinka, jatkoi Pyhä-Sylvanus, emme
ennen ole tulleet ajatelleeksi Sigismundus Duxia, joka niin täysin
siemauksin nauttii tavattomasta maineestaan, — joka on kylliksi taitava
käyttääkseen kaikki sen suomat edut hyväkseen ja juuri tarpeeksi hullu
säästyäkseen korkean aseman aiheuttamista ikävyyksistä ja pakollisista
velvollisuuksista, — Sigismundusta, joka on henkevin ja aistillisin
kaikista neroista, onnellinen kuin jumala ja rauhallinen kuin eläin
— joka lukemattomissa rakkausseikkailuissaan näyttää yhdistävän mitä
hienoimman herkkätuntoisuuden mitä raaimpaan kyynillisyyteen!

— Hänellä on rikas luonnonlaatu, — myönsi Nelilehti. Hänen paitansa ei
voi tehdä muuta kuin hyvää Hänen Majesteetilleen. Menkäämme pyytämään
sitä.

Heidät johdettiin suojamaan, joka oli avara ja kaikuva kuin joku
konserttikahvila. Kolmiaskelmaiselle korokkeelle sijoitetut urut
peittivät osan seinästä lukemattomilla pilleillään. Puettuna upeaan
myssyyn ja kirjailtuun viittaan Sigismundus Dux sepitteli uusia
sävelmiä, ja hänen sormiensa kosketuksesta syntyi sointuja, jotka
saivat sielut läikähtämään ja sydämet sulamaan. Noilla kolmella
purppuraverhoisella askelmalla virui hänen jalkojensa juuressa
joukko naisia, komeita, suloisia, pitkiä, hentoja, käärmemäisiä,
pyöreitä, hempeän pehmeitä ja valtavan uhkeita, mutta kaikki yhtä
kiihkeitä ja lempeensä hiutuvia, kaikki rakkautensa ja pyyteensä
kaunistamia. Suojama oli täynnä ihmisvilinää, siinä nuoria
amerikattaria, israelilaisia rahamiehiä, valtiomiehiä, tanssijattaria,
laulajattaria, katolilaisia pappeja, protestanttisia, budhalaisia;
siinä mustia ruhtinaita, pianonvirittäjiä, sanomalehtimiehiä,
lyyrillisiä runoilijoita, impressarioita, valokuvaajia, miehiä naisen
ja naisia miehen puvussa. He kaikki muodostivat vain yhden ainoan
suuren, sekavan, tunkeilevan, yhteensulautuvan ihailijajoukon, jonka
yläpuolella pylväiden, kynttiläjalkain ja kattokruunujen korkeudessa
vyöryi tuo joka hetki uusi ja notkeakuvioinen hartausmusiikki. Koko
tämä ääretön kansa oli haltioitumisen huumaama; tämän tilaisuuden
nimenä oli "intiimi matinea".

Urut vaikenivat. Kokonainen pilvi naisia pimitti siinä
silmänräpäyksessä mestarin, joka hetkittäin pilkahti siitä puoleksi
näkyviin niinkuin kirkas tähti vaipuakseen sitten heti jälleen
takaisin. Hän oli lempeä, mairitteleva, liukas ja viettelevä. Hän oli
erittäin herttainen, ei sentään narrimaisempi kuin oli tarvis, suuri
niinkuin maailma ja pikkuinen kuin lemmenjumala; hymyillen hän näytteli
harmaan partansa keskestä pikkulapsen hampaitaan, jaellen kaikille
helppotajuista ja sievää imartelua, joka ihastutti kuulijaansa; mutta
sanoja oli mahdoton pitää mielessään, niin hennon ohuita ne olivat,
joten siis koko niiden tenho jäi salaperäisyyden varjoon. Hän oli
yhtä ystävällinen ja hyvä miehillekin, ja nähdessään Pyhä-Sylvanuksen
syleili hän tätä kolmasti vakuuttaen pitäneensä häntä aina rakkaassa
ja lämpöisessä muistossa. Kuninkaan sihteeri otti heti vaarin
tilaisuudesta: hän pyysi saada puhua hänen kanssaan pari sanaa kahden
kesken kuninkaan puolesta, ja esitettyään hänelle pääpiirteissään sen
tärkeän tehtävän, joka hänelle oli uskottu, sanoi hän:

— Mestari, antakaa minulle pai...

Hän keskeytti lauseensa nähdessään Sigismundus Duxin piirteiden äkkiä
pahasti vääristyvän.

Joku posetiivi oli ulkona kadulla alkanut jauhaa _Keltaisten narsissien
polkkaa_. Ja heti sen ensimäiset säveleet kuultuaan oli suuri mies
kalvennut. Tämä vuodenajan lempisävel oli erään köyhän Pukki-nimisen
nurkkatanssi-viuluniekan tekemä, joka muuten oli aivan tuntematon
ja kurjissa oloissa elävä. Ja tuo jo neljäkymmentä vuotta kunnian
ja rakkauden kruunaamana ollut mestari ei voinut sallia sitä, että
vähänkään ylistystä lankesi Pukki-raukan osalle; hän tunsi sen
sietämättömäksi omakohtaiseksi loukkaukseksi. Itse Jumalakin on
kateellinen ja suree ihmisten kiittämättömyyttä. Sigismundus Dux ei
voinut kuulla _Keltaisten narsissien polkkaa_ tulematta sairaaksi. Hän
jätti yhtäkkiä Pyhä-Sylvanuksen, ihailijajoukkonsa ja lempeen hiutuvain
naistensa komean lauman sekä kiiruhti pesukammioonsa oksentamaan ulos
myrtyneen sappensa.

— Hän on surkuteltava, — huokasi Pyhä-Sylvanus.

Ja vetäen Nelilehteä mukanaan takin liepeestä hän astui ulos onnettoman
sävelniekan talosta.



12. LUKU.

Onko pahekin avu.


Neljätoista pitkää kuukautta he kulkivat aamusta iltaan ja illasta
aamuun nuuskien kaupunkia ja sen ympäristöä, tehden huomioita,
tarkastellen ja kysellen turhaan. Kuninkaan voimat heikkenivät
päivä päivältä, ja hän oli jo saanut käsitystä sellaisen etsiskelyn
vaikeuksista; hän antoi sisäministerilleen käskyn asettaa ylimääräinen
valiokunta, jonka tehtävänä olisi herrojen Nelilehden, Tuliaivon,
Pyhä-Sylvanuksen ja Jääpohjan johdolla täysin valtuutettuna salaisesti
hankkia tietoja valtakunnan onnellisista ihmisistä. Poliisipäällikkö
luovutti ministerin huomautuksesta kaikkein taitavimmat kätyrinsä
valiokuntalaisten käytettäviksi ja pian etsittiin pääkaupungissa
onnellisia yhtä vimmatusti ja kiihkoisasti kuin muissa maissa
pahantekijöitä ja anarkisteja. Jos vain jotakuta henkilöä epäiltiin
onnelliseksi, niin heti hänet annettiin ilmi ja ruvettiin häntä
vakoilemaan ja pyydystämään. Kaksi poliisia oli asetettu kaikkien
onnelliseksi epäiltyjen ihmisten ikkunain alle, missä he suurissa
rautasaappaissaan marssivat edestakaisin hetkeksikään vartiopaikaltaan
väistymättä. Jos joku maailmanmies tilasi itselleen aition Oopperassa,
pantiin hän heti valvonnan alle. Jos jonkun hevosystävän hevonen
oli voittanut kilpa-ajoissa, pidettiin häntä silmällä. Kaikkien
rakkauskohtauksiin vuokrattavien talojen toimistohuoneessa oli myös
poliisiviraston asiamies, joka teki muistiinpanoja tulijoista. Ja
hra poliisipäällikön huomautuksen johdosta, että hyve tekee ihmisen
onnelliseksi, annettiin ilmi myös kaikki hyväntekeväiset henkilöt,
turvalaitosten perustajat, jalomieliset lahjoittajat, hyljätyt ja
uskolliset aviovaimot, uhrautuvaisuudestaan tunnetut kansalaiset,
sankarit ja marttyyrit, ja kaikki alistettiin yksityiskohtaisiin
tutkisteluihin.

Tämä valvonta painoi koko kaupunkia, mutta kukaan ei voinut aavistaa
sen syytä. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus eivät olleet kenellekään
uskoneet etsivänsä onnen paitaa, peläten, kuten jo edellä olemme
kertoneet, että kunnianhimoiset tai rahanahneet henkilöt, teeskennellen
omaavansa täydellisen onnen, saattaisivat luovuttaa kuninkaalle muka
onneatuottavana aivan kurjuuden, murheen ja huolen saastuttaman
alusvaatteen. Poliisin tavattomat toimenpiteet herättivät levottomuutta
ylhäisemmissä säätyluokissa, ja koko kaupunki näytti olevan jonkun
verran kuohuksissa. Useat hyvin arvossapidetyt naiset joutuivat huonoon
huutoon, ja monenlaisia häväistysjuttuja syntyi.

Uusi valiokunta kokoontui joka aamu kuninkaallisessa kirjastossa hra
Nelilehden toimiessa esimiehenä ja herrojen Poran ja Makiaviinin
suosiollisesti avustaessa, jotka viimeksimainitut olivat molemmat
ylimääräisiä valtioneuvoksia. Joka istunnossa tarkastivat he
keskimäärin noin viisitoistasataa asiakirjaa. Neljä kuukautta kestäneen
istuntoajan jälkeen eivät he vieläkään olleet päässeet onnellisen
miehen jäljille.

Kun puheenjohtaja Nelilehti sitä valitteli, huudahti hra Makiaviini:

— Valitettavasti tuottavat paheet ihmisille kärsimyksiä, ja kaikilla
ihmisillä on paheita.

— Ei minulla, huokasi hra Tuliaivo, ja minä olen siitä aivan
epätoivoissani. Paheeton elämä on pitkästyttävää, painostavaa ja
surullista. Pahe on ainoa huvi, mitä ihmisellä voi olla maailmassa;
pahe on olemassaolon ainoa väritys, se on sielun suola, hengen kipinä.
Mitä sanonkaan, pahe on ainoa omaperäinen, ainoa luova voima ihmisessä;
se on luonnon pyrkimystä nousta uusine rakennelmineen luontoa vastaan,
inhimillisen vallan voittoa eläimellisestä vallasta, inhimillisen
luomistyön kunnioimista tuntemattoman luomistyön vastapainoksi,
tietoisen maailman kehittymistä itsetiedottoman kaikkeuden sijaan;
pahe on ihmisen ainoa omaisuus, johon hänellä on yksinoikeus, hänen
todellinen isäinperintönsä, hänen oikea avunsa, sanan syvimmässä
merkityksessä, koska sana avu on samaa juurta kuin auttaa.

Olen koettanut antautua paheelle; en ole voinut: siihen tarvitaan
neroutta, siihen tarvitaan rikkaita luonnonlahjoja. Teeskennelty pahe
ei ole mikään pahe.

— No tuopa kummalta kuulostaa, sanoi Nelilehti; mitä te sitten
oikeastaan nimitätte paheeksi?

— Minä nimitän paheeksi tavaksimuuttunutta taipumusta sellaiseen, jota
suurin osa ihmisiä pitää luonnottomana ja pahana; tarkoitan sillä
yksilöllistä moraalia, yksilöllistä voimaa, yksilöllistä hyvettä,
kauneutta, valtaa ja neroa.

— Olkoon menneeksi, sanoi neuvosherra Pora, voihan sen selittää
tuollakin lailla.

Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti ankarasti kirjastonhoitajan mielipidettä.

— Älkää sitten puhuko mitään paheista, sanoi hän tälle, koska teillä
kerran ei niitä ole. Te ette tiedä siitä asiasta mitään. Minulla on
paheita, minulla, minulla on niitä useampiakin, ja minä vakuutan
teille, että minulla on niistä enemmän harmia kuin tyydytystä. Ei
mikään ole niin kiusallista kuin joku pahe. Sitä heittelehtii sinne
tänne, hehkuttaa mielikuvituksensa ja kuluttaa voimansa voidakseen
tyydyttää himonsa, ja heti kun se on tyydytetty, tuntee sitä kohtaan
ääretöntä inhoa...

— Te ette puhuisi noin, hyvä herra, väitti Tuliaivo, jos teillä olisi
kauniita paheita, jaloja, ylpeitä, ruhtinaallisia, pilvenkorkuisia
ja todellakin hyveellisiä paheita. Mutta teillä ei ole muuta kuin
häpeällisiä, pelokkaita ja naurettavia paheita. Te ette ole, herraseni,
mikään suuri jumalien halveksija.

Pyhä-Sylvanus oli ensin vähän loukkaantunut tällaisesta puheesta,
mutta kirjastonhoitaja todisti hänelle, ettei hänen sanoissaan piillyt
minkäänlaista solvausta. Pyhä-Sylvanus uskoi sen mielellään ja puki
ajatuksensa lopuksi seuraavaan viisauslauselmaan:

— Valitettavasti on hyve samoin kuin pahe, pahe samoin kuin hyve,
ponnistusta, orjuutta, taistelua, vaivaa, työtä ja rasitusta: sentähden
olemmekin kaikki onnettomia.

Mutta puheenjohtaja Nelilehti valitti, että hänen päänsä oli aivan
halkeamaisillaan.

— Hyvät herrat, sanoi hän, älkäämme siis enää viisastelko. Emmehän me
ole sitä varten luotuja.

Ja hän lopetti istunnon.

Tämän onnen valiokunnan kanssa kävi samoin kuin kaikkien valiokuntain
on eduskunnassa ja eduskuntien ulkopuolella käynyt kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa: se ei päässyt minkäänlaisiin tuloksiin, ja pidettyään
istuntoja viisi vuotta se hajaantui, tuottamatta toiminnallaan mitään
hyötyä.

Kuningas ei voinut paremmin. Tuo Merehisen kaltainen neurastenia
pukeutui kerrassaan kukistaakseen hänet mitä erilaisimpiin ja
hirvittävimpiin muotoihin. Hän valitti nyt, että kaikki hänen elimensä
olivat ruvenneet vaeltamaan ja liikkuivat lakkaamatta hänen ruumiissaan
kulkeutuen mitä tavattomimpiin paikkoihin, munuaiset nieluun, sydän
pohkeeseen, suolet nenään, maksa kurkkuun, aivot vatsaan.

— Te ette voi kuvitella, lisäsi hän, kuinka nämä aistimukset ovat
tuskallisia ja kuinka ne hämmentävät ajatuksia.

— Sire, käsitän tuon sitäkin paremmin, vastasi Nelilehti, kun
minullekin nuoruudessani useasti sattui sellaista, että vatsaan menneet
ainekset nousivat päähäni, ja sekös vasta sekoitti minun ajatukseni
tavalla, jota on mahdoton kuvailla. Minun matematiikkaopintoni kärsivät
siitä suuresti.

Mitä enemmän Kristoffer kärsi, sitä kiihkeämmin vaati hän tuota paitaa,
joka oli hänelle määrätty.



13. LUKU.

Kirkkoherra Puolikinnas.


— Minä alan jälleen uskoa, sanoi Pyhä-Sylvanus Nelilehdelle, että
jos emme ole mitään löytäneet, niin on syy siinä, että olemme
nurinkurisesti etsineet. Minä uskon hyveeseen ja minä uskon onneen.
Ne ovat eroittamattomat. Ne ovat harvinaisia; ne ovat piilossa. Me
löydämme ne mataloista majoista sydänmailta. Jos kallistatte korvaanne
minun mielipiteilleni, niin etsimme niitä tästälähin etenkin noilta
karuilta vuoriseuduilta, jotka ovat meidän Savoijamme ja Tyrolimme.

Kaksi viikkoa myöhemmin he olivat tutkineet kuusikymmentä vuorikylää
tapaamatta yhtään onnellista. He näkivät näissä kyläpahasissa kaikki
samat kurjuudenmuodot, jotka rehoittavat kaupungeissakin, mutta täällä
tekivät ihmisten raakuus ja tietämättömyys ne vieläkin tuntuvammiksi.
Nälkä ja rakkaus, nämä luonnon molemmat vitsaukset, kurittivat siellä
ihmisparkoja ankarammin ja ja kiivaammin. He näkivät saitoja isäntiä,
mustasukkaisia aviomiehiä, valheellisia vaimoja, palvelijattaria, jotka
myrkyttivät, ja renkejä, jotka murhasivat, sukurutsaisia isiä, lapsia,
jotka kumosivat taikinapytyn pankolla nukkuvan isoisänsä päähän. Näillä
talonpojilla ei ollut muuta huvitusta kuin humala; heidän ilonsakin oli
raakaa, heidän leikkinsä julmaa. Heidän juhlansa päättyivät verisiin
tappeluihin.

Mitä enemmän he tarkastelivat heidän elämäänsä, sitä enemmän tulivat
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus vakuutetuiksi siitä, että noiden ihmisten
tavat eivät mitenkään voineet ollakaan sen parempia tai puhtaampia.
He käsittivät, että saita maa teki heidät saidoiksi, että kova elämä
kovetti heidät niin muiden kuin omienkin tuskien suhteen, että jos he
olivat mustasukkaisia, omanvoitonpyyteisiä, kavaloita, valheellisia,
joka hetki valmiit pettämään toisiansa, niin oli tämä kaikki vain
luonnollinen seuraus heidän puutteestaan ja kurjuudestaan.

— Kuinka, tuumaili Pyhä-Sylvanus itsekseen, olen hetkeäkään
voinut luulla, että onni asuu olkikaton alla? Se ei voi olla
muuta kuin klassillisten opintojen vaikutusta. Vergilius sanoo
maanviljelyshoidollisessa _Georgica_-runoelmassaan, että kaikki
maanviljelijät olisivat onnellisia, jos he vain tuntisivat oman
onnensa. Hän siis myöntää, että he eivät tiedä siitä mitään. Itse
teossa olikin asianlaita sellainen, että hän kirjoitti Augustuksen
käskystä, sillä tuo erinomaisen viisas hallitusmies pelkäsi, että
Roomasta loppuisi leipä, ja koetti sentähden kansoittaa maaseutuja.
Vergilius tietysti tiesi niinkuin kaikki muutkin, että talonpojan elämä
on vaivanalainen. Hesiodos on antanut siitä hirvittävän kuvan.

— Yksi seikka on myös varma, sanoi Nelilehti, nimittäin se, että
joka paikassa on maalaispoikien ja -tyttöjen suurin mielihalu
päästä kaupunkiin rahatöihin. Rannikkomailla tytöt uneksivat
sardiinitehtaista. Kivihiili-alueilla nuoret talonpojat eivät pyydä
parempaa kuin saada laskeutua kaivokseen.

       *       *       *       *       *

Oli kuitenkin yksi mies näillä vuorilla, jonka muoto kaikkien noiden
huolestuneiden otsien ja nyreiden kasvojen keskellä paistoi vaivatonta
hymyä. Hän ei osannut muokata maata eikä paimentaa eläimiä; hän ei
osannut mitään siitä, mitä ihmiset tavallisesti osaavat, hän puheli
asioita, joissa ei ollut mitään järkeä, ja lauleskeli pitkin päivää
jotakin pikku sävelmää, jota hän ei koskaan laulanut loppuun. Kaikki
ihastutti häntä. Hän oli aina kuin taivaassa. Hänen nuttunsa oli
kursittu kokoon kaiken värisistä ja omituisesti yhteenliitetyistä
kankaanpalasista. Lapset juoksivat pilkaten hänen kintereillään,
mutta kun hänen luultiin tuovan onnea mukanaan, ei hänelle tehty
pahaa, ja hänelle annettiin se vähä, mitä hän tarvitsi. Tämä mies oli
Piki-Pietari, sielultaan pikkulapseksi jäänyt. Hän söi töllien ovilla
pikku koirien kanssa ja nukkui kehdossa.

Huomatessaan, että hän oli onnellinen ja arvellen, ettei häntä
tietystikään tällä seudulla ilman syviä syitä pidetty onnentuojana —
lähti Pyhä-Sylvanus vihdoin pitkien arvelujen jälkeen vetämään paitaa
hänen yltään. Hän tapasi hänet polvillaan maassa, kyynelien vallassa,
kirkon esikäytävässä. Piki-Pietari oli juuri saanut kuulla Jesuksen
Kristuksen kuolemasta, miten hänet oli ihmisten tähden ristiinnaulittu.

Palattuaan takaisin kylään, jonka vouti samalla oli kapakanomistaja,
nuo molemmat kuninkaan lähettiläät ottivat pienen naukun hänen kanssaan
ja kyselivät, eikö hän sattumalta ehkä tuntenut onnellista ihmistä.

— Arvoisat herrat, vastasi hän, menkää tuohon kylään, jonka valkoisten
talojen näette heloittavan tuolla vuoren rinteellä laakson toisella
puolella, ja menkää kirkkoherra Puolikintaan puheille; hän ottaa teidät
hyvin vastaan, ja silloin näette edessänne onnellisen ihmisen, joka
myös ansaitsee onnensa. Tuon matkan te suoritatte kahdessa tunnissa.

Kylävouti tarjosi heille vuokrattaviksi omat hevosensa. He lähtivät
heti aamiaisen jälkeen.

Eräs nuori mies, joka ratsasti heidän jäljessään paremmalla hevosella,
tavoitti heidät ensimäisessä ylämäessä. Hänellä oli avomieliset
kasvojen piirteet, ja hän oli terveen ja iloisen näköinen. He ryhtyivät
puheisiin hänen kanssaan.

Kuultuaan, että he olivat menossa kirkkoherra Puolikintaan luo,
virkahti nuorukainen:

— Viekää hänelle paljon terveisiä. Minä itse menen vielä vähän
ylemmäksi Urpukummulle asti, jossa asun kauniiden laitumien keskellä.
Sinne kiirehdin.

Hän kertoi heille, että hän oli nainut naisista suloisimman ja
parhaimman, joka oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, kaunista kuin
aurinko, tytön ja pojan.

— Minä tulen kaupungista, jatkoi hän iloisella äänellä, ja olen
ostanut sieltä hyvin kauniita valmiiksi leikattuja pukukankaita
muotilehtineen ja malleineen, joista näkee, miltä ne tulevat näyttämään
valmiina. Liisi (se on vaimoni nimi) ei tiedä mitään tästä lahjasta,
jonka hänelle tuon. Annan hänelle kääryt avaamattomina; onpa tosiaan
hauskaa katsella, miten hänen somat sormensa kuumeisen kärsimättömästi
irroittelevat sidelankoja. Hän tulee hyvin tyytyväiseksi; hänen
ihastuneet silmänsä suuntautuvat minuun raikkaasta riemusta loistavina;
ja hän rientää syliini. Me olemme onnellisia, Liisini ja minä.
Neljä vuotta olemme jo olleet naimisissa ja me rakastamme toisiamme
päivä päivältä yhä enemmän. Meillä on koko tämän seudun lihavimmat
laidunmaat. Meidän palvelijamme ovat myöskin onnellisia; he ovat yhtä
hyviä niittämään kuin tanssimaan. Teidän pitää tulla meitä tervehtimään
jonakin sunnuntaina, hyvät herrat; saatte maistaa meidän kotitekoista
valkoviiniämme ja nähdä, miten maan sorjimmat tytöt ja komeimmat pojat
tanssivat, miten poika riuhtaisee tuosta viereltänne tanssitettavansa
ja lennättää hänet ilmaan kuin höyhenen vain. Meidän talomme on noin
puolen tunnin matkan päässä täältä. Käännytään ensin oikeaan noiden
kahden kallionkielen välistä, jotka näette tuolla viidenkymmenen
askeleen päässä edessänne ja joita nimitetään Kauriinjaloiksi; sitten
mennään erään virran poikki vievän puusillan yli, jolloin tullaan
pieneen mäntymetsään, joka suojelee meitä pohjoistuulta vastaan.
Vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua olen jo pikku perheeni helmassa,
jossa silloin on oleva neljä hyvin tyytyväistä ihmistä, sen takaan.

— Täytyy pyytää hänen paitaansa, kuiskasi Nelilehti Pyhä-Sylvanukselle;
otaksun että se on ainakin yhtä arvokas kuin kirkkoherra Puolikintaan.

— Samaa minäkin luulen, vastasi Pyhä-Sylvanus.

Juuri sillä hetkellä, jolloin he vaihtoivat keskenään näitä sanoja,
syöksähti eräs ratsastaja näkyviin Kauriinjalkojen välistä ja pysähtyi
synkkänä ja mykkänä matkustajien eteen.

Tunnettuaan hänet erääksi omista lampuodeistaan, kysyi nuori isäntä:

— Mitä on tapahtunut, Ulrik?

Ulrik ei vastannut.

— Onnettomuusko? Puhu!

— Herra, teidän puolisonne, joka kärsimättömästi odotti teitä
tulevaksi, tahtoi lähteä teitä vastaan. Puusilta katkesi, ja hän hukkui
virtaan molempine lapsineen.

Jättäen nuoren vuoristolaisen mielettömän tuskan valtaan he jatkoivat
matkaansa kirkkoherra Puolikintaan luo, ja pappilaan tultuaan heidät
ohjattiin erääseen suojaan, jota kirkkoherra käytti yhtaikaa sekä
vastaanottohuoneena että kirjastona. Kuusihyllyillä oli noin tuhatkunta
teosta ja valkeaksi kalkituilla seinillä vanhanaikaisia Claude
Lorrainin ja Poussinin maisemien mukaan tehtyjä piirroksia; kaikki
siellä ilmaisi sivistystä ja henkisen työn tottumusta, jollaista ei
tavallisesti tapaa maalaispappiloissa. Kirkkoherra Puolikinnas oli
keski-ikäinen mies, älykkään ja hyvän näköinen.

Kahdelle vieraalleen, jotka olivat tahtovinaan asettua näille seuduille
asumaan, hän kehui laakson ilmastoa, viljavuutta ja kauneutta. Hän
tarjosi heille valkoista leipää, hedelmiä, juustoa ja maitoa. Sitten
hän vei heidät vihannestarhaansa, joka oli mainion hyvin hoidettu ja
kukoistava; säleistöt levittivät auringon paahtamalle seinälle oksiaan
mittausopillisen säännöllisesti; hedelmäpuiden kuontalot kohosivat
kaikkialla täyteläisinä ja täsmällisinä ja yhtä etäällä toisistaan.

— Eikö teidän koskaan ole ikävä täällä, herra rovasti? kysyi Nelilehti.

— Aika tuntuu minusta lyhyeltä kirjastoni ja puutarhani kesken
jaettuna, vastasi pappi. Niin rauhallinen ja tyyni kuin elämäni
onkin, ei se silti ole vähemmän toimelias ja työteliäs. Hoidan
jumalanpalvelukset, käyn sairaiden ja tarvitsevaisten luona ja ripitän
seurakuntalaisiani. Noilla kunnon luontokappaleilla ei tosiaan ole
paljon syntejä omallatunnollaan, voinko sitä pahotella! Mutta he
kertovat ne pitkästi. Vähän aikaa on minun myös varattava saarnojen
ja katkismusopetuksen valmistamiseen: etenkin katkismusopetus tuottaa
minulle paljon päänvaivaa, vaikka olen jo sitä tointa harjoittanut
enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. On niin vakava asia puhua lapsille:
he uskovat kaikki mitä heille sanotaan. Sitten on minulla myöskin
määrätyt virkistyshetkeni. Teen kävelyretkiä; ne ovat aina samoja
ja sentään sanomattoman vaihtelevia. Maisema nimittäin vaihtelee
vuodenaikojen, päivien, tuntien ja minuuttien mukaan; se on aina
erilainen, aina uusi. Rumana vuodenaikana kuluvat pitkät illat
miellyttävästi muutamien vanhojen ystävien, apteekkarin, veronkantajan
ja rauhantuomarin seurassa. Me soittelemme. Morina, palvelijattareni,
on erinomainen paistamaan kastanjoita, niillä me kestitsemme itseämme.
Onko mitään sen parempaa kuin kastanjat ja siihen lasi valkoista viiniä!

— Herra rovasti, — sanoi Nelilehti kunnon miehelle, — me kuljemme
kuninkaan asioissa. Me tulemme pyytämään teiltä erästä lausuntoa, joka
on äärettömän tärkeä sekä isänmaalle että koko maailmalle. On kysymys
hallitsijan terveydestä ja ehkäpä hänen hengestäänkin. Sentähden
pyydämme teitä suomaan anteeksi kysymyksemme, niin kummalliselta ja
epähienolta kuin se teistä saattaakin tuntua, ja vastaamaan siihen
aivan suoraan ja väistelemättä. Herra rovasti, oletteko onnellinen?

Kirkkoherra Puolikinnas tarttui Nelilehden käteen, puristi sitä ja
äänsi tuskin kuuluvasti:

— Minun elämäni on pelkkää kidutusta. Elän ainaisessa valheessa. Minä
en usko.

Ja pari kyyneltä tipahti hänen silmistään.



14. LUKU.

Onnellinen ihminen.


Harhailtuaan turhaan kokonaisen vuoden valtakunnan eri osissa lähtivät
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus vihdoin Simasalon linnaan, jonne kuningas
oli antanut viedä itsensä saadakseen nauttia metsän raikkaudesta. He
tapasivat hänet tiedottomassa tilassa. Hovi oli kovin levoton hänestä.

Tässä Simasalon linnassa, joka ei ollut muuta kuin pienoinen
metsästyspaviljonki, ei asunut ketään vieraita. Yksityisasiain sihteeri
ja ylimäinen tallimestari olivat hankkineet itselleen asunnon kylästä
ja joka päivä astelivat he metsän halki hallitsijansa luo. Tällä
matkalla kohtasivat he usein pienen miehen, joka asui metsässä onton
plataanipuun koverruksessa. Hänen nimensä oli Muski, ja hän ei ollut
suinkaan kaunis litteine naamoineen, esiinpistävine poskipäineen ja
leveine nenineen, jossa sieramet ammottivat leveän ympyriäisinä. Mutta
hänen nelitahkoiset hampaansa, jotka vähän väliä punaisten huulten
takaa paljastuivat iloiseen irvistykseen, antoivat jonkunlaista loistoa
ja eloisuutta hänen metsäläiselle ulkomuodolleen. Kuinka hän oli
tullut vallanneeksi asunnokseen tuon suuren onton plataanin, sitä ei
kukaan tiennyt, mutta sinne hän vain oli laatinut itselleen siistin
huoneen ja varustanut sen kaikilla välttämättömillä tarvekaluilla.
Totta puhuen hän tarvitsi sangen vähän. Hän sai toimeentulonsa
metsästä ja lammikosta ja eli pulskasti. Hänelle annettiin anteeksi
hänen epäsäännöllinen asemansa sentähden että hän toimitti pieniä
palveluksia ja osasi huvittaa. Kun linnan naiset ajoivat vaunuissaan
metsässä, tarjosi hän heille pajuvasuista, jotka hän itse oli
punonut, hunajakakkuja, metsämansikoita tai kitkeriä ja sokeroituja
linnunkirsikolta. Hän oli aina valmis tulemaan hartiavoimineen hätään,
jos kuorma oli tarttunut liejuun, ja auttamaan heiniä korjuuseen, jos
sade uhkasi. Väsymättä hän silloin punnersi ja ahersi enemmän kuin
muut. Hänen voimansa ja nopeutensa oli aivan harvinaista. Hän katkaisi
käsillään suden leukaluun, juoksi jäniksen kiinni ja kiipesi puihin
niinkuin kissa. Lapsien huviksi hän laitteli kaislapillejä, pieniä
tuulimyllyjä ja suihkulähteitä.

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus kuulivat kylässä usein sanottavan:
"Onnellinen niinkuin Muski." Tämä lauseparsi jäi heidän mieleensä,
ja eräänä päivänä, kun he kulkivat tuon suuren plataanipuun alitse,
näkivät he Muskin leikkimässä pikku koiranpennun kanssa yhtä
tyytyväisen näköisenä kuin koirakin. Heidän päähänsä pälkähti kysäistä
oliko hän ehkä onnellinen.

Muski ei osannut vastata siihen mitään, sentähden ettei hän ollut
koskaan tullut ajatelleeksi onnea. He selvittivät hänelle yleisin
piirtein ja hyvin yksinkertaisesti, mitä sillä tarkoitettiin. Ja
mietittyään hetkisen vastasi hän, että hänellä oli täydellinen onni.
Tämän vastauksen kuullessaan huudahti Pyhä-Sylvanus rajusti:

— Muski, me annamme sinulle kaiken, mitä vain voit toivoa, kultaa,
palatsin, uudet saappaat, kaiken mitä vain tahdot; anna meille paitasi!

Hänen hyväntahtoiset kasvonsa ilmaisivat silloin — ei pahoittelua
eikä pettymystä, jota hän oli kykenemätön tuntemaan, vaan suurta
hämmästystä. Hän teki kieltävän eleen, merkiten sillä, ettei hän voinut
antaa sitä, mitä häneltä pyydettiin. Hänellä ei ollut mitään paitaa.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Paita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.