Title: Tunturin tuolla puolen : Kertomuksia
Author: Järventaus, Arvi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tunturin tuolla puolen : Kertomuksia" ***


TUNTURIN TUOLLA PUOLEN

Kertomuksia


Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1924.



SISÄLTÖ:

Nimismiehentytär ja torpanpoika
Kinkereillä
Kosinta
Erkki-Antti Juhonpietin näky
Vanha kirkkoväärti
Vallankaappaus
Ison Oskalon pojan rakkaus
Voitto



Nimismiehentytär ja torpanpoika


I

Tunturin rinteellä on torppa. Se seisoo siinä korkeammalla muita kylän
taloja, jotka ovat rakennetut laaksoon. Keväällä lumen sulaessa,
kun tunturin kylkeen ilmestyy laajoja, tummia laikkoja, se näyttää
riekolta, joka on pysähtynyt ihmettelemään saapuvan suven tuloa.
Harmaana ja ilman syömänä se seisoo paikallaan kuin kummastellen, ettei
sen väri enää oikein sovellu ympäristöön. Juuri kuin riekko, joka
höyhenpukuaan muuttaessaan on sattunut istahtamaan pälveen. Sekin eroaa
silloin liian paljon ympäristöstään.

Talvella suli torppa paremmin ympäristöönsä. Tunturi hohti valkeana.
Torpankatto oli lumen peitossa. Sen harmaat seinät saivat valtaisen
valkeuden keskellä omituisen hohteen: — se ikäänkuin häipyi pois,
muuttui usvaksi. Vain silloin, kun auringon valo sattui sen ikkunaan
loimahuttaen sen tuleen, saattoi kulkija huomata, että siinä oli
ihmisasunto, torppa. Sitäpaitsi oli sen savupiippu musta; sen erotti
aina. Mutta tuota laajaa valkoista seinämää vasten sekin näytti vain
mustalta pilkulta.

Se oli »Näköala-Niileksen» torppa. Sen nimen olivat kyläläiset sille
antaneet. Sen perustaja oli ihaillut kauniita näköaloja ja senvuoksi
rakentanut torppansa tuonne ylös. Mistä Niiles oli sellaisen sanan
käytäntöön ottanut, ei kukaan tiennyt. Se oli kai jollakin tavoin
verissä, — samoin kuin sekin, että hän osasi lausua d:n. Tuota sanaa
ei nimittäin käytetty muualla kuin nimismiehessä ja pappilassa. Se
oli herrojen sana ja vain herroilla oli siihen oikeus. Kun Niiles
oli ruvennut sitä käyttämään, oli hän heti merkinnyt itsensä, ja
tunturikylä kyllä painoi sen muistiinsa. Se ei suvainnut, että joku sen
omista ihmisistä poikkesi totutusta puheenparresta.

Ulkomuodoltaankin erosivat niilesläiset muista kylän asukkaista. Heillä
oli kaikilla korkea saarnamiehen otsa, — sellainen, johon mahtui sekä
Siinai että Golgata. Tuo otsa paistoi toisinaan rauhallisena kuin
iltapäiväauringon lasku, toisinaan se taas kuin pilveen peittyneenä
teki sangen uhkaavan vaikutuksen. Varsinkin silloin, kun joku
niilesläinen suuttui. Silloin sitä sai peljätä pappikin. »Ne ovat
Siinain miehiä nämä niilesläiset», oli silloin papilla tapana aina
perästäpäin sanoa.

Mutta muuten he enimmäkseen olivat sangen sopuisia ja herttaisia
ihmisiä. Niin — rauhallinen, valoisa otsa oli heille paljon enemmän
tunnusmerkillistä kuin pilven peittämä ja ankara. Sen kanssa olivat
sopusoinnussa silmät, suuret, avonaiset silmät, jotka yhtäkaikki
näyttivät uneksivilta. Tuon otsan ja nuo silmät oli perinyt ensimmäisen
Niileksen poika, Niiles hänkin, ja jättänyt ne puolestaan perinnöksi
pojalleen Matias Niilekselle. Samanlaisia näköalan ihailijoita he
olivat kaikki kolme.

Kyläläiset moittivat heitä ylpeiksi, vaikka he olivatkin kovin köyhiä.
Mutta pappi, joka tiesi enemmän ja oli ihmistuntija, sanoi, että heissä
oli tunturien aateluutta. Siitä johtui, että he olivat asettuneet
tuonne ylös.

Miten lie ollut — mutta se ainakin oli varmaa, että tämän nykyisen
Niileksen poika Matias Niiles oli suuri uneksija. Hän ei ollut
hentomielinen sanan tavallisessa merkityksessä, mutta hän saattoi
toisinaan jumalanpalveluksen jälkeen jäädä kirkkoon istumaan ja vajota
katselemaan alttaritaulua. Kirkonvartijan täytyi silloin herättää hänet
ja sanoa: »No, eikös Matias Niileskin aio lähteä?»

Puhuteltu loi häneen suuret silmänsä ja niissä uiskenteli jotakin
vastaanpanevaa, — jotakin samantapaista kuin jäitään laskevassa
joessa. Se haihtui seuraavassa silmänräpäyksessä ja sijaan tuli lämmin
ihmettely. Kirkonvartija ei saanut tietää, mitä Matias Niiles ajatteli.

Mutta asianomainen tiesi sen itse. Hän kulki kylän läpi hiukan
kumaraisena niinkuin kaikki niilesläiset, astui kylän päästä tunturille
nousevalle polulle ja alkoi kiivetä ylös. Päästyään jonkin matkan
päähän hän pysähtyi ja rupesi tarkkaavaisena katselemaan kylän takana
kohoavaa peltikatteista rakennusta. Sekin oli kiivennyt korkeammalle
kylän muita taloja. Mutta sitä eivät kyläläiset kummastelleet, sillä
siinä asui nimismies. Rakennuksen pääty oli torppaa kohden. Siinä oli
vain kaksi ikkunaa alhaalla ja vinttikerroksessa yksi. Matias Niiles
tarkasteli merkkiä ikkunassa. Ei näkynyt. Oli siis selvä, ettei Iida
voinut tulla.

Kuka oli Iida?

Jos kysyitte vanhalta kirkkoväärtiltä, joka asusti tuvassaan kirkkomäen
juurella, olisi vastaus kuulunut: »Iita, se on nimismiehen tytär.» Eikä
mitään muuta.

Mutta — jos kysyitte Matias Niilekseltä — edellyttäen, että hän yleensä
olisi tahtonut kysymykseen vastata — olisi vastaus kuulunut: Autuus!

Ja silloin olisitte saanut aavistuksen suuresta, ihanasta salaisuudesta.

Matias Niiles jatkoi kiipeämistään, kunnes saapui kotinsa pihalle.
Sieltä oli tosiaankin suurenmoinen näköala. Pieni, tunturin juurella
kyyhöttävä kirkonkylä muistutti teeriparvea, joka on lennähtänyt
näreikön laitaan ja kaivautunut lumikieppiin. Talot olivat kaikki
melkein samannäköisiä. Ainoastaan pappila ja nimismiehen talo
erosivat kokonsa ja värinsä puolesta muista. Edellinen oli keltainen,
jälkimmäinen valkoinen. — Tunturin lännenpuoleinen pää laskeutui
jyrkkänä jokea kohti, joka virtasi kirkonkylän sivu, muodostaen
alempana, puolen penikulman päässä kylästä, kosken. Sen pauhu kuului
selvästi tuonne ylös, missä Matias Niiles seisoi, sillä koski oli siksi
väkevä, ettei sitä kahlehtinut talvikaan. Paksu usvapilvi leijaili sen
yläpuolella.

Nyt oli joulukuun alku ja vankka talvi. Lunta oli tavallista
enemmän. Kaikkialla, mihin katseensa käänsi, hohti valkoista. Matias
Niiles katseli etäisyyteen. Niin kauvas kuin silmä kantoi, näkyi
matalaa mäntymetsää, jonka keskeltä siellä täällä kohosi yksinäinen
paljaslakinen vaara. Mutta itäistä ja eteläistä taivaanrantaa reunusti
pitkien tunturijonojen katkeamaton ketju, jonka alaosa hohti siniseltä,
teräksensiniseltä, yläosan sulautuessa vaaleisiin pilviin.

Talvi, Lapin talvi! Matias Niiles ei ollut koskaan käynyt etelässä,
mutta hän uskoi, ettei sen talvi vetänyt vertoja tälle. Täällä oli
talvi täydellinen; siitä ei puuttunut mitään. Se oli annettu kuin
kokonaisena, ehyenä lahjana taivaasta. Jotavastoin kesä viritti
alakuloiseen tunnelmaan valostaan huolimatta. Se kulki ohitse kuin
kaunis uni — herättäen aavistuksen jostakin ikuisesti kirkkaasta,
jota ei voinut saavuttaa... Talvella sitä vastoin mieli virkistyi.
Raitis, kylmä tuuli puhalsi terveeksi pään ja antoi kaikille toiveille
ikäänkuin kiinteämmän muodon.

Matias Niiles veti ilmaa keuhkoihinsa. Hänen rintansa paisui onnesta
ja voiman tunnosta. Hänessä oli kaikki tervettä ja jäntevää. Ja
hänestä tuntui, että ulkona luonnossa oli samoin. Tuntui, kuin olisi
maa hengittänyt itsestään kaikki likaiset höyryt ja usvat ja kuin
puhdistumisensa merkiksi pukeutunut valkoiseen vaippaan. Talvinen
luonto oli kuin parannuksen tekijä, kuin itsensäkieltäjä... hiukan
kalpea ja totinen, mutta sittenkin niin kuulakas ja raikas, että ihan
hermoja hiveli sitä katsellessa. Se säteili koskemattomuutta.

Matias Niiles katseli edessään olevaa peltikatteista rakennusta. Se
oli nimismiehen talo. Se näkyi tänne kokonaisuudessaan. Vinttikamarin
ikkuna vain oli paljon matalammalla kuin torppa.

»On odotettava iltaa», sanoi Matias Niiles itsekseen. »Ehkäpä Iida
silloin voi tulla...»

Hän ei sanonut muuta, mutta hänen sydämensä oli onnea tulvillaan.
Se ei ollut mitään epämääräistä onnea. Ei, sillä oli kiinteä, selvä
muoto. Kirkossa hän oli haaveillut yhtä ja toista, mutta täällä lumisen
luonnon keskellä hänellä oli vain yksi varma päämäärä: kohdata illalla
Iida.

Äidillä oli kuuma kirkkokahvi valmiina. Hän kaatoi kuppiin ja kehoitti
Matias Niilestä ottamaan.

— Mistä pappi tänään saarnasi? kysyi hän hetken päästä hellan luota.

— Autuudesta, vastasi Matias Niiles, mutta ilmeisesti hän ei tiennyt,
mitä sanoi.

Isä Niiles nosti silmänsä Lutheruksen postillasta ja katseli kummissaan
poikaansa. Hän ei ollut jaksanut kirkkoon tänään. Oli ollut eilen
tunturilla puita hakemassa ja venähdyttänyt selkänsä.

— Ihmeellistä, sanoi hän. — Lutherus puhuu tuomiosta ja kadotuksesta ja
meidän pappi saarnaa autuudesta. Onhan nyt tuomiosunnuntai.

Matias Niiles ei tosiaankaan muistanut, mistä pappi oli saarnannut. Hän
oli mennyt kirkkoon vain Iidaa nähdäkseen. Mutta tämän ei ollut sopinut
tulla. Varmaankin heillä oli vieraita.

— Onko nimismiehessä vieraita tänään? kysyi hän, äidin kaataessa
hänelle toista kuppia.

— Vouti näkyi ajavan sinne kirkonaikaan, lausui isä, kohottaen,
hetkeksi kasvonsa kirjasta. Hänen otsansa synkistyi.

— Sinä olet kovin huvitettu siitä talosta, jatkoi hän ja nyt kohosi
hänen otsalleen selvä Siinai. — Ja kuitenkin sinä tiedät, ettei
nimismies ole kertaakaan huolinut minua ajomieheksi rajoille, vaikka
olen monta kertaa tarjoutunut... »Niilesläiset asuvat liian korkealla»,
sanoi hän kerrankin.

Isä Niiles oli katkeroitunut. Hänellä oli heikko toimeentulo ja hän
olisi hyvin tarvinnut nekin vähäiset rahat, joita rajamatkoista
saatiin. Hän olisi tarvinnut ne paljoa paremmin kuin, esimerkiksi
Mäkitalo, varakas isäntä, jolla oli poroja kymmenittäin. Hänellä ei
tosin ollut kuin kolme, mutta niilläkin hän olisi pysynyt matkassa yhtä
hyvin kuin toinenkin.

— Siinä talossa ei suvaita meikäläisiä, virkkoi hän painautuen jälleen
kirjaansa.

— Mutta Iida on suloinen kuin enkeli, sanoi nyt äiti sovittavasti.

Matias Niiles loi äitiinsä kiitollisen katseen. Teki sydämelle hyvää,
kun joku puolusti »sitä taloa».

Isä Niiles ei vastannut mitään. Ilmeisesti hän ei ollut kiinnittänyt
huomiota äidin puheeseen. Matias Niiles joi kahviaan ja kääntäen kupin
ylösalaisin virkkoi päättävästi:

— Minä olen aikonut itse mennä tarjokkaaksi.

Nyt kuuli isä Niiles. Hän pani kirjan kiinni, nosti silmälasit
otsalleen ja katsoen poikaa vakavasti silmiin lausui tyynesti:

— Tälle matkalle se kuitenkin on liian myöhäistä. He lähtevät illalla.

Matias Niiles hätkähti. Illalla —? Kuuliko hän oikein? Illalla!
Silloinhan Iida pääsisi pujahtamaan ulos hetkiseksi ja he tapaisivat
toisensa Riihiautiolla.

Ei Matias Niileksellä nyt ollutkaan halua lähteä, vaikka olisi
päässytkin, — ei, vaikka olisi saanut satumaisen palkan. Iida oli
illalla vapaa. Hänen piti vain pitää silmällä ikkunaa, milloin valo
syttyisi siihen.

Oli vielä neljä, viisi tuntia iltaan, vaikka nyt oli jo tarpeeksi
pimeä. Nimismies lähtisi tietysti päivällisen jälkeen ja nimismiehessä
syötiin kello neljältä. Niin paljon Matias Niiles sen talon tavoista
tiesi.


II

Matias Niiles makaa vuoteellaan kamarissa odotellen iltaa. Vuode on
peräseinällä, mutta sellaisessa paikassa, että siihen sopii näkymään
nimismiehen vinttikamarin ikkuna keskimmäisistä ruuduista ylöspäin.
Nyt sitä ei luonnollisesti näkynyt, mutta Matias Niiles tiesi, että
heti kun kynttilänvalo ilmestyisi ikkunaan, se loistaisi juuri
oikeanpuoleisesta keskiruudusta. He olivat Iidan kanssa sopineet niin.
Iida asetti nimittäin kynttilän silloin piironkinsa nurkalle ja siitä
se paistoi suoraan Matias Niileksen pääpohjiin, suoraan silmiin.

Torppa oli hiljainen. Äiti-muori puuhasi luultavasti navetassa ja isä
oli laskeutunut laaksoon. Huoneessa oli lämmin. Seinäkello nakutti
rauhallisesti. Pimeään kääriytyneestä ikkunasta tuikki tähti huoneeseen.

Nämä hetket olivat Matias Niileksestä kaikkein hauskimpia. Odotella
iltaa ja tietää, että Iida varmasti tulisi. Hänen sydämensä täytti
vapisuttava ilo. Hän eli tällöin muistoissa kaikki entiset illat, jotka
oli viettänyt yhdessä Iidan kanssa. Ja niitä oli monta...

Mitenkä heidän rakkautensa oli alkanut? Oh, Matias Niiles muisti sen
kuin eilisen päivän. Hän oli kerran muutamana kuutamoisena iltana
palannut naapurikylästä asioilta. Riihiaavalla oli ollut valoisaa
kuin päivällä. Hän oli ajellut hyräillen laulunpätkää. Hänen edellään
oli ajanut joku. Hän oli selvästi erottanut punaisen jäniksennahalla
reunustetun lapinlakin. Sellaista ei käyttänyt kukaan muu kuin
nimismiehen tytär. Se oli siis Iida.

Hänestä oli tuntunut somalta ajella tuossa nimismiehen neidin perässä.
Oli saattanut kuvitella kaikenmoista. Tällä oli ollut ajokkaana kylän
kuuluisin virmapää, Iso Kosotus, ja Matias Niiles tunsi sen tavat. Se
oli pahimpia menentelijöitä, mitä näillä puolin löytyi. Annapas se nyt
pääsisi karkuun, niin saisi panna parastaan sitä kiinni ajaessa...
Matias Niiles oli halunnut yrittää... Kaipa oli joku kuutamoisen aavan
salaperäisistä hengistä arvannut hänen toivomuksensa, koska samassa oli
kajahtanut heikko kirkaisu ja poro oli viilettänyt pitkin aapaa pulkka
perässä. Nimismiehen tytär oli ollut polvillaan hangessa ja ojennellut
avuttomana käsiään pakenevan poron perään.

Samassa oli Matias Niileskin ollut karkulaisen jäljessä. Hänen ei
ollut tarvinnut kuin kerran huitaista, niin jo oli Luostokka tiennyt,
mistä oli kysymys. Se oli lähtenyt laukkaamaan kuutamoista aapaa kuin
hurjapää. Sitä oli kiihoittanut edellämenijän vauhti. Neljännestunnin
perästä oli Iso Kosotus ollut kiinni, mutta silloin hän oli jo
ehtinytkin ihan aavan toiseen laitaan.

Kuin sankari hän oli ajellut takaisin hangessa odottelevan nimismiehen
tyttären luo. Hänen mieleensä oli muistunut lapsena lukemansa satu.
Puolet valtakuntaa ja kuninkaantytär olisi nyt hänen...! Hän ei ollut
aavistanutkaan, että satu saattoi niin äkkiä muuttua todellisuudeksi.
Tosin valtakuntaa ei ollut tiedossa, mutta — kuninkaantytär... ah! hän
kyllä. Matias Niiles oli jo vuosikausia rakastanut nimismiehen tytärtä,
aavistamatta että tämäkin rakasti häntä.

Hän oli saapunut odottelevan tytön luo. Tämä seisoi hangessa peski
päällä ja näytti kerrassaan uljaalta punaisessa lapinlakissaan ja
poronnahkakintaissaan. Hänen tukkansa oli ollut kuurassa ja se oli
tehnyt hänet vielä enemmän sadun kuninkaantyttären näköiseksi.

»Sinäkö se olet, Matias Niiles? Se veitikka jätti minut yksin.»

»Teidän ei pitäisi yksin ajella täällä, kun ajokkaanne on kerran
tuollainen.»

Tytön vastauksena oli ollut hopeanheleä nauru.

»Arvaapa, kuinka se pääsi?»

»Olitte tietysti käärinyt hihnan huolettomasti kalvosen ympäri. Pääsi
suhahtamaan läpi...»

Taas samanlainen hopeanheleä nauru, kirkas kuin kulkusen ääni.

»Minä päästin sen tahallani, Matias Niiles... ihan tahallani!...»

Hän oli joutunut hiukan hämilleen.

»Tiedätkö, minkä vuoksi?»

Jotakin omituista oli ailahdellut hänen povessaan. Se oli lämmittänyt
kummasti ja saanut ruumiin vavahtelemaan. Tytön katse oli ollut
erikoisen loistava.

»Sen vuoksi, että sinä ottaisit sen kiinni.»

»Ja minä otin sen!» oli hän huudahtanut, kuin olisi päässyt varmuuteen
jostakin suuresta ja salaperäisestä.

He olivat seisoneet vastatuksin — kauvan. Tytön povi oli ankarasti
aaltoillut. Kuutamoinen aapa oli levännyt hiljaisena. Vain porot olivat
kuopaisseet lunta silloin tällöin.

Silloin oli Iida astunut hänen luokseen, katsonut omituisesti silmiin
ja kuiskannut:

»Tiedätkö, Matias Niiles, mitä varten ajelen täällä?»

Hän oli tuntenut suuren lämpöaallon pyyhkäisevän sydäntään. Sen oli
saanut aikaan tytön äänen sävy.

»Sen vuoksi, Matias Niiles, että haluan tavata sinua. Kun sinä et olisi
uskaltanut sanoa minulle mitään, sanon minä tämän sinulle...»

Hän oli horjahtanut kuin juopunut. Hän ei olisi uskonut sellaista
mahdolliseksi. Totta oli, mitä Iida sanoi: — hän ei olisi koskaan
uskaltanut puhua mitään, sillä hänhän oli vain torpanpoika.

»Niin... minä olen vain torpanpoika», oli hän lopulta saanut sanotuksi.

»Niin... ja minä nimismiehentytär, mutta siitä huolimatta minä rakastan
sinua.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat levänneet toistensa sylissä,
torpanpoika ja nimismiehentytär, kaupungin kouluja käynyt. Mutta kuu,
joka oli katsellut taivaalta, ei ollut välittänyt luokkaeroista. Se oli
antanut heille siunauksensa.

»Minä tiesin, Matias Niiles, että rakastit minua. Ajattelepas...»

Mistä hän sen oli tiennyt?

»Sinun silmistäsi. Niissä ei voi piillä salaisuuksia.»

Se oli ollut ihanaa. He olivat lähteneet ajamaan yhdessä kotiinpäin...
vieretysten. Koko ajan he olivat puhelleet rakkaudestaan.

»Tiedätkö... minä väittelin kerran tovereitteni kanssa kaupungissa
siitä, saiko tyttö tunnustaa rakkauttaan. He sanoivat, että ei! —
mutta minä sanoin, että sai! — Minä rakastin jo silloin sinua, Matias
Niiles...»

Se oli tuntunut sanomattoman suloiselta.

Nimismiehen portilla he olivat eronneet. Hän oli ottanut Iidan poron
viedäkseen sen omansa kanssa yöksi kaivamaan. Hänestä oli tuntunut
taivaalliselta nautinnolta saada hoitaa Iidan poroa.

»Minä siirrän sitä koko talven, jos tahdot, Iida...»

Tytöllä ei ollut ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin: saivathan he
siten tavata useammin.

»Minä tiedän kyllä, etteivät teikäläiset kärsi meikäläisiä», oli hän
erotessaan huomauttanut.

»Älä välitä siitä! Kun minä tulen täysi-ikäiseksi, minä nain kenen
tahdon. Ja minä nain sinut, Matias Niiles... saat olla varma...»

Siitä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Iida oli äsken täyttänyt
kaksikymmentä ja hän oli kahdenkymmenenkahden. Mutta vielä ei ollut
toiveitakaan häistä. »Vuoden päästä», oli Iida sanonut...

Matias Niiles makaili mietiskellen, millaiseksi heidän elämänsä
mahtaisi muodostua... Oli hiukan tavatonta, että nimismiehen tytär meni
talonpojalle. Sellaista ei ollut tapahtunut tämän miespolven aikana.
Naapuriseurakunnassa olivat papin tyttäret menneet talonpojille, mutta
sen oli aikaansaanut papin kuolema ja lesken varattomuus, joka ei
kärsinyt alasmuuttoa. Nimismies taas oli rikas ja keski-iän miehiä. Hän
ei niinkään vain kuolisi...

Kummallisiin mietteisiin saattoi rakkaus johdattaa. Matias Niiles oli
monta kertaa toivonut nimismiehen kuolemaa. Usein hän oli odottanut
murheen sanomaa rajamatkoilta. Se kun oli sellainen hurjapää...
varsinkin kun sattui ryyppytuulelle. Ajoi pahimpia louhikoita alas,
mutta ei katkaissut edes jalkaansa — saatikka sitten henkeänsä
menettänyt. Kerran hän oli pudonnut koskeenkin, mutta siitäkin
suoriutunut kunnialla.

Matias Niiles mietti, mitä hän olisi mahtanut tehdä, jos olisi sattunut
nimismiehen seuralaiseksi. Olisiko hän ojentanut sauvoimensa niinkuin
Mäkitalon Aapo? Kyllä, — mutta vain yhdellä ehdolla: — että nimismies
olisi luvannut tyttärensä hänelle.

Hän saattoi ihan hekumoida näissä ajatuksissa. Nimismies olisi
värjötellyt koskikiven varassa; hänen kätensä olisivat olleet
uupumaisillaan... Ojenna sauvoin, Matias Niiles!... Annatteko
Iidan minulle?... Voi, älä kiusaa minua...! Iida tai kuolema...!
Odotahan, kun pääsen täältä, niin syytän sinua ensi käräjissä —
murhayrityksestä...! Hän olisi vain nauranut: Iida tai kuolema...!
No... olkoon, mutta sauvoin tänne!... Vanno, nimismies, vanno ensin!...
Mitä minä vannoisin?... Vanno kuolemattoman sielusi kautta...
Kuolemattoman sieluni... kautta...! Silloin hän olisi ojentanut
sauvoimen ja vetänyt nimismiehen kuiville...

Matias Niilestä puistatti. Syntisiä olivat tuollaiset ajatukset.
Mutta — minkä niille mahtoi... kun mies kerran epätoivoisesti
rakasti... Mitähän Iida olisi sanonut? Varmaan kauhistunut ja lakannut
rakastamasta...

Matias Niiles hätääntyi. Mitä hänestä tulisi, jos Iida lakkaisi
rakastamasta? Kukaan ei silloin voisi menetystä korvata. Ei koko
maailmassa! Talontyttäriä löytyi kyllä paljon, mutta yksikään ei
vetänyt Iidalle vertoja.

Ei hän ajatellut sitä, että Iida oli nimismiehen tytär. Hänen
kunnianhimoaan se ei yhtään hivellyt. Päinvastoin — hän olisi sata
kertaa mieluimmin suonut, että Iida olisi ollut lesken tyttö kylän
toisesta päästä... Leski-Marian, joka elätteli itseään kehruulla. Miksi
hänen oli pitänyt syntyäkin niin ylhäiseen asemaan?

Tai miksei hän, Matias Niiles, ollut papin poika, pappilan Reku, jolla
oli silmälasit ja kova kaulus, ja jota sanottiin maisteriksi? Silloin
ei nimismieskään olisi pannut vastaan...

Matias Niiles kapinoitsi hengessään. Heitä pidettiin ylpeinä ja
sanottiin tunturiaatelisiksi. Mutta mitä auttoi sellainen aateluus?
Yksi nimismies sanoi: ei! Ja siinä oli sitten koko juttu.

Ei... hän karkaisi Iidan kanssa. Hän ehdottaisi pakoa. He muuttaisivat
vaikka Ruotsin puolelle kauas koskemattomiin korpiin. Hänestä tulisi
kuninkaan alamainen, niinkuin oli tullut niin monesta tämän kylän
nuoresta miehestä ennen häntä. Hän rakentaisi korpeen talon ja siellä
he sitten eläisivät onnellisina Iidan kanssa. Kahden... aivan kahden.

Samassa tuikahti, tuli torpan ikkunaan. Matias Niiles havahtui. Niin...
siellä antoi Iida merkkejä. Hän oli valmis kohtaukseen.

Matias Niiles nousi. Tänä iltana hän puhuisi Iidalle
pakosuunnitelmistaan.

Hän haparoi pirttiin. Äiti oli tullut navetasta ja keitti kahvia hellan
ääressä.

— Mihin nyt? kysyi hän.

— Kylälle vähän, vastasi Matias Niiles ottaen kintaansa orresta.


III

Riihiautio oli pappilan niitty. Siinä oli vanhoina aikoina sijainnut
kylä, joka oli sittemmin hävinnyt. Asukkaat olivat muuttaneet muualle.
Riihiaapa oli nimittäin ennen ollut järvenä, mutta eräs talollinen oli
kerran laskenut sen kuiviin — muka saadakseen vettä raivioniitylleen.
Tarkoitus ei suinkaan ollut kuivata järveä. Mutta — kun vesi oli kerran
valtoihinsa päässyt, oli se murtanut sulkunsa ja syössyt sellaisella
raivolla raivioniitylle, että koko raivio oli hävinnyt kuin pois
pyyhkäisty. Järvi oli kuivunut. Sen vetelä pohja oli vähitellen
maatunut ja niin oli syntynyt Riihiaapa.

Järven rannalla oleva kylä oli kuollut. Asukkaat olivat muuttaneet pois
uusia kalavesiä etsimään. Vain yksinäinen rappeutunut talo seisoi vielä
aavan laidassa. Siinä ei ollut ovia eikä ikkunoita. Pappila, jolle
niitty kuului, käytti sitä heinälatona. Se oli Matias Niileksen ja
Iidan kohtauspaikka.

Paikalla sanottiin kummittelevan, mutta mitäpä välittää kaksi
rakastavaista kummituksista. Heidän rakkautensa pystyy karkoittamaan
pahat henget. Koko muu maailma on lakannut heille olemasta.

Kuu teki nousuaan, kun Matias Niiles laski viistoon tunturin rinnettä
alas kylän itäpäässä. Rinne oli tällä kohtaa loiva. Sieltäpäin olisi
muuten ollut paljoa helpompi nousta torppaan, jollei tie olisi tehnyt
niin suurta mutkaa. Matias Niileksellä oli oma latunsa. Hän viiletti
laaksoon niin että korvissa soi.

Puolisen tuntia hiihdettyään hän saapui Riihiaavalle. Kuu valoi
keltaista valoaan hiljaisen seudun yli. Riihiaapa lepäsi autiona.
Kuunsäteet taittuivat sen lumista pintaa vasten. Näytti siltä, kuin
olisivat ne tahtoneet palata takaisin alkulähteeseensä. Mutta siihen
ne eivät enää kyenneet laskeuduttuaan niin etäälle alas. Heikkoina ja
hapuilevina ne kallistuivat kuuta kohti. Kylmän aavan pinta tyrehdytti
niiden lennon jo alkuun.

Matias Niiles tunsi mielensä apeaksi. Ilta ei vastannut hänen
kuvittelujaan. Hän ei osannut selittää, mistä se johtui, mutta häntä
painosti. Hän rupesi jo horjumaan päätöksessään. Eikö ollut hulluutta
esittää Iidalle pakoa —?

Kuului suksen sihajava ääni. Joku lykkeli lylyä tasaisessa, nopeassa
tahdissa. Matias Niiles arvasi kyllä, kuka se oli; hänen sydämensä
vapautui hetkiseksi alakuloisuudestaan. Sieltä saapui Iida, hänen
morsiamensa.

Jo tuli tuttu lapinlakki näkyviin metsän aukeamasta. Kuunvalo
iskeytyi lakin punaiseen verkaan kuin koetellakseen, pystyisikö sen
kantaja ratkaisemaan illan ongelman. Näytti siltä kuin hän pystyisi,
sillä samassa valaisi kuu kirkkaasti tytön kasvot, jotka hymyilivät
rohkeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän oli pojan luona.

— Matias Niiles, huohotti hän onnellisena. — Sinä olet jo täällä!

— Olen odottanut sinua.

Tyttö nosti suksensa tikapuita vasten. Hänen vartalonsa oli notkea ja
liikkeet sulavat. Matias Niiles katseli häntä hellästi nojatessaan
rakennuksen seinää vasten.

Tyttö hiipi hänen luoksensa ja painoi kasvonsa hänen kasvojaan lähelle.
Hänen kuuraiset kiharansa koskettivat pojan poskea, saaden tämän
heikosti vapisemaan.

— Onko se mörkö? kuiskasi hän lämpimästi.

Kasvot painuivat yhä lähemmäs, kunnes poski kosketti poskea.
Seuraavassa silmänräpäyksessä etsivät tytön huulet pojan huulia.

Pojan povi paisui onnesta. Hän sulki tytön syliinsä. Tässä, vanhan,
hyljätyn rakennuksen seinustalla levähti Rakkaus.

Matias Niiles esitti, että mentäisiin sisään.

He astuivat käsikädessä heiluvia portaita ylös. Avonaisesta ovesta
heloitti kuu heitä vastaan. Se paistoi ruuduttomasta peräikkunasta
suoraan poikki pirtin, jonka katto oli jonkun verran sisäänpainunut.

— Me kiipeämme heiniin, kuiskasi poika.

Heinät kahisivat somasti heidän kiivetessään. Poika auttoi
tyttöä kädestä. Hetken kuluttua he lepäsivät vieretysten heiniin
kaivautuneina. Kuu levitti keltaisen vaippansa heidän ylitsensä.

Matias Niiles rupesi kehimään auki suunnitelmaansa. Mitä Iida arvelisi,
jos he pakenisivat yhdessä? Ruotsiin, rajan toiselle puolen...?

Tyttö makasi hetkisen aivan hiljaa. Hänen hengityksensä kohosi heikkona
huuruna kattoa kohti. Matias Niiles koetti pyydystää sitä kiinni, mutta
se oli tietysti turhaa vaivaa.

— Matias Niiles, kuiskasi hän hetken päästä. — Pakenisimmeko... niinkö
sanoit? Tiedätkö, olen sitä monesti miettinyt, mutta aina hyljännyt sen
ajatuksen. Äiti kuolisi suruun.

Äiti —? Niin — äiti. Iidalla oli äiti ja hänellä myös. Hän ei vain
ollut ajatellut äitinsä surua.

— Sinä rakastat äitiäsi enemmän kuin minua.

Tyttö huokasi pitkään.

— En, Matias Niiles, en rakasta. Sinua rakastan yli kaiken, mutta
sittenkään en hyväksy pakenemista.

Matias Niiles vain innostui tytön vastustuksesta. Hän ryhtyi
kuvailemaan heidän tulevaa kotiaan.

Pirtti tällainen kuin tämäkin, mutta korkeampi. Se seisoisi
yksinäisellä paikalla huurteisten metsien keskellä, kaukana
kyläläisistä kylistä. Lähimpään naapuriin olisi penikulma. Mutta
siellä... siellä he asuisivat onnellisina, he kaksi. Sillä heidän
kotiaan lämmittäisi rakkaus.

Poika lämpeni. Hän pääsi oikein henkeen. Hänen kasvonsa loistivat, kun
hän viittasi katto-orteen.

— Tuossa... juuri tuossa olisivat minun reenjalaspuuni ja tuolla
ovisuuseinällä verkot. Tuolla olisi poronvaljaiden paikka ja
tuolla perällä, nurkkakaapissa, sinun tavarasi. Minä veistäisin
kaapin, koristaisin sen siroin puuleikkauksin ja siihen pantaisiin
patenttilukko... Tuolla ikkunan vasemmalla puolen olisi kello, sinun
kukkukellosi, ja tuolla pitkällä seinällä sänky... meidän yhteinen
vuoteemme...

Tyttö naurahti.

— Minusta on hauskempi maata heinissä.

No — jos niikseen tuli, niin saattaisivathan he kantaa heinäkasan
pirttiin ja nukkua siinä. Sieltä he sitten aamuisin kurkistelisivat
kuin kaksi kananpoikaa pesästään.

Nyt ei tyttö enää jaksanut nauruaan hillitä. Hän oikein hihitti.

— Voi sinua, sinä heinissä loikova ritari! Vai niin me nukkuisimme!

Hän ryömi lähelle poikaa, pujotti kädet tämän kaulaan ja suuteli häntä
pitkään ja tulisesti.

Kuu valaisi huurupilveä heidän päänsä yläpuolella. Siinä kohosi tytön
ja pojan hengitys yhteensulaneena. Kuu siivilöi sitä tarkkaan kuin
huolellinen perheenäiti maitoa. »Samanlaista, samanlaista», sanoi se
itsekseen.

— Mutta, Iida, mitä ajattelet vakavasti puhuen ehdotuksestani?

— Ei, Matias Niiles, emme me pakene. Me odotamme ensi syksyä. Silloin
minä täytän yksikolmatta ja silloin minä ratkaisen solmun. Minä astun
silloin isän eteen ja sanon: »Minä menen Näköala-Niileksen pojanpojalle
tuonne ylös». — Olihan teillä kamari?

— On, on.

— No, muuta me emme tarvitsekaan. Minä haluan asua täällä, missä
olen oppinut sinut tuntemaan ja sinua rakastamaan. Minusta tulee
Näköala-Niileksen pojanpojan Iida.

Kuinka Matias Niileksen oli hyvä ja suloinen olla. Ehkäpä oli Iidan
ehdotus sittenkin paras. Odottaa ensi syksyä. Sinne oli vielä pitkä
aika, mutta rakkaushan kestäisi kaiken.

Ja nyt rupesi tyttö vuorostaan kuvailemaan pojalle tulevaisuutta.

He asuisivat torpassa tunturin rinteellä. Hän oli aina rakastanut sitä
paikkaa. Jo pikku tyttönä hän oli kerran katsellut maailmaa sen pihalta
ja silloin oli nimismiehen puustellikin tuntunut perin mitättömältä.
Kunhan hän vain pääsisi sinne ylös, kävisi kaikki kuin tanssi.

Hänellä ei ollut paljon tavaroita. Ompelukone ja kukkuva kello, joka
riippui piirongin yläpuolella. Ja sitten kirjat. Luuliko Matias Niiles,
että kirjat mahtuisivat kamariin?

Oliko niitä niin kauhean paljon?

Ei — yksi pieni hyllyllinen vain.

No, sitten ei hätää. Kirjat sovitettaisiin vaikka sängyn alle.

Vai sängyn alle sinä panisit minun kirjani!

Ehkä ne mahtuisivat kehruukoppaan. Heillä oli sellaisia kaksi eikä äiti
juuri koskaan tarvinnut toista.

Nyt täytyi tytön uudelleen nauraa. Hän pusersi lujasti pojan kättä
heinien läpi. Ei, kirjahyllylle piti olla huoneen paras paikka.

No, olkoon. Ei Matias Niileksellä ollut mitään sitä vastaan.

Mutta missä Iida kaikki koreat leninkinsä säilyttäisi?

No, eikö heillä ollut vinttiä?

Oli kyllä, mutta se oli vastoja täynnä. Isäukko oli ahkera kylpijä.

— Silloin sinun pitää rakentaa vaateaitta.

— Se taitaisi tulla kalliiksi.

— Vai kalliiksi! Ja äsken rakensit talon Ruotsin korpiin. Millä sinä sen
rakensit?

— Näillä käsillä, näillä voimakkailla käsivarsilla!

Poika puristi tytön syliinsä niin että tämä oli tukehtua.

— No, kyllä sitten vaateaittakin saadaan, huokui tyttö hengästyksissään
ja nauroi.

He kuiskuttelivat toistensa korvaan suloisia asioita. Heinät kahisivat
hiljaa ja kuuäiti sai jälleen siivilöidä heidän yhteistä hengitystään.
»Sitäpä onkin nyt runsaasti!» sanoi se.

— Mutta yksi sinun pitää luvata minulle, Matias Niiles. Sinä et saa
koskaan katsahtaakaan kehenkään muuhun naiseen.

Silloin olisi parasta, että hänelle laitettaisiin silmälaput niinkuin
pappilan vanhalle ruunalle.

— Ei, ei... vaan rakastua — sitä minä tarkoitin.

No, siitä ei vaaraa! Hänelle ei ollut muuta naista olemassa kuin erään
Lapin nimismiehen hiukan nenäkäs tytön lepakko. Se riitti hänelle.

Tyttö nauroi.

Mutta — entäpä jos Iida rupeaisi katselemaan muita miehiä. Papilla oli
maisteri-poika, jolla oli nenäkakkulat ja korkea kaulus.

— Niin — ja nenä kuin paleltunut peruna.

— No, no... kylläpä sinä. Ajattele, rovastin poika ja osaa hepreaa.

Oppia oli tarpeeksi. Hänestäkin oli aiottu ylioppilasta, mutta hän oli
sanonut: ei! Puuronkeittäjiäkin tarvittiin.

Siinä oli Iida oikeassa. Mutta — entäpä jos hän kerran rupeaisi
halveksimaan miestänsä, kun tämä ei ollut oppinut? Oli käynyt vain
kansakoulun.

Suu poikki! Näköala-Niileksen pojanpojalla oli sydäntä enemmän kuin
monella oppineella. Sitäpaitsi hän osasi hoitaa poroja, heittää
suopunkia, tunsi kaikki poronmerkit... Se oli enemmän kuin heprea.
Kahdenkymmenen vuoden perästä ei rovastin poika enää tuntisi kaikkia
heprean kirjaimia, mutta Näköala-Niileksen pojanpoika tuntisi
poronmerkit vielä kuolinvuoteellaankin.

Se kyllä piti paikkansa. Mutta — kauppiaan poika sitten? Hän oli käynyt
kauppakoulun ja kerran Englannissa. Kuinkas hän nyt taas sanoikaan?
»Kuut pai.»

— _Good bye!_ Sen sinäkin opit ja tässä nyt. Ja silloin sinä olet yhtä
hyvä kuin kauppiaan poikakin.

Matias Niiles lausuili _good bye'ta_, kunnes Iida vakuutti sen menevän
ihan oikein. Opettajaispalkaksi suuteli Matias Niiles häntä.

Eipäs siinä sitten muuta. Asiahan oli taas aivan selvä. Torppa seisoi
tunturin kyljessä kamareineen. Iidan kirjat mahtuisivat sinne.
Vaateaitta rakennettaisiin ja oppinsa puolesta hän, Matias Niiles,
vältti. Mitäs siinä sitten, kunhan rakkaus kesti.

— Se kestää aina ja iankaikkisesti, kuiskasi tyttö hiljaa.


IV

Matias Niiles tervailee ahkion pohjaa torpan pihalla. On tullut kevät,
kirkas Lapin kevät. Hanget heloittavat. Niiden loiste ihan pistää
silmään. On kuin tanssisi niillä lukemattomia hohtavia pisteitä.
Matias Niiles varjostaa kädellä silmiään, tarkastellen alempana olevaa
nimismiehen taloa. Puutarha-aidan takana liikkuu joku. Matias Niiles
tietää kyllä, kuka se on. Siellä Iida pudistaa mattoja.

Matias Niiles tarttuu suttiin ja kastaa sen tervapönttöön. Terva on
hiukan kohmehtunutta, mutta ahkion pohjalla se notkenee. Siksi kuumasti
paistaa jo Lapin kevätaurinko.

Olipa siitä aikaa, kun hän oli Iidaa viimeksi oikein kunnollisesti
puhutellut. Hän ei osannut äkkiä sanoa, kuinka monta viikkoa. Hän oli
tavannut häntä kirkossa sunnuntaisin ja kerran pari kauppiaan puodissa,
mutta monta sanaa ei silloin tavallisesti ehditty kuiskata. Kerran
oli Iida pujottanut paperilipun hänen käteensä. »Minua vartioidaan
ankarasti», oli siinä seisonut. Hm! Se oli ankara herra se nimismies.
Piti vankina omaa tytärtäänkin.

Hän oli kerran käynyt tarjoutumassa rajamieheksikin. Viimeiselle
rajamatkalle kolme, neljä viikkoa sitten. Isä oli kyllä kiellellyt,
mutta hän oli mennyt. »Mitäpä sinä sinne... ei hän meikäläisiä ota...»
Hän oli kuullut, että poliisi oli sairastunut, — poliisi, nimismiehen
kengänheinittäjä. Päästäpä nimismiehen keittiöön herra lensmannin
kenkiä heinittämään. Oh, hän kyllä olisi osannut sen perusteellisesti.
Olisihan hän silloin saanut nähdä Iidan, ehkä kuiskatakin hänelle
jonkun hellän sanan.

Mutta — Mäkitalon Aapo oli ollutkin jo siinä toimessa parhaillaan,
kun hän oli astunut nimismiehen keittiöön. Niin oli työntänyt heinää
kallokkaaseen kuin säkkiin ihan. Häntä oli harmittanut.

Ei tietysti oltu huolittu. Poliisin sijalle oli jo mies otettu.

Se hyöty siitä käynnistä sentään oli ollut, että hän oli saanut nähdä
Iidan ylimääräisen kerran. Tämä oli pysähtynyt keittiön ovelle ja
katsahtanut hiukan hätääntyneenä Matias Niilekseen, jonka otsaa sillä
kertaa oli varjostanut pilvi.

Olipa Iida ollut kaunis, oli, oli!

Matias Niiles huokasi pitkään ja veteli ahkion pohjaan tervaa.
Taipuisipa lensmannikin, niinkuin tuo terva... yhtä notkeasti. Mutta
ei taipunut. »Vai niilesläiset pyrkivät rajoille... Joko on ruvennut
käymään ikäväksi siellä ylhäällä?»

Siinä oli nimismies kerrankin oikeassa. Ikäväksi, ikäväksi oli ruvennut
käymään, kun ei saanut viikkokausiin sydämensä valittua nähdä.

Siellä heilui Iida puutarhassa, mutta menepäs lähelle. Heti seisoisi
nimismies salin ikkunassa. »Eikö puutarhan aita kelpaa?» Niin hän oli
kerran kysynyt, kun hän oli yrittänyt puhutella Iidaa aidan yli.

Mutta olipa vielä keinot. Matias Niiles vihelsi ja oikaisi varttaan.
Oliko Iida vielä paikoillaan? Oli... siellä pudisti mattoa niin, että
lumi pölisi.

Hän muisti muutaman laulun, jonka Iida oli hänelle opettanut. Sen
avullahan sopi lähettää tervehdyksensä.

    — Jo vieri viikko toinen,
    armasta nähnyt en.
    Oi, kerro aurinkoinen,
    kuin jaksaa kultanen,

lauloi Matias Niiles, niin että tunturin rinne raikui. Joku
poromies, joka parastaikaa vedätti puukuormaa torpan sivu, pysähtyi
töllöttelemään ylös torppaan päin. Mutta Matias Niiles lauloi entistä
voimakkaammin:

    — On päivä pitkä mulle
    ja syöntä kaihertaa.
    Lie eihän kaivatulle
    vain tullut kuolemaa —?

Kaiku vastasi tunturiseinämästä. Laulun viimeinen sana kiiri laaksoon,
kajahtaen takaisin nimismiehen puustellin seinästä.

Matias Niiles pysähtyi kuuntelemaan.

    — Ei syytä siihen huoleen.
    Ma kerron, kuinka voi
    sun kultas: aamupuoleen
    hän itki, vaikeroi.

— Iida! huusi Matias Niiles. — Onko jotakin tapahtunut?

Suuri tuska valtasi hänet. Tyttö oli laulanut säkeistön aivan toisin
kuin miten se laulussa kuului. Siinähän kerrottiin kesäyöstä ja
sulhasvyön neulomisesta.

    — Mut siit' on huoli hällä:
    Sa tokko lemmitkään,
    kun kirkon käytävällä
    pois äsken käänsit pään?

koetti Matias Niiles ohjata laulajaa. Mutta surullinen tytön ääni
jatkoi itsepintaisesti:

    — Mut siit' on murhe hällä:
    Kun Mittumaari jää,
    ei kirkon käytävällä
    hän kohtaa ystävää.

Nyt ei Matias Niiles enää jaksanut itseään hillitä. Jotakin oli
ilmeisesti tapahtunut. Hän huusi tytölle ja viittasi Riihiautiolle
päin. Nyt käyköön kuinka hyvänsä, hänen täytyi saada tavata Iidaa.

Tyttö heilautti kättänsä ja vilkaisten ikkunoihin hävisi rakennuksen
taa.

Suuri tuska velloi Matias Niileksen povessa. Jotakin oli tapahtunut...
jotakin aivan varmaan. Mutta mitä —? Sen hän kuulisi kohta.

Hän tempasi suksensa ja lasketti laaksoon. Maa oli jo paikotellen
pälvessä, jotenka sukset töksähtelivät pahasti. Pari kertaa hän lensi
silmälleen, mutta hyppäsi jälleen pystyyn. Häntä ajoi eteenpäin
epätoivoinen kiire.

Tiellä, tunturin juurella, saattoi jotenkuten hiihtää. Se oli
korkeammalla oleva, talvituulten ylistämä tie, joten kevätaurinko ei
ollut ehtinyt sitä vielä kokonaan lopettaa. Huohottaen poikkesi hän
vuoman rannassa tieltä, lähtien oijustamaan vanhaa, ränsistynyttä taloa
kohti. Sehän oli heidän rakas kohtauspaikkansa.

Matias Niiles silmäili ympärilleen, näkyisikö ketään. Ei näkynyt.
Oli keskipäivän aika, mutta pappilan olivat luultavasti jo heinänsä
vedättäneet. Tie vuomalla pudotti jo pahasti.

Hän saapui aution rakennuksen luo, hyppäsi suksiltaan ja istahtaen
vanhoille portaille jäi odottelemaan Iidaa. Sydän löi kiivaasti.
Jotakin oli auttamattomasti tapahtunut.

Hetken päästä saapui Iida. Mutta — kuinka hän olikaan muuttunut! Posket
olivat kuopalla ja silmänalukset mustat. Hän oli ilmeisesti valvonut
koko edellisen yön ja itkenyt. Matias Niiles näki, että hän oli itkenyt.

— Iida, mitä on tapahtunut?

Tyttö nojasi itkien päänsä pojan povea vasten. Hänen surunsa oli suuri
ja väkevä. Matias Niileksen täytyi tukea häntä.

— Iida, mitä on tapahtunut? Kerro, kerro pian! Minä en voi kestää...

— Matias Niiles, me muutamme pois. Isä on hakenut ja päässyt.
Juhannuksen jälkeen me lähdemme.

Matias Niiles tuijotti vanhan ränsistyneen navetan seinään pihan
toisella puolen. Hänestä näytti, kuin olisi vinoon vääntynyt ikkuna
nauranut. Hän ei voinut käsittää mitään. Hän pusersi tyttöä kiihkeästi
kädestä.

— Muutatte pois —? Onko siinä ainakin perää? Isä oli kyllä kuullut
kauppiaassa kerran... mutta sehän oli jo tammikuulla.

— Niin... silloin isä haki ja nyt saapui tieto... eilen illalla.

Matias Niiles seisoi kuin salaman iskemänä. Hänestä näytti, ettei
auringon kimmellys leikkinyt enää hangella yhtä kirkkaana kuin äsken.
Vuomalla kuulsi suuria mustia lautumia, — aivan kuin olisivat jotkut
suuret kalpeat kasvot olleet kuolleella verellä paikoittain. Oliko
hanki romahtanut alas, vai hämärsikö hänen silmiään?

Iida painoi päänsä pojan olkapäätä vasten ja nyyhkytti sydäntä
särkevästi.

— Kuule... mennään sisään... Saamme rauhassa keskustella.

Matias Niiles talutti itkevän tytön vanhaan, autioon pirttiin.

Oli vielä vähän heiniä jäljellä pirtin lattialla, ruko, toista
arviolta. »Kirkkoherra moittii aina, että Nilsa jättää periä»,
vilahti Matias Niileksen päässä. Ja... oikeassapa näkyi olevankin...
kirkkoherra. Mutta että nimismies muutti pois paikkakunnalta... se oli
tavaton isku, jonka vastaanottaminen kysyi voimia enemmän kuin mitä
Matias Niileksellä tänä hetkenä tuntui olevan.

He istuivat hetken hiljaa. Matias Niiles katseli puoleksi sortunutta
takkaa. Sen ääressä oli kerran häärinyt nuori, kukkea vaimo kohennellen
tulta. Hänen miehensä oli istunut penkillä, katsellen vaimonsa puuhia,
sydämessä sykähtelevä onnen tunne.

Nyt oli takka raunioina ja kukkea vaimo miehineen haudassa. Niin katosi
elämä...

Hänen sydäntänsä puristi raju tuska. Teki niin kipeätä, kuin olisi
veitsellä vihlottu sydänalaa. Hän räpytteli silmiään, jotka täyttyivät
kyynelistä sitä mukaa kuin hän räpytteli. Oliko tämä totta?...
Muuttivat pois... Kutka? Nimismiehen, joiden tytär oli tämä tässä...
tämä Iida, joka itki hänen vieressään.

Aurinko heloitti ruuduttomasta ikkunasta sisään. Sen tehtävänä oli
kullata kyyneliä, jotka vuolaina valuivat molempien poskia pitkin.
»Yhtä kauniit, yhtä kauniit kummallakin», sanoi se vain.

Jossakin lähellä viserteli lintu. Sen laulu soi raikkaana,
onnentäyteisenä ja kirkkaana. Matias Niiles tunsi sen: peipponen!
Aikaiseenpa se oli nyt tullut.

— Iida, kuule, ensimmäinen peipponen! Hänen äänensä värisi. — Ehkäpä se
ennustaa onnea.

Mutta tyttö itki vain. Hänen kyyneleensä vuotivat yhä vuolaammin.
Hän kuuli peipposen laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut
itsellensä omistaa.

Mutta — hetken päästä hän tyyntyi. Kyyneliään kuivaten hän katseli
poikaa hellästi ja koetti hymyillä.

— Tiedätkö, Matias Niiles, minä tulen vuoden päästä takaisin. Minä en
jää alas. Minä haluan ylös tunturin rinteelle... sinne, missä teidän
torppanne on. Sinne minä haluan. Ja minä tulen, Matias Niiles, kuule,
minä tulen!

Hän painautui poikaa vasten, kietoi käsivarret tämän kaulaan ja hymyili
kyyneltensä lomasta.

Mutta miksi ei Matias Niiles nyt saattanut tarttua noihin sanoihin
kiinni? Äsken hän oli riemastunut peipposen laulusta; hän oli pitänyt
sitä toivon merkkinä. Mutta — miksi häipyi toivo nyt pois, vaikka tyttö
tuossa vakuutteli palaavansa?

Ei hän osannut sitä sanoa. Hän puolestaan kuuli nyt peipon laulussa
onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itselleen omistaa. Hän oli vain
torpanpoika.

Älä puhu, Ida, minä tunnen, ettet sinä koskaan palaa. Älä puhu! Sinä et
itsekään tiedä, mitä sanot.

Tyttö painoi huulensa pojan huulia vasten.

Matias Niiles, minä juon epäuskon pois sinun huuliltasi!

— Niin — juot sen itseesi.

— Matias Niiles, minä juon sen niinkuin käärmeen myrkyn ja sylkäisen
sitten pois.

Hän sylkäisi. Hän oli herttainen sitä tehdessään.

Nyt valtasi pojankin riemu. Käärmeen myrkky — niin se oli tappavaa
niinkuin epäuskokin. Ei saanut vaipua toivottomuuteen. Ehkäpä Iida
palaisikin. Kuinka hän saattaisikaan ystäväänsä unohtaa, — häntä, joka
rakasti niin, että aurinkokin taivaalla toisinaan näytti pysähtyvän
paljaasta ihmettelystä.

— Iida, rakastathan minua?

Tyttö puristi häntä kiihkeästi kaulasta. Hänen kasvoillaan häivähteli
lapsen ilme, — lapsen, joka on tarrautunut isäänsä kaulaan.

— Matias Niiles, kuinka voit epäillä! Minä rakastan sinua äärettömästi!

Uskoihan Matias Niiles sen... Hänen täytyi se uskoa tänä hetkenä,
jolloin hän ehkä viimeistä kertaa istui yhdessä Iidan kanssa. Ilman
sitä uskoa hän olisi sortunut.

— Uskon minä. Ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti,
nimismiehen Iida!

— Miksi sanot niin? »Nimismiehen Iida». Miksi et sano vain »Iida»?

— En tiedä, kuinka se nyt sattui.

He keskustelivat tulevaisuudesta. Iida kertoi, mihin he muuttaisivat.
Se oli kaunis paikka jossakin Keski-Suomessa. Isä oli asunut siellä
nuorena ylioppilaana. Siellä hän oli tutustunut äitiin.

— Mutta minä olen tutustunut sinuun täällä, Matias Niiles. Ymmärrätkö?

Kyllähän Matias Niiles sen ymmärsi. Tietysti tulisi Iida muistamaan
entistä kotipaikkaansa... ehkä useinkin. Mutta — olisiko hänellä
rohkeutta palata, — sitä mahdollisuutta täytyi Matias Niileksen yhä
uudelleen epäillä.

— Ja tiedätkö, mitä me teemme? Minä ajattelin sen valmiiksi viime
yönä valvoessani... Me menemme juhannusyönä yhdessä hautuumaalle ja
istutamme kumpikin koivun. Ne ovat vertauskuvia meidän rakkaudestamme.
Ne kasvavat rinnakkain ja kerran niiden oksat koskettavat toisiaan.

Niin... siihen kuluisi aikaa. Jos Iida vasta silloin palaisi, olisi hän
jo vanha mies. Hän ei jaksaisi odottaa niin kauvan.

Tyttö näytti hämmästyneeltä. Puna kohosi hänen poskilleen. Tuntui,
kuin olisi hänkin ajatellut samaa. Hetken kuluttua hän jatkoi entistä
lämpimämmin:

— Ja tietysti minä kirjoitan.

— Tietysti.

— On vain niin ikävä, ettet sinä voi kirjoittaa minulle.

Niin — ikävähän se oli. Matias Niiles tunsi sen kyllä sanomattakin.

— Mutta minähän tulen takaisin.

Miksi hän sitä yhä uudelleen vakuutti? Eikö hän ollut itsekään varma?

Tyttö katseli ovensuuseinää, jossa oli vielä paikoillaan pitkä puutappi.

— Eikö tuossa ollut sinun verkkojesi paikka, Matias Niiles? Muistatko?

Kyllähän Matias Niiles sen muisti. Se oli sanottu sinä iltana, jolloin
hän oli ehdottanut pakoa. Silloin paistoi kuu ja nyt aurinko; silloin
oli talvi ja nyt kevät. Mutta Matias Niiles olisi halunnut saada
takaisin sen illan, sen talven. Sehän oli viime talvi.

— Ja tuonne sinä aioit panna reenjaluspuusi. Muistatko, Matias Niiles?

Kyllähän Matias Niiles senkin muisti. Tuntui vain kovin surulliselta,
kun Iida nyt siitä puhui. Hän silmäsi mustuneita orsia. Pirtin poikki
juokseva oli hiukan vääntynyt kallelleen, niin että pitkittäin kulkevan
päitä kannatti vain poikittain juoksevan alareuna.

— He voivat pudota minä hetkenä hyvänsä, sanoi hän.

He siirtyivät vaistomaisesti toiseen paikkaan.

— Mutta kuule, mistä otamme ne koivut, joista äsken mainitsin? Teidän
rinteellänne, siellä navetan takana, on kaksi oikein kaunista. Otetaan
ne, Matias Niiles.

Poika tiesi paremman paikan.

— Otetaan joen rannalta, hautuumaan kohdalta, niin on helpompi
kuljettaa.

Tyttö nauroi ja pudisti päätään.

— Kas... sinä lasket jo vaivoja.

— En, sanoi Matias Niiles. — Minä ajattelin vain, että ne ovat parempaa
lajia. Ne ovat solkikoivuja jotavastoin nuo meidän rinteellämme
kasvavat ovat vain hieskoivuja. Solkikoivu on kauniimpi.

Se täytyi Iidankin myöntää. He sopivat siis siitä, että otettaisiin
Matias Niileksen ehdottamasta paikasta.

He keskustelivat vielä pitkän aikaa ja tulevaisuus rupesi kirkastumaan.
Eron katkeruus ei tuntunut enää niin pistävältä. Istuivathan he
vanhassa, rakkaaksi käyneessä paikassa, jossa olivat lukemattomia
kertoja toisensa kohdanneet ja kuiskineet toisilleen helliä sanoja.
Kaikki nämä monet hellät sanat heräsivät taas eloon. Se oli heidän
ääntensä sointu, tuo nuori ja riemuitseva, joka herätti ne henkiin,
ja entisten suudelmien kanssa ne karkeloivat nyt heidän ympärillään.
»Armas! armas! rakas! rakas!» Eivätkö he olleet sanoneet niin?
Olivat kyllä. Nämä tänä hetkenä lausutut tuntuivat jollakin tavoin
väsähtäneiltä. Niissä ei ollut entistä välittömyyttä, tuota purkautuvan
sydämen kuohuvaa voimaa. Siltä ainakin Iidasta tuntui. Ne muuttuivat
karstaksi, jota tuulen henkäys silloin tällöin pudotteli heidän
päälleen, — tai heinänhelpeiksi, joita oli sikin soitin lattialla. —
Täällä oli käynyt pappilan Nilsa, se pahkaposkinen, ruma mies, joka
aina mulkoili ympärilleen pahaenteisesti, ja jota kyläläiset pitivät
noitana. Täällä olivat hypelleet papin lapset, nuo iloiset velikullat,
jotka eivät surreet huomispäivästä. Ne olivat huhtoneet täällä,
syytäen sekaisin kaikki heidän hellät ja rakkaat muistonsa. Täällä oli
loikonut pappilan maisteri tyynen ja kylmän näköisenä ja tuijottanut
naurettaviksi heidän entiset elämyksensä. Kyllähän koko kylä tiesi,
että nimismiehentyttärellä ja Näköala-Niileksen pojanpojalla oli
vispilän kauppaa keskenään. Täällä oli joskus istuskellut kauppiaan
poika pappilan kotiopettajattaren kanssa ja sanonut: _»Goodbye!»_
Eikö se merkinnyt samaa kuin että kyllä tunnetaan se tavara. Sitä
on maailmassa eniten ja se on sangen helppohintaista, vaikka sitä
kehutaankin.

— Pappilan Nilsa on taas jättänyt suuren joukon periä, lausui Matias
Niiles yht'äkkiä, katkaisten Iidan mietteet.

Se tuntui pahalta. Oli aivan, kuin olisi Matias Niiles ajatellut,
että heinää kasvoi joka kesä. Ei väliä siis, vaikka sitä hiukan
haaskattiinkin...

Mutta ei, ei! Hajuheinä tuoksui yhtä väkevänä kuin ennenkin. Niin
kauvan kuin hän, Iida, eläisi, muistaisi hän aina tämän tuoksun. Se
toisi hänelle mieleen tämän hetken, jonka hän nyt istui tässä Matias
Niileksen vieressä, puhellen paluustaan. Tuo tuoksu ei antaisi hänelle
rauhaa, ennenkuin hän palaisi. Ja hän palaisi, siitä hän nyt taas oli
varma.

Hän sitoi heinistä seppeleen ja laski sen Matias Niileksen päähän.

Kas, näin minä kruunaan sinut, Matias Niiles! lausui hän.

Mutta pojan otsaa pistivät kuivat korrenpäät. Hän otti seppeleen
käteensä ja pyöritteli sitä syviin mietteisiin vaipuneena.

— Mikset antanut sen olla, Matias Niiles? Se sopi sinulle hyvin.
Tiedätkö, ketä sinä muistutit? Erästä kuuluisaa italialaista
runoilijaa, Dantea, josta luimme koulussa. Sinulla on samanlainen otsa
kuin hänellä. Ja leuka. Niin... leuka etenkin...

Ei Matias Niiles ollut sellaisesta miehestä ennen kuullut. Iida oli
lukenut kaikki... italialaiset runoilijat ja muut... Tantte? Niinkö se
Iida sanoi?

— Dante.

Kyllähän Matias Niiles sen nyt osasi lausua. Heillä, niilesläisillähän
oli helppo lausua d — ja siitähän kyläläiset heitä pilkkasivat.

— Sinun olisi pitänyt saada käydä koulua, Matias Niiles. Sinusta olisi
voinut tulla vaikka runoilija.

Miksi Iida nyt noin puhui? Ennen hän oli aina nauranut koulunkäynnille.
Hänelle oli riittänyt vain se, että hän, Matias Niiles, tunsi
poronmerkit ja osasi heittää suopunkia. Sitäpaitsi hänellä oli kuulemma
sydäntä enemmän kuin monella oppineella, oli Iida kerran sanonut. Miten
lie, mutta sittenkin tuntui pahalta, että Iida nyt... tänä hetkenä
puhui koulunkäynnistä.

— Miksi olet niin surullinen, Matias Niiles? Loukkasiko sinua se, mitä
sanoin koulunkäynnistä? En minä totta tarkoittanut. Kuule, Matias
Niiles, en minä totta tarkoittanut. Sinä olet minulle kyllin hyvä
sellaisena kuin olet.

Hän kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi poskensa tämän poskea
vasten.

Niin, niin, tässä oli sitten loppu. Matias Niiles tunsi sen. Mutta
— siitä huolimatta hän kyllä saattoi tulla istuttamaan koivuja
hautuumaalle.

— Juhannusyönäkö sinä sanoit?

— Niin... juhannusyönä.

Hän oli käynyt niin kumman turtuneeksi.


V

Matias Niiles kaivaa hiessäpäin. Hänen piti saada irroitetuksi maasta
puolikasvuinen koivu, niin etteivät sen juuret loukkaantuisi.

Hän keskeyttää työnsä ja katselee ympärilleen. Niin... nyt oli
juhannusyö, Lapin kirkkain, valoisin yö. Avaruus hohti ihmeellisen
kuulakkaana. Tuntui, kuin olisi sininen vaippa, joka päivällä verhosi
taivaan, vedetty syrjään, ja ainoastaan ohut läpikuultava harso
nyt peittänyt sen. Saattoi kuvitella, että tuon harsoseinän takana
asuivat autuaat, jotka nyt kirkkaana kesäyönä katselivat maan päälle
nähdäkseen, miltä siellä näytti. Ja ihanalta näytti maankin päällä.
Jokisuvanto kimalteli kuin kultainen peili; rantakaislikko ja koivut
joen rannalla kylpivät kellanhohteisessa valossa, joka omituisella
tavalla muutti niiden ääriviivoja: näytti siltä, kuin olisi koivujen
välissä risteillyt lasisia holvikäytäviä, ohuen-ohutseinäisiä,
hauraan-hauraita, valmiita henkäyksestäkin särkymään. Missään ei
näkynyt varjoja. Rantakaislikkokaan ei näyttänyt tarjoavan suojaa
sorsanpoikueelle, joka nukkui sen keskellä. Tuo salaperäinen kesäyön
kirkkaus tunkeusi joka paikkaan, esineitten sisäänkin. Siltä ainakin
tuntui, kun katseli kirkontornia. Se oli kuin jollakin tavoin
henkevöittynyt, käynyt hauraaksi. Kesäyövalo loihti esiin sen
sisimmän... sen ajatuksen, — jos niin tahtoi sanoa. — Tänä hetkenä
Matias Niiles välittömästi tunsi, että torni oli vertaus ihmisen
ikuisesta ikävästä ja pyrkimyksestä ylöspäin.

Tällaisena valoisana kesäisen keskiyön hetkenä, jolloin luonto oli
hiljaa, lintujen laulukin vaiennut, tuntui ihmiselämä vaihteluineen
toisarvoiselta... sellainenkin tosiasia, että oli erottava rakkaasta
ystävästä. Se ei synnyttänyt tuskaa. Sydänkin oli vaiti nyt... kun
iankaikkisuus viivähti mailla. Saattoi hyvin antautua sellaisen
ajatuksen valtaan, että — — — erään nimismiehen tytär lähti, —
tytär, jonka kanssa oli monta hauskaa hetkeä vietetty... joka oli
sanonut rakastavansa... ja oli kai rakastanutkin... mutta joka nyt
joka tapauksessa lähti... muutti pois. Tuo ajatus kuljetti muassaan
tyynesti, tasaisesti kuin virta, joka kullanhohteisena soljui tuossa
ohitse, välkähdyttäen jotakin kohtaa peilipinnastaan kirkkaammin
kuin toista. Samalla tavalla välkähdytti äskenmainittu ajatuskin
matkansa varrella jotakin muistojen kohtaa kirkkaammin kuin toista.
Sukelsi mieleen joku kasvojen ilme, puoliavoimen suun piirteet... joku
katse, äänensävy, joku erikoinen paikka, jossa he olivat tavanneet,
joku erikoinen hetki tuossa erikoisessa paikassa. Kaikki tämä oli
välkähtelyä, jolla ajatus matkansa varrella leikki. — Mutta — niinkuin
tuolla etempänä odotti kurkkio, koski, jossa virran tyyneys häiriintyi,
loppui... vaihtuen hurjaksi taisteluksi kalliopaasia vastaan, niin
odotti häntäkin, Matias Niilestä, tuska jossakin tien varrella
edessäpäin... ehkä hyvinkin lähellä... tuska, jonka aiheutti tämä
ero... tämä muistokoivujen istutus... kaikki...

Iida työskenteli parin sylen päässä. Hänellä oli yllä lyhyt, ruudukas
hame ja Matias Niiles näki hänen kauniit pohkeensa. Se oli terve
tyttö tämä Iida... terve ja voimakas, mutta sittenkin näytti Matias
Niileksestä siltä, ettei hän jaksanut lapiotaan kyllin syvälle pistää.

— Älä katkaise juuria, Iida!

Tyttö kääntyi päin. Hän oli kaunis, punaisine, hehkuvine poskineen.
Hiussuortuva oli valahtanut otsalle. Hän näytti somalta tavallinen
maalaistyttöjen liina päässään.

— Täytyy pistää syvältä, muuten katkeavat juuret liian pahoin. Mutta —
hän ei ajatellut niinkään paljon koivua. Hän ajatteli itseään.

— Kyllähän minä koetin, mutta en jaksanut.

Tuo ääni hiveli Matias Niileksen korvaa. Iida puhui noin, kun oli
oikein hyvillään. Hän näytteli pikku tyttöä.

Matias Niiles tunsi tuon kaiken niin hyvästi. Sitä oli joskus ollut
hupainen nähdä. Ja menihän tuo nytkin. Hän painahdutti kerran, pari, ja
lapio upposi terää myöten.

— Sinä olet vahva, Matias Niiles, lausui tyttö ihaillen.

Mitäpä sillä oli väliä. Tyttö kuitenkin meni... muutti pois.

— Nyt se on irti. Nyt minä kannan nämä hautuumaalle.

— Minä kannan omani! huudahti tyttö ja hänen silmänsä säteilivät.

— Et sinä jaksa.

Tyttö yritti, mutta luopui heti.

— Multa painaa kovin paljon.

— Arvasinhan minä. Tule muassa, niin minä haen sitten omani.

He astuivat koivikon halki kirkkomäkeä kohti. Sen takana oli kylän
pieni hautuumaa. Tyttö katseli kesäyössä nukkuvaa kylää. Nimismiehen
talo seisoi mäellä kirkosta vasemmalla. Tänne näkyi kuisti ja
ruokasalin leveä, kolmiosainen ikkuna. Uutimet oli jo otettu ikkunasta
pois. Äiti oli ne pakannut. Mutta — tuolla ylhäällä tunturin rinteellä
kyyhötti torppa. Sen ikkunassa loisti valkea kaihdin. Siellä asuttiin...

Matias Niiles kulki edellä. Hän ei enää tehnyt havainnoita. Hän
ajatteli vain, että hän kantoi Iidan muistokoivua. Se ei ollut raskas,
mutta tuntui sittenkin painavan. Olisihan hän voinut kantaa Iidankin
näin... läpi elämän, tuonne ylös, missä nyt linnut puhkesivat täysin
rinnoin laulamaan... hautuumaan puissa. Hän ei yhtään ajatellut, että
se oli hautuumaa. Se oli pikemminkin elämän kukkiva puutarha.

Mutta ei — niin ei ollut sallittu. Hänen edessään häämöitti mustaksi
maalattu portti, jonka päällä kyyhötti kömpelö risti. Se oli sittenkin
hautuumaa...

Hän laski koivun maahan hautuumaan oikeanpuoleiseen nurkkaukseen.
Siihen näkyi sakariston porras. Oli hyvä, ettei siihen näkynyt kirkon
edustaa. Se oli vastakkaisella puolen, jokea vasten. Koivut olisivat
silloin nähneet polun, jota myöten hän ja Iida olivat lukemattomia
kertoja nousseet ylös ja laskeutuneet alas. Nyt ne näkivät vain
sakariston oven. Siitä kulki pappi ja se oli hyvä. Mennessään tämän
kautta kirkkoon hän edusti elämän suvantopuolta, missä kaikki on tyyntä
ja rauhoittunutta. Koivut näkisivät vain hänet ja kasvaisivat tyynesti,
tasaisesti... kuin kieltäymyksen vertauskuvina...

Matias Niiles haki toisenkin koivun. Kun se oli saatu perille,
ryhtyivät he istuttamaan.

— Tämän minä tahdon suorittaa yksin ilman sinun apuasi, Matias Niiles.
Saa nähdä, rupeaako se kasvamaan.

Tyttö kaivoi kuoppaa. Notkea jalka polkaisi lapion terää lyhyin,
reippain ottein... Siinä oli jotakin kiehtovaa tuossa päättävässä
jalanliikkeessä... jotakin samalla kertaa hentoa ja suloista, mutta
myös pontevaa ja varmaa. Matias Niileksen sydäntä sykähdytti. Hän tunsi
enemmän iloa kuin tuskaa ja ajatteli: »Kuinka suloinen työtoveri olisi
Iida ollutkaan torpan pienellä perunamaalla.»

— Katsopas, Matias Niiles, eikö käy! Tytöllä oli kuoppa valmis.

— Käyhän se, lausui tämä hillitysti. Hän oli niin merkillisen tyyni.

— Nyt lantaa pohjalle, puheli tyttö. Hän puuhasi samanlaisella
innolla kuin kotipuutarhassaan. Noin hän varmaankin puheli äidilleen,
auttaessaan tätä istutustöissä. Matias Niileksestä tämä oli kuitenkin
erikoisempi tilaisuus.

He asettivat koivut paikoilleen, täyttivät kuopan mullalla ja polkivat
tyveltä tiukkaan. Lapioihinsa nojaten he jäivät sitten katselemaan
puita, jotka seisoivat noin viiden metrin päässä toisistaan.

Kymmenen vuoden päästä niiden oksat koskettaisivat toisiaan, ajatteli
Matias Niiles. Mahtaisiko Iida silloin tulla —?

— Katsopas, tänne näkyy meidän parveke ja teidän torppa
kokonaisuudessaan, lausui tyttö. — Eikö sattunutkin somasti?

— Sattuihan se.

He asettivat lapiot aitaa vasten ja istahtivat haudalle koivujen
läheisyyteen.

— Matias Niiles, luuletko niiden rupeavan kasvamaan? Olikohan aika
liian myöhäinen?

— En usko. Useinhan täällä tähän aikaan istutetaan. Pappilassakin
toissa vuonna...

Tyttö nojasi päätään pojan olkapäätä vasten. Hänestä tuntui hyvältä.
Matias Niiles oli niin vahva ja tukeva. Hänellä oli voimia. Kantoi
koivutkin niin keveästi kuin luudaskimpun.

— Luuletko niiden rupeavan kasvamaan?

Matias Niiles mietti. Omastaan hän sen kyllä uskoi mutta miten käynee
Iidan koivun...

— Hyi, sinä olet julma! Kuinka saatat epäillä, ettei minun koivuni
kasvaisi. Se kasvaa! Saatpa nähdä.

— Ja mitä se silloin merkitsee?

— Että minä muistan sinua aina.

Hiljaisuus.

— Sinähän aioit palata?

— Hyi, Matias Niiles, kuinka sinä saatat. Tietysti minä palaan, mutta
en tiedä, pääsenkö ensi vuonna.

Siinäpä se. Miksi ei Iida saattanut palata ensi vuonna? Silloinhan
hän oli täysi-ikäinen. Hänhän oli monta kertaa vakuuttanut ottavansa
ratkaisevan askeleen, kun täyttäisi yksikolmatta. Eikö hän syksyllä
täyttänyt?

Mutta Matias Niiles toivoi — kaikesta huolimatta. Ehkäpä Iida hyvinkin
palaisi. Mikä oli saattanutkin hänet näin epäuskoiseksi?

Matias Niiles, kuiskasi tyttö ja hänen silmissään uiskenteli kostea,
lämmin kiilto.

Silloin poika havahtui. Hän heräsi kuin unesta. Hän katsahti
taivaalle ja näki auringon heittäneen huntunsa ja saaneen takaisin
täyden loistonsa. Hän näki, että joen kultaisen kimmellyksen rikkoi
tuulenviri. Hän kuuli lintujen tuhatäänisen laulun, joka riemuitsevana
kohosi korkeutta kohti. Sydänyön hetki oli mennyt. Iankaikkisuus, joka
hetkisen oli viivähtänyt mailla, oli hävinnyt. Oli jälleen alkanut aika
ja ajan mukana seurasi tuska... eron katkeruus.

Matias Niiles ei vielä halunnut antautua tuskan, valtaan.

Hän halusi rakastaa, nauttia elämän onnesta lyhyen tuokion... ehyesti,
jakamattomasti. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille lujasti,
varmasti painoi huulensa tämän huulia vasten ja imi niinkuin janoinen,
joka ei vuosikausiin ole saanut juoda. — Se oli pitkä suudelma.

— Matias Niiles! kuiskasi tyttö. Hänen ruumiinsa värisi ja silmät uivat
kyynelissä. — Miksi minun piti syntyä nimismiehen tyttäreksi?

— Ja minun torpanpojaksi.

— Ei, ei, minä olisin halunnut syntyä lesken tyttönä, — lesken, joka
asuu rannassa kirkkoväärtin takana. Silloin ei mikään olisi sinua
estänyt naimasta minua.

Joko Iidakin sen huomasi? Oh, hän, Matias Niiles, oli huomannut
sen sinä päivänä, jolloin oli saanut kuulla nimismiehen lähdöstä.
Säätyerotus... säätyerotus. Iidan naisi herra... joku nimismies tahi
pappi. — Tällä hetkellä olisi Matias Niiles tahtonut olla jompikumpi.

Kyyneleet kohosivat hänenkin silmiinsä. Hän oli ollut niin ihmeen
rauhallinen, mutta nyt murtuivat sulut. Tyynenä soljuva virta oli
ehtinyt koskeen. Kuinka armottoman ankariksi kohosivat aallot...
Ne hyökkäsivät kalliopaasia vastaan. Mutta — kivi kesti, kallio ei
sortunut. Samoin ei Matias Niileksen tuskakaan voinut muuttaa sitä
tosiasiaa, että nimismiehen tytär lähti.

— Iida, emmeköhän lähde, sanoi hän silmiään kuivaten. — Mitäpä auttaa
istua täällä, kun tämä kuitenkin on viimeinen kerta?

Mutta nyt alkoi uusi kamppailu. Nimismiehen tytär heittäysi epätoivon
vimmalla hänen kaulaansa. Hän pusersi niin, että teki melkein
kipeää. Silmät olivat jäykkinä kauhusta. Näki, että hän oli ihan
menehtymäisillään.

— Ei, ei! itki hän. — Sinä et saa lähteä! Matias Niiles, minä kuolen,
jos sinä nyt lähdet. Ei vielä! On vielä pitkälti aamuun... Emme
ajattele eroa. Ajattelemme vain, että rakastamme toisiamme.

Tyttö riippui pojan kaulassa itkien ja rukoillen. Eikä Matias Niileksen
auttanut muu kuin jäädä.

He istuivat aamuun saakka. Kun pappilan lehmät vaelsivat kirkon ohi
laitumelle, istuivat he yhä. Mitä kaikkea he olivat puhelleet, sen
tiesi vain tuuli, joka surunvoittoisena suhahteli puissa, ja nuo kaksi
äsken istutettua koivua.

Mutta pappilan paimenpoikakin huomasi, että nimismiehentytär oli
itkenyt. Häneltä keskeytyi hetkeksi pajupillin teko, mutta pian hän
soitteli niin, että tapulin räystäällä istuvat varpuset pyrähtivät
lentoon ja rupesivat kilvan kiertämään kirkontornia, aivan kuin
olisivat ajaneet toisiaan takaa.

       *       *       *       *       *

On vierinyt vuosikymmeniä. Nimismiehen talo seisoo entisellä
paikallaan. Sen haltijat ovat vaihtuneet monta monituista kertaa.

Samoin kyyhöttää torppa tunturin rinteellä. Se on äskettäin saanut
uuden pärekaton. Siinä elelee Matias Niiles, Näköala-Niileksen
pojanpoika. Yksin. Hän on jäänyt naimattomaksi.

Muistokoivut hautuumaalla ovat kasvaneet suuriksi puiksi. Niiden oksat
ovat jo aikoja yhtyneet.

Mutta — nimismiehen tytär ei ole palannut.



Kinkereillä


Ei tuntenut Vanha-Pieti kirjaintakaan, vaikka oli jo ikämies...
puolivälissä seitsemääkymmentä. Mutta poronmerkit hän tunsi — Ruotsin,
Suomen ja Norjan merkit... tunsi tuhatpäisessä elossakin. Mutta —
mitäpä siitä lähti apua kinkereillä. Ei pappi poronmerkkejä kysellyt,
vaan kirjaa... Raamattua ja katekismusta. Ja niitä ei Vanha-Pieti
osannut, ei vaikka pää olisi poikkipantu.

Mitäpä lappalainen kirjatiedolla, arveli Vanha-Pieti.

Mutta hyvä se olisi sittenkin ollut — siltä varalta, jos sattui
lukusijoille vahingossa. Niinkuin Vanha-Pieti kerran Suvannossa.

Ei osannut Vanha-Pieti aavistaa, mihin loukkuun oli menossa, kun hän
muutamana helmikuisena päivänä paarusti Suvannon törmää ylös. Muut oli
mietteet miehellä... aivan muut. Suvannon Kalle oli hänen »väärtinsä»,
ystävänsä, ja kauppa-asioissa liikkuivat Pietin aatokset. Mutta
kaupoista ei sinä hetkenä tullutkaan mitään.

Avasi Pieti pirtin oven ja säikähti, säikähti pahanpäiväisesti.
Mikäs kokous täällä nyt —? Eipä hän ollut kuullut, että palkinen
vielä kokoontuisi. Vasta myöhemmällä oli poroisäntä aikonut palkisen
kokouksen pitää. Pietillä kiehahti jo sappi. Ei hänelle, vanhalle
miehelle, enää ilmoitettukaan. Ikäloppuna pitivät, vaikka hänen
nimissään lainehti vielä elo, porolauma.

Mutta samassa Vanha-Pieti hätkähti. Pöydän takana istui pienenläntä,
lihavahko mies silmälasit nenällä ja valkoinen kaulus kaulassa.
Tenomuotkan pappi! Ja tämä kokous... no jo!... kinkerit ilmeisesti.

Baergalak!

Sillä sanalla tulkitsi Vanha-Pieti tunteensa, sillä hän oli kova ja
paatunut mies.

Katse sieltä, toinen täältä suuntautui Pietiin, kun hän kynnyksellä
empien mietti, astuisiko sisään vai pyörtäisikö pois. Jälkimmäinen
olisi ollut ehdottomasti mieluisempaa, mutta silloin olisi koko
Suvannon törmä nauranut hänelle... pilkannut vanhaa miestä. Eikä
Vanha-Pieti naurua sietänyt. Kunnia se oli hänelläkin, vaikka hän ei
lukea osannutkaan.

Pieti astui siis pirttiin ja työntyi vielä etualalle kuin uhmaten.
Ehkäpä rovasti ei luettaisikaan häntä, kun hän näin rohkeasti esiintyi.
Hän kumarsi papille, sipaisten kämmenellä päälakeaan, ja tukkeutui
istumaan parin lantalaispojan väliin.

Pöydän ääressä seisoi parastaikaa Suvannon Kalle, talon isäntä itse.
Vakavan näköiseltä näytti Kalle. Pieti taivutti hiukan päätään
kuullakseen, kuinka Kallelta luisti. Hyvin tuntui luistavan... Kalle
teki parhaillaan selkoa luetun sisällyksestä ... Olipa se merkillinen
lammikko, jossa noin vain sai terveytensä, kunhan vain ajoissa kerkesi
veteen rientää... Olisi hänkin sellaiseen juossut, jos olisi lähempänä
ollut... lammikko. Sillä turkasen kova kolotus repi oikeaa koipea...
repi nytkin... kuppauksesta huolimatta...

Enkeli kuului sekoittaneen veden. Heh, eiköhän ollut juttua koko
kertomus? Miten se nyt enkeli ...? Eiköhän niillä ollut parempiakin
tehtäviä... silloin niinkuin nytkin...? Eipähän nykyään kuultu, että
enkelit olisivat sellaista tehneet. Mutta ... kukatiesi... koska niin
vakavana seisoi Suvannon Kalle ja hän oli sentään päisevä mies. Ja
vakavalta näytti rovastikin.

Suvannon Kalle marssi paikoilleen kuin mies, joka on lunastanut
kunnankuittinsa, ja rovasti painui katselemaan kirkonkirjaa. Vanha
katekeetta, koulumies, istui pöydän päässä katekismus kourassa,
heilutellen mietteissään päätään. Siinä se vasta oli järkimies.

— Jaha... on taittukin sitten luettaa koko kinkerikunta.

Vanha-Pieti huokasi helpoituksesta. Olipa hyvä, että loppui. Pääsi
hänkin asioimaan talon isännän kanssa. Oikealla ajallapa hän sentään
oli tullutkin.

Rovasti silmäili penkkiä, jolla Pieti istui. Eihän vain aikonut...?
Pieti kumartui katsomaan molemmille sivuilleen, kuin tutkiakseen,
olisiko ketään jäänyt luettamatta. Hän olisi nyt kovin mielellään
auttanut rovastia.

Joko se tämä Tonnan poika on lukenut? kysäisi hän, osoittaen vieressään
istuvaa puolikasvuista poikaa ja katsoen rovastia kulmainsa alta.

Kyllä se luki jo äsken.

— Jaa-a.

Pieti nyökkäsi kunnioittavasti. Rovastipa sen tiesi. Hän, Pieti, olikin
vasta tullut. Se kun hän vain arveli, että oliko mahdollisesti jo
lukenut... tämä Tonnan poika.

Kyllä... mutta mitenkä sen Pietin laita oli? Jokohan luettaisiin?

Rovasti katseli hymyillen Pietiä, selaillen edessään olevaa Uutta
Testamenttia.

— Niin... jospa Pietikin tulisi lukemaan.

Pieti katseli hämmästyneenä ympärilleen. Olipa tämä nyt... Leikiltä
tuntui tämän rinnalla käräjätuvassa olo. Siellä oli sentään kysymys
toisenlaisista merkeistä... poronmerkeistä... ja niitä saattoi sentään
aina tulkita tilanteen mukaan. »Iso sana» ja »pikku sana»... niistähän
poromiehet keskenään riitelivät ja käräjöivätkin. Mutta — rovastin
Uudessa Testamentissa olivat kaikki »sanat» outoja. Hyvä isä sentään,
kun ei mies ollut koskaan kirjaintakaan tuntenut. Se pakkasi jo
hämmästyttämään.

Pyöritellen lakkia kourassaan taapersi Pieti pöydän ääreen. Hän
katsahti rovastiin kuin armoa anoen. Jos se ei olisi ollut niin
vähäkuulonen, olisi sille saattanut suhauttaa, että »saat poronpaistin
jos päästät.» Hänellä oli niitä naapuritalossa kymmenittäin. Niitä
hän oikeastaan oli tullutkin myymään. Mutta — nyt ei ollut kysymys
poronpaisteista.

— Ei ole laseja, huomautti Pieti koettaen hymyillä. — Minulta särkyivät
äskettäin enkä ole vielä uusia saanut...

— Täältä saa Pieti lasit.

Puolikymmentä kättä kurottautui Pietiä kohti. Pieti otti lähinnä
istujalta.

— Kun olisivat käyvät, niin hätäkö tässä...

Pieti asetti lasit nenälleen ja tarkasteli kovettunutta kämmentään.

— Eivät nämä käy.

Rovastiakin näyttivät Pietin valmistelut huvittavan. Hän ei ollut ennen
saanut käsiinsä tätä omituista lappalaista, josta oli kuullut, ettei
hän osaisi lukea. Nyt piti koettaa, oliko siinä perää.

Pieti sai kirjan ja kuljettaen sitä edestakaisin kasvojensa tasalla
koetti silmiään siristellen näyttää, ettei häneltä tahtoa puuttunut.
Tuo musta ripotus se nyt oli sitä lukua. Niin oli paikoitellen kuin
kärpäsen jäljeltä. Otapas siitä sitten selvä...

Yht'äkkiä iski Pietin päähän pelastava ajatus. Tietysti tässä puhuttiin
Vapahtajasta. Saattoi siis aloittaa sillä.

— Iesus... sanoi Pieti, katsoen kysyvästi rovastiin.

— Aivan niin.

— Ristus, innostui Pieti.

— Aivan niin.

— Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, jatkoi Pieti yhä enemmän innostuen.

— No, katsohan nyt tarkemmin, huomautti rovasti.

Sai sitä katsoa... kun yhtenä vilinänä pani, mihin hyvänsä silmät loi.
Tuossa oli muuan koukero ihan samanlainen kuin Koutokeinon lukkarin
poronmerkki, mutta siitä ei nyt ollut apua.

Miten olisi mahtanut Pietin käydäkään, jollei rovastia olisi pyydetty
kamarissa pistäytymään. Kuului muutamalla isännällä olevan tärkeää
asiaa. Mitähän asiaa sillä mahtoi olla...? Luultavasti tihunnin maksu.
Jokopa se oli hän tihuntinsa maksanut? No ei... Siinä se sitten oli
selitys koko juttuun. Ja hänellä taisi olla kahdelta vuodelta...

Rovasti nousi pöydän takaa ja kehoitti katekeettaa sillä aikaa
luettamaan Pietiä.

Tämä huokasi helpoituksesta. Koulumiehen kanssa hän sentään aina tulisi
toimeen. Hän otti silmälasit nenältään, antoi ne takaisin omistajalle
ja asettui seisomaan katekeetan eteen, räpytellen silmiään.

Tiesiköhän koulumies, että hänen ajoporonsa oli eksynyt Pietin kylään?
Jospa vain tiesi, niin auttoi nyt häntä. Muussa tapauksessa olivat
poron päivät luetut. Kunnia poroa vastaan, päätteli Vanha-Pieti
hengessään. Koulumiehen ajokkaalla oli pinta päällä. Se korvaisi hetken
häpeän... jos niikseen tuli...

Liekö arvannut koulumies Pietin aikeet, vai muutenko päätteli poronsa
tämän kylään joutuneen — joka tapauksessa hän nyt päätti auttaa vanhaa
lappalaista. Hän tiesi entuudestaan, ettei tämä osannut lukea. Siksi
hän viittasi Vanhan-Pietin lähemmäksi ja kysyi niin hiljaa, etteivät
muut kuulleet:

— No, mitenkä sinun porosi jaksavat?

Vanhalla Pietillä oli tarkka kuulo. Se oli teroittanut eräelämässä
vuosikymmenien aikana. Sitä ei ollut vanhuuskaan heikontanut. Hänen
sydämensä hypähti ilosta, kun hän kuuli katekeetan kysymyksen. Nyt
oltiin tutulla maaperällä.

Häntä nauratti, mutta hän koetti pysyä vakavana. Olihan nyt luetus eikä
se ollut leikin asia.

— Kyllä ne hyvin jaksavat... mikäpäs niillä poroilla tunturissa...

— Kas niin, lausui katekeetta kovempaa. — Sehän menee. Mutta — jatkoi
hän taas ääntään hiljentäen — onko minun vanhaa ajokastani näkynyt?

Vanhan-Pietin silmissä välähti. Sanoisiko hän totuuden vai ei?
Koulumies pitäisi kurssinsa, vaikkapa hän ei totuutta ilmaisisikaan.
Pelastettu kunnia ja poro kaupan päälliseksi. Sitä sopi jo pitää
menestyksenä.

Hän tarkkasi katekeetan kasvoja ja hänestä näytti, että tämä tiesi
jotakin. Kukaties — jos hän kieltäisi, koulumieskin muuttaisi
menettelyään ja silloin hän saisi häpeät. Oli varminta pysyä totuudessa.

— Onko sillä naamasarvet?

Kyllähän hän sen tiesi. Se kun hän vain halusi muuten kysäistä, jotta
kuulijat pysyisivät siinä luulossa, että hän »osasi.»

— On.

— Kyllä meidän Antti näki sen viime viikolla. Haluatko, että tuon sen
tänne?

— Hyvä olisi...

— Ensi viikon torstaina sen saat.

Vanha-Pieti silmäsi ympärilleen. Kuuliko seurakunta, kuinka häneltä
meni? Poro kunniaa vastaan! Kota-Jussa olisi varmasti pitänyt poron,
vaikkapa kunnia olisi pelastunutkin.

Katekeetta oli hyvillään. Hän oli jo pelännyt ajokkaansa kohtaloa
kuultuaan sen joutuneen läntisen paliskunnan alueelle. Sieltä ei
itäpuolen poro monesti palannut. Nyt hän oli saanut tiedon siitä ja
vielä lupauksen, että se tuotaisiin hänelle. Tässä tapauksessa saattoi
Pieti-äijään luottaa. Hän ei ollut niitä kaikkein kieroimpia.

Samassa tuli rovasti kamarista. Hän oli hyvällä tuulella. Asettuen
paikalleen pöydän taakse hän kysyi opettajalta:

— No, mitenkä se menee tällä vanhalla Pieti-äijällä?

Katekeetta riemuitsi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Pietin kunnia ja
hänen vanha ajokkaansa. Molemmat olivat nyt turvassa.

Hän vastasi tyytyväisin mielin:

— Kyllä se menee... koko hyvin meneekin. Katekismus olletikin...

Katekeetta on totinen kuin seinä. Hän ei vilkaisekaan Pietiin. Katsoo
vain rovastia silmää räpäyttämättä.

— No, sehän on hyvä. Tuota... turhaanhan ne sitten hokevat, ettei Pieti
lukea osaa.

— Huihai! Niinkuin ei maailmassa löytyisi ilkeitä ihmisiä... lausuu
Pieti kuin anteeksiantaen ja tallustelee tyytyväisenä paikalleen.

       *       *       *       *       *

Kun katekeetta parin viikon perästä palaili koulumatkoiltaan, oli
hänellä valjaissa vanha ajokkaansa ja käsissä komeat koivikaskintaat.

Vanha-Pieti oli ollut ruhtinaallisella päällä. Hän oli antanut
kintaatkin. Sillä olihan hän nyt lukumiesten kirjoissa eikä se ollut
vähäinen asia.



Kosinta


Kaikki, jotka tunsivat Sakrin, sanoivat, ettei hän ikinä saisi vaimoa.
Mistä se johtui, sitä oli vaikea arvata, mutta kun nimismiehen piikakin
sen oli sanonut, oli se täytynyt uskoa. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun
samaiselle piialle oli kerran sattunut vahinko.

Sakrilla ei siihen ollut vähintäkään syytä. Ei, eikä piika Sannu sitä
väittänytkään. Mutta kun jo hänkin niin sanoi, täytyi asiaan suhtautua
vakavasti.

Ja kuitenkin oli Sakri virkamies, poliisi, jolla oli kirkkaat
virkanapit takissa ja lakissa.

Mikä hänessä sitten oli vikana?

Sitä ei tiennyt kukaan, — ei edes hänen esimiehensäkään. Ja hän sentään
tiesi yhtä ja toista.

Jotkut arvelivat, ettei Sakri osannut yrittää oikealta suunnalta.
Pakkausi syrjäkyliin, missä virkanapit eivät lainkaan tehonneet.
Leijonan kuva muistutti sikäläisten mielestä liiaksi kaivosta nostettua
koiraa.

Jos Sakri vain olisi pysynyt maantien varressa, olisivat asiat
luultavasti luonnistuneet toisin. Sen puolen tytöt tulivat ihan
nostoksiin nähdessään virkatakin jossakin vilahtavan.

Joku taas arveli syyksi sen, että Sakri oli isoksi pojaksi saakka
puhunut lapsen kielellä.

Niinkuin se olisi mikään vika ollut. Olihan Sakri sentään siitä
huolimatta virkamieheksi kohonnut.

Mutta — kuten sanottu — naimakaupat vain eivät luonnistaneet.

Lopuksi oli Sakri päättänyt suunnata askeleensa etäiseen Torrakan
kylään. Hän oli heittänyt kaikki yhden kortin varaan. Nyt tahi ei
koskaan! Siellä — Torrakansuussa — oli kuuleman mukaan semmoinen
Karuliina, joka ei ollut yhtään hullumpi. Vankkatekoinen ihminen,
väkevä kuin karhu ja työkkyri... kerrassa työkkyri. Eikä ollut kuulemma
muodoltaankaan moitittava. Sellainen pyöreämuotoinen, pystynenäinen ja
helakkasilmäinen impi. Häntä oli Sakri päättänyt kosia.

Varovaisuuden vuoksi hän oli heittänyt virkatakin kotiin. Hän oli
muistanut Torrakan peräläisten arvostelun leijonan kuvasta. Kuin
kaivosta nostettu koira. Tosi... niin se oli Sakrinkin mielestä. Kuinka
olivatkin nyt kruunun herrat sellaisen vaakunan keksineet? Niin laihan,
niin laihan, että oli heikoimmasta paikasta poikki menossa. Syöneemmän
näköinen olisi riikin vaakunaleijona saanut olla. Esimerkiksi sellainen
kuin hänen ruunansa. Sellainen vatsa olisi jo herättänyt tarpeellista
kunnioitusta.

Sakri saapui Torrakansuuhun ja käveli oikopäätä Karuliinan kotiin. Hän
esitti asiansa kuin mies, melkein haasteäänellä. Siinä meni vakavaksi
koko talonväki, isännästä renkipoikaan asti.

Karuliinan isä oli ottanut tuumailevan ilmeen. Hän oli sanonut: »Jaa...
vai niin...» eikä mitään muuta. Karuliina oli istunut pirtin perällä
sängynpään päällä. Sakri oli muistanut muutaman raamatunpaikan:
»Siinä on Rebekka edessä. Ota hänet ja olkoon hän sinun herrasi
pojan vaimo...» Nuo sanat olivat Sakrin mielestä niin ihmeen hyvin
soveltuneet tähän tilaisuuteen. Eikö ollutkin vallesmannilla tapana
kutsua häntä pojakseen. »Sakri, poikani, haastapas se Retulainen ensi
käräjiin...»

Mutta niin helposti se ei kuitenkaan ohut käynyt. Historioissa ja
sen semmoisissa kyllä: ei muuta kuin menivät ja ottivat. Niinkuin
Elieserkin, Abrahamin isäntärenki. Mutta toista oli nykyaikana.

Torrakansuun emäntä oli kantanut ruokia pöytään. Sakri oli ajatellut,
että jokohan uusiintui Raamatun kertomus Elieserin kosinnasta ihan
prikulleen. Mutta ei — ruoka oli ollutkin isäntää varten. Tämä oli
ryhtynyt syömään aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän oli
nähtävästi halunnut miettiä asiaa oikein perusteellisesti ja se
kävi kaikkein parhaiten päinsä syödessä. Sakria se ei ollut yhtään
hermostuttanut. Mitäs tyhjiä... miestä, joka oli ollut rosvoakin
kiinniottamassa. Hän oli katsellut vain Karuliinaa ja mielessä oli koko
ajan soinut: »Siinä on Rebekka edessäs...»

Niin juuri. Lie ollut muhkea se Iisakin pojan vaimokin, mutta muhkealta
oli näyttänyt Karuliinakin. Niin olivat lanteet heilahdelleet hänen
takan ääressä hääriessään. Kahvit oli keittänyt Sakrille ja somasti
niiata nyksäyttänyt tarjotessaan.

Sakria se oli hiukan peloittanut. Pitivätköhän liiaksi herrana? Ja
hän kun oli vasiten jättänyt virkatakinkin kotiin ja lyönyt selkäänsä
vanhan, kuluneen raasun.

Isäntä oli lopettanut syöntinsä ja sanonut taaskin: »Jaa... vai
niin...» Mutta nyt ei ollut puhe siihen katkennut. Oli tullut muutakin.

— Jos meidän talosta tyttö kerran lähtee, ei se ilman lähde.

»Älähän huoli», oli Sakri ajatellut ja odotellut jatkoa.

— Ja jos se kerran lähtee, niin rahoja se mukanansa vie.

»Hyvä toki», oli Sakri ajatellut, mutta ei ollut sanonut mitään.

— Mutta sillä ehdolla minä tytön annan, että rahat maahan pannaan.

Silloin oli Sakri avannut suunsa:

— Minä olen tullut vain vaimoa hakemaan. En ole muuta ajatellut.

Viisaasti oli Sakri vastannut, perin viisaasti. Emäntä, Karuliinan
äiti, oli hyngähtänyt ja pyyhkäissyt silmänurkkaansa. Niin oli Sakrin
sana liikuttanut häntä.

— Mutta, Karuliina, mitä itse sanot? Nyt pitää puhua eikä tuijottaa.

Sakri oli katsellut Karuliinaa jännittynein ilmein, aivan kuin
kalastaja, joka pyydystää lippoonsa suurta haukea. Se vilskahtaa sivu
mutta, — jos se kerran on lujasti koukussa kiinni, se tulee.

Mutta Karuliina ei ollut puhunut mitään. Olihan vain toisella kädellään
hypistellyt esiliinaansa ja naurahtanut toiseen kouraansa.

— Nyt pitää puhua eikä turjottaa. Kolmenkymmenen korvissa oleva ihminen
ja istuu ujona kuin pikku tyttö, oli isä kehoittanut.

— Niin, oli äiti sanonut ja kädet lonkalla katsellut tyttöstään.

— Sittenpä juhannuskirkolla nähdään, oli Karuliina viimein tokaissut.

Niine hyvineen oli Sakri saanut lähteä. Asia ei ollut mennyt oikein
mieltä myöten.

— No... mitenkäs kävi? oli nimismies kirkolla tiedustanut.

— Heikoksi jäi vielä, oli Sakri vastannut.

Mutta älähän huoli. Kirjevaihto siitä sentään oli sukeutunut. Karuliina
oli kirjoittanut »herra konstaapeli Lauantaihaaralle» ja »antanut
tietää», ettei hänellä suinkaan ollut aiottua avioliittoa vastaan muuta
kuin se, miten hän tulisi viihtymään »siellä isommassa maailmassa» ja
»sakeammassa kansassa»... niinkuin maantien varrella. Hän oli tottunut
Torrakan hiljaisuuteen ja sitten — heidän lehmiään ruokittiin vielä
vanhaan tapaan... keitettiin moskaämpäreitä. »Mutta siellä maantien
varrella ne taitaa olla uudet meiningit lehmänruokinnassakin...» oli
Karuliina kirjoittanut.

Sakri oli vastannut »neitsyt Karuliina Torrakansuulle», että
maantienvarsi se mukava oli. Hautomapiilit hyrräsivät pitkin kesää
ja herrat heiluttelivat kättä vain. Mitä lehmänruokintaan tuli, ei
se ollut heilläkään kovin uudenaikaista. Moskaa keitettiin vanhoista
luisteista ja sitä syötettiin hevosellekin.

Kirjevaihtoa oli nyt jatkunut juhannukseen saakka. Sakri valmistausi
kirkolle. Nimismies oli lähettänyt virkakirjeen, jonka mukaan poliisin
oli oltava kirkonkylässä järjestystä valvomassa. Oli taas tiedossa
viinasaksoja ja niitä oli pidettävä silmällä.

Olisi Sakri tullut kutsumattakin. Jos ei viinasaksojen, niin Karoliinan
vuoksi. Hän lähti siis matkaan ja saapui hyvissä ajoin perille.

Eivät Sakria oikein miellyttäneet virkatoimet tänä juhannuksena.
Ärjäisi hän sentään yhdelle ja toiselle humalaiselle, että »soh, siit!»
Mutta toisaalta häntä harmitti, että pitikin sattua virkanuttu ylle. Se
Karuliina oli niin metsäperäläinen, että saattaisi vieroa häntä siinä
asussa.

Poikelan pihalla hän sitten tapasi Karuliinan ja pisti kättä. Kankaalta
kuului humalaisten mekastus, mutta Sakri halusi kuitenkin suihkata pari
sanaa Karuliinalle ennen virkatoimiin ryhtymistä. Hän kuiskasi siis,
että Poikelan navettaladossa oli sopiva keskustella. He pujahtivat
sinne Karuliinan kanssa.

Kyllä oli Sakri nyt onnellinen. Navettaladossa oli kerrassa mukava
olla. Heinä tuoksahti somasti nenään ja humalaistenkin huudot
kuulostivat melkein enkelin laululta.

He istuivat lattialle heinäkasan viereen ja rupesivat juttelemaan.
Sakri selitti ensi töikseen, ettei Karuliinan pitänyt peljätä. Näin
kirkolla käydessä piti olla virkatakissa. Se oli kruunun määräys
sellainen. Nämä hänen virkanappinsa olivat vain vahingossa sattuneet
virheellisiä. Miten lie tullutkin erehdys siellä hapriikissa.
Nimismiehen napeissa oli leijona paljon lihavampi. Se muistutti melkein
lehmäistä vasikkaa...

Karuliina hypisteli Sakrin takinnappeja tiedustaen, mistä aineesta ne
olivat.

— Vanhasta hopeasta, vastasi Sakri ja rupesi selittämään, että niiden
kanssa piti olla varovainen. Saattaisivat pudota ja joutua hukkaan.
Siitä oli poliisi edesvastuussa. Jos virkatoimissa putosivat, ei
tarvinnut vastata. Mutta jos muulloin pääsivät hukkumaan, joutuisi
Sakri itse vahingon korvaamaan.

Karuliina säikähti. Mitä jos sattuisi heiniin putoamaan ja Sakri
joutuisi korvaamaan? Nythän hän ei ollut virkatoimissa.

Sakri rauhoitteli häntä. Eivät ne nyt niin vähällä sentään... ne oli
neulottu karhulangalla ja hän tarkasti aina lähtiessään, että jokainen
nappi oli kyllin lujassa. Ei tarvinnut Karuliinan yhtään peljätä...

Humalaisten huudot kajahtelivat villeinä ja raivokkaina. Sakri muisti
nimismiehen määräyksen. Häntä hiukan hermostutti. Pitikin sattua
sopimattomaan aikaan koko viranhoito.

Hän päätti lähteä heti, saatuaan asiansa Karuliinan kanssa kuntoon.
Mutta Karuliina oli käynyt umpimieliseksi ja torjui kaikki Sakrin
lähentelemisyritykset.

Sattui niin somasti, että Poikelan emäntä käväisi pistämässä navetan
oven lukkoon, aavistamatta yhtään ladossa olijoita... Sakrin
sydänalassa sykähti oudosti: nyt hän saisi istua koko yön Karuliinan
kanssa kahden kesken. Sehän oli onnen potkaus.

Karuliina naurahti, kun Sakri huomautti, miten heidän oli käynyt.
Nyt hän salli Sakrin laskea käden kaulalleen ja sillä tavalla he
istuivat koko valoisan juhannusyön, kuunnellen lintujen laulua ja omien
riemuitsevien sydäntensä sykintää.

Ei peljännyt Karuliina enää virkanappien hukkumista. Painausi vain
Sakria lähelle ja hymähteli hiljaa.

Juopuneetkin olivat asettuneet. Kylä lepäsi hiljaisena. Käki vain
kukkua helskytti. Sakri ja Karuliina rupesivat ennustelemaan käen
kukunnan mukaan.

— Katsotaanpas, montako lehmää me saamme, sanoi Karuliina.

Käki kukkui viisi kertaa. Viisi lehmää siis.

— Mutta katsotaanpas, montako lasta me saamme, kuiskasi Sakri
Karuliinan korvaan käen kukunnan välillä.

Käki rupesi helskyttämään täysin rinnoin. Se kukkui neljätoista kertaa.

— Siinä on ipanoita, sanoi Sakri muhoillen, mutta Karuliina kätki
kasvonsa esiliinaan.

— Mitenkäs ne kaikki viidellä lehmällä elätetään? kuiskasi hän.

— Pyydetäänpäs lisää. No nyt!

Sakri rupesi laskemaan. Käki kukkui neljätoista kertaa taaskin.

— Katsopas... rikkaita meistä tulee: yhtä monta lehmää kuin tenavaakin!

Niin he arvuuttelivat milloin mitäkin ja hauska heillä oli. Sakria
toisinaan piinasi, kun hän muisti virkavelvollisuuttaan. Mutta hän
lohduttautui sillä, ettei ollut tahallansa joutunut sitä laiminlyömään.
Ja olihan onni onnettomuudessa, että Karuliinan kanssa oli asioista
sovittu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Kun aamu tuli, rupesi Sakri ladon seinän raosta huhuilemaan pihalle.
Nyt muistutti hänen äänensä käen kukuntaa. Poikelan emäntä tuli
avaamaan.

— No kylläpä nyt! Karuliinaa on haettu ympäri kylää eikä kellään
aavistustakaan, että tämä täällä poliisin kanssa kuhertelee kaiken yön.
No, voi minun päiviäni!

Mutta Sakri rypisti kulmiaan ja kysyi tuimasti:

— Onko ketään puukotettu viime yönä?

Ei sanonut emäntä kuulleensa. Mitä lienevät humalaiset remunneet
kankaalla, männikössä, mutta vakavampia vammoja ei liene sattunut
kenellekään.

— Minulle se kuitenkin sattui kelpo kolaus, lausui Sakri naurussa suin.

— No mikä nyt...?

Poikelan emäntä oli yhtenä kysymysmerkkinä.

— Tämä Karuliina Torrakansuu on nyt minun kihlattu morsiameni.

Poikelan emännällä levisivät silmät suuriksi.

— No, voi minun päiviäni! Minähän olenkin aina sanonut, että saa vielä
Sakrikin eukon, kun kohdalle sattuu. Ja nyt sattui! Herra hyvästi
siunatkoon ja onneksi olkoon!

Vesissä silmin kättelee Poikelan emäntä nuorta paria.

— Ja nyt, emäntä, kahvipannu tulelle ja sitten nimismieheen raporttia
tekemään, sanoi Sakri puistellen heinänkorsia takkinsa liepeistä.

— Ja sitten Karuliinan kanssa pappilaan!

Nuori pari astuu onnellisena Poikelan emännän perässä pihan poikki
pirttiin.



Erkki-Antti Juhonpietin näky


Erkki-Antti Juhonpieti, puhuvainen mies, ajeli Muonionjoen vartta
alaspäin ja oli sangen murheellinen. Illalla kesken seurojenpidon
oli Muoniovaaraan tuotu sana, että Laestadius oli kuollut. Se oli
iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta ja herättänyt voimallisen
valitushuudon seuraväen keskuudessa Muoniovaaran avarassa pirtissä.
Seurat oli täytynyt lopettaa, sillä murheen ääni ei ollut lakannut
kuulumasta, vaikka Erkki-Antti oli odotellutkin jonkun aikaa.
Päinvastoin se oli yltynyt heti, kun hän vain oli sanankin sanonut.
Lopuksi oli liikutus vallannut saarnamiehenkin, niin ettei hän olisi
saattanutkaan puhua, vaikka olisi halunnutkin. — Seuraväen mukana
lähti murheen sanoma lentämään ylt'ympäri laajan kiveliön. Se oli yks'
kaks' Suomen puolella, poikki »väylän», liittyen siellä kauppiaan
pihalla kuormiaan laittelevan ylimaan miehen matkaan ja kulkien hänen
raidossaan kohti tunturiseutuja porontiu'un soidessa ja poronkoparan
naksuessa.

Kuka nyt paimentaisi Kristuksen laumaa? Se kysymys askarrutti
Erkki-Antin mieltä hänen hiljaa ajellessaan Muonionjoen vartta alaspäin.

Hän oli lähtenyt yötä myöten matkaan. Ei ollut saanut enää
aikaansa kulumaan, — ei vaikka mikä olisi ollut. Oli tuntunut niin
turvattomalta. Oh, hyvänen! Poissa oli paimen, uskollinen ja rakas.
Kuka kaitsisi Kristuksen laajalla asuvaa laumaa? Ihmeelliset olivat
Herran tiet. Nyt kun juuri olisi tarvittu väkevää kättä, tempasi Herra
apostolinsa pois. Ihmisajatuksen mukaan ei Pajalan rovasti olisi
saattanut sopimattomammalla ajalla kuolla. Riitoja oli syntynyt tuossa
ennen niin yksimielisessä joukossa. Niitä olisi pitänyt sovittaa sanan
voimalla. Mutta nyt oli tukipylväs poissa Herran temppelistä. Kuka
kannattaisi nyt sen korkeata kattoa, joka kaartui Lapin tunturiseutujen
yli kuin ihana talvinen taivas?

Niin... komea oli nytkin nähdä talvinen avaruus. Taivas
tähtipeitteessään oli valtava. Niin kulki linnunrata korkealla kuin
autuaiden henkien saatto...

Erkki-Antin ajatukset vaelsivat elettyjen vuosien vaiherikkaita
taipaleita, silloin tällöin pysähtyen jonkun tärkeämmän tapahtuman
kohdalle. Kuka olisi uskonut, että hänestäkin, tämän maailman matista,
tulisi kristitty ja vielä puhuvainen mies, suuren rovasti Laestadiuksen
työkumppani Herran viinimäessä. Niin — ihmeelliset olivat Herran tiet.
Oli hänkin yrittänyt tämän maailman syntikaivoista janoansa sammuttaa,
mutta ei ollut kuolematon sielu tullut tyydytetyksi. Ei tyytynyt,
ennenkuin pääsi verisen kuninkaan syliin...

Monta monituista kertaa oli hänkin rakkaan vainajan kanssa seuramatkoja
ajellut. Ne olivat olleet kuin kuninkaallisissa vaunuissa kulkua
monivärisiä kukkia kasvavan maan yli. Kaikkialla olivat ovet avoinna
Herran sanansaattajien sisällekäydä. Synnin linnoitukset menivät nurin,
niin että humisi ja armon aurinko nosti teräänsä yhä korkeammalle.

Mikä se oli näissä seurakokouksissa, joka antoi niille niiden
viehättävän leiman, — niillekin, joita hän oli yksin pitänyt?
Erkki-Antti oli sitä monta kertaa mietiskellyt, mutta ei ollut päässyt
selvyyteen. Nyt hän sen käsitti. Se oli rovastin, tuon voimakkaan
miehen henki, joka näkymättömänä leijaili näiden pohjoisten seutujen
yllä. Se oli rovastin henki, joka osasi itseensä sulattaa tämän jylhän
luonnon monenkarvaiset vaihtelut, Uimisten, näiden alkuperäisten
luonnonlasten yksinkertaisen, mutta silti niin peräti viehättävän
ajatusmaailman, talvisten metsien uhkaavan pimeyden ja yöttömän,
kirkkaan lapinkesän salaperäisen tenhovoiman. Rovasti-vainaja oli
ollut kuin heijastin, peili, joka kokosi kaiken tuon itseensä, huokuen
sen sitten ympärilleen vielä moninkertaisempana — varsinkin silloin
kuin hän saarnasi. Kuka olisi osannut kauniimmin puhua pikkulintujen
liverryksestä kesäisen koivun oksalla tahi kalasirkkojen iloisesta
pulinasta vedenkalvossa. Kuka olisi osannut kaunopuheisemmin kuvata
päivän loputtoman kirkkauden taikka yön äärettömän pimeyden.
Rovasti-vainajan erinomainen kyky puhua vertauksilla, joiden aiheet oli
otettu tämän salaperäisen Lapin elämästä, ihmis- ja eläinmaailmasta,
oli antanut erikoisen tenhon hänen saarnoilleen. Nyt muistelivat
ihmiset tunturitaloissa hänen puheitaan, aprikoiden, oliko hän
tarkoittanut saivokaloilla Kaaresuannon virkakuntaa — erityisesti
voutia — vai yleensä maailman herroja. Erkki-Antti kallistui
jälkimmäisen otaksuman puolelle. Maailman herrat eivät sanan verkossa
pysyneet... paremmin kuin saivovesien hauit. Nekin repivät verkon
rikki, aiheuttaen siten pyytäjälle mielikarvautta.

Todellakin — rovasti-vainajan henki ja olemus oli antanut tälle
kristillisyydelle sille ominaisen vetovoiman. Se oli läsnä joka
paikassa... tämä rovastin henki... minne vain tultiin. Se kyyristeli
maailman lasten pirttien nurkissa sarvet päässä... koparajalkaa
kapsutellen, mutta jumalan lasten pöydän päässä se pukeutui Vapahtajan
hahmoon, lohdutukseksi murheellisille Emauksen tien opetuslapsille...

Erkki-Antti oli syvästi murheellinen. Hän suri vilpittömästi
rovasti-vainajan kuolemaa. Mutta hänellä oli toinenkin huoli.

Hän muisteli viimeistä keskusteluaan rovastivainajan kanssa. He
olivat istuneet Saivomuotkassa Saivon Petterin pienessä, hiljaisessa
kamarissa. Pöydällä oli palanut porsliinikupuinen lamppu, valaisten
vaisusti huoneen vaatimatonta kalustoa. Rovasti-vainaja oli istunut
pöydän päässä syviin mietteisiin vaipuneena. Silloin hän oli esittänyt
kysymyksensä, josta keskustelu oli alkunsa saanut.

Saiko Raamattua selittää historiallisesti vai oliko kaikki vertausta
vain?

Muutamien puhuvaisten miesten kanssa oli kysymyksestä viime aikoina
tiukasti väitelty. Oli toisia, jotka seisoivat vertauksen puolella,
toiset taas vastustivat sen yksinomaista sovelluttamista. »Siitä on
sieluille vaara», sanoivat he.

Rovasti-vainaja oli katsonut häntä pitkään kuin muista maailmoista.
Hänellä oli sellainen omituinen tapa ja se oli aina tehnyt
Erkki-Anttiin kummallisen, oudon vaikutuksen. Oli, kuin olisi
iankaikkisuus siivillään koskettanut häntä.

»En tiedä», oli hän viimein vastannut. »Olen itsekin sitä kysymystä
monesti aprikoinut. Minun täytyy tunnustaa, etten tiedä...»

Mutta yht'äkkiä hän oli innostunut puhumaan. Hänen katseensa oli
kirkastunut, otsalla oli säteillyt päivä. Hän oli istunut pöydän päässä
kuin ilmielävä vertaus — vertaus miehestä, joka mielenmasennuksesta ja
pettymyksistään huolimatta laski henkensä lentoon.

»Minä rakastan vertausta. Se on kuin lokki, joka kauniina kaartelee
meren ulapan yllä. Silloin tällöin se pyyhkäisee siivellään
vedenpintaa... Niin kaartelee vertauskin ihmiselämän yllä. Ja vähä
väliä se löytää liittymäkohtia itse tosi elämään. Sellaisina hetkinä
tulevat sielut lohdutetuiksi...»

Hän oli kuunnellut henkeä pidättäen. Rovastivainaja oli puhunut
kauniisti, lennokkaasti. Hän oli runoilija, tuo lyhyt, tanakka mies,
jonka pitkänsoikeilla kasvoilla kajasti toisinaan taivaallinen
kirkkaus...

Mutta — sielujen vaara? Miten oli sen asian laita?

Rovasti-vainaja oli jälleen vaipunut mietteisiinsä. Hän ei ollut
vastannut mitään. Silloin tällöin hän oli vain pudistanut päätään ja
mutissut jotakin itsekseen. Erkki-Antti ei ollut päässyt selvyyteen,
mitä hän oli tarkoittanut.

Mutta siitä oli ennen kaikkea saatava selvä. Koituiko sieluille vaaraa
vertauspuheen yksinomaisesta Raamatun tekstiin sovelluttamisesta vai
ei? Se oli tärkeä kysymys, tärkeimmistä tärkein. Se oli elinkysymys
kerrassaan. Hän, Erkki-Antti Juhonpieti, oli saarnaaja ja hänen oli
kerta seisottava ikuisen Tuomarin edessä vastaamassa sieluista, joille
hän täällä, näitten maitten päällä oli elämän sanaa julistanut.

Hän riuhtaisi hevosensa juoksuun. Se nosti päänsä pystyyn ja
korskahteli pahaenteisesti. Erkki-Anttia puistatti. Tuntui, kuin olisi
kiveliö ollut täynnä hiipiviä olentoja, jotka hakivat jotakin. Mitä ne
hakivat? Vastausta hänen sydäntänsä polttavaan kysymykseen.

Erkki-Antti katsahti taaksensa. Hänestä näytti, kuin astuskelisi
hänen perässään hirmuisen pitkä mies, jolla oli naavainen parta ja
lumikinos pään päällä. Jättiläinen viittoi ja huitoi käsillään. Missä
on Laestadius, johtajamme, joka vei meidät taisteluun synnin valtoja
vastaan? Olemme taas vangitut vertauksen vuoreen ja voimia vailla.
Tuskin jaksan heittää tämän kinoksen sinne saakka... Ja ennen löin
tainnoksiin tuvan täyden kansaa yhdellä käden liikkeellä vain. Minun
nimeni on Hurmio...!

Jättiläinen otti lumikinoksen päänsä päältä ja heitti sen Erkki-Anttia
kohti. Tämä huudahti, ollen saada halvauksen siinä paikassa. Hänen
niskaansa putosi valtainen lumimöhkäle.

Sen verran ehti Erkki-Antti kuitenkin huomata, että lumimöhkäle oli
pudonnut männyn oksalta, jonka alitse hän juuri ajoi. Hevosen pää oli
sattunut siihen ja pannut oksan heilumaan. Se ehti parahiksi pudottaa
lumensa Erkki-Antin niskaan.

Erkki-Antti pudisti lumen päältään ja löi hevosta selkään. Hän oli
kuin kuoleman hädässä. Kylmiä vesipisaroita valui pitkin selkäpiitä
ja otsalle kihosi tuskan hiki. Onneksi poikkesi tie joelle, pois
pahaenteisestä metsästä. Erkki-Antti hengähti helpoituksesta. Täällä
oli parempi ajaa, kun oli tasaista ja muutenkin väljempää.

Metsän takaa kohosi esiin kuun laita suurena, veripunaisena, valaen
kelmeää hohdettaan pitkin joen uomaa.

Kuka johtaa Herran seurakuntaa tässä kauhujen maassa? ajatteli
Erkki-Antti, suistaen hevosensa juoksuun. Kuka antaisi vastauksen
tuohon sydäntä polttavaan kysymykseen? Vertaus, vertaus! Oliko kaikki
vertausta vain, vai eikö ollut...? Erkki-Anttia puistatti. Hän halusi
mitä pikimmin päästä lähimpään taloon, sillä äskeinen näky oli
järkyttänyt häntä suuresti.

Mutta taloon oli vielä matkaa. Kuu nousi ylemmäs, valaisten nyt
kirkkaasti jokilaakson. Metsä seisoi synkkänä molemmilla rannoilla.
Puut olivat kuin vartiota pitäviä vainajia.. Oli suunnilleen puolenyön
aika Otavan asennosta päättäen. Erkki-Anttia raukaisi. Hän vaipui
unenhorroksiin ja näki näyn.

Jokea pitkin taivalsi mahdottoman pitkä jono miehiä valkoisissa
kaavuissa. Etumainen oli noin puolen kilometrin päässä, mutta
jälkihäntää ei vielä näkynyt. Se hävisi joen mutkaukseen.

Kulkue läheni. Nyt erotti Erkki-Antti jo etumaisen kasvonpiirteetkin.
Se oli pitkätukkainen mies, kaksijakoisine partoineen, ja sen otsasta
lähti kaksi voimakasvaloista sädekimppua, jotka halkaisivat ilmaa
kuin pyrstötähden häntä. Yks' kaks' oli Erkki-Antti kääntävinään
tiepuoleen ja pitelevinään turvasta kiinni hevostaan, joka pakkasi
korskahtelemaan. Hän paljasti päänsä ja pudotti lakkinsa jäälle
jalkainsa juureen.

Etumaisena kulki Mooses laintaulut kädessä. Erkki-Antti tunsi
latinaiset kirjaimet ja hänen päässään vilahti kysymys: »Mitä Jumala
kaikista näistä käskyistä sanoo?» Hän ei olisi osannut siihen vastata,
vaikka hänet olisi siihen paikkaan tapettu.

Moosesta seurasi Aaron ylimmäispapillisessa puvussaan, otsallaan
kultainen kilpi, jossa seisoi: »Herralle pyhitetty». Kädessä hänellä
oli viheriöitsevä sauva, jota kiersivät monenväristen kukkien varret,
hennot kuin elämänlanka. Erkki-Antti ihmetteli, etteivät ne olleet
pakkasessa paleltuneet, mutta sitten hän muisti, ettei Herralle ollut
mitään mahdotonta. Hän vei kätensä päälaelle kuin tervehtiäkseen
ja Aaron katsoi häntä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Katsopas,
millaista pappispukua minä kannan ja sinä tuomitset Korpilompolon papin
sinipunervan messukasukan ja sanot sen olevan paavia.»

Erkki-Antti katseli kalpeana ohitseen liukuvaa kulkuetta. Kylmät
väreet kulkivat pitkin selkäpiitä ja toisinaan hänestä tuntui, kuin
olisi alaleuka lähtenyt sijoiltaan. Siinä marssi ohitse kummannäköisiä
eläimiä, jalat paksut kuin sahatukit ja pitkät koukeroiset kärsät...
ja hännät lyhyet kuin hänen Matarengista ostamansa riimuruoskan kieli.
Muutamat niistä katsoivat häntä pienillä, syvältä nahkapoimujen välistä
kiiluvilla silmillään. Ne olivat sotaelefantteja ja ne kantoivat
selässään torneja, joissa istui miehiä, jouset valmiina ampumaan.
Eläinten otsalla riippui samanlaisia punaisia tupsuja kuin Pajalan
kauppiaan salinsohvan päissä. Erkki-Antti muisti, kuinka hän kerran
saarnatessaan oli nimittänyt niitä paholaisen hännän töyhdöiksi ja
hänen polvensa valahtivat selittämättömän heikoiksi...

Yhä vaelsi kulkue eteenpäin kuun kelmeässä valossa. Se oli äänetöntä
joukkoa, jossa kulkivat kaikki Israelin kansan johtomiehet, tuomareista
viimeiseen profeettaan asti. Hevonen korskui ja päristeli sieraimiinsa
ja häntä itseään pelotti niin, että rintaa ahdisti.

Mutta nyt lähestyi kulkueen loistokohta. Vapahtaja itse kulki
siinä apostoleineen ja kuunvalo loi kirkkaat sädekehät heidän
päänsä ympärille. Erkki-Antti oli vaipuvinaan polvilleen jäälle ja
pitelevinään molemmin käsin riuhtoilevan hevosen marhaminnasta kiinni.
Vapahtaja käänsi kasvonsa hänen puoleensa ja hänen silmistään loisti
lempeä nuhde: Mitäs murehdit, Erkki-Antti Juhonpieti? Minä olen A
ja O, alku ja loppu! Minä johdatan kaikkia, jotka edelläni kulkevat
ja viittaan tien jäljessä tuleville. Sotaelefanteista ja torneissa
istuvista jousimiehistä alkaen viimeiseen taivaltajaan asti kaikki
tottelevat käskyjäni. Minä olen A ja O, alku ja loppu! Ja samassa
Vapahtaja viittasi kädellään eteenpäin ja katso: ilmojen halki lensivät
nuolet sotaelefanttien torneista. Kuului jousenjänteiden helinä, aivan
kuin olisi tuhansittain jääpalasia särkynyt hevosen kavioiden alla.
Joka ilman suuntaan lensivät nuolet viuhuen kuin tiheät tiiraparvet ja
Vapahtaja sanoi: »Ne ovat pelastuksen nuolet syntiä ja saastaisuutta
vastaan! Saarnaa rohkeasti, sinä ja sinun veljesi, sillä minä olen
päättänyt voittaa koko Hämäryyden maan ja minä olen sen tekevä.»

Viimeisenä astui rovasti-vainaja. Hänen kasvoillaan loisti kirkkaus,
joka sai Erkki-Antin sydämen lämpimästi sykkimään. Rovasti-vainaja
näytti onnelliselta. Hän kulki nutukkaissa [poronnahkakengät] peski
päällä ja hänen otsallaan helmeilivät hikipisarat kauniina kuin
kallisarvoiset jalokivet. Erkki-Antti ojensi kätensä häntä kohti ja
rovasti-vainaja pysähtyi.

»Jumalan terve! Kaikki on vertausta — alusta loppuun saakka. Kulukoon
sinun elämäsi selitysten etsimisessä, niinkuin minunkin kului. Jumalan
terve!...»

       *       *       *       *       *

Erkki-Antti Juhonpieti havahtui ja katseli ympärilleen. Mitä,
nukkunutko hän olikin? Oliko kaikki hänen äsken näkemänsä ollutkin
vain unta —? Hän tapaili lakkiaan; se oli pudonnut. Hevonen asteli
korskahdellen jääröykkiöiden keskellä, jotka helisten murtuivat sen
kavioiden ja reenjalasten alla. Edessäpäin pauhasi koski, Aareanköngäs.
— Hän oli unen horroksissa ajanut väärään ja nyt oli kiire pysäyttää ja
löytää oikea tie.

Erkki-Antti käänsi varovasti ympäri. Hevonen lähti palaamaan entisiä
jälkiään. Se säikkyi kosken kuminaa ja kavioidensa alla murtuvien
jääpalasten helinää. Jonkun hetken päästä löytyi tie ja lakkikin.
Erkki-Antti oikaisi joen oikeanpuoleiselle rannalle. Oli Jumalan onni,
ettei hän ollut ajanut koskeen.

Kuu paistoi täydeltä terältään. Joella oli valoisaa kuin päivällä.
Aareanköngäs pauhasi juhlallisesti. Se olikin ainoa ääni —
kavionkopsetta lukuunottamatta — joka rikkoi öisen hiljaisuuden.

Erkki-Antti tunsi ihmeellisen rauhan täyttävän rintansa. Taivaallinen
vanhin oli lohduttanut häntä hänen suuressa murheessaan. Ei ollut
Kristuksen lauma yksin jäänyt, vaikka johtaja olikin kuollut. Ylipaimen
itse piti siitä huolta. Eikö hän ollut äsken unessa ilmestynyt ja
lausunut hänelle rohkaisevia sanoja. »Nämä ovat pelastuksen nuolet
syntiä ja saastaisuutta vastaan...» Ja nyt oli rovastivainaja antanut
hänelle vastauksen hänen kerralliseen kysymykseensä: — Kaikki on
vertausta alusta loppuun saakka, Aaronin sauva ja sotaelefantit, tornit
niiden seljässä ynnä jousilla varustetut miehet. — Haudan tuolla
puolen, kirkkaammassa ilmassa, oli asia rovasti-vainajalle selvinnyt.

Nyt hänen oli hyvä itseään puolustaa vastustajia vastaan. Ne olivat
nauraneet hänelle, kun hän puhuessaan Jesajan kolmannesta luvusta oli
selittänyt »kaulakoorlun» kristiveljen tahi -sisaren kaulaamiseksi
syntejä tunnustettaessa ja synnin päästöä annettaessa. Se oli hänen
mielestään oikea ja totinen kaulakoorlu, jota uskovainen hengellisenä
koristuksenaan käytti. Nyt hän oli saanut siihen vahvistuksen
äskeisestä näystä.

Kuu paistoi leppoisasti. Kuin aamuvirkkuna ajeli Erkki-Antti menemään.
Edessäpäin näkyi jo Aarean talo, mutta hän ei nyt halunnut poiketa
sinne. Häntä ympäröi väkevä turvallisuuden tunne. Hän ei kaivannut
ihmisten läheisyyttä.

Hän oli nähnyt näkymättömän maailman ja saanut uuden elämän rohkeuden...



Vanha kirkkoväärti


Jokaisen, joka tunsi Tenomuotkan vanhan kirkkoväärtin, täytyi myöntää,
että hän oli hyvä mies. Niin lempeää ja ystävällistä vanhusta ei joka
päivä tapaa. Kävelipä hän kyläntiellä tai istui papin virkahuoneessa,
oli hänellä aina tuo tuttu, hyväntahtoinen hymynsä. Ja kaikki
vastoinkäymiset samoinkuin yleensä asiat, joissa toiset pinnistivät
järkeään, hän kuittasi murahtamalla: »Sepä kumma!»

Hän oli kookas mies, melkein kolmikyynäräinen. Nuorempana hän lie tuon
mitan täyttänytkin, vaikka vanhemmuuten olikin käynyt kumaraan. Silmät
olivat pienet kuin karhulla ja kirkkaat, nenä suuri, uljaasti ulkoneva.
Kasvot olivat sileiksi ajellut, leuka vahva ja jäykkä. Otsa sitävastoin
oli matala, niin matala, että se, hänen istuessaan pää takakenossa,
melkein peittyi tuuheiden kulmakarvojen taa. Ääni römähteli kuin
haudasta, mutta siinä soi rauhoittava, ystävällinen sävy, jota lapsikin
mielihyvikseen kuunteli. Siinä ilmeni vanhan kirkkoväärtin sydämen
hyvyys.

Kun näki hänet sunnuntaiaamuna astelevan kirkkoon juhlallisena ja
arvokkaana, ei olisi luullut, että hän joskus olisi keveästi elänyt.
Mutta olipas — olipas hän nuoruudessaan ryypännyt ja vahvanlaisesti
vielä... Silloin hän ei tavallisesti ollut pysynyt kotona, vaan oli
lähtenyt nimismieheen kylään. Hänelle oli tullut aina herrastuuli
sillä päällä ollessaan. Hän oli näet lähtenyt juttelemaan laeista ja
asetuksista, sillä hänet oli vasta valittu lautamieheksi...

Kukaties hän olisi näillä retkillään kauvemminkin viipynyt, jollei
Leena, hänen tiuskea vaimonsa, olisi joka kerta valjastanut hevosta
ja lähtenyt miestään hakemaan. Silloin oli kirkkoväärti saanut tehdä
tuttavuutta lakien ja asetusten kanssa, sillä Leena oli heläytellyt
häntä korville, niin että raitti oli soinut. Mutta tyynesti oli
kirkkoväärti kohtaloonsa alistunut. Hän oli vain sanonut: »Sepä kumma!»

Leena-täti — niinkuin häntä kylän kesken yleisesti kutsuttiin —
kertoi tästä vielä vanhoilla päivilläänkin. Hän oli omasta mielestään
kasvattanut miehensä ja tehnyt hänestä esimerkiksi kelpaavan. Hän kyllä
sai vähän kerskuakin. Kukapa tiesi, millainen tästä kirkkoväärtistä
olisi tullut, jollei hän olisi ottanut ohjaksia käsiinsä. Juoppo ja
renttu. Herra varjele! Mutta hän, joka oli kerran tämän Muotkan Kallen
ottanut, vaikkei sen lukutaito ollut niin häävi ollutkaan, hän piti
huolen, että Kalle pysyi miehenä. Ja pysynyt olikin. Sillä yhtään
askelta ei kirkkoväärti ottanut hänen tietämättään.

»Sepä kumma!» sanoi Setä-Kalle, sillä se oli hänen nimensä kylän kesken.

»Vai oletko ottanut?»

Sepä kumma! Tiesikö Leena-täti siitäkään, kuinka hän kerran Ruijasta
palatessaan sitoi poron tienviittaan kiinni, otti rommiankan ahkion
keulasta ja selälleen heittäytyen tyhjensi sen yhdellä kertaa?
Pul-pul-pul! oli ankka pannut vain.

Setä-Kalle nauroi kyyneleet silmissä. Se oli hänen vastavetonsa
Leena-tädin kertomukseen ja se vedettiin säännöllisesti joka kerta, kun
»täti» viittasi vaikutusvaltaansa.

Mutta — siitä oli aikoja kulunut. Ei ollut Setä-Kalle enää
vuosikymmeniin väkeviä viljellyt. Ja hyvässä sovussa hän oli elellyt
Leena-tädin kanssa.

Tämä piti miehestään hyvän huolen. Joka sunnuntaiaamu ennen
kirkkoonmenoa hän kampasi tämän pään. Setä-Kallella oli nimittäin niin
tavattoman karhea tukka, ettei sitä tahtonut saada taipumaan millään.
Mutta Leena-tädillä oli keinot. Hän laittoi sokerivettä, kasteli sillä
Setä-Kallen pään ja jopa pysyi tukka järjestyksessä. Se oli niin sileä,
että ihan kiilteli.

Kaksi punaista nenäliinaa palttoon ylätaskussa ja talvella punaiset
kirkkovanttuut kädessä kirkkoväärti suuntasi kulkunsa pappilaan. Hän
oli aina ollut hyvissä väleissä pappilan väkien kanssa, papinrouvain
olletikin. Hän osasi puhua niin maakaristi, että näiden oli pakko
nauraa ja kahvittaa häntä. Pakkoko? Oh, he kyllä tekivät sen sangen
mielellään, sillä he olivat pitäneet kirkkoväärtistä kaikki.

Istuttuaan keittiössä hyvän hetken ja ryypättyään pari, kolme kuppia
kahvia, asteli Setä-Kalle »papan» puolelle — papin virkahuoneeseen.
Siellä hän istahti vanhalle paikalleen sohvannurkkaan ja latasi
suuripesäisen piippunsa. Ja sitten haasteltiin. Toiset papit olivat
olleet kovin raskaita puhutella; niitten kanssa ei ollut päässyt juuri
mihinkään. Jotavastoin toisten kanssa luisti juttu kuin itsestään...
»Kevät se taitaa tulla?» »Sepä kumma... tuleepa tietysti kun kerkeää.»
»Joko teillä on heinät kotona?» »Ei ole vielä kaikki...» »Taitaa
keli loppua...» »Sepä kumma... yhtä hyvin loppuukin...» Ja sitten
toi palvelija kahvin sisään ja tarjosi. Milloin se oli Rikun Helmi
Vuontisjärvestä, milloin Markkinan Fiina... mutta yhtä kohteliaasti he
kantoivat tarjottimen hänen eteensä ja niiasivat. Se oli Setä-Kallesta
suurenmoista...

Tulipa sitten kirkkoon-lähtöaika. Papin perässä asteli Setä-Kalle
kirkkomäkeä ylös, suntion soitellessa papinkelloja. Ne eivät olleet
suuret nämä Tenomuotkan kirkonkellot, mutta niitä oli sentään kaksi.
Tainiossa, naapuriseurakunnassa oli vain yksi — vaikka suurempi tosin,
mutta sittenkin vain yksi, ja siitä eivät lainiolaiset kestäneet kuulla
puhuttavan. Setä-Kalle se näin jutteli papille ja naureskeli. Hänestä
oli alentavaa, että Tenomuotka oli Tainion kappeli. Itsenäinen pitäjä
se olisi saanut olla... varallakin...

Niin saapuivat he sakaristoon ja kumartuen kumpikin eri nurkkaan päin
veivät lakin silmilleen. Se oli jumalanpalveluksen hiljainen alku.
Mitä lie pappi rukoillut tuona vähäisenä hetkenä, jolloin hän seisoi
nurkkaansa päin kumartuneena, sitä oli vaikea sanoa. Mutta kirkkoväärti
ei ehtinyt muuta kuin syvään huokaista. Sekin tuntui sentään
juhlalliselta. Ja sitten... niin sitten hän auttoi kappaa papin selkään
ja sitä tehdessään tavallisesti virkahti, monesko asianomainen oli
järjestyksessä hänen palvelusaikanaan, sekä kertoi muhoillen, kuinka
lukkarille oli kerran tullut »korput» tässä samaisessa hommassa.

»No minkälaiset?» kysyi pappi tavallisesti, vaikka hän kyllä jo tunsi
tapauksen.

Joo... oli pannut kapan — nurinpäin!

Pappi hymyili ja kirkkoväärti hymyili, hymyilivät vielä silloinkin,
kun lukkari tuli virsiä hakemaan. He olivat yhtä mieltä siitä, että se
oli ollut auttamaton virkavirhe, josta olisi ollut huonot seuraukset,
jos vain joku olisi »riimaissut» konsistorioon. Mutta — kukapa
tenomuotkalaisista sellaiseen rupesi, siivoja kun olivat; ja sitäpaitsi
he pitivät lukkaristaan...

Jumalanpalveluksen aikana seurasi Setä-Kalle uskollisesti papin
toimintaa alttarilla. Hän oli vuosien varrella kokenut, että pappikin
saattoi erehtyä ja tulla hajamieliseksi. Sepä kumma! Milloin sattui
unohtumaan virsikirja, milloin ehtoolliskalkki ja silloin oli
Setä-Kallen luonnollisesti se tuotava.

Olipa kerran Päklunti-papilta unohtunut nenäliinakin kotiin. Ja
sanomattakin on selvä, kuinka piinallisessa asemassa hän oli ollut,
kun oli alituiseen täytynyt niiskauttaa. Kesken alttaritoimituksen
oli kirkkoväärti ojentanut hänelle punaisen nenäliinan; hänellä oli
sattunut olemaan kaksi. Ja epistolan lukemisessa oli silloin tullut
pitkä pysähdys, kun pappi oli niistänyt nenäänsä. Mutta se ei ollut
yhtään häirinnyt — pikemmin päinvastoin, sillä se oli sattunut sangen
sopivassa kohdassa. Juuri kun pappi oli lukenut Heprealaisepistolan
kahdennestatoista luvusta: »Silloin hänen äänensä järisytti maata...»
silloin oli niistämiskohtaus sattunut. Ja kuten sanottu — se oli
tehnyt juhlavan vaikutuksen. Kirkko oli kajahtanut kuin olisi ukkonen
jyrähtänyt ja niistämisen jälkeen olivat ihmiset istuneet hiljaa kuin
hiiret. — Siitä sunnuntaista alkaen ei Setä-Kalle koskaan lähtenyt
kirkkoon ilman kahta nenäliinaa. Hän luki virkavelvollisuuksiinsa olla
näin varustettu, sillä hän oli havainnut, että hänestä riippui sangen
suuresti, kuinka kirkkotoimista kulloinkin suoriuduttiin.

Niinkuin kerrankin, kun Puumi-papin lapset tekivät kirkkopahennuksen.

Oli ollut iltakirkko kesällä. Puumi-papin lapset olivat olleet
kirkkomäessä marjoja poimimassa. Juuri kun Puumi-pappi valmistautui
nousemaan saarnatuoliin, huomasivat lapset sakariston ikkunasta isänsä
ja päättivät pyrkiä kirkkoon. Pastori oli ollut parhaillaan lukemassa
tekstiä, kun sakariston oven takaa oli ruvennut kuulumaan tavaton jymy.
Ovea potkittiin oikein joukolla ja kesken papin lukemisen kajahti
kolmesta, neljästä lapsenkurkusta: »Isä, päästäkää meitäkin!» Lukkari
oli hymyillyt, kirkkoväki oli hymyillyt, mutta se, jota ei ollut
hymyilyttänyt, oli pappi. Hän oli keskeyttänyt tekstin lukemisen ja
huomauttanut kirkkoväärtille, joka sillä kertaa oli sattunut istumaan
kirkossa: »Ehkäpä kirkkoväärti villii niitä hiukan.»

Setä-Kallelle ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Hän oli lähtenyt
sakaristoon ja päästänyt papin lapset sisään. Hän oli luullut, että he
siten paremmin rauhoittuisivat. Mutta se oli ollut yksi niitä harvoja
kertoja, jolloin Setä-Kalle oli täydellisesti erehtynyt.

Papin lapset olivat olleet aika veitikoita. Mitä suuriäänisimmin he
olivat ilmaisseet ilonsa sakaristoon pääsemisen johdosta. Kirkkoväärtin
oli pitänyt panna kaikki taitonsa liikkeelle hillitäkseen heitä.
Nelivuotias poika etenkin oli ollut vaikeasti käsiteltävä. Hän oli
heti ruvennut kärttämään kirkkoväärtin takkia; hän halusi käydä
aikaihmisten vaatteissa. Mikäs auttoi muu kuin antaa, sillä Setä-Kalle
oli lapsirakas. Mutta ei sillä hyvä. Poika oli tahtonut saappaat myös.
Kirkkoväärti oli aluksi pannut vastaan, mutta kun poika oli karjaissut:
»Ei se näytä miltään ilman kenkiä!» oli hänen täytynyt taipua. Niin
oli siis poika saanut saappaatkin. Mutta — sillä aikaa kuin hän oli
tyttöjä tyynnytellyt ja ollut parastaikaa kiinniottamassa muuatta, joka
kiipesi saarnatuolin rappusia ylös, oli poika livahtanut kirkkoon.
Ennenkuin Setä-Kalle ehti huomatakaan, seisoi tämä jo kuorissa ja
vatsaansa pullistaen huusi isälleen saarnatuoliin: »Katsokaapa, minulla
on Setä-Kallen takki ja saappaat!» Lukkari oli hymyillyt, kirkkoväki
oli hymyillyt, mutta pappi oli sanonut äkkiä amenen ja tullut
saarnatuolista alas.

Hän oli ollut hirveän vihassa ja uhannut Setä-Kallea käräjillä.
Sellaista ei oltu vielä koskaan kuultu. Ei siis ihme, että
Setä-Kallekin oli hiukan tulistunut.

»Ne ovat papin lapsia! Mitäs laki siitä sanoo?» Pappi oli tuuminut
hetken ja perääntynyt. Totta — ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat
aiheuttaneet kirkkopahennuksen. Lailla ei olisi muuta tehtävää
kuin todeta se, samoinkuin kirkkoväärtin tarmokas yritys lasten
kurissapitämiseksi. Sakariston ovelle kerääntynyt kansa oli puolestaan
todennut, että Setä-Kalle seisoi sukkasillaan, ilman takkia, ja että
papin poika pasteeraili edestakaisin ja toimitti: »Setä-Kalle antoi,
kun minä uhkasin huutaa.» Ei siis ollut auttanut papin muu kuin
kauniisti perääntyä ja pyytää Setä-Kallelta anteeksi.

Mutta — se oli ollutkin ainoa kerta, jolloin Setä-Kallen ja papin
välille oli epäsopua sattunut. Eikä tämäkään ollut kauvan kestänyt.
Hyvissä väleissä oli eletty ja erohetkenä vuodatettu katkeria
kyyneleitä molemmin puolin.

Seitsemää pappia oli Setä-Kalle palvellut — puhumattakaan välipapeista.
Hyvin hän muisti heidät. Hänen nuorra miesnä ollessaan oli ollut
pappina Alanus, jonka rouva oli kerran unohtanut helatorstain ja
kehrännyt täyttä päätä, kun kirkkoväärti oli tullut pappilaan. Niin
olivat sulaneet päivät toisiinsa, ettei helatorstaitakaan oltu joukosta
havaittu. — Alanus oli kuollut, jättäen jälkeensä lesken ja tyttäriä.
Ja ne sitten olivat olleet kaupaksi käypää kalua. Tietty — pappilan
mamsellit! Useampi uutistalokas oli alkanut silmiään pestä vävyksi
pääsemisen toivossa. Ja niinpä oli saanut yksi yhden, toinen toisen.
Vanha kirkkoväärti muisti varsinkin Ruusan. Hän oli ollut kaunis kuin
kesäinen päivä ja häntä oli kosittu kilvan. Kunnes Välisuvannon Juueli
oli ilmestynyt kosijoiden joukkoon ja hihkaissut: »Hän saattaa kuulua
teille, mutta minä hänet otan!» Niinkuin oli ottanutkin. Sinne kauvas
erämaajärven rannalle oli Ruusa-mamselli joutunut ja kovan koulun oli
saanutkin käydä. Juueli oli ollut pahankiskoinen mies eikä ollut hevin
suvainnut vaimonsa kylillä liikkuvan. Kirkkoväärti muisti, kuinka hän
kerran pääsiäisen aikaan oli Juuelia nuhdellut, kun ei tämä päästänyt
vaimoaan kirkkopaikoilla käymään. Hyvänen aika — johan se nyt Ruusakin
halusi vanhoja tuttuja nähdä. »Tämän kerran kiertäköön kirkonkylää ja
muistelkoon muistelemisensa, mutta ensi kerralla tuon hänet pitkänään.»
Ei ollut Juueli aavistanut, että hänen sanansa niin pian toteutuisivat.
Muutamana päivänä hän oli löytänyt vaimonsa navetasta kuolleena. Sinne
oli lysähtänyt lehmän alle kesken lypsyhomman... Viime keleillä oli
Juueli saanut vedättää vainajan hautuumaahan.

Niin, niin — Alanuksen jälkeen ei pitäjään hakenut kukaan. Kului
melkein parikymmentä vuotta, ennenkuin tuli Koistis-pappi, se
siunattu mies, joka huudolla täytti Herran huoneen ja sai tunturitkin
itkemään. Niin ihanasti hän saarnasi... »Täällä Keetarin majoissa...»
Hyvänen aika — vieläkin sykähdytti sydäntä, kun muisti, minkälaisella
äänenpainolla Koistis-pappi nuo sanat lausui. Se oli niin hellää,
niin hellää, että ihan piti sydäntä painaa, jottei se olisi rinnasta
karannut. Mutta — sitten tapahtui onnettomuus. Koistis-pappi meni
Norjassa käymään ja Pyhän Hengen kiivaudessa suolasi sen suruttomat
piispat ja papit. Ja mikä seuraus: tietty — virka naulaan vuodeksi,
kokonaiseksi vuodeksi! Mutta eipäs hätää. Lappalaiset kantoivat
poronpaisteja ja riekkoja niin paljon, että Koistis-pappi olisi
saattanut perustaa vaikka kaupan. Ja seuroja hän piti, että humisi
vain ja kansaa kääntyi kuin luokoa. Kaikkein suurimmat syntiset
tekivät juuri sinä vuonna parannuksen ja pappilan aitat täyttyivät
täyttymistään. Jotavastoin kirkko pysyi tyhjänä. Siellä Kettus-pappi,
konsistoorin lähettämä, toimitteli virkaansa, mutta hänestä ei isoja
piitattu.

Mutta sitten muutti Koistis-pappi alas ja sai seuraajakseen
Prostenuksen... Mikäpä miehessä... leikkisä ja mukava, kerrassa
mukava. Oli jalkeilla aamuvarhaisesta ja kalkutteli naurussasuin
pappilan vainioaitaa, sillä aikaa kuin renki veteli unia pirtissä.
Hänen aikanaan paloi pappilan navetta ja se oli kamala päivä. Niin
savusi kuin Sodoma ja Gomorra... ja lehmäin mylvinä kaikui kuulaassa
syysilmassa kuin tuomiopäivän pasuuna. Oli se päivä! Niin koski kovasti
pappiin, että heti rupesi hakemaan pois. Ja pääsihän se... mikäpäs
siinä, sillä saarnamies oli Prostenuksesta tullut niiden viiden vuoden
aikana, jotka hän seurakunnassa oli ollut. Hänen jälkeensä tuli
Kantteli. Siinä oli mies, joka ei ryhtynyt maallisiin niinkuin hänen
edeltäjänsä. Ei muuta kuin keinutuolissa souteli vain, kiiltokaulus
kaulassa ja kalvostimet käsissä. Joskus vain viskasi heinävihkon
lehmille — siinä kaikki. Hyvä pappi, kerrassa hyvä pappi... ja niin
kohtelevainen. Kutsui jokaista hänen arvonsa mukaan... niinkuin
häntäkin, kirkkoväärtiä, herrastuomariksi. Ja paikallaanhan se oli,
sillä sen arvon oli Röönruusi-tuomari Setä-Kallelle antanut. — Kantteli
ei viipynyt kauvan, kaksi vuotta vain. Yhä pohjoisemmas teki hänen
mielensä ja Uujoelle hän haki ja pääsi. — Hänen jälkeensä tuli Säkene
ja hän oli taas oikea työjuhta. Niin möyri pellolla ja vedätti honkia
että paikat ryski. Ei erottanut häntä arkipäivisin jätkämiehestä.
Mutta annapas kun tuli sunnuntai, niin jo... pappi, ilmetty pappi
ja paremmanpuoleinen vielä. Säkene oli kauhea tupakkamies, poltti
kymmenen, sikaria päivässä ja piipussa, piipussa vielä. Sellaista
ei oltu vielä Tenomuotkassa nähty, vaikka tupakkamiehiä oli joka
talossa. Sen papin piipunperiä ei pannut suuhunsa kukaan, ei edes Kurun
Erkkikään, ja hän jo sentään pureskeli yhtä ja toista. — Säkenettä
seurasi Puumi. Hän ei ollut pappina mikään, mutta muuten hauska
huvinpitäjä. Lie lähtenyt kesken akatemiasta, koskapa Pyhän Hengen
puoli oli kovin heikoksi jäänyt... äijärievulta. Mutta rouva hänellä
oli ja alhainen ihminen, niin alhainen, että kahvitti kaikki pappilassa
kävijät. Puumi lähti Tyskään oppiansa täydentämään, mutta miten lie
siellä menetellyt, koska nostivat sodan, jota nyt oli kestänyt jo
neljä vuotta. Suin päin oli Puumi-pappi Tyskästä palannut ja niin
hoppu lähtö oli tullut, että sinne olivat jääneet kapsäkit ja muut
kamppeet. Vuoden perästä hän oli ottanut virastaan eron ja muuttanut
alas. Ei ollut maailman ranta häntä vielä tarpeeksi koulannut. Mutta
— jopa pistikin piispa Puumin lujille: vangeille pani saarnaamaan!
Ei saanut enää rehellisille ihmisille sanaa julistaa, kun oli niin
ylpeästi Tenomuotkasta lähtenyt. — Puumia seurasi Valmari ja hän oli
toisenlainen mies. Hänestä täytyi jokaisen pitää. Jo outokin näki, että
hän otti virkansa vakavalta kannalta, sillä niin raskaan painon alta ei
ollut kukaan vielä Tenomuotkan kirkossa saarnannut kuin Valmari-pappi.
Mutta — hän saikin herätyksiä aikaan. Ja tarpeeseen se olikin, sillä
Koistis-papin lähdettyä oli Jumalan pelto alkanut käydä kesantoon...

Näitä kaikkia muisteli nyt vanha kirkkoväärti. Se oli kuin valoisa
maailma, johon ajatus mielellään palasi. Kahdeksastakymmenestä
ikävuodesta huolimatta ei vanhuus ollut häntä vielä isosti painanut.
Keveästi oli jalka näihin saakka noussut. Mutta nyt oli kaikki
muuttunut. Oli syttynyt suursota ja sen seuraukset ulottuivat
kaukaiseen tunturipitäjäänkin.

Elintarpeet kallistuivat ja ensimmäisenä loppui tupakka.

Se oli vanhalle kirkkoväärtille ankara isku. Hän oli tottunut saamaan
annoksensa Venäjän lehtiä ja nyt nekin loppuivat. Vanhoja piippuja
piti pieniä palasiksi ja niitä pureskella. Hyvä niinkin; niiden avulla
sentään vielä toimeentuli. Mutta kauvankos ne kestivät. Muutamassa
viikossa oli vanhat piiput syöty ja sitten sai olla ilman.

Se ei kuitenkaan ollut kaikkein kovin koettelemus. Eniten painoi
vanhaa kirkkoväärtiä se, että papitkin loppuivat maailmasta. Suursodan
kestäessä oli seurakunta jo saanut pari vuotta elää papitta. Kukaan ei
ollut hakenut viimeisen poismuuton jälkeen. Eikähän se kumma ollut.
Kukapa järkevä ihminen — papin muotoinen olletikaan — halusi tunturin
koloon pettua syömään? Sillä jauhojakaan ei tahtonut enää saada
mistään. — Kirkkoväärti ymmärsi sen ihmeen hyvin.

Mutta siitä huolimatta häntä suretti, että pappila seisoi autiona.
Eivät soineet kellot pyhäaamuna tapulissa eikä suuntautunut hänen
kulkunsa enää pappilan keittiöön, jossa ennen oli ollut vastassa
ystävällinen, hymyilevä papinrouva. Kirkkoväärti muisteli heitä
erikoisesti nyt — varsinkin heidän hilpeää nauruansa. Se kaikui hänen
korvissaan kuin monivärinen soitto. Hän kuuli sen nykyään aina... joka
paikassa, ja se toi hänen mieleensä samanlaista kirkasta ja sydäntä
sykähdyttävää kuin hänen lapsena näkemänsä unet. Hän ei käsittänyt,
mitä se oli, mutta — kaunista se oli... jotakin samankaltaista kuin
heinänteko autuaitten mailla. Sellaisestakin hän oli joskus unta
nähnyt...

Pappilan pääportaiden edessä seisoo suuri lumikinos. Kirkkoväärti
pysähtyy hajamielisenä sitä katsomaan. Kumma, kun ei pappi ole
luonut sitä pois... Hän hymähtää. Niin... eihän nyt ollut pappia
seurakunnassa. — Siellä seisoi harmaantunut temppeli korkealla
kummullaan. Sen kellot eivät soineet, vaikka oli Neitsyt Marian
ilmestyksen päivä. Sillä — kaukana suuressa maailmassa riehui sota.

Kirkkoväärti huokaa ja lähtee astumaan kotiinsa. Hän on taas tehnyt
tavallisen kiertomatkansa... tullut maantieltä, poikennut pappilan
pihalle ja niin pysähtynyt siihen hetkiseksi, jatkaakseen sitten matkaa
kotia päin. Hänestä on vaikea uskoa, että pappila on autio.

Hän tulee kotiinsa, astuu pirttiin ja istahtaen penkille
kyynärpäittensä varaan jää katselemaan kehdossa nukkuvaa pojanpoikaansa.

Leena-täti tulee pirttiin.

— Pappilassako kävit?

— Niin, vastaa kirkkoväärti alakuloisesti.

— Ei siellä ole ketään.

— Ketäpä siellä olisi...

Kirkkoväärti heilauttaa kehtoa ja jatkaa:

— Loppui tupakkakin maailmasta...

— Niinpä loppui.

— Taitaa tulla loppu kaikesta...?

— Niinpä taitaa.

Leena-täti lähtee iltalypsylle. Miniä on mennyt naapurikylään
vanhempiansa tervehtimään. Kirkkoväärti katselee auringonlaskua,
pyöritellen tyhjää piippua kourassaan. Nyt oli siis Marianpäivä ja
ennen tähän aikaan oli Tenomuotkan kirkolla liikettä ja elämää. Oli
lappalaisia jos lantalaisiakin, oli Ruotsin ja Norjan puolen kansaa.
Marianpäivä oli suurin juhlapyhä tunturissa. Mutta nyt ei ollut
naapuriseurakunnan pappi joutanut tulemaan ja siksi oli kirkonkylä niin
hiljainen.

Aurinko painuu alemmas. Se on punainen kuin veri. Kummakos se, kun
suuri sota riehui maailmassa ja ihmiset särmäsivät toisiaan kuin
metsänpedot...

— Oli se ennen toista, kun oli pappi ja rauha... ajattelee vanha
kirkkoväärti ja huokaa syvään.

Kirkkoväärti istuu seinää vasten nojaten. Hänen päänsä on pamahtanut
rinnalle. Laskeva aurinko luo viimeiset punaiset säteensä pirttiin.
Se valaisee kirkkoväärtin käden, joka veltosti pitelee tyhjää,
suurikoppaista piippua, ja luo rusottavan hohteen kehdon yli.

Samassa lapsi herää ja nousee reippaasti istumaan. Auringon viimeinen
rusko leikkii sen kiharaisen, vaalean pään ympärillä...



Vallankaappaus


Lööres on laiska miehenalku. Oikeastaan hän ei ole enää mikään »alku»,
vaan täysi mies. Sillä johan hän Perttulin edellisellä viikolla täytti
kaksikymmentäyksi.

Hän on niitä pirtin pankon painajia, niitä lynkäpäittensä varassa
istujia, jotka tuijottelevat saappaansa kärkeen ja silloin tällöin
sylkäisevät pitkän mietesyljen. Hänen ruumiissaan eivät juuri koskaan
ole muut osat niinkään työskennelleet kuin leukapielet: ne purevat
pikanellia aamusta iltaan. Pienet, ruskeat lätäköt ovensuussa
osoittavat, että on Lööres taas istunut päivän ja syljeksinyt.

Lööres on vankka. Hänellä olisi karhun voimat, jos hän viitsisi panna
ne liikkeelle. Mutta Lööres ei viitsi. Hänestä on mukavinta istua
pirtin lämpimässä lakki päässä ja purra pikanellia. Sitä onkin nyt
taas... suursodan päätyttyä saanut oikeaa kokkolalaista. Takavuosina
oli tyytyminen jos johonkin... putkenjuuriin ja pietarinkukkiin...

Ei ole Lööres koskaan »heilunut», niinkuin savotassa sanotaan. Onhan
hän joskus niissäkin käynyt, mutta viipynyt viikon, parisen vain.
Eipä ole hänestä tukkimieheksi. Liian olivat liukkaita tukkipuut eikä
Lööres ole koskaan viitsinyt rutommin liikkua. Ennemmin hän odotti
tyynesti, että putoaisi jokeen. Ja putosihan hän, melkein harva se
päivä. Vaatteiden kuivaamisessa kului sitten aika. Ja kun tukkikympit
kimpastuivat, pyysi Lööres tilinsä ja lähti pois. Mitäpä hän,
talonpoika, kehtasi jätkäjoukoissa venyä. Olihan hänellä koti.

Lööres oli arka kunniastaan, vaikka olikin laiska. Ei hänelle saanut
sopimattomia puhua. Hän pani heti vastaan. Mutta jos toinen annatti
tulemaan, ei hän kehdannut siihen enää sen enempää sanoa. Hänen
laiskuutensa pelasti hänet tappeluihin joutumasta. Hän muljautti
silmiään, murti hiukan toista suupieltä ja — istui syljeksimään.

Oikeastaan elämä oli hänestä melko mukavaa. Kunhan vain sai olla
rauhassa ja kunhan tupakat riittivät. Sen varan piti Lööres sentään
aina, että tupakat riittivät. Ruuasta hän ei murehtinut. Olihan hän
perintötalon poika.

Kun päivällinen kannettiin pöytään, nousi Lööres ovensuuloukosta ja
asteli syömään niinkuin muukin talonväki. Ei hän välittänyt isäukon
vihaisista silmäyksistä eikä sisartensa ilkkuvista katseista. Hän söi
vain vahvasti ja röyhtäisi päälle, painuen jälleen penkille ovensuuhun
loikomaan.

Miten se olikaan tämä makaaminen tullut hänen elämäntehtäväkseen? Sitä
kysymystä Lööres toisinaan mietiskeli. Jo rippikoulussa olivat merkit
viitanneet siihen, että makaamisella hän tulisi itsensä elättämään.
Pappi oli työntänyt hänen eteensä kirjan ja käskenyt lukea. Lööres oli
vilkaissut, mistä osasta Uutta Testamenttia luku oli. Se oli sattunut
epistolapuolelta ja siellä oli Lööres kuullut löytyvän sangen ryöpeitä
paikkoja, hankaloita ja muutenkin mutkikkaita. Mutta hyvin häneltä oli
luistanut... »Maatkaa, veljet», oli hän lukenut ja ihmetellyt, että
kun jo sattui sellainen mieluinen luku. Pappi oli auttanut: »Pehmeillä
tyynyillä...» »Pehmeillä tyynyillä», oli Lööres lukenut perässä ja
ihmetellyt, että oikeinko se tyynyistä ja polstareista puhui Herran
apostoli... Mutta se pappi, se kirkassilmäinen pappi, oli ollutkin
veitikka miehekseen. Omasta päästään oli lisännyt ja johtanut hänet
ansaan. Hän oli hiukan hölmistynyt. Johan se hänkin, ettei niitä
polstareita siihen maailman aikaan... Pappi oli nauranut: »Kuulkaapa,
miten tämä Lusikkajänkä lukee... Kun kirjakullassa seisoo: 'Rakkaat
veljet!' — niin tämä lukee: 'maatkaa, veljet'. Se taitaa makuu ollakin
Lusikkajängän mielityötä..?»

Niinpä niin, olihan se. Suloista oli loikoa pirtin pankolla ja katsella
kissanpojan ilveitä. Sillä veitikalla oli notkea ruumis... Se se
olisi tukkilaiseksi sopinut. Ei olisi pudonnut sumaan niinkuin hän,
kankea, jaakea mies. Olisi pysytellyt tasapainossa vaikka minkälaisessa
vuolteessa.

Lööres haukottelee ja tirkistelee kattoon. Reenjalaspuita oli isäukko
taas hankkinut. Se se vuovasi. Niinkuin eivät vanhat reet olisi
riittäneet. Piti vain joka talvi tehdä uusia, jotta pääsisi kehumaan
naapureille. Lööres hymähti. Hän halveksi sellaista sydämensä pohjasta.

Hän tunsi kaunaa isäänsä kohtaan. Tämä pakkasi häntä nakkelemaan,
haukuskelemaan ja soimaamaan. »Laiskana makaa». Joo, laiskana. Mutta
perintöosaansapa hän söi ja kyllä se hänen eliniäkseen riitti. Ei hän
pyrkinytkään kasoja kokoamaan niinkuin isäukko...

Eikö jokainen saanut käyttää perintöosaansa oman mielensä mukaan?
Vanhimpana poikana kuului hänelle puolet maasta. Mitä siinä oli kellään
sanomista, vaikka hän sen maaten kuluttikin. Kyllä velimies pärjäsi
puolellaan ja sisarilla oli kosiskelijoita kosolta.

Löörestä ei haluttanut naimisiin. Mitäpä hän... Akkaväestä hän oli jo
saanut kyllänsä. Eivät osanneet muuta kuin marista. Ainoastaan, jos
olisi ollut onni sellainen kuin toisten Penjaamilla, joka oli nainut
kunnan kätilön. Sen pojan ei tarvinnut muuta kuin maata. Eukko ansaitsi
toimeentulon itselleen ja miehelleen. Sellaisen olisi Lööreskin nainut.
Mutta kunnassa ei ollut kuin yksi kätilö.

Opettajattaria kyllä olisi ollut, mutta olivat liiaksi herrahtavia.
Eivät ne olisi tainneet hänestä huolia. Mikä ettei...? Eihän hän
hullumman näköinen ollut. Vatsaakin oli kuin papilla.

Lööres silmäsi vatsaansa. Heh, ei se hullummalta näyttänyt. Niin lekkui
kuin täysinäinen leili. Virkamies hänestä olisi pitänyt tullakin.
Niillä... virkaherroilla ei ollut mitään työtä. Kirjoittivat vain
nimensä ja sanoivat: »Kaksi markkaa.» Niin olisi hänkin kirjoittanut...
komeasti, että »Loorenz» oikein ännällä ja setalla, sillä niin oli
pappi sanonut hänen nimensä alunperin kuuluneen. — Kolme, neljä
sellaista lappua, niin jo lähtisi pikanellirulla.

Lööres innostui mietteistään ja kohosi istumaan. Virkamiestä kai
hänestä oli meinattukin. Niin oli varmaan taivaassa päätetty... pappi
tahi joku muu... vallesmanni. Mutta oli sattunut väärään taloon. Täällä
ei muuta kuin rehittiin runtotöissä aamusta iltaan.

Miksi juuri hänelle oli sattunut lauluäänikin? Muilla perheenjäsenillä
ei ollut ääntä yhtään. Sisaretkin kituuttivat »Elämän lankaa»
niin vaivaisesti, että nauratti. Mutta hän... poika... oli kerran
rippikoulussa vetäissyt »Maa suur' ja avara» niin voimallisesti, että
lukkari oli suuttunut.

Kateeksi oli käynyt lukkarille, ihan varmaan. Häntä ne kaikki
kadehtivatkin. Isä kadehti, veli kadehti, sisaret kadehtivat. Eivät
olisi muuten mulkoilleet aamusta iltaan. Niiden kävi kateeksi, että hän
oli päisevämpi heitä kaikkia.

Isällekin hän oli kerran huomauttanut, kun tämä teki takkavitsoja ja
leikkasi niihin ketaroiden lovia: »Ottakaa te sujumavara.» Ja eikös
ollutkin äijänköntys leikannut väärin!

Kadehtivat ne häntä ja siksi pakkasivat soimaamaan. Mutta — hänpä
näyttäisi vielä. Ottaisi äijän lujille ja sanoisi: »Tee tili!
Lue perintö kouraan! Kyllä mies saa ruokaa muuallakin kuin tässä
hökkelissä.»

Sisar Leena oli lypsylle lähdössä. Hän oli puuhaillut pirtissä pitkän
tovin sanomatta sanaakaan. Häntä kiukutti tavattomasti, että vanhin
veli kulutti aikansa makaamalla. Ja jos se ei olisi ollut sellainen
syöppö vielä päälle päätteeksi. Niin... tietysti... söi ja lihoi,
vaatien päivä päivältä yhä enemmän. Oikean oli isä sille aamulla nimen
antanutkin: »raparuuhi.» Niin juuri! Se oli tosi ja paikalleen sanottu.

Leena otti lypsinkiulun ja lähti navettaan. Lööres makasi pankolla
lakki silmillä. Pullean vatsan päällä kelluivat kellonvitjat. Kello
sillä piti olla taskussa arkenakin, vaikka ei tehnyt muuta kuin makasi.

— Senkin raparuuhi siinä! sähähti Leena sivumennessään.

Lööres kohotti lakkiaan. Mitä, mitä... joko taas herjat alkoivat?
Raparuhtinas? Leenako se sillä lailla...?

— Kuka se niin sanoo?

— Isäpä tuo kuului aamulla sanovan, kun et lähtenyt ruukille, vaikka
joka talosta on menty... Anttikin.

Leena työntyi eteiseen.

Lööres jäi miettimään. Hänen laiskassa sydämessään pihahti. Olipa se
äijänkarilas taas nimityksen keksinyt. Niitä se miettikin aamusta
iltaan ... Raparuhtinas! Kyllä... kylläpä hoksasi taasen... mokomakin
vätys! Niskat siltä pitäisi nurin vääntää ja ottaa isännyys pois... Vai
— raparuhtinas! »Odotapas, ukkeli! Kyllä vielä näet, että myrskyn se
osaan minäkin nostattaa.»

Lööres oli suuttunut. Häntä harmitti tavattomasti. Ei annettu
hetkeäkään rauhassa olla. Nimiteltiin ja haukuttiin niinkuin mitäkin
mieronkiertäjää. Ja hänelle kuului sentään maasta puolet. Peijakas!

Lööres hautoi kostotuumia. »Odotapas, ukkeli, illalla vedän sinut
tilille. Vai sellaisia! Niinkuin tässä olisi pakko kaikenlaisia
herjauksia kuulla... omaansa syödessä...»

Löörestä jo hiukan nauratti. Tietysti isä taas tekisi tyhjäksi niinkuin
tavallisesti. Ei koskaan tunnustanut sanoneensa. »Ole vaiti! Vai minun
silmilleni hyppäät! Eikö nyt enää ole muuta?»

Sillä tavalla isä tavallisesti huusi, kun hän kysyi kunniaansa. Ei
tunnustanut sanoneensa ensinkään. Mokomakin vätys! Käräjiin hän sen nyt
veisi... rumilaan. Sakottaisi. Vai raparuhtinas!

Lööres päätti kerrankin näyttää, ettei täysikasvuista miestä saanut
noin vain nimitellä.

Isä tuli heinästä hiukan ennen illallista. Väki oli jo kaikki koolla.
Lööres tutkisteli isänsä kasvoja. Happamennäköiset olivat. Niin
pyyhki kärsimättömänä jäähileitä parrastaan ja istui hakkurin ääreen
pikanellirullaa pienentämään.

Lööres nousi verkkaan ja työnsi lakin takaraivolle. Hän oikaisi
selkäänsä ja venytteli, mutta suupielet olivat uhkaavissa rypyissä.

— Vai raparuhtinaaksi se isä minua nyt on sanonut. Ja pirkalettakos se
on se haukkuminen ja nimitteleminen?

Isä keskeytti äkkiä työnsä ja silmäsi kummissaan poikaansa. Mutta
pian hän tajusi. Tämä, vetelys, oli muka vihassa! Niin pullistuivat
poskilihakset ja silmät toljottivat kuin härällä. Hän oli väsynyt
päivän työstä ja hänen sappensa puhkesi.

— Ei... ei sillä lailla... ei! Vaan h—tin _raparuuhi!_ Ka, se... se
kyllä!

Lööres hölmistyi. Mitä nyt? Oliko tuo hänen isänsä, tuo pikkuinen
äijä, jonka kasvolihakset näyttivät kovilta kuin kivi, ja jonka
silmät leimusivat? Tuoko pikkuinen, äkeännäköinen äijä, jonka äänikin
jyrähteli kuin ukkonen?

Hän ei osannut sanoa mitään. Vallankaappaus, jonka hän oli
suunnitellut, unohtui kokonaan. Hänestä näytti, kuin olisi isä aikonut
lyödä. Lyököön! Lööres tunsi jo povessaan, ettei hän suinkaan löisi
vastaan. Mutta isäukko tyytyi vain murskaamaan hänet katseellaan, josta
kimposi salamoita, suuttumuksen salamoita.

Lööres heittäysi penkille pitkäkseen. Hän oli voitettu. Isä oli
hänet lyönyt, tuo pikkuinen äijä, joka tuolla uunin sivulla leikkasi
pikanellirullaa, niin että pölkky heilahteli. Vai »raparuuhi» se
olikin. No... se nyt ei tuntunut miltään edelliseen verrattuna.
Sanokoot vain... vaikka sanoisivat miksi hyvänsä. Hän ei välittänyt...

Lööres asetti kädet päänsä alle ja tirkisteli kattoon. Kyllä olisi soma
olla kätilön miehenä niinkuin toisten Penjaami. Mutta — kätilöitä ei
riittänyt kaikille... ei riittänyt... ei riittänyt.

Lööreksen verkkaisessa päässä kypsyy hiljainen päätös. Hän panee
sen aamulla täytäntöön. Saisivat nähdä, että pystyi se hänkin, jos
vain tahtoi. Saisivat nähdä ja hämmästyä. Saisivat tuntea itsensä
nolatuiksi... kerrankin!

Lusikkajängän Lööres oli päättänyt lähteä ruukille.



Ison Oskalon pojan rakkaus


Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia ja Ison Oskalon poika on komea
ja rikas. Ison Oskalon poika on päättänyt kosia Marianpäivän aikaan.
Silloin hän karahuttaisi Suomen puolelle Siirin Pietarin kodalle ja
valjaissa keikkuisi hänen paras ajokkaansa. Hän ajaisi komean kaaren
kodan edustalla, heittäisi hihnan rennosti yli niskan ja hypähtäen
reilusti ahkiosta lausuisi lujalla äänellä: Burist! [burist (lue:
puurist) = terve!]

Mutta Ison Oskalon poika ei ole varma onnistumisestaan, vaikka onkin
komea ja rikas. Hänet ottaisi jokainen Koutokeinon tyttö, jokainen —
melkeinpä nimismiehen vaalea Kynhildikin. Mutta hän ei huoli riu'uista,
ryökkynöistä, hän rakastaa lapintytärtä ja heidänkin joukostaan vain
yhtä ainoaa — Siirin Annia.

Hän on antanut siitä monta näytettä, karkeampaa ja hienompaa. Hän
on poroaidalla hirttänyt viisi komeata härkää paljaasta kiukusta,
kuultuaan Siirin rengiltä, että Anni menisi naimisiin Palojärven pojan
kanssa. Hän heitti ja veti niin vimmatusti, että porot hiiltyivät.
Suopunki oli sattunut kaulaan. Ison Oskalon poika oli kyllä kuullut
huudettavan: »Älä vedä! Hirttyy!» Mutta hän ei ollut siitä välittänyt.
Hän oli vain tempaissut peskipuukon, pistänyt henkitoreissaan olevan
elukan ja huutanut: »Lihaa Koutokeinon köyhille!»

Ja kyllähän lihat aina kelpasivat. Poroaidalla maleksi
kerjurilappalaisia, jotka kernaasti korjasivat Ison Oskalon pojan porot.

Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia.

Hän on juonut Alattion markkinoilla kolme päivää yhteen menoon.
Epätoivosta! Siirin Pietari tyttärineen oli myös saapunut markkinoille
ja Ison Oskalon poika oli ostanut Annille rintasokeria. Mutta tämä,
jolla jo oli sattunut olemaan iso kimpale kädessään, ei ollut huolinut.
»Minulla on jo.» Siitä oli Ison Oskalon poika juuttunut juomaan ja
juonut kolme päivää yhteen menoon, joikaten vuoroin rikkauttaan,
vuoroin hyljeksittyä rakkauttaan.

    Mikä on
    nannatanaa,
    ettei kelpaa
    Ison Oskalon pojan ostama
    nannatanii
    rintasokeri-i?

Lapintyttäret olivat huudelleet, että »kyllä kelpaa!» »Anna tänne
vain!» Mutta Ison Oskalon poika oli kironnut, kironnut niin, että
markkinasiljo oli tärähdellyt. Paljaita ärriä, paljaita ärriä vain!
Herrr-ra Jumala! Mutta sitten hän oli yht'äkkiä muuttanut mieltään ja
ostanut rintasokeria jok'ainoalle tyttölapselle... satojen kruunujen
edestä. Se oli ainoa kerta, jolloin rintasokeri loppui Alattion
markkinoilta, ja siitä kiertää vieläkin maine tuntureita. Ison Oskalon
poika oli ostanut sen kaikki. Siirin Pietarikaan ei ollut saanut yhtään
grammaa kotitulijaisiksi.

Siirin Anni oli kuljeskellut kauppakojujen välissä. Jokainen
vastaantuleva lapintyttö oli pureskellut rintasokeria. »Mistä te olette
saaneet?» »Ison Oskalon pojalta.» Ja he olivat katselleet ilkkuen
Siirin Annia kuin kiusotellen: Sinustapa ei Ison Oskalon poika näy
huolineenkaan. Annin oli pistänyt kateeksi. Olisi hänelläkin nyt ollut
tuollainen, jos olisi ottanut Ison Oskalon pojan tarjouksen vastaan.
Mutta samalla häntä oli naurattanut. Saivathan Koutokeinon ja Karasjoen
tyttäret kiittää häntä rintasokeristaan.

Ison Oskalon poika ajaa tunturia ja joikkaa. Hän joikkaa niin, että
enkelit vuoroin kauhusta kalpenevat, vuoroin puraisevat punaisia
huuliaan. Kateudesta. Noin ei heitä oltu koskaan rakastettu. Siellä on
joukossa monta Koutokeinon tytärtä — Sissangin Marikin, joka riutui
rakkaudesta Ison Oskalon poikaa kohtaan ja kuoli. Toiset enkelit — nuo,
jotka alkuluomisesta jo olivat enkeleiksi luodut — kyselevät Sissangin
Marilta: »Sano, miltä tuntuu maahinen rakkaus, sano, Sissangin Mari.»
Puhuteltu suipistaa suutaan ja kuiskaa: »Hss! Se on ihanaa!»

Ison Oskalon poika ajaa tunturia ja joikkaa. Mitä on joiku? Langenneen
enkelin laulu, mutta siksi juuri niin ihana. Itse pääenkeli, jonka
Jumala kerran viskasi taivaasta alas, ja josta sitten tuli maanpiirin
suuri viettelijä, oli joikannut huilatessaan läpi humisevien
avaruuksien. Mutta hän oli joikannut vihasta ja sydämen kipeästä
kiukusta. Ison Oskalon poika joikkaa rakkaudesta.

    — Ison Oskalon poikaa
    nannatanaa
    polttaa
    rakkaus Siirin Anniin
    ninnitiniin
    Anniin...

Hei, kuulkaa metsät ja vaaran liepeet, kuulkaa! Maailman alusta asti ei
yllänne ole kaikunut suloisempaa evankeliumia. Mitä on Koskaman Tuomaan
saarna tähän verrattuna? Vesivelliä vain, silkkaa sintusoppaa!

Ison Oskalon poika on matkalla Pyhitystunturille. Siellä lainehtii
hänen isänsä, Koutokeinon valtarikkaan tuhatpäinen lauma. Siellä on
valkea kosotushärkä Biegga, Ison Oskalon pojan kosioajokas. Hän on
matkalla sitä noutamaan.

Metsässä vingahtaa vähä väliä. On kuin risteileisivät noidan nuolet
kiitävän ajajan ympärillä. Koutokeinon kirkonkylässä kulkee kymmenen
tyttöä, jotka riitelevät Ison Oskalon pojasta. Vuoroin he riitelevät,
vuoroin itkevät itsekseen. Ison Oskalon poika on jäykkä kuin seinä.

    — Ei Maareeta, ei Kaarin
    ei Sigga Saivo-Tuomaan.
    Ison Oskalon poika toivottaa
    nyt teidät Herran huomaan!

Tytöt olivat hulluja. Kulkivat perässä ja kerjäsivät. »Saanko koristaa
sinulle ajovyön, Ison Oskalon poika?» »Et, piru vie!» »Saanko
lahjoittaa sinulle kulkusen kellopankaan?» »Et, piru vie!» »Tahi ...
anna pois, mutta älä toivo mitään...»

Kulkuset soivat. Niitä on ajovyössä ja niitä on kellonkantimessa.
Kili-kili! soi Koutokeinon tyttöjen rakkaus. Ison Oskalon poika nauraa
niin, että metsä raikuu. Ei hän halunnut ketään muuta kuin Siirin Annin.

Siirin Anni! Mitä oli Siirin Annissa sellaista, joka hullaannutti
miehisen miehen, Koutokeinon valtarikkaan, — miehen, joka tarjosi
kylmästi Mökki-Jussalle vaipukkaporon ja sanoi: »Syö tuo, Mökki-Jussa!»

Ison Oskalon poika on sitä monta kertaa harkinnut. Harkinnut —? Se oli
väärä sana. Ei voinut puhua harkitsemisesta, kun oli kysymys Siirin
Annista. Ei, häneen hukkui... uppoutui... silmiä, korvia myöten. Henki
tahtoi ihan salpautua ja rinnasta kohosi kuuma läähätys. Rakkaus Siirin
Anniin uhkasi ottaa hengen.

Ison Oskalon poika ajelee ja mielialat vaihtuvat kuin maat hänen
ympärillään. Välistä valtaa hänet omituinen alakuloisuus, että ihan
itketti. Itketti? Niin — ei itke yksin kymmenen tyttöä Koutokeinon
kirkkotörmällä. Ison Oskalon poika itkee myös... itkee itsekseen pirtin
nurkassa, kun muu väki nukkuu. Kuu paistaa huoneeseen. Se valaisee
sikin sokin lattialle viskattuja poronvaljaita. Ne ovat Oskalon pojan
mielestä yhtä sotkussa kuin hänen oma elämänsä...

Milloin on Ison Oskalon poika ensi kerran Siirin Annin nähnyt? Hetassa
— rippiluvussa, Suomen papin koulussa. Oskalon poika oli halunnut sinne
ja isä oli laskenut. Hänhän osasi suomea kuin selvää vettä. Sitä paitsi
oli Ruijan pappien lappi niin kehnoa, ettei sitä kehdannut kuunnella.

Ison Oskalon poika oli istunut rippiluvussa ja katsellut Siirin
Annia. Hänellä oli siniset silmät ja tukkaa enemmän kuin yleensä
lapintyttärillä. Pappi oli puhunut rakkaudesta — tosin Jumalan
rakkaudesta, mutta Ison Oskalon poikaa se ei ollut yhtään häirinnyt.
Pääasia vain, että puhuttiin rakkaudesta. Se sana soi hänen korvissaan
yhtä kauniilta kuin joutsenen joiku.

Ei Ison Oskalon poika erikoisemmin papeista välittänyt. Niitä kävi
heillä ja isä istutti niitä kamarissa. Mutta — ne olivat pikemminkin
todistajia talon rikkaudesta ja mahtavuudesta. Ei heille erikoisemmin
kumarrettu. Kysyttiin vain: »Saako papin poron hakea jo?» Ja vastauksen
ollessa myöntävän, huudettiin rengille: »Nouda papin poro!» Se kävi
kaikki sujuvasti ja hyvässä järjestyksessä ilman sen suurempia
kohteliaisuuksia.

Mutta tämä Hetan pappi, joka oli laskenut ripille Siirin Annin ja Ison
Oskalon pojan, oli epätavallinen olento. Päinvastoin kuin Ruijan papit
hän ei ollut yhtään herrahtava. Aivan tavallisesti puettu vain. Mutta
hänen konttorissaan seisoi Ison Oskalon poikakin pelko ja vapistus
sydämessä. Tuntui, kuin olisi papilla ollut jotakin sanomista myös
Siirin Anniin nähden.

...Vai Oskalo... se on nyt rippiluku sitten loppunut. Ja hyvinhän
sinulta meni. Hän, Oskalon poika, oli ujosti ilmoittanut, että siellä
olisi poronpaisti papin keittiössä...

Niin... niin se oli alkanut. Siitä lähtien ei heiltä lähdetty
Alattion markkinoille enää vissinä, määrättynä päivänä, vaan
työnnettiin taipaleelle milloin varhemmin, milloin myöhemmin —
miten kulloinkin sattui. Isä riiteli vastaan, mutta hän huomautti:
»Mikä se on tunturissa tunnit määrännyt?» Eikä siihen ollut isällä
mitään sanomista. Ontuva mies ei itse kyennyt kunnolla raitioimaan
eikä rengeistä taas ollut. Hän siis piti päänsä ja niin lähdettiin
taipaleelle hänen määräämäänsä aikaan t.s. silloin, kun Siirin Pietari
Oskalon pihalla rakensi poronsa matkaa jatkaakseen.

Oli siunattu asia, että tie Suomen puolelta Alattioon kulki Ison
Oskalon kautta. Siten oli Siirin Pietarinkin pakko taloon poiketa.
Ja mielellään hän poikkesikin. Oskalo oli maakunnan kievari. Siellä
syötettiin Siirit ja Saarat.

Hän nukkui pirtin sängyssä eikä välittänyt nousta tervehtelemään,
vaikka toisinaan saapui itse Hetan vallesmannikin. Renkipoika sai
nousta ja herättää sisaren, talontyttären kahvia keittämään. Mutta —
kun Siirin Pietarin poronkello kalahti pihalla, laahusti renki sängyn
luo ja sanoi: »Jo tuli.»

Silloin hän oli heti pystyssä ja pirteänä kuin kukko. Sisar sai pysyä
sängyssään, jollei hän nyt erikoisemmin halunnut Annia puhutella. Mutta
itse hän keitti poronkielikeiton ja kahvit. Siirin Annin piti saada
tuntea, että hän rakasti. Ja kyllähän Anni sen tunsikin...

Sillä joka vuomalla, jokaisella hiukankin avarammalla paikalla hän
karahutti hänen rinnalleen. Ahkiot juottuivat toisiinsa ja porot
hieroivat kylkiään vastakkain. Kerran hän litisti peukalonsa ahkioitten
väliin. Tavallisissa oloissa hän olisi sanonut: Baergalak! Nyt hän
sanoi vain: Jumalan kiitos!

Siirin Anni oli tiedustellut, mistä hän kiitti. Siitä vain, että
kuikannahat olivat tulleet mukaan. Kuikannahat —? Niin, hänen oli
vietävä kuikannahkoja kauppias Karlsenin rouvalle. Tämä ompeli niistä
koreita kukkaroita ja lähetti Kristiaaniaan myytäväksi. Sen rouvan
eteen ei ollut hyvä ilmestyä, jos oli joku asia unohtunut. Tiesikö Anni
sitä?

Kyllähän Anni oli siitä joukosta kuullut — senkin, että kauppiaan tytär
olisi halusta ottanut Ison Oskalon pojan. Silloin hän oli sydäntynyt.
Nyt hän ei ollut sanonut »Jumalan kiitos!», vaan aivan kokonaan muuta.
Hän oli kironnut hirveästi. Luuliko Siirin Anni, että hän ryökkynöistä
välitti? Ja vielä päälle päätteeksi sellaisista, jotka eivät olleet
edes oikeita ryökkynöitä, vaikka olivat olevinaan! Ennemmin hän
sittenkin ottaisi nimismiehen vaalean Kynhildin. Hän oli puhdasta
herrasverta. Mutta — kun se nyt ei kerran sopinut hänen luonnolleen,
niin ei! Se oli siitä poikki ja sillä hyvä! Hän, Ison Oskalon
poika, naisi lappalaisen, oman heimonsa puhdasverisen tyttären...
puhdasverisen — kuuliko Siirin Anni? — ja niistäkin vain yhden tai
sitten ei ketään! Jumalauta! Eikö se ollut miehen meininki?

Annin silmät olivat välkähtäneet omituisesti. Hän oli vain hiljakseen
hymähtänyt. Olihan se — mutta keli nyt oli huono. »Meidän poromme eivät
näy haluavan mennä... Jurovat vain ja hierovat toistensa kupeita.
Ajapas edelle...»

Hän oli ajanut edelle ja ollut katkeralla päällä. Hammasta purren hän
oli päättänyt: Marianpäiväksi Hettaan ja asiat selviksi Siirin Annin
kanssa!

Ison Oskalon poika pysäyttää poronsa. Hengitäpäs sinäkin, Jumalan
luoma. Pyhitystunturiin ei ollut mahdotonta matkaa. Ja Marian kirkolle
ehdittiin myös. Biegga sinne kiidättäisi — poro nimensä arvoinen.

Vastapäätä olevan vaaran kuvetta laskettaa joku alas. Lappalainen näkyi
olevan.

Se oli tuttu mies, Jounin Iisakki Suomen puolelta. Hän pysäytti poronsa
ja sanoi hyvää päivää.

— Jumal'antakoon! Minne nyt?

— Palojärven Antin häihin.

Ison Oskalon poika seisoo kuin salaman iskemänä.

Hän ei tuokioon tajua mitään. Hän ei ollut asiasta yhtään kuullut.

— Puhutko totta?

— Totta. Mariana kuulutetaan kolmannen kerran ja silloin on häät. Eikö
sinua ole kutsuttu?

— Ei.

Ison Oskalon poika seisoo kalpeana ja sylkäisee. Puhtaalle lumelle
ilmestyy pari punaista läikkää. Ison Oskalon poika on purrut huuleensa.

— Vertahan sinä syljet?

— Ja baergalak!

Lumi pölähtää, poro hypähtää melkein ilmaan, kuuluu hirmuinen hihnan
läimäys ja — yks' kaks' on Ison Oskalon poika hävinnyt metsään.

       *       *       *       *       *

Ison Oskalon poika ajaa, ajaa kuin vimmattu. Hänen hartiansa ovat
kuurassa, samoin lakki kauttaaltaan. Hän on hakannut poroa kuin hullu.
Hän on uhrannut poron pieksämiseen enemmän voimia kuin koko vuoden
poronhakumatkoihin. Hänen oikea kätensä on kipeä hurjasta huitomisesta.
Poro hänen edessään pakenee kuin varjo; se kiitää kuin henki.

Kummakos se, sillä tämä oli uusi ajokas, Rajatalon pihalta otettu, kun
oma heitti henkensä. Se kaatui kuolleena Kaltioaavalle ja nyt paistoi
kuu sen lasittuneisiin, avoimiin silmiin. Sen tappoi rakkaus, Ison
Oskalon pojan rakkaus.

Ison Oskalon poika ajaa. On kirpeä pakkanen ja kuun kalpeassa valossa
häilähtelee ahkion molemmilla puolin värjyviä haamuja, jotka näyttävät
syntyvän poron huuruavasta hengityksestä. Ne ojentelevat käsiään,
tehden varoittavia liikkeitä. Oliko porollakin omat suojelushenkensä?
Jos oli, niin — alta pois! Ison Oskalon poika ei nyt sääliä tunne.

Ahkio valittaa. Konsana ei sitä oltu näin kauheasti rääkätty. Se
poukkelehtii, se hyppii ilmaan. Väliin on sen keula melkein pystyssä,
kun se lennähtää mäennyppylän yli. Mutta ylinnä heiluu aina tuo elävä,
kiemurteleva käärme — ajohihna, joka paukkuu poroa selkään ja kupeille.

Herra Jumala! Nyt oli rakkauden kimmeltävä yö, — mutta tämä rakkaus,
joka ajoi Ison Oskalon pojan ahkiossa, ei ollut halukas haaveiluun. Se
ei laula tuntureista eikä kuutamoisista aavoista. Ei — se kiroaa tuota
kaikkea. Se sadattelee jokaista vastaletta, jossa vauhti hiukankin
hiljenee. Se haluaisi murskata jokaisen mäkipaikan, tasoittaa ne maan
tasalle. Se haluaisi kaventaa kanttinauhaksi jokaisen jängän ja aavan.
Se haluaisi muuttaa koko maailman muodon. Ja ennenkaikkea — se tahtoisi
tappaa Palojärven Antin, Annin sulhasen.

Ison Oskalon poika kiristelee hampaitaan. Hän on kuin saalista janoava
hukka. Haa, hän haluaisi nähdä Palojärven pojan veren! Oliko se yhtä
punaista kuin hänen? Tuo äskeinen, jonka hän oli hangelle sylkäissyt,
oli punaista. Ja polttavaa! Se kiehui suonissa kuin tulinen viini. Ison
Oskalon poika oli sitäkin maistanut. Hän ei ollut turhanpäiten kruunun
herroja opastanut.

Mikä antoi Antille sen rohkeuden? Eikö hän tiennyt, että Ison Oskalon
poika rakasti? Eikö hän ollut siitä kuullut? Siitähän lauloivat
Jäämeren aallot yhtä hyvin kuin tunturit molemmin puolin rajaa.
Siitähän joikkasi jokainen merilappalainen soutaessaan kalastajan
söyttää — ja täällä tunturissa huikkailivat sitä kohta imeväiset
lapsetkin.

Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia. Eikö Palojärven Antti
tiennyt, kuinka vaarallista oli astua väliin — vaarallista hänen
poroilleen?

Ison Oskalon poika iskee poroa kupeille. Klatsh! klatsh! Baergalak!
Hänestä se vasta surman enkeli tuli, kun hän pääsi Antin eloon.
Hän ei merkkaisi — huihai! — hän tappaisi, tappaisi niin paljon
kuin kerkiäisi! Jängät tulvilleen poronraatoja ja kaikki taivaan
haaskalinnut niiden kimppuun! Värskuu! Se oli Ison Oskalon poika, joka
tarjosi juhlapäivälliset!

Ison Oskalon poika humaltuu ajatuksistaan. Totisesti — hän tekisi
kilpakosijastaan köyhän, — köyhän kuin Jerusalemin suutari! Mitäpä
siitä, vaikka joutuisikin Trondhjemiin loppuiäkseen. Sielläpähän saisi
sitten Siirin Annia muistella, — tyttöä, joka hylkäsi hänen rakkautensa.

Hiki vuotaa Ison Oskalon pojan poskilta. Hän on jo mielestään kuin
vanki, jota kuljetetaan linnasta linnaan. Joka paikassa kerääntyvät
ihmiset häntä katsomaan. »Se on Ison Oskalon poika Koutokeinosta, —
sama, joka tuhosi tuhatpäisen elon ja teki kilpakosijastaan köyhän.»
Ihmiset katselisivat häntä säälien, mutta hän löisi vain rintaansa
ja sanoisi: »Niin on ja se lähti kaikki täältä, — tästä tykyttävästä
kapineesta, jota sydämeksi sanotaan...!»

Ison Oskalon poika on tulemaisillaan hulluksi. Hänen rakkautensa on
avarampi aapaa, jonka yli hän nyt parastaikaa ajaa. Silmät kyynelissä!
Yö on hiljainen. Ei kuulu muuta ääntä kuin ahkion suihkina ja hihnan
läimäykset, jotka pamahtelevat kuin raketit, — ynnä poron läähättävä
hengitys, joka tuntuu tulevan ajajan omasta pakahtuvasta rinnasta...

       *       *       *       *       *

On aamu. Kuunvalo on kelmennyt. Idän taivaalla näkyy päivän kajo.
Siirin Pietarin kodalla ollaan ylhäällä. Emäntä jauhaa kahvia ja
Pietari pilkkoo puita kodan edustalla. Anni neuloo myssyä. Hän
laittaisi siitä korean. Morsiushilkka! Punaista, vihreää ja keltaista —
paljon keltaista, sillä se muistutti kullan väristä.

Vähäkuuloinen Pietari ei huomaa, että joku ajaa aavan poikki. Poro
näyttää nääntyneeltä ja heikkoina kajahtelevat hihnan läimäykset. Se
on Ison Oskalon poika. Hän oli kerran aikonut karahuttaa komean kaaren
Siirin Pietarin kodan edustalla. Mutta nyt ei synny kaaren alkuakaan.
Heikkona kuin sairas hän nousee ahkiosta. Hän ei sano edes: burist! Hän
kysyy vain, onko Anni kotona.

Siirin Pietari katselee kummissaan kalpeaa, yltäpäätä kuurassa olevaa
miestä. Kuka tämä oli, tämä huohottava olento, jonka silmät liekehtivät
syvällä päässä kuin keuhkotautisella? Ison Oskalon poika ..

Niin... Anniko? Oli, oli kyllä kotona. Pietari kurkistaa oviaukosta
sisään. Mutta Anni on jo kuullut tulijan äänen. Hän työntyy ulos
oviaukosta, josta isä Pietari sukkelasti pujahtaa sisään. Kodassa
lakkaa kahvimylly jauhamasta. Siellä kuiskaillaan hiljaa.

Nuoret seisovat vastatuksin. Kumpikaan ei tohdi rikkoa hiljaisuutta.
Siirin Annin sinisistä silmistä kurkistelee sääli: — Ison Oskalon
poika, näin suurestiko rakastat —?

Annin sydän värähtää. Hän on tiennyt monta vuotta, että Ison Oskalon
poika rakasti häntä. Hän muistaa viimeisen markkinamatkan, jolloin
tämä oli raivostunut, kun hän oli kauppiaan riu'usta vihjaissut. Sillä
kertaa hän oli välttänyt tämän, joka nyt oli edessä.

Mutta — hän ei voi taipua. Vanhemmatkin ovat koettaneet taivuttaa,
mutta hän on taistellut vastaan. Hän on poikkeus lapintyttäristä. Hän
on antanut sydämensä valita. Ja se on valinnut Palojärven Antin.

Ison Oskalon poika katselee edessään seisovaa tyttöä. Hän on kaunis,
kauniimpi kuin koskaan ennen. Hänen otsallaan asuu päivä ja hänen
silmänsä tuovat mieleen kyyhkysparin. Ison Oskalon poika on niitäkin
nähnyt; hän on kerran käynyt Vesisaaressa.

Ison Oskalon poika tuijottaa tyttöön. Hänen alahuulensa on paisunut.
Hän on tainnut joskus puraista siihen. Hän ei voi käsittää,
minkävuoksi. Eikö hän rakastanut? Kyllä — mutta se rakkaus, joka nyt
hänen sydämensä täytti, ei ymmärtänyt raivoamista. Se ei käsittänyt
sitäkään, että mies uhmapäissään saattoi ostaa rintasokeria yli sadan
kruunun edestä ja jakaa sen sitten vastaantuleville, tirskuville
tyttölapsille, — puhumattakaan siitä, että se olisi tahtonut tappaa
Palojärven Antin. Se oli jollakin tavoin tyynempää ja samalla syvempää
rakkautta kuin se, joka oli hänen ahkiossaan ajanut läpi koko yön.
Tämän rakkauden pohjaan saattoi nähdä. Se oli kirkas kuin lähde, joka
pulppusi maan uumenista. Veden pulpahtelun erotti vain heikkona lähteen
pinnalta. Mutta muuten oli itse lähde kirkas ja tyven. Sellaista oli
nyt Ison Oskalon pojan rakkauskin — tuollaisen lähteen kaltaista.
Jokainen kirous, jokainen raivonpurkaus oli painunut pohjaan kuin
ruostunut rautanaula, joka kuultelee veden läpi. Sellaisen lähteen
partaalla on tyynnyttävää istua.

Jotakin samanlaista tyynnyttävää, suloisesti voivuttavaa tunsi nyt
Ison Oskalon poikakin. Tänä hetkenä hänestä oli kaikki niin tavattoman
pientä. Rikkaus! Mitä oli rikkaus? Vaivaisen osa! Eipä hän koko
rikkaudellaan ollut pystynyt ostamaan Siirin Annin rakkautta. Hän näki
jo tytön katseesta ja ryhdistä, minkälainen vastaus häntä odotti. —

Kunnia! Mitä oli kunnia? Turhanpäiväisyys, — sillä mitä auttoi häntä
nyt se, että hän oli pitäjänsä paras suopungin heittäjä? Eipä hän ollut
saanut suopunkiinsa tarttumaan sitä ainoaa, johon hänen sydämensä oli
kiintynyt. — Kalpenevien tähtien valossa arvioi Ison Oskalon poika
rikkauden ja kunnian peskikulun veroisiksi.

Mutta — jotakin täytyi sanoa — vaikka parasta kai olisi ollut puhumatta
pyörtää ja jättää Anni jatkamaan työtään. Kyllähän Ison Oskalon poika
näki, millainen työ Annilla oli. Morsiushilkkaa hän neuloi, koskapa
takkiin oli tarttunut punaisia, viheriäisiä ja keltaisia silkkinauhan
kappaleita. — Mutta — ei saata Ison Oskalon poika niinkään tehdä.

— Minulla ei sitten taida olla toivoa? sanoo hän vihdoin, yrittäen
naurahtaa. Se näyttää surkean avuttomalta. Ja kuitenkin saattoi Ison
Oskalon poika toisinaan nauraa niin, että tunturit raikuivat.

— Ei.

Se tuli hiljaa, mutta päättävästi.

— No... hyvästi sitten, Anni...

Tyttö ei vastaa mitään, vaan katselee, kuinka Ison Oskalon poika
heittäytyy ahkioon. Poro näyttää väsyneeltä. Ison Oskalon poika
nykäisee sen liikkeelle. Toinen jalka riippuu ahkiosta ulkona. Se on
kuin viimeinen heikko yritys oman avuttomuuden verhoamiseksi. Ja ennen
oli tämä Ison Oskalon poika kulkenut korskeana kuin keisari.

Siirin Anni katselee Ison Oskalon pojan menoa. Poro mutkittelee.
Ilmeisesti se oli haluton menemään. Mutta ajomies läimäyttää sitä
voimakkaasti kupeelle ja samassa helähtää aavalta joiku.

Se kuulostaa valittavalta, melkein sydäntäsärkevältä, mutta samalla
soinnahtaa siitä miehekäs kohtaloon alistuminen, joka oudosti liikuttaa
kodan edustalla seisovaa lappalaistyttöä.

    — Ison Oskalon poikaa
    nannatanaa
    polttaa
    rakkaus Siirin Anniin
    ninnitiniin
    Anniin...



Voitto


Pahta-Oula oli jo pitemmän aikaa pitänyt silmällä taivaalle kerääntyviä
pilvenlonkareita. Hän pudisteli päätään. Sieltä... pohjan puolelta se
lykkäsi lumipyryn... ihan vängällä.

Hän oli opastamassa pappia, joka oli matkalla Nierivuomaan
seurainpitoon.

Oula silmäsi taaksensa. Siellä ajeli pappi huolettoman näköisenä.
Silmälasit välkähtelivät, kun hän käänsi päätään puoleen ja toiseen.
Sopi sitä katsella... Kaalaama-aapaa. Täällä jos tuisku saavutti, niin
varjelkoon taivas... Niin oli aapa avara kuin merenselkä.

Oli pappikin jo huomannut lähestyvän myrskyn merkit. Tuollaiset
tuulenkynnet, mustanpuhuvat, pahaenteiset, eivät tavallisesti
pettäneet. Niin ne kurottautuivat halki taivaan kuin petolinnun
varpaat. Jokohan saavutti nöyräsää...?

Ja Nierivuomaan oli matkaa...

— Hei, Oula, jokohan tulee rajuilma?

Pahta-Oula pysäytti poronsa. Hänen neliskulmainen naamansa vääntyi
tuskalliseen irvistykseen.

— Tulee, tulee... minä tunnen nuo merkit. — Kuulkaa!

Pohjoisesta käsin kantautui matkamiesten korviin outo rapse ja
tohina. Tuntui, kuin olisi jättiläinen sauvallaan pyyhkäissyt
vaivaiskoivupensaikkoja peninkulmittain. Ilma sakeni sakenemistaan.
Maasta näytti nousevan valkoinen pilvi... kuin olisi mahdottoman suuri
käsi vellonut valtaista jauhovakkaa.

— Sieltä se lähestyy, äännähti Pahta-Oula. — Heti se on meillä päällä.

Oula sytytti piippuaan. Hän sai pyörähdellä ympäri koettaessaan etsiä
suojanpuolta. Näytti siltä, kuin olisivat myrskyn henget jo kierrelleet
ympärillä nuuskien ja vainuten, miltä suunnalta olisi paras käydä
kimppuun.

— Mitä arvelet, Oula, pyörretäänkö takaisin?

— Paha on takaisinkin pyörtää. Olemme jo kulkeneet vajaan puolimatkan.
Sama kohtalo on vastassa, yrittipä eteen tai taakse.

— No... Jumalan nimeen sitten!

Papin kasvoja valaisi omituinen hohde. Hän oli kuin joku Joosua, joka
halusi rynnätä amalekilaisia vastaan.

He hyppäsivät ahkioihin ja jatkoivat matkaa. Porot nulkkasivat
hiljalleen nuuskien ilmaa, sieraimiinsa tuhahdellen. Haistoi
eläinparkakin lähestyvän myrskyn tulon.

Taivas oli kauttaaltaan vetäytynyt mustanharmaaseen pilveen. Ympärillä
huokui ja tohahteli. Jo löi ensimmäinen ryöppy vasten kasvoja. Nyt se
alkoi!

Pappi kiinnitti poroaan päästäkseen lähemmäksi edessäajajaansa. Nyt ei
ollut hyvä etääntyä toisistaan. Se olisi sama kuin varma kuolema, —
vaikka saattoi kuolema kohdata yhdessäolonkin. — Kuinka lie Oula opas
näille taipaleille?

Lumimyrsky riehui jo täyttä päätä. Ahkion ympärillä kävi vimmattu
tanssi. Valkeaa lumipilveä vain, mihin hyvänsä katsoi. Tuuli piiskasi
vasten kasvoja, niin ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Edessäajaja
katosi toisinaan kokonaan näkyvistä. Jos ei olisi kuullut hänen
säännöllisiä »ääh! ääh!» huutajaan, olisi saattanut kuvitella, että
myrsky oli hänet nielaissut.

Omituiset tunteet velloivat perässä ponnistelevan papin povessa.
Hän oli kuullut Lapin talvisista myrskyistä, mutta ei ollut vielä
sattunut sellaisen kynsiin joutumaan. Nyt se oli käsissä ja se ei
tuntunut leikiltä. Löi toisinaan miehen ihan tarmottomaksi. Kuin
itsestään ajautuivat ajatukset menneeseen aikaan. Se oli kuin kuoleman
aavistelua, vaikka kuolema oli vielä kaukana. Niin... jos vain porot
kestivät... porot... kestivät. Siinäpä se oli... jos vain porot
kestivät...

Pappi ajatteli sunnuntaita, jolloin hänen elämässään oli tapahtunut
ratkaiseva käänne. Hän ei osannut itselleen selittää, minkävuoksi
se nyt niin väkevästi mieleen muistui. Johtuiko se siitä, että hän
silloin oli kokenut sisällisen myrskyn... koko hänen olentonsa
perustuksia järkyttävän? Vai pakoittiko tämä ulkopuolella luonnossa
riehuva rajuilma kuin vaistomaisesti koettelemaan sisäisen perustuksen
kestävyyttä? Olihan nyt kysymys elämästä ja kuolemasta. Moni matkamies
oli löytänyt hautansa Lapin hangissa; hän oli kuullut sellaisesta
kerrottavan. Ennen kuulumatonta ei siis olisi, jos he Pahta-Oulan
kanssa jäisivät tälle taipaleelle.

Pappi hopittaa poroaan, joka sangen vastahakoisesti nulkastaa.
Hänen ajatuksensa kiertävät menneitä tapahtumia. Hän oli saapunut
seurakuntaan kaksi ja puoli vuotta sitten ja heräämättömänä... tuiki
suruttomana. Viina oli ollut hänen suuri intohimonsa. Mutta — siitä
huolimatta hän oli tahtonut hävittää seurakunnassa valtaan päässeen
villiuskon. Hän oli antanut piispalle lupauksen saarnata sitä vastaan.
Ja lupauksensa hän oli pitänyt ... kaksi kokonaista vuotta.

Kunnes sitten sattui sunnuntai, joka yhdellä iskulla riisui hänet
aseettomaksi.

Hän oli noussut saarnatuoliin tavalliseen tapaansa. Korttelin viinaa
hän oli kumassut ennen kirkkoonlähtöä. Se oli ollut hänen tavallinen
kirkkoryyppynsä. Sen avulla pääsi jo henkeen ja raskaina olivat
pudonneet tuomion sanat seurakunnan päälle... raskaina kuin nuijat.
»Missä se on kirjoitettu, ettei viinaa saa viljellä? Elämän Herra itse
joi viiniä Kaanaan häissä ja te selitätte sen hengelliseksi viiniksi.
Mutta minä sanon teille, että se tekee teidät hullummiksi kuin
maallinen, puhdas viina...»

»Viina, viina!» vinkui myrskytuuli ympärillä. Herra Jumala! Aapa oli
paholaisia täynnä. Ne riehuivat tuossa hänen ympärillään, pilkaten
häntä hänen vanhan helmasyntinsä vuoksi. Ennen hän oli tällaisilla
matkoilla pitänyt aina viinaa matkassaan. Nyt ei ollut pisaraakaan...
sen sunnuntain jälkeen.

Muuan lappalaisvaimo oli tullut liikutuksiin. Hän oli ruvennut
huutamaan keskellä jumalanpalvelusta... huutamaan sydäntävihlovasti...

»Oi vooooi... voi vooooiiih!»

Pappi kauhistui. Oliko aapa noiduttu... tämä yhtenä lumipilvenä
piehtaroiva Kaalama-aapa? Valitti ja huusi kuin ihminen... ihan samalla
äänellä kuin tuo liikutuksiin joutunut vaimo.

Pappi kuuntelee myrskyn pauhinaa. Hänen rintaansa ahdistaa. Ne ovat
pimeyden henkivoimat, jotka riehuvat noin... riehuvat kuin riemusta,
kun niiden käsiin heitetään avuton, epätoivoinen sieluparka. Ne
huutavat, ne hihkuvat. Onhan pappi niiden uskollinen kätyri; hän
heitättää vaivaisen raukan kirkosta ulos... pimeyteen... siihen
ulkoisimpaan pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys...

Myrsky riehuu hirvittävällä voimalla. Kaikki hornan avokitaiset henget
ovat tänä hetkenä irti. Ne saavat saaliin... lappalaisvaimon vaivaisen,
vapisevan, sielun, jonka pappi on tuominnut alimpaan kadotukseen.
Avaruus kaikuu niiden sadatuksista. Ne sadattelevat ilosta!

Papin poro on pysähtynyt. Jossakin lähellä riehuu lumivalkea, pikkuinen
äijä, joka huitoo kädellään ja pieksää poroa... pieksää ja kiroaa kuin
hullu.

— Baergalak... baergalak!

Samassa on pappi pystyssä.

— Oula, älä kiroo... jumalaton!

— Siunatako tässä pitäisi? Poro on lyönyt maata!

Todellakin — siinä makasi Pahta-Oulan ajokas lumessa. Eläinparka
läähätti pakahtuakseen. Se oli vaipunut.

— Minä ajan edellä, huutaa pappi. Hänen äänensä tahtoo tukahtua myrskyn
pauhinaan. Hän on käännähtänyt tuuleen päin ja saanut suunsa täyteen
lunta.

Samassa on pappi kiskomassa poroaan. Eläin tempoilee vastaan. Sen
silmät ovat jäykkinä kauhusta. Niistä tuijottaa pappia vastaan sanaton
hätä... koko luomakunnan mykkä tuska. Tällaisella säällä kaivautui poro
lumeen ja piti vain hengitysreijän avoinna.

— Koettakaa... mutta pitäkää oikea suunta. Tuuli oikealta... suora
laitanen...

Tämähän oli aivan kuin merellä... merihädässä. Eikö Kaalama-aapa
ollutkin kuin merenselkä... selvällä säälläkin. Silmän siintämättömiin
vain yhtä valkeaa ulappaa... yhtä valkeaa ulappaa...

Pappi hyppää ahkioon ja suistaa poroaan. Hän tuntee ihmeellisen voiman
poveansa paisuttavan. Hän kamppailee sielunsa pelastuksen puolesta. Tuo
ympärillä riehuva lumimyrsky on pimeyden maailma, joka tahtoo temmata
hänet mukaansa... Älä luovu opinkäsityksestäsi! Pois tunteilu! Mitä
tekemistä sinulla on tämän villin hengellisen liikkeen kanssa, joka
kahlehtii mieltä salaperäisellä voimallaan...? Joukkosuggestioonia,
joukkosuggestioonia! Mitä... mitä?... Huorat ja varkaat! Mitä? Huorat
ja varkaat...? Kuka antaa sellaisen nimityksen hänen kuulijoilleen...
noille siivoille, rauhallisille ihmisille, jotka istuvat hiljaa
kuunnellen saarnan loppuun saakka sitä huudoillaan häiritsemättä?

Jouni Hetta, lappalainen. Hän se uskaltaa niin sanoa.

Hän oli odottanut pappia kirkon porstuassa suuri väkijoukko
ympärillään. »Sinä Neitsyt Marian kirkosta uloskuskasit ja huorat ja
varkaat jätit!»

Siitä oli syntynyt hirmuinen kohtaus. »Mitä —? Vastaatko puheesi?»
»Jumalan pyhällä sanalla!» »Hyvä! Tule kello kuusi kievariin, siellä
otellaan!»

Pappi tuntee povensa paisuvan. Tämä myrsky, tämä lunta syytävä hirviö
on tällä hetkellä hänen mieleensä. Se on sukulainen hänen kanssaan...
sen kääntymättömän Forsskålin kanssa, joka marssii kievariin,
kasvoiltaan punaisena kuin hehkuva kiuvas... hyvästi ladattuna
vahvistusryypyillä. Sinä iltana hän oli ollut myrsky, tulta syytävä
lohikäärme. Hän ei ollut tottunut ojennusta ottamaan lappalaiselta.

Mutta lappalainen, Hetta-Jouni, oli ottanut tyynesti vastaan hänen
sisunpurkauksensa. »Voi niitä, jotka varahin huomeneltain ylhäällä
ovat, juopumusta noutelemaan, ja istuvat hamaan yöhön asti, että he
viinasta palaviksi tulisivat!» — Hän oli lyönyt nyrkkiä pöytään. »Suu
kiinni! Minä tiedän, mitä teen! Minua ei tarvitse kinnipeskin neuvoa!»

»Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ette ikinä pääse taivasten
valtakuntaan...»

Taivasten valtakuntaan! Herra Jumala! Eikö hän, pappi, tiennyt, kuinka
taivasten valtakuntaan päästiin? Siitä huolimatta, että hän joi. Hän
tiesi sen jo viran puolesta. — Mistä oli lappalainen niin korkean
hengen saanut?

»Jumala on sen minulle antanut...»

Pappi tuntee povensa paisuvan. Oh, hän muistaa yksityiskohdittain
tuon sunnuntai-illan kirkonkylän kievarissa! Silloin oli myrskynnyt
hän... myrskynnyt varallakin niinkuin tämä aapa nyt... hurjasti,
häikäilemättömästi. Raamatunlauseet olivat singonneet ilmassa kuin
lumikuurot. Ne olivat piiskanneet hänen kuulijainsa korvia ja
saaneet Hetta-Jouninkin silmät säkenöimään. Hän oli heiluttanut
sanan kaksiteräistä miekkaa kuin muinoin Simson aasin leukaluuta.
Hän oli tahtonut lyödä tuhat filistealaista... murskata kerrankin
nämä itsepäiset ihmiset, jotka olivat niin ylpeät hengellisestä
viisaudestaan. Mutta — hän oli tullut itse lyödyksi... täydellisesti
lyödyksi.

Papin kurkussa nykii niin kummasti. Sitä kohtaa hän ei koskaan käsitä.
Se on ja pysyy selvittämättömänä hamaan tuomiopäivään saakka. Se on
Jumalan ihme. Hänen oli käynyt kuin Sauluksen Damaskon tiellä...

Hän oli palannut itkien kotiinsa... niin oli itkenyt kuin pikkuinen
lapsi. Viinapullo kanslian kaapin päällä oli tervehtinyt: »Hyvää
iltaa!» Mutta hän oli huutanut: »Kirottu!» ja lyönyt pullon säpäleiksi
uunin kylkeen.

Siitä illasta oli uusi vaihe alkanut hänen elämässään.

Myrsky vonkuu kammottavasti. Tuuli pieksää papin kasvoja, että ihan
kipeää tekee. Silmälasit ovat paksun jääkuoren peitossa. Hän ei näe
mitään.

Hän pysäyttää poronsa ja huutaa Pahta-Oulaa.

— Helvetti ja kuolema! kiroaa tämä paarustaessaan papin luokse. Hän on
unohtanut, kenen saattomiehenä hän on. Seisten polvia myöten lumessa
hän läähättää kuin poronsakin.

— Oula, nyt koetellaan uskon kestävyyttä, sanoo pappi ja hänen
kasvoillaan hohtaa kirkastus. Hän puhdistaa silmälasejaan ja on sitä
tehdessään niin merkillisen tyyni. Hän on kerran pelastanut sielunsa ja
aikoo pelastaa sen toistamiseen.

Myrsky riehuu ja vonkuu. Se ihan ulvoo. Sen äänessä soi intohimoinen
raivo. Aikoiko pappi pelastaa sielunsa toistamiseen?

Se on myrsky, Lapin noiduttu lumimyrsky, joka sen kysymyksen tekee.
Se on saanut tehtäväkseen koetella papin uskon kestävyyttä. Kuka
antoi sille sen vallan... Jumalako vai perkele? Vihurin viimasta
päättäen, joka leikkaa kuin veitsi, se on jälkimmäinen... pimeyden
ruhtinas. Hän on kutsunut avukseen kaikkien entisten Lapin noitain
henget. Ne tuntevat sukulaisuutta sen hengen kanssa, joka tunturien
villissä herätysliikkeessä lainehtii. Se on niiden mielestä lainaa...
varastettua tavaraa, ja ne eivät ole koskaan suvainneet, että joku
niiden salaista tietoa varastaisi. Tämä pappi on sen tehnyt. Hän
on saarnannut tainnoksiin kokonaisen kirkollisen kansaa. Hän on
langettanut loveen Tenomuotkan kristillisen seurakunnan. Hän on noita,
suurnoita, joka varasti viisautensa Lapin vanhoilta tietäjiltä.
Haa!... Nyt koetellaan, kestääkö hän! Eikö olisi hänelle parempi paeta
kirkon opin turviin, — kirkon opin, joka tuomitsi hurmahenget? Nyt
näkee hän itse näkyjä ja ennustaa. Nyt hän saamaa synniksi kaiken
maailman, ylenkatsoo kaiken maallisen... tämä pappi, joka ennen viljeli
viinapulloa ja lauleskeli juomalauluja! Eikö hän ole mennyt toiseen
äärimmäisyyteen... tämä entinen salonkikeikari, joka nyt tuomitsee
turhuudeksi ikkunaverhotkin, haukkuen niitä Belsebuubin pöksyiksi? Haa,
intoilija!

Pappi seisoo selin tuuleen ja kuuntelee myrskyn saamaa. Se saarnaa
hänelle, luopiolle, joka on hyljännyt kirkon opin... Hänen rintansa
täyttää syvä rauha. Hän on valmistunut tuomiolle, jos se on hänen
Herransa tahto. Vain yksi suuri intohimo asuu hänen rinnassaan:
ristiinnaulittu Jeesus Kristus! Mitään muuta intohimoa hän ei tunne
eikä tunnusta. Kaikki muu on pahasta... perkeleestä. Lihan himo,
silmäin pyyntö ja elämän koreus... Ikkunaverhotkin — Belsebuubin
pöksyt! Se oli niitten nimi. Hän, pappi, ei sitäkään komeutta enää
käyttänyt. Alastomat, alastomat olivat hänen pappilansa ikkunat.
Mitä varten kaihtia Jumalan päivää tai peljätä pimeää yötä? Molemmat
katselkoot hänen ikkunoistaan sisään... päivä, ihmissielun ilo ja
ikuisen päivän vertauskuva... yö, toivottoman iankaikkisuuden sysimusta
symbooli! Molemmat hän tahtoi nähdä huoneestaankin ... kaihtimien
estämättä ..

Porot ovat heittäytyneet maata. Ne ovat painautuneet niin matalalle
kuin suinkin mahdollista. Siten ei myrskyn raivo niihin niin pahasti
pysty. Pahta-Oula kyyhöttää lumessa ahkionsa suojassa; hän on kääntänyt
sen kyljelleen. Mutta pappi seisoo suorana kuin metsän puu. Myrsky
piiskaa hänen peskinsä helmuksia ja liehuttaa luhkan [huppukaulus]
laitaa kuin hätämerkkiä... Pelastus, pelastus! Päästäänkö koskaan
Nierivuoman lämpöiseen pirttiin ..?

Yht'äkkiä Oula säpsähtää. Mitä se oli? Mikä ääni se oli? Hänen
korviinsa kantautui virren veisuu. Tuuli tyrehdyttää sen toisinaan,
mutta sittenkin se kajahtaa voimakkaana myrskyn pauhinasta huolimatta.

    — Jo aivan Läsnä aika on,
    kosk' Kristus kunniassansa
    pitävä meille tuomion
    on tänne tultuansa...

Pappi seisoo suorana kuin metsän puu, selin tuuleen, ja veisaa täysin
rinnoin. Hänen kasvoillaan asuu kirkastuksen hohde. Hän on valmis
kuolemaan, jos hänen Herransa niin on hyväksi nähnyt; hän ei pelkää.
Neljän tuulen lakkeineen ja karvaisine koivikkaineen hän muistuttaa
intiaanipäälliköstä, joka laulaa omaa kuolinlauluaan. Hän on valmis
tuomiolle.

Vihuri hyökkää virrensävelen kimppuun. Se pieksää sen piiskallaan
pieniksi palasiksi melkein papin suun edessä. Mutta siitä huolimatta
kantautuu Pahta-Oulan korvaan yksityisten lauseitten kappaleita.
Tuuli ulvoo entistä ilkeämmin. Tuntuu, kuin olisivat myrskyn henget
vain riehaantuneet papin veisuusta. Se oli niiden mielestä kuin
taisteluvaatimus: — Intohimo intohimoa vastaan!

Pappi seisoo suorana kuin metsän puu ja veisaa. Hän on suuremmoinen
nähdä. Hän tuntee, että nyt käydään taistelua elämästä ja kuolemasta...
hengen voimalla. Nuo tuossa ympärillä... nuo riehuvat kummitukset
luulevat, että hän pelkää. Pelko—? Mitä se oli? Se kuului tuonne
alhaalle... tuonne, missä ihmisraukka lyyhistyi maahan luonnon voimien
edessä... niinkuin Pahta-Oula, joka kyyhöttää ahkionsa suojassa. Siellä
painoivat vielä vaa'assa sellaiset seikat kuin koti, vaimo ja lapset.
Mutta täällä... täällä ylhäällä, missä myrskytuuli pieksi kasvoja, tuli
kysymykseen vain usko, horjumaton, kallionluja usko. Se vetosi toiseen
maailmaan, — maailmaan, joka oli iankaikkinen. Se usko oli valmis
muuttamaan tämän myrskyn myllertämän aavanseljän viimeisen tuomion
silmänkantamattomaksi siljoksi ja kutsumaan Kristuksen alas taivaastaan
viimeistä sanaa sanomaan...

    — O, Jeesus Kristus, joudu jo!
    Viimeinen päivä tulkoon!
    Jo uskovilles apu tuo,
    niinkuin sa tahdot, olkoon!...

Pahta-Oulan valtaa kumma avuttomuus. Hän on kuin pikkuinen, turvaton
lapsi, joka haluaa hakea suojaa vahvempansa luota. Sitäpaitsi hän on
tehnyt paljon syntiä. Monta poroa hän on elämänsä aikana varastanut.
Jos nyt tuli kuolema, hän kyllä tiesi, mihin hän joutuisi.

Hän purskahtaa itkuun. Voi, hyvä Jumala! Näinkö tuli loppu kurjalle
syntiselle? Parempi olisi ollut jäädä Syväänjärveen, aamulliseen
lähtöpaikkaan. Mutta kuka osasi aavistaa tällaista luojan ilmaa?

»Oulaah!» huutaa myrskytuuli. Se on kuin paholainen, joka parkaisee
ilosta, kun on hyvän saaliin saanut. Pahta-Oula parahtaa:

— Ristus, Jumalan poika!

Pappi on lopettanut laulunsa. Hänen sydämensä täyttää valtava riemu.
Hän on saanut voiton, suuren voiton: hän on varma uskostaan. Se on
oikea, se on ainoa autuaaksitekevä. Sen turvissa ei tarvinnut peljätä
kuolemaa.

Pahta-Oula on kömpinyt pystyyn. Hän tarttuu pappia kaulaan.

— Anteeksi... pappi... todista anteeksi! Minä teen parannuksen... ihan
tässä paikassa! En tahdo katumattomana kuolla!

— Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Jeesuksen nimessä ja veressä
kaikki synnit anteeksi!

Aukesiko taivas, vai miksi näytti Pahta-Oulasta siltä, kuin olisi
lumimyrskyn halki kuumottanut kuin pitkä, avattu tie, jonka päässä tuli
ystävällisesti tuikki vastaan. Se oli kuin Nierivuoman pirtin ikkuna,
valoisa ja kirkas. Oula tunsi äkkiä saaneensa uudet voimat. Hän tempasi
poroa hihnasta ja lausui:

— Eteenpäin Jumalan nimeen!

— Jumalan nimeen, kertaa pappi. — Nyt ajat sinä, Oula, edellä.

Hiljalleen, vaivaloisesti jatkuu taival. Myrskyn voima ei ole yhtään
hellittänyt. Se on vain päinvastoin yltynyt äärimmilleen. On kuin
aikoisivat pimeyden voimat tehdä viimeisen rynnäkkönsä näitä kahta
miestä vastaan, jotka eivät pelkää kuolemaa.

Porot eivät jaksa vetää kuin muutamia satoja metrejä kerrallaan.
Sitten ne pysähtyvät. Lunta on karttunut hirvittävän vahvasti. Pappi
ja Pahta-Oula yrittävät kahloa, mutta monta askelta he eivät pääse,
ennenkuin hengästyksissään heittäytyvät ahkioihin. Siinä he makaavat
kalpeina kuin kuolleet, odottaen, että porot taas jaksaisivat lähteä
Rikkeelle.

— Ristus, auta! huokaa Pahta-Oula. Hänestä on tilanne toivoton.

Mutta pappi kehoittaa eteenpäin. Hänet on vallannut suuri ja väkevä
usko. Voimattomuudestaan huolimatta asustaa hänen sydämensä pohjalla
vakuutus, että Jumala pelastaa heidät. Hän muistaa Joosuaa. Tämä
komensi kerran aurinkoa ja kuuta ja ne tottelivat. Miksei hän voinut
komentaa tätä lumimyrskyä samalla tavalla.

— Eteenpäin... eteenpäin! Läpi myrskyn pauhinan eteenpäin...! Nöyrä
sää, nöyrry! Taivas, näytä tietä...! Eteenpäin, eteenpäin!

— Ristus, auta! höpisee Pahta-Oula itsekseen hopittaessaan poroaan
menemään.

       *       *       *       *       *

He ovat tarponeet kuusi pitkää tuntia. Ne ovat olleet heidän mielestään
kuin iäisyys. Kirvelevin silmin he ovat koettaneet puhkaista pimeyttä,
joka myrskyn lisäksi oli astunut heidän tielleen. Mutta ei vain näy
valoa, ei tuikahda ystävällistä tulta.

Yht'äkkiä rupeaa papin poron sarvien välistä loistamaan kirkas,
tuikkiva piste. Se on kuin sarveen kiinnitetty jalokivi, joka siinä
säteilee. Onko se taivaan merkki... merkki siitä, että Jumala on
varustanut hänen poronsa yliluonnollisilla voimilla, jotta se jaksaisi
perille...?

Samassa papille selviää. Se oli tähti, joka loisti edestäpäin.
Taivaanranta oli siis sielläpäin selvä. Se oli merkki siitä, että
lumimyrsky menisi kohta ohi.

Hänet valtaa suunnaton riemu. Hän kääntyy perässäajavan Oulan puoleen
ja viittaa eteenpäin.

— Oula, katso tuonne!

Jo on Oulakin huomannut kiiluvaisen taivaanrannalla. Hän huudahtaa:

— Pyry lakkaa! Me pelastumme!

— Me pelastumme, kertaa pappi syvän liikutuksen vallassa.

Rohkaistuneina tarpovat he eteenpäin. Tuikkiva tähti antaa heille
yliluonnolliset voimat. Nyt ei ollut hätää. Nyt jaksettaisiin
perille... jollei muuten niin kontaten.

Oula asettuu taas edessäajajaksi. Hän alkaa tunnustella maisemia
ympärillään. Taivaanrantaa vasten kuumotti valkea tunturinselkä.
Nieritunturi! Parin tunnin ponnistelun perästä he olisivat perillä.

       *       *       *       *       *

Kun pappi ja Oula pari tuntia myöhemmin kiipeävät Nierijärven
rantatörmää ylös, on jo yö. Talo nukkuu. Mutta siitä huolimatta haluaa
pappi pitää iltarukouksen. Hän on kalpea ja lopen uupunut, mutta
sydämen pohjalla pulpahtelee ilo.

Hän on pelastanut sielunsa toistamiseen ja vetänyt muassaan vielä
Pahta-Oulankin.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tunturin tuolla puolen : Kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.