Title: Mahatma Gandhi
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mahatma Gandhi" ***


MAHATMA GANDHI

Kirj.

Romain Rolland


Suomennos



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.



   Kunnian ja orjuuden, yksipäiväisten valtakuntien
   ja ikuisten ajatusten maalle, kansalle, joka
   uhmaa aikaa,
      Ylösnousseelle Intialle.

   Sen oman Messiaan tuomion vuosipäivänä
                (maaliskuun 18 p:nä 1922).



Tutkielmani alussa kohdistan sydämelliset kiitokseni uskolliselle
työtoverilleni, sisarelleni ja ystävälleni Kalidâs Nâg'ille, jonka
laajat tiedot ja väsymätön myötämielisyys ovat opastaneet askeleitani
hindulaisen ajattelun viidakoissa.

Samaten kiitän madrasilaista kustantajaa _S. Ganesan'ia_, joka on
käytettäväkseni luovuttanut suuren joukon julkaisujaan.



SUURI SIELU MAHATMA...[1]

Maailmankaikkeuden olemukseen sulautunut ihminen.



I


Tummat, rauhalliset silmät. Pieni, heikko mies, kasvot laihat, korvat
suuret, ulkonevat. Päässä valkea myssy, verhona valkea, karhea kangas,
jalat paljaat. Elää riisistä ja hedelmistä, juo vain vettä, makaa
lattialla, nukkuu vähän, tekee työtä lakkaamatta.

Hänen ulkomuodossaan ei ole mitään eriskummallista. Alussa herättää
hänessä huomiota vain _suuren kärsivällisyyden ja suuren rakkauden
ilme_. Pearson, joka näkee hänet v. 1913 Etelä-Afrikassa, johtuu
muistamaan Fransiskus Assisilaista. Hän on yksinkertainen kuin
lapsi, [2] lempeä ja kohtelias, yksinpä vastustajilleenkin, [3]
ehdottoman rehellinen. [4] Hän arvostelee itseään nöyrästi, on siinä
määrin tunnontarkka, että tuntuu kuin epäilevän ja sanovan: »Olen
erehtynyt»; ei peitä koskaan erehdyksiään, ei käytä kompromissia
eikä diplomatiaa, karttaa liioiteltua kaunopuheisuutta, ei ainakaan
ajattele sitä; [5] hän inhosi kansan mielenosoituksia, joita hänen
henkilönsä oli aiheuttanut ja joissa hänen heikot jäsenensä olivat
joskus ruhjoutumisen vaarassa, jollei hänen ystävänsä Maulana Šaukat
Ali olisi vankalla ruumiillaan ollut suojamuurina hänelle — _hän oli
sanan täydessä merkityksessä sairas väkijoukon häntä ihaillessa_; [6]
pohjimmaltaan hän epäilee ja inhoaa hillitöntä rahvasta, hän tuntee
olonsa mukavaksi vain vähemmistössä ja itsensä onnelliseksi vain
yksinäisyydessä, kuunnellessaan omantunnon hiljaista pientä ääntä, joka
käskee ja säätää... [7]

Tässä siis mies, joka on nostattanut kapinaan kolmesataa miljoonaa
ihmistä, järkyttänyt Brittein valtakuntaa ja tuonut ihmispolitiikan
huomioon mahtavimman kansainliikkeen, mikä liki kahdentuhannen vuoden
aikana on kuohuttanut maailmaa.

       *       *       *       *       *

Hänen oikea nimensä on _Mohandas Karamchand Gandhi_. Hän syntyi
Luoteis-Intiassa, pienessä, puolittain itsenäisessä Porbandar
nimisessä valtiossa sen samannimisessä pääkaupungissa eli »Valkeassa
kaupungissa» Oman-lahden rannalla lokakuun 2 p:nä 1869. Hänen
heimonsa oli tulista, levotonta rotua, vielä äsken kansalaissotien
kiihoittamaa. Käytännöllistä rotua, jolla oli liikevaistoa ja joka kävi
kukoistavaa kauppaa Arapianmerellä Adenista Zanzibariin saakka. Sekä
hänen isoisänsä että isänsä olivat molemmat olleet pääministereitä,
mutta molemmat olivat riippumattomuutensa takia joutuneet epäsuosioon
ja saaneet paeta, koska heidän henkeänsä uhattiin. Hän oli peräisin
rikkaasta, henkevästä, sivistyneestä ympäristöstä, mutta ei ylimmästä
kastista. Hänen vanhempansa kuuluivat hindulaisuuden Jain-koulukuntaan,
jonka suurimpia periaatteita on _ahimsâ_. [8] Tämän aatteen hän tuli
sittemmin voitokkaasti todistamaan maailmalle.

Džainalaisten mielestä kykenee rakkaus enemmän kuin järki
viemään Jumalan luo. Mahatman isä ei antanut yhtään arvoa
rahalle ja jätti sitä vähän omilleen, tuhlattuaan melkein kaiken
hyväntekeväisyystarkoituksiin. Äiti, ankarasti uskonnollinen, oli
hindulainen Pyhä Elisabet, joka paastosi, antoi almuja ja valvoi
sairaiden luona. Perheessä luettiin säännöllisesti Râmâyanaa. Pojan
ensimmäinen kasvatus oli uskottu eräälle bramaanille, joka pani hänet
kertaamaan Višnun lukuja. [9] Mutta myöhemmin hän valitti sitä,
ettei hän ollut koskaan oikein hyvin oppinut sanskriittia: siinä
yksi syy hänen salaiseen vihaansa englantilaista kasvatusta kohtaan,
jonka takia häneltä jäi löytämättä oman kielensä aarteet. Hän tuntee
kyllä erinomaisesti hindujen pyhät käsikirjoitukset, mutta Vedoja ja
Upanišadeja hän lukee vain käännöksinä. [10]

Jo koulussa ollessaan hän oli elänyt vakavan uskonnollisen murroksen.
Kapinoiden epäjumalista ja turmeltunutta hindulaisuutta vastaan hän oli
— tai luuli olevansa — vähän aikaa jumalankieltäjä. Tovereinensa hän
meni jumalattomuudessaan niin pitkälle, että söi salaa lihaa (hirvein
pyhänhäväistys mihin hindu voi tehdä itsensä syylliseksi!) Hän oli
sitten vähällä kuolla sen aiheuttamasta kauhusta ja inhosta. [11]

Mentyään jo lapsena naimisiin [12] hän lähti yhdeksäntoistavuotiaana
Englantiin Lontoon yliopistoon ja oikeuskouluun täydentämään
opintojaan. Äiti ei suostunut hänen lähtöönsä ennenkuin oli häneltä
ottanut kolme džainilaista lupausta, jotka velvoittivat pidättäytymään
viinistä, lihasta ja sukupuoliyhteydestä.

Hän saapui Lontooseen syyskuussa 1888. Ensimmäisten epävarmuutta
ja pettymystä merkinneiden kuukausien jälkeen — hän oli tuhlannut
lapsellisesti paljon aikaa ja rahaa tullakseen, kuten hän sanoo,
englantilaiseksi herrasmieheksi, — hän pakotti itsensä täsmälliseen
elämään ja ankaraan työhön. Ystävät opettivat häntä tutustumaan
raamattuun, mutta aika ei ollut vielä tullut sen tajuamiseen.
Ensimmäiset kirjat häntä väsyttivät, eikä hän joutunut 2.
Mooseksenkirjaa edemmäksi. Sitävastoin hän juuri Lontoossa keksi
Bhagavad Gitan kauneuden. Hän juopui siitä. Se oli valo, jota pieni
maanpakolaishindu tarvitsi. Se antoi hänelle takaisin uskon. Hän tunsi
taaskin pelastuksen olevan hänelle mahdollisen vain hindujen uskonnon
kautta.»[13]

Hän palasi Intiaan 1891. Surullinen paluu. Hänen äitinsä oli juuri
kuollut, ja uutinen oli häneltä salattu. Hänestä tuli asianajaja
Bombayn ylioikeuteen. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli kieltävä tämän
toimensa, jonka hän tuomitsi epämoraaliseksi. Jopa hän tätä tointa
hoitaessaan pidätti itselleen oikeuden olla jatkamatta asiaa, jos
hänestä siinä ilmeni vääryyttä.

Jo tähän aikaan eräät suuret intialaiset luonteet herättivät hänessä
aavistuksia hänen omasta tulevasta kutsumuksestaan: Bombayn »kruunuton
kuningas» parsi Dadabhai sekä professori Gokhale, jotka molemmatkin
hehkuivat uskonnollista rakkautta Intian maahan ja kansaan. Gokhale,
isänmaansa parhaita valtiomiehiä ja intialaisen kasvatuksen ensimmäisiä
parantajia; Dadabhai, intialaisen kansallisuusaatteen perustaja
(Gandhin todistuksen mukaan);[14] molemmat samalla myös viisauden
ja lempeyden mestareita. Dadabhai kiinnittäessään huomionsa Gandhin
nuorekkaaseen intomieleen antoi hänelle 1892 ensimmäisen käytännöllisen
_Ahimsâ_ -opetuksen julkisessa elämässä. Se on sankarillisen ihmisen
passiivisuutta jos voi näitä kahta sanaa yhdistää, sielun intohimoista
pyrkimystä vastustamaan pahaa ei pahalla, vaan rakkaudella. Me palaamme
tähän taikavoi- maiseen asiaan, joka on Intian antama ylevä sanoma
muulle maailmalle.

Vuonna 1893 alkaa Gandhin intialaistoiminta. Se jakautuu kahteen
ajanjaksoon. Vuosina 1893-1914 hänellä on vaikutuskenttänä
Etelä-Afrikka. Vuodesta 1914 hän on toiminut Intiassa.

Se seikka, että tällä kaksikymmenvuotisella toiminnalla
Etelä-Afrikassa ei ole ollut enempää kaikupohjaa Europassa, todistaa
meidän poliitikkojemme, historioitsijaimme, ajattelijoidemme ja
uskonnonmiestemme uskomattoman ahdasta näkökulmaa; sillä se on sielun
sankariutta, joka on vailla vertojaan meidän aikoinamme, ei ainoastaan
voimansa ja uhrautumisensa kestävyyden, vaan lopullisen voittonsakin
puolesta.

Vuosina 1890—91 asusti Etelä-Afrikassa, etupäässä Natalissa, 150.000
intialaista. Tämän vieraan kansan tulo herätti sikäläisissä valkoisissa
kansanaineksissa muukalaisvihan, jota hallitus kävi kannattamaan
maanpakotoimenpiteilläkin. Se tahtoi kieltää aasialaisten maahanmuuton
ja pakottaa niitä lähtemään pois, jotka jo olivat tänne vakituisesti
asettuneet. Järjestelmällinen vaino teki näiden elämän sietämättömäksi:
rasittavat verot, nöyryyttävät poliisitoimenpiteet, julkiset
häväistykset ja piankin omavaltaiset rankaisut, ryöstöt, hävitykset —
mikä kaikki tapahtui valkean sivistyksen lipun alla.

Vuonna 1893 Gandhi saapui Etelä-Afrikaan, kutsuttuna Pretoriaan ajamaan
erästä tärkeää asiaa. Hän oli täysin tietämätön intialaisten asemasta
Afrikassa. Heti ensimmäisillä askeleillaan Matalissa, mutta etenkin
hollantilaisessa Transvaalissa, hän teki kauheita havaintoja. Tämä
ylhäissäätyinen hindu, jota aina oli kohdeltu hyvin Englannissa ja
joka aikaisemmin oli pitänyt eurooppalaisia ystävinään, joutui mitä
karkeimpien solvauksien alaiseksi: hänet ajettiin ulos hotelleista,
junista, häntä herjattiin, lyötiin korvalle, potkittiin. Hän olisi
palannut heti Intiaan, ellei häntä olisi kiinnittänyt asiakkaihinsa
kokovuotinen sitoumus. Näiden kahdentoista kuukauden aikana hän oppi
hallitsemaan itseään. Mutta kun hän määräajan kuluttua kiirehti
palaamaan takaisin, sai hän tietää, että hallitus valmisteli
lakiehdotusta, joka riistäisi intialaisilta heidän viimeisenkin
turvansa. Afrikan intialaisilla ei ollut voimaa eikä tahtoa taistella,
järjestymättömiä ja demoralisoituja kun olivat. He tarvitsivat
johtajaa, sielua. Gandhi uhrautui. Hän jäi.

Silloin saa alkunsa omantunnon jatkuva taistelu valtion voimaa ja
raakoja joukkoja vastaan. Toimien vielä tähän aikaan asianajajana
hän aloitti taistelun osoittamalla juriidisesti laittomaksi
asiakirjan, jolla aasialaiset suljettiin pois Afrikasta; ja
huolimatta mitä myrkyllisimmästä vastustuksesta hän sai asiansa
puolelle kirjaimellisesti, joskaan ei käytännössä, Matalin ja Lontoon
yleisen mielipiteen. Hän hankkii allekirjoituksia suunnattoman
suuriin anomuksiin, saa pystyyn Matalin intialaisen Kongressin,
muodostaa intialaisen kasvatuksen yhdistyksen; vähän myöhemmin hän
perustaa lehden _Indian Opinion_, jota julaistiin paitsi englanniksi
myös kolmella intialaisella kielellä. Haluten edelleen varmistaa
kansalaisilleen siedettävän aseman Afrikassa, voidakseen paremmin
heitä puolustaa, hän teki itsensä samanarvoiseksi heidän kanssaan.
Hänellä oli Johannesburgissa tuottava asiakasjoukko;[15] hän jätti sen
vihkiytyäkseen köyhyyteen, kuten Fransiskus Assisilainen. Kurjien ja
vainottujen intialaisten kanssa hän elää yhteistä elämää, hän kärsii
koettelemuksissa heidän kanssaan ja pyhittää heidät: määrää heille
»pois vastarinta» -lain. Hän perustaa v. 1904 Phoenixissä, lähellä
Durbania, maanviljelyssiirtolan ihailemansa Tolstoin suunnitelmien
mukaan. [16] Hän kerää sinne intialaisia, hankkii heille maita ja
taivuttaa heidät juhlalliseen köyhyyden lupaukseen. Hän itse ottaa
osakseen mitä orjallisimmat tehtävät. Vuosikausia kestää tämä hiljainen
kansa siellä vastarinnassaan hallitusta vastaan. Se on vetäytynyt
pois kaupungeista; maan teollisuuselämä onkin senvuoksi lamaantunut.
Se on uskonnollista lahkoilua, jota vastaan kaikkinainen väkivalta
murskautuu, kuten keisarillisen Rooman valtiomahti ensimmäisten
kristittyjen yhteistahtoa vastaan. Mutta hyvin harva kristitty olisi
anteeksiantamus- ja rakkausopissaan mennyt niin pitkälle, että
Gandhin tavoin olisi tullut uhattujen vainoojiensa avuksi. Joka kerta
kun Etelä-Afrikan valtiota uhkasivat ankarat vaarat, uhrasi Gandhi
intialaisten puolueettomuuden yleiselle hyödylle ja tarjosi heti
apuaan. V. 1899, buurisodan aikaan, hän muodosti intialaisen Punaisen
Ristin, jota kaksi kertaa päiväkäskyssä kiitettiin taisteluissa
osoitetun rohkeuden vuoksi. V. 1904 puhkesi rutto Johannesburgissa:
Gandhi järjesti sairaalan; v. 1906 alkuasukkaat Natalissa nousivat
kapinaan: Gandhi otti osaa sotaan paariosaston johtajana, ja Natalin
hallitus kiitti häntä siitä julkisesti.

Hänen ritarilliset palveluksensa eivät hillinneet muukalaisvihan
raivoa. Useat kerrat[17] heitettynä vankilaan — (kerrankin juuri
saatuaan julkiset kiitokset Natalin-sodan yhteydessä) — tuomittuna
tyrmään ja pakkotöihin, raivoisan kansanjoukon pieksämänä[18],
kerran heitettynä kuolemaan, Gandhi tunsi kaikki kärsimykset ja
kaikki nöyryytykset. Ei mikään horjuttanut hänen uskoaan. Se kasvoi
koettelemuksesta. V. 1908 hän kirjoitti vastaukseksi Etelä-Afrikan
väkivaltasuunnalle kuuluisan pikku kirjansa: _Hind Swarâj_ (Intian
homerulen), sankarillisen rakkauden evankeliumin.[19]

Taistelu kesti kaksikymmentä vuotta ja saavutti katkeruuden huipun
vuosina 1907—1914. Etelä-Afrikan hallitus oli äkillisesti julkaissut
uuden aasialaisia koskevan lain, huolimatta Englannin valistuneitten
piirien vastustuksesta. Silloin Gandhi järjesti »pois vastarinta»
-liikkeen koko sen laajuudessa. Syyskuussa v. 1906 Johannesburgissa
kokoontuneet intialaiset vannoivat juhlallisesti »Passiivisen
vastarinnan» valan. Kaikki aasialaiset, mitä heimoa, kastia, uskontoa
olivatkin, rikkaat sekä köyhät, liittyivät yhteiseen kieltäymykseen;
myöskin Afrikan kiinalaiset yhtyivät läheisesti intialaisiin. Heitä
vangittiin tuhansittain; kyllin suurten vankilain puutteessa heitä
suljettiin kaivoksiin. Mutta vankeus näytti heitä vain houkuttelevan.
Kenraali Smuts, joka heitä vainosi, nimitti heitä »omaatuntoaan
seuraaviksi lainrikkojiksi». Gandhi vangittiin kolme kertaa.[20] Oli
kuolleita ja marttyyrejä. Liike kasvoi. V. 1913 se levisi Transvaalista
Nataliin. Hirvittävät lakot, intohimoiset kokoukset, intialaisten
joukkomarssi läpi Transvaalin, kaikki ne kiihoittivat äärimmilleen
yleisen mielipiteen sekä Afrikassa että Aasiassa. Suuttumus voitti
Intian, ja varakuningas lordi Harding ryhtyi itse Madrasissa
julistamaan sovintoa.

_Suuren sielun_ kesyttämätön sitkeys ja lumous tekivät vaikutuksensa;
voima polvistui sankarillisen lempeyden edessä.[21] Hindujen asian
kaikkein kiihkein vastustaja, kenraali Smuts, joka v. 1909 julisti,
ettei hän koskaan pyyhkisi riidanalaisesta laista erästä hinduille
loukkaavaa kohtaa, tunnusti viisi vuotta myöhemmin olevansa onnellinen
saadessaan sen poistaa.[22]

Eräs valtakunnan komissioni teki vaikeutta Gandhille melkein kaikissa
kohdin. V. 1914 eräs säädös peruutti intialaisilta kolmen punnan
veron ja myönsi oleskeluvapauden Natalissa kaikille hinduille, jotka
halusivat jäädä sinne vapaiksi työmiehiksi. Kahdenkymmenen vuoden
uhrauksien jälkeen »Pois vastarinta» oli voittanut.

       *       *       *       *       *

Gandhi palasi Intiaan nauttien johtajan arvovaltaa. Kansallisen
riippumattomuuden liike oli siellä ollut kasvamassa jo vuosisadan
alusta saakka. Kolmekymmentä vuotta sitä ennen eräät sivistyneet
englantilaiset A. O. Hume ja Sir William Wedderburn (vapaamielisiä
poliitikkoja) olivat perustaneet Intian Kansallis-Kongressin, jota
he kauan säilyttivät luonteeltaan lojaalisena, koettaen sovittaa
Intian etuja yhteen englantilaisten ylivallan kanssa. Japanin
Venäjästä saama voitto herätti Aasiassa rotuylpeyden tunteen, ja lordi
Curzonin yllytykset loukkasivat Intian isänmaanystäviä. Kongressin
keskuudessa muodostui äärimmäisyyspuolue, jonka taistelukiihko saavutti
vastakaikua maassa. Vanha perustuslaillinen puolue pysyi kuitenkin
maailmansotaan saakka J. K. Gokhalen vaikutuksesta rehellisesti
isänmaallisena, mutta samalla uskollisena Englannille; ja kansallinen
tunne, joka tästälähin elähdytti Intian edustajain kokousta, johti
heidät vaatimaan itsehallintoa (Svarâj), mistä käsitteeestä ei
ollut siihen saakka päästy yksimielisyyteen. Toiset mukautuivat
yhteistyöhön englantilaisten kanssa, toiset halusivat karkoittaa
Intiasta eurooppalaiset; toiset tahtoivat ottaa mallia Kanadasta ja
Etelä-Afrikasta, toiset Japanista. Gandhi antoi ratkaisunsa, mikä oli
vähemmän poliittinen kuin uskonnollinen ja pohjaltaan perinpohjaisempi
kuin mitkään muut (Hind Swarâj). Häneltä puuttui, mitä tulee sen
sovittamiseen käytännöllisiin tosiasioihin, ympäristönsä täsmällistä
tuntemista; sillä vaikkakin hänellä pitkänä oleskeluaikanansa
Etelä-Afrikassa oli ollut hyödyllistä kokemusta hindujen sielunelämästä
ja ahimsân vastustamattomasta aseesta, oli hän ollut kaksikymmentä
kolme vuotta kaukana maastaan. Hän malttoi mielensä ja tyytyi tekemään
huomioita.[23]

Hän oli vielä niin kaukana vallankumousajatuksesta valtakuntaa vastaan,
että hän maailmansodan puhjetessa v. 1914 lähti Englantiin siellä
värvätäkseen ambulanssijoukon. »Hän uskoi rehellisesti (kirjoitti
hän v. 1921) olevansa valtakunnan kansalainen.» Hän mainitsi sen v.
1920 monta kertaa kirjeissään _kaikille Intian englantilaisille_:
»Rakkaat ystävät, ei kukaan englantilainen ole enemmän kuin minä
pyrkinyt edistämään valtakunnan yhteyttä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden
julkisen toimintani aikana. Olen neljä kertaa asettanut elämäni vaaraan
Englannin takia. ... Vuoteen 1919 saakka olen puhunut yhteistyöstä
vilpittömällä vakaumuksella...»

Hän ei ollut ainoa. Koko Intia oli v. 1914 joutunut »oikeussodan»
ulkokullatun ihanteellisuuden lumoihin. Yllyttääkseen sitä apuun oli
Englannin hallitus välkytellyt sille suuria tulevaisuudenlupauksia.
Hartaasti toivottu homerule esitettiin yhtenä sellaisena. Elokuussa v.
1917 Intian asiain älykäs valtiosihteeri E.S. Montagu lupasi Intialle
vastuunalaisen hallituksen; Intian kanssa käytiin neuvotteluihin, ja
heinäkuussa v. 1918 varakuningas lordi Chelmsford allekirjoitti yhdessä
Montagun kanssa julkisen esityksen perustuslain parantamiseksi.

Entente-armeijain vaara oli suuri vuoden 1918 ensimmäisinä kuukausina.
Lloyd George oli huhtikuun 2 p:nä ulottanut asevelvolliskutsunnan
Intiaankin, ja sotakonferenssi, joka kokoontui Delhissä saman
kuun lopussa, julisti Intian riippumattomuuden olevan läheisen
ajankysymyksen. Intia vastasi lähettämällä sotajoukkoja, ja Gandhi
tarjosi vielä kerran Englannille lojaalista avustustaan. Intia varusti
sotaan 950.000 miestä; se teki äärettömiä aineellisia uhrauksia. Ja se
odotti luottamuksella uskollisuutensa palkitsemista.

Herääminen oli kauhea. Vuoden loppupuolella vaara oli ohi, mutta
unohdettu oli myöskin muisto tehdyistä palveluksista. Kun aselepo
oli päätetty, ei hallitus enää vaivautunut näyttelemään hyvän
kaitselmuksen osaa. Kaukana siitä, että olisi suonut uusia vapauksia
Intialle, se lakkautti entisetkin. Eräät uudet lait, »Rowlatt»-lait,
jotka esitettiin Delhin keisarillisessa lakiasäätävässä neuvottelussa
helmikuussa 1919, sisälsivät loukkaavaa epäluuloa tätä maata kohtaan,
joka oli juuri antanut niin monta uskollisuuden osoitusta. Ne
vakiinnuttivat Intian puolustuskin sodanaikaiset säädökset, palauttaen
salaisen poliisin, ennakkosensuurin, — kaikki nämä todellisen
piiritystilan hirmuvaltaiset toimenpiteet.

Petetty Intia hätkähti harmista. Kapina alkoi.[24] Gandhi järjesti sen.

Hän oli lujentanut asemansa edellisinä vuosina yhteiskunnallisilla
parannuksilla, pyrkien parantamaan etenkin maanviljelystyöläisten
olosuhteita. Ja kenenkään huomaamatta hän oli eräissä v. 1918
sattuneissa maanviljelysmellakoissa voitollisesti kokeillut hirveällä
aseellaan, jota hän pian tuli käyttämään kansallisissa taisteluissa:
tuolla intohimoisella »pois vastarinta»-opilla, joka oli hänestä
lähtöisin ja jota myöhemmin tarkastelemme hänen sille antamalla nimellä
_Satyâgraha_.

Mutta hän oli pysynyt vuoteen 1919 saakka ikäänkuin syrjässä
intialaisesta kansallisliikkeestä, jonka edistyneimmät jäsenet rouva
Annie Borantin v. 1916 yhdistäminä tunnustivat nyt johtajakseen suuren
intialaisen Lokamanya Bal Gangadhar Tilakin. Tämä oli harvinaisen
tarmokas mies, jossa yhdistyi sitkeäksi rautakimpuksi loistava järki,
teräksinen tahdon voima ja ylhäinen luonne; jolla oli laajemmat
aivot kuin Gandhilla ja vankemmasti vanhan aasialaisen sivistyksen
ravitsemat; tiedemies, matemaatikko, oppinut; mies, joka oli uhrannut
kaikki nerokkaat pyrkimykset isänmaansa palvelukseen ja oli Gandhin
tavoin vapaa kaikesta henkilökohtaisesta kunnianhimosta; joka odotti
vain asiansa voittoa vetäytyäkseen näyttämöltä ja ryhtyäkseen uudestaan
tieteelliseen työhönsä. Niin kauan kuin hän eli, pysyi hän Intian
tunnustettuna johtajana. Mitä olisi tapahtunutkaan elokuussa 1920,
ellei ennenaikainen kuolema olisi häntä kohdannut? Gandhi, joka taipui
hänen neronsa johdettavaksi, noudatti aivan toisenlaisia poliittisia
toimintatapoja, ja epäilemättä hän olisi säilyttänyt, jos Tilak olisi
elänyt, vain jonkinlaisen uskonnollisen johdon liikkeessä. Millainen
olisikaan ollut Intian kansojen innostus tämän kaksinkertaisen johdon
alla! Ei mikään olisi voinut sitä vastustaa, sillä Tilak oli toiminnan
mestari, kuten Gandhi sisäisten voimien hallitsija. Kohtalo oli
kuitenkin määrännyt toisin: ehkä vahingoksi Intialle ja Gandhille
itselleen. Vähemmistön, siveellisen valiojoukon johtajan osa olisi
paremmin vastannut hänen luonnettaan ja salaista mielitekoaan. Hän
olisi jättänyt Tilakille mielellään enemmistön johdon. Hänellä ei ole
koskaan ollut uskoa enemmistöön, kuten Tilakilla oli. Tämä toiminnan
matemaatikko uskoi massoihin. Hän oli synnynnäinen demokraatti. Hän
oli myöskin täydellä todella poliitikko eikä sellaisena välittänyt
uskonnon vaatimuksista. Hän sanoi: »politiikka ei ollut _sadhuja_
(pyhiä, hurskaita miehiä) varten». Tämä tiedemies olisi uhrannut,
niin hän itse väitti, yksinpä totuudenkin maansa vapauden hyväksi. Ja
tämä rehellinen kunnon mies, jonka elämä oli tahrattoman puhdas, ei
epäillyt sanoa, että politiikassa kaikki on luvallista. Voi ajatella,
että tällaisen luonteen ja Moskovan diktaattorin luonteen välillä
olisi ajatustenvaihto ollut mahdollinen. Mutta Gandhin ajatus on
siinä kohdassa muuttumaton.[25] Vaikkakin Tilakin ja Gandhin väliset
keskustelut todistivat heidän henkilökohtaisesti syvästi kunnioittavan
toisiaan, vahvistivat ne vain heidän menetelmiensä vastakkaisuuden, —
toisin sanoen, rehellisinä miehinä he kumpikin toiminnassaan seurasivat
tarkkaan ajatuksen viitoittamia teitä — heidän henkilöllisyyksiään
ohjaavien imperatiivien vastakkaisuuden. Gandhi lausuu Tilakille
suoraan, että velvoitettuna valitsemaan hän uhraisi mieluummin vapauden
kuin totuuden. Ja vaikka hänellä onkin uskonnollista rakkautta maataan
kohtaan, asettaa hän uskontonsa vielä korkeammalle kuin maansa.

»Olen avioliitossa Intian kanssa, olen sille velkaa kaiken. Minä uskon,
että sillä on kutsumuksensa. Ellei, olisi tämä minulle koettelemuksen
hetki, ja toivon, että sittenkin pysyisin horjumatonna. Minun
uskonnollani ei ole maantieteellisiä rajoja. Jos uskoni on elävä,
voittaa se rakkauteni Intiaankin.»[26]

Suuria sanoja, jotka antavat inhimillisen tarkoituksen taistelulle,
jota nyt käymme kuvaamaan: sillä ne tekevät Intian apostolista maailman
apostolin, kaikkien ihmisten kansalaistoverin.[27] Meidän kaikkien on
otettava osaa taisteluun, jonka Mahatma neljä vuotta sitten aloitti.

       *       *       *       *       *

On pantava merkille, että hän yksinpä silloinkin, kun ottaa johtaakseen
taistelua Rowlatt-lakia vastaan, tekee sen »vieroittaakseen tämän
liikkeen pois väkivallan tieltä.»[28] Sillä kapina kuitenkin
kaikitenkin tulee ja sitä on ohjattava. Jotta voisi hyvin ymmärtää,
mitä nyt seuraa, on muistettava, että Gandhin ajatus toimii kahdessa
kerroksessa: alempana ovat hyvin vanhat uskonnolliset perustukset
ja niiden yläpuolella yhteiskunnallinen toiminta, jonka hän
rakentaa näille näkymättömille maanalaisille perustoille, sovittaen
sen todellisiin mahdollisuuksiin ja maansa toivomuksiin. Hän on
uskonnollinen luonnostaan, poliitikko välttämättömyyden pakosta. Sitä
mukaa kuin tapausten paino ja kansan muiden johtajien poistuminen
pakottavat häntä ottamaan tehtäväkseen laivan ohjaamisen myrskyssä,
vakiintuu hänen toimintansa poliittinen ja käytännöllinen luonne.

Mutta rakennuksen pääosana pysyy aina maan-alainen perustus: se
on laaja ja syvä ja tehty kantamaan aivan toisenlaista temppeliä
kuin pakosta hätäisesti kyhättyä; se yksin on pysyvä, kaikki muu on
väliaikaista ja määrätty siirryntävuosien käyttöön. On siis tärkeätä
tuntea tämä maanalainen kirkko, jossa Gandhin ajatus on saanut vankan
asuinsijansa. Sinne hän pakenee joka päivä saadakseen toimeensa uusia
voimia ylhäältä.

Gandhi uskoo hartaasti kansansa uskontoon, hindulaisuuteen;
mutta ei tiedemiehen tavoin kirjaimeen kiintyneenä; ei myöskään
arvostelukyvyttömänä uskonnollisena kiihkoilijana, jollainen sokeasti
hyväksyy kaikki vanhat traditiot. Hänen uskonnollaan on kaksinkertainen
valvonta: omatunto ja järki.

»Minä en tee uskonnosta itselleni epäjumalaa enkä salli mitään sen
nimeen pyhitettyä pahaa.[29] Minulla ei ole mitään halua vetää
yhtäkään olentoa mukaani, ellen voi vedota hänen järkeensä. Minä
hylkään vanhimpien _sâstrojen_ jumalallisuuden, elleivät ne vakuuta
järkeäni...»[30]

Toiselta puolen — ja tämä on pääkohta — hän ei tunnusta eikä tahdo
väittää hindulaisuuden olevan ainoa autuaaksitekevä uskonoppi.

»En usko Vedojen yksinomaiseen jumaluuteen. Uskon että Biblia, Koraani
ja Zend-Avesta ovat yhtä jumalaisesti innoitetut kuin Vedat...
Hinduismi ei ole lähetyssaarnaaja. Siinä on tilaa kaikkien maailman
profeettojen ihailulle... Se sanoo jokaiselle, että on ihailtava
Jumalaa uskonsa tai _Dharmansa_ mukaan; ja siten se elää rauhassa
kaikkien uskontojen kanssa.»[31]

Hän ei ole näkemättä erehdyksiä tai virheitä, jotka vuosisatain
kuluessa ovat tunkeutuneet hindulaisuuteen, ja hän ruoskii niitä. Mutta:

.... En voi ruveta enempää erittelemään tunnettani hindulaisuutta
kohtaan kuin rakkauttani omaan vaimoonikaan. Hän liikuttaa mieltäni
enemmän kuin kukaan muu nainen maailmassa. Ei siksi, että hän
olisi virheetön: uskallan sanoa hänellä olevan virheitä paljonkin
enemmän kuin mitä minä näen; mutta minulla on tunne siteen
katkaisemattomuudesta. Samaa voin sanoa hindulaisuudesta kaikkine
sen vikoineen ja rajoituksineen. Ei mikään minua hurmaa niin kuin
Gitân ja Râmâyanan musiikki, ne kaksi ainoata hindulaisuuden kirjaa,
jotka voin väittää tuntevani.... Minä tunnen todelliset viat, jotka
tahraavat suuria hindulaisia pyhättöjä; mutta minä rakastan niitä siitä
huolimatta... Niin täydellinen uudistaja kuin olenkin, en sentään
hylkää ainoatakaan hindulaisuuden olennaista ajatusta»[32]

Mitkä sitten ovat ne päätotuudet, joihin hän on kiintynyt? Hän
luettelee ne nimenomaan eräässä kirjoitelmassaan lokakuun 6 p:ltä 1921,
joka on hänen julkinen uskontunnustuksensa:

»1. Uskon Vedoihin, Upanišadeihin, Puranoihin ja kaikkeen, mikä
sisältyy käsitteeseen: hindujen pyhät kirjat, ja niinmuodoin uskon
Avatâreihin ja uudestisyntymiseen;

»2. Uskon _Varnâšrama Dharmaan_ (kastijärjestykseen),[33] mutta
ankarasti vedalaisessa mielessä, eikä nykyisessä, kansantajuisessa ja
karkeassa;

3, Uskon lehmän suojelevaan voimaan kansantajuista paljon laveammassa
mielessä;

4. En kiellä epäjumalien palvontaa.»

Jokainen eurooppalainen pysähtyy vetämään henkeään lukiessaan näitä
uskontunnustuksen rivejä, joista kuvastuva sisäinen ajatus on niin
perin erilainen kuin meidän, niin ankarasti suljettu uskonnollisten ja
siveellisten oppien kuoreen, niin kaukainen ajan ja paikan suhteen,
vailla kaikkea yhteistä mittaa meidän henkemme kanssa, että on turha
pyrkiä niitä oikein ymmärtämään. Jatkakoon hän kuitenkin! Hän löytää
hieman tuonnempana seuraavaa, mikä on hänelle tutumpaa:

»Minä uskon hindulaisten sananlaskuun, ettei kukaan oikein tunne
sâstroja, ellei hän ole saavuttanut täydellisyyttä viattomuudessa
(Ahimsâ), totuudessa (Satya) ja itsensähillinnässä (Brahmacharya) ja
kieltäytynyt kaikesta rikkauden pyyteestä ja omistuksesta.»

Tässä hindun puhe yhtyy evankeliumin sanoihin. Ja Gandhi tunsi tämän
sukulaisuuden. Hänen _Ethical Religion'insa_ loppuu Kristuksen sanojen
toistamisella.[34] Englantilaisen papin kysyessä häneltä v. 1920,
mistä kirjasta hän oli saanut suurimman vaikutuksen, hän mainitsi
ensimmäiseksi Uuden Testamentin.[35] Oman tunnustuksensa mukaan[36]
oli hänen ennen kaikkea kiittäminen Vuorisaarnaa, josta hän v. 1893
tapasi passiivisen vastarinnan olemuksen. Hänen haastattelijansa kysyy
häneltä hämmästyneenä:

»— Ettekö olleet sitä jo ennen tavanneet hindulaisten kirjoja
lukiessanne?»

— En, väittää Gandhi. Minä tunsin aikaisemmin Bhagavad Gîtân ja ihailin
sitä. Mutta Uusi Testamentti minut herätti tuntemaan passiivisen
vastarinnan arvon. Minä olin ylenmäärin iloinen sitä lukiessani.
Bhagavad Gîtâ vahvisti tätä vaikutelmaa; ja Tolstoin _'Taivaan
valtakunta on teidän keskellänne'_ antoi sille kestävän muodon.»

Ei saa todella unohtaa, että tämä aasialainen uskovainen on Toistoilta[37]
saanut ravintoa, että hän on kääntänyt Ruskinin ja Platonin
teoksia, että hän nojautuu Thoreauhon, ihailee Mazzinia, lukee
Edward Carpenteria ja että hänen ajatustapansa on eurooppalaisten ja
amerikalaisten ajatusten läpitunkema. Eurooppalaisen ei tarvitse vieroa
hänen käsitystapaansa, jos hän vain haluaa vaivautua sitä lähestymään.
Silloin hän tulee tuntemaan näiden uskontunnustuksen pykäläin syvän
tarkoituksen — pykäläin, joiden kirjaimellinen muoto häntä oudostuttaa.
Kaksi asiaa ennen kaikkea näyttää muodostavan ylipääsemättömän muurin
Intian ja Euroopan uskonnollisen hengen välille: lehmän palvonta ja
kastijärjestelmä. Mutta katsokaamme, mitä ne merkitsevät Gandhin
käsityksen mukaan:

On totta, etteivät ne ole hänelle toisarvoisia kohtia uskonopin
kokonaisuudessa. Lehmän pyhittäminen on luonteenomaista
hindulaisuudelle. Gandhi näkee siinä suorastaan inhimillisen kehityksen
korkeimman ilmenemismuodon. Miksi? Koska lehmä on »_koko ihmisen
alapuolella olevan maailman_» symbooli, jonka kanssa ihminen tekee
sovintoliiton. Se merkitsee »veljeyttä ihmisen ja eläimen välillä».
Ja hänen kauniiden sanojensa mukaan »se vie ihmisolennon ulkopuolelle
oman lajinsa rajojen. Se toteuttaa ihmisen yhteenkuuluvaisuuden kaiken
elävän kanssa.» Syynä siihen, miksi juuri lehmä on valittu ennen muita
olentoja, on se tosiasia, että se on Intiassa ihmisen paras toveri,
hyvinvoinnin lähde, ja Gandhi näkee »tässä lempeässä luontokappaleessa
oikean sääliväisyyden runoelman.» Mutta sen palvonnassa hän ei näe
mitään epäjumalanpalvelusta, eikä kukaan tuomitse jyrkemmin kuin
hän Intian tylyä, suvaitsematonta kuvainkumartamista, joka seuraa
vain kirjainta eikä tunne sääliä »Jumalan mykkiä luontokappaleita
kohtaan». Ken tämän säälin on käsittänyt (ja kukapa sen olisi paremmin
käsittänyt kuin Assisin Fransiskus!) — hän ei voi ihmetellä, miksi
Gandhi pitää sitä niin tärkeänä. Hän ei ole väärässä sanoessaan, että
lehmän pyhittäminen siinä mielessä, minkä Gandhi sille antaa, »on
hindulaisuuden lahja maailmalle.» Sillä evankeliumin käskyyn: _Rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän lisää: Kaikki elävät olennot ovat
lähimmäistäsi_.

Kastijärjestelmää on eurooppalaisen järjen ehkä vielä vaikeampi
hyväksyä — (ainakin nykypäiväin Euroopan: sillä Jumala tietää,
mitä meidän on tulevaisuudessa odotettava kehitykseltä, joka on
demokraattinen enää vain nimeltään!) — En tahdo kuvitellakaan osaavani
esittää Gandhin käsitystapaa niin, että saisin hänet tunnustetuksi,
eikä minulla ole siihen haluakaan. Mutta selostukset todistavat
ilmeisesti, ettei mikään ylpeyden tai yhteiskunnallisen ylemmyyden
aate ole tämän uskon elävöittäjänä, vaan aate, että jokaisen on omassa
yhteiskunnallisessa asemassaan täytettävä velvollisuutensa.

»Minä olen taipuvainen uskomaan», sanoo Gandhi, »että perinnöllisyyden
laki on ikuinen ja että jokainen yritys muuttaa sitä vie täydelliseen
sekasortoon... _Varnâšrama_ on juurtunut ihmisluontoon, ja hindulaisuus
on vain tehnyt sen tieteeksi...»

Mutta hän rajoittaa luokat vain neljään: Bramaanit (älyllinen ja
papillinen luokka), Kšatrijat (sotilaallinen ja hallinnollinen),
Vaišyat (kaupallinen luokka) ja Šudrat (työläiset, käsityöläiset).
Eikä hän myönnä näiden välillä mitään ylemmyyden tai alemmuuden
suhdetta. Ne ovat eri kutsumuksia: ei mitään muuta. Velvollisuuksia: ei
mitään etuoikeuksia.[38]

»On vastoin hindulaisen luonnetta, että ihminen ylimalkaan määrää
toiset korkeampiin, toiset alempiin luokkiin. Kaikki ovat syntyneet
palvelemaan Jumalan luomakuntaa, bramaanit tiedollaan, kšatriyat
suojelevalla voimallaan, vaišyat kaupallisella tiedollaan, šudrat
ruumiillisella työllään. Tämä ei merkitse sitä, että bramaani olisi
vapautettu ruumiillisesta työstä, vaan sitä, että hän on saanut
paremmat tietämisen lahjat; eikä sitä, ettei šudra voisi saavuttaa
mahdollista tietoa, vaan että hän palvelee paremmin ruumiillaan ja
ettei hänen näin ollen ole tarvis kadehtia toisten toimia. Bramaani,
joka vetoaisi ylemmyyteensä tietojensa perusteella, olisi tällä teolla
langennut luokastaan, eikä hänellä silloin olisi oikeata tietoa...
Varnâšramalla on olemisen oikeutuksena yhteiskunnallisen tarmon hyvä
jaoitus ja tahdon aikaansaama terveellinen itsepakko...»

Kastijako perustuu siis kieltäymykseen eikä etuoikeuteen. Emme saa
muuten unhottaa, että sielunvaellus-uskon mukaan luonto palautuu
tasapainoon toisiaan seuraavien olemassaolojen aikana, tehden
bramanista šudran ja päinvastoin.

Parioilla (»koskettamattomilla» eli hyljeksityillä yksilöillä) ei ole
mitään yhteyttä näiden neljän erilaisen, mutta keskenään yhdenarvoisen
kastin kanssa. Me tulemme näkemään, kuinka palavan intohimoisesti
Gandhi lakkaamatta taistelee yhteiskunnallista vääryyttä vastaan: ja
tämä on hänen apostoliutensa liikuttavin puoli. Hänestä paria-kysymys
on hindulaisuuden häpeä, oikean opin epämuodostuma, tahra, ja hän
kärsii siitä sietämättömästi:

»Mieluummin näkisin itseni kappaleiksi silvottuna», hän kirjoittaa,
»kuin olisin tunnustamatta poljettujen luokkien jäseniä veljikseni...
En halua uudestisyntyä; mutta jos se tapahtuu, niin tahtoisin syntyä
pariain joukkoon jakaakseni heidän häpeänsä ja tehdäkseni työtä heidän
vapauttamisekseen...»

Hän otti omakseen pienen »koskettamattoman» ja puhuu hellästi tästä
suloisesta seitsenvuotisesta rajupäästä, joka oli hänen kotinsa sateena
ja päivänpaisteena.

Olen jo sanonut kylliksi näyttääkseni hindulaisen uskontunnustuksen
verhon alta suuren evankelisen sydämen. Lempeämmän, sovittelevamman
kuin Tolstoin ja — jos niin uskallan sanoa — laajakäsitteisessä
mielessä luontaisemmin »kristityn»: sillä Tolstoi on sitä vähemmin
luonnosta kuin halusta.

Se asia, jossa näiden kahden miehen samankaltaisuus näkyy, jossa
Tolstoin vaikutus Gandhiin ehkä on ollut suurin, on jälkimmäisen
tuomitseva kanta Euroopan sivistykseen nähden. Rousseausta saakka
sivistystä ovat tuominneet yhtämittaa Euroopan vapaimmat henget, ja
uudestaherännyt Aasia sai vain ammentaa heidän valituskirjoistaan
muodostaakseen hirveän asiakirjakokoelman valloittajiaan vastaan.
Gandhi ei ole tässä asiassa mitään laiminlyönyt, ja _Hind Swarâj_
luettelee nämä syytöskirjat, joiden joukossa on suuri määrä
englantilaisten kirjoittamia. Mutta aivan kiistaton on se kirja, jonka
Euroopan sivistys itse on kirjoittanut sorrettujen, riistettyjen,
solvaistujen heimojen vereen valheellisten periaatteiden nimessä; ja
sellainen kirja on etenkin ollut räikeä herääminen kaikesta siitä
valheesta, siitä ahneudesta ja raakuudesta, jonka viime sota, n.s.
»sivistyssota» levitti silmäin eteen kaikessa inhoittavuudessaan.
Niin suuri oli Euroopan henkinen sokeus, että se kutsui Aasian ja
Afrikan kansat näkemään koko sen alastomuutta. Ne ovat sen nähneet ja
tuominneet.

»Äskeinen sota on näyttänyt nykypäiväin Eurooppaa hallitsevan
sivistyksen saatanallisuuden. Voittajat ovat rikkoneet julkisen
moraalin kaikki lait muka hyveen nimessä. Ei mitään valhetta ole
pidetty käytäntöön kelpaamattomana. Kaikkien rikosten aihe on törkeän
aineellinen ... Eurooppa ei ole kristitty. Se jumaloi Mammonaa...»

Löydätte tällaisia ajatuksia lausuttuina parikymmentä kertaa viiden
vuoden kuluessa sekä Intiassa että Japanissa. Nekin, jotka ovat
liian varovaisia sanomaan näin ääneensä, ovat tämän vakaumuksen
omistaneet ajatuksissaan. Se ei ole vuoden 1918 Pyrrhuksen-voiton
vähimmin turmiollinen seuraus. Mutta Gandhi ei ollut odottanut vuotta
1914 nähdäkseen sivistyksen oikeat kasvot: nämä olivat hänelle
näyttäytyneet verhottomina jo noina kahtenakymmenenä Etelä-Afrikassa
vietettynä vuotena. Ja _Hind Swarâjissaan_ vuodelta 1908 hän julistaa
uudenaikaisen sivistyksen »_suureksi paheeksi_.»

Sivistys, sanoo Gandhi, on sitä vain nimeltä. Se on erään hindulaisen
sanontatavan mukaan »_musta aikakausi, pimeyden kausi_». Se tekee
aineellisesta hyvästä elämän ainoan päämäärän. Se ei välitä yhtään
sielun parhaasta. Se lumoo eurooppalaisia, alistaa ne rahan orjiksi,
tekee ne mahdottomiksi rauhaan, jopa sisäiseen elämäänkin; se on
helvetti heikoille ja työtätekeville; se uuvuttaa kansojen elinvoiman.
Tämä saatanallinen sivistys tuhoo itse itsensä. Se on todellisempi
Intian vihollinen kuin englantilaiset, jotka kukin eriksensä eivät ole
pahoja, vaan sairaita sivistyksensä takia. Gandhi vastustaa myöskin
niitä kansalaisiaan, jotka tahtoisivat karkoittaa englantilaiset
tehdäkseen Intiasta »sivistysvaltion» Euroopan malliin. Se olisi, hän
sanoo, »_tiikerin luontoa ilman tiikeriä_». Ei, »ainoa suuri, todella
välttämätön toimenpide on karkoittaa länsimaiden sivistys».

Kolmea ihmisluokkaa vastaan Gandhi nousee erikoisen tuimasti
taistelemaan: ne ovat hallintoviranomaiset, lääkärit ja opettajat.

Näiden viimemainittujen vierominen on selitettävissä, koska he ovat
saaneet intialaiset unohtamaan oman kielensä ja omat ajatuksensa;
he johdattavat lapset kansalliseen alennukseen. He vetoavat vain
ymmärrykseen; he eivät tunne sydäntä; he laiminlyövät luonteen oikean
kehityksen. Vieläpä he halveksivat käsityötäkin, vaikka on todellinen
rikos opettaa yksinomaan kirjatietoa kansakunnalle, josta 80 % on
maanviljelijöitä ja 10 % teollisuusväkeä. — Hallintoviranomaisten
vaikutus on epäsiveellistä. Oikeusistuimet Intiassa ovat brittiläisten
vallan välikappaleita; ne lietsovat eripuraisuutta intialaisten
keskuuteen ja tunnettuun tapaan ylläpitävät ja kartuttavat kaikissa
maan äärissä väittelyitä ja riitoja. Se on ihmisten huonojen vaistojen
tosin taloudellisesti tuottoisaa, mutta kehnoa hyväksikäyttämistä.
— Mitä taas tulee lääkäreihin, myöntää Gandhi, että hänen mieltänsä
heidän ammattinsa ensin kiinnitti; mutta pian hän huomasi, etteivät
he olleet kunniallisia. Lännen lääketiede huolehtii ainoastaan
sairaiden ruumiillisten kipujen huojennuksesta eikä ollenkaan pyri
hävittämään sairauden syitä, joina ovat suurimmalta osalta paheet;
voipa vielä väittää, että se auttaa paheita rehoittamaan opettamalla
paheellisille ihmisille keinoja, joiden avulla nämä voivat nauttia
haluistaan niin vaarattomasti kuin suinkin. Se siis myötävaikuttaa
kansan siveelliseen turmeltumiseen, se veltostuttaa ihmiset »mustan
noituuden»[39] resepteillä, jotka vieroittavat heidät pois ruumiin
ja hengen sankarillisesta kurista. Tälle väärälle länsimaiselle
lääketieteelle, jota Gandhi on usein kohtuuttomastikin solvaissut, hän
panee vastakohdaksi todellisen tauteja ehkäisevän lääketieteen, jolle
hän on omistanut erään pienistä kansantajuisista tutkielmistaan nimeltä
_Terveyden opas_, joka on kahdenkymmenen vuoden kokemusten hedelmä.
Se on yhtä paljon siveydellisyyden kuin taudinhoito-opin tutkielma,
sillä »sairaus ei ole ainoastaan töittemme, vaan myöskin ajatustemme
tulosta»; ja suhteellisesti yksinkertaista on määrätä säännöt pahan
ehkäisemiseksi, sillä »kaikilla taudeilla on sama alkujuuri, se näet,
ettemme seuraa terveyden luonnollisia lakeja. Ruumis on Jumalan
asuinsija. Se tulee pitää puhtaana». Gandhin määräyksissä on muuten
(vaikkakin ne liian itsepäisesti kieltävät koetettujen lääkkeiden
hyödyn) paljon tervettä järkeä, mutta samalla äärimmäisen ankaria
siveysopillisia vaatimuksia.[40]

Mutta uudenaikaisen sivistyksen sydän (rauta-aika: rautasydän) on
_kone_. Se on hirveä epäjumala. Se meidän täytyy hylätä. Gandhin
palava halu on hävittää Intiasta uudenaikainen koneistus. Hän pitää
englantilaisten markkinainkin vallanalaista Intiaa parempana kuin
vapaata, mutta englantilaisen koneteollisuuden perinyttä Intiaa.

»Parempi on ostaa Manchesterin kankaita Intiassa kuin perustaa
Intiaan Manchesterin tehtaita. Intialainen Rockefeller ei ole
suurempiarvoinen kuin alkuperäinen amerikkalainen. Koneistus on
suuri synti, se orjuuttaa kansat... Ja raha on myrkkyä, kuten
sukupuolirikollisuuskin...»

Mutta, kysyvät uudenaikaista ajatustapaa kannattavat intialaiset,
mitä tulisi Intiasta ilman rautateitä ja raitioteitä ja suurta
teollisuuselämää? »Elihän Intia ennenkin», vastaa Gandhi.
»Vuosituhansia on Intia pysynyt järkähtämättömänä, yksin, keskellä
valtakuntien vaihtuvaa aallokkoa. Kaikki muut ovat hävinneet. Se on
saavuttanut jo vuosituhansia sitten itsehillintäkyvyn ja löytänyt tien
onneen. Sillä ei ole tässä suhteessa mitään oppimista muilta. Se ei
ole halunnut koneita eikä suuria kaupunkeja. Antiikkinen aura, rukki,
vanha omaperäinen nuorisonkasvatus ovat lujittaneet sen viisauden
ja sen hyvinvoinnin. Meidän täytyy palata takaisin vanhanaikaiseen
yksinkertaisuuteen, tietenkään ei yhdellä harppauksella, vaan
vähitellen, kärsivällisesti, jokainen näyttäen toiselleen esimerkkiä...»

Tämä on ajatuksen pohja; ja se on paljosisältöinen. Se edellyttää
edistyksen kieltämistä, melkeinpä eurooppalaisen tieteen kieltämistä.[41]
Tämä keskiaikainen usko rohkenee siis syöksyä ihmishengen ikuista
tulivuoren purkausta vastaan ja tulia pirstotuksi. Mutta ensinnäkin on
ehkä varminta sanoa, ei »ihmishengen», vaan »eräänlaisen ihmishengen»,
sillä jos voi uskoa — (ja minä uskon) — maailmankaikkeuden hengen
sinfoniseen yhtenäisyyteen, niin sen täytyy olla tehty monista eri
äänistä, joilla jokaisella on aina tehtävänsä; ja meidän nuori
Läntemme ei sen rytmin tempaamana kyllin ajattele sitä, ettei se
aina ole johtanut sinfoniaa, että sen edistyksen laki on häviämisen,
vastakkaisten liikkeiden ja uudesti kehkeytymisen alainen, että
ihmiskunnan sivistyshistoria on täsmällisemmin sanottuna sivistysten
historiaa, ja jos jokaisessa sivistyksessä toteaa edistystä (vaihtuvaa,
kaoottista, rikkoutunutta, joskus seisahtunutta), ei voi kuitenkaan
vakuuttaa, että kehitys käy toisesta suuresta sivistyksestä toiseen.

Mutta väittelemättä tässä edistyksen eurooppalaisuudesta voimme
yksinkertaisesti todeta, että Intian koko nykyinen liike käy vastoin
Gandhin hartainta tahtoa. Ei saa kuitenkaan luulla Gandhin uskon
siihen sortuvan. Tällainen luulo todistaisi huonoa orientaalisen
hengen tuntemista. Gobineau sanoo: »Aasialaiset ovat kaikissa asioissa
paljon itsenäisemmät kuin me. He odottavat vaikka vuosisatoja, kun
on pakko, eikä heidän ajatuksensa niinkään pitkän horroksen jälkeen
ole milloinkaan menettänyt tuoreuttaan enempää kuin voimaansakaan».
Vuosisadat eivät ole omiaan peloittamaan hindua. Gandhi on valmis
ottamaan vastaan menestyksen vuoden kuluessa. Mutta hän on yhtä
valmis odottamaan sitä muutamia vuosisatoja. Hän ei pakota aikaa
väkivalloin. Ja ajan myöhästyessä hän myöhästyy sen mukana. Milloin hän
toiminnassaan huomaa Intian riittämättömästi valmistuneeksi ymmärtämään
ja käytäntöön asettamaan hänen sille suunnittelemia perinpohjaisia
parannuksia, hän osaa pysyttää toimintansa mahdollisuuksien rajojen
sisällä. Eikä hämmästytä ollenkaan, kun kuulee tämän »koneellisuuden»
leppymättömän vihollisen sanovan v. 1921:

»En itkisi koneiden häviämistä; mutta minulla ei ole tällä haavaa
keinoa niiden poistamiseksi.»

Taikka:

»Täydellisen rakkauden laki (poikkeukseton ja tinkimätön) on olemukseni
perus. Mutta minä en saarnaa tätä lopullista lakia poliittisin
keinoin... Tämä olisi itsensä edeltäpäin tappioon tuomitsemista. Ei
olisi järkevää odottaa joukoilta nykyään tämän lain tottelemista. En
ole hourailija, minä väitän olevani _käytännöllinen idealisti_.»

Määritelmä on täsmällinen: hän ei pyydä koskaan ihmisiltä muuta
kuin minkä he voivat antaa. Ja tämä ei suinkaan ole vähän, kun
on kysymyksessä sellainen kansa kuin Intian. Hirvittävä kansa
lukumäärältänsä,[42] kestävyyteensä ja sielunsa syvyyksiin nähden.
Tämän kansan ja Gandhin välille on muodostunut heti ensimmäisestä
kosketuksesta sopusointu, he ymmärtävät toisensa puhumatta; Gandhi
tietää mitä hän siltä voi odottaa, ja tämä kansa odottaa mitä Gandhi
siltä milloinkin vaatii.

Näiden kahden välillä vallitsee ensinnäkin sopimus: _Swarâj_,[43]
Intian Home Rule.

»Minä tiedän», kirjoittaa Gandhi, »että Swarâj on kansakunnan päämäärä,
eikä »Pois väkivalta» -aate...»

Ja meneepä hän niinkin pitkälle, että lisää nämä hänen lausumikseen
hämmästyttävät sanat:

»Mieluummin näkisin Intian vapaana väkivallankin avulla kuin valtiaiden
väkivalloin kahlehtimana orjana.»

»Mutta», hän oikaisee heti, »tämä merkitsee mahdottomuuden
edellyttämistä: sillä väkivalta ei voi vapauttaa Intiaa; Swarâjia ei
voida saavuttaa ilman sielun voimia, jotka ovat Intian todellinen ase,
rakkauden ase, totuuden voima—, _Satyâgraha_.[44] Ja Gandhin nerous
piilee juuri siinä, että hän kaikkea tätä kansalleen saarnatessaan
pyrkii kansasta ilmisaamaan sekä sen oikean luonteen että kätketyn
voiman.

_Satyâgraha_ -nimityksen on Gandhi keksinyt Etelä-Afrikassa
erottaakseen oman toimintansa passiivisesta vastarinnasta. On pyrittävä
mitä tarkimmin säilyttämään selvänä tämä ero: sillä eurooppalaiset
pitävät Gandhin liikettä juuri »passiivisena vastarintana» (taikka
»pois vastarinta» -liikkeenä). Tämä ajatus on väärä.

Ei kellään ihmisellä maailmassa ole suurempaa vastenmielisyyttä
_passiivisuutta_ kohtaan kuin tällä väsymättömällä taistelijalla, joka
on »vastustuksen» sankarillisimpia edustajia. Hänen liikkeensä ydin
on rakkauden lietsoma, uskon ja uhrautuvaisuuden tukema aktiivinen
vastarinta. Ja tätä kolminkertaista voimaa ilmaisee sana _Satyâgraha_.

Kunpa ei vain joku raukka etsisi pelkuruudelleen turvaa Gandhin
tapaisen henkilön varjossa! Gandhi karkoittaa sen seurakunnastaan.
Suurempiarvoinen on sittenkin väkivaltainen kuin raukka!

»_Missä on valittava vain pelkuruuden ja väkivallan väillä, minä
neuvoisin turvautumaan väkivaltaan..._

Minä harrastan rauhallista rohkeutta kuolla tappamatta. Mutta kellä
ei ole tätä rohkeutta, minä toivon hänen viljelevän mieluummin
tappamisen ja tapetuksi tulemisen taitoa kuin että asianomainen pakenee
häpeällisesti vaaraa. _Sillä se, joka pakenee, tekee ajatuksissa
väkivaltaa: hän pakenee, koska hänellä ei ole rohkeutta tulla
tapetuksi tappaessa_... Minä uskaltaisin tuhat kertaa ennemmin valita
väkivallan kuin koko heimon veltostumisen... Paljon mieluummin näen
minä Intian turvautuvan aseisiin puolustaakseen kunniataan kuin jäävän
raukkamaisesti oman häpeänsä todistajaksi...»[45]

»Mutta», hän lisää, »minä tiedän, että »Pois väkivalta» on rajattomasti
väkevämpi väkivaltaa, että anteeksianto on miehekkäämpää kuin
rangaistus. Anteeksianto on sotamiehen kaunistus. Mutta rankaisemasta
pidättäytyminen on anteeksiantoa vain silloin, kun on olemassa
mahdollisuus rankaisemiseen. Sillä ei ole mitään merkitystä, jos
rankaisija on voimaton... En usko Intian olevan voimattoman.
Satatuhatta englantilaista ei voi säikähdyttää kolmeasataa miljoonaa
ihmisolentoa... Muutoinkaan ei voima riipu fyysillisistä kyvyistä, se
asustaa järkähtämättömässä tahdossa... »Pois väkivalta»-aate ei ole
omatahtoista alistumista pahantekijän mielivaltaan. »Pois väkivalta»
-aate asettaa kaiken sielun voiman tyrannin tahtoa vastaan. Yksi ainut
mies voi täten uhmata koko valtakuntaa ja edistää sen häviötä...»

Mutta millä hinnalla? Kärsimyksensä hinnalla. Kärsimys, siinä _suuri
laki_...

»Ihmisluokan tuntomerkki... Olemuksen välttämätön ehto. Elämä kasvaa
kuolemasta. Jotta vilja kasvaisi, täytyy siemenen hävitä. Ei ole kukaan
koskaan noussut muutoin kuin käymällä läpi kärsimyksen tulen... Ei
kukaan voi siltä säilyä... Edistys on olemassa vain puhdistaakseen
kärsimystä, välttäen itse aikaansaamasta kärsimystä... Mitä puhtaampi
on omakohtainen kärsimys, sitä suurempi edistys... »Pois väkivalta» on
tietoista kärsimystä... Olen rohjennut esittää Intialle antiikkista
uhrautumisen lakia, kärsimyksen lakia. Rišit, jotka keksivät »Pois
väkivalta» -lain keskellä pahimpia väkivaltaisuuksia, olivat suurempia
kuin Newton, suurempia sotilaita kuin Wellington: he ovat toteuttaneet
aseiden tarpeettomuuden... »Pois väkivalta» -uskonto ei ole ainoastaan
pyhiä varten, se on ihmisten enemmistöä varten. Se on meikäläisten
laki, kuten väkivalta on raakalaisten. Raakalaisessa nukkuu henki.
Ihmisen arvokkuus kaipaa korkeampaa lakia: hengen voimaa... Tahdon
Intian turvautuvan tähän lakiin, tahdon, että se on tietoinen
voimastaan. Sillä on sielu, joka ei voi hävitä. Tämä sielu voi uhmata
maailman kaikkia aineellisia voimia.»

Suuri ylpeys. Hänen ylpeä rakkautensa Intiaan vaatii hänet hylkäämään
ilkeän väkivaltaisuuden ja uhraamaan itsensä. »Pois väkivalta» on hänen
aatelis-arvonimensä. Jos juuri tämä kohta pettää, on se arvo hävitetty.
Eikä Gandhi voi kestää tällaista ajatusta:

»Jos Intia tekisi väkivaltaisuudesta lain, en välittäisi elää
Intiassa; se maa lakkaisi minussa herättämästä mitään ylpeyttä.
Minun isänmaanrakkauteni on uskontoni alainen, minä takerrun kiinni
Intiaan, kuten lapsi äidin rintaan, koska tunnen sen minulle antavan
tarvitsemaani henkistä ruokaa. Tämän ruoan puutteessa tulisin olemaan
kuin orpo... Minä vetäytyisin Himalayan yksinäisyyteen siellä
löytääkseni suojaa vertavuotavalle sielulleni.»

       *       *       *       *       *

Mutta hän ei ollenkaan epäile, hän uskoo Intiaan; ja hän tekee
helmikuussa 1919 päätöksen aloittaa _Satyâgraha_ -sotaretkensä — ase,
jonka voimaa hän oli kokeillut vuoden 1918 maanviljelysliikkeissä.

Poliittisen vallankumouksen luonne oli siitä kaukana. Gandhi on vielä
lojalisti. Hän pysyy sellaisena niin kauan kuin hänellä on toivon
pilkekin Englannin lojaalisuudesta. Tammikuussa 1920 hän puolustaa —
ja Intian kansallismieliset tulevat häntä siitä katkerasti moittimaan[46]
— periaatteessa yhteistoimintaa valtakunnan kanssa. Rehellisenä
miehenä hän uskoo sen onnistumiseen. Tänä Intian hallitukseen
kohdistetun vastarinnan ensimmäisenä vuonna hän voi vakuuttaa kaikella
vilpittömyydellä lordi Hunterille näkevänsä _Satyâgrahan_ kannattajissa
hallituksen parhaita perustuslaillisia alamaisia. Intian hallitus on
tyhmän itsepäinen, jos se pakottaa Intian siveellisen oppaan repimään
lojaalisuuden välikirjan, johon Gandhi uskoo olevansa sidottu.

Täten esiintyy _Satyâgraha_ alussa perustuslaillisena vastarintana,
joka kunnioittavasti kehoittaa hallitusta. Hallitus on säätänyt väärän
lain. »_Satyâgrahit_», jotka tavallisissa oloissa taipuvat lakien
edessä, niskoittelevat tahallansa häpäisevää lakia vastaan; ja jos ei
tämä riitä oikeutta aikaansaamaan, he pidättävät itselleen vapauden
ulottaa niskoittelemisensa muihinkin lakeihin, vieläpä kieltäytyä
täydellisesti yhteistoiminnastaan valtion kanssa. Mutta kuinka
erilainen onkaan luonteeltaan niskoitteleminen kuin kaikki se, mitä
Lännessä tällä sanalla ymmärretään! Mikä uskonnollisen sankaruuden
eriskummallinen vivahdus!

Koska _Satyâgrahien_ ei ole lupa väkivaltaisesti toimia vastustajaa
kohtaan — täytyy näet olettaa, että vastustajakin on vilpitön:
mikä toisen mielestä näyttää totuudelta, voi toisesta näyttää
erehdykseltä; eikä väkivalta voita koskaan[47] — täytyy heidän
voittaa vastustaja heidän vakaumuksestaan säteilevällä rakkaudella,
kieltäymyksellä, vapaasti, iloisesti kannetuilla kärsimyksillä.[48] Se
on vastustamatonta propagandaa. Sitä tietä Kristuksen ja hänen pienen
laumansa risti on voittanut itselleen valtakunnan.

Saattaakseen päivänvaloon tämän kansan uskonnollisen pyrkimyksen,
kansan, joka tarjoutuu uhrautumaan ikuisten aarteiden, oikeuden ja
vapauden takia, Mahatma aloitti liikkeen, määräten huhtikuun 6:nnen
päivän 1919 koko Intian rukous- ja paastopäiväksi, _Hartaliksi_.[49]
Tämä oli hänen ensimmäinen toimenpiteensä.

Ja tämä toimenpide kosketti mitä syvimmin hänen kansansa omaatuntoa.
Sillä oli ennenkuulumaton vaikutus. Ensi kerran kaikki luokat ottivat
saman asenteen. Intia oli löytänyt itsensä.

Rauhallisuus oli ollut melkein yleinen. Delhissä ainoastaan muodostui
joitakin äkkiarvaamattomia kahakoita.[50] Gandhi lähti sinne
teroittaakseen kansalle sen velvollisuuksia. Mutta hallitus vangitutti
hänet matkalla ja saattoi takaisin Bombayhin. Huhu vangitsemisesta
nostatti Punjabissa kansanmeteleitä. Amritsarissa oli ryöstöjä ja
muutamia murhia. Kenraali Dyer saapui joukkoinensa yöllä vasten elokuun
11:ttä päivää ja valtasi kaupungin. Kaikki oli saatettu järjestykseen.
13 p:nä oli suuri hindulainen juhlapäivä. Kansanjoukko lähti kokouksen
paikkaan nimeltä Jallianwalla Bagh. Kokous oli rauhallinen, ja mukana
oli paljon naisia ja lapsia. Kenraali Dyer oli edellisenä yönä
kieltänyt kaikki kokoukset; mutta kukaan ei vielä tietänyt kiellosta.
Kenraali tuli kuularuiskujen kera Jallianwalla Baghiin. Ei mitään
kehoitusta annettu. Kolmekymmentä sekuntia joukkojen saapumisen jälkeen
avattiin tuli puolustusta vailla olevaa joukkoa vastaan; se kesti
kymmenen minuuttia, kunnes ampumavarat loppuivat. Paikkaa ympäröivät
korkeat muurit; pako oli mahdoton. Viisi- tai kuusisataa hindua sai
surmansa, vielä useampi haavoittui. Ei välitetty mitään kuolleista eikä
haavoittuneista. Maassa julkaistiin sotalaki. Terrorihallitus riehui
Punjabissa. Nähtiin lentokoneista heitettävän pommeja aseettomien
joukkojen keskuuteen. Kaikkein kunnioitettavimpia kansalaisia
raahattiin sotaoikeuksien eteen, piestiin, pakotettiin vatsallaan
ryömimään ja asetettiin häpeällisten nöyryytyksien alaisiksi. Olisi
voinut sanoa, että hulluuden tuuli puhalsi yli englantilaisten
valtaherrain. Oli kuin Intian julistaman »Pois väkivalta»-lain
ensimmäinen vaikutus olisi ollut omiaan saattamaan Euroopan
väkivaltaiset vihan vimmaan, suorastaan raivoon. Gandhi oli tästä
tietoinen. Hän ei ollut luvannut viedä kansaansa voittoon valkeata
tietä myöten. Hän oli sille luvannut verisen tien. Ja Jallianwalla
Baghin päivä oli vain kastepäivä...

»Meidän on oltava valmiit tasapainoa menettämättä näkemään», hän sanoo
heille, »ei tuhannen miehen ja viattoman naisen murhaa, vaan monien
tuhansien, ennenkuin Intia saavuttaa maailmassa arvon, jota ei koskaan
tulla siltä viemään... Pitäköön jokainen hirttämistä tavallisena
elämänasiana!...

Sotasensuurin onnistui muutamien kuukausien ajan estää Punjabin
kauhuja tulemasta muualla tunnetuiksi.[51] Mutta kun huhu tästä
levisi Intiassa, suuttumuksen aalto kulki läpi maan; ja Englanti itse
vavahti. Eräs komissioni aloitti tutkimuksen, jota johti lordi Hunter.
Samalla kertaa Intian kansalliskongressi muodosti alikomissionin
ryhtyäkseen vastatutkimukseen. Hallituksen silminnähtävä tarkoitus
olisi ollut —kaikki älykkäät englantilaiset ymmärsivät sen — rangaista
ankarasti Amritsarin verilöylyyn syypäitä. Gandhi ei vaatinut edes niin
paljoa. Ihailtavana sovittelevaisuudessaan hän kieltäytyi vaatimasta
rangaistusta kenraali Dyerille ja monille syyllisille upseereille,
saattaen heidät kuitenkin häpeään. Hän ei halunnut kostoa. Hän ei
tuntenut vihaa... »Ihminen ei voi tuntea vihaa hullua kohtaan. Mutta
hullulta täytyy ottaa pois keinot tehdä pahaa.»... Hän vaati ainoastaan
Dyerin poiskutsumista. Mutta _quos vult perdere_... Ennen tutkimuksen
päättymistä Intian hallitus kiirehti viemään läpi vahingonkorvauslain
(Indemnity Act) suojellakseen virkamiehiä; eikä rikollisia upseereita
ainoastaan jätetty paikalleen, vaan suorastaan palkittiin.

Intia eli näitä järkyttäviä kohtaloita, kun toinen edellistä
vielä paljon vakavampi asia, englantilaisen hallituksen tekemä
juhlallisten sitoumusten loukkaus, todellakin murskasi täydellisesti
lopunkin luottamuksen, mikä maalla vielä voi olla eurooppalaisten
rehellisyyteen, ja aukaisi padot suurelle vallankumoukselle.

Euroopan sota oli asettanut Intian moslemeille ankaran
omantunnon-ongelman. Heidän kantansa oli osittain lojaalisuutta
valtakuntaa kohtaan ja osittain uskollisuutta uskontonsa päämiestä
kohtaan. He olivat päättäneet vasta sitten käydä taisteluun Englannin
puolesta, kun olivat saaneet siltä lupauksen, ettei se hyökkäisi
sulttaanin tai kalifin ylivaltaa vastaan. Moslemien yleinen mielipide
vaati, että turkkilaisille jäisi Euroopan Turkki ja että sulttaani
säilyttäisi islamin pyhien paikkojen kaitsijana ylilääniherruuden
Arabiassa (siten kuin sen olivat määritelleet oppineet moslemit)
ulkoalueineen Mesopotamiassa, Syyriassa ja Palestiinassa. Lloyd George
ja Intian varakuningas olivat tehneet muodolliset sitoumukset. Sodan
loputtua ei näistä sitoumuksista jäänyt mitään. Kesän 1919 kuluessa
Intian moslemit, huolestuneina musertavasta rauhasta, alkoivat napista;
ja tämä oli alkuna _Khilafatin_ (Kalifatin) kiihtymiseen.

Se alkoi lokakuun 17 p:nä 1919 (Khilafat Day) mahtavalla rauhan
mielenosoituksella, jota seurasi kuukausi senjälkeen (marraskuun
24 p:nä) koko Intian Khilafatin konferenssi Delhissä. Gandhi johti
sitä. Nopealla silmällään hän oli heti havainnut moslemien asian
sopivimmaksi välikappaleeksi Intian yhteyttämistyössä. Se oli suuri
tehtävä. Englantilaiset olivat aina ylläpitäneet hindujen ja moslemien
välistä luonnollista vihaa; ja Gandhi heitä suorastaan syyttää siitä,
että he ovat tämän vihan suuressa määrin luoneetkin. Joka tapauksessa
he eivät olleet tehneet mitään sen vähentämiseksi. Molemmat uskonnot
kiihottivat lapsellisesti toisiaan. Hindut eivät laiminlyöneet laulaa
kulkiessaan ohi moskeiain, jommoisissa tapauksissa hiljaisuus on
sääntönä. Ja moslemeille tuotti huvia haavoittaa hinduja ivaamalla
heidän lehmänpalvontaansa. Tästä seurasi riitoja ja jatkuvia
tappeluita, jotka ylläpitivät äreyttä. Kumpikaan kansa ei sopinut
yhteistyöhön; keskinäiset avioliitot ja ateriat olivat kielletyt.
Intian hallitus nukkui varmana tästä ikuisesta jaosta. Gandhin ääni
hänen julistaessaan yhteyttä Khilafatin konferenssissa herätti sen
äkkiä valveille. Vilpittömän jalomielisesti — ja sitä tehokkaammin —
Gandhi selitti, että hindujen tuli olla yhtä mieltä muhamettilaisten
kanssa moslemi-asiassa.

»Hinduja, parseja, kristityitä tai juutalaisia», sanoo hän, »ketä
lienemmekin, jos haluamme elää yhtenä kansallisuutena, niin kaikkien
edun tulee olla jokaisen etu. Ainoa arvostelu, mikä tulee kysymykseen,
on, onko asia oikea.»

Muhamettilaisten veri oli jo sekoittunut hindujen vereen Amritsarin
verilöyly-kentällä. Nyt tuli sinetöidä liitto. Liitto ilman ehtoja.
Moslemit olivat Intian kansan rohkein aines. He juuri ensimmäisinä
päättivät tässä Khilafatin konferenssissa kieltäytyä yhteistoiminnasta
hallituksen kanssa, elleivät saisi tahtoaan läpi. Gandhi hyväksyi
heidän päätöksensä. Hän kieltäytyi kuitenkin, uskollisena
sovitteluaatteelleen, vieromasta englantilaisia kauppatavaroita, koska
hän tässä asiassa näki samalla koston ja heikkouden merkin. Toinen
Khilafatin konferenssi Amritsarissa joulukuun lopulla 1919 päätti
lähettää Eurooppaan edustajansa viemään varakuninkaalle uhkavaatimuksen
sen tapauksen varalta, että rauha olisi Intian toivomusten vastainen.
Kolmas konferenssi Bombayssa, helmikuussa 1920, julkaisi moslemien
manifestin, joka suomi englantilaista politiikkaa ja ennusti ukkosta.

Gandhi näki sen lähestyvän, joskaan ei vaikuttanut sen puhkeamiseen,
päinvastoin koetti kaikin mokomin estää sitä.

Näytti siltä, että Englannissa viimeinkin ymmärrettiin vaara.
Myöhästynein myönnytyksin koetettiin sitä torjua. Asiakirja _Intian
reformista_, perustana Montagu-Chelmsfordin tiedonannot, myönsi Intian
kansalle lisää valtaa ja vastuunalaisuutta niin keskushallituksessa
kuin maaseutuhallinnoissakin. Kuningas antoi julistuksella joulukuun
24 p:ltä 1919 siihen suostumuksensa, kehoitti Intian kansaa ja
virkamiehiä toimimaan yhdessä asian hyväksi ja käski varakuningasta
vapauttamaan poliittiset vangit. Aina jalomielisyydelle altis Gandhi
näytti liikutetulta ja nähden näissä toimenpiteissä tavallaan Englannin
salaisen sitoumuksen tehdä oikeutta Intialle hän neuvoi hyväksymään
parannukset; hän arvioi ne kyllä epätäydellisiksi, mutta luuli
niiden voivan olla lähtökohtana laajempiin laillisiin valloituksiin
ja kehoitti siis niihin vilpittömästi yhtymään. Vilkkaiden
väittelyiden jälkeen hänen mielipiteensä pääsi voitolle koko Intian
kansalliskongressissa.

Mutta tämä viimeinen toivo petti kuten aikaisemmatkin. Varakuningas
välitti viis siitä, että hänen lempeyteensä vedottiin; vankilat
kyllä avautuivat, mutta tekoja varten, jotka kiihoittivat Intiaa
äärimmilleen. Kävi selville, että parannuslupaukset jäisivät
houkutukseksi.

Näihin aikoihin (toukokuun 14 p:nä 1920) Intia sai tietää
rauhanehdoista, jotka olivat tuhoisat Turkille. Varakuninkaan lähetti
tunnusti niiden kylläkin saattavan olla tuskalliset moslemeille, mutta
hän kehoitti heitä kuitenkin tyytymään kohtaloonsa.

Vihdoin näinä samoina päivinä myöhästyneenä julkaistu
tutkimuskomissionin Amritsarin verilöylyistä antama julkinen tiedonanto
lopullisesti nostatti maan omantunnon.

Se siitä seurasi! Siteet katkesivat. Khilafatin komitea, joka
kokoontui Bombayssa toukokuun 28 p:nä 1920, omaksui Gandhin ehdottaman
»Pois yhteistoiminta» -tunnuslauseen; ja Allahabadin hindumoslemien
konferenssi äänesti yksimielisesti sen puolesta 30 p:nä kesäkuuta; se
määräsi varakuninkaalle kuukauden määräajan uhkavaatimuksen miettimistä
varten.

Gandhi kirjoittaa itse varakuninkaalle. Hän antaa tietoja »Pois
yhteistoiminta» -liikkeestä. Hän selittää, miksi hän siihen turvautuu;
ja hänen mainitsemansa syyt ovat ihmeelliset. Vielä tällä tärkeimmällä
hetkelläkin hän ilmituo halunsa säilyttää välit Englannin kanssa ja
toivonsa saattaa laillisin vastustuskeinoin Englanti katumukseen ja
parannukseen:

»Minulle jää», sanoo hän, »vain kaksi ainoata vaihtoehtoa: joko erota
Englannista tai, mikäli vielä uskon brittiläisen hallitusmuodon
ylemmyyteen toisiin hallitusmuotoihin nähden, pakottaa hallitus
tekemään meille oikeutta. Muuten, minä vielä uskon brittiläisen
hallitusmuodon ylemmyyteen. Ja siksi minä kehoitan tottelemattomuuteen.»

Tästä selviää, miten suuri on se kansalainen, jota valtakunta sokeassa
ylpeydessään ei ole osannut oikein kohdella.



II


Heinäkuun 28 p:nä 1920 Gandhi ilmoittaa Intialle, että »Pois
yhteistoiminta» päätös pannaan täytäntöön elokuun 1 p:nä; ja aatoksi,
heinäkuun 31 p:ksi, hän määrää juhlallisen valmistautumis _Hartalin_
paastoin ja rukouksin. Hän ei ollenkaan pelkää kansan raivoa ja yhtyy
toimenpiteisiin järjestyksen ja kurin säilyttämiseksi intialaisten
riveissä.

»Täydellinen Pois yhteistoiminta» vaatii täydellistä järjestäytymistä.
Epäjärjestyksen alku on viha. Väkivalta on kerrassaan hyljättävä.
Kaikkinainen väkivalta olisi vain taka-askel asialle, se olisi vain
hyödytöntä viattomain elämäin tuhlausta. Ennen kaikkea on noudatettava
järjestystä!» —

»Pois Yhteistoiminta» -liikkeen toimintamenetelmän laati kahtena
edellisenä kuukautena Gandhi komiteansa kera. Oli päätetty seuraavaa:

1:o. On hylättävä kaikki kunniavirat ja -arvonimet;

2:o. On oltava ottamatta osaa hallituksen lainoihin;

3:o. On tehtävä lakko oikeusistuimia ja lakimiehiä vastaan ja
järjestettävä riita-asiat yksityisen välityksen kautta;

4:o. Ylioppilaiden ja perheiden on vierottava hallituksen kouluja.

5:o. On vierottava Perustuslaillisten parannusten Neuvostoa;

6:o. On jäätävä pois hallituksen vastaanotoista ja kieltäydyttävä
julkisista viroista;

7:o. On kieltäydyttävä kaikista sotilas- ja maallikkotoimista;

8:o. _Swadešin_[52] levittäminen: toisin sanoen, ohjelman kielteisen
osaston jälkeen rakentavan osaston, uuden järjestyksen, jolle
rakentuisi uusi Intia. Palaamme siihen myöhemmin.

Tässä oli vasta ensimmäinen etappi. Pantakoon merkille tämän
miehen varovainen viisaus, — hyvin hämmästyttävä eurooppalaisille
vallankumouksellisille — miehen, joka panee liikkeeseen hindulaisen
vallankumouksen äärettömän koneiston ja pysäyttää sen kuitenkin
heti alkuunsa. Tässä ei ole kysymys _Siviilitottelemattomuudesta_.
Gandhi tuntee sen kyllä. Hän on sen oppinut Thoreaulta, jolta hän
lainaa erinäisiä kohtia julkaisuihinsa, ja hänellä on uusi huoli
erottaa se »Pois yhteistoiminta» -aatteesta. Siviilitottelemattomuus
on enemmän kuin kieltäytymistä tottelemasta, se on lakien
väkivaltaista loukkaamista. »Se on rikkomista, jota voi käytännössä
menestyksellä harjoittaa vain joku valittu, sen sijaan kuin taas
»Pois yhteistoiminta» voi olla ja onkin joukkoliike». Gandhi tahtoo
valmistaa Intian kansaa tottelemattomuuteen, mutta asteittain; hän
tietää sen tähän puolivalmiiksi eikä tahdo hellittää ohjia, ennenkuin
on varma, että kansa on saavuttanut kyvyn hillitä itseään. Tässä
»Pois yhteistoiminta» -ohjelmassa ei ole kysymys edes siitä, että
jätettäisiin verot maksamatta. Gandhi odottaa sopivaa hetkeä.

Elokuun 1 p:nä 1920 hän antaa merkin kapinaan kuuluisalla kirjeellä
varakuninkaalle. Hän lähettää tälle takaisin kunniamerkkinsä ja
-kirjansa.

»Lähetän alakuloisena takaisin», hän sanoo, »kultaisen Kaisar-i-Hind
-mitalin, jonka sain ihmisystävällisestä työstäni Etelä-Afrikassa,
hindulaisen vapaaehtoisen ambulanssijoukon upseerina v. 1906 saamani
Zulu-sodan mitalin, sekä Buurisodan mitalin, jonka sain intialaisen
paarinkantajoukon apuylitarkastajana vuosina 1899-1900... »Mutta»,
hän jatkaa muistutettuaan Punjabin tapahtumista ja Khilafat-liikkeen
alkusyistä, »en voi säilyttää kunnioitusta enempää kuin kiintymystäkään
hallitusta kohtaan, jota saastuttaa tällainen moraalittomuus ja
tällaiset väärinkäytökset... Hallitus on saatava katumaan... Olen
tehostanut »Pois yhteistoimintaa», joka sallii kansalaiselle vapauden
olla eri mieltä hallituksen kanssa ja oikeuttaa hänet painostamaan sitä
ilman väkivaltaa.» Ja Gandhi lausuu toivomuksen, että varakuningas
korjaisi epäkohdat neuvoteltuaan kansan tunnettujen johtajien kanssa.

Gandhin neuvoa seurattiin heti. Sadat virkamiehet jättivät
erohakemuksensa. Tuhannet ylioppilaat vetäytyivät pois yliopistoista.
Oikeusistuimet tyhjenivät. Koulut jäivät autioiksi. Koko Intian
kongressi kokoontuneena erikoisistuntoon Kalkuttaan syyskuun alussa
hyväksyi valtavalla enemmistöllä Gandhin päätökset. Ystävänsä Maulana
Šaukat Alin kera Gandhi kulki halki maan ihastushuutojen kaikuessa.

Gandhi ei koskaan ole selvemmin osoittautunut miljoonain ihmisten
herraksi kuin tänä ensimmäisenä toimintavuotenaan. Hänen täytyi pitää
ohjissa väkivaltaisuutta, joka odotti vain hyökkäyksen hetkeä. Häntä
kauhistutti etenkin kansanjoukon anarkinen väkivaltaisuus. Hän ei löydä
kyllin kovia sanoja suomiakseen »_mobokratiaa_» (roskajoukkovaltaa),[53]
joka hänestä näytti Intian pahimmalta vaaralta. Hän inhoo sotaa,
mutta pitää sitä sittenkin Calibanin vimmaa parempana. — »Jos Intia
turvautuu väkivaltaan, ryhtyköön se sitten kurin ohjaamaan väkivaltaan,
sotaan! Ei missään tapauksessa roskavaltaan!» Hän epäilee tavallisia
iloisia, räyhääviä, mutta hämärään vivahtavia mielenosoituksia, joista
ei koskaan tiedä, seuraako niistä mielettömyyksiä ja tihutöitä.
»Tästä kaaoksesta täytyy saada nousemaan järjestys. Täytyy lukea
rahvaalle sen oma laki.» Ja tämä tarkkasilmäinen mystikko, jonka
väkevä käytännöllinen äly ei ole huonompi suurten eurooppalaisten
mystikkojemme älyä, mystikkojen, jotka ovat järjestöjen luojia
ja sielujen valtiaita, antaa ylen tarkkoja sääntöjä kansanjoukon
mielenilmaisujen virran kanavoimiseksi.

»Meidän suuri virheemme on se», hän sanoo, »että olemme laiminlyöneet
musiikin. Musiikki merkitsee rytmiä ja järjestystä. Pahaksi onneksi
on se Intiassa jäänyt pienen ryhmän erikoisomaisuudeksi. Sitä ei ole
kansallistutettu. Syvät rivit olisi pantava laulamaan kansallislauluja.
Saapukoot suuret soittotaiteilijat kaikkiin kongresseihin opettamaan
syvien rivien musiikkia. Mikään ei ole sen helpompaa kuin taivuttaa
rahvas, jolla ei ole omaa selvää tahtoa...»

Seuraa sitten säädösluettelo:

1:o Ei pidä hyväksyä osanottajiksi suuriin kokouksiin
nousukasvapaaehtoisia. On asetettava johtoon kaikkein koetelluimmat;
2:o on annettava jokaiselle vapaaehtoiselle pieni yleinen ohjekirja;
3:o on sovittava kokoontumiskutsuvihellyksistä vapaaehtoisten
kesken; 4:o on käskettävä joukon tottelemaan vapaaehtoisia ilman
vastaväitteitä; 5:o on sovittava kansallisista huudoista ja määrätyistä
hetkistä, jolloin ne päästetään; sääntöä vastaan ei saa rikkoa; 6:o
on vaadittava kansaa järjestäytymään riveihin siten, että ajoneuvojen
kulkutie on vapaa; kiellettävä siltä pääsy rautatieasemille; on
kiellettävä sitä kuljettamasta pieniä lapsia väentungoksiin... j.n.e.

Lyhyesti, Gandhista tulee näiden ihmisvaltamerien orkesterinjohtaja.

»Kansan ankarin tehtävä on pitää kurissa mielenosoituksiaan».

Kansa haluaa väkivaltaa vain ajoittain, tai paremminkin, se ei tiedä
mitä tahtoo, se antautuu ristiriitaisten kiihtymysten äkillisiin
puuskauksiin. Mutta yksi osa hindulaista valiojoukkoa haluaa tahallansa
väkivaltaa; se ei ymmärrä Gandhin ajatusta, kaikkein vähimmin hänen
valtiollista voimaansa. Gandhi saa nimettömiä kirjeitä, joissa häntä
pyydetään olemaan vastustamatta väkivaltaa, tai joissa — (suurin
loukkaus!) — ilmenee sellainen kyynillinen usko, että hänen sanansa
ovat vain teeskentelyä vihollisen pettämiseksi, ja joissa häntä
ahdistetaan antamaan taistelumerkki. Gandhi vastaa tuimasti. Hän
väittelee kiivaasti. Hyvin kauniissa kirjoitelmissa hän taistelee
»_kalpaoppia vastaan_». Hän kumoaa väitteen, että hindulaisten pyhät
kirjat ja Koraani hyväksyisivät väkivallan. Väkivalta ei ole minkään
uskonnon _credo_. Jeesus on passiivisen vastarinnan ruhtinas. Bhagavad
Gîtâ ei opeta väkivaltaa, mutta kylläkin velvollisuuden täyttämistä
hengenkin uhalla.[54] »Ihmisellä ei ole voimaa luoda, hänellä ei siis
ole oikeutta hävittääkään...» On rakastettava sitäkin, joka tekee
pahaa; tämä ei merkitse sitä, että olisi siedettävä pahaa. Gandhi
hoitaisi kenraali Dyeria tämän mahdollisesti sairastuessa. Mutta jos
hänen oma poikansa viettäisi häpeällistä elämää, »minun rakkauteni
vaatisi», hän kirjoittaa, »minua häneltä epäämään ylläpidon, vaikka se
merkitsisikin hänen kuolemaansa.» Ihmisellä ei ole oikeutta pakottaa
pahaa ihmistä väkivoimalla. Mutta hänellä on velvollisuus häntä
vastustaa eroten hänestä millä hinnalla tahansa. Ja vihollisen katuessa
hänelle on avattava syli.

Samalla kuin hän hillitsee väkivaltaisia, hän rohkaisee epäröiviä. Hän
tukee niitä, jotka arkailevat ryhtyä suoranaiseen tekoon:

»Ei mitään maailmassa ole saavutettu ilman suoranaista tekoa. Olen
hyljännyt sanat _passiivinen vastarinta_ niiden riittämättömyyden
takia... Juuri suoranainen teko muutti Etelä-Afrikassa kenraali Smutsin
mielen... Mikä on suurin yhteisymmärrys, jonka Kristus ja Buddha ovat
toteuttaneet? Se on voiman ja lempeyden yhteistyö. Buddha on vienyt
sodan vihollisleiriin, hän on pannut polvilleen julkean pappissäädyn.
Kristus on ajanut temppelistä myyjät, hän on suominut tekopyhiä ja
farisealaisia ... Se on suoraa, mitä kiihkeintä toimintaa... Ja samalla
on heidän tekojensa takana ääretön lempeys...

Hän vetoaa myöskin englantilaisten sydämeen ja järkeen. Hän kutsuu
heitä »rakkaiksi ystäviksi»; hän muistuttaa heille olleensa
kolmekymmentä vuotta heidän uskollisena seuralaisenaan; hän pyytää
heitä oikaisemaan hallituksensa kierouksia. »Sen kavaluus on murskannut
uskoni siihen. Mutta minä uskon vielä englantilaiseen miehuuteen. Intia
voi teille panna vastapainoksi nyt ainoastaan siveellisen miehuuden.
»Pois yhteistoiminta» on itsensä uhrausta. Minä haluan teidät voittaa
kärsimyksilläni...»

Hänen neljä- tai viisikuukautisella kamppailullansa ei ollut
tarkoituksena ainoastaan halvaannuttaa Englannin hallitus olemalla
mitään hyväksymättä, vaan myös järjestää uusi, itse itseään
tyydyttämään kykenevä Intia, joka voisi luoda itselleen sekä
aineellisesti että siveellisesti riippumattoman olemassaolon.
Ensimmäinen kohta oli sen taloudellisen riippumattomuuden
varmentaminen. Tätä Gandhi kutsuu _Swadešiksi_ (tai paremminkin, se on
sanan eri merkityksistä vastaavin ja käytännöllisin).

Nähtävästi Intian täytyi oppia kieltäytymään useista aineellisista
mukavuuksista, hyväksymään vaikerruksitta monta epäkohtaa. Terveellinen
kuri. Tarpeellinen hygienia. Kansan terveys löytäisi siitä hyödyn yhtä
hyvin kuin siveellisen lakinsa. Ennen kaikkea täytyi Intialta poistaa
»juomien kirous», muodostaa raittiusseuroja, vieroa Euroopan viinejä,
saada myyjät kieltäytymään veroistaan.[55] Intia ymmärsi Mahatman
äänen. Raittiusaalto kulki yli maan, ja Gandhin täytyi asettua väliin,
ettei kansanjoukko väkisinkin salpaisi ja ryöstäisi puoteja. Sillä »ei
ole luvallista tehdä väkisin ihmisiä puhtaiksi.»

Mutta jos olikin suhteellisesti helppoa poistaa juomisen maanvaiva, oli
muuten vaikeata varmentaa Intian elinmahdollisuudet. Millä se ravitsisi
itseään? Miten se pukeutuisi hyljättyään eurooppalaiset tuotteet?
Gandhin ohje on äärimmäisen yksinkertainen, siinä ilmenevät hänen
henkensä keskiaikaiset pyrkimykset; hän toivoo, että kaikissa Intian
perheissä otettaisiin jälleen käytäntöön kotoinen vanha rukkiteollisuus
(rukki — charkâ.)

On voitu kääntää pilkaksi tämän yhteiskuntakysymyksen patriarkaalinen
ratkaisu.[56] Mutta on pyrittävä ymmärtämään Intian erikoisia
olosuhteita ja sitä erikoista merkitystä, minkä Gandhi antaa
_charkâlle_. Hän ei ole koskaan väittänyt kehruuta riittäväksi
elinkeinoksi, paitsi aivan köyhille, mutta se menestyisi
maanviljelyksen haarateollisuutena tämän ollessa seisauksissa. Kysymys
ei ole teoreettinen; se on kipeä ja ylen tärkeä: 80 % Intian väestöstä
on maanviljelijöitä, jotka eivät toimi neljänä kuukautena vuodessa.
Kymmenes osa kansasta on tavallisesti nälkiintynyt. Keskiluokka ei
saa riittävästi ravintoa. Englanti ei ole tehnyt mitään parantaakseen
tätä tilaa; se on sitä huomattavasti huonontanut. Englantilaiset
yhtymät ovat hävittäneet paikallisen teollisuuden, imeneet Intian
varat ja keinotelleet siltä vuosittain kuusikymmentä miljoonaa rupia.
Intia, joka valmistaa kaiken tarvitsemansa puuvillan, vie sitä ulos
miljoonia paaleja Japaniin ja Lancašireen, josta se palaa valmistettuna
kalikoona. Todennäköisesti sen täytyy oppia tulemaan toimeen ilman
perikatoon vieviä ulkomaisia palveluksia ja järjestämään viipymättä
omat työpajansa; sen on mitä pikimmin löydettävä joku keino hankia
jokaiselle työtä ja elatusta! Muuten, kaikkein nopein ja taloudellisin
on olkimökin teollisuus, hindujen vanha kehruu- ja kutomateollisuus.
Ei ole kysymys siitä, että pantaisiin kutomaan työssä olevia ja hyvin
ansaitsevia maanviljelystyöläisiä, vaan sekä joutilaita ja kulkureita
että naisia ja lapsia ynnä kaikkia hinduja joutohetkinään. Gandhi
määrää siis: 1:o. On vierottava ulkolaisia kankaita; 2:o on kehitettävä
ja levitettävä helppoa kehruuopetusta; 3:o on sitouduttava käyttämään
vain kotona kehrättyjä ja kudottuja kankaita. Hän uhrautuu tälle
propagandalle väsymättömän hehkuvasti. Hän toivoo, että koko Intia
pitäisi kehruuta velvollisuutenaan, että sitä opittaisiin koulussa,
että köyhät lapset maksaisivat oppinsa rukkitunneilla, että jokainen,
mies tai nainen, sillä tekisi tunnin hyväntekeväisyyttä päivittäin.
Hän menee mitä tärkeimpiin yksityiskohtiin, antaa teknillisiä neuvoja
puuvillan, langan eri kudontatapojen suhteen, käytännöllisiä neuvoja
kutojille, ostajille, perheenisille, koululaisille; hän osoittaa
numeroilla, miten pienellä pääomalla voi järjestämällä _Swadeši-puodin_
(hindutyön tuotteiden kauppa) saavuttaa 10 %:n voitot j.n.e. Hän
käy runolliseksi ylistäessään »_rukkimusiikkia_», Intian vanhinta
musiikkia, sitä, millä itseänsä huvitti Kabir, kutojarunoilija, ja
Aureng-Geb, suuri hallitsija, joka itse valmisti lakkinsa... Hänen
onnistui sytyttää yleinen mielipide. Bombayssä vallasnaiset ryhtyvät
rukkitöihin. Hindut ja moslemit tekevät lupauksen kantaa vain
kansallisia kankaita. Muoti innostuu _khaddarista_ ja _khadista_,
joiden hyvän maun tunnustaa itse Rabindranath Tagorekin. Tilauksia
tulvii; niitä tulee aina Belutšistanista ja Adenista saakka.

Innostus meni liian pitkälle, kun oli kysymys ulkolaisten kankaitten
vieromisesta. Gandhikin, niin itsensä herra kuin hän tavallisesti
onkin, näyttää menettäneen harkitsemiskykynsä. Hän määräsi kankaat
poltettaviksi orjuuden vertauskuvinapa Bombayssa nähtiin elokuussa
1921, kuten Savonarolan aikaan Christo regnante, hovitorilla rovioita,
joissa perheiden loistavia kankaita hävitettiin tulella keskellä
meluavaa iloa. Eräs Intian englantilaisia jalomielisiä miehiä C.—F.
Andrews, Tagoren ystävä, kirjoitti ihailemallensa Gandhille hehkuvan
kirjeen valittaen, että nämä kankaat oli poltettu sen sijaan että ne
olisi annettu köyhille, ja että vedottiin heimon huonoihin vaistoihin.
Hän nousee tätä natsionalismia vastaan, joka on eräs laji väkivaltaa;
hän ei voi sietää, että hävityksestä tehdään jonkinlainen uskonto;
hävittää työn hedelmä on rikos. Andrews, joka ensinnä oli hyväksynyt
Gandhin parannukset, epäilee nyt käyttääkö _khaddaria_. Näiden
rovioiden näkeminen järkytti hänen uskoaan Mâhatmâ'an. Mutta Gandhi,
joka julkaisee hänen kirjeensä ja vastaa siihen lempeästi, liikutettuna
tästä tuskaisen sydämen vuodatuksesta, selittää, ettei hän mitään
kadu. Hänellä ei ole minkäänlaista vihamielistä tunnetta mitään kansaa
kohtaan eikä hän tahdo kaikkien vieraiden esineiden hävitystä, vain
niiden, joiden turmiollisuus on ilmeinen. Englantilaiset kangastavarat
ovat saattaneet perikatoon miljoonia intialaisia; moni on vaipunut
paarian tai palkkasoturin luokkaan, vaimon joutuessa yleiseksi
naiseksi. Ei voi syntiä tekemättä käyttää näitä rikollisia kankaita.
Intia on liian taipuvainen vihaamaan englantilaisia kiskojiaan. Gandhi
kätkee vihansa ja siirtää sen ihmisistä asioihin. Syyllisiä eivät
ole ainoastaan englantilaiset, jotka ovat myyneet kankaitaan, vaan
myöskin intialaiset, jotka ovat niitä ostaneet. Ei polteta vihasta,
vaan katumuksesta. Se on välttämätön kirurginen toimenpide. Ja olisi
sopimatonta antaa näitä häväistyjä kankaita köyhille, koska heilläkin
on kunniansa.

Aineellisen elämän vapauttaminen ulkomaisesta orjuutuksesta ei
olisi vielä mitään. Tulee vapauttaa henki. Gandhi toivoi maansa
pudistavan yltään eurooppalaisen kulttuurin ikeen; ja hänen ylpeimpiä
pyrkimyksiään oli laskea perusteet tosi-intialaiselle kasvatukselle.

       *       *       *       *       *

Oli jo olemassa muutamia yliopistoja ja opistoja, joissa olivat
säilyneet, englantilaisen holhouksen alla, vanhan aasialaisen
kulttuurin kekäleet. Aligarh oli ollut neljäkymmentä viisi vuotta
Intian moslemien yliopisto, islamilaisen kulttuurin keskus Intiassa.
Khalsan opisto oli Sikh-kulttuurin keskus. Hinduilla oli Benaresin
yliopisto. Mutta nämä hiukan vanhanaikaiset skolastiset laitokset
olivat hallituksen alaisia, joka avusti niitä rahalla. Gandhi olisi
halunnut ne hävittää perustaakseen puhtaampia keskuksia. Marraskuussa
1920 hän vihki Gujeratin kansallisten yliopiston Ahmedabadissa.
Se innostui yhdistetyn Intian ihanteista. Sen kaksi uskonnollista
pylvästä olivat Hindujen _Dharma_ ja muhamettilaisten Islam. Se
pyrki pelastamaan Intian murteet ja löytämään niistä kansallisen
uudestisyntymisen lähteet. Gandhi oli sitä mieltä, oikein kylläkin
— ja mekin voimme hyötyä hänen sanoistaan — »että aasialaisten
kulttuurien järjestelmällinen tutkiminen on yhtä tärkeää täydelliselle
kasvatukselle kuin lännen tieteiden tutkiminen. On tutkittava
sanskriitin, arabian, persian, palin ja magadhin aarteita, jotta
jälleen löydettäisiin kansallisen voiman salaisuudet.» Mutta ei ole
kysymys siitä, että toistettaisiin samaa, mitä jo on sanottu tai tehty
kuluneina vuosina. »On perustettava uusi, vuosisatain kokemuksien
rikastuttama kulttuuri menneen ajan kulttuurin tilalle. Sen tulee
olla niiden erilaisten sivistysten synteesi, jotka ovat vaikuttaneet
Intiaan ja antautuneet maan hengen alaisiksi. Tätä synteesiä ei saa
toteuttaa Amerikan mallin mukaan, missä vallitseva kulttuuri nielee
ja musertaa kaiken muun. Jokaisella kulttuurilla on oleva laillinen
paikkansa. Päämäärä on sopusointu eikä väkivalloin aikaansaatu yhteys.»
Kaikkien ylioppilaiden on opittava tuntemaan Intian uskonnot. Hindut
perehtykööt Koraaniin ja moslemit Sâstroihin. Kansallinen yliopisto
hylkää ainoastaan syrjäyttämishengen. Koko ihmiskunnassa se ei hyväksy
mitään »halveksuntaa». Tosikansallisena murteena tulee hindustani,
sanskriitin, hindin, persianisoidun urdun sekoitus olemaan
pakollinen.[57]

Henkisille aloille pyrkivät tulevat saamaan ammatillisen kasvatuksen,
muut taas kirjallisen. Täten heikkenee luokkien välinen ero.
Riippumattomuuden henkeä eivät tule ylläpitämään ainoastaan
opinnot, vaan kasvatus, jota Gandhi nimittää »sisäisen kutsumuksen
kasvatukseksi».[58] Eurooppalaisen kasvatuksen vastapainoksi, joka
pitää vähässä arvossa kätten työtä ja kehittää vain aivoja, Gandhi
vaatii tätä työtä kouluissa jo lapsiluokista lähtien.

On hyvä, että lapsi itse maksaa kehruutyöllä kasvatuksensa; siten hän
oppii viipymättä ansaitsemaan elatuksensa ja riippumattomuutensa. Mitä
tulee sydämen kasvatukseen, minkä Eurooppa täydellisesti laiminlyö,
on se alusta alkaen otettava käytäntöön. Ja ennenkuin voi muodostaa
oppilaita, tulee muovata opettajat.

Tämä on ylimpäin laitosten tehtävä, laitosten, joista Gandhi haaveilee
saatavan uuden opetuksen kulmakiven, — ne eivät oikeastaan ole kouluja,
vaan paremminkin luostareita, joihin keskittyy Intian pyhä tuli ja
joista se on myöhemmin leviävä, Lännen suurten benediktiläisluostarien
mallin mukaan järjestettyjä laitoksia, jotka ovat maan ja sielun
uskonnollisia raivaajia.

Meillä on hallussamme säännöt, jotka Gandhi laati Ahmedabadissa
sijaitsevalle _Satyâgrah Ašram -talolle_,[59] suositulle tyttärelleen.
Ne tarkoittavat paljon enemmän opettajia kuin oppilaita, ja hän sitoo
edelliset luostarilupauksilla. Mutta sensijaan että nämä lupaukset
tavallisissa luostareissa ajan mittaan säilyttävät vain kielteisen
kurinpidon luonteen, värähtelevät ne tässä pyhiä elähdyttävää
uhrausmieltä ja puhdasta rakkautta. Johtajilta vaaditaan seuraavien
luostarisääntöjen noudattamista:

1:o. _Totuuden lupaus_. — Ei riitä olla valhettelematta. »Ei saa
lainkaan turvautua valheeseen, ei edes maan edun sitä vaatiessa.»
Totuus voi vaatia vastarintaa jopa vanhempia ja iäkkäämpiä kohtaan.

2:o. »_Ahimsâ» (olla tappamatta) lupaus_. — Ei riitä olla ottamatta
toisen henkeä. Ei saa edes haavoittaa sanoilla niitä, joiden luulee
olevan väärässä. Ei pidä koskaan olla suuttunut heihin; täytyy rakastaa
heitä. On vastustettava tyranniutta, mutta oltava tekemättä mitään
pahaa tyrannille. Hänet täytyy voittaa rakkaudella. On kuolemankin
uhalla kieltäydyttävä häntä tottelemasta.

3:o. _Aviottomuuslupaus_, jota ilman on melkein mahdotonta seurata
kahta ensimmäistä. — Ei riitä, että välttää himoa, tulee aina tarkistaa
eläimellisiä intohimojaan, ajatustensakin. Jos on naimisissa, on
pidettävä vaimoaan elämän ystävänä ja säilytettävä hänen kanssaan
täydellisen puhtauden suhde.

4:o. »_Ruokajärjestyksen tarkistus»_. — On säännöstettävä ja
puhdistettava ravintojärjestys. Hyljättävä vähitellen tarpeettomat
ravintoaineet.

5:o. _Lupaus olla varastamatta._ — Tämä ei koske ainoastaan toisten
omaisuutta. »On varastamista, kun käyttää esineitä, joita ei
todellisesti tarvitse». Luonto varustaa päivittäin juuri kylliksi, eikä
yhtään enemmän kuin mitä joka päivä tarvitsemme.

6:o. _Lupaus olla mitään omistamatta._ — Ei riitä se, että on
omistamatta mitään. Ei pidä säilyttääkään muuta kuin mikä on
ehdottomasti välttämätöntä ruumiimme tarpeeksi. On poistettava
järkähtämättä liika. On yksinkertaistutettava elämä.

Kaksi »lisäluostarisääntöä» liittyy näihin varsinaisiin lupauksiin:

1:o _Swadeši_. — On oltava käyttämättä esineitä, joihin nähden on
pettämisen mahdollisuus. Tämä säädös pidättää käyttämästä ulkoa
tuotuja tavaroita. Sillä ne ovat vääryydellä omaksi eduksi käytetyn
kurjuuden ja Euroopan työläiskansan kärsimysten tuotteita. Ulkolaiset
kauppatavarat siis »kielletyn puun hedelmä» _Ahimsân_ oppilaalle. Siitä
pakko käyttää yksinkertaisia kotikutoisia vaatteita.

2:o _Pelottomuus_. — Joka pelkää, ei voi seurata edellisiä sääntöjä. On
oltava vapaa kuninkaiden, kansojen, perheen, ihmisten, villieläinten ja
kuoleman pelosta. Peloton ihminen puolustautuu »totuuden voimalla» tai
»sielun voimalla».

Rakennettuaan luonteet kerta kaikkiaan tälle rautaperustukselle
Gandhi siirtyy nopeasti toisiin opettaviin sääntöihin, joista
kaksi huomattavinta ovat nämä: opettajain tulee näyttää esimerkkiä
ruumiillisessa työssä (mieluimmin maatyössä); ja heidän tulee oppia
Intian pääasialliset kielet.

Mitä tulee lapsiin, ovat he _Ašramiin_ tultuaan — ja sinne heidät voi
panna jo nelivuotisina — myös sidotut sinne poismenoonsa saakka. —
(Oppikausi kestää noin kymmenen vuotta.)

He ovat erossa kodeistaan. Vanhemmat luopuvat kaikesta tarkastuksesta.
Lapset eivät käy vanhempain luona. Heillä on yksinkertaiset vaatteet,
ravintona yksinkertainen, pelkkä kasvisruoka, ei mitään lomaa
tavallisessa mielessä, mutta puolitoista päivää viikossa jätetään
omakohtaiselle työlle ja kolme kuukautta vuodessa pyhitetään
jalkamatkoihin Intian halki. Hindikieli ja yksi dravidamurre ovat
pakolliset kaikille. Kaikkien tulee vielä toiseksi kieleksi oppia
englanti ja viiden intialaisen kielen pääpiirteet (urdu, bengali,
tamil, telugu ja devanagari). Heille opetetaan omilla murteillaan
historiaa, maantiedettä, matematiikkaa, taloudellisia tieteitä
ja sanskriittia. Samaan aikaan he harjoittavat maanviljelystä ja
käsinkehruuta. Sanomattakin on selvää, että uskonnollinen henki leimaa
koko opetuksen. Kun opinnot ovat lopussa, saavat nuoret miehet valita,
tekevätkö he lupaukset, kuten heitä vanhemmat, vai siirtyvätkö pois.
Kaikki opetus on ilmaista.

Olen viipynyt hieman kauan tässä opetusohjelmassa, koska se ilmi tuo
Gandhin liikkeen korkean henkevyyden ja on tarkoitustensa avulla sen
pääasiallisin käyntiinpanovoima. Jotta voitaisiin luoda uusi Intia,
tulee luoda uudet vahvat ja puhtaat tosi intialaiset sielut. Ja niiden
luomiseksi tulee muodostaa pyhä legiona apostoleja, jotka Kristuksen
apostolien tavoin olisivat maan suolana. Gandhi ei ole meidän
eurooppalaisten vallankumousmiestemme tavoin lakien ja dekreettien
laatija. Hän on uuden ihmisyyden muovaaja...

       *       *       *       *       *

Englannin hallitus — kuten kaikki hallitukset tällaisessa tapauksessa —
ei ollut ymmärtänyt luonnollisesti mitään siitä, mitä oli tapahtunut.
Sen ensimmäinen ilmaus oli mitä suurinta ironiaa. Varakuningas
lordi Chelmsford sanoo elokuussa 1920, että »tämä oli kaikista
mielettömyyksistä mielettömintä.» Pian hallituksen oli kuitenkin pakko
laskeutua näistä ylhäisen ylenkatseen ilmapiireistä. Ja jokseenkin
hämmennyksissä ja epävarmana hallitus julkaisi marraskuun 6 p:nä 1920
isällisen ja uhkaavan tiedonannon, jossa sanottiin, ettei se ollut
tahtonut järjestää lainkäyntiä rikollisia vastaan, koska liikkeen
alkuunpanijat saarnasivat väkivallan poistamista, mutta oli annettu
käsky toimia niitä vastaan, jotka ylittäisivät määrätyt rajat ja
ryhtyisivät väkivaltaan tai aseelliseen uppiniskaisuuteen.

Rajat ylitettiin pian, mutta sen teki hallitus itse. Liike alkoi
huolestuttavasti laajentua. Jo joulukuussa 1920 sattui poikkeuksellisen
vakava tapaus. Väkivaltaa kaihtava »Pois yhteistoiminta» -liike oli
tähän saakka ollut vain väliaikaista koetaktiikkaa; ja hallitus eli
toiveissa, että yleinen intialaiskokous loppuvuoden istunnossa sen
kumoaisi. Mutta koko Intian kansallinen kongressi, kokoontuneena
Nagpuriin, liitti sen päinvastoin perustuslakiin lain ensimmäisenä
artikkelina:

I _Artikkeli_. »Kansallisen kongressin tehtävä on saavuttaa Intian
kansalle _Swarâj_ (Home Rule) kaikin rauhallisin ja laillisin keinoin.»

Se vahvisti »Pois yhteistoiminta» -liikkeen hyväksi toimitetun
äänestyksen, jonka oli suorittanut erikoinen istunto syyskuussa 1920,
ja se laajensi sen henkeä alleviivaten »Pois väkivalta» -liikkeen
perusajatusta; se osoitti, miten välttämätön oli maan eri ainesten
yhteisymmärrys voiton saamiseen, ja ylisti hindulais-moslemilaista
yhteyttä, vielä enemmän etuoikeutettujen ja sorrettujen luokkien
lähentymistä. Se toi ennen kaikkea perustuslakiin oleellisia muutoksia,
jotka vakiinnuttivat ratkaisevasti Intian kaikkien puolueiden
edustussäännöt.[60]

Kongressi ei salannut ollenkaan sitä, että silloinen »Pois
yhteistoiminta» oli vasta ensimmäinen aste alkavassa taistelussa.

Se ilmoitti, että täydellinen kieltäytyminen yhteydestä hallituksen
kanssa ja verojen maksusta astuisi voimaan myöhemmin määrättävänä
hetkenä. Valmistaakseen odotellessa maata siihen laajennettiin
»boikottausta», rohkaistiin Intian kehruuteollisuutta, vedottiin
ylioppilaihin, vanhempiin, maistraatteihin; heitä pyydettiin mitä
suurimmalla innolla levittämään »Pois yhteistoiminta» -mielialaa. Ne,
jotka kieltäytyisivät tottelemasta Kongressin määräyksiä, suljettaisiin
pois julkisesta elämästä.

Tämä merkitsi valtakunnan hyväksymistä valtakunnassa, todellisen
Intian valtakunnan hyväksymistä brittiläisen hallituksen nähden. Tämä
ei voinut enää jäädä toimettomaksi. Täytyi joko hieroa sovintoa tai
taistella vastaan. Vähäisellä sovittavalla mielellä yhteisymmärrys
olisi vielä ollut mahdollinen. Kongressi oli ilmoittanut saavuttavansa
päämääränsä »liitossa Englannin kanssa, jos se siihen suostuisi, ellei,
ilman sitä.» Kuten aina Euroopan politiikassa muita heimoja kohtaan,
pääsi väkivalta voitolle. Etsittiin tekosyitä. Niitä ei puuttunut.

Huolimatta »Pois väkivalta» -aatteesta, jonka Gandhi ja kongressi
olivat vahvistaneet, sattui eri paikoissa Intiaa ankaraa
epäjärjestystä, jolla oli vain hyvin kaukainen suhde »pois
yhteistoiminta» -liikkeeseen. Yhdistetyissä maakunnissa (Allahabad)
oli maanviljelyslevottomuuksia, lampuotien kapinoita tilanomistajia
vastaan; ja poliisi sekaantui niihin verisellä tavalla. Sitten
Sikhien Akali-liike, alussa puhtaasti uskonnollinen, käytti »Pois
yhteistoiminta» -aatteen toimintatapoja, ja lopulta liike vei
kahdensadan Sikhin murhaan helmikuussa 1921. Ei voitu, rehellisesti
ajatellen, saattaa Gandhia ja hänen oppilaitaan vastuunalaisiksi
tästä kiihkoilun murhenäytelmästä. Mutta tilaisuus oli otollinen.
Maaliskuun alussa 1921 alkoi puristus ja kasvoi kasvamistaan hamaan
vuoden loppuun saakka. Se oli valinnut näyttämölle astuakseen
tekosyyksi mielenosoitukset juomakauppiaita vastaan. Juoppous ja
eurooppalainen sivistys eivät kulkeneet ensi kertaa parivaljakkona.
»Pois yhteistoiminta» -liikkeen vapaaehtoiset järjestöt kiellettiin.
Julkaistiin laki kapinallisia kokouksia vastaan. Eri maakunnissa
saivat paikalliset poliisit täydet valtuudet murtaakseen liikkeen,
jota nimitettiin vallankumoukselliseksi ja anarkistiseksi. Tuhansia
intialaisia jo pidätettiin, ei annettu arvoa kunnioitetuille
henkilöillekään. Luonnollisesti nämä toimenpiteet nostattivat
meteleitä, ja siellä ja täällä oli poliisin ja kansanjoukon välillä
taisteluita, tappoja, tulipaloja. Koko Intian Kongressin komitea,
kokoontuneena Bezwadaan maaliskuun viimeisellä viikolla, pohti
kysymystä, tuliko julistaa siviilitottelemattomuus. Harvinaisen
tarkkanäköisestä se huomasi, ettei maa ollut vielä kyllin kypsä ja
kuriin tottunut voidakseen tätä kaksiteräistä asetta käyttää; ja
se päätti odottaa, ryhtyen eräänlaiseen siviili- ja rahalliseen
liikekannallepanoon.

Gandhi ryhtyi entistä suuremmalla innolla sotaretkeensä Intian
yhtenäisyyden, uskontojen, heimojen, puolueiden, kastien liiton
puolesta. Hän vetosi rikkaisiin parseihin, tukkukauppiaihin,
suurteollisuuden harjoittajiin ja enemmän tai vähemmän Rockefellerin
hengen mukaisiin ihmisiin. — Hindulais-moslemilaista liittoa uhkasivat
lakkaamatta ikivanhat ennakkoluulot, pelko, molemminpuolinen epäily.
Hän uhrautuu asialle sieluineen, ruumiineen, haluamatta näiden kahden
kansan välistä yhteensulamista, mahdotonta nykyhetkenä, eikä ollenkaan
hänen toivomaansa. Sensijaan toivoi hän ystävyyden pohjalle rakennettua
liittoa.[61]

Hänen korkein pyrkimyksensä oli saada liittää hindulaiseen
yhteiskuntaan hyljätyt kansanluokat. Intohimoinen paariain oikeuksien
takaisinvaatiminen, hänen inhon- ja tuskanhuutonsa tämän hirvittävän
yhteiskunnallisen vääryyden johdosta riittäisivät saattamaan hänen
nimensä kuolemattomaksi. Kärsimyksellä, minkä hänelle tuotti
»hindulaisuuden häpeällisin häpeä», kuten hän sanoi, oli alkunsa
lapsuuden mielenailahteluissa. Hän kertoo, että hänen pienenä ollessaan
eräs paaria tuli hänen taloonsa karkeampia töitä tekemään; lasta
kiellettiin koskemasta häneen ilman että heti peseytyi; hän ei sitä
ollenkaan hyväksynyt ja kinaili vanhempainsa kanssa. Koulussa hän usein
koski »halveksittuihin». Hänen äitinsä neuvoi häntä saastutuksesta
pääsemiseksi sen jälkeen koskettamaan moslemia. Mutta kahdentoista
vanhana hänen päätöksensä oli tehty. Hän vannoi omassa mielessään
hävittävänsä tämän synnin Intian omaltatunnolta. Hän suunnitteli apua
alennetuille veljilleen. Ei koskaan hänen henkensä ilmene vapaampana
kuin silloin, kun hän palvelee heidän asiaansa. Tästä voi päättää,
että hän olisi ollut valmis uhraamaan uskontonsakin, jos hänelle olisi
todistettu, että »halveksiminen» oli yksi sen opinkappaleita. Ja tämä
ainut vääryys selittää hänen silmissään kaiken sen, mitä intialaiset
saavat kärsiä maailmassa...

»On vain ikuisen oikeuden palaamista se, että intialaiset ovat tulleet
keisarikunnan paarioiksi. Peskööt intialaiset ensin verentahraamat
kätensä... Koskemiskielto on alentanut Intian. Etelä-Afrikassa,
itäisessä Afrikassa, Kanadassa intialaisia suorastaan on kohdeltu
paarioina. _Swarâj_ (Home Rule) on mahdoton, niin kauan kuin on
olemassa paarioita. Intia on syypää. Englanti ei ole tehnyt mitään
sen mustempaa. Ensimmäinen velvollisuus on suojella heikkoja ja olla
loukkaamatta ihmisen omaatuntoa. Emme ole roistoja parempia hamaan
siihen saakka kunnes olemme peseytyneet tästä synnistä. _Swarâjin_
tulee olla oikeuden hallitsemista yli koko maan...»

Gandhi tahtoi, että kansallinen lakialaativa kokous parantaisi
mitä pikimmin paaria-veljien kohtalon, että heille suotaisiin
suuri joukko kouluja ja kaivoja — sillä yleisten kaivojen käyttö
oli heiltä kielletty. — Mutta suo siellä, vetelä täällä ... Hänen
kärsimättömyytensä, joka ei salli hänen odottaa kädet ristissä,
kunnes etuoikeutetut luokat ovat parantaneet vääryytensä, saattaa
hänet paariain leiriin; hän asettuu heidän etunenäänsä, koettaa heitä
ryhmittää. Hän tutkii heidän kanssaan eri toimintamuotoja: mitä voivat
he? Vedota tässä asiassa Intian hallitukseen? Se merkitsisi orjuuden
vaihtamista toiseen... Hyljätä hindulaisuus — (huomattakoon tämä
suuren hinduuskovaisen ylevä rohkeus!) — ja kääntyä kristinuskoon
tai muhamettilaisuuteen? Gandhi olisi valmis sitä ehdottamaan, jos
hindulaisuus ja koskettamiskielto olisivat erottamattomat. Mutta hän on
vakuutettu, että se on vain hindulaisuuden epäterve kasvannainen, joka
täytyy poistaa. Paariain tulee siis järjestäytyä puolustautuakseen.
Heillä olisi yksi keino; käyttää »pois yhteistoiminta» -asetta
hindulaisuuttakin vastaan, lopettaen kaikki suhteet muihin
hinduihin (tämän isänmaanystävän suussa ihmeellisen rohkea neuvo
yhteiskunnalliseen kapinaan!). Mutta, Gandhi jatkaa, paariat eivät
kykene mihinkään järjestäytymiseen, heillä ei ole johtajia. Yhtykööt
he siis — se on ainoa keino, mikä heille jää — yleiseen intialaiseen
»pois yhteistoiminta» -liikkeeseen, jonka ensimmäinen ehto on luokkien
yhtyminen! Todellinen »pois yhteistoiminta» -aate on puhdistava
uskonnollinen toimitus. Ei kukaan voi ottaa siihen osaa hylkäämällä
paariat; hän rikkoisi siten raskaasti. Täten Gandhin onnistui sovittaa
uskonto, isänmaa ja ihmisyys.

»_Poljettujen» luokkien konferenssi_ (Suppressed Classes Conference),
jota Gandhi johti Ahmedabadissa huhtikuun 13 ja 14 p:nä 1921, vihki
juhlallisesti nämä ensimmäiset ryhmitysyritykset. Hän piti siellä yhden
valtavimmista puheistaan. Hän ei tyydy julistamaan yhteiskunnallisen
erilaisuuden lakkauttamista; hän odottaa paarioilta suuria asioita
uudestisyntyneen Intian yhteiskunnallisessa elämässä; hän antaa heille
takaisin luottamuksen itseensä; hän puhaltaa heihin polttavan toivon,
joka häntä itseään elähdyttää. Hän on heissä huomannut, hän sanoo,
suunnattomia salaisia mahdollisuuksia. Hän laskee »halveksittujen»
viidessä kuukaudessa osaavan arvollaan saavuttaa oikean paikkansa
intialaisessa suuressa perheessä.

Gandhia ilahdutti nähdä Intian heltyvän, kun vedottiin sen sydämeen,
ja paariain vapauttaminen toteutui lukuisissa paikoissa.[62]
Vangitsemisensa aattona Gandhi huolehti vielä tästä asiasta ja kertoili
sen edistyksestä. Bramaanit uhrautuivat. Etuoikeutetut luokat antoivat
liikuttavia esimerkkejä katumuksesta ja veljellisestä rakkaudesta.
Gandhi mainitsee tapauksen nuoresta kahdeksantoistavuotisesta
bramaanista, joka ryhtyi lakeijaksi elääkseen paariain kanssa.

Yhtä ylevämielisen innokkaasti Gandhi ajoi toista suurta asiaa —
naisasiaa.

Sukupuolikysymys on erikoisen vakava Intiassa, jonka aistillisuus
on ylitsevuotavan rikas, rasittava ja huonosti säännöstelty.
Lapsiavioliitot ennen aikojaan tyhjentävät kansan ruumiilliset ja
siveelliset voimat. Ajatusta painaa lihallinen kiusaus; vaimon arvoa
se alentaa. Gandhi julkaisee hindunaisten valitukset siitä alentavasta
tavasta, jolla kansallismieliset hindut heitä kohtelevat Hän pitää
heidän valituksiansa oikeutettuina. Tässä on, hän sanoo, Intian haava,
yhtä kipeä kuin »halveksiminen». Mutta hän lisää: koko maailma kärsii
siitä. Kysymys on yleismaailmallinen.

Kuten paariakysymyksessäkin, hän odottaa tässä asiassa raskautettujen
edistyvän paljon enemmän kuin rasittajien. Hän kääntyy naisten puoleen
neuvoen heitä ensin herättämään kunnioitusta lakkaamalla pitämästä
itseään miehen halujen esineenä. Ottakoot he päättävästi osaa julkiseen
elämään, uskaltautukoot sen vaivoihin ja vaaroihin. Älkööt he
ainoastaan kieltäytykö ylellisyydestään pois heittämällä ja polttamalla
ulkolaiset kankaat, vaan jakakoot he kaikki miehen vaivat. Kalkutassa
on jo vangittu korkea-arvoisia naisia. Se on hyvä. Kaukana siitä, että
vaatisivat lievitystä kohteluun, kilpailkoot he päinvastoin miesten
kanssa kestämisessä ja kieltäymyksessä! Tällä alalla nainen voi aina
mennä miehen edelle. Älkööt he epäilkö mitään! Heikoinkin voi varjella
kunniaansa. Riittää, että osaa kuolla.

Hän ei unohtanut _langenneita sisariammekaan_.[63] Hän kertoo
keskusteluista, joita hänellä oli usean sadan heikäläisen kanssa
Andrhan maakunnassa ja Barisalissa. Miten yksinkertaisen ylevästi hän
puhuu heille ja he hänelle; he uskovat itsensä hänelle, kysyvät häneltä
neuvoa! Hän etsii heille kunniallista ammattia, ehdottaa heille rukkia,
he lupaavat ruveta sitä käyttämään jo seuraavana päivänä, jos heitä
autetaan. — Ja kääntyen Intian miesten puoleen Gandhi muistuttaa heille
naisen kunnioituksesta:

»Meidän vallankumouksessamme ei ole paikallaan tällainen synnillä
leikkiminen. _Swarâj_ merkitsee sitä, että pidämme kaikkia Intian
asukkaita veljinä ja sisarina... Kunnioitus kaikkia kohtaan!
Naissukupuoli ei ole heikko sukupuoli, se on jalompi näistä kahdesta,
koska sillä on kyky uhrautua, hiljaa kärsiä, olla nöyrä, koska sillä
on usko ja tunto. Naisen intuitio on usein voittanut miehen julkeasti
itselleen omistavan ylemmän ymmärryksen...»

Hän löysi Intian naisissa — alkaen omasta vaimostaan — järkeviä
apulaisia ja parhaita oppilaitaan.



III


Vuosi 1921 merkitsee Gandhin vaikutuksen korkeinta huippua. Hänellä
on ääretön siveellinen voima; ja hänen itsensä sitä tavoittelematta
pannaan hänen käsiinsä melkein rajaton valtiollinen mahti. Kansa
uskoo häntä pyhimykseksi; hänestä tehdään maalauksia Šri-Krišnana.[64]
Ja joulukuussa 1921 koko Intian Kongressi asettaa hänet täyteen
arvovaltaan; hänellä on oikeus valita seuraajansa. Hän on Intian kansan
kieltämätön johtaja. Hänestä riippuu, päästääkö vai ei valloilleen
valtiollinen vallankumous ja luodako vaikkapa uskonnollinen uudistus.

Hän ei sitä tehnyt. Hän ei halunnut sitä. Siveellistä suuruuttako?
Siveellistä arkuuttako? Ehkä molempaakin. Jokaiselle on vaikeata
(etenkin toisenlaista sivistystä edustavalle ihmiselle) tunkeutua
syvälle johonkin omaantuntoon, etenkin kun se on niin syvä ja herkkä
kuin Gandhin. On vaikeata arvata tekojen pyörteessä, jotka tänä
melskeisenä vuonna kuohuttivat Intiaa kaikin tavoin, onko perämiehen
käsi aina ollut varma ja ohjannut jättiläislaivaa hairahtumatta,
vapisematta. Mutta minä koetan sanoa sen, minkä luulen saaneeni ilmi
tästä elävästä arvoituksesta, tätä nuorta miestä kohtaan tuntemallani
suurella kunnioituksella ja vilpittömyydellä, minkä olen velkaa hänen
vilpittömyydelleen.

       *       *       *       *       *

Vaikka Gandhin valta olikin suuri, eivät sen käyttämisen vaarat olleet
pienemmät. Sitä mukaa kuin julkinen toiminta laajeni ja värähdytti
satoja miljoonia ihmisiä, tuli vaikeammaksi sitä ohjata ja säilyttää
oma tasapaino tällä meuruavalla merellä. Oli yli-inhimillinen
tehtävä säilyttää hengen hillintä ja samalla laajakatseisuus näiden
irtipäässeiden, hillittömien joukkojen keskessä. Perämies, lempeä ja
hurskas, rukoilee ja turvautuu Jumalaan. Mutta hänen kuulemaansa ääntä
hämmentää myrsky. Kuulevatko muut sitä?

Seikka, mitä hänen vähimmin tarvitsee pelätä, on ylpeyden vaara.
Ei mikään ihailu voi panna hänen päätään pyörälle. Se haavoittaa
hänen nöyrää mieltään yhtä paljon kuin älyään. Ainutlaatuinen tapaus
profeettain ja suurten mystikkojen historiassa on seikka, ettei hän
ollenkaan näe näkyjä eikä ilmestyksiä eikä pyri sellaisia itselleen
enempää kuin muillekaan uskottelemaan. Tahratonta vilpittömyyttä!
Hänen järkensä ei lankea hurmioon eikä sydämensä turhamaisuuteen. Hän
on ja pysyy samanlaisena kuin kaikki muut ihmiset... Ei, älköön häntä
kutsuttako pyhimykseksi! Hän ei sitä halua. (Ja siksi hän juuri on
pyhimys.)

»Hän kirjoittaa: sana Pyhä on pyyhittävä pois nykyisestä elämästä...
Rukoilen kuten jokainen kunnon hindu, uskon meidän kaikkien voivan
olla Jumalan lähettejä, mutta minulla ei ole ollut mitään erikoista
Jumalan ilmestystä. Oma vahva uskoni on, että hän ilmestyy jokaiselle
ihmisolennolle, mutta me suljemme korvamme sisäiseltä ääneltä... Minä
pyrin olemaan vaatimaton työmies, vaatimaton Intian ja ihmisyyden
palvelija (a humble servant of India and humanity...) Minulla ei ole
mitään halua perustaa lahkoa. Olen todella siinä suhteessa liian
kunnianhimoinen. En esitä uusia totuuksia. Koetan esittää ja seurata
totuutta sellaisena kuin sen tunnen. Kylvän uutta valoa moniin
vanhoihin totuuksiin.»

Itsensä suhteen hän on siis aina vaatimaton, kaikissa asioissa mitä
tunnollisin, omasta kohdastaan mahdoton kaikkeen poikkeukselliseen
niin hyvin intialaisena isänmaanystävänä kuin »pois yhteistoiminta»
-aatteen pappina. Hän ei hyväksy mitään tyranniutta edes hyvän
asian puolesta. »Ei pidä koskaan korvata hallituksen orjuutusta
»pois yhteistoiminta» -aatteen miesten orjana olemisella. Hän
kieltäytyy niinikään vertaamasta isänmaataan muihin isänmaihin, eikä
hänen isänmaallisuutensa sulkeudu Intian rajojen sisälle. »Minun
patriotismini sulaa ihmisyyteen. Olen patriootti, koska olen ihminen ja
inhimillinen. En ole ahdasmielinen. En tekisi pahaa enempää Englannille
kuin Saksallekaan palvellakseni Intiaa. Imperialismilla ei ole paikkaa
elämänsuunnitelmassani... Patriootti on isänmaansa ystävä sitä
vähemmin, mitä huonompi humanisti hän on.

Mutta ovatko hänen oppilaansa aina olleet yhtä pidättyväisiä? Mitä
tulee hänen opistaan joidenkuiden muiden ohjatessa? Ja miten paljon
kansa siitä hyötyy heidän välityksellään?

       *       *       *       *       *

Kun Rabindranath Tagore monien vuosien matkustelun jälkeen palaa
Euroopasta Intiaan elokuussa 1921, on hän hämmästynyt mielten
muutoksesta. Hänen tuskansa ei näyttäytynyt vasta hänen palatessaan,
se ilmeni jo monissa hänen Euroopasta intialaisille ystävilleen
lähettämissään kirjeissä, joista useat julaistiin _Modern
Review'ssa_.[65] On välttämätöntä pysähtyä tähän kahden suuren
hengen erimielisyyteen, henkien, jotka kunnioittavat ja ihailevat
toisiaan, mutta jotka ovat samalla niin kohtalokkaasti erotetut kuin on
kreikkalainen viisas apostolista, Platon pyhästä Paavalista. Toisella
puolen uskon ja laupeuden nero, joka haluaa olla uuden ihmisyyden
hiiva. Toisella puolen taas älyn nero, vapaa, laajakatseinen ja selkeä,
joka käsittää kaiken olemassaolevan kokonaisuuden.

Tagore on aina tunnustanut Gandhin pyhyyden; ja olen hänen kuullut
siitä puhuvan kunnioituksella. Kun minä esitin Tolstoin olemusta
Mahatmana, osoitti Tagore, kuinka paljon Gandhi oli tätä olemusta
lähempänä ja hänen mielestään kirkkaamman valon ympäröimä — (ja minä
myönnän tämän nyt, kun tunnen hänet paremmin) — sillä Gandhissa on
kaikki luontoa, yksinkertaista, vaatimatonta ja puhdasta; ja hänen
taistelujansa ympäröi tyyneys. Sensijaan Tolstoilla kaikki on ylpeätä
kapinaa ylpeyttä vastaan, vihaa vihaa vastaan, intohimoa intohimoja
vastaan, kaikki on väkivaltaa, itse väkivallan vierominenkin... Tagore
kirjoitti Lontoosta huhtikuun 10 p:nä 1921: »Olemme kiitolliset
Gandhille siitä, että hän antaa Intialle tilaisuuden todistaa uskon
jumalaiseen henkeen ihmisessä vielä elävän.» Ja vaikkakin hän jo
suhtautui varovaisesti Gandhin liikkeeseen lähtiessään Ranskasta
paluumatkalle kotimaahan, oli hän halukas antamaan sille apuansa.
Vieläpä muuan huomiota herättävä manifesti lokakuulta 1921, _Totuuden
vaatimus_, jonka myöhemmin tähän lainaan ja joka vahvistaa välien
katkeamisen, alkaa suurimmalla ylistyksellä, mitä koskaan Gandhista on
kirjoitettu.

Omasta puolestaan Gandhi osoittaa Tagorelle syvää kunnioitusta ja
koettaa eri mieltäkin ollessaan pysyttää sen. Tuntuu, että hänestä
on työlästä ruveta väittelyihin Tagoren kanssa. Kun hyvät ystävät
koettavat kiihoittaa taistelua kantelemalla eräitä yksityislaatuisia
puheita, käskee Gandhi heitä vaikenemaan osoittaen, miten paljosta
hänen on Tagorea kiittäminen.[66]

Mutta on kohtalokasta, että heidän henkinen eroavaisuutensa vahvistui.
Kesästä 1920 alkaen Tagore oli valittanut sitä, että Gandhissa asuva
ylitsevuotava rakkauden ja uskon voima suuntautui Tilakin kuoleman
jälkeen politiikan palvelukseen. Varmasti Gandhi itse ei ollut siihen
ryhtynyt sydämen ilolla; mutta Tilakin kuoltua Intia oli vailla
poliittista johtajaa. Täytyi astua hänen tilalleen.

»Jos minun havaitaan ottavan osaa politiikkaan, sanoo hän nimenomaan
hetkenä, jolloin hän siinä suhteessa ryhtyy ratkaisevaan päätökseen,
teen sen ainoastaan sikäli, että nykyinen politiikka sieppaa meidät
kuin käärme kiemuroihinsa... Koetan saada uskonnon leimaa politiikkaan.»

Mutta Tagore valitti tämän seikan tarpeellisuutta. Hän kirjoitti
syyskuun 7 p:nä 1920:

»Koko se siveellinen into, jota Mahatma Gandhin elämä osoittaa ja
jota maailman kaikkien ihmisten joukossa vain hän voi edustaa, on
meille tarpeellinen. On raskas onnettomuus meidän maallemme, että niin
kallisarvoinen aarre on asetettu politiikkamme hauraaseen laivaan
ja heitetty kiihtyneiden vastasyytösten loppumattomaan aallokkoon,
maallemme, jonka tehtävä on sielun tulella antaa uudelleen elämä
kuolleille....

Henkisten voimiemme tuhlaus seikkailuihin, jotka siveellisen totuuden
kannalta katsoen ovat kehnoja, on kovin surullista. On rikollista
muuttaa siveellinen voima sokeaksi voimaksi.»[67]

»Pois yhteistoiminta»-sotaretken raikuvat alkutoitotukset,
Khilafat-nimen sekä Punjabin rikosten Intiassa nostattama levottomuus
olivat sanelleet Tagorelle nämä rivit. Hän pelkäsi niiden vaikutuksia
heikkoon ja hysteerisen raivon puuskiin alttiiseen kansaan. Hän olisi
tahtonut sen vieroittaa kostoajatuksista ja teoista, joita olisi
mahdoton korjata, saada sen unohtamaan, mikä ei ollut autettavissa,
haaveilemaan vain mitä suurimman isänmaan sielun rakentamista. Yhtä
paljon kuin hän Gandhin ajatuksessa ja toiminnassa ihaili uhrautuvan
hengen palavaa säteilyä (ja sen hän sanoo kirjeessään maaliskuun
2 p:ltä 1921, jonka myöhemmin esitän), yhtä paljon oli hänestä
vastenmielinen se kielteinen aines, jonka uusi uskonto sisälsi, —
»pois yhteistoiminta». Häntä kauhisti kaikki kielteinen! Ja tässä on
hänellä tilaisuus verrata brahmalaisuuden positiivista ihannetta,
elämänilojensa puhdistamista, täydelliseen luopumiseen, jota taas
buddhalaisuuden kielteinen ihanne vaatii. Tähän tulee Gandhi
vastaamaan, ettei hylkäämisen teho ole vähemmän tarpeellinen kuin
hyväksymisen. Ihmisponnistuksessa on kumpaakin. Upanišadien viimeinen
sana on kielteinen. Ja _Brahman_ määrittelevät Upanišadien tekijät
seuraavasti: Neti  (Ei tätä). Intia oli liiaksi unohtanut taidon sanoa:
»Ei!» Gandhi on sen sille uudelleen opettanut.

»Ennen kylvämistä on kitkettävä... temmattava pois paha.»

Mutta eikö Tagore halua mitään kitkeä? Hänen runollinen mietiskelynsä
sopeutuu kaikkeen olevaan ja nauttii sen sopusoinnusta. Hän tuo sen
ilmi lauseissa, jotka ovat nerokkaan kauniit, mutta äärimmäisen vapaat
toiminnasta. Tämä on mielikuvilla leikkivän Natarajan tanssia:

»Koetan kaikin voimin sovittaa ajatustapani isänmaani yli kulkevaan
kiihkoisan innostuksen tunnemyrskyn säveleen. Mutta miksi on
olemuksessani tämä vastustuksen henki, vastoin voimakasta haluani
välttää sitä? En löydä selvää vastausta, mutta alakuloisuuteni
sumuun pilkistää hymy ja ääni sanoo: »Teidän paikkanne on lasten
parissa, maailmojen rannikolla: siellä on rauhanne; ja siellä olen
minä kanssanne.» Ja siksi olen äsken leikilläni keksinyt uusia
rytmejä. Ne ovat vain tyhjiä, mutta iloisia siitä, että hetken
virta on tuonut ne mukanaan; ne tanssivat auringossa ja nauravat
kadotessaan. Mutta sillaikaa kuin huvittelen, koko luomus huvittelee:
sillä eivätkö lehdet ja kukat ole loppumattomia kokeiluja rytmeillä?
Eikö Jumalani ole aikojen ikuinen tuhlaaja? Hän heittää tähdet ja
planeetat muutosten pyörteeseen; näkyväisyyden virralle hän heittää
aikakausien mielikuvitustäydet paperiveneet. Kun minä häntä ahdistan
ja häntä rukoilen sallimaan minun jäädä hänen pieneksi oppilaakseen
ja hyväksymään muutamia tekemiäni pikku näperryksiä hänen ilolaivansa
lastuiksi, hän hymyilee ja minä astelen hänen takanaan hänen takkinsa
liepeeseen tarttuen... Mutta missä olen kansanjoukon keskellä, takaa
työnnettynä, joka puolelta puserrettuna? Ja mikä on melu, joka
minua ympäröi? Jos se on laulu, silloin voi _sitarini_ siepata sen
melodian, ja minä yhdyn kuoroon, sillä olenhan laulaja. Mutta jos se on
valitusta, on ääneni tukahtunut ja olen itsekin turta. Olen koettanut
kaikkina näinä päivinä korvaani heristäen keksiä siinä melodiaa: mutta
»pois yhteistoiminta» -ajatus hirvittävine, helisevine vyöryineen,
kasattuine uhkineen, kieltäymyksen-huutoineen ei minulle laula mistään.
Ja minä ajattelen: »Jos ette voi kulkea yhtä jalkaa kansalaistenne
kanssa heidän historiansa suuressa vaiheessa, varokaa sanomasta,
että he ovat väärässä ja te itse oikeassa; jättäkää sotilaan osanne,
palatkaa runoilijanurkkaanne ja olkaa valmiit ottamaan vastaan kansan
iva ja epäsuosio!»[68]

Täten puhuisi joku Goethe — intialainen Goethe Bacchus. Ja näyttää
siltä kuin tämä olisi hänen lopullinen mielipiteensä: runoilija
jättäisi hyvästit kielteiselle toiminnalle ja kutoisi ympärilleen
luomisilon lumokehän. — Mutta Tagore ei tee sittenkään näin, sillä
hän kirjoittaa tästä: »kohtalo oli hänet valinnut ohjaamaan venettään
juuri vasten virtaa!» Hän ei ollut ainoastaan runoilija; hän oli tällä
hetkellä Aasian henkinen lähettiläs Euroopassa; ja hän palasi juuri
pyytämästä tätä maanosaa liittoon perustaessaan yleismaailmallisen
yliopiston Santiniketaniin.

»Mikä kohtalon iva, että juuri olen saarnannut merten tällä puolen
Idän ja Lännen kulttuurien yhteistoimintaa samanaikaisesti kuin »pois
yhteistoiminta» -aatetta saarnataan toisella puolen.»

»Pois yhteistoiminta» -aate loukkasi juuri hänen toimintaansa ja
henkevää uskoaan: »Uskon todelliseen Idän ja Lännen liittoon.»

Se loukkasi hänen rikasta, maailman kaikkien kulttuurien ravitsemaa
älyään.

»Kaikki ihmiskunnan kunnia on minun... _Ihmisen ääretön personallisuus_
(kuten sanovat Upanišadit) voi toteutua vain kaikkien ihmissukukuntien
suurenmoisessa sopusoinnussa... Rukoilen aina, että Intia edustaisi
maailman kaikkien kansain yhteistoimintaa. Sille on yhteys totuus ja
jakautuminen Mâyâ. Yhteys on jotain, mikä käsittää kaiken eikä siis ole
saavutettavissa kieltämisen tietä... Nykyinen pyrkimys viedä meidän
henkemme eroon Lännen hengestä on henkisen itsemurhan koe... Nykyaikaa
on mahtavasti hallinnut Länsi. Se on ollut mahdollista vain siten, että
Lännelle on tullut osaksi joku suuri ihmiselle tarkoitettu tehtävä.
Meidän, Idän ihmisten, tulee siitä oppia... On epäilemättä epäkohta,
ettemme pitkään aikaan ole olleet kosketuksessa oman kulttuurimme
kanssa ja että Lännen kulttuuri on siksi vallannut meidän kulttuurimme
oikean paikan... Mutta jos väitetään olevan pahasta jäädä kosketukseen
sen kanssa, merkitsee se huonoimman lajisen nurkkakuntaisuuden
rohkaisemista, nurkkakuntaisuuden, josta seuraa vain henkistä
vajavaisuutta... Päivän kysymys on yleismaailmallinen. Ei yksikään
kansa voi menestyä irtautumalla toisista. On joko pelastauduttava tai
hävittävä yhdessä.»[69]

Kuten Goethe vuonna 1813 kieltäytyi vihaamasta ranskalaista sivistystä,
ei Tagorekaan voi hyväksyä Lännen sivistyksen hylkäämistä. Ja vaikka
tämä ei olisi ollutkaan Gandhin ajatus, tietää Tagore intialaisen
natsionalismin nostettujen intohimojen antavan tämän sävyn sille. Hän
pelkää tämän hengen barbarian tuloa:

»Ylioppilaat tuovat uhriantimensa — mille? Ei täydellisemmälle
kasvatukselle, vaan »pois kasvatus» -aatteelle... Muistan, että
_Swadeši-liikkeen_[70] ensi aikoina parvi nuoria ylioppilaita tuli
minua tervehtimään; he sanoivat minulle siinä tapauksessa, että
käskisin heitä jättämään koulunsa ja kolleegionsa, tottelevansa minua
heti. Minä kielsin jyrkästi, ja he poistuivat vihaisina, epäillen
äiti-isänmaani rakkauden vilpittömyyttä.»

Juuri näinä kevätpäivinä 1921, jolloin Tagore sai mielipahakseen
kuulla, että Intiassa oli alettu vieroa englantilaisia tieteellisiä
harrastuksia, hän sai itse Lontoossa kouraantuntuvan esimerkin tästä
henkisestä natsionalismista; erään englantilaisen professorin, hänen
ystävänsä Pearsonin luennolla intialaiset ylioppilaat ryhtyivät
sopimattomiin mielenosoituksiin. Tagore pahastui. Eräässä kirjeessä
Santiniketanin johtajalle hän suomii tätä huonoa suvaitsemattomuutta.
Hän panee »pois yhteistoiminta» -liikkeen siitä vastuunalaiseksi. —
Gandhi vastaa näihin soimauksiin.[71] Tehden huomautuksiaan Euroopan
kirjallisen kasvatuksen siveellistä tasoa vastaan, jolla ei ole mitään
yhteistä luonteen kasvatuksen kanssa ja jota voi syyttää siitä, että
se on vienyt Intian nuorisolta sen miehuuden, hän tuomitsee tehdyt
törkeydet ja panee vapaahenkisenä vastalauseen:

»En pidä siitä, että taloni olisi joka puolelta saarrettu ja ikkunani
tukitut. Pidän siitä, että kaikkien maiden kulttuurien henki virtaa
vapaasti asuntoni halki, mutta kieltäydyn sallimasta sen itseäni
valloittaa. Uskontoni ei ole vankilauskontoa. Siinä on paikka
pienimmällekin Jumalan luodulle. Sille on vain vierasta eri heimojen,
uskontojen ja värien omahyväinen ylpeys.»

Nämä ovat jaloja sanoja. Mutta ne eivät tee tyhjäksi Tagoren
huolestumista. Hän ei epäile Gandhia. Mutta hän pelkää gandhilaisia.
Ja heti laivasta Intian mantereelle astuttuaan elokuussa 1921 häntä
tukahduttaa heidän sokean uskonsa johtajan todistuksiin. Hän näkee
henkisen despotismin uhkaavan, ja _Modern Review'ssaan_ hän julkaisee
lokakuun 1 p:nä todellisen manifestin: _Totuuden vaatimuksen_, joka
nousee tätä orjahenkisyyttä vastaan. Vastalause on sitä vaikuttavampi,
koska sen edellä on loistava kunnioituksenosoitus Mahatman olemukselle.
Tagore, muistellen Intian vapausliikkeen alkua v. 1907—1908, sanoo, että
Intian poliittisten johtajain yleiskuva oli pysynyt myöntyväisenä;
se haltioitui Burken, Gladstonen, Mazzinin, Garibaldin varjoista ja
osoittautui kykenemättömäksi syrjäyttämään englantia puhuvaa ylhäisöä.

»Silloin tuli Mahatma Gandhi. Hän on pysytellyt tuhansien osattomain
olkikattomökin kynnyksellä, puettuna kuten he. Hän on puhunut heille
heidän omalla kielellään. Siinä vihdoinkin kuultiin totuus, eikä mitään
kirjoista opittua. Niinikään hänelle annettu nimitys, Mahatma, on
hänen oikea nimensä. Kuka muu on tuntenut kaikki Intian ihmiset omaksi
lihakseen ja verekseen? Kosketuksesta totuuden kanssa sielun sorretut
voimat elpyivät. Heti kun todellinen Rakkaus oli Intian ovella, ovi
aukeni selälleen. Kaikki epäily haihtui. Totuus herätti totuuden...
Kunnia Mahatmalle, joka on tehnyt näkyväksi totuuden voiman!...
Samaten kuin Buddhan kuuluttaessa kaikkiin ihmisiin kohdistuvaa säälin
totuutta, jonka hän oli saavuttanut itsekasvatuksensa hedelmänä, Intia
heräsi miehuutensa kukkaan; sen voima levisi tieteisiin, taiteisiin ja
rikkauksiin; se on tulvinut tuolle puolen valtamerien ja erämaiden...
Ei yksikään kaupallinen tai sotilaallinen toimenpide ole koskaan
päässyt samoihin tuloksiin... Rakkaus yksin on tosi. Kun se antaa
vapauden, se asettaa sen sisimpäämme.»

Mutta tämä jumaloiminen keskeytyy äkkiä. Sitä seuraa pettymys.

»Muutamia nuotteja tästä Intian ihmeellisen heräämisen musiikista
on liitänyt luokseni merten halki... Odotellen saavani hengittää
uuden vapauden virvoittavaa ilmaa palasin iloa täynnä. Mutta se,
minkä palattuani löysin, masensi minut. Painostava ilmakehä vaappui
maan yllä. En tiedä, mikä ulkonainen puristus näytti pakottavan
jokaista ja kaikkia puhumaan samaan äänilajiin ja heittäytymään
saman muulin vedettäväksi. Kaikkialla kuului, että äly ja kulttuuri
oli pantava lukon taa, oli tarpeen enää vain tarttua kiinni sokeaan
tottelevaisuuteen. On niin helppoa kahlita ulkonaisen vapauden nimessä
ihmisen sisäinen vapaus!»

Tunnemmehan tämän tuskan ja tämän vastaanpanon. Ne ovat kaikkien
aikojen tuttuja. Katoavan antiikkisen maailman viimeiset vapaat henget
ovat samoin vastaanottaneet tulevan kristityn maailman. Me tunnemme
itsessämme nousevan tämän vastarinnan inhimillisiä luoteita ja vuoksia
vastaan, joita nostattaa tähän aikaan yhteiskunnallisen ja kansallisen
uskon sokea virta. Se on vapaan sielun ikuista kapinaa uskonaikakausia
vastaan, jotka se itse on esiin manannut: sillä usko — kouralliselle
valituita ääretön vapaus — on sitä ihastuksella tervehtiville kansoille
yksi orjuutus lisää.

Mutta Tagoren soimaus kantaa kansanjoukkojen kiihkoilun tuolle
puolen. Tottelevaisuuden humaltamien ihmisjoukkojen yläpuolella
hän saavuttaa Mahatman. Miten suuri Gandhi lieneekään, eikö hänen
auktoriteettinsa mene yli yhden miehen voimien? — Sellaista kuin Intian
asiaa ei voida antaa yhden johtajan käsiin. Mahatma on totuuden ja
rakkauden Mestari. Ja tosiaankin: »kultainen johtosauva», joka voi
herättää maamme totuuteen ja rakkauteen, ei ole niitä esineitä, joita
voitaisiin teetättää lähimmällä kultasepällä... Mutta _Swarâjin_ (Home
Rule) rakentamisen tieto ja taito ei ole pieni asia. Sen polut ovat
vaikeat ja aikaa vaativat. Sellaiseen työhön ovat into ja hartaus
välttämättömät, mutta vielä enemmän tutkiminen ja tuumiskelu. Sitä
varten tulee taloustieteilijän miettiä, työmiehen työskennellä,
opettajan opettaa, valtiomiehen harkita. Sanalla sanoen maan
siveellisen voiman tulee harjaantua kaikkiin suuntiin. On säilytettävä
kaikkialla tutkimuksen henki koskemattomana ja esteettömänä. Ei saa
antaa tietoisen tai tiedottoman puristuksen tehdä älyä araksi.»

Tagore vetoaa siis Intian kaikkien vapaiden voimien yhteistoimintaan.

»Meidän vanhoissa metsissämme asuvat _gurut_ (viisaat) lähettivät
moninaisten näkemystensä viisastuttamina vetoomuksen kaikille totuuden
etsijöille... Miksei meidän _gurumme_, joka haluaa meitä opastaa
toiminnan teillä, tee samanlaista vetoomusta?»

Mutta guru Gandhi on tehnyt tämän ainoan vetoomisen jokaiselle erikseen
ja kaikille yhteisesti: »Kehrätkää ja kutokaa!»

»Onko tämä uuden aikakauden vetoomusta uuteen luomiseen? Jos suuret
koneet ovat vaara Lännen hengelle, eivätkö _pienet koneet_ ole meille
vielä pahempi vaara?»

Ei riitä edes se, että kansan kaikki voimat toimivat yhdessä keskenään,
niiden tulee olla yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa. »Intian
herääminen on sidottu maailman heräämiseen». »Jokainen kansa, joka
sulkeutuu itseensä, kulkee uuden aikakauden hengenvirtaa vastaan.»
Ja Tagore, joka juuri on viettänyt useampia vuosia Euroopassa,
haltioituu niiden miesten muistosta, joita hän oli siellä tavannut,
niiden kunnon eurooppalaisten, jotka ovat vapauttaneet sydämensä
natsionalismin kahleista uhratakseen sen koko ihmiskunnan palvelukseen,
— maailmankaikkeuden kansalaisten vainottu vähemmistö, — _cives totius
orbis_, — jotka hän laskee _Sannyasinein_ joukkoon,»[72] niiden, jotka
sielussaan ovat toteuttaneet ihmisten yhteyden...»

»Ja me, me tyytyisimme yksin lueskelemaan Kieltäymyksen rukousnauhaa,
palaamaan lakkaamatta muiden vikoihin, valvomaan _Swarâjin_
rakentamista vihan perusteille!... Kun aamurusko kutsuu lintua uuteen
päivään, ei ruuan haku ole valtavin vaisto hänen herätessään. Hänen
siipensä vastaavat väsymättä taivaiden kutsuun. Hänen kurkkunsa
purkaa ilolauluja uudelle valolle. Uusi ihmisyys on meille lähettänyt
kutsunsa. Vastatkoon henkemme omalla kielellään!... Ensimmäinen
velvollisuutemme aamuruskossa on muistaa _Sitä, joka on Yksi, jolla ei
ole luokka- eikä värieroa ja joka erilaisten voimiensa avulla pitää
sikäli kuin välttämättömyys vaatii huolia joka luokan tarpeista ja
joka luokasta. Rukoilkaamme Sitä, joka antaa meille kaikille viisauden
omaksua oikea ymmärtämystä_.»[73]

Tämä kuninkaallinen puhe, korkeimpia, mitä mikään kansa on kuullut,
tämä aurinkoinen runoelma on yläpuolella kaikkien ihmiskiistojen.
Ja ainut arvostelu, minkä siitä voisi tehdä, on se, että se liikkuu
ehkä liiankin korkealla. Se lienee totta vuosisatojen taustaa
vastaan. Runoilijalintu, kotkan kokoinen pääsky (kuten Heine sanoi
eräästä musiikkimme jättiläisestä), laulaa Ajan raunioilla. Hän elää
ikuisuudessa. Mutta nykyhetki on kiireinen. Kiitävä hetki haluaa
välitöntä vajanaistakin helpotusta katkeriin kärsimyksiinsä, — maksoi
mitä maksoi! Ja tähän seikkaan Gandhin, jolta puuttuu Tagoren lentoa
(tai joka ehkä Säälin Bôdhisattvana on siitä kieltäytynyt, elääkseen
osattomien kanssa), on helppo vastata.

Hän tekee sen tällä kertaa intohimoisemmin kuin koskaan ennen tässä
jalossa kiistassa. Hänen vastauksensa ei viivy; se ilmestyy lokakuun
13 p:nä _Young Indiassa_ ja on pateettinen. Gandhi kiittää _suurta
vahtimiestä_[74] siitä, että tämä varoittaa Intiaa erinäisistä
vaaroista. Hän on samaa mieltä hänen kanssaan vapaan päättelemisen
välttämättömyydestä:

»Ei tule antaa järkeänsä kenenkään säilytettäväksi. Sokea leväperäisyys
on usein vahingollisempi kuin pakollinen alistuminen tyrannin piiskaan.
Raakuuden orjasta on vielä toivoa; rakkauden orjasta ei ole.»

Tagore on hyvä vahti, joka ilmoittaa vihollisten, toisin sanoen
ulkokultaisuuden, horroksen, suvaitsemattomuuden, tietämättömyyden,
velttouden lähestymisestä. Mutta Gandhi ei myönnä Tagoren soimauksia
oikeutetuiksi. Mahatma vetoaa aina järkeen. Ei ole, hän sanoo,
ollenkaan totta, että Intiassa olisi sokeaa tottelevaisuutta. Jos maa
on päättänyt ruveta käyttämään rukkia, on se tapahtunut pitkän ja
uutteran ajattelun jälkeen. Tagore puhuu kärsivällisyydestä ja tyytyy
kauniisiin lauluihin. Nyt on sota! Laskekoon runoilija lyyransa! Hän
laulakoon perästäpäin. — »Talon liekehtiessä tulessa jokainen ottaa
saavin sammuttaakseen tulipalon...»

»Kun ihmiset ympärilläni kuolevat ruoan puutteesta, niin on ainoa
luvallinen toimeni ravita nälkiintyneitä... Intia on kuin talo tulessa.
Intia kuolee nälkään, koska sillä ei ole työtä, joka sille tuottaisi
ravintoa. Khulna kuolee nälkään... _Ceded Districteissä_ on neljäs
nälkäkausi. Orissa kärsii kestävää nälkää... Intia uupuu päivä päivältä
yhä enemmän. Sen jäsenissä ei veri juuri ollenkaan enää kulje. Jollemme
tätä käsitä, se kukistuu... Nälkiintyneelle ja toimettomalle kansalle
uskaltaa Jumala ilmestyä ainoastaan työssä luvaten palkintona ruokaa.
Jumala on luonut ihmisen ansaitsemaan työllään ravintonsa, ja hän on
sanonut varkaiksi niitä, jotka työtä tekemättä syövät... Ajatelkaamme
miljoonia ihmisolentoja, jotka nykyään ovat eläimiä alempana, ihmisiä,
jotka ovat melkein kuolleita. Rukki on miljoonille kuoleville elämä.
Nälkä se vie Intian rukin ääreen... Runoilija elää huomista varten
ja tahtoisi meidän tekevän samoin. Hän esittää haltioituneille
katseillemme kauniin maalauksen linnuista, jotka varhain aamulla
laulavat ylistyslauluja tai lehahtavat lentoon. Nämä linnut ovat
ravitut. Niillä on jokapäiväinen leipänsä ja ne lehahtavat lentoon
levännein siivin, joiden veri yöllä on uudistunut. Mutta olen surukseni
seurannut lintuja, joilla voimain puutteessa ei ollut edes halua
heikosti liikuttaa siipiään. Ihmislintu Intian taivaan alla nousee
heikompana kuin silloin, kun se on ollut lepäävinään. Miljoonille
olennoille elämä on ikuista valvomista tai ikuista halvausta... Minusta
on mahdotonta keventää nälkiintyneiden kärsimystä Kabirin laululla...
Antakaa heille työtä, että voisivat syödä!... Mutta miksi,
kysytään, kehräisin minä, jolla ei ole tarve tehdä työtä syödäkseni?
Koska syön sitä, mikä ei kuulu minulle. Elän imemällä kansalaisiani.
Seuratkaa kaikkien niiden rahojen jälkiä, jotka joutuvat taskuumme,
ja huomaatte todeksi sen, mitä sanon... On kehrättävä! Kehrätköön
jokainen! Kehrätköön Tagore, kuten muutkin! Polttakoon hän ulkolaiset
vaatteensa!... Se on tämän päivän velvollisuus. Jumala pitää huolen
huomisesta. Kuinka sanookaan Gitâ: _Tehkää niinkuin oikein on_!»

Synkkiä ja surullisia sanoja! Maailman kurjuus kohoaa taiteen unelman
eteen ja huutaa sille: »Uskallapa kieltää minut!» Kuka ei ymmärtäisi
Gandhin intohimoista liikutusta ja ottaisi siihen osaa!

Ja kuitenkin tässä niin ylpeässä ja pistävässä vastauksessa on jotain,
mikä todistaa eräät Tagoren epäilyt oikeiksi: _Sileat Poeta_, jokin
käskevä vetoaminen taistelun kuriin. Tottele ehdottomasti _Swadeši
-lakia_, jonka ensimmäinen jokapäiväinen velvollisuus kaikille on rukin
käyttö.

Inhimillisessä taistelussa epäilemättä kuri on velvollisuus. Mutta
onnettomuudeksi ne, joille on annettu tehtäväksi sen käytäntöönpano
— mestarin apulaiset — ovat useimmiten ahdasmielisiä: he muodostavat
itselleen ja muille ihanteen siitä, minkä pitäisi olla vain keino
ihanteen saavuttamiseen; sääntö lumoo heitä juuri ahtaudellaan, sillä
he viihtyvät vain ahtaalla tiellä. Heille _Swadeši_ on imperatiivi.
Se saa pyhän luonteen. Yksi Gandhin pääoppilaita, professori hänen
sydämelleen rakkaimmassa koulussa, Sabarmatin _Satyâgrah Ašramissa_,
Ahmedabadissa, D.B. Kalelkar, julkaisee _Swadešin evankeliumin_,[75]
jonka alkuun Gandhi asettaa hyväksymisensä. Tämä kirjanen kääntyy
syvien rivien puoleen. Kas tässä _credo_, jonka eräs puhtaan opin
lähteellä olevista, on kansalle opettanut:

»Jumala tulee lihaksi aikakaudesta aikakauteen maailman
lunastukseksi... Ei ole ehdoton sääntö, että hän ilmestyisi
ihmisolennon hahmossa.... Yhtä hyvin hän sen voi tehdä abstraktisen
periaatteen tai maailmata lumoavan suuren aatteen hahmossa... Uusi
ilmestys on _Swadeši-Evankeliumi_.»

Evankelista myöntää, että voi hymyillä tälle todistukselle, jos
_Swadešissa_ näkee vain ulkolaisten kankaiden hylkäämisen. Mutta tämä
kysymys on vain laajan, »koko maailmaa sen vihamielisistä riidoista
vapauttamaan ja ihmiskuntaa tasa-arvoiseksi tekemään määrätyn
uskonnollisen periaatteen» käytäntöönsovittamista. Sen ydin sisältyy
hindulaisiin Pyhiin kirjoituksiin. Kas tässä:

»_Sinun oma Dharmasi, vaikka vailla ansioita, on paras, Sinulle vieraan
Dharman saavuttaminen on aina vaarojen saartama. Pyri vain sellaiseen
onneen, jonka ydin on velvollisuus_.»

Tämä _Swadešin_ perusajatus nojautuu uskoon »yhteen Jumalaan, joka
ikuisiksi ajoiksi on huolehtinut maailmankaikkeuden onnesta. Tämä
Jumala on antanut jokaiselle ihmisolennolle soveltuvan ympäristön,
hänelle määrätyn erikoistehtävän mukaan. Ihmisen kaikkien
toimenpiteitten tulee mukautua hänen omaan elämäntilanteeseensa...
Emme voi itse valita kulttuuria enempää kuin syntymäämme, perhettämme,
maatamme; meidän on vain hyväksyttävä se, minkä Jumala on meille
antanut, meidän on hyväksyttävä perinnäistapamme Jumalalta tulleina, ja
meidän ankara velvollisuutemme on niihin mukautua. Niiden pelkääminen
olisi syntiä.»

Näistä uskonkappaleista seuraa että yhden maan kansalaisen ei pidä
huolehtia muiden maiden kansalaisista.

»_Swadešin-palvoja_ ei ota koskaan osalleen turhaa tehtävää koettaa
parantaa maailmaa, koska hän uskoo että maailma on liikkunut ja
tulee liikkumaan määrättyjen Jumalan suunnitelmien mukaan. Ei
pidä odottaa jonkin maan kansan huolehtivan toisen maan tarpeista
ihmisystävällisistäkään syistä; ja vaikkakin tämä olisi mahdollista,
ei se ole toivottavaa... Oikea _Swadešin -palvoja_ ei unohda, että
jokainen ihmisolento on hänen veljensä mutta hänen on silti pysyttävä
syntymässä hänelle määrätyssä tehtävässä... Meidän on palveleva niin
hyvin syntymävuosisataamme kuin syntymämaatamme kaikin voimin. On
etsittävä sielun vapauttamista oman uskontomme ja oman sivistyksemme
pohjalta.»

Onko kansan edes luvallista kehittää vaurastumisensa välikeinoja:
kauppaa ja teollisuutta. Ei suinkaan. Inhoittava into pyrkiä
armoittamaan Intiaa mahtavilla kutomatehtailla! Tämä olisi samaa kuin
mennä turmelemaan toisten Dharmaa. Omien tuotteiden maastavienti
on yhtä rikollista kuin vieraiden tuotteiden maahantuonti. Sillä
»proselytismi (käännytyskiihko) on _Swadešin_ periaatteiden vastainen».
Ja tämän lain johdonmukainen seuraus (vaikkakin eurooppalaisille
yllättävä) on, ettei pidä viedä maasta enempää tuotteita kuin
ajatuksiakaan.

Seikka, että Intian arvo historian kuluessa on kovasti laskenut,
pohjautuu sen Egyptin ja Rooman kanssa kauppaa käyneiden esi-isien
rikokseen, joka rikos yhä on uudistunut kaikkien seuraavien sukupolvien
aikana. Jokainen maa, jokainen kansanluokka pysyköön omassa
kutsumuksessaan, eläköön omista apulähteistään ja perintätavoistaan!

Välttäkäämme olla läheisessä kanssakäymisessä niiden kanssa, joiden
yhteiskuntatavat ovat erilaiset kuin meidän. Olkaamme kietomatta
elämäämme sellaisten ihmisten ja kansojen elämään, joiden ihanne on
ristiriidassa meidän ihanteemme kanssa... Jokainen ihminen on puro.
Jokainen kansa on virta. Niiden tulee seurata uomaansa kirkkaina
ja tahrattomina kunnes saavuttavat autuuden meren, jossa ne kaikki
sekaantuvat.»

Tämä on natsionalismin voittoa. Kaikkein puhtainta. Kaikkein ahtainta.
On jäätävä kotiin. Suljettava kaikki ovet. Ei vaihdettava mitään.
Kaikki säilytettävä. Ei myytävä mitään. Ei mitään ostettava. On
puhdistuttava. Luostarimunkkien keskiaikaista evankelismia.[76] Ja
laajasydäminen Gandhi antaa tähän nimensä.

Ymmärtää kyllä Tagoren harmin näiden taantuvan natsionalismin pappien
takia, jotka pyrkivät seisauttamaan vuosisatain kulun, sulkemaan
häkkiin hengen innon ja katkaisemaan kaikki sillat Länteen.[77]
Todellisuudessa tämä ei ole ollenkaan Gandhin ajatus. Hän kirjoittaa
suorat sanat Tagorelle: »_Swadeši_ on sanoma maailmalle.» (Siis hän
välittää maailmasta eikä hylkää »proselytismiä, käännytyskiihkoa».)
»_Pois yhteistoiminta» -liike ei ole suunnattu Länttä vastaan_. Se
on suunnattu aineellista sivistystä ja sitä seuraavaa heikkojen
riistämistä vastaan.» (Siis hän taistelee ainoastaan Lännen erheitä
vastaan, työskentelee Lännen hyväksikin). »_Se on pako omaan
itseemme»_, (mutta väliaikainen pako, kootaksemme voimiamme ja
asettaaksemme ne sitten ihmisyyden palvelukseen). »_Intian tulee oppia
elämään, ennenkuin oppii kuolemaan ihmisyyden puolesta_...» Eikä Gandhi
kiellä mitenkään yhteistoimintaa eurooppalaisten kanssa, ehdolla, että
he sopeutuvat terveelliseen ihanteeseen, jota hän kaikille tarjoaa.

Tämä Gandhin sisin ajatus on suunnattomasti laajempi, inhimillisempi,
yleismaailmallisempi[78] kuin hänen lippunsa eli julistettu
_Evankeliumi_. Miksi hän siis on antanut siihen nimensä? Miksi hän
sallii sulkea suurenmoisen ihanteensa, joka tarjoutuu koko maapallolle,
intialaisen teokratian (jumalaisvallan) ahtaisiin rajoihin? Hirvittäviä
oppilaita! — Mitä puhtaampia ne ovat, sitä turmiollisempia ne ovat.
Jumala varjelkoon suurta miestä ystävistään, jotka käsittävät vain
osan hänen ajatuksestaan! Tekemällä niistä lakikokoelman he hävittävät
sopusoinnun, joka on hänen elävän sielunsa pääasiallisin avu!

Tässä ei vielä kaikki. Ainakin ne, jotka elävät aivan lähellä
Mestaria, hänen suoranaiset oppilaansa, kantavat yhä hänen siveellisen
jaloutensa leimaa. Mutta mitä säilyttävät ne, jotka ovat oppilaiden
oppilaita, — ja muut, kansat, joille saapuu vain vääristettyjä
kaikuja hänen sisäisen puhdistumisensa ja luovan kieltäymyksensä
opista? Ulkonaisimman, aineellisimman seikan: _Swarâjin_ (Home Rulen)
messias-tehtävän ja rukin. Tämä on edistyksen kieltämistä. _Fuori
Barbari_! Tagore on syystä levoton väkivallan johdosta, jota »pois
väkivalta» -liikkeessä apostolit (eikä Gandhi itsekään ole siitä vapaa)
osoittavat ei ihmisiä, vaan Lännen asioita kohtaan. Gandhi kyllä sanoo,
että »hän peräytyisi taistelusta, jos tuntisi vihaa englantilaisia
kohtaan», että tulee rakastaa niitä, joita vastaan taistelee ja että
tulee vihata vain vääryyksiä, »_vihata saatanallisuutta, rakastaen
kuitenkin Saatanaa_.» Mutta tämä on hyvin pulmallista puhetta
kansan ymmärrykselle. Kun jokaisessa kongressissa liikkeen johtajat
muistuttavat intohimoisesti englantilaisten rikoksista ja heidän
vilpistään, Punjabin murhista ja Khilafatista, kasautuu vihaa patojen
taa, ja voi onnettomuutta, kun pato murtuu! Kun Gandhi johtaa Bombayssa
kalliiden kankaiden polttoa elokuussa 1921 ja vastaa Tagoren ystävän
Andrewsin haikeisiin soimauksiin _Hävityksen etiikallaan_, hän uskoo
kääntävänsä kansan vihan ihmisistä asioihin. »Mutta hän ei huomaa, että
kansan viha kulkee omia uomiaan, vaan ajattelee: »Ensin asiat! Sitten
ihmiset!» Eikä hän aavista, että samassa Bombayssa, ei täyttä kolmea
kuukautta myöhemmin, kansa tappaa ihmisiä. Hän on liian pyhä, liian
puhdas, liian vapaa ihmisessä piilevistä intohimoista. Hän ei kyllin
muista intohimojen piilevän niissä, jotka häntä kuuntelevat ja ahmivat
hänen sanojaan. Selvänäköisempi Tagore huomaa »pois yhteistoiminta»
-ihmisten varomattomuuden, kun he kaikessa viattomuudessaan lakkaamatta
muistuttavat Euroopan tekemistä vääryyksistä, julkisesti opettavat
»pois väkivaltaa», istuttaen kansan henkeen kuumeen myrkyn, joka vie
väkivaltaan. He eivät sitä epäile, he, apostolit, jotka eivät tunne
mitään väkivaltaa sydämessään! Mutta sen, joka ohjaa toiminnan asiaa,
tulee kuunnella muiden sydämiä eikä omaansa. Varokaa kansaa! _Cave
canem!_ Gandhin kaltaisen henkilön siveelliset käskyt eivät riitä
pitämään sitä aisoissa. Ehkä ainut mahdollisuus asian onnistumiseen
olisi se, että he tottelisivat horjahtamatta johtajan ankaraa kuria;
se, että johtaja suostuisi olemaan Jumala, mihin häntä salaisesti
kiihoittavat ne, jotka häntä jo esittävät Šri-Krišnana. Mutta Gandhin
vilpittömyys ja hänen vaatimattomuutensa ovat siihen esteenä.

Siis jää ainoastaan mitä puhtaimman ihmisen yksinäinen ääni liitelemään
ihmisvaltameren pauhun yllä. Kuinka kauan onnistuu sen saada itsensä
kuulumaan? Suurenmoinen ja surullinen odotus!



IV.


Koko vuosi 1921, jolloin toiminta kiihtyy, on täynnä epävarmuutta ja
tuimia vastuksia. Gandhi ei jää syrjään niiden heilahteluilta.

Kapina nousi, ja hallituksen raa'at pakkotoimenpiteet kiirehtivät sen
rytmiä. Malegaonissa, Nasikin alueella puhkeaa verisiä kahakoita,
Giridihissä Beharissa meteleitä. Toukokuun alussa 1921 on vakavampia
näytöksiä Assamissa, jossa kaksitoistatuhatta kulia jätti työnsä
teeistutuksilla. Itäisessä Bengaalissa rautateiden ja laivojen työväki
tekee täydellisen kaksikuukautisen lakon, pannakseen vastalauseen.
Gandhi koettaa vielä näytellä sovittajan osaa; hänellä on toukokuussa
pitkä kohtaus varakuninkaan, lordi Readingin kanssa; hän tarjoo
tälle välitystä Ali-veljesten suhteen, joita syytettiin väkivaltaan
yllyttävistä puheista; hän saa moslemi-ystäviltään nimenomaisen
julistuksen, etteivät he koskaan tule turvautumaan väkivaltaan.

Mutta liikkeen voima ei tästä vähentynyt; ja Intian muhamettilainen
väestö tekee jatkuvasti mitä uskaliaimpia yrityksiä. Heinäkuun 8
p:nä Karachissa koko Intian Khilafatin konferenssi uusii Islamin
vastalauseet, selittäen moslemille olevan laitonta palvella armeijassa
tai auttaa sotaväenotossa ja uhaten Englannin hallitukselle, mikäli
se taistelee Angoran hallitusta vastaan, julistavansa koko Intian
kongressin loppuvuoden istunnossa siviilitottelemattomuuden ja
Intian tasavallan. — Heinäkuun 28 p:nä Intian kongressin komitea,
kokoontuneena Bombayhin (ensimmäinen uuden perustuslain jälkeen
valittu komitea), säätää, että kaikkien velvollisuus on kylmästi
kohdella Walesin prinssiä, jota odotettiin pian Intiaan, päättää
täydellisen ulkolaisten kankaiden vieromisen ennen syyskuun 30
p:ää, rohkaisee ja säännöstelee kansallista kehruuta ja kudontaa,
kiihoittaa taistelua juomia vastaan välittämättä hallituksesta,
joka suojelee vähittäiskauppiaita. Mutta Khilafatin moslemeja
viisaampana se moittii meteleitä ja neuvoo luopumaan tällä hetkellä
siviilitottelemattomuudesta, samaan aikaan kuitenkin levittäen
propagandaa »pois väkivalta».

Elokuussa pääsee valloilleen moplahsien raaka meteli, joka kestää
useamman kuukauden. Gandhi tahtoo mennä Maulana Mohamed Alin kanssa
Kalkuttasta Malabariin sitä rauhoittamaan. Hallitus ei sitä salli ja
pidätyttää syyskuussa Maulana Mohamedin ja hänen veljensä Maulana
Shaukat Alin ja useita huomattavia moslemeja siviilitottelemattomuuden
ehdotuksista, joista äänestettiin Khilafatin konferenssissa. Khilafatin
keskuskomitea Delhissä toistaa heti Khilafatin päätöksen, jota
vahvistavat voimallisesti sadat kokoukset. Lokakuun 4 p:nä Gandhi
julistaa itsensä solidaariseksi moslemiveljiensä kanssa. Kongressin
viidenkymmenen tunnetun nimen tukemana hän julkaisee manifestin, joka
vaatii takaisin jokaiselle kansalaiselle oikeutta lausua mielipiteensä,
ottaako vai ei osaa hallitukseen, teroittaa, miten jokaiselle
intialaiselle on sopimatonta palvella, olkoonpa siviilivirkamiehenä
tai sotilaana, hallitusta, joka on aikaansaanut Intian siveellisen,
taloudellisen ja valtiollisen rappeutumisen, ja julistaa jokaisen
velvollisuudeksi siitä eroamisen. Ali-veljesten oikeusjuttu tapahtuu
Karachissa. Heidät tuomittiin syytettyjen tovereittensa kera kahden
vuoden ankaraan vankeuteen. Intia kostaa yhä tarmokkaammin. Gandhin
manifestin vahvistaa marraskuun 4 p:nä koko Intian kongressin komitea
Delhissä. Komitea ottaa päättävän askeleen; se valtuuttaa joka
maakunnan omalla vastuullaan ryhtymään siviilitottelemattomuuteen,
alkaen verojen maksun lopettamisesta. Se panee ehdoksi, että
vastustavien ensin täytyy antaa laillinen todistuskirja täydellisestä
_Swadešin_ ja »pois yhteistoiminta» -ohjelman hyväksymisestä, siihen
luettuina käsinkehruu ja »pois väkivalta» -aatteen todellinen
velvoitus. — Se koettaa täten Gandhin johdolla sovittaa kapinaa kurin
ja uhrautuvaisuuden lain kanssa. Tätä alleviivatakseen se ilmoittaa
siviilivastustajille ja heidän perheilleen, ettei heidän pitäisi
luottaa kongressin rahalliseen apuun.

Suuri boikottaus alkoi heti, kun Walesin prinssi marraskuun 17
p:nä nousi Bombayssa maihin. Kylmäkiskoisuuden käskyä seurasivat
keski- ja aliluokat. Rikkaat, parsit, julkiset henkilöt eivät siitä
välittäneet. Rahvas pahoinpiteli heitä säästämättä naisia, ja meteli
syttyi nopeasti; taloja ryöstettiin, yltympäri oli haavoittuneita ja
tapettuja. Tämä oli ainoa räikeä purkaus koko Intiassa, jossa määrättyä
_Hartalia_ (juhlallinen lakko) uskonnollisesti noudatettiin, rauhassa,
ilman välikohtauksia. Mutta Gandhi oli sen takia sanainsa mukaan
»kuten nuolen lävistämä». Ensimmäisen uutisen saapuessa meteleistä
hän kiiruhti niihin paikkoihin, joissa metelöijät ihastushuudoin
vastaanottivat hänet; hänen häpeänsä kasvoi siitä kahta suuremmaksi.
Hän nuhteli ankarasti kansaa ja käski sitä hajautumaan. Hän sanoi,
että parseilla oli oikeus juhlia prinssiä halunsa mukaan ja ettei
mikään voinut selittää inhottavia väkivaltaisuuksia. Kansanjoukko
vaikeni, mutta myöhemmin selkkaukset syttyivät uudelleen. Pahimmat
ainekset olivat nousseet maasta; kaksikymmentätuhatta kapinassa
olevaa miestä ei heti anna itseänsä palauttaa järkiin. Meteli pysyi
kuitenkin rajoitettuna; pieninkin eurooppalainen vallankumouspäivä
jättää enemmän hävitystä. Gandhi lähetti Bombayn asukkaille ja »pois
yhteistoiminta»-ihmisille lohduttomia vetoamisia, jotka sanomalehdistö
julkaisi. Hän selitti, että sellaiset näytökset tekivät tällä haavaa
mahdottomaksi joukkosiviilitottelemattomuuden, ja hän lykkäsi
sen täytäntöönpanon toistaiseksi. Itseään rangaistakseen muiden
väkivaltaisuuksista hän määräsi itselleen uskonnollisen paaston
kahdeksi kymmeneksi tunniksi viikossa.

Intian eurooppalaisia eivät kuitenkaan Bombayn selkkaukset tehneet
siinä määrin levottomiksi kuin Hartalin mieltäjärkyttävä yksimielisyys
kautta koko Intian. He kiirehtivät varakuningasta toimimaan. Maakuntien
hallitukset ryhtyivät moniin väkivaltaisuuksiin, jotka menivät
ulkopuolelle laillisuuden. Vedettiin uudelleen esiin vanha laki
anarkisteja ja salaisia seuroja vastaan vuodelta 1908; sitä käytettiin
kongressin ja Khilafatin vapaaehtoisten yhdistyksiä vastaan. Tuhansia
pidätyksiä tehtiin. Seuraus: tuhansia uusia vapaaehtoisia kirjoittautui
julkisiin luetteloihin. Maakuntien komiteoille annettiin määräys
järjestää vapaaehtoisjoukot ja määrätä näille yhtenäinen kuri. _Hartal_
määrättiin joulukuun 24 p:ksi, prinssin Kalkuttaan tulon päiväksi. Ja
sanottuna päivänä prinssi kulki läpi aution Kalkutan.

Näinä hetkinä, joissa tuntui piilevän vallankumousta, avattiin
Ahmedabadissa koko Intian kansalliskongressi. Sillä oli vuoden
1789 säätykokouksen liikuttava juhlallisuus. Presidentti oli
juuri vangittu. Keskustelut olivat lyhyitä. Kongressi vahvisti
uudelleen »pois yhteistoiminta» -opin, vaati kaikkia kansalaisia
tarjoutumaan »vapaaehtoisiksi», mikä merkitsi pidättämistä,
kehoitti Intian kansaa pitämään kaikkialla kokouksia, julisti
uskoansa siviilitottelemattomuuteen, jonka voima on yhtä suuri ja
ihmisyys suurempi kuin asestetun kapinan; ja se neuvoi järjestämään
siviilitottelemattomuuden heti kun joukko tulisi kyllin opastetuksi
»pois väkivalta» -aatteen toimintatavoissa. Aavistaen suurimman osan
jäsenistään joutuvan vangeiksi istunnon lopussa kongressi antoi
Gandhille kaiken valtansa: teon diktatuurin ja oikeuden valita
seuraajansa; se jätti hänet yksikseen Intian politiikan johtajaksi,
sillä ainoalla ehdolla, ettei hän saa muuttaa kansallista _credoa_ eikä
tehdä rauhaa hallituksen kanssa ilman kongressin komitean suostumusta.
Kokouksen osanottajista yksi osa oli jättänyt erään ehdotuksen, joka
tähtäsi väkivaltaiseen toimintaan, jotta saavutettaisiin mitä pikimmin
Intian täydellinen riippumattomuus. Enemmistö sen hylkäsi, pitäen
kiinni Gandhin periaatteista.

Seuraavina viikkoina ilmeni Intiassa yleinen uskonnollinen innostus.
25.000 miestä ja naista tarjoutui riemulla vankeuteen.

Heidän jälessään tuhannet muut nousivat, odottaen vuoroansa,
voidakseen osoittaa uskoaan. Uudemman kerran Gandhi valmistautui
antamaan määräyksen siviilitottelemattomuuteen. Merkki oli annettava
mallimaasta, missä hänen ajatuksensa oli aina löytänyt valiomaaperän:
Bardolista, Bombayn maakunnasta.[79] Gandhi ilmoittaa sen
varakuninkaalle helmikuun 9 p:nä 1922 julkisella kirjeellä, joka on
kohtelias, mutta todellinen sodanjulistus. Hän on, hän sanoo, liikkeen
vastuunalainen johtaja. Bardoli on Intian joukkokapinan ensimmäinen
liittymä hallitusta vastaan, joka on raa'asti hyökännyt sananvapauden,
yhdistys- ja painovapauden kimppuun. Gandhi suo lordi Readingille
seitsemän päivää armonaikaa politiikan muutokseen. Ellei hän sitä tee,
on käsky annettu: kapina alkaa.[80]

Varakuninkaalle osoitettu kirje oli juuri lähtenyt, kun edellisiä
verisempi näytelmä näyteltiin Chauri-Chaurassa, Gorakhpurin alueella.
Erään kulkueen aikana poliisit olivat hyökänneet kansan kimppuun. Kun
heitä vastaan vuorostaan hyökättiin, he avasivat tulen ja pakenivat
Thanaan.[81] Rahvas sytytti sen tuleen. Turhaan piiritetyt pyysivät
armoa, heidät surmattiin ja poltettiin. Provokatismi oli alkanut
heidän puoleltaan eikä heidän murhaansa yksikään »pois yhteiskunta»
-liikkeen vapaaehtoinen ollut ottanut osaa. Gandhilla oli siis oikeus
vapautua vastuunalaisuudesta. Mutta hänestä oli todella tullut Intian
omatunto. Yhdenkin intialaisen rikos koski häneen verisesti. Hän
otti päälleen kaikki kansansa synnit. — Hänen järkytyksensä oli niin
suuri, että hän seisautti toisen kerran liikkeen, jonka hän juuri oli
määrännyt alkavaksi. Tilanne oli paljon tukalampi tällä kertaa kuin
Bombayn metelin jälkeen. Hän oli muutamaa päivää aikaisemmin lähettänyt
ultimaattuminsa varakuninkaalle. Miten voida se peruuttaa tulematta
naurettavaksi? Ylpeys, »saatana», kuten hän sanoi, kielsi häntä. Tämä
oli yksi syy lisää, miksi hän sen kumminkin päätti. Helmikuun 16
p:nä 1922 ilmestyy _Young Indiassa_ yksi tämän elämän ihmeellisimpiä
todistuskirjoja, hänen mea culpa'nsa, julkinen tunnustuksensa.
Itsesolvauksen pohjalta nouseva ensimmäinen puhe on riemuitsemista ja
kiitosta Jumalalle, joka on hänet nöyryyttänyt!

»Jumala on ollut minulle ylenpalttisen hyvä. (God has been
abundantly kind to me). Kolmannen kerran on hän minulle
ilmoittanut, ettei Intialla ole vielä sitä »pois väkivalta»
-aatteen ja totuuden ilmapiiriä, joka voi, joka yksin voi oikeuttaa
joukkosiviilitottelemattomuuden, ainoan kyllin arvokkaan kantamaan
siviilitottelemattomuuden nimeä, s.o. lempeän, nöyrän, viisaan,
vapaaehtoisen ja kuitenkin rakastavan, ei koskaan rikollisen eikä
vihamielisen. Hän ilmoitti sen minulle ensi kerran 1919, kun alkoi
kiihoitus Acte Rovvlattia vastaan. Ahmedabad, Viramgam ja Kheda ovat
erehtyneet. Amritsar ja Kasur ovat erehtyneet. Olen tullut järkiini,
olen kutsunut erehdystäni himalayalaiseksi laskuvirheeksi, olen
nöyrtynyt Jumalan ja ihmisten edessä, olen pysäyttänyt ei ainoastaan
joukkosiviilitottelemattomuuden, vaan omanikin... Toisen kerran se
tapahtui Bombayn tapahtumain yhteydessä. Jumala pani minut niiden
silminnäkijäksi... Pysäytin joukkotottelemattomuuden, jonka piti alkaa
Bardolissa. Nöyryytys oli suurempi, mutta se teki minulle hyvää.
Olen varma, että kansa on voittanut tästä siirtämisestä. Täten Intia
on pysynyt totuuden ja »pois väkivalta» -aatteen edustajana. Mutta
katkerin nöyryytys on tämänpäiväinen... Jumala on puhunut selvästi
Chauri-Chauran kautta... Hetkellä, jolloin Intia pyrkii nousemaan
vapauden valtaistuimelle »pois väkivalta» -aatteen avulla, rahvaan
väkivalta on surullisena enteenä... »Pois yhteistoiminta» -miesten
tulee pitää silmällä maan väkivaltaisuutta. Se on mahdollista vain
siten, että Intian »_huligaanit_» kukistetaan...

Hän kutsui kokoon helmikuun 11 p:nä Bardoliin kongressin
toimintakomitean, jolle hän ilmaisi levottomuutensa. Useat hänen
virkaveljensä eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta taivas
oli hänet »siunannut», hän sanoo, »koska hän löysi heissä niin paljon
sääliväisyyttä ja kunnioitusta. He ymmärsivät hänen epäilyksensä ja
suostuivat hänen vaatimuksestaan lykkäämään siviilitottelemattomuuden
pyytäen kaikkia järjestöjä luomaan »pois väkivalta» -ilmapiirin.

»Minä tiedän», lausuu Gandhi, »että tämä näyttää liian vähän viisaalta
politiikalta; mutta tämä on uskonnon kannalta ymmärrettävissä. Maa
hyötyy minun nöyryytyksestäni ja erheeni tunnustuksesta. Ainoat hyveet,
joihin luotan, ovat totuus ja »pois väkivalta». En vaadi mitenkään
yli-inhimillistä. En siitä välitä. Kannan samaa lahoavaa lihaa kuin
heikoimmat ja olen niinikään erehtyväinen. Minun palveluksillani
on paljon rajoituksia; mutta Jumala on tähän saakka niiden
vaillinaisuudesta huolimatta niitä siunannut. Erehdyksen tunnustaminen
on luudan sipaisu. — Tunnen itseni voimakkaammaksi tehtyäni
tunnustuksen, ja asian tulee hyötyä takaisinkimmahduksestaankin. Ei
ihminen ole koskaan saavuttanut päämääräänsä ollessaan itsepäinen
oikealta tieltä poiketessaankin... Minulle sanotaan vastaan, ettei
Chauri-Chaura -rikoksella ole mitään tekemistä Bardolin suunnitelmain
kanssa. En sitä ollenkaan epäile. Bardolin kansa on mielestäni Intian
rauhaarakastavinta. Mutta Bardoli on vain yksi piste. Sen ponnistus
voi onnistua vain silloin, kun sillä on täydellinen yhteisymmärrys
Intian muiden osien kanssa... Arsenikkihiukkanen maitoastiassa
myrkyttää maidon... Chauri-Chaura on kuin kuolettava myrkky... Se
ei ole ainoa eikä eristetty. Se kuuluu sinne tänne levinneisiin
rahvaan väkivaltaisuuden ikäviin satunnaisiin symptoomeihin... _Oikea
siviilitottelemattomuus ei siedä mitään kiihoitusta._ Se on valmistusta
mykkään kärsimykseen. Sen vaikutus on ihmeellinen, vaikka tuntumaton ja
lempeä... Chauri-Chauran murhenäytelmä on osoittava sormi tiellämme.
Ellemme halua väkivaltaisuuden nousevan »pois väkivallasta», meidän on
kiireesti tultava järkiimme, muodostettava rauhan ilmapiiri, oltava
uneksimatta joukkotottelemattomuuden alkamista, ennenkuin ollaan
varmat, että rauha säilytetään kaikesta huolimatta... Syyttäköön
vastustaja meitä pelkuruudesta! On suurempiarvoista olla väärin
tuomittu kuin pettää Jumala...»

Apostoli tahtoo sovittaa toisten vuodattaman veren.

»_Minun täytyy elää henkilökohtainen puhdistus. Minun tulee kyetä
paremmin merkitsemään muistiin keveinkin muutos siveellisessä
ilmapiirissä ympärilläni_.[82] Rukoukseni tulee olla todellisempi ja
nöyrempi. Ei mikään puhdista niinkuin tosi paasto; sen kautta saavuttaa
ihminen täydellisemmän itsensä, hengen ylivallan lihan yli...»

Hän määrää itselleen julkisesti jatkuvan viiden päivän paaston.
Älköön kukaan sitä rajoittako. Hänen täytyy itse rangaista itsensä.
Hän on ollut taitamaton kirurgi. Hänen on joko jätettävä kaikki tai
saatava varmempi kokemus. Hänen paastonsa on samalla kertaa katumusta
ja rankaisua sekä itsensä että niiden Chauri-Chauran asukkaiden
takia, jotka ovat rikkoneet, ehkä hänen nimensä huulillaan. Gandhi
haluaisi yksin kärsiä heidän puolestaan; heitä hän neuvoo antautumaan
hallitukselle ja tunnustamaan. Sillä he ovat tehneet hirvittävän
karhunpalveluksen asialle, jota he tahtoivat palvella.

»Haluaisin kärsiä kaikki nöyryytykset, kaikki kidutukset, täydellisen
ostrakismin, jopa kuolemankin, jos vain voisin ostaa liikkeemme
tulemasta väkivallaksi tai väkivallan edelläkävijäksi...»

       *       *       *       *       *

Ihmisomantunnon historiassa on vähän yhtä yleviä sivuja. Sellaisen
työn siveellinen arvo on poikkeuksellinen. Poliittisena tekona se on
suorastaan hämmästyttävä. Gandhi tunnusti itse, että häntä voitiin
pitää »poliittisesti mielettömänä eikä tarpeeksi viisaana.» On
vaarallista jännittää kansan kaikki jouset, panna se huohottamaan
määrätyn teon odotusta, nostaa käsi määräyksen antoon ja sitten, kun
kauhea kone jo järisee, kolme kertaa se pysähdyttää. On vaara, että
ratastot kuluvat ja into katkeaa.

Kun Kongressin Komitea kokoontui Delhissä helmikuun 22 p:nä 1922,
Gandhi sai suuren vastarinnan jälkeen hyväksytyksi Bardolissa 11 p:nä
tehdyt päätökset. Syntyi skisma »pois yhteistoiminta»-miesten kesken.
Gandhi tahtoi järjestäydyttävän ankarammin, ennenkuin ryhdyttiin
toimiin; ja hän esitti järjestelysuunnitelman. Mutta moni vihastui
tästä hitaudesta, pani vastalauseen kapinamääräyksen lykkäämistä
vastaan ja väitti, että maan into näin tukahdutettiin. Osa halusi
äänestää sensuuria toimeenpanevalle komitealle ja esitti komitean
määräykset peruutettaviksi. Gandhi pääsi kuitenkin voitolle. Mutta
hän kärsi syvästi. Eipä enemmistökään, joka häntä laumana seurasi,
tuottanut hänelle paljoa iloa. Hän tunsi, ettei se ollut vilpitön.
Ja usea hänen puolestaan äänestänyt kutsui häntä »diktaattoriksi».
Pohjaltaan hän tunsi olevansa eri mieltä maansa kanssa. Hän sanoo sen
uljaalla suoruudellaan maaliskuun 2 p:nä 1922:

»Enemmistössä on niin paljon peitettyjä väkivaltavirtauksia, tietoisia
tai tiedottomia, että olen rukoillut onnettoman häviön puolesta. Olen
aina ollut vähemmistössä. Etelä-Afrikassa aloin yksimielisyydellä,
vajosin 64 hengen, jopa 16:n vähemmistöön ja nousin uudelleen
suunnattomaan enemmistöön. Parhain ja vakavin työ tehtiin vähemmistön
erämaassa... Pelkään enemmistöä. Minua ellottaa arvostelemattoman
joukon ihailu. Tuntisin maan vankemmaksi jalkaini alla, jos he
sylkisivät päälleni... Eräs ystäväni kielsi minua väärin käyttämästä
diktatuuriani... Kaukana siitä, että olisin sitä tehnyt, kysyn
pikemmin, enkö itse itseäni salli »väärinkäyttää»! Tunnustan pelkääväni
sitä enemmän kuin koskaan. Ainoa pelastukseni on häpeämättömyydessäni.
Olen ilmoittanut ystävilleni Kongressissa olevani parantumaton.
Joka kerta, kun kansa tekee hairahduksia, tulen heitä jatkuvasti
ripittämään. Ainoa tyranni, jonka tunnustan tässä maailmassa, on
sisällämme oleva omantunnon ääni (the still small voice). Ja vaikka
minun pitäisi nähdä edessäni yhden ainoan hengen vähemmistö, minulla
olisi kuitenkin rohkeutta kuulua tähän epätoivoiseen vähemmistöön.
Se on ainoa vilpitön puolue. Olen tänään surullisempi ja luullakseni
viisaampi ihminen. Näen, että »pois väkivalta» -aatteemme on vain
pölyä. Palamme harmista. Hallitus vain lisää tulta mielettömillä
teoillaan. Voisi melkein sanoa sen haluavan nähdä tämän maan murhien,
tulipalojen, ryöstöjen raatelemana voidakseen väittää, että se yksin
kykenee ne sammuttamaan. »Pois väkivalta»-liikkeemme on mielestäni
syntynyt heikkoudestamme: ikäänkuin sydämissämme hyväilisimme halua
kostaa heti kun siihen olisi tilaisuutta. Voiko vapaaehtoinen »Pois
väkivalta» nousta tästä heikkojen pakotetusta »Pois väkivallasta?»
Eikö nykyhetken harrastukseni ole vain turhaa kokeilua?... Ja jos
raivon puhjetessa yksikään ei jäisi syrjään, jos jokaisen käsi
nousisi lähimmäistään vastaan, mitä hyödyttäisi silloin, että minä
paastoan, kuollakseni sellaisen onnettomuuden jälkeen?... Jollette
kykene »pois väkivaltaan», hyväksykää rehellisesti väkivalta! Mutta
ei ulkokultaisuutta![83] Enemmistö vaatii »pois väkivalta» aatteen
hyväksymistä... Tuntekoon se vastuunalaisuutensa! Sen pitää nyt lykätä
siviilitottelemattomuus ja tehdä ensinnä rakentavaa työtä... Jollei,
hukumme vesiin, joiden syvyyksiä emme aavista...»

Ja kääntyen vähemmistön puoleen hän sanoo sille:

»Te ette halua pois väkivaltaa»? Poistukaa Kongressista! Muodostakaa
uusi puolue! Lausukaa julkisesti credonne! Valitkoon maa välillämme!...
Mutta ei kaksimielisyyttä! Olkaa suorat!...»

Näissä nasevissa sanoissa on katkera, joskin miehekäs surumielisyys.
Oli Olivipuistojen yö. Gandhin vangitseminen oli lähellä... Kuka
tietää, vaikka hän sisimmässä sydämessään olisi ottanut tapauksen
vastaan vapautuksena?...

Hän oli sitä odottanut jo kauan. Marraskuun 10:nnestä päivästä
1920 lähtien hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin. Hän oli
sanellut kansalle määräyksensä sen päivän varalta, jolloin hän
ei enää olisi heidän keskellään (If I am arrested). Hän palaa
siihen uudessa kirjoitelmassaan maaliskuun 9 p:ltä 1922, kun huhu
hänen vangitsemisestaan alkoi levitä. Hän ei sano pelkäävänsä
minkäänlaista hallituksen väkivaltaa. Hän pelkää vain yhtä seikkaa:
kansan väkivaltaisuuksia. Ne häpäisisivät hänet. »Pitäköön kansa
vangitsemisen! päivää ilon päivänä! Hallitus luulee, että Gandhin
tultua vangituksi Intian asia on lopussa. Osoittakaa sille, että
asianlaita on päinvastainen. Mitatkoon se kansan voiman!» Kaunein
kunnianosoitus, minkä kansa voi hänelle antaa, on se, että se säilyttää
täydellisen rauhan. Gandhia nöyryyttäisi ajatus, että hallitus epäröi
hänen vangitsemistaan verisen nousun pelossa. Siis pysyköön kansa
rauhallisena, älköön se jättäkö työtään, älköön pitäkö kokouksia!
Mutta sulkekoot oikeusistuimet ovensa, jätettäköön hallituksen
palveluspaikat, viralliset koulut olkoot autiot, toteutukoon
kokonaisuudessaan järjestyksen ja kurin vallitessa »pois väkivalta»
-ohjelma! Jos kansa toimii näin, on sillä voitto. Jollei, se sortuu.

Kun kaikki oli valmista, lähti Gandhi rakkaaseen turvapaikkaansa Ašram
de Sabarmatiin lähelle Ahmedabadia, siellä odottaakseen, ajatuksiaan
kooten rakastettujen oppilaiden keskuudessa vangitsijainsa saapumista.
Hän toivoi vankilaa. Hänen poissa ollessaan Intian usko ilmaantuisi
paremmin. »Ja hän, hän löytäisi rauhan, jonka ehkä ansaitsi»...

Illalla maaliskuun 10 p:nä, vähän jälkeen rukouksen, poliisimiehet
saapuivat. Ašramiin oli ilmoitettu heidän tulonsa. Mahatma antautui
heidän käsiinsä. Matkalla vankeuteen hän tapasi Maulana Hasrat Mohanin,
muhamettilaisen ystävänsä, joka riensi kaukaa saapuville juuri ajoissa
häntä suudellakseen. Hänet saatettiin vankihuoneeseen _Young Indian_
toimittajan Bankerin kanssa. Hänen vaimollaan oli lupa seurata häntä
kynnykselle.

Lauantaina maaliskuun 18 p:nä kello kaksitoista alkoi »suuri prosessi»[84]
Ahmedabadin aluetuomarin ja tuomioistuimen edessä. Se oli
harvinaisen arvokas. Tuomari ja syytetty kilpailivat ritarillisessa
kohteliaisuudessa. Ei koskaan Englanti ole noussut taistelussa
jalomielisempään puolueettomuuteen. Tuomari, C.N. Broomsfield,
sovitti tänä päivänä paljon hallituksen virheitä. Gandhin ystävien
antama kertomus oikeudenkäynnistä julkaistiin osassa eurooppalaista
sanomalehdistöä, ja huhut siitä saapuivat Ranskaan. Minä esitän sen
siis ainoastaan lyhykäisesti.

Miksi hallitus oli päättänyt vangita Gandhin? Miten se oli kaksi
vuotta epäröityään voinut valita hetken, jolloin Mahatma oli juuri
suistanut kansansa kapinan ja näytti edelleenkin olevan väkivallan
välttäjä? Oliko tämä hairahdus? Vai tahtoiko se vahvistaa Gandhin
hirvittävän lauseen: »Hallitus näyttää tahtovan nähdä tämän maan
murhien, tulipalojen ja ryöstöjen raatelemana, saadakseen syyn sitä
masentaa!» — Todellisuudessa sen asema oli vaikea. Hallitus kunnioitti
ja epäili Gandhia. Se olisi tahtonut häntä säästää; mutta Gandhi ei
sitä puolestaan ollenkaan säästänyt. Mahatma paheksi väkivaltaa;
mutta hänen »pois väkivalta» -liikkeensä oli vallankumouksellisempi
kuin kaikki väkivalta. Niinä samoina päivinä, jolloin hän nousi
joukkosiviilitottelemattomuutta vastaan, Delhin kongressin aattona,
helmikuun 23 p:nä, hän oli julaissut yhden brittiläiselle vallalle
uhkaavimmista artikkeleistaan. Lordi Birkenheadin ja Herra Montagun
loukkaava sähkösanoma oli juuri antanut Intialle korvapuustin.[85]
Gandhi oli harmin pakahduttamana nostanut uudestaan solvaisevan,
taisteluvaatimuksen:

»Ei mitään sovittelua valtakunnan kanssa, niin kauan kuin brittiläinen
leijona ravistaa kasvojemme edessä verisiä kynsiään!... Brittein
valtakunta, joka on rakennettu maan ruumiillisesti heikompain heimojen
järjestetylle hyväksikäyttämiselle ja raa'an voiman sovinnaiselle
näytteilleasettamiselle, ei voi kestää, jos on olemassa oikeamielinen
Jumala maailman kaikkeutta hallitsemassa. On jo koittanut aika,
jolloin brittiläinen kansa käsittää vuonna 1920 aletuntaistelun olevan
taistelua loppuun saakka, kestäköön se sitten kuukauden, vuoden,
kuukausia tai vuosia... Rukoilen Jumalaa antamaan Intialle nöyryyttä
ja tarpeeksi voimaa, jotta se jaksaisi kestää ilman väkivaltaa
loppuun saakka. Mutta on mahdotonta alistua näihin julkeisiin
taisteluvaatimuksiin...»

Syytös perustui tähän ja pariin uudempaan[86] kirjoitelmaan. Gandhia
syytettiin siitä, »että hän oli kehoittanut nurjamielisyyteen,
kiihoittanut vihaan ja yllyttänyt ylenkatsomaan lakien säätämää Hänen
Majesteettinsa hallitusta.» Hänellä ei ollut ollenkaan puoltajia. Hän
oli asiassa asianajajana ja samalla kaikkeen syyllisenä.

Yleinen asianajaja, sir J.T. Strangman Bombaysta, kannatti sitä,
että syytöksen kolmea eri kohtaa ei käsiteltäisi erillisinä, vaan
oleellisina osina jo kaksi vuotta hallitusta vastaan käydystä
taistelusta, ja hän todisti sen lainauksilla. Hän myönsi Gandhin
suuret avut. Se paha, minkä tällaiset kirjoitukset voivat aikaansaada,
oli siitä syystä vain vakavampi. Hän pani Gandhin laskuun Bombayn ja
Chauri-Chauran veriset tapahtumat. Epäilemättä Gandhi saarnasi »pois
väkivaltaa», mutta samalla kertaa nurjamielisyyttä. Hän oli siis
vastuussa rahvaan väkivallantöistä.

Gandhi pyysi sananvuoroa. Hänen omantunnontaistelunsa, hänen tuskansa,
hänen viimeviikkoiset epäilynsä niiden ratkaisujen oikeudesta, joita
hänen oli täytynyt tehdä, ja niistä heijastuksista, joita niillä
täytyi olla hänen kansansa omaantuntoon, olivat häipyneet. Hän oli
saanut takaisin sielunsa tyynen herruuden. Hän hyväksyi kaiken, mitä
oli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi välttämättömyydestä, josta
hän ehkä voisi olla pahoillaankin, mutta jota hänen täytyi kantaa. —
Hän selitti olevansa samaa mieltä yleisen asianajajan kanssa. Niin,
hän oli vastuunalainen! Täydelleen vastuunalainen. Hän oli saarnannut
nurjamielisyyttä jo paljon kauemmin aikaa kuin syyte sanoi. Se oli
hänen intohimonsa. Hän otti päälleen kaiken solvauksen Madrasin
levottomuuksista, Chauri-Cauran »pirulliset rikokset» ja Bombayn
»mielettömät häväistykset»...

»Yleinen syyttäjä on oikeassa sanoessaan, että vastuunalaisena
ihmisenä, koska olen saanut hyvän kasvatuksen osakseni ja saavuttanut
suuren määrän tämän maailman kokemusta, minun olisi pitänyt tietää
tekojeni seuraukset. _Tiesin leikkiväni tulella. Olen antautunut
vaaraan; ja jos minut vapautettaisiin, alkaisin uudestaan._ Olen tämän
kypsäksi harkinnut näinä viimeisinä öinä. Tunsin tänä aamuna, etten
olisi tehnyt velvollisuuttani, jos olisin jättänyt sanomatta, minkä
nyt juuri sanon. Koetin ja koetan välttää väkivaltaa. »Pois väkivalta»
on uskoni ensimmäinen ja viimeinen pykälä. Mutta minun oli valittava;
— joko alistua poliittiseen järjestelmään, joka mielestäni on tehnyt
maalleni korjaamattoman vahingon, — tai uskaltaa ottaa vastaan kansani
mieletön raivo, sen saadessa kuulla huuliltani totuuden. Tiedän kansani
aina hetkittäin tulevan hulluksi. Olen siitä syvästi vihainen; ja siksi
olen täällä alistuakseni, ei helppoon rangaistukseen, vaan kaikkein
raskaimpaan. En pyydä armoa, en esitä yhtään lieventävää asianhaaraa.
Olen täällä pyytääkseni ja ilolla hyväksyäkseni suurimman vaivan, mikä
voidaan määrätä sellaisesta asiasta, joka lain mukaan on harkittu
rikos, mutta joka minusta itsestäni näyttää kansalaisen ensimmäiseltä
velvollisuudelta. Tuomarit, teillä ei ole valintaa; erotkaa virastanne
tai rangaiskaa minut!...»

Tämän voimallisen improvisation jälkeen, jossa olivat erinomaisesti
tasapainossa uskonnollisen omantunnon punnitseminen ja poliittisen
johtajan sankarillinen lujuus, Gandhi luki kirjoitetun, Intian ja
Englannin yleisölle osoitetun lausunnon. Hän on yleisölle velkaa, sanoo
hän, tiedoksiannon, »miksi lojaalisesta ja hartaasta brittiläisen
hallituksen työkumppanista on tullut »epäsuosiollinen ja sovittamaton
»pois yhteistoiminta» -mies. Hän kuvaa julkisen elämänsä vuodesta 1893
alkaen. Hän muistelee kaikkea, mitä hän on saanut kärsiä intialaisena
brittiläisen järjestelmän puolelta, kaksikymmentäviisivuotisia
ponnistuksiaan samaisen järjestelmän parantamiseksi, itsepäisesti
kuvittelemalla tämän olevan mahdollista irroittamatta Intiaa
valtakunnasta. Vuoteen 1919 saakka, huolimatta kaikista vastuksista,
hän puolusti yhteistoimintaa, Mutta loukkaukset ja konnantyöt ovat
menneet yli rajojen. Ja sen sijaan että hallitus olisi korjannut
epäkohtia, on se kunnioittanut, eläkkeillä auttanut ja palkinnut
syyllisiä Intian omaatuntoa mitä kipeimmin loukaten. Hallitus on itse
katkonut siteet alaisiinsa. Siksi on Gandhi nyt tullut vakuutukseen,
että Englannin ehdottamat parannuksetkin ovat kuolettavia Intialle.
Hallitus nojaa kansanjoukkojen edukseen käyttämiseen. Laki on
tehty tätä riistämistä varten. Lainkäyttö on saastutettu riistäjän
palveluksessa. Terrorismin terävä ja tehokas järjestelmä on turmellut
kansan ja opettanut sille teeskentelyn. Intia on perikatoon saatettu,
nälkiintynyt, alennettu; ja jotkut ovat voineet lausua, että ennenkuin
se kykenisi itse itseänsä hallitsemaan dominiona, sen tulisi kehittyä
miespolvia. Ei yksikään menneisyydessä Intiaa sortanut hallitus ole
tehnyt sille niin paljon pahaa kuin Englanti. »Pois yhteistoiminnan»
rikollisuus on velvollisuus. Gandhi on sen velvollisuuden täyttänyt.
Mutta sen sijaan, että tähän saakka väkivalta oli ylin turva, hän on
antanut kansalleen korkeimman aseen: »pois väkivalta» -aatteen.

Tässä syntyy ritarillinen kamppailu tuomari Broomsfieldin ja Mahatman
välillä:

— »Herra Gandhi, tunnustaessanne tekonne, te olette tehnyt tehtäväni
jossain suhteessa mukavaksi. Mutta vaikeimpia asioita, mitä tuomari
voi ottaa tehtäväkseen, on oikean tuomion määrääminen... On mahdotonta
tekeytyä tietämättömäksi, että te olette miljoonain ihmisten silmissä
suuri johtaja ja suuri isänmaanystävä. Nekin, jotka ovat toista mieltä
kuin te politiikassa, pitävät teitä korkean ihanteen miehenä, jalona,
jopa pyhänä elämältään... Mutta minun velvollisuuteni on teidät tuomita
vain lainalaisena ihmisenä... Intiassa on luultavasti vähän henkilöitä,
jotka eivät vilpittömästi valittaisi, että olette tehnyt hallitukselle
mahdottomaksi jättää teidät vapauteen. Mutta näin on asianlaita...
Koetan saada tasapainoon yleisen edun kanssa sen, minkä teille olemme
velkaa...»

Kohteliaasti hän neuvottelee syytetyn kanssa rangaistuksesta, mikä
tälle voitaisiin antaa. Hän ehdottaa Gandhille Tilakille kaksitoista
vuotta sitten määrättyä tuomiota: kuusi vuotta vankeutta... »Älkää
pitäkö sitä kohtuuttomana. Jos erinäisten tapausten kulku tekee
mahdolliseksi lyhentää tätä aikaa, ei kukaan olisi siitä onnellisempi
kuin minä...»

Gandhi ei jää jälkeen kohteliaisuudessa. Hän pitää ylpeimpänä
kunnianaan nähdä nimensä yhdistetyksi Tilakin nimeen. Tuomio on kevein,
minkä tuomari voi hänelle määrätä; ja koko oikeudenkäynnin osaksi hän
ei voinut odottaa enempää huomaavaisuutta.[87]

Juttu oli lopussa. Gandhin ystävät heittäytyivät hänen jalkoihinsa
nyyhkyttäen. Mahatma jätti heille hyvästit hymyillen. Ja Sabarmatin
vankilan ovi sulkeutui hänen jälkeensä.[88]



V.


Senjälkeen on apostolin suuri ääni ollut vaiti. Hänen ruumiinsa on kuin
muurattu hautaan. Mutta haudat eivät ole koskaan sulkeneet ajatusta.
Ja hänen näkymätön sielunsa elähdyttää yhä jatkuvasti Intian ääretöntä
ruumista. _Rauha, »pois väkivalta» ja kärsimys_ ovat ainoat tiedonannot
vankilasta.[89] Hänet on kuultu. Järjestyksen sana on kiitänyt maan
äärestä toiseen. Kolme vuotta aikaisemmin olisi Gandhin vangitseminen
aikaansaanut verenvuotoa Intiassa. Kun huhu siitä levisi maaliskuussa
1920, nousivat kansanjoukot. Ahmedabadin tuomion otti Intia vastaan
uskonnollisesti vaieten. Tuhannet intialaiset antoivat vangita itsensä
rauhallisen iloisina. _»Pois väkivalta» ja kärsimys_... Tämä oli
erikoisena esimerkkinä siitä, miten syvälle kansan sieluun jumalallinen
sana oli tunkeutunut.

Sikhit, kuten tiedetään, ovat aina olleet Intian sotaisimpia
heimoja; heitä oli laumoittain palvellut sodan aikana sotaväessä.
Viime vuoden kuluessa nousi vakava riita heidän keskuudessaan. Sen
alkusyy oli mitätön (meidän eurooppalaisten silmissä). Uskonnollinen
Sikh-renessanssi oli nostattanut Akali-lahkon, joka tahtoi puhdistaa
pyhättöjä. Nämä pyhätöt olivat tulleet huonomaineisten vartijain
elinkautisiksi paikoiksi, ja he kieltäytyivät edelleenkin muuttamasta
niistä. Hallitus ryhtyi heitä puoltamaan laillisuussyistä. Silloin
alkoi noin elokuussa 1922 Guru-Ka-Bagh'in[90] jokapäiväinen kärsimys.
Akalit olivat omistaneet »pois väkivalta» -opin. Tuhat heistä
asettautui pyhätön lähelle, neljä tuhatta Amritsarin Kultatemppeliin.
Joka päivä sata vapaaehtoista (suurin osa sotapalvelusiässä,
useat viime sodassa palvelleita) lähti Kultatemppelistä tehtyään
lupauksen Jumalalle, etteivät käytä väkivaltaa töissä eikä sanoissa
ja saavuttavat Guru-Ka-Baghin tai saa heidät muuten tiedottomina
tuoda takaisin. Toisesta tuhannesta kaksikymmentä akalia teki saman
lupauksen. Eräällä sillalla lähellä pyhättöä odotti brittiläinen
poliisi pitkin rautapäisin seipäin. Ja joka päivä kehittyi harhalta
näyttävä näky, jota meille kuvaa Andrewsin, Santiniketanin professorin
ja Tagoren ystävän unohtumaton kertomus.[91] Akalit, päässä musta
turbaani, jota koristi pieni valkokukkainen kiehkura, saapuivat
poliisijoukon vastapäätä ja seisahtuivat metrin päähän rukousasentoon
hiljaisina, liikkumattomina. Poliisit lyövät heitä ankarasti pitkillä
kepeillään. Sikhit kierivät maassa, nousevat uudelleen ylös, jos
voivat, alkavat uudelleen; uudelleen heitä lyödään, joskus poljetaan
siksi kunnes he menettävät tajuntansa. Andrews ei kuule huutoakaan, ei
huomaa yhtään uhmakatsetta. Ympärillä jonkun matkan päässä satakunta
katselijaa, kasvot tuskasta jännittyneinä, rukoilee hiljaa, ihailun ja
kärsimyksen ilmein.

»He muistuttivat minulle», sanoo Andrews, »Ristin varjoa.»
Englantilaiset, jotka kertovat tästä näytöksestä sanomalehdissään,
ihmettelevät ymmärtämättä mitään, toteavat vastenmielisesti, että
mieletön uhrautuminen on loistava voitto »pois väkivalta» -liikkeen
armeijalle ja että Punjabin väestö on sen lumoama. Mutta ylevämielinen
Andrews, jonka puhdas ihanteellisuus on oppinut lukemaan Intian sielua,
on tässä nähnyt, kuten Goethe Valmyssa, uuden aikakauden alun: »_uusi
sankaruus, kärsimyksen opettama, on noussut tämän maan päälle; uusi
hengen sota...»_

Kansa itse näyttää paremmin säilyttäneen Mahatman ajatuksen kuin
ne, jotka olivat saaneet toimekseen olla opastajia. Muistamme
oppositioina, joka oli ilmennyt Delhin kongressin komiteassa
kaksikymmentä päivää ennen Mestarin vangitsemista. Se uudistui, kun
kongressin komitea kokoontui uudelleen Lucknowissa kesäkuun 7 p:nä
1922. Vallitsi suuri tyytymättömyys Gandhin määräämään kärsivällisen
rakentamisen ja odotuksen ohjelmaan nähden; halu siirtyä tästä
siviilitottelemattomuuteen vahvistui. Asetettiin tutkimuskomissioni
tarkastamaan, oliko maa riittävästi valmis tottelemattomuuteen.
Komissioni kulki ympäri Intian; ja sen syksyllä antama tiedonanto oli
masentava: se ei ainoastaan väittänyt, että tottelemattomuus oli sillä
kertaa mahdoton, vaan puolet jäsenistä (miehiä koetelluin uskoin)
tahtoi luovuttavan itse »pois väkivalta» -liikkeen gandhilaisista
menetelmistäkin, poliittisten virkojen vieromisesta, ja että
_Swarâj_-(Home Rule)-puolue muodostuisi hallituksen neuvostojen
helmassa, lyhyesti, että »pois väkivalta» -liikkeestä tulisi itse
asiassa parlamentaarinen oppositsioni. Täten Gandhin opin olivat
rikkoneet toiselta puolen väkivaltaiset, toiselta pidättyvät.

Mutta Intia pani vastaan. Intian kansalliskongressi vuotuisessa
kokouksessaan Gayassa joulukuun lopulla 1922 vahvisti uudelleen
painavasti uskollisuutensa vainottua Johtajaa kohtaan ja uskonsa
»pois väkivalta» -oppiin. 1740 äänellä 890:tä vastaan se hylkäsi
ehdotuksen osanotosta lakiasäätäviin neuvostoihin.[92] Ja lopuksi
päästiin uudelleen yksimielisyyteen poliittisen lakon jatkamisesta
vain pienin yksityiskohtaisin poikkeuksin menetelmissä. Hyljättiin
ainoastaan ehdotus kaikkien englantilaisten kauppatavarani
hylkimisestä, viisaasti kylläkin huolehtien siitä, ettei herätettäisi
eurooppalaisten työntekijäin vastustusta. Aina rohkeampi Khilafatin
moslemien konferenssi oli äänestänyt tämän hylkimisen puolesta suurella
enemmistöllä.

Tässä historiankohdassa meidän tulee keskeyttää kertomuksemme
gandhilaisten suuresta liikkeestä. Huolimatta muutamista myönnytyksistä
joita ei voitu välttää mestarin ja hänen parhaimpien oppilaittensa,
varapäällikköjen (erittäin Ali-veljesten), vangittujen kuten hänkin,
poissa ollessa, se on kestänyt voitollisesti ensimmäisen opasta vailla
vierineen vuoden epäilyttävän koetuksen. Ja englantilaisten lehtien
tunnustama pettymys Gayan kongressin jälkeen osoittaa, miten tärkeä
tämä voitto oli.[93]

Mitä tästä tulee lopulta? Eikö Englanti menneiden virheiden opettamana
osoittaudu taitavammaksi kansan innon hillitsijäksi? Eikö tämän
kansan järkähtämättömyys väsy? Kansoilla on vähän muistia; ja epäilen
kovasti, säilyttääkö Intian miesten muisti kovinkaan kauan Mahatman
opetuksia, elleivät ne ole olleet jo kauan aikaa sitten kirjoitetut
heimon sisimpään. Sillä jos nero on ainoastaan suuruutensa takia suuri,
olkoonpa sitten tai ei ympäristönsä kanssa sopusoinnussa, hän on
toiminnan nero vain rotunsa vaistojen, aikansa tarpeiden ja maailman
odotusten ilmaisijana.

Sellainen on Mahatma Gandhi. Hänen _Ahimsâ_ (»Pois väkivalta»)
periaatteensa oli uurrettu Intian sydämeen jo kaksituhatta vuotta
sitten: Mahâvira, Buddha ja Višnu-kultti olivat olleet näiden
miljoonien sielujen olemuksena. Gandhi on siihen ainoastaan vuodattanut
sankarillisen verensä. Hän loihtii esiin jättiläisvarjoja, menneisyyden
voimia, jotka olivat jo jäykistyneet ja vaipuneet kuoleman horrokseen.
Ja hänen äänestään ne ovat nousseet. Sillä ne tuntevat itsensä
hänessä. Hän on enemmän kuin sanat, hän on esimerkki. Hän on heidät
ruumiillistuttanut. Onnellinen mies, joka on koko kansa, — hänen
hautaan pantu kansansa ylösnousee hänessä!

Mutta nämä ylösnousemukset eivät koskaan tapahdu sattumalta. Ja jos
Intian henki nousee sen temppeleistä ja sen metsistä, merkitsee tämä,
että se tuo maailmaan edeltä määrätyn vastauksen, jota maailma odotti.

       *       *       *       *       *

Vastaus on tosiaankin ihmeellisempi Intiaa. Ainoastaan Intia on
voinut sen antaa. Mutta se sisältää maalle yhtä paljon suuruutta kuin
kärsimystä. Siitä on vähältä tulla sen risti.

Näyttää siltä, että yhden kansan on aina uhrauduttava, jotta maailma
uudistuisi. Juutalaiset uhrattiin Messiakselle, jota he vuosisatoja
toiveillaan kannatettuaan ja elätettyään eivät tunnustaneet, kun hänet
vihdoin verisellä ristillä kruunattiin. Onnellisemmat intialaiset,
jotka ovat omansa tunteneet! Ja he menevät iloisesti uhraukseen, joka
heidät vapauttaa.

Mutta kaikki eivät ymmärrä tämän vapautuksen todellista luonnetta
kuten ensimmäiset kristityt. Kauan nämä odottivat maassaan _adveniat
regnum tuum_. Suuren osan toiveet Intiassa eivät näe kauemmaksi kuin
että _Svarâj_ hallitsisi Intiaa. Ja minun luullakseni tämä poliittinen
ihanne saavutetaan pian. Sotien ja vallankumouksien runtelema,
köyhtynyt ja väsynyt Eurooppa, jolta arvovalta on riistetty sen
sortaman Aasian silmissä, ei enää kauan kykene olemaan Aasian kamaralla
heränneitten Islamin, Intian, Kiinan ja Japanin kansojen johtajana.

Mutta merkitsisi vähän se, että joitakin kansoja tulisi lisää, — niin
rikkaat kuin ihmissinfoniaa täydentävät uudet soinnut voisivatkin olla,
— tuo merkitsisi vähän, elleivät nämä Aasian voimat olisi vaikuttimena
uuteen elämän ja kuoleman ymmärrykseen ja (mikä eniten merkitsee!)
ymmärrykseen työskennellä koko ihmiskunnan hyväksi, elleivät ne toisi
uupuneelle Euroopalle uutta evästä.

Väkivallan tuuli on laassut maailmaa. Tässä rajuilmassa, joka hävittää
sivistyksemme laihot, ei ole mitään odottamatonta. Vuosisatojen
raa'an vallankumouksen epäjumalaisen aatteellisuuden kiihoittaman,
kansan valtojen sokean apinoinnin levittämän kansallisen ylpeyden,
— ja huippuna: epäinhimillisen industrialismin ja ahneen rahavallan
vuosisadan, orjuuttavan koneellisuuden, taloudellisen materialismin,
jossa sielu kuolee tukahtuen, — täytyi tietysti viedä näihin
kohtalokkaihin myllerryksiin, joissa Lännen aarteet häviävät. Ei ole
kyllin sanoa, että tämä oli tarpeen vaatimaa. Tässä on kohtalon sormi.
Jokainen kansa syöksee turmioon toisen kansan samojen periaatteiden
nimessä, jotka ohjasivat Kainin pyrkimyksiä ja vaistoja. Kaikki, — niin
natsionalistit, fascistit kuin bolsevikit, niin sorretut kansat ja
luokat kuin sortajakansat ja -luokatkin, — vaativat itselleen, kieltäen
sen muilta, oikeutta väkivaltaan, joka niistä näyttää oikeudelta. Puoli
vuosisataa sitten voima kävi ennen oikeutta. Nykyhetkellä on asia
pahempi: voima on oikeus. Se on sen niellyt. Tässä vanhassa vierivässä
maailmassa ei ole mitään turvaa, mitään toivoa. Ei yhtään suurta valoa.
Kirkko antaa annoksittain typeriä hyveellisiä neuvoja, varovaisesti
valvoen, ettei se joutuisi eripuraisuuteen mahtavien kanssa; muuten se
vain neuvoo, antamatta itse esimerkkiä. Laimeat rauhanmiehet määkivät
toivovasti, ja ihminen tuntee, että he epäröivät; he puhuvat uskosta,
jonka omistamisesta he eivät ole varmoja. Kuka koettelisi tätä heidän
uskoaan? Ja kuinka, keskellä tätä maailmaa, joka sen kieltää? — Millä
sitten usko itsensä todistaa? Toiminnalla!

Tässä Sanoma maailmalle, kuten Gandhi sitä nimittää, Intian sanoma:
»Uhrautukaamme!»

Ja Tagore on sen toistanut lumoavin sanoin, sillä tässä ylpeässä
periaatteessa Tagore ja Gandhi ovat yhtä mieltä!

»... Toivon voimakkaana kasvavan tämän uhrautumishengen, tämän
suostumuksen kärsimykseen. Se on oikeata vapautta... Ei yksikään arvo
ole korkeampi, — ei edes kansallinen riippumattomuus... Lännellä on
järkkymätön uskonsa voimaan ja aineelliseen rikkauteen: huutakoon se
siis rauhan ja aseistariisumisen puolesta, sen julmuus on muriseva
aina vain kovemmin. Se on kuin kala, jota haavoittaa veden puristus
ja joka tahtoisi lentää: loistava ajatus! Mutta aivan mahdoton kalan
toteuttaa. Meidän, intialaisten on näytettävä maailmalle, mikä on
totuus, joka ei tee ainoastaan mahdolliseksi aseista riisumista, vaan
muuttaa sen voimaksi. Se, että siveellinen voima on suurempi raakaa
voimaa, on aseettoman kansan todistettava. Elämän kehitys osoittaa,
että se on vähitellen heittänyt hirvittävän aseiden taakan ja kauhean
lihajoukon, siihen päivään saakka, jolloin ihmisestä on tullut raa'an
maailman valloittaja. Tulee päivä, jolloin heikko, täydellisesti
aseista vapaa sydämen-ihminen osoittaa, että lempeät ovat maan
perijät. On siis johdonmukaista, että ruumiiltaan heikko ja kaikkia
aineellisia lähteitä vailla oleva Mahatma Gandhi herättää lempeiden ja
nöyrien äärettömän voiman, joka odottaa loukatun ja sivuutetun Intian
inhimillisyyden sydämen kätköissä. Intian kohtalot ovat valinneet
liittolaiseksi _Nârâyanan_, eikä _Nârâyani-senâa_, sielun voiman,
eikä lihaksen voimaa. Sen tulee kohottaa ihmishistoria aineellisen
sekamelskan likaiselta tasolta hengen taistojen huipuille... Vaikka
Lännestä oppimamme lauseet johtaisivat meidät harhaan, _Swarâj_ (Home
Rule) ei ole päämäärämme. Meidän taistelumme on henkistä taistelua. Se
on taistelua Ihmisen puolesta. Meidän tulee vapauttaa ihminen niistä
verkoista, joita se on ympärilleen kutonut, kansallisen itsekkyyden
järjestöistä. Meidän tulee vakuuttaa perhoselle, että taivaan vapaus
on suurempiarvoinen kuin kotelon suoja... Meidän kielestämme puuttuu
kansallisuutta merkitsevä sana. Kun lainaamme tämän sanan muilta
kansoilta, niin ei se meille ollenkaan sovi, sillä meidän tulee liittyä
_Nârâyanaan_, korkeimpaan olentoon; ja meidän voittomme ei anna meille
muuta kuin voiton Jumalan maailmalle... Jos voimme uhmata voimakkaita,
rikkaita, aseita, paljastaen maailmalle kuolemattoman hengen voiman,
syöksyisi Lihan jättiläisen koko linna tyhjyyteen. Ja silloin ihminen
löytäisi todellisen _Swarâjin_. Me, Idän ryysyiset kerjäläiset, me
valloitamme vapauden koko ihmiskunnalle...»

Oi, Tagore, Gandhi, Intian virrat, jotka Induksen ja Gangeksen
kaltaisina suljette kaksoissyleilyynne Idän ja Lännen, — toinen
sankarillisen toiminnan murhenäytelmä, toinen laaja valon unelma, —
molemmatkin Jumalasta virraten, levittäkää hänen kylvöään väkivallan
auran kyntämän maailman ylle!

       *       *       *       *       *

_»Meidän taistelumme saavutuksena», selittää Gandhi, »on ystävyys koko
maailman kanssa. »Pois väkivalta» on saapunut ihmisten keskeen, ja se
pysyy. Se on maailmanrauhan julistaja...»_

Maailmanrauha on kaukana. Meillä ei ole harhakuvia. Olemme runsaasti
nähneet puolen vuosisadan kuluessa ihmisen valheita, ilkeyksiä
ja raakuuksia. Tämä ei silti ollenkaan estä sitä rakastamasta.
Sillä huonoimmallakin on jotain _nescio quid Dei_... Me tunnemme
sen aineellisen kohtalokkuuden, joka lepää raskaana XX vuosisadan
Euroopan yllä, Euroopan, jota puristavat taloudellisten ehtojen
murskaava determinismi ja intohimojen sekä kivettyneiden erheiden
vuosisadat, jotka muodostavat aikamme sielujen ympärille kovan, valoa
päästämättömän kuoren. Mutta me tunnemme myöskin hengen ihmeet.
Historioitsija, me olemme nähneet näiden ihmeiden salamain läpäisevän
paljon pimeämpiä taivaita kuin meidän. Erinäisinä hetkinä me kuulemme
Intiassa Šivan rummun: _»Mestari-tanssija peittää hurjan katseensa ja
ohjaa askelensa pelastaakseen kuilusta maailmankaikkeuden»_...[94]

Väkivallan (vallankumouksellisen tai taantumuksellisen)
_realipoliitikot_ pilkkaavat tätä uskoa ja he osoittavat täten
tietämättömyyttään syvistä totuuksista. Pilkatkoot! Minulla on tämä
usko. Näen sitä Euroopassa solvattavan ja vainottavan; ja omassa
maassa meitä on kourallinen... (Onko meitä korallistakaan?...)
Mutta vaikka uskoisin aivan yksin, välipä siitä? Uskon ominaisuus
on — kaukana maailman vihamielisyyden kieltämisestä — nähdä tämä
vihamielisyys ja uskoa kuitenkin, sen uhalla, mikä on vielä parempi!
Sillä usko on taistelua. Ja meidän »pois väkivalta» -aatteemme on
raskainta taistelua. Rauhan tie ei ole heikkouden tie. Vihaamme enemmän
heikkoutta kuin väkivaltaa. Ei mikään tule arvoonsa ilman voimaa; ei
paha eikä hyvä. Ja enemmän arvoinen on täydellinen paha kuin salvettu
hyvä. Voihkiva rauhanaate on rauhalle kuolettava: se on pelkuruutta ja
uskon puutetta. Ne, jotka eivät usko tai jotka pelkäävät, peräytykööt!
Rauhan tie on itsensä uhrausta.

Tämä on Gandhin opetus.[95] Siltä puuttuu vain Risti. Jokainen tietää,
että ilman juutalaisia Rooma olisi sen kieltänyt Kristukselta. Ja
brittiläinen valtakunta on Rooman valtakunnan veroinen. Mutta into on
annettu. Idän kansojen sielua on se liikuttanut syvyyksiä myöten, ja
sen värähtelyt leviävät yli koko maan.

Suurilla uskonnollisilla ilmiöillä Idässä on rytminsä. Tapahtuu
jompikumpi kahdesta: joko Gandhin ilmiö voittaa tai se toistuu, — kuten
ovat toistuneet vuosisatoja ennen Messias ja Buddha — kuolevaisena
puolijumalana täydelliseen lihaksitulemiseen saakka, mikä vie uuden
ihmiskunnan uuteen levähdyspaikkaan.

Helmikuussa 1923.



Viiteselitykset:


[1] Intian kansan Gandhille antama nimi merkitsee kirjaimellisesti:
_Mahâ_, suuri, _Atmâ_, sielu. Sana on peräisin Upanišadeista, jossa
se merkitsee korkeinta olentoa sekä — tiedon ja rakkauden sopusoinnun
kautta — niitä, jotka yhtyvät häneen.

    Se on loistava yksilö, Kaiken Luoja, Mahâtmâ,
    Aina kansojen sydämissä asuva,
    Sydämen, välittömän näkemyksen ja järjen ilmentämä.
    Ken sen tuntee, saa kuolemattomuuden.

Tagore lainasi nämä kauniit säkeet kohdistaen ne tähän apostoliin
käydessään joulukuussa 1922 Ašramissa (Gandhin mieluisin
oleskelupaikka).

[2] C.-F. Andrews lisää: »Hän nauraa kuin lapsi ja ihailee lapsia.»

[3] »Harvat ihmiset voivat vastustaa hänen olemuksensa tenhoa. Hänen
suuri kohteliaisuutensa on lauhduttanut ankarimmatkin vastustajat.»
(Joseph J. Doke.)

[4] »Kaikki poikkeaminen totuudesta, vaikkapa vain ohimennen, on
hänelle sietämätöntä.» (C.-F. Andrews).

[5] »Hän ei ole intohimoinen kaunopuhuja, hänen tapansa puhua on
rauhallinen ja hidas; hän vetoo etupäässä järkeen. Mutta hänen
rauhallisuutensa luo asioihin mitä selkeimmän valon. Hänen äänensä
vivahteet ovat vähäiset, mutta ehdottoman välittömät. Hän ei liikehdi
koskaan käsillään, liikuttaa harvoin sormiaankaan puhuessaan.
Hänen selkeät sanansa, jotka soinnahtavat pontevin mietelauselmin,
vakuuttavat. Hän ei hellitä rahtuakaan ennenkuin varmasti tietää
tulleensa ymmärretyksi.» (Joseph J. Doke).

[6] _Young India_, maalisk. 2:sena 1922. (Tämän tutkielman sivujen alle
merkityt päivämäärät tarkoittavat Gandhin Young Indiassa julkaisemia
kirjoitelmia).

[7] Samoin.

[8] _A_: kieltopartikkeli; _Himsâ_: tehdä pahaa. Siis: ei milloinkaan
herjausta eikä väkivaltaa. »Väkivallan välttäminen on hindu-uskontojen
vanhimpia periaatteita, niinkuin eritoten Mahâvira, džainalaisuuden
perustaja, ja Buddha sekä Višnun palveluksen mestarit ovat todistaneet,
ja se oli suuresti vaikuttanut Gandhiin.

[9] Hän opiskeli seitsemänteen ikävuoteen saakka Porbandarin
alkeiskoulussa, sitten Radškotin keskikoulussa; kymmenvuotiaasta alkaen
Kathiavarin korkeakoulussa, vihdoin 17 vuoden vanhasta Ahmedabadin
yliopistossa.

[10] Hän on tuttavallisessa muodossa kuvannut lapsuuttansa Intian
halveksittujen luokkien (paariain) konferenssissa huhtikuun 13 p:nä
1921.

[11] Myöhemmin hän puhui näistä kauhuista Joseph J. Dokelle; hän oli
menettänyt sentakia unensa; hän piti itseään murhaajana.

[12] Kihloissa kahdeksanvuotiaana, naimisissa kahdentoista. Sittemmin
hän taisteli lapsiavioliittoja vastaan, joissa hän näki syyn ihmisen
perikatoon. Kuitenkin, hän lisää, poikkeuksellisesti sellainen
elämänliitto, joka on alettu ennen luonteen muodostumista, voi saada
aikaan puolisoiden kesken ihmeellisen sielujen yhteyden. Hänen oma
avioliittonsa oli ollut ihailtava esimerkki siitä. Rouva Gandhi on
jakanut kaikki miehensä koettelemukset osoittaen uskollisuutta ja
rohkeutta, jotka eivät koskaan ole pettäneet.

[13] Esitelmä huhtikuun 13 p:nä 1921.

[14] Hänen edelläkävijänsä, joitten poliittista rohkeutta on ylistetty,
ovat saaneet osakseen kiittämättömyyttä ja unhoa myöhempien sukupolvien
puolelta. Mutta Gandhi on pysynyt heille uskollisena, etenkin
Gokhalelle, johon hän oli hellästi kiintynyt. Useat kerrat kehoittaa
hän nuorta Intiaa kunnioittamaan tätä sekä Dadabhaita.

[15] Hän ansaitsi, sanoo Gokhale, 5—6,000 puntaa vuodessa Myöhemmin hän
eli kolmella punnalla kuukaudessa.

[16] _The Golden Number of Indian Opinion_, joka ilmestyi Phoenixissä
v. 1914, julkaisi Tolstoin vähän ennen kuolemaansa Gandhille
kirjoittaman pitkän kirjeen. Tolstoi oli lukenut Indian Opinionia ja
iloinnut siitä, mitä sai tietää intialaisista »pois vastarinta»-aatteen
kannattajista. Hän rohkaisee liikettä ja sanoo, että »pois vastarinta»
on rakkauden laki, toisin sanoen, ihmissielujen pyrkimystä
uskonyhteyteen. Se on Kristuksen ja koko maailman viisaiden julistama
laki.

Ystävämme Birjukoff on löytänyt Tolstoi-arkistossa Moskovassa toisia
Tolstoin kirjeitä Gandhille. Hän julkaisee ne, samalla kuin muut
Tolstoin kirjeet aasialaisille, yleisellä nimellä: _Tolstoi ja Itä_.

[17] Hän on itse rauhallisen hyväntahtoisesti kertonut
vankilakokemuksistaan erinomaisessa artikkelissaan, joka on painettu
kirjassa: _Speeches and writings of M.K. Gandhi_, Natesan, Madras,
sivut 152—178.

[18] V. 1907 hänen omat kansalaisensa: hänen tuli samalla kertaa
kärsiä sekä sortajain että sorrettujen väkivaltaa; ja viimemainittujen
mielestä Gandhin sovittelupyrkimys oli epäilyttävää ja hallitus teki
voitavansa häntä soivatakseen.

[19] Palaan tähän myöhemmin.

[20] Joseph J. Doke, jonka keskustelut Gandhin kanssa Transvaalissa
ovat niin valaisevat, lopettaa kirjansa kuvauksella Gandhista, miten
hänet vangin puvussa vietiin Johannesburgin linnaan ja heitettiin
pimeään vankityrmään yhteen inhoittavain kiinalaisten rikollisten
kanssa.

[21] Kahden vaikutusvaltaisen englantilaisen C.-F. Andrews'in ja W.W.
Pearsonin väliintulo auttoi tehokkaasti Gandhin ponnistuksia.

[22] Gandhi muistelee tapausta kirjoitelmassaan toukokuun 12 p:ltä 1920.

[23] Hänen rakastettu mestarinsa Gokhale, joka oli juuri kuollut,
oli saanut hänet lupautumaan olemaan sekaantumatta vaikuttavaan
politiikkaan, ennenkuin hän olisi vähintään yhden vuoden ajan kulkenut
ympäri Intiaa ja nähnyt läheltä kansaansa, jonka kanssa hän oli
kadottanut yhteyden.

[24] Satyâgraha -liikkeen voi laskea alkaneen helmikuun 28 p:nä 1919.

[25] Hän on suoraan lausunut tuomitsevan mielipiteensä bolševismista.
(24 p. marrask. 1921).

[26] 11 p. elok. 1920. Gandhi asettuu tässä vastustamaan »Miekan oppia».

[27] Ihmiskunta on yksi. On rotueroavaisuuksia, mutta mitä korkeammalle
rotu on kehittynyt, sitä suuremmat ovat sen velvollisuudet.» (Ethical
Religion).

[28] Marraskuun 5 p:nä 1919.

[29] Lokakuun 27 p:nä 1920.

[30] Heinäkuussa 1920. — »Minun uskoni ei vaadi minua pitämään pyhien
runojen kaikkia säkeitä jumalaisen innostuksen tuotteina. Minä en tahdo
olla sidottu mihinkään tulkintaan, olipa se vaikka kuinka korkeaa
oppia, jos se on ristiriidassa järjen ja siveellisen tunteen kanssa...»
(lokakuun 6 p:nä 1921.)

[31] Samaten. — »Kaikki uskonnot ovat eri teitä, jotka vievät samaan
päämäärään». (Hind Swaràj) — »Kaikki uskonnot ovat perustetut samoille
siveyslaeille. Minun siveellinen uskontoni on kokoonpantu laeista,
jotka yhdistävät kaikki maailman ihmiset.» (Ethical Religion).

[32] Lokakuun 6 p:nä 1921.

[33] Etymologisesti: _Varna_: väri, luokka tai kasti, _ašrama_:
kurinpidon paikka; _dharma_: uskonto. Yhteiskunta esitetään luokkien
kurinpitolaitoksena. Se on hindulaisuuden perustus.

[34] »Etsikää taivaan valtakuntaa ja totuutta, niin kaikki muu teille
annetaan.»

[35] Young India, 25 p. helmik. 1920.

[36] Joseph J. Dokelle v. 1908.

[37] Hän sanoo vielä Joseph J. Dokelle: »Jumala on tullut lihaksi eri
muodoissa aikojen kuluessa. Gĩtâssa Krišna sanoo: _Kun uskonto vaipuu
rappiotilaan, kun uskonnottomuus voittaa, silloin ilmoitan itseni.
Hyvän suojaamiseksi, pahan hävittämiseksi, Dharman vahvistamiseksi minä
synnyn uudestaan iankaikkisesti_.

»Kristinusko on osa jumaluusopistani. Kristus on jumaluuden loistava
ilmaantuminen. Mutta ei ainoa ilmaantumismuoto. En näe häntä yksinään
valtaistuimella...»

[38] Kasteista 8 p:ltä jouluk. 1920, 6 p:ltä lokak. 1921. — Kun vuosien
kuluessa alkuperäiset luokat kivettyivät ylpeiksi kasteiksi, Upanišadit
nostivat vastalauseensa.

[39] Ei pidä unohtaa, että Gandhin pääasiallisimmat hyökkäykset
Euroopan lääketiedettä vastaan aiheutti tämän lääketieteen
turvautuminen vivisektsioniin (elävien eläinten kokeiluleikkelemiseen),
»tähän ihmisten kaikkein mustimpaan rikokseen.»

[40] Etenkin sukupuolisuhteita koskevissa kysymyksissä hänen ankara
oppinsa muistuttaa paljon apostoli Paavalin elämänkatsomusta.

[41] Gandhi koettaa, eurooppalaisen tieteen osoittautuessa vajavaksi,
teroittaa tieteellisten tutkimusten tarpeellisuutta ja ehdotonta
tarkkuutta. Hän ihailee eurooppalaisten tieteilijäin intoa ja
uhrautuvaisuutta, jota hän usein pitää uskovaisten hindujen vastaavia
ominaisuuksia korkeampana. Hän kunnioittaa henkeä; hän vieroo vain sitä
tietä, minkä se on valinnut. Tällaisin rajoituksin pysyy hän kuitenkin
vastustavalla kannalla. Ja tämän takia Tagore, kuten tulemme näkemään,
kohottaa äänensä Gandhin keskiaikaisuutta vastaan.

[42] Viides maapallon kansoista.

[43] Etymologia: _Swa_: »Self», itse; _Râj_: hallitus, autonomia. Sana
on yhtä vanha kuin Vedat; mutta Dadabhai, Gandhin parsi-opettaja, otti
sen uudelleen valtiolliseen sanakirjaansa.

[44] Etymologia: _Satya_: tarkka, oikea; _Agraha_: yritys, koe;
oikea koe. Sitä sovitettiin etenkin vääryyttä torjuttaessa. Gandhi
määrittelee sen (marraskuun 5 p:nä 1919) seuraavasti »Totuudessa
pysyminen; totuuden voima; rakkauden voima tai sielunvoima;» ja
vihdoin: »totuuden voitto sielun ja rakkauden voimin.»

[45] Elokuun 11 p:nä 1920. Yksi Gandhin perustaman Satyâgraha
Ašram-nimisen koulun noudatettava sääntö on _pelottomuus_, »sielun on
oltava vapaa kuningasten, kansojen, kastien, perhesuhteiden, ihmisten,
villipetojen, kuoleman pelosta.»

Se on myöskin väkivallattoman vastarinnan neljäs ehto _Hind Swarâjssa_.
(Kolme muuta ehtoa ovat: siveys, köyhyys, totuus.)

[46] Vielä muutamia kuukausia ennen vangitsemistaan Gandhi vastaa
voimakkaisiin soimauksiin, jotka häneen suunnattiin hänen politiikkansa
epäjohdonmukaisuuden takia. Muistellaan ivallisesti apua, jonka hän
on antanut Englannille Etelä-Afrikassa ja maailmansodan aikaan.
Toistaiseksi hän ei kiellä mitään kohtaa entisessä käytöksessään.
Hän luuli rehellisesti, hän sanoo, olleensa valtakunnan kansalainen,
hänen asiansa ei ollut tuomita hallitusta; hänestä olisi kiusallista,
jos jokainen tekisi itsestään hallituksen tuomarin. Hän on luottanut
englantilaiseen älykkyyteen ja rehellisyyteen niin kauan kuin on
voinut. Hallituksen hairahdus vei häneltä luottamuksen. Kanta- koon
hallitus siitä vastuun (marraskuun 17 p:nä 1921.)

[47] Se tekee pahinta jälkeä. Se alentaa sen, joka sitä käyttää.
Liittoutuneiden väkivallasta Saksaa kohtaan, sanoo Gandhi, on ollut
tuloksena se, että he ovat tulleet saksalaisten kaltaisiksi, joiden
töitä he mustasivat sodan alussa (kesäkuun 9 p:nä 1920).

[48] »Miten kova lieneekään luonne, se sulaa rakkauden tulessa. Ellei
se sula, niin tuli ei ole kyllin voimakas.» (maaliskuun 9 p:nä 1920).
_Satyâgrahan_ jäsenet allekirjoittavat joukolla sitoumuksen, jossa he
kieltäytyvät tottelemasta _Satyâgrahan_ komitean luettelemia huonoja
lakeja ja lupaavat seurata uskollisesti totuuden ääntä ja pidättyä
kaikesta väkivallasta elämään, henkilöön ja omaisuuteen nähden.

[49] Tämä hindustanilainen, joskin alkuaan moslemilainen sana merkitsee
»työn seisausta».

[50] Delhi muuten erehtyi päivästä; se oli aloittanutHartalinsa jo
maaliskuun 30 p:nä.

[51] Gandhi puolestaan siirsi liikkeensä toistaiseksi, huhtikuun
18 p:ään 1919, rauhoittaakseen kuohuntaa sen sijaan että olisi
kiihoittanut sitä, kuten jokainen vallankumouksellinen olisi tehnyt.

[52] Etymologia: _Swa_: self, itse; _Deši_: maa. Kansallinen
riippumattomuus. »Pois väkivalta» -aatteen salaisuuksiin vihityt
käsittävät sanan ennenkaikkea ahtaassa mielessä Taloudellinen
riippumattomuus. Mutta myöhemmin tulemme näkemään, minkä »Sosialisen
evankeliumin» Gandhin oppilaat siitä loihtivat.

[53] Mitä Karl Marx nimittää nimellä »Voyoucratie» — katupoikavalta.

[54] Sellainen on ainakin Gandhin selitys. Uskaltaneeko eurooppalainen
väittää näkevänsä _Bhagavad Gîtâssa_ edes tyyntä välinpitämättömyyttä
tehtyä ja kärsittyä väkivaltaa kohtaan?

[55] Huhtikuun 23 p:nä 1920, heinäkuun 8 p:nä ja syyskuun 1 p:nä 1921.
Kirjoitelmassaan Kirje Parseille, jotka ovat suuria kauppamiehiä,
Gandhi rukoilee heitä sulkemaan juomakauppansa. Kirjoitelmassaan
_Kirje kohtuullisille_ hän pyytää heitä, vaikkeivät olisikaan yhtä
mieltä hänen kanssaan loppu-ohjelmasta, tukemaan hänen ponnistuksiaan
tässä kohden. Samaan aikaan hän taistelee myös lääkkeiden kauppaa ja
opiuminpolttotupia vastaan.

[56] Gandhi tietää itse, että hänelle tullaan nauramaan. Mutta,
hän sanoo, onko neula jättänyt paikkansa ompelukoneelle tai käsi
kirjoituskoneelle? Rukki ei ole mitään kadottanut tarpeellisuudestaan.
Ja se on nykyään kansallinen välttämättömyys, ainut mahdollinen
tulolähde miljoonille nälkiintyneille (24 p:nä heinäk. 1920).

[57] Englannin kieli ei ole syrjäytetty (enempää kuin mikään muukaan
eurooppalainen kieli). Se jätetään ylimmille kursseille, oppiajan
loppuun. Murteita sensijaan käytetään kaikilla yliopistonasteilla.
Gandhi haaveilee yleisen olemassaolon korkeinta tilaa, missä kaikki
erilaisuudet kestävät kokonaisuutena, ei eri osastoina, vaan »ikäänkuin
saman jalokiven eri särminä.» (kesäkuussa 1920).

[58] Ei »ammatillinen», sillä on tarkoitus juuri erottaa sielu
ammatista.

[59] _Ašram_: kurinalainen paikka, luostari.

[60] Nagpurin kongressiin otti osaa 4726 edustajaa, joista 469
moslemia, 65 sikhiä, 5 parsia, 2 »halveksittua», 4079 hindua, 106
naista.

Uusi perustuslaki määräsi, että oli nimitettävä yksi edusmies
50.000:ttä asukasta kohden: tämä tekisi kaikkiaan 6173 edustajaa. _Koko
Intian kansallinen Kongressi_ kokoontui istuntoon kerran vuodessa
(joulun aikaan). _Koko Intian Kongressin komitea_, joka käsitti noin
350 jäsentä, sai tehtäväkseen Kongressin politiikan toimeenpanon,
tulkitsemalla sen päätöksiä; sillä on Kongressin istuntojen väliajalla
sama arvovalta kuin edellisellä. 15-jäsenisellä _Toimeenpanevalla
komitealla_ on Kabinetin suhde Parlamenttiin; sen voi Kongressin
komitea lakkauttaa.

Nagpurin Kongressi teki suunnitelmat, että muodostettaisiin
_Maaseutukongressin komiteat_, jotka edustaisivat maakuntaa ja 12
kieltä, ja niiden alaisia Paikallisia kongressikomiteoja kaikkia
kyliä ja kyläryhmiä varten työläis- tai virkamiesarmeijoineen
(Intian kansallinen sotapalvelus), joita ylläpitäisi koko Intian
_Swarâj-rahasto_ Tilakin muistoksi.

Jokainen täysikäinen mies tai nainen, jolla on neljä annaa, on
valitsija sillä ehdolla, että on allekirjoittanut Perustuslain
_credon_. Vaalikelpoisuusikä on 21 vuotta. Ehtona on se, että hyväksyy
Perustuslain ensimmäisen pykälän, kongressin asetukset ja toimenpiteet.

[61] Pannen esimerkiksi läheisen ystävyytensä moslemi Maulana Mahomed
Aliin hän todistaa kummankin pysyvän uskollisena uskonnolleen. Gandhi
ei antaisi tytärtään naimisiin Alin pojille, hän ei jakaisi ruokaa
ystävänsä kanssa; ja hänen ystävänsä tekisi samoin. Tämä ei estä
heitä pitämästä toisistaan ja olemasta varmat toisistaan. Gandhi ei
väitä ollenkaan, että hindujen ja moslemien väliset avioliitot ja
yhteiset ateriat olisivat tuomittavat, mutta tarvittaisiin vuosisata
tähän yhteensulamiseen pääsemiseen. Käytännöllisen politiikan ei
pidä harrastaa sellaista uudistusta. Gandhi ei pane sille estettä,
mutta hän pitää sitä ennenaikaisena. Tässä taas ilmenee hänen
todellisuusvaistonsa.

[62] Huhtikuun lopusta v. 1921 halveksinta vähenee. Useissa
kylissä paariat elävät toisten hindujen kanssa ja nauttivat heidän
oikeuksiansa. Sitä vastoin toisissa paikoin, etenkin Madrasissa, heidän
asemansa pysyi surkuteltavana. — Kysymys on vastaiseksi kirjoitettu
intialaisten Kansallisten Kokousten päiväjärjestykseen. Nagpurin
Kongressi oli jo joulukuussa 1920 luvannut hävittää »halveksintasynnin.»

[63] Erään hänen kirjoitelmansa otsakkeena on: _Our fallen sisters_
(syyskuun 15 p:nä 1921).

[64] Gandhi panee vastalauseen _Young Indiassa_ (kesäkuussa 1921).

[65] _Lettres from Abroad_. Kolme kirjettä maaliskuun 2:selta 5:nneltä
ja 13:nnelta päivältä 1921 on julaistu _Modern Review'ssa_ toukokuussa
1921. Tagoren Intiaan palattuaan kirjoittama _Totuuden vaatimus_
ilmestyi _Modern Review'ssa_ lokakuun 1 p:nä 1921.

Näiden kiistakirjoitusten lisäksi tiedämme Tagoren palattuaan
henkilökohtaisesti tavanneen Gandhin. Kukaan ei ole julkaissut siitä
kuvausta. Mutta C.-F. Andrews, sen todistaja, on hyväntahtoisesti
ilmoittanut meille väittelyn aiheet ja vastakkaisuuden pääkohdat.

[66] Hän mainitsee juuri tästä eräässä viimeisimmistä kirjoitelmistaan,
jota hän nimittää: »_Liian pyhä tullakseen painetuksi_» (helmikuun 9
p:nä 1922). Tagore ja Gandhi ovat tunteneet toisensa jo pitkän aikaa,
Gandhi oli useasti oleskellut Tagoren luona Santiniketanissa. Hänellä
oli lupa, sanoo hän, pitää tätä taloa turvapaikkanaan; ja hänen
ollessaan Englannissa hänen lapsensa olivat siellä kasvatettavina.

[67] Ja myöhemmin: »Kaikki kunnia Mahatmalle! Mutta poliitikkomme
eivät voi luopua halustaan saada käytellä häntä salaisen ja viekkaan
šakkipelinsä siirtonappulana.»

[68] Maaliskuun 5 p:nä 1921.

[69] Maaliskuun 13 p:nä 1921. Uusittu ja kehitetty kirjoitelmassa:
Kulttuurin yhteys (Modern Review, marraskuussa 1921).

[70] Ensimmäinen Home Rule-liike Intiassa, Bengaalin divisionan
nostattama vuosina 1907—1908.

[71] _The Poet's Anxiety_, kesäkuun 1 p:nä 1921.

[72] S.o. ne, jotka ovat luopuneet persoonallisesta elämästään
tuodakseen ykseyden ihmisille.

[73] Upanišadien ensimmäisen säkeistön toisinto.

[74] _The great sentinel_, lokakuun 13 p:nä ilmestyneen artikkelin
pääkirjoitus.

[75] Uskonnollinen kohtalo.

[76] Siellä täällä muuten ihailtavia siveellisiä säädöksiä! »Mikä
on mennyt, on mennyt. Mennyt on peruuttamaton, siitä on tullut osa
iäisyyttä, eikä ihmisellä ole enää mitään vaatimusta siihen. Älä haudo
kostoaikeita vääryyksille ja olleille loukkauksille! Kuollut menneisyys
haudatkoon kuolleensa! Toimikaamme elävässä nykyajassa, ohjaajinamme
sydämemme ja Jumala!» Kirjan alusta sen loppuun jäätikön puhtaus.

[77] Tagore oli kai sitäkin herkempi tällaisille kirjoituksille,
kun Gandhin Ašramin (mistä tämä Evankeliumi on kotoisin) ja Tagoren
Santiniketanin välillä oli syntynyt kilpailu, jota molemmat johtajat
koettivat välttää. Sen näkee eräästä kirjoitelmasta helmikuun 9 p:ltä
1922 _Young Indiassa_: Gandhi valittaa siinä, että joku sanomalehtimies
oli Ašramin asiassa hänen omikseen pannut sanoja, joilla oli
Santiniketania loukkaaava luonne. Hän todistaa kunnioitustaan Tagoren
taloa kohtaan — kylläkin vissillä peitetyllä huumorilla: »Jos minun
tulisi päättää toisen tai toisen paremmuudesta», hän sanoo, »huolimatta
Ašramin kurista ja aamunoususta, minä äänestän Santiniketania. Se on
vanhempi veli, paljon vanhempi iältään ja myös viisaudeltaan. »Mutta
hän lisää ilkeästi: »Varokaa, Santiniketanin asukkaat, kilpailua pienen
Ašramin kanssa!»

[78] Minun mielestäni Gandhi on yhtä yleismaailmallinen kuin Tagore,
mutta toisella tavoin. Hän on sitä siveelliseltä tunnoltaan, Tagore
järjeltään. Gandhi ei sulje ketään pois rukouksen ja jokapäiväisen
työn yhteydestä. Täten ei apostoli ensimmäisistä ajoista saakka
erottanut juutalaisia pakanoista; mutta kaikille hän määräsi saman
siveellisen kasvatuksen. Näin tahtoo Gandhi. Mutta juuri tässä on hänen
ahdasmielisyytensä: ei sydämessä, joka on yhtä laaja kuin Kristuksen,
vaan älyllisen asketismin ja köyhyyden hengessä. (Tämä on niinikään
Kristusta.) Gandhi on keskiaikainen universalisti. Vaikka häntä
kunnioitammekin, olemme Tagoren puolella.

[79] 140 kylää; 87000 asukasta.

[80] Samana päivänä eräs julistus _Young Indiassa_ ilmoittaa Intialle
samaisen ultimatumin vielä suuremmalla voimalla. Jollei varakuningas
mitään vastaa, on käsky epäämätön; siviilitottelemattomuus on saatava
täytäntöön kaikin mokomin, vaikkakin nykyään enemmistö panisi vastaan.

[81] Poliisin rakennukset.

[82] Pantakoon merkille tämä valo, joka valaisee tämän sielun
salaperäistä voimaa, sielun, jossa hänen kansansa värähtelyt
heijastuvat!

[83] Gandhille oli tullut selväksi, että osa hänen enemmistöään,
joka kannatti »pois väkivalta» -aatetta, näki siinä vain piilevän
poliittisen keinon, joka oli naamiona väkivallan valmistelulle. Gandhi
sanoo heidän puhuvan imelästi väkivallattomien iskujen antamisesta.
Gandhi oli käsittänyt vaarallisen kaksimielisyyden, minkä Tagore oli jo
kauan sitten havainnut. Ja se häntä tukahdutti. Ankarammin kuin Tagore
hän nyt sen ilmiantaa ja lausuu vasten silmiä.

[84] _The great Trial_, 23 p:nä maalisk. 1922, _Young india_.

[85] »Jos keisarikuntamme olemassaolo on asetettu vaaraan, jos estetään
brittiläistä hallitusta täyttämästä vastuunalaisuuksiaan Intiaa
kohtaan, jos kuvitellaan meidän aikovan vetäytyä pois Intiasta, niin
Intia turhaan uhmaa maailman kaikkein päättävintä kansaa, joka kyllä
vastaa kaikella tarpeellisella tarmolla.»

[86] Syyskuun 19 p:ltä ja joulukuun 15 p:ltä 1921. Ensimmäinen
Ali-veljeksiä vastaan suunnatun syytöksen johdosta, toinen vastaukseksi
lordi Readingin kiihoittavaan puheeseen. Niissä löytää saman
julistuksen sodan loppuun saakka.» — »Tahdomme kukistaa hallituksen,
pakottaa, sen alistumaan kansan tahtoon. Me emme pyydä armahdusta, me
emme sitä odota...»

[87] Suuri Banker, joka jutun aikana oli seurannut uskonnollisesti
Mahatman esimerkkiä, yhtyen kaikkiin hänen puheisiinsa, tuomittiin
vuoden vankeuteen ynnä sakkoihin.

[88] Rouva Kasturibai Gandhi ilmoitti tuomion Intian miehille ja
naisille hyvin arvokkaassa tiedonannossa, joka kehoittaa kansaa
rauhassa keskittäytymään Gandhin rakentavaan ohjelmaan.

Gandhia ei jätetty Sabamratin vankilaan, missä häntä kohdeltiin hyvin.
Hänet siirrettiin salaiseen paikkaan, sitten Yeravdaan, lähelle Poonaa.
Eräs N.S. Hardikerin kertomus: _Gandhi vankilassa_ (Unity, toukokuun
18 p:nä 1922), vakuuttaa, että hänet pantiin tavallisen rikollisen
ravintojärjestelmään ilman mitään erikoisoikeuksia ja että hänen heikko
terveytensä siitä kärsi. Mutta me tiedämme, että kohtelu on nyt taasen
tullut inhimillisemmäksi. Gandhin on sallittu lukea ja kirjoittaa.

Sen mukaan mitä C.-F. Andrews on minulle sanonut, on Mahatma onnellinen
vankilassa, hän on pyytänyt, etteivät toverit tulisi häntä katsomaan,
vaan kunnioittaisivat hänen yksinäisyyttään; hän puhdistautuu, hän
rukoilee ja on vakuutettu, että hänen toimintansa täten on tehokkain
Intian asialle. — C.-F. Andrews vakuuttaa, että gandhilaisten puolue
on todellakin paljon voittanut tästä vangitsemisesta. Intia uskoo
Gandhiin innokkaammin kuin koskaan; se näkee itsepäisesti hänessä šri
Krišnan lihaksitulon, joka tarun mukaan voitollisesti kestää vankilan
koetukset. Ja Gandhi on, vangittuna varmemmin kuin vapaana, estänyt
väkivallan purkauksen, jonka vaaran läheisyyden hän tunsi.

[89] Aikakauskirja Unity on julaissut (elokuun 3 p:nä 1922) erään
uudenaikaista sivistystä vastustavan _Kirjeen vankilasta_, mikä kirje
minusta näyttää hämäräperäiseltä. Olen siinä huomaavinani vanhojen
sivujen jäljennöksiä, osia _Hind Swarâjista_.

[90] Guru-Ka-Bagh on pyhättö (Gurdwara), kymmenen penikulmaa
Amritsarista.

[91] The Akali Struggle, ilmestynyt Madrasin Swarâjyassa ja julkaistu
erikseen syyskuun 12 p:nä 1922.

[92] Mitä tulee väkivaltaisiin vallankumouksellisiin aineksiin, oli
niitä vähän Gayassa, ja ne näyttelivät siellä vain toisen asteen osaa.

[93] Eräs Blanche Watsonin artikkeli (Unity, marraskuun 16 p:ltä
1922) luettelee »_ne edut, mitkä Intia on saavuttanut väkivallattoman
vastarinnan taistelusta_.» Hän vakuuttaa, että Intian sisäiset tulot
ovat vähenneet 75 miljoonalla dollarilla ja että englantilaisten
kankaiden hylkiminen on tuottanut Englannille vuodessa 20 miljoonan
dollarin menetyksen. Hän arvioi 30.000:ksi niiden intialaisten
lukumäärän, jotka tänä kuukauden päivänä olivat vangitut, ja osoittaa
hallituksen johtavan koneiston täydellisesti kelvottomaksi. Mutta
Blanche Watsonilla, gandhilaisuuden innokkaalla ihailijalla, on
itsetiedoton pyrkimys liioitella sen menestystä. On muita todistuksia,
jotka näyttävät vähemmän lupaavilta Ne sanovat, että uhrautumisliike
kompastuu kauppias- ja varakkaiden luokkien itsekkyyteen ja että monta
ensi innossa tehtyä eronpyyntöä on sittemmin peruutettu. Ei olisikaan
inhimillistä otaksua vastakkaista. Kaikessa vallankumouksessa jää
moni kehityksestä jäljelle tai palaa järkiinsä. On tärkeätä tietää,
pysyykö virta syvissä uomissaan. Kas tässä todistus, jonka tärkeyttä
ja puolueettomuutta on mahdoton epäillä: _Manchester Guardian_, jonka
älykkään vapaamielisyyden tunnemme, mutta joka edustaa voimakkaita
etuja, jotka gandhilainen »pois yhteistoiminta» on suorastaan vienyt
perikatoon, on juuri ryhtynyt tarkkaavaiseen lailliseen tutkimukseen
kautta Intian. Tämä tutkimus on julkaistu kirjoitelmasarjassa.
Huolimatta siinä ilmenevästä (aivan luonnollisesta) sympatian
puutteesta intialaisen liikkeen suhteen ja huolimatta, että se
koettaa sitä halventaa, toteaa lukija rivi riviltä kasvavalla
huolestumisella tilanteen vakavuuden Englantiin nähden. Minä esitän
lyhykäisesti loppukirjoitelman, joka ilmestyi helmikuun 16 p:nä 1923
(Manchester Guardian Weekly). Tutkija tahtoo luulotella itselleen,
että gandhilaisten taktiikka on kärsinyt kovan tappion ja että
»pois yhteistoiminta»-liikkeen on uudelleen järjestäydyttävä toisin
suunnitelmin. »Mutta», hän lisää, »pois yhteistoiminta» -henki pysyy.
Joka puolella on, jollei gandhilaisuutta, niin ainakin vieraan
hallituksen epäilyä ja palavaa halua päästä siitä irti. Sivistyneet
luokat ja kaupunkilaiset ovat tämän hengen läpitunkemat. _Ryotia_
(talonpoikaa) tämä liikuttaa vasta jokseenkin pintapuolisesti; mutta
olosuhteet kylissä ovat sellaiset, että hänetkin lopulta voitetaan.
Armeija näyttää vielä puolueettomalta; mutta se on majoitettu
kyliin; ja ennemmin tai myöhemmin se tulee seuraamaan liikettä.
Usein parhaimmilla, jopa pidättyneimmillä tämä »pois yhteistoiminta»
-henki on voimakkain. Ainoastaan hillityillä on vastenmielisyys
vallankumoustapoihin; mutta tätä vastenmielisyyttä ei tunne maa.
Se tuntee myötätuntoa »pois yhteistoiminta» -miesten uhkarohkeutta
enemmän kuin hillittyjen varovaisuutta kohtaan.» Englantilainen
huomioitsija arvioi kymmeneksi vuodeksi ajan, mikä tarvitaan sellaiseen
intialaisten talonpoikain järjestäytymiseen, että kieltäydyttäisiin
veroa maksamasta ja käytäisiin vallankumoukseen. Mutta sillä aikaa
tilanne lakkaamatta pahenee; on mahdotonta enää pitää intialaisia
aisoissa vankilan pelolla: tätä pelkoa ei heillä enää ole olemassa;
siihen tultaisiin ankarammilla pakkotoimenpiteillä, mutta nämä vain
lisäisivät vihaa. »Ainoa rauhallinen ja mahdollinen selvitys, _jos
sellainen on olemassa_, on seuraava: »Englannin on tehtävä aloite
intialaisiin uudistuksiin. Ei enää puoliparannuksia, niinkuin tapahtui
v. 1919, jolloin sellaisia koetettiin sovittaa käytäntöön vajaan
vuoden ajan. Ne eivät enää riitä, ja aika kiiruhtaa. Kootkoon Englanti
intialaisen kansallisen konventsionin, jossa olisivat edustettuina
Intian edut ja kaikki ajatusvivahdukset: yhtä hyvin Gandhi oppilainensa
kuin intialaiset prinssit ja eurooppalaiset kapitalistit, moslemit,
hindut, parsit, eurasinit, kristityt, halveksitut... valmistakoon
tämä konventsioni valtakuntaan kuuluvalle autonomiselle Intialle
perustuslain ja määrätköön tämän _Home Rulen_ toimeenpanon määräasemat!
Täten ja ainoastaan täten voi torjua valtakunnan hajautumisen.

En tiedä, missä määrin Intian hallitus ja englantilainen byrokratia
hyväksyvät tällaisen suunnitelman, jota _Manchester Guardian_
kirjeenvaihtajansa mukaan puoltaa tarmolla. Minun on vähän vaikeata
uskoa, että Gandhi ja »pois yhteistoiminta» -miehet suostuisivat
yhtymään samaan intialaiseen kokoukseen eurooppalaisten ja intialaisten
kapitalistien kanssa! Mutta varmalta näyttää vain, ettei Intian
_Home Rule_ ole enää kysymyksenalainen. Muodossa tai toisessa se
on välttämätön. Eikä mikään ole hämmästyttävämpää kuin Englannin
äänensävyn muuttuminen Intian suhteen Gandhin toiminnan alusta laskien.
Eurooppalaiset eivät enää halveksi intialaisia, yritetään puhua heistä
kunnioituksella, ja suostutaan välttämään kömpelöitä väkivaltaisuuksia,
joihin tätä ennen pahimmassa pakossa turvauduttiin, joskus ensi
keinonakin. Intia on siveellisesti voittanut.

[94] Palanen vanhimmasta Šiva-rukouksesta Višâkha-dattan näytelmässä
_Mudrâ-Râkšasa_.

[95] Tämä on myös _Consciencious Objectorsien_ esimerkki, jotka
Englannista parveilevat kaikkiin Euroopan maihin.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mahatma Gandhi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.