Title: Tienhaarassa : Kokoelma havaintoja ja kuvauksia
Author: Alkio, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tienhaarassa : Kokoelma havaintoja ja kuvauksia" ***


TIENHAARASSA

Kokoelma havaintoja ja kuvauksia


Kirj.

SANTERI ALKIO



Porvoossa,
Werner Söderström,
1900.



SISÄLLYS:

Herra Penttinen.
Neronleimaus.
Lusiferin muistikirjasta.
Jos.
Jumalan mieliharmi.
Kadonnut lammas.
Koettelemus.
Karjalanniemen Iisakki.
Kala-Kaija.
Hermannintuvan Katri.
Oma koira ja naapurin koira.
Maaseutua ihailemassa.
Karuja maita.
Uusi välikirja.
Yhteisen vaaran hetkellä.
Aasi ja hevonen.
Jesus ja sunnuntaimetsästäjä.
Ylistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.



Herra Penttinen.


Hyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon
tiheämmässä.

Kukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi
hyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon
useampia.

Hyvät miehet ovat rehellisiä.

Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen. Useimmat
ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on raskainta laatua synti,
suurin rikos luonnon järjestystä vastaan, koskapa itsepetosta seuraa
rangaistuksena kintereillä: onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja kuoleman
kauhu. —

Herra Niilo Penttinen oli rikasmies. Hänen ympäristössään oli paljon
ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen
oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti
häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia. Niin tavoin kertyi
hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä
pieninä ja niukkoina.

Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli osittain
ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylöllistä. Niin oli myöskin
pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla, sahan patruunalla,
kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä mökkiläisillä,
päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä ja mukavaa, sillä
heidän tulonsa eivät koskaan riittäneet _omiin_ mukavuuksiin, — siinä
oli kylliksi kun elivät.

Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen,
kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä
mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään julkisesti
sellaista syntiä jota ei vielä ollut totuttu katsomaan läpi sormien
ja jonka välttäminen oli niin helppo että vaan harvat kompastuivat ja
lankesivat siihen, — silloin oli Niilo Penttinen ensimmäisenä miehenä
moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.

Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja
toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä
kalvasi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä, ikävää
rasitusta, koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä
tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten
ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat, — mutta se ei kuulu
asiaan.

Ijän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt
enään ollut niin paljon huolta tulojen lisäämisestä, kuin ennen kootun
tavaran sopivasta sijoittamisesta. —

Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli
lainannut 100 markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt jälelle
muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.

Tämä kuolema koski herra Penttiseen ja hän murehti sitä niin, että
otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut, — pitäähän niistä
vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen
vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän ylönkatsottu rumuutensa ja
tyhmyytensä tähden, — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen kun
on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan
maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan,
eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja
murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.

Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa persoonassaan herra Penttisen
eteen, hymyili niin ystävällisesti kuin se hänenkaltaiselleen oli
mahdollista ja sanoi:

"Lienen saattanut sinut murheelliseksi kun vein suutarin _ennen sinua_".

"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.

"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat
herra Penttisen hiukset pystyyn.

"Mihin sitten panet kaiken mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.

Herra Penttinen yritti kysymään:

"Milloin?"

Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi ja jälelle jäi alituinen,
kalvaava, tuskallinen kuolemankauhu.

Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa
jälkeen pääsevänsä taivaasen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton
niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun Taivaassa saadaan
olla ijankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii...

Sitäpaitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä
Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että kuolema häntä
uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan
neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti
puollustautua kuolemata vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen
keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.

Kaikki mitä rahalla voi saada kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti
rukoillakin, että Jumala pitäisi villiä Kuolemata hiukan aisoissa.

Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava
näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen
synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — ei edes
erikoissuhteestaan Jumalan kanssa — tunsi herra Penttinen kauhulla ja
vapistuksella, että Kuolema seisoi yhtämyötään oven takana, kylmä,
nihkeä käsi ovenrivassa.

Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että _se saattaa_ seista siellä
kyllä vuosikymmeniä, — mutta kohta meni mieleen: _se saattaa_ myöskin
astua sisään milloin tahansa.

Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti
kiinnittää huomiotansa kaikkeen mikä vaan suinkin saattoi häntä koskea.

Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli
ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään
oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä,
että ainakin köyhät häntä ylistävät ja kiittävät armeliaisuudesta.
Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen
armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä
putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan
hänen kotinsa, semminkin joulunaikoina ollut ikäänkuin yleinen
armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta;
hänetkö nyt luettaisiin koronkiskuriluokkaan!

Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, äänen
vapistessa loukatusta omanarvontunnosta.

Mutta ne eivät uskoneet häntä. Yksi joukosta puhui:

"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja
mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksilla ja myönnytyksillä olet
päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi. Tule
ja ala elää meidän tavallamme. Rupee veljeksi. Tähän asti olet sinä
ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty, kuin meillä
sinusta. Tuloistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen,
pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme.
Mutta kuule nyt mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei
rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vaan rakkauden vastalahjaksi."

Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein jumalansanan
kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet
mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vaan vastasivat
röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän
todella riippuikin enempi niistä, kuin ne hänestä.

Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi
etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen
kestäessä usein unhoitti olevansa kuoleman sairas. Elämä tuossa
uusien ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt
sivuilleen katsoa.

Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen
elämässä, ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle
kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.

Taisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston.
Saisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia;
hän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja
opastamassa.

Vaan ne kyllästyivät pian siihen, — herra Penttisen seuraan ne vielä
pikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää
häntä uhraavaisuudestaan, — ainoastaan sanomalehdet siitä kehuen
kertoivat.

Vielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa
pisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat käsissään
lahja-ropoja ja kotiin päästessä näyttivät omaisilleen aprikoiden:

"Tämän hän pisti kouraan. Mitä tuolla mahtanee _tarkoittaa_?"

Pian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja
nauroivat makeasti.

Niilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi kuinka
turhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät.
Epävarmuuden-tunne siitä, mikä on oikein, mikä väärin, kasvoi ijän
kanssa. Kuolema, joka vähänaikaa oli ollut poissa näkymöltä, ilmestyi
taasen oven taakse, tuntui pitävän kiini ovenrivasta, arvelevaisena
aprikoiden: "Astunko mä, astunko mä?"

Ja herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen
keksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei
antanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha.
Sellainen ikä oikeuttaisi jo lepoon, mutta hän ei voinut levätä.
Elämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Hän _tahtoi_ saada
selvyyttä ennen kuin se oven takana seisoja astuisi sisään ja vaatisi
lopullisesti mukaansa. —

Kerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko
elämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan
yksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin
vaatimaton ja iloinen köyhyydessään.

Herra Penttinen kuulteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle,
joka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.

"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa
olevat ihmiset sitten ollenkaan taivaasen?" joikui Penttinen kysymään.

"Luonnollisesti!" vastasi vanhus. "Taivas on kaikille avoinna. Siellä
on monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät
taivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen
vuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet eivät
viihdy siinä taivaassa mistä Jesus puhuu. Sitä vastoin viihtyvät he
hyvin täällä maanpäällä — joka on heille jo taivas. Siinä taivaassa,
johon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia.

"Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa kuin
käskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä sellaisesta
järjestelmästä".

"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tulla _siihen,_ sanokaamme:
köyhäin taivaasen?"

"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan
köyhän ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi ja
veljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista
välittämättömäksi..."

"Ja jakaa tavaransa?"

"Se on kyllä raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä
arvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljon
kuin tahansa, kun et vaan niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä
luulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti
silloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä
veljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä."

"Köyhät pääsevät varmaankin hyvin helposti taivaaseen?"

"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on rikkaudenhimo
ja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita, toiset nurkuvat
kohtaloaan vaikka eivät olekaan elintarpeiden puutteessa."

"Sepä se!" huudahti hra Penttinen, "se on se sama synti ja tuska kuin
rikkaillakin."

"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljon lievemmin
tuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä." —

Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra Penttisen
herkistyneesen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän sitä harkitsi ja
punnitsi ja johtui vihdoin sydämmensä pohjasta huudahtamaan:

"Armahda minua Jumala ja johdata oikealle tielle!"

Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimmäinen anomusyritys
Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, muiden
mukana kirkossa ja joskus kotonakin, huokaisten pyytänyt Jumalan
siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli aina
kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen
hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei
ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä.
Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osoitus Jumalalle,
aivan harvinainen rikkaalta ja saiturisekaiselta ihmiseltä.

Jumala kuuli herra Penttisen rukouksen, ja tarttui ohjaamaan hänen
asioitaan.

Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt matkalla tapahtui, mutta lopputulos
uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui tekemään
vararikon.

Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita heidän
kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.

Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli
kokonaan syrjään joutuneensa, sitävastoin kuin aina ennen, rikkaana
ollessaan, luuletteli itseään Luojansa lellipojaksi.

Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen, —
semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli enimmäkseen
piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.

Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset rikkaat
ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa niiden tasalle
joitten täytyi pakosta elää hyvin vaatimattomasti. Ensinnä tuntui tämä
uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä, — melkeinpä ne olivat
aivan kuin entisiä vastustajia.

Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa
ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana
osoittamastaan veljellisyydestä.

Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua ihmisten
asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän eräänä aamuna
raotti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea ja irvisteli.

Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta. Laski kädet ristiin
rinnalle ja, katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta uhittelematta vasten
kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa:

"Valmis."

Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema
painoi oven hiljaa kiini ja lähti pettyneenä tiehensä.

Ystävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan hänen käsiään.

"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?" kyselivät.

"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään,
huomenna kuolemaan."

"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän
mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä".

Vanhus naureskeli:

"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin."

"Niin, mutta se pitäisi heille huomauttaa."

"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin
köyhätkään, ennen kuin oppivat huomauttajaa rakastamaan."

He tulivat ulos. Yksi sanoi:

"Uskoivathan he ennen setä Penttistä."

"Kun hän oli rikas..."

"Mutta me emme uskoneet."

"Vaan nyt uskomme."

"Kun hänkin on köyhä."

He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi yksi
tarpeelliseksi sanoa vielä:

"Hän on hyvä mies — kuitenkin, tuo setä Penttinen."

Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt! — he hymyillään
toisilleen tulkitsivat.

Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin
ystäväänsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa vaan jonka
nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiata mietti, kalpenevilla
huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.



Neronleimaus.


Luojalla on varmaankin hyvin monipuolisia tehtäviä. Niitä
suorittaakseen tarvitsee hän kaikellaisia välikappaleita. Ihmiset,
naiset ja miehet, ovat hänen kädessään hyvin tärkeitä aseita.

Luoja käyttelee _neroa_ hyvin säästäen. Muutamille ihmisille lahjoittaa
hän sitä sentään hiukan avonaisemmalla kädellä.

Eräs mies oli sattunut saamaan lahjaksi neroa hyvin runsaan annoksen.
Otaksuttiin että Luoja aikoi hänestä itselleen asetta toimittaakseen
joitakin suuria tekoja. Koko maailma, — niin leveältä kuin tunnettiin,
ylisti tätä miestä, jonka nimi oli Neronleimaus.

Arveltiin että Neronleimaus oli aijottu toimittamaan suurtöitään
enimmäkseen muiden ihmisten keskuudessa. Mutta tähän asemaan
tullaksensa, oli hänellä yksi hyvin ikävä ominaisuus: hän kyllästyi
pian seurustelemaan ihmisten kanssa, ne kun olivat niin tyhmiä ja hän
oli viisas.

Tuon vuoksi tunsi hän itsensä kovin onnettomaksi ja orvoksi. Eikä asia
näyttänyt edes paranevan. Mitä enempi hän oli erossa ihmisistä, sitä
tyhmemmiksi ne tulivat — hänen mielestään, ja hän viisaammaksi.

Tämä Neronleimaus oli niin nerokas, ettei hän luullut ikänä
tarvitsevansa oppia muilta ihmisiltä mitään. Muille hän omia tietojaan
kyllä opetti, jos ne pyysivät. Mutta kukaan ei saanut tulla hänen
kaltaisekseen, hän tahtoi olla yksin hyvä, yksin nero, mestari tyhmien
seassa. Ne saisivat häntä palvella, käsillänsä kantaa, ylistää,
kumarrella ja kehua.

Ja ihmiset täyttivät hänen tahtonsa, toisinaan yli reunojen.
Sellaisissa tapauksissa näytti joskus siltä, kuin hän olisi pitänyt
muitakin ihmisiä järki-ihmisinä: hän hymyili, jutteli ja oli
tyytyväinen.

Vaan kerran yksi teki uhallakin muistutuksen Neronleimausta vastaan,
eikä pyytänyt sitä anteeksi. Siitä tämä suuttui, hullaantui ja joutui
aivan pois toliltaan. Tyhmät ihmiset laskivat nöyrästi alas katseensa,
etteivät näkisi Neronleimauksen lankeemusta ja häpeätä. Antoivatpa
vielä anteeksikin luuletellen, että kaikki tuokin kuuluu neron
laajoihin ihmisoikeuksiin.

Vaan Neronleimaus oli unhoittanut, että "Jumala on ylpeitä vastaan,
mutta nöyrille antaa hän armon." Niinpä kävikin, että kun ei tämä
mestari-ihminen tuntenut hullutellessaankaan tehneensä mitään
kaduttavia tyhmyyksiä, heitti Luoja hänet kädestään ja kääntyi
uudestaan valitsemaan itselleen aseita tavallisten ihmisten joukosta.

Kun Neronleimaus oli aikansa yksinäisyydessä vihannut koko ihmiskuntaa
siitä, että yksi oli hänen vikansa paljastanut, esiintyi hän taas
ihmisille suurin vaatimuksin ja synkin katsein.

Jännitettyinä odotettiin jotain aivan uutta. Peloissaan, ettei vaan
Neronleimausta suututettaisi riensivät uteliaimmat jo kyselemään:

"Mitä mestari nyt haluaa ja käskee?"

Neronleimaus otti juhlallisen ryhdin. Hänen sielukkaat kasvonsa, jotka
näyttivät olevan kokonaan hermoja täynnä, tulkitsivat, että hän oli
koko poissaolonsa ajan valmistautunut juuri tätä tilaisuutta varten.

Ihmiset odottivat jännitettyinä.

_"Kunnioittakaa minua!"_ huusi hän vihdoin korkealla, hiukan
vapisevalla äänellä. Tuntui siltä, kuin mies olisi koonnut koko
elämänsä harrastukset tuohon yhteen ajatukseen.

Ihmiset ällistyivät, eivät sentään viitsineet nauraa suoraan vasten
naamaa, mutta kun Neronleimaus poistui, nauroivat katketakseen. Vaan
mestarin korviin se kuului aivan samallaiselle kuin kätten taputus...

Silloin kulki Neronleimaus jo omia teitään turhaan haparoiden ja
tavoitellen itsekkäille yrityksilleen Luojan ikuista leimaa.



Lusiferin muistikirjasta.


Lusifer oli laiskistunut ja makasi muutaman juoruseuran keskellä
uinaillen ja häntäänsä lierutellen. Hänellä oli niihin aikoihin paljon
joutilaita lomahetkiä, sillä ihmiset nukkuivat henkisesti, ja ne mitkä
valvoivat, valvoivat omia etujaan.

Mutta eräänä päivänä kuuli hän alituisten seuralaistensa, jotka
lämpimikseen kantoivat muista ihmisistä juoruja, surkeasti valittavan
miten nuorisoseura tekee mullistuksen koko pitäjään kristilliseen
elämään.

Silloin tämä, vanha roikale, pörhisti korviansa, kuunteli tarkemmin ja
lähti laukkaamaan valitetulle suunnalle, — nuorisoseuraan.

Tuimana ja otsa rypyssä asettui hän katselemaan ympärilleen, etsein
ketä hän nielis ja mitä hän tekis.

Terävällä ja tottuneella silmällä huomasi tarkastelija heti, että tässä
seurassa vallitsi yksimielisyys, — otti muistikirjansa ja kirjoitti:

1:si. _Yksimielisyys on poistettava_.

Sitten huomasi hän, miten erityisesti innostunutta koolla oleva nuoriso
oli, josta koitui hilpeyttä seurusteluun ja iloinen mieliala kuvastui
terveillä ja nuorekkailla kasvoilla. Muistikirjaansa kirjoitti vihamies:

2:si. _Innostus on poistettava: sijaan saatava kyllästystä ja ikävää_.

Lusifer jatkoi havaannoitaan kaiken iltaa, ja niin ilmestyi hänen
kirjaansa seuraavat muistiinpanot:

3:si. Ne raukat eivät ymmärrä edes _kadehtia toistensa onnistumista
esityksissä,_ eivätkä pilkata toistensa huonoa onnistumista. Ne pitää
saada kadehtimaan ja pilkkaamaan toinen toistansa.

4:si. Missä hiidessä on kunnianhimokin täältä? Pitää synnyttää heissä
niin valtaava kunnianhimo, etteivät tee mitään ilman, elleivät voi
sillä saada erikoista kunniaa!

Tätä muistiinpanoa tehdessään löi valheenisä reiteensä ja kurkusta
pääsi pieni ihastuksen kirkaisu. Koko yleisö hätkähti ja kääntyi
katsomaan. Se oli vaan muuan poika, joka juonillaan vihelsi eräälle
runonlausujalle. Hänen nimensä kirjoitettiin, kiitollisella
kunnioituksella, arvopersoonain luetteloon tarkastelijan
muistikirjassa. Mutta neljännen muistiinpanonsa perään kirjoitti
Lusifer:

5:si. _Jokaista, joka tekee jotain, pitää syyttää kunnianhimosta!_ —
Ja sille keksinnölle hän äsken niin ihastuneesti nauroi, koska tiesi
kokemuksesta, että se naula vetää.

6:si. Minun pitää opettaa ne syyttämään ja epäilemään toisiaan.
Keskinäinen luottamus — kas se se on, jota minä vasta oikein vihaan! —
kihisi hän hammasta purren ja nyrkkiä heiluttaen.

7:si. Ne näyttävät täällä ihmeesti kodistuneilta ja ujostelemattomilta.
Jos tuota jatkuu, tulee kaikki nuoriso tänne —. Noh, painetaan
muistiin: joka täällä alkaa vähänkin kodistua ja liikkua vapaammin,
häntä pitää ruveta toisten moittimaan pöyhkeydestä ja ylpeydestä, —
kyllä pian ikävä tulee!

8:si. Niissä pitää synnyttää sellainen tanssikiihko, että kaikki nuo
kiusalliset _aatteet_ tulevat pölynä lakaistuksi pois.

9:si, Pitää uskotella sen olevan viisasta, itsenäistä ja
periaatteellista, ettei kukaan koskaan hyväksy toisensa esityksiä.

10:si. Heissä pitää synnyttää niin syvä, periaatteellinen itsekkäisyys,
että jokainen luulee itsensä toista paremmaksi.

11:ksi. Heidän pitää oppia lyömään laimiin velvollisuutensa, — se on
minun joukkoni tärkeimpiä oppiaineita.

12:ksi. _Seuran pitää hajota!_

Saatuaan nämät yleiset muistiinpanot kirjaansa, alkoi Lusifer tehdä
yksityisiä havaannoita. Hän otti selvän johtajain ja johdettavain
heikkouksista, tutustui kuhunkin yksitellen. Lusifer huomasi ilokseen,
että jokaisessa oli oivallisia ominaisuuksia ja avuja, joita voi
käyttää hänen palveluksessaan. Niinpä valitsi tuo mustalainen joukosta
aseikseen sopivimmat ja painoi heidän sydämmiinsä omien aatteittensa
siemenet.

Kokous loppui. Mutta harvat menivät sieltä nyt tyytyväisinä koteihinsa,
mitä mikäkin napisi ja moitti. Syyteltiin ja kannettiin toistensa
päälle, itse oltiin virheettömiä, — ainakin pyrittiin siltä näyttämään.

Valheenisä nauroi, ilkkui, lierutti häntäänsä ja kuiski korvasta
korvaan:

"Ken vaan innokkaasti puuhaa ja toimii seuran asioissa ja muissa
hyvissä pyrinnöissä, — tekee tätä ainoastaan itsekkäistä syistä,
_muista se!"_

       *       *       *       *       *

Eräänä kertana loikoi Lusifer taas muutaman juoruseuran keskellä, missä
oli mies- ja naisväkeä. Kun tuli puhe nuorisosta, heristeli Lusifer
korviaan kuullakseen, mitä nuorisoseurasta nyt olisi sanottavaa. Mutta
siitä ei sanottu mitään, sillä seura oli kuollut, villitys lakannut ja
nuoriso taasen palannut nurkkatansseihin.

Lusifer nukahti juoruseuran keskelle.



Jos...


    "Minä olen teidän kanssanne joka
    päivä maailman loppuun asti."

Tässä eräitten joulunpyhienkin edellä, kun kristityt valmistausivat
viettämään Jesuksen syntymäjuhlaa riemulla ja uhrauksilla, liikkui
Jesus hyvin ahkeraan keskellämme täällä maailmassa tutkien sydämmiä ja
ottaen selvää siitä: valmistausivatko kristityt todellakin juhlimaan
hänen muistokseen, vaiko omaksi huvikseen vain.

Aivan aattopäivinä tuli Hän erääsen kaupunkiin. Pukeutunut oli
Hän vanhan sydänmaan ukon kansallispukuun, jaloissa suuret
pieksut, päällä nukkavieru, hiukan rikkinäinen lampaannahkaturkki,
päässä koirannahkainen karvalakki ja käsissä paksut,
vaaleanharmaan-kellahtavat rasat. Hevonen oli pikkuinen, vanha, lihava,
oikein tyypillinen mökinmiehen hevonen. Reellä oli vanha matkarinni,
siellä heiniä ja kaikellaista kapinaa.

Ihmisillä oli jouluvalmistusten vuoksi kiirettä. Ne ajoivat omilla
ja ajurien hevosilla kuin vihantiestä. Kaduilla oli sellainen liike,
että Jesus oli usein joutumaisillaan hevosten jalkoihin. Mutta
suuremmitta rettelöittä päästiin kuitenkin sillä, että kiireisimmät ja
toimellisimmat tolkussaan kiljuivat ja kiroilivat "äijärahjusta, joka
ei ymmärrä mennä tieltä pois."

Joku, piloillaan tietysti, huusi, hevosluuskaansa hosuen, näinkin:

"Pois tieltä, äijä, kun komeat kulkevat!"

Vaan muutamassa kohti olivat ihmiset niin tyyni täyttäneet kadun, että
siitä ei mitenkään päässyt läpitse. Jesus astui alas reestä ja sitoi
hevosen puistikon aitaan. Se oli viinakaupan edustalla. Kaikenikäisiä
ihmisiä siinä oli, kumpaakin sukupuolta, suuria ja pieniä, rikkaita
ja köyhiä. Jokaisella oli viina-astioita mukanaan, millä kaksi,
kellä kolme. Joukko rähisi ja nurkui viluissaan ja ikävissään.
Jesus näki siinä paljon vanhoja tuttuja monista raamatunselitys- ja
iltaseuratilaisuuksista, joissa oli yksissä oltu. Hän näki siinä
viimesunnuntaillisia kirkkomiehiä, joilta ei silloin, ahtaitten aikojen
vuoksi riittänyt muuta kuin penni lippoon, odottelevan nyt suurten
nassakkain kanssa viinansaantivuoroaan. Oli siinä kuntain johtavia
valistusmiehiä, oli pappien asiamiehiä, oli entisiä raittiusmiehiä,
oli nuorisoseurain ja isäntäyhdistysten, naisyhdistysten,
työväenyhdistysten ja lukemattomain kristillisten yhdyskuntain jäseniä.
Siinä oli neitoja ja nuorukaisia, jotka vaan muutama kuukausi sitten
olivat uudistaneet kasteenliittonsa ja vannoneet pyhät valat...

Jesus katsoi kaikkien heidän sydämiinsä ottaakseen selvää siitä mikä
asia kullakin oli tässä joulunvarustuspuuhissa sydäntä lähinnä.

Tämän tutkimuksen tuloksia ei kertoja tarkemmin tunne, eikä uskalla
siinä suhteessa puhua arveluitaan. Mutta jokainen, joka siinä seisoi,
tietää paraiten itse, minkä käsityksen Jesus hänestä sai.

Tosiasia on ainakin se, että Jesus tuli kovin murheelliseksi. Hän
istahti rekeensä ja yritti ajamaan joukon läpitse, pujottelemalla. Vaan
noin joulun alla eivät ihmiset näyttäneet Häntä ollenkaan suvaitsevan.
Kun Hän, lempeästi ja ystävällisesti hiukankin sysäsi käsivarteen,
selkään tahi kylkeen, alkoivat ne kirkua ja huutaa, sanoen:

"Etkö sinä, senkin tomppeli, näe ettei tästä nyt voi päästä!"

Kyllä siitä päässyt olisi, jos ne olisivat suostuneet hiukankin
tekemään Hänelle tilaa. Mutta he puhuivat vaan pilkaten eräästä
vähäliikkeisestä syrjäkadusta, johon osoittivat ja sanoivat, että
"siellä sinä saisit rauhassa ajella rekinesi."

Kun ei Jesus ottanut huudoista säikkyäkseen, pyrki vaan tunkeumaan
joukon läpi, tuli poliisi, otti hevosen ohjaspieleen, käänsi
kiukkuisesti takaisin ja sanoi:

"Ei nyt olla korvessa, äijä! Et sinä saa täällä ajaa mistä itse tahdot,
vaan mistä me tahdomme. Tuolta noin." Ja hänelle osoitettiin toista
syrjäkatua.

Jesus ei tahtonut nostaa riitaa nyt enempää kuin yleensäkään. Hän
kyllä käsitti, että kadun ja kulkureitin olivat viinanostajat
mielivaltaisesti tukkineet poliisin suostumuksella.

Ja Jesus karkoitettiin syrjäkaduille.

Vaijeten ajoi Hän pois ihmisjoukon nauraessa ja sukkeluuksia
laskiessa...

Eikä kukaan tuntenut Häntä.

Suuttunut ei Hän, luonnollisesti, ollut yhtään, vaan syvästi
murheellinen, sillä mihin tahansa Hän menikin, sysittiin, tyrkittiin ja
pilkattiin Häntä.

"Oi isä!" rukoili Hän ajaessaan kaupungin portista maalle päin.
"Nämät ihmisraukat ovat tehneet minun syntymäpäivästäni pakanallisen
uhrijuhlan itsensä palvelemista varten. Itseänsä varten laittavat he
_jouluksi_ koreita ja lämpimiä pukuja, itseänsä varten ylellisyysruokia
ja juomia. Rikkaat antavat rikkaille joululahjoja, saadakseen
vastalahjoja. Köyhiä muistetaan julkisuudessa, vaan ei salaisuudessa.
Viinaa he himoitsevat kaikin. Isä, synnytä heissä palava rakkaus
toisiinsa, että he tekisivät jotain toistensakin, eikä ainoastaan
itsensä tähden. Opeta heitä rakastamaan köyhää korven ukkoakin ja
antamaan arvoa ihmiselle, eikä vaan uljaalle muodolle, komeille
puvuille ja yhteiskunnalliselle asemalle. Rakas Isä! Anna heidän oppia
ymmärtämään, etteivät he voi pettää Sinua, eikä minua; etteivät he
parhaimmillakaan ponnistuksillaan voi peittää tekojaan ja ajatuksiaan
Sinulta ja että heidän teeskennelty uskonsa, joka perustuu itsekkäisiin
tarkoitusperiin, on suurin este minun tarkoitusteni toteuttamiselle
maanpäällä. Taivaallinen Isä! Anna heille anteeksi, sillä he eivät
tiedä mitä he tekevät. Mutta opeta ja ohjaa heitä, ettei kaikki se,
mikä ihmiselämässä on parhainta ja jalointa, heidän käsissään niin
surkealla tavalla väärentyisi."

Jesus ajoi maaseuduille ja rupesi taasen etsimään ihmisiä yksitellen,
kutakin omissa, kotoisissa oloissaan. Missä hän kulloinkin liikkuu,
on vaikea tietää, ketä hän milloinkin koettelee ja tutkii — sitä ei
asianomainen koskaan tiedä ennen kuin vieras on mennyt pois.

Usein sattuu, että Jesuksen pois mentyä, ihmiset koettavat tehdä asiaa
hyväksi.

"_Jos_ minä olisin tietänyt", sanovat he, "että se olit sinä, Herra,
niin tottahan minä olisin kylyn lämmittänyt ja parasta pöytään pannut."

"Niinpä niin", saattaisi Hän vastata, "_jos_ minä esiintyisin teidän
edessänne herrana ja mahtimiehenä, niin kyllähän te minua silloin
pokkuroisitte ja kylyissä käyttäisitte tekin, jotka tasa-arvoa ja
rakkautta vaaditte muiden itseänne kohtaan osoittamaan. Mutta kun minä
tulen köyhänä, alhaisena, nöyränä ja vaatimattomana, niin ainoastaan
harvat tahtovat olla minun tuttaviani, ystäviäni vielä harvemmat..."



Jumalan mieliharmi.


Kerran oli tapahtunut sellainen, omituinen ja aivan harvinainen
vahinko, että muutamalle hyvin kauniille miehelle annettiin
erehdyksessä vaan pieni, aivan mitätön sielu. Kun tämä ikävä erehdys
huomattiin vasta sitten kun mies oli jo vallan valmiina, harmistui
Luoja ja arveli jo sitäkin, että jos hänet antaisi tulla pois
maailmasta. Mutta kun mies oli iloinen ja muuten kaikin puolin elämään
päin, eikä näyttänyt itse ensinkään huomaavan että hänellä oli liian
pikkuinen sielu, annettiin hänen jäädä tänne maailmaan oman onnensa
nojaan ja päätettiin ainoastaan pitää silmällä mitä hän ryhtyisi
toimittamaan.

Kun tämä korea mies, joka oli vahingossa saanut liian pikkuisen sielun,
aivan valmiina ja omin neuvoin sai sitten alkaa toimensa maailmassa,
meni hän ensimäisenä räätäliin ja antoi tehdä hyvin kauniit vaatteet.

Joka päivä, aivan säännöllisesti alkoi hän käydä parturilla
käherryttämässä viiksensä ynnä muuten koettamassa parannella ja korjata
Luojan laitoksia.

Peilin edessä opetteli hän naureskelemaan aivan erikoisella tavalla
semminkin kaikille vakaville ja jokapäiväisille harrastuksille.

Taidetta hän jumaloitsi. Mutta kun pienessä sielussa ei ollut
voimia mihinkään taiteilija-alalle, eikä ilennyt ryhtyä mihinkään
jokapäiväisempään työhön, rupesi hän taiteen arvostelijaksi
seurapiireissä.

Hän valitsi itselleen hienoimmat kävelykepit, hienoimmat sikarit,
hienoimmat sikarikotelot ja hammasluut. Hienon kukkaronkin hän laittoi,
— kuinkas muuten! — sekä hienot hansikkaat ja silmälasit.

Ja sillä tavoin hän, seuraten vaistoa, joka on pienille sieluille
ominaista, kehittyi ja muodostui mieheksi, joka oli taiteellisesti
hieno ja muiden tekemä aivan alusta loppuun, kiireestä hamaan
kantapäähän asti.

Kun muut ihmiset sattuivat häntä näkemään, — ja se tapahtui usein,
sillä hän, laittautui aina näkyviin yleisille kävelypaikoille, —
katselivat he häntä ihmetellen ja hölmistyneinä, kunnes purskahtivat
nauramaan ja jupisivat:

"Katso tuota, vietävän narria!"

Milloin hän jonkun kanssa juttusille rupesi, ei hän juuri koskaan
puhunut muusta kuin taiteesta, taideaistista ja taidenautinnosta. Kun
näistä puhuessaan johtui myöskin arvostelemaan niiden vastakohtia ja
yleistä, poroporvarillista makua, niin hetkittäin näytti jo siltä, kun
hänellä olisi ollut suurempikin sielu. Mutta ne ilmaukset olivat niin
tilapäisiä ja harvinaisia, että ihmiset alkoivat uskoa näiden ilmiöiden
olevan apina-isistä polveutumisen kautta säilyneitä sukutaipumuksia,
joilla ei kuitenkaan enää ollut mitään kehittymisen mahdollisuutta.

Kyllähän hänen elämänsä tarjoisi montakin mielenkiintoa herättävää
yksityisseikkaa kerrottavaksi, mutta kun aikomuksena ei ole kirjoittaa
hänen elämäkertaansa, tyydyn kertomaan vaan näitä yleisiä piirteitä.

Iltasilla, kun hän kotiutui huoneesensa, taiteenharrastaja-poikamiehen
yksinäiseen kotiin, toimitti hän siellä kaikellaista joutavata,
jota kertoja ei tarkemmin tunne, vaan jonka laadusta saattaa saada
aavistuksen seuraavasta:

Se olento, joka häntä oli seurannut päiväkaudet pitkin
katuja ja kahviloita, sekä vihdoin uskollisesti
taiteenharrastaja-poikamieskotiin, kirjoitti Luojalle menevään
raporttiin joka ilta:

"Hän ei toimita mitään muuta kuin ihailee itseänsä."

Säännöllisesti, joka ilta, tarkasti Luoja itse raportin, hymyillen
surullisesti ja mieliharmia ilmaisevalla äänellä virkkoi:

"Miesparka! — eihän hän osaa mitään muuta."



Kadonnut lammas.


Omalla kyvyllään oli Iiska Simonen koonnut koko joukon maallista
tavaraa. Isältään ei ollut saanut periä yhtään mitään sellaista,
joka on ruumiista irti pääsevää. Jumalalla niinikään ei Iiskan
kokoamishommissa ollut mitään osaa. Sillä kun Isämme huomasi, että
mies tarkoituksiinsa mieluimmin käytti niitä keinoja, joita helvetin
valtakunnassa mielihyvällä katseltiin, jätti Hän surulla miekkosen
oman onnensa nojaan neroansa koettelemaan ja vapaasti pyrkimään siihen
suuntaan, kuin tätä itseä parhaiten halutti ja huvitti.

Usein, ja se tapahtuikin hyvin usein, kun Simonen oli jumalisella
tuulella, tunnusti ja kehuskeli hän, että Jumala oli siunannut hänen
yrityksiään. Vaan kirjanpitäjä siellä ylhäällä merkitsi juuri näistä
Iiskan kehumisista hänen kontolleen elämänkirjassa raskaan tekosynnin
— jokaisesta kerrasta erikseen. Siellä, näettekös, pidettiin kauheana
rikoksena sitä, että Simonen väitti Jumalan olleen osallisena hänen
rikkauksiensa kokoamisessa. Nämät rikkaudet oli etupäässä säästetty
työväen oikeutetuista palkkaosuuksista, ilkeinä voittoina kaupassa,
pienemmillä petoksilla, lainvarjolla, hienolla valehtelemisella ja
etupäässä sillä uskolla, että omaisuuden kokoaminenkin sopii kyllä
ihmisen varsinaiseksi elämäntehtäväksi.

Sydämmessään Iiska Simonen kyllä ajatteli ja ymmärsi, että koko
omaisuus oli koottu hänen omalla hyvyydellään; mutta kun ihmiset
enemmän näkyivät pitävän siitä, että antoi kaikista nerotöistä kunnian
Jumalalle, päätti Iiska sen antaa, semminkin kun ei siitä ollut mitään
todellisia menoja.

Kun Iiska vanheni, viisastui ja rikastui hän yhä; ihmiset ihailivat ja
kunnioittivat häntä, kuten ainakin miestä, jonka toimia seuraa Jumalan
mielisuosio. Iiska onnistui ja osasi olla niin ihmisten mielenmukaan,
että melkein kuka tahansa olisi ollut valmis astumaan hänen housuihinsa
ja antamaan siirtää omiin nimiinsä Iiska Simosen kontot — myöskin
Jumalan luona. Sillä kun Simosen hiukset alkoivat harmaantua, kehuskeli
hän yhä useammin ylhäisestä liittolaisestaan, kuinka tämä oli hänen
toimensa siunannut y.m. ja niinpä, saadakseen yhä enemmän ihmisten
mielisuosiota, jota hän janosi, sekä löytääkseen omalletunnolleen
huokeahintaisen ja mieluisan leposijan, alkoi hän käydä kirkossa ja
ripillä, auttaa pakanalähetystä á 10:— markan lahjalla vuosittain ja
ravistaa päätä kaikille kotipitäjään valistuksenharrastusta koskeville
keräyslistoille. Kun hän näin tuli enempi tekemisiin uskonnollisten
laitosten ja asiain kanssa, alkoi hänestä itsestäänkin tuntua sopivalta
ja mieluisalta ajatella oikein todenperään, että Jumala oli seoittanut
itsensä hänen ansaitsemisyrityksiinsä. Muuten olisikin ollut vähän
vaikea selviytyä omantuntonsa kanssa, joka melkein aina, kun silmä
välttyi, nuhteli Iiskaa. Mutta kun saattoi ajatella, että Jumala
oli ollut mukana joka yrityksessä liittolaisena, niin omantunnon
suorapuheisia muistutuksia sopi pitää viekottelevan valheenisän
pirullisena keinona: johdattaa Iiskaa epäuskoon ja epäilyksiin. Hän
kilvoitteli voitollisesti tällaisissa tapauksissa ja hymyili riemuiten
sisällisestä tyydytyksestä ja onnesta.

Nämät kamppailut tapahtuivat aivan samoihin aikoihin kuin hänen
köyhimmät ja tyhmimmät asiatuttavansa rupesivat huomattavammin
nurisemaan. Nämät olivat sellaisia ihmisiä, joille Luoja syystä tai
toisesta ei ollut antanut minkäänlaatuista asioimisneroa ja joiden
työtä, muidenkaan ihmisten mielestä, ei Jumala ollut siunannut edes
tyydyttävillä —, ylellisistä tuloista puhumattakaan.

Nämät rupesivat ensinnä hiljaisuudessa napisemaan ja valittamaan,
että Iiska Simonen "kiskoo ja kieräilee." Eivätpä ne tyytyneet edes
siihen, että täällä maanpäällä koettivat taivuttaa ihmisten myötätuntoa
puolelleen, vaan korottivatpa äänensä aina Jumalan luokse: toiset
anoivat oikeutta, toiset vaativat kostoa lisäksi...

Jumala on pitkämielinen. Senpä vuoksi saavat kaikki kanne- ja
asiapaperit Hänen luonaan aina maata hyvin kauan. Jos eivät
riitatoverit maanpäällä voi mitenkään sopia keskenänsä, otetaan siellä
vihdoin paperit esiin ja tutkitaan.

Niinpä ne kerran otettiin tutkittaviksi Iiska Simosenkin päälle tehdyt
valitukset ja Iiskan omat kirjat.

       *       *       *       *       *

Mielipahan ilme korkealla otsallaan silmäili Isämme Iiska Simosen
konttoa, jossa oli niin kovin useita "posteja" merkitty vastattavan
puolelle ja "saldo" siten kasvanut hirvittävän suureksi. Selaillen
valituspapereitten paksua pinkkaa, virkahti Hän kysyen:

"Mitä me nyt teemme tämän Iiska Simosen kanssa?"

Enkeli Mikael puhui:

"Iiska Simonen ei nykyään olekaan valtakuntamme alammainen, sillä hän
on vuosikymmeniä säännöllisesti, ilman poikkeusta toiminut helvetin
palveluksessa. Hänellä on täällä raskauttavaksi merkitty se rikoslaatu,
että hän on _teeskennellyt_ kuuluvansa meihin, kehuskellut siitä, että
hän on Sinun avullasi ja siunaamanasi, Pyhä Isä, saanut niin hyvin
suoritetuksi kaikellaiset urakkasopimuksensa helvetin palveluksessa,
että on päässyt rikastumaan."

Vanhurskas Isä kääntyi oikealla istuvan poikansa puoleen: "Onko se
niin?"

"Veljeni, Iiska Simonen, on unhoittanut meidät kokonaan," vastasi Jesus
murheellisella äänellä.

"Meillä ei liene sitten asian kanssa mitään tekemistä?"

"Kyllä", sanoi Jesus vilkkaasti. "Nämät ovat köyhäin valituksia. Heistä
useimmat ovat uskollisimpia ystäviämme."

"Vaan kun syytetty kuuluu helvettiin."

"Niinpä kyllä", sanoi Jesus hiljaa ja vaatimattomasti, "mutta hän on
minun veljeni ja minä haluaisin saattaa hänetkin tänne."

Yksi pyhistä virkkoi:

"Siunaa, Pyhä Isä, niitä köyhiä, että he saavat velkansa maksetuksi."

"Tee tahtosi mukaan, Pyhä Isä, sillä sinun on valta. Mutta jos nämät
köyhät saavat velkansa maksetuiksi, tulee Iiska Simonen houkutelluksi
yhä edelleen kehuskelemaan muille ihmisille, että Sinä siunaat _hänen_
kieroja asioimisyrityksiään. Se eksyttää muitakin harhaan ja ihmiset
pysyvät yhä edelleen siinä käsityksessä, että he voivat, milloin
tahansa kuolevatkin, tulla tänne, vaikkapa kuluttavatkin koko elämänsä
mammonan palvelemisessa. Laske minut, Rakas Isä, mennäkseni vielä
kolkuttamaan harhailevan veljeni, Iiska Simosen sydämmen ovelle. Minä
toivon, että hän parantaa itsensä."

Kaikkein enkeleitten ja pyhäin huulilta pääsi ihastuksen huudahdus.

"Sinulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä. Mene, rakas
poikani! Vaan miten nyt autamme näitä valittajia?"

"Minä tuen niitä, jotka luottavat minuun ja seuraavat neuvojani."

"Vaan jos ei Iiska Simonen sittenkään paranna itseänsä, eikä laske
sinua sydämmeensä, mitä sitten hänelle teemme?"

"Sitten rukoilen Sinua, Vanhurskas Isä, rankaisemaan häntä ennen kuin
kuolee. Mitämaks', hän sitten tekee parannuksen."

Isän siunatessa, pyhäin ja enkelitten veisatessa ylistysvirsiä lähti
Jesus maanpäälle etsimään Iiska Simosta, joka kadonnut oli.



Koettelemus.


Talonpoikaisia sekä muita sivistymättömiä ja köyhiä ihmisiä koettelee
Jumala usein nälällä ja kalliilla ajalla. Sitävastoin rikkaita,
varmoissa asemissa olevia virkamiehiä sekä muita parempia ihmisiä
koetellaan paljon hienommilla ja ovelammilla keinoilla, niille kun on
vähän vaikea saada toimitetuksi nälkää ja kallista aikaa.

Niinpä tahtoi Isämme kerrankin koetella erästä pappismiestä ja toimitti
hänen luokseen yksiin aikoihin Varakosken patruunan ja Mäkiperän Eskon.
Tämä patruuna oli yli pitäjän kuuluisa jumalattomuudestaan, Eskoa
taasen mainittiin vahvaksi uskovaiseksi.

Varakosken patruuna oli hyvä toveri papin kanssa, maksoi tämän saatavat
niinkuin hyvä kristitty ainakin, ja kävi usein pappilassa iltaa
istumassa. Pappi taas pistäysi useammin Varakoskella kuin minkään
talonpojan luona, tuli sieltä aina hyvällä tuulella ja kiitti Jumalaa
siitä, että tässä sydänmaassa oli yksikin sivistynyt sielu, jonka
kanssa voi seuraa pitää.

Kun Mäkiperän Esko mainittuna iltana tuossa 5 tienoissa astui pappilan
kyökkiin, käytiin hänestä ilmoittamassa papille. Sieltä tultiin
sen tiedon kanssa, että jos isäntä olisi niin hyvä ja menisi sinne
renkituvan puolelle odottamaan siksi, kuin vieraat menevät pois.

Vaikka Esko olikin jumalinen mies, joka ei mielellään ajatellut
pahaa papista, niin kuitenkin, kun hän renkituvassa sai kuulla, että
rovastilla onkin vieraana Varakosken patruuna, meni hänen sieluunsa
syntisiä ajatuksia. Kolmatta tuntia Esko siellä istui, ajatteli
uudestaan ja yhä uudestaan näin: Jos minä olisin tuolla sisällä ja
Varakosken patruuna odottelisi täällä renkituvassa, niin mahtaiskohan
hänkin saada näin kauan odotella? —

Esko oli hiukan pisteliäällä tuulella kun vihdoinkin pääsi sisään.
Pappi taas näytti olevan mitä herttaisimmalla päällä, kutsui oikein
eteisestä kanslian puolelle, pani istumaan ovipieleen, yhteiseenkansaan
kuuluvia kävijöitä varten asetetulle tuolille.

Esko asetti polvet ristiin, pani karvalakkinsa siihen huippuun, purasi
mälliä — ja äkkäsi vasta siinä, ettei täällä ollut oikein sopivia
sylkypaikkoja. Rovasti rupesi asioita kyselemään.

"Minä olen odottanut kolmatta tuntia", sano Esko siihen.

"Niin aivan... viipyi niin kauan tuo patruuna."

"Mitä sillä oli täällä tekoa? Puhuttiinko uskon asioista?"

"Patruunan kanssako?" nauroi pappi. "Eipä hänen kanssaan juuri niistä
asioista kannata puhua."

"Onko se naurun asia?"

"Mitä se Esko nyt kaivelee? ennen siivo, vaatimaton ja jumalinen mies."

"Minä odotin kolmatta tuntia, ja jos teillä tuon patruunan kanssa oli
vaan joutavia jaarituksia, niin..."

"Niin, mitä sitten?"

"Sitä vaan, kun ette meikäläisten kanssa koskaan viitsi niin pitkälle
jutella autuudenasioista... Aina on teillä kiire ja esteitä."

"Vaan onhan minullakin oikeus puhua mistä tahdon ja seurustella kenen
kanssa tahansa? Vai tahtooko Esko tuomarikseni ruveta?"

Ei Esko kehunut tuomariksi tahtovansa ruveta, tunnusti vaan alkaneen
vähin käydä syntiselle aatamillensa, kun luuli patruunan ja
kirkkoherran täällä joutavia lörpöttelevän sillä aikaa kuin hänen piti
hukata kallista työaikaansa tuolla renkituvan puolella odotellen...

"Nämät puheet alkavat olla sitä laatua", kiukutteli kirkkoherra, "että
sinun on paras lopettaa ja mennä tiehesi!"

"Suuttunutko olette?"

"Kuinka? Ulos!"

       *       *       *       *       *

Meidän isämme katseli hetkisen tätä uskovaistensa riitaa, käänsi
sitten selkänsä heille, lähti kävelemään pois päin otsa rypyssä ja
epämääräinen katse silmissä.



Karjalanniemen Iisakki.


Ne ihmisparat, jotka ovat varustettuina saiturinominaisuuksilla, saavat
niin usein kärsiä väärää arvostelua ja heistä puhutaan niin paljon
pahaa, että toisinaan tekee mieli heitä oikein puollustamaan.

Ja se on sitä kummallisempaa, kun joku on nuorena, parhaassa
naimaijässään saituri, silloin se pidetään erinomaisena avuna. Vaan
annas, kun miekkonen vanhenee, niin melkein jokainen, joka hänen
kanssaan asioihin joutuu, huokasee:

"Senkin kitupiikki!"

Vaan se väitös, ettei saiturilla olisi ollenkaan hellempiä tunteita, se
on useinkin pelkkää juttua ja vihapuhetta. Niinpä näki sen silloinkin
kuin Karjalanniemen Miina otti miehekseen Iisakin, ja Miinan äiti,
kyyneleet silmissä, sanoi vihkiäisten aikana:

"Sopisi tuota paria nyt Jumalan siunata, kun ei tarvitse tyhjästä
alkaa. Toista se oli meidänkin, kun Mikki-vainajan kanssa aloimme
kahdesta tyhjästä kädestä..."

Niin että: eikö tässäkin hellätuntoisuus tullut näkyviin siinä, kun
muorin silmistä tulivat kyyneleet näkyviin ajatellessa sitä, ettei
noilla nuorilla ole niin suurta vaivaa pitäessään kiini Jumalan
siunauksesta, kuin hänellä ja vaarivainajalla?

Tällä Iisakilla, jota sitten kun oli tullut Miinan mieheksi ruvettiin
sanomaan Karjalanniemen Iisakiksi, hänelläkin oli tunteita. Miina sai
niistä monasti todisteellisia näytteitä.

Niinpä kävi eräänkin kerran sillä tavalla, että kun he olivat olleet
ensimäisen vuoden isäntänä ja emäntänä, meni Miina eräänä päivänä
Suutarin muorin kanssa saunaan ja paimen lähetettiin hätähypäkällä
kutsumaan isäntää kotiin kotohaasta, missä tämä oli aitaa tekemässä.

Iisakilla luultavasti oli jonkullaista aavistusta asiain kulusta, sillä
kun poika hohuuttaen selitti, että isäntää oli kotiin kutsuttu joutuin,
näytti mies vähän kuin pelästyneeltä ja virkkoi ensi sanoikseen:

"Valehtelet."

"Enpä."

"Kuka käski?"

"Maija."

Tutkien poikaa kiireestä kantapäähän, kysyi Iisakki varovaisesti:

"Missä emäntä sitten on, kun Maija käskemän päällä oli?"

Sitä ei poika tietänyt ja Iisakkia se vähän rauhoitti, ettei sentään
kaikki talon asiat olleet tuollaisten tiedossa.

Kotiin hän kuitenkin lähti ja tapasi piijan tuvassa emännöimässä, suu
kiusoittelevassa hymyssä.

"Kun tuolta lemmolta viitsisi kysyä", ajatteli Iisakki itsekseen.
Etsiessään käsiinsä leivänpalan, pari silakkaa ja piimätuopin ajatteli
hän, että tuossa puuhassa se kysyminen nyt menisi ehkä sivumennen.
Niinpä hän kysäsikin, että missä emäntä on?

"Meni Saksaan", sanoi piika ja naurahti.

Sen pitemmälle ei Iisakki kysellyt. Aivan kuin lyötynä söi hän silakan
toisensa perään äänetönnä ja vakavana. Pistäysi sitten pihalle, kävi
vajassa, seisahtui talliin, raapi siellä päätänsä ja mietti, että:

"Voi lemppari sentään, kun juuri tänä vuotena piti noiden
rukiinoraittenkin niin lähteä." Mutta ei huvittanut pitkälle seisoa
tuotakaan miettimässä, joten hän saapasti tupaan ja toimellisena kysyi
Maijalta:

"Kuuleppas, onko meillä kyllä leipää leivottuna, että riittää, kun
tässä kevättyöt alkavat?" Kehui Maija olevan, vaikka ei uskaltanutkaan
vakuuttaa sen koko kevättä riittävän.

"Osaatko sinä tappaa vasikkaa? — sekin eilen jäi emännältä
teurastamatta, se mustikeen vasikka", sanoi isäntä. Maija arveli
osaavansa kyllä siitä hädästä päästää. Ihastuneena, kun tuo piika edes
johonkin kykenee nyt kun emäntäkin makuulle joutui, kysäsi hän vielä,
aivan kuin ohimennen:

"Onko _se_ saunassa?"

"On ja suutarin muori myöskin."

"Vai on siellä muorikin", virkahti Iisakki hyvillään. Vähän aikaa
itsekseen mietiskeltyään kysäsi taas:

"Mitä varten minua tultiin kotiin hakemaan?"

Emäntä oli käskenyt.

"Pitäisköhän minun _sinne_ mennä?"

Sitä ei Maija tiennyt.

Monikertaan käytyään tuvan ja pihan välin jonkunlaisessa kuumeessa,
päätti hän vihdoin lähestyä saunaa, pää ja sydän pelkoa ja vapistusta
täynnä. Oven ulkopuolelle tultuaan huomasi yht'äkkiä olevansa aivan
valmistautumaton ja tietämätön siitä, mitä olisi sopiva sanoa ja millä
puheen alottaa tällaisessa tapauksessa. Ovenraosta, sisään katsomatta,
sinne pitäisi ensin jotain sanoa, mutta Iisakki tunsi kyllä hyvin
suutarin muorin pisteliäisyyden. Ei sille sopisi kovin kömpelösti puhua.

Tästä asiasta miettimään hän istahti saunan kynnykselle. Siinä kyllä
muisti olevansa velattoman talon isäntä, jotavastoin teräväkielinen
ämmä tuolla sisällä oli vaan melkein ruotilainen, — niin että siihen
katsoen kyllä sopisi puhua melkein mitä tahansa. Mutta sittenkin...
saamariko sitä voi ämmäin edessä seisoa, kun ne oikein alkavat suutansa
soittaa!...

Hänen mieleensä johtui, että Miina tuolla sisässä saattaa hyvinkin olla
lohdutuksen tarpeessa ja murehtia sitä vasikan teurastusta ja muita
töitä, kun tämä tässä tuli nyt niin kesken kiireen... Kunpa ei siellä
olisikaan sitä muoria, niin kyllä Miinan kanssa aina tulisi toimeen...

Vaan siinäpä se vilahtikin mieleen, että mitä _hänen_ tarvitsee
muorista välittää. Kun kerran leipäkin riittää viikonpäivät ja jauhoja
saatiin myllystä viime viikolla ja Maija osaa vasikan teurastaa, niin
kyllähän tässä toimeen tullaan, eikä Miinan ainakaan näiden töiden
vuoksi tarvitse murehtia...

Koputtaen ovelle ja lähentäen suunsa likelle rakoa kysyi hän hiljaa:

"Onko siellä ketään?"

"Kuka se on?" kuului saunasta suutarin muorin ääni.

"Minä."

Miina varmaankin tunsi, koska muori nyt sanoi:

"Tule vaan sisään jos tahdot."

"Mitäs minä, ellei pakkoa ole."

Iisakille tuntui nyt helpommalta kun oli päässyt puhelun alkuun.
Rauhoittava tyytyväisyyden ailahdus liikahti rinnassa ja lähentäen
suutaan uudelleen ovenrakoa kohti, sanoi hän rauhoittavalla, varmalla
hellyydensävyllä äänessään:

"Miina, ei sinun tarvitse mitään murehtia, leivät kyllä riittävät, ja
jos eivät riitäkään, niin kyllähän leivotuksi saadaan. Siitä uudesta
silakkanelikosta ei ole vielä paljon otettukaan, ja Maija osaa kyllä
teurastaa vasikan."

Kun ei sisältä kuulunut mitään vastausta, ajatteli Iisakki, ettei
häntä täällä kaivata sen enempää, joten lähti tyytyväisenä astelemaan
työmaalleen, takaisin kotohakaan.



Kala-Kaija.


Ison Erkin Kaisaa sanottiin Kala-Kaijaksi ja pidettiin hiukan
höpsähtäneenä. Kerran tuli Kala-Kaija Vihantamäen tupaan kun emäntä
parhaillaan tuoretta voita suolasi. Ja kun Kaija haparoitsi juoruja
sieltä ja täältä, mielessään aprikoiden mistä tässä nyt alkaisi
laskettaa, että saisi niin paksulta voita leivän päälle kuin mieli
teki, — silloin jo emäntä, ohukainen voileipä kädessä, hyypötteli
Kaijan luo.

"Rehvanata, kun pani ohuelta voita", ajatteli Kaija, mutta ääneen hän
virkkoi: "Jäs kosthon, hyvä emäntä, siunatkoon teitä Jumala, kun aina
teette köyhille paksuja voileipiä ja kovin paljon hyvää".

"Kaija-parka edes kiittää", huokasi emäntä niin, että Kaijakin sen
kuuli.

"Kuinkas sitten! Kun hyvät ja kristilliset ihmiset antavat tällaiselle
raukalle ja pitävät huolta".

"Eipä ole tässä kukaan hyvä eikä kukaan kristillinen, minä olen
kaikkein suurin syntinen..."

"Noo..."

"Kaikkein suurin syntinen olen, Kaija-parka", väitti emäntä itsestään,
heltyi itkua teettelemään ja rupesi rukoilemaan.

Kaijaan tarttui emännän mieliala, hän rupesi itkeä hoilaamaan ja
pyytämään että Jumala armahtaisi tätä Vihantamäen emäntää, "kun se
on kaikkein suurin syntinen, valehtelija, tappelija, ilkeänvoiton
pyytäjä..."

"No Kaija, tuki nyt jo suus!"

Kaija nosti kyyneleiset silmänsä kohti emäntää, joka pauhasi:

"Koska _sinä,_ kelvoton, olet _minun_ valheisiini kompastunut, koska
_minä_ olen tapellut niin, että se _sinuun_ on koskenut, koska _minä..._

"Kun emäntä itse sanoi..."

"Sanoi!... Älä viisastele, et sinä ole niin hullu."

Kaija nöyristyi:

"Josko minä nyt sitte koettaisin teitä kehua Jumalalle?"... ja niin
asettui hän jo pitämään Jumalalle koreata puhetta tämän emännän hyvistä
töistä ja etupäässä siitä äskeisestä voileivästä.

Vaan silloin emäntä suuttui, varusti käteensä suuren kuparinapon, ja
Kaija lähti karkuun minkä kintuista lähti pitäen sellaista älää, josta
oli vaikea saada tolkkua, oliko se itkua vai naurua.



Hermannintuvan Katri.


Ensin oli huhu hiljaa hiipinyt, sitten vähitellen lisännyt vauhtia,
kunnes se lensi suusta suuhun, talosta mökkiin ja siitä julkisesti
puhui koko kylä. Ihmisten äänissä oli surullinen sävy, mutta se oli
teeskennelty. Tuntui siltä kuin useimmat, semminkin nuoret olisivat
jollain tavalla sielussaan nauttineet siitä, että Hermannintuvan
Katrin oli sulhonsa hyljännyt ja Katri oli hänen kanssaan jo syntiin
langennut. Kerran siitä nuoret keskenänsä juttelivat Isontalon tuvassa
ja juttuun ottivat osaa vanhemmatkin ihmiset.

Vanha isäntä kuunteli nuorten kevyttä, hilpeätä puhelua. Hän tarkasteli
tyttöjen kasvojen piirteitä: kaikissa oli elävä, huoleton ilme. Ja
poikain sitten: niissä oli jotain niin eläimellistä, kun siinä rivoja
kokkapuheitaan laskettelivat.

"Kuulkaapa nyt, te nuoret," virkkoi ukko, "teidän tuomionne on oikein,
kun se on tällaisessa tapauksessa niin ankara, mutta ainoastaan siinä
tapauksessa on se oikein, jos itse olette _puhtaita ja viattomia_."

Nuoret vaikenivat ja vanhus jatkoi:

"Minä näen monen tytön aikovan vakuuttaa viattomuuttaan ja samaa lie
aikomus näillä pojilla tehdä. Saattaapa niin ollakin. Mutta minä sanon
teille yhden asian. Tämän Katrin äiti oli tyttönä siihen aikaan kuin
minäkin olin nuori. Hän oli ainakin yhtä sievä kuin tämä tytärkin, yhtä
iloinen kuin te nyt ja luultavasti ehkä yhtä viatonkin kuin te. Hänkin
osasi kyllä tehdä leikkiä vakavista asioista silloin. Mutta menkääpäs
_nyt_ puhuttelemaan häntä _tästä asiasta."_

Nuorten naamat muuttuivat hyvin vakaviksi. Ukko jatkoi:

"Asia on vaan sillä tavalla, että jos te itse vältättekin Katrin
kohtalon, niin oletteko varmat siitä, että voitte välttää myöskin
Katrin äidin ja isän kohtalon? Yhtä tahtoisin vielä kysyä teiltä: Miksi
ei teidän pilkkanne, enempää kuin säälinnekään kohdistu ensinkään
Katajaloukon Hemppaan, joka on Katrin lankeemustoveri?"

Siihen ei tullut vastausta.

"Minä vaan ajattelen", jatkoi vanhus, "että jos minä nyt olisin teidän
sijassanne, pojat, niin minä en hellittäisi hyvällä, ennen kun Hemppa
olisi joko naimisissa Katrin kanssa taikka ihmisten silmissä yhtä
rikollinen kuin hänkin."

Nuorten kasvoihin oli nyt ilmestynyt vakava ilme, poikain katseista
olivat eläimellisyyden jäljetkin kadonneet. Ja kun he sen jälkeen
kokoutuivat pihalla, syntyi siinä kiivas väittely siitä, mitä pitäisi
sille Hempalle tehdä, sillä heitä innostutti nyt halu sekautua tuohon
juttuun. Päätös tehtiin: annetaan Hempalle joka näkemässä aika
selkäsauna siksi kun korjaa asiansa.

Illalla rupesivat he Hemppaa etsimään, ensin kotoa, sitten muualta,
kunnes löysivät hänet — morsiamensa luota. Pitkin neniensä varsia
katsellen alkoivat he vähitellen puoli leikillä ja ihmeissään raotella
asiaa, jonka vuoksi he olivat liikkeellä. Makeammin ei liene saanut
moni nuoripari sellaisessa tapauksessa nauraa, sillä koko juttu
lankeemuksesta oli pelkkää juorua. Sen todistivat parhaiten Katrin
helakasti punottavat neitseelliset posket ja kirkkaat silmät, sekä
Hempan raikas, eheä nauru.



Oma koira ja naapurin koira.


Kevättalvella oli Pekka Kiuttunen ostanut koiranpenikan. Ja
kelirikkojen aikana, kun ei itse viitsinyt halkometsään lähteä eikä
suurin ollut muitakaan touhuja, askarehti hän joutessaan penikan kanssa
ja rakastui siihen.

Tuli kevät, lampaat laskettiin laitumille ja kevätkylvöjä alettiin
tehdä. Pekka kulki koirineen kylvinmailla eikä muistanut pitkään
aikaan niin hauskaa kylvöaikaa, sillä koira oli todellakin matkoilla
ja pelloilla sangen hauska toveri. Kun tapasi lammaslauman, lennätti
se tuulena niitä ajamaan. Ei se purrut, mutta haukkui ja hohlusi.
Kun joku sarvipää sattumalta joskus päin kääntyi, silloin koira löi
jalkansa eteensä tueksi, otti siitä takapoukon ja haahitti käpälämäkeen
isäntänsä jalkoihin, joka huvitettuna nauroi henkihieverissä. Ihmiset
kun joskus sattuivat näkemään, miten tuo koira lampaita myllytti,
silloin Pekka sitä aina nauraen pois sesetteli, mutta kehui kaikille,
ettei se lampaille pahaa tee, huvikseen niitä hyppyyttää; pelkää ja
häntä koipien välissä pakenee jos lampaat päin kääntyvät.

Vanhemmaksi tultuaan koira lakkasi vähemmälle lampaita pelottelemasta
ja siitä tuli oikein rauhallinen ja siivo koira, jolla ei ollut muuta
virkaa kuin "leipiä uuniin haukkua," kuten sanottiin.

Pekalla oli naapurina Paavo-niminen isäntä. Tämä tottui vähitellen
Pekan koiraa suvaitsemaan ja lopuksi tuli hänkin sille mielelle, että
heilläkin joutaisi olla koira, "sellainen uunikoira, jota puhutellaan
kartanokoiraksi." Hän antoi pojille hankkimaluvan ja nämät nostivat
heti koko pitäjään jalkeille kuulustellen mistä saisi "siivon
koiranpenikan." Kevätpuoleen se saatiin. Ja kun lampaat laskettiin taas
laitumelle, kykeni Paavon koira jo laukkaamaan ja hohluamaan niiden
perässä, tietysti aivan yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin ennen
Pekan koira.

Sattuipa eräänä päivänä, että Paavon koira osui Pekan lammaslaumaan
kujalla ja Pekka itse näki sen omin elävin silmin. Ja miten se lie
niin sattunutkin: kun lampaat pyrähtivät lennättämään, julmistui Pekan
luonto ja hän lähetti kädessään olevan kirveen tuota koiranpenikkaa
kohti. Mutta sepä ei sattunutkaan penikkaan, vaan Pekan omaan
lampaaseen, jolta sääri meni poikki. Nyt Pekka kahta julmemmin suuttui.
Karjuen ja kiroten juoksi hän ottamaan kirvestään lopettaakseen tuon
naapurin koiran. Vaan huutoa peläten lennätti se pakoon. Pekalle jäi
jälelle vaan kirveensä ja puolikuollut lammas.

Miten hän siinä aprikoitsikin, niin viha rupesi kiehumaan myöskin
Paavo-naapuria vastaan ja yhä selvemmältä näytti, että tämän on
korvattava vahinko tuosta lampaasta. Aatami ja karvat pystyssä lähti
hän naapuriin käskemään, että koira pitää tappaa ja maksaa hänelle
lammas. Paavo otti hänen esityksensä vastaan maltillisesti hymyillen.

"No maksatko sinä lampaan?" kysyi Pekka. "Mitä joutavia minä sinulle
omia tappamiasi lampaita maksaisin."

"Tapatko koirasi?"

"En ainakaan sinun käskylläsi." Niin he sanailivat ja riitelivät.
Koirat leikkivät ja kiistailivat sillä aikaa hartaassa ystävyydessä,
vähääkään välittämättä siitä että isäntäin sappi kiehui heidän tähtensä.

Ilman tappelematta miehet erosivat ja Pekka ajatteli, kun kiehuen meni
kotiinsa päin, että olispa ollut nyt päässä muutama ryyppy, niin...

Seuraavana iltana ei Paavon koiranpenikkaa löytynyt mistään, ei
vaikka pienet pojat miten olisivat sesettäneet, viheltäneet ja ympäri
kylän kysellen kulkeneet. Ja kun Pekka kuuli tuon hälinän naapurin
kartanolta, hymyili hän itsekseen ja taputteli omaa koiraansa, joka
hänen ääressään häntäänsä lierutteli.

Aamulla, kun Pekka astui ulos tuvastaan, kaipasi hänkin koiraansa, joka
tavallisesti aina portailla tuli aamutervehdyksille vastaan.

Koiraa etsittiin, mistään ei sitä löytynyt.

Kun naapurukset päivällä sattuivat vastakkain, eivät he katsoneet
toistensa silmiin, eivätkä tervehtineet.

Kyräilemistä kesti siksi, kunnes syyskesällä kerran Paavon miehet aivan
pyytämättä tulivat auttamaan ylös ojaan selälleen kaatunutta Pekan
lehmää. Siitä lähtein rupesivat isännät taas puhumaan toisillensa.

Pitäjäällä kulkiessaan, kerran sen jälkeen, tapasi Pekka jossain
sukulaistalossa sieviä koiranpenikoita. Miete piskahti hänelle päähän:
siinä oli kaksi yhtäläistä penikkaa, toisella vähän soukempi, toisella
leveämpi valkoinen viiru rinnassa. Ne pantiin Pekalle koppaan ja tämä
toi ne kotiansa. Nuorin poika sai viedä niistä toisen Paavo-naapurin
pojille.

Kun isännät illalla tapasivat toisiaan piharajalla, eivät he puhuneet
sanaakaan koiranpenikoista, mutta heidän juttunsa oli niin elävää ja
kesti niin pitkälle, että kumpasenkin emännät kävivät jo porstuan
ovesta kurkistelemassa, että mitä ne siellä tekevät.

"Ei maar," sanoi vihdoin Paavo, "eiköhän pidä makaamaan."

"Niinpä tosiaanki. Hyvää yötä naapuri." Ja he erosivat oikein
kättälyöden.



Maaseutua ihailemassa.


Koko tuo iloinen seura nauroi aivan katketakseen, sillä maisteri
Stormberg, joka oli jo viime vuotena tehnyt kävelyretken maaseuduilla
ja nyt oli tässä seurassa matkueen johtajana, oli juuri kertonut, miten
hänkin ennen lapsuudessa oli vieras maaseudun elämälle ja oloille
siihen määrään, että erään kerran, ollessaan tuossa 8-vuoden tienoilla,
oli muutamalta maalaismieheltä kysellyt lehmänpesää. Maalaisrenki oli
kertonut, että lehmät tavallisimmin tekivät pesänsä suuriin puihin
ja munivat sinne. Tuota vastaan ei pikku-Stormbergilla ollut mitään
sanomista, vaan oli hän uutta, suurta tietoaan juossut kertomaan
mammalle ja papalle.

Niin, se oli siihenaikaan. Mutta nyt nuori ylioppilas jo tunsi
maalaisolot siksi, että muu seurue piti häntä asiantuntijana,
johtajana. Ja kun itse Stormberg oli saattanut noin naurettavalla
tavalla erehtyä, se heitä huvitti ja nauratti. Siihen liittyi vielä
muitakin syitä: Stormberg alkoi lasketella huomioitaan äskeisestä
emännästä, joka melkein väkipakolla oli saatu seurueelle laittamaan
jotain syötävätä. Tämä antoi matkueen naurulle siksi iloisen luonteen,
että pieni viidakko, jonka läpitse heidän tiensä kulki, kajahteli
helisten ja humahdellen.

Se atria oli ollut niin erinomaisen naurettavalla tavalla pöytään
pantuna. Lisäksi oli kaksi pienoista tytön-tynkkää töllistellyt
herrasväen "suuhun" ja niillä oli ollut sormet savessa, jätteenä
äskeisestä leikistä ojanreunalla.

Neiti Petterqvistiä jo tahtoi siellä ruveta yököttämään, ja nyt
uudestaan kun herra Stormberg asian puheeksi otti.

Mutta pelastajaksi tuli samassa vastaan vanha eukko, joka nöyrästi
vetäytyi tiensivuun, suuret pieksut nauhoista yhteen sidottuina ja
pieni haarapussi olkapäillä. Stormberg, joka aina keksi, riensi muorin
luokse, sieppasi valkoisen lakin päästään ja puristaen muorin kättä
tavattomalla riemastuksella huudahti:

"No päivää, päivää, täti kulta! Onpa siitä toki aikoja kulunut kun
teidät viimeksi tapasin... onpa totisesti! No kuinka se täti on
jaksanut?"

Muori niiasi ja hymyili aivan lakkaamatta, katsoi ystävällistä herraa
silmiin, sopersi, ja sai lopultakin siunatuksi:

"Jumala siunatkoon... kun en minä tunne ollenkaan."

Tuo tuli niin hiljaa, nöyrästi ja itseänsä nuhtelevalla äänellä,
että olisi luullut muorin tahtovan itselleen sanoa: Minä ansaitsisin
selkäsaunan. Stormberg riensi ihmettelemään: "Kuinka! Eikö täti minua
tunne, minähän olen teidän sisarenne Kreeta-vainajan pojan poika."

Sitten ei hän enään jatkanut, vaan riensi purskuvaa nauruansa
pidätellen toisten luo. Hekin olivat taas saaneet kiini naurun päästä,
joka nyt raikkaana ja helakkana kaikui iloisen seuran jatkaessa
matkaansa ja silmäillessä taaksensa, että mitä se muori siellä
hommailee. Nuori maisteri Stormberg ajattelevan ja vakavan näköisenä
huokaili:

"Vanhat unohtavat, vanhat unohtavat." Ja tämä, naurettava huokailu,
sai seurueen taasen taakseen tähystelemään sinne, missä vanhus vielä
nöyränä ja ihmettelevän näköisenä seisoi ja katseli ilosta remahtelevaa
nuorisojoukkoa, jolle hänellä oli ollut onni olla niin suureksi
huviksi. Mutta sitten hän yhtäkkiä keksi vasta sen, että häntä oli
naurettu ja pilkattu. Silloin vanha, rypistynyt poski alkoi vavahdella
ja kirkas, suolainen vesi juosta pitkin ryppyjen monihaaraisia poimuja.

"Niidenpä oli hyvä olla", huokasi hän ja pyyhkäsi nutunhelmalla tuota
suolaista vettä, jota jo oli muutama pisara tipahdellut suuren ja ruman
pieksunkin päälle, joka riippui olalla haarapussin mukana.

Matkueen näköpiiristä muori vihdoin katosi. Viidakko muuttui vähitellen
matalaksi korveksi, jonka läpitse maantie pehmeänä, matalana ja
syvävakoisena luikerteli. Ympäristön kasvullisuus yhä köyhtyi mitä
pitemmälle tie eteni. Näköpiiri oli supistuneena mäntyjen väliin,
joiden heikkovartinen, sairalloinen mutta lukuisa seura pyrki kahden
puolen tietä pakkautumaan ihan maantielle asti. Masentavaa mielialaa,
jonka tämä omituisesti ahdistava ja alakuloinen luonto väkistenkin
nostatti äsken iloiseen seurueseen, koettelivat he laulaen karkoittaa.
Mutta käveleminen tuntui silloin niin raskaalta. Laulunsäveleet
kuulostivat palaavan laulajille itselleen takaisin toivottomina
kuin Noan kyyhkynen. Sävel ei soinut. Silloin tällöin loikkasi yli
maantien kurainen sammakko. Muuan pikkulintu piipitti jonkun hajanaisen
tunnelman, mutta jätti yrityksen kohta siihen ja lensi pois. Suurempaa
metsälintua ei näkynyt, ei kuulunut pyyn pillimäistä vihellystä, eikä
koppelon komeata, juhlallista siiven kohinaa.

Jo valittivat matkueen heikommat tuskitellen ikävyyttä. Kohta kuitenkin
aukeni eteen laveampi kytövainio. Siinä toiset sarat kasvoivat kituista
ruista, toisilla vahaiset juurakko-kasat kuumassa auringonhelteessä
loivat päältään kuivavaa suorapaa. Näköala ei tässä ollut sen
miellyttävämpi ja muuan nuori neiti ilmaisi surullisen mielialansa
huokauksella. Siitä kuitenkin joku nuorista herroista sai aihetta
uuteen pilaan, jonka avulla päästiin paremmalle tuulelle, kunnes
huomattiin aivan lähellä mies kydönojassa savea nostamassa.

Oja oli noin kolme kyynärää syvä. Musta ja kurainen vesi ulottui
miehen polveen saakka. Mies seisoi matkailijoihin selin, joten heti
omituisesti pisti silmään leveät hartiat ja sinijuovainen paita, joka
oli hiestä ihan musta. Lakki oli pellolla kannon päässä ja takkuinen
pää näytti ehdottomasti paahtuvan kuumuudessa. Säännönmukaisessa,
jutkistavassa tahdissa polkasi hän lapionsa syvään saveen. Savi
porahteli ja kurahteli kukkurapäisen lapion jäntevällä varmuudella
noustessa miehen pään tasalla olevalle pientareelle. Vesi roiskahti
kasvoille ja saventönkäle valahti siihen kuin väsyneenä huokien ja
töllistellen.

Se oli raskasta työtä. Ja jos huvimatkailijoille, jollekulle, olisi
sattunut mieleen runoilijan säkeet: "Korvet kylmät voimallansa
perkailee hän pelloksi," — niin olisi hän saattanut tässä, kun
runollisuus oli muuttunut todellisuudeksi, vertailla, innostiko häntä
todellisuus samalla tavalla kuin runollisuus. Mutta sitä ei kukaan
muistanut. Kun mies likaisen, leveän naamansa käänsi taaksensa ja
huomasi tiellä joukon kummastuneita silmiä olevan häneen tähdättyinä,
sekä sen enempää antamatta itseään häiritä jatkoi työtänsä, — äännähti
äsken huokaillut sievä neitonen: "Hyi!"

Mutta Stormberg, joka oli ojurin katseessa keksivinään ylenkatsetta,
otti vakavan, asiantuntijan muodon ja huusi:

"Kuules mies! Kenenkä pelto on tuo, jossa kasvaa noin huono ruis?"

Kääntämättä päätään sanoi ojuri sen.

"No sano nyt sille miehelle, että hänen pitää laittaa sontaa
pellolleen... Siinä kai on lannan puute, kun se on noin huonosti
kasvanut. Omistaja on laiska mies, vai kuinka?"

Nyt käänsi ojuri kasvonsa herraan, joka oli astunut kytöpellolle ja
likasi siinä tulimullassa koreita vaatekenkiään.

"Sontaa? Kytöpellolleko?"

"Tietysti. Eihän maa kasva muuten?"

Ojuri ravisti päätään ja katseli kulmiensa alta herraa, että onko se
hullu vai viisas? Ja kun ei hän päässyt siitä selville, pani hän leveän
suunsa ilvehymyyn ja ryhtyi uudestaan savennostoon.

"Onko tuo raskasta?" kysyi Stormberg.

"Noo, kuinka on mieskin. Eikö haluta tulla koettamaan?"

Mutta Stormberg meni nuivallanenin pois, ilmoittaen ettei hänellä nyt
ollut erikoista halua koettamaan.

Iloista mielialaa tavoitellen suuntasi seurue matkaansa edelleen pitkin
matalaa maantietä, jonka kahden puolen karu luonto ikään kuin väsyneenä
ja nälkäisenä kalpein poskin huokaeli. Ojuri oli siihen kiini kasvanut,
tuohon näkyyn ikänsä tottunut. Hän oikasi selkänsä hetkiseksi, pisti
puoleksi palaneesen piippuunsa punakukkoja, meni ojankylestä esiin
pistävän juurakon päähän istumaan, ja omituinen ilme silmissä,
kurotteli katsomaan herrasväen jälkeen. — 61 —

Herra Stormberg puhdisti toimessaan likautuneita kenkiään ja harmitteli
itsekseen, kun tuo ojuri oli häntä melkein kuin ivaillen kohdellut...
Samassa neiti Petterqvist tuli luokse, laski kätensä olkapäälle ja
virkahti:

"Kuules Aksel, tämä matka tulee hirmuisen ikäväksi."

Herra Stormberg tahtoi kääntää asian leikiksi, mutta se ei onnistunut.
Ikävä mieliala tuli kuin tuoni...

Maaseutu tuntui niin vieraalta, niin kolkolta, että naurukin, tuo
terävä, hiottu kaupunkilaisnauru, hetkisen turhaan siipiään koeteltuaan
palasi takaisin, poskimaalissaan happamennäköisiä, kyynelten uurtamia
jälkiä...



Karuja maita.



I.


Eräänä sunnuntai-iltana kesällä 1899 aikoi Rutakkalan nuorisoseura
viettää vuosijuhlansa kentällä, lähellä kirkonkylää. Valmistuksia
siellä oli jo tehty lauantaina sen verran, minkä harvat
juhlatoimikunnan jäsenet, jotka olivat viitsineet kokoutua, ehtivät
muutamassa iltatunnissa aikaan saada. Kun sunnuntaiaamuna satoi, ei
yksikään juhlatoimikunnan jäsenistä lähtenyt liikkeelle jatkamaan
kesken jääneitä valmistuksia. Päivemmällä ilma kirkastui ja muuttui
poutaiseksi. Mutta k:lo 3 tienoissa ei vielä ketään toimitsijoita
kentällä näkynyt, vaikka juhlan piti alkaa k:lo 4.

Juuri k:lo 3 aikana ajoi siitä ohitse kansakoulunopettaja Visulainen,
istuen kievarin rätisevillä, rapaisilla kyytirattailla ja silmäili
uteliaasti lähellä maantietä olevaa juhlakenttää. Hevonen sai pysähtää,
matkustaja jutteli jotain kyytipojan kanssa ja näkyi olevan kahden
vaiheilla, jäädäkö juhlakentälle vai jatkaako edemmäksi. Hän päätti
nähtävästi ajaa kirkonkylään, sillä hevonen sai lähteä kävelemään.

Visulainen oli keski-ikäinen mies, näytti ensi silmäyksellä hyvin
väsyneeltä ja alakuloiselta, jopa synkältä istuessaan tuolla rattailla.
Lähempänä kirkonkylää tuli vastaan muuan vanha koulutoveri. Visulaisen
katse kirkastui siinä kun etäältä jo tämän tunsi. Tuttava ilostui
samoin, huusi jo pitkästä matkasta ja heilutti hattua:

"No terve, terve, Visulainen! Mitä ihmettä sinä täällä saakka
matkustelet?"

Oli ehditty jo kättä paiskaamaan ja Visulainen selitti, hiukan ujosti,
tahi väsyneesti, että hänen pitäisi pitää puhe täkäläisen nuorisoseuran
juhlassa.

"Vaa-i niin", sanoi Lippunen omituisen ontelosti, ikään kuin
pettyneenä. "Vai on niillä tänä päivänä juhlat", jatkoi sitten.

Tumma varjo lankesi uudestaan Visulaisen kasvoille ja hän kysyi melkein
jyrkästi:

"Sinä et siis aijo juhlaan?"

"Enpä... nyt... tiedä... olin muualle menossa, tulen jos ehdin." Hän
katsoi kelloaan ikään kuin ottaakseen sieltä selvää.

"Minä en tiedä oikein, kenen luokse täällä poikkeisin. Missähän asuu
seuran esimies?"

Lippunen punastui hiukan.

"Häpeä sanoa", virkkoi hän, "mutta minä, kun asun niin tuolla toisessa
päässä pitäjää, niin minä en tiedä kuka on sen seuran esimies."

"Vai niin", naurahti Visulainen ontelosti. "Minun tuloani täällä ei
tiedetä odottaa, sillä minut on päätoimikunta lähettänyt tänne, — vaan
ehkäpä täällä nyt löytyy edes joitakin asiaan kuuluvia. Hyvästi."

Kumpikin tunsi yht'äkkiä niin tavatonta kyllästymistä toiseensa, että
ero tuntui jonkunlaiselta pelastukselta.



II.


Rutakkalan pappilan herrasväki oli pihassa kävelylle lähdössä.
Renkituvan puolelta kuului äänekästä puhetta ja Sirkka-neiti tuli
sieltäpäin puolta juoksua.

"Mitä siellä niin hirveästi huudetaan, Sirkka?" kysyi mamma.

"Riika ja Hilma pakottivat Maijaa pyytämään papalta lupaa, josko he
saavat mennä juhlille."

"Mihin juhlille?" kysyi kirkkoherra.

"Täällähän pitäisi oleman nuorisoseuran juhlat," selitti Sirkka.

"Sellaiset juhlat!" huudahti Täti-Manda napiten hansikastaan.

"Joutavia... ja nythän tulee sitäpaitsi sade", virkkoi kirkkoherra.

"Pane Sirkka sanomaan piioille, etteivät saa mennä tänään."

"Eikö Manda ja Sirkka halua sinne?" kysyi mamma. Sirkka venytti
huultaan, Manda-täti virkkoi:

"Fyi!"

Pappa sanoi:

"Kuuleppas Sirkka, mene sanomaan niille piioille sinne tupaan, että
he pääsevät huomenna kaikin karjanäyttelyyn, jos pysyvät tämän illan
kotona."

Sirkka juoksi.

Maantietä, joka melkein otti kappaleen pappilan pihaa yhdeltä puolelta,
meni kävellen opettaja Visulainen Jaakko Huttusen kanssa, joka oli
Rutakkalan nuorisoseuran esimies. Visulainen tervehti täti-Mandalle.

"Kuka hän oli?" kysyi kirkkoherra.

"Ellen aivan väärin muista", sanoi Manda-täti muistelevan näköisenä,
"niin oli hän opettaja Visulainen. Mutta mitä tekoa hänellä täällä
olisi?"

Kirkkoherra arvasi:

"Kaiketi hän on tullut pitämään juhlapuhetta siihen juhlaan. Hänhän on
niiden puhujia."

"Aivan varmaan!" huudahti Manda.

"Ja sellaisen matkan on tullut! Siinä pitää olla innostusta", ihmetteli
rouva.

"Viisi peninkulmaa!"

"Emmekö mene kuulemaan mitä hänellä on sanottavaa?"

"Te voitte mennä, jos haluatte", sanoi kirkkoherra, "mutta minä en
saata tulla ihmisten tähden. Joutuisivathan ne aivan pyörälle, jos
kirkkoherransa nuorison juhlassa näkisivät."

Naisväki tyytyi tähän. Sirkka tuli renkituvasta, kertoi tyttöjen vähän
mutisseen vastaan, vaan lopulta suostuneen, kun hän oli huomauttanut,
ettei juhlassa nyt ole mitään tanssiakaan ohjelmassa.

"Eikö ole tanssia? Mutta mitä niillä sitten on?" kysyi kirkkoherra.

"Puheentapaisia ne siellä pitävät, lausuvat runoja, juoksevat kilpaa,
laulavat ja..."

"Vai niin!" Ystävällinen tyytyväisyyden hymy levisi kirkkoherran
koko olemukseen. Sen ohessa hän alkoi uudestaan ihmetellä opettaja
Visulaista, joka niin pitkään matkaan oli viitsinyt lähteä sellaisen
asian vuoksi. "Eiväthän ne täällä vielä ymmärrä edes 'valistus' sanan
merkitystä. Mitäpä niille osaisi siitä puhua?"

"Tehdä sitä ymmärretyksi, onhan nyt olemassa oikein erityinen
kansanvalistus-innostus maassa?" huomautti rouva.

"On, tahi oikeastaan: _näkyy_ olevan", myönsi kirkkoherra, "mutta se
kulkee aina vääriä uria silloin, kun se liikkuu pelkän _valistus-nimen_
varjossa. Liike, näettekös, ei voi silloin perustua _uskoon._ Sen
vuoksi en minä antaudu tämän innostuksen virtaan."



III.


Ilma ei oikein ota juhlaa suosiakseen. Aurinko näyttelee vaan harvoin
sumuisia silmiään ja katselee silloinkin kuin kulmiensa alta. Ei ole
pouta, mutta ei sadekaan. Tuuli puhaltaa kovin kylmästi.

Juhlakentällä on vähän ihmisiä, nekin viluisia, innottomia.

Muutaman suuren kuusen suojassa istuu Visulainen kontistuneen,
surumielisen ja laimean näköisenä seuraten muutamain neitojen ja
nuorukaisten liikkeitä ja toimia. Ne ovat arvattavasti juhlatoimikunnan
jäseniä, jotka riitelevät ja sysäävät laimiinlyötyjen valmistusten
syyt toistensa selkään. Sinne, tänne, juhlakentän reunoille ilmestyy
juhlayleisöä. Vierastava, alakuloinen yksinäisyyden tunne valtaa
Visulaisen sanomattomalla voimalla. Hän toivoo yht’äkkiä, ettei
olisi ensinkään tälle matkalle lähtenyt, ja hän toivoo sitä niin
hartaasti, että ehdoton huokaus kohoo rinnasta. Hän oli edellyttänyt
saavansa täällä puhua suurelle, vastaanottavalle kuulijakunnalle,
hän oli toivonut, että se _lämpö,_ jolla hän kotona kuvitteli
puhuvansa, täällä vaan kohoaisi, kun näkisi ympärillään palavasta
uteliaisuudesta odottavia katseita, jotka kainosti tulkitsisivat sitä
suurta valistuksen kaipuuta, joka valistumattomain sydänmaan poikien
ja tytärten sydämmissä otaksutaan elävän... Mutta tänne kokoontui vaan
aniharvoja, nekin ihan välinpitämättömän näköisiä. Hänen sydämmensä
tuntui niin kylmältä ja innottomalta. Kaikki tuo synnytti sellaisen
toivottomuuden, että Visulainen olisi antanut mitä tahansa jos olisi
saanut tämän matkan olemattomaksi...

Yhä on kentällä kuollutta. Ei kokonaan sentään, sillä muuan isosuinen
poika kiipee kiroillen ja suuta piesten suureen puuhun, viemään sinne
Suomen lippua! Ravintolan puolelta alkaa samassa kuulua toraa: muutamat
"juhlatoimikunnan jäsenet" vaativat jyrkästi ilmaiseksi kahvia, mutta
tarjoilija ei anna, selittää vaan ettei ole lupa antaa muille kuin
"sille puheen pitäjälle". Juhlatoimikunnan jäsenet uhkaavat lähteä
pois, tiehensä, ja tarjoilija käskee mennä...

Visulainen oli juuri ollut aikeessa mennä juomaan kahvia, vaan jostain
syystä ei nyt ilennytkään...

Kentän toiselta puolen alkoi kuulua hanurin soitto: ensin muutamia,
yksinäisiä vetoja ja sitten polkkaa täydellä masiinalla...

Jaakko Huttunen tuli hikipäissä ja puolta juoksua Visulaisen luoksi.
Pyysi anteeksi ettei täällä ollut ketään, joka pitäisi seuraa...
Toimikunta oli lyönyt niin paljon tehtäviä laimiin, että nyt vasta oli
kaikki kunnossa. Tarjosi kahvia, jota he lähtivät juomaan.

"Vähän taitaa teillä olla asianharrastajia?" kysyi Visulainen.

"Vähän? Olisi edes vähän, mutta niitä ei ole ollenkaan. Nuorisoseuramme
kamppailee viimeisiään kuolemankielissä, sillä siinä ei enään kukaan
viitsi tehdä mitään."

"Sepä surullista!"

"Niin se on. Mutta ei se ole kumma, että se täällä näin menee, täällä
kun ei ole ketään, joka kykenisi oikein nuorisoa johtamaan; ei saada
koskaan valistuneempia pitämään esitelmiä, opettajatkin ovat seuran
vastustajia. Jos näihin tilaisuuksiin tulisikin johtavia henkilöitä,
niin nuoriso tulisi kaikki."

Tätä juttua kuulteli Visulainen kahvia juodessaan ja mieliala kävi yhä
alakuloisemmaksi. Hän katseli tuota nuorukaista, joka hänelle puheli.
Se oli kömpelö, hidasliikkeinen, innottoman näköinen, aivan muun joukon
kaltainen. Huonosti kaulaan soveltuva likainen pumpuliflanellista
valmistettu kaulus oli kohonnut liivin alta ja teki epämiellyttävän
vaikutuksen... Takin rintapielessä oli joku vanha, sinivalkoinen
juhlamerkki. Yleensä hän näytti kömpelöltä, sivistymättömältä...

"Luuletteko siis seuran kuolevan?" kysyi Visulainen.

Jaakko Huttunen ei vastannut kohta. Hän särpi ensinnä kahvikupin
tyhjäksi ja sanoi sitte:

"Kun minä osaisinkin puhua ja pitää esitelmiä!... tahi kun edes joku
meistä pojista osaisi, niin kyllähän sitä sopisi vielä koettaa. Ja nyt
tarvitsisi koettaa saada tännekin edes hiukan isänmaallista henkeä, kun
seuramme johtokunnastakin lähtee kaksi poikaa Amerikkaan."

Visulainen katsoi nuorukaisen silmiin. Tämän puhelu oli poistanut puvun
huolimattomuudesta johtuvaa vastenmielisyyttä. Kun hän oli viimeisen
tietonsa sanonut siitä Amerikkaan menosta, näkyi silmissä jonkullainen
arka levottomuus ja Visulainen odotti jo saavansa kuulla, että Jaakko
Huttunen itsekin aikoo lähteä.

"Kovin kylmä tuuli", sanoi Visulainen ja puistatteli ruumistaan.

"Nyt pitäisi alottaa", virkkoi Huttunen. "Minun pitäisi pitää
avauspuhe, mutta tämä tuntuu niin vastenmieliseltä."

Puhujalavan tienoilla koetettiin saada toimeen yksiäänistä laulua.
Visulainen sai kuulla, että se reipas, raikasääninen nuorukainen, joka
jollakin tavoin muita johti laulussa ja joka näytti tässä taidossa
olevan paljon pitemmällä muita, oli seuran kirjuri — "joka myöskin
ensiviikolla menee Amerikkaan." Jossain sopivassa tilassa päätti
Visulainen mennä ja rukoilla tuota nuorukaista jäämään ja laulullansa
lumoamaan tätä kotiseudun kansaa ja siinä kansallista innostusta
herättämään; — mutta se jäi tekemättä. —

Jaakko Huttunen seisoo puhujalavalla, katselee toivottomana ja
levottomana harvalukuista kuulijakuntaansa. Ainoastaan muutamia on
puhujalavan etupuolella, useimmat jäävät olemaan sinne missä ovat,
toisia etääntyy kentän toiselle reunalle, missä hanurinsoittaja tuon
tuostakin iloa virittää.

Hän alkaa lukea puhettaan. Siinä on hyviä ajatuksia. Päältäkatselija
ei niitä uskoisi tuon pojan omiksi. Mutta niissä on jotain, joka
ne varmasti takaa juuri hänen omikseen. Innostus alkaa jo hiukan
lämmittää Visulaista. "Tuo poika puhuu sydämmestään", ajatteli hän.
Mutta samassa käänsi Huttunen tuskaisan, epätoivoisen katseen tuonne
hanurinsoittajaan päin. Visulainenkin nyt huomasi, että siellä oli
polkka täydessä käynnissä ja — että useita nuoria riensi sinnepäin
tuolta etäämmältä kiertäen. Tuskastuttava kyllästys näkyi Huttusen
silmistä, hän tavoitteli nyt vaan puheensa loppua ja vielä viimeisiä
sanoja lausuessaan tuli jo alas lavalta.

Eläköön-huuto, jota aijottiin kohottaa, kuoli alkuunsa. Puhujalavan
takana muuan pari laski sen sijaan kompasanoja naurunhohotuksineen...

Visulaista pidettiin tottuneena puhujana. Mutta nyt kun hänen piti
nousta lavalle, valtasi hänet sellainen tuskastuttava levottomuus ja
innottomuus, että hän aikoi astua sanaakaan puhumatta alas. Pysyi hän
kuitenkin paikoillaan, huomasi myöskin että muutamia juhlayleisöstä
vetäytyi nyt lavan etupuolelle vasiten häntä kuulemaan. Niiden joukossa
oli joitakuita isäntämiehiäkin ja samoin vanhempia vaimo-ihmisiä. Tuo
huomio herätti iloa: siinähän ilmeni kohteliaisuutta, myötätuntoa...

"Kunnioitetut kansalaiset!"

(Samassa alkoi hanurinsoittaja uskollisesti vetää jotain
rekilaulunuottia tuolla, — toisaalla parvi tyttöjä kukersi ja riemuansa
piti).

"Oi rakas jumala, auta minua puhumaan näille ihmisille jotain
hyödyllistä", vilahti Visulaisen ajatuksissa ja sydämmessä vallitsi
palava rukouksen henki, aivan kuin olisi ollut hukkumaisillaan. Silloin
huomasi hän että kuulijainkin huomio oli kiintynyt hanurinsoittajaan ja
meluavaan tyttöparveen. Pari miestä lähti liikkeelle nähtävästi niitä
suhdittamaan. Toisten silmistä hehkui suuttumus.

Kaikki tämä tapahtui muutamissa silmänräpäyksissä. Visulainen alkoi
puhua.

Kun puhe oli päättynyt, kättenpaukutukset laanneet ja Jaakko Huttunen
käynyt häntä kädestä kiittämässä, pysähtyi Visulainen istumaan
yksikseen erään pensaston varjoon. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi
ja jäseniin laskeusi veltto puutumus. Nuorisoseuran Amerikkaan muuttava
kirjuri nousi lavalle ja kehoitti että laulettaisiin yhdessä "Maamme".
Kehoituksessa ei ollut mitään sukkelaa, eikä mitään naurettavaa, mutta
moni suu vetäytyi hymyyn aivan kuin olisi hyvinkin naurettavaa laulaa
"Maamme"-laulu.

Visulainen tietysti nousi laulamaan. Joku sieltä, täältä yhtyi,
mutta mitään yhteislaulua ei siitä tullut. Tuskalla saatiin loppuun
pari värssyä... laulu ujui ja kuoli siihen aivan kuin väsymyksestä
uupuneena... "Saa nähdä, eikö nyt tule katovuosi", kuuli Visulainen
takanansa sanottavan, kääntyi ja näki siinä tanakan talonpojan.

"Saa nähdä", sanoi Visulainen, "hyvin se uhkaa."

"Kovin uhkaa", sanoi talonpoika ja ravisti päätä, "tänä vuonna taitaa
tulla Suomessa olemaan kaksinkertaiset hallat."

"Tuo mies tietää jotain!" ihastui Visulainen itsekseen... "Herra
Jumala, kun tässä pääsisikin lämpenemään!" vilahti kohottava toivomus
hänen ajatuksissaan mennessään kattelemaan miestä ja puhelemaan tämän
kanssa.



IV.


"Hyvä i-ihminen, katso nyt!"

"Mitä?"

"Kuinka natevana kirkkoherra on itse tuolla puuhaamassa karjan
keskellä."

"Hyvät ihmiset! ja takkinsakin on tuolla tavalla tahrinut."

"Hattu vaan on takaraivolla."

"Ja niin kovasti hikoilee."

"Voi paikkaa, eikö nyt muita olisi ollut?"

"Mennään katsomaan niiden karjaa."

Ja emännät lähtivät katselemaan pappilan uljasta karjaa. Tänään oli,
näetten, eläinnäyttely Rutakkalan kirkolla. Jotenkin runsas määrä
karjaa oli näytteille tuotu. Pappilasta oli kaksi eri sarjaa. Ne olivat
pulskeita elukoita! Oikein niitä mielikseen katseli, semmenkin kun
kirkkoherra oli itse mukana ja laski sopivia sukkeluuksia. Härkiä ja
sonneja ei oltu uskallettu tänne muun karjan joukkoon ryhmittää, vaan
oli niitä asetettu huoneisiin, joissa oli varmemmat kiinnipitopaikat.

Päivä oli tänään poutainen. Ihmisiä, nuoria ja vanhoja, liikkui varsin
runsaasti näyttelypaikan tienoilla. Kaikkialla oli iloa ja juhlaista
mieltä. Eiliseen verraten tuntui siltä kuin vasta tänään olisi oltu
oikein juhlatuulella ja juhliminen oikealla pohjalla. Siltä se näytti
Visulaisestakin, joka oli jäänyt tänne karjanäyttelyä katselemaan. Nuo
miehet ja naiset, ne viihtyivät niin hyvin karjan parissa, nauttiva
hymy huulilla siirtyivät naudasta nautaan, tutkivat niiden tuntomerkkiä
ja niiden hyvyyksistä väittelivät.

Kokous-talon pihaan oli puhujalavakin rakennettu, köynnöksillä ja
kukilla koristettu. Siellä oli istuimia pihalle asetettuina ja
lehtimajan sisään virvoitusravintola järjestettynä.

Muuan agronomi nousi lavalle. Hänen oli määrä pitää esitelmä
pikkuvasikkain kasvatuksesta ja hoidosta. Kirkkoherralle tuli kiire
käteen, kun huomasi agronomin lavalle nousevan.

"Odottakaapa hiukan", kuiskasi ja viittasi hän sinne lavalle käsin,
juoksi yli pihan naisjoukkoon ja kuiskasi siellä piikansa korvaan:

"Mene sinä, Hilma, karjan luokse niin kauaksi että Karja-Maija pääsee
tänne kuulemaan esitelmää." Kun sitten pappilan Karja-Maija ilmestyi
naisten rintamaan, punottavana ja tuoreena, viittasi kirkkoherra
agronomille, joka alotti.

Kun esitelmä oli loppunut ja naiset olivat saaneet kyllikseen
naureskella sellaisille joutavuuksille, joita agronomi piti vasikkain
kasvatuksen elinehtona, — astui puhujapaikalle Visulainen. Hän ilmoitti
aikovansa puhua "hetken tapahtumista" tässä, kun kansaa oli niin paljon
koossa ja tapahtumat siksi tärkeitä... Ilma oli kaunis, yleisö näytti
verrattain tarkkaavaiselta ja puhuja alkoi lämmitä.

Kesken kaikkea hiipi kirkkoherran rouva kuiskaamaan Karja-Maijan
korvaan, että hän on "niin kovin levoton jos joku karjasta repisi
itsensä irti... että kyllä kai Maijan täytyy mennä sinne..."

"Onhan siellä Hilma. Eikähän ne nyt mitään erityistä, minä vaan
kuuntelisin tuon puheen loppuun."

"Eipähän siinä nyt mitään erinomaista tuossa puheessa... Onhan Maija
saanut lukea sanomalehdistä... Minä olen Tähden vuoksi niin levoton."
Karja-Maijan kasvoille ilmestyi tyytymättömyyden ilme ja vastenmielisen
näköisenä poistui hän joukosta. Rouva käänsi nyt rauhoittuneena ja
harrastavan näköisenä kasvonsa puhujaan.

Vaan silloin: Parkumäen suurta sonnia kuletettiin poikki juhlakentän.
Sonni mylvi ja mölysi, taluttajat huusivat ja melusivat. Koko yleisö
kääntyi katsomaan ja jäi ihailemaan sonnin väkevää ruumista ja runtevia
liikkeitä...

Visulainen korotti ääntään huutavan ääneksi, mutta se vavahti
kun huomasi, että suurin osa yleisöstä yhä pysyi selin häneen ja
seurasi katsein, jopa askelinkin uljasta sonnia. Sana takertui hänen
kurkkuunsa... Lavan ympärillä on muutamia ikämiehiä ja nuorukaisia,
jotka harrastuksella ovat puhetta seuranneet. Niistä yksi toisensa
jälkeen nyt kärsimättömänä katseensa kääntää tuonne ihmisjoukkoon,
jonka huomion sonni on niin täydellisesti vetänyt pois puhujasta ja
hetken tapahtumista...

Ja Visulainen astuu alas puhujalavalta, sillä sana ei ota enään
kieleltä lähteäkseen ja sydäntä kouristaa niin katkera tunne.

Jumala ties, minkä vuoksi hänen kasvoillaan on niin kummallinen ilme.

"No mutta", sanovat miehet, "älkäähän nyt lopettako!" Ja useat
lähtevät hillitsemään sohinaa. Se olikin nyt jo helppoa, sillä sonni
oli kadonnut näköpiiristä ja yleisöllä oli joutilasta aikaa kuulla ja
katsoa Visulaista.

He saivat hänet pakoitetuksi uudestaan lavalle. Puheesta ei kuitenkaan
enään mitään tullut, ne olivat vaan hajanaisia, kulmikkaita, kömpelöitä
sanoja. "Tällaistako onkin todellisuus?" kaikui ääni yhä hänen
rinnassaan. Ponnistelemallakaan ei hän saanut ajatuksiaan kokoon.
Pettymys ja siitä johtuva tuska hajoittivat kaikki tuulen tuvat ja
sokaisivat innostuksen lähteet.

Hän astui alas puhujapaikalta yhä tuo kummallinen ilme kasvoilla.

"Siihenkö se nyt lopettikin?" kyselivät miehet toisiltaan. Mutta
Visulainen pakeni huoneitten takapuolelle ja itki.



Uusi välikirja.


Ruis, josta jaakonpäivähällä oli hienoimman terän vienyt, varisi
päistään Lampimäen pienissä kotipelloissa. Se joutui varisemaan
senvuoksi, että torpan isännällä oli ollut koko elokuun aikana
varsinaisten päivätöidensä lisäksi ylipäiviä kartanon elonleikkuussa.
Sitäpaitsi oli vaimo koko viikon kartanossa pyykinpesussa. Odotettiin
vapaapäiviä aivan kuin kuunnousua. Nyt oli perjantai. Vaimo oli jo
tänään päässyt puoliltapäivin kotiin. Miehen piti vihdoinkin saada
vapaapäivä huomenna. Silloin aijottiin ehtiä ruis jalalle, kun sopisi
leikata sunnuntaiaamunakin siihen saakka kuin kirkkoon mennään.

Lampimäkeläiset olivat keski-ikäisiä ihmisiä. Miehen nimi oli Pekka ja
vaimon nimi Liisa. Lapsia oli kolme.

Torppa oli metsässä, noin 5 kilometrin etäisyydellä kartanosta. Se oli
huono torppa ja huonosti siinä aina oli toimeen tultu.

Tämä nykyinen Pekka oli siinä asunut jo toista kymmentä vuotta. Hän
oli siitä omituinen, ettei koskaan valittanut, "ei silloinkaan kun
suoranaista vääryyttä kärsi", sanoivat toiset torpparit ja pitivät
Pekkaa tyhmempänä kuin itse olivat.

Oliko hän tyhmempi kuin toisetkaan, se ei suinkaan ollut sillä
ratkaistu, ettei hän valittanut.

Mutta tänään oli vaimo, kartanosta päästyään, rientänyt juoksujalassa
sirppineen pellolle, leikannut jo muutamia lyhteitä, kun kimakka
metsästäjän vihellys sai hänet säpsähtämään. Aivan vieressä olevasta
metsästä pistäysi aukealle kartanon pehtori metsästystamineissa ja,
koirien ympäri peltoja loikatessa, tuli suoraan Lampimäen emännän luo.

"Jesus siunatkoon!" virkkoi vaimo, vääntäessään uutta lyhteen sidettä.

Pehtori ei puhunut ohikulkiessaan mitään. Koirilleen hiljaa viheltäen
ja maklattaen, kävi istumaan mökin rapuille.

Vaimo näkyi taistelevan itsensä kanssa. Viimmein kuitenkin huoahtaen
löi sirppinsä lyhteen kantaan ja asteli tuvalle päin.

"Päivää," virkkoi ja niiasi.

Pehtori loi häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, nyökäytti äänettömästi,
aivan kuin sivumennen, päätänsä ja alkoi innokkaasti taputella
koiraansa, hokien:

"Sesu, sesu, sesu..."

Vaimo liikkui peloissaan ja arvelevaisesti tupaa kohti, ikään kuin joka
askeleella odottaen puhuttelua. Vaan kun ei pehtori sittenkään mitään
sanonut, tuli vaimolta:

"Priita-Maija laski minut kotiin kello 3:lta, kun saatiin pyykki
valmiiksi ja... ja... kun nuo rukiin vähät pyrkivät varisemaan peltoon."

Pehtori pysyi yhä äänettömänä.

Vaimo astui pelokkaana askeleen tupaa kohti, mutta pysähtyi sanomaan:

"On oikein paha, kun ei ole vieraalle tällä kertaa minkäänlaista
suunavausta."

Huomattava pilvi laskeusi pehtorin otsalle.

"Vai Priita-Maijako siellä nyt komentaa!" hän puoliääneen huudahti.

"Eei suinkaan, mutta..."

Pehtori nousi, kutsui koirat ja lähti uudestaan metsään.

"Mitähän jumalan nimessä tästä tulee?" huokasi vaimo ja palasi takaisin
leikkuumaalle, jossa ruis rapisten varisi tähkäpäistä peltoon.

       *       *       *       *       *

Illalla, kun Pekka palasi kartanosta työstä, tapasi hän puolitiessä
pehtorin. Hän asteli jokseenkin rivakasti siinä tiedossa, että nyt oli
edessä kaksi vapaapäivää, joina saisi korjata rukiinvähänsä peltoon
varisemasta. Niistä päivistä tosin toinen oli sunnuntai, jumalan
lepopäivä. Mutta Pekka ei viitsinyt edes harkita, olisiko _sopiva_
leikata varisevaa ruista lepopäivänä, — hän leikkaisi vaan...

Juuri siinä tuli pehtori vastaan. Pekka oli vähällä unhoittaa nostaa
lakkia, mutta onneksi kuitenkin huomasi sen. Pehtori oli jo astunut
ohitse, kun äkkiä kääntyi ja virkahti:

"Aivan oikein! — Olin vähällä unhottaa, — ne eivät varmaankaan siellä
sanoneet sinulle, että et voikaan saada vielä vapaapäivää. Huomenna
otat hevosen mukaasi ja tulet kartanoon tavalliseen aikaan."

Enempää viivyttelemättä meni pehtoori tiehensä. Mutta Pekka seisoi
tiellä, hyvin tyhmistyneen näköisenä katsoen menevän jälkeen, joka pian
katosikin hämärään. Sitten kääntyi Pekka verkalleen ja virkkoi ääneen:

"Saatana!"

Kun tämä mies tuli kotiin, oli jokseenkin pimeä. Vanhempi tyttö, 11
ikäinen, oli äitinsä kanssa leikkuupellolla, toinen, 8 vuotias keitti
puuroa ja 3 vuotias poika itkeä kyhni penkillä omia aikojaan.

Pekan ruokakontti lensi niin huimasti nurkkaan, että poikakin hämmästyi
ja lakkasi itkemästä. Mitään puhumatta lapsille otti hän sirpin ja
riensi leikkuupellolle. Kello oli silloin 10 illalla.

"Tapasitko pehtorin?" kysyi vaimo. "Tapasin."

"Mitä se sanoi?"

"Käski huomenna tulla hevospäivätyöhön."

"Kas sitä!"

"Samalla kuului ääni heidän takapuoleltaan:

"Päiveä Pietar-veli, ka yöhän tuota jo onkin. Miksi ette päivällä
leikkaa?"

Pekka kääntyi ja näki vanhastaan tutun miehen, reppu selässä ja
piikkisauva kädessä.

Pekan kasvoille ilmestyi leveä hymyily:

"Ka tuoko?" virkkoi hän. "Minä juuri ajattelin sinua."

"Minuako? Sepä kummaa!"

"Ajattelin sinua, että kun sinä tulisit. Sano nyt, joka tiedät, tuleeko
siitä maanjaosta jotain?"

"Ka miksei tulisi! Männäh tupah ja pistetäh shaijuks, niin juttu
paremmin luistaa."

Ja he menivät kaikin tupaan.

       *       *       *       *       *

Tämän kartanon isäntäväki asui enimmät osat ajastaan Helsingissä. Koko
maatalous oli pehtorin huostassa, joka tehtäväänsä hoiti rajattoman
itsevaltiuden periaatteiden mukaan.

Torpparit olivat tämän nykyisen pehtorin alkuaikana pyrkineet tekemään
valituksia kartanonherralle suvella, kun tämä asui maatilallaan. Mutta
kun tilasta oli viimeaikoina yleensä tullut hyvät tulot, ei isännällä
ollut erityistä halua ruveta taistelemaan pehtoria "vastaan torpparien
puolesta, vaikka ymmärsikin, että pehtori muutamissa suhteissa oli
vaatimuksissa mennyt liian pitkälle. Hän koetti arasti huomauttaa
pehtorille, että hänen tahtonsa olisi, että torppareita pitäisi
kohdella säälien; mutta siitä pehtori riemastui pitämään sellaisen
esitelmän että...

"Noh, noh, älkäähän suuttuko, tehän sen parhaiten tiedätte..."

Mutta kerran alkoi kartanon torppaloukoilta kuulua aivan uskomattomia
juttuja. Helsingissä oleva isäntäväki oikein pelästyi. Rouva ja nuori
maisteri lähtivät maalle oikein keskitalvella ja veivät mukanaan 50
markan panoksen kirjasia ja kotikoulutarpeita. Nuori maisteri piti
kartanon kansakoululla esitelmiä eräällä viikolla neljänä iltana. Kaksi
kotikoulua pantiin kuntoon ja kansakoulunopettaja otti vaivakseen ilman
eri palkkiota pitää silmällä niiden toimintaa.

Ja kun kaikki oli näin hyvästi järjestetty, palasivat asiantoimittajat
Helsinkiin.

"Jestande!... kuinka tyhmiä ne ovat!" huudahti rouva ensi sanoikseen,
kun oli junalta tultua istuttu perheen teepöytään.

"No sen tiesit mennessäsi", sanoi herra hymyillen. "Mitä muuta kuuluu?"

"Ne eivät usko vaikka niille sanoisi mitä", kertoi poika.

"Vai eivät usko, — eivätkö sinunkaan puhettasi?"

"Minä pelkään, etteivät uskoneet Artturia. Ne näyttivät aivan
kauheilta... Ja, herra jumala, niin hyvät olot kun niillä on!... Koko
talvena eivät tarvitse tehdä paljon mitään... eikä ikänä ole pettua
tarvinnut syödä meidän kartanon maalla."

Kartanon isännän pää oli vaipunut käsien varaan ja otsa mennyt
huolikkaisiin ryppyihin.

"Onkohan heillä todella hyvät olot?" kysyi hän kummallisella painolla.

"Kumminkin suhteellisesti", sanoi rouva, kiinnittäen terävän katseen
mieheensä.

"Esimerkiksi verrattuna meidän oloomme?"

"Meidän oloomme? Kuinka sellainen saattaa tulla kysymykseenkään?"

"Miksikäs ei!"

"No mutta, hyvänen aika, Viktor..."

"Minä vaan ajattelen, että... kentiesi pitäisi minun helpottaa
torpparien vuokraehtoja. Ne eivät valittaisi, ne eivät olisi uskomatta
isäntänsä poikaa, jos niillä olisi hyvä..."

"Sama ajatus..." alotti nuori maisteri.

"Sama ajatus", keskeytti rouva käden viittauksella poikansa. "Sama
ajatus, josta Arttur ja minä jo eräänä iltana keskustelimme. Mutta,
jos niitä rupeisi alentamaan niin paljon, että se jossain tuntuisi,
täytyisi kai meidän supistaa menojamme. Ensi kesäksi on suunniteltuna
se ulkomaa-matkakin ja..."

"Siinäpä se juuri on!" virkahti kartanonomistaja ja teki kärsimättömän
liikkeen.

"Niin, siinä se on, mutta minä en usko että ne tulisivat sen
tyytyväisemmiksi, ne odottavat maanjakoa kuin uutta kuuta... ja
kansa, talonpojat ja torpparit yleensä ovat tulleet niin kopeiksi ja
vaativaisiksi, että ennen pitkää esittävät torpparit siellä sinulle
veljen maljoja." — Rouva nauroi. Nuori maisteri, joka oli nauttien
loikonut sohvalla sanomalehden kanssa, naurahti myöskin. Äiti oli tuon
saman sukkeluuden lausunut jo parille tuttavalle matkalla.

"Pehtori kertoi", alotti rouva, mutta herra keskeytti kärsimättömästi:

"Älkäämme puhuko hänestä!"

"Pehtoristammeko?"

"Hänestä juuri!" Herra nousi mennäkseen omaan huoneesensa. "Minä
pelkään", jatkoi hän, "että hän on tehnyt liiankin paljon syntiä minun
kontolleni."

"Kukin tekee syntiä omaan lukuunsa. Sinähän olet antanut hänelle
määräykset kohdella hyvin..."

"_Hyvin_ — mutta minä alan pelätä, että hän on kohdellut huonosti!...
Isabella, miksi juuri _minun_ maatilani torpparit antavat aihetta
sellaisiin sanomalehtijuttuihin?"

"No sitähän minäkin, että miksi juuri meidän?"

"Ihmiset kyllä ymmärtävät, että siinä on torpparien tyhmyys suurena
tekijänä, mutta ne eivät voi vapauttaa minua kokonaan siitä
syytöksestä, etten ole pitänyt huolta torpparieni valistuksen
kohottamisesta, enkä heidän tilansa parantamisesta."

"Se on totta", virkkoi nuori maisteri.

"Mutta hyvänen aika, vietiinhän nytkin viidenkymmenen markan arvosta
kirjoja ja kirjoitustarpeita. Opettajatar arveli..."

"Älä puhu, mamma! — anna anteeksi, että keskeytän. — Puheesi tuntuu
näissä oloissa liian yksinkertaiselta. Meidän olisi pitänyt alottaa
torpparien kanssa jo 20 vuotta takaperin, — siinä koko juttu."

"Ehkä minä lähden sinne uudestaan, isä", sanoi nuori maisteri ja
kiinnitti vakavat silmänsä isään.

"Mitä tekemään?"

"Jakamaan heille tietoja."

"Mutta omat lukusi..." alkoi äiti.

"Väli niillä", keskeytti isä. "Ehdotustasi maksaa vaivan ajatella. Kun
loppuisi tämä talvikausi pikemmin, niin minä rientäisin itse sinne...
Herra Jumala! kun minä olen melkein aivan vieras omien torpparieni
kanssa..."

"Mutta minäpä melkein luulen, että sinä menet juomaan heidän kanssaan
veljesmaljoja!" nauroi rouva.

"Isabella, minä _melkein luulen,_ että sinä otat asian liian keveältä
kannalta."

"No, mutta hyvä Viktor, eihän sitä nyt maksa vaivaa ottaa noin
kauhean synkästi! Tietäähän koko Helsinki, että perheemme kuuluu
huomattavimpiin tosi-isänmaallisiin perheisiin. Jos torpparit meidän
tilallamme — jota eivät monet tiedä, että ne ovat juuri meidän
tilallamme, — jos ne yksinkertaisuudessaan antautuvat epäisänmaallisen
yllytyksen valtaan, niin emmehän me heitä ole opettaneet."

"Ei, mutta me emme ole tehneet mitään sitä estääksemme ja... No, se
ei ole pääasia mitä ihmiset sanovat, vaan se, _mitä todella on._ Sitä
paitsi, minä olen lukenut Työmiestä ja..."

"Viktor!"

"Niin, niin."

"Ei mutta, Viktor, nyt minä suutun!"

Poika tirkisti sohvalta silmiänsä sirristäen ja isä naurahti:

"Minä olen päättänyt ottaa selkoa. Ja sen johdosta olen jo _melkein_
kumonnut yhden tulevan kesän suunnitelmistani."

"Ulkomaa-matkan?"

"Niin, katsos..."

"Kiitos, minä en katso mitään! Tässä saanen minäkin kohta astua pyykkiä
pesemään työmiehen matammin rinnalle, ettei kenelläkään olisi aihetta
kadehtia minua."

"Minä vaan tahdoin sanoa, että te kyllä saatte tehdä ulkomaa-matkan,
mutta minun tehtäväni on ensi suvena oppia tuntemaan torpparini ja
heidän elämänehtonsa."

Hän meni huoneesensa ja alkoi siellä edestakaisin kävellä.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin talvella, muutamalla hiihtoretkellä, ollessaan maalla osuivat
kartanon nuori maisteri ja hänen toverinsa pistäytymään Pekan mökkiin.

"Onko tämä torppa vielä kartanon alle kuuluvia?" kysyi maisteri.

Pekka katsoi luihusti, syrjittäin seisovia herroja, joita ei näyttänyt
huvittavan istahtaa. Akkakin jo loi kiirehtivän silmäyksen mieheensä.
Pekka vihdoin virkkoi:

"Onhan tämä vielä... onhan siellä töissä oltu melkein yhtämyötään."

"Minä olinkin tuntevinani teidät", äänsi maisteri.

"Va-ai niin", hymyili Pekka.

"Jottako maisteri tuntisi näinkin köyhiä?" ihmetteli vaimo omituisen
yksinkertaisesti.

"Eihän se köyhyyteen tahi rikkauteen kuulu, sellainen."

"Kuuluupa hyvinkin. Ihmeeksi se on kun rikkaat ja mahtavat köyhiä ja
kurjia tuntevat", intti vaimo.

_"Kurjia?"_ kysyi ylioppilas. "Pidättekö te itsenne kurjina? Teillä on
oma tupa, hyvä isäntäväki, puuttumaton toimeentulo. Siivoutta vaan,
joka ei maksa mitään ja joka riippuu teistä itsestänne, saisi olla
enempi. Sitäpaitsi teillä on _isänmaa._ Käsitättekö mitä se on?"

Maisteri vetäysi syrjään kuultelemaan.

Mies ja vaimo vaihtoivat katseita.

"Ei tämä ole minun isänmaani", alotti Pekka onealla äänellä. "Minun
isäni oli tuolla kartanon Länsikulman torpassa torpparina, tästä on
sinne 2 1/2 peninkulmaa. Se joutui pois, kun isä kuoli eikä äiti
jaksanut suorittaa vuokraa. Kävin sitten kerjuulla, kunnes äiti kuoli.
Sinne isänimaalle aina ikävöin ja siinä olin sitte paimenenakin
Simunalla, joka sen oli saanut. Kun mieheksi tulin, esitti kartanon
silloinen pehtori minulle tämän. Minä tulin tähän ja tuo akka tuli
vähän jälestäpäin..."

"Ja kyllä on ollut elämisen kanssa niin ja näin, niin että ei tässä
kurjuus ole kovinkaan vieras", selitti vaimo.

"Niin, mutta te nyt käsititte väärin, isänmaa on jotain toista kuin se
torpanmaa, jonka päällä on syntynyt", alotti ylioppilas selittää.

Pekka kuunteli. Kun selitys oli loppunut, kysäsi viimemainittu
yht’äkkiä:

"Mahtaneeko tullakaan mitään siitä isosta maanjaosta?"

Vaimo säpsähti, mutta miehen suu meni salaperäiseen, odottavaan
hymyyn. Näki, että tähän kysymykseen sulkeutui kokonaan hänen nykyinen
ajatuspiirinsä.

"Ei tule, hyvä mies. Ja toivoisitteko tekin todella..." Hän alkoi
jutella lämpimästi ja istahti tolpalle.

Mutta kun vieraat menivät, räjähti Pekka leveään nauruun:

"Hätäpä niillä näyttää olevan, noilla... Eipä vaan taidakaan olla niin
tyhjää juttua, se maanjakojuttu."

Kesällä, muutamana sunnuntaipäivänä oli kartanon alustalaisia varten
hommattu oikein suuret juhlat. Torpparit oli käyty kutsumassa,
erikseen joka huonekunta. Ne tulivat, katselivat ja kuultelivat
silmät ympyriäisinä. Ja kun muuan puhe oli pidetty, puri Pekka lisää
ryssänlehtiä suuhunsa ja sanoi Simunalle:

"Kyllä ne vaan osaavat saarnata."

"Hätäkö näiden on osata, kun kaiken ikänsä kouluja käyvät."

Se jäi siihen.

Kello läheni 11:sta ja juhla lopetettiin. Käsi tukan rajassa läheni
Pekka muuatta torpparia ja kysäsi:

"Aijotko kotiin, vai jäätkö sitä oloa jo kartanoon?"

"Ruoat ovat kotona, eikä siellä ole ken toisi. Makaamisen aikaa ei
tässä kyllä jää ollenkaan. Kello 4 pitää olla takaisin", jutteli mies
synkästi.

"Sama on minun", selitti Pekka.

"Kun ei _se_ vaan panisi huomiseksi tinkityötä."

"Senpä _se_ kyllä osaa panna."

Molemmat katselivat varpaisiinsa. Läheni kolmas torppari ja alkoi
tosissaan kysellä, vuorotellen toista ja toista silmäillen:

"Mahtavatko arenttipäiväksi tämän päivän merkitä kirjoihinsa?"

Toiset hymähtivät:

"Eivätpä taida... hyvä kun huomisen saa tässä korvaamattomana heidän
kirjoihinsa", arveli Pekka.

Heillä oli kuitenkin ollut jonkunverran hauskaa. Eivät kiirehtineet
pois, vaikka ohjelma oli jo loppuneeksi ilmoitettu. Parvi torppareita
keräysi siinä yhteen kohti. Ne näyttivät niin väsyneiltä, veltoilta
ja toimettomilta ja yhtäkaikkisilta. Kellä oli suupielessä, aivan
kuin siihen unohtuneena, hymynkierre, minkä naama oli totinen ja
synkkäkin. He katselivat nuorisoa, joka kentällä touhusi. Kaikki
tanssijat olivat herrasväkeä, joitakuita mahtavampain talollisten
lapsia oli mukana, vaan vahva parvi varsinaista työläisnuorisoa seisoi
syrjässä katsellen. Pari nuorta herraa ja yksi nainen kehoittelivat
heitä innokkaasti mukaan, vaan he naureskelivat hämillään ja
vetäysivät taaksepäin. Vihdoin muuan renki, luonnottomasti nauraen,
hurjasti keikaillen, heittäysi tanssimaan ja hänen peräänsä eräs
torpanpoika. Katselijajoukko helähti nauramaan, vaan tanssivat naiset
vetäysivät pelokkaasti huudahdellen syrjään, ikään kuin tässä olisi
ollut todellakin jotain pelättävää. Renki toverineen palasi toisten
katsojain joukkoon ja suurta melua pitäen siitä, että "noin ne aina
pelkäävät, vaikka niin joukkoonsa tahtovat", — lähtivät tanssilavalle,
joka oli siitä muutaman kilomeetrin matkassa. Vanhempi väki katosi
myöskin kentältä. Mutta nuoret vallassäätyläiset, joita olikin nyt
aivan harvinaisen paljon kokoutunut näille juhlille, pitivät niin
hauskaa, että viimeiset vasta aamupuoleen alkoivat kadota kartanon
isoon päärakennukseen ja mikä minnekin, — samoihin aikoihin kuin isolla
ruokakellolla soitettiin työväki kantamaan päivän kuormaa ja hellettä.

       *       *       *       *       *

Syyspuolella kesää käytti kartanon omistaja kuukauden päivät,
tutustuakseen perinpohjin alustalaistensa oloihin ja elämänehtoihin.

Ja kun oli tutkimuksensa perinpohjin suorittanut, istui hän konttorissa
monta päivää ja kirjoitti kaikille uudet välikirjat. Jokaisen
vuokra-ehdot laskettiin noin kolmasosalla ja puolellakin. Velvollisuus
vaadittaessa tehdä ylipäivätöitä poistettiin, samoin useita muita
epämääräisiä ehtoja sekä määrättiin pisimmäksi kesätyöpäiväksi 13
tuntia. Vaan sitten lisättiin niihin yksi tärkeä lupaus:

"Jos torppari haluaa torppansa lunastaa palstatilaksi, on hänellä
siihen oikeus." Hinta ja maksuehdot kullekin erikseen määrättiin.

Kun kaikki oli valmiina, lähti kartanonomistaja kahden vierasmiehen
kera kiertämään torppareittensa luona. Niillä oli määräys sinä päivänä
olla kaikilla kotosalla, talon työt saivat odottaa.

Niin tuli tämä lähetystö myöskin Pekan mökille.

Kun toinen kartanonomistajan apulaisista oli Pekalle selittänyt käynnin
tarkoituksen sekä lukenut välikirjan, joka oikeutti hänet pitämään
nykyisen maansa 50 vuotta, sekä vielä laajentamaan sitä vieressä
olevaan suohon, ja tämän kaiken lisäksi vuokraehdot olivat melkein
puolta helpommat ja lopuksi oikeus lunastaa se ikuiseksi omaisuudeksi,
jos niin haluaa, — jo alkoivat kyyneleet tippua Pekan poskille.

Kun kaikki oli selitetty, kysyi joku Pekalta:

"Ymmärsittekö?"

Pekka astui kartanon omistajan eteen, kopeloi tämän käden omaansa ja
puristi sitä kahden käden, katsoi silmiin kyyneltensä läpi ja virkkoi:

"Kiittää tulee!"

Vaimokin tuli kiittämään. Hänkin sanoi ymmärtäneensä. Vaan vielä haki
Pekka likaisen poikansa sängystä, mihin tämä oli paennut vierasten
tullessa. Poika oli terve ja punaposkinen. Pekka pyyhkäsi hänen
ylähuultaan, vei väkisin kartanon herran eteen ja sanoi:

"Anna kättä kartanon herralle ja sano 'Jumala siunatkoon teitä'."

Poika peräytyi vierastaen, mutta isä ei hellittänyt. Herra läheni
ystävällisenä:

"Annatko sinä kättä? Mikä poikanne nimi on?"

"Pekka se on."

Ja vihdoin sai isä pikku-Pekan taipumaan väkipakolla. Itkua tuhertaen
pisti poika nyrkkinsä kartanon herran kouraan ja virkkoi: "Jumala
tiunatkoon teitä."

"Kiitos, lapsi", sanoi Kartanon herra hämillään ja liikutettuna.

"Ei poika ymmärrä vielä", selitti isä, "mutta jos Jumala elonpäiviä
suo, niin kyllä vielä ymmärtääkin."

Ilon vuoksi oli isä-Pekka joutunut ikään kuin hiukan tolilta. Kun
vieraat lähtivät, pistäysi hän ulos, meni tuvan taakse pihlajan
juurelle, lankesi siihen polvilleen ja — suuteli maata.



Yhteisen vaaran hetkellä.


Muistan varsin hyvin muutaman rajuilman noin kaksikymmentä vuotta
takaperin. Se oli juuri Juhannuksen edellä. Ilma oli tuossa
puolenpäivän tienossa niin paahteinen ja kuuma, että saattoi
luulla auringossa olevan oikein erityinen leipomapäivä. Me olimme
hiekottamassa karjankujaa. Hiekkakaivoksen ympärillä kasvoi näreikköä,
joka tarjosi jonkun verran suojaa polttavassa kuumuudessa. Vitkaan
sujui työmme, ja se näytti alkavan kestää koko päivän, vaikka
tavallisissa oloissa sen saattoi puolessa päivässä suorittaa. Me emme
mitenkään saattaneet olla jokaisen kuorman luonnin edellä paneutumatta
pitkällemme puitten varjoon ja tuomatta sinne Mustaakin, jonka silmät
mielihyvästä kiiluivat elottomina. Tyytyväinen huokailu varjossa
todisti, että se koko sielustaan meidän kanssamme laiskotteli, lepäili
ja nautti. Isälleni, joka oli järjestyksen mies, ja jonka tiesimme
meitä jo puolilta päivin kotiin odottavan, hänelle suunnittelimme aivan
johdonmukaisen selityksen: emme voineet, kun oli niin kuuma, Musta oli
laiska ja me väsyneitä...

Ja hyvällä omallatunnolla me makasimme, haistelimme kanervan kukkia ja
söimme katajanmarjoja.

Vaan sitten. Eräällä kertaa, kun me kahden miehen (poikasia me
sentään olimmekin) astelimme hiekkakuorman perässä ja Musta melkein
joka askeleella seisahtui, päällään huitastakseen elementissään
surisevia paarmoja kupeiltaan, tuli "Kapteeni" vastaamme ratsastaen
Valkosella ratsullaan, itsellään päällään valkonen takki, — koko
mies tavallisuuden mukaan jäykkänä, ylpeänä ja tuimana. Kun hänet
huomasimme, yritimme reipastua, suoristaa velttoja ruumiitamme ja
yleensä näyttäytyä miehullisilta. Kun hän saapui lähelle, nostimme
säädyllisesti lakkia. Hän sanoi:

"Kenenkä sianpaimenia te olette?"

Jaska katsoi minuun, minä Jaskaan, suumme vääntyivät hymyyn ja —
vastaukseksi huitasin raipalla Mustaa lanteille. Vaan Valkonen
pelästyi, hypähti syrjään, kapteeni kirosi ja hankkiusi alas astumaan
meille selkään antaaksensa. Me emme ruvenneet odottelemaan, vaan
varustausimme suuren ojan ja aidan yli nevalle ja tunsimme jaloissamme
erinomaista kepeyttä. Hän todellakin astui alas hevosensa selästä,
mutta meitä jo alkoi naurattaa, sillä neva oli _meidän_ tietämme.
Hänen närilleen nähtävästi kävivät asianhaarat, sillä hän kiroili
yhtämyötään, kuten jylhä tapansa oli todessa ja leikissä. Minä olin
luonnoltani pelkurimpi kuin Jaska ja minun täytyy tunnustaa, että
hiukan hätkähdin, kun Jaska tempasi seipäänkappaleen, täräytti sillä
aitaan ja huusi:

"No tule koettamaan!"

Tätä Kapteenia pidettiin yleensä koiramaisena herrana, kaikki vihasivat
häntä ja hän vihasi muita. Ja miten ollakaan: yleinen mielipide tempasi
minutkin helmaansa aivan huomaamattani, monta kärsittyä haukkumista
ja pakoretkeä vilahti mielessäni: koettelin, oliko puukko tupessani
tallella. Vaan asia ei jatkunut aijottuun suuntaan, hän näetten, nousi
rähisten ja uhkaillen ratsulleen ja ajoi pois.

Se nyt oli aivan varmaa, että meidän aikomuksemme oli alusta loppuun
pääasiassa taistella säärillämme, sillä tuo uhka oli vaan pieni
välinäytös. Mutta nyt me aloimme, aluksi leikillä, kerskata, että hän
oli pelännyt, kunnes jo uskoimme, että niin todellakin oli tapahtunut.
Eikä meitä kuumuuskaan enää aivan paljon rasittanut.

       *       *       *       *       *

Alkoi jyrähdellä ukkonen, taivaalle ilmestyi mustanpuhuvia
pilvenlonkareita, lyhyet, vinhakat tuulenpuuskaukset lennättivät ilmaan
kytömultaa, tien tomua ja muuta törkyä. Meille tuli kiire. Vielä
kaksi kuormaa ja sitten kotiin. Mustakin oli virkistynyt, — olimme
kiireissämme yksistä neuvoin.

Vaan viimeistä kuormaa viedessämme leimahti ja jyrähti ukkonen
hirvittävästi. Musta lyyhistyi, minun käteni kohosivat vaistomaisesti
taivasta kohti ja Jaska oli valkoinen kuin päivänpolttama luu.
Nyt alkoivat salamat leimahdella aivan katkeamatta, jyrinä jatkui
loppumatta ja raekuuro, kivisateen tapainen, syöksi alas.

Lähellä oli lato, jossa oli vähän heiniä. Me aloimme kiidättää sinne,
minkä kintuista lähti.

"Mutta Musta?" älähdin minä Jaskalle, joka edellä juoksi. Ja me
palasimme, laskimme hevosen valjaista ja veimme mukanamme latoon. Se
turvausi meihin kuin lapsi. Ja vaikka salamat leimusivat, taivas jyrisi
ja rakeet pieksivät pelottavalla kopinalla ladon seiniä ja sinkoilivat
ympärillämme, emme saattaneet olla Mustan päätä syleilemättä ja turpaa
suutelematta... Meitä oli siinä kolme _ajattelevaa_ olentoa, jotka
yhteinen vaara ja pelko liitti lähemmäksi toisiamme kuin milloinkaan
ennen. Minua niin lämmitti Mustan avuton ja pelokas katse.

Ladossa oli hiukan heiniä. Aloimme kaivaa sinne koloja itsellemme, että
olisi mihin peittäytyä, kun rakeet alkoivat yhä tulla suurempina ja
sinkoilivat seinien hataroista raoista meihin koskettaen kipeästi.

Yht'äkkiä ilmestyi Kapteeni Valkosineen ladon ovelle. Samassa
leimusivat tuliset kielet ja valaisivat tumman ilman kamalalla
hehkuvalolla. Jyräys, joka tuntui maan repeämältä, seurasi perässä
pitkänä, venyvänä, hirmuisena. Me parkasimme kauhusta, Musta lyyhistyi
melkein maahan, kapteenin Valkonen hypähti vapisten syrjään...

"Tpruu! — Älkää pelätkö lapset." Ääni millä tuo lausuttiin, kummastutti
meitä ja rauhoittikin. Hän koetti saada Valkosta latoon, vaan se ei
tullut. Täytyi johdattaa suojan puolelle latoa ja sitoa kiinni seinään.

Hän oli kauheasti märkänä ja vakavana, ei kiroillut ollenkaan, — niin
kuin olin kuullut hänen tekevän ukonilmoilla.

Ja miten olikaan. Viiden minuutin kuluttua makasimme heinissä
kylki kylkeä vasten, kaikin: Kapteeni, Jaska ja minä. Omituinen,
selittämätön, turvallisuutta etsivä tunne veti meitä toisiimme.
Riidasta ei virketty sanaakaan. Kapteeni oli tavallisissa oloissa
juro, nyt hän meille jutteli lämmöllä, melkeinpä innostuneena. Minusta
tuntui, että hän piti meitä jonkullaisina _tovereina_ tuossa yhteisessä
rajuilman pakopaikassa. Luulenpa vielä, ettei otaksumani ollut edes
erehdys.

Rajuilman loputtua lähdimme ja hän sanoi meille hyvästit aivan kuin
_kaltaisillensa._

Me emme kertoneetkaan enää tappeluyritystä siinä valossa kuin olimme
aikoneet. Me emme siitä edes puhuneet mitään. Vaan toistemme mieliala
selvisi siitä, että toinen sanoi ensin:

"Hän on oikein sopiva mies." Toinen siihen innokkaasti yhtyi ja sitten
me yhdessä ylistimme häntä, _ystäväämme,_ jolla oli niin paljon
vihamiehiä.

Monta viikkoa pysyi tämä ystävyys mielessämme elämämme suurimpana
muistona. Vaan sitten se haihtui, kun ei enää satuttu rajuilmalla
milloinkaan yhteiseen turvapaikkaan.

Ja syksynpuolella puhutteli hän meitä uudelleen sianpaimeniksi,
pelotteli ja kiusasi samoin kuin muitakin poikia. Hyvät muistot
hälvenivät meistä, me liityimme muihin, jotka hänelle kiusaa tekivät.
Hän oli taas _yksin_ koko kylässä, kaikki pitivät häntä ilkeänä,
raakana kylän herrana.

Kylässä ei ollut ensinkään muita _herroja,_ harvoin niitä kävikin, hän
edusti niitä kaikkia alusta loppuun.

Ja kyläläiset vihasivat vaistomaisesti kaikkia herroja Kapteenin
persoonassa.

Mutta minun mielestäni ei ole milloinkaan täysin haihtunut
"ystävyytemme" rajuilman aikana. Olen vasta jälestäpäin käsittänyt,
että se oli hänen luonnollinen, pilaantumaton itsensä, joka silloin,
rajuilman aikana pilkisti esiin kuin auringon säde, kätkeytyäkseen
taasen, kun piti esiintyä "kylänherrana," mökkiläisten ja talollisten
kauhuna... Kuinkas muuten, vanha _sotaherra!_



Aasi ja hevonen.

Satu.


Karhu kerran katseli hevosen virmaa, kaunista juoksua, ravisti
mietteissään päätänsä ja virkkoi:

"Ei se kelpaa, että kotieläimet tuolla tavalla juoksevat, voi mennä
jalka poikki, pää halki, tahi saattaisi joku hidasliikkeisempi elukka
jalkoihinkin joutua. Ja sitäpaitsi on se liian nopeata eteenpäin menoa."

"Setä, pane hänelle aasi holhoojaksi", kehoitti kettu, joka
tavallisuuden mukaan oli karhulla adjutanttina.

"Se saattaisi olla tarpeeksi vakavaluontoinen siihen virkaan."

"Olisipa hyvinkin", kehui kettu, jonka kieli roikkui suusta lerpallaan
siinä kun se syrjittäin, lurjusmaisesti katseli setänsä totista naamaa.

Karhu tuijotti nyrpeän näköisenä suoraan eteensä ja virkkoi:

"En viitsi sitä asiaa niin paljon ajatella. Se nyt on vaan estettävä
tuo hevosen tavaton juoksu ja kopea käytös. Sellaista en minä kärsi!"

"Saanko minä toimittaa asian, setä?"

"Saat."

Kettu juoksi aasin luokse:

"Tomppeli!" huusi tälle korvaan.

Aasi kohotti hiukan, hyvin laiskasti päätänsä rehukasasta, suu olkia
täynnä.

"Lurjus!" toisti kettu. Aasi muljautti silmiään, laski pitkät korvansa,
jos mahdollista, vielä enemmän lerpalleen ja jatkoi syömistään. Kettu
purasi sitä vähän takakoipeen koetellakseen arastaako tuo. Veti se pois
säärensä maltillisesti, ilman potkimatta.

Kettu vetäysi sivulle, purskahti nauramaan ja tuumi itsekseen:

"Mitkä verrattomat tomppelin-lahjat! _Siihen_ virkaan erinomainen
kuoma."

Aasi kohotti korviaan 45° asteen kulmaan:

"Mihinkä virkaan?" kysyi.

"Ähäh", ilkkui kettu. "Kyllä kuulee sillä korvalla. Oikein kelpo aines!"

"Mikä aines?" kyseli aasi, jonka uteliaisuus oli herännyt.

Kettu ei viitsinyt edes vastata, se kun niin sydämestään halveksi tuota
ainesta. Itsekseen vaan jupisi:

"Tuollainen nälkiintynyt tomppeli, jolla ei ole mitään kunnianhimoa, ei
mitään muita vaatimuksia kuin vatsan... Sitä saa haukkua, pilkata, jopa
hutkiakin ilman että suuttuu... Kerrassa oiva kätyri!"

Ja kettu teki aasista hevosen juoksun tarkastajan; tämä otti viran
iloiten vastaan.

Miten aasi virkaansa toimitti, ei enää kuulu tämän kertomuksen piiriin.
Vaan lopputulos on ollut se, että nykyisellä hetkellä ei enään koko
avarassa maailmassa liene yhtään aasia, joka vielä olisi virassaan,
hevosten juoksun tarkastajana. He, näettekös, eivät kyenneet estämään
hevosten juoksua. Päät pystössä, kaulat sankarillisesti kaarella,
jouhet upeasti tuulessa heiluen, — sillä lailla kulkevat nämät uljaat
eläimet. Hevosen vauhti lisääntyy vuosi vuodelta ja maine kasvaa. Sitä
vastoin aasin maine keskittyy yhä enempi — pitkin korviin.



Jesus ja sunnuntaimetsästäjä.


Eräänä sunnuntaipäivänä käveli Jesus vaatimattomaksi suomalaiseksi
talonpojaksi pukeutuneena muutamata Suomen maantietä. Aurinko heloitti
kuultavalta taivaslaelta ja paahtoi maantien hiekan niin kuumaksi,
että matkamiehen jalkoja poltti ja kuumuus alkoi painostaa ruumista.
Hän istahti maantien viereen ruohikolle levähtämään. Hiljakkoin
oli satanut, maantien vieressä oleva metsä tuoksui hurmaten,
laulurastaat, tiaiset, pajupiiparit, närhit ja sirkut lauloivat
metsässä tuhatsävelistä, loppumatonta virttänsä. Maantien toisella
puolella levisi avara timotee-niitty, jota hauskasti ja elähyttävästi
kirjavoi puna-apilan muhkeat, pehmoiset kukkaset. Lukematon määrä
hyttysiä ja metsäkärpäsiä hyräili ja surisi matkamiehen pään ympärillä
ja ruohikossa hänen vierellänsä samoilivat ahkerat muurahaiset
ristinrastin, osuivatpa joskus kaahimaan paljaille jaloille, housuille
ja takinhelmoillekin. Muuan sirkka sirkutti etäämmällä, mutta aivan
tuossa vieressä oli pari toukkaa kiertynyt puolukkavarvun ympäri. Jesus
katseli ja kuunteli. Kaikkialla niin ihana, suloinen rauha. Hänen
suunsa vetäysi nauttivaan hymyyn, sitten pani hän kätensä ristiin, otti
pois lakin päästänsä ja — kiitti Isäänsä ihmisten puolesta. Hän oli
juuri lopettanut, kun metsästä alkoi kuulua jänistä ajavan metsäkoiran
ulina ja haukahteleminen. Kohtapa syöksikin jänes ohitse ja koira
perässä. Samassa kuului pamaus, — Jesus tunsi jalkansa puutuvan samassa
kuin jänes kiljahtaen otti pitkän loikkauksen ja tupertui henkitoreissa
mättäitten väliin. Hämmästyneenä tästä äkkinäisestä tapauksesta, ei
Jesus aluksi pannut mitään huomiota jalkaansa, vaan tuijotti säälien
jänestä, jota nyt takaa ajava koira raateli. Kohta ilmestyi metsästä
aukealle myöskin nuori metsästäjä sesettäen ja miellytellen koiraansa.
Mutta kun koira näytti jänestä repivän, huusi metsästäjä täyttä
kurkkua: "Anna perhanan elukka sen olla!" Jesus säpsähti _sitä ääntä._
Nousi ja kävi ampujan luokse. Jalasta, johon pyssystä oli useita
hauleja lentänyt, vuosi verta.

"Hyvää päivää", tervehti Jesus ystävällisesti.

Sunnuntaimetsästäjä, joka paraillaan purkasi jäneksen sisälmyksiä
koiralleen, kääntyi, myöskin säpsähtäen, ja näki nyt edessään köyhän
puoleisesti puetun miehen, joka säälien katseli ei ainoastaan jänestä
vaan häntäkin. Tervehdykseen ei hän vastannut mitään.

Jesus aikoi istahtaa muutamalle kivelle siihen lähelle, mutta
metsästäjä, joka katsoi itsensä arvokkaammaksi tässä joukossa, virkkoi
käskijän äänellä: "Enhän minä ole pyytänyt _sinua_ seuraani?" Jesus
punastui korvia myöten. Mitään vastaamatta lähti hän ontuen, omaa
tuskaansa valittamatta kävelemään pitkin tietä, johon jokaiseen jälkeen
jäi verinen pilkku...



Ylistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.


Teidän ylistykseksenne, te valon vakaiset vastustajat, ei ole
luullakseni vielä koskaan kiitosvirsiä kirjoitettu, sillä
kirjoitustaitoinen maailma ei voi teitä ylistää syystä, että te
vihaatte sitä. Mutta te olette kuitenkin maailman pylväitä tänään
ja vielä huomennakin, sillä teidän käytettävinänne ovat kaikki
väkivallan periaatteet ja sota-aseet. Teidän mielestänne on yksilön
persoona asetettava kaiken yhteishyvän yläpuolelle, oma etu elämän
korkeimmaksi tarkoitusperäksi, käsivarren voima ja väkivallan kauhu
kaiken inhimillisen edistyksen johtavaksi periaatteeksi. Te siunaatte
sitä aikaa, jolloin kenenkään katse ei ulottunut oman kaalimaan
laitoja ulommaksi, jolloin orjat raatoivat palkatta teidän työnne
ja te saitte vaan laiskoina partojanne hoitaa ja "voida hyvin". Te
nykyiset valon vastustajat ette kyllä ole itse noita riemuaikoja
nähneet, mutta te uskotte niiden olleen onnellisia. Sillä kun kirjain
oli ihme itse isännillekin, kun kirjoittaa ei osanneet muut kun pappi
ja ruununvouti, — ei kukaan kirjoittanut sanomalehtiin eikä kukaan
niitä lukenut. Rauhassa saitte te silloin toteuttaa periaatteitanne
elämän korkeimmasta hyvästä. Te kokositte, niinkuin muinoin Joosef,
aittoihinne viljaa, riistaa ja rahaa pahaa päivän varalle. Mutta muiden
pahat päivät eivät teidän sydämiänne koske, sillä teillä ovat vaan
omat päivänne. Ja vaikka teidän ympärillänne sadottain pitäjäläisiänne
nääntyy nälkään ja viluun, vaikka kipu ja kärsimykset kaataisivat
kokonaisia kyliä, ja vaikka niiden sielut valon ja opastuksen
puutteessa kuihtuisivat ja näivettyisivät niiden irvikuvien kaltaisiksi
[tarkoitetaan noita inhoittavia kuvia, joita kaikkialla tapaa
piirreltyinä huoneitten seiniin], joita he piirtelevät seinillensä,
— se ei koske teidän sydämihinne. "Sillä kussa on teidän tavaranne,
siellä on myös teidän sydämenne." Mutta kun jossain joku nääntyvän
näyttää, te niitä perimään riennätte jo ennen kuin riutuva henki vielä
on ehtinyt kituvan kuoren heittää. Sillä teillä on melkein jokaisessa
kuolinpesässä saatavia ja velkakirjoja, joiden alkuperä on usein
hämärä, mutta lainvoima aina pätevä. Siten te lisäilette aarteitanne,
tulojanne ja talojanne, liittämällä omiin sarkoihinne kuolevain maita,
hävittäen kiinnekirjat ja perintöoikeudet laillisilta perillisiltä,
joista teette mieronkiertäjäjoukon, joilla ei ole kontua eikä "kotia
mihin päänsä kallistaisivat."

Jos sitten joku uskaltaa teidän toimianne moittia ja edes ihmetellä
teidän suuntanne armotonta tylyyttä, jos torpparien akat ja velallisten
lesket asiasta itkussa-silmin toistensa korviin kuiskuttelevat, te
hymyillen mainitte siinä kärsimyksestä, jota tekonne synnyttävät, sillä
teidän ilonne on ostettu köyhäin kärsimyksillä. Mutta kun parku liian
suureksi paisuu, kun sen soraäänet alkavat teidän korviinne tunkea ja
häiritä teidän nautintoanne, silloin te julmassa vihassanne "panette
kätenne akkain suun päälle". Silloin näiden huulet ajettuvat ja
kangistuvat, puhe ei enää suju suulla. Mutta he viittailevat ja puhuvat
käsillänsä. Ne viittaukset kyllä usein ovat ilkeämmät kuin se sana
jonka he sanoisivat, jos puhua saisivat, mutta te ette usko viittausten
levenevän eikä niitä kaikkein ymmärtävän.

Ja niin olette te valtanne kukkuloilla te valon väkevät vastustajat, te
luulette että maailmassa on rauha, että köyhälistön ja velallistenne
ja lampuotienne mökeissä kaikuvat ylistysvirret teidän viisaista
toimenpiteistänne ja kohoilevat ihastuneet ihmetyshuudahdukset teidän
rikkauksianne katsellessa.

Jos minulla olisi runoilijan taito ja osaisin vertauksilla puhua, niin
minä sanoisin, että teidän rikkautenne ja teidän valtanne muodostavat
suuren, pääsemättömän vuoren. Mutta jos minä olisin korppi ja osaisin
ennustaa, niin sanoisin, että sillä aikaa kuin aarrevarastonne kasvaa,
sen ilmattomassa sisustassa levenee mätä. Te kapuatte yhä korkeammalle
vuorenne huippua kohti sen loistavaa pintaa, sen leveyttä ja korkeutta
ihaellen, koskaan tutkimatta sen sisuksia ja yrittämättäkään poistaa
siellä levenevää mätää. Ken lähelle uskaltaa tulla ja heikkoja
puolianne paljastaa, sen palkatut kätyrinne ryöstävät ja vievät
vuoristonne sokkeloihin, johon on monta menneitä, vaan harvoja takaisin
palanneita. Ja siellä, siellä vallitsee uni, nälkä ja ilman puute
luonnonlain rajattomalla voimalla.

Mutta eräänä päivänä mätä puhkaisee reijän valtanne loistavaan vuoreen,
vapaa ilma tunkeutuu sinne sisään, uneksivat eläjät aukovat silmiänsä,
oikovat jäseniänsä ja kiinnittävät katseensa sinne missä on reikä,
josta ilmaa ja elämätä virtaa ja josta Jumalan vapaa aurinko loistaa.
Vuosituhansia vangittuina olleet voimat murtavat itsensä vapaiksi ja
te kukistutte kuin juurettomat puut. Te tulette näkemään sen ikuisen
keväimen, jolloin valon voimat murtavat kaikki luonnottomat esteet,
jolloin naisten kielet tulevat laulamaan sorrettujen vapautuksen
ihanoita ylistysvirsiä ja anteeksi-annon ja veljeyden sointuvat
sävel-luomat sulattavat teidänkin sydämenne ja osoittavat teillekin
oikean tien elämän ikuiseen onneen. Silloin on se suuri huomen, jolloin
väkivallan voima on vaan kauhea muisto ja ihmiskunta on ottanut
omiintuntoihinsa kirjoitetun Jumalan lain ainoaksi ohjaajakseen,
jolloin joukkojen murha on yhtä suuri synti kun miestappokin, ja
jolloin henkinen murha on suurempi rikos kuin ruumiillinen. Silloin
tekevät ihmiset maailman rauhan sen periaatteen vuoksi, että murha
on raaka synti ja että ketään ei haluta murhata. Kukaan ei anasta
keltään mitään, ei oikeuden varjolla enempää kuin suoranaisella
vääryydelläkään. Silloin on valo valtias maan. Silloin hallitsevat
ne voimat, jotka nyt ovat lapsina, joiden kasvamista kaikin voimin
koetetaan ehkäistä, että pysyisivät pieninä, eivätkä koskaan kasvaisi
suuriksi. Mutta samaten kuin Galilein maapallo "pyörii kuitenkin",
samaten kasvavat nämät vesat, sillä niitä kasvattavat luonnonvoimat ja
luomisen lait, ja niiden käyttäjänä on Jumala.

Sen pituinen on ylistysvirsi teidän kunniaksenne te valon nykyiset
ja vastaiset vastustajat, joiden joukko on niin suuri ja valta niin
mahtava ja vastustamaton.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tienhaarassa : Kokoelma havaintoja ja kuvauksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.