Title: Hurmioituneet kasvot : Runoja
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hurmioituneet kasvot : Runoja" ***


HURMIOITUNEET KASVOT

Runoja


Kirj.

Elina Vaara
Katri Vala
Yrjö Jylhä
Olavi Lauri
Ilmari Pimiä
Lauri Viljanen



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

ELINA VAARA: PALMURANNAT

Netkron sadusta
Suleika I-V
Odaliski
Luutun helähdyksiä
Yö keitaalla

KATRI VALA: OLEANDERISATU

Hajuherneet
Oleanderisatu
Ihana päällikkö
Meren rannalla
Venhelaulu
Valkoiset pyhimykset
Ikävä
Syksyinen kuu

YRJÖ JYLHÄ: PAINAJAISUNTA

Tyrmästä tullut
Ad astra
Jäätynyt
Painajaisuni
Kotimatkalla
Sirkuksessa
Härkätaistelija I-II

OLAVI LAURI: RYPÄLETERTTU

Iltatähti
Aamutunnelma
Sydänpäivä
Kuuma yö
Kaukana merellä
Tummat illat
Outo serenaadi

ILMARI PIMIÄ: NÄKINKENKÄ

Akordi
Herännyt kevät
Puutarha-odotus
Kuu paistaa
Syksyinen lähtö
Pitkä ilta
Tää kukkanen
Laulu iltatähdille
Näkinkenkä

LAURI VILJANEN: TÄHTIKEINU

Ensi hyväily
Poppelit
Pilvi
Eron tuska
Laskeva aurinko
Syksyinen kukkatarha
Syksy ja kevät
Hiljaisessa metsässä
Tähtikeinu



ELINA VAARA: PALMURANNAT



NETKRON SADUSTA.



           Netkron laulu.

    Ma kylven aamun noustessa Niilin rannalla,
    kun taivas sinihehkuvana palaa.
    Soi pääni yllä palmujen raikas humina,
    ja vesiheinä polviani halaa.

    Mun ruumiini on nuori ja ruusuntuoksuva,
    sen syleilyynsä sulkee vilpas Niili.
    Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla,
    mut poskeni on polttavat kuin hiili.

    Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla,
    ja tyttö valkein kaupungissa lienen,
    mut poskeni on punaiset, ah, pelon hurmasta:
    on kotka vienyt sandaalini pienen!


           Pyhä lintu.

    Ja kedolla juur' oikeutta jakaa ruhtinas,
    kun huutoon puhkee tuhatpäinen kansa:
    sen yllä kaartaa korppikotka, ilman valtias,
    ja kohu kuuluu siiveniskuistansa!

    Kuin tervehtien pudottaa se pienen sandaalin
    nyt maahan mahtavimman jalkain juureen,
    ja taivaan sineen kohoo jälleen komein
                                  kaarroksin!
    Jää kansa kaikki ihmetykseen suureen.

    Mut papit viisaat selittää: »Oi poika Auringon,
    tää ennusmerkki onnea on tuova!
    Näin pyhä lintu valinnut lie sulle puolison.
    Oot hänen kanssaan kulta-ajan luova.»


           »Ape rek!»

    Tää mistä torven toitotus ja rumpuin pauhu tuo
    ja huudot, jotka valtatiellä kajaa?
    Käy Farao nyt viininmyöjän, muukalaisen luo.
    Hän majan eteen vaunuillansa ajaa.

    On kautta pyramiidein maan hän neittä etsinyt,
    ken sandaalin vois tuta omaksensa.
    Oi Netkro, synnyinhetkelläs on tähti hymyillyt:
    sun ruhtinas nyt nostaa rinnallensa!

    Oi Netkro, laske viiniruukku kädestäsi pois,
    mi liian kaunis halpaan ompi työhön.
    Hän vaunuissaan sua odottaa, ei viipyvän
                                  sun sois.
    Vain kiinnä kukka tummain hiustes yöhön!



SULEIKA.


              I.

    Minä talomme katolta kerran
    sun ohitse kulkevan näin,
    ja niinkuin erämaan palmupuu
    sa olit silmissäin.
    Tosin kertoivat köyhyydestä
    sun ryysyiset vaattehes,
    mut kuitenkin korkein haaveeni
    ois olla arvoises.

    Sillä mustien silmäisi liekki
    oli ylpeä, ylhäinen.
    Ah, tuhkaksi palaa tahtoisin
    ma tulessa liekin sen!
    En muuta autuutta tunne,
    kuin että sinut nään:
    jos ohi talon taas et käy,
    ma kuolen ikävään!


              II.

    Joka ilta sun askeleesi
    mun luokseni johtavat
    ja raoista ristikkoportin sataa
    kuumat suudelmat.
    Mikä onni: on kolkassa muurin
    tuo tuuhea öljypuu.
    Sen ryhmyiset oksat suojellen
    yli päittemme kaareutuu.

    Kas, tähtivalo kirkas
    läpi lehvien lankeaa!
    Sen taakse tummat kasvonsa
    yötaivas hunnuttaa.
    Sano, tyttöä lempiä voitko,
    jok' on huntunsa poistanut?
    Joka yö minä nyyhkytän vuoteellain,
    kun oot mua suudellut.


             III.

    Minä riemusta väristen varron
    sitä päivää, mi valjetessaan
    sinut vieraaksi isäni huoneeseen
    tuo tytärtä anelemaan!
    Sinä viet minut matalaan majaan.
    On puutarha ympäri sen.
    Minä puutarhurin vaimo
    olen nuori, onnellinen.

    Käyn aamuin kaivolla kantain
    saviruukkua päällä pään.
    Ma jauhan, leivon, askaroin
    ain' iltapimeään.
    Kukat, hedelmät, joilla ei vertaa,
    sinä vaalit ja korjailet.
    Yön tullen käymme nukkumaan
    kuin pesässä kyyhkyset.


              IV.

    Oi, miksi halvan neidon
    näin petit, mahtavin?
    Et köyhä armaani ollutkaan,
    josta lauloin, haaveksin!
    Oot rikas, kultaa sulla
    on täynnä kammiot
    ja kallein helmin kivetyt
    sun linnasi permannot.

    Tuhat vaimoa haaremissas
    on kaunista, kiemailevaa.
    Mua kaipaat hetken leluksi vain,
    millä ikävääs haihduttaa.
    Mut vaikka parvessa neitoin
    olen halvin, mitättömin,
    on puhdas lempeni liian kallis
    kaliifin linnaankin!


              V.

    Minä koraaninlausetta silkkiin
    nyt kirjailen viheriään.
    Voi häntä, ken enää armastaan
    ei kohtaa eläissään!
    Sen poskilta punaiset valmut
    pian haaltuu, varisee,
    pois hiusten kimmel katoaa,
    säde silmäin himmenee.

    Yks ajatus mieltäni vainoo,
    en rauhaa siltä saa:
    hänen omansa olla voisin nyt,
    hänen luonansa asustaa.
    Oi Allah, ankarasti
    et takana kuoleman
    mua tuominne, jos rintahain
    ma tikarin painallan!



ODALISKI.


    Hän lojuu pieluksilla divaanin,
    ja olkapäältä liukuu silkkihiha.
    On huulet punaiset kuin luumun liha,
    mut kasvot kuultaa lailla balsamin.

    Ja ikkunansa peittyin ruusuihin
    kuin hiillos hehkuu — silmissään on viha:
    ei riitä niille puisto, pylväspiha,
    ne köynnösverkoin kietoo seraljin.

    Niin tukehduttaa lemu myrhan, myskin,
    ja unhottunut ilmain heleyskin
    on tällä puolen tumman ristikon.

    Ah, siellä virta välkkyy auringossa,
    ja täysin purjein keinuu aallokossa
    nyt laiva lähtövalmis, levoton —!



LUUTUN HELÄHDYKSIÄ.


           Keltainen onni.

    Verhottuna sitruunanväriseen silkkiin
    on minun tumma lemmittyni
    kuin auringonkukka
    sulttaanin suurissa puutarhoissa!
    Istuen jalat ristissä
    kultaompelein kirjaillulla matolla
    punaa hän kynsiään,
    joista jokainen on siromuotoinen ja kiiltävä
    kuin ihmeen pieni, soikea kuvastin.

    Oletko ehtinyt laskea suudelmiani, armas?


           Punainen onni.

    Taivaalla paloi tulinen loimotus
    ja venheemme luutunsoittajineen keinui hiljaa virralla,
    jonka vesi oli kuin liekehtivää viiniä.
    Vedin pääsi puoleeni katoksen alla
    ja hämmästyin,
    sillä sinun suusi oli aivan veripunainen ja kuuma.
    Kysyin syytä levottomana ja nauraen vastasit:

    Olen syönyt sydämesi, rakas valtiaani!


           Valkea onni.

    Oletko lainkaan huomannut,
    että puutarhat lainehtivat tulvillaan jasmiinin valkeita kukkia?

    Älä vihastu, oi minun rakas valtiaani,
    ymmärtämättömään orjattareesi,
    jos sanon, että monina unettomina öinä
    olen itkenyt lempemme tummaa paloa!
    Emmekö nouse sen hiilloksesta, valtiaani,
    ennenkuin olemme tuhkaa?
    Oi lausu,
    emmekö nyt laskeudu marmoriportaita
    puutarhaan, poimimaan valkeita kukkia
    sitoaksemme niistä köynnöksiä
    pylvässaleihimme!



YÖ KEITAALLA.


    Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.
    Punaisin liekein leimuaa nuotion palo.
    Jalkaisi juuressa uskollisna ma valvon,
    telttas on minulle armahin asuintalo.
    Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.

    Muistatko kangastuksen kaupunkia?
    Kuin sen korkeat minareetit hohti,
    hartain kaipuin kohoten taivahalle,
    niin minun sieluni halaa sinua kohti.
    Muistatko kangastuksen kaupunkia?

    Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.
    Kylmä on yö, mutta poveni polttavan kuuma.
    Hengitä oliivintummilta kasvoiltani
    suloisimpain yrttien tuoksu ja huuma!
    Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.



KATRI VALA: OLEANDERISATU



HAJUHERNEET.


    Hajuherneet, kukkani,
    jotka ylenette kuumassa yössä
    viileinä ja täynnä kuultavaa tuoksuvaa,
    teille tahdon sanoa salaisuuden,
    jota ei päivällä ole,
    mutta joka öisin saa minut niin väriseväksi.

    Painan kasvoni poskianne vasten,
    te rakkaat, täynnä lempeätä hekumaa,
    sillä olen nyt kovin nuori
    ja tunnen punastuksen lyövän yli otsani:
    joku on suudellut olkapäitäni pitkään ja kiihkeästi.

    Hymyilettekö te kaikki
    hievahtamattomassa yössä?
    En näe silmiänne,
    mutta tunnen hymyilynne lehahtavan
                            kasvoilleni.

    Itkien ja nauraen
    sukellan tuoksuvaan syliinne,
    ja teidän pienet kukkassuudelmanne
    putoavat kuumeisen ruumiini yli
    kuin lempeät, hiljaiset pisarat.



OLEANDERISATU.


    Minä olen hyljätyn linnan
    pieni murheellinen neito;
    ja sinä olet suuri väkevä sankari
    kaukaa ihmeellisestä maailmasta.
    Ehkä olet jonkun kreikkalaisen jumalan poika.

    Olemme kulkeneet koko päivän
    loistavassa metsässä.
    Sinne on valunut sineä ja kultaa taivaalta
    ja putoilee yhä oleanderinkukkia.

    Sinä ihana hullu,
    luulisi taivaan olevan viiniä täynnä!
    »Olet liian säteilevä tänään», sanot.
    »Mieluummin katson suoraan aurinkoon.
    Ja niin pieni olet,
    sopisit oikeaan käteeni!»

    Ja silmäsi kääntyvät minuun
    täynnä jumaloivaa hellyyttä.
    ja minä katselen nauraen
    oikeaa kättäsi,
    väkevää ja kaunista
    ja minusta tuntuu,
    että ulottuisin suutelemaan sitä,
    jos nousisin varpailleni.



IHANA PÄÄLLIKKÖ.


    Mikä tuoksu palmujen alla!
    Ah!
    Ruusunpunaiset kakadut hämmästyen
    pudottavat puoleksisyödyt hedelmät maahan.
    Ooo — nuori päällikkö kulkee kosioteillä!

    Hän valmisti suloisen voiteen
    kokosmaidosta ja lemuavista yrteistä,
    ja hänen ruumiinsa tuoksuu kuin laiva
    täynnä hedelmiä ja kukkia ja kanelia.

    Mikä jumalallinen päällikkö!
    Hänen molempiin poskiinsa ja rintoihinsa
    on tatuoitu valkoinen aurinko,
    ja seppele hehkuvia kukkia
    kiertyy hänen lanteillensa.

    Ja tytöt kirkuvat
    niin rakastuneesti:
    »Ooo, ihana päällikkö!»
    ja seisovat somina kuin ruukkunsa,
    kun hän astuu keikaroiden kaivolle
    palmujen alta.



MEREN RANNALLA.


    Meri aukaisi huikaistuneet silmänsä.
    Aurinko oli noussut
    riemastuneena kuin nuori kuninkaanpoika.
    Oi Rarahu, miksi ovat silmäsi kaihomieliset?

    Punainen koralli nauroi:
    meri on kantanut rannalle
    nukkuvan nuorukaisen.
    Hänen jäsenensä rusentavat
    kaikki sinun kukkasi.

    Kuin kaksi kiihkeätä perhosta
    riensivät Rarahun silmät
    nuorukaisen kasvoja kohden.
    Aurinko, sinä et ole niin ihana!

    Nuorukainen nousi ja hämmentyi.
    Rarahu, olet kauniimpi kuin iltapilvi.
    Hänen sydämensä rakasti.

    Kuin välähtelevät linnut
    he kylpivät meressä,
    ja taivas oli sinisiä kukkia täynnä.

    Rarahu, Rarahu,
    sinä loistat kuin kultainen rengas!



VENHELAULU.


    Venheemme yllä on suuri valkea kuu.
    Lootukset kuihtuvat hiuksillani,
    ja sydämeni tahtoo huutaa.

    Rannalta tulevat läikkyen hullut tuoksut,
    puhkeavan bakulan ja mangopuun.
    Oi kukat, olen humaltunut huumeestanne!

    Soutakaamme kauemmaksi, armas,
    missä tähdet loistavat yllä ja alla!
    Kaukainen huilu soi rakkautta, kuolemaa.



VALKOISET PYHIMYKSET.


    Hän ei voinut mitään tehdä,
    sytytti vain punaisen lyhdyn
    ja suitsutuksen pienen epäjumalan eteen.
    Hän katseli nöyrästi joutilaita käsiä helmassaan.
    »Ystäväni on niitä suudellut,
    ne ovat pyhät.»

    Hän olisi tahtonut panna ne kapealle alttarille
    pitkien kynttiläin keskelle,
    ettei noiden suudelmain jälki
    olisi kulunut pois.
    Hän olisi tahtonut palvella niitä
    kuin kahta valkoista pyhimystä.



IKÄVÄ.


    Yötaivas, ystäväni, kaartuu ylitsemme
    kuin kukka sinimusta, valtainen,
    ja ovat tähdet niinkuin kultakuoriaiset
    ja käyvät hunajata etsien.

    Niin nuorina, niin täynnä ikäväämme
    yön terälehtein alla kumpikin
    me valvomme ja lyövät sydämemme
    kuin häkkilinnut taivaan laitoihin.

    On monta päivää taivaanrannan taakse
    jo käynyt, monta kiitänyt
    yön kultakuoriaista kauas välkkysiivin,

    kun syliis kuumaan huikaistuen hiivin.
    Se kaikki kauas liitänyt
    on päiväin lailla taivaanrannan taakse.



SYKSYINEN KUU.


    Seison värisevänä
    mustien varjojen keskellä.
    Ilma on kuin himmeää, sinistä lasia.
    ja autiolla taivaalla kulkee kuu
    niin tuskallisen vaikenevana.

    Sen säteet pistävät läpi sydämeni
    kuin ohuet kylmät miekat.
    Kaikki ilo on sammunut minusta

    Ja äkkiä näen säikähtäen,
    että käteni riippuvat ruumiistani
    niin kylminä, kylminä
    ja täynnä kuolleita lehtiä.



YRJÖ JYLHÄ: PAINAJAISUNTA



TYRMÄSTÄ TULLUT.


    Ne löivät mun kahlerautoihin
    kuin murhaajan vaarallisimman,
    ja kytkivät lyijyliiveihin
    hävittääksensä vastustusvimman.

    Yöt päivät käsiä vääntelin,
    purin hampaani hajalle rautaan.
    Pian kauhusta suunnilta huomasin:
    elävält' olin heitetty hautaan.

    En huudoksi tuskaa pusertanut,
    en, vaikka se aivoja särki.
    Oli kielikin kitaan kuivanut,
    ja päässä jo sumeni järki.

    Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,
    kun olin vain nahkaa ja luuta,
    ja tunkion pieleen potkivat
    kuin raadon mun ilman muuta.

    Eräs lumppuri luita kootessaan
    se minutkin kelkkaansa heitti,
    vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,
    teki kääreet ja lääkkeet keitti.

    Tulin terveeksi, taas olen voimakas
    ja ilosta hulluna aivan,
    taas sappea täynnä ja raivokas,
    oi kiitos vankilan: vaivan!



AD ASTRA.


    Jo juoksee liekki sihisten
    kyyn kiemuroivan lailla;
    pian dynamiittipitkäinen
    lyö tulta taivaanmailla.

    Miesjoukko kaukaa tähystää
    sen sytyttäjän työtä.
    He näkevät: hän sinne jää
    kuin aikois mennä myötä.

    Niin, ilmaan nousta aikookin
    hän kerran näinkin tavoin!
    Ei päästä muuten pilvihin,
    tää ainut tie on avoin.

    Hän monta kertaa noussut on,
    mut aina maahan lyöty;
    ei sentään vielä toivoton,
    ei viime keino myöty —

    Ja vuoren kylki halkeaa,
    kun panos syttyy, laukee.
    Kivisuihku pilviin singahtaa
    — ja kallioille raukee.



JÄÄTYNYT.


    Jäin pinnalle yksinäni uimaan;
    jäävuori laivan upotti.
    Käy navalta talvenhenki tuimaan.
    Vain tuhtopuu on turvani.

    On tyyni ja kylmä meri alla.
    Yön haamut esiin liukuvat.
    Ne kasvoni veteen painamalla
    mun kohta tukehduttavat.

    Jääseittejä syntyy ympärille.
    Ne aamutuuleen särkyvät.
    Ja pohjasta nousten näkyville
    veen hirmut hiljaa väijyvät.

    On tukkani kalisevaa jäätä.
    On puku puuhun jäätynyt.
    En omaksi tunne jalkopäätä,
    ja käsi pois on kierinyt.

    Jo silmiä kova huurre painaa;
    en enää niitä auki saa.
    Olen laudalle pelastunut vainaa.
    Vain sydäntäni paleltaa.



PAINAJAISUNI.


    Painajaisunta ma yöllä näin:
    pölkyssä mestauskirveen,
    vieressä ruumiini päättä näin
    uhrina tuomion hirveen.

    Pää oli nostettu seipääseen
    ihmisten pilkattavaksi.
    Huomasin kuoleman muuttaneen
    ilmeeni inhoittavaksi.

    Sukuni myöskin ja ystävät
    joukosta löysin ne sieltä.
    Muutamat silmänsä ristivät —
    näky lie vaivannut mieltä.

    Kukaan ei nimeltä maininnut,
    surren ei muistellut kukaan:
    jokainen oli mun tuntenut
    elämän naamion mukaan.



KOTIMATKALLA.


    Pisarat pyörteenä ryöpyten
    saartavat majaan miehen,
    joka vain matkalle himoiten
    tuijottaa ulos tiehen.

    Erämaan taivalta kulkenut
    aamusta iltaan asti,
    myrskyä pakoon on poikennut
    leväten raukeasti.

    Silloin taas hänet yllättää
    entinen kaipaus salaa,
    hereille nukkuja hätkähtää,
    virraten voimansa palaa.

    Koholle rintansa riehahtaa;
    valveilla untaan hän jatkaa.
    — Ovessa pitkään narahtaa:
    myrskyssä kulkija matkaa.



SIRKUKSESSA.


    Sirkuskupoolin alla
    näin minä ihmettä monta,
    huimaa ja uskomatonta;
    suosionmyrskyllä kuumimmalla
    trapetsityttönen palkittiin,
    mutta narrin itkulle naurettiin.

    Yhtä en näkyä milloinkaan
    mielestä saa minä erkanemaan:
    seinälle notkea nuorukainen
    hypähti kätensä ojentaen,
    vastassa kaunis ja ylpeä nainen
    seisoi veitsiä lennättäen.

    Kylmän uhrinsa ympärille
    terästä sateli sukkelaan,
    nousten nilkoista ryntähille,
    kättä, kaulaa jo kaartamaan;
    ihoa nuollen ne sulkivat
    piiriinsä kasvotkin kalpeat.

    Jäsenin pelosta jähmettyvin
    aseista jonkun ma vartosin
    syöksyvän suuhun tai silmihin...
    — Havahdin vihdoin ja vaaratta,
                              hyvin
    tajusin leikin sen päättyneen,
    katsomon riemuhun puhjenneen.



HÄRKÄTAISTELIJA.


              I

    Vain muodottoman, villin pään
    ja huohottavat silmät nään.
    Sain kuulla juuri: pettänyt
    mun nainen on — ja siksi nyt
    taas tyyntä kättä tarvitaan.
    Se meistä, ken on maltiton,
    se saaden lopun autuaan
    jää saalihiksi hietikon.

    Tein työni lailla mestarin,
    ja kautta Santta Pietarin
    nyt vannon valan hurjimman:
    se tyttö, jota rakastan,
    ei huomispäivää nähdä saa!
    Ja mieheen, jota halveksin,
    saa kautta Santta Pietarin!
    myös säiläni mun sukeltaa.


              II

    Vyö silkkinen ympäri vain,
    ja hän käymähän valmis on
    läpi suosionhuutojen raivoavain,
    yli hehkuvan hietikon.

    Veri syyttäen miekasta huus:
    Olet armaasi murhannut!
    Jätä mielestä maine ja kunniakkuus,
    olet kuoleman ansainnut.

    Kuin mieletön taisteli hän
    tulenleimuvin viittoineen.
    Härän nähtiin villisti syöksähtävän,
    hänet heittävän ylitseen...



OLAVI LAURI: RYPÄLETERTTU



ILTATÄHTI.


    Tunnetko suontesi kohisevan
    tullessasi vastaani huhtikuun öinä
    taivaan sinisten holvien alla
    vihreitten tähtien vihma hiuksilla?

    Kaikki hanget ovat mustia haavoja täynnä,
    maan sulava veri virtaa solisten yössä;
    sen maku tuntuu kuumana huulillamme —
    pelkäätkö minua? Vapiset!

    Oletko unohtanut talven pitkinä iltoina,
    minkä nyt tunnet humisevassa yössä:
    olet vaatteiden tummien verhojen alla
    aivan alaston — — —

    Kuin nuoret eläimet seisomme huohottaen.
    Ja iltatähti värisee suuren kyynelen lailla;
    se kohta putoaa sinisen ilman halki
    ja särkyy riemusta helisten
    otsaimme yllä — — —!



AAMUTUNNELMA.


    Aikainen aamu.
    Nymfit kylpevät pyöreässä metsäjärvessä
    keltaisessa ja sinipunaisessa vedessä.

    Haihtuvien pilvien varjo
    kuvastuu lepänlehtien kasteessa.
    Paljaisiin jalkoihini tarttuu kosteita
                                 heinänkorsia.

    Katselen oksien lomitse:
    nymfit kylpevät metsäjärvessä.
    Hyvin aikainen aamu,
    onnellinen,
    keltainen ja sinipunertava.



SYDÄNPÄIVÄ.


    Kaikki auringonruusut ovat kääntyneet
                               etelään päin
    kuin pitkät, liikkumattomat rukoilijat.
    Lyhyet varjot
    pakenevat suurten puitten alle,
    ja keltainen kuumuus
    sakenee raukeitten kukkien lemusta.
    Suljetuin silmin kuulen sen suhisten
                           kohoovan ilmaan.

    Hiljaisuudessa
    kuuluvat ainoat äänet talosta,
    krassojen riutuvien liekkien nuoleksimasta:
    avoimista ikkunoista virtaa hämärä viileys
    ja kuuluu hiljaista helinää
    kuin olisi se vanha, kulunut soittorasia,
    hymyilyttävä ja laiska:
    eksyneen kimalaisen surina,
    kärpästen uninen riita — —

    Puun alla,
    violettien varjojen verkossa
    lepään alastomana ja huohottaen
    kuin maalle vedetty kala.
    Ja oman ruumiini tuoksu
    uuvuttaa minua.



KUUMA YÖ.


    Yö vaipuu puutarhaan
    kuin lämmin, uninen lintu
    pehmeään, harmaaseen pesäänsä.
    Kuin hapan viini tuoksuvat kaikki ruusut,
    ja kiihkeän levottomana värähtelee rusko
    varisevien sireenien yllä —— — —

    Mikä liikkumaton huume!
    Kaikki kukat puristuvat toisiinsa
    kasteisina ja auenneina,
    ja pakahduttava autuus
    pusertaa kyyneleen himmeistä kuvuista.
    Ja suristen lentää ilmassa hämärä nuoli,
    ponnahtaa otsaani
    pudoten kädelleni:
    taintunut, värähtelevä kiitäjä,
    vielä tuoksuva, kostea
    sinisten terttujen medestä — — —

    Oi puutarhani
    — jähmettynyt ääni, hievahtamaton hekkuma —
    minä pakahdun kanssasi liikkumattomassa riemussasi,
    ja kaikki tuoksusi painavat raskaana harsona kasvojani — —
    Ah, nouse, ponnahda, elä,
    alastomana, kasteesta vihteänä,
    mielettömän juhlan kohinana,
    jokainen tuoksu pitkänä huutona! —
    minä johdan kaikki kukkasi
    yli aitasi ahtaan rajan
    ulos suurille niityille karkeloon
    cancanin villissä vauhdissa
    keltaisen taivaan alla —
    minä siunaan sinut valkeilla käsilläni
    ja murskaan liikkumattomuutesi tappavan loihdun!
    — — — — — — —



KAUKANA MERELLÄ.


    Minä olen niin tumma ja kaunis,
    ja ihmeelliset aarteet uinuvat aaltojeni alla,
   olen öisin kaikkien tähtien hiljainen vuode
   ja auringon kullan ja helmien äänetön vahti.
   Mutta minä olen niin yksin,
   rikkauteni on minulle kärsimys
   ja kauneuteni tekee murheelliseksi.
    Miten ikävöinkään rakkautta ja punaista verta!

    Ah — te itkette, ihmisten tyttäret,
    valkeita ja väkeviä sulhojanne,
    jotka kerran luotanne lähtivät
    eivätkä palanneet koskaan:
    suurempi ja mahtavampi olin minä teitä,
    ja joka ei rakastanut minua,
    sen minä  väkevämpänä otin!

    — Mutta kaikki ovat he niin hiljaisia ja kylmiä
    nukkuessaan linnani salissa;
    olen sulkenut heidät näkinkenkiini
    ja ympärilleen kasvavat hohtavat helmet.
    Luulen, että he ovat onnellisia —
    mutta miksi eivät he vastaa minulle
    kun myrskyisinä öinä huudan tuskaani simpukkatorviin
    tai intohimoni huokaus saa iltaisin mainingit levottomiksi?
    Ah, tahtoisin näyttää teille kauneimman heistä:
    hän oli niin nuori ja lämmin kun kiihkoisna tempasin hänet
    kohisevassa pimeydessä!
    Miten väkevänä tunsinkaan voimansa syleilyssäni silloin!

    — nyt lepää hän jäykkänä halliten muita nukkujia suuressa salissa,
    lyhtykalojen himmeässä valossa aaltoilevat hiuksensa hiljaa.
    Joka yö suutelen häntä
    kun ylhäältä kuuluu ihmisten puhe ja nauru
    ja hiljainen musiikki liukuvista venheistä — — —
    Itken mustia helmiä hänen rinnalleen.



TUMMAT ILLAT.


    Iltojen tummuessa ovat
    kaikki tähdet välähtäneet näkyviin:
    kylmät naulat
    kuolleen kesän mustalla arkulla.

    Mutta pimeän maan kamaralla tuoksuvat
    ympärilläni kaikki kukkaset
    ja puutarhat ovat
    kuin ruumiskappelit
   täynnä suitsutusta ja mykkien
    rukousten tuskallista kiihkoa.

    Ja minun vihani nousee vastaanne,
    te kylmät ja rauhalliset siellä korkealla,
    kuin välähtelevä, pitkä veitsi
    kaikkien kuolevien verestä huuruavana!
    Ja teidän jumalallista ikuisuuttanne vastaan asetan
    katoovaisuuden ihanan hurmion
    ja suuren kärsimyksen!
    Sillä ihanassa kristallivaa'assa
    Jumalan kasvojen edessä
    on ikuinen, valtava tähti
    painava vähemmän kuin auringon oikusta elämään tullut,
   yhdessä yössä kuoleva
    pieni kukka.



OUTO SERENADI.


    Minä laulan sinulle hiljaa,
    mustiinverhottu Kuolema,
    kun sinä vihdoin saavut
    astuen syyskuun tähtien alla:

    Niin ihanaa ompi sulkea lepohon silmät,
    jotka väsyneet ovat elämän kauneudesta,
    niin ihanaa ompi tuntea raukeiksi huulet,
    jotka huutaneet ovat rajuutta tuskan ja riemun.

    Olet murheellinen, Kuolema, hyvä ja kaunis,
    olet lempeä ystävä, jolle voi uskoa kaiken,
    ja uupuneet unelmat
    viet sinä himmeään lepoon —
    siksi laulan sinulle hiljaa
    niinkuin yksin laulaa voi vain sille,
    joka on saanut ja ottanut kaiken —
    kun sinä kuolleitten kukkien seppele päässä
    kuljet ohitse syyskuun tähtien alla.



ILMARI PIMIÄ: NÄKINKENKÄ



AKORDI.


    Kuin unelma kaunis luoksi
    tuli kukkiva kevätkuu.
    Sen syttämän riemun vuoksi
    vois' sammua kaikki muu.

    Maat vihreät, tummat vuoret,
    haan lehdikot varjokkaat
    saa kätkeä tunteet nuoret,
    salat sadat ja voimakkaat.

    Ylin onni ja autuus suuri —
    kevätmuistelo elää voi,
    vaikk' kulkevi talvi juuri
    ja kylmät vihurit soi! —



HERÄNNYT KEVÄT.


      Mikä siipien suhina ja sävelten helinä? —
    Pääskyset! Ovatko ne jo tulleet?
      Nyt on siis kevät — omiin vaaleanpunaisiin
    ajatuksiini painuen en sitä huomannutkaan.
      Puhkeavain omenapuiden alla olen istunut
    käsi armahan kädessä, enkä ole tuntenut
    tuoksujen huumaa:
      hänen pyytävät silmänsä vain olen nähnyt ja
    janoisesti väriseväin huulteni tuntenut olevan
    hänen huulillaan —
      muu kaikki on saanut huojuen kulkea ohitse
    tajuntani.

      Minä olen kuin uudesti syntynyt — uusi
    elämä on vaikuttanut voimakkaasti,
      elämä on minun, ei mikään maallinen mahti
    saattaisi sammumaan saada sen syttämää tulta,
      minä olen jo liiaksi ehtinyt imeä itseeni sen
    kasvavaa suuruutta hänen kauttaan, joka on
    minun onneni.
      — Tunkekaa, tunkekaa sieluuni saakka, te
    silmien säteet, jotka pitkien ripsien raosta
    paistatte kuin kalvas kulta,
      teidän ihmeellinen lämpönne on kuumempi
    itse aurinkoa!

      Miten kaikki lie tapahtunut, en ymmärrä.
    Hän on äkkiä voittanut sydämeni —
      se on asia, jonka salaperäisesti roihuva
    rakkaus yksin kykenee selville tuomaan.
      — Kevät, kevät! — Sinä vaarallinen kevät,
    katso, sinä olet lumonnut minut niin, ettei
    minulla ole tahdonvoimaa:
      tiedotonna kuin humalainen painun onnesta
    vavisten armaan aukaistuun syliin uupuen
    suudelmainsa unijuomaan...
      Suloinen on elämä! — Omenapuun kukat,
    haudatkaa meidät tuoksuihinne!



PUUTARHA-ODOTUS.


      Koko päivän minä olen kulkenut puutarhassa
    poimien punaisia ruusuja.
      Aurinko on vuodattanut valtaisen runsauden
    säteittensä hohdetta ylitse pääni.

      Tuon tuostakin olen nojannut säleaitaan ja
    katsonut tomuiselle tielle:
      se näyttää kovin hyljätyltä, mutta eiköhän
    sieltä pian alkane kuulua askelten ääni,
      kevyt ja hiljainen askelten ääni.

      Minun armaani on mennyt, mutta hänen
    pitäisi vielä tänään palata luokseni,
      niin lupasi hän. — Ah, tiedän, että hän
    rakastaa minua — sen olen monesti lukenut
                                kasvoiltansa.

      Siksi palvelen häntä ja vien hänelle kimpun
    poimimiani kukkia,
      hän hymyilee niille, ne saavat painua poskeensa
    ja juoda janoiset suudelmat hänen huuliltansa,
      hänen pieniltä, kauniilta huuliltansa.
      Sydämessäni on alkanut soida aavistelevana
    värinänä heränneen lemmen sävel
      ja se on saattanut uneksuvan sieluni vavahtamaan
    salaperäisestä odotuksesta.

      Sormiini on tullut haavoja, paljon punaista
    verta tihkuvia haavoja,
      mutta minä en huomaa mitään, olen kuin
    päihtynyt pyörryttävän pyhästä onnesta,
      nopeasti lähestyvästä onnesta.

      Vihreä muratti, kohoa korkeammalle ja,
    kukkaset, nostakaa päänne ylös —
      te ette saa uupua päivän helteestä, pian
    ympärillänne humisee kastehelminen puisto!

      Oi puutarhani, miten suuresti sinua rakastan
    hänen, minun armaani, tähden —
      jokaisessa sopessasi väikkyy hohtavana
    kuningaskukkana vierellään vietettyjen hetkien muisto,
      unohtumattomien hetkien ihana muisto.



KUU PAISTAA...


    Kuu paistaa kukkulan takaa,
    puut tummat varjoja luo,
    tien yli ne pitkinä makaa —
    ei peljätä tummuus tuo.

    Me kahden kuljemme lehtoon,
    kylä jäänyt jo kauas on.
    Ah, aina me tullessa ehtoon
    näin painumme varjohon.

    Ei ääntämme kenkään kuulle,
    yö mykkä se suojaa näin.
    Kuu kulkevi puulta puulle
    yli latvain väriseväin...



SYKSYINEN LÄHTÖ.


      Miten tuntuneekin ihmisen elämä joskus
    niin oudon autiolta ja tyhjältä,
      on kuin unelmain kukat veisi halla ja sydän
    turhaan itkisi mennyttä kesäänsä.
      Kaikki on yhdentekevää, millään ei ole mitään
    merkitystä, mikään ei ole pysyväistä —
      näin ajatellen heitän jäähyväiset ystävälleni
    ja jään tuijottamaan hänen jälkeensä.
      Hänen täytyy lähteä ja minä en voi sille
    mitään.

      Syksyinen tuuli soi humisten ja laskeva
    aurinko näyttää purppuranpunaiselta,
      juoksevan veren lailla se värjää riippuvat
    pilvet ja valuu alas tunturin pieltä.
      Pian tulee hirveä sade itkien pitkään ja
    äänekkäästi kuin syvästi loukattu lapsi.

      Itseni hyljätyksi tuntien käännyn kotiin ja
    koetan viihdyttää haavoittunutta mieltä.
      Särkyneet unelmat eivät milloinkaan anna
    lepoa!
      Ruskeat lehdet lentävät ja kylmät aallot
    kolkuttavat rantaa — niilläkin on suru.
      Mikä voisikaan tänä vaikeana hetkenä nostattaa
    raskaasti maahan painuvaa jalkaa!
      Puutarha ympärilläni on paljastuttuansa
    tullut kaamoittavan suureksi ja tyhjäksi.
      — Oi ystäväni, tiesinhän, tiesinhän minä
    että lähdettyäsi kärsimykseni alkaa!
      Minun mieltäni ei saata enää ilahduttaa
    mikään...



PITKÄ ILTA.


    Istun, viettäen iltaa,
    vierellä majan.
    Vaappuu kun vanhaa siltaa
    vankkuri ajan.

    Painuu peittohon puiden
    aurinko vapaa.
    Ääntä ei yhtään muiden
    korvani tapaa.

    Autius sieluun saartuu,
    suuri ja syvä.
    Kaste-kosteena kaartuu
    yö lähestyvä.

    Taisi jo linnut armaat
    laulusta laata.
    Hämärän hartiat harmaat
    hipovat maata.
    — — —
    Lien ma valkea vainaa
    lepoa vailla:
    murheiset muistot painaa
    turpehen lailla.



TÄÄ KUKKANEN...


    Yö hiljainen,
    ei lehden havinaa —
    ajatus arka säikkyy sydämessä:
    tää kukkanen,
    mi janoo suudelmaa,
    oi oisko onnen alku keväimessä?

    Yö huumeinen —
    ja kaksi vavahtaa...
    käy joku äänetönnä ovessani.
    Tää kukkanen
    ja sata suudelmaa
    jää polttamaan kuin tuli povessani.

    Yö kaukainen
    pois vierryt vuotten taa,
    ja armas entinen jo sydän jäässä!
    Tää kukkanen,
    mi salaa suudelmaa:
    suruinen merkki tarinamme päässä.



LAULU ILTATÄHDILLE.


      Ilta oli tullut suurena ja kauniina —
    kauniimpana kuin koskaan ennen.
      Kaukaa kuului etäisten korpien poveen
    katoavan virran kohiseva juoksu.
      Me olimme kulkeneet paljon ja istuutuneet
    väsyneinä hämärtyvän lehdon viileään syliin
      ja ympärillämme oli puhjenneiden kukkien
    voimakas tuoksu.
      Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!

      Minä katselin, kallis, sinua: korkea otsasi
    näytti kalpealta.
      Liekö sen aiheuttanut ylhäällä väriseväin
    tähtien valkea valo.
      Äkkiä vapisutti, sillä tunsin, että raukea
    ruumiisi oli oudon lähellä minua,
      niin että sydäntäni lämmitti sun sydämesi
    hehkuva palo.
      Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!

      Sinä kuiskasit: »oi armaani», ja kiersit
    käsivartesi ympärilleni,
      ja sun rakkautesi oli janoinen kuin yrtti
    suolaisessa erämaassa.
      Koko yön vallan suutelin sinua, sillä tahdoin
    juopua lumoavien huultesi hurmasta
      ja vuodattaa sinuun olemukseni riemun unessa
    autuaassa.
      Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
     — — —

      Sydämen liekki sammuu aikanaan ja punaisten
    huulten hurma katoaa pois —
      se on vain elämää: vihreän kesän jälkeen
    tulee aina alaston syksyn kuu.
      — Nyt olet sinä mennyt! Lehdossa on
    tallattuja kukkia ja maahan kääntynyt ruoho
    kuivettuu.
      Lämpöä vailla pudottaa lehtensä sinun
    lempesi loihtima puu...
      Tähdet, ah tähdet — ette leimua enää! —



NÄKINKENKÄ.


    Jo kesän kutsui
    kuolema,
    jo tiirat lensi pois.
    Kuin ruumislaulu
    kalsea
    yön lakkapäissä sois.

    On syksyn sade
    vihmonut
    nyt kylkeen kallion,
    sen louhisyliin
    paennut
    pien' näkinkenkä on.

    Oi silmä, turhaan
    syttynyt
    sa ettet koskaan ois!
    Öin, päivin niin on
    kylmä nyt,
    siis sammu, sammu pois!

    On pilven reunat
    pimeät,
    ei kultakuuta näy.
    Veet viluhiset,
    vihreät
    jääriittehesen käy...

    Jo kesän kutsui
    kuolema,
    myös, näkinkenkä, mun.
    Oi helmisydän
    hohtava,
    tää murhe vie nyt sun!



LAURI VILJANEN: TÄHTIKEINU



ENSI HYVÄILY.


    Viel' unihisko, armas, palaa
    se onnen hetki autuas,
    kun ensi kerran, hiljaa, salaa
    sain hyväellä hiuksias?
    Mua painoi tuska niinkuin vuori
    ja levotonna rinta löi.
    En tiennyt, hellyyteni nuori
    se mitä janos, ikävöi.

    Sa tulit. Haavaani se valoi
    kuin uuden kivun polttehen.
    Ja suruaan sun silmäs paloi,
    kuin iltataivas, tummuen.
    Sa pääsi painoit. Käsilläni
    ma tunsin kuumat kyyneles,
    sun ihos lämmön lähelläni
    ja oudon tuoksun hiuksies.

    Ja liekki hellyyden kuin tuli
    loi valoon koko maailman,
    ja kultahehkuun tuska suli
    yön pimeän ja katkeran.
    Ah, ylivoimaisesti nousi
    yks ainut tunne rintahain,
    mun sieluni luo sielus sousi
    yl' aaltoin ruusunpunervain!

    Niin uusi, outo olit mulle
    ja sentään tuttu, läheinen.
    Sen sanoa ma tahdoin sulle,
    mut kasvojasi nähnyt en.
    Ma käsilleni vaipunehen
    näin pääsi tumman, rakkahan,
    ja niskaan hienoon, lämpöisehen
    ma painoin ensi suudelman.



POPPELIT.


    Sataa, sataa, ilta saa ja suruharsoon hienoon
    verhoo ilman tummuvan ja hämärtyvän tienoon.

    Puistikossa poppelit on tummat, korkeat.
    Korkeammat vuoret vielä, metsät tummemmat

    silmänkantamattomina aukee välillämme,
    ja pilvistäkin yli maan soi itku ikävämme!

    Avaan hämyyn ikkunan, ja sisään tulvahtaa
    poppelien lemua niin unenhuumaavaa.

    Olentooni lämpö virtaa läsnäolos armaan,
    niinkuin halki sumusään ja sateen vihman harmaan

    korvani mun valtimojes sykkeen kuulla vois,
    ja syömet yli yön ja eron samaan rytmiin sois!



PILVI.


    Ah ystäväni, tumma on
    ja vihmanraskas yö,
    ja sateen itku voimaton
    vain ikkunahan lyö!

    Mun mieleni on väsynyt
    kuin pelto yöllinen,
    jot' aura syvä kyntänyt
    on päivän umpehen.

    Ah ystäväni, minuhun
    jo ootko väsynyt
    kuin sade, joka runnellun
    maan yli valuu nyt?

    Sun aatoksesko ylitsein
    kuin pilvi kumartuu,
    jok' käsivarsin uupunein
    nyt yöhön kurkoittuu?

    Se itään, länteen leviää,
    se päivää rukoilee,
    miss' ilmain hurmaa heräävää
    maa, taivas värisee!

    Sa ilo, onni, autuus mun,
    sa rakas ennen, nyt,
    ah sano, onko minuhun
    jo lempes väsynyt?



ERON TUSKA.


    Joka aamu ilmahan värisevään
    kesän tuoksuvan viiniä valuu,
    ja valtimot paisuu, kuin viestiä tois
    meren ääriltä aaltojen paluu.
    Mut kun en kuule kaikua äänesi armaan,
    veren läike laulutta haihtuu,
    kuin kalliohon aallon vihreän harmaan
    vesi särkyy, vaahdoksi vaihtuu.

    Joka ilta merehen himmenevään
    kesän kultainen malja vaipuu —
    ma pimeään hiljaisuuteen jään,
    mua repii hillitön kaipuu,
    kuin salaa kaikki valtimot katkeis
    ja en haavaa kääriä voisi,
    kuin hirveä, tuhkanharmaa tyhjyys
    mun vereni kuiviin joisi.



LASKEVA AURINKO.


    Keltainen kehrä pakenee,
    ulapan tummuus tihenee.
    Takana pitkät varjot on,
    edessä hehku rannaton!

    Kuljinko kauan, muista en.
    Ruususatehen keltaisen
    vuodatit purteen, ihanin,
    vuodatit käsin runsahin!

    Oranssinpunervat ulapat
    kaukana kehrääs kantavat.
    Taaksesi pimeys lankeaa,
    edelläs purppura kimaltaa.

    Oi sinä sydän punainen,
    jumala kuumain tähtien!
    Viel' ei käteni uupuneet,
    sätehes silmää ei sokaisseet.

    Pimeys ylläni tihenee,
    sylistä ruusut varisee.
    Iloinen hurmas mulle suo,
    vereeni tulinen lämpös luo!

    Varjot painavat purjeeseen,
    lasketan liekkis sydämeen!
    Päästä en, jumala, sinua,
    ennenkuin siunaat minua!



SYKSYINEN KUKKATARHA.


    Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo
    ja tarhastani verkkaan se kaiken veren juo.

    Kas, aamun sarastaissa ma vielä nähdä voin:
    kuin liekit sammuvaiset on terät unikkoin.

    Mut keltatäplät säihkyy jo orvokkien vyön
    kuin syvät tähdet syksyn, sen sinimustan yön.

    Ah sinä, joll' orvokin tuoksu kasvoillas
    ja unikoiden liekkejä keväthameessas!

    En löydä enää laulun ma villihunajaa
    niin kultaista ja tummaa ja onnenhuumaavaa.

    Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo
    ja tarhastani kohta, ah, kaiken veren juo.



SYKSY JA KEVÄT.


    Kuinka lähellä syksy on kevättä!
    Ellen näkisi ikkunastani
    keltaisten lehtien verkkaan leijailevan
    väsyneistä puista,
    luulisin, että on maaliskuu
    tänä keveänä, onnellisena aamuna,
    jolloin kaikki katot hehkuvat kultaisessa valossa,
    ja auringon utuisessa vihmassa
    putoilee räystäiltä silloin tällöin suuria pisaroita
    ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä...

    Kuinka lähellä murheeni on onnea!
    Ellen näkisi ympärilläni
    aution ja yksinäisen majani ilottomia seiniä,
    jotka muistuttavat minulle, kuinka kaukana
    olen sinusta,
    luulisi onnellinen sydämeni,
    joka on täynnä läsnäolosi pakahduttavaa riemua,
    sinun astuvan sisään seuraavalla hetkellä
    silmäteriesi säteillessä
    kyynelhimmeän helmiäisen keskeltä
    kultaisia läikkiä
    ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä...



HILJAISESSA METSÄSSÄ.


    Tääll' liukuu suksi ääneti, kuin all' ei lunta ois,
    vain syvä hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa!
    Mut kuinka loitos humiseviin metsiin painun pois,
    yön yhden laulua mun korvani ei kohtaa.

    Sua metsätiellä katsomahan, armas, unohduin.
    Pääs painoit hymyillen sa eessä silmieni.
    Ma punehtuvan salaisuuden kasvoiltasi luin.
    Sun kuuman hellästi ne sanoi omakseni.

    Sua kietoi hurma nuoruuden kuin pilvi, hohtaneet
    ei havut vihreät niin villin raikkahalta,
    niin pehmeästi hämyssä ei lumet säteilleet
    kuin poskes turkisten ja tumman hatun alta.

    Mua poltti onni yöllinen kuin kuuma väristys.
    Pois luota ihmisten, sa yksin kerallani!
    Ja tähdet paloi, kohisten soi metsän pimeys
    kuin tuska, autuus tulevainen rinnassani.

    Niin liukuu sukset ääneti, kuin all' ei lunta ois,
    vaan itse hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa!
    Ah armas, hurman yöstä yhä kauemmaksi pois,
    kuin aallot hiljaiset, mua eron vuodet johtaa.



TÄHTIKEINU.


    Keinu heilahda kultainen
    pitkin yöllistä Linnunrataa!
    Usmat tähtien ylhäisten
    unhon valkeaa vihmaa sataa...

    Näin en silmäisi loistavan
    koskaan nähnyt, mun armahani:
    heräät paareilta kuoleman
    tähtikeinuhun rinnallani.

    Katso, armahin, kimmeltää
    tuolla sininen aamutähti!
    Vuos jo miljoonas vierähtää,
    illan tähdestä tie kun lähti.

    Illan tähdestä kaulalles
    poimin rubiinin hehkuvimman,
    aamutähdestä hiuksilles
    saan ma safiirin kirkkahimman.

    Keinu heilahda tähtien
    pitkin hiljaista Linnunrataa!
    Usmat sinisen korkeuden
    unhon valkeaa härmää sataa...

    Annan safiirin hiuksilles
    ensi helluntaisuudelmasta,
    kuuman rubiinin kaulalles
    kesän onnesta polttavasta.

    Keinu, heilahda hiljemmin
    hiilenmustalla taivahalla!
    Armas, muistatko kyynelin
    keinun vaahterapuiden alla —!




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hurmioituneet kasvot : Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.