Title: Mehiläinen 1837
Author: - To be updated
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mehiläinen 1837" ***


MEHILÄINEN 1837

Toim.

Elias Lönnrot



Oulussa,
Präntätty Christian Evert Barckin tykönä,
1837.



      Imprimatur. _Henr. Wegelius_.



MEHILÄINEN V. 1837

Tammikuulta.



Kalevalan Neito.


    Läksi Palja paimenehen,
    Leena lehmien ajohon,
    Kurja karjan katsantohon.
    Laski lehmänsä teholle,
    Hajasarvet haavikolle,              5
    Kultasarvet kuusikolle,
    Itse kangasta kapitti.
    Käveli kivi kiveltä,
    Astu paasi paaterelta,
    Sukan mustan mustumatta,            10
    Kengän kauon kastumatta.

    Yhty yrkä karjahansa,
    Lesken poika lehmihinsä.
    Yrkä istu tyvellä puuta,
    Itse lapsi latvemmälta              15
    Kysytteli, lausutteli.
    Kysytteli tiekaviä,
    Lausutteli matkamiestä:
    "Kulitko miun kotona,
    Kävitkö Kalevalassa?"               20
    "Kulinpa siun kotona,
    Kävinpä Kalevalassa."
    "Kukkuko käet Kalevan
    Kalevalan kuusikossa?"
    "Kukkupa käet Kalevan               25
    Kalevalan kuusikossa."
    "Haukkuko Kalevan koirat
    Kalevalan kaivotiellä?"
    "Haukkupa Kalevan koirat
    Kalevalan kaivotiellä."             30
    "Katsoko Kalevan neiot
    Kalevalan ikkunoista?"
    "Katsopa Kalevan neiot
    Kalevalan ikkunoista."
    "Mistä tunsit miun kotini? —        35
    Mi merkki miun koissa?"

    "Siitä tunsin siun kotisi;
    Se merkki siun koissa:
    Pihlaikko pirtin eessä,
    Tuomikko tuvan takana,              40
    Koivikko koan perässä,
    Kataikko kaivotiellä,
    Pyhä tammi tanhualla,
    Hete tammen juuren alla,
    Kultakansi kattehena,               45
    Kultakauha kannen päällä?"
    "Mitäpä meillä laaittihin,
    Raattihin miun koissa?"
    "Survottihin, jauhettihin,
    Wielä vettä kannettihin,               50
    Neitosia naitettihin
    Päitäkassa kaupittihin."

    "Kelle myötihin minua,
    Kelle kurja kihlattihin?"
    "Miulle myötihin sinua,                 55
    Miulle kurja kihlattihin."
    "Äiänkö miusta annot,
    Paljoko panit hyvästä,
    Kun otit oluen tuojan,
    Kannun kantajan valitsit?"              60
    "Annonpa minä siusta
    Isolle ikiorosen,
    Jok' on tarkka askelelta,
    Sekä käymähän terävä."
    "Wähänpä hyvästä annoit,                65
    Pikkaraisen kaunihista;
    Mitäpä annoit maammolleni?"
    "Maammolle maherolehmän;
    Se on syömättä lihava,
    Koria kostuttamatta."                   70
    "Wähänpä hyvästä annoit,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Mitäpä annoit veljelleni?"
    "Weljelle venopunasen;
    Itsekseen sotia käypi,                  75
    Itse kaupat kaupitsevi."
    "Wähänpä hymästä annoit,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Mitäpä annoit sikolleni?"
    "Sikolle sinervän uuhen;                80
    Joka viikko villan tuopi,
    Joka kuu karitsan kanto."
    "Wähänpä hyvästä annoit,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Mitäpä annoit ukolle?"                  85
    "Ukolle uuen lusikan;
    Jok' on tuotu tuolta maalta,
    Ulompata uitettuna."
    "Wähänpä hyvästä annoit,
    Pikkaraisen kaunihista;                 90
    Mitäpä annoit äämmölleni?"
    "Äämmöllesi vaskimaljan;
    Tuletta tuvassa käypi,
    Walkiatta vailehtivi."
    "Wähänpä hyvästä annoit,                95
    Pikkaraisen kaunihista;
    En lähe minä siulle."

    "Kun vähä hyvästä annoin,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Isosi ikioronen                        100
    Soti tiellä sortuohon,
    Kaatuohon kauppatiellä,
    Kauppa'aikana parassa!

    Kun vähä hyvästä annoin,
    Pikkaraisen kaunihista;                105
    Maammosi maherolehmä
    Wasoillensa vaipuohon,
    Kiulullensa kirmotkohon,
    Lypsyaikana parassa!
    Kun vähä hyvästä annoin,                110
    Pikkaraisen kaunihista;
    Weljesi venopunanen
    Halki juoskohon hakohon,
    Poikki pohja katketkohon,
    Soutiaikana parassa!                    115
    Kun vähä hyvästä annoin,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Siskosi sinervä uuhi
    Willohinsa viipyöhön,
    Karvohiinsa kaatuohon,                  120
    Willa'aikana parassa!

    Kun vähä hyvästä annoin,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Ukkosi uusi lusikka
    Kahtialle katketkohon,                  125
    Poikki ponsi lentäöhön,
    Syöntiaikana parassa!

    Kun vähä hyvastä annoin,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Äämmösesi vaskimalja                    130
    Kivehen kilahtaohon,
    Poies pohja puhetkohon,
    Juontiaikana parassa?"

_Toisintoja_. v. 1. Läksin Paljo p. v. 4. Laskin lehmäni l. v.7—9 I.
k. kapitin, Kävelin k. k., Astun p. p. v. 11. K. kannan k. v. 12, 13.
Y. y. karjahani, L. p. lehmihini. v. 14—16. Istutin t. p., Istuin
latvaksella. Istu sie t. p., Minä lapsi latvemmalla, kysyttelen
jne. v. 17,18. K. tienkäviän, L. matkamiehen. v. 24. K. kankahalla
(kangasmailla), v. 39—46. Risti riihen ikku- nalla, Kuusikko kujasten
suussa, Tammi keskitanhualla (T. keskellä pihoa), H. t. juuruella,
Siellä siikaset kutevi, Särköset särettelevi. v. 51, N. myöksenneltiin.
v. 53. Kellenpä minua myötiin Kelle lie minua myöty. Kellen milma
kaupittihin. v. 54. K. k. kaupittihin. K. k. Utuna. v. 55. Myötihin
sinä miulle. Silmä miulle kaupitt. v. 57. Mitäpä m. a. Minpä sie m.
a. v. 60. K. k. parahan. v. 62—64. Isolles (Isolleis) isosen ruunan;
Pirtin päältä heinät syöpi, Taivahalta veen vetäpi (Ween pilvistä
vetäpi), v. 66. P. kaunosesta. v. 68. Maammolles (-leis) mahovalehmän
(matikkalehmän). Maholehmän maammollesi, v. 69,70. Jonk' ei syöen
syömät puutu, Juoen juomiset vähene. v. 74. Weljelleis sotivenosen
(vesiheposen). v. 80—82. Sikolleis sinisen uu.; Joka vuosi (vuotta)
vuonan t., I. k. k. kantaa. v. 85. M. a. vävylleni. v. 86. Wävylle
varilusikan. v. 91. M. a. minnälleni. v. 92. Minnällesi v. M.
kultastaltsan. M. kultabratinan. M. ruskian staltsan. v. 93-94. Itse
ottapi olosen. Eikä syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene. v. 98.
Kun vähän siitäi tuli. v. 100—103, Taattosi isonen ruuna, Wainotiellä
vuipuohon, Wainoaikana parassa, Waollensa vaipuohon, Kyntoaikana
parassa. v. 106. Maammolla mahovalehmä. v. 107—109. Rengillänsä (Rengin
päällä) riutuohon, Kapallahan kaatuohon, Lypsykesässä p. Metsän rikka
rikko'ohon, Metsän karhu kaataohon, Maitoaikana p. Tulko nuorin
nostettava, Tervaköysin temmottava; jne. Wasohinsa (Wasikkoihin). v.
112—115. Weljesi sotivenonen (vesiheponen) Kohti juoskohon kiveä, Halki
maista, poikki soista, Koskiaikana (Kutuaik.) p. (Parassa sotikesänä).
v. 119—121. Wuonihinsa vuotuohon (voipuohon), Kaatuoon (kaotkoon,
katoohon) karitsohinsa, Keskellä kerintäajan. v. 124. k. v. 86. v.
126. P. ponnesta katetko. P. kanta katketkohon. v. 130. k. v. 92. v.
131,132. Kallioon kalahtaohon (Kalliohon kaatuohon), Halki kirvotko
kivehen.

_Jälkimaine_. Tämä Karjalan naisten laulu taitaa olla jotensaki
täydellisnä tässä luettava, koska onki kerätty kyllä kymmeneltä, jos
ei usiammalta laulajalta. Palja (v. 1.) näyttää olevan vanhanaikanen
naisnimi. v. 17. tiekäviä, tien käyntiä, kulkua, matkaa; Nimennästä:
kävi, Hall. kävin. v. 35. osottaa usiampia erikotia eli taloja
Kalevalassa (Kalevan kylässä) olleen. Muuten tytön ei toki olisi
tarvinnutkan Yrkää erittäin kysyä, jos hänenki kodissa kävi, jo
kaiketi kuultuansa, Kalevalassa käyneen. v. 45,46. todistanevat, ei
vaan aivan kehnoina Kalevalassa eletynkän. v. 62, 68, 74, 80, 86,
92. luettelevat tavallissimmia lahjoja, joita sihen aikaan sulho
morsiamensa vanhemmille ja heimolle anto, ja joilla sitte moniki
taisi luulla ostaneensa naisen, jos vaan myöntyisi tämä itse sulholle
menemään, jota nykynen Kalevalan tyttö ei kuitenkan uhannut tehdä. v.
75. näyttää sekä sodasta, että kaupoista huolta olleen Kalevalassa. v.
86. sanotaan myös: Waarille värilusikka, jonka toisinnoissa unohdimma
mainita. Wärilusikka, maalattu, (kuvilla kaunisteltu?) lusikka. v. 91.
Äämmölleni, eukolleni, isoäitilleni, muorilleni. v. 93,94. osottavat
saman maljan niin hohtaneen, ettei tulta tarvittukana, pimiässä sen
kanssa tuvassa käyden. Waalehtii, välkkää, hohtaa (?). v. 126. ponsi,
varrenpää.



Ylistysruno Kirjavaiselle.


    Mulla ompi muistossani,
    Pantu tallelle paperi,
    Isännistä entisistä,
    Joita palvelin pahassa
    Piennä poikareppanana.                       5

    Sillon tulin tuntemahan,
    Kuka se on kunnon miesi,
    Orjallensa oivallinen,
    Huolellinen huonommasta;
    Minkä minunki kohalle.                       10

    Ensin kiitän Kirjavaista,
    Jok' on tuolla Jussilassa,
    Lesken kanssa Leskelässä,
    Sillä Hintikan sialla,
    Taarast' vainajan talossa.                   15

    Sepä siunattu isäntä
    Kanto murhetta monesta,
    Palkollisesta pahasta,
    Samate kun Sadan miesi
    Wapahtajalle valitti,                        20
    Että tekis terveheksi,
    Parantaisi palveljan.

    Mutt' on vielä muistossani
    Sekä mielessä minulla,
    Kun tämä tuli talohon,                        25
    Sai isäksi itkeville,
    Lasten orpojen osaksi,
    Lesken leivän jatkajaksi

    Jo oli lopen loppumassa,
    Leivän kanta katkemassa,                      30
    Talo mänössä takasin;
    Oli se oravan velassa,
    Käpyniilon käskyläissä,
    Kaikki kartano lamassa,
    Katot maahan kaatumassa,                      35
    Seinät tuskin seisomassa.
    Työkalutki kaikki tyyni,
    Wanhanaikaset asehet,
    Oli kerran kelvottomat.
    Saatua saman isännän                          40
    Talon huonon hoitajaksi
    Elon vaivasen varaksi,
    Oli leipä oivallinen
    Lasten eissä ja isännän,
    Entä samate emännän.                          45

    Päästi talon petäjästä,
    Laitto lahojen sialle
    Uuen kartanon komian,
    Jossa joukolla asuvat,
    Leivän lietämät mahaansa,                      50
    Armon isän antamasta.
    Kaikki kalut oivalliset
    Puusta, rauasta rakensi,
    Joilla kehtaapi kelata,
    Tehä työtä tyylillensä.                        55
    Poikapuolensa opetti
    Nikkariksi, maalariksi,
    Kalun kaiken laittajaksi,
    Siunais käytöksen siveeksi
    Niin hän otti orvon itkun,                      60
    Poies pyyhki kyynelensä,
    Muutti murehcn iloksi,
    Ehti orpojen isäksi.
    Ompa isä oivallinen
    Ollut opilla hyvällä,                           65
    Kaunehilla käytöksillä,
    Taitavammilla tavoilla;
    Isä ollut orpolasten,
    Turvattomien tukia.

_Jälkimaine_. Woi jos kylläki monta talonpoikaa olisi Suomessa, jotka
ansaitsivat samanlaisen kiitoksen, kun nykysessä runossa Kirjavainen on
Rautalammin kiitettävältä runojalta, Ihalaiselta soanut!



Muistelmia Braahen eli Salosten kaupungin asioista.


[Ruotsin kielellä 1759 nimen tietämättömältä mieheltä kirjotettuja,
sitte muilta lisättynä, suomennettavaksi ja tähän pantaviksi
hyväntahtosesti Braahen kaupungin arkiivasta minulle lainatuita.]

Neljänneksen matkaa valta maantiestä, joka kiertää Pohjalahden itäsiä
rantoja, on Braahen kaupunqilla alansa ja asemensa meren rannalla,
kylläki ihanalla paikalla. Turusta lasketaan tänne 70 penikulmaa,
Oulusta 8,5 ja 15 penik. likimmäisestä merentakasesta Ruotsin
kaupungista. Muita likimmäisiä kaupunkeja ovat Suomen maassa, lounaista
suuntaa Pohjalahden rannalla, Kokkola, 14 penikulman päässä, ja maan
keskellä kaakon alla, 30 penikulman takana Kuopio; Kajana itä-kaakon
alla, 18 penikulman päässä. Isoja jokia juoksee noin kolmen penikulman
päässä; pohjaspuolella Siikajoki, Pyhäjoki eteläpuolella. Kumpasetki
nämät saavat alkunsa maaseljältä Paltamon, Iinsalmen ja Pielaveden
rajoilta ja juoksevat nimistensä pitäjäin halki päästä päähän,
mutkinensa kyllä kahdenkymmenenki penikulman pituisia.

Braahea kutsutaan myös Salosten kaupungiksi, koska on Salon pitäjässä.
Se seisoo pian neliskulmasella kunnaalla, lahden päässä, kahden niemen
eli saarennon välissa. Sama kunnas oli muinen kolmelta puolelta
veden sisässä ja vaan siitä kulmasta, jolla nykyään kirkko seisoo,
manterehen liitetty. Idästä länteen, taikka maatullista meritulliin,
on kaupunki 700 kyynärää leviä ja 850 k. pitkä etelästä pohjaseen.
Wiimmesen palon jälkeen jaettiin kaupunki yhteenkolmattä kortteliin,
kymmenellä suoralla kadulla. Sitä ennen oli käynyt neljä ristikatua
kaupungin halki, kaksi pitkin, kaksi poikki, ääritse toisia. Talojen ja
taloasemien luku on 100, sekä suurempain, että pienempäin.

Kaupungin alku on ollut seuraava. Neljänneksen päässä kaupungista
ja puolen sitä matkaa vanhalta Salon kirkolta on lahti, johon ennen
vanhaan oli kauppalaivoja purjehtinut niin omasta maasta, kun monesta
ulkomaanki kaupungista, Inkeristä, Wirosta, Lyybekistä, Norkyöpingistä,
Kemistä ja Turusta. Myös Tukhulmista oli tavallisesti kaksi laivaa
vuosittain tullut. Lahta ruvettiinki pian erityisellä nimellä,
Satama-lahdeksi kutsuttamaan, ja niinkun muuallaki enimmästi on ollut
samanlainen kaupunkien alku, sikesi tähänki esinnä markkinakylä,
nykysin Braahen kaupungin alku.

Nykyään on mainittu Satamalahti niin matala, ettei ole pienimmilläkän
aluksilla vettä tarpeeksi ja oli sama mataluus ruvennut jo niinäki
aikoina haittaamaan, joina Kreivi Braahe hallitsi Suomen päällyksenä.
Sentähden juuri käskiki Kreivi[1] uutta, soveliampaa markkinapaikkaa
näillä seuduin etsiä. Etsiöilla oli esinnä mielessä valita se lahti
uudeksi markkinapaikaksi, jonkin rannoilla Salon kirkko ja Kuljun talo
seisovat ja jota siitä Salon eli Kuljun lahdeksi sanotaanki. Waan
tarkemmin mittaamalla, naaraamalla päättivät nykysin Braahen lahden
soveliaammaksi. Niin muutettiin markkinapaikka Satamalahdesta Braahen
lahden rannalle, johon kohtaki monta työmiestä asettautu elämään ja
johon muonna 1650 eli 1652 alotettiin kaupunkia rakentaa. Suurta työtä
ja kulua ei mahtanut olla'kan ensimmäisistä huoneista, koska väkevä
hirsimetsä kasvo aivan paikalla. Jo v. 1649 oli esivallan suostunta
kaupunkitekoon saatu ja samassa maitaki kaupungin hyväksi. Waan Kaarlo
XII:n hallitessa hävisivät sotaaikana kaikki kirjat kaupungin eduista
ja vapauksista. Palon ja Savolahden kylät olivat esinnä kokonansa
annetut kaupungin lääniksi, mutta Kajanan herranmaan ruunulle jällen
otettaissa, meni näistäki Braahen alusmaista enin osa takasi, ettei
jäänyt kaupungin hyväksi, kun yksi Ylitalon maa Palosta, Niittysaari
(Engholma) ja puoli Lankilan maata Savolahden kylästä, jotka yhteensä
tekevät yhden mantaalin. Mainituista taloista oliki Braahella enin osa
ensimmäisiä asukkaitansa.

Ylitalo oli vanhastaan ollut Palon kylän sisässä, vaan tullut jo
ennen kaupungin hanketta muutetuksi törmälle maapuolin kaupungista.
Paikalla oli sitä ennen Lappalainen Sovio asunut, josta Ylitaloa
toisella nimellä ruvettiin Sovioksi kutsuttamaan. Ylitalon eli Sovion
senaikuisen isännän nimi oli Pertti. Talonsa muutettua viljeli
hän vanhoja maitaan Palossa, jotka sitte kuitenki aikaa voittain
Pakolaisilta omistettiin. Pertillä oli kaksi poikaa Mikko ja Matti.
He isän kuoltua jakavat Sovion maan kahdeksi. Juuri heidän aikoinansa
sai kaupunki alkeen, johon sitte heidänki majoinensa, perehinensä
piti muuttauta, ettei jäänyt entiselle asuntopaikalle, kun navetta
jälkeen, jota päälle sadan vuoden latona pidettiin. Osa kaupungista ja
eteläpuoli kirkkomaata olivat ennen Sovion talon peltona.

Matti Soviolla oli vaimona Dordi (Dorothea)? Mattilanperän talosta,
Salon pitäjätä. Hänestä sai neljä poikaa, Matin, Mikon, Hansun ja
Juosepin, joiden kautta Sovion suku levesi Braahessa sekä ulommaksi.
Toinen veli Mikko oli naimisissa Kaarina Aukterin tytär Duelin kanssa.
Heillä synty kaksi tytärtä, Liisa ja Kaarina, joiden lapsia myös iso
osa Braahen ensimmäisiä asujamia oli.

Sovion sukua ovat vielä nykysetki Braahen alle kuuluvan Sovion talon
omistajat, Soveliukset. Sotapapin Juosepin Nyenissä sanotaan olleen
ensimmäisen, joka, ei kyllä someliaaksi isiltä perittyä Sovion nimeä
katsoen, muutti Soveliukseksi. Niin siitä rupesi veljensä Hansunki
poika, Juhana, itsensä Soveliukseksi nimittämään.

Niittysaaren maalle tulee puolineljännes luoteista suuntaa kaupungista.
Minne siitä entiset asukkaansa muuttvat, ei tietä, vaan ei näytä heistä
ketänä kaupunkiin ruvenneen.

Lankilan talopuolikas on eteläänpäin kaupungista. Kaupungin maaksi
talon annettua muuttiki kaupunkiin poi- ka Henrikki Lankila. Samaa
sukua ovat vieläi nykyset Lankeenit. Waan itse Lankisan maa joutu noin
muonna 1750 Braahen Porimestarin palkan avuksi.

Näin olemma nimittäneet muutaman osan kaupungin ensimmäisistä
asujamista. Waan muualtaki, niin maalta, kun ulkokaupungeista
muutti kansaa Braaheen. Semmoisia tulokkaita olivat, paitsi muita
nimittämättömiä:

Olli Kittilä, Pyhäjoelta Hourulasta. Jälkiset muuttivat nimen Strömiksi.

Juonas Skytte, nikkari, Saksanmaalta, Braahen ensimmäisen Porimestarin
Korten seurassa tullut. Hänestä levesi Skytten suku Suomeen.

Hansin Forbus, mainitun Korten kirjottaja.

Matti Koisala, Salon kylästä, nykysin Kosanterin suvun esi'isä.

Pietari Kello, Kellon kylästä Iistä. Nimen vaihtovat perilliset
Kelliiniksi.

Gustau Öörni, Saksasta tullut, Korten neuloja, sitte Raatimies
Braahessa. Öörniläisten sukuisä..

Antti Alffi, Korten tynnyriseppä, Saksasta.

Junelius eli Junninen, Junnilan talosta, Wihannin kappelista.

Myöhemmin tuli monta muuta sukua, niinkun Krankka 1670, Karleeni,
Kokkolasta, vaan Saksalaisista esi-isistä, 1695, Jurvelius, Oulun
Porimestarin poika, Niska, Hourula eli Houreeni, Kinnunen eli
Kindmanni, ynnä muita. Waan muita leviämpinä ovat aikoinansa olleet
ja osittain ovat vieläki Braahessa suvut: Alholma, Bergi, Bogmanni,
Branderi, Durkmanni, Ervasti, Forbus, Freitagi, Friimanni, Hedmanni,
Holma, Jurvelius, Kaisula, Karleeni, Kröögeri, Lakke, Lanki, Laureus,
Montiini, Nordbergi, Sepilius, Sovio eli Sovelius ja Öörni.


Kirkollisista asioista.

Sanotaan jo v. 1622 jonkunlaisen kirkkorakennuksen Braahen paikalla
syntyneen, joka kuitenki mahto olla kovin kehno, koska ei täyttä
kolmekymmentä vuotta myöhemmin, taikka v. 1651, uusi puukirkko
laitettiin, joka vieläi seisoo. Siinä on pönttö tammesta monilla
kuvaveisteillä, jotka Franskan maasta tullut, Oulussa asuva
kuvaveistäja, Mikko Mikon poika Balti, Porimestari Korten kululla ja
toimittamalla v. 1655 laitti. Toisia kuvaveistejä löytyy kuorissa,
Altarin vaineilla, akkunain päällisillä ja muualla kirkossa, joita sama
Porimestari ja muutki, niinkun Tulli-päällys Kaarlo Krankka, Raatimies
Henrikki Forbus, Porvari Henrikki Groo, Mikko Pertunpoika, Kaarina
Aukteritar ja Juhana Mikonpoika vuosina 1669, 1670 ja 1673 teettelivät.

Ennenkun Braahen ja Salon seurakunnat määrättiin yhdeksi kirkkoherran
alaksi tuli Braahen papille saatavansa ainoastaan kaupungista
ja kaupungin alasinta Palon ja Savolahden kylistä, jotka, vielä
kaupungista erottuansaki, kävivät Braahen kirkkoa ja maksovat Braahen
papille.

Kohta alussa oli Kreivi toimittanut urkunistanki Braahen kirkolle.
Ensimmäinen pieni urkulaitos oli Korten toimittamasta. Suurempi ja
täydellisempi saatiin kirkkoherra Gabrieli Westsynthiuksen aikana,
joka kuitenki 1714 vuoden sodassa jälle hävisi. Ensimmäinen urkunista
oli Sakarias Palmu, jälkeenpäin raatimieski Braahessa. Sillon makso
kaupunki 40 talaria hopiossa vuosipalkaksi urkunistallensa, jolle myös
Salon ja Siikajoen sillon vielä yhdistetyistä pitäjistä tuli kaksi
kappaa jyviä joka talosta vuosittain.

Sittekun asukasten luku Braahen kaupungissa tuo tuostaki eneni ja
kaupunki muutenki oli tullut parempaan voimaan, määräsi esivalta
18 päivänä Maaliskuuta 1689 emäkirkon oikeuden Salosta Braaheen
muutettavaksi. Samassa määrättiin että 140 savua Salon seurakunnasta
Pattijoen ja Olkijoen kyläin kanssa tulisivat iäksi päiväksi olemaan
Braahen kirkkoherran alaa, vaan muut 260 savua eroamaan Siikajoen
pitäjän hyväksi.[2] Sihen asti oli seurakunta itse valinnut pappinsa,
mutta sitte tuli kirkkoherra esivallan mäarättäväksi.

Wanhoista kirkon tarpeista lienee nimitettävä kullattu hopiainen
altarimalja, kahda'päin leviä, keskipaikalta hoikka. Sen on
keskipalkalla koru, jonka pienoilla luetaan _novinr_. Sama malja on nyt
uudistettu, kuitenki mainitun korun särkemättä.

Ennen pidettiin joka kolmantena sunnuntaina ruotsalainen kirkonmeno.
Sitte, seurakunnan anottua ja Konsistoriumin sihen suostuttua, sääti
esivalta 19 Heinäkuuta 1737 ruotsalaisen jumalapalvelon joka sunnuntai
pidettäväksi, ei kuitenkan niin, ettei suomalaistaki pidettäisi. Waan
ruotsalainen ehtosaarna muutettiin pian jälle suomalaiseksi.

Ensimmäinen lastenkoulu Braahessa tuli kohta kaupungin alussa toimeen.
Kouluhuone seiso maalle'päin torista ja raastuvasta. Sitte rakettiin
1693 vuoden paikoilla uudet koulun ja opettajan huoneet kadun kulmaan
länsi- puolella kirkkoa, jonka siaan taasen v. 1757 uusi kaksikertanen
kuoluhuone kaupungin kululla rakettiin.


Hallintoasioista.

Kreimi Braahe piti siitäi hyvin huolta, saada kohta alussa
ymmärtäväisiä miehiä uutta kaupunkiansa hallitsemaan, tukemaan ja
kartuttamaan. Niin sääti raastuvan oikeuden v. 1650 Saksasta tulleella
Porimestarilla ja muilla kunnollisilla oikeuden jäsenillä. Nykyään
kuuluu sihen Porimestari, Notarius ja viisi Raatimiestä. Myös pykäytti
Kreivi ensimmäisen raastuvan ja varusti sen tornilla, tiimakellolla,
soittokellolla, monilla kuvalaitoksilla ja sakaralauteilla. Waan
tämä raastupa palo 1714 vuoden vainossa, jonka jälkeen 1729 uusi
kaksikertanen raastupa laitettiin, seit torniniekka ja kellolla, jolla
on kaksi virkaa, sekä soitettava, että tiimoja lyövä. Waapunaksi
Braahelle anto Kreivi osan omasta kreivillisestä vaapunastaan,
_kypäripäisen ratsastajan miekka kädessä_, jonka ympärillä on luettava
_SIGILLIUM CIVITATIS BRAHE_.

Kaupunkiin laitettiin kaksi tullia 1670 muoden paikoilla. Toinen
niistä oli itäpäässä kaupunkia, maantien suulla, toinen länsipuolella,
laiturin vaiheilla rannalla. Tullivirkaa toimittivat yksi tullipäällys,
yksi kirjotusmies ja kaksi etsiätä. Ensimmäinen postikontuori Braahessa
sai v. 1684 toimeen.

Kaupungilla ei ole ollut minkänlaisia parempia varustuslaitoksia
vihollisia vasten. Niin kauan kun merivesi vielä enimmäksi osaksi
piiritti paikan, oli sillä kulmalla, josta maantie kävi ulos, eräs
kahdeksaseinänen torni kahdeksalla rautakanunalla, vaan jotka Kyrön
tappelon jälkeen 1714 Kajanin linnaan vietiin. Näyttää kun olisi
mainitulla tornilla kanuninensa ollut mielenä sotaaikoina esteskellä
pienempiä vihollisjoukkoja maapuolin kaupunkiin pääsemästä. Sillä
semmoisista oli, vieläi kansan keskessä käyviä tarinoita myöten,
toisinaan kylläki hätää. Kerranki oli joukko vihollisia tullut ja, ei
suoraan kaupunkiin päästen, majautunut Salon lahden viereen niemelle.
Illasta polttivat nuotioita ja nukkuivat ohelle. Waan jonkun ajan
nukuttuaan sammuivat valkiat. Kaupunkilaiset sen havaten riensivät
paikalle ja surmasivat tykkynäan koko joukon. Niemellä on siitä
seikasta vieläki nimensä. Toisen kerran oli taasen eräs semmoinen
joukko, rosvottuaan kaupungin ympäristöllä maataloissa, ottanut
kaksi poikaaki ja matkaansa vienyt Braahen edustalle, saarelle,
johon yötyvät. Yöllä heräsivät pojat ja nähden nukkuvan rosvoajansa,
riensivät rannalle, lykkäsivät ulos kaikki veneet ja astuivat itset
viimmeseen, niin pois saarelta soutaen. Waan ennen kun ennättivät
ulommaksi päästä, oli eräs rosvoista herännyt ja nähden ei poikia
missänä, hänki rannalle juossut. Wenettä ei saaden lähti uimalla
jälkeen. Mutta vanhempi pojista souti kykenemiseen ja kehotti nuorempaa
airolla saavuttavaista uimaria päähän takomaan, jonka tekiki sillä
onnella, että pääsivät hädästä ja orjuudestansa.

Wuonna 1760 ei ollut kaupungissa muuta sotaväkeä, kun mitä Braahen
omista porvareista juhlallisiksi näytteiksi jalkeelle pantiin, 16
ratsasta ja 70 jalakasta sotapuvussa, ehkä ilman kivärejä, jotka sitä
ennen olivat vainoaikoina menetetyt. Oli myös sillon kaupungilla neljä
rautakanunaa jalkoinensa. Ne oli kuningas 1741 vuotisen sodan aikana
lahjottanut. Sillä kun Brahelainen laiva, jonka ruunu oli vuokrannut,
usiampiaki kanunia ja muita sotatarpeita sillä Suomeen lähettääksensä,
särky Hevopään karilla neljä virstaa kaupungista, eikä saatu muuta
korjatuksi, kun mainitut neljä kanunaa; niin saivat sitte neki
kaupungin hyväksi jäädä, vaittei niin ensin ollutkan aiottu.


Elokeinoista.

Paras saaliinsa Braahella on kaupasta. Maatavaroita keräytyy
Siikajoesta, Salosta, Pyhäjoesta, Kalajoesta, Iinsalmesta,
Kuopiosta, Wiitasaaresta ja muistaki rajimmaisista Savon pitäjistä.
Kotipuolimmaisista pitäjistä tuodaan voita, talia, juustoa, tervaa,
rukiita, ohria ja humaloita, vaan Savosta erittäinki rukiita, pellavia,
hamppuja, humaloita ja karjanantia. Pyhäjoen sahasta tulee lautoja,
kuitenki enemmin kotitarpeiksi kun mainittavasti ulkokaupaksi. Toinen
laillinen saha Piehengin joella on jo rappioon tullut ja metsäki
ympäriltä hävinnyt.

Kauppa'aluksia raketaan Braahessa kotirannalla ja sopii niitä tehdä,
jos usiampiaki, yhtenä aikana. Tavallisesti yhdytään niiden teosta
urakkakauppaan Salon miesten kanssa. He keralla ottavat omasta
metsästään kaikenlaisia aineita ja tarpeita hankkijaksensa. Laivoja on
tavallisesti viisin kuusin eli usiamminki kaupungilla.

Satamassa ei ole erittäin moitittavaa; ennen vanhaan oli se varsinki
hyvä. Pienemmillä lasteilla tultiin aivan laiturin viereen ja
suuremmillaki oli vettä tarpeeksi, pari jousilyömää rannasta. Nykyjään
on kuitenki satamaranta mataltunut, että pitää suurempain lastien
olla 2,3 ja 4:ki virstaa rannalta ulkona. Mutta sielläki ovat laivat
merituulilta rauhassa. Ruotsin pääkaupungissa käydään yksillä laivoilla
toisinaan kolmastii kesässä. Waan useinki tahtoo kesken jäädä kolmas
reisu, koska 5, 6, vaan välistä 8 eli 10:ki viikkoa hupenee yhdellä
Tukhulmi-matkalla.

Laivaretki satamasta lähtien ja Ahvenamereen asti on seuraava. Ensin
purjehditaan puoli penikulmaa rasteja myöten paakulle asti, lounaista.
Siita sivukuljettua pidetään merkkinä sama paakku ja kirkon torni,
jolla tavalla vältetään karipaikat ja tullaan 2 penikulmaa kaupungista.
Siitä lasketaan länsipuolelle ja haminoitaan, jos halu ja tarve.
Edelle'päin retkeytään länsipuolista Korkkaa, tullaan Jeulen lahteen ja
Öregrundin sekä lähellisen saarikon läpi Ahvenamereen.

Kaupungilla on pian alusta alkain ollut pikiruukki, ensin
Pitkäluodolla, sitte satamarannalla.

Kaupan ohessa on kaupungilla vähin peltoja niitty- viljelöäki. Myös
kalastetaan lahellisissä laksoissa ja ulompanaki nuotalla, verkoillä,
rysillä, koukuilla ja talvella pyytään mateita sekä muita kaloja, vaan
ylen vähä nuotalla talvisaikoina. Kesällä saadaan lohia, ankeriaita,
haukia, harria, siikoja, ahvenia, kiiskiä ja silakoita. Syyspuoleen
on kalastajilla tapana mennä öiksi merelle, louheille ja kareille,
penikulman ja puolentoistaki päähän kaupungista. Siellä pyytävät
silakoita verkoilla ja sanotaan näitä kalapaikkoja yhteisellä nimellä
_pauhoiksi_, luultavasti sentähden, että meren aallot mainittuja kiviä
vasten yhtäläiseen pauhaavat. Semmoisia pauhoja ovat Pohjanklupu,
Etelänklupu, Kallapauha, Jyry, Pimiä, Helssari ynnä monta muuta. Tästä
silakkapyynnistä on kaupungilla suolakalaa omiksi tarpeiksi ja vieläpä
vähin myöksennellä'ki. Yhteisesti valitetaan kuitenki kalavetten
muinostansa suhten huononneen, sillä muinen oli Braahesta paljo kaloja
myöty. Hylkeitä ei enää pyytä, vaikka kuitenki kaupunki pitää kaksi
hylkeenpyytäjää, erittäin sentähden, että hävittäisivät ja ajaisivat
hylkeet pois näiltä vesiltä.

Ilman jo nimitettyjä elokeinoja eletään käsitöillä, työmiehinä,
merimiehinä ja muilla, millä mikä.

                                    (Lisää toiste).

  [1] Yli kaikkein muiden maanpäällysten on Kreivi Pietari Braahe
  ansannut kiitoksen Suomalaisilta. Kahdestiki oli hän Suomen
  päällyksenä, ensin 1637—1640 ja toisen kerran 1648—1650. Kummallaki
  ajalla kartutti hän paljo hyvää Suomelle. Hänen aikoinansa synty
  usiampia kaupunkeja Suomeen, kun kyliä monen muun aikana. Niin
  Sordavala v. 1640, Kristiina, Braahe, Kajana ja Hämeenlinna vuoden
  1650 paikoilla, Pietarsaari 1653 ja ehkä Haminaki yksinä aikoina. Hän
  myös ensin sai uuden Akademian Suomeen ynnä monta muuta hyödyllistä
  laitosta, joidenka tähden syystä häntä Maanisäksi mainittiinki.

  [2] Pohjanmaan neljä vanhinta pitäjätä ovat Kemi, Salo, Pietarsaari ja
  Mustasaari. Kustaki näistä synty aikaa voittain eripitäjiä, vaan ei
  käynyt yhdenkän niin onnettomasti, kun Salon, joka oikein sikiöiltänsä
  syötiin. Wiisi sataa vuotta tästä takasin oli eteläpuoli Oulun lääniä
  ja koko Kajanin lääni Salon pitäjätä. Käytiin sillon kolmen ja neljänki
  kymmenen penikulman päästä pappia kuulemassa. Kajanilaiset esinnä
  muutaman kymmenen penikulmaa jokia ja järviä matkattua heittivät sitte
  veneensä Oulujärven länsipäähän, josta paikkaa vieläi Wene'heitoksi
  sanotaan. Nykyset Limingan, Oulun ja Muhoksen, Paltamon, Sotkamon ja
  Hyrynsalmen pitäjät erosivat Salosta v. 1490, Kalajoki 1525, Luoto ja
  Pyhäjoki 1573, Siikajoki 1689. Niin sanalaskua myöten jäiki veitsi
  jakajan kätehen Salolle, vielä emyytensäki Braahelle menetettyä.



Liikunnosta ja levosta.


Ihminen on luotu liikkumaan ja kasvoinsa hiellä elatustansa hankkimaan.
Ja onki tämä hänelle onneksi. Terveyttä seuraa lepo, tytymäinen
mieli, rauhallinen uni terveys ja pitkä elämä. Kohtuullinen työnteko
vahmistaa ruumiin, virkuttaa veren ja muut ruumiinnesteet, estää monet
taudit tulemasta ja parantaa tulleetki. "Uutteruus ja kohtuus, sano
entinen mainio viisas, ovat kaksi parasta lääkäriä, joka vain niitä
seuraa, harvoin kolmatta kaipaa." Waikka kyllä herrasväki muuten
paremmin terveyttänsä puoltaa, niin näemmä kuitenki talonpoikasen
rahvaan aina elämän terveempänä voimallisempana ja raittiimpana, johon
ainoana syynä on näiden töisevyys ja kohtuus nautinnossa. Köyhyyttä ja
vajavaisuutta on moni kehunu rikkautta paremmaksi ja pianpa onki syy
kehua. Alituiseen istuntaan vi raltansa vaaditut tekevät hyvin, jos he
edes tiimankaan päivässä ovat liikkeellä. Kovin raskasta, ylimäärästä
työntekoa emme kuitenkan kiitä terveelliseksi. Semminki heikot,
kivulaiset ylen nuoret ja kovin vanhat pitäisi siitä armah tettaman.
Werisylkyset, keuhkotautisia, sydäntykyttäjältä ja suolirevenneiltä
vaivatut, rujot, rammat ja muut senlaiset varokoot itsiänsä kovista
nostamista; kehnorintaset erittäin sulattamien metallojen höyrystä,
kalkin ja kivien tomusta. Töitä ja toimia seuraava levollinen uni tekee
ihmisen tulevihin töihen soveliaaksi. Jota raskaampi työ, sitä suurempi
unen tarve. Raittiille, terveille ihmiselle on kylläki 6:den eli 7:män
tiiman unesta; nuoret kasvavat lapset, heikot ja kivulaiset nukkukoot
kauemmin. Unen kaipuussa ovat liikunto, toimi, tytyväinen mieli ja
hyvä omatunto paremmat kaikkia muita unettavaisia aineita. Ylellinen
valvonta on kovin määrällinen työttömällenki, vielä vaarallisempi
töissä rasitetuille. Liika syöminen ja juominen iltasilla tekee unen
levottomaksi samoin lämpimät ja pehmiät eli kylmät ja kostiat vuoteet.
Painaja join muutamia rasittaa, ikääskun rinnalle polkisi, ei ole muu
kun äkkiä tuleva kohtaus, yhtä tautia kun suonen vetäjä. Siltä vaivatut
tekevät hyvin jos he heittävät iltasyönnin, juomat sen sijaan korttelin
kylmää vettä, nukkuvat korkialle päänalukselle, ei seljälle, vaan
kyljiellensä ja kovemmissa tiloissa toimittavat erityisen valvojan,
joka painajan tultua olisi valmis herättämään.



Satuja.



1. Paimenenten toivotukset.


Kaksi paimenta itäisellä maalla istuivat karjainsa ohella ryhevän puun
suojassa ja puhuivat toivoistaan ja huolistaan. Puhuessaan läheni
heitä keskiikänen, kaunis mies, lempiä ehkä yksvakainen kasvoiltaan.
Nuorukaiset kumarsivat häntä ja antovat hänelle ruokaa eväästään.
Wähän syötyä mies sano: "minä olen Tapio, se metsiin kuuluin kuningas,
anoote, mitä toivotta, niin minä sen teille hyvä tahtosuutenne palkaksi
annan." — "Niin suo'pa minulle, lausu kohta toinen paimenista, että
kauniita ojia ja pieniä jokiloita rupeaa juoksemaan karjamaiteni läpi,
jotka tekisivät niittuni ja laitumeni lihaviksi!" — "Tapahtukoon!
vastasi Tapio.

"Woi tuhma, ajatteli toinen, kun et ymmärtänyt pa- rempata anoa." Nyt
tuli hänen itsensä vuoro ja hän lausu: "salli, hyvä Tapio, toisen
sakaran Euphraaten virrasta kaloinensa, kultinensa ja muine hyvinensä
maiteni läpi kulkea!" — "Tapahtukoon!" vastasi taasenki Tapio. Samassa
nousi virta vesinensä, voiminensa ja lakasi paimenen karjoinensa koko
laitumelta.

    Suuri pala suun repäsee, pieni kylläsnä pitävi.

          taikka

    Ei liika lihota, jos ei kohtuus kostuta.



2. Kuninkaan palvelia ja Kerjalaisukko.


Kuninkaan palvelia ylimielisyydessään nakkasi kivellä kerjäläisukkoa.
Ukko ei tohtinut mitänä virkkaa, vaan otti kiven ja pisti taskuunsa
ajatellen, ensisopivassa tilassa samalla kivellä ylävätä palveliata
kostaa. Muutaman päivän perästä kuuli huudon kadulla. Syytä kysyttyänsä
sai tietää kuninkaan vasta äsken suuttuneen palveliallensa ja
käskeneen paitasilla aasiin seljässä pitkin kaupunkia kuljettaa kansan
pilkattavaksi. Sen kuultua otti kiven taskustansa kerjäläisukko
ja nakkasi maahan sanoen: "eipä sitä kosijan pitäisi kellenkän
kostoa miettiä, sillä' jos vihamiehemme on voimallinen, niin on
kostonpyyntö mieletön, koska sillä vaan itsiämme vahingoimma, jos
taasen vihamiehemme on onneton, niin jopa on kokonansa kelvottomasti ja
armottomasti tehty, häntä vielä kostolla rasittaa."

    Elä sorra sorrettua, särje särjetyn sydäntä.

          taikka

    Ei pidä nostaa kuormaa kuorman päälle.



Suomen kansan Arvutuksia.


1. Hirsi alla, hirsi päällä, vähä karvoja välissä.

2. Yö tulevi, työ tulevi, kaksi karvaista yhteen menevi.

3. Jänis juoksi jäätä myöten, piipotti pihoa myöten, pistihen pinon
rakohon.

4. Liikkuvainen, kiikkuvainen, johon ei konsa päivä pais- ta,
kullonkana kuu kumota.

5. Sinä tieät, minä tieän, kuningas ylen väheä, Jumala ei väheäkänä.

_Osviittoja_. 1. Seinän sauma (Sammalvaro). 2. Silmäripset. 3. Lumi. 4.
Warjo. 5. Wertaistansa.



Suomen kansan Sanalaskujin


1. Woipi se hyvä Jumala, tehä orjasta emännän, piiasta elon pitäjän.

Hyva onki, aina toivoa paremmaksi päästä, jota toivoa meidän maassa ja
maan asetuksissa ei ole kellänä kielty. Muuten löytyy kyllä maailmassa
semmoisiaki maita, joissa lapsi on määrätty isänsä onnessa elämään, ei
minne'kän ylemmäksi yrittämään.

2. Woipi se hyvä Jumala, hyvänki talon emännän, säätä säkki kainalohon,
kontti selkähän koheta.

Koska niin on, niin ei toki pitäisi kenenkän suuruudestaan eli muusta
onnestaan ylpeillä, eikä alhasempia ylenkatsoa, vaan kiittää Jumalata
omasta paremmasta olostansa ja muistaa, ettei milläkän korkeudella
asuta niin lujassa ja vahvassa, ettei siitä kerran voisi langeta'ki.
Sanotaanki tuulessa ja myrskyssä puiden vaaroilta ennemmin kaatuman,
kun alangoilta.

3. Kumma kuusinen lusikka, katajainen kauhapahka.

Näillä sanoilla merkataan toisinaan muitaki kummia, oudonlaisia näöksiä.

4. Ei se sovi suopetäjä korpikuusen kumppaliksi.

Niin sano kerran alhassukunen tyttö, kun hoettiin herrasmiehen häntä
kosivan.

5. Ei huolta hävinnehellä, työtä maansa myönehellä.

Sillä mielelläkö vaan moni silmin nähden hävittäneeki maansa?

6. Ei oo päivät päällitysten, vaan on päivät päästätysten.

Sentähden ei pidä ylen monta toimitusta yhdellä kerralla ottamaan
taikka kaikkia yhdellä paivällä valmiiksi pyytää.

7. Ei ole maitokan makia suusta miehen suuttunehen, parrasta
pahastunehen.

Elkää siis kerran suuttunutta uusilla sanoilla suuttuttako muistaen,
ettei tahdo kauniitkan puheet hänelle siinä tilassa mieliksi olla.

8. Ei ole aittahan asia, eikä tietä kellarihin, kun on suossa
suurusjauhot, petäjässä pellonsiemen.

Ei käytä, kehua eli teeskennellä itseään paremmaksi, kun onkan.

9. Liian saapi liikkuvainen, enemmän etsittelevä.

Aivan sopivat sanat sillä mielessä pitää, joka elää aikoo.

10. Kultanen kotielanto! jos on vaikia vatsalle, niin on helppo
hartioille.

Hyväpä asia onki, lasten kotona pysyä, eikä toisinaan, ilman pakkoa,
talosta erota.

11. Mull' on tuuli turvanani, varanani vastaranta.

Sanotaan köyhillä taikka muuten onnettomilta, joilla on työläs nähdä,
mistä apua eli turvaa saada.

12. Ei ole pakkoa pahoa, viel' on riihessä eloa.

Kuvailee ei tarvitsevan niin kauan hätäillä, kun jotai löytyy.



MEHILÄINEN V. 1837.

Helmikuulta.



Huolilauluja.


            1.

    Osakkahan onni valvo,
    Lykyllisen lyyrätteli,
    Minun malkion makasi.
    Tuuvitti minun emoni,
    Waapotteli vanhempani,
    Ovensuussa, orren alla,
    Kätkyessä vaivasessa.
    Erotti minun emoni
    Poies muista lapsistansa,
    Poies puolelta kotoa;
    Jäin kun jäniksen poika
    Soille soikarrehtamahan,
    Palolle papahtamahan.
    Tuuli taitto haavan oksan
    Jänön pojan puoliseksi.

            2.

    En kulu minä kukissa,
    Enkä vanhane vakoissa;
    Kulun kuivissa sanoissa,
    Wäsyn silmävääntelöissä.

            3.

    Kylä kyllinki puhuvi,
    Naapuri naputtelevi,
    Elävän minun ilossa,
    Riemussa remuelevan;
    Ikävät minun iloni,
    Riemut ratki raskahia.

            4.

    Jos oisi käeltä kieli,
    Kukkujalta kulkkutorvi,
    Kukkuisin jokasen kuusen,
    Mäjeltäisin kaikki männyt,
    Kaikki lehmät lellättäisin.
    Tuolla kukkuisin kovemmin,
    Kuss' on kurjat kulkemassa,
    Waivaset vaeltamassa.
    Mistä tunnen huolellisen,
    Arvoan sananalasen?
    Tuosta tunnen huolellisen,
    Arvoan sananalasen:
    Alahalla vyön pitävi,
    Alempata henkiävi.

            5.

    Oli mulla muoto muinen,
    Kasvot kaunihinnäköset;
    Nyt on kasvot kaiennehet,
    Muoto muualle ruvennut,
    Murhe tuonut mustan muovon,
    Huoli kasvon kaientanna.

            6.

    Käyn mä kymmenen kyleä,
    Samoan sa'an taloa;
    En löya sitä sisarta,
    En sitä emosen lasta,
    Jolle ma sanon sanani,
    Minun mielihauteheni.

    Jos sanon minä sinulle,
    Niin sanot sinä savulle,
    Savu pihtipuoliselle,
    Pihtipuolinen pihalle,
    Piha muille vierahille;
    Wieras sen viieksi tekevi,
    Kyläläinen kymmeneksi.

            7.

    Kumman kukko, laajan lintu!
    Miksis niin varahin laulot,
    Allittelit aikaisin?
    Etsa' sillon laajon laula,
    Etkä vienon vierettele,
    Kun sa viejähän viluhun,
    Paiskatahan pakkasehen.

            8.

    Muill'on onni työn tekevi,
    Haltia rahan hakevi,
    Minun onneni makaavi
    Kiven alla, kinnas käessä,
    Havun alla hattu päässä.
    Yks on lehmä maammollani,
    Sen häjy häräksi muutti,
    Piru pitkäpiimäseksi;
    Härän söi susi keväillä,
    Minä maiotta makasin,
    Kesän voitta kellittelin.

            9.

    Ikävät on illat pitkät,
    Päivät kahta katkerammat.

_Jälkimaine_. Tämmöisiä, mielestämme hyvin kauniita lauluja löytyy
vielä paljo Suomessa, vaan koska ovat hajalla kansan suussa, yksi
siellä, toinen täällä, niin vaikia lieneeki niitä kaikkia kerätyksi
saada. Jos niitä jollai olisi tiedossa, niin hartaimmasti pyydämme,
saada niitä tässä kirjassa präntättäväksi, taikka, että jollai muulla
tavalla ilmiantasivat heidät. Waikka taitavat monelta vähäpatösiksi
näyttää, niin tosi kuitenki on, ettei semmoisia enää heti maahan synny
ja että entisetki vuosi vuodelta kansan muistosta katoavat. Tulevilla
kuilla aiomma pränttayttää, mitä meillä niistä on koottuna, nyt vaan
näistä nykysistä joitakuita lausumisia erittäin:

1:sessä. _Osakkahan onni_ jne. Kullaki ihmisellä luultiin erityinen
_onnenhaltiansa_ olevan, toisella viriämpi ja muuten parempi,
toisilla laiskempi, kehnompi. _Osakkahan_ s.o. osallisen, onnellisen.
_Lyyrätteli_ eli liikku ilosena, leikitteli. _Malkion_, melkiän,
polosen, vaivasen. _Tuuvitti_, kiikutti, souti, heiasi. _Kätkyessä_,
kehdossa, tuutussa, va'ussa. _Puoleltaan kotoa_, kotopuoleltaan,
kodista. _Soikarrehtamahan_, hyppäilemään (isoilla askeleilla).

2:sessa. _En kulu minä kutissa_ jne. Kuutiksi (kutiksi?) paikon
sanotaan pienempiin veneisiin eli ruuhiin laitettua erityistä
souturakennusta sillä mahdilla, että hangat ovat laitoja ulompana;
_vakomiselta_ taasen ymmärretään kyntämistä. Niin muistuttaaki sana
_vakoissa_ muinasaikaista elämää, jona juhtain kaipuussa ihmisillä
kynnettiin, eikä vaan mahtanutkan olla se helppo työ vetajällä. Waan
mikä vielä sitäi vaikiampi rasitus, kun auran veto ja kuutissa soutu,
näiden sanain saajalla lie ollut, arvatkoon itse lukiamme.

3:nessa. _Kylä kyllinki sanovi_ jne. Köyhä huonemies (loisi, koturi)
toivo yhä talon isännäksi päästä. Niin pääsi ja rikastu. Waan mitkä
huolet hänellä ennen olivat omasta elosta, monikertautuvat isäntänä
ollessa koko suuren perehen elosta ja muusta talouden toimesta. Niin
sano hän:

    "Kylä kyllinki puhuvi,
    Naapuri naputtelevi.
    Elämän minun ilossa.
    Riemussa remuelevan;
    Ikävät minun iloni,
    Riemut ratki raskahia."

Kera huokasi hän ja sano: "voi kun minua ei koulutettu, jotta olisin
papiksi päässyt. Kelläpäs kuitenkan on huokiampi elämä, kun papilla."
Näin ajatellen rupesi voimainsa mukaan lukemaan ja pääsiki viimmen
papiksi. Talonpoikana oli hänellä kyllin huolta maasta ja perehestäan,
nyt pappina ollen sai vielä uuden murehen siitä, kuinka voisi koko
seurakuntaa vannotun valansa jälkeen opetetuksi, neuotuksi ja
hyödytetyksi saada. Ja taasen saneli hän huolissaan: _"Kylä kyllinki
puhuvi, Naapuri naputtelevi jne."_

Ei sotaherran etua voita mikän, rupesi hän nyt ajattelemaan. Pian
tuliki sota maahan, hän kokosi talonpojat, lähti niiden kanssa
vihollista vastustamaan, voitti esinnä pienemmät joukot ja viimmen
suuremmatki. Kuningas siitä tiedon saatua käsketti hänen puheillensa
ja kysy, jos ei tahtoisi sotapäämieheksi ruveta. Ruvettuaan jo luuliki
onnen voittaneensa, vaan pian havatsi taasen erehtyneensä. Sillä jo
sodanki aikana toisinaan piti kesken yötä unisialta pitkillenki ja
vaivaloisille matkoille lähteä, toisinaan nähdä kaatuvan parahimmia
ystäviä vierestänsä. Ja rauhan tehtyä hän ei kuitenkan saanut
rauhassa eleä. Sillä jos ei tahtonut peräti toisista vierautua ja
kaikkein katseltalvaksi tulla, piti hänen yhtäläiseen ja usein halki
yökaudetki herraspidoissa käydä eli kotonansa samalla tavalla elää,
korttilyönnissä, tanseissa ja muussa turhuudessa, joka kansan silmissä
näytti ilolta, vaan hänestä kovin vaikiaksi ajan tuhlaamiseksi. Niin
vieläki lausu hän monasti yksinäisillä hetkillään, sanoen:

"Kylä kyllinki puhuvi jne."

"Niin mikä minua viimmen oikialle onnen tielle saattaisiki", arveli
hän, "tosiaanki ei ole'kan koko maailmassabmuuta oikein onnellista
ihmistä, kun kuningas yksinään." Niin ajatellen jopa saattiki
viimmen onni hänen kuninkaaksi. Millä tavalla se tapahtui, tulisi
pitkäksi kertoa,' vaan kuninkaana ollessaan nousi yhdeltä haaralta
nalkävuodet ja kuolettavaiset taudit maahan, toiselta vihollinen. Hän
levottomuudesta ja huolilta alammaistensa tähden ei saanut usiampaan
yöseen untana silmiinsä ja havatsi vasta oikiaan onnettomuuteen
joutuneensa. Wiimmen kuoli hän ja taisiki niin lepoon päästä, vaan
sitä ennen sanottiin hänen usein toivoneen kuninkaasta ollen päästä
jälle entiseen elämäänsä talonpojaksi eli huonemieheksiki. Ja monasti
kuultiin hänen sanovan:

    "Kyla kyllinki puhuvi.
    Naapuri naputtelevi.
    Elämän minun ilossa.
    Riemussa remuelevan;
    Ikävät minun iloni.
    Riemut ratki raskahia."

_Ei siis ole'kan kaikki kultaa, ku kiiltää, kaikki hopiata, ku hohtaa._

4:nessa. Wäha toisella tavalla ennen präntätty (k. Kantele, 2 Osa,
s. 33). _Wäjeltäisin_, menostaisiy, äänneltäisin, kaikkuisin.
_Lehvät_, oksilliset haarat puussa, ryhevät puunoksat. _Lellättäisin_,
liikuttelisin, heiluttelisin, tuuvittelisin.

5:nessa. _Oli mulla muoto muinen_ jne. Pieni runonen, jota toisinaan
olen kuullut naisten huolissaan laulevan. Muuten sanotaan sanalaskun
tavoin:

_Murhe tuopi mustan muovon, huoli harmajan hapenan._

6:nessa. _Käyn mä kymmenen kyleä_ jne. Wähä erilailla ennen präntätty.

7:nessä. _Kumman kukko, laajan lintu_ jne. Näyttää, kun olisi
palkollisen sanoja, joka kukolle toru varahin väkeä herättämästä ja
siitä häntä uhkasi tappaaki. _Wienon_, kummalla äänelläsi.

8:nessa. _Muill' on onni työn tekevi_ jne. Tämäki pieni runo muistuttaa
maamiestemme joutavasta luulosta, erityisen haltian kullaki ihmisellä
olevan, vaikkei ole'kan kellänä muuta haltiata, kun yhteinen Jumala ja
itsensä. Se erotus, joka nähdään ihmisten vaihilla, nimittäin, että
toiset pienemmilläki tiloilla ja saaleilla aina elävät hyvin ja asuvat
rahallisna, toisilla eivät riitä suurimmatkan palkat ja muut saaliit,
vaan tahtovat aina velanalasna olla; se tulee useimmitenki ihmisen
omasta syyttämästä, ei haltiasta, hyvästä tahi pahasta.

9:nestä. Sananlaskun tavoin välistä huolellisten suussa kuultava.



Muistelmia Braahen eli Salosten kaupungin asioista.

(Lisää Tammikuun lehteen).


Suuremmista tulenvahingoista säily Braahen kaupunki kauan ja aina
vuoteen 1810 asti, mutta vainoin, kato-vuosien, tautiaikain kovat
seuruut ovat valitettavasti paljo pahaa tehneet Braahessaki. Ison
vainon aikoina Kaarlo XII:n hallitessa muuttausi enin osa asukkaista
tavaroineen Tukhulmiin. Rauhan tehtyä v. 1721 palasivat jälle
syntymäpaikoilleen — vaan mimmoisille asemille! Suuri osa kaupunkia
tuhkana, kirkko ja muut polttamattomat huoneet hevosnavettoina, lintuin
pesinä, kaikella tavalla sovastuna, pihat ja kadut paksulta heinää
kasvavina. Wasta vähitellen monimuotisella yrittämällä taisi kaupunki
siitä tuhosta tointua. Muutamia aikoja ennen (1696—1697) oli iso
kulkutauti vuoden sisässä Braahesta ja Salosta yhteen luettuna tappanut
477 henkeä.

Braahen jälkisaikasista tapauksista saamma mainita seuraavat.

Wuonna 1785 laitettiin kirkon ja seurakuntain kululla uusi urkuvärkki.

1791, 7 Huhti-kuuta, sai Braahe ulkokaupan oikeuden ja omituisen
tullikontuorin. Oli kyllä jo vuonna 1765 annettu Braahelaisille lupa
ulkomailla kauppaa käydä, mutta Oulun, Waasan eli Kokkolan tullin
kautta.

1810, yöllä 6:tta vastaan Lokakuuta, palo suurin ja paras osa
kaupungista yhteensä 70 taloa ja samassa raastupaki.

1815 oli kaupungissa 20 avonaista kauppapuotia, nykyään vieläi
usiampaa, uudessa, paremmin raketussa kaupunkiosassa. Talojen luku on
100 suurempien, pienempien.

1819, 2 Syyskuuta, kävi korkiamuistosin Keisari Aleksanderi Braahen
kaupungissa ja kirkossa.

1820 laitettiin kivimuuri kirkkotarhan ympäri.

1831 laitettiin tiimakello torniin uurisepältä _Matti Eikiltä_
Pyhäjoesta. Siitä makso kaupunki 300 riksiä Ruotsin velkarahaa.

1832 oli asukasten luku 1600; kahdeksankymmentä vuotta ennen ei ollut
kun korkeinta 700 asukasta Braahessa.


Porimestareja Braahessa alusta nykysiin aikohin.

1. Henrikki Korte, Saksan maalta, Porimestari 1650, kuoli 1680.

2. Henrikki Korte, edellisen poika, syntynyt 1647, Porimestari 1680,
kuoli 1706.

Hänellä oli kaksi poikaa, joista Gabrieli isänsä jälkeen Porimestari,
Henrikki sotapalvelossa. Wuonna 1701 tuli tämä Saksalaisen vaimonsa
kanssa Breemin maalta Braaheen ja oli sillon Kornettina. Kaksikymmentä
vuotta jälkeen taikka 1721 oli hän Everisti Puolan kuninkaan Stanislain
armeiassa, lähti sitte mainitun Stanislain seurassa Franskan maalle,
pääsi siellä Amiraaliksi ja korotettiin kreivisäätyyn nimellä Dekorte
(de Corte). Toisen kerran oli hän joutunut rikkaisiin naimisiin
Weissenpurista. Ensimmäisistä naimisistaan oli hänellä poika Stanislai.

3. Gabrieli Korte, esinnä Raatimies ja Notari, sitte Porimestari 1707,
kuoli Tukhulmissa 1728.

4. I.W. Wikmanni, Porimestari 1730, pääsi 1741 Savon maahan tuomariksi.

5. Reinh. Joh. Stormanni, esinnä Raatimies ja Notari, sitte Porimestari
1742, k. 1743, 31 vuoden vanha.

6. Henrikki Klovensiiki, Porimestari 1744, kuoli 1757, 55 vanha.

7. Samuel, Lithovius, Porimestari 1758, k. 1765, 61 muoden vanhana.

8. Kaarlo Mentseri, Porimestari 1767, k. 1805, 69 vanha. Usiamman
kerran Herrainsäätykokoukseen valittu.

9. Matti Wilanderi, Porimestari 1806, k. 1815, 62 v. vanha.

10. Adolphi Fredrikki Westmanni, synt. 1780, Porimestari 1816, pääsi
tuomarivirkaan Iinsalmeen 1828.

11. Gregorius Gummerus, synt. 1793, Porimestari 1828, Asessoriksi
yletty 1835.


Braahen Kirkkoherroista ja Kappalaisista on ennen tili tehty kirjassa
Åbo Stifts Herdaminne af C.H. Strandberg, Sedn. Del. s. 166 e. Maan
mitä mainitussa kirjassa s. 167 Kirkkoherran Mathesiuksen esiisistä
sanotaan, ei ole juuri yhteen käyvä meidän Braahesta saatuin tietomme
kanssa, joissa suvun esiisä sanotaan Joakimin kaksosta, Saksenista,
Suomeen tulleen ja sama Kirkkoherra M.G. Mathesius ennen Braaheen
tultuansa olleen ensimmäinen Kollega Turun koulussa. Kirkkoherra,
Johannes Ehomae Londinus, mainitaan Salosta sukusin olleen, jonka
tähden poika itsensä Saloniukseksi nimitti.


Muutamia muita muistettavia nimiä Braahessa.

Blakmanni, Oke, raatimies, syntynyt Kalmarin läänissä Ruotsissa, eli
puolen ikänsä Braahessa ja kuoli 1705, vanha 54 vuotta. Lahjoitti
Braahen kirkkoon 400 talaria (hopiossa?), kouluun 100 talaria ja
vaivasille 100.

Forbus, Hansu, jonka isä oli Skotlandissa syntynyt ja pormari Oulussa.
Poika Hansu oli Braahen ensimmäi- nen pormari, sitte raatimies
kaupungissa, nimismies Salossa ja Siikajoessa 30 muotta, myöhemmin
pitäjänkirjottaja mainituissa pitäjissä, joku aika vouti Iinsalmessa,
ensimmäinen kirkkoväärti Braahessa, kuoli 88 vuoden vanhana 1710,
elettyänsä 60 vuotta Braahessa, Hänestä ja veljestänsä Kasperista
levesi Forbuksia maahan, joka suku ei kuitenkan tätä nykyä ole kovin
leviä.

Niemi, Simona, eli sata yksitoista vuotta ja kuoli 1691. Haudattiin
pojanpoikansa hautaan.

Sovio, Matti, kuoli ennen muotta 1690. Hänestä on jo ennen mainittu ja
samate miten nykysten Somelius- suku hänestä alko.


Suomalaisnimisiä Braahen asukkaita.

Api (?) 1697.[3] Brokko(?) 1727—89. Ervasti. Hajanen (Hajahn) 1815.
Haru 1697. Heikkinen 1807. Hemmikoski 1735. Houru 1708. Hämmilä 1697.
Häm- mälä 1691. Ikonen 1712. Karhunen 1697. Kello 1697. Kemi 1702.
Kinnunen 1692. Kyllynen 1697. Lakka 1767. Lanki 1697—1759. Lankila
1697. Leinonen 1767. Mankinen 1691. Memmi 1691. Monkanen 1739—1788.
Mukala 1697—1748. Märsy 1714. Nevalainen 1701. Niemi 1691—1740.
Niskanen 1741—1772. Nivala 1693. Paakula 1705. Palo 1711—1744. Pappila
1696—1711. Pirtula 1690. Purainen 1697. Purhalaks 1697. Rappoi 1697.
Matikainen 1709. Rehu 1697. Ruotsa- lainen 1690. Räsänen 1736. Saari
1744. Simi 1710. Sipilä 1738. Sivonen 1792. Soudio 1709. Sovio 1710.
Likka 1772. Wakkulainen 1698. Wirto 1680. Wähä 1699—1772.

  [3] Otetut pitkästä reisteristä, jossa on paljo muitaki Braahen
  asukasten nimiä, vaan joilla ei taida sopia tätä kirjotusta pitkittää.
  Luettavina vuosina kuolivat ensimmäiset eli viimmeset suvusta.



Katrina Maunuttaresta.

(Muualta).


Ruotsin mainiolla Kuninkaalla Gustaavo I:mäisellä joka Danskan kovasta
vallasta ja paaviuskon erehyksistä maansa pelasti, oli usiampi
lapsi. Wanhin näistä, Eirikkä XIV, tuli isänsä perästä (m. 1560)
hallitukseen, nuoremmat, Juhana ja Kaarlo, vasta jälempätä. Mainittu
Eirikkä, ehkä ei muuton herjattava mies vaan kuitenki pahoilta
ystäviltä yllytetty ja välistä mielipuolisesti itsensä käyttäväki,
joutu viimmen veljensä Juhanan käsiin, joka, ryöstettyä kuninkaallisen
istumen, vankina häntä säilytti Turun linnassa ja monessaki muussa
paikassa, myrkyllä viimmen surmaten (m. 1577).

Kuningassa ollessaan kosi Eirikkä monessaki riikissä, vaan, ei
onnistuen, rakastu viimmen halpasäätyseen oman maansa tyttäreen.
Tämä oli Katrina Maunutar, jonka isä Eirikän päävartioissa oli ollut
ensiksi sotamiessä, sittä korpraulina. Tyttönä istukseli Katrina
kaapungin paltalla myöen pähkinöitä, sillä ruokansa tienaava. Moniasti
kulki Eirikkä ohite; kolmitoistavuotiaan tyttären loistava kauneus
pysty heti silmiinsä ja paikallapa ytattiki hovineieksi sisarelleen,
ruhtinatar Elisabethalle. Nuori Katrinapa kaikkinaisien opetuksien
pikasisti pystyvä käytti itsensä aina hyvätapasesti, siististi ja
kaikille mieliksi. Päimä päivältä kukoisti kauneutensa yhä ihanammaksi.
Hänestä Wielä jällellä löytyvät kuvailevat mahtuvat olla pahasti
sattuneita, sillä niissä hänen muotonsa ei ole tavattoman kaunis;
vaan kaikki senaikuset tarinoitsiat, yksin Eirikän vihamiehetki,
mainitsivat hänestä kuin kauniintenki kauniimmasta. Niin Eirikästäki;
syämensä sitousi tähän aina kiintiämmin. Joka sopivassa tilassa pyysi
hän Kaarinalle suosiotansa näyttää; joka vaikuttiki sitä enemmin
kuta ihanampi ja, kuni muuten tahto, rakastettavampi herra Eirikkä
oli. Korkeuelta ja vielä enemmin rakkauelta mietelty jopa annaksinki
kokonansa rakastetun Eirikkänsä suosioon. Tästä hetkestä erosi
Eirikkä muista vaimoloista: Katrina oli hänelle kaikki kaikessa.
Kosiotuumat vierasmaisille ruhtinattarille lakastuvat, ja, Katrinasta
lapsen synnyttyä, päätti Eirikkä mielessään hänen kuninkaalliseksi
aviovaimoksensa korottaa.

Eräs fänderikki, nimeltä Maksimiliani, liikutettu hanki Kaarinan
kauneuelta, oli jo tätä heti hoviin tultua kosjonut; hokevat muutamat
jo kihlonneenki. Jälestä täyty hän kuninkaalle rakastettunsa heittää,
saaen ensiste käskyn sotajoukon kanssa Norjaan paeta. Ei raahtinu
polonen paeta ennen hukatun morsiamensa vielä kerran nähtyä, ja
pistäyten hovikartanolle pujottausi naisten huoneeseen, siellä tätä
tavataksensa. Waan sisään käytyänsä siottiin hirmustuneen kuninkaan
käskystä, joka ystävänsä Yrjänä Pietarin pojan kautta anto hengetä
tuomitun ja säkkiin salvatun raukan jokeen viskoa.

Rahvas ei arvannut syytä, mistä Eirikkä Katriinaan niin oli
suostunut. Penkovat loihtojuomilla kuninkaan lumotuksi. Kaarina ei
konsa hallitustöihen ryhtyä pyrkinyt; vaan kuitenki luuli Yrjänä
Pietarinpoika arvonsa Kaarinan hommalla kuninkaan silmissä sorrettavan.
Senvuoksi koki puolluksinensa vääräin kantelemusten ja muun senlaisen
juonen nojassa tätä kuninkaan vihoin saaha; maan eipä onnistanu. Heiän
paha ilki havattua, kauhistu Eirikkä kokonaan ja oisiki panetteliain
valta pysähtynyt, jos ei Katrina hyvästä syämestään itse heille oisi
armoa anonu.

Kuninkaan rakkaus oli muuttumaton. Kaunosina kesäiltasina sousi
hän ystävinensä Mälärin järvelle. Sillon, Katrina aina oli muassa,
ja kuningas kohtasi häntä koko suosiollaan ja kunnioittamisellaan.
Illat kulutettiin kukkakeoilla laulaen, kisaten ja leikkiä laskien.
Ehtoon tultua kotiin palatessa istu Eirikkä Kaarinansa luona, tähyten
ehtoruskoa ja kimaltelevaisia tähtiä, muin selkiällä taivosella, muin
kirkkaassa veenpovessa, kuunnellen myös lauluja kaukana rannalla
polskuttavista veneistä. Laulut laulettiin kuninkaan käskyllä; usein
oli hän itse sekä laulun että nuotin laatinut. Näistä lauluistansa on
muuan meidän aikoin asti säilyny, josta näytteeksi pistämmä tähän eräät
suikaleet:

        Ei Kaarinalla rikkautta,
        Mitäpä siitä huolinkaan;
        Hänellä ompi rakkautta
        Ja se paras minusta vaan.
    Seuratkoon miki mieltähän:
    Mie en heitä tyttöän.

        Jos ruunu päässähän ei loista,
        Loistaapi muoto kaunoinen.
        Parempoa en tunne toista,
        Jos onki muista halpanen.
    Seuratkoon miki mieltähän:
    Mie en heitä tyttöän.

        Muut lennelköötkin korkialle;
        Mun ompi maassa matkani.
        Ja senmä näytän maalimalle
        Ett' ompi Kaisa kultani.
    Seuratkoon miki mieltähän:
    Mie en heitä tyttöän.

        Hyvästi jää nyt armahani!
        Levätkös yösi rauhassa!
        Minäp'en luovu sanastani,
        Ja kaikk' on Herran hallussa.
     Seuratkoon miki mieltähän
     Mie en heitä tyttöän.

Päivä päivältä kasvoki kuninkaan rakkaus Katrinalle. Wiimmen, anottua
ja saatua vallansääystöltä luvan naia mieltänsä myöten hyvän eli
halpasen, vihitti hän itsensä salaa Katriinaan, samate tehtiin lapset
laillisiksi kuningasistumen perillisiksi. Keväillä v. 1568 synnytti
Kaarina Gustaavo nimisen pojan, jonka hyvin juhlallisesti kastettaissa
äitiki heimoneen vapasukuseen säätyyn korotettiin.

Jälempätä päätti Eirikkä pitää julkiset häät ja Katrinan
kuninkaalliseksi puolisokseen ruunauttaa. Samalla olivat Saksan
hertuan Maunun ja ruhtinatar Sohvian häät piettävät. Ylimmäiset vallan
herrat kutsuttiin, ei kukaan uskaltanu vastahakoisuuttansa näyttää,
kaikki lupasivat tulla, yksin hertuatki. Määrätyllä päivällä (4:tenä
Heinäkuuta v. 1568.) vihki heiät Arkipispa Laurentius Petri. Pietari
Braahe talutti morsianta vihkituolille, kolme ritaria kannattivat
eellä ruunua, riikin omenata ja valtikkaa; neljä kannattivat Katrinan
päällä heiluvaa kullittua taivailemaa; kaksi kuninkaan Neuoista
pitivät kumpaa, ennen julkista vihkimistä saatua, lasta teltan alla,
jonka kautta ne laillisiksi julistettiin. Päivällä jälkeen ruunattiin
Katrina kaikkiin tavallisten juhlakäytösten ohessa. Ruunattaissa
oli ruununkantaja lämpimältä menehtyny ja puottanu pitimensä
lattialle. Rahvaassapa kuiskuteltiin toinen toiselle tämän muka pahaa
vastaruunatulle ennustavan.

Waan eipä tarvittukan aavistavaisia merkkiä Eirikän tulevasta onnesta.
Wiisaammat ja älykkäämmät tämän jo päättivät vissiksi, varsinki
jalkavaimon ruunattua.

Hertuat Juhana ja Kaarlo eivät sinne tulleetkana luvattuansa. Waan he
nostivat kapinan veljeänsä Eirikkätä vastaan, ottivat hänen vangiksi
ja, kaikkien suostuessa, nousi Juhana kuninkaalliselle istumelle.

Kun jo mainittiinki oli Katrina aniharvoin sekaunut Eirikän
hallitukseen; ei muuten kun hirmusista töistä häntä poistaaksensa.
Hänen leppysä ja lauhkia mielenlaatu oli kaikille tuttu; ja Eirikän
vangittua ei hänen vihamiehetkän Katrinaa sortaneet vaan antavat, jos
alussa kohta pienenki ruokon. Kun sallittiin oli hän miehensä luona,
keventäen sillä tämän kovaa onnea. Ei hän myös antaunu mihinkään
kapinakokeehen. Tämä hiljanen ja siviä elämä teki hänen kaikilta
rakastetuksi ja kuningas Juhana lahjottiki hälle kaikenlaisia etuja.
Eirikän kuoltua annettiin hänelle v. 1577. neljä taloa Suomessa ynnä
vähän hopeita; v. 1578. sai hän sata päivätyötä viljelläksensä; v. 1581
lahjottiin hän Liuksalan kuninkaan talolla Satakunnassa ynnä 26:tta
muulla kartanolla ja v. 1582. taasen yhellätoista talolla. Niin näytti
Juhana, katuin veljentappoansa, jääneelle leskelle kokevan mahollisesti
hyvästi kostaa. Elämänsä lopulla muisti häntä unelleen Juhana, lisäten
v. 1590 taasen Katrinan sisälletuloja. Myös Kaarlo hertua näytti hälle
hyvän suosionsa.

Niin eli Katrina kunnian ja rakkauen alasena. Kaksi lapsistansa, Heikki
ja Arnoldi, kuolivat nuorella iällä. Gustaavo asu iäti ulkomailla.
Tytär Sigri naitiin Suomen Laamannilta Heikki Lavunpoika Totilta.
Wävyneen, tyttäreneen ja tytön lapsine vietti Katrina vanhat päivänsä
unhotuksissa vaan onnellisena, ihanassa ehkä syrjäsessä Liuksalassaan.
Korkiat mehtävät vuoret, lehtevät kunnaat, ihastuttavat pellot,
vihertävät laksot ja välissä kirkkaita järviä suikertelevaisilla
puroilla ja kohisevilla putouksilla yhistetyt; kaikki ne muuttivat
langenneen, vaan jällen paratun mainion majan paratisiksi. Muisto
hänen hyvästä mielenlaadusta ja hyväntahtoisuuesta elää vielä kaksi
vuosisataa jälistä rahvaan muistossa niillä tienoin.

Sen vaihillä häirysi vielä sisällinen kapina isänmaas- sansa.
Sigismundi, kuolleen Juhanan poika, ja Kaarlo hertua sotivat keskenään
kuninkaallisesta arvosta. Myös Suomeen ja syrjäiseen Satakuntaanki
levesi Ruotsista tämä verinen vaino. Olli Stenbokki, joka ennen oli
Eirikkätä sortanu ja mangiuessa hirmusesti rääkännyt oli näillä
seuvuin Sigismundin puolluksen esimiessä. Waikka enempi kuin
viiskymmmenvuotias, ei oltu kuitenkaan villi mielenlaatunsa parannu,
ja sanoilla ja kirjotuksillaki oli Kaarlo hertuata hävyttömästi kyllä
haukutellut. Hän saatiin nyt vangiksi, siottiin puuhun, ammuttiin läpi
monilla kuulilla, kaivettiin maahan paikalle, kun metsän peto. Tämä
tapahtu likellä Liuksalata. Katrina sai pian tieon vanhan vainojansa
surkiasta lopusta. Salaa lähetti muutamia palvelioitansa kaivamaan ja
liinaamaan ruumista, sittä kunniallisesti vihittyyn maahan hautauttain.

Katrina Maunutar maipu m. 1612. kuoleman uneen, hauattiin Totin
hautauskammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakettu
muistomerkki vielä on nähtävä.



Mielen liikunnoista (Wimmoista).


Mielen liikunnot koskevat ruumiiseenki, sillä niin ovat henki ja ruumis
välillänsä yhdistetyt, ettei kumpikan mitään yksinänsä kärsi. Lepo,
toivo, tytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja
vielä toisinaan parantavat sairaanki. Waan vahingollinen on ylellinen
ilo ja riemu, jos liiallinen suru, murhe ja alamielisyyski. Koska
äkilliseltä mielenliikunnolta joku kovasti kohdataan, pitää vaatteet
ja nauhat hänen päällänsä heti hellitettämän, raitista ilmaa oven
ja akkunain aukomalla huoneesen laskettainan, kylmää vettä juoda
annettaman ja kovemmissa tapauksissa suoniki aukastaman ja lavemankia
pantaman. Wielä tarkemmin tulee sairaan äkillisiä mielenliikuntoja
varoa ja, min moipi, kaikki surut ja murheet mielestänsä heittää.
Hän elköön itseänsä murheilla vaivako, vaan luottakoon ja toivokoon
kaikki Jumalan sallimisesta hänelle hyväksi olevan, jos kohta hän
aina ei sitä kasittäisikän. Kaikillenki sairaille, vaan erittäin
lapsensynnyttäjille, heikoille, kivulaisille ja herkkäluontosille on
senlainen mielen levotus varsin tarpeellinen.



Ilosta ja huvituksista.


Kauniit ilot, leikit ja huvitukset ovat rasitusten jälestä
virvottavaisia. Kohtuullisesti nautittuna ne kartuttavat sekä ruumiin
että mielen hyvää, panevat veren ja muut nesteet paremmin liikkeelle.
Töistä päästyä sopii siis itsekunki ilahutella itseänsä ja toimittaa
muillenki, erittäin lapsille ja nuorelle kansalle syyttömiä huvituksia.
Itsekullaki iällä ovat huvituksensa. Hypyt, tanssit, moninaiset kisat
ja leikit, kiekon ja pallon nakkelot, lymysit, hiipat j.n.e. ovat
kyllä syyttömiä ja somia huvituksia nuorukaisille, jos vaan katsotaan,
ettei mitään tapaturmasta vahinkoa sattuisi ja ettei niitä ylimäärin
pitkitetä tahi ettei mitään tarpeellista työtä niiltä viivytetä. Joka
yhä huvituksia etsii, niillen tulee ikäväksi huvituksetki eikä heistä
ole viimmen minkän ilon nautitsiata.

Jos vanhatki voisivat nuorukaisten ilohin yhtyä, niin olisi se kyllä
kaunis. Tavallisesti he kuitenki viipyvät tarinoillansa oluen ja
tupakan vaiheilla. Eikä ole tämäkän heille kielty, jos vaan olutta
ei muuteta paloviinaksi ja kauniita tarinoita noitumisiksi. Kovin
laihoille ja vereville viemistys vioissa ja niillen, jotka paljo
sylkevät tupakoiessansa ei ole tupakka terveellinen. Wäkevä nuuska
rikkoo helposti nenän ja purutupakka on maksalle vahingollinen.



Satuja.



1. Kissa ja Leivonen.


Leivonen joutu kerran Kissan kynsiin. Ei katti kuitenkan ollut häntä
ilman syytä tappavinansa, vaan sanoi: "sinä mukoma suhiset tuolla
ilmassa, ettei sinulta toinen saa unirauhaakan ja vieläpä pitää
sitäi peljätä, ettet oikein päälle putoaisi. Waan nyt tuleeki siitä
kerrallansa loppu." Leivonen sano: "en minä veisuillani kellenkän
rauhattomuutta tee, vaan laulelen ihmisille sekä muille elämille iloksi
ja suosioksi. Eikä tarvitse sitään pelätä, että kenenkään päälle
putoaisin. Enpä nytkän ilmasta putoamalla kynsiisi joutunut." "Waiti,
vastasi katti, ja tiedä se, etten minä elä tyhjällä pakinalla!" Samassa
söi suuhunsa onnettoman.

Löytää syitä, joka lasta piestä tahtoo.



2. Susi ja Hevonen.


Wanha nälkänen susi juoksenteli metsässä ja, kun ei voinut ajettaviansa
tavata, mietti seuraavan keinon. Laino puvun ketulta ja valhepuvussaan
hevosen laitumella nähtyä astu lähemmä ja sano itsensä tohtariksi,
kysyen, eikö olisi hevosella mitään vammaa parannettavaa. Hevonen, ehkä
heti tunsi hänen sudeksi, ei ollut tuntevinaan ja lausu: "voi kuinka
käviki onnellisesti, että, hyvä tohtari, satutta tulemaan! Wastikään
astuin puikon jalkaani, auttakaapa minua siitä!" Susi lupasi ja
kyykistihen hevosen taakse, juuri kun tutkimaan paikkaa. Waan samassa
kun jo sukasi suunsa toista syödäksensä, sai semmoisen kumauksen
hevosen kaviosta, että lenti kuinka kauas paikalta. Sen tehtyä hevonen
juoksi pois ja nauro palkaksi tohtarillensa.

Pahalla on paha palkka, taikka Niitä kaloja saadaan, kuita ongitaanki.



3. Mies ja hevosensa.


"Lähde pois ruunani, lähde, juokse, pakene kerkiämiseen; vihollinen
tulee ja viepi sun muuten." Niin sano mies hevosellensa. Sihen vastasi
hevonen: "no jos tulee, mikäpä sitte? luuletko hänen kaksi satulaa
selkääni asettavan?"

    Äiä on huolta orjuuessa, isännyyessä enempi,

          taikka

    Ei tyhjästä ottamista.



4. Miehet ja Rahakukkaro.


Kaksi miestä kulkeissaan löysivät rahakukkaron. Ei kumpikan olisi
toiselle osaa rahoista antanut. "Minä sen ensin näin", sano toinen ja
toinen sano: "minä sen ensin ennätin tieltä ylös ottaa." Niin menivät
oikeuteen ja oikeus tuomitsi kukkaron keskeä poikki miesten välillä
leikattavaksi, vaan rahat keräjäkuluiksi jäämään.

    Ei riidoissa rikastuta

          taikka

    Parempi laihai sovinto, kun lihavai voitto.



5. Sammakko ja Härkä.


Summako näki härjän laitumella ja kadehtien härjän suuruutta ajatteli:
"enkö toki minäi paisuisi tuommoiseksi, jos oikein vedän henkeä mahani
täyteen." Samassa veti henkeä sisäänsä, pöyhistihen ja kysy pojiltaan:
"miksi näettä, joko olen johonki määriin härjän suuruinen?" "Et toki,"
vastasivat pojat. Niin veti toiste enemmin henkeä puoleensa ja kysy:
"enkö vieläkän olisi härjän veronen?" "Et vieläkän," vastasivat taasen
pojat. Oikein innoissaan yritti vieläki enemmin henkeä saada, vaan
samassa pakahtu ja kuoli.

    Luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitavampi,

          taikka

    Ylpeys saattaa lankeamaan.



Suomen kansan Arvutuksia.


1. Syösty kultanen korento, ikkunasta akkunahan.

2. Kaksi Turjan Lappalaista hiihtoa hivuttelevi yksiä eräsaloja; ei
taia sinä ikänä toinen toistahan tavata.

3. Tervarinta tietä käypi, karvarinta katkuttavi.

4. Eespäin iltasella, takaperin aamusella.

5. Ukko kolmehampahinen, kesät syö, makoaa talvet.

_Osviittoja_. 1. Päiväpaiste. 2. Reenjalakset. 3. Hevonen ja reki. 4.
Akkunan lauta. 5. Aura.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Soisi orja yön tulevan, vanki päivän valkeavan.

Eritiloissa on ihmisillä eritoimotuksensaki.

2. Käypi viisaski vipuhun, hullu huhtovi sivute.

Welvollisuutemme kyllä on, aina eteemme ajatella. Jos vielä sitteki
toisinaan onnettomasti sattuu, niin levottava kuitenki on tietä,
itsensä tehneen, mitä ihmisen mukaan taisi.

3. Suu saatti suen ritahan, kieli kärpän lautasehen.

Moniki onnen etsossa löytää surmansa.

4. Ei sika sinistä tieä, lammas langan painiosta.

Tuhma, mieletön ei erota hyvää pahasta, vaan pitää kaikki
yhdenkaltaisna.

5. Kuultuahan koirai haukkuu, eikä aina nähtyähän.

Saahan maailman asioista haastella, vaikk' ei kaikkia oikein tunnekan.

6. Kuuluu kurikan ääni, naulan päähän napsuttaa.

Pienempi on suuri vielä kehnompansa rinnalla.

7. Kyllä kova kenkä jalan sylkyttää.

Kova onni opettaa ylävänki tasasesti elämään.

8. Mielellään koira merrassä, kun kauniisti kannetaan.

Suosio ja hyvä oletus tekee vaikiammatki tilat kärsittäviksi, jos ei
mieluisiksi.

9. On sitä mieltä metsolla, jos metsonki ampujalla.

Ei kenkään ole yksin viisas; löytyy toisiaki.



MEHILÄINEN W. 1837.

Maaliskuulta.



Kadonnut.


    Läksi poika puolukkahan,
    Toinen poika mustikkahan,
    Kolmansi jänön jälille,
    Koukkupolven polkumille.
    Tuli poika puolukasta,                    5
    Toinen poika mustikasta;
    Ei tullut jänön jäliltä,
    Koukkupolven polkumilta.

    Läksi isä etsimähän
    Olutveellä otrasella,                     10
    Kakrasella kannikalla,
    Leivällä rukehisella.

    Etsi pientä poiuttansa,
    Kultaista omenuttansa;
    Eip' on löyä pojuttansa,                  15
    Kullaista omenuttansa.

    Läksi emo etsimähän
    Olutveellä otrasella,
    Kakrasella kannikalla,
    Leivällä rukehisella.                     20

    Etsi pientä pojuttansa,
    Kullaista omenuttansa;
    Eip' on löyä pojuttansa,
    Kullaista omenuttansa.
    Läksi veikko etsimähän                    25
    Olutveellä otrasella,
    Kakrasella kannikalla,
    Leivällä rukehisella.

    Etsi pientä velleänsä,
    Kultaista omenattansa;                   30
    Eip' on löyä vellyttänsä,
    Kullaista omenuttansa.

    Läksi sikko etsimähän
    Olutveellä otrasella,
    Kakrasella kannikalla,                   35
    Leivällä rukehisella.

    Etsi pientä vellyttänsä,
    Kullaista omenuttansa;
    "Missäpä olet, veikko rukka?
    Tule poies, veikko rukka!"               40

    "Emmä pääse, sikko rukka!
    Pilvet päätäni pitävät,
    Hattarat hivuksiani.
    Wipu toista jalkoani
    Päästä päätä, Päivän poika,              45
    Silmiä hyvä sikiä;
    Silmät tähtiä lukevi,
    Sääret honkia hosuvi.

    Kuu kulta, jumalan luoma,
    Lähes päätä päästämähän,                 50
    Syötä Karjalan kaloja,
    Kuvetjärven kuorehia."

_Jälkimaine_. Tämä yksinkertanen runo on Wenäjän puolelta Karjalasta
peritty ja lienee kylläki vanha, koska Päivän poikaa ja Kuuta poika
siinä rukoilee vivusta itsiänsä päästämään.



Naimaruno.


    Saatanhan minäi sanoa
    Ja panna paperin päälle,
    Nuoren kansan nähtäväksi,
    Miten ennen on eletty;
    Ainapa huvempi aika,                  5
    Jos on jotai e'essä.

    Olipa kerran keisti tyttö,
    Joka kulki koriana,
    Silkin karttunin sisässä,
    Kiirehesti kirkkotiellä.             10
    Kun sitte tuli sisälle,
    Herran hnoneseen hojotti,
    Lakois huonot lattialle
    Saman sankarin jaloissa.
    Sitte koipesi koria,                 15
    Lähti kirkon lehterille,
    Etupenkkihin pöjötti.
    Peilin sievästi sivalsi,
    Johon kahta kasvojansa,
    Kahto kaulansa visusti.              20
    Helottipa kultahelmet,
    Niitä käänteli käellä,
    Sovirteli sormillansa;
    Sitte päätänsä siveli,
    Kohenteli koriasti.                  25

    Joutupa mukoma neiti
    Morsiaksi muutamalle,
    Talonpojalle hyvälle,
    Joka piti pieksukengän,
    Hatun halvan ja matalan,             30
    Sarkavaatteilla vaelsi.

    Wiikon muutaman perästä
    Ihan läksi iltasella
    Poika kulkemaan kotoa
    Naisen luoksi lauantaina.            35
    Sitte sinne tultuansa,
    Päästyä pimiän tullen,
    Naisen luoksi lämpösehen;
    Toinen alkapi torua:

    "Kuinka kulet kutjuttelet            40
    Kehnosti kun kerjäläinen!
    Oisit ostanna paremmat
    Saapas kengät kelvolliset,
    Aika'anturat alaasi,
    Hankkinut hatun paremman,            45
    Hyvin korkian kopalta,
    Werkavaattehet hyvätki
    Laullensa laittanunna,
    Ettet sarassa samoisi.
    Ka'pas monta muuta miestä,           50
    Nuorta miestä naimatonta,
    Kun ne kulkevat isosti,
    Uurivyöllä astuilevat,
    Werkavaattehet komiat,
    Hatun koppa korkiampi,               55
    Saappahat hyvät samate,
    Jotta palkit paukkoavat.
    Sin' et huoli semmoisista,
    Wielä viivyt viinan luona,
    Rouvituvissa tuhiset."               60

    Eipä enä ensinkänä
    Maata poika malttanunna,
    Wiipyä sialla sillä.

    Kun oli kuullut kunniansa,
    Pistihen ulos pihalle,               65
    Otti lasin lakkarista,
    Ryyppäis siitä oiva ryypyn.
    Siirsi jällehen sisälle,
    Wutkastihen vuotehelle,
    Naisen luoksi lämpösehen.            70
    Muikkais suuta morsialle,
    Pian niinkun pilkan vuoksi,
    Härnäten häjytapaista.
    Haispa viinalta vähäsen
    Häjyn neitosen nenähän.              75
    Kohta koplasi kuvetta,
    Tunsi lasin lakkarissa.
    Tuosta sai tytölle tuska,
    Alko pauhata pahemmin
    Sulhaselle suutuksissa:              80
    "Heitä lasi lattialle,
    Heitä helvetin kovasti,
    Heitä heti kappaliksi;
    Osta uuri sen siahan,
    Taskukello kelvollinen,              85
    Kultavitjat ja komiat,
    Että hohtais housun päällä,
    Kiiltäis kirkon lattialla,
    Se olis kaunista katella."
    Wasta poika puolestansa              90
    Alko vastata vakaasti,
    Halki haastella asian;
    Kovin kauan kuunteliki
    Ihan ilman äänetönnä.
    Sanopa ensisanoiksi:                 95
    "Sitte on sika nimeni,
    Jos ma tänne toiste tullen,
    Ehkä oli ensikerta,
    Kun ma luonasi lepäsin,
    Ompa varsin viimmenenki.             100
    Kos et kuitenkan hävennyt
    Haukkumasta hallin lailla!
    Laita poies puolestasi,
    Mitkä on minun omani
    Avioksi aiottuna,                    105
    Liiton merkiksi minulta.
    Kun ma luulin kunnollisen,
    Saavan armahan avion,
    Jonka kanssa kaunihisti
    Woisin aikani asua                   110
    Aina asti vanhuutehen,
    Suuren suomasta Jumalan,
    Joka avion asetti."

    Eipä enemmän puhunut
    Poika sille puolisolle,              115
    Kisko kihlansa takasin,
    Jätti tytön tyhjillensä.

    Tämä näin typerä tyttö
    Outti miestä onnellista,
    Lykyllistä lyylätteli;               120
    Kun ei toista tullu'kana,
    Joutu renkirehjanalle,
    Juomarille heittiölle,
    Saalihinsa tuhlajalle.
    Warsin sarkavaattehetki              125
    Häjyn kurkusta kurahti.

    Eukko ylpiä ärisi
    Julman juomarin tarvoille,
    Ihan ensivuoellansa;
    Jopa toissa toimitteli               130
    Wiinatilkan viriästi
    Ukon suuhun ja — omahan.
    Tuli julma juoppoeukko,
    Loppu äiältä ärinä.
    Sitte kahen kallottelit,             135
    Wuoron kuppinsa kumosit.
    Ei se ukko elänytkän
    Marsin kauan vaimon kanssa;
    Pian kuoli kulkemasta,
    Jätti eukkonsa elohon,               140
    Jätti lapset lattialle,
    Kaikki kylänkynnykselle,
    Äiti ärmätin käsihin,
    Jok'ei huolta huomenesta,
    Pitänyt pientensä ylite,             145
    Piti viinan vinkerästä.
    Joka päiv' ol'juovuksissa,
    Kanto kaikki vaattehensa,
    Puumulinsa, silkkisensä,
    Wiinan myöjälle visusti,             150
    Weipä vielä kultahelmet,
    Että pienen kirkkopeilin,
    Tilkan eistä tiettämästi;
    Kaikki suimi suuteksensa
    Wiinassa ihan visuhun.               155
    Wiina viekas se vetäpi
    Waimorukan vaattehia,
    Tuli loppu lappaminen,
    Akkarukan appaminen.
    Alko sitte akkurukka                 160
    Kuleksia kupparina,
    Huusais huonoja hyviä,
    Teki ämmät terveheksi.
    Saihan sitte sarvillansa,
    Hankki hameheittiöitä                165
    Pahan paikan peitteheksi.
    Joshan jollon suuruskouran
    Anto akat palkastahan,
    Jopa neki julma akka
    Waihto viinaksi visusti,             170
    Lapsiltansa lallutteli,
    Suulta lasten surkioien,
    Joita nälkä näännytteli.

    Akkarukka allin lailla
    Kohmelossa kuikutteli,               175
    Kun ei einettä etehen
    Ollut mitän ottamista,
    Siinä harmista havahti
    Kysyi ensin iteltänsä!
    "Kuhun joutu koreuteni,              180
    Mihen kauneus katosi?
    Mik' oli nuorena minulla,
    Kun se suuttu sulhopoika,
    Kun ma vaatteita valitin,
    Sanoin kulkeman sarassa,             185
    Kehnosti kun kerjäläisen;
    Itellenpä ennen sattu,
    Sattu keskelle sanani."

    Se sama sanottu vaimo
    Neuo ensin neitosia,                 190
    Sano viisailla sanoilla:
    "Ottakai minusta oppi,
    Ettei sulhoista suloista
    Piä sunkan suututella,
    Ensikerran käyessähän,               195
    Waikkapa vielä viinaltasi
    Henki vähän haisahtaisi;
    Ei se sieä sulhopoika
    Joutavia jaaritella.
    Jos on housut huonommatki,           200
    Nuttu sarkanen selässä,
    Hattu halpa ja matala,
    Häränkoivet kurpposina;
    Leip' on kuitenki leviä,
    Pellot kanssa kasvamassa,           205
    Toista tuomassa eloa.
    Minä tieän miestä monta,
    Koska on kotikylässä,
    Jok' ol viinalle vihanen
    Wielä nuorra naimatonna,            210
    Ja nyt juopi julmemmasti;
    Tieän myöski miestä monta,
    Joka lassa lällutteli
    Joka verassa viteli,
    Uuri vyöllä kirkkotiellä;           215
    Nyt on pellot piertamina,
    Kaikki suossa suurusjauhot,
    Petäjässä pellonsiemen,
    Kaikki kauneus lamassa.
    Wielä sanon viimmeseksi             220
    Teille, naiset naitavaiset,
    Ettei piikasten pitäisi
    Kenokaulon kaahatella,
    Käyä kirkon lattialla,
    Etupenkkihin pöhätä;                225
    Kaunis katotaan takoa,
    Siviä selempätäki.

    Ei myös peiliä pitäisi
    Kahmaloissa kanniksella,
    Siellä huivinne sisässä,           230
    Mutta paljoa paremmin
    Hengen peilistä pitäisi
    Sielun virhiä sihata.
    Riikinkukko se koria,
    Kaula kaunis ja siliä,             235
    Jalat rumat ja rupiset;
    Hänen täytypi hävetä,
    Eikö ihmisen enemmin
    Pitäis häntänsä hävetä?"

_Jälkimaine_. Tässäki Rautalammin Ihalaisen tekemässä runossa on
kyllä varten olettavia neuoja tyttärillä, joista neuoista toki ei
tarvinnvekan minun pitemmältä kertoa. Näemmä värsyistä 59, 60 ja
v. 81—84 tytön viinanki ryyppäämisestä sulhoa soimanneen. Ei kyllä
haittaisikan mielestämme, tyttöin vähin varalla pitämän, etteivät
menisi juoppolalluille, vaan väärin tehty on kuitenki, siitä
sulhoansa haukkua, jos ryypyn ottaisiki. Haukkumalla tosiaanki
ei saa häntä tavastansa luopumaan, jos ei kaaneilla ja siviöillä
puheilla vähitellen. Paha kyllä on senlaiseen joutavaan tarpeeseen,
kun paloviinan nauttimiseen, itsensä totuttaa, mutta monenki miehen,
vanhempainsa ja omasta ymmärtämättömyydestä jo pojasta alkain viinaa
maistelemaan ruvettua, tulee se sitte vaikiaksi yhtäkkiä heittää,
vaikka kyllä näkeeki älyävämmällä iällänsä, siitä paljo enemmän
turmellusta, kun hyödytystä olevan. Sillä tosiaanki paloviinasta ei ole
mitänä hyödytystä ihmisellä, jos ei muutamissa erinomasissa tiloissa,
niinkun ylellisissä rasituksissa, kovassa vilussa eli kuumuudessa,
sateessa, usvassa ja sumussa, koska sitä lääketten verostä vähä
kerrallansa ja jollen kullon nautitaan. Semmoisissaki tapauksissa on
kuitenki hyvä olut paljo virvottavaisempi ja terveellisempi.

Mutta mikä on se vähä hyöty paloviinasta niiden tu hansien turmioin
suhten, joita siitä lähtee niin erityiselle ihmiselle, kun koko maalle
ja koko ihmissuvustolle! Se polttaa ja koventaa sisällykset, etteivät
voi täydellisesti ruokia huvettaa, josta usein pitkälliset reväsimet,
muut vatsaviat ja kohtaukset saavat alkunsa, juontuu sitte veren
seassa keuhkohin, aivoon ja ympäri koko ruumiin, pilaa älyn, mielen,
muistin, voiman ja muun kunnon, turvottaa, pöhistää ja vavistuttaa
ihmisen, vähentää luonnollisen lämpimän ruumiissa, syyttää moninaisia
raskahimmia, ikuisia tauteja, heikkopäisyyden, halvausvian, ampujan,
kaaduttajan, ähkyvikoja, vesiahman, luuvalon, vesipöhön ja muita
pöhötauteja, turvottumisen, kelta- ja keuhkutauteja, verisyljyn ynnä
muita lukemattomia vikoja, joiden viimmenen loppu on levoton omatunto
ja kauhistuttava kuolema.

Sillä tavalla useinki turmelee palovina terveyden ihmiseltä, vaan jos
sitäkän ei aina silminnähtämästi tekisi, niin kuitenki aina menettää
ilon, onnen ja siunauksen perikunnissa, turmelee hyvät tavat ja
kauniit, siivolliset menot, tuhlaa arvaamattoman työajan ja tavaran,
saattaa monta miestä hyvättäki elolta maantielle. Myös on verisillä
tappeloilla, murhilla ja kaikenlaisilla pahatöillä tavallinen alkunsa
paloviinasta. Ei kymmennettä osaakan havata niistä ilman paloviinatta
tapahtuneen. — Joka sentähden tahtoo terveenä, raittiina ja onnellisna
elämänsä iltaan päästä, tekee hyvin, jos hän ei koskaan ota palovinaa
suuhunsa, vaan vieroo sitä kun muutaki myrkkyä. Wielä vähin totuttuaki
voipi ryyppäämisen tämän helposti heittää, vaan viimmen muuttuu tapa
tarpeeksi ja ihminen vapaasta, mielitahtosesta olennosta paloviinan
orjaksi. Waan jos siksi ei muuttuisikan ryyppimisen tapa, niin
jopa ilmanki viinaa maistellessaan ihminen toisinaan tulee siitä
runsaammasti nautitsemaan, niin että juopuu. Waan juopuneenapa mies
on mieltä vailla ja voipi helposti yhtyä senlaisiinki seikkohin,
joista saapi ikuisen turmion nimellensä, arvollensa, elollensa ja
kunniallensa, taikka joutuu raskainten rangastuksen alaseksi. Paras on
sentähden ottaa korviin runoniekan opetus, joka sanoo:

    "Jos nyt tahot tarkimmasti,
    Osata oikein eleä,
    Niin viero viina peräti,
    Sekä karta karvojansa.
    Ole viinalle vihanen,
    Heitä pois lihan hekuma,
    Tee jo kelpaava katumus
    Armon aikana aiota!"

Parempi toki onki peräti välttää kiusausta, kun suotta sen kanssa
taistelemaan antauta. Muuten vaan viimmen ehkä myöhän taidat toisen
kuulusan runoniekan kanssa havata onnettomuutesi ja valittaa:

    "Wasta minä vanhoillani
    Oivalsin tämän asian,
    Kuinka kunnia menepi,
    Alempi miehen armo,
    Kaikki rakkaus katoopi
    Entisiltä ystäviltä,
    Miesi velkahan veäksen,
    Joka ryyppeää rysyltä,
    Wiinan viljassa eläpi,
    Monet päivät pääksytysten,
    Wiikkokauet vieretysten.

    Maailman makia seura,
    Tapa vanha tarttuvainen,
    Jot' ei arvata alusta,
    Saapi semmoiset vahingot.

    Aivan on asian kanta
    Sillä lailla, lapsukaiset;
    Minä sen toeksi tieän,
    Jok' olen itekki ollut
    Taipuva tähän tapahan,
    Saanut semmoiset vahingot:
    Terveys on turmeltuna,
    Kaikki rikkaus kaonna,
    Arvoni alentununna;
    Matti taskussa makaapi,
    Tuskat turkkini povessa,
    Ristit, vaivat rinnassani.
    Wielä suututin sukuni,
    Esivaltani vihotin;
    Näytin ihteni olevan
    Irvihampaille iloksi,
    Hyvänsuoville suruksi."

Muutamin paikoin vähemmin tuttuja sanoja edellisessä Naimarunossa
taitavat olla v. 7. Keisti s.o. kensti, ylävä, ylpia, kopia. v. 12.
Hojotti; meni hopulla; isosti, eteensä katsomatta. v. 13. Lakois
(lakosi); meni lakoon, kaatu, lankesi. v. 17. Pöjötti; tunki itsensä
tuhmasti, mielettömästi. v. 40. Kutjuttelet; kävelet, kulet kehnosti.
v. 73. Härnäten; suututellen, pilkaten, v. 76. Koplasi; siveli. v.
120. Lyylätteli, toivoeli, lauleli tulevan. v. 146. Miinan minkerästä;
hajusta, nenään pistämästä hajusta, v. 203. Kurpposina; kenkinä,
karvasina kenkinä. v. 223. Kaahatella; keviä- mielisesti astua,
liikkua, v. 225. Pöhätä; yhtäkkiä pistäytä.



Matkakertoelma Hiiden linnaan.

(Muualla saatu).


Ammon olima kuulleet mainittaman Hiiden linnasta ja lukimaki Gananderin
Mythologiassa tästä asiasta, jotta voima päättää, tämän muka jossaki
Sotkamon ja Ristijärven kirkkokuntiin rajamailla löytyvän. Kun ei
tästä merkillisestä paikasta mitanä missiä tietty, eikä kukaan häntä
ollu nykyjään käyny kahtelemassa, niin tuumasimaki asianalkain lähtiä
hakemaan.

Jo alko pimittää kun, tiistaina 26:tena päivänä Hei- näkuuta v. 1836,
kolmen miehen läksimä Kajanista astua teppomaan. Ilta oli sateisen
päivän perästä raitis, vaan kun myöhemmin alko kolkostua, päättimä,
keskiyön kostuttavalta unelta virkistäytäksemme, eräässä torpassa
muutaman tiiman levätä. Tultua kartanolle, eikä tahtoen talonväkiä
makiasta unestansa herättää, pöhkäsimä yliselle kussa, lehtikerpuilla
peittäytyneet. Unosen kalliita antimia nautitsima. Aamulla, päivän
kanssa liikkeellä, kulkima elävän Salmijärven kylätse Jormualahden
etelärannalle. Tämä lahti pistää, Oulujärven koillisrannalta,
penikourman pituudelta itään päin. Tässä nakkausima heinämän ja korkian
vaaran kupeella olevan ahon laialle levähtämään. Yksi matkakumppaleista
kiipesi korkeimmalle kukku- lalle, josta hän palattua kerto nähneensä
ison osan Oulujärvestä, kaikkine saarine, niemine, lahtine ja ympärillä
olevine taloine. Hyvin oli häntä tämä näkö vaikuttanut. — Wä'hän
edeskäsin käytyämme tulima ihanaan Hillerin torppaan ja yhtä kaunoseen
Loikkalaan, Paltamon pilajätä, eteläpuolella Jormualahtia. Sihen aski
olivat tiet välttä'viä ja olimaki sinä päivänä kulkeneet 7 neljännestä.
Wieläpä oli mieli, ennen yötä, päästä 5 neljännestä eteenpäin,
Paatinmäkeen joka jo on Sotkamoa. Niinpä saattauttamaki veneeltä
sormualahden nenätse ja läksimä neuottua tietä astumaan, koilliseen
päin. Woi kuitenki näitä maailmoita kulettavia! — Terva- tynnyrien
vyöryttämällä sydänmaalta lahden rannalle, oli tie kulunu vyvälle
kuopalle, jossa sateella kokoutunu vesi jokena juoksi. Mehtäänkänä
ei kaatuneilta puilta ollu menemistä. Kuitenki, jos paljollaki
vaivalla, pujottausima tästä ja tulima, oikialta tieltä jo eksyttyä
ja tiettömiäki samottua, summia suunnan mukaan aivotulle yö sialle.
Loppumatkalla kasteli sadetki jo korvamme.

Syötyä, panima maata pirtinlattialla levitetylle vuoteelle. Aamulla
nostua, maksoma yösiasta ja ruuasta, minkä vähän soveliaksi katsoma;
sillä näillä seuduin eivät millonkaan määrää ruuan hintaa, vaan
heittävät matkustavaisen suosioon, paljastuvat jos vähänki maksaa,
ja välistä vaan pakkaamalla saapi heidät mitänä ottamaan. Lähettyä
liikkeelle, kulkima 6:den neljänneksen taipalen, kaunisten ja
lehteviin kunnasten ja mehtiin kautta, Härmämäkeen. Tällä talottomalla
taipalella sattu eteemmä sauna, jossa kotvan lepäsimäki. Semmosia
mehtäsaunoja laittaa tämän maan kansa itselleen työpaikoille
sydänmaassa, asuen niissä talvellaki työaikansa niillä tienoin.—
Wieläki on täällä omi- tuisen somuudensa vuoksi muistettava lampi.
Pitkä ja kaitanen; puolikuun mukanen; erinomasesti kirkas vesi, pohjan
parin sylen syvyydestä näkyväksi; kahen puolen korkiat, nousevat mäet
tiheimmältä ja kauniimmalta petäiköltä peitetyt, jossa tuskin hirreksi
kelpaamatonta puuta olisit löytänyt: — kaikki se anto tälle paikalle
omituisen, kolianihanasti vaikuttavan muodon.

Härmänmäessä, joka on Ristijärven rajataloja, haasto meille emäntä
eräästä Wenäläisestä, joka näitse sydänmaan taloitse kulkien ja
herraksi itsiänsä korottaen, miesten poikessa ollessa, vaimoväeltä
komentamalla ruokaa, kyytiä, passuuta ja muuta senlaista oli narrannut.
Tässäki sitä oli hyvin koettu palvella. Kuultua jälempätä, tämän
olleen ainoastaan talonpoika-rietan, joka, aivan rahatonna ollen, niin
konnallisesti koki matkansa perille päästä; haasto hän meille hyvin
vikevästi, ähmissään tästä hävyttömyydestä. En ole ikänäni kuullu niin
jäykkää ja jykeätä Suomen puhetta, joka näytti oikeen ihmeteltävän
voiman kauan sorretussa kielessämme löytyvän. Lähti siilon pakinata: ei
siinä sanoja puuttunut, eikä toinen lause toistansa kauan vuottanut.
Kun olisi käyttäny lyiyspännällä muistoksi kirjoitaa mitä tässä, ei
kiertelemällä, kun lyhyesti vaan jykeästi käytettiin; niin olisi siitä
ollu Suomen kielikäytökselle ja sanakirjalle paljoki hyövykkiä.

Tästä lähettyä, tulima Eskolan taloon, Pyhännän kylässä, yöksi. Siitä
torstai aamulla ihanaan Liuskonniemen torppaan.

Tästä meni matkamme Hiisijokia ylöspäin, ja lähtimäki liikkeelle
noin kello 10. Päivä oli mitä kauniimpia. Aurinko paisto lämpimästi
ja lieviältä tuulelta vesikalmolle somasesti käyristetyt lainoset
läiskyttivät hiljasesti venettä vasten. — Entä vielä sitä
vaikuttavaisesti ihanaa Hiisijokia! — Kaitanen; monimutkasesti
suikerteleva; kahen puolen korkiat, heinävät niittytörmät, koristetut
kaikkinaisilta kesän kukkasilta ja yleensä istutetut ikivanhoilla
hyötökoivuila, jotka rannalta levittäen pensiät lehvänsä joen päälle,
varjosivat meitä auringon kuumilta säteiltä: — eikö siinä kerraksi
katsomista! — Niittymiehet, siellä täällä työssänsä, elähyttivät vielä
enemmän tämän ihastuttaman näkemän. Itse istuma veneessä, soudetut
kahdelta nuorukaisesti kukostavalta neitoselta vanhan äitinsä kera.
Heidän muoto ja silmät ennustivat kaunista ja puhdasta sydäntä, ja se
sulonen hymy huulillansa näytti, mitä koriat ja iloset ympärystät ynnä
onnellinen, jos köyhempiki elämä, olivat heiän päälle vaikuttaneet.
Istuessamme emmä voineet muuta kun ihmehtellä tätä paradiisistä
matkaa, joka, kolme neljännestä pitkä, yhtäläisessä somuudessaan
oli kuitenki alinomaa vaihehtelevainen. Wieläki ilahtaa sydän tätä
muistellessani ja, valkamaan tultua, tarjosinki, kiitolliseksi
muistoksi tästä ihanasta kulusta, kukkasen kummalleki neiolle, jonka
he, silmät siviästi alaalla ja niiaten, ottivat vastaan. Niin erkanima
toinen toiselle onnia toivottaen ja meidän matkue astu siitä 3:men
neljänneksen matkan Pekolan taloihen, Hiisijärven kylässä.


Pekolan talot ovat länsipuolella Hiisijärviä. Tämä järvi, ennen
enemmin kun puoli penikuormaa pitkä ja leviä, laskettiin talonpoijilta
v. 1701 ison tulvan keväillä ollessa ja kymmenisen sylen pitusen
hietaharjun läpikaivamalla. Wielä puhuvat vanhat miehet kuulleensa,
tämän juoksemaan päässeen vesijoukon kauhialla räiskeellä metsän läpi
itsellensä tien uurtaneen ja talonki hävittäneen. Oli ennenki juossu
pienonen puro Tuomaanjärvestä tulevaan jokeen, vaan nyt meni vesi
omia teitänsä. Tästä työstä onki Hiisijärveläisille mahottomat hyvät
niittynsä syntyneet. Nyt on järvi tuskin enempää kun neljännestä
pitkä ja leviä. Mikä ennen järven pohjana, oli nyt niittynä eli 75
vuotiassa koivistona. Länsipuolella oli kuitenki tuulelta ajeltava
hieno hiekka semmosen aian pysyny ruohottumatonna ja metittymätönnä.
Sillä hiekka muuttaupi, pölisten tuulella, ja kinostaa millon mihinki
kuni lumi talvipyryllä, peittäen niin jokainuan nousevan piikin. Kaukaa
katsoen tätä lavialta vaalattavata paikkaa, luulin ensiste vaahtevaksi
koskeksi. Santa on erinomasesti hieno ja luulisimaki sen lasiteoksi
käyttävän.

Pekolan taloissa kuulima Hiien linnan olevan kaksi neljännestä tästä
etelään päin, Sotkamon, Paltamon ja Hyrynsalmen pitäjäin yhteisillä
rajamailla, vaan paraite kuitenki Sotkamoon kuuluva. Sanovatki
miehet joskus näillä paikoilla käyneensä. Nyt havahtimaki, tehneemmä
Paakinmäeltä laskien, parin penikuorman mutkan ja kulkeneemmä vempelen.
Sotkamon kirkolta olisi Hiiden linnalle ollu tuskin kolme penikuormaa,
ja matkamme siis sen kautta kaikkia lyhyin.

Oli lauantai ja 30:nes päivä Heinäkuuta, kun noin kello 9 e.p. läksimä,
Pekolan vanha ukko oppaaksi saatua, Hiidenlinnalle astumaan. Ilma oli
lämmin, vaan liikkeelle lähettyä alko jo ankarasti sataa. Kulkima
ensistä neljänneksen verran tihiätä ja tietöntä viiakkoa, kastuen
siellä jo pahanpäimäseksi sekä sateelta että märällä metsältäki.
Siellä kotvan telmettyä ja montaki mutkaa tehtyä, tulima viimmen
suon-rannalle. Waan nyt vasta vaivat alkavat! Liejuun ja vetiseen
suohon upposima joka askelelta melkeen polvia myöten. Soita ja korpia
kauan rämmittyä, tuskissamme jo kysäsimäki oppaalta, eikö paikka
lähestyne. Hän vastasi, ei kaukana olevan, ja viittasi muutamalle
suunnalle. Waan mitä siellä ja täällä olevista puista saattoma
merkitä,[4] vei hän meidät välistä yhdelle, välistä toiselle suunnalle.
Niinpä jo penkoen ukon eksyneen, kysymä useenki häneltä matkasta, vaan
saima aina samanlaiset vastaukset. Jo olima moniaita tiimoja, sateen
yhä pitkittäessä, kahlanneet suossa polvia myöten. Wiimmen tuskausi
ukko, tunnusti eksyneensä, heittäysi puhumattomaksi, ja tässä työssä
auttoki häntä eräs matkakumpaleista, joka, sanankana virkkamatta,
alakulossa vääntäysi jälessä muien, hien otsasta tippuessa ja muutonki
märkänä kun kuikka. Toiset koimma kuitenki, ehkä yhtä märät ja
väsyneet, vaivat leikiksi muuttain, ilosempana pysyä.

Astuessa näkiniä monessaki paikassa merkkiä kontion elelemästä näillä
seuduin: välistä kololle syötyjä eli suomittuja muuriaispesiä,
välistä silpottuja kantoja ja puupökkelöitä; useen vereksiäki, suohon
painuneita jälkiä. Aina kun jälet tapasima sano ukko vakasella ja
juhlallisella äänellä: "tuostai on mehtolainen juosta jolkutellut."
— Wiimmen, sinne tänne sikseen väsyneeksi käytyämme, havahtima
ihmisen jälet suossa, jotka tarkemmin tutkittua, omiksemma tunsima.
Kohta tulimaki samalle paikalle, josta, tiimoja sitte, olima suolle
laskeuneet. Nyt olivat jo voimamme melkeen vähissä. Kuitenki piti,
uuelleen yritettyä, panna viimesensäki; ja otettua tarkemmat
suuntamerkit, tulimaki tällä kerralla suoraan linnalle, noin kello
5 j.p. —

Niin olima nyt levähtämätä 8 tiimaa semmoisia maita rämpineet! Muullon
ei ollu meillä koko matkalla opasta, ja nyt pitiki näin pahasti eksyä
— Rastiteitä[5] ja neuvoja myöten olima tähän asti hyvästi kyllä
itseksemmä osanneet, jos ei aina tavallistakan rataa.

Niinpä olima toki vihdon matkamme perillä. Pohjas- puolelta nostua
suonsaarelle, kulkima kohti linnaa. Yhtäkkiä kuulima oudon rääkymisen,
ja kuta likemmäksi tulima, sitä kolkommalta ja kovemmalta se kuulu.
Olisi tätä voinu luulla jonku pahan parkumiseksi; niin kamala ja
läpi luien men'evä oli ääni. Etemmä kulettua näkimä lintuparin,
havukkaheimostosta, joilla mahto olla pesänsä jossaki linnan luolassa,
koska lähestyissämme aina kiivaammasti huutaen milt' eivät tahtoneet
päällemmä tulla. Opas nimitti ne poutiaiseksi. Tästä ei huolien, menimä
kuitenki linnalle.

Hiiden linna on keskellä mainittua osiksi metittynyttä, osiksi
kaljakkata suonsaarta. — Lounasesta koilliseen menee sen keskite
läpeinen halkema. Kahen puolen tätä ovat kuutta, seitsentä syltää
korkiat, veitsiviilot kallioseinät, noin 8:ksan syltää toisistaan, ja
välissä syvät lampareet. Oppaamme lausu niillä ei pohjaa olevankan.
Rannat ovat varsinki pohjaspuolella päällekasvaneelta kuohulta
peitetyt. Lounaspuolella on pirttisepeliksi nimitetty suolampi, josta
vesi parikyinmentä syltä pitusen, kaitasen puron kautta juosta lirisee
Hiiden linnan lampiin ja siitä taas koillisessa päin olevaan toiseen
lampiin. Keskimmäisen lammin pohjaspuolella on itse linna. Puolentoista
kyynärän paksunen muuri eriää kalliosta, välissä heittäen jotaki luolan
näkostä. Wieressä on kallio luisumpi. Siitä rannalle laskeuttua kuulima
maan alta, kallion sisästä, hiljasen jyminän, joka mahto tulla jostaki
siellä olevasta lähteestä. Muuta linnan näkostä emmä havanneet,[6]
emmäkä itse haltiata tavanneet, jos hän vaan ei lie edellä mainitun
Poutiaisen haamussa ilmottaunu. Kaikki yhteenlaskettua, näyttää paikka
kyllä oudolta ja kamalalta, ja mahtavat sentähden esivanhempamme
luulleet, ei minkään hyvän haltian tässä paikassa asuvan. Muuton mahtaa
kallio joltaki maanjäräykseltä halenneen ja semmoseksi kumauneen, jonka
vastaavain kallioseiniin tarkasti tutkimalla havataan.

Pari tiimaa linnalla vivyttyämme, kaikki tarkon tut- kimalla ja mieleen
panemalla, menimä yli puron lammin eteläpuolelle. Siellä vyöryttimä
vielä kiven lampiin, josta poreet kotvan jälestä nousivat. Siitä
heittimä paikan ja kulkima neljänneksen matkan etelään päin, Hillerin
torppaan, joka on Sotkamoon kuuluma.

Anoissamme ruokaa vastattiin ei olevan muuta leipää kun petäjäistä.
Nälkä käski kovasti ja täytynnä sihen tytyä. Waikk' ei sitä olisi
siltään saanat nielastuksi, vaan olisi, kuni sanovat, aina päällimäissä
suussa pyörinyt; meni se kuitenki voin, kalan ja maion kanssa mukiin,
varsinki nälän ahistaissa. Syötyä, panima vaatteet kuivamaan ja vaipuma
virvottavaisen unen käsiin.

Tästä läksimä pohjanmaan halki Kuhmoon päin kulkemaan. Kuhmo on
Sotkamon pitäjän ainoa kappeli ja tästä itäsuuntaa kohti.

Ensistä kulkuna Teirivaaratse kauniita ja pahojaki matkoja
Petäjäniemelle, 5 neljännestä; siitä 3 neljännestä Kusiajärven yli
Häikiövaaralle. Tämä vaara on kamalasti vaikuttava, korkiain, mehtäviin
kukkuloinsa ja niiltä jyrkästi kuinka syvälle laskeviin laksoinsa
vuoksi. Sentähden lie uskottu, hänessä ennen jonku Häikiön (pahan
hengen eli haltian) asuneen, josta hän mahtaa nimensäki saanut.

Siitä astuma penikuorman taipalen, kauniisti Kuurtajajärven rannalla
olevaan Kuurtajan taloon, jossa yöpymäki. Tässä oli erinomasesti
siistiä ja valastua väkiä, jota ei harvon pohjanmaissaki ihmeekseen
tapaa. Koko edellinen päivä oli paraasta päästä ollut satamaton ja
kaunis.

Maanantaina ensi päivänä Elokuuta läksimä tästä ja tulima, jo vähän
eksyksissäki käytyä, penikuorman taipalen, suuren Ontojärven rannalla
ja sen luodesopussa olevaan Hietaperän taloon. Siitä saattautima
neljänneksen järviä Katajalahteen. Waikka kesken kiireensä olivat
parassa luokopäivänä lähteneet tästä kyytiin, eivät kyytimiehet
kuitenkaan millää kontrahilla tahtoneet ottaa palkkaa saattamastansa ja
täyty heidät kauan houkuttelemalla sihen taivuttaa.

Tästä oli vielä 9 neljännestä kirkolle. Matkamme meni, paitsi moniaien
talojen sivu, myös kolianihanasti vaikuttavan Multitörmän ylitse.
Siinä kulkima parin neljänneksen pituudelta ikivanhalla petäiköllä
kukoistavaista hietaharjua, josta puien välitse näkyvät etäiset järvet
saarinesa ja talot niittyne, peltone ja huhtane. Täällä oli myös vanha
petäjä, jonka kupeessa luettiin vuosiluku 1788 leikattuna. Jälestä
kuulima senaikussa sotaaikana täällä olevan sotavahin sen puuhun
piirtäneeksi.

Noin kello 6 j.p. tulima pappilaan. Terve! sinä vanha pappila vanhane
harmajapäine isäntänesi, jolla, paitsi elämän kaikkia vastakäymisiä,
nuorukaisen ilosuus on vielä jäleltä säylynyt; — Joka matkustavainen
kiittää sinun hyväntahtosesti ja ilosesti vastaanotettuasi ja
ruokittuasi! —

  [4] Kumpassin (suuntalin) puutteessa, on pohjanmaita kulkemalle isoksi
  avuksi yksinäisten petäjäin kuorta merkitä. Pohjoseen on se aina
  paksumpi ja ylemmäksi mustumia kun etelään käsin, sillä pohjatuulten
  tähden on se puoli tarvinnutki vahmemman peitteen. On muitaki merkkiä
  niink. teien muurahaispesistä etelä suunnalle meneminen; muurahaisten
  asuminen kannoissa päivän puolella; lehvien isompi pituus sinne käsin
  jne.

  [5] Rastiteiksi kutsutaan sydänmaan teitä, jotka puien pilkkomisella
  ovat viitotut. Äkkinäiselle kulkialle on tämä isoksi avuksi, estäin
  eksyttäväisille karjanpoluille menemästä.

  [6] Gananderi puhuu erään, Hiisi nimisen, Kalevan pojan, 10 (vanhaa)
  penikulmaa itään päin Kajaanista, keskellä suota, rakentaneen
  suuren summattoman linnan hirmusesti isoista kivistä ja mullasta,
  sylenpitusilla sinne vievillä porrasvälillä eli pykälöillä. Katso Gan.
  Myth. Fenn. sivu 29. Nähtävästi puhuu Gananderi samasta linnasta,
  vaikk' emmä me minkäänlaisia rakentajan jälkiä ja merkkiä paikalla
  tavanneet.



Satuja.



1. Poika ja Äiti.


Mökkiläispoika varasti rikkaan talon kirjavasusta pienen kirjan ja toi
sen äitillensä eikä salannutkan varastustansa. Äiti sano: "pahoin kyllä
teit, että varastit, mutta ei nyt talo tuosta pienestä kirjasta häiviä,
jonka tähden pidänki sen, enkä laita sinua häpiänalaseksi sillä, että
ilmottaisin ja veisin takasin. Waan kuitenkan ei sinun pidä vasta
mitään tuvasta ottaa." Sillä tavalla nuhteli äiti poikaansa ja saiki
sitä usiasti tehdä, sillä useinki näpisteli poika pieniä kaluja ja
toi ne äitillensä. Niin kasvo hän aikaa voittain julkiseksi varkaaksi
ja joutu viimmen hirsipuuhun. Hirsipuusta sanotaan hänen vummesiksi
sanoikseen lausuneen; "Äitiäni saan minä tästä hyvästäni kiittää. Jos
hän olisi kurittanut minun, ensikerran pienen kirjan varastettuani,
ja vienit kirjan jälle, niin toki en enää toiste olisikan semmoiseen
työhön ruvennut, vaan kun hän ainoastaan nuhteli ja uhkasi, niin siitä
vaan yllyin pahemmaksi."

Te vanhemmat! kasvattakaa lapsenne kurituksessa ja Herran pelvossa.
Sillä joka yhden niistä pienimmistä turmelee, parempi hänen olisi,
että myllynkivi ripustettaisi hänen kaulaansa ja hän viskottaisi meren
syvyyteen.



2. Kaksi koiraa, vanha ja nuori.


Wanha koira neuo nuorempatansa ja lausu: "se ei ole ollenkan kaunis
tapa, ihmisiä haukkua ja vielä pahemmin tehty on, ketänä purra." Nuori
koira rupesi ajattelemaan, mikä kumma siinä oli, että nyt semmoisia
kuuli vanhan lausuelevan, joka kuitenki ennen oli äkein kaikista ollut
ja monta ihmistä pahasti purrut. Wähä mietittyänsä pian löysiki syyn:
saarnaaja oli itse hampaaton ja muutenki vähävoimanen ketänä haukkumaan.

    Niin ihmisetki usein harjottavat kaikenlaista pahuutta
     nuoruudessaan, vaan vanhemmallaan ei enää pahoin töihin
     kyetessä tekeyvät siivoiksi ja alkavat muita nuhdella.

          taikka

    Ei ole voista veitsettömän, hampahattoman lihoista.



3. Koira, Kukko ja Kettu.


Koira ja kukko matkasivat yhdessä taipaletta. Illan tultua rupesivat
maata, koira puun juurelle, kukko oksalle. Aamupuolella yötä alko kukko
tapansa mukaan laulaa. Sen kettu metsässä kuultua heti mietti, millä
saada suuhunsa kukon. Sillä mielellä astu lähemmäksi puuta, rupesi
kukkoa laulustansa kiittämään, sano niin sulosta aamuvirttä ei koskan
ennen kuulleensa ja viimmen käski kukkoa luoksensa eineelle. Waan
samassa heräsi koira, ja einehen tarpeessa hänki, söi paikalla ketun
suuhunsa.

Toiselle kuoppaa kaivava usein itse kaatuu sihen.



4. Sääski ja Jalopeura.


Sääski riitautu jalopeuran kanssa ja jalopeura näytti hänelle hampaita,
luullen paljosi sillä toista peljättävänsä. Maan sääski sano: "mitä
kysyn minä kynsistäsi ja huolin hampaistasi, ruvetaampa tappeloon,
niin näät, mikä apu sinulla niistä on." Samassa lensi riitakumppalinsa
sieramiin ja pisti siellä niin kauan, että jalopeura tussissaan omilla
kynsillään pahoin haavotti turpansa, vaan ei saanut kuitenkan sääskeä
loukostansa lähtemään. Niin tuli sääski voittajaksi. Iloten ja riemuten
lensi ulos; vaan parahillaan kerskatessa puuttu hämähäkin verkkoon.

Ei pidä pientäkän ylenkatsoa; eikä myös pidä onnestansa kenenkän ylen
riemuta, vaan muistaa, että vahinkoi pian taitaa tulla.



Suomen kansan Arvutuksia.


1. Wiis herraa, jokanen kamariinsa eroaa.

2. Lyhyt akka lylleröinen, pitkänpaksu palleroinen, ikänsä työtä
tekevi, ei saa kun silmuisen paian päälleen.

3. Uuhinen tuli kotihin, villat maata löyhyttävi.

4. Maan suka, veen hako.

5. Yöt leikkaa, päivät leikka; lastua ei saa.

_Osviittoja_. 1. Sormikas. 2. Harja (hiussuka). 3. Heinäkuorma. 4.
Karhi eli Hara. 5. Kello.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Oppien ne sepätki tulevat.

Eipä siis pidä oppia ylenkatsoa, taikka oppineen paljo opistansa
kerskailla, koska toki muutki oppien voivat sepiksi päästä.

2. Pah' on mieli paitulaisen palanutta paitoansa.

Pahaksi kyllä tulee rikkaanki mieli vahingostaan.

3. Otavass' on orjan merkki, ei kuussa, eikä kukossa.

Niin taitaa orjilla ja vaivaisilla usein olla'ki otava merkkinä, koska
vaan eivät joka yöksi pääse'kän huoneessa nukkumaan.

4. Kyllä vesi juomaksi, jos kivi leiväksi.

Woipi yhden rinnalla toinenki mahdoton asia tapahtua.

5. Joka tyynelle toruu, tatiolle (tasaselle) tappelee.

Kylläpä vaan pian toisinaan tappeloonki yhtyy, joka ilman syytä suuttuu
ja toruu.

6. Joka kuusehen kurkottaa, katajahan kapsahtaa.

Ei pidä ylen korkialle pyrkiä, vaan pysyä siinä, mihen luonto ja onni
on määrännyt.

7. Muut ne kaikki katosala, minä räukka räystäsala.

Wähäonnisen sanat, jolla ei ole kattoa päänsä päällä.

8. Muut miekkoset mieroa käyvät, minä raukka riihtä puin.

Onki muka ei kaikkein elo ja onni yhtäläinen.



MEHILÄINEN W. 1837.

Huhtikuulta.



Joukosen nainen.


    Neito istu sillanpäässä,
    Laulo sillan lautasilla:
    "Jouten synnyin, jouten kasvoin,
    Jouten aikani elelin,
    Joko mennen Joukoselle;                      5
    Jouten Jouko syöttelevi,
    Jokiveellä juottelevi,
    Korttehilla kostuttavi,
    Sarasilla saattelevi,
    Heinäsillä heittelevi."                      10

    Pääty Jouko kuulemassa,
    Sillan alla seisomassa;
    Kussa kuuli, siinä kosjo,
    Kussa kosjo, siinä kihlo,
    Kussa kihlo, siinä otti.                     15

    Kolkko Kommin ikkunoa,
    Kosjo Kommilta tytärtä,
    Kommin nuorinta tytärtä:
    "Anna, Komini, tytärtäsi,
    Nuori neiti naisekseni,                      20
    Wastakasvava varaksi."
    "Äsken annan tyttäreni
    Kojon pojan puolisoksi,
    Kun ammut tähen taivahalta,
    Pilkan pilvien lomasta,                      25
    Yhen nuolen nostannalta,
    Yhen jalkasi sialta,
    Yksillä yrityksillä."

    Ampu tähen taivahalta,
    Pilkan pilvien lomasta;                      30
    Kolkko Kommin ikkunoa,
    Kosjo Kommilta tytärtä,
    Kommin nuorinta tytärtä:
    "Anna, Kommi, tytärtäsi"
    "Äsken annan tyttäreni                       35
    Kojon pojan puolisoksi,
    Kun käyt nieklojen nenitse,
    Tallat rautatapparoita;
    Päivän nieklojen nenitse,
    Toisen rautatapparoitse.".                   40

    Tako rautaset talukset,
    Kävi nieklojen nenitse,
    Tallo rautatapparoita,
    Kolkko Kommin ikkunoa,
    Kosjo Kommilta tytärtä,                      45
    Kommin nuorinta tytärtä:
    "Anna, Kommi, tytärtäsi!"
    "Äsken annan tyttäreni
    Kojon pojan puolisoksi,
    Kun sa uinet umpilammin,                     50
    saanet sieltä suuren hauin,
    Suuren hauin, kultasuomun,
    Tahi kaksi pienemmäistä.
    Anopille antehiksi."

    Siit' on uipi umpilammin,                   55
    Saapi sieltä suuren hauin,
    Suuren hauin, kultasuomun,
    Kolkko Kommin ikkunoa,
    Kosjo Kommilta tytärtä,
    Kommin nuorinta tytärtä:                    60
    "Anna, Kommi, tytärtäsi!
    Jo olen raatant työt tuhannet,
    Sa'at toiset toimitellut;
    Jo olen uinut umpilammit,
    Saanut sieltä suuret hauit,                 65
    Suuret hauit, kultasuomut;
    Kävin nieklojen nenitse,
    Talloin rautatapparoita;
    Ammuin tähen taivahalta,
    Pilkan pilvien lomasta."                    70

    Siitä anto tyttärensä,
    Tyttärensä nuorimpansa,
    Kojon pojan puolisoksi.

    Koppo neien korjahansa,
    Murralti mutson rekehen,                    75
    Wiien alla villavaipan;
    Iski virkkua vitsalla,
    Ujoa kahottelevi,
    Ammon raattuja ahoja,
    Wäinämöisen kankahia.                       80

    Äiön siitä neittä neuo,
    Äiön orpoa opetti:
    "Kun tulet Kojon kotihin,
    Laai villaset hamehet
    Yhen villan kylkyestä,                      85
    Keitä otraset oluet
    Yhen otrasen jyvästä!"

    Niin tuli jälille koiran;
    Mutso päätänsä kohotti:
    "Mip' on juossut tästä poikki?"             90
    "Koir' on juossut tästä poikki."

    Noin mutso sanoiksi virkki:
    "Woi milma orja raukka!
    Parempi minun olisi,
    Parempi olettelisi,                         95
    Koiran kulkian jälillä,
    Lumme'korvasen koissa,
    Kun korpin Kojosen reissä.
    Paremmatpa koiran karvat,
    Kojon pojan kutrisia."                     100

    Murti suuta, väänti päätä,
    Murti mustoa haventa;
    Iski virkkua vitsalla,
    Ajoa kahottelevi
    Selvällä meren selällä,                    105
    Ulapalla aukialla,
    Niin tuli hukan jälille.

    Mutso päätänsä kohotti:
    "Mip' on juossut tästä poikki?"
    "Hukka on juossut tästä poikki."            110

    Noin neito sanoiksi virkki:
    "Woi milma orja raukka!
    Parempi minun olisi,
    Parempi olettelisi,
    Hukan huhkajan jälillä,                    115
    Alakärsän ahkiossa,
    Kun korpin Kojosen reissä.
    Paremmatpa hukan karvat,
    Kojon pojan kutrisia."

    Murti suuta, väänti päätä,                  120
    Murti mustoa haventa;
    Iski virkkua vitsalla,
    Ajoa kahottelevi
    Noita Pohjan kankahia,
    Lapin synkkiä saloja,                       125
    Niin tuli jälille karhun.

    Mutso päätänsä kohotti:
    "Mip' on tästä poikki juossut?"
    "Karhu on juossot tästä poikki."
    Noin mutso sanoiksi virkko:                 130
    "Woi milma mutso raukka!
    Parempi minun olisi,
    Parempi olettelisi,
    Karhun kauhian jälillä,
    Kontion kivikolossa,                        135
    Kun korpin Kojosen reissä.
    Paremmatpa karhun karvat,
    Kojon pojan kutrisia."

    Murti suuta, määnti päätä,
    Murti mustoa haiventa:                      140
    "Outa saat Kojon kotihin,
    Kojon määlle korkialle,
    Wiillät veitsellä lihoa,
    Koet vierrettä kauhasetta."
    Tultihin Kojon kotihin,                     145
    Kojon mäille korkialle;
    Weti miekkansa verisen:
    "Tahotko sa tuota syöä?"
    Pään mäkäsi mättähäksi,
    Silmät suolle karpaloiksi,                  150
    Hiukset kuiviksi kuloiksi;
    Wiilti korvat korpin syöä,
    Lihan linnuille rakensi,
    Rinnat leipo leipäsiksi,
    Nänniset kalakukoksi,                       155
    Anopille antehiksi,
    Kommin eukon kostitsoiksi.

    Läksi luoksi anoppinsa;
    Päässä patsahan anoppi
    Sanomia tieusteli:                          160
    "Mitä tieät sanomia?"

    Wirkki orja orren päästä,
    Paimen patjahan nenästä;
    "Elä kysy sanomia,
    Kun näin outoja unia."                      165
    Anto vävy kostitsoita;
    Emo syöpi, kiittelevi:
    "Emp' ole nuita ennen syönyt,
    Uuen vävyn tuomisia,
    Lapseni lähettämiä."                        170

    Wirkki orja orren päästä,
    Paimen patsahan nenästä:
    "Oi on, kukkijalkaseni!
    Ellös syökö kostitsoita;
    Jospa tietäisit vähäsen,                    175
    Ymmärtäisit pikkuruisen,
    Tok' et nuita söisi'känä,
    Uuen vävyn tuomisia."

    "Sano, sano, orja rukka!
    Mi on tässä kostitsoina."                   180
    "Jos sanon, emäntä rukka,
    Tulet veellä miruttaatse."
    "Tulkohonpa jos kahesti;
    Syötän vuohen raatamatta,
    Sano, sano, orja rukka,                      185
    Mi on tässä kostitsoina."
    "Ompa naisen olkaluuta,
    Palakaisen pääpaloja;
    Söit sä tissit tyttäresi,
    Söit nännit oman sikiön,                     190
    Jota kauan kasvattelit,
    Itse rinnalla imetit."
    Jo tuli veellä viruttaatse
    Wieri hengeti emonen.

_Toisintoja_. v. 5, 6. Josko mennen joutavalle, I. joutava pitävi. v.
11, 12. P. Kojo k., Seinän a.s. v. 13—15. kussa Kojo, siinä kihla, K.
kihla, s. otto. v. 20, 21. Nuorta neittä naiakseni, Wastakasvoista v.
v, 25, P, p, sialta, v. 54, A. kostitsoiksi. v. 75. Rekehensä reutoeli.
v. 79, 80. Noita Pohjan kankahia, Lapin synkkiä saloja. v. 82. Äiön
orpanaa o. v. 84. L. villaista hametta, v. 87. Yhen otran syämestä. v.
88. N. t. revon jälille. N. t. jänön jälille. v. 89. Nosti mutso päätä
reistä. v. 96. Revon reuhkajan reessä, Jänön jäätäjän jälillä, v. 98.
K. tämän K. r. k. Kojon pojan puolisona, v. 103, Weti (Sivalti) v. v.
v. 115. H. uusilla jäl. H. huutajan j. v. 116. A. askelilla. v. 141,
142. Elä huoli Hiien (Hiitten) huora, Uota saat Kojosen määlle. v. 142.
K. kosken pyörtehesen. v. 143, 144. Weitsettä lihoa vuollat, K. verta
k., Kun et kuule miun sanoa. Syötsä (Weistät) v. l., Saat sa (Apat)
v. k. v. 149—155. Pani pään kosken kiveksi, Nänniset k. k. v. 162,
163. Akka on vanha lattialla, Noin akka sanoiksi virkki. v. 162—165.
Wävy noin sanoiksi virkki: Äiän tieän sanomia, Jop' on kuoli tyttäresi
(Hyvin tyttösi elävi). v. 163. Kosotsikka karsinasta. v. 170. Tyttären
l. v, 175-177. Woi jos tietäisit, et söisi, v. 184 — Toisen syötän
vaattiesta. v. 194 — Nousi tuosta kuolemasta, Itki päivän, itki toisen,
Itkipä kohta kolmannenki: Wieri kyynel, vieri toinen, Wierkäi vetrehet
veteni jne (k. Kalevala XXXI. 166 e.).

_Jälkimaine_. Tämä Wenäjän Karjalasta saatu runo on toisella tavalla ja
vaillinaisemmasti jo ennenki präntätty kirjassa: Sehröters Finnisehe
Runen, Kojoisen Poika. Myös luetaan yksiä paikkoja pian samalla tavalla
Kalevalan runoissa, Lemminkäisen ja Ilmarisen kosiomisista.

_Osviittoja_. v. 1. Sillanpäässä, huoneen ovelta pihalle käyvä silta,
v. 6. Jouko, Joukas, Joukonen, Joukahainen, Joukamoinen, Joukavainen.
v. 16. Kolkko, kolkkasi, koppasi, kopisti, löi. v. 25. Pilkan, pilkun,
tähden, v. 37. Nieklojen, neulojen, äimien, v. 38. Tapparoita,
kirveitä. v. 62. raatant, raatanut, tehnyt, täyttänyt, v. 75. murralti,
vei väkisin, pakolla, murtaen, m. 89. Mutso, nuori vaimo, v. 93. Milma,
minua, v. 100. Kutrisia, tukkaa, hivussuortuvia. v. 102. Haventa,
hivusta, partaa, v. 107. Hukan, suden, v. 115. Huhkajan ulvovan.
v. 116. Ahkiossa, kehnossa reessä, v. 157. Kostitsoiksi, anniksi,
antimiksi, kylälahjoiksi. v. 172. Kukkijalkaseni, kukka-ihanilla
jaloilla, v. 188. Palakaisen, palvosen, polosen, onnettoman.



Runo Ollista ja Perehestansä.


    Täss' on laki laulajoilla,
    Tienkäviän käsikirja,
    Jok' on koottu kokonansa
    Irstasista ihmisistä;
    Ensin Ollista alettu,                        5
    Joka halpoa hakepi,
    Ahnehtiipi aivan paljon,
    Eikä raski raukka syöä
    Evästänsä ensinkänä,
    Matkoillansa maalimassa                      10
    Waikkapa vaeltelepi,
    Rehellissä reisumiessä,
    Tuonne Pietarin perille;
    Eipä koske konttihinsa
    Wielä viikonkan perästä.                     15
    Oulun tiell' ei ollenkana,
    Syö siellä semminkänä,
    Ala lampahan lapetta,
    Wiillä lihaviipaletta;
    Säästäpi vaan särvintänsä,                   20
    Ruinuellen ruokiansa.

    Mutta kuitenki on kumma,
    Kun joutupi jonkun kerran
    Kumppalinsa kursin alla;
    Jo sujupi suuri joukko                       25
    Sisähän sianlihoa,
    Syöpi kinkun kiukeloksi,
    Lappehesta läskin kaikki;
    Saapi sillon kumman kursin
    Wielä voivakkanenki,                         30
    Josta Antti aikalailla,
    Kerran noitu Nousiainen:
    "Kun tuo raski, raato, syöä
    Läskin kaikki, läyskäleuka."
    Kuinka kävi Kuopiossa,                       35
    Mainioilla markkinoilla,
    Wuonna neljättäyhellä
    Päälle kaheksan satoa:
    Oli kuulu kumppalina,
    Tiina Remes, reisumiessä;                    40
    Ei se säästä särpimiä,
    Eikä muitana emältä.
    Eipä viittä vuorokautta
    Kestänynnä kierrätellä,
    Lahmata sikolapehet,                         45
    Kun jo luina loukahteli,
    Kämähteli känttyränä,
    Alle kannun arkkusessa,
    Jotta Olli ouostuen,
    Kauhistuen kahtelepi.                        50
    Toki veistänsä vetäpi,
    Jukertapi junkiansa;
    Waan ei puukko pysty'känä,
    Liuskahteli linkkuveihti.
    Eihän luuhun, luullakseni,                   55
    Kenenkähän keihäs pysty,
    Eikä veihti verronkana.

    Wasta virsi venyneeki,
    Laajenepi laulu kanssa,
    Noista sauista somista,                      60
    Jotka talossa tapahtu,
    Kuulusaksi kuhtutussa.
    Tytär ompi tuttavani,
    Mari tyttö mainiltava,
    Piika vähä piilompata                        65
    Kulkenunna Kiuruveiltä;
    Tuolt' on tuonut tullessansa,
    Kehnon konstin kourassansa,
    Jonka hän on Haikolasta
    Korvillansa kuulla saanut.                   70

    Lähti tuhma tyttö raukka
    Marin kanssa maalamahan,
    Tervalla tuhertamahan,
    Nuita paikkoja pahoja
    Pojan kehnon Kerjäläisen;                    75
    Josta Olli ouoksupi,
    Anni kanssa arka vaimo
    Pahoillansa paukuttapi,
    Tytärtänsä tyynemmäksi,
    Sanoillansa noin sätipi:                     80
    "Eipä ole ensinkänä,
    Kehnot konstit kellenkänä,
    Soveliaat sullenkana;
    Kun nyt kaunihin nimesi
    Tuolla lailla turmelitki!"                   85

    Wieläpä ite isäntä,
    Kyläkunnan kuulu miesi.
    Haki kerran hauikkaita,
    Aivan paljo paistikkaita,
    Naapurinsa naurismaasta;                     90
    Josta tora torpparissa,
    Larmi suuri Lassin luona,
    Holu nousi Honkamäässä.
    Lassi haukku Hautalaista,
    Kiivahasti kirkonmiestä;                     95
    "Sina oot käynyt sissimässä,
    Kantamassa kalmankuokka,
    Yökauet, yksin kaksin,
    Minun Nallin naurihita."
    Olli sano: "otti juutas                      100
    Sinun, Lassi, laukku'mahan!
    Millonka minä, miesirukka,
    Siellä kävin sissimässä!"
    Lassi sanopi samassa:
    "Kukas se kuitenki on käynyt                 105
    Waroen varastamassa?"
    Haki Lassi lautamiestä,
    Oikeutta Ollin päälle;
    Jopa Olli oivallaksen,
    Mielen kanssa kirkonmiesi,                   110
    Sai syyhyyn syyttömästi,
    Jannahtamaan Jauhiaisen.

_Jälkimaine_. Tämäki runo on ennenmainitun Iisakki Pieksiäisen tekonen.
v. 6. Halpoa hakepi s. o. pyytää rahojansa liikuttelematta elää. v. 18.
Lapetta, lapaa. v. 27. Kiukeloksi, jottei ole, kun paljas kiverä luu
jälillä. v. 34. Läyskäleuka, pitkäläinen ja paksu leualtaan. v. 45.
Lahmata, joutuvasti syödä eli jotai muuta toimittaa, v. 46. Loukahteli,
kolahteli, kämähteli, komahteli. v. 52. Jukertapi, nävertää, vääntää
Junkiansa, veistänsä. v. 69. Haikola, talo Kiuruveellä, v. 77. Anni,
Ollin vaimo, talon emäntä. v. 80. Sätipi, torupi, tihiään puhuu. v. 88.
Hauikkaita, hautonauriita. v. 93. Holu, puhe, napina — Holumäässä,
Lassin torpassa. v. 96. Sissimässä, salasesti elelemässä, varastamassa,
v. 99. Nallin, pienen, vähäsen miehen. v. 101. Laukkumahan, isomahan.
v. 112. Jannahtamaan, vipuun eli jannakkaan käymään.



Tietoja Kiannan kappelikunnasta.

(Muualta saatu).


Kiannon eli Suomussalmen kappelikuntaa rajaupi Pohjoselta Kuusamoon
ja vanhan Wenäjän maahan, idältä vanhaan Wenäjän maahan ja Kuhmon
seurakuntaan, etelältä viimmeksi mainittuun seurakuntaan, ja Salmen
emäkirkolle ja länneltä Puolangan kappelikuntaan ja Pudasjärven
pitäjään. Tämä seurakunta on sangen lavia. Sen suurin pituus on idestä
länteen 11 peninkuormaa, ja suurin leveys Pohjosesta etelään 10
peninkuormaa.

Maisemainsa suhteen on tämä kappelikunta monenlainen. Korkiat vaarat ja
jylkyt kunnaat vaihtelevat synkkäin korpien ja karuin soiden kanssa,
joiden surujen laveuden joku vähänen lampi joskus kaunistaa. Paitti
lampivesiä on täällä paljo Enovesiä; Se suuri Kiantaselkä, jonka
vedet alkunsa saavat Kuusamon rajajärvistä ja koskena vuotavat pari
peninkuormaa tämän Seurakunnan sisällä, venyttää ittensä Pohjosesta
etelään kuuden peninkuorman pituudelle ja kuvaa moninaiset lahdet
ja erinäiset järvet, joiden rannoille enin osa Seurakunnan asumista
ovat talottuneet. Nämät järvet ovat muinosina aikona olleet etäisesti
kalaset, niinkuin myös mannermaat täytetyt kaikkinaisella mettän
viljalla, erinomattain linnuilla, joita suuresa paljoudesa on saatu;
mutta nyt rupiaa sekä veden että maan vilja väheneen. Se toinen
suuri selkä, joka kaunistaa tämän Seurakunnan laviat maisemat, on
Wuokinjärvi; se alkaa koskena muutamista lampivesistä vanhan Wenäjän
rajamailta ja mukaupi sitten järvivesiksi idältä länteen viiden
peninkuorman pituudelle. Senki rannoille ovat suuri osa Seurakunnan
asumista asettauneet.

Tämän maan perivanhat asukkaat ovat epäilemättä Lappalaiset olleet;
josta monet lampien nimet ja maisemat vielä todistusta kantavat;
niinkuin Lapinlampi, Lapinniemi. On muuan saariki, jossa monta
sammaltunutta kivirauniota vielä nähdään, joita Lapinraunioiksi
mainitaan. Nämät Lappalaiset asuskelivat maakuopissa, joista
vielä nytkin monta nähdään ja joita Lapinhaudoiksi mainitaan. He
elelivät mettän riistalla ja kalalla, joista he vuosittain jonku
osan möivät Meriläisille, jolla nimellä Muhos- ja Niskanjoen asuvia
sillon mainittiin. Muutamat näistä Meriläisistä olit epäilemättä
kaupantekiöitä ja taikka ostamalla eli pikemmin muihin Lappalaisilta
tarvittaviin kaluihin vaihtamalla kokosit heiltä kaikenlaista mettän
ja veden viljaa. Tästä keskinäisestä kaupanteosta tuli tuttavuus
Lappalaisten ja Meriläisten välillä; niin että Meriläiset rohkenit
matkustaa aina tänne ylimaihin Lappalaisten omisa majoisa kaupittemaan.
Nähtyänsä tämän erämaan erinomattain viljavaksi mettän ja veden viljan
suhteen, päätit muutamat rohkiat Meriläiset tulla tänne kesäksi
asumaan. Keväillä, heti vetten auvettua, lähti muutamia Merimaan miehiä
kotimaaltansa tänne venehin jokia myöten tarpeellisilla elatusneuvoilla
matkustaan. Päästyänsä tänne, hakkasit he ensin huhtia, pyysit lintuja
ja mettän riistaa. Kesän päälle kalastelit he, kylvit ja karhittit
halmeitansa. Syksyn puoleen leikkasit ja puivat he vähät halmeensa,
kalastelit, mettäsit ja vietit aikansa paraaksi hyödyksensä, siihen
saakka, että he viime venetkululla riensit jällen kotimaillensa
kootuilla tavaroillansa. Näin kertovat vanhat sanomat; ja että niihin
asian alkua on ollut ilmiantavat muutamain maisemoin nimet: niinkuin
Meriläissuo, Meriläisaho; jolla aholla vanhasta kerrotaan saunan olleen
Meriläisiltä raketun, jossa he asuntoa pitivät; ynnä monta muuta
asento- paikkaa, josta vanhat tarinat puhuvat. Heistä luullaan myös
tämän maan nykysten asujatten perisyntynsä juontavan, joka luulo onki
uskottava, jos puheen parsia ja vanhoja tapoja lähemmin tutkitaan; ehkä
tavat ovat, aikuin kulussa, jo merimaasa muuttuneet ja kaupungin tapaan
mukauneet. Ehkä muutamat myös luulevat jonku osan tämän Seurakunnan
asuvista muinosina aikoina tulleen Pielisestä ja Savon maalta. Kuitenki
luulisimma edellisemmän ajatuksen uskottavamman olevan; sillä e.m.
Pardalan maalla, Niskakosken alla kuuluu vielä ikivanha Oikeuden tuomio
löytyvän, josa Ruokosalmi, jota nyt Materonsalmeksi mainitaan ja
Kiekinselkä on tämän maan alle kalavedeksi syynnätty; ja tuskin lienee
paljo päälle sadan vuoden, kuin sieltä on täällä nuotan vedosa syksyllä
kuljettu. Sanotaan myös vielä siihenki aikaan muutamia Meriläisiä tänne
asumaan majauneen. Me mielimmä sentähden nyt ensin vähän lähemmin
tutkia tämän maan Seurakunnan.


Nykysiä Asukkaita.

Tämän Seurakunnan asujamet ovat keskinkertaset kooltansa, pikemmin
pienet kun suuret; sillä harmoin isoja ja patvevia miehiä on täällä
nähtävänä. Ilma ei siihen saata syynä olla, sillä se on täällä aivan
puhdas ja raitis; ei myöskään tapain turmelus, sillä puolisataa
vuotta sitten olivat tavat täällä vielä puhtaat ja moittimattovat,
ehkä ne, siitä ajasta lukein, ovat alkaneet aina enemmin ja enemmin
turmeuta; mutta suurin syy tämän kansan pienuuteen mahtaa olla se huono
ravinto, jota heidän täytyy lapsuudesta saakka nautita. Siitä mahtaa
se myös tulla, että täällä harmoja kauniita kasvoja tavataan; ehk' ei
toiselta puolen ylen rumiakaan ole havattavana. Liikunnollensa ovat he
enimmältä osalta verkkaset; ehk' ei heitä laiskuudesta moittia saata.
Kaikisa ulko-vaan ei sydämen-tavoisa noudattavat he esivanhempiansa,
erinomattain halmetmaitten viljelemisessä. Ehk' ei näitä maita enää
löydykkään, niin rientävät he kuitenki ympäri erämaita, niitä etsien,
ja unhottavat ja laimilyövät kokonansa peltopruukin. Muutamissa
ovat he kuitenki vierauneet esiisäinsä ulkotavoistaki. Wuonna 1787,
koska he saivat ensimmäisen opettajan Seurakuntaansa, oli heidän
kirkkopukunsa seuraava: Miehenpuolilla oli pitkäselkänen sarkatröiy
lyhyvillä körteillä. Poimuhousut sarasta, joiden kaitasten lahetten
päälle, polviin ylettyvät sukat olit vedetyt. Heidän jalustimensa
olit ruojuskengät, punasilla pauloilla ympäri kiedotut. Päällys
vaate oli musta ja paksu sarkalevätti, leviällä hirvennahkasella
vyöllä ja suurella vaskisolella kiinisonnustettu. Wielä tulee mainita
heidän pääpukunsa, se myssylakin mukonen vilttihattu, ylen leveillä
liepehillä. Kun nyt ukot tasa rustingisa keskellä kesän paistetta
vaelsit Herran huoneeseen, niin mahdoit he toki pyhkiä monta hikiä
ottostansa. — Waimonpuolten juhlapuku oli siihen aikaan: Musta, pitkä
selkänen sarkatröiy lyhyvillä liepehillä; musta sarkahamet leveillä,
monikirjatuilla helmoilla; joku rantunen huivi kaulasa ja pintikka
pääsä. — Nykyjään pyytävät sekä mies että vaimoväki sommitella
alamaitten puvunparsia, ehk' ei heidän köyhyytensä sitä salliskaan.
Niin vähän kun nykynen kansa noudattaa esivanhempiansa vaatteisa, niin
vähän noudattavat he heitä kohtuudesaki. Se myrkyllinen paloviinan himo
on jo alapuolesta tännekki ennättänyt ja turmelee nuorukaisten tavat.
Harvoilla on kyllä kotonaan tilasuutta täyttää päätänsä ja vattaansa
tällä kirotulla juomalla, mutta matkoisa ja kokouspaikosa nautitaan
tätä sappea sitä enemmin. Se ikivanha rehellisyys ja armeliaisuus
köyhiä vastaan ei täältä vielä ole toki kokonansa sammunut, ehkä näinä
kovina näljän aikona joku varkaus ja petoski on tavattu. Ulkonaisen
elämänsä suhteen ovat tämän Seurakunnan asujamet vielä enimmiten
sivistämättömät, joka tulee siittä että heillä on ollu niin vähän
kanssakäymistä säädyllisempäin seuroissa, ja ett' ei se totinen Jumalan
pelko ole saanu niin syvästi juurtua heidän sydämihinsä, että se olis
vaikuttanut säädyllisyyttä heidän ulkomenoisansa.


Kirkonmenoista täällä Pohjan maalla.

Muinasina aikoina kuului tämä Seurakunta Paltamon kirkonaluelle ja
Pitäjähän. Etäisimmillä oli täällä sillon 16 pieninkuormaa kirkolle,
ja harvat olit ne, erinomattain vaimoihmisistä, jotka ikänänsä olit
kirkon sisällä käyneet. Sentähden oliki sananpartena vaimoin ja lasten
seasa, joilla oli onni ollut saada kerrankaan eloisansa kirkosa käydä:
"Minäpä olen kirkonni nähnyt." Siihen aikaan kerrotaan muutaman pohatan
talon isännän Järvelän maalta Wuokin kylässä vaimoneen trenkineen
matkustaneen menein Paltamon kirkolle Juhannuksen juhlalle ja sillä
reissulla viipyneen kokonaisen kuukauden. Talon tyttäret olit myös
halulla halanneet seurata naiden ilosten matkustaviin muasa, mutta
heidän täityi mureilla mielin jäädä kotia taloutta kattomaan. Aika
kävi tyttärillä ikäväksi. Surusansa kuttuit he naapurin tyttäret
tykönsä kestiä pitään. Murkinaksi annoit he ottaa parahan mahon lehmän
karjasta, joka siinä talosa oli sangen suuri. Sitten iloitsit he ja
pidit herkullisia pitoja siihen saakka että lehmä oli murkinoitu ja
sillon tuli myös isä ja äiti kirkkoreissulta kotiin. Ensi iltana ei
emäntä havannutkaan että vieras oli käynyt karjasa. Mutta jopa neljännä
iltana keksi äiti, menikin ja kysäsi kohta tyttäreltä nuhin Tiistikki
oli saanut. Tyttäret olivat tästä hätäyksiin tulemanansa ja sanoit:
"Toki se on suohon vajonnut eli joko lie kontio kaatanut." Nyt lähti
koko talonväki Tiisti rukkaa hakemaan läpi maan ja mantereen, vaan ei
sitä arvattavasti löyttykään. Jo heti päätettiin kontion päähän tämä
menekki, ehkä aivan syytön tähän murkkinaan. Tätä mainitesa emme ylistä
tytärten sopimatonta käytöstä, vaan muistelemme sitä niinkuin vanhuuden
tarinata.

Harvat ja ainoastaan talon isännät vero- ja käräja-matkoillansa
olivat tilasuudesa Jumalan sanaa Herran huoneesa kuulemaan. Mutta ei
sentähden yhteinen kansa ollut Herran sanan puutteesa. Kirkkoherra
ja kumpiki kappalainen teit joka vuoden ympäri ylehensä kuusi
kinkerireisua, niin että aina kahden kuukauden kuluttua tuli kinkeri.
Näisä tiloisa luetettiin lapsia ja vanhempaa väkiä, ja kysyttiin heiltä
Christillisyyden pääkappaleisa. Kinkeritten välillä syntyneet lapset
saatettiin kasteen kautta Seurakunnan helmoihin. Sitten pidettiin
rippisaarna, josa vanhempi väki ynnä niiden nuorukaisten kanssa,
jotka christillisyydensä tiedosa havattiin niin eistyneiksi, että he
taittiin laskea Pyhälle Ehtoolliselle, tätä Sakramenttia nautitseen
valmistettiin. Sitten seurasi tavallinen Jumalan palvelus ja sen
lopuksi Pyhän Ehtoollisen jakaminen, niinkuin tavallinen on. Sitten
viimmeseksi vihittiin kuulutetut parikunnat, ja käytiin kirkkosaarella
kuolleet multaamasa. Paljo oli niinmuodon papeilla toimitettavana näisä
kinkeritiloisa, joita tämänki Seurakunnan aluella oli 8. — Laiskuus ja
huolettomuus luvun harjotuksisa rangastiin kovasti näisä kinkereisä.
Erinomattain mainitaan Herr' Eerikkiä kovaksi. (Herra pantiin muinan
ristintänimen edellä, ja niin kuttuttiin opettajia. Herr' Eerikki,
Herr' Simuna, Herr' Iisakki, Herr' Juhannes jne. Sukunimestä ei sillon
tiettykään.) Tämän Herr' Eerikin kinkeriä pelkäsit kaikki laiskat
ja huonolukuset; sillä heillä edessä seiso penkkiin paneminen, joka
sillä tavalla tapahtui että kuritettava pantiin vattallensa penkiin,
tröiyn ja liivin riisuttua. Lukkari kävi ulkoa paksut vittat, jotka
sinne edeltäpäin olit varustetut, ja alkoi heillä selkää muokata.
Pappi seisoi vieressä ja manasi sekä kurittajata että kuritettavata;
kurittajata urhollisuuteen kuritustyösänsä ja kuritettavata laiskuuden
välttämiseen ja vasta-uutisen vireyden osottamiseen. Muutaman Hulkkosen
muistellaan useen Herr' Eerikiltä laiskuuden tähden penkkiin pannuksi.
Tämä mies, ehkä muuten näsäviisas ja komppasananen, oli aivan typerä
lukunsa suhteen. Kerran joutu hän taas muutamasa kinkeritilasa Herr'
Eerikin käsiin, joka puhutteli häntä näin: "Mitä sinä vanha laiska nyt
sitte viime kinkerin olet oppinut: oletko sinä nyt viriämpi ollut?"
— Muuan kinkeriväestä lausui tähän: "Wähän on taittu parata, eipä se
siltä ole näyttänyt." — Hulkkonen nähden ittensä kokonaan sorretuksi,
takasi: "Takamäki vaiti! on tässä eessäi tekemistä." Herr' Eerikki otti
hänen kohta koetuksen alle josa Hulkkonen taas tuli ymmälle, I muuttu
A:ksi ja L muuttu Ä:si — Tässä suuttu kohta Herr' Eerikki, pani kypärän
kallellensa ja huusi lukkarille: "Pane laiska penkkiin." Lukkari tiesi
kohta velvollisuutensa, ryhtyi miestä niskaan ja pani hänen penkkiin
vatsallensa. Nyt meni hän ulos vittoja noutamaan; vaan joko Hulkkonen
ne lie edeltäpäin korjannut, eipä niitä nyt löyttykään. Lukkari viipy
kauvan ulkona niitä hakemasa. Aika kävi pitkäksi penkkiin pannulla. Hän
huusi: "Jo nousen, hyvä herra, kerrassa nousenni" ja samasa hyppäsi
hän ylös ja juoksi suksilleen, jotka sitte veivät hänen kauas papin
silmistä. Näin pääsi hän tällä kerralla kurittajansa käsistä. — Tämä
sama Hulkkonen kulki kerran kaupungisa. Siellä löysit hänen merimiehet
ylen typeräksi ja aloit pilata häntä. Ne kysyit: "Kuules, pohjanmaan
vaari, mikä tuuli se on joka taivaasta puhaltaa suoraan alas maan
päälle?" Tähän vastasi Hulkkonen: "No eikö vanhat merimiehet tuota tää;
napatuuli hän se on."

Wuonna 1787 saivat tämän Seurakunnan asujamet kappelioikeuden ja papin
luoksensa. Ehkä asuvia siihen aikaan mainitaan rehellisiksi ja hyviksi,
niin osottaa kuitenkin vanhuuden muistot, että pahoja jo sillonki
löytyi. Muuan Tapio, jonka talo vasten tahdonsa pappilaksi senaikasilta
pitäjän herroilta laitettiin, vainosi pappia tänne ensin tultuansa,
ikääskun se olis syy ollut tähän vallottamiseen. Tämä Tapio meni
vainosansa niin kauvas, että hän poikinensa päätti papin surmataksensa.
Siihen nähden menit he muuanna syysiltana ulos pirtistä ja panit pönkät
oveen ja ikkonoihin, ettei kukaan pääsisi sieltä ulos. Sitten kävit he
sisälle papin tykö, panivat hänen köysiin, kannoit hänen ulos rekeen,
jonka eteen hevonen oli valjastettu ja lähit ajamaan ulos mettään
häntä surmataksensa. Mutta pirttiväki saivat kaikeksi onneksi pönkan
ikkunasta poistetuksi ja pääsit hätään, ennenkun murhatyö heiltä
tuli täytetyksi. Tapio tuomittiin tästä työstä fangiuteen ijäksi
päiväksi ja poika kuudeksi vuodeksi. Isä kuuluu jo ammon kuolleeksi;
pojan luultaan vielä elävän ehk' ei häntä sen päivän perästä ole
syntymaallansa nähty. Tämän Tapion esiisät olit vanhasta Wenäjästä
syntyjin. Hänki oli pitäjän herroille, erinomattain kinkerireisuilla,
ollut tyly, komppasananen, ylävä ja näsäviisas. Sentähden vihasit
häntä herrat; ja ehkä lähellä kirkkoa olis ollut maa, joka pappilaksi
olisi soveliain ollut, niin laitettiin kuitenkin papin asuttavaksi
Tapion maa, josta on lähes kaksi neljännestä kirkolle. Kirkonrakennus
aljettiin edellä mainittuna vuonna ja päällesoisoi neljä ajastaikaa
Seurakunnan köyhyyden tähden. Se seisoo kauniilla niemellä Kiantajärven
rannalla. Gustavuksen sodan aikona, koska pappi ensimmäisiä toimituksia
piti täsä Herran huoneesa, tapahtui että muuan unteruppseeriki
värvinkiasioisa Jumalanpalmeluksen aikana löydyttäysi seuronensa kirkon
ovella ja asetti siihen vahdit, ett'ei yksikään sieltä ulospäässyt.
Tämä hämmästytti aivan paljon sinne kokouneita sanankuulioita, mutta
pappi ei siitä pahon hämmästynyt. Hän toimitti toimitettavansa ja vasta
Jumalanpalveluksesta päästyä alkoi hän nuhdella tätä ilkivaltasta
työtä, joka myös saatto unteruppseerille kirkonrangastuksen ja sakon.

Ehkä tämä Herran huonet on kaikkein soveliammalla paikalla Seurakunnan
sisällä, niin on sinne kuitenki usiammilla aina kuudenki peninkuorman
matka kuljettavana. Tämä matka on sekä kesän että talven hankale ja
kankera. Kesällä on pitkät, aavat järvet matkattavana, joisa rajuavat
myrskyt välimiten estävät kaiken kulun. Talvella taas on matka synkkäin
erämaitten läpi, joisa ei useenkaan, keskitalvella, erinomattain
lumisina talvina ole muuta ihmisten kulkutietä kuin sillon ja tällön
joku suksilatu. Sentähden ne etäisimmät tuskin pari kertaa vuodesa
kulkevat kirkolle; toiset taas käyvät neljä ja viisi kertaa vuodesa,
seuraavina juhlapäivinä, nimittäin Jouluna, Pääsiäissä, Juhannussa,
Perttulina, Mikkelinä ja jonaki Rukouspäivänä. Mutta silloin kokouvat
Seurakunnan jäsenet niin kosolta, ett' ei kirkko ole kyllä avara niitä
suojohinsa ottamaan. Usein on niinä juhlapäivinä neljäki sataa henkiä
ehtoollispöydällä.

Wanhan tavallisuuden jälkeen pidetään vielä kinkeriä, kerta keväillä,
toinen syksyllä, ympäri Seurakunnan. Niisä tapahtuvat samat
toimitukset, kuin muinosinakin aikoina, paitti sitä ett' ei luvun
koetukset enää ole niin rajuset ja sotaset. Harvat ovat poisa näistä
kintereistä, ja nämät ovat vieläki ne ainoat tilaisuudet, joissa vanha
väki, jotka eivät enää kykene Herran huoneeseen, saavat papin suusta
kuulla Jumalan sanaa.


Wäen laskusta ja taloin luvusta ja ladusta; ynnä pellon ja halmetten
viljelemisestä.

Ensimmäisen opettajan tänne tultaissa ei väen lasku varsin tavoittanut
tuhattakaan henkiä; nyt on täällä neljällä tuhatta asujanta, jotka
majailevat 150:sä verotaloudesa ja 100:dasa torppa- ja mäkikotuksesa.
Nämät taloudet ovat sinne ja tänne ikääskun piristellyt, ympäri laveita
erämaita. Suurin osa on kuitenki, niinkuin jo mainittiin, Kiannan ja
Wuokin avarain vesien rannoilla. Ensimmäiset tänne talottuneet asujamet
elättelit ittiänsä halmetten viljelemisellä, mettä- ja vedenviljalla;
siitä syystä ei he juuri, asuntopaikkoja valitessa, kattoneet peltomaan
hyvyyttä ja hallan estämistä, jonka tähden vanhat asunmajat havataan
alhaisilla maisemilla, usein soiden rannoilla, aina kuitenki vetten
partaalla tehdyiksi, että kalavesi aina oli saapuvilla. Kuin nyt
talouden sioja valittaisa pääasia, nimittäin peltomaan hyvyys ja
hallan turmio unhotettiin, niin on monen täytynyt jättää esiisänsä
majapaikat autioksi ja muuttauta korkiammille vaaroille, joisa heillä
oli sekä soveliampi maa pellon viljelemiseen, että he ynnä siellä olit
paremmin rauhotetut hallan vahingosta. Mutta se onnetoin esiisiltä
peritty tapa, että maan halmetmaitten viljelemisellä pyytää elatusta
hankkia, jotka ei kuitenkan enää, soveliasten maitten puuttuisi, voi
elättää; on saattanut sen suuren vahingon, että peltotyö on laimilyöty.
Sentähden tavataan täällä vähän peltoja ja nekin vähät usein niukasti
lannottuina, viattomina, kivisinä ja muuten pahoin viljellyinä, ja
suuri syy siihen nälkään, joka meitä jo vuosikymmeniä on surkiasti
rasittanut, tulee epäilemättä halmetmaitten mitättömästä viljelemisestä
hallasilla ja epäpätösillä maisemilla, ja pellon laimilyödystä
viljelemisestä ja siis huonosta lannottamisesta.

Se on imeheltävätä, kuinka esiisäin tavat muutamisa asioisa heidän
jälkeeneläjittensä tykönä ovat syvästi juurtuneet. Muinosina aikoina
oli halmettyö suuresti viljavata. Puisevia ja hedelmällisiä korkioita
vaaroja ja kunnaita löytyi yli kaiken; jotka halmeeksi olivat aivan
soveliaat. Ne maksoit monikertasesti viljeliänsä vaivat; usein antoi
kapan kylvö 20 kappaa. Ei ihmet siis, jos sillon halmeita viljeltiin!
Nyt on asia kokonansa toisin. Ei yhtään vaaraa löydy, joka ei jo
monikertasesti ole halmehittu ja poltettu. Se ei enää voi hyvää
hedelmätä kantaa; kuitenki haparoivat ihmisraukat sydänmaitten ympäri
niitä etsiesä ja hankkiesa, josa turhasa työsä satoja kesäsiä päiviä
tuhlataan. Jos kaikki tämä aika ja työ akkunan alla ja pellolla
käytettäskin, niin kasvaisi vuoden vilja, Herralta siunattuna, meidänki
maillamme ja survoton leipä kaunistaisi meidänki pöytämme, josta
perheen isä väkinensä nautittis toivotun ja tarveellisen ravinnon.

Ruis ja ohra ovat ne touvon laadut, joita täällä viljellään, mutta
jotka halla useen turmelee. Potakka, se siunattu touko joka täälläki
paraiten kestää hallaa, on vielä harvoilta niin viljelty ja rakastettu
kuin se itte työsä ansaittis. Ensimmäiset potakan siemenet lähetti
tänne Suomen Huoneenhallituksen Seura, neljättäkymmentä muotia
sitten Seurakunnan senaikaselle Opettajalle, joka niistä, ensikerran
kylvettyä, sai runsaan hedelmän ja jakoi aluksi siementä talonpojille,
jotka kuitenkaan ei niistä ensimmälta paljon pitäneet. Täsä johtuu
mieleeni meidän vanhan kirkkoväärtimme lause niistä. Hän oli kerran
sattunut tulemaan pappilaan puolisten aikona ja sisälle astuttuaan
havatti hän papin murkinoivan rasvasa paistetuita potakoita. Pappi
lausui hänelle: "Tulkaapas Tekin, kirkkoväärti, maistelemaan tätä
meidän uutta toukoamme." Kirkkoväärti tulikin, mutta jo ensi potaatin
syötyä sanoa hotasi hän: "Noh! syöpi tuota rasvan kanssa vaikka
tervanahturin." — Tosin sivistämättömän Pohjanmaan urohon lausunto! —
Jo nykysinä aikoina tuntisi tämänki maan asujat potaatein hyödyn ja
maullisuuden. Itte se kirkkoväärti, josta äskeen mainittimma, on jo
monta kertaa syönyt niitä makiaan suuhunsa. Mutta siitä on pahin että
harvat voivat säilyttää siemeniä yli taimen, jonka tähden tämä touvon
laatu ei pääse täällä oikeen eistämään. Kauroja täällä ei ensinkään
viljelläkkään.



Satuja.



1. Joki ja Lähde.


Joki ja Lähde riitautuvat välillään, kumpi olisi toista parempi ja
etevämpi. "Kun toki kehtoatki minun rinnalleni pistäytä, sano joki,
etkö näe kuinka paljoa parempi minä olenki! Julkisesti kuljen minä
ihanien kukkanurmim halki, rannoillani elää kauneita kyliä ja rikkaita
kaupunkeja, yhtäläiseen kulkee laivoja tavaroinensa pinnallani, kaikki
elävät kiittävät minua ja minäpä se voimassa pidän itse merenki, sillä
ilman taitaisi pian kuivaa. Sinä sitä vaston juokset maan alla piilossa
ja tuskin kehtaat silmäsi muille näyttää." Tästä herjaamisesta lähde
niin häpesi, ettei enää näyttänyt ollenkan silmiään, vaan asti aina
maan alla. Waan siitäpä kuivi pian koko jokiki, jolla oli lähteestä
ensialkunsa. Niin katumuksekseen pian havatsi väärin tehneensä lähdettä
soimatessa.

Elä suulla suurentele, ellet kunnossa kyenne.



2. Waimo, Miehensä ja Kuolema.


"Woi jos saisin minä sinun siastasi kuolla," sano vaimo sairaalle
miehellensä, jota jo kaikiltai kuolevaksi katsottiin. Kuolema jo
porstuassa ollen kuuli vaimon sanat ja astu sisälle. "Kuka te oletta?"
kysy vaimo. "Olenpa kuolema, vastasi toinen, oletko nyt valmis
seuraamaan?" Waimopa tuskastu ja lausu osottaen miehensä vuoteelle:
"tuolla hän makaa, jota etsittä."

    Ei suuret sanat suuta halkase.

          taikka

    Ei lupa taloa hävitä.



Suomen kansan, Arvutuksia.


1. Ori juoksi, ohjat notku, tie vieri, reki ratisi.

2. Lautta lammissa; ei vety, eikä märkäne.

3. Kiuskaa, kauskaa, tihiässa viitassa.

4. Ori orpo virpoharja, seisovi pyhällä maalla, vihityllä vinkautti,
kuuluvi kumia ääni pyhän pellon pientarelta.

5. Musta härkä tervaselkä, pyhän pellon pyörtänöllä.

_Osviittoja_. 1. Rukki (keträäminen). 2. Kieli. 3. Keritsimet. 4.
Kellotapuli. 5. Kirkko.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Parempi laiha sovinko, kun lihavai voitto.

Riitahalusilla tarkon mieleen pantava sanalasku.

2. Parempi pahaki leikki, hyveäki tappeloa.

Kyllä tosi sanalasku ja ehkä toisinaan niiltä muistettava, jotka itset,
nuoruusikänsä ylimentyä, eivät suatsisi nuorten konsa keskenänsä
leikittelevän eli muuten ilosina elämän.

3. Saa tyhjän tekemättäi, valehen vatomattai.

Toiset sanovat: S. t. t., vannomattaki valehen ja kummalla tavalla
tahansa osottavat sanat, ei tarvitsevan aikaansa tyhjissä yritteissä
kuluttaa.

4. Saanut saappahat pitävi, saamaton rajaset kengät, köyhä käypi
kengettäki, virsuttaki vihkasevi.

Hyvä jos niin aina olisi! Mutta useinki näemme köyhän rikkaamman
rinnalla saappaissa kävelevän.

5. Siivo työtä kaunihimpi, mieli muistoa parempi.

Wälistä olemma kuulleet sanottavan: muisto mieliä parempi; vaan
kuitenki lienee mieli eli järki parempi, kun muisto.

6. Sileämpi siiven jälki, kuni vastan lehtevänki.

Köyhäin kaunis, hiljanen elämä on parempi, kun rikasten loistava, kauas
kuuluva.

7. Kyll' on tielläki tiloa, jos on vartta virsullaki.

Tuskin taitaa kellakän siksi tavarata kokouta, ettei tietäisi, minne
panna.



MEHILÄINEN W. 1837.

Toukokuulta.



Sanoja.



Oravalle.


            1.

    Oravainen, kummun kukka,
    Kummun kultanen omena!
    Oksalla ojentelete,
    Lehvällä leventelete,
    Kuni jouvun jousissani,
    Wasamoissani varahun;
    Pärenuolet, puuvasamat,
    Ei ne kauas kannattane.

            2.

    Oravainen, väästäjäni,
    Kaunis kasvinkumppalini!
    Kules tuolle kunnarelle,
    Saappas tuolle saarekselle,
    Josta saalis saatahisi,
    Erän toimi tuotahisi.



Linnuille.


            1.

    Lennä, lennä, lintu parka!
    Pienoisille puuhuisille,
    Mataloille maahuisille,
    Kuni jousen jouvuttaisin,
    Käsikaaren käännyttäisin,
    Kusta nuoli noppajaisi,
    Tinapalli paiskoaisi.

            2.

    Ututyttö, neito terho!
    Seulo seulalla utua,
    Tienohista tersuttele,
    Linnuille nenän etehen,
    Jottei kuulis kulkiata,
    Ei näkisi matkalaista.

            3.

    Koppeloinen lintuseni!
    Wuotteles vokottelespa;
    Wuota oksan juuruella,
    Havulehvällä lepeä,
    Kuni jouvun jousineni,
    Wipurautani viritän.
    Ellös lentohan leviä,
    Siivet siimoilla sitelen,
    Warpahat vahalla käärin.



Kalastajan sanoja.


            1.

    Wellamo, vetinen neiti,
    Ainonen Ahilla lapsi!
    Ole kuulalla oleva,
    Ihalalla ilmoava,
    Hopeaisen orren päässä,
    Rahin kultasen nokassa.
    Ota virpi viittä syltä,
    Ora seitsentä satoa;
    Kaiota kalaset karjat,
    Nosta ruotoset rominat,
    Eillä haukiset hajota,
    Käännä maimat maata vasten,
    Minun siulan siirtämille,
    Kiveksen kupestamille.

            2.

    Ahti, ainonen kuningas,
    Ween hauan hallitsia!
    Ota kilpesi koria,
    Kultalumpi luikahuta,
    Jolla karkotat kaloja,
    Luoksi koukkuni kokoat.
    Anna mulle ahvenia,
    Pistä piikkiselkiäsi,
    Alta mustien murien,
    Alta aavojen syvien.



Tuulelle.


    Kuinka sillon lauletahan,
    Ja kuten kujerretahan,
    Kun ei vie vesi venettä,
    Aalto laivoa ajele,
    Tuuli purtta tuuvittele?
    Noin sillon saneltanehe:
    Nouse tuuli tuulemahan,
    Ilman ranta riehkimähän,
    Anna airoille apua,
    Huoparille huovitusta.
    Kun lähin vesille raukka
    Wenehellä pikkusella,
    Wäellä vähäpäöllä;
    Aivan on airot pikkaraiset,
    Soutajat vähäväkiset,
    Perimiehet pienenlaiset.
    Puhu tuuli purteheni,
    Ahava venoseheni!
    Kukliksi meno vesillä,
    Lumpehiksi lainehilla,
    Jotta juosta puisen purren,
    Mennä mäntysen venehen;
    Juosta purren puittomia,
    Kiiteä kivittömiä.



Sateelle.


    Mene pilmi Pietulahan,
    Siellä vettä tarvitahan;
    Siell' on kaivot kuivillahan,
    Siellä käymättä oluet,
    Wielä lapset ristimättä,
    Kastamatta kaikki tyyni;
    Kaikki kaivot kuivanehet,
    Lähtehet läkähtynehet.

_Jälkimaine_. Tämmöisiä sanoja oli ennen pian kaikissa tarpeissa ja
luultiin niitä sillon väkeviksi välitteiksi, kaikenlaisia vaikuttamaan.
Ken niitä enemmän tiesi ja niiden ohessa älysi muutenki mahtavan tavoin
käyttäytä, häntä pidettiin suurena tietäjänä. Paljo vähennyt on nykyään
sanoilta arvonsa, vaikk' ei kuitenkan niin, ettei vieläki joita kuita
yksinkertasia löytyisi, jotka luulevat niillä jotai erityistä voimaa
olevan. Tosi onki, että muutamat sanat, mieltä kovasti liikuttamalla,
voivat jotai vaikuttaa, vaan tyhjään luulevat sillonki, minkä voiman
itsissä sanoissa olevan. Muulla säikähyttämällä, kauhistuttamalla eli
mielen levottamalla, toivon lisäämällä on ainaki sama vaikutus, sanat
ja muut ohelliset käytökset olkaan mitkä tahansa. Peräti älytöntä on,
luulla tuulen, sateen, kalojen, lintuin, oravain ja muiden semmoisten
sanoista miksikän muuttuvan.



Toholahden Markkinoista.


    Saanenko sanoa vielä,
    Mit' on mielessä' minulla
    Elämästä entisestä,
    Niinkun nytki nykysestä.
    Ennen elivät paremmin                     5
    Leivän kanssa kaikki tyyni,
    Rahat talossa takana,
    Eikä velkoa verosta,
    Ruunumiesten ruopotella.
    Talo kuki kunnollansa                     10
    Ite piti Perjakkansa,
    Eikä sarvia sahattu;
    Oli vapana vasara
    Talon kaikista kaluista.
    Nyt jo vieään vinkuvatki,                 15
    Mit' on ihan irtanaista
    Talon seinien sisällä;
    Haetaanpa halmehetki
    Syänmailta synkiöiltä;
    Kaikki kaupaksi menemat.                  20

    Kun jo kaikki on katottu,
    Eikä löyvy enempätä
    Talon tasotun kohalla,
    Kohta Kuopioon kovasti
    Herra alkapi ajella,                      25
    Kanselian kartanolle.
    Siellä sileetä tekepi,
    Siellä' poies siirtelepi
    Ihan entiset asujat
    Talon permannon periltä,                  30
    Linnun lailla lentämähän.

    Tämän kovan kurituksen,
    Armottoman ahistuksen,
    Ehkä ite ansahtimma
    Pahan palkaksi elämän.                    35
    Siitä minun mielestäni
    Tämä köyhyys on kytennyt,
    Että Pieksämään pitäästä
    Markkinat majoille niille
    Toholahtehen tulivat,                     40
    Sihen salmen sillan päähän,
    Liian kirkkoa likelle.

    Nyt ne isännät illolla
    Kaikki kantavat rahansa
    Rouarille, kauppialle,                    45
    Weron jättävät velaksi.

    Samat markkinat sanotut
    Tuli varsin vastuksiksi,
    Kyllä köyhyyen lisäksi,
    Joka syksy syntiseksi                     50
    Kaiken pahuuen pajaksi.
    Sihen siirtyvät kokohon
    Häjynilkiset ilolla,
    Häjy joukko juoninensa
    Pitämään pitoja niitä,                    55
    Mainitulta markkinoita.
    Oispa rengit rikkahammat,
    Kun ei oisi vllenkana
    Näitä maamme markkinoita
    Rautalampihin rakettu.                    60
    Sinne palkkansa panevat,
    Ansionsa ammuntamat,
    Antavat rahansa raukat,
    Puotipojalle jakavat,
    Kaikenlaisesta kalusta,                   65
    Mielestäni miltömästa.

    Toistepa tulepi tarves.
    Että pitäisi pihissä
    Olla sillänsä setelit,
    Waan on kaikki kauppialla                 70
    Ennen aion annettuna;
    Ei ou miehellä mitänä,
    Jolla ostaisi jotaki,
    Waikka varsin tarpehessa.
    Wielä piivistä pitäisi                    75
    Sana muutama sanoa,
    Halki haastella asia,
    Kuin ma olen kuulla saanut.

    Seisoin kerran seinuksella,
    Ahtahan solan sisässä,                    80
    Ihan ilman äänetönnä;
    Kuulin kummia sanoja.
    Sanoi tyttö toisellensa:
    "Onko sulla ollenkana,
    Koottua kopeikkoana,                      85
    Jolla ostaisit jotai,
    Makeisia markkinoilla,
    Eli huivin huonommanki,
    Sormuksen eli solenki?"
    Toinen vastasi vakasti,                   90
    Hiljaksensa hienommasti:
    "Ei ou tenkoa tinaista;
    Enkä minä millonkana
    Makeisia markkinoilta
    Ostanna omin rahoini,                     95
    Ehk' oun syönynnä enemmin,
    Kun ne ostajat ovatkan;
    Raahtiko rahalla syöä,
    Mahamääreä mäkätä!"
    Kysy siitä toinen tyttö:                  100
    "Kuka ihan ilmasesta
    Sinun niin nyt syöttelepi,
    Läpi täyttäpi mahasi?"

    Sano raaski tyttö toinen:
    "Kun et virka, kultaseni,                 105
    Siitä millonkan mitänä,
    Niin mä sanelen sinulle:
    Sinne jättäiten jälelle,
    Seison puoin seinuksella,
    Wasta pistäiten pimeellä                  110
    Kauppamiehen kainalohon,
    Olen yötä sen ohessa,
    Eihän pitäne pahana."

    Wasta tuosta toinen oppi,
    Heti sanopi samassa:                      115
    "Ihan ensimarkkinoilla
    Minä seurelen sinua;
    Jäähäänpä yöksi yhessa
    Puoliherran puolisoiksi,
    Otetaanpa oivalailla                      120
    Tavaroita taltehemme,
    Makeisia, huivisia,
    Waikka vielä puumulia."

    Sitte loppu se tarina;
    Alkovat niin astuksella                   125
    Poies siitä seinukselta,
    Minust' ei tiennehet mitänä,
    Waikka kuuntelin kovasti
    Piikajen neuopiettä.

_Jälkimaine_. Juhana Ihalaisen tekemä runo. Niin Toholahdessa,
kun muuallaki meidän maassa, on valitettavasti paljo tapaturmioa
markkinoista syntynyt. Sentähdenpä esivalta niitä onki hävittänyt
usiampia ja toivotettavasti vasta hävittää, mitä niistä vielä on
voimassa.

_Sanoja_. v. 9. Ruopotella, pahasti menetellä, julmasti, ilkiasti
käytellä. v. 11. Perjakkansa, lehmänsä (perjantaina syntynyt).
Lehmille annetaan useinki nimi päivästä, jona syntyvät, vaan paljo
muitaki nimiä lehmillä, koirilla, hevosilla jne, jotka ansatsivat
kootuksi tulla. Aina tulisi niistä jotai tiedonlisää, jos ei muusta,
niin vanhan aikasista nimistä, v. 15. Winkuvatki, pienimmätki elävät
(porsaat, vasikat jne), v. 23. Tasotun, tasaseksi tehdyn, puhtaaksi
laastun, sileäksi pannun, v. 37. Kytenyt, mirkaan ruvennut, vähitellen,
verkoilleen tullut, v. 66. Miltömästä, mitättömästä, joka ei näytä
miltään, ole minkänä veronen. v. 68. Pihissä, kiinni sidottuna, kansien
välissä, tallella, v. 92. Tenkoa tinaista, pienintään äyriä, halvintaan
lanttia, v. 108. Jättäiten, jätäme, jätätsen, jättäyn, jään, jätän
itseni, v. 110, Pistäiten, pistäme, pistätsen, pistäyn, pistyn, pistän
itseni.



Pyhäjoen Pitäjästä.


[Muualta Ruotsinkielellä kirjotettuna saatu ja kiitollisuudella tähän
otettu.]

Samatekun moni muu paikka Suomessa, on Pyhäjoen pitäjä ennen muinen
Lappalaisilta asuttu. Sen todistanevat vielä löytyvät Lapinkieliset
paikkain nimet Liminoja, Oulais ja monet muutki. Rahvaassa käy tarina,
kolme äveriästä Lappalaista veljestä muinasaikaan ympäri kierrellen
merirannoilla ja ylempänäki sydänmailla, näillä pohjasilla seuduilla.
Nimensä olisivat olleet Hiio, Oulas ja Limas eli Limmi. Heistä lienee
Oulu, Oulais, Liminko, Liminkoja jne nimensä saaneet.

Noin sadan vuoden paikoilla ennen Wapahtajan syntymää, karkotettiin
Lappalaiset Suomalaisilta eli Wendeiltä, itsevaltasilta, raivoilta
kansoilta Suomenlahden rantamailta kotosin. Muisto heidän
jumalanpalvelosta elää vieläi monissa paikkain nimissä. Semmoisia ovat
Pyhäjärvi, Pyhäkoski, Pyhälä, Pyhäluoto, Pyhäniemi jne.

Wapahtajan syntymäaikoina taikka heti jälkeen alkovat Ruotsalaiset
ryöstöretkiänsä Suomessa. Alinomasia tappeloita sattu Ruotsalaisten ja
Suomalaisten välillä siksi että, kahdennentoista vuosisadan alussa,
Suomalaiset peräti lannistettiin vainojiltansa. Jälkisillä ajoilla
annettiin Suomi eli joku osa siitä palkinnoiksi ansiollisille miehille.
Niin sai kuningas Kaarlo kahdeksannen aikana, v. 1468, Wallanhoitaja
Eirikkä Askon poika Totti Suomen aluekseen. Kuudennentoista vuosisadan
keskitiessä oli Suomi Hertua Juhanan omasuutena, joka Hertua sitte
myöhemmin kuningasna Ruotsia hallitsi Juhana kolmannen nimellä. Sata
vuotta siitä, taikka naisvaltian Kristiinan aikoina, oli melkein
joka pitäjäs Suomessa erityisten ritarien eli aateli- miesten alla.
Pyhäjoki oli annettu vapamaaksi Falkenperin ja Bielken herrassuvuille,
jossa arvossa oli siksikun v. 1674, kuningas Kaarlo yhdennentoista
hallitessa, ruunulle jälle perittiin. Ei tässä pitäjässä kuitenkan ole
vapaherrallisia asuntoja taikka kartanoita löytynyt.

Maaselkä on itäpuolella Pyhäjoen rajana. Mainittu Maaselkä niillä
tienoin ei ole erittäin korkia; kuitenki saapi pitäjän suurin järvi,
Pyhäjärvi nimeltään, siltä enimmän vetensä ja niin itse Pyhä jokiki,
joka samasta järvestä lähtien juoksee monimutkasesti ja, kaksi muuta,
ehkä pienempätä järveä matkallansa kuljettua, viimmen Pohjalahteen
laskeupi.

Seuraavat pitäjät kohtaavat Pyhäjokea: itärajoilla Iinsalmi ja
Siikajoki, pohjaspuolella Salo, länteenpäin meri ja Kalajoki, etelässä
Kalajoki, Wiitasaari, ja Pielavesi. Pituudelleen on Pyhäjoki noin 20
penikulmaa, leveydelleen korkeinta kolme, koko laajuudelleen noin
30 nelikkopenikulmaa. Pitäjän äärimmäisin perukka on etelyyttänsä
Pietarsaaren kaupungin kohdalla. Joka täältä lähtisi pitäjän toiseen
päähän vaeltamaan, eikä tahtoisi pitäjästä matkallansa ulota, hänen
tulisi kulkea ensin 8 penik. pohjasta vasten Kärsämäen kirkon
seuduille, siitä kääntyä luodetta kohti ja matkata 5 penik. Haapajärven
kirkolle asti, josta vielä tulee noin 8 penik. länsiluoteista suuntaa
Pyhäjoen suulle, meren rannalla.

Ilman jo mainittua Pyhäjärveä ovat muita suurempia vesiä pitäjässä
Haapajärvi ja Merijärvi, joiden halki Pyhäjoki juoksee. Enokoskista eli
keskiputouksista, joita yleiseen luetaan päälle seitsemänkymmenenki
lienevät Pyhä-, Pohjas- ja Etelähouru suurimmia. Korkeimmat vuoret ja
vaarat tavataan Pyhäjärven seuduilla, epäilemättä pienempiä säärilöitä
isosta maaseljästä. Niiden seassa ovat mainittavia Mäkiöisten vuori ja
Hiidenmäki.

Epäilemättä ovat tämän pitäjän rannimmaiset ääret ennen olleet,
mikä veden alla, mikä saari- ja luotomaana. Mutta jo 3 eli 4 sataa
vuotta sitte on maatuminen ja meriveden laskeuminen ollut yhtäläiseen
merkittävä. Moniaita pienempiä niemekkeitä ja saariloita löytyy kyllä
vieläi, vaan ei kokonaiseksi saarestoksi. Mainittavimmia taitaisi olla
Wuotinkari eli Hahtikari, jossa entiseen aikaan muutamia kalasaunoja
löyty, vaan myöhemmin asetettiin turvallinen markkinapaikka.
Wainonaikana, syksyllä v. 1808, hävittivät Ruotsalaiset tämän
markkinapaikan pitäjän asukasten suureksi onneksi, koska muuta hyvää ei
ollutkan samoista markkinoista, kun että menettivät talonpoikain tavat
ja tavaran. Tällä niemellä ammuttiin Ruotsalainen överisti Flemminki
ja kaputeini Bruunkruona, pääsiäisaattona 1808, ja kuolivat vähä aikaa
jälkeen Braahessa. — Mainittama on myös Tervonenä, jossa näihin aikohin
asti on löytynyt eräs kivistä rakettu mutkakuja Pietarinleikiksi
kutsuttu. Se oli siitä laadusta, että vaivoin osasi palata, ken kerran
oli sisäytynyt. Joku Pietari lienee sen hankkia ollut, eikä näytä
sillä alustaankan muuta mielenä olleen, kun saada siinä kesäsaikoina
lystäillä. Nykyään on se hävitetty. — Samalla niemellä saavutettiin
Ruotsalainen keneraali Lyövenjelmi, pääsiäisaikoina 1808, hevosen
esinnä altansa ammuttua. Pisin mereen pistäyvä niemi on Hyytämä,
eteläpuolella joensuuta. Tällä niemellä kävi herrasväki ennen aikausein
kesäsaikana lystäilemässä ja kasvo sillä sillon viljalta kaikenlaisia
marjoja. Lukemattomia nimiä ja muita kuvaelmia, hakatut kallioon niemen
eteläpuolella, löytään vielä muistona tästä herrasväen käynnistä.
Tästä niemestä kolme neljännestä Pohjoseen on Hanhikiven saari.
Saarella löytyy iso kivi, ympärimitaten 45 kyynärää, 9 kyynärää korkia.
Hanhikivellä sanotaan muinastaikaa olleen Wenäjän ristin ja Ruotsin
ruunun ynnä muiden merkkein hakattuna. Nyt niitä ei enään tunnu,
eikä ollut tuntunu vuosina 1736 ja 1744, jollon provasti Mathesius,
ensimmäisellä kerralla isä, poika jälkimmäisellä, muutamain herrain
kanssa oli Hanhikiveä katsomassa käynyt. Myös sanotaan Hanhikivi olevan
rajamerkkinä Pyhäjoen ja Salosten pitäjäin välillä, samatekun Wasankari
Pyhäjoen ja Kalajoen. Sama Wasankari ei ole muu kun eräs hiekkaluoto,
kallio keskellä. Pyhyjoen laivasatama, Waaraniemi nimeltä onki hyvin
vaarallinen ja Harvoin laivoilta etsitty, jos ei pienemmiltä, sillä se
on amonna pohjas-, luode ja länsi-tuulillenki. Braahen kauppiailla on
täällä tervahovi ja pikiruukki, joka jälkimmäinen laitos jo kuitenki
tovista on rappiossa ollut, koska termaruukki pitäjässä viimmivuosina
on vähennyt. Luultamasti tulee tervahoville sama loppu ja koko
satamalle samate. Monta lähdettä erimakusella vedellä löytyy pitäjän
sisässä. Muutamia jousilyöntiä ylipuolella Luodontaloa Pohjaskylässä on
tavallinen terveyden lähde, jossa ei niinkän aikoja sitte vielä seiso
avaratupanen lähdehuone. Saman lähteen vesi on lääkäreiltä tutkittu ja
hyväksi kiitetty. Wielä 1813 nautittiin tätä vettä monelta kivulaiselta
ihmiseltä suureksi hyödyksi, vaan siitä ruveten on lähde joutunut
unhotuksiin.

Pyhäjokea on ennen suuremmillaki veneillä kuljettu, paitsi
hourupaikoissa. Tähjän jokea kaivautti ruunu v. 1760, Kemin
kompanialla, venekulkua varten. Weneissä kulettivat ylimaalaiset voinsa
ja muun kalunsa alas, venehin kulki pappi pitäjällä, siksikun pitäjän
maatie Maaherra, Baruuni Karpelaanin ja seurakunnan kirkkoherran,
Tohtori Westsynthiuksen ahkeroimalla ja huolella vähä ennen v. 1790
toimeen saatiin. Mainittava asia on se, että vesi joessa vuosi vuodelta
mähenee ja vanhain tarinaa myöten ennen meitäki on samalla tavalla
vähennyt. Kuitenki on tulva vieläki hyvin korkia keväillä. Kuivan
tähden on maatietä täällä alempana neljänneksen matkalta muuttaa
aiottu. Rata uudelle tielle suinattiin ja hakattiin Elokuussa 1816,
vaan taitaa kuitenki aikoja mennä, ennenkun saadaan valmiiksi.

Wähä paremmin, kun puolipenikulma merestä, jakaupi joki kahtaalle
ja haarain keskelle jääpi Luodon saari, jonka meriaärisessä
päässä äskenmainitulla Wuotikarilla on paikkansa. Tällä luodolla,
suuruudeltaan 1/26 osa nelikkopenikulmasta, elää yhdeksän taloa,
paitsi muita eläjiä, torppareja, mökkiläisiä ja muita semmoisia.
Luodon ylipäässä toinen toistansa rinnatusten ovat ennen mainitut
houruenot. Etelähourulla oli ennen sahamylly ja nykysemmin tuumattiin
sihen rautaruukkia saada ynnä naulapajan kanssa. Waan siitä tuumasta
ei syntynyt kun uusi jauhomylly pohjaspuolella hourua; vanhoja löytyy
usiampia eteläpuolella. Pohjashourulla on vieläki sahamylly vaan
rappeunut ja heittiönä jo päälle kymmenen vuoden ollut. Näiltä tienoin
katsellen on erittäinki meripuolinen suunta mitä kaunihimmia. Maa
sinnepäin viettävä on kaunistettu vaihtelevilta kunnailta, laksoilta,
saariloilta, putailta, vihannoilta vainioilta, hyvin raketuilta
taloilta jne. Wihdoin ennättää silmä merenrannalle karinensa,
nieminensä, saarinensa. On sitä siinä kylläki äkkinäisen katsella. Kun
vielä tyynnä kesäiltana meri toisinaan kangastelee ja luopi etäisemmät,
muuten näkymättömät louhet, saaret ja luodot silmän näkymiin, niin
siinä sillon oikein iloksensa jonkun hetken silmiänsä sulottelee.
Senlainen kangastaminen merellä tulee valosäteiten taittumisesta veden
pinnassa. Jos panet lantin johonkuhun astiaan ja astut ulommaksi,
ettet enää näe lanttia pohjassa, niin aivan samalta seisopaikaltasi
rupeat sen taasen näkemään, jos annat jonkun toisen lyödä mettä
astiaan. Siinäki tapahtuu samanlainen valo säteiten taittamus. Kun meri
kangastaa, ennustavat Pyhäjokelaiset pohjaista myrskyä seuraavaksi
päiväksi, mutta kuitenki tuulee kyllä usein etelästä seuraavana päivänä.

Mistä Pyhäjoella lienee nimensä, on vaikia arvata. Luulisi tulleen
Pyhäjärvestä, josta joki alkaa, vaan eikö ennen lie itse järviki
nimensä Pyhäkoskesta perinyt, joka on seitsemän neljänneksen päästä
merenrannalta ylös lähtien.[7] Epäilemättä ovat täällä, kun muuallaki
tavallisesti, rantaseudut ennen sydänmaita tulleet asutuksi ja niin
Pyhä koski ennen Pyhäjärveä tutuksi joutunut. Waan kuinka tämä koski
ynnä monen muun paikan on pyhän nimen saanut, siitä olemma tätä ennen
maininneet: eikö lie tämänki seuduilla pyhiä juhlallisia toimituksia
esivanhempamme pakanallisessa uskossa harjotettu. Seuraava tarina
käypi vielä Pyhälän maasta: oli joukko vihollisia kerran niille
tienoin asettaunut ja yöksi nukkumaan ruvenneet. Waan yöllä oli
pensaita maasta kasvanut ja peittänyt makaajat. Wartiat aamulla ei
ketänä nähden rupesivat pensaita raivaamaan, vaan samassa katkovat
päät kumppaleiltansa. Sen havattua jopa säikähtäin juoksivat pois ja
huusivat mennessään; se on pyhä paikka.

Wanhoista tiedoista on vähin uskottava, Pyhäjoen ennen muinan Kemin
pitäjän yhteyttä olleen. Myöhemmin tuli se siitä erotetuksi yhdessä
Salon pitäjän kanssa, jolla jo 1310 näyttää omituinen kirkkoherra
olleen. Wähä ennen Upsalan papiskokousta v. 1593 joutu Pyhäjoki
Salosta erille. W. 1805 oli kysymys pitäjän halkasemisesta kahdeksi,
vaan johon esivalta ei sillon lupaa antanut. Arvattamasti tulee sama
kysymys ensi someliaassa tilassa uudistettavaksi. Kansan edesmenneinä
aikoina suunnattomasti lisäynyt paljous, ylemmäisten kahden eli kolmen
seurakunnan tarve lähemmästä ja huolellisemmasta kirkkoherran hoidosta
tekisi kaikite'ki hyödylliseksi asiaksi pitäjän kahtaalle halkasemisen.
Haapajärven ja Oulaisten kappelien välille 1805 käyty raja erottaaki jo
pitäjän kahteen osaan, ylipuoleen ja alapuoleen. Koko pitäjässä on 20
suurta kyläkuntaa, 220 mantaalia, 900 taloa, 10,000 henkeä, 6 kirkkoa.
Papeista, kirkkoherroista ja kappalaisista on muualla kirjotettu.

  [7] Sana pyhä näyttää ennen vanhaan merkinneen jotai kauhittavaista,
  johon oi ollut menemistä, koskemista eli muuten sen kanssa mitään
  toimittamista, Suomentaja.



Emäkirkosta.


Emäkirkon seurakunnan rajalla ovat P. Salo, I. Oulaisten ja
Merijärven kappelit, E. Kalajoki ja L. meri. Laajuudeltaan on se 5
nelintäpenikulmaa ja luetaan emäkirkon ala 6 kyläkuntaa, 46 mantaalia,
210 taloa, 2330 eläjätä. Suurimmat järvet ovat Pelkonen, Ahmenlampi,
Polus, Liminkajärvi, Wiirretjärvi ja Majavajärvi. Kirkolta lasketaan
2½ penikulmaa polkutietä etäisimpään taloon Liminkojassa, metsäkylä
Wihannin kappelin erämaiden rajalla. Kirkko, joka seisoo pohjaspuolella
jokea likellä merenrantaa, on rakettu v. 1593. W. 1669 kaasi eräinen
kova myrsky kirkontornin ja repi osan katostaki. Oululaiset, jotka
sihen aikaan purjehtivat lähemmin itärantaa, olisivat omilla kuluillaan
uuden tornin rakentaneet, koska oliki se heidän retkillään tarpeellinen
merkki. Waan pitäjän miehet luulivat kunniansa ja armonsa, ehkä
jumalisuutensaki siitä polkeuvan, eivätkä suanneet vieraita sihen
työhön, jonka itset v. 1671 tekivät. Sama torni on vieläki pystössä ja
on noin 100 kyynärää korkia.

Tapuli on rakettu v. 1739. Siinä on kaksi jommoistaki kirkonkelloa
somasti yhtyvillä äänillä. Sanotaan niitä ennen kolmeki olleen, vaan
yhden isonvihan aikana vihollisilta viedyksi. He olivat — hokua myöten
— kokeneet kaikkiaki saada, vaan ylös tapuliin sitä varten noustuansa
olivat surkian kyydin keiulaisilta saaneet. Kuitenki olivat hengissä
maahan päässeet ja sitte myötänsä vieneet kolmannen kellon Merijärvelle
asti, jossa se oli monen sylen syvyyteen jään alle uponnut. Siellä
luulevat lujauskoset sen vieläki olevan. Tosi kuitenki on, että
ennen kolme kelloa oli tapulissa, vaan luultavasti myötiin kolmas,
emäkirkolla joutava, kello jollekulle kappelin kirkolle.


Merijärven kappeli.

Merijärvelle luetaan emäkirkolta 2 penikulmaa kaakossuuntaa. Rajoina
ovat P. ja I. Oulasten kappeli, E. Kalajoki ja L. emäkirkon lääni. Koko
seurakunta on kun kairana emäkirkon ja Oulaisten välillä. Sisällänsä
pitää 3 nelintä penikulmaa, 3 kyläkuntaa, 18 mantaalia, 75 taloa
ja 800 eläjätä. Järvistä on jo itse Merijärvi nimitetty ja toisia
löytyy Riitalampi, Savanlampi ja Saukonjärvi. Pyhäkosken tähden, jota
veneellä ei päästä, on Merijärvestä jokeen uusi veneväylä kaivettu,
jota kutsutaan Tähjänjoeksi. Kirkolle tulee 3 neljännestä maatiestä,
neljännes maisin, 2 vesitse Merijärveä.


Oulaisten kappeli.

Oulaisille luetaan 4 penik. itäänpäin emäkirkolta. Rajoina P. emäkirkko
ja Salo, I. Haapajärvi, lou. Kalajoki ja Merijärvi. Suuruudeltaan
4 nelintäpenik., 4 kyläkuntaa, 40 mantaalia, 190 taloa, eläjätä.
Suurimmat järvet tässä seurakunnassa ovat Piipsjärvi, Niitunlampi,
Kallisjärvi ja Wiitajärvi, viimmenen puoliksi Kalajoen sisässä. Enin
osa seurakuntaa on maatien vaiheilla. Seurakunta sai oman kirkon v.
1682.


Haapajärven kappeli.

Haapajärven kirkolle tulee 7 penik. emäkirkolta itäänpäin. Rajoina P.
Oulaisten kappeli ja Siikajoki, I. Siikajoki, E. Kärsämäki ja Kalajoki,
L. Oulaisten seurakunta. Järviä kappelin sisässä ovat itse Haapajärvi,
kahden neljänneksen pitkä, yhden leviä, Watjusjärvi, Ainali, Osmanki,
Korkatti, Rytky, Mäyrä ja Pirmisjärvi. Penikulman matkan Haapajärvestä
ylöspäin on saari Pyhäjoessa, Keräjäsaari nimeltään. Sillä saarella
sanotaan muinen Wenäjän ja Ruotsin vallan asiamiesten tähdellisistä
valtakunnan asioista välillänsä keskustelleen. Tämä seurakunta on
erittäinki koko pitäjässä maisemiltaan kaunis. Järvenrannat ovat
yleiseen korkiat ja niillä kauniita taloja. Maatie kulkee tämänki
seurakunnan halki. Äärimmäisiin talohin I. ja E. tulee 2½ penik.
kirkolta polkuteitä taikka vesimatkaa. Haapajärven luullaan olevan
vanhin Pyhäjoen kappeli, vaikk' ei kuitenkan seurakunnalla vielä m.
1689 ollut omituista pappia, niinkuin samana muonna kirjotetusta Acta
visitationis on nähtävä, jossa "Haapajärveläiset anoivat saada pappia
heidän kirkollansa asumaan".

_Kärsämäen ja Pyhäjärven_ kappeleista tällä kerralla emme voi antaa
tämmöisiäkän tietoja. Jos vasta saisimma niin niistä kun muistaki
paikoista Suomessa täydellisempiäki tietoja, niin mielellämme
präntäyttäisimmä.



Kuolasta 16 Helmikuuta 1837.


    Post varios casus, varia et discrimina rerum
    Stetimus hic tandem — — —

Muusta matkastani tällä kertaa en huoli'kan mainita, vaan ainoasti
muutamilla sanoilla kirjottaa Suomalaisten ja Lappalaisten
asuntopaikoista ja rajoista näillä seuduin. Kotoa matkaan
antautessani luulin suomalaisia kyliä löytyvän sillä saarennollaki,
jonka rajoittaa pohjaspuolelta Jäämeri, itäpuolelta Walkiameri etelätse
Wienameri ja Kantalahti, lännetse vastamainittu lahti, Imantrajärvi,
Kuolajärvi, Kuolajoki ja niiden välimanteret. Wielä luulin Petsoran
maallaki, Wienan kaupungista itäänpäin, Suomalaisia paikoitse
asukselevan, koska kartasta katsoen siellä löytyy suomalaisia nimiä,
esimerkiksi Kylmäjoki, Elmajoki, Usajoki, Jeletsjoki, Kolvajoki jne,
jotka näyttää tavallisista suomalaisista nimistä Kylmajoki, Ilmajoki,
Uusijoki, Jäletjoki, Kolvajoki tulleen. Waan täällä ja matkallani
ylöspäin tarkemmin asiata tiedusteltuani, edellämainitulla saarennolla
ei asu, kun harvakselta Lappalaisia ja Petsoran maalla ei muuta, kun
Samojeetalaisia. Heitä siis en ni kehtaa'kan paikalla katselemaan
lähteä, jolla toimeni, Suomen runoja ja muita semmoisia kerätä, tulisi
kehnosti täytetyksi, vaan sen siasta lähden täältä Suomen puolelle
Inaran seuduille ja siitä rajaa myöten eteläksi Pääjärven paikoille,
josta taasen käännyn Wenäjän Karjalaan Tuoppajärven ja Alakuittijärven
itärantoja Kemin linnaan saati seuraten. Niin sieltä taasen lähden
Suomen rajoja kohti ja tulen Toukokuun alussa viikoksi eli kahdeksi
Kajaaniin, kesävaatteisiin muuttaumaan. Siitä sitte matkaun rajaa
myöten Sortavalan kaupunkiin saati ja luultavasti edelle Aunuksen
maalle. Sillä tavoin Wienassa eli Arkankelissa en tule'kan käymään,
vaikka esinnä aion. Se matka vaan suotta veisi minulta kaksi eli kolme
viikkoa, ettei siitä olisi muuta hyötyä, kun vähäsen itselleni, jos
voisin oppia paremmin Wenäjän kieltä sillä ajalla puhumaan. Täällä
ja kylissä Kannanlahden rannalla olen mainittua kieltä viikkokauden
lukenut ja kirjottanut, jotta puhe jo alkaa jotensa'ki käydä, vaan
peräti toisin, kun tavallisesti tapahtuu. Muut oppivat esinnä
ymmärtämään, siitä puhumaan outoa kieltä, vaan itse olen oppinut ennen
puhumaan, kun oikein ymmärtämään, mitä toiset puhuvat. Sentähdenpä
isäntäni, kun muuten en saa tolkkua, välistä kirjottaa sanat paperille,
josta paremmin älyän. Ilman, on minulla ollut kyllin kielien
kanssa näinä aikoina tekemistä. Kylissä Kannanlahden länsirannalla
puhuttiin enimmäksi Wenäjän kieltä, harvat Suomen eli Karjalan
kieltä, Kannanlahden päästä pohjaseen tuli Lappi vastaan ja Kuolassa
puhutaan Wenäjätä, paitsi mitä kaksi eli kolme miestä, jotka ovat
tänne Karjalan kylistä muuttauneet, vähin puhuvat suomeaki. Tohtori
taasen puhuu latinata ja Kommentantin roua saksaa. Niin on minulla
välistä neljän eli viiden kielen kanssa yhtaikaa tekemistä. Jotta
sillätavoin toisinaan naurattavia sekannuksia ja erhetyksiä tapahtuu,
on kyllä arvattava asia. Niin kysyi muutamana päivänä isäntäni minulta
Wenäjästi, jos minulla oli vaimoa. Waan kun hän paremmin älytäkseni,
eli muutenko, ei käyttänyt venäläistä sanaa sjena, vaimoa merkitsemään,
vaan juutilaisen eli ruialaisen sanan kona, niin älysinki kysymyksen,
kun olisi hevosia (конь) vaarantanut ja sanoin kaksiki itselläni
kodissa olevan. Roua, joka myös oli huoneessa, silmäili esinnä pitkältä
minua ja sitte, asiasta oikian tolkun saatua, rupesi nauramaan, jotta
ei tahtonut loppua tulla.

Waan näistä ja muista mainitessani, jopa peräti unohdan asian, josta
esinnä rupesin kirjottamaan. Niin on siiis viimmenen suomalainen
kylä, Wenäjän puolella rajaa, Tumtsa Pääjärven pohlaspäässä Suomen
pitäjän, Kuusamon, pohjaspäätä kohti. Siitä, jos suoraan lähdet
Kannanlahden päähän, ei ole yhtäkän kylää välillä, eikä pohjaspuolella
sitä liniata ollenkan suomalaisia kyliä, harvassa likimmäisillä
seuduilla eteläpuolellesi. Tavalliset taipalet kylien välillä ovat 2,
3 ja 4 penikuormaa. Rantakylissä Wienamerta vasten puhutaan kaikissa
Wenäjän kieltä, harvat malttavat karjalata eli suomea. Semmoisia kyliä
mainitulla rannalla löytyy 1. Kieretti, siitä 40 virstaa luoteesenpäin
2. Mustajoki (venäj. Tjsernarieka), 20 virstan päässä yhtä suuntaa 3.
Kouta, siitä pohjaseen 30 virstan matkalla 4. Knäsöi ja viimmeseksi
koillista suunta 5. Kannanlaksi, taasen 30 virstaa matkattua. Niin
tällä 120 virstan pituudella ja itsellä meren rannalla ei ole, kun
viisi kylää, vaikka kyllä Kieretti ja Kouta ovatki suuria, kun Kajaanin
kaupunki. Wähän pienempi on Kannanlaksi, ja Mustajoki ja Knäsöi vielä
pienempiä, noin 30 eli 40 talosta. Mitä vähä ulompana meren rannasta
pienosia kyliä löytyy, niissä kaikissa paajitaan (puhutaan) karjalaksi,
vaikkei ole'kan niissä sitä miestä, tuskin pientä poikanalikkaakan,
joka ei keralla sokertelisi Wenäjänki kieltä. Karjalan runot ovat
niissä pian kokonansa hävinneet ja Wenäjän tavalliset pajahdusvirret
niiden siaan tulleet. — — —



Mehiläisen Toimittajalle.


Kunnioitettama Wirka-veli! Eihän mehiläinen inhonne ko'ota mettä
vierailta kukka-ke'oilta, sentähten toivon Mehiläisennekin suostuvan
ventoon kirjallisuuteen. "Myrsky" on käännetty tarinasta: Мореходъ
Никишинъ сог: Александра Марлинскаго. Jos kuukaus-kirjassanne tilaa
lienee, ja tämä koet kelvannee, anon nöyrästi painattamaan siihen.
Ansaisi Kaunis-kirjallisuus Suomenkin kielessä, luuloani myöten,
enemmin tarkauutta kuin tähän asti on nähty. Sen kauttahan muut
täydellisimmiksi viljellyt kielet lieneet saaneet arvonsa, ihanuudensa.

  Narvan Linnassa
  11/23 Helmik. 1837.

                                          Cn. Sr.



Myrsky.

(Wenäjästä).


Tuuli tuhahti, kiihtyi, väki kohta. Maininki vieri mäkinä, vetelät
mäet muuttuit jyrkiksi alloiksi, ja meri rupesi kohajamaan kuin vesi
suuressa kattilassa ennen kiehumistaan. Aurinko laskisiin tulisiin
pilviin, koko länsi kiehu ikään-kuin veressä, tuttu merkki myrskyksi;
säteihen puotessa hiiluvalle sinille, vierevälle viherjälle, lipai
lainet lasina, palo kuin pilvi salamasta, ja sammu, ja pimeni, ja
upposi survattu toiselta.

Ja yö peitti taivaan raskailla pilvillä, ja pilvet vierivät lainetten
tavalla, ja meren pinnalla oli yhtäläinen melu kuin taivaankin.
Wihuri paino, myllysi, pirsko utuja ja altoja. Wälistä avasit mustat
pilvet tulisen kitansa, jossa pitkäsen ota loisti; välistä nielasit
valkia-harjaset allot pauhinalla vuotavan aluksen ja syöksit sen
uudestaan povestaan. Wettä kerittiin tuskin mättää haaksesta. Purjeet
olit jo raivatut, kuitenkin tärisit mastot, tuulelta vimmasti muokatut:
alus lensi, hurjan hevosen tavalla tupruten, ja meri-miehistä näkyi
joka silmän-räpäyksellä — nyt, nyt se uppoaa! Ja äkkiästi jyrähti
heidän päänsä päällä ukkonen: tuli leimahti halenneen taivaan-kannen
kaikissa raoissa ja samassa ajan-rahdussa jysähti alto, paiskattu
myrskyltä, esihankaa vasten. Haaksi joi kuolemaa: silmän-räpäys oli
hirmuinen. Meri-miesten ympärillä kohisi tulinen koski: he sulkit
huikastut silmänsä, ikänänsä ei arvataksensa...

Mutta raju väsy julmuudestaan. Tuuli lankesi keralla. — Luonto kuin
ihminen, eli, paremmin sanottu, ihminen kuin luonto, on kesänään
pikanen ja myrskynen — ajan-rahdun. Ukkosen tulelta pilvet ikään-kuin
sulattiin sateeksi, ja kuu lävähti, umeessa uituansa, ilosesti
vahvuuden pimillä; ainoastaan taivaan-rannalla joukkoiliksit pilvet
pakolaisena. Huhdotut laineilta katosit hekin, ehkä jurolla, uhkaavalla
muodolla; altot vielä kävelit ristin rastin ja tunkeilit keskenänsä
muinasten vihollisten tavalla, jotka sodankin lopetettua, vielä
ryhtyyvät riitan, sammuttaaksensa veristä janoansa ja jäähyttääksensä
tottumisesta kytyvätä tappelu-kiimaansa. Waan kohta vuosit laineet
laviaan laimiin ja sen selällä kärmeeliit vaahen valkiat hivukset,
äsken altoin harjalla liehuttuansa. Juovina vetisiit ne veden aavalla,
himiällä pinnalla, ikään-kuin sukukuntain jälet elämän merellä. Katosi
vaahtikin, ja tyynen sini peitti meren kasvot. Se huokaili jo raskaasti
ja harvoon kuolevan tavalla, ja vihdoin aamu-puolella heitti se sumuna
hengensä, sillä ikään-kuin kuvaillakseen — "kaiken jalon maan päällä
huokuvan ainoastaan myrskyillä, ja kaiken jalon lopun olevan käärityn,
niin tekiälle kuin katsojalle, tiettämättömyyden pimiästä udusta
kudottuun kuollo-paitaan."

Koi kylvi ruusunsa kannelle, meri rusotti, alus torkku laineella.

                                                 —n. —r.



Satuja.



1. Hirvi ja Sarvensa.


Hirvi lähteen partaalla seisoen katseli kuvaansa ja sano: "voi
kuinka olenki kaunis! ja nuo julkiset sarvet; semmoisiapa ei ole
itsellä jalopeurallakan. Jalkani ainoastaan ovat vähä hoikkalännät
ja auttaisivatpa ne lyhempänäki." Samassa tuli jousimies koirinensa.
Hirvi juoksi pakoon ja ennättiki kuinka kauas koirilta, niin kauan kun
lakiata kesti, vaan metsässä estivät sarvet, ja koirat tavaten purivat
hänen kuoliaksi. Wähä ennen kuolematansa oli sillon hirvi lausunut:
"voi typeryyttäni! jalat, joita äsken moitin, minun pelastivat, sarvet,
joita kiitin, saattivat surman suuhun."

Kiitä huomenna hevoista, vuonna toissa morsianta.



2. Karhu ja Jalopeura.


Karhu ja jalopeura tapasivat hirven ja alkoivat niellä saaliistaan.
Waan heidän kiivahimmallaan riidellessä ja riidasta viimmen tappeloon
yhdyttyä juoksi hirvi tiehensä. Jonkun ajan tapeltuahan vasta
havatsivat, ettei hirveä enää ollut missänä.

Hyväpä, jos sillä tavalla useinki riiteliäin kä'visi!



Suomen kansan Arvutuksia.


1. Kaksi uppia merellä, toinen nousee, toinen laskee.

2. Lautta pyörii, salko vetää.

3. Wiipsinpuu Wirosta tuotu, alla aian käänteleksen.

4. Neljä kantaa, neljä antaa, kaksi katsoo, kaksi kuuntelee, kaksi
tietä raivaa, yksi koiria hosuu.

5. Mies merellä hakkaa, tänne lastut kimpuaa.

_Osviittoja_. 1. Kuu ja aurinko. 2. Käsikivi (jau- haissa). 3. Käärme.
4. Lehmä. 5. Lumisade.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Kyllä syötävä kuluu, otettava onnahtaa.

Pahoin sentähden tekee, joka ei kuluvan siaan hanki uutta.

2. Joka tauloa tekee, monta vaivaa näkee, monta koivua kokee, pökkelöä
pönnistää.

Näillä sanoilla vertailee moniki toisilta pieniksi, mitättömiksi
katsotuita töitänsä.

3. Jolla vaimo, sillä vaiva; jolla lapsi, sillä kaksi.

Niinkö ainaki lienee?

4. Jo on suussa suksen voie, tallella talipalanen.

Niin sanoo köyhä kansa elämästään, joka ei juuri liene'kän paljon
maksavainen, koska suksen voide'ki on pitänyt ruoaksi menettää.

5. Itse kiitän itseäni, kun ei muut minua kiitä, itse mä tapani tunnen.

Älytön vaan ei ollut sekän, joka tämän sanalaskun jälkeen käyttihen.
Jopa muuten olisi tainnut saada peräti kiitoksetta elää.

6. Ei liikkuva vaihate liikkumattomaan.

Huvempi ja hyödyllisempi usein onki liikkeellä olla, kun yksien seinäin
sisässä asua.

7. Juoksevi hyvä hevonen uuen kellon toiviolla.

Palkinnon toivo muuttaa kevyiksi vaikiammatki toimitukset.

8. Kiertää ja kaartaa, kun lempo lautamiestä.

Emme tiedä, missä tilassa Lempo lautamiestä kiersi, vaan niin on tapa
sanoa, kun jolta kulta ei saa oikein rauhassa olla.



MEHILÄINEN W. 1837.

Kesäkuulta.



Tanssin Synty.


    Ei oo Tanssi minun rotima,
    Eikä toisen kumppalini;
    Tanssi on tuotu tuolta maalta,
    Kisa taampata taluttu:
    Wienan päälliltä vesiltä,                    5
    Saksan salmilta syviltä.

    Eipä vielä sieltäkänä,
    Ei perän pereäkänä;
    Tanssi on tuotu tuonempata,
    Kisa taampata taluttu:                      10
    Alta Wiipurin vihannan,
    Alta suuren Suomen linnan.

    Eipä Wielä sieltäkänä,
    Ei perän pereäkänä;
    Tanssi on tuotu tuonempata,                 15
    Kisa taampata taluttu:
    Takoa Tanikan linnan,
    Uuen linnan ulkopuolin,
    Pietarin pihoja myöten,
    Kautta Wiipurin mihannan.                   20

    Winku Wiipurin veräjät,
    Nauku Narman linnan portit,
    Tanssia taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.
    Hevoset hikoveessä,                         25
    Warsat vaahessa samosi,
    Tanssia taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.

    Wesi tippu vempelestä,
    Rasva rahkehen nenästä,                     30
    Tanssia kaluttaessa,
    Nokasta tuotaessa.

    Reki lautanen ratsasi,
    Kapla patvinen patsasi,
    Jalas koivunen kolasi,                      35
    Luokki tuominen tutisi,
    Tanssia taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.

    Pyyhyet vihertelivät
    Wesasilla vempelillä,                       40
    Oravat samoelivat
    Aisoilla vaahterisilla,
    Tetryet kukertelivat
    Korjan kirjavan kokalla,
    Tanssia taluttaessa,                        45
    Ilokasta tuotaessa.

    Kannot hyppi kankahalla,
    Mäellä pelmusi petäjät,
    Kivet rannalle rakosi,
    Someret siottelihen,                        50
    Tanssia taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.

    Lehmät partensa levitti,
    Härät katko kytkyensä,
    Naiset kaikki naurusuulla,                  55
    Emännät ilolla mielin,
    Tanssia taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.

    Herrat nosti hattuahan,
    Kuninkaat kypäriähän,                       60
    Miehet mieli muutuksihin,
    Pojat puoli pyörryksihin,
    Tanssia, taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.
    Jo Tanssi pihoille saapi,                   65
    Ilo alle akkunoien;
    Uotas mie kysyn lupoa,
    Talunko tanssini tupahan.

    Kelta mä kysyn lupoa?
    Isännältä pöyän päästä,                     70
    Emännältä lattialta,
    Pojalta rahin nenästä:
    "Talunko tanssini tupahan,
    Ilolinnun ikkunalle?"
    Isäntä sanansa virkki:                      75
    "Talu tanssisi tupahan,
    Talu tanssi vierahasi;
    Maholehmän tappanemma,
    Tanssin taljoallaksenna,
    Iloleikin lyöäksennä."                      80

    Jo tuli tupahan Tanssi;
    Käen kääkähän sivalti,
    Jalan polki kynnyksehen.

    Kiukoa kivinen liikku,
    Patsas patvinen järähti,                    85
    Silta soitti sorsanluinen,
    Laki kultanen kulisi,
    Tansin tullessa tupahan,
    Ilolinnun astuessa.

    "Täytyykö tätä tupoa,                       90
    Lainataanko lattiata,
    Tanssia tasasten miesten,
    Miesten nuorten notkustella? —
    Kun ei täytyne tupoa,
    Lainattane lattiata;                        95
    Talun Tanssini pihalle,
    Sitte tansin tanhualla,
    Keikun keskellä pihoa,
    Joss' ei pää lakehen koske,
    Otsa ei ortehen kolata,                    100
    Jalat sillan liitoksehen."

    "Täytyypä tätä tupoa,
    Lainataanpa lattiata,
    Tanssia tasasten miesten,
    Nuorten miesten notkustella."              105

    "Suuri kiitos, kost' Jumala!
    Kenpä tanssihin tulevi,
    Sille poika syntyöhön,
    Niin on viisas kun isonen,
    Läpikäymähän keräjät,                      110
    Jutut julki jaksamahan;
    Ken ei tulle tanssihini,
    Sille tyttö syntyöhön,
    Niin on laiska kun emonen,
    Alla aian maattavaksi,                     115
    Lepikköön levättäväksi."

_Jälkimaine_. Tätä runoa lauletaan niin Wenäjän puolella, kun Suomenki
Karjalassa. Toisintoja. v. 5. W. väljiltä v. v. 18. U. l. liepehiltä.
v. 22. Suju sillat Suomen linnan. S. suilla S. l. v. 25, Heposet veti
hiessä. v. 28. Mierokasta t. v. 61, 62. Wanhat miehet vanttujansa,
Pojat polvensa kohotti, Siniset sukat jalassa, Heinänpäiset
sukkarihmat. v. 71. Emännältä sen sivusta. — Rotima (v. 1) s.o. tekemä,
synnyttämä; patvinen (v. 34), visanen.



Huoliruno.


Huoliruno elaissään kunniallisen ja toimellisen talon isännän, _Mathias
Remeksen_ Kiuruvedeltä, autuaallisesta täältäerosta, v. 1765. Wainajan
veljeltä, Paavali-Remekseltä kokoonpantu.

[Tästä runosta luetaan muutamia paikkoja tutkintolaitteessa: Dissert.
de Poësi Fennica H.G. Porthaanilta, emmekä tiedä, jos lienee vaikka
kokonansaki ennen präntätty. Meidän on pitänyt seurata Kieruvedeltä
saatua kehnoa kirjotusta, jonka kaikista paikoista oli vaikia selväkään
saada.]

    Sanomatt' en saata olla,
    Enkä pääse puhumatta,
    Waikka suru suun avapi,
    Huoli virren valmistapi.
    Kuitenkan en kuikuttele,                     5
    Lasken laulua vähäsen,
    Wirren virsin veikolleni,
    Laitan laulun vainajalle.

    Jalo läpitse lukia,
    Eli ilman kuuntelia!                        10
    Elä laulua pahastu,
    Elä katso karsahasti,
    Ellei mene mahtavasti,
    Eikä taivu taitavasti;
    En saanut opissa olla,                      15
    Tulla Turussa tutuksi,
    Upsalassa uutetuksi.

    Enkä kiitä kyllin päältä
    Tätä miestä merkillistä;
    Se vaan olkohon sanottu                     20
    Sulle tieoksi vähäksi,
    Laitan lauluni Matista,
    Remeksestä teen runoni.

    Ah, ah, armoton isäni,
    Aivan tuima Tuonen voima!                   25
    Woipa kuoria kovia,
    Kuollon kovan kämmeniä,
    Jotka murtavat muruksi,
    Lyövät maahan murtahaksi,
    Ihmisetki ilman alla;                       30
    Sekä nuoret, että vanhat,
    Ylimmäiset, alimmaiset,
    Kaikki kaatuvat käsissä.
    Joll' on alku Aatamista,
    Eevasta sitäi enemmän,                      35
    Että käärmehen kavalan,
    Julman saatanan sanoilla,
    Ottiki omenan puusta,
    Anto siitä Aatamille;
    Josta sitte syötyänsä                       40
    Kaksi kaksosta sikesi:
    Synty Synti, kasvo Kalma,
    Kuollo kauhia sikesi.

    Niinpä ain' ajasta siitä
    Ihmisen elo vajava;                         45
    Synty synnissä suruhun,
    Tuonen tielle tiettävälle,
    Wähäsen ajan eläpi,
    Levotonna lentelepi,
    Täynnä ristin tähkäpäitä,                   50
    Täynnä huolta, huokausta,
    Niinkun kukkanen katoopi,
    Kasvamasta kuivettupi,
    Niinkun varjo vaeltapi
    Näillä Kalman kankahilla.                   55

    Mutta vaikka vanha liitto
    Wielä pystössä pysypi,
    Waikka Kalma kaatelepi,
    Ruumihita runtelepi,
    Maikka varsi mätänepi,                      60
    Ruumis raukepi tomuksi;
    Kuitenk' itse kuolemassa
    Säilyvät siviät miehet,
    Elävät eron perästä
    Kautta armon korkehimman,                   65
    Lupauksien lujinten.
    Hurskasten hyvä elämä,
    Hyvä huuto hurskahista,
    Muille muistossa pysypi;
    Ei se kuole kuolemassa,                     70
    Eikä mullassa murene,
    Waan se kauan kukostapi,
    Wiheriässä vihottapi.

    Waikkapa vaipu kuolemassa,
    Muutti mustahan majahan,                    75
    Se Mathias mainittava,
    Se Remes Remekselästä,
    Kuitenki on kuulusalla
    Nimi niienki seassa,
    Joien ei joukossa asunut;                   80
    Muisto hältä muuttumatta
    Tähen raskasten runojen,
    Tähenpä vielä virttensäki,
    Joita teki taitavasti,
    Warsin somasti sovitti.                     85
    Eikös paljoa paremmin
    Hänen muisto merkillinen
    Seisova seassa niien,
    Joien joukossa eleli,
    Jotka tunsit tuntevaksi,                    90
    Äkkäsit älyäväksi!

    Waikk' on halvasta suvusta,
    Miran puolesta vähänen,
    Waikk' ei koulua kokenut,
    Ollut luona oppinuiten;                     95
    Oli oppi suuri hällä
    Saanut Jumalan sanasta,
    Jota halas hartahasti,
    Luki varsin viriästi.

    Oli miesi merkillinen,                     100
    Talonpoika taitavainen,
    Joka vakasti vaelsi,
    Aina kulki kunnialla;
    Oli ukko uskon vuoksi,
    Wahva vuori toivon vuoksi,                 105
    Avujen asumasia,
    Kaiken kansan kiitettävä.
    Kaunis kanssakäymisessä
    Ylimmäisten, alemmaisten,
    Miehen toimi, miehen mieli,                110
    Miehen järki, miehen kieli.

    Tämä oli tuttu tuomarille,
    Paras ystävä papille,
    Esivaltojen valittu,
    Aina nähty Aminoilta,                      115
    Kapteinilta kuulusalta,
    sotaherralta somalta,
    Joka on suuresta suvusta,
    Ruotsin riikin aatelista.

    Tämä herra hänen tunsi,                    120
    Piti arvossa isossa
    Tähän vakan vaelluksensa,
    Tähen tunnon Kristillisen.

    Wilhelm Laato, laatu miesi,
    Ruotsin riikin ritareita,                  125
    Joll' on suotu miekan merkki, —
    Lausu hänen lauluistansa,
    Wirsistänsä viisahista;
    Sano myös sanoilla näillä:

    "Kuka laulun laittelepi                    130
    Kuka rustaisi runosi,
    Tämän miehen kuolemasta?"

    Hyvä herra komisarjus,
    Kunniallinen Kumerus,
    Wielä viikon muistelepi                    135
    Tätä miestä toimellista,
    Jok' oli hälle juuri tuttu
    Weropenningin vetäjä.

    Niin että, niinkuin sanonki,
    Hänen kunnianimensä                        140
    Kyllä muistossa pysypi,
    Eikä kuole kuolemassa.

    Tokkohan sanon sanalla,
    Muistuttelen muutamalla,
    Kuink' oli aina ristin alla,               145
    Aina vaivoissa valittu?

    Tosin tunsi tuimat vaivat,
    Kivut kiintiät piteli;
    Häll' oli surusta lakki,
    Huivi huolesta rakettu,                    150
    Paita päivistä pahoista,
    Housut huolen kankahasta,
    Sukat suuresta surusta.

    Tokkos ymmärrät asian,
    Mitä sanat merkitsivät?                    155
    Tulet tämän tuntemahan,
    Kun sa kuuntelet vähäsen:
    Sairas oli syämestä,
    Koko ruumis runneltuna,
    Sihen surut päälliseksi,                   160
    Surut suuret, vaivat vahvat;
    Surma tappo lapset kaikki,
    Perilliset multa peitti.

    Oli muustaki muretta,
    Jot' en ennätä jutella,                    165
    Saata kaikkia sanella.

    Ei ollut iso iältä,
    Wahva varren kasvannolta,
    Koska aikana kovana,
    Wainoaikana pahana,                        170
    Piti olla piilosalla
    Metsän korvessa kovassa,
    Sutten, peurain seassa.
    Wielä nälkä vierahana,
    Karhut kanssa kumppalina,                  175
    Kovin ryskäsi kotona,
    Joukko julma kartanolla,
    Wielä metsässä melusit,
    Sotasankarit salossa;
    Jotka kääntyivät käsihin,                  180
    Niitä poltti, niitä paisto.
    Monta muuta murhan työtä
    Teki tämä tuima vieras,
    Kaikki käypi karvoilleni
    Muistuessa mieleheni;                      185
    Silmät kyllä kyyneleitä,
    Wuotavat vesiä paljo,
    Kieli käypi kampelaksi,
    Kurkku kuivaksi kurupi.
    Mutta kuules, kuinka kaikki                190
    Waivat kanto kärsivästi;
    Ei hän suuttunut suruissa,
    Eikä nurjasti nurissut;
    Pani poikansa Jopiksi
    Nimitti nimellä sillä,                     195
    Että muistasi paremmin,
    Kuinka kärsiä pitäisi,

    Alan uuesta asian,
    Lähen toisen läksyn päälle,
    usta kotvan muistetahan                    200
    Miestä tätä mainitahan.
    Jo on kirkko Kiuruveillä,
    Kaunis kappeli rakettu,
    Tehty temppeli koria,
    Jot' oli aina aikonunna,                   205
    Monta miestä mielistelly.
    Waan ei aikohin asia
    Tullut meiän miehiltämme,
    Ennenkun herätti Herra
    Tämän vainajan varusti,                    210
    Miehen toisen toimellisen
    Hälle antava avuksi,
    Jok' on koskelta kotosin
    Lakikunnan lautamiesi,
    Saman kirkon kirkkomäärti,                 215
    Aivan Antti Hyvärinen,
    Muutamia muita kanssa,
    Joit en muista muistutella.
    Pani kirjan kiitämähän,
    Reivin reisuhun lähetti,                   220
    Konsistorjumin kotihin,
    Maaherran majan sisälle.
    Kohta käsky korkiampi,
    Saattihen sanoma uusi,
    Päätöskirjat kiiruhusti,                   225
    Jopa joutua pitäisi
    Tekemähän tempeliä.

    Kohta kiinni kirkkotyöhön
    Tarttuvat tavalla miehet,
    Saivat aikohin asian,                      230
    Teit kirkon kiitettävän.

    Ole kiitetty Jumala,
    Ylistetty ylimmäinen,
    Auttamasta asiassa,
    Asiassa aivan tässä.                       235
    Ei ole oma tekomme;
    Herran teko, Herran huone,
    Herran henki lähe tänne,
    Sanasi juurita, Jumala,
    Hyötyisen heelmän kanssa,                  240
    Syvältä syämihimme!
    Usko uuista jalosti,
    Paranna pahat syämet!
    Anna, ainoa Jumala,
    Hyvät päivät päällisiksi!                  245

    Kosk' oli kirkko päätöksessä,
    Kiinni saatu saarnastuoli,
    Saatu myöski sakaristo;
    Tuli Tuonelta sanoma,
    Pisti kuollon pistoksilla.                 250
    Sillon tulit tutut herrat,
    Alammaiset astuit luoksi,
    Kaikki toivolla toella,
    Wielä hänen virkistyvän;
    Ei olis suotu surman suuhun,               255
    Rikeneltä rientäväksi.
    Waan ei auttanut mitänä
    Tosin tässä toivotukset,
    Kävi käsky taivahasta,
    Kaiken luonnon kantajasta:                 260

    "Tule tänne, tultavani,
    Astu armas, ystäväni,
    Astu armahin tyköni,
    Muuta murhesta majasi!
    Kyll' on jo osasi ollut,                   265
    Kyll' on ollut kyyneleitä,
    Walitusta, voivotusta,
    Nyt on päälle pääsin päivä,
    Pääsi päivistä pahoista,
    Waivoista vapaus suuri,                    270
    Rauha rientäpi tykösi."

    Näinpä läksi luoksi luojan,
    Kulki poies kunniahan,
    Riensi riemuhun jalohon,
    Wapautehen vaelsi,                         275
    Elämästä surkiasta,
    Näistä maailman majoista.
    Yksi paras ystävistä,
    Rakas rannien seassa,
    Teki kirstun kiitettävän:                  280
    Kosken rautio rakensi.
    Itse ennen hauan hankin
    Iinsalmessa samassa.

    Jää nyt Herrassa hyvästi,
    Sinä siunattu Jumalan!                     285
    Esimerkki merkillinen
    Olit täällä ollessasi,
    Elämäsä eillä muita,
    Nöyrä ystävä Jumalan,
    Ristin alla kärsiväinen,                   290
    Kiivas Kristillisyyessä.

    Oh jos opiksi olisi,
    Muille muistoksi tulisi,
    Kuinka olla kunnialla,
    Kuinka tulla Tuonelahan,                  295
    Tulla tuomion etehen
    Kaiken kuitenki pitäpi;
    Että huolella hakisit
    Kaikki iästä iloa!

    Kuule Herra huokaukset,                   300
    Wiimmesensä jäähyvästi:
    "Elä, vaimoni, valita,
    Mari parkani murehi,
    Minun entinen iloni,
    Kaunis kanssakumppalini!                  305
    Elä huolella rupia,
    Piä pitkältä surua;
    Huoli huonoksi tekepi,
    Mure muita mustemmaksi.
    Wast' on meillä varsin täällä,            310
    Täällä yhessä elämä;
    Tääll' ei rakkaus tee rajoa,
    Puhas syän puutoksia;
    Täällä kaunihin karitsan
    Piämmä hyviä häitä.                       315

    Woi jos joutusit sinäki
    Näkemähän näitä häitä,
    Saisit suurehen salihin,
    Yljän Jesuksen parihin;
    Kohta kuulet, kuinka täällä,              320
    Herran harput helisevät.

    Jouvu tänne, tule tänne,
    Jouvu veikko joukkonesi,
    Jouvu Jopi poikinesi!
    Kaksi kaunista tytärtä,                   325
    Kaksi kaiketi vävyä,
    Kaksi kaunista sisarta;
    Toivoisin tulevan muita,
    Avara asunto täällä:
    Eipä täällä noiat noua,                   330
    Kiro kiukkuisten lähene,
    Eipä tänne peot pääse,
    Jalopeurat jaksa tulla,
    Ei ole synnillä sioa,
    Kyyneleillä tietä täällä.                 335

    Ilo oli eilen täällä,
    Wielä huomenna hyvempi,
    Tääll' on herkut hengelliset,
    Täällä taivahan tavarat.
    Empä luullut ennen siellä                 340
    Toisen sanalla teeksi,
    Ennen kun nyt itse työssä
    Ilmestyin tähän ilohon,
    Johon tuokohon toella
    Teitä korkein Jumala,                     345
    Uskon kautta Kristuksessa!"

_Jälkimaine_. Tätä runoa on meidän ikimuistettava Porthaani hyvästi
kiittänyt. Onki siinä mielenjuoksu silmä ja ylevä, sanat valitut,
kauniit, paitsi juuri muutamissa värsyissä. Kokekaatpa, jotka tämän
runon Remeksestä luetta, muutki' tulla samalla tavalla jälkisiltänne
muistettavaksi ja kokekaatpa yhtä selvästi, kauniisti, ja jumalisesti
saada muutki rahvaasta ajatuksianne runoissa eli muussa puheessa
juoksemaan, kun vainajan Remeksen veli Paavali Remes tässä on saanut.



Lapsen vioista ja taudeista.


Lapsi ymmärtäväisellä hoidolla tavallisesti kasvaa ja pysyy terveenä.
Muutamat erinäiset taudit taitavat kuitenki kohdata häntä ja vaatia
erityistä huolenpitoa. Senlaisia tautia ja vikoja ovat:

1:ksi Sierottuminen (ihoaminen, verestäminen, poimuaminen) tulee
useemmiten huolimattomasta korjuusta ja autetaan viriällä pesolla
kylmässä vedessä, hienoin nisu- eli potakkajauhoin eli nihdin päälle
pirostelimisella.

2:ksi. Napaviat eli haavat vitkaan paranevaiset antavat alun
verestämiselle, ajetukselle eli liikalihalle. Werestämistä vasten
pidetään navalla rieputilkoja kasteltuna veteen, johon on sulattu
vähä valkiaa vihtrilliä (puolansuokaa) eli alunaa; ajettumista vasten
lievittävää moidetta; liikalihalle ripistellään poltettua alunaa ja sen
jälkeen äskennimitettyä voidetta.

3:ksi. Nikka, oksettaja, vatsan vääntäjä, kova ja pehmiä vatsa,
pöhö tulevat tavallisesti sopimattomasta eli ylellisestä ravinnosta
ja autetaan sillä, että lapselle annetaan soveliasta ruokaa ja
niukemmalta, eikä useammin kun joka 4:nellä tiimalla. Ellei siitä
yksin tule apua, niin annetaan veitsen kärjellinen magnesiaa
teelusikallisessa vettä illoin aamuin ja vatsan turpuudessa koetetaan
lavemankia.

4:ksi. Sammas eli sampaat (trusku, suuvalkia) tutaan valkioista
pilkoista ja rehneistä suussa, vatsan pukeista ja vetelästä
viheriännäkösestä jäljestä; tulee yksistä syistä kun edellisetki 3:ksi
mainitut viat, niink. happamista velleistä, sarvella, natulla eli
tilalla syöttämisestä taikka sopimattomista purkamista aineista. Jos
nämät syyt estetään vaikuttamasta, paranee useen tautiki, eli annetaan
magnesiaa, kun äsken nimitetyissä vioissa ja suun sisusta voidellaan
puuraksimedellä (Borax).

5:ksi. Levottomuus, unettomuus ei ole tauti itsessään, vaan seuraa jota
kuta vaikuttavaista syytä joka on etsittävä ja autettava.

6:ksi. Silmäkipiät tulevat usein kovasta päivän eli valkian valosta.
Silmät punastuvat, ajettuvat, kuumivat ja märkivät. Parantamista
vasten pitää valo huoneesta vähettää, huonet pidettää raittiina,
kylmänvoittavana, märjät eli räämeet silmistä pestään haalialla
vedellä, jonka jälkeen äiti kielellänsä nuolee luomia siksi
että aukenevat ja saattaa nisästänsä illoin aamuin vähän maitoa
nenäpuolimaiseen silmäkulmaan.

7:ksi. Hammaskivut. Ensimmäiset hampaat ilmauvat useen lapsen
kuolastamisella, kuumuudella, levottomuudella, pehmeellä,
unettomuudella, vavahtelemilla ja muulla semmoisella. Näissä kivuissa
on luonto oma auttajansa, kun vaan lapsi muuten pidetään korjuussa,
huone raittiina ja puhtaana ja lapselle juotetaan sokurilla seotettua
maitoheraa. Hyvä on myös aikasin taivuttaa ienystä kihnuttamista vasten
joko sormella niitä sivuellen eli sillä että lapsen annetaan pureksella
jotai ei aivan kovaa ainetta niink. leivän kannikkaa, lihakamaraa eli
muuta senlaista. Mutta jos ikenet ovat kovin punastuneet, kuumat ja
ajettuneet, pitää tulevan hampaan kohti ienliha jotai syvältä ristin
leikattaman. Wavahtelemissa eli puistelmissa ovat haalianlämpimät
ammekylvyt ja lavemangit tarpeellisia.

8:ksi. Puistelia, kouristaja, vavahtelemat saavat monestai syystä
alkunsa niink. hammaskivuista, madoista, säikähtämisistä, äitin eli
imettäjän äkillisistä vimmoista eli mielenliikutuksista, sopimattomista
ruoista ja muistai. Jos apua ei ole haalianlämpimästä ammetkylvyistä,
lavemangeista ja erinäisten syiden estämisestä vastaki vaikuttamasta,
niin pitää lääkäriä neuoteltaa.

9:ksi. Maitokerni. Runsaammasti ravittuin imeväisten lasten rohtuu
toisinaan kasvot keltakuorisilla pienillä pisamoilla. Ne katoamat
tavallisesti lapsen rinnalta vierotettua. Sitä ennen tulee lasta
ja sen kasvoja usein pestä haalialla, puhtaalla, joki- taikka
sadetvedellä, taikka kaura liemellä kasvoja ja rohtumaa. Kovemmissa
tiloissa voidellaan pisamia suolaamattomalla voilla ja liotetaan sitte
lämpimällä vedellä, jotta heltivät, jonka jälkeen lapsi kerran päivässä
pestään haalianlämpimässä vedessä, johon on edellä sulattu luoti
apoteikistä saatavaa rikkimaksaa (Hepar Sulphuris) ja 4 luotia suolaa.
Olutjästi on myös hyvä moide maitokerniä vasten. Ruvet voidellaan sillä
3 kertaa päivässä ja lapsi pestään äskenmainitulla tavalla. Jästin
kaipuussa otettakoon pehmiätä saipuaa eli suopaa. Lempikukista (Viola
trivolor) keitettyä lientä kiitetään myös hyväksi sillä rupia voidella
ja maidon seassa sisäänki antaa.

10:ksi. Eltta eli vilustaja kohtaa tavallisesti lapsia, jotka asuvat
ahtaissa, hikosissa, alhaisille paikoille raketuissa huoneissa, taikka
joita pidetään huonossa, siivottomassa korjuussa. Näiden syiden, jos
mahdollinen, hävitettyä ja lääkärin kaipuussa, annetaan väliajalla
lapselle oksetin ja purkuaineita, jonka jälkeen, sitte kuin kieli on
puhtaampi, 9 vuorokautta perätysten vatsaa ja sen alapuolta voidellaan
elttasalvalla, jota tehdään tervasta ja laakerinöljystä, puoli jumprua
kumpastai ja 5 kynsilaukaa, kaikki hyvästi yhteen seotettuna, illoin
aamuin, talvisaikana valkian edessä, jonka ohessa purkauvia aineita
joka toinen päivä annetaan. Muutamat lapset näyttävät liiatenki
hampaamisen ajalla lihaviksi ja liikavereviksi. Niille tulee ennen
elttalääketten viljelemistä panna 3, 4 eli 5 iilimatoa niskaan
hiusrajan paikoille, joka estää kovemmat taudit lasta kohtaamasta.

Jos tällä lapsi ei paraneisi, annetaan oksettimen ja purkuainetten
perästä raparperiviinaa seotettuna muutamilla tipoilla valkoista
Hohmannin viinaa väliajoilla kerran eli kahdesti päivässä ja sitä
paitsi lihalientä taikka munan ruskiaa ja valkiaa, seotettuna kanelilla
ja sokurilla, kahdesti päivässä.

Watsan pöhöttymisessä, joka toisinaan eltan jälkeen ilmautuu, on
mainittu elttamoide avullinen.

11:ksi. Riisi, Englantin tauti, kuivatauti. Sen tuntomerkit ovat
kalviat kasvot, laihtuminen lapsen runsaastiki syödessä, löysä, pehmiä
vatsa, voimattomuus, hervottomuus, jäsenpaikkain ajettuminen, iso pää,
koukku selkä, terävä rinta. Tavallisesti ovat huono, puuttuvainen
korjuu, saastanen ilma, ruokottomuus ja kehno, sopimatoin ravinto tämän
taudin syynä. Tähän vikaan kysytään useammiten akkain nevoja, jotka
voiteillansa ja rohdoillansa eivät hyödytä vähääkään, vaan enemmin
vahingoitsevat. Wasta vihdoin taudin oikein juurruttua ja voimaan
päästyä etsitään lääkäriltä apua, koska jo pian kaikki avut ovat
tyhjät ja voimattomat. Wiheliäisyys, kyhyrä, kässäeli kupulaselkäsyys,
kykenemättömyys ja näivehtyminen seuraavat, josta lopulta monimuotisten
kipuin ja kärsimisten jälkeen kuolema tulee välttämättömästi. Sen
tähden pitäisi heti kohta taudin alussa lääkäriltä neuoa etsiä ja
sitä vielä odottaessa laittaa lapselle parempaa ruokaa, lihalientä
maidolla seotettuna taikka munaruskoa veden ja maidon kanssa joka
4:nellä tiimalla, vaan harmoin ja vähä, taikka ei ollenkan, jauhoja
leipäruokaa, jotka riisi taudissa ovat sopimattomia. Samoin pestään
lasta usein kylmässä suolavedessä, ruumista hierotaan kuivalla
villasella vaatteella, lapsi pidetään hyvin puhtaana ja käytetään
ulkoilmassa. Jos imättäjä on kivulainen, pitää toisen terve ja raitis
imettäjä laitettaman, eli ruokitaan lasta ilman rintamaidotta.

12:ksi. Kuppa, ransuusi, pahatauti tulee lapselle joko vanhemmalta
perittynä, taikka imettäjältä, purettajalta eli muulla saastumalla.
Sentähden pitää varoa, ettei pahatautisia vaimopuolia päästetä lasta
imettämään eli purettamaan. Tauti sillä tamalla lapseen tullen
rikkoo esinnä suun; huuliin ja suuhun sisälle ilmautuu pieniä
näöltään vähäpätösiä rakkoja, jotka kuitenki rutosti syöpivät sekä
leveämmiksi että syviksi haavoiksi vaalevalla eli kellahtavalla
pohjalla ja punasilla, hellillä vierillä. Wähitellen tulee uusia
haavoja ensin lähimmäisiin paikkohin ja myöhemmin kaukasempiinki
erinomattain perävierille ja häpytienohin. Jos lapsi synnyttäessä
äitistä saastuu, saa se pian senlaisia haavoja muuallenki ruumiiseen,
kipiät, rokohtuneet, vuotavat luomet jne. Kumpasessaki tapauksessa,
joko synnyttäessä eli sittemmin saastunut, tulee lapsi levottomaksi,
unettomaksi, kimulaiseksi ja näimettyväiseksi.

Tämä tauti, jonka pahat seuruut ovat äärettömät ja joka kerran
taloon tullunna saattaa lukemattovat vaivat, huolet ja häpiät
ynnä alinomasen pahan luulon, pitää niin aikasin kun mahdollinen
ymmärtävälle lääkärille ilmotettaa ja ainoasti häneltä, ei muilta
tietäjiltä, parannettaa. Jos vainen luultavasti lapsi eli sen imettäjä
on saastutettu, pitää viivyttelemättä lääkärin katselo paikalle
toimitettaa.

13:ksi. Suumärkö, suuvieras tutaan pahoinhaisemista märättävistä
haamoista suupielissä, huulten ja poskien sisäpuolella eli ikenissä
ja toisinaan leukaluissasi. Tämä tauti joka ennenpitkää saattaa
palkitsemattomat vahingot, tulee välistä ilman sanottavia oureita,
välistä on lapsi edellä levoton, kuumalta ja vetelältä vaivattu,
välistä kieli ja suu liittaset, vatsa kova. Lääkäriä odottaessa, jonka
haltuun tämä tauti viipymättä pitää annettaa, saapi lapselle antaa
pehmittäväisiä aineita niink. raparperiviinaa, vähemmin mutta parempaa
ravintoa, tehdä ilma huoneessa raittiiksi ja pitää lapsi ja haavapaikat
hyvin puhtaana. Ilman sitä pidetään haavoilla muorutia, juuriskaa
(sinikkaa) eli potakkaa hienoksi kaavittuna ja 2:desti eli 3:masti
päivässä uudistettuna.

14:ksi. Ulkonaiset viat ja virhet lapsi-iällä ovat monenlaiset ja
monta niistä vaatii lääkärin hoitoa niink. rainot (luunmurrot,
taittumiset), nyrjähtymiset, hiveltymiset, väärät jalat, suljetut
luonnolliset reikäpaikat, luomat (syntymerkit), revenneet ja muut
virhet. Navanpuhkemia taitaan toki lääkärinki avutta auttaa jos
plyiypalanen taotaan kuperaksi ja, kuperan puolen napaa vasten pantua,
sidotaan kiini napasiteellä, jonka putoamista kahdella viilekkeellä
estetään. Taikka laitetaan lankakerä napaa painamaan ja pysytetään
sekä liiteplaastarilla että napasiteellä. Side pitää likaseksi tultua
uudistettaa eikä ennen heitettää, kun puhkema on parannut.

Luomia eli syntymerkkiä saadaan toisinaan sillä katoamaan, että niitä
haudotaan väkevällä etikalla taikka että rakkoja pannaan niiden
ympäristölle.

Ensimmäisenä vuonna tulee myös lapseen varjelusrokkoa pantaa, ison
rokon kulkiessa, millon hyvänsä, vaan muuten ei ennen kun lapsi on
päässyt 3:men tahi 4:jän kuukauden vanhaksi.

                                    (Lisää toiste).



Lähde.

(Saatu).


Oli muinen itäsellä maalla isä ja hänellä oli paljo lapsia. Näitä
rakasti kaikkia isällisellä helleydellä ja anto heille kaikenlaisia
hyödyttäväisiä neuvoja ja opetuksia, karkottava niillä osittain
lastensa keskinäistä hyvää, osittain kuuliaisuutta ja rakkautta
itsiansä kohti. Mutta kerran kutsu heidät kaikki eteensä ja lausu:
"minun aikani olento teidän keskellänne ei kestä kauan, sillä minun
pitää erota ja jättää teidät tänne. Woi kuinka soisin teidän aina
mielessänne pitävän, mitä teille monasti sanonut ja neuonut olen.
Mutta aika taitaisi lähestyä, jona ette minua enää muistaisi, ettekä
opetuksiani. Niin menisi rauha, suosio ja sovinko keskellänne ja
muistamatta, etkä kaikki oletka minun lapsiani, kaikki yhden isän
perillisiä, katsoisitta kuki omaa parastanne, vähä veljenne edusta
huolimatta. Ja keskinäisissä sodissa, riidoissa ja kapinoissa
hävittäisitte perintömaanne, jonka viimmen vieras käsittäisi, teidät
maakulkeuteen ajava. Pankaa sentähden tarkoin mieleenne, mitä teille,
kentiesi ehkä viimmesen kerran nyt olen sanova: rakastakaa toinen
toistanne samalla rakkaudella, jolla minua rakastaneet oletta ja
jolla itsiänne rakastatta ja muistakaa aina, että minä olen isä, joka
kaikkia teitä yhtäläisesti rakastan ja paremmin, kun itset, tiedän mikä
teidän onneenne sopii. Ja että vaan kaiken tämän tekisittä, niin annan
teille seuraaman neuon. Tuolla kukkulalla on kalliosta sikiävä lähde
makialla vedellä. Lähteitä kyllä muuallaki löydättä ja usiampia päältä
katsoen kauniimmillaki paikoilla, mutta se lähde, jonka jo nimetin,
on kaikista muista lähteistä hyvin erotettu. Kun sen vettä juotta,
niin ihmeteltävällä tavalla ruumiinne siitä virkenee, mieli ja muisti
selviäpi niin, että joka kerralla juotuanne olen kun paikalla tykönänne
ja muistatta kaikki muinaset opetukseni. Elkääte sentähden unohtakokan
useen tälle lähteelle käydä ja vettä siitä juoda, sillä niin kauan kun
sen teettä on onnenne seisova."

Tämän sanottua erosi lastensa silmistä isä. Waan lapsilla pysy
mielessä, mitä kuulleet olivat. Useinki kävivät lähteelle ja joivat
sen vettä. Ja tunsivat joka kerralla ruumiinsa voimat virkenevän ja
mielensä kirkastuvan, että oli, kun olisi paikalla isä heitä puhutellut
ja entisellä tavallansa opetellut. Näin tekivät kyllä kymmeniä ja
usiampiaki vuosia keskinäisessä suosiossa ja rakkaudessa sen ajan
kauniisti eläen. Waan viimmen alko muutamille käydä vaikiaksi tämä
yhtäläinen lähdematka. Toiset arvelivat, "olleeko tuosta kaukasesta
vedenjuonnista niin mitänä hyötyä, eikö olisi yksi, jos joisimma
kotilähteistä, koska janostumma?" Niin tekivät ja heiltä joutu pian
oikia lähde unhotuksiin. Ja kun eivät paremmin sen virvottavaista
luontoa enää tunteneet, nauroivat niille jotka kallioille kiipeilivät.
Toiset taas kyllä päättivät lähdettä avulliseksi, mutta ajattelivat,
"miksi vaivauisimma tuonne kukkulalle matkatessa, koska taidammaki
sieltä veden kotipihalle juontaa ja siinä tarpeemma juoda." Heki
tekivät niin ja laittelivat vesijohtoja, missä vaan sisään kaivaen,
missä kuurnissa ilmaa myöten juoksuttaen. Monta löyty joka tällä
tavalla vaan omaksi ja perehensä tarpeeksi pyysi tätä terveyden vettä
likemmältä ja runsaammasti saada. He olivatki hyvin huolellisia
vesijohtojansa puhtaana pitämään ja saivat työstänsä jommoisenki
hyödyn. Waan oli toisiaki, jotka laittelivat johtoja, niistä
korttelittain ja kannuttain ilman saamattomille läheläisillensä vettä
myödäksensä, sillä rikastuvansa toivoen. Sen teki moni niistäki, jotka
ilman ei luulleet vedellä minkäänlaista erityistä voimaa ja arvoa
olevan. He eivät katsoneet, minkä maan läpi kaivoivat, jos kohta
siinä oli veteen sulaavia vahinqollisia aineita. Eivätkä pitäneet
huolta johtoinsa ja kuurnainsa puhdastamisesta, eikä kattamisesta,
jonka tähden vesi liastu ja tuli ilman sateistaki paljo heikommaksi.
Waan siitä oli heillä suurin huoli saada laitoksillensa kaikenlaisia
kansan korvissa kuuluvia nimiä, silläki paremmin ostajia luoksensa
houkutellen. Niin nimitti muutama laitostansa Huutavaksi Koskeksi,
toinen Paradiisin Joeksi, kolmas Sionin Wirraksi, neljäs Hunajaojaksi,
muut muiksi. Kaikella tavalla kokivat kansalle uskottaa, olevan heidän
vetensä ei vähintäi huonomman alkulähteen perityistä. Ja ettei sitä
maultakan olisi tunnettu, jos muuten joku ostajista oisi oikiata
lähdevettä siltään juonut, niin pitivät varalla tätä jälkimmäistä,
millään seottamatta, jota maistattelivat nerokkaammille kysyjille.
Muita yksinkertasempia varten maustelivat muilla maustimilla vettänsä,
silläki paremmin ostajia saadaksensa. Mutta niinkun sanomma juoksivat
heidän kaivamansa paikkain läpi, joista veteen suli vahingollisia,
vaarallisia aineita. Näistä liikaaineista muutamat juotuansa tulivat
nöyräpäiksi, toisilla alko pää vetäytä jompaa kumpaa olkaa vasten,
toisissa loppu koko elämän ilo ja nautinto, maa näytti heille isoksi,
kamalaksi, kuoletten haudaksi ja he näivettyvät ja menivät ennen
aikojansa sihen varsinaiseen hautaan, toisille anto vesi erinomasen
ylpeyden ja omakauneuden, että itset korkiampia olentoja olevinaan
suurella ylenkatseella, piampa surkuttelemalla kohtelivat niitä, jotka
näistä ostokaivamista eivät juoneet, toisille saatti se kummanlaisen
kaunistelemisen vaatepuvusaan, teki toiset laiskoiksi, etteivät
kyenneet mihinkän kunnollisuuteen, toisille ahdisti rinnan ja saatti
alituisen huokausvian, kammellutti kielen toisille, ettei enää kenkän
heitä ymmärtänyt peräti juomattomalle... Niin tuli muutamia, jotka
pahaksuen näitä kaivanto- isäntäin petollisia juonia ja estääksensä
kansan peräti pilaumasta, sulasta rakkaudesta kanssaihmisiänsä kohti,
laittivat paremmin korjattavia johtoja lähteestä, niistä ilmaseksi
vettä saamattomille annettaa. Wielä parantelivat itseä lähdetietäki
sinnekulkeville huojennukseksi. Waan mikä ainaki lie syynä ollut, joko
seki, etteivät erityisillä aineilla vettä maustaneet, johon kerran oli
totuttu, suuri osa arveli myöntivettä maukkaammaksi ja paremmaksi ja
osti totuttuun tapaansa.

Enempätä emme ole kuulleet tästä sadusta, vaan arvellaan isän vieläki
elossa olevan ja vaan ajaksi poikainsa luota lähteneen, heitä koetella
tahtova, jos voisivat kauanki hänen nevojansa ja oppejansa muistossa
pitää. Tiettävästi muuttuu elämä toiseksi, jos hän takasin tulee, vaan
miten johtokauppiain ja vesimausteliain sitte käypi, sitä emme osaa
arvata. Olisiko meille siitä tieto tuleva ja mehiläisemme vielä sillon
hengissä, niin viivyttelemättä antaisimma hänen sanan muillenki, vielä
tietämättömille, kuljettaa.



Satuja.



1. Akka, Klösa ja Hiiret.


Akka pelkäsi juustonsa hiiriltä syätävän ja pani kissan vartiaksi.
Kissa kyllä pitiki hiiret kaukana, vaan söi vähitellen omaan suuhunsa
juuston.

Pane pukki kaalimaan vartiaksi, poika piikain paimeneksi.


2. Kettu ja Kissa.

Kettu ja Kissa inttäsivät välillään, kumpi olisi monikeinollisempi.
Kettu sano itsellänsä kokonaisen keinopussin olevan. Samassa tuli
koirajoukko. Kissa kiipesi puuhun, vaan ketun söivät koirat, kun
ei voinut pakoon päästä. Sillon sano kissa: minun yksi keinoni oli
parempi, kun hänen koko keinopussinsa.

Ei kamaluus kauas auta.



Suomen kansan arvutuksia.


1. Yksi huone hongikossa, kaikki kamaritupia.

2. Puust' on tehty pulkottimet, petäjästä pelkottimet, kivestä
kitunatuset, ravasta rituratuset, keträn vieret kalliosta.

3. Wesilukku, puuavain.

4. Terävänenänen, kaksijalkanen, usiamman kerran käy yhestä kiinni ja
toisin kahesta.

5. Hepo meni talliin, häntä ei mahuka'na.

_Osviittoja_. 1. Mehiläispesä. 2. Mylly. 3. Myllynsulku. 4. Neula lanka
perässä. 5. Neulikko.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Luu lihan valitsialle, kuori leivän alkajalle.

Sanotaan kun joku omaa hyväänsä kovin katsoo. Pitäisiki semmoisille
vaikka ainaki luu lihasta, kuori leivästa palkinnoksi joutua. Niin
taitaisivat oppia, ei aina omaa etuansa, vaan muidenki ja yhteistä
hyödytystä kartuttamaan.

2. Kun on peukaloi urosta, se on naista naukiampi.

Niinpä kyllä taitaaki moni tyttö naidessa ei paljo lukua pitää,
mimmoisen saapi, kun vaan saapiki miehen.

3. Kun on kurja kumppalina, niin on karhu kantapäillä.

Hyvin muistossa pidettävä sanalasku kumppaleja valitessa.

4. Olkoon osa kokolla, kiekin saamista kaloista, ilman linnun
iskemistä, varpusen varustamista.

Kellä ei itsellänä ole suuresti tavarata, siltä ei pidä toisen anoa.

5. On hyvällä montaki nimeä, pahalta katoaa ainoaki.

Hyvää kuullaan kiitettävän, kehnosta ei mainita mitänä.

6. Siellä hyvä, miss' ei meitä.

Monella on tapa elikkä luonto, ei olla missänä tytyväinen, vaan aina
kehua ja ylistää toisen elämätä. Tästä tavastaan on hänellä itsellä
enemmin pahaa, kun kellänä toisella.

7. Yksin ruoalla parempi, kahden työssä kaunihimpi.

Siitä että yksin on ruoalla parempi, pitää monen työssäki yksin olla.

8. Äiän tikka puita puipi, ei saa pitkiä pinoja.

Mielettömästä, jos uutterastaki työstä ei ole suurta apua.

9. Öillä päivät jatketahan, virsillä Jumalan vilja.

Köyhääki elantoa pitää jollai huvittaa.



MEHILÄINEN W. 1837.

Heinäkuulta.



Repo.


    Repo juosta reyätteli,
    Pitkin vuorta voivotteli.
    "Riu rau, repo rukka!
    Miss' olit tämän kesyen?"
    "Jumalalla paimenessa,                       5
    Luojalla kasakkatyössä."
    "Saitko paljo palkastasi,
    Jumalassa oltuasi?"
    "Kuusi poikoa, Polonen,
    Sikiöitä seitsemisen."                       10
    "Kuss' on poikasi, polosen,
    Missä laiton lapsuesi?"
    "Tuoll' on poikani polosen,
    Tuolla laiton lapsueni:
    Kaikki kettuna Kemissä,                      15
    Tukhulmissa turkkiloina,
    Pispan pitkinä hioina,
    Papin paian kaulusuksina,
    Sotiherrojen sopina,
    Miesten vaino vaattehina,                    20
    Herrasväen heitaleina,
    Waltamiesten vaattehina.
    Taianpa itseki tulla,
    Itse onneton osata,
    Tuomarin turkin hioiksi,                     25
    Nimismiehen niskan päälle.
    On sitä minullai mieltä,
    Mutt' on surma sukkelampi:
    Millon viskopi vipuhun,
    Konsa saa satimehensa,                       30
    Millon rauat rapsahtavi.
    Pahat sangat paukahtavi."

_Toisintoja_. v. 1,2. Kettu itki poikiansa, kiven päällä kyykyllänsä,
kahen kaupunnin kesellä, Noilla tapporantereilla, Wainovaivoilla
sioilla. R. j. reilitteli, Päässa vaaran vaapotteli. v. 14. Kaikki
tyyni tyttäreni.



Kettu ja Hämähäkki.


    Hämärikkö tietä kulki,
    Kettu maita matkaeli,
    Tulit tiellä vastatusten.
    Niin repo sanoiksi virkki:
    "Hämärikkö höyrötyinen,                   5
    Keräikkö köyrötyinen!
    Mitä sie kuletki surma,
    Tulet tielläni etehen?"
    "Minä laiton luojan langan,
    Keträsin kerän Jumalan,"                  10
    "Miksis laitot luojan langan,
    Keträsit kerän Jumalan?
    Mie sun nylen nyrkilläni,
    Piirrän peukaloisellani;
    Wien nahkasi Wiipurihin,                  15
    Kannan kaupungin oville,
    Sieltä saan sataset markat,
    Tuhantiset tukkoelen,
    Wiisi Wiipurin rahoja,
    Kuusi kultapenninkiä.                     20
    Niin ostan ison orihin,
    Hiirenkarvasen hevosen,
    Meren jäätä juoksemahan,
    Somerta sirottamahan;
    Jonk' ei jälki jäällä tunnu,              25
    Kynnen isku iljankolla,
    Jonk' on lampi lautasilla,
    Wesi selvä selkäluilla,
    Josta velhot vettä juovat,
    Tulikulkut tuioavat."                     30

_Toisintoja_. v. 1. Hämähäkki kurja k. v. 5. H. huoran poika
(höyrytyinen, heuretuinen), v. 6. Keräperse keurutuinen (keuretuinen).
v. 10. Kerän Kiesuksen keräsin, v. 12. Kerän Kiesuksen kirosit. v. 15.
W. n. Wenäihelle. v. 16. Saatan Saksan kaupunkihin v. 21,22. Tuolla
ostanen o., Hernevartisen h.

_Jälkimaine_. Tämmöisiä, kun nämät kaksi pientä lorua, laulelevat
lapset usiammissa paikoissa niin meidän maassa, kun Venäjän puolellaki
Suomalaisissa kansoissa.



Talkkousruno.


    Täss' on ihan Istun määllä,
    Keskellä pitkän pitäjän
    Wanha taarosti talossa,
    Jok' on suullansa sulonen
    Talonpoikien tavalla,                       5
    Hyvin hellä herroillenki.
    Ompa poikaki ukolla
    Jok' on tainnunna talossa,
    Rahakopeikan kokoilla.
    Ei ne kaikki kauppiatkan                    10
    Ole konstissa ovelat
    Kiviä kereämähän,
    Tuomahan Turusta niillä
    Suuren voiton voinsa kanssa,
    Pormaria pettämähän,                        15
    Niinkun kuuluvat sanovan
    Saman saksan tehneheksi.

    Tällä miehellä samalla
    Wiel' on virkoja enemmän,
    Se on julma juoksemahan,                    20
    Monen pitäjän pioissa,
    Naimamäissä huutomiessä.
    Tuleehan tuostai hyvyyttä,
    Sukkiasi, kintaitaki,
    Kaikki tarpeeksi talossa.                   25
    Sill' on rehki rintapieli,
    Jalat sukkelat sujuvat,
    Ompa keisti kenokaula,
    Ihan niinkun isänsäki;
    Sukunsa on suopetäjä,                       30
    Tekiänsa tervaskanto.

    Siinä samassa talossa
    On se poika oivallinen,
    Kahvin kauppias väkevä,
    Ei se kauan kählästele,                     35
    Kun on riksit reivattuna,
    Haueveellä veivattuna.
    Aivan aamulla varahin
    On jo ukot orningissa,
    Miesten turpa tahroksessa,                  40
    Kahvin karnusta murassa.
    Mitäpä siitä millänsäkän,
    Jospa sitte päivän päällä
    Onki ukot uuvuksissa,
    Kunhan louvut luiskahtapi.                   45

    Niip'on riistoa talossa,
    Että kyllä kykenepi
    Talo talkkouven pitohan
    Kerran kesässä hyvässä.
    Tuoss' ol' kuonossa kesänä                   50
    Paljon pellolla perettä,
    Yli kymmenen yheksän.
    Leikkasivat liukkahasti,
    Kun on tapa talkouessa,
    Kehuvatpa kelpolailla                        55
    Ruokiaki runsahiksi.
    Söivät kolmasti kovasti,
    Wielä tilkan viinoaki
    Saivat aamulla anojat;
    Ujot oli umpisuuna,                          60
    Leivän kantoa kalusit
    Ihan moni eineheksi.
    Annas tulla huommenaamun,
    Jopa juomahan rupesit;
    Suju palkat suukkosehen,                     65
    Saivatpa samalla lailla
    Kohtapyynnillä hyvällä
    Wiinaryypyn raittihisti,
    Olut tuli ostamatta,
    Tuli tutuille hyville.                       70
    Oispa tainnut ouompiki
    Saaha sahtia rävästä,
    Waanpa tuotaki varoivat,
    Jos se joumuttaa pahasti.

    Suurusjuoma survasepi,                       75
    Ett' on kohta köntyllänsä,
    Pyhäpänä pyllyllänsä.
    Päätä tuo nyt pyörryttäpi.
    Jotka siinä paljo joivat.
    Kohta kaivolle käpäsit                       80
    Wirvottamahan veellä,
    Ett' ei ruoka ruumihista
    Kaulan kautta katkottaisi.

    Köyhärukat kaikki tyyni
    Tuohon talkkouteen tulivat,                  85
    Joss' ol' keitot kelvolliset,
    Pässin kaula kaiketiki
    Oli paiskattu patahan,
    Olipa rokka oivallinen.

    Jos hän oli ottavia,                         90
    Olpa tuossa ottamista,
    Sian kinkku kokonainen,
    Joka juoksi joka pöyän,
    Waikka vissin viisi niitä,
    Jossa joukko einehellä.                      95
    Ei se ennen elävänä
    Sika rukka singotellut,
    Kuin se kuoltuna köpäsi,
    Että joutu joukon suuhun.
    Rieska tehty rikennelle,                     100
    Kyrsä kyhätty kokohon,
    Aika mämmeä mäkätty,
    Uunna uunista otettu,
    Että joukko juutuksissa,
    Wesisilmin sitä nieli,                       105
    Kun ol torvet tukkehissa.
    Wielä viisahat sanovat;
    Laihemmille laskettavat:
    "Elkäte pahaksi panko,
    Ett' on uutta eesänne;                       110
    Sitä vasten sit' on tehty,
    Kaitakasvoille kyhätty,
    Että kaitasuus katoisi,
    Leuka tulis leviäksi,
    Posket punapulliaksi.                        115
    Uuella sika lihoipi,
    Ehkä ihminen samate."

_Jälkimaine_. Tämä runo on Juhana Ihalaiselta Rautalammin pitäjästä
tehty. Niinkun monessa muussaki runossa, näyttää tassäki hänellä huoli
olevan kotipitäjänsä karttumisesta hyvissä tavoissa, jonka tähden hän
ei ilman syytä osota'kan niitä muillen naurettaviksi, jotka kieltyllä
viinan myönnillä ja muulla semmoisella surkialla konnuudella kokevat
yhteisiä tapoja turmella itse siitä rikastuaksensa.



Lapsen vioista ja taudeista.

(Lisää ja loppu).


Moninaiset muutki taudit kohtaamat lapsiikää erittäin, nimittäin:

1:ksi. Rokkotauti, rupuli, iso rokko. Tämä vaikia tauti panorokon
kautta nykyjään joksiki hälvennyt, kohtaa kuitenki muutamia ja alottaa
päänkimulla, väreillä, kuumalla, nukuttamisella, vetislävillä silmillä,
kuoittamisella, oksulla ja vavahtelemilla eli hypähtämillä. Kolmannella
päivällä ilmautuu pieniä pilkkuja esinnä kasvohin, sitte käsiin ja
muuhun ruumiiseen, jotka vähitellen nousevat ja täytyvät valkialla
visvalla. Kuudennella vuorokaudella asettuvat näpyt usein uuden
kovemman kuumeen ohessa, 11:nellä alkavat ne jällen kuivaa.

Jos lääkäri olisi saatavissa, pitää hän kohta noudatettaa, ellei saada,
pidettäköön lapsi ensimmäisinä 3:mena vuorokautena, mainituin pilkkuin
vielä ilmaumatta, kylmänvoittamassa huoneessa ja käytettäköön eli
kanneltakoon välistä ulkoilmassa, ei kuitenkan kovin kylmässä taikka
kostiassa. Hänen ainoa ruokansa tällä vaiheella olkoon vetelät jollai
happamella niink. esimerkiksi marjavedellä seotetut kryyniliemet
ja juomansa raitis, kylmähkä vesi. Jos kieli on likanen, annetaan
pehmittämiä aineita ja lavemankia pannaan kuuman ja hourailemisen
aikana joka päivä estämiseksi maksan kovettumista. Nokkopilkkuin
ilmauttua pidetään vieläki sairas 3 päivää kylmänvoittamassa, ehk' ei
juuri niin kylmässä huoneessa kun ensimmäisinä päivinä. Wasta 7:tenä
eli 8:tena muorokautena rokkoin ajettuessa tehdän huone lämpimämmäksi,
kuitenki raitista ilmaa usein sisälle laskien; samate pitää juomat
tehtää haalioiksi ja runsaammin nautittaa. Paras juoma on haaliahko
vesi, seotettuna maidolla taikka hiukalla sokurilla. Suurempia rokkoja
taitaan neulalla eli saksilla puhkasta. Puhdas ja siivo menetys on
nyt kovin tarpeellinen; silmät ja kasmot pitää haaliahkalla vedellä
pestää; paita ja lakanat joka päivä muutettaa. 11:nellä ja 12:nellä
vuorokaudella, pitää kuivuvia rokkoja usein liotella kauraliemellä ja
hellittyänsä pois pestä. 14:nellä eli 15:nellä vuorokaudella menköö
sairas haaliaan veteen pestää ja nautitkoo tarvetta myöten vähän
liharuokaaki, joka tähän asti koko taudin aikana on ollut sopimaton ja
kiellettävä; vähitellen totutettakoo ulkoilmaaki kärsimään. 3:men ja
4:jänki viikon aikoin taudin alusta lueten sairaan ei pidä asua yhdessä
huoneessa tervetten kanssa ja ennen kun häntä niiden sekaan viimmenkän
lasketaan pitää kaikki hänen vaatteensa visusti tuuleteltaa ja pestää.

Ainoasti oikein toimitetulla panorokolla voidaan iso rokko
estää. Waiherokot sikiävät toisinaan isosta rokosta ja kohtaavat
rokonpantujaki, mutta ovat keviämpilaatuset eivätkä kuolettavaiset,
jos kohta yhtä tarttuvaisetki ja samoin hoidettavaiset kun isorokko.
Rokonpano pitää, siis armollisten Asetusten jälkeen toimitettaa
kaikkiin lapsiin, johon myös Esivallan huolenpidosta hyvä tilasuus aina
on tarjona koska määräämistä myöten rokonpaniain kerran vuodessa pitää
kuleksella halki joka pitäjän Suomen maassa.

2:si. Wesi-, poltto-, petos ja valherokot ovat peräti toista ja
helpompaa laatua, ilmautuvat päivän oiretten ja kuumevaihetten perästä
tavallisesti esinnä hartioihin, rintaan ja vatsalle ja sitte muihinki
osiin punasilla pilkuilla, jotka vuorokaudessa kohoavat selviksi,
rokoiksi ajettuvat ja kuivavat rypelälle, toisinaan mustasella
kuorella. 2:den vuorokauden sisässä ovat nämät läpikäyneet yhdet
vaiheet, kun iso rokko 12:nen sisässä. Harvoin niille mitään lääkkeitä
tarvitaan, kun vaan lapsi sisällä pidetään ja rokkoin kuivattua
pestään, eli kylvetetään. Näitä vasten ei auta panorokko.

3:ksi. Tuhkuri, tuhkarokko on myös tarttuva ja alkaa melkein
samalla tavalla, kun iso rokko, vaan rinta ja silmät tulevat alussa
enemmin vaivatuksi. 4:nellä eli 5:nellä vuorokaudella nähdään
ihossa kirpunpureman näkösiä rahkoja, jotka aikansa oltua kuivuvat
jauhomaiseksi kehnäksi ja katoovat. Tauti on tavallisesti niin keviä,
ettei tarvitse kun hyvää korjuuta, pimiänvoittavaa huonetta, haaliaa
juotamaa öitä vasten ia vilusta varjelemista, liiatenki paranevaisen
aikana ja perästä. Yskän rasittaessa annetaan munanruskiasta sokurin
eli hunajan kanssa tehtyä liemittävää mehua haalianlampösen vierteen
eli mallaskeiton seassa. Wielä maikiampi yskä vaatii suonenaukoa
vanhemmilta lapsilta ja nuoremmille iilimatoja rinnalle, jonka ohessa
rinta pidetään rakkoplaastarilla avoinna.

4:ksi. Tulirahko, sarlakuume, vaikka alkaissansa helpompi tulee useen
sila seuraavasta kurkkupoltosta kovinki vaaralliseksi. Rahkot ovat
tulipunaset. Liiatenki jos kuumuus ja kurkkupoltto ovat kovemmat, pitää
kurkulle ja leuan alle pantaa iilimatoja, jotka tässä taudissa, kun
tuhkurissaki tekevät suuren hyödytyksen ja harvoin ilman kaipuuta ja
vahinkoa taitaan heitettää semminki keväillä tulirahkon kulkuaikona.
Muuten oletellaan sairas kun tuhkurissai. Kovin voimattomia sairaita
ja pahan löyhän kurkkukipua ja kuumetta seuratessa, pidellään kun
polttokuumeessa ja annetaan, jos mahdollinen lääkärin halttuun.
Taudista paratessaan ovat lapset kovin hellät vilustumaan, paljoa
aremmat kun tuhkurissa, ja siitä seuraa pahoja, vaarallisia pöhöja
ajetus-tauteja. Tarpeellinen on siis varoa heitä 3:na ja 4:näki
viikkona taudin jälkeen ulkona käymästä.

5:ksi. Hinku, nääntöyskä alottaa rinta ja yskäkuumeen tavalla, kiihtyy
sitte niin että joka erityistä yskänkohtausta seuraa henqen ahdistus ja
omituinen hinkuääni, punasinertävillä kasvoilla ja rinnan kuristajalla.
Ryintäkohtausten tullessa ottaa lapsi mielellänsä kiinni mistä hyvänsä
peljäten lankeamansa, ylimennessä ryintäin oksettaa lasta moniaasti.
Tämä tauti kestää 4 taikka 6 viikkoa taikka kauemminki ja on vaikia
sitä ennen paranettaa. Jos mahdollinen pyytään parannusta eli kuitenki
helpotusta sillä, että kohta taudin alusta selkärankaa hieroillaan
2:desta osasta ihrasta ja 1:destä osasta laukasta eli sipulimehustä
tehdyllä voiteella useammat kerrat päivässä ja että lapsi vaatetaan
lämpimämmästi jota vastoin häntä ei kauniilla säillä pidä ulkoilmasta
kiellettää. Lapselle annetaan juoda nisuteetä hunajan eli maidon seassa
eli lämmintä sahtia vähällä tuoreella voilla, lääkitten siasta muutama
teelusikallinen voilaukaa (voisuolavettä) joka oamu. Loppupuolella
tautia on inkeväri-, salvia-, satalehti eli kangasjäkälä-tee
sirotettuna Malakaviinalla, terveellinen nautittaa. Watsa taudin aikana
pidetään lavemängilla eli purkaavilla aineilla pehmianä; jalkahauteet
lievittävät kohtauksia. Ehkä lapsilla tavallisesti on hyvä syöntihalu
pitää kuitenki ruokaa säästäen annettaa, eikä kun keviämpiä.

6:ksi. Kurkun kuristaja on pikatappava tauti ja vaatii lääkärin apua.
Esinnä alkaa se kun muuki röhkätauti, mutta pian kuullaan eriäänensä
jokasella sisäänhengittämällä, joka muuten käypi kyllä vaikiasti. Jos
lääkäriä hetimmiten ei saataisi pannaan 6 eli usiampia jos 10:nenki
iilimatoa kurkulle ja verestämisen jälkeen, reikäin esinnä tukittua,
rakkoplaastari samalle paikalle. Lavemankia ja haalioita juotavia ei
pidä unohdettaa.

7:ksi. Hengen ahdistaja kohtaa toisinaan, ehkä harvoinki,
huonokorjuisia lapsia. Tulee yhtääkkiä ja tavallisesti yöllä. Lapsi
herääpi säikähtyneenä ja hengittää kovin vaikiasti röhisimällä,
vaikeroipi puolinääntyneenä, kasvot punasinertävinä. Tavallisesti
ylimenee tuska ryinnällä, aivastamisilla eli oksulla, mutta tulee
jällen seuraavana yönä. Jos lääkäriä ei saataisi, koetetaan
seuraavaista apua: käet olkapäästä saakka pannaan lämpimään veteen,
sisälle annetaan aneksi eli inkeväriteetä hunajan kanssa, lievittäviä
lavemankeja laitetaan seotettuna pahalla pehvalla, tupakalla
eli tupakkaöljyllä ja rinnalle pannaan leviä pikiplaastarilappu
ripistettynä mustain pippurain jauhoilla. Muutamat liittävät hyväksi
kohtauksissa viedä lapsi ulkoilmaan ja ikänsä mukaan antaa hänelle
3:mesti eli 6:destiki päivässä vähä pahaa pihkaa sisään. Taudin lopussa
ovat ensiksi ja sitte kylmät kylpypesot ynnä parempi hoito lapselle
tarpeelliset.

8:ksi. Wesiaivo on kahtaki laatua, toinen pikasempi, toinen hitaisempi.
Ensimmäinen kohtaa toisinaan lihavampia lapsia 2:sen ja 13:nen vuoden
välillä ja tutaan siitä että lapsella on pää kuuma, iho kuiva,
liiemmaltä unta, jonka ohessa hän välistä syyhyttelee nenäänsä
kiristelee hampaita ja toisinaan herääpi ja parkasee kuni säikähtänyt;
lasta janottaa, kuoituttaa, vatsa on epätasanen usiammin hidas ja
tarpeenteko vedenjuoksu. Wiimmesillään tulee lapsi pian tunnottomaksi,
ruumista puistellehtaa, sitte kuolee. Sitä ennen pitää lääkäri
noudettaa, ellei mahdollinen, pannaan kuitenki usiampia iilimatoja
lapsen ohimoille, pää veitsellä ajetaan eli saksilla keritään paljaaksi
ja haudellaan kylmällä vedellä. Lapsille pannaan lavemankia ja annetaan
juoda haaliahkaa vettä seotettuna vähällä sokurilla ja happamella
marjavedellä. Apu ja parannus seuraa enimmiten sitä myöten, miten kohta
taudin alussa iilimatoja saatiin ohimoille tarpeeksi.

Jälkimmäistä vesiaivon laatua osittaa kasvoin kalveus, liikuntoin
hitaisuus, ja ruumiin laihtuminen. Merkeilleen tuleva ja alkunsa saava
joko muista taudeista eli ylen lämpimistä pääpeitteistä eli luonnon
erinäisistä syistä antaa tämä tauti ainaki aikaa lääkäriä kysyä.

9:ksi. Sarventotauti kohtaa toisinaan 3:menki vuoden nuorempia lapsia.
Lapsi käypi vaperasti, hiivistellen, jalat kankiana ja kipua polvissa
valitellen. Kivun puolimmainen jalka näyttää alusta pitemmältä,
vaan tulee sitte yhtä äkkiä toista lyhemmäksi ja vaivaspuoli alussa
ulospäin kääntynyt, mäännäksen nyt sisällepäin. Kantapää ulottuu tuskin
maahan ja jalka alkaa kuivettua. Syy tähän tautiin on erikivulaisuus
sarventojäsenessä, joka paisuttaa ja ajetettua sarventopaikan.
Ymmärtämättömät luulevat reiden eli polven olevan sioltaan ja
kokevat vetämisillä ja vääntämisillä saada vikaa paratuksi, josta
se vaan pahenee, eikä parane. Jos lääkäriä ei saataisi, pannaan
kohta taudin alussa molemmin puolin kupeille, ronkkaluun viereen,
usiampia iilimatoja ja kahden, kolmen päivän päästä samalla tavalla
toisesti ja kolmannestiki. Taikka kupataan paikka ja pidetään sitte
rakkoplaastarilla kauan aikaa avoinna. Erittäin tarpeellinen on lapsen
maata kovalla vuoteella, matalalla päänalasella (taikka peräti ilman)
ja niin liikkumatonna kun mahdollinen. Senlainen moniviikkonen makuu
kohta taudin alusta vaarinotettuna on toisinaan ilman mitänä muuta
lääkettä tuonut avun ja ilman sitä tauti ei parane millonkan.

10:ksi. Ryyhdyntä, tartunta, syyhy ja muut senlaiset ihotaudit tulevat
enimmiten ruokottomuudesta ja siivottomuudesta, toisinaan tarttumalla,
parataan puhtaudella ja haalioilla ammekylvyillä.

11:ksi. Risakko, risatauti. Tältä taudilta vaivatuilla lapsilla
on kasvot kalviat, pöhevännäköset, hyvä syöntihalu, iso maksa ja
ylähuuli paksumpi, risat eli rauhaset kaulassa ja muuallaki ruumiissa,
erinomattain kainaloissa ja kupeissa, ajettuneet ja toisinaan markääki
vuotavaiset. Märjille tulleet, joka vasta tapahtuu myöhemmin, paranevat
haavat usein syksyllä umpeen ja aukiavat kevään joutuessa uudelleen.
Jäsenpaikat ajettuvat ja voimat raukeavat vähitellen.

Peritty luonto, sopimaton ravinto, siivoton ruokko ja hoito, nuohkiat
huoneet, liikkumattomuus j.n.e. ovat useimmiten tämän taudin syynä ja
pitäisi, miten mahdollinen, ojettaa ja vältettää. Sitte kylvetetään
lasta useen (kerran päivässä) kylmässä suolavedessä, jonka jälkeen
ruumista hierotaan kuivilla, hietasilla paikoilla, ravitaan enemmin
liharuoilla, kun jauho ja juuriaineilla. Muuksi lääkkeeksi annetaan
humalateetä kylmänä 3 kertaa päivässä ruokalusikallinen eli vähemmin
kullaki kerralla taikka poltetaan laihempata raavan lihaa tavallisessa
kahvipolttajassa mustaksi ja jauhetaan, josta sitte monet viikot
perätysten illoin aamuin annetaan teelusikallinen eli vähemmin
kerrassaan veden eli maidon seassa lapselle; taikka poltetaan samalla
tavalla tammen terhoja, keitetään kahveksi ja nautitaan. Lihan poltto
menestyy paremmin sen esinnä palasiksi hakattua. Haavapaikoilla
pidetään merivedessä taikka muussa suolavedessä taikka suokanerva-
(pursu-) teessä taikka pelkkä puhtaassa vedessä kastettuja kääreitä,
miten näyttää sopivammalta ja vanhempia haavoja saadaan paremmin
paranemaan jos niitä sitoessa piditään niin lähellä valkiatulta,
kun suatsee ja kärsii jonka ohessa valkiata puhalletaan paremmin
palamaan. Ajettuneita raukasia sulautetaan suolavedellä eli lämpimällä
hautelemalla ja hieromalla.



Yhteisiä nevoja sairasten korjuusta ja holhomisesta.


Sairasten hoitajan pitää olla raittiin, vahman ja siivollisen, silmän
valpaan, kärsivällisen, vähäpuheliaan, rehellisen ja taitaean ihmisen.
Wähintäi tulisi jokasen sairaan holhojan näissä tavoissa harjotellate
ja päällisiksi ymmärtää miten lavemankia ja iilimatoja pannaan, verta
kupataan ja haavoja korjataan. Joka kylällä pitäisi senlainen ihminen
olla, kaupungeissa usiampia.

Kulkutaudeissa ovat iälliset vaimot sairasten hoitajiksi muita
otollisemmat, sillä harvoin tauti heihin tarttuu. Paras varjelus
tarttuvaisissa taudeissa sairasten luona kulkevillä on olla rohkia, ei
alakulosna, usiasti pestä kasvot ja kätensä, viruttaa suunsa vedellä
ja etikalla, ei lainota suuhun kokounutta sylkeä, ei sisällensä vetää
sairaan henkeä, ei kauan paastoa eikä valvoa, vaan erihuoneessa nukkua
tarpeensa ja aamusilla ennen sairaan luoksi eli ulkoilmaan mentyä juoda
puhdasta vettä, taikka lämmitettyä sahtia, olutta eli maitoa. Wielä
tulee hänen usiasti tuulettaa ja muuttaa vaatteet, olleti'ki paita,
välimmiten käydä ulkosalla puhtaassa, raittiissa ilmassa ja samanlaista
ilmaa sairaanki huoneeseen, oven, lakeisin ja akkunain aukasemalla
viriästi toimitella. Ei ainoasti kerta ja kahdesti päivässä, vaan
joka tiima pitäisi raitista, viliähkää, ulkoilmaa sairaan huoneeseen
laskettaman, sillä se ei ainoasti ole sairaalle terveellinen, vaan
estää taudin muualle levenemästä, koska sen tartunta aineet ei
koskaan pääse sihen voimaan yhdessä kohti paisumaan. Kaikki, josta
nämät aineet voisivat lisäytä, pitää sairaan luota korjattaman niin
tarvetastiat, jotka tyhjennetään, ei likelle asunhuoneita, vaan etäämmä
kuoppihin, jälestä tuhalla, sannalla eli kalkilla peitettävihin.
Itse astiat pestään puhtaalla vedellä ennen uudelleen huoneeseen
vietyä. Huolimattomuus tässä asiassa on sangen vahingollinen, eikä
auta yksin niitä ulosviemättä vaatteilla peitellä, sillä niistä
höyryvävä saastaisuus tungeksen läpi helposti. Etikka höyryä kiitetään
tarttumista vasten hyväksi. Kohtuus lienee siinäki paras. Jolla siksi
on huoneitä laittakoon sairaille erityiset, sitä parempi, jos ne ovat
avarat, valkiat, iloset, ei matalat. Niitä tulee pitää aina hyvin
puhtahina, vaan ei erittäin lämpiminä.

Sairaan vuodet laitettakoon ei muurin likelle, vaan ulommaksi ja niin
että sille taitaan joka puolelta lähestyä. Tehtäköön se kaksilla
lakanoilla, pehmiällä ei ylen lämpimällä ja raskaalla, eikä kylmällä
peitteellä. Lakanat vähänkän liastuneet muutetaan toisilla, puhtailla,
kuivilla ja edellä lämmitetyillä. Samati pitää muita vaateneuoja,
paitoja, sulkia, röiyjä, käsiliinoja aina puhtaina pitää. Wuodetta
korjatessa muutetaan sairas sitä varten tehdylle toiselle. Polstaria,
tyynyjä, peitteitä ja muita makuuvaatteita piestäköön joka kertaa
ulkosalla ja lämmitettäköön ennen sairaan uudelleen niille ruvettua.
Sairaan kupit, tuopit, lasit, lusikat ja pikarit pitää usein pestämän,
puhdasta vettä ja saipuata muiksiki tarpeeksi aina sairaan huoneessa
löytymän.

Sairaan kasvot ja kädet pestään joka päivä ja hiotessa annetaan
hänelle puhdas, lämmin paita, ruumiin esinnä hiestä lämpimällä
villasella vaatteella kuivaksi pyhittyä ja keviästi hierrettyä. Paitaa
muutettaissa sairasta ei pidä hiessä ollen istutettaman; muina aikoina
häneltä ei ole kielty istua, min voipi. Wiriällä liikuttamisella ja
toisinaan istuvalla estetään makuuhaavat tulemasta, jotka alkavat
ristiluun ensin punottumisella ja jälestä visvoittumisella. Ennen
märille eli visvoille menemistä paranevat nämät viat usein, jos
sairasta välimmiten liikutellaan ja käännettään, ristiluuta eli
tulehtunutta paikkaa etikalla ja viinalla haudettaan. Taikka pidetään
plyiyvedessä kastetulta riepuja paikalla eli tuoksutetaan sille
hienoa plyiyjauhoa. Jos kuitenki haava ilmautuisi korjaellaan sitä
plyiymoiteilla, liinan nukalla eli untuvalle levitettynä ja päälle
sidottuna.

Toimitetuita lääkkeitä pitää lääkärin määrämistä, vaan ei sairaan
mielen mukaan nautittaman. Moni luulee pikemmin paranevansa jos ottaa
enemmän lääkkeitä sisälle, kun määrättiinkän, vaan tämä luulo on
kovin tuhma ja väärällinen. Usiampia lääkkeitä löytyy, jotka sillä
tavalla veisivät hengen ja toiset eivät vaikuta runsaammissa annoissa
yhellä tavalla kun pienemmissä. Kaikenlaiset lääkkeet varjellaan
tomusta, kylmästä ja lämpimästä, tarkkaan katsoen, ettei niitä toista
toisen siasta vahingosta nautita. Lasit ja putellat pidetään hyvin
suullittuna. Lääkejauhot (pulverit) varjellaan tomulta ja märkyydeltä,
kaikki vetelät aineet, keittamät, seottamat, liottamat j.n.e.
jäätymästä, happanemasta ja homehtumasta, jonkalaisiksi pilautuneina
niitä enää ei pidä nautita. Lääkemarjat (pillerit) juoksevat helposti
yhteen, voiteet ja plaastarit sulavat muuten eli eltaantuvat, jos niitä
lämpimässä pidellään.

Sairain juoma pidetään puhtaissa, usein pestämissä astioissa, eikä
nautita kylmenpänä eli lämpimänpänä, kun siitä joka taudissa erittäin
määrätään. Jos sairas ei itsestänsä kysyisi juomista, pitää häntä siitä
muistutetteman ja juoma laitettaman maukkaaksi. Ilman puhdas mesi on
paras juoma sairaallenki, jota kuitenki soveliaasti maustetaan marja
eli omenamehulla, hunajalla, sokuritta eli siirapilla, jos liiatenki
sairasta paljo janottaa ja tepsivampätä juomaa tarvitaän, vaikkei
sillon pidä antaakan, kun vähä (jumprun verta) kerrallansa. Leipävesi,
poltetusta leivästä vedessä liotettuna, on kaikenlaisissa taudeissa
otollinen juoma. Sarlataudissa (Scarlatina), tuhkurissa ja kinotaudissa
seotetaan lämmitettyä maitoa juomaan ruumiin huovunnan auttamiseksi,
nervipoltoissa isoa viinaa, sappi- ja vatsapoltoissa marjamehua,
verijuoksuissa etikkata eli vihtriöljyvettä, kuivataudeissa, yskässä,
keuhkotaudissa sokuria eli mantelisiirappia.

Ruokaa ei pidä sairaalle tyrkytettävän semminki ei polttotaudeissa.
Ymmärtämätön hyväntahtosuus on liialla ruoalla monen sairaan
kuolettanut. Palatessa eli tervehtyessä himotsee sairas enemmän ruokaa,
kun hänelle vielä sopii antäa. Hänelle pitää paratessaanki vähemmin
ruokaa annettaman, ku terveenä ja sitä mähemmin, mitä hän vielä on
voimattomampi. Wetelat ryynivellit, kuorittu maito, laiha rasvaton
lihaliemi ovat tässä tilassa terveelliset ja vasta myöhemmin nautitkoon
hän vähvempia ruokiä niikun vehnäleipää, lieväkeittosia munia, tuoretta
lihaa ja kalaa. Wieläki ovat kaikki rasvaset, voisekaset ja jauhoset
ruoat epäterveellisiä ja samati ryytikasvut ja juuriaineet, kaikki
suolaset, kuivatut ja palvatut aineet, joita vasta vatsan entisellensä
tultua mahdetaan nautita.

Kaikki huolettavaiset asiat pitää sairaalta salattaman ja katsottaman,
ettei hän mistään säikähdä. Rutot, äkilliset, mielenliikunnot ovat
terveellenki, saati sairaalle, vaaralliset. Häntä ei saa taudistansa
huoletuttaa, vaan pikemmin uskottaa hänen jällen pian termeeksi
tulevan. Parahat sairasta levottavaiset aineet ovat huolellinen korjuu,
kanssakärsiväisyys, lohduttavaiset puheet, lääkärin ja papin katsomassa
käymiset. Heikon sairaan luotsi ei kuitenkan pidä vieraita laskea
ja houraavaisten kanssa täytyy toisinaan elää kovemmasti, etteivät
vahingoitsisi itsiänsä ja muita, eli paraneva syöpi syököön mähä
kerrallansa, iltasella parempi, jos ei vähääkän.



Ilmasta terveyttä suhten.


Joka hengittämällä kulkee ilma keuhkohin, ja on veren muuttamiseksi eli
uudistamiseksi välttämättömästi tarpeellinen. Tämä uudistus tapahtuu
seuraavalla tavalla: Yhä ja lakkaamatta liikkuu veri ruumiissa.
Tämä liikunto toimitetaan kahdenlaisilta suonilta. Toiset, laskimot
(laskusuonet, verisuonet, venae) nimeltänsä, juontavat kaikesta
ruumiista veren keuhkohin. Keuhkoissa tavataan veri äskihengitetyltä
ilmalta; joku osa ilmasta yhtyy vereen ja mikä ei yhdy, hengitetään
jällen. Ilmasta vereen yhtynyt aine tekee sen punasemmaksi ja
raittiimmaksi, jonkalaisna se sitte valtimoita (valtasuonia,
henkisuonia, sydänsuonia; arteriae) myöten jäljen jakaupi yli kaiken
ruumiin, jatkain itsekullenki paikalle mitä sen ravinnoksi tarvitaan.
Mitä tällä kerralla ruumiin tarpeeksi ei kelvannut, imetään uuhelleen
laskimojen, pienemmiltä, silmin keksimättömiltä, tuhat haaruisilta
pailtä ja kootaan kun ennenki keuhkoissa uuhistettavakssi. Tämä
uudistus tapahtuu 25 kertaa minutittain eli 100 kertaa neljässä
minutissa ja tiimassa 1500 kertaa.

Koska mainittu veren alituinen uudistus on juuri välttämättömästi
kaikille eläville maan päällä tarpeellinen ja se ei taida ilmatta
tapahtua, niin on helppo ymmärtää kuinka suuri ja ehdoton tarve ilma
onki kaikille maalla eläville. Ilma on meille yhtä tarpeellinen kun
vesi kaloille; ikäskun kalat näivettyvät ja kuolevat, jos vesi ei
ole selvä ja raitis, samati meki kehnossa ilmassa menehdymmä. Siitä
seuraa että meidän aina tulee ahkeroida, saada puhdasta, raitista ja
kelvollista ilmaa asuaksemme ja hengittääksemme. Senlaisna saadaan
ilma olemaan, jos asunpaikaksi valitaan kuiva, ylänen paikka, huoneet
rakennetaan vähintäin kyynärän korkioilla kivijaloilla ja muuten
laeltasi korkioiksi ja aukastavilla akkunoilla. Asunhuonet on la'astava
joka päivä; ilma ovien ja akkunain aukasemalla uudistettava; lattian
taikka permannon, pöydän, penkien ja muiden paikkain peseminen
aamulla, huoneen lämmitysajalla, toimitettava; eikä ennen savunreikiä
suljettava, kun kaikkein pesosten kuivettua. Yhdessä huoneessa ei
pidä ylen monta henkeä maata, eikä makuuhuoneessa kapaloriepuja eli
muita märkiä kuivattaman, ei happanevia, käymiä, väkevän hajullisia
aineita eikä ruokia pidettämän, vielä vähemmin porsaita, hanhia,
kanoja, eikä muita senlaisia eläviä, sallittaman yhdessä ihmisten
kanssa asua. Sitäi pahempi on talveksi peräti navettaihin taikka
eläinten lämpimän vaiheille asumaan muuttauta. Häkä, häyry ja savu
hiilloksista, lampuista, päreistä ja mistä palavasta aineesta hyvänsä
pitää kerkiämiseen akkunoista ja ovista laskettaman.

Kauan suljettu ilma pilautuu hengittämiselle ja terveydelle
vaaralliseksi. Kaikki paikat niinkuin kirkot, keräjähuoneet,
ruununpuodit ja muut huoneet ja paikat, joissa ilma on tullut kauemmin
seisomaan, pitäisi päivällä ennen kun niitä viljellään puhdistettaa
ja raittiilla ilmalla uudistettaa. Umpinaissa ollehin hautohin,
kellarihin ja muihin maanalasiin kuoppiin kokoupi toisinaan rutosti
kuolettava, erilaatunen ilma taikka kaasu. Sentähden pitää semmoisia
kauan käymättömiä paikkoja visusti ennen niihin mentyä tutkittaman.
Jos palava kynttilä, hiljalleen maata lähemmä laskettua, yhä palaa,
niin ei ole pelkäämistä, vaan sammuisiko kynttilä, niin ei ole sisään
menemistä, ennenkun paikka on puhtaalla vedellä, kalkkivedellä,
palavilla oljilla, ruutilla eli muilla senlaisilla aineilla puhdistettu.

Usvasessa, sumusessa, vetisessä, saastaisessa ilmassa pitää varoin
liikuttaman, liiatenki aamu ja iltakylmillä. Tautiaikoina on hyvä,
ennen aamusilla ulos mentyä, juoda lämmitettyä maitoa, kaljaa eli
olutta. Sillon pitää myös kaikki paikat hyvin siivoina ja puhtaina
pidettämän, taikka etikalla valettaman ja tuoreella kuusenhavulla usein
havutettaman. Muutamat kastelevat puhtaita pellavaisia riepuja etikalla
ja ripustavat niitä kulkutautien aikana seinille ja orsille, joka onki
hyvä ja hyödyllinen tapa. Waan etikan valeleminen kuumetuille kiville
on yhtä mitätön kun katajahavun, kukkien, sokurin, pihan, tervan ja
lakanki polttaminen, jotka pikemmin pahentavat, kun parantamat ilman.

Samati kun veteenki, taitaa ilmaan moninaisia saastasia aineita
sekauta, vaikkei niitä ilmassa niin silmä selitä. Sairasten huoneessa
on ilma sillä tavalla pian sairasten ruumiin höyrystä ja muista
aineista täytyvä, ja tulee sangen vaaralliseksi tervetten hengittää.
Sentähden on peräti tarpeellinen asia, saada ilma senlaisissa
huoneissa raittiimmaksi ja puhtaammaksi, joka tapahtuu niiden usiammin
lämmittämällä, akkunain eli henkiluukuin ja ovien aukasemilla,
liiatenki ennenkun terveet sairaita lähestyvät.



Satuja.



1. Jänikset ja Sammakot.


Jänikset kaikilta vainottuna päättivät kerrassa kaiken surkeutensa ja
kärsimisensä lopettaa sillä, että nimipuuttoon hukuttaisivatse veteen.
Sillä tuumalla lähtivät keräjäpaikasta laukkaamaan lähelliseen lampeen.
Waan kun tulivat ruohostoon lammenrannalla säikähtyivät tätä äkkinäistä
juoksua ruohostossa elelevät sammakot ja pakenivat veteen. Silloin
seisottu jänisten päämies ja sano toisille: "pidättäkää, toverini, ompa
muitaki onnettomia, emme yksin; niin mintäpä yksin hukuttauisimma."

Toisten osallisuus tekee onnettomuudenki kärsittävämmäksi.



2. Pukki ja Kettu.


Pukki ja kettu olivat kumpanenki syvään kuoppaan pudonneet, josta eivät
voineet ylös päästä. Waan viimmen kettu, aina viekas ja kavala, keksi
seuraavan neuen. Sano pukille: "jo nyt tiedän, kuinka ylös pääsemmä."
"Kuinka?" kysy pukki. "Niin, vastasi kettu, että kohoat takajaloillasi
pistöön kuopanlaitoa vasten, minä nousen sarvillesi, hyppään siitä ylös
ja sitte vedän sinunki jälkeeni." Pukki ihastui sen neuon kuultua ja
teki, kun kettu oli pyytänyt. Waan kettu itse ylös päästyä ei ollenkan
huolinut pukista, irvisteli vaan kun toinen häntä petoksesta soimasi
ja sano: "jos sinulla, pukki raukka, olisi mieltä, kun parta, niin
semmoiseen kuoppaan et olisi joutunutkana."

Hulluilla herrat kyntävät.



Suomen kansan Arvutuksia.


1. Talonpoika maahan nakkaa, herra taskuunsa pakkaa.

2. Pistä, pistä, tunge, määtä (menetä), kun ei mahu nuole päätä.

3. Mies tuvassa, kivikontti selässä, seipäät silmissä.

4. Hevonen tallissa, häntä oven päällä.

S. Musta kun pappi, ei ole pappi; kiiltää kun nappi, ei ole nappi,
lentää kun lintu, ei ole lintu; menee maahan kun mato, ei ole mato.

_Osviittoja_. 1. Nenän niistäntä. 2. Neulan langottama. 3. Patsas,
kiuas ja orret. 4. Tuli ja savu. 5. Sontiainen.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Elä neuo neuottua, elä seppeä opeta.

Ei pidä kehnon parempatansa neuoa.

2. Yksin työllä tyttäretön, yksin pojiton pinolla.

Köyhäin vertaus, kun täytyy omalla työllä ja vaivalla kaikki hankkia.

3. Yhtyy juokseva johonki, kunnei käypä kohtoaksen.

Koko elämältä ei taida kun juoksuksi eli käynniksi vertoa,
sillä pysyväistä olentoa täällä ei ole'kan. Ihme'kö siis, jos
elämänjuoksussaki usiasti eräisempiinki seikkohin yhdytään.

4. Yhtä kaikki yksinäisen: teki työtä eli makasi.

Niin sanotaan, vaikka väärin; sillä ihminen ei ole luotu tänne aivan
itsensä tähden, vaan muillenki hyvää kartuttamaan.

5. Wälttää pilkka pienenipiki (vähemmältäi), ei korennossa kannettava.

Pienistä leikkipuheista ei toki pitäisikän suuttua; vaan paha ja
sopimaton on ketänä oikein rupeamalla pilkata.

6. Ei väkeä puntarilla, mieltä kauhalla jaeta.

Sentäpä ei pidä siitä tuskauta, jos ensimmäiset kokeet ei aina
onnist'kan, vaan toivoa, vähitellen voittaa, mitä kerralla ei saa.



Tietäantaminen.


Koska Mehiläiselle tänä vuonna ei ole ilmautunut, kun 150 ottajata,
elikkä joku päälle — ja siltä ottajaluvulta ei lähde, kun ylehensä 450
ruplaa präntin ja muiden kulujen palkinnoksi, jotka nykysenä vuonna,
paitsi omaa, vähää, mitättömäksi luettavaaki vaivaani, tekevät kaikki
yhteenlaskettuna vähintäki 800 ruplaa — niin saan minä nöyrimmästi
pyytää niitä maamiehiäni, liiatenki muinasia lukutovereitani ja muita
tuttavia, jotka, jos olkoon kuinka kelvoton ja mitätön tahansa toimemme
saman Mehiläisen kanssa, kuitenki ehkä soisivat sen vielä jonkun vuoden
edespäin elelevän, että he kukin likimmäisillä tienoillansa kokisivat
laittaa sille joitakuita ottajia lisäksi. Muulla ehdolla en kuitenkan
taida sitä enää tulevana vuonna kirjottaa, kosken luule'kan sopivaksi,
osotella omaa saamattomuuttani, tuhmuuttani ja typeryyttäni niin
suurella kululla maailman nähtämäksi. Aina tämän vuoden loppuun asti
saadaan Mehiläinen postin kautta 3:lla ruplalla, 45:llä kopeikalla ja
anojat saavat myös sen täydellisnä vuoden alusta alkain. Kajaanista 30
p. Toukokuuta 1837.

    E. Lönnrot.



MEHILÄINEN W. 1837.

Elokuulta.



Pieniä Runoja.


            1.

    Anna luoja luokosäätä,
    Jumala jyväkeseä,
    Herra heinän kuivautta;
    Saisi orjaki olutta,
    Kasakatki kaljavettä.

    Anna Herra, suo Jumala,
    Anna rauniot rahaksi,
    Kimet pienet penningiksi,
    Wiisin piikoa piteä,
    Kuusin käskynkuulioa,
    Oluessa tuopin olla,
    Maljan maiossa mahia;
    Niin joisin joka oluen,
    Joka kannun kaateleisin.

    Waan en tieä tihmalleni,
    Tällä inhalla iällä,
    Katovalla kannikalla;
    Raha on Kurssin kukkarossa,
    Olu Kirstin kellarissa.

            2.

    Pitäisinpä mieki piian,
    Orjan ottaisin minäi,
    Kun ois rauniot rahana,
    Kivet pienet penninkinä;
    Kun se syömättä eläisi,
    Tarkeneisi maattehetta.

            3.

    Tuumitte emo minua,
    Waapotteli vanhempani;
    Tuuvitteli turviksensa,
    Waroiksensa vaapotteli.
    Hyv' oli minun eleä
    Hyvän vanhemman varoissa;
    Oisi mulla onni ollut,
    Etu muutenki eleä,
    Waan ma jouvuin juomariksi,
    Ratkesin kyläratiksi;
    Sikuna minun seotti,
    Savuviina siksi saatto.

            4.

    En minä elä elotta,
    Asu ilman ammatitta,
    Ennen teltojen tekiä,
    Waskivaippojen vanuja,
    Kultakangasten kutoja,
    Hopiaisten huolittaja.

            5.

    Sanottiin minunki ennen
    Silmin syöväni urohot,
    Käsin miehet kätkeväni;
    Surma syököhön urohot,
    Tauti miehet tappakohon,
    Kalma käsin kätkeköhön.

            6.

    Jos kylä jotai puhuvi,
    Naapuri naputtelevi,
    Warahin on valvomilla,
    Aikasin alottamilla;
    En minä kysy kylästä,
    Tee tiliä naapurista.

    Soisit mun kyläni miehet,
    Soisit naiset naapurini,
    Sillaksi likasioille,
    Paikaksi pahoille maille;
    Waan ei luonunna Jumala
    Isän lasta luonnotonta;
    Poikoa isän periltä,
    Lasta vanhemman jäliltä.

            7.

    Kauan malkio makasin,
    Wiikon utra uinuelin,
    Nokisilla nuotioilla,
    Hiilisillä hiertimillä.
    Nousen pois nokinen poika
    Nokisilta nuotioilta,
    Syli syttä hartioilla,
    Waaksa varrella nokea.

    En tieä, polonen poika,
    Polosiksi päiviksini,
    Illalla isäni kuoli.
    Aamulla talo hävisi.
    Jäini kun jäniksen poika
    Jäälle jääkällehtämähän,
    Suolle soikarrehtamahan,
    Palolle papattamahan.
    Parahiks on paita pantu
    Lapselle isättömälle,
    Pojalle emottomalle,
    Warsin vanhemmattomalle.

    En tieä polonen poika
    Polosiksi päivikseni,
    Kunne luome luotu poika,
    Kunne aiottu ajame.
    Joutaisi joki suloa,
    Saisin verkkoni vesille;
    Ei oo verkosta veroa,
    Werkko viety vierahalle.

_Jälkimaine_. Tämmöisistä pienistä vanhan kansan lauluista olemma jo
Helmikuun osassa t. v. mielemme sanoneet.

**


Ihalaisen runo itsestänsä.


    Wasta vaivoissa havahtin,
    Wasta tulin tuntemahan,
    Mikä perintö minulle,
    Onnettomalle osaksi,
    Wanhemmilt' on valmistettu.                 5
    Synnissä minun si'itit,
    Häiyn he'elmän himossa,
    Haureuessa hosasit;
    Kääreit päälle kirouksen,
    Jotta armaha, Jumala,                       10
    Kuule vaivasen valitus,
    Heitä hirmunen vihasi,
    Minun syntini syseä,
    Syökse merehen syvähän,
    Äiti lassa äätä neuvo,                      15
    Waan en iitäkän isältä
    Ole tullu tuntemahan,
    Josta oppinut olisin
    Turmelluksen tuntemahan,
    Kuinka aina Aatamista                       20
    Pirun pettäjän perintö
    Ompa jätetty jälille,
    Ihmisille itsessänsä,
    Kun ei usko uudistane,
    Tielle taivahan taluta                      25
    Elämästä entisestä,
    Opin oieian poluille.

    Wielä vaivanen valitan,
    Sanon toisenki sanani
    Olostani, onnestani,                       30
    Elämästäni, euista,
    Kun olen orvoksi osattu,
    Warustettu vanhemmilta.
    Minkä lahjan lapsillensa
    Pahat antavat paremman,                    35
    Kuinka saattapi sokia
    Taiten toista talutella,
    Koska kuoppahan molemmat
    Kaksinkerroin kaatunevat.
    Olen kurja kuleksellut,                    40
    Oleksellut onnetonna,
    Tämän maailman majoissa.
    Heti kohta kunnotonna
    Alon palaista ajella;
    Äiti varo vaattehilla,                     45
    Että taisin taipalellen,
    Kyetä kylän välillä,
    Ilman armotta isäni.

    Sitte siitä kasvanunna
    Suuren suomalla Jumalan,                   50
    Ehkä oisinki elänyt
    Oman käden ompelulla,
    Oman hypisen hyvällä,
    Waan on vaiva saavuttanut,
    Kova onni kohtaellut:                      55
    Tulin toisen turman alle,
    Täyty ruotuhun ruveta,
    Että henkeni eläisi,
    Pääsis aina päivän päähän.
    Wielä sanon viimeseksi,                    60
    Waikka varsin huolellaki,
    Että eläpi isäni;
    Talo ompi oivallinen,
    Jossa joukolla asupi,
    Pitäpi perintöänsä                         65
    Lasten kanssa kaunihisti,
    Jotk' on vaapusta valetut
    Weljet vierahat minulle,
    Sivukulkiat sisaret.
    Palkkavaimo poikinensa                     70
    Oleskelee onnetonna,
    Ei oo koskana kotia,
    Kuhun kaulan kallistaisi.

    Anna, armias Jumala,
    Koto vielä kulkeville                      75
    Siellä taivahan talossa;
    Siell' ei itkua ikänä,
    Walitusta vaivasien
    Kuulu kuninkaan salissa.
    Tämän kehnon kirjotuksen                   80
    Yöllä ihan yksinäni
    Olen tohrinut tuvassa,
    Unetonna ollessani,
    Josta loppu lukialla.

_Jälkimaine_. Tästä runosta, jonka Juhana Ihalainen Rautalammilta,
on omasta olostansa tehnyt, näemmä (v. 7,8) hänen salavuoteisesti
syntyneen, (v. 43—47) piennä kulkupoikana elänen, (v. 52,53) sitte
ompeliana olleen, (v. 54,55) vianalaseksi tulleen ja (v. 57) ruodulle
pannuksi. Monta ruotulaista ei toki taida'kan löytyä Ihalaisen verosia
opissa, älyssä ja taidossa että jumalisuudessaki.



Sattumia Ilmassa.


Pilvistä.

Kaikki vesi ja vetevät aineet maassa huuruavat lakkaamatta,
lämpimällä ilmalla ja tuulella enemmin, vähemmin kylmässäja tyynellä.
Koska lämme, eli se näkymätön, painoton aine, joka tekee muutamat
kohdelmat lämpimämmiksi, toiset kylmemmiksi tunnolta — koska se
yhtyy vesisiemeniin, tulevat nämät hyvin ohuiksi, keviöiksi, ilmaan
kohoaviksi, nousevat semmoisina maasta ylös ja häälyvät ilmassa, kunka
ajan lämme heitä seuraa. Näitä ilmassa häälyäviä vesisiemeniä sanotaan
höyryksi. Kun ovatki kovin hienosia ja ohuita, niin niitä silmä ei
ollenkan selitä. Kuitenki on niitä aina enemmin eli vähemmin ilmassa,
näyttäköön ilma eli taivas, jos kuinka kirkkaalta ja sekeeltä. Tästä
höyrystä saapi kaikki ilmasta maahan lankeava vesi, lumi, rae ja muut
vetevät sateet alkunsa. Waan siitä ei heti siltään synny vesipisaroita.
Esinnä kuvaupi se hienoiksi vesikelloiksi, jotka pilvinä aikansa
ilmassa häälyttyä viimmen toisihinsa yhtyen särkyvät, sikistyvät
pisaroiksi ja semmoisina jälle sateena alasputoavat, maassa ollen,
kunne'ka uudelleen hienontuvat ilmaan nouseviksi, niin yhä ilman ja
maan vaiheilla kaikki vesi liikkuen.

Semmoinen on piimien alku eli synty: näkymättömiä Vesihöyryjä
nousi esinnä korkiammalle eli matalammalle ilmaan. Waan ilmassa
on aina kylmempi, kun alhalla maata vasten, jonka tähden joku osa
lämpeestä pian katoo ja höyry muodostuu hienosiksi vesikelloiksi.
Nämät, sisältä tyhjiä, häälyvät vieretysten suurissa läjissä, joita
kutsutaan pilviksi. Esinnä arvattavasti jähtyy ulkoimmainen pinta
höyrystä ja muuttuu ohueksi vesikalvoksi. Semmoisena se on ilmaa
raskaampi ja yrittäisi alaspuotamaan. Waan nämät kalvon jähtyneet
laidat, vielä höyryssä kiinni, pidätetään siltä, keskipaikka vaipuu,
venyy pitkänomaseksi ja muuttuu viimmen kellonmuotoseksi, laitojen
päältäpäin likemmä tultua ja toisihinsa yhdistyttyä. Eräs liekkeeksi
(electricitas) mainittava luonnonvoima, jonka laadusta ehkä jälkeenpäin
tulemma laviammalta mainimaan, muodostaa muutamat pilvet epätasasiksi,
somannäkösiksi ja levittää eli hienostuttaa ne niin ohuiksi, keviöiksi,
että nousevat monta tuhatta syltä korkeimmainki vuorten päälle. Ne
valkoset, epätasaset, pilvet, jotka kesäsaikana usein nähdään erittäin
korkialla ilmassa asuskelevan, ovat sitä laatua pilviä. Waan kuta
tihkiämmät ja raskaammat pilvet, sitä mustemmat näköänsä ja sitä
alempana maata vasten kulkevat. Paksut pilvet kulkevat usein niin
matalalla, että korkiampain tornien tutkamet niiltä peitetään ja että
keskostenki vuorten nyppylät työntyvät pilvistä puhki. Kun sillon
nouset semmoiselle vuorelle, niin esinnä alempana vaellat pilven
sisässä, joka kuni muuki paksu sumu kastaa vaatteesi ja estää mitänä
ylempätä näkemästä. Ylemmä päästyäsi hälveää vähitellen sumu ja viimmen
joudut kirkkaasen päiväpaisteesen, jota äkkinäiseltä et juuri olisi
tiennytkän odottaa. Waan näin pilven puhki päiväpaisteesen jouduttuasi,
kyllä näetki auringon, mutta maata et ni erota, sillä sama pilvi, joka
alempana ollessasi peitti päivän, nyt ylemmä päästyäsi peittää maan
silmiltäsi. Pilvien kauniit, komiat, moninaiset haamut, varsinki kevät
ja syysaikoina auringon nostessa ja laskeuessa, tulevat niiden, kuten
kullonki, sattuvasta alasta eli asettumisesta päivän säteitä vasti.
Sillä sitä myöten, kun nämät säteet pystysämmin eli lavemmin pilviä
kohtaavat, syntyy erinäkönen kaje, niin ihanat aamuja iltaruskot,
samate kaunis monikarvanen vesikaari.


Usvasta.

Usva (sumu, utu) siinä erotaksen pilvestä, että pysyy lähellä maata.
Kun nousisivat vesihöyryt sillonki korkiammalle, jopa olisimat, kun
pilmet muinenki. Lämpimimmillä mailla ja merillä on usma harvonsattuva,
sillä vesikellohin kaikin puolin yhtyvä lämme pian hienouttaa ne
näkymättömiksi, korkiammalle kohoaviksi vesihöyryiksi. Kylmissä
maatienuissa sitävaston on usvalla oikia asuntomaansa, ja eikö
kummallaki ääritienualla, niin pohjasessa kun etelässä, alituinen sumu
vallinne. Sumu on monasti niin paksu, että vaivon näet lähimmäisiäkän
ympäristöjä. Soissa, nevoilla ja lampiloissa vesi lämpiminä aikoina
pian mätänee ja se niistä nouseva sumu on usein seotettu muilla
aineilla, pahalle haiseva, termeydelle vastollinen.


Auteresta.

Auer eli paivänsavu on kuivalaattunen sumu sateettomina vuosiaikoina
pian alituinen lämpimillä mailla, eikä ulompanakan juuri outo. Kesällä
vuonna 1783, koska kauhia maajäristys hävitti Kalabrian maisemia, nousi
suuri, suunnaton auer ja levesi pitkäksi ajaksi yli koko Euroopan.
Ei ollut mokomampata ihmismuistiin sitä ennen nähty. Arveltiin sitä
savuksi suuresta maanalasesta tulesta, sillä maan sisässä uskotaan
loppumattoman tulen palavan. Tavallisesta usvasta on auer helposti
erotettava kuivuudellansa ja hienon tomun kaltasuudellansa, vaan
tyyten sen syytä, syntyä ja laatua ei vielä tuta. Samatekun muuki
sumu, ehkäsee auer auringon sateet läpi valasemasta. Aurinko kyllä
koko kuvanensa näkyy haitatta silmille, mutta ei vaalevalta, niinkun
vesisekasen usvan läpi, vaan tulipunaselta.


Sateesta.

Näkymättömästä vesihöyrystä lämpeen vähetessä sanoimma hienosia
vesikelloja syntyvän ja semmoisia kaikkien pilvien ilmassa olevan.
Liekkeeltä kehitettuna häälyvät he aikansa ilmassa, vaan sitte lämpeen
enemmin vähetessä muuttuvat hienukoiksi pisaroiksi, joita ilma ei
voi'kana kauemmin kannattaa, koska eivät ole onsia tahi tyhjiä sisältä.
Pudotessaan pisarat puuttuvat toisihinsa ja paisuvat suurimmiksi,
kummoisina näemmä heidät sade'vetenä alastulevan. Sade ja sadepisarat
eivät aina ole yhdenlaatusia. Ollessa pisaroiten hienosta, kun tomu,
sanotaan sadetta tihrusateeksi, paikon vismaksi. Silloin syntyvät
pisarat ilman alimmaisissa tienoissa asuvista pilvistä, eivätkä kerkiä
pudotessaan muiden kera ylen suuriksi kasvamaan. Jos taasen pisarat
ovat suuria ja suunnattomassa paljoudessa äkisti maahan putoavat, niin
kutsutaan sadetta rankkasateeksi. Semmoisesti sataa toisinaan kesällä,
erittäinki ukonilmalla lieke'pilvien purkautessa. Jos tämä liekkeen
purku niin kiukalta eli rutosti tapahtuu, että pisarat kun jokena
juolavissa maahan juoksevat, niin sanotaan sadetta pilvisateeksi tahi
pilviputoamaksi.

Kylmissä tienuissa sitä ei sada niin määräajalla, kun lämpimissä
ja kuumissa. Kylmissä tienuissa on myös vuosia myöten sateentulo
epätasasempi, toisinaan runsaampi, toisinaan harvaksempi, lämpimillä
ja kuumilla mailla sitä vaston on sateella tarkempi järjestys, jos
kohta ei niissäkän vuodet aina ole toinen toisensa mukasia. Ilman
vedentulo näillä seuduin on paljoa runsaampi, kun kylmillä maanperillä.
Pisarat ovat toisinaan variksenmunan kokosin ja laskeuvat alas enemmin
virtomalla, kun satamalla. Afrikassa muutamin paikon on vuotinen
vedentulo yhteen paikkaan laskettu tekemän 120 tuumaa, Franskan maalla
sitä vaston, ehkä lumi, härmä ja yökaste on laskuun otettu, ei nouse
vuotinen vesi 19 tuumaa korkiammaksi.

On maita, joiss' ei sada ollenkan, taikka vaan aikaharvasti,
esimerkiksi Aigypton maa. Melkein yhtä harvias on sade monessa paikoin
Arabiassa ja Persiassa. Säilyvätki niissä maissa kaikki eräsemmät
laitokset vuosituhansia halki, jos vaan ihmisiltä saavat säilyä taikka
maajäristykset niitä eivät kukista. Mikä suuri arvaamaton hyöty meillä
sateesta on, siitä ymmärtäväisille ei ni tarvinne erittäin lausua.

Ilman tarvallisia sateita tutaan vielä oudompiaki, joita ihmiset
usein kummana, jotai erinomaista aavistavana, pitävät, vaikka kyllä
ovat luonnollisia, jos harviaampiaki. Semmoisia ovat punasade, jonka
äsken kotiloistaan lähteneet perhot punastuttavat; rikkisade, joka
muuttuu rikin eli tulikiven karvaseksi erästen puiden keltasesta
siemen-jauhosta; sammakkosade, jollan tuulispäältä ilmaan temmatuita
pieniä sammakoita tosiaanki sieltä jällen maahan putoaa, eli, kuten
usiammin sattuu, sammakoita kätköstään sateen jälkeen suuremmissa
joukoissa ulos lähtee, jotta on kun olisivat sadetuita; matosade
eli kärpäissade, joka tulee samalla tavalla, kun vastamainittu
sammakkosade; jyväsade, koska tuulispäiltä eli muilta myrskyiltä ilmaan
temmatuita jyväsiemeniä sataa. Kivisateestä tulemma vasta jälkeenpäin
lausumaan.


Lumesta.

Koska ilma jähtyy siksi, että edellämainitut vesikellot jäätymät, niin
muuttumat nämät hyvin hienoiksi jääneulasiksi, jotka toven aikaa vielä
semmoisinaki voivat pilvissä häälyä. Waan jos sama pilvi menettää
liikkeensä, alkavat jääneulaset alasvaipua ja pudotessaan toinen
toisiinsa tarkoilla rajoilla yhdistyen muodostuvat lumihöyhelöiksi.
Näillä onki siis, ellei tuuli eli muu kohdelma heitä särje, aina hyvin
tarkat muodot, useimmitenki erinäisiä pieniä tähtilöitä kuvaellen.

Että lumi, niin kylmiä, kun lämpimiä ja kuumiaki maatienuita kohden
syntyy ilmassa, on siitäi nähtävä, että kuumillaki mailla korkeinten
vuorten kukkulat ovat lumipeitteessä. Onki tämä lumen synty hyvin
luonnollinen asia, sillä ylempänä ilmassa on alituinen vilu. Ei
kuumilla mailla kuitenkan lunta sada, paitsi korkeimmilla vuorilla,
joka tulee siitä, että lumi sulaa ennenkun alasemmilla paikoilla maahan
ennättäisi. Niin oli usein seki vesi, joka meidän mailla sataa, lunta
pilvistä lähtiessään, vaan suli pudotessaan, kun tuli maata lähemmäksi
ja lämmin alko vastata. Lumen ja jäiten omituisissa oikioissä
asuntosioissa, maan Pohjasella ja eteläisellä perällä, lumi ei ni konsa
putoa höyhelöissä, vaan pieninä jääneulasina, jotka alastultuansa
makaavat, kun hiekka löysällä. Jo Suomenki eteläisemmillä äärillä
lumi usiasti sillä muodon sataa, liiatenki pakkastalvina. Waan kuta
lämpimämpi ilma on lumen sataessa, kun vaan ei ole siksi lämmin, että
lumi kokonansa sulaisi, sitä paremmin puuttuvat mainitut jääneulaset
toisiinsa ja sitä suuremmiksi paisuvat lumihöyhelöt. Suurimmia
kooltansa ovat keväilla ja syksyllä ta suojasäällä talvisaikanaki. Että
Jumala on lumenki meille suureksi hyväksi luonut, se on hyvin tiettävä
asia. Suuri etu on meillä siitä yksin matkojenki ja ajojen vuoksi, myös
suojelee se laihon ja muut kasvut kylmältä pilaumasta ja mättänemästä.


Rakeista.

Raketten erityistä syntyä ei vielä tarkon tuta. Arvelua myöten ne
ilmassa esinnä olivat lunta, joka siellä vaikuttavan liekkeen voimalla
liittyi kiintiämpiin palliloihin, niin rakehina alasputoava. Waikka
rakeet päältänähden ovatki jääpalasia, niin niillä kuitenki on sisusta
luminen. Merkillinen asia on, ettei talvisaikana ja keväillä ni konsa
raehdi, eikä myös öilläkän. Usiammasti on raketten sataessa myrskytuuli
ja ukonilma. Oppineet ovat koetelleet liekkeen voimalla tavallisista
vesipisaroista rakeita kuvailla ja ovat saaneetki. Rakeita ilmasta
toisinaan putoaa tuuman paksusta ja vielä sitäi suurempia. On niitä
jollonkullon satanut naulanki painosta rakeita. Semmoisia ei kyllä
touvot ja hedelmät kiitä, jopa pienemmistäki saadaan usein isot
vahingot. Siitä meidän ei kuitenkan tule epäillä, ettei olisi luoja
jotai hyvää meille rakehillaki tarkottanut, maik'emme niin sitä vielä
käsitä'känä.


Kasteesta ja Härmästä.

Tavallisesti luullaan yökasteen ilmasta lankeaman ja miksi kyllä ei
voisiki ilmassa häälyviä vesihöyryjä kasvannoille maassa laskeuta.
Epailemätön asia on kuitenki enimmän kasteen maasta ja juuri itsistä
kasvannoista lähtevän. Se tapahtuu seuraavalla tavalla: yöllä
haalistu eli valjustuu ilma ylempätä, vaan itsessä maapinnassa ja
sen kasvannoista säilyy lämme kauemmin. Ne niistä lähtevät höyryt
kyllä luontoansa seuraten kohoaisivat ilmaan, vaan tuskin erittyänsä
maasta muuttuvat vilulta kohdattuna vedeksi ja pysähtyvät eli jo vähä
ylemmäksiki nostua jälle laskeutuvat kasvantojen lehdille, joissa se
ei ainoasti päällyspuolella, vaan maahuolellaki tavataan kasteena. Jos
kumoat ammeen eli muun semmoisen astian jollekulle paikalle yöksi,
ettei ilmasta ni mitä sen alle pääse, niin aamulla jälkeen kuitenki
tapaat sen alaset ruohot eli muut kasvannot tavallisessa yökasteessa.
Usein tulee kasteelle hajunsa, makunsa ja näkönsäki erityisistä
vieraista aineista, jotka höyryn kera maasta nousivat. Niin esimerk.
on kaste paikon suolalle maistuva, semmoisissa paikoissa nimittäin,
joissa itte maaki on suolansekanen. Sateen jälkeen on kastetta aina
runsaammalta, olkoon muuten, jos kuinka poutasää. Sitä vaston on
pitkällisten poutain perästä, kaikkein kasvantojen maassa kuivettua,
kasteki vähempi. Kuivissa erämaissa, joissa harvon sataa, kastetta
ei ni nähdä luonenkan, jos ei mitä mereltä sattuisi ajaumaan. Ne
moninaiset, ihanankoriat haamut, jotka aamuisilla, päivän yletessä,
kastepisaroita kaunistelevat, tulevat päivänkajeesta kastepisaran
ymmyrkäistä pintaa vasten. Kuinka viisaasti kuitenki eikö ole
kastettaki luoja maansa kasvantojen virvotteeksi ja menestymiseksi
asettanut.

Härmä eli kuura, joka kasteen siasta vilusäällä maan ja kasvannot
peittää, ei ole kun hyytynyt kaste. Maasta ja kasvannoista lähtevä
höyry, ennen pisaroiksi juostuahan, kylmäntyy hienoiksi jääneulasiksi,
jotka toisihinsa määrätyillä kulmilla ja rajoilla yhdistyen, kuvaavat
monituisia, somanäkösiä muodostumisia. Huude, joka muutamina talvina
puut paksummaltaki metsissä peittää, on samaa laatua, kun härmäki,
sillä vaan erotettu, että nousee korkiammalle ja asettuu puihin.


Ukkosesta.

Ukkonen eli toisella nimellä Pitkänen on kieltämättäki komeimpain, ehkä
keralla hirvittävienki luonnon vaikutusten sekaan luettava. Leimaus,
jyrinä, myrsky ja rankkasade kaimaavat sitä tavallisesti ja täyttävät
mielemme hämmästyksellä sekä nöyryydellä suuren luonnon Herran edessä.
Kera monituisten muiden luonnonvaikutusten oli ukkosenki syy ja laatu
esiläisillemme outo, tuntematon. Luultiin erinäisen haltian eli jumalan
pilvissä asuvan, jonka hirviä ääni eli muu ryske ukkonen olisi ja niin
luulevat vieläki pimiämieliset kansat jummaliensa vihoissa sillä tavoin
pilvissä tölmäelevän. Kuni monesta muusta ennen käsittämättömästä
luonnon ihmeestä, on jo ukkosenki syystä, laadusta ja olennosta
tarkempi tieto keksitty. Lieke eli se ilmassa sikiävä liekitsemä on
pääasia ukkosen ilmautumisessa. Tämän asian esinnä sekä keksi, että
oikein selitti mainio Frankliini[8] Pohjasamerikassa samoina aikoina,
kun Saksalainen oppinut Winkleeri myös sitä asiata tutki. Monella
rohkeimmalla, erittäinki Franskan maan Oppineilta tehdyllä kokeella
näiden miesten keksinnöt paremmin vahvistettiin, jottei jäänyt asiasta
pienintäkän epäillyksen siaa. Osaavasti laitetuilla lieke'tahvoilla
pian jälkeen kuvaeltiin kaikki ukonilman tavalliset kummat, niin
jyrinä, kun leimaus, joka vielä saatiin niinki voimalliseksi, että
varsinaisen ukkosen tavalla sytytti kohtaavia, palavia aineita ja
kerrassaan kuoletti eläviäki. Kuki tieto on itsestänsäki hyvä ja
Jumalan ylistystä ihmisissä vaikuttava, mutta keksimä ukonilman
laadusta tuli vielä senki kautta hyödyttäväksi, kukali opittiin
lieke'voimaa pilvistä maahan johdattamaan, ettei tiellänsä enää
saanutkan vahinkoja tehdä, huoneita ja muita rakennuksia särkeä ja
ihmisiä kuoliaksi lyödä.

Jo monestiki mainitun liekkeen eräsin laatu on, luoksensa vetää
muutamia aineita, toisia pois luotansa työnneksellä, leimahdella, ilmi
saada tuli eli valkia, sulata ja tuhata mitaleja. Helposti lentää se
läpi muutamien ainetten, vaan läpi erästen toisten, kulkee se työläästi
tahi ei ollenkan. Edellisiä siitä syystä sanotaan lieke'johdattajiiksi,
jälkimmäisiä lieketukkioiksi. Johdattajia ovat muita aineita
nimittämättä, vesi, maa, vaski, ja kaikki muut mitalit; tukkioita ilma,
lasi, pihka ynnä muita. Ylhällä ilmassa alinomaa itsestään syntyy ja
löytyy väkipaljolta liekettä, vaikkemme vielä tiedä'kän, millä lailla
se varsin tapahtuu. Ylhäsemmissä ilman äärissä sitä aina asuu paljo
runsaammalta, kun alhasemmissa, joista maa ja muut maassa löytyvät
johdattajat sen jälle pian luoksensa vetävät, hävittävät. Ukkosenki
käymättä on lieke ilmassa vaikuttava pilvien sekä kuvaannan, että
yllä pidännän, kuin myöski lumen, rakehien, ja muiden sade'ainetten
siitännän.

Ukkosen leimaus ei ole muu, kun väkevä liekkeen sakene, jonka
synnynnästä meillä ei kuitenkan vielä ole varmaa tietoa. Arvellaan sitä
kyllä siitä tulevan, että olisivat erähät pilvet täytetyt liekkeellä,
toiset tyhjiä. Niin toisten toisiansa lähestyessä purkaisivat edelliset
ainettansa näihin jälkimmäisiin ja siitä liekesäkenen yhdestä pilvestä
toiseen välähteessä tulisi leimaus. Waan kun ei taitaisikan kaikkea
ylellistä' liekettänsä yhdellä kerralla pilvi purkaa, niin täytyisi sen
monella uudistamisella tapahtua, siksi että lieke joutuisi tasajakoon
niin yhdistyvien pilvien välillä taikka sattuva sade sen pilvistä
alas maahan johdattaisi. Kuitenki kohtaavat erinäiset vasteet tätäki
selityslaatua ja eräs mainio luonnontutkia päättääki koko leimauksen ei
muusta tulevan, kun siitä, että joku runsaampi liekkeen paljous äkisti
purkauu ja katoo.

  [8] Sama mies, jonka käsialaa meillä on jo suomeksiki kauniisti käätty,
  monta hyvää neuoa käsittämä kirjanen: Rikkauden Avain ja Onnen Ohjat.

                                            (Lisää toiste).



Lyhyt kertomus Suomenkielisistä sanomalehista.


Wuosina 1776 toimitettiin ensikerran Suomenkielisiä tietosanomia, niin
että puoli arkkia kahesti kuukauessa ilmistyi; siis kaikkiaan vuoessa
24 lähteä. Ken sitä lie toimittanut emme varmmaan tiiä, taisi moan
olla Gabr. Porthan. Täyellinen vuosikerta löytyy Aleksanderin Opiston
(Universitet) Kirjastossa; sinne lahjotettu Turun tulipalon jälkeen.
Sen vuoen kerällä herkesi lehtikin ilmauntumasta.

Wasta muoen 1820 tienoilla heräsi uusi elämä Suomessa omaa kieltä
harjottamaan ja puhistamaan. Sinä vuonna Turun Opiston Apulainen
Yleisessä kansoin Tarussa (Allm. Werldshist.), Reinhold v. Becker
alko antoa Turun Wiikkosanomia. Koko kansakunta kohtasi tätä ilmettä
suurella riemulla ja mielisuosiolla. Mutta Herra v. B. nouatti näissä
Sanomissa enimmiten Ylimoan kieltä, jota siihen aikaan tuskin kirjoissa
oli tavattu, ja jossa siis suuri osa kansaa oli äkkinäinen. "Tuostapa
kapinat kauhiat karttui". Nyt sekä suusanalla että kirjallisesti
ja julkisesti viha- nuolia ammuttiin Toimittajaan, millon sieltä
millon teältä. Mut tämä jalo mies astui meärätyn tiensä vapisemata,
poikkeamata; ja ne vanhat jäykistyneet kirjakielen kahleet, jotka
pitivät Ylimoan puheenpartta orjuuessa, taittuivat. Sitä ennen oli
tosin jo muutama kirjanen yläkielellä painettuna, e.m. Gottlundin
toimella; voan hyö eivät vaikuttaneet niin väkevästi kun nämät
Sanomat, jotka yhtäkkiä levesivät moahan. — Puolen arkin lehti tuli
viikossa. Ensimmäistä lehteä seurasi Suomenkielinen moankartta
Euroopan yli puulle piirretty. Kahen vuoen peästä heitti Herra Opiston
Apulainen Sanomien toimituksen toisille. Tästä ajasta hyö huononivat
huononemistaan, siksikun niien v. 1831 täytyi tauota ottajien
puutteessa. Wiimmeset kuusi ajastajat oli Pappi Boijer Toimittajana
(Lue, Turun Wiikkosanomien viimenen lehti v. 1831).

Wuosina 1829 läksi Suomen pohjasimmasta kirjapajasta Oulun
viikkosanomia, joita Oulun Koulunopettaja S.W. Appelgren lateli, esinnä
Koulunopettajan P. Ticklénin avulla. Aivan puhtaat, etenni kielestään.
Puolen arkin lehti annettiin viikossa. Tultuansa kuusi vuosikertaa
sanomat vaikenivat vuoen 1834 kanssa. Toas 1836 peäsivät eloon
Appelgrenin toimella, ja vielä se niitä tänäki vuonna toimitteloo.

Wuonna 1833 tuli Wiipurissa ilmiin Sanan Saattaja Wiipurista,
toimitettu enimmiten Wiisausopin Tohtorilta (Filos. Dokt.),
nimi-kirkkoherra Wireniukselta. Tämä Sanan Saattaja, jolla oli melkee
arvo, kesti vuoteen 1836, jonka keralla se loppui. Syy taukoomiseen oli
että Peätoimittaja sai Kirkkoherran viran Uuessa kirkossa, ja toisia
toimittajia ei astunut esiin. Puolen arkin lehti painettiin viikottain.

Hengellisiä Sanomia ruvettiin toimittamaan v. 1836 Helsingin
kaupunnissa. Peätoimittaja on nimi-kirkkoherra, Nurmijärven Kappalainen
Bergh. Lehti, puolen arkin kokoinen, annetaan viikossa, Wielä tänäki
vuonna.

Tämän Mehiläisen toimitus alotettiin ikiin v. 1836 Medicinan
Tohtorilta, Moakunnan Leäkäriltä, Elias Lönnrootilta. Tosiaan
sangen syvä ja rikas lentolehti. Toinen arkki tarjoo yläkansansan
omasta mielestä lähteneitä mielen-ilmeitä, toinen toas toimittaa
yleisen moaliman Tarun (Allm. Werlds-Hist.) tahi Historian lyhyellä,
terävällä kielellä. Tänä vuonna Lönnrot, matkaeleva itäpuolella rajaa,
on autettu, semminki tarullisessa osassa, Kirkkoherralta, Petter
Tickléniltä.

Kolme meiänkielistä Sanomalehteä siis tänä vuonna leviävät: Oulun
Wiikko-Sanomia, Hengellisiä Sanomia ja tämä Mehiläinen. Höystykööt ja
sytyttäkööt rakkautta kaikkeen toteen ja Syntymoahamme!

                                                 R. Tiilonen.



Mielen muutos.


Yheksänvuotinen Liisa iloihti syänriemussa sisarensa häissä; sillä se
sai tanhuta eli hypätä, sai myöski kaikellasia makeita syyäkseen. Se
juosta lipotti isänsä luokse häntä puhutellen. "Isä kulta enkö minäki
soa kohta piteä häitä, kun näin ilonen on häissä?" "Jakka kasvat
isoksi ensin, lapsukaiseni". "Kunpa pian tulisin isoksi" sanoi Liisa,
ja käyä lyllytti tyttöjen luokse. Heät loppuivat. Liisan sisaren piti
nyt lähtemän kotoa miehensä keralla: jopa itkahtelemaan. Liisa kysäsi:
"Mitä itket sisäryeni"? "Kohta lähen koistani, vanhempieni ja sinun
luota." — Liisa lausui: "Elä lähe, ole voan teällä meiän kanssa". "Niin
kun mieheni minua viepi mennessään." Liisa heti riensi isänsä luokse ja
tarttui hänen käteen sanoen: "tule isä kulta auttamaan, kun paha ukko
vie Riikan". Isä totteli Liisan mieliksi. Tuvan peräsuojassa Riikka
kyynel silmässä tointa piti matkastaan. Annettuansa monta isällistä
neuvoa Riikalle, hän viimeksi lausui: "niin lapsi polonen, nyt heität
meitä — mutta tapahtukoon Jumalan tahto"! — Liisa heti: "Isä kulta,
ei vainenkaan anneta ukolle Riikkaa". Isä vastasi: "kun sinua, Liisa
riepu, kerran vihitään, niin sinäki heität isä-parkaa". "En minä
millonkaan ukosta huoli, en millonkaan sinua heitä", sanoi Liisa, ja
likisti samassa isänsä käsivartta innollisesti.

Tulipa Liisa kuuentoista vuoen iälle, tuli sulonen sulhanen — tahtoipa
Liisa mennä tuolle vaimoksi... Isä suostui siihen hyvyten, ja muistutti
entisistä. Liisa voan suuteli isänsä kättä, ilokyynelissä.

                                                     R. Tiilonen.



Elias ja Anna.

(Suunnitelma).


    Ilmapa jähtyi taas; laskein muka aurinko armas
    Alko jo kullallaan peittää kuhilaat sekä laihon,
    Wirvoittain sitojoita ja leikkaajoitaki varsin,
    Kun Elias, elomies, sitomasta jo Annia huusi,
    Mennäkseen lopetettua työn pois lehdikon syrjään,
    Luoks' lähteen ihanan. Tähän tultua istuvat kohta
    Ruohollen; ilosestipa sirkat laulelivatten.
    Tässä he nyt, he jo kihloja toisilleen olivatki
    Lahjanneet, tuumaa pitivät miten vietteä häitä.
    Niinpähän Annalleen Elias Pyhän Raamatun kalliin
    Antanut ol' sekä myös uuden Wirs'kirjanki vielä,
    Annapa hällen taas komian hatun ynnä ja paidan.
    Onnellisna he näin istuivat suojassa puitten;
    Mutta jo poiat muut sekä tyttäret alkovat ottaa
    Waatteitaan, toiset ilotellen leikkiä löivät,
    Muut taas lauloivat, eli juoksit sänkiä pitkin.

    Mut Elias lausui: "kah, kuinka nyt aurinko kirkas
    Tuolla jo vaipuu pois, luvaten huomennaki poutaa.
    Niin se jo meillenkin pian tuo ihanan ilopäivän,
    Ah, jona vaimoni oot! Minä huolet kanssasi sitten
    Kannan yhteiset! Kun vaan kumoss' on elo ensin,
    Kun myöskin omenat kypsyyvät oksilla puitten,
    Silloin, Anni, jo on hääpäivämme outtava meitä!
    Aina jo maatessain joka yö mua muotosi kohtaa,
    Milloin vilkkuilet komiasti hääpukemissas,
    Milloin pellolla taas, päässäs sinikukkia kantain,
    Kohtaat naurussa suin mua silmälläs sulosella.
    Riemu se vaan heti vie unosen, kuvahas pyrin kiinni,
    Yksinp' oon polonen, kuullen vaan laulua sirkan;
    Silloin luoksesi, voi, huokaus sydämestäni nousee!"

    Annapa nain: "Elias, tosin oot sinä kultani kalliin!"
    Lausu ja vaikeni taas, silmässäpä kyynele kirkas
    Loisteli vilkkuillen — "niin — ei isäkään sua rakkaamp'
    Oo, ei äitinikään. Sinuhun minä luottelen aina.
    Kaikkia kalliin myös tuo Raamattu on, jota mullen
    Annoit. Siinäpä maar tiedot käsitän parahimmat,
    Jotk' iloseks' saavat sydämen sekä toivoa tuovat."

    Mutta jo taivaallen kuu kirkas nousi, ja laihon
    Kullan karvaset, päät muuntuit hopion näkösiksi.
    Poiat nyt sekä tyttäret myös kukin sirppinsä ottain
    Alkovat astua pois; mut mennessänsäpä kuiten
    Pois parikuntoakin, joka viipyi, huusivat naurain.
    Nää heräten yles hyppäsivät sekä tuuminehensa
    Poies riensivät taas toisten parihin ilomielin.

                                                  Ign.



Satuja.



1. Kärpänen ja Poikansa.


Kärpänen pienen poikansa kera oli keittohuoneessa ja kun pitiki äitin
vähä ulkona käydä, varotteli hän lähtiessänsä lasta ja sano: "elä vaan,
lapsi rukkaseni, lennä tuonne padan päälle, sillä taitaisit pataan
pudota ja kuolla." Niin itse lähti ulos, vaan poika itseviisaudessaan
ajatteli: "minäkö pataan pudota ja kuolla! — eikö minulla siipiä
olisikan!" — Sillä mielellä lenti vaston äitinsä käskyä padan päälle,
pyörty nousevista kuumista höyryistä, putosi pataan ja kuoli, kun äiti
oli sanonut.

Wanhempain neuoja on hyvä totella, vaikkei aina tietäisikän, minkä
tähden ovat annetut.



2. Isä ja Poikansa.


Muutamalla isällä oli usiampia poikia, jotka ei aina eläneeet juuri
hyvässä sovussa keskenään. Hän anto heille kerran monisäisen köyden
ja käski kokemaan, ken heistä voisi saman köyden poikki vetää. Ei
voinut yksikän. Niin kehitti hän sen ja anto jokaselle säänsä uudella
käskyllä, koettaa, joko niin voisivat. Säät katkesivat helposti itse
kunki kädessä. Sillon sano isä: "tämä köysi säinensä olkoon teille
esimerkiksi, kuinka vahvat ja lujat ollaan yhteydessä, kuinka heikot
jokanen itsepäällään ja erillä."

Ei kolmisäinen köysi kesken katkea.



3. Yörastas ja Leikko (yölipakko).


Yörastas laulo häkissään seinällä akkunan alla. Leikko kysy, miksi hän
aina öillä lauleli, päivällä oli ääneti. "Kun ennen laulelin päivällä,
vastasi yörastas, niin kuulivat, saivat minun verkkoonsa ja sulkivat
iänpäiväksi tähän ahtaasen häkkiin. Sentähden, vahingosta viisas, en
enä laula'kan päivällä." "Myöhän viisastuit sinä, sano leikko, olisit
ennen verkkoon jouduttuasi vaikennut päivällä, niin saattaisitpa
vieläki olla vapaana."

Wahingosta viisastutaan, vaan myöhän välistä.



Suomen kansan Arvutuksia.


1. Akka loukossa, sata hammasta suussa.

S, Akka loukossa, sata silmää päässä.

3. Alla panee: sjis, sjis, päällä panee: hoh, hoh.

4. Eelleen jälelleen kävelee.

5. Emo se hyvin menevi, varsa kahta kauhiammin, yhet suitset kunki
suussa.

Osviittoja. 1. Kartta. 2. Seula. 3. Kylpeminen. 4. Jauhinkivi. 5.
Rukki, rulla ja siima.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Annä Jesus otravuotta, Jumalan jyväkeseä Herra heinän kuivautta,
saisi orjatki olutta, kasakatki kaljavettä, vierettä kivenvetäjät.

Ainaki, ei yksin näinä viimmisinä vuosina toivottava asia.

2. Arat työttömän kätöset, rakko laiskan kämmenessä.

Tällä vertauksella kuvaillaan laiskojen ja työttömien eloa usiammissa
tiloissa, joissa tavataan kunnottomiksi.

3. Asialle mies kylähän, vaimo varten syömistänsä.

Wertaelee vaimoista ei ulkotoimituksiin olevan.

4. Auta miestä mäessä, nosta lasta kynnyksessä.

Apu paikassansa on hyvä itsekullenki.

5. Ei lapset laista tieä, vaimot vallan tuomioista.

Harvoinpa heihin laki ja tuomiot koskenevatki.

6. Ei luulo ole tieon vertanen.

Hyvin muistettava asia niiltäki, jotka toisinaan luulevat syypääksi
syytöntäki.

7. Ei ole maata markatonta, ilmoa isännätöntä.

Onki Jumala hyvyydellänsä siunannut kaikki maanpaikat ihmisten
asuttaviksi.



MEHILÄINEN W. 1837.

Syyskuulta.



Kehotus laulamaan


    Laula, laula, kieli keito!
    Suu kurja sulin pakaja!
    Etpä sillon laajon laula,
    Etkä äijin äännättele,
    Kun viisin vyötettänehe,                     5
    Kuusin kengiteltänehe,
    Surman suitset suun eessä,
    Surman päitset päälaella,
    Surman ohjat olkapäillä.
    Laula, laula, kieli keito!                   10
    Suu kurja sulin pakaja!
    Etpä sillon laajon laula,
    Etkä silloin äijin äännä,
    Kunsa vieähän viluhun,
    Pakkasehen paiskatahan,                      15
    Lauta alla, toinen päällä,
    Kupehella kummallai.

    Laula, laula, kieli keito!
    Suu kurja sulin pakaja!
    Etpä sillon laajon laula,                    20
    Et sillon paljon pakaja,
    Tuonen tuopin tuomisilta,
    Manan kannun kantimilta;
    Kehnot siell' on tuopintuojat,
    Kannun kantajat katalat.'                     25

_Jälkimaine_. Tämä pienonen runo on Uhtuman kylästä Wenäjän Karjalasta
kirjotettu ja näyttää, ei ollehenkaan esivanhemmillamme aivan ilosta
päiviä Tuonelassaan odotettavia. Wäärässä ainaki taitavat olla, jotka
luulevat heidän Tuonelataan eli Manalataan jona maanalasena asuntona
pitäneen. Sihen uskoon ei juuri näy jälkiä runoissa, vaan paremmin
toiseen, että olisi äärimmäisten ihmisten asuntopaikasta ollut joltai
vedeltä erotettu. Ettei sana manala ole sanoista maan ala yhteen
juoksutettu, todistanevat ilman muuta sanat mana, manata.



Pieksiäisen Panettelemasta, Hämettä Häpäsemästä.

(Wasten Waaraslahden Kaisan Runoa, Elokuun Mehil. 1836).


    Jo tuli juttu julkisesti,
    Saatu on laulu laitettuna,
    Poikaiselta Pohjanmaalla.
    Poika ruhjuksi runosi,
    Hämäläisiä häpäsi,                           5
    Jost' on mieli muutuksissa,
    Sydämeni suutuksissa,
    Pieksiäisen pieksemistä,
    Laulun laittajan puheista.
    Woipa pöllö, pölkkypäinen!                   10
    Kun ei saata solvaamata,
    Hämettä häpäsemätä,
    Runojansa rustaella,
    Kirjotella Kaisastaki,
    Taikka muistaki monesta,                     15
    Neitsyistä näppäristä,
    Pohjanmaanki mainioista.

    Sanon suorasti sanani:
    Ole ilman solvaamata,
    Hämettä häpäsemätä,                          20
    Pännälläsi pieksemätä!
    Hämeessä on hyviäki,
    Hämeessä on huonojaki,
    Samoten kuin Savossaki,
    Että Pohjolan perillä,                       25
    Kaukanaki Karjalassa.
    Eikö ole Hämäläinen,
    Kasvanut Hämeen kylissä,
    Itte Jaakoppi Juteini,
    Joka ainaki alotti                           30
    Ensin työlle työntäyä,
    Suomen soittokanteletta,
    Hartahammalla halulla,
    Käsissänsä käännätellä;
    Josta sitte muutkin miehet                   35
    Savmat opin oivallisen,
    Herätyksen herrasmiehet,
    Suomen solmeta sanoja,
    Kirjohinsa kiinnitellä.
    Waan jos tahdotkin tapella,                  40
    Oivallisesti otella,
    Pyydän Sua heittämähän
    Pari kopekkaa kokohon,
    Että saataisi Sanomat,
    Sitä varten valmistetut                      45
    Ittepäällänsä erittäin,
    Kussa kempit keskustella,
    Toinen toista haukutella,
    Saisit aina aikalailla;
    Kutka sitte kuttuttaisi                      50
    Pännäsotasanomiksi;
    Paljo onkin pyytääkseni
    Minun näitä Mehiläiseen.
    ----
    Sinä Hämettä häpäset,
    Solvaset Hämeen sukua;                       55
    Eikö ole omassa maassa
    Kyllä työtä kynälläsi,
    Laulullasi laittamista? —
    Olenpa kuullut kummempia
    Pohjanmaanki poikasista,                     60
    Kuin ovat pojat poloset
    Tavoissansa taidottomat,
    Naidessaki naurettavat,
    Etteivätten ensinkäna,
    Tutki tointa lajinkana,                      65
    Morsiantensa mokomat.
    Eikä myös muusta menosta
    Pidä pitkiä puheita,
    Ei tahdo tapoja tietä;
    Sitä vaan varottelevat,                      70
    Puhemiehiltä puhuvat,
    Kyläkunnin kuulustelvat,
    Mistä tukku tuhansia,
    Saisi satoja kätehen.
    Niin on tyttö tyhmempikin,                   75
    Kelpopiika kehnompikin,
    Waikk' on taidoton tavoissa,
    Tyhmä töissä, toimissansa;
    Tyttö tylsä hyppysistä,
    Ettei tartu taitavasti                       80
    Kutomahan kangastakan,
    Neuloksia neulomahan.
    Eikä lankaa laadullista,
    Kehrää ensin kelvollista:
    Sykkärä joka syleltä,                        85
    Katkos kahdelta syleltä.
    Niidet ei nouse nostamata,
    Eikä syöstävä osa'a,
    Juokse'kan jukuttamata;
    Lapasia laineittaisin,                       90
    Koko kangas kirjavana.
    Ei osaa olutta panna,
    Maustella maltahita,
    Ruan keittää kelvottoman,
    Padat polttaa pohjillensa. —                 95

    Waan miehet Hämehen maalla,
    Pojat taitavat taloissa,
    Puhemiest' ei ensinkänä
    Ota asian aluksi;
    Itte silmillä sitoopi,                       100
    Avionsa arva'api,
    Sitte kirjan kirjottapi,
    Tykö työntäpi paperit,
    Kuin on ensin kyllin nähnyt
    Tytön taitoja, tapoja;                       105
    Nähnyt taidon tansissaki,
    Kuinka irki ittestänsä,
    Ompi valpas varpahista;
    Käynyt kanssa kammiossa,
    Saanut nähdä neuloksia,                      110
    Kangaspaikkoja paraita,
    Pienen paidan umpeloita:
    Onko hyvä hyppysistä,
    Tarkka, sormista terävä;
    Askareihin aina nopsa;                       115
    Kuinka aina aikasehen
    Lähtenepi läävähänsä,
    Lennättäpi lehmäin oljet,
    Heinät lampaille ladosta;
    Osanneeko olven panna,                       120
    Makujuoman juoksutella;
    Kuinka keitto kelvollinen,
    Kuinka kanssa kaakku kypsi,
    Kaikki paikat puhtahana;
    Onko pesty penkit, pöydät,                   125
    Onko laattiat la'astu,
    Walkehita vaattehetki,
    Kaula kauniisti sidottu.

    Kuin on taidon tarkon nähnyt,
    Opit oikein havannut;                        130
    Tuosta alkaa tunnustella
    Luonnön lahjoja lujia,
    Sydämenkin siveyttä,
    Ettei ole suuri suulta,
    Eikä leuoilta leviä:                         135
    Kuinka veisti vehnäsuulla,
    Kanssa vierasten visersi;
    Kuinka päivän kuluttua,
    Ehto'olle ehdittyä,
    Wiepi vierahan levolle,                      140
    Wuotehen varustelepi,
    Polstarilla pehmittäpi,
    Kamarissa kaunihissa;
    Jossa vieras viipymätä
    Saapi unta onneksensa.                       145
    Sitte tullen toisen päivän,
    Aamulla ja aikaseenki
    Tyttö häntä tervehtäpi,
    Hyvä huomenta sanopi,
    Sulhaistansa suuteleeki;                     150
    Kantaa kahvea hänelle,
    Antaa vielä aamuryypyn,
    Saattaa sitte suurukselle,
    Wiepi vierahan ruvalle.
    Niin on kyllä neitsyitä                      155
    Hyvänlaisia Hämeessä,
    Waikk' ei sihti silmäin eessä,
    Häntä velmuja vetele.
    Muuten on puku pulskiasti,
    Kaunis kattoa jokaisen.                      160
    Itte langan laittelevat,
    Kehräävät, keikuttelevat,
    Aamupuhteilla varahin,
    Että myöhän ehtoisilla.
    Itte kankahan kutovat,                       165
    Kaunihisti kalkuttavat.
    Itte kanssa kaikkityyni
    Lenningitki laittelevat;
    Ei menetä mestarille,
    Rahojansa raatarille.                        170
    Kaikki kaulakoritukset
    Itte tyttäret tekevät;
    Neulovatten neulallansa
    Koukkujasi konstikkaita,
    Kukkaisia kaunihita,                         175
    Kamritsiin kahisevahan,
    Tyllihinkin tyyrihisen,
    Ettei enän ensinkänä
    Saa rahoa Raumalaiset
    Pitseistänsä pienoisista.                    180

    Täällä tyttäret Hämeessä
    Kaikki jo kirjoittavatki,
    Suomen vallan suorastikin,
    Wenäjänkin vähitellen
    Nimiä nimittelevät.                          185
    Tansit monet taitavasti,
    Oikein tansata osaamat;
    Katrillia kaunihisti,
    Mallan hyvin valssiakin,
    Marsyskata maittavasti,                      190
    Engelska on entisellä,
    Polska ei se paljo potki.

    Waan jos tahdit tansissakin
    Kyllä oikein osaavat,
    Niin ei säästä sormiansa                     195
    Talikkoonkan tarttumasta;
    Ei lapio paljo paina
    Ajallakin ollessansa,
    Eikä vanko varsinkahan
    Rasita roviomailla.                          200

    Weisaelisin vähäsen
    Wielä meidän miehistäkin:
    Meidän miehet miehulliset,
    Urohomme oivalliset,
    Suotkin kaikki, suurimmatkin,                205
    Korkeat, kivisimmätki,
    Kiertelevät, kääntelevät,
    Woimallansa vääntelevät,
    Ojilla ojittelevat,
    Kuivina kukoistamahan,                       210
    Kaunihisti kasvamahan;
    Josta meitä moni muukin
    Kiitti työssä kiivahaksi,
    Talon töissä taitavaksi.
    ----
    Paljo olis pantavata,                        215
    Wielä veisaeltavata,
    Waan on aika aivan kallis,
    Ahtahat myös ajatukset;
    Eipä päästä paljo lähde,
    Kuin en tullut keksimähän                    220
    Wiisauden viljamaita. —
    Juteini se juttelepi,
    Sananlaskussa sanopi,
    Kirjain kautta tyhmemmänkin
    Wiljelevän viisautta;                        225
    Minä en tiedä miesi raukka
    Nimiäkän nimitellä,
    Missä viisaus makaapi,
    Maanneeko joka miehen päässä.
    Waan jos varsin makaisikin,                  230
    Kuitenkin on kulkialla
    Tie tietty turvasampi;
    Se on tallata tasanen,
    Eikä eksytä urosta.
    Joko laannen laulamasta,                     235
    Waiko vielä viimeiseksi
    (Joska saisin sopivaksi)
    Terveisiä toimittaisin
    Teille ------
    Joka runot rakenteli,                        240
    Pani lehden lentämähän,
    Joka kuulta kulkemahan,
    Mehiläisen meidän maalle;
    Jota alkovat alussa
    Moni täällä moitiskella,                     245
    Kieltä Karjalan kirota,
    Tulen saaliiksi sanoa,
    Palamaan paiskattavaksi.
    Waan jo tuli tutummaksi,
    Sanat senkin selvemmäksi,                    250
    Ettei laitella loruja,
    Eikä runoja revitä.

    Näitä teille terveisiä
    Totisesti toivottapi
    Gustaviksi sillon kuultu,                    255
    Kosk' on päätä kastettuna,
    Toisin: Tureeni suvulta,
    Panonimellä Paturi.

_Jälkimaine_. Nykysestä runosta ja kolmesta ynnä sen kanssa lähetetystä
laulustaan, nimittäin: Neittyen Ihanaisuudesta, Neittyen Hyräilemisiä
Suvella, Nuoren Miehen Elämästä, saan tekiätänsä tällä tavalla kiittää.
Sanotaan sanalaskussa olevan leikilläki siansa, enkä siis luule'kan
kenenkän Hämäläisen, vähintäki en nykysen runontekiän, Waaraslahden
Kaisan runosta oikein todella suuttuneen. Samalla toivolla painautan
tämänki runon Hämeen puolesta, enkä luule siitä Pieksiäisen tahi jonkun
muun pahastuvan, jos aina ei kiikettäisikän. Kauaksi jääneitä taitavat
jo ne ajat olla, joina todenki perästä toinen maakunta toistansa
solvasisi, haukkuisi, herjaelisi. Mitä vieläki semmoista toisinaan
kuullaan, tosiaanki ei ole kun silmää leikkipuhetta.

Koska tekiä on siksi minua uskonut, että pyytää muka parantamaan
runoansa, josta itseki ottaisi neuoa toistaseksi, niin suatsemallansa
saan sanoa ajatukseni, että sanoja: solvaamata v. 11,19 — Hämeessä v.
22,23 — pyytääkseni v. 52 — lankaa v. 83 — kehrää v. 84 — (keittää v.
94 — alkaa v. 131 — kantaa v. 151 — antaa v. 152) — kehräämät v. 162
— maanneeko v. 229 — saaliiksi v. 247, muutamia muita nimittämättä,
pitäisi ääntää seuraavalla tavalla: solvamata, Hämesä, pyytäkseni,
lanka, kehrä, keittä, alka, kanta, anta, kehrävät, maanne, saaliksi,
ennenkun ne oikein hyviä runovärsyjä nykysessä siassaan tekisivät. Niin
niitä kuitenkan ei kaikkia Hämeenkän suomessa äännetä.

Mikä v. 73, 74 sanotaan Pohjanmaan poikasia naidessaan huolettavan,
taitaa sopia kunki maan ja maanpaikan poikasihin. — v. 92,93.
Ollaanki oluen teossa Hämeen maassa paljo oppineempia, kun muualla
Suomessa. Pian unhotuksissa on konsti Kajaanissa ja kummassaki
Karjalassa, vähä paremmin Savossa ja Pohjanmaalla muistossa pysynyt.
— v. 124—126. Huonetten puhtaana pidosta, penkkien ja pöytien pesosta
on liiatenki Karjalaisia tätä ennen kiitetty, ei niinkän Savolaisia
ja Pohjalaisia, vielä vähemmin Hämäläisiä — hyvä, jos rupeaisivat
heki saman kiitoksen ansaitsemaan! Waan pahemmin peljättävä on, että
heittävät Karjalaisetki entisen siisteytensä, niinkuin jo kyllä
sanotaanki Alakarjalaisten heittäneen, ettei esiisänsä, jos nousisivat
haudoistaan, niitä enään tuviksensa tuntisi, v. 127. Waattehissaan
taas ovat Hämäläiset koriampia, puhtaampia ja siistimpiä, kun Savossa,
Karjalassa, Kajaanissa ja Pohjanmaalla tavallisesti ollaan, v. 133.
Sydämen siveys kyllä onki tyttäriä kaunistava, vaan muutamat kiittävät
Jumalanpelkoa vieläki paremmaksi, sillä se olisi sekä sydämen siveyden,
että kaikennimelliset muut hyveet (hyve, virtus; pahe, vitium)
myötänsä tuoma. Paha asia vaan on se, että sen oikiasta laadusta
vieläki usein ollaan erituumaset. Esimerk. muutamat luulevat sen
kyllä kaulakorituksilta (v. 171), konstikkailta koukuilta (v. 174),
kaunihilta kukkaisilta (v. 175), katrillilta, valsilta, varsyskalta,
engelskalta ja polskalta (v. 188—192), vieläpä huvin vuoksi
harjotetulta kortinlyönniltäki ja muilta syyttömiltä huvituksilta
siansa ja arvonsa saavan, muutavat taas peräti toisin ajattelevat. En
tiedä, jos muuten tosiki sanalasku: "kohtuus kussaki paras" sopii tähän
kohtaan, v. 238. Terveisistä kiitän kylläki ja lainan maksoksi tyännän
niitä jälelle sekä runontekiälle, että muille tuttaville Hämeessä.
Eihän Mehiläisemme tuosta liikakuormasta väsäyne. v. 246. Karjalaiset
taas moittivat "Hämeenkieltä kirjottamani, eikä selvästi sitänä",
Savolaiset sanovat, mitä muuta puhemurretta tahansa noudattavani, "ei
Savon sanapukua, Savon suomea suloista", Pohjalaiset ja Kajaanilaiset
eivät ollenkan omista kieltäni. Joko lieneeki minun, kuin entisen
miehen, joka poikane, hevosene kulki kaupunkiin. Jos talutti jälessään
hevoista, niin naurettiin, kun ei selkään istunut; jos astu selkään,
niin moitittiin, kun itse istu, poikansa anto astua; jos otti pojanki
selkään, niin kysyttiin, eikö vähemmällä painolla saisi hevostaan
uupumaan; kun taasen lähti itse astumaan, niin hulluksi soimattiin, kun
vanhoja jalkojaan ei hevosen seljässä levähtänyt, nuoren poikansa käydä
antanut. — Sanalla sanottu, jos miten tahansa olettelihen hevosensa
kanssa, niin ei kuinkaan ollut kaikille otollinen. Wiimmen suutuksissa
ja hevoistansa kaiken moitteen syyksi päättäen, syöksi sen lähellä
olevaan mittaan sinne hukutti, Niin eikö käyne Mehiläisenki.



Sattumia Ilmassa.

(Lisäni ja loppu viimme lehteen).


Leimausta aina seuraa kovempi eli lamiampi paukahus. Ei ainoasti
itse leimauksen suuruus, joka kaikitse ei ole yhtäläinen, vaan seki,
kuinka etäältä se kullaki kerralla havataan, vaikuttaa erotuksen
paukahusten kovuudessa. Mitä pitempi aika kuluu leimauksen ja seuraavan
paukauksen välillä, sitä loitompana on ukkonen. Leimaus ainoastaan
taitaa vahingoita saattaa, kun sopii sattumaan, se yksin sytyttää,
särkee, repii ja kuolettaa, vaan paukahuksesta, ehkä kuinka kauhiasta,
ei ole mitänä varottavaa. Paukahus on ainoasti leimausta seuraava ja
siltä vaikutettu jymäys, vaikka toisinaan kuuluuki kyllä kovalta ja
hirmuselta räjäykseltä. Wielä vähemmin, kun leimahuksen, tunnemma
paukahuksen oikiata syytä ja laatua. Jos tulee ilman väkevästä
pakkaumisesta ja jällen leviämisestä eli leimauksen saamasta höyrystä,
joka yhtäkkiä kehkiäisi, eli mistä muusta, se on meillä tietämätön.
Ilma ei ole hyvä johdattaja liekkeelle eli ukontulelle, jonka tähden
tämä ei suoraa kulkien, vaan poimitellen eli singotellen lähestyy
maata ja maassa kohtaavaisia aineita. Sillon ainoasti koska tämä tuli
tiellään tapaa tukkioita eli katketuita johdattajia, tulee se mahinkoja
tekemään. Hyvä katkomaton johdattaja sitä vaston viepi sen siivolla
maan sisähän, jossa se raukeaa ja häviää. Jokanenki tietää ei joka ukon
leimauksen sytyttävän, sytytys on sattumoin ja vaan välistä tapahtuva.

Melkein joka maanpaikassa käypi ukkonen, vaan on kuitenki kovempi
lämpimillä, kun kylmillä mailla. Maan kuumallaki peräseuduilla,
sekä pohjasessa että etälässä, on ukkonen tuskin havattava ja sen
paukahukset hyvin lamioita. Jos kohta ukkonen toisinaan vahinkojaki
tekee, polttaa huoneita, tappaa ihmisiä ja muita elämiä, niin ovat
kuitenki sen paremmat vaikutukset niin suuriarvosia, ettei näitä pieniä
vahinkoja juuri tarvitse lukuunkan ottaa. Se puhdistaa, raittihuttaa
ilman ja nähtavästi virvottaa kaikki mitä maalla elävätä tahi kasvavata
löytyy. Sen kyllä on itsekuki havannut, kuinka ukkosen käytyä koko
luonto yhtäkkiä muuttuu raittiiksi, vaikiasekanen, tukelalaatunen
siitä ennen kaikki olo oltuansa. On meillä siis syy ukkosestaki
luonnonhaltiata suuresti kiittää, ja sitä vähemmin sen turmioista
valittaa, kun jo onki keinoja keksitty, millä niitä ehkästä. Semmoisia
ukonvarokeinoja saadaan, jos katkomattomia johdattajia, esimerkiksi
pääksytysten yhteenjatketuita mitalikankia eli puikkoja, kohotetaan
ukolta varjeltamien laitosten viereen. Niitä johtoja myöten, olkoot
jos raudasta, lyiystä, vaskesta eli jostakusta muusta mitalista,
kulkee ukkonen siivolla alas maahan ja menehtyy sinne, mitänä tiellään
loukkaamatta. Kirkoilla, muilla huoneilla, kaivoilla, vaunuilla ja
muilla senlaisilla rakennuksilla pidetään useinki mainitutta ukonmaroja.

Wälimmiten ja erinomattain iltasilla keskottain lämpimien päiväin
jälkeen näemmä ilmankulmassa tummia leimauksia, joita ei seuraahan
mikän jylinä. Näitä nimitämme salahmaksi. Epäilemättäki ovat ne yhtä
laatua, kun tavallinen ukkonen, vaikka ovat loitompana, kun minkä korva
kuulisi.

Liekkiöiset, jotka myös iltasilla toisinaan nähdään, kuni kiiluvat,
liehuelevat valkiat, tornien, laivamastojen ja muiden senlaisten ilmaan
kohoavien, teräväpäisten kappalten tutkamissa myös epäilemättäki ovat
yhtä laatua liekkitulen kanssa, vaikkei vielä kyllä tutut luontoansa.


Revontulesta.

Revontuli eli ruianpalo luullaan myös olevan liekkitulen laatua ja
niin kyllä taitaa olla'ki. Revontulet ovat kotosia maan perä'äärissä,
harvon eteläisimmillä mailla nähtäviä. Eräs matkustaja, joka kauan
kulkeissansa Wenäjän maan pohjasääriä, usein oli ruianpaloa likempätä
tutkinut, lausuu siitä seuraavalla tavalla. "Se lähtee, sanoo hän,
erityisistä loistavista patsahista, jotka melkein yhtä haavaa nousevat
sekä pohjasesta että luotehesta ja pian leviävät, kunne'ka peittävät
suuren osan taivaasta valollansa. Werrattoman vikevästi leimahtelevat
yhdestä kohti toiseen, vihdoin keskitaivaalle saati yleten. Siinä
yhdistyvät tulikuohut ja valasevat koko taivaan, jotta näyttää,
kun olisi suuri summaton kiiltävä, loistava peite eteen levitetty.
Werrattoman kaunis on tämä näkö; kauniimpata tuskin voit ajatella'kan,
saati sanoilla mainita. Et kuitenkaan oudokselta taida ilman
hämmästymättä tätä uutta ihanuutta silmäillä, sillä sitä seuraa väkevä
suhina, jyry ja tohina, jotta on, kun kuulisit yhä kerkiämiseen suuria
rakettiloita taikka muita ruuti poltteita uudistellen sytyteltävän
ja ilmaan lennäteltävän. Tämän ihmeellisen taivaspalon perästä tulee
tavallisesti pohjasemmissa maissa pouta ja tyyni sää; ken tiesi jos
sentähden ei koko ruianpalo tulle ilmassa häälymistä höyryistä, jotka
tällä tavalla menettävät liekkeensä ja sitte alasputoavat."

Saksassa ja sitäi eteleläisemmissä maissa, esimerkiksi Italiassa,
ruianpalo harvon nähdään, jos ei nouse kovin korkialle taivaslaelle.
Sentähden ovatki muutamat luonnon tutkiat kieltäneet sillä mitänä
erityistä ääntä eli suhinaa seurassa olevan, joka kyllä täältä
Pohjosesta ei taida'kän sinne kuulua. Jopa oudommaksi katsotaan
ruianpaloa Eteläsuomessaki, enkä muista sielläkän sen suhinaa ni
konsa kuulleeni. Waan maamme Pohjosissa äärissä on ruianpalo hyvinki
tavallinen näkö. Hyvin se siellä myös valasee ja auttaa muuten pimeinä
talvisina öinä näkemään. Etelästä maaperää kohti, maan keskustienuasta
ja sen eteläpuolisesta välitienuasta ylitultua, taasen tavataan
sama palo taivaalla, jota, jos tätä meillä näkyväistä ruianpaloa
sopivammalla nimellä sanoisimma pohjaspaloksi, sitä hyvin voisi
eteläpaloksi nimittää. Montaki arvelua on näiden taivaspalojen syystä
ja laadusta oppineitten keskellä ollut. Uskottavimmasti ne kuitenki
alkunsa saavat lieke'aineesta, joka runsaammasti maan äärimmäisiin
seutuhin keräytyki ja siellä harvon ukonilmatse purkautuu taikka muulla
tavalla maan sisähän johdatetaan, liionki kehnoja johdattajia ollen
jään ja lumen, joilla maa peräseuduillaan yhtäläiseen katetaan.


Tulipalloista.

Toisinaan nähdään pallokkaisia, ehkä harvon täysiymmyrkäisiä,
erisuurusia, kiiltäväpurstosia, tulisia harkkoja halki ilman
kiidähtävän, sitte maahan putoaman ja hirmiällä räjähyksellä särkymän.
Ennen vanhaan pidettiin niitä jotai onnettomuutta aavistavina
ja kutsuttiin tulisiksi eli lentäviksi traakeiksi. Siinä, jossa
alaspudonneinna särkyvät, tavataan suurempia eli pienempiä kivikiskoja,
jotka päällyspuolin jollai kuonalla katetulta sisältä löytään olevan
monenki-laatuista mineraalia. Selkiästi havataan näiden tulessa
olleen ja pudottuaan usein löytään kyynärän eli enemmän maansisähän
työntyneinä. Mainittava asia on, että jos missä maanpaikassa
tahansa näitä kiviä tarkemmin tutkitaan, niissä aina löyttiin yksiä
aineita, rautaa, rikkiä, talkkia, hiekettä ja muita semmoisia, eikä
koskan toisessa paikassa, mitä ei toisessaki, vaikka kyllä otettiin
eriajoillaki pudonneita kiviä tutkittavaksi.

Muinen ei vähintäkän tietty, mistä nämät kivet olisivat peräsin.
Sitte ruvettiin arvelemaan, olevan niiden kuun tulivuorista ilmaan
viskotuita, maahan sinkoamia. Uskottavampi on kuitenki, mitä näkyjään
enimmät luonnontutkiat päättavätki, niiden itsessä ilmassa syntyvän,
siinä aikansa häälyvän, sille maata likemmäksi joutuen alas putoavan
ja vikevällä vauhdilla pudotessaan kuumuvan. Samalainen taitaa
vielä nykysinäki aikoina kummaksi katsotun kivisateen syy olla. Ja
miksipä kyllä ei voisiki erityisiä kiviä ilmassa syntyä — päättävätpä
luonnontutkiat kokonaisia maitaki aika ajalta uudelleen ilman
avaruudessa sikiävän ja entisten keralla määrätyitä teitä ja piirejänsä
samoamaan lähtevän.


Tähtilennoista.

Sees iltoina näemmä usein, kun lähtisi tähti sialtansa ja putoaisi
maahan. Sitä luultiin ennen öljysekasista eli muista ilmassa syttyvistä
höyryistä tulevan. Todenmuotosempi on kuitenki lentotähtien yhtä laatua
olevan, kun tulipalojenki. Waan kaikki, mitä tästä aineesta voisimmaki
lausua, on vielä pelkkää arvelemista, ei tiettyä totuutta.


Wesikaaresta.

Kaikki juorut vesikaaresta, kun olisi joku eränen kapine, onsi sisältä,
hopia eli kultakannut päissä, jolla ukkonen joisi vettä meristä,
järvistä, lampiloista, joista eli hetteistä — ja jonkatähden vesikaarta
myös ukonkaareksi toisella nimellä sanotaanki — ne kaikki ovat tyhjiä,
joutavia lastenloruja. Wesikaari ei ole mikänä suuri kumma, vaan hyvin
älyttämä luonnollinen asia, joka tulee auringon säteiten taitusta
sadepisaroita kohti ja joka sentähden ei ilmau'kan, paitsi missä
samalla ajalla sataa ja päivä paistaa. Siitä ei kuitenkan seuraa, että
aina näkisimmä päivänki paistavan, kussa näemmä vesikaaren, sillä
päivä kyllä voipi lähettää säteensä ylös ilmaan sadetta kohti, vaan
sillä paikalla, kussa itset olevina, näkymätön olla. Myös havatsemma
vesikaarta katsellessa itsemme aina olevan päivän puolella kaarta
taikka molempain välissä ja että muuttuessamme johonkuhun toiseen
paikkaan, kaariki sitä myöten muutteleksen taikka peräti katoaa; että
päivän korkiammalla ollessa kaari on matalammalla, vaan alempana
ollessa päivän, kaari korkiammalla. Syy näihin kaikkiin ilmestöihin
on jo sanottu, nimittäin päiväsäteitten taittu vesipisaroita kohti
sateessa. Auringon säteet kun joutuvat hienommasta liikkumasta aineesta
paksumpaan eli paksummasta hienompaan, ilmasta esimerkiksi veteen
eli vedestä ilmaan, eivät mene suoraan, vaan tekevät pienen polven
rajapaikalla. Tätä kyllä merkillistä säteitten polveumista siitä
sädepolveksi sanotaanki. Sitä myöten kun säteet taittuvat terävämpiin
eli tylsempiin polviin ilmautuvat seuraavata seitsemän vesikaaren
haamua. Suoraan juokseva, taittumaton sade saattaa valkian haamun,
vaan muut taittuvat säteet sitä myöten, kuten aina enemmin ja enemmin
taittuvat, ensiksi punasen, sitte helävän, keltasen, vehriän, sinisen,
muservan ja punasinisen, joka viimminen onki se haamu, ku ilmautuu
säteen enimmästi suorasta poikettua.

Ei kuitenkan kaikitse auringon paistoissa ja sataessa vesikään näy,
ainoastaan sillon, koska sadepisarat kumoavat aurinkoa vasten kun
seinän, johon auringon säteet paistavat. Ei kyllä pysähdy'kän pisarat
paikallansa, vaan alasputoavat ja palkitaan uusilta kerkiämiseen, joka
juuri tekee saman asian, kun jos olisivat yhdet pisarat paikallaan
pysyväiset. Niinpä kehrätessäki et näe välipaikkoja kehrärattaassa,
vaan yhden jotkottoman pyörän. Jos auringon vastanen pilvi ei satu yli
taivaan olemaan, niin katkeaa kaari ja näkyy niin monena palasena,
kun pilvilonkkiaki. Usein näet yhden vesikaaren päällä toisen vielä
suuremman, vaan tummemmilla haamuilla, kun alimmainen. Koskihouruilla,
pyörivillä vesirattailla ja ylehensä, missä vesipisaroita
seinäntapasesti tulee tihiämmässä aurinkoa vasten olemaan, näet
samanlaisen komian, ihanan, haamukuvaelman, kun vesikaaressa
taivaallaki.


Auringon ja Kuun Kehistä.

Neki tulevat säde'taitusta, ei kuitenkan kirkkaasti läpikuultavissa
vesipisaroissa, vaan niissä vesihöyryistä syntyneissä jääneulasissa,
joita usein asuskelee ilman ylimmäisissä äärissä. Paljas höyry
matkaansaattaa samanlaisen kumouksen, jos esimerkiksi pidät palavan
kynttilän kiehuvasta vedestä nousevissa höyryissä. Kokonaan toista
laatua ovat auringon ja kuun sapet, joita myös toisinaan taivaalla
nähdään ja jotka ovat ikäskun varjokuvia auringosta ja kuusta.
Uskottava on näissäki muodoksissa yhtenä syynä olevan ilmassa löytyvien
jääneulasien ja toisena on epäilemättä auringosta ja kuusta lähtevät
säteet, jotka näiden kalvoa vasten taittuen, siinä kuvaavat itsen
kuun ja auringon levyen. Päivänsappia on seitsemiäki yhdellä kerralla
havattu.



Oulusta Elokuun 5:nä päiväna, vuonna 1837.


Kertomuksesaan Suomenkielisistä Sanoma-Lehistä, tämän Kuun Mehiläisesä,
mainittee R. Tiilonen tietävänsä, kutka alusta aikain ovat toimittaneet
Oulun Wiikko-Sanomia; mutta kun niiden Toimitttajat eivät ole tahtoneet
tulla Yhteiselle Kansalle tutuiksi, eivätkä koskaan painattaneet
nimejänsä mainittuin toimitustensa alle, niin ovat nimitetyn
Kertomuksen Lukiat, täällä Pohjan perällä, imehelleet, mistä sen
kirjoittaja on saman tietonsa saanut, eivätkä voi he uskoa muuta, kuin
että se on tuulelta tullut, josta muueki erehyksen alaiset ilmoitukset
maailmasa syntynsä saavat. — Sillä hyvä: — Kertomuksesa Oulun W.
Sanomain Latelioista on erehys; — mutta se saapi jäädä semmosekseen;
sillä sen oikasemalla rikottaisiin mainittuin Sanomain sekä entisten,
että nykyisten Toimittajain mieli.

    Muuan Mehiläisen Lukioista.



Tarina Ketusta ja Hukasta.


[Kylmäsalmen kylättä Kiannalta kirjttettu ja tähän yksillä sanoilla
pantu.]

Kettu miehen näki siikoja vetävän, rekehensä panevan, kotiin lähtevän.
Juoksi eellä, nakkausi tiellä kuolleeksi. Mies tulee, näkee, nostaa
siikojen päälle rekehensä, niin lähtee jälessänsä kotiin vetää
jytyttämään. Kettu siitä siiat metsään luopi, jo tuntee mies kuormansa
keviämmäksi, katsahtaa taaksensa, siinä samassa kettu reestä metsään,
yksi ainua siika miehellä enää reessä. Mies hänelle ei voi mitänä,
siiat kanssa poissa, pahoilla mielin lähtee kotia. Kettu siikansa
yhteen läjään kerää, tulee susi paikalle, näkee ketulla siikaläjän,
kysäsee: "mistä sinä niitä siikoja saat?" "Saa niitä, kun pyytää,"
vastasi kettu. "Millä keinolla niitä pyyetään?" — "Menet tuonne Ilmolan
avennolle, kun hyvin kiiluvaisia taivaalla näkyy, pistät häntäsi
veteen, piät siinä yön seuvun, niin sihen siikoja tarttuu, sitte
nostat jäälle ja korjaat kotiisi; sillä tavalla niitä pyyttään." —
Meni susi, teki, kun kettu oli neuonut. Aamulla kettu Ilmolan emännän
luoksi: "susi aventosi porkkaa." Heitti kirnuntansa emäntä, juoksi
mäntä käessä avennolle, suelle hätä, jo häntä katkesi, kun oli jäähän
kylmettynyt. Kettu sillä ajalla voin kirnusta söi ja juoksi irvistellen
pois, kun näki emännän jälle tulevan. Metässä taasen tapasi suen kovin
suuttuneena, kun jo toki arvasiki itsensä ketulta vietellyksi. Kun toki
ei tohtinunnakan sutta vastaan ruveta, niin piti pakoon lähteä. Wiimmen
ei enää voinutkan eestä juosta, niin pistäyty puunjuuren ala. Susi
sieltä sai jalan suuhunsa ja puri kipiästi. Kettu: "ahah! puunjuurtapa
puretti, pure, pure, kyllä puunjuuri kestää." Susi, kun luuli juurta
purevansa, heitti sen purennan ja tavotteli ketun jalkaa. Nyt vasta
sai oikian puunjuuren suuhunsa. Kettu kun sen havahti, valittamaan:
"elä, kulta kukkiseni, pure niin kovasti jalkoani, heitä toki henki,
vielä olisin sinulle monessa asiassa avuksi, kun nyt armahtaisit!"
Niin armahti susi, heitti puunjuuren suustansa ja rupesi taasen
ketulle ystäväksi. Menevät siitä yksin neuvoin jyväsuovan alta jyviä
keräämään. Keräsivät, minkä voivat ja kävivät jo viimmeistä kertaa
uusia jyviä suovan alta noutamassa. Kettu vaan yhä kostoa miettii
suelle, kun oliki häntä pahasti ajamalla hätyytellyt. Niin alko tulta
iskeä, eikö saisi sutta suovan kanssa poltetuksi. Susi: "mitä sinä nyt
teet, kettuseni?" — "Ilman aikojani sinulle huviksi kalahuttelen."
Sai viimmen tulen ja laski suovan palamaan. Siinä susi palo pahaksi,
kauniskarvanen sitä ennen oltuansa. Niin lähettiin puimaan jyviänsä.
Kettu orsille hyppäsi, sieltä katsella tirkisteli; susi pui, jotta
hiki koko ruumiista juoksi kun vetenä. Kysyi viimmen ketulta: "miksipä
sinä vaan siellä istut, et puimaan tule'kana?" — "Tätä lakea kannatan,
jottei päällemme putoaisi," vastasi kettu. — "Hyvä, hyvä, kettuseni,
otatti susi, piä lujasti kiinni, jo kohta saisinki puiuksi." Sai
puiuksi susi ja viskatuksi, sillon kettuki orsilta alas. Oli tullut
jyviä jommoinenki läjä, akanoita arvattavasti paljoa suurempi. "No
kumman läjän näistä nyt sinulle annan?" kysy susi. Wastasi kettu: "kun
suuremman vaiman olet sinä nähnyt, niin ottoos suurempi läjäki, välttää
pienempiki minulle." Susi siitä suuresti ihastu ja sentähden vieläki,
kun jonkun suuresti ihastuvan nähään, sanotaan: ihastuu kun susi
ruumenkokoon. Lähtivät siitä jauhamaan kumpiki elojansa. Suelta akanat
kivien välissä vaan sihisivät, ketun jyräsivät jauhatessaan. Kysyi
susi ketulta: "minkätähen sinun kivesi panee jyr, jyr ja minun sih,
sih?" "Se tulee siitä, vastasi kettu, että minä panen hietaa sekaan."
Niin löi susiki välimmiten kourallisen hietaa kiven silmään ja sai
sillaa kivensä jyräjämään. Rupesivat sitte puuroa keittämään kumpiki
jauhoistansa. Suen puuro tuli mustaa, ketun valkiata, vaan sitä susi
ei kuitenkan sattunut kohta näkemään. Waan kun tuli susi ennen syömään
ruvettuansa ulkona pistäymään, niin otti kettu sillaikaa vähäsen suen
puuropa'asta omahansa. Tuli susi jälle ja rupesivat syömään. Susi
maisteli suussaan puuroa ja sano: "eipä tämä maista juuri miltään;
anna'pa, kettu, maistaakseni, minlainen sinulla on puuro." Anto kettu
pa'astansa, vaan suen omaa puuroa, jonka oli varastanut. Maisto susi
ja kun ei tuntenut sitäkän paremmaksi, lausu: "yksi mämmillä maku,
yksi tapa talkkunalla." Syöessään kuulivat hevosenkellon, niin teki
mieli, puuron päälle hevosen lihaa syöä. Lähtivät ajamaan ja susi kun
saavutti, iski hampaansa hevosen lautasiiin. Waan kuinka lienee syvään
purrut, ei saanutkan enää irti. Hevonen laukkasi, minkä voi ja veti
suen perässänsä. Kettu jälestä huusi irvistellen: "kunne meiän Pekkaa
nyt vieään?" — "Elä enää, Mikko kulta, viemisiä kysy; silmät tähtiä
lukepi, sääret honkia hosupi." Sihen loppu se tarina.



Satuja.



1. Kurki ja Riikinkukko.


Kurki ja riikinkukko rinnottelivat, kumpi heistä olisi toistaan
parempi. "Kun toki kehtaatki minun rinnalleni vetäytyä, sano
riikinkukko, etkö näe mimmoiset minulla on koriat, hohtavat sulat,
kummoiset sinulla kehnot, yksihaamuset, talonpoikaset." "Siivet ja
sulat meillä on lennoksi, vastasi kurki, niin lähtekäämepä koittamaan,
kumpi korkiammalle pääsee." Samassa kohosi ilmaan ja riikinkukko jäi
paikalle häpeämään.

Ei näkö työtä tee, kauni kaskea rovitse.



2. Orava ja Pähkinä.


Orava löysi pähkinän ja rupesi järsimään, sydäntä suuhun saadaksensa.
Wiimmen suuren työn ja vaivan perästä saiki. Toiset oravat nähtyä,
kovin pienen olevan saman sydämen, sanoivat: "ja tuommoisesta turhasta
palasta rupesit sihen vaivaan?" "Waan sitä makiammalta maistaa sydän,
mitä suuremman siitä näin vaivan kuorta järsiessä", vastasi orava.

Pitää sen vaivaaki nähdä, joka jotai hyvää saada tahtoo.



3. Härkä ja Koira.


Härjän ja koiran välillä syntyi riita ja härkä manasi koiraa toraan.
Koira ei peljännytkän, vaan rupesi. Härkä luuli kerralla koiran
kuoliaksi puskasevansa ja syöksi turpa maassa koiraa kohti. Waan
koira väistäysi esinnä ja tarttui sitte torakumppaliansa korvaan,
jota ei laskenut hampaistansa, vaikka kuinka härkä vihan innossa
puisti päätänsä. Wiimmen piti härjän rauhaa anoa ja voitetuksi itsensä
tunnustaa.

Toimella talo eläpi, ei väen paljoudella.



Suomen kansan Arvuutuksia.


1. Ennen uuhi uupuu, kun kytkyt katkeaa.

2. Halli tynnyristä haukkuu, säkenet suusta lentää.

3. Helka juosta helkytteli, helme hännässä helisi.

4. Hiiri heinähän menevi, ei kuhise, ei kahise.

5. Hiiri juosta hipetti, tiukku jäälle tipetti.

_Osviittoja_. 1. Marja martenensa. 2. Pappi saarnastuolissa. 3.
Kirkonkukkaro. 4. Päiväpaiste. 5. Jauhoseulonta.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Woilla voian vouin rinnan, tuomarin sianlihalla, jottei tuomari
toruisi, eikä vouti vormahtaisi.

Manhanaikanen sanalasku, jota harvon nykyaikoina taitaa muistella
tarvita.

2. Wilu on pirtti virkun vaimon, palava pahan emännän.

Eipä ole'kan työnteosta kovin palavassa.

3. Tuosta tunnen tuhman miehen: vuoli kieron kirvesvarren, väärän
värttinän rapasi; tuosta tunnen tuhman vaimon: syltyssä sukat jalassa,
lakki päässä kallellahan.

Jokanenki tutaan töistään ja olennostaan.

4. Toivoo köyhä hyötyvänsä, poteva paranevansa.

Sillon vaan ei ole'kan enää paljoa koko elämästä, kun toivoki on
kadonnut; sillä toivopa on ihmisen viimmenen etu.

5. Tekevä toranen vaimo, talon vaimo tappelia.

Ei pahaa, ettei hyvää matkassa.

6. Tauitta vanha kuolee, tuuletta pölhö kaatuu.

Kuvailee ei olevankan vanhoilla pitkän elämän toivoa.

7. Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä vaate'rievut.

Sanotaan nälkäisistä, kun ruokaan käsiksi pääsevät.

8. Talon kautta talvitietä, naurishalmehen kesällä.

Sillä tavalla kuki työnsä laittaa, millä näkee paremman olevan.

9. Syöpi toukat senki kielen, jok' ei puhu polvenahan, selvitä sinä
ikänä, kuulu kullan valkiana.

Wedetään kielailta puheliailta niitä vasten, jotka soimaavat heitä
paljo puhumasta.



MEHILÄINEN W. 1837.

Lokakuulta.



Wanhoja Lauluja.


            1.

    Kauan malkio makasin,
    Wiikon utra uinuelin,
    Nokisilla nuotioilla,
    Hiilisillä hiertimiltä;
    Nousen pois nokinen poika
    Nokisilta nuotioilta,
    Hiilisiltä hiertimiltä,
    Syli syttä hartioilla,
    Waaksa varrelta nokea.

            2.

    En tieä Polonen poika
    Polosiksi päivikseni —
    Illalla isäni kuoli,
    Aamulla talo hävisi,
    Jäini, kun jäniksen poika,
    Jäälle jääkällehtämähän,
    Suolle soikellehtamahan,
    Palolle papattamahan.
    Parahiks' on paita pantu
    Lapselle isättömälle,
    Pojalle emottomalle,
    Marsin vanhemmattomalle.

    3.

    En tieä Polonen poika
    Polosiksi päivikseni,
    Kunne luomme luotu poika,
    Kunne aivottu ajamme;
    Joutaisi jokii sulata,
    Saisin verkkoni vesille —
    Ei ole verkosta veroa,
    Werkko viety vierahalle.

            4.

    Mipä tässä millitsekse,
    Kuka tässä kummitsekse;
    Kun ei kanna suo varista,
    Suo varista, maa jänistä,
    Pelto pieniä kanoja,
    Nurmi nuorta morsianta!

    Mipä tässä millitsekse,
    Kupa tässä kummitsekse;
    Kun ei maito mahosta joua,
    Piimä pitkähäntäsestä!
    Jo olen orrelle osattu,
    Palasetta partahalle;
    Harvoin näiss' on hauit käyty,
    (Harvoin hauki vierahina)
    Siika ei sinä ikänä,
    Lohen poik' ei polvenahan;
    Harvon on kuultu kuikan ääni,
    Harvon kaakkurin kakatus.

_Jälkimaine_. l:ssä. malkio, utra, mähäosanen, onneton, vaivanen,
raukka edl.; uinuelin, pidin unta; nuotio, kahden päällitysten pannun
hongan välissä palava tuli metsäsillä yösioilla. — 3:ssa. luomme,
ajamme, luon itseni, ajan itseni. — 4:ssä. villitsekse, milläkän
tavalla elää, voipi olla; kummitsekse, kullakan tavalla tulee aikaan
(kumminkan elaä).



Pohjanmaan Surkeudesta.


[Talonpojalta Benjami Seppäseltä, joka asuu Kiannalla Ruhtinansalmen
ja Pispajärven kyläin välillä, v. 1833 kirjotettu, ansionsa vuoksi
kyllä präntättävä. D. on pidetty, koska meikäläiset juhlallisimmissa
puheissaan sen mielellään antavat kuulua ja alkukirjotuksessa, jonka
Kiannan Lukkari Eerikki Bisi oli Seppäsen suusta paperille saanut, sama
d oli luettava.]

    Nyt on Suomea suruista
    Julkinen Jumalan vitsa,
    Kova aika kohdainuinna,
    Kahden aivan ankarimman
    Waivan alle vaatinunna:                 5
    Yksi tauti tappavainen,
    Toinen nälkä näännyttävä.
    Josta laulan laulun pienen,
    Aivan surkean sanelen,
    Yli maissa muisteltavan.                10

    Kuinka taitanen todella
    Minä suuren surkeuden,
    Ilmoittaa asian suuren,
    Laulun lailla toimitella,
    Ruveta runon tapahan                    15
    Sanoja sovittamahan,
    Joka en sanoja saata
    Pannakaan paperin päälle,
    Enkä ollenkaan osoa

    Panna kättä pännän päähän?              20
    Totta laulan laatuistani,
    Sanat suomeksi sovitan,
    Niinkuin yksin ymmärtänen,
    Opettamatta osannen.
    Koska vuotta Woidellusta                25
    Jo tuhat jälelle jääpy,
    Ja yli sadan kahdeksan
    Kolmekymmentä kulunut,
    Wielä kolme kirjotettu
    Päälle kolmenkymmenenki,                30
    Sillon alko aika kallis,
    Taudit aivan ankarimmat,
    Kovat koko Suomenmaassa,
    Raskahimmasti rajuta:
    Monet taudit muuttuvaiset,               35
    Lavantauti laatuinensa,
    Kulkeva kova Koleri,
    Punatauti tarttuvainen,
    Jotka monta maanpovehen
    Kaasit kyllä kymmeniä,                   40
    Tuhansia turpehesen;
    Saatit aivan surkiasti
    Monta lasta vanhemmista
    Orvoksi, isättömäksi,
    Monta vanhaa varatointa                  45
    Turvasta tuettomaksi.

    Olis vielä viimmesetki,
    Wielä vissillä tavalla,
    Kurjimmalla kuolemalla,
    Kaikki nälkä näännyttänyt,               50
    Kaikki kaatanut kumohon,
    Jos ei julkinen Jumala,
    Isä aivan armollinen,
    Oisi kautta Keisarimme,
    Ruhtinaanne rakkahimman,                 55
    Huvettanut, huojentanut,
    Tämän näljän näännyttävän.
    Witsa ankara, vihanen,
    Yli maassa mainitussa
    Piti päälle pitkän ajan,                  60
    Aivan kurjasti kulutti
    Entiset elovaramme,
    Teki kaikki tasaseksi,
    Isotki talonisännät
    Kerjäläisten kaltasiksi;                  65
    Josta sitten kaikki kansa
    Aivan pitkiltä pitivät
    Waellusta vaivaloista.
    Sillon kuulu kurja ääni,
    Ani vaikia valitus,                       70
    Puhe leivän puutoksesta,
    Näljän pelvosta pahasta,
    Kuolemasta katkerasta,
    Kansan kärsimän majoissa,
    Majoissa ja matkateillä;                  75
    Josta pappimme parahat,
    Oikiat opettajamme,
    Aina saattivat sanoman
    Kirjain kautta kiiruhusti
    Esivaltamme etehen.                       80
    Sillon kuulu Keisarille
    Suomesta hätäsanoma,
    Näljän vaivasta valitus;
    Joka kohta kuultuansa,
    Saatuaan hätäsanoman,                     85
    Anto käydä itsellensä,
    Sydämellehen syvältä,
    Tämän suuren surkeuden.
    Kohta riensi rakkahasti
    Alammaistensa avuksi,                     90
    Niinkuin oikia isäntä,
    Tarkka haltia talonsa.
    Laitti viljan muilta mailta,
    Elon tuotti tuonnempata,
    Kiiruhusti kulkemahan                     95
    Ravinnoksi riutuville.
    Täyttäpi tässä sanansa,
    Mitä eellä ennusteli,
    Koska allensa aneli,
    Omaksensa meitä otti.                     100
    Lupasi lujasti sillon,
    Saneli sanoilla näillä:
    "Minä tahdonmielelläni
    Täytteä tässäki maassa
    Makasiinit mainittavat                    105
    Hädän varaksi hyväksi."
    Joista sitten kruununmiehet,
    Palveliat parahimmat,
    Kohta kansalle jakovat
    Elatuksensa etehen;                       110
    Joista kaikki kerjäläiset,
    Huonommatki horjuvaiset,
    Saivat einehen apua. —
    Waikka kuulu kuollehia,
    Tullehia Tuonelahan,                      115
    Ei ole kuultu kuitenkana
    Näljän kautta nääntyneitä.
    Siitä tunnemma todeksi,
    Kuinka on eläntä kaunis
    Sulosessa suosiossa,                      120
    Hallussa hyvän isännän,
    Alla vallan armollisen,
    Joka ei soisi yhdenkänä,
    Huononkahan horjuvaisen,
    Tulla turmasta tuhohon,                   125
    Wahinkohon voittomaalla.
    Josta kaikki kuulusalle
    Kiitos olkoon Keisarille
    Aina meitä auttamasta!
    Sanokaame Suomalaiset                     130
    Onnentoivotus Hänelle:
    Aivan armias Jumala,
    Iankaikkinen Isämme,
    Suo sa vuosia satoja,
    Ilosia, armahia,                           135
    Ruhtinalle rakkahalle!
    Anna Hällä aina olla
    Sydän aivan armollinen,
    Alimmaisille avoinna!
    Anna suuri suosiosi,                       140
    Ollaksensa onnellisen,
    Aina siunatun Sinulta,
    Sekä sotatanterilla,
    Että rauhan riemutöissä!
    Wielä taivahan talossa                     145
    Siunaa siellä sulollasi.
    Ilollasi iäisellä,
    Kirkkahalla kruunullasi!

    Mutta aina muistakaame
    Kuningasta korkiata,                       150
    Sitä kaikkivaltiasta,
    Jok' on tehnyt taivahatki,
    Kaikki meret, manteretki,
    Kuulusat kuninkahatki,
    Esivallat valmistanut!
    Hälle suusta Suomalaisten
    Soikohon tämä sanoma,
    Tämä kiitos kuulukohon:
    "Herra kiitetty olkohon,
    Isäin Jumala!
    Lässä ja kauas soikoon
    Ääni kaunis tai:
    Kiitetty ylistetty
    Herran neuo ain!
    Jost' on meille tehty
    Apu armias näin" j.n.e.

         *  *  *

    Wielä nyt sanon sanoja,
    Muutamia muistuttelen,                     160
    Suomessa surullisille,
    Murehissa murtuneille,
    Alla vitsan vaipuneille:
    Elkääte nyt kuitenkana
    Totisesta toivostanne                      165
    Syöskö teitänne syvältä,
    Herran pelvosta hyvästä
    Aivan pelkohon pahahan!
    Elkää kuitenkan epäilkö
    Armiaan Isän avusta!                       170
    Totta on tämäki vitsa
    Julkinen teko Jumalan —
    Etsiväinen etuamme,
    Onneamme, autuuttamme,
    Neuovainen nöyryytehen,                    175
    Kehottava kärsimähän.
    Muistakaate mitä muinen
    Sano Herra Saalemissa,
    Juudassa Jumalan henki,
    Miehen kautta kaunihimman:                 180
    Että jäänehet jälille
    Siinä Herran Sionissa
    Pitäisit Pyhät oleman.
    Josta syystä syntejämme
    Muistakaame muinosia,                      185
    Joilla aina ansatsimma
    Raskahimman kangastuksen,
    Jotka syöksivät syvältä
    Meidät alle armottoman,
    Walitettavan vahingon.                     190
    Pyytkäme parannus tehdä,
    Katumuski kiiruhusti;
    Siitä taivahan talossa
    Enkelit ilottelevat,
    Herrakin hyvillä mielin                    195
    Taudit poies poistelepi,
    Witsansa vähentelepi,
    Keventää kovan kätensä,
    Wielä siunaa Sionissa,
    Auttapi asunsiansa                         200
    Surkialla Suomenmaalla;
    Wielä' antaa armostansa
    Kesät kaikki kaunistavat,
    Wiljavuodet viljasimmat,
    Isän maalla ilmestyä;                      205
    Täyttäpi surusen Suomen
    Herra aivan armollinen
    Itse suurella ilolla.

    Jo nyt lauluni lopetan,
    Poies puuttuvat puheeni,                   210
    Jot'en jaksane jutella,
    Enkä yksin ymmärrellä,
    Wihasuutta Herran vitsan.
    Eipä taito taitavana
    Ylös voine ymmärteä,                       215
    Eikä armon avaruutta
    Selväksi ulos sanoa
    Taida kieli kerkeänä.

    Täm' on laulu laulettuna
    Alla ajan surkehimman,                     220
    Kun ei yöllä ollenkana
    Unta silmät ottanehet;
    Enkä löytänyt lepoa.
    Kuullessani kuolevilta,
    Että jääviltä elohon,                      225
    Sairahilta surkehilta,
    Aivan kurjan kuikutuksen,
    Waikian malitusäänen.

_Jälkimaine_. Tuota kukana ei kummastelle, jos talonpoikasen tekemässä
runossa kehnompiaki paikkoja löytyisi ja semmoisia sanasopunsa vuoksi
luulisimma nykysessä olevan vv. 45, 128, 169, 199, 202, joissa sanat:
vanhaa, olkoon, elkää, siunaa, antaa eivät tee oikein soivata runoa,
ellei niitä äännettäisi: vanha, olkon, elkä, siuna, auta, taikka
kolmitamuisesti: vanhoa, olkohon, elkeä (elkä'ä), siunoaa, antapi, vaan
jommoisina ne eivät mahdu nykysiin paikkohinsa. — Muuten pidämmä tätä
runoa mielensä ja järkensä puolesta hyvin ansiollisena ja osottavana
millä kannalla Kristillisyyden tunto ja sitä seuraava mielenlaatu
on näillä Pohjanki mailla rahvaassa elämä. Erittäin kiittäisimmäki
Kiantalaisia näillä seuduin oppinsa ja taitonsa puolesta niissä
asioissa. Mainittava asia on seki, ettei Kiannalla vielä ole ilmestynyt
semmoisia erikoita uskon asioissa, joita täällä kerettiläisten nimellä
tutaan ja joiden kanssa kylläki sopimattomasti oikiat jumaliset,
herännet ihmiset usein seotetaan. Olisiko siihen syynä, mitä
Hengellisissä Sanomissa, 1837, siitä asiasta kerrotaan.

Mielellämme olisimma tässä Seppäsen runossa lukeneet jonkun kiitossanan
niillenki varakkaammille maaveljillemme Eteläsuomessa, jotka mainittuna
surkiana aikana eivät säästäneet varojansa millä voivat taudin ja
näljän kanssa Pohjosessa taistelevien maamiestensä hätää lievittää ja
jolla apuunrientämisellänsä todistivat, että

    Waikka vuosituhansia
    Mont' on vaipunut välihin,
    Alkaen ajasta siitä,
    Jona pienestä pesästä,
    Ylen köyhästä kodista,
    Entiset esiisämme,
    Suvun Suomen suurentajat,
    Haarausivat hajalle,
    Yksi sinne, toinen tänne,
    Kolmas kunne'ki osasi;
    Niin on Wielä veljeyden
    Tunto muisto muuttumaton.

Waan nykysempä runon teentäajalla Seppänen ei vielä tainnut tietä'kän
heidän lahjoistansa, koska enimmäksi osaksi joutuivat vasta myöhemmin
tänne hätälaisten avuksi.

v. 35—41. Kolera ei Suomessa ollenkan näyttänytse, kun ainoastaan
valtamaatien seuduilla Pietarista Turkuun saati, juuri nimeksi
muutamissa Hämeen kylissä ylempänä. Waan Pohjanmaalla olivat vielä
Kolerataki kuolettavammat Lavantauti ja Punatauti liikkeellä. Paikka
paikoin kaasivat joka viidennen eli kuudennen hengen, niin kuin
Sotkamossa ja Paltamossa. Wähän lauhkiampia olivat Hyrynsalmessa ja
Kiannolla, ei kuitenkan niin, ettei olisi sielläki ollut surkeutta
jäämään asti. Niin esimerk. Tormuan talosta Kiannolta, ei kaukana
Seppäsen paikalta, kuolivat toinen toisensa perästä koko talon väki, 10
elikkö 11 henkeä, ettei jäänyt, kun muuan pieni lapsi jälille.

v. 50. vuonna 1832 ei monessaki kohti saatu mitä riihessä käyttää.
Jonka tähden tuli suuri nälkä maahan, että ilman ulkoavutta kyllä
olisiki muutamin paikoin nälkään kuoltu.

v. 65. Moniki näljältä ahdistettu lähti perehinensä talosta, usiammat
Wenäjän Karjalaan, toiset omaan maahan, Savoon, Hämeeseen ja muualle.

Jotta yhdestä katovuodesta niin suuri hätä lovesi näille seuduin,
taitaa monestasi näyttää kummaksi. Syy siihen oli, että edellisetki
vuodet olivat vähän niukemmat ja ettei täällä vielä ole oikein totuttu
(jos konsa totuttanee) hyvinä vuosina kehnompain varoja säästämään. Ne
harvat, jotka sen ovat tehneet, niillä kyllä aina on kokenut olla'ki
eloa, vaikka usiampaaki katovuotta on jäletysten ollut. Waan enimmät
ovat antaneet vuoden tuoda, vuoden viedä, vuoden toisen toiviossa.

Yhteiset, jakamattomat metsät, maiden ja tilusten siitä seuraava
arvottomuus (jonka tähden niitä usein myöskennelläänki ja vaihetellaan,
kun hevosia muualla) ovat mielestämme suureksi osaksi syynä tämmöiseen
huolettomuuteen.



Suomen Kielen Lausukoista.


Kuolan kaupungissa mennä talvena ollen ja Lappalaisia odottaen, joiden
puhetta myöten piti tulla minua sieltä Suomen puolelle Inarijärven
seuduille viemään, vaan eivät kyllä hopusti tulleet, kävi oloni siellä
melkiän pitkäksi ja ika'väksi. Pian kylläytyneenä Wenäjän kieleen,
jonka oppimalla esinnä toivoin ajan joutusammasti kuluvan, mietin jokai
toista huvempata askaroimista, niin viimmen päätymä Suomen Lausukkain
käsiksi, joista kyllä jo ennenki olin monasti sinne tänne ajatellut,
ehkei suuresti mitänä paperilla näkyvätä saanut. Waan koska onki yhden
ikävä sitä laatua, että usein ikävyttää ja rasittaa toisiaki, niin jo
edeltä varaten pyydän anteeksi lukiolta, kun tällä, ja kentiesi jos
vielä toisellaki kuulla tulen heille entistäniki ikämämmäksi. Ilmanki
ovat kieleen koskevat kirjotukset semmoisia, joita harvat rakastavat
lukea. Mutta toisella mielellä ovat ne kuitenki tarpeellisia ja niin
verrattavat maaruokkoon, joka myös kyllä on vaivaloinen, vaan jota
ilman maa ei kanna suotuja hedelmiä. Suomenkielisten Lausukkain
opissa on päämaalimme selvimmällä ja lyhimmallä tamalla saada kaikki
ohjot niin osotetuksi, ettei jäisi yhtänä Lausukkasanaa, jota ei
ulkokielinenki helposti osaisi käyttää. Sen ohessa olemma ahkeroinneet
saada kaikki Lausukat yhteistä lakia seuraamaan, kosk'ei löydykän
niissä semmoisia erotuksia toinen toisensa rinnalla, kun esimerkiksi
Latinalaisissa Praes. amo. amas, emo, emis; Perf. amavi, emi,; Fut.
amabo, emam edl. Emme kuitenkaan pidä sopimattomana, usiampiaki
käytelmiä (Conjugationes) Suomen Lausukkasanoille, vaan ainaki pitäisi
samassa niiden synty ja suku toinen toisensa kera selvitettämän. Sitä
työtä olemma seuraavissa lehtilöissä yrittelevät, hymin jo alkaessaki
sen tieten, että ei ole'kan yrityksemme kaikille otollinen, vielä
vähemmin täydellinen. Waan kun nähtäisi itse perustuski kelpaavaksi, jo
tuosta sitte aikaa voittain saattaisi syntyä parempiki ja täydellisempi
rakennus.

       *       *       *       *       *

§. 1. Kerroimma mennämuoden Maaliskuun Osassa sanain kolmeen pääosaan
jakauman eli olevan Nimukoita, Lausukoita, Mäliköitä. Lausukoita olivat
kaikki sanat, joilla taisi toista käskeä, taikka jotai tapähtumata
menneestä, nykysestä eli tulevasta ajasta lausua. Niin esimerk. sanat
nostaa, tulee, soi, sataa, mahtaa edl ovat Lausukoita, sillä kaikilla
niillä taitaan toista käskeä siihen työhön, oloon eli tilaan, jota
itsillä niillä sanoilla mietitään ja kaikilla voidaan jotai ajallista
tapahtumata lausua. Käskevällä tavalla sanot: nosta', tule', soi',
sada', mahda' ja lausuvalla tavalla nostaa, tulee, soi, sataa, mahtaa
nykysessä eli tulevassa ajassa, vaan menneessä: on nostanu, tullu,
soinu, satanu, mahtanu. Sanoja: minä, itse, meri, lauta, väärä, korkia,
ei sovi ollenkan sillä tavalla käyttää, kun eivät ole'kan Lausukoita,
vaan Nimukoita. Samate myös sanoja: jo, eli, asti, kohta, että, toki
ei sovi Lausukkain tavalla käyttää s.t.s. jotai niillä käskeä eli
tapahtuvan tahi tapahtuneen lausua, sillä ne kaikki ovat Wäliköitä.

§. 2. Ehkä ylehensä semmoisia, kun vasta sanomasta pääsimmä, ei kaikki
Lausukat kuitenkan ole yhtä Muotoa, vaan jakauvat kahteen eri Muoton
(Formae). Toisilla lausutaan jotai tehtävän, toisilla jotai tehtäväksi
suattavan ja sitä myöten on Lausukoilla seuraavat kaksi Muotoa: Tehtävä
Muoto (F. Activa), Saattava Muoto (F. Passiva) Edellistä Muotoa, ovat
sanat: nostaa, soutaa, arvaa, jälkistä: nostetaan, soudetaan, arvataan.

§. 3. Tehtävän Muodon Lausukat ovat kolmea Lajia (Genus), kukali niiden
työ, toimi, mieli eli tarkotus a) koskee muihin, b) vaarantaa itseä
tekiätä, c) on olollansa pysähtyvä, ei muihin, eikä itseen tekiähän
koskeva. Nämät kolme Lajia nimeltänsä ovat:

  Muunnehtuma Laji (G. Activum),
  Itsehtyvä Laji   (G. Reflexivum l. Medium),
  Oleutuva Laji    (G. Neutrum).

Muunnehtuvaa Lajia ovat sanat: nostaa, muuttaa, kastaa, siirtää,
joiden kaikkein mieli eli tarkotus on tekiästa muunne uloutuva, siihen
aineesen nimittäin, jota nostetaan, muutetaan, kastetaan, siirretään.

Itsehtyvä Laji on kahta Syntyä (Species):

    Liite'synty (Sp. Composita),
    Johde'synty (Sp. Derivata).

Liite'syntyä ovat: nostaksen, muutaksen, kastaksen, siirräksen;
Johde'syntyä, jossa on kolme pukua, ovat sanat: nostauu, nostautuu,
nostauntuu, muuttauu, muuttautuu, muuttauntuu, kastauu, kastautuu edl.
Kumpasessaki Synnyssä ja Johde'synnyn kussaki Puvussa on Lausukan mieli
eli tarkotus jälle kääntyvä itseä tekiätä kohti, taikka toisin sanoen:
nostaksen, nostauu, nostautuu, nostauntuu edl, yksikun sanottaissa:
nostaa itsensä, joista kahdesta sanasta nykyään tavallinen nostaksen
ensialkuansa onki yhdeksi liittäynyt.

Oleutuvaa Lajia ovat Lausukat: jää, nousee, kääntyy, seisoo, pala'a,
istuu, tuulee, joiden mieli ja tarkotus ei liikuta itseä tekiätä, eikä
ulollista ketänä, vaan oleutuu, seisottuu eli pysähtyy sillänsä.

§. 4. Kussaki lausukassa erotetaan kahtalainen Aika (tempus).

    Menevä Aika (T. praeteriens i.e. Praesens et Futurum)

    Mennyt Aika (T. Praeteritum).

Menevässä Ajassa ovat sanat: nostaa, nostetaan, seisoo; Menneessä:
nostanu, nostettu, seisonu.

§. 5. On myös vaariotettavaa kahdeksan Tapaa (Modus), joita myöten kuki
Muoto, Laji, Synty ja Puku Lausukkasanoissa käytetään. Nämät tavat ovat:

    Lausuntatapa (M. Indicativus),
    Arvelotapa   (M. Consessivus),
    Kerrontatapa (M. Historicus),
    Ehdontatapa  (M. Subjunctivus),
    Toivontatapa (M. Optativus),
    Käskentätapa (M. Imperativus),
    Nimentätapa  (M. Infinitivus),
    Mainintatapa (M. participialis).

Lausuntatapa suorastaan lausuu jotai tapahtuvan eli tapahtuneen,
esimerk. nostaa, on nostanu.

Arvelotapa arvelee (epäelee, myönnyttää) jotai tapahtuvan eli
tapahtuneen, esimerk. nostanee, lienee nostanu.

Kerrontatapa kertoo, mitä jona toisena aikana oli tapahtuva eli
tapahtunu, esimerk. nosti, oli nostanu.

Ehdontatapa ehdottelee jonkun toisen asian turvassa, keralla,
mainimalla eli ajattelemalla mitäkuta tapahtuvan eli tapahtuneen,
esimerk. nostaisi, olisi nostanu.

Toivontatapa toivoo, suopi, suatsee jotai tapahtuvan) tapahtuneen,
esimerk. nostaohon, olkohon nostanu.

Käskentätapa käskee, kehottaa, yllyttää, esimerk. nosta', ole' nostanu.

Nimentätapa ainoastaan nimittää ilman tarkemmin määräämättä jotai
tapahtuvata eli tapahtunutta, esimerk. nostaa', olla' nostanu.

Mainintatapa myös ilman tarkemmin määräämättä mainii jotai tapahtuvan
eli tapahtuneen, ollen siinä Nimentätamasta erotettu, että käyttää
Lausukkasanan Mainikkain tavalla, koska Nimentätapa sitä vaston pukee
ne pian Perukkasanain muodolla, esimerk. nostava, nostanu.

§. 6. Mitäkuta asiata sanotaan yhden eli usiamman toimittamaksi ja
siitä saapi Lausukkasanoillenki kaksi Lukua (Numerus), jossa ovat;

    Yksikkö (N. Singularis),
    Monikko (N. pluralis).

Yksikössä ovat sanat: nostaa, ilmauu, seisoo, Monikossa: nostavat,
ilmauvat, seisovat.

§. 7. Niin Yksikössä, kun Monikossa lausutaan tapahtumista
kolmeen kohtaan: omansa tekiän kohtaan, kerallisen (keralausujan,
kanssapuhujan) kohtaan eli jonkun muun läsnä eli poissa olevan kohtaan.
Siitä siis Lausukoille syntyy kolme kohtaa (persona) kummassai Luvussa,
jotka ovat:

    Omakohta (I. persona),
    Kerakohta (II. persona),
    Warsikohta (III. persona).

Omakohdassa ovat sanat: nostan, seison, nostamma, seisomma;
Kerakohdassa: nostat, seisot, nostatta, seisotta; Warsikohdassa:
nostaa, seisoo, nostavat, seisovat.

Ensimmäisissä kuudessa Tavassa erotetaan joka kohta toisestaan ja
sanomma niitä sentähden yhteisellä nimellä Kohdallisiksi Tavoiksi
(Modi personales); jälkimmäisessä kahdessa Tamassa, Nimennässä ja
Maininnassa, Kohtia ei eroteta, vaan siotetaan niitä Nimukka-sanain
lailla ja siitä saapi niille nimensä Sialliset Tavat (M. Casuales).

§. 8. Nämät kuusi asiata ovat siis itsekussaki Lausukassa muistettavat:
Muoto, Lasi, Tapa, Aika, Luku, Kohta ja Itsehtyvässä Lajissa vielä
Synty ja Puku. Niin esimerk. on sana nousee Oleutuva Tehtävä Lausukka,
Lausuntatavan Menevässä Ajassa, Yksikän Warsikohdassa.

§. 9. Kullaki Lausukalla löytyy, taikka ajattelemma löytyvän Warren
(Radix), joska muut erityiset käytelmäpaikät samasessa Lausukassa
yhteistä lakia myöten ovat johdettavat. Semmoisia Warsia Lausukkoihin:
kantaa, ristii, uskoo, kylmää ovat Perukkanimennät: kanta, risti, usko,
kylmä ja Lausukkoihin: turvaa, varjoaa, savuaa, kehrä'ä Kohdintasiat
Perukoista turva, varjo, savo, kehrä. Waan Lausukoilla vie, tuo,
nostaa, katsoo, ei löydy muita, kun ajatellut varret: vie, tuo, nosta,
katso, jos lienevätki nämät muinen Perukoita olleet. Ylehensä tavataan
Warsi Tehtävän Muodon Lausuntatavassa ja Yksikön Warsikohdassa,
raamatussa ja muussa kirkkokielessä enimmiten sillänsä muissa kirjoissa
joko sillänsä eli pääte'äänikkeen pidentämällä eli liitteen pi,
vi, yhdistämällä. Niin ovat Lausukoilla: luo, nai, kaataa, ilmauu,
ilmautuu, ilmauntuu, lukee, juoksee, alenee, taritsee, arva'a, kehrä'ä
helposti havattavat varret luo, nai, kaata, ilman, ilmautu, ilmauntu,
luke, juokse, alene, taritse, arvaa, kehrää. Näistä Lausuntavarsista
johdetaan esinnä muut erityiset Tapavarret, joista sitte omituisten
Kohta eli Siapäätetten lisäämällä saadaan muut käytelmäpaikat
(Kohdat, Siat) kussaki Tavassa. Tämä muiden Tapavarsien johdelma
Lausuntavarressa käypi sillä tavalla, että Lausuntavarsi niissä saapi
erityiset jatkokset, jonka ohessa se toisinaan muutamien jatkosten
edellä muuttaa eli peräti menettää päätteensä. Semmoisia Warsijatkoksia
Tehtävässä muodossa ovat: isi, j, ka, ko, ma, mainen, minen, ne, nu,
ta, ti, va. Kerakkeilla[9] m, v alkavaiset eivät tee minkänlaista
muutosta Lausuntavarren päätteessä, vaan ne, jotka alkavat ainoilla[10]
i, j, k, n, t, toisinaan tekevätki joista sekä muista yhteisistä
vaariottamisista Lausukkain käytelmässä seuraavissa §) 10, 11, 12, 13,
14, 15 kohta saamma tilan täydellisemmästi kertoa.

§. 10. Seuraava i lyhentää Warsipäätteen [1] ja yhteenjuoksuttaa
kanssansa:

    I. Pitkät päätteet: aa, ie, no, uu, yy, ää, yö,
       Pitkiksi kasikkeiksi: ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi.

   II. Pitkät päätteet: ai, oi, ui, äy,
       Ainasovuiksi: aji, oji, uji, ävi. [2]

  III. Lyhyet päätteet: a, o, u, y, ä, ö,
       Epäveros. kaksikkeiks: ai, oi, ui, yi, äi, öi.[3]

   IV. Lyhyet päätteet: e, i
       Äänikkeeksi:       i. [4]

§ 11. Seuraava j yhteenjuoksuttaa kanssanssa lyhettynä:

    I. Pitkät päätteet: aa, ie, uo, uu, yy, aa, yö,
       Pitk. kaksikkeiksi: ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi,

   II. Pitkät päätteet: ai, oi, ui, äy,
       Ainasovuiksi: aji, oji, uji, ävi. [5]

  III. Lyhyet päätteet: o, u, y, ö,
       Epäveros. kaksikkeiksi: oi, ui, yi, öi.[6]

   IV. Lyhyet, päätteet: a, ä, e, i
       Äänikkeiksi:           i [1]

§. 12. Seuraavat k, n, t liitetään Warteen sillänsä paitsi tavuilla he
[1], le, ne [2], re, se [3], 'a, 'ä päätyvihin varsihin [4]. Niissä
muuttuvat pääte'äänikkeet e, a, ä lyhyiksi i, o, e, joita jonkun
täysikerakkeen jälkeen ei millään merkitä, paitsi sillon, koska
seuraavat kerakkeet k, t itset jälle menehtyvät (k. § 14), jossa
tilassa ne vaihtuvat edellisiksi. Puolihon (') jälessä muuttumat o, e
seuraaviksi kerakkeiksi n, t ja kerakkeen k edellä t:ksi. Ainasovut ln,
rn, sn muuttuvat äänen somemmuuden vuoksi ainasovuiksi ll, rr, ss, ehkä
sn kuitenki toisilta sillänsäki pidetään.

  [9] _Aina_, littera; _äänike_, vocalis; _kerake_,
  consonans. Johdesanoja: ainallinen, ainasto,
  ainastollinen edl. — Ainoja on ennen nimitetty:
  bokstavi, puustavi, puostavi, puokstavi,
  puostavi, puostava, kirjanenä, nenä, kirjain,
  kirje edl. Se muuten paraski nimitys näistä
  kirjain ei ole soma semmoisissa käytteissä, kun
  esimerk. kirjaimellinen kirjotus, kirjotti kirjan
  latinan kirjaimilla edl, jonkatähden pitäisi
  johonkuhun sopivampaan uuteen yhdyttämän ja
  sentähden olenki nimityksen _aina_ tässä valinnut.
  Äänetön (consonans) on myös sopimaton nimi,
  jonkatähden sitä olen kerakkeeksi nimittänyt ja
  kaksiäänikettä (diphtongus) olen mainiva
  kaksikkeeksi.

  [10]. Warsipäätteet ovat taikka pitkiä taikka
  lyhyitä s.t.s. Warren pääte'tavut äännetään
  taikka kahdelta taikka yhdeltä äänikkeeltä.
  Pitkiä ovat päätteet kaikissa yksitavuisissa ja
  oi-päätteisissä usiampitavuisissa Warsissa,
  lyhyitä muissa. Lyhyet päätteet erotetaan kolmeen
  lajiin: a) päätyvät ne tavuilla he, le, ne, re,
  se; b) tavuilla 'a, 'ä; c) jollai muulla
  yksiäänikkeellisellä tavuella. Koska Puolihota
  (') 'a, 'ä; päätteissä ei kaikitse kirjoteta ja
  saman päätteen edellä aina käypi joku äänike,
  niin on sillä tavoin vieretysten sattuvat kaksi
  äänikettää muutamilta luettu pitkäksi päätteeksi.
  Kuitenki ovat ne oikioista pitkäpäätteisistä
  erotettavat, joita vaan kaikki yksitavuiset ja
  oi-päätteiset usiampitavuiset Warret ovat.

  1) Nämät aji, oji, uji lyhenevät tavallisesti pitkiksi
  kaksikkeiksi ai, oi, ui; toisin ainasovuiksi ae, oe,
  ue; aei, oei, uei; aje, oje, uje; ajei, ojei, ujei.
  Esimerk. sojisi, tavallisesti soisi (Sav. Karj.);
  soesi, soeisi, sojesi, sojeisi (Turussa Uudella maalla
  edl).

  2) Toisin äänikkeiksi a, o, u, y, ä, ö; aj, oj, uj,
  äj, öj. Esimerk. antaisi toisin antasi (Sav. Karj.);
  annaisi (annajsi) (Tur. Uudm.).

  3) Toisin kaksikkeiksi ei, e; i-i kaikissa, vaan
  e-i ainoastaan korollisissa tavuissa, harvon
  korottomissa, eikä koskaan korottomissa he, le, ne,
  re, se päätteisissä. Esimerk. karsisi toisin
  karseisi (Häm. Tur.); anelisi t. aneleisi; imisi
  t. imeisi.

  4) Toisin k. §. 10. II. 2. Esimerk. naji
  tavallisesti nai t. nae, naei, naje, najei
  (Häm. Tur. edl). .

  5) Toisin äänikkeiksi o, u, y, ö. Esimerk. uskoi
  t. usko (Sav. Karj. Kaj.). Itsehtyvissä Lausukoissa,
  jotka päätyvät tavuilla tu, ty edelläkäyvillä a'u,
  e'u, e'y, i'u, i'y, o'u, u'u, y'y, ä'y, ö'y katoo
  toisia puhe'tapoja myöten pää'te'äänike ja t
  seuraavan i edellä muttuu s:ksi. Esimerk. ilmautui
  (ilmautu) t. ilmausi (ilmaut'i).

  (1). a, ä, e, i oikeimmin lyhenevät puoliäänikkeiksi:
  o, e, i, e, joista a) i:ssä syntynyt jälkimmäinen e
  toisia puhetapoja myöten pysyyki, juosten seuraavan
  j kanssa kaksikkeeksi ei eli äänitteeksi e (karsi t.
  karsei, karse). Edelliset o, e, i katovat myötänsä,
  paitsi Puolihon (') ja kerakkeen (t) jälessä, joiden
  kanssa toisin vaihtuvat kerakkeeksi s. Niin tapahtuu
  b) Puolihon (') jälessä kaikitseki (esimerk. arva'i
  t. arvasi), vaan c) kerakkeen t jälessä ainoastaan
  sillon, koska edelliset vierusainat ovat joitakuita
  l, n, r, aa, ie, ii, ou, uo, uu, yy, yö, äy, ää, öy,
  (esimerk. souti t. sousi.) Myös d) pysyy o
  kaksitavuisissa varsissa, joiden edellisessä tavuessa
  on joku äänikkeistä a, e, i. Semmoisissa se seuraavan
  j kansa tekee kaksikkeen oi eli äänikkeen o
  (esimerk. lauloi t. laulo). Waan e) jos a edellisessä
  tavuessa on seurattuna joltai muulta ainalta, kun
  yksinäiseltä l, n, r, u yhteenjuoksee o-j
  kutentahansa joko kaksikkeiksi oi eli äänikkeeksi o, i
  (esimerk. laittoi, laitto, laitti).

  1. Seuraavan k, n, t edellä muuttuvat varret teke,
  näke varsiksi tehe, nähe (esimerk. tehkö).

  2. Kolmetavuisissa ne päätteisissä varsissa muuttuu
  keraketten k, t, edellä lyhetty pääte e kerakkeeksi
  t, jonka ohessa edellinen n katoo, esimerk. yletkö,
  ylettä. Samalla lailla katoo n kerakkeen t edellä
  muissa tapauksissa, esimerk. sanoissa muuatta, tuta,
  käätä.

  3. Päätteissä kse katoo k myötänsä ja s. seuraavan
  kerakkeen k, n, t kanssa yhtyy kun muissaki _se_
  päätteisissä varsissa. Samate katoo t kaksitavuisissa
  tse päätteisissä varsissa, vaan kolmi ja
  usiampitavuisissa varsissa, joissa eritapoja myöten
  ts vaihteleksen ainojen ht, tt, ss, h kera, muuttuu
  ts seuraaviksi kerakkeiksi n, t ja k:n edellä t:ksi.
  Warsi _seiso_ tekeypi eritapoja myöten varreksi seise
  jonkun kerakkeista k, n, t seuratessa, esimerk.
  seisonut t. seissyt.

  4. Seuraavan t edellä menehtyy kuitenki toisia
  puhetapoja myöten pääte'äänike a, e, ä niistä tavuilla
  ta, te, ta päätyvistä varsista joiden päätteen
  edellisessä tavuessa on pitkä äänike avoina eli
  kerakkeilta h, l, n, r, s seurattuna, esimerk. kaatata
  t. kaatta. Samalla tavalla tunteta t. tutta (lentätä
  t. lettä). Itsehtyvissä Lausukoissa, joiden varret
  päätyvät tavuilla tu, ty edelläkäyvillä a'u, e'u, e'y
  edl (K. §. 11. III. 2) katoo toisia puhetapoja myöten
  pääte'äänike u, y, esimerk. antaututa t. antautta.

                         (Lisää ja loppu toista).



Satuja.



1. Harakka.


Ylpiäluontonen harakka löysi riikinkukon sulkia ja tekeysi mielestään
koriaksi niitä päällensä pukien. Semmoisena jo pitiki itsensä ei muita
riikinkukkoja kehnompana, joiden parveen lensiki, entiset toverinsa
ja ystävänsä omasta suvusta ylenkatsoen. Waan riikinkukot kuitenki
tunsivat hänen harakaksi tavoiltaan ja karkotit hänen seurastaan, kun
ensin olivat sulkansa hyvin pois nykkineet. Häveten lähti hän jälleen
toisten harakkain parveen, vaan nämätkän ei enää suanneet häntä
joukossaan, kun ennen parempana muka ollessaan oli heidät ylenkatsonut.
Niin täyty hänen kaikilta hyljättynä elää yksinänsä.

Ei pitäisi laina-vaatteilla herraksi ruveta.



2. Janis ja Warpunen.


Kotka hätäytti jänistä ajamalla, jotta tämä viimmen ei enää älynnyt,
mihen paeta, vaan kellistyi paikalle ja huokui raskaasti. Sen näki
varpuinen lähellisestä puusta ja rupesi pilkkaamaan sanoen: "no, Jussi
rukkaseni, kunne'ka nyt muinen keviät jalkasi heitit tahi minkätähden
et juokse? Ei sinussa taida kuitenkan kotkalle vastustajata olla." Waan
hänen toista onnettomuudessaan niin pilkaten tuli kotka havatsematta ja
söi esiksi hänen itsen.

Siksi toista pilkkaat, kun sattuu omaan nilkkaan.



3. Humala ja Kataja.


Humalamvarsi nousi maasta, kääreysi lähelliseen katajaan ja kasvo sen
rankaa ja oksia myöten vähässä ajassa aina latvaan saati. Sitte siitäki
ilmaan kohoten rupesi pilkkaamaan katajata ja sano: "voi sinuaki!
siinä, kasvat, kasvat, jos sataaki vuotta, etkä pääse sen korkuiseksi,
kun mi nä sadassa päivässä." "Niin kyllä onki, vastasi kataja, suuri
erotus meidän välillä siinä asiassa, vaan on se vielä toinenki erotus:
yhtä liukkaan (pikasesti) kun kasvoit, talven tullen jälle kadotki,
minä talvesta en ole millänikän."

Joka kiukkaan nousee, usein kiukkaan lankeaaki.



Suomen kansan Armuutuksia.


1. Hirsi alla, hirsi päällä, vähä vaahtea välissä.

2. Hyppii, koppii, yhteen suppuun supristaksen.

3. Häntä eellä, pää takana.

4. Ikenetön, akanaton, aitan parvessa.

5. Iski tulta Ilmarinen, välähytti Wäinämöinen.

_Osviittoja_. 1. Nuotio. 2. Kylpyvasta. 3. Puntari. 4. Woi. 5. Ukontuli.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Ei lupaus taloa hävitä.

Niin toisinaan sanotaan, mutta paljoa paremmin sanottu on: lupaus on
velkaa pahempi ja ennen mies maansa syöpi, ennen kun sanansa syöpi.
Sillä luvata ei pidä, mitä ei täytetä'ki.

2. Ei ole huuten huokiampi, eikä parkuen parempi.

Sanotaan niille, jotka yhtäläiseen kipujansa, vaivojansa eli muuta
onnettomuutta valittavat.

3. Ei ole aina Antin tuulet, viel' on tuulet Tuomahanki, Pietarin perän
takana.

Ellös sentähden ylen ihastuko yhdestä pahasta päästyäsi, koska taitaaki
toisia lähestyä.

4. Ei näöltä voita syöä.

Ei kauneudesta yksin ole apua, jos ei muuta hyvää keralla ihmisessä
löydö.

5. Leikki se kun leipä loppuu, se tuska kun tupakka loppuu.

Useinki tapahtuu, ettei tähellisemmistä asioista pidetä samaa huolta,
kun tyhjistä, joutavista.

6. Hiljaa härkä kyntää, tasasen jälen tekee.

Hätäileminen, ylenjouduttaminen tahtoo monasti pilata töitä.

7. Kyllä maalla majaa on.

Näyttää kuitenki toisinaan, kun ei olisi kylliksi, joka taitaa
siitä tulla, että kaikki ei tyydy pienempään, kohtuulliseen majaan.
Makedonian mainio kuningas, Suuri Aleksandro, vielä lassa ollen, rupesi
itkemään, kuultuansa tähdetki taivahalla olevan täytetyitä ihmisiltä
eli muilta elämiltä, samatekun tämä meidän asuttamamme maaki. Opettajan
kysyessä, mitä itki, vastasi poika sitä itkevänsä, kun vielä ei ollut
tämäkän maa kokonaan hänen allansa ja niitä kuitenki löytyisi usiampia,
joihin ei millään pääsisi. Suurenko majan maalla jätti semmoinenki mies
toisille ihmisille? —

8. Kyllä elävä kuolevansa tuntee.

Woi jos useimmin muistaisiki kuolevansa!



MEHILÄINEN W. 1837.

Marraskuulta.



Wanhoja Lauluja.


            1.

    Ei tuosta emo torunna,
    Kun ma maion maahan kaasin,
    Lehmät metsähän levitin.

    Ei tuosta emo torunna.
    Kun särin pari patoa,
    Poltin paian palttinaisen.

    Eikä tuostana torunna,
    Kun tein kehnon kehrävarren,
    Wäärän värttinän rapasin.

    Waan tuosta emo torupi,
    Kun ma nain typerän naisen,
    Toin tuhman tulenpuhujan,
    Pahan paian ompelian,
    Kehnon langan ketreäjän —
    Pahan paian ompelevi,
    Päälle päärmehet tekevi;
    Kehnon langan ketreävi,
    Päiksi pellavat tuhovi.

            2.

    Noin kuulen emon sanovan,
    Waimon vanhan lausuelman:
    "Miniä on minulle tuotu,
    Koan kokka, saunan salva,
    Sylttysukka, kalttokenkä,
    Penkin pestyn hiereliä,
    Lattian ripottelia,
    Tuvan uuen turmelia;
    Toi toran pereheseni,
    Surun saatto leipähäni.
    Parempi olisi ollut,
    Parempi oripolosen,
    Tuoa Tuonetar tupahan,
    Manatar tähän majahan,
    Kun tuoa toruja nainen,
    Saaha riski riiteliä."

Ei ollut orihin syytä, Ei vikoa liinaharjan; Sen ori kotihin tuopi,
Liinaharja liuvuttapi, Ku on pannahan pajuille, Korjahan kohotetaan,
Liitetähän listehille.

            3.

    Walehia lasten laulut,
    Tyhjiä tytärten virret.



Kolme Sanaa Savon Puolesta.


    Joka lassa lastatahan,
    Miessä mielehen tulepi;
    Sananlasku sangen selvä,
    Wanhemmilta valmistettu,
    Meiltä mielehen otettu.                5

    Minä miessä nuorempana
    Kävin kerran Kokkolassa,
    Kuulin siellä Kainulaisen
    Maani miehiä manaavan,
    Sanovan Savon sioiksi;                  10
    Minä en virkkanut mitänä,
    Wasta annan vastauksen.

    Tulin taas Turusta kerran,
    Kuulin hullun Hämäläisen
    Savon miehiä sanovan,                   15
    Roimahousuiksi hokevan,
    Pitäjäksi pieksukengän.
    Sanon sihenki sanani,
    Muutamaisen muistuttelen,
    Waikk' on vuosia välihin                20
    Jäänyt kyllä kymmenenki.

    Piäs vähän, pinkkapöksy!
    Kuin sanon pari sanoa:
    Ei ole maata miehetöntä,
    Kirvehetöntä kyleä;                     25
    Ei sieä sian nimeä
    Ylisummahan sanoa.
    Kuka se ei kuuta tunne
    Itäpuolta täytyväksi,
    Luotehelta loppuvaksi,                  30
    Sanonet sitä siaksi.

    Sekasin on seurakunta,
    Tuon nyt tietävät tytötkin.
    Eikös hulluja Hämeessä,
    Kataloita Kainussakin?                  35
    Samati Savossa kanssa.
    Waan samassapa Savossa,
    Jos on joukko joutavia,
    Miehiä mitättömiä,
    Niin on toisia toella                   40
    Ymmärryksen ystäviä,
    Isäntiä ihtestänsä,
    Renkiä rehellisiä,
    Jotka kyllä joutomiehet
    Panevat pykäystöille,                   45
    Eli neuovat nevalle,
    Laittavat lapion kanssa,
    Ojankot oivalliset,
    Kannon vääntäjät väkevät,
    Nevan kuokkiat kovimmat;                50
    Jost' on leipämme levinnä,
    Sahtikannumme sakonna,
    Puuropata paisununna.

    Mitäs naurat, nappipöksy!
    Rohkenee tuo roimahousu                  55
    Pieksukenkiä piteä,
    Saa tuo saappahat pyhäksi.

    Jo sanon sanani toisen:
    Savoss' on samati vielä
    Melkiöitä mestaria;                      60
    Harvon on haettu Hämeestä,
    Harvon Kainusta katottu,
    Käsitöihimme ketänä.
    Niinpä taasenki tapahtui
    Johik kumma Suonenjoilla,                65
    Savonmaassa mainittava —
    Mies on teettänyt tapulin,
    Opinkäymätön osannut,
    Kellotornin kelvollisen,
    Jok' on kaikelta kohalta,                 70
    Juuri julkinen rakennus.

    Kukas kummaksi sanookaan,
    Jos ne teettävät tapulin,
    Jotka kouluja kokevat
    Monen mestarin tykönä;                    75
    Eipä hän opissa ollut,
    Ei toisen tekevän nähnyt,
    Eikä keltänä kysynyt,
    Kuinka pannahan perustus,
    Kuinka seinät seisonevat,                 80
    Kuinka pylvähät pysyvät.

    Siin' on kellot kelvolliset,
    Korotettu korkialle;
    Ei se heilu, hemmahtele,
    Soittaessa sinne tänne;                   85
    Sen on lattiat laviat,
    Sen on sillatkin siliät;
    Ei sen rappuilta ramaha,
    Eikä portailta putoa;
    Astumet on aivan selvät,                  90
    Käsipuut on käyttävillä.
    Sen on tiennyt teettäjäkin,
    Mitä muinen Muosekselle
    Ilmotti isä Jumala:
    Käsipuut hän käski panna,                 95
    Koskas korkeita rakennat,
    Etteipä verenvikoja
    Tapaturmasta tulisi.

    Sama mies on saanut taion,
    Ymmärtänyt ihtestänsä,                    100
    Uurimakarin mahinkin;
    Ihte tehnyt työkalunsa,
    Wärkkitaatinsa takonna,
    Ilman käymättä kylässä;
    Joilla taitapi takoa                      105
    Semmoisetkin seinäkellot,
    Joissa tiuku tiiman päästä
    Heliästi hellittäpi.

    Tämä kunnia tulepi
    Ollin poika Pietarille,                   110
    Jok' on syntynyt Savossa,
    Kasvanut kotokylässä,
    Olli Konttisen kotona.
    Monta muuta mustapäätä
    Saattapi Savossa olla;                    115
    Sillä se sana syäntä
    Wielä nytkin vihlasepi,
    Koko maata miehillensä
    Sanoa Savon sioiksi.
    Sanon vielä viimmeseksi                   120
    Kohta kolmannen sanani:
    Eipä kaikki Kainulaiset,
    Puoletkana Pohjalaiset,
    Eikä myös Etelämiehet,
    Pääse päälle sittenkänä,                  125
    Tule selväksi sepäksi,
    Waikka vissin viisi vuotta
    Useinkin ovat opissa
    Toisen mestarin tykönä.
    Rakastetut rantalaiset!                   130
    Elkää nyt pahaksi panko;
    Kelpomiehet keskimailla.
    Wielä vioiksi sanoko,
    Jos on jotakin sanottu,
    Maamme puolesta puhuttu;                  135
    Saa siltä hymin piteä
    Itsekukin kunniansa,
    Kellen kunnia tulepi.

    Monta maassa, maa monessa,
    Niin ennen isät sanoivat;                 140
    Sen on Keisarin Senaati,
    Sen on herrat Helsingissä,
    Hyvin tuntenna toeksi,
    Koska palkkiot panevat,
    Laittavat rintaritalit,                   145
    Samati Sovon ukoille,
    Niinkuin muille muuallaki,
    Aina ansion perästä.

    Tänne tulevat Turusta
    Wielä Wiikkosanomatkin,                   150
    Wanhanaikaset asiat
    Annetaan Avisan päällä
    Tulla meillenki tutuksi.

    Koska nyt sanoa kolme
    Savolaisist' on sanottu,                   155
    Kyll' on siinä kerraksensa;
    Eipä se laiska lukia
    Kato kaikkia tätänä.

_Jälkimaine_. Paavali Korhosen tekemä runo Rautalammilta, noin
viisitoista vuotta sitte.



Suomen Kielen Lausukoista.

(Lisää ja loppu viimme lehteen).


§ 13. Jos varressa ei ole jotakuta äänikkeistä a, o, u, niin muutetaan
raidoissa a), c), e), löytyivät jatkokset ja kohtaliitteet toisiksi
raidoissa b), d), f), löytyviksi:

  a       b       c       d       e       f

  ka      kä      a       ä       hotten  hötten
  ko      kö      han     hän     ma      mä
  ma      mä      hat     hät     mma     mmä
  mainen  mäinen  hatten  hätten  ta      tä
  nu      ny
  ta      tä      hon     hön     vat     vät
  va      vä      hot     höt     vatten  vätten

S.t.s. äänikkect a, o, u muuttamat äänikk. a, ö, y.

§ 14. Jos pääteäänikkeen edellä jossa kussa varressa käypi yksinäiset
kerrakkeet k, p, t eli raidoissa a), c), e) olevat kerakesovut ja sama
varsi saapi jonkun kerakkeen pääte'tavuensa lopettamaan, niin muuttuvat
samat k, p, t, ja niiden mukaset kerake' sovut toisiksi raidoissa b),
d), f) löytyviksi.[11]

  a      b                c     d        e     f

  k     (j, v)            tk    tk (t)   t     d
  hk     h (hk, hj, hv)   p     v        ht    hd (h)
  kk     k                lp    lv       lt    ll
  lk     l (lj, lv)                      nt    nn
  nk     ng               mp    mm       rt    rr
  vk     r (rj, rv)       pp    p        st    st (ss)
  sk     sk (s)           rp    rv       tt    t  (tt)

Sama muutos tahahtuu kerakesovussa tt kohtaliitteen _hän_ edeltä,
vaan k liitteen hon edellä toisin pysyy, toisin menehtyy, paitsi
kaksitavuisissa varsissa, joissa se myötänsä on pysyvä.

§ 15. Koska keraketten k, t jatkosten alkupäästä kadottua (k. §. 14)
seuraava äänike tulee vieretysten jonkun varren pääteäänikkeen kanssa
olemaan, vaihetetaan toisia puhetapoja myöten raidoissa a), c), e)
oleeat äänikkeet toisiksi raidoissa b), d), f) löytyviksi.

  a      b       c     d           e      f

  aa     oa,oo   ää    eä,ee       äe     äi
         (uo)          (öä,öö,yö)         (ää)
  ea     ia,ee   öä    öö          öe     öi (öö)
  eä     iä,ee   ae    ai (aa)     ao     oo, uo
  ia     ii      cc    ei,ie,ii    eo     io
  iä     ii      ie    ii          eö     iö
  oa     oo,uo   oe    oi (oo)     oo     uo
  ua     uu      uc    ui (uu)     äö     eö (öö,yö)
  yä     yy      ye    yi (yy)     öö     yö

Aivan samalla lailla vaihetetaan äänike'sopuja tavuilla 'a, 'ä
päätyvissä Lausuntavarsissa[12] ja kaikissa niissä johtovarsissa,
joissa pääte'äänikkeet a, ä pysävät säilyksissä. Wielä päälliseksi
muuttuvat a'a, ä'ä toisinaan ainasovuiksi aja, äjä, esimerk. hala'aa t.
haloaa, haloo (haluo), halajaa; keträ'ää t. ketreää, ketree (ketröää,
ketröö, ketryö), keträjää.

§ 16. Waariottamalla, mitä §§. 10—15 yhteen sattuvain ainain
muutoksista ja muista on luettava, voidaan helposti käyttää itsekutaki
Suomen kielen Lausukkaa ensin Tavoittain ja sitte Luvuttain että
Kohdittain tahi Siottain. Tehtävässä Muodossa saapi Arvelotapa
varsijatkoksen _ne_, Kerrontapa j, Ehdontatapa isi, Toivontatapa
_ko_, Käskentätapa ka, Nimentätapa 1. _ta_, 2. _ti_ 3. ma 4. minen,
Mainintatapa va.[13]

        Tapavarret Tähtävässä Muodossa.'

              I.       II.         III.
  Lausunta   Luo      Nai        Kapaloi
  Arvelo     Luone    Naine      Kapaloine
  Kerronta   Loi      Naji       Kapaloji
  Ehdonta    Loisi    Najisi     Kapalojisi
  Toivonta   Luoko    Naiko      Kapaloiko
  Käskentä   Luoka    Naika      Kapaloika
  Nimentä 1. Luota    Naita      Kapuloita
          2. Luoti    Naiti      Kapaloiti
          3. Luoma    Naima      Kapaloima
  Maininta   Luova    Naiva      Kapaloiva

Toisintoja. Kerronta: Naji t. nai (näe, naei, naje, najei), kapaloji
t. kapaloi (kapaloe, kapaloei, kapaloje, kapalojei (k. §. 11. II. 1).
Ehdonta: Najisi t. naisi (naesi, naeisi, najesi, najeisi); kapalojisi
t. kapaloisi (kapaloisi, kapaloeisi, kapalojesi, kapalojeisi (k. §. 10.
II. 2).

             IV.        V.        VI.
  Laus.      Kaata      Etsi      Antautu
  Arv.       Kaatane    Etsine    Antautune
  Kerr.      Kaatoi     Etsi      Antautui
  Ehd.       Kaataisi   Etsisi    Antautuisi
  Toiv.      Kaatako    Etsikö    Antautuko
  Käsk.      Kaataka    Etsikä    Antautuka
  Nim.    1. Kantata    Etsitä    Antaututa
          2. Kaatati    Etsiti    Antaututi
          3. Kaatama    Etsimä    Antautuma
  Main.      Kaatama    Etsimä     Antautuma

Toisintoja. Kerronta: Kaato, kaati, kaasi (k. §. 11. IV. 3. c, d,
e): Etsei, etsi (§. 11. IV. 3. a); Antautu, antausi (§. 11. III. 2).
Ehdonta: kaatasi, kaadaisi (§. 10. III. 3 ja §. 14); Etseisi, etsisi
(§. 10. IV. 4); Antautusi (antauduisi) (§. 10. III. 3). Nimentä l.
kaatta, antautta 2. kaatti, antautti (§. 12. 4).

          VII.    VIII.      IX.
  Laus.   Teke    Sanele     Juokse
  Arv.    Tehne   Sanelle    Juosse
  Kerr.   Teki    Saneli     Juoksi
  Ehd.    Tekisi  Sanelisi   Juoksisi
  Toiv.   Tehkö   Sanelko    Juosko
  Käsk.   Tehkä   Sanelka    Juoska
  Nim. 1. Tehtä   Sanelta    Juosta
       2. Tehti   Sanelti    Juosti
       3. Tekemä Sanelema   Juoksema
  Main.   Tekevä Saneleva   Juokseva

Toisintoja. Arvelo: Juosne (§. 12). Ehdonta: Saneleisi: sanelesi (§.
10. IV. 4) — Tehne, Tehkö edl k. §. 12. 1.

  Laus.   Alene   Taritse     Hala'a
  Arv.    Alenne  Tarinne     Halanne
  Kerr.   Aleni   Tariksi     Halasi
  Ehd.    Alenisi Taritsisi   Hala'aisi
  Toiv.   Aletko  Taritko     Halatko
  Käsk.   Aletta  Taritka     Halatka
  Nim. 1. Aletta  Taritta     Halatta
       2. Aletti  Taritti     Halatti
       3. Alenema Taritsema   Hala'ama
  Main.   Alenema Taritseva   Halaava

Toisintoja. Lausunta: Tarihte, taritte, tarisse, tarihe (§. 12. 3);
Haloa, haloo, haluo, halaja (§. 15). Kerronta: Hala'i (§. 11. IV. 3.
6). Ehdonta: Aleneisi, alenesi; Taritseisi, taritsesi (§. 10. IV. 4);
Hala'asi halajasi, haloaisi, haloasi edl. (§. 10. III. 3. ja §. 15).

§. 17. Kunki Tavan Warresta saadaan omituisten päätettensä lisäämällä
Kohdat eli Siat samassa Tavassa kohdallisissa Tavoissa (§. 7) ovat
mainitut päätteet seuraavasta osotteesta nähtävät.

  Tavat          Yksikössä             Monikossa
              Ok.    Kk.  Wk.      Ok.    Kk.    Wk.

  Lausunta    n      t    *(a)     mma(b) tta(c) vat(d)
  Armelo      n      t    *(a)     mma(b) tta(c) vat(d)
  Kerronta   n       t     †(a)    mma(e) tta(f) vat(g)
  Ehdonta    n       t     †(a)    mma(e) tta(f) vat(g)
  Toimonta   ni(h)  si(i)  hon(k)  me(l)  te(m)  hot(n)
  Käskentä   ni(h)  si(o)  hon(p)  me(q)  te(r)  hat(s)

Tähtilö * merkitsee pääte'äänikkeen pidennettävän, jota ei kuitenkan
tehdä pitkäpäätteisissä eikä tavallisesti niissäkän 'a, 'ä päätteisissä
varsissa, joiden edelliset vierusainat a, ä pysyvät muuttumatta (§.
15), Ristilö † merkitse vartta ei millänä lisättävän.

Toisintoja, a) pi, vi, *pi, *vi. b) mme. e) tte, tten. d) vatten,
*vat, *vatten. e) mme, ma. f) tte, tten, ja. g) vatten, t, *t. h)
n; Toivontatavassa kahden äänikkeen välissä toisilta k kaikitse
kadotetaan, i) s. k) ho, on, o. l) ma, mme, mma. m) ta, tte, tten,
tta. n) hotten, ot, otten. o) s, e'; tavallisimmasti poisheitetään
koko kohtapääte ynnä edellisen äänikkeen, jossa tilassa äänikkeet e,
a, ä päätteissä he, le, ne, re, se, 'a, 'ä jälle tulevat entiselle
arvolleen, p) an. q) ma, ame, amme, amma. r) a, i, ta, tte, tten, tta,
ate, ata, atte, atten, atta. s) hatten, at, atten. Niin tässä, kun Yks.
Wkohdassa on muutamien tapa vetää h ainojen k, g väliin varsipäätteessä
ka.

       Lausuntatapa. (varsi: kaata).

  Yks.  kaadan,       kaadat,       kaataa(a)
  Mon.  kaadamma(b) , kaadatta(c), kaatavat(d).

[Kerakkeesta d tässä Lausukassa k. §. 14.]

Toisintoja, a) kaatapi, kaatavi, kaataapi, kaataavi b) kaadamme, c)
kaadatte, kaadatten. d) kaatamatten, kaataavat, kaataavatten.

      Arvelotapa, (v. kaatane).

  Yks. kaatanen,       kaatanet,      kaatanee(a),
  Mon. kaatanemma(b),  kaatanettac), kaatanevat(d).

Toisintoja, a) kaatanehe, kaatanepi, kaatanevi, kaataneepi, kaataneevi.
b) kaatanemme, c) kaatanette, kaatanetten. d) kaatanevatten,
kaataneevat, kaataneevatten.

      Kerrontatapa, (v. kaatoi, kaato, kaati, kaasi k. §. 16. IV).

  Yks.  kaadoin,   kaadoit,  kaatoi,
        kaadon,    kaadot,   kaato,
        kaavin,    kaadit,   kaati,
        kaasin,    kaasit,   kaasi,

  Mon.  kaadoimma(a),   kaadoitta(b),   kaatoivat(c),
        kaavomma(d),    kaadotta(e),    kaatovatsf),
        kaadimma(g),    kaaditta(h),    kaativat(i),
        kaasimma(k),    kaasitta(l),    kaasivat(m).

Toisintoja, a) kaadoimme, kaatoima. b) kaadoitte, kaadoitten, kaatoija.
e) kaatoivatten, kaadoit, kaatoit. d) kaadomme, kaatoma, e) kaadotte,
kaadotten, kaatoja, f) kaatovatten, kaadot, kaatoot. g) kaadimme,
kaatima. h) kaaditte, kaaditten, kaatija. i) kaativatten, kaadit,
kaatiit. k) kaasimme, kaasima. l) kaasitte, kaasitten, kaasija. m)
kaasivatten, kaasit, kaasiit.

      Ehdontatapa (v. kaatako, kaataku).

  Yks.  kaataoni(a), kaataosi(b), kantaohon(c),
        kaatauni(d)  kaatausi,    kaatauhon

  Mon.  kaataome(e),  kaataote(f), kaataohot(g)
        kaataume,     kaataute,  kaatauhot.

Toisintoja, a) kaataon, kaatoon (§. 15), kaatakoni. b) kaataos,
kaatoos, kaatakosi. c) kaataoho, kaataoon, kaataoo, kaatoohon,
kaataoho, kaatakohon, kaatakoho, kaatakoon, kaatakoo. d) kaataun,
kaatakuni edl; niin muissaki kohdissa myötänsä u, missä varresta
kaatako tulemilla on o. e) kaataoma, taataomme, kaataomma, kaatoome,
kaatooma edl. f) kaataota, kaataotte, kaatoote edl. g) kaataohotten,
kaataohot, kaatakohot, kaatoohotten edl.

      Käskentätapana. (v. kaataka).

  Yks.  kaatakani(a), kaatakasi(b), kaatakahonc),
  Mon.  kaatakame(d), kaatakate(e), kaatakahat(f).

Toisintoja, a) kaata'an. b) kaatakas; tavallisimmasti: kaada' (kaadak).
c) kaatakaan, kaatakhaan (kaatakkaan Wen. Karj.). d) kaatakama,
kaatakame, kaatakaama, kaatakaamme, kaatakaamma. e) kaatakaa, kaatakai,
kaatakata, kaatakatte, kaatakatten, kaatakatta, kaatakaate, kaatakaata,
kaatakaaten, kaatakaatte, kaatakaatta, kaatakaatten. f) kaatakahatten,
kaatakaat, kaatakaatten.

§. 18. Nimentätavan kolmesta varresta 1. kaatata tois. kaatta (§. 16.
IV), 2. kaatati tois. kaatti, 3. kaatama ja 4. vähetyssana kaatamainen,
5. heimovarsi kaataminen,[14] 6. Lausuntavarsi kaata saadaan seuraavat
siat:

  Nimentä.  Yks. 5. kaataminen; Mon. 5. kaatamiset.
  Hallinta. Yks. 3. kaataman, 5. kaatamisen; Mon. 5.
            kaatamiset.
  Kohdinta. 1. kaataa' (koatatata, kaakatat', kaata'a') tois.
            kaatoa', kaatoo', kaatuo' (varresta kaatata);
            kaata' (kaattat', kaat'a' v. kaatta); 5.
            kaatamista.
  Jaksinta. 2. kaataen, kaatain (kaatatena, kaataten',
            kaataden, kaataen v. kaatati); kaaten
            (v. kaatti).
  Wajinta.  3. kaatamatta tois, kaatamata'.
  Muutunta. l. kaataaksi, kaatoaksi, kaatooksi,
            kaatuoksi (v. kaatata); kaataksi (v.
            kaatta); ainoastaan kohde-liitteeltä
            seurattuna: kaataakseni edl.
  Yhdyntä.  3. kaatamaan; 6. kaatahan.
  Pidäntä.  Yks. 3. kaatamalla; Mon. 3. kaatamilla,
            4. kaatamaisilla.
  Asunta.   Yks. 2. kaataessa, 3. kaatamassa; Mon. 3.
            kaatamissa, 4. kaatamaisissa.
  Lähdentä. Yks. 3. kaatamalta; Mon. 3. kaatamilta,
            4. kaatamaisilta.
  Erintä    Yks. 3. kaatamasta; Mon. 3. kaatamista,
            kaatamaisista.

§. 19. Mainintatapa.

  Menevässä Ajassa varsi: kaatava,
  Menneessä Ajassa varsi: kaatanu.[15]

Näitä kumpastaki siotellann niin Yks. kun Mon. täydellisesti
Mainikkasanain tapaan, esimerk. Yks. Nimentä kaatava, kaatanu; Hall.
kaatavan, kaataneen Kohd. kaatavaa (kaatavako), kaatanutta edl.

       *       *       *       *       *

Tähän lopetamma nyt kirjotuksemme, mitänä tällä kerralla Suattavan
Muodon Lausukoista mainimatta, koska lienee jo kylliksi lukiolle
tässäki. Tutkialle olemma muka uuden tien avanneet, joka kuitenki
kaipaa paljo parannuksia; sen kaiketi tiedämmä.

  [11) Luokkain () sisässä löytyvistä muutoksista
  ovat hk, s, t, ss tavalliset Wenäjän ja paikon
  Suomenki Karjalassa; h vastamainituissa paikoissa,
  Savossa, Kajaanissa ja enimmiten Pohjanki maalla;
  tt Pohjan maalla; j, hj, lj, rj Hämeestä, Turussa
  edl jonkun äänikkeistä e, i, y, ä, ö seuratessa;
  v, hv, lv, rv vastamainituissa paikoissa
  ääniketten o, u seuratessa.

  [12] Sillä näissäki on t katonut koska eivät
  ole'kan, kun Nimukkain Kohdintasioja, jotka
  alkuansa kaikkiki ovat päätyneet tavuilla ta, tä
  (k. Mehil. 1836 Maalisk.)

  [13] Jatkoksista ko, ka, ta, ma, va
  k. §. 13. — Paitsi jatkosta ko (kö) on
  Toivontatavalla toinenki ku (ky) sillon
  käytettävä, kun mielitellen, suositellen ketä
  puhutellaan, esimerk. luoku, naiku, kapaloitu
  (luous, naius, kapaloius). Jatkoksesta ma (k.
  Nimentä 3) on myös tavallinen johtojatkos
  _mainen_, jotai vähennystä merkitsevä. — Kaikkiki
  jatkokset lienevät esinnä olleet erityisiä sanoja,
  joko joita kuita muita eli seuraavia _ne, en_
  (eneh); j, jo; isi, esi; ko, ukko!; ka, ka' (katso
  jne. Niin olisi alkuansa esimerk. Kerronnassa
  sanottu survo-jo, missä nyt sanotan survoi
  (survoj), Arvelossa survo-ene' nyk. survonen edl.

  [14] Jotta tämäki kuuluu
  Nimentätapaan, nähdään esimerk. seuraavista
  puhetavoista: sitä kuusta kuuleminen, jonka
  suuressa olento; heitti suota sotkemisen, kangasta
  kapittamisen; kyll' on sulla kylmämistä, pajuja
  palelemista.

  [15] Niin Mainintatavan Mennyt Aika muistaki
  Lausukoista jatkoksen nu (ny) lisäämällä
  Lausuntavarteen (§. 12). Siitä Lausukan on (olee)
  kanssa saadaan mennyt Aika muissa Tavoissa.



Wenajän Karjalan Suomea palanen.

Tarina.


Kävelöö musikka (mies) tietä, matkoaa; kuuluu melu tienvierestä. Wuotas
(odota'), mie lähen sinne katsomah. Mänöö sinne, kusta melu kuuluu. Kun
siellä kaksi musikkata toratah, kun hyö suupalta (turkilta) toratah.
Nähään musikka tulevan, sanotah: "a tule', vierahan maan mies! tätä
meillä suutimah (tuomitsemaan), kumpasella suupa tuloo." — "A lähtenen;
onko teillä vet käsijousta ta vasamoo?" — "One." — Ottav sen jousen ta
panoo vasaman jousella ta sanoo: "mie kun ammun vasaman, kumpane teistä
ennen ennättänee vasaman tavottoo, sillä suupa lankioo." — Ampu, kai
juoksevat vasaman jälessä. Hyö kun saatih näkymättömih, hän suupan
päällesi ta matkohise. Hyö vasamasta uuelleh toratah, kun yhtaikoo
luokse tultih. Kotvasen torattua, jo äsen havatah, ettei miestä ta
suupaa ni missä enämpi. "Jo vei suupamme," sano toinen. — "A vieköh,
hyvä mies oli, kun vei, meiltä toran lopetti," vastasi toinen. Sen
pimus (pituus, pituinen) se tarina.



Uupu kolmea sanoa.


Runoissa luemma Wäinämöisen venettä tehdessä uupuneen kolmea sanoa
perälaian liitoksessa, kokkien kohentimilla, panemilla parraspuien.
Mitä sanoja näillä ymmärrettäisi, siitä olen kuullut minne kunne'ki
arveltavan. Usiammat päättävät näin: muinasilla esiläisillämme taitonsa
ja oppinsa olleen runohin pantuna ja Wäinämöisen ei muistaneen kolmea
sanoa siitä runosta, joka olisi neuonut, kuinka venettä tehdään.
Olkoon kuten tahansa seki arvelu, vaan uskottavammaksi näyttää,
vanhain kutaki tehdessä, työnsä alla erityisiä sanoja lausuelleen,
joista kullenki paikalle toivoivat parempata onnea, lujuutta ja
menestystä. Tästä luulosta on vieläki meikäläisillä erähiä jälkiä.
Seppä esimerkiksi esinnä takomaan alkaessa, sanoo: "mie olen opissa
ollut, seissyt seppien pajassa, kolmekymmentä keseä, yhenverran
talviaki." Sitte hiilet ahjoon luova lausuu: "syteni tulehen työnnän,
hiilet ahjohon ajelen"; tulta puhuessa: "tuli on tullut taivahasta,
tullut taivahan navalta"; rautansa tuleen työntäessä: "työnnän rautani
tulehen, teräkseni alle ahjon"; lietsoessa: "jo nyt painelen paletta,
tahi lietson lietsintäni"; pihdet käteensä ottava: "siksi pihtiä
pitelen, etten polta sormiani, käsiäni kärrytä"; rautoansa katsova:
"mitä mun tuleni tuopi, kuta ahjoni ajapi"; takoa kalkuttaissa: "ohoh
sinua rauta raukka, jo sa nyt johonki jouvut, ahjosta alasimelle,
valkiasta valkkamille" edel. Tämmöisiä lauseita on muutamilla sepillä
vieläki joka tempussa erittäin ja vaikka kohta itsetki tietänevät,
ei niillä mitänä perää olevan, niin niitä eivät kuitenkana sanomatta
heitä, koska sillä mahdilla näkivät opettajainsa ja ovatki entiset
työnsä luonnistuneen. Niin myös venettä tehdessä olen kuullut
sanottavan, muutamilla joka kaaren liitännässä ja joka naulanki kiinni
lyödessä olevan omituisia lauseita ja semmoisia arvattavasti olivat
Wäinämöisenki Kolme sanaa.



Lähteä Lappiin.


Wielä näinäki vuosina on ihmisiä lähtenyt Lappiin kaikenlaisia tietoja
etsimään, sillä siellä luulevatki loihtokonstin olevan oikiassa
mahdissa. Minä kun tulinki mennä talvena käymään sekä Wenäjän että
Suomen Lapissa ja vieläpä vähä Ruianki Lapin sisässä otin erittäin
tiedustellakseni tätä asiata ja saan nyt tiedoksi antaa muillenki,
mitä itse tulin kuulemaan. Ne jotka Ala-Suomesta tietojen tähden
Lappiin lähtevät, tulevat esinnä Kuusamon pitäjän kirkolle, johon sekä
Kajaanista, että Oulusta luetaan likimäärin 25 penikuormaa. Siitä
tulee Sallan eli Kuolajärven kirkolle vähintäki 12 penikuormaa ja
Sallasta aivan kylätöntä matkaa niin toinen 12 penikuormaa Akkalan
kylään Wenäjän Lapissa, jossa tietäjät asuvat. Tälle viimmeselle
matkalle ei ole lähtemistänä ilman oppaatta, joka siis pitää Sallasta
eli Kuolajärvestä ottaa. Waan Sallassa ei löydy jos kaksi miestä,
jotka tulevat puheesta aikaan Wenäjän Lappalaisten kanssa. Eikö vielä
näistäkän toinen osanne tietä, vai mikä lie syynä, että sanottiin aina
yhden ja saman miehen Lappiinkulkioita opastaneen. Hän opastuspalkkaa
kuuluu ottavan 10, 12 ja 16:ki Riksiä. Kun tulevat perille Akkalaan
kylään, niin rupeaa tietäjä, kuultuansa millä asialla ovat, laulamaan
ja nukkuu viimmen laulusta. Muutama senlainen laulu on seuraavaki, ehk
ei kyllä täydellinen, ylimmäinen Lapiksi, alimmainen Suomeksi:

    Aljeme tääll liutustella siivöi mied liukusedde;
    kuste lei moi tjselmei-aaltoits, kuste lei
    moi hortaits, kuste lei moi lotaits
    rieggetjsilmines, ryödökutsunes? — Peuveällin
    nollastalla, rieggetjsilmines käätsetalla. Eläs surr
    juoljitun, eläs surr kierreyn! vai, vai vaarrottell!
    Alji munni vaive-vaaru Alji munni köyrrytuoji;
    nuiku, nuiku paarnotsen! — Werrä voannits
    raujistall; suunnets, suunnets, paarnotsen!
    Pedsloutkaavest elleskaarre, näylepalkaid vaadetsulle,
    ruongivoassaid käidsestalle. —

    Alamma nyt laulaa kyliä myöten liuahella;
    kuss' oli minun silmä-vaatimeni, kuss' oli
    minun hurttani, kuss' oli minun lintuni
    rengassilmine, rautakynsine? — Pöyän-päällä
    istuu, rengassilmillä katselee. Elä sure
    jalkojani, elä sure käsiäni! vain, vain varoele!
    Alko mulle vaiva-matka, Alk mulle isotyö;
    nuku, nuku lapseni! — Wärjön vuoma
    rauistelee; herättele, herättele, lapseni,
    Petäjälahdenkoassa elelen, kesäpolkuja kävelen
    syysvasoja katselen. —

Laulusta nukuttuaan, ja jota unta sanotaan toisinaan koko yön makaavan,
luullaan Lappalaisen hengen kulkevan ruumiista irtanaisna katselemassa
paikkoja, joihin laulaessa koki mielensä kiinnittää. Herättyään
kertoo hän niistä kaikenlaisia ja tekeytyy sillä tavalla uskottavaksi
tiedonhakialle. Waan pahoin pelkään, että kaikki Lappalaisen
tieto, jonka nukkuessaan oli saavanaan, on hänelle jo ennen tullut
tiedonhakian oppaalta ilmoitetuksi, joka pitkällä taipaletta Lappiin
kulkiessa, kyllä ennätti kaikenlaisia toiselta kysellä. Sillä kun hänki
saapi runsaan makson opastuksestaan, niin mielellään pitää yhteyttä
Lappalaisen kanssa. Tätä Lappalaisen laulusta nukkumista sanotaan
loveen lankeamaksi. Hokevat loveenlankeaja-Lappalaisten ei koskaan
suolaa maistavan, koska suolaruoka olisi heiltä mahdin vievä. Monta
kertomusta kuulin Lappalaisen tiedoista, joita lovessa ollessaan saisi
semmoisiaki, että ei opaskan olisi tiennyt niitä ilmottaa. Lienevätkö
vaan kaikki todet?



Ei kauan sitte tapahtunut asia.


Muutamassa keräjätuvassa nukku latamies humalalta voitettu. Nimismies
varjoen häntä tuomarin silmiltä laittaulu eteen seisomaan. Kotvasen
istuallaan nukuttua tuli mainittu lautamies unohtamaan, missä oliki
ja yhty unimatkoillansa hevosen kauppaan jonkun toisen toverinsa
kanssa. Miten lienee käynyt seki kauppa, vaan tuomarin parahillaan
julistaissa, että laki määräsi jolle kulle rikosalaselle viisitoista
paria, kiljasi lautamies penkiltänsä: "hui, hai! viisitoista! —
olisit viisikymmentä ees sanonut, ei vähemmästä puhettakan." "Mikä se
oli," kysäsi tuomari. "Ilman hevosiaan kuuluvat pihalla vaihtelevan,"
vastasi nimismies; Arvattamasti oli lautamiehellä viisikymmentä riksiä
mielessään hevosestaan hintaa eli päällisiä saada, vaan jotka nyt
näin sopimattomasti tulivat tuomarin viidentoista raippavitsan kanssa
sekaumaan.

Sama nimismies sattu kerran pitäjämatkoillansa suinaamattoman
elohalmeen halki kulkemaan. Hänellä oli opas eli tienneuoja, joka
vihasta halmeen isännälle mielellään olisi hänelle vahinkoa suonut.
Ahah, ajatteli hän, kun sai nimismiehen halmeen luoksi, enkö kerran
pääse hänenki eteensä. Tällä mielellä viittasi hän halmetta ja sano
nimismiehelle: "mikä se suostaki halmeesta lähtisi, kun kaikki asiat
oikein käqisi!" Nimismies silmäili halmetta ja vastasi: "taitaispa, kun
Jumala vuoen antaisi, kyllä lähteä kolmattakymmentä tynnyriä." Opas
vähä häveten ei sitte virkkanut sen enempätä halmeen lähdöstä.



Satuja.



1. Omenapuu ja Fiikunapuu.


Mettiäinen teki pesänsä vanhaan onteen omenapuuhun ja keräsi sihen
paljo mettä. Omenapuu tuli siitä suureksi ja rupesi toisten puiden
kuulten makioistä tavaroistaan kerskaamaan. "Wähä kerskattava, lausui
sihen fiikunapuu; laita esinnä omat karvaat hedelmäsi makiammiksi ja
kehu sitte, elä toisen tavaroista suurentele."

Ei suurenteleminen kaunista ketänä, ja toisen ansiosta suurennella, se
vasta on oikein tuhmasti tehty.



2. Kaksi Kamelia.


Kaksi kamelia kantoivat, toinen rahaa, toinen vanhoja, kelpaamattomia
mattoja. Se joka kanto rahaa, astui edellä ja tuskin oli toista
tuntevanansakan, niin suurena piti itsensä. Samassa tulivat rosvot
metsästä, tarttuivat rahakantajaan, pieksivät pahaksi ja ottivat pois
rahansa. Kun hän siinä sitte, rosmojen tiehensä mentyä päivitteli, sano
toinen: "vaan minun huonoudessani ja köyhyydessäni kävi paremmin; en
kadottanut mitänä, eikä minua lyöty'känä."

Liikarikkaudesta on useinki enemmin vaaraa, kun muuta hyvää.



3. Sirkka ja Muurahainen.


Sirkka soimasi muurahaista siitä, kun ei osannut laulaa. "Pidä suusi
kiinni, sano muurahainen, laulusta ei ole suurta kunniaa, vielä
vähemmin hyötyä, vaan työstä on sekä kunnia että hyöty."

Laulu laiskana pitäpi, virret työtä viivyttäpi.



Suomen kansan Arvuutuksia.


1. Juuriton jutaa kahen juuren keskessä.

2. Jänis juoksi jäätä myöten, kuikutti kujoa myöten, valkia hattu
hartioilla.

3. Kaksi Kalevan poikaa, itse pirtissä asuvat, päitä pesiähän pihalla.

4. Kaksi miestä merellä souti, toistaan ei ne nää konsa.

5. Kaksi silmää, kumpiki puhkastaan.

_Osviittoja_: 1. Hevonen aisoissa. 2. Lumituisku. 3. Maatitsat eli
Laipiohirret pirtissä. 4. Kuu ja päivä. 5. Korvon korvissa.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Moni vanhaksi varopi, mutt' ei pääse puoletkana.

Hyvin muistettaqa asia niiltäki, jotka eläqät toisinaan, kun ei tulisi
qanhanakan loppua.

2. Paha ompi vaimon valta, kahden valta varsin hullu.

Tämän asian mietinnön kokonansa heitän muille, lie tosi, taikka valhe.

3. Riski vaimo riiteliä, tekevä toruja akka.

Woipi vähä totuuttaki olla tässä sanalaskussa, vaan pahemmin peljättävä
on kuitenki, että riiteliöiltä ja torujoilta akoilta enemmin tulee
riidellyksi ja torutuksi, kun työtä tehdyksi.

4. Riita vaimojen varoista, miehelähän mentyänsä.

Sitä riitaa pelkään monenki ei pahastuvan.

5. Tyhmä töitänsä' kehupi, viisas ei virka mitänä.

Miten lienee; vaan mähä kyllä' taitaaki kehumisesta töille apua eli
kaunistusta tulla, jos ilman eivät olle hyvät ja kaunihit.

6. Silmä siistillä eläpi, vatsa vain kantimilla, pere pellon antimilla.

Sentähdenpä pitäisi huolta pitää siiseeydestäki, muistaen, että silmäki
tarvitsee elää.

7. Puhtaus on puoli leipä, vaivaisellaki varana.

Juteinen Uusissa Sanalaskuissa, Toinen Lai, luetaan pian sama sanalasku
näillä sanoilla: Puhtaus on paras lahja, siin' on vara vaivaisengin.
Kuten tahansa sanottu on kyllä tosi itse asia ja toivoisimma, missä
sitä ei vielä ole havattu, vasta meidänki maassa havattavan.

9. Joka verassa se velassa; joka nahassa, se rahassa.

Kehottaa ei ylellistä koreutta vaatteissa etsimään. Tuhmasti kyllä
ajattelevatki, jotka luulemat mitäkuta koristusta vaatteista saatavan,
vaikka sitä vaston sekän ei ole kiitettävä tapa, ryysyissä eli muuten
silmään pistävissä kehnoissa vaatteissa käydä, kellä varaa lienee
parempiinki.

10. Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä vaate'rievut.

Nälkäsen sanat hyvän ruoan pariin päästyänsä.



MEHILÄINEN W. 1837.

Joulukuulta.



Routus ja Tallirenkinsä Tahvanus.


    Tahvanus on tallirenki,
    Wei hän juomalle hevosen,
    Kaivolle kadikkaseljän,
    Läpisäären lähtehelle.
    Juotti Ruotuksen hevosta,                5
    Lähde läikkyi, hepo kuorsui.
    "Mitäs kuorsut, korpin ruoka,
    Hirnut Hiisien hevonen!"

    Läksi maahan rattahilta
    Kattomahan maan vikoja,                  10
    Näkemähän veden vikoja;
    Ei nähnyt maassa maan vikoja,
    Wedessä veden vikoja.

    Iski silmänsä itähän,
    Kattoi päin luotehesen:                  15
    Näki tähden taivahalla,
    Pilkun pilvien raossa.

    Wei hän tallihin hevosen,
    Heitti heiniä etehen,
    Levitteli verkalointa,                   20
    Sidotteli silkkivöitä.

    Meni Ruotuksen tupahan,
    Seisatteli oven suuhun,
    Pysätteli partten päihin.
    Haastoi Ruotus ruualtansa,               25
    Tiuskas tiskinsä nojasta:
    "Pese kättä, käy ruvalle,
    Ruoki Ruotuksen hevosta."

    Tahvanus on tallirenki,
    Sano sanan Ruotukselle:                  30
    "En sinä pitkänä ikänä,
    Kuuna kullan päivänänä,
    Ruoki Ruotuksen hevosta,
    Kaitte kiivan kankaria;
    Itte Ruotus ruokkikohon                  35
    Tämän päiväsen perästä —
    Näin mä tähden taivahalla,
    Pilkun pilvien raossa;
    Jo nyt on syntynyt Jumala,
    Yliarmo auennunna."                      40

    Haastoi Ruotus rualtansa,
    Tiuskas tiskinsä nojasta:
    "Äsken on toet totesi,
    Walehettomat vakasi,
    Kun tuo härkä ammonepi,                  45
    Pääpönttö pölöttänepi,
    Jok' on syöty mennä syyssä,
    Toissa talvena tapettu,
    Liha syöty, luut jätetty,
    Kesi kenkinä pidetty,                    50
    Talvikausi tallaeltu."

    Nousipa härkä ammomahan,
    Pääpönttö pölöttämähän;
    Nousi hännin häilymähän,
    Sorkin maata sotkemahan.                 55

    Tahvanus on tallirenki,
    Hän sanoi sanalla tuolla:
    "Onko jo toet toteni,
    Walehettomat vakani? —
    Nousipa härkä ammomahan,                 60
    Pääpönttä pölöttämähän;
    Jo on syntynyt Jumala,
    Yliarmo auennunna."

    Haastoi Ruotus rualtansa,
    Tiuskas tiskinsä nojasta:                65
    "Äsken on toet totesi,
    Walehettomat vakasi,
    Kun tuo kukko laulanepi,
    Kanan poika kajahtanepi,
    Jok' on paistina vadissa,                70
    Liha voilla voideltuna,
    Höyhenillä höyhkenillä,
    Jäsenillä järkkäneillä."

    Nousipa kukko laulamahan,
    Kanan poika kajahtamahan,                75
    Luillansa luhisemahan,
    Höyhenillä höyhkimähän,
    Kynsin maata kaapimahan,
    Siivin sillat pyyhkimähän,
    Isännän ilolliseksi,                     80
    Emännän elolliseksi.
    Lauloi kukko kujahutti,
    Kanan poika kajahutti,
    Kukko kuuelta sanalta,
    Kanan poika kahdeksalta.                 85

    Tahvanus on tallirenki,
    Hän sanoi sanalla tuolla:
    "Jo nyt on toet totein,
    Walehettomat vakani;
    Nousipa kukko laulamahan,                90
    Kanan poika kajahtamahan,
    Jo on syntynyt Jumala,
    Yliarmo auennunna."

    Ruma Ruotuksen isäntä
    Weitsen pöytähän vetäpi,                 95
    Sanopi sanalla tuolla:
    "Äsken on toet totesi,
    Walehettomat vakasi,
    Kun veitsi vesottanepi,
    Jonka pöytähän sivalsin;                 100
    Jot' on vuosi vuoliskeltu,
    Kaksi kannettu tupessa —
    Weitsenpää vesottanepi,
    Wesaset lehdittynepi."
    Alkoi veitsenpää vesota,                 105
    Kasvoi kaunihit vesaset,
    Kuusi kullaista qesoa,
    Lehtiqesan seitsemännen.

    Tahvanus on tallirenki,
    Hän sanoi sanalla tuolla:                110
    "Joko on toet toteni,
    Walehettomat vakani? —
    Jopa veitsenpää vesosi,
    Jonka pöytähän sivalsit;
    Rupes kukko laulamahan,                  115
    Kanan poika kajahtamahan;
    Nousi härkä ammomahan,
    Pääpönttö pölöttämähän;
    Jo nyt on syntynyt Jumala,
    Yliarmo auennunna,                       120
    Jo nyt luovun Ruotuksesta,
    Otan usko Jesuksesta."
    Jouluna Jumala syntyi,
    Paras poika pakkasella;
    Syntyi heinille hevosen,                 125
    Sorajouhen soimen päähän.
    Härkä olkia levitti,
    Sika penkoi pehkuloita,
    Pojan pienen peitteheksi,
    Katteheksi kaikkivallan.                 130

_Jälkimaine_. Tätä runoa on koottu sekä Hämeestä että Savosta
ja Wenäjän Karjalastaki, millä lienee aikoinansa niin hajalla
laulettavaksi joutunut. Nähtämästi on se paavinaikuisia jaarituksia
Wapahtajamme syntymästä ja semmoisena pidettävä. Ruotus lienee yksi
kun raamatun Herodes ja Tahvanusta laulovatki Hämeeessä ja Savossa
Tapaniksi, joka on raamatun Stephani. — Toisintoja tähän runoon saapi,
ken tahtoo kirjasta: Suom. Kans. Wanh. Runoja edl, koonnut ja pr. Z.
Topelius, 4. Osa, s. 20 ja Avisista: Helsingfors Tidningar, Årgången
1829.



Murheruno Pielisen Kirkkoherran JACOB STENIUKSEN Kuolemasta.


    Harvon saat nähä hyviä
    Syntisihmisten seassa,
    Jotka kautta kaiken haaran
    Aina arvossa asuvat,
    Ja ovat kilvan kiitettävät                5
    Sekä Herran Sionissa,
    Että muissaki menoissa.
    Harvon taitahan tavata,
    Neki kuollo korjoapi,
    Wiepi Tuoni viekkahasti,                  10
    Kaikki Kalma kaatelepi,
    Peittelepi maan povehen.

    Woi sinua, Tuoni tuima,
    Kuollo kauhia, kamala!
    Kun et vielä viivytellyt                  15
    Matkoillasi maailmassa,
    Ettei Pielisen pitäjän
    Kirkkoherra kiitettävä
    Olis mennyt meiltä poies,
    Ennen ehtoa erinnyt.                      20

    Wielä oli voimallinen,
    Wahva varsin ruumihilta,
    Wielä totta toivottihin
    Suurta iloa hänestä,
    Koska muuttu mustemmaksi,                 25
    Taivas pilvesty peräti,
    Yö jo päivälle pätösi,
    Loisti loppu luonahalta.

    Jo olen jotaki nähnyt
    Ajan entisen kulussa,                     30
    Nähnyt tulta, nähnyt tuulta,
    Nähnyt nälkiä kovia.
    Nähnyt suuria sotia,
    Rajamailla raskahia;
    Olen ollut onnetoinen,                    35
    Kokenut ajat kovimmat,
    Eläessä Eenperinki,
    Salomonin sauan alla;
    Saanut Wielä saalihiksi
    Sille suurelle Simolle,                   40
    Aflekille ankaralle.

    Oh jos kaikki kaipaukset,
    Kaikki surkiat suruni,
    Kaikki vaivat vaikehimmat,
    Tulisivat tutkituksi,                     45
    Pannuksi paperin päälle,
    Niin ne nihki löytyisivät
    Meren sannan vertaseksi.

    Näien surujen sekahan
    Pitää pantaa toella                       50
    Kuollo meiän kirkkoherran,
    Uskollisen opettajan.
    Nytpä, Pielisen pitäjä,
    Surkuttele surman töistä,
    Puhu päivistä pahoista,                   55
    Omistasi orvon lailla!

    Olisiko vaaka vahva,
    Waaka paljon painavainen,
    Jolla Pielisen pitäjän
    Saisin vaivat viesatuksi;                 60
    Kun en saattane sanoilla,
    Tätä muiten muistutella.

    Anto armias Jumala
    Pitäjälle Pieliselle,
    Jakopin jalon lähetti,                    65
    Juuri aikana kovana,
    Wainon viimeisen nenässä;
    Kun tuli käsky kovempi,
    Juuri ankara anomus,
    Että miesten miehullisten,                70
    Uljanmuotosten urosten,
    Pitäjältä Pielisjänven,
    Lieksan kirkon, liepehiltä,
    Piti mennä Öllöllähän,
    Kittehelle kiiruhusti,                    75
    Soan tuimahan tulehen,
    Wainon vallan valkiahan;
    Jätetyksi jättämähän
    Oikiat omat kotinsa,
    Suen suuhun saalihiksi,                   80
    Metsän karhun kartanoksi,
    Pesiksi metsän petojen.

    Waan jos oisi joutununna
    Tämä kansa Karjalahan,
    Tuiki olisi tuhottu,                      85
    Kaikki tarkkahan tapettu,
    Niinkuin kurjat Karjalaiset
    Surkiasti surmattihin.

    Kohta kiivas kirkkoherra
    Arvasi tämän asian,                       90
    Käännytti pitäjän kaiken,
    Palautti hyvä paimen,
    Ennenkun Enohon pääsit,
    Ulos uksesta pitäjän;
    Sitte rajoja omia                         95
    Näillä varsin varjellutti.

    Waan ei arvannut hyväksi
    Yksi osa yllytetty
    Töitä miehen miehullisen,
    Toimia totisen miehen;                   100
    Alko juttu julma aivan,
    Warsin vahvasti kuottu.—
    Maan ei suonut suuri luoja,
    Sallinut jalo Jumala,
    Syyttömästi syyhyn saavan,               105
    Tämän miehen merkillisen,
    Tämän vartian vakaisen;
    Ajo hänen asiansa,
    Juuri selväksi selitti,
    Päästi juonista pahoista,                110
    Kiusauksista komista.

    Eipä muistanut vihoja,
    Eikä palkinnut pahalla
    Tätä tyhmyyen tekoa,
    Yllytystä ynsiätä;                       115
    Kimet makso kiitoksilla,
    Töminät hyvillä töillä.

    Koska korkia Jumala
    Rauhan rakensi sulosen,
    Kohta kiivas kirkkoherra                 120
    Alko huolella havata,
    Kuinka kallis Katekismus
    Oli jäänyt oppimata
    Tässä Pielisin pitäässä,
    Polosessä Pohjanmaassa;                  125
    Kuinka varsin vähä niitä
    Löyty lapsien seassa,
    Jotka tunnossa Jumalan
    Olit oikein ojetut,
    Warsin vähä vanhemmista                  130
    Opin oikian osasit.

    Kohta alko ahkerasti
    Opin töitä toimitella,
    Hartahimmalla halulla;
    Läksyt lapsille asetti,                  135
    Warotteli vanhempia
    Ahkerasti etsimähän
    Lastensa sielun parasta,
    Josta tarkkahan tavotit
    Pielisen pitäjän miehet                  140
    Kirjaopin kiiruhusti.
    Nyt on kirjat, kiitos luojan!
    Tallella joka talossa,
    Saavat silmillä omilla
    Tieon tahosta Jumalan.                   145

    Kuka kaikki kirjoiteli
    Hänen työnsä toimelliset,
    Joka joka askelessa
    Etsi kaikkien etua!
    Kun hän maalla matkusteli                150
    Kyliä luettamassa,
    Niin hän hellällä halulla,
    Syämellä sulosella,
    Puhutteli pienimmätki,
    Jotka tunsi tarkimmasti,                 155
    Niminiettuhun nimitti.
    Ei niin huonoa havannut,
    Että häntä ylenkatso,
    Oli isä itkeville,
    Wahva turva vaivasille.                  160

    Empä ole ennen nähnyt,
    Toiste tuokohon Jumala!
    Joka kaikissa tiloissa
    On niin selvä neuon seppä,
    Kun tai Pielisen pitäjän                 165
    Äsken kuollut kirkkoherra,
    Wasta tullut vainajaksi.
    Sai se korvet kasvamahan,
    Kuivina kukostamahan,
    Anto opin oivallisen,                    170
    Kuinka kuitenki pitäisi
    Niistä niittyjä raketa;
    Tietti kirkon kiitettävän
    Kappelille kaiketi'ki,
    Toista myöski toimellansa                175
    Juuvan rannalle rakenti,
    Laitto Lieksahan lujasti
    Juuri jalot kellonjalat,
    Saatto paikkahan samahan.
    Kuka kaikki kirjotti                     180
    Hänen työnsä toimelliset;
    Ei se säitä säikähtänyt,
    Walittanut vaivojansa,
    Waikka kahesti vaelsi,
    Kulki poikki Pohjan merta                185
    Kuninkahan kaupunkihin,
    Luoksi säätyjen läheni,
    Tämän pitäjän hyväksi,
    Ynnä kaiken Karjalanki.
    Waanpa toisella tovilla                  190
    Kun kulki Waasan merellä,
    Nousi tuuli tuima aivan,
    Joka laivan lainehilta,
    Aluksen ajo karille,
    Hahen särki säien voima,                 195
    Pohjan puhkasi kivehen.
    Kuitenki hänen hä'ästä,
    Herra vaarasta vapahti.

    Kohta tultua kotihin,
    Piti sitte pistoksia,                    200
    Ehkei aivan raskahia;
    Armo ainoan Jumalan
    Huojensi hänen kipunsa,
    Uskon uuisti lujaksi,
    Poies poisti kuollon pelvon,             205
    Halun hartahan lähetti.
    Olla ulkona koista,
    Maallisestahan majasta,
    Tulla luoksi lunastajan,
    Kanssa kaunihin karitsan,                210
    Saaha veisata Hänelle
    Halusesti Halleluja.

    Tämä toivotus totinen,
    Anomus alinomanen,
    Kohta kuultuksi tulepi,                  215
    Koska tunnossa Jumalan
    Maallisen majan rakennus
    Piti pian purettaman;
    Sitte enkelit ihanat
    Hälle seisovat sivulla,                  220
    Uuen kaupungin avasit,
    Saatit taivahan talohon,
    Kirkkahasen kunniahan.
    Näin hän, niinkun kynttiläinen,
    Meille loisti, itse loppu,               225
    Yhtehen elettyänsä
    Tässä Tuonen voittomaassa,
    Tässä kyynelten kylässä,
    Wuotta täällä täytettyä
    Kuusikymmentä ja kaksi,                  230
    Oltua opettajana,
    Parahinna paimenena,
    Pitäjässä Pielisessä,
    Kaksikymmentä ja kuusi
    Wuotta alkaen alusta.                    235

    Hältä kyynelet hävisit,
    Meille murhe musta alko;
    Kukin tuntepi kipunsa;
    Kaipauksen kaikki kansa —
    Wanhat varsin valittavat,                240
    Lapset laulamat surulla:
    "Woi kun vaipu vainajaksi
    Kiitettävä kirkkoherra,
    Kuoli paras paimenemme!"
    Mutta Herra muistakohon                  245
    Meitä jääneitä jälille!
    Antakoon avaran armon
    Tulla päälle Pielisläisten,
    Aina rauhan rakkahimman,
    Suojan sulosen levätä,                   250
    Lasten lapsien ylite!
    Huonettansa holhotkohon,
    Orpolapset ottakohon,
    Hänen huolensa sisälle!
    Levätköön luusi levossa,                 255
    Pimiässä maan povessa,
    Johon ovat kunnialla
    Lahomahon laskettuna! —
    Waan sun meno merkillinen
    Meillä mielessä pysypi;                  260
    Sen me tieämmä sanoa,
    Juuri luvata lujasti:
    Kaivatahan kuolloasi,
    Menoasi mainitahan,
    Lasten lapsien seassa.                   265

_Jälkimaine_. Tämän runon laulo minulle ulko muistilta, kesällä
1828, Lindbladin frouma Juukan kappelissa ja sano sen joltai
sukulaismainajaltansa, papilta Lyyralta muinen tehdyksi. Kirjotettuna
sitä ei löytynyt ei siel lä, eikä Pielisessä, koska oli joku minua
ennen paikalla käynyt runokokoilia saanut ainuan kirjotetun runon. —
Harmoilla Suomen papeilla taitaa olla tämmöisiä runoja jälkimuistona,
maikkemme kuitenkan epäile siitä, ettei usiampi aki olisi löytynyt,
jotka olisimat ansanneet samalla tamalla kiitettää. Phteinen
kiitollinen jälkimuisto on kuitenki kaikilla menneillä papeilla Suomen
kansan silmässä kirjalumussa ja ylimalkain totisissa kristillisyyden
tunnossa perustettu.



Tarina.


[Sodankylässä kuultu ja sana sanalta sitä myöten kirjotettu. En tiedä,
mahtaisiko kuitenki olla sopivampi, tämmöisiä tarinoita paikka paikoin
vähä muuttaa'ki?]

Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja
äiti, köyhiksi jäivät. Het siitä kovin murehellisiksi tutuvat ja itkit
itkemistään. Kauan itkettyähän käski unissa heitä isä vainaja menemään
laivarannalle yöksi hanhia vahtamaan, kunki yöksensä. Niin meni esinnä
vanhin, vaan kotvasen istuttua rupesi pimiä yö peljättämään, jotta
pois piti lähteä. Kotiin tulleelta kysyivät toiset: "mitä sait?".
"Itse nähnettä, kun käyttä," vastasi hän sihen. Toissa yönä meni
keskimmäinen veli ja hänen kävi samalla tavalla, kun vanhimmanki. Niin
lähti kolmanneksi yöksi tuhkamo, siinä istu kaiken yön, ei peljännyt.
Tuli päivän koittaissa aamulla kolme hanhia, korjasit siipensä aian
alle ja menit uimaan. Hän kaunihimmat siivet sieltä valitti ja istausi
taas paikallensa. Hanhet jonkun ajan uituahan rupesivat pois lähtemään.
Lähtivät toiset, vaan yksi ei päässyt, kun siipiään ei löytänyt. Siinä
ilmotti ittensä tuhkamo: "täällä siipesi on, vaan et saa, ennenkun
otat minun mieheksesi." Sillä hanhet kun siipensä aian alle toivat,
kaikki muuttuivat ihaniksi neioiksi. Lupasi ruveta puolisoksi hänelle,
sai siivet, puki päälleen, lenti kotiansa hanhena. Tuhkamo kanssa meni
kotiansa. Kysyit toiset veljet: "no mitä sait hanhia vahettuasi?"
Tuhkamo vastasi: "sain ma kuninkaan tyttären puolisokseni." — "Sinä
semmoinen kuninkaan tyttären! — Lähti siitä sitte kuninkaan linnalle
tuhkamo ja sano tytölle: täällä minä nyt sitä vasten olen, sinua
saamassa." — "Waan siitä emmet virka kuninkaalle mitänä, vastasi
tyttö, piämmä sala häitä." — "Mitä met häitä piämmä, kun kuninkahalle
emmet sano!" — "Kun sanot, se panee semmoiset puustit ethesi, ettet
niistä pääse ikänäsi." — "Mitä tehneeki, mutta ilmotan minä." Meni
sitte kuninkhaan etheen ja sano. "Minä sinulle en anna tytärtäni,
vastasi kuningas, ennen kun menet, kaikki puut tästä vuomasta (tältä
lahdelta) kaahat." Meni siitä morsiamensa tykö ja sano: "semmoisen
nyt pani puustin, kaikki puut käski, tästä vuomasta kaataa." "Tiesin
minä sen, vastasi morsian, vaan pääset sinä siitä, kun ei pahempaa
vasta panisi — mene kaaha yksi puu ja sano puun kaatuessa: kaikki
mettä taatukohon." Meni, kaasi, sano, sai sillä kaikki puut vuomasta
kaaetuksi. Lähti siitä sitte taasen kuninkhaan etheen ja pyysi tytärtä,
jo puut kaataneensa. "Et Wielä sillä saa, sano kuningas, sinun pitää
nyt mennä net kaikki kannolle nostaa." Tuli taasen morsiamensa tykö
ja sano: "jo toisen pani puustin vielä pahemman, kaikki puut minun
kannolle nostaa." "Arvasin minä sen, vastasi morsian, vaan vielä
siitäi pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa — mene, nosta yksi puu
kannolle ja sano nostaessasi: nouskoot kaikki kannollehen." Meni,
teki sen, sai silla kaikki puut kannolleen nousemaan. Niin taasen
kuninkhaaltä tytärtä pyysi. Ei hän vieläkhään anna; käski kultaviljat
taivaasta käyä (noutaa), sitte vasta antaisi. Lähti siitä morsiamensa
tykö ja sano: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käyä,
millä minä net saan?" "Woisit vielä ehkä netki saaha, vastasi morsian,
kun ei ainaki pahempaa vasta tulisi." Sito hänelle sitte säkin päähän,
laitto hevosen selkään: "aja nyt siksikun hevonen putoo altasi, haurase
sitte päältäsi ja ota, mikä kätheesi puuttuu." Lähti sitte ajamaan, jo
viimmen kauan ajettuahan putosi hevonen, hän haurasi samassa päälthään
sai kultaviljat kätheensä. Putos sitte niitten kanssa ja painui maan
sisähään, ettei jäänyt, kun vähä hivukstä ylös. Tuli sitte sotka ja
teki pesänsä päähän. Muni sihen muniansa ja alko hautoa. "Jo tämä nyt
ainaki minulta pään märättää," ajatteli tuhkamo. Tuli kettu, juosta
ketkutteli, näki pesän, rupes munia syömään. Hän sitä kettua tapasi
hännästä, se tempasi ylemmäksi. Toisena päivänä tuli ahma ja rupesi
häänki munia syömään. Kun taasen sitä tarttu häntään, se hänen tempasi
vieläi ylemmäksi. Jo kolmantena päivänä karhu juosta katkuttelee,
tulee jälkimmäistä munaa syömään. Tarttui karhua jalkaan, se hänen
nosti kokonansa ylös. Ylös päässyt ei tieä, kunne lähteä. Lähteä sitä
pitäisi jonne'ki. Astuu, kävelee, kuulee toraamisen, sinne meni. Het
kun nähään tulevan, ihastuthaan, sanothaan: "ahah! jo paisti tuli."
Hään sihen sano: "ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu,
pitkä matka ottanut keittämiset, paistamiset." — "No, kun et kelpaa
paistiksi, erota meitä torasta!" — "Kyllä erotan; mikä teillä väsinä?"
— "Tämä vaarivainaan saua; jos keikahuttaa toisen pään, se vihollisen
kaataa, jos toisen keikahuttaa, oman väen nostaa ylös." — "Kuinka minä
teiät siitä voisin erottoo, jos toiselle eli toiselle annan, se minulle
suuttuu, kullen en anna; paras antakaa minulle koko saua." — "Ota,
mene matkohisi!" — Otti, lähti eelle astumaan, jo toisessa paikassa
torataan. Hään sinne meni. "Ahah! huuttiin taas vastaan, jo paistin
saamma." — "Ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä
matka vienyt keittämiset, paistamiset." — "No, erota sitte meitä!"
— "Mikä teillä erotettavana?" — "Tämä ämmivainaan lakki, kummalle
tulepi; sen kun päähänsä panee, ei näe kukahan." — "Millä minä minä
teiät siitä erottaisin; jos jommalle kummalle annan, toinen minulle
siitä suuttuu. Paras, nakkaatta mulle." — Nakkasivat: "tuossa on,
ota, mene matkohisi!" Kun lähti, vähän matkaa astu, kuuli kolmannessa
paikassa torattavan. Meni sinne'ki. "Ahah! jo paisti sattui" — "Ei
minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka saanut
keittämiset, paistamiset." — "No, erota' sa meitä!" — "Mikä teillä
toran aineena?" — "Nämät isävainaan manhat kuovat; net semmoiset
kuovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahot, ei voi kukhaan mithään
pahaa tehä." — "Paha teitä erottoo; toiselle annan, toinen suuttuu —
paras annatta kuovat minulle." Sai netki. Lähti siitä paikasta ja tuli
taloon. Siellä taasen, kun ikhään nähään ovesta tulevan, sanothaan:
"ahah! jo kerran tuli mitä syöä." — "Wähä minussa syömistä; jo on
vilu, pitkä matka vienyt syömiset sekä juomiset — se vettä, mikä
verta, se luuta, mikä lihoa." — "No olisiko sinun itse nälkä?" —
"Mikäpä se olisi, kuutena kuukaunna kun en ruokaa ole nähnyt." — Sai
ruokaa, söi ja kysy syötyähän, jos eivätkö tietäisi sen kuninkhaan
lääniä, johon olisi kulkeva. "Emmet tieä, vastathiin talossa, mutt'
on meillä mettän viljat, het tiennevätkö." Kuttuthiin; ei tiennehet.
Annethiin hänelle sitte siitä talosta kivi, käskethiin pitämään, jos
tarme tulisi. Lähti siitä talosta pois ja tuli toiseen. Siellä häntä
taas, syöä aiothiin, vaan kun ei sanonut ittessänsä syömistä olevan,
panthiin hänelle ruokaa ja kysythiin, mitä asioittisi. Ei sanonut
muuta asioivansa, kun että neuottaisi hään sen kuninkhaan lääniin,
jonka nimitti. "Itte emmet tieä siitä kuninkhaasta mithään, sanothiin
talossa, vaan on meillä mettän peot, tiennevätkö." Kuttuthiin; ei
tieä. Annethiin hänelle siitäki talosta kivi ja niin meni kolmantheen.
Sielläkhään ei tietty sen kuninkhaan lääniä, jota kysyi, vaan sanothiin
olevan taivahan linnut heillä, joilta kysyttäisi. Kuttuthiin kokhoon
linnut, tulit kaikki, kokko yksin ei tullut. Niin kysythiin taivahan
linnuilta sen kuninkhaan maata; ei tiennehet. Kuttuthiin kokkoaki
tulemaan, vasta kolmannella kuttumuksella tuli. Waan et sanonut
häänkhään tietävänsä. "Tieät kyllä, mutta vaimojasi pelkäät." "Tieän
minä senthään, vaan sinne on hirviän pitkä matka." Käskethiin viemään
mies sinne, ei matkaa kattomahan. Sai lähtiissään kiven tästäki talosta
ja niin nousi kokon selälle. Kokko lähti lentämähän, lenti, lenti,
joko lie usiampaa viikkoaki lentänyt, niin kysy mieheltä: "saitko
kiveä ensimmäisestä talosta?" "Sain", vastasi mies, "Luo merehen!"
Kun sitte loi sen kiven merehen, niin siitä paikalla kallio kasvo.
Sillä kalliolla kokko vähän aikaa lepäsi ja lähti uuelleen lentoon.
Kauvan lennettyähän kysy mieheltä jos eikö saanut toisestaki talosta
kiveä. Sano saanehensa mies ja kokko käski senki merheen lähettämään.
Siitä samate kallio kasvo ja kokko istu lepäämähän. Niin siitä taasen
lentoon kohosi ja kotvan lennettyähän kysyi mieheltä: "antoko minun
emäntäni kiveä sinulle?" "Anto", vastasi mies — "Puota vielä seki
mereen!" — Puetti mies ja siitä tuli kolmas lepäyspaikka. Kun siitä
sitte lähti lentämähän, niin kerrassaan vei miehen rannalle ja maalle
laskettuahan kysy: "no mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi
sonnia rannalla, niin mies sano: "ota noista kumpi tahansa!" Otti
lihavamman kokko ja söi suuhunsa, sitte lähti takasi lentämään. Meni
kuninkhaan linnahan mies lakki päässä, jonka oli toraamapaikassa saanut
ja joka teki hänen näkymättömäksi. Kun morsiamensa huoneesen tuli,
niin morsian itkusilmissä, kaikki murehissaan, häntä ei nähnyt. Jonkun
ajan siellä näkymätönnä istuttuahan kuuli morsiamensa käskevän piikaa
vettä kaivosta noutamaan. Kun meni piika, hään jälkeen, kultaviljoista
vähösen vesiastiahan murensi. Tuli piika veen kanssa, kuninkhaan tytär
sano: "ei tämä ole puhasta, käy toista." Toista kun lähti käymään,
tuhkamo taas jälessä, jo enemmän viljoista vetheen murensi. Ei
kelvannut sekhään vesi kuninkhaan tyttärelle; käski kolmannesti käyä,
puhthaampata tuoa. Niin sihen tuhkamo loi koko kultaviljan, jonka oli
taivaasta saanut. Näki kuninkhaan tytär viljan, tunsi, sano: "tässä
sinä nyt olet, missä oletki, elä piileskele!" Temposi tuhkamo lakin
päästänsä ja tuli näkyväiseksi: "tässä olen jo kotvasen istunut; missä
kuningas, kun hänestä ei kuulu mithään?" — "Elä puhu kuninkhaasta; se
on tapannut kaiken väkensä soassa, siellä on vieläki, lie'kö hengissä,
vai hengetönnä ei ole enää kotvin sanomia saatu." — "No sinne se pitää
minunki paikalla lähteä." — "Elä lähe! viikon jo viivyit matkallasi
ilmanki." — "Lähen kuitenki; en enää taia kauan viipyä." Lähti siitä,
kuningas tiellä vasthaan, kovin murheelliselta näytti. "Elä huoli
murehtia, sano tuhkamo, lähe vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällehen,
kattothaan, jos mitä voimma." Anto kuninkhaalle kuovat ja lakin, itte
piti sauan, niin lähtivät. Tulevat sotapaikalle; vihollinen siellä
yhä saaliita korjailee. "Onko vielä vastaanottajata?" huusi tuhkamo.
— "Kyllä on vielä, jos ennenki." —. Samassa tuhkamo keikahutti pään
sauastaan, sillä kaikki oma väki nousi ylös, Keikahutti sitte toisen
pään, kaikki viholliset maahan. "No kuinka nyt nait vävypoikasi?" kysy
hän siitä kuninkhaalta. "Elä semmoisia enää kyselekhään, sano kuningas,
ota tyttäreni ja puolen riikkiä annan sulle morsian lahjoiksi. Waan
viikon viivyit matkoillasi, viikon viivyit, kauan kasoit, viimmen tulit
viisahaksi." Sihen se loppuiki.

Jälkimaine. Oulun läänin pohjaspuolella vedetään semmoisista sanoista,
joissa muita puhetapoja myöten kaksi äänikettä kerakkeella h erotetaan,
sama h kummanki äänikkeen eteen. Niin kuuluvat sanat: etehen, mitähän,
ruvetahan edl. näin: etheen, mithään, ruvethaan. Sodankylässä,
Kemijärvessä, Kuolajärvessä sanotaan sekaluutta, millon etheen, millon
etehen (kullon eteen). Sillä tavalla paikastaan erotettu h muutamia
puhetapoja myöten taas muuttuu edelliseksi kerakkeeksi, jotta sanotaan
etteen, mittään, kallaan. Niin esimerk. paikoin Savossaki, Iinsalmessa,
Pielavedellä edl.

Tuhkamo, jota Wenäjän puolella sanotaan tuhkimoksi, on usiammissa
Suomen kansan Tarinoissa merkillinen, mainio mies.



Häatavoista Pääjärven Seuduilla Wen. Karjalassa.

(Muutaman kosiomiehen puhetta myöten kirjotettu).


Kosiomiehet esinnä kaksi kertaa ilman sulhasetta morsion talossa käyäh,
siitä kolmas kerta sulhasen kera. Kun mieltyy tytär, kaatam viinaa
kahteeh stakanaah (lasiin, pikariin, sarkkaan) molemmilla kosjojoilla.
Ta sulhasen puolesta kosjojat viinaa kahteeh stakanaah kaaetah tyttären
emällä ta isällä. Siitä tyttären emä sulhasella (sulhaselle) kaatam
viinaa ta sulkkuhuivin (silkkihuivin, silkkiliinan) antav. Sulhanen
siitä antav hopiemanietan (hopiarahan) tyttärellä. Pannaah stola
(pöytä), syötetääh. Siitä isetääh käsi (lyövät kättä) tyttären isä
ta kosjomies, sanotaah: "kuulkahe kaikki ristikansa, nyt on (Anni
Petrintytär) ta (Iivana Matveinpoika) kaupan laatinehet, ken tämän
kaupan erottanee, sata sakkoa, kuusikymmentä kuuliaisista (syömisistä
ja juomisista). — Kuuliko tämän assan (asian) ken?" Mastataah rahvas:
"kuultiih." — "No, kun kuulia, ken tämän assan purkanoo, päättääh
isäntä ei ole (pää poikki lyödään)." Siitä kolme henkeä sulhasen
puolesta ta kuusi henkeä tyttären isän puolesta lauletaah, kahella
stolalla syöääh, juoaah, pritania luvataah, lammas, kaksi lehmeä,
poroja (kotipeuroja) eloa kai muuta tavaroa. Morsten itkev vierahilla
kaulasta (halaa heitä kaulasta ja laulaa pian itkuäänellä). Wierahat
siitä hänellä tjenkoo annetaah. Kun siitä vuotehella vieääh,[16]
kosjojat viikatteella kierretääh kolme kertaa ympäri vuotehen,
jottei rikottaisi. Sulhaselta kun jalat morsiamen sisaret jaksetaah
(riisuvat), hään rahoo pahkiloisihe on pannut, ne rahat hyd saahaah
ottuo ta pityö, kun lattialla helistääh. Aamulla morsiamen sisaret
vettä ta valkia paikka sinne vuotehella mieääh, se paikka (huivi,
kaulaliina) jääpi sulhasella olemaah. Sulhane panem rahaa maatessaah
morsiamen yskääh (rintaan). Morsian kun aamulla tulem sulhasen jälessä
pirttiih, ne rahat kynnyksen alla heittäv. Naot (morsiamen sisaret)
tullaah, ne siitä kerätääh ta saapka (lakki) otetaah sulhasen päästä
ta pannah siheh sulkkuvyö sulhaselta. Siitä saatrokalle (eineelle,
aamuruoalle) ruvetaah. Anoppimuori päästyä kaikkien ruoalta kantav
valkien paikan (huivin) mihkiparilla ta sisaret toisen paikan
antavat samalla kerralla. Juohtokansa kun tullaah sulhasen kotiih,
siellä morsiantjsarkkoa juoaah, neljä pikaria luoalla (lautasella,
talrekilla), ne morsten saajannaisen kera vie ympäri ja kumartelevatsen
vierahia. Ensimmäisestä tjsarkasta vierahat ei annetah ni mitä, vasta
toisesta tjsarkasta pannaah riuna tahi kaksi tarekalle (talrikille).
Sulhane, kun morsiamen talosta juohtokansan kera lähtev, anoppi hänellä
antav valkian liinapaian (hamppusen paidan), jota vastaab sulhanen
antav anopille kaksi tahi kolme rupiloa rahaa. Morsian sulhasesa
talossa antav akalla (miehensä äitille) rätsinän ta sukat, isällä
valkien liinapaian, puksut ta kintahat, veljillä ruskien huivin ta
valkien liinapaian, sisarilla ruskien huivin ta valkien rätsinän,
lapsilla kintahaisia.

  [16] Pappia näillä seuduin ei käytetä'kän
  vihkiäisissa; koko hänen työnsä on siinä, että
  koska sattuu, vuoden ja kahdenki päästä, pistää
  kirjaansa, että sen nimelliset mies ja vaimo omyt
  naimisiin yhtyneet. Maan ennenkun se tapahtuu
  elämät yhdessä, tekemät lapsia ja toisinaan taasen
  lähtemät erille toisistaan.



Neittyen Ihanaisuudesta.

Laulu,


            v. 1.

    Kukka kaikkein ihanainen,
    Kukkasitten kuningas,
    Ompi neitto nauravainen,
    Rakkauden ruhtinas.

            v. 2.

    Neitto nuori naurusuinen,
    Luonnostansa lempiä,
    Muutti miehen mielen muinen
    Hehkava ja hempia.

            v. 3.

    Neitto kaunis kavalasti
    Orjaksensa ottapi,
    Sankaritkin taitavasti
    Wiekkahasti voittapi.

            v. 4.

    Katsannoilla kaunihilla,
    Silmillänsä, sitelee;
    Sanoillansa sulosilla
    Wierehensä vetelee.

            v. 5.

    Neitto nuori ihanainen
    Ompi onnen otava,
    Niinkuin kukka kasvavainen
    Lempiästi loistava.

            v. 6.

    Neitto nuori kaunokainen,
    Taitavainen tavoissa,
    Ompi onnen ottavainen
    Pojissakin paraissa.

               G. T—n Paturi
                  Hameesta.



Satuja.



1. Metsäsika, Hevonen ja Mies.


Metsäsika oli rypenyt hevosen tavallisessa juomapaikassa, josta
hevonen vihan vimmassa manasi häntä toraan kanssansa. Waan kun toisen
hampaat jo päältäpäinki olivat vähä hirviänlaiset nähdä, niin hevonen
pyysi miestä avukseen. Mies nousi selkään ja nuolellaan ampuiki
metsäsian kuoliaksi. Waan sen tehtyä sano hän: "minulle tapahtui
tänäpänä kahdenkertanen onni: esiksi sain oivan metsäsian paistin ja
toiseksi opin tuntemaan, kuinka oletki sinä kelpo elävä." Siitä ei
enää laskenutkan hevosta irti. Jälkeen päin kuultiin hevosen monasti
valittavan: "minä mieletön pyysin kostoa turhasta asiasta ja sain sillä
iänpäiväsen orjuuden."

Ei kostonpyyntö hyödytä, jos ei kärsivällisyys enemmin.



2. Susi ja Koira.


Susi ja koira yhtyivät pakinoille metsässä. Susi sano: "mistä se
tulee, että sinä aina olet noin lihava, minä laiha, vaikka olenki
sinua väkevämpi ja sentähden luulisin paremmin ruokani käsittäväni."
"Se tulee siitä, vastasi koira, että minä palvelen isäntääni ja saan
häneltä ruoan palkakseni, sinulle ei kenkään anna ruokaa, paitsi minkä
itse voinet tavata." "Mikä palvelu se on, kysyi susi, enkö hoti minäki
sitä voisi täyttää?" "Kyllä voit, vastasi taasen koira, kun vaan pidät
vahtia pihalla ja varjelet talon yötisaikana varkailta." Sihen työhön
lupasi susi mielellään ruveta ja koiran piti hänelle palveluspaikka
kylässä toimittaa. Tiellä, kun juoksivat rinnatusten, tuli susi luomaan
silmänsä koiran kaulalle ja kysyi: "Kuinka sinä olet noin karvaton ja
pahasti lyöttäynyt kaulanpaikalta?" — "Kun hokevat minua liian äkiäksi
ja vielä pelkaävät juoksentelevanki, vastasi koira, niin sitovat
toisinaan päiväksi kahleisiin, yöksi taasen laskevat irti ja antavat
minulle leipäpaloja, luita ja muuta ruokaa yltäkylläsesti." "Niin
päivällä, sano susi, et pääsekän menemään, kunne tahdot?" "En kyllä
aina", vastasi koira. "No, hyvästi sitte, sano susi, hyvästi itse ja
kaikki onnellisuutesi, siitä onnellisuudesta minä vaan en huoli, jota
kahleissa nautitaan." Sen kanssa otti eronsa koirasta ja juoksi metsään.

Parempi köyhyyski, kun toisen valta.



3. Mies ja Lempo (Pahahenki).


Mies ajo kärrynsä rattaan likakuoppaan, josta hevonen ei saanut sitä
liikkeelle. Tuskissaan rupesi hän kiroamaan ja mainimaan Lemmon
nimeä niinkun siltä muka apua saadaksensa. Lempo kuuli sen, tuli
paikalle ja sano: "ota pois tuo kivi rattaan edestä, puhdista ratas
kiinnitarttuneesta, kuivettuneesta savesta, kyykistäke sitte ja pane
olkasi hulikan alle, niin nosta ja samassa manaa hevosta!" Mies teki
sen ja ratas pääsi kohta liikkeelle. "Näätkö nyt, sano Lempo, että
ilman minuttaki pääsit siitä seikasta, niin miksi minua kaikkiin
joutavihin huudat ja kutsut!"



4. Pääskynen ja muut Linnut.


Pääskynen oli tullut tuntemaan, jotta pellavasta tehdään lankaa ja
langoista pauloja, joilla lintuja pyytään. Kun senjälkeen näki pellavia
kylvettävän, meni, sanoi toisille linnuille: "nuo pellavasiemenet
meidän pitää yksin nenöin tukkunaan maasta noukkia, sillä näistäpä
meille vielä muuten on surma lähestyvä." Linnut vaan nauroivat
pääskyselle, eivätkä ruvenneet sihen vaivaan. Jonkun ajan perästä, kun
jo pellavataimet olivat maasta nousseet, varotti hän taas heitä, ne
taimet hävittämään. Mutta sihenkän he eivät ruvenneet. Kun näki kaikki
kokeensa tyhjäksi pääskynen, niin erottihen muista linnuista ja teki
liiton ihmisten kanssa, heidän ystävyydessä ja suojassa saada kesät
elellä. Niin saiki ja pääsi itse rauhaan, vaan muut linnut, jotka eivät
huolineet ajallansa surmaansa vastustaa saivat pellavasta ja pauloista
ikuisen peljättävän turmion.

Paha pitää jo siemessään hävittää, jos siitä päästä tahtoo.



Suomen kansan Arvuutuksia.


1. Kaksitoista varista katolla, yksi ammutaan, montako jätille jääpi?

2. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy.

3. Ketonen keritty, kullalla katettu.

4. Kesän viuhkaa, vauhkaa, talven aitassa asuu.

5. Kiehuu, kiehuu, ei ni konsa kuohu.

_Osviittoja_. 1. Yksi, sillä toiset arvattavasti lentävät pois. 2.
Soutaja ja vene. 3. Puurovati 4. Wiikate. 5. Järvi tuultessa.



Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Tapa varren kaunistaa, eikä karva kauniskana.

Koreilioilta mieleen otettavat sanat.

2. Lämmin laiskan syöessään, vilu työtä tehes- sään.

Taitaan kyllä toisinaan todeksi havata.

3. Tuosta tunnen tuhman miehen: vuoli kieron kirvesvarren, väärän
värttinän rapasi (vanutti); tuosta tunnen tuhman vaimon: ahto riihen
rippupäihin, syltyssä sukat jalassa, lakki päässä kallellahan.

Kylläki kerraksi tuntomerkkejä, eikä tosiaanki aivan tyhjiä.

4. Sillä akka voittaa, kun puolen puuta taittaa.

Miesten pilkkasanat, akkojen johonkuhun miesten työhön ruvettua.

5. Wie porsas Puolaan, saat sikana takasin. Harvoin tuleeki pahasta
parempata.

6. Kun on usma uunna vuonna, sillon halla Heinäkuussa, talvi keskellä
keseä.

Niin sanotaan, vaan muuten ei aina ole ilmanmerkkehin ja vanhoin sanoin
luottamista.

7. Jäähä hyvästäki pitää, elää pahanki kanssa.

Ei tapahdu maailmassa aina, mikä ihmisen mieltä myöten olisi paras.

8. Hyvä suolla suuri virsu, lialla leviä kenkä. Rumempiki silmän nähdä
on hyvä paikassaan.

9. Hyvä suolla suuri jalka, kirkossa kepiä kenkä.

Kullaki kohtelolla on omat tarpeensa; mikä soma yhdessä paikassa, usein
toisessa on sopimaton.

10. Ei siinä iloin eletä, kussa on kuollut kotona, lasten vanhin
lattialla.

Eikä sovi toivoa'kan, että ihminen kaikin ajoin olisi yhtä ilonen —
aikansa ilolla ompi, toinen aika mielaloilla.

11. Ei ole mies pahasta tehty, ehkei aivan arvostana.

Toisilla sanoilla sanotaan: ei kukaan niin hyvä, kun kiitetään, eikä
niin paha, kun pannaan. Se kyllä on tosi.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mehiläinen 1837" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.