Title: Suontaan Heikin koti : Kertomus
Author: Koskimaa, Juho
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suontaan Heikin koti : Kertomus" ***


SUONTAAN HEIKIN KOTI

Kertomus


Kirj.

JUHO KOSKIMAA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.



I


Syksyiset tuulet ovat jo aikoja sitten riipineet viimeisetkin lehdet
puista, monta kertaa on maa jo ollut lumen peittämänä, mutta aina on
lumi sulanut pois jättäen jäljelle vain kosteutta ja kuraa.

Yöllä on taas satanut lunta ja aamu tuntuu raikkaalta ja kylmältä. Ilma
on sinertävän kirkas ja ihmisten käynti on kuin reippaampi ja heidän
kasvojensa väri terveempi.

"Onko sinun vilu?"

"Ei."

"Kun en minä huomannut ottaa talvitamineita."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen:

"En arvannut eilen illalla tietää, että aamuksi näin kylmäisi."

Suontaan Heikki on hakemassa emäntäänsä kaupungin sairaalasta. Kaupunki
on jo jäänyt jälkeen, esikaupungit sivuutettu ja takanapäin, metsän
takana, nousevat kirkkojen tornit ja tehtaitten savupiiput.

Aamu on vielä jotenkin varhainen, mutta tie esikaupunkien tuolle
puolelle on jo ajettu likaiseksi. Yhä valkoisemmaksi se kuitenkin
käy, yhä luettavammiksi kärryjen jäljet ja hevosen askeleet, ja kun
saavutaan Mölsän kartanon portin tuolle puolelle, lepää tie edessä
valkoisena ja koskemattomana.

Suontaan Heikkiä näky huikaisee eikä hän voi olla hiljentämättä
juoksijansa vauhtia. Mutta sitten hän taas panee hevosensa juoksuun ja
katsoo taakseen. Heidän kärrynpyöriensä jäljet ovat nyt ainoat koko
pitkällä, valkoisella tiellä ja seuraavat kiinteästi kantapäillä. Taas
hän hiljentää vauhtia, jopa pysähdyttää hevosen kokonaan, kiihoittaa
sen uudelleen juoksuun ja katsoo taakseen: tarkkaavainen kulkija voi
helposti päätellä, minkälainen vauhti hevosella on ollut. Niin, ja
jos hän on sattunut näkemään heidät syrjästäpäin, saattaa hän sanoa:
"Tuosta ovat menneet Suontaan Heikki ja Saaren Helmi ja tuossa ovat
heidän jälkensä."

Ikäänkuin ällistyneenä tästä havainnosta ja ajatuksesta lyö hän
hevostaan selkään, — nyt heidän jälkiään voi seurata kuka tahansa,
mutta kun ne yhtyvät toisiin, kun tullaan paikoille, missä maantie on
ravalle ajettu, mene siinä ja ota selvä, kuka tai millainen menijä on
ollut. Ohimennen hän vilkaisee vaimoonsa. Hän ei ole pitkään aikaan
muistanut, että tätä edes hänen rinnallaan onkaan. Mutta Helmiltä jää
huomaamatta, että hänen miehensä häneen katsoo. Hänen kasvonsa ovat
käyneet pieniksi ja kellertäviksi ja hänen vartalonsa on kutistunut
kokoon, se ikäänkuin häpeää muhkeammille mitoille ja muodoille tehtyjä
päällysvaatteita.

Suontaan Heikki kääntää katseensa pois, hänen kasvonsa kovenevat ja hän
yllyttää hevosen yhä nopeampaan raviin. Ne kasvot, joihin hän äsken oli
katsonut, eivät olleet entiset. Piirteet olivat tosin samat, joskin
kalvistuneet ja laihtuneet, mutta niihin oli tullut jotakin uutta,
kirkasta ja melkein lapsellista.

Silmänräpäyksen ajaksi pistäytyy Suontaan Heikin sydämessä
säälintapainen, mutta vain silmänräpäyksen. Sillä kun järjellä
ajatteli, niin eihän tässä oikeastaan enää ollut sijaa millekään
säälille eikä muullekaan hentomielisyydelle. Tuo tuossa vieressä oli
häntä viisaasti harkiten ja järjestelmällisesti pettänyt. Se oli ollut
rakastunut ryssään ja tullut sille raskaaksi. Mutta kun se ei syystä
tai toisesta voinut ryssää ottaa ja tuli tietämään hänen, Suontaan
Heikin, heikkouden, asetti se niin, että uskotteli olevansa paksuna
hänelle. Mitäpäs hän ymmärsi, ja silleen kai asia olisi jäänytkin,
ellei ryssä olisi tullut ja hirttänyt itseänsä ovipieleen. Kummakos,
että silloin tulee nöyräksi ja hullunsekaiseksi.

Suontaan Heikki rypisti kulmiansa. Tällainen oli pyöreä, kaikenpuolinen
totuus, siitä ei päässyt ylitse eikä ympäri. Hänen ainoaksi viakseen
jäi se, että hän oli tuota rakastanut. Ja rakastaisi tietysti vieläkin,
ellei ryssä itsemurhallaan olisi tullut ja ilmaissut koko entisyyttä.

"Joo", sanoi Suontaan Heikki itsekseen, hiljensi vauhtia ja sytytti
tupakan.

Nainen hänen rinnallaan vilkaisi häneen tuskastuneesi, mutta Heikki ei
sitä huomannut, vaan jatkoi ajatuksiaan.

Katuiko tuo edes oikein kunnollisesti? Olihan se tohtorin kautta kyllä
jotakin sellaista toimittanut, mutta eihän hän, Heikki, oikein ollut
saanut selvää siitä, mitä se oli katunut, eikä itselleen selvitetyksi
edes sitä, mitä sen lähinnä olisi pitänyt katua: sitäkö, että alkuaan
oli rakastunut ryssään ja pettänyt tätä niin, että tämä haki itselleen
vapaaehtoisen kuoleman, sitäkö, että oli pettänyt vanhempiaan, vai
sitä, että oli pettänyt Heikkiä, vaiko kaikkia yhteisesti?

Tultuaan tälle kohdalle ajatuksissaan Suontaan Heikki vaistomaisesti,
ikäänkuin kauhuissaan, vetäytyy kauemmaksi vaimostaan. Tämä katsahtaa
taas häneen tuskastuneesti ja nyt hän ensi kerran omasta aloitteestaan
puhuu.

"Vihaatko sinä minua — kovin?" kysyy hän vaivalloisesti, äänen tullessa
kuin maan alta.

Menee aikoja, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa. Ei, ei hän vihaa,
mutt eihän hän rakastakaan. Ja niin suurta viisautta, oveluutta ja
tarmoa, jota Helmi oli osoittanut, ei voinut halveksiakaan enemmän kuin
hänen nykyistä kohtaansa sääliä. Mutta hän kai oli tohtorille luvannut,
ettei vaimolleen mitään menneestä muistuttaisi. Sen hän oli luvannut,
ei yhtään mitään muuta, ja sen hän oli velvollinen pitämään.

"En", vastaa hän viimein jurosti ja kuin itsensä ulkopuolelta, "en minä
sinua vihaa".

Helmi sai itse arvata, ettei hän tehnyt muutakaan.

Ja matka joutui.



II


Jo ennen puoltapäivää ollaan päästy ohi Nikulan. Aurinko tulee esiin ja
maisemat käyvät aivan kuin kodikkaammiksi.

Suontaan Heikin pitäisi sanoa Helmille, että nyt kun tullaan kotiin,
niin ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mitään muuta
sanomista hänellä ei olekaan ja hän avaa monta kertaa suunsa sen
sanoakseen, mutta sanat takertuvat kurkkuun.

Hän ei voinut unohtaa, kuinka monta hikipisaraa hän oli saanut
vuodattaa, kuinka monta kirousta kirota ja kuinka monta huokausta
niellä, ennenkuin oli saanut ihmiset uskomaan, että kyseessä oli hirveä
erehdys, — jos he nyt ylimalkaan vieläkään valhetta uskoivat. Mutta
olivat ainakin uskovinaan ja se oli pääasia.

Hänen täytyy vieläkin ummistaa silmänsä ja purra hampaansa yhteen
muistellessaan kaikkea silloin tapahtunutta.

Ryssä löydettiin hirttäytyneenä hänen ovipielessään rinnallaan Helmin
kirjoittama kirjelippu. Se ei itsessään ollut mikään todistuskappale,
mutta Helmi oli tunnustanut kaiken. Saaren vanhat haltijat olivat
kertoneet sen, minkä tiesivät, — olivat luulleet Helmin sen jo aiemmin
tehneen eivätkä sen vuoksi olleet tahtoneet asiaan sekaantua. Ja vasta
silloin hän, Heikki, oli lopullisesti raivostunut. Sitä silmittömyyttä
oli kestänyt sittenkin kun Helmi oli joutunut sairaalaan.

Mutta sitten hän oli kuin herännyt unesta. Kun ihmiset tulivat häntä
surkuttelemaan, oli hän yksinkertaisesti ajanut heidät pellolle.
Luulivatko he häntä niin tolloksi, ettei hän tiennyt, miten lapsia
tehdään. Ja eikö ryssä ollut jo Saaressa ollessaan näyttäytynyt hiukan
omituiseksi. Nyt oli ruumiinavauksessa käynyt selville, että hänellä
oli pitkällisen juomisen turmelema elimistö. Selväähän oli, ettei se
voinut olla täysipäinen, ja mitä Helmin kirjeeseen tuli, niin se vain
vahvisti otaksumaa. Kerranko sitä nyt puhutaan mitä tahansa, mutta
kun Niku oli ottanut kaiken todesta, niin mitä Helmi muuta voi kuin
varoittaa.

Ja hän oli toimittanut Nikolai Sarkalle kunnialliset hautajaiset ja
tilannut kiven hänen haudalleen.

Niin hän oli lopulta ihmiset selvittänyt ja he saivat uskoa tai olla
uskomatta. Pääasia oli, etteivät puhuneet, eivät paljon edes keskenään.
Mutta sillä välin Saaren emännän ruumis kuihtumistaan kuihtui, vaikka
sielu eli, ja Helmi virui ruumiin ja sielun tuskissa sairaalassa.

"Paras olisi", oli Saaren emäntä kerran lausunut, "että Helmi kokonaan
kuolisi pois".

       *       *       *       *       *

Muistaessaan nämä vaimonsa äidin sanat ei Heikki voi olla katsahtamatta
Helmiin. Aurinko paistaa nyt suoraan vasten kasvoja, ja Helmi varjostaa
silmiään. Kasvot näyttävät entistä kalpeammilta ja kuihtuneemmilta,
ne ovat ilmeettömät kuin kuolleen kasvot. Samalla Heikki huomaa, että
silmiä varjostava käsi vapisee, eikä hän viitsi sitä kauempaa katsella,
vaan kääntääkseen ajatuksensa muualle lyö hevosta selkään.

Nyt hänen mieleensä myöskin palaa, että tuo ilmeettömyys on Helmille
luonteenomaista. Silmät voivat loistaa tai synketä, suu voi hymyillä,
vieläpä nauraakin, mutta kasvot palaavat pian entisiin juonteisiinsa ja
ilmeen vaihtelu jää kuin unennäöksi.

Viime aikoina on hän tähän asiaan useinkin mielessään palannut. Hän
on muistellut ensimmäistä ujoa kosimistaan Saaren yliskamarissa ja
muistaa, kuinka Helmin suu oli nauranut, mutta silmien katse ollut
kylmä ja pistävä. Niin, olihan keskustelukin ollut senluontoista.
Edelleen hänen mieleensä tulee, mitä muuatta tuntia myöhemmin oli
tapahtunut ja silloin Helmin kovuus, laskelmallisuus ja viekkaus
kaikkein selvimmin kävi selville. Mutta myöhään, Herra paratkoon, hän
oli sen huomannut.

Suontaan Heikki kiihtyy omista ajatuksistaan. Millainenhan sen ilme oli
ollut kun se rakasteli sen ryssän pojan, Sarkan Nikolain, kanssa! Taisi
naama silloin olla toisin päin mujullaan.

Katse, jonka hän nyt luo vaimoonsa, on synkkä ja uhkaava, se on niin
peloittava, että toinen säikähtäisi, jos sen huomaisi, ja käsi vavahtaa
tahdottomasti. Mutta hän puree taas hampaansa yhteen ja samassa on
kaikki ohi ja sijalle astuu vain viiltävä kylmyys. Eihän hänellä enää
ole muuta sen ihmisen kanssa tekemistä kuin että asuu saman katon alla.
Ja siitäkin pääsen milloin vain tahtoo. On vapaa kuin kulkurisälli
tai taivaan lintu, — mene, tule, tee mitä tahdot, elämä on edessäsi
kokonaisena ja avonaisena, elämä, jota sinulla tähän asti ei oikeastaan
ole ollutkaan. Se on ollut vain harmajaa työn tekoa ja tyhjää
uneksimista, joka lopulta pani ottamaan suuren kulauksen myrkkymaljasta.

Mutta nyt on toista. Hänellä on nyt pientä, värisyttävää esimakua
elämästä sellaisena kuin se on kotinurkkien ulkopuolella. Eihän
kannattanut surra eikä tulla synkäksi, eihän hän ollut mitään
tehnyt. Ja kun hän tulee tähän, ei hän voi olla tuntematta pientä
kiitollisuutta, kummallista ja sekavaa kiitollisuutta siitä, mitä on
tapahtunut.

Lyhyt metsätaival on loppunut, ensimmäiset vainiot ovat jo silmäin
edessä ja niiden keskellä vauras kylä kuin kylpee kelmeän auringon
hohteessa.

Silloin Suontaan Heikki kääntyy vaimoonsa päin.

"Kun nyt tulet ihmisten pariin", sanoo hän, "niin ole niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Olet ollut sairas muutaman hullun jätkän
aiheettomasti tuottamasta mielenliikutuksesta. Et muuta."

Se on nyt sanottu. Hän panee hevosen raviin, niinkuin tapa kylien
kohdalla vaatii, tuimaan, reippaaseen raviin. Siinä tuo Saaren nuori
isäntä emäntäänsä lasareetista. Sellainen on kuva. Eikä hän huomaa,
että hänen vaimonsa silmiin nousevat vedet ja ruumis alkaa vavista.

"Heikki", kuuluu itkevä ääni.

Puolituskastuneesti hän hiljentää vauhtia.

"Mitä nyt?"

"Sinä saat tehdä kanssani mitä ikinä tahdot."

Vauhti tulee ennalleen.

"Mitäpä minä sinulle... Pidä kylmä ilme, kylläs sen taidon osaat. Jos
sinulla jotakin on tunnossasi, itsepähän sen kannat ja — yksin."



III


Saaren talon erottaa kaupungista vajaa kolmen peninkulman matka.
Tapana ei ole ollut, että hevosta välillä syötetään tai muutenkaan
levähdetään, mutta nyt Helmi näkee, miten Heikki sanaa selitykseksi
puhumatta kääntää isoon harmahtavaan taloon vievälle kujalle.

Vasta lähemmäksi tultua hän talon tuntee ja muistaa joskus itsekin
vanhempiensa kanssa sinne poikenneensa. Mutta muuta erikoisempaa hän ei
muista. Se on Syrjän Ranta-Konkkala.

Olisiko Heikillä sinne asioita vai poikkeaako hän muuten vain. Helmi
on jo aikeissa tätä kysäistä, mutta samalla hän muistaa, ettei hän
ole enää se, jolle tehdään tiliä, ja pitää suunsa kiinni. Eikä tämä
tietoisuus täytä häntä millään katkeruuden tunteella.

"Ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut."

Mitä varten Heikki noin oli käskenyt. Säästääkseenkö häntä, Helmiä,
nöyryytyksiltä vaiko säästääkseen itseään. Helmi värisee ajatellessaan,
mitä Heikki oli saanut tehdä voidakseen sanoa tuon niin rauhallisesti
ja varmasti.

Suontaan Heikki oli hypännyt kärryiltä alas ja kiinnitti parhaillaan
hevosta tallinseinässä olevaan renkaaseen. Helmi ei voi olla häntä
katselematta, ja nyt taas, niinkuin monesti ennenkin, hänestä tuntuu
siltä kuin näkisi hän Heikin ensi kerran. Silmien hyväntahtoinen
lempeys on jonnekin hävinnyt, ja kun aurinko paistaa hänen kasvoihinsa,
muodostuu silmien kohdalle musta varjo, jonka taakse katse ikäänkuin
häviää. Ja kasvotkin ovat laihtuneet ja käyneet kulmikkaammiksi ja
kovemmiksi.

Viimein Heikki on saanut heiniä eteen ja ojentaa Helmille kätensä.
Helmi on huomannut, kuinka joku talon rengeistä on pyytämättä tuonut
hevoselle vettä, kuinka ikkunoissa on näkynyt kasvoja ja viimein,
kuinka iso, tukeva nainen on ilmestynyt vierasportaille. Helmi arvaa,
että se on talon emäntä. Mutta niinhän se oli, että ole aivan niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut, älä surkealla ja häpeilevällä ilmeelläsi
kaiken lisäksi tuota miehellesikin häpeätä.

"Tässä on Ranta-Konkkalan emäntä... On meille hiukan niinkuin sukuja.
Vaikka olet tainnut täällä joskus ennenkin käydä."

Helmi tuntee, kuinka utelias, puoleksi tyly katse suuntautuu häneen,
ja hän mutisee jotakin, että muistaa hän joskus vanhempainsa kanssa
poikenneensa.

"Terve tuloa nyt vain ja käykää sisään."

Ja Helmissä on tunne, että tuo on sanottu enemmän Heikille kuin hänelle.

Sitten he jäivät kahden. Ovia on auki joka suunnalle, mutta vaikka
varallisuus on silmäänpistävä, vaikka huoneissa on lämmin ja vaikka
lisäksi auringonvalo lankeaa lattioille, on Helmin kylmä. Eikä se johdu
ruumiillisesta kylmyydestä. Se asuu talon tunnelmassa. Mutta ehkä
hänestä vain tuntuu siltä.

"Ovat sukulaisia. On väliin poikettu kaupunkimatkoilla."

Tämän verran on Heikki velkaa selvitykseksi. Helmillä ei ole tähän
mitään lisättävää.

Vähän ajan kuluttua tulee taas niinkuin hyvin kaukaa:

"Viime aikoina se on tullut melkein kuin tavaksi."

Ja taas pitkän ajan kuluttua:

"Ja kyllähän tällä taipaleella hevonenkin ehtii prissaantua."

Eihän Helmillä ole tähänkään mitään sanomista. Korkeintaan, etteivät
hevoset ennenkään ole tällä välillä ehtineet tulla miksikään, mutta
Heikkihän kieltämättä senkin asian parhaiten ymmärtää.

Jotakin tehdäkseen hän selailee valokuva-albumia. Siinä on aivan
tuntemattomia kasvoja, mutta sitten tulevat vastaan tutut kasvot: isä,
äiti ja hän itse pikku tyttönä.

Hän pysähtyy katselemaan tätä kuvaa, joka heillä kyllä on kotona
Saaressakin, aivan kuin ei ennen olisi sitä nähnyt. Ei hänellä ole
hämärääkään muistoa siitä, milloin se on otettu, mutta hänen katseensa
kiintyy isän totisiin kasvoihin ja äidin jäykkään, ylpeään muotoon,
jossa kaikki on ylpeää ja kankeaa puseroa myöten. Hän itse on siinä
vielä avuton ja ilmeetön, vain silmät ovat nähtävästi hyvinkin
tarkkaavaisina ja totisina katselleet valokuvaajaa, kun hän siinä
on istunut äidin sylissä. Ja äidillä on ollut kova työ pitää häntä
oikeassa asennossa ja estää sormea menemästä suuhun.

Ensin Helmiä hymyilyttää, mutta samassa hymy vaihtuu kyyneliin, jotka
hän salaa ja pian voimakkaasti tukahduttaa lähteisiinsä. Sellainen sitä
oli silloin, tässä on välillä kulunut paljon vuosia ja tapahtunut niin
paljon, — niinpä, kappale elämää on mennyt.

Hän on niin vaipunut tarkasteluun, ettei hän huomaa, että joku on
tullut huoneeseen, ennenkuin häntä puhutellaan.

"Siinä taisi löytyä tuttavia." Silloin Helmi säpsähtää ja katsoo ylös.
Hänen katseensa kiintyy tummaan silmäpariin, joissa välkähtää ja
kimaltaa suun ollessa hymyssä. Siinä suussa on merkillisen pullea ja
itsetietoinen alahuuli, eikä Helmi tiedä, onko silmien kimalluksessa
enemmän pilkkaa vai sääliä: "Vai siinä sinä nyt olet, Saaren
Helmi-tytär."

Tulijan vartalo on korkea ja rehevä, siinä on jotakin vaativaa
esiinpistäviä, kiiltäviä kengänkärkiä myöten.

Toisen kummallinen, tutkiva katse häkellyttää Helmiä; tuskin niin, että
hän itsekään huomaa, hänen sisimmässään pistäytyy uhma — ja uhmaahan
edellytti jo oleminen niin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Rauhallisesti hän ojentaa kätensä.

"Te olette nyt palaamassa?"

Talon tyttären ääni on syvä ja pehmeä, kummallinen vastakohta
puolittain kovalle katseelle.

"Niin, niinhän minä olen."

Salavihkaa Helmi vilkaisee mieheensä. Tämän kasvot ovat saaneet eloa,
jota hän turhaan koettaa salata, ja ohut punerrus on noussut hänen
poskipäilleen.

"Kyllä kai teidän on hauskaa päästä kotiin taas?"

"Onhan se hauskaa."

Nyt Heikki tarttuu puheeseen.

"Minä olen kertonut Ailille koko jutun", sanoo hän.

Helmi kalpenee ensin ja punastuu sitten. Mutta Ailiksi puhuteltu
pelastaa hänet pälkähästä.

"Niin", myöntää hän, "Heikki on sen meille kertonut, ja kuultiinhan se
jo aikaisemminkin. Eihän ole mikään ihme ja kumma, että sellaisesta
sairastuukin."

Se tulee rauhallisesti, "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", mutta
tuo samainen tietävä välke asuu silmissä, ja suupielissä on melkein
kuin hymyä.

"Se taisi olla mielikuviin menevä ja viiripäinen koko mies", lopettaa
nainen ja menee vastausta odottamatta hakemaan kahvitarjotinta.

Heikin kasvot tummenevat ja Helmi tahtoisi huudahtaa kauhusta: Niku,
Niku, etkö sinä saa rauhaa edes haudassasikaan! Syntinen rakkaus
kohottaa taas päätänsä, sydämessä käväisee taas uhma: pitääkö
iankaikkisesti kärsiä siitä, että on kulkuria rakastanut! Mutta sitten
seuraa järkähtämättömän johdonmukaisesti: olisit tyytynyt rakastamaan,
mutt'et pettänyt häntä ja tuota, josta tuli miehesi, joka oli puhdas
ja joka myöskin oli antanut kaikkensa. Helmin katse käy harhailevaksi,
hän katsahtaa Heikkiin, joka uhkaava, totinen ilme silmissään tuijottaa
häneen, sitten hän painaa päänsä alas.

Samassa tuodaan kahvitarjotin huoneeseen. "Ei puhuta tästä asiasta
enää", sanoo Heikki, "on Helmi siitä muutenkin saanut kärsiä".

Hän sanoo sen rauhallisesti, muina miehinä, ja Helmi tuntee häntä
kohtaan kyyneleistä kiitollisuutta.

Keskustelu ei tahdo oikein sujua. Kun puheen alkuun päästään, silloin
se loppuukin. Sillä aina se väkisinkin tahtoo sivuta samaa asiaa.

"On emäntä täällä ennenkin käynyt", puhuu talon tytär. "Ette ehkä
muistakaan? Viivyitte kylläkin vain hetkisen."

"Kyllä minä muistelen", vastaa Helmi avuttomasti, "mutta pää tahtoo
olla sekaisin ja muisti huonontunut".

"Arvaa sen. Ei siitä muuten vallan pitkä aika olekaan. Te olitte
äitinne kanssa matkalla kaupunkiin."

"Niin, niin taisin..."

On kuin nuijalla olisi lyöty päähän. Yhä vaan! Se oli silloin kun hän
aavisti olevansa raskaana Sarkan Nikolaille... vainajalle... muuatta
kuukautta ennen kuin se lapsi syntyi, jonka isäksi maailma Heikkiä
luuli. Hänen kasvonsa käyvät palttinanvalkeiksi ja hänen silmänsä
katsovat rukoilevasti miestä: Heikki, miksi toit minut tänne, ole
jalomielinen, lähdetään, rakas, lähdetään minne tahansa!

Mutta mies ei hänen katsettaan huomaa, hän juo kahvia kaikessa rauhassa.

Ranta-Konkkalan Aili katselee Helmiä säälien, ja hänen pehmeässä
äänessään soi syvä myötätunto.

"Olettehan te vielä väsyneen näköinen". puhelee hän, "mutta kyllä te
pian virkistytte kun pääsette Saareen ja pojan luo..."

Se oli viimeinen läjähdys. Maailma tummenee Helmin silmissä, ja sitten
hän ei enää tiedä mitään.

Mutta kun hän taas saavuttaa tajuntansa, kohtaa hän ympärillään vain
pelkkää myötätuntoa, vain paljasta huolenpitoa ja sääliä.

"Mitä sinä tuolla tavalla...", kuulee hän Heikin äänen sanovan,
"tiesithän, ettei siitä hyvä seuraa".

"Voinko minä sitä arvata", vastaa nainen, mutta Helmistä tuntuu, kuin
äskeinen pehmeys ja myötätunto olisivat poissa.

Heikki murahtaa siihen jotakin epäselvää, ja Helmi aukaisee silmänsä.

"Lähdetään, Heikki", sanoo hän hiljaa ja pyytävästi, "lähdetään..."

"Mutta pääsemmeköhän me?"

"Kyllä, kyllä minä jaksan", vastaa Helmi päättävästi ja nousee
seisomaan.

Hänellä on se tunne, että ellei pian lähdetä, niin hän vaikka juoksee.
Minne tahansa, yhdentekevää. Tosinhan hänellä ei enää saa olla omaa
tahtoa, mutta hän lähtee kuitenkin.

Sitä hänen ei tarvitse tehdä. Kauniisti ja hellävaroen hänet asetetaan
kärryihin. Kun paranee, niin terve tuloa käymään. Kuin unen läpi näkee
Helmi viimeisenä Ranta-Konkkalan tyttären silmät, ja hänestä tuntuu,
kuin tuon hellyyden kimmellyksen takaa olisi katsellut pohjaton
ylenkatse ja kylmä, hillitty viha.

"Kyllä", huokaa emäntä, kun kärryt ovat kääntyneet maantielle, "kyllä
on mennyt huonon näköiseksi".

Tuskin huomattavasti kohauttaa tytär olkapäitään.

"Itsepä lienee vuoteensa rakentanut", vastaa hän ja kääntyy mennäkseen
sisään.

       *       *       *       *       *

Kaikki äskeinen on Helmistä kuin unta, Ranta-Konkkala ja sen tyttären
silmät. Hän koettaa ajatella, mutt'ei tahdo saada järjen päästä kiinni.

Viimein ollaan kylän viimeisetkin talot sivuutettu ja lyhyt metsätaival
on edessä. Silloin hän hiljaa koskettaa miehensä käsivartta ikäänkuin
pyytäen anteeksi, että rohkenee niin tehdä.

"Heikki", kysyy hän nöyrästi, "miksi veit minut sinne?"

Kuluu aikaa, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa.

"Siksi", kuuluu viimein tylysti, "että oppisit olemaan ihmisten
parissa. Niiden joukossahan kuitenkin on elettävä."

Ja kun tämän taipaleen ohi päästään, niin alkavatkin jo Hirvijoen
aukeat ja on opittava elämään ihmisten parissa.



IV


Kun sitten maantieltä käännytään Saaren taloon, valtaa Helmin taas
eräänlainen pelko. Miehen kiristäessä ohjaksia tarttuu hän häntä hiljaa
käteen.

"Älä aja niin kovasti, Heikki."

Hän ei juuri muista lähtöä kotoaan, palaaminen täyttää hänet tuskalla.
Minkälaista siellä nyt on ja kuinka häntä katsellaan. Sydän jyskyttää
kuuluvasti ja rinnassa on ahdistusta. Hänellä olisi halu puhua jotakin
Heikille, mutta suu ei saa sanotuksi.

Mies vilkaisee häneen syrjäsilmällä ja hiljentää todellakin vauhtia.
Hänellä on omat ajatuksensa. Hän muistelee, kuinka monella mielellä hän
on tätä samaista tietä kulkenut ja ajatellut ja kuinka hän nuorukaisen
haaveellisin silmin oli maantieltä katsellut tulen heijastusta Saaren
yliskamarista silloin kun Helmi ei ollenkaan vielä tiennyt hänen
ajatuksistaan. Eikä siitä pitkiä aikoja ollutkaan. Entä nyt! Hän
kyyditsee ei vaimoaan, vaan jotakin kulkurille antautunutta naista,
joka sitten valitsi hänet uhrikseen.

"Joko minä saan ajaa?" kysyy hän töykeästi ja nykäisee ohjaksista.
"Katselevat muuten, että mikä murheen kulkue tämä on."

Eikä hän odottele vastausta, vaan antaa mennä.

Ja vauhdin mukana hänen ajatuksensa saavat nopeamman tahdin. Eihän
Helmi ollut tosin häntä millään tavalla lähennellyt, hän itse sitä
oli tehnyt, mutta olisihan Helmin pitänyt olla rehellinen. Ei muuta
kuin sitä. Olihan hän Helmiä rakastanut siksi paljon, mutta Helmi oli
käyttänyt hänen tunnettaan vain rikoksensa peittämiseen.

Mutta paras kun ei ajattele.

"Muista nyt", sanoo hän kerran, "että pidät kylmät kasvot etkä enempää
anna ihmisille puheenaihetta".

Siinäpä sitten onkin Saari.

Hevonen pysähtyy kuin naulittu vierasportaiden eteen, renki juoksee
pitämään sitä suupielistä ja Heikki auttaa itse emäntänsä kärryiltä
alas.

Tahtomatta Helmin haljakka katse lennähtää tuvan ovipieleen.

Mutta ne seinän suojaksi lyödyt laudat, joihin Niku hirtti itsensä, ne
on revitty pois.



V


Ja teeppäs nyt tiliä elämäsi askeleista, Saaren ainoa tytär ja Suontaan
Heikin emäntä. Sinä astut tupaan, sillä väenkin tähden on sinun
niin tehtävä. Nyt sinä kernaastikin lankeaisit polvillesi ja itkien
tunnustaisit syyllisyytesi, nyt sinä mielelläsikin, keventääksesi
omaatuntoasi, antaisit maineesi mennä, mutta nyt on niin, että kunnia
ja maine ovat muillakin kuin vain sinulla eikä sinulla ole pienintäkään
aihetta saattaa vielä miestäsi häpeään.

Pitäjäläiset ovat nyt kahden vaiheilla, eivät he oikein tiedä, kumpaa
uskoa. Eivät he entisestä Saaren Helmistä niin huonoa uskoisi, eivät
muutenkaan ja vielä vähemmän nyt, kun hän on Suontaan Heikin emäntä.
Mutta kirkkaimmassa kunniassa kaikkein ensiksi pilkku havaitaan. Ah,
kuinka paljon ja moninaista puheenaihetta ihmisillä olisi ollut, ellei
Heikki olisi ruvennut sotkemaan asioita. Sinusta nyt lopulta riippuu,
Helmi, jaksatko pitää pääsi pystyssä.

       *       *       *       *       *

Väki on juuri päässyt päivälliseltä, tuvan ilmassa viipyy ruoan lemu,
ja astioita korjataan syrjään. Mene sinne, niinkuin hyvä tapa vaatii,
kättele kaikki ja kestä heidän katseensa.

Ettäkö olet väsynyt, ettäkö pitää suoraan vuoteeseen. Ei pidä
uskotella. Saat vain puheet uudelleen alkuun, puheet, joiden kaiku
tuskin koskaan loppuukaan. Kun jaksoit ajaa kaupungista tänne, niin
jaksat hyvin tervehtiä neljä piikaa, kolme renkiä ja ajopojan. Ja
sitten ovat vielä jäljellä isä ja äiti.

Säpsähdät kun kuulet pikkulapsen parahduksen viereisestä huoneesta.
Älä ole huolissasi, sillä on hoitaja, on koko ajan ollut, minkä sinä
olet ollut poissa. Sen nimi on Heikki ja sinä teit sen sen kulkumiehen
kanssa, jota rakastit. Heikki sen nimi on ja puoliryssä se on tai ehkä
vain neljännekseksi, mutta nyt se on Suontaan Henrikin poika ja Saaren
perillisiä. Ainoa. Ellei muita tule.

Kasvosi, Saaren Helmi, kalpenevat ja punastuvat, hengityksesi käy
raskaaksi ja kätesi menee sydämellesi. Näyttää kuin aikoisit vaipua
siihen paikkaan. Mutta sinunhan pitäisi tietää, että tämä ei käy.
Täällä auttavat vain tyyneys ja harkitseva asiallisuus. Tämä on Saari,
ettäs sen tiedät. Käy reippaasti toimeen vaan, pikemmin siitä pääset.
Sinulla on koko loppuikäsi katuaksesi ja monet yöt jäljellä itkeäksesi.

       *       *       *       *       *

Eikä Helmi huomaa, kuinka se kaikki lopuksi tapahtuu. Hän huomaa vain
seisovansa kamarista tupaan vievällä ovella. Kymmenkunta silmäparia
suuntautuu häneen, ja hän näkee, että väki on ikäänkuin säikähtynyt,
kun hän siihen yht'äkkiä ilmestyy heidän keskelleen. Ja hän pakottaa
itsensä eteenpäin. Ojentaa kätensä ensin emäntäpiialle, sitten
isäntärengille. Itsensä pakottaminen, se on hänelle tuttua. Mutta ennen
hänestä tuntui, kuin joku olisi häntä väkisin työntänyt eteenpäin
ja hän itse pannut vastaan, nyt hän saa ponnistaa kaikki hengen- ja
ruumiinvoimansa.

"Päivää. Terveisiä kaupungista. Kuinka te olette voineet?"

Ääni on outo ja soinnuton. "Kiitoksia. Onhan se mennyt."

34

Sitten:

"Joko emäntä nyt on sitten aivan niinkuin terve?"

"Osapuilleen. Vaikka saa sitä yhä lepäillä."

"Niin tietenkin. Hyvä sentään, että emäntä parani."

"Hyvähän se on."

Väki ahmii hartaudella jok'ainoan sanan. Katseet ovat totiset ja
uteliaat, joku pää kurkottautuu eteenpäin. Mutta siihen keskustelu
päättyykin, Helmi väen silmissä ikäänkuin haihtuu pois, ja laajassa
tuvassa vallitsee hiiskumaton hiljaisuus.

Viimein joku renki ottaa lakkinsa ja valmistautuu lähtemään pihalle,

"On se kans", huokaa hän mennessään.

"Mikä on?"

"Koko tämä mainen meininki, meinaan."

Liikutaan, astiat alkavat kalista, ollaan taas palattu arkeen.

       *       *       *       *       *

Vaan Helmi ei enää siekaile eikä mietiskele. Tullessaan tuvasta hän
kyllä seisahtuu kamarin ovelle, mutta sitten hän suoraa päätä rientää
vanhempiensa luo. Hänen täytyy tunnustaa kaikki omalla suullaan, hänen
täytyy saada anteeksi, muuten hän ei saa rauhaa. Tulkoon sitten vaikka
kuolema.

Mutta Saaren talon seinät järkyttävät hänen päätöstänsä. Hänellä ei ole
mitään sanottavaa, jota vanhemmat eivät tietäisi.

Eikä Saaren isäntä ole aluksi huomatakseen tyttärensä tulleen.
Mutta sitten hän kohottaa katseensa, joka on käynyt kiillottomaksi.
Suonikasta, laihtunutta kättään hän ei ojenna.

"Jassoo", sanoo hän vain matalasti. "Sinä olet siis tullut."

"Niin."

"Hyvä on, että vielä tulit. Mutta liiku hiljaa. Äiti nukkuu."

Siihen se jäi.

Ja illalla sanoo Heikki, että koska Helmi on heikko ja väsynyt, niin
saa hänelle, isännälle, tehdä vuoteen eri huoneeseen. Jos Helmi tahtoo,
voi pojankin tuoda sinne, että saa nukkua rauhassa. Se on jo tottunut
pois rinnalta.

Mutta Helmi nyyhkyttää:

"Kyllä minä sen hoidan..."

"Kuinka itse tahdot", vastaa Heikki ja toivottaa hyvää yötä.



VI


Maa on kyllä valkoisen lumen peittämä, mutta ilma on leuto ja öinen
taivas on tähdetön. Aidat, rakennukset, metsä häämöttävät sieltä
vain mustansinistä pimeyttä vastaan, eikä mikään ääni halkaise yön
hiljaisuutta.

Helmi istuu puoleksi riisuutuneena leveän vuoteensa reunalla. Äsken hän
jo sammutti tulen, mutta sytytti sen hetken kuluttua uudelleen. Vaikka
silmiä poltti ja ruumista raukaisi, niin uni ei tahtonut tulla.

Tuolla seinän takana nukkuu Heikki, saattaa nukkua hyvinkin
rauhallisesti ja miks'ei niin tekisikin. Ja toisesta viereisestä
huoneesta kuuluu Sannan, lapsenhoitajan, tasainen, rauhallinen
kuorsaus. Koko talo, koko seutu nukkuu rauhallista unta, hän yksin vain
valvoo.

Nyt kuuluu koiran haukahdus Sarvakon kylän taholta, kajahtaa läpi
pimeyden ja jättää jälkeensä tyhjän hiljaisuuden. Olisiko siellä ollut
joku kulkija tai liekö joku isännistä yötä myöten palannut kotiin
kaupungista.

Helmi muistaa, kuinka usein hän on kuullut öisiä ääniä ja niitä
säikkynyt. Nyt ei häntä mikään uhkaaja miksi uhkaisikaan: kenellekään
hän ei merkitse yhtään mitään.

Hän kumartuu lapsensa vuoteen yli. Lapsi tuntee, kuinka kasvoja
peittävä verho nostetaan syrjään, sen pikkuinen käsi haparoi tyhjää
ilmaa ja suu mutruilee. Mutta sitten se saa tutin suuhunsa, imee sitä
aikansa ja nukahtaa taas rauhallisesti.

Helmi koettaa mielessään selvitellä suhdettaan tähän lapseen. Vihaako
hän sitä, toivooko hän, että se kuolisi? Ei, se on rakkaudessa tehty ja
tuskalla kannettu ja synnytetty. Hän rakasti sen isää niinkuin rakastaa
sitäkin, jonka nyt toivoisi olevan sen isä.

Kuinka tällainen voi olla mahdollista? Jos hän voisikin sen sanoa, niin
sittenhän asia olisikin selvä. Mutta jos hän yrittää sitä jatkuvasti
ajatella ja selvitellä, niin hän menee vielä enemmän sekaisin. Hänen
ensimmäinen rakkautensa ei ollut syntiä, hän itse sen oli synniksi
tehnyt. Ja Heikki, hän tuntee sen, Heikki, joka oli pelastanut hänen
maineensa ensi kerran tietämättään ja toisen kerran tietoisesti, olisi
kyllä antanut anteeksi ja rakastanut häntä, kun hän vain olisi ollut
rehellinen.

Mutta olihan hän tehnyt murhan johdattamalla ihmisen itsemurhaan.

Helmin ilmeetön katse tuijottaa vastapäiseen seinään, ja kasvot ovat
liikkumattomat kuin kuolleen.

Mutta sitten huulet alkavat värähdellä, silmiin nousevat kyynelet ja
hän lysähtää polvilleen vuoteensa viereen. Tuolla, pimeän avaruuden
takana asuu Jumala, joka katsoo häneen niinkuin muihinkin rikkoneisiin.

Ja Helmi rukoilee, ensi kerran pitkiin aikoihin. Mutta rukouskaan
ei ole vapaa sivuvaikutteista. Onko oikein näin vain heittäytyä
kurjuudessaan Luojansa eteen? Eikö pitäisi ensin koettaa omin voimin
syntyä uudestaan ja tehdä, tehdä jotakin! Mutta hän ei voi muuta, ja
sitä vartenhan Luoja lähetti ainoan poikansa, — poisottamaan maailman
synnit.

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan ovat yöt pitkät. Kun Helmi nousee, ei päivä vieläkään
sarasta. Mutta hänen sisässään asuu riemukas lepo ja rauha. Hän on
tullut selvyyteen siitä, ettei hän itse voi vaikuttaa asiain kulkuun.
Hänen on vain oltava hyvä ja nöyrä ja kärsittävä. Jos asioista tulee
kysymys, on hänen parempi vaieta kuin valehdella. Mitä tahansa hänen
osakseen tuleekin, mikään ei ole liikaa.

Hän tuntee miltei nautintoa, kun hän ajattelee, että hän voi
kärsimyksillä sovittaa syntinsä. Ja hän päättää, että kun aamu tulee,
niin hän puhuu Heikin kanssa.



VII


Aamulla Heikki tuleekin Helmin huoneeseen, joka ennen oli isän ja
äidin, sitten hänen ja Heikin, nyt vain hänen.

"Huomenta", tervehtii mies tullessaan. "Miten sinä olet nukkunut?"

Heikin katse ei pysähdy Helmiin. Se liukuu ympäri huoneen pysähtymättä
suorastaan missään. Ja Helmiin menee varmuus siitä, että mies tulee
vain muodon vuoksi, — ettei kenelläkään olisi mitään sanomista.

"Kyllä minä olen nukkunut... koko lailla", vastaa Helmi hiljaisesti.

Mies seisoo epätietoisen näköisenä keskellä lattiaa, mutta sitten hän
menee lapsen vuoteen luo, kohottaa peitteen ja ottaa vielä märän lapsen
käsiinsä.

Tekeekö hän senkin muodon vuoksi? Helmin katse lepää liikkumattomana
miehen kasvoissa. Erehtyykö hän vai onko se näköhäiriö? Heikin kasvot
ovat kuin pehmenneet, ja silmänurkat näyttävät värähtelevän.

Helmi ei voi sitä katsoa, hänen täytyy kääntää päänsä poispäin. Sillä
jos hän tulee tunteelliseksi, niin Heikki menee pois eikä hänellä ole
tilaisuutta puhua.

Nyt mies laskee lapsen vuoteelle ja valmistautuu lähtemään.

"Sano Sannalle, että muuttaa kuivat vaatteet", sanoo hän selin Helmiin,
"eihän se miten passaa, että tuolla tavoin..."

Ja tarttuu lukonkahvaan mennäkseen.

Silloin Helmi pidättää hänet.

"Heikki", sanoo hän nöyrästi.

"Niin."

Miehen kulmat käväisevät rypyssä, mutta silenevät taas.

"Kuule, älä mene vielä. Minulla olisi sinulle hiukan puhumista."

"Jaha."

Mies jää odottavaan asentoon ja katse kääntyy vaimoon. Se on outo ja
vieras katse.

"Mitä se olisi?" kysyy hän sitten.

Ei tule lähemmäksi, ei paikaltaan värähdä, ei pieninkään juonne osoita
edes mielenkiintoa.

Näin yksin on Helmi heitetty, näin avuttomaksi saa hän itsensä tuntea.
Mutta hänen ei auta muu, hänen on koetettava pysyä tyynenä ja toimittaa
asiansa.

"Minä olisin vain... ethän ole minulle vihainen?"

"En", keskeyttää mies lyhyesti.

Helmin täytyy saada sanotuksi. Siinä ei auta mikään.

"Minä olisin vain puhunut sinun kanssasi", jatkaa hän katkonaisesti,
"siitä asiasta..."

"Mistä asiasta?"

Helmi painaa päänsä alas.

"Kyllä sinä sen tiedät", kuiskaa hän tukahtuneella äänellä.

Mies seisoo hetken katsellen kattoa ja sen näköisenä kuin koettaisi hän
palauttaa mieleensä jotakin erinomaisen tärkeää.

"Ei kai siinä enää mitään puhumisia ole", vastaa hän vihdoin.

Eri äänellä hän jatkaa:

"Taitavat odotella minua tuvan puolella."

Ja nyt hän jo lopultakin painaa lukonkahvaa, avaa oven ja menee ulos.

Helmi katsoo hänen jälkeensä silmät laimeina ja suu raollaan. Ellei
hänellä ole toivoa, niin onpa Jumala taivaassa.

"Hänen täytyy antaa minulle anteeksi."



VIII


Ei tahdo Suontaan Heikiltä käydä työ samalla vauhdilla kuin ennen.
Saihan hän tosin silläkin aikaa, minkä Helmi oli sairaalassa, usein
pysähtyä ja ruveta miettimään, mutta se oli sittenkin toista kuin tämä.
Silloin oli Nikolai Sarkan kuolema aivan takana ja Helmi oli kuin
jotakin sovittamassa. Kaikesta huolimatta oli ilmassa kuin jotakin
kuulasta ja vapauttavaa. Eikä se suinkaan johtunut siitä, että ihmiset
oli saatu osapuilleen uskottavasti selvitetyiksi, eikä siitäkään, että
kukaan lopultakaan olisi odottanut Helmin kuolevan, vaan siitä, ettei
kukaan ollut syyllinen tapahtuneisiin.

Mutta nyt oli Helmi kotona, ilma oli raskas ja läkähdyttävä, ja joka
kerta kun näki Helmin, muisti Heikki, kuinka kylmästi ja harkiten tämä
oli hänet pettänyt. Kuitenkaan ei hänelle tuottanut pienintäkään vaivaa
olla siitä Helmille muistuttamatta. Päinvastoin hänestä oli kaikkein
paras, kun hänen ei tarvinnut puhua mitään.

Aivan äsken oli Helmin isä tullut häntä puhuttelemaan.

"Olen ajatellut", oli hän verkalleen aloittanut, "että ehkä sittenkin
olisi paras, kun te eroaisitte".

Heikillä oli ollut vastaus valmiina.

"Ajattelin sitä aluksi itsekin", oli hän vastannut, "mutta tokko siitä
olisi hyötyä Helmille sen enemmän kuin minullekaan. Ja puheet taas
yltyisivät uuteen vauhtiin."

"Sitä ei auta katsoa. Totuudesta emme kuitenkaan pääse minnekään. Etkä
sinä siinä aineellisesti tule kärsimään häviötä. Pidän sen varan kyllä."

Heikin oli täytynyt hymähtää.

"Enhän minä Helmiä tavaran takia ottanut, kyllä sen tiedätte", oli hän
vastannut. "Hyvin olisin elänyt muutenkin."

"Sitä minä en tarkoita. Ajattelin vain, että jos elämäsi käy kovin
raskaaksi, kun sinun aina täytyy nähdä hänet silmiesi edessä."

"Ei suinkaan se minun rauhaani häiritse."

Saaren isäntä oli seisonut siinä sanattomana ja neuvottoman näköisenä.
Heikin oli käynyt häntä sääliksi, niin kuihtuneen ja avuttoman
näköiseksi oli pitäjän kenties mahtavin mies mennyt. Mitä ukko
itsekseen mietti, sitä ei Heikki voinut arvata. Mutta jos hänellä
olisi ollut lahja katsoa Saaren Juhanin sydämeen, olisi hän nähnyt
hänen ajattelevan näin: Siitä ei ole pitkä aika, kun minä käskin
muutaman kulkumiehen talostani sen vuoksi, että näin hänen lähentelevän
tytärtäni. Jos minä olisin antanut hänen olla, niin mahtaisimmeko nyt
olla onnellisempia. Ja ehkä minä olisinkin antanut hänen olla, jos
olisin tiennyt, että asiat olivat kuin olivat.

Sitten Saaren vanha isäntä käveli pois. Hänellä ei ole enää mitään
lisättävää. Lopultakin ovat onni ja onnettomuus Luojan kädessä ja
ihmiselle kuuluu vain tehdä työtä ja toimia omantunnon mukaan eikä
pistää peukaloaan asioihin, jotka hänelle eivät kuulu.

       *       *       *       *       *

Tästä on nyt, niinkuin sanottu, joku päivä kulunut. Kulkiessaan ympäri
talon tulee Heikki sen rakennuksen kohdalle, joka aikoinaan on ollut
Helmin makuuluttina. Nyt hän pysähtyy kuin muita asioita ajatellen
sen eteen, mutta äkkiä hänen mieleensä näyttää juolahtavan jotakin ja
käymättä tuvassa hän rientää kylälle.

Seuraavana päivänä ilmestyy taloon kaksi kirvesmiestä, jotka alkavat
rakennusta purkaa asettaen hirret taitavasti kasaan.

Jotakinhan Helmin on puhuttava, ettei kukaan saisi sanoa, että hän on
masentuneen ja pahan omantunnon näköinen. Ja jotakin sanoakseen hän
sanookin:

"Tänne on tullut työväkeä."

"Niin on", myöntää mies, "pari kirvesmiestä".

"Jaa", sanoo Helmi ajatuksettomasti.

"Ne purkavat sinun aittaasi", jatkaa mies.

Helmi luo häneen vain ohimenevän katseen ja mies lopettaa:

"Sehän on siinä enää aivan joutilas. Siitä tehdään uusi läävä sioille."

Sitten hän menee toimiinsa.

       *       *       *       *       *

Jos Saaren Helmin silmissä näkyi välähdys entisestä uhmasta, niin
samassa se kuitenkin raukesi hillittömään, katkeraan itkuun.



IX


Iltaisin Suontaan Heikki istahtaa hetkisen vaimonsa huoneeseen,
toivottaa sitten hyvää yötä, painaa oven kiinni ja menee huoneeseensa,
jonka hän on varannut itselleen.

Mutta unesta ei tule mitään, vaikka hän kuinka moneen kertaan päättäisi
olla ajattelematta mitään ja nukkua.

Saattoihan se Helmin lutinkin purkaminen olla raaka teko, mutta
hän ei todellakaan voinut sitä joka päivä katsella ja joka kerta
sen nähdessään muistaa, mitä siihen liittyi. Parempi, että se oli
poissa, parempi Helmille itselleenkin. Mutta siinä, että oli sanonut
teettävänsä siitä läävän, siinä hän oli tehnyt huonosti. Hänhän oli
sille tohtorille luvannut, ettei muistuttaisi vaimoaan menneestä, ja
hän oli velvollinen sen pitämään.

Rakastiko hän siis vielä Helmiä?

Suontaan Heikki koettaa kykynsä mukaan tähän kysymykseen syventyä.
Hän muistelee jostakin lukeneensa tai kuulleensa, ettei rakkaus
tunne ehtoja. Ja hän muistelee omaa rakkauttansa, kuinka se melkein
huomaamatta oli alkanut ja kasvanut. Sitten hän muistaa, miten Helmi
oli ollut kartteleva. Mutta hänen ei olisi tarvinnut kartella, hänen
olisi tarvinnut sanoa vain: "Minun on käynyt huonosti enkä minä sinua
rakasta, mutta jos haluat minut saada, niin tulen ja tahdon koettaa
oppia sinua rakastamaan." Kun Heikki koettaa mennä itseensä, tulee
hän siihen johtopäätökseen, että hän kaikesta huolimatta olisi Helmin
ottanut.

Mutta hän ei voinut Helmiin enää luottaa. Jos Nikolai olisi elossa ja
tulisi, niin hän, Heikki joutuisi syrjäytetyksi. Se olisi aivan varmaa.
Hän voi jo mielessään kuvitella, miten se tapahtuisikin.

Mitä hänellä siis enää oli täällä virkaa? Eikö olisi selvintä ottaa ero
ja lähteä?

Yht'äkkiä hänen mieleensä muistuu Ranta-Konkkalan Ailin muhkea olemus
ja hänen tummat silmänsä. Hän oli jo melkein rippikoulun iästä alkaen
niin kulkenut Helmin lumoissa, että tuskin oli huomannut muita naisia
olevankaan. Eikö hän nyt ollut vapaa? Ja eikö Ailin puhe ollut koko
ajan tämän tapauksen jälkeen ollut omituisen verhottua ja viittailevaa.

Ei, mitäpä näitä kannattaa ajatella. Paras kun nukkuu pois.

       *       *       *       *       *

Lyhyen, levottoman unen jälkeen Helmi herää. Jossakin kuuluu kello
lyövän kahta.

Hän painaa päänsä päänalaiselle, vaikka tietää jo edeltäkäsin, että
pitkiä tunteja tulee kulumaan ennenkuin hän pääsee aamu-uneen. Mutta
taaskin on sellainen yö, ettei hän pääse edes puolihorroksiin.

Silloin hän nousee istumaan ja sytyttää valon. Hän koettaa uudelleen ja
yhä uudelleen selvitellä itselleen asioita, mutta hänen aivonsa ovat
liiaksi rasittuneet. Mutta Heikin luo hän voi hiipiä silloin kun tämä
nukkuu. Ei hän muuta kuin silittää hiljaa sänkistä poskea ja palaa
sitten takaisin. Heikki on niin hyvä, mutta hänellä on syytä olla
sellainen kuin on.

Ja hän nousee kuin varas vuoteeltaan.

Mutta Heikki ei nuku. Huoneessa on vielä valo, ja harmaja, totinen
katse kohtaa vaimon säikähtyneet silmät. Helmi pysähtyy epätietoisena
ovelle.

"Minä luulin, että sinä nukuit jo", sanoo hän.

Suontaan Heikillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä Helmin käynti
tarkoittaa. Hän tuntee melkein kammoa eikä vastaa mitään.

"Kun et sinä nuku", jatkaa Helmi, "niin saanko minä istua?"

"Istu. Vaikka parempi olisi, kun olisit levolla."

"En minä, Heikki, enää saa nukutuksi."

"Hm."

"Saanko haudassakaan."

"Miks'et saisi?"

"Kyllä sinä tiedät."

"Olen jo lukemattomia kertoja pyytänyt, ettet millään tavalla
muistuttaisi siitä asiasta."

"Mutta muistan sen kuitenkin. Ja sinä myöskin."

"Vaan en muistuta."

"Sinä olet hyvä. Kuule, voitko koskaan antaa minulle anteeksi?"

Miehen huulet puristuvat yhteen. Se pienikin hellyys, jota hän on
tuntenut, katoaa tyyten.

"Olemmehan jo sopineet, ettemme siitä enää puhu."

"Kuule, tahtoisitko, että olisin kuollut." c

"En."

"Mutta jos menisin pois jonnekin. Jos sinun on vaikea minun kanssani."

"Ei ole."

"Sinä et vain oman kunniasi takia ottanut minusta eroa."

"Tahtoisitko sinä sitten eron?"

"Jos olen sinulle vaivaksi."

"Sanoinhan jo, ettet ole."

"Ja sinähän voit ruveta rakastamaan jotakin..."

"Surettaisiko se sinua."

"Tahtoisin vain, että sinun olisi hyvä."

"Kyllä sanon sinulle, jos löydän toisen. Silloinhan on täysi aihe
eroonkin."

"Sitten minä haluaisin vielä kysyä sinulta yhtä asiaa. Et suinkaan sinä
vihaa lasta?"

"En kai." — Ja Suontaan Heikki naurahtaa. — "Kuinka minä sitä voisin
vihata? Syytönhän se raukka on. Ja voisihan se olla minunkin."

Enempää ei Helmi enää voi kuulla. Itku tulee melkein väkisin. Hän
toivottaa hätäisesti hyvää yötä ja menee huoneeseensa.

Mutta sinä yönä hän vielä vähemmän kuin ennen sai unta.



X


Leudot ja alakuloisen harmajat syystalven päivät vaihtuvat sentään
lopultakin vähitellen pakkasiksi. On jo hyvä aikakin, sillä tärkeät
vetämiset ovat taloissa vielä vetämättä ja nyt kulkevat heinä- ja
halkokuormat pitkin maantietä kivistyneen lumen vinkuessa reen jalaksia
vastaan. Ja on toinenkin syy: joulu on pian lähettyvillä. Kansan
mielikuviin ei sisälly lumeton joulu.

Suontaan Heikki valjastaa hevostansa. Hänen on mentävä kaupunkiin
ostoksille ja muillekin asioille. Mielessään hän tuntee omituista
levottomuutta ja rauhattomuutta aivan kuin olisi hänellä kovin kiire
ja kuin odottaisi hän jotakin. Helmille hän ei ole puhunut lähdöstään
mitään, mutta kun hevonen jo on aseissa ja kun hän jo on pukenut turkit
ylleen ja vyöttänyt itsensä, menee hän sisälle.

"Lähtisitkö sinä mukaan?" kysyy hän Helmiltä.

"Menetkö sinä jonnekin?"

"Kaupunkiin."

"En kai, en minä tiedä."

Helmin siniset silmät saavat kuumeisen, poissaolevan ilmeen, ja hän
empii silminnähtävästi. Mutta viimein hän ratkaisee asian:

"En minä lähde."

Heikki seisoo vielä hetken paikallaan kuin aikoisi pyytää Helmiä toisen
kerran, mutta painaa sitten lakin päähänsä ja rientää portaita alas.
Hän tuntee itsensä jollakin tavalla keventyneeksi ja vapautuneeksi,
mutta samalla jää häntä vaivaamaan Helmin vaivautunut, tuskallinen
katse.

Tultuaan Ranta-Konkkalan kohdalle Heikki hiljentää vauhtia. Hänen
katseensa on kuin jonnekin haihtunut ja hän muistelee nyt toista,
kimaltelevaa ja kiehtovaa. Mutta sittenkin hän ajaa ohi. Sillä hänen
mieleensä tulee taas Helmi sellaisena kuin tämä oli voimainsa päivinä.

       *       *       *       *       *

Heikin tapoihin ei kuulu ilman aikojaan viivytellä kaupungissa.
Toimittaa mitä on toimittamista, pitää huolen siitä, että hevonen saa
kunnollisesti levätä, ja palaa takaisin sitten. Mutta tällä kertaa
toimet sujuvat verkkaisesti ja viivytellen. Koskaan ei hän muista
olleensa siinä mielentilassa asioilla ollessaan, ei edes silloin kun
Helmi oli sairaalassa.

"Onko minulla suru?" kysyy hän itseltään. Mutta sitä, mikä surua
tavallisesti seuraa, tuskallinen ja pakahduttava, alaspainava tunne,
sitä hän ei tunne. Päinvastoin hänestä tuntuu siltä, kuin hänet olisi
hylätty ja yksin heitetty keskelle tätä hyörinää ja kuin hänellä olisi
valta mennä mihin ikinä hän tahtoo.

"Mikähän siinä on", ajattelee hän itsekseen, "että ne, joille sattuu
jokin kolahdus, melkein aina rupeavat juomaan".

Heikki ei jaksa ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Hän ei ole koskaan
maistanut väkeviä, eikä hänestä ole minkään näköistäkään, kun ihminen
on silmät sameina ja kontturoi sinne ja tänne. Mutta kai viinassa
täytyy olla jotakin, joka lämmittää ja antaa puhtia ja heilahdusta
ajatusmeiningille. Ja kun saisikin ajatuksen päästä kiinni, niin
sittenhän se jotakin olisikin. Välipä tuolia, vaikka olisikin hiukan
päissään.

Oikeastaan Suontaan Heikkiä pohjimmaltaan kammottaa koko viina, josta
hän ei tiedä mitään hyvää. Eikä hän ole niitä miehiä, jotka tietävät,
mistä sitä on otettavissa.

Mutta silloin hän muistaa erään kasvinkumppanin, jolla on virka
kaupungissa, ja menee hänen luokseen.

Toinen purskahtaa röhönauruun kuullessaan asian, jonka Heikki
puoliujosti esittää.

"Mitä sinä sillä tekisit?" nauraa hän.

"Ajattelen, että olisi hyvä olemassa sairauden varalta."

"Kyllä kans. Etpä sinä niitä miehiä ole ennen ollut."

"Enkä tulekaan, mutta tarve on tarve."

Eihän siinä sen pitempiä ole. Toinen lähtee asialle ja Heikki jää
odottelemaan.



XI


Kun Suontaan Heikki seuraavana aamuna ajelee kotiin päin, ei hän
tahdo tuntea maailmaa entiseksi. Aamu on jo pitkälle kulunut ja päivä
vaikuttaa odottamattoman kirkkaalta, mutta sittenkin hänestä tuntuu,
kuin kaiken takana olisi jotakin painostavaa ja uhkaavaa. Kääntäessään
tullista maantielle on hänen vilkaistava taakseen, on aivan niinkuin
joku häntä seuraisi.

Eikä hän ole sairas eikä tunne tehneensä mitään, jota olisi pakko
katua. On vain koettanut sitä, mitä viisaat ihmiset sanovat murheeseen
ryyppäämiseksi, on koettanut, mutta on epätietoista, tuleeko koettamaan
enää. Sillä eipä tuo niin erinomaiselta ollut tuntunut: suu vain kävi
vilkkaammin kuin tavallisesti ja monet asiat olivat unohtuneet ja
näyttäneet valoisammilta kuin tavallisesti, mutta pohjalla oli asunut
tietoisuus siitä, että nyt minä olen humalassa, mutta kylläpä tästä
selviänkin.

"Joo", sanoo hän itsekseen, "ryypätä murheeseen, tiedetään kyllä sekin".

Onko hänellä sitten murhe? Murhe kai on jotakin sellaista, joka tekee
alakuloiseksi ja raskasmieliseksi, niinkuin silloin kun joku omainen
kuolee tai on saattanut asiansa huonosti eikä voi niitä auttaa. Mutta
hänestä tuntuu vain, kuin olisi hän siinä pisteessä, mistä alkuaan
on lähtenytkin, ypöyksinään ja autiuden ympäröimänä, autiuden, jolle
ei näy äärtä eikä rajaa. Lukemattomia kertoja on hän koettanut tätä
kysymystä itselleen selvittää, yhtä monesti on hän tullut tähän samaan
johtopäätökseen. Ja turhaa oli sitä sen enempää vatvoskellakaan.
Häntä oli vain rakkaudettomasti petetty, sitten kai häntä oli ruvettu
rakastamaankin, mutta nyt kun hän etsi omaa rakkauttansa, ei hän
sitä enää löytänyt. Siinä on sitten sinun murheesi. Suontaan Heikki
haukottelee ja tuntee itsensä väsyneeksi. Onkohan sekin viinan
vaikutusta vai liekö muuta. Tässä hän nyt vain ajelee kotiin päin.

"Jos sinua sitten matkalla rupeaa ramaisemaan tai muuten tekemään
pahaa, niin kumaise tästä itseesi paremmanpuoleinen tujaus. Niin myös
jos muuten tunnet itsesi alakuloiseksi tai surunvoittoiseksi."

Suontaan Heikin suu vetäytyi hymyyn. Sai kai häntä neuvoa niin tässä
niinkuin muissakin asioissa. Mutta antaapahan pullon vielä olla
koskemattomana.

Matka kuluu, mutta kuluu hitaasti. On tämäkin nyt merkillistä
velttoutta ja ryhdittömyyttä, ettei saa edes hevostaan hoputetuksi.
Mutta Suontaan Heikki lojuu reen perällä kuin horroksissa ja antaa
hevosen mennä miten se itse haluaa. Ennätetäänpähän tästä toki
vähemmälläkin.

Vasta lähestyessään Ranta-Konkkalaa hän ikäänkuin herää. Päivä on jo
aikoja sitten sivuuttanut puolen, alkaa jo pimetäkin, ja taloista
näkyvät tulet.

Heikillä ei ole mitään asiaa taloon, mutta hän vakuuttaa itselleen,
että hevonen tarvitsee hiukan heiniä ja vähän levätäkin. Sittenpä
juoksee nopeammin loppumatkan. Kovin hidasta onkin tulo ollut.

Mutta mitenkä, — huomaavatkohan, että hän on ollut vähin
hummausmatkalla? Kun hän ajattelee tätä, tulee samalla mieleen, etteipä
tuo huomio niin erikoisesti hänen arvoaan alentaisikaan, pikemminkin se
vähän niinkuin kuuluu asiaan.

Äkillistä päähänpistoa noudattaen Suontaan Heikki vie käden povelleen
ja vetää pullon esiin. Sehän oli juuri kuin sitä tarkoitusta varten. Ja
kun kerran ihmisiin poikkeaa, niin saahan siellä edes jutella ihmisten
tavoin, ettei istu ja jurnuta niinkuin puu-äijä.

Sitten hän varovasti kätkee pullon reen pohjalle, nykäisee ohjaksista
ja kääntää kilisevin kulkusin valaistuun pihaan.



XII


"Sinä tulet hiukan sopimattomalla aikaa", sanoi Ranta-Konkkalan Aili.

Mutta Suontaan Heikki ei huomaa ensinkään, mikä tässä olisi
sopimatonta. Hän riisuu reippaasti turkit yltään ja hänestä näyttää,
kuin koko laaja rakennus tulvehtisi valoa ja lämpöä.

"Minulla on se tapa", vastasi hän, "että aina tulen sopimattomalla
ajalla. Siihen aikaan kun kuljin kosiomiehenä, kuulin joka kerta kun
tulin, että olin tullut epäotollisena aikana."

Heikki säikähtää itsekin sanavuolauttaan. Nainen katsoo häneen
kummastuneena, mutta sitten hänen silmiinsä ilmaantuu loistetta ja suu
menee hymyyn.

"Vai sanottiin sinulle niin", naurahtaa hän. "Minä tarkoitin vain sitä,
että äiti ja veli ovat molemmat kaupungissa. Kumma, ettet heitä nähnyt."

"En minä nähnyt", vastaa Heikki totuudenmukaisesti, "ja vaikka
olisinkin, niin olisin sittenkin tullut".

"Vai niin", sanoo nainen hiljaisesti ja tällä kertaa kovin pitkään.

Hänen poskensa punastuvat hiukan, mutta omituinen, hillitty loiste
viipyy hänen silmissään ja hän kääntää katseensa pois. Sitten hän kysyy:

"Oliko sinulla sitten joitakin asioita?"

Heikki tuntee, että katse taas on pysähtynyt häneen. Mutta muutaman
minuutin kuluessa oli hänen nouseva mielenvireensä merkillisellä
tavalla laskeutunut, hän tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi eikä
keksi mitään vastausta. Nainenkin huomaa tämän muutoksen, ja hänen
äänessään on ilkamoiva sivusävy, kun hän sanoo:

"Minä tiedän, että olet pitkälti ajatteleva mies. Mietiskele nyt sillä
aikaa kun käyn sanomassa kahvista."

Mutta Suontaan Heikki painaa lakin päähänsä ja menee ulos.

"Mikä helvetin nauta minä olen", ajattelee hän itseksensä. "Ja olen
aina ollut."

Vaan mitä hän tänne ulos oli oikeastaan tullut! Nyt se palautui hänen
mieleensä: pullo. Saattaahan se joskus olla siunattu keksintö sekin. Ja
hän puuhailee innokkaasti reen luona ja palaa yskien huoneeseen.

"Kävin antamassa hevoselle heiniä", selittää hän hyvin asiallisesti.

"Luulin, että jo äsken annoit. Ja olisinhan voinut sanoa siitä
miehille."

"Suotta vain heille vaivaa."

"No niin sitten. Otapas kahvia."

Suontaan Heikki tuntee, että käden ja sormien liikkeet ovat vähän
epävarmat. Mutta samalla hänestä tuntuu myöskin siltä, kuin äskeinen
valo, lämpö ja turvallisuuden tunne olisivat palanneet. Ala vaan
kysellä, Ranta-Konkkalan Aili!

Eikä hänen tarvinnut pitkiä aikoja odottaakaan. Naisen katse kiinnittyy
taas häneen, katse, joka tällä kertaa on tutkiva ja hiukan kylmä.

"Sinun piti sanoa minulle jotakin."

Ääni on katseen vastakohta, pehmeä ja lämmin, melkein hyväilevä.

"Sanoit, että olisit joka tapauksessa tullut", kertasi hän. "Eikö se
niin ollut?"

"Oli, niin se oli."

"Ja miksi?"

Suontaan Heikin veret ovat käynnissä. Hän voisi hyvin vastata: "olenhan
täällä niin monesti ennenkin käynyt" tai jotakin siihen tapaan, mutta
hän huomaa, että se tällä kertaa olisi liian vähän. Ja hän miettii yhä.
Silloin hänestä tuntuu, kuin joku kuiskaisi vastauksen hänen korvaansa
ja se vastaus tulisi kuulumaan seuraavasti: "syöttämään hevosta".
Sanat ovat jo tulemassa hänen huuliltaan, mutta ennenkuin hän saa edes
ensimmäistä tavua lausutuksi, niin hän jo kauhistuu. Niihin sisältyisi
loukkaus ja ne ratkaisisivat hänen suhteensa tähän taloon, mutta oliko
hänellä varaa mitään menettää. Ei, mahtoikohan tuo paljon lisätä hänen
syntitaakkaansa, jos hän sanoi asian niinkuin se todellisuudessa oli.

"Tulin vain nähdäkseni sinut", vastasi hän. Ranta-Konkkalan Aili ei
tästä näy paljoa hämmästyvän. Värit hänen kasvoillaan käyvät ehkä
tummemmiksi ja huulet puristuvat hetkeksi tiukempaan, mutta katseensa
hän salaa alaspainuneiden luomien alle.

"Sinähän tiedät vallan hyvin", sanoo hän viimein, "että sinulla on
nähtävyys kotonakin".

Suontaan Heikki ei nyt tunne itseään. Ei hän älyä, miksi hän suuttuu,
eikä sitäkään, mistä niin pian löytää sanat vastatessaan:

"Siksipä juuri."

Mutta nyt nainen kohottaa katseensa ja hänen silmänsä näyttävät
totisilta ja mustilta kuin pohjaton syvyys, kun hän kylmällä ja
kirkkaalla äänellä sanoo:

"En ymmärrä mitä tarkoitat."

Ja kun Suontaan Heikki ei vastaa, lisää hän:

"Luulen, että kyllä Saaren tyttäressä on pitämistä — kaikesta
huolimatta."

Sitten hän nousee ikäänkuin aikoisi lähteä. Mutta otettuaan jo jonkin
askelen ovea kohden hän vielä kääntyy ympäri.

"Tarkoitatko", kysyy hän, "ettet enää välittäisi vaimostasi?"

Suontaan Heikissä menee kaikki sekaisin. Millon ja missä välissä
tähän on tultu? Ei, ei hän rakasta Helmiä, mutt'ei hän rakasta ketään
muutakaan. Piru, kun kaikki käy ympäri, voi tuolla olla samanlainen
historia takanaan. Kuinka se muuten niin kuluttaisi aikaansa hänen
kanssaan? Mikä hän, Suontaan Heikki, muu on kuin lelu ja taitaa olla
vähän herkkäuskoinen ja tyhmänsekainen siksikin.

Sillä hetkellä Suontaan poika tuntee vihaavansa itseään ja kaikkia
muitakin. Mutta hänen katseensa tapaa taas naisen, suoran, ryhdikkään
ja korkean. Koskaan tuo nainen ei ole tehnyt hänelle muuta kuin
ollut hyvä ja hienotunteinen ja nytkin hän katsoo häneen lämpimästi
ja kysyen. Onhan hänellä toki oikeus kysyä ja Heikillä valta olla
vastaamatta, jos niin tahtoo. Aika kuluu, nainen odottaa, tuleeko
vastausta ensinkään, Suontaan poika sitä miettii. Huone tuntuu hänen
silmissään pimenevän ja käyvän ikäänkuin pienemmäksi ja kylmemmäksi,
lopulta jää hän tarkoituksettomasti tuijottamaan naista.

Hän aikoo vastata:

"En rakasta Helmiä, mutt'en ketään muutakaan."

Ja kuitenkin se jää sanomatta. Hänen täytyy vain katsoa, katsoa
niinkuin ei olisi edessään seisovaa naista koskaan ennen nähnyt.

Viimein Ranta-Konkkalan tytär näyttää riistäytyvän irti jostakin
vaivaavasta ajatuksesta, ja hänen äänellään on erikoinen sävy, kun hän
taas kysyy:

"Kuulepas, Heikki. Sano minulle yksi asia, sanotko?"

"Minä koetan."

"Sano minulle vain, oletko hairahtunut maistamaan kaupungissa."

"Kyllä kai, mutta..."

"Mutta mitä?"

"Oletko siitä kovin vihainen?"

"En minä siitä pidä, mutta toiselta puolen, kun niin täytyi tapahtua,
ihmettelen ettet ole tehnyt sitä jo aikaisemmin."

       *       *       *       *       *

Mitähän Luojan nimessä tämä oikein merkitsi! Sanoiko hän lisäksi: "Voi
miesparka!"

Taisi sanoa, taisi olla sanomattakin, saattoi olla jotakin muutakin
lisäksi. Mikä muistaja hän on! Hän näkee vain punehtuvat posket ja
liekehtivät silmät ja tuntee, kuinka hänen huulensa kuin ohimennen
hipaisevat naisen poskea. Suontaan Heikki havahtuu vasta kun hän kuin
takaa-ajettuna kiidättää pitkin maantietä.

Pitikö hänen nyt kiittää Luojaa vaiko pirua!



XIII


Saaren talon ympärille ei ole päässyt muodostumaan pikku-asumuksia.
Joku tönö vain vainioiden ulkolaidassa, joka ainoastaan alleviivaa
talon suuruutta ja yksinäisyyttä, sitten on vain yhtä ainoata Saarta
maantiestä metsänreunoille, järvenrantaan ja Sarvakon kylään asti.
Kaupungista päin tultaessa mahtuu Saaren rakennusryhmä näkymään kauas
maantielle, ja kun Heikki kääntyy taloon johtavalle kujalle, huomaa hän
muutamissa talon ikkunoissa tulet.

Hän ei tällä kertaa ollenkaan välittäisi siitä, että häntä odotetaan.
Eihän hän kyllä ole tehnyt mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä, mutta
sittenkin hän nyt veisi hevosen talliin kaikessa hiljaisuudessa ja
jakaisi ostokset aamulla.

Pihalla on hiljaista ja autiota, onkin tainnut jo mennä yö sivu puolen.
Hän saa hakea avaimet sisältä, huoltaa hevosen ja itse kantaa sisään
tavaransa.

Sitten hän aikoo ilman muuta mennä huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

"Vai niin. Joko sinä tulit?"

"Jo."

"Minä olen pitänyt sinulle illallista."

"Kiitos vain, mutta sitä vartenhan olisivat olleet palvelijat."

Heikki ei tahtoisi olla Helmille ynseä, mutta nyt hänen valvomisensa ja
huolehtimisensa häntä tuskastuttaa.

"Uni sinulle olisi ollut kaikkein paras", sanoo hän. "Älä vasta
ainakaan minun takiani valvoskele."

"Aika oli niin myöhäinen, etten voinut palvelijoitakaan pitää ylhäällä.
Ja kyllä minä mielelläni valvon."

Helmin nöyryys liikuttaa ja suututtaa Heikkiä, tekee hänet
aseettomaksi. Mitä hänellä on sanomista, — jos tahtoisikin sanoa, — kun
toinen aina ehtii edelle. Onko se nyt sitten oveluutta vai katumusta?

"Etkö sinä syö?" kysyy Helmi.

"Ei minun ole nälkä", vastaa mies ärtyisästi.

"Kuule... tuota... eikö minun laittamani ruokakaan sinulle kelpaa?"

Se tulee kuin nyyhkytys, mutta vaikuttaa mieheen yhtä vähän kuin
kuuroon. Pitkiä aikoja kuluu hiljaisuuden vallitessa. Mutta sitten
Heikki nousee lähteäkseen ja hänen katseensa iskeytyy tuimana Helmiin.

"Sanon sinulle vain yhden asian, Helmi", sanoo hän miltei vavisten,
"ja se on se, että heitä pois tuo vetinen nöyryys ja tuo pelko ja
passaileminen".

Helmi tahtoisi heittäytyä miehensä kaulaan tai vaikka jalkoihin, mutta
hänen on tyydyttävä nielemään kyyneleensä.

"Enhän minä tahdo olla sinulle paha", jatkaa Suontaan Heikki, "mutta
joka kerta kun näen surkean ilmeesi, muistuu mieleeni jotakin. Minun
on vaikea sitä sanoa, mutta enhän voi uskoa sinua. Miks'et voi olla
niinkuin ennenkin?" Saaren Helmi purskahtaa itkuun. "Rukoilen Jumalaa,
että vielä uskoisit", nyyhki hän.

Suontaan Heikki on jo ovella menossa, mutta siinä hän pysähtyy.

"Parasta on rukoilla, että se tapahtuisi aikanaan", sanoo hän,
toivottaa hyvää yötä ja sulkien oven.

       *       *       *       *       *

Mutta kun hän heittäytyy vuoteelleen, ei hän saa unta silmiinsä.
Hänestä tuntuu kuin olisi hän tehnyt moninkertaisesti huonosti. Olihan
hänellä oikeus olla uskomatta Helmiä, oli totisesti, mutta hänen ei
ollut pakko mennä sitä sanomaan. Jos olikin oikeus olla rehellinen,
niin silti ei tarvinnut lisätä toisen tuskia. Mikä mies hän lopultakaan
oli sanomaan, miten suuret ne olivat. Eikä hän voinut muuta kuin nousta
ja mennä Helmin luo.

"Ei se äskeinen ollut niin pahasti tarkoitettu", sanoi hän lempeästi,
"niin että älä siitä välitä".

"En toki", ja vaimo hymyilee kyyneltensä läpi, "onhan sinulla
oikeuskin..."

Oikeuskin! Tähän ei miehellä enää ollut mitään sanomista. Siinä hän
seisoi sanattomana ja neuvottomana.

"Hyvää yötä", sanoo hän taas, mutta se tulee niinkuin hän olisi
tahtonut sanoa enemmänkin, mutt'ei keksinyt mitä sanoa.

Kun hän toisen kerran sulkee oven, tietää hän edeltäpäin, että ellei
hän pääse selvyyteen ajatuksistaan, ei hänen tarvitse unta tänä yönä
havitellakaan.



XIV


Tapaninpäivänä ajelee Suontaan äijä Saareen. Hän on pukeutunut
parhaimpiinsa ja kasvoiltaankin hän on ajellut sängen pois, mutta
sittenkin näyttää siltä, kuin loistaisi vahingonilo hänen naamastaan
ja hänen puhetapansa on vielä kiertelevämpää ja hänen äänensä vielä
kitsaampi ja vikisevämpi kuin ennen.

Ja hän karttaa tulemasta pääasiaan. Hän syö aamiaista hyvällä
ruokahalulla, juo kahvia päälle, juttelee päättymässä olevasta vuodesta
ja on huolissaan Saaren vanhan emännän terveydestä.

"Oltiinko teiltä joulukirkossa?" kysyy hän.

"En sattunut huomaamaan."

"Helmi ja Heikki siellä olivat. Taisi väestäkin olla joku."

Vai Helmi ja Heikki. Tämä ei ollenkaan soveltunut Suontaan äijän
asioihin. Mutta hän puhuu edelleenkin. Ei se joulukirkkohommakaan
ole niinkuin ennen. Kokoontuvat sinne lehterille vain, pirkaleet,
juttelemaan saarnan ajaksi eivätkä kuuntele sanaa.

Saaren vanhanisännän kulmakarvat kohoavat, ja ohut hymynhäive viivähtää
hänen huulillaan.

"Epäkristilliseksihän se on mennyt", jatkaa hän samaan tapaan. "Eivät
pane, pirkaleet, sanaa mieleensä, maallisia vain ajattelevat."

Suontaan äijä häkeltyy ja menee kauaksi aikaa sanattomaksi. Näillä
Saaren asujamilla on erikoinen taito olla vähän parempia kuin muut ja
— niinkuin sanotaan — hienolla tavalla vääntää aseet käsistä. Onpas
nähty, et tule heidän kanssaan millekään. Siinä vain istuu Saaren ukko
niinkuin ei olisi mitään sanonut.

"On se Helmikin tainnut tulla ennalleen", jatkaa Suontaan äijä tovin
kuluttua. "Olemme odotelleet että kun kävisi katsomassa."

Saaren vanhaisäntä miettii ennenkuin vastaa.

"Kyllä kai se on ennallaan", vastaa hän viimein, "vaikk'eihän ruumis
aina ennätä seurata henkeä. Monesti on päinvastoinkin."

"Sepäs, sepä juuri", keskeyttää Suontaan äijä vilkkaasti. "Teillä onkin
se henkipuoli, meinaan se ajatuksen meininki, teillä onkin se erikoisen
valvova ja valmis..."

"Mitä tuo lienee..."

"On se, kyllä me pitäjällä sen tiedämme. Ja siitäpä se juuri lähteekin
se homman jämttiys ja piskuinen kopeus, niinkuin sanotaan."

"Kyllä maallinen kopeus usein rankaisee itsensä jo ajallisuudessa."

Eikä Saaren vanhaisäntä taas muista, että hänellä vieraita onkaan.
Hän ajattelee, että turhaa on kaikki inhimillinen järjesteleminen,
korkeammat voimat niistä päättelevät, ja että kopeus on kopeutta,
kantakoon se mitä kylttiä tai päällekirjoitusta tahansa, ja rankaisee
lopuksi itse itsensä. Hän on sen itse kokenut ja nähnyt, mihin muuhun
päätökseen hän voisi tulla.

"Niin, sattuikohan Heikki olemaan kotosalla?"

Saaren vanhaisäntä havahtuu, istuiko se siinä vielä.

"Kyllä kai", vastaa hän hiukan rasittuneesti. "Siellä kai se on
kamarissaan. Mene sinne."

       *       *       *       *       *

Suontaan vanhalla rikkaalla on ollut valmiit suunnitelmansa ja valmiit
ehdotukset, jotka hän noin vain latelee pojalleen pöytään. Mutta
istuminen Saaren ukon kanssa on saanut hänen aikomuksensa sekaisin ja
hän tuntee itsensä omituisen pieneksi ja epävarmaksi. Mene ja tiedä
miten paljon tätä Saaren henkeä jo oli tarttunut poikaankin. Vaikka nyt
parhaillaan istuisi ja halakaulassa haastelisi Helmin kanssa. Mutta
Heikki on yksin ja hämmästyy hiukan nähdessään isänsä tulevan. Ja
papereita hänellä on edessään juhlapäivänä ja paperossia hän polttaa.

"Ka, yksinpä sinä oletkin", tervehtii äijä. "Yksin."

"Ajattelin vain, että jos Helmikin olisi täällä."

"Ei suinkaan se kaukana ole, jos haluatte tavata."

Suontaan äijä melkein säikähtää. "Ei, en minä nyt", sanoo hän
hätääntyneesti, "sinulle vain minulla olisi asiaa".

Suontaan poika ei vastaa mitään. Hän panee syrjään paperinsa ja
odottelee. Tosin hän tästä asiasta, minkä nyt tietää olevan tulossa, ei
keskustelisi mielellään, mutta velvollisuudentunto käskee kuunnella,
mitä isällä on sanomista.

Vaan äijä aikailee, hän ei tiedä, mistä päästä aloittaisi.

"Ei kai kukaan ole kuuntelemassa?" kysyy hän varovaisesti.

"En minä usko."

"Kyllä Helmi kuuntelee oven takana, minä tiedän sen."

"Jos sattumalta lie kuullut, vaan ei kuunnellut."

Ja kun äijä ei vastaa, jatkaa poika:

"Eikö se ollut sillä tavalla, että jollekin olitte kertonut neuvoneenne
minua vaikka väkisin ottamaan Helmin, ja Helmi oli sattunut sen
kuulemaan?"

Nyt Suontaan äijällä on sanomista vielä vähemmän kuin äsken. Kovin
näkyy Saaren henki lopultakin tarttuneen poikaan. Mitäs tässä enää
menet toimittelemaan.

"Te kai ajattelette nyt", kysyy poika odottamattakaan vastausta, "että
meistä pitäisi tulla ero?"

"Kun ne asiat meni sille mallille."

"Mille?"

"Kyllä sen itse tiedät. Toiselle siinä kunnossa ja sitten sinut otti."

"Kuka sen on sanonut?"

"Sä itse kans, jos muistat."

"Olen tainnut. Vaan se on ihminen sellainen, että tekee kärpäsestä
härkäsen."

"Ja Helmi itse."

"Pöyreessä puhui, minkä lie puhunut. Saakaa te joku halju, jonka päälle
joskus on katsottu, hirttämään itsensä Suontaan ovipieleen, niin kyllä
ensi tunnit puhutte mitä puhutetaan."

"Vaan sinulle on, tiedän mä, tarjottu eroakin Saaresta ja maata ja
rahaa."

"Onko? Se kai merkitsee sitten sitä, että tällainen vävymies maksaa
vielä vähemmän kuin teidän miniänne. Maksetaan kun päästään eroon. Te
kai maksatte vielä enemmän kun pääsette Helmistä eroon."

Suontaan rikas ja saita äijä vaipuu mietteisiinsä. Tätä tietä hän ei
minnekään pääse, sen hän jo hengessään tuntee.

"Minä ajattelen vain", sanoo hän, "että jos tästä teidän elämästänne ei
mitään tule. Että jos olette vain vaivaksi ja taakaksi toisillenne."

"Mikä on, ettei tulisi?"

"Kuulutte olevan kuin vieraita toisillenne. Makaatte eri huoneissa ja
niin poispäin."

"Jaa, se on eri asia. Helmi on kipeä."

"Sittenkö se muuttuu."

Suontaan Heikki, Saaren nuori isäntä, ei katso asiakseen vastata.
Keskustelu on kääntynyt uralle, josta hän ei välitä kuulla.

"No, jos mukamas ero olisi tullut", kysyy hän, "niin mitä sitten olisi
pitänyt seurata? Takaisin kotiin vai?"

"Vaikka niinkin. Ja kyllä kai sinulla ottajia olisi."

"Ei se niin varmaa ole."

"Kyllä minä tiedän ja sinä myöskin."

Poika jää tuijottamaan ihmeissään isäänsä, — mitä se ukko on oikein
puuhaillut vai onko kulkenut urkkimassa.

"Kyllä minä tiedän", sanoo ukko toistamiseen ja kipakammin.

Silloin poika päättää, että keskustelu nyt saa katketa.

"Teidän isänrakkautenne on suorastaan liikuttava", lopettaa hän,
"ja erittäinkin te pidätte erikoisella huolella meidän aineellisten
etujemme puolta. Mutta kyllä minä nyt tämän asian hoidan itse eikä
teidän tarvitse tähän enää puuttua."

Eivät Suontaan äijän asiat olleet milloinkaan Saaressa sujuneet
niinkuin hän itse oli aikonut.

Lyhyt talvinen päivä painuu illaksi, ja kulkusten kilinästä Heikki
kuulee, milloin hänen isänsä ajaa pois. Mutta hän ei saa sytytetyksi
valoa, hänen täytyy miettiä yksikantaista keskustelua isänsä kanssa ja
omaa elämäänsä, miettiä taas ja uudemman kerran, vaikk'ei tahtoisikaan.

Sillä mitä tämä paikallaan astuminen, jota oli muutamia aikoja
kestänyt, mitä se hyödytti ja minne se vei? Kun kerran edellytykset
avioelämään ovat loppuneet, niin ne ovat. Eikö silloin olisi selvintä
antaa vapaus toiselle ja ottaa itse omansa. Elämä oli vielä pitkänä
edessä, ja kai sillä oli tarjoamista hänellekin.

Viereisessä huoneessa kuului lapsi kirkaisevan. Se ei ollut hänen,
oli hän opetellut sitä vihaamaankin, mutt'ei ollut oppinut. Hän tunsi
päinvastoin omituista hellyyttä sitä kohtaan, sen ilme ja koko olento
oli niin liikuttavan avuton ja pelokas.

       *       *       *       *       *

Niin, se edessä oleva elämä ja mitä siihen kuuluu. Hän ei salaa
itseltään, että hän nyt käsittää Ranta-Konkkalan liittyvän sen
yhteyteen. Kuta enemmän hän sitä ajattelee ja unohtaa kaiken muun, sitä
enemmän hän lämpenee.

Sitten hän tulee eroon. Mitä se oikein on? Pieni muodollisuus ja sen
jälkeen lähtö. Mutta se lähdön kalseus. Hyvästellä Saaren isäntä,
jonka leuka vavahtaa ja silmät katsovat poispäin, nähdä emännän laaja,
tuskallinen katse ja sitten Helmi...

"Ei, perkele", päättää hän. "Menetän järkeni, jos ajattelen enempi."

Sillä rehellisessä mielessään hän ei tule ajatelleeksi, että hän
yhtä hyvin voisi jäädä jollekin kaupunkimatkalleen ilman sen enempiä
hyvästijättöjä.



XV


Saaren Helmi alkaa tuntea samanlaista tunnetta kuin joskus ennenkin
on tuntenut, ja silloin kun hän itse on tietoinen tästä, se häntä
kauhistuttaa. Hän koettaa paeta sitä, ottaa osaa toimivaan elämään,
olla aktiivinen, ja hän onnistuu siinä joskus, mutta lopultakin se
tunne hänet valtaa ylivoimaisena, maahanpainavana ja hervottomaksi
tekevänä.

Silloin hän ajattelee, että jos joku nyt tulisi ja sanoisi hänelle:
"Helmi, jos sinä katselet elämääsi, niin sinä huomaat, että sinä
et ole tuottanut kenellekään onnea etkä iloa, et vanhemmillesi, et
Heikille, et Nikolaille etkä lapsellesi. Ja varmaa on, ettet pysty
tuottamaankaan. Mutta katso: tuolla on järvi ja järvessä on avanto.
Hyppää sinne! Se on siellä kuin sinua varten, vaikkakin Sarvakon
kyläläiset hakevat sieltä vetensä, tilava, syvä ja joka suhteessa
mallikelpoinen avanto. Sinua muistellaan hellyydellä, joku ehkä
muistoasi rakastaakin, lastasi hoidetaan hyvin ja hän saa periä paljon.
Niin, ehkäpä joku tekee elämästäsi laulun."

Niin mitä hän silloin tekisi?

Hän avaisi haalistuneet ruiskukansiniset silmänsä, katselisi puhujaa
kysyvästi ja kysyisi: "Pitääkö minun hypätä?"

Ja kun puhuja vastaisi: "pitää", niin hän menisi ja hakisi huivinsa ja
rientäisi talvista polkua järvelle.

Se puhuja olisi piru, hän tietää sen kyllä, ja johdattaisi hänet suoraa
päätä avannon kautta helvettiin. Mutta nyt on ja pysyy iankaikkisuus
iankaikkisuutena, ja ihmisen synnyttämälle lapselle on jotenkin
yhdentekevää, onko hän siellä muuatta vuotta vähemmän tai enemmän.

       *       *       *       *       *

Kuitenkaan ei kukaan tule ja puhu hänelle tuolla tavoin. Hän on talon
emäntä, saa tehdä mitä tahtoo, hänelle annetaan se kunnioitus, mikä
hänelle kuuluu. Ja oikeastaan paljon enemmänkin. Kukaan ei kajoa
hänen asioihinsa eikä tee hänelle kysymyksiä. Hän saa itse harkita ja
päätellä miten parhaaksi näkee.

Helmi tietää, että hänen yksinäisyytensä on yhtä avutonta kuin se
pinnalta katsoen on turvallista. Hän ennen vaikka ulkonaisesti kärsisi,
mutta enää ei hänelle suoda sitäkään, sillä hänelle ollaan hyviä sillä
tavoin, ettei olla pahoja.

Ja yhä vahvempana hänet valtaa tietoisuus siitä, ettei hän ole yhtään
mitään.

       *       *       *       *       *

Kunnes hän havahtuu siihen huomioon, että hän oikeastaan on jo pitkät
ajat ollut ajattelematta. Päivät ovat menneet, käyneet kirkkaammiksi ja
kuulaammiksi, on sattunut yksiä ja toisia pieniä tapauksiakin, mutta
hän on kaiken ulkopuolella elänyt omaa elämäänsä.

On hän koettanut yhä Heikkiä lähestyä.

Kerran hän oli sanonut hänelle näin:

"Muutetaan pois Saaresta, ylimalkaan koko Hirvikylästä. Ostetaan toinen
tila, onhan meillä siihen tilaisuutta."

Ja Heikki oli kauan katsonut eteensä, niinkuin hyvin, hyvin tarkoin
olisi miettinyt asiaa.

"Oletko sinä ajatellut, minne me muuttaisimme?" oli hän lopuksi kysynyt.

"En, mutta minne vaan, mahdollisimman kauas täältä."

Yhä oli Heikki miettinyt. Mutta viimein hän oli asian ratkaissut:

"On se asia joskus tullut minunkin mieleeni ja olen minä kuullut,
että olojen muutos ja paikkakunnan vaihdos kyllä... tuota... olisivat
tällaisissa tapauksissa edullisia. Mutt'en minä tiedä, olemmeko me
sellaisia, että ne meihin vaikuttaisivat."

Ja oli hän koettanut toisenkin kerran. Silloin oli ollut yö, niinkuin
aina muulloinkin, milloin nämä asiat raskaimmin tulivat hänen
mieleensä. Heikki oli nukkunut, mutta Helmi oli hänet herättänyt.

"Heikki!"

"Niin. Oletko sinä sairas?"

"En enempää kuin ennenkään. Mutta jos sinä kaikesta huolimatta
tahtoisit minusta eron."

"Joka kerta kun olet tuota kysynyt, olen vastannut että en."

"Vaan jos sinun olisi parempi ilman minua."

"Miten niin parempi?"

"Jos sinä rakastaisit tai oppisit rakastamaan jotakuta toista."

"Onko meillä ollut tästä asiasta ennen puhetta?"

"Voi, enhän minä muista. En minä muista nykyisin mitään."

"No minä sanon sinulle sitten: kun huomaat aihetta olevan, niin ala
itse hakea eroa."

"Kun sinun vain olisi hyvä."

"Niin, jos sinulla on jotakin syytä, niin saathan ruveta siihen puuhaan
vaikka huomispäivänä."

Tällaista se oli ollut. Iskit miltä puolelta tahansa, kallioon iskit
joka tapauksessa. Ei mitenkään pahaa, mutt'ei hyvääkään, samaa kiveä
vain joka puolelta. Ja se sinun piti jo alusta alkaen tietää.

       *       *       *       *       *

Ja nyt Helmi oli kuin kuollut. Hänellä ei ollut syytä pitää edes
uhmamieltä niinkuin silloin kun hän kantoi tuota vuoteessa makaavaa
lasta. Mikään vaara ei häntä uhannut, hän oli turvallisemmassa asemassa
kuin milloinkaan ennen.

Joskus häneen menee vihlovana ajatus, että Heikki rupeaisi
rakastamaan jotakuta toista. Se ei saisi vihlaista, mutta se kirvelee
kuitenkin. Hän läpikäy mielessään naistuttavansa, ja ajatus pysähtyy
Ranta-Konkkalan tyttäreen. Miksikä Heikki on ruvennut siellä käymään?
Onko ehkä niin, että hän _sieltä_ on hankkinut itselleen tuon tyynen
pidättyväisyyden ja varmuuden? Ei, kyllä se on ollut jo aikaisemminkin,
ja vielä tyynempi ja kylmempi lienee hän itse, Helmi, ollut. Hän on
itse Heikin kasvattanut. Kuitenkin hän tällä hetkellä tuntee vihaavansa
tuota Konkkalan mallikelpoisen ja komean näköistä tytärtä, voi Luoja
sentään... Mutta jos hänen on pakko Heikin tähden häntä vaikka
rakastaa, niin hän vannoo sen tekevänsä.

"Jumalan tähden, mikä vannoja minä olen!"

Hänen katkonaiset mietteensä käyvät yhä sekavammiksi, ja niin hän
vaipuu horroksentapaiseen uneen, valmiina joka hetki havahtumaan.
Ja yhä vaalenevalta kevättalven taivaalta katselee häntä kylmä kuu
niinkuin sen toimeen kuuluu katsella sekä rauhallisia että niitä, jotka
eivät löydä rauhaa.

Yksi on varmaa.

Se, että hän on rakastanut Nikolaita, mutta rakastaa nyt Heikkiä,
niinkuin kuolevainen ihminen voi toista rakastaa.

Kuinka hän kuitenkaan voi järkiperäisesti ja uskottavasti selvittää
toiselle asiaa, jota ei edes itselleen saa selvitetyksi.



XVI


"Sinä siis väität, ettet ole onneton."

"En minä ymmärrä, mitä se niinsanottu onnettomuus on. Sen vain tiedän,
että vielä toista vuotta sitten olin onnellinen. Jos uskaltaisin
käyttää sellaista sanaa kuin autuas, niin melkein sanoisin, että olin
sitä."

"Voitko selittää, miltä tuo autuus sinusta tuntui?"

"Kysy sitä paremmilta, älä yksinkertaiselta maalaismieheltä. Mutta
jotakin sen tapaista se oli, kuin olisin ollut maailmassa Helmin kanssa
vain kahden ja kaikki muu olisi lakannut olemasta. Olin, katsos,
niin monta vuotta häntä kuin varkain itseltäni ajatellut ja kai
haaveillutkin kaikenlaista."

"Ja nyt sinusta tuntuu siltä kuin...?"

"Kuin olisin heitetty yksinäisyyteen ja kuin herkeämättä jotakin
etsisin."

"Mitä?"

"Piru, jos minä sen tiedän."

"Helmiä, itseäsi vai jonkun rakkautta?"

Suontaan Heikki nosti katseensa. Koska ja milloin hän oli tänne tullut
ja mitä varten? Ah niin, aivan äsken, itsetietoisesti ajanut portista
sisään ja kujaa ylös. Siinä oli vain muutamien itsestään tulleitten
ajatusten tulos, mielikuvien, joiden vallitessa kaikki muu oli
poistettu.

"Ja tämä sinun nykyinen olotilasi, johtuuko se siitä, että sinua on
järjestelmällisesti, ehdoin tahdoin petetty?"

Ranta-Kolkkalan tyttären ääni soi kuin jostakin kaukaa, soi tummana,
hiljaisena ja hyväilevänä.

"Petetty!" toistaa Suontaan Heikki karusti. "Ei minua kukaan ole
pettänyt."

"Sitten minä en ymmärrä sinua ollenkaan."

Ymmärrä! Suontaan Heikki ei tarvitsekaan mitään ymmärtämyksiä. Hän
tarvitsee ja on hakenut jotakin muuta. Mutta mitä se on, sitä hän ei
osaa sanoa.

Keväinen aurinko paistaa huoneeseen täydellä voimallaan, ja ulkona
tippuvat räystäät. Ulkoilman uho tunkeutuu sisällekin lämmitettyihin
huoneisiin ja saattaa ihmiset hajamielisiksi, mutta täällä kiertelevät
ajatukset tiukasti määrättyä asiaa.

Miten kauan hiljaisuutta nyt oikeastaan on kestänyt? Joko alkaa
hämärrellä? Ei, se oli vain pilvi, joka hetkeksi varjosti
auringonsäteet, mutta kumpainenkin toivoo, että hämärä hiukan jatkuisi.
Hämärällä on se ominaisuus, että se lähentää ihmiset toisiinsa.

"Sitten en minä sinua ymmärrä."

Taaskin on talonväki poissa ja aikaa on yllin kyllin. Ranta-Konkkalan
tytär ei millään tavalla koeta kiiruhtaa miehen ajatuksia. Antaa niiden
hautua ja kypsyä, ne tulevat pakostakin päätekohtaansa, ja elleivät
tule, ei vahinko ole suuri. Häntä ei voida mistään syyttää.

Kuitenkin hän tuntee lämpöä Suontaan Heikkiä kohtaan. Enemmänkin kuin
lämpöä. Ennen hän ei ole arvannut pitää häntä monia muita kummempana,
ei muuten kuin että on rikkaasta ja suuresta talosta. Vasta sen jälkeen
kuin Helmin, sen puhutun Saaren Helmin petos tuli ilmi, vasta sen
jälkeen Suontaan Heikki kasvoi ja tuli joksikin. Ei tunnusta tulleensa
petetyksi, eivät värähdä kasvot, kulmat vain rypistyvät, mutta suu
hymyilee. Sellainen on mies. Sellaisen hän tahtoo saada.

Naisen silmäluomet rävähtelevät. Nyt hän jo ajattelee toista,
palauttelee mieleensä Saaren Helmin. Kun hän ajattelee Helmiä
sellaisena kuin tämä oli tyttö-aikanaan ja jälkeenkinpäin, tulevat
hänen mieleensä vaaleat, rauhalliset kasvot ja puolikylmät
ruiskukkasilmät. Tylyä, rauhallista, muille suljettua. Ja kun hän
viimein ajattelee edessään istuvaa miestä ja Saaren Helmiä yhdessä,
naurahtaa hän mielessään: "On siinä vakka kantensa valinnut. Mihin ne
toisistaan pääsisivät."

"Mitä sinä naurat?" kysyy Suontaan Heikki.

"Enhän minä nauranut."

Eikä häntä todellakaan enää hymyilytä. Onko niin, että Saaren Helmistä
ei enää voida vapautua. Toinen palaa hirttämään itsensä hänen
ovipieleensä, toinen tulee synkkämieliseksi koko iäkseen, mutta Helmi
itse saa puuhailla mitä tahtoo, puuhailla ilman rangaistusta. Jos
tuomion ääni hetken soi hänen ylitseen, niin se seuraavassa hetkessä
vaimennetaan: "Ei se mitään ollutkaan, se oli vain erehdystä." Niinkuin
ei tiedettäisi. Ja niinkuin Saaren kunnia olisi parempi kuin muiden
samanarvoisten.

"Nauroitpa sinä", väittää Suontaan Heikki.

"Taisin todellakin itsekseni hymähtää."

"Mille se sitten oli?"

"Sille, että sinä olet niin lapsellinen."

"Älä sano että lapsellinen."

"Varmasti ja ennen kaikkea juuri sitä. Sinä oletat, että Saaren Helmi
on ainoa nainen maailmassa."

"En minä toki niin lapsellinen ole."

Johonkin tämä on päättyvä, mutta mihin? Suontaan Heikki tuntee taas
verensä käyvän samalla tavalla kuin joskus yksin ollessakin, kun
ajatuksista on poistunut kaikki muu. Ranta-Konkkalan Aili! Hänen
silmänsä saavat hehkua ja hänen poskilleen nousee puna, hän nousee jo
ja ottaa askeleen naista kohden, mutta käsi tarttuu pöydän syrjään ja
hän tuntee, kuinka se vapisee. Siinä hän seisoo katse palaen ja kasvot
hehkuen. Mitä hän empii, eikö hän ole vapaa, enemmänkin kuin vapaa,
petetty ja poisheitetty?

Nainen seuraa kuin koneellisesti, tummat silmät ilmeettöminä, hänen
liikkeitään. Mies, sellainen jonka hän tahtoo saada. Häneen menee
mieletön ajatus: saada vaikka vain hetkeksi. Onko hän huonompi kuin se
puhuttu Saaren Helmi, joka muka on jotakin huonoudessaankin. Eikö hän
ole vielä, ainakin Heikkiin nähden, enemmänkin: puhdas ja koskematon,
omassa arvokkuudessaan kitunut. Äh, Saaren kalvas tyttö, rankaisematta
et tee niinkuin teet, ja millä mitalla olet mitannut, sillä sinullekin
mitataan. Ei Ranta-Konkkalan tytär enää ajattele, ei hän punnitse
eikä laske. Äsken elottomissa silmissä alkaa näkyä kajastusta
palosta, poskille syttyy puna, ja hengitys muuttuu huohotukseksi.
Arvottomampikin se voisi olla kuin Saaren Helmin mies. Hän nousee ja
astuu askeleen miestä kohden. Jotakin hän sanoisi, mutta huulet jäävät
puoliavoimiksi. Samalla hän tuntee, kuinka miehen käsivarret kiertyvät
hänen ympärilleen.

Vasta silloin hän kuiskaa:

"Pane edes ovet säppiin."

       *       *       *       *       *

Ja tämä on kirkkaan keväisen päivän aurinkoisimpia hetkiä. Auringon
lämpö on tuntuva, tomuhiutaleet karkeloivat valojuovassa. Pihamaalla
puuhaillaan kuten tavallisesti, eikä ovien takaa kuulu kahinaa
eikä kuisketta. Ne saadaan huoletta avata säpistä. Tavallinen
maailmanjärjestys ei pienimmässäkään määrässä ole muuttunut.

Ranta-Konkkalan Ailin silmät loistavat ja suu on tyvenessä hymyssä,
mutta Suontaan Heikin hiukset ovat epäjärjestyksessä ja hengitys käy
puuskuttaen.

"Herra siunatkoon", huohottaa hän, "mitä tästä nyt tulee?"

"Mistä sitten?" kysyy toinen tyynesti.

"Tästä!"

"Ei mitään."

Ja naisen äänensävyssä on melkein naurua.

"Mutta mitä Luojan nimessä sinä oikein tällä kaikella tarkoitit?"

"En mitään. Sinä menet koreasti Helmin luo ja olet hänelle hyvä. Minä
menen huomenna kihloihin."

"Sinä — kihloihin huomenna...?"

"Niin. Ei minun sulhasmieheni mikään mallikappale ole."

Suontaan Heikin silmissä pimenee. Hän ei ymmärrä tästä kaikesta mitään.

"Oletko ennen ollut — tällaisessa?" kysyy hän miltei nöyrästi.

"En", vastaa nainen jyrkästi.

"Sano minulle sitten", — ja Suontaan Heikin ääni vapisee
epävarmuuttaan, — "sano minulle sitten... rakastatko minua?"

Hän odottaa vastausta joka hermollaan, hengitystään pidättäen. Ei hän
toivo myöntävää mutt'ei kieltävääkään, jotakin vain ylimalkaan. Mitään
hän ei ymmärrä, hän on kuin lyöty. Ja Ranta-Konkkalan Aili miettii,
kasvot käyvät totisiksi, katse jää luomien alle, rinta nousee ja
laskee. Mutta sitten kasvoille nousee hymy ja täyteläisiltä huulilta
kuuluu iloisesti:

"E-en, en ainakaan enää."

Silloin Suontaan Heikki raivostuu, hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin
pöytään, eikä hän ole ulkonaisella tavalla osoittanut vihaansa kuin
kerran elämässään, muutamana kohtalokkaana syysaamuna.

"Mitä tämä peli sitten on?" huutaa hän. "Vai oletteko te, perkeleet,
kaikki samanlaisia?"

Naisen kasvot eivät värähdäkään. Hiljaisesti ja hyväntahtoisesti hän
vastaa:

"Niin kai, sellaisia kai. Niin ettet pidä tätä mielessäsi."



XVII


Helmin tylsät, ajatuksettomat päivät jatkuvat. Mitä heleämmäksi päivät
käyvät, sitä turtuneemmaksi käyvät hänen ajatuksensa. Joskus hän
koettaa saada otteen itseensä, mutta kun hän sen on saamaisillaan, niin
hän sen menettääkin.

Näinkö nyt sitten tulee jatkumaan, päivästä päivään, hautaan asti? Eikö
hän voi mitään muuta tehdä kuin olla?

Häntä suorastaan peloittaa katsella kevättä ja mitä sen mukana tulee,
valoa. Talvi ja pimeys, ne käärivät kaikki ikäänkuin vaippaansa ja
antoivat jonkinlaista turvallisuutta; kevät, keväinen valo ja keväiset,
repivät ahavat, ne taas räiensivät kaiken, tekivät kaiken koko maailman
nähtäväksi.

Eikä Saaren Helmin mieleen ollenkaan tule, että hän on katunut, katuu
parhaillaankin, minkä ihminen voi, vaan pitää turtunutta mielentilaansa
paatumuksena. Ja turtuneisuus johtuu vain siitä, ettei hän ole saanut
sitä anteeksiantoa, mitä sydän kaipaa.

       *       *       *       *       *

Niinpä hän muutamana päivänä sanoo emäntäpiialle tylysti ja kuivasti:

"Isäntä kertoi minulle, että se Sarkan Nikolai olisi haudattu tänne
meidän hautausmaahan."

Emäntäpiika huokaa niinkuin asiaan kuuluu.

"Onhan se, on", vastaa hän.

"Ja että sille olisi pystytetty patsas."

"Onhan sekin pystytetty. Sitä oli vähän vaikea syksyllä pystyttääkin,
mutta isäntä tahtoi niin."

Kuinka hän voi puhua Nikusta niin kuivasti ja arkipäiväisesti. Hän ei
tunne ääntään, kun hän jatkaa:

"Lähdet näyttämään minulle sen haudan."

       *       *       *       *       *

Päivisin ovat hanget jo sulamistilassa, mutta öisin kovettaa.
Hautausmaan pääkäytävä on lapioitu auki, mutta sivukäytävät ovat
tukossa, mikäli niitä ei ole tarvittu. Ja aurinko huikaisee silmiä.

Emäntäpiika jää taakse, — hän ei tiedä miksi, — ja näyttää vain
sormellaan:

"Tuossa se on."

Patsaan ympärillä oli ennenkin kuljettu, lumi sen joka puolelta oli
aivan tallattu. Mutta Helmi unohtaa kaiken muun ja varjostaa silmiään.

"Nikolai Sarkka", lukee hän kullatuista kirjaimista.

Alla olivat syntymä- ja kuolinpäivät. Eikä sitten mitään muuta.
Patsas oli aivan yksinkertainen harmaakivimöhkäle, jonka etusivu oli
kiilloitettu.

Emäntäpiika vartioi hänen jokaista liikettään. Eikö kyynel tule
silmään, eikö rinnasta puristaudu esiin huokaus, eikö edes silmä
rävähdä. Mutta ei. Illalla hän voi varmasti ja totuudenmukaisesti
kertoa väelle, että emäntä oli ollut yhtä tyly ja kylmä kuin patsas
itse. "Ja mitäpäs se emäntä sellaisesta, piti se arvata."

       *       *       *       *       *

Eikä Helmi itke jäätyään yksinkään.

Hän ottaa lapsensa syliinsä ja muistelee niitä onnenhetkiä, jotka
hänellä on ollut sen isän kanssa. Oliko se ollut syntiä. Hän ei myönnä
sitä itselleen. Vain se oli ollut syntiä, että hän oli Nikolain
perustelematta ja ilman muuta jättänyt, ja se, että hän oli Heikkiä
viimeiseen asti pettänyt.

Samalla hänelle selviää toinenkin asia. Hänet oli pidetty maailmasta
erillään. Nikolai oli oikeastaan ensimmäinen, joka oli tullut hänen
tielleen. Hänestä oli tullut hänen ensimmäinen rakkautensa. Heikistä
oli vähitellen kasvanut toinen, suurin ja viimeinen. Ellei Heikki
sydämessään ymmärtäisi ja antaisi anteeksi, sitten hänelle ei jäisi
muuta kuin niittää kylvönsä ja olla tyytyväinen. Ei hän uskaltanut
enää edes pyytää rakkautta, mutta eikö ollut niin, että vaikka teidän
syntinne veriruskeat olisivat...

Tultuaan tähän tuntee Saaren Helmi niin raukeata rauhaa, että hänen
täytyy nukahtaa.

Ensi kerran pitkästä aikaa ja keskellä päivää.



XVIII


Suontaan Heikkiä inhoittaa oma itsensä. Koko ympäröivä maailma näyttää
hänestä erilaiselta kuin muutama tunti sitten. Aurinko ei saisi
paistaa, nyt pitäisi olla pimeä ja yö.

Hän ajaa Saareen päin, mutta kääntääkin yht'äkkiä kaupunkiin. Ei
hänellä Saaressa enää mitään toimitettavia ole. Työt on tehty ja nyt on
sabatti.

"Ah", sanoo hän sitten itsekseen, "mitäs tässä nyt. Pitää olla mies
eikä olla tietonaankaan, jatkaa vain elämää niinkuin ennenkin. Vähän
paremmastikin, ehkä. Nyt olette täsmälleen yhtä hyviä Helmin kanssa.
Kummallakaan ei pitäisi olla sanomista."

Annahan matkan joutua, anna, että alkaisivat paistaa kaupungin
kirkontornit ja sen korkeat rakennukset, valkeat, harmajat ja
monikirjavat. Anna, että ympärillä olisi taas liikettä, vilskettä
ja ihmisiä, jotka eivät tunne. Sillä Suontaan Heikki-poika, Saaren
nykyinen isäntä, tuntee olevansa päästään vialla eikä saa kiinni omia
ajatuksiaan. Missä hän äsken oli? Ranta-Konkkalassa. Ja Aili sanoi
hänelle, että mene Helmin luo ja ole hänelle hyvä.

"Oliko se, mitä Aili antoi, sitten jonkinlainen palkinto siitä, että
menen?"

Suontaan Heikki puree hampaitansa niin että ne kirskahtavat. Tämäkö oli
mukamas elävää elämää sitten, tämä niljakkuus, haljuus? Kun olisi aina
pakkanen ja aina katovuosi, aina köyhyyttä ja surkeutta, niin emmekö,
piru vie, ajattelisi muutakin kuin itseämme ja tunteellisuuksiamme.
Köyhä saateri, sillä ei ole muuta hupia kuin se, että illalla
mässähtää akkansa viereen ja alkaa katsoa, eikö taas saataisi jotakin
tenavaa maailmaan. Mutta meille pitää olla rakkautta ja sen sellaista
ylellisyyttä. Ensin käy joku Niku Helmissä ja Helmi ottaa Suontaan
pojan ja sitten Suontaan poika pistäytyy Ailissa ja Aili ilmoittaa,
että juu, huomenna minä menen kihloille. Kun ei sulhasmieheni ole
mikään mallikappale, niin on minunkin koettava jotakin voidakseni
tarpeellisella viileydellä kestää hänen mahdolliset tulevat
harhapistonsa. Jotenkin niin kai se oli, on niin mukava olla, kun voi
ajatella, että olen minä itsekin, äijäparka... vaan siitä ei kannata
sinulle puhua. Tämä se on järjestystä.

"Sinä menet Helmin luo ja olet hänelle hyvä."

Kyllä vain, kyllä sinulla pitäisi sitä hyvyyttä Helmillekin riittää.

Mutta vähitellen Suontaan Heikin ivallinen, kapinallinen mieliala
laskee ja vaihtuu toiseksi.

Minne hän nyt on menossa? Kaupunkiin. Mitä sinne? Niin, jospa hän sen
tietäisi. Hänen kotinsahan on Saaressa.

Saaressa se on, mutta onko hänellä sinne mitä asiaa tämän jälkeen,
kelpaako hän enää Helmille?

Etteikö kelpaa, nythän sitä vasta pitäisi sovelias ja kelvollinen
ollakin. Ja huulet puristautuvat yhteen ja kulmakarvat rypistyvät.
Niin, nythän sitä pitäisi vasta kelvollinen ollakin.

Mutta päivä painuu illaksi, kaupungin valojen kajastus alkaa jo näkyä,
ja Suontaan Heikki tuntee olonsa äiteläksi, likaiseksi ja niljakkaaksi.
Nyt saisi olla Saaressa, turvallisessa ja isossa Saaressa.

Tulee viimein yö. Valot palavat kaduilla ja kuumottavat läpi
alaslaskettujen uudinten. Ohikulkevien puheensorina kuuluu huoneeseen.
Silloin tällöin ajaa ohitse reki.

Eikä Heikki saa mennyksi levolle. Siisti vuode valkoisine lakanoineen
vaikuttaa hänestä kylmältä ja poistyöntävältä. Mutta pöydällä on
kirjoitusvehkeet. Jos hän ottaisi ja kirjoittaisi Helmille.

Mitä hän sitten kirjoittaisi?

Hän pitää kynää kädessään ja miettii. Koettaa sommitella sanoja, mutta
sanoja ei löydy. Sitäkö, että hän nyt on täällä? Ja sitäkö, ettei häntä
tarvitse odottaa takaisin?

Entä mitä hänelle sitten jää, — yksinäisyys. Hän on puhunut
yksinäisyydestä, mutta vasta nyt, tässä hyvässä, mutta kolkossa
ja persoonattomassa, aivan kuin kuolleessa hotellihuoneessa, hän
vasta vaistoaa, mitä se oikein on. Hän itse on luonut itselleen
yksinäisyyden. Hänellä on koko ajan ollut Helmi. Hänellä olisi pitänyt
olla vain hiukan lämmintä sydäntä ja Helmi olisi hänellä vieläkin.

Mitä tämä muu sitten on ollut?

Ah, hän muistaa, kuinka Helmi oli nauranut hänelle vasten kasvoja,
kun hän ensi kerran oli tullut hiljaisine rakkauksineen. Hän muistaa
senkin, kuinka Helmi oli tahtonut purkaa heidän kihlauksensa. Ja sitten
hän muistaa, kuinka hän oli sanonut: "Minä vien sinut vaikka toisen
sylistä."

Niin hän oli sanonut ja niin hän sananmukaisesti oli tehnytkin. Helmi
oli sanonut: "Minä muistutan sinua siitä joskus." Mutta oliko hän
muistuttanut? Ei ollut, ei, kärsinyt vain, että hänen, Heikin, olisi
hyvä, vaikka oli vienytkin toisen sylistä. Ellei häntä olisi ollut,
niin tietysti Helmi olisi tullut toimeen ilmankin häntä.

Ketä hän siis lopulta syyttää?

Helmin viaksi jää vain se, että hän ei ollut puhunut asioita heti
alussa suoraan, mutta nyt Heikki senkin koetti ymmärtää. Eihän
ollut pakkokaan: "Vaikka toisen sylistä." Olihan Heikille jo ennen
avioliittoa tarjottu ero, hänen olisi pitänyt siitä ymmärtää.

Ja nyt Heikki palauttaa mieleensä Helmin kuvan viime kuukausilta, alati
kuihtuvana, alati nöyränä ja vaiteliaana, alati kärsivänä. Helmi oli
rakastanut ja rakasti häntä, hän tunsi sen joka hermollaan, hän oli
nähnyt sen jokaisesta hänen liikkeestään, eikä hänen oma rakkautensa
ollut kokonaan sammunut, mutta hän oli koettanut sitä tappaa, keksien
syitä ja vastasyitä. Ja tässä nyt oltiin.

"Nyt, Helmi, kun olisit täällä!"

Aamun sarastaessa oli hän saanut kokoon seuraavat avuttomat rivit:

 "Olen sinua rakastanut ja rakastan vieläkin. Mutta en voi tulla
 luoksesi. Syy siihen ei ole sinussa, vaan minussa.

                                                      Heikki."

Mutta kun aamun hämärä vaihtuu valkeudeksi, jättää hän kirjeensä
panematta postiin.



XIX


Kuluu päivä, kuluu toinen, ja keväinen aurinko paistaa.

Mutta Suontaan Heikkiä, tätä Saaren nuorta isäntää, ei kuulu kotiin.

Saaren vanhaisäntä katsoo emäntäänsä ja emäntä katsoo isäntään, mutta
kumpainenkaan ei sano mitään. Kumpikin vain ajattelee itseksensä:
"Selvää. Tämähän tästä täytyi tulla." Ja kumpainenkin syyttää itseänsä.

Eikö Helmi ole alakuloinen, eikö hän itke? Ei, ensimmäisenä päivänä
hän on kalpea ja näyttää vanhenneen vuosia, mutta toisena päivänä hän
nostaa päänsä ja hänen kasvoillaan on melkein kuin kajastusta onnesta.
Ja kolmantena päivänä hän menee tupaan ja sanoo rauhallisesti:

"Valjastakaa!"

Sitten hän menee äitinsä luo.

Saaren emännän silmät ovat entisestään laajenneet. Vasemmalla kädellään
hän pitää tytärtään kädestä.

"Syytä meitä, Helmi", sanoo hän, "syytä meitä. Emmehän me ymmärtäneet."

"Voi, äiti hyvä. Enhän minä voi syyttää muita kuin itseäni. Olihan
minulla vapaan ihmisen tahto."

"Älä vaan tee itsellesi mitään. Rukoile Jumalaa!"

Tytär naurahtaa. Naurusta kuultaa miltei iloa.

"Se on rukoiltu jo", vastaa hän, "ja on kai kuultukin".

"Minne sinä sitten oikein aiot?"

"En muuta kuin hakemaan Heikkiä."

"Kun et vaan, tyttöpahanen..."

"Ei äiti sitä pelkää. Itsehän minä olen itselleni ristin rakentanut ja
minunhan se on kannettavakin."

Saaren emännän tuskallinen, laajentunut katse lepää tyttäressä ja terve
käsi ei tahdo päästää otettaan.

"Kun Jumala olisi kanssasi", sanoo hän.

Mutta Saaren Juhani katselee näköjään tunteettomana sulavia hankia. Hän
puristaa huulensa tiukasti yhteen, mutta leukaansa hän ei voi estää
vavahtamasta.



XX


Saaren Helmi pysähdyttää hevosensa Ranta-Konkkalan porraspäähän.

Ja vasta nyt hän kysyy itseltään: Miksi minä juuri tänne ensiksi ajoin?

Niin, hänenhän piti etsiä Heikki. Täällä tiedetään, missä hän on.
Heikin ei ole pakko varastaa itselleen onneaan; jos niin tarvitaan,
niin hän, Helmi, kyllä hiljaisesti vetäytyy syrjään, vetäytyy eleittä
ja sanaa puhumatta. Sehän on hänen velvollisuutensakin.

Näin minun siis on haettava miestäni. Hänessä käväisee nöyryytyksen ja
suuttumuksen tunne, mutta samalla hän jo lauhtuu: hän itsehän on näin
asettanut.

       *       *       *       *       *

"Tulin vain tiedustelemaan neidiltä, sattuisitteko tietämään jotakin
Heikistä."

Aurinko kuumottaa raskaitten, ruskeitten uudinten takaa, ja
Ranta-Konkkalan tyttären sormessa kimmeltää sormus. Saaren Helmin
katse kiintyy sormukseen ja hän tuntee, että jotakin hänessä ikäänkuin
pysähtyy. Käsi tarraantuu suonenvedontapaisesti pöydänlaitaan, ja
kasvot kovenevat.

Ranta-Konkkalan Ailin kasvot ovat kylmät ja levolliset. Hän asettaa
vasemman kätensä oikean päälle, niin että sormus pääsee kaikessa
uutuudessaan sädehtimään, ja hänen äänensä on pehmeä ja sointuva, kun
hän kysyy:

"Kuinka emäntä tuli ajatelleeksi tulla tiedustelemaan miestään minulta?"

Saaren Helmi on odottanut vastausta kysymykseensä, ei uutta
kysymystä. Hänen silmäluomensa rävähtävät ja huulet puristautuvat
yhteen. Kieltämättä hänen on Ranta-Konkkalan tyttärelle perusteltava
kysymyksensä.

"Tiedän, että miehelläni on tapa poiketa täällä", sanoo hän
yksinkertaisesti.

"Enkä minä voi kertoa muuta kuin että Heikki kävi täällä toissa päivänä
ja lähti sitten jonnekin."

Hän sanoi: Heikki. Nyt sen täytyy tulla.

"Sitten tahdoin sanoa neidille, että jos kykenette tekemään Heikin
onnellisemmaksi kuin mitä hän minun kanssani on, niin teillä on siihen
tilaisuus."

Se oli siis sanottu. Helmi tuntee, kuinka kylmä hiki nousee otsalle ja
kuinka käsi vavahtaa. Tuli mitä tuli, hän on nyt tehnyt minkä omasta
puolestaan voi.

Ranta-Konkkalan Ailin katse käy poissaolevaksi. Ajatukset uinailevat
jossakin kaukana, vain verevä ja täyteläinen ruumis on tässä huoneessa.
Älä kysele minulta mitään, Saaren tyttö; toissa päivänä hän oli
luonani, tänään hän on uni, jonka joskus olen nähnyt. Katsele vain
minua sinisillä silmilläsi, ei minussa muuta syntiä ole kuin se, että
hiljaisesti olen häntä ajatellut ja hetken saanut kuvitella hänet
omakseni. Sinä, Saaren Helmi, kaksinkertaisesti harhautunut, sinä perit
kuitenkin onnesi ja annat sen toisellekin. Etkö näe minun sormustani,
minullahan on jo eräs, jonka sekavia asioita Konkkalan manttaali saa
paikata.

Ja hän vastaa hyvin hiljaa:

"Emäntähän tietää omassatunnossaan erittäin hyvin, ettei Suontaan pojan
onni ole etsittävissä täältä, vaan Saaresta."

"Sanokaa minulle, neiti, — ellei mitään muuta olisi, rakastaisitteko te
miestäni?"

"Ja jos niin tekisinkin, — tarvitaan vain, että te olette olemassa.
Siihen sisältyy jo kaikki."

Ranta-Konkkalan Ailin rinta nousee ja laskee. Hän astuu kuin äkillisen
päätöksen tehneenä Helmin luo ja ojentaa hänelle kätensä.

"Älkää kysykö minulta enempää", sanoo hän nopeasti. "Ja sitten, emäntä,
toivoisin, ettemme koskaan enää tapaisi."

       *       *       *       *       *

Seisooko hän, Saaren Helmi, tässä yksin. Tuo äskeinen kaunis näky
katosi kuin varjo.

Ah, Heikki, nyt minä tiedän, minä tulen ja etsin sinut, vaikkapa sitten
olisit haudassa.

Paista nyt, Luojan aurinko, sulakaa, välkkyvät hanget, ja soikaa,
tiu'ut. Vielä kerran lähden nöyryytyksen retkelle, mutta se onkin vain
kerran.



XXI


Kolmannen päivän ehtoopuolella vetäytyy taivas hiukan pilveen ja
raskaita lumihiutaleita alkaa leijailla maahan.

Suontaan Heikki tuntee olonsa orvoksi ja yksinäiseksi. Kaikki järkevät
ajatukset hän oikeastaan on jo jättänyt, ajattelee mitä mieleen
sattuu tulemaan ja antaa hetkien kulua. Välillä hän käy toimittamassa
hevosensa säilyyn. Sitä on ruokittava hyvin ja kävelytettävä tai
ajettava joku tunti päivässä.

"Hyvä on. Mutta milloin sitten isäntä lähtee?"

Tässä ei auta hämmästeleminen.

"Kyllä siihen joku päivä vielä menee."

Ja hän kulkee taas pitkin katuja. Joku tuttava tulee häntä vastaan ja
ihmettelee.

"Yhä sinä vain olet kaupungissa?"

"Aina vain. Näkyy asioita riittävän."

Mistä hän nyt keksiikään vastaukset kaikkiin kysymyksiin? Ennen hänen
kekseliäisyytensä ei ole ollut niitä erinomaisimpia. Vai olisiko niin,
että pakko on opettanut. Muutamassa vuorokaudessa.

Mutta huoneeseensa tultuaan hän taas ajatuksettomasti tuijottaa kadulle.

Kotiin, kotiin vaan. Kun voisikin mennä niinkuin monesti ennen, mennä
vain ja sanoa: "anna anteeksi!" Mutta tässä on se yksi asia, jota
hän ei mitenkään osaisi selvittää ja joka kuitenkin, jos tahtoo olla
rehellinen, olisi kerrottava.

Ja käsi hypistelee taskuun jäänyttä kirjettä ja ajatukset käyvät
entistäkin utuisemmiksi. Tarvitseeko hänen suinpäin juosta synnintekoon
sen vuoksi, että toinen on rakastanut jotakuta ennen kuin on häntä,
Heikkiä, kunnolleen tuntenutkaan.

Alkaa jo tulla ilta ja kaduilla hämärtyy. Auttaako tässä muu kuin elää
tylsässä katumuksessa ja odottaa, että joku päivä toisi vapauttavan
ajatuksen tai palauttaisi tekoihin johtavan miehuudentunnon: "Tällainen
minä olen. Ja jos minut tällaisena vielä tahdot, niin anna minun olla
ja anna anteeksi."

Silloin nopahdutetaan oveen. Mikähän siellä nyt?

"Sisään", sanoo hän tympeytyneesti.

Eikä hän edes käänny katsomaan, kuka tulija on. Missään tapauksessa ei
kenelläkään pitäisi voida olla hänelle erinomaisempia asioita.

"Onko se Heikki?"

Vasta nyt hän kääntää päänsä ja kavahtaa seisomaan.

"Helmi, totisesti!" pääsee häneltä.

Ja sitten:

"Minuako sinä...? Miten sinä tänne osasit?"

"Olen etsinyt kaikki paikat, missä sinä mahdollisesti voisit olla."

Helmin kasvot ovat vakavat, mutta hänen silmissään on iloa.

"Tulin vain katsomaan", jatkaa hän, "tuletko kotiin. Vai etkö aio enää
tullakaan?"

Suontaan Heikki tahtoisi sulkea vaimonsa syliinsä, mutta kuinka hän voi
enää, tällaisin käsin. Nyt on vain sanottava totuus, — itsellään ei
hänellä ole mitään kyseltävää.

Mutta häneltä ei tahdo sana tulla suusta. Sitä on niin hyvä vaatia
muilta, mutta kun itse joutuu tilivelvolliseksi, niin istu nyt tässä ja
koeta esittää asiasi mahdollisimman edullisessa valossa.

"Olisin minä tullutkin", aloittaa hän, "mutta..."

Siihen lause keskeytyy. Helmi odottaa koko olemuksellaan, ja äskeinen
loiste silmistä on himmennyt.

"Mutta sinun on vaikea minua katsella. Niinhän?"

"Ei, sitä se ei ole."

Nyt Suontaan Heikki nostaa katseensa. Eikä Helmi ole koskaan nähnyt
siinä niin tuskaista ilmettä.

"Katsos", jatkaa Heikki taas. "Se on ihminen tällainen. Nyt en minä
olisi missään niin mielelläni kuin sinun luonasi. Mutta nyt en minä
enää voi."

Sanat soivat Helmin korvissa kuin musiikki, mutta silmät pysyvät
himmeinä. Hänellä on aavistus, vaikk'ei varmuutta, jostakin
tapahtuneesta. Ja tämä on omaatuntoa ja kunniantuntoa. Mutta keneen
tämä etupäässä kohdistuu? Eikä Helmi voi kysellä. Ei hän myöskään ole
anteeksiantajan asemassa.

"Minä kirjoitin sinulle", sanoo Heikki taas, "mutta se taisi jäädä
lähettämättä. Tässä se olisi."

Kirje vapisee Helmin kädessä kauan aikaa. Mutta viimein hän avaa.
Ja nyt hän saa varmuuden siitä, mistä on kysymys. Hänen sydäntään
pakahduttaa, hän on kauan aikaa vaiti, mutta sitten nousevat silmiin
kyyneleet ja ahdistava tunne muuttuu vapahduttavaksi.

"Älä siitä itseäsi syytä", sanoo hän hiljaa ja laskee kätensä miehen
olalle.

"Ketä sitten?" kysyy Suontaan Heikki oudosti.

"Syytä vaikka minua."

"Sinua! Eikö sinua ole jo tarpeeksi syytetty ja etkö ole jo tarpeeksi
kärsinyt."

"Ellei minulla olisi ollut mitä on ollut, niin et sinä olisi uhitellut
itseäsi tuollaisiin kiusauksiin."

Tällaista puhetta ei Suontaan Heikki varsin ymmärrä. Ei hän myöskään
ymmärrä sitä, että tällaisia teitä päästään selvyyteen ja kirkkauteen.
Hän vain näkee, kuinka Helmin kyyneleet kasvavat täydeksi itkuksi,
ja tuntee, miten käsivarret kiertyvät yhä kiinteämmin hänen kaulansa
ympärille, ja sanomaton onnen tunne täyttää hänen mielensä.

"Anna anteeksi", kuiskaa hän. "Tästedes minä olen sinulle oikein hyvä,
niin hyvä kuin voin."

"Ethän sinä minulle ole koskaan paha ollutkaan, niinkuin olisin
ansainnut. Ja tämäkin on minun sinulta anteeksi pyydettävä. Voi,
Heikki, minulla on sinulle niin paljon selvittämistä, sellaista, joka
nyt vasta on itsellenikin selvinnyt."

Suontaan Heikki nousee seisomaan, tarttuu Helmiä olkapäihin ja katsoo
häntä lujasti silmiin.

"Sinä lupasit kerran muistuttaa minua siitä kun sanoin vieväni sinut
vaikka toisen sylistä", sanoi hän, "etkä kuitenkaan ole muistuttanut,
vaan kärsinyt. Tarvitsenko sen enempiä selityksiä! Mutta anna sinä
minulle anteeksi."

"Pitäisihän sinun tietää se, etten muuta voi vaikka tahtoisinkin. Voi,
Heikki, rakasta minua tällaisena, vain tavallisena, puutteellisena
ihmisenä."

       *       *       *       *       *

Siinä on kyyneliä ja huokauksia, mutta kyynelten takaa näkyy hymy, joka
antaa aavistuksen kirkkaudesta ja hiljaisesta, valoisasta onnesta.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suontaan Heikin koti : Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.