Title: Ruoskanjäljet : Runoja
Author: Jylhä, Yrjö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ruoskanjäljet : Runoja" ***


RUOSKANJÄLJET

Runoja


Kirj.

YRJÖ JYLHÄ



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.



SISÄLLYS:

Aleksanteri ja Bukefalos.

I

Tyrmästä tullut.
Kaleeriorja.
Viimeinen juna.
Tiikerin häkissä.
Ad astra.
Sokea.
Karuselli.
Kuvanveistäjä.
Satu.

II

Vaeltajalle.
Tuskaa.
Heikko soturi.
Yön ympäröimä.
Jäätynyt.
Painajais.uni
Kuumeessa.
Matkalla.
Kevään manaus.
Hullu nauru.

III

Pirunpolska.
Hypnotismus.
Ikkuna sumussa.
Vihreät silmät.
Hautapatsas.
Mustat helmet.
Härkätaistelija I, II.
Sirkuksessa.
Kuoleva.



ALEKSANTERI JA BUKEFALOS.


    Sa turhaan tanssit ja teutaroit:
    käsi ohjissa pysyy.
    Mun ilmaan temmata maasta voit,
    ja se sittenkin pysyy.

    Saat sieltä paiskata kenttään taas:
    sen selkäni kestää,
    — ja kerta ponnahdan satulaas,
    et voi sitä estää.

    Olet silloin myrskynä raivoten
    maanpiirien kauhu;
    jää jälkeen tietäsi merkiten
    tulenlieska ja sauhu.

    Sa synnyit poikana aavikon
    ja prinssinä kuolet.
    Osas aina saaliista runsas on
    ja maineesta puolet.

    Kun kerran kuoltua kuninkaan
    mun on kruunu ja valta,
    yli salmen syöksyen Aasiaan
    rajat särjemme alta!

                   1922.



I



TYRMÄSTÄ TULLUT.


    Ne löivät mun kahlerautoihin
    kuin murhaajan vaarallisimman,
    ja kytkivät lyijyliiveihin
    hävittääksensä vastustusvimman.

    Yöt päivät käsiä vääntelin,
    purin hampaani hajalle rautaan;
    Pian kauhusta suunnilta huomasin:
    elävält' olin heitetty hautaan.

    En huudoksi tuskaa pusertanut,
    en, vaikka se aivoja särki.
    Oli kielikin kitaan kuivanut,
    ja päässä jo sumeni järki.

    Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,
    kun olin vain nahkaa ja luuta,
    ja tunkion pieleen potkivat
    kuin raadon mun ilman muuta.

    Eräs lumppuri luita kootessaan
    se minutkin kelkkaansa heitti,
    vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,
    teki kääreet ja lääkkeet keitti.

    Tulin terveeksi, taas olen voimakas
    ja ilosta hulluna aivan,
    taas sappea täynnä ja raivokas,
    oi kiitos vankilan: vaivan!



KALEERIORJA.


    Sata vuotta varmaan olen airoani temponut,
    ja päiväkin on iäisyys.
    Joka ilta olen valtamerta rukoillut:
    lyö, sulje laiva syleilyys!

    Meren pohjahietikolla laivat lukemattomat
    jo levon ovat löytäneet,
    mutta meitä vesivuoret yllään kantavat,
    ja lukkoon käyvät syvänteet.

    Petolauma läähättäen kahleissansa kiemurtaa;
    pedot julmemmat on irrallaan —
    ruoskansiima silmilleni viuhuin lankeaa
    — ja joka isku muistetaan!

    Tunnenhan jo miten alla kansilaudat lahoaa,
    kun suolalaineet yli lyö;
    näänhän kuinka nilkassani vanne punertaa:
    sen sydäntä jo ruoste syö.

    Herra taivaan auringon tai herra maan ja helvetin:
    taas tahdon jäädä elämään!
    Sata piinavuotta kestän kyllä vieläkin,
    vain että kerran aamun nään.



VIIMEINEN JUNA.


    Sillalla turhaan riuhtoilin
    käsistä julmain vartijain;
    kalloin irvistelevin
    nauroivat he mulle vain
    seuraamaan mun pakottain.
    — Mustine vankivaunuineen
    matkustajaansa vartosi juna,
    kanssani yöhön syöstäkseen
    kummituksena vainottuna.

    Joukosta saaton nyyhkivän
    juoksi enkeli syliini,
    armoa mulle rukoili;
    sitten seurata pyysi hän,
    mutta sivulle viskattiin —.
    Vaunuun vietynä kalteriin
    ponnahdin aukkoa murtamaan,
    hervoten takaisin lattiaan,
    korvissa viiltävä vihellys,
    suonissa kiskojen jyskytys...

    Nousemaan olen voimaton,
    mutta paisteessa kuutamon
    takana ikkunarautojen
    nelistävän nään pilvien
    — kunnes sokeus yllättää.
    Vauhkona, ilman käskijää
    veturi tyhjänä lennähtää
    elämän portista raivopäin,
    seinään lopulta räiskähtäin —.



TIIKERIN HÄKISSÄ.


   Havahdut, kauhistuen huomaat vasta nyt:
    on kohtalo sun pedon häkkiin heittänyt,
    sait tiikerille syntymästäs asti
    kuin veljelles sä jakaa hyväilyt
    — nyt hyppyyn kyyristyy se uhkaavasti.

    Et pelkää sentään, ruoskan vartta kouraat vain,
    päin suuta sattuu solmupiiska viuhahtain,
    ja peto kimpoo häkin seinää vasten;
    rajusti hampain ristikoita ravistain
    se pyrkii alta iskuin voimakasten.

    Mut turhat ovat ponnistukset tiikerin;
    ja häkin nurkkaan muristen se painuukin.
    — Ei voitostas sun ollut suurta vaivaa.
    Mut öin ja päivin katso julmiin silmihin,
    tai peto kynsin terävin sun maahan raivaa!



AD ASTRA.


    Jo juoksee liekki sihisten
    kyyn kiemuroivan lailla.
    pian dynamiittipitkäinen
    lyö tulta taivaanmailla.

    Miesjoukko kaukaa tähystää
    sen sytyttäjän työtä.
    He näkevät: hän sinne jää,
    kuin aikois mennä myötä.

    Niin, ilmaan nousta aikookin
    hän kerran näinkin tavoin!
    Ei päästä muuten pilvihin,
    tää ainut tie on avoin.

    Hän monta kertaa noussut on,
    mut aina maahan lyöty —
    ei sentään vielä toivoton,
    ei viime keino myöty —

    Ja vuoren kylki halkeaa,
    kun panos syttyy, laukee.
    Kivisuihku pilviin singahtaa
    — ja kallioille raukee...



SOKEA.


    Sokeat silmät pilviin päin
    ja kepillä vaarat torjuen
    hän poikki kadun vilinäin
    nyt astuu hiukan horjuen.
    Ja katso: auto yksikään
    ei viistä häntä pyörillään.

    Nyt uskon, että väkevin
    on uskallus sen sokean:
    hän varmaan silmin näkevin
    ois saanut koiran kuoleman.



KARUSELLI.


    Karuselli pyörii, ja mukana sen
    kierrämme alati jokainen;
    nousimme matkaan jo pienoisina
    soiton ja soihtujen huikaisemina.

    Kaikk' ovat allensa saanehet
    liukuvat, kiikkuvat alukset;
    ratsuja siinä on runsahasti,
    kilpikonnasta kameliin asti.

    Etanan avuton matelutie
    liiankin rohkea monesta lie,
    — kiikunpa katossa häilähtäväisen
    vauhti on riemuja huimapäisen.

    Itse kun hevosenvarsan ma sain,
    säikähdin silmäni ummistain:
    jättäen muut tahi polkien lakoon
    hurjana pyrki se altani pakoon.

    Vuotten viertyä suitsissa on
    kätteni voima jo vankkumaton;
    mutta kun sais hepo tuiskuna mennä
    eivät sen kaviot ruoskatta lennä.

    Armotta ratsuni kuitenkin saa
    viimeiset voimansa ponnistaa;
    kuoloon asti sen uhkana ovat
    syvällä kyljissä kannukset kovat.



KUVANVEISTÄJÄ.


    Pihamaalla, suojassa vaahterain
    mies seisoi patsasta kalskuttain;
    kiven kyljestä siruset suihkivat
    ja seinät iskuista kajahtivat.

    Ei portille nähdä hän ehtinyt,
    johon koulutiellänsä eksynyt
    joku nuorimies oli arkaillen
    kera kirjataakkansa ainaisen.

    Tämä hetki on pojalle synnin syy:
    hän aamusaarnasta myöhästyy,
    — mutta kuulla graniitin soittavan
    saa laulun hän virsiä kauniimman.

    Ja hän kouluun asteli uljain päin,
    omantuntonsa mykäksi tyynnyttäin:
    se jäykkä ja paatunut olla saa,
    joka tahtoo vuoria liikuttaa!



SATU.


    Kas jättipoikapa emoltaan
    lelun ihanan oudon ja kummallisen,
    maapallon pienoisen lahjaksi sai,
    sitä pyöritti, kieputti sormissaan
    ja katseli riemusta sädehtien,
    Kuin timantti säihkyvän kaukaa se näytti,
    mutta suurennuslasilla nähdä sai,
    miten miljoonat ihmeet sen pintoja täytti,
    ja huumaten nous siitä sieraimiin
    meren tuoksua seoten puuteriin.
    Ja korvaan kun painoi sen, kuulla voi,
    miten hyristen, helisten hiljaa se soi.

    Mut tuskinpa viikkoa vierinyt,
    kun poikanen kävi jo miettimään,
    miten selville saisi sen salaisuuden,
    ja kun avaimenreikää ei löytänyt,
    niin suuttui hän viimein ja äkeissään
    haki leikkimiekkansa kirkkaan ja uuden,
    maan ilmaan heitti ja halkaisi sen —
    tulipisara tipahti kivettyen.
    Mut tuoksutkin samassa katosivat,
    valot sammuivat, sävelet kuolivat...

    Ja poikanen puhkesi parkumaan,
    oli järjettömästi hän lohduton,
    vaikk' ollut ei miekassa naarmuakaan.



II



VAELTAJALLE.


    Vapise, vaeltaja,
    rannalla aavikon:
    etääll' on toinen raja,
    saavuttaa mahdoton.

    Hietikon maininkeihin
    tuhat on uupunut;
    noussut ei kyyneleihin
    tuskansa kuivunut.

    Tukehdut hourailuusi,
    vettä ei pisaraa.
    Aurinko polttaa luusi,
    tuhkasi samum saa.



TUSKAA.


    Rintaan painuu hiljaa syöpyen
    kipinöivä polttorauta
    kohden sydäntäni liikkuen.
    Hampaankiristys ei auta.

    Armahtakaa, nopeasti painakaa
    loppuun asti surmarauta!
    sydän vaikeroiden vihdoin parahtaa.
    — Parku, valitus ei auta.



HEIKKO SOTURI.


    Hän jätti kalliin kotimaan,
    niin uhmas sydäntään,
    ja riensi kauas maailmaan
    vain miekka kädessään.

    Sai temmelteessä taistelun
    jo voiton onnekkaan,
    — kun näki laihon kaadetun
    niin itki katkeraan.

    Pois raivas tieltä ystävän,
    ken näki kyynelet.
    Yön tuskan jälkeen polki hän
    taas surman askelet.

    Sai töistään nimen peljätyn
    ja sotakunnian;
    vaan kaipas silmää lemmityn
    ja kättä kantajan.

    Kun kuoli, vietiin kammioon
    hän tykinjyskehin,
    vaikk' itkuvirsin kalmistoon
    ois saatu kauniimmin.



YÖN YMPÄRÖIMÄ.


    Yön piirin ympäröimä mies,
    jää löytämättä paluuties.
    Saat juosta itses uuvuksiin,
    ei aukee polku näkyviin.

    Yön sumun saarroksessa on
    sun taisteluskin toivoton:
    et tiedä, minne iskisit
    ja kenet taistoon vaatisit.

    Et tohdi enää rakastaa,
    sun täytyy kaipuus unohtaa.
    Vain kaukaa läpi huurujen
    soi naisten nauru vaimeten.

    Yö vaippojansa tihentää,
    vain hetken päivä kimmeltää.
    Et pysty enää mihinkään,
    et enää edes itkemään.



JÄÄTYNYT.


    Jäin pinnalle yksinäni uimaan;
    jäävuori laivan upotti.
    Käy navalta talvenhenki tuimaan.
    Vain tuhtopuu on turvani.

    On tyyni ja kylmä meri alla.
    Yön haamut esiin liukuvat.
    Ne kasvoni veteen painamalla
    mun kohta tukehduttavat.

    Jääseittejä syntyy ympärille.
    Ne aamutuuleen särkyvät.
    Ja pohjasta nousten näkyville
    veen hirmut hiljaa väijyvät.

    On tukkani kalisevaa jäätä.
    On puku puuhun jäätynyt.
    En omaksi tunne jalkopäätä,
    ja käsi pois on kierinyt.

    Jo silmiä kova huurre painaa;
    en enää niitä auki saa.
    Olen laudalle pelastunut vainaa.
    Vain sydäntäni paleltaa.



PAINAJAISUNI.


    Painajaisunta ma yöllä näin:
    pölkyssä mestauskirveen,
    vieressä ruumiini päättä näin
    uhrina tuomion hirveen.

    Pää oli nostettu seipääseen
    ihmisten pilkattavaksi.
    Huomasin kuoleman muuttaneen
    ilmeeni inhoittavaksi.

    Sukuni myöskin ja ystävät
    joukosta löysin ne sieltä.
    Muutamat silmänsä ristivät —
    näky lie vaivannut mieltä.

    Kukaan ei nimeltä maininnut,
    surren ei muistellut kukaan:
    jokainen oli mun tuntenut
    elämän naamion mukaan.



KUUMEESSA.


    Hiutaleet painuvat puoleen maan
    keinuen raskaassa tahdissaan.
    Kuumeesta kiiluvin silmin nään
    nietosten häipyvän hämärään.

    Himoitsen jotakin viileää —
    päässäni polttaa ja jyskyttää,
    sydän kuin pakahtuakseen lyö;
    edess' on armoton piina-yö.

    Aamuun asti en kestäne;
    räjähdän, jollen ma pakene
    liekkiä rinnasta hautaamaan
    kinokseen kylmään ja valkeaan.



MATKALLA.


    Pisarat pyörteinä ryöpyten
    saartavat majaan miehen,
    joka vain matkalle himoiten
    tuijottaa ulos tiehen.

    Erämaan taivalta kulkenut
    aamusta iltaan asti
    myrskyä pakoon on poikennut
    leväten raukeasti.

    Silloin taas hänet yllättää
    entinen kaipaus salaa,
    hereille nukkuja hätkähtää,
    virraten voimansa palaa.

    Koholle rintansa riehahtaa,
    valveilla untaan hän jatkaa.
    — Ovessa pitkään narahtaa:
    myrskyssä kulkija matkaa.



KEVÄÄN MANAUS.


    Kevät toipuen kolkuttaa
    jo portille röyhkeänä.
    Sitä sisään ei laskea saa!
    Kevät saavu ei ystävänä.

    Se ääneensä riemuitsee,
    kun sisälle päässyt on kerran,
    ja sylissään viettelee
    minut, ruumiini ylvään herran.

    Kevät täällä jos vallan saa,
    minut haudata maahan saatte,
    — ja vasta kun jäätyy maa,
    taas haudasta vapahtakaatte.



HULLU NAURU.


    Taas korvissani kajahtaa
    se kamala, hullu nauru.
    En missään siltä rauhaa saa.

    Käy sielussani puistatus,
    ja ihmeeksi ystäville
    jää kesken ilonpurkaus.

    Yöll' ensi kerran ääni se
    mun yllätti kauan sitten.
    Sen jälkeen uhraan kauhulle.

    Jo sointu naurun kirotun
    on omassa naurussani.
    Se vähitellen valtaa mun.



III



PIRUNPOLSKA.


    Älä vain nyt päätäsi nosta,
    älä silmiäs avaa!
    Pidä kiinni vain yhä tiukemmin!
    Älä pelkää, en sieluja osta
    enkä kavioin ravaa,
    vaikk' onkin muotoni pyövelin.

    Mun eivät keuhkoni siedä
    tätä katkua savun,
    joka peittää kaupungit ihmisten.
    Kera tahdon sinutkin viedä
    läpi sumun ja savun,
    ja me nousemme hyrränä pyörien.

    Sydän vasten sydäntä kuumaa
    ylös portille taivaan,
    säveleissä jättiläishaitarin.
    — Tämä kierto liiaksi huumaa
    ja helvetin vaivaan
    vie suoraa päätä se kummankin.



HYPNOTISMUS.


    Sen tiedät, kuka odottaa,
    kun korvas soi.
    Mun tahdot tyystin unohtaa,
    et sitä voi.

    Palavat silmät sielustas
    ei käänny pois.
    Et unta saada vuoteellas
    nyt niiltä vois.

    Sua tahtoni mun ympäröi,
    sun masentaa;
    sun sokeaksi ensin löi,
    nyt taluttaa.

    Sun luokseni ma pakotan,
    jo tuletkin.
    Sun herätän — ja uuvutan
    taas suudelmin.



IKKUNA SUMUSSA.


    Sade yöllistä katua räiskyttää.
    En kellarinlasista mitään nää,
    en armaani punaista ikkunaa
    meren lahden toisella puolen;
    talot korkeat edessä varjostaa.
    Tänä yönä tuskaani kuolen.

    — Maanjäristys seinät jos heittäis pois,
    tai aukon jos ampua niihin vois!
    Ei tapahdu ihmettä — myrsky vain
    yöss' ulvoo takana ikkunain.
    — — — —

    Ovi auki ja lamput sammuksiin!
    Ylös tikkaita pitkin kiivettiin
    kuus kerrosta korkeammalle,
    pihamaa katos jalkojen alle...
    Olin katolle päässyt, kun luiskahdin —
    käsin räystäästä kiinni ma tarrasin
    ja siihen välille taivaan ja maan
    jäin ees taas ilmassa kiikkumaan.

    Ylös sentään itseni lopulta kiskoin,
    sisiliskona harjalle kiipesin,
    ja uupuneena, mut ehjin niskoin
    savupiipun juurelle lysähdin.
    Pois silmiltä pisarat puistaen
    hain tuiketta kätköstä pimeyden —
    vesi ryöppynä tulvaten sokaisi mun,
    löi ylitse ruumiin sammutetun,
    olin tahdoton, voimaton alla sen paineen,
    alas vierähdin sylissä seuraavan laineen.

    Löin pääni rajusti räystääseen,
    katon muistan allani jyrisseen —.



VIHREÄT SILMÄT.


    Sun silmäs suolantuoksuvat
    ja merenvihreät
    sokeiksi suutelen!

    Näin pohjaan niiden silmien:
    maat kaukaisimmat, oudoimmat,
    maat merivirtain kiertämät
    ja päivänpaahtamat.

    Ja valtameren saaristoon
    näin paratiisin puhjenneen;
    sen aavaan rantahietikkoon
    toi aalto vaahdon särkyneen,
    ja tuuli päällä palmujen
    soi uuvuttaen, viihtäen.

    Mut tulivuoren tuima suu
    sen saaren yli kumartuu
    ja sauhupatsaan suitsuttaa.
    Se kerran ilmaan ulvahtaa
    ja laavavirroin kiehuvin
    lyö kukkatarhat aaltoihin.

    Siks' silmäs suolantuoksuvat
    ja merenvihreät
    sokeiksi, sokeiks' suutelen!



HAUTAPATSAS.


    Mun kuoliaaksi purra
    sa uhkasit ja surra
    kuin koira ulvoen
    mun haudallani lumen peittämällä.

    Vaan kuusi jalkaa vahva maa,
    mun arkkuani pusertaa,
    ja haudallani huutos on
    vain virvaliekki levoton.
    Ei liikuta se vainajaa.

    Mut tähtiyössä pakkanen
    sun kummulleni jäädyttää
    kuin liljankukan valkoisen.
    Se viime uhriksesi jää.



MUSTAT HELMET.


    Pikihelmet te kaulassa rakastetun,
    jota pyörteenä kohtasi lempeni mun,
    mua pauloistanne te päästä ette,
    öin unissa käärmeenä kiemurtelette,
    ja päivin saatana saanut on
    mun sydämessäni asunnon.

    En usko ma sanoja rakkauden,
    epäluulo ja viha on surmannut sen,
    — jos helmet ei murru, kun poikki hakkaan,
    vedän, kiristän ketjua kaulassa rakkaan
    ja mustain helmien silmukkaan
    oman ruumiini ripustan keinumaan.



HÄRKÄTAISTELIJA.


              I

    Vain muodottoman, villin pään
    ja huohottavat silmät nään.
    Sain kuulla juuri: pettänyt
    mun nainen on — ja siksi nyt
    taas tyyntä kättä tarvitaan.
    Se meistä, ken on maltiton,
    se saaden lopun autuaan
    jää saalihiksi hietikon.

    ... Tein työni lailla mestarin,
    ja kautta Santta Pietarin
    nyt vannon valan hurjimman:
    se tyttö, jota rakastan,
    ei huomispäivää nähdä saa!
    Ja mieheen, jota halveksin,
    saa kautta Santta Pietarin!
    myös säiläni mun sukeltaa.


              II

    Vyö silkkinen ympäri vain,
    ja hän käymähän valmis on
    läpi suosionhuutojen raivoavain,
    yli hehkuvan hietikon.

    Veri syyttäen miekasta huus:
    — Olet armaasi murhannut!
    Jätä mielestä maine ja kunniakkuus,
    olet kuoleman ansainnut!

    Kuin mieletön taisteli hän
    tulenleimuvin viittoineen.
    Härän nähtiin villisti syöksähtävän,
    hänet heittävän ylitseen —



SIRKUKSESSA.


    Sirkuskupoolin alla
    näin minä ihmettä monta,
    huimaa ja uskomatonta;
    suosionmyrskyllä kuumimmalla
    trapetsityttönen palkittiin,
    mutta narrin itkulle naurettiin.

    Yhtä en näkyä milloinkaan
    mielestä saa minä erkanemaan:
    seinälle notkea nuorukainen
    hypähti kätensä ojentaen,
    vastassa kaunis ja ylpeä nainen
    seisoi veitsiä lennättäen.

    Kylmän uhrinsa ympärille
    terästä sateli sukkelaan,
    nousten nilkoista ryntähille,
    kättä, kaulaa jo kaartamaan.
    ihoa nuollen ne sulkivat
    piiriinsä kasvotkin kalpeat.

    Jäsenin pelosta jähmettyvin
    aseista jonkun ma vartosin
    syöksyvän suuhun tai silmihin...
    — Havahdin vihdoin ja vaaratta, hyvin
    tajusin leikin sen päättyneen,
    katsomon riemuhun puhjenneen.



KUOLEVA.


    Löi veitsen kylkeeni seisomaan
    ja vavisten juoksi pois.
    Pian kansa rientäisi katsomaan
    ja saavuttaa hänet vois,
    jos kaatuisin ojaan.
    Sen vuoksi henkeä pidättäin
    ma seinään nojaan.

    Oma puukko. Melkeinpä käsikin,
    joka vyöltäni otti sen
    vain leikkiäkseen — ja painoikin
    sen lävitse keuhkojen.
    Syyn tiedän kyllä.
    Sen niinkuin laviinin vyöryvän
    näin päämme yllä.

    En jaksa seisoa kauempaa,
    jo näköni himmenee.
    Sitä yö ja pimeys suojelkaa,
    joka luotani pakenee!
    — Nyt haavani avaan
    ja puukkoni kahvaa suudellen
    isämeitäni tavaan.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ruoskanjäljet : Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.