Title: Anghel-eno : Adrien Zograffin toinen kertomus
Author: Istrati, Panait
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Anghel-eno : Adrien Zograffin toinen kertomus" ***


ANGHEL-ENO

ADRIEN ZOGRAFFIN TOINEN KERTOMUS


Kirj.

PANAIT ISTRATI


Kahdeksannesta ranskalaisesta painoksesta suomentanut

Anna Silfverblad



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1927.



SISÄLLYS

Anghel-eno
Anghel-enon kuolema
Cosma



ANGHEL-ENO


Tänä alkuhuhtikuun iltana vietettiin Baldovinestin pienessä kylässä,
noin viiden kilometrin päässä Brailasta, Kristuksen ylösnousemisen
ensimmäistä muistopäivää. Jokaisella pihatolla sytyteltiin
ruokokokkoja, kaikkialta kajahteli iloisia laukauksia, joilla
oikeauskoinen rahvas kunnioitti hänen muistoaan, joka oli ihmisistä
parhain.

Perheen nuorimman, Dimi-enon luo olivat kaupungista saapuneet
pääsiäisen viettoon Zitza-äiti, vanhin neljästä sisaruksesta, ja
hänen kahdeksantoistavuotias poikansa Adrien. Hän oli jäänyt leskeksi
muutamia vuosia lapsensa syntymän jälkeen eikä ollut mennyt uusiin
naimisiin, ja elätti nyt itsensä kättensä töillä.

Dimin luona ei ollut liiaksi tilaa. Vaikka olikin vielä nuori, oli
hänellä jo ympärillään lukuisa perhe, mutta tuo kelpo sisar tyytyi
pieneen kolkkaan huoneesta, kun taas Adrien, jolle kaikki vaihtelu oli
mieleen, kävi muitta mutkitta nukkumaan enon kanssa ullakon heinille,
missä kuunteli ilomielin hänen kaskujaan ja kertoili vuorostaan
enolleen kaupungin asioita.

Adrienia ihmetytti joskus tällainen elämäntapa ja hän sanoi:

»Sinä nukut ullakolla ja vaimosi nukkuu lasten kanssa... Mitä elämää
sellainen on?»

»On pakko, poikani, muuten, hm, kuinka sanoisin? Lapsia _tulee_ liian
tiheään...»

»Onpa sekin selitys! Ja entä kun tulet alas ullakolta?»

»Silloin menen suolle ruokoja leikkaamaan...»

»Ja suolta palattuasi?»

»Nousen ullakolle...»

»Ja lapsesi, mistä he _tulevat_?»

»Jumala lähettää heidät...»

Heti kun oli syöty tavanmukainen päivällinen, jona oli _borchia_,
paistettua lammasta, _cozonac'ia_ ja »punaisia munia», lähti Dimi
pihamaalle, sytyttääkseen palamaan kokon ja ampuakseen asiaankuuluvat
laukaukset. Koko lapsiliuta juoksi hänen perässään, ja sitten tulivat
aikuiset.

Taivas oli tähtikirkas. Dimi kuunteli Galatziin päin kulkevan junan
kohinaa ja sanoi:

»Yhdeksän pikajuna».

Ja nyt hän sytytti ruo'ot. Heti hulmahtivat taivaalle liekit savun
seasta, ja lapset päästivät korviasärkevän kirkunan ja hyppelivät
tulen ympärillä kuin pienet punaiset paholaiset. Sitten hän ampui
metsästyspyssyllään kaksi laukausta ilmaan, sanoen kunkin laukauksen
jälkeen oikeauskoisen kristityn vakaumuksella:

»Kristus on noussut kuolleista».

Tällöin Adrienin äiti tarttui poikaansa käsipuolesta, vei hänet syrjään
ja sanoi käskevällä ja hätäisellä äänellä:

»Juokse Stefan-serkun, papin, luo ja pyydä minun puolestani, että hän
tulisi heti tänne. Ja jatka sitten matkaasi Anghel-enon asunnolle, ja
tuo hänetkin tänne».

Adrien vavahti kuin äiti olisi käskenyt hänen tarttua paljain käsin
käärmeeseen, ja sanoi:

»Mutta, äiti, sinähän tiedät, että Anghel-eno on vihoissaan eikä tahdo
enää nähdä ketään!»

»Juuri siksi on hänen tultava. Sano hänelle, että minä, hänen vanhin
sisarensa, kutsun häntä. Ja juokse nyt pian!»

Adrien vihelsi luokseen koiransa _Sulttaanin_, ja katosi pimeään,
kenenkään huomaamatta hänen lähtöään.

       *       *       *       *       *

Anghel-eno oli tämän hajonneen perheen nuorimman edellinen.

Armoton kohtalo oli iskenyt häneen kovat kouransa ja tehnyt
intomielisestä ja jumalaapelkäävästä miehestä juron ja jumalattoman.
Bojaarin maata viljelevän talonpojan lapsia kun olivat, jäi näiden
neljän sisaruksen ainoaksi omaisuudeksi lapsuuskodin seinähirret,
hedelmäpuut ja viinitarha. Maa ei kuulunut heille. He hajaantuivat
kodistaan, lukuunottamatta nuorinta, joka jäi leskiäidin tueksi.
Ensiksi lähtivät sisaret, lyöttäytyen parin hyvinvoivan kreikkalaisen
pariin, jotka välittivät vähät laillisesta avioliitosta.
Anghel-poikanen lähti yhdeksänvuotiaana lähikaupunkiin Brailaan, missä
joutui erään viinikauppiaan palvelukseen. Lapsuudesta saakka hänelle
oli ollut perin vastenmielistä muokata vieraan maata.

Hän palveli kymmenen vuotta samaa isäntää, joka oli oikeamielinen mies
ja palkitsi runsain käsin hänen palveluksensa. Kotikyläänsä palattuaan
hän rakastui mielettömästi seudun kauneimpaan ja köyhimpään tyttöön ja
meni tuota pikaa naimisiin hänen kanssaan. Likinäköisyyden vuoksi hänet
hylättiin sotapalveluksesta, jolloin hän osti hiukan maata ja perusti
kapakan kylän laitaan Galatziin vievän valtamaantien varrelle.

Liike menestyi hyvin. Vuonna 1877 Turkkia vastaan käydyn sodan
suotuisat seuraukset olivat hänelle suureksi hyödyksi. Hänen onnistui
kymmenenä vuotena koota omaisuus, millä hän saattoi ostaa toisen
maa-alueen viidensadan metrin päässä hänen kaupastaan. Hän istutti
sinne parhaimmat hedelmäpuut, ennenpitkää kuuluisan viinitarhan, ja
rakennutti kauniin talon navettoineen ja rotulehmineen, kanalan,
lammasnavetan ja sikalan.

Mutta hänen kotielämänsä oli vähemmän onnellista, vieläpä kurjaakin.
Kului toiset kymmenen vuotta, ja taas oli kohtalo varannut hänelle
onnettomuuden. Hänen vaimonsa oli typerä, salakavala, kykenemätön
hoitamaan tällaista taloutta ja inhoittavan epäsiisti. Hän makasi
tuntimäärin varjossa, avoin suu täynnä kärpäsiä, ja lapsi taaperteli
likaisena hänen vierellään. Karja oli nääntyä janoon. Pihaan ja taloon
ei pistäytynyt kukaan, jolla ei ollut aikeena varastaa. Adrien muisti,
kuinka hänen enonsa oli eräänä kesäpäivänä lyönyt rikki kaikki talon
ikkunat, jotka olivat niin kärpästen tahraamat, ettei päivänvalo
päässyt sisään. Vaimo vaan ei tästä metelistä herännyt. Kulkiessaan
hänen ohitseen ja nähdessään hänen makaavan siinä kuorsaten, mies
sylkäisi häntä kasvoihin ja lähti. Vaimo nukkui yhä. Arvellen
ankaruuden ehkä tepsivän, mies pieksi häntä usein. Tämä tylsistytti
häntä vain yhä enemmän. Silloin mies möi karjan ja lähti talosta. Hän
kävi siellä enää vain kerran kuukaudessa.

       *       *       *       *       *

Säästääkseen lapsia, joita tämä nainen synnytti, näkemästä tällaista
äitiä, hän riisti heidät häneltä, niin pian kuin he täyttivät viisi
vuotta, ja sijoitti heidät hoidettavaksi erään sukulaisen luo
Galatziin, missä kävi viisi kuusi kertaa vuodessa tervehtimässä
heitä, seuraten tarkoin heidän kasvatustaan. Lopulta hän katkaisi
viimeisenkin, ruumiillisen siteen, joka vielä yhdisti heitä. Talo,
jonka olisi pitänyt olla seudun kukoistavin, oli vain ihmisnavetta.

Pettyneenä rakkaudessaan hän ensin otti rakastajattaria, ei sisäisestä
taipumuksesta, vaan suoranaisesta kostonhalusta, tahtoen siten
elvyttää, ravistaa hereille vaimoaan. Vaimo kuuli kerrottavan tästä,
joutuipa silminnäkijäksikin, mutta ei ollut tietävinäänkään. Uni oli
hänelle kalliimpi. Hän ei enää edes viitsinyt pestä kasvojaan, ja
nukahti kesken syöntinsäkin.

Mutta ihmisille, jotka katselivat vihamielisinä ja kateellisina
väsymättömän uurastajan menestymistä, ei riittänyt vain se, että hänen
kotielämänsä oli surullinen, hänen onnettomuutensa puolisona ei ollut
heille kylliksi. Eräänä yönä, kun ei ollut pelkoa ilmijoutumisesta,
sytyttivät ihmiskädet kauniin talon tuleen. Takamyymälästä Anghel-eno
katseli, kuinka hänen peltikattoinen kotinsa peittyi liekkeihin. Hän
oli kuuro ihmisten huudoille, jotka kutsuivat häntä avuksi omaisuutensa
pelastamiseen. Hän sanoi itsekseen:

»Jospa _hän_ palaisi mukana!»

_Hän_ ei palanut, vaan jatkoi nukkumistaan sen turvissa, minkä naapurit
pelastivat häviöstä, aina siihen päivään saakka, jolloin Jumala, joka
oli pannut hänet maan päälle näyttääkseen miehille, mitä varjopuolia
saattaa olla kauniissakin naisessa, löi hänet ankaralla keuhkokuumeella
ja kutsui hänet luokseen peloitukseksi kiirastulessa katuville.

       *       *       *       *       *

Vastoin luuloa koski hänen odottamaton kuolemansa kipeästi Anghel-enoon.

Hänen sisarenpoikansa Adrien, joka viidentoista vuoden ikään päästyään
usein tuli pitämään hänelle intomielisiä luennoita »maailmoiden
synnystä» tai »maan muodostumisesta», ja jota tuo kelpo mies
rajattomasti rakasti, sai usein olla hänen surunsa todistajana.

Kuinka usein hän olikaan nähnyt hänen ottavan nenäliinansa ja kuivaavan
kyyneleitään heidän kuljeskellessaan lumoavina kuutamoiltoina
onnettomuuspaikalla. Rakennuksen luhistuneet puuosat mätänivät
lätäköissä, joita sadevesi oli muodostanut huoneisiin. Huonekalujen
jäännöksiä näkyi palaneiden hirsien joukossa. Vain osa seinistä oli
jälellä. Iso navetta, joka oli säästynyt tuholta, näytti kaivaten
huutelevan karjaa, jonka eloonjäämistä monet kadehtivat. Villit
maapähkinäpensaat, kinsteri ja nokkoset rehoittivat miehenkorkuisina
ennen niin kauniissa pihassa.

»Näetkö, Adrien», sanoi onneton mies tuskan tukahduttamalla äänellä,
»näetkö tämän hautausmaan? Se on puolittain ihmisten, puolittain
kohtalon työtä. Jos olisin perinyt tämän talon isältäni, ymmärtäisin
ihmisten kateuden ja heidän hävittämishalunsa, vaikkakaan he eivät
pistä tuleen suurten herrojen palatseja. Mutta minä rakensin tämän
talon otsani hiellä, uurastaen kaksikymmentä vuotta. Se ei ollut
mitään ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimaa, sellaista, mitä jokainen
tarvitsee voidakseen elää vaimoineen ihmisenä eikä tyhmänä elukkana.
Eikä kukaan voi syyttää minun koskaan olleen saita, vaan sai nälkäinen
aina tyydyttää nälkänsä luonani, ja suurina juhlina muistin turvatonta
leskeä lapsineen ja vein heille pääsiäisenä munia, leivoksia ja
lampaan neljänneksen, samoinkuin silavaa ja kinkun jouluna. En antanut
almua, vaan täytin velvollisuuteni. Olin saanut kaiken Jumalalta. Minä
puolestani annoin yltäkylläisyydestäni enkä siitä ylpeillyt. Minulla ei
ollut siihen oikeutta, sillä olen nähnyt monta minua anteliaampaa: ne,
jotka jakoivat leipänsä ensimäisen nälkäisen kanssa, jonka kohtasivat
tiellään...

»Eikä minua myöskään voi syyttää siitä, että olisin rikastuakseni
nylkenyt ostajiani. Noudatin isäntäni oikeamielistä esimerkkiä. Jos
liikevoittoni oli suuri, johtui se siitä, että noudin viinini ja
viinani niiden kotiseudulta, aikoina, jolloin se juoksi jokena. Mutta
kuorma-ajuri, joka talvella avasi oveni, parta kuurasta kimallellen,
oli minulle kuin veli. Puristin hänen kohmettunutta kättään ja tein
hänelle tilaa uunin viereen. Rakennutin hänen hevosiaan varten vajan,
jonka vertaista ei ollut kahdenkymmenen peninkulman laajuudella; enkä
koskaan suostunut ottamaan maksua heinätukosta, jonka heitin niiden
eteen. Tarjoamani viini ja viina oli laadultaan parasta, ja vannon
näköni kautta, etten koskaan lisännyt niihin pisaraakaan vettä, kuten
tehdään kaikkialla. Ja kun näin, että mitta oli täysi ja mies tahtoi
himon houkuttelemana ylittää sen, kaadoin hänelle lasin maksutta ja
kehoitin häntä jatkamaan matkaansa. Täytyipä minun usein neuvoa hänelle
tie. Näin olin tavallaan hänen palvelijansa, sillä olin valveilla hänen
tähtensä aamunkoitosta puoliyöhön saakka. Ja jos joku kolkutti ovelleni
sulkemisajan jälkeen, unohdin, että saattaisin kohdata pahantekijän,
nousin vuoteesta ja menin avaamaan.

»Mutta hyvä esimerkki ei paljoa hyödytä, ja jos maailmassa on vain
kiittämättömyyttä, tarvitsee paha palvelukseensa ainoastaan yhden
ilkiön käden sataa hyveellistä vastaan, saadakseen aikaan hävitystä.
Tämä käsi vaani minua salaa, valmiina iskemään. Se ei voinut antaa
minulle anteeksi menestymistäni. Se ei sietänyt sitä, että käteni ei
ollut hänen syyhyisen kätensä kaltainen, joka kelpasi vain kerjäämään
tai lyömään. Ja se löi minua. Se kävi helposti: vaimoni nukkui.

»Voi, Adrien! Tässä ilkeä ihmiskäsi kohtasi hävittämistarkoituksessa
kohtalon omalla tavallaan ilkeän käden, ja toisiinsa yhtyen he tekivät
tuhon täydelliseksi!... Oliko väärin rakastaa kylän kauneinta tyttöä?
Rakastuuko milloinkaan rumimpaan? En tiedä. Sen vain tiedän nyt, että
rakkaus sokaisi minut, niin etten osannut katsoa, oliko hänen sänkynsä
alusta lakaistu, olivatko hänen korvantaustansa puhtaat ja jalkansa
pestyt. Adrien, kun tämä jumalainen liekki kerran polttaa rintaasi,
niinkuin se poltti minun rintaani, muista sanani, ja ennenkuin antaudut
ruumiinesi ja sieluinesi tämän ihmisruton valtaan, tee, mitä minä en
tehnyt: katso kaunokaisesi sängyn alustaa, katso hänen korvantauksiaan
ja jalkojaan, joissa on kiiltokengät. Ja jos sanani unohtuvat, muista
hautausmaata, jonka näet tässä, anna katseesi syöpyä näihin raunioihin,
katso rikkaruohoa, joka rehoittaa kuin inhimillistä laiminlyöntiä
kiroten, tätä karjaansa kaipaavaa navettaa, näitä seinien jätteitä,
jotka huutavat taivaalle epätoivoaan, näitä ruostuneita ja vääntyneitä
laattoja, jotka ennen välkkyivät kuin peili auringonpaisteessa,
peittäessään kattoa, joka kohosi uljaana matalien hökkelien yli,
kuin julistaen ihmisen oikeutta elää hyvinvoinnissa ja siisteydessä,
eikä kuin myyrä, joka pelkää valoa. Paina mieleesi tämä näky. Ja jos
veresi tahtoo taivuttaa sinut kauniin tytön jalkoihin, vastusta, huuda
avuksesi nämä rauniot, ja sano itsellesi:

»Anghel-eno turmeli elämänsä sillä, että rakasti sokeasti kylän
kauneinta tyttöä eikä katsonut hänen sänkynsä alustaa, korvantauksiaan
eikä hänen varpaitaan.

»Ja torju luotasi säälimätön kohtalo!...»

       *       *       *       *       *

Vaimonsa kuoleman jälkeisinä vuosina Anghel-eno jätti talon oman
onnensa nojaan. Hän päätti saattaa sen entiseen loistoonsa vasta
sitten, kun hänen lapsensa kykenisivät hallitsemaan sitä. Vietyään
sieltä pois kaiken, millä oli arvoa, ja kasattuaan sen kauppansa
ympärille, hän alkoi viettää erakon elämää, mutta erakon, jolle tuli
tavaksi kostutella kieltään kaupitsemillaan väkijuomilla.

Kauniina, kookkaana, jänteikkäänä miehenä, jolla oli kaunis parta ja
kaunis kihara, harmahtava tukka, hän herätti kaikissa kunnioitusta.
Hänen lyhytnäköisyytensä, joka pakoitti hänet tulemaan aivan lähelle
puhuttelijaa voidakseen tuntea hänet, tehosti yhä tätä vaikutusta. Hän
oli pohjaltaan hyvä, mutta ei sietänyt paljon vastaansanomista, kuten
on laita kaikkien, jotka ovat päässeet eteenpäin omin voimin. Ja hän
kymmenkertaistutti nämä voimat saavuttaakseen päämääränsä, — kuten hän
itse sanoi »kohottaakseen raunioista palatsin», — sinä päivänä, jolloin
hänellä olisi kunniaa lapsistaan. Niinpä häntä pidettiin rikkaana
miehenä häviöstään huolimatta.

Mutta hänen todellinen rikkautensa, onnensa ja toivonsa oli hänen kolme
lastaan, seitsentoistavuotias poika ja kaksi pikku tyttöä, joista
toinen oli kahdeksan-, toinen kymmenvuotias. Pojan piti seuraavana
vuonna valmistua ylioppilaaksi, ja Anghel-eno sanoi Adrienin äidille:

»Saammehan sitten nähdä. Heti koulusta päästyään hän palvelee yhden
koevuoden armeijassa. Jos hänellä on taipumusta tälle alalle, olisi
minulle mieluista, jos hänestä tulisi upseeri, jolla on vahva käsivarsi
ja terävä äly puolustamaan maataan. Jollei, niin valitkoon itse
mieleisensä alan».

Tyttäristään hän tahtoi vain »kelpo emäntiä», varustaen heille
myötäjäisiä ja toivoen voivansa naittaa heidät kaupunkiin.

Ihminen päättää...

Eräänä talvisena pakkaspäivänä yksin mietiskellessään suunnitelmiaan ja
tuulen lakaistessa autiota, laajaa tasankoa, astuu neljä tuntematonta
miestä sisään ovesta. Tapansa mukaan hän kurottautuu eteenpäin
paremmin nähdäkseen, mutta hänen sydämensä kutistuu kokoon, samoinkuin
etana vaaraa vainutessaan vetää tuntosarvensa piiloon: tulijat eivät
miellyttäneet häntä.

»Jos nuo ovat kunnon ihmisiä, en enää usko sydäntäni», ajatteli hän,
tunnustellen taskussaan revolveria, jota ilman hän ei koskaan ollut.

»Hyvää päivää, Anghel!» toivottivat miehet, »sinun luonasipa on
lämmintä!»

»Tervetultuanne, matkamiehet! Ruma ilma, vai mitä?»

Mutta itsekseen hän lisäsi: »Olen satimessa! Tuollaisella äänellä
puhuvat vain roistot».

»Anghel, olemme nälkäisiä, ja juodakin haluamme. Sanotaan viinisi
voivan sulattaa vaikka jään».

»Hyvin mahdollista, ystäväni. Mutta onpa sellaistakin jäätä, jota se ei
sulata».

»Ha, ha! Sinä olet sukkela, Anghel. Ja mitähän jäätä se olisi?»

»No, saattepa tietää: sitä sanotaan 'koiran sydämeksi', mutta se on
pahasti sanottu, sillä se solvaisee noita eläin-parkoja, jotka ovat
todellisia ystäviä», sanoi hän, osoittaen kahta isoa paimenkoiraa
vierellään, jotka eivät hetkeksikään jättäneet häntä.

»Hm, sinulla on synkkiä ajatuksia. Maailma ei ole niin paha».

»Ehkä ei, mutta kun pitää kauppaa valtatien varrella, kuten minä, näkee
kaikenlaista, ja nukkuukin vain toisella silmällä».

Tämä varuillaanolo antoi vieraiden tuta, kenen kanssa he olivat
tekemisissä. Heille tarjottiin silavaa, leipää ja viiniä.

»Etköhän noutaisi meille kellarista raikasta viiniä?» kysyi eräs
joukosta teeskennellyn hyväntahtoisesti.

Eno myhäili ja ajatteli: »Ah, te luulette pyydystävänne minut
hiirenloukkuun!» Hän vastasi:

»Noudin sieltä hetki sitten viiden litran astian. Jos kielessänne on
tuntoa, pitäisi sen maistua».

Tämä oli hiukan vastoin miesten suunnitelmia, mutta he olivat
itsepintaisia roistoja. Hetkistä myöhemmin eräs heistä pistäytyi
ulos, ja eno ymmärsi tämän olevan hyökkäysmerkin: mies lähti pitämään
vartiota. Hän kalpeni ja valmistautui otteluun. Silmänräpäyksen ajan
hän ajatteli laukaista aseensa ja huutaa: »kädet ylös!» Mutta sitten
hän tuli ajatelleeksi, että hän ehkä sittenkin saattoi erehtyä miesten
aikeisiin nähden.

Hetkistä myöhemmin hän katui, ettei ollut sitä tehnyt. Miehet
keskustelivat äänekkäästi muka jostakin kaupasta. He pyysivät
tulitikkuja. Eno sanoi: »Kas tässä!»

Sydän ja jalka terästettynä hän astui heitä kohti, pidellen oikealla
kädellä asetta taskussaan ja ojentaen vasemmalla laatikkoa. Vahvin
noista kolmesta ojensi hitaasti kätensä ottamaan sitä, jatkaen samalla
huolettomasti puhettaan, mutta juuri kun hänen sormensa olivat
koskettamaisillaan laatikkoon, hän sieppasikin kuin rautapihdein kiinni
ranteeseen, ja joskin hän siinä tuokiossa kaatui maahan laukauksesta,
joka lennähti hänen uhrinsa taskusta, eivät toiset antaneet Anghelille
enää aikaa vetää esiin asettaan. He murskasivat hänen pääkallonsa
revolverinperillä, ja mies-parka lyyhistyi maahan, sillävälin kuin
koirat iskivät kiukkuisesta mutta turhaan, hampain kiinni roistojen
pohkeisiin. Ne lyötiin kuoliaaksi. Kassa tyhjennettiin kiireesti ja
ilki työntekijät katosivat, jättäen jälkeensä näköjään hengettömän
toverinsa.

       *       *       *       *       *

Anghel-eno sai kiittää hengestään laukausta, joka oli haavoittanut
yhtä rikoksellista, sekä koiriaan, jotka hän oli menettänyt. Ne olivat
pidelleet niin pahoin kahden muun roiston sääriä, että nämä pelkäsivät,
etteivät he enää kykenisi pakenemaan.

Ohikulkevat matkustajat tapasivat tuntia myöhemmin verityön uhrin
ja rosvon verissään, edellisen pää murskattuna, jälkimmäisen vatsa
luodin lävistämänä, mutta molemmat vielä hengissä. Heidät kuljetettiin
Brailaan, missä kumpikin pelastui elämälle.

Maattuaan viisikymmentä päivää sairaalassa eno pääsi sieltä
heikontuneena, mutta hän oli menettänyt vain verta. Puolta vuotta
myöhemmin hän oli menettävä jotakin, joka oli hänelle elämää
kalliimpaa: hän menetti molemmat pikku tyttönsä, onnettomuustapauksessa
Tonavalla, jolloin suuri joukko ihmisiä hukkui purjehdusmatkalla.

Nyt hän näki läheltä _säälimättömän kohtalon mustan käden_. Mutta
kohtalo oli valinnut tämän miehen antaakseen hänen tuntea kaiken sen
kauheuden, mikä sisältyy romanialaiseen sananparteen: _hyvä Jumala ei
koskaan sälytä ihmisen hartioille raskaampaa taakkaa, kuin minkä hän
jaksaa kantaa!_ Ja kuinka paljon onnettomuutta jaksaakaan voimakas mies
kantaa hartioillaan!

Palattuaan kirkosta, missä oli antanut toimittaa messun haudatta
jääneiden tyttöstensä sieluille, hän sulkeutui kauppaansa, ja käveli
monta tuntia edestakaisin, kädet taskuissa. Sitten hän avasi oven
selkoselälleen, astui kynnykselle, sylkäisi kiukkuisesti ikäänkuin
jotakin kasvoihin, ja sanoi:

»Tuossa saat, sinä kurja kohtalo! Sinä painat minut maahan, mutta
minäpä nousen ylös ja sylkäisen sinua päin naamaa, kas näin!»

Ja hän sylkäisi vielä kerran.

Hänellä oli vielä jälellä poikansa, ainoa liekki, joka valaisi hänen
sumusta ja väkijuomista turtuneiden aivojensa yötä. Kohtalo puhalsi
liekkiin ja sammutti sen.

Yksitoista kuukautta senjälkeen, kun hänen poikansa oli liittynyt
ratsuväenrykmenttiin, ja vuorokausi siitä, kun Anghel oli saanut
häneltä kirjeen, jossa hän ilmaisi haluavansa jäädäkin sinne, tämä
ihmisistä onnettomin sulki kauppansa, sittenkin onnellisena, ja nousi
ratsunsa selkään, lähteäkseen kaupunkiin hankkimaan työmiehiä, jotka
nostaisivat talon raunioista. Hän oli tuskin ehtinyt kahdensadan metrin
päähän kotoa, kun ratsastava lähetti pysähdytti hänet tiellä ja ojensi
hänelle sähkösanoman. Hänen sydämensä ei sanonut hänelle mitään. Hän
avasi rauhallisena paperin ja luki:

»Poikanne Aleksanteri Anghel putosi hevosen selästä
ratsastusharjoituksessa, ja kuoli vietäessä...»

Paperi heltisi hänen käsistään; hän parkaisi, nousten seisoalleen
jalustimissa, ja suistui maahan kuin poikkilyöty pylväs.

Näin Anghel-eno tyhjensi maljan sakkaan saakka.

       *       *       *       *       *

Olisi luullut, että onnettomuuden mitta nyt oli täysi. Niin ei ollut.
Kuolema, joka olisi ollut hänelle vapahdus, ei tullut, eikä kukaan
tiennyt, miksi tämä mies ei itse päättänyt päiviään.

Hän ei sitä tehnyt. Mutta hän kuoli hiljalleen, nauttimalla lakkaamatta
kaikkein väkevintä viinaa. Hänestä tuli kapakkansa paras vieras.

Tämän hellän isän, kunnon kansalaisen, jumalaapelkäävän miehen
vähittäinen rappeutuminen on kaameimpia murhenäytelmiä, mitä näiden
rivien kirjoittaja on nähnyt. Tämä on vain näytelmän alkua. Loppu —
tarina surusta, joka tappaa sydämen — saa paikkansa toisaalla.

Pojan kuoltua hän pyysi, että tämä haudattaisiin kotikyläänsä. Kaikki
kyläläiset saattoivat vainajaa, ja kun kunnialaukaukset pamahtivat
kirstua hautaan laskettaessa, lankesivat kaikki kyynelsilmin
polvilleen. Kunniavartiona seisovat sotilaat ja upseerit itkivät.
Yksi joukosta ei vain itkenyt: isä. Hän seisoi avopäin hattu kädessä
haudan partaalla, ja katseli kirstua sen pohjalla. Tällöin nousi
kansanjoukosta mies, heittäytyi hänen jalkoihinsa, ja huusi, hänen
polviaan syleillen:

»Anghel! Anghel! rukoilen sinua, anna minulle anteeksi! Minä se sytytin
tuleen talosi!... Tee minulle, kuten oikeus vaatii! Mutta anna minulle
ensin anteeksi!»

Anghel käänsi päätään ja katsoi pitkään jaloissaan makaavaan mieheen,
joka vääntelehti kuin tulisilla hiilillä, ja huusi lakkaamatta:

»Anna minulle anteeksi, ja tapa minut, heitä minut vankilaan!»

Hän sanoi: »Minä annan sinulle anteeksi», ja lähti. Kukaan ei rohjennut
seurata häntä.

Kotiin tultuaan hän otti seinältä pyhimyskuvan, joka esitti Neitsyt
Mariaa Jeesus-lapsi sylissään, sekä kuninkaan, kuningattaren ja
kruununperillisen kuvat. Sitten hän kaivoi lapiolla pienen kuopan
puutarhaan, pani ne siihen ja hautasi ne multaan.

Tämän jälkeen hän sulkeutui kauppaansa ja heittäytyi sieluineen ja
ruumiineen väkijuomien valtaan. Hautauspäivän jälkeen ei kukaan
kokonaiseen vuoteen tietänyt, asuiko talossa ketään, vai oliko
se autio. Kyläläiset koettivat ohikulkiessaan kurkistaa sisään
alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse, ja menivät sitten menojaan.
Öisin Anghel kuljeskeli koiransa seuraamana talonsa raunioilla, ja
palasi jälleen sisään. Päivisin hän tyhjensi humaltumatta lasin
toisensa jälkeen ja katseli, leuka kämmenen varassa, ikkunaverhojen
raosta palaneen talon törröttäviä seiniä.

Kun tämä synkkä suruvuosi oli päättynyt, avasi hän jälleen kapakan,
toisin sanoen, hän tarjoili yhdelle, mutta ei toiselle, kenenkään
tietämättä, mihin hän perusti kieltonsa ja suosionsa. Ohikulkijat
kunnioittivat hänen tahtoaan, sillä hänen onnettomuutensa tunnettiin
viiden peninkulman laajuudella. Hän ei enää hankkinut uutta tavaraa,
sillä kellari oli täynnä viini- ja väkijuomatynnyreitä.

Adrien ja hänen äitinsä olivat ainoat ihmiset, joiden kanssa hän
suostui puheisiin. Kauhu sydämessä Adrien tuli pari kertaa tervehtimään
häntä sinä vuonna, jolloin hän jälleen avasi myymälänsä. Eno istui
aina ikkunan ääressä lukkojen takana, pullo ja pieni lasi edessään,
koira vierellään, ja katseli ulos. Rattaat vierivät ohi, kaksi miestä
astui maahan ja kolkutti ovelle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, ja
miehet menivät tiehensä. Jälleen pysähtyivät rattaat ovelle. Mies huusi
rattailta nousematta:

»Anghel! Saako sinulta lasin?»

Ja hän sai.

       *       *       *       *       *

Mennessään äitinsä käskystä noutamaan Anghel-enoa Adrien muisteli hänen
kovaa kohtaloaan ja tuumi:

»Äiti erehtyy, jos luulee minun saavan enon liikkeelle luolastaan».

Tehtävä ei ollut helppo. Ei ollut kysymys vain vierailusta, vaan
sovinnonteosta. Äidin kuoltua kahdeksan vuotta sitten olivat molemmat
enot riitautuneet vähäpätöisen perintöasian vuoksi. Kiistettäessä oli
Anghel-eno sanonut, vastoin vanhemman sisarensa tahtoa, joka vastusti
jakoa: »Tahdon vaikkapa vain yhden frangin äidin perintöä, jolla ostan
helminauhan ja ripustan sen pyhimyskaappiini, vain tietääkseni, että
se on äidiltä». Kiihtyneenä Dimi-eno vastasi solvaisten. Silloin veli
sivalsi häntä korvalle, ja nuorempi hairahtui iskemään vanhempaansa
päähän kepillä. Tämä poistui lapsuudenkodistaan, sanoen:

»En palaa tänne etkä sinä tule minun luokseni, ennenkuin suutelet
kaikkien nähden kenkäni anturaa!»

Siitä lähtien heidän välinsä olivat olleet rikki. Ennen
onnettomuustapausta, joka oli kuolettava isku Anghel-enolle, oli
nuorin veli itsepintaisesti pysynyt kuurona sisarensa rukouksille,
tämän kehoitellessa häntä pyytämään anteeksi veljeltään. Tuon julman
tapaturman jälkeen ei kukaan enää uskaltanut tällaisilla pikkuasioilla
häiritä Anghelin rauhaa.

Nyt Adrienin äiti tahtoi kaikin mokomin sovittaa veljekset keskenään.
Kun hän kutsui sitä, jota oli lyöty, sensijaan, että hänen luokseen
olisi menty, luotti hän siihen, että suru oli lannistanut hänen
ylpeytensä sekä siihen vaikutusvaltaan, mikä hänellä aina oli ollut
veljiinsä, etenkin häneen, joka oli perheen rikkain, silloinkin kun hän
vastusti epäitsekkäästi hänen perinnönjakovaatimustaan.

Kello oli kahdeksan illalla Adrienin saapuessa enon asunnolle.
Kylänpuolisesta ikkunasta näkyi valoa. Adrienia puistatti ajatellessaan
noiden alaslaskettujen uudinten takana asustavaa miestä. Hän lähestyi
ikkunaa ja painoi kasvonsa sitä vasten. Ei mitään elonmerkkiä, palavaa
lamppua lukuunottamatta. Sulttaani alkoi kärsimättömänä haukkua. Enon
koira haukahti vastaan, mutta uutimet eivät liikahtaneet. Adrien tiesi,
ettei kolkuttaminen hyödyttäisi mitään. Hän painoi nenänsä ruutua
vasten ja sanoi arasti:

»Eno! Adrien haluaa puhua kanssasi».

Hetken kuluttua kohotettiin verhoa, ja eno viittasi häntä tulemaan
ovelle, jonka hän avasi, pidellen lamppua kädessään. Adrien astui
Sulttaanin kanssa sisään.

Hänen katsellessaan huonosti valaistua huonetta kutistui hänen
sydämensä kokoon. Mikä syvä alakuloisuus puhuukaan esineistä, jotka
ihmeitätekevä ihmiskäsi on jättänyt hoidotta! Ei enää laseja hyllyillä,
ei leipää ruokapöydällä, ei savustettua kinkkua, joka ennen riippui
orresta raskaina könkäleinä, ei enää rinkeleitä katossa vartaisiin
pujotettuina. Tomua, unohdusta, laiminlyöntiä, kuoleman rauhaa...

Keskellä tätä hautausmaata seisoi Anghel-eno viitta hartioillaan, yhä
kookkaana, mutta kumarana, niin kumarana, — Anghel-eno, joka ennen oli
ollut pystypäinen ja ryhdikäs kuin leijona, — ja katseli rauhallisena
sisarenpoikaansa. Tämä tarttui molemmin käsin hänen vapaaseen käteensä
ja suuteli sitä, kuten on tapana. Hän oli purskahtamaisillaan
itkuun. Sanaa sanomatta eno vei hänet huoneeseensa. Täällä vallitsi
sama autius. Paljaista ja kellastuneista seinistä ei enää levinnyt
tuoreen kalkin miellyttävä haju. Peistottu ja epäsiisti sänky,
oikea ryysykasa, näytti sekin ikäänkuin tehneen vastarintaa tuolle
onnettomuuksien raskauttamalle ruumiille, jonka painosta se joka yö
oli luhistua kokoon. Tiiliuunin halkeamat ammottivat savun mustaamina.
Katon kurkihirret olivat niinikään mustuneet. Kaluston täydensi
kaksi puutuolia ja pöytä sekä kaksipiippuinen pyssy, joka riippui
naulassa kantohihnastaan. Pöydällä viinapullo ja lasi, raamattu,
muistiinpanovihko, josta riippui nauhaan kiinnitetty lyijykynä, veitsi
ja aloitettu leipä. Adrien puhkesi itkuun.

Eno istuutui tuolille, veti hänet luokseen ja suuteli häntä, mikä
tapahtui ensi kerran hänen poikansa kuoleman jälkeen. Miehekkäällä,
mutta murtuneella äänellä, jossa ei enää ollut entistä kantavuutta, hän
sanoi lempeästi:

»Olen iloinen nähdessäni sinut, Adrien... mutta miksi sinä itket?»

»Eno... onko se mahdollista?... Sinulla on pääsiäisenä pöydälläsi vain
kuiva kannikka... Ei... Koiratkin syövät tänään mesileipää...»

Adrien pyyhki kyyneleitään, ja kun hän jälleen katsahti enon kasvoihin,
hymyilivät ne hyvyyttä, tuota sietämätöntä hyvyyttä, mikä säteilee
surun tappaman olennon kasvoista. Hänen päänsä oli melkein paljas ja
tukka lumivalkoinen. Hänen paitansa ja vaatteensa olivat likaiset,
napittomat. Hän vastasi sisarenpojalle entistä sammuneemmalla äänellä:

»Jos tuo yksin on syynä itkuusi, niin rauhoitu toki ja kerro minulle,
mitä käyntisi tarkoittaa».

»Tulen kysymään sinulta, vihaatko vielä Dimi-enoa?»

»En vihaa enää ketään».

»Voitko antaa hänelle anteeksi hänen vikansa?»

»Minulla ei ole kenellekään mitään anteeksiannettavaa».

Enon ääni oli yhtä välinpitämätön, kuin jos hän olisi sanonut: »Leipä
on pöydällä» tai: »Ulkona on pimeä».

»No niin», alkoi Adrien epäröiden, »äiti lähetti minut pyytämään, että
tulisit tänä iltana enon luo».

»Äitisi lähettää sinut», toisti miesparka, kohottaen päätään. »Adrien,
sinun äitisi on pyhimys».

Hän näytti miettivän hetkisen, ja kysyi sitten:

»Ja mitä sinä ajattelet?»

»Minäkö, mutta sinähän arvaat sen, eno. Toivon sitä kaikesta
sydämestäni».

»Entä muut? Toivovatko hekin sitä?»

»Aivan varmaan kaikki toivovat sitä, eno».

»No niin, silloin toivon samaa kuin tekin».

Kuinka kaameilta kuuluivatkaan sanat: »Toivon samaa kuin tekin», noiden
huulten lausumina, joilla väreili kuoleman hymy! Mikä täydellinen
tahdon puutos! Adrienia kauhistutti.

He lähtivät huoneesta koirat kintereillään.

       *       *       *       *       *

Pappi Stefan, jonka luona Adrien oli pistäytynyt ohi kulkiessaan, oli
kahdeksankymmenvuotias vanhus eikä enää hoitanut virkaansa. Mutta hän
palveli yhä seurakuntaansa, ollen kyläläisten kesken riidanratkaisijana
ja neuvonantajana. Hänen näkönsä oli heikentynyt, mutta hän liikkui
vielä kuin nuori mies. Hän asui aivan lähellä Dimi-enoa. Hän otti
keppinsä ja lähti siinä tuokiossa kolkuttamaan viimemainitun ovelle.

Kun hänen apostoliset, norsunluunkeltaisen parran kehystämät kasvonsa
näyttäytyivät ovella, nousivat kaikki seisomaan ja riensivät
suutelemaan hänen kättään, jota hän viidenkymmenen vuoden ajan oli
ojentanut syntisten suudeltavaksi.

»Lapseni, Kristus on noussut kuolleista», sanoi hän totutulla
saarnaäänellä.

»Toden totta. Hän on noussut kuolleista», vastattiin kuorossa.

Adrienin äiti tarjosi papille paikkansa, johon tämä muitta mutkitta
istuutui, kuin olisi se ollut aivan oikeutettua. Äiti jäi seisomaan,
nojaten seinää vasten ja risti kätensä.

Läsnäolijat, joita tämä odottamaton vierailu hiukan hämmästytti,
katselivat kysyvästi vanhinta sisarta, kuin selitystä pyytäen. Hän —
laiha, ryhdikäs, kaitakasvoinen nainen — katseli huoneessaolijoita
ystävällisin silmäyksin ja alkoi puhua:

»Olen kutsuttanut teidät tänne, isä Stefan, pyytääkseni teitä auttamaan
minua sovittamaan tänä iltana keskenään veljeni Dimin ja Anghelin,
joka toivoakseni on pian täällä. Kuten tiedätte, eivät he kahdeksaan
vuoteen ole puristaneet toistensa kättä, vaan välttävät toisiaan ja
pysyttelevät poissa kaikkein pyhimmistäkin juhlista, nauttimatta
yhdessä pyhää leipää ja viiniä. Tällaista ei voi sietää. En tahdo
esiintyä silmissänne tahrattomana. Olen tehnyt syntiä, ja raskain
rikokseni on se, että olen antanut elämän isättömälle lapselle,
elettyäni kymmenen vuotta yhdessä miehen kanssa ilman kirkon siunausta.
Mutta kaikkein synkin synti on mielestäni viha, kaikki viha ihmisten
kesken ja sitäkin enemmän veljesten kesken...

»En vihaa enää Anghel-veljeäni», sanoi Dimi-eno synkistyen.

»Olen iloinen kuullessani sen», sanoi pappi, »mutta onhan sitä jo
kestänytkin, Dimi».

»Onpa kyllä, mutta hän oli epäoikeudenmukainen minua kohtaan...»

»Niin, hän oli epäoikeudenmukainen», myönsi oikeuden palvelija, »mutta
sinä solvaisit häntä, löit häntä ja vuodatit vanhemman veljesi verta.
Olet unohtanut isiemme pyhän uskon, joka sanoo, että 'jos nuorempi veli
lyö vanhempaansa, on hänen kannettava hänet selässään toiseen elämään'.»

Dimi vaikeni. Hänen sisarensa jatkoi:

»On totta, että Anghel oli epäoikeudenmukainen. Hän unohti, että Dimi
jäi kotiin ja huolehti vuosikausia vanhasta äidistämme, sillävälin kuin
me muut sisarukset jätimme hänet, kulkien kukin omaa tietään. Siksipä
minä, vaikka olenkin köyhin meistä neljästä, vastustin jakoa. Tuo jako
olisi saattanut nuorimman veljen vaimoineen ja lapsineen maantielle.
Mutta Anghel, joka oli varakas, oli valmis auttamaan veljeään uuden
kodin perustamisessa. Ja tässä alkaa Dimin syy. Hän oli ylpeä eikä
tahtonut olla kiitollisuudenvelassa veljelleen. Luulen hänen jo silloin
vihanneen veljeään. Niinpä tora ja tappelu jo uinui hänen sydämessään
kuin tuli tuhkan alla, ja he kävivät käsiksi toisiinsa. Nyt on
Anghel-parka sovittanut syntinsä, onnettomuudet ovat riistäneet hänestä
kaiken, mikä meissä on inhimillistä, ja nyt häntä yhdistää elämään vain
hänen ruumiinsa, joka vielä mataa maan päällä. Minulle olisi ollut
mieluisempaa, jos hän olisi kuollut, sillä hänen nykyinen elämänsä
on kuolemaa pahempi. Hän juo, mutta viina nieleekin hänet, sillä hän
antautuu sille sieluineen päivineen. En ole käynyt hänen luonaan sitten
joulun, eikä hän enää käy kenenkään luona. Kerran jo sanoinkin hänelle,
että jollei hän vapaudu himostaan, olisi hänen parempi kuolla. Hän
vastasi: 'Minä olenkin kuollut'. Mutta teidän avullanne toivon vieläkin
voitavan pelastaa hänet. Ehkäpä isä Stefan voisi vaikuttaa häneen
terveellisesti. Jos hän tulee tänä iltana, käymme useammin katsomassa
häntä. Siksi pyydän Dimiä anomaan häneltä anteeksi mitä nöyrimmin...»

       *       *       *       *       *

Juuri silloin ovi avautui kenenkään koputtamatta selkoselälleen,
ja kynnyksellä seisoi Anghel-eno ja hänen takanaan Adrien. Hän
koetti seistä suorana ja hymyillä. Hän oli kuin kerjäläisvanhus
risaisissa vaatteissaan, hartioilla kulunut viitta, jalassa kuivuneen
loan peittämät saappaat, kädessä lammasnahkalakki. Hän tervehti
vanhanaikaiseen tapaan:

»Hyvää iltaa, kunnon väki!»

Näin yhtäkkiä ilmestyneenä järkytti hänen surullinen ulkoasunsa
kaikkia. Dimi-eno ja hänen sisarensa purskahtivat itkuun. Edellinen
heittäytyi onnettoman veljensä jalkoihin ja suuteli hänen kenkiään.
Toinen kostutti kyynelillään hänen alkoholilta hajuavia käsiään.

»Veli parka!... Veli parka!... Millaiseksi olet tullut!»

Anghel-eno, jota kaikki tämä ei näyttänyt vähääkään liikuttavan, nosti
veljensä seisomaan ja suuteli häntä, samoinkuin sisartaankin. Sitten
hän meni suutelemaan kädelle pappia, puristi ikäistensä kättä, ja
tarjosi kätensä nuorten suudeltavaksi.

Sitten hän istui hänelle osoitetulle paikalle pöydän päähän vastapäätä
pappia. Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi vain yhä itkevän veljen
ja sisaren nyyhkytykset.

Niinpian kuin hän oli istuutunut, häipyi hymy hänen kasvoiltaan ja
katse kylmeni. Hän sanoi:

»Miksi itkette? Se ei hyödytä mitään».

Tyynnyttiin, mutta kukaan ei uskaltanut puhua. Vanhan papin älykkäät
silmät tarkastivat onnetonta serkkua, joka näytti melkein yhtä vanhalta
kuin hänkin, ja hän sanoi lujalla, mutta hyvin ystävällisellä äänellä:

»Anghel, minä rohkenen huomauttaa sinulle, että astuit sisään
pyhänä pääsiäispäivänä lausumatta jokaisen oikeauskoisen kristityn
tervehdystä».

Nähtävästi ollenkaan tajuamatta näissä sanoissa piilevää moitetta eno
kysyi, kuin jostakin kaukaisesta maasta tullut:

»Mitä tervehdystä, isä?»

Pappi huomasi tämän tajuamattomuuden ja sanoi rauhallisesti:

»No niin, meidän pyhää tunnussanaamme: Kristus on noussut kuolleista».

Anghel painoi alas päänsä, kosketti sormellaan pöydällä olevaa
leivänmurua, kohotti sitten päätään ja vastasi:

»En usko Kristuksen ylösnousemiseen! Eivät kuolleet enää nouse ylös».

»Anghel!... Sinä pilkkaat Jumalaa! Kristus ei ole 'kuollut', vaan
Jumalan poika ja Jumala itse...!» huudahti kirkon mies yhä tyynellä,
mutta hiukan värisevällä äänellä.

»Sitä en tiedä», vastasi, Anghel rauhallisesti.

Ja näin sanottuaan hän veti päällystakkinsa taskusta puolen litran
pullon ja toisesta pienen lasin, täytti sen muitta mutkitta kaikkien
nähden, ja pisti pullon paikoilleen. Hän otti lasista pienen kulauksen,
maisteli sitä hetkisen suussaan ennenkuin nielaisi sen, ja laski sitten
lasin varovasti pöydälle kuin peläten sen kaatuvan.

Läsnäolijat hämmästyivät. Adrienin äiti peitti käsin silmänsä ja itki
hiljaa. Kaikelle tunteettomana Anghel ei ymmärtänyt, minkä kauhean
vaikutuksen tämä teki. Hän katseli rauhallisesti huoneessaolijoita,
kuin olisi tämä ollut mitä luonnollisinta. Ja hänelle se tosiaankin oli
luonnollista, sillä olihan hän kolmen vuoden ajan sata kertaa päivässä
tehnyt samoin ollessaan yksin, kaukana moitteen ulottuvilta.

»Anghel-parka!» huudahti pappi. »Minä surkuttelen sinua. Sinä et ole
lakannut olemasta vain kristitty, vaan olet lakannut olemasta edes
ihminen!»

Anghel ei vastannut mitään, tarttuihan vain lasiinsa, vei sen
huulilleen ja otti jälleen pienen siemauksen. Ikävystyneen näköisenä,
äänessä tuskin huomattava vaikeroiva väre, hän sanoi sitten kuin
itsekseen:

»En tiedä, miksi kutsuitte minua tulemaan...»

Silloin hänen sisarensa, joka istui hänen oikealla puolellaan, kuivasi
kyyneleensä, tarttui hänen käteensä ja puhui kuin lapselle:

»Rakas veli, kutsuin sinua siksi, että tahdomme sinut keskuuteemme,
että rakastamme sinua ja tahdomme, että sinunkin sydämesi rakastaisi...
Etkö enää rakasta elämää? Eikö mikään enää ole sinulle rakasta?...»

»On yhdentekevää, rakastanko vai en... eihän se merkitse mitään. Mutta
miksi huolehdit minusta, sisareni?»

»Kuinka, Anghel? Olen vanhin sisaresi, ja sinun onnettomuutesi on minun
onnettomuuteni...»

»Se ei ole totta. Olet kärsinyt, ja kärsit yhä omasta
onnettomuudestasi, vaan et minun».

»Ei, Anghel, veren siteet tekevät kärsimyksemme yhteisiksi».

»Ei ole veren siteitä: jos katkaisen poikki jalkani, vuotaa minun
vereni, vaan ei sinun».

»Mutta moraaliset kärsimykset ovat meille yhteisiä».

»Mitään sellaista ei ole. Olkoon vain tyhjää ilmaa, mitä nyt sanon,
mutta jos sinä kadotat huomenna poikasi, tuottaa se minulle kärsimystä,
mutta sinulle se on kuolema».

Sisar vaikeni, niin surullisen vakuuttava oli näiden sanojen
johdonmukaisuus. Ja eno otti taaskin pienen kulauksen.

       *       *       *       *       *

Ottaen lähtökohdaksi tunnetun vertauksen raamatusta pappi alkoi puhua:

»Anghel, muistatko Jobia? Hänen koettelemuksensa veti vertoja sinun
onnettomuudellesi, mutta hän pysyi järkähtämättömänä uskossaan. Muista,
että Jumalan ajatukset ovat meiltä kuolevaisilta salatut. Ehkä Herramme
on lähettänyt sinulle nämä koettelemukset johtaakseen sinut niiden
kautta valittujen joukkoon».

Anghel suoristautui istuimellaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän
näytti haluavan vastata, mutta ei löytänyt sanoja. Hän kutsui luokseen
Adrienin, joka pysytteli huoneen nurkassa, ja istutti hänet vasemmalle
puolelleen, molempien enojensa välille. Sitten hän sanoi hiukan
voimakkaammalla äänellä:

»Stefan-serkku, teidän uskonnolliset tarinanne lienevät suureksi osaksi
surkeaa valhetta. Aivoni eivät pysty vastaamaan sinulle hän sinutteli
pappia, mutta tämä poikanen tässä, teidän veljenpoikanne, tietää
enemmän kuin me...»

»Eno», keskeytti hänet Adrien, »en tahtoisi sekaantua teidän
tämäniltaisiin väittelyihinne. En ole siinä iässä, ja minun
vakaumukseni saattaisi loukata isä Stefania».

Anghel-eno laski kätensä hänen olalleen ja sanoi vakuuttavasti:

»Lapseni, sinä et loukkaa ketään. Olemme perheen piirissä. Ja sinun on
minun vuokseni kerrottava, mitä olet oppinut kirjoista. Elän enää vain
etsiäkseni totuutta. Mutta näinä kahtena vuotena, jolloin olen parhaani
mukaan tutkinut raamattua, on kaikki käynyt vain sekavammaksi. Kuinka
selität sen, Adrien, että tässä kirjassa on niin suuren viisauden
ohella niin paljon taruja, kuten esimerkiksi tuo uskomaton tarina
Jobista?»

Arastellen papin tutkivaa katsetta Adrien vastasi:

»Se johtuu siitä, että raamatun henkilöt ovat historiallisen
tutkimuksen ulkopuolella. Raamattu on uskon kirja, tarkoitettu uskovien
käytettäväksi. Se vaatii sinua _uskomaan_, ei _etsimään_».

»Mutta sanohan, voitko uskoa Jumalaan, joka riistää isältä kaikki hänen
lapsensa, vain koetellakseen häntä? Hänellä täytyy olla oikea rosvon
sydän».

Kuullessaan nämä sanat pappi hypähti seisoalleen, kuin olisi häntä
poltettu tulisella raudalla, ja sanoi:

»Minä lähden, sillä minun paikkani ei ole siellä, missä Jumalaa
pilkataan!»

»Tässäkö kaikki tuki, mitä sinulla on tarjottavana minunlaiselleni
Jobille?» kysyi Anghel-eno. »Kolme lasta on minulla ollut, ja kaikki
kolme on minulta riistetty. Mikä on rikokseni, jotta Jumalasi minua
näin rankaisee?»

»Sinä onneton! Armon Jumala oli valinnut sinut marttyyriensä joukkoon,
joita odottaa iankaikkinen elämä!»

»Sinun armollinen Jumalasi olisi tehnyt paremmin, jos olisi antanut
minun nauttia maallisesta elämästä, joka miellytti minua, sensijaan,
että teki minusta juopon, jolla ei ole perhettä eikä Jumalaa».

»Ei kukaan ole kelvollinen tuomitsemaan Luojan töitä!»

Ja näin sanottuaan pappi antoi siunauksensa ja poistui.

       *       *       *       *       *

»Anghel», sanoi hänen sisarensa, niin pian kuin serkku oli lähtenyt,
»sinä et kohdellut kunnioittavasti isä Stefania, sinä unohdit, että hän
on pappi».

»Päinvastoin, sisar, pidin hyvinkin mielessäni, että hän on pappi,
sanoakseni hänelle, etten usko pappien puheisiin. On heidän
syytään, ellen enää usko heidän Jumalaansa. Miksi he antavat meille
kaikkivaltiaan arkkitehdin, joka sekaantuu alinomaa elämäämme? Tuossa
tarinassa ei ole mitään totta. Mutta totuus on jossakin muualla.
Missä? Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että me elämme, kärsimme
ja kuolemme typerästi, tietämättä miksi tai miten. Vielä tiedän,
että suurin erehdyksemme on siinä, että ajamme liiaksi takaa onnea,
elämän suhtautuessa välinpitämättömästi toiveisiimme. Jos olemme
onnellisia, on se vain sattumaa, ja jos olemme onnettomia, on sekin
vain sattumaa. Elämän merellä, joka on niin täynnä kareja, viskelevät
tuulet venettämme, ja vähän hyödyttää meitä purjehdustaitomme. Ja on
turhaa syyttää ketään tai kiinnittää toivoaan mihinkään. Jokainen on
jo äitinsä kohdussa määrätty onneen tai onnettomuuteen. Onnellinen se,
joka tuntee vähiten tai ei ollenkaan. Elämä antaa hänelle sen vähän,
mitä hän pyytää. Ja onneton on se, joka tuntee ja tahtoo: hän ei
koskaan saa kylliksi».

Adrien saatteli enonsa takaisin hänen hökkeliinsä. Ennenkuin he
erosivat toisistaan, pysähtyi Anghel ovellaan ja sanoi Adrienille:

»Adrien! Minä kuolen pian, sillä alkoholi on polttanut sisukseni.
Katsele minua tarkoin ja muista joka kerta, kun sinua haluttaisi
sylkäistä juopunutta kasvoihin, että minusta, Anghel-enostasi, joka
oli niin raitis ja rakasti raitista elämää, on tullut juomari, ja että
kuolen juomarina, _kenenkään olematta siihen syypää_».



ANGHEL-ENON KUOLEMA


Brailasta Baldovinestin kylään vievällä kuoppaisella tiellä, jonka
äskeiset kevätsateet olivat peräti liottaneet, hyppelehtivät Dimi-enon
kaksivaljakon vetämät vankkurit vallan peloittavasti. Istuen laudalla
enonsa vieressä Adrien valitteli vatsakipuja ja pyysi ajamaan käyden.
Hevoset päristelivät virkeinä raikkaassa aamuilmassa, hyvillään
siitä, ettei enää tarvinnut juosta, ja alkoivat astua käymäjalkaa.
Hiljaisuudessa, joka seurasi, kun rattaiden höllenneet rautaosat
lakkasivat rämisemästä, Adrien suoristautui ja antoi katseensa
mielihyvin kulkea alkukeväisen, tumman ja äänettömän lakeuden yli, jota
talven pitkä uni vielä painosti.

Dimi-eno, vaikkakin kelpo maamies, suora ja rehti, oli harvapuheinen,
ja hänellä oli tapana vilkaista salavihkaa ympärilleen. Hän oli
utelias näkemään, miltä näyttäisi hänen sisarenpoikansa, jota hän oli
kasvattanut seitsenvuotiaaksi saakka ja joka vastikään oli palannut
kaksivuotiselta matkalta Egyptiin ja Vähään Aasiaan, ja tarkasteli nyt
häntä salassa. Pian Adrien huomasi sen, ja se häiritsi hiukan hänen
huviaan.

»Eno», hän sanoi hiukan happamesti, »jos tahdot tietää, mitä teen tällä
haavaa, tarvitsee sinun vain kääntää päätäsi ja katsella minua mielin
määrin eikä sivusilmäyksin kuin salapoliisi. Se on epämiellyttävää».

Vastaukseksi puhuteltu veti taskustaan sianrakosta tehdyn
tupakkakukkaron, ja alkoi rauhallisesti kiertää itselleen savuketta.
Sitten hän tarjosi kukkaron ivallisen näköisenä sisarenpojalleen,
tietäen, ettei tämä voinut polttaa väkevää tupakkaa. Adrien kiitti ja
sytytti miedon egyptiläisen savukkeen.

»Sinä et enää kuulu meikäläisiin», mutisi talonpoika, iskien tulta
taulasta.

»Suo anteeksi, eno! Unohdin tarjota sinulle tulta».

Katse suuntautuneena kaukaisuuteen hän hetken vaiettuaan lisäsi:

»Se johtuu siitä, että monet seikat häiritsevät mieltäni. Ensiksikin
myrskyinen paluumatka, joka niin huolestutti äitiä, sitten tämä
musta maa, jonka olin unohtanut, ja lopuksi ajatus, että pian näen
Anghel-enon kuvailemassasi tilassa. Tiedätkö muuten, minkätähden hän
kutsuu minua?»

»En tiedä... Hän lähetti eilen illalla sanan erään matkamiehen mukana,
että hän tahtoo kaikin mokomin nähdä sinut tänä aamuna».

»Onko hänen kapakkansa siis avoinna?»

Dimi katseli ällistyneenä sisarenpoikaansa, ja ärähti:

»Oletko mieletön? Kun kerran olen sanonut sinulle, että hän on ollut
kolme vuotta vuoteen omana ja että madot jäytävät häntä elävältä, et
kai tahtone, että hän nousee täyttämään laseja? Ensinnäkin hän on vain
luuranko, ja sitten hän on juonut kaiken, juonut kaiken yksin».

Kauhu puistatti Adrienia ja hän kävi kalpeaksi. Rohkaistakseen häntä
eno sanoi:

»Sinun on terästäydyttävä, jollet tahdo tulla sairaaksi siitä, mitä
saat nähdä. Ei totisesti ole hauskaa katsella ihmistä tuollaisena. Hän
on Jobia kurjempi. Jos on uskottava isä Stefanin puheita, toipui Job
sairaudestaan ja tapasi hengissä kuolleet lapsensa ja sai takaisin
varastetun karjansa, mutta Anghel ei saa takaisin mitään eikä hän enää
koskaan nouse vuoteesta. Ajat ovat muuttuneet sitten Jobin aikojen eikä
Jumala enää tee ihmeitä. Syy on nähtävästi meissä...»

»Kuka hoitaa häntä?» kysyi Adrien tukahtuneella äänellä.

»Ei kukaan... toisin sanoen, hänen luonaan on poikanen, jota sinä
tuskin tunnet. Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi kävit kylässämme?»

»Noin kuusi vuotta».

»Kerronpa, mitä tapahtui. Noin neljä vuotta sitten eräs lapsi
eksyi kyläämme. Mistä hän tuli, sen Jumala yksin tietää, sillä hän
änkyttää siinä määrin, että kymmenestä sanasta ymmärtää vain yhden.
Hänen vaatteensa olivat rääsyiset ja ruumis täynnä sinelmiä. Kaikki
säälivät häntä. Hyvät ihmiset antoivat hänelle asunnon ja ruokaa
sekä tilaisuuden ansaita leipänsä. Mutta Jumala ei ole ollut kovin
antelias häntä kohtaan, sillä lapsi ei kyennyt paimentamaan edes
kahta vuonaa. Ne eksyivät häneltä, ja hän palasi parkuen kotiin
keppineen ja huitoi kuin noiduttu. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan
hänen sammaltelustaan. Näin hän kulki ovelta ovelle ja sai tuntea
pakaroissaan monen puukengän suloisen kosketuksen. Viimein hän joutui
maantielle. Anghel korjasi hänet sieltä ja vei kotiinsa. Hän koetti
poliisin avulla päästä selville pojan syntyperästä, mutta turhaan.
Nyt huhutaan, että hän olisi kaikessa hiljaisuudessa säätänyt pojalle
kaiken jälelläolevan omaisuutensa, mikä ei liene paljoakaan, sillä
tynnyrit ovat tyhjät ja kapakka raunioina. Pieni palvelija pystyy
kuitenkin täyttämään isäntänsä vaatimukset, ja heidän elämänsä on ehkä
aivan ainutlaatuista maailmassa. Kesät, talvet poikanen juoksentelee
huvikseen ulkosalla, ehkäpä myöskin raitista ilmaa kaivaten, sillä
muuten hän tukehtuisi veli-parkani ääressä, joka on vain elävä ruumis.
Maaten siinä vuoteeseen kytkettynä, ruumis yhtenä ainoana turtuneena
haavana, on Anghelin saatava joka neljännestunti pieni viinaryyppy. Hän
ei enää jaksa nostaa pulloa. Ja arvaahan, mitä hän on keksinyt siltä
varalta, ettei hän lapsen ulkona ollessa jaksaisi huutaa kyllin kovaa,
saadakseen hänet luokseen? No niin, hän on yksinkertaisesti hankkinut
vihellyspillin, jollaisia poliisit käyttävät, ja tarpeen tullen hän
puhaltaa pilliin. Poika on tarkka kuin kello. Kun hetki lähestyy,
tulee hän leikkimään avoimen ikkunan läheisyyteen, korva herkkänä
kuulemaan. Näin on laita kesällä. Talvella ovat ikkunat naulatut kiinni
ja tuketut, ja poikaviikari juoksentelee ulkosalla kuten ennenkin. Mitä
nyt on tehtävä? Jos hän kulkee edestakaisin ovessa, jäähtyy huone,
ja palvelija on aivan ymmällä. Mutta silloinpa sairas eräänä päivänä
keksii ikkunan tasalla seinässä juomalasin suun kokoisen reiän. Mutta
reiän tukkeena on aina olkituppu, ja tämän hoitaja tarpeen tullen vetää
pois ulkona ollessaan.

»Kuten arvata saattaa, unohtuu poikanen usein leikkimään. Jätettynä oman
onnensa nojaan saa Anghel silloin viheltää hiukan liikaa viinatilkkansa
vuoksi. Mutta hän on anteeksiantavainen. Ja toisaalta hänen olisi
mahdoton saada ketään pojan tilalle, vaikka hän tahtoisikin. Jumala on
lähettänyt tämän kutsumattoman vieraan hoitamaan mädäntyvää miestä,
ja veljeni sairaus tuottaa elatuksen pienelle, puhetaidottomalle
kerjäläispojalle».

»Neuvon sinua olemaan varuillasi. Kun lähestyt taloa, on sinun
ilmaistava tulosi, äläkä yritäkään mennä sisään kysymättä lapselta,
sillä tuo vesa elämöi kuin kuuromykkä. Ennenkuin arvaatkaan, saat
otsaasi kepistä, joka hänellä aina on kädessä».

Rattaat pysähtyivät tienristeykseen.

»Tästä voit jo mennä jalkaisin», sanoi Dimi.

»Etkö tule kanssani?»

»En, minulla on omia asioitani toimitettavana. Ja muutenkin on parempi,
että menet yksin».

Adrien sanoi hyvästi enolleen ja lähti astumaan Anghel-enon kapakkaa
kohti, jonka hän kuvitteli ruumishuonetta synkemmäksi.

Tie oli liejuinen, ja jalat upposivat siihen kuin livettävään
taikinaan. Hänen edessään ja ympärillään levisi autio, tumma, kylmä,
kostea tasanko ja vain siellä täällä näkyi joku valkoinen mökkipahanen
sinertävine ikkunoineen. Joka katolta kohosi ilmaan korkeita
savupatsaita.

       *       *       *       *       *

Adrien oli tähän aikaan kaksikymmentäneljävuotias. Kuutena viime
vuotena hän oli viettänyt synnyinkaupungissaan kaikenkaikkiaan muutaman
kuukauden, oleskellen enimmäkseen Bukarestissa — missä oli ottanut
kiihkeästi osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen — ja ulkomailla,
tuottaen seikkailevalla elämällään paljon huolta äidilleen ja
Anghel-enolle, joka seurasi mielenkiinnolla sisarenpoikansa vaiheita.

Suuri alkoholisti oli koettanut usein päästä keskusteluun tuon
kiihkokiertolaisen kanssa, joka yritti kaikkea eikä pysähtynyt
mihinkään, mutta ei ollut siinä onnistunut. Adrien näyttäytyi ja katosi
jälleen kuin haamu. Tällä kertaa tuli kutsu oikeaan aikaan. Dimi
oli tullut rattaineen noutamaan häntä jo varhain aamulla. Hänen oli
täytynyt suostua.

Niin, _suostua_. Hän ei suinkaan lähtenyt kevein sydämin tuon kovia
kokeneen miehen luo. Hänen pelkonsa oli valtavampi kuin pääsiäisiltana,
veljesten »sovintoiltana». Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänet
kutsuttu oikeuden eteen, joka tuomitsi hänet syylliseksi.

»Hänen täytyy viheltää saadakseen ryyppynsä!» Hän pysähtyi,
muistaessaan tämän yksityisseikan, joka oli hänen mielestään enon
kurjuuden huippukohta.

Märehtien ajatuksiaan ja etenkin kysymystä, miksi sairas välttämättä
tahtoi nähdä ja puhutella häntä, hän huomasi yht'äkkiä olevansa
kylän toisessa laidassa, sadan askeleen päässä talosta, joka joskus
oli ollut kapakka. Silloin hän hidastutti käyntiään ja tarkasteli
seutua, mielenliikutuksen salvatessa hänen hengitystään. Hänen
uteliaat katseensa etsivät ennenkaikkea tuota kummaa, lapsekasta
sairaanhoitajaa ja Kerberosta, joka oleili aina ulkosalla. Hän
tähysteli lyhytnäköisillä silmillään talon ympäristöä. Siellä ei
liikkunut ketään. Etäällä, Galatziin vievällä maantiellä huutelivat
ajajat toisilleen, ja lukemattomat korpit lentää vaapottelivat kehässä
lyijynharmaan taivaan alla, tehden aution seudun vieläkin synkemmäksi.

       *       *       *       *       *

Adrien lähestyi taloa kuin syyllinen tai varas. Hän huomasi, että
kapakan katto oli osittain korjattu uudella ruokilla. Iso vaja,
joka, ennen oli antanut suojaa matkamiesten hevosille, oli poissa.
Sen paikalla oli nyt vain kostunut, maan tasalle painunut olkikasa.
Talo itse oli laskehtinut matalammaksi entisestään, ovi ja molemmat
ikkunat olivat kallistuneet vinoon, menetettyään pystysuoran asentonsa.
Mitä ikkunaruutuihin tulee, olivat ne vieläkin likaisemmat kuin tuon
kauniin, palaneen talon ikkunat, jotka Anghel-eno kerran oli rikkonut.

»Täällä tekee siis kuolemaa mies, joka rakasti niin suuresti
siisteyttä!» ajatteli Adrien.

Kun lasta ei näkynyt missään, suuntasi Adrien askeleensa ovelle.
Samassa tuo kummallinen vartia kohosi olkikasan takaa, huitoen
kepillään ja lasketellen virtanaan käsittämättömiä sanoja, mikä oli
kuin selkäänsä saaneen koiran ulinaa. Adrien jäi rauhallisena seisomaan
tämän vähemmän tavallisen ilmiön eteen. Verhonaan polviin saakka
ulottuva risainen liivi, seisoen siinä pitkäkoipisena kuin haikara,
paljain, loan peittämin jaloin, tämä poikanen jaksoi vaivoin kannattaa
ohuen ja ikäänkuin venyneen kaulansa varassa suunnatonta, kurpitsan
muotoista päätään, joka heilahteli lakkaamatta hänen olkapäillään. Hän
herätti Adrienissa vain ihmettelyä.

»Tahdon tavata enoa», sanoi hän, täynnä inhoa.

Vastaukseksi tuo epäsikiö sulki häneltä tien ja kohotti keppinsä
lyöntiin, mutta nähdessään vieraan pysyvän paikoillaan hän avasi oven,
pujahti sisään ja salpasi sen sisäpuolelta.

Adrien huomasi olkitukon, joka oli seinässä olevan reiän suulla,
veti sen pois ja kuunteli. Sisältä kuului yhtämittainen, kirkuva,
eläimellinen ääntely, mutta Anghelin ääntä ei eroittanut lainkaan.

Viimein ovi narahti, ja tuo outo olento kutsui nuoren miehen sisään,
ojentaen käsivarttaan tavalla, joka oli naurettava ja samalla
surullinen.

Adrien oli entisessä kapakassa, joka oli nyt vain polttopuiksi
tarkoitettujen kuivien oksien säilytyspaikkana. Aikoinaan kiiltävä,
tamminen myymäläpöytä oli liitoksistaan hajonneena työnnetty erääseen
nurkkaan, jossa myöskin näkyi pulloja, maljakoita ja korvallisia
laseja. Taivas katseli sisään ruokokaton suuresta halkeamasta.
Viinikellarin katto oli pudonnut sisään ja ilmassa tuntui homeen haju.
Sateet ja lumet olivat muuttaneet liejuvelliksi aikoinaan kovaksi
poljetun maan. Nämä mykät esineet puhuivat niin äänekästä surun kieltä,
että Adrien seisoi kuin naulittuna paikoillaan. Tämä tuhoutuneesta
elämästä kertoileva näky jääti hänen sydäntään, ja hän ajatteli:

»Ja tämä on vain esimakua!»

Voittaen voimakkaan pakenemishalun hän työnsi auki sairaan huoneeseen
vievän oven.

Häntä vastaan tulvahti kauhea ruumiin ja lian löyhkä. Hän sulki
kirvelevät silmänsä, mutta ehti sitä ennen nähdä selän, kiiltävän
päälaen, joka muistutti pullistunutta rakkoa sekä luisen käsivarren,
joka riippui ryysyisen vuoteen laidalta.

Adrien lyyhistyi tämän luurankomaisen käden yli ja painoi otsansa sitä
vasten. Käsi oli jäinen.

Sairas ei hievahtanutkaan.

       *       *       *       *       *

»Nouse ylös... Adrien... ja nosta minua».

Adrienia puistatti. Ääni ei ollut ihmisen, ei Anghelin miehinen ääni,
vaan muistutti eniten tuberkuloosiin kuolevan lapsen vikinää.

Hän nousi ja jäi nöyränä, hattu kädessä, seisomaan keskelle huonetta,
kasvot käännettyinä sairaaseen. Tuo mies ei ollut Anghel-eno, vaan
vanhus, jolla oli muumion kasvot, suunnattoman suuret, loistavat,
luonnottomat silmät, jotka katselivat kuopistaan kuin kuilun pohjalta,
pitkä, veitsenteräksi ohentunut nenä, kuivettuneet huulet ja ammottava
suu. Valkea hiuskiehkura kiersi niskaa korvasta toiseen. Parta,
joka aikoinaan oli ollut kihara ja kiiltävän musta, oli nyt vain
savunharmaa, takkuinen villakuontalo. Luurankomaiset käsivarret,
jotka pistivät esiin likaisen liivin hihoista, oli kaikki, mitä näkyi
peittojen, säkkien ja risaisten _ghebain_ muodostamasta ryysykasasta.
Siinä koko Anghel-eno... — — —

»Istu... tuonne... tuolille. Inhoatko minua?...»

»En, eno, olen onneton nähdessäni sinut tuollaisena».

»Sinä olet onneton... Miksi?... Enhän minäkään ole onneton».

»Mutta sinähän kärsit varmaankin kauheasti».

»Erehdyt, Adrien... En kärsi enää. Vain pääni elää; mitä muuhun
tulee... en tiedä siitä mitään. Muu... on mennyttä. Mutta pää!... Mikä
ihmeellinen laitos!»

Hän oli hetken vaiti, katsellen tiukasti sisarenpoikaansa, ja sanoi
sitten täynnä vakaumusta:

»Minun piti kuolla jo kolme päivää sitten... sillä minulla ei enää
ollut mitään ajateltavaa, kun Jeremias tulikin illalla kertomaan
minulle, että sinä olit kotimatkalla... Ja silloin maltoin mieleni ja
jäin odottamaan».

»Eno! Mitä sanotkaan? Kuolemaa ei voi pidättää, kun se tulee, eikä se
myöskään tule, milloin halutaan. Vai aioitko itse lopettaa päiväsi?»

»Niin, niin», myönteli Anghel hyväntahtoisesti, »minäkin tunnen tuon
luonnon lain. Mutta sanohan, Adrien, sinä, joka olet lukenut niin
paljon kaunista kirjoistasi, oletko varma siitä, että maailma on jo
kaiken oppinut?»

»Oi, ei!» huudahti Adrien, »on vielä paljon opittavaa!»

»Hyvä... Ja tässä saat Anghel-enoltasi yhden opin lisää: ajatus on yhtä
voimakas kuin kuolema. Se ei sitä voita, mutta se voi kiusoitella sitä».

Nuori mies arveli sairaan olevan sekaisin, ja kuunteli häntä vain
kohteliaisuudesta. Hän näki hänen paljaalla päälaellaan joka suunnalle
haarautuvia arpeutuneita viiruja, jotka olivat peräisin tuosta
kauheasta murhayrityksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut omassa
myymälässään.

»Sinä katselet ruhjottua päätäni», sanoi Anghel. »No niin, miehelle,
jonka ajatuksen voima on heikko, olisi siinä ollut kylliksi kuolla
kahdestikin, sillä ajatuksesta riippuu kuolema. Kun tuho lähestyy,
nousevat voimakkaat aivot vastarintaan, taistelevat, käyvät sotaa
kuolemaa vastaan ja pitävät joissakin tilanteissa kuolinhetkeä
loitolla, viivästyttävät sitä. Niinpä minäkin tuona päivänä, jolloin
vuodatin vertani, olin tietoinen siitä, että tainnostila oli
vastustamattomasti tulossa, uhaten uuvuttaa minut uneen. Ja vaikka
näennäisesti olinkin tainnoksissa, pitivät aivoni puoliaan, ymmärsin
kaikki, mitä lääkärit sanoivat enkä hetkeksikään antanut olemattomuuden
saada ylivaltaa. Se olisi saattanut käydä ikuiseksi! Ajatukseni
riippuivat lakkaamatta elämässä».

       *       *       *       *       *

Anghel keskeytti hetkeksi puheensa vetäistäkseen henkeä. Adrienista
tuntui siltä, kuin olisi hän katsellut palsamoitua faraota Kairon
Bulac-museossa, faraota, joka ei enää räpäyttänyt selkoselälleen
jääneitä silmiään. Kasvojen luusto näkyi selvään liikkuvan,
kuivettuneen, kuultavan nahan läpi, joka peitti niitä kuin ohut
pergamentti, uhaten repeytyä vähimmästäkin liikkeestä.

Ja kas, seinänpuolinen, piilossa ollut käsi kohosi hitaasti ja vei
suulle tinapillin, joka oli kiinnitetty nuoranpätkällä pikkusormeen.
Vakavana Anghel-eno puhalsi muutaman lyhyen vihellyksen. Saattoi hyvin
huomata, ettei ilma tullut keuhkoista, vaan yksinkertaisesti suusta.
Käsivarsi lepäsi rintaa peittävällä säkillä. Synkkinä ammottavat silmät
tuijottivat Adrieniin kiihkeästi, kuin tahtoen naulita hänet seinään.

»Eno», sanoi Adrien silloin, nousten seisomaan, »haluatko jotakin?»

»Pysy paikoillasi! Et osaa palvella minua».

Nyt lennähti ovi auki kuin tuulen työntämänä, ja raju sairaanhoitaja
syöksähti sisään. Isäntä ja palvelija katsoivat muutaman sekunnin
toisiaan, sitten viimemainittu otti sängyn jalkopäästä viinapullon,
täytti pienen lasin ja tyhjensi sen sairaan suuhun. Tämän tehtyään hän
katosi jälleen!

Adrien oli katsellut näytelmää äänettömänä. Hän odotti enoltaan
selitystä. Viimemainittu jatkoi hellittämättä samaa ajatuksenjuoksua,
sanoen:

»Näen sinun kuuntelevan epäuskoisena ja kohteliaana puheitani. En siitä
loukkaudu: on vaikea ymmärtää sellaista, jota ei ole kokenut. Kuulehan
siis... Kolmeen vuoteen en ole noussut jaloilleni tältä vuoteelta.
Kolme talvea, kolme kevättä, yhtä monta kesää ja syksyä olen selälläni
maaten katsellut mustunutta kattoa. Tämä on kaikkein voimakkaimmin
eletty ajanjakso elämässäni. Kokonaiseen vuoteen olen tuskin syönyt
tai nukkunut, ja nyt puolena vuotena en lainkaan: ei leivän murua,
ei unen hiventä. Mutta minä juon, juon viinaa. Päivisin lapsi kaataa
sen kurkkuuni, kuten juuri näit. Jotta en menehtyisi öisin eikä minun
tarvitsisi herättää poloista raukkaa, imen alkoholilla kostutettua
sientä, jonka näet tuolla pöydällä. Aamuun mennessä ovat huuleni
imeneet sen kuivaksi, polttaneet sen».

Adrien peitti käsin kasvonsa ja huudahti:

»Eno, kuinka kauheaa on elämäsi!»

»Sanoitko kauheaa, poikaseni? Kauheaako? Ehkä ... Mutta se on
johdonmukaista, kohtaloni mukaista... Ajoin takaa täydellistä onnea,
helppohintaista onnea, turhamaisen ja ylpeän lihan tyydyttämistä... Ja
sen saavuttamiseksi taistelin kiihkeästi. Taisteltuani kaksikymmentä
vuotta sain omakseni kauniin naisen, joka nukahti syödessään; komean
talon, joka paloi poroksi kuin olkihökkeli; karjaa, joka katosi teille
tietymättömille; lapsia, jotka kuolivat pois; rahaa, joka houkutteli
kimppuuni murhamiehet, ja puhtaan paidan, joka on likainen seuraavana
päivänä. Kaikki tämä vain tämän ruumiin vuoksi, joka on irtautunut
päästäni, joka on minulle yhtä vieras kuin sitä peittävät rievut,
tämän mätänevän ruumiin vuoksi, joka on vain haaska! Elin kokonaisen
ihmisiän, neljännesvuosisadan, tämän ruumiin orjana, jota tahtoisin
nähdä korppien raatelevan, niinkuin madot kalvavat sitä nyt, enkä
hetkeäkään huomannut, että minulla oli pää, aivot, valo, johon mätä ja
madot eivät pysty...»

       *       *       *       *       *

Sairas oli ponnistuksesta uupuneena kauan vaiti. Adrien saattoi tuskin
sietää hänen katsettaan, joka näytti kuin syyttävän häntä jostakin. Ja
niin olikin.

»Adrien», sanoi eno, »olen kutsunut sinut luokseni, saadakseni sanoa
sinulle, että olen sinuun tyytymätön!»

Tämä puhuttelu, joka oli kuin piiskan isku, sai Adrienin hätkähtämään
ja hän huudahti:

»Tyytymätönkö minuun? Ja miksi, eno?»

»Siksi, että olet nautiskelija! Siksi, että unohdat valon, joka sinulla
on päässäsi, ja muinaiset sanani! Tällainen on sallittu tuhansille
ja tuhansille vähäpätöisille olennoille, jollainen minäkin olen,
mutta ei sinulle, Adrien, ymmärrätkö? Ei sinulle, jonka aivot ovat
tunteneet valon varhaisimmasta lapsuudesta saakka. Muistatko, kuinka
sinä viisitoistavuotiaana — jolloin huvitellaan paperileijoilla —
tulit Anghel-enon siistiin ja viihtyisään kapakkaan, kertoillaksesi
hänelle tähtitieteestä ja antaaksesi ihailla itseäsi? Muistatko,
kuinka hartaina minä ja työmieheni ahmimme jokaisen taivaallisen
viisauden sanan, joka tuli huuliltasi. Ah! Tuo menneisyys! Näen sen
edessäni kuin eilispäivän. Ulkona lunta ja tuulten temmellystä...
Kapakassa miellyttävää lämmintä, pakinoivia, työtätekeviä miehiä,
elämisen iloa... Leikkasin savustetusta kinkusta suuria kimpaleita,
punnitsematta, laskematta, kitsastelematta, ja kaadoin viiniä anteliain
käsin, kuullen sydämeni ääntä... Syötiin, juotiin, ylistettiin Jumalaa
ja kuunneltiin, kuinka sinä kaadoit kumoon hänen rakennuksiaan,
moninkertaistutit maailmoita, mittasit tähdet ja teit pilaa pappien
typeryydestä!... Ha! ha!... Se miellytti minua! Työmiehiänikin se
miellytti. Joku joukosta huudahti: 'Kuka on tuo poika, joka puhuu kuin
kirja?' — 'Sehän on sisarenpoikani, tuhat tulimmaista!' minä vastasin,
ylpeänä sinusta, ja itsestänikin, vaikka en mitään tietänyt. 'Hän on
vanhimman sisareni ainoa poika, sisareni, jonka vertaista hempukkaa ei
ollut toista, kun hän oli kaksikymmenvuotias!'...»

Ja tarttuen suureen viinikulhoon minä täytin omasta aloitteestani
puolikkaanmitat, jotka olivat jälleen kuivat kuin kesäauringon paahtama
maa... — — —

»Mutta seis! Pois, pois luotani, te julmat muistot! Ja sinä, Adrien,
sisarenpoikani, kuuntele minua, tottele minua! Älä toivo mitään, älä
odota mitään elämältä, joka lyö murskaksi ihmisen, turmelee ruumiin
ja saa meidät unohtamaan pään. Mitä tarkoittaa tuo pöyhistely, johon
antaudut? Tuo mitan mukaan tehty puku? Tuo vaatelias irtokaulus? Nuo
kiiltävät kalvosimet? Mitä? Ovatko tuollaiset hepenet tarpeen nuorelle
miehelle, joka tuntee taivaallisen valon ja jolle Anghel-enon turma ei
ole tietymätön?»

Täynnä kunnioitusta Adrien antoi päänsä painua. Hänellä oli kielellään
päteviä vastaväitteitä, mutta hän ei rohjennut tuoda niitä esiin.
Ihmetellessään ääneti enonsa ankaruutta, tämä vei jälleen pillin
kuihtuneille huulilleen ja alkoi kärsivällisesti ja hitaasti, ja tuon
tuostakin henkeään vetäen, kutsua yltiöpäistä palvelijaansa, joka heti
saapuikin, täytti lasin, nakkasi sen sisällön isäntänsä kurkkuun, ja
meni menojaan käsivarsiaan ja päätään heilutellen.

»Kolme vuotta sitten tuli korviini niljainen juttu», jatkoi Anghel-eno.
»Seurustelit hurjastelevien nuorukaisten kanssa, jotka eivät olleet
arvoisiasi, ja menit eräänä iltana Brailassa tanssiaisiin, missä panit
erään nuoren tytön pään pyörälle. Vietit yön tytön luona. Seuraavana
päivänä houkuttelet hänet mukaasi Bukarestiin. Kaksi viikkoa myöhemmin
sinut tuodaan poliisivoimalla tutkintotuomarin eteen. Kuukautta
myöhemmin sinut viimein tuomitaan kaksiviikkoiseen häpeälliseen
vankeuteen 'alaikäisen ryöstämisestä'.»

Adrien punastui korviaan myöten ja sanoi:

»En minä häntä 'ryöstänyt', eno. Tyttöhupakko nousi vaunuihin omasta
tahdostaan, eikä se ollut hänen ensimäinen matkansa. Ilveilyn uhriksi
jouduin minä... Muuten olisinkin lain mukaan saanut kolme vuotta
vankilaa».

»Ehkä... Mutta sinä tiesit, ettei alaikäisellä ole 'tahtoa', ja että
hän on vanhempiensa valvonnan alainen?»

»Kukaan ei mahtane mennä pyytämään vanhemmilta lupaa saada maata yönsä
heidän tyttärensä kanssa».

»Se on selvää! Mutta ei myöskään ole maattava tytön luona, joka
lähettää sinut seuraavana päivänä vankilaan».

Eno odotti vastausta. Adrien vaikeni. Edellinen jatkoi:

»Enkä moiti sinua vain tästä. Tiedän, että äitisi sairastui häpeästä
tämän seikkailusi jälkeen. Tytön vanhemmat tulivat hänen luokseen,
vaatien avioliittoa. Ja sillävälin kuin sinä maleksit Bukarestissa,
syyti koko kaupunginosa solvauksia irstailevan pojan äidille. Sinä
välitit tuosta kaikesta niin vähän, että pulaan jouduttuasi kirjoitit
äidillesi, pyytäen rahaa. Tuskin sairaudesta toipuneena hänen täytyi
kyyristäytyä pesualtaan ääreen, saadakseen kokoon rahaa sinun hätäsi
lieventämiseksi... Jos tämä on mielestäsi pojan rakkautta, niin
kumarran. Mutta tässä ei ole kaikki, minulla on tarkat tiedot, kuten
näet... Sinun pidättämisesi pakoitti äidin kokoamaan kimsunsa ja
kamsunsa ja muuttamaan keskellä talvea toiseen kaupunginosaan, missä
sai maksaa paljon kalliimman vuokran. Päästyäsi viimein vankilasta sinä
kunnostauduit jälleen, sekaannuit työväenliikkeeseen, sinut pidätettiin
ja sait raippoja kuin hevosvaras. Seuraukset: kuukausi parantolassa,
häilyvä terveys ja tekosyy matkustaa Egyptiin, missä olet nääntyä
nälkään ja muistat äitiäsi. Ah! Adrien, mitä sinulta puuttuu enemmän:
sydäntäkö vai älyä? Tuohon aikaan tuli sisar-parkani käymään luonani.
Heikkona kuin haamu hän tuli ensi kertaa eläessään pyytämään minulta
rahaa, lähettääkseen pojalleen... En säälinyt sinua, vaan häntä, tuota
marttyyriä, ja avasin hänelle kukkaroni».

       *       *       *       *       *

Adrien purskahti itkuun, heittäytyi polvilleen löyhkäävän vuoteen
viereen, tarttui enonsa luiseen ja kylmään käteen ja suuteli sitä
kiihkeästi, huutaen:

»Anteeksi!... Anteeksi!... Olen kurja!»

»Hyvä on. Sinä kadut. Ja katumusta seuraa parannus. Koeta tehdä
parannus, ja minä annan sinulle anteeksi jo nyt, ja olet jälleen minun
Adrienini, minun sisarenpoikani, Anghel-enon henkevä poika, enon,
jonka näet makaavan tällä kurjalla vuoteella siksi, että hän erehtyi
tavoittelemaan liian kaunista naista, liian kukoistavaa taloa, liian
puhdasta paitaa. Mutta riittäköön jo!»

»Eno, mitä minun sitten on tehtävä?» sopersi nuori mies, kuivaten
kyyneleitään ja istuutuen entiselle paikalleen. Anghel kohotti
vaivalloisesti luurankomaista käsivarttaan kuin lausuakseen kirouksen:

»Sinun on käännyttävä pois kaikesta, mikä sinua mairittelee, voitettava
ylpeät halut, vaiennettava lihan ääni, joka jäytää meitä kuin mato,
antauduttava koko sieluinesi hengen palvelukseen, joka on ainoa tukemme
hädässä. Siinä kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa...»

»Mutta, eno», uskalsi Adrien huomauttaa, »sinähän inhoat tänään
kaikkea, mitä eilen rakastit...»

»Aivan niin... Kaikki se, mitä eilen rakastin, on saattanut minut
siihen, missä näet minut tänään...»

»Mutta täytyyhän rakastaa sitä, mistä on nautintoa: kaunista naista,
kukoistavaa kotia ja puhdasta paitaa. Intohimomme vaativat sitä ja
aistimme huutavat sitä».

»Tuo on totta vain näennäisesti, Adrien!... Vain näennäisesti!...
Intohimot ja aistit aiheuttavat myrskyn, joka ei ole oikeassa suhteessa
niiden onnellistuttamiskykyyn».

»Sydämen myrsky...»

»Sydämemme on pahantekijä!» huusi kuoleva, ponnistaen viimeiset
voimansa. Hänen äänessään ei enää ollut inhimillistä sointua, se tuli
vinkuen nenästä. Tätä lausetta seurasi pitkä äänettömyys. Seinään päin
kääntynyt pää jäykistyi liikkumattomaksi, samoin käsivarret. Adrien
luuli, että hänen enonsa siinä tuokiossa vetäisi viimeisen henkäyksensä.

Ei. Anghel-eno ajatteli yhä. Hän kääntyi jälleen Adrieniin päin ja
tarkasteli häntä, ja hänen katseestaan kuvastui kauhu, joka paremmin
kuin sanat ilmaisi hänen aivojensa surullisen taistelun. Hellittämättä
katsettaan Adrienista Anghel vihelsi voimakkaasti, voimakkaasti
ja kiirehtimättä, kuin osoittaakseen sisarenpojalleen, että hän
kiusoitteli kuolemaa.

Poika tuli sisään juoksujalkaa, eno nieli annoksensa, nuolaisi
valkoisia huuliaan ja hymyili, saatuaan jälleen voiton
olemattomuudesta...

       *       *       *       *       *

»Sydän! Sydän! Adrien... Itkekäämme sitä! Tuota nyrkinkokoista
lihapalaa, joka ei lakkaa lyömästä. Tuota naurista, tuota palleroista
artisokkaa, joka kätkee itseensä iäisyyden, joka saa ikuisen
liikkumiskyvyn sinä hetkenä, jolloin se joutuu naisen lämpimään
kohtuun, jolloin se varmastikaan ei ole neulankärkeä suurempi; joka
kasvaa ja lyö; joka ailahtelee, riemuitsee, kärsii ja lyö pysähtymättä
synnyinhetkestään kuolemaansa saakka. Kas niin!... Olkaamme
oikeamielisiä tuota poloista pahantekijää kohtaan! Se tuottaa meille
tosin paljon pahaa, mutta se tekee sen anteliaisuuttaan. Ah! Taasen
muistoja!... Siunatut muistot!... Olkoon menneeksi... Eläkäämme vielä
hetkinen kauheassa menneisyydessä!... — — —

»Jollei kyynelteni lähde jo olisi kuivunut, itkisin mielelläni sen
nuorukaisen vuoksi, mikä olin kaksikymmenvuotiaana... Kiipesin siihen
aikaan kohti onneni kukkulaa, ja kuohuva vereni pani minut elämään
sataa elämää yht'aikaa. Mikään ympärilläni ei ollut minulle vierasta,
yhtävähän ilo kuin surukaan. Anghel-eno oli mukana niin häissä kuin
kiistassakin. Minä se tyhjensin ensimäisen ja viimeisen viinilasin ja
minä niinikään olin viimeinen tappelussa! Sillä — kaikkivoipa Jumala!
— on suloista kuulla ohimoittensa jyskyttävän 'Kristuksen veren'
voimasta, samoinkuin on suloista iskeä pilantekijää, joka nauraa
hohottaa päin naamaasi. Ja tiedetäänhän, että 'Herramme veri' usein
juhlatilaisuuksissamme sekoittuu meidän kuolevaisten vereen.

»Samoin kävi tuona joulunakin, josta aion kertoa sinulle...

»Luulisin sinun hiukan muistavankin sitä, sillä olit kuusivuotias ja
olit näkemässä tuota ottelua... — — —

»Millaisia olivatkaan entisajan suuret kirkkojuhlat!... Totisesti on
ihminen surkea nauta!... Elämä koettelee häntä, muuttaa perin hänen
tunteensa ja turmelee hänen sielunsa paljon helpommin kuin eläinten,
jotka pysyvät samanlaisina ajasta aikaan.

»Kun vertaa nuoruusaikani hurjia miehiä nykypäivien rujoihin, voisi
heitä täydellä syyllä sanoa jalopeuroiksi. Heidän joukossaan oli
heikkojakin, mutta sellaisista ei kukaan välittänyt, sellaisia ei
otettu lukuun. Kun jossakin Petroin, Cazassun tai Nazirun kapakassa
mainittiin kylämme nimi, johtuivat läsnäolijoiden mieleen heti muutamat
miehet: ensinnäkin Jeremias, urhoollisista urhoollisin, sitten...
kautta kunniani, niin, Anghel!... Sitten muistettiin ystävääni
Nikolaita, Vladimiria, Pitkää Costaa ja monia muita vähemmän kuuluisia,
koko tuota falangia, joka oli yhtä voittamaton työssä kuin pidoissakin,
huvittelussa kuin tappelussakin!... Mutta nyt...

»He!... Adrien... sylkäise minun puolestani, sillä minä en enää jaksa
sylkäistä! Nyt on olemassa vain kääpiöitä, jotka pelkäävät omaa
varjoaan ja antavat vaimojensa piestä itseään!...»

       *       *       *       *       *

»Tuon joulun aattona, joka oli remuava ja dramaattinen yht'aikaa, minä
lähetin kotiin kymmenen dekalitran viinitynnyrin, kuusi suurta leipää
ja yhtä monta porsasta hapankaalissa paistettavaksi.

»Sinun mielestäsi siinä oli liikaa niille kahdelletoista suulle,
joiden piti kokoontua pöydän ympärille. Ehkä sinun aikaisillesi
kalvetustautisille, jotka voivat pahoin kolmannesta suupalasta ja
päihtyvät puolesta viinilasista. Meille... Hauska leikki!...

»Näen silmieni edessä Stefanin, papin, joka osasi ulkoa raamatun
ja neljä evankeliumia ja joka kuoli viime vuonna... Tuohon aikaan,
kuusikymmenvuotiaana, hänellä oli simpanssin hampaat ja kukon miehuus.
'Rovastinna', hänen vaimonsa — leveälanteinen nainen, jonka kasvot
olivat punaiset kuin pioni — odotteli kahdeksattatoista lastaan, muut
seitsemäntoista olivat elossa ja voivat hyvin. Ah! Olisitpa nähnyt
tämän 'jumalaisen' parin leu'at heti asianomaisen pöytäsiunauksen
tapahduttua, joka suoritettiin lyhyesti ja nopeasti, sillä vesi kihosi
papin kielelle... Hänen leukansa murensivat kylkiä, luita ja rustoja
kuin ne olisivat olleet auringonkukan siemeniä, ja hänen kunnianarvoisa
partansa kieppui rinnalla kuin käynnissä olevan myllyn ratas...

»Äitini, joka istui papin vieressä, — tietoisena päivän pyhyydestä
ja hurskaana sormenpäitä myöten — taisteli urheasti ruokalautasensa
ääressä... Äkkipikainen ja ovela Dimi-veli valitsi taitavasti
parhaat palat itselleen. Jeremias nieleskeli kaiken valikoimatta ja
pureskelematta, sillävälin kuin Pitkä-Costa — pitkä raajoilta kuten
sanoiltakin — ojenteli loputtomia käsivarsiaan ylt'ympäri pöytää,
kahmaisi kaikkea, puhui vähän ja antoi toisten puhua, täyttääkseen
heidän suunsa tyhjällä».

»Onhan luvallista olla ahmatti, Stefan-isä?»

»Luvallista, poikani, luvallista».

»Eihän se ole syntiä?»

»Ei ole syntiä se, mitä suuhun pistetään, vaan se, mitä suusta tulee...»

»Kertokaa meille kohtaus Herran ehtoollisesta...»

»Aivan heti...»

»Kuusi miestä ja kuusi naista istui pöydän pitkillä sivuilla. Pöydän
päässä, kasvot itäänpäin, istui isä-Stefan, kohoten kuin jättiläinen
yli seuran. Oltiin onnettomia siitä, että lukumäärämme oli kolmetoista,
'pirun luku', mutta lohduttauduimme lisäämällä seuraan kääpiön, joka
täytti sarkkamme, iloisen ja teräväpäisen ukkelin, joka vaivoin jaksoi
kierrättää pöydän ympäri suunnattoman suurta savikulhoa.

»Kun suut oli saatu tyhjiksi, kääntyi mieli huviin ja kurkut
viinikarahveihin. Kuohuva viini virtasi jokena ja jutut sen mukana.
Sitten Dimi otti ihmeellisiin sormiinsa pitkän paimenhuilunsa, ja kas,
kaikki olivat jaloillaan, pappi mukaanluettuna. Ja nyt alkoi tanssin
leiske astioiden ja maljojen peittämän pöydän ympärillä. Huudahdukset
ja jalkojen töminä vapisuttivat koko taloa. Kasvot hikikarpaloissa
pappi ja hänen vaimonsa lopettivat viimein tanssin, näyttääkseen
esimerkkiä kohtuuden noudattamisessa. Ja juhlaa jatkettiin entistä
ehommin...»

       *       *       *       *       *

»Mutta minulle ei tuo ilta merkinnyt vain juhlimista. Jotakin tärkeää
oli tekeillä, ja kaikki olivat siitä selvillä. Lisäksi tämä seikka
kiihdytti mieliä ja jakoi läsnäolijat kahteen, melkein tasaväkiseen
puolueeseen.

»Oli kysymyksessä äitisi uudelleen naittaminen, ja minä kannatin
ystävääni Nikolaita, joka myöskin oli saapuvilla, ja oli melko
varakas talonpoika ja lapseton leskimies. Jeremias ja Costa olivat
läsnä tukeakseen hänen pyrkimyksiään ja avustaakseen minua. Mutta
äitisi ei ollut aivan vapaa. Aikoja sitten oli Dimi, tuo veljellinen
vekkuli, kaikessa hiljaisuudessa asettanut vaaliin oman suosikkinsa,
joka niinikään oli nimeltään Nikolai, muuten perin miellyttävä mies,
kalakauppias Brailasta, joka ansaitsi hyvin ja eli huolettomasti.
Paitsi Dimiä, kannatti hänen ehdokkuuttaan saksalainen serkkumme Tudor,
jota kaikki pelkäsivät hänen villin luontonsa ja herkulesmaisten
voimiensa vuoksi. Tudor ja hänen Nikolainsa olivat kuin veljekset.

»Ja näin me istuimme pöydässä vastakkain vannoutuneina kilpailijoina,
neljä minun puolellani ja kolme Tudorin, mutta Tudor vastasikin
helposti kahta kaikkein voimakkainta miestä. Äitisi istui heidän
puolellaan, mutta en tiedä, missä määrin heidän Nikolainsa miellytti
häntä, enkä sitäkään, millainen heidän suhteensa oli. Kuitenkin
tiedettiin, että hänen oli vaikeassa asemassaan usein täytynyt alistua
ottamaan vastaan antimia, joita kalakauppias lakkaamatta tuhlaili
hänelle.

»Ja mikä kummallinen olento olikaan tuo sisarparkani!...
Kolmikymmenvuotiaana hän oli kaunis kuin vastikään naimisiin mennyt
tyttö, luonteeltaan miellyttävä ja iloinen ja osasi laulaa ja tanssia
viehkeästi, mutta kävi töykeäksi ja turmeli hauskimmankin seuran
mielialan, niinpian kuin tuli kyseeseen hänen uudelleen naittamisensa.
Ja tämä kaikki vain sinun tähtesi: ajatellessaan, että uusi aviomies
saattaisi olla tyly sinua kohtaan, hän muuttui villiksi kuin
naarasleijona. Sinun kauttasi hänet joko saavutti tai menetti, ja
sinusta tuli kompastuskivi tuonakin iltana.

»Ystäväni Nikolai rakasti sinua ja tuli usein luoksemme vain
leikkiäkseen kanssasi. Te olitte toverukset, ja se oli valtti meidän
hyväksemme. Tuona jouluiltana Nikolai toi sinulle makeisia vuoteeseen,
missä nukuit ja havahduit aina sen mukaan, kuinka huoneessa meluttiin.
Tämä miellytti äitiäsi ja kiihdytti toisen mustasukkaisuutta, joka
tietämättä, miten lopettaisi leikin, veti taskustaan kultarahan ja
heitti sen sinulle, sanoen:

»Kas noin, Adrien, tuolla saat ostaa koko kilon makeisia!»

»Niinpä niin... mutta ne hajuavat kalalta!...» vastasi ystäväni,
vihjaten hänen ammattiinsa, jota nuoret tytöt inhosivat.

»Se hajuaa kuitenkin paremmalta kuin lantatunkio!» vastasi edellinen,
taputtaen talonpoikaa selkään.

»Nämä sapekkaat sanat putoilivat puoliyön maissa, kun viini yksin oli
vastuussa puheista. Tudorin kiukku kuohahti helposti. Ja peloittavinta
oli, ettei hän ollut lainkaan humalassa. Vakuuttautuakseni hänen
tilastaan minä pistin taitavasti jalkani eteen, kun hän nousi
lähteäkseen ulos: hän ei kaatunut». — — —

Anghelin henkeä salpasi. Kertominen uuvutti häntä. Hän vaikeni
äkkiä. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet enemmän mielenliikutusta kuin
väsymystäkään. Sama jähmettyneisyys, samat kaameina ammottavat silmät.
Ja taas hän vihelsi elämänsä pidentäjää ja sai viinatilkan. Sitten hän
jatkoi reippaammin:

»Kun nyt mietin ja tutkistelen rauhassa ihmiselämän intohimoja, kysyn
itseltäni, emmekö sittenkin ole vain marionetteja paholaisen käsissä,
joka pitelee nuoran päästä ja tanssittaa meitä mielensä mukaan. Sillä
jos meillä tuona iltana olisi ollut järki hiukankin paikoillaan, olisi
meidän täytynyt nähdä, että äidilläsi oli yhtä vähän halua mennä
naimisiin kuin hirttää itsensä. Mutta viini ja sydäntemme rajuus veivät
meistä voiton, ja sana sanalta kävi selvemmäksi, ettei enää ollutkaan
kysymys jonkun naittamisesta, vaan että haluttiin yksinkertaisesti vain
iskeä yhteen, iskeä sokeina ja kuuroina.

»Äitisi puolestaan — jolle tuotti pirullista huvia kiihoittaa miehet
toisiaan vastaan, ja jonka vuoksi moni hänen nuoruudessaan oli
puhkaisuttanut päänsä — avusti niin hyvin paholaista, että veremme
syttyi tuleen, ja tuo tuli oli vähällä tuhota hänetkin. Tuntien
kalakauppiaan mustasukkaisuuden hän kylvi hämminkiä molempien
Nikolaiden mieliin laulamalla erästä tunnettua laulunpätkää, jossa nimi
_Nikolai_ toistui joka säkeen lopussa:

    »Ai, ai, ai,
    suutele mua, Nikolai!...

»Niin, _suutele mua, Nikolai_, mutta kumpi heistä?... Ja kun kukin
pani parastaan jouduttaakseen kahakkaa, kiusoitteli minun Nikolaini
kaimaansa, vilkutti silmää ja polki pöydän alla äitiäsi jalalle. Tudor
ulvoi:

»Lempo vie!... pian räjähtää!...»

»Niin, serkku!», huudahdin minä. »Räjähtääpä totisesti!»

»Äitini nousi paikoiltaan. Ollen järjestelevinään pöytää hän kokosi
kaikki veitset ulottuviltamme, mutta huomatessaan, että Tudorilla yksin
oli kauhea puukko vyöllä, hän pyysi sitä häneltä, sanoen:

»Tudor! Lapseni!... Anna minulle puukkosi!»

»Ylpeänä Tudor veti puukon tupesta ja heitti sen oveen. Vanhus nouti
sen sieltä. Sitten hän toi vihkivettä, siroitteli sitä huoneeseen,
poltti suitsutusta ja rukoili:»

»Kaikkivaltias Jumala! Aja pois _saastuttaja_ tästä huoneesta, jossa se
heiluttaa häntäänsä ja villitsee mielet!... Herra, karkoita se kauas
erämaahan!... Armahda meitä syntisiä, Poikasi nimessä, joka on syntynyt
meille tänään!»

Ja kääntyen äitisi puoleen hän sanoi rukoilevasti:

»Lähde täältä, tyttäreni!... Mene kohentamaan tulta liedellä... Ja
rukoile... Sillä sinä olet syynä pahaan, niinkuin Eva oli syynä
kuoleman syntiin...»

»Kaikki miehet vastustivat 'pahan poistumista'». Jeremias lauleli:

»Anta-kaa — mei-dän — pi-tää kau-nis — pahen-nuk-sem-me! Mi-tä —
oli-si-vat — mie-het il-man — kau-nis-ta — pa-hen-nus-ta?»

Äiti sanoi itku kurkussa:

»Jeremias! Saat vielä reiän päähäsi!...»

»An-ta-kaa mei-dän — saa-da — rei-kä — päähäm-me, jos — se mei-tä —
hu-vit-taa!...»

Dimin huilu liritteli kuin noiduttuna. Sävelet ja sanat virtasivat
hänen sormistaan ja huuliltaan:

    Hu-huu, hu-huu, hu-huu,
    minä rakastan täyttä sarkkaa!...
    Hu-huu, hu-huu, hu-huu,
    minä rakastan nuorta, ei vanhaa!...
    Hu-huu, hu-huu, hu-huu...

Yhdellä hyppäyksellä olivat kaikki seisoallaan ja _sarba_ vapisutti
lattiaa. Tanssiessaankin Dimi soitteli ja mylvi:

    Hypähdä, opinca! Iske lattiaan,
    niin että kajahtaa kauas metsän taa!
    Hu-huu...

[Opinca = taionpoikaisnaisten käyttämä nahkasandaali.]

Ja Pitkä-Costa jatkoi:

    Hyvä viini, lepo suloinen,
    unholaan jää elo maallinen!...

Ja sisar pisti veitikkamaisesti väliin:

    Kuinka rakastankaan miestä rohkeaa,
    kun hän lepää maassa pitkänään!...

Ja Tudor härnäili:

    Kuinka mieluista on lyödä, temmeltää,
    heittää vihollinen maahan makaamaan!...

Heidän Nikolainsa kirkui:

    On viini huonoa ja mitta pien',
    vaan tytär soma lie!...

»Juokaamme! Juokaamme! Maljat nurin!»

»Veljenmalja!»

»Me joimme veljenmaljan kaksitellen, käsivarsi käsivarteen pujotettuna,
päät lähekkäin, maljat huulilla. Ja ehdin hädin tuskin nähdä äitisi
juovan veljenmaljaa ystäväni Nikolain kanssa, — joka sattui olemaan
hänen vieressään, — kun Tudorin malja lennähti ystäväni päähän, särky
en sirpaleiksi.

»Se oli merkinanto, säkene... Siinä tuokiossa syntyi hirvittävä
sekasorto. Maljoja, lautasia ja muita astioita lenteli ilmassa kuin
ammuksia... Pöydät ja tuolit kaadettiin nurin, öljylamppu putosi
maahan, särkyi ja sammui... Jäimme pilkkopimeään. Ja kelmeässä
kajastuksessa, minkä lumi ja tuikkiva tähtitaivas loivat ruutuihin,
olisi saattanut nähdä mitä vimmatuimman käsirysyn, kun seitsemän
miestä, seitsemän ystävystä iski kiukkuisesti toisiaan, vuodatti
vihamielin toistensa verta, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä, edes
tietämättä miksi — kunnes hetkellä, jolloin kukaan ei ajatellut
hellittää otettaan, huoneessa kajahti vastapuolen Nikolain leikkisä ja
moittiva ääni:

»Pyhän Pietarin nimessä! Ette kai aikone jatkaa tuota mukilointia
aamuun saakka! Minun on jano!...»

       *       *       *       *       *

Temmellys taukosi, kuin olisi sähköpanos lauennut. Väsähtäneen
taistelijan odottamattomaan huudahdukseen vastattiin iloisesti nauraen
ja innokkaasti myönnytellen...

»Valoa!... Valoa! Ja viiniä ennenkaikkea! Missä on naisväki? Missä on
kääpiö?»

»Naiset, jotka olivat kauhuissaan paenneet, tulivat jälleen sisään
tuoden kynttilöitä, mutta sinun äitisi oli kadonnut ja sinä hänen
mukanaan. Kaikki etsiskely pihamaalta, vajasta ja navetasta oli turhaa.
Kantaen sylissään sinua, — ainoaa aarrettaan ja ainoaa huoltaan, — hän
läksi yön pimeydessä jalkaisin kulkemaan kohti Brailaa, uhmaten lunta,
kylmää ja susia!... Hän palasi takaisin matalaan leskenmajaansa, arkana
riippumattomuudestaan ja tietoisena vain yhdestä velvollisuudesta:
ainoan poikansa kasvattamisesta!... Huvittelu oli nyt päättynyt...
Vaivannäkö alkaisi huomispäivästä...

»Mutta se oli hänen asiansa. Meidän asiamme oli unohtaa nopeasti
poissaolija, siistiä huone, pyytää viiniä ja virittää myrskyävä
_Kindia_ Dimin huilun säestämänä. Paitahihasillamme, kasvot verta
vuotavina, vaatteet siekaleina, mielet lauhtuneina ja ilveilynhaluisina
me tanssimme hurjan piiritanssin, välittämättä haavoistamme sekä
kääpiöstä, joka tanssi hänkin piirin keskellä, toinen käsi lanteilla ja
pidellen toisella kädellään tasapainossa isoa dekalitran viiniastiaa,
joka hänellä oli päänsä päällä, ja varoen potkuja, joita suuntasimme
hänen istuinpaikkaansa kohti... — — —

»Syönnistä tylsänä ja sikahumalassa läksin aamunkoitteessa, — yksin,
_chubaani_ kääriytyneenä, — taivaltamaan kotia kohti, kahlaten polvia
myöten lumessa, lainkaan muistamatta viimeistä tuomiota, joka minulla
nyt on edessä».

Sairas vaikeni... Sitten hän kutsui palvelijan ja nielaisi jälleen
pienen viinatilkkansa, Adrienin etsiessä sillävälin syyn häivää
kuulemastaan tarinasta.

»Eno», sanoi hän, »en käsitä, minkä synnin olisit tehnyt, joka
oikeuttaisi Jumalan rankaisemaan sinua... Olet elänyt vain tunteittesi
mukaisesti».

Anghel koetti nauraa, mutta hänen kauhea irvistyksensä peloitti hänen
sisarenpoikaansa.

»Etkö näe syntiä?» tiukkasi hän. »Ystävä-parka, mitä sinun on sitten
kuultava, nähdäksesi sen? Onko minun kerrottava sinulle vieläkin
pahempaa? Siis kuuntele:

»Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin vielä toivoin voivani herättää
vaimoni uneliaisuudestaan pettämällä häntä. Jeremias, joka tosiaankin
oli intohimoisen Cosman poika, järjesti minulle siihen viehättäviä
tilaisuuksia. Tämä mies, joka oli ollut pappien vannoutunut vihollinen
aina siitä saakka, kuin hänen isänsä oli saanut surmansa papin kädestä,
huvitteli etsimällä rakastajattarikseen kirkonpalvelijain puolisoita
ja tyttäriä. Ja ollen kuusikymmenvuotiaana kaunis ja komea kuin nuori
tammi, oli hänellä enemmän menestystä kuin kaksikymmenvuotiaalla
nuorukaisella.

»Jeremias näytti minulle tien. Ja rakkauden pesän Cazassussa. Sinne
oli vain puolen tunnin ratsastusmatka. Ensi kerralla teimme matkan
ikäänkuin ilman aikojaan. Tulimmehan vain ammattiveljen luo saamaan
'naukun'; kapakoitsijat maistelevat ja arvostelevat huvikseen
ammattitoveriensa viinejä.

»Oli syksy... Uutta viiniä, hyvää _pastramaa_. [Suolattua, kuivattua
ja, haluttaessa, käristettyä lampaanlihaa.] Jeremiaan lähettämä
asiapoikanen toi papinrouvalta sanan, että hänen jumalainen puolisonsa
oli poissa. Hän oli usein poissa kotoa. Ollen Cazassun ainoa pappi,
virkatehtävät kutsuivat hänet usein kauas kodista, ympäristön lukuisiin
kyliin. Hurskaat, ennakkoluuloiset ja taikauskoiset seurakuntalaiset
eivät voineet olla ilman häntä. Pappia haettiin jos jonkinlaisista
syistä: häntä haettiin kastamaan, vihkimään tai ripittämään kuolevaa;
karkoittamaan aaveet kummittelevista taloista, siunaamaan hedelmätöntä
maata, jakamaan almuja kuolleiden puolesta, lukemaan liturgia
harhateille joutuneen naisen, juoppouteen vajonneen aviomiehen,
mielipuolen tai kaatuvatautisen puolesta. Ja tiedettiin, että heti
näiden toimitusten päätyttyä pappi oli jälleen ratsailla, pyhät
virkakalut kainalossaan, valmiina aloittamaan kiertokulkunsa, jolta
hän palasi vasta yöllä, ja usein seurasivat ahdistetut sielut hänen
jäljissään, kuljettaen häntä kodista kotiin, kuin olisi hän ollut koko
seudun onnentuoja.»

       *       *       *       *       *

»Minun ei tarvinne sanoa sinulle, Adrien, ettei tämä rehellinen,
oikeamielinen ja väsymätön hengenmies ansainnut loukkaustamme... Että
hän ansaitsi sitäkin vähemmän puolison ja tyttären, jotka kumpikin
olivat yhtä irstaita.

»Tuota en ollenkaan ajatellut sinä päivänä, jolloin Jeremiaan
opastamana, — jota taivas varmaan rankaisee ennen hänen kuolemaansa, —
tulin taloon tyytyväisenä kuin kukko, nähdessäni kauniit silmäykset,
joita tytär, niinikään alituisesti liikkeellä olevan postinkantajan
vaimo, — loi mustaan partaani, kiharaan tukkaani, puhtaaseen
paitaani ja kiiltäviin saappaisiini! En ajatellut pahaa, jota tein
lähimmäiselleni, enkä turmaa, jota tuotin sielulleni... Ja vaikka
sieluni ei ollutkaan luotu tämäntapaisia iloja varten, miellyttivät
ne minua sittenkin. Löysin niistä sellaista viehätystä, että tulin
toistamiseenkin.

»Muuten nuo molemmat kyykäärmeet olivat niin luodut, että heidän
luonaan unohtui kaikki muu, paitsi lihan himo. Jumala yksin tietää,
miksi hän oli lyönyt nämä aistillisuuden haavat erään hyveellisimmän
palvelijansa ruumiiseen. Papinrouva itse väitti, asiastaan varmana,
ettei Jumalakaan sitä tietänyt, ja hän antoi huvittavan selityksen
tästä Jumalan taitamattomuudesta.

»Kuten tiedätte», sanoi hän, »ei Jumala ollut yksin luomispäivänä, vaan
läsnä oli myöskin saastuttaja... Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi olla
kaikkialla, ja häiritsi lakkaamatta työnteossa Kaikkivaltiasta, joka
puolustautui parhaansa mukaan. Katsellessaan sen jumalallisen taikinan
häikäisevää valkeutta, josta Herra aikoi leipoa ihmisen, — ja josta hän
ennen muita tahtoi täydellisen, — heräsi saastuttajassa vastustamaton
halu tahrata se. Mutta Luoja valvoi tarkasti taikinaansa. Johtaen
herkkäuskoisen Mestarin harhaan Paha kysyi silloin yht'äkkiä, osoittaen
samalla pilven taa katoavaa aurinkoa: 'Kuinka, oi sinä, joka olet niin
viisas, olet antanut heikolle pilvelle voiman himmentää niin loistavan
tähden, synkistyttää maailman ja syöstä sen alakuloisuuteen?'

»'Olen tehnyt sen siksi', selitteli Luoja, 'että kaikki maallinen
nähtäisiin eri valaistuksissa, että ihminen ei olisi mistään varma,
vaan epäilisi kaikkea, paitsi minun väkevyyttäni'. Paholainen kuunteli,
ollen ihmettelevinään, mutta onnistui samalla koskettamaan hännällään
jumalalliseen taikinaan, joka muuttui heti harmaaksi. Herra huomasi
sen ja hämmästyi. 'Miksi sinä hämmästyt?' ilkamoi Paha, 'taikinasi on
harmaata siksi, että valaistus on muuttunut!' Jumala tunsi joutuneensa
tappiolle, mutta ylpeä kun oli, tahtoi hän pysyä aiheessaan. Hän pani
taikinan muottiin, antoi sille ihmisen muodon, puhalsi siihen ja loi
Aatamin... Mutta, voi, tahra seurasi mukana!... Se on meissäkin, ja
siinä koko juttu...»

       *       *       *       *       *

»Niin, siinä koko juttu!... Tai paremmin, tässä koko juttu:... Kas
tässä kosteina kimmeltävät silmät, joiden hehku lävistää sydämen
kuin nuoli... Tässä kärsimättömät huulet, jotka odottavat vain
viiksien hivelevää kosketusta ja miehistä puraisua... Tässä rinnat,
jotka ovat hyvin peitetyt, vain paremmin näkyäkseen. Tässä kaksi
naista ja kaksi miestä, joita saatana on koskettanut hännällään! Ei
hämärintäkään muistoa meissä Jumalan tarkoituksesta!... Ei hyvettä, ei
häveliäisyyttä, ei kunniantuntoa!... Vain kaksi naista ja miestä, jotka
saastuttaja on vallannut kiireestä kantapäähän!...

»Ja minä purasin, Adrien, minä purasin kielletystä hedelmästä! Ja se
maistui mielestäni hyvältä, niin hyvältä, että muutuin paremmaksi
lähimmäisiäni kohtaan. Annoin vaimolleni anteeksi hänen uneliaisuutensa
enkä lyönyt häntä enää. Olin kaksinverroin antelias tarvitseville, ja
suvaitsevaisempi niitä kohtaan, jotka varastivat minulta. Ja sydämeni
ailahteli ilosta aamusta iltaan...

»Mutta Salomon-saarnaaja sanoo: 'On aika tehdä kaikkea; on aika nauraa
ja aika itkeä; on aika suudella, ja aika olla suutelematta...' Tuo aika
tuli.

»Eräänä helteisenä kesäiltapäivänä Jeremias ja minä maistoimme jälleen
kiellettyä ja häipyvää iloa pappilassa, joka sijaitsi etäällä kylästä,
eristettynä ja yksinäisenä. Postinkantaja oli työssään ja pappi oli
lähtenyt kastematkalle. Luulimme olevamme turvassa yllätyksiltä,
ja tuo jumalallinen taikina, jota Piru oli koskettanut hännällään,
hekkumoitsi, kun Jumalan kostava käsi avasi oven ja aukeamassa
seisoivat pappi ja hänen vävynsä kuin kaksi hirmuista tuomaria!
Suorina ja sotaisina he seisoivat siinä, tomun peittäminä ja kalpeina,
edellisellä kädessä pieni kattila, jossa oli vihkivettä, jälkimmäisellä
kyhmyinen keppi ja kirjesäkki.

»He pysähtyivät mykkinä kynnykselle, mutta me neljä syyllistä
ponnahdimme ylös ja pakenimme nurkkaan, Jeremias puukkoonsa tarttuen,
valmiina puolustautumaan, minä häpeästä kivettyneenä ja molemmat naiset
päät tekopyhästi painuksissa. Ja Kaikkivaltias puhui loukatun, mutta
onnettomuudessaan vahvan palvelijansa suun kautta.

»Hän sanoi suunnilleen näin:

»'Rauha teille, te pahantekijät!'

»'Ja olkoon tämä rauha teidänkin kanssanne, te irstaat naiset! Sinä,
Jeremias, heitä aseesi, sillä olkoonpa loukkaus millainen tahansa,
pappi ei nouse kostoon omassaan eikä toisten talossa!... Jumalan
asia on tuomita oikea ja väärä... Ja siinä kaikki, mitä minulla on
sanottavaa sinulle, sinä sydämetön, häpeämätön ja säälimätön mies.
Mutta sinulle, Anghel, haluan puhua enemmän, sillä sinulta ei puutu
sydäntä, hävyntunnetta eikä sääliä. Anghel, minä tiedän, että olet
onneton kodissasi... Mutta etsitkö lohdutusta toisten onnettomuudesta?
En puhu itsestäni. Minä jaksan kantaa ristin, jonka Herra tekee päivä
päivältä raskaammaksi, rangaistakseen heikkoa lihaani siitä, että
himoitsin lihan nautintoa, muistuttaakseen minulle, että _kaunis
nainen, jolta puuttuu järkeä, on kuin kultarengas sian kärsässä_. Mutta
katso tätä nuorta miestä, josta Jumala vihassaan on tehnyt vävyni, ja
joka vapisee kuin kuollut lehti, nähdessään että hänen avio-onnensa
on saanut kuolettavan iskun, ja tuon iskun olet antanut sinä, jolta
ei puutu sydäntä, häpyä eikä sääliä... Anghel, katso häntä, ja paina
mieleesi, että _ankara ojennus odottaa sitä, joka poikkeaa oikealta
tieltä_!... Minäkin poikkesin siltä tieltä, tahtoessani yksin omistaa
tämän naisen, jonka Jumala oli tarkoittanut kaikkien yhteiseksi...
Ja tässä minä saan ojennukseni... Tämä nuori mies on poikennut
tieltä hylätessään kunniallisen rakkauden ja avatessaan sylinsä
tytölle, jonka tulisi olla yleinen, minun tyttärelleni... Ja hän saa
ojennuksensa. Sinä, Anghel, saat myöskin omasi! En toivota sinulle
pahaa, mutta paha on sinussa itsessäsi, sillä joskin on inhimillistä
langeta saastaan, jota luulee puhtaudeksi, ei ole sallittua heittäytyä
ehdoin tahdoin sen saastutettavaksi. Lähtekää! Olkoon rauha teidän
kanssanne, mutta peljätkää Jumalaa ja _matoja, jotka eivät koskaan
nuku_... [Romaniankielellä: vermii cei neadormiti, valvovat, ikuisesti
hereilläolevat madot.]

»Kuulitko, Adrien?... Valvovat madot! Kas täällä ne ovat!... Ne ovat
täällä riepujen alla, jotka peittävät niitä ja elävää raatoani... Ne
ovat jäytäneet minua hitaasti kokonaisen vuoden... Ja tuona vuotena on
elänyt vain pääni, aivoni...

»Anghel-eno _on_ mennyttä!... Kaikki on sortunut! Ei ole jälkeäkään
enää hänen kauniista talostaan, kauniista lapsistaan, puhtaasta
paidastaan ja kiiltävistä saappaistaan... Sortunut on ruumis, joka ei
koskaan ollut tuntenut väsymystä eikä sairautta!... Ja mitä julmien
murhamiesten ei onnistunut tuhota, sen tuhoavat nyt alati valvovat
madot!...

»Vain aivot yksin pitävät puoliaan... Ne ovat minulle sammumattomana
lyhtynä loputtomassa yössä, yössä, joka alkoi sinä iltana, jolloin
poikani laskettiin hautaan... Mutta lyhty on alkanut loistaa... Eikä
öljyä ole enää ollut muuhun... Kaikki vain tuota liekkiä varten... Ja
näin olen löytänyt pelastuksen...

»Sataviisikymmentä naulaa arvotonta multaa, joka tahtoi hallita maata!
Kas tässä se nyt makaa liikkumattomana!... Niin paljon tarpeita, niin
paljon pyyteitä, niin paljon riehuntaa, ja niin vähän iäisyyttä!...
Herra, kuinka oletkaan ollut taitamaton luodessasi taideteostasi! Pää
yksin olisi riittänyt. Missä muualla paitsi aivoissa olen löytänyt
äärettömyyttä? Ja kun ajattelen, että tuo äärettömyys, tuo ainoa, mikä
meissä on iäistä, oli typistetty olemattomiin, poljettu kuin hiekkajyvä
olemukseni uumeniin! Koko talo täynnä melua... Suuri kirstu, joka
sulkee sisäänsä ihmisen yötä ja päivää... Olkivalkea, jonka pitäisi
valaista koko temppeli, mutta joka vain savuaa, tukehduttaa ja tekee
siellä asumisen mahdottomaksi...

»Näinä seitsemänä vuotena olen ajatellut kaikkea, mitä ajatella
saattaa... Olen lukenut kolmeen kertaan Vanhan ja Uuden Testamentin.

»Salomon sanoo yhdessä ainoassa saarnassaan kaiken, mitä elämästä on
sanottavaa. Ei voisi sanoa paremmin eikä enempää, vaikka puhuisi
pysähtymättä kymmenentuhatta vuotta. Eikä kuitenkaan ole vähemmän
totta, että _sekin on turhuutta, ja tuulen takaa-ajamista_! ... Sitä
vähäistäkään onnea, jonka tämä viisas löytää, ei ole olemassa. Elämässä
ei ole kysymys onnen löytämisestä, vaan sen säilyttämisestä; mutta
pysyväisyyttähän ei ole elämässä... Pääasia on muuten tietää, mitä
hyötyä siitä olisi...

»Ja siksi minä olen luopunut elämästä ja kääntänyt katseeni kuolemaa
kohti...

»Ihminen on kuollut siitä hetkestä lähtien, jolloin mikään ei enää
tuota hänelle iloa... Olen ollut kuolleena jo kolme vuotta... Mutta
vapaa olen ollut vain puoli vuotta, siitä päivästä alkaen, jolloin
silmäni avautuivat iäisyydelle... Silloin löysin sen, mikä pysyy...
Päivä ja yö on minulle yhtäkaikkista. Olen kaikkialla, näen kaiken,
tunnen kaiken, eikä mikään koske minuun. Ilo ja suru ovat esteitä
vapautemme tiellä...»

       *       *       *       *       *

»Useammin kuin kerran olen ollut luisumaisillani olemattomuuteen,
mutta olen aina huomannut sen ajoissa. Sen huomaa. Kun loppu tekee
tuloaan, tuntee ylenannatusta, ja painostusta otsassa... Vain sekunti
tarkkaamattomuutta ja kaikki on ohi...

»Kerran huvittelin omalla tavallani elämällä ja kuolemalla. Se sattui
viime talvena. En tiennyt, oliko päivä vai yö; se ei ole pitkään
aikaan merkinnyt minulle mitään... Annoin ajatusteni harhailla...
Milloin jokin iloinen muisto entisajoilta sai mieleni kääntymään
elämän puoleen, milloin taas jokin surullinen muisto työnsi minua
kuolemaa kohti. Etäältä kuuluva tuskan parkaisu herätti minussa
vastenmielisyyttä: kylässä teurastettiin jouluporsasta... Uh!...
Muistin, kuinka usein itse olin painanut polveni sian päälle, kuinka
usein olin taitavasti upottanut pitkän puukkoni sydämeen, joka
sykähteli vasemman kainalon alla, tai pehmeään kurkkuun, aina sen
mukaan, mihin tahdoin tulla... Usein lennähti lämmin veri suihkuna
kasvoilleni... Elukka rimpuili vastaan, sitten sen silmät sumenivat, se
oli kuollut; minä taputtelin sitä, samoin kuin taputellaan rakastettua
naista, tahtoen siten ikäänkuin suoda itse elämälle ystävällisen
taputuksen.

»Tämä synkistytti mieleni... Maailma kaikkineen häipyi pois... Ei
enää muistoja, ei enää ilmaa... Unettava velttous valtasi aivoni...
Kurkkuuni nousi pala... Raskas paino laskeutui silmieni ylle... Annoin
kaiken mennä menojaan. _Sanoin: on hyvä näin_!...

»Yhtäkkiä kajahti ikkunani alta kolmen lapsenäänen laulamana:

    »Hyvää huomenta, joulu-ukko!...
    Hyvää huomenta, joulu-ukko!...
    Hyvää huomenta, joulu-ukko!...

»Sitten ovi avautui selkoselälleen, antaen pakkasen ja elämän tulvia
sisään, ja hullu palvelijani, mukanaan kolme poikasta, tölmäsi
huoneeseeni, missä vielä tuntui kuoleman siiven suhahdus. Hän se
oli houkutellut synkkään kapakkaan lapset, jotka tavanmukaisesti
kiertelivät pitkin kylää hyvää joulua toivottamassa... Seitsemään
vuoteen eivät nuo iloiset äänet olleet lähestyneet ikkunoitani...
Minulla ei ollut mitään, ei pähkinöitä, ei rinkeleitä eikä viikunoita,
joita oli tapana antaa heille...

»Minä annoin heille viisipennisiä... He toivottivat minulle pikaista
parantumista ja lähtivät, vieden mukanaan raikkaan ilman ja elämän...

»Katsellessani heidän menoaan unohdin kuoleman ja olisin tahtonut
itkeä... Kylässä oli joulu... Eikä Anghel-enolla, tuolla kunnon
kristityllä, ollut antaa ainoatakaan pähkinää, viikunaa eikä rinkeliä
lapsille, jotka toivottivat _hyvää huomenta joulu-ukolle_.»

       *       *       *       *       *

Anghel-enon suu ammotti selällään korvasta toiseen, paljastaen
pääkallomaisen, keltaisenmustan hammasrivin. Adrien ei tiennyt, oliko
sairas vetänyt viimeisen henkäyksensä vai tahtoiko hän vain itkeä.
Vuoteen laidan yli riippuva käsi alkoi vavisten hapuilla lattialta
viinapulloa. Adrien ymmärsi ja kysyi:

»Tahdotko juoda, eno?...»

Hän nousi auttamaan häntä.

»Kyllä... pian... minä tukehdun...»

Adrien täytti pienen lasin ja tyhjensi sen avoimeen suuhun. Lasi
kilahteli hampaita vasten, jotka löivät loukkua, kuin olisi ankara vilu
puistattanut sairasta.

Lääke tehosi pian. Alkoholisti tyyntyi.

»Adrien, minä kuolen pian... Ainoaksi perinnöksi annan sinulle neuvon:
vältä kevyttä iloa kaikin voimin, ja niin kauan kuin vielä on aikaa.
Se tuottaa meille eniten kärsimystä... Ja mikä vahinko se onkaan!
Kevyt ilo vaatii itselleen koko elämämme. Kuluttamansa öljytynnyrin
asemesta se antaa meille oliivin. Se on vähän. Liian vähän. Koirat ovat
kaltaisiamme intohimossa, mutta voittavat meidät viisaudessa.

»Inhimillisen hulluuden esimerkkinä olisin tahtonut kertoa sinulle
Cosman, Jeremian isän ja etäisen sukulaisemme, elämäntarinan. Mutta
voimani eivät riitä niin pitkään tarinaan... Jeremias itse saa joskus
kertoa sen sinulle paremmin kuin minä...

»Mutta sitä, minkä annan anteeksi Cosmalle, en anna anteeksi itselleni
ja kaikkein vähimmän sinulle. Cosmalla ei ollut aivoja. Minulla oli
niistä puolet. Sinä tiesit kaksikymmenvuotiaana sen, mitä me emme
tietäneet viisikymmenvuotiaina: sinä tiesit, että huvitukset saattavat
meidät uskomaan, että ne ovat koko elämä, ettei niiden ulkopuolella
ole mitään, ja asia onkin päinvastoin. Tämän tulin tietämään liian
myöhään... Cosma ei ole sitä koskaan tietänyt».

       *       *       *       *       *

Adrien piti parhaana ilmaista ajatuksensa:

»Eno, ei mikään tieto voi lannistaa suurta intohimoa, lannistamatta
samalla itse ihmistäkin...»

»Mitä tarkoitat lannistamisella?» kysyi Anghel väsyneesti.

»Sanon lannistuneeksi ihmistä, joka pakottautuu elämään toisenlaista
elämää, kuin mihin hän tuntee olevansa määrätty».

Anghel ravisti päätään ja sanoi:

»Sellainenko on lannistunut ihminen? Ja miksi nimität ihmistä, joka ei
pakottaudu muullaiseen elämään, kuin mihin hän on määrätty?»

Adrien ei uskaltanut kiihdyttää sairaan mieltä, vaan vaikeni; mutta
tämä kysyi uudelleen:

»Miksi nimität häntä, poikani? Etkö tahdo vastata?... Eikö ihminen,
joka ei tahdo pakottautua muuhun elämään, kuin mihin hänet on määrätty,
ole Anghel-enon kaltainen?... Tunnetko tuon Anghel-enon? Tahdotko
tietää, kuinka hänelle kävi, eläessään elämää, johon hänet muka oli
määrätty... No niin, Adrien, nosta peitto päältäni!... Kas niin,
ota pois nämä rievut, ja katsele Anghel-enoa, joka ei ymmärtänyt
pakottautua muuhun elämään, kuin mihin kohtalo oli hänet määrännyt! Ota
pois peitot ja katsele, poikani! Näkemäsi tekee sinut vakuutetummaksi
kuin tuhannet puheet! Ota peitot pois!»

»Säästä minua, eno... Minä pelkään», sammalsi Adrien.

»Käsken sinua ottamaan pois peitot ja katselemaan minua!» huusi Anghel
viimeisillä voimillaan.

»Suo anteeksi, eno, sääli minua!»

Vavisten sai Anghel vaivoin viedyksi vasemman kätensä huulilleen ja
alkoi viheltää. Poika riensi heti saapuville ja aikoi täyttää lasin.

»Ei... Ei sitä... Puhdista minut ensin», sanoi sairas.

Hullu alkoi heitellä vimmatusti riepuja hänen yltään, ja sitä mukaa
kuin ruumis paljastui, täytti ruton löyhkä huoneen. Kun viimeinen
peitto oli poissa, huusi Anghel:

»Tule lähemmäs, Adrien, ja sen hellyyden nimessä, jota aina olen
tuntenut sinua kohtaan, katso tänne!»

Adrien lähestyi kauhun valtaamana, ja mielipuoli väistyi syrjään,
jääden kuin vartia seisomaan vuoteen jalkopäähän. Mutta Adrienin silmät
ehtivät tuskin vilahdukselta nähdä luut, joiden paljaat päät pistivät
esiin repeytyneen nahan alta, kun hän jo peitti käsin kasvonsa ja
syöksyi ovelle, huutaen:

»Kauheaa!... Kauheaa!... Tuoko on Anghel-eno?»

       *       *       *       *       *

Samassa astui huoneeseen kaunis, vanha mies, jonka kasvot olivat synkät
ja parroittuneet ja vartalo vanttera. Adrien töytäsi hänen leveää
rintaansa vasten. Vieras sulki hänet syliinsä.

»Mitä nyt, Adrien? Pelkäätkö enoasi?»

Nämä sanat kuullessaan Anghel käänsi päänsä vieraaseen päin ja huusi:

»Jeremias! Jeremias! Estä häntä!... Älä anna hänen mennä!... Rukoilen
sinua... Täällä... täällä... heti... tahdon, että kerrot hänelle Cosman
järkyttävän elämäntarinan... Tahdon kuulla sen, ennenkuin kuolen.
Tahdon, että paljastat tälle nuorelle miehelle intohimojen hulluuden...
Cosman pettävän ilon ja hänen todet kärsimyksensä... Hänen turhat
huvinsa ja hänen hampaittensa kiristyksen... Osoita hänelle, kuinka
järjettömän julma Jumala oli, kun hän loi lihan, saadakseen nauttia
sen kiduttamisesta... Osoita hänelle, mikä tuho odottaa jokaista, joka
antaa aistien huuman temmata itsensä pyörteisiinsä... Osoita hänelle,
Jeremias... sano hänelle... Kerro hänelle Cosmasta!»

Yht'äkkiä Anghel vaikeni. Silmät tuijottivat kattoon. Kädet
vavahtelivat.

»Puhu, Jeremias... Kerro, kuka Cosma oli», lisäsi hän, katse yhä
kattoon tähdättynä.

Adrien oli huutamaisillaan, mutta Jeremias painoi kätensä hänen
suulleen. Peloittavasti mulkoillen hän sitten tarttui hänen käteensä,
ja silmäillen vuoroin kuolevaa, vuoroin Adrienia, hän alkoi puhua
kaikuvalla äänellä ja jokaista sanaa korostaen seuraavasti:

_Cosma oli aikakautensa intohimoisin mies... Hänen elämänsä oli kuin
rajuilma, jota salamat halkovat... Hänen sydämensä sai tuntea suurta
iloa ja yli-inhimillisiä kärsimyksiä. Ja Cosma sai kuolemalla sovittaa
tekemänsä vääryydet, väkivaltaisuudet ja erheet..._

Jeremias pysähtyi, päästi Adrienin käden ja kumartui Anghel-enon
jäykistyneiden kasvojen yli, joita hän hetkisen katseli. Kääntyen
sitten katsomaan Adrieniin, hän kosketti kahdella sormellaan silmiä,
jotka selkosellaan tuijottivat kattoon. Mutta Anghel-enon avoimet
silmät katselivat jo salaperäistä Iäisyyttä.



COSMA


Jeremias veti kauhistuneen Adrienin muassaan ränsistyneeseen
kapakkahuoneeseen. Täällä hän nosti pitkälle tomuttuneelle pöydälle
täyteen ahdetun eväsreppunsa, jonka oli sisään tullessaan heittänyt
lattialle, otti repusta kilon painoisen leivän, suuren kimpaleen
rasvaista kinkkua, suunnattoman sipulin ja veitsen. Istuutuen sitten
penkille, tuo uskomaton olento murskasi nyrkillään sipulin, halkaisi
leivän, kikkasi kappaleen sianlihaa ja, kehoitettuaan Adrienia tekemään
samoin, ryhtyi pistelemään suuhunsa suunnattomalla ruokahalulla.

Kutsua noudattamatta Adrien lyyhistyi penkille ja painoi otsansa
käsiään vasten. Jeremias ei pyydellyt häntä sen enempää, vaan ahmi
kaiken yksinään. Vain kerran hän keskeytti syöntinsä mennen kellariin,
mistä toi viiden litran viiniastian ja kaatoi sitten itselleen juotavaa
okaan, jota hän käytti lasinaan. [Oka = poltetusta savesta tehty astia,
joka vetää 1,300 gr]

Puolen tunnin kuluttua oli leipä, sianliha, sipuli ja puolet viinistä
kadonnut hänen kurkkuunsa. Kun Adrien nosti päätään, näki hän Jeremiaan
polttelevan piippuaan ja hymyilevän tuuheiden viiksiensä takaa. Nuori
mies katseli häntä kuin hirviötä konsanaan. Jeremias vastasi tähän
katseeseen liikuttamalla vilkkaasti valkeita kulmakarvojaan, harmaata
tukkaansa ja lakkiaan, joka kohosi sen yllä kuin pienoinen heinäsuova.
Ainoa, mikä ilmaisi rakkautta kaiken tämän julmuuden keskellä,
olivat hänen suuret mustat silmänsä, kirkkaat kuin lapsen silmät: ne
puhuivat kaikkein luotettavinta, vilpittömintä ystävyyden kieltä.
Kaikki muu oli hänessä vain eläimellistä, tuo villi parta, tahraiset,
loan peittämät vaatteet, likainen paita, jonka kaulus oli sidottu
kiinni nuoranpätkällä, ja nuo karhunkäpälät, joilla olisi voinut
lyödä kuoliaaksi vaikka härän. Ja ikäänkuin antaakseen Adrienille
lisätodisteen raakuudestaan Jeremias tarttui okaan, joka oli täynnä
viiniä, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja, sensijaan että olisi
vetänyt henkeä, iski hampaansa savimaljakon reunaan, puraisi siitä
kappaleen kuin olisi se ollut leipää, pureskeli sitä ja sylki sirut
pöydälle.

Miehet katselivat toisiaan silmästä silmään.

»Etkö tunne näitä kasvoja, poikani? Eivätkö ne johda mieleesi
hämärintäkään muistoa menneiltä ajoilta? Oli ankara talvi, kun minä
eräänä yönä tapaan tiellä lähellä kotikyläämme naisparan, jonka hameet
ovat jäässä, ja nostan hänet rattailleni. Tiellä hän avaa minulle
sydämensä ja kertoo huolensa: hän on leski ja hänen viisivuotias
lapsensa menehtyy salaiseen tautiin, ilman paranemisen toivoa...
Saavumme hänen asunnolleen; minä tartun poikasen luiseviin ranteisiin
ja upottaen katseeni hänen silmiinsä, jotka katsovat tiukasti omiini,
huudan sisässäni ukkosen voimalla: _Minä tahdon, te elämän pimeät
voimat! Minä tahdon, että tämä lapsi paranee! Pienokainen, sinä
paranet, sinun ei enää tarvitse itkeä, saat nukkua, ymmärrätkö? Rauha,
terveys, elämä tulevat osaksesi. Armen_! Ja pieni mies vaipui unen
helmaan, jota hän ei aikoihin ollut tuntenut. Ja hän parani, kasvoi
suureksi ja kauniiksi pojaksi, jollaisena nyt näen hänet edessäni. Etkö
tunne näitä kasvoja, poikaseni?...

»Sinäkö, Jeremias, olet se salaperäinen mies, joka teki tuon ihmeen?»

Jeremias nyökkäsi myöntävästi. Adrien tarttui hänen karvaiseen käteensä
ja suuteli sitä. Käsi hajusi kuin märkä koira. Ulkona ripsoi hienoa,
sumuista kevätsadetta. Ruokokaton halkeamasta tunkeutui huuru ja vieno
sade rauhallisena vihmana kapakkaan.

Rujo sairaanhoitaja syöksähti läähättäen sisään ja jäi hölmömäisesti
katselemaan molempia miehiä. Jeremias sanoi hänelle:

»Nyt ei sinulla enää ole täällä mitään tehtävää. Mene, poika-parka, ja
laske raskas pääsi ratakiskoille. Siten pääset elämästä, joka, kuten
pääsikin, on liian raskas hartioillesi. Mene, ja tee niinkuin sanoin:
se on sinulle parasta».

Puhuteltu katosi kuten oli tullutkin.

»Sinulle, Adrien, jonka hartiat ovat kyllin vahvat kantamaan elämää,
minä kerron Cosman, isäni, tarinan».

* * *

Varhaisin muistoni vie minut maailman alkuun, varhaisimman lapsuuteni
kaukaiseen maahan, seitsemänkymmenen vuoden taa. Ja kun muistaa eletyn
seikan seitsemänkymmenen vuoden takaa, on siellä todellakin maailman
alku.

Istuin puunrungolla ja katselin kuvaani järvestä kuin kolmiviikkoinen
koiranpentu, joka katsella töllistelee kuononsa ympärillä lenteleviä
hyttysiä. Ympärilläni oli korkeita puita, joiden latvat pitelivät
pilviä. Näin ne vain selälläni maaten. Jostain lähistöltä kuului
ryöppyävän kosken kohu. Edessäni oli mökki, johon kulki edestakaisin
kookkaita miehiä, yllään roimahousut, ja juovikkaisiin hameisiin
puettuja naisia, jotka puhuivat äänekkäästi ja käsiään huitoen.
Yhtäkkiä kuuluu mökistä huutoa ja kaunishameiset naiset juoksevat
sieltä pakosalle. Sitten miehet kiistelevät keskenään, kunnes paikalle
saapuu kaikkein vahvin joukosta ja palauttaa rauhan. Kaikki poistuvat,
lukuunottamatta väkevää ja erästä toista, jonka tunnen yhtä hyvin kuin
hänetkin, ja nyt tapahtuu jotakin kummaa! Suurempi hyppää heikomman
selkään ja antaa kantaa itseään ympäri pihaa, kunnes molemmat kierivät
maassa. En ymmärrä tästä mitään ja katselen edelleen peilikuvaani
järvestä. — — —

Kuva, joka seuraa tätä ensimäistä muistoani, on selvempi. Minä puhuin.
Sanoin kookkaampaa miestä _Cosmaksi_ ja toista _Eliaaksi_. He olivat
minulle yhtäkaikkisia, paitsi milloin nostivat minut hevosen selkään ja
antoivat minun ratsastaa. Silloin läimäyttelin heitä korville, sillä
iloni oli liian valtava. Muuten elelin yksikseni. Oleskelimme nyt
niin laajan veden partaalla, että toista rantaa tuskin näkyi. Puiden
riippuoksat kostuttivat lehviään hiljalleen virtaavassa vedessä. Aika
ajoin tuli luoksemme muukalaisia, joiden veneet olivat täynnä lastia,
ja tämä tuotti minulle paljon ikävää: kukaan ei ymmärtänyt, että
minäkin olisin halunnut nousta tuollaiseen näkinkenkään ja lipua pitkin
veden pintaa, kuten hekin. Mutta eräänä aamuna livahdin kenenkään
huomaamatta tyhjään veneeseen, katkaisin veitselläni köyden, jolla vene
oli kiinnitetty puuhun, ja nyt viilettelin minäkin — ensin hiljalleen,
sitten nopeammin, ja viimein virta tempasi minut mukaansa. Olin niin
haltioissani, että taputin omia poskiani, kun ei minulla ollut ketä
taputtaa. Edessäni oli ääretön ulappa, joka ulottui tuin jättiläisvyö
toisesta taivaanrannasta toiseen. Se välähteli auringonpaisteessa
hopealle ja kullalle. Minulla oli vain yksi toive siinä yksin
lipuessani: liukua yhä nopeammin. Mutta silloin alkoi toinen vene
ajaa minua takaa, ja Elias saavutti minut. Kun minut tuotiin Cosman
luo, sanoi tämä jotakin, en tiedä mitä, sillä en kuunnellut häntä;
mutta samassa tunsin hänen raskaitten käsiensä laskeutuvan takaapäin
olalleni. Koetin kaikin voimin vastustaa niiden yhä enenevää painoa,
sitten tunsin niskassani Cosman kuuman henkäyksen, sääreni notkahtivat,
lyyhistyin kokoon ja olin pyörtyä. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut
suudelmaa poskellani, mutta tuosta aamusta lähtien aloin rakastaa
Cosmaa. Rakkauteni sai uutta virikettä tuon päivän jälkeisenä yönä,
kun Cosma, Eliaan hälyytettyä meidät hereille, valoi paloöljyä mökin
lattialle ja käski minun pistää siihen tulen, minkä heti teinkin. Kun
hetkistä myöhemmin ajoin täyttä laukkaa Eliaan sylissä, Cosman hevosen
kavioiden lennättäessä kasvoilleni lokaa, käännyin katsomaan paloa ja
sanoin itsekseni: _Tuo on minun työtäni_. — — —

Kuu, joka loisti tyynenä kesäisellä taivaankannella suoraan päittemme
päällä kuin pyöreä hopeatarjotin, valaisi kasvojamme ja korkeiden
kuusten reunustamaa aukiota, kun Cosma yhtäkkiä näyttäytyi minulle
sellaisena, jollainen hän aina oli: suojelijana ja hirmuvaltiaana.
Olin ehkä yhdeksänvuotias, mutta vahva kuin villisorsa. Kaikkien
vuodenaikojen ilmat, kuljeksiva elämä eri seuduissa ja ilmastoissa
oli karaissut minut. Sairaus oli minulle tuntematon, kuten yhä
vieläkin. Tämän sädehtivän ja ikimuistoisen yön jälkeisenä päivänä
tapahtui jotain suurta. Ilman aihetta ja pienintäkään oikeutta Cosma
oli antanut määräyksen poistua salakuljettajille erittäin edulliselta
leiripaikalta, ja kuljetti meidät aseinemme ja tavaroinemme jylhään,
vuoriseen ja yksinäiseen seutuun, jonne itse paholainen lienee
hirttänyt isänsä. Kaikki olivat tyytymättömiä tähän mielivaltaiseen
päätökseen, ja he olivat oikeassa: ei merkitse mitään olla tuulten
tuttu, perhe-elämä juurtuu salakuljettajaan kuin sammal puun kupeeseen.
Hän solmii tuttavuuksia, rakastaa, kiintyy. On luonnollista, että
hän vaaran uhatessa heittää kaiken ja pelastautuu, mutta yhtä totta
on myöskin, että hän kaikkialle jättää kappaleen vertavuotavaa
sydäntään. Cosma yksin piti kiinni vain vapaudesta. Hän yksin, — vaikka
olisikin ollut rakastunut hellyyteen saakka, — ei jättänyt jäljelle
hiuskarvaakaan tuuheasta harjastaan. Elias oli niinikään sydämensä
herra, mutta hänen sydämensä ei tuottanut hänelle paljoa vaivaa;
hän rakasti vain viisautta; hän edusti joukkueessa järkeä, asettaen
viisauden vapauttakin, salakuljettajan kalleinta aarretta, korkeammalle.

Lähtökäsky, joka tuli hetkellä, jolloin miehet naurattelivat naisiaan,
otettiin vastaan melkein yksimielisen vastahakoisesti. Cosma laukaisi
molemmat pistoolinsa ja jylisi kuin ukkonen:

»Korjatkoon naisväki luunsa täältä, ennenkuin olen kolmasti vetäissyt
henkeä! Ja ken hyppää viimeisenä satulaan, saa seurata lemmittyään!»

Naiset katosivat, kieritellen pitkin jyrkänteen kuvetta. Miehet
alistuivat. Ja me marssimme kahdeksan tuntia, pysähtyen matkalla vain
kerran.

Nyt joukkue nukkui... Olimme juuri heränneet ensi unestamme metsän
aukeamassa, joka kylpi kuun lempeässä hohteessa. Cosma odotti
lähettiä... Hän saapui.

»No niin, olinko oikeassa», tiedusteli päällikkö, »vai olenko vain
kurja jänis?»

Talonpoika lähestyi ja sanoi, hänen kättään suudellen:

»Olet oikeassa, Cosma... Seuraavan aterian aikana tuli Carc-Serdar
[Carc-Serdar = kevyen ratsuväen kapteeni Turkin vallan aikana]
leiripaikallesi monilukuisen poteran kanssa». [poter =
palkkasoturijoukkue, joka etsiskelee rosvoja]

Voitonriemuisena Cosma silloin huusi Eliaalle: »Lue hänelle käteen
kolmekymmentä dukaattia jaettavaksi jälkeenjääneille lemmityisille!
Mitä miehiin tulee, olkoot he onnellisia saadessaan pitää nahkansa:
rakastajattaria he löytävät kaikkialla!...»

Elias antoi rahat ja vaikeni... Hän vaikeni, mutta tuo äänettömyys oli
kiusoittavaa, ilmaisten viisaalla olevan jotain sanottavaa, ja kun
Elias ajatteli jotakin eikä sanonut mitään, tiesi Cosma ennakolta,
ettei ollut oikeassa. Cosma oli loukkautunut. Tällaista ei Cosma voinut
sietää!

»Elias! Sinun äänettömyytesi kiusoittaa minua ... Puhu suusi
puhtaaksi... Mutta ole varoillasi: jos olet oikeassa, niin muserran
sinut alleni!...»

»Tee se vain, Cosma, jos haluat, en ole sen vähemmän oikeassa».

»Nouse ja käänny minuun selin!...»

Elias nousi. Cosma hyppäsi hänen selkäänsä, ja kumaraisena noiden
kahdensadan naulan painosta Elias alkoi kiertää ympäri aukeamaa. Piipun
polttaman ajan hän piti puoliaan, mutta sitten alkoivat hikipisarat
tipahdella hänen nenänpäästään. Kumpikaan ei hiiskunut mitään, vain
kuu kierrätti heidän varjojaan nurmikolla. Viimein Eliaan hengitys
alkaa käydä korahdellen, hän hoipertelee ja vaipuu maahan. Cosma jättää
hänet rauhaan, istuutuu turkkilaisittain ja pistää tupakaksi, katsellen
häntä. Mutta huomatessaan Eliaan liikahtavan, Cosma suuntaa kulkunsa
kuusen luo ja asettuu pää alaspäin, sääret ja puolet ruumista ylöspäin
puuta vasten, ja sanoo:

»Elias, anna nyt järkesi puhua».

Kelmeänä Elias pyyhkii kasvojaan, sytyttää piippunsa ja alkaa hitaasti
puhua:

»Cosma, raha ei paranna rakkauden haavoittamia sydämiä; se loukkaa
niitä... Sinun anteliaisuutesi on samanlaista kuin Carc-Serdarin:
kun hän tekee väkivaltaa neidoillemme, antaa hän heille
dukaattikaulaketjun, ja neitsyt heittäytyy kaivoon kaulaketjuineen ja
häpeineen.

»Sinun anteliaisuutesi, Cosma, on vieläkin inhoittavampaa kuin
Carc-Serdarin: hän on hirmuvaltias, jolle kukaan neitsyt ei antaudu;
sinä olet kapinoitsija, jota puhtaus lähestyy ypöyksin. Millä sinä
palkitset sen? Dukaateilla, niinkuin Carc-Serdarkin! Cosma, olet
voimakas, mutta et menettele oikein». — — —

Elias vaikeni, ja seurasi hiljaisuus. Yölinnun huuto värisytti hämärää
kuusten latvoissa. Seutu painui puolipimeään, jolloin Cosman kasvot
saivat sinipunertavan hohteen, ja hänen kaunis partansa katosi leuan
alle, joka painui rintaa vasten.

* * *

En tietänyt, että olin Cosman poika. En myöskään tietänyt, että
Elias oli hänen veljensä. Mutta eräänä päivänä paholainen koskettaa
hännällään kaunista sopusointuamme ja vaiteliaisuus on mennyttä. Tämä
tapahtui kaksi vuotta kuun hopeoimassa metsän aukiossa vietetyn yön
jälkeen. Olin yksitoistavuotias. Cosma laski ikäni, ja vietti jokaista
syntymäpäivääni juhlalla. Yhdestoista syntymäpäiväni oli raju, ja
leukaperäni saivat maksaa sen kipeästi.

Tuona päivänä olimme kaikki kolme piilipuumetsikössä Tonavan rannalla.
Cosma puki minut uusiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän, antoi
paistaa karitsan vartaassa ja kostutti sen hyvällä punaviinillä.

»Jeremias, tänään täytät yksitoista vuotta!» sanoi hän aterioitaessa,
»ja tänään saat näyttää, kelpaatko ratsastamaan minun hevosellani.
Ensi vuonna saat piipun ja kahden vuoden kuluttua tästä päivästä oman
pyssyn».

Ruokalevon jälkeen hän nosti minut satulaan, sovitti jalustimet
pituuteni mukaisiksi, ja juuri kun hevosen piti lähteä liikkeelle,
pisti pippuria sen peräpuoleen. Tuntiessaan kirvelyn eläin syöksähti
nuolena eteenpäin, luullen varmaankin paarman ahdistavan itseään, kun
minä taas ajattelin piippua ja pyssyä, jotka saisin tulevaisuudessa.
Painautuen lujasti satulaan katselin maata allani — ja olin vakuutettu
siitä, että se oli muuttunut juoksevaksi aineeksi. Selkäni takaa kaikui
Cosman laukka, joka ratsasti Eliaan hevosella. Ja kuten kaikki pysähtyy
väsyttyään, pysähtyi minunkin ratsuni huohottaen ja vavisten, tykkänään
vaahdon peittämänä.

»Palattuamme piilimetsikköön, Cosma tarjosi minulle _ploscan_ [=
matkapullo], joka oli täynnä punaviiniä, ja sanoi:

»Juo henkeä vetämättä, kunnes olen laskenut kymmeneen».

Ja minä join. Ja kun hän oli laskenut kymmeneen, oli plosca tyhjä,
minä täysi, ja me kellahdimme kumpikin sammalille. Maakin näytti
kallistelevan. Sitten nukahdin.

Kun heräsin, oli aurinko mennyt mailleen. Cosman ja Eliaan
välillä tuikahteli pieni nuotio, muuttaen heidän parroittuneet
kasvonsa mustuneiksi, liikkumattomiksi pronssikuviksi. Istahdin
turkkilaisittain, niinkuin hekin, ja katselin tuleen.

»Olet oikea metsän poika, Jeremias. Minä hyväksyn sinut».

Hymyilin ja sanoin:

»Saatpa luvan hyväksyä, Cosma».

Cosma näytti hätkähtävän, hänen kasvonsa synkkenivät ja hän loi
Eliaaseen leimuavan katseen.

»Sanohan, senkin penikka, miksi minun on hyväksyttävä sinut. Mutta ole
varuillasi: jos olet oikeassa, murskaan sinut alleni!»

»Murskaa vain, Cosma; ei ole vähemmän totta, että kolme päivää sitten
tapasin metsässä vanhan sylkisuisen noita-akan, joka keräili oksia ja
nähdessään minut syleili minua ja sanoi, että olen sinun poikasi ja
hänen tyttärensä synnyttämä, ja että Elias on veljesi ja minun setäni».

Cosma hypähti pystyyn vihasta punaisena ja huusi:

»Kirottu olkoon tuo typerä noita! Ja koska korvasi ovat kuulleet sen,
on sinun heti ammuttava ensimäinen laukauksesi! Mutta nojaa hyvin
puuhun ja paina kaikin voimin pyssynperä olkaasi vasten: jos pyssy vie
mennessään leukaperäsi, heitän sinut Tonavaan!»

Iloissani sivalsin Cosmaa korvalle, kohotin raskaan aseen ja ammuin
ensi laukaukseni. Mutta pyssynperä iski leukaani ja paiskasi minut
maahan. Toinnuin heti ja asetuin jälleen paikoilleni. Cosma tutki minua.

»Ei mitään vahinkoa», sanoi hän. »Tulehan, niin syleilen sinua, ei
hellyydestä, — se on naisten asia, — vaan siksi, että olet pelastanut
henkesi: jos tulisit rammaksi, hukuttaisin sinut, sillä kykenemättömät
tekevät elämän ahtaaksi ja luovat turhan varjon maahan».

Ja hän suuteli minua molemmille poskille. Elias levitti minulle sylinsä
riemastuksella, joka ei ollut hänen tapaistaan:

»Tule, niin minäkin suutelen sinua, sillä hän olisi aivan varmaan
hukuttanut sinut!»

Tuli hiipui hiljalleen. Kasvot peittyivät pimeään. Piilimetsikkö
ympärillämme tuntui hiipivän lähemmäs meitä, kuin peläten joutuvansa
Tonavan pyörteisiin, joka vyörytteli vaahtoisia aaltojaan yön pimeässä.

Cosma heittäytyi pitkälleen, maaten kuin puunrunko maassa, ja puhui
matalalla äänellä:

»Veli ja poika ovat merkityksettömiä sanoja, kuten isä, äiti ja
sisar. Kysytäänkö koskaan, kuka on koiran isä? Me tulemme maailmaan,
Jumala ties miten, siinä kaikki. Vain yksi varmuus on olemassa, ja
se on äidillä, joka näkee lapsen syntyvän kohdustaan. Hän yksin voi
sanoa: se on minun lapseni. Lapsi ei voi sanoa: se on minun äitini.
Mistäpä hän tietäisi? Jokainen imettäjä on äiti lapsen silmissä, joka
katselee häntä, tapaillen hänen rintaansa. Niinpä sanotaan Eliaksella
ja minulla olleen saman isän, jolla oli kolme vaimoa, ja kaksi näistä
oli äitejämme. Ja me olemme siis veljeksiä! Mutta mitäpä me tiedämme?
Lapsina näimme miesten ja naisten kujeilevan kodissamme tavalla, mikä
kummastutti palvelusväkeäkin. Eräs tomppeli, joka sanoi olevansa
haaremin isäntä, levitti kaiken voin omalle leivälleen, korjasi
itselleen kaikki rahat ja tahtoi yksin vallita talon koko naisväkeä.
Meidän muiden hän käski rukoilla, ja hän rukoili itsekin, piru ties
miksi. Eräänä päivänä minä lähestyin pikku tyttöä, joka sai vereni
kuohuksiin; sain selkääni. Tyttö oli sisareni, sen ja sen naisen lapsi,
sanottiin minulle. Isäksi mainittiin aina tuo sama hölmöläinen. Mutta
mistä olisin sen tietänyt? Ja miksi minun piti välttämättä tietää se?
Erään kerran Elias otti kahmalollisen rahaa ja antoi ne miehelle,
jonka talo oli palanut eläimineen, työkaluineen ja kaikkineen; Eliasta
piestiin veriin asti. Koko talo hyväksyi tämän rangaistuksen, pientä
tulisilmäistä sisarta lukuunottamatta. Hän sai vuorostaan selkäsaunan
siksi, että ajatteli toisin kuin muut. Mutta tuli päivä, jolloin
ruumiini oli painava kuin lyijy. Silloin me yksissä neuvoin Eliaan
kanssa panimme talon ylösalaisin, otimme rahat, annoimme aika löylyn
niinsanotulle isällemme, ja painuimme metsiin. Niin, Jeremias, Elias
on veljeni, ei siksi, että meillä on sama isä, vaan siksi, että elämme
samoissa metsissä. Ja sinä olet poikamme ja veljemme, siksi että olet
sen arvoinen: sinä, niinkuin mekin, rakastat raikasta ilmaa, joka
pieksää kasvojamme; hevosta, joka lentää kohti vapautta; pyssyä, joka
tuottaa tuhoa tyhmälle vihamiehelle; kuohuvaa viiniä ja mehukasta
ruokaa; hyvää piippua ja kapinoitsijan kättä. Myöhemmin saat tuta
vieläkin erään nautinnon, jonka sinulle tuottaa nainen, ja joka on
edellisten veroinen. Silloin veresi liikahtaa ja sinä teet paljon pahaa
ympärilläsi. Mutta sekä paha että hyvä ovat saman elämän voimia, ja
elämä välittää vähät siitä, mitä ajattelemme tai mikä meille soveltuu.
Sille ovat kärsimys ja nautinto vain saman sokean tuulen puhalluksia.
Ohjaa venettäsi parhaan taitosi mukaan, elä ja kuole». — — —

Hevonen päästi äänekkään hirnahduksen. Cosma painoi korvansa maata
vasten ja kuunteli; sitten hän nousi, otti pyssynsä ja lähti
tarkastuskierrolle. Tanner vaikeroi hänen askeltensa painosta. Elias
katseli hänen menoaan, otti piipun suustaan, sylkäisi ja alkoi kertoa
osapuilleen seuraavasti:

»Saat kiittää sattumaa täälläolostasi. Ilman tuota sattumaa olisit
jäänyt maan orjaksi, sorretuksi, kunnes sydämesi jonakin päivänä olisi
noussut kapinaan, sillä sen se varmasti olisi tehnyt: suden pennusta
ei ole talon vartiaksi. Cosma siitti sinut seurauksia ajattelematta,
niinkuin hän aina tekee verensä kirouksesta. Mutta tämä kirous ei ole
heikkoutta. Se on voimallinen kuin demoni, vastuunalainen kuin se,
tietoinen kuin se. Eräänä päivänä olimme leiriytyneet metsäiselle
kunnaalle ja olimme kumpikin tyytyväisiä elämään, kun alkoi kuulua
paimenhuilun ääni. Me kuuntelimme ihastuneina. Sävel tuli lähemmäs,
käyden yhä selvemmäksi, sitten puhkesi naisen ääni laulamaan, ja
tämä saattoi meidät vieläkin tyytyväisemmiksi. Cosma huudahti. 'Se
on nuori paimenpoika, ehkäpä paimentyttö'. Ja samassa tanner vapisi.
Hypähdimme seisomaan. Edessämme seisoi nuori maalaistyttö, pidellen
kädessään huilua ja mitellen meitä katseillaan. Aluksi hän ei sanonut
mitään, katselihan vain meitä suurilla mustilla, pahanilkisillä
silmillään. Näytti siltä, kuin olisivat pronssinruskeat kasvomme
luoneet heijastuksen hänen ahavoituneille kasvoilleen. Hänen säärensä
ja jalkansa olivat paljaat ja auringon paahtamat. Katselin häntä
mielihyvin, mutta Cosman veri kuohahti, hänen leukansa värähteli
halusta ja parta tutisi. Nuori paimentyttö pisti kädet selkänsä taa,
otti askeleen eteenpäin ja sanoi, silmäillen uhmaavasti Cosmaa:
'Sinäkö olet Cosma?' Puhuteltu vastasi: 'Olen Cosma ystäville ja
Cosma vihamiehillekin!' 'Oho!' huudahti tyttö halveksivasti, 'älähän
ole niin kopea! Nuo kaksi Cosmaa ovat vain yksi, ja hänet on helppo
saada ansaan!' Ja hän käänsi meille selkänsä nauruun purskahtaen, ja
pujahti kuin jänis kuusikkoon. Silloin näin, että hänellä oli musta,
käsivarren vahvuinen palmikko, joka ulottui hameen helmaan saakka.
Samana iltana kaikui kuun valaisemassa kuusikossa _Doina, Doina_,
joka on vanha kuin menneisyytemme ja nuori kuin keväinen silmu. Se
hymisi kaukaa eikä tullut lähemmäs. Cosma jätti hevosensa ja pyssynsä
ja alkoi luovia huilun ääntä kohti, ja minä seurasin häntä taluttaen
hevosia suitsista. Mutta huilu oli kuin lumottu, sillä juuri kun
sen luuli lähestyvän, kaikuihin se jo jostain kaukaa. Sitten itse
paholainen tuli Cosman avuksi ja lumous oli poissa. Kadotin Cosman
jäljet. Huilun ääntä ei enää kuulunut. Silloin yön alakuloisuus täytti
metsän. Sidoin hevoset puuhun ja aloin poltella piippuani, jääden
odottelemaan, että tummunut taivas lähettäisi meille hopeaviittaisen
kuningattarensa. Ja kun sen lempeä hohde lankesi kuusikkoon, kaikui
kaksi ääntä valkealta tieltä sen polun alapuolelta, missä polttelin
piippuani. Heittäydyin vatsalleni ja katselin alas. Cosma piteli
paimentyttöä vyötäröltä ja hyväili hänen palmikkoaan. Ja se, mitä Cosma
tytölle sanoi, oli kuuntelemisen arvoista: _Oi kaunis tshobanitzani!_
[= pieni paimentyttö, romaniankielellä] _Hedelmä, joka uhkuu halua ja
jota intohimo jäytää. Vihaan aurinkoa, joka saa omistaa sinut mielin
määrin; kiroan tuulta, joka hyväilee sinua pelkoa tuntematta, ja
kadehdin karitsaa, jota painat rintaasi vasten. Tahtoisin olla huilu,
jota huulesi kaiken päivää suutelevat, ja mielelläni tappelisin yksin
Poteraa vastaan vain huviksi sinulle!_ Huumautuneena tyttö pyyteli:
_Cosma, jätä Potera, jätä metsä ja ole minun omani, vain minun!_ Ja
Cosma huudahti: _Oi, tshobanitza-parkani! Sinä vaadit tammea kasvamaan
vuoteen alla! Sinä pyydät ukkosta jyrähtämään kattilassa! Sinä pyydät
Cosmaa olemaan vain sinun omasi. Se olisi liikaa sinulle, eikä
minulle edes kylliksi!_ Kun Cosma oli sanonut nämä sanat, näin pienen
paimentytön polkevan huilun jalkoihinsa, levittävän käsivartensa kuin
lentoon pyrähtävä kyyhkynen, ja katoavan valkealle tielle, joka häipyi
etäisyyteen. Cosma ei seurannut häntä, vaan pani kaksi sormea suuhunsa
ja päästi sovitun vihellyksen. Minä vastasin, ja me jätimme seudun.

»Kolme vuotta myöhemmin samoilimme metsässä, joka oli melko etäällä
tältä seudulta. Satoi. Ajamme käyden. Ja silloin näemme, kuinka eräs
nainen edellämme asettaa tiepuoleen käärön ja häviää pensaikkoon.
Hoputamme hevoset laukkaan. Siinä oli lapsi peittoon käärittynä.
Sen kaulaan kiinnitetystä kastetodistuksesta kävi ilmi, että se oli
kaksivuotias ja nimeltään Jeremias. Se ei itkenyt, vaan katseli
meitä ihmeissään. 'Se näyttää olevan oikea tammen vesa, joka tahtoo
kasvaa metsässä; otan sen hoitooni!' Näin sanoi Cosma ja pisti sinut
reppuunsa. Sinua ruokittiin paahtolihan mehulla. Kolmevuotiaana joit
viiniä. Kuusivuotiaana osasit uida. Tänään olet ampunut ensimäisen
laukauksesi. Huomenna saat oman hevosen, omat pistoolisi, ja saat
seurata kohtaloasi».

       *       *       *       *       *

Kohtaloni ei aluksi ollut suotuisa.

Oli tuskin kulunut vuottakaan tuosta löytöyöstä, kun jouduimme
_Poteran_ kanssa ensimäiseen kahakkaan, minkä saatan muistaa.
Minulla ei vielä ollut pyssyä, mutta osasin viidenkymmenen askeleen
päästä ampua pistoolillani seulaksi puuhun kiinnitetyn caciulan
[=lampaannahkalakki]. Kun minulla ei ollut tilaisuutta ampua seulaksi
vihollista, huvittelin ampumalla pistoolin tyhjäksi karvalakkeihin,
kuuhun tai vaikkapa hevoseni korvaan. Se oli helppoa. Toista oli, kun
maalitaulukseni ilmestyi vihollisen rinta.

Serethin suu oli tuohon aikaan kohtaamispaikkamme. Hiukan
ylempänä oli tiheä, rehevä pensaikko, ja siellä meidän piti jakaa
kolmenkymmenenkahden miehen kesken kaunis saalis, joka oli puolittain
ostettu, puolittain anastettu Tonavalla. Mutta tullivartija, joka
kantoi kaunaa kuin anoppimuori jostakin vahingosta, jonka Cosma oli
aiheuttanut hänen lautalleen, vainusi meidän olevan lähellä ja möi
meidät Brailan viranomaisille, jotka lähettivät paikalle monilukuisen
_Poteran_. Onneksi miehillemme tämä saapui liian myöhään voidakseen
yllättää ja saartaa meidät ja tuhota meidät tykkänään, mutta se tuli
kuitenkin kyllin varhain sulkeakseen meiltä parhaat tiet.

Tiedettiin, ettei Cosma seurannut sitä tai tätä aikaisempaa menetelmää;
hänellä oli sellaisia sadottain. Tiedettiin myöskin, että hänellä
oli ympärillään joukko vaarallisia ja hyvin aseistettuja miehiä,
joiden lukumäärä ei koskaan pysynyt samana. Tämä riitti järkyttämään
palkkasoturien mieltä, jotka monilukuisuudestaan huolimatta olivat vain
laiskureita ja hyvin haluttomia panemaan henkeään alttiiksi taistelussa
lainsuojattomia miehiä vastaan, jotka olivat lujasti päättäneet elää
vapaina tai myydä henkensä kalliista. Mitä Cosman päästä luvattuaan
hintaan tulee, tiesivät he, missä määrin tämä syötti oli epävarma.

Heti päivällisaterian päätyttyä Cosma ensimäisenä tunsi lähenevän
vaaran. Hän luotti suuresti hevosten aavistuskykyyn. Etenkään hänen
omansa ja Eliaan hevonen eivät usein erehtyneet. Nämä kauniit elukat,
joita oli vuosikausia opetettu, vainusivat kaukaa vihollistovereittensa
läsnäolon ja ilmaisivat sen Cosmalle omalla tavallaan.

Oltiin elokuussa. Saaliinjako oli suoritettu, ja me odotimme vain illan
tuloa, kulkeaksemme jälleen lautalla Serethin yli. Tällä hetkellä
Cosman hevonen lakkasi pureksimasta ruohoa, sen korvat liikahtelivat,
se hirnahteli, ja joskus se piti pitkän aikaa turpaansa maata vasten,
kuin kuunnellen. Cosma, jonka silmät aina ja joka paikassa seurasivat
eläintä, huomasi sen levottomuuden, nousi, silitteli sen päätä ja
puheli sille:

»Raudikkoni, kelpo raudikkoni, sanohan, onko hirttonuora lähestymässä
isäntäsi kaulaa?»

Ja seuralaistensa puoleen kääntyen hän sanoi:

»Tyhjentäkää aseenne ja ladatkaa ne uudestaan tuoreella ruudilla.
Tehkää samoin pistooleille».

Nauru lakkasi. Ilmeet synkistyivät. Tiedettiin, että Cosma oli
omavaltainen, mutta erehtymätön, ja häneen nähden siedettiin mitä
tahansa juuri hänen selvänäköisyytensä vuoksi. Hän oli meidän Jumalamme
ja isäntämme.

Läheisestä kylästä kuului iltakellon soitto; kaikki oli valmiina
lähtöön, kun eräässä puussa vartiota pitävä mies ilmoitti näkevänsä
talonpojan olevan tulossa rattaineen. Cosma antoi Eliaalle ja minulle
merkin hävitä pensaikkoon. Talonpoika lähestyi ja pysähtyi joukon eteen.

»Vesimelooneja, kelpo miehet! Minulla on hyviä vesimelooneja», huusi
hän, pyöritellen säikähtyneitä silmiään.

»Hyvä on», vastasi Cosma, »mutta ikävä kyllä, tulet liian myöhään:
olemme lähtövalmiita».

»Ja minne päin lähdette niin monilukuisina, kysyisin nöyrimmin, jos
sallitaan?»

»Sallitaanpa kyllä: olemme menossa samaan suuntaan, josta sinä tulet.
Ja yhtä nöyrästi kysyn minä sinulta, etkö nähnyt sortajan kätyreitä
leiriytyneinä metsän laitaan?»

»En koiraakaan, kunnon mies! En ainoaakaan noista kirotuista konnista!»

»Kas vain!» sanoi Cosma luottavaisen näköisenä.

Ja meihin kääntyen hän sanoi:

»Mikä onni meitä suosii, ystäväni! Siis matkaan, ennenkuin aurinko
menee mailleen!»

Sitten hän sanoi melooninkaupustelijaksi tekeytyvälle miehelle:

»Kiitos, hyvä veli. Ja vielä pyyntö: lautalle mennessäsi tapaat minun
näköiseni miehen, jolla on mukanaan kaksi kertaa enemmän miehiä kuin
minulla tässä. Hänen nimensä on Elias. No niin, sano hänelle, että olen
käskenyt hänen liittyä minuun kaikkine miehineen. Ja jotta hän uskoisi
sinua, on sinun näytettävä hänelle tämä kultaraha, jonka taivutan
hampaissani. Rahan saat pitää muistona Cosmalta».

»Sinä olet siis Cosma?» huudahti tuo talonpoikaa näyttelevä,
teeskennellen typerää hämmästystä, niinkuin hänen päänsäkin oli typerä;
»Jumalalle kiitos ja siunattu olkoon matkasi!»

»Kiitos toivotuksestasi, sinä hyvä kristitty».

_Poteran_ vakoilija lähti, niellen kaiken, mitä Cosma oli uskotellut
hänelle.

Kun rattaat olivat loitonneet, ojentausi Cosma takakenoon, kasvot
taivasta kohti ja ulvoi:

»Ah, sinä niljainen tullivartija, saat vielä maksaa petollisuutesi!»

Sitten hän huusi minut luokseen ja sanoi:

»Jeremias, kiipeä puuhun ja katso, mitä ajaja tekee päästyään
tienkäänteeseen. Jos tuo on oikea vesimeloonin kaupustelija, ajelen
partani».

Hetkisen kuluttua tulin takaisin ja tiedoitin:

»Hän jätti rattaat, nousi hevosen selkään ja ajoi täyttä laukkaa
tiehensä».

»Kiitos vesimelooneista!» huudahti Cosma.

Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Elias
ehdotteli:

»Olisi ehkä varovaisinta jättää saalis tänne ja kätkeä se pensaikkoon».

»Niin», vastasi Cosma, »mutta vain siinä tapauksessa, että meidän
täytyisi oikaista soiden poikki, sillä ajattelen näin: tällä seudulla
on kaksi tietä ja yksi polku. Polku ei kiinnitä mieltämme, olkoonpa
se vartioitu tai ei, sillä jos lähdemme sitä kautta, teurastetaan
meidät yksitellen kuin karitsat. _Potera_ on jakautunut puoleksi sille
tielle, joka kulkee Serethin yläjuoksuun päin, puoleksi sille, mistä
vakoilija tuli. Saadessaan kuulla, että me lähdemme viimemainittuun
suuntaan, päällikkö vetää joukkonsa pois joen vartta kulkevalta tieltä
ja keskittää ne tänne. Nyt on vain saatava tietää, siirtääkö hän ne
kokonaan vaiko osittain, ja montako miestä jää vartioimaan Serethin
tietä. Tästä on Jeremiaan koetettava saada tieto. He, Jeremias!
Näytähän, että olet vapaan elämän arvoinen! Puen sinut köyhäksi
kalastajapojaksi, ja sinun on juostava paljain jaloin, paljain päin,
keppi kädessä pitkin joen vartta. Jouduttuasi ampiaispesään, on sinun
hengästyneenä kerrottava, että äitisi on kuolemaisillaan ja että olet
menossa kylään noutamaan pappia, joka antaisi hänelle ehtoollisen;
mutta sinun on puhuessasi nyyhkytettävä, niin että kyyneleet juoksevat
pitkin poskiasi, ymmärrätkö? Et ole koskaan itkenyt. No niin, itke
siis nyt kuin laiska nainen! Ja palaa heti takaisin pensaikon läpi
pujotellen».

       *       *       *       *       *

Enemmän kuin viisikymmentä tuliluikuilla ja käyrillä miekoilla
aseistettua _Poteran_ miestä lojui tupakoiden metsänlaidassa, kun minä
kuljin aivan ohitse, nyyhkyttäen kuin »laiska nainen».

Itku sujui helposti, sillä kuvittelin näkeväni Cosman ja Eliaan
tapettuina, hirtettyinä ja itseni tonkimassa maata orjana.

»Hei, vekkuli! Mihin olet matkalla noin itku suussa? Oletko kadottanut
äitisi?»

»En vielä, mutta äitini on kuolemaisillaan ja minä olen menossa kylään
pappia noutamaan».

»Olkoot hänen syntinsä anteeksiannetut! Mutta sanohan, lapsukainen,
eikö vastaasi tullut ratsastava joukko talonpojan pukuun puettuja
aseistettuja miehiä?»

»Tuli kyllä».

»Oliko heitä paljonkin».

»Ehkä kaksi kertaa niin paljon kuin teitä».

»Mihin päin he olivat menossa?»

»Galatziin päin, pitkin suurta, lautalta lähtevää tietä».

»Siinä he ovat!» huudahti päällikkö tyytyväisenä, miestensä puoleen
kääntyen. »Korkea päällikkömme oli oikeassa kootessaan joukot tuolle
seudulle! Ah, sepä mainiota! Roistot pääsevät hengestään! Me voimme
rauhassa jäädä tänne tupakoimaan».

»Toivotan teille hyvää terveyttä, hyvät ihmiset», sanoin minä.

»Mene Herran nimeen, pienokainen. Tahdotko ottaa hevosen,
jouduttaaksesi matkaa?»

»Kiitos, mutta pelkään putoavani».

»Mitä työtä teet?»

»Kalastelen isäni kanssa».

       *       *       *       *       *

Auringon punertava kehrä kosketti taivaanrantaa, kun joukkomme lähti
yksimielisenä liikehtimään pitkin Serethin rantaa, päätettyään hyökätä
vihollisjoukon kimppuun, hajoittaa sen ja paeta ennen _Poteran_
pääjoukon saapumista, jonka laukausten vaihto kutsuisi paikalle. Lähdön
hetkellä Cosma sanoi miehilleen:

»Kahdeksan vuotta olemme eläneet vapaina yhdessä eikä meillä ole ollut
syytä valittaa kohtaloamme, sillä tähän saakka on kestettävänämme ollut
vain pikku kahakoita. Nyt saattaa yksi ja toinen päästä hengestään. No
niin, muistakaamme siis, että yksi vapaudessa eletty vuosi on enemmän
arvoinen kuin kokonainen elämä orjuudessa. Vapaalle miehelle on kaikki,
mikä ei ole vapautta, kuolemaa, vieläpä loputonta kuolemaa. Katsokaa
lastamme Jeremiasta, hän pani äsken itsensä alttiiksi samalle vaaralle
kuin mekin; ja vain minä yksin tiedän, kuinka rakas hän on minulle,
sillä hän on meidän vertamme. Toivon hänelle, kuten meille kaikille,
mieluummin kuolemaa kuin orjuuteen joutumista».

Joukkueen _vataffi_, — joka Cosman määräysten ja suunnitelmien mukaan
ohjasi ryöstöjen toimeenpanoa, — vastasi miestensä puolesta:

»Cosma, me ajattelemme samoin kuin sinäkin: vapaus tai kuolema».

Näitä sanoja seurasi outo ratsastus. Vain seinä olisi voinut
pysähdyttää sellaisen vyöryn. Varustettuja kun kaikki olimme
puhvelinnahkaliiveillä, jotka suojelivat rintaamme, pelkäsimme enemmän
hevosten kuin itsemme haavoittumista. Minun paikkani oli ratsujoukon
etunenässä, Cosman ja Eliaan välissä.

Kädenkäänteessä olimme _poterachien_ niskassa, ja aavistamatta, mistä
oli kysymys, hypähtivät nämä kiireesti satuloihinsa. Me avasimme tulen
heitä kohti puolihämärässä metsässä, ja pyssymme sylkivät kidoistaan
korvia huumaavan raesateen, joka peitti kaiken savuun. Ja olimme jo,
metsään hajaantuneina, jatkamassa matkaa, kun takaapäin ammuttu laukaus
sattui niskaani ja pudotti minut hevosen selästä.

Siinä oli kaikki, mitä tiesin sillä hetkellä.

       *       *       *       *       *

Seuraava hetki oli minulle surullinen kuin kuolema ja orjuus.

Viruen verissäni maassa näin joukkomme kääntyvän vihollista päin
ja antautuvan ampuen ja käyriä miekkojaan heilutellen kauheaan ja
uhkarohkeaan yritykseen minun vapauttamisekseni, pannen itsensä
alttiiksi sille vaaralle, minkä _Poteran_ saapuminen aiheuttaisi. Ja
se olikin melkein tehty, päämäärä saavutettu, sillä Cosman, Eliaan ja
_vataffin_ käyrät miekat iskivät kuin salamat _poterachien_ kalloihin,
vapaus lähestyi minua ja polvilleni kohoten ojensin sitä kohti
käsivarteni.

Mutta kohtaloni oli kirjoitettu toisin. Samassa maa vapisi avuksi
rientävän vihollisjoukon ratsastuksesta. Rohkaistuneina _poterachit_
ampuivat uusin innoin. Silloin kuulin Cosman huutavan hämärtyvässä
yössä:

»Jää paikoillesi! Minä pelastan sinut!»

Ja miehemme käänsivät ratsunsa ja katosivat. Minä pyörryin. — — —

Heräsin kädet selän taa sidottuina, ympärilläni mustat palkkasoturit,
ympärilläni yö yhtä musta kuin palkkasoturien sielu ja oma
tulevaisuuteni. Sitten sytytettiin kaksi soihtua, ja niiden savuavassa
valossa näin kuljetettavan kahta miestämme, sidottuina niinkuin minäkin
ja vaikeasti haavoittuneina.

Toinen heistä kuoli matkalla. Toinen hirtettiin. Kadehdin heidän
kohtaloaan, sillä minulle oli määrätty orjan osa rikkaan kreikkalaisen
bojaarin, arkontti Samurakisin hovissa.

* * *

Se oli oikea korkeiden muurien ympäröimä linnoitus, jota
jättiläiskokoiset albanialaiset vartioivat yötä ja päivää. Sijaiten
puolitiessä Brailan ja Galatzin välillä, kauniilla kukkulalla,
josta näki yli Serethin laakson, näytti tämä suuri, lumivalkoinen
talo, aamusta iltaan avoimine ovineen, puistokäytävineen, monine
jykevätekoisine parvekkeineen, hymyilevine ikkunoineen ja suunnattomine
pylväskäytävineen kuin luodulta tarjoamaan suojaa ja onnea jokaiselle
tulijalle.

Ja suojaa ja onnea se tarjosikin, mutta ei jokaiselle tulijalle.
Neljän ja kuuden hevosen vetämiä vaunuja pysähtyi joka päivä sen
pääportin eteen. Bojaareja, korkeita hallinnollisia arvohenkilöitä tai
vain yksinkertaisia onnensuosikkeja, syntyperältään romanialaisia,
kreikkalaisia tai turkkilaisia, astui niistä maahan naistensa
seuraamina, ravistellen pois tomua tai lunta, joka peitti heidän
ruhtinaallisia, kirjailtuja silkkikauhtanoitaan, sillävälin kuin
albanialainen palkkaväki kumartui liehakoiden maahan saakka ja suuteli
heidän liepeitään, ja mahtava isäntä, arkontti Samurakis, seudun
kuvernööri ja muukalainen, toivotteli heitä tervetulleeksi.

Heti hoviin saavuttuani minut laahattiin arkontin eteen, yhä kädet
selän taa sidottuina, kuin olisi minun pelätty tappavan kaikki
ympärilläni. Lojuen yksin leposohvalla, jota varjosti viiniköynnös,
arkontti käski päästämään irti käteni ja ajoi tylysti tiehensä molemmat
pyövelini, jotka vetäytyivät syvään kumarrellen ulos huoneesta.

Me katsoimme toisiamme silmästä silmään, hän tyynenä, minä
vihamielisenä. Arkontti oli ensimäinen arvohenkilö, jonka näin. Hänen
musta partansa ei miellyttänyt minua, mutta hetalereunaiseen viittaan
verhottu kookas vartalo oli notkea ja siro. Kauniiden sormusten
koristama käsi piteli huolettomasti ambralle tuoksuvaa tshibukia. Hän
kyseli minulta, ja minä vastasin kreikankielellä.

»Mikä on nimesi?»

»Jeremias».

»Cosman poikako?»

»Metsän poika».

Arkontti kohotti väsyneesti kättään, sanoen:

»Älä kujeile, vaikka oletkin rohkea! Tiedän, että olet valmis antamaan
polttaa itsesi elävältä, mutta tahdon opettaa sinulle jotain muuta.
Kuuntele siis: kun en tahdo lähettää sinun ikäistäsi hirsipuuhun, aion
tehdä sinusta kamaripalvelijani».

»Mitä? Palvelijan, minusta...»

»Metsän pojasta, niinpä niin. Odota, ei siinä kaikki. Aion sinun
välitykselläsi hankkia tänne itse Cosmankin ja tehdä hänestä
luottamusmiehen!».

Purskahdin nauruun ja huusin:

»Sinulla on päässäsi vain typeryyksiä, arkonttiparka!»

Arkontti hypähti paikoillaan, niin että hänen tshibukinsa särkyi
ja sohva rasahteli, mutta hän hillitsi heti itsensä ja sanoi kuin
itsekseen:

»Tuo lapsi sinuttelee minua ja sanoo minua _arkontti-paraksi_».

Ja hän sanoi puoleeni kääntyen:

»Sinun on hyvä tietää, pieni kotkanpoikani, että täällä leikataan
kielen kärki suurisuisilta».

Näin sanoessaan hän löi yhteen käsiään. Kaksi aseistettua miestä tuli
esiin kuin maasta nousseina.

»Tuokaa tänne 'Kieletön!'» käski hän.

He katosivat ja palasivat takaisin, mukanaan harmaatukkainen mies,
jonka silmissä oli mielipuolen katse. Isännän viittauksesta hän avasi
nähtäväkseni ammottavan suunsa, josta kieli oli poissa.

Heidän poistuttuaan arkontti sanoi minulle:

»Näitkö? Koeta puhua toisin todistajien läsnäollessa. Täällä on
vain yksi mies, joka voi sanoa mitä tahtoo: se olen minä, arkontti
Samurakis!»

Vastasin hänelle uhkauksesta välittämättä:

»Sinä olet kurjimus, arkontti Samurakis, ja parasta on, ettet
uskaltaudu metsään: siellä et ehkä sanoisi, mitä haluat».

Valtias nauraa hikerteli partaansa.

»Hm, hm, hm! Karhunpentuni! Täälläkin on metsää, metsää ja lääniä, ja
minä voin laatia lakejakin. Sitä paitsi en pane alttiiksi mitään».

»Piru periköön sinut palkkaväkinesi!»

»He ovat voimakkaita miehiä, niinkuin tekin».

»Niinkuin me? Ei koskaan! He ovat puhvelihärkiä, jotka kelpaavat vain
vetämään vankkureitasi».

»Eivät kaikki. Henkivartioni on kokoonpantu oikeista rosvoista, ja
tämän vartion päälliköksi tahtoisin saada Cosman, tuon hirmuisen
rosvon, joka anastaa minulta kauneimmat kuparini, kauneimmat aseeni
ja mattoni, kalleimmat silkkini ja villakankaani, ja myy ne sitten
Unkariin, Ja miksipä hän ei tahtoisi olla joukkueeni päällikkö? Hän
saisi kultaa, kauniita vaatteita, kauniita naisia, saisipa vuodattaa
vertakin mielensä mukaan».

»Minä inhoan sinua, arkontti! Kutsu jo pyövelisi!»

»Varo itseäsi, Jeremias! Älä kiihdytä minua vihaan!»

»Minä vähät vihastasi!»

»Saammepa nähdä. Annan sinulle miettimisaikaa».

Hän löi käsiään yhteen. Nuo kaksi vartioivaa koiraa ilmestyivät jälleen.

»Viekää tämä poika työhön sepän pajaan, ja tuokaa hänet luokseni,
niinpian kuin hän pyytää sitä», sanoi arkontti heille. »Minä yksin
rankaisen häntä, jos hän niskoittelee. Menkää!»

       *       *       *       *       *

Seppämestari oli kookas, roteva mustalainen, entinen orja, josta oli
tullut vain orjamaisempi, senjälkeen kun hän oli saanut vapautensa.
Seisoen siinä verestävin silmin, hihat käärittyinä, harmaan karvan
peittämä rinta paljaana, hän loi minuun leimuavan katseen ja ravisti
minua käsivarresta, niin että lihaksiani särki. En hievahtanutkaan,
mutta veri kohosi päähäni.

»Tämäkö siis on herramme 'kotkanpoikanen'? Ha, ha, haa! Näyttää siltä,
kuin luulisit vielä istuvasi tammen latvassa! On hiukan leikattava
siiventynkiä! Kas niin, karhunpentu, tartuhan tähän isoon vasaraani ja
iske punaiseen rautaan, mutta iske voimaisi takaa!»

Minä iskin hehkuvaan rautaan, jota hän piteli pihdeillä.

»Lyö voimakkaammin, ja kumarru syvään alasimen yli!»

Pajassa olijat nauroivat. Iskin yhä voimakkaammin rautaa, jota hän
lakkaamatta käänteli, ja kumarruin alasimen yli, sillä tiesin, että
minun oli tehtävä työtä. Mutta yht'äkkiä seppä vetäisee raudan alta
pois, vasarani sattuu paljaaseen alasimeen, kimmoaa kuin jousen
ponnahduttamana ilmaan ja lennähtää otsaani vasten, johon heti nousee
iso kuhmu. Ympärilläni nauretaan ivallisesti. Seppä kiusoittelee minua:

»Tällaista on opissaolo!»

»Ja tällaista ei ole opissaolo», sanoin minä, ja lennätin vasaran
suoraan hänen rintaansa.

Seppä karjahti kuin eläin ja huusi:

»Juoskaa kertomaan herralle! Odota, roisto, niin saat sata raipaniskua
paljaaseen selkääsi!»

Sananviejä tuli takaisin ja ilmoitti juhlallisesti:

»Herramme käskee sepän lähettää Jeremiaan vaununtekijän luo».

»Siinäkö kaikki?» raivosi jättiläinen.

»Siinä kaikki», vastasi toinen nöyrästi.

»Taivaan enkelit!» sadatteli seppä. »Mitähän hänessä on, tuossa
koiranpennussa, kun herramme on noin ottanut hänet suojelukseensa».

Siirryin vaununtekijän luo, mutta täälläkään ei elämäni ollut ruusuilla
kulkemista. Kun hänen työpajansa oli yhteydessä sepän pajan kanssa,
etsi viimemainittu heti tilaisuutta kostaakseen. Hän teki minulle pahan
kepposen. Kun autoin mestaria kiinnittämään rautarengasta pyörännapaan,
onnistui sepän yksissä neuvoin mestarin kanssa vaihtaa kylmän raudan
sijalle sinipunertavaksi kuumennettu rauta, ja kun tartuin siihen, jäi
siihen nahka käsistäni. Tuskasta raivoten syöksyin silloin mustalaisen
kimppuun ja kaadoin alasimen hänen jaloilleen.

Hänen jalkansa murskaantui pahoin. Arkontti määräsi minulle
rangaistukseksi »kolmekymmentä häränjänteen iskua vaatteen päälle, ihoa
vahingoittamatta». Sitten minut siirrettiin hevosia hoitamaan, missä
minulla ei ollut hätääkään, ja sinne jäinkin.

* * *

Kului kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta, jolloin jokainen aamu oli
minulle kuin kuolema. Muistin Cosman sanat: »Loputon kuolema». Se oli
totta. Minulla ei ollut iloa edes siitä, että olin päässyt hevosten
hoitajaksi, sillä ne olivat luonteettomia elukoita, liiaksi syötettyjä
ja melkein tylsiä, jotka torkkuivat seisoallaan. Niitä katsellessani
päättelin, että toimeton ja hyvinvoipa elämä mahtoi olla ihmishengelle
orjuutta turmiollisempi.

Ja totta oli, että albanialaiset vahtisotilaat nukkuivat seisoallaan,
niinkuin hevosetkin, puettuina hullunkurisiin, pussihihaisiin
_illikeihin_, nilkan kohdalta kokoonpuristettuihin _chalvareihin_,
pumpuleilla koristettuihin housuihin ja pieneen valkeaan fetsiin, joka
oli naurettavasti sijoitettu toiselle korvalle. Päällään tällainen
paljous vaatteita, jotka olivat kuin naamiaispuvut kauttaaltaan
kirjailujen, punottujen nyörien ja kultalankojen peitossa, vyöllä
pistoolit ja jataganit, he olivat omiaan säikähdyttämään raskaanaolevia
naisia. Nämä mukavan elämän ja unen tylsistyttämät laiskiaiset kävivät
joskus luonani työpaikallani ja tekivät aina saman typerän kysymyksen:

»Eikö tämä ole parempaa kuin tuo vaarallinen elämä, jolloin olit kuin
takaa-ajettu metsänotus?»

Vastasin heille:

»Vahtikoira ei ymmärrä suden elämää».

Orjat, työtoverini, eivät olleet uteliaita eivätkä julkeita; heidän
päivänsä kuluivat työssä, rukouksessa ja paremman elämän toivossa, joka
odotti heitä taivaassa. Surkuttelin ja halveksin heitä sydämessäni.

Tällävälin oli arkontti kutsuttanut minut kolme neljä kertaa luokseen,
sanoakseen minulle, ettei ollut unohtanut minua, ja että hän yhä odotti
suostumustani ruveta hänen kamaripalvelijakseen. Minä vastasin, että
pidin orjuutta häpeää parempana. Kun viimeksi olin hänen luonaan,
kehoitti hän minua kieltäytymisistä huolimatta pyytämään jotain
suosionosoitusta. Suostuin, mutta lisäsin:

»Ilman ehtoja».

»Ilman ehtoja? Mitä sitten haluat?»

»Saada kävellä yksin iltaisin isäntäni puistossa, senjälkeen kun valot
ovat sammutetut».

»Sinä toivot pääseväsi pakenemaan?»

»En, siitä annan sanani. Mutta olen näinä kahtena vuotena ollut
tukehtumaisillani työväen pihassa, tukehtumaisillani siksi, että olen
pannut maata yht'aikaa kanojen kanssa, etten ole nähnyt ainoatakaan
puuta, en kuuta taivaalla, enkä kuullut tuulen huminaa lehvistössä.
Olen ollut kuin kuollut».

»Saat tehdä sen huomisesta lähtien. Lisäksi saat oman _colibasi_
[= olkikattoinen maja], missä nukut yksin ja ateriasi saat noutaa
vartioston keittiöstä».

»Hyvä on», sanoin minä.

»Sekö on ainoa kiitoksesi».

»Mitä pitäisi minun sitten tehdä?»

»Suudella ainakin kättäni, jollei pukuni lievettä!»

»En ole koskaan tehnyt sellaista».

Arkontti nauroi, taputti minua olalle ja lähetti minut luotaan.

Aluksi tämä lievennys sai rintani paisumaan hurjasta onnesta, mutta
sitä ei kestänyt kauan.

Nämä lukemattomat viiniköynnöksen ja humalan peittämät kioskit, ruusu-
ja liljatarhat, suunnattomat poppelit, — milloin tuuheita kuin tammet,
milloin suoria kuin kuuset, — olivat nekin vain palvelijoita, jotka
olivat menehtyä hyvinvoinnista, samoinkuin hevoset ja albanialaisetkin.
Tämän pienen orjapuistikon ympäri kiersi ylipääsemättömänä viisitoista
jalkaa korkea kivimuuri kuin uhmaava eläin. Ei muita lintuja kuin
korppeja ja varpusia. Tuuli, — tuo huimapää matkamies, joka haastaa
vapaalle miehelle kaikkia maailman kieliä, — ei alentunut laskeutumaan
tähän onnettomuuden alhoon; se puheli vain poppelien latvoille, ja
niillekin vain valittaen. Itse kuukin himmeni taivaanlaella ja kulki
kalpeana kuin kärsivä sairas yli tienoon, jossa asusti teennäinen onni,
sillävälin kuin yövartiat astelivat edestakaisin välinpitämättöminä
kuin kellarissa, ja isännän pidoista kantautui yöhön viulujen valittava
ääni värisevänä kuin nautinnonkylläinen ihmisliha, minun harhaillessa
paljaiden puunrunkojen välillä, unelmoiden siitä, mitä oli tuon muurin
takana, Cosmasta, Eliaasta ja muistoista, jotka herättivät mielessäni
kuolettavaa kaipuuta.

Olin viidennellätoista. Eräänä synkkänä syyskuun päivänä oli hovissa
liikettä kuin muurahaispesässä: arkontti oli lähdössä kuukauden
kestävälle matkalle. Hän kutsutti minut luokseen. Ollen juuri
nousemassa vaunuihin hän kuiskasi minulle, vetäen käsiinsä hansikkaita:

»Älä yritäkään paeta: se on mahdotonta. Sen varalta olen antanut
ampumiskäskyn».

»Tiedän sen», vastasin minä.

Ja neljän hevosen vetämät vaunut lähtivät liikkeelle.

Palkkaväki nosti heti nenänsä pystyyn ja alkoi pöyhistellä, osoittaen
todeksi sananlaskun: »Kun kissa on poissa kotoa, ovat hiiret pöydällä».
He tanssivat, juhlivat ja juopuivat. Taloon jäi tosin kissa vahdiksi,
— isännän iäkäs veli, — mutta hän oli vain vanha kuvatus, äreä,
kaljupäinen äijärahjus.

Arkontin poissaollessa sain ensimäisen elonilmauksen Cosmalta.
Eräänä iltapäivänä pysähtyi pääportin eteen vanha, valkopartainen
turkkilainen, makeiskauppias ja tarjosi tavaraansa albanialaisille,
jotka kilvan riensivät ostamaan. Oli vapaapäivä. Orjat lepäilivät mikä
missäkin. Minä seisoskelin aitauksen luona, joka eroitti työväen pihan
isännän pihasta. Kuullessani kauppiaan äänekkäästi huutavan: _Alvitz!
Alvitz!_ alkoi sydämeni kiivaasti lyödä. Kiipesin aidalle katsomaan.
Niin, en ollut erehtynyt, siinä oli todellakin Ibrahim, kravustaja ja
luottamusmiehemme.

Hän näki minut ja nosti käden suulleen, mikä oli vilpittömän ystävyyden
merkki. Uskomattoman rohkeasti hän sitten raivasi itselleen tien
sormiaan nuolevien vartiain läpi ja huudahti turkinkielellä: »Saanenhan
viedä murenen _alvitzia_ tuolle pojallekin. Hän katselee varmaankin
vesi kielellä teidän syöntiänne».

Ja ällistyneiden albanialaisten nähden hän kulki joustavin askelin kuin
nuori mies puiston poikki, ojensi minulle makeisen ja sanoi kaikuvalla
äänellä:

»Kas tuossa, poikaseni, ota ja syö... Tiedän, ettei sinulla ole millä
maksaa, _mutta ensi keväänä sinulla varmaan on!_»

»Mistä tiedät, että hänellä ensi keväänä on?» kysyi vartiopäällikkö
uhkaavasti, hänen palatessaan portille.

»Hm!» hymähti Ibrahim huolettomasti. »Miksikä en tuottaisi iloa lapsen
sydämelle, etenkään kun se ei maksa mitään? Orjillakin on oikeus
toivoa».

Näin sanottuaan hän nosti tarjottimen päänsä päälle ja lähti pois
huudellen:

»Alvitzia ja toivoa kärsiville sydämille!»

Minä pakenin majaani, sillä päätäni huumasivat Ibrahimin sanat: _ensi
keväänä!_ Mikä taika noissa sanoissa! Ne leimusivat silmieni edessä
yötä päivää kuin vapautuksen virvatuli. Mutta kuinka minut voisi
vapauttaa? Kaksitoista albanialaista piti vartiota, vaihtuen joka
kuuden tunnin kuluttua. Muut kuusikymmentä lepäilivät, huvittelivat tai
nukkuivat kahdessa makuusuojassa, ja olivat hälytysmerkin kuullessaan
valmiit hyökkäämään aseistettuina esiin. Kuinka Cosma uskaltaisi
hyökätä tällaisen joukon kimppuun kolminekymmenine miehineen?

Kuukauden kuluttua saapui hoviin tieto, että arkontti, joka oleskeli
Stambulissa, saapuisi vasta kuukauden kuluttua; ja toisen kuukauden
kuluttua hän saapuikin suurella kohinalla.

Tämä kohu johtui siitä, ettei hän tullut yksin, vaan hänellä oli
mukanaan nainen.

Palkkasoturit olivat asettuneet kahteen riviin, muodostaen kujanteen
portilta pridvoriin, ja arkontti ja hänen rakastettunsa kulkivat
kostutettua, tummaa puistokäytävää pitkin hymyillen kuin kuningaspari,
seitsemänkymmenen pistoolin sylkiessä vaaratonta tultaan synkkää
syksytaivasta kohti. Me muut vetojuhdat tähystelimme salavihkaa
aitauksen raoista, mutta emme nähneet mitään.

Seuraavana päivänä toisteltiin suusta suuhun, että herramme rakastettu
oli kaunis kuin joku noista kolmestasadasta _cadanasta_, jotka
täyttävät sulttaanin haaremin. Tämän jälkeen seurasi kolme hiljaista
päivää. Neljäs oli kylmä ja aurinkoinen keskimarraskuun päivä.
Saimme käskyn peseytyä, pukeutua juhlavaatteisiin ja kokoontua, niin
suuret kuin pienetkin, vieraspihaan. Kello kaksitoista olimme kaikki
saapuvilla. Äänetön, pelokas odotus. Meitä ympäröi albanialainen
vartiosto.

Palvelija avaa selkoselälleen oven molemmat puoliskot. Taluttaen
käsipuolessaan rakastettuaan, arkontti astuu ulos, säteillen onnesta,
ja yhdessä he kulkevat _pridvoriin_, josta näkee yli koko pihan.
Arkontilla on yllään taivaansininen viitta, jonka hihat ja lieve
ovat kullalla kirjaillut. Naisella kärpännahkaviitta, ja otsalla
jalokivitiara. Hiukset mustat kuin ebenpuu, samoin kulmat, silmäripset
ja suurten silmäin terät. Hipiä ruskean kalpea.

Arkontti puhuu meille perin huonolla romaniankielellä:

»Kaunis ruhtinatar, jonka näette vierelläni, on morsiameni, kahden
viikon kuluttua puolisoni ja tästä päivästä lähtien herrattarenne.
Hänen Armonsa on teidän maastanne; hänen nimensä on Floritchica
[romaniankieltä ja merkitsee pieni kukkanen]. Olen Hänen Armonsa
rinnalla unohtava kansani ja rakastava hänen kansaansa. Minusta tulee
romanialainen. Ja nyt levätkää kolme päivää, syökää hyvin ja juokaa
hänen terveydekseen!»

Ilman täyttivät huudot: »Eläköön Hänen Armonsa!» »Eläkää onnellisina!»
»Jumala suokoon teille terveyttä!»

Monet heittäytyivät kasvoilleen maahan ja suutelivat hiekkaa. Moni
noista raukoista itki onnesta. Ja koko lauma lähti altailleen,
missä heitä odottivat tavallista paremmat ruoka-annokset, neljännes
pahanhajuista viinaa ja pullo vähemmän mieltäkeventävää viiniä. Lepo
yksin oli täysiarvoista, mutta sekin hyödytti enemmän arkonttia
kuin orjia, sillä näinä kolmena päivänä he eivät tehneet muuta kuin
ylistivät isännän hyvyyttä ja rukoilivat hänen puolestaan.

* * *

Tämän armonosoituksen jälkeisenä päivänä tuli kamaripalvelija myöhään
iltapuolella sanomaan minulle, että hänen isäntänsä kutsui minua.

Pienessä, matalassa huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat kokonaan
peitetyt romanialaisilla matoilla, lepäilivät arkontti ja Floritchica
kumpikin karhuntaljallaan, nojaten päätään punaisiin samettityynyihin.
Neljä hopeajalustoissa palavaa vahakynttilää loi huoneeseen himmeää
valoaan ja niiden hunajainen haju sekoittui turkkilaisen kahvin ja
itämaisen tupakan tuoksuun. Huoneeseen toi lämmintä ulkopuolella palava
maalaismallinen _soba_. Kaikkialla tyynyjä ja matalia jakkaroita.

Minut otettiin vastaan vapaana miehenä. Onnellinen pari oli juuri
polttanut loppuun vesipiippunsa, ja kun astuin sisään, tervehtivät he
minua melkein yhteen ääneen:

»Hyvää iltaa, Jeremias».

Floritchica puhui puhdasta romaniankieltä.

Hänen kauneutensa häikäisi minua. Hän oli kuin täyteen kukoistukseensa
puhjennut kukka. Hänen ruumiinsa, jota oranssinkeltainen villapuku
taipuisana noudatti, sallien siron nilkan tulla näkyviin, uhkui
huolettoman vapaasta asenteestaan huolimatta samalla arvokkuutta. Hänen
kapeilla kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään ihomaalista; silkinkiiltävä
tukka oli sileästi taapäin kammattu. Hän katseli minua kasvoillaan
omituinen, melkein liikutettu ilme. Hänen avointen silmiensä tiukka
katse vangitsi minut.

»Jeremias», sanoi arkontti, »sinulla on onni matkassasi: tarinasi on
herättänyt morsiamessani mielenkiintoa sinua kohtaan. Hän tahtoisi
tietää, tunnetko äitisi. Vastaa hänelle, ja ole kohtelias».

»Olen metsän poika... En tiedä äidistäni enkä isästäni... Cosma on
kasvattanut minut».

Floritchica näytti kuin nielevän alas jotakin. Hän kysyi minulta
värisevällä, mutta lempeällä ja sointuvalla äänellä:

»Tiedätkö, Jeremias, kuka antoi sinut Cosmalle?»

»En tiedä. Hän löysi minut metsästä, ollessani vain kaksivuotias, pisti
minut reppuunsa ja ruokki minua lihaliemellä».

Näin vastattuani tapahtui jotakin omituista. Floritchican sireenimäinen
ruumis käännähti yhdellä ainoalla liikkeellä vatsalleen, ja kätkien
kasvonsa patjoihin hän puhkesi nyyhkytyksiin. Tämä kohtaus liikutti
arkonttia ja saattoi hänet ymmälle.

»Mitä nyt, ystäväni?» hän kyseli. »Miksi itket?»

Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni, sanoen: »Saat mennä».

Kaksi päivää myöhemmin minut kutsuttiin uudelleen samaan huoneeseen.

Floritchica oli hiukan kalpea ja hymyili minulle ystävällisesti.
Arkontti käveli tyytyväisenä edestakaisin, kädet laajan viitan
taskuissa. Hän sanoi minulle:

»Kas niin, Jeremias, nyt tahtoo morsiameni kiinnittää sinut
henkilökohtaiseen palvelukseensa, tehdä sinusta yksityispalveluansa».

»Niin, Jeremias», sanoi Floritchica rakastettavasti, mutta samalla
vakavasti, »tahdotko palvella minua?»

»Rouva», sanoin minä kärsimättömästi, »olen jo aikoja sitten vastannut
arkontille, että mieluummin kuolen kuin palvelen ketään».

»Mutta sinua kohdellaan kuin lasta... metsän lasta», sanoi Floritchica
lempeästi.

»En välitä kohtelemisistanne, ja jos tahdotte tietää kaiken, niin
tietäkää sitten, että inhoan teitä. Olette vihollisiani».

Arkontti aikoi sanoa jotakin, mutta Floritchica esti sen, kysymällä
minulta:

»Olenko minäkin vihollisesi, Jeremias?»

»Olet, sinäkin. Olet miehen vaimo, joka tahtoo tappaa vapaat miehet.
Millä oikeudella minua on pidetty täällä vankina yli kaksi vuotta,
vaikka tahdon elää vapaana Cosman kanssa?»

Hän painoi päänsä alas ja nojasi otsansa kättään vasten. Arkontti
huudahti vilkkaasti:

»En tahdo tappaa ketään, mutta Cosma ja hänen joukkonsa ovat varkaita!»

»Sanotko varkaiksi miehiä, jotka eivät tahdo palvella sinua? Vai
luuletko ehkä, että koko maailma on luotu vain tuottamaan huvia
sinulle?»

Arkontti kääntyi morsiamensa puoleen:

»Sanoinhan jo sinulle, rakkaani, ettei tuota itsepäistä nulikkaa voi
taivuttaa mihinkään».

Minut lähetettiin pois. Ja tähän päättyivät arkontin yritykset tehdä
minusta palvelija.

Pakkasta... Unen horrosta... Puut ja kioskit nuokkuivat kuuran ja lumen
painosta. Hovi oli vaipunut ikävään, mutta tuo ikävyys ei johtunut
yksinomaan kylmästä vuodenajasta. Arkontin uskotuilta palvelijoilta
kuulimme, että hänen kotielämänsä oli muuttunut helvetiksi, että
Floritchica paistoi isäntäämme hiljaisella tulella, ja ettei päivääkään
kulunut ilman myrskyisiä kiistoja. Tämä selitti juhlien puutteen ja
häiden siirtymisen epämääräiseen tulevaisuuteen.

Eräänä iltana istuin _colibassani_, jota ankara tuuli ravisteli, ja
katselin risuvalkeaa, hekkumoiden omassa kurjuudessani. Järkeilin jo
tähän aikaan kuin täysi mies, ja arvosteluni elämästä olivat niin
selkeitä, etteivät myöhemmät kokemukseni ole niitä suinkaan kumonneet.

Arvostelin kylmästi asemaani, tuijottaen loimuaviin liekkeihin. Sain
kiittää maailmaan tulostani Cosman satunnaista huvittelua, olin tulos
yhdestä hänen tuhansista ilonpidoistaan. Ja minä vihasin Cosmaa.
Riuduin raakalaisten parissa vain siksi, että Cosma tahtoi uhmata
_Poteraa_, vaikka olisi ollut paljon viisaampaa noudattaa Eliaan
ehdotusta, jättää saalis ja pelastautua soiden yli. Siksi inhosin
Cosmaa. Nyt jäyti mieltäni vieläkin julmempi ajatus: epäilin, ettei
Cosma kärsinyt kylliksi pidätyksestäni ja että hän jatkoi vapaata ja
iloista elämäänsä, vähät välittämättä muiden kohtalosta, riistäen
itselleen kaiken, mitä mieli teki, ja pitäen pilanaan niiden elämää,
jotka hän murskasi ympärillään. Ja silloin kannoin kaunaa Cosmalle kuin
viholliselle ainakin.

Katkera kyllästyneisyys sai minussa vallan. Elämällä ei ollut mitään
tarkoitusta. Vankila tai vapaa metsä, ilo tai kärsimys, kaikki oli
minusta yhtä mieletöntä.

Risuvalkea hiipui hiljalleen kuten elämänhalunikin. Tällä hetkellä
avautui ovi. Floritchica astui sisään.

Hän oli puettu pitkään, ketunnahkaiseen _chubaan_, jossa oli
pystykaulus. Päätä peittävän liinan alta tulivat näkyviin hänen
kasvonsa, jotka muistuttivat Välimeren maiden madonnankuvia. Hänen
riutunut katseensa ja kärsimystä kuvastavat piirteensä tekivät minuun
oudon vaikutuksen.

Ravisteltuaan lumen vaatteistaan, hän vaipui istumaan vuoteeni
laidalle... Kiiruhdin tarjoamaan hänelle jakkaraani... Hän vaikeni,
ikäänkuin en olisi puhunut mitään, ja katseli minua... Minä
katselin häntä... Katselimme näin toisiamme kauan... Sitten käänsin
hänelle selkäni enkä enää välittänyt hänestä; unohdin hänet. Mitäpä
välittää ketunnahka-chubaan puetusta kauniista madonnasta, kun on
viisitoistavuotias ja menehtyy vankilassa?

Sitten kaksi sametinhienoa kättä laskeutui poskilleni. Floritchica
puhkesi valittamaan Jumalan innoittamin sanoin, ja hänen äänensä tuntui
tulevan taivaasta:

»Metsän lapsi!... Rakkauden lapsi!... Olet kuvitelman tulos. Olet
kaunis; olet viisas; olet ylpeä, ja valitset kuoleman ennen orjuutta...
Kalvistut korkeiden muurien ympäröimässä _colibassa_, sinä, jolla
olisi oikeus asustaa vallihaudattomassa palatsissa, jonka tammet
rakentavat vuorille... Silmäsi tuijottavat kurjaan risuvalkeaan, kun
niiden pitäisi katsella metsien paloa... Ja korkeuksista, missä kotkat
liitelevät, olet pudonnut maan tomuun... Mutta ehkä tämä onkin oikein:
lapset saavat usein sovittaa vanhempiensa synnit».

»Kuka olet sinä, lumoojatar, joka uskot, että lasten on sovitettava
vanhempiensa synnit?»

»Olen se, joka on etsinyt täydellistä onnea, joka on tahtonut uneksia
silmät auki päin aurinkoa ja jonka silmät ovat häikäistyneet!»

Tuoksuva hengähdys kulki kasvojeni yli, kuumeiset huulet suutelivat
otsaani, ja Floritchica katosi kuten oli tullutkin.

Tuleni sammui... _Coliba_ pimeni.

       *       *       *       *       *

Kaunis maaliskuun loppupuoli... Haluaisi oikoa jäseniään, haukotella ja
kuunnella leivoa. Mutta arkontti Samurakisin hovissa ei ollut leivosia.
Maan matosista, orjista, hevosista ja albanialaisista alkaen aina
itseensä arkonttiin ja Floritchicaan asti, kaikki halusivat tulla esiin
koloistaan ja liikuskella ulkosalla. Arkontti ei paljoa liikkunut, vaan
sulatteli ruokaa leposohvalla, joka oli nostettu ulos _pridvoriin_.
Hän katseli puoliavoimin silmin selkoselällään olevaa pääporttia, jota
aseistetut jättiläiset vartioivat. Floritchica kirjaili nenäliinoja,
ja hänen vierellään istuen minä kertoilin vuorista, lakeudesta,
metsästä, kaikesta, mikä herättää halua elää, sillä kärsittyäni vilua
_colibassani_ aloin ymmärtää, että oli parempi pitää seuraa arkontin
rakastetulle ja nukkua palatsissa. Niin, olin talttunut: lopulta
melkein aina talttuu, kun selkää liiaksi hyväillään hevospiiskalla.

Mutta minä en palvellut ketään tavalla enkä toisella. Olin itse pieni
arkonttini, mikä raivostutti albanialaisia ja saattoi orjat aivan
ymmälle.

Isäntä kuunteli mielellään tarinoitani ja oli suvaitsevainen.

»Sanohan, Jeremias, eikö Cosma sittenkin pelkää _Poteraani_?»

»Hän ei välitä hiventäkään _Poterastasi_».

»Mutta kerran hän kuitenkin joutuu ansaan, ja silloin peloittava Cosma
saa valita joko hirsipuun tai minun palvelukseni».

»Hän ei koskaan palvele sinua. Hirsipuu on hänelle mieluisampi».

»Mikä kirottu aasi! Ja miksi olisi vaikea palvella minunlaistani
herraa? Kohtelisin häntä vapaana miehenä, vain saadakseni pitää Cosman
hovissani».

»Arkontti, vapailla miehillä ei ole herroja eikä herroilla voi olla
hovissaan vapaita miehiä, yhtä hyvin voisi vesimelonin panna pulloon».

»No niin, siinä tapauksessa hirtän hänet!»

»Kunhan ensin saat hänet...»

       *       *       *       *       *

Kostea maa höyrysi auringonpaisteessa. Portin aukeamaan ilmestyi
kaksi miestä. Ne olivat kaksi Jerusalemista tai Athos-vuorelta
kotoisin olevaa munkkia joita liikuskeli paljon maassa kerjäämässä
rahaa luostarilleen. He olivat pitkiä ja tukevia kuin albanialaiset,
parta ja hiukset pitkät ja punaisenruskeat, kasvot kuparinkarvaiset,
yllä kastanjanruskeat repaleiset kaavut, jaloissa loan peittämät
saappaat. Heillä oli reput selässä. Toisella oli kainalossaan sinetöity
ja lukolla varustettu rautalipas, johon kootaan rahat, toisella
kirja, johon merkitään lahjan suuruus ja armeliaan antajan nimi.
Huomattuaan arkontin _pridvorissa_, huusi viimemainittu kreikankielisen
tervehdyksen. Kuullessaan äänen Floritchica kalpeni. Minä tunsin Cosman
ja Eliaan.

»Olkoon anteliaisuudestaan kuulu arkontti Samurakis onnellinen!» alkoi
munkki puhua. »Olkoon onnellinen hänen puolisonsa, kaikkein hyveellisin
nainen Romaniassa! Olemme halpoja Jumalan palvelijoita, — vietämme
koko elämämme paastoten ja rukoillen Herran kunniaksi ja sielujen
autuudeksi, — ja pyydämme nöyrästi saada suudella suuren arkontin
viitan lievettä, sillä me tiedämme, ettei hädänalainen ole koskaan
suotta vedonnut hänen hyvyyteensä!»

Vahti, joka oli tottunut munkkien käynteihin, seisoi välinpitämättömänä
ja ihaili puhujan herkulesmaista vartaloa. Mairiteltuna arkontti nousi
hymyillen seisomaan ja sanoi:

»Olkaa tervetulleita, arvoisat _Kalogherit!_ Tulkaa lähemmäs».

Cosma ja Elias heittäytyivät arkontin jalkoihin niin taitavasti
teeskennellen, etten olisi luullut heidän moiseen kykenevän. Katselin
heitä läheltä: heitä oli mahdoton tuntea. Luoden minuun merkitsevän
katseen ja liikutellen viiksiään Cosma sanoi:

»Pyydän nöyrimmästi anteeksi ihaillulta pojaltanne, että unohdin
onnitella häntä: olkoon hänkin onnellinen, ja suokoon Jumala hänelle
isänsä viisauden ja pitkän iän sekä perillisiä, jotka vievät
Samurakisin nimen läpi vuosisatojen!»

»Kiitos toivotuksistanne, kunnon miehet! Olkaa kolme päivää
kunnioitettuja vieraitani, ja teidät majoitetaan ja teitä kestitään
parhaan mukaan. Mille luostarille kokoatte lahjoja?»

»Pyhän Gerasimin luostarille Athos-vuorella», vastasi Cosma ahmien
silmillään Floritchicaa, joka käänsi katseensa hänestä kuin auringosta.

»Onpa kumma», tuumiskeli arkontti. »En ole koskaan nähnyt teidän
kaltaisianne munkkeja: eipä teidän luulisi viettävän elämäänne
paastossa ja rukouksissa, vaan luulisi teidän paremminkin nielevän
kokonaisia härkiä ja juovan joittain viiniä!»

»Pyhä Henki, joka asuu meissä, on paras ravintomme, arkontti!»

»Sepä ihme! En tietänyt, että Pyhä Henki on niin ravitseva. Mihin
sitten tarvitsette rahaa?»

»Oi, arkontti», mylvi Cosma. »Rakentaaksemme temppeleitä Herralle
ja pitääksemme niitä yllä; oliviöljyyn, joka palaa lampuissa,
kynttilöihin, suitsutukseen, samoinkuin kirkon marttyyrien
kultavaatteisiin, — näin moniin pyhiin tarpeisiin, jotka ovat niin
välttämättömiä sielumme rauhalle!»

»No niin, sieluni rauhan hyväksi annan teille neljä keisarillista
dukaattia».

Ja hän pisti kultarahat lippaaseen, jota Elias piteli; sitten hän otti
kirjan ja kirjoitti siihen nimensä.

»Kas vain!» huudahti hän, lukiessaan lahjoittajien nimikirjoituksia.
»Te näytte myöskin käyneen _Carc-Serdar_ Mavromyckalisin ja arkontti
Cutzaridan luona. Ja he ovat antaneet teille vain kymmenen _zlotesia_
kumpikin. Mikä kitsaus!»

»Totta, jalo arkontti! Kukin ostaa taivaassa sen paikan, mikä hänelle
sopii».

»Heidän paikkansa ei liene kovin kadehdittava!»

»Amen! Teidän nimenne yksin kaiverretaan kultakirjaimin luostarimme
alttarin marmoriin, jonka yläpuolella on Pyhän Gerasimin ikooni
kahdenkymmenenkahden karaatin kultaan valetuissa, kolmenkymmenen
kilon painoisissa vaatteissa. Ja kiitollisuutemme osoitukseksi luen
_Kyriacodromionin_». [Kreikankieltä ja merkitsee sunnuntaisaarnaa.]

Astuttuaan kolme askelta taapäin, — hän seisoi nyt rinta pystyssä,
parta ja viitta tuulessa hulmuten, silmät liekehtien, — Cosman ääni
jylisi ukkosena:

»Ihminen elää vain kerran maan päällä! Maa on meidän. Jumala on
sen luonut meitä varten! Meitä varten kantaa puu hedelmää ja luo
varjoa. Meitä varten säteilee aurinko, rypäle antaa mehunsa ja lammas
lihansa. Meitä varten ovat kuusimetsät kauniine paimentyttöineen,
joiden rinnat tuuli on karaissut, joiden silmänluonti on rohkea ja
rakkaus mittaamaton. Meitä varten kaikki, mitä silmämme näkee, ja
kaikesta on meidän otettava osamme: se on Jumalan tahto, ja ihmiselle
tarpeellinen. Mutta voi sitä, ken ottaa enemmän kuin mitä hänen kaksi
hammasriviään voi jauhaa! Hän riistää lähimmäisiltään heidän osansa ja
vihastuttaa Jumalan. Silloin Hän lähettää ruton kristallipalatseihin,
vapauttaa linnoituksista vangit, jotka sytyttävät tuleen kukoistavat
kaupungit, ja antaa vuoriston rosvojen yön pimeydessä tunkeutua
valtiaiden makuusuojiin, joita hampaita myöten aseistetut palvelijat
vartioivat!...»

»Pysähdy!» huudahti arkontti seisoalleen nousten, »_Kyriacodromionisi_
ei miellytä minua!»

Ja hän lisäsi, minun puoleeni kääntyen:

»Jeremias, saata nämä munkit kasarmiin! Ja siunatkoot he mieluummin
aseeni, niin että ne aina taistelisivat voitokkaasti rosvoja vastaan!»

Kuljin alas portaita, takanani molemmat munkit reput selässään.
Albanialaiset seurasivat kintereillämme. Ja heti kasarmiin päästyämme
hyökkäsi palkkaväki kyselemään munkeilta:

»Onko teillä pyhiä muistoesineitä Athos-vuorelta? Taikakaluja?
Onnentuottajia?»

»Meillä on kaikkea,» sanoi Cosma, reppuja penkoen. »Kas tässä on
öljyä, joka on palanut Pyhän Gerasimin lampussa, ja joka parantaa
kaikki sairaudet, niinpian kuin sillä voitelee kipeää paikkaa... Tässä
on merikalojen vatsasta löydettyä korallia; se tekee lemmensairaaksi
jokaisen naisen, joka kantaa sitä rinnallaan... Tässä kappale pyhästä
ristinpuusta, jolla Herramme antoi henkensä; se on paras taikakalu
rosvojen kuulia vastaan. Sitten minulla on ristejä helmiäisestä,
norsunluusta ja...

»Antakaa tänne! Antakaa öljyä, pyhää puuta, koralleja ja Athos-vuoren
ristejä!»

Joka mies kiiruhti raha kädessä ostamaan. Ja Cosma jakeli heille
auliisti ihmeitätekeviä, typeriä esineitään.

       *       *       *       *       *

Ilta-ateria kasarmissa oli ikimuistoinen. Arkontin sydämellinen
vastaanotto oli jo tuottanut Cosmalle melkoista arvonantoa ja tätä
enensi yhä albanialaisten silmissä hänen kumma kiihkomielisyytensä,
huvittavat kaskunsa Athos-vuorelta, vieläpä hänen leikinlaskunsakin,
jotka olivat kaikkea muuta kuin kirkollisia. Tapahtui ensi kertaa, että
vartiosto unohti kurjan osansa ja muuttui inhimilliseksi: kaikki nauraa
hohottivat täyttä kurkkua.

Ruokalaji seurasi toistaan. Viini vuoti virtana. Ilon ylimmillään
ollessa Cosma kävi yhtäkkiä vakavaksi ja sanoi:

»Lapseni! Ennenkuin jatkamme edelleen, on velvollisuuteni muistuttaa,
että isäntänne määräsi minun siunaamaan aseenne voitokkaiksi
taistelussa rosvoja vastaan. Senvuoksi on teidän vietävä aseenne
ulos, pantava ne yhteen kasaan arkontin ikkunain alle, ja heti kuun
ilmestyttyä taivaalle luen siunauksen. Suorittakaamme ensin tämä työ ja
viekäämme aseet ulos. Sitten annan teille maistiaisiksi _Mastikha de
Chio'a_». [Erästä Itämailla hyvin haluttua likööriä.]

Kreikkalaiset aivan hullaantuivat:

»Mastikha de Chioa? Onko teillä sitä? Oi, Chio! Oi, _patrida Homyros!_
Oi, verraton Mastikha, mitä hunajaa olet kielillemme!»

Lyhyemmässä ajassa kuin mitä menee savukkeen polttamiseen oli kaikki
pyssyt, pistoolit ja jataganit heitetty sikin sokin kasaan arkontin
ikkunoiden alle. Kuullessaan metelin hän avasi ikkunan ja huusi:

»Mitä tämä melu merkitsee?»

»Täällä valmistaudutaan vain siunaamaan aseita», vastasi Cosma.

»Mitä helvettiä! Siunaaminen on tosin paikallaan, mutta tehän
turmelette pyssyt kelvottomiksi!»

»Olkaa huoletta, arkontti! Kun pyssyt kerta on siunattu, tekevät ne
tehtävänsä, vaikkapa ne lataisi sahajauhoilla ruudin asemesta!»

Tämä leikinlasku herätti yleistä naurua.

Ja nyt kerron, mitä sitten seurasi. Kun oli palattu kasarmiin, veti
Cosma repuista esille kaksi isoa puuleiliä, jotka kumpikin vetivät
kolme _okaa_.

»Kas tässä on mastikhaa, jota nimitetään Chion kyyneleeksi. Sitä on
tuskin täyttä lasia mieheen, mutta meidän on tyydyttävä, sillä Jumala
ei ole sallinut Chion kyynelten virrata jokena. No niin, ojentakaahan
tänne lasinne!»

Ja hän kaatoi kuhunkin lasiin täsmälleen saman määrän. Kun kaikkien
lasit olivat täytetyt, kohotettiin ne ilmaan ja huudettiin:

»Oikeauskoisuuden malja! Arkontin ja hänen henkivartionsa malja! Heidän
voitokkaiden aseittensa malja — _eviva_!»

»Eviva!...»

Juotiin.

»Viekäämme nyt loput mastikhasta vartiossa oleville miehille», sanoi
Cosma.

Ja me poistuimme huoneesta. Ulkona hän tarttui käsivarteeni ja kuiskasi:

»Nouda pari hyvää sylillistä lastuja, saman verran puita ja kannu
oliiviöljyä, ja pane ne asekasan viereen!»

»Mutta...»

»Älä pelkää mitään! Kaikki on ohi. Helpoin on jälellä».

Mikä helvetillinen kuoleman yö keskellä luonnon ylösnousemusta...
Seitsemänkymmentä voimakasta miestä, jotka olisivat kyenneet
kiskaisemaan puut juurineen maasta, kaatuili oikealle ja vasemmalle
kuin poikkilyödyt pylväät. Kahdella mattojen peittämällä
lavitsarivillä, jotka muodostivat kaksi pitkää, yhtenäistä vuodetta,
sekä kasarmin lattialla vääntelivät ihmisruumiit, jotka olivat
luodut nauttimaan elämästä, tuskan kouristuksissa, vaahtoavin suin,
pullistunein silmin, keskellä aterian jätteitä ja ylenannatuksia.
Heidän voihkeensa olisi voinut herättää kuolleet haudoissaan.
Kosteat, lehdettömät poppelit näyttivät värisevän kauhusta. Palatsin
eteisessä makasi verissään, tikarin lävistämänä, kaksi karskinnäköistä
kreikkalaista, ainoat, jotka olivat kieltäytyneet juomasta tuhoisaa
mastikhaa.

Cosma valeli öljyllä puut ja lastut ja pisti ne tuleen. Liekit
tarttuivat aseisiin. Isännän ikkunat loistivat. Ja me tunkeuduimme
arkontin yksityishuoneisiin.

Hän oli vuoteessa, vierellään Floritchica, jonka kasvot olivat
kalpeat kuin liitu. Nähdessään meidän seisovan siinä suorina kuin
oikeudenpalvelijat, arkontti luuli näkevänsä painajaisunta ja hieroi
silmiään. Kohottautuen istumaan hän kysyi sitten:

»Mitä tämä on? Kuinka olette päässeet tänne? Ja mitä tahdotte?»

»Sekin on Pyhän Hengen ihmetyö. Ja olemme tulleet lukemaan loppuun
_Kyriacodromionin_», vastasi Cosma, vetäen esiin pistoolinsa.

»Rosvoja!...»

»_Sanoinhan teille: ja Hän antaa rosvojen yön pimeydessä tulla vuorilta
ja tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita vartioivat hampaita myöten
aseistetut palvelijat_, — ettekö muista, arkontti?»

»Hoi! _Arvanitakia_! Aseisiin!»

»... _Ja silloin herrat huutavat turhaan apua! Silloin he huomaavat,
että kaikki apu, mikä tulee toisilta, katoaa toisten mukana_».

»Kuka olet, sinä kirottu _Kabogheros_? Onko rosvosta tullut munkki?»

»Ei, arkontti! Vaan munkki on aina ollut rosvo!»

       *       *       *       *       *

»Tuona sysimustana yönä meidän neljä hevostamme pyrkivät vaivalloisesti
eteenpäin syrjätiellä, joka kulkee mutkitellen kohti Calarasiin vievää
valtatietä. Etunenässä ratsastava Cosma sanoi Floritchicalle:

»... Rintasi karaistuvat kaiken maailman tuulissa, jotka pieksävät
niitä... Ruumiisi kylpee virroissa, paahtuu auringossa, ja kedon kukat
lainaavat sille tuoksunsa... Ja Cosma rakastaa sinua...»

Sitten hän pysähdytti hevosensa, kääntyi katsomaan arkontti Samurakisin
hoviin päin, joka oli kokonaan liekkien vallassa, ja mutisi julmasti:

»Yksi kyykäärmeen pesä vähemmän!...»

* * *

Kokonaisen viikon ajan me vain laskeuduimme etelää kohti, seuraten
Jalomitzaa ja muita jokia ja vältellen teitä. Hevosten kaviot upposivat
sateen liottamaan tantereeseen kuin taikinaan. Keskeytymättömät
tihkusateet pakoittivat meidät usein tuntikausiksi telttojen suojaan.
Silloin olimme yrmeitä. Mutta aurinko tuli esiin, huhtikuun lauhat
tuulet pullistivat viittojamme, ja me olimme jälleen iloisia ja
tulvillaan elämänhalua.

Elias kävi paimeneksi puettuna kylissä hankkimassa leipää ja viiniä.
Ammuimme jäniksiä, öisin pidimme vuorotellen vahtia, piilotellen
sammalikossa tai soissa, ja hoitelimme telttojen edustalla palavia
nuotioita.

Koko pitkän matkan aikana ei Cosma kertaakaan tiedustellut minulta
elämääni arkontin hovissa. Hän hoiteli Floritchicaa yötä päivää. Minua
suututti.

»Säälikö hän edes kohtaloani näinä kahtena vuotena?» kysyin eräänä
iltana Eliaalta levähtäessämme.

»Hyvin vähän».

»Silloin hänellä ei ole sydäntä!»

»Onpa niinkin, mutta hänen hyvyytensä laita on sama kuin viinin: se
lämmittää vain läsnäolijoita. Se lämmittää ja jäätää: siinä Cosman
kaksoiskasvot».

Eliaan kurkkua tuntui kuristavan. Tuskin saatoin kuulla hänen ääntään.
Cosman ääni, joka kumahteli viereisestä teltasta, ilmaisi sensijaan
kaikkea muuta kuin ahdistusta:

»... Sinä, Floritchica, olet minulle rakkain kaikista...»

Eliaan kasvoilla väikkyi surunvoittoinen hymy. Hänen silmänsä loistivat
pimeässä, kuvastaen tulen liekkejä, joka paloi jalkaimme juuressa.

»Jeremias!» kuulin hänen sanovan synkällä äänellä, samalla kun hän
tarttui käteeni, tuoden kasvonsa liki omiani, »Jeremias! Cosma on
paholainen! Kuulitko, mitä hän sanoi naiselle? No niin, naisia, joille
olen kuullut hänen vakuuttavan samaa, on legio. Ja, hyvä Jumala,
tahdonpa kuolla tähän paikkaan, jos hän on koskaan valehdellut tai
ollut vilpitön yhdellekään heistä! Niin, jokaista kohtaan hän on ollut
rakastava ja hellä kuin tunturikyyhky, aulis kuin sade, joka kostuttaa
auringon paahtaman maan. Kaikkia kohtaan hän on ollut kiittämätön
kuin lurjus, ja välinpitämätön heidän kyynelilleen kuin kuolema.
Kuuntelehan, Jeremias, niin kerron sinulle jotakin. Silloin ymmärrät
paremmin».

»Noin vuosi taistelusta _Poteran_ kanssa, jossa sinä jouduit vangiksi,
lähdimme kauas Moldauhun kostamaan erään seudun asukkaiden puolesta,
jossa julma isäntä hallitsi hirmuvaltiaana. Laatimaansa sääntöä
noudattaen Cosma erosi miehistämme, ja kulkukauppiaiksi pukeutuneina
me eräänä iltana saavuimme kaksin hirmuvaltiaan hoviin. Hänen
varusväkensä oli liittynyt _Poteran_ riveihin ajaakseen takaa erästä
suunnattoman rohkeaa heitukkaa, joka kylvi kuolemaa Moldaun satraappien
riveihin. Tiedustelijamme ilmoittivat: _Tapaatte hovissa parikymmentä
pelkurimaista palvelijaa, joiden vaarattomaksi tekemiseen saatte
apua_. Näin olikin asian laita, mutta vaarattomaksi tekemiseen nähden
tapahtui mieluummin päinvastoin, sillä yksinkertainen, vilkassilmäinen
maalaistyttö sytytti Cosman intohimon täyteen liekkiin ja sekoitti
hänen suunnitelmansa. Saattaessaan meitä illalla, vajaan, missä meidän
piti viettää yö, tyttö sanoi Cosmalle:

»Kulkukauppias, sinun kaapusi alta pistää esiin miekka, mutta älä tapa
isäntääni, sillä hän on ollut minulle hyvä!»

Cosma huudahti:

»Sanohan minulle, oi lapsukaiseni, joka olet tullut maailmaan kirsikan
kypsymisaikana, jolloin niityt kutsuvat meitä helmaansa ja linnutkin
vaativat osansa rakkaudesta, — sano minulle, mitä hyvää hirmuvaltias
on tehnyt sinulle, ja minä unohdan hänen tihutyönsä ja vieläpä senkin,
että olen tullut tänne kostonaikeissa».

»Niin, Cosma, se sinun on unohdettava, sillä isäntäni pelasti minut
haukan kynsistä ja pääsin koskemattomana jälleen vapauteen. 'Saat elää
täällä mielesi mukaan, ja rakastaa, ketä haluat', hän sanoi minulle.
Tuo haukka on hänen tilanhoitajansa, ja koska tänä iltana on uusi
kuu, kulkee hän varhain huomenaamuna tästä ohi viemään herralleen
kymmenyksiä ja neuvottelemaan hänen kanssaan. Hän ratsastaa yksin.
Ehätä hänen tielleen, ja laske palvelijan sydämeen kuulat, jotka oli
tarkoitettu hänen isännälleen! Ja ota hänen rahansa... Ja osta niillä
rahoilla juhtia köyhtyneille talonpojille... Ja minä olen orjasi».

Kun tuona yönä istuimme Cosman kanssa tupakoiden, sanoin hänelle:

»Aiotko noudattaa paholaisen neuvoa?»

»Elias, aionpa todellakin, sillä rakastan tuota paholaista ja tahdon
hänet omakseni».

»Annat siis järjettömän neuvon johtaa itseäsi...»

»Annan vaikka pirun johtaa itseäni...»

»Ja panet henkesi alttiiksi iskeäksesi pahaa koipiin, sensijaan, että
iskisit sitä päähän... Cosma, sinä olet voimakas, mutta sinä et ole
järkevä...»

»Elias, sinä olet aina järkevä, mutta sinun järkevyytesi kiusaa minua.
Nouse seisomaan!»

Minä nousin, ja Cosma hyppäsi selkääni. Ja niin kiersin vajan ympäri,
kunnes kaaduin hengästyneenä maahan. Silloin istuuduimme jälleen.

»Ja nyt, Elias, anna järkesi puhua».

Ja minä puhuin näin, Cosman takoessa nyrkillään tuimasti rintaansa,
kuunnellessaan minua:

»Cosma... Ei kukaan voi olla sankari puolittain... Sinua pidetään
sankarina... Sinua ihaillaan... Mutta sinä et ole sankari, etkä
ihaile mitään... Tai ihailet liiankin monia asioita... Huomenna, kun
olemme lähteneet, sanovat seudun asukkaat: _Cosma tuli tappamaan
lohikäärmettä, mutta tappoikin vain tarhakäärmeen. Siksikö ehkä,
että tarhakäärme tahtoi niellä kastemadon ja tuo kastemato miellytti
Cosmaa?_ Niin seudulla sanotaan... Ja siinä he ovat oikeassa... Ja sinä
olet väärässä... Mutta sankari ei saa koskaan olla väärässä».

Seuraavana aamuna päivänkoitteessa asetuimme väijyksiin
karhunmarjapensaikon suojaan sen tien varrelle, jota pitkin
tarhakäärmeen piti kulkea. Kastemato oli matkassamme. Cosma silitteli
hänen päätään ja hänen leukansa värähteli pidätetystä intohimosta,
sillä tuo kastemato oli auringonsäde, tulikipinä, joka sytyttää
liekkiin miehisen ruudin. Tyttö puhui:

»Olen uneksinut sinusta, Cosma, lapsuudestani saakka!»

»Ja sinua, liekki, olen etsinyt maailman alusta alkaen!»

»Mutta tapatko miehen, jonka kohta näytän sinulle?»

»Tapan, sillä korvani kohisevat ja ohimoni lyövät... Ja niinkauan
kuin saatat korvani kohisemaan ja ohimoni lyömään, tapan syylliset ja
syyttömät, kaikki, jotka vain haluat!»

»Kuinka urhea olet, Cosma!»

»Urhea, tyttöni, urhea sinun jalkaisi juuressakin!»

Ja samassa mies ratsastaa käyden ohitse, säkkipilli satulannapissa.
Hän on paitahihasillaan, paljain päin, ja laulelee ilmoille elämisen
iloaan, kauniin ja terveen miehen iloa. Yht'äkkiä hän hätkähtää,
pysähtyy, katselee puoleen ja toiseen ja tarttuu oikealla kädellä
pistooliinsa: hän oli kuullut hevostemme korskuvan. Mutta hänen
levottomuutensa ei kestänyt kauan, sillä tyttö peittää kasvonsa
esiliinalla, sillävälin kun Cosma tähtää ratsastajaa ja laukaisee aivan
läheltä.

Mies putoaa satulasta, hevonen pillastuu... Säikähtänyt eläin karkaa
aamuauringon kuraamalla tiellä, laahaten mukanaan isäntänsä ruumista,
jonka nilkka on tarttunut jalustimeen, murskautuneen pään lakaistessa
tomuista tietä.

Cosma suoristautuu pahan hengettärensä edessä kysyen:

»Nainen, oletko tyytyväinen? Mitä tahdot vielä? Tahdotko, että surmaan
veljeni? Tahdotko, että tapan hevoseni, joka värisee tuolla lehdossa?
Sano, mitä tahdot!»

»Tahdon sinut, Cosma...»

»Sinä saat minut, ikiomani! Olen sinun, niinkauan kuin korviani polttaa
ja ohimoissani jyskää!»

Hetken kuluttua tuo vanha maalaisukko luoksemme molemmat hevosemme.
Cosma antaa hänelle neljä kultarahaa.

»Siinäkö kaikki, Cosma?»

»Siinä kaikki tällä kertaa, ystäväni!»

»Mutta nyt et ole täyttänyt velvollisuuttasi».

»Minulla ei ole velvollisuuksia: anteliaat eivät ole velassa
kenellekään».

Nousimme satulaan... Cosma ratsasti edellä, yksipäiväinen ikiomansa
sylissään. Seurasin heitä ääneti kahdenkymmenen askeleen päässä,
ihmisen yksinäisyyttä mietiskellen.

Laskeuduimme Serethin suuta kohti milloin metsäisiä, kallioisia
ja vaarallisia teitä pitkin, — missä hevosten kaviot luistivat
irtautuvassa sammalikossa ja puut ravistelivat päällemme raskaita
sadepisaroita, — milloin suunnattomien kenttien yli, missä lasketimme
täyttä laukkaa.

Ensimäisenä iltana pysähdyimme tiheän metsän laitaan, jonka pimentoon
oli uhkarohkeaa uskaltautua yöllä. Edessämme oli laaja, koskematon maa,
jossa Luoja viljeli tuoksuvimpia kukkiaan kiitollisten perhostensa
iloksi.

Ja nyt nousee taivaankannelle täysikuu täyttäen tiheikön salaperäisellä
elämällä, kentät leivoilla ja Cosman sydämen julkeudella. Niin, tuona
iltana Cosma oli mielestäni julkea, raaka kuin vihollinen, sillä hän
pyysi minua soittamaan huilua pahalle haltijalleen, hyvin tietäen, että
soitin vain Jumalalleni ja vapaudellemme.

Tyttö oli sanonut:

»Jospa huilu nyt helähtäisi soimaan, aukenisi taivas ja Herran enkelit
laulaisivat ylistysvirttä!»

Cosma vavahti ja käänsi minuun päin kasvonsa, joita iltatähti valaisi.
Ne olivat punaiset ja pöhöttyneet, ikäänkuin hän olisi kauan puhaltanut
tuleen. Ymmärsin hänen kiihkeän rukouksensa, mutta loin silmäni alas ja
olin vaiti, vaikka vereni kuohuikin.

»Soita, Elias!»

»Kenelle soittaisin?»

»Soita iankaikkisuudelle!»

»Sinun iankaikkisuutesi on lyhyt, Cosma...»

»Lyhyt, mutta väkevä kuin salama, joka iskee sytyttäen maahan».

Otin huilun vyöltäni; kostutin reiät ja aloin soittaa... Ja ensi
sävelten värähdyttäessä yötä taivas avautui ja enkelit lauloivat
ylistysvirttä, — paha hengetär herkesi laulamaan, ja hänen
metallinkirkas äänensä solui sointuvampana kuin satakielen. Hiukseni
nousivat pystyyn hatun alla ja sormeni hyppelivät huilulla kuin
noiduttuina. Ja aloin uskoa, että helvetti oli sittenkin jumalaisempi
kuin paratiisi, ja että laulava paholainen on hurskaampi kuin rukoileva
enkeli.

    Je suis celle qu'on ne prend pas,
    Je suis l'âme qui se livre.
    Il n'y a pas de Dieu tyran,
    Mon coeur ne connait poînt le péché...

    [Minua ei kukaan ota väkivalloin,
    sieluni antautuu vain vapaaehtoisesti.
    Jumala ei ole julma,
    eikä sydämeni tunne syntiä...]

Näin lauloi paha hengetär... Ja hänen äänensä voitti metsän kohinan
ja leivojen laulun. Silloin unohdin päätökseni, petin Jumalani, ja
soitin kuin mieletön. Soitin, kunnes suolaiset hikikarpalot kirveltivät
silmiäni. Silloin lakkasin, kuivasin kasvoni ja huomasin, että Cosma
oli poissa, poissa paha hengetär, ja että olin yksin keskellä yötä ja
hiljaisuutta, — yksin, niinkuin olemme kaikki maan päällä.

Matkaamme vaikeutti lakkaamaton sadesää. Miehet ja hevoset olivat
märkiä kuin uitetut rotat. Suojatakseen aarrettaan Cosma riisuutui
paitahihasilleen ja sälytti kaikki vaatteensa naisen ylle, joka
tällaisena näytti muodottomalta, kostealta kääröltä. Yöt vietettiin
luolissa. Silloin Cosma oli pelkkää hyvyyttä. Hän nouti yksin kuivia
puita, sytytti hyvän nuotion, kuivaili tavarat, keitti lämmintä
juomaa, ja paljaana vatsaa myöten kuin mikäkin alkuasukas hän ryhtyi
kiilloittamaan aseita ja lataamaan niitä kuivalla ruudilla.

Viimein saavuimme päämääräämme, Serethin suulle, tuohon kirottuun
seutuun, jossa vuosi sitten olimme joutuneet kahakkaan _Poteran_ kanssa
tullivartijan kavaltamina. Tuolle roistolle koitti nyt tilinteon hetki.

Hänen laskunsa oli pian selvä, mutta asia sai omituisen käänteen ja
näytelmä kaksinkertaistui, sillä kohtalo kutoi kankaaseen omiaan.

Olimme kaikki kolme piiloutuneet ojaan lähelle Moldaun puolista
sillanpäätä, ja Cosma odotti petturin ilmestymistä ase ladattuna,
hevosten kulkiessa irrallaan heinikossa sadan askeleen päässä meistä.
Nainen, jonka rakkauden tähti oli vielä samana päivänä sammuva, kysyi:

»Mitä tekemistä meillä on täällä, Cosma?»

»Sen saat pian nähdä: minulla on velka maksettavana».

»Onko sinulla tapana maksaa velkasi?»

»Kyllä, joskus...»

Mies tuli kädet taskuissa, kulki oikeaan, kulki vasempaan, ja sitten
suoraan kohti Cosman pyssyä, jotta täyttyisi, mitä oli kirjoitettu
hänen otsaansa. Mutta juuri Cosman valmistautuessa ampumaan, nainen
kalpeni, tarttui hänen käsivarteensa ja huusi:

»Odota! Se on veljeni!»

Vihasta punaisena Cosma töytäisi hänet kumoon pyssynperällä ja vastasi:

»Veljesi ehkä, mutta minun viholliseni».

Ja hän ampui tullivartijan, joka huomasi liian myöhään uhkaavan vaaran.
Ääneensä huutaen sisar riensi veljensä avuksi, joka ei enää häntä
tarvinnut, heittäytyi hänen ruumiinsa yli ja puhkesi valittamaan.
Meidän lähestyessämme hän nousi ja astui Cosman eteen.

»Sinä olet tappanut veljeni!»

»Olen tappanut vakoilijan! Luulitko, että tapan vain tilanhoitajia?»

»Hän pelasti minut tilanhoitajan kynsistä. Hän on tehnyt suuren
hyväntyön».

»Ja minulle hän on tehnyt suuren tihutyön: hän kavalsi minut
_Poteralle_!»

Nuori nainen polvistui ruumiin viereen ja rukoili. Me lähdimme
noutamaan hevosiamme. Palattuamme takaisin, Cosma laski maahan
kukkaron, joka sisälsi joukon dukaatteja, ja sanoi yksiviikkoiselle
lemmitylleen:

»Kun olet lopettanut rukoilemisen, saatat veljesi hautaan; sitten on
sinun paras hautautua luostariin ja jatkaa rukoilemistasi, mikä sopii
sinulle hyvin».

Hetkistä myöhemmin, kun jo ratsastimme pois, sanoi Cosma minulle
vakuuttavasti:

»Naiset ovat luodut kääntämään miehet pois kohtalon heille määräämältä
tieltä!»

       *       *       *       *       *

Elias vaikeni. Hänen kasvonsa, joita tulennos tuskin valaisi,
ilmaisivat lapsellista ihmettelyä.

»Ajattelehan, Jeremias, kuinka mutkainen on elämän tie», sanoi hän
päätökseksi. Ja _ghebaansa_ kietoutuen hän heittäytyi pitkäkseen
oljille.

Olin yksin teltassa, jonka seinät lepattivat tuulessa, äännellen
kuin loiskuvat laineet. Minulla ei ollut vähintäkään halua nukkua.
Ajattelin kaikkea, mitä olin kokenut, samalla kuin teroitin kuuloani
eroittaakseni jotain ääntä Cosman ja hänen Floritchicansa teltasta,
mutta ympärilläni haastoi vain hiljaisuus. Tunteitteni ahdistamana
lähdin teltasta, otin muutaman askeleen ulkoilmassa, ja siinä
tuokiossa aika hävisi tietoisuudestani. Sopusointua... Loputonta
yhteensulautumista... Kaislikon, saraheinän, karhunmarjapensaikon,
tuhansien lumpeenlehdillä kyyröttävien sammakoiden ja yhdellä silmällä
raukeasti katselevien hyyppien valtakunta nautti yöllisen olemisen
onnea. Kuulin ruutanan hypähtävän yli veden rajan ja putoavan
raskaasti takaisin asuinmailleen. Kuovi naksutteli pitkään nokallaan,
ja varpushaukka halkoi voimakkain siivenvedoin näkymätöntä ilmaa. Ja
lauhkea läntinen puhalsi liikkeelle niittyvillan lukemattomat höytyvät,
jotka saattelivat sanatonta kiitosta kaiken luojalle.

Ajattelu lakkasi... — — —

Hätkähdin tuntiessani lyijynraskaan käden olallani: Cosma seisoi
edessäni kuin mikäkin suunnaton, musta möhkäle. Paksu tukka, joka
laskeutui pörröisenä kaulukselle, samoinkuin tuuheat viikset ja parta,
sekä pensasmaiset kulmakarvat jättivät kasvoista näkyviin tuskin
muuta kuin voimakkaan nenän ja kaksi suurta silmää, jotka näyttivät
mielestäni hyviltä ja tyytyväisiltä. Hän sanoi minulle rauhallisella,
matalalla äänellä, joka samalla oli vakava ja sointuva:

»Terve sinulle, Jeremias, sinä nuori, vapaa mies! Sinä vartioit Cosman
onnea, mikä onkin hyvä... Mutta levon hetki on soinut sinulle... Mene!
Cosma asettuu tilallesi».

»Erehdyt, Cosma: en vartioi onneasi, vaan elän soiden elämää»...

Hän astui askeleen taapäin ja sanoi:

»Sitä parempi! Kaksi hyvää yhdellä kertaa: ensin _sinä_, sitten
_minä!_... Se on oikein. — Mutta sanohan, etkö kanna minulle hiukan
kaunaa sydämessäsi?»

»Kyllä, hiukan».

Cosma peräytyi. Maa näytti pienenevän, kun hän levitti valtavan sylinsä.

»Kun kantaa kaunaa jollekin, jota rakastaa, on paras keino,
vapautuakseen pikkumaisesta vihasta ja voidakseen jälleen rakastaa,
iskeä heti, sillä hiljalleen jäytävä viha saa aikaan enemmän pahaa kuin
rakkaan nyrkin isku. Kas tässä on rinta, joka on niin tulvillaan onnea,
ettei sitä voi vasarallakaan murskata: iske siis, Jeremias!»

Iskin voimieni takaa. Cosma ei hievahtanutkaan.

»Iske kovemmin!»

Iskin jälleen, kiukusta punaisena.

»Vielä kerran!»

Kohotin käteni... Mutta nuo lempeät kasvot, tuo karhun rinta... Ja
etenkin nuo käsivarret, levitettyinä kuin siivet ja valmiina sulkemaan
minut syleilyynsä... Ei!

Heittäydyin tuota rintaa vasten ja kätkin kasvoni sen karvaiseen
peittoon. Cosma syleili minua ja silitteli tukkaani.

»Mikä sinua vaivaa, Jeremias? Mitä olen tehnyt sinulle?»

»Cosma, sinä olet liian onnellinen, ja onnessasi jätät minut yksin».

Hän ei vastannut mitään, mutta minä tunsin, kuinka hänen käsivartensa
vaipuivat alas lyijyn raskaina, ja hänen sydämensä löi voimakkaasti
kuin vasara ja säännöllisesti kuin kello. Sitten hän meni ja istuutui
turkkilaiseen tapaan, kehoitti minua tekemään samoin, täytti piippunsa,
sytytti sen, ja puhui suunnilleen näin:

»Poikani, Cosman onni on sellainen, että se jättää kaikki muut yksin
ja osattomiksi. Se on kuin myrskytuuli, joka riistää paljaiksi lehteen
puhkeavat puut, repii irti kukkien herkkinä värisevät terälehdet,
pysähdyttää joen, joka lailattelee onnellisena uomassaan, tappaa
eläimet. Se nielee kaiken... Kaiken, mikä elää. Sitten se puskee
päänsä murskaksi kallionkylkeen, joka nousee sen vapauden tielle,
tai syöksyy maan uumeniin, jonka pohjavesi kuvastelee taivaan
äärettömyyttä. Mutta se on myöskin hyväätekeväinen, sillä missä se
kulkee, siellä syntyy elämä uudella voimalla. Minä olen samanlainen.
Ehkä hiukan kiittämättömämpi, ehkä vähemmän oikeudenmukainen. Vain
vähäpätöisyyksiin päästämme muita osallisiksi, elämme ne yhdessä muiden
kanssa. Niinpian kuin ihminen on onnellinen, on hän yksin; yksin hän
on myöskin, ollessaan liian onneton. Pieneen ojaan hyppää kuka tahansa
kanssasi, mutta kukaan ei seuraa sinua syvyyksiin. Täysipainoinen
onnihan on kuin kurimus: eikö haaveesi äsken niellyt sinua niin
kokonaan, että unohdit vaaran ja annoit minun yllättää itsesi? Kukahan
vapautta rakastavista tovereistamme seuraisi sinua niin pitkälle? Kuka
seurasi minua muuanna päivänä arkontti Samurakisin rotanloukkuun,
kun minussa heräsi halu vapauttaa sinut siinä paikassa? Elias! Elias
seurasi minua. Mutta Elias on suojelusenkelini, jota en koskaan
kuuntele. Ja hän seuraa minua aina tahtomattaankin, isäni, tuo pukki,
oli päähänsä, että hänen Se johtunee siitä, että luomispäivänämme
saanut oli hedelmöitettävä haareminsa vain hulluuden siemenellä, ja
tuloksena olin minä, Cosma, tai rakkauden hulluus, Elias, tai järjen
hulluus, sisaremme Kira, tai keimailun hulluus ja lopuksi nuorin
veljemme, joka oli täydellisesti hullu ja hirtti itsensä, kun ei
luultavastikaan tietänyt, mitä tehdä elämällään. Lisäksi hän rakasti
niin mielettömästi pähkinäkaakkuja, että ulvoi ilosta, kun ne otettiin
uunista, ja luulenpa, että hänellä hirttäytyessäänkin oli suu täynnä
kaakkua. On osattava kuolla hulluutensa vuoksi».

       *       *       *       *       *

Näin sanoessaan Cosma katsahti telttaansa päin ja hänen silmänsä saivat
hurjan loisteen: täysikuu oli kohonnut kolme peitsenvarren mittaa
taivaanrannasta ja tarjosi hehkuvan kiekkonsa Floritchican nähtäväksi,
joka seisoi teltan ovella, käsivarret ristissä rinnalla ja katseli sitä
liikkumattomana. Hänellä oli hartioillaan valkoinen silkkiviitta, jolle
valtoimet mustat hiukset olivat valahtaneet kuin terva.

Tämän kauniin näyn edessä Cosma heittäytyi kasvoilleen maahan kuin
rukoileva muhamettilainen, ja jäi siihen pitkäksi aikaa. Sitten hän
nousi hitaasti seisomaan kuin uupunut, ja kohotti taivasta kohti
paljaat, jäntereiset käsivartensa. Silloin Floritchica näytti minusta
vähemmän vaikuttavalta, ja kaikki muu ympärilläni mitättömältä ja
kutistuneelta; ja Elias, joka juuri tuli haukotellen ulos teltastaan,
oli silmissäni vain köyhään _ghebaan_ puettu miespoloinen.

Kaikki katsoivat häneen ja luulen heidän minun tavallani ajatelleen,
että Cosma olisi voinut murskata meidät vain heittäytymällä ylitsemme.
Mutta me emme pelänneet häntä.

Hän meni ja otti Floritchicaa vyötäröltä. Tämä antoi kantaa itseään
kuin höyhentä. Hänen kirjokenkänsä tuskin koskettivat pehmeää
ruohomattoa. Näin he kulkivat hetken matkaa yhdessä ja heidän
käynnissään oli sama rytmi. Mutta kun katseli tuota hentoa linnanrouvaa
rotevan salametsästäjän rinnalla, tuli ajatelleeksi metsänneitoa, jonka
satyyri on lumonnut.

Kääntäen kasvonsa kuuhun päin ja painaen molemmin käsin rintaansa Cosma
huusi ilmoille onnensa yltäkylläisyyden. Hän puhui, ja hänen äänensä
oli kuin kimalaisen, jota kuullessaan hevoset nostavat päätään:

»Miksi tämä sydän tahtoo riistäytyä pois paikoiltaan? Miksi siitä
tuntuu niin ahtaalta kuoressaan? Miksi sitä tukehduttaa?»

Hän tarttui rakastettunsa käteen, tuoden ilmi pelkonsa:

»Floritchica! Sinä olet kuilu, johon mies hukuttaa halunsa!
Tietänetkö, mitä uskollisuus on? Lähdemme pian matkaan kuutamossa
ja aamunkoitteessa saavumme leiriin. Kolmekymmentä miestä odottaa
meitä siellä kärsimättömästi. He ovat kaikki lainsuojattomia, joille
kuolemanpelko on tuntematon. He tuntevat vain yhden lain: halunsa
tyydyttämisen, mikä on elämän korkein päämäärä. Ja he nousevat
henkensä uhalla jokaista lakia vastaan, joka estää heitä saavuttamasta
tätä päämäärää. Siksi pidän heitä sankareina. Vielä enemmän he ovat
sankareita naisen silmissä, jonka he lumoavat katseillaan, noilla
kiimaisen eläimen katseilla, suipoksi kierretyillä viiksillään,
jotka kutittavat jo kaukaa, aaltoilevalla parrallaan, joka koskettaa
hyväillen hipiää».

Ja Cosma kysyi mahdotonta:

    »Floritchica, pieni kukkanen,
    joka poikako sinut poiminee?

»Varo antamasta poimia itseäsi... En ole näiden miesten herra, olen
heidän Jumalansa, mutta kun on kysymyksessä nainen, ei ole Jumalaa,
joka kestää! Ja minä tahdon olla Cosma ja kuolla Cosmana. Floritchica,
vanno, että olet minulle uskollinen!»

Floritchica puhkesi voitokkaaseen nauruun, joka helisi kuin kulkunen
talvisäällä, ja kuu vastasi tähän nauruun, verhoten kasvonsa
hopeaharsoon, joka kirkasti suon:

    »Cosma, Cosma, au bras fort,
    Guerroyant sur neuf frontières».

    [Cosma, Cosma, vahva mies,
    hän sotii yhdeksällä rajalla.]

»Vaaditko salamaa iskemään kattilassa? Vaaditko tammea kasvamaan sängyn
alla? Vaaditko, että maan on vastustettava auraa, joka kääntää sitä,
vaaditko, että sen on kieltäydyttävä ottamasta vastaan hedelmöittävää
siementä? Ha, ha, ha!...»

Levittäen laajahihaiset käsivartensa kuin lentoon lähtevä joutsen hän
pakeni telttaa kohti ja katosi sinne, sillävälin kuin Cosma astui
kalpeana ja raskain askelin suoraan Eliaan luo ja sanoi matalalla
äänellä:

»Elias, mitä sanot naisen vastauksesta?»

Elias kurotti kaulaansa ja sanoi:

»Sanon vain, että nainen on oikeassa ja että hänen vastauksensa on
oikeuden- ja ansionmukainen».

Cosma karjui raivoissaan:

»Piru periköön sinut järkinesi ja oikeuksinesi! Sitä en tahtonut
tietää!»

»Mitä sitten?» kysyi Elias tyynesti.

Toinen kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa, raivoaan hilliten:

»Elias, etkö luule, että tuo nainen on kuusikon _tshobanitza_, jonka
kohtasimme seitsemäntoista vuotta sitten?»

»Saattaapa olla, Cosma... Saattaapa olla... Mutta varma en siitä
ole... Ja mitäpä hyödyttäisi tietääkään sitä? Jos se olisikin kuusikon
tshobanitza, niin muistahan, kuinka ylpeä olit tuona yönä! Ja jos
hän on mielestäsi parempi kuin seitsemäntoista vuotta sitten, niin
on naisen laita sama kuin hevosen: kuta enemmän se juoksee, sitä
paremmaksi se käy».

Cosma vaipui mietteisiin, unohtaen piippunsa suupieleen.

Ja kuun ehtiessä korkeimmilleen olimme jättäneet viimeisen
pysähdyspaikan ja raivasimme itsellemme tietä kaislikon ja saraheinän
läpi, joiden niljaiset varret kostuttivat meitä nesteellään. Ei puhuttu
sanaakaan.

* * *

Kukaan ei puhunut, totta tosiaan! Ja kuitenkin olisi pitänyt puhua.
Puhuako? Ei, vaan ulvoa, mellastaa, reuhtoa, raivota. Tällä hetkellä
olisi tarvittu maanjäristystä, joka olisi reväissyt maahan ammottavia
halkeamia; tai kalkkunanmunan kokoisia rakeita, jotka olisivat piesseet
päämme kuhmuille; tai epätasaista taistelua _Poteran_ kanssa, josta
olisimme paenneet vertavuotavina; tai salamaa; tai ruttoa; tai mitä
koettelemusta tahansa, vain päästäksemme tästä äänettömyydestä, jonka
kestäessä Cosma hautoi mielessään menetystään.

Minä en tosin aavistanut mitään. Elias ehkä tiesi jotakin, samoin
Floritchica. Mutta se selvisi meille niinpian kuin pimeys häipyi ja
sarastava päivä heitti valkoisen käärinliinansa yli kasvojemme ja maan.

Olimme nyt aukealla kentällä ja ajoimme mutkittelevaa tietä
rinnatusten ja käymäjalkaa. Floritchica, jota Cosma piteli sylissään,
värisi viluisena puoliunissaan, niihin hiljainen keinunta oli hänet
tuudittanut; ja Cosma, joka näytti unohtaneen maailman, katseli
synkkänä ja julmin silmin aarrettaan. Hänen verestävät silmänsä
pysähtyivät vuoroin katselemaan rauhallisia, neitseellisiä kasvoja
kaunispiirteisine nenineen, vuoroin siron vatsan ääriviivoja, jotka
kuvastuivat viitan alta, aaltoillen hevosen käynnin mukaan.

Ja yhtäkkiä Cosma pysähdyttää hevosensa ja päästää käsistään
kallisarvoisen kantamuksensa. Floritchica vaipuu kuin tyyny
rakastajansa polville. Hänen silmänsä hymyilevät selkoselällään.
Hiukset hulmahtavat maata kohti. Olkapäät, rinnat ja lanteet ovat
pelkkää kiusoittavaa sopusointua.

Cosma katselee tätä kauneuden yltäkylläisyyttä ja huudahtaa:

»Mitä? Ovatko kaikki aurat kyntäneet tätä maata, kaikki siemenet
hedelmöittäneet sitä? Ja täytyykö minun, Cosman, joka tahdon pitää
kaiken tämän yksin, täytyykö minun kuulla tätä, saamattani lyödä kädet
poikki niiltä, jotka ovat loukanneet sitä, mikä on minun?»

Floritchica risti käsivarret päänsä taa ja sanoi suvaitsevan
ylenkatseellisesti:

»Aivan niin, Cosma... Sinun täytyy kuulla se ja enemmänkin: kukaan ei
huoli viljelemättömästä maasta, et edes sinäkään».

Ja hän luikahti maahan notkeana kuin käärme. Elias ja minä teimme
samoin.

       *       *       *       *       *

Cosma ei hievahtanutkaan, mutta veri kihahti hänelle päähän, sillä
Floritchican vastaus sattui paikalleen. Tällaista oli Cosman mahdoton
sietää päästämättä vihaa valloilleen, ja kun naisen hartiat ovat
liian heikot kestämään tällaista purkautumista, suuttui hän itseensä.
Ennenkuin arvasimmekaan, mistä oli kysymys, oli hän jo laskeutunut
satulasta maahan, paneutunut pitkäkseen hevosensa alle, tarttunut lujin
kourin sen kengitettyyn kavioon ja pannut sen rintansa päälle. Samassa
hän potkaisi hevosta vatsaan, ja kun eläin ei ollut tottunut tällaiseen
raakuuteen, hypähti se hirnahtaen isäntänsä ruumiin yli.

Juoksimme kaikki kolme pelästyneinä hänen avukseen. Cosman kasvot
olivat kalpeat kuin vaha ja veri virtasi suusta ja nenästä. Mutta hänen
silmänsä olivat lempeät ja tyynet. Kuullessaan Floritchican parkaisun
hän näytti tahtovan vastata jotakin, mutta uusi verensyöksy esti sen.
Hänen silmäluomensa painuivat hiljaa kiinni ja hän kadotti tajuntansa.

Luulimme hänen kuolleen ja kannoimme hänet kentälle. Huomatessamme,
että hän vielä hengitti, pesimme veren hänen kasvoiltaan ja
virvoittelimme hänet henkiin.

Floritchica, vieläkin kalpeana, otti hänen päänsä syliinsä, pyyhki
hiukset hänen kasvoiltaan, suuteli häntä hellästi ja sanoi:

»Ystäväni... ystäväni... Ole hyvä! Älä ole epäoikeudenmukainen... Äläkä
pyydä elämältä sellaista, jota se ei voi antaa meille».

Cosma mumisi kuin kuoleva:

»Vähät siitä, mikä on oikeaa, mikä väärää, tai mitä elämä antaa tai
jättää antamatta. Rintani, siinä koko minun elämäni. Mitä se tahtoo,
sitä tahdon minäkin, vaikkapa sitten tämän elämän hinnalla. Ja nyt
tahdon lyödä poikki kädet, jotka ovat tahranneet minun omaani... Ja
minä lyön ne poikki!»

Näistä viime sanoista palasi veri jälleen hänen kalpeille kasvoilleen.
Aurinko, joka juuri kohosi taivaanrannan yli, heitti niille samassa
kellertävän sädekimpun, niin että ne loistivat kuin kiilloitettu
kupari. Cosma avasi silmänsä selkoselälleen ja katseli tuota
häikäisevää kiekon neljännestä, joka kohosi kohoamistaan suoraan hänen
edessään taivaan mittaamattomassa avaruudessa. Ponnistaen viimeiset
voimansa hän silloin kohotti yläruumistaan, ruiskautti tähteä kohti
verisen syljen ja huusi raivokkaasti:

»Siinä on sinulle... ja minulle... ja maailmalle... ja...»

Hän pysähtyi äkkiä, suu sulkeutui kuin hän olisi kuunnellut jotakin
mutta esiinsyöksyvä veri pakoitti sen avautumaan, ja hurme valui hänen
rinnalleen.

Cosma vaipui takaisin Floritchican polville, silmät selkoselällään, ja
noista silmistä puhui kiihkeä viha elämää kohtaan. Kukaan ei rohjennut
rientää hänen avukseen.

Elias tarttui käsivarteeni ja kuljetti minut mukanaan kentälle päin.

* * *

»Vietkö minut pois näkemästä hänen kuolemaansa?» kysyin Eliaalta, kun
olimme hiukan loitonneet. Hän seurasi katsein suuren haaskalinnun
majesteeteista lentoa ja sanoi sitten:

»En luule hänen kuolevan tuollaisesta haavasta; Cosmassa on seitsemän
miehen henki. Mutta luulen, että hän kuolee huomenna, viikon kuluttua,
kuukauden kuluttua, sillä hänellä on pääkallossaan yksi ruuvi liikaa,
ja se on hänelle kuolemaksi... Se on sairaus joka ei anna armoa.
Kerron sinulle, millainen se on. — Jokaisessa ihmissydämessä uinuu
jäytävä mato. Velton ihmisen sydämessä se ei herää koskaan tai vain ani
harvoin, ja silloinkin vain haukotellakseen ja nukahtaakseen jälleen.
Tällainen ihminen kompastuu kymmenen kertaa päivässä samaan piikiveen,
suutahtaa, sadattelee eikä heitä kiveä pois; jos hänen ovensa narisee
saranoillaan, tyytyy hän sanomaan: kirottu ovi! — mutta ei voitele
sitä öljyllä. Tämän ihmisen Jumala loi, — en tiedä mitä varten, viikon
lopulla — kun hänen aivonsa jo olivat väsyneet monista ihmetöistä,
jotka hän oli tehnyt ennen ihmistä. Mutta piru, joka oli nämä kuusi
päivää vain maleksinut ja arvostellut Luojan töitä, käytti hyväkseen
sunnuntaita ja lisäsi ihmisen pääkalloon yhden liikaruuvin, pirullisen
ruuvin, joka panee ihmisen raivoamaan, niinpian kuin jokin seikka on
vastoin hänen mieltään. On kyllä totta, että normaali-ihminen oli yön
kuluessa ehtinyt kansoittaa maan nahjuksilla, ja siksi tapaakin niin
harvoin sisukkaita ihmisiä. Kuitenkin kaikitenkin ilmestyi maailmaan
tarpeeksi sellaisiakin, joilla oli kallossaan liikaruuvi, häiritsemään
jumalaista rauhaa, jopa siinä määrin, että pyhä Pietari tuli eräänä
päivänä valittamaan Luojalle, sanoen: 'Herra, minun paimeneni ei
ole samanlainen kuin sinun paimenesi, tuo tyyni, nöyrä, hyvä poika.
Minun paimeneni on yltiöpää: jos karitsa eksyy laumasta, lähtee hän
kaikkine koirineen etsimään sitä ja jättää lauman alttiiksi susille;
jos juusto on hiukan härskiintynyttä, heittää hän sen vasten naamaani;
ja jos kirppu puraisee häntä yöllä, heittelehtii hän sinne tänne ja
häiritsee minunkin untani. Herra, olen kovin pahoillani!» Luoja otti
keppinsä ja lähti heti asiakkaan mukaan. Kun he saapuivat laitumelle,
tapasivat he Kaikkivaltiaan paimenen vetämässä suu auki sikeää unta,
mutta hän heräsi heti ja tervehti kunnioittavasti. Herra antoi hänelle
siunauksensa. Pyhän Pietarin paimen istui kukkulalla ja soitti niin
haltioissaan huilua, että Jumalan itsensäkin täytyi jäädä kuuntelemaan.
Viimein hän kosketti poikaa olkapäähän ja sanoi: »Sanohan, ystäväni,
miksi laiminlyöt koko lauman paimentamisen yhden eksyneen karitsan
vuoksi?' — 'Siksi, että eksynyt karitsa on aina yksi niistä, joita
eniten rakastan', vastasi paimen kaikkea muuta kuin kunnioittavasti,
mikä seikka ei lainkaan miellyttänyt Jumalaa. 'Poikani, olet
palkkalainen. Palkkalaisen ei sovi rakastaa eikä vihata!' Pojan viha
kuohahti: 'Ja mikä minulle sitten sopii? Enkö olekaan ihminen?'
Nähdessään, että poika oli pikavihainen, Herra vaivutti hänet sikeään
uneen, tutki hänen kalloaan ja huudahti: Tämä on pirun tekoa! Hänellä
on yksi ruuvi liikaa pääkallossaan'. Ja hän otti sen pois. Herättyään
unesta paimen oli tyyni, nöyrä, kelpo poika. Hän pyysi vierailta
anteeksi, että oli sattunut nukahtamaan, kumarsi kunnioittavasti, ei
ajatellutkaan enää huiluaan eikä rakastanut eikä vihannut enempää,
kuin mikä on soveliasta palkkalaiselle. Cosman liikaruuvi on koko
hänen elämänsä. Jos olisin Jumala, en ottaisi sitä pois. Mutta hän
kuolee... Hänen sydäntään jäytävä mato, jonka tuo nainen on herättänyt,
tuottaa hänelle kuoleman. Jos hän olisi pelastettavissa vain sillä,
että lyötäisiin poikki nuo korkea-arvoiset kädet, jotka ovat hyväilleet
hänen omaansa, olisin valmis auttamaan...»

Elias piti loput ajatukset omana tietonaan.

En tiennyt, mitä ajatella... Tiesin vain, että Cosma oli hyvin sairas,
kuolemansairas. Tämä tuotti minulle suurta surua.

       *       *       *       *       *

Olimme Cernavodan ja Calarasin välisellä alueella, tuskin peninkulman
päässä metsästä, jossa urheilla miehillämme oli leirinsä. He odottivat
kärsimättömästi päälliköitään, jotka olivat niin rohkeasti lähteneet
vapauttamaan minua. He eivät tietäneet, elimmekö vai olimmeko kuolleet;
ja ilman Cosman vihanpurkausta, joka naulitsi meidät tälle avoimelle
tasangolle, olisimme jo nyt olleet ystävien leirissä.

Miten meille nyt kävisi? Seutu oli vaarallinen: ei kaukanakaan meistä
kulki valtatie sen poikki, ja saatoimme millä hetkellä tahansa tulla
yllätetyiksi, sillä Cernavodan lautta, joka välitti liikettä Tonavan
yli, oli vain puolentoista peninkulman päässä.

Pelko ahdisti mieltäni... Katsoin Eliaaseen: hän oli vaipunut
mietteisiin. Hänen tavallisesti niin tyyni otsansa oli vetäytynyt
syviin vakoihin. Hänen askeleensa, jotka noudattivat omaa tahtiaan,
näyttivät nekin mietiskelevän. Nilkkaan asti ulottuvassa _ghebassaan_
hän näytti vakavalta kuin hurskas munkki. Ei lintuakaan äänettömässä
avaruudessa... Lakeus hiljainen kuin hautausmaa... Vain jokunen harva
ohdake, joka huojutteli surkeasti päätään, ja siellä täällä muutama
hiekkakukkula, joka oli valvonut kuin vartia paikoillaan aina aikojen
alusta, toi vaihtelua tähän kuivaan erämaahan.

Elias suuntasi äänettömän kulkunsa muuatta kukkulaa kohti, jonka laelle
nousimme. Täältä Elias tähysteli Cosmaa ja Floritchicaa, joita tuskin
saattoi eroittaa heidän yhä istuessaan maassa, veti pyssyn viittansa
alta ja sanoi:

»Saamme pian nähdä, kuinka sairas Cosma on».

Ja samassa hän laukaisi aseensa. Seuraavana hetkenä oli Cosma
jaloillaan, kasvot meihin päin, käsivarret kohotettuina taivasta kohti,
mikä merkitsi: _Uhkaako vaara?_

Elias tarttui pyssynpiippuun ja piirsi renkaita päänsä yläpuolella,
mikä vuorostaan merkitsi: _Ei ole syytä levottomuuteen!_ Sitten rypyt
katosivat hänen otsaltaan, ja hän huudahti:

»Haa! Kaikki hyvin, niinpian kuin jalat kannattavat häntä!»

Laskeuduimme tasangolle. Ja osoittaen lampaanjälkiä hän sanoi minulle:

»Jossakin lähistöllä pitäisi olla lammaslaumoja. Lähdemme etsimään
juottovuonaa».

Ja aivan oikein. Tasangon laidassa olevalla laajalla niityllä, jota
tulvavedet kostuttivat ja jossa kasvoi siellä täällä pajupensaikkoa,
kävi suunnaton lammaslauma laitumella. Kun tulimme lähemmäs,
hyökkäsi joukko kiukkuisia koiria meitä kohti. Kuullessaan paimenen
huudon ne palasivat tottelevaisina hänen jalkoihinsa ja paneutuivat
pitkäkseen, hakaten hännällään maata. Mies oli kooltaan kääpiö. Hän
oli tummaverinen, hyvin parrakas, _caciula_ painettuna syvään yli
silmäkulmien, yllään pitkä _sarica_, joka peitti hänet kokonaan, ja
näin hän seisoi ja odotti meitä, nojaten leukaansa tukevaan keppiin.
Oli mahdoton sanoa, oliko hän aseistettu vai ei, mutta kasvojen lujat
piirteet, jotka puhuivat monista kokemuksista, hänen olemuksensa
tyyneys, ja ennenkaikkea nuo pienet, mustat silmät, joiden katse
jo etäältä lävisti meidät, vaikutti jokaiseen, joka antaa arvoa
inhimilliselle kauneudelle. Vain heittiö voi lyödä sellaista miestä, ja
hänen kaatumisensa vapisuttaa koko maata.

Elias pysähtyi kymmenen askeleen päähän hänestä ja sanoi:

»Hyvää päivää, toivotamme sinulle hyvänsuopina miehinä».

»Tervetultuanne, matkamiehet, ja olkoot ajatuksenne yhtä hyvänsuovat
kuin sananne».

»Ensimäinen ajatuksemme on tämä: oletko lauman omistaja vai
palkollinen?»

»Olen oma herrani. Tämä lauma takaa minulle vapaan elämän».

»Jos niin on, niin sanohan, montako _sfanzia_ on meidän maksettava
karitsasta, jolla neljä tervettä miestä voi tyydyttää nälkänsä?»

»Ystäväni, lahjaa ei korvata _sfanzeilla_. Valitkaa. Koska kysymyksessä
on vain nälän tyydyttäminen, niin ottakaa huonovillainen lammas. Ja
nauttikaa se terveydeksenne, ja kiittäkää minua ajatuksissanne».

Aurinko oli kulkenut enemmän kuin neljänneksen matkastaan
taivaankannella, kun jälleen olimme Cosman ja Floritchican luona.
Eliaalla oli karitsa kainalossaan. He olivat pystyttäneet teltan ja
lepäsivät äänettöminä sen suojassa. Hevoset, jotka oli vapautettu
kantamuksistaan, pureskelivat ruohoa. Hyytyneisiin verilätäkköihin oli
kerääntynyt vihreitä kärpäsiä. Elias heitti multaa niiden peitoksi
ja poistui sitten kauas pensaikkoon, mistä palasi vasta pitkän ajan
kuluttua takaisin, mukanaan paistettu, tuhkan ja tulen nokeama lammas.

Leipää ei meillä enää ollut. Viiniä tuskin puoli _ploscaa_. Elias
levitti vaatekappaleen maahan ja laski sen päälle karitsan.
Floritchica, joka nähtävästi oli nälissään, tuli ja istuutui maahan
sen ääreen. Cosma teki samoin, mutta hänen käyntinsä oli laimeaa,
koneellista ja hänen ajatuksensa harhailivat kaukana: hän ei ollut
joukossamme. Elias koetti saattaa häntä järkiinsä.

Kääntäen häneen päin pitkänomaiset kasvonsa, joilla kuvastui
apostolinen usko, hän sanoi:

»Ystäväni, alistukaamme lakeihin, joita ihmiskäsi ei ole
kirjoittanut...»

Cosma huudahti:

»Minä en alistu!»

»Ja hyväksykäämme ne, sillä ne ovat järkähtämättömät...»

»En hyväksy mitään!»

Elias oli neuvoton. Täynnä suvaitsevaisuutta ei Elias enää tahtonut
kiihdyttää Cosman mieltä, vaan ryhtyi ensimäisenä syömään. Mutta kun me
jo olimme lopettaneet aterian, oli Cosma tuskin syönyt kolmea suupalaa
ja juonut kolmea kulausta. Hän tuli itse siitä ensimäisenä levottomaksi.

»Veli Elias, _tämä on minun kuolinvuoteni_... Ei koskaan ennen ole viha
vienyt minulta ruokahalua. Veli Elias, mitä ajattelet tästä?»

»Bade [= kunnioittava nimitys vanhemmalle henkilölle] Cosma, luulen,
että todellakin pian kuolet...»

Cosma kävi vuorostaan neuvottomaksi, mutta sanoi viimein:

»Niin, Elias, minä kuolen pian... Ja Floritchica on syynä kuolemaani».

Nainen väitti vastaan:

»Mutta minähän rakastan sinua, Cosma! Olen aina rakastanut sinua».

Cosma toisteli:

»Olet aina rakastanut minua... Ja tulet luokseni syyllisenä!...»

»Cosma, mitä sinä olet tehnyt niistä, jotka ovat tulleet luoksesi
viattomina?»

»Minä olen unohtanut heidät seuraavana päivänä, mutta sehän ei
ole minun, vaan Jumalan asia. Hänen asiansa on selittää miehen
väärinkäytökset, sillä hän se on antanut miehelle väkevät vietit ja
halun sammuttaa janonsa sekoittamattomista lähteistä».

Eliaan silmät rävähtivät selälleen ja hän pisti väliin:

»Totta, Cosma!... Jos Jumala on oikeudenmukainen, tuottaa tämä juttu
hänelle päänvaivaa. Olet oikeassa hulluuksinesi. Ja jos voimme riistää
sinut kuoleman kidasta kostamalla puolestasi, on käsivarteni heti
valmis auttamaan sinua. Sano, kenelle kannat vihaa?»

»Jumalalle!... Koko maailmalle!»

»Mutta emmehän voi tapella Jumalaa eikä maailmaa vastaan. Ja jos
Floritchica on pahan alkujuuri, ei se ole hänen syynsä».

»En ole tehnyt Cosmalle mitään pahaa», vaikeroi Floritchica. »Muille
kylläkin, kuten arkontti Samurakisille, jonka te poltitte elävänä...»

»Sitä parempi!...» sähähti Cosma hampaittensa välistä.

»... tai Silistrian pashalle...»

»Silistrian pashalle? Onko sekin koira saastuttanut sinut? Ja tässäkö
minä syön lammasta, sensijaan, että menisin ja söisin pashalta korvat?»

Näin sanottuaan Cosma hypähti seisoalleen, ja se, mitä nyt tapahtui,
oli silmissäni kuin valon leimahdus.

Me olimme kaikki seisoallamme. Cosma astui kalpeana luokseni, laski
kätensä olalleni ja sanoi:

»Jeremias, minun mieleni on apea, olen loukkaantunut ja suruissani
kuin pelaaja, joka on menettänyt koko omaisuutensa ja huomaa olevansa
putipuhdas. Oletko jalomielinen? Tahdotko Eliaan tavoin tarjota nuoren
käsivartesi avuksi halpamaiseen tekoon? Se on halpamainen, mutta
se tuottaa minulle ehkä huojennusta: tahdon kaataa sulattaa lyijyä
Silistrian pashan kitaan. Tule avukseni! Olet minun poikani, saat
kiittää minua elämästäsi ja vapaudestasi».

Silloin Floritchica hypähti keskellemme kuin tiikeri ja työnsi meidät
kiivaasti toisistamme.

»Valhetta!» huusi hän, silmät pullistuen ulos päästä. »Valhetta! Minua
hän saa kiittää elämästään ja vapaudestaan. Hän on kuvitelman tulos, ja
nytkö hänen pitäisi uhrata elämänsä haaveelle: olen hänen äitinsä!»

Peräydyimme kaikki kolme kuin saman luodin lävistäminä, Floritchican
seisoessa suorana kuin oikeuden jumalatar.

Cosma pyyhkäisi kädellä kasvojaan ja tiedusteli kiihkeästi:

»Kuka olet, sinä arvoituksellinen nainen? Ehkäpä olet kuusikon pieni
_tshobanitza_?... Sinäkö ilmestyit metsästä lapsi sylissä, panit sen
tielleni ja katosit jälleen?»

Floritchica pani kätensä ristiin rinnan yli ja vastasi kyynelöivällä
äänellä, joka viilsi sydäntäni ja toi mieleeni hänen yöllisen käyntinsä
surkeassa _colibassani_ arkontin luona:

»Olen se, joka halusi täyttä onnea, ja jolta silmät huikenivat hänen
tahtoessaan uneksia ja katsella avoimin silmin aurinkoa. Sinä, Cosma,
olit aurinkoni yhden yöllisen hetken, ja sinä opetit minut ymmärtämään
elämää. Senjälkeen olen matkannut maita, noussut Golgatalleni ja palaan
luoksesi puhtaampana kuin koskaan ennen: en enää tahdo koko onnea vain
itselleni. Voi, sinä et ole kulkenut samaa tietä kuin minä, ja siksi et
tunne sääliä. Nouset vääryyttä vastaan vain silloin, kun se kohdistuu
sinuun itseesi, ja kun on kyseessä mielitekojesi tyydyttäminen,
hävität vaikka koko maailman. Mutta osoitan sinulle, että yhä vielä
olet epäjumalani: luulet halpamaisen koston voivan vapauttaa sydämesi
vihasta, joka sitä jäytää, ja tahdot häpeällisesti tahrata vereen
kätesi, joiden tulisi katkoa kahleita. Lisäksi tahdot tehdä Jeremiaasta
alhaisen murhamiehen, kun hänen sydämensä tulisi hehkua vain jaloille
tunteille. Hyvä, minä tarjoudun saattamaan teidät Silistrian pashan
luo, mutta vain sillä ehdolla, että minua totellaan. Vannokaa
tottelevaisuutta!»

»Tottelevaisuuttako?» huudahti Cosma, antaen päänsä painua. »Olkoon
menneeksi, Floritchica! Minä tottelen sinua, minä, joka tähän saakka
olen totellut vain omaa tahtoani; mutta tämä todistaa jälleen, että
_olen saavuttanut kuolinvuoteni_. Cosma, joka tottelee, ei enää ole
Cosma!»

* * *

Naisen hameenlaskoksiin lienee jäänyt jotakin siitä salaperäisyydestä,
joka vallitsi maailmaa luotaessa.

Tämä ajatus tuli mieleeni katsellessani Cosman vierellä ratsastavaa
Floritchicaa, seuratessani Eliaan kanssa heidän kintereillään. Hän
istui kahareisin. Hänen leveä hameensa salli hänen istua vaivatta
miehen satulassa, mutta silkkisukkaiset sääret näkyivät polviin
saakka, ja nuo sääret olisivat voineet panna pyörälle vaikkapa elämään
kyllästyneen erakon pään. Hänen ryhdikäs, mukavaan, hihattomaan
liiviin puettu vartalonsa keinahteli varmana ja joustavana hevosen
astunnan mukaan, pään käännähdellessä lakkaamatta puoleen ja toiseen ja
katseiden tähystäessä rannatonta lakeutta. Ja tietäessäni, että olimme
vannoneet hänelle kuuliaisuutta, kysyin itseltäni, missä asusti tahto,
joka sai meidät alistumaan; tuossa hennossa päässäkö vai salaperäisessä
hameessa, joka peitti kokonaan ratsun selän?...

Hänen vierellään ratsastavan Cosman raskas ruho, jonka käsissä ei enää
ollut johto, näytti mielestäni elottomalta. Mitä Eliaaseen tulee, ei
hän ollut kadottanut eikä voittanut mitään. Mutta oli kummaa todeta,
että tässä naisessa yht'äkkiä ilmeni Cosman tahto ja Eliaan järki.

Ja hän sanoi olevansa äitini! Ja Cosma sanoi olevansa isäni! Ja yhdessä
he nyt olivat matkalla selvittämään asiaa, jota en oikein ymmärtänyt,
vaatimaan Silistrian pashaa tilille siitä, että tämä oli rakastanut
Floritchicaa ennenkuin Cosma tai Cosman jälkeen. Kummin sitten oli!
Mikä oli pashan rikos? Ja missä Cosman oikeus? Ja miksi piti miestemme
jäädä levottomina odottamaan meitä?

Mitä sekavia mietteitä!

Tunsin kuitenkin oloni kevyemmäksi, kun tiesin Cosman alistuneen, sillä
hän oli alkanut herättää minussa pelkoa. Eliaskin näytti tyytyväiseltä.
Retkemme tarkoitus ei sittenkään mahtanut olla perin murheellinen,
ja minua huvitti ajatus, että saisin tehdä tuttavuutta oikean pashan
kanssa, koettuani, millainen oli arkontti.

       *       *       *       *       *

Pyrittäessä Silistriaan, oli kuljettava lautalla Tonavan yli.
Floritchica suuntasi kulkumme valtamaantielle, vaikka olisimmekin
voineet seurata pientä paikallistietä, ja kun Cosma huomautti tien
vaarallisuudesta, vastasi hameellinen päällikkömme nokkelasti:

»On tosin viisasta ja varovaista valita syrjäisempi tie, mutta
tällaisella aukealla tasangolla, missä saattaa nähdä peninkulman
päästä, kuinka metsärotta harjaa viiksiään, olisi sivutien valitseminen
yhtä viisasta kuin strutsin piilottautuminen, ja vetäisimme siten
vain puoleemme ratsupoliisien huomion. Parempi on oikaista suoraan
valtatielle, missä kulkevat ne, jotka uskovat olevansa tahrattomia, ja
luottaa 'onnen rahtuseen', joka joskus tekee ihmeitä. Tunnetteko tuon
tarinan?»

Emme tunteneet sitä.

»Kylläpä näkee, ettette ole käyneet koulua», sanoi hän. »Kerron sen
teille. Kaksi miestä taivalsi yhdessä maantietä. Toisella oli'tonni
viisautta', toisella 'gramma onnea'. Kun kesäinen yö yllätti heidät
kahden kylän välillä, päättivät he nukkua taivasalla. Se, jolla oli
'gramma onnea', veti muitta mutkitta _ghebansa_ pään yli ja heittäytyi
maata keskelle tietä. Se, jolla oli 'tonni viisautta', arveli: _Jos
rattaat kulkevat tästä, ajavat ne ylitseni_. Ja hän paneutui maata
heinikkoon tien viereen. Myöhään yöllä ajoivat vaunut tietä pitkin.
Kun hevoset näkivät tiellä mustan pilkun, pelästyivät ne ja hypähtivät
syrjään, polkien jalkoihinsa pellolla makaajan. 'Parempi on hiukkanen
hyvää onnea kuin rattaiden täysi viisautta', kuuluu romanialainen
sananparsi. Hyvään onneen on meidänkin luotettava lautalle
pyrkiessämme. Jos se kieltäytyy auttamasta meitä, voimme aina turvautua
pyssyjemme lyijyyn ja ratsujemme koipiin».

Onneksi emme tarvinneet järkeä enempää kuin onneakaan, sillä meille
ei tapahtunut mitään, mutta sydämessäni kapinoin tällaista seikkailua
vastaan, joka olisi voinut saattaa meidät kahakkaan ratsupoliisien
kanssa näin epäsuotuisassa maastossa. Ja, hyvä Jumala, miksi?
Rakastimme kaikki Cosmaa. Mitä hän nyt oli saanut päähänsä pashaan
nähden?

Kysyin sitä Eliaalta. Hän vastasi:

»Cosma on ehtinyt kuolinvuoteensa. Hän vaatii auringon kulkemaan
taapäin ja tekemään tehdyn tekemättömäksi. Se ei käy päinsä. Ja Cosma
kuolee pian. Mutta emme saa kieltäytyä mistään, vaikkapa meidän olisi
pantava henkemme alttiiksi hänen hulluutensa vuoksi, sillä sanon
sinulle, Jeremias, että hulluudella on elämässä suurempi sija kuin
viisaudella».

En ollut lainkaan tyytyväinen Eliaan vastaukseen, eikä pashan
näkeminenkään enää huvittanut minua, senjälkeen kun tiesin, että meidän
ehkä oli uhmattava ratsupoliisia. Olin juuri päässyt orjuudesta ja
nyt odotti minua jo ehkä Tonavan toisella puolen uusi orjuus, ehkä
kuolemakin.

Minä murjottelin. Cosma huomasi sen pian, arvasi syyn ja näytti
surumieliseltä, mutta samalla sankarilliselta. Hän pysähdytti
hevosensa, tuli luokseni, ja hänen äänensä rauhallisuus hyyti vereni,
kun hän sanoi:

»Vasta viime yönä selitin sinulle, kuinka me suuressa ilossa,
samoinkuin suuressa surussakin, jäämme yksin; kukaan ei voi tulla
kanssamme. Näethän, että olin oikeassa: Minua on kohdannut mitä suurin
suru, ja minä olen yksin. No niin, ystäväni, en pakoita teitä olemaan
mukana mielettömässä yrityksessäni. Menkää ja liittykää joukkoomme.
Elias tuntee tien. Minä lähden yksin sinne, mihin onnettomuuteni minut
johtaa, yksin hevosineni, mukanani vain kaksi pyssyä, neljä pistoolia,
jatagaanini, paitani ja kohtaloni...»

En antanut hänen jatkaa. Hypähdin hänen kaulaansa ja suutelin häntä.
Hän pysyi kylmänä, välittämättä intomielisestä tunteenpurkauksestani
enempää kuin toisten sanoistakaan, heidän vakuuttaessaan hänelle
alttiuttaan. Mutta hän ei jättänyt meitä. Ja me ryhdyimme jatkamaan
matkaa.

Tasangon laitaan päästyämme oli Tonava yhtäkkiä edessämme jossain
tuolla etäällä, harmahtavana, vuolaana, yksinäisenä ja vapaan miehen
ystävänä.

Sen nähdessään Cosma kohosi seisoalleen jalustimissa ja alkoi laulaa
miehekkäällä ja sointuvalla, mutta kärsimyksen murtamalla äänellä
_heitukan_ laulua:

    Approche ton bac, péager!
    Pour que je passe chez ce gospodar.
    Qui est pourri de richesses.
    Il est seul comme le coucou:
    Neïca est jeune et haidouc.
    Tire ton bac un peu en aval,
    ou je fenvoie un plomb dans les reins!

    [Tänne lauttasi, vartija,
    ja vie minut gospodarin luo,
    joka on menehtyä rikkauteensa.
    Hän on yksin kuin käki:
    ja minä olen nuori heitukka.
    Annahan lauttasi luistaa,
    tai saat lyijyä reisiluihisi!]

Hän oli tuskin lopettanut laulunsa, kun laakson pimennosta tulivat
näkyviin ajopelit, alkaen nousta rinnettä, jota me laskeuduimme.
Tulimme levottomiksi, mutta samassa huomasimme, että vaunuissa
istuikin vain yksi mies, kuuluen näköjään seudun ylimystöön, puettuna
länsimaisittain korkeaan hattuun, kovaan irtokaulukseen, housuihin,
pitkään takkiin ja saappaisiin. Hänellä oli poskiparta, mutta oli
muuten sileäksi ajeltu.

Floritchica sanoi:

»Olkaa rauhassa, minä tunnen hänet, hän on ystävä...»

Cosma kivahti:

»Mitä? Ystäväsikö, tuo variksenpelätin?»

Aatelismies tuli lähemmäs, otti jo etäällä hatun päästään, pysähtyi ja
tervehti Floritchicaa mitä huolitelluimmalla romaniankielellä:

»Tervehdin kaikkein kunnioittavimmin _tshobanitza_ Floritchicaa!»

Ja kun viimemainittu ojensi hänelle kätensä, suuteli mies sitä, jolloin
Cosma iski kannuksensa niin kiivaasti hevosensa kupeisiin, että se
kavahti takajaloilleen.

»Teitä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt Konstantinopolissa. Teitä on
siellä suuresti kaivattu!»

»Ah», huudahti hän keimaillen, »onko teillä ollut puute naisista?»

»Naisistako? Ei, totta tosiaan, vaan _henkevistä naisista_!»

Sitten hän katsoi meihin kuten ylhäinen mies katsoo alhaiseen ja kysyi:

»Mitä joukkuetta tuo on?»

»Palkkaamiani metsänvartioita».

»Hm!... Paremminkin heitä luulisi rosvoiksi!»

»Kautta kunniani! Metsänvartiat ovat kuten rosvotkin parroittuneita,
aseistettuja ja pesemättömiä».

»Rosvoista puhuttaessa, oletteko kuullut, mitä hävitystä tekee
maassa eräs heitukka, nimeltään Cosma? Se on valitettavaa, mutta
'meikäläiset' ovat myöskin väärässä, sillä heidän sorronhalunsa menee
yli siedettäväisyyden».

Sitten hän jälleen suuteli Floritchican kättä, kumarsi hyvin syvään ja
lähti hiljalleen ajamaan.

       *       *       *       *       *

Mutta Cosma ei jatkanut matkaansa. Silloin huomasimme, että hän oli
keskustelun aikana pureskellut viiksiensä päät ihan tasalle. Hän ei
hievahtanutkaan paikaltaan, vaan katseli vaanien etenevää bojaaria.
Kun viimemainittu oli ehtinyt noin viidenkymmenen askeleen päähän, hän
tähtäsi ja ampui häntä selkään, mikä oli nopeammin tehty kuin sanottu.
Mies kierähti maahan; ajoneuvot jatkoivat matkaansa peltojen poikki.

Ja Cosma päätteli:

»Minä opetan sinut suutelemaan kädelle naisia, jotka ovat
_pesemättömien_ miesten seurassa...»

Ja Floritchican puoleen kääntyen hän lisäsi: »Oletko ollut tuonkin
narrin oma? Onnettomuuksien onnettomuus! Onpa koko työ, jos lähden
Stambuliin etsimään heidät käsiini ja tappamaan heidät kaikki».

Minulle hän sanoi:

»Mene katsomaan häntä, Jeremias, ja jollei hän ole kuollut, niin lopeta
hänet pistoolillasi».

Tein kuten käsketty, mutta tulin tyhjin toimin takaisin: hän oli
kuollut, luoti oli lävistänyt hänen päänsä.

Floritchica huudahti:

»En enää kunnioita sinua, Cosma, vaikka rakastankin sinua yhä: olet
luvannut totella minua ja olet...»

»Ja olen unohtanut, tottumaton kun olen...»

»Surmaamasi mies oli parhaimpia miehiä, joita olen tuntenut, ja hänellä
oli vain yksi vika, nimittäin se, että oli syntynyt maailmaan rikkaana,
ja uskoi, niinkuin kaikki hänen aikansa rikkaat, että Jumala itse on
luonut ihmiset eri asemiin. Mutta hän erosi muista siinä, että oli
poistanut orjuuden alueeltaan ja perustanut sairaaloita...»

Cosma keskeytti hänet kärsimättömänä:

»Niin, hän nylki ihmiseltä nahan ja tarjosi hänelle sen sijaan
paidan!... Entä sitten... annan palttua koko asialle... Se ei minua
ajatteluta, vaan...»

Pitkän ja kiusallisen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi:

»Ei maksa vaivaa lähteä Silistrian pashan luo: aioin rangaista häntä,
kun luulin hänen olleen ainoan rakastajasi. Sinulla onkin ollut niitä
tusinoittain, ja aina Tzarigradia myöten. Siis: _käy sokean kimppuun
ja revi silmät hänen päästään_! Ei. Mieluummin palaan leiriin. Saanhan
sitten nähdä... Toisin sanoen, en tee mitään, vaan annan kaiken mennä
menojaan».

* * *

Me saavuimme leiriin iltapuhteella, ja siinä tuokiossa minä unohdin
sekä Cosman että kaunani, ja heittäydyin hulluna ihastuksesta luonnon
syliin, jota ihminen ei vielä ollut raiskannut. Täällä kasvoi
ikivanhoja piilipuita, suuria kuin tynnyrit, joiden onttojen runkojen
sisään kaksi miestä mahtui seisomaan. Satakunta pientä kanavaa, —
vuolaan Tonavan vuolaita suonia, — luikerteli joka suunnalle ja
hedelmöitti kymmenien kilometrien laajuista suomaata, josta kukaan ei
huolinut, ja jossa viihtyivät mehevyyttä pursuavat vesikasvit. Kalat,
linnut, hyönteiset elivät susista ja ketuista huolimatta rauhassa,
nauttivat elämästä ja kunnioittivat Luojan työtä.

Ihminen yksin, tuo julmin maan eläimistä, kylvää kulkiessaan kuolemaa,
kurjuutta ja orjuutta sinne, missä meitä niin vähällä vaivalla ja
vieläkin vähemmällä rikoksenteolla odottaisi niin paljon nautintoa.

       *       *       *       *       *

Toverimme näyttivät mielestäni hiukan vanhentuneilta; minä olin heidän
mielestään komea ja kaunis.

He olivat perustaneet pienen kyläsikermän keskelle laajaa saarta,
kuuden tunnin matkan päähän lähimmästä ihmisasunnosta. Saatuaan
vartioilta tiedon tulostamme ampui kymmenen pyssyä tervehdykseksemme
kolme yhteislaukausta, ja huudettiin:

»Eläköön urhea päällikkömme ja hänen kaunis seuralaisensa! Ja eläköön
viisas Elias ja kelpo Jeremias, joiden jo luulimme kuolleen!»

Minun täytyi nauraa, sillä joskin tämä mielenosoitus oli vilpittömämpi,
muistutti se, kuten vesipisara toista, tuota tilaisuutta, jolloin
arkontti saapui Konstantinopolista hoviinsa Floritchican seurassa.
Ajattelin itsekseni:

»Olkootpa sitten vapaita tai orjia, on ihmisillä melkein samat tavat ja
tunteet. Piru heidät periköön!»

Ja nyt aloin juoksennella ympäri kuin vasikka, aivan poissa
suunniltani. Siihen olikin syytä!

Laakealla, puhdistetulla alueella kohosi teltta teltan vieressä, joiden
ainoana sisustuksena oli kaisla- ja heinävuode peittoineen. Kaikki
muut kojeet, samoinkuin aseetkin, säilytettiin piilipuiden onteloissa,
missä ne riippuivat nauloissaan, ja kullakin salakuljettajalla oli oma
puunsa. Ja melkein jokaisella heistä oli oma naisensakin, jotka kaikki
olivat nuoria, vallattomia ja paljasjalkaisia, täynnä hyttysenpuremia.

Päivällisaikana oli liikettä kuin pienessä kasarmissa. Useissa suurissa
kattiloissa kiehui _mamaligaa [maissileipää, jota keitetään vedessä],
josta levisi makea maissijauhon tuoksu, ja kiehuvat liemipisarat
hypähtelivät keittäjättärien jaloille. Toisissa kattiloissa
valmistettiin hau'ista, sipulista ja persiljasta _ciorbaa [liemiruoka],
ja hehkuvan hiilloksen yllä paistui kymmenen kilon painoisia,
pippurilla maustettuja ruutanoita, jotka rimpuilivat vielä vartaissaan.
Vielä oli paistumassa tusinoittain valkosipulilla, sipulilla ja
savustetulla silavalla täytettyjä ankkoja ja metsälintuja. Ja niin
ruokahalua kiihdyttävä oli savu, joka levisi yli seudun, että sudetkin
ulvoivat mieliteosta.

Mutta tällainen ruoanpaljous, jonka kimppuun noin kuudenkymmenen suun
piti käydä, vaati juotavaa, ja kuten tiedetään, »synnyttää suovesi
vatsassa pieniä sammakonpoikasia». No niin, juotavaakin oli, ja
millaista juotavaa!

Sadan _vadran_ [vadran = 15 litraa] viinitynnöri, joka oli haudattu
kosteaan saraheinärukoon, jotta se säilyisi raikkaana, oli kuin
mikäkin salaperäisyyttä uhoava kappeli, ja kummallista tabernaakelia
muistuttava, kahdenkymmenen _vadran_ tynnyri sen vieressä oli
täpötäynnä pyhää _tshuicaa_ [päärynäviina], joka olisi voinut herättää
kuolleetkin, jos sellaisia olisi ollut saapuvilla.

       *       *       *       *       *

Mutta onneksi ei sellaisia ollut muistuttamassa meille kaiken
katoavaisuutta. Itse Cosmakin, joka kantoi kuolemaa sielussaan,
unohti sen tuona iltana, oli kaikessa mukana, ja antoi päällikkönä
hyökkäyskäskyn.

Kaikki istuivat maahan hevosenkengän muotoiseen kaareen, ja kukin
sai mennä ja leikata itselleen _mamaligaa_ ja täyttää puulautasensa
haluamallaan ruokalajilla, palata sitten paikoilleen ja syödä
polviltaan, käyttäen _ciorban_ syöntiin puulusikkaa ja paistoksiin
sormiaan. Mitä viiniin tuli, kulkivat puiset, korvalla varustetut
mitat tyhjennyttyään lakkaamattomalla toivioretkellä kappelissa, jossa
Kristuksen pyhää verta säilytettiin.

Kasvot loistaen kuin halaistun vesimelonin sisus ja kädessä
tshuica-malja, kuten muillakin aterioitsijoilla, Cosma puhkesi puhumaan:

»Ystävät!... Elämä ja kuolema ovat Luojan tamman ikuisia töitä; se
se puhaltaa sieraimistaan elämän hengen ja sammuttaa sen. Emme ole
pyytäneet syntyä maailmaan, eikä meillä siis ole ketään kohtaan
velvollisuuksia. Ainoa velvollisuutemme on voida hyvin, ja voidaksemme
hyvin on meidän syötävä ja juotava hyvin. Siis alkakaamme!»

Tämä puhe otettiin vastaan yleisellä riemulla. Maljat tyhjentyivät
kurkkuihin ja _tshurica_ kiihdytti ruokahalua.

_Mamaligasta_ käsin puristellut pallot lentelivät taidokkaasti
heiteltyinä suihin kuin mitkäkin ammukset. Puulusikat tyhjenivät,
ehtimättä koskettaa huulia. Ja milloin paistetun hauen ja ruutanan
selkäruodot antoivat syöjälle liiaksi purtavaa, sylkäistiin koko
suuntäysi selän taa. Kasvot katosivat kokonaan juoma-astioihin ja
pysyivät näkymättömissä, kunnes kaulat alkoivat paisua ja käydä
sinisiksi. Ja juojalla oli mielessään vain yksi ajatus: hän soimasi
Jumalaa siitä, että ihmisen hengenveto on niin lyhyt ja vatsa niin
rajoitettu. Korjatakseen hiukan tätä jumalallista taitamattomuutta
saattoi joku aterioitsevista, joka arveli jääneensä vähälle, nousta ja
ryhtyä hyppelemään paikoillaan saadakseen ruoan laskehtimaan, ja jatkoi
sitten syöntiään entistä tarmokkaammin.

Aterian kallistuessa lopulleen, tuli eräs mies häiritsemään
ruokalepoamme. Hän ilmestyi soikion laitaan. Joukkueen alipäällikkö,
joka istui hänestä oikeaan, nousi ja osoitti häntä Cosmalle, sanoen:

       *       *       *       *       *

»Päällikkö, olet ehkä huomannut, että joukossamme on muukalainen. Hän
on munkki, joka eräänä päivänä tuli vartiamme luo ja jolle annoimme
väliaikaisesti pääsyn leiriin, havaitessamme hänen olevan kapinallisen,
kuuliaisen ja rohkean. Hän tahtoo juoda terveydeksesi ja pyytää
lopullista hyväksymistä».

Silloin astui esiin keskikokoinen, tukevatekoinen, nuorehko mies, jonka
puhtauttaan kiiltäviä, mutta synkkiä kasvoja kehysti hyvinhoidettu,
vaalea parta ja viikset, otsan kaareutuessa niiden yläpuolella kaljuna
kuin meloni. Näitä kasvoja kirkasti kaksi suurta, avokatseista silmää.
Nilkkoihin saakka ulottuva, aivan ryppyinen ja repaleinen munkkikaapu
verhosi häntä.

Hän puhui selvällä äänellä osapuilleen näin:

»Niin, Cosma... Tahdon ensiksikin juoda sinun terveydeksesi ja sitten
kaikkien läsnäolijoiden terveydeksi, ja pyydän päästä heitukoittesi
joukkoon. Mutta sallinet minun sanoa, että äskeiset sanasi tuottivat
minulle pettymystä. Olisiko elämä ja kuolema jonkun tamman työtä?
Ei! Elämä ja kuolema on Jumalan itsensä työtä. Ja sitten solvaisit
ihmistä, jonka ainoa velvollisuus sinun mielestäsi on syöminen ja
juominen! Mikä sikamainen velvollisuus! Olen pettynyt. Kansa pitää
teitä vapauttajinaan, ja sen ystävällistä apua saatte kiittää siitä,
ettei teitä hirtetä vielä huomispäivänä. Se ei estä teitä syömästä ja
juomasta, mutta jos se on ainoa velvollisuutenne, epäilen suuresti,
oletteko ylhäisöä parempia. En voi sanoa teille tänä iltana, kuka olen,
ja mitä teitä olen kulkenut tänne päästäkseni. Tämän vain sanon teille:
_olkaa vapauttajia niin minä avustan teitä_!»

Tuskin hän oli lausunut viimeisen sanan, kun Floritchica hypähti
paikoiltaan, riensi munkin luo ja suuteli häntä otsalle:

»Suutelen sinussa omaa ajatustani», sanoi hän.

Muu naisväki nauraa tirskui, sillä tirskuminen korvaa naikkosilta
puuttuvan ajatuksen; mutta miehet kävivät vakaviksi nähdessään, kuinka
Cosman kasvot synkistyivät tämän välikohtauksen johdosta.

Elias näytti tyytyväiseltä. Cosma kysyi häneltä: »Mitä sinä sanot
tuosta munkki-hupakosta?»

Elias kohautti olkapäitään ja katseli Cosman pöhöttyneitä kasvoja:

»Sanonpahan vain, että jokaisella munkilla on oma _Kiriacodromioninsa_,
joka miellyttää naista; muistelehan omaa menestystäsi viime viikolla».

Päivä hämärtyi hämärtymistään. Tuskin saattoi eroittaa toistensa
kasvoja. Ja pari toisensa jälkeen alkoi kadota telttoihin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Cosma heräsi kiukkuisena ja huusi telttansa
edustalta:

»Jos jatkamme tähän tapaan, käy kaikki hullusti. Kas niin! Lähtekööt
naikkoset äitiensä luo. Ja miehet ratsaille, aseisiin ja matkaan!»

»Entä minä?» kysyi Floritchica.

»Sinähän et ole naikkonen, vaan mies ja lisäksi heitukka. Kohtalo
on lähettänyt sinut täyttämään minun paikkani ja vielä enemmänkin,
kun minä kerran olen poissa. Ja se päivä on lähellä: näin viime yönä
unta, että ensi kerralla ampuessani vihollista täydessä kuunvalossa,
luotini lentää ohi. Tämä harhalaukaus on silloin kolmas elämässäni, ja
_ursitelini_ ovat päättäneet, että kuolen tämän viimeisen vihollisen
kädestä. Niin on käyvä. Ja se on oikein: Cosma on elänyt».

Miehet ryhtyivät heti matkavalmistuksiin, ja heidän rakastettunsa,
jotka laittelivat viimeistä ateriaa, pujahtivat aika ajoin
itkeskelemään, milloin nojaten otsaansa piilipuun kupeeseen, milloin
lähtevän ystävän olkapäähän.

Niin nainen kuin olikin, oli Floritchicalla kova sydän, oikea heitukan
sydän, niinkuin Cosma oli päätellyt.

»On kyllä totta, että olette onnettomia», sanoi hän itkeville,
»mutta se on oma syynne. Olette unohtaneet, että nämä miehet elävät
lain ulkopuolella, että he nukkuvat hevosen selässä ja syleilevät
naista ratsastaessaan. Rakastajattarella on heidän vierellään vain
yksi tehtävä: ladata pyssy, jonka mies ampuu tyhjäksi. Jos te
olisitte saaneet tehdä mielenne mukaan, olisitte pian rakentaneet
kirkon, luoneet tuomioistuimen, perustaneet hallinnon, pystyttäneet
linnoituksen».

Ja kääntyen miesten puoleen, jotka lajittelivat tavaroita, hän sanoi:

»Antakaahan kun katson tuota rihkamaa. Tekö heitukoita? Kannattaapa
nauraa! Kirjokankaita, helmiä, tylsiä tikareita ja leikkikaluiksi
sopivia pistooleja, pelkkää naamiaishelyä, jollaista Stamtulin
katukäytävät ovat tulvillaan — ha, ha, haa!»

Sitten hän sanoi Cosmalle:

»Sinäkö olet tämän basaarin 'päällikkö'?»

Nämä sanat kuullessaan munkki riensi Floritchican luo, huudahtaen:

»Nainen, salli minun suudella otsaasi, joka kätkee minun ajatukseni!»

Floritchica tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi.

Cosma katseli tätä omituista näytelmää, käänsi sitten selkänsä ja lähti
yksin kaislapensaikkoon päin, mistä kuului heitukka Janco Jianon haikea
laulu:

    La petite fleur de fève
    Sur la rive du Sereth
    Broute le cheval de Ianco,
    Broute l'herbe et hennit.
    Ianco s'est couché et songe;
    Et son rêve: une amoureuse!
    Amoureuse endiablée,
    Ourdit de la trame, à Ianco,
    Dans la vallée du Hanneton.
    Mais ce n'est pas de la trame
    Pour faire du linge de rechange:
    C'est un linceul pour couvrir
    Deux yeux noirs qui ont aimé!...

Vapaasti suomennettuna näin:

    [Pieni herneenkukkanen!
    Serethin rannalla
    kulkee Jancon ratsu
    valloillaan ja hirnuu.
    Janco makaa unelmoiden ruohikossa.
    Mistä hän unelmoi?
    Säihkysilmäisestä rakastetustaan,
    joka kutoa helskytteli kangasta
    Hannetonin laaksossa.
    Mutta kangas ei joutunutkaan vaatteiksi,
    vaan siitä tehtiin käärinliina
    kahden mustan, iäksi sammuneen silmän
    peitoksi, jotka kerran puhuivat rakkaudesta...]

Laulu loittoni ja taukosi kokonaan. Minut valtasi yhtäkkiä sääli, ja
lähdin varovasti seuraamaan Cosman jälkiä. Kuljettuani näin tunnin
ajan, harveni metsä, ja kun minun oli edettävä yhä varovammin, luulin
jo kadottaneeni hänet näkyvistä ja kiipesin puuhun nähdäkseni, missä
päin kaislikko liikahtelullaan ilmaisisi hänen olevan. Hän ei ollut
enää kaislikossa, vaan kirkkaan lammen rannalla, vain kahdenkymmenen
askeleen päässä minusta. Ja nyt näin ja kuulin jotakin uskomatonta.

Cosma oli polvillaan ja rukoili. Hän makasi kauan otsa maahan
painettuna, ja kun hän viimein alkoi puhua, oli se kuin valitusta:

»Jumalani! Olkaamme oikeudenmukaisia, jos vaadit oikeutta! Olenko
rikkonut sitä lakia vastaan, jonka olet antanut rintaani? Jo aivan
nuorena herätti omanvoitonpyynti ja itsekkyys minussa inhoa, ja silloin
varastin isältäni ja annoin köyhille. Sitten lähdin metsiin ja elin
ryöstöillä ja rikoksilla. Niin, ryöstöillä ja rikoksilla, bojaarien
ja aatelisten esimerkkiä noudattaen, jotka elävät varastamisella ja
rikoksilla ja rakentavat temppeleitä sinun kunniaksesi. Ja heitä sinä
varot lyömästä. Nousin heitä, mutta en köyhiä vastaan. Ja jos joskus
olenkin vihan vimmassa hypännyt Eliaan selkään ja nujertanut hänet
alleni, on se tapahtunut vain siksi, että hän oli liian järkevä. Mutta
etkö sinä tee samoin? Etkö lyö maan tomuun köyhää raukkaa, joka moittii
epäoikeudenmukaisuuttasi? Ja jos näin on, niin kuinka uskallat lähettää
minulle tällaisen surun, joka kääntää nurin sisukseni? Onko sinulla
otsaa nousta tuomitsemaan minua, joka tunnen sinut».

Hän sylkäisi lammikkoon. Sitten hän paneutui selälleen maahan.

Hetken kuluttua tuli pensaikosta esiin nainen, joka ajoi lehmäänsä
juomaan. Elukan juodessa nainen tervehti Cosmaa, huokaili ja katseli
häntä. Cosma ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Seisoen käsivarret
ristissä rinnan yli ja pidellen varpua kädessään nainen alkoi pulina:

»Tiedän, että olet Cosma, ja että majailet tovereinesi tässä lähistöllä
korvessa, kuten mekin. Kaikkivaltias suojelkoon sinua. Mutta sääli
myöskin meitä, kohtalon vainoamia. Olemme yksinkertaista väkeä. Rikkaat
vievät paidankin yltämme. Mutta mitäs voimme? Jumala rankaisee näin
meitä synneistämme!»

Paikoiltaan liikahtamatta Cosma keskeytti hänen sanatulvansa:

»Mene tiehesi!... Olet inhoittava! _O-lem-me yk-sin-ker-tai-sia!_
Olette nautoja! _Jumala rankaisee!_ Minä vähät Jumalastanne!»

Ja hän hypähti jaloilleen ja meni.

Nainen teki ristinmerkin ja rukoili:

»Anna hänelle anteeksi, rakas Jumala. Hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ja
hänen elämänsä on kovaa».

       *       *       *       *       *

Ampumatta laukaustakaan muussa kuin riistan toivossa me kokonaista
kaksi kuukautta laahauduimme eteenpäin kuin kuolemaan tuomitut pitkin
Dobrudjan vartta Macinin vuoristoa kohden. Cosma oli kokonaan jättänyt
meidät oman onnemme nojaan, pysytellen erillään ja suostuen harvoin
ja vastenmielisesti edes minun ja Eliaankaan seuraan ja välittämättä
lainkaan Floritchicasta, joka teki kaikkensa häntä lohduttaakseen.
Alipäällikön johdolla miehet antautuivat halpamaisiin ryöstöihin,
jollaista Cosma aina oli halveksinut.

Ja nyt olimme jälleen Brailan lähistöllä, vapaan elämän lempialueella,
joka on täynnä väijytyksiä ja perin vaarallinen _Poteralle_.

Tuskin olimme saapuneet tänne, kun Cosma ja Elias eräänä iltana
salaperäisesti jättivät meidät, menivät yli Tonavan ja viipyivät poissa
viisi päivää. Kun he palasivat takaisin, huusi Cosma ensi sanoikseen:

»Olen kolmannen kerran ampunut miehen ohi täydessä kuutamossa. Älkää
laskeko minua enää täst'edes elävien joukkoon».

Ja heitettyään kaikki aseensa maahan hän hyppäsi satulaan ja ajoi
pois. Elias ja minä seurasimme häntä tuona ja seuraavinakin päivinä,
jättäytymättä tuumaakaan jälkeen, peläten hänen päättävän päivänsä,
mutta tulimme pian vakuutetuiksi siitä, että epäilyksemme oli aiheeton.
Eikä hän ulottanutkaan retkiään kauas leirin ympäristöltä, vaan palasi
takaisin, söi ja joi määräaikoina ja läksi jälleen. Hänen mielialansa
ei ollut enemmän synkkä kuin iloinenkaan, mutta kysymyksiin hän
vastasi vain olkapäitään kohauttaen. Joskus hän silitteli hyväillen
Floritchican tukkaa, joka suuteli itkien hänen käsiään ja vakuutti
hänelle rakkauttaan. Hän hymyili.

Ja aseetonna olisi Cosmaa luullut sikopaimeneksi.

       *       *       *       *       *

Oi tuon vuodenajan sanoinkuvaamatonta kauneutta! Kesä kallistui
lopulleen, ja silloinpa auringon nousut ja laskut pakoittivat soiden
pienintenkin eläjien huutamaan ilmoille ilonsa. Haudonnan aika on
ohi... Uusi polvi ankkoja, metsälintuja ja hengissä säilyneitä hyyppiä
risteilee loppumattomana pilvenä halki kuultavan ilman. Asuntojen
lähistöllä hiiviskelevät susi ja kettu, jotka tuntee luihuista
eleistään ja turkeistaan. Kimalaiset, kovakuoriaiset ja muut hyönteiset
lentelevät kuin huumautuneina, kapsahdellen puita vasten. Kasvullisuus
pysähtyy, levähtää ja nauttii. Elämä riemuitsee voitettuaan kuoleman.

Leirissämme oli kaikki päinvastoin.

Henkilökohtainen kostoretki, jonka Cosma ja Elias olivat tehneet
Brailaan, ja jolloin Cosma oli ampunut harhalaukauksensa, oli saanut
viranomaiset liikkeelle, ja me tiesimme, että mieslukuisa _Potera_ oli
kintereillämme. Olimme kaksinverroin valppaita. Nukuttiin vain toisella
silmällä ja vaihdettiin lakkaamatta leiripaikkaa.

Tämä hermostutti kaikkia, paitsi Cosmaa, joka tuli ja meni edelleen,
kuin olisi kaikki ollut mitä rauhallisinta.

Eräänä iltapäivänä hän nousi heti syötyään ja lähti tavanmukaiselle
retkelleen.

Elias, joka makasi maassa kyynärpäähänsä nojaten, tekaisi laulun, ja
hänen äänensä tuli syvältä kuin haudasta:

    »Bade Cosma, uhkarohkea,
    sua väijyy... _Potera_!»

Cosma kääntyi katsomaan ja sepitti vastauksen, ja hänen äänensä tuli
vieläkin syvempää:

    »Anna väijyä _Poteran_,
    jos tulee, pois ma sen karkoitan!...»

Ja hän nousi ratsulleen.

Seurasimme häntä ratsain kolmenkymmenen askeleen päässä.

Oltiin Isaccean lähistöllä. Tie oli autio, pensaikon reunustama.

Ja yhtäkkiä pisti pensaikosta esiin kaksi pyssynpiippua, suuntautuen
Cosmaa kohti, joka nosti käsivartensa ylös ja huusi:

»Minulla ei ole asetta!»

»Sen parempi!» kuului vastaus.

Ja kaksi laukausta pamahti. Ehdimme tuskin vastata tulella pensaikkoon,
kun näimme Cosman kumartuvan hevosen puoleen, kietovan käsivartensa sen
kaulan ympäri ja lentävän nuolena pois. Seurasimme perästä, luullen
hänen pelastuneen.

Niin ei kuitenkaan ollut, sillä kesken pakoa hänen ruumiinsa vierähti
tielle, rinta lävistettynä, ja hevonen kiiti eteenpäin.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Anghel-eno : Adrien Zograffin toinen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.