Title: Kyllikki ja Lemminkäinen : Laulurunoja
Author: Liinamaa-Pärssinen, Hilja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kyllikki ja Lemminkäinen : Laulurunoja" ***


KYLLIKKI JA LEMMINKÄINEN

Laulurunoja


Kirj.

HILJA LIINAMAA [Hilja Pärssinen]



Helsingissä,
E. E. Sundvall,
1902.



SISÄLLYS:

Alkutunnelma.
Kyllikin lauluja.
Kyllikin kuolo.



Loppusanat.



ALKUTUNNELMA.


    I.

    Majan pienen porraspuulla
    istun monta iltaa.
    Luokseni käy unten immet
    sinerväistä siltaa.

    Leiniköt ja sinikellot
    mulle nyökkii päitään.
    Keltaperhot riemuitsee ja
    hyppelevät häitään.

    Käki kukkuu kaihojansa,
    hohtaa ilman pieli.
    Poskilleni rusko nousee,
    herkkyy hellä mieli.

    On kuin suru suistuisi, ja
    murenisi murhe.
    Unhoittuisi ikävä ja
    elon tyhjä turhe.


    II.

    Oi pihlaja, mun pihlajain
    sä valkokukkainen.
    Sä laulun puu ja unelmain
    ja suvimuistojen.

    Mä nään sun kukkas hohtavat
    ja latvas lahean.
    Ja kuulen sadat soitelmat
    ja lehväis huojunnan.

    Oi pihlaja, mun pihlajain
    Sun lemmin varjoas.
    Mä tahdon luonas olla ain’
    ja kuulla kuiskeitas.


    III.

    Etsin elämästä
    sovun suurta rauhaa,
    vaivain viihtymystä,
    sulomieltä lauhaa.
    Etsin päivästä ja yöstä,
    etsin levosta ja työstä.

    Uurastin ja raastin,
    vaikka koski rintaa.
    Elämä se nosti
    kärsimyksen hintaa,
    kunnes ratkes suru silloin,
    itkin yöni, itkin illoin.

    Vihdoin kanteloisen
    polvelleni nostin.
    Helkynnällä soitin
    kohtaloni kostin. —
    Ja mun soittaissani saavat
    hoivaa rinnan verihaavat.



KYLLIKIN LAULUJA.


    I.

    Mä pakenen rannalle lahdekkeen,
    kun sulhoja tuvassa liikkuu.
    Täällä eessäni nään minä vapahan veen
    ja allin, mi aalloilla kiikkuu.

    Ne turhaan tarjovat kihlojaan
    Kuu, Päivä ja Illantähti.
    Mun mielen’ on allina aalloilla vaan,
    jo ammoin se sinne lähti.

    Mun mieleni lähtihe uneksimaan
    siitä suuresta sankarista,
    joka kerran saapuvi kertomaan
    mulle oudoista rantamista.

    Pois vieköhöt kihlansa sulhot nuo,
    pois helmyet, huivit ja soijet;
    kenen sydän jo kammoten luotaan luo,
    hällä kolkot on vuotehen oljet.

    Mä vuottelen aikoa armasta,
    kun saapuvi satujen seppä,
    josta kertovi aaltonen liikkuva
    ja rannan tuomi ja leppä.

    Kas silloin pyynä mä pyrähtelen
    hänen lietensä lämpimille.
    Ah kerran, kerran mä matkannen
    satusaarille kaukaisille.


    II.

    Milloin tulet toivojeni kulta,
    unten urho uljahin.
    Tulet hehkuin taivahista tulta,
    kiidät kotkan lentimin.
    Kutsut, viehätät mun valtavasti,
    tempaat Pävätärten karkeloon,
    sinne missä pilvet hartahasti
    kietoo, hurmaa huumioon.

    Milloin tuletkaan sä uneksuttu
    sulho, säihkysilmäinen,
    aatoksilleni niin outo — tuttu,
    jota odotan mä arkaillen. —
    Katso, rusoittaapi taivonkaari
    hattaroiden harjalla.
    Siintää silmihini satusaari
    tuolla, tuolla kaukana.


    III.

    Päivä on kirkas, ja notkuu vain
    kangaspuissani niidet.
    Lemmenkaihossa vuoteellain
    valvonut yöt olen viidet.

    Valvonut yöt olen nähtyäin
    Kaukon sulhoista parhaan.
    Oon kuni eksynyt mielessäin
    lempeni kukkaistarhaan.

    Lentäös syöstävä sukkelaan,
    ottaos vauhtia uutta.
    En minä lemmestä riudukaan,
    valvo en yötä mä kuutta.

    En minä jouda kuihtumaan
    Kaukoni silmien nähden.
    Kukkana mielin notkua vaan,
    kun minä kisoihin lähden.

    Päivä on kirkas, ja kimmoilee
    helskyen kankaassa pirta.
    Hopean hohtavaks’ vaikenee
    mieleni vierivä virta.


    — 10 —


    IV.

    Tapiolan valkopirttiin
    pieni polku johtaa.
    Metsä soi, ja taivon ranta
    ruskopilvin hohtaa.

    Tapiolan tanhuvilla
    käki illoin kukkuu.
    Pirttisessä valkeassa
    metsän-impi nukkuu.

    Vuotehella valkealla
    nukkuu kautokulma.
    Tuulosessa lauhkeassa
    liehuu tukan hulma.

    Tapiolan talosehen
    poika ratsain ravaa.
    Jokohan se metsän impi
    hälle oven avaa.

    Poika syömin sykkäilevin
    samoo immen luokse.
    — Hongikossa hulmuaapi
    raitis pihkan tuokse.

    Tapiolan talosehen
    pieni polku johtaa.
    Metsä soi, ja taivon ranta
    ruskopilvin hohtaa.


    V.

    Oi te aallot autuaat
    sopuisesti soliskaat.
    Soikaa heljät haapapuut.
    Soikaa leivot laulusuut,
    kunis vaihemieli vaihtuis,
    levottomuus multa haihtuis.

    Kaksi ääntä kuulen mä,
    Yks' on lemmen hyminä,
    toinen vieraan varoitus:
    "Kiellä Ahdin rakkaus,
    sill' on mieli tuulen Turjan,
    ajatuskin aallon hurjan." —

    Oi te aallot autuaat
    sopuisesti soliskaat.
    Virittäkää virsi uus’,
    sopusointu, suloisuus —
    Sydämeni voitti Ahti.
    Suun, suur’ on lemmen mahti.


    VI.

    Kullankukkaa omaa
    heruttelen hiljaa vain.
    Valkolehmää somaa
    varoellen lypsän ain’.

    Yhyy, kullankukka
    etpähän sä arvaakaan,
    minne tyttörukka
    luotasi pois kutsutaan.

    Kauvas, kauvas täältä
    kohta käypi Kyllikki. —
    Kysy ilman säältä,
    minne tieni kulkevi.

    Tutki tuulosilta,
    missä lehti levon saa.
    Kysy lainehilta
    maininkien satamaa.

    Yhyy, ystäväni
    et sä mua ymmärrä.
    Voi mun sydäntäni,
    sieill' on outo ikävä.

    Lypsän kotikarjaa,
    lypsän kerran viimeisen. —
    Tuolla aallon harjaa
    kulkee Kaukon venonen.


    VII.

    Jää hyvästi nyt metsäpolkuni
    ja vaahtera ja raitarukka.
    Jää hyvästi sä kedon orvokki
    ja neilikka ja aurankukka.

    Ja jääös hyvästi sä mettinen,
    mi mettä keräät kukkasista.
    Ja sulle viime kiitos leivonen
    sun lauluistasi ihanista.

    Myös hyvästi nyt äiti armahin,
    ja veljyet ja sisarukset.
    Mä vaikka vaeltelen kauvaskin,
    tok' aina muistan kodin ukset.

    Mä muistan kotitalon rakkahan
    sen pihamaalla ruohonkorret
    ja tyttö-aittani niin puhtoisan,
    sen valkeaiset seinät, orret.

    Oi hyvästi nyt kaikki jääkätte,
    ja sulo muistot saakoot meille.
    Nyt viljoin vieriköhön kyynele,
    kun kuljen kohtaloni teille.


    VIII.

    Kaukon tupaan astelen
    yli kuulun kynnyksen.
    Painuu kiinni tuvan ovi.
    Mulla sykkäileepi povi.

    Mikä kumma kärsimys
    on mun rintan väristys.
    Miksi pelkään sydäntäni?
    Miksi värjyn lemmessäni?

    Kuule, Kauko ojenna
    mulle kätes tukeva. —
    Ymmärrätkö kulta, kulta
    minun sydämeni tulta?


    IX.

    Viherjällä niemellä on
    Ahdin pieni maja.
    Tänne saaret siintelee ja
    metsänrannan maja.

    Ahti kutoo verkkoja, ja
    minä paitaa neulon.
    Lemmen tuhat tunteina
    mielessäni seulon.

    Kuule kulta, kaihoni mä
    rinnastani riivin.
    Otsaas hiljaa suutelen ja
    sylihisi hiivin.

    Sull’ laulan ylistystä kesä-ilta
    mä jolloin lahtuella viivähdin.
    Kuun hopea se hohti taivahilta.
    Yö varjojaan loi rannan lehtoihin.

    Ja nuotalta me tultiin joukkuella
    ja laitettihin kalanuotio.
    Ol’ äsken saatu työssä tarpoella,
    siks’ tuntui herttaiselta lepo jo.

    Niin siinä lepäelen leutomiellä
    yövilkon vienoisessa tuokseessa.
    Ja aatos ailakoitsi ilmantiellä,
    ja silmä seurasi veen varjoja.

    Ja poskuelle poikan’ vetrehisen
    yö heitti rauhaisata ruskoaan,
    kun rantamalla saaren terhenisen
    hän hiljaa hyräeli laulujaan.

    Hän viihtymyksen virttä lauleskeli,
    mä lemmen ikuisuutta aattelin.
    Kuun kulta lainehilla leikitteli,
    ja yöhyt varjojaan loi rantoihin.


    XI.

    Minä miekkoinen miniä
    vierellä hyvän anopin
    Ahdin liettä leyhyttelen
    puhun tulta Tuiskumielen.

    Anopill’ on lämmin silmä,
    siksi mielellä hyvällä
    villalangan vierittelen,
    kehreän kotoisen rihman,
    kaiken kankahan kutoilen.

    Anopill’ on puhe hellä,
    siksi suurella ilolla
    valkaisen mä vaattehia,
    pesen paitoja paraita
    veden valko vaahtosessa.

    Minä miekkoinen miniä
    vierellä hyvän anopin
    yhtä vainen vaikertelen,
    tuiskumieltä Lemminkäisen,
    joka aaltona ajaikse,
    hyökynä on hyrskyävi,
    meren voimalla valuvi.

    Jos mä voisin viihdytellä
    urhoni uhmamielen,
    sotakaihon Kaukoltani,
    jos mä voisin laulullani
    lauhduttaa sen rinnan polton,
    jos mä voisin lemmelläni
    soinnuttaa sen soraäänet,
    asetella meren aavat,
    tyynnytellä Turjan tuulet,

    silloin lintuna lepäisin
    kaulassa kotoisen Kaukon,
    suloisessa suudelmassa
    lemmen lauhassa levossa.


    XII.

    Jo poista Kauko sun vuotees’ luota
    tuo säilärautasi säihkyinen.
    Ei meille onnea miekka tuota,
    sen hurmehaava on hirmuinen.

    Oi ellös kättäsi tahraelko,
    en tuota itkutta nähdä vois.
    Mun öitän’ valtaisi synkkä pelko,
    ja lempi luotani hiipis pois.

    Ja haava syömehen syttyis syvä,
    kun lentäis vainojan nuolet nuo.
    Oi Kauko olkosi hellä, hyvä
    ja poista seinältä miekka tuo.


    XIII

    Mä kuulen humun karkelosta nuorten,
    kun loppunut on päivän aherrus.
    Se kaikuu yli vainioin ja vuorten,
    ja siin’ on ilon-ääni, riemahdus.

    Ja mieleni kuin kantamana tuulen
    se kirpoo irralleen ja karkaa pois.
    Ja keijuna mä liitäväni luulen,
    ja on kuin harput hopeaiset sois.

    Niin keijusena illan kuutamalla
    nyt notkuu karkelossa Kyllikki.
    Mut Ahti ulkona on ulapalla
    ja yksin verkkojansa vetävi.


    XIV.

    Etpä sä Kaukoni arvaakaan,
    kuinka mä itken salaa.
    Nuoruus pois, pois haipuvi vaan,
    eikä se koskaan palaa.

    Miksi, oi miksi mun ryöstitkään,
    vielä mä leikkinyt oisin.
    Taaton tanhuet muistossa nään,
    sinne jos palata voisin.

    Sielläpä kahleitta karkeloi
    Kyllikki tyttöraisu.
    Miksi mun kisoista kiellät, oi
    liekö lempesi vaisu?

    Miksi on katsehes kaihtiva,
    mistä on silmies uhka?
    Itkisit Kyllikin nuoruutta,
    kohta se kylmä on tuhka.

    Kaukoni kaunis et ymmärrä
    Kyllikin mieli-alaa.
    Kiellät lapsosen leikeistä,
    pantiksi pyydät valaa.


    XV.

    Synkeät salamat singahtelee
    pimeän pirttini yli.
    Minnekä turvahan koito mä käyn, kun
    kylmä on Kaukoni syli.

    Kylmä on syli, ja kukkaini helpeet
    kohtalon koura se raastaa.
    Tarinaa onneni onton ja valjun
    yöhyt synkeä haastaa.

    Niinkuin hyljätty istun ja itken.
    Jumalan ilma se riehuu.
    Salamat sinkoo, ja kankahan hiekka
    patsaana ilmahan kiehuu.

    Mutta mun Kaukoni tallissa viipyy,
    viipyvi aamuhun saakka.
    Pirtti on pimeä, ja sää on julma,
    julmempi tuskani taakka.


    XVI.

    Kaukoni otsa on varjoinen,
    siitä on pelkoni paha.
    Raukeeko rauhani viimeinen
    niinkuin tulessa vaha?

    Säiläänsä tuimana teroittaa
    loukattu Lemminkäinen.
    Katso jo sotahan kiiruhtaa
    sulhoni pystypäinen.

    Seison äärellä pihamaan,
    kyynel silmähän kierii. —
    Kaukoni askelten kaiku vaan
    kaukaa luokseni vierii.


    XVII.

    Oi illan rusko ihana,
    mi leimut lännen taivaalla
    mun surujan’ et suistaa voi
    et voi.
    Kuin meren aalto pohjaton,
    niin musta mureheni on,
    ja kivunkannel mulle soi
    se soi.

    Mun murtui nuori elämän
    kuin kevään kukan kelmeän,
    min ensi halla korjaa pois
    niin pois.
    Nyt surren rantahiekalla
    mä kaipaan kuolon kutsua,
    kai suruuni ne hoivan tois
    kai tois.


    XVIII.

    Voi minua virpi vieno,
    vesa valju, vaimeloinen
    povella poloisen luonnon.
    Jo mä kurja kuihtunenki,
    kuivun korreksi kulolla,
    tuskan tuiman polttehessa.

    Voi minua virpi vieno
    erämaassa ehtyneessä,
    miss’ ei lankea satehet,
    vieri vilpoiset vetoset.
    Täällä painuu pääni hento,
    vaipuu varteni varaton,
    elon lanka laukeaapi.

    Voi minua virpi vieno,
    kukka kurja kuihtuvainen.



KYLLIKIN KUOLO.


    Kaplahat ne narahtaa ja ääntää
    tuonen rengin reessä.
    Kuolonkello kalkahtaapi hiljaa
    tuolla oven eessä.

    Kalman valkealla vuotehella
    Kyllikki nyt makaa.
    Huuli vaikenee, ja lepää silmä
    sammuva ja vakaa.

    Kukkaa ijäisyyden kumpuloille
    noutaa kalman renki.
    Rauhan, viihdytyksen valkamahan
    Kulkee herkkä henki.



LEMMINKÄISEN LAULUJA.



 ENSIMMÄINEN OSA.


    I.

    Jo löysin sun, oi saaren impi sorja
    ja kaihojeni kaunis Kyllikki.
    Nyt olen viittaustes nöyrä orja,
    ja sulon silmäykses kerjuri.

    Tuo silmäykses kumman kuutamainen
    oi vielä kerran minuhun se luo,
    ja lemmenmalja täysi, jumalainen
    vain minun yksin juodakseni suo.

    Mun silmiesi säikkyä suo juoda
    ja uida haaveisessa katseessas.
    Sä taidat Ahdin sankariksi luoda
    ja nostaa suureksi sun sulollas.


    II.

    Sun silmiesi sinisessä vyössä,
    mun Kyllikkini kaunoinen
    niin karkeloi kuin kesäyössä
    tuo auer hellän haaveinen,
    mi laulaa lemmen armautta
    ja suven suurta suloa
    ja riemun täyttä rikkautta
    ja ikuisia iloja.

    Se paltahilta sinirantain
    ja siimeksistä salojen
    käy onnen kukkasia kantain
    ja tuoksehia toiveiden.
    Siks’ silmäis siniauteretta
    mun aina salli katsella.
    Ei elä kasvi kastehetta,
    en minä ilman sinua.


     III.

    Hän soutaa tuolla aalloilla
    veen impi ilonkukka.
    ja häll¹ on silmä siintoisa
    ja viherjäinen tukka.

    Hän soutaa suloaatoksin
    ja leutomielin laulaa
    ja painaa päätä aaltoihin
    ja valkeaista kaulaa.

    Hän painaa päätä aaltoihin
    ja sinisilmän sulkee,
    ja mieli luokse Nyyrikin
    nyt rannikolle kulkee.

   Ja tyttö muistaa armastaan,
    mi seisoi koivun alla
    ja soitti tuohitorveaan
    vain äänell’ ihanalla.

    Ja valkoviitta poikasen
    niin kirkkahana hohti,
    kun katse, hellä, haaveinen
    nous’ aallon neittä kohti.

    Veen immyt aaltovuoteella
    näin uinuu unelmissa,
    mut Nyyrikki se rannalla
    on lemmenpolttehissa.


    IV.

    Kukkuu
    kukahtaa
    kankahalla puussa.
    Huhuu
    huhuaa
    paimen salmen suussa.

    Lip, lap
    hyppelee
    salmessa ne siijat.
    Kip, kap
    kahisee
    pihatossa piijat.

    Laa, laa
    sointuaa
    heljä koivuranta.
    Raa, raa
    rasahtaa
    jalan alla santa.

    Hei, hei
    Kauko vaan
    paimentaapi karjaa.
    Suottapa
    ainiaan
    tytöt mua parjaa.

    Illalla
    paimenta
    vedellä he valaa.
    Mutta taas
    kisoissa
    silmäilevät salaa.

    Kukkuu
    kukahtaa
    kankahalla käki.
    Onpa vaan
    rattoisaa
    saaren tyttöväki.


    V.

    Muut on vaskiromua
    muuttuvaista multaa.
    Yks’ on saaren impynen
    kallihinta kultaa.

    Eipä kulta himmene,
    vaikka tummuu vaski.
    Saaren kulta Kyllikki
    puheilleen mun laski.

    Vaskihelyt heittelen,
    kultamurun poimin.
    Saaren kulta Kyllikin
    voitan lemmen voimin.


    VI.

    Mä tahdon olla se laulujen mies,
    jota Kyllikin aatos ajaa.
    On mulla povessa liekkivä lies’
    ja kerran lauluni kajaa.

    Se nousevi ylitse seudun tään,
    se lentävi mainesiivin.
    Ja kunis mä Kyllikin heltyvän nään,
    niin luoksensa hiljaa hiivin.

    Mä hiivin Kyllikin kammioon
    kesä-aamuna aivan varhain
    ja tartun taasenkin kanteloon,
    ja olkoon se soittoni parhain.

    Ja olkoon se soittoni hehkuisin,
    joka silloin immelle soipi,
    ja olkoon se lauluni viimeisin,
    jos hän minut hyljätä voipi.


    VII.

    Ja kun päivin, öisinkin
    siintää silmihini
    Kyllikkini kaunoisin
    ja sen silmäin sini,

    silloin totta mietin näin:
    se on tahto taivaan,
    että ainiaaksi jäin
    lemmen sulo vaivaan.


    VIII.

    Hentoa kyyditän kyyhkyläistä,
    pientä mä perhoa saattelen.
    Lentäös sanoma onneni häistä
    luokse mun äitini armaisen.

    Saaren rannalta rauhaisalta
    koppasin Kyllikin korjaani,
    kas miten tummien kulmain alta
    impeni arkana silmääpi.

    Mutta mä kesytän kyyhkyläisen
    kanssani kauvaksi karkaamaan.
    Kohta on Kyllikki Lemminkäisen
    eikä se poies kaipaakaan.


    IX.

    Jo on korjassani kulta,
    armas pyyhyt pyydettynä,
    saatu kauvan kaipaeltu.

    Minkä kenkiä kulutin,
    senpä kuljin kullan luoksi.
    Minkä airoja tuhosin,
    senpä sousin sirkun vuoksi.
    Minkä saarella samoilin,
    senpä allia ajelin.

    Jo on pyyhyt pyydettynä,
    ajettuna armas alli.

    Vemmel vilkkaa, somer soittaa.
    Tähdet taivahalla koittaa.
    Metsä on mesinukalla,
    koivut kullassa kuhisee. —
    Hymnit hiljaa hymiseepi,
    vierii virret voitolliset
    yli maitten, manteritten,
    kauvas ilman istuimille.

    Jo on korjassani kulta,
    pulmu puhdas purressani.


    X.

    Elä itke impyeni,
    elä vainen vaikertele
    Kaukomielen kainalossa,
    Ahdin hellässä sylissä.

    Jo sun kukkana kuletan,
    liljanani liikuttelen,
    hellittelen hentonani.

    Laitan valkean tupasen
    kultaiselle kukkulalle.
    Orret ylvähät ylennän,
    nostan kuulun kurkihirren
    päilyväiset pihtipielet,
    lempeän laen varailen.

    Niin on onni ollaksesi,
    kaunis kehräelläksesi
    sinerväisellä rukilla
    unten utuista lankaa
    utuisesta kuontalosta,
    utu-impien keralla.

    Elä itke impyeni,
    Kultalintuni kujerra.


    XI.

    Sinä nyt olet mun.
    Mä saan sun kutrejas koskettaa
    ja henkiä huultesi purppuraa.
    Olet mun.

    Olet vaimoni mun
    ja vaalija vuoteeni valkoisen,
    mun keijuni hento ja herttainen.
    Olet mun.

    Kesä-illat nää
    me aitan hämyssä haaveillaan,
    kun sade se soittavi harppuaan
    yli maan.

    Sade soittavi vaan,
    ja kuuluvi kahina tammien
    ja askelet yöttären huntuisen
    yli maan.

    Oi nukkuos jo!
    Minä valvon untasi varjellen,
    nuku kätteni turvihin armainen,
    nuku jo!


    XII.

    Oi onni, aarteheni verraton,
    sä helmi hohtavainen, kallis.
    Oi, ett'et karkaisi sä luotani,
    en sitä konsanaan mä sallis.

    Mun helmeni, mun pyhä onneni,
    oi, ettet särkyväinen oisi,
    ja jospa heloisena hohtehes
    kautt’ aikain varjeltua voisi.


    XIII.

    Onko onni vaan
    kupla, vetten päällä,
    kupla heleä,
    hetken kestävä?

    Onko onni vaan
    unten kevyt keiju,
    jota etsien
    harhaa ihminen?

    Onko onni vaan
    virvatulten väike,
    joka häipyy pois
    kun sen luona ois?

    Onko onni vaan
    haave kuolematon,
    kaiho ikuinen,
    rinnass’ ihmisen?


    XIV.

    Mä turhaa enää korviani telkin,
    kun ennätin jo kuulla pahimman.
    Kun sukkamieliseks’ mun sanoin pelkin
    he sai ja rintahani riehunnan.

    Nyt käsi Kyllikin, mi kerran kaasi
    mun maljahani simaa kuohuvaa,
    on kuollut minulle kuin kolkko paasi,
    min juurta joka aalto huuhtoaa.

    Ja silmä petollinen, viekas poski
    mä luoksenne en palaa konsanaan.
    On sisässäni kuohuvainen koski
    ja luonnonraivoni on valloillaan.


    XV.

    Se riemuni suuri ja suloinen
    jo vaaleni syksyn tullen.
    Nyt mietin kurjana kalveten,
    miks’ Kyllikki kylmä on mullen.

    Ja syöntäni okahat pistelee,
    ja vaiva rintaani raastaa.
    Ja tuloset tielläni himmenee,
    ja sieluuni syöpyy saastaa.

    Pois tahdon mä sotahan kaukaiseen
    kotiveräjän kuuluvilta.
    Mä kaipaan välkettä vieraan veen,
    mulle musta on kotini silta.

    Mä kaipaan välkettä vieraan veen
    ja hurmetta rannikoilla.
    Käy matkani sotahan kaukaiseen,
    siks’ ilkaten soittelen soilla.

    Mä suolla soittelen mennessäin
    ja painan kannusrautaa.
    Kas Kauko se uhmaten ajaa näin,
    ja syömensä itkut hautaa.



TOINEN OSA.



Lemminkäinen on tehnyt retken Pohjolaan, joutunut Tuonen jokeen,
josta äiti hänet ylös haravoi ja loitsii terveeksi. Lemminkäisen
kotiintullessa on Kyllikki jo kuollut.


    I.

    Erheeni on musta, musta. —
    Kuka suopi sovitusta? —
    Ääni soimaa, ääni soimaa. —
    Mistä saan mä nousun voimaa?

    Tahdon tuskistani nousta.
    Kuka jännittäisi jousta?
    Kuka terästäisi tahdon,
    tekis terveheksi Ahdon?

    Kyllikkini marja, mairut
    laita tänne uskon airut! —
    Etkö kuule kuikutusta,
    Ahti raukan rukousta?

    Et sä vastaa. — Olet vainaa. —
    Taakkani se kasvaa, painaa.
    — Äiti ainut, kultamuru,
    suista Lemminkäisen suru.

    Käänny Kaukomielen puoleen,
    luo’os lohdutusta huoleen!
    Sain mä ennen avun sulta,
    suo se nytkin äitikulta.

    Sinun silmäis’ hellä luonti
    on kuin suuri anteeks’ suonti. —
    Näin on suru suloisempi.
    Siunattu oi äidin lempi.


    II.

    Nyt alla kodin kurkihirren
    taas sydämeni sykkäilee.
    Ja kuulen ääntä vienon virren,
    mi rinnassani helisee.

    Se puhuu: pient’ on sankarmaine,
    ei vie se tähtitarhoihin.
    Ja ikäisyyden virtain laine
    sen huuhtoo aivan aikaisin.

    Mut tuo on suurta, ikisuurta,
    kun henkes aarteet oivallat,
    ja rinnassasi hyvän juurta
    kuin kallehinta kasvatat.

    On suurta nousta erheistänsä,
    töin entisyyttä sovittaa
    ja kuulla omaa henkeänsä
    ja muitakin myös oivaltaa.

    Mut kauheaa on kalske kalvan
    ja inhaa ihmisviha myös.
    Kun voitat oman luontos halvan,
    kas tuo on suurin sankartyös.


    III.

    Se lenteleepi luokseni
    tuo henki kevyt, vapaa
    ja vaipuneena aatoksiin
    yön vuoteella mun tapaa.
    Se luokseni mun leijuaa
    ja hiljaa kuiskuttaa.

    Tuo henki armaan Kyllikin
    se kuiskaa taivahista
    ja valvoo elonmatkaani
    niin suurta, tuskallista.
    Se aatokseni ylentää,
    kun tummuu määränpää.

    Tien tahdon käydä uljaasti,
    en lailla kääpiöiden.
    Ja kasvakohon kärsimys
    ja ponnistukset töiden.
    Mun yllän’ henki liihoittaa
    ja taistoon tenhoaa.

    Se tenhoo taistoon sisäiseen,
    se kutsuu suureen voittoon.
    Ja olkoon tuskallinen tie
    mä astun aamukoittoon.
    Ja lailla ilmankotkien
    mun nousee aatoksen.

    Ja konsa kiihtyy taisto tuo,
    ja päätä polte pohtaa,
    niin leijaa henki luokseni,
    ja tähtösetkin hohtaa,
    ja on kuin silmä Kyllikin
    mua katsois silmihin.


    IV.

    Lepää katsehen
    yllä aaltojen
    kaukaisilla rannikoilla.
    Siellä siintävät
    korvet himmeät,
    kuuset kohoo kukkuloilla.

    Yli metsien,
    latvain laheiden
    käypi kunniakas lento.
    Haaveet suuret ain’
    kantaa nostattain,
    voimistuupi siipi hento.

    Kauvas, kauvas pois
    mulla määrä ois
    jättää heikon sielun valta.
    Rannat, kukkulat
    tuolla viittovat,
    liput liehuu taivahalta.

    Matkaa loistoisaa
    henken janoaa
    kohin pilvein kultarantaa.
    Katse korkea,
    aatos hehkuva
    Lemminkäistä kauvas kantaa.


    V.

    Istun tumman poppelin alla,
    varjot vaihtuvi nurmella.
    Herpoo hehkuva henkeni palo
    raukee rintani riehuisa.

    Käteni ristissä rinnan päällä
    katselen kulkua pilvien.
    Viileä viihtymys mieleni täyttää,
    sydän on tyyni ja vakainen.

    Istun hiljaa ja pohjasta rinnan
    unteni uhria suitsutan.
    Alla poppelin juhlallisen
    valojen voimia kumarran.

    Täällä mä tajuan tuntoni äänen,
    täällä mä itseeni havahdun.
    Tuulonen oksilla vaikenee, kun
    hiljaa, hiljaa mä polvistun.


    VI.

    Käy hapsin hajaisin
    ja jaloin paljahin
    mun Kyllikkini tuonen nientä.
    Ja pajunlehviä
    hän taittaa vihreitä
    ja sitoo seppelettä pientä.

    Hän seisoo yksinään
    ja sitoo seppeltään,
    hän sitä solmiaapi mulle. —
    Kai kerran joutunen
    mä tuonen niemellen
    ja kunnahalle kaihotulle.

    Ah silloin Kyllikki
    mä olen luonasi
    ja sulta seppeleeni perin.
    Ja lemmen ruusut nuo
    taas umpujansa luo
    ja hohtelevat punaterin.

    — Mä näen haamusi
    ah armas Kyllikki,
    kun yksinäni täällä kuljen.
    Mut kerran joutunen
    mä tuonen niemellen
    ja sinut syleilyyni suljen.


    VII.

    Mä seison ja katson taaksepäin
    mun eloni taivalta pitkin,
    miten monta mä riemua riemuitsin,
    miten monta mä itkua itkin.

    Ja kuin tulirinnoin mä innostuin
    ja suureksi tähtäsin työni. —
    Ja kuinka mä itseeni’ hiivin taas
    ja vavisten valvoin yöni. —

    Mä seison, ja ilta mun yllättää,
    ja lempeesti lännetär henkää —
    Te muistelot lepohon vaipukaa
    ja unholan maille menkää!

    Nyt tahdon katsoa eteenpäin
    läpi kuoleman tumman verhon.
    Syvä kaipaus kantavi kauvas mun
    kuin siivillä sinisen perhon.

    Ja kaipaus rintani riehakkaan
    se kasvaa, kasvaa aina.
    Ja kun se mun rintani aateloi,
    ei elämä taakkana paina.



LOPPUSANAT.


    Me etsimme elämän liljaa
    tältä puolelta tuonelan veen
    ja niitämme kyynelviljaa
    ja kaihoja sydämeen.

    Tää elämän kukkaissilta
    ei liljoja kannakaan.
    Sen kurjilta kunnahilta
    vilukukkaset puhkee vaan.

    Mut etsijän katse kantaa
    yli tuonelan virran suun
    kohin lepojen nurmirantaa
    ja ruskoja valjun kuun. —

    Soi tuonelan vetten tenho.
    Kukat solmitaan köynnökseen,
    kunis saapuvi kaihottu venho,
    vie etsijän aarteineen.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kyllikki ja Lemminkäinen : Laulurunoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.