Title: Erämaan matkaajille : Saarnoja
Author: Järventaus, Arvi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan matkaajille : Saarnoja" ***


ERÄMAAN MATKAAJILLE

Saarnoja


Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.



SISÄLTÖ:

Alkulause.
Jumalan valtakunta, 1. Adventtisunnuntai.
Älä heitä pois uskallustasi! 2. Adventtisunnuntai.
Todellinen suuruus. 3. Adventtisunnuntai.
Nöyrien luo tulee Kristus 4. Adventtisunnuntai.
Mikä merkitys on joululla meille? Joulupäivä.
Uhrautuvaisuus. 2. Joulupäivä.
Arkielämässä. Joulun jälk. sunnuntai.
Vapahtaja luottaa meihin. Uudenvuodenpäivä.
Häviämätön omaisuus. Uudenvuodenpäivän jälk. sunnuntai.
Toivo. Loppiainen.
Lapsemme. 1. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Kuuliaisuus. 2. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Anna! 3. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Elämän taistelussa. 4. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Kilparadalla. Septuagesima.
Kylväjä lähti kylvämään siementänsä. Sexagesima.
Veisatkaa Herralle uusi virsi! Kynttilänpäivä.
Käy sisään kärsimysportistasi! Laskiaissunnuntai.
Mistä meidän on iloittava. 1. Paaston aik. sunnuntai.
Eräs elämäntarina. 2. Paaston aik. sunnuntai.
Tulesta temmattu kekäle. 3. Paaston aik. sunnuntai.
Jumalan siunaus. Puolipaastosunnuntai.
Ristin voima. 5. Paaston aik. sunnuntai.
Äiti. Marian Ilmestyspäivä.
Vanha muistolahja. Palmusunnuntai.
Se on täytetty! Pitkäperjantai.
Minä uskon iankaikkiseen elämään. Pääsiäispäivä.
Kun elämä vaikenee. 2. Pääsiäispäivä.
Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse. 1. Pääsiäisen
   jälk. sunnuntai.
Herra on minun paimeneni. 2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Mieskohtainen usko. 3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Sielun jano. 4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Kaikkien sydänten päivä. Rukoussunnuntai.
Kuinka pääsemme taivaaseen? Helatorstai.
Opetuslapsena olemisen vaara ja ihanuus. 6. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Pyhä Henki. Helluntai.
Hyvä sanoma. 2. Helluntaipäivä.



ALKULAUSE.


Useimmat näistä saarnoista ovat syntyneet Lapissa, kaukana suuren
maailman elämästä ja hälinästä. Siis yksinäisyydessä.

Siitä johtuu, että ne melkein poikkeuksetta pyörivät yhden ja saman
kysymyksen ympärillä: kuinka ihminen jaksaa kestää? Mutta samasta
syystä johtuu myös, ettei tämä kysymys monessakaan näistä tule selvästi
näkyviin. Yksinäisyydessä ei ajatella »ohjelmanmukaisesti». Siellä
tyydytään vain siihen, että voidaan lausua rohkaiseva sana itselle ja
lähimmäiselle, joka kamppailee saman yksinäisyyden painon alla.

Mutta — sellaiseksihan muodostuu elämä monelle nykyajan ihmiselle
muuallakin. Suuressa kaupungissa voi ihminen tuntea itsensä vielä
yksinäisemmäksi kuin erämaassa. Näiden »erämaan matkaajien» puoleen
tahtoisin siis tällä kokoelmallani kääntyä. Tahtoisin sanoa jotenkin
tähän tapaan: »Älkäämme hätäilkö! Ehkäpä tämän synkän metsän läpi
sittenkin johtaa jokin tie ja mekin pääsemme — vaikka ehkä yksinäisiä
polkuja kulkien — sille portille, joka vie elämään.»

Jos siis tämä kokoelma voi jotakin yksinäistä, tuskassa ja pimeässä
kamppailevaa lohduttaa, on sen tarkoitus saavutettu.

_Tekijä_.



JUMALAN VALTAKUNTA.

1. Adventtisunnuntai. — Jes. 25, 6—10.


Vanha kirkkovuosi on loppunut; me seisomme uuden kynnyksellä. Me
suuntaamme katseemme tulevaisuuteen: mitä on tämä uusi kirkkovuosi
tuova tullessaan?

On niin somaa nähdä, että päivän evankeliumikin viittaa tulevaisuuteen
— siihen aikaan, jolloin Jumalan valtakunta ilmestyy täydessä
kirkkaudessaan.

Milloin se tapahtuu?

Toiset sanovat sen jo tavallaan tapahtuneen tahi että se tapahtuu
parhaillaan; toiset taas ovat sitä mieltä, että se tapahtuu
tulevaisuudessa.

Emme rupea väittelemään tästä; olemme yksinkertaisesti sitä mieltä,
että se tapahtuu tulevaisuudessa. Pääasia on vain, että Jumalan
valtakunta kerran ilmestyy täydellisenä. Ja silloin toteutuu se, mistä
tekstin sanat puhuvat.

Kaikki kansat kokoontuvat Jumalan vuoren ympärille, — tuon vuoren,
jolla toimeenpannaan »pidot parhaasta viinistä, ydinrasvasta ja
puhtaasta viinistä». Silloin pannaan myös pois »kääriliina», joka nyt
verhoaa kansoja, t.s. kaikki se, mikä nyt estää näkemästä Jumalan
tarkoituksia ja kunniaa.

Silloin on kuolema nielty iankaikkisesti, silloin on kyynelet pyyhitty
pois ihmislasten kasvoilta. Silloin on »kansan häpeä» poistettu koko
maasta.

Silloin antavat kansakunnat Jumalalle tunnustuksen: »Katso, meidän
Jumalamme, jota me odotimme!»

Tällaisina aikoina kuin nämä on lohdullista ajatella, että Jumalan
valtakunta kerran ilmestyy kirkkaudessa.

Nyt ovat kansakunnat vielä kaukana rauhasta. Aseet on kohotettu
taisteluun. Ihmiskunta väänteleikse maailman sodan iskemissä haavoissa.
Jumalalla näyttää olevan kovin vähän sanottavaa. Maailman on vallannut
suuri huvitteluhalu; heikko sorretaan, väkevä esiintyy röyhkeänä.

Se, mikä erityisesti meitä nostaa ja kannattaa, on Jumalan sanan antama
_toivo_, — toivo paremmasta ajasta. Silloin kun ei apua näy, saamme
kiinnittää katseemme toivon tähteen.

Tiedämmehän, että — kuta pimeämpi yö on, sitä kirkkaammin tuikkivat
tähdet. Niin tämäkin lupaus Jumalan valtakunnan tulosta loistaa
kirkkaana nykyisenä raskaana aikana.

Toivo ylläpitää ja kannattaa, antaa uusia voimia, uutta rohkeutta ja
elämänhalua. Niinhän olemme jo kokeneet maallisessa elämässä.

Me työskentelemme täällä toivossa. Yhtä kannattaa yksi, toista toinen
toive. Mutta yhteistä kaikille on, että toivo ylläpitää.

Ihmiskuntakin kamppailee toivossa. Jokaisella kansakunnalla on omat
toiveensa. Sodassa tappiolle joutunut toivoo pääsevänsä kerran
kostamaan. Ja voittajaa elähdyttää toivo hyötyä voitostaan niin paljon
kuin mahdollista. Mutta ihmiskunnan jaloimpia elähdyttää lopullisen
rauhan toivo — sellaisen ajan odotus, jolloin kansakunnat, lyöden
sovinnon kättä toistensa kanssa, sanovat: »Katso, meidän Jumalamme,
jota me odotimme!»

Entäs me yksityiset ihmiset — mitä sanoo tämä sana meille?

Se kehoittaa meitäkin katsomaan tulevaisuuteen luottamuksella,
toivorikkaina. Se kehoittaa meitä viipymään tämän tulevaisuuden kuvan
tarkastelemisessa lapsen tavoin, joka kaunista kuvakirjaa katsellessaan
unohtaa ikävänsä. Sillä katso — äsken se vielä itki ja suuret kyynelet
vierivät sen poskia pitkin. Sillä oli niin kovin paha olla. Mutta nyt
se hymyilee kyyneltensä lomasta, koska äiti on ojentanut sille kauniin
kirjan. Sitä se nyt ihmetellen selailee ja sen surulliset ajatukset
vaihtuvat kirkkaiksi, onnellisiksi. Sen mielikuvitus kantaa sen toiseen
maailmaan, — maailmaan, jossa on vain hyvää ja kaunista.

Tällaisina aikoina kuin nämä painaa meidänkin sydäntämme usein raskas
murhe. Missä on Jeesus Kristus? kysymme me. Eikö hän näe, kuinka
surullisella kannalla täällä ovat asiat? Missä on Jumalan valtakunta,
josta kirkoissa saarnataan? Me näemme vain tuskaa, kärsimystä,
kyyneleitä ja kuolemaa, kalpeita, nälkäisiä kasvoja ja sammuneita
silmiä, joiden kerrallisen kirkkauden murhe on himmentänyt. Missä on
lupaus »kaiken uudelleen asettamisesta»?

Ystäväni, se lupaus on tässä esilläolevassa sanassa. Kerran koittaa
aika, jolloin kaikki kyynelet kuivataan. Jumala itse tekee sen ja — oi,
kuinka hellällä kädellä hän sen tekee! Aivan kuin äiti, jonka luokse
lapset tulevat itkien. He ovat riidelleet ja nyt on jokainen pikku
sydän murhetta täynnä; ja he vielä syyttävät toisiaan. Mitä tekee äiti?
Hän nuhtelee heitä lempeästi ja kuivaa sitten vuorotellen itsekunkin
silmät.

Tämänkaltaisen ihanan kuvan luo päivän sana eteemme. Tulee aika,
jolloin kuolemaa ei enää ole; se on menettänyt peljättäväisyytensä.
Silloin on sulanut viha ja katkeruus ihmissydämistä. Kokonaiset kansat
kohtaavat toisensa veljinä. He ojentavat toisilleen kätensä ja sanovat:
»Katso, tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme, ja hän pelastaa
meidät!» Kuinka mielellämme tahtoisimme olla mukana tuona päivänä!

Tällainen valoisa kuva sielussamme aloitamme nyt uuden kirkkovuoden.
Meillä ei ole täällä Hoosianna-laulua niinkuin etelän edistyneissä ja
väkirikkaissa seurakunnissa. Mutta minusta tuntuu siitä huolimatta,
että nyt on adventti. Sillä mehän voimme laulaa tuon laulun
sydämissämme, kun astumme kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä,
— hyräillä sitä matkalla koteihimme, kulkiessamme kirkasta talvista
tietä pitkin. Ja me voimme kuvitella, että puiden oksilla kimaltelevat
lumihiutaleet ovat kyyneleitä, — kärsivän ihmiskunnan kyyneleitä, jotka
Jumala on kerran pyyhkivä pois. Amen.



ÄLÄ HEITÄ POIS USKALLUSTASI!

2. Adventtisunnuntai. — Hepr. 10, 35—39.


Uskallus merkitsee tässä samaa kuin ujostelemattomuus, — siis
ominaisuutta, jonka tuntomerkkinä on se, että ihminen jokaisessa
tilaisuudessa näyttää »oikeaa väriä». Siis jokseenkin samaa kuin
teeskentelemättömyys.

Se on tavallisesti ominaista nuoruudelle.

Nuorina ollaan teeskentelemättömiä, — ainakin suuremmassa määrässä kuin
vanhempina, enemmän elämää kokeneina. Silloin ei tavallisesti olla
herkkiä ilmaisemaan sisimpiä ajatuksia. On tultu varovaisiksi.

Se voi kyllä käydä päinsä monella elämän alalla. Onhan maailmassa
toimialoja, joilla sisimpien ajatusten ja todellisten tarkoitusten
salaaminen luetaan elämän suurimpiin taitoihin kuuluvaksi. Sellainen on
esim. valtiomiehen toimiala.

Maailman valtioviisaus, jonka tarkoituksena on lujan otteen
pysyttäminen oman maan käsissä, rakentuu suurelta osaltaan sille
taidolle, kuinka kulloinkin osataan olla taitavia ja salaperäisiä.
Luulen, että meidän Jumalallamme taivaassa on paljon näitä miehiä
vastaan.

Toista on hengen elämän, Jumalan valtakunnan alalla. Siellä ei
valtioviisaus saa tulla kysymykseen. On aina näytettävä oikeaa väriä.

Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että olisi aina oltava valmis
todistamaan niinkuin esim. Pelastusarmeijassa. Päinvastoin tuollainen
pakollinen todistaminen voi hyvin usein tukahduttaa oikean uskonelämän.
Se on olevinaan uskallusta, ujostelemattomuutta, mutta pakon orjallinen
ies muuttaakin sen teeskentelyksi, uskalluksen vastakohdaksi.

Ei, minä tarkoitan, että olisit aina rehellinen ja suora. Silloinkin,
kun olet joutunut epäilyksiin. Se on sittenkin parempaa uskallusta kuin
vastakkaisen käsityksen antaminen itsestäsi.

Mutta — sinä sanot — tämähän ei oikeastaan kuulu minulle. Minähän olen
tavallaan luopio kirkollisessa merkityksessä. Minähän en voi uskoa
niinkuin muut. Olen luopunut noilta uskon suurilta valtateiltä, joita
joukot kulkevat. Löysin oman polkuni ja luulin sen johtavan perille.
Mutta — huomaankin eksyneeni suureen, pimeään metsään, ja polku on
häipynyt olemattomiin.

Mitä sanoisin sinulle?

Sanoisinko: käänny takaisin, palaa tutuille, entisille poluille, joita
lapsena vaelsit?

En, sillä tiedän, ettet kuitenkaan voisi sitä tehdä.

Mitä siis sanoisin?

Sanon: älä heitä pois uskallustasi! Pyri vain eteenpäin! Seuraa
vakaumustasi, jonka olet suurten taistelujen kautta saavuttanut. Älä
rupea tuskailemaan uskonkappalten kanssa. Jos olet ne kerran heittänyt,
niin anna niiden olla. Sillä sydämessäsihän asuu kuitenkin voimakas
totuuden löytämishalu. Älä heitä pois uskallustasi, jonka palkka on
suuri!

Luuletko, ettei Jumala taivaastaan seuraa sinun kulkuasi? Oi, sinun
matkaasi hän juuri seuraakin. Hän on itse istuttanut poveesi tuon
kipinän, tuon halun tinkimättömään tutkimiseen ja arvosteluun. Sinä
olet uskollinen itsellesi juuri tuota halua seuratessasi.

Sanot: onhan minulla jo joku pieni sirunen, joku kallis kultajyvänen.
Olen saanut sen ihanan, vapisuttavan vakaumuksen, että Jeesus Kristus
on ihminen. En tahdo kieltää hänen jumaluuttaan, mutta en käsitä
sitä vielä. Mutta — ihminen, se ajatus lämmittää ja rohkaisee minua
sanomattomasti.

Niin — älä heitä pois uskallustasi. Pidä kultajyväsi. Sinulla on jo
Vapahtaja, joka kuljettaa sinua eteenpäin.

Katso: urhoollisimmat sotilaat palaavat taistelusta haavojen
peittäminä. He eivät säästäneet itseään. He eivät halunneet vetäytyä
pois. Heidän olisi ollut toisinaan helppo suojata itseään ja siten
välttyä iskuilta. Mutta — heidän intonsa, paras osa heissä, vaati
ryntäämään eteenpäin.

Luuletko, ettei Jumala pysty arvostelemaan sinua oikein, sinä
epäilysten haavoittama sielu? Kerran kun pääset perille — ja sinä
pääset! — hän osoittaa sinua enkeleilleen ja sanoo: »Katsokaapa tätä
taivaltajaa. Hän valitsi sangen vaikean tien. Hän lähti kulkemaan sen
suuren korven läpi, jonka nimi on Yksinäisyys. Hänellä ei ollut toveria
matkalla. Hän uupui ja lankesi monta kertaa, hän repi vaatteensa
piikkipensastoissa, mutta perille hän on kuitenkin päässyt. Hoitakaa
hänen haavansa ja antakaa hänelle uudet, ehyet vaatteet.»

Niin — älä heitä pois uskallustasi. Kulje eteenpäin. Sinähän et tahdo
kuulua niihin, jotka »vetäytyvät pois». Sinä pyrit päämäärään. Tietysti
sinun olisi paljon mukavampi astua uskonnollisen tavanmukaisuuden
teitä. Siellä olisi sinulla paljon tovereita ja saisit olla rauhassa.
Ei kukaan tuomitseisi eikä arvostelisi sinua. Nyt jokainen osoittaa
sinua sormellaan ja sanoo: »Katsokaa hullua miestä, joka lähti metsään,
vaikka edessä oli selvä maantie.»

Niin — siellä olisi turvallista ja paljon matkakumppaneja, noita
pyhiinvaeltajien joukkokaravaaneja, jotka oppaittensa johdolla
matkaavat majapaikasta toiseen, uskotellen, että heidän tiensä on
ainoa, joka vie Pyhään maahan.

Ei — kulje sinä vain yksinäsi. Perille sinäkin pääset. Saat kerran
hämmästyksellä todeta, että sinuun sovellutetaan tekstimme loppusanat:
»... vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi». Amen.



TODELLINEN SUURUUS.

3. Adventtisunnuntai. — Matt. 11, 11—19.


Olette kuulleet puhuttavan suurmiehistä. Tiedätte ehkä jonkun nimenkin.
Suurmiehillä tarkoitetaan sellaisia miehiä, jotka ovat saaneet aikaan
jotakin suurta joko henkisen tahi aineellisen elämän alalla, —
sellaista, mikä tulee koko kansan hyväksi.

Jumalan valtakunnallakin on omat suurmiehensä. Päivän evankeliumi
esittää meille yhden heistä: — Johannes Kastajan. Hänestä antaa toinen,
häntä vielä suurempi, todistuksen: »Hän on vaimoista syntyneiden
joukossa suurin.»

Suuruutta mitataan vain tässä näkyväisessä maailmassa toisin kuin
Jumalan valtakunnassa. Siellä tulee yksinomaan kysymykseen henkinen
suuruus. Tämä saavutetaan hengen yhteyden kautta kaikkein suurimman,
Jeesuksen Kristuksen, kanssa. Sen vuoksi kehoittaa apostolikin:
»Jokaisella olkoon se ajatus, mikä Jeesuksella Kristuksella oli.»

Tämä henkinen suuruus on usein samaa kuin nöyryys ja vaatimattomuus.
Pienin taivaan valtakunnassa on suurempi Johannes Kastajaakin.

Maallinen suuruus saavutetaan esimerkiksi suurten tietojen kautta.
Sanotaanhan, että tieto on valtaa. Niiden avulla avaantuvat hyvin
monessa tapauksessa yhteiskunnalliset valta-asemat, päästään ylhäisten
ja mahtavien suosioon. Sekin voi olla tavoiteltava päämäärä. Mutta
suurempaa kuin tämä, on se kuninkaallinen elämä, jonka avulla voitetaan
tämä maailma ja sen ruhtinas. Tämä suuruus on lähtöisin Jumalasta.
»Sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on
se voitto, joka on voittanut maailman, meidän uskomme.» (1. Joh. 5, 4.)

Monet ihmiset saattavat olla suuria tässä maailmassa, mutta maailma on
voittanut heidät. He ovat heikkoja suuruudestaan huolimatta.

Johannes Kastaja oli kohonnut ihmisten yläpuolelle. Hän ei ollut
riippuvainen ulkonaisista tavoista eikä siitä, mitä ihmiset pitivät
tärkeänä. Näkyväinen oli menettänyt merkityksensä häneen nähden. Sen
vuoksi hän esim. esiintyi perin vaatimattomasti puettuna. Hän ei
kuulunut »hienoihin vaatteisiin puettuihin». Siinä oli yksi piirre
hänen suuruudestaan.

Toinen oli siinä, ettei hän halunnut riistää itselleen kunniaa, joka
ei hänelle kuulunut, vaikka hän aivan hyvin olisi voinut sen tehdä.
Hänen julkinen esiintymisensä oli tehnyt siksi voimallisen vaikutuksen,
ettei kukaan olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi julistanutkin itsensä
Kristukseksi. Mutta sitä hän ei tehnyt, sillä hän oli nöyrä. »Hänen
tulee kasvaa, minun tulee vähetä», sanoi hän, puheen johtuessa näihin
asioihin.

Kolmas piirre, jonka voimme helposti havaita, ja joka tekee hänestä
suurmiehen Jumalan valtakunnassa, on se, ettei hän peljännyt ihmisiä.
Hän uskalsi mennä nuhtelemaan Herodesta tämän synnistä. Missä meillä on
nykyisin sellaisia miehiä?

Mutta — tämä suuruus, joka Jumalan edessä kelpaa, on vaikeuksia
tuottava ominaisuus. Sen omistaja saa olla aina valmis kärsimyksiin.
Sen todistaa meille Johannes Kastajan elämä.

Hän oli juutalaisten mielestä liian ankara, kovin ahdasmielinen. Hänen
herransa, Vapahtaja, oli taas liian lempeä, liiaksi vapaamielinen.

Samoin on asianlaita vielä tänäkin päivänä. Kristitty on ympäristönsä
mielestä joko liian maailmallinen tahi liian vapaa. Käyttäytyipä hän
miten tahansa, hän ei koskaan kelpaa. Hän saa olla aina valmis ottamaan
vastaan moitteita ja tuomiota.

Mutta — jos hän — niinkuin Johannes Kastaja — on kokonaan antautunut
Jumalan valtakunnalle, hän ei välitä maailman tuomiosta. Häntä
kannustaa vain yksi ainoa suuri intohimo, jos niin tahtoisimme sanoa:
halu voittaa Jumalan valtakunta kokonaan. Hän tahtoo olla väkevä, joka
»repii» sen itselleen.

Kuulutko, kuulijani, noihin väkeviin, noihin sankarisieluihin, jotka
panevat kaikki alttiiksi päämääränsä saavuttamiseksi? Apostoli
Paavali kuului niihin. Hän sanoo muutamassa lähetyskirjeessään: »En
tahdo mistään muusta tietää kuin Jeesuksesta Kristuksesta, siitä
ristiinnaulitusta». Hän oli »väkevä»; hän »repi» Jumalan valtakunnan
itselleen.

Samanlaisen väkevän esittää Vapahtaja meille vertauksessa kauppiaasta,
joka etsii kalliita helmiä. Kun hän löytää yhden sellaisen, hän menee
pois, myy kaikki, mitä hänellä on, ja ostaa sen helmen.

Jos maalliseen suuruuteen pyrkiminen tuottaa pyrkijälleen kieltäymyksiä
ja taisteluita, niin ennen kaikkea pyrkiminen suureksi Jumalan edessä.
Siinä jos missä on kilvoitus tarpeen. Ja se kilvoitus on tavallisesti
niin tulista, niin vaivaa kysyvää, ettei siinä ole aikaa tuudittautua
suuruuden unelmiin. Se, joka on suuri Jumalan edessä, tietää sen itse
kaikkein viimeksi.

Ehkä sanot nyt: Mitä sitten kannattaa taistella sellaisen suuruuden
puolesta? Eikö ole paljon järkevämpää koettaa saavuttaa hyvä
yhteiskunnallinen asema kuin jättäytyä kärsimyksille ja pettymyksille
alttiiksi? Jos Jumalan valtakunnan valloittaminen on niin kovan takana,
saa se minun puolestani jäädä. Hyvä on. Se on ainakin järkevää puhetta
ja moni kuuntelee sitä mielellään. Mutta se, joka niin ajattelee, et
ole sinä; se ei ole sinun sielusi ääni. Ja sinun sielusi ja henkesi
kaipaa Jumalan valtakuntaa ja sitä taistelua, jolla se on voitettava.
Senvuoksi et sinä voi jäädä toimettomaksi sivultakatsojaksi, vaan sinä
lähdet mukaan siihen taisteluun, joka on pyhin ja jaloin kaikista
taisteluista, — taisteluun, jossa ratkaistaan sinun sielusi pelastus.
Sillä sinähän tahdot olla väkevä, joka tempaat itsellesi parhaimman
voittosaaliin — Jumalan valtakunnan. Amen.



NÖYRIEN LUO TULEE KRISTUS.

4. Adventtisunnuntai. — Joh. 1, 19—28.


Nöyrien luo tulee Vapahtaja — siitä puhuu päivän teksti. Nöyrät saavat
hänet nähdä ja omistaa, »Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän
antaa armon.»

Päivän evankeliumi puhuu miehestä, joka todella oli nöyrä: — Johannes
Kastaja. Hänellä oli loistavat lahjat, tällä tulisieluisella,
hehkuvalla miehellä. Kun hän puhui, oli kuulijoiden pakko kuunnella.

Mutta niin vaatimaton. Metsä, tuoksuva metsä oli hänen asuntonsa,
sammalmätäs hänen päänsä alanen. Kun hän aamulla heräsi, kimaltelivat
kastehelmet hänen mustassa tukassaan. Kameelinkarvainen vaippa yllään
ja vyöllänsä nahkainen vyö hän astui joen rannalle auringon paisteeseen
ja saarnasi. Hän saarnasi siitä, mistä koko luontokin hänen ympärillään
puhui, — tuo auringon valossa kylpevä, rehevä luonto: — Jumalan
valtakunta on lähestynyt!

Kuulijoita virtasi hänen luokseen. Niitä tuli kaupungista ja
maakylistä, — monenmoisia ihmisiä, joilla kullakin oli omat
harrastuksensa, omat surunsa ja omat ilonsa. Johannes Kastaja puhui
heille kaikille ja hänen puheensa teki valtavan vaikutuksen.

»Hän on Kristus!» Niin kuului kuulijoiden arvostelu. »Hän on varmasti
joku profeetoista.» Luuletteko, ettei Johannes kuullut noita kuiskeita,
nähnyt kuulijainsa kasvoista, minä häntä pidettiin?

Kyllä — kyllä hän sen huomasi. Ja varmasti kiusaaja kuiskasi hänen
korvaansa: »Omista tuo arvo, niin tulevaisuutesi on taattu. Kansa
kantaa sinut käsillään pyhään kaupunkiin ja sinusta tulee kuuluisa
mies!»

Mutta — Johannes Kastaja voitti kiusauksen. Ei hän halunnut omistaa
itselleen Kristuksen arvoa eikä profeetoiden mahtiasemaa. »Minä olen
huutavan ääni korvessa», hän sanoi vain.

Yksi vain oli suuri hänen mielestään: Jeesus Kristus. Hänestä tahtoi
Johannes todistaa, kääntää ihmisten ajatukset pois itsestään ja
kiinnittää ne Kristukseen. Tämän miehen rinnalla hän tunsi itsensä
pieneksi, niin vähäpätöiseksi, ettei katsonut olevansa ansiollinen edes
hänen kengännauhojansa päästämään.

»Teidän keskellänne seisoo mies, jota ette tunne.» Niin hän saarnasi.
Hän tahtoi tehdä tämän tuntemattoman tunnetuksi. Mutta nuo ylpeät
fariseukset eivät nähneet Kristusta. He näkivät vain köyhän puusepän
pojan, vaatimattoman kansanmiehen, mutta Messiasta he eivät hänessä
tunteneet. Tämä oli heidän mielestään toisenlainen: — hän esiintyisi
loistavan seurueen kanssa ja hänen ensimmäinen päämääränsä olisi
roomalaisten karkoitus, noiden sortajien, jotka pitivät hallussaan
Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin maata. Sellaisen Messiaan he kyllä
olisivat tunteneet ja vastaanottaneet.

Mutta Johannes Kastaja näki hänet. Hänen henkensä silmä oli tunkeutunut
Natsaretin miehen halvan ulkoasun läpi havaitsemaan enemmän, kuin mihin
muut pystyivät. Hän näki Messiaan ja kuninkaan, sen vuoksi, että hän
itse oli nöyrä.

Niin on vieläkin. Näin joulun lähestyessä vaeltaa Vapahtaja jälleen
ihmisten keskellä, mutta kuka tuntee hänet. Ehkä joku, jolla on hengen
terävä silmä. Hän kulkee kylän tiellä ja vaeltaa kaupungin katuja.
Mutta suurimpaan osaan ihmiskuntaa sopii sana: »Teidän keskellänne
seisoo mies, jota ette tunne.»

Mistä tämä johtuu? Siitä, että on niin harvassa nöyriä ihmisiä.
Jokainen tahtoo olla jotakin, tulla ensimmäiseksi. Ja se, joka pyrkii
ensimmäiseksi, ei näe viimeisiä. Ja niiden joukossa vaeltaa Vapahtaja.

Johannes Kastaja oli nöyrä. Siinä oli hänen voimansa. Sen vuoksi hän
saattoi niin selvästi osoittaa Jeesusta Kristusta ja nähdä hänen
suuruutensa.

Mitä on nöyryys? Onko se omien puutteellisuuksien jokapäiväistä
ruikuttamista? Sitähän kyllä usein kuulee. Siitä päättäen olisi nöyriä
ihmisiä enemmän kuin ylpeitä.

Ei, nöyryys ei ole ruikuttamista. Se on päinvastoin omien lahjojen
ja oman elämäntehtävän täyttä tuntemusta ja iloa tämän tuntemisen
johdosta. Mutta sellaista iloa ja tuntemista, joka johtuu siitä, että
Jumala on kaiken Herra. Tällaiseen nöyryyteen liittyy aina erikoinen
voiman tunto. Sitä tarkoittaa Paavalikin sanoessaan: »Kun minä heikko
olen, niin minä väkeväkin olen».

Jos ihmiset omistaisivat tällaisen nöyryyden, he voisivat enemmän
iloita Vapahtajan tulosta. He iloitsisivat siitä samalla tavoin
kuin oppilas, joka on ensi kertaa omin päinsä ratkaissut vaikean
laskutehtävän ja nyt odottaa, että opettaja tulisi sitä katsomaan ja
antamaan hyväksymisensä. Sellaisen oppilaan ilossa on suuri annos
nöyryyttä, koska hän tietää, että taito on opettajan antama.

Niin — laskutehtävä. Mikä se on näin joulun edellä?

Se on sisäisen ihmisen saattaminen sopusointuiseen, lapsenomaiseen
mielialaan kaikista suruista ja murheista huolimatta, — mielialaan,
jossa soi tämä sävel: — on ihanaa olla ihminen, kärsivä, taisteleva
ihminen, koska sellaisille ennenkaikkea kuuluu lohdutus ja lepo näin
joulun edellä ja joulun aikana. Amen.



MIKÄ MERKITYS ON JOULULLA MEILLE?

Joulupäivä. — Matt. 1, 18—25.


Jos olisin lapsi, olisi joululla merkitystä minulle, sanoo moni
nykyajan ihminen. Voisin kuvitella, kuinka enkelit hiiviskelevät
pimeässä ja kurkistelevat tuvan ikkunoista sisään, ja että iltatähti on
juuri se sama tähti, joka johti Itämaan tietäjät Vapahtajan seimelle.
Taikka seisoessani ulkona pimeällä pihalla saattaisin kuvitella, että
tuvassa takan ääressä istuu Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissään.
Kuinka jännittävältä minusta silloin tuntuisikaan avata tuvan ovi!

Mutta meille aikuisille — mitä merkitystä on joululla meille?

Annapas, kun kerron sinulle. Toivon saavani sinut vakuutetuksi.

Sanon, että jouluenkelillä on sinulle jotakin puhumista. Tietysti et
usko mihinkään jouluenkeliin. Se kuuluu lasten maailmaan ja lapsille
myönnät mielelläsi oikeuden siihen.

Mutta — kuvitelkaamme, että sellainen olisi olemassa. Mitä sanottavaa
sillä silloin olisi meille — aikuisille?

Jouluenkeli kertoisi meille tarinan pienestä pojasta tahi tytöstä, joka
kerran eli lapsuutensa onnellisia päiviä. Hän kuvailisi tuon lapsen
niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että tuntisimme kuvassa itsemme.

Sinä ehkä kohautat olkapäitäsi ja sanot: »Niin ... se oli siihen
aikaan.»

Mutta jouluenkeli ei antaisi tuon häiritä itseään, vaan jatkaisi. Hän
kertoisi meille ajasta sen jälkeen, — ajasta, jolloin jo olimme suuria,
aikaihmisiä. Ja hän näyttäisi, kuinka nuori mies tai nuori nainen
joutui vieraalle maalle ja tuhlasi siellä omaisuutensa, eläen irstaasti.

Ja jälleen hän puhuisi niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että
tuntisimme kuvassa itsemme.

Me ehkä kohauttaisimme uudelleen olkapäitämme ja sanoisimme: »Niin...
entä sitten?»

Silloin jouluenkeli kääntäisi meihin suuret, kirkkaat silmänsä,
katsoisi meitä vakavasti, mutta samalla lempeästi ja kysyisi: »Eikö
mielesi tee puhtauteen, kirkkauteen ja vapauteen t.s. Jumalan ihanaan
valtakuntaan? Sillä puhtaus, kirkkaus ja vapaus on samaa kuin Jumalan
valtakunta». Ja sen jälkeen hän jättäisi meidät, sanoen: »Nyt menen
tuonne ylös... taivaaseen. Sillä sielläkin vietetään joulua nyt ja
joulukynttilät sytytetään sielläkin.»

Eikö totta — jouluenkeli on oikeassa siinä, että maailma kulkee
kadoksissa ja sen mukana niin monta ihmistä, sinäkin ehkä niiden
joukossa. Sinä tunnet sen, ehkä myönnätkin sen. Sanot: »Niin... se on
totta. Toivoisin monen asian olevan toisin, mutta minkä sille enää voi.»

Sanon sinulle: Kristus, Vapahtaja on syntynyt. Ja tahdon näyttää, mitä
se sana on saanut ja yhä! vieläkin saa aikaan.

Ennen vallitsi maailmassa pakanuus ja pimeys Kreikan ja Rooman
valtakunnat olivat suuresta sivistyksestään huolimatta sentään sangen
turmeltuneita — ainakin loppuaikoinaan. Ihmiset kaipasivat jotakin,
joka olisi rauhoittanut heidän sydäntään. Ja sitten tuli Kristus.
Hänessä löysivät tuon ajan ihmiset jumalansa.

Entä vielä nytkin. En puhu nykyisten sivistysmaiden suuresta
avuttomuudesta. Myönnän, että nykyaikainen sivistys voi tyydyttää
sangen monia ihmissydämen tarpeita. Mutta synnistä se ei voi puhdistaa.
Ajattelen lähinnä nykyajan pakanamaita, esim. Etelämeren saaria.
Tiedämme, että monilla niistä on vieläkin tapana ihmissyönti. Mutta
miten käy, kun Jeesus Kristus tulee tunnetuksi? Tuollaiset tavat
häviävät eikä meillä lie syytä valittaa.

Entä Vapahtajan aikaan? Silloin ei vielä käsitetty esim. sairasten
hoitoa, ei ainakaan sillä tavalla kuin nykyään. Oltiin päinvastoin
monessa suhteessa sangen julmia. Esim. spitaalisten piti asua kylien
ulkopuolella maakuopissa. Nyt on toisin. Nyt hoidetaan sairaat
erityisissä laitoksissa, spitaalitautisetkin. Mene sairaaloihin,
kunnalliskoteihin, vanhojen koteihin ja niissä selvenee sinulle joulun
merkitys. Saat nähdä kalpeiden kasvojen hymyilevän, sammuneisiin
silmiin syttyvän uuden loisteen. Sen saa joulukuusi aikaan, — tuo
vertauskuva valosta, joka Vapahtajan kautta on levinnyt yli maailman.
Mikä voima on nuo laitokset pystyttänyt? Järkikö? Ei, se on rakkaus,
kristillinen lähimmäisen rakkaus, josta joulun lapsi, Jeesus Kristus,
aikamiehenä puhui ihmisille.

Sanot ehkä, että maailmassa on kuitenkin niin niin paljon kurjuutta,
paheita ja rikoksia. Se on totta, maailma ei ole mikään paratiisi.
Mutta jouluna hiipii jouluenkeli joka paikkaan, vankilan komeroihin ja
kurjien majoihin. Joulutunnelmaa on sentään jonkun verran kaikkialla.
Ja se on merkki siitä, että taivaan pyhät vieraat ovat hetkeksi
laskeutuneet maan päälle.

Maailmaan on tullut uusi voima Jeesuksen Kristuksen kautta. Se on
tosiasia, jota ei voida kieltää. Ja tämä voima pystyy myös sinuun,
kuulijani.

Sen alkulähde on siinä, että tuo mies, joka syntyi jouluna, meni
vapaaehtoisesti kuolemaan sinun tähtesi. Sinua se ehkä ei liikuta.
Sitä paitsi on siitä jo kulunut niin mahdottoman pitkä aika. Mutta —
ajattelepas, että talosi syttyisi palamaan ja jokin tuntematon mies
pelastaisi lapsesi. Etkö rakastaisi tuota miestä? Luulenpa, että
ottaisit häntä kaulasta välittämättä siitä, että olisi paljon ihmisiä
ympärilläsi. Mitä merkitsevät sopivaisuussäännöt silloin, kun on
kysymyksessä ihmishenki.

Oi, kuinka valoisa olisikaan tämä joulu sinulle, jos rakastaisit tuota
miestä, jonka synnyinhetkellä enkelit lauloivat kunniaa Jumalalle
korkeudessa!

Me, tämän kaukaisen lapinseurakunnan jäsenet, olemme nyt kokoontuneet
joulukirkkoon. Minä myönnän, että monessa pitäjässä on kirkko paljon
kauniimpi, paljon valoisampi, ja että jouluvirsi kaikuu voimakkaammin.
Mutta — siitä huolimatta — etkö luule, että Vapahtaja on täällä, tässä
vaatimattomassa temppelissä? Minusta ainakin tuntuu siltä enkä luule
olevani niinkään väärässä.

Sillä katsopas: siellä, missä sydän avaantuu hänelle, siellä hän on
siunaamassa: »Rauha olkoon sinulle, rauha, joulurauha!»

Sen vuoksi, ystäväni, heitä surusi, unohda murheesi, älä muistele
elämäsi kovaa taistelua, sillä Vapahtaja Jeesus Kristus lohduttaa ja
siunaa sinut. Amen.



UHRAUTUVAISUUS.

Tapaninpäivä. — 2. Kor. 4, 10—18.


Eilen käsittelimme kysymystä: »Mitä merkitystä on joululla meille?»
En tiedä, mahdoitko huomata erästä ajatusta, joka kyllä sisältyi
eilispäivän saarnaan, mutta joka ehkä ei tullut kyllin selvästi
lausutuksi. Se oli uhrautuvaisuus.

Ehkä sentään käsitit, että Vapahtaja on uhrannut itsensä, ja että nuo
monet kristilliset laitokset, joissa nytkin joulua vietetään, ovat
näkyviä todistuksia uhrautuvaisuudesta.

Tämän päivän epistolassa meille puhuu mies, joka myös omalta osaltaan
tunsi uhrautuvaisuuden. Se on apostoli Paavali. Ei niin, että hän olisi
ylpeillyt sillä, vaan että hän toteaa sen rauhallisesti — mielisin
sanoa: peloittavan rauhallisesti.

»Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.»

Tuntuu, kuin huokuisi näistä sanoista kuoleman kylmyys. Se on kuitenkin
erehdys: ne ilmaisevat pikemmin maailman myrskyissä vaeltaneen miehen
tyyntä alistuvaisuutta, — mutta sellaista alistuvaisuutta, joka ei ole
taistelun menettäneen miehen herpautumista, voimien puutetta, — vaan
alistuvaisuutta, josta hän juuri ammentaa voimansa kuin matkamies, joka
melkein näkymättömänä pulppuavasta metsälähteestä sammuttaa janonsa.

Sellainen alistuvaisuus saavutetaan pitkien taistelujen jälkeen,
jolloin ihminen kokoaa voimansa, tietäen, että juuri alistuvaisuus
kuuluu hänen elämänsä kutsumukseen. Sellaiseen kutsumukseen sisältyy
aina määrätyn elämäntarkoituksen toteuttaminen ja ihminen toteuttaa sen
sitä riemullisemmalla mielellä, kuta ylevämpi tuo elämäntarkoitus on.

Apostoli Paavalille oli hänen elämänsä tarkoitus selvinnyt todella
jaloksi ja yleväksi. Hän lausuu sen esilläolevassa tekstissä useampaan
kertaan hiukan eri sanoilla: »Jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän
ruumiissamme näkyviin», ja: »Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä,
mutta elämä teissä.» Tällaiselle miehelle sopii meidän omistaa hetkinen
huomiota.

Paavalilla olisi ollut kaikki edellytykset saavuttaa tässä maailmassa
huomattava yhteiskunnallinen asema, — asema, johon olisi kuulunut
ajallinen hyvinvointi ja arvonanto vallassa-olijain taholta. Hän
oli kunnianarvoisaa sukua, hänellä oli roomalainen kansalaisoikeus;
sitäpaitsi hän oli oppinut mies. Hän omisti aikansa korkeimman
sivistyksen, tuntien hyvin kreikkalaisen kirjallisuuden, — vieläpä
sellaisiakin kirjailijoita, jotka olivat outoja useimmille sen ajan
sivistyneistä. Sen näemme niistä muutamista lainauksista, joita
tapaamme hänen lähetyskirjeistään.

Siis sanalla sanoen: hänestä olisi voinut tulla esim. etevä
yliopistomies, nykyajan kieltä käyttääksemme.

Mutta hän hylkäsi tämän loistavan tulevaisuuden, muutamana päivänä
Damaskon tiellä tutustuttuaan ylösnousseeseen Kristukseen. Hänestä tuli
vain yksinkertainen teltantekijä, joka loma-aikansa käytti hullun opin
julistamiseen.

Minä ajattelen, että hän kyllä tiesi, mihin antautui. Kannattaa
tosiaankin lukea Apostolien Tekoja ja Paavalin lähetyskirjeitä ja
ottaa selvää tämän apostolin vaivanalaisesta elämästä. Hän joutui
maamiestensä vainoamaksi. Joka paikassa nämä olivat ensimmäiset
nousemaan häntä vastaan ja yllyttämään viranomaisia hänen kimppuunsa.
Saattaa melkein ihailla — jos niin sanoisin — sitä johdonmukaisuutta,
millä nämä Idän suurissa kaupungeissa asuvat juutalaiset kävivät
apostolin kimppuun. Voi melkein kuvitella, kuinka Paavalin lähdettyä
jostakin paikasta sananviejä lähti hänen edellään juoksuttamaan tietoa
tuon vihatun miehen saapumisesta: »Nyt Tarsolainen tulee! Olkaa
valmiit!»

Ja valmiita he olivat, nuo vannoutuneet vainolaiset. Missä he
yllyttivät roskaväen väsyneen apostolin kimppuun, missä taas
toimittivat hänet muitta mutkitta lukkojen taakse, kuten esim.
Makedonian Filipissä. Kerran apostoli heräsi Lystran kaupungin muurien
ulkopuolella puolikuoliaaksi kivitettynä. Murheelliset opetuslapset
luulivat hänet jo kuolleeksi, mutta hän tulikin tajuihinsa ja kulki
ystäväinsä avulla takaisin kaupunkiin. Hänellä oli siellä jotakin
toimittamista... jokin köyhä leski lohduttamatta, jokin sokea tai rampa
puhuttelematta. Totisesti... sellaisina hetkinä hän saattoi sanoa: »Me
kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.» Katsokaa, kuinka
hänen väsyneet kasvonsa kirkastuvat ja kuinka silmiin syttyy niiden
entinen tuli, kun hän jatkaa: »... jotta Jeesuksen elämäkin tulisi
meidän ruumiissamme näkyviin.» Väistykää, ystäväni! Minä voin käydä
taas. Haavat eivät tuota minulle enää vähintäkään vaivaa. Väistykää,
ystäväni... älkää turhan vuoksi panko henkeänne alttiiksi! Minä kyllä
löydän sen syrjäkadun, jonka varrella tuo sokea harjantekijä asuu...

Ihmeellinen mies! Aina uupumaton, aina valmis työhön, aina voimaa ja
uskoa täynnä. »Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen
ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä
uudistuu», hän sanoo vain.

Sellaiset miehet kantavat kirkkoa hartioillaan. He ovat hengen
jättiläisiä. Me emme arvostele heitä heidän ulkonaisen asemansa mukaan,
niinkuin heidän oma aikansa luultavasti teki. Me arvostelemme heitä
heidän henkensä suuruuden, heidän sankarillisen uhrautuvaisuutensa
mukaan. Paavali, teltantekijä, on yksi ihmiskunnan suurmiehistä, ei
käsityöläisammattinsa, vaan perustavaa laatua olevan työnsä vuoksi
kirkon hyväksi.

Hän kykenee siis meitä opettamaan. »Älä kiinnitä huomiotasi
näkyväisiin, vaan näkymättömiin. Katso... tämä meidän jokapäiväinen
työmme... tämä, josta saamme leipämme, on vain tätä elämää varten. Me
katsomme tämän yli tulevaisuuteen.. hengen maailmaan. Sillä näkyväiset
ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.» Amen.



ARKIELÄMÄSSÄ.

Joulun jälk. sunnuntai. — Matt. 2, 19—23.


»Ja hän asettui asumaan kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret.» Tämän
lauseen lukee helposti niin, ettei siihen sen suurempaa huomiota
kiinnitä. Ja kuitenkin se sisältää tärkeän totuuden. Se nim. sanoo,
että arkielämälläkin on omat puolensa, joita ei suinkaan saa jättää
huomioonottamatta, vaikka on kysymys; iankaikkisesta.

Raamattu ei kerro meille mitään pyhän perheen elämästä tuossa pienessä
galilealaisessa kaupungissa Mutta saatamme kuvitella siitä yhtä ja
toista.

Minkälaista oli tuossa pienessä kodissa, keskellä hiljaista maaseutua?

He olivat vasta palanneet Egyptistä, Joosef ja Maria ynnä heidän
pieni poikansa. Aika vieraalla maalla oli kulunut Jumalan varjeluksen
turvissa. Siinä suhteessa se oli ollut heille juhla-aikaa. Vaikkakin
koti-ikävä oli heitä vaivannut — sen saatamme arvata — oli tuo aika
sittenkin muodostunut jonkinlaiseksi pyhien pidoksi, jota nyt oli
seurannut arkielämä kotona, kotoisessa ympäristössä.

Tietysti Joosef ryhtyi säännölliseen työhönsä, puusepän ammattiin.
Hänen höylänsä olikin jo pitkän aikaa levännyt. Maria taas rupesi
järjestämään kotia. Siitä olikin jo kauan, kun hän oli viimeksi
häärinyt kotoisen lieden ääressä. He puuhailivat siis kumpikin
tahollaan ja olivat tyytyväisiä.

Mutta — yhdessä kohden oli heidän kotinsa muuttunut sen jälkeen kuin he
viimeksi sen jättivät — noina suurina verollepanopäivinä. Se oli saanut
alttarin — jos niin tahtoisimme sanoa. Se alttari oli heidän pienen
poikansa kehto.

On aina jotakin pyhää siinä kodissa, missä on kehto ja kehdossa vasta
syntynyt lapsukainen. Tuntuu siltä, kuin olisivat enkelit vierailleet
talossa ja jättäneet yhden pienimmistään, poistuessaan takaisin
taivaallisiin asuntoihinsa.

Kehtoon Marian ja Joosefin huoneessa suuntautui päivän kuluessa useampi
tutkiva ja hellä katse. Maria seuraili sitä lieden luota ja Joosef
höyläpenkkinsä äärestä. Olihan tuosta poikasesta ennustettu ihmeellisiä
asioita. Hänestä oli tuleva kansansa Vapahtaja.

Niin kuluivat päivät arkielämää elettäessä. Mutta arkielämään valoi
hohdettaan kehto, jossa pyhä lapsukainen lepäsi.

Rakkaat kuulijani! Olemme juuri viettäneet joulua, Jeesuslapsen
syntymäjuhlaa. Meillä on ollut juhlapäiviä, jolloin ajatus on
lennähtänyt tuohon kaukaiseen tapahtumaan. Joulukuusen ääressä
istuessamme ja katsellessamme sen kynttiläin loistetta, olemme
muistelleet Betlehemin lapsukaista, joka syntyi valoksi maailmaan. Nyt
on taas tullut arkielämän aika, jokapäiväisten töiden ja toimien aika.
Millä mielellä alamme sen?

Onko joulusta, vastapäättyneistä juhlapäivistä, jäänyt kotiimme mitään
pyhää, vai onko juhla loppuessaan myös vienyt juhlatunnelman mukanaan?
Tunteet ja tunnelmathan ovat haihtuvia. Sellaisessa: mielenvireessä
kuin missä olimme jouluaattona, emme luonnollisesti voi elää vuotta
ympäriinsä. Olemme ihmisiä. Mutta sittenkin toivoisin, että tämä joulu
olisi jättänyt kotiisi, sydämeesi, jotakin, joka säilyisi siellä
keskellä arkielämän aherteluakin.

Tarkoitan pyhää lapsukaista, Jeesusta Kristusta. Onko hän jäänyt
jäljelle, vaikka joulu onkin mennyt?

Useimmista kodeista poistuu joulu ja joulun lapsi joulukuusen mukana,
joka juhlien jälkeen kannetaan ulos. Joulukuusen koristeet kääritään
talteen seuraavaa joulua odottamaan. Ja se tehdään tavallisesti
kaihomielin.

Mistä johtuu tuo kaihomieli?

Useimmissa tapauksissa siitä, että joulu, joka oli muodostanut suloisen
levähdyshetken keskellä elämän kuumeista kamppailua, on ohi. Vastassa
on arkielämä monine velvollisuuksineen, elämän harmaus. Mutta pääsyynä
siihen huokaukseen, joka joulukuusen koristeita kokoonkäärittäessä
kohoaa rinnasta, on — tunnettiinpa se sitten tai ei — se, ettei
elämällä ole mitään kiinteää pohjaa.

Laita Jeesuslapselle olopaikka sydämessäsi. Silloin voit turvallisin
mielin, ilman kaipausta, aloittaa arkielämän juhlien jälkeen.

»Kuinka?» sanot sinä. »Tuo kaikki on kyllä kaunista, mitä tänään puhut
eikä minulla ole mitään itse asiaa vastaan. Mutta kuinka se tapahtuu?»

En minä osaa selittää, kuinka se tapahtuu. Tiedän vain, että se
tapahtuu ja on tapahtunut monelle ennen minua. Tiedän vain, että
tarvitaan vastaanottavaista mieltä, — samanlaista, jolla odotat rakkaan
ystävän tuloa. Eihän sitäkään osaa selittää, kuinka tuo ystävä valtaa
sydämen. Tiedät vain, että kun hän tulee, on hyvä ja turvallinen olla.

Valmistu samalla mielellä vastaanottamaan Jeesusta Kristusta. Jos
sinusta tuntuu, että hän uhkaa mennä pois joulun keralla, rukoile: »Jää
luoksemme, Herra. Ilman Sinua on päivämme pitkä ja iltamme raskas. Jää
luoksemme, Herra, sillä ilman Sinua tuntuu elämä, arkielämä, kovin
harmaalta ja painostavalta.»

Silloin tapahtuu se, jota on vaikea selittää: Jeesus Kristus jää.

Joosefilla ja Marialla oli elämässä kiinteä pohja: heillä oli lapsi,
johon kaikki heidän toiveensa kohdistuivat. Sinä sanot: »No niin...
onhan meilläkin lapsemme. Miks'emme ottaisi rohkein mielin vastaan
arkipäiviä, kun työskentelemme heidän hyväkseen?»

Se on kyllä totta.

Mutta — jos sydän, oma sydän, on tyhjä. Silloin on raskasta
työskennellä, vaikka kysymyksessä olisivat omat lapsemmekin.

Marian ja Joosefin elämä olisi muodostunut sanomattoman raskaaksi, jos
heidän poikansa olisi saanut surmansa Betlehemin lastenmurhassa. Nyt
hän oli pelastunut. Arkielämä ei tuntunut tukalalta. Päinvastoin he
kumpikin tekivät työtä kaksinkertaisilla voimilla, kun heidän kodissaan
oli kehto ja siinä äskensyntynyt lapsukainen.

Niin sinäkin pystyt työskentelemään kaksinkertaisilla voimilla, jos
sydämeesi on jäänyt joulun lapsi, pyhä lapsukainen, Jeesus Kristus.
Amen.



VAPAHTAJA LUOTTAA MEIHIN.

Uudenvuodenpäivä. — Luukk. 13, 6—9.


(Pidetty Helsingin Nikolainkirkossa 1/1 1926.)

Vuorokausi taaksepäin elimme vielä vanhassa vuodessa ja sangen
erilaisin tuntein saattelimme sitä hautaan. Muutamista meistä oli
raskasta ajatella, että tuo vuosi loppui. Siitä erosi kuin rakkaaksi
käyneestä ystävästä, joka muuttaa kauas pois. Toisista oli ehkä
mieluista ajatella sen päättymistä, sillä olihan se tuonut heille vain
tuskia, taisteluja ja kärsimyksiä.

Joka tapauksessa oli jotakin surullista noissa vanhan vuoden viime
minuuteissa: se oli ollut meille kovin tuttu.

On jotakin tavattoman vakavaa tällaisessa ajan käänteessä kuin esim.
vanhan vuoden vaihtumisessa uuteen.

Kuin itsestään kääntyy katse silloin taaksepäin. Ajatus vaeltelee
vuoden varrella kuljettuja polkuja, ja syvä huolestuneisuus valtaa
mielen: toivoisi monen asian käyvän toisin nyt alkavana uutena vuotena.

En tiedä, onko se kuvittelua, mutta minusta tuntuu, kuin näin vuoden
vaihteessa näkisin enemmän huolestuneita kasvoja kuin tavallisesti
muulloin. Mutta se on ainakin varma, että kauppahuoneissa tehdään nyt
tilinpäätöstä ja siksi ovat liikemiehet huolestuneita. Voittoko vai
tappio — se on hetken suuri kysymys.

On niin omituista, että päivän evankeliumi kehoittaa myös tilinpäätöstä
tekemään, sisäistä tilinpäätöstä, — tarkastamaan sitä »varastosuojaa»,
johon elämän varrella keräämme henkiset hedelmät: — sydäntämme.

Evankeliumissa on kaksi kohtaa, joihin huomiomme erikoisesti kiintyy.
Ne ovat nämä: »Hän tuli etsimään hedelmää» ja: »Katso, kolmena vuonna».

Hän tuli etsimään hedelmää. Niin — hedelmää Jumala meiltä odottaa. Ja
mikä se hedelmä on? Se ei ole yksinomaan uskoa eikä parannuksen tekoa —
niinkuin sitä tavallisesti selitetään — vaan se on edistymistä kaikessa
hyvässä.

Kuulen joidenkin sanovan: »Olen käynyt säännöllisesti kirkossa», »olen
ollut säännöllisesti lähetysompeluseurassa».

Hyvä on! Mutta — onko sydämesi tullut jalommaksi kuluneen vuoden
aikana? Oletko kyennyt menestyksellisemmin taistelemaan esim. kateutta
ja ahneutta vastaan, turhamaisuutta ja panetteluhalua vastaan —
mainitakseni vain muutamia, henkisempiä syntejä.

Katso, ystäväni: eivätkö hyvät päätöksesi makaa kuolleina kuin kukkaset
tien varrella, — kukkaset, jotka lapset poimivat vainiolta ja sitten
viskasivat menemään? Ja moni niistä oli kaunis, niinkuin sinun hyvä
päätöksesikin, jota et jaksanut toteuttaa.

Kuinka on nyt? Evankeliumissa sanotaan: »Hän tuli etsimään hedelmää,
mutta ei löytänyt». Emmeköhän tunne itseämme näistä sanoista?

Ja sitten: tutkinto käy ankarammaksi. »Katso, kolmena vuonna olen
käynyt etsimässä hedelmää tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt.»

»Kolmena vuonna» — eikö totta? Me muistamme edellisiä vuosia. Samalla
tavoin on käynyt hyvien päätöstemme: ne jäivät toteuttamatta.

Oi, me näemme viinitarhan omistajan ankaran muodon. Hän tuntee
puutarhanhoidon, sillä hän on taloudellinen mies; hän ei halua pitää
hedelmättömiä puita tarhassaan.

Mutta sitten — tuo viinitarhuri. Hän on kasvanut puidensa parissa; hän
on seurustellut niiden kanssa. Hän muistaa erikoisesti tuon pienen
viikunapuun. Itse hän sen istutti ja jalosti. Hän muistaa paikankin,
josta hän sen löysi: muutaman vuoren rinteen, hiljaisessa laaksossa.
Ja puulla oli ollut kaikki jalostettavaksi kelpaavan puun tuntomerkit.
Hän oli kantanut sen olallaan ja toimittanut istutuksen kaikkien
sääntöjen mukaan. Nyt oli kysymys hänen kunniastaan puutarhurina,
hänen rakkaudestaan tähän yhteen puuhun, josta oli tullut hänen
»murhelapsensa». Eikö se vielä voisi kantaa hedelmää?

Totta kai.

»Herra, anna sen vielä tämä vuosi olla.»

Me olemme tämän ystävällisen, helläsydämisen puutarhurin puolella. Me
yhdymme hänen pyyntöönsä. Hänen kaunis uskonsa ei saa joutua häpeään.
Viikunapuun _täytyy_ kantaa hedelmää.

Rakkaat ystävät! Mikä lohdullinen alku tälle uudelle vuodelle!
Taivaallinen viinitarhuri Jeesus Kristus luottaa meihin. Olemme liian
lähellä hänen sydäntään. Hän on liian paljon ajatellut meitä, Hän on
suuren vaivan nähnyt.

Eikö hän taistellut puolestamme muutamana kevätpäivänä Golgatan
kukkulalla? Aurinko nousi silloinkin loistavana ja kauniina, mutta
hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä: hänen oli kuoltava.

Ja eikö hän luottanut meihin sanoessaan: »Isä, anna heille anteeksi,
sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät»?

Mekö antaisimme nyt, tänä uutena vuotena, hänen kauniin uskonsa meihin
joutua häpeään? Ei, sitä emme tahdo!

Tiedätkö, kenestä nyt oikeastaan on kysymys?

Ihmislapsista ihanimmasta, jaloimmasta ja puhtaimmasta. Hän luottaa
sinuun ja minuun.

Olet kai kokenut, miltä tuntuu, kun hyvä, jalo ihminen luottaa sinuun?
Olet ehkä kurja ja onneton omasta mielestäsi. Et tunne ansaitsevasi
luottamusta. Joku on sanonut sinusta totuuden jossakin seurassa:
sellainen ja sellainen sinä olet. Mutta tuo ystävä on puolustanut
sinua. Hän on näyttänyt sinut toisessa valossa. Hän on selittänyt,
mistä heikkoutesi johtuu. Hän on kääntänyt kaikki parhain päin.

Kuinka sinua rohkaisi tuo, kun sait siitä sattumalta kuulla. Sait
uusia elämän voimia. Tunsit, että maailma oli muuttunut hyvän joukon
kauniimmaksi entistään. Halusit yrittää uudelleen. Mutta — ennenkaikkea
iloitsit siitä, että maailmassa saattoi löytyä niin jalo ihminen kuin
tuo sinun ystäväsi. Jo yhden sellaisen ihmisen vuoksi kannatti elää.

Ja entä sitten tämä, tämä Jeesus Kristus, joka rukoilee: »Anna sen
vielä tämä vuosi olla.» Kuka on jalompi kuin hän, täydellisempi
kuin hän? Hänellä on sinuun rakkauden oikeus sen yhden kevätpäivän
perusteella Golgatan kukkulalla. Häneen toki voit luottaa, koska hän
kerran luottaa sinuun.

Rakkaat ystävät! Me aloitamme nyt uutta vuotta. Emme voi enää mitään
sille, että viime vuosi oli sellainen kuin se oli. Mutta nyt seisomme
uudella avatulla portilla ja tie on suorana edessämme. Olkoon kulkumme
sillä tiellä vakaisempaa kuin viime vuonna. Sisältyköön tuohon kulkuun
lujempi luottamus taivaallisen Isän johtoon ja apuun!

Yksikään meistä ei tiedä, istummeko tässä kirkossa vuoden päästä, tahi
ylimalkaan missään kirkossa, t.s. olemmeko yleensä elossa. En tahdo
sinua peloitella kuolemalla, mutta soisin vain, että turvallisemmalla
mielellä lähtisit nyt jatkamaan taivaltasi kuin vuosi taaksepäin.
Niin että jos ystävä- tai tuttavapiirissäsi sinusta tämän vuoden
kuluessa sanottaisiin: »Hänkin on nyt kuollut», — sinusta olisi jäänyt
sellainen muisto, että luotit elämään, ikuiseen elämään, — ja että olet
vain siirtynyt sinne — toiselle rannalle, missä voit sydän riemua ja
vapautuksen tunnetta täynnä tervehtiä — uutta vuotta. Amen.



HÄVIÄMÄTÖN OMAISUUS.

Uudenvuodenpäivän jälk. sunnuntai. — Ps. 73, 23—28.


Taivaassa — sikäli kuin pystymme sitä ajattelemaan — on kaikki
sellaista, mikä miellyttää ja ihastuttaa meitä. Siellä on lukemattomia
ihanuuksia, joita ihmiskieli ei kykene edes kuvaamaan.

Ja maankin päällä on paljon kaunista ja näkemisen arvoista. Sen
ihanuuksia me paremmin pystymme käsittämään. Lyhyessä tuokiossa on
mahdotonta luetella edes vähäistä osaa siitä, mistä ihmismieli voi
maan päällä iloita. Näiden asioiden luetteleminen täyttäisi kokonaisen
kirjan, monta kirjaa. Ajatelkaamme esim. matkoja vieraissa maissa.
Olet kai joskus tuntenut halua päästä matkustamaan. Olet ajatellut:
»Ah, kun pääsisi kerrankin näkemään maailman merkillisyyksiä!» Niin
— paljon tuollaisella matkalla varmasti näkisi. Jo yksin Euroopassa.
Ajatelkaamme esim. Italian taideaarteita, sen museoita, sen muita
merkkipaikkoja. Ajatelkaamme Roomaa, »ikuista kaupunkia», josta olemme
kuulleet ja lukeneet. Mitä kaikkea olisikaan siellä nähtävää ja
kuultavaa.

Ja kuitenkin sanoo psalmin veisaaja: »Kun sinä, Herra, vain omani olet,
ei minua mikään taivaassa eikä maan päällä miellytä.»

Jos hän sanoisi vain »maan päällä», ymmärtäisimme sen paremmin. Mutta —
taivaassa? Sitä on hiukan vaikea käsittää.

Mitä hän tarkoittaa?

Hän tarkoittaa sitä, ettei Jumalan omistamista voida verrata mihinkään
taivaassa eikä maan päällä. Jumala on kaikki eikä mikään muu ole mitään.

Eivät myöskään ajalliset kärsimykset.

Nyt tulemme tutulle maaperälle. Kärsimykset — niistähän sinäkin jotakin
tiedät. Ne eivät ole sinulle mikään »tuntematon seutu». Sillä niitähän
tarjoaa tämä elämä kyllin runsaasti jokaiselle ihmislapselle.

Tuossa on eräs, joka jo syntymässä on saanut arat hermot. Hänen
elämänsä on kuin kävelemistä pienten pistävien piikkien päällä. Elämä
tuntuu hänestä monesti vallan hirvittävältä. Aamulla herätessään
hänellä on se tunne, että olisi tuhat kertaa onnellisempaa olla
kuollut. Hän on kuin eräässä kreikkalaisessa sadussa esiintyvä mies,
joka on kytketty kallioon ja jonka maksaa kotka nokkii. Sellaisilta
tuntuvat joskus arkahermoisen ihmisen kärsimykset. On, kuin olisi sielu
alastonna, alttiina kaikille elämän pistäville okaille. Totisesti:
sellaisen ihmisen sydän on rikkirevitty ja raadeltu.

Kuka voi luetella kaikki ihmiskunnan vaivat! Tämä maailmahan tekee
toisinaan sen vaikutuksen, kuin olisi se suuri sairashuone, jossa
ihmiset vaikeroivat tuskissaan. Mitä kuolettavaa toivottomuutta
mahtaakaan sisältyä esim. sellaisen ihmisen elämään, joka on
vuosikymmeniksi kahlehdittu tautivuoteeseen. Sen tietää ainoastaan
se, joka on sitä kokenut. Entä kaikki sodan ruhjomat ja raatelemat,
nuo monilukuiset invaliidijoukot, jotka matavat suurkaupunkien katuja
sotaa käyneissä maissa ja koettavat elättää itseään mikä milläkin.
Tuntuu siltä, kuin olisivat sielun kärsimykset sittenkin suuremmat kuin
ruumiin. Ja niin varmaan onkin.

Voimme lyhyesti sanoa: kärsivien huokaukset täyttävät maailman kuin
sumu syksyisen suon.

Nyt ehkä ymmärrämme paremmin, kuinka onnellinen on se ihminen, joka voi
psalmin kirjoittajan lailla sanoa: »Vaikka vielä ruumiini ja sieluni
vaipuisi, olet sinä, Jumala, kuitenkin aina sydämeni turva ja minun
osani.»

Voiko sellainen olla mahdollista? Eikö tämä ole vain runollista
haltioitumista, jonka vallassa kirjoittaja on unohtanut elämän kovan
todellisuuden?

Kyllä. Näiden sanojen kirjoittaja on varmasti ollut runoilija Jumalan
armosta, mutta sittenkään hän ei ole liioitellut. Hän on vain
pukenut kauniiseen muotoon oman sydämensä kokemukset. Tämä on elävää
todellisuutta. Ja sellaista se on jokaiselle, joka kerrankin on oikein
kokenut Jumalan läsnäoloa.

Mikä onni, että heikko ihmislapsi voi jo tässä maailmassa kokea jotakin
tällaista, päästä omistamaan tällaisen häviämättömän omaisuuden!
Silloinhan menettävät merkityksensä tämän elämän vaivat. Ne muuttuvat
niin äärettömän pieniksi. Ne ovat kokonaan toisarvoisia. Totisesti: jos
tämä on totta — ja monen ihmisen syvin kokemus todistaa, että tämä on
totta — niin silloinhan kannattaa taistella tämän omaisuuden puolesta,
kannattaa enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa.

Sillä silloinhan voi joka aamu ja ilta sanoa sielulleen: »Sieluni,
sinun onnesi on siinä, että Jumala on sinua läsnä.» Amen.



TOIVO.

Loppiainen. — Matt. 2, 1—2.


On jotakin sanomattoman viehättävää tuossa ajatuksessa, että tähti
johti Itämaan tietäjiä Vapahtajan seimelle. Se puhuu mitä voimakkaimmin
mielikuvituksellemme.

Kyllähän me — nykyajan ihmiset varsinkin — olisimme taipuvaisia
kysymään, kuinka tuo on käsitettävä. Ja voisimmehan kai kysymykseemme
jonkinlaisen selityksen myös saada: taivaalle oli ilmestynyt uusi,
tavallista loistavampi tähti tahi tähtikuvio, jonka tähtitieteeseen
perehtyneet Itämaan viisaat olivat erityisesti panneet merkille.
Nykypäivien tähtitiedehän voi tuontapaisesta kertoa. Mutta — me emme
välitä näistä kysymyksistä emmekä niihin annettavista vastauksista.
Tiedämme, että kysymykset särkevät kuvittelun, ja tavallisesti sitä
perusteellisemmin kuta terävämpiä ne ovat. Me tahdomme kerta kaikkiaan
vain ajatella tähteä, joka johti Itämaan viisaat Betlehemin seimelle.
Olkoonpa, että sellainen tähti on kerran loistanut taivaalla taikka —
se ei asiaa muuta. Me näemme Betlehemin tähdessä vertauskuvan, jota
emme mielellämme tahdo menettää, koska siinä tapauksessa elämämme —tämä
taisteluista rikas elämämme, olisi paljon köyhempi.

Se tähti, joka meille loistaa keskellä tämän elämän taisteluja, on
toivo — toivo siitä, että kaikki kerran päättyy kauniisti ja me saamme
levätä Jumalan valtakunnan iätiviheriöitsevillä rannoilla.

Mutta — kysynee joku — eikö tällainen toivo ole samaa kuin
toivottomuus? Toisin sanoen, että meillä kristityillä on tässä
maailmassa niin tukala elää ja raskas työskennellä, että sen vuoksi
antaudumme toivomaan korvausta haudan toiselta puolen? Ja epäilijä
lisää: eikö ihminen siten heittäydy haaveen valtaan, joka tosin voi
olla viehättävä, mutta kuitenkin yhtä pettävä kuin esim. tarina
joulupukista? Sellainenhan ei enää sovi aikaihmisille.

Tiedän, että moni ajattelee näin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa
kuljen pitkät matkat yhdessä, kunnes tässä kohden tiemme erkanevat.
He eivät usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen, kun minä taas olen
siitä lujasti vakuutettu.

Mutta — vastatakseni äskeiseen kysymykseen — toivon tulevasta levosta
ei tarvitse merkitä toivottomuutta eikä siis sitä, että meillä
kristityillä olisi tässä maailmassa ylen tukala ja raskas elämä.
Sitähän se on kyllä monta kertaa, mutta toivottomuudeksi se ei koskaan
käänny. Sitä on kyllä selitetty niin ja se on ehkä kaikkein tavallisin
selitys. Mutta se ei pidä yhtä Jumalan sanan kanssa. Ei — se toivo,
josta tänään puhumme, tekee meistä juuri ihmisiä, jotka iloisin mielin
jaksavat täyttää tehtävänsä keskellä tuskaa ja ahdistustakin.

Onko siinä mitään omituista, että matkamies silloin tällöin pysähtyy
lepäämään tien varrelle ja levätessään ajattelee matkansa päämäärää,
kotitaloa, josta on ollut kauan poissa? Eikö päinvastoin ole aivan
luonnollista, että hän ajattelee, miltä kaikki tulee näyttämään,
kun hän pääsee perille... onko vanha pihakoivu vielä paikoillaan
ja kasvaako ruohopenkin reunalla tuvan ikkunan alla vielä lemmikki
niinkuin hänen lapsuutensa aikana.

Ei siinä pitäisi olla mitään luonnotonta.

Samoin ei siinäkään pitäisi olla mitään omituista, että kristitty
silloin tällöin vaipuu ajattelemaan taivaallista kotitaloa... sitä
hetkeä, jolloin hän saa astua sen suuria portaita ylös... hetkeä,
jolloin Vapahtaja itse tulee häntä vastaan ja toivottaa hänet
tervetulleeksi pitkän, vaivaloisen matkan jälkeen. Kristityllä
on silloin suunnilleen samanlainen mieli kuin miehellä, joka
kolmenkymmenen vuoden perästä seisoo lapsuutensa kurkihirren alla ja
sydän onnea tulvillaan katselee vanhaa äitiä, joka laittaa hänelle
ruokaa pöydälle, — hänelle, väsyneelle kulkijalle. Sillä hän kulki
jalan viimeisen penikulman, koska ei malttanut jäädä odottelemaan
kyytihevosta. Niin suuri oli koti-ikävä.

Minä en ainakaan pitäisi minään tunteellisuutena, jos tuo maailmalta
palannut poika pyyhiskelisi silmiään istuessaan kotoisella penkillä
niin monen pitkän vuoden jälkeen.

Tämänkaltainen on meidänkin toivomme. Mekin toivomme kerran pääsevämme
vapaiksi kaikista tämän elämän rasituksista, kivuista ja murheista ja
saavamme astua taivaallisen kotitalon avaraan tupaan, Silloin ei meitä
enää vaivaa mikään. Ja tämä toivo auttaa meitä ponnistelemaan täällä
mahdollisimman sitkeästi.

Tiedän, etten kerro mitään satua julistaessani tällaista toivoa.
Tiedän, että puheeni vahvistaa todeksi jokaisen kristityn kokemus ja
elämän varrella saavutettu vakaumus. »Niin on kuin sanot, pappi...
meidän elämäämme kannattaa toivo Jumalan valtakunnan ikuisesta
kesästä. Emme me nuru emmekä napise täällä. Päinvastoin olemme iloisia
ja rohkeita kuin koululapset, jotka ponnistavat viimeiset voimansa
läksyjensä ääressä tietäessään kesäloman pian koittavan...»

Eikö tällainen toivo ole jotakin oleellista... jotakin, joka kannattaa
tulla liitetyksi elämäämme lisäpurje elomme haahteen... niin, tai
oikeammin pääpurje?

Totta kai.

Ja mistä olemme tämän toivon saaneet?

Betlehemin lapselta, joka aikamiehenä lausui: »Minun Isäni kodissa on
monta asuntoa. Jos ei niin olisi, sanoisin teille, että minä menen
valmistamaan teille sijaa.»

Sellainen on meidän toivomme, sellainen se tähti, jota me seuraamme. Se
vilkuttaa meille yhtä ystävällisesti, yhtä kutsuvasti kuin iltatähti,
joka tuikkii huoneemme ikkunaan. Me katselemme sitä, sen ihmeellistä
väikettä, ja mielemme valtaa aavistus jostakin oikein suuresta ja
ihanasta... kirkkauden maailmasta, jota kohti olemme matkalla.

Eikö Herran apostoli ole sanonut: »Toivo ei anna häpeään tulla»?

On.

Ja se on totta. Amen.



LAPSEMME.

1. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 2, 42—52.


Joosefilla ja Marialla oli suuri huoli; he olivat palaamassa
juhlilta ja olivat kadottaneet poikansa. Jeesusta ei löytynyt siitä
matkaseurueesta, johon vanhemmat kuuluivat. He olivat käyneet
kokonaisen päivämatkan, etsien häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta.
Saattoihan nim. helposti kuvitella, että vilkas poikanen oli kulkenut
edellekäsin ja oleili jossakin tuttujen joukossa. Tuollaistahan kyllä
sattui. Mutta turhaan: — poikaa ei löytynyt. Silloin palasivat Joosef
ja Maria Jerusalemiin syvästi huolestuneina.

Kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin he hänet löysivät. He
olivat etsineet kaikki mahdolliset paikat, kadut ja kujat, torit ja
kaupat; he olivat kyselleet tutuilta ja tuntemattomilta ja saaneet
joka kerta kieltävän vastauksen. Oi, kuinka monta kertaa he olivat
saaneet kieltävän vastauksen. »Ei ole nähty.» Ja sitten kylmä
päännyökkäys. Kukapa suuressa maailmankaupungissa kiinnitti huomionsa
kaksitoistavuotiaaseen poikaseen. Vihdoin, pitkän ja tuskallisen
etsimisen jälkeen he löysivät hänet temppelistä.

Me sanomme: kyllä on lapsista huolta. Ja se on totta. Mutta —
huolehdimmeko aina siitä, mikä on heille kaikkein tärkeintä?

Perheenisä, jolla on suuri lapsijoukko, tietää kyllä, mitä merkitsee
työnteko heidän hyväkseen. Rahaa ruokaan, kenkiin ja vaatteisiin,
rahaa kirjoihin ja koulunkäyntiin, rahaa mahdollisten sairaustapausten
varalle. Mutta onko siinä kaikki?

Moni isä ajattelee: kun tämän kaiken kunnolla täytän, olen tehnyt
velvollisuuteni. Mutta onko niin? Eikö ole mitään enää jäljellä?

Rakkaat kuulijani! Pääasia on vielä jäljellä: lapsen sielu. Kuinka olet
huolehtinut siitä?

Ei riitä vain se, että ansaitsemme lapsillemme jokapäiväisen leivän.
Tarvitaan vielä muutakin. Lastemme sielu odottaa myös vaalijaansa. Ja
se vaalija olet sinä, isä ja äiti.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että papinvirka on paljon
yleisempi kuin mitä yleensä otaksutaan? Jokainen isä on pappi perheenä
keskuudessa.

Mistä johtuu, että niin moni, joka kerran oli puhdas, on joutunut
turmioon?

Sinä sanot: se on tavattoman vaikea tehtävä. Koko tuo
kasvatuskysymys... se antaa päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja
kuinka pystyy siihen oppimaton isä ja äiti?

Ei ole kysymys opista eikä lahjoista. Nekin ovat kyllä kallisarvoisia,
mutta sittenkään ne eivät ole pääasia. On kysymys sydämestä t.s. siitä,
rakastatko lapsiasi koko sydämestäsi.

Se saattaa tuntua tarpeettomalta kysymykseltä. Kukapa isä tai äiti
ei rakastaisi lapsiaan, noita herttaisia, viattomia olentoja, jotka
antavat kodille sen oikean hengen. Niin — saattaa tuntua siltä. Mutta
sittenkin tahtoisin väittää, ettemme riittävästi rakasta lapsiamme, jos
jätämme heidän sielunsa viljelemättä.

Kuinka sitten voimme viljellä sitä?

Siihen kysymykseen annetaan kasvatusopin oppikirjoissa monta
viisasta vastausta. Mutta minä en nyt välitä niistä. Otan asian
käytännöllisemmin.

Sanon ensiksikin, että sinun on omistettava aikaa lapsillesi.

Kun tulet työstäsi ja olet hiukan levännyt, mene lastesi luo ja ota
selvää heidän puuhistaan. Kuuntele kärsivällisesti heidän pieniä
kertomuksiaan päivän menosta. Älä ajattele, että ne ovat vähäpätöisiä
tahi jonninjoutavia. Muista, että niihin kiinnitetään huomiota
sellaisessa paikassa kuin taivas.

Et usko, kuinka mielenkiintoiseksi muodostuu tuollainen iltahetki
lasten parissa. Kun osoitat huomaavaisuutta heille kuuntelemalla
heidän pikkujuttujaan, saavutat sen ehdottoman varman aseman, että
he luottavat sinuun kaikessa. Siten kykenet ohjaamaan heidän pienet
ajatuksensa myös näkymättömän maailman asioihin, pääset käsiksi heidän
sieluunsa.

Onnellisia ne lapset, joiden vanhemmat omistavat aikaansa heille.
Heidän pikku maailmansa portilla seisoo uskollinen vartija, joka estää
pahan sinne pääsemästä. Se vartija on oma isä ja äiti.

Leiki lastesi kanssa. Se on toinen kohta, johon tahdoin tulla.

Moni isä ja äiti ajattelee, ettei heille kuulu leikkiä lasten kanssa.
Lapset leikkikööt keskenään. Isä ja äiti korkeintaan valvovat, että
leikit pysyvät oikeissa rajoissa. Mutta — se ei vielä riitä. Sinun
tulee leikkiä lastesi kanssa.

Oi, kuinka leikki, iloinen, viaton leikki avaa lasten sydämen! Ja kun
isä ja äiti vielä ottavat siihen osaa! Minä luulen, että useimmat
lapset kuvittelevat Jumalan taivaassa leikkivän lasten kanssa.

Sitten voit puhua heille, kertoa jotakin Jumalasta ja Vapahtajasta.
Ja saat nähdä, kuinka tarkkaavasti sinua kuunnellaan. Tai jos et osaa
puhua, voit lukea heille. Ole varma siitä, että muisto tällaisesta
vanhemmasta, joka näin ottaa osaa lastensa elämään, säilyy lapsen
sydämessä vielä kauan senkin jälkeen, kun hän on jättänyt lapsuutensa
leikit, — niin — saattaa säilyä elämän loppuun asti.

Nämä ovat niin tavallisia asioita, mutta kuitenkin ne usein
laiminlyödään. Ja laiminlyönti tapahtuu lasten vahingoksi — ennen
kaikkea heidän sielunsa vahingoksi.

Joskus elämän varrella saattavat nämä laiminlyönnit ruveta painamaan
omaatuntoa.

Lähetyssaarnaaja David Livingstonesta kerrotaan, että hänet kerran
valtasi suuri murhe. Hän silloin kaukana Sisä-Afrikassa, tuhansien
penikulmien päässä kotimaasta. Se murhe, joka häntä tuolla kertaa
painoi, johtui siitä, että hän oli niin vähän leikkinyt lastensa kanssa.

Ajattelepas — mies, jonka sydämellä on koko mustien maanosan hätä,
itkee sen vuoksi, että on niin vähän joutanut leikkimään lastensa
kanssa.

Eikö se ole merkillistä?

Niin — salaisuus on siinä, että suuri lähetyssaarnaaja tiesi, kuinka
leikki avaa lasten sydämen. Hän katui sitä, ettei ollut tarpeeksi
käyttänyt tuota keinoa päästäkseen käsiksi lastensa sieluun.

Katso: älä ota sitä taakan kannalta. Ethän tee niin, ahertaessasi
muuten lastesi hyväksi. Sinähän teet työtä ilolla, tietäen, kuinka
suurta on työskennellä jonkun hyväksi. Ota samalta kannalta
tuo muukin... ajanvietto ja leikit lastesi kanssa... koko tuo
sielunhoidollinen työ lastenkamarissa. Puhu sinä vain lapsinesi ja jätä
seuraukset Jumalalle. Tässäkin pitää paikkansa Raamatun sana: »Toinen
on, joka istuttaa ja toinen, joka kastelee, mutta Jumala on se, joka
kasvun antaa.» Amen.



KUULIAISUUS.

2. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 12, 1—4.


Ei ole helppo lähteä omasta maasta vieraisiin, outoihin oloihin. Se,
joka väittää päinvastaista, ei ole koskaan mitään sentapaista kokenut.
Taikka sitten hän on kevytmielinen, pintapuolinen ihminen.

Voimme siis melko hyvin ymmärtää Abramin tunteet sinä hetkenä, jolloin
Jumala hänelle sanoi: »Lähde maaltasi ja syntymäpaikastasi sille
maalle, jonka minä sinulle osoitan.» Ei Abram varmaankaan tervehtinyt
ilolla tuota käskyä. Päinvastoin hän tuli murheelliseksi. Olemme siitä
aivan varmat, vaikkei sitä Raamatussa nimenomaan sanotakaan.

Silloin — tuon käskyn saatuaan — hän nimittäin vasta oikein huomasi,
kuinka rakas oli kotiseutu. Tietysti hän oli rakastanut sitä ennenkin,
mutta ei ollut tullut sitä erikoisemmin ajatelleeksi. Vasta sinä
hetkenä, jolloin hänen käsketään luopua siitä, hän huomaa sen. Niin on
tavallisesti, että jonkin asian arvo ja merkitys selviää vasta sitten,
kun emme enää omista sitä.

Niin kävi Abraminkin. Vasta nyt hän huomasi, kuinka kaunis saattoi olla
laaja ruohotasanko, missä tuuli hiljaa heilutteli täydeksi kasvanutta
heinää. Vasta nyt hän havaitsi, kuinka runollisen kaunis oli kylän
ulkopuolella sijaitseva kaivo palmujen siimeksessä ja kuinka hauskaa
oli katsella, kun siellä karjaa juotettiin. Nyt hän näki tuon kaiken
avoimin silmin. Ja nyt hänen käskettiin se jättää.

Abram suri, mutta totteli kuitenkin. Ei olisi johtunut hänen
mieleensäkään ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Vaikk'ei ollut tietoa
matkan suunnasta eikä päämäärästä, hän lähti. Hän luotti niin lujasti
Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa.

Tässä kohden Abram on suuri, hän kohoaa niin paljon yläpuolellemme,
että on saanut uskon isän nimen. Hän sopii siis esikuvaksemme.

Elämässä joudutaan monta kertaa sellaiseen kohtaan, jolloin kysytään:
tahdonko tehdä, niinkuin Jumala käskee? Oma tahto panee vastaan, mutta
Jumalan tahto, joka on omalletunnolle kirkastunut, vaatii ratkaisua.
Mitä teemme silloin?

On kysymys esim. köyhän ystävän auttamisesta. Hän kertoo suoraan ja
peittelemättä, millainen hänen taloudellinen tilansa on. Rahasummalle,
joka tässä on kysymyksessä, hän ei voi antaa muita takeita kuin sen,
että hän sen kyllä maksaa, jos saa elää. Siinä on tuo pieni _jos_.
Vastakkaisessa tapauksessa se kaiken todennäköisyyden mukaan jää
maksamatta.

Tämä ystävä on tuttu, hyvin tuttu. Tunnemme hänet kuin itsemme ja
luotamme häneen ehdottomasti Siinä on vain tuo pieni _jos_ ja rahasumma
on suuri Mitä teemme?

Oma tahto ei olisi halukas taipumaan, mutta Jumalan tahto vaatii
antamaan. Jos meillä on hituisenkin Abramin uskoa, me annamme, annamme
arvelematta, iloisella, vapaalla mielellä. Olemme kuuliaisia Jumalan
äänelle omassatunnossamme.

Tai voi ratkaisu olla vielä vaikeampi. Se on niin vaikea, että tuntuu
siltä, kuin riistettäisiin rinnastamme sydän ja poljettaisiin maahan.
Silloin nousee kaikki meissä vastarintaan. Ei... me emme tahdo... emme
voi! Suostuminen sellaiseen on samaa kuin kuolema.

Mutta Jumalan tahto vaatii toisin. Se vaatii taipumaan, alistumaan,
uhraamaan. Silloin on taas Abramin ratkaisu edessä: — lähde maaltasi!

Mitä teemme?

Kuuntelemme Jumalan ääntä, alistumme, taivumme. Tunnemme kyllä
seisovamme kuin jyrkänteen reunalla ja syvyys ammottaa allamme. Mutta
— jos luotamme Jumalaan — uskallamme hyppäyksen ja saamme iloksemme
havaita, että meidät otettiin pehmeästi vastaan. Mahdoton muuttui
mahdolliseksi.

Sinä, kuulijani, tiedät kyllä, milloin olet elämässäsi ollut
suorittamassa Abramin muuttoa. Tiedät, että minä puhun totta. Se käy,
se käy kyllä Jumalan ihmeellisellä avulla, jos vain ihminen uskaltaa
kokonansa heittäytyä Jumalan käsiin.

Mutta — ehkä on joukossamme niitä, jotka ovat tähän saakka kiertäneet
tuon kipeän paikan. Omatunto vie tavan takaa sen äärelle, mutta oma
tahto, syntinen, heikko tahto, panee vastaan. Mitä teet? Aiotko
edelleenkin jatkaa Jumalan kiusaamista?

Sillä se on Jumalan kiusaamista, jollei heti tottele häntä. Asia vain
pahenee. Huomenna on paljon vaikeampi panna täytäntöön sitä, mikä
kuuluisi tälle päivälle. Viikon ja kuukauden päästä se on vieläkin
vaikeampaa. Päätä tänään! Kuuntele Jumalan ääntä omassatunnossasi.

Oli kerran mies, jonka oli hyvin vaikea taipua Jumalan tahtoon. Se
oli niin vaikeaa, että tuskan hiki hänen otsaltaan tippui maahan
veripisaroina. Jos hän olisi ollut syyllinen, olisi sen paremmin
saattanut käsittää. Mutta — hän oli syytön, viaton. Hän koetti ajatella
muita, mutta sittenkin se tuntui vaikealta.

Se oli Jeesus, meidän Vapahtajamme.

Sinä tiedät, kuinka kävi. Vapahtaja taisteli Getsemanessa ja voitti.
Oli hyvä, että hän voitti. Miten olisi käynyt, jollei hän olisi
voittanut? Emme uskalla ajatella sitä.

Sinulla ei koskaan voi olla vaikeampi kuin Vapahtajalla. Senvuoksi
on sinun taivuttava, tuntukoon miltä tahansa. Vapahtajan ja Abramin
kuuliaisuus on niin suurta — ensinmainitun vielä moninkertaisesti
suurempaa kuin jälkimmäisen — että meidän kannattaa ottaa siitä vaarin.
Meidän kannattaa seurata sitä. Amen.



ANNA!

3. Loppiaisen jälk. sunnuntai.


Tavallisesti selitetään tätä tekstiä siten, että vilutauti, josta
Vapahtaja paransi Pietarin anopin, on synti. Jeesus Kristus parantaa
meidät synnistä ja me »nousemme ja palvelemme häntä» t.s. antaudumme
elämään hänen kunniakseen, hänen opetuslapsinaan.

Se on kaunis tekstin sovitus eikä minulla ole mitään muuta sitä
vastaan, kuin että se on liian tavallinen eikä tyydytä enää nykyajan
ihmistä.

Tätä älköön ymmärrettäkö niin, että tahtoisin väheksyä synnin
merkitystä ihmiselämässä taikka aliarvioida sen ihmissydämessä
synnyttämän levottomuuden. Ei — en ollenkaan tarkoita sitä. Myönnän,
että synti saa aikaan onnettomuutta, — että se juuri on ihmiskunnan
kurjuuden syvimpänä syynä. Mutta — olen sitä mieltä — että nykyajan
yhteiskunnassa kiintyy ihmisten huomio enemmän n.s. yhteiskunnalliseen
hätään, tauteihin, kurjiin asunto-oloihin, puutteeseen ja köyhyyteen,
ja että synti uskonnollisessa merkityksessä tahtoo jäädä huomaamatta
— synti, jonka seurauksia hyvin monessa tapauksessa juuri sairaus ja
puute ovat.

Siksi tahtoisin käsitellä kysymystä toisessa järjestyksessä. Kysyn,
voiko Vapahtaja puuttua aikamme yhteiskunnalliseen hätään, tuohon
monikirjavaan kurjuuteen, joka vallitsee varsinkin suurkaupungeissa.

Vastaan: hän ei ainoastaan voi, vaan myös tahtoo puuttua siihen.

Asia olisi hyvin yksinkertainen, jos hän, tuo Natsaretin mies,
vielä vaeltaisi täällä, jos hän esim. astuisi köyhään kotiin,
missä isä sairastaa lavantautia, ja josta välttämättömimmätkin
toimeentulovälineet puuttuvat. Ymmärtäisimme asian hyvin, jos Vapahtaja
muutamalla sanalla parantaisi tämän isän ja muutamalla kädenliikkeellä
muuttaisi ahtaan asunnon avarammaksi, silmäisi ruuan pöydälle ja
halkoja tyhjään halkovajaan.

Mutta niin ei tapahdu. Vapahtaja ei enää kulje täällä. Taikka: jos
kulkeekin, niin ei ainakaan näkyväisessä muodossa eikä tartu asioiden
kulkuun edelläkuvatulla tavalla.

Mutta sittenkin hän puuttuu asioiden kulkuun, vaikka emme sitä ehkä
huomaa.

Se tapahtuu pääasiallisesti kahdella tavalla.

Joko hän muuttaa olosuhteet tahi meidät. Kummassakin tapauksessa hän on
voimakkaasti tarttunut asioiden kulkuun.

Ajatelkaamme, että on köyhä työläiskoti, missä jouluaattona vallitsee
puute ja sairaus. Ei ole polttopuita, ei ole valoa, ei ole ruokaa —
puhumattakaan lääkkeistä. Toivottomuus mielessä odottavat kodin jäsenet
pyhän juhlan tuloa. Toivottomuus tuntuu vielä suuremmalta, kun on suuri
juhla ovella. Kuinka siinä voitaisiin kiitosvirsiä laulaa?

Mutta — silloin kuin toivottomuus on korkeimmillaan, tulee apu.
Kaupunginlähetyksen työntekijä astuu sisään. Hän antaa rahaa puihin,
ruokaan ja lääkkeisiin. Kun jouluilta saapuu, palaa kynttilä pöydällä,
uuni lämpiää, keitto on tulella ja sairas on saanut lievitystä.

Vapahtaja tuli »Pietarin majaan», sillä katsokaapa: Jumalan tahto
tapahtuu ihmisten kautta, jotka ovat antautuneet hänen käytettävikseen.

Tässä tapauksessa Vapahtaja muutti olosuhteet. Mutta hän voi muuttaa
myös meidät. Sehän oli toinen kohta.

Sinä sanot: tuo edellinen on niin naurettavan pientä, niin sanomattoman
vähäistä apua siihen suureen hätään verrattuna, mikä maailmassa
vallitsee. Se on kyllä totta. Mutta tuolle köyhälle perheelle se on
paljon — saat olla vakuutettu. Ja juuri jouluiltana ennen kaikkea.

Miten on sitten jälkimmäisessä tapauksessa?

Palatkaamme samaan kotiin. Ajatelkaamme, että perheenisä sairastaa.
Kalpea vaimo hoitaa häntä. Hän hoitaa niinkuin parhaiten taitaa. Lapset
istuvat huoneen nurkassa puoleksi alastomina. Heillä on kylmä. Mutta
siitä huolimatta he juttelevat toisilleen, mitä kaikkea ihmeellistä
jouluna voi tapahtua.

Ei tapahdu mitään, ei ainakaan mitään näkyväistä. Ei tule
kaupunginlähetyksen työntekijä tähän kotiin. Huone pysyy kylmänä.
Pöydälle ei ilmesty kynttilää eikä leipää. Mutta sittenkin on
tapahtunut jotakin, sillä sairas sanoo heikolla äänellä:

— Älkää olko huolissanne! Kyllä Jumala auttaa meitä.

Tällaisissa olosuhteissa tuota sanaa ei voida tulkita hurskaaksi
lauseparreksi, kun hätä ja puute joka taholta puristavat. Se ilmaisee
päinvastoin uskoa, horjumatonta luottamusta taivaan Jumalaan, vaikka
koko nykyisyys hyökkääkin tuota luottamusta vastaan. Se ilmaisee
muuttunutta mielenlaatua, jonka avulla kannetaan nurkumatta köyhyys
ja sairaus — mielenlaatua, joka ei säikähdä sellaista ajatusta kuin:
milläs nyt eletään? Saatte olla vakuutettuja, että tuossa kurjassa
majassa on ehkä onnellisempi joulu kuin monessa rikkaassa kodissa.
Siellä on Vapahtaja muuttanut ihmissydämen.

Sanot: tuohan olisi sangen helppo ratkaisu yhteiskunnalliselle
hädälle, kun köyhien ja sairaiden pitäisi noin vain nurkumatta alistua
kohtaloonsa, sillä aikaa kuin rikkaat hekumoivat ylellisyydessä.
Olet oikeassa: se ei ole mikään ratkaisu. Mutta tuossa yksityisessä
tapauksessa sillä on merkityksensä. Vapahtaja astui »Pietarin kotiin».
Siitä ei päästä mihinkään.

Ei — olen kanssasi yhtä mieltä siinä, ettei yhteiskunnallista hätää
ratkaista noin yksinkertaisesti. Eikä se ole Jumalankaan tarkoitus. Nuo
tuollaiset käynnit ovat vain hätäkäyntejä. Ei Pietarin anoppikaan vielä
vapautunut maallisesta puutteesta sillä, että Vapahtaja paransi hänet
vilutaudista.

Sanoin, että Vapahtaja muuttaa meidät ja olen edelleenkin samalla
kannalla. Ajattelepas, että Kristuksen henki muuttaisi rikkaitten
sydämen, avaisi heidän kätensä antamaan, samaan aikaan kuin se muuttaa
sairastavan työmiehen sydämen nöyrästi alistumaan Jumalan tahtoon.
Ajattelepas, että _jokaisesta_ kodista, jossa on runsaasti maallista
hyvää, autettaisiin kärsivää lähimmäistä. Tämä maailma saisi toisen
muodon; täällä olisi taivaan valtakunta.

Siihen tahdoin lopuksi tulla — että _sinä_ antaisit — sinä, jolla on,
mistä antaa; että avaisit kätesi ja jakaisit vähempiosaisille lujassa
luottamuksessa siihen, että Jumala on rikas. Sillä — »autuaampi on
antaa kuin ottaa». Amen.



ELÄMÄN TAISTELUSSA.

4. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Hepr. 12, 1—7.


I.

Tätä elämää on syystä sanottu taisteluksi. Sillä niin ankaraa, niin
kiihkeää, niin epätoivoista se usein on, ja moni siinä sortuu.

Kaikki eivät kuitenkaan sitä huomaa.

On ihmisiä, jotka elävät huolettomina, siirtyen nautinnosta toiseen
kuin perhonen kukasta kukkaan. He eivät milloinkaan tule syventyneeksi
elämän ankaraan todellisuuteen. Joko heiltä puuttuu kykyä siihen tahi
he kuuluvat niihin harvoihin, alituisesti päivän puolella asuviin,
jotka eivät tiedä mitään siitä, miltä tuntuu varjossa istuminen.
Heidän osalleen on langennut harvinainen menestys ja he hymyilevät
vain sellaisille asioille kuin »vastoinkäyminen» ja »onnettomuus». He
puolestaan eivät ole koskaan niitä kohdanneet.

Mutta suurin osa ihmiskuntaa elää kuitenkin painon alla. Meidän
ei tarvitse olla erikoisempia ihmistuntijoita voidaksemme tämän
todeta. Näemme sen väsyneistä katseista, kalpeista, kuihtuneista
kasvoista. Eikä meidän tarvitse matkustaa kaupunkiin näitä havainnoita
tehdäksemme; voimme todeta sen täällä maallakin, täällä ylhäällä
tunturiseuduissakin, missä muuten tuntuu olevan keveämpi hengittää,
t.s. terveempää ja raikkaampaa. Ei, elämän ankara todellisuus, sen
puristava ote tuntuu täälläkin. Se kyyhöttää hämärtyvien pirttien
loukoissa astuakseen esiin illan hiljaisina hetkinä, kun väki
laittautuu levolle.

Olen toisinaan matkoilla ollessani joutunut odottelemaan tuollaisessa
pirtissä yösydännä. Talon väki nukkuu vaatimattomilla vuoteillaan.
Heidän kasvonsa ovat huolten uurtamat; he näyttävät nukahtaneen kesken
murheita, joita eivät voi nimeltä mainita. He eivät tunne niiden nimiä
— noiden kutsumattomien vieraiden, joiden läsnäolo saa heidät unessakin
raskaasti huokaamaan.

Sellaisina hetkinä on sydämeni vallannut outo levottomuus: näitä
ihmisiä painaa jokin, jokin salaperäinen vaiva, jonka tuottama tuska on
kaksin verroin raskaampaa, kun ei voi sanoa, mitä se on. Se johtuu ehkä
puutteesta ja köyhyydestä eikä kuitenkaan ole sitä. Sen syynä on ehkä
pitkällinen sairaus eikä se kuitenkaan ole tuon vaivan pohjimmainen
syy. Mitä, mitä se on? kysyn levottomana itseltäni. Kalpea tuska vain
ojentaa käsivarsiaan jostakin minua vastaan ja minäkin tunnen, etten
voi sanoa sen nimeä. Tiedän vain sen olevan saman, joka usein saa
minut murheellisiin mietteisiin, pusertaa rinnastani huokauksen kesken
töitäni, aivan kuin koetellakseen, elänkö vielä. Ah, minä tiedän! Se
on sitä, jota apostoli tekstissämme nimittää nimellä »kaikki, mikä
painaa», ja jonka hän kehoittaa meidän panemaan pois.

Kuinka, kuinka sen voimme tehdä?

Katsomalla uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään Jeesukseen.

Tässä on varmaankin jotakin meille, meille vaivanalaisille. Ja
nyt pääsen puhumaan siitä, mikä on omiaan meitä lohduttamaan ja
rohkaisemaan. Sydämeni, sinä arka ja levoton, ole rohkea, sillä on
olemassa eräs, jonka nimi on Jeesus Kristus!


II.

Ajatelkaamme nyt hetken häntä, tätä Jeesusta Kristusta. Millaista oli
hänen elämänsä?

Hän kuvitteli sen paljon kauniimmaksi, kuin miksi se lopulta muodostui.
Hän kuvitteli esim. Jumalan valtakunnan syntyvän ihmisten keskuuteen jo
hänen omana aikanaan. Sen käsityksen saamme, jos tarkkaavasti luemme
evankeliumeita. Tuon valtakunnan ilmestyessä korjaantuisivat kaikki
yhteiskunnalliset epäkohdat. Köyhät saisivat riittävän ravinnon,
sairaat paranisivat, ontuvat kävelisivät ja kaikkien ihmisten kasvoilta
loistaisi onni ja tyytyväisyys.

Totta on, että hän teki monta tästä onnesta osalliseksi. Mutta siinä
laajuudessa, missä hän ajatteli tämän toteutuvan, se ei toteutunut.
Päinvastoin; kuolema rupesi häämöittämään hänen silmäinsä edessä. Hänen
näköpiiriinsä kohosi risti, kärsimyksen puu.

Olisi luullut Vapahtajan nyt sortuvan, murtuvan täydellisesti. Kaikki
hänen ihanat unelmansa pirstaleina! Jumalan valtakunta ei tullutkaan.
Maailma kulki entistä rataansa ja synti ja paha olivat edelleenkin
vallassa.

Mitä hän tekee? Vaipuuko hän maahan itkemään? Rupeaako hän syyttämään
kohtaloa?

Ei. Hänen kasvoilleen leviää vain kirkastuksen hohde, kun hän sanoo:
»Kun minut maasta korotetaan, minä vedän kaikki tyköni!»

Hän kohosi hengessään lähestyvän kärsimyksen yli. Hän — niinkuin
apostoli sanoo — »odotettavanaan olevaa iloa varten kärsi ristin
häpeästä välittämättä.»

Sillä tavalla hän voitti.

Entäs me, me vaivanalaiset, kuinka me voitamme? Katsomalla häneen,
ottamalla esimerkkiä hänestä. Ajattelemalla, että tämä elämä on vain
koulua, kärsimyksen koulua, mutta että sen tarkoitus on hyvä: —
meitä kasvatetaan parempaa, täydellisempää varten. Kuten lasta, joka
on saanut kurituksen isänsä kädestä ja tuntee itsensä sen jälkeen
onnelliseksi tietäessään, että isä häntä rakastaa. »Sillä jota Herra
rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka ottaa
omakseen. Sillä mikä on se lapsi, jota ei isä kurita?»

Tuntuu siltä, kuin aurinko taas pitkän ajan perästä paistaisi pirtin
ikkunaan näihin sanoihin päästössämme, — kuin alkaisi elämä uudestaan,
kuin varustautuisimme vastaanottamaan juhlaa pitkän ja raskaan työajan
jälkeen, jolloin sydämen valtaa rauha ja kiitollisuus. Amen.



KILPARADALLA.

Septuagesimasunnuntai. — 1 Kor. 9, 24—10, 5.


Olemme kaikki kilparadalla. Se kilparata on tämä elämä. Kehdosta
hautaan kestää tämä kilpailu.

En nyt ajattele lapsia, jotka viipyivät täällä vain tuokion. Olivatko
hekin kilparadalla vai ei? Jos olivat — niin heidän kilpailunsa päättyi
sangen kauniisti: — vain hetkinen ja he olivat määrän päässä. Ajattelen
meitä aikuisia, jotka olemme joutuneet mukaan elämän väkevään virtaan.
Saammeko me voittopalkinnon?

Kilpailua on monenlaista. Ja etupäässä tahtoo tämä elämä muodostuakin
kilpailuksi ajallisten etujen ja palkintojen saavuttamiseksi. Eikä
siitä suinkaan ole sanottava mitään pahaa. Maailma pysähtyisi
kulussaan, jos kilpailu lakkaisi. Elämä muodostuisi kuolettavan
yksitoikkoiseksi, jos ei kukaan enää viitsisi yrittää. Elämän ajallisia
kilpakenttiäkin varten tarvitsemme tekstimme sanaa: »Juoskaa niinkuin
hän, jotta sen saavuttaisitte.»

Mutta nyt on kysymys jalommasta kilpailusta kuin tämä ajallinen.
Olkoonpa, että on ylevää ja jaloa kilpailla hengen vainiolla: tieteen
ja taiteen hurmaavilla radoilla, — olkoon, että on kunniakasta saada
tunnustus omalta kansaltaan joko henkisen tahi aineellisen elämän
alalla saavutetusta voitosta, — vielä suurempaa on kerran saada
voittopalkinto Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen kädestä, kun tämä mainen
elo on päättynyt ja me seisomme iäisyyden rannalla, hämmästyneinä
katsellen eteemme aukenevaa valtavaa näkyä.

Siitä kilpailusta puhuu tekstimme.

Mistä on tässä kilpailussa kysymys?

Sielun pelastuksesta.

Tämä on vanhanaikaista puhetta monen nykyaikaisen ihmisen mielestä.
Sielu... pelastus... sopiiko siitä enää tänä kehittyneenä aikakautena
puhua, — aikakautena, jolloin ihmisjärki voittaa voittoja yhden
toisensa jälkeen?

Olen sitä mieltä, että siitä sekä _sopii_ että _tulee_ puhua. Sillä
tiedän löytyvän monia, jotka kaikesta kehityksestään huolimatta eivät
voi päästä erilleen kysymyksestä: Mikä on elämän päämäärä?

Sanon sen ja olen siitä lujasti vakuutettu: Elämän päämäärä on voittaa
sielunsa, kuljettaa se perille pelastettuna.

Olen joskus joutunut katselemaan viestinjuoksukilpailua. Kaksi ryhmää
viestinjuoksijoita ryhtyy kilpailemaan. Kummankin ryhmän miehet
koettavat saada viestin perille mahdollisimman nopeasti. Kun yksi on
kierroksensa juossut, varustautuu toinen ottamaan viestin vastaan ja
lähtee kiidättämään sitä vereksin voimin, kunnes viesti lopulta saapuu
määräpaikkaansa. Se ryhmä, joka toi sen nopeimmin perille, on voittaja.

Samanlaista on sekin kilpailu, jossa on kysymys sielun pelastuksesta.
Se, joka tuo sen pelastettuna perille, saa voittopalkinnon.

Ei ole apostoli Paavali sattumalta lainannut kuvaa kreikkalaisten
kilpaleikeistä. Nehän olivat keskeisiä tapauksia sen ajan elämässä,
varsinkin olympialaiset kisat. Näiden muinaisajan kilpailujen
mainehikkuuden vuoksi on ne nykyaikana herätetty eloon. Koko maailman
huomio on kiintynyt olympialaisiin ja niissä saavutettuihin voittoihin.

Noissa kilpailuissa kiintyy huomio usein varsinkin kahteen seikkaan:
miten kunkin maan etevimmät kilpailijat harjoitellevat ja kuka heistä
ensimmäisenä pääsee perille. Varsinkin n.s. Marathon-juoksun yhteydessä
pohditaan näitä kysymyksiä.

Yleensä tiedetään, että kilpailijat noudattavat säännöllistä elämää.
He kieltäytyvät esim. nautintoaineista. Se on välttämätöntä heidän
kunnossapysymiselleen ja kehitykselleen. Yhtä välttämätöntä on sielujen
kilpailussa kieltäytyminen kaikesta, mikä voi sielua vahingoittaa.
»Jokainen kilpailija noudattaa itsensä hillitsemistä kaikessa», sanoo
Herran apostoli, silmälläpitäen juuri tätä kilpailua.

Ei ole niinkään halveksittavaa tuo keskiajan munkkien itsensä kidutus.
Vaikka se usein muodostuikin vain ulkonaiseksi toimitukseksi,
ansiotyöksi, — oli se lähtöisin jalolta pohjalta. Sanoohan apostolikin
tekstissämme: »Minä kuritan ruumistani ja masennan sitä.» Kieltäymys on
siis välttämätön.

Kieltäymys — niin, sitä on monenkaltaista. Yhdelle on välttämätöntä
yksi, toiselle toinen, mutta kaikille sellainen, joka auttaa päämäärää
kohti. Sinä, kuulijani, tiedät, mistä sinun on kieltäydyttävä.

Muistan päivän, jolloin saapui sanoma ensimmäisistä
olympialaisvoitoista kaukaiseen tunturipitäjään, missä silloin palvelin
pappina Se oli ilon ja riemun päivä. Suomalainen mies oli niittänyt
mainetta suuren maailman kilpakentillä.

Minkähänlainen mahtaa olla se päivä, jolloin kilpailija tästä synnin
maasta saapuu taivaan portille ja lukemattomat enkelijoukot ja kaikki
pyhät tervehtivät häntä riemuhuudoin? Varmasti se on päivä, joka
voittaa kaiken muun. Korkeinkin maallinen ilo on silloin osoittautuva
vähäpätöiseksi sen riemun rinnalla, joka silloin ihmisrinnan täyttää.
Silloin vasta oikein tajuamme nämä tekstimme sanat:»... he tosin
saadakseen katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.» Amen.



KYLVÄJÄ LÄHTI KYLVÄMÄÄN SIEMENTÄNSÄ.

Seksagesimasunnuntai. — Luuk. 8, 4—15.


Vaikka hanget vielä peittävät maan ja talvi on vakavimmillaan,
ennustavat pitenevät päivät kevään tuloa. Päivän tekstikin vie meidät
kevääseen, Jumalan valtakunnan kevääseen, jolloin siemen itää ja
kasvaa, tuottaen satakertaisen hedelmän.

Mutta — sitä ennen on tehtävä paljon työtä pellolla: on saatava
kovaksi tallatut polut pehmeiksi, kallioperäinen maa rikkiammutuksi ja
orjantappurapensaat raivatuiksi pois, jotta muodostuisi enemmän hyvää
maata.

»Kylväjä lähti kylvämään siementänsä.» Me papit ja saamamiehet
olemme kylväjiä. Me seisomme sunnuntai sunnuntaina täällä ylhäällä
saarnatuolissa ja siroittelemme siementä ympärillemme. Se siemen on
kallista, kallisarvoisempaa kuin maallisen viljan siemen. Sillä se on
Jumalan sanaa — niinkuin Vapahtaja itse sen selittää.

Mutta samanlaisia kokemuksia kuin peltomies tekee, teemme mekin
kylväessämme: osa siementä putoaa tien viereen ja joutuu tallatuksi.
Sana sattuu vain sydämen pintaan. Sen vaikutus jää lyhytaikaiseksi. Jo
jumalanpalveluksen jälkeen se on noukittu pois. Taivaanlinnut tulivat
ja söivät sen.

Taivaanlinnut — niitä on monenlaisia, suurempia ja pienempiä.
Suurempien sinä kyllä uskot pystyvän noukkimaan siemenjyviä. Mutta
pienempiä et pelkää. Ja ne ovat tavallisesti kaikkein pahimmat. Parvi
varpusia vain, niin tie on puhdas. Ei yhtään jyvää näy.

Pidät ehkä viattomina noita pieniä juttuja, joita tavallisesti
kahvipöydän ääressä kerrotaan. Sinusta ne kuuluvat asiaan, varsinkin
kirkonmenojen jälkeen. Mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi,
että monet niistä ovat ehkä juuri niitä lintuja, jotka »noukkivat
siemenet pois» ja aiheuttavat sen, ettei sinulle jäänyt kirkosta mitään
muistettavaa?

Pääsyy on tietysti se, että tien vierusta on kovaa; siinä ei siemen
idä. Se pitäisi siis muokata pehmeäksi. Mutta mistä löytyy se aura,
joka sen kyntää?

Jumalan varastossa niitä kyllä on. Tässä pyhässä sanassa on kohtia,
jotka voivat pehmittää kovankin maan, vieläpä särkeä kalliopohjankin.
Sillä kalliopohja on sittenkin ehkä vaarallisempi.

Se nim. pettää niin helposti. Päällä on tuoretta, pehmyttä multaa
ja siinä itää siemen tavattoman joutuin. Sydän on herkkä; se tulee
helposti liikutetuksi. Yksi sattuva sana nostattaa kyyneleet silmiin.
Tuntuu niin hyvältä ja turvalliselta istua kirkossa ja kuunnella.
Lukemattomia hyviä päätöksiä risteilee mielessä. »Sen minä teen!
Jumalan avulla minä teen sen!» Mutta kotia tultua on tuo kaikki
unohtunut. Sama henkilö, joka äsken itki kirkossa, käyttäytyy kotonaan
kuin paatunut ilkimys. Hän haavoittaa ja loukkaa sanoillaan ja
käytöksellään, ja hänen läheisyydessään on tuskallista olla. He uskovat
ainoastaan ajaksi, mutta kiusauksen hetkellä he lankeavat pois. Heillä
ei ole »juurta». Siinä syy.

Eikä orjantappurainen pelto ole juuri sen parempi. Siinä on kyllä maa
kuohkeaa, mutta se on orjantappuran siemenillä saastutettu. Ja ne
kasvavat paljon nopeammin kuin vilja, tukahduttaen sen alkuunsa.

Näitä ihmisiä on paljon. He aloittivat kerran kauniisti. He olivat
päähenkilöstä kristillisissä yhdistyksissämme. Kuinka innostuneesti ja
lämpimästi he puhuivat! Heitä oli ilo kuunnella. Jumalan seurakunta
odotti heistä paljon, näistä voimakkaista, tulisieluisista nuorista.
Mutta kun tapaamme heidät vuosien päästä, niin ihmettelemme ja
oudoksumme. He ovat autioiden talojen kaltaisia, joiden asukkaat ovat
kuolleet tai muuttaneet pois. Missä on tuli, tuo entinen hehkuva tuli?
Missä on heidän äänestään lämmin sointu, joka ennen teki sydämelle
hyvää, kun sitä kuunteli? Sammunut, sammunut! Tuli muita harrastuksia,
rikkauden himo, elämän nautinnot ja ne sammuttivat pyhän tulen nuoresta
rinnasta. Oi, heitä on paljon — näitä sammuneita tulivuoria, eikä ole
minkäänlaista toivoa, että ne uudelleen alkaisivat toimia.

Ja sitten hyvä maa — tuo pehmeäksi muokattu. Sen pehmittivät elämän
murheet, pettymykset, nöyryytykset. Se oli niin kovan muokkauksen
alaisena, että sydämelle teki oikein kipeää. Mutta lopulta se
valmistui. Ja kuinka vilja siinä nyt kasvaa! Se heilimöi niin kauniisti
ja sen tähkässä suhisee lämmin, kesäinen tuuli. Vilja aaltoilee ja
nuokkuu. Tuntuu kuin se kuiskailisi: »Nöyräksi, nöyräksi on tultava,
sillä Jumala on ylpeitä vastaan». Tuntuu kuin tarinoisivat tähkäpäät:
»Näin pää riipuksissa rintaa vasten näemme kaunista unta, unta
ikuisesta levosta, rauhan maasta... Oi, rauhan maa! Ken meidät sinne
vienee...? Se on Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme. Jolla on korvat
kuulla, hän kuulkoon!»

Sellaista on hyvä maa, tuo siunattu musta multa, joka kasvattaa
satakertaisen sadon.

Ja mitä sanomme lopuksi.

Sanomme: Oi, hyvä Jumala! Muokkaa meidän sydämemme, pehmitä se! Oi,
Jeesus Kristus, rukoile puolestamme, että sydämemme uudistuisi! Oi,
Pyhä Henki, sinä sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö! Etsi kaikkia
eksyneitä, meitä ja muita! Amen.



VEISATKAA HERRALLE UUSI VIRSI!

Kynttilänpäivä. — Ps. 96, 1—9.


Tuntuu omituiselta tänä raskaana aikana tällainen kehoitus. Ja vielä
omituisemmalta, kun koko maan käsketään ottaa tähän veisuuseen osaa.

Sillä kansojen maailmassa raivoaa sota ja maa on täynnä verta ja
kyyneleitä.

Kuinka silloin voidaan veisata Herralle uusi virsi?

Ihmiskunta näyttää vain kehittyvän pahuudessa. Missä on Herran kunnia?

Sotivien kansojen maissa kokoontuvat ihmiset kirkkoihin niinkuin mekin
täällä kotimaassa. Mutta ettekö luule hyvin monen kysyvän: Missä on
Jeesus Kristus? Eikö hän kuule, eikö hän auta?

Ja kuitenkin kuuluu meille tänä päivänä: »Veisatkaa Herralle uusi
virsi, veisatkaa Herralle kaikki maa!»

Eiköhän toivon sana hädän kovimmilla ollessa tunnu sittenkin kaikkein
suloisimmalta?

Varmasti.

Tältä kannalta tulee meidän ottaa tämäkin kehoitus: meitä käsketään
katsomaan läpi pimeydenkin uutta päivää kohti.

Jumalan suunnitelmat eivät muutu aikakausien vaiheissa. On ollut
ennenkin sotia ja raskas aika maassa ja tulee edelleenkin olemaan.
Mutta siitä huolimatta kuuluu meille kehoitus: »Julistakaa päivästä
päivään hänen pelastustansa!»

Ja siinä on juuri tämän uuden virren sisältö, että Jumala pelastaa ja
auttaa. Hänen apuansa saavat kansat ja yksilöt kokea tällaisinakin
mullistusten aikoina. Epätoivon korkeimmillaan ollessa kuuluu
huuto: »Älkää väsykö, ponnistakaa vielä voimianne! Sillä ennenkuin
luulettekaan, olette pelastetut ja autetut.»

Mikä rohkaisee merihädässä olevia enemmän kuin kapteenin tyyni ja
rohkea käytös. Hän on tottunut myrskyihin ja haaksirikkoihin. Monta
kertaa hän on katsellut kuolemaa silmästä silmään. Hän on karaistunut
ja koeteltu mies.

Sellainen luja usko on psalmin kirjoittajallakin. Hänkin on kokenut
elämän myrskyjä ja nähnyt ahtaita aikoja. Psalmien kirjassa on monta
todistusta siitä. Mutta siitä huolimatta hän kehoittaa: »Tuokaa
Herralle, te kansain sukukunnat, tuokaa Herralle kunnia ja voima.»
Se on juuri kykyä nähdä valo pimeydestä huolimatta, epätoivon ohella
toivo, ja voimattomuudesta ja alakuloisuudesta huolimatta tuntea voimaa
ja rohkeutta.

Tällaista valoisaa luottamusta tulevaisuuteen mekin tarvitsemme. Meidän
on sanottava sielullemme: »Mitäs murehdit, minun sieluni, ja olet
niin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä vielä hän sinua auttaa
kasvoillansa». Se on oikeaa elämisen rohkeutta. Eräs viisas mies
sanoo. »Ihmiselle on paljon tärkeämpää tietää onnen olevan, kuin siitä
nauttia». Ja se on totta. Meillekin on paljon tärkeämpää tietää, että
Jumalan apu löytyy, kuin päästä osalliseksi siitä. Sillä silloin kun
me pääsemme siitä osallisiksi, osaamme myös antaa sille arvon, koska
meillä ei ole sitä aina ollut.

Nyt on Kynttilänpäivä. Tänä sunnuntaina vihitään roomalaiskatolisissa
kirkoissa ne kynttilät, jotka vuoden aikana käytetään
jumalanpalveluksissa ja juhlakulkueissa. Meillä luterilaisilla
kristityillä ei ole sellaista tapaa. Mutta mehän voimme suorittaa tuon
saman hengessämme: sytyttää kaikki toivon kynttilät palamaan ja niin
astua täältä kirkosta ulos.

Maailma ei ole suinkaan tänä lyhyenä hetkenä muuttunut. Sota raivoaa
edelleen. Mutta sanokaamme me: »Kerran koittaa ikuinen rauha.» Jumalan
apua ei näy, mutta sanokaamme me: »Minä julistan päivästä päivään hänen
pelastustansa.» Epäjumalan palvelus rehoittaa eri muodoissa, mutta
sanokaamme me: »Herra on taivaat tehnyt!»

Näin veisaamme Herralle uutta virttä ja kehoitamme siihen yhtymään koko
maan. Amen.



KÄY SISÄÄN KÄRSIMYSPORTISTASI!

Laskiaissunnuntai. — Joh. 12, 23—33.


Roomalaiskatolisessa kirkossa aloittaa pappi jumalanpalveluksen
laskiaisena lukemalla alttarilta loppuosan 31. psalmista: »Ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan!»

Nämä sanat sopivatkin päällekirjoitukseksi sille portille, joka
ihmiselämässä johtaa kärsimyksen tielle.

Kärsimys on paastonajan johtava ajatus. Vapahtajan elämässä näemme
tämän ajatuksen täydellisimmin toteutuneena. Hän jos kukaan oli
kärsimyksen mies.

Olemme joskus maininneet hänen yksinäisyydestään. Hän oli nim.
yksinäisin ihminen maailmassa. Hänen parhaimmat ystävänsäkin käsittivät
hänet väärin ja ratkaisevalla hetkellä jättivät hänet. Ja loppuelämänsä
ajan hän oli koditon mies. Hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa
missään. Itse hän sanoi kerran: »Ketuilla on luolansa ja taivaan
linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen pojalla ei ole, mihin hän päänsä
kallistaisi.»

Ja hänen elämäänsä loi risti varjonsa jo varhain.

Mutta — hän kesti kaiken tyynesti. Hän otti kohtalonsa vastaan ylevän
rauhallisena. »Nyt on Ihmisen Poika kirkastettu», sanoi hän.

Ja hänen puheensa kohoaa runolliseen kauneuteen, kun hän huudahtaa.
»Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei vehnänjyvä putoa
maahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon
hedelmää».

Ja kuitenkin elämä oli hänellekin rakas. Totta kai se oli sitä
miehelle, joka sanoi: »Katsokaa kedon liljoja!» Miehen, jonka silmä oli
siinä määrin avoin luonnon kauneudelle, täytyi rakastaa elämää.

Nyt hän oli tullut sille kohdalle, jolloin elämä oli jätettävä: hänen
oli kuoltava, astuttava kärsimyksen portista sisään. Oli hyvä, että hän
saattoi lukea portin päältä tuon lohduttavan kirjoituksen: »Ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan!»

Me ihmiset emme haluaisi astua sisään kärsimyksen portista. Me
tahtoisimme Eedeniin, paratiisiin — jo maallisesti. Meillä on niin
paljon toiveita, suloisia, ihania toiveita, ja näiden toiveiden
toteutumisessa näemme oman Eedenimme.

Yksi haluaisi saavuttaa hyvän toimeentulon, päästä niin pitkälle, että
omistaisi kerran pienen talon puutarhoineen. Hän pettyy: tuleekin eteen
köyhyys, loppuvat varat ja vielä kaiken kukkuraksi terveys rupeaa
horjumaan. Talo puutarhoineen siirtyy saavuttamattomiin.

Toinen tavoittelee onnea toisella tavalla. Koko elämän kestävä liitto
rakastamansa ihmisen kanssa on se päämäärä, johon hän pyrkii. Hän
saavuttaakin sen. Mutta — eräänä päivänä hän seisoo paarien ääressä
tuska ja epätoivo sydämessä: rakastettu lepää siinä kuolleena. Silmät,
joiden uskollisesta katseesta hän oli iloinnut, ovat iäksi sammuneet;
ääni, jonka sointua hän oli niin monesti sydän onnea täynnä kuunnellut,
on iäksi vaiennut; käsi, jota hän oli niin monta kertaa kiitollisena
puristanut, on iäksi kylmennyt.

Silloin on ihmiselämässä tullut laskiaissunnuntai. Ihminen on
astunut kärsimyksen portille. Hän saa lähteä vaeltamaan suruineen,
pettymyksineen; hänen taakkansa on raskas.

On hyvä, että kärsimyksen portin päällä on kirjoitus: »Ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Sillä katsokaa: — ilman Jumalan
apua se ei käy.

Meidän pienet, suloiset toiveemme ovat vehnänjyviä, joita emme hennoisi
maahan heittää. Olemme kiintyneet niihin liian lujasti. Mutta elämä
pakottaa meidät sen tekemään. Ja se on hyvä. Sillä siten niistä kasvaa
meille aarre, jonka omistaminen tekee meidät lopultakin onnellisiksi.

Se aarre on kärsimyksen tulessa kirkastunut sielu.

Jo keskiajan munkit kirjoittivat luostarikammionsa seinälle: _Per
crucem ad lucem_ s.o. ristin kautta kirkkauteen. Se sana pitää
paikkansa tähän ajalliseen elämään nähden. Tuskan ja kärsimyksen kautta
saamme kestävimmän rauhan, varsinkin, jos olemme kantaneet kuormamme
Jumalan avulla.

On siis hyvä meille, että yksi on käynyt edellämme kärsimyksen portista
sisään: — Vapahtajamme. Hän on ensimmäisenä lukenut päällekirjoituksen:

»Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Tosin hänkin teki
sen vapisevin sydämin, mutta astui kuitenkin rohkein mielin sisään.

Niin tahdomme mekin tehdä.

Meidän sydämemme vapisee vielä enemmän kuin hänen. Mutta — hänen
esimerkkinsä silmäimme edessä emme kuitenkaan epäröi, vaan otamme tuon
tuskallisen askeleen. Vähän ajan perästä saamme nähdä, että se käy.
Vain itse läpikulku oli kaikkein vaikein. Siinä nim. eniten haavoittui.
Sillä porttiaukkoa reunustavat orjantappurat repivät kasvot ja kädet
verille. Mutta — mitäpä siitä. Vapahtajallemme, hänen läpikulkiessaan,
jäi siitä orjantappuraseppel päähän. Se oli hänen voittoseppeleensä.
Me kuljemme nyt hänen jäljessään, seuraten hänen tietään. Tosin tuon
tien varrella on sellainenkin paikka, jossa enkelin täytyy vahvistaa
meitä, niinkuin hän vahvisti Vapahtajaammekin. Se oli hyvä, että
hänet lähetettiin siihen. Sillä varmaan Vapahtaja sanoi hänelle: »Jää
tähän. Jäljessä tulee sellaisia, jotka eivät mitenkään tahdo jaksaa.»
Ja siellä hän nyt seisoo — tuo enkeli — ollakseen valmiina meitä
auttamaan. Hän sanoo: »Rohkeutta vain! Tästä kulki kerran eräs, jolla
oli kaikkein vaikein, — niin vaikea, että hänen hikensäkin oli niinkuin
veren pisarat. Mutta — sittenkin hän jaksoi.» Ja tarttuen käteemme hän
auttaa meitä vaikean paikan ohi — tuo laupias samarialainen enkelien
joukossa — ja me kuljemme hetken päästä paremmin, rohkeammin ja
varmemmin. Amen.



MISTÄ MEIDÄN ON ILOITTAVA.

1. Paaston aik. sunnuntai. — Luukk. 10, 17—22.


Se oli ollut loistava lähetysretki täynnä ihmeellisiä voittoja. »Herra,
riivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimesi tähden!»

Me ymmärrämme niin hyvin apostolien ilon. Totta kai he olivat iloisia
nähdessään, minkälaisen vaikutuksen heidän puheensa sai aikaan. Se oli
perin inhimillistä.

Sen vuoksi mahtoi heistä tuntua koko omituiselta, kun Vapahtaja ei
ottanut osaa heidän iloonsa. Hyvä oli. Kyllä hän oli huomannut,
minkälainen menestys oli seurannut opetuslapsia. Mutta ei pitänyt
liiaksi kiinnittää huomiota yksityisiin voittoihin. Niiden vuoksi
loppuisi ilo lyhyeen. Piti ennen kaikkea iloita siitä, että nimi oli
taivaan kirjassa.

Mikä elämänkokemus, mikä tyyni viisaus. Sellaisesta on hyötyä jo
ihmisen maallisessakin kutsumuksessa.

Tiedemies tekee työtään ja saavuttaa huomattavan voiton, josta koko
maailma häntä kiittää. Hän ei kuitenkaan perusta iloansa yksin tämän
voiton varaan. Sillä sellainen ilo on liian lyhytaikainen. Hän iloitsee
siitä, että saa tehdä työtä, harrastaa rakasta tiedettään. Se ylläpitää
häntä joka päivä.

Maamies kyntää peltojaan. Toisinaan hän saa erinomaisen sadon. Hän
iloitsee siitä, mutta hän ei jää tästä yhdestä hyvästä vuodentulosta
niin riippuvaksi, että rupeaisi halveksimaan tavallisia vuosia ja ehkä
kiroamaan katovuotta. Ei, hän iloitsee siitä, että on pysynyt terveenä
ja jaksanut tehdä jokapäiväisen työnsä.

Pappi työskentelee seurakunnassaan. Toisinaan hän onnistuu saarnoissaan
ja saa ihmiset liikkeelle. Syntyy herätys, joka leviää yli koko
pitäjän. Mutta jonkun ajan kuluttua tuo herätys lakkaa. Sinne tänne
on tosin jäänyt joku yksityinen valvomaan, mutta suurin enemmistö on
menettänyt ensimmäisen innostuksensa. Älköön pappi masentuko, vaikk'ei
saisikaan uutta herätystä aikaan. Tyytyköön hän siihen, että saa
julistaa sanaa ja olla mukana Herran työssä, vaikk'ei se näkyväisiä
hedelmiä tuottaisikaan.

Me olemme kovin taipuvaisia perustamaan liian paljon hetken
menestykselle. Mutta se on huonoa elämän taitoa. Täytyy muistaa, että
juhlaa seuraa arkipäivä.

Vapahtaja on viisas kasvattaja. Joku toinen hänen asemassaan olisi
menetellyt aivan päinvastoin. Hän olisi yhtynyt opetuslasten iloon,
vieläpä kiihottanut sitä. Olisihan hän siten paraiten kirkastanut
omaakin kunniaansa. »Katsokaapa, enkö sanonut! Niin kävi ja niin on
aina käyvä!» Mutta Vapahtaja tietää, että into herpautuu, jos ihminen
yksipuolisesti kiinnittää huomionsa vain suureen myötäkäymiseen.

Ei, meidän pitää tyytyä siihen, mitä meillä on Terveys ja työkyky
riittäköön ilonaiheeksemme jokapäiväisessä elämässämme, samoinkuin
tieto siitä, että meillä on Jumala, joka pelastaa sielumme. Jos
rupeamme odottamaan suuria ja väkeviä hengellisiä kokemuksia, voi käydä
niin, ettei niitä tulekaan. Sitä suurempi on ilomme, kun Jumala joskus
antaa erikoisemmin kokea läsnäolonsa suloisuutta.

»Lapsenmieliset» iloitsevat vähästä, mutta »viisaat ja ymmärtäväiset»
vaativat paljon, ennenkuin viitsivät ottaa harppunsa seinältä ja laulaa
kiitoslaulun. Eikä se, että »nimemme ovat kirjoitetut taivaissa», ole
suinkaan vähäistä. Se on varallakin yhtä suurta kuin tyytyväisyys sen
johdosta, että saa olla kansalainen kansalaisten joukossa ja täyttää
jokapäiväiset velvollisuutensa. Niin — se on vielä enemmän. Sillä tässä
on kysymys taivaan kansalaisuudesta.

»Taivaan kansalainen» — kuka se on? Se olet sinä, jolle ei riitä
yksinomaan tämä maallinen, vaan jonka sydän kaipaa korkeampaa,
pysyvämpää, kestävämpää. Se olet sinä, jonka henki halaa hengen
maailmaan. Se voi ehkä monen mielestä olla kovin epäkirkollinen — tuo
sinun henkinen maailmasi. Mutta älä ole huolissasi: hengen maailma
juuri on taivas. Ja sen, joka sinne halaa, sen nimi on pyrkijöiden
joukossa.

Ja siitä sinun on ennenkaikkea iloittava. Amen.



ERÄS ELÄMÄNTARINA.

2. Paaston aik. sunnuntai. — Luuk. 7, 36—50.


Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että Raamattu sisältää monta
liikuttavaa elämäntarinaa, pieniä palasia ihmiselämästä, jotka
välittömyydellään vangitsevat meidät? Sellainen on tämäkin kertomus
syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa.

Hänestä on tullut historiallinen henkilö, vaikka emme edes tiedä
hänen nimeään emmekä sitä kaupunkia, jossa hän asui. Mutta — hänen
kyyneleiset kasvonsa ovat niin painuneet ihmismieleen, että hänestä on
tullut esikuva katumuksentekijästä, koskapa hänet mainitaan joka kerta,
kun luetaan tuo liikuttavan kaunis rukous: »O sinä kaikkein armollisin,
ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus». Tällaisena katumuksentekijänä
hän on saanut paikan Pietarin ja katuvan ryövärin rinnalla.

Hän oli viettänyt sangen kevytmielistä elämää, niin että hän kyllä
oli hyvin tunnettu. Kaikki naimisissa olevat naiset ja nuoret siveät
neitoset katselivat häntä halveksuen, kun hän joskus tuli heitä vastaan
kaupungin kadulla. Oh, hän oli hyvin turmeltunut ja hyvin vaarallinen.

Hän asui jossakin kaupungin laitapuolella. Hänen asunnostaan emme tiedä
mitään. Tiedämme ainoastaan, että hän omisti kauniin alabasteripullon,
joka oli täynnä hyvänhajuista voidetta. Tuon pullon sisältö käytettiin
synninpalvelukseen. Nainen voiteli sillä itseään lähtiessään öisille
retkilleen.

Kuinka kauan hän oli viettänyt tällaista syntistä elämää — emme tiedä.
Varmaankin monia vuosia. Hän oli paatunut; ei hän välittänyt itsestään
eikä ihmisten ylenkatseesta. Hän eli huoletonna, vaipuen päivä päivältä
yhä syvemmälle. Jokainen piti häntä parantumattomana.

Mutta — sitten tapahtui käänne. Hän oli kerran sattunut paikalle, kun
Natsaretin profeetta saarnasi. Sellaista saarnaa hän ei ollut ennen
kuullut. Hän oli kuvitellut sen käyvän samaan tyyliin kuin fariseusten
ja kirjanoppineiden puheen, — noiden, jotka olivat niin pyhiä, niin
tavattoman pyhiä virallisesti, mutta joiden joukosta löytyi yksi ja
toinen sellainenkin, jolle hänenkin halveksittu, kirottu seuransa
kelpasi. Sellaisille saarnamiehille hän oli hymyillyt pilkallisesti.

Mutta — tämä Natsaretin profeetta oli aivan toista maata. Hän itse
oli puhdas. Jos kukaan niin hän olisi voinut tuomita. Hänellä olisi
ollut valta siihen. Mutta — hän ei sitä tehnyt. Päinvastoin hän puhui
lempeästi. Hänen puheestaan huokui syvä sääli kaikkia langenneita ja
kovaosaisia kohtaan. Ilmankos publikaanit ja syntiset parveilivatkin
hänen ympärillään eikä hän ajanut heitä pois. Tämä oli lähtemättömästi
painunut naisen mieleen.

Siitä ajasta alkaen hän ei enää ollut rauhallinen. Hän jatkoi kyllä
entistä ammattiaan, mutta hän ei tehnyt sitä enää samalla mielellä kuin
ennen. Kotona yksin ollessaan hän itki, itki katketakseen, kurjaa,
viheliäistä elämäänsä. Kerran hänkin oli ollut puhdas ja viaton ja
ajatellut nuoren tytön puhtaita, kauniita ajatuksia. Mutta nyt — nyt
oli elämä hukattu — hukattu täydellisesti.

Mutta — sitten hän eräänä päivänä kuulee, että Natsaretin opettaja
vierailee kaupungissa. Hänet oli kutsuttu fariseus Siimonin taloon
päivällisille. Silloin nainen tekee päätöksensä.

Hän lähtee kiireesti. Alabasteripullon hän ottaa mukaansa. Hän
kyllä tietää, ettei Siimonin taloon ole hänen kaltaistensa juuri
helppo päästä. Siellä on ovenvartijat ja edeskäyvät, suurilukuinen
palvelusväki. Mutta vaimo raivaa tien rohkeasti heidän välitseen
siihen huoneeseen, missä Vapahtaja parastaikaa aterioi talon isännän
ja toisten pöytävierasten kanssa. Ja sitten tapahtuu se, mistä päivän
evankeliumi kertoo.

Mitä me tässä kertomuksessa eniten ihailemme?

Vaimon rohkeus ansaitsee kyllä ihailuamme. Että hän uskalsi!

Mutta — hänellä oli niin suuri hätä, ettei hän enää kiinnittänyt
huomiotaan sovinnaisuussääntöihin. Talon isäntä ja pöytävieraat
kiinnittivät kyllä. Ja varmasti Vapahtajakin huomasi tuon kaiken, mikä
tässä tilaisuudessa oli omiaan vaikuttamaan kiusallisesti. Mutta — hän
ei antanut sen vaikuttaa itseensä. Hän oli jälleen se vapaa, suuri
persoonallisuus, jota eivät sovinnaisuussäännöt sido. Hän näki sydämen.

Tämä puoli Vapahtajassa herättää tässä kertomuksessa eniten ihailuamme.

Sillä tässä tulemme siihen kohtaan, johon meillä jokaisella on täysi
syy kiinnittää huomiomme. Vapahtaja ei ole samanlainen kuin ihmiset.
Hän eroaa parhaistakin heistä.

Sillä — eikö usein käy niin, että parhaatkin ystävät, joihin
täydellisesti luotamme, pettävät meidät ratkaisevina hetkinä. Heillä
on kyllä halua auttaa, mutta he eivät voi sitä tehdä _juuri nyt_.
Tilaisuus ei ole sopiva. Kuinka emme ottaneet huomioon _tilaisuutta_?
Me saamme nuhtelevia katseita osaksemme ja meidät työnnetään lempeästi,
mutta samalla riittävän pontevasti ovesta ulos.

Jeesus Kristus ei ole sellainen. Hänelle ei ole olemassa erilaisia
tilaisuuksia. Hän ottaa vastaan _aina_. Hän on niin täydellisesti ehyt,
niin kokonansa vapaa, että hän herättää ehdotonta luottamusta.

Tällaista Vapahtajaa me tarvitsemme.

Meillä on itsekullakin omat huolemme, omat surumme ja kärsimyksemme.
Elämässämme on sattunut tapauksia, joita parhaimpien ystäviemmekin
olisi vaikea ymmärtää. Jollei Jeesusta Kristusta olisi, ei olisi
ketään, kenen puoleen kääntyisimme.

Mutta — nyt on _hän_ ja hän antaa synnit anteeksi.

Tästä, rakkaat ystävät, me iloitsemme. Vapahtaja tuntee elämän. Hän
tietää, minkälaisia elämäntarinoita tämän vanhan maan pinnalla voi
esiintyä — toinen toistaan murheellisempia.

Mutta — jos katumuksemme on vilpitön, on anteeksiantamus myös ehdoton.
Amen.



TULESTA TEMMATTU KEKÄLE.

3. Paaston aik. sunnuntai. — Sak. 3, 1—15.


Tämä teksti sopii erityisesti meille papeille, mutta myös jokaiselle
ihmiselle.

Profeetta Sakaria näki ylimmäisen papin Joosuan seisovan Herran
enkelin edessä; ja saatana seisoi hänen oikealla puolellaan häntä
vastustamassa. Päällekantajalla oli paljon tätä johtavassa asemassa
olevaa miestä vastaan. Hän oli hoitanut huonosti korkean virkansa.
Hänen kotielämänsä antoi aihetta vakaviin muistutuksiin. Hän oli
sortunut syntiin, mutta ruvennut katumaan ja armoa etsimään. Ja nyt hän
oli tuomittavana.

Tuomio kääntyi anteeksiantamukseksi. Noista kahdesta olennosta, jotka
seisoivat hänen rinnallaan, puolustaja, enkeli, jäi paikalleen,
päällekantajan vetäytyessä pois.

Ihminen seisoo täällä enkelin ja paholaisen välissä. Hyvä ja paha
kamppailevat hänestä. Monesti asuvat enkeli ja paholainen samassa
sydämessä rinnakkain ja elämä muodostuu sen mukaiseksi, kumman ääntä
ihminen kulloinkin noudattaa.

Enkeli, hyvän edustaja, pyrkii johtamaan meitä hyvään. Niinkauan kuin
seuraamme häntä, menestymme. Hyvä omatunto todistaa, että olemme
oikealla tiellä. Mutta tuo toinen »naapuri» kuvaa meille synnin
kauniiksi ja luvalliseksi. Hän on taitava kääntämään käsitteitä,
antamaan niille uusia merkityksiä. Hän vetoaa usein parhaimpiin
ominaisuuksiimme, saaden meidät kulkemaan hyvinkin mutkikkaita teitä.
Vasta sitten kun huomaamme, mihin nämä uudelleen arvioidut käsitteet
johtavat, avautuvat silmämme näkemään, että tie on ollutkin väärä. Jos
silloin kadumme ja pyörrämme takaisin, on meillä vielä anteeksisaamisen
ja parannuksen mahdollisuus.

Tämä hyvän ja pahan välinen ristiriita näyttää sitä
silmiinpistävämmältä, kuta edustavammassa asemassa ihminen on.
Varsinkin kärjistyy tämä ristiriita erikoisesti silloin, jos paha
saa vallan henkilössä, jonka ajalliseen kutsumukseen jo kuuluu olla
esitaistelijana hyvän ja oikean puolesta, niinkuin esim. papin.
Sellaisen henkilön heikkoudet huomataan paljon paremmin kuin tavallisen
ihmisen. Ja sellaisen elämän esimerkillinen vaikutus kantaa paljon
kauemmas kuin jonkin toisen.

Inhimillisesti katsoen näyttää päällekantaja olevan oikeassa. Kuinka
tällainen mies soveltuu Herran seurakuntaa johtamaan, — mies, jonka
yksityiselämä jo antaa aihetta mitä vakavimpiin muistutuksiin? Saarnaa
muille, mutta ei itse elä siitä totuudesta, jota toisille julistaa.
Eikö tämä ole pahennusta seurakunnassa?

Sitä se epäilemättä on, jollei synny muutosta, parannusta. Mutta
maailma ei tavallisesti tätä muutosta huomaa. Se pitää vain kiinni
aikaisemmista hairahduksista. Mutta Jumala tuomitsee toisin.

On vanha totuus, että Jumala on sielujen tuntija. Mutta vaikka se
on niin vanha, on se kuitenkin useimmille ihmisille uutta. Jumala
on heidän mielestään samanlainen kuin he itsekin ovat. Yhtä vaikeaa
kuin heidän on unohtaa, luulevat he sen olevan myös Jumalalle. Mutta
ylimmäisen papin Joosuan kohtalo osoittaa toista.

Siinä hän seisoo ylimmäispapillisessa puvussaan, mutta tuo puku on
saastutettu. Sen arvomerkit on häväisty synnissä. Ei hän voi siinä
puvussa astua temppelin pyhimpään toimittamaan uhria kansan syntien
edestä. Päällekantaja on varma, että puku riistetään hänen yltään ja
korkea virka otetaan pois. Ja sitä mieltä ovat myös ihmiset. He ovat
monessa asiassa yhtä mieltä päällekantajan kanssa, varsinkin, jos
saavat esiintyä syyttäjinä.

Mutta — Jumala näkee syvemmälle kuin päällekantaja; hän näkee
tuon onnettoman miehen sydämen pohjaan saakka. Hän näkee, kuinka
hän kärsii ja kuinka hän häpeää. Hän ei tahdo lausua yhtään sanaa
puolustukseksensa, vaikka hän ehkä voisi senkin tehdä.

Joosua seisoo enkelin edessä saastaisessa puvussaan. Hän vetoaa Jumalan
laupeuteen. Hän vetoaa siihen hyvään, jota hän on sydämessään tuntenut,
mutta jota hän ei ole jaksanut seurata. Mutta nyt — hän tuntee senkin
— jos hän vielä löytää armon, hän uskoo voivansa kaiken korjata. Eikä
ikuinen hyvyys muuta vaadikaan. Se lausuu vapauttavan sanansa.

»Katso, minä olen ottanut sinulta pois sinun syntisi ja puetan sinut
juhlavaatteisiin.»

Ylimmäinen pappi Joosua sai puhtaan päähineen ja uuden virkapuvun. Näin
Jumala käy oikeutta katuvaisen kanssa. Päällekantajan on pakko väistyä.
Hän on saanut tuomionsa. »Eikö tämä ole se kekäle, joka on tulesta
temmattu?» Päällekantaja olisi halunnut nähdä sen palavan. Mutta Jumala
tempasi sen pois yhdennellätoista hetkellä.

»Ja Herran enkeli jäi seisomaan.»

Oi, kuinka lohdullinen on tämä tekstimme viimeinen lause. Ikuinen
hyvyys jäi jäljelle vaalimaan sitä hyvyyden orasta, joka syntisen
sydämessä nyt oli puhjennut esiin. Oi, kunpa se voisi kasvaa ja
vaurastua! Me vapisemme pelosta ajatellessamme ihmisen heikkoutta.
Mutta muistaessamme, että Jumala on suuri ja voimallinen, me tunnemme
mielemme tyyntyvän. Hän, joka tempaa kekäleen tulesta, kykenee siitä
vielä jotakin tekemään.

Sillä hän on rakkaus. Amen.



JUMALAN SIUNAUS.

Puolipaastosunnuntai. — Joh. 6, 1—15.


Tämän päivän evankeliumissa kerrotaan, kuinka Vapahtaja kerran
ruokki viisituhatta ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla.
Suhtaudummepa nyt tähän kertomukseen kuinka tahansa, joka tapauksessa
se sisältää yhden tärkeän totuuden: että Jumalan siunaus tekee
rikkaaksi.

Toinen ajatus, joka esilläolevassa tekstissä erityisesti lämmittää
mieltämme, on se, ettei Jumalalle ole suinkaan yhdentekevää meidän
ajallinen toimeentulomme. Jokapäiväinen leipämme on Hänen sydämellään
yhtä paljon kuin hengellinen edistymisemme ja kasvamisemme. Onhan
Vapahtaja itse Isämeidänrukouksessa kehoittanut meitä anomaan Jumalalta
jokapäiväistä leipää.

Sitäpaitsi: evankeliumi sisältää monta kertomusta siitä, että Vapahtaja
auttoi maallisessa hädässä. Tästä vedämme sen johtopäätöksen, ettei
ajallinen suinkaan ole mitään vähäarvoista. Jollei ensimmäinen sija
elämässä kuulukaan sille, ei kuulu myös viimeinenkään. Jokin tarkoitus
on Vapahtajalla varmaankin siinä, kun hän seitsemän Isämeidän eri
rukouksen joukkoon asettaa maallisia tarpeita koskevan rukouksen
_neljänneksi_. Se ei ole ensimmäinen, mutta ei myöskään viimeinen.

Tänään puhumme ajallisesta toimeentulosta, jokapäiväisestä leivästä,
joka on monella nykyajan ihmisellä verrattain lujassa. Mutta minä en
käsittele kysymystä opettaakseni sinulle, mitä kaikkea jokapäiväiseen
leipään kuuluu. Sen on Martti Luther jo tehnyt neljännen rukouksen
selityksessä. Vaan haluaisin kiinnittää huomiosi yhteen tärkeään
kohtaan: että Jumala voi siunata leipämme.

Tämä ajatus edellyttää sitä, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin
hyvyys. Se, joka ei sitä usko, ei usko Jumalan siunaukseenkaan. Hän on
materialisti, jolle ei ole olemassa mitään yliaistillista maailmaa.
Edellytän kuitenkin sinun uskovan tähän ja siis myöskin siihen, että
Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin hyvyys.

Mutta — usko siihen ei vielä suoranaisesti johda meitä _kokemaan_, että
Jumala siunaa. Siihen vaaditaan, että ihminen ottaa ajallisen hyvyyden
Jumalan kädestä hänen järjestyksensä mukaisesti: rukoilemalla ja työtä
tekemällä.

Jos niin teemme, silloin näemme leivässä, jota syömme, osoituksen
Jumalan hyvyydestä. Silloin _tunnemme_, että se on Jumalan lahja. Ja
silloin luotamme lapsellisesti siihen, että Hän voi sen meille siunata.

Suhteessamme jokapäiväiseen leipään tulee myös näkyviin suhteemme
Jumalaan. Toiset käyttävät ajallista hyvyyttä orjamaisesti, peljäten,
että Jumala katsoo karsaasti heihin t.s. kuin hän ei oikein mielellään
näkisi lastensa käyttävän ajallista hyvyyttä. Heidän suhteensa Jumalaan
on orjan suhdetta isäntäänsä.

Toiset taas nauttivat Jumalan lahjoja ilolla ja kiitoksella,
sisällisesti vapaina, tietäen, että Jumala mielellään suo heille
jokapäiväisen leivän.

Sellainen oli Vapahtajan suhde ajalliseen hyvyyteen: hän kiitti Jumalaa
siitä.

Se ihminen, joka uskoo Jumalan siunaukseen ja kokee sitä alituiseen
elämässään, katsoo myös muiden parasta. Hän auttaa mielellään köyhiä,
tietäen siten vain lainaavansa Herralle, joka on hänelle hänen hyvän
työnsä jälleen maksava. Ajallinen omaisuus ei tuota hänelle huolta;
hän tietää, että sen yllä on Jumalan siunaus. Ja se tieto antaa hänen
sydämelleen rauhan.

Ja silloin on myös vähin kylliksi. Ihminen ei nuru, vaikka toimeentulo
olisi niukkakin. Köyhyys ei karkoita iloa siitä kodista, missä ihmiset
uskovat Jumalan siunaukseen. Elämän välttämättömimmät tarpeet ovat
heille kylliksi ja he kiittävät Jumalaa niistä. Sellaisessa kodissa
osataan myös vähästä iloita. Ja se on suuri Jumalan lahja, joka ei
suinkaan tule kaikkien osaksi.

Ihmisjärki ei pysty ymmärtämään Jumalan salaisuuksia. Salaisuus on
sekin, että Jumala voi siunata ajallisen leipämme. Me emme käsitä,
kuinka se tapahtuu. Siinä kohden puhuu tekstimme totta: me emme käsitä,
kuinka viidellä leivällä ja kahdella kalalla voi ruokkia viisituhatta
ihmistä ja vielä päällepäätteeksi koota kaksitoista korillista muruja.
Mutta — me voimme kokea, että siunaus on mahdollinen, vaikkumme
kokisikaan sitä juuri tekstin kertomalla tavalla. Joka tapauksessa
voimme sanoa, että Herran siunaus tekee rikkaaksi, enentää köyhän
kodin leivän ja lisää jauhot vakkasessa, kun siellä kiitollisella ja
palvelevalla mielellä Jumalan hyvyyttä käytetään.

Onnellinen se ihminen, joka tyytyy osaansa, olkoonpa tuo osa sitten
kuinka pieni ja vaatimaton tahansa. Hän on silloin saavuttanut suuren
voiton. Amen.



RISTIN VOIMA.

5. Paaston aik. sunnuntai. — Joh. 11, 47—57.


Poikasena lukiessani Robinson Crusoeta ihmettelin, miksi espanjalainen,
jonka Robinson pelasti villien käsistä, tämän tiedusteluun, mitä
kansallisuutta hän oli, vastasi latinankielellä: kristitty. Ajattelin,
miksi hän ei voinut sanoa kotimaansa nimeä. Mutta — sitten jälkeenpäin
minulle kirkastui, että jos espanjalainen olisi sanonut kotimaansa
nimen, se ehkä ei olisi häntä niinkään auttanut. Sen vuoksi hän sanoi
olevansa kristitty, ettei mitään väärinkäsitystä voisi syntyä. Sillä
eihän hän tiennyt minkä maan miehiä hänen pelastajansa oli. Sen vuoksi
hän vetosi korkeampaan kansalaisuuteen kuin tämä maallinen.

Tämän päivän tekstissä Johannes huomauttaa eräästä seikasta, jonka
Vapahtajan kuolema on aiheuttanut. Hän on tahtonut sen kautta »koota
yhdeksi hajalla asuvat Jumalan lapset», — siis tehdä rististä kaikkia
kansoja yhdistävän tunnusmerkin.

Onko Vapahtajan toive täyttynyt?

On ja ei.

Toisin sanoen: on aloja, joilla eri maiden kristityt kohtaavat toisensa
veljinä, antamatta kansallisuusrajojen eroittaa heitä. Mutta on toisia
aloja, joilla ei yhteisymmärrystä synny, vaikka kaikki kunnioittavat
ristiä.

Edelliseen ryhmään kuuluu esim. N.M.K.Y. ja N.N.K.Y., nuorten miesten
ja naisten kristillinen yhdistys. Se on kansainvälinen liike, jonka
tarkoituksena on koota kaikkien maitten nuoret miehet ja naiset ristin
ympärille toteuttamaan Vapahtajan aatetta, rakkauden käskyä, josta hän
ylimmäispapillisessa rukouksessaan puhuu.

Ne ovat suuria ja valtavia liikkeitä ja meillä kaikilla, jotka tahdomme
olla Jumalan ystäviä, on täysi syy kiinnittää niihin mitä vakavinta
huomiota. Niissä on jo osaltaan toteutunut Vapahtajan sana »Että he
kaikki yhtä olisivat.»

Meihin tekee valtavan vaikutuksen kuullessamme, että jossakin N.M.K.Y:n
maailmankonferenssissa on kahdellakymmenelläviidellä kielellä veisattu
Lutherin mahtava taisteluvirsi: »Jumala ompi linnamme.» Me näemme siinä
ristin voiman, joka kerran on oleva tunnustettu kaikessa maailmassa, ja
tekevä maailman kansat veljiksi keskenään.

Niin — on oleva, mutta ei vielä ole. Se on surullista. Vielä eivät
maailman kansat kohtaa veljinä toisiaan kaikilla elämän aloilla. Vielä
on olemassa sotia ja taisteluita. Parastaikaa riehuu maailmassa suuri
sota ja kaikki sotaakäyvät valtiot ovat kristityitä — niin, melkein
kaikki.

Kuinka se on ymmärrettävä?

Risti ei ole tullut vielä voimaksi yhteisymmärrykseen ja veljelliseen
rakkauteen. Siinä on syy.

Mutta — ilahduttavia merkkejä rupeaa jo näkymään. Itse
taistelutantereillekin tunkeutuu risti, sovintokuoleman ja jumalallisen
rakkauden merkki.

Luin äskettäin jostakin lehdestä kuvauksen Saksan itärintamalta. Siellä
makaavat venäläiset ja saksalaiset vastakkain juoksuhaudoissaan ja
kuoleman enkeli kulkee rintamain välillä, niittäen saalistaan. Mutta
— tuli jouluaatto. Koko edellinen päivä oli ankarasti taisteltu.
Ja kaiken todennäköisyyden mukaan taisteltaisiin seuraavanakin
päivänä, jouluaattona. Niin tapahtuikin. Koko päivän riehui taistelu
mitä kiihkeimpänä, kunnes se illan hämärtyessä vähitellen lakkasi.
Ihmeteltiin aluksi tuota outoa hiljaisuutta, — kunnes yhden ja toisen
sotilaan mieleen molemmilla puolin hiipi ajatus: nythän on jouluaatto!
Jo kipuaa saksalainen sotilas juoksuhaudan reunan yli, kädessään
pieni kuusi, jossa lepattaa muutamia kynttilöitä, ja lähtee hiipimään
venäläisten linjoja kohti. Sykkivin sydämin hän kulkee, odottaen eikö
laukausta kuulu. Ei kuulu. Koko seutu, missä äsken taistelu riehui,
on aivan äänetön. Saksalainen saapuu vihollisten juoksuhaudalle.
Hänen takanaan virittävät toverit jouluvirren. Ja ihme: vihollisten
juoksuhaudasta ojentuu saksalaista vastaan ystävällisiä käsiä ja
kyyneleisiä kasvoja. On jouluaatto, Jeesuslapsen pyhä syntymäjuhla. Nyt
ei taistella, nyt annetaan aseiden levätä. Nyt vallitsee rauha maassa
ja ihmisten kesken mielisuosio.

Ihmeellinen kertomus. Siinä ilmenee risti voimassaan. On, kuin
näkisivät molemmat taistelevat kansat korkean ristinpuun ja Vapahtajan
siinä riippuvan. On, kuin kuuluisi ääni yli hämärään kääriytyvän maan:
»... vaan myös kootakseen yhdeksi hajallaolevat Jumalan lapset.»
Sellaista saa risti aikaan.

Risti, pyhä ristinmerkki! Jospa se tulisi voimaksi kaikkien maailman
kansojen elämässä yhdistämään kansat rakkauden siteillä toisiinsa. Amen.



ÄITI.

Marian Ilmestyspäivä. — Luukk. 1, 39—45.


I.

Ymmärrämme hyvin roomalaiskatolilaisia, jotka ovat Neitsyt Mariasta
tehneet taivaan kuningattaren. Sellainen pyhä nainen, äiti, ei heidän
mielestään voinut kuolla, vaan astui suoraan taivaaseen.

Me, luterilaiset, emme voi uskoa Neitsyt Marian synnittömään
sikiämiseen paremmin kuin hänen taivaaseen astumiseensakaan. Meistä
on luonnollista, että hän kuoli luonnollisella tavalla ja kuolemansa
jälkeen kannettiin johonkin Juudanmaan kalmistoon monien onnellisten ja
monien murheellisten päivien jälkeen. Mutta meidän, luterilaistenkin,
täytyy syvästi kunnioittaa tätä pyhää naista, sillä hän on ollut
jaloimman ihmislapsen äiti. Me emme jumaloi häntä, emme rukoile häntä,
vaan rakastamme häntä, niinkuin rakastamme jaloja ihmisiä.

Neitsyt Maria on kokenut kaikki äidin ilot ja surut. Hänen sielunsa on
käynyt läpi tuon inhimillisen asteikon, jossa muutamat kielet väräjävät
onnea, toiset syvintä surua.

Siihen aikaan, josta tekstimme puhuu, hän eli vielä onnensa alkukautta.
Pyhät, suloiset aavistukset täyttivät hänen povensa: hän odotti
poikansa syntymää. Ihanat tulevaisuuden toiveet liittyivät tähän
odotettuun lapseen: hänestä oli tuleva suuri kansansa seassa.

Pyhä Raamattu ei ole meille säilyttänyt tietoja Jeesuksen
varhaisimmasta lapsuudesta. Mutta me voimme sen hyvin kuvitella.
Onnellinen perhe eleli hiljaisessa Natsaretissa puuseppä Joosefin
huoneessa ja onnellisista onnellisin oli varmaankin perheen äiti,
Neitsyt Maria.

Ja hänellä oli täysi syy siihen, sillä hänen poikasensa, tuo odotettu,
luvattu, oli kaunis. Sellaisia syviä, miettiviä silmiä ei ollut kellään
toisella. Hän saattoi iltahetkinä takkavalkean ääressä vaipua syviin
mietteisiin, kuunnellessaan kertomuksia Vanhasta Testamentista. Isä
Joosef osasi niitä ja äiti Maria myös. Sellaisten hetkien jälkeen
saattoi poikanen juosta äitinsä luo, painaa päänsä tämän syliin ja
huudahtaa: »Oi, äiti! Minäkin tahdon tulla profeetaksi!»

Mitähän mahtoi Neitsyt Maria sellaisina hetkinä tuntea?

Äidin onnea, äidin levottomuutta.

Varmaankin hän silitti poikasensa päätä ja hymyili hellästi. Niin,
hänen pojastaan oli kerran tuleva profeetta. Hän astuisi kansansa eteen
saarnaamaan. Ja sitä auringon paistetta, sitä valoa, joka silloin
tulvahtaisi yli maan! Silloin toteutuisi tuo ihana sana: »Sinun
valkeutesi puhkeaa kuin aamurusko!» Mutta samalla hänen sydäntään
vavahdutti pelko: profeetan kutsumus oli vaarojen alainen.

Neitsyt Maria sai nähdä poikansa profeettana. Hän sai kuulla tämän
puhuvan. Hän sai nähdä, kuinka köyhä kansa kiitti ja jumaloi häntä,
— mutta myös, kuinka hän joutui riitaan johtomiesten kanssa. Hänen
äidinsydämensä kärsi.

Ja vielä: toisinaan muuttui hänen rakas poikansa niin omituiseksi,
melkeinpä vieraaksi. Erikoisesti painui yksi tapaus lähtemättömästi
Neitsyt Marian mieleen. Hän oli kerran poikaansa hakemassa. Sanottiin
tämän oleskelevan jossakin Juudean puolessa. Ei milloinkaan aikaisemmin
ollut Maria tuntenut sellaista levottomuutta kuin tällä matkalla.
Yhtäältä hän ihaili poikaansa, tämän rohkeutta, tämän intomielisyyttä,
mutta toisaalta hän taas pelkäsi hänen puolestaan. Miten kävisi
tuon rakkaan pojan, jos hän suututtaisi ylhäiset fariseukset ja
kirjanoppineet?

He pääsivät vihdoin perille. Talon edusta oli täynnä kansaa ja sisältä
huoneesta kuului Jeesuksen ääni. Hän oli parastaikaa puhumassa.
Maria lähetti jonkun sanomaan, että omaiset odottivat ulkona. Mutta
mikä kylmä vastaanotto, mikä jäätävä vastaus! »Kuka on minun äitini?
Jokainen, joka tekee taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni,
sisareni ja äitini!»

Sinä hetkenä Neitsyt Maria harhaili pimeässä: hänen rakas poikansa
häpesi häntä, ei tahtonut tunnustaa häntä omakseen.

Mutta — korkeimmilleen hänen tuskansa kohosi sinä hetkenä, jolloin tämä
poika riippui ristillä. Silloin kävi miekka hänen sielunsa läpi.

Oi, hän oli ollutkin niin kiivas toisinaan... tämä poika, tämä iäkäs,
tämä murheen ja ilon lapsi. Mutta hän tarkoitti sittenkin vain hyvää.
Jos johtomiehet olisivat tunteneet hänet niinkuin hän, Maria, tunsi,
eivät he olisi voineet noin julmasti häntä kohdella.

Vasta jälkeenpäin kirkastui Marialle, minkävuoksi hänen poikansa piti
kärsiä ja kuolla.


II.

Mihin kehoittaa meitä Marianpäivä?

Se kehoittaa meitä iloitsemaan Neitsyt Marian kanssa, iloitsemaan
siitä, että Vapahtaja on niin suuri ja ihmeellinen, niin ymmärtäväinen
ja laupias, niin altis iloitsemaan iloitsevien kanssa ja kärsimään
kärsivien kanssa.

Mutta tämä päivä kehoittaa meitä myös murehtimaan Marian kanssa,
murehtimaan sitä, että tämä mies, tämä ihmiskunnan ihanin ja paras,
naulittiin ristille, ja että tämä tapahtui meidän tähtemme.

Kun näin suremme ja iloitsemme Marian kanssa, asetamme hänet sille
paikalle, joka hänelle kuuluu: ensimmäiseksi naisten joukossa, mutta
samalla vertaiseksemme. Meidän ilomme ja surumme on se Pyhä savu, jota
hänelle suitsutamme. Ja tähän suitsutukseen sisältyy yhtäältä syvän
kunnioituksen ja toisaalta yhteisen surun ja katumuksen tunne: ihminen
suree itseään, omaa huonouttaan ja kelvottomuuttaan Ihmisen pojan
edessä.

Nyt paaston aikana Neitsyt Maria kulkee mustiin puettuna. Pukeutukaamme
mekin mustiin, ei ulkonaisesti, vaan sisällisesti. Sillä kristikunnan
suuri muistopäivä, Pitkäperjantai, lähestyy. Amen.



VANHA MUISTOLAHJA.

Palmusunnuntai. — Luukk. 22, 14—22.


Pyhä Ehtoollinen on muistolahja, jonka Vapahtaja on jättänyt
opetuslapsilleen näkyväiseksi korvaukseksi poissa-olostaan. Ja
sellaisena sillä on suuri ja pysyväinen arvo.

Joka kerta kun pappina valmistaudun p. Ehtoollista jakamaan, kun
kirkonpalvelija ottaa sakariston kaapista esille pyhät astiat,
kalkin ja ehtoollisleipälautasen, ja asettaa ne sakariston pöydälle
pienine, hopealla kirjailtuine samettipeitteineen, valtaa minut
juhlallinen tunne: jälleen otetaan esille muistolahja, joka on säilynyt
muuttumattomana parisen tuhatta vuotta. Mieleeni muistuu ensimmäinen
ehtoollisenvietto, kun »Jeesus asettui pöytään ja apostolit hänen
kanssaan», ja kun Vapahtaja sanoi: »Minä olen halajamalla halannut
syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennenkuin kärsin.»

Minä ajattelen niitä pitkiä vuosisatoja, jotka ovat kuluneet tuosta
ensimmäisestä ehtoollisenvietosta nykypäiviin saakka. Kuinka
lukemattoman monta kertaa on nämä pyhät astiat otettu esille ja
lausuttu nuo sanat: »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni.»
Eikä minua yhtään häiritse se ajatus, että näitä sanoja on aikojen
kuluessa eri tavoin tulkittu, vaan minä näen p. Ehtoollisen vietossa
merkin jumalallisesta ihmeestä, joka säilyy kautta aikojen,
sukupolvesta toiseen, niinkauan kuin Kristuksen seurakuntaa on olemassa
tämän maan päällä.

Sillä se on _ihme_, että jotakin on säilynyt muuttumattomana niinkin
kauan kuin parisentuhatta vuotta — maailmassa, jossa kuitenkin kaikki
muuttuu ja häviää.

Kaksituhatta vuotta — se on pitkä aika. Siinä on ennättänyt paljon
tapahtua. Suuria valtakuntia on syntynyt ja jäljettömiin kadonnut.
Kokonaiset kansakunnat ovat siirtyneet varjojen maahan ja uudet
ihmiset, jotka puhuvat eri kieltä, ovat ottaneet haltuunsa heidän
asuinpaikkansa. Suuret sodat ovat hävittäneet maailmaa. Satoja
kaupunkeja ja kyliä on ollut yhtä aikaa tuhkana. On näyttänyt joskus
siltä, että elämä on loppunut. Mutta — joidenkin vuosien jälkeen kohosi
raunioitten keskelle pieni temppeli ja kellot kutsuivat kansaa kokoon.
»Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni...» Nuo sanat lausuttiin
jälleen kuin hiljaisena kuiskauksena siitä, että Jumala pysyy, hänen
armonsa kestää. Ja ihmiset, nääntyneet ja epätoivoiset, notkistivat
polvensa alttarin ääressä ja ottivat vastaan pyhän sakramentin.

Eikä meidän tarvitse mennä näin kauaksi taaksepäin ajassa todetaksemme
elämän muuttelevaisuuden. Jos sinä, vanhempi kuulijani, ajattelet
omaa elämääsi... lapsuutesi aikaa ja nykypäiviä, huomaat, kuinka
paljon elämä muuttuu jo yhden ihmisiän kuluessa. Sinun lapsuutesi
aikana poltettiin pärettä ja matkustettiin hevosella ja jalkaisin. Ei
silloin ollut sanomalehtiä eikä puhelimia. Kaikki oli yksinkertaista ja
vaatimatonta. Mutta — miten onkaan kaikki siitä ajasta muuttunut.

Nyt käytetään sähkövaloa, öljylamputkin, joita lapsena ihmeenä ihailit,
alkavat jo hävitä syrjäseuduiltakin. On saatu rautatiet ja puhelimet —
puhumattakaan sellaisista kuin lentokoneista. Ihminen, joka nykyisin on
siinä 70—80 vuoden korvilla, ihmettelee maailman kehitystä ja toteaa
samalla, kuinka kaikki muuttuu. Tavat muuttuvat, vaateparsi muuttuu,
kieli muuttuu. Sillä tavalla kuin sinun lapsuudessasi puhuttiin, ei
puhuta enää nyt. Aika on tuonut niin paljon uusia käsitteitä, että
kielikin on muuttanut muotoaan.

Jos yhden ihmispolven aikana voi näin paljon muuttua, kuinka paljon
voikaan sitten muuttua kymmenen ja kahdenkymmenen sukupolven aikana.
Luulen, että nyt ymmärrät asian: ihmiselämä on tavattomien muutosten
alainen.

Eikö ole kaiken tämän muuttuvaisuuden keskellä turvallista panna
merkille, että p. Ehtoollinen on säilynyt muuttumattomana niin kauan?
Totta kai. Jos meillä on vähääkään kunnioitusta _vanhuutta_ kohtaan,
niin tässä on meillä pyhä toimitus, joka jo vanhuutensa puolesta
ansaitsee kunnioituksemme.

Tavallisestihan me pidämme arvossa vanhoja esineitä — jos yleensä
olemme ajattelevia ihmisiä; emme esim. halua myydä vanhoja,
esivanhemmiltamme perityltä huonekaluja. Niitä ei meidän mielestämme
voida rahassa arvostella.

Tässä on meillä muistolahja vanhoilta ajoilta, Herran pyhä Ehtoollinen.
Se asetettiin sangen vakavana ajankohtana. Sen asettajan piti muutaman
tunnin kuluttua kuolla. Jos millään, niin sillä on testamentin pyhyys,
kalliin perinnön arvo. Ja sellaisena me kristityt sitä säilytämme.

Mitä Herran Ehtoollisella käynti vaikuttaa, mikä merkitys sillä on
— siitä puhun toisella kertaa. Olen tänään vain tahtonut kiinnittää
huomiosi p. Ehtoollisen korkeaan ikään, sen kunnianarvoisaan
vanhuuteen. Se on nim. meille hyvänä tukena silloin, kun emme muita
puolia sen arvosta ymmärrä. Sellaisellekin kohdalle ihminen toisinaan
joutuu, — kylmäksi, penseäksi, välinpitämättömäksi. Silloin on
hyvä muistaa, minkälaisen muistolahjan kanssa olemme tekemisissä.
Se vaikuttaa ainakin sen, että kunnioituksesta paljastamme päämme.
Sillä siinä, missä jotakin kunnioitetaan, voidaan myös kunnioituksen
esineeseen syventyä. Amen.



SE ON TÄYTETTY!

Pitkäperjantai. — 5:des ahti.


Tänä päivänä kokoontuu kristikunta hengessä erään kukkulan ympärille,
jolla 1900 vuotta sitten näyteltiin suurenmoinen, järkyttävä näytelmä.
Kukkulalle pystytettiin kolme ristiä, joihin kuhunkin ripustettiin
mies, kärsivä, kuoleva mies. Keskimmäinen noista kuolevista on käynyt
meille erikoisen rakkaaksi, koska hän kuoli viatonna. Hänen nimensä on
Jeesus Kristus ja kukkulan nimi on — Golgata.

Mutta — kysyt sinä — mitä liikuttaa meitä, nykyajan ihmisiä, Jeesuksen
kärsimys ja kuolema? Eikö sillä ole yksinomaan vain muistoarvo,
korkeintaan historiallisen tapahtuman arvo?

Me, nykyajan ihmiset, olemme sellaisia. Me kysymme aina: mitä varten?
Se on meillä ikäänkuin verissä.

Eikä se suinkaan ole väärin. Me saamme kysyä niin. Jumala sen kyllä
hyvin ymmärtää.

Vastaan kysymykseesi.

Jeesuksen Kristuksen kuolema tarjoaa meille, kahdennenkymmenennen
vuosisadankin ihmisille, korkeimman todistuksen Jumalan rakkaudesta.

Jos tämä on totta, niin se on hyvinkin huomioonotettava asia. Jos
kerran tässä maailmassa voi järkähtämättömästi uskoa johonkin hyvään
asiaan, tekee se jo tämän vaivanalaisen elämän helpommaksi. Ja nyt
toivon voivani sinulle vakuuttaa, että Jumalan rakkauteen kannattaa
aina luottaa.

Kuinka se tulee näkyviin Vapahtajan kuolemassa? Eikö se pikemminkin
osoita, että tämän luottamuksen laita oli niin ja näin? Siltä saattaa
näyttää, mutta asia muuttuu, kun sitä lähemmin tarkastelemme.

Vapahtajan elämä jos kenenkään oli ollut Jumalalle pyhitettyä. Voimme
sanoa, että Jumala oli hänelle kaikki kaikessa. Olisi luullut Jumalan
osoittavan hänelle mielisuosiotaan toisella tavalla.

Mutta ei — Vapahtaja joutui ristille riippumaan. Hänen tuskansa oli
niin suuri, että hän tuntee itsensä Jumalan hylkäämäksi. Tuo epätoivon
huuto: »Eli, Eli, lamma sabaktani?» on todistuksena siitä.

Kuinka olisi nyt voinut käydä?

Esim. siten, että Vapahtaja olisi huutanut ristiltä: »Ei kannata
luottaa Jumalaan eikä hänen rakkauteensa! Katsokaa, minä olen koko
elämäni ajan palvellut häntä. Minun ruokani ja juomani on ollut saada
tehdä hänen tahtonsa. Ja tässä minä nyt riipun sanoin kuvaamattomien
tuskien runtelemana!»

Mikä seuraus siitä olisi ollut?

Päivä olisi laskenut viimeisen kerran ihmiskunnalle. Olisi tullut
ikuinen yö. Elämä olisi silloin mitä, voimallisimmin todistettu
mielettömyydeksi. Ei kannata elää, koska elämä kerran johtaa
kärsimyksiin sellaisen miehen kuin Jeesuksen Kristuksen. Parempi itse
päättää päivänsä kuin jäädä laahautumaan elämän kilpa-ajovaunujen
jäljessä.

Mutta — Vapahtaja ei kapinoi. Vaikka hänen sielussaan on pimeä kuin
yöllä, hän ei puhkea herjauksiin. Vaikka hän ei kykene selittämään,
minkä vuoksi tällainen kohtalo on hänen osakseen sallittu, hän kärsii
äänettömästi. Jos hän jotakin ajattelee — ja varmasti täytyi hänen
kuumeisessa päässään ajatusten toisinaan risteillä salamoiden tavoin
hän keskittää ajatuksensa yhteen ainoaan asiaan: _Jumalaan_. Jos
koettaisimme jollakin tavoin tulkita hänen sielunsa liikkeitä, niin
ne olisivat tämänkaltaisia, »Jumala, Isäni! Olet peittänyt kasvosi
minulta, joka kärsin, kärsin niin tavattomasti. Ojennan kätesi sinun
puoleesi, mutta en saa otetta. En tunne, että pidät minusta kiinni.
Minä kuolen nyt, mutta sittenkin tahdon turvata sinuun. Koko elämäni
on ollut sinulle pyhitettyä, olkoon siis kuolemanikin. Olkoon, että se
on ollut vain kaunista unta, en kuitenkaan tahdo herätä siitä unesta
kuolemankaan hetkellä. Isä, Isä, älä hylkää, vaan auta minua!»

Silloin, rakkaat ystävät, silloin aukeni taivas. Vapahtaja näki Jumalan
kasvot jälleen, näki murheellisina, mutta niin sanomattoman lempeinä
ja rakkaina. Hänestä tuntui, kuin ottaisi Isä hänen päänsä käsiensä
väliin ja puristaisi sitä hellästi, sanomattoman hellästi, ja kuin
kuiskailisi hän hänen korvaansa lohdutuksen sanoja: »Poikani, rakas
poikani! Hetkinen vielä, katso minä olen tässä. Tartu käteeni ja minä
autan sinut rannalle tuskan merestä, joka on ollut upottamaisillaan
sinut. Hetkinen vielä, poikani! Etkö kuule, kuinka enkelit laulavat? Ne
laulavat sinulle, rakas poikani, sinulle, sankarille!»

Sinä hetkenä virtasi Vapahtajan sydämeen rauha, suloinen, syvä rauha.
Hän oli päässyt perille. Niin ... todellakin hänen korviinsa kantautui
ihana laulu. Se muistutti hänen armaan äitinsä, Neitsyt Marian, laulua,
jota tämä hänen pienenä ollessaan hyräili hänen kehtonsa ääressä. Mutta
tämä oli vielä kauniimpaa, vielä suloisempaa. Ja ennenkaikkea: se oli
paljon voimakkaampaa. Hän huokasi helpotuksesta ja lausui: »Isä, sinun
käsiisi minä annan henkeni!»

_Ja hän kallisti päänsä ja antoi henkensä._

Suunnilleen sillä tavalla se tapahtui — sikäli kuin ihmiskieli kykenee
sitä kuvaamaan. Mutta silloin olikin voitto jo saavutettu: ihmiskunta
oli lunastettu.

Jeesus Kristus oli osoittanut, osoittanut voimallisesti, että Jumalan
rakkauteen kannatti luottaa, kävipä tässä elämässä kuinka tahansa.
Jokainen tuskan karpalo hänen pyhällä otsallaan oli todistuksena siitä.
Jokainen veripisara hänen lävistetyistä käsistään ja jaloistaan todisti
siitä. Ja ennen kaikkea — siitä todisti se rauha, joka levisi hänen
kasvoilleen. Hän oli kuollut, mutta hän ei ollut yhtään kärsineen
näköinen.

Totisesti: en pidä yhtään ihmeellisenä, että sellaisen vanhurskauden
edessä maa rupeaa vapisemaan niin, että haudatkin aukenevat.

Näin siis meidät lunastettiin. Näin meidät siis ostettiin vapaiksi
kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta — niin... miksen sanoisi: synnistä.
Sillä synnin vuoksihan on kärsimys ja tuska maailmaan tullut.

Ystäväni! Se on täytetty! Anna näiden sanojen soida povessasi, kun
menet jumalanpalveluksen jälkeen kotiisi. Se on täytetty! Kärsimyksen
ja tuskan kuorma on täytetty. Sinusta vain tuntuu toisinaan siltä, kuin
olisi taakka laskettu sinun hartioillesi. Sinä erehdyt: se on täytetty!
Amen.



MINÄ USKON IANKAIKKISEEN ELÄMÄÄN.

Pääsiäispäivä. — Joh. 20, 1—10.


Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustamme: Minä uskon iankaikkiseen
elämään.

Maailmassa on monta kertaa koetettu kieltää elämän jatkuminen kuoleman
jälkeen. On sanottu ja vieläkin sanotaan: »Ei ole mitään elämää
kuoleman jälkeen». »Mihin puu kaatuu, siihen se jää.» Kuoleman jälkeen
tulee ikuinen yö ja pimeys.

Tyydyttääkö tämä meitä?

Seisot rakkaan omaisesi kuolinvuoteen ääressä.

Katselet hänen riutuvia kasvojaan, joilla kuoleman varjot jo
häilähtelevät. Muistat, minkä näköinen hän oli ennen, — tarvitsi vain
luoda silmäys häneen, niin tuntui jo hyvältä ja turvalliselta. Ja
hänen naurunsa: — siinä soi hänen kultaisen sydämensä koko ihmeellinen
rikkaus. Nyt hän ei ole enää viikkoihin voinut edes hymyillä: — hänen
kärsimyksensä ovat liian suuret.

Mitä ajattelet hänen tulevaisuudestaan? Saatatko kuvitella, ettei häntä
ole enää sen jälkeen, kun laskette hänen kylmenneen ruumiinsa hautaan?
Lakkasiko tuo ennen niin reipas ja elämänhaluinen ihminen olemasta, —
tuo rikas, henkevä sielu, jonka seurassa olet monta onnellista hetkeä
viettänyt?

Ei — se on mahdotonta. Sinun täytyy läpi tuskan ja kyyneleidenkin
ajatella: Minä uskon iankaikkiseen elämään.

Jollemme saa tarttua tähän sanaan, muuttuu ihmiselämä meille kokonaan
tarkoituksettomaksi. Mitä järkeä olisi siinä, että ihminen elää ja
kamppailee täällä 60—70 vuotta ja sitten kuoleman jälkeen vaipuu
olemattomiin? Nykyajan epäuskoinen ihminen vastaa: Elämän tarkoitus on
elämä itse. Se kuulostaa kyllä peräti viisaalta, mutta se ei tyydytä
meitä.

Kuinka moni kuolee kesken ikänsä. Elämä oli vasta alussa. Tuo nuori
ihminen ehti suunnitella tulevaisuutensa. Hänellä oli paljon toiveita,
monta ajatusta, jotka hän halusi toteuttaa. Mutta keuhkotauti katkaisi
hänen toivorikkaan elämänsä.

Pitäisikö meidän ajatella, että niin olikin oikein — että tuo kaikki
kuuluu tämän elämän kulkuun, yrittämättä lohduttautua sen paremmin? Ei
— nuo puheet »kohtalosta» ja »elämän ankarista laeista», joita usein
kuulemme haudoilla, voivat kyllä olla tosia, — mutta sydäntämme ne
eivät tyydytä. Ne jättävät sen kokonaan kylmäksi. Ei — me tahdomme
jotakin kestävämpää, jotakin, joka voi lohduttaa — jotakin, joka saa
sydämemme jälleen toivosta sykkimään. Ja se on tämä sana: Minä uskon
iankaikkiseen elämään.

Tämän uskon lahjoittaa meille pääsiäispäivä.

Opetuslapset elivät Vapahtajan kuoleman jälkeen juuri tuollaisessa
turtuneessa, toivottomassa mielentilassa, jonka synnyttää elämän
ihanimpien kuvitelmien äkillinen luhistuminen ja sitä seurannut
pimeys. He harhailivat kuin eksyksissä. Joka puolelta ympäröi heitä
vain kuoleman hiljaisuus. He tunsivat, ettei sellaista saattanut ajan
mittaan kestää: — heistä muodostuisi varjoja ihmisten keskellä, —
olentoja, joilla ei tässä maailmassa enää olisi mitään tekemistä.

Tuota mielentilaa ei onneksi kestänyt kauan, — vain kaksi yötä ja yhden
päivän. Mutta — kuinka toivottoman synkkiä ne olivatkaan. Sellaisia
hetkiä ei ihminen voi elää kuin kerran elämässään. Toista kertaa ei
niitä jaksaisi kestää. Oli siis hyvä, että aurinko jälleen nousi. Ja se
nousi pääsiäisaamuna.

Jeesus, heidän Mestarinsa, eli; hän ei ollutkaan kuollut.

Pääsiäispäivän evankeliumiin sisältyy sanoma iankaikkisesta elämästä.
Tämä päivä julistaa meille, että löytyy kuoleman jälkeinen elämä
ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja olentoja varten. Ja siinä elämässä
kehittyy kaikki todellinen ja oikea ihmisyys täydellisyyteensä.

Sitä elämää elää nyt Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän on kaikkein
ensimmäisenä päässyt siitä osalliseksi, koska hän on sen täydellisesti
ansainnut. Mutta — hän ei ole sitä voittanut ainoastaan itselleen, vaan
myös jokaiselle, joka häneen uskoo.

Nyt ei meidän siis tarvitse peljätä enää. Me uskomme elämän jatkuvan
kuoleman jälkeen. Nyt voimme turvallisin mielin painaa kiinni
kuolleiden omaistemme silmät. Nyt voimme itsekin turvallisin mielin
odottaa omaa kuolemaamme.

Tämä usko ylläpitää ja kannattaa meitä elämän taistelussa. Elämä ei ole
meille enää tarkoituksetonta. Nyt emme kysy, miksi on niin ja niin. Nyt
tiedämme, että ajallinen kärsimys kuuluu alkutaipaleen vaivoihin, jotka
matkan päämäärä kerran moninkertaisesti korvaa.

Niinhän menettelemme tunturille noustessamme. Tiedämme jo lähtiessämme,
että nousu on kaikkein vaivaloisin. Tunturin rinne on täynnä kallioita
ja louhikoita, joissa jalka helposti livettää. Monta hikipisaraa
pusertuu otsaltamme, ennenkuin olemme perillä. Mutta — olemme
päättäneet _kestää_ ponnistukset. Haluamme ylös, — sinne, mistä
avautuvat eteemme avarammat näköalat kuin alhaalta laaksosta. Ja siksi
ponnistelemme.

Niin tahdomme ponnistella myös tässä ajallisessa elämässä, toivoen,
että kerran on oleva hiukan helpompaa siellä toisessa maassa, johon
Vapahtajamme on jo edeltä mennyt. Amen.



KUN ELÄMÄ VALKENEE.

2. Pääsiäispäivä. — Luukk. 24, 13—35.


Nyt seuraamme kahta opetuslasta, jotka ovat matkalla Emaukseen. Toisen
tunnemme nimeltäkin; hän on Kleofas.

He olivat kaiken todennäköisyyden mukaan olleet läsnä sinä päivänä,
jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Se oli ollut ilon ja riemun päivä.

Silloin oli kaupungissa oleskellut paljon kansaa, ulkomaalaisia
Kreikasta, Roomasta, Afrikasta ja Vähästä-Aasiasta. Kaikki he olivat
saaneet nähdä Herran. Se oli ollut juhlapäivä. Silloin oli tuottanut
kunniaa Jeesuksen seurassa esiintyminen.

Ja nyt — vain viikko tuon suurenmoisen päivän jälkeen oli kaikki
muuttunut: — Mestari kuollut ja opetuslapset pakosalla. Kuka saattoi
sellaista käsittää?

He muistivat hetken, jolloin näkivät Mestarin Pilatuksen palatsin
parvekkeella, sidottuna kuin suurin pahantekijä. He kuulivat
kansajoukon raivokkaat huudot, näkivät Barrabaksen irti ja väkijoukon
kantavan häntä olkapäillään, — tuon kuuluisan rosvon, joka oli monta
murhaa tehnyt. Silloin he säikähtivät ja pakenivat kaupungista. He
eivät voineet ymmärtää enää yhtään mitään.

Nyt he ovat matkalla Emaukseen. He olivat — ainakin Kleofas — sieltä
kotoisin.

Ja he ovat niin tavattoman murheellisia: — pelko asuu heidän
sydämessään. Mitä mahtanee heille itselleen vielä tapahtua? Olivathan
he molemmat nimeltä tunnettuja. Eivätkö jerusalemilaiset olleet nähneet
heitä Jeesuksen seurassa. Eivätkähän he olleet sitä salanneetkaan.
Päinvastoin: he olivat sen tunnustaneet loistavin silmin. »Olitko
sinäkin mukana, Kleofas?» »Olin, etkö nähnyt minua? Minähän johdin
joukkoa, joka lauloi: 'Hoosiannaa Daavidin Pojalle!'»

Ilta pimenee. Puut heittävät synkkiä varjoja tien yli. Tuuli tohahtelee
pahaenteisesti. Ah, kunpa he ehtisivät kylään ennen pimeän tuloa!

Mikä liikkuu tuolla puiden varjossa? Se on jokin — jokin olento.
Varmaankin joku ylipappien lähettämä urkkija. He suhtautuvat
äärimmäisen varovasti jokaiseen tuntemattomaan. Nyt ei uskaltanut
luottaa ystäväänsäkään. Oli oma henki vaarassa.

Metsiköstä astuu heidän luokseen outo, tuntematon mies, ja liittyy
heidän seuraansa. Oh, he kyllä osaavat olla varuillaan. Älköön tuo
muukalainen luulko niin vain saavansa heitä ansaan.

»Mitä te kävellessänne puhelette keskenänne?»

Siinä se oli tuo tuhoa ennustava kysymys. He seisahtuvat hämillään ja
pelon valtaamina. He luovat muukalaiseen epäluuloisia katseita. Mitä
mies oikein tarkoitti?

Mutta — noissa kasvoissa oli jotakin, joka sai pelon poistumaan,
epäluulon hälvenemään. Niin rauhalliset ja tyynet kasvot ja katse
vakava ja syvä. Tuollaisessa katseessa ei voinut vilppi piileksiä.

Ja sitten alkaa keskustelu.

Eikö tässä tarjoudu katseltavaksemme mitä havainnollisin kuva ihmisen
elämästä?

Mekin olemme monesti sanoneet: »Me toivoimme...» Ja eivätkö myös nuo,
jotka haudoissa lepäävät, ole kerran sanoneet: »Me toivoimme...?»
Ovatko toiveemme toteutuneet?

Sinä toivoit paljon pojastasi, jonka kuolema vei. Kuvittelit,
minkälainen hän olisi aikamiehenä, ja kuinka hauskaa olisi silloin
tällöin tulla käymään hänen kodissansa. Nyt hän lepää tuolla
hautuumaassa kirkon vieressä. — Sinä toivoit elämältä hyvää osaa monen
vuoden raadannan jälkeen, — pientä itsenäistä palstaa ja peltotilkkua,
vanhuuden päivien varaa. Mutta sen sijaan menetit terveytesi ja jouduit
kunnan hoitoon. — Sinä toivoit onnellista yhdyselämää rakastamasi
miehen kanssa. Mutta — eräänä yönä hänet murhattiin ja talo, johon
sinun piti astua vastavihittynä vaimona, poltettiin. [Sellainen tapaus
sattui Sodankylässä.] Oi, meidän rakkaimmat toiveemme ovat jääneet
toteutumatta. Me luulimme elämän vaikenevan, mutta se pimenikin
täydellisesti.

Silloin — juuri synkimmän murheen hetkellä liittyy seuraamme mies, joka
selittää meille kaiken. Hän kulkee vierellämme ja puhelee: »Niin...
sinun poikasi kuoli. Ymmärrän murheesi. Mutta... ajattelepas, jos
hänestä olisi tullut tuhlaajapoika... jos hän olisi tuottanut sinulle
vain pelkkiä pettymyksiä. Taikka... jos hän juuri täysi-ikäiseksi
päästyään olisi esim. tapaturmaisesti kuollut. Kumpi on parempi?

»Sinä et saanut haluamaasi palstaa, vaan sensijaan jouduit
kunnalliskotiin. Mutta ajattelepas, jos olisit menettänyt sielusi. Etkö
muista... sinä et viimeisenä kymmenenä vuotena puhunut muusta kuin
tuosta palstasta ja _miten_ sinä puhuit? Sinä kerskailit ja sanoit:
'Tämä mies kyllä saa, kun tahtoo! Ei siihen tarvita mitään Jumalan
siunausta.' Entäs nyt... nyt istut täällä, mutta sieluusi paistaa
ikuinen päivä: Jumalan valtakunnan ihana todellisuus. Kumpi on parempi?»

Näin hän puhelee meille, tämä mies, joka liittyy seuraamme. Ja me
tunnemme, kuinka hänen sanansa tyynnyttävät ja virvoittavat meitä. Hän
selittää meille »kirjoitukset». Elämä on kärsimystä ja kipua. Miksi?
Siksi, että se on koulua, joka kasvattaa meitä iankaikkisuutta varten.

Kun nämä asiat rupeavat lämmittämään sydäntämme, tunnemme, että se on
juuri tuo ristiinnaulittu Jeesus Kristus, joka meille puhuu. Hän ei
olekaan kuollut, vaan hän elää. Me tunnemme hänet elämämme vaikeissa
tilanteissa.

Mutta — ennen kaikkea tunnemme hänet »leivän murtamisessa» t.s. tuolla
kirkon perällä, pyhää Ehtoollista nauttiessamme. Sen vuoksi ohjatkaamme
askeleemme usein sinne. Se paikka on kaikkia murheellisia sieluja
varten, kaikkia elämän raatelemia, kaikkia haaksirikkoon joutuneita
varten. Siellä elämämme polku parhaiten valkenee.

Nuo kaksi opetuslasta palasivat Jerusalemiin suurella ilolla. Nyt
heitä ei enää peloittanut pimeä, yksinäinen tie. Heidän sielussaan
loisti uusi valo. Jerusalem tuolla tähtitaivaan alla näytti
salaperäisen kirkkauden ympäröimättä. Se ei ollut enää se raakojen
intohimojen kaupunki, joka äsken oli kammottanut heitä. Sitä valaisi
ylösnousemuksen aamunkoi.

Sellaiseksi muuttuu meidänkin elämämme. Sekään ei enää peloita eikä
kammota. Kaikkine kärsimyksineen, pettymyksineen ja taisteluineen se
vaikenee meille ihanaksi Jumalan lahjaksi, jota ajatellessa sydämen
valtaa kiitollisuus. Amen.



JA AURINKO NOUSI, KUN HÄN KÄVI PNIELIN OHITSE.

1. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 32, 24—31.


Tämä yö, joka alkoi siitä, että aurinko laski vuorten taa ja virran
vesi muuttui mustaksi kuin Tuonelan joessa, epätoivoisen miehen mielen
ollessa vieläkin mustemman, — tämä yö, joka alkoi näin ja lopulta
loppui siten, että tuska helpotti ja lopulta häipyi pois, kun aurinko
nousi, kullaten vuoren huiput ja virran veden — tämä yö on yksi
Raamatun merkillisimpiä öitä.

Jaakob on palaamassa enonsa Laabanin luota. Hän on elänyt vaiherikkaita
vuosia. Kaksikymmentä vuotta takaperin hän matkusti tätä samaa tietä,
mutta silloin hän oli hento nuorukainen. Virran ylimeno ei tuottanut
suurta vaivaa: hän ui sen poikki, sillä hän oli suuri ja kestävä. Ja
enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana meno ei
tuottanut suurta vaivaa, hän ui sen poikki, sillä hän oli nuori ja
kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana
kuin erämaan keidas.

Mitä kaikkea oli tapahtunutkaan noiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa?

Muistellessaan nyt tuota aikaa saattoi Jaakob koota vuosien kokemukset
yhteen sanaan: — työtä ... paljon työtä. Sillä hänen enonsa oli osannut
käyttää hyväkseen sukulaisensa voimia. Hän oli suuresti pettynyt. Eno
ei ollutkaan se mies, joksi hän tätä oli kuvitellut. Tuo aika oli
ollut rikas unettomista öistä, jolloin kodin muisto kalvoi mieltä...
vuoroin vilua ja vuoroin hellettä, koko elämä kuin pohjaa vailla. Eikä
enon hymyilevä muoto ollut suinkaan herättänyt luottamusta. Jaakob oli
saanut kokea, mitä on asua petollisessa ympäristössä, kuulla kauniita
sanoja ja huomata ne vain sanoiksi.

Kunnes hän lopulta oli katkeroitunut ja paennut enon poissaollessa.

Ja nyt oli tultu tänne Jabbok-joen rannalle.

Kaikki vastukset olivat näyttäneet jo voitetuilta, kun seutua
tarkastamaan lähetetyt palvelijat toivat sanan: Eesau tulee sinua
vastaan neljänsadan miehen kanssa!

Se oli synkin ilta Jaakobin elämässä, vielä synkempi kuin Beetelissä
vietetty yö, jolloin hän nukkui kivi päänsä alla.

Nyt olivat kaikki varovaisuustoimenpiteet tarpeen. Jaakob johti
perheensä ja karjansa virran toiselle puolelle, jääden itse virran
vastakkaiselle rannalle yksinään. Ja nyt alkaa se sydämen taistelu,
jonka itämainen kuvakieli on pukenut niin havainnolliseen muotoon.

Siinä käytiin sydämen käräjiä ja päällekantajia oli paljon. Jaakob
istuu rannan kivellä ja kuuntelee syyttäviä ääniä, jotka kohoavat
hänen povestaan. »Sinä petit kerran vanhan isäsi ja ainoan veljesi...»
»Niin... mutta enkö ole jo saanut tarpeeksi rangaistusta? Eikö merkitse
mitään, että on elänyt erossa kodistaan kaksikymmentä vuotta?» »Niin —
mutta ... sinähän olet hyötynyt vain sillä aikaa. Onko tämä oikeastaan
ollutkaan mikään rangaistusmatka? Rikkaanahan sinä palaat, Jaakob. Ja
huomenna Eesau hyvittää kärsimänsä vääryyden...»

»Niin... mutta vaimo ja lapset... eivätkö ne sentään ole viattomat?»
»Vai viattomat! Eikö Raakel lähtiessään varastanut isänsä kotijumalia,
joita tämä kaikesta petollisuudestaan huolimatta rukoili?» »Oh, se
oli viheliäistä jumalanpalvelusta!» »Niin... mutta se oli rikos
sittenkin...»

Suuri on Jaakobin tuska ja synkkä on yö. Tähdet vilkuttavat taivaalta
kuin ivaten: Jopa olet joutunut satimeen, Jaakob! Aurinko on laskenut
ja seutua ympäröivät vuoret näyttävät uhkaavilta. Jabbok-joki virtaa
mustana hänen edessään. Se on kuin kuoleman virta. »Noin pimeää, noin
mustaa on elämä ja päättyy toivottomuuden yöhön».

Jaakobin tuska yltyy; hiki valuu hänen otsaltaan. »Siellä ovat
kameelisi, aasisi ja lampaasi ja huomenna Eesau ryöstää ne, ja sinä
itse, sinä rikas Jaakob, saat orjana palvella hänen majassaan... jos
hän ylimalkaan jättää sinut henkiin...»

Tällaiset ajatukset risteilivät Jaakobin sielussa. »Oi, Herra, auta ja
pelasta minut!»

Mutta tuska vain yltyy. Se kasvaa lopulta niin suureksi, että
Jaakobista tuntuu, kuin painiskelisi hän miehen kanssa, — tuntemattoman
miehen, joka on väkevä, niin tavattoman väkevä. Hän ontuu, hän horjuu
tuskissaan. On, kuin olisi häntä satutettu lonkkaluuhun.

Taistelu yltyy vain; se ei helpota hetkeksikään. Jaakobin sydän on
murhetta ja epätoivoa täynnä. Hän aivan läähättää suuren tuskansa alla.
Jostakin sydämen sopukasta kohoaa hiljainen nyyhkytys. Se soi kuin
lapsen itku. Mutta se kasvaa voimakkaammaksi ja nyt se on kuin miehen
hätähuutoa: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua!»

Miten käy nyt Jaakobin?

Toteutuu vanha, paljon koeteltu sana: »Avuksi huuda minua hädässäs,
niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua.»

Jo punertuvat vuorten huiput. Aurinko heittää niille ensimmäiset
säteensä. Aamun henkäys käy yli seudun. Jaakobin tuska helpottaa, hän
käy rantakivelle istumaan. Hän on uupunut, kuolemaan saakka väsynyt,
mutta hänen sielussaan heläjää hiljainen sävel: »Herra on auttava
minua. Herra on siunannut minut!»

Ja kun hän nousee seisomaan, kohoaa aurinko esiin vuorten takaa.
Sieltä, joen toiselta rannalta, näkyvät hänen omaistensa teltat. Siellä
märehtivät kameelit rauhassa ja kilahtaa niin leppoisasti aasin tiuku.
Oi, kuinka suloista on tuota katsella ja kuunnella, kun väsyneen miehen
sydämessä vallitsee rauha. Hän on voittanut taistelussa, hän on nähnyt
Jumalan kasvoista kasvoihin ja hänen sielunsa on pelastettu.

_Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse._

Rakkaat ystävät! Tällainen oli Jaakobin kamppailu ja se kamppailu on
uusiintunut monen ihmisen sydämessä sen jälkeen. Elämän taistelussa hän
on joutunut kysymään itseltään: Mitä tämä kaikki merkitsee? Hallitseeko
maailmaa jumalallinen oikeus, vai onko se väkivalta ja vääryys, joka
voittaa? Eikö sattuma leikittele ihmislapsen kanssa? Oletko sinä
todellakin ylösnoussut, Herra Jeesus Kristus? Näin pääsiäisen jälkeen
tämä kysymys tuottaa pistävää tuskaa.

Mutta — jos taisteleva pitää kiinni vain tästä: »Herra, en päästä
sinua, jollet siunaa minua» — niin taistelu päättyy voittoon. Ja
aurinko nousee, kun sivuutamme tuon tuskallisen taistelun hetken. Amen.



HERRA ON MINUN PAIMENENI.

2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Ps. 23.


Se, joka on vaeltanut tunturiseudussa, tietää, kuinka vaivaloista kulku
monesti on. Edessä on vuoroin jyrkkiä nousuja, vuoroin vielä jyrkempiä
laskuja. Matkamies saa jännittää kaikki voimansa voidakseen säilyä
vahingoittumatta. Sitten seuraa yhtäkkiä pohjaton suo, jänkä, jonka
ylikulkeminen vie monia pitkiä tunteja. Se on hidasta matkantekoa,
kärsivällisyyttä koettelevaa, voimia kysyvää — varsinkin jos on vielä
taakka kannettavana. Mutta — sitten tulee ruohokas joenranta tahi
kirkas, helmeilevä tunturipuro, jonka äärellä matkamies saa levätä ja
sammuttaa janonsa. Matkan vaivat unhottuvat ja virkistynein voimin
lähtee kulkija taivaltansa jatkamaan.

Ihmiselämä on juuri tuollaista, Sekin tarjoaa vaikeuksia, jos
leppoisia, onnellisia hetkiäkin, — ensiksimainituita ehkä sentään
enemmän. Päivät kuluvat yksitoikkoisessa, ilottomassa työssä, jolloin
elämä tuntuu harmaalta, väsyttävältä. Vaikka työ on luotu meille
siunaukseksi, emme silti aina jaksa yhtä valoisin mielin siihen
suhtautua. Ajattelen maanviljelijää, jolla joka vuodenaika on edessään
samat tehtävät: kyntö, kylvö, karhitseminen, sitten heinänteko vuoroin
paremmalla, vuoroin huonommalla menestyksellä j.n.e. Ajattelen
opettajaa, jonka joka vuosi on aloitettava alusta. Hänen tehtäväänsä
kuuluu ehkä yhden ainoan aineen opetus. Sen piirissä hänen on
liikuttava koko pitkä elämänsä. Entäs tehdastyöläinen, joka koko ikänsä
valmistaa vain yhtä ainoata kappaletta. Silloin jo totisesti tuntee,
kuinka työkin voi olla tappavaa.

Eivätkä elämän vaikeudet rajoitu vain tähän. Sillä on ylen rikas
varasto juuri tätä »lajia» tarjottavanaan. Työ epäonnistuu. On saanut
vuosikausia ponnistella ja sitten tulee pettymys. Kaikki vaivat ovat
menneet hukkaan. Sattuu sairaustapaus, joka yhtäkkiä muuttaa kaikki
ennakolta tehdyt suunnitelmat, — tai kuolema, joka katkaisee ne yhdellä
iskulla. Tulee suuria taloudellisia vahingoita. On juuri pääsemässä
vakavaraiseksi, kun yhtäkkiä lankeaa maksettavaksi suurempi takaus
j.n.e. Silloin ei elämä tosiaankaan tunnu helpolta.

Ja — jos on säästynyt näiltä n.s. ulkonaisilta vaikeuksilta, on sitä
enemmän saanut kamppailla sisäisten vaikeuksien kanssa. On saanut
ehkä vuosikausia taistella epäilysten kanssa. Se tähti, joka kerran
loisti sielussa kirkkaana ja kauniina, on sammunut. Elämä on muuttunut
pimeäksi; ei näe enää mitään. Silloin ehkä mielellään vaihettaisi
osansa sellaisen kanssa, joka on saanut osakseen vain ulkonaisia
vaikeuksia.

Oletko, kuulijani, kokenut mitään tämänkaltaista? Luulen, että olet.
Mitäs me siis sanomme? Onko tähän mitään lisättävää?

On kyllä, tämä nim., että vaikeuksien jälkeen tulevat »virvoittavat
vedet» ja »viheriät niityt».

Se »niitty» ei ehkä ole suuren suuri, vain tuollainen lyhyt hetkinen.
Mutta sellainen hetki, joka tuntuu korvaavan vuosikausien odotuksen,
pitkien vuosien ikävän ja kaipauksen. Se on ehkä vain iltahetkinen,
mutta niin tavattoman virkistävä, niin täynnä elämää. Elämän onni
tulvii sieluun yltäkylläisenä ja sykähdyttävänä. Se pirskähtelee
ihmisen yli kuin tunturipuron pisarat, joita koetamme vangita
kämmeneemme. Pitkä, paljon voimia ja aikaa kysyvä työ on esim.
onnistunut. On saanut hyvien ystäviensä kanssa jakaa siitä johtuvan
ilon.

Muistan, kuinka kerran muuan tuttavani soitti minulle ja ilmoitti
saaneensa ulkomailta kirjeen, joka teki hänet tavallista iloisemmaksi.
Satuin olemaan masentuneella mielellä, mutta tuntui, kuin olisi
ystäväni ilo puhelinlankaa pitkin virrannut luokseni. Se oli siunattu
hetki. Alakuloisuus haihtui ja loppuosan päivää tunsin itseni
iloisemmaksi kuin moneen viikkoon.

Olen itsekin kokenut sellaisia hetkiä, jolloin on ollut melkein
suoranainen pakko kertoa jollekin tuttavalle jostakin asiasta, mikä
sillä kertaa oli tehnyt mielen iloiseksi. Se on ollut kuin yhteistä
juontia virkistävästä tunturilähteestä tahi yhteistä lepäämistä
viheriällä niityllä. Sellaiset hetket painuvat mieleen. Vielä vuosien
takaakin on niitä virkistävä muistella.

Näin Jumala kuljettaa meitä. Hän ei anna meidän alituisesti asustaa
virvoittavien vesien ääressä. Hän johtaa meidät työhön ja taisteluihin.
Emmekä me enää sure, että on jälleen lähdettävä taivalta jatkamaan.
Olemme saaneet kylliksi levätä. Nousemme siis ja sanomme: »Herra on
minun paimeneni.»

Ja — jos olemme aina uskollisia tälle hyvälle paimenelle, luulen, että
saamme elämämme lopulla sanoa: »Kaikki Herran tiet ovat hyvyys ja
totuus niille, jotka hänen liittonsa pitävät.» Amen.



MIESKOHTAINEN USKO.

3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. 1 Piet. 1, 3—7.


Koulussa luki vanha rehtorimme usein aamurukouksissa esilläolevan
tekstimme sanat: »Ylistetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen
Jumala ja Isä» j.n.e. Ja meihin, koulupoikiin, se teki aina erikoisen
juhlallisen vaikutuksen.

Emme osanneet sitä silloin selittää, minkävuoksi; emme jaksaneet
tunkeutua asian ytimeen. Mutta — se tehosi meihin kuitenkin sanoin
selittämättömällä tavalla. Juhlasali ikäänkuin kirkastui. Oli kevät
ja me tiesimme lukukauden kallistuvan loppuaan kohti. Juhlasalissa
leijaili pääsiäisen tuntua. »Ylösnousemus» merkitsi meille heräävää
kevättä, kukkaisvainioita, apilan ja hajuheinän tuoksua, talven
kahleista vapautuvia virtoja ja järviä. Ja me kuuntelimme hartaina
vanhan rehtorin sydämellistä äänensointua, joka yhdessä kohti melkein
aina värähti syvemmin: »... jossa meitä nyt vähän aikaa — jos tarvitaan
— moninaisilla kiusauksilla vaivataan...»

Sitä emme silloin ymmärtäneet. Emme käsittäneet, että vanhan rehtorin
lukemisessa, äänen sydämellisessä soinnussa, koko tuossa hartaudessa,
jolla hän rukoushetken toimitti, ilmeni mieskohtainen usko.

Vasta jälkeenpäin se on — ainakin allekirjoittaneelle — kirkastunut.

Mieskohtainen usko on ihana asia. Se on omaisuus, jonka arvoa emme voi
kyllin korkeaksi arvostella. Se antaa turvallisuuden tunteen, kirkastaa
mielen, antaa voimia alistumaan ja kärsimään, pitää yllä toivon loppuun
asti.

Ei ole suinkaan sattuma, että tekstimme sanat on kirjoittanut apostoli
Pietari. Ne olisi tietysti myös voinut kirjoittaa Paavali, mutta
silloin ne olisivat saaneet toisen sävyn.

Pietari oli kerran kieltänyt Vapahtajan. Hän ei koskaan voinut unohtaa
ylimmäisen papin pihalla vietettyä koleaa yötä, jolloin hän lämmitteli
hiilivalkean ääressä. Hänen mielestään oli aurinko silloin laskenut
viimeisen kerran. Pietari ei jaksanut uskoa, että se nousisi enää.

Mutta — se nousi, nousi kirkkaana ja suurena. Se tapahtui
pääsiäisaamuna ja siinä oli Pietarinkin pelastus.

Mieskohtainen usko iloitsee siitä, että Jeesus Kristus elää.
Järkeilköönpä ihminen pääsiäisaamun tapahtumasta miten hyvänsä — jos
hänellä on mieskohtainen usko — hänen sydämensä iloitsee — siitä
huolimatta. Monesti voivat sydän ja järki olla ristiriidassa keskenään,
mutta, uskon ollessa kysymyksessä, ihminen kuuntelee sydämensä ääntä.
Ja varmaa on, että silloin kuin ihminen antaa sydämensä puhua, hän
on eniten itseään. Järki on vain tuollainen hieno herraspoika, joka
kepillänsä huiskii kukkaisistutuksia voimatta niitä kokonaan hävittää,
vaikka turmeleekin suurimman osan.

Mieskohtainen usko elää turvallisena ja tyytyväisenä niinkuin rikas
talonpoika tilallaan. Hänellä on luja, aineellinen pohja eikä hän
säikähdä, vaikka yhtenä vuonna vieraileekin halla: hänellä on
säästöön pantua viljaa takavuosilta. Hengellisen elämän alalla johtaa
mieskohtainen usko yhtä lujalle pohjalle: sekään ei petä vaivoissa.

Sellaisen lujan pohjan oli apostoli Pietari löytänyt. Senvuoksi
vaikuttavat hänen sanansa niin tyyniltä ja arvokkailta. Niissä on
vetoava voima, mieskohtaiseen kokemukseen vetoava voima. »Minä
tiedän» — hän tahtoo sanoa — »minä, joka ennen olin kieltäjä, mutta
nyt elävään, mieskohtaiseen vakaumukseen päässyt... minä tiedän,
että Jumala on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen
Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.»

Mutta — mieskohtaista uskoa ei saavuteta helposti. Se ei ole tavaraa,
jota voidaan ostaa mistä tahansa. Se on aarre, joka kaivetaan
päivänvaloon kärsimyksien maaperästä. Apostoli Pietari tietää sen
kokemuksestaan.

Siitä johtuu, että mieskohtaiseen uskoon päässyttä eivät kärsimykset
ja vaivat peloita. Ne ovat hänelle tuttua maata, sitä hengen kultaista
kaskea, josta uskon vilja nousee. Hän riemuitsee kärsimyksistään,
niinkuin maamies iloitsee uutisvainiosta, johon on paljon työtä ja
vaivaa pannut. Hän tietää, että hänen on uudelleen iskettävä siihen
— laajennettava ja perattava — tarpeen mukaan. Hänen menestyksensä
maanviljelijänä riippuu siitä, kuinka paljon hän jaksaa ponnistaa.

Niin suhtautuu mieskohtainen uskokin ajallisiin kärsimyksiin. Ne ovat
vain koetuksia, joissa hengen viljan viljelijää kasvatetaan. Niiden
kautta usko puhdistuu ja vahvistuu.

Uudisviljelijä raivaa ja työskentelee toivossa, että esivallan edustaja
kerran voisi hyväksyä hänen työnsä ja hän saisi kiinnekirjan taloonsa.
Onnellinen se päivä, jolloin hän seisoo kädessään paperi, mikä takaa
hänelle perintöoikeuden taloon, — hänelle ja hänen jälkeläisilleen.

Samanlaisessa toivossa kamppailee täällä mieskohtainen uskokin. Sekin
odottaa perintöoikeuttaan. Ja se perintöoikeus saadaan silloin, kun
Jeesus Kristus ilmestyy. Amen.



SIELUN JANO.

4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Joh. 7, 37—39.


Olemme joskus lukeneet, kuinka karavaani pitkällä erämaan taipaleella
on nääntynyt janoon. Juomavesi loppui, kameelit ja miehet kävivät
heikoiksi, ja kun hakemisesta huolimatta ei löydetty keidasta, kuoli
koko retkikunta. Erämaan auringon paisteessa valkenevat luut osoittavat
vielä vuosien perästä paikan, mihin sortui kerran karavaani, joka
toivorikkain mielin lähti matkaan.

Ihmiselämää voi monessa suhteessa verrata erämaahan, jonka läpi johtaa
karavaaniteitä. Jossakin kaukaisuudessa on matkan pää, viheriöitsevä
palmukaupunki, joka tarjoaa lepoa ja suojaa väsyneille kulkijoille.
Mutta moni uupuu matkan kestäessä — janoon.

Ruumiillisen janon me kaikki tunnemme; olemme kokeneet sitä jokainen
suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Tiedämme, että se voi usein
vaivata pahemmin kuin nälkä. Nälkää sentään voi jotenkuten sietää,
mutta janoa — ei. Se vie voimat paljon nopeammin kuin yleensä luullaan.

On olemassa myös sielun janoa, hengen janoa — kuinka nyt sitä
kulloinkin nimitämme. Se merkitsee sitä, että ihminen haluaa omistaa
jotakin henkisesti varmaa ja pysyvää, esim. maailmankatsomuksen, joka
ei jätä häntä koskaan pulaan.

Tämä ajallinen on menevää. Elämä täällä loppuu kerran ja meidät
kannetaan vainajina johonkin kalmistoon. On ihmisiä, jotka pelkäävät
hautuumaita. Ne muistuttavat hänelle liian voimakkaasti elämän loppua.
Sielu tuntuu kovin avuttomalta; se ei uskalla lähteä lentämään sen
tuntemattoman, kolkon maan ylitse, jonka nimi on kuolema. Sillä
sielulla on jano eikä sillä ole, mistä juoda, juoda niin riittävästi,
että uskaltaisi tehdä tuon matkan.

Ei mikään tyydytä sitä — tai tyydyttää vain hetkeksi. Kirjallisuus,
tiede, taide — nuo ajalliset janon sammuttajat eivät riitä. Ihmisellä
on sellainen tunne, kuin jos hän kulkisi tyhjän päällä. T.s. hän tuntee
kyllä elävänsä täällä, mutta hänen sielullaan ei ole kiinteää pohjaa.

Eikä hän tunne tätä kammottavaa tyhjyyden tunnetta ainoastaan kuolemaa
ajatellessaan; se tunne asuu hänessä aina. Hän on terve, hänellä on
virka tai jokin toimiala, mutta se, joka tekee työtä, ei ole _hän
itse_. Hän itse on jossakin muualla... vaeltelee pimeitä, rannattomia
maita kuin eksyksissä oleva lapsi, joka ei enää muista nimeään. Se on
kolkko, kammottava tunne, joka masentaa äärettömästi. Se on sielun
janoa, jolle ei ole löytynyt tyydytystä.

Voi, kuinka paljon on näitä janoisia! He laahustavat elämän harmaassa
erämaassa ja heidän katseensa on tuskaa täynnä. Oi, olen nähnyt tämän
katseen joskus, — tämän sanomattoman surullisen, puoleksi sammuneen
katseen. Ja minun silmiini nousevat kyyneleet, kun ajattelen sitä.

Miksi?

Siksi, että tunnen siinä toisinaan itseni.

Rakkaat ystävät! Teistä tuntunee pahalta kuulla, kun sanon: Minäkin
olen niin monta kertaa eksyksissä. Minäkin harhailen ja kuulostan, ja
sieluni valtaa toisinaan suunnaton hätä. Olen eksynyt elämän erämaahan
enkä tiedä nimeäni. Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Mistä olen
lähtenyt?

En tiedä.

Mutta — sitten... sitten minusta tuntuu, kuin kuulisin huutoa jostakin
päin, kuin huhuilisi jostakin tuttu, lempeä ääni. Kuka se on? Herra,
sinäkö se olet... sinäkö, Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme?

Ja kuin kaukaa... kuin hyvin kaukaa kuuluisi ääni: »Jos jonkun on jano,
niin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»

Rakkaat ystävät! Ettekö voisi kuvitella, että tuo huuto kuuluu juuri
nyt... nyt kun istumme tässä hiljaisessa kirkossa? Me kuulemme
toisinaan puiden huminan tänne kirkkoon. Männyt tuossa kirkon vieressä
huokaavat. Minusta tuntuu joskus, kuin kuulisin tuossa huminassa
Vapahtajan äänen: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja
juokoon!»

Joka tapauksessa voimme yrittää tätä ääntä kohti. Eikö niin?

Tällä kertaa en uskalla puhua mitään »juoksevista elävän veden
virroista.» Se olisi — ainakin minulle itselleni — liian paljon. Tunnen
saaneeni maistaa hiukan niiden vilvoittavaa vettä ja jään onnellisena,
vaikka väsyneenä, niiden ääreen, hautautuen niiden autuaaseen kohinaan.
Amen.



KAIKKIEN SYDÄNTEN PÄIVÄ.

Rukoussunnuntai. — 2 Moos, 17. 8—15.


I.

Israel taisteli Luvatun maansa puolesta. Teksti kuvaa muuatta kohtaa
niiden monien sotien sarjassa, jotka Israel sai kestää. Tällä kertaa
oli vastassa mahtava Amalek.

Niin kauan kuin Mooses jaksoi pitää käsiänsä koholla, voitti Israel.
Mutta kun hänen kätensä uupuivat, voitti Amalek. Lopuksi täytyi Aaronin
ja Huurin tulla auttamaan häntä.

Emme halua viipyä tällä taistelukentällä; loppu siinä kävi hyvin:
— pystytettiin alttari, jolle annettiin nimeksi: »Herra on minun
lippuni.» Vaan tahdomme tarkastella erästä toista taistelukenttää,
jolla on suoritettu ja yhä vieläkin suoritetaan monta epätoivoista ja
tuskallista kamppailua, — suoritetaan niin kauan kuin maailma seisoo.

Se taistelukenttä on _ihmissydän_.

Runoilija Koskenniemi antaa runossaan »Sydämen hauta» ihmissydämen
lausua taisteluistaan:

    »Leikkiä ollut on Marathon, on Zama ja Cannae,
S    rinnalla taistelujen, jotka ma oon kokenut.»

Se on totta: maailman historian taistelut ovat pieniä ihmissydämen
taistelujen rinnalla.

Kuinka moni sydän onkaan murtunut siinä epätoivoisessa kamppailussa,
jota Israel ja Amalek vieläkin käyvät ihmisen omistamisesta. Israelin
puolelle kuuluu kaikki hyvä, toivorikas, valoisa, iloa tuottava,
voitokas, — sanalla sanoen: elämän onni. Amalek taas vyöryttelee
sydäntämme vastaan ahneuden, huolten, himojen ja kaikenlaisten
kiusausten valtavia joukkoja. Näiden kahden välillä käy nyt taistelu.
Kumpi voittaa, siitä riippuu ihmissydämen onni.

Tässä taistelussa on ihmisellä voimakas apu, jota ei ole halveksittava,
vaan päinvastoin pyrittävä se omaksumaan. Se on rukous. Näin
rukoussunnuntaina on paikallaan puhua siitä.

Vapahtajamme ymmärsi rukouksen salaperäisen, ihmeellisen voiman. Hänen
elämänsähän oli rukousta täynnä. Usein hän vietti kokonaisia öitä
rukouksessa. Kerran hän joutui erämaahan, jossa houkuttelevat ajatukset
täyttivät hänen mielensä: asevoimallako vai sanalla oli perustettava
valtakunta, jonka luojaksi hän oli syntynyt. Hän voitti ja palasi
tyynenä kotiseudulleen. Kuolemansa edellä hän taas taisteli suurimman
taistelunsa Getsemanessa. Senkin hän voitti rukouksen avulla. Eipä ihme
siis, että hän on kyennyt opettamaan meille kauneimman rukouksen, mitä
ajatella saattaa: »Isä meidän, joka olet taivaissa.» Vapahtaja on siis
kokenut, kokenut kipeimmin ja tuskallisimmin, minkälaisia taisteluita
ihmissydän saattaa käydä. Mutta hän on myöskin kokenut täydellisemmin
kuin kukaan muu rukouksen ihmeellisen voiman.


II.

Mitä kaikkea liikkuu ihmissydämessä, sen tietää yksin Jumala.
Taivaastaan hän katselee, kuinka hänen lapsensa täällä alhaalla
kestävät. Hän tietää, että taisteluita on paljon.

Maallinen köyhyys voi saattaa ihmissydämen hyvinkin ahtaalle: siinä
ovat lapset, jotka pyytävät leipää eikä äidillä ole antaa. Suuri suru
voi uuvuttaa ihmisen niin, ettei hän tiedä, kuinka siitä kykenisi
nousemaan: on kohonnut hautuumaalle yksi kumpu lisää, — kumpu,
joka kätkee rakkaan omaisen, — ehkä rakkaimman, mitä ihminen tässä
maailmassa omisti. Heikko terveys, joka ratkaisevalla hetkellä aina
pettää, on myös omiaan tuottamaan tuskia, jotka eivät varmaankaan
kuulu helpoimmin kannettaviin. Toteutumattomat toiveet, jotka lepäävät
kuin kuihtuneet kukkaset elomme polun varrella, muodostavat niinikään
osaltaan sen taakan, mikä on sydämelle laskettu. Syvä lankeemus, jota
on vaikea unohtaa, koskee ehkä kaikkein kipeimmin ja tuntuu vielä
kauan jälkeenkin päin. Oi, kuka voisikaan luetella kaikki ihmissydämen
kärsimykset! Me iloitsemme ja nauramme, mutta usein on sekin vain
teeskentelyä: sydämemme _itkee_. Olemme vain taitavia salaamaan
toisiltamme todellisen tilamme, mutta mitä se oikeastaan meitä auttaa.

Rakas kuulijani! Rukous on annettu meille sitä varten, että
voittaisimme taistelussa. Käytä sitä siis omasta ja lähimmäistesi
puolesta.

On lohdullista tietää, ettemme taistele yksin. Meillä on monta
osaveljeä ja -sisarta, jotka käyvät samaa epätoivoista kamppailua.
Rukoile niiden puolesta niinkuin Aaron ja Huur, jotka pitivät koholla
Mooseksen käsiä.

Roomalais-katolisilla kristityillä on — jollen väärin muista — eräs
juhla, nimeltä »Pyhän sydämen juhla». Meillä evankelis-luterilaisilla
ei ole mitään vastaavaa. Mutta tahtoisin ristiä tämän rukoussunnuntain
»kaikkien sydänten päiväksi» — kaikkien taistelevien ihmissydänten
muistopäiväksi. Se saisi myös muistuttaa lähimmäistemme sydämen
taisteluista t.s. siitä, että koko maailma on täynnä epätoivoisia,
sairaita sydämiä.

Mutta — samalla kuin se muistuttaisi meitä tästä, se myös kehoittaisi
meitä väsymättömään rukoukseen itsemme ja lähimmäistemme puolesta.
Jos tätä tosiaankin uupumatta harrastamme, saamme mekin taisteluista
rikkaan elämämme varrelle ehkä silloin tällöin pystyttää alttarin,
jonka nimi on: »Herra on minun lippuni». Ja sen alttarin ääreen on hyvä
kiitollisena polvistua. Amen.



KUINKA PÄÄSEMME TAIVAASEEN?

Helatorstai. — Ap. Teot 1, 1—11.

(Gustav Frenssenin mukaan.)


I.

On paljon puhuttu Kristuksen taivaaseen astumisesta, sen puolesta
ja sitä vastaan. Mutta mitä auttavat kaikki nämä todistukset meitä?
Yksityiskohtiin ne voivat ehkä valaistusta luoda, mutta lopuksi
jää kaikki kuitenkin uskon varaan. Ja meidän on helppo uskoa, että
sellainen ihminen kuin Jeesus Kristus on mennyt taivaaseen.

Meillä on siihen sisäinen pakko, — jos niin tahtoisimme sanoa.
Sellaisen täydellisen, kirkkaan ja puhtaan maallisen elämän jatkona
täytyy olla taivas.

Me uskomme siis, että Vapahtaja on noussut taivaaseen, — uskomme, että
hän elää nyt siellä kirkkaassa, puhtaassa maailmassa, johon mekin
kerran toivomme pääsevämme.

Tässä tulemmekin nyt asiaan, joka on meitä paljon lähempänä: omaan
taivaaseen astumiseemme. Sehän on kuitenkin tärkeä kysymys: pääsemmekö
_me_ kerran taivaaseen?

Tekstissämme on yksi sana, joka helposti voisi jäädä huomaamatta, mutta
joka kuitenkin on tavattoman tärkeä, kun on kysymys meidän taivaaseen
pääsystämme: »Hän puhui heille Jumalan valtakunnasta.»

Asia on nim. niin, että jos tulemme Jumalan valtakuntaan, pääsemme
myös kerran taivaaseen. Sen vuoksi Vapahtaja viimeisinä hetkinään
puhui opetuslapsilleen niin paljon Jumalan valtakunnasta. Hän halusi
valmistaa heitä pääsemään taivaaseen.

Vapahtajan tärkein tehtävä hänen maallisen vaelluksensa aikana oli
kutsua ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Voimme lyhyesti sanoa, että hän
eli sitä varten ja myös sitä varten kuoli. Tämän suuren tehtävän
taustaa vasten katsottuna näyttääkin hänen elämänsä tavattoman
rikkaalta ja kauniilta samoinkuin hänen kuolemansa synkältä ja pimeältä.

Mutta, se jonka Vapahtaja elämänsä aikana lähtemättömästi istutti
niiden aikalaistensa mieleen, jotka joutuivat lähemmin hänen kanssaan
tekemisiin, oli usko hyvän lopulliseen voittoon. Ja se on se, joka
vieläkin voimakkaasti kiinnittää ihmisiä häneen.

Maailmassahan on niin paljon pahaa, sellaista, mikä on omiaan tekemään
ihmismielen synkäksi ja epätoivoiseksi. Onhan olemassa suunnattomasti
onnettomuutta, sairautta, kuolemaa, surkeita elämänkohtalolta,
epäterveellisiä asuntoja, kalpeita, kituvia lapsia, kylmyyttä,
itsekkyyttä, paatuneita tuntoja, ja sydämetöntä armottomuutta. On
välistä vaikea uskoa hyvän voittoon. Mutta — kun katsomme Jeesukseen
Kristukseen, saamme sen iloisen varmuuden, että hyvä sittenkin voittaa.
Kaiken hädän ja kurjuuden keskellä me sittenkin uskomme Jumalan
rakkauteen. Tässä kohden on kristinusko juuri niin luja ja ehyt:
se julistaa rakkautta keskellä vihaa ja taistelua, elämää keskellä
kuolemaa ja katoavaisuutta. Se viittaa katoamattomaan päämäärään
keskellä aineellisuutta ja mammonan palvelusta. Se julistaa: älä elä
itseäsi, vaan lähimmäistäsi varten!

Ne, jotka ovat saaneet tällaisen vakaumuksen, tällaisen lujan
lapsellisen uskon, kuuluvat Jumalan valtakuntaan. Emme nyt rupea
puhumaan siitä, kuinka he ovat sinne tulleet; siitäkin kysymyksestä on
aikojen kuluessa paljon riidelty. Pidämme vain kiinni pääasiasta: ne,
jotka Vapahtajan lailla uskovat, että hyvä lopulta voittaa, kuuluvat
Jumalan valtakuntaan.


II.

Mitä Jumalan valtakunnassa sitten tehdään?

Monella on sellainen käsitys, että siellä pidetään vain ainaista
juhlaa, istutaan ja lauletaan. Se voi ehkä tyydyttää lapsellisia
sieluja, mutta se ei suinkaan ole oikea käsitys.

Jumalan valtakunnassa tehdään työtä. Jokainen, joka luulee pääsevänsä
sinne vain toisia arvostelemaan ja päältä katsomaan, erehtyy suuresti.
Siellä tehdään työtä Jumalalle.

Ihmiset ovat kovin malttamattomia. Päästyään Jumalan valtakuntaan,
he tahtoisivat suin päin rientää taivaaseen. Ja kun he eivät sinne
heti pääse, he rupeavat kädet ristissä istumaan, ajatellen, etteivät
heille nyt, kun ovat kerran tulleet Jumalan lapsiksi, enää kuulu »nämä
maalliset». Se on väärä käsitys. Apostoli sanoo: »Joka ei tahdo työtä
tehdä, hän olkoon myös syömättä.» Ei — Jumalan valtakunnassa tehdään
työtä, tavattoman paljon työtä, ja siihen työhön tulee myös sinun ottaa
osaa.

Sanoihan Jeesus kerran eräälle miehelle: »Mene tekemään työtä minun
viinimäessäni». Ja opetuslapsilleen hän sanoi: »Ensin Jerusalemissa,
sitten Samariassa ja sitten maailman ääriin.»

Työtä siis tehdään ja työnteko jakaantuu itsekunkin lahjojen ja
kutsumuksen mukaan. Perheenisä tekee työtä perheensä keskuudessa
kasvattamalla lapsistaan jumalaapelkääviä, kunnon ihmisiä. Pappi
tekee työtä virassaan, opettaja kutsumuksessaan. Maanviljelijä
tekee työtä pellollaan ja tiedemies työhuoneessaan. Työn arvo
riippuu mielenlaadusta, millä sitä tehdään. Siinä tulee ennenkaikkea
kysymykseen _uskollisuus_. Jumala katselee taivaastaan, palveleeko
ihminen työllään lähimmäistään t.s. häntä. Tästä mielenlaadusta johtuu
se hyvän olon tunne, joka ilmaantuu vanhurskautena, rauhana ja ilona
Pyhässä Hengessä.

Kun siis olemme tulleet Jumalan valtakuntaan ja siinä ruvenneet
tekemään työtä, pääsemme kerran taivaaseen. Monestihan meidät kyllä
epätoivo valtaa. Mutta — »joka loppuun asti vahvana pysyy, hän tulee
autuaaksi.»

Taivaassakaan emme saa jouten olla. Ei siellä yksinomaan lauleta ja
kiitetä. Ei, vaan sielläkin tehdään työtä, eletään täydellistä elämää
rakkaudessa.

Tällainen on päämäärä, rakas kuulijani. Sitä kohti pyri Herrasi ja
Vapahtajasi avulla. Amen.



OPETUSLAPSENA OLEMISEN VAARA JA IHANUUS.

6. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 12, 4—12.


I.

Vapahtaja oli ollut aterialla erään fariseuksen luona ja siellä
joutunut nuhtelemaan fariseuksia ja lainoppineita heidän
ulkokultaisuudestaan. Vapahtajan puhe oli herättänyt ankaran vihan
myrskyn ja saanut suuren väkijoukon kokoontumaan talon edustalle.
Silloin hän puhuu ne sanat, jotka tänään ovat tekstinämme.

Hän puhuu opetuslapsena olemisen vaarasta ja ihanuudesta.

On vaarallista olla Kristuksen opetuslapsi. Vapahtaja sanoo, että
maailmassa tulee olemaan vihamielisiä voimia, jotka suuntautuvat
opetuslapsia vastaan. Ne ovat ihmiset.

Mutta — niitä ei tule peljätä, koska he pystyvät korkeintaan vain
tappamaan ruumiin. On yksi, jota tulee peljätä vielä enemmän: häntä,
jolla on valta, jonkun tapettuaan, syöstä hänet helvettiin, t.s.
Jumalaa.

Tämä pelko oli apostoleilla ja on ollut kaikilla Jumalan valituilla.
En uskalla mennä sanomaan, missä määrin he ovat peljänneet nimenomaan
iankaikkista kadotusta — minkälainen käsitys heillä siitä on ollut.
Mutta joka tapauksessa he ovat peljänneet Jumalan _vanhurskautta_ ja
_tämä_ pelko on antanut heille sen merkillisen vakavuuden, jota maailma
on aina ihmetellyt.

He ovat joutuneet esivallan ja valtamiesten eteen vastaamaan.
Lukemattomia kertoja. Mutta aina he ovat löytäneet oikeat sanat,
niinkuin Pietari ja Johannes korkean raadin edessä, Paavali kuningas
Agripan edessä ja Luther Wormsin valtiopäivillä.

Pitääkö Vapahtajan sana vieläkin paikkansa? Eikö maailma ole sentään
jonkun verran muuttunut? Eihän nykyajan kristityitä julkisesti vainota.

Ei — se on kyllä totta. Mutta vaaroja tuottaa opetuslapsena oleminen
vieläkin.

Suurin vaara on siinä, että nykyjään näyttää niin helpolta kristittynä
oleminen. Opetuslapset joutuvat monessa asiassa mukautumaan. Ja tämä
mukautuminen voi helposti johtaa kieltämiseen. Siinä on vaara, joka
jokaisen Kristuksen seuraajan on otettava huomioon.


II.

Mutta — jos opetuslapsena oleminen tuottaa vaaroja, tuottaa se myös
onnea ja iloa. Vapahtaja vakuuttaa, että taivaallinen Isä pitää heistä
huolen kuten varpusista. »Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon?
Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unohtanut.»

Voidaanko ottaa juuri vaatimattomampaa esimerkkiä. Varpunen...
kuka meistä ei tuntisi sääliä, nähdessään varpusen talvipakkasessa
höyheniään pöyhöttelevän. Kuinka se voi tulla toimeen, kun meitä,
joilla on paksut turkit, vilu puistattaa? Mistä se saa elatuksensa, kun
kaikki on jäässä?

Jumala pitää siitä murheen.

Varpunen saarnaa siis meille uskosta. Katsopas minua... täällä minä
vain istun ja tirskutan. Kylmä on... mutta hyvin sentään tulen toimeen.
Ja sinä ... ihminen, epäilet. Ettekö te sentään ole suurempiarvoiset
kuin me?


III.

Voimme siis olla vain kahdessa eri suhteessa Vapahtajaan. Joko
tunnustamme hänet tai kiellämme.

Meidän ei suinkaan tarvitse olla julkisia jumalankieltäjiä. Voimme olla
kirkon uskollisia poikia ja tyttäriä ja kuitenkin kuulua kieltäjiin.
Taikka — voimme olla jumalankieltäjiä ja kuitenkin kuulua tunnustajiin.
Se on sydän, sisällinen ihminen, joka tässä ratkaisee.

Vaikka suun tunnustus onkin tärkeä, on elämä vielä tärkeämpi. »Sydämen
uskolla me autuaiksi tulemme.» Ja tätä sydämen uskoa voi olla
sellaisellakin, joka näyttää olevan Kristuksen julkinen vihollinen.

Minulla on eräs ystävä, joka väittää olevansa kirkon vihamies. Hän
ei ole vuosikymmeniin avannut yhdenkään temppelin ovea eikä sano
avaavansa. Hänen mieliharrastuksensa on kielteisen kirjallisuuden
lukeminen ja hyvin mielellään hän juttelee näistä asioista.

Mutta — hänen elämänsä on hänen oppinsa täydellinen vastakohta. Harvoin
olen tavannut siinä määrin epäitsekästä ihmistä, kuin on tämä ystäväni.
Häneen jos kehenkään voi luottaa. Hän on harvinaisen auttavainen ja
helläsydäminen; hän antaisi viimeisen leipäpalansa tarvitsevalle.

Kumpaan ryhmään hänet asettaisin: Vapahtajan ystävienkö vai vihollisten
joukkoon?

Minä asetan hänet Kristuksen tunnustajien puolelle. Hän on sitä
kaikesta kielteisyydestään huolimatta.

Varmasti Jumala katselee asioita toisin kuin me. Hän näkee uskoa siinä,
missä me näemme vain uskottomuutta ja päinvastoin. Sillä onhan hän
vanhurskas ja lahjomaton. Amen.



PYHÄ HENKI.

Helluntai. — Joh. 14, 15—21.


Ei ole helppoa puhua Pyhästä Hengestä. Liikumme silloin Jumalan
salaisuuksissa. Mutta kun Jumalan sana puhuu siitä paljon ja päivän
evankeliumi erikoisesti, on minun tänään siis saarnattava siitä.

Mitä opimme päivän tekstistä?

Opimme ensiksikin, että voi olla Kristuksen opetuslapsi, vaikka ei
vielä olisikaan saanut kokea Hengen vaikutusta sydämessään.

Opetuslapsethan saivat Pyhän Hengen vasta helluntaina. Mutta sitä
ennen he olivat jo olleet Vapahtajan vaikutuksen alaisina. Jos joku
heistä olisi kuollut ennen helluntaita, hän aivan vannaan olisi tullut
autuaaksi. Jos siis joku meistä on huolissaan siitä, ettei ole tuntenut
hengen asumista sydämessään, olkoon huoleti: Herra tuntee omansa.

Toiseksi opimme, että kehitys hengellisessä elämässä kulkee omaa
suuntaansa. Ja se kehitys on tavallisesti sellainen, että ihminen
vähitellen rupeaa tuntemaan hengen läheisyyden, ja että tämä henki
sitten ottaa asuntonsa hänessä: ihminen täytetään hengellä.

Erämaan matkaajille — 11

Opetuslapset olivat nyt siinä tilassa. »Te tunnette hänet», sanoo
Vapahtaja, — »sillä hän pysyy teidän tykönänne». Helluntaina toteutui
sitten tämä sana: »ja on teissä oleva».

Jotta siis ihminen tulisi täytetyksi hengellä, on hänen ensin koettava
hengen läheisyyttä.

Kolmanneksi opimme sen, kuinka ihminen joutuu kokemaan hengen
läheisyyttä. Se tapahtuu siten, että ihminen oppii rakastamaan
Vapahtajaa ja pitämään hänen käskynsä. Hänessä ilmaantuu siten Jumalan
hengen työ.

Rakastamaan Vapahtajaa, sanoimme. Kuinka se käy päinsä?

Siten, että opitaan rakastamaan hänen elämäänsä sellaisena kuin Uusi
Testamentti sen meille esittää — hänen sanojaan, hänen antamaansa
esikuvaa. Siten, että opitaan ihailemaan sitä nöyryyttä, uskon lujuutta
ja puhtautta, joka hänessä ilmenee, — eikä ainoastaan ihailemaan,
vaan toteuttamaan sitä omassa elämässä. Silloin saadaan kokea hengen
läheisyyttä.

Sitä voivat toisinaan kokea sellaisetkin ihmiset, jotka eivät Jumalasta
välitä, kun he taistelevat esim. jonkun jalon aatteen puolesta. Vaikka
toiselta puolen on vähän vaikea ajatella ihmistä, joka ei välittäisi
Jumalasta, ja kuitenkin taistelee jalon aatteen puolesta.

Neljänneksi opimme, ettei Jumalan henki ole määrätty meitä vain
lähentelemään, vaan valloittamaan sydämemme. Ja väkirynnäköllä.

Se tapahtuu sinä hetkenä, jolloin meidän henkinen maailmamme avautuu
Jumalan hengelle.

Puhutaan kahden ihmisen henkisestä sukulaisuudesta. Mitä sillä
tarkoitetaan? Sitä, että näiden ihmisten sielut ovat avautuneet
toisilleen: he ymmärtävät toisensa täydellisesti. Kehittyneemmän
ihmisen hengenelämä vaikuttaa aina voimakkaammin sellaiseen, joka on
alemmalla kehitysasteella. Sen todistaa todeksi elämä.

Jumala on täydellinen henki. Hänen henkensä voi siis aina vaikuttaa
meihin niinkuin alemmalla kehitysasteella oleviin. Ja kun se sen tekee,
tapahtuu se voimalla, — suurella, valtavalla voimalla, niin että se
ottaa haltuunsa koko meidän olentomme, henkemme ja ruumiimme.

Mutta tämä asia jää hämäräksi, jollemme ota tähän yhteyteen Jeesusta
Kristusta. Me voimme nim. kysyä, missä on Jumala ja hänen henkensä.

Se on Jeesuksessa Kristuksessa.

Jumala tuntee Kristuksen ja Kristus tuntee Jumalan. Hän tuntee myös
meidät. Hän on siis porras, joka yhdistää meidät Jumalaan ja hänen
henkeensä.

Sanoimme jo äsken, että ainoa edellytys hengen läheisyyden kokemiseen
on tulla hengen täyttämäksi, oppia rakastamaan Vapahtajaa ja pitämään
hänen käskyjään. Nyt ehkä käsitämme, kuinka »johdot» tässä kohden
juoksevat.

Yksi seikka on meidän kuitenkin aina muistettava: älkäämme koskaan
rakentako tunteille. Tunteet haihtuvat. Lämmintä vuodenaikaa seuraa
syksy ja kylmä, pimeä talvi. Älä silloin joudu epätoivoon, jollet
sydämessäsi tunnekaan suvisten helluntaituulten leyhyntää. Tottele vain
Kristusta, ole hänen käskyillensä kuuliainen. Hän on kerta kaikkiaan
antanut sanansa, johon voit luottaa: »Minä olen ilmaiseva itseni
hänelle». Tulee jälleen kevät, hengen suloinen, lämmittävä kevät,
jolloin saat iloita Jumalan armoauringon loisteesta ja kiittää häntä.

Hengen läsnäolo ei aina ilmaannu riemun ja autuuden tuntemuksena. Se
voi myös ilmetä murheen ja ahdistuksen tunteina. Henki vei kerran
Jeesuksenkin korpeen perkeleen kiusattavaksi. — Mutta sekä ilon hetkien
että murheen ja alakuloisuuden hetkien tarkoituksena on vetää meitä
vain lähemmäksi Jumalaa, henkien Isää. Amen.



HYVÄ SANOMA.

2. Helluntaipäivä.— Joh. 3, 16—21.


I.

Tuntuu niin hyvältä tänä vuoden aikana, jolloin luonto täällä
Lapissakin julistaa kevään hyvää sanomaa, puhua siitä hyvästä
sanomasta, joka tuo maailmalle pelastuksen.

_Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa,
jotta kuka ikinä uskoo häneen, ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen
elämän._

Ihmiskunta oli elänyt kuin pimeää, raskasta talvikautta ennen
Vapahtajan tuloa. Olihan kyllä kevään enteitäkin näkynyt. Vanhan
Testamentin profeetat, varsinkin Sakaria ja Malakia, olivat olleet
sellaisia kevään ennustajia Israelin kansan keskuudessa. Samoin oli
pakanamaailmassa esiintynyt jaloja miettiä, joiden sana toisinaan oli
voimakkaasti liikuttanut ihmisten sydämiä. Mutta heidän vaikutuksensa
oli ollut lauhan suvipäivän kaltaista, joka keskellä talvea toisinaan
saapuu, sulattaen hiukan hangen pintaa.

Sen ohimentyä on pakkanen tavallisesti entistä ankarampi.

Ei ollut ihme, että ihmiskunta oli vähitellen menettänyt toivonsa.
Koittaako enää koskaan kevät kärsivälle maailmalle?

Rooman valtakunta oli ennen Vapahtajan tuloa lopullisesti asettunut
sille kannalle, että odotus oli turhaa. Pakanauskonnot olivat
menettäneet merkityksensä. Vanhoja jumalia pilkattiin. Ei kannattanut
uskoa mihinkään. Pilatuksen kysymys: »Mikä on totuus?» ilmaisee
selvästi roomalaisen maailman toivottomuuden.

Mutta kevät oli tulossa. Pienessä Juudanmaassa syntyi merkillinen mies,
joka sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.» »Minä olen maailman
valkeus!»

Ja niinkuin toukomettinen surinallaan ilmaisee, että kevät on tullut,
niin rupesi ylt'ympäri Rooman valtakuntaa kaikumaan: »Jumala on
rakastanut maailmaa! Hän on lähettänyt poikansa!»

Merkillinen julistus, ihmeellinen oppi. Se ei asettanut minkäänlaisia
rajoja eri kansallisuuksille, ei mitään määrättyjä valmistustöitä
ihmisille, niinkuin pakanauskonnot, vaan se kuulutti yksinkertaisesti:
»Kuka ikinä häneen uskoo, se ei huku, vaan saa iankaikkisen elämän.»

Se oli hyvä sanoma, joka kiiri yli vanhan maailman kuin lämpöaalto yli
talven kahleissa huokaavan maan. Syntyi liikettä, syntyi elämää. Routa
suli mielestä, talven valta oli murrettu. Oli tullut kevät, Jumalan
valtakunnan ihana kevätaika.

Tiedämme, että vuosisatoja sitten saapui tämä hengen kevät rakkaaseen
Suomeemmekin, saapui tosin sotajoukkojen ja aseiden kera. Mutta
kaikkialla, missä se kohtasi otollista maaperää, sen siunaukselliset
vaikutukset tulivat näkyviin. Kristinusko kasvoi kuin kuusi keväisen
mäen rinteellä ja aloitti Suomen kansa uutta tuon kuusen suojassa
elämäänsä.


II.

Mutta nyt emme tahdo kauemmin viipyä menneissä tapahtumissa. On
vain virkistävää todeta, miten hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta
on lentänyt kuin muuttolintu maasta toiseen ja pesiytynyt lopuksi
meidänkin kaukaisille rannoillemme. Se on ollut Hengen kultaista aikaa
ja näin helluntaina on paikallaan muistaa sekin.

Mutta nyt tarkastelemme näitä kotiseudun oloja. Täälläkin on vallinnut
hengen kevät aikoinaan, kun Laestadius, Lapin apostoli, saarnasi
näillä main. Hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta lensi yli näiden
tunturiseutujen ja sytytti sydämet kaikkialla palamaan. Ihmiset
heräsivät syntiunestaan ja tekivät parannuksen. Tuo vanha sana:
»ei hukkumaan, vaan iankaikkisen elämän saamaan» vapisutti sydämiä
voimallaan kautta koko Lapinmaan ja yhtenä miehenä ylistettiin täällä
silloin Jumalaa.

Missä on se hyvä sanoma nyt? Laestadius ja vanhimmat ovat kuolleet.
Heidän äänensä on iäksi vaiennut. Onko hyvä sanoma mennyt heidän
mukanaan hautaan?

Jumalan kiitos, ei ole. Se on vielä jäljellä, se voidaan vielä kuulla.
Toukomettisen ääni ei ole vaiennut. Joka helluntai se liitelee yli
Lapinkin ja sen rakas, tuttu ääni kuullaan yhä uudestaan: »Niin on
Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa.»

Onko täällä sydämiä, jotka iloitsevat tästä äänestä? Onko sydämiä,
joille tämä hyvä sanoma on kuin vesi kuivalle maalle? Me odotamme näin
keväisin lämmintä sadetta, joka pehmittäisi maan. Me tarkastelemme
huolestuneina taivasta, eikö näkyisi millään ilman suunnalla pilveä,
joka toisi tullessaan siunatun sateen. Ja, oi, mikä riemu, kun näemme
pilven nousevan etelästä, lämpimän ilman suunnalta! Silloin iloitaan
mataloissa tunturitaloissa.

Rakkaat ystävät! Tässä lähettää Jumala meille hengellisen sateen. Tämä
on se taivaan vihma, joka käy yli maan, pehmittääkseen kovettuneita
sydämiä: Jumalan pelastuksen evankeliumi, hyvä sanoma Jeesuksesta
Kristuksesta. Antakaamme sen sattua sydämiimme.

Tämä maailma on kuin meri, myrskyä, kuolemaa ja tuhoa tuottava meri.
Voimme sanoa niin, jollemme pyri asioita kaunistelemaan. Päivän
evankeliumi tuo eteemme kuvan kirkkaasta päivästä, joka seuraa myrskyn
ja pimeyden jälkeen. Se päivä on niin sanomattoman ihana ja rauhaisa,
loppumattoman pitkä ja onnellinen, että sydämen valtaa ilo sitä
katsellessa.

Kuulkaamme siis vielä kerran niitä suloisia sanoja, jotka tämän päivän
meille tuovat: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi
ainoan Poikansa, jotta, kuka ikänä häneen uskoo, ei hukkuisi, vaan
saisi iankaikkisen elämän».

Kiitos olkoon Jumalalle hyvästä sanomasta! Amen.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan matkaajille : Saarnoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.