Title: Ei-jumalainen komedia
Author: Krasiński, Zygmunt, hrabia
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ei-jumalainen komedia" ***


EI-JUMALAINEN KOMEDIA

Kirj.

Zygmunt Krasinski


Puolan kielestä suomentanut

Jalo Kalima



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.



KIRJALLISHISTORIALLINEN JOHDANTO.


Jos kirjallishistoriallinen esipuhe on yleensä omiaan luomaan valoa
kirjallisuuden merkkiteoksiin, on se »Ei-jumalaisen komedian»
ymmärtämiselle erikoisen tarpeellinen. Sillä me olemme siinä
tekemisissä sangen omasävyisen kirjailijapersonallisuuden kanssa,
jonka filosofinen, aatteellisissa kuvissa askarteleva runoilija-henki
ei uhraa mitään helppotajuisuudelle. Mutta jos tutustuminen tähän
kirjailijaan vaatiikin hiukan enemmän vaivannäköä, on uuden tuttavuuden
tarjooma henkinen sisältö siksi kallisarvoinen, että sen vaivannäön
mielellään unohtaa.

Seuraavan pienen katsauksen tarkoituksena olisi antaa tästä
puolalaisesta runoilijasta sellaisia kirjallishistoriallisia tietoja
ja selityksiä, jotka valaisevat hänen kehitystään ja varsinkin ovat
tarpeellisia sen teoksen ymmärtämiseksi, joka tässä nyt ilmestyy
suomenkielisessä asussa.

»Ei-jumalaisen komedian» kirjoittajalla, Zygmunt Krasinskilla on
kirjallisuushistoriassa vakaantunut sijansa kolmantena Puolan suurten
runoilijain kolmimiehisessä ryhmässä. Hänellä ei ole Mickiewiczin
— Puolan ja kaikkien slaavilaisten maitten suurimman runoilijan —
syvää elämäntuntoa ja elävää maalauksellisuutta, eikä myöskään toisen
maamiehensä ja aikalaisensa Slowackin helmeilevää runorikkautta, mutta
hänellä on edellisiä kauemmas tähtäävä katse ja suurpiirteisempään
filosofiseen tarkasteluun taipuva henki.

Syntyperältään oli Krasinski puhdasverinen aristokratti. Puolan
ylimystön vanhat katolisaateliset traditsionit olivat Krasinskin
suvusta saaneet monta kunniakasta puolustajaa. Kirjailijan isä Vincenty
Krasinski, uljas, lujaluontoinen ja kunnianhimoinen sotilas, oli
liittynyt puolalaisten jumaloimaan Napoleoniin ja voittanut laakereita
hänen armeijassaan keisarin adjutanttina ja puolalaisen osaston
»Chevaux-légers'in» päällikkönä.

Tämän napoleonilaisen kreivin ja ruhtinatar Maria Radziwillin
avioliitosta syntyi Parisissa helmikuun 12 p:nä 1812 tuleva puolalainen
kirjailija Zygmunt Krasinski. Napoleonin kukistuttua muutti perhe
Varsovaan, jossa kreivi Krasinski jatkoi sotilasuraansa Aleksanteri I:n
palveluksessa, vastaperustetun puolalaisen armeijan kenraalina. Täällä
sai tuleva runoilija mitä huolellisimman kasvatuksen, jota ohjasi ensin
eräs jalosukuinen ranskalainen kotiopettajatar, sitten kyvyistään
tunnetut miehiset kotiopettajat, m.m. tunnettu puolalainen kirjailija
Józef Korzeniowski.

Varakkaan ylimyskodin ainoana lapsena kasvaen, omaisten, kotiopettajain
ja ystäväin alituisen huomion ja huolenpidon ympäröimänä, joutui
tuleva kirjailija luonnottoman varhaisen kehityksen alaiseksi. Paitsi
kodin ansari-ilmaa vaikutti siihen ennen kaikkea pojan herkkä luonne,
jonka hän hennon ruumiinrakennuksensa ohella oli perinyt sairaloisen
herkältä, melankoliaan taipuvalta äidiltään. Kerrotaan pojan jo
kuusivuotiaana kirjoittaneen kotiopettajattarelleen ranskankielisen
kertomuksen. Se on kuitenkin perhetarina, jonka todenperäisyyttä on
vaikea taata. Mutta viiden-, kuudentoista ikäisenä hän jo kirjoitteli
pitkiä kertomuksia, joista osa on painettukin.

Tätä kirjallista harrastusta ei riitä selittämään pelkkä luontainen
kutsumus eikä kasvatuksen antamat vaikutelmat, vaan huomattavana
tekijänä siinä oli ajan yleinen runollinen innostus, romantikan
keväinen kuohunta, jonka pirskahtelut tuntuivat jo Varsovan
lahjakkaimman nuorison keskuudessa ja josta nuori Zygmunt ei voinut
jäädä tietämättömäksi. Lyseossa ja sittemmin yliopistossa tuli
Krasinski välittömään kosketukseen sen nuorison kanssa.

Ajan suuret romantikot ne ensin leimahuttelivat hänen mielikuvitustaan.
Byronin demoninen intohimo, Walter Scottin värikkäät menneisyyden
kuvat ritari-elämän kangastuksineen, Victor Hugon veristä julmuutta
huokuvat nuoruudenteokset olivat nuoren Krasinskin kuumeisen hengen
himoruokana. Kokonaan niiden vaikutuksen alaisena kirjoitti vasta
nuoruusikään astunut runoilija joukon teoksia, joista useimmat ovat
laajoja pseudohistoriallisia romaneja hurjan intohimoisine sankareineen
ja pöyristyttävine situatsioneineen.

Krasinski ei ollut vielä kasvanut siksi, mikä hänestä tuleva oli, ja
siksi saattoi hän tulla ainoastaan vakavain elämänkokemusten ja niistä
johtuvien sielullisten kamppailujen kautta... Ensimäiset vakavat
kokemukset johtuivat runoilijan suhteessa isäänsä.

Tämä entinen napoleonilainen upseeri oli siihen määrin järkähtämätön
uskollisuudessaan uutta herraansa Venäjän keisaria kohtaan,
että hänen valtiollista malttiaan ja varovaisuuttaan alettiin
vähitellen pitää venäjänmielisyytenä. Täydelliseen epäsuosioon omien
kansalaistensa kesken joutui hän senjälkeen kun hän oli yksin n.s.
»valtiopäivä-oikeudessa» äänestänyt kuolemanrangaistusta erään salaisen
isänmaallisen kumousseuran sotilas-jäsenille.

Zygmunt oli silloin Varsovan yliopistossa, sen juridisessa
tiedekunnassa. Suhteessaan isään, joka äidin varhain kuoltua oli
hänen ainoa läheinen omaisensa, oli Zygmunt aina ollut kuuliainen ja
kunnioittava lapsi ja sellaisena pysyi hän koko elämänsä läpi. Juuri
tästä kuuliaisuudesta johtui hänen ensimäinen kova personallinen
kokemuksensa. Äsken mainitun »valtiopäivä-oikeuden» esimies oli
kuollut, ja koko akademinen nuorisoparvi otti mieltään-osoittavasti
osaa hautajaisiin. Zygmunt yksin tuli isänsä käskystä eräälle
luennolle. Seuraavana päivänä hän sai tovereiltaan suurinta
ylenkatsetta osakseen. Häneltä revittiin kaikki akademiset merkit ja
hänet saatettiin ulos luentosalista. Nuori Zygmunt vaati häväistyksen
johtajaa kaksintaisteluun, mutta kenraali katsoi parhaaksi kiireimmän
kautta lähettää poikansa rajan yli ulkomaille.

Arvelemme tämän yliopistomuiston olleen ensimäisenä virikkeenä sen
tunne- ja ajatuselämän syttymiseen, joka muutama vuosi myöhemmin johtaa
kirjailijan »Ei-jumalaisen komedian» luomiseen. Eräässä myöhemmässä
teoksessaan (Niedokończony poemat), muistellessaan tätä tapausta,
kertoo runoilija toverien silloin huutaneen hänelle »panicz, panicz!»
(herraspoika, herraspoika!) ja lisää: »ikäänkuin se olisi häpeä,
että voin osoittaa, missä niin moni esi-isistäni on antanut henkensä
isänmaan edestä ja missä kirkossa kukin heistä nyt lepää». Päättäen
tästä tunsi nuori ylimyssukuinen kirjailija silloin ensi kerran
aristokratin aseman traagillisuuden kasvavan demokratian keskellä.

Jätettyään kotimaansa 1829 asettui Krasinski Geneveen. Täällä hän
ystävystyi erään hienosti sivistyneen englantilaisen Henry Reeve'n
kanssa ja sai häneltä hyviä vaikutelmia. Vielä syvemmän jäljen jätti
tutustuminen isänmaastaan karkoitettuun Mickiewicziin kesällä 1830.
Keskusteluista suuren runoilijan kanssa hänelle selveni, että — kuten
hän kirjoittaa — »kaikki melu on tyhmyyttä, niin kirjoituksessa,
teossa kuin puheessakin; että totuus ja totuus yksin voi olla kaunis
ja kiehtova meidän aikanamme; että kaikki koristeet ja tyylikuvat ovat
tyhjää, — kun ajatus puuttuu; että jos mieli olla jotain nykyään, on
opiskeltava, opiskeltava ja etsittävä totuutta kaikkialta, antamatta
hetken virvatulien vietellä itseään, sillä ne sammuvat kuin kiiltomadot
toukokuun nurmella...»

Mutta enin kasvattivat kirjailijaa seuraavien vuosien sisäiset
kamppailut. V:na 1830 oli Krasinski saapunut Roomaan ja ajatukset
sen entisen mahtavuuden katoamisesta liikkuivat voimakkaina hänen
sielussaan, kun saapui viesti Puolan kapinasta. Hänen ensimäinen
ajatuksensa oli silloin kiiruhtaa taistelutantereelle isänmaataan
puolustamaan. Hän halusi sinne sitä kiihkeämmin kun hän tunsi itsensä
väärin tuomituksi. Mutta isän kielto pidätti häntä. Hänen polttava
epätoivonsa kuvastuu hänen muutamassa senaikuisessa kertomuksessaan,
jossa ensi kerran tuntuu selvä personallinen sävy, ja useissa
ranskankielisissä kirjeissä geneveläiselle ystävälleen Reeve'lle.

Se synnynnäinen taipumus mietiskelyyn ja skeptillisyyteen, joka
runoilijassa oli haaveellisuuden ohella, auttoi häntä vähitellen
tyyntymään ja opetti viileämmin asioita arvostelemaan. Sitä paitsi
oli isä kirjeissään kiinnittänyt pojan huomiota tämän kapinataistelun
toiseen puoleen, joka suuntasi runoilijan mietteet laajemmille aloille,
yleisinhimillisten kysymysten piiriin. »Kansallisuudet ovat kadonneet —
oli kenraali kirjoittanut — kaksi lippua hallitsee maailmaa: järjestys
ja anarkia, ja kaikki tarkoittaa sitä, että ne, jotka omistavat, eivät
omistaisi ja että ne, jotka eivät omista, tulisivat omistamaan».

Nuori herkkä runoilija, jonka mielenliikutuksista järkkynyt terveys
pakoitti tuontuostakin kamarin yksinäisyyteen, ryhtyi ajatuksissaan
tarkastamaan Europan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän ilmiöitä.

Wienin kongressista asti olivat kumoukselliset virtaukset alkaneet
yhä enemmän vavahutella Europan monarkistista valtiojärjestystä.
Dekabristien kapinan jälkeen Pietarissa (1825) ilmeni kumouksellista
kiehuntaa ympäri Europpaa, kunnes se leimahti ilmiliekkiin melkein
yhtaikaa Ranskassa, Puolassa ja Belgiassa. Nämä liikkeet olivat
kuitenkin enemmän valtiollista laatua. Mutta syvemmällä koko
olevaisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla tuntui kytevän voimakas
_yhteiskuntataloudellinen_ kumousliike. Sillä oli omat apostolinsa —
ennen muita ranskalainen Saint-Simon ja hänen oppilaansa Bazard ja
Enfantin — jotka saarnasivat koko yhteiskuntajärjestyksen muuttamista,
naisten ja työtätekeväin luokkien vapauttamista, omaisuuden
yhteistyttämistä, sääty-etuoikeuksien ja kirkon — etenkin katolisen —
suistamista ja uuden uskon perustamista.

Siihen taisteluun kiintyi ylimyssukuisen runoilijan katse. Erikoisen
merkitseväksi tuli hänelle tapaus, joka sattui vuosi jälkeen
Puolan kapinan Lyonissa Ranskanmaalla ja jonka viestit saapuivat
hänelle Geneveen. Se oli 40,000:n nälkääntyneen silkkityöntekijän
marraskuussa 1831 puhjennut kapina, joka vei julmiin katutaisteluihin
ja verenvuodatukseen... Tämän kapinan jälkeen kirjoittaa Krasinski
eräässä kirjeessään: »Silminnähtävää on, että pian lähenee Europan
nykyisen yhteiskuntajärjestyksen häviö, että tasapaino on kaikkialta
rikkoutunut, sopu turmeltu, perusteet horjutetut, ja pyörteiden ja
kiistan verhossa pyrkii jotain uutta tuntematonta etukynteen ja
valtaamaan maailmaa. Olemme samassa asemassa kuin oli muinoin barbarien
hyökkäyksistä kuoleva Rooman valtakunta. Ainoana panssarinamme on usko
Kristukseen.»

Tämä kirjeen-ote viittaa selvästi ei ainoastaan »Ei-jumalaiseen
komediaan», vaan myös »Iridioniin», Krasinskin toiseen pääteokseen.

Genevestä tuli kirjailija isänsä käskystä surulliseen,
kapinanjälkeiseen Varsovaan ja sieltä Pietariin, jonne kenraali oli
kapinan jälkeen muuttanut. Isä tahtoi tehdä pojastaan valtiomiehen,
mutta siitä kirjailijalle itselleen vastenmielisestä toiminnasta
pelasti hänet sisäisissä taisteluissa kehittynyt hermo- ja silmätauti.
Kirjailijan koko virkaura rajoittui audienssiin keisarin luona.
Koko muun Pietarissa-olonsa ajan hän pysytteli huoneessaan lukien,
kirjoitellen ja ennen kaikkea mietiskellen. Näissä mietteissä
selkeni hänen runohenkensä täyteen tietoisuuteen. Täällä hän laski
perustan molemmille merkkiteoksilleen »Ei-jumalaiselle komedialle»
ja »Iridionille». Ja kun hän viimein saatuaan passin pääsi lähtemään
sumujen kaupungista takaisin ulkomaille terveyttään hoitamaan,
kirjoitti hän ensimäisessä suuressa pysähdyspaikassaan, Wienissä,
alun ensimäiseen täyskypsään, nerokkaaseen luomaansa, »Ei-jumalaiseen
komediaan», ja lopetti sen Venetsiassa samana vuonna, 1833. Silloin hän
oli kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Painosta ilmestyi teos vasta
pari vuotta myöhemmin (Parisissa 1835) — ilman tekijän nimeä, kuten
kaikki Krasinskin teokset.

Mitä nuori runoilija oli yksinäisissä mietteissään ajatellut noiden
»kahden lipun» välisestä sodasta, »järjestyksen» ja vanhoillisen
ylimysvallan taistelusta »anarkiaa» ja demokratiaa vastaan, sen on
hän tässä teoksessa suppeiden, voimakkaiden ja kirkassointuisten
replikkien avulla loihtinut draamallisiksi kuviksi. Vakuutettuna
siitä, että runous »koskee koko ihmiskuntaa, eikä ainoastaan yhtä
maata ja yhtä ajan ja paikan tilkkua, että se valtaa siipiensä alle
ikuisuuden ja äärettömyyden», hän käsitteli kysymystä sen puhtaassa
yleisinhimillisyydessä, yleistäen ja symbolisoiden sekä aatteita että
niiden kannattajia. Hän veti äärimäiset johtopäätökset nykyisestä
asiaintilasta, hän tutkisteli teitten lopullista suuntaa ja määrää,
terästäen etsivän katseensa kauas tulevaisuuteen.

Teoksen piti tekijän oman tunnustuksen mukaan tulla »puolustukseksi
sille, mitä niin monet ryysyläiset koettavat repiä alas: uskonnolle
ja menneisyyden maineelle». Mutta runollinen inspiratsioni ja kirkas
totuudentunto ei sallinut hänen tulla kummankaan puolen asianajajaksi,
vaan antoi hänelle filosofin laajasydämisen tasapuolisuuden koko
yhteiskunnallisvaltiollisten ilmiöitten kokonaisuuteen nähden. Se
auttoi häntä katsomaan rohkeasti totuutta silmiin, sellaisena kuin se
aikojen takaa hänelle kajasti. Ja sellaisena hän sen kuvasi ja se kuva
tuli »syvä kuin meri ja surullinen kuin kuolema», kuten Krasinskin
paras elämänkertoja on sanonut.

Vaikkakin tekijä tunsi sympatiojensa kuuluvan aristokratialle, johon
hän itse syntymän ja kasvatuksen sitein oli sidottu, ei se estänyt
häntä näkemästä siinä auttamattomia perikadon oireita. Esi-isiensä
rikoksiin on se ylimysluokka lisännyt »epäröinnän ja pelon» eikä sen
näennäinen alttarin ja isänmaan sekä esi-isien kunnian puolustaminen
voi säästää sitä kuolemanrangaistukselta ja sen jälkeen unhoitukselta.

Näennäisesti on muita ylempänä kreivi Henrik, »mies», kuten häntä
draamassa kutsutaan — »Mies» oli alkuaan ajateltu koko teoksen nimeksi
—, aristokratian peloton ja taipumaton johtaja, joka halveksii niitä,
joihin on liittynyt. Mutta hänen luja omistautumisensa aristokratian
asian palvelukseen ei ole sisäisen vakaumuksen, vaan kuvittelun ja
järkeilyn tulos. Hän on auttamaton »romantikko», runoilija, jolle
teatralisten asentojen ja deklamatoristen lauseiden tavoittelu on
tullut luonteeksi.

Vahingoksi teoksen yhtenäisyydelle on tekijä omistanut ensimäiset kaksi
näytöstä tämän »miehen» luonnekuvaukselle. Oikeastaan voikin sanoa
»Ei-jumalaisessa komediassa» yhdistyvän kaksi draamaa: kreivi Henrikin
oman personallisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen, joskin painopiste
on jälkimäisessä. Tekijän ankara itse-erittely on saanut hänen
antamaan Henrikin luonnekuvaukselle niin laajan sijan. Hän kuvaa siinä
haaveen ja fantasian orjaksi joutuneen »kaunosielun» — käyttääkseni
nykyaikaista sanaa —, jolle todellinen elämä velvollisuuksineen on
proosaa ja joka rakastaa vain omia mielikuviaan. Ajaessaan takaa
kauneuden ja maineen fantomeja, joilla helvetti häntä houkuttelee, hän
tallaa maahan todellisuudessa elävän vaimonsa koruttoman, uskollisen
sielun, joka hämärtyy surusta, ettei voi seurata rakastettuaan
»runouden» maailmaan. Krasinski tuomitsee sellaisen taiteen, joka on
irtautunut elämästä ja teoista. Teoksen ensi osan ihanien alkusanojen
lopussa hän asettaa sellaisen taiteen runoilijalle vastakohdaksi
toisenlaisen, jossa runous asuu itsetiedottomana, koko elämää ja
toimintaa hedelmöittävänä voimana, — sellaisen, jollaiseksi hän tunsi
Mickiewicz'in.

Kreivi Henrikin vaimosta tulee mielipuolisuudessa runoilija. Eikä siinä
kyllin. Henrikin poika Orcio, surullinen, ennenaikaisesti kehittynyt,
pelkästä hengestä elävä lapsi, ainoa olento maan päällä, jota Henrik
todellisuudessa kykeni rakastamaan, tulee ikäänkuin kohtalon ivasta
myös runoilijaksi, ja siinä on hänen onnettomuutensa. Lapsen hento
organismi on tuomittu sortumaan runollisten ajatusten ja vaikutelmain
painon alle. Orcion syvästi taiteelliseen kuvaan on tekijä ottanut
piirteitä itsestään niiltä ajoilta, jolloin hän vastoin muitten lasten
tapoja ei »ratsastellut keppihevosilla, ei huvitellut nukeilla», vaan
luki, kirjoitteli ja haaveili... Orcio tulee sokeaksi — se on symboli
aristokratian ruumiillisesta degeneroinnasta —, ja Henrik tuntee
elämänsä tyhjyyden ja ikävän. Silloin puhuu hänelle suojelusenkelin
hahmossa paremman tietoisuuden ääni kutsuen häntä rakkauden työhön.
Mutta taaskin voittaa korskea deklamoiva runous, joka kotkana ilmestyy
kehoittamaan Henrikiä maineen ja kunnian tekoihin.

Kolmannen osan alusta alkaa varsinainen yhteiskunta-draama. Sen
ydinkohtana lienee pidettävä kreivi Henrikin l. »miehen» salaista
vaellusta demokratian leirin läpi. Siitä on teos saanut nimensä. Kuten
Dantella »Jumalaisessa komediassa» on »miehelläkin» opastajansa, ei
kuitenkaan mikään enkelimäinen Beatrice, vaan revolutsionin sameassa
vedessä kalastava viekas egoisti, »kastettu juutalainen»». (Juutalaisia
oli paljon saint-simonistisissa järjestöissä.) Näyt, jotka »miehelle»
avautuvat tällä öisellä retkellä, ovat kaikkea muuta kuin jumalaisia.
(Ne nojautuvat kertomuksiin jakobinien klubeista Ranskan suuren
vallankumouksen aikana 1793.)

Hälisevä lauma pyrkii vain aineelliseen nautintoon vanhan
elämän-järjestyksen raunioilla. Se on juonut herrainsa viinit ja
teurastanut kyntöhärkänsä yhteisiin pitoihin. Se ei näytä aavistavan,
että sen, jollei se tahdo nälkään kuolla, on pian ryhtyminen työhön
taas, ja siltä on, ruumiin- ja hengenvoimien erilaisuuden takia,
nouseva ennen pitkää uusi ylimystö, jonka ituja jo tuntuu joukon
keskuudessa.

Demokratian etunenässä on Pankratius. Hän on lauman valtias,
kunnianhimoinen, kylmä, illusioniton järjen mies — »järjen, ei
sydämen, pois sydän ennakkoluuloineen». Suurten joukkojensa kautta,
jotka tottelevat häntä kuin Jumalaa, on hän Henrikiä voimakkaampi,
mutta luovaa voimaa ei hänessäkään ole. Hän ei enää usko itseensä
eikä asiaan, jota ajaa, ja hän halveksii johtamaansa laumaa ja on
sitä tuskin koskaan rakastanut. Nousukkaan kunnianhimossaan tahtoisi
hän saada valtansa alle kreivi Henrikin, jonka hengen ylimyksellinen
voima on hänet imponoinut. Mutta kun moralinen triumfi osoittautuu
mahdottomaksi, on aseiden ratkaistava.

»Minä tiedän — kirjoittaa Krasinski eräässä kirjeessään, jota voi pitää
tämän teoksen paraimpana kommentariona — minä tiedän, että meidän
sivistyksemme lähenee kuolemaansa, tiedän, että lähenevät ajat, jolloin
uudet rikokset tulevat rankaisemaan vanhoja ja saamaan tuomionsa
Jumalan edessä. Mutta minä tiedän, etteivät ne mitään luo, eivät mitään
rakenna, menevät kuin Attilan ratsu ja autius jää heidän jälkeensä!
Vasta kun se, jota et sinä eikä kukaan tiedä eikä käsitä, tulee,
kehkeytyy kaaoksesta, on myös uusi Jumalan tahdon mukainen maailma
rakentuva ihmissukukunnan edellämääräyksestä, mutta silloin ovat minun
ja sinun luusi tomuna ja tuhkana.»

Pankratiuksen joukot ovat voittaneet. Aristokratian viimeinen linna on
heidän hallussaan. Kreivi Henrik on syöksynyt linnanvallilta kuiluun.
Mutta Pankratius ei voi iloita katsellessaan kättensä töitä.

— »Katso noita aavikoita, noita suunnattomia aloja, jotka ovat minun
ja ajatukseni välillä. Nuo erämaat on kansoitettava, nuo kalliot
lohkaistava, nuo järvet yhdistettävä, jokaiselle annettava maa-alansa,
jotta syntyisi kaksi kertaa niin paljon elämää näille aavikoille, kuin
niillä nyt on kuolemaa. Muuten hävityksen työ ei ole sovitettu.»

Ja Pankratius tuntee voimattomuutensa siihen positiviseen työhön, sillä
hän on pyhittänyt elämänsä vihalle, eikä viha mitään rakenna.

Sen voiman, joka voi maailman uudistaa, on Krasinski symbolisoinut
siinä näyssä, jonka epäilyksen valtaama Pankratius näkee: kuin
Kristuksen tulemisen hetkenä häämöittää hänelle autioituneen maailman
yllä ristiinnaulitun kuva, jonka silmäin loistoa hän ei kestä. Hän
kuolee huutaen ne sanat, jotka tarinan mukaan huusi kuollessaan
kristinuskon rehellinen vihamies Julianus Apostata: »Voitit,
galilealainen!» Ja se huuto merkitsee sitä, ettei veljesmurhat ja
taistelut aineellisista eduista, vaan rakkaus yksin voi saattaa
ihmiskuntaa todelliseen onneen ja vapauteen. Tosin tämä loppu tulee
»Ei-jumalaisessa komediassa» hiukan odottamatta, ilman taiteellista
valmistelua ja psykologista perustelua. Mutta se on sittenkin paras
mahdollinen ja Krasinskille erikoisen luonteenomainen.

»Ei-jumalaisen komedian» suuruus ja traagillinen syvyys on juuri siinä,
ettei kummallakaan taistelevista ole pelastavaa periaatetta puolellaan.
Runoilija ikäänkuin seisoo hajoavan maailman yllä ja tuomitsee sitä
puolueettomasti ja intohimottomasti, mutta ei rakkaudettomasti.

En käy tässä syvemmin analysoimaan tämän teoksen taiteellista
vaikutusta, vaan jätän sen lukijan oman vaiston varaan. Sanon vain,
että teoksen vaikutusvoima ei ole vähääkään vähentynyt siitä, mikä se
oli teoksen kirjoittamishetkenä, 75 vuotta sitten.

       *       *       *       *       *

Krasinskin myöhemmästä elämästä ja tuotannosta mainitsen tässä vain
päätapaukset.

Talvella 1833—1834 hän oleskeli taas Roomassa ja seuraavana vuonna
hän kirjoitti toisen merkkiteoksensa, niinikään näytelmämuotoisen
proosarunoelman, »Iridionin», jonka tapahtumapaikkana on Rooma. Siinä
hän käsittelee kysymystä kansallisvihasta. Iridion, näytelmän sankari,
omistaa sille elämänsä ja — hukkaa sen. Kreikkalaisen ja germanittaren
poikana tahtoo hän hävittää Rooman, kostaa isänmaansa häviön, mutta
joutuu keinoinaan käyttämänsä vihan ja pahuuden uhriksi. Mutta
näytelmään liitetyssä epilogissa antaa sovitusta kaipaava runoilija
taaskin ristin — rakkauden ja pyhityksen symbolin — voittaa.

Enkeli ja pahahenki taistelevat Iridionista. — Kuolematon vihamieheni,
hän on minun, hän on elänyt kostossa, hän on vihannut Roomaa, — sanoo
pahahenki.

— Hän on minun, — sanoo enkeli — sillä hän on rakastanut Kreikkaansa.

Ja enkeli lähettää hänet Puolaan, »hautojen ja ristien maahan»,
kieltäymyksessä, marttyriudessa ja rakkauden töissä hakemaan sovitusta
erhetyksilleen.

1830-luvun lopulla Krasinski kiintyi Hegelin filosofiaan. Hänen
tuotantonsa kävi sen jälkeen yhä symbolistisemmaksi. »Kolmessa
ajatuksessa» tuntuu jo suuri slaavilaisuuden ihannoima ja
»Aamunsarastuksessa», joka ilmestyi v:na 1843, on se kehittynyt oman
kansallisuuden sairaalloiseksi jumaloimiseksi, »messianismiksi». Puola
on hänen mielestään marttyri kansojen joukossa, ja sen marttyrius
on kirkastava kansoille uuden ajan suuren aatteen: kansainvälisten
suhteitten kristillistymisen, politikan sulautumisen uskontoon.

Krasinskin viimeinen huomattavampi teos on »Kolme psalmia», jonka
juhlallisen vakavissa säkeissä väräjää tosin vanhoillinen mutta syvä
ja harras isänmaallinen mieli. Sen jälkeen esti heikkenevä terveys ja
kasvava sokeus Krasinskia enää kirjoittamasta. Hän kuoli v:na 1859
Parisissa, missä oli syntynytkin.

Krasinskin ylevä näkökanta, voimakas ja värikäs tyyli sekä kantava
aatteellisuus takaavat hänelle vakavan aseman ei ainoastaan Puolan
vaan koko Europan kirjallisuudessa. Hänen sopusoinnun ikävänsä ja
rakkauden tien toistuva osoittamisensa puhuu vähentymättömällä voimalla
nykyaikaisellekin lukijalle.

Eino Kalima.



I



    »Isiensä vikojen suureen joukkoon
    he lisäsivät sen, mistä heidän
    esi-lsänsä eivät tienneet — epäröinnän
    ja pelon — ja tapahtui, että he
    kahmivat maan pinnan päältä ja suuri
    äänettömyys vain jäi heistä.»

                            Nimetön.

    »To be or not to be, that is the
    question.»

                            Hamlet.


Pääsi ympärillä tähdet — jalkaisi alla meren aallot — meren aalloilla
ajaa sateenkaari hajoittaen sumut edestäsi — mitä näet, on sinun
rannat, kaupungit ja kansat ovat sinun — taivas on sinun niinkuin ei
kunniallasi olisi mitään vertaa.

Sinä soitat vieraille korville käsittämätöntä ihanuutta. Sinä punot
yhteen sydämiä ja irroitat kuin seppelettä, sormiesi leikiksi —
puserrat kyyneleitä — kuivaat ne hymylläsi, ja uudestaan ajat huulilta
hymyn hetkeksi — muutamiksi hetkiksi — väliin ainiaaksi. — Vaan mitä
tunnet itse? — Mitä teet itse? — Mitä ajattelet? — Sinun kauttasi
virtaa kauneuden vuo, vaan sinä et ole kauneus. — Voi sinua — voi. —
Lapsi, joka itkee imettäjänsä sylissä — kedon kukka, joka ei tiedä
tuoksunsa suloudesta, on arvokkaampi Herran edessä kuin sinä.

       *       *       *       *       *

Mistä olet noussut sinä katoava varjo, joka kerrot valosta vaikka
et tunne valoa, et ole nähnyt etkä näe! Kuka on vihassaan tai
ivanhalussaan sinut luonut? — Kuka on antanut sinulle tuon kurjan ja
niin pettävän elämän, että osaat näytellä enkeliä juuri ennen kuin
vajoat likaan, ennen kuin lähdet matelijana ryömimään ja tukehdut
liejuun? — Sinun ja naisen on alkuperä yksi.

       *       *       *       *       *

Mutta sinäkin kärsit, vaikka sinun tuskasi ei mitään luo eikä mihinkään
kelpaa. — Kurjimmankin vaivaisen vaierrus liittyy taivaan harppujen
sävelten sekaan, sinun epätoivosi ja huokauksesi vajoavat syvyyteen, ja
saatana mielissään kokoaa ne, lisäten omiin valheisiinsa ja petoksiinsa
— mutta Herra on kerran ne kieltävä niinkuin ne ovat kieltäneet Herran.

       *       *       *       *       *

En kuitenkaan tuomitse sinua, Runous, Kauneuden ja Vapautuksen äiti. Se
vain on onneton, jonka täytyy eloon syttyneissä, katoamaan tuomituissa
maailmoissa muistella sinua tahi aavistaa — sillä sinä viet vain ne
turmioon, jotka ovat omistaneet itsensä sinulle, jotka ovat tulleet
sinun kunniasi eläviksi ääniksi.

       *       *       *       *       *

Siunattu se, jossa olet ottanut asuntosi niinkuin Jumala maailmassa,
näkymättömänä, kuulumattomana, hänen kaikissa osissaan majestettisena
valtiaana, Herrana, jonka edessä luodut nöyrtyvät ja sanovat: »Hän
on tässä». — Sellainen on kantava sinua kuin tähteä otsallaan,
eikä anna sanan kuilun eroittaa itseään sinun hyvyydestäsi. Hän on
rakastava ihmisiä ja kulkeva miehenä veljiensä parissa. — Vaan ken ei
sinua vaali, ken pettää sinut uskottomuudellaan ja jättää ihmisten
turhaksi nautinnoksi, sen päähän sinä sirotat muutaman kukan, ja
käännät selkäsi, ja hän leikkii kuihtunein kukin ja punoo itselleen
hautaseppeltä kautta koko elämänsä. Hänen ja naisen on alkuperä yksi.



SUOJELUSENKELI.

Rauha niille, joiden tahto on hyvä — siunattu luotujen seassa se, jolla
sydän on — hän saattaa vielä pelastua. — Vaimo hyvä ja siveä, ilmesty
hänelle — ja lapsi syntyköön teidän kotiinne.

    (Lentää pois.)

PAHOJEN HENKIEN KUORO.

Matkaan, matkaan haamut, lentäkää hänen luokseen. — Ensimäisenä,
etumaisena sinä, eilen kuolleen jalkavaimon varjo, sumun somistama,
kukkiin puettu runoilijan lemmitty, eteenpäin.

Matkaan myös sinä maine, helvetin vaivoihin sysätty vanha kotka,
irroitettu paalusta, johon metsämies sinut syksyllä ripusti — lennä ja
levitä suuret, auringon loisteessa välkkyvät siipesi runoilijan pään
yli.

Tule ulos holveistamme sinä runneltu Edenin kuva, Belsebubin kätten työ
— me muuraamme reiät kiinni ja kiillotamme lakalla — ja sitten nouse
pilviin sinä taikavoimainen kangas ja lennä runoilijan luo — levittäydy
äkkiä hänen eteensä, sulje hänet vuorien ja vesien keskeen, yön ja
päivän vaihteluun. — Luonto-äiti, ympäröi runoilijaa!

       *       *       *       *       *

Kylä. — Kirkko. — Kirkon yllä leijailee suojelusenkeli.

SUOJELUSENKELI.

Jos pidät ijäti valasi, olet oleva veljeni taivaan Isän kasvojen edessä.

    (Katoaa.)

Kirkon sisusta. — Seurakuntalaisia. — Messukynttilä alttarilla.

PAPPI (vihkii).

Pitäkää se. —

Pari nousee. — Mies puristaa vaimonsa kättä ja jättää hänet
sukulaiselleen. — Kaikki poistuvat. — Mies jää yksin kirkkoon.

MIES.

Olen suostunut maallisiin lupauksiin, sillä olen löytänyt sen, jota
olen unelmoinut — kirous tulkoon ylitseni, jos milloinkaan lakkaan
häntä rakastamasta.

       *       *       *       *       *

Huone täynnä väkeä. — Tanssiaiset. — Soittoa. — Kynttilöitä. — Kukkia.
— Morsian tanssii valssia ja muutaman kierroksen tehtyään pysähtyy,
sattumalta tapaa väkijoukossa miehensä ja painaa päänsä hänen olkaansa
vasten.

SULHANEN.

Miten olet väsymyksestä kaunis — kukat ja helmet ovat epäjärjestyksessä
tukassasi, sinä hehkut kainoutta ja uupumusta — oi ijäti, ijäti olet
sinä oleva minun lauluni.

MORSIAN.

Minä olen sinun uskollinen vaimosi, niinkuin äiti on käskenyt, niinkuin
sydän käskee. — Mutta täällä on niin paljon väkeä, on niin kuumaa ja
meluisaa.

SULHANEN.

Mene vielä kerran tanssimaan, minä seison täällä ja katselen sinua,
niinkuin usein olen ajatuksissani katsellut liikehtiviä enkeleitä.

MORSIAN.

Menen, kun niin tahdot, vaikka oikeastaan en enää jaksaisi.

SULHANEN.

Tee niin, rakkaani.

    (Tanssia ja soittoa.)

Pilvinen yö.

PAHA HENKI (lentää neidon haamussa).

Äsken vielä juoksentelin maan päällä, tähän samaan aikaan — nyt ajavat
paholaiset minua ja käskevät näyttelemään pyhimystä.

    (Lentää puutarhan yli.)

Kukkaset, katketkaa ja lentäkää hiuksiini.

    (Lentää hautausmaan yli.)

Kuolleiden neitojen tuoreus ja sulo, jota ilma huokuu ja joka hautojen
yli leijaa, lennä minun poskilleni.

Tuossa lepää mustahiuksinen tyttö — hänen kutriensa varjot tulkoot
riippumaan otsalleni. — Tuon kiven alla on kaksi sammunutta sinistä
silmää — minulle, minulle se tuli, joka niissä hehkui. — Tuon ristikon
takana palaa sata messukynttilää — ruhtinatar on tänään haudattu —
atlaskankainen, maidonvalkea puku, riistäydy irti hänestä — ristikon
läpi kiitää puku minulle, lepattaen kuin lintu — vaan eteenpäin,
eteenpäin. —

       *       *       *       *       *

Makuuhuone. — Yölamppu palaa pöydällä ja valaisee kalpeasti miehen,
joka makaa vaimonsa vieressä.

MIES (unissaan).

Mistä saavut sinä, niin kauan oltuasi näkymättömissä, kuulumattomissa
— kuin vesi soljuu, niin soljuvat jalkapohjasi kahtena valkoisena
laineena — pyhäinen rauha on sinun ohimoillasi — kaikki mistä olen
unelmoinut ja mitä olen rakastanut,-on yhtynyt sinussa.

    (Herää.)

Missä olen! — ahaa! vaimoni vieressä, — tuo on minun vaimoni.

(Katselee vaimoaan.)

Luulin, että sinä olisit unelmani, mutta nyt pitkän eron jälkeen on se
palannut ja on toisellainen kuin sinä. — Sinä olet hyvä ja hellä, mutta
hän...Jumalani, mitä minä näen — hereillä.

NEITO.

Olet pettänyt minut.

    (Katoaa.)

MIES.

Kirottu olkoon hetki, jolloin otin vaimon, jolloin jätin nuoruuteni
lemmityn, aatosteni aatoksen, sieluni sielun...

VAIMO (herää).

Mikä on — joko päivä on tullut — joko vaunut saapuneet — tänäänhän
meidän on mentävä niin monille asioille.

MIES.

Sydänyö — nuku — nuku rauhassa.

VAIMO.

Oletko äkkiä sairastunut, armaani, minä nousen antamaan eteriä.

MIES.

Nuku.

VAIMO.

Sano, armaani, mikä sinun on, sillä äänesi on outo ja poskesi ovat
kuumeesta turvonneet.

MIES (nousten äkkiä).

Tarvitsen raitista ilmaa — jää tänne — Jumalan nimessä, älä tule
mukaani — älä nouse, pyydän vielä kerran.

    (Menee ulos.)

       *       *       *       *       *

Kuun valaisema puutarha. — Aidan takana kirkko.

MIES.

Vihkimäpäivästäni saakka olen nukkunut hervottomuuden unta, syömärin
unta, saksalaisen tehtailijan unta saksalaisen vaimonsa vieressä — on
kuin koko maailma olisi nukkunut ympärilläni — olen käynyt sukulaisten
luona, lääkärin luona, puodeissa, ja kun lapsi on minulle kohta syntyvä
niin olen ajatellut imettäjääkin.

    (Kello lyö kaksi kirkontornissa.)

Tulkaa luokseni entiset väkirikkaat, elävät valtakuntani, jotka
verhoudutte ajatukseni suojaan, jotka tottelette minun henkeni leimua —
ennen oli öinen kellon kajahdus teidän taikananne.

    (Kulkee ja vääntää käsiään.)

Jumalani, oletko Sinä itse pyhittänyt kahden ruumiin yhteyden; oletko
Sinä itse säätänyt, ettei mikään saa niitä eroittaa, vaikka sydämet
riistäytyvät pois toisistaan, kulkien kumpikin omaan suuntaansa, ja
ruumiit kahden vainajan tavoin jäävät toistensa luo.

Taas olet sinä luonani — oi omani — omani, ota minut mukaasi — jos olet
harhakuva, jos olen sinut keksinyt ja jos sinä olet syntynyt minusta ja
nyt ilmestyt minulle, niin tahdon minäkin muuttua harhakuvaksi, tulla
sumuksi ja savuksi yhtyäkseni sinuun.

NEITO.

Seuraatko minua koska tahansa, kun tulen sinua hakemaan.

MIES.

Joka hetki olen sinun omasi.

NEITO.

Muista.

MIES.

Viivy — älä unen tavoin haihdu.—Jos olet kauneuksista ylin, jos olet
kaikkien ajatusteni ajatus, miksi et viivy hetken toivomusta, hetken
aatosta kauemmin.

    (Läheisen talon akkuna avautuu.)

NAISEN ÄÄNI.

Armaani, yön koleus käy rintaasi; tule pois, ihanaiseni, sillä minun on
yksin ikävä tässä mustassa, avarassa huoneessa.

MIES.

Hyvä — heti paikalla.

Henki hävisi, mutta se sanoi palaavansa, ja silloin hyvästi puutarha ja
koti ja sinä, joka olet luotu puutarhaa ja kotia vaan ei minua varten.

ÄÄNI.

Tulehan, rakkaani — kylmenee yhä aamunnousuun.

MIES.

Entä lapseni — oi Jumalani!

    (Menee pois.)

       *       *       *       *       *

Sali. — Kaksi kynttilää pianolla. — Nurkassa kehto, jossa makaa lapsi.
— Mies loikoo nojatuolissa pää käsien peitossa. — Vaimo pianon ääressä.

VAIMO.

Olin isä Benjaminin luona, hän lupasi ylihuomenna.

MIES.

Kiitos vaan.

VAIMO.

Leipurista olen tilannut muutamia leivoksia, sillä varmaan olet
kutsunut paljon vieraita ristiäisiin — ajatteles — suklaaleivoksia Yrjö
Stanislawin nimikirjoituksin.

MIES.

Kiitos vaan.

VAIMO.

Jumalan kiitos, että tämä toimitus vihdoinkin tapahtuu, että
Orciostamme [Orcio on hyväilymuoto nimestä Jerzy (= Yrjö)] tulee
kokonaan kristitty sillä vaikka hän jo onkin vedellä kastettu, on
minusta koko ajan tuntunut, että hän on vielä jotain vailla.

    (Menee kehdon luo.)

Nuku lapsoseni — näetkö sinä jo jotain unta, kun olet heittänyt
peitteen pois — kas niin — nuku nyt — Orcio on tänään rauhaton —
pienokaiseni, kultuni, nuku.

MIES (syrjään).

Kuumaa — tukahduttavaa — myrsky on tulossa — pian singahtaa salama, ja
silloin sydämeni halkeaa.

VAIMO (tulee takaisin, istuutuu pianon ääreen, soittaa, keskeyttää
soittonsa, taas alkaa soittaa ja taas keskeyttää.)

Tänään, eilen — ah! Jumalani, koko viikkoon, jo kolmeen viikkoon,
kuukauteen et ole minulle sanaakaan sanonut — ja kaikki, joita olen
nähnyt, ovat sanoneet, että olen huononnäköinen.

MIES (syrjään).

Hetki on tullut — ei häneltä enää voi mitään peittää.

    (Ääneen.)

Minusta sinä päinvastoin näytät hyvinvoivalta.

VAIMO.

Sinusta on yhdentekevää, sillä sinä et enää katso minuun, käännät pääsi
pois kun tulen sisään, ja peität kasvosi kun istun lähelläsi. — Eilen
olin ripillä ja koetin muistella kaikkia syntejäni — mutta en voinut
muistaa mitään semmoista, joka olisi voinut loukata sinua.

MIES.

Et ole loukannut minua.

VAIMO.

Voi Jumalani —Jumalani!

MIES.

Tunnen, että minun on sinua rakastaminen.

VAIMO.

Sinä olet surmannut minut tuolla yhäti samalla: »on rakastaminen». —
Ah! parempi että nouset ja sanot — »en rakasta» — saan ainakin tietää
kaikki — kaikki.

    (Lähtee äkisti ottamaan lasta kehdosta.)

Älä jätä häntä, vaikka minä uhraankin elämäni sinun vihallesi — rakasta
lastani — lastuni, Henrik.

    (Polvistuu.)

MIES (nostaen häntä).

Älä välitä siitä, mitä satun sanomaan — minulla on usein synkkiä hetkiä
— ikävän hetkiä.

VAIMO.

Yhtä sanaa pyydän sinulta — yhtä lupausta vain — lupaa, että rakastat
häntä aina.

MIES.

Sekä sinua että häntä — usko minua.

    (Suutelee vaimonsa otsaa — vaimo syleilee häntä — samassa
    kuuluu jyrähdys — heti perästä soittoa — sointu toisensa
    jälkeen yhä hurjemmin.)

VAIMO.

Mitä se on?

    (Painaa lapsen rintaansa vasten. — Soitto taukoaa.)

NEITO (tulee sisään).

Oi armaani, minä tuon sinulle siunauksen ja elämän huuman — seuraa
minua.

Armaani, heitä pois maalliset kahleesi, jotka kytkevät sinua. — Minä
olen uudesta maailmasta, jossa ei ole ääriä eikä yötä. — Olen sinun.

VAIMO.

Pyhä Neitsyt, pelasta minut! — tuo kalpea haamu on kuin kuollut —
silmät sammuneet ja ääni kuin vaunujen rattaiden räminä.

MIES.

Otsasi on kirkas, hiuksiisi on kukkia siroitettu, armaani.

VAIMO.

Ruumiin kääre putoaa riekaleina hänen hartioiltaan.

MIES.

Valo hyppelehtii ympärilläsi — vielä kerran kuulen äänesi — sitten olen
valmis vaikka kuolemaan.

NEITO.

Hän, joka sinua pidättää, on valhetta. — Hänen elämänsä on katoavaa
— hänen rakkautensa on kuin lehti, joka häviää tuhansien kuivuneiden
lehtien lailla — mutta minä en häviä.

VAIMO.

Henrik, Henrik, suojaa minua, älä jätä minua — minä tunnen rikin ja
haudan hajua.

MIES.

Savesta ja mudasta tehty nainen, älä kadehdi, älä toista — älä häpäise
— katso, tuo on Jumalan ensimäinen ajatus sinusta, vaan sinä lähdit
seuraamaan käärmeen neuvoa ja tulit siksi, mikä olet. —

VAIMO.

En laske sinua. —

MIES.

Oi armas! Jätän kodin ja seuraan sinua.

    (Menee.)

VAIMO.

Henrik — Henrik.

    (Menee tainnoksiin ja kaatuu lapsi sylissä. — Toinen jyrähdys.)

       *       *       *       *       *

    (Ristiäiset. — Vieraita. — Isä Benjamin. — Mieskummi.
    — Naiskummi. — Imettäjä, lasta pitäen. — Sohvalla syrjässä
    istuu _vaimo_. — Perällä palvelija.)

ENSIMÄINEN VIERAS (hiljaan).

Merkillistä, minne kreivi on joutunut.

TOINEN VIERAS.

Jossain huvittelee tai on kirjoittamassa.

ENSIMÄINEN VIERAS.

Mutta rouva on kalpea valvonnasta eikä puhu kenellekään mitään.

KOLMAS VIERAS.

Nämä ristiäiset muistuttavat tanssiaisia, joiden isäntä, lähetettyään
vieraille kutsun, aattoiltana hukkaa korttipelissä omaisuutensa ja
sitten ottaa vastaan vieraat epätoivon kohteliaisuudella.

NELJÄS VIERAS.

Jätin ihanan kirjan — saavuin — luulin tulevan komean aterian, mutta
sen sijaan on täällä, kuten raamattu sanoo, itku ja hammasten kiristys.

ISÄ BENJAMIN.

Yrjö Stanislaw, tahdotko pyhän voitelun?

RISTI-ISÄ JA -ÄITI.

Tahdon.

ERÄS VIERAISTA.

Katsokaa, rouva on noussut ja kulkee kuin unissaan.

TOINEN VIERAS.

Menee kädet haralla ja hoippuen poikansa luo.

KOLMAS VIERAS.

Mitä sanotte — emmekö mene häntä tukemaan, sillä hän pyörtyy. —

ISÄ BENJAMIN.

Yrjö Stanislaw, luovutko saatanasta ja hänen menoistansa?

RISTI-ISÄ JA -ÄITI.

Luovun.

ERÄS VIERAISTA.

St — kuulkaa.

VAIMO (pannen kätensä lapsen pään päälle).

Missä on isäsi, Orcio? —

ISÄ BENJAMIN.

Pyydän ettei häiritä.

VAIMO.

Minä siunaan sinut, Orcio, siunaan, lapsukaiseni. Tule runoilijaksi,
jotta isäsi rakastaisi sinua, eikä hylkäisi koskaan.

RISTI-ÄITI.

Mutta sallihan, Marysiani —

VAIMO.

Sinä tulet ansaitsemaan isäsi kunnioituksen ja suosion. — Ja sitten hän
antaa anteeksi äidillesi.

ISÄ BENJAMIN.

Peljätkää toki Jumalaa, rouva kreivitär.

VAIMO.

Kiroan sinut, jollei sinusta tule runoilijaa.

    (Menee tainnoksiin — palvelijat vievät hänet pois.)

VIERAAT (yhtaikaa).

Jotain erikoista on tapahtunut tässä talossa — lähtekäämme,
lähtekäämme —

    (Samalla toimitus päättyy — itkevä lapsi kannetaan kehtoon.)

RISTI-ISÄ (kehdon ääressä).

Yrjö Stanislav, nyt juuri on sinusta tullut kristitty ja olet astunut
ihmisten yhdyskuntaan, mutta vastaisuudessa tulet kansalaiseksi,
ja vanhempiesi avulla ja Jumalan armosta huomatuksi virkamieheksi
— muista, että isänmaata tulee rakastaa ja että on kaunista kaatua
isänmaan puolesta...

    (Kaikki lähtevät.)

       *       *       *       *       *

Kaunis seutu. — Mäkiä ja metsiä. — Etäällä vuoria.

MIES.

Sinua olen ikävöinyt, sinua olen pitkät vuodet rukoillut ja vihdoinkin
olen päämäärääni lähellä — ihmisten maailman olen jättänyt taakseni
— hyöriköön siellä kyllikseen jokainen muurahainen ja nauttikoon
korrestaan, ja kun sen jättää, hyppiköön kiukusta tai kuolkoon
murheesta.

NEIDON ÄÄNI.

Tänne — tänne.

    (Kulkee ohi.)

Vuoria ja rotkoja meren äyräällä. — Sakeita pilviä. — Myrsky.

MIES.

Mihin hän minulta katosi — yhtäkkiä lemahtivat aamun tuoksut, ilma
synkistyi — seison tällä huipulla, syvyys on allani, ja tuulet ulvovat
kauheasti.

NEIDON ÄÄNI (etäältä).

Tule, rakkaani.

MIES.

Miten kaukana jo, enkä minä pääse rotkon yli.

ÄÄNI (läheltä).

Missä ovat siipesi?

MIES.

Paha henki, miksi teet pilkkaa minusta, minä halveksin sinua.

TOINEN ÄÄNI.

Sinun suuri kuolematon sielusi, jonka tuli yhdellä vedolla lentää
taivaan läpi, kuolee nyt kallion kielekkeelle! — ja raukkamaisuus
rukoilee jalkojasi, etteivät ne menisi kauemmaksi suuri sielu — suuri
sydän!

MIES.

Tulkaa näkyviin, ottakaa muoto, jonka minä voin nujertaa ja kaataa.
—Jos minä teitä säikähdän, suokoon Jumala, etten häntä koskaan saisi
omakseni.

NEITO (rotkon toiselta puolelta).

Ota kiinni minun kädestäni ja lennä.

MIES.

Mikä sinun on — kukat irtautuvat ohimoiltasi ja putoavat maahan, ja
heti kun koskettavat sitä, luikertavat kuin sisiliskot, ryömivät kuin
käärmeet.

NEITO.

Rakkaani.

MIES.

Jumalani, tuuli on riistänyt puvun olaitasi ja repinyt palasiksi.

NEITO.

Miksi viivyttelet?

MIES.

Sade tippuu hiuksistasi — paljaat luut pistävät esiin povestasi.

NEITO.

Olet luvannut — vannonut.

MIES.

Salama on syönyt hänen silmäteränsä.

PAHOJEN HENKIEN KUORO.

Sinä vanha, palaa takaisin helvettiin — olet vietellyt suuren ja
korkean sydämen, ihmisten ja itsesi ihastuksen. — Suuri sydän, mene
armaasi perästä.

MIES.

Jumalani, siksikö minut tuomitset, että uskoin sinun kauneutesi olevan
kokonaisia taivaita korkeammalla kuin tämän maan kauneus — siksi, että
tavoittelin sitä ja sen vuoksi kilvoittelin, kunnes jouduin paholaisten
leikkikaluksi.

PAHA HENKI.

Kuulkaa, veljet — kuulkaa.

MIES.

Viimeinen hetki lyö. — Myrsky kiertää mustin pyörtein — meri vyöryy
kallioille ja pyrkii luokseni — näkymätön voima sysää minua yhä
kauemmas — yhä lähemmäs — ihmisjoukko on takaa noussut hartioilleni ja
tunkee minua kuiluun.

PAHA HENKI.

Iloitkaa, veljet — iloitkaa.

MIES.

Taistelu on turha — kuilun hekuma vetää minua — sieluni on pyörteessä
—Jumalani, Sinun vihamiehesi voittaa!

SUOJELUSENKELI (meren yllä).

    Rauha teille, houkkiot, vaietkaa.
    Tänä hetkenä sinun lapsesi pää
    valellaan pyhällä vedellä.
    Palaa kotiisi äläkä enää syntiä tee.
    Palaa kotiisi ja rakasta lastasi.

       *       *       *       *       *

Sali ja piano. — Mies astuu sisään. — Palvelija kynttilä kädessä.

MIES.

Missä on rouva?

PALVELIJA.

Armollinen rouva on sairas.

MIES.

Kävin hänen huoneessaan — se on tyhjä.

PALVELIJA.

Armollinen herra, kun armollinen rouva ei ole täällä.

MIES.

Missä sitten?

PALVELIJA.

Veivät hänet eilen...

MIES.

Minne?

PALVELIJA.

Hulluinhuoneeseen.

    (Juoksee pois huoneesta.)

MIES.

Kuule, Maria, kenties olet olevinasi vihainen ja olet piilottautunut
rangaistaksesi minua, tule esiin, ole hyvä — Maria — Mariaseni.

Ei — ei kukaan vastaa—Johannes — Katarina. — Koko tämä talo on tullut
kuuroksi, mykäksi.

Sen, jolle vannoin uskollisuutta ja onnea, olen itse syössyt
kadotettujen joukkoon jo tässä elämässä. — Kaikki olen tuhonnut, mihin
olen koskettanut, ja oman itseni tuhoan lopuksi.

— Sitäkö varten helvetti päästi minut käsistään, että vielä hetkisen
olisin sen elävänä kuvana maan päällä?

Millaiselle tyynylle hän nyt painaa päänsä.

— Mitkä äänet ympäröivät häntä öisin. — Hullujen voihkeet ja laulut.
Näen hänet, otsallaan aina tyyni ja tervehtivä ajatus, herttaisena
ja mietiskelevänä, pää alas vaipuneena, ja hyvän ajatuksensa hän on
lähettänyt tuntemattomille aavikoille, kenties minua etsimään.

ÄÄNI JOSTAIN.

Sinä sepität draamaa.

MIES.

Haa! — minun paha henkeni ääntelee.

    (Juoksee ovelle, paiskaa selälleen kaksoisoven.)

Satulaan ratsu, tänne vaippani ja pistolini.

       *       *       *       *       *

Hulluinhuone vuorisessa seudussa. Ympärillä puutarha.

LÄÄKÄRIN VAIMO (oven suussa, avainkimppu kädessä).

Olette kenties kreivittären sukulaisia?

MIES.

Olen hänen miehensä ystävä, hän lähetti minut tänne.

LÄÄKÄRIN VAIMO.

Tehkää hyvin — paljon toiveita ei hänestä voi antaa — mieheni on
matkustanut pois, hän olisi sen paremmin selittänyt — toivat hänet
eilen — hän oli saanut kouristuksen.— Miten on kuuma.

    (Pyyhkii kasvojaan.)

Meillä on paljon sairaita, ei kuitenkaan yhtään niin arveluttavaa kuin
hän. — Kuvitelkaa, tämä laitos maksaa meille noin kaksisataatuhatta.
Katsokaas, herra, millainen näköala vuorille — mutta te näytätte
kärsimättömältä — eihän ole totta, että jakobinit ryöstivät hänen
miehensä yöllä? — Tehkää hyvin, herra.

       *       *       *       *       *

Huone. Ristikko-akkuna. Muutamia nojatuoleja. Vuode. Vaimo matalalla
sohvalla.

MIES (astuu sisään).

Tahdon olla hänen kanssaan kahden.

ÄÄNI OVEN TAKAA.

Minun mieheni suuttuisi, jos...

MIES.

Jättäkää minut rauhaan, hyvä rouva.

    (Sulkee oven jälestään ja menee vaimonsa luo.)

ÄÄNI VÄLIKATON YLÄPUOLELTA.

Te olette panneet kahleisiin Jumalan. Yksi on jo kuollut ristillä. Minä
olen toinen Jumala ja samoin pyövelien keskellä.

ÄÄNI LATTIAN ALTA.

Kärventymään kuningasten ja herrojen päät — minusta alkaa kansan vapaus.

ÄÄNI OIKEAN SEINÄN TAKAA.

Polvistukaa kuninkaan, teidän herranne edessä.

ÄÄNI VASEMMAN SEINÄN TAKAA.

Pyrstötähti loistaa jo taivaalla, viimeisen tuomion päivä lähenee.

MIES.

Tunnetko minut, Maria?

VAIMO.

Olen vannonut sinulle uskollisuutta hautaan asti.

MIES.

Tule, anna kätesi, menkäämme.

VAIMO.

En voi nousta. Sielu on jättänyt ruumiini ja noussut päähän.

MIES.

Salli minun kantaa sinut.

VAIMO.

Suo vielä muutama hetki, ja minä tulen sinun arvoiseksesi.

MIES.

Mitä sinä?

VAIMO.

Olen rukoillut kolme yötä, ja Jumala on kuullut minut.

MIES.

En sinua ymmärrä.

VAIMO.

Kun kadotin sinut, tapahtui minussa muutos. »Herra Jumala», lausuin ja
löin rintoihini ja panin pyhän messukynttilän rintaani vasten ja tein
katumusta rukoillen »lähetä minulle runouden henki» ja kolmannen päivän
aamuna tulin runoilijaksi.

MIES.

Maria.

VAIMO.

Henrik, nyt et enää minua ylenkatso. Olen pyhää hehkua täynnä; iltaisin
et enää jätä minua.

MIES.

En koskaan, en koskaan.

VAIMO.

Katso minuun. Enkö ole päässyt sinun vertaiseksesi? Kaiken ymmärrän,
käsitän, lausun julki, soitan, laulan. Merta, tähtiä, myrskyä, sotaa.
— Niin, tähtiä, myrskyä, merta — ah! minulta unohtui vielä jotain —
sotaa. Sinun pitää viedä minut sotaan — näen sen ja kuvaan — ruumiin,
kääriliinat, veren, aallon, kasteen.

    Ijäisyyden rannat aukee,
    Ja mä linnun pienen lailla
    Harhaan sinen ylhän mailla
    Kunnes siipein voima raukee,
    Ikimustan äänet laukee.

MIES.

Kirous — kirous!

VAIMO (syleilee häntä ja suutelee hänen huuliaan).

Henrik, oma Henrikini, miten onnellinen olen.

ÄÄNI LATTIAN ALTA.

Kolme kuningasta olen omin käsini surmannut, kymmenen on vielä jälellä
— ja sata messuavaa pappia.

ÄÄNI VASEMMALTA.

Aurinko on menettänyt kolmannen osan valoaan, tähdet alkavat sattua
vastakkain radoillansa — voi meitä, voi meitä.

MIES.

Minulle on tullut jo tuomionpäivä.

VAIMO.

Kirkasta otsasi, sillä muuten teet minut uudelleen surulliseksi. Mitä
minulta puuttuu? Kuule, minä sanon sinulle vielä jotain.

MIES.

Sano, ja minä täytän kaikki.

VAIMO.

Sinun pojastasi tulee runoilija.

MIES.

Mitä?

VAIMO.

Kasteessa pappi antoi hänelle ensimäiseksi nimeksi runoilija, ja
toiseksi, kuten tiedät, Yrjö Stanislav. Minä sen toimitin. Siunaukseen
liitin kirouksen, hänestä tulee runoilija. — Ah! miten rakastan sinua,
Henrik.

ÄÄNI VÄLIKATON YLÄPUOLELTA.

Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä tekevät.

VAIMO.

Tuo tuolla on kummallisesti hullu — eikö ole?

MIES.

Hyvin ihmeellisesti.

VAIMO.

Hän ei tiedä mitä puhuu, mutta minä sanon sinulle miten käy, jos Jumala
menettää järkensä.

    (Tarttuu miehensä käteen.)

Kaikki maailmat liitävät milloin alas, milloin ylös — jokainen ihminen,
jokainen mato huutaa: »Minä ole Jumala» — ja joka hetki ne kuolevat
toinen toisensa perästä — pyrstötähdet ja auringot sammuvat. — Kristus
ei meitä enää pelasta — hän on ottanut molemmin käsin ristinsä ja
heittänyt syvyyksiin. Kuuletko miten se risti, miljonien toivo, särkyy
tähtiä vasten, murtuu, halkeaa, menee kappaleiksi, ja yhä alemmas
ja alemmas — kunnes sen sirpaleista on syntynyt sakea sumu. — Pyhä
Jumalan-äiti yksin vielä rukoilee, ja tähdet, hänen palvelijansa,
eivät vielä ole häntä jättäneet — mutta hänkin menee sinne, minne koko
maailma menee.

MIES.

Maria, ehkä tahdot nähdä poikaasi?

VAIMO.

Minä olen antanut hänelle siivet ja lähettänyt maailmojen keskeen, että
hän imisi itseensä kaikkea, mikä on kaunista ja hirmuista ja ylevää.
Hän palaa kerran ja tuo sinulle iloa. — Ah!

MIES.

Voitko pahoin?

VAIMO.

Joku on ripustanut lampun päähäni, ja lamppu heiluu sietämättömästi.

MIES.

Maria, kalleimpani, ole vaan tyyni kuten olet ennenkin ollut.

VAIMO.

Ken on runoilija, se ei elä kauan.

MIES.

Voi! apua, auttakaa!

    (Sisään syöksyy naisia ja lääkärin rouva.)

LÄÄKÄRIN ROUVA.

Pilleriä, pulveria — ei, ei mitään kiinteätä, jotain nestelääkettä
vain. Greeta, juokse aptekkiin. Herra, olette itse syypää, minun
mieheni toruu tästä minua.

VAIMO.

Hyvästi, Henrik.

LÄÄKÄRIN ROUVA.

Te olette siis herra kreivi omassa personassanne.

MIES.

Maria, Maria.

    (Pusertaa häntä itseensä.)

VAIMO.

Minun on niin hyvä, kun saan kuolla luoksesi.

    (Hänen päänsä vaipuu.)

LÄÄKÄRIN ROUVA.

Miten kreivitär on punainen. Veri on syössyt aivoihin.

MIES.

Eihän hänelle vain tapahdu mitään!

    (Lääkäri astuu sisään ja tulee sohvan luo.)

LÄÄKÄRI.

Hän ei enää tarvitse mitään, hän on kuollut.



II


Miksi lapsonen, et ratsasta keppihevolla, et leiki nukeilla, et tapa
kärpäsiä, et seivästä perhosia, et kieriskele nurmella, et varasta
makeisia, et tahraa kyynelin joka kirjainta A:sta Ö:hön? Kärpästen ja
perhosten kuningas, ilveilijän ystävä, pikku pirunpoika, miksi olet
niin enkelin näköinen? Mitä sanovat sinun siniset silmäsi, mietteiset
silmäsi, joskin eloisat, ja niin muistojen täyttämät, vaikka vasta
muutama kevät on vaeltanut pääsi yli? Miksi nojaat otsasi valkeita
kätösiäsi vasten ja näytät haaveilevan, ja niinkuin kukkaa kastehelmi
painavat ajatukset ohimoitasi.

Ja kun punehdut hehkuen kuin satateräinen ruusu, ja kutrisi taaksepäin
valahuttaen singahutat taivaisiin nuoren katseesi, kerro mitä kuulet,
mitä näet, kenen kanssa puhelet silloin? Sillä otsallesi nousee
ryppyjä, näkymättömästä kerästä ohuitten lankojen tavoin valuen, —
sillä silmissäsi säteilee kipuna, jota ei kukaan ymmärrä, ja imettäjäsi
itkee ja huutaa sinulle ja luulee, ettet häntä rakasta, ja tuttavat ja
sukulaiset huutavat sinulle ja luulevat, ettet heitä tunne. Vain isäsi
on vaiti ja katsoo alakuloisena, kunnes kyynel valahtaa hänen silmäänsä
ja jälleen katoo.

       *       *       *       *       *

Lääkäri tarttui valtimoosi, laski lyönnit, ja sanoi että sinulla
on hermot. Kummi-isäsi toi sinulle leivoksia, taputti olkapäälle
ja ennusti, että sinusta tulee kansalainen suuren kansan pariin.
Professori tuli luoksesi ja tutki päätäsi ja lausui, että sinulla on
taipumusta täsmällisiin tieteisiin. Köyhä, jolle annoit hattuun lantin
ohikulkeissasi, lupasi sinulle kauniin vaimon maan päällä ja kruunun
taivaassa. Sotilas ehätti luoksesi, sieppasi syliinsä, heitti ilmaan
ja huusi: »Sinusta tulee eversti.» Mustalaisakka luki kauan oikeata
ja vasenta kämmentäsi, ei saanut mitään selvää, meni voivotellen
matkaansa eikä tahtonut ottaa dukattia. Magnetisoija viuhtoi sormillaan
silmiisi, veti kasvojesi ympäri pitkillä sormillaan ja pelästyi, sillä
tunsi itse vaipuvansa uneen. Pappi valmisti sinut ensi kerran ripille
ja oli vähällä polvistua eteesi kuten pyhänkuvan eteen polvistutaan.
Taiteilija tuli kun sinä olit vihainen ja poljit jalkaasi ja piirsi
sinusta pienen paholaisen ja asetti sinut tuomiopäivän kuvaan
kadotettujen henkien joukkoon.

       *       *       *       *       *

Samalla sinä kasvat ja kaunistut. Ei ole sinulla sitä maidon ja
mansikan tuoksuvaa tuoreutta, joka on nuoruudelle ominaista, vaan
sen sijaan ihmeellisten, käsittämättömien ajatusten kauneus, joka
varmaankin vuotaa sinulle toisesta maailmasta, sillä vaikka silmäsi
usein ovat riutuneet, poskesi kalpeat ja rintasi painunut, pysähtyy
jokainen, joka sinuun katsoo, ja sanoo: »Miten ihana lapsi.» Jos
kukalla, joka kuihtuu, olisi tulesta sielu ja taivaasta hengen pyhä
lento, jos sen jokaisella maata kohti nuokkuvalla lehdellä olisi
enkelin ajatus kastepisaran sijasta, niin se kukka olisi sinun
näköisesi, oi lapseni — kenties ne olivatkin sellaisia ennen Aadamin
lankeemusta.



Hautausmaa. Mies ja Orcio goottilaisten pilarien ja tornien peittämän
haudan ääressä.

MIES.

Ota hattu päästäsi ja rukoile äidin sielun puolesta.

ORCIO.

Siunattu Neitsyt Maaria, Jumalan armoitettu, taivaitten Kuningatar
ja haltijatar kaiken, mikä kukoistaa maassa, pelloilla ja virtojen
äyräillä...

MIES.

Miksi muutat rukouksen sanoja? Rukoile niinkuin sinua on opetettu,
äitisi puolesta, joka kymmenen vuotta sitten juuri tällä samalla
hetkellä kuoli.

ORCIO.

Ylistetty Neitsyt Maaria, Jumalan armoitettu, Herra olkoon kanssasi,
siunattu sinä enkelien seassa, ja jokainen heistä, kun sinä kuljet
ohitse, tempaa sateenkaaren siivistään ja heittää jatkaisi alle. Sinä
kävelet niiden päällä kuin laineilla...

MIES.

Orcio!

ORCIO.

Kun nuo sanat kiertelevät ja kirvelevät päässäni niin, että minun, isä
rakas, täytyy sanoa ne.

MIES.

Nouse, semmoinen rukous ei tule Jumalan luo. Sinä et muista äitiäsi
etkä voi rakastaa häntä.

ORCIO.

Näen äidin hyvin usein.

MIES.

Missä, pienokaiseni?

ORCIO.

Unissani, tahi oikeastaan ei kokonaan unessa, vaan silloin kun vaivun
uneen, esimerkiksi eilen.

MIES.

Lapseni, mitä sinä puhut!

ORCIO.

Hän oli hyvin kalpea ja kuihtunut.

MIES.

Puhuiko hän sinulle mitään?

ORCIO.

Minusta tuntui, kuin hän olisi kulkenut suuressa ja avarassa
pimeydessä, aivan valkoisena itse, ja sanonut:

    Mä kauaksi harhaan,
    Yön tähtien tarhaan,
    Ja sielt' ihanuudet,
    Tuon hohtoisat, uudet,
    Sun niill' leikkiellä,
    Oi lapseni hellä!
    Ja lauluja viritellä.

    Ja korkehimmilta
    Ja alhaisimmilta
    Hengiltä noudan
    Varjot ja poudan;
    Sointujen taikavuon
    Sulle, oi lapsi, tuon.
    Ett' oisit lapseni
    Niin kuni enkeli.
    Että sun taattosi
    Sua rakastaisi —

Näet isä, että muistan sanasta sanaan. Uskothan, rakas isä, minä en
valehtele. —

MIES (nojaten hautapylvääseen).

Maria, tahdotko oman lapsesi surmata ja panna minun hartioilleni kaksi
kuolemaa... Mitä minä puhun? Hän on jossain taivaassa hiljaisena ja
tyynenä, kuten eläessään maan päällä — poika-raukka näkee vain näkyjä.

ORCIO.

Nytkin kuulen hänen äänensä, vaikk'en mitään näe.

MIES.

Mistä, mistä päin?

ORCIO.

Aivan kuin noista kahdesta lehtikuusesta, joihin laskevan auringon valo
lankee.

    Kaadan huulillesi
    Sointuin voiman lauhan,
    Sidon otsallesi
    Kirkkauden nauhan,
    Loihdin äidinlemmelläni
    Sinuun kaiken, kaiken sen,
    Minkä nimin kauneuden
    Kutsuu taivas sekä maa:
    Että vois sua rakastaa
    Taattos, hellimpäni.

MIES.

Seuraavatko kuollessa viimeiset ajatukset sielua, vaikka se joutuu
taivaaseen? Voikohan sielu olla onnellinen, pyhä ja harhaantunut
samalla kertaa?

ORCIO.

Äidin ääni hiljenee, häipyy jo melkein kalmiston muurien taakse, —
tuolta, tuolta se vielä toistaa:

    Että vois sua rakastaa
    Taattos, hellimpäni.

MIES.

Jumalani, armahda lastamme, jonka osaksi näytät vihassasi määränneen
mielettömyyden ja ennenaikaisen kuoleman. — Herra, älä riistä järkeä
omilta luomiltasi, älä hylkää temppelejä, jotka olet itse itsellesi
rakentanut. Katsahda minun kärsimyksiini, äläkä anna tuota enkeliä
hornan omaksi — minulle olet ainakin antanut voimaa kestämään
ajatuksien, intohimojen ja tunteiden painoa, vaan hänelle! Hänelle
olet antanut ruumiin hennon kuin hämähäkinverkon, jonka jokainen suuri
ajatus repäisee rikki. Voi hyvä Jumala, voi Jumalani!

Kymmeneen vuoteen en ole rauhallista päivää nähnyt. Sinä olet
lähettänyt tielleni paljon ihmisiä, jotka ovat toivoneet minulle
onnea, kadehtineet, suoneet hyvää — olet syössyt päälleni tuskien ja
haihtuvien kuvien ja aavistusten ja haaveiden raesateen. Sinun armosi
on tullut järkeni, ei sydämeni osaksi. Anna minun rakastaa lastani
rauhassa, ja tulkoon vihdoin sopu luojan ja luodun välille. — Poikani,
siunaa itsesi ja tule kanssani. Ikuinen lepo.

    (Menevät.)

       *       *       *       *       *

Naisia ja herroja kävelemässä. Filosofi. Mies.

FILOSOFI.

Toistan, että minun oma ja järkkymätön itsenäinen uskoni on, että
naisten ja neekerien vapautuksen aika lähestyy.

MIES.

Te olette oikeassa.

FILOSOFI.

Jäsen edellä suuret muutokset inhimillisessä yhteiskunnassa
yksityisesti ja yhteisesti — josta johdan ihmissuvun uudestisyntymisen
veren kautta ja vanhojen muotojen häviön.

MIES.

Niinkö teistä näyttää?

FILOSOFI.

Samoin kuin maapallomme oikenee tai kallistuu akselissaan äkkinäisten
vallankumousten kautta.

MIES.

Näettekö tuota lahonnutta puuta?

FILOSOFI.

Jonka alaoksilla on nuoria lehtiä?

MIES.

Niin. Mitä luulette, vieläkö se voi seistä monta vuotta?

FILOSOFI.

En tiedä. Vuoden, pari.

MIES.

Ja kuitenkin on siihen tänään puhjennut muutamia tuoreita pikku lehtiä,
vaikka juuret mätänemistään mätänevät.

FILOSOFI.

Entä sitten?

MIES.

Ei mitään. Se vain kaatuu ja joutuu hiiliksi ja tuhaksi, sillä se on
kelvoton puusepällekin.

FILOSOFI.

Vaan eihän siitä ole puhe.

MIES.

Mutta se on sinun kuvasi ja kaikkien hengenheimolaistesi kuva, sinun
aikasi ja teoriasi kuva.

    (Kulkevat ohi.)

       *       *       *       *       *

Rotko vuorten välissä.

MIES.

Olen tehnyt työtä monta vuotta löytääkseni kaiken tiedon, riemujen ja
ajatusten loppulangan ja olen löytänyt haudantyhjyyden sydämessäni.
Tunnen kaikki tunteet nimeltään, vaan ei mitään halua, ei mitään
uskoa eikä rakkautta ole minussa; vain muutamia aavistuksia kiertelee
siinä tyhjyydessä: aavistuksia pojastani, että hän menettää näkönsä,
yhteiskunnasta, jossa olen kasvanut, että se hajoaa. Ja minä kärsin
yhtä paljon kuin Jumala on onnellinen omassa itsessään, omaa itseään
varten.

SUOJELUSENKELIN ÄÄNI.

Sairaita, nälkäisiä ja murtuneita rakasta, rakasta lähimäisiäsi, köyhiä
lähimäisiäsi, ja sinä saat pelastuksen.

MIES.

Kenen ääni?

MEFISTO (mennen ohi).

Nöyrin palvelijanne, välistä pysäytän matkustavia taidolla, jonka
luonto on minuun pannut. Olen vatsastapuhuja.

MIES (kohottaen kätensä hattuun).

Jossain vaskipiirroksessa olen nähnyt samallaiset kasvot.

MEFISTO (sivulle).

Kreivillä on hyvä muisti.

    (Ääneen.)

Ylistetty olkoon.

MIES.

Iankaikkisesta iankaikkiseen — amen.

MEFISTO (mennen kallioiden väliin).

Sinä ja sinun tyhmyytesi.

MIES.

Lapsi-raukka, isäsi syitten, äitisi heikkopäisyyden tähden ikuiseen
sokeuteen tuomittu, keskeneräinen, intohimoton, vain haaveilusta
elävä, ohilentävän enkelin varjo, joka on maahan heitetty ja harhailee
häviäväisyydessään. — Jokin tavattoman suuri kotka nousi ilmaan siitä
paikasta, jonne se mies katosi.

KOTKA.

Terve sinulle, terve.

MIES.

Se lentää minua kohti sysimustana, sen siipien viuhke on kuin tuhannen
luodin vingunta taistelussa.

KOTKA.

Isiesi sapelilla taistele heidän kunniansa ja valtansa puolesta.

MIES.

Se on levittäytynyt päälleni, kalkkarokäärmeen katsein imee se minun
silmäteräni — haa! minä ymmärrän sinut.

KOTKA.

Älä peräydy, älä mukaudu koskaan, ja vihollisistani, kurjista
vihollisistani on jäävä vain tuhka.

MIES.

Jää hyvästi, kallioiden väliin katoava. Mikä lienetkin, valhe
vai totuus, voitto vai turmio, minä luotan sinuun, sinä maineen
sanansaattaja. — Menneisyys, anna minulle apuasi, ja jos henkesi on
palannut Jumalan helmoihin, irroittukoon se sieltä uudelleen, astukoon
minuun, tulkoon ajatuksekseni, voimakseni ja teokseni.

    (Heittää käärmeen menemään.)

Mene, kurja mato — niinkuin heitin sinut eikä ole sääliä kohtaasi
luonnossa, niin ne kaikki vyöryvät alas eikä jää sääliä heidän
jälkeensä, ei jää mainetta, ei yksikään pilvi käänny purjehtiessaan
katsomaan taakseen niin monen maan lapsen yhteistä hukkumista.

Ensin he. Sitten minä.

Ääretön sinitaivas, sinä kapaloit maan — niinkuin lapsi, nurkuu ja
itkee maa jotain — vaan sinä et värähdäkään, et kuuntele sitä, sinä uit
ijäisyyden merta.

Luonto-emo, jää hyvästi — minä menen muuttumaan ihmiseksi, menen
taistelemaan veljieni kanssa.

       *       *       *       *       *

Huone. Mies. Lääkäri. Orcio.

MIES.

Ei mikään ole häntä auttanut. Teissä on viimeinen toivo.

LÄÄKÄRI.

Sangen kunniakasta minulle...

MIES.

Sano tälle herralle mitä tunnet.

ORCIO.

En voi enää erottaa sinua, isä, ja tätä herraa. Kipunoita ja mustia
lankoja lentelee silmäini edessä, joskus niistä muodostuu kapean
käärmeen näköinen, ja nyt tulee keltainen pilvi — se pilvi liitää ylös,
putoaa alas, siitä pirskahtaa sateenkaari, eikä se minuun yhtään koske.

LÄÄKÄRI.

Asettukaa, Yrjö-herra, varjoon. Kuinka vanha olette?

    (Katsoo häntä silmiin.)

MIES.

Hän on täyttänyt neljätoista.

LÄÄKÄRI.

Kääntykää nyt ikkunaan päin.

MIES.

Entä nyt?

LÄÄKÄRI.

Silmänluomet ovat mitä kauneimmat, valkuainen mitä puhtain, suonet
kaikki kunnossa, jänteet voimissaan.

    (Orciolle.)

Olkaa ihan huoletta, te tulette yhtä terveeksi kuin minä.

    (Miehelle.)

Toivotonta. Tarkastakaa itse, herra kreivi, silmäterää. Aivan tunnoton
valolle. Täydellinen näköhermon surkastuminen.

ORCIO.

Pimeä peittää minulta kaiken, kaiken.

MIES.

Niin on: avoin, harmaa, eloton.

ORCIO.

Kun ummistan silmänluomen näen enemmän kuin silmät auki.

LÄÄKÄRI.

Ajattelu on turmellut hänen ruumiinsa. Häntä uhkaa _katalepsis_.

MIES (vieden lääkärin sivulle).

Kaikki mitä haluatte — puolet omaisuudestani.

LÄÄKÄRI.

Desorganisatsiota ei voi reorganisoida.

    (Ottaa kepin ja hatun.)

Teidän nöyrin palvelijanne, herra kreivi, minun täytyy lähteä
puhkaisemaan kaihi erään rouvan silmästä.

MIES.

Olkaa armollinen, älkää jättäkö meitä vielä.

LÄÄKÄRI.

Ehkä olette utelias tietämään tämän taudin nimen.

MIES.

Eikö mitään, mitään toivoa siis?

LÄÄKÄRI.

Kreikaksi sen nimi on _amavrosis_.

    (Menee.)

MIES (pusertaen poikaansa rintaansa vasten).

Mutta sinä näet vielä jotain?

ORCIO.

Minä kuulen sinun äänesi, isä.

MIES.

Katso ikkunaan, sieltä näkyy aurinko, päivänpaiste.

ORCIO.

Kiertelee laumoittain olentoja silmäterän ja silmänluomen välillä. Näen
näkemiäni kasvoja, tuttuja paikkoja, lukemieni kirjojen lehtiä.

MIES.

Näet siis vielä?

ORCIO.

Näen, sielun silmillä näen, mutta nämä ovat sammuneet.

MIES (vaipuen polvilleen).

    (Hetken äänettömyys.)

Kenen eteen olen polvistunut — missä voin minä muistella lapseni
kärsimää vääryyttä.

    (Nousten.)

Parempi olla vaiti. Jumala nauraa rukouksille, saatana kirouksille.

ÄÄNI JOSTAIN.

Poikasi on runoilija — mitä toivot vielä?

       *       *       *       *       *

Lääkäri. Risti-isä.

RISTI-ISÄ.

Varmaan on sokeana oleminen suuri onnettomuus.

LÄÄKÄRI.

Ja sangen harvinaista niin nuorella iällä.

RISTI-ISÄ. Hän on ollut aina heikkorakenteinen, ja hänen äitinsä kuoli
jotenkin... noin...

LÄÄKÄRI.

Miten?

RISTI-ISÄ.

Jotenkin noin... Ymmärrättehän, armollinen herra, — ruuvit hiukan
hataralla.

MIES.

Pyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät näin myöhäiseen aikaan
— mutta jo useina päivinä on poika-raukkani herännyt aina noin
kahdentoista aikaan, noussut ja unissaan puhunut, — pyydän tulemaan
perästäni.

LÄÄKÄRI.

Menkäämme. Olen sangen utelias tämän ilmiön suhteen.

       *       *       *       *       *

Makuuhuone. Palvelija. Sukulaisia. Risti-isä. Lääkäri. Mies.

SUKULAINEN.

Hiljaa.

TOISET.

On herännyt vaan ei kuule meitä.

LÄÄKÄRI.

Pyydän herrasväkeä olemaan aivan puhumatta.

RISTI-ISÄ.

Tämä on ylen ihmeellinen asia.

ORCIO. (nousten).

Jumalani, Jumalani.

SUKULAINEN.

Miten astuu hitaasti.

TOINEN.

Miten pitää käsiä ristissä rinnallaan.

KOLMAS.

Ei rävähytä silmiään, tuskin avaa huuliaan, ja kuitenkin lähtee niistä
terävä, kimeä ääni.

PALVELIJA.

Jesus Natsarealainen!

ORCIO.

Pois luotani pimeydet. Olen syntynyt valon ja laulun lapseksi. Mitä
tahdotte minusta, mitä pyydätte minulta?

En antaudu valtaanne, vaikka näköni on mennyt tuulten mukana ja
ajelehtii jossain aavikoilla — vaan se palaa kerran rikkaana, tähtien
säteissä, ja sytyttää silmäni leimuun.

RISTI-ISÄ.

Kuten äiti-vainajansa, hupertaa mitä sattuu. Järkyttävä näky.

LÄÄKÄRI.

Olen samaa mieltä kuin te, kunnioitettava herra.

IMETTÄJÄ.

Pyhä Tšenstohovan Neitsyt, ota minun silmäni ja anna hänelle.

ORCIO.

Äitini, minä pyydän — äitini rakas, lähetä nyt minulle kuvia ja
ajatuksia elääkseni sisäisesti, luodakseni toisen maailman itseeni,
yhtä hyvän kuin se, jonka olen kadottanut.

SUKULAINEN.

Mitä arvelet, veli, tämä vaatii perheneuvottelua?

TOINEN.

Odota — hiljaa!

ORCIO.

Sinä et vastaa minulle — voi äiti! älä jätä minua.

LÄÄKÄRI (miehelle).

Velvollisuuteni on sanoa totuus.

RISTI-ISÄ.

Niin on, se on velvollisuus — ja kunnia, herra tohtori.

LÄÄKÄRI.

Teidän pojallanne on ajatusten sekaannus, johon liittyy äärimmilleen
kehittynyt hermojen ärtyisyys, joka aiheuttaa joskus niin sanoakseni
uni- ja valvontatilan yhtaikaa, senkaltaisen tilan, jonka selvästi
tässä havaitsemme.

MIES (sivulle).

Herra, katso, hän selittää minulle Sinun tuomiosi.

LÄÄKÄRI.

Haluaisin kynää ja mustetta. — _Ceraris laurei_, laakeritippoja, kaksi
granumia j.n.e. j.n.e.

MIES.

Tuosta huoneesta löydätte kaikki. Pyydän kaikkia käymään sinne.

ÄÄNIÄ ERI TAHOILTA.

Hyvää yötä, hyvää yötä, huomiseksi.

    (Menevät.)

ORCIO (heräten).

Hyvää yötä toivottavat minulle. Puhukaa pitkästä yöstä, ikuisesta
kenties, vaan ei hyvästä ja onnellisesta.

MIES.

Nojaa minuun, minä vien sinut vuoteeseen.

ORCIO.

Isä, mitä tämä on?

MIES.

Peitä itsesi hyvin ja nuku rauhallisesti, sillä lääkäri sanoo, että
saat takaisin näkösi.

ORCIO.

Minun on niin paha olla—jotkin äänet ovat häirinneet untani.

    (Vaipuu uneen.)

MIES.

Levätköön siunaukseni sinun päälläsi — mitään enempää en voi sinulle
antaa, en onnea, valoa enkä kunniata, ja tulee hetki, jolloin
minun on taisteleminen, muutamien harvojen avulla vastustaminen
kokonaisia kansanjoukkoja. Mistä löydät sinä suojan ypö-yksin ja sadan
kuilun keskellä, sokea heikko lapsukainen ja runoilija yhtaikaa,
laulaja-raukka ilman kuulijoita, joka elät sielullasi maan äären tuolla
puolen ja ruumiillasi olet maahan kahlehdittu. Voi sinua poloinen,
onnettomin enkeleistä, minun oma poikani.

IMETTÄJÄ (ovella).

Herra tohtori käskee pyytämään jalosukuista herraa.

MIES.

Hyvä Katarina, jää lapsen luo.

    (Menee.)



III


Lauluun, lauluun.

Ken sen alkaa, ken sen lopettaa? — Antakaa minulle teräkseen
panssaroitu menneisyys liehuvine ritaritöyhtöineen. — Goottilaiset
tornit loihdin minä teidän silmienne eteen, pyhien tuomiokirkkojen
varjon heitän minä teidän päittenne ylle. _Mutta se ei ole sitä_ — Sitä
ei enää koskaan tule.

Ken lienetkään, sano minulle, mihin uskot. Helpompi on sinun riistää
elämä itseltäsi kuin löytää jokin usko, herättää usko itsessäsi.
Hävetkää, hävetkää kaikki, pienet ja suuret! Välittämättä teistä,
välittämättä siitä, että olette kohtuullisia ja viheliäisiä, vailla
sydäntä ja aivoja, rientää maailmaa päämääräänsä kohti, tempaa mukaansa
ja ajaa edellään, leikittelee kanssanne, heittelee nurin ja viskaa
syrjään. Valssina pyörii maailma, parit häviävät ja nousevat, äkkiä
kaatuvat, sillä on liukasta, — sillä on verta — kaikkialla verta —
paljon verta, sanon minä.

Näetkö noita laumoja, jotka seisovat kaupungin portin luona, kunnaiden
ja istutettujen poppelien keskellä, pystytettyjä telttoja, pölkyille ja
puujalustoille asetettuja pitkiä lautoja, lihan ja juomien peittämiä...
Malja lentää kädestä käteen, ja missä se huuliin koskee, sieltä kuuluu
ääni, uhkaus, vala tahi kirous. Malja lentää, mutkitteleikse, kierii,
tanssii, aina täytenä, helähdellen, välkähdellen tuhansien keskellä.
Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja!

Näettekö, kuinka he odottavat kärsimättömästi, kuiskailevat toisilleen,
valmistautuvat meluun? — Kaikki viheliäisiä näöltään, helteen leima
otsallaan, pörrötukkaisia, repaleisia, ahavoittunein kasvoin, työstä
rypistynein käsin. Toiset pitävät viikatteita, toiset ravistavat
moukareita, höyliä. Katso: tuo pitkäkasvuinen pitää kirveensä alhaalla,
vaan tuo tuolla heiluttaa rautakankea päänsä yllä; kauempana syrjässä,
pajun alla pieni poika panee kirsikoita suuhunsa ja oikeassa kädessään
puristaa pitkää naskalia. Naiset ovat myös saapuneet, heidän äitinsä
ja vaimonsa, — yhtä nälkäisinä ja köyhinä kuin he, ajan kuihduttamina,
kauneuden jälkeäkään vailla — hiuksissa maantien tomua, povella
repaleiset puvut, silmissä jotain sammuvaa, synkkää, ikäänkuin kohtalon
ivaa... Vaan äkkiä kaikki elostuu: malja lentää kaikkialla, ehättää
kaikkialle. Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja.

Nyt nousi suuri humu joukossa. Onko se iloa, vaiko epätoivoa? Ken
erottaa tunteen tuhansien äänessä? Hän, joka tuli vastikään, on noussut
pöydälle, hypännyt nojatuolille ja hallitsee heitä, puhuu heille. Hänen
äänensä on kimeä, terävä, ilmeikäs, jokaisen sanan erottaa, käsittää,
hänen liikkeensä ovat hitaat, keveät ja säestävät sanoja kuin musiikki
laulua; otsa korkea, leveä, ei ainoatakaan hiusta päälaella, kaikki
ovat pudonneet ajatusten karkoittamina; päälaelta ja kasvoilta on nahka
kuivettunut ja kellertävänä ryppyilee luiden ja lihasten lomissa, ja
ohimoista lähtien reunustaa musta parta seppeleen tavoin kasvoja;
ei missään verta, ei missään värin muutosta koko kasvoilla; silmät
liikkumattomat, kuulijoihin kiintyneet; ei epäilyksen tai hämmennyksen
hiventäkään niissä. Ja kun hän kohottaa kätensä, ojentaa ja laskee ne
heidän ylitsensä, kumartuvat päät, näyttää kuin he äkkiä polvistuisivat
suuren järjen siunauksen edessä, järjen, ei sydämen! Pois sydän
ennakkoluuloineen! Ja eläköön ilon ja murhan sana!

Hän on heidän vimmansa, heidän rakkautensa, heidän sielujensa ja
innostuksensa valtias: hän lupaa heille leipää ja ansiota. Huudot
kajahtivat ilmoille, vyöryivät ja raikuivat joka haaralle. — »Eläköön
Pankratius!... leipää meille, leipää, leipää!» Ja pöytää vasten puhujan
jalkojen juureen nojautuu puhujan ystävä, kenties toveri tahi palvelija.

       *       *       *       *       *

Itämaiset mustat silmät, pitkien ripsien varjostamat, riippuvat
olkapäät, väärät jalat, ruumis viallisesti sivulle kallistunut.
Jotain hekumallista, jotain ilkeätä on hänen huulillaan — sormissaan
kultasormukset — ja hänkin huutaa kähein äänin: »eläköön Pankratius!»
— Puhuja loi katseensa hetkeksi häneen. — »Kansalainen, kastettu
juutalainen, anna minulle nenäliina.»

       *       *       *       *       *

Sillaikaa jatkuvat huudot ja kättentaputukset: »Leipää meille, leipää.
Kuolema herroille, kuolema kauppiaille — leipää leipää.»



Kenttämaja. Muutamia lamppuja. Pöydällä auki kirja. Kastettuja
juutalaisia.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Halvat veljeni, kostonhimoiset veljeni, rakkaat veljeni, imekäämme
Talmudin lehtiä kuin maitoista rintaa, ruokkivaa rintaa, josta voima ja
mesi vuotaa meille, heille sappi ja myrkky.

KASTETTUJEN JUUTALAISTEN KUORO.

Jehova on meidän Herramme eikä kukaan muu. Hän on heittänyt meidät
kaikkialle. Meidän kauttamme on hän kuin äärettömin käärmepalmikoin
kietonut Ristin palvelijain maailman, meidän herrojemme, ylpeiden,
tyhmäin, kirjan-oppimattomien maailman. — Sylkäiskäämme kolmasti heidän
turmiokseen, kolmasti heidän kirouksekseen.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Iloitkaamme, veljet. Risti, meidän vihollisemme, on saanut iskun
juureensa ja seisoo nyt lahonneena verilammikon äärellä, ja kun se
kerran kaatuu niin se ei enää nouse. Vain siihen saakka herrat sitä
puolustavat.

KUORO.

Täyttyy vuosisatain työ, meidän kiusallinen, tuskainen, vimmaisa
työmme. Kuolema herroille! Kolmasti sylkäiskäämme heidän turmiokseen,
kolmasti heidän kirouksekseen.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Vapaudelle vailla järjestystä, teurastukselle, jolla ei loppua
ole, riidalle ja kiukulle, heidän tyhmyydelleen ja kopeudelleen me
perustamme Israelin vallan. Vain muutama noita herroja, vaan muutama
vielä maahan syöskäämme — heidän ruumiinsa haudatkaamme Ristin tomuun.

KUORO.

Risti on meidän pyhä lippumme, kasteen vesi on liittänyt meidät
ihmisiin — ylenkatsojat uskovat nyt ylenkatsottujen rakkauteen.

Ihmisten vapaus on lakinamme, kansan vapaus määränämme. Kristittyjen
pojat uskovat nyt Kaifaan poikiin. Vuosisatoja sitten esi-isämme
kiduttivat vihamiestämme. Nyt me jälleen kidutamme häntä, eikä hän
nouse kuolleista enää.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Muutama hetki vielä, kyyn myrkkyä muutama tippa vielä — ja maailma on
meidän, meidän, oi veljet.

KUORO.

Jehova on Israelin Herra eikä kukaan muu. Kolmasti sylkäiskäämme
kansain häviöksi, kolmasti heidän kirouksekseen.

    (Kuuluu koputusta.)

KASTETTU JUUTALAINEN.

Työhönne! Ja sinä pyhä kirja, pois täältä, ettei kirottu katse
saastuttaisi lehtiäsi.

     (Piiloittaa Talmudin.)

Kuka siellä?

ÄÄNI OVEN TAKAA.

Omaa väkeä. Vapauden nimessä avaa.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Veljet, vasarat ja köydet käteen.

(Avaa.)

LEONARD (tullen sisään).

Hyvä, kansalaiset, että olette varuillanne ja hiotte tikarejanne
huomiseksi.

    (Menee yhden luo.)

Mitä sinä teet täällä nurkassa?

ERÄS KASTETUISTA.

Hirttonuoria, kansalainen.

LEONARD.

Teet viisaasti. Ketä ei taistelussa kaada rauta, se kuolee hirsipuussa.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Rakas kansalainen Leonard, ollaanko huomispäivän asiasta varmat?

LEONARD.

Hän, joka ajattelee ja tuntee voimakkaimmin meistä kaikista, kutsuu
sinua minun kauttani keskusteluun. Hän vastaa sinulle itse siihen
kysymykseen.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Minä tulen — vaan älkää väsykö työssänne. Jankiel, pidä huolta heistä.

    (Menee Leonardin kanssa.)

KASTETTUJEN JUUTALAISTEN KUORO.

Köydet ja tikarit, seipäät ja sapelit, meidän kättemme työt, tulkaa
heille tuhoksi. He surmaavat herransa niityille, hirttävät puutarhoihin
ja kankaille, vaan sitten me tapamme ja hirtämme heidät. Ylenkatsotut
nousevat vihassaan taisteluun, asestautuvat Jehovan kunniaksi; hänen
sanansa, pelastus ja hänen rakkautensa on meitä varten, muille se on
häviöksi. Sylkäiskäämme kolmasti heidän turmiokseen, kolmasti heidän
kirouksekseen.

       *       *       *       *       *

Teltta. Hajallaan pulloja, pikareja

PANKRATIUS.

Viisikymmentä henkeä melusi tässä äsken ja jokaiseen sanaani huusi:
»eläköön»; ymmärsikö yksikään minun ajatuksiani? Ymmärsikö sen
matkan päätä, jonka alussa meluaa? — oh! _servile imitatorum pecus_
[orjamainen matkijakarja].

    (Leonard ja kastettu juutalainen tulevat.)

Tunnetko kreivi Henrikin?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Suuri kansalainen, enemmän ulkonäöltä kuin sananvaihdosta. Muistan vain
että hän kerran mennessään Herran ehtoolliselle huusi minulle »pois
tieltä» ja katsoi valtiaan katsein — josta minä toivotin sielussani
hänelle hirttonuoraa.

PANKRATIUS.

Laittaudu hänen luokseen huomis-aamuna niin varhain kuin suinkin
ja ilmoita, että tahdon tavata häntä yksityisesti, salassa yöllä
ylihuomenna.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Paljonko annat minulle väkeä? Sillä olisi varomatonta lähteä yksin.

PANKRATIUS.

Lähdet yksin, minun nimeni on sinun vartiasi — hirsipuu, johon
toissapäivänä ripustitte paronin, on väkenäsi.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Voi, voi!

PANKRATIUS.

Sano, että tulen hänen luokseen kahdentoista aikaan ylihuomista vastaan
yöllä.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Entä jos hän käskee pistämään minut vankeuteen tai antaa surmata minut?

PANKRATIUS.

Sinusta tulee silloin Kansan Vapauden marttyri.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Kaikki, kaikki Kansan Vapauden vuoksi.

    (Syrjään.)

Voi, voi!

PANKRATIUS.

Hyvää yötä, kansalainen.

    (Kastettu juutalainen menee.)

LEONARD.

Miksi nuo viivyttelyt, puolinaisuudet, myönnytykset ja keskustelut,
kun olen vannonut jumaloivani ja tottelevani sinua, pitäväni sinua
korkeimpana sankarinani, kotkana, joka lentää suoraan päämääräänsä,
miehenä, joka uskaltaa panna itsensä ja kaiken kerrallaan peliin.

PANKRATIUS.

Vaikene, lapsi.

LEONARD.

Kaikki ovat valmiina, kastetut juutalaiset ovat takoneet aseet ja
punoneet köydet. Joukot meluavat ja huutavat käskyä. Anna käsky, ja se
kulkee kuin kipuna, kuin ukonnuoli ja muuttuu liekiksi ja jyrinäksi.

PANKRATIUS.

Veri on noussut päähäsi — se johtuu ijästäsi — et kykene sitä vastaan
taistelemaan, ja sitä sinä sanot innostukseksi.

LEONARD.

Punnitse mitä teet. Ylimystö on voimatonna sulkeutunut Pyhän
Kolminaisuuden linnaan ja odottaa tuloamme kuin gillotinin terää.
Eteenpäin, mestari, viipymättä eteenpäin, heidän niskaansa.

PANKRATIUS.

Samantekevä. He ovat menettäneet ruumiinvoimansa nautinnoissa,
hengenvoimansa toimettomuudessa. Huomenna tai ylihuomenna täytyy heidän
murtua.

LEONARD.

Ketä pelkäät — kuka sinua pidättää?

PANKRATIUS.

Ei kukaan. Vain oma tahtoni.

LEONARD.

Ja onko minun sitä sokeasti uskominen?

PANKRATIUS.

Sokeasti, totisesti sanon sinulle.

LEONARD.

Sinä petät meidät.

PANKRATIUS.

Kuin jälkisäe laulussa on kavallus aina puheesi päätöksenä. Älä huuda,
sillä jos joku kuuntelisi meitä salaa...

LEONARD.

Täällä ei ole vakoilijoita, ja mitä sitten?...

PANKRATIUS.

Ei mitään — vain viisi kuulaa rintaasi siitä että olet uskaltanut
korottaa äänesi yhtä ääniaskelta ylemmäksi minun läsnäollessani!

    (Menee hänen luokseen.)

Usko minuun ja rauhoitu.

LEONARD.

Myönnän innostuneeni liiaksi, vaan en pelkää rangaistusta. Jos
kuolemani kelpaa esimerkiksi ja voi lisätä asiamme ryhtiä ja voimaa,
niin käske.

PANKRATIUS.

Sinä elät täynnä toivoa ja uskot syvästi — onnellisin ihmisistä, en
tahdo riistää sinulta elämää.

LEONARD.

Mitä puhut?

PANKRATIUS.

Ajattele enemmän, puhu vähemmin ja kerran olet minut ymmärtävä. —
Oletko lähettänyt varastohuoneeseen kaksituhatta latinkia?

LEONARD.

Olen lähettänyt Dejecin osastoineen.

PANKRATIUS.

Onko suutarien keräys lisätty meidän kassaamme?

LEONARD.

Mitä vilpittömimmin liittyivät he kaikki ja toivat sata tuhatta.

PANKRATIUS.

Huomenna kutsun heidät illalliselle. — Oletko kuullut mitään uutta
kreivi Henrikistä?

LEONARD.

Halveksin liiaksi herroja uskoakseni mitä heistä kerrotaan.
Rappeutuneilla ihmisroduilla ei ole työkykyä, ei saa olla, ei voi olla.

PANKRATIUS.

Hän kokoaa kuitenkin talonpoikiaan ja heidän uskollisuudestaan varmana
valmistautuu katkaisemaan Pyhän Kolminaisuuden linnan piiritystä.

LEONARD.

Kuka voi meitä vastustaa, meissähän on aikakautemme aate
ruumiillistuneena.

PANKRATIUS.

Minä tahdon nähdä hänet, katsoa silmiin, tunkeutua sydämen syvimpään,
vetää meidän puolellemme.

LEONARD.

Pinttynyt ylimys.

PANKRATIUS.

Mutta runoilija samalla. — Jätä minut nyt yksikseni.

LEONARD.

Annatko minulle anteeksi, kansalainen?

PANKRATIUS.

Nuku rauhassa. Jollen olisi antanut sinulle anteeksi, olisit jo
vaipunut ijäiseen uneen.

LEONARD.

Huomenna ei siis tule mitään?

PANKRATIUS.

Hyvää yötä ja suloisia unia.

    (Leonard lähtee.)

Hei, Leonard!

LEONARD (palaten takaisin).

Mitä, johtaja-kansalainen?

PANKRATIUS.

Ensi yönä lähdet kanssani kreivi Henrikin luo.

LEONARD.

Tottelen.

    (Menee.)

PANKRATIUS.

Miksi se yksi mies on minun, tuhansien johtajan, tiellä? Hänen voimansa
ovat pienet minuun verraten — muutama sata hänen sanaansa sokeasti
uskovaa talonpoikaa, jotka ovat kiintyneet häneen kuin uskolliset
kotieläimet... Ne merkitsevät yhtä vähän kuin tyhjä, kuin nolla. Miksi
niin haluan hänet nähdä ja häikäistä? Onko henkeni tavannut vertaisensa
ja hetkeksi pysähtynyt? Se on viimeinen vastukseni näillä tasangoilla,
se on kukistettava, ja sitten... Ajatukseni, etkö saata pettää itseäsi
kuten petät muita? Häpeä, sillä tiedäthän sinä päämääräsi, sinä
olet ajatus, kansan hallitsija, sinussa on yhtyneenä kaikkien tahto
ja mahti, ja mikä on muille rikos, on sinulle kunnia. Halvoille,
tuntemattomille ihmisille olet hankkinut nimet, — ihmisille, joilta
puuttuu tunne, olet antanut uskon, itsesi kaltaisen maailman, uuden
maailman olet luonut ympärillesi. Mutta itse harhaat, etkä tiedä mikä
olet. Ei, ei, ei — sinä olet suuri.

    (Vaipuu nojatuoliin ja miettii.)

       *       *       *       *       *

Kuusimetsä. Puihin ripustettuja liinoja. Keskellä niitty, siinä
hirsipuu. Majoja. Telttoja. Nuotioita. Tynnyrejä. Väkijoukkoja.

MIES (mustaviittaisessa valepuvussa, vapauden punainen lakki päässä,
tulee pitäen kastettua juutalaista kädestä).

Muista!

KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaan).

Jalosukuinen herra, minä ohjaan teidät, en anna ilmi, kunniani kautta.

MIES.

Jos väräytät silmääsikään tai nostat sormeasi, niin ammun otsaasi.
Saat ymmärtää, etten välitä sinun elämästäsi, kun olen kerran pannut
omanikin alttiiksi.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Voi, voi, sinä puristat kämmentäni kuin rautapihdeillä. Mitä minun
pitää tehdä?

MIES.

Puhu kanssani kuin tuttavan, äsken saapuneen ystävän kanssa. — Mitä
tanssia tuo on?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Vapaiden ihmisten tanssia.

    (Miehet ja naiset tanssivat ja laulavat hirsipuun ympärillä.)

KUORO.

Leipää, ansiota, polttopuita talvisin, lepoa kesäisin — hurraa, hurraa!

Jumala ei ole säälinyt meitä, hurraa, hurraa!

Kuninkaat eivät ole säälineet meitä, hurraa, hurraa!

Herrat ne ei ole säälineet meitä, hurraa, hurraa!

Jumalaa ja kuninkaita ja herroja nyt kiitämme palveluksestansa, hurraa,
hurraa!

MIES (tytölle).

Minua ilahduttaa että olet niin punakka ja iloinen.

TYTTÖ.

Jo sitä ollaan kyllin kauan varrottu tällaista päivää. Olen saanut
ikäni lautasia pestä, haarukoita kiillottaa rievulla, ystävällistä
sanaa en ole ikänäni kuullut. Vaan onpas se tullut aika minun itseni
syödä, itseni tanssia, hurraa!

MIES.

Tanssi, kansalaisetar.

KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaan).

Varjelkoon teitä, jalosukuinen herra. Joku voisi tuntea, lähtekäämme.

MIES.

Jos joku minut, tuntee niin olet sinä hukassa. Menkäämme eteenpäin.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Tuon tammen alla istuu lakeijain klubi.

MIES.

Käykäämme lähemmäksi.

ERÄS LAKEIJA.

Minä olen jo tappanut entisen herrani.

TOINEN LAKEIJA.

Minä etsin yhä paroniani. — Terveydeksesi.

KAMARIPALVELIJA.

Kansalaiset, työtaakan alla, otsa hiessä ja nöyryytyksessä, kiillottaen
kenkiä ja leikaten hiuksia tulimme me tuntemaan oikeutemme. Koko klubin
malja!

LAKEIJAIN KUORO.

Eläköön puheenjohtajamme. Hän johdattaa meitä kunnian tietä.

KAMARIPALVELIJA.

Kiitos, kansalainen.

PALVELIJAIN KUORO.

Eteisistä, vankiloistamme, syöksyimme kaikki yhtenä miehenä. — Eläköön!
— Me tunnemme salonkien narrimaisuudet ja irstaudet. — Eläköön! —
Eläköön!

MIES.

Mitä ovat nuo kaikkein kovimmat ja hurjimmat äänet, jotka tulevat
tuolta vasemmalla olevasta viidakosta.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Se on teurastajain kuoro, jalosukuinen herra.

TEURASTAJAIN KUORO.

Kirveen hamara ja puukko ovat aseemme, teurastus on elämäämme. Sama
meille, karjaako vai herroja teurastamme.

Me voiman ja veren lapset katselemme välinpitämättöminä toisia
heikompia ja valkeampia. Ken meidät kutsuu, hänen me olemme — herroille
härkiä, kansalle herroja teurastamme.

Kirveen hamara ja puukko ovat aseemme, teurastus on elämäämme,
teurastus, teurastus, teurastus.

MIES.

Noista pidän — he eivät ainakaan puhu mitään kunniasta eikä
filosofiasta. — Hyvää iltaa, rouva.

KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaa).

Jalosukuinen herra, sanokaa »kansalaisettareksi» tai »vapaaksi
naiseksi».

NAINEN.

Mitä tuo arvonimi merkitsee, mistä se pääsi — hyi, hyi — sinä haiset
menneisyydeltä.

MIES.

Kieleni sekaantui.

NAINEN.

Olen yhtä vapaa kuin sinäkin, olen riippumaton vaimo, ja annan
yhteiskunnalle rakkauteni siksi, että se on tunnustanut oikeuteni.

MIES.

Yhteiskunta puolestaan on siksi antanut sinulle nuo sormukset ja nuo
ametistivitjat. Oi, kaksinkerroin antelias hyvä yhteiskunta!

NAINEN.

Ei, nämä rihkamat riistin ennen vapautustani — mieheltäni,
viholliseltani, vapauden viholliselta, joka piti minua vankeudessa.

MIES.

Toivon kansalaisettarelle hauskaa kävelyä!

    (Jatkaa matkaansa.)

Ken on tuo kummallinen sotamies, joka nojaa kaksiteräiseen miekkaan,
joka pitää poikkihakattua ihmisen päätä lakkinsa päällä, toista
vyöllään, kolmatta rinnallaan? Eikö se ole kuuluisa Blanchetti,
samanlainen kansan kondottieri nykyään kuin olivat ruhtinasten ja
hallitusten kondottierit ennen?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Juuri hän, jalosukuinen herra — vasta viikon on hän ollut luonamme.

MIES.

Miksi kenraali on niin ajatuksiinsa vaipunut?

BLANCHETTI.

Te näette, kansalaiset, tuon aukeaman vaahterain välissä — katsokaa
tarkoin — eroitatte tuolla vuorella linnan — näen selvästi kiikarillani
muurit, vallihaudat ja neljä tornia.

MIES.

Se on vaikea valloittaa.

BLANCHETTI.

Tuhat tulimaista! — voithan kiertää hautoja myöten, kaivaa alle
räjäytysjohdot ja...

KASTETTU JUUTALAINEN (vilkuttaen silmiään).

Kenraali, kansalainen.

MIES (hiljaa).

Tunnetko viritetyn hanan viittani alla?

KASTETTU JUUTALAINEN (syrjään).

Voi! voi!

    (Ääneen.)

Kuinka olet siis päättänyt, kansalaisemme, kenraali?

BLANCHETTI (miettiväisenä).

Vaikkakin olette veljiäni vapaudessa, ette ole minun veljiäni
nerokkuudessa — voittomme jälkeen saa jokainen kuulla suunnitelmistani.

    (Menee pois.)

MIES (kastetulle).

Annan teille neuvon: surmatkaa hänet, sillä niin alkaa kaikki
ylimyksellisyys.

KÄSITYÖLÄINEN.

Kirous, kirous.

MIES.

Mitä teet, mies raukka, sen puun alla. Miksi näytät niin hurjistuneelta
ja nääntyneeltä?

KÄSITYÖLÄINEN.

Kirotut kauppiaat ja tehtaiden hoitajat! Parhaat vuodet, jolloin muut
rakastavat tyttöjä, tappelevat avaralla kentällä, purjehtivat merien
selillä, kituutin minä ahtaassa komerossa silkkiä kutoen.

MIES.

Tyhjennä pikari, jota pidät kädessäsi.

KÄSITYÖLÄINEN.

Voimani ovat lopussa, en jaksa nostaa huulilleni, töin tuskin sain
tänne ryömityksi. Minulle ei enää koita vapauden päivä. Kirotut
kauppiaat, jotka silkkiä myövät, ja herrat, joilla on silkkiä päällään,
kirotut, kirotut.

    (Kuolee.)

KASTETTU JUUTALAINEN.

Miten inhoittava ruumis.

MIES.

Vapauden pelkurilapsi, juutalaisuudesta kastettu kansalainen, katso
tuota elotonta päätä, joka kelluu laskevan auringon verisessä rusossa.

Minne joutuvat nyt teidän komeat sananne, tasa-arvo, ihmissuvun
täydellisyys ja onni?

KASTETTU JUUTALAINEN (sivulle).

Jospa sinäkin ajoissa kuolisit ja koirat raatelisivat ruumiisi
palasiksi.

    (Ääneen.)

Päästä minut — minun täytyy tehdä tiliä lähettilästoimestani.

MIES.

Sano, että pidin sinua vakoojana ja siksi otin kiinni.

    (Katselee ympärilleen.)

Ihmisäänet vaikenevat takanamme. Edessämme on enää vain mäntyjä ja
kuusia, joissa illan säteet välkähtelevät.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Puiden ylle keräytyy pilviä. Sinun olisi parempi palata oman väkesi
luo, joka jo muutenkin on kauan odottanut sinua pyhän Ignatiuksen
rotkossa.

MIES.

Kiitos huolenpidostasi, arvoisa juutalainen. Takaisin — tahdon nähdä
kansalaiset vielä kerran illan hämärässä.

ÄÄNI PUIDEN VÄLISTÄ.

Hamin poika toivottaa hyvää yötä vanhalle auringolle.

ÄÄNI OIKEALTA.

Maljasi, sinä vanha vihollisemme, joka olet ajanut meidät työhön ja
helteeseen. Kun huomenna nouset, tapaat orjasi lihapatojen ja kannujen
ääressä — ja nyt, lasini, joudat helvettiin.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Joukko talonpoikia tulee tänne päin.

MIES.

Et saa hievahtaa. Seiso tuon puun takana ja ole vaiti.

TALONPOIKIEN KUORO.

Menkäämme, menkäämme telttojen suojaan, veljiemme luo — menkäämme,
menkäämme vaahterain varjoon, uinumaan, hupaisasti tarinoimaan illalla
— siellä tytöt odottavat meitä — siellä ovat tapetut härät, entiset
auranvetäjät odottavat meitä.

ERÄS ÄÄNI.

Minä vedän häntä ja laahaan, se kyyristelee ja vastustelee — mars
rekryytiksi, mars!

HERRAN ÄÄNI.

Hyvät lapsukaiseni, armoa, armoa.

TOINEN ÄÄNI.

Anna minulle takaisin kaikki verotyöhön menneet päiväni.

KOLMAS ÄÄNI.

Herätäppäs eloon, herra, kasakkaruoskan iskuihin nääntynyt poikani.

NELJÄS ÄÄNI.

Moukat juovat sinun maljasi, herra, pyytävät sinulta anteeksi, herra.

TALONPOIKIEN KUORO (ohikulkien).

Vampyyri on imenyt veremme ja hikemme. Nyt se on vankinamme, emme
päästä vampyyriä. Hitto vieköön, hitto vieköön, sinä saat korkean
lopun, — herra kun olet ja suuri herra, niin sinut vedetään meitä
kaikkia korkeammalle. Surma tyranniherroille. Meille köyhille,
meille nälkäisille ja uupuneille, syömistä, lepoa ja juomaa meille.
— Heidän ruumiitaan on oleva kuin lyhteitä pelloilla. Kuin akanoita
puimakoneesta, jää tuhkaa heidän linnoistaan. Viikatteittemme,
kirveittemme ja puintivarstaimme nimessä, eteenpäin, veljet.

MIES.

En voinut eroittaa hänen kasvojaan joukon keskeltä.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Kenties on siellä joku jalosukuisen herran tuttava tai sukulainen.

MIES.

Häntä minä halveksin ja teitä minä vihaan — runous kultaa vielä joskus
sen kaiken. — Menkäämme, juutalainen, menkäämme.

    (Laskeutuu pensaikkoon.)

       *       *       *       *       *

Toinen kohta havumetsää. Kunnaita, joilla leimuaa nuotioita. Kansaa
koolla tulisoihtujen valossa.

MIES (sukeltaen esiin alhaalta puiden takaa kastetun juutalaisen
kanssa).

Oksat ovat repineet riekaleiksi vapaudenlakkini. — Mikä punertavain
loimujen helvetti nousee tuolta kahden metsänseinämän keskeltä, kahden
pimeysröykkiön lomasta.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Olemme eksyneet etsiessämme pyhän Ignatiuksen rotkoa. Takaisin
pensaikkoon, sillä täällä toimittaa Leonard uuden uskon juhlamenoja.

MIES (tullen esiin).

Jumalan nimessä, menkäämme — sitä juuri olen halunnut. Älä pelkää, ei
kukaan tunne meitä.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Varovasti, hitaasti!

MIES.

Kaikkialla jonkin suurrakennuksen raunioita, joka on saanut kestää
vuosisatoja ennenkuin on kukistunut, pylväitä, jalustoja, otsikkoja,
kappaleiksi lyötyjä kuvapatsaita, sikin sokin piirtokoristeita, joita
kierrettiin muinaisten kaariholvien ympärille. Jaloissani välähti
juuri survottu lasilevy — on kuin Pyhän Neitsyen kasvot olisivat
hetkeksi tulleet näkyviin varjosta ja taas häipyneet — tuossa, katso,
on kokonainen kaariholvi — tuossa on soraan uponnut rautaristikko —
ylhäältä välähti tulisoihdun valo — näen puolet ritarista, joka nukkuu
keskellä hautaa — opas, missä olen?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Väkemme teki veristä työtään neljäkymmentä päivää ja yötä. Nyt
he vihdoinkin ovat saaneet hävitetyksi viimeisen kirkon näiltä
tasangoilta. — Nyt juuri kuljemme hautausmaan ohi.

MIES.

Teidän laulunne, uudet ihmiset, kaikuvat katkerilta korvissani — tummia
ihmishaamuja tunkeilee takaa, edestä ja sivuilta, loimut ja varjot
kulkevat tuulen ajamina joukkojen yli kuin elävät henget.

OHIKULKIJA.

Vapauden nimessä onnittelen teitä molempia.

TOINEN.

Herrojen surman nimessä tervehdin teitä kumpaakin.

KOLMAS.

Miksi ette kiiruhda, tuolla laulavat vapauden papit.

KASTETTU JUUTALAINEN.

On mahdotonta panna vastaan. Kaikkialta sysivät meitä.

MIES.

Kuka on tuo nuori mies, joka seisoo rakennuksen raunioilla? Kolme
roviota palaa hänen allaan, keskellä savua ja hiillosta hän seisoo,
kasvot hehkuvat ja äänessä on mielettömyyden kaiku.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Se on Leonard, vapauden intomielinen profetta. Ympärillä seisovat
meidän uhripappimme, filosofimme, runoilijamme, taiteilijamme, heidän
tyttärensä ja lemmittynsä.

MIES.

Haa! teidän ylimystönne. Näytä minulle hänet, joka sinut lähetti.

KASTETTU JUUTALAINEN.

En näe häntä täällä.

LEONARD.

Antakaa hänet minun suudeltavakseni, rintaani vasten puristaakseni,
syleilykseni häntä kaunokaistani, riippumatonta, vapautunutta,
verhoista ja ennakkoluuloista paljastunutta vapauden valittua tytärtä,
kihlattuani.

NEIDON ÄÄNI.

Minä riennän sinun luoksesi, rakkaani!

TOINEN NAIS-ÄÄNI.

Katso, minä ojennan sinulle käteni — olen vaipunut maahan uupumuksesta
— olen tahrautunut kulkiessani pitkin suitsuavia raunioita, armaani.

KOLMAS NAIS-ÄÄNI.

Olen päässyt heidän edelleen. Läpi tuhkan ja helteen, läpi tulen ja
sauhun tulen luoksesi, armaani.

MIES.

Hiukset hajallaan, läähättävin rinnoin kapuaa hän raunioille
intohimoisin liikkein.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Tällaista on joka yö.

LEONARD.

Tule luokseni, tule, oi hekumani, vapauden tytär. Sinä vapiset
jumalaisessa tulessa — pyhä innostus, ota valtaasi minun sieluni.
Kuulkaa kaikki, nyt minä ennustan teille.

MIES.

Naisen pää vaipui, hän menee tainnoksiin.

LEONARD.

Katsokaa, me seisomme molemmat vapautetun, ylösnousseen ihmissuvun
kuvana vanhojen muotojen, vanhan Jumalan raunioilla. Kunnia meille että
olemme Hänen jäsenensä repineet, nyt ovat ne tomuna ja tuhkana. Ja
Hänen henkensä me olemme voittaneet omalla hengellämme, hänen henkensä
on suistunut tyhjyyteen.

NAISTEN KUORO.

Onnellinen, onnellinen on profetan kihlattu. Me seisomme alhaalla ja
kadehdimme hänen kunniaansa.

LEONARD.

Minä julistan uuden maailman, uudelle jumalalle luovutan taivaat.
Vapauden ja hekuman Herra, rahvaan Jumala, jokainen koston uhri,
jokainen tyrannin ruumis olkoon sinun alttarinasi. Verimeriin hukkukoot
ihmissuvun vanhat kyyneleet ja kärsimykset — sen elämänä olkoon tästä
lähtien onni — sen oikeutena tasa-arvoisuus — ja joka muuta luo, sille
hirttonuora ja kirous.

MIESTEN KUORO.

Romahtanut on sorron ja ylpeyden rakennus. Ken siitä yhden kivenkään
korjaa, sille kuolema ja kirous.

KASTETTU JUUTALAINEN (syrjään).

Jehovan häpäisijät, kolmasti syljen teidän perikadoksenne.

MIES.

Kotka, pidä lupauksesi, niin minä nostatan tähän heidän niskoilleen
uuden kirkon Kristukselle.

ÄÄNIÄ SEKAISIN.

Vapaus — onni — hurraa — hei — hellerei — hurraa — hurraa.

PAPPIEN KUORO.

Missä ovat herrat, missä kuninkaat, jotka vielä äsken kuljeskelivat
maan päällä valtikkoineen ja kruunuineen, korskeina ja tuikeina.

MURHAMIES.

Minä olen tappanut kuningas Aleksanterin.

TOINEN.

Minä kuningas Henrikin.

KOLMAS.

Minä kuningas Emanuelin.

LEONARD.

Kulkekaa pelottomina ja murhatkaa ilman tunnonvaivaa, sillä te olette
valituista valitut, pyhistä pyhimmät, sillä te olette vapauden
marttyrejä, vapauden sankareja.

MURHAMIESTEN KUORO.

Lähtekäämme yön pimeyteen pusertaen tikareja kourissamme, lähtekäämme,
lähtekäämme.

LEONARD.

Herää, sulottareni.

    (Kuuluu ukkonen.)

No, antakaa vastaus elävälle Jumalalle. Kohottakaa laulunne, tulkaa
jälestäni kaikki, kaikki. Vielä kerran kierrämme ja tallaamme maahan
kuolleen Jumalan temppelin.

Ja sinä, nosta pääsi, nouse ja herää.

NEITO.

Palan rakkautta sinuun ja Jumalaasi, koko maailmalle jaan rakkauteni —
palan — palan.

MIES.

Joku on juossut hänen luokseen, vaipunut polvilleen, ponnistaa
voimiaan, sopertaa jotain ja voihkii.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Minä näen, minä näen, se on kuuluisan filosofin poika.

LEONARD.

Mitä tahdot, Herman?

HERMAN.

Ylipappi, anna minulle pyhä voitelu murhatöihin.

LEONARD (uhripapeille).

Antakaa minulle öljy, tikari ja myrkky.

    (Hermanille.)

Öljyllä, jolla ennen on voideltu kuninkaita, voitelen nyt sinut
kuninkaita surmaamaan — entisten ritarien ja herrojen aseet panen
herrojen hävittämiseksi sinun käsiisi — rintaasi ripustan medaljongin,
myrkkyä täyden — minne ei rautasi ylety, siellä jäytäköön ja polttakoon
myrkky tyrannien sisuksia. — Mene ja hävitä vanhat sukupolvet kaikista
maan ääristä.

MIES.

Hän läksi liikkeelle ja nousee joukon etunenässä mäelle.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Väistykäämme tieltä.

MIES.

Ei, minä tahdon nähdä loppuun tämän unen.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Kolmasti sylkäisen sinua.

    (Miehelle.)

Leonard saattaa tuntea minut, jalosukuinen herra. Katso miten suuri
puukko riippuu hänen ryntäisillään.

MIES.

Peitä itsesi minun vaipallani — Mitä naisia ne ovat, jotka tanssivat
edessämme.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Kreivittäriä ja ruhtinattaria, jotka ovat jättäneet miehensä ja
siirtyneet meidän uskoomme.

MIES.

Muinoin ne olivat enkeleitäni. — Joukko on tulvinut kaikkialta hänen
ympärilleen — hän on nyt hävinnyt näkyvistäni tungokseen, vain soitosta
arvaan, että hän etenee meistä. Tule jälestäni, tuolta on meidän
helpompi nähdä.

    (Vetäytyy muurin jätteelle.)

KASTETTU JUUTALAINEN.

Voi, voi, voi, kuka hyvänsä voi huomata meidät täältä.

MIES.

Minä näen hänet taas. Toiset naiset tunkeilevat hänen jälestään
kalpeina, mielettöminä, kouristuksissaan. Filosofin poika suu vaahdossa
pudistelee tikaria. — He tulevat nyt pohjoisen tornin raunioille.

He pysähtyivät — tanssivat soraläjässä — repivät maahan pystyynjääneitä
holvikaaria — heittävät kipunoita kaatuneille alttareille ja risteille.
Liekit nousevat ja ajavat savupatsaita edellään. Voi teitä, voi teitä.

LEONARD.

Voi ihmisiä, jotka vielä kumartavat kuollutta Jumalaa.

MIES.

Mustat peikot kääntyvät tänne ja tulevat kiireesti meitä kohti.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Voi Abraham!

MIES.

Kotka, eihän toki hetkeni liene vielä tullut?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Me olemme hukassa.

LEONARD (pysähtyy kulkiessaan ohi).

Mikä mies sinä olet, veli, jolla on kasvot noin korskeina? Miksi et
liity seuraamme?

MIES.

Olen kiiruhtanut kaukaa kuultuani teidän kumousliikkeenne
herätyshuudon. Olen espanjalaisen klubin murhaaja ja vastikään saapunut.

LEONARD.

Entä tuo toinen, miksi hän on piilottanut päänsä viittasi poimuihin?

MIES.

Hän on nuorempi veljeni. Hän on antanut sanan, ettei näytä kasvojaan
ihmisille ennenkuin on surmannut vähintään jonkin paronin.

LEONARD.

Kenen kuolemasta voit sinä itse ylpeillä?

MIES.

Vasta kaksi päivää ennen matkalle lähtöä antoivat vanhemmat veljeni
minulle pyhän voitelun.

LEONARD.

Kuka sinulla sitten on mielessä?

MIES.

Sinä ensimäisenä, jos olet meille uskoton.

LEONARD.

Veli, sitä varten saat tästä tikarini.

    (Vetää tikarin vyönsä alta.)

MIES (ottaa esiin oman tikarinsa).

Veli, siihen työhön omanikin riittää.

VÄKIJOUKON ÄÄNI.

Eläköön Leonard. Eläköön espanjalainen murhamies.

LEONARD.

Saavu huomenna johtaja-kansalaisen teltan luo.

PAPPIEN KUORO.

Tervehdimme sinua, vieraamme, vapauden hengen nimessä — sinun kädessäsi
on osa pelastuksestamme. Ken taistelee taukoamatta, ken murhaa
arkailematta, ken uskoo voittoon päivin ja öin, se vihdoin voittaa.

    (Menevät ohi.)

FILOSOFIEN KUORO.

Me olemme kohottaneet ihmissuvun lapsuudestaan. Me olemme temmanneet
totuuden pimeyden povesta kirkkauteen. Taistele sen puolesta, murhaa ja
kaadu.

    (Menevät ohi.)

FILOSOFIN POIKA.

Toveri ja veli, muinaisen pyhimyksen vadista juon sinun maljasi.
Näkemiin.

    (Heittää vadin menemään.)

TYTTÖ (tanssien).

Murhaa minulle ruhtinas Juhana.

TOINEN.

Minulle kreivi Henrik.

LAPSET.

Me pyydämme kiltisti ylimyksen päätä.

TOISET.

Onnea ja menestystä tikarillesi.

TAITEILIJAIN KUORO.

Tähän goottilaisen temppelin raunioille me rakennamme uuden temppelin.
Siinä ei saa olla kuvia eikä kuvapatsaita — holvit pitkistä tikareista,
pylväät kahdeksasta ihmisen päästä, ja kunkin pylvään huippu kuin
hiukset, joista veri tihkuu. Alttari yksin olkoon valkea ja vain yksi
merkki sen päällä: vapauden lakki — hurraa!

TOISET.

Eteenpäin, eteenpäin, aamu jo sarastaa.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Hirttävät meidät heti. Missä on hirsipuu?

MIES.

Vaiti, juutalainen. He lentävät jo Leonardin jälestä eivätkä enää
katsele meitä. — Luon viimeisen silmäyksen, kokoan vielä kerran
ajatuksiini tuon kaaoksen, joka nousee ajan syvyyksistä, pimeyden
helmasta minua ja kaikkia veljiäni tuhoamaan. Mielettömyyden ajamat,
epätoivon repimät ajatukseni kiertävät koko voimallaan.

Jumalani, anna minulle voimaa, jota et ole koskaan minulta kieltänyt,
ja minä suljen yhteen sanaan tämän uuden, äärettömän maailman, joka
ei itse ymmärrä itseään. Mutta se sanani on tuleva koko tulevaisuuden
runoudeksi.

ÄÄNI ILMASTA.

Sinä sepität draamaa.

MIES.

Kiitos neuvostasi. — Kostoa isieni häväistystä tomusta, kirous uusille
sukupolville. Niiden pyörre ympäröi minut, vaan ei vie mukaansa. —
Kotka, kotka, pidä lupauksesi. — Mutta nyt seuraa minua laaksoon pyhän
Ignatiuksen linnahautaan.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Päivä on jo lähellä. En lähde enää kauemmas.

MIES.

Näytä minulle tie, minä päästän sinut sitten.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Minne kuletat minua keskellä sumua ja raunioita, ohdakkeita ja tuhkaa?
Armahda minua, armahda.

MIES.

Eteenpäin, eteenpäin ja alas minun kanssani. Joukkojen viimeiset
laulut vaikenevat takanamme. Siellä täällä enää liekehtii tulisoihtu.
Näetkö noiden kalpeiden usvahöyryjen, noiden kosteiden puiden välissä
menneisyyden varjoja, kuuletko noita valittavia ääniä?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Usva peittää kaikki. Me kiidämme yhä alemmas.

HENKIEN KUORO METSÄSTÄ.

Itkekäämme Kristuksen tähden, poisajetun ja piinatun Kristuksen tähden.
Missä on jumalamme, missä on hänen kirkkonsa?

MIES.

Pian, pian miekan kahvaan ja taisteluun. Minä annan Hänet teille
takaisin. Tuhansiin risteihin ristiinnaulitsen Hänen vihollisensa.

HENKIEN KUORO.

Me vartioitsimme alttareja ja pyhiä muistomerkkejä, kellojen kaiun
kannoimme siivillämme uskoville, urkujen sävelissä soivat meidän
äänemme, tuomiokirkon ikkunalasien väikkeessä, sen pilarien varjoissa,
pyhän pikarin loisteessa, Herran Ruumiin siunaamisessa oli elämämme.
Minne me nyt painamme päämme.

MIES.

Päivä kirkastuu kirkastumistaan. Heidän haamunsa haihtuvat aamuruskon
säteissä.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Tuonne menee tiesi, siellä alkaa linnahauta.

MIES.

Hoi! — Jesus ja sapelini.

    (Ottaen lakkinsa ja pistäen rahaa siihen.)

Ota muistoksi tämä ja tunnussana samalla kertaa.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Olethan, jalosukuinen herra, sanallasi taannut turvallisuuden sille,
joka tänään puoliyön aikaan...

MIES.

Vanha aatelismies ei toista sanaansa kahta kertaa. — Jesus ja sapelini.

ÄÄNI PENSAIKOSTA.

Maria ja sapelimme. — Eläköön herramme.

MIES.

Usko, tule minuun! — Hyvästi, kansalainen.

Usko, tule minuun! —Jesus ja Maria.

       *       *       *       *       *

Yö. Pensaikko. Puita.

PANKRATIUS (väelleen).

Asettukaa kasvot nurmea vasten, maatkaa ääneti, tulta ei saa raapaista,
ei edes piippuun. Ja heti ensimäisestä laukauksesta rientäkää minulle
avuksi. Jollei laukausta kuulu, älkää liikahtako ennen selvää päivää.

LEONARD.

Kansalainen, vannotan sinua vielä kerran.

PANKRATIUS.

Pysy tuossa petäjässä kiinni ja ajattele siinä.

LEONARD.

Ota ainakin minut mukaasi. Hän on herra, hän on aristokratti ja petturi.

PANKRATIUS (käskien kädellään hänen jäämään).

Vanhat aatelismiehet pitävät joskus sanansa.

       *       *       *       *       *

Pitkähkö huone. Vallasnaisten ja ritarien kuvia siellä täällä seinillä.
Perällä pilari, jolla riippuu vaakuna kilpi. Mies istuu pienen
marmoripöydän ääressä, jolla on lamppu, pari pistolia, ratsusapeli ja
kello. Vastapäätä toinen pieni pöytä, hopeisia kannuja ja pikareja.

MIES.

Muinoin tähän samaan vuorokauden aikaan keskellä uhkaavia vaaroja ja
samallaisia ajatuksia ilmestyi Brutukselle Cesarin henki.

Ja minäkin odotan nyt samallaista näkyä. Hetken kuluttua seisoo
edessäni mies ilman nimeä, ilman esi-isiä, ilman suojelusenkeliä, mies,
joka on noussut tyhjyydestä ja alkaa kenties uuden aikakauden, jollen
minä syökse häntä nurinniskoin takaisin olemattomuuteen.

Esi-isäni, sytyttäkää minuun se henki, joka on tehnyt teidät
maailman valtiaiksi, kaikki leijonasydämenne antakaa minun rintaani,
ohimoittenne uljuus vuotakoon otsalleni. Usko Kristukseen ja Hänen
kirkkoonsa, sokea, taipumaton, palava usko, teidän tekojenne innostaja
maan päällä, kuolemattoman kunnian toivo taivaassa, laskeutukoon minun
päälleni ja minä olen murhaava ja polttava viholliseni, minä sadan
sukupolven poika, teidän ajatustenne ja toimienne, teidän hyveittenne
ja paheittenne viimeinen perijä.

    (Kello lyö kaksitoista.)

Nyt olen valmis.

    (Nousee.)

ASEPUKUINEN PALVELIJA (astuu sisään).

Jalosukuinen herra, mies jonka piti tulla, on saapunut ja odottaa.

MIES.

Tulkoon sisään.

    (Palvelija poistuu.)

PANKRATIUS (käyden sisään).

Tervehdin teitä, kreivi Henrik. — Sana kreivi kaikuu niin kummalliselta
kurkussani. (Istuutuu, heittää pois viittansa ja vapauden-lakkinsa ja
luo katseensa pylvääseen, jossa riippuu vaakuna.)

MIES.

Kiitos, että olet osoittanut luottamusta kodilleni. Vanhan tavan mukaan
juon maljasi.

    (Ottaa pikarin, juo ja antaa Pankratiukselle.) Vieraani,
    ota vastaan.

PANKRATIUS.

Jollen erehdy niin noita punaisia ja sinisiä merkkejä nimitetään
vaakunoiksi kuolleitten kielellä. Ne vähenevät vähenemistään maan
pinnalta.

    (Juo.)

MIES.

Jumalan avulla saat niitä pian nähdä tuhansittain.

PANKRATIUS (ottaen pikarin huuliltaan).

Sellainen se on vanha aateli: aina varma itsestään, ylpeä,
itsepintainen, toivon elähyttämä, vaikkei ole enää äyriäkään rahaa,
ei aseita eikä sotamiehiä. Uhkaileva kuin sadun kuollut kuskilleen
hautausmaan portilla, Jumalaan uskova tai ainakin sitä teeskentelevä —
sillä omaan itseensä on vaikea uskoa. Mutta näyttäkää minulle salamat,
jotka ovat teidän puolustukseksenne lähetetyt, ja enkelien legionat,
jotka ovat taivaasta laskeutuneet.

    (Juo.)

MIES.

Saat nauraa omille sanoillesi! Ateismi on vanha laulu — minä odotin
sinulta jotain uutta.

PANKRATIUS.

Saat nauraa omille sanoillesi. Minun uskoni on vahvempi ja suurempi
kuin sinun. Huokaus, joka on tunkeutunut epätoivon ja tuskan läpi
tuhansista rinnoista, käsityöläisten nälkä, maamiehen kurjuus, heidän
vaimojensa ja tyttäriensä häpeä, ennakkoluulon ja horjunnan ja
eläimellisen tottumuksen ikeeseen kytketyn ihmiskunnan alennus — kas
siinä on uskoni ja Jumalani tällä hetkellä, siinä ajatukseni, siinä
voimani, joka antaa heille leipää ja kunniaa ikuisiksi ajoiksi.

    (Juo ja heittää pikarin.)

MIES.

Minä olen pannut turvani Jumalaan, joilta isäni ovat saaneet valtansa.

PANKRATIUS.

Ja koko elämäsi olet ollut paholaisen leikkikaluna.

Muuten jätän tämän asian teologien selvitettäväksi, jos ainoatakaan sen
ammatin myyrää on vielä elossa koko seudulla. — Asiaan.

MIES.

Mitä sitten haluat minulta, sinä kansojen pelastaja, sinä
kansalais-jumala?

PANKRATIUS.

Olen tullut tänne saadakseni tutustua sinuun — toiseksi, pelastaakseni
sinut.

MIES.

Edellisestä olen kiitollinen, toisen voit jättää sapelini toimeksi.

PANKRATIUS.

Sapelisi samoin kuin Jumalasi on houretta. Tuhansien äänet ovat sinut
tuominneet, tuhansien käsivarret ovat sinut kietoneet, maata on
teille jäänyt muutama karpionala, joka tuskin riittää haudoiksenne.
Kahtakymmentä päivää ette voi puolustautua. Missä ovat tykkinne,
panssarinne, muonavaranne, ja lopuksi, missä on miehuus?...

Jos olisin sinun sijassasi, niin tietäisin mitä tekisin.

MIES.

Minä kuuntelen — näethän miten olen kärsivällinen.

PANKRATIUS.

Niin näetkös, kreivi Henrik, näin sanoisin minä Pankratiukselle:
Hyvä, minä lasken hajalleen joukkoni, ainoan joukkoni, en mene pyhän
Kolminaisuuden linnan avuksi, vaan säilytän sen sijaan nimeni ja
omaisuuteni, joiden koskemattomuuden takaat minulle sanallasi.

Kuinka vanha olet, kreivi?

MIES.

Kolmekymmentäkuusi, kansalainen.

PANKRATIUS.

Vielä korkeintaan viisitoista vuotta, sillä tuommoiset ihmiset
eivät elä kauan — poikasi on lähempänä hautaa kuin nuoruutta — yksi
poikkeus joukosta ei haittaa. Ole sinä sitten viimeinen kreivi
näillä tasangoilla, hallitse kuolemaasi asti esi-isiesi talossa,
käske maalauttamaan isiesi kuvia ja kaivertamaan vaakunoita. — Ja
noita kurjia älä ajattele enää. Täyttyköön kansan tuomio mokomien
kelvottomain yli.

    (Kaataa itselleen toisen pikarin.) Terveydeksesi, viimeinen kreivi.

MIES.

Sinä loukkaat minua joka sanallasi. Näyttää kuin koettelisit, voitko
tehdä minut orjaksesi riemujuhlasi päiväksi. Lakkaa, sillä minä en voi
palkita hyvyyttäsi. Minun sanani suojelus turvaa sinut.

PANKRATIUS.

Pyhä kunnia, ritarillinen kunnia on astunut näyttämölle, tuo
lakastunut rääsy ihmiskunnan lipussa. Oh, minä tunnen sinut, käsitän
sinut perinpohjin. Sinä olet elämää täynnä, mutta liityt kuoleviin,
sillä tahdot vielä uskoa kasteihin, mummon mummojen luihin, sanoihin
_isänmaa_ ja sensemmoisiin. Mutta sielusi sisimmässä tiedät itse, että
veljiäsi kohtaa rangaistus ja rangaistuksen jälkeen unhotus.

MIES.

Ja sinuako ja joukkoasi taas jokin muu?

PANKRATIUS.

Voitto ja elämä. Tunnen vain yhden oikeuden ja sen edessä taivutan
niskani, sillä oikeuden voimalla maailma kiitää yhä korkeammille
radoille. Se oikeus on teidän turmionne ja huutaa nyt minun huulteni
kautta:

»Koukkuselät, madon syömät, juoman ja ruuan täyttämät, antakaa tietä
nuorille, nälkää nähneille ja voimakkaille.»

Mutta sinut tahdon minä pelastaa, sinut yksin.

MIES.

Turma sinut periköön tuon säälisi vuoksi. Minä myös tunnen sinun
maailmasi ja sinut. Yön varjojen seasta olen katsellut ilakoivaa
roskajoukkoa, jonka hartioilta sinä kurottaudut ylös. Olen nähnyt
kaikki maailman vanhat rikokset uusiin pukuihin verhottuina, uutta
tanssia pyörien — mutta heidän loppunsa on sama kuin tuhat vuotta
sitten: tapainturmelus, paheet ja veri. Vaan sinä et ollut mukana, et
suvainnut astua lastesi pariin, sillä sielusi syvimmässä sinä heitä
halveksit. Muutama hetki enää, ja jollei järki sinusta pakene, niin
sinä olet halveksiva omaa itseäsi.

Älä kiusaa minua kauempaa.

    (Istuutuu vaakunansa alle.)

PANKRATIUS.

Minun maailmani ei ole vielä tuleentunut pellollaan, sen myönnän. Se
ei ole vielä kasvanut jättiläiseksi, se himoitsee vielä leipää ja
mukavuutta, — mutta tulee aika —

    (Nousee, menee miehen luo ja nojautuu vaakunapylvääseen.)

Mutta tulee aika, jolloin se ymmärtää itsensä ja sanoo itsestään:
»Minä olen», eikä ole oleva muuta ääntä maan päällä, joka voisi samoin
vastata: »Minä olen.»

MIES.

Entä sitten?

PANKRATIUS.

Sukupolvesta, jota minä hallitsen, syntyy tahtoni voimasta heimo,
viimeinen, korkein, tarmokkain. Maa ei ole vielä nähnyt sellaisia
miehiä. He ovat vapaita ihmisiä, maan herroja äärestä ääreen. Koko
maa tulee olemaan yhtenä kukoistavana kaupunkina, yhtenä onnellisena
kotina, yhtenä ainoana rikkauksien ja teollisuuden työpajana.

MIES.

Sanasi valhettelevat, mutta kasvosi ovat liikkumattomat, kalpeat, ne
eivät jaksa näytellä innostusta.

PANKRATIUS.

Älä keskeytä, sillä on ihmisiä, jotka ovat polvillaan pyytäneet minulta
näitä sanoja, mutta minä en ole heille niitä lausunut.

Siellä lepää Jumala, jonka ei enää kuoleman pidä, Jumala, joka aikain
työllä ja tuskalla on temmaistu verhoistaan. Hänet ovat valloittaneet
taivaasta hänen omat lapsensa, jotka hän kerran heitti hajalleen maan
päälle vaan jotka nyt ovat löytäneet ja ottaneet vastaan totuuden.
Ihmiskunnan Jumala on ilmennyt heille.

MIES.

Vaan meille vuosisatoja sitten. Hänen kauttaan on ihmiskunta jo
lunastettu.

PANKRATIUS.

Iloitkoon ihmiskunta, jos voi, sellaisesta lunastuksesta — kurjuudesta,
jota on kestänyt kaksituhatta vuotta, aina Hänen kuolemastaan ristillä.

MIES.

Olen nähnyt, pilkkaaja, sen ristin vanhassa Roomassa. Hänen jaloissaan
makasivat sinua väkevämmät voimat tomuna, sata sinun kaltaistasi
jumalaa lojui tomussa uskaltamatta nostaa vaivaista päätään Hänen
puoleensa, ja Hän seisoi korkealla, pyhät kädet ojennettuina itään ja
länteen, pyhä otsa auringon kullassa sädehtien. Kaikki todisti Hänet
maailman Herraksi.

PANKRATIUS.

Vanha loru, ontto kuin vaakunasi kalahdus.

    (Lyö kilpeen.)

Mutta minä olen jo kauan sitten lukenut ajatuksesi. Jos sinä
osaat käsittää äärettömyyden, jos rakastat totuutta ja olet sitä
vilpittömästi etsinyt, jos olet ihmiskunnan ihanteen mies etkä
lellilaulujen kiehtoma lapsi, kuule, älä hylkää tätä pelastuksen
hetkeä; verestä, jota tänään kumpikin vuodatamme, ei ole huomenna enää
jälkeäkään, — viimeisen kerran sanon sinulle: jos olet se, mikä näytit
olevasi ennen, nouse, jätä kotisi ja seuraa minua.

MIES.

Sinä olet perkeleen nuorempi veli.

    (Nousee ja kulkee edestakaisin huonetta pitkin.)

Turhia haaveita — kuka ne täyttää? Adam kuoli erämaassa, me emme palaa
paratiisiin.

PANKRATIUS (syrjään).

Olen taivuttanut sormeni vasten hänen sydäntään ja löytänyt runouden
hermon.

MIES.

Edistys, ihmiskunnan onni — olen minäkin siihen kerran uskonut: tässä
olen, ottakaa pääni, kun vaan... Mutta ei enää. Sata vuotta, kaksisataa
vuotta sitten onnellinen sovinto saattoi vielä... mutta nyt, olen siitä
varma, nyt täytyy meidän murhata toisiamme, sillä nyt on kysymys heillä
vain sukukunnan vaihtumisesta.

PANKRATIUS.

Voi voitettuja. Älä epäröi, sano vain kerran »voi!» ja voita meidän
kansamme.

MIES.

Oletko tutkinut kaikki Kaitselmuksen tiet? Onko se näkyvässä muodossa
asettunut yöllä telttasi ovelle ja jättiläiskädellään siunannut sinut,
tai oletko kuullut Sen äänen sydänpäivällä, jolloin kaikki ovat
nukkuneet helteessä ja sinä yksin olet mietiskellyt, kun niin varmana
uhkailet minua voitolla, sinä maan tomusta tehty ihminen kuten minäkin,
ensimäisen oivan luodin, ensimäisen kelpo iskun vanki.

PANKRATIUS.

Älä anna turhan toivon itseäsi pettää, sillä ei lyijy minuun satu eikä
rauta koske niinkauan kuin yksikään teistä vastustaa minun asiatani. Ja
mitä myöhemmin tulee, se ei kuulu teihin.

    (Kello lyö.)

Aika pitää pilanaan meitä kumpaakin. Jos olet elämään uupunut, niin
säästä ainakin oma poikasi.

MIES.

Hänen puhdas sielunsa on jo taivaaseen pelastettu, maan päällä odottaa
häntä isänsä kohtalo.

    (Pusertaa käsillään päätään ja nousee.)

PANKRATiUS.

Olet siis hylännyt?

    (Hetken äänettömyys.)

Sinä olet vaiti, mietit. Hyvä, miettiköön se, joka seisoo haudan
partaalla.

MIES.

Olet kaukana salaisuuksista, jotka sinun ajatustesi äärien takaa
saapuvat nyt sieluni syvyyteen. Ruumiin maailma kuuluu sinulle, lihota
sitä ruualla, huuhtele verellä ja viinillä, mutta kauemmas älä mene, ja
pois, pois minun luotani.

PANKRATIUS.

Pelkän ajatuksen ja sen muotojen palvelija, pikkutarkka ritari, häpeä
sinulle — katso minuun. Ajatukset ja muodot ovat vahaa minun käsissäni.

MIES.

Hyödytöntä, sinä et ymmärrä minua koskaan, sillä jokikinen esi-isistäsi
on haudattu yhteen läjään roskaväen kanssa kuolleena esineenä eikä
ihmisenä, jolla on oma voimansa ja sielunsa.

    (Ojentaa kätensä muotokuvia kohti.)

Katsahda noihin kuviin. Isänmaan, kodin, syntymäseudun ajatus, tuo
sinun vihaamasi ajatus on uurtein piirretty heidän otsalleen, ja
mikä heissä on elänyt ja ollut, elää nyt minussa. Mutta sano sinä,
mies, minulle missä on maasi. Illalla levität telttasi vieraan talon
raunioille, aamulla varhain panet sen kokoon ja vaellat eteenpäin.
Tähän saakka et ole löytänyt itsellesi kotiliettä etkä ole löytävä
ennenkuin sadat ihmiset alkavat toistaa minun jälestäni: »kunniaa
isillemme».

PANKRATIUS.

Niin, kunnia esi-isillesi niin maan päällä kuin taivaassa — niitä
kannattaa todellakin ajatella.

Tuo ukko ampui noita-akkoja puista ja kärvensi juutalaisia elävältä. —
Tuo, jolla on sinetti kädessä ja jonka allekirjoituksena on _kansleri_,
väärensi asiakirjoja, poltti arkistoja, lahjoi tuomareja, myrkyllä
joudutti perinnönsaantia — siitä ovat kotoisin kyläsi, tulosi, mahtisi.
— Tuo mustaverinen, jolla on palava katse, on harrastanut salavuoteutta
ystäviensä kodeissa. Tuo kultataljainen, yllään italialainen
rautapaita, palveli tietenkin ulkomailla, ja tuo kalpea tummakutrinen
rouva turmeli itsensä huonepoikansa kanssa. Tuo nainen tuossa lukee
rakastettunsa kirjettä ja hymyilee, sillä yö on lähellä. Tuo tuossa,
koira hienossa sylissään, oli kuningasten jalkavaimo. Sieltä ne
lähtevät teidän keskeymättömät ja tahrattomat sukuluettelonne. — Pidän
tuosta, jolla on vihreä viitta. Hän joi ja metsästeli aatelisveljiensä
kanssa ja lähetti koiransa talonpoikien mukana ajamaan hirveä. Koko
maakunnan villitys ja onnettomuus. Siinä on teidän järkenne ja
voimanne. — Mutta tuomion päivä on lähellä, ja sinä päivänä lupaan
teille muistavani jok'ikistä teistä, jok'ikistä esi-isäänne, jok'ikistä
kerskaustanne.

MIES.

Erehdyt, porvarin poika. Et sinä eikä kukaan väestäsi eläisi, jollei
sitä olisi elättänyt isieni armo ja suojellut heidän valtansa. He
antoivat teille hädän hetkellä viljaa, ruton aikana järjestivät
sairashuoneita, ja kun te villeistä elukoista vartuitte lapsiksi,
pystyttivät he teille temppelejä ja kouluja — sodan aikana vaan
jättivät kotiin, tietäen, ettei teistä ole sotatantereelle.

Sanasi särkyvät heidän kunniaansa vasten kuten muinoin pakanain nuolet
heidän pyhiin panssareihinsa. Ne eivät koske edes heidän tomuaan, ne
häviävät kuin vimmaisen koiran ulvonta, kun se suu vaahdossa juoksee
kunnes kuolee jonnekin tielle. — Vaan nyt on sinun jo aika lähteä
talostani. Vieras, päästän sinut vapaasti menemään.

PANKRATIUS.

Näkemiin Pyhän Kolminaisuuden valleilla. Ja kun teiltä loppuvat luodit
ja ruuti...

MIES.

Niin lähenemme toisiamme sapelin ylettyville. Näkemiin.

PANKRATIUS.

Me olemme kuin kaksi kotkaa — mutta sinun pesäsi on salaman lävistämä.

    (Ottaa viitan ja vapauden-lakin.)

Astuessani tämän kynnyksen yli jätän sille kirouksen, jonka se on
vuosiensa tähden ansainnut. Ja sinut ynnä poikasi pyhitän häviölle.

MIES.

Hoi, Jakob!

    (Jakob tulee.)

Opasta tämä mies minun viimeisiin vartioihini saakka mäelle.

JAKOB.

Siihen Herra minua auttakoon.

    (Menee.)



IV


Pyhän Kolminaisuuden torneista kaikille mäkien kukkuloille, oikealle,
vasemmalle, taakse ja eteen leviää luminen, kalpea, liikkumaton,
äänetön usva, haamu valtameren, jolla kerran on ollut rantansa siellä
missä nuo mustat, terävät, rosoiset huiput kohoavat, ja syvyytensä
siellä missä on laakso, jota ei näy, ja aurinko, joka ei vielä ole
noussut näkyviin.

Autiolta granittisaarelta nousevat linnan tornit, jotka ovat kallioon
isketyt muinaisten ihmisten työllä ja kallioon kiinnikasvettuneet kuin
ihmisenrinta kentaurin selkärankaan. Niiden yllä liehuu sotalippu, ypö
yksin yli kaiken muun, harmahtavan sinen keskellä.

Uinuvat kentät alkavat vähitellen herätä. Ylhäällä kuuluu tuulten
huminaa, alhaalla näkyy pilkistävä säde, ja musta pilvilauma kiitää
tätä höyrymerta pitkin.

Toisia ääniä, ihmisääniä sekoittuu silloin tuohon katoavaan myrskyyn ja
sumuröykkiöiden kiidättäminä häipyy linnan valleihin.

Näkyy rotko lohjenneitten sumukenttäin alta.

Mustaa on sen syvyydessä, ihmispäistä mustaa. Koko laakso on niiden
peittämä kuin meren pohja kivien.

Aurinko nousee vuorten takaa kallioille, kullassa kiitävät pois,
kultaan sulavat pilvet, ja mitä enemmän niitä katoaa, sitä selvemmin
kuuluvat huudot, sitä paremmin näkyvät alhaalta tulvivat joukot.

Vuorilta ovat sumut jo kohonneet ja haihtuvat nyt taivaan siniseen
tyhjyyteen. Pyhän Kolminaisuuden rotko on täynnä välkkyväin aseitten
valoa, ja väki rientää kaikkialta sinne kuin viimeisen tuomion kentälle.



Tuomiokirkko Pyhän Kolminaisuuden linnassa. Herroja, senattoreja,
neuvosherroja istuu molemmin puolin, kukin jonkin kuninkaan tai ritarin
kuvapatsaan juuressa. Kuvapatsaiden takana joukottain aatelistoa.
Perällä suuren alttarin edessä arkkipiispa kullatulla istuimellaan,
miekka polvilla. Alttarin ääressä pappien kuoro. Mies seisoo
kynnyksellä hetkisen, lähtee sitten hitaasti kulkemaan arkkipiispaa
kohti lippu kädessä.

PAPPIEN KUORO.

Me sinun viimeiset palvelijasi, Sinun Poikasi viimeisessä kirkossa
rukoilemme Sinua isäimme kunnian tähden: vihollisistamme pelasta
meidät, Herra!

ENSIMÄINEN KREIVI.

Katso miten ylpeästi hän katselee kaikkiin.

TOINEN KREIVI.

Luulee maailman mullistaneensa.

KOLMAS KREIVI.

Ja hän vasta viime yönä pääsi tunkeutumaan moukkien leirin läpi.

ENSIMÄINEN KREIVI.

Sata kaatoi, vaan omiaan kaksisataa menetti.

TOINEN KREIVI.

Älkäämme antako hänen päästä päälliköksi.

MIES (polvistuu arkkipiispan eteen).

Sinun jalkaisi juureen lasken minä saaliini.

ARKKIPIISPA.

Pane vyöllesi tämä miekka, jonka pyhän Florianuksen käsi on siunannut.

ÄÄNIÄ.

Eläköön kreivi Henrik, eläköön!

ARKKIPIISPA.

Ja ota pyhän Ristin merkin kautta päällikkyys tässä linnassa, meidän
viimeisessä valtakunnassamme. Kaikkien tahdosta nimitän sinut
johtajaksi.

ÄÄNIÄ.

Eläköön, eläköön!

ERÄS ÄÄNI.

En hyväksy!

TOISIA ÄÄNIÄ.

Pois, pois, ulos ovesta! — Eläköön Henrik!

MIES.

Jos kenellä on jotain minua vastaan muistuttamista, astukoon esiin
älköönkä piiloittautuko väkijoukkoon.

    (Hetken äänettömyys.)

Isä, minä otan vastaan tämän miekan, ja antakoon Jumala minulle
pikaisen, ennenaikaisen lopun, jollen sillä kykene teitä suojelemaan.

PAPPIEN KUORO.

Anna hänelle voimaa, anna hänelle Pyhä Henkesi, Herra. Vihollisistamme
pelasta meidät, Herra!

MIES.

Nyt vannokaa kaikki, että tahdotte puolustaa esi-isienne uskoa ja
kunniaa, että nälkä ja jano saavat näännyttää teidät kuolemaan, vaan ei
häpeään, ei antautumiseen, ei ainoankaan teidän Jumalallenne tai teille
kuuluvan oikeuden luovuttamiseen.

ÄÄNIÄ.

Vannomme.

    (Arkkipiispa polvistuu ja kohottaa ristiä. Kaikki polvistuvat.)

KUORO.

Valanrikkojan ylitse tulkoon Sinun vihasi. Pelkurin ylitse tulkoon
Sinun vihasi. Kavaltajan ylitse tulkoon Sinun vihasi.

ÄÄNIÄ.

Vannomme.

MIES (ottaa miekan).

Nyt lupaan teille kunnian — voittoa pyytäkää Jumalalta.

    (Poistuu joukon ympäröimänä.)

Pyhän Kolminaisuuden linnan piha. Mies. Kreivejä. Paroneja. Ruhtinaita.
Pappeja. Aatelistoa.

KREIVI (vie miehen syrjään).

Kuinka, onko kaikki hukassa?

MIES.

Ei kaikki, jollei vaan miehuutenne lopu ennen aikojaan.

KREIVI.

Ennen mitä?

MIES.

Ennen kuolemaa.

PARONI (vie hänet syrjään toisaannepäin).

Kreivi, kerrotaan että sinä olet nähnyt sen julman ihmisen. Onko
hänellä pisaraakaan sääliä kohtaamme, kun joudumme hänen käsiinsä?

MIES.

Totisesti sanon sinulle, ettei yksikään isistäsi ole kuullut
sellaisesta säälistä: sitä nimitetään hirsipuuksi.

PARONI.

Pitää puolustautua minkä voi.

MIES.

Mitä ruhtinas sanoo?

RUHTINAS.

Pari sanaa kahden kesken.

    (Menevät syrjään.)

Se on kaikki paikallaan laumaa varten, mutta — meidän kesken — onhan
päivänselvää, ettemme kykene puolustautumaan.

MIES.

Mitä on siis tehtävä?

RUHTINAS.

Sinut on valittu johtajaksi ja siksi on sinun ryhdyttävä sovitteluihin.

MIES.

Hiljaa, hiljaa!

RUHTINAS.

Miksi?

MIES.

Siksi, että sinä korkea-arvoisa ruhtinas olet jo kuolemaan vikapää.

    (Kääntyy joukon puoleen.)

Ken hiiskahtaakaan antautumisesta, hänet rangaistaan kuolemalla.

KAIKKI.

Kuolemalla, kuolemalla. — Eläköön!

    (Menevät.)

       *       *       *       *       *

Pylväskäytävä linnassa. Mies. Jakob.

MIES.

Missä on poikani?

JAKOB.

Hän on istuutunut vanhan vankilan kynnykselle pohjoisessa tornissa ja
laulaa ennustuksiaan.

MIES.

Miehitä lujimmin Eleonoran vallitorni, pysy itse siellä ja aina
muutaman minutin perästä tähystele kapinoivain leiriä.

JAKOB.

Kannattaisipa, Herra minua auttakoon, antaa miehillemme lasi viinaa
yllykkeeksi.

MIES.

Jos tulee tarvis niin käske avaamaan myöskin kreiviemme ja
ruhtinaittemme viinikellarit.

    (Jakob menee.)

    (Mies nousee muutamia portaita ylemmäs aivan sotalipun alle,
    tasaiselle multavallille.)

Terästynein silmin, sydän täynnä vihaa katselen teitä, viholliseni. Nyt
en enää turhin sanoin, voimattomin innoin ole kanssanne taisteleva,
vaan raudoin ja miehin, jotka ovat antautuneet johtoni alle.

Miten ihanaa on olla herrana ja valtiaana, vaikkapa edes
kuolinvuoteelta katsella ympärilleen liittynyttä vierasta tahtoa, ja
teitä vastustajani, jotka olette rotkoon suistuneet ja sen syvyydestä
huudatte minun puoleeni, kuten kadotetut huutavat taivaan puoleen.

Muutama päivä vielä, eikä kenties enään ole olemassa minua eikä
ketään niistä kurjista, jotka ovat suuret esi-isänsä unhoittaneet.
Oli miten oli, joku päivä on vielä jälellä, minä käytän heitä omaksi
tyydytyksekseni, olen hallitseva, taisteleva, elävä. Se on viimeinen
lauluni!

Aurinko vaipuu kallioiden taa pitkässä mustassa usvaisessa
ruumisarkussaan. Välkehtivä veri virtaa kaikkialta laaksoon. Kuolemani
ennustähdet, tervehdin teitä vilpittömämmin ja avonaisemmin sydämin
kuin koskaan ennen olen tervehtinyt ilon, hurmaannuksen ja rakkauden
lupauksia.

Sillä en ole kurjan teon, juonien tai laskelmien kautta saavuttanut
toivomusteni päätä, vaan yhtäkkiä, arvaamatta, kuten alati olin
haaveillut.

Ja nyt seison tässä ikuisen unen äärellä, kaikkien niiden johtajana,
jotka vielä eilen olivat minun vertaisiani.

       *       *       *       *       *

Tulisoihtujen valaisema linnan huone. Orcio istuu vuoteellaan. Mies
astuu sisään ja panee aseensa pöydälle.

MIES.

Käske jättämään sata miestä vallituksille. Loput levätkööt niin pitkän
tappelun jälkeen.

ÄÄNI OVEN TAKAA.

Siihen Herra minua auttakoon.

MIES.

Varmaan olet kuullut laukauksia ja ryntäyksemme melskettä, mutta älä
ole huolissasi, lapseni, emme me vielä tänään eikä huomenna joudu
vihollisen käsiin.

ORCIO.

Kuulin, vaan se ei koskenut sydämeeni — humu on kiitänyt ohi ja on nyt
jäljettömissä. Kokonaan toinen asia panee minut vapisemaan, isä.

MIES.

Sinä olet ollut peloissasi minusta.

ORCIO.

En, sillä tiedän ettei sinun hetkesi ole vielä tullut.

MIES.

Olemme kahden. Paino on pudonnut sielustani täksi päiväksi, sillä
tuolla laaksossa venyvät surmattujen vihollistemme ruumiit. Kerro
minulle kaikki ajatuksesi, minä kuuntelen sinua kuin muinoin kodissamme.

ORCIO.

Tule jälestäni, jälestäni, isä. Tuolla toistuu joka yö viimeinen tuomio.

    (Menee muurin sala-ovelle ja avaa sen.)

MIES.

Minne sinä menet? Kuka on sinulle neuvonut tuon käytävän? Siellä on
ikuisesti pimeitä komeroita. Siellä mätänevät muinaisten uhrien luut.

ORCIO.

Missä sinun luonnollinen silmäsi ei eroita aurinkoa, siellä osaa minun
henkeni kulkea. Pimeydet, menkää pimeyksiin.

     (Laskeutuu alas.)

       *       *       *       *       *

Maanalaisia komeroita. Rautaristikoita, jalkarautoja, rikki menneitä
kidutusesineitä maassa. Mies tulisoihtu kädessä paaden vieressä, jolla
Orcio seisoo.

MIES.

Astu alas, minä rukoilen sinua, astu alas luokseni.

ORCIO.

Etkö kuule heidän ääniään, etkö näe heidän haamujaan?

MIES.

Haudan hiljaisuus — ja tulisoihdun valo valaisee vain muutaman askeleen
edessämme.

ORCIO.

Ne lähenevät yhä, ne käyvät yhä näkyvämmiksi, ne tulevat ahtaiden
holvien alta toinen toisensa jälkeen ja istuutuvat tuonne perälle.

MIES.

Sinun mielettömyydessäsi on minun tuomioni. Sinä hourit, lapseni, ja
hävität minun voimani juuri kun niitä niin tarvitsisin.

ORCIO.

Näen hengelläni heidän kalpeat haamunsa juhlallisina kokoontuvan
viimeiselle tuomiolle. Syytetty saapuu jo paikalleen ja hiipii kuin
usva.

ÄÄNIEN KUORO.

Voimalla, jonka me saanehet oomme kärsimästämme, me muinoin kahlitut,
kiusatut, piestyt, me revityt raudoin ja juotetut myrkyin ja haudatut
alle tiilein ja soran, nyt kiusatkaamme ja tuomitkaamme, tuomitkaamme
ja kadottakaamme — ja saatanan valtahan luovuttakaamme.

MIES.

Mitä näet?

ORCIO.

Syytetty — syytetty vääntelee käsiään.

MIES.

Kuka hän on?

ORCIO.

Isä, isä!

ÄÄNI.

Sinuun loppuu kirottu suku. Sinuun, viimeiseen, on se koonnut
kaiken voimansa, kaiken intohimonsa ja kaiken ylpeytensä, ainiaaksi
kuollakseen.

ÄÄNTEN KUORO.

Siksi ettet mitään rakastanut, et mitään kunnioittanut paitsi itseäsi,
paitsi itseäsi ja ajatuksiasi, olet kadotettu, kadotettu ainiaaksi.

MIES.

En voi mitään nähdä, mutta kuulen maan alta, maan yltä ja sivuilta
huokauksia ja valituksia, ennuslauseita ja uhkauksia.

ORCIO.

Hän korotti nyt päänsä kuten sinä, isä, kun olet vihoissasi, ja vastasi
ylpein sanoin kuten sinä, isä, kun halveksit.

ÄÄNTEN KUORO.

Turhaan, turhaan. Ei ole hänelle pelastusta maan päällä eikä taivaassa.

ERÄS ÄÄNI.

Muutama päivä vielä maallista, katoavaista kunniaa, jonka esi-isäsi
riistivät minulta ja veljiltäni — vaan sitten hukut sinä ja sinun
veljesi eikä sinun tomuasi saata hautakellot eikä ystäväin ja
sukulaisten valitukset, niinkuin ei saattanut meitäkään tällä samalla
murheen kalliolla.

MIES.

Kyllä tunnen teidät, kurjat henget, virvatulet, jotka juoksentelette
enkeliparvien keskellä.

    (Astuu muutamia askeleita eteenpäin.)

ORCIO.

Isä, älä putoa syvyyteen. Kristuksen pyhän nimen kautta vannotan sinua,
isä.

MIES (kääntyen).

Kerro, kerro kenet näet.

ORCIO.

Se on haamu.

MIES.

Kenen?

ORCIO.

Tuo tuossa olet sinä, kalmankalpeana, kahlehdittuna. Nyt he kiduttavat
sinua — minä kuulen sinun voihkeesi.

    (Vaipuu polvilleen.)

Anna minulle anteeksi, isä. — Äiti tuli keskellä yötä ja käski...

    (Vaipuu tainnoksiin.)

MIES (ottaa hänet syliinsä).

Tämä vielä puuttui — haa! oma lapseni on tuonut minut helvetin
kynnykselle. Maria, lepyttämätön henki. Jumalani! Ja Sinä toinen Maria,
jota olen niin paljon rukoillut.

Siellä alkaa kipujen ja pimeyden loppumattomuus. Takaisin — minun
täytyy vielä taistella ihmisten kanssa — sitten ikuinen taistelu.

    (Juoksee pois poikansa kanssa.)

ÄÄNTEN KUORO (etäältä).

Siksi, ettet mitään rakastanut, et mitään kunnioittanut paitsi itseäsi,
paitsi itseäsi ja ajatuksiasi, olet sinä kadotettu, kadotettu ainiaaksi.

       *       *       *       *       *

Pyhän Kolminaisuuden linnan sali. Mies. Naisia, lapsia, muutamia
vanhuksia ja kreivejä polvillaan hänen edessään. Risti-isä seisoo salin
keskellä. Väkijoukko perällä. Riippumaan pantuja aseita, goottilaisia
pilareja, koristeita, ikkunoita.

MIES.

Ei, poikani kautta, vaimo-vainajani kautta, ei, minä sanon vielä
kerran: ei.

NAISTEN ÄÄNIÄ.

Armahda. Nälkä polttaa omia ja lastemme sisälmyksiä, yöt päivät kalvaa
meitä kauhu.

MIESTEN ÄÄNIÄ.

Vielä on tilaisuus, kuule lähettiä, älä laske lähettiä.

RISTI-ISÄ.

Koko elämäni on ollut kansalaispalvelusta enkä välitä sinun
syytöksistäsi, Henrik. Jos olen ottanut vastaan lähetin viran, jota
tänä hetkenä toimitan, niin siksi, että tunnen aikani ja ymmärrän sen
oikean arvon. Pankratius on edustaja-kansalainen, niin sanoakseni...

MIES.

Pois näkyvistäni, vanhus.

    (Syrjään Jakobille.)

Tuo tänne osastomme.

    (Jakob poistuu. Naiset nousevat itkien. Miehet väistyvät
    muutaman askeleen päähän.)

PARONI.

Sinä olet vienyt meidät perikatoon, kreivi.

TOINEN.

Me kieltäydymme sinua tottelemasta.

RUHTINAS.

Me säädämme itse tuon kunnioitettavan kansalaisen kanssa linnan
antautumisehdot.

RISTI-ISÄ.

Suuri mies, joka on lähettänyt minut, lupaa teille hengen, jos liitytte
häneen ja tunnustatte ajan pyrkimyksen.

USEITA ÄÄNIÄ.

Me tunnustamme, tunnustamme.

MIES.

Kun valitsitte minut, vannoin minä kaatuvani näille muureille. Pidän
sanani, ja te kaikki kaadutte minun kanssani.

Haa! te tahtoisitte vielä elää.

Haa! kysykää esi-isiltänne miksi he sortivat ja hallitsivat.

    (Kreiville.)

Ja sinä, miksi näännytit alamaisiasi?

    (Toiselle.)

Miksi kulutit sinä nuoren ikäsi korttipeliin ja matkoihin kauas
isänmaastasi?

    (Taas toiselle.)

Sinä matelit ylempien edessä, ylenkatsoit alempiasi.

    (Eräälle naisista.)

Miksi et kasvattanut lapsiasi itsellesi puolustajiksi, ritareiksi? Nyt
he kelpaisivat johonkin. Vaan sinä rakastelit juutalaisia, asianajajia
— pyydä nyt heiltä elämää.

    (Nousee ja ojentaa kätensä.)

Mikä kiire teillä on häpeään, mikä teitä niin viettelee tahraamaan
viimeiset hetkenne? Eteenpäin toki ennen, minun jälessäni eteenpäin,
arvoisat herrat, luoteja ja painetteja kohti, — eikä sinne missä
hirsipuu ja äänetön mestaaja köysi kädessä odottaa kaulojanne.

MUUTAMIA ÄÄNIÄ.

Hyvin puhuttu. Luoteja ja painetteja kohti.

TOISIA ÄÄNIÄ.

Ei ole enään palastakaan leipää.

NAIS-ÄÄNIÄ.

Meidän lapsemme, teidän lapsenne.

USEITA ÄÄNIÄ.

On antautuminen. Sovitteluihin, sovitteluihin.

RISTI-ISÄ.

Lupaan teille elämänne, niin sanoakseni, personanne ja ruumiinne
koskemattomuuden.

MIES (lähestyy risti-isää ja tarttuu häntä rintaan).

Lähettilään pyhä persona, mene kätkemään harmaa pääsi kastettujen
juutalaisten ja suutarien telttoihin, etten tahraisi sitä omalla
verelläsi.

    (Sisään tulee ryhmä asestettua väkeä Jakobin johdolla.)

Ottakaa ja viekää maaliksenne tuo halpahintaisen opin uurtama otsa,
samoin tuo vapauden lakki, joka sanojeni henkäyksestä vapisee tuossa
aivottomassa päässä.

    (Risti-isä katoaa näkyvistä.)

KAIKKI (yhtaikaa).

Kiinni hänet ja Pankratiuksen käsiin.

MIES.

Hetkinen vielä, arvoisat herrat.

    (Kulkee sotilaasta sotilaaseen.)

Sinun kanssasi olen muistaakseni samoillut kauas vuoristoon
metsästysretkille. Muistatko, kun nostin sinut kuilusta?

    (Toisille.)

Teidän kanssanne jouduin haaksirikkoon Tonavan kallioille. Hieronymus,
Kristoffer, te olitte kanssani Mustalla merellä.

    (Toisille.)

Teille rakennutin palaneiden mökkien sijalle uudet.

    (Toisille.)

Te pakenitte luokseni pahaa herraanne. Sanokaa nyt, seuraatteko minua
vai jätättekö minut yksin pilkka huulille, etten noin suuresta joukosta
löytänyt ainoatakaan ihmistä.

KAIKKI.

Eläköön kreivi Henrik, eläköön!

MIES.

Mitä vielä on jälellä lihaa ja viinaa, se jakakaa heille. Ja sitten
muureille.

KAIKKI SOTAMIEHET.

Viinaa, lihaa, ja sitten muureille.

MIES.

Mene heidän kanssaan ja ole tunnin kuluttua valmis taisteluun.

JAKOB.

Siihen Herra minua auttakoon.

NAIS-ÄÄNIÄ.

Pienokaistemme tähden kiroamme sinut.

TOISIA ÄÄNIÄ.

Isäimme tähden.

TOISIA ÄÄNIÄ.

Vaimojenne tähden.

MIES.

Ja minä teidät kurjan sielunne tähden.

       *       *       *       *       *

Pyhän Kolminaisuuden vallit. Ruumiita ylt'ympäri. Pirstoutuneita
tykkejä. Maassa aseita. Siellä täällä juoksee sotamiehiä. Mies nojaa
vallitusta vasten. Jakob hänen vieressään.

MIES (työntäen sapelinsa huotraan).

Ei ole suurempaa riemua kuin leikkiä vaaraa ja voittaa aina, ja kun
tulee tappion vuoro niin se ainoastaan yhden kerran.

JAKOB.

He ovat peräytyneet saatuaan viimeisen haulisateemme, mutta tuolla
alhaalla he taas parveilevat ja palaavat pian hyökkäykseen. Turhaan
— ei kukaan ole säädettyä kohtaloaan päässyt pakoon niin kauan kuin
maailma on seissyt.

MIES.

Eikö ole enää raehauleja?

JAKOB.

Ei kuulia, ei sudenhauleja eikä raehauleja. Kaikki tyhjenee viimein.

MIES.

Tuo sitten tänne poikani syleilläkseni häntä vielä kerran.

    (Jakob poistuu.)

Taistelun sauhu on sumentanut silmäni. Minusta näyttää kuin laakso
kohoilisi ja kaatuisi takaisin. Kalliot pirstoutuvat sadoista
saumoistaan ja risteilevät. Kummallisessa jonossa kulkevat myös
ajatukseni.

    (Istuu muurille.)

Ei kannata elää ihmisenä — eikä enkelinä. Muutaman vuosisadan kuluttua,
samoin kuin me muutaman vuoden oltuamme olemassa, tunsi ensimäinen
ylienkeli ikävää sydämessään ja himoitsi väkevämpiä voimia. On oltava
joko Jumala tai olemattomuus.

    (Jakob tulee Orcion kanssa.)

Ota mukaasi muutamia miehiämme, kierrä linnan salit ja aja muureille
kaikki ketä tapaat.

JAKOB.

Pankkiirit, kreivit ja ruhtinaat.

    (Menee.)

MIES.

Tule poikani. Pane kätesi tuohon minun kädelleni ja paina otsasi minun
huulilleni. Äitisi otsa oli muinoin yhtä valkea ja pehmeä.

ORCIO.

Kuulin hänen äänensä tänään ennenkuin miehesi tarttuivat aseisiin.
Hänen sanansa liitivät kevyesti kuin tuoksahdus, ja hän sanoi: »Tänä
iltana istut minun vieressäni.»

MIES.

Mainitsiko hän edes nimeäni?

ORCIO.

Hän sanoi: »Tänä iltana odotan poikaani.»

MIES (syrjään).

Loppuvatko voimani tien päättyessä? Jumala siitä varjelkoon. Hetkinen
rohkeutta — sitten saat pitää minua vankinasi läpi iankaikkisuuden.

    (Ääneen.)

Poikani, anna anteeksi, että annoin sinulle elämän. Me eroamme —
tiedätkö kuinka kauaksi?

ORCIO.

Ota minut äläkä jätä. Älä jätä, minä vedän sinut jälestäni.

MIES.

Meidän tiemme kulkevat erilleen. Sinä unohdat minut enkeliparvien
keskessä, sinä et heitä ylhäältä minulle kastepisaraakaan, oi Yrjö,
Yrjö, oma poikaseni!

ORCIO.

Mitä huutoja — minä aivan vapisen — yhä hurjemmin, yhä lähempänä.
Tykkien ja pyssyjen pauke jyrisee, ennustettu viimeinen hetki saapuu
luoksemme.

MIES.

Kiirehdi, kiirehdi, Jakob.

    (Joukko asestettuja kreivejä ja ruhtinaita kulkee alapihan
    yli. Jakob sotamiehineen menee heidän jälkeensä.)

JONKUN ÄÄNI.

Olette antaneet aseiden palasia ja käskette taistelemaan.

TOINEN ÄÄNI.

Henrik, armahda meitä.

KOLMAS.

Älä aja meitä väsyneitä ja nälkäisiä muureille.

TOISIA ÄÄNIÄ.

Minne meitä ajetaan, minne?

MIES (heille).

Kuolemaan.

    (Pojalleen.)

Tällä syleilyllä tahtoisin yhtyä sinuun iäksi. Mutta minun on meneminen
toiseen suuntaan.

    (Orcio kaatuu luodin satuttamana.)

ÄÄNI YLHÄÄLTÄ.

Tänne luokseni, puhdas henki! Tänne luokseni, poikaseni!

MIES.

Hei! Tänne luokseni, pieni väkeni.

    (Vetää esiin miekan ja panee makaavan huulille.)

Terä on kirkas kuin äskenkin, henki ja elämä ovat kiitäneet pois
yhtaikaa.

Hei, tänne, eteenpäin! He ovat tunkeutuneet jo sapelin ylettyville.
Takaisin kuiluun, vapauden pojat.

    (Sekasortoa ja tappelua.)

       *       *       *       *       *

Toinen puoli vallituksia. Kuuluu taistelun ääniä. Jakob pitkällään
muurilla. Mies juoksee verissään hänen luokseen.

MIES.

Mikä sinun on, uskollinen vanhukseni?

JAKOB.

Maksakoon sinulle piru helvetissä itsepäisyytesi ja minun tuskani. Niin
Herra minua auttakoon!

    (Kuolee.)

MIES (heittäen sapelinsa.)

En sinua enää tarvitse, väkeni on kaatunut, ja nuo tuolla polvillaan
ojentavat käsiään voittajille ja änkyttävät armoa!

    (Katselee ympärilleen.)

He eivät tule vielä tänne päin. On aikaa vielä, levätkäämme hetkinen.
Haa, he ovat jo päässeet pohjoisen tornin kimppuun, uutta väkeä on
tunkeutunut pohjoiselle tornille — katselevat eikö löydy kreivi
Henrikiä. — Täällä olen, täällä, mutta te ette pääse tuomareikseni.
Minä olen jo lähtenyt matkalle, minä astun Jumalan tuomiolle.

    (Asettuu kuilun yli riippuvalle tornin jätteelle.)

Näen sen sysimustana, luokseni vyöryvinä pimeyden nummina, ijäisyyteni,
rannattoman, saarettoman, loputtoman — ja sen keskellä Jumalan kuni
auringon, joka ikuisesti paistaa, ijäti säteilee vaan ei mitään valaise.

    (Siirtyy askeleen eteenpäin.)

He juoksevat, he näkivät minut. Jesus, Maria! Runous, ole kirottu sinä
kuten itse olen ainiaaksi. Kädet, tulkaa ja lävistäkää nämä muurit.

    (Syöksyy syvyyteen.)

       *       *       *       *       *

Linnan piha. Pankratius. Leonard. Blanchetti joukkojen nenässä.
Heidän edellään kulkee kreivejä ja ruhtinaita vaimoineen ja lapsineen
rautoihin sidottuina.

PANKRATIUS.

Nimesi?

KREIVI.

Kristoffer Volsagunilainen.

PANKRATIUS.

Lausuit sen viimeisen kerran. Entä sinun?

RUHTINAS.

Vladislav, Tšarnolasin herra.

PANKRATIUS.

Lausuit sen viimeisen kerran, — ja sinun?

PARONI.

Aleksanteri Godalbergistä.

PANKRATIUS.

Poispyyhitty elävien kirjoista — mene!

BLANCHETTI (Leonardille).

Kaksi kuukautta ovat vastustaneet, vaikka aseet ovat kurjat ja
vallitukset kelvottomat.

LEONARD.

Onko niitä siellä vielä paljon?

PANKRATIUS.

Minä jätän heidät kaikki sinulle. Vuotakoon heidän verensä maailman
nähtäväksi. Vaan sille, joka sanoo minulle missä kreivi Henrik on,
lahjoitan minä elämän.

USEITA ÄÄNIÄ.

Hän katosi aivan viime hetkessä.

RISTI-ISÄ.

Minä rupean nyt välittäjäksi sinun ja niiden arvoisain kansalaisten
välille, jotka ovat laskeneet Pyhän Kolminaisuuden linnan avaimet sinun
käsiisi ja ovat nyt vankejasi, suuri mies.

PANKRATIUS.

En tahdo tietää välittäjistä siinä missä olen omalla voimallani
voittoni saavuttanut. Saat itse valvoa heidän kuolemaansa.

RISTI-ISÄ.

Koko elämäni on ollut tosi kansalaisen elämää, josta on paljon
todistuksia, ja jos olen yhtynyt teihin niin en siksi että antaisin
omat aatelisveljeni...

PANKRATIUS.

Kiinni tuo vanha viisastelija, pois! Samaan matkaan muiden kanssa.

    (Sotamiehet piirittävät risti-isän ja vangit.)

Missä on Henrik? Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä elävänä tai
kuolleena? Pussillinen kultaa Henrikistä — vaikkapa olisikin ruumiina.

    (Joukko sotamiehiä laskeutuu muureilta.)

Ettekö te ole nähneet Henrikiä?

OSASTON JOHTAJA.

Johtaja-kansalainen, poikkesin kenrali Blanchetin käskystä vallien
länsipuolelle juuri kun olimme saapumassa linnoitukseen ja näin
vallitornin kolmannessa kaarroksessa haavoittuneen miehen seisomassa
aseettomana toisen ruumiin ääressä. Käskin lisätä marssin kahta
kiivaammaksi ottaaksemme hänet kiinni. Mutta ennenkuin olimme perillä,
laskeutui mies hiukan alemmas, nousi huojuvalle kielekkeelle ja katseli
hetken mielettömin katsein. Sitten ojensi hän kätensä kuin uija, joka
aikoo heittäytyä sukeltamaan, ja ponnistihe kaikin voimin eteenpäin —
me kuulimme kaikki kallionkamaraan putoavan ruumiin kumahduksen, ja
tässä on sapeli, joka löytyi muutaman askeleen päästä.

PANKRATIUS (ottaen sapelin).

Veren jälkiä kahvassa. Alempana hänen sukunsa vaakuna.

Tämä on kreivi Henrikin sapeli. Hän yksin teistä on pitänyt sanansa.
Siksi kunnia hänelle, teloitusrauta teille.

Kenrali Blanchetti, pidä huolta linnan hajoittamisesta ja tuomion
täyttämisestä.

Leonard!

    (Astuu torniin Leonardin kanssa.)

LEONARD.

Niin monen unettoman yön jälkeen pitäisi sinun levätä, mestari.
Kasvoissasi näkyy väsymyksen jälkiä.

PANKRATIUS.

Ei ole vielä hetkeni levätä, lapseni, sillä vasta puolet työstäni on
päättynyt heidän heittäessään henkensä. — Katso noita kenttiä, noita
äärettömiä aloja, jotka ovat minun ja ajatukseni välillä. Nuo erämaat
on kansoitettava, hakattava tieltä nuo kalliot, yhdistettävä nuo
järvet, jaettava kullekin maa-alansa, että näille lakeuksille nousisi
kaksi kertaa niin paljon elämää, kuin niissä nyt on kuolemaa. Muuten ei
hävityksen työ tule lunastetuksi.

LEONARD.

Vapauden Jumala antaa meille voimia.

PANKRATIUS.

Mitä puhut Jumalasta — tässä jalka liukahtaa ihmisverestä. Kenen verta
se on? Takanamme ovat linnan pihat — olemme yksin, mutta minusta tuntuu
kuin joku kolmas olisi kerällämme.

LEONARD.

Kenties tuon surmatun ruumis.

PANKRATIUS.

Hänen uskollisen seuralaisensa ruumis, kuollut ruumis — mutta täällä
hallitsee jonkun henki — entä tuo lakki — sama vaakuna on siinä. Katso
tuonnemmas, kiveä, joka pistää kuilun yli — sillä paikalla pakahtui
hänen sydämensä.

LEONARD.

Sinä kalpenet, mestari.

PANKRATIUS.

Näetkö tuolla, korkealla, korkealla?

LEONARD.

Terävän huipun yllä näen kaltevan pilven, johon auringon säteet
sammuvat.

PANKRATIUS.

Kauhea merkki palaa siinä.

LEONARD.

Varmaan silmäsi pettävät.

PANKRATIUS.

Miljonajoukot kuuntelivat minua hetki sitten. Missä ovat joukkoni?

LEONARD.

Kuuletko heidän huutoaan? He huutavat sinua, he odottavat sinua.

PANKRATIUS.

Eukot ja lapset ovat lörpötelleet, että semmoinen on ilmestyvä, mutta
vasta viimeisenä päivänä.

LEONARD.

Kuka?

PANKRATIUS.

On kuin lumivalkea patsas seisoisi kuilujen yllä — nojaa molemmin
käsin ristiin kuten kostaja sapeliinsa — yhteenpunotuista salamoista
orjantappurakruunu.

LEONARD.

Mikä sinua vaivaa? Mikä sinun on?

PANKRATIUS.

Tuon katseen salamasta voi elävänä kuolla.

LEONARD.

Puna pakenee pakenemistaan kasvoiltasi — menkäämme täältä — menkäämme.
Kuuletko minua?

PANKRATIUS.

Pane kätesi silmilleni, paina nyrkeilläsi silmäluomiani — eroita minut
tuosta katseesta, joka musertaa minut tuhaksi.

LEONARD.

Onko nyt hyvä?

PANKRATIUS.

Sinulla on viheliäiset kädet — niinkuin hengellä, jolla ei ole luuta
eikä lihaa, läpinäkyvät kuin vesi, läpinäkyvät kuin ilma. Näen
kerrassaan kaikki.

LEONARD.

Nojaa minua vasten.

PANKRATIUS.

Anna minulle edes hiven pimeyttä.

LEONARD.

Voi, mestarini!

PANKRATIUS.

Pimeyttä, pimeyttä!

LEONARD.

Hoi, kansalaiset, hoi! Apuun, veljet demokratit. Hoi, apua, apua,
auttakaa!

PANKRATIUS.

Galilæe vicisti.

    (Vaipuu Leonardin syliin ja kuolee.)




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ei-jumalainen komedia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.