Title: Häviävää Helsinkiä : Novelleja
Author: Tarvas, Toivo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Häviävää Helsinkiä : Novelleja" ***


HÄVIÄVÄÄ HELSINKIÄ

Novelleja


Kirj.

TOIVO TARVAS



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.



SISÄLLYS:

Suomenlahden helmi (Prologi).
Murtokadulla.
»Enkeltensävel».
Hautoja kohti.
Höyrylaivan palo.
Antti Peltari.
Kahviputka.
Vanha sauna.
Ottilia Silfverbäck.
Piilipuu (Epilogi).



SUOMENLAHDEN HELMI

(Prologi)


Hän seisoo eräässä Helsingin edustalla olevassa merensaaressa korkean
hotellirakennuksen ylimmällä parvekkeella. Keskipäivän aurinko loistaa
täydellä terällään tänä heinäkuun kuumana päivänä. Häikäisevät auringon
säteet kiloilevat kultana merellä, jota kevyt kesätuuli nostattaa
pienille laineille, ja valaisevat voimallaan koko laajan näköalan.

Jos katsoo merelle päin, kukkii siellä saari saaren vieressä. Viaporin
saariryhmästä suurin lukuisine rakennuksineen lepää rauhallisena
ympärillä olevine pienempine saarineen niinkuin sotkaemo poikasineen
jossain sisäjärven aurinkoisessa poukamassa, missä kytän luoti ei
häiritse auringossa lekottelevien vesilintujen suloisen raukeata oloa.
Mutta jos kiinnittää huomiotaan yksityiskohtiin, huomaa pian, että koko
merenselkä poukamineen on täynnä liikettä ja elämää.

Lukemattomat höyrypurret halkovat aaltoja tupruttaen ilmoille sankkoja
savupilviä, ja pienet purjealukset leppoisan tuulen kiidättäminä
paistattavat valkoisia purjeitaan kesäauringossa. Mutta näköpiirin
rajalla lepää raudanraskaina muutamia harmaita möhkäleitä tuijottaen
joka suuntaan tykkiensä mustilla kaukoputkilla. Kaiken yllä heloittaa
aurinko, ja meren ja taivaan välillä liitelee valkosiipisiä kalalokkeja
vuoroin nousten ja laskien sekä päästäen ilmoille milloin nälän,
milloin riemun synnyttämiä huudahduksia.

Hän katselee kauan tätä aavan merenselän ja sen lukemattomien poukamien
elämää ja auringon säteiden leikkiä aalloilla. Hän katsoo ja katsoo...

Moni haikea ajatus ja muisto läikkyy hänen mielessänsä niinkuin meri,
jonka kuvaa hän sieluunsa painaa. Mutta voimakkain kaikista ajatuksista
on kaipaus vapauteen, ulos näköpiirin rannan taa, jossa aurinko aina
paistaa... Hän on katsellut silmänsä uuvuksiin, niin että ohimoita
pakottaa tässä häikäisevässä auringon paisteessa, ja lepuuttaaksensa
silmiään hän suuntaa katseensa mannermaata kohti.

Hänen eteensä avautuu hurmaava näköala. Ikäänkuin Suomenlahden
merenrannalle heittämä kaunis helmi hohtaa hänen edessään suuri
kaupunki. Sen täydessä vihreydessä olevat lukemattomat puistot lepäävät
rauhallisina, silmää viihdyttävinä täplinä tässä tuhansien rakennusten
suuressa sikermässä.

Aurinko valaisee rakennusten päätyjä, ja tummat, kiiltävät katot
sekä tuhannet akkunaruudut heijastelevat auringon kirkasta valoa.
Hän saattaa selvästi nähdä, kuinka leveät, suorat kadut johtavat
rantalaitureilta kaupungin sydämeen niinkuin suuret, vastakaivetut ojat
hyvin viljellyillä vainioilla.

Ilma on niin seesteinen ja kirkas, että hän saattaa selvästi
huomata vilkasta liikettäkin kaduilla. Eteenpäin rientävät ihmiset
näyttävät täältä etäisestä korkeudesta muurahaispesän toimellisilta
työntekijöiltä. Autot ja muut liikkuvat ajoneuvot muistuttavat suuria
koppakuoriaisia tässä elämää ja liikettä täynnä olevassa järjellisten
hyönteisten suuressa yhteiskunnassa...

Siellä täällä yli kattojen ja puistojen latvain kohoaa korkea torni,
joka ikäänkuin nousseena elämän yläpuolelle nostaa runkoaan kohti
jumaluutta upottaen kärkensä taivaan mittaamattomaan sineen, jonne
ihmisen sielukin aina kaipaa...

Kaiken tämän, mitä hän näkee, yhdistää ehjäksi kokonaisuudeksi
kaupungin ympärille kultavanteeksi kietoutunut aurinkoinen meri,
ikäänkuin se olisi kihlannut toivikikseen tämän Suomenlahden merestä
nousseen tyttären. Ja kaiken tuon kauneuden ja monivärisen helmihohteen
yllä lepää tuhansien savutorvien ja lukemattomien katujen vähitellen
nostattama siintävä huntu, joka lepää miltei liikkumattomana kaupungin
yllä niinkuin vihille käyvän morsiamen huntu hänen kulmillansa...

Rannaton riemu valtaa hänet. Aikaisemmin herännyt kaipaus tuonne
ulapalle näkörannan taa on kadonnut, ja hän tuntee sanomatonta onnea
ja kiitollisuutta siitä, että tuo hurmaava kaupunki tuolla on hänen...
Jo hänen syntymästään saakka sen sielu on sointunut samaan vireeseen
hänen olemuksensa kanssa, sillä onhan hän osa tuosta kaupungista, jos
kohtakin vain mitättömin murto-osa. Mutta siihen hän kuitenkin kuuluu —
‒ ‒

Merenhiomat rantakalliot siellä ovat hänen lapsuutensa uimarantoja,
ja kaikki leikkitantereet ovat siellä. Hänen nuoruusvuosiensa
kuutamounelmat kuuluvat sen puistoihin ja tanssisaleihin, ja
hänen elämäntaistelunsa, surunsa ja ilonsa ovat tapahtuneet sen
autereisen vaipan alla, joka nytkin värjyy kaupungin yllä... Siellä
hän on syntynyt ja elänyt ja siellä hän toivoo löytävänsä viimeisen
leposijansakin...

Hän istahtaa korkean parvekkeen leveälle kaidepuulle ja sulkee silmänsä
katsellaksensa sisäisessä näkemyksessään edessään olevaa kaunista
kaupunkia. Hän tietää, kuinka siellä muutamien katujen varsilla matalat
puutalot laajoine, huonosti hoideltuine puistoineen uinuvat keskellä
kaupungin melua ajastaikojen romanttista untaan, ja hän tietää myöskin
mielipahakseen, että ne ovat häviävään Helsinkiin kuuluvina tuomitut
pikaiseen kuolemaan.

Hän näkee kellertävistä lasiruuduista sisälle vanhoihin huoneisiin,
joissa ikäloppuihmiset hiljaa liikkuvat vanhanaikuisten huonekalujensa
keskellä...

Hänen sisäinen katseensa osuu esikaupunkien mutkikkaitten kujanteiden
varsilla oleviin työläiskoteihin, ja sieltä se siirtyy aivan kaupungin
reunamille, jossa metsä äänetönnä kuolee ja paljastaa korkeita
kallioita, jotka louhitaan pois jättääkseen tilaa uusille kaduille.

Verkalleen joluu hänen katseensa keskikaupungin vilkasliikkeisimmille
seuduille, joilla toisia taloja puretaan, toisia rakennetaan, ja
kaikkien näiden ulkonaisten puuhien yhteydessä hän näkee kaupungin
asukkaat eri tasoilta ja mitä erilaisimmissa tilanteissa...

Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, sillä korkean parvekkeen portaita
kiipesi meluava muukalaisjoukko, joka äänekkäästi ilmaisi ihastustaan
nähdessään edessään olevan näköalan.

— Ihanaa, suurenmoista...

— Mikä kaunis kaupunki! — huomautti toinen.

— Ja merikin on kuin Rivieralla...

— Mikä onnellinen maa, jolla on näin kaunis pääkaupunki! — sanoi joku.

Hän ei tahtonut enempää kuunnella muukalaisten äänekkäitä
ihastuksen ilmauksia, sillä hän ei kaivannut mitään vierasmaalaisia
todistuksia siitä, että hänen edessään oleva kaupunki oli kaunis.
Ylpeänä sydämessään siitä, että maan pääkaupunki oli ihana
niinkuin Suomenlahden merenrannalle heittämä helmi, hän laskeutui
alas parvekkeelta, sillä hänelle oli tullut vastustamaton halu
todellisuudessa päästä unelmiensa kaupunkiin, sen erilaisten ihmisten
pariin.

Mutta palatessaan kaupunkiin hän mietti kauan epätietoisena, oliko tämä
maa sittenkään niin onnellinen...



MURTOKADULLA


Keskikaupunki, jossa vilkasliikkeiset pääkadut kulkivat pitkinä,
yhdensuuntaisina viivoina seuraten uskollisesti toisiaan niinkuin
rautatiekiskot, oli suuren liikkeen takia käynyt ahtaaksi ja
epämukavaksi. Näitä pääkatuja katkovia poikkikatuja tuntui olevan liian
harvassa, niitä oli saatava uusia, keinoilla millä hyvänsä.

Kaupungin yleisten töiden hallitus olikin päättänyt puhkaista läpi
korkeitten kivimuurien uuden kulkureitin, maksoi mitä maksoi, ja paljon
siihen puuhaan kuluikin sekä päänvaivaa että rahoja...

Vanha, noin seitsemänkymmenen korvilla oleva rappari Kristian Hartzell
oli viisikolmattavuotiaan poikansa Vilhon kanssa purkamassa erästä
nelikerroksista kivitaloa paikalla, johon »Murtokatua» rakennettiin.

Tämä tukeva kivitalo, jota hän nuoruusvuosinaan oli ollut rakentamassa
ja joka kallioperustuksensa ja paksujen seiniensä nojalla hänen
mielestään olisi voinut seistä siinä vaikka tuomiopäivään asti, oli
nyt mitä kurjimmassa tilassa. Ruskea peltikatto oli revitty irti, ja
käpristyneet, risareunaiset peltilevyt olivat sikin sokin pihalla
niinkuin päremyllyn kupeella hylätyt susipäreet.

Ullakko ja ylin kerros olivat jo puretut. Muurien epätasaiset reunat
muistuttivat jättiläissahanterää, josta muutamia hampaita on katkennut.
Surkeilta ja avuttomilta näyttivät paljastuneet huoneiden seinät, sillä
rakennusta ei oltu purettu kokonaan, se oli ikäänkuin leikattu poikki.
Huoneistojen sisustat tulivat näkyviin niinkuin muurahaispesän kammiot,
jotka ilkivaltainen, sydämetön ihmiskäsi on väkivaltaisesti saattanut
päivänvaloon.

Repeytyneet, likaiset seinäpaperit lepattivat epätoivoisesti tuulessa.
Taulujen ja huonekalujen jäljet antoivat katselijalle täyden kuvan
asunnoissa valinneista huonekaluasetteluista.

Hartzellin sydäntä vihlaisi, kun hän katseli tätä hävityksen
kauhistusta. Hän istui poikansa kanssa pihalla, erään lautakasan
päällä suurustamassa. He söivät ääneti niukkaa aamiaistaan, jona oli
pääasiallisesti kuiva leipä ja makkara. Palanpaineeksi he ryyppäsivät
samasta himmentyneestä läkkikannusta heikkoa, hapanta kaljaa.

Hartzellista tuntui, niinkuin tuo hajoamaisillaan oleva kivimuuri
lasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirvittävän suurta
pääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä
tuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet
kuoleman ja häviön kaameata virnistystä...

Hänen oli oudon paha olla tuota säälimätöntä hävitystä katsellessaan.

— Mitä varten kaikki tämä? — ajatteli hän itseksensä ja huokasi
syvään lopettaen syöntinsä. Samassa hänen katseensa kirkastui, sillä
rakennusta ympäröivän lankkuaidan portille ilmestyi hänen nuorin
lapsensa, Santra, joka oli tullut tuomaan Vilholle ja hänelle kahvia.

Santra oli yhdeksäntoistavuotias, punaposkinen tyttö, joka oli
kauniisti puettu. Hän oli erään pankin palveluksessa, mutta vietti nyt
kahden viikon kesälomaansa hoitamalla isänsä ja veljensä hunningolle
joutunutta taloutta. Iloisesti nauraen hän tuli pihalle ja hyppeli
ketterästi yli kalkin peittämien tiilikasojen ja heilutteli kädessään
villasukkaan pistettyä posliinitulpallista limonaadipulloa.

— Tulitpa sinä tänäänkin, Santra. Enkös minä sinua kieltänyt, likaat
vain vaatteesi täällä, ja onhan sinulla parempaakin tehtävää, —
sanoi Hartzell lempeästi nuhdellen ja alkoi mielihyvällä hörppiä
kuumaa kahvia pullosta, johon kerma tai oikeammin maito oli valmiiksi
sekoitettu. Hän joi puolet pullon sisällyksestä ja tarjosi sitten sen
Vilholle, joka paperossistaan pitkiä sauhuja vedellen nautinnolla joi
loput siskon tuomasta kahvista.

Mieliala oli mitä parhain. Hartzellkin elpyi huolimatta
päivänpaisteesta ja väsymyksestään ja suostui polttamaan Vilhon
tarjoaman paperossinkin, vaikka hän aina periaatteen vuoksi soimasikin
ankarasti poikaansa tämän suuresta rahan haaskauksesta. Vihdoin
Hartzell oikaisi itsensä pitkäkseen korkean muurin pimennossa olevalle
lastukasalle.

Nuoret väistyivät syrjemmälle puhelemaan mukavia ja nauraa kikattamaan.

Hartzellia ei nukuttanut, hän vain muuten tunsi itsensä niin lopen
väsyneeksi. Hänen ajatuksensa tuppasivat väkisinkin siihen yhteen ja
samaan. — Miksikä näin hyvin rakennettu ja kestävä talo purettiin?
Mokoman kadunko takia, niinkuin rakentamattomia maita ei olisi
löytynyt kaduiksi. Siinä missä rakennus seisoi piti sen saada olla.
Ei nykyaikana näin kunnollisia ja tukevia taloja pykättykään...
Harakanpesiä ne nykyiset rakennukset olivat kaikki järjestänsä
verrattuina oikeihin vanhan, hyvän ajan kivimuureihin. Ja nyt niitä
revittiin vallan turhanpäiten. — Hän ihan kiihtyi sitä haaskausta
ajatellessaan.

Nuorena poikana hän noin viisikymmentä vuotta sitten oli ollut
rapparinopissa sen oikean miesten miehen, rappari Raskin johdolla.
Siihen aikaan sitä osattiin tehdä työtä, ja rahoja tuli kanssa, niin
että hurisi, mutta kyllä siinä urakassa heiluttiinkin ja hikoiltiin...

Rask oli ottanut koko rakennuksen urakalla sisältä rapattavaksi. Siinä
lokakuussa se taksvärkki alkoi. Vastamuuratut, paksut tiiliseinät
eivät vielä olleet täysin kuivuneet, kun yläkerran akkunareiät lyötiin
laudoilla umpeen ja keskelle lautaluukkua pistettiin pieni, jostain
vanhasta rakennuksesta otettu lasiruutu. Eihän siinä paljon valoa
tarvittukaan, sillä olihan jo syksy, ja pahasti käryävän, lasittoman
öljylampun kanssa siinä pääasiallisesti häärättiin.

Hän muisti vielä nyt niinkuin eilisen päivän, kun hän Raskin kanssa oli
saanut erääseen suureen saliin rakennetut lankkutelineet valmiiksi.
»Pruukijamakka» oli kantanut tiinut pruukia täyteen. Se sitten oli
»jyry» muija se »Laulaja-Miina». Se kiipesi vakavasti kuin lastattu
aasi »lankonkia» pitkin täysinäinen »pruukikontti» olkapäällään
ja laulaa heläytti siinä samassa hauskan viisun niinkuin herran
Siionissa...

Ja sitten se työ alkoi. Rask oli juuri saanut paikallensa passattua ne
vaikeat »sampluunalistat» katon koristelistaa varten. Hän hääräsi ja
heilui kuin hullu myllyssä, haukkui koko ajan, mutta valmista siinä
tuli.

Sitten he rupesivat yhdessä oikein olan takaa mätkimään pruukia
suurilla metallilastoilla katon ja seinän kulmaukseen, ja kun hän ei
oikein jaksanut mäiskäyttää pruukia niin kovasti, että se heti olisi
tarttunut kiinni päreiden muodostamaan katto- ja seinäsäleistöön,
kirosi Rask, niin että »tellinkit» vapisivat. Hyvä Jumala, kyllä se oli
menoa, mutta sellainen pitää oikean rapparin ollakin...

Rask lykkäsi »sampluunaa», niin että listat taipuilivat, ja hän taas
keräsi lastalla »tellinkeille» valunutta pruukia minkä kerkesi.
Sitten alkoi taas uusi rappaaminen samaan listaan, ja hyvää jälkeä
siitä tulikin. Listan pullea »makkara» oli ehjä ja täyteläinen kuin
parhain »metvursti». Kun Rask sitten viimeiseksi itse rappasi listan
kipsinsekaisella pruukilla ja varovaisesti veti »sampluunalla» pitkin
tehtyä rataa, niin kaunis, monipoimuinen lista loisti sileänä ja
valkoisena kuin vastasatanut lumi.

Sitten huilattiin hetkinen ja juotiin »Laulaja-Miinan» kanssa pari
»purkkia» olutta. Se sitten oli poikaa, kun »tellinkien» alla
oleva peltikamiina läpi huoneen johdettuine savutorvineen hohti
kuumuutta niinkuin seitsemän leivän uuni, ja rautakourissa roikkuvat
petroolilamput antoivat katkuista savua, min että kurkkua kirveli ja
sieraimet oli noesta mustana kuin riihimiehillä.

Nyt alkoi se kaikkein tärkein ja vaikein työ. Rask käski hänen ottaa
esille »värkkilootasta» ne kaikkein pienimmät ja hienoimmat lastat ja
»putspulikat». Niitä sitten oli monensorttisia, oli suoria ja vääriä,
kuperia ja koveroita, suurempia ja pienempiä, ja kaikki ne piti latoa
hyvään järjestykseen nelikulmaiseen plootulaatikkoon, jossa oli hiukan
kipsinsekaista pruukia.

Rask hieroi ja putsasi, leikkasi ja rappasi käyttäen taitavasti milloin
mitäkin pulikkaa ja lastaa. Siinä sitten kysyttiin sorminäppäryyttä,
tarkkaa silmää ja kättä. Hän seisoi vieressä pidellen laatikkoa ja
ihmetellen sitä taitavuutta, jolla mestari valmisteli listan nurkkaa.
Aikaa siihen meni, mutta valmiiksi se vaan tuli ja niin hyvää jälkeä
siitä lähti, että olisi voinut luulla nurkankin olevan tehdyn
»sampluunalla», jos se vaan olisi ollut mahdollista. Mutta mistä sitä
sellainen »sampluuna» saataisiin, jolla listojen kulmiakin tehdään...

Kun tämä tärkeä ja vaikea työ oli suoritettu, alkoi taas »krouvimpi»
työ. Lujasti töitä siihen aikaan tehtiinkin, ja Raskin viikkopalkka
saattoi parhaimpina aikoina nousta alulle kolmattakinsataa markkaa...

Tässä Hartzellin ajatukset hetkeksi keskeytyivät, sillä iastukasa,
jolla hän oli rentonaan, tuntui hänen vanhalle, jomottavalle
ruumiilleen epämukavalta. Hän pöyhi ja järjesteli lastuja ja muutti
asentoa.

— Jopa se vanhuus tuppaa jäseniä vaivaamaan, — ajatteli hän siinä
lojuessaan.

— Vaikka olisiko tuo nyt mikään ihme, jos alkaisikin herpaantua, sillä
onpa sitä kanssa aikalailla vuosien kuluessa rääkätty.

Ja sitten muistuivat hänen mieleensä menneet vuodet, kuinka hän
viidenkymmenen vuoden aikana oli ahertanut rakennuksilla. Hän oli
ansainnut paljon rahaa, mutta juomiseen ne kaikki olivat kuluneet,
sillä eipä koiran kaapissa luut säästy.

— Akoittunutkin hän oli, mutta akka oli häijy ja ahne. Aina se vain
kärkkyi rahoja ja koetti niitä häneltä keplotella käyttääksensä sitten
omiin »hepeneisiinsä», sillä kaksi perisyntiä sillä Ulla-vainaalla oli,
silkkipuserot ja pitkä aamu-uni...

Kun se ei enää millään onnistunut vikittämään häneltä rahoja, keksi se
kärmeellisen konstin. Se tuli joka »litviikipäivänä» työmaalle kannun
viinapullo matkassaan. Sitten se lirkutteli ja maklakoi, ottipa vielä
itsekin ryypyn, pari, ja niin se sai narratuksi hänet kotiin, jossa
jatkettiin ryyppäämistä, kunnes hän nukkui, ja sitten se pulitti hänen
taskunsa tyhjiksi ja pani rahat pankkiin omalle nimelleen, vaikka
hänelle selitti käyttävänsä niitä kotitarpeisiin.

Tämän kaiken hän vielä olisi kärsinyt, mutta sitten selvisi hänelle
vallan sattumalta koko salaisuus. Se akka riiviö pitikin seuraa erään
nuoren konttoristin kanssa ja sille se niitä rahoja tuppasi, sillä
eihän mokomalla retkulla mitään rahoja ollut.

Hän vihastui, niin että oli tappaa ne molemmat siihen paikkaan, mutta
malttoi kuitenkin mielensä eikä sen koommin palannut kotiinsa...

Päivät hän oli töissä ja yöt makasi niinimatolla kosteissa
kivihuoneissa kuuman kamiinin kupeella. Kun toista kylkeä paleli,
niin toinen kuumotti kuin tulessa, eikä siinä uni tahtonut silmiin
tulla. Aina sen Ullan ja sen kelvottoman Söderholmin kuvat tulivat
väkisinkin mieleen juuri sellaisina kuin ne istuivat siinä hänen omassa
keinutuolissaan sylikkäin, ja silloin sisuksia poltti enemmän kuin
kamiininpuoleista kuvetta...

Hän oli ensin murheessaan juopotellut enemmän kuin koskaan ennen,
mutta sitten oli omatunto herännyt ja hän oli liittynyt niiden
lestadiolaisten eli hihhulien seuraan. Pyhät pitkät hän kuunteli
seuroissa sananselittäjien puhetta Jeesuksen veren puhdistavasta
voimasta ja Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa... Ja kun
kanssaveljet seuroissa ääneen todistivat, että kaikki synnit olivat
anteeksi annetut Jeesuksen veressä, niin vaiva sielussa helpotti, ja
olipa hän muutamia kertoja ratkennut riemuunkin. Monena iltana hän
nukkui hyräillen mielilauluaan:

    »Jeesuksen veri,
    se lasinen meri,
    jonka päälle seurakunta rakettu on.
    Sillä sitten seilaa
    se uskovaisten laiva,
    ja Jeesus on itse sen perämies...»

Hän oli käynyt hyvin säästäväiseksi, sillä hän oli päättänyt kerätä
jotain vanhain päiväinkin varaksi. Joka maanantai hän osti itsellensä
kilon ameriikanläskiä ja ryssiltä kolme ryssänlimppua. Lisäksi hän osti
kaksi litraa paksua piimää, johonka hän joka aterian jälkeen lisäsi
vettä hiukan vähemmän kuin oli siitä sillä kertaa ryypännyt. Näin oli
se tilkkanen piimäsintua, jonka hän pyhäiltana viimeiseksi nautti,
jokseenkin sinistä, heikkoa ja hapanta. Mutta eli sitä vaan niilläkin
muonilla, vaikka vatsassa tuppasikin toisinaan olemaan polttoja.

Näin olivat vuodet kuluneet hiljalleen. Mitään erikoisempaa ei
tapahtunut, paitsi että se Ulla eräänä juhannusaattona hukkui ollessaan
purjehdusmatkalla sen Söderholmin kanssa. Viinoja kuuluivat silloinkin
molemmat nauttineen, ja siitä se onnettomuus lienee koitunutkin.
Kauheata oli ajatella, että nekin ihmisparat niin surkeassa
suruttomuuden tilassa saivat astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen
eteen...

Ahkerasti hän oli tehnyt työtä ja pysynyt kullakin työmaalla niin
kauan kuin vaan siellä työtä riitti. Olipa hän viime vuosina väsyneenä
liiallisiin ponnistuksiin palvellut yövahtina uutisrakennuksilla. Eikä
se yövalvominen ollutkaan niin erikoisen rasittavaa, sillä vanhemmiten
ei nukkumisesta muutenkaan tahtonut mitään tulla, ihan sitä mielikseen
käveli joka »vartin» päästä vetämässä niitä vahtikelloja...

Näin olivat kaupungin monet uutisrakennukset käyneet hänelle tutuiksi
ja rakkaiksi. Hän seurasi niiden syntyä aina perustuksien kaivamisesta
asti, ja harjakannuja juotaessa hän tunsi rintaa paisuttavaa iloa
uutisrakennuksen komeudesta, tukevuudesta ja korkeudesta. Hän muisti
hyvin, minkälainen maapohja kullakin rakennuksella oli. Missä oli
louhittu pois suuri kallio, missä taas oli liejupohjaan juntattu satoja
hirsiä.

Kaikilla rakennuksilla oli oma syntymis- ja rakennushistoriansa.
Kaikilla niillä oli omat etunsa ja varjopuolensa, ja hänestä
tuntui, vastoin jumalansanan kieltoa ja opetusta, niinkuin niissä
kaikissa olisi asunut jonkinlainen haltia, joka määräsi rakennuksen
ominaisuudet...

Siksipä hänen mielensä oli niin sanomattoman apea ja katkera, kun
tätä »Murtokatua» varten hävitettiin useita kunnollisia taloja. Oli
kerrassaan sopimatonta häätää niin monta hyvää talonhaltiaa taivasalle,
kadulle... Kostamatta ne eivät sitä jättäisi...

Ruokakello, jona käytettiin tukevan hirren nokassa riippuvaa
rautakiskonpätkää, alkoi soida tuttua kalkutustaan häiriten työmiehiä
heidän parhaassa ruokalevossaan ja katkaisten Hartzellin ajatukset.

Pian oli taas koko häviöön tuomittu rakennus vilkkaan elämän vallassa
niinkuin säretty muurahaispesä. Kuului pauketta, ryskettä, kilkutusta
ja romahduksia, kun hajoavista tiiliseinistä kalkkilaastin ympäröimät
tiilet putosivat korkeudesta särkyen maassa ja kohottaen ilmoille
valkoisia kalkkipilviä, keveitä kuin heinäkuun ukkospilvet.

Hartzell seisoi ylimmässä kerroksessa leveällä muurilla ja irroitteli
hiljaa rautakangellaan lujasti toisiinsa liittyneitä tiiliä. Hänen
poikansa Vilho oli uhkarohkeasti kiivennyt kadunpuoleisen akkunan
puisen kehyksen kamanalle ja siellä seisten hakkasi rajusti kangellansa
päätä poikki eräältä suurikokoiselta kipsikuvalta. Hän liikutteli
kankeansa rajusti ja uhmaten, sillä muutamissa ihmisissä asuva
luontainen hävittämisen halu oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa.

— Oleppas varovaisempi, poika siellä, — huusi Hartzell Vilholle
nähdessään hänen uhkarohkean asentonsa.

— Ei hätää mitään, — huusi Vilho ja hakkasi rajusti kangellansa
korinttilaista pylvästä, jonka puolitiessä oli kipsistä tehty
isorintainen naisen vartalokuva. Hän hakkasi niin, että hiki valui
pitkin poskia, kaulaa ja paljaita ryntäitä.

Hän suuntasi voimakkaan iskunsa kipsinaisen vasemmanpuoliseen silmään,
mutta isku oli liian raju ja kipsipää onttoudessaan liian heikko.
Kanki syöksähti voimalla silmästä sisään ja lävisti vinosti oikean
posken. Pylväs liikahti, ja Vilho menetti tasapainonsa pudoten
selälleen huimaavasta korkeudesta rakennuksen sisäpuolelle läpi kolmen
kerroksen...

Kuului kamala parkaisu, ja korinttilainen pylväs syöksyi putoavan kera
maahan haudaten siruihinsa onnettoman miehen. Hartzell kirkaisi, hän
oli pudota leveältä muurilta ja vapisevin polvin hän vaivoin pääsi alas
korkealta paikaltaan.

Tultuaan maahan hän kiiruhti poikansa luo, jonka ympärille oli
kerääntynyt paljon työmiehiä. Nämä poimivat tiiliä hänen päällänsä.
Tiedotonna lepäsi Vilho siinä silmät ummessa, ja suusta pursusi veristä
vaahtoa. Ohimossa oli suuri, ammottava reikä, jonka sortuneen pylvään
kipsinen akantuslehti oli siihen iskenyt. Veri syöksyi haavasta
punaisena suihkuna ja valui pitkin paljasta rintaa, jossa se sekaantui
kuivan kalkinporon kanssa tahmeaksi hyyhmäksi...

Hartzell polvistui poikansa ääreen.

— Hän elää vielä, hän elää, — sanoi hän läähättäen ympärillä oleville,
— auttakaa. Jumalan nimessä auttakaa, — vaikeroi hän käsiään väännellen.

Kun suuri tiilikasa oli saatu onnettoman ruhjoutuneen ruumiin päältä,
kantoivat miehet hänet muurin pimennossa olevalle lastukasalle ja
alkoivat odotellessaan paikalle kutsuttua lääkäriä pestä ja virvoittaa
haavoittunutta kylmällä vedellä.

Loukkautuneen hengitys kävi heikommaksi. Onneton isä painoi likaisen
kätensä poikansa ohimohaavan tulpaksi, ettei veri olisi kuiviin juossut.

Onnettomuuspaikalle saapunut lääkäri ei voinut tehdä mitään, sillä
mieheltä oli pudotessa selkäranka taittunut ja sen mukana pidennelty
selkäydinkin. Vilho oli auttamattomasti kuollut...

Vanhus oli polvillansa kuolleen poikansa ruumiin ääressä ja väänteli
valitellen vapisevia käsiänsä, jotka olivat veren tahraamat.
Itkettyänsä kotvan hän kääntyi muutamien paikalle jääneitten puoleen ja
sanoi syyttävästi:

— Sellaista se on, kun rupeavat suottaspäiten hävittämään näitä
vanhoja, oikeita taloja. Sen minä aina olen tiennyt, että haltia
sellaisen kostaa... niin, haltia kostaa, mutta mistä se vihansa minuun
nakkas, kun sen kosto koski näin kauheasti juuri minuun...?

Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli tylsästi eteensä. Ympärillä olevat
pudistelivat merkitsevästi päätänsä, ja yksi kuiskasi toisen korvaan:

— Voi sentäänkin sitä Hartzell-raukkaa, nyt sen järki vissisti sekos.
Ei se uskovainen mies muuten puhuisi tuommoista haltian kostosta...

Mutta Hartzell jatkoi:

— Siitäköhän se suuttui, kun minä onneton ollenkaan suostuin
hävittämään tätä samaa taloa, jota itse olen ollut rakentamassa...

Hän istui kotvan ääneti ja höpisi hiljaa itseksensä. Toiset
olivat poistuneet hänen lähettyviltään ollen vakuutettuja hänen
mielenvikaisuudestaan. Mutta heidän luulonsa oli turha, sillä todella
hän uskoi tämän suuren onnettomuuden johtuneen siitä, että vanhaa,
kunnollista taloa oli ryhdytty hävittämään, hänen käsityksensä mukaan,
aiheettomasti.

Kun vainajan ruumis oli viety kotiin, otti Hartzell esille
lestadiolaisten laulukirjan, asetti nenällensä messinkisankaiset
silmälasinsa ja alkoi väräjävällä äänellä laulaa:

    »Kun kutsumuskellomme
    kerta vaan soi,
    tuo Jeesuksen tulkaatte ääni,
    niin silloinpa koittavi Eedenin koi,
    ja ilolla kallistan pääni...»

Hän lauloi tämän laulun alusta loppuun useampaan kertaan. Vähitellen
kuitenkin huoneessa hiljeni vanhuksen väräjävä ääni. Kuului vain
Santran pidätetyt itkunnyyhkytykset, kun illan hämärä tummana hiipi yli
kattojen ja katujen...

Hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä voimakas tärähdys, joka sai huoneen
akkunat vapisemaan. Santra ponnahti kirkaisten pystyyn.

— Älä huoli säikähtää, Santru — sanoi Hartzell rauhoittaen, — tuolla
kadunpäässä ne vain poraavat kalliota uutta katua varten. Jospa olisi
tyydytty vain uusien katujen tekoon, niin Vilhommekin vielä eläisi.

Sitten hän alkoi taas laulaa:

    »Kun kutsumuskellomme
    kerta vaan soi...»



»ENKELTENSÄVEL»


Oli kevät. Peltiseppä Evert Pettersson ja maalari Anton Silvo olivat
juuri kumpikin saattaneet vaimonsa lapsinensa asemalle. Perheet asuivat
naapuruksina Hermannissa, ja Petterssonin ehdotuksesta he olivat
yhdessä vuokranneet eräästä Kirkkonummen talonpoikaistalosta saunan
ja kamarin, joihin molempien vaimot ja lapset oli päätetty sijoittaa
pariksi kuukaudeksi. Nyt oli sinne iltajunassa matkustanut koko rääkyvä
»rajamäenrykmentti», kuten Petterssonilla oli tapana nimittää vaimoaan
ja lapsiliutaansa.

— Helkkarinmoisen hien se mööpelien muutto hattuuni nostikin, — sanoi
maalari Silvo, joka oli ottanut pienen ryypyn »murheeseen». — Kyllä
niiden klonttien ja akkaväen kanssa on helisemässä.

— Jumal’auta, sanos muuta, ehätti peltiseppä Pettersson. — Siinä sitten
on kimpsua ja kampsua, kun ne lähtevät. Ota mukaasi pannut ja padat,
lusikat ja lasit. Jumaliste, se sänkyvaatenyytti sitten oli raskas ja
pullea kuin torimatami Läskeläinen. Sen hynttykasan kanssa minä sain
pulata, niin että olin revetä, mutta minä ajattelin, että »sorovnoo»,
pulataan nyt vaan, kyllä siitä vielä litviiki lähtee...

— Ja luuletko sinä, että minulla oli yhtään helpompaa, kun se akkapahus
tahtoi sen sinkerimasiinansakin mukaansa, se kun sanoi, että voisi
sillä maalla vähän neuloskella kirkonkylän herrasväille alusvaatteita
ja tienata jonkun pennin. Ota, ota koko roska, sanoin minä ja
aloin traisata sitä masiinaa käsikärryille, mutta silloin se pahus
ilkamustui ja karjaisi, että jos et sinä senkin viinalekku paremmin
hantteeraa sitä lyyristä kalua, niin minä vedän sinut oikoseen tuohon
piha-asfalttiin, ja sinähän tiedät, Silvo, että kun minä vaan aion,
niin minä klippaan jo. Mutta minä olin vain hissuksiin, vaikka maksani
kiehui kuin spakkeli palavassa seinässä, ja asemalle minä sen sain, ja
nyt ajöös koko protupuulaaki...

— Kuules, Silvo, — sanoi Pettersson, — puulaakista johtui mieleen ne
oikeat »puulaakit». Mitäs jos mentäis vähän pesemään hikeä kurkuistamme?

— No se sopii, selvähän se, ei minulla koskaan ole mitään oikeata asiaa
vastaan. »Purkki kaljaa» ei tekis näin kuumalla pahaa.

He vihelsivät ajurin ja käskivät ajaa »Karuselliin». Ajuri, nuori
kokematon poika, maiskautti suutaan ja alkoi ajaa Töölöön päin.

— Mitä helkkaria, mihinkäs sinä vuovaat? — huudahti Pettersson.

— Ka, karuselliin...

— Mene hiiteen, eihän se sielläpäin ole.

— On maar, missäs se sitten olis, — tiuskaisi poika ärtyneenä. — Kait
minä sen tiedän, että siellä se pyörii ja helisee joka Jumalan ehtoo.

— Pyöri sinä missä pyörit, mutta meidän Karuselli pyörii Rööperillä,
Punavuorilla, ymmärrätkö, häh? Stop, veivaappas nyt vaan koreesti
ympäri ja sassiin, — sanoi Silvo.

Ajuri käänsi muristen hevosensa, ja sitten sitä lähdettiin täyttä ravia
ajamaan Punavuoria kohti.

»Karuselli» oli tavallinen Anniskeluyhtiön kolmannen luokan kapakka,
jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa annoksittain. Sen avarassa salissa
oli liinaton pöytä pöydän vieressä. Huone oli täynnä vieraita, pelkkiä
miehiä, ja pöydät ihan notkuivat suurten, iltavalossa mustilta
näyttävien olutpullojen painosta, joita kukin vieras sai itse noutaen
»bufetista» yhden itsellensä, mutta joiden poiskorjaamisella ei pidetty
kiirettä.

Sali oli täynnä tupakansavua, äänekästä puhetta, naurunhohotusta ja
kaikenlaista melua. Kaksi sähkölläkäypää ilmanvaihtoluukkua surisi
metallisine myllyineen kuin kaksi raivostunutta, huoneeseen eksynyttä
jättiläisampiaista... »Karuselli» oli oikea paholaisen keilarata,
jossa keiloina olivat mustat olutpullot ja palloina karusellin tahtiin
huojuvat vieraitten humalaiset päät...

Pettersson ja Silvo asettuivat tiskin eteen jonottamaan ja pyysivät
neidiltä kumpikin »purkin kahdenhevosenkaljaa». Silmänräpäyksessä
olivat he juoneet oluensa, ja Silvo ehdotti, että he pyytäisivät
neidiltä vielä »kirstunnaulankin», sillä eihän olut näin paljaaltaan
tuntunut miltään.

Hetkisen jonotettuaan saivat he kumpikin pienen viina-annoksensa ja
valitsivat tiskillä olevasta voileipäläjästä itsellensä ryyppyyn
kuuluvan »sakuskan», jonka päällä oli viipale amerikanläskiä tai
»metvurstia». Istuuduttuaan pöytään ottivat he pienet naukut.

— Vot,-se oli poikaa, se oikein vahvisti, — sanoi Silvo ja kulautti
heti koko viina-annoksensa yhdellä hotkaisulla ja haukkasi päälle palan
»sakuskasta».

— Saamari, se oli väkevää kuin »tenu», — sanoi Pettersson, naukkasi
vain puolen pikaria ja kakoi kauheasti suutansa vääristellen ryypyn
päälle.

— No, olet sinäkin heppu. Mikä mies ryypyn poikki puree! No, terveeks
vaan, otetaan ryyppy toisellekin jalalle, — sanoi Silvo ja kulautti
alas kurkustaan Petterssonilta jääneen ryypynpuolikkaan.

— Sinä se osaat nauttia viinakullasta, — huomautti Pettersson.

— Jaa mutta totisesti, minä nauttisin vielä enemmän, jos tuo
kurkkupahus olisi edes tuumankaan pitempi, noin niinkuin sinulla, jolla
on oikea kuikan kaula. Juuri kurkussa viina tekee niin hyvää, että se
väkisinkin vetää varpaat käppyrään. Jaa-a olisikin sitä kurkkua vähän
viljemmältä, niin hekkuma ei loppuisi niin äkisti.

Koska annokset olivat määrätyt, käväisivät he yläkerrassakin, aivan
kuin vasta kadulta tulleet, ja saivat sielläkin annoksensa. Heidän
mielialansa alkoikin käydä jo koko joukon hilpeämmäksi, ja puhe sujui
kuin itsestään.

— Nyt en minä enää ole köyhä enkä kipee, — sanoi Silvo. — Tuossa
matkalla sen akkapahuksen sturskius minua hieman vielä jurnutti,
mutta nyt se on juur yhtä lystiä. Kyllä tämä kesäleskenä olo sentään
on poikaa, ei ole naista naukumassa eikä lasta parkumassa. Enhän
minä sen akan partasaarnoista nyt juuri niin suuria piittaa, mutta
tuppaa se sentään toisinaan, varsinkin noin krapula-aamuina, käymään
sisuksille, kun muutenkin sydänalassa niin kääntää ja päässä takoo
oikea kupariseppä... Niin, niin, kyllä te peltisepät sentään olette
koko joukon keljumpaa ja köykäsempää väkeä kuin oikeat kuparisepät...

— Meinaatko sinä maalihousu ruveta minua tässä nälvimään? — kysyi
Pettersson kasvoilla kiihtymyksen puna.

— Stop, stop, äläpäs nyt kirmase... enhän minä... leikki sijansa
saakoon, sanoi akka kun sika nokan vei.

— Jaa, se oli akka, mutta minun nokalleni ei saa edes hypätä, saatikka
sitä vielä viedä, taikka minä leikkaan peltisaksilla toiselta kurkut
poikki, kas näin, — hän jäljitteli peltiöljyn mustuttamilla sormillaan
saksien liikettä. He purskahtivat molemmat nauramaan ja tyhjensivät
loput olutlaseistansa. »Karusellin» pyörryttävä hälinä ja melu
lainehti jo salaisesti heidänkin olemuksissaan. He alkoivat käydä
kovaäänisemmiksi.

— Nyt piipahdetaan pikimmältään katsomaan »Kukkuvan kellon» Mantaa, —
sanoi Silvo, — se sitten on pulska ja hemaseva vaimoihminen, ja sydän
sillä on aina selällään kuin maantienveräjä...

»Kukkuva kello» oli samanlainen »puulaakin» kapakka saman kadun
toisella puolella, ja se oli saanut nimensä salin seinällä olevasta
sveitsiläisestä kellopahasesta, jonka puuveistosten koristamasta
kaapista joka kellonlyönnillä puinen käki pistäytyi pienestä luukusta
ulos kukkuen kellonlyönnit.

Kun peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo astuivat »Kukkuvan kellon»
saliin, kukkui käki parast’aikaa kymmentä. Käen kimakka ääni kuului yli
meluavan joukon heikosti kuin kohisevan meren saaresta. Kaikki paikat
pöytien ääressä olivat täynnä istujia, ja »Kukkuvan kellon» Mantan
ympärillä liehui ja huojui miestä kuin heinää.

— Turkanen, täällähän on miestä kellaritöissä kuin talkoissa, — sanoi
Pettersson närkästyneenä, — eihän täällä ole platsia yhdellekään...

Maalari Silvon katse oli tarkkaavaisesti kiintynyt maalattuun
kiviseinään, jolla kello juuri piti ääntänsä. Hän huomasi, että kellon
soidessa sen kaapin takaa tulvehti pelästyneitä torakoita pitkin seinää
säteittäin niinkuin vesihanasta vettä, kun sen päällä pitää peukaloaan.
Kun käki lopetti kukuntansa, muuttivat torakatkin suuntaansa ja
alkoivat varovaisesti pyrkiä takaisin kellokaapin alle.

— Tuokin tuossa olisi spaklattava, — mutisi hän siinä itseksensä.

— Mitä sinä siinä höpiset? — kysyi Pettersson kärsimättömänä. —
Etkö sinä näe, ettei täällä ole platsia, ja täällähän on väkeä kuin
helluntaiepistolassa?

— Näenhän minä, ei meidän passaakaan jäädä tänne, huomasin juuri,
että täällä ei ole muita kuin torakoita. Jumaliste, niitä on seinillä
ja joka lävessä... kaikki nämä ovat minusta torakan veroisia. Mutta
me ollaan herroja, ettäs tiedät, ei me viitsitäkkään jäädä tänne, me
mennään »Enkeltensäveleen»....

— Oikein puhuttu, — sanoi Pettersson.

— Ajöös, »Kukkuva kello», kuku sinä vaan kundeillesi, — sanoi Silvo, ja
he hoipertelivat ulos kapakasta.

Kadulle tultuaan he pysähtyivät erään porttikäytävän eteen, sillä
Pettersson muisti äkkiä erään tärkeän asian.

— Minullahan ei ole kauluksia, eikä niin fiiniin paikkaan pääse ilman
maitolänkiä.

— Ykskaikki, ole huoletta, kyllä se jenkkaantuu, — sanoi Silvo ja
kaivoi taskustansa jotakin. — Kas tässä on palanen valkoista paperia,
äläs huoli nyt, kyllä minä värkkään...

Silmänräpäyksessä hän taittoi maalarin paperinkäsittelytaidollaan
paperin kolminkertaiseksi, taivutti sen kaarelle ja vetäisi
takinpielestä Petterssonin luoksensa. Hän asetti paperin toverinsa
kaulaan, nosti hänen takinkauluksensa ylös, pisti kauluksen rinnustasta
säppineulalla kiinni, taivutti takinkauluksen taas alas puolitiehen ja
sanoi:

— Siinä sitten on kaveri, jonka nyt veisi vaikka vihille.

Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että Pettersson ei vieläkään
täysin tajunnut muutosta, joka hänen ulkomuotonsa eduksi oli
tapahtunut. Silvo vihelsi ajurin, ja sitten lähdettiin oikein herroiksi
»Enkeltensäveltä» kohti.

Silvo maksoi ja koetti käyttäytyä niin hienosti kuin osasi ja säläsi
parhaansa mukaan pientä päihtymystään. Ovenvartija loi heihin pikaisen
silmäyksen ja avasi kohteliaasti kumartaen »herroille» oven.

»Enkeltensävel» oli yksikerroksisessa puutalossa sijaitseva toisen
luokan ravintola, joka käsitti kaksi huonetta. Etuhuone oli suuri,
salin tapainen. Peräseinällä oli punaisesta koivusta tehty »bufetti»
tiskeineen, jolle oli ladottu runsaasti kaikenlaisia, eriarvoisia
väkijuomapulloja. Bufetin takana istua lohotti lihava »frouva», kasvot
kömpelösti maalattuina, halliten tätä punaisten samettisohvien,
rautaisten pöytien ja savustuneiden uudinten koristamaa salia. Vieraita
oli runsaasti, ja kaikkien edessä höyrysi sikurille tuleva, väkevä
kahvi, ja punssi helmeili matalissa pikareissa.

Tulokkaat tervehtivät »frouvaa», joka armollisesti hymyillen näytti
kellastuneita tekohampaitaan ja sanoi ranskanpullaa muistuttavalla
kädellään viitaten:

— Härrat on hyvä ja astu vaan kammarin päälle, siellä vielä pitäisi
olla joku platsi.

Pettersson seurasi Silvoa, ja he asettuivat pienen pöydän ääreen,
jonka marmorilevy oli halki. Huoneen seinät olivat paperoidut
tummanpunaisilla tapeeteilla, ja katossa riippui punakupuinen lamppu,
joka levitti huoneeseen salaperäistä hohdettaan. He tilasivat kahvia ja
puolikkaan punssia. Kun he olivat kallistelleet muutamia laseja, sanoi
Pettersson:

— Jumaliste, tämähän on kaikki kuin unta, punaista unta, ja sen
fröökinänkin povi kun on niin korkee ja valkee, että ihan minua
pyörryttää.

— Äläs turhia, mitäs tyhjästä pyörtyy, saahan sitä hiukan taputella,
jos näyttää lompsasta setelinkanttia...

Samassa alkoi kuulua etuhuoneesta soittoa. Orkesteriin kuului piano,
viulu ja harppu. Kappale, jota soitettiin, oli jokin surunvoittoinen
valssi, ja Pettersson vaipui suloisen raukeaan tunnelmaan. Kun soitto
oli loppunut, huokasi hän:

— Jaa, kyllä täällä todella on kuin taivaan ilossa, ei tämän nimenä
suotta ole »Enkeltensävel». Se soitto niin sulatti sydänalaa.

— Älä sinä Pettersson puhu pehmeitä... tavallista rämpytystä... sinussa
vaan ei ole yhtään taiteilijaa, mutta me maalarit ollaan, jumaliste,
tarkkoja konstin päälle... meitä ei turha huimase.

— Tilataan lisää, — sanoi Pettersson alistuvasti, ja lisää tilattiin.

Nyt alkoi viulunsoittaja näyttää suurta taitoaan. Pettersson näki
avoimesta ovesta, kuinka hän asetti jousen polviensa väliin ja
alkoi hangata viulunkieliä paikallaan olevaa jousta vasten soittaen
reipastahtista polkkaa. Soitto sujui mainiosti, sen loputtua oli yleisö
haltioissaan. Kättentaputukset olivat myrskyisiä, ja sama kappale
vaadittiin uudestaan.

Pettersson riehui ylinnä, tämä soitto oli hänestä taiteen huippu.
Silvo oli moisesta esiintymisestä närkästynyt, sillä jouduttuansa
alkoholin nauttimisesta vissille asteelle, herkistyivät hänen
taiteilijavaistonsa. Hänen musikaalinen korvansa tuli tavallista
tarkemmaksi, niin että hän kuuli paremmin kuin muulloin epäpuhtaudet
soitossa.

»Enkeltensävel» oli täydellisesti pikkutuntien tunnelmassa. Nautitut
juomat ja intomielinen soitto olivat irroittaneet kaikkien kielet ja
vapauttaneet kaikkien mielet jokapäiväisten huolien pimennoista elämän
päivänpaisteisille rinteille. Laulajia esiintyi tuhkatiheään, ja
toisinaan tahtoivat kaikki laulaa yht'aikaa.

Vihdoin sai Petterssonkin tilaisuuden esittää oman lempilaulunsa. Hän
nousi seisomaan ja horjui kuin »tärpästikkeli». Hän huusi minkä jaksoi:

    »Merelle, merelle mennä aion,
    merelle mieleni palaa...»

Hän joutui voimakkaan tunnelman valtaan, vaikka joku viereisessä
pöydässä huomauttikin kärmeellisesti, että niinhän se heiluu kuin
laivan kannella, ettei sen enää merelle tarvitse vuovatakaan.

Kun Pettersson oli lopettanut laulunsa, soimasi Silvo häntä siitä,
että hän oli laulanut »falskisti», niin turkasen keljusti, ettei sitä
viitsinyt kuulla kukaan... sehän oli selvää sikolahtia...

— Sinä olet itse sika, pahuksen maalihousu, sinut minä lahtaan, —
karjaisi Pettersson ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit hyppivät.

— Stop, stop, Pettersson, ollaanpas nyt herroiksi, tämä ei olekaan
mikään puulaakin poksi.

Herroiksi, kyllä minä sinulle herrat näytän, perhanan keljunkreeni...

Samassa Silvo mitään ajattelematta ponnahti pystyyn ja karkasi
Petterssonin kaulukseen. Silmänräpäyksessä sieppasi hän paperipalasen
Petterssonin takinkauluksen alta ja alkoi juosta ympäri huonetta
heilutellen paperia ilmassa ja huusi nauraen:

— Hei, kattokaas sällit Petterssonin maitolänkiä! Tämä kraaku on minun
uuden hilsuni kirjeen takapuoli...

Aluksi Pettersson jäykistyi hämmästyksestä, mutta sitten hän karkasi
pystyyn ja kaatoi pöydän, niin että halkinainen marmorilevy putosi
kovalla melulla kahtena kappaleena lattialle.

Syntyi yleinen hämminki. Pettersson ajoi horjuen Silvoa, joka
luikerteli ketteränä kuin kärppä pöytien välissä. Pettersson kaasi
vielä pari pöytää saavuttamatta Silvoa, joka riehui paperikaulus
kädessään. Samassa tarttuivat voimakkaat kädet Petterssonin niskaan
takaapäin ja hänen rimpuilemisestaan huolimatta ovenvartija raahasi
hänet ovelle ja heitti kadulle potkaisten perään.

Silvo nauroi ja ilakoi:

— Tällä paperilla se peltiseppä pääsi tähän herrassakkiin, mutta ilman
tätä se passitettiin ulos...

— Mutta te saatte pitää sitä paluupilettinä, — huusi ovenvartija
ja heitti Silvon samaa tietä ulos. Kun rauha »Enkeltensävelessä»
oli palautettu, soitti orkesteri Porin marssin, ja yleisö osoitti
myrskyisästi suosiotaan.

       *       *       *       *       *

Mitenkä peltiseppä Pettersson vihdoin aamuyöstä oli saapunut kotiinsa
Hermanniin, sitä hän ei muistanut. Mutta kun hän vaatteet päällään
makasi omassa vuoteessaan, joka heilui niin, että hän lujasta
pitelemisestään huolimatta luuli siitä putoavansa, lauleli hän
väsyneesti:

    »Merelle, merelle mennä aion,
    merelle mieleni palaa...»

Ja hänen sielussansa soi vieläkin suloisen keinuttavana
»Enkeltensävelen» pianon-, viulun- ja harpunsoitto. Vihdoin hän nukkui
tähän suloiseen sävelaallokkoon...

Kun Pettersson seuraavana aamuna heräsi siihen, että aurinko kehtasi
paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, ihmetteli hän sitä, että huoneessa
oli niin kuolemanhiljaista. Ei kuulunut lasten melua eikä akkapahus
pitänyt tavanmukaista »partasaarnaansa».

— On niin suloista olla kesäleskenä, — ajatteli hän ja oikoi särkeviä
jäseniään; varsinkin istumalihaksissa tuntui kipeää jomotusta.
Siitä hän muistikin osan eilisestä retkestään, mutta muisto
»Enkeltensävelestä» jäi kuitenkin suloisena hänen mieleensä väikkymään.

— Jospa mamma tietäisi, kuinka hassusti pojan asiat nyt ovat, niin
hän varmasti möisi viimeisen hameensa ja ostaisi pojalleen viinaa,
— huokasi Pettersson noustessaan istumaan. Ja pidellessään kuumaa
päätänsä, jossa »kuparisepät» takoivat, hän myönsi, että kyllä Silvo
ainakin siinä oli oikeassa, kun oli sanonut, että peltisepät ovat koko
joukon keljumpaa väkeä...

Sitten hän nousi ja riensi ensimmäiseen »puulaakiin» juomaan »purkin
kaljaa», sillä niin häntä janotti...

       *       *       *       *       *

Viisitoista vuotta oli kulunut. Sen ajan oli peltiseppä Pettersson
perheineen asunut Oulussa, jossa hänellä oli ollut hyvää työansiota,
mutta nyt oli liike, jonka palveluksessa hän oli ollut, tehnyt
vararikon, ja häneltä oli työ siten Oulussa loppunut.

Pettersson kulki taas pitkästä aikaa ensi kerran syntymäkaupunkinsa
tuttuja katuja. Suuresti oli kaupunki näinä vuosina muuttanut
ulkomuotoansa, mutta kuitenkin tuntui se niin tutunomaiselta ja
rakkaalta.

Peltiseppä Petterssonia janotti. Hän päätti pistäytyä »puulaakiin»
ja ajatteli tänä iltana käydä niissä kaikkein tutuimmissa. Kun hän
tuli »Karusellin» ovelle, huomasi hän hämmästykseksensä, että
sisältä kuului voimakasta soittoa ja että koko kapakka oli muuttunut
elävienkuvienteatteriksi. Häntä vihlaisi sydänalasta.

— Mitä hemmettiä? Olisivat nyt edes pitäneet nimen »Karuselli», sehän
olisi hyvin passannut. Mitä tuo »Biograf» muka on olevinaan, — mutisi
hän harmistuneena.

Hän suuntasi kulkunsa kadun toiselle puolelle »Kukkuvaan kelloon».

Kas helkkari, — sanoi hän itseksensä, onkos sekin käki lakannut
kukkumasta, ja nyt siinä kukoistaa panttilainasto, tuo tyhjätaskujen
kurjuuden pankki ja onnettomuuksien itara »roikutuskonttoori», tuo
riistäjien kultainen »kani»...

Hän oli ihan haljeta harmista sitä katsellessaan.

Pettersson jatkoi matkaansa mieli kuohuksissa, ja kuivuus hänen
kurkussansa alkoi tuntua sietämättömältä. Hän joudutti askeleitaan
mennäkseen »Enkeltensäveleen», sillä nyt hänellä oli oikea kauluskin
kaulassansa. Mutta kun hän tuli sille kadulle, jossa »Enkeltensävel»
oli ennen ollut, oli hän jäykistyä mielenliikutuksesta. Sen puutalon
tilalla, jossa tämä muistojen suloinen ravintola oli ollut, kohosi nyt
viisikerroksinen kivitalo, oikea vuokrakasarmi.

Ilokseen hän huomasi kuitenkin, että eräästä suuresta lasiovesta
meni ja tuli runsaasti ihmisiä. Hänessä heräsi pieni toivo, että
»Enkeltensävel» sittenkin on tässä uudessa talossa. Suuri oli hänen
pettymyksensä, kun hän huomasi, että se olikin vain tavallinen
automaatti...

— Kaikki tutut paikat ovat hävinneet kuin tina tuhkaan, — ajatteli hän.
Eihän koko kaupungissa enää ole ainuttakaan paikkaa, jossa viitsisi
ottaa ryypyn murheeseen.

Hän kulki kauan katua ylös ja toista alas alakuloisen haikea tunne
rinnassaan, sillä nyt hän vasta huomasi, kuinka tuttu kaupunki
sittenkin oli ehtinyt käydä oudoksi ja muuttaa ulkomuotoaan.

Joksikin aikaa hän oli unohtanut janonsa, mutta yht'äkkiä hän tunsi sen
kahta kauheampana. Kuivuus kurkussa poltti miltei yhtä kovasti kuin
sisuksissakin. Oli kuin hänellä olisi ollut kurkussa pala, jota hän
lakkaamatta koetti niellä. Hän tarvitsi välttämättä palanpainetta ja
poikkesi ensimmäiseen toisen luokan ravintolaan, joka hänen tiellensä
osui.

Ravintola oli uusi nykyaikaisine kirjavapäällystäisine huonekaluineen.
Koko sali oli jaettu pieniin osastoihin niinkuin tallin pilttuisiin.
Hän valitsi itsellensä yhden sellaisen komeron salin perältä ja
tilasi itsellensä olutta, viinaa ja punssia. Mutta hänen oli siinä
sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi.
Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan
niinkuin »Enkeltensävelessä»...

Kun hän oli istunut siinä pari tuntia, alkoi olo tuntua hiukan
helpommalta, mutta ei häntä nyt haluttanut laulaa, vaan hän muuttui
mieleltänsä pehmeämmäksi, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin esille
silmänurkista.

Häntä alkoi lopuksi harmittaa.

— Täysi mies ja ämmän meiningit, — sanoi hän puoliääneen. Kirosi,
maksoi, nousi ja lähti ulos kaduille, jotka olivat samoja kuin
ennenkin, mutta jotka kuitenkaan eivät enää olleet samoja...



HAUTOJA KOHTI


Kivijalkakerroksessa olevan pesutuvan ovi oli selkoselällään. Ovesta
tulvehti vesihöyryä, keveätä kuin vaaleat poutapilvet. Mahdotonta oli
nähdä sisälle, sillä maaliskuun aurinkoinen päivä oli vielä siksi
kylmä, että ovesta tuleva kuuma, kostea ilma heti muuttui sankaksi
sumuksi. Tuvassa vallitsi usvainen hämärä, sillä huoneen ainoa akkuna,
joka antoi viereisessä talossa olevan hautakiviveistämön pihalle, oli
paksussa hiessä. Hämärässä pesutuvassa oli kaksi pesumatamia, jotka
käsivarret kyynärpäitä myöten saippuavaahdossa pesivät kolmijalkaisissa
»punkissaan» vaatteita. Suuren muuripadan alla paloi rätisevä tuli,
joka loi märälle asfalttilattialle salaperäistä hohdettaan.

— Vallanhan tässä saa flunssan, — sanoi Vepsäläiskä, roteva,
keski-ikäinen nainen Sundbergskalle, — kun te aina tuota ovea pidätte
läämällänsä.

‒ Mitäs siinä turhia toimitat, tiuskaisi Sundbergska, alulla
kuudettakymmentä oleva pienehkö eukko. — Nuori ihminen ja kehtaakin
pitää tuosta ovesta aina sellaisen äläkän...

— No tartteekos Sunbergskankaan aina olla niin hassu niiden
hautajaisten perään?

— Jotain vaihtelua kait minäkin sentään tarvitten. Tänään pitäisi olla
oikein hauskat hautajaiset flakujen ja kranssien kanssa. Lehdissä luki,
että ylioppilaatkin ottavat osaa professori Lindevallin hautajaisiin,
ja tästähän niiden täytyy mennä ohi.

Sundbergska kuivasi käsiänsä esiliinaksi vyötäisille sitaistuun paitaan
ja asettui pesutuvan ovelle, josta pihan yli pitkin porttikäytävää
saattoi nähdä kadulle. Hän jäi siihen kotvaksi seisomaan ja puheli
jotain itseksensä.

— Ihmeellinen ihminen tuo Sundbergska, — ajatteli Manta Vepsäläinen
siinä pestessään. — Lähes viisikolmatta vuotta se on tässä pitänyt
tuota peliään. Aina, jok'ikinen Jumalan päivä, se kyttää ja vahtaa
hautajais-saattoja. Ihan se on kuin kipee, jos joku ruumis pääsisi
livahtamaan tästä ohi hänen sitä näkemättään...

— Merkillistä kun ei niitä jo kuulu eikä näy, vaikka kello on jo
kolme... Tähän aikaanhan niiden pitäisi tästä tulla, sillä ruumis
kuulemma siunataan haudalla, — puheli Fiina Sundberg ikäänkuin
itseksensä ovella.

Mutta Manta Vepsäläinen ei kuullut hänen puhettaan. Hänen ajatuksensa
kulkivat omia latujaan. — Ja on se sentään ihmeen paikka, kun se ei
väsy tuohon yhteen ja samaan. Aina se vaan jaksaa niitä varrota ja
sitten se ampasee kuin vapsahainen portille ja katselee siinä syömättä
vaikka koko päivän... Samassa Vepsäläiskän ajatukset katkesivat
jostain hänelle tuntemattomasta syystä, ja hän rupesi hyräilemään:
»Saammeekoohan tulla yhteen tuolla puolen Joortaanin...»

Maaliskuun aurinko paistoi lämpimästi. Räystäitten jääkynttilät
kiloilivat kuin kristallipuikot ja tippuivat vettä. Muutamia kyyhkysiä
kuhersi jossain akkunalaudan päällä, ja etäämmällä olevasta korkeitten
kivimuurien ympäröimästä pihasta kuului posetiivin soittoa.

Sundbergskaa alkoi unettaa. Hän nojasi ovenpieleen, risti kätensä
yli rinnan, ummisti silmänsä ja antoi auringon paistaa kurttuisille,
laihoille kasvoillensa. Talon tumma tiiliseinä hohti suloista lämpöä,
pesutuvan ovesta tulvehti lämmintä höyryä, ja ikäänkuin sen mukana tuli
Sundbergskan korviin tutun laulun harras sävel ja sanat: »Yhteeheen,
yhteeheen...»

Hänen oli lämmin ja hyvä olo, hän raotti silmiänsä niinkuin kissa
auringon paisteessa ja näki jonkun lipun liehuvan silmiensä ohi. Hän
huudahti hätääntyneenä:

— Auta armias, Vepsäläiskä, Vepsäläiskä, tulkaa herran nimessä, nyt ne
ajaa ohitte...

Hän riensi portille minkä vanhoilla, luuvaloisilla jaloillansa pääsi,
ja Vepsäläiskä seurasi käsiänsä pyyhkien perässä.

— Jestas sentään, kun olin aivan torkkua ohi koko hautajaiset, mutta
kun kevätilma tuppaa niin ramasemaan. Onneksi kerkesin sentään nähdä,
se oli sellainen vaalea tamminen kirstu, oikein niitä neljänsadan
markan arkkuja pislaakeineen ja hanttaakeineen. Annas olla nyt kun
lasken flakut, yksi, kaksi, ... jaa-a, kokonaista seitsemän riepua.
Kyllä professori-vainaa näkyy olleen tykätty ihminen, — puheli
Sundbergska hengästyneenä, silmät ihastuksesta ja innostuksesta
hehkuen, vaikka kasvoilla väreilikin tekopyhä hautajaisilme.

— Noi on niitä ylioppilaita ja tossa vissiin ajaa professorska
flikkansa kanssa, synti niitä rassuja, — sanoi hän nyökäyttäen
päätään hartaalla osanotolla. — Ja noi on niitä professoreja ja muita
opettajia, ai, ai, kyllä siinä sitten ajaa järkeä... Vepsäläiskä,
kattokaa nyt totakin kranssia, se on vissiin yliopiston kranssi,
semmonen maksaa parisataa, niin että präikää; köyhä sillä rahalla
eläisi puhtaasti puolisen vuotta, kyllä se sentään on synti
sellaisia rahoja... Olkaas vai nyt, etten vaan sekoo laskussani,
kaksikymmentäseitsemän, kaksikymmentäkahdeksan, kaksikymmentä... no on
siinä hevosta ja saattajaa... Tossahan tulee pastori, ai, ai, rikas
ruumis, rikas ruumis, ei tämä pastori köyhiä hautaakkaan. Kovin on
tykätty rikkailta, kuuluu tekevän sen kaidan tien hiukan leveämmäksi,
ja kannattaahan siitä vähän maksaakin, jos toi nyt sitten auttaa. —
Hän puhui koko ajan ja viittoili käsillään tehden kaikesta havaintoja.
Manta Vepsäläinen ei saanut suun vuoroa.

— Viisikymmentäkolme hevosta, olipa siinä, pariton luku... taisipa
joutua helvettiin, sillä niinpä sitä vaan sanotaan, että suruttomien
saattoon aina tuppaa väkisinkin epätasainen luku, vaikka mene nyt ja
tiedä hänestä, — puheli Sundbergska asiantuntijan tavoin.

Saattue oli jo kaikonnut hautausmaan portille asti, mutta yhä seisoi
Sundbergska paikallaan ja katseli päinvastaiseen suuntaan, näkyisikö
sieltä toista saattoa, sillä tähän aikaan niiden kaikkien oli tapana
siitä ohi jolua.

Portti, jonka pielessä Sundbergska seisoi, oli pimennon puolella,
ja maaliskuun tuuli oli vielä kylmä. Sundbergskaa paleli. Hän aikoi
poiketa portista sisälle, mutta samassa näkyi kadunkäänteessä uusi
ruumissaatto, ja hän jäi paikalleen.

Kylmästä huolimatta hän teki tästäkin saattueesta kaikki samat
havainnot kuin edellisestäkin. Hän arvosteli arkun hinnan, vainajan
yhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden ja luki nimen seppeleitten
nauhoista sekä laski samaan aikaan saattojoukon hevosluvun.

Nyt hän tällä kertaa olisi ollut jo tyytyväinen näkemäänsä, sillä niin
häntä vilutti, mutta vielä ilmestyi yksi ruumissaatto. Kaikkienhan
niiden täytyy mennä siitä ohitse, jos mielivät kaupungin vanhalle
hautausmaalle.

— Köyhää väkeä, köyhää väkeä, — mutisi hän itseksensä, mutta ei
malttanut kuitenkaan poistua, ennenkuin oli laskenut hevoset, joita
oli kahdeksan kappaletta. Sitten hän riensi hampaat loukkua lyöden
pesutupaan, jonne Vepsäläiskä jo heti ensimmäisen saattueen nähtyään
oli rientänyt. Hän oli sulkenut oven, ja tuvassa tuntui miellyttävän
lämpimältä, kun tuli ulkoa.

— Eihän ne tahtoneet tänään loppua millään, paljon niitä ihmisiä näkyy
kuolevan näin kevätpuoleen, — sanoi Sundbergska ja lähestyi muuripataa
lämmitelläkseen itseään. — Ihan olin paleltua pilalle, niin mua
vilutti...

— No ja tartteeko Sundbergskan kanssa siinä vahdata tuntikaupalla ihan
kuin palkan edestä, vaikka saisitte kuolemantaudin.

Sundbergska ei ollut kuulevinaankaan koko huomautusta, vaan alkoi
kaataa kiehuvaa vettä »punkkaansa» ja ryhtyi pesemään vaatteita...

       *       *       *       *       *

Kolme vuorokautta oli kulunut.

Viimekeskiviikkoisen kylmässä kevättuulessa seisoskelemisen jälkeen
oli Sundbergska saanut niin pahan yskän, että hänen täytyi pysytellä
huoneessaan. Hän oli ahkerasti nauttinut »Tanskan kuninkaan
rintatippoja», mutta siitä huolimatta oli yskä vain yltynyt, niin
että henkeä toisinaan salpasi vallan tukehtumiseen saakka. Ja hän kun
oli toivonut toipuvansa edes sen verran, että sunnuntaina kykenisi
hautausmaalle katselemaan ja kuuntelemaan hautajaisia.

Aurinko paistoi lämpimästi akkunasta, joka antoi kadulle. Oli varhainen
kevät ja kelirikon aika. Suuria lätäköltä näkyi likaisessa, pahalta
tulevassa lumessa. Räystäät tippuivat, auringon säteet kimaltelivat
putoilevissa vesipisaroissa ja heijastelivat kadun tummissa
vesilätäköissä.

Sundbergska nojasi kyynärpäillään akkunalautaan ja katseli kaihoten
ulos. Hän painoi kasvonsa lujasti ruutuun ja koetti kurkotella
nähdäksensä, oliko kadulla mitään suurempaa liikettä.

Mitään erikoista ei näkynyt. Vain jokunen sunnuntai-aamupäivän
kävelijä tai muutamia pika-ajureita, joissa istui
mustiinpuettuja naisia sylissään kukkaruukku tai havuista ja
keinotekoisista pihlajanmarjatertuista tehty seppele. He ajoivat
sunnuntaitervehdykselle omaistensa haudoille.

Oli ikävystyttävän hiljaista. Aurinko paistoi raukaisevasti.
Sundbergskan mustanjuovikas, puolisokea kissa lojui lattialla auringon
paisteessa ja kehräsi kuuluvasti... Hiljaisuutta häiritsivät vain
toisinaan ohitse ajavan raitiovaunun kellonkilahdukset ja öljyn
puutteessa kiljahtelevan vanhan herätyskellon vongahdukset...

Samassa alkoivat kaupungin suurimman kirkon kalseaääniset kellot
soida. Niiden tutut, kumeat lyönnit saivat Sundbergskan levottomaksi,
sillä hän tiesi kokemuksesta, että nyt oli varmasti jokin suuri
ruumissaatto tulossa. Eikä kestänytkään kauan, vaikka odottavan aika
tuntui pitkältä, kun kadulle ilmestyi komea ruumissaatto. Siinä oli
suuri joukko jalankävelijöitä, paljon hevosella-ajajia, kokonaista
neljäkymmentä hevosta ja runsaasti seppeleitä.

Sundbergskan tuli paha olla, sillä hän saattoi arvata, että haudalla
tullaan pitämään kauniita puheita. Pastori, jonka hän tunsi
persoonallisesti, tulee pitämään oikeaan jumalansanaan perustuvan
saarnan, kuoro tulee laulamaan, seppeleitä lasketaan, kukat tuoksuvat
sulavan lumen kanssa kilpaa, ja kyyneleitä vuotaa runsaasti tänä
kauniina sunnuntaina... Monta kertaa hän oli ollut syrjemmällä
mukana itkemässä tällaisissa tilaisuuksissa, sillä se oli niin
tunnelmallista...

Nytkin hän herkistyi pelkästä mielikuvituksesta miltei kyyneliin.
Hänen päänsä oli niin hirvittävän kuuma, ja ohimot takoivat rajusti.
Hän painoi otsansa ruutuun, mutta sekin tuntui näin auringonpaisteessa
liian kuumalta. Saatto jolui verkalleen ohitse, ja viimeisen ajurin
reen perässä oleva numero muuttui epäselväksi häipyen olemattomaksi.
Kumeat kirkonkellojen lyönnit värisyttivät vieläkin keväistä,
kuulakasta ilmaa, ja Sundbergskan mielen valtasi syvä hartaus. Hänen
herkistynyt, kuumeinen mielikuvituksensa vieritti muistista kuluneen
elämän monia raskaita muistoja hänen siinä nuokkuessaan aurinkoista
akkunaa vasten.

Työtä, köyhyyttä ja ainaista ponnistelua oli elämä läpeensä ollut.
Muiden hyväksi oli saanut raataa, niin että oli katketa, ja vaivoin
henkensä pitimen oli ansainnut. Tuskinpa sitä muisti olleensakaan
nuori, sillä niin varhain oli saanut alkaa taistella leipäkannikasta.
Mutta olihan sitä sentään, vaikkapa vain lyhyeen, oltu nuorikin, ja
silloin oli pidetty seuraa nuoren miehen kanssa niinkuin muutkin
nuoret. Niitä herttaisia aikoja, sydänalasta oikein hemasi, ja komea se
rakennusmestari Nordlund oli ollutkin. Siinä sitten oli ollut miesten
mies, kun sen vain näki, niin polvet veti heikoksi, ja jalat olivat
lentää alta. Ja vaikka se olikin ollut niin ylettömän nuori, niin
oli se ollut niitä ensimmäisiä siinä ammatissaan ihan. Hyvät heidän
välinsä olivat olleet, ja omaan kotiin oli päätetty muuttaa heti kun se
osaketalo vain tulee valmiiksi...

Mutta toisin oli kaikkivaltias armossaan säätänyt. Kun sen osaketalon
harjakannuja oli juotu, oli Nordlund hutikkapäissään pudonnut korkeilta
tellinkeiltä ja itsensä kuoliaaksi satuttanut...

Auta armias niitä kauheita aikoja. Ihan sitä oli luullut tulevansa
kaistapääksi, ja muutama kuukausi sen Nordlundin kuoleman jälkeen
oli vielä syntynyt tyttölapsi. Voi sitä häpeää ja alennusta, mutta
Jumalalle kiitos, lapsi oli heti pienenä päässyt tämän maailman
pahennuksesta...

Toisten ihmisten likaisia vaatteita oli sitten pesty päivästä toiseen,
vuodesta vuoteen, ja niin oli hiljalleen elää kituutettu. Mutta niistä
ajoista pitäen olivat hautajaiset ja haudat käyneet rakkaiksi. Niitä
katselemalla, niitä seuraten oli elämä sentään tuntunut ikäänkuin
paremmalta, helpommalta, ja olihan siinäkin jotain sisällystä.

Ihmisten hautajaiset osasivat sentään olla niin erilaisia. Vuosien
kuluessa hän oli pannut merkille, mikä niissä todella oli tähdellistä,
mikä itse vainajia, mikä jälkeenjääneitä ihmisiä varten... Mutta
yhteistä kaikissa oli ollut se juhlallisuus, jonka herättää
itsekussakin asustava tunto siitä, että kerran meidän kaikkien on
kuljettava sitä tietä.

Harvoin oli tullut kirkossa käydyksi, vaikka uskovaisten kirjoihin
itsensä lukikin, sillä selvempää ja enemmän sydämeen käypää sanaa
sai hautuumaalla kuulla, ja siksipä oli tullut tavaksi aina liittyä
ruumissaattoihin. Varsinkin keväällä, kun luomakunta oli heräämässä
uuteen elämään, saattoi haudalla puhjeta ankaraan synnintuntoon ja
ratketa katumuksen karvaihin kyyneliin. Silloin parhaiten tunsi elämän
turhuuden ja kuoleman varmuuden...

Näin olivat hänen ajatuksensa kulkeneet, kun ankara yskäkohtaus
herätti hänet mietteistään; päätä huimasi ja hänen täytyi kiiruhtaa
vuoteeseensa.

Kun hänen asuinkumppaninsa Vepsäläiskä iltahämärissä palasi kaupungilta
kotiinsa, löysi hän Sundbergskan ankarassa kuumehoureessa, ja vielä
samana iltana vietiin Sundbergska yleiseen sairaalaan.

Fiina Sundberg houraili ankarasti koko seuraavan yön ja eli mukana
lukemattomissa hautajaisissa. Muutaman päivän kuluttua Sundbergska itse
oli valmis haudattavaksi.

Seuraavana sunnuntaina lähti pitkä ruumisjuna Malmin hautausmaata
kohti. Juna oli ahdinkoon saakka täynnä mustapukuisia ihmisiä, jotka
saattoivat omaisiaan viimeiseen lepoon. Eräässä kolmannen luokan
vaunussa istui Vepsäläiskä erään tuttavansa kanssa ja puheli tälle
matalalla äänellä:

— Äkkiä sen Sundbergskankin lähtö täältä tuli, mutta tarvitsiko sen
kanssa itsensä vilustaa niitä ainaisia maahanpaniaisia vahdatessaan
siinä portinpielessä.

— Mutta kun sillä nyt kerran oli sellainen luonto ja hinku niiden
hautajaisten perään, — sanoi Vepsäläiskän seuralainen.

— No, sehän se oli, mutta synti minun sitä, sittenkin käy, kun se saa
näin viheliäiset hautajaiset, sillä kait se oli toivonut parempiakin,
se kun pani niin suuren arvon komeuden päälle.

— Minkäs sille mahtaa, kun on köyhä eikä ole sukulaisiakaan.

— Niin, jokaisellahan meillä on säätynsä mukainen loppusaatto.

He vaikenivat ja ajattelivat itsekseen tämän maailman menoa.

Malmilla kannettiin ruumiit kappeliin, jossa pappi siunasi ne kaikki
yhdellä kertaa ikäänkuin summakaupalla. Sitten alettiin ruumiita
kärrätä kapearaiteisilla vaunuilla avaran hautausmaan eri osiin.

Ruumis numero kolmetoista, jonka Vepsäläiskä tiesi
Sundbergska-vainajaksi, laskettiin monien muiden kanssa pitkään
linjahautaan.

Hautaa umpeen luotaessa sanoi Vepsäläiskä toverilleen:

— Kovin paha numero sen Sundbergskan kohdalle sattuikin. Se väitti
aina eläissään, että kolmetoista oli paha luku hautajaissaatossa.
Sielunvihollisen luku. Mahtoikohan se nyt joutua helvettiin?

— Kuka sen tietää, — sanoi Vepsäläiskän toveri rauhallisena, — mutta
jonkun kait sekin numero pitää osalleen saada...

— Niin, ja jonkun kait vaivanpaikkaankin pitää joutua, oma vika, —
lohdutteli Vepsäläiskä itseänsä.

Kun hauta oli luotu umpeen ja pehmeään, valkoiseen hiekkaan oli
pistetty maalaamaton riuku, johon oli mustalla merkitty numero
kolmetoista, kiinnitti Vepsäläiskä siihen pienen seppeleen, joka oli
tehty kuivaneista lehdistä ja valkoisista vahakukista. Sitten hän
kääntyi toverinsa puoleen ja sanoi:

— Ikävät hautajaiset, olisi Sundbergska itse sanonut hautajaisistaan...



HÖYRYLAIVAN PALO


Pääkaupunkilaisen sanomalehden nuori kesätoimittaja Einar Ruth makasi
sairaana suuressa, autiossa huoneistossa, josta varsinaiset asukkaat,
hänen varakas tätinsä perheineen, olivat matkustaneet maalle kesää
viettämään. Huoneistoa vartioi ja kukkia kasteli perheen palveluksessa
vuosikymmeniä ollut keittäjätär Liina, joka nyt hoiti Einar-herran
taloutta näin kesäaikaan.

Ovelle kolkutettiin, ja Liina, joka oli tunnettu tavattomasta
puheliaisuudestaan, astui sisälle kädessään pieni, helmellä koristettu
kultasormus.

— No, tässä se nyt on se Einar-herran rinki. Kun minä tuolla
kylpyhuoneessa siivosin, niin vilahti siellä ammeen alustaa lakaistessa
jokin kirkas esine, ja eikös siellä ollut tämä, sormus. Ai, ai,
kyllä ne nuoret herrat sentään ovat hunttiomia tavaroittensa kanssa.
Tyyrishän tämäkin kalu on ja niin koree päärlykin kun siinä on, mutta
välittääkös ne nuoret herrat semmoisista, — puheli hän innostuneena
kaikki yhteen henkäykseen punniten sormusta kämmenellään.

— Sepä hauskaa, että Liina sen löysi. Kiitoksia vaan, minä olenkin
ollut niin pahoillani sen katoamisesta, se on minulle hiukan niinkuin
rakas, — sanoi Einar Ruth.

— Mutta tietääkös Einar-herra, että minullakin on yksi oikein tyyris
sormus? — kysyi Liina silmät loistaen ja sivellen tyytyväisenä
kädellään vuoroin leukaansa ja suupielihän.

— Vai on Liinallakin sormus? Taitaakin olla oikein kihlakalu, — nauroi
herra Ruth.

— Ja vielä mun mitä! Jestas sentään mitä se Einar-herra minusta luulee.
Johan minä nyt enää kihlakaluja... Ei, se onkin oikea klakkisormus
kiven kanssa, sellainen rupiini sen päällä paistaa, — puhui Liina
ylpeydellä.

— Jopa nyt jotakin, vai oikea rubiinisormus. Keneltä Liina sen on
saanut? — kysyi herra Ruth leikkisästi.

— No eikö Einar-herra sitä ole kuullut,

Alma-rouvaltahan minä sen sain, kun pelastin eräässä höyrylaivan
palossa ne rouvan hopeet, — sanoi Liina hiukan ihmeissään siitä, ettei
Einar-herra todellakaan näkynyt tietävän mitään hänen sormuksestaan ja
koko siitä tulipalojutusta, vaikka hän oli siitä niin monelle kertonut.

— Liina kertoo nyt, enhän minä ole sitä kuullutkaan, — sanoi herra Ruth
silmissä pieni, iloinen veitikka, sillä kertomuksen höyrylaivan palosta
hän oli kuullut Liinalta monta monituista kertaa. Hän tahtoi kuitenkin
tällä tekosyyllä pidättää Liinaa jonkun aikaa huoneessaan, sillä yksin
sairaana olo kuumassa, tuttavista tyhjässä kaupungissa oli niin ikävää.

Liinaa, jolla aina oli olevinaan hirvittävä kiire kotiaskareiden takia,
ei kuitenkaan tarvinnut kehoittaa kahta kertaa, sillä paljon puhuminen
kuului niihin hänen heikkouksiinsa, jotka eivät johtuneet vanhuudesta,
vaan synnynnäisestä taipumuksesta. Hän seisoi keskellä lattiaa, otti
lepoasennon nojaten kättänsä toiseen lonkkaansa, huojutteli hitaasti
ruumistansa ja siveli leukaansa ja suupieliään.

— Voi voi Einar-herra, kun ei minulla olisi oikein tässä aikaa, mutta
kyllä se vaan sitten oli kamala paikka se laivan palo. Mistäs minä nyt
oikein alkaisin, puheli hän ikäänkuin itsekseen ja muutti ruumiinpainon
toiselle jalalle.

— Juu, nyt minä muistankin. Se oli oikein hehkeä juhannusaatto.
Höyrylaivan kansi oli ihan väärällään väkeä, vallan sen olisi voinut
luulla uppoavan siihen paikkaan koko höyrypaatin. Vihreät juhannuslimot
koristivat laivan akteria ja fööriä, ja niitä oli pitkin koko paatin
stakettia. Se oli oikein juhlallista.

Vihdoin sitä monen mutkan ja viivytyksen jälkeen päästiin lähtemään
Helsingin rannasta saaristoa kohti. Laivalla oli sitten yletön
menoaminen ja hoittaaminen. Kolmella hanurilla soitettiin niinkuin
viimeistä päivää, että ihan olivat korvat haljeta niiden nälkäurkujen
pauhuun, ja niin siinä pidettiin pahaa ja rietasta ääntä, niinkuin
Jumalaa ei olisi ollutkaan olemassa...

Meri makasi tyynenä ja kirkkaana kuin hyyhmä lahna-aladobin päällä, ja
kun kapeissa salmissa mentiin, niin rannoilla koivujen kuvat tanssivat
kuin häissä, ja kaislat niiasivat kuin koulutytöt...

Niin oli luonto hehkee ja hellä, että oikein mulle tuli kiitollisuuden
tunto Jumalaa kohtaan siitä, että hän armossaan oli antanut meille
niin suloisen suven. Mutta ihmiset täkillä ja kajuutoissa eivät
piitanneet mistään, hoilattiin ja soitettiin, niin että päätä huimasi
ja sydänalasta eto...

Ja auta armias, kuinka ne muutamat miehet matkan varrella tulivat
hutikkaan. Kaikilla oli mukanaan juhannuseväitä, millä viinaa,
millä konjakkia ja jos jotakin väkevää... Mutta totta sanoen, kyllä
minua äklötti, kun minä näin parinkin retkaleen ryyppivän pullosta
tinatööriä...

Eihän se Einar-herra taida tietääkään mitä »tinatööri» on? Juu, nähkääs
Einar-herra, se on aivan selvää lamppuspriitä, semmosta kun pannaan
priimuskyökkiin. No, eihän ne nyt sitä aivan semmoseltaan latki, kyllä
sitä ensin värkätään ja tisleerataan senkin seitsemällä konstilla.
Ensin halkaistaan hapanlimppu noin pitkin leveyttään ja sen läpi sitten
fadin päällä filtataan eli siivilöidään tenu pariin, kolmeen rupeamaan,
että se paha siitä lähtisi, se myrkky, joka miehen tappaa. Sitten
siihen ajetaan konjakkiesanksia ja kolmensorttiset kuminat, ja kuuluvat
ne sitä vielä kehuvankin. Mutta kyllä niiden henki vaan tulee niin
pahalle, että ihan luulisi nuuskivansa trankkitynnöriä. Mutta siitä
huolimatta näkyi se tinatööri menevän miehiin kuin voi kanaan...

Yhä se meno vaan yltyi ja paheni. Minä ajattelin sydän kurkussa, että
jos Jumala auttais minua vielä sen verran, että antais minun hengissä
päästä maihin tästä uivasta helvetistä.

Mutta herrajestas sentään, silloin se tapahtui. Minä istuin silloin
föörissä Signe-neidin vaatekorilla ja riivin hiljaa oksasta
koivunlehtiä ja nuustelin kämmeniäni, kun ne niin mukavasti tulivat
vihreelle. Kuului kauhea huuto:

»Tuli on irti, laiva palaa, laiva palaa...» Siunatkoon, parkasin
minäkin ja ampasin pystyyn. Yksi akterissa ollut muija juoksi lapsi
sylissä minkä kerkesi fööriin ja kertoi minulle, kuinka valkea oli
päässyt irti...

Ryyppyhommissa olivat miehet sielläkin olleet ja olivat tölmässeet
vahingossa viiden litran spriipulion rikki. Sprii oli tulvinut pullosta
ruutikuivalle täkille kuin kaffi ylikiehuvasta pannusta. Hätäyksissä
oli sitten yhdeltä niistä onnettomista pudonnut palava paperossi
spriihin, ja niin oli tulipalo valmis...

Voi sitä hötäkkää ja äläkkää mikä laivalla nousi. Vanhan laivan kuiva
täkki syttyi tuleen äkkiä kuin rohtimet. Ja valkea otti heti kohta
sellaisen vallan, ettei sitä pitänyt styyrissä kukaan. Ihmiset tulivat
vallan kuin hulluiksi. Vaimoväki huusi ja parkui kuin tapettaessa,
ja osa miehistä oli siksi hutikassa, etteivät voineet ryhtyä paljon
mihinkään. Kaikki koettivat vain juosta alta pois minkä kerkisivät,
mutta juokse nyt siinä, kun laiva oli ahdinkoon saakka väkeä täynnä ja
vielä lisäksi tavaroita, kimpsua ja kampsua jos jonkin sorttista...

Täydellä höyryllä sitä sitten ajettiin suoraan maata kohti kivistä ja
kareista piittaamatta. Mutta kun oltiin merellä niinkin kaukana kuin
me, ei sitä vaan niin yks-kaks rantaan päästy. Laivan pilli vihelsi
ja huusi kuin tuomiopasuuna, ja kyllä vaan siinä oltiinkin tuomiolle
menossa täyttä vauhtia.

Ihmiset tuuppivat toisiaan ihan armotta ja tappelivat vallan kuin
sodassa. Siinä sai jokainen katsoa eteensä. Palava laiva lähestyi
rantaa kuin tuuliaispää, mutta vedosta valkea vain yltyi ja sai lisää
virikettä... Pilli huusi, ja ihmiset huusivat. Ei nyt enää haitaria
soiteltu, vaan kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja ryssäksi,
ihmiset siinä rukoilivat Jumalalta apua, mutta kyllä se nyt tuntui
olevan tulematta...

Hädissään muutamat paiskasivat itsensä mereen, mutta ei se sinnekään
meno niin hääviä ollut, jos ei osannut uida. Toiset viskelivät
tavaroitaan mereen niin paljon kuin vaan kerkesivät, ja tämmöisessä
sekamelskassa laiva viimein pääsi joteskin lähelle rantaa. Sen kone
pysähtyi siinä paikassa, sillä kuumuuden takia täytyi höyry päästää
pannusta, ettei se räjähtäisi. Möljään saakka ei päästy, mutta hyvä
niinkin...

Nyt uskalsivat useammat paiskata itsensä mereen, ja tavaroita tuli
ihan satamalla. Vettä oli rannassa tavalliselle miehelle kainaloihin
asti. En minäkään ollut siinä toimetonna, vaan mitään sen enempää
ajattelematta heitin Signe-neidin vaatekorin mereen. Mutta sitten
minä peljästyin, niin että jalat oli aitani mennä, sillä minä muistin
samassa rouvan hopeet, jotka olivat väskyssä salongissa...

Siinä salongin ovella vasta sitten kävi kova rytäkkä ja käsirysy. Mutta
minä piinasin itseni vaan sisälle kovasta vastavirrasta huolimatta
ja palasin saman tien, vaikka siinä ovessa olinkin niin kovassa
puristuksessa, että henki ei käynyt juuri hiventäkään. Mutta rouvan
hopeet minä vaan sain täkille ja sitten suoraan mereen. Ajattelin,
että kaitpa ne siellä ovat paremmassa tallessa kuin tulessa, niinkuin
olikin...

Sitten minäkin pääsin viime tingassa yhteen pikkupaattiin, jolla
vaimoihmisiä maihin soudettiin. Eikä siinä rantaa keritty varrota,
mereen vaan vyötäisiä myöten, kun paatti palasi toisia noutamaan...

Vihdoin sen valkeankin valta saatiin laantumaan ja laiva hinattiin
lähemmä rantaa, vaikka ei se juuri laivalta näyttänyt, kun sen melkein
kaikki puuosat olivat palaneet karreksi. Siinä se hylky maata kehitteli
mustana ja kamalasti katkuavana kuin pahasti palanut paistinpannu...

Mutta auta armias, minkä näköistä joukkoa sieltä maihin lossattiin.
Minä istuin läpimärkänä valkoisella rantahiekalla ja ihan nääntyneenä,
sillä pitkät hameet päällä vedessä kahlaaminen ei ole mitään
leikintekoa. Ajattelin juuri, että milläs ihmeen konstilla minä saisin
ne rouvan hopeet pelastettua sieltä merestä, kun samassa nostettiin
rannalle eräs oikein hieno venäläinen rouva. Voi, sitä raukkaa,
niin sen vaatteetkin olivat palaneet, ettei ollut jälellä kauniista
protyyrihameesta kuin muutamia siekaleita, mutta jaloissa sillä oli
ehjät, tulenpunaiset kengät kuin keitetyt hummerit. Voi hyvä Jumala
sentään, hengissä se oli ja valitteli ryssäksi, ja ihan minun piti
peittää silmäni, kun näin, että sen reidet olivat palaneet kuin
käristetty rosspiffi. Minä parkasin kauhusta ja olin pyörtyä ihan
siihen paikkaan...

Mutta ei sitä siinä kauan ehtinyt katsella, sillä samassa tuotiin
pari lasta, jotka olivat menneet pieniksi kuin nyrkki, aivan kuin
palaneet pyyt padassa, kuolleet lapsiraukat... Ja niin siihen rannalle
hommattiin ihmistä jos jonkin näköistä. Toiset olivat palaneet enemmän,
toiset vähemmän, mutta palaneita ne vaan olivat...

Kyllä siinä sitten piisasi itkua ja valitusta, enkä minäkään enää
jaksanut itseäni pidättää, vaan porasin ihan ääneen, vaikk'ei minulla
ollutkaan mitään hätää, mutta kun se oli niin ylettömän surkeeta...

Sitten minä rupesin oikein toden perään pelastamaan rouvan hopeita.
Sain erästä pitkää laivamiestä, jonka nimen tiesin olevan Antersson,
sillä olinhan minä niin monasti siinä laivassa reisannut, plyysin
hiasta kiinni. Se oli sellainen sinisen ja valkean raitainen plyysi,
niinkuin Einar-herra tietää merimiesten pruukaavan. Minä pyysin häntä
hakemaan rouvan hopeet merestä paikasta, jonka minä viisaisin. Mutta
se ei ottanut kuuleviin korviinsakaan minun puhettani, nauroi vain ja
nyhtäsi itsensä irti. Silloin mulle tuli ihan hätä ja pyysin oikein
ruotsiksi:

»Säärä Antersson, rettä rouvans hopeet, säärä Antersson, rouvans
hopeet...»

Antersson vain nauroi ja aikoi lipottaa tiehensä, mutta silloin minä
tarrasin häntä plyysinhiaan uudestaan kiinni kuin takkiainen ja
rukoilin oikein poru kurkussa:

»Säärä Antersson, retta rouvans hopeet, retta ny, jaak jeer Antersson
kaffe och allt, retta ny para.» — Ja silloin sen miehen sisu pehmeni,
se nauroi minun uikutukselleni ja alkoi kahlata mereen. Minä seurasin
niin pitkälle kuin uskalsin, ja kun se jonkun aikaa oli siellä meressä
lorinut, niin rouvan hopeet se löysi ja Signe-neidin korin kans...

Voi, voi, kyllä minä sitten osasin olla iloinen ja onnellinen, kun ne
hopeet saatiin merestä ja kun minä Signe-neidin vaatteita levittelin
rannalle kuivamaan. Minä kiehautin oikein väkevää kaffeeta rouvan
tyyriistä kaffeista siinä rantakivien välissä, ja mun mieleeni tuli
niin sanomattoman suuri kiitollisuus Jumalaa ja Anterssonia kohtaan,
että mun täytyi siinä puoliääneen veisata »Sun haltuus rakas isäni...»,
vaikka ihmiset vähän pitkään katselivatkin ja kai maar luulivat, että
minä olin tullut kaistapääksi. Vaikka eihän se mikään ihme olisi
ollutkaan, jos semmoisessa löylyssä olisi järkensäkin menettänyt, ja
taisi se kuumuus siinä höyrypaatilla kysyä monenkin päätä...

Kun me sitten Anterssonin kanssa joimme siinä auringonpaisteisella
rannalla hyvää kaffeeta — kerman minä olin juossut lähellä olevasta
torpasta, — niin minä olin vallan hassusti rakastunut Anterssoniin
enkä malttanut olla hiukan paijaamatta sen suurta, ruskettunutta
kättä, jossa hohti Anterssonin naimasormus. Olihan se oikeastaan
syntinen teko, hyväillä toisen miestä, mutta en minä silloin sille
mitään mahtanut, kun minun kiitollisuuteni oli niin suuri Jumalaa ja
Anterssonia kohtaan...

Tässä Liina hiukan hengähti, pyyhki muutamia liikutuksen kyyneliä
uskollisista, tihruisista silmistään ja jatkoi sitten:

— Ja kun Alma-rouva sai hopeensa takaisin ja kuuli, kuinka minä ne
olin pelastanut, niin hän kiitti mua oikein kädestä ja kysyi, että
tahtoisinko minä palkkioksi rohkeudestani rahalahjan vai jonkin
muistoesineen. Mutta mitäs minä rahoista, onhan minulla muutamia
tuhansia pankkikirjan päällä, ja ne rahat minä olen määrännyt
pakanalähetykselle.

— Vai aikoo Liina ostaa alastomille neekeripojille vaivalla ja hiellä
keräämillään rahoilla taskuraamattuja? — sanoi herra Ruth leikkiä
laskien. — Joutaisivathan ne rahat parempaankin.

— Ai, ai, Einar-herra ei saa pilkata, kyllä kristityn ihmisen
pitää huolehtia siitä, että kaikki kansat tulisivat Jeesuksen
opetuslapsiksi. No niin, minä pyysin Alma-rouvalta sormuksen, kun ei
minulla, naimattomalla tytöllä, ole mitään semmoista. Ja sitten rouva
antoi minulle kultasormuksen oikein rupiinin kanssa, ja siihen oli
kaiverrettu sisäpuolelle »Liinalle uskollisesta palveluksesta».

Kun minä sain sen sormuksen, niin minä niiasin, niin että hameet maata
veti, ja itkin niinkuin ensi kertaa Herran pyhälle ehtoolliselle
käydessä. Minä näytän sen sormuksen Einar-herralle joskus, ei se
nyt ole minulla matkassa, sillä minä pidän tavarani tyystimmin kuin
Einar-herra, joka paiskoo sormuksiaan vaikka ammeen alle. —

Tämän huomautuksen nuorelle herralle piti vanha Liina oikeutenaan,
vieläpä velvollisuutenaankin. Tämän sanottuaan hän pelästyi kauheasti
ja huudahti hätääntyneenä:

— Jestas sentään, kun minä vallan unohdin perunat tulelle! Kait ne nyt
ovat kiehuneet ihan puuroksi.

Samassa silmänräpäyksessä hän livahti ulos huoneesta.

Einar Ruth tunsi väsymystä tämän yksinpuhelun jälkeen. Hän ei kaivannut
enää seuraa. Helteinen, kesäinen aurinko paistoi uuvuttavasti akkunan
edessä olevien keltaisten uudinten lomitse levittäen hiljaiseen
huoneeseen kellertävää tulipalon loimotusta.

Hän vaipui horrokseen ja nukkuen levottomasti tässä kellertävässä
valossa hän näki pahoja unia tulipaloista, merihädästä, tappeluista ja
muista suurista onnettomuuksista...



ANTTI PELTARI


Pitkänsillan eteläisen pään oikeanpuolisen kaiteen vieressä istui
pienellä kankaasta tehdyllä kirkkotuolilla vanha, parroittunut
tupakkakauppias Antti Peltari. Hänen päällään oli paksu,
kulunut talvinuttu, jonka yli oli heitetty vapaasti hartioille
likaisenkeltainen, öljykankaasta tehty sadetakki, sillä lokakuun viileä
ilma tuntui kostealta Kaisaniemenlahden lähettyvillä.

Katukäytävällä hänen edessään seisoivat vanhat, ruskeaksi maalatut
lasten korivaunut, joiden rautaiset linjaalit olivat vanhuuttaan
liian notkeat ja oikoisiksi painuneet. Vaunujen koriin oli sijoitettu
kömpelötekoinen puulaatikko, joka oli täynnä erilaisia paperossi- ja
tulitikkulaatikoita. Huomattavana osana tässä paperossivarastossa
olivat Bergströmin »Kaukasia» ja Rettigin »Beirutski», joita tupakoita
useimmat hänen ostajistaan käyttivät ja joita hän itsekin poltti
ennemmin kuin noita kaikkein uusimpia ja miedoimpia paperosseja.
Lukuunottamatta »Armiroa» ja »Fenniaa» hän suorastaan halveksi
muita varastossaan olevia paperosseja, sillä hänen mielestään ne
pääasiallisesti antoivat paperi- eikä tupakkisauhuja...

Väkevistä »Kaukaassioista» hän ensimmäiset »sauhunsa» poikaviikarina
oli vetänyt ja niistä hän ensimmäisen pahoinvointinsakin oli saanut,
mutta ehkäpä juuri siksi hän pitikin niitä parhaimpina.

»Beirutskin» räikeänsininen laatikko oli aina tehnyt häneen voimakkaan
vaikutuksen. Nytkin, vaikka hän ei enää voinutkaan erottaa laatikkojen
erivärisiä kansia, oli hänellä elävä sisäinen näkemys »Beirutskin»
tummansinisestä laatikosta penniä pienempine kultaisine mitaleineen.

Tänään, lauantaina, kuten koko kuluneena viikkona, oli liian kostea
ilma. Täysi työ oli suojella vanhalla, repaleisella takilla paperosseja
kosteudelta. Ostajat olivat hänelle kiukkuisia, jos paperossit
olivat nuoskeita ja huonosti palavia. Hän koetti aina leikillä
selittää, että silloinhan ne kauemmin kestävät, mutta ei se selitys
rauhoittanut ankaria ostajia, ja sentähden hän nytkin peitti tupakkansa
huolellisesti.

Tämä ainainen kylmä kosteus teki hänet alakuloiseksi, ja särky
jäsenissä yltyi. Istua ikuisessa pimeydessä ja kylmyydessä. Jospa hän
olisi edes nähnyt ne ihmiset, joiden kanssa hän teki kauppaa ja jotka
meluavana jonona hänen ohitsensa kulkivat... Mutta hänen silmiensä
valo oli jo vuosikymmeniä sitten sammunut. Muut ihmiset valittivat
sitä, että kaupunki nykyjään iltaisin ja öisin oli pimeä, mutta hänen
kaupunkinsa oli päivälläkin valoton...

Eilen, perjantaina, viikon onnettomuuksien päivänä, oli hänelle
sattunut järkyttävä tapaus. Hänen entinen asetoverinsa ja monivuotinen
huonekumppaninsa Kustaa Ihantola oli kuollut vuoteeseensa halvaukseen.
Ihantola oli saanut kuolla vuoteeseensa, ja se oli Antista suuri armo.
Mutta tällä hetkellä tahtoivat hänen ajatuksensa väkisinkin palata
niihin aikoihin, jolloin Ihantola ja hän yhdessä nuorina miehinä olivat
lähteneet Suomen kaartin kanssa Turkin sotaan.

Silloin leikattiin vuosi 1878. Reipas ja iloinen oli heidän lähtönsä
Helsingistä ollut... Ensin oli kokoonnuttu kasarmin avaralle pihalle,
ja sitten neljässä eri osassa oli marssittu kasarmin pieneen kirkkoon,
jossa sotarovasti oli pitänyt lyhyen, mutta rohkaisevan saarnan.
Tämä saarna oli haihduttanut viimeisenkin jäännöksen siitä iloon
sekaantuneesta pienestä ahdistavasta tunteesta, joka aluksi oli
tuntunut sydänalassa, kun ilmoitettiin kaartin sotaanlähdöstä, ja
rinnan täytti rohkeus ja uljas riemu...

Sitä väen paljoutta Kaartintorilla ja kaduilla! Kun he marssivat läpi
kaupungin, täyttivät uteliaat, hurraavat joukot katujen syrjäkäytävät,
ja talojen akkunoista kurkottelivat naiset, niin että olisi luullut
niiden sieltä niskaan tippuvan. Sitä riemua ja sitä innostusta!
Musiikki soitti, ja pojat marssivat reippaina...

Veret alkoivat kiertää kiivaammin Antti Peltarin suonissa, kun hän
muisteli sitä lähtöä ja menoa. Ihantola ja hän olivat olleet pulskia
poikia siihen aikaan. He olivat kumpikin pari tuumaa yli kolmen
kyynärän pitkiä, ja poskilla paloi heillä terveet veret. Kookas
ruumis oli notkea ja voimakas, ja paraatiformu keveltyi niin turkasen
hyvin. Moni tyttö heidän lähtiessään oli hyvästiksi huiskuttanut
nenäliinaansa, ja paljon sitä silloin likat olivat murheissansa
»keittäneet hiirenviinaa». Oikein tuppasi naurattamaan...

Sitten kiitivät hänen ajatuksensa sotatantereelle. Olivathan ne kovia
aikoja ja raskaita päiviä. Mutta suurin vaiva ja vastus tuppasi
heillä sittenkin olemaan siitä ainaisesta koti-ikävästä, joka jäyti
sydänalassa yötä ja päivää niinkuin paha omatunto. Hänen korvissaan
soivat vieläkin nuo surunvoittoiset, marssin tahtiin lauletut sävelet,
joihin he iltaisin leiritulilla keksivät yhä uusia värsyjä ja joiden
loppusäkeenä oli aina tuo sydänjuuria hellyttävä kertaus:

    »Oi, terve kotimaa,
    sulo Suomi, Pohjola,
    ei löydy maata sen armaampaa.»

Hänen mielensä valahti äkkiä niin lämpimäksi ja herkäksi. Moni haikea
muisto hiipi mieleen, ja moni kaamea kuva järkytti sydäntä. Hänen teki
mieli miltei itkeä... Jo ammoin unhotetut muistotko sen tekivät, vai
ainoan ystävänkö äkillinen kuolema... Poissa oli joka tapauksessa hänen
asetoverinsa Ihantola. Kaikki hävisi, kaikki pääsivät lepoon, hän vain
yksin kulki täällä ainaisessa pimeydessä...

Vieretysten he olivat seisoneet Gorny Dubniakin luona sinä
kohtalokkaana päivänä, jolloin he urhoollisesti puolustaen asemiaan
ja torjuen vihollisen ankaran hyökkäyksen olivat valmistaneet tietä
Plevnan valloitukselle. Siinä taistelussa oli Ihantola menettänyt
oikean kätensä, ja hän itse oli tullut sokeaksi kranaatin räjähtäessä
aivan hänen edessänsä. Moni reipas toveri oli jäänyt sinä päivänä
ainiaaksi sille tantereelle...

Kylmä innostuksen väre kävi läpi koko hänen ruumiinsa. Ne olivat
sittenkin olleet suurenmoisia, ikuisesti mieleen syöpyneitä päiviä,
vaikka niiden hänelle lahjoittama muisto olikin niin vihlovan raskas
kantaa. Siitä päivästä oli tämä ainainen pimeys alkanut.

Kun he vihdoin monen vaivan ja vastuksen jälkeen olivat palanneet
kotimaahan, ei hän enää voinut palvella kaartissa, vaan täytyi hänen
ryhtyä henkensä pitimiksi kaupittelemaan tupakkaa. Lähes neljäkymmentä
vuotta hän oli harjoittanut tätä ammattia.

Aluksi hänen oli ollut vaikeata liikkua kaupungissa, jonka hän varsin
hyvin tunsi lapsuudestaan, mutta joka vilkasliikkeisyydessään nyt oli
käynyt hänelle vaaralliseksi. Yksitoistavuotias sisarentytär Liisa oli
talutellut häntä, kun hän kulki kaupungilla kauppoja tehden, mutta kun
Liisa varttui aikaihmiseksi, valitsi hän pysyväiseksi myymäpaikakseen
Pitkänsillan korvan. Hänen kuulonsa ja tuntonsa olivat vähitellen
vuosien kuluessa herkistyneet, niin että hän saattoi yksin ilman
kenenkään ohjausta varovaisesti sauvallaan tunnustellen tulla joka aamu
kello neljän tienoissa asunnostaan Hermannista myymäpaikalleen.

Näin varhain aamulla ei kaduilla vielä ollut suurta liikettä,
jotenka hänen oli vaarattomampaa kulkea ja hänelle oli ennen kaikkea
välttämätöntä olla ajoissa paikoillaan, kun tuhannet työmiehet
joka aamu mykkänä jonona kulkivat hänen ohitsensa työmaalleen ja
ostivat ensimmäiset »sauhunsa». Hyvin kauppa silloin luisti, ja
monta sukkeluuttakin siinä lausuttiin aamureippaalla mielellä,
ja sanoipa joku uusi ostaja hänelle jonkun ystävällisen, kehuvan
sanankin nähdessään hänen rinnassaan kuluneessa nauhassa riippuvan
kunniamitalin...

Kuluihan se elämä näinkin kauppaa tehden ja muinaisia muistellen.
Hän oli syntynyt Hermannissa ja rakasti sitä kaupunginosaa, joka on
Pitkänsillan pohjoisella puolella. Poikana hän oli leikkinyt Hermannin
kiveämättömillä, pölyisillä kaduilla ja lähellä olevissa metsiköissä.
Kevään ensimmäiset sini- ja valkovuokot hän oli poiminut kuritushuoneen
lähellä olevasta männiköstä, ja »jääkonttinsa» hän oli heittänyt
»Pyyholman» loivilla, liejuisilla rannoilla.

Hänen kuulonsa ja vaistonsa olivat kehittyneet Pitkänsillan korvassa
istuessa, niin että hän vaivatta saattoi kuulon mukaan päättää mitkä
ajopelit kulloinkin liikkuivat sillalla. Hän tiesi, että korkeassa
pylväässä juuri hänen kohdallaan oli taulu, johon suurilla kirjaimilla
oli kirjoitettu: »Aja hilja sillan yli, 10 markan sakko.» Mutta tästä
varoituksesta huolimatta ajoivat toisinaan raudoitetuilla pyörillä
varustetut maalaisrattaat juoksua kolisevalla sillalla, niin että silta
vapisi.

Eräänä keväänä ilmestyivät sillan keskustaan rautaiset raiteet, joita
pitkin hevosten kiskomat vaunut rullata jyristivät. Tämä lisä-ääni
yleisessä melussa tuntui Antista aluksi häiritsevältä, se sekoitti
kuminallaan kaikki muut äänet, mutta vähitellen hän tottui siihenkin.
Kun vaunuja vetävät hevoset vaihdettiin sähköön, joka rätisten ja
salamoiden, niin että hänenkin silmissänsä tuntui jokin säilähdys,
kuljetti vaunuja yli sillan, ei ääniin sillalla tullut enää mitään
muuta uutta suurempaa ja häiritsevämpää lisää...

Mutta vuosien kuluessa vanha Pitkäsilta alkoi lahota ja ränsistyä
aivan samassa suhteessa kuin Kaisaniemen lahden vesi alkoi tuoksua yhä
pahemmalle. Siltaa korjailtiin tuon tuostakin, mutta siitä huolimatta
alkoi se yhä enemmän vavista ja natista niinkuin lahonnut puujaala
myrskyssä.

Eräänä päivänä Antti Peltari tunsi nenässään tuoreen puupihkan hajua,
ja pian alkoi kuulua sahan yksitoikkoista laulua, kirveitten ja
vasarain pauketta. Kauan kestäneitten tiedustelujen jälkeen hän sai
tietää, että vanhan sillan viereen alettiin rakentaa väliaikaista
puusiltaa, ja vanha silta suljettiin liikenteeltä. Antinkin täytyi
muuttaa paikkaa vaunuineen, telttatuoleineen ja repaleisine
sateenvarjoineen väliaikaisen sillan kupeelle. Hänestä tuntui haikealta
ja turvattomalta, kun hän kuuli vanhaa siltaa purettavan. Kun sillan
palkkeja irroitettiin ja katkottiin, tuntui hänestä, niinkuin hänen
omia kylkiluitaan olisi katkottu, sillä rakkaaksi oli hänelle käynyt
tämä silta, jonka kupeella hän kymmeniä vuosia oli leipänsä ansainnut
ja jonka hän tunsi täydellisesti joka palkkia ja kaiteenristikkoa
myöten. Sitä paitsi hän oli nähnyt sen sillan nuorena ja muisti vielä
hyvin sen ruskean, kiiltävän värin.

Kesti moniaita päiviä, ennenkuin hän oppi taas kopeloimalla ja
tunnustelemalla tuntemaan tämän uuden, tilapäisen sillan. Sen
jyrinäkin, kun sillä ajettiin, oli niin ohut ja väritön. Tuntui aivan
siltä, kuin se ei olisi voinut kestää kaikkea sitä liikettä, mikä sillä
tapahtui, eikä hän voinut kuulonsa mukaan päättää, mitkä ajopelit
kulloinkin olivat sillä tulossa...

Eri kaupunginosia erottavaan salmeen ilmestyi melusta ja pauhusta
päättäen suuria mudannostokoneita, jotka hirmuisesti jättiläisketjujaan
kalistellen suurilla metallisangoilla nostivat pahalta löyhkäävää mutaa
salmen pohjasta. Tätä työskentelyä kesti yöt päivät.

Antti Peltarin mielenrauha oli hävinnyt, ja hän olisi muuttanut toiseen
paikkaan tekemään kauppojansa, ellei tupakalla olisi juuri tässä
sillan korvassa ollut niin hyvä menekki ja elleivät hänen parhaimmat
kauppatuttavansa olisi juuri tästä kulkeneet joka aamu ohitse.

Kun kivimiehet ilmestyivät vasaroineen ja perineen kilkuttelemaan,
arvasi hän, että vanha silta oli kokonaan purettu ja että sen
sijalle alettiin rakentaa uutta kivisiltaa. Hän oli tottunut tykkien
paukkeeseen, mutta joka kerta kun dynamiittipanos räjähti hänen
lähettyvillään, pelästyi hän pahanpäiväisesti, ja hänen sydämensä
jyskytti kiihtyneesti kauan sen jälkeen, ikäänkuin hän olisi ollut
hirmuisesti suuttunut, ja vihainen hän todella olikin niille
jumalattomille ihmisille, jotka olivat särkeneet hänen rakkaan siltansa
ja nyt rakensivat sen sijalle jotain kiviröykkiötä, josta ei tietänyt
edes minkä näköinen siitä tulisi.

Sillan rakentamista kesti pari vuotta, ja Antti Peltari alkoi jo
vähitellen tottua tuohon tilapäiseen puusiltaan. Mutta eräänä
kevätpäivänä tapahtui kaikessa äkillinen muutos. Liikenne avattiin
uudella kivisillalla, ja tilapäistä puusiltaa alettiin hävittää.
Taas täytyi Antti Peltarin muuttaa tavaroineen ja asettua kivisillan
eteläiselle korvalle, mutta vaikeata hänen oli tottua tähän uuteen
rakennukseen...

Hän kulki ensin sen oikeata puolta koetellen tarkasti sen kivitystä ja
leveätä graniittikaidetta pysähtyen jokaisen pilarin ja lyhtypylvään
kohdalla tarkastellen ja tunnustellen niiden muotoja ja arvioiden
niiden etäisyyttä toisistaan. Sitten hän kulki sillan poikki sen
toisessa päässä ja palasi toista reunaa tutkien sen samalla tavalla ja
päätyi vihdoin paikallensa tavaroittensa ääreen.

Hän myönsi kyllä itseksensä, että silta oli lujatekoinen ja tilavakin,
mutta kuitenkaan ei hän voinut sitä hyväksyä, sillä sillan kova kivitys
kolisi jokseenkin samalla tavalla kuin katu. Hänen oli mahdoton
kuulonsa mukaan erottaa mitä liikettä sillalla kulloinkin tapahtui.
Kuorma-ajurien, pika-ajurien, raitiovaunujen ja yleensä kaikkien
ajoneuvojen synnyttämä melu muodostui tällä sillalla yksijaksoiseksi,
kovaääniseksi jyrinäksi ja pauhuksi, jonka kokonaisuudesta ei voinut
erottaa mitään yksityisiä ääniä, aivan samoin kuin torvisoittokunnan
puhaltaessa kaikki torvet sointuvat yhdeksi, valtavaksi marssiksi...

Suurimpana syynä hänen tyytymättömyyteensä oli kuitenkin kaipaus,
jonka oli herättänyt vanhan puusillan menettäminen. Sen hän tunsi
perinpohjaisesti, sen hän oli nähnyt nuorena poikana, ja kaartilaisena
ennen sotaanlähtöään hän oli monasti marssinut reippaan musiikin
pelatessa toveriensa kera Vanhaankaupunkiin ja Fredriksbergiin
aseharjoituksiin. Ja sitten kun hän kovan kohtalon lyömänä oli vihdoin
vaivalloisten harhailujensa jälkeen asettunut ikäänkuin asumaan sen
kupeelle, hän oli eläytynyt koko sen olemukseen ja tunsi itsensä
kuuluvaksi siihen niinkuin simpukka kuuluu kuoreensa.

Hän oli ennen iloksensa kuullut, kuinka pakkas-aamuina pika-ajurien
kulkuset olivat soineet heleästi hevosten koettaessa hiljaisessa
hölkässä täyttää ajureille annettua määräystä »Aja hilja sillan yli».
Hän oli kuullut, kuinka kevättalvella lumien sulaessa reet töyssyivät
ja jyskivät sillan kuoppaisella kannella, ja hän oli tuntenut, kuinka
ilman oli täyttänyt mätänevän maan ja lian kevättäennustava tuoksu.
Hän oli tuntenut, kuinka Kaisaniemenlahdesta oli alkanut nousta yhä
kosteampia, pahanhajuisia huuruja, kuinka jäät olivat ryskineet
tuulisina päivinä lahden suulla...

Kesäisin hän oli tuntenut, kuinka lauhat tuulet olivat nostattaneet
sillan kannella hienoa pölyä ja ajaneet sitä hänen silmiinsä, jotka
eivät vaaran tullessa arvanneet ajoissa sulkeutua. Pakastavina
syysaamuina olivat sillan palkit kolisseet kumeasti, ikäänkuin ne
olisivat olleet kuivempia ja kaikuvia kuin viulun koppa. Jokaisena
vuodenaikana oli sillan kolinalla ollut oma äänensä ja sointunsa, jonka
Antti Peltari oli niin hyvin tuntenut.

Hän oli rakastanut sitä vanhaa, kulunutta siltaa, joka oli ollut
yhdyssiteenä kahden niin erilaisen maailman välillä, hänen oman
lapsuutensa kaupungin, Hermanninkaupungin, ja hänen sotilasmuistojensa
kaupungin, keskikaupungin välillä. Oli ollut niin turvallista kulkea
sen yli ja antaa kätensä hiljalleen solua pitkin sen puista kaidetta,
jonka ihmiskädet olivat kuluttaneet niin tasaiseksi ja liukkaaksi ja
josta ei lähtenyt tikkuja käsiin, vaikka sitä olisi kuinka painanut.
Eikä siinä myöskään ollut tölmännyt kättänsä mihinkään outoon
pylvääseen taikka kylmään, kiviseen korokkeeseen niinkuin tylyssä,
uudessa kivisillassa...

Vuosikymmenien kuluessa oli sen Pitkänsillan yli kulkenut ihmisten ja
eläinten loppumaton jono. Hän ei ollut nähnyt sitä kulkuetta, mutta
hän oli kuullut minkälainen se kulloinkin oli ollut. Siitä olivat
ohitse rientäneet reipastahtiset sotajoukot, meluavat nuorisolaumat,
kovaääniset työväenkulkueet, ja siitä olivat soluneet ontuvatahtiset,
verkat ruumissaattueet... Kaiken tämän hän oli kuullut ja sielussansa
nähnyt...

Mutta ei hän enää kuullut eikä siis myöskään sielussansa nähnyt mitään.
Kaikki ääni tällä uudella sillalla oli yhtenä kovaäänisenä pauhuna,
jonka säveltä hän ei tuntenut.

— Kaikki vanha ja kaunis tässä kaupungissa häviää, ja kaikki kuolee,
— sanoi hän puoliääneen itseksensä istuessaan siinä telttatuolillaan.
Lukemattomia vanhoja, puisia taloja oli säälittä hävitetty siitä
kaupunginosasta, jonne silta johti ja jonka hän parhaiten tunsi.
Jokaisen häviävän puutalon kohdalla hän oli pysähtynyt ja saanut
ikäänkuin piston sydämeensä.

— Senkin näön minä vielä muistan, — oli hän silloin itseksensä puhunut,
— mutta ties Herra minkälainen siihenkin tilalle nousee.

Hänen Helsinkinsä oli alkanut yhä enemmän hävitä. Hän ei enää ollut
tuntea sitä omaksensa. Keskikaupungilla, jossa liike oli kasvanut
niin hirvittävän vilkkaaksi, ei hän enää vuosiin ollut uskaltanut
yksin liikkua. Muutaman kerran hän oli jonkun saattamana käynyt
kaartin kasarmin pihalla silittelemässä Gorny Dubniakin taistelussa
kaatuneitten toveriensa muistoksi pystytetyn patsaan jalustaa ja
samalla hän oli pistäytynyt pienessä kappelissa, jossa kaikki mielen
levottomuus ja ikävä oli haihtunut niinkuin silloin sotaankin
lähtiessä. Mutta eihän hänen enää viime vuosina sopinut sinne
kappeliinkaan nykyisten epämiellyttävien kasarmiasukkaiden takia
pyrkiä. Kaikki muuttui, kaikki hävisi... Tuntui niin kaihoisalta sitä
ajatellessa... Ja nyt oli vanha siltakin poissa.

Tänään hän tunsi sen taas raskaammin kuin moneen aikaan, mutta kait sen
vaikutti ystävän äkillinen poismeno. Poissa oli Ihantola, hän yksin
oli jäänyt jälkeen. Nyt olisi hänkin toivonut, että hänetkin olisi
»haudattu Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavaa», niinkuin siinä
kaartilaisten laulussa sanottiin...

Oli alkanut sataa tihuttaa. Antti Peltari avasi reiällisen
sateenvarjonsa ja koetti huolellisesti peittää repaleisella takilla
paperossejaan. Häntä vilusti, ilma oli niin kostea ja kylmä, ja
hänen mielensä oli niin alakuloinen. Poismenneen ystävän kuolema oli
saattanut hänet elämään vanhoissa muistoissa, ja ystävän kuva värjötti
kaipauksena hänen mielessään.

Sade yltyi. Hänen täytyi ryhtyä korjaamaan tavaroitansa kokoon,
ja olihan jo iltakin. Hän peitti vaunut huolellisemmin, nosti
telttatuolinsa vaunuille ja alkoi hiljalleen työntää niitä edellään.

Ilta oli pimeä, vain jokunen himmeä lamppu valaisi suurta kivisiltaa,
jolla siitä huolimatta oli vilkas liike, sillä kaikilla oli kiire
sateensuojaan. Antti Peltaria ei häirinnyt kenenkään kiire eikä pimeä,
sillä hän oli tottunut ainaiseen pimeyteen. Mutta tänä iltana eli hän
voimakkaammin kuin koskaan ennen omaa muistojensa elämää, ja hänen
sielussaan oli entistä suurempi pimeys...

Satoi märkää lumiräntää. Ihmiset tunkeilivat hänen ohitsensa, kaikilla
oli kiire, mutta kukaan ei huomannut häntä, kun hän jolui laahustaen
ja tahdottomana ihmisvirrassa. Antti Peltari sai monta sysäystä, mutta
hän ei huomannut mitään. Hän oli kuuro kaikille äänille ja tunnoton
kaikille kosketuksille. Hänen sielussaan oli ystävän hautajaiset...

Hän kulki ajatuksissaan ja työnsi hitaasti edellänsä korivaunujaan,
eikä hän ensinkään huomannut, että hän sohjuisella sillalla oli
joutunut syrjäkäytävältä sillan ajotielle.

Yhtäkkiä ilmestyi sillan pohjoiseen päähän kovaa vauhtia ajava
yksilyhtyinen auto, jonka silmiähuikaiseva valosuihku ikäänkuin
paljasti kaikkien nähtäväksi elämän koko sillalla. Auton kuljettaja
ei kuitenkaan voinut vastatuulessa nähdä tiheän lumentulon takia
paria metriä pitemmälle eteensä. Matalaääninen auton torvi ammui
kuin tuomiopasuuna. Kuului kauhistuneita huutoja, ja samassa
silmänräpäyksessä Antti Peltari joutui auton alle...

Hänen korivaununsa kaatuivat, ja puulaatikko sisältöineen lensi
kauaksi. Paperossi- ja tulitikkulaatikot sinkoilivat ylt'ympäri.
Auto sätki ja jyrisi, ja kun vaunu oli saatu siirretyksi taaksepäin,
nostettiin korivaunujen sirpaleiden keskeltä pahasti ruhjoutunut sokea
tupakkakauppias...

Kun Antti Peltari kirurgisessa sairaalassa hetkiseksi virkosi
tainnostilastaan, sanoi hän heikolla äänellä:

— Kaikki häviää, vanha Helsinkikin katoaa, ja minä kuuluin siihen...

Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

— Jumala on sittenkin armollinen... Tämän sanottuaan hän veti
viimeisen henkäyksensä, ja Pitkänsillan tupakkakauppias oli siirtynyt
katoamattomuuteen.



KAHVIPUTKA


Kahviputkan pitäjätär, lihava, aina herneitä ja ryynejä pureskeleva
matami Iita Fagerlund, oli harvinaisen huonolla tuulella, kun hän
eräänä sateisena lokakuun aamuna siinä kello viiden tienoissa avasi
putkansa »kundeillensa».

Avain ei ottanut mitenkään sopiaksensa ruosteiseen munalukkoon, joita
irtolukkoja paljojen varkaiden takia riippui hänen kojunsa lautaovessa
kokonaista kolme kappaletta. Fagerlundska oli niin kiihtyneessä
mielentilassa, että hän epähuomiossa tuppasi lukkoon väärän avaimen. Se
tarttui niin lujasti kiinni, ettei hän millään ollut saada sitä sieltä
pois.

Hän nyki ja riehui, potki ovea hiljaa sadatellen, niin että koko putka
tärisi. Vihdoin hän sai sen väärän avaimen irti lukosta ja avasi
viimeisen lukon.

— Turkanen, sanon minä, mokomakin pahus, niinkuin minulla ei olisi
muuta työtä kuin loria noita iankaikkisia munalukkoja, — mutisi
hän itseksensä. Hän aukaisi sisäpuolelta suurella säpillä kiinni
olevan luukun, joka paukahtaen putosi saranoillensa varassa ulospäin
katkaisten kadunpuoleisen lautaseinän kahtia.

Pientä protkotusta pitäen hän meni ulos ja kiinnitti kahdella pitkällä
rautahaalla seinänpuolikkaan sellaiseen asentoon, että se muodosti
suuren pöydän kojun eteen. Sitten hän pystytti likomärän, repaleisen
kangaskatoksen tämän »siivun» yli, kuten hän nimitti tarjoilupöytäänsä,
ja raahasi putkasta nelijalkaisen, maalaamattoman rahin, jonka pinta
kiilsi ahkerien istujien likaisten vaatteiden tummaksi »puleeraamana».

Palattuansa kojuun hän äityi yhä enemmän, kun huomasi, että
tervahuovalla peitetty katto oli taas yöllisen rankkasateen aikana
vuotanut ja vesi kastellut hänen piskuisen sokerivarastonsa.

— Kattiako minä tuota kattorähjääkään tässä rupesin tyyriinä
aikana petraamaan, niinkuin se siitä olisi parantunut. Lahoa ja
perstaantunutta se kattohuopakin on kuin Tossavaisen tossut, —
mutisi hän itseksensä pyyhkien joka sokeripalaa erikseen likaiseen
karttuuniesiliinaansa. — Ja jos sitten edes saisi pitää koko höskän,
mutta vielä mun mitä, kehtaavatkin, — hän sylkäisi pitkän syljen ja
puraisi poikki erään pahasti kastuneen sokeripalan.

Kuivattuansa sokerit hän alkoi sytytellä »priimuskyökkiä», mutta sekin
teki tänä aamuna tenää, ei ollut millään syttyä.

— Tuo priikin on kuin silkkaa vettä, ei ota palaakseen, mutta kun ne
miehet sitä niin nahkaansa ajavat, että kait se vähemmälläkin loppuu...
ja sitten sitä vapriikit heruttavat vedellä, — ajatteli hän myrtyneenä
saaden vihdoin priimuksensa vaivalla palamaan.

Hän järjesteli kojussa olevia tavaroita »tiskille» asetellen sille
paperossilaatikoita, suuria posliinisia kahvimukeja ja muutamia
»puntteja» tulitikkuja sekä lopuksi paperipäällisiä karamelleja
puolillaan olevan, ruskean lasipurkin. Priimuskyökki kohisi ja täytti
pienen lautaputkan, jonka seinät olivat paperoidut kellastuneilla
sanomalehdillä, petroolinsavulla ja sikurinsekaisen kahvin höyryllä.

Fagerlundska paiskeli kiukulla kaikkia käsiinsä osuvia tavaroita,
ikäänkuin ne olisivat olleet syynä hänen suureen onnettomuuteensa.
Suoristaessaan tarjoiluaukon edessä olevia punareunaisia
karttuuni-uutimia hän kiskoi toista niin rajusti, että se irtaantui
yläpäästään ja jäi pahasti rempallensa roikkumaan.

— Olkoon ja menköön, — ajatteli hän katkerana. Kolmekymmentäviisi
pitkää vuotta hän oli tässä pienessä putkassaan puutalojen ympäröimän
torin nurkkauksessa harjoittanut pientä kauppaansa ja sillä henkensä
elättänyt. Joka ikinen jumalan aamu hän ilmoista huolimatta oli
kello viiden korvilla saapunut kojullensa liikettään harjoittamaan.
Puuhaa ja vaivaa siinä »Fagerlundskan trahtöörin» pidossa oli ollut,
mutta vaikeistakin ajoista huolimatta hän oli hankkinut kahvit ja
sokerit, tupakat ja limonaadit, karamellit ja muut makeiset, voit
ja »kilopullat» ynnä monet muut liikkeeseen kuuluvat tavarat, eikä
yhdenkään kundin passannut moittia huonosta trahtöörin pidosta...

Hänen putkassaan lähityömaiden sekä miehet että naiset olivat varhaisen
aamukahvinsa hörppineet, ja moni kilopulla sen tiskin ääressä oli
läpensä löytänyt. Ei siinä oltu säästetty rahaa eikä tavaraa, antelias
hän oli ollut. Ei mitään liikoja kiskomisia, kunhan vain tienasi vissit
»rosentit» myydystä tavarasta.

Kunniallisesti ja ihmisiksi hän oli liikettänsä hoitanut, eikä
sitä kukaan merkannutkaan... No jaa, eihän se nyt aina ollut niin
kunniallistakaan ollut, jos nyt oikein syvimpiä sisuksia myöten alkoi
tonkia. Olihan sitä viime vuosina hiukan tullut harjoitetuksi sitä
»viinatrokarinkin» ammattia, mutta minkäs sille mahtoi, kun ne miehet
olivat ihan kuin kipeitä, jolleivät saaneet joskus aamukylmään pientä
»puolikupposta» viinan kanssa...

Jaa, totta puhuen, kyllä vaan tohtoritkin olisivat saaneet häntä
kiitoksella mainita, jos olisivat tienneet kuinka monta vatsatautista
Fagerlundska »suutareillaan» oli parantanut. Eikä hän ollut tästäkään
kaupasta häävisti kostunut, enemmän se vain oli ollut sellaista
niinkuin laupeudentyötä... Ja olipa se juoppo poliisi Närhikin aina
silloin tällöin piipahtanut hänen putkaansa punaisen nokkansa färiä
nostamaan. Oikein tuppasi naurattamaan, kun muisteli kaikkea, mitä
vuosien kuluessa oli tapahtunut...

Hänen putkansa »parasollin» alla oli moni asia puhuttu oikein
täyteen reilaan. Siinä tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset
paremmin kuin monen aviisin toimituksessa. Useinpa vaan »etsivänkin»
täytyi tulla hänen putkallensa tietämään siitä ja siitä jätkästä tai
»reissusällistä», joka oli joutunut kiinni pitkäkyntisyydestään,
kuinka se hänen kojullaan oli syönyt ja juonut ja oliko sillä ollut
maksaessaan suurikin raha. Mutta kyllä hän silloin osasi pitää
suunsa kiinni, sillä mitäs sitä olisi pahuuttansa parhaita kundejaan
mokomillekin nuuskijoille kavaltanut...

Näitä miettiessä alkoi Fagerlundskan kiukku hiukan laantua, ja kun hän
oli ryyppinyt pari mukillista kuumaa kahvia, hän tunsi itsensä kuin
uudeksi ihmiseksi. Hän oli juuri alkanut juoda kolmatta mukillista,
kun putkalle ilmestyi silmäpuoli kadunlakaisijatar Mimmi Juslin eli
»Luuta-Jusu», kuten häntä yleisesti nimitettiin.

— No huomentapäivää, mitä hyvää näin aamutuimaan? — sanoi hän veikeästi
vilkuttaen näkevällä herasilmällään.

— Huomenta, huomenta, Jusliinska, kyllä nyt asiat ovat ihan
toptykkönään, että loppu tästä tulee ihan tässä paikassa, — sanoi
Fagerlundska kaataen mukiin Jusliinskalle kuuluvan tavanmukaisen
kahviannoksen.

— No mitäs helkuttia, Fagerlundska, Fagerlundska kertoo nyt vaan?

— Äh, se maistraatti, se maistraatti...

— Niin, sanokaas muuta kuin asiaa, se kirottu maistraatti, — keskeytti
Jusliinska innostuneena, — se sitten on viheliäistä koplaa. Tietääkös
Fagerlundska, ettei ne herrat enää pistoovaa kunnollisia luutiakaan.
Niin ne ovat pieniä kuin vispilät tai vanhat vihdat, lakaise ja kynsi
niillä nyt sitten katuja, jos osaat, ja minkäsorttista jälkeä siitä
sitten tulee, kaduilla on aina rivo uloskatsanto... — puhui Jusliinska
yhteen hengenvetoon.

— Niin kait se on, mutta leipänsä Jusliinska sentään vissisti niillä
luudantyngillä tienaa, mutta toista se on meikäläisen, kun leipä
viedään ihan suusta, ihan tässä oitis saa ripustaa hampaansa naulaan...

— Jestas sentään, Fagerlundska, eihän asiat nyt vaan ole niin hassusti?

— On ne hassumminkin, nälkään ne minut tahtovat tappaa, — kirkaisi
Fagerlundska kiihtyneenä.

— Mutta Fagerlundska toimittaa nyt Herran nimessä minulle asian.
Ihanhan minä voin saada vaikka slaakin, kun te ette puhu...

— No, totta se on joka sana, maistraatti on määrännyt tämän putkan
tästä joko hävitettäväksi tai toisaalle siirrettäväksi. Pois se on
tästä kuskattava.

— Herrajestas sentään, eikö ne yhtään häpee, vai pois, ja mukamas miksi?

— Juu, tässä lossataan ruveta pykäämään uutta kivimuuria ja tämän
täytyy pois, koska tämä herrain mielestä muka on kaupungin arvoa ja
ulkomuotoa alentava myymälä...

— Vai alentava, niinkö Fagerlundska sanoi? Mitäs sitten esimerkiksi se
»narinkka» on, jota ne tuolla Kampin laidassa hyysäävät.

Voi, voi kyllä ne sitten osaavat olla häpeemättömiä, selkäänsä niiden
pitäisi saada...

— Ne pitäisi pistää piikkitynnyriin, — kirkui Fagerlundska raivoksi
kiihtyneenä. Sitten he yltyivät molemmat kilvan haukkumaan
maistraattia. He puhuivat molemmat yht'aikaa, eikä kumpikaan kuunnellut
mitä toinen sanoi. Puhe vain kiihtymistään kiihtyi, eikä siinä sanoja
ja arvosteluja säästetty...

Vain hetkiseksi puheenääni laski, kun he hengästyneinä hörppäsivät
kahvia väliin, ja silloin kuului hörppimisen lomassa priimuskyökin
keskeymätön kohina niinkuin pienen kosken pauhu. Mutta kotvan kuluttua
sanatulvan pyörteet vaimensivat tämän yksitoikkoisen kohinan.

Vähitellen alkoi putkalle kerääntyä joka-aamuisia vieraita, ja
tieto kojun hävittämisestä herätti vieraissa yleistä suuttumusta.
Fagerlundska ei enää jaksanut uudestaan ja uudestaan kertoa uteliaille
kysyjille maistraatin päätöksestä. Hän oli jo puhunut äänensä käheäksi
tässä syyskosteudessa ja istui nyt masentuneena kojun nurkassa olevalla
jakkaralla syöden hermostuneesti auringonkukan siemeniä. Hän sylkäisi
aina silloin tällöin siemenkuoria suustansa ja nieleksi väkisinkin
esillepyrkivää itkuaan.

Mutta Jusliinska oli »ässässään»; hän tarjoili kahvia niinkuin putkan
emäntä ainakin ja kertoi uupumatta kaikille, jotka vain tahtoivat
kuulla, luutajuttunsa ja tämän viimeisen maistraatin hävyttömyyden.
Joka kerta kun hän tuli siihen paikkaan kertomuksessaan, jossa
mainittiin kojun hävittäminen perustuksiaan myöten muka sen tähden,
että se oli »kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava», sai Fagerlundska
kovan yskäkohtauksen, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin hänen
silmiinsä...

Vieraat panivat ankaria vastalauseita ja kirosivat maistraatin herrat
siihen kuumimpaan paikkaan, ja niin jutellen ja hälyten kului se
aamupäivä. Toisia meni ja toisia tuli, ja muutamassa tunnissa oli
tieto »Fagerlundskan trahtöörin» häädöstä tunnettu koko Fagerlundskan
laajassa kundi-piirissä. Fagerlundska tunsi itsensä heikoksi ja istui
äänetönnä jakkarallaan marttyyrin ilme lihavilla kasvoillaan...

Kuukausi oli kulunut siitä, kun Fagerlundska oli saanut
häätömääräyksensä, ankaran toran ja kiihtymyksen katkera kuukausi.
Muuttopäivä oli koittanut.

Marraskuun tummat, raskaat pilvet satoivat lumiräntää, kun Fagerlundska
apuriensa kanssa ryhtyi muuttopuuhaansa. Muutamat rantajätkät, jotka
olivat olleet putkan uskollisimpia vieraita, olivat lupautuneet
»hantlankareiksi» tänä kohtalokkaana hetkenä.

Fagerlundska oli äyskisellä ja trumantilla tuulella. Hänen surunsa ja
häpeänsä oli kovettunut vähitellen kuukauden kuluessa »sturskiudeksi».
Hän komenteli apureitaan kädet puuskassa niinkuin suuren laivan
kapteeni, ja auringonkukan siementen kuoret pursusivat hänen suustaan
niinkuin akanat viskuukoneesta hänen antaessaan määräyksiään.

»Luuta-Jusu» hääräsi ylinnä; hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ollut
järjestämässä joitakin suuria pitoja taikka maahanpaniaisia, ja
hautajaisethan nämä tavallaan olivatkin...

Nelipyöräisille »mööpelivaunuille» lastattiin jos jonkinlaista kojusta
otettua tavaraa. Siinä oli lavitsat ja jakkarat, priimuskyökit ja
pannut; varsinkin suurinokkainen »sumppipannu» vaikutti aika mahtavalta
vaunujen etupuolella.

Jätkät raahasivat muutamia suuria ja painavia pakkalaatikoita,
joissa oli laseja, posliinimukeja, pulloja, teevateja, lasipurkkeja,
tupakoita, tulitikkuja, kaikenlaisia täysinäisiä paperipusseja,
risaisia kirjoja, vanhoja sanomalehtiä, likaisia korttipakkoja,
kynttilänpätkiä, leipää, teepaketteja, öljylamppuja, »tiskipalju» ynnä
muita tähän talouteen kuuluvia tarvekaluja.

Fagerlundska tiuski ja komenteli ja antoi määräyksiään olantakaisesti
niinkuin vallassa oleva keisarinna. Siitä huolimatta oli muuttajien
mieliala mitä parhain, ja monta sukkeluuttakin siinä lasketeltiin,
mutta Fagerlundska pysyi ylhäisen käskevänä ja kylmänä. Nauru ei
koristanut hänen vakavia, lihavia kasvojaan.

Kun kaikki putkan tavarat oli saatu lastatuksi huonekaluvaunuille,
alkoivat miehet nostaa kojua särkyneistä tiilikivistä tehdyltä
kivijalustalta. He olivat hankkineet neljä pientä pyörää, jotka kahden
pitkän rauta-akselin avulla kiinnitettiin putkan alle. Sitten siihen
lyötiin parista rivasta tilapäiset aisat, joilla tämä »omnipussi»,
kuten jätkät sitä nimittivät, kiinnitettiin muuttovaunujen perään.

Kun koju nostettiin paikoiltaan, juoksi sen alta muutamia rottia,
jotka olivat tehneet sinne pesänsä. Syntyi hirvittävän raju ja äänekäs
rottajahti kesken kaiken. Tiilikiviä heiteltiin niiden päälle,
huudettiin ja meluttiin. Taistelutantereelle jäi kaksi ruumista, toiset
pääsivät pakoon erään lähellä olevan talon kellariin.

Nyt oli Fagerlundska valmis lähtöön. Hän istuutui muuttovaunujen
etupuolella olevalle pakkalaatikolle ja piteli sylissään
pientä, harvalehtistä fiikusta, joka kojun hämärässä oli käynyt
kitukasvuiseksi. Muuttojoukko lähti liikkeelle, »mööpelivaunut» edellä
ja koju epävarmoilla pyörillään huojuen ja keikkuen perässä pitäen
pahaa räminää.

Märkää lumiräntää satoi Fagerlundskan silmille, kun hän istui siinä
tavaroittensa keskellä. Hänen keinotekoinen jäykkyytensä alkoi sulaa,
niinkuin alastuleva lumi, ja hänen mielensä herkistyi niin surullisen
haikeaksi.

Ajettiin pikkuhiljaa läpi kaupungin, Söörnäisiin vievä Viertotie
päämääränä, ja jota pitemmälle matka kului, sitä raskaammaksi kävi
Fagerlundskan sydän, kun hän tässä tärkeässä elämänsä käännekohdassa
ajatteli menneitä vuosia...

Nuorena, ihan liiankin nuorena, hän oli joutunut naimisiin parturi
Oscar Fagerlundin kanssa, mutta liian lyhyitä olivat onnen kuukaudet
olleet. Fagerlund oli tienannut paljon, mutta vielä enemmän hän oli
hävittänyt juopotteluun ja kortinpeluuseen. Vuodesta toiseen oli
sentään rähjätty, ja kokonaista seitsemän lasta hänellä oli ollut. Nyt
niistä enää oli elossa vain nuorin poika, muut olivat lapsena kuolleet,
ja Alvar-raasukin istui nyt Hakolassa varkaudesta...

Siihen aikaan kun heillä oli ollut oma parturinliike, olivat asiat
olleet hiukan paremmin, mutta Fagerlundin hulttiomaisuuden takia oli
liike lopuksi mennyt »nuijan alle», ja siitä se kurjuus sitten oli
oikein alkanut... Fagerlundskaa itketti, kun hän ajatteli kaikkia
kärsimyksiensä vuosia. Hän pyyhki vyöliinallaan räntää kasvoiltansa,
mutta taisi siinä samassa joku kyynelkin kuivua...

Vaunu huojui edelleen, ja Fagerlundska jatkoi ajatuksiaan »Luuta-Jusun»
juostessa siinä sivulla koetellen aina vähän väliä saada keskustelua
käymään.

... Kun Fagerlund vihdoin oli kuollut nautittuansa liian paljon
»hiuskonjakkia», oli hän leskenä alkanut elättää itseänsä ja ainutta
lastansa kahviputkan pidolla. Ja hyvin asiat olivatkin käyneet, Alvar
vain vuosi vuodelta oli käynyt pahantapaisemmaksi, ja vihdoin se
raukka oli tehnyt sellaisia kolttosia, että oli joutunut linnaan...
Fagerlundska niisti tässä nenäänsä vyöliinaansa oikein perinpohjaisesti.

Kulkue oli jo saapunut Viertotielle, ja Fagerlundskan mielenkiinto
heräsi, kun hän näki ensimmäisen tien varrella olevan kahviputkan. —
Siinä se »Ruiku-Leenankin» putka vaan näkyy kököttävän. Mahtaakohan
sen koju-rähjä kannattaa? — ajatteli hän verraten katseillaan
»Ruiku-Leenan» ja oman kojunsa ulkomuotoa. Mutta kohdalle tullen hän
jäykisti kasvonsa, kohensi ryhtiään eikä katsonut sinnepäinkään.

Verkalleen jolui muuttojono kaupungin tullia kohti, ja Fagerlundska
itki ääneen peittäen pöhöttyneitä kasvojaan esiliinaansa...



VANHA SAUNA


Oli ankara helmikuun pakkas-ilta. Lääketieteen ylioppilas
Niilo Ottelin oli istunut useampia tunteja yhteen rupeamaan
lueskellen luonnontieteellistä kirjaa, joka käsitteli suolenpiin
hiussuoniverkkoja. Aine tuntui hänestä ikävältä ja joutavalta.

Hän veti pitkän haukotuksen ja katsahti taas ulos akkunasta, kuten
hän jo useampaan kertaan oli tehnyt siinä pikkuhiljaa lueskellessaan.
Kadun toisella puolella, aivan hänen akkunaansa vastapäätä, oli
elävienkuvienteatteri, jonka erivärisistä sähkölampuista muodostettu
otsikkokirjoitus »Koko maailma» loisti pimeydessä niinkuin Belsazarin
pitojen tulikirjoitus.

Tämä Söörnäisissä oleva elävienkuvienteatteri oli ainoa, jossa
ylioppilas Ottelin kävi, sillä hän kuului niihin ihmisiin, jotka
löydettyänsä jonkun mieleisensä paikan, oli se sitten teatteri,
ruokala, asunto taikka jokin muu sellainen, eivät sen jälkeen osaa
käyttää toisia.

Ihmisiä meni ja tuli, ja yht'äkkiä ylioppilas Ottelin huomasi, että
huone, jossa hän istui, alkoi taas antaa hänelle iltaisin huomattavaa
päänsärkyä. Hän lopetti lukunsa, paiskasi kirjan kiinni, niin että tomu
pölähti, ja syöksyi kadulle mennäksensä »Koko maailmaan».

Siellä hän katseli ihanaa etelämaalaista rakkausfilmiä, joka rullaltaan
vierien suristen kehräsi hänen silmiensä eteen kauniita kuvia. — Nuori,
häämatkalla oleva pari oli Venetsian Lidolla uimassa. Aurinko paistoi
häikäiseväsi, vesi lainehti ja kimalteli. Niilo Ottelinin valtasi
vastustamaton halu lähteä heti »kuvista» tultuaan saunaan.

»Tohtori» Ottelin oli pienestä maaseutukaupungista kotoisin. Hän oli
kasvanut vaatimattomissa oloissa eikä hän tahtonut millään oppia
elämään niin leveästi kuin useimmat hänen tovereistaan. Mikään varakas
hän ei ollut, mutta ei niin köyhäkään, että hänen olisi ollut pakko
sen tähden asua Söörnäisissä. Häntä miellyttivät pienet rakennukset
ja ahtaat kadut, ja siksi hän oli asettunut asumaan tähän köyhälistön
kaupunginosaan.

Kauan hän oli saanut hakea mieleistänsä saunaa, sillä komeat,
uudenaikaiset saunakasarmit marmorisine pesulavitsoineen,
höyrykaappeineen ja muine mukavuuksineen eivät miellyttäneet häntä. Ne
olivat epäkodikkaita, ja siinä suhteessa hänellä oli suuret vaatimukset.

Lukemattomat olivat ne pienet saunapahaset, joissa hän oli kylpenyt,
mutta ei yksikään ollut tyydyttänyt hänen vaatimuksiaan. Missä oli
kiuas liian hatara ja löyly sen mukaan hikistä ja laimeata, missä
taasen oli liian kylmä ja vetoinen pukuhuone, jota hän tulevana
hermolääkärinä ei voinut hyväksyä.

Mutta löytyipä vihdoinkin aivan sattumalta, kuten useimmiten kaikki
hyvä, tässä suuressa kaupungissa yksi sauna, joka sai armon »tohtori»
Ottelinin silmissä. Kulkiessaan kaupungilla hän oli nähnyt eräällä
rantakaduille vievällä poikkikadulla ränsistyneen puuportin, jonka
päällystää kaunisti puuleikkauksilla koristettu lehtikiehkura, ja
sen alla oli kömpelösti maalattu kyltti: _Sauna_. »Tohtori» Ottelin
puikahti heti portista pihalle ja hämmästyi löytöään...

Korkeitten kivimuurien ympäröimässä, harvinaisen suuressa pihassa oli
villiintynyt puisto, jonka keskessä oli pieni, harmaaksi rapattu, vino
rakennus suurien pihlajoiden ympäröimänä. Sauna, oikein vanhaa, hyvää
mallia. Tämän yksikerroksisen rakennuksen tiilikatto kasvoi sammalta,
seinävieret olivat taikinamarjapensaiden peittämät, ja saunan akkunat
olivat pienet ja vinot niinkuin jonkin maalaistöllin lasit.

»Tohtori» Ottelin astui uteliaana ylös portaita, jotka olivat tehdyt
parista myllynkiven puolikkaasta. Kun hän avasi oven, tulvehti heti
tulijaa vastaan tiivis, kostea lämpö, jossa »tohtori» oli tuntevinaan
koivunlehtien suloista tuoksua. Holvikattoinen käytävä, jonka
kummallakin puolella oli muutamia pieniä, numeroituja ovia, kaareutui
tunnelmallisena niinkuin pienen maalaiskirkon katto.

Pukuhuoneessa kului häneltä paljon aikaa sen tutkimiseen. Sekin oli
holvikattoinen ja matala. Harmahtavaksi maalatuissa seinissä ja katossa
heijasteli kostea kiilto niinkuin itkua teettelevän naisen silmissä.
Vaikka ulkona olikin täysi päivä, paloi katossa pieni öljylamppu
lisäten kodikasta tunnelmaa haalistuneiden karttuuniuutimien läpi
siivilöityvän, niukan päivänvalon kanssa.

Ottelin istuutui leposohvalle, joka muistutti muodoltaan Napoleonin
aikuisia empire-sohvia. Hän kohotti karheata peitelakanaa ja huomasi,
että sohva oli mahonkia ja saattoi polveutua jostain varakkaasta
kodista, vaikka se aikansa palveltuaan vihdoin oli alennettu tähän
ympäristöön.

Hän riisuutui hitaasti, tarkasteli huoneen muitakin nähtävyyksiä, ja
joka paikasta huokuivat häntä vastaan vanhojen esineiden kuvitellut
tarinat. Hän kotiutui tuossa tuokiossa ympäristöönsä ja oli jo
miltei lopullisesti päättänyt rupeavansa tämän kylpylän vakituiseksi
vieraaksi, kun ovelle koputettiin ja saunoittaja kutsui häntä kylpyyn.

Ensi työkseen hän kysyi saunoittajan nimeä ja saatuaan kuulla, että se
oli Mimmi, hän arvosteli kriitillisenä, sopiko Mimmi tälle vanhalle,
laihahkolle saunoittajalle nimeksi.

— Vai Mimmi, sehän sopii, — sanoi hän ääneen ikäänkuin jatkoksi omille
ajatuksilleen ja astui saunaan.

Se sitten oli kodikas ja mukava »kamurkka», pieni ja sumuinen. Tummat,
miltei lahot puuportaat johtivat lavolle, jonka penkki oli kaita kuin
silityslauta. Hän oikaisi itsensä lauteille ja katseli selällään
maaten holvikatossa liikkuvia vesipisaroita. Niin ne siinä pikkuhiljaa
ikäänkuin laskettelivat mäkeä toinen toistansa takaa-ajaen ja
yhdyttyänsä suureksi vesipisaraksi tippuivat somasti nolpahdellen alas
lauteille ja hänen päällensä.

Seinällä paloi kituvaloinen öljylamppu, jonka liekki aina löylyä
lisättäessä pieneni arveluttavasta mutta toipui kuitenkin taas kotvan
kuluttua. Ammeeseen juokseva vesi pauhasi kuin pieni koski, ja kiuas,
jonka päällä vihta oli räytymässä levittäen suloista juhannustuoksuaan,
kähähti aina löylyä lyötäessä kuin villikissa.

»Tohtorista» tuntui olo oikein mukavalta; suloinen raukeus souti
hänen suonissaan, eikä hän malttanut olla hiukan laulamatta siellä
kelliessään.

— Eikös herra tiedä, ettei saunassa passaa hoilata, — sanoi Mimmi
nuhdellen.

— Jaa mikä ettei?

— No, kun haltia siitä säikkyy...

— Eikö muuta, sen vanhan jutun minä kyllä tiedän.

— No miksikäs herra sitten hoilaa?

— Minä olen löylynlyömä.

Molemmat purskahtivat nauramaan, ja siitä hetkestä he tulivat hyviksi
ystäviksi. Kun löylyt oli otettu ja tarpeeksi vihdottu, alkoi peseminen
alhaalla olevalla lavitsalla, joka vapisi kuin lankavyyhti tuulessa.
Siinä pestessä kävi juttuaminen. »Tohtori» kyseli, ja Mimmi selitti
minkä kerkesi.

Kolmekymmentä vuotta hän oli tätä ammattia harjoittanut, ja vaikka
se väliin »otti luille», niin että lihat olivat lohjeta, tuntui se
kumminkin koko joukon mukavammalta ja »metkemmalta» kuin pyykinpesu.

Kahdeksantoistavuotiaana maalaistyttönä hän oli työnhaussa tullut
kaupunkiin ja joutunut heti tälle alalle. Siitä pitäen hän oli
sitten kylvettänyt ihmisiä vuodesta vuoteen yhteen menoon. Täällä
saunassa sitä sitten näki yhtä ja toista, näki ihmiset oikein täydessä
alastomuudessaan sanan joka merkityksessä.

Monet kylpyvieraat, jotka astuivat kadulta pukuhuoneeseen koreina ja
hepeneissään, vasta täällä näyttivät oman hienoutensa valheen. Auta
armias varsinkin niitä naisenpuolisia! Niin nainen kuin hän olikin,
täytyi hänen rehellisenä ihmisenä silti myöntää, että ne ne sitten
vasta saattoivat olla oikeita pintapuolisuuden »mönstereitä». Niin
kauheita alusvaatteita ei olisi luullut niin »fiinillä» ihmisellä
olevankaan, ellei omin silmin olisi niitä saanut katsella, ja sillä
»ootekolonkilla» ne monet koettivat asioitansa »petrata», mutta
auttoikos se...

Ja niitä rasvaisia puheita sitten, joita varsinkin herrat kehtasivat
pitää... Eivät ne liikoja kursailleet tai hävenneet. Saunoittajalle
kait sai syytää suustaan mitä moskaa vaan, sillä olihan sauna yleinen
puhdistuslaitos ja kait siellä täytyi saada likaiset ajatuksensakin
ruumiinsa ohella puhdistaa. Mikäs hänen auttoi, täytyi kuunnella
vain ja aina siihen väliin vielä jotakin tokaistakin, jos tahtoi
saada kunnolliset juomarahat, ja juomarahojenhan varassa täällä
elettiin. Mutta kyllä hän vaan usein ajatteli, että löylynlyömiä nuo
heikkohermoiset ihmiset vissisti olivat, sillä eivät suinkaan ne muuten
olisi arvanneet niin höyniä puhua...

Päätä häneltä sitten kysyttiin, ei siinä löyly saanut liikoja
vaikuttaa, kestä ja kärsi vaan. Tämä oli sitten sitä oikeata
helvetin esimakua, niin että kyllä hän vissisti oli jo täällä maan
päällä tottunut kuumuuteen, jotta kait hän kuoltuaan pääsee vähän
vilpoisempaan paikkaan, vaikk'ei muuta niin vaihteen vuoksi, sillä
rehellisesti ja kunniallisesti hän työnsä oli hoitanut.

Tulla joka jumalan aamu ensin saunaa lämmittämään ja siivoamaan ja
alkaa sitten kello kahdelta tuo jokapäiväinen ihmisten »tiskaaminen».
Kyllä siinä vaan oli touhua ja puuhaa. Ja kaikensorttisia ihmisiä sitä
saikin hangata. Oli lihavia kuin jauhosäkki ja laihoja kuin luukantele,
tavallisia ja epätavallisia, ja olipa hän pessyt pari neekeriäkin, ihan
oli tupannut ylenannattamaan niitä hangatessa, eikä niistä valkoista
saanut millään. Kerran hän oli pessyt sirkuksen jättiläisen, joka oli
suuri kuin kaksi miestä, ja »tupla» juomarahat se oli kouraan tupannut
sanoen nauraen, että olihan hänessä pesemistäkin kahden edestä.

Muuten kyllä suuret ja lihavat olisivatkin saaneet antaa juomarahoja
vähän enemmän. Ei hän nyt sitä työtänsä niin suureksi laskenut, mutta
kun täytyi itse pitää itsensä saippuassakin, niin niihin suuriin
rohjoihin kului sitäkin lyyristä tavaraa niin loputtomasti...

Äkkiä »tohtori» Ottelin keskeytti Mimmin sanatulvan, sillä hän huomasi,
että pitkin lavolle johtavaa kaidepuuta juoksi jono torakoita.

— Vai on täällä tuotakin lajia, — kysyi hän nauraen.

— No onhan toki, kuinkas muuten, eihän tämä olisikaan mikään oikea,
vanha sauna ilman niitä, — sanoi Mimmi rauhallisena.

— Älkääs huoliko, ensi kerralla minä tuon niille oikein suuren
ja komean kuningattaren, — sanoi Ottelin astuessaan kuhmuiseen
metalliammeeseen.

Kun kylpeminen oli suoritettu, antoi herra Ottelin Mimmille hyvät
juomarahat ja sanoipa vielä nimensäkin ja ammattinsa.

— Kiitoksia, paljon kiitoksia, tohtori tulee nyt vaan pian takaisin, —
sanoi Mimmi hyvillään hyvästellessään.

Seuraavalla kerralla »tohtori» toi lasipurkissa Töölön sokeritehtaalta
saamansa peukalonkokoisen elävän sokeritorakan jättäen sen saunan
hyönteismaailman kuningattareksi ja risti sen Anna-Liisaksi, sillä
häntä huvitti toisinaan tehdä pientä viatonta pilaa.

— Voi, voi niitä herrain konsteja, — sanoi Mimmi nauraen, sillä
häntäkin huvitti tämä pieni kuje.

— Mimmi muistaa nyt vaan antaa Anna-Liisalle hiukan sokeria, muuten se
kuolee, — varoitteli »tohtori» mennessään.

— Kyllä minä, paljon kiitoksia vaan, hyvästä...

       *       *       *       *       *

Parin vuoden aikana kävi »tohtori» Ottelin säännöllisesti tässä
vanhassa saunassa ja muisti joka kerta kysyä Anna-Liisan vointia.
Ja hyvin se näkyi viihtyvänkin tässä kuumassa, kosteassa ilmassa.
Kun Mimmi asetti sokeripalan akkunalaudalle, jossa se kosteuden
vaikutuksesta alkoi sulaa, ilmestyi aina jonkun ajan kuluttua siihen
Anna-Liisa syöden rauhallisesti, ellei sitä häiritty.

Kerran se oli pari päivää kadoksissa, ja Mimmi oli oikein levoton sen
kohtalosta, sillä paljon iloa ja hupia oli hänellä ja kylpyvierailla
ollut kuningatar Anna-Liisasta. Mutta sitten se taas ilmaantui ja oli
nälkäinen kuin susi.

Enemmän kuin Anna-Liisaan oli Mimmi kuitenkin kiintynyt vanhaan
saunaansa, jossa hän oli työskennellyt miltei koko kaupungissa olonsa
ajan. Oli hänelle tarjottu paikkaa muissakin saunoissa, mutta aina
hän vain oli kieltäytynyt, sillä hän oli tohtorini kanssa yhtä mieltä
siinä, että tällainen tuli _oikean_ saunan olla ja että eivät ne uudet
saunat hienoudessaan passanneetkaan kaikille ihmisille.

Kolmas sotavuosi oli kulumassa, ja Mimminkin olo ja elämä alkoi käydä
tukalammaksi, kun se saippuakin niin hirvittävästi kallistui. Mutta
siitä kahvisokerista vasta oikea pula nousi. Kaffeeta hän tarvitsi,
vaikka sitten olisi ollut syömättäkin, mutta se sokeri, se sokeri...

Vähäisestä annoksestaan hän kuitenkin koetti aina antaa silloin tällöin
Anna-Liisallekin pienen murusen, mutta vähitellen sokeri loppui häneltä
aina kesken kuun, ja vihdoin Anna-Liisa kuoli.

Kun »tohtori» Ottelin eräänä iltana saapui saunaan, kysyi hän tapansa
mukaan Anna-Liisaa.

— Vainaja, kun sokeri loppui, — sanoi Mimmi hymähtäen. — Ja pian kait
me kaikki kuolemme nälkään.

— Anna-Liisa taisi olla ensimmäinen suursodan uhri kotoisella pohjalla,
— sanoi »tohtori» nauraen.

— Mutta ei viimeinen. Samaa tietä minäkin tästä kohta menen perässä.

— Ei suinkaan suru nyt niin kovalle ottane, ja eläähän ihminen täällä
saunassa ilman sokeriakin.

— Mutta kun sauna otetaan pois, — sanoi Mimmi alakuloisena.

— Mitä, poisko? — kysyi »tohtori» levottomana.

— Niin, eräs »kulassi» kuuluu ostaneen koko tontin, eikä suinkaan se
rupea pitämään tällaista saunarähjää...

Syntyi hetken vaitiolo. Ammeeseen valuva vesi kohisi yksitoikkoisesti,
sumupilvet leijailivat katossa, ja seinällä palava lamppu valaisi
huonetta heikosti. Mimmi pesi äänetönnä ja huokaili tuon tuostakin.
Pukuhuoneessa sanoi »tohtori» vihdoin:

— Sitäköhän sen Anna-Liisan kuolema oli ennustavinaan, että tämä on
sitten niinkuin viimeistä edellinen saunareisu... Vai gulashi..?

— Niin, vaikkapa olisi ihan viimeinen, — huokasi Mimmi merkitsevästi.

— Eihän toki, vielä tässä ainakin otetaan yhdet hyvät erolöylyt.

— Jaa, kattotaan nyt sitten...

Mieli masentuneena lähti Ottelin saunasta, nosti päällysnuttunsa
karvakauluksen ja istuutui saunan iljanteisille rappusille. Vanhan
saunan katolla olevat lumet olivat jo sen verran sulaneet saunasta
tulevan lämmön ja maaliskuunauringon vaikutuksesta, että pitkien
jääkynttilöiden rivi koristi räystäitä.

Suloinen raukeus sykki hänen suonissaan, kun hän istui siinä
kuulakkaassa illassa katsellen kahden korkean kivimuurin lomassa
näkyvää auringonlaskua ja hengitti vuoroin saunasta tulevaa kosteata
höyryä ja kevätenteistä raitista ilmaa...

Hän istui siinä kauan ja mietti väsähtäneesti elämän menoa ja kaiken
katoavaisuutta. Vihdoin vilu alkoi puistattaa hänen jäseniään, hän
nousi, sulki päällysnuttunsa huolellisemmin ja lähti kaihoisasti
silmillänsä hyväillen vanhaa saunaa ulos portista...

Kun Ottelin viikon kuluttua saapui vanhalle saunalle ottaakseen
jäähyväislöylyt, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan autiolle
pihamaalle. Saunasta ei ollut muuta jäljellä kuin tulen ja savun
mustuttamat seinät. Katto oli pudonnut sisään, ja lasittomat,
mustapieliset akkunareiät tuijottivat aavemaisesti häneen. Saunan
lähettyvillä olevat pihlajat olivat pahasti palaneet ja mustuneet.

— Siis tulipalo, — ajatteli hän katsellessaan vanhan saunan hiiltyneitä
raunioita. — Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, oliko vanha kiuas
pettänyt?

Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä kummallinen ajatus, kun hän muisti
Mimmin salaperäisen puheen viime käynniltään.

— Olikohan vanha Mimmi kostanut...? Oliko hän ehkä siten tahtonut
pelastaa saunansa polttamalla sen kuin rakkaan vainajan ruumiin...? Vai
olikohan se sittenkin vahinko...?

Näitä aatoksia hautoen katseli Ottelin kotvan palaneen saunan raunioita
ja poistui vihdoin verkalleen, sydänalassa outo tyhjyyden tunne...



OTTILIA SILFVERBÄCK


Vanha neiti Ottilia Silfverbäck istui kymmenhuoneisen huoneistonsa
kaikkein pienimmässä kamarissa. Päivällisen jälkeen hän oli vetäytynyt
tapansa mukaan tähän vanhojen muistojensa ja jo ammoin kuolleitten
suurtoiveittensa hämärään pyhättöön.

Hän oli sulkenut ovensa lukkoon oikein huolellisesti, ettei vaan
kukaan voisi häntä häiriten yllättää, sillä hän oli tänään tehnyt
tavanmukaisen kuukausilopputilinsä, ja tässä tärkeässä tehtävässä ei
kukaan saanut häntä häiritä.

Hän huokasi syvään, pudisti huolestuneena kahdeksankymmenenkolmen
vuoden ikäistä päätänsä, jonka harvenneita, harmaita hiuksia peitti
päälaella mustista pitseistä tehty pieni päähine. Sitten hän asetti
laihalle, kaarevalle nenällensä kultasankaisten silmälasiensa lisäksi
kultaiset pincenez'nsä sekä sytytettyään väkevän Bergströmin »Kaukasia»
paperossin tarkasteli vielä kerran huolellisesti suurennuslasin avulla
tilikirjojansa...

Huolimatta siitä, että tilikirjat vanhan arvioinnin mukaan osoittivat
hänen omaisuutensa osakkeissa, rahoissa ja kaupungintalossa, jonka hän
sisarustensa kanssa omisti, olevan miljoona kahdeksansataatuhatta,
tuntui hänestä, että hän kuitenkin tulisi kuolemaan vaivaistalolla,
sillä tänään oli hänelle kaupungin puolelta tapahtunut huutava vääryys,
jaa, oikea hävyttömyys. Kaupungin maistraatti oli näet kehdannut
huomauttaa hänelle, että hänen monien määräysten jälkeen sakon uhalla
vihdoinkin täytyi korjauttaa katuosa, joka oli hänen kulmatalonsa
kohdalla, sillä ne väittivät, että katu tällä kohtaa oli kerrassaan
liikenteelle sopimattomassa kunnossa.

— Kamppailu olemassaolosta käy päivä päivältä vaikeammaksi, — huokasi
hän puoliääneen. — Minun kotini on vielä varmasti oleva vaivaistalo,
sillä ensimmäiset kahdeksankymmentä vuotta kuluivat jotenkuten,
mutta nyt, nyt on elämä vallan mahdotonta. Nuorempana olin varma
siitä, että minä tästä syntymätalostani, autuaasti nukkuneen Gustaf
Vilhelmin talosta, lähtisin viimeiselle matkalleni, mutta nyt se tuntuu
epätietoiselta. Äh, tämä on todella kauheata...

Köyhyyden ja alennuksen kauhea ajatus aivan pöyristytti häntä ja sai
hänen laihat, luisevat olkapäänsä hermostuneesti nytkähtelemään. Hän
laski laihan, kallisarvoisten jalokivisormusten koristaman ylhäisen
kätensä tilikirjalle ja vaipui mietteisiinsä.

Koko ikänsä hän oli asunut tässä vanhassa, yksikerroksisessa
puutalossa, joka nykyjään oli kaupungin keskustassa ja — kuten
nykyajan ihmiset sanoivat — parhaimmalla liikepaikalla. Paitsi lyhyttä
Ruotsinmatkansa aikaa ei hän ollut asunut muualla kuin tässä talossa.
Heidän vanhalla maatilallaan Uudellamaalla ei hän viihtynyt, sillä
maalaiselämä oli hänestä kovin yksitoikkoista ja vaivalloista, ja
siksipä hän olikin viettänyt useimmat vuotensa kesät talvet kaupungissa.

Ja nyt, tänä kalliina aikana, vaati kaupungin maistraatti häntä
korjauttamaan talon kohdalla olevaa katua. Jospa talon tontti olisi
edes ollut pienempi, mutta ollen kulmatalo oli sen katuosuus niin
hirvittävän pitkä... Ja mistä hän nyt saisi varoja ja työväkeä sen
korjaamiseen näinä lakkojen ja inhoittavien temmellysten aikoina...

Aivan varmaan hän vielä tuli kuolemaan rutiköyhänä. Hänen kuolemaansa
odottavat lukuisat sukulaiset saisivat varmasti vain rahanmenoa hänen
hautaamisestaan. Toiselta puolen hän nautti tästä ajatuksesta, sillä se
olisi ollut oikein niille ahneille ja hävyttömille sukulaisille, mutta
samalla se olisi ollut hänelle itselleen niin hirvittävän suuri häpeä,
ettei hän oikein kehtaisi kuollakaan... Niin, varmasti hän kuolee
köyhänä, mutta hänen oli koetettava välttää tätä häpeällistä kohtaloa
ja ansaita keinoilla millä hyvänsä...

Ottilia Silfverbäck ajatteli niinkuin yleensä useimmat vanhat, että
elämä maksaa. Sen he ovat oppineet pitkän elämänsä taipaleella.
He luulevat elävänsä loppumattomiin ja he tietävät myöskin mikä
voima rahalla on; siksi heidän köyhyydenpelkonsa ja tuskansa on
niin kammottavan suuri ja tosi, siksi he vanhemmiten muuttuvat niin
itaroiksi.

Ovea jyskytettiin rajusti, Ottilia Silfverbäck hätkähti, heitti pois jo
sammuneen paperossinsa sekä piilotti hätäisesti tilikirjansa pienen,
mahonkisen kirjoituspöytänsä »klaffiin».

— Minä tulen, tulenhan minä, minä avaan, älkää nyt Herran tähden
hakatko hajalle minun omaa, kallista oveani, — puhui hän hätääntyneestä
Sitten hän sytytti uuden paperossin ja väänsi lukon auki. Huoneeseen
syöksähti kaksi lasta.

— Täti, täti! — huusivat lapset yhteen ääneen. — Onko täti aatelia?
Tuolla pihalla talonmiehen Helmi sanoi, että täti ei ole aatelia.

Ottilia Silfverbäckin kasvot muuttuivat ylhäisen jäykiksi, kun hän
nuhtelevalla, vihasta värisevällä äänellä sanoi:

— Voi rakkaat lapset, ettekö te tietäneet sanoa, että täti on _enemmän_
kuin aatelia, täti on vapaaherrallista sukua N:o 157. Oppikaa nyt
Herran nimessä se, te suvuttomat vekarat.

Hän kohotti kuihtunutta, kyyryistä vartaloaan ja loi lapsiin samalla
kertaa sekä säälivän että halveksivan, ylhäisen katseen.

Lapset purskahtivat nauruun ja juoksivat meluten ulos, sillä tämä
oli jo viides kerta tänään, kun he olivat tehneet tädillensä saman
kysymyksen, ja joka kerta oli täti ollut yhtä järkytetty.

Ottilia Silfverbäck tuli huoneestaan kiihtyneessä mielentilassa ja
tapasi sisarensa Auroren ja Augusten heidän suuressa salissansa. Tämä
sali oli aikoinansa ollut kaupungin kauneimpia. Se oli kulmahuone,
ja kaksi sen neljästä akkunasta antoi toiselle ja kaksi toiselle
kadulle. Lattia oli maalattu neliöille jäljitellen tammilattiaa, ja
sen kulunut pinta hohti joka-aamuisesta pyyhkimisestä ja öljyämisestä
niinkuin yön vanha, lumeton jää. Pitkin seiniä oli kolme mahonkista
sohvaa, sellaisia, joita Goethen kodissa Weimarissa sanottiin olevan,
ja sohvien edessä oli kaunisjalkaiset mahonkipöydät, joiden päällä
käsinvirkatut pitsiliinat mutkikkaine kuvioineen loivat pöydän
punaista pintaa vasten kuvan vastasataneesta lumesta, jolla linnut
ovat temmeltäneet jättäen siihen mitä ihmeellisimpiä jalanjälkiä.
Kolme vanhaa, mahtavaa palmua levitteli suuria kämmeniään punertavilla
mahonkijalustoillaan, akkunoiden välissä kertasivat lattiasta kattoon
ulottuvat suuret peilit salin sisustaa, ja katossa riippui sadoista
kristalleista kimaltava suuri empiretyylinen kruunu palamattomine,
kellastuneine kynttilöineen.

Ottilia astui varovaisesti punavalkoista kesämattoa myöten, ettei
vaan olisi kuluttanut permannon herkkää vahausta. Hän oli ankaran
mielenliikutuksen vallassa, mutta koetti kuitenkin hillitä itseänsä,
niinkuin hänen vapaaherrallinen kasvatuksensa häneltä vaati. Hän
istuutui peremmällä olevaan nojatuoliin, jonka selustaa koristi
virkattu valkoliina, pyyhki kasvojansa näennäisesti rauhallisena
hienoon pitsireunustaiseen silkkinenäliinaansa, jonka kulmassa hänen
nimikirjaimensa upeilivat vapaaherrallisen kruunun alla ja joka levitti
huoneeseen mietoa orvokin, hyljätyn lemmen, kesäistä tuoksua.

— On kerrassaan sopimatonta, että sinä, Auguste, et ole voinut antaa
niille papinlapsillesi edes sen vertaa kasvatusta, että ne tietäisivät
vastata talonmiehen tytölle tämän kysyessä, että meidän sukumme on
aatelia, jaa, enemmän kuin aatelia, mehän ollaan vapaaherrallista sukua
N:o 157... Vaikka mitäpä ne tietäisivät, nehän ovat aatelittoman papin
lapsia, ja sinun vertasi, Auguste, ei niissä näy olevan pisaraakaan...

Hän lopetti hetkiseksi sanatulvansa ja sytytti sammuneen,
halpahintaisen paperossinsa, jonka väkevästä tuoksusta sisaret niin
sanomattomasti kärsivät, mutta jota ikävää tapaa he eivät uskaltaneet
häneltä kieltää. Auguste koetti heikosti mutista jotain väliin
selitykseksi, mutta tuntien vanhemman sisarensa sekä tavat että tahdon
hän keskeytti lauseensa jo yritykseen ja vaikeni nöyrästi.

— Niin, — jatkoi Ottilia kiihtyneemmin, — enkö minä sanonut sinulle,
Aurore, ja autuaasti nukkuneelle sisarellemme Minettelle, että sinun
avioliittosi, Auguste, oli täydellinen _mésalliance_... Ah, minä
vieläkin punastun häpeästä muistellessani sitä kauheata juttua. —
Hän huokasi syvään, löi käsillänsä kuihtuneita, korkean kureliivin
pönkittämiä rintojansa ja jatkoi:

— Auguste, eikö se ollut kauheata, tunnusta, eikö...? Mehän olimme
kaikki neljä luvanneet autuaasti nukkuneelle isällemme jäädä
neitseiksi, mutta sinä, sinä petit isän ja meidät. Enkö minä silloin
sanonut, kun sinä ilmoitit Aurorelle, Minettelle ja minulle sen kauhean
asian, että sinä olet kihloissa yhden savuttoman papin kanssa, että, se
on skandaali koko meidän suvullemme... Jaa, kuinka minä sanoinkaan...?

Aurore ehätti innostuneena vanhan muisteloissa väliin.

— Näinhän sinä sanoit, Ottilia, juuri näin... Mene sinä Auguste vaan
pappisi luo, mutta me olemme _aatelia, me_...

— Niinhän minä sanoin, — keskeytti Ottilia kiihkoisasti, — juuri
niin, ja sen minä sanon vieläkin. Mitä ovat Pärnäset, Pärnäset...?
Onko koskaan kuultu kauheampaa nimeä, rouva Pärnänen...? Enkä minä
silloinkaan erehtynyt, senhän osoittaa ja todistaa nykyisyyskin, sinun
kauheat lapsesi, ne pikku Pärnäset...

— Mutta rakas Ottilia, — keskeytti Auguste.

— Ei mitään mutta, ei, ei, ei... siitä ei kannata puhua, ja olenhan
minä jo antanut sinulle sen anteeksi, mutta kun ne sinun Pärnäsesi...
Ah, se oli niin suuri, niin kauhea skandaali...

Auguste purskahti itkemään...

— No mutta Auguste, älähän nyt, olenhan minä jo antanut sinulle
anteeksi, olenhan, ja sinähän kuulut leskeksi tultuasi taas meidän
familjaan...

Samassa soitettiin ovikelloa. Kaikki sisarukset vaikenivat ja
kuuntelivat jännittyneinä. Soitto uudistui. Kukaan ei mennyt avaamaan.

Ylioppilasneiti Hilma Orkamo sai odottaa kauan aikaa. Hän soitti vielä
kerran, mutta sittenkään ei kukaan tullut aukaisemaan. Hänestä oli niin
luonnollista, että tässä vanhassa talossa kaikki kävi hitaasti, ilman
kiihkoa ja intomielisyyttä.

Neiti Hilma Orkamo oli juuri hiljan saapunut kaupunkiin, sillä
syyslukukausi yliopistossa alkoi, ja hän haki itsellensä asuntoa. Hän
oli jo aamulla varhain lukenut kaikkien lehtien asuntoilmoitukset ja
juossut itsensä väsyksiin korkeissa portaissa. Hän oli menettänyt
kaiken toivonsa, sillä joko huoneet jo olivat vuokratut taikka olivat
ne niin viheliäisiä, ettei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut niitä
asunnokseen hyväksyä. Nyt kulkiessaan ohi tämän keskikaupungilla olevan
harvinaisen puutalon oli hän päättänyt koettaa vielä onneaan, koska
sanomalehdessä oli ollut ilmoitus vuokrattavasta huoneesta täälläkin,
mutta asunnon saaminen tuntui jo tähän aikaan mahdottomalta, sillä
saattoihan huone jo olla pois vuokrattu.

Talon portti ja piha muistuttivat jotain hämeenlinnalaista taloa
pihoineen. Aivanhan siinä oli samanlainen puuportti puisine,
rautahakoihin päättyvine puomeineen kuin siellä kotona Hämeenlinnassa.

Hän astui kivettyä porttikäytävää pihalle. Mikä näky, keskellä
meluavinta, korkearakenteisinta Helsinkiä? Mikä jumalien suojelema
pyhättö...?

Hänen sydämensä ailahti niin kumman tutunomaisesti. Oliko täälläkin,
tiilikivien, asfaltin ja nupulakivien kaupungissa, jokin paikka, jossa
todella voisi lukea rauhassa...

Tässähän se oli aivan silmien edessä. Yksikerroksisena se siinä kohosi
korkeitten kivimuurien pimentoisessa puristuksessa. Matala kivijalka
kellarinluukkuineen, laudoilla vuorattu, kauhtuneen harmahtava
puutalo, jonka akkunain päälliset kolmikulmiot olivat muisto Engelin
monumentaalisista, julkisista kivirakennuksista.

Hän astui portista pihalle. Ah, kuinka hän oli väsynyt vuokrakasarmien
korkeissa portaissa ja hänen mielestään epävarmoissa hisseissä. Päätä
miltei huimasi ja polvet notkahtelivat. Mutta tässä, kas tässä oli
tutunomainen, oikein herttainen talo pihoineen, puistoineen...

Oliko se mahdollista...? Tuossahan vasemmalla olivat ulkorakennukset
talleineen, vajoineen... Ja siinähän oli oikea tavallinen hämäläisluhti
pystyportaineen, sillä erotuksella vain, että luhdin kaiteen puolapuut
muistuttivat klassillisten parvekkeiden juhlallisia pikku pilaristoja.

Tässähän oli kivetty pihamaa, avara ja väljä, aivan toisenlainen kuin
korkeitten kivitalojen reunustamat asfalttipihat Pihan nupulakivityksen
lomassa kasvoi heinää, voimakastuoksuisia juhannuskukkia ja lusikan
terää muistuttavia rautalehtiä. Tuossa oli talli, jonka ovet kerran
olivat olleet keltaisiksi maalatut. Ovessa oli suuri, varmaankin
kyläsepän takoma avain, jonka mahtava lehti oli kuin äärettömän suuri
kahdeksannumero.

Hän istahti punertavia pihlajanmarjaterttuja kantavan, suuren,
seitsenhaaraisen pihlajan alle, jonka juurella oli vaappuvajalkainen,
vihreä puupenkki. Hän hengitti syvään vihreän ruohon ja tuoreitten
puiden puhdistamaa ilmaa. Penkin säleistä kyhätty, laho istuin taipuili
ja kitisi arveluttavasti hänen siihen istuessaan, mutta hän luotti
kuitenkin, ettei se pettäisi pikkukaupungin kevyttä, väsähtänyttä
tyttöä. Tuntui niin suloiselta istahtaa hetkiseksi tähän kotoisen
pihlajan alle, sillä hänestä tuntui, kuin hän aina olisi asunut tässä
talossa...

Keskellä pihaa oli kaivo, jonka kehys kymmeniä vuosia sitten oli
tervattu, sillä haalakka oli sen tervan väri niinkuin kirkkoveneessä,
joka on vuosikausia kumollansa maannut Vanajaveden valkoisella
rantahiekalla.

Hänen edessänsä kohosi matala asuntoryhmä. Yksikerroksinen puutalo,
jonka kivijalan luukusta valkoinen, räämäsilmäinen kissa kyttäsi häntä
uteliaana. Rakennuksen kaikkien kuistien ovet olivat vinossa eri
suuntiin, niinkuin muodikkaan naisenhatun lierit. Vanhat, askelten
kuluttamat kuistin kiviportaat olivat siirretyt syrjään, ja uudet,
hyvin maalatut puuportaat johtivat kuistin pääsisäänkäytävään. Kuistin
punaisista, sinisistä ja valkoisista laseista muodostetut vinoneliöt
olivat säröisiä ja väriltään kauhtuneita.

Kuistin kupeella kohosivat kattoa kohti puiset tikkaat, joiden terva
oli yhtä haalistunut kuin kaivon kehyksen ja valunut suuriksi, mustiksi
helmiksi niinkuin pihka tervasmäntyjen kyljillä, ja niiden sivussa
maata lohotti jykevätekoinen palokeksi ruostuneine kärkineen niinkuin
jo ammoin käytännöstä poissa ollut tukkipojan jättiläiskeksi.

Pihan perällä oli sammaltuneen, puoleksi kumossa olevan aidan ympäröimä
»trekooli». Veräjän molemmilla puolilla kasvoi kaksi suurta lehmusta,
joiden lehdet olivat jo kellastumassa. Hän uskalsi varovaisesti
sisälle portista, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi
kotikaupungissaan... Vanhat muistot ja uteliaisuus antoivat hänelle
tavallisuudesta poikkeavaa rohkeutta.

Hän astui villiviinin muodostamaan, lahojen ripojen tukemaan
lehtimajaan. Siellä sammaltuneelta pöydältä hän löysi sateen
käpristämän ruotsinkielisen kirjan, »Tuomas Kempiläisen Kristuksen
seuraamisesta»... Niin, uskonnollisiahan tämän talon asujaimet olivat,
sillä mitäpä muuta ne olisivat voineetkaan olla, he kun kuuluivat
vanhaan, hyvään aikaan, — päätteli hän itseksensä.

»Parkin» keskellä oli kukkivien asterien ja suurten orvokkien ympäröimä
puinen, doorilainen pylväs, jonka latvaa koristi suuri, lasinen
pallo. Hopea oli jo tästä pallosta osaksi kulunut pois, ja sen kupu
hohti kellertävänä niinkuin jonkin vanhan hämäläisen maalaiskirkon
lasiakkunat.

Hänet valtasi sanomaton koti-ikävä, sinne Hämeeseen, Vanajanlinnan
hiljaiseen, helkasavujen jo ammoin pyhällä savullaan siunaamaan
kaupunkiin... Juuri täällä, tässä talossa hän luuli voivansa suorittaa
rohkean unelmansa naisesta, joka kestää siirron työtätekevän luokan
lapsesta sivistysihmiseksi, joka toimii yhteiskunnassa vapaana,
itsetietoisena, ulkopuolella kodin ahtaan piirin...

Vaikka sanomalehdessä oli ollut ilmoitus tässä talossa vuokrattavasta
huoneesta, valtasi hänet kuitenkin aavistamaton epävarmuus ja pelko,
sillä hänestä tuntui tämä talo sittenkin erikoisen rauhoitetulta.
Kuitenkin hän rohkaisi itsensä ja päätti lähteä kysymään, vaikka se jo
olisikin myöhäistä.

Hän soitti kelloa, mutta sai kauan odottaa. Hän uudisti epävarmana
soittonsa, ja vihdoin ilmestyi avaamaan vanha palvelijatar, joka
ketjulla varustetun oven kapeasta raosta tirkisteli eteiseen ja kysyi
mitä hänellä olisi asiaa. Mutta nähtyänsä, että sisään pyrkijä oli
nainen, hän veti oven ensin kiinni, irroitti ketjun ja päästi pyrkijän
sisälle.

Ottilian puhe oli katkennut ovikellon soittoon, ja sisarukset
kuuntelivat henkeään pidättäen mitä vanha Justiina puhui eteisessä.

— Jaa, kyllä friiarinna ei ota tähän aikaan ketään vieraita vastaan,
— kuului Justiinan puhe eteisestä, — mutta jos fröökynä varttoo, niin
minä kysyn friiarinnalta, — kuului saliin, jossa sisarukset istuivat.

Ottilia, joka oli suvun vanhin ja aina tottunut hallitsemaan,
otti helmineuleilla koristellusta käsilaukustaan kultasankaiset
pincenez'nsä, antoi käskevän silmäyksen sisarilleen ja huusi
Justiinalle:

— Antaa fröökinän vaan tulla sisälle.

Auguste ja Aurore poistuivat sanaakaan sanomatta, ja neiti Orkamo
astui hiukan epävarmoin askelin saliin, jossa hänen aavistamattaan
häntä odotti vapaaherratar. Hän punastui hiusrajaa myöten ja olisi
mielellänsä ottanut pois ylioppilaslakkinsa, ellei hiuksiin kiinnitetty
neula olisi sitä estänyt.

— Fröökinä on hyvä vaan ja ottaa sen stoolin. Mikä on fröökinän
nimi...? — sanoi Ottilia Silfverbäck rauhallisen kohteliaasti ja
viittasi kädellään ovensuussa olevaa mahonkituolia.

— Kiitoksia. Minä olen ylioppilas Hilma Orkamo Hämeenlinnasta.
Ajattelin vain kohteliaimmin kysyä, olisiko mahdollisesti täällä vielä
vuokrattavana huonetta, hiljaista huonetta, jossa lueskeleva ylioppilas
voisi rauhallisesti harjoittaa opintojaan.

Ottilia Silfverbäckin kasvot kirkastuivat.

— Jaa, kyllä minä hyyrään kammareita fröökinöille, mutta asiat on
nyt vallan niin hassusti, että minulla ei ole enään yksikään kammari
vapaa, ne on kaikki ylösotettu, mutta kyllä minä mielelläni ottaisin
hyyryvieraat, sillä minä on niin vallan köyhä.

Hän huokasi syvään.

Neiti Orkamo kuuli, että nainen, jonka kanssa hän puhui, käytti
huonosti suomenkieltä, ja ollaksensa kohtelias hän vastasi ruotsiksi:

— Mutta eikö mahdollisesti...

Ottilia Silfverbäck keskeytti samassa hänen lauseensa. Hän huomasi
neiti Orkamon puheesta, että hän hallitsi huonosti ruotsinkieltä, ja
tahtoi ainakin näin kahden kesken olla kohtelias ja jatkoi puhettaan
suomeksi:

— Minä on friihärrinna, mutta minä on vallan köyhä ja minun olis
kanssa tarpeen paljon rahat, sillä maistraatti tahtoo minun vallan
konkkurssiin, ja minä kyllä ottas vähä inakordentti, mutta kun se nyt
on niin hassusti, että minun kaikki kammarit on jo uloshyyrätty, niin
ei minä voi antaa fröökinälle ulos ei niin yks kammari.

— Mutta onhan vapaaherrattarella tämä suuri sali, minä kyllä maksaisin
kunnollisesti, sillä tämä talo on niin kaunis ja hiljainen, täällä
voisi lukea, tämähän on ihan kuin maalla.

— Tämä salongi ei minä voi koskaan uloshyyrätä, sillä vaikka minulla ei
enään ole yhtikääns vastaanotto, niin minä tarvitsen se aina.

— Luonnollisesti, mutta voisinhan minä vallan hyvin nukkua
telttasängyssä, joka päiviksi siirrettäisiin pois, ja tämä sali olisi
silloin täydellisesti vapaaherrattaren käytettävissä.

— Aivan niin, fröökinä on vallan oikeassa, kyllä te on praktillinen,
ja kyllä minä niin tarvitsen ne hyyryrahat, mutta katsokaas fröökinä,
siinä on yksi salaisuus.

Neiti Orkamo vaikeni ja katsoi kysyvästi Ottilia Silfverbäckiin.

— Niin, katsokaas fröökinä, asia on nyt semmoinen, että kun minä
kuolen, niin täytyy minun maata tässä salongissa minun _lit de parade_,
kuinka minä nyt sanois, minun ruumissänky...

— Ah, ymmärrän varsin hyvin, — sanoi neiti Orkamo, kuitenkin
ällistyneen näköisenä tästä kummallisesta mielijohteesta.

— Niin juuri, kun minun koko fiini familja tulee katsomaan minun
ruumis, niin täytyy minun maata _au lit de parade_ tässä salongissa,
sillä minä olen friihärrinna, ja kaikki meidän familja on maannut tässä
oma ruumissänky...

— Mutta voisihan vapaaherratar maata ruumiina tuolla puutarhan
kauniissa lehtimajassa, sehän on niin runollinen, — ehdotti neiti
Orkamo Ottilia Silfverbäckin rahanhimon rohkaisemana.

— Ei koskaan, ei koskaan, yksi friihärrinna ei osaa maata blankin
taivas alla, kyllä se täytyy olla yksi salongi.

— Jaa, voisinhan minä siinä tapauksessa, että vapaaherratar sattuisi
kuolemaan minun teillä asuessani, jota en muuten ensinkään usko, sillä
vapaaherratar näyttää niin terveeltä ja reippaalta, muuttaa heti pois.

— Kiitoksia fröökinä hyvä komplimangista, mutta en minä kuitenkaan osaa
siihen luottaa, jos fröökinä ei sitten muuttas, niin minulle tapahtuisi
yksi suuri skandaali. Suokaa nyt anteeksi, eihän minun passaa uskoa
fröökinä falskiksi, mutta en minä voi, en voi...

— Siinä tapauksessa oli minun pyyntöni aivan turha. Pyydän nöyrimmästi
anteeksi, että olen häirinnyt vapaaherratarta, mutta kun tämä talo oli
niin vanha ja kaunis, — sanoi neiti Orkamo ja nousi teetellen lähtöä.

— Jaa, kyllä se on kovin suuri harmi, ettei minulla ole yhtään kammaria
fröökinälle, sillä kyllä minä olis niin kipeesti kaivannut ne rahat,
tämä aika on ihan vallan liian tyyris.

— Mutta eikö vapaaherratar voisi myydä tätä taloa, tämä tonttihan
mahtaa olla kovin kallis, se kun on näin keskellä kaupunkia? — sanoi
neiti Orkamo.

— Ai, ai fröökinä, ei Herran tähden, ei tätä myydä, minä tulen vallan
kipeeksi, kun minä vaan sitä asiaa vähän fundeeraan. Kyllä tätä härrat
on spekuleerannut ja luvannut minulle paljon rahat, mutta en minä
sentään sitä voi, en voi, tämä on minulle niin rakas.

— Ymmärtäähän senkin, tällaisiin vanhoihin taloihin voi kiintyä
niinkuin rakkaisiin ihmisiin.

— Vallan niin, fröökinä Orkamo, te puhutte vallan viisaasti, tämä on
minulle niin rakas. Kahdeksankymmentäkolme ajastaikaa sitten minä
synnyin tässä talossa; tässä pihassa ja parkissa minä olen leikkinyt ja
näissä kammareissa ja tässä salongissa minä on ollut niin onnekas ja
niin onneton.

Muutamille puheliaille, vanhoille ihmisille ominaisella
ajattelemattomalla avomielisyydellä aikoi neiti Silfverbäck kertoa
neiti Orkamolle elämänsä tarinaa, kun huomasi saaneensa tästä
neitosesta kiitollisen kuulijan.

Nuorena hän oli rakastunut isänsä lapsuudenystävän poikaan, kreivi
Gustaf Enzio Hamilton-Barccaaseen, mutta Tukholmassa, jossa hän
sisarensa Auroren kanssa oli käynyt tervehtimässä sulhasensa vanhempia,
hän oli saanut kuulla, että kreivi Hamilton-Barccaalla ja hovineiti De
la Rochella oli lemmensuhde, jonka koko hovi tiesi.

Samalla matkalla oli kuningas häväissyt heidän vapaaherrallista sukuaan
sillä, ettei ollut hovitanssiaisissa esityttänyt itsellensä hänen
sisartaan Aurorea. Aurore oli syyttänyt häntä tästä skandaalista,
ja riidassa he olivat palanneet isänsä luo Suomeen. Isä samoin kuin
hänkin oli menehtyä kreivi Hamilton-Barccaan halpamaisuudesta ja siitä
häpeästä, joka oli kuninkaan puolelta kohdannut heidän sukuaan...

Heinäkuun loppupäivinä, jolloin pihalla kasvavat kaksi suurta lehmusta
pudottelivat kukintonsa viimeisiä, vaaleita suojuslehtiä, kuoli isä, ja
hänen arkullensa murrettiin Silfverbäckien vapaaherrallinen vaakuna.

Isän kuolinvuoteella lupasivat he kaikki neljä sisarusta Minette,
Auguste, Aurore ja hän pyhästi, etteivät he mene naimisiin. Ja
kauan he uskollisesti pitivätkin lupauksensa, kunnes Auguste lähes
neljänkymmenen vanhana häpeällisesti petti sanansa ja meni naimisiin
suvuttoman papin kanssa...

Tässä Ottilia Silfverbäck hetkiseksi keskeytti kertomuksensa, sillä
kylmä väristys puistatti hänen laihaa ruumistaan, kun hän ajatteli
Augusten häpeällistä tekoa. Hän pyyhki silmiään ja jatkoi:

— Niin, Auguste-sisareni teko oli todella häpeällinen, mutta minä olen
antanut hänelle vallan kokonaan anteeksi.

Samassa tulivat hämärtyvään huoneeseen Auguste ja Aurore, jotka olivat
alkaneet epäillä, että Ottilia oli taas langennut tavanmukaiseen
heikkouteensa ja ryhtynyt kertomaan heidän perheasioitaan.

— No mutta Ottilia, — sanoi Aurore närkästyneenä, — joko sinä taas olet
parjannut ventovieraalle ihmiselle meidän sukuamme?

— Minä puhun mitä minä tahdon, — sanoi Ottilia kylmästi, — ja
muuten kait te tiedätte, että on sopivaa ja ylhäistä puhua omista
sukulaisistaan. Ainoastaan aatelittomat parjaavat ystäviään ja
tuttaviaan, mutta me, jotka olemme »kirjassa», me puhumme omista, sillä
meitä ei suvuttomat liikuta...

Nyt syntyi ankara kiista sisarusten kesken. Molemmat sisaret ryhtyivät
yhdessä selittämään Ottilialle, että hän vanhuuden höperyydessään
käyttäytyi sopimattomasti.

Neiti Orkamosta alkoi tilanne tuntua kiusalliselta. Hän pyyteli moneen
kertaan anteeksi tuloaan ja poistui jättäen nuo ylhäiset, vanhat naiset
kiistelemään siitä, mikä sopii, mikä ei...

       *       *       *       *       *

Sen illan kiista sisarusten välillä oli ollut niin ankara, että Ottilia
vihdoin oli saanut hermokohtauksen ja hänet oli täytynyt taluttaa
vuoteeseensa.

Ottilia oli itkenyt katkerasti sitä, etteivät hänen sisarensa
osoittaneet hänelle kylliksi kunnioitusta, vaikka hän oli suvun vanhin,
ja että he olivat käyneet antamaan hänelle neuvoja asioissa, joista he
hänen ymmärryksensä mukaan eivät käsittäneet mitään.

Kiista oli kehittynyt niin pitkälle, että Ottilia oli raivoissaan
pilkannut Aurorea siitä, ettei tämä ollut tullut esitetyksi
kuninkaalle, asia, josta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat
olleet vaiti monta kymmentä vuotta. Lisäksi oli Ottilia syyttänyt
Augustea hänen isälle antamansa lupauksen rikkomisesta, ja silloin oli
Aurore vetänyt esille Hamilton-Barccas-jutun. Ottilia oli pyörtynyt...

Toivuttuaan pyörtymyksestään oli Ottilia itkenyt hillittömästi, ja
kun sisaret olivat nähneet hänen suuren surunsa, olivat hekin vihdoin
itkeneet. Kun he olivat itkeneet menehtyäkseen ja vanhat kyynelten
lähteet olivat kuiviin noruneet, oli Ottilia vihdoin kysynyt heikolla
äänellä:

— Aurore, onko sinulla puuderia?

Sitten he kaikki puuteroivat itsensä, pyysivät Ottilialta anteeksi,
itkivät taas kotvan ja käyttivät ahkerasti puuteriviuhkaa...

Mutta sydämen pohjasta lähtenyt itku on vanhoille ihmisille
epäterveellistä, ja Ottilia sai kuumetta. Yöllä hän oikein houri ja eli
Tukholmassa nuoruutensa rakastetun, kreivi Gustaf Enzion seurassa.

Ottilian sairaus paheni, ja vaikka lääkärit tekivät parastansa, tuli
hän päivä päivältä heikommaksi, sillä hänen vanha ruumiinsa oli jo
alkanut lahota.

Eräänä aamupäivänä kuuli vuoteessaan makaava Ottilia paitsi
katukivitystä suorittavien ryssien kilkutusta kadulla, joka toi
hänen mieleensä kaikki köyhyyden kauhut, puhetta salista. Hän kuuli
selvästi, että siellä oli eräs herra, jonka kanssa sisaret kiistelivät.
Keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi.

— Me emme suostu, tätä taloa ei myydä, ei hyvällä eikä pahalla, siihen
ei kaupungilla ole oikeutta, — kuului Augusten kiihtynyt ääni.

Ottilia ei kestänyt enää, hän soitti kelloa ja käski Justiinan kutsua
salissa olevat huoneeseensa. Keski-ikäinen, kohtelias herra, jolla oli
suuri, nahkainen salkku kainalossaan, astui hämärään huoneeseen, jossa
sairas makasi. Hän kumarteli moneen kertaan kohteliaasti ja pyyteli
anteeksi tuloaan.

— Selittäkää asianne, olkaa hyvä, — sanoi Ottilia Silfverbäck
käskevällä äänellä.

— Kuten suvaitsette, neiti, — sanoi herra.

— Niin, minä suvaitsen.

— Asia on niin, että yleisten rakennusten hallitus on päättänyt
kohteliaimmin ehdottaa, että tämän talon omistajat hyväntahtoisesti
suostuisivat myymään tämän tontin taloineen kaupungille, sillä
kaupungin uuden asemakaavan mukaan tulee tähän paikkaan rakennettavaksi
tori. Tämä on kaupungin vilkasliikkeisimpiä paikkoja, ja tässä on
avarampi tila aivan välttämätön.

— Me emme myy tätä taloa, niin kauan kuin meistä yksikään elää, — sai
Ottilia Silfverbäck vaivoin liikutukseltaan sanotuksi.

— Jaa, pyydämme arvoisilta daameilta anteeksi, mutta siinä tapauksessa
on kaupunki pakotettu ostamaan tämän tontin käypään hintaan
pakkoluovutuksella...

— Ei koskaan, niin kauan kuin minä elän! huudahti Ottilia Silfverbäck
ja sai samassa ikäänkuin suonenvetokohtauksen. Sisaret kirkaisivat, ja
herra poistui kohteliaasti kumarrellen ja anteeksi pyydellen.

Ottilia Silfverbäck ikäänkuin nukkui lievään kouristukseen...

Kaksi tuntia myöhemmin hän lepäsi _au lit de parade'isiensä_ suuressa
salissa valkoisten lakanoiden peittäessä salin neljää akkunaa, joista
auringonpaiste pyrki tähän kuolemanhiljaiseen salonkiin. Ulkoa kuului
katukivitystä tekevien ryssäin vasarankilkutus, ja sisarukset Auguste
ja Aurora istuivat vainajan arkun ääressä lukien hiljaa mumisten
kultakantisista virsikirjoistaan hautausvirsiä...

       *       *       *       *       *

Vähäistä myöhemmin kulki saman, vanhan puutalon ohitse ylioppilasneiti
Hilja Orkamo, joka yhä etsiskeli itsellensä sopivaa huonetta. Hän
huomasi hämmästyksekseen valkoiset lakanat salin akkunoissa.

— Nyt siinä hiljaisessa talossa on vielä hiljaisempaa, — sanoi hän
itseksensä puoliääneen, — ja se suuri, kaunis huone tulee nyt varmasti
vapaaksi...

Mutta hän ei tiennyt, että vapaaherratar

Ottilia Silfverbäckin arkulla oli vaakunan asemesta häviävän Helsingin
kaikki katoavaisuuteen määräävän leimasimen jälki, ja että vinopielisen
puuportin kamanassa heloitti sama säälimätön merkki...



PIILIPUU

(Epilogi)


Muutamia satoja vuosia sitten sijaitsi pienen merenrantakaupungin
lähettyvillä, sen pohjoiseen päin vievän valtamaantien vasemmalla
puolella, suoperäinen niitty. Niitty kasvoi korkeata korteheinää ja
suovillaa, joiden yllä kesäöinä sankat sumupilvet liikkumattomina
lepäsivät.

Joskus oli tätä niittyä ojitettu, ja sen ojanteilla kasvoi tiheää
pajukkoa. Siellä täällä kohosi joku korkeampi piilipuu muodostuen
ikäänkuin suoraksi, istutetuksi puuriviksi. Ihmiskäsi ei kuitenkaan
ollut tätä kasvullisuutta luonut, vaan vapaa tuuli oli tuonut pensaiden
ja puiden siemenet näille mutamultaisille ojanteille.

Korkeampana muita kohosi eräs elinvoimainen, kaitalehtinen piilipuu,
jonka kaunispintainen kuori kosteutta tihkuen välkkyi auringon
paisteessa. Tämä luonnon istuttama puu näkyi kätkevän itseensä suuria
elämän mahdollisuuksia, lupaavampia ja kauniimpia kuin muut sen
lähettyvillä...

       *       *       *       *       *

Mutta pieni kaupunki niityn eteläpuolella mereen pistäytyvällä
kallioniemekkeellään alkoi varttua ja vaurastua. Se valloitti
vähitellen kivisine rantalaitureineen mereltä pieniä poukamia, se
täytti hersyviä soita kivipeitteisiksi toreiksi, se kasvoi laajuutta
ja korkeutta kuumeisella innolla ja peitti tienoon asumustensa ja
tehtaittensa mustaan savuvaippaan.

Kaupungin kivetyt kadut oikoilivat itseänsä joka suuntaan niinkuin
sataraajainen jättiläislonkeroeläin ulottimiaan. Ne valtasivat
rämisevällä suomupeitteellään jokaisen pellon, puutarhan, niityn,
metsikön ja vesilammikonkin, jotka niiden tielle osuivat.

Ulottuipa muutamia tällaisia katuja sen korteniitynkin luo, jonka
ojanteella uhkea piilipuu varttansa taivasta kohti kohotti. Äkkiä
kuivattiin niitty, pajupensaat kuolivat, ja ojien reunoilla kasvavat
piilipuut kaadettiin armotta, sillä niitystä muodostettiin tori. Suurin
piilipuu sai kuitenkin jäädä parin muun, sitä lähinnä suurimman puun
kanssa kasvamaan torin reunalle.

Vaikeat ajat koituivat nyt näille vapaan luonnon herkille lapsille
tästä muutoksesta. Ankara taistelu olemassaolosta alkoi niille tuolla
kovaksi kivetyn torin reunalla, sillä sateiden suoma vesi ei voinutkaan
läpäistä kivitystä eikä voinut tunkeutua niiden janoisille juurille.

Puut ponnistelivat voimiensa takaa taistellen henkensä puolesta.
Ne koettivat tunkea juurensa yhä syvemmälle mustaan multaan, jonka
uumenissa juurien herkät valkokärjet aavistelivat löytyvän pohjavettä
ja suon ruosteista ruokamultaa. Niiden onnistuikin jonkun aikaa ulottaa
janoiset juurensa kosteuden lähteitä kohti.

Mutta aavistaen pienet mahdollisuutensa päästä juurinensa
lähitulevaisuudessa pitemmälle ryhtyivät ne tulevaisuuttaan
järkevästi suunnittelevien ihmisten tapaan etsimään itsellensä muita
mahdollisuuksia. Ne paisuttivat lehvistönsä mahdollisimman runsaaksi
ja aukoivat silmujaan koko tarmollaan voidaksensa hengityselimillään
lisätä sitä ravintoa ja kosteutta, jonka torin kuivuus niiltä kielsi.

Alussa tuntui kaikki jossain määrin onnistuvan. Puut varttuivat
ja kasvoivat torin kaunistukseksi. Mutta vähitellen kävi niiden
elämä kuitenkin tukalammaksi, sillä maa kuivui, ja ilma, jota puut
hengittivät, kävi tomuisemmaksi ja savuisemmaksi, sillä torin ympärille
kohosi korkeita kivirakennuksia, jotka lukemattomista savutorvistaan
tupruttivat yöt, päivät ilmoille tukahduttavia savupilviä...

Kun sitten eräänä keväänä sille torin laidalle, jolla piilipuiden
rivi seisoi, alettiin rakentaa suurta kivitaloa, alkoi puiden elämä
tuntua kerrassaan mahdottomalta. Lehdille laskeutunut runsas kalkinpöly
oli tukehduttaa puut. Niiden lehdet surkastuivat, ja heikommat oksat
kuivuivat.

Seuraavana keväänä ei kevätaurinko voinutkaan tarpeeksi aikaiseen
kohota piilipuiden lähettyvillä olevan kivimuurin takaa eikä herättää
puita ajoissa talviunestaan. Silmut myöhästyivät, lehdet tulivat
pieniä, ja erikoisen kuiva kesä teki taistelun elämästä ja kuolemasta
kiivaammaksi. Ja syksyn tullen kuolema vihdoin voitti ja katkaisi
kahden heikomman maaseudunlapsen lupaavan ja kauniin elämän. Sydämetön,
karu kaupunki vaati nämä uhrit kuten niin monta muuta aikaisemmin...

Suurin, vielä elossa oleva piilipuu sairasti sinä kesänä ankaraa,
kuivuudesta johtunutta tautia. Se ponnisteli kaikin voimin elääkseen,
sillä se ei tahtonut vielä kuolla. Mutta sen voimia vähensi näky
rakkaitten toveriensa kohtalosta, ja haikeasti valittaen se syksyn
tullen riipi keltaiset lehtensä lähettäen viimeisen tervehdyksensä
nuorina kuolleitten toveriensa haudoille.

Kun piilipuu taas keväällä heräsi talviunestaan ja oikoili talven
kangistamia jäseniään lauhassa kevättuulessa, tunsi se erään sadeyön
jälkeen puhjenneilla silmuillaan, että tovereistaan ei enää ollut
jäljellä mitään, niiden kuolleet rungot oli korjattu pois.

Yksin maailmassa, yksin tässä karujen katujen kaupungissa! Ilman
heimonsa ja ystäviensä seuraa täytyi sen tästä lähtien taistella
maaseudunlapsen ankaraa taistelua olemassaolosta...

Keväinen kaiho valtasi sen herkän mielen koko voimallaan. Ikävä maalle,
vapaaseen luontoon puistatti koko sen olemusta, mutta hentomielisyys
ei auttanut tässä kohtalossa. Sen täytyi jäädä kaupunkilaiseksi siihen
paikkaan, mihinkä sattuman oikku sen oli kiinnittänyt.

Se iski uudella tarmolla juurensa maan uumeniin ja oppi käyttämään
hyväksensä kaikkia niitä vähäisiä etuja, joita elinehdoista kitsas
kaupunki sille tarjosi. Vähitellen sen voimat varttuivat, ja se kasvoi
vuosien kuluessa suureksi puuksi.

Sen runko vahvistui, ja seitsemän komeata haaraa se rungostansa työnsi
ilmoille. Sen varsi kävi yhä paksummaksi, niin että kaksi miestä
vaivoin sai sen sylillään mitatuksi, ja sen ennen niin sileä ja kostea
kuori kävi tummaksi ja rosoiseksi. Kun latva pääsi kohoamaan yli
vieressä olevan talon harjan, kävi elämä helpommaksi, sillä nyt se
saattoi hengittää ikäänkuin paremmin ja iloita varhaisen aamuauringon
ensi säteistä.

Sen varjoisan rungon juurella juttelivat ajurit helteisten kesäpäivien
odotushetkinä, ja sateen yllättäessä pyrkivät kaikki ohikulkijat sen
suojaan. Piilipuu oli saanut kaupungissa jonkinlaisen aseman, josta
se itsetietoisena ylpeili, sillä vaivalla ja ponnistuksilla se sen
oli hankkinut, ilman ihmisten apua. Mutta se vihasi kaupunkia ja sen
itsekkäitä asujaimia.

Sydämettömiä ja ilkeitä olivat ihmiset piilipuulle. Milloin joku hurjaa
vauhtia ohitseajava satutti sen kylkeä rattaillaan haavoittaen sitä
pahasti. Usein sen sydännesteet olivat juosta kuiviin haavasta, jota
poltti ja kirveli, mutta aina haava kuitenkin suurien kärsimysten
jälkeen arpeutui. Näitä arpia syntyi vuosikymmenien kuluessa sen
kupeeseen, niin että koko alaosa runkoa oli suurien, rumien känsien
peittämä...

Milloin taasen ohiajavat kuorma-ajurit korkeilla rattaillaan seisten
riipivät sen herkkiä lehtiä tai huviksensa taittoivat sen nuorimpia
vesoja ja vuosikasvuja. Miten se koski, ja silloin se oppi vihaamaan
kaupungin julmia ihmisiä. Se imi kuivasta torista itseensä sitä
katkeruutta, jota hyljätyn yksinäisyys synnyttää...

Ylpeänä ja viileän ylhäisenä se seisoi siinä ja taisteli urhoollisesti
olemassaolonsa puolesta. Ei kukaan tiennyt eikä huomannut sen suurta
kärsimystä ja sisäistä kamppailua. Vasta sitten kun ikävän mato oli
syönyt sen sydäntä, niin että puuhun ilmaantui suuri ontelo, joka
uhkasi sen olemassaoloa, huomasivat ihmiset, että piilipuu oli sairas.

Ne täyttivät suuren ontelon sementinsekaisella laastilla ja vyöttivät
puun kupeet kahdella paksulla rautavanteella, ettei sen runko
halkeaisi, mutta muuta hoitoa ne eivät sille suoneet.

Mutta kun puu yhä varttui ja vaurastui torin kauneudeksi, alkoivat
ihmiset yhä enemmän kiinnittää siihen huomiotaan. Vanha piilipuu
oli käynyt ihmisille ikäänkuin välttämättömäksi. Kun puun lehdet
toisinaan kuivina kesinä olivat pieniä ja aikaiseen kellastuvia,
vapautti kaupungin puutarhuri sen juuren torin kovasta suomupeitteestä
irroittamalla kivet ja rakennuttamalla sen ympärille matalasta
katureunakivestä matalan, ympyränmuotoisen kehyksen. Se tunsi
helpotusta tästä vapautuksesta ja palkitsi hyvän ihmisen vaivannäön
uudella lehtiupeudellaan.

Toista sataa vuotta seisoi piilipuu siinä torin reunassa ja katseli,
kuinka ihmispolvi meni ja toinen tuli. Samanlaisia ne kaikki olivat
pääpiirteittäin, yhtä itsekkäitä, yhtä kevytmielisiä...

Siinä itse itsellensä taistelemallaan paikalla tämä luonnonlapsi
katseli kaikkea, arvosteli kaikkea. Keväisin ensi silmujen puhjetessa
se tuntien oman kaihonsa näki, kuinka kevätkaiho sydämissä ihmisetkin
kulkivat. Yksinäisiä olivat ihmisetkin, mutta aina ne sentään löysivät
jonkun elämänkumppanin. Sen yksinäisyys oli auttamaton.

Vaikka se vihasikin ihmisiä, saattoi toisinaan senkin sydäntä herkistää
hellä myötätunto, kun jokin nuori pari pimeinä loppukesän öinä eksyi
sen pimennossa sadetta pitämään ja siinä odotellessaan kuiski kuumia
lemmen sanoja. Silloin sekin huminoi kauneimmat kaipauksensa laulut
ja taivutteli alimpia oksiaan verhotakseen nuorilla vesoillaan
lempiväisten salaisia syleilyjä...

       *       *       *       *       *

Vuodet vierivät, piilipuu vanheni, ja kaupunki sen ympärillä kasvoi,
niin että se vähitellen oli joutunut keskelle meluavinta kaupunkia,
keskelle sen sankinta savua ja tomuisinta ilmapiiriä. Piilipuun olo
kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi, ja ikävän mato jäyti yhä syvemmältä
sen sydäntä, niin että korkeassa, arveluttavasti huojuvassa latvassa
näkyi sen heikkous.

Piilipuu tunsi loppunsa lähenevän. Elämänsä viimeisenä keväänä se jo
varhain aukoi keltaisten heteiden kaunistamia »kissojaan», synnytti
silmuja ja aukoi lehtiä niinkuin konsanaan nuoruutensa keväässä. Se
tahtoi kuolla kauniina ja voittajana vaikean kilvoituksensa jälkeen...

Eräänä heinäkuun helteisenä päivänä olivat uhkaavat pilvenhattarat
taivaalla vähitellen kertyneet suuriksi möhkäleiksi, jotka ennustivat
rajuilmaa. Vanha piilipuu seisoi oksat riipallaan väräjämättömin
lehdin. Sen jokainen solu janosi vettä, ja siksi se lepäsi auringon
paahteessa huumaantuneena niinkuin unen horroksissa ja näytti
kuolleelta.

Tässä tajuttomuudenkin tilassaan se kuitenkin tunsi vihan myrskyn
kiertävän kuumeisia suoniaan. Se vihasi ihmisiä, jotka jo ammoin olivat
siltä riistäneet luonnonlapsen vapauden ja pakottaneet sen elämään
sairaalloista elämäänsä tässä kuivassa kiviröykkiössä. Ja kuitenkaan he
eivät suoneet sille pisaraakaan vettä lievitykseksi, sillä kaupungin
lapset ovat niin itsekkäitä. Koristuksenaan, ilonaan ja hyötynään
olisivat sitä kyllä pitäneet sillä oman vallan omistusoikeudella,
joka imee itseensä maaseudun parhaat voimat. Mutta se tahtoi kostaa,
kostaa...

Yht'äkkiä alkoi kuulua kaukaista ja sitten yhä lähenevää
ukkosenjyrinää. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja ankara tuulenpuuska
alkoi rajusti heilutella piilipuun velttona riippuvia oksia. Piilipuu
heräsi horroksistaan. Sen oksat taipuilivat ankarasti, ja niinkuin
kuumetautinen heittelee levottomana käsiään sinne tänne, heilutteli
vanha piilipuukin valittaen pitkiä oksiaan. Kuivat lehdet putoilivat
sankkana sateena ja lensivät pyrynä yli suuren torin.

Rankkasade lankesi yli tomuisen kaupungin. Tummat peltikatot rämisivät
valtavana pauhuna sateen niitä rajusti naputellessa, ja räystäiltä
johtavat vesirännit syöksivät vaahtoavaa vettä kidoistansa niinkuin
satujen jättiläislohikäärmeet myrkkyvaahtoaan.

Katukäytävien mustalle asfaltille rajusti lankeavat vesipisarat
muuttuivat särkyessään vesihöyryksi, jota vinha tuuli kiidätti
eteenpäin, ja voimakkaat vesivirrat lakaisivat torin kivityksen lomista
hiekkaa vieden sitä matkassaan syöksyessään kohti katuviemäreitä,
joiden ahnaat suut eivät ehtineet niellä niin paljon vettä kuin taivas
antoi.

Hätääntyneet, sateen yllättämät ihmiset juoksivat sateensuojaan
leveitten räystäitten alle ja porttikäytäviin. Taivas salamoi, ja
korkeitten kivimuurien kaiku kertasi ankaria jyrähdyksiä.

Eräs ryysyinen katupoika lähti torilta juoksemaan piilipuun suojaan,
mutta ihmiset varoittivat häntä ukonilmalla turvautumasta korkeaan
puuhun. Kielloista huolimatta juoksi kasvatusta ja kuuliaisuutta vailla
oleva kadunlapsi vanhan piilipuun suojaan ja huusi puun alta, että
siellä oli parempi olla kuin »porttikongeissa»...

Rajuilma oli kohonnut huippuunsa. Sade ja ukkosenjyrinä pauhasivat
niin, että ihmisäänet eivät kuuluneet yli sen valtavan pauhun. Vanha
piilipuu heilui ja taipuili arveluttavasti myrskyn kynsissä, ja rappaus
sen lahossa kyljessä lohkeili.

Koko sen olemusta vavisti rajuilman jättiläisvoima, ja se tunsi
vanhassa, sairaassa ruumiissaan, jota vasten katupoika nojasi, kuoleman
ankaran tulon. Mutta kuoleman kamppailussaankin se vihasi tuota kirotun
kaupungin kadunlasta, joka uhmamielisyydessään uskalsi etsiä siltä
myrskyn suojaa...

Samassa leimahti kirkas salama, ja siinä silmänräpäyksessä kajahti
ankara jyrähdys. Salama iski piilipuun korkeimpaan latvaan, ja suurella
pauhulla ja ryskeellä kaatui taittunut piilipuu yli torin lähellä
olevan porttikäytävän suuta kohti sulkien ihmisiltä tien.

Suuri melu ja hämminki syntyi ihmisjoukossa. Kuului hätääntyneitä
huutoja ja kirouksia. Osa ihmisistä syöksyi kiipeilemällä yli puun
lehtevien oksien pelastamaan lasta, joka makasi tiedotonna piilipuun
tukevan rungon alla.

Muurisavi puun rungossa oli murtunut ja hajotessaan peittänyt katupojan
soran alle. Kun lapsi vihdoin suurella vaivalla saatiin esille
puunrungon alta, oli se pahasti ruhjoutunut. Salama ja kaatuva puu
yhdessä olivat vieneet siltä hengen. Väkijoukosta kuului huudahduksia:

— Maistraatin olisi jo aikoja sitten pitänyt hävittää tämä iänikuinen,
laho puurähjä, joka siinä vuosikymmeniä on seissyt ihmisten kiusana...

— Häviävään Helsinkiin tuollaiset roskat kuuluvat...

— Minä olen aina sanonut, että se vielä kaatuessaan tappaa ihmisiä...

— Niinkuin tappoikin...

Mutta vanha, paljon kovaa kokenut piilipuu lienee kuollessaan tuntenut
hyvitystä ja koston suloa niistä vääryyksistä, joita kaupunki ja sen
itsekkäät ihmiset olivat sille vuosikymmenien vankeudessa tehneet...




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Häviävää Helsinkiä : Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.