Title: Veres vanhaa veikeämpi : Maalailuja Savon maalta
Author: Välisalmi, Heikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Veres vanhaa veikeämpi : Maalailuja Savon maalta" ***


VERES VANHAA VEIKEÄMPI

Maalailuja Savon maalta


Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1925.



I.


Maijasstiina mennä hynttyytti maantietä, niin että pölisi. Oli
juhannuksen aatonaatto ja helteinen päivä. Sinä kesänä olikin siunattu
tuota lämmintä taas tavallista runsaammin. Tässä oli ollutkin välillä
viileitä vuosia, mutta jo nyt paistaa lepetteli aurinko kuin ähmällä.
Ei uskoisi, että kerran hänkin, Maijasstiina Poutiainen, ajoi reellä
juhannuskirkkoon. Siitä on nyt jo kauan, hän oli silloin parahiksi
aikaihmiseksi saapa ja palveli Pölökissä Hirvijärven takana. Oli se
tosiaankin soma juhannus, kun Hirvijärven ylitse jäätä pitkin ajaa
hurautettiin ja luntakin oli maassa toista korttelia. Sinä keväänä oli
routa sulanut aikaisin ja jo huhtikuussa oli kauraa kylvetty, mikä ei
ollut muuta kertaa tapahtunut hänen muistinsa aikana, mutta sitten oli
pakastanut siinä juhannuksen alla ja tuhonnut kevätkylvöt, eikä ollut
tainnut jäädä paljon jälelle rukiistakaan. Pettua oli purtu seuraavana
talvena.

Mutta nythän tuo on Jumala antanut kunnon vuosia. Tämäkin on ollut niin
säännöllistä ja lupaavaa, kun vaan saisi jatkua tällä tapaa.

Ohhoh, kylläpä räätääkin, tuumi Maijasstiina itsekseen ja solautti
huivin kaulalleen. No, eipähän se lämmin luita säre, paistaa
lekottele vaan Jumalan päivä, etpähän tuota taida tammikuussa paljon
paistellakaan. Ja jos minkä joskus aitan harjan korkeudelle pääset,
niin kovin on nuiva katseesi, ei siitä pahasti lämmintä lähde.

Siinä hipaisi maantie Hirvijärven rantaa. Lahden pohjukassa kyhjötti
kallellaan pieni tupa, jonka katon jo aika oli sammaloittanut. Siinä
se seisoi kuin ruotiukko kainalosauvojen varassa. Nuo pönkät olivat
tosiaan ihan kuin kainalosauvat. Siinä oli tämä Maijasstiina syntynyt
ja alkuvuotensa juoksennellut nurmikkoisella pihamaalla. — Ja niinpähän
vielä lainekin liplattelee, kuten ennenkin. Se aina kesäisin kutitteli
niin mukavasti pientä vaskenväristä pintaa ja yhdessä päivän säteitten
kanssa sommitteli kiiltävän kuoren palleroisen perunamahalle, jota
kantaessa sääret menivät mutkalle, kuten vanhemmat ihmiset sanoivat.

No, no, eipä ole enää tietoa siitä mahasta, sinne on hävinnyt maailman
rannan markkinoille. Ja oijenneet ovat sääretkin. Eivätkä ne sen
mahan painosta tainneet taipuakaan, vaan kun reikätuoliin pienenä
pistettiin omaan hoitoonsa, niin siinä längiksi menivät. Se on tuo
reikätuoli köyhän pereen ainoa lapsenpiika. Se kun ei tämä mökin väki
osaa järjestellä niitä lapsensaannin välejä niin, kuin kuuluvat herrat
kaupungissa sovittelevan, niin on äidin aina nuorimmaisen edellinen
heitettävä reikätuoliin ja hätistettävä vanhempaa siitä lattialle omin
nokkinsa ryömimään. Sillä tavalla se käypi tämä kansan lastenkasvatus,
ja jos siinä sitten sääret vähän längelle kääntyvät, niin niillä
säärilläpä häntä on nämä matkat matkustettu, ja kyllä se maailma aina
yhdet sääret oikaisee, jos on oikaistakseen.

Sellaisia johtui Maijasstiinan mieleen siinä vanhan kotimökin ohitse
kulkiessa. Tästä oli alkanut elämän tie, jota sitten on riittänyt jo
lähes seitsemänkymmentä vuotta. Paimentyttönä oli Pölökissä, järven
toisella puolella, aloittanut, sitten joutunut karjalle ja siitä rengin
kanssa talosille, kuten sanotaan, vaikka pieneen oli se talosilla-olo
supistunut. Kyhäsivät uutistorpan sydänmaakaistaleelle, siinä elää
retustivat, mutta sitten oli ukko heittäytynyt kituliaaksi Parahiksi
oli voimissaan ollen kerinnyt hommata lapsiliudan eukkonsa vastuksiksi,
ja sitten kuolla kupsahtanut. No, hyvä oli ollut miehekseen, eipä sitä
passannut pahalla muistella, ja minkä se sille teki, ettei terveys
kestänyt. Se mökki siihen oli jäänyt, ja siinä oli Maijasstiina
lapsineen reuhkaissut, kun oli isäntä, se Sakari-vainaa, ollut hyvä
mies, eikä ollut veroista ylettömän tiukalle pannut. Vanhin poika nyt
mökkiä hallitsee, ja taitaa tuo tuossa mennäkin, kun ei vaan isäänsä
tulle ja kitumaan ruvenne, vaikka johan se on ikämies sekin, eikä ole
tähän mennessä vielä potenut muuta, minkä vähän mahatautia; mutta
ei taida sekään niin vaarallista olla. Ei ota sen maha sietääkseen
tätä rukiista leipää, otrarieskalla sitä on elätetty, ja taitaa sekin
suuruksen asian ajaa, koska Hööpel-Aapelikin tuossa Kissakuusen mökillä
on sen turvin päässyt jo seitsemännellekymmenelle.

Pitäisi oikeastaan poiketa synnyinmökillekin, mutta mitäpä siellä
vieraissa ihmisissä, sen puolesta, ja kun tässä on vielä olevinaan
kiirekin. Pitää näet koettaa lytystää sinne Sukslevän Tarvaiselle niitä
ketruuksia jouduttamaan, jotta pääsevät syksyllä leikkuun perästä
oikeissa ajoin kangasta luomaan.

Näin höpisi Maijasstiina itsekseen ja kulki mökin ohitse. Mutta
mäentöyräällä piti vielä kääntyä taakseen katsomaan. Hölähti siinä
kulkijan mieli täyteen lapsuusmuistelmia, joista ei näytä vanhempikaan
ihminen pääsevän. Tuosta nyt näkyi selvästi lahti, jonka pohjukkaan
oli uurtunut ruohojen väliin kummallinen paljas vana. Siinä oli
kova hietikkopohja, ihan kuin tämä maantie tässä nyt. Siinä sitä
räpisköitiin lapsena. Miten tehneekin luonto sellaisia ihmeitä?
Keskellä hiekkalattia, ja ympärillä mutapohjaa. Köyhän mökin lapsille
hupainen leikkipaikka Hirvijärven lipajavissa laineissa.

Kyllähän niitä siinä olisi katsellut lapsuuden leikkipaikkoja ja
muistellut muinaisia, mutta eipä tämä työstään elävä ihminen jouda
takertumaan sellaisiin hompsotuksiin kauemmaksi aikaa. Eteenpäin,
eteenpäin vaan kovaksi tarpoutunutta kärrinraidetta pitkin. Sukslevään,
Sukslevään on Maijasstiina Poutiaisen matka!

Ja kelpaahan tätä pistellä tätä maantietä vanhemmankin ihmisen, ei
se ota niin nivusille kuin kivikkopolut, joita Maijasstiina oli
saanut marja- ja paimenreissuillaan tallata. Hyväthän nämä ovat nämä
maantiet. Ja mukavaahan on, jotta maailma edistyy, kun vaan siinäkin,
edistyksessä, pysytään kohtuudessa. Mutta kun rikkaille eivät enää
kelpaa tavalliset kärrit, vaan pitää ajaa oikein vaunuilla, jotta saa
lököttää kuin saunan lauteilla.

Sillä tavalla ne kulkivat Maijasstiinan ajatukset, ja mikäs oli
kulkiessa, kun oli selvä maantie edessä, juuri keväällä korjattu. Sitä
myöten ne astelivat nyt ajatukset, kuten itse Maijasstiinakin. Olihan
hän jo lapsesta asti nähnyt tuossa tuon tien ja sitä taivaltanut, mutta
sittenkin se oli Maijasstiinan mielestä kuin uusi, koska sitä ei ollut
hänen mummovainaansa lapsuudessa ollut. Mummo-vainaan kertomukset
salolaiselämästä kangastelevat yhä vaan Maijasstiinan mielessä.

Eikä sitä olisi uskonut Maijasstiina eikä moni muukaan, että se maantie
todellakin noin komistaa seutukuntaa kuin nyt tämäkin sen perästä,
kun sitä hiljan levitettiin. Se on näet olevinaan niin sileää ja
tasaista, ja siinä kun on ne raviojat kahdenpuolen kuin kanttinauha,
kivennyppylät porattu pois ja puskat kummaltakin puolelta raivattu.
Sitä myöten tuntee jo vastaantulijan, hevosmiehenkin, kaukaa ja tietää
varata hyvänpäivän. Ja se mutkittelee noita pahimpia mäkiä niin
mukavasti kuin olisi varppi heitetty, pitkä varppi virstojen päähän.
Pienemmille mäentöyräille se nousta jököttää vakavana ja sitten taas
laskea hyräyttää toiselle puolelle, niin että siinä aina saa kulkija
korvauksen vaivoistaan. Kun tuoltakin kumpareelta katselee tätä Luojan
luontoa, niin oikein sydäntä sykäyttää, että onpa, onpa totisesti
värkännyt se tämän maailman tekijä somia paikkoja tähän meidänkin
pitäjään, on — ja liekö tuolla ollut paljonkin päänvaivaa näistä
laitoksistaan?

No ja tuossahan se hököttää Sukslevän Tarvaisen talo ihan koko
komeudessaan! Katsoppahan, kun ovat portin maalata sujauttaneet
ätspunaiseksi! Nyt se alkaakin näyttää joltain!

Maijasstiinan kasvoille on levinnyt ymmärtäväinen hymy, mutta se
jähmettyy äkkiä äkäiseksi rypistykseksi, kun hän huomaa lammaskatraan
siinä portin lähettyvillä ja ison pässin-rotjakkeen hieromassa
itseään portinpylvääseen. Hän sieppaa seipäänkappaleen tien vierestä,
mätkäyttää pässiä selkään ja tiuskaisee:

— Peäsetkö siitä selekees syyhyttelemästä! Etkö nyt muuta paekkoo
löytännä?

Maijasstiina on oikeastaan luontokappalten ystävä, mutta kaikella
on sentään rajansa. Hänen oikea suupielensä väpättää vielä kauan
kohtauksen jälkeen, eikä hän malta olla kujalta kääntymättä ja
vilkaisematta tyhmänä töllistelevään pässiin:

— Niinku' ei sullekkaa' kelepois tavalline' lapeaita selän
kalttoomissee...

Siinähän se Tarvaisen emäntä tulla ryöpsähti Maijasstiina vastaan
vistillä yhtä touhakkana kuin ennenkin ja kantaen kummallakin
kämmenellään olkapäittensä päällä isoa viilipyttyä.

— No, aena se tua emäntä vua' o' yhtä kaprakkoo immeistä' ku' ennennii!

— Mikäpähän minnuu' oes männä, eikähän se taival taitu astumata, eikä
kala tule kastumata. Pyöräätän nua viilpytyt eloaittaa', ku' eivät
ruokakonttuorissa sua raahoo kärpäsiltä. Mikä niitä nuitai ryökäleitä
lie tellännä tuan pihanpuoljrakennuksen täätee?

Kesähän s'oon kärpäse' aika, millojnkapa nuita juur muullonj
tavattannoonkaa?

No Maijasstiina ajjaikse vuan sinne tuvan puolelle, minä en ku' kään ja
kiäntäyn.

Tekköö vuan työsä, emäntä, mitteepähä' tuassa yhen Maijasstiinan tautta
ruppee töitääj jättämää...

Ja siellä se emäntä jo mennä pyrryytti keskellä pihaa, kun Maijasstiina
vasta kerkesi kääntymään tupaan päin.

Oli juuri aurinko korkeimmalta kohdaltaan siirrähtänyt hiukan illan
puolelle, kun Maijasstiina saapui Sukslevän taloon. Talon nuori
tytär Emma oli paraillaan puolisen laittohommissa väelle. Solakkana,
verevänä ja vaaleat hiukset letille punottuina se siinä lieden ääressä
vellipataa hämmenteli.

Maijasstiina ei ollut käynyt tässä talossa vuodenpäiviin. Hänen
silmissään oli Emma kuluneena aikana varttunut oikein aikaihmiseksi.
Tulija ei voinut olla ihmettelemättä:

— No, Herra hyväst siunatkoon, ihanko seon tämä Emma ite!

— Minähän se vuan. Mittee kummoo se Maijastiina sittem minussa näkköö?

— Ihahhan sinust' on tullu aikuine' immeine'! No niihhän s'oon: vuosj
vanahav vanahentaa, kaks lapsen kasvattaa. Joko sinull' on mitem paljo
niitä ikijä?

— Johan seon tässä emälampaa' ikä. Mikonpäevä' aekaan neät jo
yheksäästoista täättyy.

— Niihhä' se tuo aeka männöö, sitä alat sinnäi olla jo siinä naimisem
partaalla. Kuulehha tuota...

Maijasstiina katseli ovelle, hivuttautui sitten aivan Emman viereen ja
suhahti hiljaa hänen korvaansa:

— Luvellahe' Alapetti käsk sannoo hyvin paljo terveyksiä!

Ja samalla nyökäytti Maijasstiina ymmärtäväisesti päätään ja hymyili
samallaista leppoisaa hymyä kuin äsken siellä punaiseksi maalatulla
maantieportilla, ennenkuin se pässi pilasi hetkeksi hänen hyvän
tuulensa.

Emma punastui ja näytti hätääntyvän. Hän tuskin olisi osannut sanoa
mitään, jos Maijasstiina olisi ehtinyt jatkaa keskustelua samaan
suuntaan, mutta onneksi astui emäntä samassa tupaan, minkä johdosta
terveisten tuoja siirtyi loitommalle ja Emmalta säilyi velli
pohjaanpalamatta.

— Eu tuossa äskönj kerennä kuulumisiakkaa' kysellä, niij jotta onko
sitä mittää tualle Maijasstiinalle verestynnä sittev viime näkemän? —
tiedusteli emäntä.

— Mitteepä sitä tälle kööhänsekajselle immeiselle...

Mualimoo oun vuan kiertännä, vaikkei sitt' ou paljo tuata
Hirvijärverrantoo kaavemmaks kerinnä. Lensusta minä viimeks läksin,
siellä parraillaal — lehmee poejittivat, en ies ennättännä kuulla,
tuljko lehmävasikka... Mittee vuan itellennä?

— Eepähän sitä sen kummempoo... Vanahat vuav vanahenoo ja nuoret
koittaa tulla kelekertöö perässä sen kun kerkijäävät... Semmosjtaha'
seon tua' immeise' elämä.

Semmosjta, semmosjta o' elämä... Mitenkää' s'oon sittä niihen
ketruuksiin kansa?...

Kerkiipähän nuo ketruut. Tässä juur tulloo syönninnii aika, niij jotta
jos häntä ottasj ensiv vähä palasjta...

Tietysti siinä vähitellen tuli käsitellyksi hiukan muittenkin ihmisten
asioita, sittenkun Maijasstiinan kielenkanta oli herkistynyt, mikä
tapahtui jo kolmannen kahvikupin perästä. Tosin hän ei mitenkään olisi
antanut talonväen keittää kahvia, koska puolinenkin oli juuri tulossa,
mutta milläpä sen yks' akkanen ihminen estää, kun toiset hyvästä
tahdostaan panevat vasken varistamaan. Ja siinähän se kiehahti kahvikin
yksillä tulilla puolisvellin kanssa.

Enimmän Maijasstiina vaan ihmetteli, kun talon pihanpuolirakennus
oli kengitetty ja porttikin ylvästeli punaisena kuin rovastilassa.
Hän vihjasi hienoisittain, että taidetaan odotella niinkuin sulhasia
taloon, mikä nyt ei ole ihmekään, kun ainoa tytär on päässyt
aikuiseksi, ja samalla hän salavihkaa vilautti toista silmäänsä
Emmalle, joka tästä huomautuksesta punastui hiusrajaa myöten.

—-Vae tulenoonko pijam minijä tuaha' emännä' avuks?—lopetti
Maijasstiina liplatuksensa.

— Senkö täätistä tähäv vielä minijöitä kiusaksee', vähäkö tuassa muute'
o' hommoo? — sukaisi emäntä muka tosissaan, vaikka hänen suupielestään
näkyi, että saattaa se niinkin käydä, olihan talossa täysikasvuinen
poika ja toinenkin jo rippikouluiässä. — Ee sitä minijöihin tautta
sentääm porttia punattu, mistä lie ukko vuan suanna peähäsä, että
rotjoo hänet, portin, kun kerran tulj uus laitettua, — jatkoi hän
selittääkseen vieraalle tämän maalausasian.

Sukslevässä oli perettä aivan parahiksi sellaiselle pienenpuoleiselle,
mutta pääasiassa omillaan elävälle talolle. Talon oman joukon jatkoksi
— omista väistähän tässä on jo päästy selville — oli vain roteva
piian-möykky, nähtävästi oikein työihmiseksi syntynyt, ja renki, jolla
kyllä oli miehen ikä, mutta miten lie jäänyt hiukan kitukasvuiseksi,
niin ettei sitä pidetty oikein miesten rangissa, vaikka se vaolla
miten-kuten pysytteli talon vanhemman pojan perässä. Tämä väki se nyt
kokoontui ulkotöistä puoliselle.

Tuossa kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun taitteessa oli isäntä
Savon maakunnassa suuri herra, ainakin siinä Markkulan pitäjässä, jossa
tämä kertomus liikkuu. Vaikkei tämäkään talo aloiltaan ollut kovin
laaja, ei isäntä Tuavetti Tarvainen tuntenut eikä tunnustanut muita
itseään ylempiä kuin kupernyörin. Kuuluihan niitä Helsingissä olevan
sinatyörejäkin, mutta mitäs niistä helsingeistä ja -työreistä, tämä
kupernyöri Aminohvi Kuopiossa se oli oikea päämies läänissä, ja sitten
Taavit Tarvainen, kuten kirkonkirjoissa luki, tämän Sukslevän talon
itse miehiään. Hän oli isänsä vielä eläessä talon vanhimpana ja ainoana
poikana ollut vain Sukslevän Tuakko, mutta nyt on Taavit tai vähintään
Tuavetti ja isäntä.

Ei hän kyllä mikään ylpeä ollut arvostaan tämä Taavit Tarvainen,
Israjeelin kuninkaan kaima, sen saman Taavitin, jolla ei ollut muuta
rikettä mainekirjassaan kuin Patseepa. Ja käypi se viisaskin vipuun,
minkä se kuningas Taavitkin, eikä siitä tarvitse moittia, sillä
herranmies oli Taavit sittenkin. Niin, ei tämä Sukslevän isäntä ylpeä
ollut, sen verran vaan katsoi järjestyksen perään, ettei syödessä
kukaan ennen häntä pöytään istunut, eikä siitä pois noussut, ja että
vaimoväki sai syödä sitten jälkeenpäin, kun miehet olivat ehtineet
eineensä puraista. Se oli vanha talon tapa. Eikä sitten syönnin aikana
saanut turhaa suutansa ruukata, koska ruoka piti nauttia ristillisesti
ja ajatuksen kanssa.

Eikä siinä nytkään sanoja tuhlattu miesten syödessä, vaan istuttiin
hiljaisina aina siihen hetkeen asti, kun isäntä oli puukkonsa
housunreiteen pyyhkinyt, sen tuppeen istuttanut, sitten hihalla
suutansa sutaissut ja pöydän päästä syrjään siirrähtäen ruvennut
piippuansa lataamaan.

Sitten se rupesi puhe luistamaan, sillä mitäpä siitä akkain syönnistä,
sen aikana saattaa vähän lohventeeratakin.

Maijasstiina se vaan tahtoi kääntää puheen siihen porttiin. Se näkyi
niin juuttuneen sen sydämelle.

— Minä kun täss' oun uappiloinna, jotta mittää varte' s'oon isäntä tuom
portin mualuuttanna punajseks. Saeskoon tuota niinku' iteltää utsia?

Isäntä Tuavetti herkesi kovin salaperäiseksi. Myhähteli vaan ja
tuhautteli kessusavuja piipustaan.

— Suaphan sitä tiijustella, vuan s'oon sitte' toine' asija, mikä sill'
om meininkinä.

Eikä se sitä sanonut, vaikka ihan nenästä näki, että kyllä sillä on
omat metkunsa sen portin kanssa, mitkä lienevät. Sen nenä tuhahteli
taas niin omituisesti. Ei se tuollaista sihajamista pitäisi, jos
punainen porttiin olisi ihan viattomasti vitaistu.

Mutta isäntä Tuavetti meni ruokalevolle, ja toiset miehet perässä. Se
ruokalevollemeno tapahtui kohta kun piippu oli loppupuolilleen polttaa
käryytetty ja perskat sujautettu suuhun. Tämä oli tärkeä toimitus,
tämä ruokalepo, oikea elinehto, jolle ei saanut mitään estettä panna.
Mihinkä sellainen mies olisi kelvannut, joka ei puolisen päälle
puoltatoista tuntia nurvahtanut. Akkaväen kanssa on eri asia, niillä
on sitä pientä hompsutusta aina, eikä niille tämä ruokalepo taida olla
niin tarpeellistakaan.

Pihanmaan nurmikolle vääntyi pitkäkseen kolme kokonaista miestä
ja neljäntenä talon nuorin poika, sellainen rippikouluiässä oleva
joukeamuotoinen pojanhuiskale. Akkaväki hoiteli pirtissä omia toimiaan,
mutta jos jollekin sattui asiaa pihanmaan yli, kohottautui hän
varovasti varpailleen, sillä Sukslevän miesten pyhää unta ei saanut
kesken häiritä.



II.


Jopa oli kimalteleva ja kaunis juhannusaatto sinä vuonna! Kun
talollinen Tuavetti Tarvainen astui pihanmaalleen, venytteli pitkään
jäseniään, sipaisi kämmenellään pitkää tukkaansa otsalta, hieraisi
unen loput silmistään ja käänsi ne Hirvijärvelle, niin eipä tahtonut
katse kestää sitä koreutta. Järvi, joka muodoltaan oli pitkä ja
soukulainen, laajeni Sukslevän kohdalla parin virstan levyiseksi,
niin että siihen jo sopi tuota kesäistä väikettä ihan huikaisemiin
asti. Nyt sen pinnalla kävi sen verran viriä, että parahiksi vipaji
kullalta koko leveys. Oli siinä soma näky, kun katsoi tuosta oman
kaurapellon kohdalta yli järven toiselle puolelle. Ensin se kaurapelto
laskeutui kuin viheriä matto veteen, sitten oli Hirvijärvi auringon
leikkipaikkana välissä kuin kultainen lattia, ja tuolta toiselta
puolelta taas lähti Vorrin Pulliaisen otramaa samallaisena mattona,
jatkuen aivan pihaan asti. Pulliainen on vestänyt talonsa seinät
valkoisiksi, ja ne kun paistaa lekuttelevat niin iloisen näköisinä
sieltä silmään. Oikein ovat veikeät, peijuonit, siinä Rukasmäen
mahtavaa kumpua vastassa! Ja Rukasmäen nyppylällä leijailee sininen
auer, jota lienee kuinka pitkälle hyvänsä, vaikka ihan maailman rantaan.

Jos hän missä lie se ranta, miettii Sukslevän ukko. Nuo kiertokoulua
käyneet näet kuuluvat oppineen senkin, ettei siellä tuolla ylhäällä
ole rajaa eikä rantaa, vaan yhtä tyhjää höppelöä vaan, avaruus vai
mikä lie. Joo, joo, mistäpä hänen tiennee niin taktillaan saattaa olla
tyhjääkin, ja saattaa olla täyttäkin, kukapa tuolla lie käynyt niissä
avaruuksissa ja muissa!

Katsoisihan näitä kauemmankin, katsoisi niinkin näitä Luojan luomisia
ja tuotakin oman käden työtä. Tulipahan näet kengitetyksi tämäkin
tuparakennus, ja kun ma siirräime tuohon nurkalle, niin sieltä se
pälyilee se entisen Sukslevän Tuakon punainen portti. Olipa ennen vähän
hurvakka luonnoltaan se Sukslevän Tuakko, mutta tulipa tuosta vaan
Taavit Tarvainen ja rakennuksensa kengitti ja porttinsa punaiseksi
maalasi, ja ristittyjen ihmisten kirjoissa kulkee Sukslevän isäntä.
Pitäisi tämän portin näkyä ohiajajan silmään, vaikka isompikin herra
olisi, se ajaja.

Mutta ne saa olla nyt katselemiset katseltuina tämän Tuavetin puolesta,
väki on ajettava ylös ja töihin, vaikka kohta on juhannusaatto.
Iltasella on kuitenkin kokolle meno, ja se rupsahtaa iltarupeamakin
piloille, sillä ei niille enää työ maita, kun ovat mielessä
kokkotanssit ja muut ryplötykset.

Emäntä olikin jo nähtävästi ylhäällä, koska pieni savu pillahti piipun
nokasta ja kierähti heittämään häränpyllyä aamukostealle katolle,
kunnes lopulta pääsi jalkeilleen ja alkoi ohuena viivana vetäytyä
kuulaaseen ilmaan.

Se oli virkku eukko se Tuavetti Tarvaisen emäntä Justiina, ei sen
silmäluomissa kiviriippaa ollut aamuisin. Monessa aitassa oli Sukslevän
Tuakko käynyt, ennenkuin oli yhtynyt tähän Sammakontauksen Justiinaan.
Tämä oli ollut tunnettu vähän ylpeäksi ihmiseksi, eikä ollut ennen
ketään sen kanssa luonannut, mutta olipahan Tuakko suostutellut tytön
puolelleen. Moni oli Justiinaa varoittanut Tuakon kelkkaan lähtemästä,
mutta itsepäinen oli tyttö. Kun oli kerran sen pään ottanut, niin oli
pitänytkin ja Tuakolle oli tullut. Eikä ollut tarvinnut kauppojaan
katua, sillä mies on tämä Tuavetti siinä kuin joku toinenkin. Hyvin
on eletty yhdessä Sukslevässä jo vuosia parikymmentä, ja aina vaan
hiljalleen vaurastuttu.

Äkkiä se nytkin höyräytti, Justiina Tarvainen, omaa sukua Kolomainen
eli kirkonkirjojen mukaan Kolehmainen, aamukahvin. Tämä kahvin juonti
ei ollut läheskään yhtä tärkeä toimitus kuin syöminen, ei tarvinnut
seurata isännän esimerkkiä; kukin nielasi kuppinsa miten parhaaksi
näki. Naisetkin olivat samassa touhussa, ja Maijasstiinalle jäi vielä
täysi teevadillinen vasemman käden sormien nokkaan, kun isäntä Tuavetti
oli jo lopettanut ja hurauttanut asianmukaisen kuuluvan aamuröyhtäisyn,
sellaisen, joka ei ihan tyhjästä mahasta lähde.

Kun miehet olivat jo painuneet työmailleen, sanoi emäntä Justiina
Maijasstiinalle, jotta:

— Otetaam myö vielä pien tirraus tuata kahvil lientä, se niät teäv
vaimose' immeisen syvän vuatii voeteluva.

Eihän toki Maijasstiinaa tarvinnut kahta kertaa käskeä kahvikupposen
kimppuun. Ottihan se Maijasstiina tirauksen, otti hyvinkin. Mutta
hänelläkin oli ne ketruukset siinä sielunpainona, olisi näet ollut
jo aika ryhtyä töihin, kun se elimenkin päivä oli mennä livahtanut
omasta edestään, niin ettei ollut juuri niistä töistä, minkä vähän oli
kauluulaudalla miesten paitoja pyöritellyt.

Mutta Justiina, joka tavallisesti oli aina menossa ja käsistään kiinni,
ei näyttänyt tällä kertaa olevan millänsäkään ketruusten kanssa, vaan
sanoi, jotta aletaan sitten pyhän perästä, se kun päivä kuitenkin
on vähän niinkuin piloilla tämän aaton takia ja kaiketi se toki
Maijasstiinakin lähtee kokolle Luvellahen pohjaan.

— Mitteepä tua vanaha immeinen siellä tehnöön, — epäili Maijasstiina,
vaikka kasvonpäissä karehti semmoinen ilme, että niinhän se on ollut
meininki, jotta jos vaan talonväen puolesta, niin mielellään lähtisi.

— Ei sunkaa' siellä ikkee kysytä, ja kovihhan tua ov vielä hepsakkoo
mummoo tua Maijasstiina, ja männööhän siinä yhessä venneessä.

Sillä se asia olikin sovittu, eikä sinä päivänä Maijasstiina ketrännyt
lainkaan, vaan näperteli minkähän mitäkin pientä emännän apuna.

       *       *       *       *       *

Vaikka isä Tuavetti oli nuoruudessaan ollut vähän rillaantunut,
niin jotta ukkivainaa oli sanonut, että tuolle meidän pojalle
pitäisi panna hanko kaulaan, kun se on sellaista aitomussorttia, ei
tämä Tuavetin vanhin poika Toloppi, joka kyllä oli ristitty oikein
Adolphiksi, osoittanut mitään isänsä entisiä ominaisuuksia. Hän oli
hiljainen ja vakava kahteenkymmeneen pääsemässä oleva mies ja julmettu
työntekijä. No, hyvä työmies oli ollut isänsäkin, mutta yökaudet se
oli juoksennellut omia juoksujaan ja tehnyt sellaista pientä ilkeyttä,
josta ei tällä puolen maailmaa isoja asioita nosteta, vaikka se
paneekin toisen korvanjuurtaan raapimaan. Isä Tuavetti toisinaan
melkein pelkäsi, ettei taida tästä hänen pojastaan miestä tullakaan,
koska on tuommoinen nuhjake nuorena, ja tuppaa vielä välistä postillaa
lukemaan, ikäänkuin ei siihen hommaan olisi aikaa myöhemminkin, jos
Luoja kerran ikää antaa.

Mutta eipä se Toloppi-poika jumalansanan vuoksi postiltaa lukenutkaan,
vaan sillä oli sellainen kytö kaiken lukemisen perään, jottei mihin
panna. Kun vaan mistä kirjan löysi, niin kohta oli nokka siinä
kiinni, ja kun ei talossa muita kirjoja ollut kuin tämä Lutheruksen
kirkkopostilla, virsikirja ja raamattu, niin se tutki niitä.
Katkismuskin kyllä olisi tainnut löytyä, kun sitä rippikoulussa
tarvittiin, mutta ei se sitä miellyttänyt, kun se oli niin väleen
läpiluettu. Siitä pojasta olisi tainnut tulla koulunkäyjä ja vaikka
kupernyöri Aminohvi, jos olisi ollut niitä kouluja tässä saatavilla,
mutta mikäpä sen kustansi kaupunkiin asti, jossa olivat ne isot herrain
koulut. Täällä oli käynyt jutuuttanut kiertokoulua, ja sieltä se
oli sen avaruudenkin ja muun maan pyöreyden oppinut, ja saanut ihan
tuhottoman iilin lukemiseen. Pappilasta oli väliin kulettanut kirjoja
kotiin ja hotkaissut ne muutamana iltapuhteena, ja sitten oli pitänyt
taas turvautua postillaan.

Sellainen lukuhevonen oli se Toloppi, Tuavetti Tarvaisen vanhin poika.
Nuoremmassa taisi olla vähän isän vikaa. Ainakaan ei sillä niihin
lukupuuhiin ollut halua, tuntui rippikouluakin pelkäävän. Sitä on
näet koetettu kotona hätistelläkin vähän kirjalle, katkismukselle
pääasiassa, jotta pääsisi ripille ja saisi lusikkansa pois pappilan
saunan porstuasta No, kaipa se sen saa, vaikka mieluummin kirjan
äärestä ongelle karkaa, taikka seisoo jossain tuolla rannalla ja
katselee järvelle ikäänkuin näkisi siellä jotain erikoista, vaikkei
toinen ihminen äkkää muuta kuin sorsaparin jossain heinikon syrjässä.

Semmoinen kummallinen kyhäys on tämä nuorempi poika Rieti, väliin
virmapäinen ja vikkelä, väliin taas katsoa toljottaa yhteen paikkaan
kuin olisivat päävärkissä, ihmisen tärkeimmässä verstaassa, koneet
seisattuneet.

Mitä taas siihen keskimmäiseen, siihen tyttöön tulee, niin se nyt
on tämän isäntä Tuavetin mielestä tavallinen akanalku; eikäpähän
naiseläjän tarvitse muuta ollakaan. Kunhan rainta polvien välissä
pysyy, osaa lehmän herutella ja vellipataa hämmennellä. Ja kyllähän se
Emma siihen pystyy, ja eikö tuo niillä taidoillaan maailmaa läväisse,
vaikka tämä sitten olisi kuinka pyöreä hyvänsä.

Se on sitten nyt semmoinen tämän Sukslevän Tuavetti Tarvaisen pere,
tavallinen maatiaispere vaan Savon maakunnassa Markkulan pitäjässä. Se
myrää nyt kiviä pellosta raunioihin, se pere, taikka oikeastaan vaan
miehet, sillä tuskinpa sitä työtä naiselliset nivuset kestäisivätkään,
koska naukumaan pakkaa tuo renginkänttyräkin, Ietu eli oikeastaan
Eetvartti, pahanpäiväinen vätökäs, jolle kyllä alkaa kerääntyä ikää,
mutta ei näy kokoa kertyvän. Kiviä, kiviä vääntelee nytkin taas muitten
kiireellisten töitten toviksi päätyttyä Sukslevän miehinen väki.
Vääntää hiki hatussa, ja isäntä Tuavetti edellä muitten. Sitä onkin
kiveä tässä Markkulan pitäjässä. Liekö Luoja ennen näitten nykyisten
markkulaisten esi-isiä kivittänyt joistain heidän pahoista töistään kun
on niin ilmestynyt tuota kivenpuolta joka taholle? Mene tiedä sekin
asia, mutta sieltä kivenkolosta se vaan leipä otetaan, ja jumalanviljan
henkipä tuo on tuvassa pysynyt.

Mutta ei ollut työllä tänä päivänä oikein siunausta. Rieti-poika
jäi tavallista useammin toilailemaan jonnekin etäisyyteen, ja
rengin-vätyksen kädet isompaa kiveä kinatessa aina lipesivät. Se
täpisköi vaan paikallaan kuin harakka katolla eikä kyennyt auttamaan
juuri nimeksikään. Isä Tuavetti ja Toloppi kyllä kantrasivat parhaansa
mukaan, mutta mitäpä ne kaksi miestä suuren pohjakiven kimpussa.
Ja Tuavetillakin oli sydänalassa sellainen mukava tuntu kuin ennen
nuoruudessaan näin juhannusaattona, jolloin ei työ maittanut, kun
olivat mielessä kokkotanssit ja vähin Riähkä-Kekkosen viinaksetkin.
Sitä näet tuli siihen aikaan tirautettua tilkkanen Riähkän
tisleerauksia.

Aamupuoli päivää siinä oli vielä junnattu joltisessakin tahdissa,
mutta päivällisrupeamalla rupesi jo kangertelemaan. Vähin itsekukin
katsahteli aurinkoon ja vilkaisipa pihaankin päin, että minkälainen
savu piipusta nousee: joko akat siellä puolista puuhaavat. Ja kun
sitten Justiina-emäntä kilahutti kirkkaalla äänellään, jotta syömääh
hu-ui, niin äkkiä pistettiin kanget ja lapiot syrjään, jätettiin
puoliksi nostettu kivi siihen lönkälleen kesantomaan keskelle ja
puitettiin puoliselle.

Iltarupeamalla ei töihin enää yritettykään: onhan se juhannusaatto vaan
kerran vuodessa.

       *       *       *       *       *

Tämä oli sitä aikaa, jona vielä Savonmaassa kaskessavut nousivat
joka kylässä. Siinä juhannuksen edellä oli kasket poltettu ja palot
vierretty, nokinaamoina tulevalla ruishalmeella myrätty. Pahin työ
oli takana. Kyllähän ne vielä oli palohalmeet nurin raavittava
puusahraisella aatralla, jossa ei luotintakaan ollut, mutta se
nyt ei ollut pahinta. Pian sen piikkopaitainen kyntömies sitten
kaaviskeli. Lujassa oli leipä muutenkin kivikkoisessa Markkulan
pitäjässä. Kotitekoisilla aatroilla kynnettiin maat ja risukarhilla
ajaa sossoteltiin päälle. Kyllähän ne kehuivat niitä välttiaatroja
toispitäjäläiset, mutta tuoppa heidät Markkulan kivisiin peltoihin,
niin eipä taida mennä sänki nurin; kiveen, kiveen kolahtaa kohta
vältti, ja siihen menevät kalliit rakkineet, millaisia he sitten
lienevätkin. Ei niitä täällä tunneta, eikä tarvitakaan tuntea,
koukitaan vaan kivenkoloja näillä vanhoilla vehkeillä.

Ei se ohut ihme, että maamies päästyään kevättöistä ja heinäntekoa
odotellessaan piti juhannusta tavallista suurempana juhlana, nuoria
koivuja pihamaalleen haki, aattoiltoina kokolla kävi ja pyhän sitten
koivujen alla varjossa unia veteli, jos ei sattunut niinkuin kirkolle
lähtöä.

Tämä juhannus, se oli sellainen iloinen väläys niin rikkaan kuin
köyhänkin elämässä, eikä niitä sen puolesta oikeita isoja rikkaita
tässä Markkulan pitäjässä siihen aikaan ollutkaan. Mikä eli paremmin,
mikä huonommin, mutta jokaisella taisi olla omat kiusansa. Ainahan se
joku ylvästeli, kun ei tarvinnut talvella takkiraudan ajoon lähteä
Kourun ruukilta Mömmölänlahteen, vaan tuli läpi vuoden omillaan toimeen
ja siemeneksikin riitti, mutta, eiväthän ne toki kaikki ihmiset ole
tehtyjä samalla lestillä, niin jotta suopihan heille pienen kopeudenkin
ilon, kun vaan kuka sen katsoo niinkuin itseänsä puettavan.

No niin, Sukslevän väki oli pannut lukon oveen ja lähtenyt suurella
nuottaveneellä soutaa luikuttelemaan Hirvikoskelle, josta vielä oli
hyvänpuoleinen huippaus metsätietä Luvelahen pohjaan, kokkopaikalle.
Tietysti oli ennen lähtöä haettu juhannuskoivut pihalle, ja muutapa
sitä ei oltu iltarupeamalla tehtykään.

Siihen sopivat yhteen matkaan sekä isäntäväki että palvelijat ja vielä
Maijasstiina Poutiainenkin. Mikäpähän se oikeastaan onkaan muu ero
isännällä ja palkollisella kuin että toinen maksaa palkan ja toinen sen
saa; yhtä työtähän ne muuten tavallisesti paiskivat. Ja jos nyt toinen
käskee ja toinen tottelee, niin välipä tällä, kyllähän sen puolesta
samaan veneeseen sopii ja peräkkäin metsäpolulle marssimaan. Sopii
niinkin, ja aina oli sopinut tässä Sukslevässä ja melkein kaikissa
muissakin taloissa. Se on sellainen maan tapa.

Tämä oli hyvä peränpitäjä tämä Tuavetti Tarvainen, se taito oli hänelle
jäänyt perintönä isältään, jonka kanssa olivat ennen, isäntä Tuavetin
ohessa vaan tavallinen Sukslevän Tuakko ja pahainen vielä siksikin,
soudelleet Hirvijärven ristiin-rastiin. Sen piti tämän maalaisen kyetä
jo pienestä pitäen airoille tyynessä, jos tuulessakin. Ukko Tarvainen,
jonka oikeat ristimänimet olivat Helsingin horisontin allakasta otetut
Optatus Anskaarius, oli ollut seutukunnan kovimpia kalamiehiä. Kohta
kun keväällä oli rantaan vähän rakoa ilmestynyt, oli ukko Anskaarius
siellä rysiään panemassa, ja niihin kun ajautui haukia ja lahnaa, jotta
hirvitti. Ja jos oli sattunut jokin sären-sorrikka uteliaisuudessaan,
tai ahven, joka on niitä kalojen vähimpiä tuon järkensä puolesta,
menemään rysään isompien kalojen joukkoon, niin järveen takaisin
heittää hujautti ukko semmoisen. Sanoi että kun ajakset, hylyt,
sopimattomaan seuraan, eivätkä edes häpeä heiveröisyyttään. Vaikka ei
se ukko muulloin särkeäkään ylenkatsonut, ei toki. Keväällä se niille
tokeita teki ja mertojaan asetteli, ja särkikeittoon sai Sukslevän
pere tyytyä kaiket keväät; parhaat kalansa ukko kuljetti Kourun ja
Jyvänniemen ruukille herrojen särpimeksi. Mitenkäpä se muuten tämä
vähävarainen talollinen pennin syrjään kiinni pääsee kuin ve'en
viljasta ja aallon antimesta. Parempi on syöttää Kourun herroille
kaloja kuin niitten takkirautoja talvikaudet rahdata, kun ei kuitenkaan
pelto perettä elätä. Näin haasteli ukko, ja oikeassa se mahtoi ollakin.
Siitä pitäen on nyt maakin jo ruvennut tuntuvammin tuottamaan, mutta
sillä oli ukolla omat meininkinsä. Ja kun oli kalamies mieleltään, niin
kalasta puhui.

Ja sitten se oli kesäkauden myöhäiseen syksyyn saakka tuhrannut
verkkojensa kanssa, eikä ollut unohtanut edes salakan kutuakaan.
Niitä oli aina kolme kesässä, ja nyt taitaisi juuri olla toinen
tässä juhannuksen seudussa, mutta ei ollut isäntä Tuavetilta tullut
niitä seuratuksi, se kun on nuottapeli nykyisin pääasiallisimpana
pyyntikeinona, ja sillä lähtee aina kukkokalaa, joshan suolattavaakin.
Ei tullut Tuavetista isänsä laista pyyntimiestä. Ainoa, mikä lie täysin
isältä periytynyt, oli matikan kudettaminen talvella. Liekö tuo siksi
niin veriin jäänyt, kun se oli kaikista vaikeinta. Kuta pahempi pyry,
sitä vikkelämpänä ukko Anskaarius oli heilunut matikanrysillään. Ja
tämän Tuavetti Tarvaisen luonto on myöskin semmoinen, jotta se aina
rakastaa ankaraa työtä. Se se vasta on poikaa Tuavetin mielestä, kun
tammipakkasessa ja pyryssä saa syteä avantoa matikanrysälle. Silloin
pursuaa kaikista jäsenistä oikein esi-isien voima, ja uhallakin hän
viskaa rukkaset hangelle ja huitelee paljain käpälin koetellen, jotta
onko sinussa, tammikuun talvi, edes miehen käsille kävijää, saatko
purruksi punaiseksi? Saahan se, peijuoni, mutta kun vähän puhaltaa
kämmeniinsä, niin sillä se asettuu. Kun on kerran tämän muka pyöreän
pallon kylmälle kantille sattunut Sukslevän talo, niin pitää sen
isännän koprien talven kouristus kestää.

Vanhoja asioita Tuavetti muisteli veneen perässä istuessaan. Kyllä hän
nämä vedet tuntee Talluskoskia ja Hirvikoskia myöten. Kiviä tässä on
Hirvijärvessä, mutta totta Tuavetti kivet kiertää. Niin on hän ylpeä
tästä taidostaan, että pitää venekunnalle huomauttaa, jotta:

— Sitä ei tämmösjtäkkää lastija joka mies ossoo ohjata oekeeta reittiä.
Niitä on neät nuita kivijä tässä järvessä melekeiv vier'vieressä.

Samassa raapaisee veneen pohja kiveä, niin että oikein heittää toiselle
laidalle. Tuavetti ei siitä yhtään hämmenny, vaan jatkaa itsetietoisena:

— Siinäkii o' yks, ja vielä kaekkiim pahimpija.

Muuta kertaa ei onneksi raapaisekaan, joten Tuavetin maine taitavana
perämiehenä jää vikaantumattomaksi. Yksi kolaus ei sille mahda mitään.



III.


Luvellahen pohjukka oli Hirvijärven, Pienen Talluksen ja Muuraisen
ympäristöläisten vanha kokkopaikka. Kukapa hänen tiesi, miten kauan
siinä oli juhannuskokkoja poltettu. Jokainen kyllä muisti siellä
käyneensä pienestä mallukasta, mutta missäpä nuo lie olleet kirjoitetut
Luvellahen kokkojen historiat ja aikakirjat?

Luvellahti pistää sujauttaa pohjukkansa Pienestä Tallus-järvestä noin
ruotsinvirstan päähän Hirvijärven eteläpäästä, josta Hirvikoski lappaa
vesiä Ylä-Muuraiseen. Siinä oli pari-kolme kyläkuntaa mainittujen
kolmen järven ympärillä, sellaista pohjois-savolaista harvaa kylää,
joissa naapuriin saattaa olla hyvinkin kilometrin matka. Ne ovat
asutukset täällä päin harvasteessa, koska seutukunta ei ole sivistyksen
rintamaita, vaan semmoista ilman aikojaan jälestätulevaa Markkulan
pitäjää, jonka kansa kuitenkin on karun luonnon kanssa saanut käydä
ankaraa olemassaolon taistelua, jollaisesta rintamaan rikkailla ei ole
tietoakaan.

No, tarpeellisia ovat molemmat, niin rintamaitten äveriäät kuin nämä
korven köyhätkin, samaa kansaa, eikähän sitä mistä jokaiselle niitä
paraita paikkoja!

Mutta paitsi niitä kolmea mainittua kylää, kävi Luvellahen kokolla
vielä paljon kansaa Hirvijärven toiselta puolelta. Varsinkin tämä
Sukslevän väki oli jokakesäinen vieras. Kuka hänen tiesi, miten kauan
Sukslevästä jo oli käyty Luvellahen kokolla? Ja mistä lie tällainen
ihmeellinen tapa ilmestynyt, kun ei tiettävästi mitään veren ja
sukulaisuuksien siteitä siellä päin ollut. Taisi olla vaan tottumus,
joka usein kulettelee tämän maailman vaeltajaa enemmän kuin muihin
vahvempiin vietteihin perustuvat suhteet.

Sitä se nytkin taivalsi Sukslevän väki ynnä Maijasstiina Poutiainen
tuttua kinttupolkua Hirvikosken niskasta Luvellahtea kohti. Tuohon
ihan lähelle pistää Matolahti Ylä-Muuraisesta, niin jottei kerkiä tämä
jalankulkija kunnolle henkeään vetäistä, kun jo joutuu kiertämään sitä
Matolahden pohjukkaa. Somasti on se Luoja näitä vesiään viskellyt.
Mitähän varten se on tämänkin Matolahden tähän juohatellut, kun
Hirvikoski pauhaa tuossa vieressä semmoisella voimalla, etteipä mieli
tee lähteä laskemaan veneellä sitä myöten Hirvijärvestä Ylä-Muuraiseen?
Eikö sen muka olisi passannut yhdistää näitä järviä tästä lahdesta
käsin vähän säveämmällä luonnolla, kun nämä nyt kuitenkin pakkautuvat
tästäkin kohden niin lähekkäin? No, mistäpä nuo Luojankaan työt
ymmärtänee tämä syntinen ihminen, he vaikka ollut pahalla tuulella ja
tuumannut, jotta sylkäisee häntä tuohon tuonkin Hirvikosken, niin on
ihmisparalla vähän vaivaa, ennenkuin saa veneensä solutelluksi toiseen
järveen.

Eikä se etäällä ole Talluskaan, tämä Pieni Tallus näet. Huippaat siitä
sen ruohikkoisen Matolahden ympäri ja pistelet ylävää maata Rukasmäen
hännälle, niin sieltä se alkaa välkkyä Pienen Talluksen pinta kirkkaana
ja kapeana kuin hopeainen vyö. Rukasmäki ei ole enää tältä kohdalta
kovin korkeata, mutta on siinä silmälle näkemistä tästäkin, kun vaan on
katsojaa, ja onhan sitä. Ainapahan luonto lumoo tämän puolen ihmisen
ja omituisen hykäyksen mielessä herättää, vaikka se ihminen niin kovin
harvoin sen hyvänmielensä sanoiksi pukee. Mutta kyllä sen sielussa
hetvahtaa semmoinen ajatus, että antoipa, antoipa se Maailman Mestari
meille tätä näköalaa, joshan kiveäkin ja huonoa kasvumaata lykkäsi.

Sitä on aika lailla tätä kansaa, savolaista lapikas- ja lipokasjalkaa,
koolla Luvellahen pohjassa, kun Sukslevän väki sinne saapuu. Siinä
onkin soma kokoontumispaikka. Tanner tasainen kuin tuvan pöytä ja
tarpeeksi laaja, jotta siinä passaa lyödä lapikasta lattiaan, olipa
heitä sitten lyöjiä vaikka vähän enemmänkin. Sen tantereen kaikilla
puolilla leviää lempeä lehdikko, jonne saattaa juosta, jos sattuu
nuorelle väelle kertymään kahdenkeskistä asiaa. Ja sitä kun tulee
näille nuorille, eikä turhanpäiten tulekaan, sillä se nuoruus, se
on sitä kaikkein tärkeintä aikaa tämän ihmisen elämässä, ja ne on
silloin ne asiatkin tavallisesti setvittävä kahdenkesken. Sitten siellä
laitamilla on mättäitä ja joku kiven-kimpalekin istuksia vanhempien ja
omasta mielestään viisaampien, vaikka sen viisauden kanssa tahtoo olla
näin juliannuskokolla hiukan niin ja näin. Rupeaahan se veri valumaan
vanhemmankin jalkoihin silloin tällöin, ja eikös vain joku ukkelikin
liuhupartoineen välistä tempaudu samaan hölkkään nuorempien kanssa.
Keskelle on luonto jättänyt nyppylän niinkuin nenän naamaan, ja siinä
se nytkin kyhjöttää juhannuskokko, kuten on kyhjöttänyt jo monet kerrat
ennen. Kolomkannan Karhulan vanha köysivene, johon oli aikanaan monen
koho — jos pohjanuotankin köydet lapettu, on nyt täysin palvelleena
nostettu pystyyn nyppylälle, sen ympärille kasattu kuivaa karahkata,
jotta ei muuta kuin pistä tuleen vaan, niin pian höyrähtää ja liekki
näyttää Talluksen rantamille, että siellä se nyt palaa se Luvellahen
juhannuskokko.

Taitavat ollakin viimeisiä tulijoita nämä suksleväläiset, koskapa
on niin monta käteltävää ryhmissä kokon ympärillä. Vanhemmat miehet
seisovat hiukan loitommalla, ukoilla suussa omatekoiset piipunniverät,
jollakin näkyy rojottavan leuvassa kaupunkitulijaisina tuotu
letkuvarsi, silloin vielä harvinaisuus näillä mailla. Kiertelee,
kierteleepä siinä keskustelu kevättöitä ja kalansaaliita. Onhan sitä
juttua vanhoilla tutuilla, kun taas pitemmästä aikaa nokakkain pääsee.
Seistään siinä jalat takakenossa, kädet kotikutoisten lahvihousujen
taskussa, kaksirivinen nuttu jonkinverran taakse päin törsköttäen,
savu renkaina tyynessä ilmassa kiemurtelee, ja tyytyväisenä väliin
käsi menee naurusta vipajavaan liuhupartaan, kun joku joukosta
paremmanpuoleisen veistoksen keväisistä lahnankudettamisistaan vetäisee.

Toisessa ryhmässä hököttävät eukot, mikä mustissaan mikä harmaissaan.
Siellä käy vain sellainen hiljainen sipattelu, kuten vanhemman naisväen
piirissä tavallisesti. Emäntäväki harvoin paisuu äänekkääksi, sen pitää
säilyttää se äidillinen arvonsa, eihän iäkkäämpien eukkoisten ihmisten
parvessa toki passaa lujempaa puhetta päästää. Ne on naurut naurettu
ja kitkatukset kitkatettu tyttönä ollessa. Kun on kerran mustapohjaan
leninkiin päässyt, niin on osattava pitää suu suipommalla. Ja usein
menee äitiväen käsi vyötäryksille ja röijyn helmaa sivauttaa, jotta
se suorassa pysyisi eikä pakkautuisi tekemään mitään kevytmielisiä
röyhelyksiä. Mutta pyörii siinä toinenkin peukalo ja vikkelään
pyöriikin, kun juttu oikein justeeraantuu näilläkin akoilla.

Entäs ne tytöt siellä omassa rykelmässään, juovikkaisissa vaatteissaan
ja kirjavissa huiveissaan! Niilläpäs ei olekaan vielä mitään emännän
velvollisuuksia eikä muita kotkotuksia. Saa olla vain niinkuin luonto
laatii ja vaatii. Ja se vaatii esimerkiksi Luvellahen Anna-Lovviisan
sihahtamaan juuri tulleelle Sukslevän Emmalle, että:

— Näitkös sinä, mitenkä meijä' Alapetin suu olj niinkuv vasta kuorittu
reta, ku' se sulle kättä pist?

Johon Emma ei vastaa mitään, vaan alkaa lipposensa kärellä kuopia maata
ja katsoo syntyvää kuoppaa pää kallellaan kuin vastasyntynyt vasikka.
Toisista tytöistäkin on joku kuullut kysymyksen, se lähtee kiertämään,
kunnes jokainen on päässyt asian perille, minkä jälkeen nokat siirtyvät
ihan lähelle toisiaan, kuuluu pidätettyjä pyrskähdyksia, sitten nousee
useampi kämmen suun eteen ja kasvot kääntyvät sivulle, mutta jokaisen
silmät nauravat siinä kämmenen yläpuolella niin, että nenä rypistyy.
No, se on sitä tyttöjen kiherrystä, jota kestää niin kauan, kuin kaikki
viime kesästä kertyneet salaisuudet ovat yhteisenä tietona.

Mutta ne pojat, ne pojat! Nekös alkavat herrastua! Eipä kelpaakaan
niille enää tallintakainen ei niinkään. Niillä on peijakkailla
melkein jokaisella letkuvartinen, jossa kärisee venäjänlehti, ja
muutamilla törröttää rintataskusta jo ihan rettinkilaatikko. Se
sisältää turkulaista paperossitupakkaa, sitä sivistyksen etuvartijaa,
tallintakaisen ja venäjänlehdenkin vihollista. Siitä sitten vasta
lähtee savut, jotka muikeina mahaa kiertävät. Aijai, poikia, kunhan
niihin ei menisi ylpeyden henki, kun tuollaisia herrojen tupakkia
polttelevat täällä Luvellahen kokolla! Alavan kauppias kirkonkylästä
kuuluu niitä puotiinsa tuottaneen. Kyllä ovat tällä maailmalla kiikut
ja leikut, kun ei näet muuta kuin paneppas tupakka tuollaisiin
keltaisiin papereihin, pakkaa ne sitten sinikantiseen loutaan ja laske
kauppaan. Mihinkähän tässä lopulta joudutaan, kun yhä kummempaa alkaa
tulla. Mutta kyllä siinä rettingin savukiekuroitten keskellä käykin
sitten sorina ja porina. Siinä ne jutellaan asiat jullilleen ja nauraa
räväytetään väliin, jotta tanner raikuu. Semmoisia ne ovat nämä pojat,
reteviä ja iloluontoisia!

No niin, tottapa kaikki olivat koossa, koska Luvellahen Alapetti,
likimmän talon ainoa miespuolinen perillinen, juuri täysikäiseksi
päässyt roteva ja riuska poika, hyppäsi kokkonyppylälle ja pisti tulen
kuiviin havuihin.

— Siitä se lähtöö kohta Kolomkannav vene taivaaseen niinku' Elija ennen
tulisilla vaunujlla. Ja nyt, poejat ja tytöt, kinttukiänteet kippuraaj
ja annappahal Lämpsän Aaku seh harmoonis laaloo! — huusi Alapetti ja
koppasi kohta, kun Lämpsän Aaku oli saanut ensimmäisen polkan tahdin
käsiharmonikastaan, kiinni laitimmaisen kylän tytön ja vei hänet
vinhaan polkkaan.

Tämä kansa on vähän hidasta käänteissään kaikessa muussa paitsi
tanssissa. Kun polkan tahti kuuluu, olivatpa he sitten häät tai
kuuliaiset, taikka vain tavalliset talkootanssit eli muut hyppijäiset,
niin ei nuoren väen jaloissa ole kivisiä töppösiä. Sen näki taaskin
tässä Luvellahen kokolla. Kohta oli tanner yhtenä töminänä. Pojat
olivat useimmat pistäneet letkuvartensa taskuun, ainoastaan muutamilla
renkimiehillä, joille se ylpeys oli tehnyt tuntuvan loven pieneen
vuosipalkkaan, roikkui se vielä toisessa suupielessä kuin voittosaalis.
Tyttöjen helmat heiluivat, ja joskus täytyi oikein vinkeässä
pyöräyksessä kädellä sipaista hametta hiukan alemma, jottei se pääsisi
käsillä kudotun kirjavan sukkanauhan yläpuolelle, sillä siihen asti
vaan sai punainen sukka vilkkaa.

Se oli sitä tanssia se, ja sitähän kesti. Ei ne varsin vaihtelevia
olleet sen ajan tanssit, kun olivat vielä keksimättä ne myöhäisemmät
höpsäykset, mutta välipä tällä sortilla, kunhan tuuri oli hyvä. Ja
Lämpsän harmonikasta se lähti se tuuri. Sen tahdin mukaan oli tämä
Hirvijärven, Muuraisen ja Talluksen seutujen karun kamaran kansa
hyppinyt monet kihaukset, eikä ollut koskaan Lämpsän harmonikasta
vieteri katkennut eikä kansi puhjennut. Jos nyt väliin joku paassikieli
olikin ratkennut soimaan omia sointejaan, niin välipä tällä, kunhan
tahti pysyi.

Mutta Sukslevän Emma jäi seisomaan ja supattelemaan Luvellahen
Anna-Lovviisan kanssa. Kukaan ei heitä pyytänyt, mikä hänessä sitten
lie kiikastanut? Pari keskenkasvuista rengin-retjaketta näkyi myöskin
jääneen pois tanssista. Siinähän nuo justiin olisivat olleet parit
näillekin tytöille, mutta eivät renkipojat vielä tainneet pitää itseään
sen väärtteinä, jotta olisivat uskaltaneet talon tyttäriä pyytää,
vaikka muuten ei tansseissa ollut mitään luokkarajoja. Toiseen tanssiin
pääsi jo Anna-Lovviisakin, mutta Emma jäi yhä sinne sivuun nypläämään
korean pyhähuivinsa nurkkaa. Tämä herätti jo huomiota emäntien ryhmässä.

— Taetaa olla jumalinen tua teijän tytär, ku' ei tanssikkaav, vaikka
toiset riehkajsoovat kuv viimesjtä päevee, — huomautti Kolomkannan
Karhulan emäntä Sukslevän Justiinalle.

Justiina-emäntä, kuten tunnettua, oli harnakka eukko, ja vainusi
vieraan huomautuksessa pientä ivan pilkahdusta, minkä vuoksi oli heti
valmis paneutumaan taisteluasentoon..

— Mikäpä tuo lie sej jumalisemp' kum muutkaav, vuan kun sitä ei näy
näelle varattomille immeisille räkkeevä' ies tuota kengänpohjan
kuluttamise' illookaa. Se niät suap' aina tua kööhä olla yksinää ku'
orpo herja helevetissä! vastasi Justiina viivyttelemättä.

Siihen se alkuunsa katkesikin tämä vaimoväen sanailu, sillä samassa
tuli Alapetti Emman luokse, kumarsi niin, että oli päällään pukata
Emmaa mahaan, ja pyysi tanssiin. No, siinä se nyt oli! Justiina katsoi
voitonriemuisena Kolomkannan emäntään, joka näytti ainakin Justiinan
mielestä olevan hiukan kuin hämillään. No, jo toki vähemmästäkin: kun
tuli heitetyksi hukkaan hyvät humalat, eikä saanutkaan nirhaistua
naapuria niinkuin oli vähän meininki. Se näet menee niin usein
vitalikkoon tämän akkasen ihmisen hyväkin ajatus. Menee se!

Siellä se nyt leiskahteli tanssin pyörteessä Emman vaalea letti,
hypähteli harteilla kuin taivaan ilossa. Keveätä, keveätä oli meno
siinä Alapetin käsivarsilla, niin teki mukavata, että olisi tehnyt
mieli huudahtaa paljaasta hyvästä mielestä, tai edes sanoa Alapetille
jotakin, mutta eipä siinä tullut sanoja suuhun, ei tullut. Eikä tuolle
tullut Alapetillekaan, vaikka senhän sen olisi pitänyt puheetkin alkaa,
totta kaiketi, sehän se on kavaljeeri, kuten poikaa aina sanotaan, kun
häissä ranseessia tanssitaan. Ei tullut sana Alapetin kieleltä, vaikka
se siinä pyöri. Joskus meinasi kysyä, että mitenkäs se tämä Emma nyt
on jaksanut, mutta sitten taas rupesi niin somasti etomaan sydänalaa,
eikä se lähtenyt sieltä, missähän nyt lie sitten ollut juuttuneena, se
kysymys. Mutta tanssivat he, tanssivat, ottivat yhdessä seuraavankin
tanssin, ja lienevät yhä vieläkin viilettäneet, sillä tulipunaisina
hohtivat molempien posket, Emmalla oli huivi kaulalla ja Alapetin hattu
keikkui takaraivolla.

Ukkojen sakissa oli sillä aikaa tarina yhä vilkastunut. Kolopuksen
ukon käppyrä, joka ei ollut paljon minkään näköinen, olipahan vähän
niinkuin kuivettunut käkkyräpetäjä, oli käskenyt Sukslevän Tuavettia
ja Tervaharjun Herkko Tissarista jo muutamaan kertaan sivummalle
ja sanonut, että hänellä olisi tärkeitä terveisiä kauppaneuvos
Raniselta. No, kyllähän ne terveiset tiedettiin: mitäpä se Raninen
muita terveisiä kuin sitä kahdesti kirkastettua, sillähän se Kuopiosta
käsin maakuntaa tervehti. Ei tämä Kolopuksen ukko kyllä mikään ahkera
Ranisen terveisten tuoja ollut, eikä sitä viinan viljaa ylimalkaankaan
Markkulan pitäjässä paljon käytetty, mutta pitihän ne nyt toki
kaupunkituliaiset tuoda ja koettaa, jotta minkähän äjäyksen se antaa
tämä kaupungin kirkastettu, sitä kun oli totuttu enimmäkseen näille
omille suuruksille. Ennenhän ne oli joka talossa ne keittokompeet,
mutta eipä tuota sitten sen kiellon perästä taittu enää monessakaan
paikassa viinapannua liikuttaa. Melkein oli jäänyt Riähkä-Kekkosen
huoleksi se kiehuttaminen ja muu tisleeraus.

Mutta tällä nyt oli tällä Kolopuksen ukko Jahvetilla, käkkyräpetäjällä,
sitä oikeata lientä, ja mainittua kahta kylänmiestä se sillä
sivummalla kestitteli. Mitäpähän tuosta paljon pienestä putelista,
mutta voitelihan vähän, minkä voiteli, kielenkantaa, jotta tämä
juttu oli niinkuin joutuummin juoksevinaan. Ja samallaista hiljaista
tissutusta taisi pitää Hööpel-Aapeli, halavattu, mistä hänet he senkin
otrarieskan syöjän siihen paiskannut, toisten äijien kanssa. No, sehän
tuo, Hööpel-Aapeli, ajoikin alvariin kaupungissa kauppiaan rahtia,
ja kestipäs sen ryökäleen maha tätä Ranisen raania, vaikkei selvää
rukiista leipää sisäänsä ottanut. Mutta menipäs tätä tisleerattua ja
muuta puhdistettua, menipäs vaan!

Siellä nyt oli sitten se keskustelu käynnissä ukkojen rykelmässä.
Välistä vilaistiin aina nuorten tanssia, ja sitten jauhettiin omia
juttuja. Ja onhan niitä pakinoita ukoilla, kun harvasteeseen yhteen
osuvat. Muuraismäen Mikko siellä niinkuin puheenkulettajan virkaa piti.
Se olikin siihen koko mato. Vanha veitsentekijä ja suksien vuolija,
käsistään pääsevä mies oli tämä Mikko. Pienenpuoleinen keppura, kasvot
kuin kurtistunutta pohjanahkaa, ilman aikojaan laiha ruipelo, kitulias
jotta joka toisen päivän uunin päällä makaili, mutta piisasipas sillä
peijuonilla puhetta, piisasi sillä. Nyt se kertoi siitä uudesta
kojeesta, jolla maitoa kuuluttiin kummattavan:

— Ilopurollehan ne kuuluuvat tuoneen sennii uuvvem maetomyllyn,
separatyörj vai mikä se kuul' olova'. Hokkoovat,-jotta s'oon oikeel
laakermasjsiina ja siin' on semmojset pillit sittä, joista toisesta
juosta lorottaa reta ja toisesta tuasj se kummattu maeto. Ei se
kylläkää ennee kuulu olovam mittää kuvam maetoo, semmosjta vuan sinistä
höplötintä...

Hööpel-Aapeli, vanha kaupunginkävijä, jolla oli nopea puheentyyli,
sanoa hötäisi siihen:

— Vettä, vettä s'oon pahhuus, ei yhtää' kummempoo kum meijän kaivossa.
Kurriks' ne sitä tok' sannookkii, Ilopuror rengit on tehnä siitä jo
laalunnii...

Ja Hööpel-Aapeli alkoi kitistä kireällä kurkkuäänellään:

    Kurrista ei tule kunnon ruoka,
    kurri se kuohuu niinkun suopa,
    vallatu vaa,
    kurri se on kura-aa...

Ukkoja nauratti, käsi meni vipattavaan huhupartaan. Joku löi kämmentä
polveensa.

— Elähäm mitä... Vai semmosjta o' halavattu... Kurria, no kaikkee
sitä... — kuului sekaisena kuorona.

— Ei meille vuan sittä tuuvva separtieria. Kun s'ei kerran kelepoo se
kurri, muuvahta, ies piimävelliinkää, niin mitteepä sillä kojjeella
sittä ov virkoo. Meijäv väk' on niir ranttuva nuaista ruuvvistaa...

Kolopuksen ukko se semmoisia jahnasi. Mutta Muuraismäen Mikko ehätti
väliin:

— Nua herrathan ne vuntieroo niitä kaekellaisia värkkijä. Min noun
tuassa aatellu' iteksen, jotta eiköön nuo oes yhellä väillään keksinnä
semmosjta sätöstä, jotta kul lehmee hännästä pyörittäsj, niij
juoksis yhestä tissistä kurnaalj ja toesesta reta. Ja riittäsjhän
niitä tissijä, jos panis vielä kolomannesta tulemaan seleväv voen ja
neljännestä saes sittä tippuva vaekka kirnumaetoo...

Nyt tuli yleinen naurun remakka. Naurettiin ilopurolaiselle, joka
on olevinaan niitä eturinnan miehiä ja tarttuu jokaiseen herrain
joutessaan keksimään koukkuun, niinkuin ei tämän maatiaisihmisen
passaisi tulla toimeen näillä vanhoilla vehkeillä, joilla ovat
huushollinsa pitäneet esi-isät ja hoitaneet sen hekin, Markkulan
pitäjän nykyiset maanmuokkaajat.

— Ei pijäl lähtee herroin kelekkaan, siinä pijaj jukko katkii, — oli
Kolopuksen Jahvetin lausuma loppupäätelmä, johon kaikki näkyivät
yhtyvän.

Sitten se ukkojen jutustaminen säkeytyi eräisiin muihin kysymyksiin,
jotka koskivat pääasiassa vaan näitä tavallisia jokapäiväisiä
oloja. Kotvaksi aikaa joutui puheenaiheeksi Sukslevän Tuavetin
portinmaalauskin. Siinä koetettiin utsia Tuavetilta syytä tähän
toimenpiteeseen, joka katsottiin verraten harvinaiseksi. Tuavetti
itse pysyi kauan aikaa salaperäisenä, mutta liekö viina vai mikä
vaikuttanut, että hän lopulta sanoa paukautti:

— No, jos se nyt ei anna teille tunnor raahoo, niin suapahan tuon
sannoo, jotta min noun Taavit Tarvainen Sukslevästä ja sen saesivat
muuttii tietee. Kuuluu tänä kesänä vielä kulukovan kupernyörj
Pielaveille siitä meijäm porti' ohite, nii' eihän tuo taija pahentoo,
vaikka sekkii sais tiijoj, jotta s'oon niitä Sukslevän Tarvaisia se
Tuavetti, joka sem punajsem portin takana talojaam pittää.

Tämä tunnustus synnytti kahdenlaisia mielipiteitä ukkojen
joukossa: toiset katsoivat, että ylpeyden, ylpeyden henki on
mennyt tähänkin entiseen Sukslevän Tuakkoon, mutta toiset hiukan
kadehtien mietiskelivät, että semmoistahan se on, ainahan se tuo
maantienvartelainen pääsee paremmin esille kuin tämä ihan korvessa
asuja. Tuavetti itse oli oikeastaan tyytyväinenkin, että oli tullut
sanotuksi tämäkin asia, onpahan sekin nyt poissa mieltä painamasta,
ja tiesivätpähän naapurit, että ei sitä porttiakaan turhan tautta ole
punattu.

Sillä välin oli nuorten tanssi vaihtunut piirileikiksi. Tällainen
vaihdos tapahtui aina myöhemmin, sillä tanssi oli koko pitkäksi illaksi
ja aamuyöksi liian raskasta. Sitäpaitsi oli kansalla halu karkeloida
piirissä aina välillä ikäänkuin vaihteen vuoksi. Sieltä kuului nyt
piiristä laulu:

    Heijun veijun veikkoset
    ja keijun veijun venneet,
    missäs on se rakkavuus,
    jok' oli meissä ennen.

Sitten pyörivät parit vinhasti keskellä piina, ja laulu jatkui:

    Vanhat' ämmät sanoivat
    sen koskesta alas menneen,
    heijun veijun...

Surutonta hyörinää ja pyörinää, kesäistä välitöntä juhannusiloa!
Nuorison huvitusta, jossa ei milloinkaan ollut mitään kaksimielisyyttä
tai sivutarkoituksia.

Sillä tavoin kului yö puoleen. Ukot jatkoivat juttujensa jauhamista,
akkojen puolella oli tarina vilkastunut myöskin, siinä oli setvitty
lehmien poikimiset, mahdollisesti odotettavissa olevat naimiskaupat,
vihjaistu vähin sinne vähin tänne, joskus asioita hiukan kärkevästikin
käsitelty, mutta ei riitaan asti koskaan päästy. Mitäpähän tässä,
annetaan sana sanasta, kaksi paraasta, sätvitään ja sätystellään jutut
jengoilleen, mutta ei viitsitä välejä pilata.

Sitten siinä puolen yön tienoissa nousi Sukslevän Tuavetti miesten
parvesta, meni akkain puolelle, otti Justiinaansa kädestä ja
rauhallisesti sanoa jorautti:

— Tuleppahan eukko, nii' otetaam myökiip pien' pyöräys tuossa nuorten
ringissä!

— Niät se sen, mittee vehtoo vanaha mies... — Justiina koetti estellä,
mutta lähti vaan mukaan, ja hyvät pyöräykset ottivatkin.

Se Tuavetin temppu oli kuin merkki toisille äijille, ja niin ne hakivat
omansa toinen toisensa perään, ja siellä heiluivat kohta miesten
leikkotukat valoisassa juhannusyössä, ja eukkojen harmaa ja musta
sekoittui somasti tyttöjen juovikkaisiin nuttuihin.

Kun tämä vanhojen piirileikki alkoi, oli Luvellahen Alapetti ottanut
Sukslevän Emmaa kädestä ja johdattanut hänet lehtoon sammalmättäälle.
Ei ollut Alapetti sanonut sanaakaan, ei pyydellyt eikä pokkuroinut, oli
vain juohattanut sinne pehmeälle mättäälle istumaan, mutta eipä ollut
Emmakaan vastustellut.

Siinä he nyt istuivat rinnan, mutta ei tahtonut vieläkään puhe luistaa,
vaikkei ollutkaan muita kuulijoita kuin kesäinen yö, eikä sekään
kuulemiaan kylälle kerro. Emmasta tuntui nyt, että hän kyllä kykenisi
haastelemaankin, mutta kun ei tuo Alapetti, kavaljeeri, puhu, niin
eihän hänen passaa alkaa, kainon tyttöihmisen.

Vihdoin Alapetilta lakkasi se ainainen etominen sydänalasta ja hän
sanoi verkalleen:

— Niij jotta kertojko se Maijasstiina ne terveykset?

— Kyllä se kertoj, kiitoksia vua' itelles, — lähti Emmalta niin
herkästi, ettei toki uskonut olevan näin helppoa puhella silloin, kun
hän tullessa otti Alapettia kädestä, eikä vielä silloinkaan, kun hän
ensimmäiseen tanssiin meni Alapetin kanssa.

Sitten kului taas kotvan aikaa. Kumpikin katseli syrjään, pois päin
toisestaan, Alapetti veteli heinänkortta huuliensa välitse, ja Emma
nypelöi puolukan vartta omalla puolellaan. Olihan siinä jo niin paljon
sanottukin, jotta mitäpä tästä enemmästä yhdellä kertaa.

Kuuluivat jo suksleväläiset tekevän lähtöä kokolta ja haikailevan
Emmaa, kun Alapetti sai taas sanoiksi:

— Kait sinä tulet heinäripille...

— Tulehham minä, jos isä piästää...

— ... muuten minä tule' aittaasj...

— Elä vuan tulekkaa...

Mutta Emman äänessä oli jotain kutsuvaa, tai ainakin sellaista, että ei
hänellä puolestaan mitään vastaankaan ole.

Emma ei malttanut olla katsomatta taakseen muutamia kertoja, niin
kauan kuin lehdon katvetta riitti. Siinä ihan laidassa huiskutti hän
Alapetille huivinnurkallaan, ja toinen huitasi kädellään vastaukseksi.

Sitten sammui vähitellen Luvellahen senvuotinen juhannuskokko, sillä
Kolomkannan Karhulan vanha köysivene oli jo mennyt tulisilla vaunuilla
taivaaseen.



IV.


Juhannuksen jälkeen elämä taas laahusti Sukslevässä vanhaa latuaan.
Sitä ei tässä maalaisen olossa milloinkaan tapahdu isoja myllerryksiä,
vielä vähemmän niitä sattui siihen aikaan, josta tässä on puhe.
Markkulan pitäjän yksinäisissä taloissa oli elämä vaan sellaista
hiljaista nuhjaamista, ankaran luonnon kanssa kamppailemista, jossa ei
ollut levähdyspaikkoja muuta kuin suurina pyhinä.

Sellaisia isompia tapauksia, joista kerrottiin vielä vuosikymmeniä
jälkeenpäin ja kerrotaan niissä pienissä piireissä vielä nytkin, olivat
katovuodet, ne suuret surmanvuodet, jotka jokainen keski-ikään päässyt
vielä hyvin muisti. Mutta niitä ei nyt, Jumalan kiitos, ollut enää
sattunut, joten elämä kulki nyt sellaista tolaa kuin se kulkea saattoi
karussa Markkulan pitäjässä. Tärkeimpiä tapauksia olivat silloin lehmän
poikimiset ja lasten synnyttämiset, joista edelliset hoideltiin omin
voimin, mutta jälkimmäisiin tilaisuuksiin haettiin joku apuvaimo saunan
lämmittäjäksi ja muuksi passaajaksi. Siitä on näet tästä nykyisin
elävästä keski-ikää lähentelevästäkin polvesta suurin osa kotoisin
saunasta.

No niin, Sukslevässä elettiin kuin ennenkin. Heinänteko ei ollut vielä
alkanut, eikä sitä oikeastaan sopinut ennen heinärippiä aloittaakaan,
vaikkapa heinä olisikin kasvunsa kasvanut ja ilmoja olisi ollut. Ei
näet katsottu olevan onnea semmoisella ripittömällä heinänkorjuulla.
Tänä vuonna tuo oli heinä joutunut hyvissä ajoin, ja kyllä kättä
syyhytti siltä paikalta, jotta oksi ollut tartuttava viitakkeen
varteen, mutta ei se nyt passannut. Siitä olisi rovasti saattanut
sanoa, että »minä olen kuullunna, että sinä Taavit Tarvainen olet
tehnynnä niitä heiniä, etkä ole Herran pyhällä ehtoollisella käynynnä»,
ja se olisi, rovasti, voinut lukea siitä hyvinkin kovan tuomion. Onhan
tuo jo ensi pyhänä heinärippi, niin jotta kyllä kaiketi tämä Tuavetti
Tarvainen kestää vielä tämän viikon, ja sitten se saa tuppi ruveta
heilumaan niinkuin hengenhädässä. Kestää, kestäähän tämä Tarvainen.

Tässä nyt on vielä semmoista väliaikaa, vääntelee häntä noita kiviä
pois pellolta, sopiipahan niittenkin sijalle jokin jyvänen sitten, kun
tulee kylvön aika ja sopimaan pannaan. Akkaväellähän ne ovat aina omat
touhunsa pihasalla, niillä on sitä näppityötä ja hypeltämistä, ja nyt
siellä on se Maijasstiina Poutiainenkin keträämässä.

Keträsihän se Maijasstiina, ja muu vaimoinen väki teki minkäpähän
mitäkin. Nyt olivat leppäpösyläisiä taittamassa talveksi lampaitten
ruuaksi piika ja emäntä, Emman olivat jättäneet puolisesta huolehtimaan.

— Lähempähäv vähä oekajsemmaan selekeen, — oli emäntä Justiina sanonut
metsään lähtiessään. — Seon nyt tuo leppä parraalla lehellä, männään
tuan piikapalavelijan kansa riipajsemmaav vähäl lampaille evästä.

Muutahan sillä ei ollutkaan tällä emäntä Justiinalla mielessä kuin
koettaa vaan aikanaan tehdä nämä talon työt, eikä sitä yhden vaimoisen
eläjän päässä tarvitse muuta ollakaan. Sitä on tässä talon emännän
toimessa virkaa ihan tarpeeksi. Mutta isäntä Tuavettia painoi se
kupernyöri-kysymys, niin jotta huomaakohan tuo sen portin ja kysyyköhän
vallesmannilta, että kuka mahtaa olla tämän talon isäntä, kun noin
siistinä pitää talonsa ja porttinsakin on punannut. Kun se sen
verran oksi kysynyt, niin kyllä vallesmanni sitten olisi selittänyt,
että sillä on tällä Taavit Tarvaisella ansioita muikkukannankin
istuttamisessa tähän Hirvijärveen, jonka kuvetta herra kupernyöri nyt
suvaitsee ajaa tämän halvan vallesmannin rinnalla. Siitä tulisi vähin
kunniaa molemmille, sekä vallesmannille että tälle Taavit Tarvaiselle.

Se oli näet tapahtunut niinikään, että tämä Tuavetti oli vuosia
kymmenen taaksepäin hakenut Poijakselan Lemetti Huttus-vainaan
kanssa muikkukannan Rasvangilta Kallion koholta ja istuttanut sen
tähän Hirvijärveen. Se Lemetti oli ohut kova muikunsyöjä, ja eikähän
se muikku pahaa tehnyt kellekään, ja se oli sitten sanonut tälle
Tuavetille, että kyllä ne nyt laitetaan muikut tähän omaan järveen,
jottei tarvitse aina Rasvangille asti nuottaansa kulettaa. Ja
haettuhan ne oli muikut. Sillä oli vielä Lemetti-vainaalla omat pienet
taikansakin, eikä se kala kuulemma ihan ilman taikoja istuunnukaan, se
on näet taidolla kuleteltava. No niin, olivat Lemetin kanssa ottaneet
viidentoista kannun vaskisen kattilan, sen oli Lemetti vuorannut
sammalilla ja sitten pannut mustan silkkihuivin pohjalle, ja siihen
oli silkin päälle otettu muikut omine vesineen. Hyvin olivat eläneet
Hirvijärveen asti, ja tuolta Vorrin hietikolta ne oli sitten laskettu
uimasilleen. Ketterästi olivat lähteneetkin syväystä kohti, mutta
samalla oli ilmestynyt siihen ahvenparvi hietikon reunaan ja puittanut
muikkujen perään. Lienevät arvelleet ahvenet, jotta mikäs uusi kala nyt
uitaksen tässä Hirvijärvessä, katsellaanpahan vähän, jotta passaisiko
tuo eineeksi.

Sinne ne menivät muikut, mutta ei niitä ole sen perästä Hirvijärvessä
näkynyt, vaikka määhnämahoja olivat, juuri kudulle valmistuvia.
Olisivatko ne ahvenet, halavatut, syöneet sen siemenen, vai eivätkö
nuo vielä olisi ehtineet vuosikymmenessä sikiintyä niin paljon, jotta
itsensä ilmoittaisivat? Olkoonpa nyt miten tahansa, mutta kyllä on
koettanut Tuavetti vallesmannille ja vähin muillekin ääntä pitää, jotta
hän se muikkukannan Hirvijärveen toi ja kyllä se sieltä näytäksen,
kunhan kerkiää. Saisi tuon nyt kuulla se kupernyörikin, kun kerran
tästä kautta kuuluu kulkevan.

Ne olivat niitä Tuavetin huolia. Emma-tyttärellä olivat myöskin omat
asiansa, joissa oli nuorelle mielelle ihan kylläksi. Oli semmoinen
kumma ajatus ruvennut vatvomaan tuolla sydänalassa, vai missä hän
oikeastaan lie se ajatusten asuinpaikka tässä ihmisen ruumiissa, että
se Luvellahen Alapetti on sentään muita poikia parempi ja että oli sen
kanssa ollut lystiä juhannuskokolla, varsinkin siellä lehdossa. Se oli
katsonut kyllä pois päin, eikähän tuo ollut kohti katsonut Emmakaan,
vaikka vähin mielikin oli tehnyt, mutta niin oli somasti jäänyt Emman
mieltä etomaan se katse, ihan kuin olisi ollutkin suoraan silmiin
suunnattu. Ja kun se Alapetti sitten vielä oli kysynyt, että tuletko
heinäripille, eikä hän, Emma, ollut osannut antaa suoraa vastausta,
niin siinähän se oli pahin mutka. Tietysti Alapetti miehisenä miehenä
ja täyteen ikään päässeenä kykenee itse päättämään tulemisensa ja
menemisensä, mutta päätäppähän tämä Emma, tyttönen ihminen, ja vielä
nuori. Saattaa isä hyvinkin määrätä hänet kotilaiseksi, niinkuin oli
määrännyt joskus tuonnoisina vuosina. Ja jos hän ei nyt pääse ja se
Alapetti sitten tulee aittaan, niin mitä sille sanot hyväkkäälle.
Eikä sitä voisi olla päästämättä, sillä kun on siihen vähän niinkuin
oikeuskin.

Niin, niin se vaan tuntuu Emmasta, jotta kyllä se isä heittää hänet
kotilaiseksi, kenenkäpä se muunkaan. Piikapalvelija nyt ei kuitenkaan
jää, sille kun on pestissä luvattu kaksi rippipyhää vuodessa, ja kyllä
se tämän heinäripin pitää. Silloin on näet kansaa kirkolla enemmän kuin
muulloin. Ja naisellisen kotilaisen tässä pitää olla, jos sattuvat
näet kirkolla viipymään yli iltalypsyn, vai minkä tautta tuo isä niin
tahtonee? Kun uskaltaisi pyytää tuota Maijasstiinaa, saattaisihan
hän, vanha ihminen, yhden heinäripin menettää, kun ei sillä ole
heinäntekojakaan, omia enemmän kuin vieraitakaan. Kun rohkenisi, mutta
jos se arvaa, että hänellä, Emmalla, on kytö sen Alapetin perään!

Se oli sellainen pulma, se ensipyhäinen, ettei Emma tiennyt, miten olla
sen kanssa.

Piian-möykky, Riikka, rojo työihminen, käveli askareillaan niin
huolettomana, jotta Emmaa oikein harmitti. Mikä hänessä lie, kun se
toisille kasaa noita huolia ja murheita, minkä hänellekin, Emmalle,
vaikka tuolla piialla olisi selkää niitä paremmin kestää. Mutta mitäpäs
se, iltasilla lehmille haudetta antaessaan laulella loilotteli vaan,
että:

    Eikä sitä taita sammuttaa
    sitä rakkavuuten tulta,
    pittää se olla köyhälläkkii
    toki oma kulta...

Niin se laulaa jorottaa, mutta kun renki, se kitukasvuinen kitraus,
jota Veertiksi kutsutaan, yrittää lähennellä, tiuskaisee piika kuin
tulisella kekäleellä pistettynä:

— Senkö täätistä siinä kihnuttelet, mää tok' emosj alle höystymää',
jottet huonouttasj hevojsen kakaraan kuavu!

Sillä tavalla se piika; sillä tuolla ei taida olla mitään sydämen
suruja, vaikka sitä rakkauden tultansa laulaakin. Rengin-vätökäs
näkyy olevan koomin niinkuin pahoillaan; sillä saattaa olla tosi
mielessä, eikähän se rakkaus katso, onko toinen suuri, vai pieni, vai
paraskokoinen.

Mutta mikähän lie mennyt tämän Tuavetti Tarvaisen vanhempaan poikaan,
siihen Toloppiin, kun se ei sitten juhannuksen ole ollenkaan postillaa
katsellut? Olisikohan tuokin pälynyt liikaa sen Tervaharjun Hintriikan
silmiin? Kovin näkyi kokolla sitä tanssittaneen ja varsinkin piirissä
oli pyörinyt kuin villiintynyt. Se kulkee nyt kuin mietteissään,
eikä siltä tahdo sanaa saada. No, harvapuheinenhan se oli ennenkin,
mutta nyt sillä on kuin pikilappu suun edessä. Sinneköhän haihtui
Hintriikan hameisiin tämän lukumiehen postilla-harrastukset? Mene hänet
ja tiedä. Hintriikka sille olisikin omansa, sekin kun kuuluu kirjoja
harrastavan ja kirjoittavankin kuin lukkari. Jos ei lie sitten tämän
Tolopin itsensä lukuhalu mennyt sen tien. Nyt se kuitenkin kävelee kuin
unissaan. Rakkausko hänen mieltään kaivanee?

Se nuorempi poika, se nyt on aina tapaisensa, ja lapsihan tuo onkin
vielä, ensi syksynä rippikoulua koettanee aloittaa. Sillä on vaan ne
omat toilauksensa. Mikä liekään koko poika, toisinaan tekee kolttosiaan
kuin paha mukula, toisinaan taas päästelee suustaan melkein kuin
värssyjä. Mikä Vihta-Paavo tahi muu virrentekijä hänestäkin tulenee
tähän maailmaan?

       *       *       *       *       *

Oli keskiviikkopäivä siinä heinäripin edellisellä viikolla. Sukslevän
miehet möyrivät pellolla kivien kimpussa. Niitä oli noussutkin
maasta jo joltinenkin röykkiö, ihan oli pitänyt tehdä uusi raunio
niitä varten. Isäntä Tuavetti oli jo kerran hätääntynytkin, jotta
uskaltaneeko näitä enää ottaakaan irti; mene tiedä, vaikka jäisi
maa liian kuivaksi ja kasvu pilaantuisi. Toloppi, se kirjamies, oli
kuitenkin vakuuttanut, että se on vaan luuloa, kansaan juurtunutta
taikauskoa. Ei se kivi kosteutta anna, jos ei häntä Luoja muuten
sateen kautta siunanne. Ja niin oli puhunut vakuuttavasti, Toloppi,
rovastilasta aikoinaan lainaamiensa kirjojen viisautta, että oli
pitänyt itsensä Taavit Tarvaisenkin uskoa.

He vääntivät nyt maantien vieruspellolla, lähellä sitä Sukslevän
punaista porttia. Oli yhä vaan pitänyt poutaa, minkä joskus vähän
yönseutuina lie hiukan sataa rivautellut, ja tänäkin päivänä
lekotteli lämmin semmoisena hienona autereena auringon edessä, kuten
pitkäaikaisen poudan perästä usein havaitaan.

Mutta mikäs lintu sieltä pitkin maantietä lentää? Kaikki Sukslevän
miehet isännästä hamaan renkipoikaan asti kääntyivät katsomaan tielle.
Sieltä tulla viuhotti sievoista vauhtia kummallinen koje, joka näytti
vähän niinkuin olisi kaksi rukinpyörää hyrrännyt peräkkäin ja niitten
päälle sätystelty jokin häkki, jolla mies istui ja polki niinkuin
rukkiakin poletaan, mutta vielä kivakammin, ja molemmilla jaloilla.

Sepä oli ihmeellinen laitos! Ei ollut mokomaa kulkuvehettä ennen
liikkunut näillä mailla. Passaisipa tuota lähemmin tarkastella. No,
siihen tulikin pian tilaisuus, sillä mies loikkasi pois kojeensa
selästä, talutti oudon ajokkinsa aidan viereen ja alkoi juttelun.
Se oli sellainen laihan sutjakka nuori mies, hiukset kuin puhdasta
pellavaa, hampaat valkoiset kuin Ahinkolan Mustilla, naama vähän kuin
sälöinen, mutta muuten ei mikään rumakaan. Sellainen tavallinen miehen
naama, jolla pääsee tämän maailman läpi niinkuin ei mitään. Herrasmies
näytti olevan miehiään, koska oli päällä vaatteetkin oikein ostoverasta.

— Hyvää päivää, mikäs tämä talo on nimeltään, jos saisi luvan kysyä? —
tiedusti, tulija.

Pojat katselivat isäänsä, jotta se kuuluisi niinkuin isännälle
tämä vastaaminen. Renki töllötti suu ammollaan tulijan kulkuneuvoa
aidan vieressä. Tuavetti ruilautti pitkän sylen, tarkasteli sitten
vierasta kiireestä kantapäähän, jotta kannattaisikohan tuolle vastata.
Tarkastuksen tulokset osoittautuivat nähtävästi tyydyttäviksi, koskapa
hän hetken perästä äänsi yksikantaan:

— Kah, suaphan sitä kysyä, Suksleväkshän ne tuata ouvat haakkunna. Ja
hyvvee päevee vuan vieraallennii. Mistee kaakoo sitä niinku' ollaan?

— Kirkolta, minä olen kansakoulunopettaja. Koulunhan pitäisi syksyllä
aloittaa toimintansa, kuten täälläkin lienee tiedossa.

— Vae ei sen kaavempoo! Noh, onhan sitä matkoo siinäi. Taetaa tästä
tulla melekeen kolome vanahoo ruotivvirstoo... Vai kansan koolun...
Sinne neät kirkolle tulloo semmojnennii? Ei tuostoo kuuluuna mittää.

Tämän puolen kansa ei ole erittäin herkkää vierasta vastaanottamaan,
se kun on luonnoltaan hiukan sulkeutunutta. Mutta päästyään tarkempaan
selvyyteen tulijan henkilöstä saattaa kotikutoisen nutun alta löytyä
hyvinkin avomielinen puhetoveri. Tämä Tuavettikin oli nyt saanut
vieraasta tarvitsemansa tiedot, ja siksi hän alkoi hiljalleen lämmetä.

— Eikö sev vieraam passois pistäätyvä tuonne pihhaan? Ehkä se akkaväkj
siellä panis vaskee porroo'? Taluttakkoo se hevojsennokkii tuonne tuvan
seivviereen, vaekka eihän tuo taeja apetta tarvita.

Ja siitä nousi Tuavetti opettajan kanssa pihaan, veipä vieraan ihan
porstuanpohjakammariinkin. Sinnehän se aina tulija vietiin, jos häntä
kerran vieraana ruvettiin pitämään. Sellainen oli paikkakunnan tapa, ja
porstuanpohjakammarissa kyllä sitten kestitystä riitti.

— Vai kansan koolu? — kertasi Tuavetti käskettyään vieraansa istumaan
ja käytyään tuvan puolella sanomassa akkaväelle, että pannu poroon, nyt
on vieraita. — Mitähän tuossa sittä kansalle opetettaan siinä koolussa?

— Kaikkea yleissivistykseen kuuluvaa. Sitä nyt on vaikeata muutamalla
sanalla ilmaista, mutta kansakoulun antamat pohjatiedot ovat jokaiselle
kansalaiselle erinomaisen tärkeitä.

— Mahetaanko siellä kansan koolussai antoo ne semmojset tiijot, jotta
tämä muakii om pyöree? Vua' eikö teistäi’ oes vähäh hontteroo seistap
pyöreellä myvyllä?

Opettaja naurahti, hän ei nähtävästi ensimmäistä kertaa kuullut tätä
kysymystä. Vasta kiertokoulujen ilmestyttyä pitäjiin oli kansa alkanut
ajatella asiaa. Sitä ennen ei maan muoto ollut sen mieltä vaivannut.
Opettaja vastasi hymyillen:

— Kyllä, kyllä siitäkin tulee puhetta olemaan. Se maan pyöreys on jo
hyvin vanha totuus, vaikka se ei vielä ole juurtunut tämän puolen
koulunkäymättömään kansaan.

— Vae nii' o', vae ov vuan kum myky tappaeskeitossa tämä mualima, no
elähäm mitä!

Tuavetti tunsi mielessään jonkinlaista pettymystä. Hän oli ajatellut
itsekseen, jotta vouhkikoot mitä vouhkivat kiertokoulussa, kyllähän
sen silmä näkee ja suuremmat koulut käyneet muutenkin tietävät,
ettei tämä maailma ole mikään kumipallo, jollaisilla pappilan lapset
leikkivät. Oli ajatellut Tuavetti sopivan tilaisuuden tullen kysäistä
rovastiltakin, taikka Neelmanni-papilta asiaa, mutta siihenpä se oli
jäänyt, ja nyt tämäkin sanoo ihan vaan naurussa suin, jotta pyöreä mikä
pyöreä. No, toisakseen: olkoon minkälainen hyviinsä maa, kunhan hänen
pinnallaan seisovilla pysyy. Se hänellä, mokomalla asialla, ruvetkoon
mieltään vaivaamaan.

Mitään muita viisaustieteellisiä kysymyksiä ei Tuavetti halunnut esille
ottaakaan, tiedustelipahan vaan, jotta mistä tämä opettaja on niinkuin
kotoisin. Keiteleeltä kuului olevan, ihan naapuripitäjästä. Siis
yksiä Siekkisiä taitaa olla tämäkin, omasta maakunnasta. Saattaa olla
mukavakin mies noin miehekseen. Ja puhettahan tuolta tuntuu tulevan,
selväränttistä puhetta.

Opettaja kertoi lähteneensä hiukan tutustumaan piiriinsä, kun syksyllä
pitäisi aloittaa opetustoimi vastaperustetussa kansakoulussa. Oli noin
kautta rantain utelemassa mielialaa kylillä, että mitenkä suhtaudutaan
uuteen kouluun, se kun on ensimmäinen pitäjässä. Kertoi kohdanneensa
hyvinkin tiukkaa vastustusta, oli moniahtaalla pidetty koulua melkein
synnillisenä laitoksena. No, ne nyt olivat niitä körttiläisiä, joista
kaikki maallinen tieto on syntiä, vaikka niillä on papit johtajina.
Toiset taas olivat sitä mieltä, että koulu vie työhalun nuorelta
väeltä. Jos kerran kouluun panee perillisensä, niin pitäisi yksin tein
kouluttaa herraksi asti, muuten siitä ei tule mitään, ei herraa eikä
narria. Sitäkin käsitystä oli opettaja kiertomatkallaan oikaissut:
eihän kansakoulu suinkaan vienyt ihmiseltä työlystiä, päinvastoin
se sitä lisäsi, antoi tietopuolista ja käytännöllistäkin tukea
oppilaittensa pyrkimyksille. Joissakin paikoin oli toki tervehditty
ilollakin kansakoulun avaamista, mikä osoitti, että pitäjässä oli
todellista valistusharrastustakin. Nyt halusi opettaja tietää, mitä
Sukslevän isäntä, joka näyttää edistyshaluiselta mieheltä, koska on
rakennuksensa korjannut niin siistiksi ja porttinsa punannut, ajattelee
tästä kouluasiasta, ja onko hänellä mahdollisesti kouluun pantavia
lapsia.

Tuavetin mieltä hykäytti mukavasti: katsohan vaan tuota opettajaa,
taitaa ollakin viisas mies. Johan, joutava, juttelee ihan kuin
kirjanoppinut ainakin. Pahuus sentään, kun ovat nuo musikatkin tuossa
kasvaa hojottaneet niin isoiksi, panisi heidät muuten sinne kouluun,
eiväthän nuo tuolla kait tuhmenisikaan.

— Tohtii se olla hyväkii, se koolu, vuan kun neijou tuassa se' ikäsjtä,
eikä nuita taeja ennee kehata ruveta uusijakkaav värkkeemään neät sen
koolun tautta...

— Minkä ikäinen se on isännällä nuorin? — kysyi opettaja.

— Johan sille taetaa tulla puoljtoestakymmentä Martim päivä' aekaa'.

— No, kyllähän tuota on ikää, mutta aikovat eräät muutkin isännät panna
sen ikäisiä lapsiansa kouluun. Ne voitaisiin ottaa syyslukukauden
loputtua toiselle osastolle ja siirtää keväällä, jos osoittautuvat
hyväoppisiksi, kolmannelle. Sillä tavoin ne saavat päästötodistuksen
kolmessa vuodessa.

Tuavetille tuli kiire lähteä hakemaan nuorinta poikaansa. Hän tapasi
molemmat opettajan polkupyörää tarkastelemasta. Nuorempi ihmetteli
kovasti, että mitenkä siinä pysyy kahden pyörän päällä, mutta vanhempi
kuului selittävän jotain tasapainolaista. Mistä lie rovastilan
kirjoista kaikkia niitä viisauksia onkinut? Tuavettikin viehättyi
hetkeksi, katselemaan kojetta..

— No jo or rakkine! Kyllä sitä näkköö, ennenkun kuoloo, tässä
maalimassa jos minniillaista sätöstä. On niillä herrojlla kiikut ja
leikut! — ihmetteli hän unohtamatta silti asiaansa. — Tulehhar Riet'
tänne kammarii', sillä opettajalla oes vähä asijan tapasjta... Ja tule
sinnäi Toloppi, niij' jutellaah häntä oekeem miesvoimalla.

— Tämmöjnehän tämä o', isoj poijjar-rojjaus,— esitteli Tuavetti
nuorimman poikansa opettajalle. — Ja tämä toinen s'oes kirjamies, vuan
s'oon jo yljikäjne' siihen kouluhommaa'. Sill' on semmojnen kytö nuihin
kirjoem perrään, jottei mihin panna.

— Me olemme tässä isäsi kanssa tuumineet, että sinä tulisit syksyllä
kansakouluun kirkonkylään. Mitäs sinä itse asiasta arvelet... mikäs
sinun nimesi taas olikaan?

— Rietikshän n'oon sitä kuhtunna, vaekka Reetrik se oikein kirjoem
mukkaa o', — vastasi Tuavetti poikansa puolesta.

— Niin, mitäs sinä Fredrik itse arvelet?

Poika näytti joutuvan ikäänkuin hiukan pahoilleen. Suunnitelma
oli liian uusi, eikä ehkä sopinut yhteen hänen aikaisempien
kuvittelujensa kanssa. Häntä oli verensä aina vetänyt järvelle ja
metsiin. Kalastusinto oli hänessä asunut pienestä pitäen, ja hänen
suuri unelmansa oli päästä vaarin rihlan haltijaksi. Sitä ei oltu
juuri käytetty sitten vaarin aikojen. Ukko oli ollut vielä vanhanakin
innokas metsänkävijä, mutta pojasta polvi muuttuu: Tuavetti oli harvoin
nuorempanakaan heittänyt pyssyn olalleen, ja nyt se oli jo hänen
puolestaan saanut olla kokonaan koskematta naulassaan. Vanhemmassa
veljessä ei liioin ollut metsästäjän verta, hän nyykötti niitten
kirjojensa ääressä. Rieti taas tunsi outoa halua metsälle, mutta
hänelle ei oltu vielä pyssyä annettu; isä oli vaan sanonut, jotta
kylläpähän kerkiät, kun ensin miehistyt. Ilman pyssyäkin oli hän
sentään metsää samoillut ja sen kummallisia ääniä kuunnellut. Monta
kertaa oli hän luonut kaipaavan katseen naulassa riippuvaan rihlaan ja
toisinaan, kun oli sattumalta ollut yksin pihasalla, oli hän ottanut
sen alas ja salapäiten sitä puhdistellut ja rassaillut. Muuten se kai
olisi ruostunutkin ja tärveltynyt, mutta Rieti oli sitä kenenkään
tietämättä vaalinut.

Ja nyt ehdotettiin hänelle kouluun-menoa. Tuntui kuin olisivat
musertuneet salaiset toiveet. Mutta sitten hänen silmänsä äkkiä
kirkastuivat.

— Jos minä suan hotteisiin' sev vuarin rihlan, niin suap häntä männä
vaekka kooluunnii, — asetti poika ehtonsa.

Isä Tuavetti oli pelännyt, että Rieti kokonaan kieltää, sillä kun ei
tuntunut olevan ollenkaan halua kirjalle, eikä väkisin puun juurelle
ajettu koira hauku. Tämä lupaus ikäänkuin pudotti taakan hänen
hartioiltaan. Kun nyt ei muusta ole kysymys kuin siitä vaarin rihlasta,
niin antaa hänet pojalle. Tottahan tuon ikäinen mies jo osaa pyssyä
pidellä. Sopimus siis tehtiin siekailematta: Rietistä oli syksystä
alkaen tuleva kansakoululainen.

Kun opettaja jo oli lähdössä ja hommaili pyöränsä kanssa, lähestyi
vanhempi poika, Toloppi, häntä ja kysyi, eikö hänkin saisi oppia
jollain tavalla, hänellä kun olisi halua. Opettaja mietti hetkisen
ja lupasi ottaa hänet koetteeksi yksityisoppilaaksi, koska hän
varsinaiseen kouluun oli ehdottomasti liian vanha.

Sovittiin niin, että heinänteon jälkeen Toloppi tulee opettajan luokse
koululle lukujaan aloittamaan.



V.


Kaunispa oli sinä kesänä heinärippipyhä, oikein helakka päivä. Se
lupasi hyvää heinänkorjuulle, kunhan sitten vaan muistaisi lupauksensa
pitää.

Sukslevässä oli järjestynyt se kirkolle-meno kaikkien toivomuksen
mukaan. Emmakin oli rohkaissut itsensä ja saanut kysytyksi
Maijasstiinalta, suostuisiko tämä hänen etulaisekseen kotia jäämään,
jos isä niinkuin häntä vaatisi. Ja olihan se suostunut, Maijasstiina;
mitäpä tuota hän, vanha ihminen, joka kesä heinäripillä puurtamaan, kun
ei ollut niitä heinäntekojakaan. Eikä kotona tarvittu sen enempää kuin
yksi vaimoinen ihminen kaiken varalta, kuten isä oli sanonut.

Se oli suuri kirkkopyhä tämä heinärippi, jouluun ja pääsiäiseen
verrattava. Tämän kansan kunniaksi täytyy myöntää, että se yleensäkin
pitää asumuksensa puhtaana, mutta näiksi isoiksi pyhiksi, minkä
heinäripiksikin, oli huoneet kuurattava oikein hiekan ja huosiamen
kanssa, niin että ne suorastaan välkkyivät puhtautta. Ihan tahtoivat
sälöt lähteä lattiasta, kun niitä akkavoimalla hangattiin. Kelpasi
semmoisesta hohtavalattiaisesta tuvasta kirkkoon lähteä, ja mukava oli
sinne tulla takaisin lattialle levitettyjen pihlajanoksien lemuun.
Tosin siihen aikaan olivat näillä main enimmät tuvat vielä savutupia,
mutta eipä se estänyt lattioita ja ikkunanpieliä puhtaaksi kuuraamasta.
Mitäpä hänestä, vaikka seinillä asustikin vanha karsta, eihän se sieltä
päätä pilannut, kun oli siksi ylhäällä. Tässä ajan taitteessa ja vähän
sitä ennenkin olivat jo useimmat tupiaan korjaillessaan tai uusia
laitellessaan muurauttaneet niihin uudet uloslämpiävät uunitkin, kuten
oli tehnyt tämä Tuavetti Tarvainenkin silloin, kun oli rakennuksensa
kengittänyt. Se alkoi se ajan henki vaatia näitä uloslämpiäviä, vaikka
sisäänlämpiävän pirtin muhevassa lämpimässä oli ollut niin mukava
kuhjottaa.

Kahdella hevosella ajoi kirkolle tämä Sukslevän väki. Eipä sitä
tavallisesti pojille ja palvelusväelle hevosta pistouvattu, vaan kun
viimemainitulle kuului kaksi rippipyhää melkein kuin palkkaan, niin
piti niitä ne kaksi kertaa rahdata oikein hevoskyydillä. Tosin ei
Sukslevässä ollut muuta kuin yhdet ajokärrit, joissa nyt köröttivät
isäntä emäntineen ja Emma-tytär takaistuimella, mutta kelpasipahan
noitten poikien ja palvelijoiden ajaa paukkulaudallakin. Siinäpä
kekottivat paukkulaudan päällä molemmat talon pojat, ja piikapalvelija
ynnä renkipoika istua nakottivat takana vierekkäin. No, eipä tuossa
ollut pitkä matkakaan, kyllä sen kestivät nuoret nivuset. Eikä
tuo kuulunut se saki tätä ehtoollista ottavankaan, muuten vaan
kirkolle tulevat kihupyhänä. Tuavetti oli lauantai-iltana käynyt
rippikirjoituksessa ja itsensä oli vaan emäntineen ja tyttärineen
merkkauttanut, kuten oli lähtiessä sovittu. Niin no, mitäpä noista
nuorista, kerkiävätpä he käydä ripillä, jos Luoja heille elonpäiviä suo.

Siinä kelloseppä Puustisessahan se oli näitten suksleväläisten
kirkkokortteeri, ja mistäpä tuota olisi paremman paikan löytänytkään,
kun se Puustisen mökki kykötti ihan kirkon mäen laidassa. Siitä oli
näpäkkä pistäytyä kirkkoon, kun tulovirttä veisattiin, jos niinkuin
koko kirkonmeininkiä kuunnella halutti, ja hyvin taas kerkisi
kuuluutuksillekin, jos ei sitä muuta sielunruokaa tarvinnut. Ja
kelloseppä itse, paljon maailmanrantaa reissannut ja sieltä sen
kellonkorjuunkin oppinut, oli suustaan pääsevä mies, niin jottei
sen kanssa ikävä tullut, vaikkei aina kirkkoonkaan olisi muuta
kuin kuuluutuksille parahiksi mennyt. Kalakukko vietiin nytkin
Puustisen väelle, se oli vanha tapa. Toiset toivat mikä nytysen
voita, mikä kalaa, mikä muita kananmunia hilasi, joten taisi siitä
kertyä viikkoinen eväs mestarin pienelle pereelle. No, kyllä se sen
sietikin, kun ulkokyläläisille avuliaasti kortteeria piti. Ja varsinkin
rippikouluaikoina sitä tuli muonaa mestarille, kun koululapsia useampia
kotonaan kortteerasi. Taisi sillä ollakin se kellonkorjuu vaan niinkuin
sivutyötä, sillä mistäpä niitä niin kelloja tästä Markkulan pitäjästä
korjattaviksi. Vaikka mitäpä tuo sekään asia sivulliseen kuuluu, kukin
elää kujeellaan.

Mitäpähän siinä muuta kuin terveiset kerrottua ja kuulumiset mestarin
väeltä kyseltyä lähteä kirkkomäelle toisia kirkkoihmisiä tapailemaan.
Se näet moni ei pitänyt vakituista kirkkokortteeria varsinkaan näin
kesäiseen aikaan, vaan sitaisi hevosensa kirkkopetäikköön, olipahan
tuota siellä tilaa. Paljon olikin väkeä jo Markkulan kirkolla. Se
oli tämä heinärippi melkein paras kihupyhä, se kun sattui lämpimään
vuodenaikaan ja muuten oli vanhoista ajoista pitäen tullut sellaiseen
maineeseen, että silloin sitä toki pitää kirkolle päästä jokaisen, joka
vähänkin kynnelle kykenee.

Ja kelpasi tulla tälle Markkulan kirkolle! Olivat osanneet ne
kirkontekijät aikoinaan, mikä hänestä lie jo hyvän hollin yli sata
vuotta, kun tämä kappeliseurakunnasta omintakeiseksi määrättiin,
olivat osanneet valita paikan temppelilleen. Se on sitten niin
keskellä pitäjää kuin olla taitaa, ja sellainen näkyvä paikka, jotta
eipä mistään olisi parempaa ihmisen järellä keksitty. Uhkealla mäellä
se siinä seisoo, kirkko, ja tapuli vähän matkan päässä samalla
töyräällä. Siitä kun heläyttää kellot soimaan, niin jopa kuuluu
laajalle ympäristöön, ja julistavat ne kellot kaikelle kansalle, jotta
nyt olisi tultava osilleen, jos meinaa tätä sananrieskaa eväikseen
saada. Ja siinä kummun alla levittäikse Markkulanlahti kapeana ja
kirkkaana suikaleena, ja sen toisella puolella upeilee rovastin pappila
koivikkoisella mäellä. Voi yhden kerran sitä komeutta! On siinä soma
näky, kun kirkkoveneet Virmaan ja Kuttaselän puolelta viilettävät
kirkkorantaan, onpa on! Passaa, passaa niinkin palvella Herraa tässä
Markkulan pitäjän temppelissä, jos häneen muuten vaan lie halua,
palvelemiseen.

Kylläpä tapaa Markkulan heinäripillä tuttavan, ei siitä tarvitse
huolissaan olla. Se järjestys on täällä vähän samanlaista kuin
juhannuskokolla, se vaan että täällä on mielessä niitä vakavampiakin
asioita, eikä niinkuin juhannuskokolla ne maahiset metkut ja meiningit.
Vaikka ei sen puolesta, ettei heinärippipyhänäkin kuontuisi kieli
kevyemmistäkin juttelemaan; kuontuu, kuontuupa hyvinkin. Eihän sitä
toki tarvitse suu tukossa mököttää, vaikka onkin ripille tullut; ei
suinkaan se suu siitä pilaannu, jos sitä asian kohdalla käyttää.

Niin, tämä järjestys on täällä likipitäin samallaista kuin
juhannuskokolla ja yleensä kansan kihauksissa. Isäntämiehet ja
itselliset pohtivat omia pohdittaviaan eri ryhmissä, emännät myös
erittäin, ja sitten se nuori väki, joka ei juuri käy ripilläkään,
pitää omia seurojaan ja tirskuu poskemmalla. Niitä muuten nuoria
häviää vanhalle hautuumaalle muka hautoja katselemaan, vaikka mitäpä
ne oikeastaan nuoret haudoista, paremminhan ne elämää ajattelevat.
Mutta kun ei ole muutakaan oikein sopivaa paikkaa, jonne voisi asiata
tehdä, niin menee häntä hautuumaalle. Siellä ne kulkevat parittain ja
sipattelevat omia sipatuksiaan. Siitä se monta kertaa vanhan haudan
päältä alkaa tavallaan kuin uusi elämä.

Ukkojen kesken tuntui olevan puheenaineena se tavallinen kysymys
vuodentulon toiveista. Mistäpä se muusta tämä maalainen osaisi ensi
hätään jutella? Se kun on maalaisen elämässä sillä tavalla, jotta
jos ei jalka kapsa, niin ei suu napsa, ja niistäpähän sitä tietysti
omista aikaansaannoksistaan ja vaivannäöistään ensiksi haastelee vähän
itsekukin. Sittenkun rovehtuu puheelle ja kielenkanta hiukan vertyy,
niin kyllähän sitä sitten tulee muutakin.

Kun siinä isäntien piirissä oli päästy tästä vuodentulo- ja
heinänteko-asiasta, niin jo kysyä säväytti joku Sukslevän Tuavetilta,
jotta:

— Joko s'oon nyt se kupernyörj eli muu muaherra nähnä sen sinum
punajsem porttis?

Tuavetti ei ollut toppanaankaan, vaikka hän kyllä huomasi, että
toisen kysymykseen kätkeytyi hiukan ivaa. Kysyjä mikä lie ollut
airakselankyläläinen, joka ei ollut kokolla silloin juhannusaattona.
Taitaa vaan juria sitä itseään, kun ei hänen korpikyliään kupernyöri
kuitenkaan kule. Näkyy levinneen tieto, kun tuli siellä kokolla
sanotuksi; se oli sen viinan hyväkkään ansiota. Mutta mitäpähän
tässä jokaisen syrjäkyläläisen puheista? Jos niitä kaikkia rupeaisi
peräämään, niin ei muuhun kerkiäisikään. Vastasi sentään Tuavetti
airakselankyläläiselle yksikantaan:

— Eij jou nähnä, mut näätetää! Sinulla tuot'ei taitasj olla
näättämistäkääm muuta ku' ihtes ja sikopahnasj, vuan se ei kuulu teä
kupernyörj olovan sikkoi' ystävä.

Se juttu loppui siihen. Airakselankyläläisellä ei tuntunut olevan
halua jatkaa keskustelua tästä aineesta. Mitään välien katkeamista ei
tämä pieni kahnaus toki merkinnyt. Se on näet tällä puolen maailmaa
semmoinen tapa, että sanaan vastataan sanalla, eikä sana naarmua tee.

Siinä käpsehti Muuraismäen Mikkokin miesten joukossa, ja toiset
kyselivät häneltä, miten ovat ne separaattoritutkimukset edistyneet.
Mitenkäpähän ne. Mikko sanoi koettaneensa nyt tuumia, miten saisi
heinistä suoraan maitoa lehmän lävitse käyttämättä. Jos sen keksisi,
niin saattaisi melko lailla säästää aikaa ja vaivoja. Ei tarvitsisi
pitää kallista karjaa, eikä touhuta sen kanssa. Joutaisi paremmin
muihin hommiin, kun se maitotalous yksinkertaistuisi. No, ne nyt olivat
sen Mikon, ainaisen irvileuvan, puheita, joita se aina joukossa lateli.

Sitten lähti ukkojen parvi kirkkorantaan. Kesäisinä sunnuntaina
oli tapana käydä rannassa katsomassa, ketä sieltä oikein tulee
kirkkoveneillä. Oli vielä hyvää aikaa. Kunhan papinkellojen soidessa
lähtee nousemaan kirkkomäkeä ylös rannasta, niin hyvin ennättää
kirkonmenojen alkuun, ja alkuunhan sitä on ennätettävä näitten ripille
kirjoittautuneitten, mitenkäs muuten. Vaikka monta kertaa tavallisina
pyhinä on juostu vaan kuuluutukset kuulemaan, niin ei sitä rippilapsi
saa semmoista peliä pitää sen on istuttava kirkossa koko toimituksen
ajan.

Siinä juuri rantatielle käännyttäessä tulla hivotti mies kahden pyörän
päällä kunnantuvalta päin pienen pappilan sivuitse.

— No, elähäm mitä, joko nyt paholaenen kirkkomaille työnnäksen!
—huudahti Kolomkannan Karhunen, — vai kahtooko minun silimänj vikkaa?
Vilikajskoopaham muuttiiv vieraammiehem puolesta!

Sukslevän Tuavetti ja jotkut muut, joitten talot sijaitsivat maantien
varrella, nauraa päräyttivät.

— Kyllä sen näkköö, jotta tua kolomkantalainen on korvesta, kun nei
tunne polokupyöree. Meillä päin nuit' on kun kärpäjsijä, — kehaisi
Tuavetti.

— Vai semmojnen! No se tule ja puserra, kaikkeen se tuo rymä immeiset
lapser riivoo, määppäs neät mokomav vehkeen selekää ja ala männä
luirottoo! Minä luulij, jotta s'oon se ite peämestarj, taikka on siitä
jokkuu lähtennä sillä separatierillä ajamaa... Vai polokupyörä, no
elähäm mittää!

Semmoisia se kolomkantalainen päivitteli. Ajaja oli sama opettaja, joka
jo oli kerinnyt käydä monessa maantienvarren talossa, niin että hänet
kerran pyörineen nähneet olivat jo olevinaan hyvinkin viisaita tämän
rakkineen päälle.

Mutta odottipa ihme Sukslevän Tuavettiakin ja muita, jotka olivat niin
välinpitämättömiä polkupyörän suhteen. Olivat kerinneet siinä rannassa
kätellä Kutan ja Virmaan rantalaiset, jotka suurilla, monihankaisilla
kirkkoveneillään olivat saapuneet rantaan. Oli istuttu siinä
mättäällekin ja pistetty kessuja piippuun papinkelloja odotellessa, kun
se alkoi näkyä se ihme.

Lehmisalmelta päin rupesi kuulumaan kummaa uhkamista ja puhkamista,
vähän niinkuin hevosen tuhritusta, mutta paljon kovempaa. Se kuului
hyvän aikaa se puhke, ja sitten vääntäytyi Lehmisalmeen valkoinen
möhkäle, hiukan niinkuin venekin näköjään, mutta paljon suurempi
ja korkeampi kookastakin kirkkovenettä. Siinä oli oikein kattokin
ja pyöreä piippu kuin savutuvan lakeisen päällä, ja siitä piipusta
pussahteli yhtämittaa savua.

— No nyt se lykkäsj! — äsähti Kolomkannan Karhunen, — tänä päevänähän
taetaa olla koko helevetiv valtakunta liikkeellä. Selitäppäs nyt,
Tuavetti, mikä pyörä se täm' on. Onko näetäi Sukslevässä kunj kärpäsijä?

Mutta nyt oli Tuavettikin ymmällä. Eipä ollut käynyt Sukslevässä
tällaisia, ei ollut. Kyllä tältä Tuavetiltakin vastaus läksi
tavallisesti työntämättä, varsinkin kun noin suoraan kysyttiin, mutta
eipäs nyt tullut selitystä.

Sillä aikaa tuli tämä outo otus lähemmäksi. Sillä oli kupeillaan jotkin
kummalliset laitteet, jotka ruiskivat vettä ja pitivät sen täytistä
lotinaa ja litkutusta.

— Tua eij jou kuvan tulija, mikä liek kehnoj mualimal lopu' enteitä! —
päätteli edelleen Karhunen, joka oli niitä paikallaanpysyjiä, korpeen
syntyneitä ja siellä kasvaneita.

Mutta olihan joukossa paljon kaupungissa käyneitä, ja siellä
höyrylaivoja enemmältäkin nähneitä, ja nämä heti käsittivät, mikä
tämä Karhusen mielestä sellainen hirmulaitos oli. Kutan ja Virmaan
rantalaiset olivat myöskin nähneet tämän saman laivan sätkyttelevän
heidän vesillään. Ne olivatkin niitä selänrantalaisia, niillehän nuo
pistouvattanee laivat ja muut hörötykset, Hirvijärvellä ja Talluksella
kuletaan vaan näillä vanhoilla koetelluilla vihtahanka-veneillä.

Hööpel-Aapeli, vanha rahtimies ja kaupunginkävijä, joka väitti olleensa
Turkin sodassakin, vaikkei sitä täällä pitäjässä oikein tahdottu
uskoa, kun se Aapeli oli vähän semmoinen hökläys miehekseen, riensi
selittämään, että ei tämä mikään helvetin masiina ole, vaan höyrylaiva,
semmoinen siipiniekka rustinki, jonka Kourun rautatehtaan herrat ovat
tilanneet malmia vedättämään, jotta ettekö te sitä tiedä, onhan tuosta
puhe kulkenut kautta pitäjän. Ja ensi kesän nimissä kuuluu tulevan uusi
laiva, oikein rupelilla käypä. Niitähän Kallavedellä mennä luihottaa
kuin muita veneitä ikään. Siellä jo kohta pääsee joka lahden pohjukkaan
laivalla.

— Kiärmellahen Nieminennii Muaningalta neät kehuj, jotta höörällä sitä
meijänniir rantaaj jo ajetaa', eikä millää kepuljpelillä, — lopetti
Aapeli selityksensä.

Se toi keihäslahtelaisia ja koululaisia heinäripille, tämä uusi laiva.
Rantaan kertyneitten joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät ennen
koskaan olleet nähneet höyrylaivaa; joko eivät olleet milloinkaan
käyneet viiden peninkulman päässä olevassa kaupungissa, taikka sitten
olivat siellä olleet vaan markkinoilla, jotka molemmat, sekä tammi-
että maalismarkkinat, sattuivat jäitten aikaan. Tämä oli vanhanaikainen
siipilaiva, mistä lienevät Kourun ruukin herrat sellaisen löytäneetkin
ja tänne markkulaisten kummaksi hilanneet? Kolopuksen ukko-Jahvetti ei
malttanut olla ihmettelemättä tätä nykyajan menoa:

— Tuas som mullaej jo toenej jalaka haavassa ja toeneh haavam
partaalla, vua' eikö neät näättele tua mualima vielä nuita kummijaa.
Sitä alakaa olla tätä masjsiinoo jo vaikka minkälaista, minkä neät
se saparotyörjrii, maetomasjsiina, mikä tuo liek, ja siittä ne
polokupyörät ja muut lekkeet, ja eikös neät pitännä ennen kuolemoosa
nähä vielä tuammojnennii vesjmasjsiina. No, jottae' se joutavalla
tietättää, minkä niilläeh herrojlla!... Ja sill' or ryökäleellä, em
paremmin sano, rattaat kuppeella kunj Savkoskem myllyllä. Suahhan nähä,
vieläkö tuo mitä näättelöö, ennenku' tua toinenniij jalaka haataam
puttoo?

Hööpel-Aapeli, joka viimeksi oli käynyt kaupungissa, ryhtyi
hätiköivällä tavallaan selittämään ukoille, että kyllä niitä on vielä
suurempiakin kummia tulossa: Kuopioon näet on valmistumassa rautatie,
ihan pitäisi näihin aikoihin rautahevon porhaltaa kaupungin asemalle.
Se se onkin eri sätös, se juna.

— Ettäkös työ ou lehestä lukenna, jotta tulloo, tulloo raatatie
Kuopijoov valamiiks iham pijan? — höplötti Aapeli hätäistä höplötystään.

Ukot katsoivat Aapeliin vähän niinkuin syrjäsilmällä.

— Lietkö tuota itekkääl lukenna? Eihän nuita taeja lehtiä tulla
tännem meijäm pitäjääm muille kuv virkamiehille, ruukih herrojlle
ja pappiloillej' ja tulenoonko tuolle Ilopuro' ukolle, se ku' on
niitä kunnam miehiä ja aena siitä kaikellaesesta ejistyksestä ja
valistuksesta puasoo? Vuan sinä kun siellä kaapunnissa aina puurrat,
niil liet häntä siellä kuullu ja nyt meinoot sittä viisaana tiällä
meijän keskuuvessa essiintyvä... Vaikka kyllä kaeketi ne tällä
mänöllä tulloo mitkä kommervenkit hyvviisä, alakaa tua jo olla ihav
vihojvviimestä toohakkata. Jos sitä vuan tällä laella männä tuojataan,
niin tämä entine' elämä luokkootuu kokonaam poikkeej ja kaekki ruppee
käämääm masjsiinalla.

Kolopuksen ukko se edelleen tällaisia haasteli. Taisi osata sanoa
ukko-Jahvetti yleisen mielipiteen, koskapa muilla ei ollut halua
jatkaa. Joku ihmettelyn huudahdus vieläkin miesjoukosta kuului, kunnes
lopulta mentiin laivaa lähemmältä katselemaan. Mikäs oli mennessäkään,
kun kapteenina oli kaikkien yhteinen tuttu, pitkä Pekka Jauhiainen,
vanha Kourun asukas ja tukkijunnari. Pekka näytteli kaikki paikat
ukoille ja selitteli laivan rustinkeja. Päivittelyähän siitä riitti
kotvaksi aikaa, mutta se tämä ihminen tottuu niin pian kaikkeen,
eivätkä ennakkoluulot varsinkaan tämän puolen kansan keskuudessa ole
koskaan olleet niin mahdottoman syvässä. Kun Pekka Jauhiainen oli
aikansa kehua retostanut kojeensa hyviä puolia, niin alkoivat siinä
ukot vähitellen myöntää, että saattaa, saattaa olla tämä kulkuvehkeenä
parempikin kuin vanhan ajan leipämasiina, monisoutuinen kirkkovene.

— On, on tok; ja kum minä ens' kesänä ajan tähär rantaa' oikeir
rupeljmasjsiinalla, niin suatta nähä, jotta siinä Kutaj ja Virmaar
rantalaistev venneet jeäp niinku' seisomaa'.

— Vai rupelj? Minkäällaenen s'oon se rupelj? — tiedusteli joku
puheliaalta kapteenilta.

— S'oon semmojnem potkurj, joka pyrskyttää tuolla perässä ja vaahtia
antaa. Siinä uuvvessa laevassa eij joukkaan näetä siipijä.

Miehille jäi kyllä hiukan hämäräksi, jotta mitenkä se potkuri
oikein sitä vauhtia antaa, mutta kun siinä rupesivat parhaillaan
papinkellotkin soimaan, niin ei passannut enää jäädä ottamaan siitä
tarkempaa selvää. Sittenpähän tuon näkee sen rupelinkin, jos ensi
kesään eletään; ja jos ei eletä, niin jäapi näkemättä, ja taitaahan
tuota kelvata täältä lähtemään ilman sitä rupeliakin.

Mäkeä noustessaan kääntyivät ukot vielä katsomaan Pekka Jauhiaisen
kulkuvehettä ja tavasivat sen kylestä kultaisin kirjaimin maalatun
nimen »Lintu». Niinpä on, niinpä on nimikin mukaisensa, tuumivat äijät,
siivillähän se näkyy kulkea rätkyttävän. Mertalan Puavo Kuttakoskelta,
josta »Lintu» usein kulki lävitse, kertoi, että sen puhkutus kuuluu jo
pitkän matkan päästä, ja silloin heidän pojat aina sanovat:

— Tuntuu »Lintui» tulovan, koska kuuluu jo tuolta Juurikkaniemen
puolesta: Uh-huh, uh-huh pit-kä Pek-ka!

Se osoitti, että laivan ja sen päällikön välillä vallitsi tuttavallinen
suhde, jonka kansan huumori oli huomannut. Ukkojakin tämän kuuleminen
vei ikäänkuin lähemmäksi näitä elettävänä olevan ajan omituisia ja
outoja vehkeitä.

Sinne nyt lappautuivat miehet kirkkoon ottamaan hengellisiä eväitä
heinäntekoa varten. Sitä oli katseltukin taas näitä maailman ihmeitä
ihan tarpeeksi. Olisi vielä nähtävä se rautatie, jotta minkälainen
hökötys tuo mahtaa olla! Vaikka kaipa hänet senkin näkee, kun tästä
taas talvimarkkinoille lähtö tulee. Sehän tuo kuuluu olevan kulussa
kesänsä talvensa. Mutta nyt täytyy panna pois mielestä ne maailmalliset
ja valmistautua siihen hengelliseen puoleen, jotta ei jäisi sekään
koettamatta, jos hänestä sitten lie hyväkin apu tälle maalaiselle, joka
saa riehkaista niukan leipänsä edestä kuin viimeistä päivää.

Eukot istuivat jo omissa penkeissään huivit kaulalla ja peukaloitansa
hypeltäen, kun ukkojen lauma alkoi vanua kirkkoon. Se on tarkasti
erotettu tässäkin Markkulan kirkossa vaimoväen puoli miesten puolesta.
Sitten on vielä erittäin herrain penkit, joissa istuvat molempien
pappilain väet, vallesmannilaiset, ja minkä heitä lie vielä muita
herrasväkiä. Ne ovat, herrain penkit, lähellä saarnastuolia ja
alttaria, jotta siitä ei rippipyhänäkään muuta kuin pujahtaa Herran
armopöydän eteen. Ja kukapa tuonne näistä talonpoikaisista ihmisistä
ensimmäisenä ajaksenkaan; antaa herrojen nauttia sekin ehtoollinen
etumaisena, niinkuin nauttinevat muutkin tämän maailman antimet.

Sieltä tulevat nuoretkin vähitellen muitten perästä. Ovat supatelleet
supattamisensa hautuumaalla ja asettuvat nyt herranhuoneeseen. Eihän
niistä puoletkaan ripille tule, tietäähän sen, mutta näin tärkeänä
pyhänä kaikki eivät ilkeä uloskaan jäädä, vaikka taitaisi olla asiaa
vieläkin; loppunoonko tuo noilta ennen, kuin saavat sen solmunsa
solmituksi. Sitten kun se kerran on umpeen vedetty, niin ei taida olla
paljon niistä sipatuksista.

Kovinpa ovat Sukslevän Emmankin korvukset punaiset. Mitenkähän lie,
taitaa olla mieli muissa asioissa, eikä tässä ehtoollisessa. Tokkopa
tuolla he, Emmalla, ollutkaan erityistä kutsumusta ripille, mutta kun
isä kysyi, jotta kuka haluaa, niin ei uskaltanut evätä, ettei olisi
luullut isä hänen muitten mielitekojensa tautta kirkolle pyrkivän.
Sinneppä tuo vaan Emman katse kaartuu syrjittäin miesten puolelle,
jossa hyvin näkyvällä paikalla istuu Luvellahen Alapetti. Eipä tahdo
sijojaan saada Luvellahen poikakaan, olkapäitään nostelee siinä
penkissään, itseänsä kyhnyttelee ja kämmenselällään tavallista useammin
nenäänsä vetäisee, ikäänkuin ei ilmankin olisi paikallaan, se nenä.

Kyllähän sen tietää, minne päin ne Sukslevän Emman ja Luvellahen
Alapetin asiat ovat menossa; sinne umpisolmuun tietenkin. Hautuumaalla
maleksi tämäkin pari, miten kireälle lie sitten jo siellä vedetty sitä
solmua. Mistäpä sen poskeinen niin tarkkaan osannee sanoa, kun ei ole
ollut näkemässä eikä kuulemassa. Mutta kaipa he itse tiennevät, ja
sinneppä tuo vaan Emman silmä vilkun Alapetin puoleen, ja Alapetilla
tuntuu olevan raskaat oltavat penkissään.

Eikä malta Sukslevän vanhin poikakaan, se Toloppi, kirjaviisas, olla
toisinaan pälymättä eukkojen penkkiin, jossa kädet ristissä istua
nököttää Tervaharjun Hintriikka, tarmokaspiirteinen tyttö, joka
itsekseen on kirjoituksenkin opetellut. Ei sillä silloin ole pää
paperista, sen arvaa. Olisi, olisi siinä Tolopille akkaa, Hintriikassa,
jos miten sopeutuisi. Ja eiköpä tuo vaan sopeutune, koska yksissä
matkoin ovat nekin vaeltaneet siellä hautuumaan varjoisten koivujen
alla, ja näkihän sen jo juhannuskokolla, että siinä on ne vippaskonstit
käynnissä. Tulisi siitä hömpsäkkä miniä Sukslevään tästä Hintriikasta,
tulisi niinkin.

Herran sanaa on kuultu, väki purkautuu ulos. Sitä oli ollutkin
kansaa tänä heinärippinä kirkossa, joshan lie ollut kirkollakin. Osa
nuoristahan tietysti jäi kirkkomäelle, varsinkin ne, joilla ei ollut
vakituista paria, eikä nuo tainneet kaikki paritkaan sieltä vanhalta
hautuumaalta malttaa lähteä. Oli tainnut riittää sitä asiaakin,
kahdenkeskistä näet, ja ennättääpähän tuota ehtoollistakin nauttia
sitten, kun tosi tarve tulee. Nythän tuo mieli tahtoo heppelehtiä
paremmin näissä maallisissa.

No niin, heinärippimatka oli tehty, nyt palattiin kotiin ja huomenna
alkoi heinänteko, yksi niitä maalaisen talouden tärkeimpiä kausia.



VI.


Siunasi, siunasi se heinäpoutaakin vielä sinä kesänä. Saa hänen
nähdä, kuinka kauan oikein tätä maantiestä suosii? No, onpa ollut
toisina vuosina suosimattakin. Taitaa nyt maksaa vanhoja velkojaan.
Ja ilahuttaa, ilahuttaahan se mieltä, kun sitä näinkin toisin vuosin
edes saa vähän rohkeamman ja runsaamman korvauksen vaivoistaan, tämä
maalainen. Sitä huonoina vuosina tuleekin kenties hiukan liikaakin
sätityksi kaupunkilaista, herraa, joka ei muuta kuin lapioi rahaa ja
sitten sillä ostaa maatiaisen ihmisen ihan iltikseen. Saattoi tulla
turhastakin moitituksi kaupunkilaista; eihän se sen vika ole, että
on sinne joutunut elämänsä asettamaan, kun jo usein on juuriaan ja
perikuntiaan myöten kaupungin asukas. Eikä tuo taida sillekään ilman
työtä ja vaivaa raha loheta, vaikka sitä toisinaan pahalla päällä
ollessaan tämä maalainen niin päättelee. Mutta elä tykkää pahaa,
kaupungin veli... kun näinkin hyvin heinänteko onnistuu kuin tänä
kesänä, niin kyllä tässä toki toisiaan ymmärretään. Yksiä Jumalan
luomia, mikäs on ymmärtäessä!

Kevyesti sujahteli viitake miesten kädessä sinä kesänä Markkulan
pitäjässä. Se tuo kunnon heinäilma antaa työkalullekin ihan toisen
terän ja maun. Antaa se, vaikka sitä ei ymmärrä sellainen, joka ei
ole omintakeisesti joutunut näitä töitä tekemään. Ja naisväen kädessä
hyppii harava kuin leikkikalu, ja karho syntyy kuin itsestään,
huomaamatta. Helähtää siinä helposti nauru ja laulukin haravoitsijain
parvesta. Ja se lähtee sitten yhtä helposti talon oman väen kuin
palvelijain ja kasakkaihmisten rinnoista. Tämä on sellainen yhteinen
hyväntunne, joka naurattaa ja laulattaa. Se ryöpsähtelee koko
luomakunnassa tuo elämisen riemu silloin tavallista korkeammalla.
Joutilaat hevoset järjestelevät kilpajuoksuja haassa, ja jos sattuvat
väljänmetsässä olemaan, kirmaisevat ne huolettomina ihan pisimpään
pohjukkaan, näykkien toisiaan ja ilonsa runsaudesta potkien. Lehmät
ovat niitä luontokappalten yhteiskunnan vakavimpia, mutta joskus
niilläkin leikkisä luonto ilmenee tällaisella pitkällä ja herkullisella
heinäpoudalla. Ja lammas sitten: vaikka sen järki ei ole vahvimpia,
ymmärtää se hyvin kesäisen leikin. Ne ovat nämä luontokappaleetkin
ikäänkuin iloissaan sen johdosta, että tuleepa, tuleepa nyt evästä ensi
talveksi. Ihmisen ilo tarttuu hänen ympäristöönsäkin.

On se hujakkata, kun heinä kuivaa, jotta kahisee, eikä tarvitse
sätystellä haasioita, huonon ilman kuivuuvehkeitä. Se käy kuin luomisen
työ silloin tämä heinänteko. Niittomiesten jälestä vaan vedellään
korret karhoille, siinä kouhotellaan muutamia kertoja, yön seuduksi,
kasteen ajaksi, ruvolle pistetään, ja kun vielä toisena päivänä
hajotellaan, niin jo illalla ovat latoon tahi pielekseen pantavia,
heinät. Ja niistä tulee sitten kunnon tavara.

Siellä huhkivat laajaa rantaniittyä viitakkeineen Sukslevän miehet,
isäntä Tuavetti ja Toloppi etunenässä. Rengin-kytjäys ei pysy rinnalla;
no, eihän tuolla ole miehen mittaakaan, vaikka sitä iän puolta alkaa
karttua. Ja viitake kourassa se vihtelee Rieti-poikakin. Taitaa olla
ensi kesää miesten matkassa, eikä sen viitake ota oikein ollakseen
terässään, mutta hyvä on yritys. Jos sillä tuommoinen työhalu vaan
pysyy, niin kyllä siitä henkensä elättäjä tulee, Rietistäkin. Niin no,
onhan sillä pojalla miehen luonto, vaikka sillä on niin kummallinen
kaipuu metsään ja järvelle. Se on toisinaan kuin haltioita tai muita
metsän ihmeitä näkisi; sitä tuo metsä jollakin tapaa pitää lumoissaan.

Niin herahtelee hyvänä isäntä Tuavetin mieli, että sen kouluasiankin on
ihan itsestään ottanut puheeksi jo monta kertaa. Oikein tuntuu olevan
suosiollinen sille ja sanoo, jotta on se sentään jotain, kun nykyaikana
nuo koulutkin laitetaan aivan naapuriin. Kelpaa tämän nykyisen polven
elää kelletellä, kelpaa. No, elettiinhän sitä ennenkin ilman kouluja
ja muita opinteitä, mutta ei taida se oppikaan ojaan kaataa, kun sitä
tarkemmin aattelee. Ja saisihan tuo tulla pojasta viisaampi isäänsä,
jos hänestä, Rietistä, niinkuin koulunkäyjääkin olisi. Kyllähän tässä
työmiestäkin tarvittaisi kotona, mutta niinpä se sanoi opettaja, jotta
ei se koulu työhalua vie, jos häntä muuten miehessä lie. Niin jotta
koettakoon, Rieti, koulua käydä, sittenpä senkin näkee.

Ja vielä pitemmällekin hypähtelevät Tuavetin ajatukset siinä viitaketta
heinän juureen sujautellessaan. Kummallistahan on tämä aika yhtähyvin,
kun sitä oikein ajattelee. Noita koneita riivattuja näkyy työn täytyvän
joka alalle. Kertoihan se Keiteleen Kamulan mies, joka tässä hevostaan
syötteli, jotta Haminalahdessa heinääkin koneella tehtiin. Niin, ja on
noita muualtakin tainnut kuulua samanlaisia puheita. Sillä laillahan
se käy: se ei sekään vanhojen viisaus tainnut olla ihan kutinsa
pitävää, koskapa niitä näkyy sikiävän tähän maailman aikaan vieläkin
viisaampia. Minkälainenhan hän lie sekään niittokone, mutta hyvin
tuolla kuuluu heinä katkeavan, kertoi se Keiteleen mies. Oikein oli
sekin mies hevosensa seisauttanut siihen hovin heinäpellon kohdalle ja
jalansyten käynyt katsomassa sitä rakkinetta. No, niissä hoviloissapa
nuo tarvinnevat niitä vehkeitä, tämmöisen pikku talon niitokset
kiikutellaan vaan vielä käsipelillä, eikä taitaisi ne koneet noissa
meidän mättäiköissä kestääkään. Mutta se nyt on merkkinä siitä, jotta
tämä maailma menee eteenpäin, harasipa häntä vaikka vastaankin.

Vaan sitä ne kehuvat sitä separatieriä, vai mikä hän lie oikein
siltä tieteelliseltä nimeltään se maitomylly. Kuuluvat tuolla
naapuripitäjissä jo pienikarjaisetkin sen hankkineen. Meilläkin tässä
on jo kymmenen lypsävää ensi talvena, tuumiskeli Tuavetti edelleen,
niin jotta jokohan tuota olisi mentävä vaan virran mukana ja ostettava
se mylly?

Tämä ajatus vaivasi häntä niin, että piti kysäistä Tolopilta, joka
paineli siinä vieressä. Kun Toloppi seuraavan kerran viitakettaan
läppäämään rupesi, teki Tuavettikin saman asian ja tiedusteli:

— Tuota... mittee sinä oekeen meinoot siitä maetomyllystä, jotta
oeskoon tuosta apuva tämmöjsessä talloovessa kunj tämä meijännii?...

Tolopilta ihan liippa pysähtyi, ja hän jäi pitkäksi aikaa katsoa
tuijottamaan isäänsä, niin häntä ihmetytti tämä kysymys. Mistä
oli nyt ukko saanut semmoisia ajatuksia päähänsä? Hän, Toloppi,
oli lainaamiensa kirjojen avulla tullut havaitsemaan, että
konevoima oli maataloudessakin otettava vähitellen käytäntöön ja
viljelysmenetelmiäkin oli uusittava, jos mieli pysyä nykyaikaisen
kehityksen tasalla, mutta niistä havainnoistaan hän ei ollut
uskaltanut virkkaa mitään isän kuullen. Tuavetti Tarvainen oli isäntä
vanhaan patriarkalleen malliin, joka tahtoi esiintyä talossaan yksin
määrääjänä. Hän oli sitäpaitsi vielä sitä polvea, jossa vanhat tavat
ja tottumukset istuivat tiukassa. Toisin oli Tervaharjun isännän laita
tuossa järven toisella puolella. Hän oli vähitellen taipunut poikansa
ja tarmokkaan tyttärensä Hintriikan tuumiin, ja nyt siellä kuuluttiin
jo ensi syksynä niittyjä ojitettavan ja soita ruvettavan perkaamaan.
Ja sitä kun oli, suota, kaikkiallakin tässä Markkulan pitäjässä.
Siellä on eri peli, uudelta vuodelta kuulemma sanomalehtikin tilataan.
Mutta mikäs tämän meidän ukon mielessä kytee, kun se separaattorista
hyötähyviään puhumaan puhkee?

— Kyllähän seoes separaattorjrii hyvä kapistus olemassaan, vuan s'oon
vasta sittä ihav välttämätön, kun suahaam meijer tuanne kirkolle.
Johan tuota kuuluu semmosjtai huutoo, jotta muutamat talolliset sitä
puuhoovat. Jos hänestä niinkun tosj tulloo, niin kaet se pittää sittä
meijännii se separaattorj ostoo ja alakoo viijjä retojaan sinnem
meijerii...

— Mikäs se semmojnel laitos sittä o? — kysyi Tuavetti, jolle meijeri
näköjään oli taas joku uusi kone, joita näkyy tähän nykymaailman aikaan
sikiävän kuin sieniä sateella.

— Se ov vuan semmojnen konneellinev voev valamistuslaetos. Sinne viep'
itekukkiir retasa, ja siellä ne sittä kirnuvaavat, meijerissä. Ne
kuuluuvat maksavan tavallise' hyvä' hinnan retasjta. Oes se siitä hyvä,
jotta ei tarvihtis voenyyttisä kansa herrosjsa juoksennella, saes aena
parj kertoo kuussa tilisä kättee.

Tuavetti oli taaskin vähän ihmeissään. Kyllähän hänkin mielestään oli
ymmärtävinään näitä koneita, mutta niitä taitaa tulla jo niin paljon,
jotta ei tämä maalaisen järki pysy matkassa. Mutta oikeastaan hän
sittenkin jo hiljaisessa mielessään hyväksyi tämän meijerinkin. Ei se
näet mitään herkkua ollut kulkea kauppaamassa voitaan, minkä häntä
säästymään sai, kun sitä joka paikassa hypisteltiin ja maisteltiin,
jotta lopulta ei paljon ilennyt tarjotakaan enää koko voita, kun pala
oli päältä kuin hiiren nakertama. Ja jäisi sitten pois koko kirnuamisen
vaiva, kun saisi retana meijeriin kulettaa.

Mutta Toloppi-poika tahtoi takoa raudan kuumana ollessa. Koska äijä
oli yht'äkkiä muuttunut niin edistysmieliseksi, niin koettaa häntä nyt
kutkutella toisesta päästä, joka Tolopin mielestä oli tällä hetkellä
tärkeämpi. Hän haasteli:

— Jospa nuihe' antasj olla niihin separaattoriij ja muihi, siks kun
nuo tulloot välttämättömään tarpeesee. Täss' oes näetä muita hommija
hyvinnii tärkeitä.. Jos oes tuahii niitty oekee' ojittooj ja laettoo,
niin siitä lähtisj er tavalla tätä heinee. Suattasj sittä myöhemmin
panna nuri' ja vaikka kylyvyheinälle... Kuul tervaharjulaenennii
tänä syksynä aekovan ojitella niittysä ja suotasakkii kuul ruppeevam
perkkoomaa...

Tuavetti painui ajatuksiinsa. Hän pani viitakkeensa syrjään ja
rupesi täyttämään piippuaan. Hän ei ollut mikään erittäin innostunut
tupakkamies ja näin kiireenä aikana harvoin työmaalla savuiksi pisti.
Kun hän nyt tupakkapuuhiin ryhtyi, merkitsi se, että hänen päässään
kulki tavallista enemmän ajatuksia. Siellä veuhtoilikin todella
mietteitä sinne ja tänne. Uudistushommiin oli säkeytynyt nyt Tuavetti
Tarvainen. Se separaattori, vai mikä hän lie se maitomylly, se oli
pyöriä hyrrännyt hänen päässään jo kotvan aikaa. Nyt kertoi tämä
Toloppi, jotta Tervaharjun Herkko Tissarinen rupeaa oikein ojimaan
niittyjään. Katsohan näet, vai semmoista se tervaharjulainen, ja ihan
tuossa toisella puolen järven, vähän vaan vitalikkoon tästä Tuavetti
Tarvaisen talosta. Vai niin, vai sen poikia se Herkko? Se tuo taitaa
ymmärtääkin niitten uusaikaisten höpötysten päälle, sen kun kuuluvat
sekä pojat että tyttäret juoksevan kaikkien tietojen ja oppien perässä.

— Vai nii jotta tervaharjulaene' ojimaa ja muuta muokkailemmaa. Mittää
jos oes meijännii yrittee? äänsi Tuavetti tovin mietittyään.

Toloppi-poikaa hykäytti. Katsohan ukkoa, se ei halua olla huonompi
naapuriaan.

— Yritettää, yritettään tok, ja suatta nähä, jotta siitä on hyötyvä.
Eiköpä tuota kerittäne tässä omim miehin, jos ei kovan suurta etteystä
oteta. Jos nyt vua' aluks tänä syksynä teä niitty ojitettasj ja nuo
puskat perkattasj poikkee? — huomautti hän.

— Nii ja jos ei peästä muuten, niim pietään taksvärkkäriä, eikö tuota
sev verram pennijä löytyne.

Toloppi oli oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen tällaiseen tulokseen,
jota hän vielä jonkin aikaa takaperin ei olisi uskaltanut odottaakaan.
Isän luonne näkyi olevan sellainen, että hänet saa uudistuspuuhiinkin,
kun hänellä vaan jossain tiettyvillä oli kilpailija. Kilpailu, se ukkoa
usutti yrittämään. Nyt osaa Toloppi, joka jo kauan aikaa oli itsekseen
monenlaisista taloudellisista parannuksista haaveillut, vetää oikeasta
nuorasta. Hänellä oli vielä yksi asia sydämellään, ja hän päätti antaa
senkin tulla nyt samassa. Heilläkin oli jo muutamaan kertaan käynyt
ompelukoneitten kauppias, mutta aina oli sille naurettu ja käsketty
mennä narraamaan tyhmempiä, tai oli sanottu, etteipä tässä ole varoja
sellaisiin kokeiluihin. Nyt oli hiljattain Tervaharjulle ostettu sekin
masiina, ja kun tässä kerran näkyy ukko olevan sopuisalla päällä, niin
esitetäänpähän, jotta eikö tuo nyt tarttuisi asiaan.

— Vua yks kone meille oes tarpeen, siit' oes tuolle äet’väille isoj
apu. Ohan ne kääneet meilläi ompelukonneen kaapalla, vua eipä hänt'
ou tullunna otetuks. Sen saes vähittäesmaksulla, ja sillä kävis tuo
neolomine' er' topakast. Kuulhan nuo Tervaharjulle sennii hankkinee'.

Tuavetti tarttui heti onkeen.

— Vai sennii! Katohhan neät sitä tervaharjulaesta, vae jo se sennii!...
Se se riehkajsoo.

Tulikohan Tuavetin mielestä liian paljon näitä esityksiä yhdellä
kertaa, vai muutenko lienee saanut kyllänsä tupakkahollin pidosta,
mutta äkkiä kolisti hän piippunsa perskat suuhunsa — ja alkoi niittää
kuin äkäpäissä. Toloppi-poika koetti painaa perässä minkä ennätti ja
ajatteli itsekseen, jotta jo taisi äijä suuttua, ei sille ehkä olisi
nyt pitänyt puhua koko ompelukoneesta mitään.

Mutta hetkisen perästä Tuavetin vauhti hiljeni. Hän näkyi aprikoivan
viitaketta heilutellessaan. Sitten hän heitti taas niittämisen
sanoakseen Toloppiin päin kääntyen:

— Vae on Tervaharjun emännällä jo ompelukone? Se ostetaam meillekkii!

Ja sitten siitä asiasta ei enää puhuttu sen enempää sillä kertaa.
Molemmat miehet paiskelivat kuin henkensä edestä. Tolopilla oli täysi
työ pysyä isä Tuavetin kintereillä. Renki, joka oli siinä levähdyksen
aikana saavuttanut, jäi taas pian, ja nuorempi poika missä lie
ollutkaan niityn toisessa päässä. Ja se oli leveä se isän ja vanhemman
pojan eteys.

Kotona illallista syödessä sanoi Tuavetti emännälleen ja yleensäkin
koko naisväelle:

— Ku' ens kerran tulloo ompelukonneen kaappias, niin se, joka sattuu
olemaam pihassa, tulukoon sanomaam minulle.

Emäntä Justiina, joka oli juuri kantamassa täyttä vatia
potattihauvikkaita pöytään, ihan seisattui tämän määräyksen kuullessaan.

— Mittään sinä tuolla tiet? — kysäsi hän epävarmasti.

— Meille ostetaan ompelukone, — jatkoi Tuavetti.

— No kaikkee sitä kuulookii näillä korvillaa; mittään tuolla oes virkoo?

— Ompelovahhan nuo tuolla kuuluu muuvallae, eikö tuota sitä sammoo
tehtäne meilläi.

— Kukapa nuilla uusaikajsilla sätöksillä osannoon?

— Se on opittava!

Eikä siihen päätökseen enää ollut kellään mitään sanomista.



VII.


Katselihan se emäntä Justiina vähän syrjäkariin sitä ompelukonettaan,
kun se tuotiin taloon, kuten oli katsellut asiamiestäkin silloin,
kun häntä porstuanpohjakammarissa kahvitteli isännän käskystä.
Tällainen uusi suhtautuminen mieheen, joka jo muutamia kertoja oli
melkein hätistelemällä hätistetty talosta pois, tuntui hänestä
liian ihmeelliseltä. Mutta se nyt oli, se asiamies, sitä lajia
miestä, että se tuli vaan uudestaan; taisi tietää, jotta kyllä siitä
lopulta kaupatkin tulee. Pianhan tuo palasikin taas, ja nyt vieraana
pidettiin ja kestittiin. Kyllä sen onnettoman suu kävikin, vaikka
vähemmälläkin olisi sen rakkineensa kaupaksi saanut, kun näkyi
sekaantuvan ajatuksissaan vanhemmiten tämä-Tuavettikin, joka oli niin
selvänuottinen mies ennen.

Semmoisia se Justiina itsekseen intoili, mutta mikäpähän siinä auttoi
muuta kuin ota pois se kone. Pian se sen hommasikin, asiamies, ja
opetti konstinkin samaan vähittäismaksuun.

Mutta pianpa se naisväen pää kääntyy, vaikka häntä sitten olisi,
naisihminen, hyvinkin timakkaa olevinaan, minkä tämä Justiinakin. Kun
hän tuli huomaamaan, jotta tämähän käykin kuin luomisen työ siihen
entiseen hyppyspeliin verrattuna, niin jopa meni nauruun emäntä
Justiinan suupieli, ja hän alkoi kyläläisillekin kertoa, jotta tämä se
onkin etuisa vehe tämä ompelumasiina, sillä pyöräyttää miehille paidan
yhdessä touhauksessa.

Sukslevän Tuavetti Tarvaista alettiin pitää melkein kuin johtavana
miehenä tässä Hirvijärven eteläpään, Muuraisen ja osittain Pienen
Talluksenkin kulmakunnilla. Sillä oli tällä Tuavetilla ollut se
nuoruuden aika vähän sekaista silloin, kun se vaan tavallisena
Sukslevän Tuakkona isänsä eläessä kyliä juoksi ja pientä ilkeyttä
teki, mutta työmies se oli ollut aina, sitä ei voinut kukaan kieltää.
Ja sehän se on pääasia. Mitäpä tuosta, vaikka vapaana aikanaan vähän
hempsahtaakin, eihän se jokaisella ole veri yhtä vakainen. Ja mikä
tuossa vaan lie, jotta niistä nuoruuden hurjista tulee useinkin
rempseitä miehiä, sellaisia eteensä katsovia ja vähän kauemmaksi
näkeviäkin kuin tämä tavallinen nuhjottaja, joka pyörii vaan koko
ikänsä siinä yksillä jalkainsa sijoilla eikä vie maailmaa eteen, joshan
ei taaksekaan päin. Jotta taisi vaan olla eduksikin, että se entinen
Sukslevän Tuakko oli niin vetreä siltä luonnoltaan.

Varsinkin tämän koneen oston jälkeen pidettiin Tuavettia eturivin
miehenä, ihan kuin ilopurolaista etelä-Markkulassa ja Sipukan Pekkaa,
jolla kuului olevan kanssa separaattorikin, pitäjän pohjoispäässä.
Olisihan tässä Hirvijärven rannalla ollut tervaharjulainenkin, mutta se
oli sellainen enemmän itseensä sulkeutunut turjake, vaikka kohta sen
päässä liikkui kaikellaista uudenaikaista, eikä siitä Herkosta koskaan
oltu puhuttu paljon hyvää eikä pahaa, niinkuin tästä Taavetista oli
liikkunut juttua monenlaista.

Siinä se kekotti ompelukone kaikessa komeudessaan Sukslevän tuvassa jo
ruistalkoon aikana. Niitä vaan oli riittänyt ilmoja vielä rukiinkin
korjuuksi. Parahiksi ennätti heinänteon lopettaa, kun jo ei muuta kuin
ala ottaa sirppi käteesi, jottei karisemaan pääse aikaisin joutunut
ruis. Harvoinpa sitä oli ennen näillä main kunnolle keritty saada ruis
kuhilaille ennen Laurin päivää, josta alkoi uuden siemenen kyntö, se
kun oli tässä pitemmän aikaa pitänyt semmoisia rämppäkesiä; mutta kyllä
nyt kerittiin aumaankin asetella. Olisi vaikka passannut Sukslevässäkin
uutisella siementää, mutta sillä oli Tuavetilla siemenet varattuna
viimevuotisesta. Tosin oli pitänyt ostoviljaa käyttää lisänä, sillä
eipä tahtonut näissä Markkulan kivikkopeltoisissa taloissa omasta takaa
vielä riittää vuoden ympäriinsä, mutta siemen sentään aina varattiin.

Ruistalkoohan se toki pidettiin elokuussa joka talossa ja potattitalkoo
sitten syyskuussa, ja joskus kun sattui korjuun kanssa kiirettä
pakkaamaan, vähän muitakin viljoja talkoolla talteen otettiin. Siinä
on tässä talkoossa sellaista yhteistyön ja toisensa auttamisen henkeä.
Vuoron perään käydään seutukunnan taloista toisissaan, niin jotta niitä
riittää talkoita joka päiväksi rukiinleikkuunkin aikana. Se sujuukin
talkootyö eri vauhdilla, kun siinä vähän niinkuin kilvoitellaan, jotta
kuka se on oikein parempi toistaan.

Ja onhan niitä aina talkoossa muitakin viehätyksiä. Kas kun se ei
tämä savolainen, jonka talot harvoin ovat yhdessä rysmässä niinkuin
niitten rintamaalaisten, usein pitempiin aikoihin pääse naapurinsa
pakeille, ja kertyyhän sitä toki hänellekin asioita kielen alle,
kertyy niinkin. No, siinä kun on talkoossa koolla koko seutukunnan
väki, niin passaa naisväenkin säklättää ne säklätyksensä ja vapautua
siitä tunnonvaivasta, jotta kun ei ole kunnon puhetoveria; sillä
mitäpä tuota lie juuri juttelemisia näitten oman talon asukkaitten
kanssa, jotka aina tuossa silmän alla käpsäkehtivät. Ja niinpä ne vaan
ukon-kantturatkin alkavat käydä harvapuheisiksi jorauksiksi, jos aina
kotijoukkojen parissa mököttävät, jottet kuvalle sanaa suusta saa
muuta kuin hiilikoukun kanssa haravoimalla. Mutta annas kun pääsevät
talkooseen, niin kyllä kieli liplattaa. No, mikäpä on liplattaessakaan,
kun siellä vertaisiansa löytävät ja saavat sitten vatvata ja
justeerata kaiken maailman asiat. Ihan ovat, vaivattavat, kuin pahoja
akkoja silloin. Se on niinkuin kihupyhä tämä talkoo, mutta kun se on
kokonaan maallista menoa, niin sillä on vielä retevämpi luonne kuin
kirkkokihauksilla.

Niin, ja entäs sitten nuoret, nehän ne toisiaan tarvitsevat. Kyllähän
sitä joutilaampina aikoina osataan järjestellä tansseja ja muita
hyppijäisiä, mutta järjestäpä heitä kesällä, kun on kiire työn touhu.
Sitä ei silloin vanhemman väen taholta katsella hyvillä silmillä
nuorten riekkujaisia. Hypelkööt palvelusihmiset sitten riiviikon
aikana, sanovat talon isäntäväet, kun on oma aikansa, nyt pitää tupen
heilua ja omat pidetään muuten kurissa. Onhan näitä sitäpaitsi talkoita
tästäpuolin melkein joka päivä, jotta tottapa nuo niissä tulevat
hoidetuiksi asiat työnteon ohella, ja mikäpäs sen somempaa.

Tuntuupa niille verestyneenkin yhtä ja toista nuorille. Nämä ovatkin
ensimmäiset talkoot tänä vuonna. Sukslevän Tuavetti pääsi etunenään.
Siitäkin sen näkee, jotta se on kokoomassa pitäjän ökymiehen asemaan.
Tähän asti ne ovat useimmiten tuolla Pölökissä, kun niillä ovat pellot
päivärinteellä, ehättäneet ensimmäisiksi, mutta eipä tuo töydännyt
pölökkiläinenkään nyt, vaan antoi suksleväläiselle tilaa. Niin, tuntuu
olevan kiireitä kerrottavia, nuorilla, koskapa sellainen sohina ja
kohina kuuluu niitten parvesta. Siellä leikkaavat tyttönsä ja poikansa
kilpaa. Tässä työssä se rivakka naiseläjäkin pysyy miehisen miehen
rinnalla, melkein on toisinaan pääsevämpikin käsistään. Vanhempi
naisväki on sitelemässä, ja ukoista useimmat kuhilaita pystyttelevät.

— Siinä se o' ja pyssyy, eikä taekoja tarvita,— sanoo harvapuheinen
Herkko Tissarinen, kun ensimmäiselle kuhilaalle hatun päähän panee,—
höystykööv vuan Sukslevän Tuavetin pelto!

Niin, niin, taikojapa taikoja. Niistä alettiin päästä jo Markkulan
pitäjässä. Taisi olla se Aitto-ukko viimeinen suurempi taikoja,
sillähän nuo olivat omat metkunsa joka asialle. Nyt on kaiketi
siltäkin luonto mennyt, kun käräjiin joutui, rapsut sai sen päiväiset
ja kelmiksi tuomittiin. Istunuthan tuo on sen istumisensa ja nyt
vaarinpäivillä kotonaan kököttelee, mutta eipä ehkä ukko lähde enää
hautaan kuolleen päänahkaa nylkemään, niinkuin teki vielä tässä
vuosi muuvahta takaperin, josta se sitten kunnia meni ja linna peri.
Tapahtuuhan sitä vielä nytkin, jotta jotkut akan-höpäköt toisten
navettoihin työntäytyvät elukoitten nahkasta lämpäreitä leikkelemään,
mutta-lähtö tulee taikojen tekijöille, jos talonväki vaan sattuu
huomaamaan, ja kuuluvathan nuo käräjiinkin moniaita saaneen. Se
aletaan nyt jo jokseenkin yleisesti katsoa ilkeydeksi taikojen teko,
mokoma, vaikka toisethan noita vielä pelkäävätkin, mukamas. Tolomulan
vanha emäntäkään ei kuulemma saa yön lepoa eikä päivän rauhaa, kun
niin kammoaa taikojen voimaa, mutta sehän tuo muutenkin on vielä niin
vanhansorttinen ihminen, ja taitaisi itsekin taikoa, jos rohkeutta
riittäisi. Tämä Hirvijärven ranta ja koko muukin läheinen puolikunta on
kuitenkin vapaa sellaisista höpsötyksistä.

Eikä siinä Sukslevänkään leikkuupellolla tarvittu muita taikoja kuin
riskiä ja rivakkaa liikkumista, niin kyllä katkesi kaunis vilja. Ja
sitähän oli, sitä työn iloa, varsinkin kun näin toisen askareissa
liehuttiin. Mikä siinä lie, jotta toiselle se työ, ilmainenkin, maistaa
paremmin kuin kotona? No, onhan ne syömiset ja juomisetkin vähän
niinkuin valinnan perästä, ja nuorella väellä on ainakin sitten illalla
tiedossa pieni tanssin rivaus kaiken vaivannäön päälle.

Ne nuorten asiat, nehän ne kehittyvät näissä talkoissa hyvää hytyä.
Millä kannalla nuo lienevät sitten heinäripin jälkeen olleet
esimerkiksi tämän Sukslevän tyttären Emman ja Luvellahen Alapetti-pojan
välit, sitä nyt on sivullisen vaikeata ihan rikulleen sanoa, mutta jos
niihin oli silloin jäänyt jotain keskentekoista, niin kyllä ne nyt
tänä talkoopäivänä pääsevät semmoiseen reilaan, jotta ei muuta kuin
lumpsauta kansi kiinni kuin voivakkaseen. Sen näkee selvästi kummankin
naamasta. Katsohan nyt esimerkiksi tätä Emmaa: vaikka häntä lujastikin
leikkaisi ja miesten rinnalla riehkaseisi, niin ei se paljaan työn
väri ole ihan tuollainen. Sen poskilla kun välistä leiskahtaa niinkuin
revontulet! Se on jo muuta leiskutusta, eikä tämän työn aiheuttamaa.
Se lähtee sieltä sydämestä, josta ne kummalliset, mitkä he lienevät
virrat ja vanat, johtavat poskiin tämmöisellä kokemattomalla ihmisellä
kuin Emmakin on. Turhaa sitä on Emmankin pyyhkiä poskipäitään
huivinnurkalla, ei se siitä minnekään mene se leiskotus, se lekottelee
vaan, kun Alapetti on lähellä.

Mitä taas tähän Alapettiin tulee, niin mitä häntä suotta on
sotkeutuvinaan toisten miesten keskusteluihin, kun ei se kuitenkaan
ole mitään kuvan keskustelua, eikä hänen puheistaan kukaan saa
säällistä tolkkua. Katsoisi vaan suoraan Emmaan, kun nyt jo taitaa
muuten uskaltaa katsoa paremmin kuin siellä juhannuskokolla Luvellahen
pohjassa, sillä hoksaahan sen jokainen, jotta sinne sen silmiä vetää,
vaikka on olevinaan niinkuin muitten miesten asioissa kiinni. Joo,
kyllä sen huomaa, elkää te siinä luiruilko!

Vaikeampaa taitaa ollakin saada selvää tämän Sukslevän Tolopin ja
Tervaharjun Hermannin Hintriikka-tyttären välilöistä. Toloppi on
semmoinen itsetykönään tuumiskelevainen turilas, harvasanainen ja ehkä
-verinenkin joksaus, että se saattaa peittää kaikki metkunsa. Eikäpä
tuo ole paha pärpättämään Hintriikkakaan, isäänsä on tullut tasainen ja
tyyni. Niitten molempien luonnolla sitä jo osaa peittääkin, jos oikein
koko tahtonsa yhteen kasaan kerää. Mutta jonkin verran silmän vilkettä
näytään pidettävän näittenkin kahden välillä, kyllä sen aina vanhempi
ja kokeneempi honaisee, kun vaan osaa katseensa järjestää oikealla
ajalla ja oikeaan paikkaan.

Niin — ja muista nuorista puhumattakaan. Totta kaiketi niitä parin
alkuja aina on näin talkoissa, missäs sitten?

Siinä jo puolishollilla katsellaan sitä uutta konetta ja pannaanpa
emäntä Justiina näyttämään, jotta mitenkä se tämä rukki niinkuin
hyrrää. Osaisihan se Emmakin, mutta ujoilee, kait tuon Alapetin
tähden. Mutta Justiina ei ujoile. Se oli aika tormasija jo tyttönäkin
ollessaan, ja on pitänyt ollakin, ei se muuten olisi uskaltanut
silloiselle Suksleväp Tuakolle mennä. Ja arvollinen puolisopa tuosta
on tullut, ja sovussa ovat eläneet, ei ole tarvinnut katua kummankaan.
Kun siinä nyt tämä Justiina ottaa nuoremman pojan paidan ja sähäyttää
sivukappaleet yhteen, niin se ei ole muuta kuin yksi punainen pyöräys,
ja ihmettelyn humina käy läpi koko joukon. Se on nyt taattu tällä
kulmalla tämän ompelukoneen tulevaisuus, sitä ei tarvitse epäilläkään.

On jo jokseenkin myterää illalla, kun talkooväki kolmesta pitkästä
pöydästä nousee ja tuvassa raivataan tilaa tanssihaluisille.
Talkooillalliseksi oli tapettu lihava pässi, ja siihenpä sen lihat
nyt menivät leikkuuväelle keitettyyn tappaissoppaan, ja verestä
oli pyöritelty muhevat myvyt keittoon. Mutta välipä tällä yhdellä
lampaalla, ovatpa rukiitkin kuhilaalla, ja Sukslevän tuvassa käy
nyt tanssi. Nämä olivat viinattomat talkoot, sillä ei ole Tuavetti
Tarvainen akoituttuaan niitä aineita kotiinsa tuonut. Niin oli silloin
topannut kuin naulaan.

Mutta ketäs siellä aitan takana notkulaudalla istuu? Kaksi heitä
niinkuin olisi, minkä tältä hämärältä erottaa. Ja lähekkäinpä ne
istuvatkin, ei siihen sovi myteräkään väliin. Ja mitenkähän on,
eikös ne ole tyttö ja poika, ja eikös vaan tuon pojan käsi ole
koomin kuin tytön vyötäreillä? On, onpahan se. Kas kun ei näitä ole
tanssituttanutkaan! Mitenkähän niitten asiat ovat? Kauanpa ne katsovat
toisiinsa, mitähän nuo näkevät? Tuolta hollilta tuota nyt nähnee
myterässä elokuun myöhäisessä illassakin. Mahtavatkohan ne oikein
haasteitakin keskenään?

— Kyllä käet tätä sittä jo suap pittee varmana asijana, vae mittee sinä
sanot, Emma? — kysyy se poika hiljaa.

Ahaa, se onkin tämä Sukslevän Emma, so-soo, no sitten ei ole vaikeata
arvata, kuka se toinen on siinä vierellä. Vai nämä ne ovat tänne
tulleet tanssituvasta omille teilleen! Jaha, eipä sitten taida olla
kaukana kuuliaiset. Mutta mitähän se tyttö nyt tuohon kysymykseen
vastaa?

— Mittee sinä sitä kysyt, Alapetti, tiijäthän sinä, jotta sinustaham
minä tykkeen, ja oun aenai tykännä, pienestä pittäen, ihan siitä ast
ku' ensimäisen kerran kävil Luvellahen kokolla. Aena minä vuan oun
sinuva muistanna, vaikka sin' et ou itestäsj antanna väljliin kuulta
pitkiin aekoin...

Hyvänen aika, onpas sillä tytöllä puhetta nyt! Ei oikein uskoisi
Sukslevän Emmaksi, joka toisinaan on vielä niin ujoinen, mutta kun
pääsee tänne hämärään, niin jopas on sanomista.

Sitten sieltä ei kuulukaan mitään, mutta samassa asennossa taitaisivat
istua vaikka aamuun asti ja sivuitse siitäkin, jollei sattuisi tanssin
väliä ja muitakin tulisi pihalle. Mutta ei niitä kukaan osaa täältä
etsiä, ja kullakin on omia asioitaan setvittävinä, niin jotta kyllä
ne täällä aitan takana saavat rauhassa olla. Parhaan paikan ovat
valinneetkin.

Tanssi alkaa jälleen, mutta sitten näitten välillä täällä alkaa
ikäänkuin taistelu. Antaahan olla, ovatkohan nämä suuttuneet jostain?
Mikäs niille nyt tuli?

— Yks vuan... — kuuluu se poika sanovan siinä kahakassa.

— Ei, Alapetti, ei nyt aenakaa, jos kuka näkköö...

— Eikä neä, mittee sinä turhoo, Emma...

Mitä, eivätkös niitten naamapuolet käyneet siinä kamppailussa
vastakkain?

— Hyi, minkälaenen sin' out, Alapetti!

So, käviköhän tälle tytölle pahastikin? Mitenkäs ne noin rupeavat
leikkimään kovakouraisesti, jotta toiselle tulee vahinko?

No nyt? Mitäs tämä nyt on? Eikös se tuo tyttö juokse sen pojan kaulaan
ihan solkenaan, ja oikein näyttää hyppäävän ja painavan huulensa toisen
huulia vastaan? No, nyt se ei enää muista siitä irrotakaan. Aijai,
jos sattuisi joku tulemaan. Onko tämä nyt soveliasta? Kyllä tännekin
saattaa joku osata.

Nyt se helpotti, Luojan kiitos!

No niin, siinä se nyt oli! Se on taas kiinni! Hyvät ihmiset, mitä tämä
nyt tämmöinen...

Ne pitää jättää sinne. Iltakin näkyy myteröityvän yhä enemmän.



VIII.


No niin, se nyt oli sitten kesäkin taas menneilleen. Kauankopa
tuo kestäneekään täällä pohjoisessa: parahiksi ennättää koreimmat
pyhävaatteensa päälleen pukea, kun jo ei muuta kuin ala riisua niitä
pois. Se on tämä pohjolan kesä niinkuin kiireimmittäin joissakin
pidoissa kävijä, istuutuu pöydän päähän ja syö juhla-atrian, ja
sitten sille tulee kiire kuin mustalaiselle. Mutta nätin näköinen se
on siinä istuessaan, oikein hemaiseva kuin juuri naiseksi noussut
kaunismuotoinen tyttö.

Nyt pudotteli jo se neiti hiljakseen korujaan yltään. Oltiin
syyskuussa. Annappahan tästä vielä muutaman viikon vierähtää, niin jo
on ihan alushameisillaan, ja sitten se alkaa panna päälleen paksuja
talvitamineitaan.

Siihenpä se sitten suvitoukojen valmistumiseen mennessä oli kypsynyt
se Emman ja Alapetinkin asia sellaiseen asteeseen, että passasi
saattaa se vanhempienkin tietoon. Alapetin puhemies, Särkän Israjel
Huatainen, oli käynyt Sukslevässä kysymässä, jotta kävisikö se niinkuin
päinsä. Ka mikäpähän siinä! Eihän Sukslevässä ollut mitään Alapettia
vastaan, rivakka nuorimieshän se on Luvellahen poika, ja kyllähän
tässä on nähty, jotta onhan niillä jotain kotkotusta keskenään, tällä
Emmalla ja sillä Alapetillä, ja sehän siitä ruukkaa tulla. Oli vaan
kysynyt Sukslevän isäntä, että milloinka sitä sitten vihkaistaisiin,
jolloin puhemies oli tiennyt kertoa Luvellahessa oltavan sitä mieltä,
että taitaa jäädä ensi vuoden nimiin, saattaa näet tammimarkkinain
jälkeen olla sopivinta aikaa sellaisiin hommiin. Samapahan se
näitten suksleväläisten puolesta, eihän noilla tainnut, nuorilla,
niin hengenhätää olla yhteenmenon kanssa. Sillä laillahan se sitten
sovittiin oiki neuvotteluin, jotta kohta uudelta vuodelta pannaan
kuulutuksiin, ja sitten tammimarkkinain perästä juohetaan morsian
hyvällä rekikelillä uuteen kotiinsa.

Se asia oli mennyt sellaiseen päätökseen. Sitten oli siinä se
kansakoulukin alkanut elokuun loppupuolella, ja Sukslevän Rieti käydä
junttasi reppu selässä joka päivä noin yhdeksän kilometrin matkan
edestakaisin kirkolla. Olihan se isäntä Tuavetti vähin pelännyt alussa,
jotta tuleekohan tästä pojasta koulunkäyjää, kun se oli sen rihlan
saatuaan kaikki vapaa-aikansa metsässä käydä tuojannut ja näytti vaan
elävänkin niissä metsäläismeiningeissään, mutta mielelläänhän tuo
tuolla kävi, ja lukea porottikin iltaisin kuin paras pappi. Leikillään
oli isä jo huomauttanutkin, että taidat lukeakin papiksi nyt yhtäpäätä
vauhtiin päästyäsi, johon Rieti oli vastannut oikein vakavissaan,
jotta ei tässä papiksi, eikä muuksi, en minä eriä tästä Sukslevästä,
jos vaan saan tässä olla, mutta kansakoulun minä käyn lävitse, vaikka
mikä tulisi. Niin se oli poika jo alusta pitäen selvällä tolalla sen
lukuhommansa kanssa.

Ja koululakienhan se oli oikeastaan tämä Toloppikin„ Se oli jo
kohta heinänteon perästä mennyt opettajan pakeille, ja siitä se oli
alkanut. Iltaisin se siellä kävi koululla opettajan luona pari kertaa
viikossa, niin ettei se kulkeminen sille raskasta ollut, vaan luettavan
näkyy kovasti. No, onpahan tuo tuohon jo ennestään tottunut, vanha
postilla-mies. Taitavat olla vielä tavallista mieluisammatkin ne
kulkemiset, kun Tervaharjun Hintriikkakin järven toiselta puolelta on
samassa matkassa; kuuluu sekin meinaavan yksityisoppilaana kansakoulun
tutkinnon suorittaa. On niitä sillä opettajalla kuulemma muitakin
yli-ikäisiä iltaoppilaina, mutta niinpä tuo oli sanonut tälle Sukslevän
Tuavetille kirkolla tavatessaan, että hän nyt jo puolisentoista
kuukautisen kurssin jälkeen huomaa, jotteivät toiset pysy Hintriikan ja
tämän Tolopin matkassa, vaan täytyy ne erottaa omaan sakiinsä. Jos vaan
tätä menoa piisaa, ja miksipähän ei piisaisi, niin eivät kuulu nämä
kaksi paljon ennättävän vanheta, kun kansakoulun kurssi on suoritettu.
No, suorittakoon Toloppikin, kun ei näy se luku töitäkään haittaavan,
ja onpahan sitä tästäpuolin puhdetta sen tuhrata pienen öljytuikun
ääressä.

Sillä kantilla ne nyt olivat Sukslevän talon nuorempien pereen jäsenten
asiat. Nyt oli edessä potatin nosto ja nauriin listiminen, jotka
olivat suoritettavat ennen Mikkeliä. Syyskynnöt niinikään vaativat
miehensä. Siitä nyt ei ollut nuoremmasta pojasta paljon apua, kun sen
aika meni niissä kouluhommissa, mutta toiset miehet olivat ahkerassa
touhussa, ja niin ne vaan asiat kulkivat tavallista kulkuaan. Sitten
alkoi loppusyksyllä ojankaivu, sillä vakaasti aikoi Tuavetti pysyä
sanassaan, jotta rantaniitty tänä syksynä ojitetaan, ja pannaan siten
alku uusaikaiselle viljelykselle, siinä nyt ei auta kerrassaan mikään.

Ne nyt olivat niitä sisäisiä puuhia, omassa talossa tapahtuvia. Mutta
olipa tässä muutakin ja tärkeämpää tulossa. Kirkossa oli hiljan
kuuluutettu, että kupernyöri itse omassa korkeassa persoonassaan
tulee Markkulan pitäjään ja pitää kokouksen kunnantuvalla. Se nyt jo
kyllä aikaisemminkin tiettiin, että se tästä kautta kulkee, mutta ei
luultu sen Markkulaan pysähtyvän, vaan ajavan suoraan Pielavedelle,
jossa mitä he erikoisia asioita käsiteltävänä. Mutta nyt kuuluikin
tulevan Markkulan kunnantuvalle; osoittaa sillä tavoin huomiotaan
tälle kivisellekin pitäjälle. Se on jo tapaus se. Ja nyt se on
niinkuin huomenna se tulopäivä. Tuntuupa ihan Taavit Tarvainenkin
olevan tavallista juhlallisemmalla mielellä. Ei tahdo olla paljon
töistäkään, ja ihan on kuin ei saisi sijojaan missään, kävelee vaan ja
käännähtelee, ja on jo tainnut ainakin kolmeen kertaan kiertää talonsa
ja käydä katsomassa sitä punaista porttiakin.

Vallanhan tämä Tuavetti on niinkuin kupernyöri tulisi hänen taloonsa
eikä kunnantuvalle. Pyhävaatteetkin on jo aikaisin iltapäivällä haettu
aitasta ja odottelevat tuvan sängyn päällä, jotta mikähän tästä oikein
tulee, kun niin näyttää olevan tärkeätä kaikki nyt talossa ja isäntäkin
on niin levoton kuin olisi vähintään vihille menossa. Eikähän nyt ole
edes pyhä eikä mikään, jotta mitähän varten meidät, pyhävaatteet, on
tähän hilattu aitan orrelta? No, tottapa tästä tulee meno jonnekin,
milloin hän sitten tulenee?

Olipa se ankara yö Taavit Tarvaiselle. Eihän tuota ennen muuta ole
tarvinnut, kuin kääntyä oikealle kylelleen ja jättää Justiina leveän
selkänsä taakse, niin siinä häntä on kohta päässyt unen päästä kiinni.
Mutta nyt on niinkuin kirppuja olisi paita täynnä ja ne pistelisivät
ja näykkisivät. Jos ennen on kirppukin joskus paitaan eksynyt, niin
kerran on kädellään hosaissut, eikä sen kummempaa, vaan nythän nuo
eivät sitäkään tottele, ei vaikka kyhnäisi kylkeään ja koko ruumistaan
hieroisi. Jos he sitten lienevätkään kirppuja, vaiko muuten kutijanee
ruumis, mitä kutijanee. Ihan panee piehtaroimaan Tuavetin, ikämiehen.
Justiina on jo välillä vaipunut uneen, mutta herää toisen ruumiin
hytkytykseen ja kuuluu ääntävän, jotta mikä riesa siihen tuohon ukkoon
on mennyt, kun kyhnyttelee itseään kuin olisi syyhy selässä. Tuavetti
koettaa olla yhdessä kohdin ja yrittelee houkutella unta luokseen,
vaan se ei onnistu. Hikikin tulee siinä, ja yhä vaan tuntuvat ne
kirpunpistokset.

Lienee jo hyvinkin myöhäistä, kun Tuavetti vihdoin vaipuu jonkinlaiseen
horrokseen. Ja sitten hänet ottaa kuin tuuliaispää koetellakseen
ja viepi jonnekin, minne vienee, hyvin ylös. Siellä on Justiina
alhaalla, ja Tuavetti on kuulevinaan hänen huutonsa, jotta uneutit
ottaa evästä, jos kauankin viipynet sillä reissullasi, ja minulla
kun olisi ollut jo voita vakkasessa, leivät varattuina ja piimälasku
täytettynä. Mutta Tuavetti huitasee vaan kädellään ja lentää, lentää...
Sitten hän yht'äkkiä joutuu suureen ja koreasti kirjailtuun saliin,
jossa viheriäverkaisen pöydän takana istuu iso punakkakasvoinen
miehen-rojaus, niinkuin tämä kupernyöri Aminohvi, jonka Tuavetti on
kerran nähnyt; mutta sillä on siivet selässä kuin enkelillä. Ja se
Aminohvin näköinen enkeli kysyy Tuavetilta, jotta oletkos sinä se
Taavit Tarvainen Markkulan pitäjästä, Sukslevän talosta. Tuavetti
kumartaa niin syvään kuin suinkin kuontuu, ja vastaa, että juu, herra
Kupernyöri, kyllä minä olen Taavit Tarvainen. — No, onkos siinä perää,
että sinä olet istuttanut muikkukannan Hirvijärveen, ja onkos sinulla
punaiseksi maalattu portti? — Kyllä siinä on perää, korkea-arvoinen
herra Kupernyöri, on siinä. — Mutta minulle on kerrottu, että muikut
eivät ole siinneet Hirvijärvessä, onko se totta? — Sitä minä en niin
vissiin tiedä, vaan kyllä niitten pitäisi ilmaantua, jos eivät ne
ahvenet vaan ole syöneet niitä muikkuja. — Jaa, jaa, Taavit Tarvainen,
kun sinulla on punainen portti, niin se osoittaa, että sinä olet
edistystä rakastava mies; mutta sinun pitää uudelleen tuoda muikkuja
Hirvijärveen, sillä Hirvijärven ympäristön kansa syöpi mielellään
muikkukalaa...

Tuavetti muisti hyvin aamulla tämän unensa ja ihmetteli, jotta mitähän
se merkitsi, ja olikohan se enkeli itse tämä Kupernyöri Aminohvi. Kyllä
se oli vaan sen näköinen, ja kun se puhui niistä muikuista. Taitaa olla
tämä viittaus siihen, että uudestaan, uudestaan on istutettava muikkua
Hirvijärveen, ei tainnut juurtua siitä ensimmäisestä kerrasta, kun ne
ahvenet... Ja ehkä se oli vaan vahingoksi, kun pantiin se silkkihuivi
sinne pohjalle. Mutta kun se Lemetti-vainaa oli aina niitten
taikojensa kanssa... Mutta pitänee tästä ilman taikoja yrittää, koska
Uni-Huppiaskin tuommoisia alkaa näytellä.

Olipa sinne kokoontunutkin ukkoja kunnantuvalle, oli totta toisen
kerran. Ja ukkoja vaan. Ei vilahtanutkaan siellä hametta, paitsi
minkä lie vanha Korhos-vainaan Hanna, joka oli tässä kunnantuvalla;
vähän kuin vahdin tapaisena, joskus ohi kulkea lytystänyt. Ne olivat
nyt ne kuvernöörin käräjät tänä päivänä tässä Markkulan pitäjässä.
Oli tapahtunut sellainen kunnia näille puukirkon miehille, että
itse maanvaari oli luvannut tulla ja oikein, asiata tehden kysellä
markkulaisilta, jotta onko niinkuin mitä valittamista maan ja läänin
hallintoon nähden. Eipä silti eikä sen tautta, että tämä Markkula olisi
mikään syrjäpitäjä ollut, jopahan vielä: siinähän se kökötti ihan
maanvaarin pääkaupungin, maaseurakunnan kanssa rajakkain, mutta muuten
nuo eivät Kupernyörit kehdanne tulla tähän köyhään pitäjään, joka vielä
kuului olevan mukamas takapajulla. Mutta nyt se oli lähtenyt Aminohvi
ajamaan sillä mielellä, jotta poikkeaa häntä Markkulankin kunnantuvalla
ukkojen turinaa kuulemassa, jos on mitä turisemista.

Puhtaina kiilsivät kunnantuvan seinät ja lattiat, niin jotta melkein
kuvaisensa näki, kun läheUe tuli, ja katajaranssit kiertelivät seiniä.
Kelpasi siihen tupaan tulla isonkin herran, ja olihan se toki herra,
kupernyöri, mistäpä noita vielä suurempia. Ukot katselivat ihmeissään
tupaa. Eivätpä oHeet monet nähneetkään sitä näin juhla-asussaan.
Tottumuksesta pistettiin piippuun, mutta Ilopuron Apneeri,
kunnallislautakunnan esimies, äsähti kohta, jotta pellolle polttamaan,
ei saa savustaa juhlahuoneen seiniä. Aivan niin, oikeassa oli
ilopurolainen, järjestys ja siisteys se on oleva silloin, kun maanvaari
tulee.

— Vieläköön tuoll' on se vanaha kivalterj Niskanem matkassaan? — kysyi
Sukslevän Tuavetti miesrysmässä.

— Mitenkäs sittä, — vastasi kaikkitietävä ilopurolainen, — seon
palavellu jo monta muavvuaria, Niskanen, ja kova ukkohan s'oon. Seon
suanna jo renikat ja muut lätkät uskollisesta palveluksesta, ja niinpä
tuo kuul’ olovan tämännii Aminohvin toenen käsj.

— Taetaa se Niskanen tietee näestä leäni' asijoista yhtä paljon kunj
ite muavvuarjrii... — tuumi Kolomkannan Karhunen, joka myöskin oli
tullut katsomaan »sitä ihteesä».

— Minkä taatta s'ei tiijä, ja sille passoo vuam puhuva asijastaa', jos
ei niinku' itellee' ilikiis. Kyllä se Niskanen sittä hoastaa sopivassa
tillaesuuvessa. Paljo neon silläe tavalla asijoetaa toemitelleet.
Seon neät kivalterj kupernyöril lähheisim mies oekeestaa, selitti
kuntakokouksen puheenjohtaja Kaspo Hyvönen, toinen kunnan pylväitä
ilopurolaisen ohella.

— Vae on se kivalterj Niskanen niim mahtava mies. No, elähäm mitä, —
päivitteli Karhunen.

Seistiin pihanmaalla rykelmissä ja odoteltiin. Keskustelu kierteli nyt
pääasiallisesti tässä kivalterissa ja sen mahtavuudessa. Tiedettiin,
että se oli palvellut jo neljättäkymmentä vuotta, ja joku oli kuullut
kaupungissa kerrottavan, että tämäkin Aminohvi oli sanonut, kun
Niskanen oli meinannut jo kerran erota ja ruveta pernitsuonille, jotta
jos kivalteri vaan jättää virkansa, niin kyllä se on silloin hänenkin
lähdettävä, sillä ei hän yksinään jaksa hallita täilaista suurta ja
paljotöistä lääniä.

— Vae on nii' ökymies tämä kivalterj Niskanen? — ihmeteltiin.

— On se, — selitti jokin toinen, tietävämpi, — on se semmojnem mies,
vaekka se vuan kuskpukilla istuu, mutta eipähän tulis Aminohvikaa
toemeen iliman sitä.

Kivalteri Niskasen arvo kohosi niittenkin silmissä, jotka ennen olivat
luulleet häntä vaan tavalliseksi kuskiksi, nyt suunnattomasti. Häntä
ruvettiin odottamaan melkein samanlaisena uteliaisuudella kuin itseään
maanvaaria.

Ilopuron Apneeri, kunnanmies, kierteli siinä miessakissa ja koetti
tolkuttaa, jotta kukaan ei saa mennä sisälle ennen kuin kuvernööri
on astunut pitkän pöydän taakse, ja sitäpaitsi on kaikkien tässä
pihanmaalla muodostettava seUainen kunniakuja, jota myöten maanvaari
astuu ovelle, ja jokaisen on otettava hattu käteensä ja kumarrettava
syvään.

— Minkäänlaenen seon se kunnijan kuja? — tiedusteli Kolomkannan
Karhunen, ja toisetkin äijät katsoivat kysyvinä ilopurolaiseen.

— No s'oon semmojnej, jotta työ asetutta seisomaan kahteer rivviiv
vastakkae', ja kupemyörj sittä kulukoo siitä välistä, — selitti
Apneeri-ukko. — Ja muistoote, jotta kellää ei sua olla piippuva
leuvassa, ja rassatkoo nokkanno kansa, ettei kukkaa sittä muavvuari
eissä räkkeesä pärski. Eikä kokkoushuoneessakkaa sua muut polttoo
tupakkoo ku ite kupernyörj ja vallesmanni. Niij jotta kärryyttäkköö nyt
minkä kärryytättä!

Ja ukothan kärryyttivät.

— Veitään nyt, nuapurit, keohkommo täätee, kuka sen tietää, mitem pitkä
tupakator ruppeema siitä tulloo, — huomautti joku joukosta.

Sitten tuntui ilopurolaisella vielä olevan jotain sydämellään. Hän
julisti:

— Sittä ov vielä yks tärkee asija, jotta ei pijä kaekkiim puhuva
Kupernyörille, vua' antakoo minuj ja Hyvös-Kaspon huastoo. Ei myökäär
ruveta muuta löpöttämmää' kum minkä se kyssyy.

Tämä ei näyttänyt kaikkia miellyttävän. Taisivat jotkut tuumia, jotta
se on sopimatonta komentelemista, ja Kolopuksen ukon-käppyrä, se vanha
Jahvetti, pani vastalauseensa:

— Vuan suattasjhan sitä olla jottae syvämmellää' muillae kun sulla ja
Kaspojlla, semminnii kun tämä on niih harvinaenev vieras ja vielä koko
leänim peämies...

Hän olisi vieläkin jatkanut, mutta Sukslevän Tuavetti suhahti hänelle
hiljaa, jotta:

— Anna sev vua' esitellä, eihäm meijän tarvihe siitä piitata mittää...

Jahvetti vaikeni ja jäi mietteisiinsä. Hänellä näkyi todellakin olevan
jotain sydämellään, ehkä jokin ankara kysymys, johon pitäisi saada
vastaus itseltään läänin päämieheltä.

Sitten siinä odottaa hökötettiin. Eikä kauan kulunutkaan, kun
kirkkomäeltä tapulin takaa ilmestyivät kahden hevosen vetämät
vaunut. Aluksi näkyivät vaan hevoset, yhdennäköiset kuin Savollahen
kaksoistyttäret, ja niitten karva kiilsi jo kaukaa kuin silkki. Sitten
erotti korkealta kuskipukilta mustaan kauhtanaan puetun miehen, jolla
oli korkea töyhtöhattu.

— Jos tuassa vielä suanoom puhuva, niim minä en malttasj olla sanomata,
jotta ihan on tuo mies tuossa kuskpukilla niinkuin meijär rovast
messukaahtanassaa. Liekköön se tuo se ite? — haasteli Kolopuksen ukko
Jahvetti puoliääneen Sukslevän Tuavetille.

— Ei seou, — vastasi puhuteltu niinikään puoliääneen, — seon se
kivalterj.

Kun vaunut ajoivat portista kunnantalon pihanmaalle, havaittiin, jotta
siellä perässä istui vielä koreampi herra. Sillä oli oikein sotaherran
puku, ja rinnalla roikkui ristiä ja tähteä jos minkälaista. Vallesmanni
näytti sen vierellä ihan tavalliselta mieheltä. Iso äijän-jysky se
olikin, ja kun se nousi vaunuista, huomasivat ukot sen kummassakin
housunlahkeessa leveän punaisen viirun. Ja sen palttoossakin, jota
vallesmanni kantoi, oli punainen vuori.

Kolopuksen ukko Jahvetti ei taaskaan malttanut olla huomauttamatta
vieressään seisovalle Sukslevän Tuavetille:

— Onkoon se tuo punajnen sem muavvuarin arvomerkki, vai liekkö tuo
muutem palttoov vuorjrii laetettu noaman kansa sammaav värjrii?

Tuavetti ei ennättänyt vastata, sillä nyt oli kunniakuja muodostettava
ja hatut otettava päästä. Se menikin ihan puhtaasti muuten, paitsi
Kolomkannan Karhunen niisti nenäänsä Kupernyörin ohitse kulkiessa.

— Hyve peive! — tervehti maanvaari kumartavia ukkoja.

— Päevee, päevee! — vastasivat miehet, ja Kolopuksen Jahvetin kielellä
pyöri kysymys, jotta »mittee sitä vuan kuuluu», mutta hän muisti
viimeisessä nipukassa puhumiskiellon ja salpasi kysymyksensä hampaitten
taakse. Sillä tavalla sujui se vastaanotto kompastuksitta.

Maanvaari asettui pitkän pöydän taakse vallesmanni vierelleen, ja
ukot painuivat perässä pirttiin. Lähimmäksi kiehittelivät itsensä
ilopurolainen poikineen, joka jo sekin sortteerasi näissä kunnan
asioissa, Hyvös-Kaspo, ja jotkut muut, joita kupernyöri tervehti
kädestä pitäen. Kauempana istuville ukoille nyökytteli vielä
kertaalleen päätään. Sitten se pani tuleen ison sikarin. Ukkoja
syletti, olisi vaatinut kessua tämä suurustinki. Mutta eipä se
ilopurolainen ollut kieltänyt sylkemästä; mikäpähän tässä, rojautellaan
näitä pitkiä sylkiä vaan ja odotellaan.

Ensin oli Kupernyörillä vallesmannin kanssa pitkänpuoleinen keskustelu.
Taisivat venskata, koska eivät ukot ymmärtäneet siitä mitään. Sitten
nousi vallesmanni ylös ja sanoi:

— Herra kuvernööri haluaisi tietää, mitenkä on kansan yleisen
valistustason laita pitäjässämme, onko tänne perustettu kansakouluja ja
onko niissä oppilaita.

Kaspo Hyvönen pyysi alamaisimmasti vastata, jotta kyllä täällä on
tänä syksynä avattu kirkonkylässä kansakoulu ja siinä on lähemmä
kolmekymmentä oppilasta. Harrastusta kansakouluasialle näyttää olevan
pitäjäläisten keskuudessa, ja mikäli on kuultu, aiotaan tulevana
syksynä avata vielä ainakin kaksi kansakoulua paikkakunnilla, jotka
ovat kirkonkylästä kaukana, ja niin ollen lasten kouluttaminen täällä
kävisi vaikeaksi.

On sillä tuolla Kaspolla hyvä ulosanti, ihmettelivät ukot itsekseen,
ei se suotta näissä kunnan hommissakaan ole joutunut etualalle. Kyllä
sitä jo tuommoisella roplotuksella tohtii päästä vaikka hyväksikin
virkamieheksi.

Ilopurolainenkaan ei tietysti tahtonut olla miestä huonompi, vaan puhua
rompotti sekin pitkän roklamentin niistä kansakouluasioista. Kuulosti
jo ilopurolaisen puheesta siltä, jottei tässä pitäjässä parin vuoden
perästä enää olekaan muuta kuin kansakouluja.

— Hyve on, tulke koolu, otta oppi! — sanoi maanvaari puheitten loputtua.

Sitten pyysi taas Ilopuron Apneeri puheenvuoron ja selitti, että tämä
kunta on siksi suuri ja asukaslukukin on niin huomattavasti kohonnut,
että sen olisi saatava oma kunnanlääkäri. Naapurikunnissa alkaa jo
olla sellaiset, mutta tämä Markkulan pitäjä on vielä siinä suhteessa
lapsipuolen asemassa. Asia tulee seuraavassa kuntakokouksessa esille,
mutta sitä ennen olisi hyvä saada herra kuveryörin suostumus ja
puoltolause, jotta sitten sinaatissa varmasti läpäiseisi.

Ukkojen keskuudessa herätti tämä kysymys paljon enemmän mielenkiintoa
kuin kansakouluasia. Tässäkin pitäjässä oli vielä hiljan luotettu
yksinomaan verenseisottajiin ja kipeenkatsojiin, ja jos ei niistä
apua ollut, eikä sauna ja suolaviinakaan tepsinyt, niin oli tauti
kuolemaksi. Mutta viime aikoina olivat jotkut vieneet potilaitaan
kaupunkiin sairashuoneeseen, ja useimmat olivat sieltä tulleet terveinä
takaisin. Tämän johdosta oli usko omiin tietäjiin ja taitajiin
haprastunut, ja kun tämä kysymys herätettiin, tuntui se ukkojenkin
mielestä ajan vaatimalta.

— Kyllä se saes olla oekeel lukenut kippeenkahtoja, tohtuorj, meijännii
kunnassa, — äänsi Sukslevän Tuavetti muistamatta enää, että oli
kielletty muita puhumasta.

— Pitäsj se olla semmojnev vähäv viisaamp kun nua meijän omat
tohtuorit, ei tahoj niistä ennee olla apuva, — yhtyivät toiset.

— Mine antta pooltolause, — sanoi kupernyöri. Kirjuttaka te vaan yks'
annomus, kylle mine poolta.

Kiitoksija vua, herra kupemyörj, kyllä se siitä sittä läp männöö, —
kumarteli ilopurolainen.

Sitten toi se vahtimestarin virkaa pitävä Hanna Korhonen kahvia.
Hannalla itsellään oli kahvitarjotin, ja mikä lie pieni tyttö kantanut
leipäkoria. Tarjosivat kuvernöörille, vallesmannille ja kahdelle
kunnan pösölle. Juuri siinä kahvia tuotaessa tuli sisään rovasti,
Neelmanni-pappihan tuo kuului olleenkin jossain sairaan luona. Sinne
asettui rovastikin Kupernyörin viereen pöydän taakse, ja Hanna tuoda
höyryytti hänelle pian kahvikupposen. Samalla reissullaan kuiskasi hän
ukoille:

— Tulukee työ miehet tuonne toeseUe puolelle, niin suatta siellä tätä
kahvija kunnan kustannuksella.

Ukot olivat vähän äkeissään. Vai sillä lailla, jotta tässä
ilopurolainen ja Hyvös-Kaspo ovat toisia parempia ja soklottelevat
siellä herrojen kanssa, sillä aikaa kun tämä tavalHnen rahvas särpii
sikurivetensä porstuanpohjakammarissa. Ne näkyvät olevan eri rankia
nuo kaksi. Vaikka saapihan nuo yhdellä tiellään vetää tupakansavut, ja
nuo ne eivät toki uskallakaan sisällä maanvaarin nenän alla. Kas, kun
sentään ovat nämä kahvit järjestäneet yhteisillä varoilla muillekin
kuin itselleen, onpas sen verran tuntoa kuitenkin. No, itseppähän me on
heidät kunnan hallitusmiehiksi nostettu, mitäpähän tässä on murajamista.

Kahviloman jälkeen alkoi Hyvös-Kaspo puhua osuusmeijeristä, jotta mitä
niinkuin herra kupernyöri ajattelisi, jos semmoinen rustinki tähän
Markkulan pitäjään laitettaisiin. No, eipähän sillä mitä vastaan.
Sopiihan se, laittaa vaan, kyllähän se hänen puolestaan käypi päinsä,
nostaahan se sekin pitäjän taloudellista tasoa. Kyllä hän toimittaa
säännöt vahvistettaviksi, kun ne vaan hänen kansliaansa lähetetään. Ja
vallesmanni vielä auttaakin sääntöjen laatimisessa, ettei tule sutta.
Ja taas pokkuroivat Kaspo ja ilopurolainen, ja taisi jokin sieltä
kauempaakin nousta kumartamaan. Eikö liene ollut Sipukan Pekka, se
pohjois-markkulainen edistyksen mies.

Tämän osuusmeijeriasian yhteydessä se sitten rupesi Kolopuksen
Jahvettia niin vaivaamaan se hänen sydämellään oleva kysymys, jotta hän
ei enaa jaksanut pidättää, vaan kakisti kurkkuaan, roiskaisi pitkän
sylen ja otti puheenvuoron pyytämättä.

— Mitenkään seon, jos tua ilima' aikojaani mualaenen saes tiijustoo,
jotta onko se saparotyörj vae mikä tuo oekeestaal lie nimeltaa, kuvan
kalu, ja oesko siitä hyötyvä näem mualaestallouvessa. Jos että neät
pahhoo tykkee, herra kupemaattorj, niini niinä vuan kysyjsin.

Kuvernööri kääntyi vallesmannin puoleen, sillä hän ei nähtävästi
ymmärtänyt, mistä koneesta oli kysymys. Rovastin suu näkyi kääntyneen
hymyyn, ja vallesmannilla oli täysi työ pidätellessä nauruaan. Saatuaan
selityksen nauroi kuvernöörikin ääneensä.

— Kylle separaattor ole hyvä kone, osta sinä ukko vaan separaattor, —
yritti kuvernööri vastata, minkä sai naurultaan valtaa.

Mutta Jahvetti itse oli aivan vakava. Samoin useimmat muutkin ukot.
Mitähän tässä sitten muka on nauramista, selvässä asiassa; keltäs se
tämä maalainen kysyy neuvoa, jollei herroilta ja ennen kaikkea läänin
päämieheltä. Nyt oli Jahvetti saanut tehdyksi kysymyksensä, ja hänen
mieleltään oli paino pudonnut. Tämä asia oli hänelle kaikkein tärkein
koko kokouksessa, ja kun hän nyt oli kuullut Kupernyörinkin kehuvan
separaattoria, niin hyväksyi hän sen täydellisesti. Mene tiedä, vaikka
itsekin ostaisi.

Kaikkein viimeiseksi halusi kupernyöri tietää, minkälainen oli
ollut vuodentulo. Siihen vastasivat taas pitäjän pomot, ettei
ole moittimista. Isompaan aikaan ei ole ollut sellaista vuotta
kasvullisuuden suhteen kuin tämä. Sen kuultuaan piti maanvaari
seuraavan lopettajaispuheen:

— Teille ole hyve voosi, se ole oikke hyve. Mutta ei pide syydä kaikki,
mite saa. Tule toinen hoono voosi, mite sitte ette otat. Soolatka te
vaan piimä ja jooka seeniä, ja pankka vilja kassa.

Sitten se lähti, kuului meinaavan vielä yöksi Pielavedelle.

Tuavetti Tarvainen kiirehti ajamaan Kupernyörin perään. Hänellä oli
kärryillään Tervaharjun Herkko Tissarinen. Tuavetti oli totisella
tuulella. Hän muisti viimeöisen unensa, ja hänestä tuntui, että olisi
pitänyt puhua maanvaarille siitä muikun istutuksesta, mutta ei ollut
tullut otetuksi suunvuoroa. Hän melkein kadehti Kolopuksen ukkoa, joka
oli sanonut vaan asiansa pois poikkeen.

— Taetaahan tua ollal lupsakka mies tua kupernyörj, vaekka ei se oekee'
ossoo tätä meijän kieltä, koska siltä sekkii sien- ja piimäjuttu mänj
vähä sekalutta, — yritti tervaharjulainen aloittaa puhetta.

Mutta Tuavetti ei nyt ollut puhetuulella. Hänen mielessään alkoi
askarrella semmoinen ajatus, jotta saahan nähdä, huomaako tuo
kupernyöri edes sitä porttia. Se oli viimeinen toivo, muuten menee
mahoksi koko juttu.

Kun vihdoin saavuttiin Sukslevän portille, näytti Tuavetista siltä,
että kupernyöri viittilöi taloon päin ja että ne molemmat vallesmannin
kanssa katsahtivat taakseenkin. Tuntui myöskin kuin olisi kuski vähän
hiljentänyt vauhtia talon kohdalla.

Tervaharjulainen kahviteltiin Sukslevässä, ja Tuavetti oli hyvin
puheliaalla tuulella.



IX.


Siinä se oli vaan tämä aika mennyt, niin Markkulan pitäjässä kuin
muuallakin. Oli ohitse pestuupyhä, vuosipalvelijain nahkansa
myyntipäivä, lokakuun ensimmäinen sunnuntai, jolloin kirkkomäellä oli
väen vilskettä ja jolloin siellä tehtiin niitä kaikkein maallisimpia
kauppoja: ostettiin palkollisia ensi köyristä seuraavan vuoden köyriin.
Pidetty oli palkollisten riiviikkokin, tämä seitsemän päivää kestävä
lomakausi, jolloin renkikin pyörähtää kantapäillään ja on itse miehiään
ja piikapalvelija kulkee rannukkaisissa pyhävaatteissaan niin kauan
kuin se entinen luomisen työ kesti lepopäivineen ja kaikkineen.

Ne olivat nyt takana ne palkollisten kissanpäivät, ja ankara vuotinen
työ meni taas tavallista menoaan. Toiset olivat muuttaneet paikkaa,
toiset jääneet entisiin taloihinsa. Sukslevässä tuota ei ollut
tapahtunut muutoksia. Ja mitäpä noista muuttelemisista, piikaa vastaan
ei ollut mitään muistuttamista, sehän oli rohnakka työihminen, eikä
piiallakaan ollut mitään taloaan vastaan; renki kyllä oli vähän
sellainen kitukasvuinen kitjake miehekseen, mutta kun sillä oli hyvä
yritys eikä ollut pahan vaativa palkoilleen, niin olkoon nyt siinä,
ehkäpä seuraava vuosi tekee tehtävänsä ja nallikka kasvaa vähän
härövämmäksi.

Takana oli jo joulukin, talkkunat syöty ja joulukirkot käyty. Siinä
joulussa sitä olikin vielä vanhan ajan tunnelmaa. Silloin pantiin talo
yhtä tyhjäksi kuin heinärippipyhänäkin ja ajettiin kirkkoon monella
hevosella. Ja silloin piti olla kaikki helyt mukana, aisakellot
pompottamassa ja kulkuset länkien nokassa. Pitkänä jonona ajaa
körötettiin ja vähin kilpailtiinkin, jotta onko tässä yksi parempi
kuin toinen? No, olihan se toisinaan, ja oli olemattakin. Miten
milloinkin sattui. Mutta pääasia oli se kalkatus ja kilkatus pimeässä
talviaamussa. Pitäjän-peräläiset saivat lähteä jo kukonlaulun aikaan,
jos mieli kuudeksi kirkkoon keritä. Ei sitä jouluaamuna yhdessäkään
töllissä maattu, sen tiesi; kyllä niistä tuli tuikki ohi ajaessa,
vaikkei kaikista kyetty joulukirkkoon lähtemään, kun ei ollut niitä
hevosia niinkuin talollisilla. Mutta tulen tuikkeella kunnioitettiin
joulua kuitenkin matalimmassakin majassa, ja koko mökin väen kasvot
litistyivät ikkunaan kirkkomiesten jonon sivuitse ajaessa.

Niin, oli ohitse joulu, uupunut muistojen joukkoon uusivuosikin,
lopahtanut loppiaiseen pyhäinen aika, ja nyt oli taas joukko
härkäviikkoja edessä. Päivä oli jo pidentynyt muutamilla
kukonaskelilla, mutta oli sitä aikaa, jona talvi tapansa näyttää,
jos on näyttääkseen. Tammikuussa se panettaa turkkihousut jalkaan ja
haettaa koirannahkarukkaset vinniltä, jos vielä siihen asti olisikin
miten-kuten tavallisissa tamineissa tarennut.

Mutta ovatpa tammikuun lopulla Kuopion talvimarkkinat, joille
kansaa kaukaisistakin pitäjistä tulvii. Mitenkäs ei sitten mentäisi
Markkulasta, kun ollaan tässä ihan rajakkain? No, tuleehan sitä matkaa
viitisen peninkulmaa, mutta mikäpä tämä nyt tämmöinen taival, kun se
pää otetaan, jotta lähdetään.

Sitä oli tällä Sukslevän Tuavetilla vähän kuin asian-tynkääkin
markkinoille: olisi vaihdettava yksi hevosista vähän nuorempaan, jos
miten soveltuisi. Tuntuu tekevän tämänkin Tolopin mieli tällä kertaa
kaupungissa käymään, ja sopiihan se siihen yhteen rekeen. Emma myöskin
kuuluu havittelevan niitä menojaan, mutta se tuo lähtenee Alapetin
matkassa; ei noita kuulemma muita olekaan menoillaan Luvellahesta.
No, nehän ovat jo kuuluutuksissa, passaahan ne kahden päästää, ja
sitäpaitsi samaa matkaahan tuota ajettanee ja yhteen kortteeriin
kaupungissa yövyttänee.

Siinä se on lähtövalmiina Sukslevän isännän reki. Pohjalle ovat
pakatut viemiset, minkä heitä lienee kertynyt vuotiset vasikan- ja
lampaannahkat, ja pytyllinen voita, paljonkos sitä näin talvisydämellä
säästöön saa. Ja nuorempi poika, Rieti, sehän tuo on syys- ja
talvikorvan joutoaikansa rihloineen metsässä juosta nipottanut, ja nyt
on sitten oravan- ja jäniksenturkkeja kimpun kumpiakin markkinamiesten
mukaan tellännyt. Ne kuuluu pitävän myödä ja ostaa sitten amitsuonia
metsänkävijälle. No, siinäpähän menevät, ja toimittaa se toki pitää
nuoren miehen asia.

Aikaisin aamulla markkinain aatonaattona ajoi Luvellahen Alapetti
Sukslevään morsiantaan hakemaan. Päivän valetessa siitä lähdettiin
kahdella hevosella kaupunkia kohti, nuoret edellä ja Sukslevän ukko
poikineen perästä. Sitä kun on näin kolmesti kuuluutettu, kuten
Alapettikin tähän Emmaan, niin sitä tuntee itsensä jo melkein kuin
akoittuneeksi ja siirtyneeksi sinne elämän vakavammalle puolelle.
Tosinhan ne keskustelut vielä käyvät sellaiseen riijuuaikaiseen
tyyliin, ja se tämä maalainenkin, joka ei ole tottunut liiallisiin
kohteliaisuuksiin ja muihin kotkotuksiin, koettaa sentään kuuluutettua
morsiantaan avitella rekeen ja siitä pois, ja vähän muutenkin
osoitella, jotta sitä ei nyt vielä ihan olla siinä päässä asti. Sitten
kun sitä siihen saakka tullaankin, niin se saapi eukkokin tulla toimeen
omin avuinsa, niinkuin tuleekin, sillä tämä maalainen vaimoihminen on
tottunut pujottautumaan melkein samasta silmukasta kuin mieskin.

Eipä näin markkinain aatonaattona tarvitse markkulaisen yksinään
kaupunkiin ajaa, sitä kun on tuota kulkijaa monesta pitäjästä aina
Viitasaarta ja Pihtiputaata myöten. Niitä kertyy menijöitä pitkät
jonot, miltei vielä isommat kuin joulukirkkoon kiirehtijöitä. Saitan
lossilla, markkulaisten syöttöpaikassa, on tupa täynnä markkinamiestä
jos -naistakin. Siinä kääriytyy saarleinsa sisästä mummoa jos
minkälaista, rehevää emäntää ja nuorta, punaposkista tyttölasta. Sitä
ei tiedäkään, mitä kääröä kukin rekensä perässä kulettaa, ennenkuin
se purkautuu syöttöpaikassa. Silmät niiltä sieltä nyytistä paistavat,
mutta mikäpä ne silmistään tuntee. Vasta kun ne liiat tamineet yltänsä
purkavat, näkee sivullinenkin, kummoinen on kullakin kuorma.

Tähän jonoon ei ole sattunutkaan markkulaisia muita kuin Alapetin ja
Sukslevän Tuavetin matkueet. Kaikki muut kymmenkunta hevoskuormaa ovat
tois pitäjäläisiä. Mutta siinä Saitan lossilla hevosia syötellessä ajaa
huristaa pihaan tuttuja pitäjäläisiä, vieläpä aivan naapureitakin.
Herkko Tissarinen emäntänsä ja Hintriikka-tyttärensä kanssa työntyy
tupaan ja juttelee, että hän oli tarkoittanut suksleväläisten matkaan,
mutta näköjään myöhästynyt. Nyt sitä kuitenkin lähdetään völjyyn,
kunhan hän kerkiää vaan vähän hevostaan puhalluttaa. Polokin isäntäkin
Hirvijärven takaa tulee siihen poikineen, ja sitten on vielä muutamia
pohjoismarkkulaisia. Mikäpähän siinä, syöttääpä häntä tämä Tuavetti
vähän kauemmin ja lepuuttaa hevostaan, mukavampihan on sitten ajaa
könistää toinen puoli matkaa yhdessä tuttujen miesten kanssa;
saapipahan edes kunnon tarinatoverin, jos joskus mäessä reestä nousee
jalkojaan verryttelemään.

Jälkipäähän olivat jättäytyneet nämä markkulaiset Saitan lossilta,
syöttöpaikasta lähdettäessä. Olisivat he voineet edelläkin ajaa,
kun kellään ei ollut suurta kuormaa, kuten viitasaarelaisilla ja
pihtiputaalaisilla muutamilla, mutta riekkukoot toispitäjäläiset
etunenässä, kun näkyy niin haluttavan, markkulaiset kerkiävät täällä
häntäpäässäkin ajaa lönkötellä. Ihan viimeiseksi oli heittäytynyt
Luvellahen Alapetti nuoren morsiamensa kanssa. Siinä saattoi olla
tarkoituksensa, sillä Alapetilla oli hevonen virkku ja kipakka menijä.
Mutta niillä on muut mielessä näillä nuorilla. Siellä ne kuhjottavat
lähekkäin ja puolimakuullaan reslan pohjassa. Se vetää niitä nyt vielä
vieriviereen, sylikkäin, taitaisivat saman turkin sisään ahtautua,
jos suinkin mahtuisivat. Ja niillä riittää sitä turinaa, tietysti,
kun on juuri se suunnitelmien aika. Ja se passaakin hyvin tässä nyt
niitä juttujaan jutella, kun ei tarvitse hoitaa hevosen menoa. Se
lönkyttelee hiljalleen omia aikojaan toisten perässä. Eivätkä nuo
Alapetinkaan silmät sen puolesta joudakaan menon mukaan katselemaan,
niillä näkyy olevan tutkimista siinä vieressä, Emman-lyllerössä. No,
tutkikoon nyt Alapetti, syökööt silmillään toisiaan ja sipiskööt
siinä, nuoret; eivätpä taida monta kertaa noin nokakkain markkinoille
ajaakaan. Eikä ehkä tarvitse monasti kylmiä neniään vastakkain
hangata tammipakkasessa; eiköpä tuota kohta saane itsekukin pitää
huolta omasta nokastaan, miten parhaaksi näkee. Se menee niin pian
ohitse tämä hipleys, kun alkaa jokapäiväinen elämä omine menoineen
ja huolineen. Senpä tautta sitä ei tarvitse kadehtiakaan, jos näin
umpisolmua vetämässä olevat nuoret ihmiset ovat vähän erilaisempia kuin
muut, ja jos ne mieluummin jättäytyvät häntäpäähän markkinamiestenkin
jonossa. Onhan tässä kolmisen tunnin matka Saitan lossilta kaupunkiin,
antaa Alapetin ja Emman sen aikaa setviä siellä asioitaan jälkipäässä
toisten silmältä syrjässä. Kunhan vaan sen verran katsonevat, etteivät
heitteisellä tiellä nurin kupsahda.

No, niin se vaan matka sujuu, vaikka häntä hiljalleenkin tehdään. Siinä
vähän ennen aikaisen tammikuun illan pimenemistä olivat matkamiehet
jo nousemassa Savilahdesta Rättimäkeä ylös Kuopion kaupunkiin. Siitä
he ajoivat käyden sisään samasta tullista, jossa kerran kuuluisan
Kiho-Vauhkosen ennustuksen mukaan oli pölkky pyörivä veressä, koska
niin suuri sota oli tuleva niille maille. Luojan kiitos, rauhassapa
tuota oli saatu olla siihen asti; miten sitten käynee vast’edes,
sitähän ei ole tämän syntisen ihmisen sallittu tietää.

Siinäpä juuri Rättimäen rinteessä tulee vastaan kaksi kaupunkilaista
sällismiestä. Nuttusillaan vaan onnettomat vihtelevät talvisessa
säässä, ja toisella vielä taitaa olla ruunista aivinaa housutkin.
Tuosta kai se lienee lähtenytkin se kansan sananparsi, jotta poikaa
kuin ruuninen rivinä tammikuun päivinä. Eikä sillä aivinahousuisella
ole päässäänkään muuta kuin pahainen lippalakki, jonka alta äljöttää
iso punainen nenä.

Siirtyvät siinä tien poskeen sällit ja antavat jonon mennä jollottaa
sivuitsensa. Sukslevän Tuavetilla, joka ajaa viimeisen edellisenä,
on valkea hevonen, mutta aamulla, kun lähtöä niin joudutettiin, ei
siinä kiireen kaprakassa ja aamumyterässä tullut huomatuksi, jotta
sen takapuoli on vähän ruskettunut; miten lie, ruuna, maannut pahasti
omissa tekosissaan. Siitäpä se punanenäinen sälli ei malta olla
irvottatamatta:

— Kah, keskem mualuumpa ouvat miehet lähtennä ajjoo sohottammaa.

Tuavetti mulkaisee äkäisesti mieheen, mutta tuopa siinä samassa, mikä
tuonee, vastuun hänen kielelleen:

— Etköön sinä tulisj lopettelemaan, koska näkkyy olovan mualjpurkki
nuamassasj.

Muuta ei tarvinnutkaan, sällit eivät enää jatkaneet keskustelua.
Mutta heidän huomautuksensa oli sittenkin sattunut ajallaan. Tuavetti
sanoi pojalleen Tolopille, jotta pitää muistaa huomenna su'ata ruunan
takaraajat, ennenkuin hevoslatsille viedään; ei sitä tuommoisena
vaihtaakaan ilkeä.

Siinäpä se ilta pimenikin, ennenkuin tulijat saivat hevosensa
riisutuksi, appeen tehdyksi, tuomisensa Tuppuraisen väelle,
kaupunkikortteerin asukkaille annetuksi ja tulokahvit hörpätyksi.
Vanhemmat miehet eivät kehdanneet enää lähteä minnekään, kun ei
niistä enää pimeän aikana kaupoistakaan mitään olisi tullut; he
tarinoivat siinä toispitäjäläisten kanssa ja sitten paneutuivat hyvissä
ajoin pitkälleen ollakseen aamulla valmiina tavaroitansa myymään
ja hevoslaanille lähtemään. Alapetti ja Emmahan nuo olivat jossain
iltakauden maleksineet, ja sielläpä ne kaupungilla taisivat kävellä
Hintriikka ja Toloppikin, koskapa vasta myöhäiseen palasivat. Ukot
silloin jo kuorsasivat sellaista rauhallista horotusta, joka on hyvän
omantunnon ja pienen väsymyksen merkki.



X.


Joo... niin seon nyt, s'oon teä meijän kylä korotettu kunnijapaekalle,
sitä myö, neät niin tuota-a, ajetaar ruunum masjsiinalla, sillonj
ku' halu tulloo, eikä niinkuin muut markkulaeset, jotk' eivät peäse
ruununkyjtiim muuta kuv vesleipeesä syömää, ja sillonjnii vankvyörälin
kärrissä... Seonnii nyt erittäin, ku herrat lerittää, joo, sitä, neät
niin tuota-a, siitä meijän kyläl laetoo männöö tätä vähä jos vaekka
minkä näkösjtä matkustajjoo, joo...

Sukslevän Tuavetti kuuli korvissaan tällaista purpatusta. Hän lienee
siihen herännytkin ja tunsi samalla ruumiissaan, jotta nyt on hevosen
syöttöaika, täytyy lähteä talliin.

Se sama purpatus kuului vielä hänen tallista palatessaankin. Pöydän
ääressä istui kaksi miestä, toinen oli joku maaninkalainen, joka joskus
ennenkin oli ollut kortteeria tässä Tuppuraisella, taisi olla sukujakin
talonväen kanssa, miten liene ollut väärän koivun takaa, ja toinen
näytti olevan jokin Markkulan pitäjän Airakselan kylästä kotoisin oleva
pikku talollinen, se sama, joka Tuavetille oli yrittänyt veistellä
heinärippipyhänä kirkkomäellä.

Airakselankyläläinen jatkoi taas:

— Joo, ihan totta, neät niin tuota-a, kyllä se vua' on semmosjta
pattoo, jotta ei sitä nyt passookkaa tulla aerakselalaesen
nokalle jokkaesel lusikannuolijan, ei passoo, joo... ei sinunkaam
muaninkalaenen, vaekka aena kehuttiij, jotta sulia n'oon tasajset
niityt ja pellot kun tuvam pöytä, mutt' onkos sulia raatamasjsiinoo,
sanoppas se...

Maaninkalainen ei näyttänyt olevan oikein puhetuulella, hän kuunteli
toisen juttua ja myhäili hiljakseen sen näköisenä kuin olisi tahtonut
sanoa, jotta juttele häntä pois vaan.

—... Vuar ryypätään sittennii, ei tässä ylypeitä olla, mouskis vuan
muaninkalaenen, ja toevotaaj, jotta saav vuonj peästä sinunnii
asumukses ikkuna' alajte kulukoo höörähevojnen.

Niillä oli puolikuppiset edessä. Olivat kaiketi itse keittäneet kahvia,
sillä talonväki vielä oli yöpuullaan. Miten lienevätkään näin aikaisin
ukot ruvenneet tissuttelemaan? Sen tautta sen tuon airakselankyläläisen
kieli niin laihaakin.

Se lauloi taas edelleen:

— Joo, seon, neät niin tuota-a, tässä mualimassa semmosjta pattoo,
jotta sit' ei kaekille räkkee tuota ruunuh hyvveekää, minkä teilekkääm
muaninkalaesille. Vuam meijät aerakselalaeset o' ukko ruunu ottanna
enkelsiipiisä suojaa, ja siellä sitä suahaa' olla iha' ylösnoosemuksee'
asti, neät niin tuota-a... Joo, katohhan, kun ne herrat ja siknatyörit
riittasivat tätä Kuopijar rattoo, niin neolj sanonna, jotta
aerakselalaesille se pittää kuitennii laettoo teä raatatie, neo'
hölöväkkätä väkkee ja niitä miestev viisaempija, neät niin tuota-a,
ja aseman ne tek kun tekivättii, vae mikä pysäkki tuo lienöön, ja nyt
ei tarvihe muuta kum panneuvut vaanuun, niin sitä, neät niin tuota-a,
peäsöö hyrykyyjillä ihan tuahan kaapunnin eäree'...

Nyt vasta huomasi airakselankyläläinen Sukslevän Tuavetin, joka oli
jäänyt vähän etemmä penkille tupakoimaan ja kuuntelemaan humalaisen
miehen saarnaa. Airakselankyläläinen kääntyi Tuavetin puoleen:

— Jassoo, tämä taetaakii olla se porttisa mualooja sieltä keskkylältä.
No, riipasjko tuo, neät niin tuota-a, porttis muavvuarin silimät
puoleesa? Joo, no mitteepä tuosta, itekullae o' omat metkusa,
vuam mittees sinä, kirkonkylän takalaenen sanot siitä, kum meillä
ajetaan niinkuh herrattii raatahevojsella. Työ sitä vuav vanahalla
kakaramasjsiinalla koitatta taevalta tehä. Seon sentäär retepelijä, kun
suap lämpöjsin käsin ajjoo kyhjöttöö kaapuntii ast...

Tuavetti myhähti. Hän ajatteli, että on tainnut airakselankyläläisen
päähän nousta muukin kuin viina. Ei tuota nyt luulisi tarvitsevan
noin kehua retestää, jos rautatie on sattunutkin hipaisemaan
muutamien kymmenien sylien alalta kylän ulkolaitaa, ihan reunimaista
kolkkaa, jossa ei ole edes asumuksiakaan. Mutta pitänee suoda
airakselankyläläiselle tämä pieni ilo. Tuavetti ei sen vuoksi vastannut
mitään. Toinen näkyi olevan sillä tuulella, jotta hän kyllä yksinkin
puhetta pitää.

— Joo, semmosjtahan seon, vuam mitteepä tuosta, elä sinä minulle siitä
kaanoo kanna. Suatetaahham myö jonnii aijam perästä tehä teille sinne
huararata... Tule poes tänne ottamaa' uamutinatsut...

— Minull' on tässä vähä muutae toemittamista, jottei passoo. S'ei
neät tuo humalaene ou seleväv veärt, vaekka s'oes kui humalassa, —
torjui Tuavetti airakselankyläläisen tarjouksen. Hän oikaisi vielä
vähäksi aikaa penkille pitkälleen odottamaan päivän valkenemista. Taisi
siinä Tuavetti vähän nurvahtaakin. Kun hän jälleen heräsi, olivat
muutkin markkinamiehet jo nousseet oliltaan. Airakselankyläläinen
ja maaninkalainen sen sijaan kuorsasivat täyttä päätä, he olivat
luultavasti vasta nukkuneet.

Olipa, olipa siellä kansaa Kuopion tammimarkkinoilla, olipa totisesti.
Ihan olivat kadut yhtenä vilinänä. Saipa siinä katsoa, jottei yhteen
aja, kun hevosmiehiäkin vuohkasi edestakaisin katua ylös, toista
alas. Sitä aina näin markkinoilla ajetaan seisaallaan reessä, jotta
vastaantulijan paremmin näkee. Taitaisikin tulla onnettomuuksia,
jos reen pohjassa istuisi, kuten tavallisesti on tapana. Näkyyhän
tuossa joku rekensä perän päälläkin kököttävän, lieneekö hontteraa
seisovaltaan ohjata, mutta se on jo sekin siksi korkea paikka, että
selvästi ympärilleen näkee. Ja huutoa ja hoilausta sitä pitää olla
näin markkinoilla. Selvä mieskin toisinaan päästelee sellaisia
ulvahduksia, jotta luulisi sen hyvissäkin kesteissä olleen. Mutta sitä
ei markkina-aikana välttämättä tarvitse mielenylennystä, sitä lähtee
tuota ääntä muutenkin. Kun yksi vaan öläkän päästää, niin toinen
kohta perässä kurkkunsa ruuvaa. Mistäpä ne muusta nämä markkinat
erottaisikaan tavallisesta meiningistä kuin kansan paljoudesta ja
isosta äänestä.

Tuavetti tuo ei huutanut eikä hoilannut, vaan seisoi yksinään reslassan
ja ajeli hiljakseen katua pitkin. Jossain kulmauksessa hyppäsi rekeen
mies, myllähti kuin mikä mytty siihen Tuavetin jalkojen juureen. Kun
se oli päässyt pystyyn, huomasi Tuavetti, jotta tämähän näkyy olevan
muuan Pielaveden mies, joka usein markkinareissuillaan oli hevostaan
Sukslevässä syöttänyt.

— Hyvvee päevee vua, hevosjtasjko sit' out myömässä?

— Enpä tuassa myömässäkkää, vaehtoo suattasj, jos niinkun kohalle
sattusj...

— Vae ne, minä täss' ouv vähä ostohommissa. Minä kun oun aena
markkinoella koittamia pittee semmosjta pientä hevosjkaappoo.

Ajoivat siitä jonkin matkaa, ja pielaveteläinen tuli nähtävästi siihen
käsitykseen, jotta Tuavetin ruuna on hiukan laiskan sutjakka. Hän
esitti markkinahuijarien tavallista konstia:

— Pitäsj tuar ruunan korvaan kuatoo vähäv viinoo, jotta siihen tulisj
enemmä' elloo...

— Annetaa' olla kuatamata, — vastusti Tuavetti, — jos s'ei muuten
kelepoo, nii' olokoon kelepoomata.

— No ne, omapaha' o' asijasj...

Pielaveteläinen seurasi vielä jonkin matkaa, mutta vyöräytti sitten
itsensä kadulle jälleen. Luultavasti tarrasi hän kohta toiseen
markkinamieheen ja alkoi sille esitellä ostopuuhiaan.

Tuavetti laskeutui loivaa rinnettä Kuopionlahdella sijaitsevalle
hevoslatsille päin. Siinä tuli pari miestä vastaan, toinen huusi:

— Mittees se mualoomator ruuna maksaa?

— Ei kaupata kööhille, — vastasi Tuavetti, joka huomasi, etteivät nuo
olleet edes mitään oikeita hevosen ostajia, mitä lienevät kaupungin
kelvottomia sällismiehiä.

Vasta läänillä niitä oli sellaisia miehiä, jotka ammatikseen näitä
hevosia ostivat. Ne tunsi jo kaukaa: lyhyt tyköistuva turkki päällä,
suippo lakki päässä, ja kädessä heilui näitten hevoshuijarien
ehdoton tunnusmerkki, pitkänpuoleinen piiska. Nämä ne olivat niitä
karjalaisia, ryssiä, kuten tämän puolen kansa heitä nimitti. Pietariin
kuuluivat kulettavan hevosia täältäkin; joka markkinoilla ne huhtoivat
hevoslaanilla kuin mitkä turkkilaiset. Paljonhan ne kauppoja tekivät,
ja taisivat toisinaan maalaista jymäyttääkin, mutta kyllä Tuavetista
tuntui, jotta vallan sydämetön pitää olla sen, joka hevosensa, vanhan
uskollisen palvelijansa, antaa noitten käsiin. Ennen häntä pitää, niin
kauan kuin se jaksaa vetää, ja sitten antaa kunniallisen kuoleman, kuin
noitten »ryssien» käsiin hellittää. Mutta eiväthän ne kaikki ajattele
sämalla tavalla. Sitä kun on tätä kansaakin markkinoilla kaikenlaista.

Tuavetti sivuutti karjalaiset hevoshuijarit puheisiin antautumatta.
Ei myö hän, Sukslevän isäntä, hevostaan, vaan jos sopiva vaihtokauppa
sattuu, niin mikäpä hänessä, antaa mennä. Mutta Tuavetilla, niin
entinen hurjimus kuin onkin, on sellainen käsitys, jotta sen pitäisi
vaihtajankin olla omanmaakuntalainen, se kun on sääli vanhaa tutuksi
tullutta ajokkiaan ihan vieraan hoteisiin heittää.

Tarttuuhan siinä kauppoihin aina joku, ja sitten sitä yhdessä
koetellaan ruunan juoksua, samoin kuin toisenkin hevosta. Niitä oli
ennen näille markkinoille kerääntynyt sellaisiakin heittiöitä, jotka
halusivat ilman isäntää lähteä pienelle koepyöräykselle tuohon noin
vaan ihan lähelle, mutta jäivätkin sille tielleen. No, sitä on nyt
viisastuttu, jotta ei ihan tuntemattomalle hevosta yksinään jätetä,
jos noita sitten vieläkin kuljeskellee sellaisia veijareita näissä
markkinapaikoissa.

Hyvinpä se ruuna otaltaakin nyt, kun tänne oikein latsille tultiin,
eikä näy tarvitsevan ollenkaan niitä pielaveteläisen rohtoja. Se on
kyllä vähän kovasuinen luonnostaan, mutta miten tuo täällä lie niin
herkkä. Saattaa vaikuttaa tämä hevosten ja ihmisten vilinä ruunaankin,
jotta tekee mieli näyttää, mitä sitä osataan, jos oikein tosi tulee.
Taitaa olla sama asia luontokappaleen kuin ihmisenkin kanssa, jotta
se markkinoilla on iloisemmalla tuulella kuin tavallisesti, vaikka ei
suinkaan ole mitään keinotekoisia päänpirityksiä käytetty.

No, kaupathan siinä tuli. Väliä piti Tuavetin vähän tehdä,
mutta sittenpähän saikin nuoremman tamman joltain Kuopion
maaseurakuntalaiselta, ja hyvään taloon taisi ruuna joutuakin.

Mitäpähän tämä Tuavettikaan sitten muuta kuin torille myömään
nahkoja. Siellähän se, torilla, on koko markkinaelämän keskus ja
hermo. Kumman paljon niitä sopiikin noita ihmisenlapsia kävelemään
yhdelle torille, ja siinä kun vielä on sitten vaikka minkälaista tätä
rahan ongintapaikkaa. Eipä siitä nyt sopisi hevosella ajamaan, sillä
hevosteitä kulkea jorottaa yhtämittaa maalaisnuorisoa, tytöillä ja
pojilla rinkeliniput kaulassa, ja ne, joilla jo on vähän kuin yhteisiä
tuumia, pitävät toisiaan hellästi pikkirillistä kiinni. Se on tämä
sormesta pitäminen sitä maalaisen rakkauden julkista osoitusta.
Sitä näytetään melkein vaikka maanvaarille, ja siinähän tuota onkin
juuri sen verran, kuin sivullisten tarvitsee tietää siitä tulesta ja
liekistä, joka asianomaisen sisuksissa polttaa. Ja rinkelinipusta
nipistetään aina kappale kerrassaan, jotta suukin siinä napsaa
samalla. Joku on ostanut oikein viipurinrinkelinkin, mutta se jätetään
kortteeripaikassa kahvin kanssa nautittavaksi.

Tuossahan noita nyt on ihan torin laidassa nahkanostajia isot kimput
kettua, oravaa ja jänistä käsivarrella. Niitä sitä et sitten petä.
Vaikka nahka onkin nurin nyletty, niin näkee se, halavattu, jo nurealta
puoleltakin, missä on vähänkään likaisen vikaa, ja tinkii hintaa
alaspäin kuin riivattu. Se on semmoinen mestari, se nahkanostaja, jotta
sen kanssa ei pidä hätäillä, antaa sen haukkua vaan ja äystätä. Sopii
muuttaa välillä paikkaakin ja tulla taas kotvan kuluttua takaisin,
sillä tavalla se hinta vähitellen kohoaa. Se on oppinut ne konstinsa,
ja myöjän pitää osata sen kanssa pitää puolensa.

No, siihen sitä mahtuu torille kaikellaista kaupantekijää. Ei totta
toisen kerran uskoisi maailmassa olevankaan niin paljon tavaraa, kuin
sitä nyt kuitenkin itse asiassa on Kuopion tammimarkkinoilla. Kyllä
sitä kynitään maakunnasta rahaa vaikka millä pelillä. Ja vähänpä tässä
nyt tavarastakaan, saattaahan se olla tarpeenkin, kelle on, mutta tuota
muuta onkimiestä kun siinä on illan kihinänä. Yhdeksi esimerkiksi tuo
ukko, joka viisuja kaupittelee. Siinä se on punaisine potattinenineen,
ja huulet kuin otrarieskan puolikkaat, ja laulaa jollottaa sillä
jolsalla äänellänsä. Ja aina senkin vouhakkeen ympärillä on kansaa, ja
ostavan näytään niitä viisuja. Milloin se myöpi Sitä Pomperin piikaa,
milloin taas mistäin sillä on laulu tehtynä, ja nuotin se antaa sitten
tuolla laulullaan kaupan päälle. Nyt se laulaa jo kuinka monetta kertaa
laulaneekaan »Siitä suuresta hukkumisen onnettomuudesta Pielisjärvellä,
jossa kuusi henkeä siepattiin Jumalan tuomioistuimen tykö ja ainoastaan
yksi nuori piikainen, joka ei ennen osannut uidakaan, jäi vielä tähän
maalliseen vaellukseen.» Semmoinen latikka sillä on nimenä, ja sitten
se äijä laulaa:

    Ja Herra ihmeen osoitti
    ja neiton uimaan opetti,
    joka ei uinunna ollenkaan,
    osannut uita ensinkään...

Kauppa käy, kauppa käy tämän ukon luona, ja kymmenpenniset solahtelevat
laulaa-jerottajan taskuun. No, mitenkäpäs, mitenkäpäs, pitäähän sitä
toki markkinoilta muistoja tuoda, kun vielä saapi näin vähällä rahalla
virren nuotin kanssa.

Tuo taitaakin olla uusi tuo akka tuossa, jolla höyryää semmoinen
kummallinen kiehutuslaitos teltissään? Mikähän tämä oikein onkaan, ei
se ainakaan tämän puolen ihmisiä ole, koska sillä on niin kummallinen
puheenlaatu? Se huutaa hojottaa yhtämittaa:

— Tulkaa maistamaan vari-makiata, piikkinää!

Mitäs piikkinää se semmoinen? Joku on ostanut viidellä pennillä
ja tietää, jotta eipä tuo ole paljon mistään kotoisin, mitä lie
siirappivettä. Vai sen poikia! No, kaikella sitä tässä matoisessa
maailmassa toiselta rahaa ketvotellaan.

Vaan eläpähän souda! Täällähän se vasta taitaa ollakin se oikea
hyristin ja pyristin. Karuselli! Sitäpä tuota ei ole vielä ennen
näillä mailla nähtykään. Se on kait tullutkin tämän rautatien mukana,
sillä airakselankyläläisen masiinalla. No mutta siinäpä häntä onkin
rakkinetta kerrakseen! Siinä on hevosta ja muuta leijonaa, ja keinua
ja tuutua jos minkä näköistä. Niinhän ne soutaa kuin kätkyessä moniaat
siinä. Ja rimpsut ja rampsut, ja senkin seitsemät hetaleet. Se näet
pyörii, ryökäle, hevonen vetää keskellä, ja se pyöriä jytyyttää.
Ihankohan tuo on oikea hevonen, vai lie vaan muu kuvainen, niinkuin
nämä tässä sen laiteilla? Ei, kyllä se on oikea, koska häntäänsäkin
välistä huiskauttaa.

Ja siinäpäs on nuorta väkeä siinä hyrysellissä! Ja posetiivi soi ja
pauhaa, niin että kauaksi kuuluu. No, ne keksivät!

Jassoo, siinäpä on Kolopuksen ukkokin, käkkyräpetäjä, mikäs senkin
hyväkkään nyt parhaimpaan paikkaan lennätti? Onpa tainnut ukko Jahvetti
saada pienen tärskäyksen, koska toinen suupieli noin riippuu alhaalla?
Elähän mitä, eikös se vaan vuovaudu lähemmäksi!

Nyt se hyryselli seisattuu, ja nyt kysyy Kolopuksen äijän-käppyrä:

— Mittees se teä luritus maksaa, jos niinkuin mänis soutamaan tuohon
kätkyeen yheks löysiks?

— Se olle kymmene penniä kertta.

— Siin' on, katotaan nyt tämmäj lysti...

— Mine kylle kantta sitten maksu.

— No, kannappaham millonj hyvviisä, mut tuaham minä istuv vuan.

Siellä se nyt ajaa Kolopuksen ukon-kyhäys, ajaa peijuoni, niinkuin ei
mitään. Sillä näkyykin olevan hauska: pitää kätkyensä laidoista kiinni
ja nauraa, jotta kuola suusta tippuu. Kaikkeen se tuokin ajaksen.

Sukslevän Tuavetti vaan katselee, ei häneltä jouda kymmenpenniset
tuommoisiin vehkeisiin, niillä on kyllä parempiakin reikiä. Ja saapihan
tuota ilmaiseksi katsella, siinähän sitä onkin tälle tavalliselle
maalaiselle.

Kyllähän sitä olisi rahanreikää nykyisin näillä markkinoilla. On
tainnut todellakin se airakselankyläläisen rautatie helpottaa niitten
kulkua tänne, kaikkien pelimannien ja muitten tansmestarien. Mitäs
tuonkin teltin päällä lukee: Eläinnäyttely ja sirkus. No mutta onpas
siinä komeljanttareja: nainenkin tuossa ketjuilee ihan ihon mukaisessa
puvussa, vai liekö alasti, kuvatus, ja onpa sen miehen lahkeisiin
ollut rutosti kangasta. Ja eikö sen tuon samaisen naama ole maalattu
kirjavaksi, ja se kun vääntelee ja kääntelee itseään. Jo on, jo on
kujeet noillakin. Kaikella se tämä ihminen leipänsä tienaa, minkä
nuokin eläinnäyttelijät. Ja nyt ne, vaivattavat, hilaavat karhun siihen
lavalle, ihan oikean karhun, onhan niitä nähty.

— Tulkaa katsomaan maailman suurinta eläinnäyttelyä. Maailman vahvin
nainen, Euroopan mestari, nostaa yhdellä kädellään neljä täysikasvuista
miestä. Monta suurta ihmettä. Näytäntö alkaa!

Ja sitten se helistää kelloa, jotta korvat on mennä lumpeuksiin. Johan
tuota taitaisi olla tässä kummaa kerrakseen, mutta ei mene Sukslevän
Tuavetti tärväämään rahojaan. Menkööt hassummat, ja näkyy niitä olevan
menijöitä. Eivätkö nuo käyne meidänkin nuoret kaikki nämä ryplötykset,
kuuleepa tuon sitten heiltä.

Eikä Tuavetti mennyt vielä seuraavaankaan telttiin, jossa kuuluttiin
näytettävän »se kuuluisa murhatapaus, jossa aviovaimo murhasi oman
miehensä koululehtorin». Sinne saivat jäädä kuuluisat murhatapaukset ja
muut eläinnäyttelyt. Sitä näkyy saavan olla tämä maalainen varuillaan,
muuten ne vievät siltä rahat ja kukkarot. Ihan piti Tuavetinkin
koettaa, onko kukkaro oikealla paikallaan alushousujen taskussa.
Sielläpä tuo tuntui pullottavan lämpimästi mahaa vasten. Olkoon
vaan siellä; Tuavetti ikäänkuin veti ajatuksissaan sen kurenauhaa
tiukemmalle.

Mutta yksi on katsottava, kun kerran on kaupunkiin tullut: se rautatie.
Sen tuon nähnee maksuttakin. Tuavetti tapasikin parahiksi Herkko
Tissarisen, Tervaharjun isännän, ja yhdessä he läksivät osoitettua
suuntaa asemalle.

Sattuikin juuri junan tuloaika. Muhkeana porhalsi rautahepo kiskojaan
myöten ihan aseman eteen, ja sieltäkös purkautui väkeä kuin helluntain
epistolasta. No, kun oikein tarkemmin ajattelee, niin mikäpä tämäkään
nyt niin koko maailman ihme tämä junakaan. Isompi kumma näitten
maalaisten mielestä melkein on se laiva. Se toki vettä kulkee, mutta
mikä tämän on mennessä selvää rautaista kiskoa myöten, ei siinä ole
edes mitään peränpitovaivoja. Ja tuo kone tuossa edessä — veturiksi
kuuluvat sitä kutsuvan — se keträä vaan tuolla vivullaan, ja siitähän
ne pyörät kiekahtelevat ympäri kuin itsekseen. Niin, mikäpäs ihme tämä
nyt oikeastaan. Saattaisi se oudommaltakin tuntua, mutta kun on jo
kuullut siitä niin paljon puhetta, ja kun se airakselankyläläinen sitä
rautatietään niin kehua rellesti, niin melkeinpä sen jo arvasi, jotta
ei se tämän kummempi ole. Kyllähän ne herrat, suuria kouluja käyneet
ja paljon kirjoja lukeneet, kyllähän ne osaavat. Niillä on ne kiikut
ja leikut; mene tiedä, vaikka tässä vielä lentämään lähtevät ja vievät
sitten meidät maalaisetkin perässään.

Kone, kone se näkyy tulevan joka kohtaan, tuumivat miehet asemalta
palatessaan. Niitä tulee nyt jo kouluja näille maalaisillekin, sitä
viisastutaan, ja pojasta polvi muuttuu, sanotaan. Mikä sen tietää,
minkälaisia kummia niitä jo heidänkin perillisilleen näytetään. Maailma
menee eteenpäin ja heidän on mentävä myös. Sille ei mahda mitään, ja
turhahan siinä on ruveta vastaan rimpuilemaan. Annetaan vaan suosiolla
valta nuoremmille, niittenhän se kuitenkin on tulevaisuus.

Ja kun on tähän päätökseen päässyt, niin voi taas huoleti pyllähtää
olkikuvolleen Tuppuraisen tuvassa.



XI.


Kyllä se näkyy olevan siten, että itse Ukko Jumala se on näitten
ihmisten meininkien ja kohtaloitten ohjaksissa, ei siitä pääse
kerrassaan mihinkään. Aatellaanpas nyt esimerkiksi tätä nuorta paria,
Sukslevän Emmaa ja Luvellahen Alapetti-poikaa: olihan se niitten
yhteenmeno ollut päätetty jo syksystä asti, ennen potatinnostoahan
se kävi Alapetin puhemies Sukslevässä, ja asia muurattiin silloin
niin umpeen, ettei siihen pitänyt enää jäädä muuta rakoa kuin minkä
nyt sitä viimeistä voitelua, kuuluutusta ja vihkimistä, varten
välttämättä tarvitsee. Ennen tammimarkkinoita olivat kuuluutuksetkin
jo julkiluetut, jotta tilallisen poika Alapetti Aaprahamin poika
Liimatainen ja siviä neitsyt Emma Tuavetintytär Tarvainen ne nyt ovat
tässä menoillaan aviosäätyyn. Ja Kuopion markkinoilla kulkivat molemmat
yksissä matkoin niinkuin ainakin pari, jolta ei puutu muuta kuin
hät’hätää amen.

Niinhän se oli ollut, ja häitä oli odottaa hökötetty Hirvijärven
rannalla ja vähin muuallakin Markkulan pitäjässä, mutta siihenpä oli
tullutkin vielä mutka eteen. Tammimarkkinain jälkeen oli Alapetin
äiti, Luvellahen emäntä Ieva-Kaisa, alkanut tuntea omituista luistelua
jäsenissään, varsinkin ristiluissa, ja siitä se oli mojotus levinnyt
yli koko ruumiin. Mitä lie ollut kylmänvihoja vai muita, mutta ei
ollut sauna eikä suolaviinakaan auttanut. Kipeenkatsojaakin oli
käytetty, vaikka ei sekään ollut sen kummempaa tiennyt; olipahan
aikansa tuijottanut ja jotain mutissut ja sarvetkin Ieva-Kaisan niskaan
iskenyt, mutta eipä ollut huolinut tauti senkään, muuahdan hupelon,
hommista. Nelisen viikkoa minkä he siinä Luvellahen emäntä potennut,
ja olivat olleet aikeessa kyyditä hänet kaupungin sairashuoneellekin,
mutta kun se oli itse pyytänyt, jottei vietäisi vieraisiin paikkoihin
kuolemaan, niin ei oltu hennottu sen tahtoa vastaan tehdä. Tottapa tuo
he itsekin tuntenut, jotta tästä tulee loppu, vaikka eihän sen iän
puolesta vielä olisi tarvinnut kuolemaa odotella.

Ja niin se oli sitten Ieva-Kaisan maallinen vaellus päättynyt
viidennellä viikolla Kynttelistä. Hiljaa ja autuaallisesti oli nukkunut
ikuiseen uneensa nautittuaan pari päivää ennen lähtöään ehtoollisen
itsensä rovastin kädestä.

Tämähän se sitten oli tämä Luvellahen emännän kuolema tehnyt virhin
aikaisempiin laskelmiin avioliiton päättämisen suhteen. Eihän sillä
vainajalla puolestaan mitään ollut häitä vastaan; oli vaan sanonut
siinä muutama päivä lähtönsä edellä, jotta mitäpä tästä yhden vaimoisen
ihmisen kuolemasta, antaa nuorten mennä yhteen, kun kerran ovat asiansa
sille pohjalle saattaneet; ei suinkaan se minun untani haittaa, vaikka
häitä tanssittekin, ja tarvitaanhan tässä talossa emännyyttä. Eipä
taida jaksaa Anna-Lovviisakaan yksin pitemmälti riehkaista, ja kuka sen
tietää, mitenkä kauan se sekään tässä viipyy, koskapa minä olen ollut
huomaavinani vähän sellaista siiven haraamista tätä meidän tytärtä
kohtaan Vorrin Pulliaisen Jussi-pojan puolelta. Niin jotta saattaa olla
tyttökin lyhytaikainen olija tässä Aaprami Liimataisen talossa.

Vaikka ei siis emäntä-vainajan puolelta ollutkaan mitään estettä
häille asetettu, niin oli itse ukko Aaprami kuitenkin sanonut, jotta
antaapahan nyt kuitenkin Ieva-Kaisan jäähtyä haudassaan. Eikä noilla
nuorillakaan taida sen tuhantista hoppua olla, maistelkoot vielä
tätä morsiusajan makeutta helluntaihin asti. Silloin olkoot häät,
mutta niissä ei tanssita eikä tarjota sen väkevämpää kuin mitä nyt
ne Alapetin markkinoilta tuomat viinit juotanee. Ja se päätös oli
seisonut, semminkin kun siihen yhtyi Sukslevän Tuavettikin morsiamen
suvun päämiehenä.

       *       *       *       *       *

Nyt olivat asiat jo joutuneet sille puulle, jotta helluntai, joka sinä
vuonna sattui touko- ja kesäkuitten vaihteeseen, oli käsissä.

Näihin aikoihin oli vielä Markkulan pitäjässäkin tapana, että
morsiamelle pidettiin hänen kotitalossaan läksiäiset, jotka usein
kestivät pari päivää, ja sitten hänet juohettiin uuteen kotiinsa,
jossa häitä pitää ryllyteltiin tavallisesti monet vuorokaudet. Nyt
oli kuitenkin päätetty, että läksiäiset supistuvat kahvinjuontiin ja
puolisensyöntiin ensimmäisenä helluntaipäivänä Sukslevässä. Sitten
iltasella tapahtuu juohtaminen, ja toisena helluntaipäivänä ovat häät
Luvellahessa. Kun häätalossa kerran on äskettäin kuolema käynyt, niin
ei sovi järjestellä mitään riekkujaisia näin väleen.

Maijasstiina Poutiainen, se vanha ketruumummo, oli juosta hölköttänyt
talosta taloon viemässä kutsuja sekä Sukslevän että Luvellahen isäntien
puolesta. Ainoastaan rovastille ja kansakoulun opettajalle oli tiedon
saattanut itse Sukslevän Tuavetti; eihän toki passannut Maijasstiinaa,
höpäkköä, lähettää herrojen luokse.

Maijasstiina olikin nyt taas oikein kunnia-asemassa. Hänet oli otettu
jo talvella Sukslevään auttamaan morsianta myynien teossa, sitten hän
oli, kuten sanottu, saanut toimittaa kutsut perille, ja kylläpä se
näkyi vielä kintuistaan pääsevän, sen oli helposti havainnut, ken vain
seurasi hänen liikkeitään läksiäisten valmistamishommissa. Tässä vaan
nuoremmat, minkä se Luvellahen emäntäkin, kuolevat kupsahtavat vähin
potemisin, mutta katsoppahan tätä seitsenkymmentalviasta Maijasstiina
Poutiaista, sehän tuo pyörii kuin mikä villikissa.

Ei sille suotta annettu huoleksi morsiamen valmistusta, kyllä sen
näpeistä läksi vielä vaikka ihan mitä. Oikeinpa ne olivat yhdessä Emman
kanssa värkänneet valkoisen leningin, mikä niihin aikoihin ei ollut
lainkaan tavallinen vaateparsi maalaismorsiamella. Justiina-emäntä oli
nytkin vängännyt aluksi vastaan ja sanonut, jotta eihän nyt toki pidä
mennä vihille valkoisissaan sellaisessa talossa, jossa vielä vallitsee
suru, mutta Emma oli kiinteästi ollut sitä mieltä, että eihän tässä
hautajaisia pidetä, vaan häitä, ja sen minkä häntä ihminen joutuu
itseänsä vihittämään, niin vihittää valkoisissa. Maijasstiinakin, vanha
ihminen, oli asettunut Emman puolelle, ja minkäpä siinä mahtoi Justiina
muuta kuin myönny vaan.

Heleä oli se helluntaipäivä, jona Emman oli lähdettävä vanhempainsa
kodista miehelään. Kun Emma astui aamulla kuistille ja tunsi
kasvoillaan auringon hengähdyksen, tulvahti hänen mielensä täyteen
elämänriemua. Oikein, ilojuhlahan tämä onkin, vaikka vanhat ihmiset
aina katselevat, itkeekö morsian isänsä talosta lähtiessä ja vihillä.
Hän ei itke, päätteli Emma. Johan nyt tässä vesiä valamaan sen
vuoksi, että siirtyy talon tyttärestä toisen talon emännäksi. Ne
vanhojen itkuhäät saavat olla häneltä pitämättä. Siksipä hän halusi
valkeisiinkin pukeutua, kun tämä ei ole mikään surujuhla. Ja nyt
tuo aurinkokin ikäänkuin kehoitti nauramaan, tai ainakin hiljakseen
hymähtämään sydämensä nuoruutta. Se nauraa itsekin, aurinko. No, naura
sinä vaan, nauretaan vastakkain ja ollaan iloisia.

Ihmettelipä itse Taavit Tarvainenkin tätä helluntai-ilmaa. On tainnut
Yläpihan Ukko ruveta suosimaan Suomen kansaa ja erityisesti näitä
markkulaisia, koska noin nauratteleksen ja päivä päivältä lämmintä
lisää. Vaikka saattaa olla, kuten vanhat ihnanennustajat sanovat, jotta
se pitää peräkkäin kolme hyvää vuotta, kun kerran pitämään rietaantuu,
ja sitten tulee taas kolme huonoa. No, kunhan kolmekin, kyllähän sitä
niissäkin jo jonkin verran asioitaan kohentaa.

Se on näitten pitojen puuhaamisessa tuo miehinen väki jokseenkin
tarpeetonta; sillä ei ole oikeastaan muuta virkaa kuin että tappaahan
nyt lahtielukan ja käy puodilla ostoksilla. Sen perästä se alkaa olla
melkeinpä tiellä, kun akkaväki käy siihen lopulliseen touhuun. Siinä
nyt ei ihan viimeisinä päivinä ole juuri miesten töistäkään, niin jotta
ne joutavat kellastelemaan pihanmaalla ja kuistilla, ja minkäpähän
missäkin. Vasta sitten, kun vieraat alkavat saapua, on niilläkin
olevinaan jotain touhua, kuten nyt tässäkin Sukslevän talossa.

Isäntä Tuavetti siinä kirkkovaatteissaan kekkelehtii pihasalla ja
johdattelee vieraita sisään. Pojat ovat molemmat rannassa veneellä
tulevia vastaanottamassa, ja rengin-kyhäys, joka nyt vasta taitaa
ruveta kasvamaan, koska sen housunlahkeet ovat nylppääntyneet noin
lyhyiksi, päästelee maantietä pitkin saapuneitten hevosia valjaista.

Onhan sitä tulijaa. Lopuilleen kahdestakymmenestä talosta ovat
lähteneet Sukslevän Emmaa Luvellahteen juohtamaan. Opettajakin tulee
taas sillä pyörällään, joka nyt kuitenkaan ei enää herätä mitään
erityistä huomiota, sillä näitä on nähty jo; Sipukan pojallakin on jo
sellainen rakkine. Ja niinhän nuo hölisevät, jotta tänä kesänä jo moni
mies polkupyörän selässä ajaa könöttää. Sillä tavallahan se tämä aika
muuttuu.

Onpa siinä ukkoa Sukslevän porstuanpohjakammarissa kerrakseen. Ei ole
tainnutkaan olla näin runsaasti väkeä sitten Tuavetin häitten, ja
niistä on jo kolmattakymmentä vuotta. No, ehkä nyt sentään kinkerillä
jonkin kerran, mutta se on vähän erilaista väkeä, sellaista hiukan
hätäistä ja töytyilevää, kun sillä pyörivät päässä vaan ne katkismukset
ja uudet testamentit. Mutta tämä hääväki olla lokottaa huolettomana,
sillä ei ole mitään päänvaivaa ja sielunpainoa. Eipä siis muuta
miehillä kiusaa kuin oleilla, oleilla vaan ja poltella tämän Sukslevän
isännän ruunariima-sikareita, pullautella paksuja savuja ja ryyppäillä
kahvia, jota kantavat Luvellahen Anna-Lovviisa ja Tervaharjun tytär
Hintriikka. Kyllähän siinä jonkin vanhan ukon-käppyrän, Kolopuksen
äijän ja ehkä muunkin mieleen johtuu, jotta mitenkähän on, tokkohan
näissä läksiäisissä tarjotaan edes piiskaryyppyä juohtamaan
lähdettäessä, mutta niinpä tuo jo edeltäpäin kuihke kulki, ettei
anneta. Joo-joo, siitä on entisestä Sukslevän Tuakostakin tullut sen
sortin miehiä; ja tulkoon, kaipa tämän nyt kahvinkin nojalla kestää.

Mukavastipa tuo muutenkin heppelehtii ukkojen mieli. Ja kuinkapas
sitten, kun on tällainen lupaava taas tämä kevät, kylvötkin työntyivät
oraalle kuin uhalla, ja nyt kasvaa hojottaa kaura ikäänkuin otran
kanssa kilpaa. Ilauttaa, ilauttaa se mieltä. Ja se kun on semmoista
sopivaa hääaikaa tämä kevät, jotta niitä pitäisi noita häitä vaikka
vähän joka viikko.

Ei tarvitse tällaisena päivänä etsiä puheenaihetta, niitä tuntuu olevan
sielu tulvillaan, jotta ei muuta kuin anna tulla vaan. Ja kun oikein
kuuntelee näitten ukkojen juttuja, niin ihan panee ihmettelemään,
mitenkä nämä samat miehet nyt suhtautuvat ilman leikkiä ja ivaa niihin
uuden ajan tuulahduksiin, jotka viime aikoina ovat pitkin tätäkin
Markkulan pitäjää kulkeneet. Ei siinä nyt enää venkoilla uusista
koneista, eikä nokkaa todisteta koulukysymykselle, vaan jokainen
koettaa ikäänkuin pyrkiä toisensa edelle niitten uusien keksintöjen
ja muitten suuntien selvittelyssä. Ja mikä näitten päähän lie sitä
viisauttakin nyt takonut, kun se uudistusten käsittely on tullut ihan
toiselle tolkulle? Vai se ajan henki, sekö tuo lie se koulumestari?

Mutta tuvan puolella istuvat eukot paljon totisempina. Se on soma tämä
vaimoinen ihminen: kun se kerran miehen matkaan joutuu, niin se sitten
näin pitopaikoissa koettaa pitää näkösällä kirkkonaamaa, vaikka sen
kielen alla on asioita kiemuranaan. No, ei se onneksi sentään kahvia
pitemmälle mökötä, kyllä se varsinkin toisen kupin perästä vertyy, ja
puolisen jälkeen se ei enää malta olla siunaaman hetkeä häklättämättä.
Mutta isompaan ääneen nauraa höräytellä sen ei sovi, eikä kitkattaa
puheensa päälle, vaimoisen eläjän ja emäntäihmisen.

Se nauru ja kikatus, se on niitten tyttöjen asia, jotka ovat
kokoontuneet Emman aittaan. Niitä kun pääsee lähemmä kymmenkuntakin
morsiamen ympärille, kuten nytkin on, niin ei pidä siinä pyrskähdysten
puuttuman, eipä totisesti. Siinä on sitä kyselemistä ja utelemista;
nykimistä ja näykkimistä, jotta se tule ja ota! No, niillä on
jokaisella samat ajatukset: että saahan nyt nähdä, milloinka, tämä
matka minun kohdalleni sattuu?

Syöminen, syöminenhän se on pääasia näin pidoissa. Vaikka häntä
miten niukuin-naukuin elettäisiin, niin kyllä pidoissa pitää riittää
jokaiselle ihan vatsapakoille asti. Tämä on sellainen vanhan ajan
laki, jota Savonmaan kansa yleensä ja Markkulan pitäjäläiset omalta
kohdaltaan ovat aina seuranneet. Oli sitä nytkin Sukslevän pitopöydässä
popsimista, oli niinkin. Eihän tässä ollut muuta vikaa kuin että,
tämä maalainen, joka oli tottunut puolisen päälle kupsahtamaan
ruokalevolle, sai nyt poiketa tavoistaan ja kantaa kaiken saamansa
hyvän oikaisemattomaila ruumiilla. No, kärsiköön nyt ruumis, kylläpä
hän huoppenee keskipaikka, ennenkuin ollaan Luvellahessa ja uutta taas
tarjotaan.

Pientä keskinäistä turinaa pitäen oli puolinen syöty. Eiväthän ne
silloin juuri pöytäpuheet olleet tapana, minkä papit toisinaan
rovehtuivat juttelemaan enemmänkin kuin mitä heidän varsinaiseen
virkaansa, vihkimätoimitukseen, kuului. Mutta mitäs nämä maalaiset,
turpeenpuskijat, mitäpä puhujia nämä! Parahiksi ruokaluvun isäntä
tällaisissa tapauksissa popotti, ja siinä ne sitten olivat ne
puhumiset. Kyllähän Sukslevän Tuavetin kielen kantimissa tällä kertaa
kaiveli vähän enemmänkin kuin se ruokaluku, mutta eihän tuo tuolta
lähtenyt, se kaivelija, äkäytyi sinne vaan ja siellä pysyi. Mutta
opettaja sanoi haluavansa lausua muutamia sanoja, ei niinkään paljon
näitten häitten vuoksi, kuten hän huomautti, vaan yleisesti kiitokseksi
ja kunnioitukseksi tämän seudun kansalle, joka oli ymmärtänyt opin ja
valistuksen hyödyn ja lähettänyt lapsiansa kouluun paljon suuremmassa
määrässä kuin hän oli osannut toivoakaan. Ensimmäinen oppivuosi oli
vastikään päätetty, ja sen aikana oli tämänkin talon nuorin perillinen,
joka istui tässä pöydässä mukana, siirretty jo kolmannelle osastolle,
ja näkyihän täällä olevan muitakin opin teille antautuneita sekä
nuorempia että vanhempia. Oliko se nyt koulun ja kylvetyn valistuksen
ansiota, sitä ei opettaja sanonut uskaltavansa vakuuttaa, mutta
kaikessa tapauksessa tuntui tällä nyt alkaneella häätilaisuudella
olevan tavallista säveämpi ja säädyllisempi leima. Täällä vallitsee
suorastaan hartaus ja tapojen siivollisuus, ikäänkuin muutamia
kuukausia sitten kuolleen sulhasen äidin muiston kunnioitus, ja nuori
pari valmistautuu todellisella mielenylennyksellä uuteen elämäänsä.

Sellaisiahan se lateli, opettaja. No, mikäpä sen on ladellessa, kun
on oppinut mies ja käynyt ne seminaarit ja muut. Nuoret opiskelijat
tunsivat itsensä vähän kuin ylpeiksi, kun heitä näin julkisesti
kiitettiin. Sukslevän Rieti-poikakin vei joukon nuorempiaan kassoilleen
ja näytteli niille, paitsi tietysti rihlaansa, myöskin koulukirjojaan,
ja selitteli innolla kuunteleville pojille oppimaansa viisautta. Näkyy
vaan siitä pojasta vääntyneen koulunkäyjä, vaikka sillä onkin sellainen
veto veressä metsiin ja järvelle.

       *       *       *       *       *

Sitä kun ei siihen aikaan ollut Markkulassa muuta kuin yksi maantie
pitäjän halki, laidasta laitaan, niin nämä morsianten juohtamiset oli
useimmiten tehtävä kinttuteitä myöten jalkapelillä. Tässä nyt Sukslevän
ja Luvellahen välillä oli sentään venematkaakin Hirvikoskelle asti, ja
siitä vasta alkoi se apostolin taival. Niin, tuttu tiehän tämä oli,
sama, jota Sukslevän väki oli monet kerrat kulkenut juhannuskokolle
Luvellahen pohjaan. Mutta eipä oltu tällaisella joukolla oltu
liikkeellä, eikä ollut tainnut ennen kenenkään mukanaolevan muistin
mukaan Hirvikoskea kohti näin monta venettä yhtä matkaa viilettää.
Olisipa vielä ollut itse rovasti mukana, niin sittenpä olisi ollut
juhlava saattue, mutta ei kuulunut ukko kerkiävän ennenkuin huomenna
vihkimistilaisuuteen. Vaikka onhan tätä tässäkin komeutta kerrakseen,
ja opettajahan tavallaan edustaa hengellistä säätyä.

Nauranut ja ilakoinut oli Emma aitassaan koko päivän, kuten aamulla
auringolle lupasi. Hän oli vielä viime kesänä ollut ujöinen ja
vähäpuheinen, aina siihen kohtaukseen saakka Alapetin kanssa aitan
takana. Siitä se oli muuttunut. Olisiko tuon veriin silloin vasta
päässyt oikea elämäntunto? Silloin se riehahti Sukslevän Emma
ensimmäisen kerran, ja sen perästä tuota lienee sattunut monastikin
nokakkainoloa Alapetin kanssa, ja Emma nauroi ja lauloikin yksinään
töissään kulkiessaan, mitä ei ennen oltu juuri kuultu. Vielä se nyt
vanhempiensa veneessäkin Sukslevän rannasta erotessaan koettaa olla
veikeä ja laskea leikkiä, mutta mitenkähän lie: näyttää niinkuin sen
kasvoilla toisinaan häilähtäisi varjo. Mahtaakohan Emman mieleen
johtua, jotta tässä ovat nyt viimeiset vitsat tulessa tätä tyttöyttä
— ja jotta minkähänlaista se oikeastaan on akkana oleminen? Jos se
hyvinkin muuttaa muulle mukalalle tämän tyttöihmisen elämän? Ja eiköhän
sillä vaan ole pieni pisarakin silmänkulmassa, Emmalla? Se taitaa sen
itsekin tuntea, koska salavihkaa huivinsa nurkalla pyyhkäisee juuri
sitä paikkaa, jossa se helmi oli kimaltelevinaan. No no, antaahan se
ajattelemista tämä vanhasta kodista eriäminen; sen tietää, mitä on
takana, mutta eteenpäin on työlästä arvailla.

Mutta ei ole sittenkään Emmalla sellaista hätää kuin on tällä
Justiina-emännällä. Sehän on niinkuin itseänsä villille vietäisiin:
vähin vaikenee palttinaksi ja toisen kerran taas tupsahtaa punaiseksi
kuin kaikki veret juuri kasvoihin karkaisivat. Se on se äidin osa tämän
Justiinan kannettavana. Minkä tautta sitä pitäneekin tämän äidin aina
ottaa lapsensa asia omakseen? Sen hartioilta ei kantamusta nosteta
tässä elämässä — haudassa tuo sitten väkisinkin pois vierähtänee?
Vakava on Justiina ja näyttää vaan mietiskelevän. Niinhän sitä pitää
hänen, äidin, mitäpä tuo tyttöheilakka itse asioistaan välittänee.

Totinenpa se on Tuavettikin, mutta se on semmoista miehistä
mietiskeleväisyyttä, joka oikeastaan kuuluu kirkkovaatteisiinkin, ja
sitten tämä tällainen tapaus ikäänkuin ylentää miehen arvoa. Tästä
saattaa kohta joutua vaarin asemaan, ja mikäs se näin keski-ikään
päässeelle miehelle sen veiterämpää? Taavit Tarvainen on muutenkin
viime aikoina noussut vähän niinkuin yleisten asioitten hoitoon: hän on
jo kansakoulun johtokunnan jäsen, ja mene tiedä, mikä virkamies hänestä
vielä tulee, kunhan niitä paikkoja taas ruvetaan jakelemaan. Saattaisi
päästä vaikka kunnallislautakunnan esimieheksi ilopurolaisen tilalle,
jos olisi tullut aikanaan opetelluksi paremmaksi kirjoitusmieheksi.
Tuavetti nyt kylläkään ei, ikävä sanoa, muuta kuin parahiksi nimensä
jukertaa, mutta onhan niitä toki virkoja sellaisiakin, joissa se
riittää. Nämä ajatukset ne Tuavetin mieltä askarruttavat hänen siinä
veneen perässä istuessaan ja ohjatessaan Hirvikosken niskaa kohti.

Menihän siinä aikaa, ennenkuin juohtoväki pääsi perille ja illallinen
saatiin syödyksi. Vieraat olivat juur'ikään kerinneet nousta pöydästä
ja siunata itsensä, kun aurinko viimeisen kerran vilkutti silmää ja
köllähti sitten levolle Rukasmäen taakse.

Ja sitten alkoi keväinen iltayö levitellä läpinäkyvää hurstiaan
yli rasvatyynen Pienen Talluksen ja sen rantaan viettävällä mäellä
kököttävän Luvellahen talon. Siinä on sellainen kumma kiehtovaisuus
tässä ensimmäisen kesäkuukauden yössä, jotta se ikäänkuin ei ole
luotukaan levättäväksi. No, vanha ihminen, jolla ei enää ole vastaavaa
kiihkoa veressään, nukkuu kohta niille sijoilleen, joille on luunsa
oikaissut, mutta nuoren silmään ei tahdo uni tulla. Kaikkein vähimmän
nuorta raukaisemaan rupeaa tällaisena yönä, jonka edellisenä päivänä
morsian on juohettu kotoaan appelaan, ja nyt viimeistä tyttöysyötänsä
uuden kotinsa aitassa silmät selkosen selällään valvoo. Toisiinkin
tarttuu samanlainen tunne ja aavistelu, ja vaikka kaikki ovatkin
vanhemman väen silmänlumeeksi olleet yöpuilleen kapuavinaan, niin
eipä niiltä taitaisi löytää juuri ketään nuorista ja naimattomista,
jos tunninkin perästä ryhtyisi aittojen ovia raottelemaan. Ne ovat
nukkujat sieltä omilla teillään, ja niitä saattaisi kyllä tavata parin
kerrallaan tuolta rakennusten kupeelta, rannan kiviltä, jopa läheisestä
lehdostakin.

Tämän voi jo päätellä siitäkin, että Tervaharjun Hintriikka ja
Sukslevän Toloppi, joita on totuttu pitämään hyvin vakavina ja nuorten
pienelle hassuttelulle aivan vieraina, istuvat helluntain iltayötä ison
koivun alla rantapenkereellä. Kuinkas ne sitten vetreämpiluontoiset
malttaisivat sisällä pysytellä? Kyllä ne ovat kaikki vaan täällä
parittain, sitä kun löytää toinen toisensa niin helposti kevätkesäisenä
yönä ja vielä tällaisissa häätilaisuuksissa, joissa tunnelma on
itsestään valmis kahdenkeskeiselle kaikkoamiselle sivummaksi muitten
ihmisten silmiltä.

Ne istuivat siinä penkereellä hyvin lähekkäin, Hintriikka ja Toloppi,
katsellen edessään hiljalleen varjostavaa vettä.

— Mitä sinä nyt olet päättänyt? kysyy Hintriikka silmiään toisen
puoleen kääntämättä.

Toloppi ei ihan kohta vastaa. Hänen kasvoistaan kyllä näkee, että
päätös on tehty, mutta sen ilmaiseminen näyttää tuottavan jonkinlaisia
vaikeuksia. Sitten hän ikäänkuin hiukan suoristautuu ja sanoo:

— Kyllä minä menen.

— Oikein! Se on minunkin mielipiteeni.

Hintriikka sanoo sen niin varmalla äänellä, kuin olisi hän jo ennakolta
tiennyt vastauksen. Samalla kääntää hän silmänsä poikaan. Niissä
loistelee ihmeellinen kirkkaus. Käsi hakee pojan kättä, löytää sen, ja
tyttö jatkaa:

— Sinulla on onni mukanasi, Toloppi. Kansakoulututkinnon sinä suoritat
tänä kesänä ja syksyllä menet seminaariin, kuten opettaja on neuvonut.
Minä vartoan sinua nämä neljä vuotta.

Poikakin kääntyy jo kohti:

— Mutta jos sinäkin lähtisit?...

— Sinä tiedät, miten mielelläni sen tekisin, mutta minä en voi jättää
vanhempiani...

Ja niin jatkuu asian selvittely näitten kahden välillä, joille opin
ja tiedon saanti on niin kauan ollut vain unelmana, mutta lopulta
kuitenkin toteutuu. He laskevat siinä kevätyön hämyssä vuosia eteenpäin
ja ovat varmoja, että Tolopin valmistuttua opettajaksi on jo koulu
Hirvijärven rannalla. Siinä se sitten tulee olemaan heidän vastainen
työmaansa. Hintriikkakin käy sillä välin käsityökurssin ja pääsee
tyttöjen käsitöitten opettajaksi. Niin he laskevat, ja heidän laskunsa
tehdään sellaisella varmuudella, ettei niihin voi tulla erehdystä.

Taisi jo näkyä itäiseltä taivaanrannalta auringon ensimmäinen
silmänisku, kun he nousivat pihaan ja astuivat kumpikin aittaansa
lyhyelle unettomalle levolle ennen uuden päivän tapauksia.

       *       *       *       *       *

Nyt seisoivat Emma ja Alapetti sillä matolla ja sen pallin ääressä,
jolta heidän yhteinen vaelluksensa oli alkava. Emmalla oli löijä ja
myrttiruunu päässä. Morsiusparin takana seisoivat Hintriikka ja Toloppi
morsiustyttönä ja sulhaspoikana sekä Maijasstiina, jolle morsiamen
pukijana kuului tällainen etuoikeus.

Hääväki oli hajautuneena ympäri avaraa tupaa, miehet katselivat
kattoon tai lasista ulos, paitsi minkä lienevät poikamiehet seuranneet
tarkemmin toimitusta, luultavasti oppia ottaakseen, sillä kukapa sen
tiesi, milloin he itse joutuisivat vihkimämatolle. Vaimot sen sijaan
tarkkasivat toimitusta niin hartaasti, kuin siitä oksi riippunut heidän
sielujensa autuus. Peukalot pyöriä vipelsivät kilpaa, ja oikein kaulat
kurottuivat eteenpäin.

Eipä nyt Emmaa naurattanut, ja kovin oli poski vaalennut. Taisipa
sittenkin tulla ratkaisevassa räpäyksessä hätä käteen Emmallekin.
Ihan on nyt yhtä vaalea kuin tuo leninkinsä. Alapetti se taas seisoo
hiukan toisen jalkansa varassa, eikä ole tuonaankaan. Mitäpä tämä nyt
miehiselle miehelle yksi akanotto?

Markkulaiset olivat aikanaan moittineet tätä rovastia, se kun ei
ollut heille mieleinen, vaan mikä lienee ollut Lapin pappi ja tänne
keisarinpitäjään väkisin viskattu. Väittivät, ettei se edes osannut
kunnolle tätä suomen kieltäkään. Mutta nyt oli jo vuosia sen ja tämän
nykyisen ajan välissä, ja katkeruus oli ennättänyt lauhtua. Ja puhuihan
tämä rovasti sen, minkä se nyt tämmöisessäkin tapauksessa puhumisesta
parani. Jos sillä nyt olivat ne »nynnänsä» ja »nunnansa», jotta »kun
te nyt olette tässä toisenne avioksi ottanunna», niin selvänhän tuosta
sai, ja hyvänluontoinen ukon-nuhjerohan tämä muuten oli, rovasti.

Nyt ne olivat pallilla polvillaan, vihittävät, ja eukkojen kaulat
kurkottuivat vielä entistäänkin pitemmälle. Vihdoin ne vetäytyivät
ikäänkuin tarpeekseen saaneina taaksepäin; joku kuului kuiskaavan:
itkee, itkee morsian, kyllä siitä tulee onnellinen naiminen... Jaha, ne
siis sitä morsiamen itkua, nämä akat...

Toimituksen päätyttyä tuodaan sitten ne Alapetin markkinaviinit.
Tarjotaan ensin rovastille, sitten morsiusparille, minkä jälkeen vasta
muut saavat pikarin vuoronsa jälkeen. Näillä laseilla sitä käydään
sitten kilauttamassa nuoren parin kanssa, ja jokainen koettaa toivottaa
onnea ja menestystä parhaansa mukaan.

Taavit Tarvainen, jonka asiaankuuluvasti on ensimmäisenä mentävä lasi
kourassa nuorikkojen luokse, tuntee nyt vihdoinkin kielenkantansa
laukeavan. Se tulee nyt sieltä se puhe, joka jo eilisestä asti on
kangerrellut, veuhkannut ja vuovannut ulospääsyä löytämättä:

— Minä vuam meinasin sannoo yhen sanan, jotta työ kun nyt outta tuassa
alakamassa ommoo elämeennö, nii' elekeete turhoo hangojtella vastaav,
vaekka näkisittä minkälaesta rustinkia ja kojetta vastaanno tulovan.
Se neät ei mikkää tässä maalimassa pysy paekallaav, vuam männä jyystää
etteempäen. Ottakoo vuan kaekki opiksenne, minkä niättä korjoovan tämä'
immeise' elämän kohtoo, ja koittakoote työ nuoret olla meitä vanahoja
viisaampija, nii' ehkäpä teille tämä elämä kääp keppeemmäks...

Justiina-emäntä, joka oli siinä Tuavetin vierellä onnittelujansa
edeskantamassa, hierasi kyyneleen silmästään. Se oli siinä asunutkin
elisestä alkaen, mutta toivottavasti se nyt pyyhkäistiin viimeisen
kerran tähän tekkään, koska Justiinan huulille karahti pieni hymy.
Niin, sitä kyyneltä nyt ei tarvittane ennen Emman ensimmäistä
lapsensänkyä. Pitäähän toki äidilläkin olla hengähtämisen varaa.

Kolopuksen ukko Jahvetti joutui esille pian appivanhempain jälkeen.
Hänenkin täytyi lausua onnittelunsa hiukan laveammin:

— Kasvakoote vuaj ja lissääntykkee, ja oekeen sano Tuavetti, jotta
ottoote vuarin tästä nykyjsestä aejasta... Ja ostoote separatierj, se
kuul' olovah hyvä vehe... Ja sitä sammoo vua' itellennö ja uskokee
poekkeej, jotta vaekka vanaha ov vakava, niiv veres ov vanahoo
veikeemp'...




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Veres vanhaa veikeämpi : Maalailuja Savon maalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.