Title: Kaarlo Tiira : Novelli
Author: Soini, Wilho
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaarlo Tiira : Novelli" ***


KAARLO TIIRA

Novelli


Kirj.

WILHO SOINI



Porvoossa,
Werner Söderström,
1888.



I.


Kauppilan katuja pitkin käveli nuori mies kädet päällystakin
lakkareissa. Hän oli saanut opettajan viran kaupungin reaalikoulussa ja
oli vasta pari viikkoa takaperin saapunut kaupunkiin. Hänellä ei vielä
ollut paljon tuttavia, jonka vuoksi hän viitsikin nostaa lakkiansa
vastatessaan kadulla kulkevain oppilaittensa tervehdyksiin; mutta niitä
ei niin monta ollutkaan, että olisi lakin nostaminen rasittavaksi
käynyt.

Vastatullut opettaja aikoi juuri kääntyä kotiansa kun kadun
kulmauksesta sukelsi esiin kiireesti astuva mies, joka antoi
koukkukeppinsä pyöriä ympäri niin että ilma vinkui. Opettaja pysähtyi
odottamaan tulijata, joka oli hänen harvoja tuttaviansa.

— No minne matka?

— Ah, maisteri, huusi tulija ja iski keppinsä syvälle kadun pehmeään
hiekkaan, minua on haukuttu sanomalehdissä!

— Haukuttu... mistä syystä?

— Kuulkaas nyt! Keppiherra pisti kätensä maisterin kainaloon ja, vetäen
häntä mukanaan sekä keppiänsä vinhasti heilutellen, kertoi ottaneensa
viime talvena kaupungin kellotapulin laudoittaakseen, mutta nyt, kun
työ jo oli valmis, oli joku herjaaja sepittänyt häväistys-kirjoituksen
pääkaupungin lehteen, jossa sanotaan että hän, Enok Pihlén, kaupungin
melkein varakkain kauppias, oli siinä nylkenyt seurakuntaa ja vienyt
köyhiltä työmiehiltä leivän suusta, taikka ainakin jotain sinne päin.

Kertomuksen aikana olivat he tulleet Pihlénin talon luokse ja
astuivat pihaan, jonka perällä alkoi kaunis puisto. Siellä tuuheissa
pihlajoissa kiilsi kullankarvaisia terttuja ja parin kolmen omenapuun
oksat painuivat maahan runsaan hedelmätaakan alla. Maanpinnalle oli
somasti järjestetty kukkalavoja, joissa ylpeät georginit vielä täydessä
loistossaan kukoistivat ja niiden juurella reseeda levitti hienoa
hajuansa, johon levkoijain tuikeampi tuoksu yhtyi. Ruusupensaista
olivat kukkaiset jo kuihtuneet ja niiden sijalla näkyi vaan punertavia
pumpuloita.

Humalaköynnöksistä muodostetussa majassa oli kahvikalut pöydällä, jonka
vieressä lyhyt, pyöreäposkinen rouvan-tylleröinen neuloskeli lapsen
vaatteita ja hiekoitetulla käytävällä leikki kaksi pientä tyttöä,
äitinsä ilmikuvia.

Kun herrat tulivat lehtimajaan läksi rouva pois toimittamaan lisää
kahvia, mutta toinen lapsista juoksi isänsä syliin ja, näyttäen jotakin
eläimen kuvaa, kysyi:

— Pappa, onko tämä pätti vai kitta?

— Kuules nyt, Siiri, saat tämän sokeripalan, jos sanot pässi vai kissa.
Koetapas!

Lapsi katsoi vieraan herran silmiin, ponnisti sitte pari kertaa
voimiansa sanoaksensa pässi ja kissa, mutta aina tuli vaan pätti ja
kitta, sai sokeripalan ja juoksi pois, poukahdellen joka toisella
askeleella korkeammalle.

— En ymmärrä kuinka heidän kielensä saisi ässään taipumaan, puhui
Pihlén itseksensä katsellen lapsen poistumista, mutta kääntyi sitte
äkkiä maisterin puoleen ja veti sanomalehden pöydältä.

— Katsokaas, maisteri Tiira, tuossa se on! Hän osoitti; sormellansa
erästä paikkaa.

Maisteri otti lehden ja luki siitä "Kirjeen Kauppilasta", jossa muun
muassa puhuttiin tapulin laudoittamisesta ja sanottiin että "urakkamies
kuuluu työstä saaneen hyvät voitot, joka ei olekaan ihme kun
huutokaupasta oli hyvin vähän tietoa levitetty, niin että kilpailijoita
ei ollenkaan ilmaantunut ja urakkamies maksoi työväelle niin huonot
päiväpalkat, että sillä oli mahdoton rehellisesti elää".

— Minä kysyn: eikö se ole hävytöntä? huudahti Pihlén kun maisteri oli
lukemisen lopettanut. Oliko minun asiani antaa huutokaupasta tietoa
ja hankkia kilpailijoita? Ja mitä minuun työväen palkat tulee? Enhän
itse teettänyt koko työtä, sen annoin urakalle toiselle ja jos hän sai
työväkeä polkuhinnasta, niin se on hänen asiansa eikä minun. Vai häh?

Maisteri nyökkäsi vastaukseksi. Samassa tuotiin kahvia ja kun se oli
juotu löi kauppias maisteria polvelle ja sanoi:

— Teidän pitää kirjoittaa siihen vastaus!

— Minun?

— Niin, nähkääs, minä en ole tottunut sellaisiin
sanomalehti-kirjoituksiin. Niissä isketään kiinni joka ainoaan sanaan
ja niitä sitte jauhetaan ja jauhetaan, niin että lopulta ei tiedä onko
sitä tupakkimyllyssä tai ryynitampissa. Toiseksi vielä on suomenkielen
kirjoittaminen sellaista helkkarin venkuraa ettei sitä osaa moni mies
Suomessa. Kyllähän sitä puhuu jokainen — puhuuhan sitä talonpoikakin,
mutta annas kun ottaa kynän käteensä, niin ruotsia siitä vaan valuu;
näette, sen minkä konttoristina oppii, sen patruunana taitaa.

Pihlén pani kätensä ristiin rinnoilleen ja piirteli saappaansa kärjellä
koukeroita hiekkaan.

— Hohhoi! huokasi hän sitte hiukan vaiti oltuansa; surkeata sentään
ettei omassa kaupungissa ilmesty sanomalehteä, jossa voisi itseänsä
puolustaa.

— Sitä minäkin olen ihmetellyt, tarttui maisteri puheesen. Nyt on
Suomessa jo pienemmissäkin kaupungeissa oma äänenkannattajansa, jossa
kaupungin asioista keskustellaan, mutta täällä näytään vielä nukuttavan
viattomuuden unta.

— Se on totta; mutta kenenkä se on vika? Täällä ei ole kynään kykeneviä
miehiä.

— Oh, älkää sitä sanoko! Missäpä kaupungin kynämiehet olisivat voineet
esiintyä? Vika on kokonaan kaupungin rahamiesten, jotka eivät hanki
kirjapainoa tänne, vaikka se on yritys, josta voi saada rahoilleen
hyvät korot.

Kauppias ällistyi; siltä kannalta hän ei ollut koskaan asiata ajatellut.

— Luuletteko todellakin että kirjapaino kannattaisi?

Maisteri oli siitä ihan vakuutettu. Hän selitti parhaan taitonsa mukaan
sellaisen yrityksen etuja. Hän tunnusti, että siitä saakka kuin hän
kaupunkiin muutti olivat hänen ajatuksensa liikkuneet sanomalehden
perustamisessa. Opettajan palkka ei ollut runsas ja lisätulot olisivat
siis tervetulleet. Sitä paitsi maisteri Tiiraa, niinkuin useita nuoria
miehiä, viehätti suuresti sellainen toimi. Hän kuvaili itsellensä
jaloimmaksi tehtäväksi maailmassa olla yleisen mielipiteen johtajana,
paljastaa epäkohtia ja puolustaa sorrettuja, sanalla sanoen olla kansan
vapaaehtoisena johtajana ja isänä. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt,
ettei kukaan palvele oikullisempaa herraa kuin sanomalehden toimittaja
ja että se, joka luulee johtavansa, tavallisesti itse kulkee täysissä
valjaissa. Mutta jokaisella toimella on viehätyksensä, joka vaikuttaa
että aina ilmaantuu niitä, jotka ovat valmiit itsensä siihen uhraamaan,
niin kiittämätön, vaivaloinen ja vaarallinen kuin toimi onkin. Mitä
on soturin toimi oikeastaan muuta kuin oppia sukkelasti tappamaan
toisia ihmisiä ja — tulemaan itse tapetuksi? Sitä ei siis luulisi
erittäin viehättäväksi. Mutta kuinka se innostaa nuoria mieliä!
Samoin on sanomalehden toimituskin. Niinkuin muutamat hyönteiset ovat
määrätyt kuolemaan sen kukkaisen sisällä, jonka ne hedelmälliseksi
saattavat, niinpä vetää salainen vietti monta teräväpäistä nuorukaista
sanomalehti-toimiin, joissa peräti harvoille kunnian kukko laulaa.
Mutta valitettavasti myöskin moni tyhmeliini luulee olevansa luotu
sanomalehden toimittajaksi ja ryhtyy työhön siinä vakuutuksessa, että
kelle Herra viran antaa, sille hän myöskin antaa taidon sitä toimittaa.
Sellaista sopii pitää kansallisena vahinkona, jollei muun, niin turhaan
tahritun paperin ja musteen vuoksi.

Tuon selittämättömän viehätyksen tunsi maisteri Tiirakin itseensä
vaikuttavan kun hän Pihlénille selitti ajatuksiansa niin suurella
innolla, että kasvot hohtivat ja silmät säteilivät. Innostus tarttui
vihdoin hänen toveriinsakin, joka vähitellen alkoi kuvailla itseänsä
kaupungin mahtavimmaksi mieheksi kirjapainon omistajana ja sanomalehden
ulosantajana. Jopa kutsuttiin punssia pöydälle, veljenmaljat juotiin
ja kättä lyötiin siitä, että Pihlén hankkii ennen vuoden loppua
pienen kirjapainon ja maisteri Tiira alkaa toimittaa kerran viikossa
ilmestyvää sanomalehteä. Tulkoot sitte vielä haukkumaan tapulin
laudoittamisesta!

Oli juuri näin pitkälle päästy kun puistoon tuli nuori neiti, rouva
Pihlénin sisar, niinkuin punaisista poskista ja muusta ulkonäöstä
saattoi heti päättää, vaikka hän vartaloltaan olikin paljon hoikempi
kuin rouva. Hän oli puettuna jonkinlaiseen kansallispukuun:
punaraitainen hame, mustat liivit, joista valkoisen mekon hihat
ja rintamus pisti esiin. Tervehdittyänsä herroja tuollaisella
epäonnistuneella niiauksella, joka on omituinen tytöille, jotka
vast'ikään ovat saaneet pitkät hameet eivätkä vielä ole oppineet
armollista pään-nyökkäystä antamaan, poimi tyttö muutamia kukkia, sitoi
ne yhteen ja, istuutuen maisterin vastapäätä, asetteli niitä povellensa
liivin ja mekon väliin.

Maisteri katseli ajatuksiinsa vaipuneena noita kukkia niin
värähtämättä, että tyttö, joka ei tietänyt olivatko hänen silmänsä
kiintyneet kukkiin tai hänen pukuunsa, punastui hirveästi ja kääntyeli
rauhattomana tuolilla. Maisterikin huomasi sen vihdoin ja punastui nyt
vuorostaan.

Keskeytynyttä puhetta sanomalehden perustamisesta jatkettiin vielä ja
neiti Alma kuunteli sitä suurella uteliaisuudella ja ihastuksella.
Hänestä tuntui kuin olisi maisteri Tiira jalo sankari, joka
valmistaikse taisteluun Jumalan, kuninkaan ja lemmittynsä puolesta.
Kuka olisi tuo lemmitty — —?

Neiti Alma katseli maisteriin niin viattomalla ihastuksella, että
maisterilta rupesivat sanat kesken puhetta takertumaan.

Mutta nyt oli Alma neidillä niin suuri uutinen tiedossa, että hänen
oli mahdoton kauan pysyä aloillaan. Hän heitti sen vuoksi hyvästi ja
kiiruhti pois.

Kun Pihlén huomasi, että maisteri katsoi tytön jälkeen niin kauan kuin
hametta hiukankin näkyi, sanoi hän hymyillen:

— Hän on olevinaan hirveä fennomaani, tuo Alma, ja on muutamain toisten
tyttöjen kanssa perustanut ompeluseuran, jossa ei puhuta muuta kuin
suomea.

— Sepä lieneekin ainoa henkisen elämän merkki koko kaupungissa, sanoi
maisteri, ja lisäsi sitte, puristaen jäähyväisiksi kauppiaan kättä:
mutta ensi vuonna alkaa toinen elämä!

He läksivät majasta; Pihlénin pienet lapset juoksivat heitä vastaan.
Isä ojensi kummallekin etusormensa, johon lapset tarttuivat molemmin
käsin kiinni ja juosta tepsuttivat rinnalla isän astuessa verkalleen.

— Te onkin kitta eikä mikään pätti, sanoi toinen, ja toinen, vanhempi,
huusi:

— Täti Alma sanoi ettei mamman turnyyri ole kaunis!

— Soo, soo! Ei semmoisista puhuta...



II.


Maisteri oli tuskin ennättänyt kotia kun jo suurin osa kaupungin
asukkaita tiesi mitä Pihlénin puutarhassa oli päätetty. Neiti Alma oli
pois mennessään tavannut kadulla muutamia tuttaviaan ja kertonut heille
tuon suuren uutisen ja sitten oli kauppaneuvos Polinin akkuna auki
hänen ohikulkeissaan ja neiti Polin vaati häntä astumaan sisään. Siellä
oli viisi kaupungin rouvaa kahvilla ja muutamat tytöt nakertelivat
karamelleja ja etsivät manteleista "vielliebchen'eitä". Näille kaikille
täytyi Alman myöskin kertoa tuo asia ja sillä tavalla levisi tieto
siitä kulovalkean tavalla yhä laajempiin piireihin.

Niin kauan kuin Alma oli huoneessa puhuttiin asiasta Polinin luona
hyvin sävyisästi, mutta heti kun hän oli poistunut alkoi ankarampi
arvostelu.

Tohtorin rouva, laihanpuoleinen kalpea nainen, jonka suurista
harmaan-sinisistä silmistä loisti sula hyväntahtoisuus, arveli että
hänellä ei ollut mitään sitä vastaan että kaupunkiin sanomalehti
perustetaan, mutta toimittajaksi ei kelpaa maisteri Tiira, joka,
olkoonpa muutoin kuinka kunnon mies hyvänsä, on ollut niin vähän aikaa
kaupungissa, ettei hän tunne oloja siellä kyllin hyvin, voidaksensa
pitää viranomaisia silmällä ja kurittaa siinä missä tarvitaan.

— Aikooko hän sitte ruveta virkamiehiä silmällä pitämään? kysyi
pormestarin rouva selvällä kauhistuksella ja nykäsi alemmaksi hameensa
miehustaa, joka pakkasi kohoamaan paikoiltansa.

— Mitä valtaa hänellä olisi pistää nokkaansa muiden ihmisten
asioihin, köyhä maisteri! sanoi kaupungin kassöörin rouva painellen
hiusneulojansa syvemmälle.

— Jaa, jos hän rupee hävyttömäksi, niin minä sanon Fredrikille että hän
toimittaa sellaisen rauhanhäiritsijän kaupungista pois. Niin paljon
valtaa on kai pormestarilla kaupungissa.

Se oli luonnollisesti pormestarin rouva, joka näin päättävästi puhui.

Palvelusneitsyt, joka paraillaan korjasi pois kahvikuppeja, ymmärsi sen
verran rouvain ruotsinkielistä puhetta, että hän kyökkiin tultuansa
tiesi kertoa pormestarin uhanneen ajaa maisteri Tiiran kaupungista pois
sen vuoksi, että maisten on ruvennut hävyttömäksi.

Kaupungin paras silittäjä, joka nyt oli kauppaneuvoksen paitoja
kiilloittamassa, hämmästyi niin suuresti, että oli vähällä pudottaa
kuuman raudan maahan. Mutta sitte hän kostutti huulillaan sormiensa
kärkiä, kosketti vihaisesti kihahtavaan raudan pohjaan ja alkoi
kaksinkertaisella innolla lykätä kauppaneuvoksen paitoja sileiksi. Hän
näytti naiselta, joka on asian oivaltanut ja aikoo pitää varansa.

Mutta salissa tuumaili kauppaneuvoksen rouva että kun tuo aiottu
sanomalehti kuitenkin on suomenkielinen, niin se pyytää lukijoiksensa
ainoastaan alhaisempaa kansaa ja kaupungin säätyläisille sitä ei ole
olemassakaan. Jos heidän piikansa tai renkinsä tahtovat sitä tilata,
niin olkoon se heille sallittu, mutta salin pöydällä ei hän aijo
sellaista lehteä suvaita.

Tällä kertaa kuitenkin kauppaneuvoksen rouva kohtasi vastarintaa
sellaiselta puolelta, josta hän sitä vähimmin odotti. Hänen oma
tyttärensä, näet, veti pitkän karamellin suustaan ja sanoi äänellä,
joka ei sietänyt vastaväitteitä:

— Minä kumminkin tilaan sen lehden itselleni.

— No Julia, huudahtivat kaikki vieraat, mitä sinä siitä lukisit?

Neiti Torn, joka oli opettajattarena kaupungin tyttökoulussa ja
tunnettu ivallisuudestaan, sanoi nauraen: — Julia kai katselisi siitä
naima-ilmoituksia!

— Minä luulen, vastasi Julia kuivasti, että joillekuille muille
naima-ilmoitukset saattaisivat olla tarpeellisempia kuin minulle.

— Minä tarkoitin ilmoituksia kihlatuista ja vihityistä, sanoi neiti
Torn, hienosti punastuen Julian vastauksesta.

— Älkää siitä enään puhuko, rauhoitteli kauppaneuvoksen rouva. Julialla
on aina oikkunsa ja varsinkin on hänellä aina halu olla vastaista
mieltä kuin äitinsä.

Sillä ajalla kuin tieto sanomalehden perustamisesta levisi kaupungissa,
käveli maisteri Tiira kamarinsa permannolla ja uneksi suuria asioita.
Hän mietti jo mitä kaikkia artikkeleita sopisi kirjoittaa ja pisti
niiden nimet muistikirjaansa. Myöskin ajatteli hän pitäisikö ruveta
jotakuta hyvää novellia suomentamaan, mutta sitten arveli hän että
alkuperäinen kertomus luonnollisesti olisi sopivampi, koska se,
samalla kuin antaisi lehdelle arvoa, myöskin hyödyttäisi kotimaista
kirjallisuutta. Hän istui keinutuoliin ja alkoi miettiä jonkinlaista
novellin suunnitelmaa. Siinä täytyy välttämättömästi olla rakkautta,
sanoi hän itsekseen, muutoin eivät naislukijat siitä pidä. Kun hän
siinä istui ajatuksiinsa vaipuneena ilmaantui hänen silmäinsä eteen
soma kukkavihkonen hiljaa kohoilevalla tytön rinnalla, ja hänen
huulensa vetäytyivät hymyyn muistellessaan Alma neidin punastusta.

Seuraavana aamuna oli kaupungin torille tavan mukaan kokoontunut
useita kuormia maitoa ja piimää, pari kuormaa rukiita ja perunoita, ja
eräillä rattailla oli kopallinen paistetuita nauriita, joita koulupojat
halukkaasti ostelivat ja, syötyänsä kylläkseen, nakkelivat lopuilla
toisiansa silmille. Siinä kun sitte piimä pulppusi tynnyrin hanasta
erään paksun matamin plakki-astiaan, sanoi matami piimän myyjälle:

— Tämä meidän kaupunki se paisuu niinkuin hyvä taikina; uskottekos että
ensi vuonna täällä ruvetaan trykkäämään omaa tiitinkiä?

— Noo vai? Mikä se tiitinki on? kysyi maalainen yhä vaan katsellen
piimän juoksua.

— Sellainen oikea sanomalehti, jossa saa lukea kaiken maailman asiat.

— Noo vai? Tappi kiinni.

Matamia hiukan harmitti kun hänen uutisensa ei maalaiseen sen suurempaa
vaikutusta tehnyt.

— Tottahan te tilaatte meidän lehteä, sanoi hän sellaisella painolla
sanalle "meidän" kuin olisi hän itse tuon tulevan lehden sekä omistaja
että toimittaja.

— Eipä häntä tiedä; raha on tätä nykyä hyvin kireällä, ja sitte tuolta
ryssän puodista on toisinaan saatu sanomia lehtitupakan ympärille
käärittynä, mutta ei niistä meidän lapset, vaikka muutoin solkenaan
lukevat, saa sanaakaan kokoon; sanovat sen olevan latinaa. Lieneevätkö
sitte kaikki samanlaisia?

Matami ei viitsinyt vastata, vaan sieppasi astiansa ja läksi pois.

— Unohditte maksaa! huusi maalainen.

Matami palasi ja heitti rahat miehen kouraan.

Maisteri Tiira oli aamulla pukemassa päällensä lähteäksensä kouluun kun
silittäjä-vaimo tuli hengästyneenä sisään.

— Ennätin kuitenkin ajoissa, mutta kyllä teinkin työtä kaiken yötä; nyt
ovat maisterin paidat valmiit.

— Ei niillä olisi mitään kiirutta ollut.

— No eikös maisteri lähde pois kaupungista?

— En; mihinkä minä menisin?

— Eikös pormestari ole mitään puhunut?

— Mitä hittoja pormestarilla on minulle sanottavaa?

— Eikös tuota... eikös maisteria sitten olekaan käsketty kaupungista
pois?

Maisteri pani juuri kaulustansa kiinni, mutta nyt heltisivät hänen
sormensa napista. Hän astui vihaisesti vaimon luokse ja sanoi,
osoittaen sormellansa häntä otsaan:

— Minä huomaan ettei teillä ole kaikki ruuvit paikoillaan tuossa!

Vaimo peräytyi pari askelta, nii'asi syvään ja pujahti ovesta ulos.

Maisteri tuli oikein pahalle päälle. Hän kiroili itseksensä mitä
pormestarilla oli hänen kanssaan tekemistä, kiroili kaulusta, joka oli
niin kankea ja kiiltävä kuin olisi posliinista valettu, ja kiroili
nappia, joka pujotteli läven luona niinkuin itsepäinen härkä veräjän
edessä eikä tahtonut millään ehdolla mennä sisälle.

— Hupakko! mutisi hän itsekseen. Löylynlyömä! Varmaankin vanha piika.
Ensi kerralla kysyn sitä asiaa tarkemmin.

Kouluun tultuansa maisteri ilokseen huomasi että pojat, jotka
vallattomuudellansa jo monasti olivat panneet hänen kärsivällisyytensä
kovaan koetukseen, olivat nyt erinomaisesti tarkkaavaisia. Pojat olivat
tähän saakka, niinkuin aina uuden opettajan tullessa, koetelleet
mitä miehiä hän on ja kuinka pitkälle hänen kanssaan uskaltaa
vallattomuudessa mennä. Opettajan arvo oppilasten silmissä on niinkuin
hento kasvi, jota kymmenet pahanilkiset kädet koettavat nyhtää
juurineen irti. Onneton opettaja, jos se vaan kerrankin onnistuu:
kasvia ei saa milloinkaan uudestaan juurtumaan. Mutta jos sitä alussa
ei saada revityksi, niin pian kasvaa se myöskin niin vahvaksi puuksi,
ettei sitä pahimmillakaan rynnäköillä voi enään kumoon saada.

Eipä tiedä kuinka maisteri Tiiralle olisi käynyt, jollei huhu olisi
levinnyt että hänestä tulee sanomalehden toimittaja. Hänen arvonsa
oppilasten silmissä nousi suurilla askelilla, sillä nuoriso on aina
sen puolella, joka jotakin uutta yrittää ja sen kautta osoittaa
jonkinlaista rohkeutta. Poikain mielestä maisteri näytti nyt
ulkonaisestikin paljoa suuremmalta ja muhkeammalta kuin ennen ja kaikki
mitä hän puhui tuntui niin erinomaisen viisaalta.

— Hän on sentään viisaimpia miehiä, tuo maisteri Tiira, sanoivat pojat
toisillensa ja väittelyissä aikaihmisten kanssa oli sen jälkeen aina
loppupäätöksenä, josta ei mitään vetoomista katsottu luvalliseksi: Niin
on maisten Tiira sanonut, ja tottahan hän sen tietää!

Pojat rupesivat keskenään toimittamaan käsin kirjoitettua sanomalehteä
nimeltä "Toivon tähti", joka sisälsi vaivaisrunoja, lunttakäännöksiä ja
jokseenkin uskaliaita sanasukkeluuksia.

Kun maisteri Tiira illalla meni kestikievariin, kaupungin parhaasen
ravintolaan, juomaan pienen tuutingin ja samalla katselemaan viime
postin sanomalehtiä, tapasi hän siellä kauppaneuvos Polinin, joka hyvin
ystävällisesti tarjosi hänelle kättä.

— Te aiotte perustaa sanomalehden, kuulen ma, ja Pihlén laittaa
kirjapainon. Miks'ette kääntynyt minun puoleeni? Minä olisin myöskin
mielelläni sellaiseen yritykseen ruvennut.

— En todellakaan saattanut sitä arvata, vastasi maisteri kummastuneena.
Pihlénin kanssa tutustuin täällä ensiksi ja kerran tuli tämäkin asia
puheeksi. —

— Paljonko Pihlén maksaa teille toimituksesta?

— Ei mitään. Minä aion toimittaa lehteä omalla uhallani ja
kustannuksellani.

— Kuulkaapas, maisteri Tiira, sanoi kauppaneuvos ja otti maisterin
takin napista kiinni, minä takaan teille tuhannen markan tulot
lehdestä, jos rupeatte minun kanssani puuhaan ja jätätte Pihlénin. Minä
lupaan hankkia hyvän kirjapainon.

— Herra kauppaneuvos, tarjoomuksenne on minusta suuri-arvoinen, mutta
se tulee liian myöhään, enkä minä voi mistään hinnasta sanaani syödä.



III.


Syksy kului kaikenlaisissa valmistuksissa. Varsinkin kirjapainon
hankkiminen ei ollut mikään vähäinen asia. Pihlén sai sen vuoksi
olla alituisessa kirjeenvaihdossa. Marraskuussa se kuitenkin saatiin
sellaiseen kuntoon, että voitiin painaa nimikortteja, joita kaikki
kaupungin rengit ja piikatytöt, kisällit ja koulupojat tilasivat, sekä
hautajaiskutsumuksia äärettömän leveillä mustilla reunuksilla.

Maisteri valmisteli itseänsä ahkerasti oman arvelunsa mukaan erittäin
tärkeään tehtäväänsä. Hän päätti jo edeltä päin ettei hänen osansa
lehden toimituksessa rajoitu siihen, että leikkaa muista lehdistä
muutamia palaisia uutisiksi ja antaa lehden muutoin hoitaa itseänsä,
siten että suopi riidanhaluisille tilaisuutta purkaa sappeansa toinen
toisiansa vastaan ja odottaa että ihmiset toisivat ilmoituksia ja
niistä maksaisivat. Ei, hänen lehdellänsä pitää olla oma kanta,
erityinen karva, jonka kautta se eroo muista ja saavuttaa jonkinlaista
vaikutusta. Sitä varten hän tutki viime aikain tapahtumia, etenkin
oman maan valtiollista kehitystä, lukipa taloudellisia teorioitakin,
jotka kaikki näin hätäisesti ahmattuina yhtyivät hänen päässänsä
jonkinlaiseksi sillisallaatiksi, jossa kyllä kaikki ainekset ovat
yhteen sulamattomia, mutta joita tarpeen tullessa oli melkein mahdoton
toisistansa eroittaa.

Varsin suurta päänvaivaa tuotti maisterille lehden programmin
laatiminen ja sitä hän tuumi kaiket päivät; toisinaan se seikka
häiritsi hänen yörauhaansakin. Kerran oli hän jo päättänyt panna
lehtensä ohjelmaksi samat sanat kuin J.V. Snellman ennen lehdellensä:
"Se ei sisällä enempää kuin muutkaan sanomalehdet, siis ei juuri
mitään". Mutta sitte tuli hän ajatelleeksi että sitä kenties
pidettäisiin turhamaisena jäljittelemisenä eikä maisteri peljännyt
mitään enemmän kuin sellaista epäluuloa. Hänen piti itse keksiä jotakin
uutta, jota Snellmaninkaan äly ei ole voinut esiin tuoda.

Kauppilassa oli jo melkein unhotettu koko sanomalehti-puuha. Talvi oli
jo tullut, lumi peitti maan ja jäät rupesivat jo hevoista kannattamaan.
Neiti Torn kävi tyttöjensä kanssa voimistelutunnilla mäkeä laskemassa
ja reaalikoulun pojat rakensivat suurta linnoitusta lumesta.
Puhuttiinpa jo että kohdakkoin pidettäisiin ensimmäiset tanssiaiset ja
neiti Polinin luona kävi neulojatar koettelemassa uutta pukua, jonka
etupietimessä oli monessa kerrassa leveitä pitsejä ja taka-osa aaltoili
käydessä ylös ja alas ja molemmille sivuille.

Alma neiti oli kenties ainoa kaupungin asukkaista, joka sanomalehteä
vielä muisti. Hän kävi melkein joka päivä Pihlénissä sisareltansa ja
hänen mieheltänsä tiedustelemassa milloinka näyttönumero ilmaantuu ja
mitä se sisältää. Pihlén neuvoi kälyänsä kyselemään maisteri Tiiralta,
mutta sitä ei tyttö sanonut millään ehdolla tekevänsä.

Kun joulukuun ensimmäinen päivä valkeni kannettiin kaupungin kaikkiin
taloihin vielä kosteita lehtiä. Ihmiset tarttuivat niihin uteliaasti ja
lukivat:

KAUPPI.

_Viikkolehti yleisiä ja paikkakunnan asioita varten._

Uteliaasti silmäili sitä maisteri Tiirakin loikoen vielä vuoteellansa.
Hänellä oli kaiken yötä ollut jonkinlainen kuume, niinkuin ainakin
sillä, joka ensi kerran julkisesti esiintyy. Nyt luki hän vielä kerran
lävitse lehden pääkirjoitusta. Siinä lupasi lehti olla tosikansallinen
ja valppaasti valvoa suomenkielisen väestön etuja. Eduskuntalaitoksemme
kehitystä vapaamieliseen suuntaan harrastaa lehti myöskin, aina
muistaen että yksityisten säätyjen anomus-oikeus on Suomenmaan
perustuslain kalliimpia lahjoja, sillä Suomen kansalla on aina ollut
oikeus suoraan lähestyä hallitsijaansa. Uskonnon asioista lehti ei aijo
koskaan puhua kevytmielisesti. Raittius-asia on nykyajan merkillisimpiä
ja terveellisimpiä liikkeitä, jolle toimitus katsoo velvollisuudeksensa
antaa tehokasta apuansa. Vuosisatoja kestänyt naisen sortotila kaipaa
pikaista parannusta — —

Kun maisteri oli tähän saakka ennättänyt oman kirjoituksensa
ihailemisessa, koputti joku ovelle ja, ennenkuin hän ennätti mitään
vastata, astui sisään nuori mies ylioppilaslakki päässä ja sanoi,
tehden ivallisen syvän kumarruksen:

— Hyvää huomenta, herra pään- ja vastuksen-alainen toimittaja!
Minä tulen toivottamaan onnea, sillä sinun lehtesi tekee furooria
kaupungilla. Moni piikatyttö on jo likistänyt sitä rintaansa vastaan
lukeissaan sinun pikku kertomustasi "Ensimmäinen suudelma". Minä olen
jo nähnyt rusinoita kaadettavan sinun lehdestäsi tehtyyn tötteröön
ja arvattavasti on sitä tänä aamuna jo moneen muuhunkin tarpeesen
käytetty. Gratulor!

Maisteri Tiira ei tuosta pitkästä tervehdyksestä närkästynyt, sillä hän
tunsi tervehtijän luonteen varsin hyvin. Sen vuoksi hän vaan ojensi
peitteen alta kätensä ja sanoi:

— Paina puuta, pistä piippuun, ryyppää vettä ja ole iloinen.

— Tackar som bjuder! vastasi ylioppilas, joka iloisella päällä
ollessaan mielellään sekoitti puheesensa kaiken maailman kieliä,
taikka oikeastaan puhui sitä kauheata sekamelskaa, jota Helsingin
esplanaadeilla suomalaisten ylioppilasten keskuudessa kuulee ja joka
sekamelska kulkee suomenkielen nimellä ja arvolla.

— Tackar som bjuder! ja sitte heitti ylioppilas lakkinsa pöydälle,
istui sohvalle ja otti uuden lehden käteensä.

Sillä välin oli huoneen isäntäkin kämpinyt sängystä ylös ja saanut
välttämättömimmät vaatteet yllensä.

— Sanoppa nyt suoraan mitä sinä ajattelet tästä näyttönumerosta,
miellyttääkö se sinua? kysyi maisteri Tiira.

— Se miellyttää minua ensimäisestä K:sta viimeiseen vuosilukuun saakka.
Se on presiis niinkuin meidän kaupunkia varten tehty.

— Minä en ymmärrä onko tuo kiittämistä vai laittamista.

— Mitä sinä siitä huolit miellyttääkö se minua tai joitakuita stuffoja,
kysy sinä miellyttääkö se naisia. Laita sinä vaan niin, että kaikki
naiset pitävät lehdestäsi, niin miehet myöskin pitävät lehteäsi, ja
silloin ei sinun tarvitse muuta kuin kelliä. A propos, minä näin Alma
Hegelin seisovan Pihlénin portilla sinun lehteäsi lukemassa. Hänellä
oli kai "Ensimmäinen suudelma" nautittavana, sillä hän punastui
hirveästi ja kääri lehden kokoon kun minä siihen tulin. Eikös hän ole
kerrassaan soma tyttö?

— Hän on niin nuori vielä, mutisi maisteri.

— Se ei estäne olemasta kaunis! "Sie hat die schönsten Augen — mein
Liebchen, was willst Du noch mehr?" rallitti ylioppilas.

— Nyt ei ole kysymys Alma neidin silmistä, vaan uudesta lehdestä, etkä
sinä ole vieläkään ajatustasi lausunut.

— Suo anteeksi, sen olen jo aikoja sitte tehnyt. Lehti on hyvä, sanon
minä, paras lehti mitä kaupungissamme tätä nykyä ilmaantuu.

Maisteri nykäytti kärsimättömästi olkapäitään.

— Mutta jos tahdot kuulla muittenkin ihmisten mielipidettä, jatkoi
ylioppilas, niin lähtekäämme liikkeelle. Menkäämme kestikievariin
syömään aamiaista, niin saat ainakin kuulla Dulcinean mielipiteen, ja
se ei varmaankaan paljon eroa minun mielipiteestäni, sen takaan.

Maisteri olikin lopettanut pukemistoimensa, katsahti vielä mielihyvällä
peiliin, kiersi viiksiänsä ja sitte lähdettiin.

Torin poikki mennessä he kuulivat kuinka eräs maidon myyjä huusi
toiselle:

— Hoi, Kestilän Leena, mistä hinnasta sinä maitoa myyt?

— Kolmestakymmenestä pennistä kannun.

— Tässä seisoo, ja samalla osoitti hän kädessään olevaa rypistynyttä
lehteä, että maito maksaa torilla neljäkymmentä penniä kannu. Se
on laillinen hinta, sillä se seisoo präntättynä tässä, eikä meidän
tarvitse halvemmalla myydä. Sano muille!

— Kuuleppas, sinä sanomalehden toimittaja, puhui ylioppilas, nyt on
sinun omallatunnollasi jo kymmenen penniä joka maitokannusta, mitä
kaupungissa tänä päivänä syödään.

- Mistä minä tiedän että lehmät näin joulun edellä niin runsaasti
poikivat että maidon hinta saattaa muutamassa päivässä alentua. Jos
lehteni valehtelee, niin se on passaaja-matamini, joka valehtelee. Niin
puolusteli maisteri itseään.

— Veliseni, pako paremp' on kuin huono lyönti. Minä toivon että ensi
numerossa kumminkin selität tuon maidon hinnan painovirheeksi ja että
maidon asemesta siinä on luettava "piimä".

Kun herrat olivat tulleet kestikievariin, meni ylioppilas suoraan
tiskin takana istuvan neidin luokse, jonka hiukset olivat kammatut niin
alas otsalle että silmät hiukan kiiluivat kiharain alta, ja puristi
hyvin tuttavasti hänen kättänsä.

— Hyvää huomenta, neiti Dulcinea, kuinkas teidän kalliin terveytenne
laita on?

Vastaukseksi neiti vaan nyrpisti pikkuista ärsyttävää alahuultansa.
Siitä huolimatta ylioppilas jatkoi:

— Me tahtoisimme tehdä tuttavuutta yhden bumaagissa paistetun
silliraukan ja useitten urhoollisten kaprokkiperunain kanssa; voitteko
niitä meille esitellä?

Neiti nousi ylös, hymyillen ivallisesti ja koputti sormellansa
ylioppilaan otsaan, mutta tämä vakuutti että nyt ei ollut kysymys
kohmelon parantamisesta, vaan muutoin ajatusten selvittämisestä, jota
varten peruna ja silli ovat maailmassa yhteen sovitetut.

Samassa huoneessa istui eräs outo herra ruokaansa odottamassa. Hänellä
oli harmaat vaatteet yllä ja päässä silmälasit, joiden yli hän loi
odottavaisia silmäyksiä sinne päin, missä luuli kyökin olevan.
Toisinaan hän silmäili edessään olevaa "Kaupin" näyttönumeroa.

Ylioppilas meni raapaisemaan vieraan pöydällä olevasta tulitikkujalasta
valkeata papirossiinsa ja aloitti puhetta tuntemattoman kanssa.

— Suokaa anteeksi, jos kysyn, mitä pidätte lehdestä?

— Oletteko te kenties toimittaja? kysyi vieras.

— En, vastasi ylioppilas, vilaisten maisteriin, joka pään puistamisella
osoitti ettei hän halunnut tulla ilmaistuksi. Minä vaan kaupunkilaisena
olen utelias kuulemaan vieraan ajatusta.

— No sen saatte kyllä kuulla. Tämä lehti on samanlainen kuin kaikki
muut sanomalehdet; ei vähintäkään uusia aatteita, ei vähintäkään
häveliäisyyttä; samoja onteloita lauseparsia, paljon tyhjiä lupauksia
sellaisten asiain ajamisesta, joita jokainen rehellinen ihminen ilman
erityistä lupaustakin ajaa. Ja kaikki tapahtuu tässä sellaisella
äänellä kuin se, mitä luvataan, olisi jotakin erinomaista, jotakin,
jota ei kukaan muu osaa antaa, jotakin "noch nicht dagewesenes".

— Mutta sanokaapa sitte, mitä uutta sanomalehti meidän maassa voisi
luvata.

— Oh, sanomalehdillä voisi olla suuri tehtävä! Niiden pitäisi katkoa
hengen kahleita.

— Eiköhän tuo ole ontelo lauseparsi tuokin?

— Ei, ei, huusi vieras kiivaasti, te ette näy ymmärtävän mitä hengen
kahlehtiminen onkaan, mutta menkää kirkkoon ja kuunnelkaa millä
tavalla papit koettavat jokaista ajatuksen vapautta kahlehtia, kuinka
synkkää oppia he saarnaavat, niin synkkää että maailma hukkuisi, jos
se toteutuisi; mutta onneksi sitä oppia ei kukaan noudata, ei edes
papitkaan. Se on siis valhetta ja valhe on kukistettava, ilmaantukoon
se missä muodossa hyvänsä. Entäs valtiollisessa elämässä? Jokainen
nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuiva, puhuu ja kirjoittaa kansan
tahdosta, niinkuin papirossi-puntista, jonka voi milloin hyvänsä
lakkaristaan ottaa. Usein tekee mieli kysymään, missä kansa sitä tai
tätä on päättänyt ja missä herroille X. Y. Z. on annettu valtakirja
tuota päätöstä perille ajaa. Hiisi vieköön, puhukoon jokainen omasta
tahdostaan ja omasta puolestaan, mutta antakoon kansan olla rauhassa!

Näin sanoen leikkasi puhuja vihaisesti palan paistista, joka sillä
välin oli hänen eteensä asetettu. Ylioppilas siirtyi myöskin omaan
pöytäänsä, johon oli tuotu paperissa paistettua silliä ja kuorimattomia
perunoita, mutta huoneen yli jatkoi hän keskustelua tuntemattoman
kanssa. Siihen yhtyi nyt maisterikin, joka, kuorien kahvelin kärkeen
pistettyä perunaa, sanoi:

— Eiköhän teidän mielestänne sanomalehtien velvollisuus ole, yhteisen
hyvän valvojina, edistää kansan onnellista elämää ja hyvinvointia?

— Aivan niin, vastasi vieras.

— No luuletteko että kansamme tulisi onnellisemmaksi, jos sen
uskonnollinen vakuutus järkähdytettäisiin? Näettehän mitä seurauksia
siitä on ollut niinkutsutuissa suurissa sivistysmaissa: kapinoita,
murhia, irstasta elämää.

— Luuletteko, jos sallitte mun vastata kysymykseenne toisella
kysymyksellä, luuletteko että meidän maata ainaisesti voidaan pitää
uskontoa ja yhteiskuntaa järkyttävistä liikkeistä erillään? Niin
syrjäinen kuin maamme onkin, tunkeutuvat suuressa maailmassa liikkuvat
ajan kysymykset kerran tännekin, aivan samoin kuin tänne on tullut
telegraafi ja rautatiet. Meidän kaikkien ja etupäässä sanomalehtien
velvollisuus on valmistaa kansaa, ettei sellaiset aatteet tule meille
niinkuin varkaat yöllä, ettei ne saata meitä kerran hämille, vaan että
jokainen tietää mitenkä niiden kanssa on menetteleminen.

— Sitä on kyllä hyvä noin puhua, mutta millä sen toteutatte? Kuinka
sitä kansalle selitätte?

— Sanottakoon kaikille aina suora totuus, ei mustaa valkoiseksi eikä
valkoista mustaksi. Saarnattakoon vapautta, ensin ajatusten vapautta,
se on hengen vapautta, sitte sanan vapautta, se on kansalaisvapautta.
Mutta siihen tarvitaan rohkeutta, sillä jos ken uskaltaisi kansalle
sanoa totuuden jokaisessa asiassa, niin kaikki ne, joille kansan sokeus
on leipälähteenä: papit ja hallitsevaiset, yllyttäjät ja onnen-onkijat,
laiskurit ja tyhjäntoimittajat, kaikki karkaisivat hänen kimppuunsa.
Sellaista rohkeutta ei ole tämänkään lehden toimittajalla, sen tunnen
kouraani.

Vieras laski kätensä lehden päälle ikäänkuin todellakin kourallansa
koettaisi sen toimittajan rohkeutta. Maisterin nousi veri kasvoihin,
mutta hän ei sanonut mitään. Ylioppilas hymyili hänelle ivallisesti ja
sanoi vieraalle:

— Jospa lehden kanta painavimmissa asioissa vielä onkin epäselvä tai
vanhan-aikuinen, ja eihän sitä maaseutulehdeltä voi suuria vaatiakaan,
niin myöntänettehän että lehti muutoin on taitavasti kokoon pantu.

— Muusta en minä suuresti huoli, sanoi vieras ottaen lehden uudestaan
käteensä. Tuo viivan alapuolella oleva kertomus "Ensimmäinen suudelma"
on sitä tavallista mesimarjahilloa, joka miellyttää koulusta äsken
päässeitä tyttöjä ja muita piparikakku-ijässä olevia individejä.

— Alma Hegel! kuiskasi ylioppilas, mutta maisteri loi häneen äkäisen
silmäyksen.

Herra harmaissa vaatteissa jatkoi:

— Sitten on tuossa juttu maailman vanhimmasta ihmisestä. Juttu on
ainakin yhtä vanha kuin ihminen, josta se puhuu; aina se on vanha akka,
joka elää jossakin Mexikossa tai Brasiliassa, johon ei ole helppo
päästä katsomaan, ja hän ei jouda milloinkaan kuolemaan sen vuoksi että
hänen täytyy pari kertaa vuodessa kiertää kaiken maailman sanomalehtien
lävitse.

— Teilläpä on hauskoja havaintoja! nauroi ylioppilas.

— Se on aivan totta. Pitäkääpä varalta jotakuta kertomusta esimerkiksi
"hännällisistä ihmisistä Afrikassa", taikka "tulenpurkauksista Javan
saarella", taikka "Annamin ylimysten pitkistä kynsistä"... ikäänkuin
muualla ei olisi pitkäkyntisiä ylimyksiä, lisäsi vieras hymyillen
ensi kerran koko puheen ajalla; pitäkääpä varalla näitä ja muita
sellaisia juttuja, niin huomaatte että ne jonkun ajan päästä palaavat
takaisin. Entäs kaikenlaiset sukkeluudet, kompalauseet ja sanaleikit?
Niitä ei synny koko maailmassa, huomatkaa: koko maailmassa, kuin
noin parikymmentä uutta vuoden kuluessa. Mutta esim. jokapäiväinen
sanomalehti, joka niitä tahtoo lukijoillensa tarjota, tarvitsee niitä
vuodessa vähintäänkin tuhannen kappaletta. Mistä luulette niitä niin
paljon saatavan? Samat kiertävät uudestaan ja yhä uudestaan moneen
kertaan. Minä en sitä sano sen vuoksi että se olisi jotakin pahaa,
sillä sanomalehtien lukijakunta uudistuu myöskin vuosittain ja se mikä
jollekulle saattaa olla ennen tuttua, on toiselle ihan uutta. Minä
tahdon vaan huomauttaa kuinka turhamielisiä ne ovat, jotka luulevat
voivansa jotakin uutta esiin tuoda. Minä olen aivan varma siitä,
että jokaisen suomalaisen pää olisi turvassa, vaikka täällä olisikin
voimassa sellainen laki kuin ranskalaisten kertomuksen mukaan Saksassa
vallitsee, joka tuomitsee pään poikki jokaiselta uuden sukkeluuden
keksijältä, ja sanotaan ettei sielläkään ole tarvinnut kenenkään kaulaa
katkaista.

— Te olette varmaan ollut itse sanomalehden toimittajana, vai kuinka
olette noita asioita tullut ajatelleeksi kysyi ylioppilas ihmetellen.

— Aivan oikein, minä olen ollut sanomalehden toimittajana.

Samassa tultiin ilmoittamaan että kyytihevonen jo odottaa. Herra nousi
ylös, kumarsi jäähyväisiksi ja läksi.

— Kuka hän oli? kysyi maisteri ravintolan neidiltä.

— En tiedä; mutta nähdäänhän hänen nimensä päiväkirjasta.

Neiti toi päiväkirjan, mutta vieras oli unohtanut kirjoittaa siihen
nimensä. Neiti juoksi kirja kädessä pihalle, mutta matkustaja oli jo
ennättänyt lähteä.

— Mitä minä nyt tähän kirjoitan? vaikeroitsi neiti epätoivoissaan.

— Kirjoittakaa: Antikristus, sanoi maisteri.

— Taikka Uusi Lutherus, lisäsi ylioppilas.



IV.


Jo lokakuussa oli ollut Pihlén'in vastaus samassa sanomalehdessä, jossa
oli Kauppilan kellotapulin laudoituksesta puhuttu. Kun kauppaneuvos
Polin sen luki arvasi hän heti kuka Pihlénillä oli ollut apuna.

— Sillä miehellä on terävä kynä, mutisi hän itseksensä, juuri
sellainen, jota minä tarvitsisin. Kirjoituksesta päättäen hän ei näy
tietävän ketä vastaan hän tässä kirjoittaa. Minun täytyy saada hänet
ystäväkseni ja Pihlénin vallasta pois, vaikka hän ensi yrityksellä
näyttikin kovin lujamieliseltä.

Kauppaneuvos olisi jo suorastaan tahtonut kutsua maisteri Tiiran
päivällisille luoksensa, mutta rouva pani vastaan, arvellen että se
näyttäisi jonkinlaiselta tuttavuuden hakemiselta, joka paremmin sopii
maisterille itsellensä.

Nyt joulukuussa valmisteltiin joka talossa lähtemään talven
ensimmäisiin tanssiaisiin, joita pidettiin kaupungin niinkutsutussa
"Seurahuoneessa", eräässä yksityisessä suuressa salissa, joka oli
tarkoitusta varten hyyrätty.

Maisteri Tiira oli näinä aikoina käynyt hyvin hajamieliseksi. Hän
ajatteli usein vieraan herran puhetta kestikievarissa. Erittäinkin
kaikui hänen korvissansa lause: "eikä tämänkään lehden toimittajalla
ole sitä rohkeutta".

— Entäs jos näyttäisin että minulla on rohkeutta, ajatteli maisteri
joskus; mutta ei, se sotisi omaa vakuutustani vastaan. Tuo outo
puhui ikäänkuin kaikki, jotka ajattelevat toisin kuin hän, tekisivät
omaa vakuutustaan vastaan. Voihan olla vakuutettu olevaistenkin
olojen oikeudesta, tarvitsematta siltä olla edistyksen vastustaja,
ja sen vakuutuksen puolustaminen vaatii yhtä suurta, jollei
suurempaa rohkeutta kuin kaikkien mullistus-aatteiden kannattaminen.
Hajoittamiseen kyllä jokainen kykenee, mutta minä tahdon rakentaa. Ei,
ei, sanoi joku ääni hänessä, sinä koetat rikkinäistä rikkinäisellä
paikata etkä näe että paikka repee paikan vierestä ja vihdoin et voi
repaleita enään yhdistää.

Maisteri koetti turhaan karkoittaa mielestänsä näitä asioita.

Tanssiais-iltana nämät ajatukset häntä taas vaivasivat ja hän aikoi
jäädä pois koko ilosta; mutta sitten arveli hän että sanomalehden
toimittajan velvollisuus on olla kaikessa mukana ja vastahakoisesti
sitoi hän valkoisen liinan kaulaansa, otti hännystakin päällensä ja
koetteli valkoisia hansikkaitaan.

Melkein koko yleisö oli jo kokoontunut ja tanssi alkanut kun maisteri
Tiira tuli saliin. Naisia istui siellä ympäri seiniä, herrat
pysyttelivät totisina ovien pielissä. Joku rohkeampi kavaljeeri
uskalsi väli-aikoina mennä puhuttelemaan naisia, joiden joukossa
oli paljon vanhojakin. Kauniita kasvoja näki varsin harvassa. Aina
kun tanssi alkoi vetäytyivät nuoret tytöt enemmän eturintamaan ja
herrojenkin puolella syntyi suurempaa vilkkautta. Useita astui ulos
tupakkahuoneesta puhaltaen tullessaan viimeistä savua rinnastaan, mutta
tanssiessakin tuntui vielä tupakan haju selvästi, vaikka hännystakin
rintapielestä lähtevä patshulin lemu koettikin sitä voittaa.

Maisteri Tiiralla ei ollut vielä naisten joukossa monta tuttavaa,
jonka vuoksi hän aluksi pysähtyi katselemaan valssia, jota par'aikaa
tanssittiin. Sitte huomasi hän salin toisessa päässä rouva Pihlénin,
joka istui siellä kukoistavana ja onnellisena, silmissä jonkinlainen
kostea, syvä hohde, joka kaunisti häntä erinomaisesti.

Maisteri meni hänen luoksensa ja pyysi tanssimaan, mutta rouva
kieltäytyi.

— Ettekö sitte ollenkaan tanssia rakasta? kysyi maisteri.

— Kyllä, vastasi rouva ja tuli hämilleen, mutta nyt en tahdo tanssia.

Onneksi loppui samassa musiikki ja maisteri, joka muutoin kenties olisi
rouvaa kauankin vaivannut, meni sivuhuoneesen, johon tulvaili tanssista
päässeitä pareja kermajäätä ja limonaadia nauttimaan. Tyttöjä seisoi
ryhmittäin löyhyttelemässä toisillensa viileyttä. Siellä maisteri
tapasi Pihlénin, jonka hihaan hän tarttui ja kysyi:

— Onko sinun rouvasi minulle vihoissaan, vai minkä vuoksi hän ei tahdo
kanssani tanssia?

— Veliseni, sanoi Pihlén ja taputti maisteria olkapäälle, saat antaa
hänelle anteeksi, sillä tanssiminen ei ole hänelle nyt terveellistä.

— Ah! huudahti maisteri, jolle alkoi valo koittaa ja hän oikein häpesi
tyhmyyttänsä.

Samalla tunsi hän jonkun taputtavan hänen toisellekin olkapäällensä
ja kun hän kääntyi seisoi siinä kauppaneuvos Polin, joka erinomaisen
ystävällisesti hymyillen kysyi oliko maisteri jo esitelty hänen
rouvallensa ja tyttärellensä. Saatuansa kieltävän vastauksen hän veti
maisteria kädestä pöydän luokse, jonka vieressä istui rouva ja neiti
Polin.

Julia oli hurmaavan kaunis. Kooltansa pitkä ja solakka, hän kantoi
päätänsä hyvin ylpeällä tavalla ja antoi mustain säihkyväin
silmäinsä täydellisellä voiton varmuudella siirtyä miehestä mieheen.
Mustanruskeisin hiuksiin oli kiedottu helminauha ja korvan juureen
oli pistetty tuoksuava ruusu. Uusi puku sopi niinkuin valettu somalle
ruumiille. Se jätti puolivälistä paljaiksi käsivarret, joita koristi
paksut kultaiset rannerenkaat. Pääntie oli leikattu avaraksi, ei
juuri liikaa, mutta niin paljon että sai täydellisen käsityksen
kaulan pyöreydestä ja hiviän loistavasta valkoisuudesta. Julia oli
sanalla sanoen nainen täydessä kukoistuksessa ja tiesi myöskin minkä
vaikutuksen hän kaikkiin miehiin teki.

Eipä ollut ihme että maisteri, joka istuutui Julian viereen, ei
voinut kääntää silmiänsä tästä ihastuttavasta olennosta, varsinkin
kun Julia selvästi osoitti että maisterin läsnä-olo ei ollut hänelle
vastenmielinen. Vanhemmat jättivätkin heidät melkein kokonaan kahden
kesken. Julia hymyili ja näytteli kauniita hampaitaan, antaen
maisterille silmäyksiä, jotka panivat hänen verensä kuohumaan. Neiti
kertoi lukeneensa "Kaupin" näytenumeron ja sanoi sen olevan varsin
hyvän; samaa mieltä oli ollut pappakin. Kauppaneuvoksen taloon tilataan
sitä kaksi kappaletta, toisen tilaa pappa ja toisen hän, Julia,
itselleen.

Maisteri ei voinut muuta kuin kumartaa vastaukseksi niin suurelle
suosiolle. Salista kuului franseesin kehoitussäveleet ja maisteri vei
neiti Julian tanssimaan. Vastassa oli heillä ylioppilas Juslenius,
jonka jo tunnemme, sekä Alma Hegel.

Silloin kuin maisteri Tiira tahtoi rouva Pihléniä tanssiin istui
Alma aivan sisarensa läheisyydessä, mutta maisteri joutui siinä niin
hämilleen, ettei huomannut häntä ollenkaan ja Alma jo ajatteli että
kenties ei huomaa koko iltana, varsinkin nyt kun näkyy joutuneen Julian
pariin. Mitä ihmettä heillä lieneekin niin paljon puhumista? Olihan
Almakin niin soma, että hän kyllä ansaitsi hiukan huomiota. Lyhyeksi
leikattu tukka oli käherretty niin että se jonkinlaisena glooriana
ympäröi suloisia kasvoja, antaen niille melkein poikamaisen ja
samalla lapsellisen ulkomuodon. Koko muu puku teki saman vaikutuksen.
Sininen suora hame osoitti selvästi kuinka vähän hänen vartalonsa
oli kehittynyt ja leveä, melkein olkapäille laskeutuva pitsikaulus
muistutti paljon koulutyttöä, mutta käsivarret näyttivät jo pyöreiltä
ja rinnan poikki röyhelletty harsokoriste teki hänet korkeapovisemmaksi
kuin hän muutoin vielä olikaan. Outo ei oikein tietänyt pitikö häntä
aika-ihmisenä tai lapsena.

Kun maisteri franseesissa ensi kerran tanssi Almaa vastaan, tytön
viehättävät liikkeet eivät voineet olla herättämättä hänen huomiotaan
ja samalla luuli hän lukevansa Alman silmissä moitetta siitä ettei
ollut häntä ennen tervehtinyt. Huolimatta tanssikumppalinsa loistavasta
kauneudesta katseli maisteri aluksi niin paljon vastaisella seinällä
istuvaa Almaa, että Julia vihdoin teki siitä ivallisen muistutuksen.

Maisteri kääntyi silloin kokonaan hurmaavan toverinsa puoleen ja alkoi
vilkkaan keskustelun, jota kesti tanssin loppuun saakka. He puhuivat
elämästä Helsingissä, josta kummallakin oli muistoja, vaikka eivät
siellä olleetkaan tuttuja; kumpikin tunsi ihmisiä, joista tiesivät
yhtä ja toista kertoa, joko hyvää taikka pahaa, jälkimäistä kuitenkin
enemmän. Julia oli ollut Sveitsissä pensioonissa ja osasi jokseenkin
hyvin jutella kaikenlaista vieraista maista. Sanalla sanoen aika
kului heiltä erinomaisen hupaisesti. Tanssin lämmin nosti heleämmän
punan poskille, silmät säihkyi ja suonet sykki ja kun maisteri
galoppaadissa likisti tuota muhkeata vartalota rintaansa vastaan, tunsi
lämpimän käsivarren olkapäällänsä ja hienon tuokseen ympärillänsä,
unhoitti hän kaikki muut ja näki vaan kaksi kirkasta silmää sekä
hymyilevän suun, jotka olivat häntä niin lähellä. Hän tuskin muisti
irroittaa käsivartensa kun joko hänen itsensä tai Julian tuli lähteä
vastatanssiin.

Kun tanssi loppui huomasi maisteri salaisella kauhistuksella olevansa
aivan lumottu. Saatuansa palasen kermajäätä Julialle, jonka hän
vei istumaan rouva Polinin luokse, kiiruhti hän tupakkahuoneesen
vilvoittamaan itseänsä. Paristakymmenestä papirossista kohosi siellä
tupakan savu kattoon, jossa se muodosti paksun, yhä alemmaksi vaipuvan
kerroksen. Huoneessa tapasi maisteri Jusleniuksen ja molemmat ottivat
lasin sherryä.

— No sinähän näyt päässeen kuningattaren täydelliseen suosioon, sanoi
ylioppilas. Niin äkkinäiseen tuttavuuteen hän ei ole ketään nuorta
miestä tähän saakka päästänyt ja nyt kaikki kadehtivat sinun onneasi.
Mutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!

— Ole huoleti, veli pyhä! vastasi maisteri, jonka itserakkautta
kuitenkin kutkutti tieto siitä että kaupungin kaunein tyttö oli hänelle
erityistä suosiota osoittanut.

— Sinun pitäisi toki muistaa hiukan neiti Almaakin.

— Olen aikonutkin pyytää häntä toiseen franseesiin.

— Ai, ai, sehän on vaarallinen franseesi! Mutta paras on että teet
pyyntösi hyvissä ajoissa, muutoin saatat tulla liian myöhään.

Maisteri menikin heti ja esitti pyyntönsä Almalle eikä sitte tanssinut
enään ollenkaan ennen kuin toista franseesia aloitettiin. Syyksi hän
sanoi kuumuutta.

Kun hän sitte vei Almaa franseesiin tuntui aivan kuin hän olisi
vieraista tullut kotiansa. Vaikka hän verrattain harvoin oli tätä
nuorta tyttöä puhutellut, pitivät he kuitenkin toisiansa jo vanhoina
tuttuina. Puheen ainetta ei kummankaan tarvinnut väkisin etsiä ja
kaivaa esiin kaikenlaista tarpeetonta kalua muistojen romu-aitasta;
keskustelun aine esiintyi itsestään ja itsestään se kehittyi. He olivat
molemmat mielipiteiltään suomalaisia, heillä oli samoja harrastuksia,
samoja yleisiä toiveita, samoja murheita ja he ymmärsivät toisiansa
täydellisesti. Sen lisäksi oli heidän välillänsä vielä jotakin, joka
aina tekee keskustelun hauskaksi ja vilkkaaksi: he ihmettelivät toinen
toisiansa. Maisteri ihmetteli kuinka tuo lapsi saattoi niin järkevästi
ajatella ja puhua, hän ihmetteli tytön reippaita ja pelottomia
mielipiteitä sekä sitä viehättävää iloisuutta, jolla hän ajatuksensa
esiin toi. Alma puolestaan ihmetteli maisterin syvää oppia, sujuvata
puhetta ja jaloja, korkeita ajatuksia. Kaikki mitä maisteri puhui oli
hänen mielestään erinomaista, ja moni ajatus, jolle hän itse turhaan
oli oikeata muotoa etsinyt, pukeutui maisterin sanoissa toivottuun
asuunsa. Tyttö parka usein punastui kun maisteri lausui aivan hänen
ajatuksiansa, ikäänkuin olisi voinut ne hänen silmistänsä lukea.

Vaikka maisteri oli vielä aivan huumauksissa Julian lumoavan
kauneuden vaikutuksesta, tunsi hän selittämättömän voiman vetävän
itseänsä tuohon nuoreen tyttöön, joka häntä sinisillä silmillään
niin hartaasti katseli. Hänen mieleensä johtui siinä kaikenlaisia
kummallisia ajatuksia. Mitähän, ajatteli hän itsekseen, jos ihmisellä
olisi tuollainen pikku vaimo, noin ymmärtäväinen ja noin iloinen?
Mitähän jos sanoisin häntä äkkiä sinuksi? Mitähän jos kumartuisin
hiljaa ja painaisin suudelman noille punaisille huulille, jotka tuossa
viehättävästi hymyilevät?

Mutta olenpa minä oikein kevytmielinen, ajatteli hän jälleen, leimahdan
ilmituleen missä vaan kauniin tytön tapaan. Hyi minua!

Rouva Pihlén tuli ja kysyi Almalta, lähteekö hän franseesin loputtua
pois. Ei, sitä Alma ei tahtonut, sillä hänellä oli nyt erinomaisen
hauskaa. Maisteri Tiira lupasi saattaa hänet kotia. Rouva sanoi että
häntä nukuttaa ja lupasi lähteä pois.

Maisteri katsoi hänen jälkeensä ja luuli nyt vasta huomaavansa
erinomaista avaruutta rouvan puvussa.

— Voi mikä tyhmeliini minä kuitenkin olin! mutisi hän sitte itseksensä.

Alma kertoi maisterille ompeluseurasta, jonka hän oli kaupungin tyttöjä
varten perustanut ja jossa puhuttiin paljasta suomea; mutta sinne tuli
ainoastaan käsityöläisten ja työväen tyttäriä, kaikki kauppiasten ja
virkamiesten tyttäret pysyivät sieltä poissa, he muka olivat hienompia.

Maisteri lupasi kirjoittaa siitä artikkelin lehteensä ja antaa noille
hienoille muutamia hienoja sätkäyksiä.

Kun maisteri tanssin loputtua siirtyi tupakkahuoneesen, veti
kauppaneuvos Polin hänet sohvalle istumaan ja tilasi konjakkia sekä
limonaadia. Kauppaneuvos alkoi hyvin vilkkaasti puhua sanomalehdestä ja
selitti hyvin laveasti kansan opetuksen järjestämistä, mutta maisteri,
vaikka olikin häntä hyvin tarkasti kuuntelevinaan, ei tietänyt asiasta
mitään, hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla. Hän heräsi
unelmistaan vasta sitte kun kauppaneuvos puristi hänen kättänsä ja
kysyi:

— Te otatte siis kirjoituksen vastaan?

— Suurella kiitollisuudella, herra kauppaneuvos, vastasi maisteri ja
ajatteli sitte itsekseen: Mitähän minä nyt lupasin?

Lupauksensa mukaan saattoi maisteri kotia Almaa, joka käveli hänen
vieressään niinkuin mikä vaatekääry liinoihin ja turkkeihin kiedottuna.
Maisteri olisi tarjonnut käsivartensa, mutta Alman kädetkin olivat
turkin sisällä.



V.


Uusi vuosi oli tullut ja sanomalehden säännöllinen ilmaantuminen
alkanut. Tilaajoita oli karttunut niin paljon että lehden tulevaisuus,
s.o. ensimäinen vuosi, oli turvattu. Toimittaja saattoi laskea että
kun kirjapaino, paperi, y.m. kulungit ovat suoritetut, hänelle jääpi
kaikkien vaivain palkkioksi noin 300—400 markkaa. Paljon huonomminkin
olisi saattanut käydä, ajatteli maisteri Tiira. Hän tuumaili vaan
mihinkä tuota voittoa olisi käytettävä ja päätti vihdoin ostaa niillä
rahoilla ensi talveksi uudet turkit.

Tanssiaisten jälkeen olivat maisterin mielestä melkein kokonaan
unohtuneet vieraan jutut kestikievarissa, hän oli nyt saanut muuta
ajattelemista. Hän oli tuosta muutoksesta melkein iloissaan, eikä
äkkinäinen mieltymys molempiin tyttöihin tanssiaisissa myöskään
hänen rauhaansa sanottavasti häirinnyt. Hän oli nyt levollinen siinä
vakuutuksessa, että hän on yleisesti suosittu henkilö niissä piireissä,
joiden suosiosta hän lukua piti, ja luulipa hän myös havaitsevansa että
etenkin naima-ikäisten tyttärien äidit häntä lempein silmin katselivat.
Pienessä kaupungissa ei ollutkaan monta nuorta miestä, joiden asema
olisi perheelle edes sitä turvallisuutta tarjonnut kuin maisterin, joka
valtion koulun opettajana piti kruunun suuresta kaakusta kiinni.

Sanomalehden toimittaminen ei maisterille erittäin suurta vaivaa
tuottanut, sillä apua alkoi tulvata ulkoa päin monelta haaralta. Eräänä
päivänä astui hänen luoksensa mies, joka veti lakkaristaan paksun
kääryn paperia ja kumarsi nöyrästi.

— Te olette, herra toimittaja, luvannut lehdessänne edistää
raittius-asiata. Minulla olisi tässä siitä pieni kirjoitus, jonka
pyytäisin lehteenne.

Maisteri sanoi mielihyvällä ottavansa sen lehteen, mutta mies alkoi
selittää raittius-asian suurta hyötyä kiihkeällä innolla ikäänkuin
olisi tahtonut ruveta maisteria käännyttämään. Hän kertoi aikovansa
perustaa kaupunkiin raittiusseuran ja tämä kirjoitus oli kehoitus sitä
varten. Maisterilla oli kiiru lähteä kouluun, mutta mies yhä vaan
selitti. Hänen täytyi vihdoin jokseenkin epäkohteliaalla tavalla kesken
puhetta ojentaa kätensä jäähyväisiksi ja kehoittaa miestä vastedeskin
muistamaan lehteä kirjoituksilla. Mies poistui silloin monilla
kumarruksilla.

Kun maisteri palasi koulusta, yhtyi häneen kadulla ylioppilas
Juslenius, joka seurasi häntä kotia. Pöydälle oli sillä aikaa tuotu
paksu kirje, jonka kuoreen oli painettu kauppaneuvos Polinin nimi.

— Ompas sinulla arvokkaita aputoimittajoita! huudahti ylioppilas
katsellen kirjettä.

Maisteri hymyili, sillä hän arvasi että siinä nyt oli se kirjoitus,
jonka hän tanssiaisissa oli luvannut lehteensä ottaa. Hän avasi
kirjoituksen ja alkoi lukea sillä aikaa kuin ylioppilas katseli
pöydällä olevaa raittiuskirjoitusta. Hetken luettuansa maisteri nousi
ylös ja huusi, tukkaansa tarttuen:

— Herrajesta, mitä hullutusta tämä on? Eihän tässä ole päätä eikä perää!

Juslenius otti paperin ja luki sitä hetkisen.

— Löydätkö siinä ainoatakaan järjellistä lausetta? kysyi maisteri.

— En vielä tähän saakka; mutta lopussa kiitos seisoo! Luettuansa
kirjoituksen loppuun heitti ylioppilas paperin pöydälle ja sanoi
lyhyesti:

— Paperikoriin!

— Ei veliseni, kuinkas se kävisi laatuun? Mutta mikä panikaan
kauppaneuvos Polinin kirjoittamaan kansan opetuksen järjestämisestä,
josta hänellä on noin sekavat ajatukset? Miks'ei hän kirjoittanut "Voin
viennistä Englantiin", taikka "Rautatien rakentamisesta Kauppilaan",
taikka jostakin muusta, jota hän saattaa ymmärtää?

— Etkö sinä tiedä, ettei mikään ole niin hauskaa kuin puhua asioista,
joita ei ymmärrä? Jos minä, näet sä, ymmärrän jonkun asian perin
pohjin, niin on se minusta niin selvää ettei siitä kannata puhua;
mutta annas kun otan asian, jota en ymmärrä, niin voin puhua siitä
mitä hyvänsä, aivan niinkuin se, joka on tuntemattomissa maissa
matkustanut, voi sieltä kertoa mitä tahtoo. Jos sitte tulee joku toinen
ja sanoo: "sinä valehtelet, asia onkin niin tai näin", voi hän huoleti
vastata: sinä valehtelet itse! Ja se, joka tahtoo uskoa molempia, tekee
viisaimmin, jos uskoo että molemmat valehtelevat.

— Sinä puhut niinkuin kirjasta, nauroi maisteri, mutta se ei
laisinkaan auta tässä pulassa. Minä en tahtoisi millään muotoa hyljätä
kauppaneuvoksen kirjoitusta, mutta jos sen tällaisena painatan, "niin
hevosetkin nauraa".

— Siinä tapauksessa on paras että painatat sen ja loppuun lisäät
toimituksen puolesta: Risum teneatis amici!

— Säästä sukkeluuksiasi toiseen kertaan, vaikeroi maisteri.

— Siis on yleinen mielipide se, että kirjoitus toistaiseksi
pannaan pöydälle ja ryhdytään päiväjärjestykseen, puhui ylioppilas
juhlallisella äänellä ja, muuttaen äkkiä äänensä tuttavalliseksi,
jatkoi:

— Minä menen tänä iltana Alma Hegelin ompeluseuraan.

— Soo! En luullut sinun osaavan neuloa.

— Erehdyt, veikkoseni, minua on pyydetty pitämään siellä esitelmää, ja
koska minulla vielä on tallella se kansantajuinen esitelmä "Sydämestä",
jonka pari vuotta takaperin Helsingissä pidin, niin luen sen nyt
heille. Etkö sinäkin tahtoisi kerran pitää tytöille esitelmää?

— Ei minua ole pyydettykään.

— Syy on siinä että tyttöparat eivät uskalla lähestyä sellaista
potentaattia kuin sinä olet, seitsemäs tai kahdeksas suurvalta, näet.
Tytöillä on erinomainen respekti sinua kohtaan. Siitä saakka kuin
lehdessä oli kirjoituksesi ompeluseurasta, olet sinä heidän sankarinsa,
heidän ideaalinsa, heidän torttunsa ja rusinansa.

— Ole vaiti!

— Kas niin, saanko sanoa että sinäkin olet luvannut pitää esitelmän
ompeluseurassa?

— Sano, jos tahdot.

Vähän aikaa sen jälkeen kuin Juslenius oli lähtenyt pois, toi
posti useita kirjeitä "Kaupin" toimitukselle. Ne olivat kirjeitä
tuntemattomilta tuttavilta lähiseuduilla. Yhdessä niistä oli
runomittainen tervehdys uudelle sanomalehdelle. Se alkoi näin:

    "Terve Kauppi kaupungista,
    Terve valpas valvojamme,
    Terve uutisten urija!
    Terve teille, terve meille,
    Terve sulo Suomellemme,
    Terve tervehyttäjälle!
    Posti toi sen poikalapsen,
    Pienokaisen pussissansa,
    Laukussansa lehtilauman.
    Akat tuota kääntelivät,
    Kääntelivät, vääntelivät:
    Mitähän tuostakin tulevi,
    Mikä kasvavi kananen?"

Sellaista jatkui sitte pari arkkia lävitse. Maisteri huokasi.

— Hyvä ystävä epäilemättä; mutta runo täyttäisi koko lehteni eikä
huvita ketään. Jos olisin kuningas, lähettäisin hänelle rahan rintaan,
taikka kultaisen nuuskarasian. Nyt ei auta muu kuin — paperikoriin.
Viimeisen sanan lausui hän matkien Jusleniusta. Toinen kirje oli näin
kuuluva:

 "Kaapin pää Toimi Tuksell!! kun hirviän dulen puhaltais valkia hävitti
 kaikki huonekset patron lingmanilta Joka sano että vasikat Jotka
 olivat karsinas että heitin piti ettiä avainta Jos ne palaisi, niin
 duli Jahtifouri Ja sano että yksi väskan hengi on yks väskan hengi
 Joka maksa korkeentans neljä tai 5 markka helsingin toril Jos ne
 palais kun sais vaan pykningin pelastuksi Ja sano että patron on hullu
 niinkuin sanotan höperö sen säikähryksen tähren, niin voi kauhiaa kun
 rupesi kiromaan Ja vannomaan Ja sanoi sinä ulosgulunut lurjus Ja sinut
 pitäs panna yhteen paikkaan Jota minä en ilkiä kirjottaa. Ja tohtarkin
 tuotin Ja toi kans paljon laastaria Ja buunöljyä että Jos olis
 palohaavoja niinkuin buuöljy on hyvää mutta ei auttanut täytyi panna
 rattaille Ja huusi niinkuin syötävä minulta leikataan pää Ja voi sinä
 birun pakana Joka oli tohtori Ja monta muuta kauhiata sanaa Joista
 karvat nousevat pystyn kuuluu nyt kuollen lapviikin sairashuonees
 se on raskas sanoma sillä sitä moni kiittää hyväntekijäksi Ja antoi
 paljon rahaa kansagoululle Ja opetti biikansa Ja renginsä kirjottaman.
 bytäisin kirjotusvirhet oikaseman. Jos niitä on."

Maisteri sytytti papirossin ja luki kirjeen toiseen kertaan.

— Tässä on joku hirveä uutinen kerrottuna, mutta mikä se on? Huomisessa
lehdessä on vielä tilaa vereksimmille uutisille ja voihan jättää jonkun
joutavan jutun pois.

Samassa toi kirjapainon poika kosteita korrehtuuriliuskoja. Maisteri
käski hänen odottamaan, otti paperia ja kirjoitti:

"_Hirveä onnettomuus_. Viime viikolla paloi K:n pitäjässä, kovan
tuulen raivotessa, patrona Klingmanin kaikki huoneet. Navettaan,
joka oli lukossa, paloi useita vasikoita. Tämä onnettomuus vaikutti
omistajaan niin kovasti että hän menetti järkensä ja vietiin Lapviikin
sairashuoneesen, jossa hän jo kuuluu kuolleen. Kirjeenvaihtajamme
kertoo että vainaja harrasti suuresti kansan sivistystä ja antoi
runsaasti apua pitäjän kansakoululle."

— He, tuoss'on!

Poika lennätti uutisen kirjapainoon.

Seuraavana päivänä meni maisteri Pihlénin puotiin tupakoita ostamaan.
Pihlén huomasi hänet konttoristaan pyöreän kurkistusruudun lävitse ja
tuli puotiin.

— Mistä kummasta sinä olet tuon uutisen saanut? kysyi Pihlén ja osoitti
sormellansa lehden viime numerossa uutista "Hirveä onnettomuus".

— Eikös se ole sitten oikea?

— On se sen verran oikea että K:n pitäjässä paloi huoneet, mutta ei
patrona Klingmanilta, vaan Flinkmanilta, eikä se tapahtunut viime
viikolla, vaan toista vuotta takaperin ja ilmoitus patronan kuolemasta
on jo pari viikkoa takaperin ollut pääkaupungin lehdissä.

Maisteri ei voinut vastata mitään, vaan kirosi itseksensä omaa
tyhmyyttään ja tuli peräti huonolle tuulelle. Hän aikoi jo lähteä
pois kun kuomasi että puodin toisella puolella oli neiti Torn kauppaa
tekemässä. Tämä kokosi kiireesti kaikki myttynsä ja riensi ulos samalla
kertaa kuin maisterikin.

— Mitähän tuokin minun jälessäni juoksee? ajatteli maisteri ja nosti
hattuansa hyvin kylmästi. Mutta ikään kuin kiusalla rupesi neiti Torn
käymään hänen rinnallansa ja aloitti puhetta.

— Maisteri Tiira, otattehan te lehteenne pieniä kertomuksia?

— Kas niin, sitä vielä puuttui! ajatteli maisteri itsekseen ja vastasi:
Kyllä! mutta sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut sanoa: menkää
Kyöpeliin kertomuksinenne!

Neiti Torn kertoi että hänellä jo kauan oli ollut pieni novelli
valmiina, mutta hän ei uskaltanut tarjota sitä julaistavaksi. Nyt oli
hän sitä kantanut lakkarissaan monta päivää toivossa tavata maisteria
ja pyysi saada nyt antaa sen, kun vaan se voisi tapahtua niin ettei
kukaan huomaisi. Myöskin pyysi neiti Torn ettei hänen nimeänsä millään
ehdolla kenellekään ilmaistaisi.

— Se tuskin tulee tarpeelliseksi, sanoi maisteri melkein hävyttömällä
epäkohteliaisuudella.

Kun kadulla kulki alituisesti ihmisiä, ehdoitteli neiti Torn että hän
pudottaa myttynsä huomaamatta kadulle, josta maisteri sen sitten ottaa.

— Kaikkien hupsujen kanssa tässä on tekemistä, mutisi maisteri
äkeissään ja hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus että pitäisi
jättää koko mytty kadulle muitten löydettäväksi, niin kyllä neiti
Tornilta kirjoitushalu loppuisi. Mutta sitte häpesi hän omaa
ilkeyttään, otti mytyn ylös ja meni kotia. Hänen mielestään kaikki
ihmiset katsoivat häneen ilkkuen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:
Kas tuo mies se vasta löysi tuoreen uutisen lehteensä!

Kotia tultua heitti maisteri mytyn pöydälle, se vierähti maahan ja
aukeni. Muutoin se kenties olisi jäänyt pitkiksi ajoiksi avaamatta,
mutta nyt otti maisteri sen uudestaan käteensä ja alkoi selailla.

Kun hän oli muutamia lehtiä lukenut, pääsi häneltä huudahdus:

— Tämähän on oivallista!

Luettuansa vihon yhtä mittaa loppuun, otti maisteri paperia ja
kirjoitti neiti Tornille tällaisen kirjeen:

 "Arvoisa neiti!

 Teidän pieni novellinne on kultahelmi. Minä olen sen lukenut suurella
 ihastuksella alusta loppuun. Se on ihan todellisesta elämästä leikattu
 kappale. Kieli on rikasta ja sujuvaa, esitystapa teeskentelemätön ja
 viehättävä. Suokaa minun toivottaa teille onnea ja odottaa useita
 samanlaisia kertomuksia teidän kynästänne."

Kun neiti Torn sai tämän kirjeen oli hänen luonansa pari pientä tyttöä
yksityistä opetusta saamassa. Luettuansa kirjeen punastui hän niin
ankarasti että tytötkin sen huomasivat. Hän meni silloin toiseen
huoneesen, veti siellä piirongista laatikon auki ja otti joukon
kellastuneita papereita esille. Ne olivat vanhoja rakkauden kirjeitä.

— Hän on oikeassa, huokasi neiti Torn, se on todellisesta elämästä
leikattu kappale — minun omasta elämästäni.

Kyynel vierähti hänen silmästään maisterin kirjeen päälle; hän pisti
sen noiden kellastuneitten paperien joukkoon ja lukitsi laatikon.

— Teidän silmässänne on kyynel, huomautti toinen tytöistä kun neiti
Torn palasi heidän luoksensa.

Neiti Torn ei vastannut mitään, vaan pyyhkäsi silmäänsä ja suuteli
tyttöä.



VI.


Ylioppilas Juslenius oli lähtenyt Helsinkiin lukemaan.
Raittiuden-harrastajalta oli jo tullut kolme pitkää kirjoitusta, joissa
samaa asiata eri kannoilta tarkastettiin.

Ne kaikki odottivat tilaa lehdessä. Odottamassa oli myöskin vielä
kauppaneuvos Polinin kirjoitus kansan opetuksen järjestämisestä.

Eräänä päivänä sai maisteri kauppaneuvokselta kirjeen, jossa häntä
kutsuttiin päivällisille. Maisteri tuota melkein säikähti. Mitä pitäisi
hänen sanoa, jos puhe syntyy tuosta onnettomasta kirjoituksesta ja
mahdotontahan on estää puhetta siihen kääntymästä. Jos hän ilmoittaisi
itsensä sairaaksi? Se olisi melkein liian typerää.

Kun maisteri saapui päivällisille, ei hän vielä tietänyt mitä vastaisi,
jos kauppaneuvos kirjoitustansa kysyisi. Sen vuoksi hän alussa olikin
hiukan ahdistetulla mielellä, varsinkin kun hän huomasi että talon
rouva puhutteli häntä jokseenkin kylmällä kohteliaisuudella.

Mutta päivällispöydässä hyvät ruo'at ja oivalliset viinit maisterin
luonnon pian virkistivät ja hän sai iloisuutensa takaisin. Häntä
vastapäätä istui Julia viehättävän yksinkertaisessa mustassa
kotipuvussa, ainoastaan rinnan vasemmalle puolelle oli kiinnitetty
yksinäinen punertava ruusu, joka oli täydessä sopusoinnussa hänen
kasvojensa värin kanssa. Tuon tuostakin kohtasivat heidän katseensa
ja maisteri huomasi salaisella ilolla että Julia usein katseli häntä
silloinkin kuin hänen silmänsä olivat muualle kääntyneet.

Maisteri, joka itse oli köyhistä vanhemmista syntynyt ja nyt oli
vähäpalkkainen koulunopettaja, katseli mielihyvällä rikkaan talon
sisustusta, pehmeitä ja avaroita nojatuoleja ja sohvia, paksuja
mattoja, kalliita tauluja seinillä, kuvateoksia ja komeisin kansiin
sidottuja kirjoja pöydillä ja hyllyillä. Piano oli auki viistossa
yhdellä seinällä ja korkeitten fikusten ja palmujen keskeltä katseli
Runebergin rintakuva rauhallisena koverretuilla silmäterillään. Kaikki
oli niin kestävää, niin lämpöistä, niin hyväilevää.

Maisteri ajatteli itsekseen: tällaisessa kodissa olisi sentään hauska
elää! Voisikohan tuota milloinkaan itsellensä hankkia?

— Kun hän sitä ajatellessaan katsahti Juliaan, joka hänelle hymyili,
luuli hän kuulevansa äänen, joka kuiskasi: se ei ole laisinkaan
mahdotonta, sinun ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi ja ottaa onnesi!

Päivällisen jälkeen vetäytyivät herrat kauppaneuvoksen kamariin
tupakoimaan. Maisteri oli aivan muissa ajatuksissa kun kauppaneuvos
hymyillen äkkiä kysyi, eikö hänen kirjoituksellensa jo voida saada
tilaa lehdessä.

Maisteri punastui vasten tahtoansa.

— Se on vähän viipynyt, sanoi hän sopertaen ja yskähdellen, sen vuoksi
että olen aina aikonut kysyä, saisinko tehdä siinä pieniä muutoksia,
jotka saattaisivat asian hiukan selvemmäksi.

— Varsin kernaasti, vastasi kauppaneuvos. Enkö siitä teille
kirjoittanutkin? No se taisi unohtua. Tehkää te vain muutoksia niin
paljon kuin tahdotte.

Maisteri pyysi kuitenkin saada muutamia suullisia selityksiä asiasta
ja herrat istuivat vieretysten sohvalle. Totta puhuen eivät selitykset
olleet paljoa valaisevampia kuin itse kirjoitus, mutta maisteri katsoi
kuitenkin velvollisuudekseen niitä hartaasti kuunnella.

Kun kahvi oli tuotu sisään tuli huoneesen myöskin Julia äitinsä kanssa.
Silloin jätettiin keskustelu kansan opetuksesta, mutta kauppaneuvos löi
maisteria polveen ja sanoi:

— Miksi ette ole lukenut tohtoriksi? Onhan teillä hyvä pää.

— Niin, lukekaa itsenne tohtoriksi! sanoi Juliakin, luoden maisteriin
kehoittavan silmäyksen.

— Asian laita on sellainen, selitti maisteri, että tohtoriksi
lukemiseen ei tarvita niin paljon hyvää päätä kuin hyvää kukkaroa. Minä
olen köyhä poika ja minun täytyi päästä ansaitsemaan niin pian kuin
mahdollista.

— Jaa, jaa, köyhyys on suuri rasitus, huokasi kauppaneuvoksen rouva
ja lisäsi vielä: Tähän aikaan ei enää lukenutta miestä pidetä juuri
missään arvossa, jollei hän ole vähintään tohtori.

Maisteri naurahti kuivasti ja kauppaneuvos kiiruhti selittämään, että
hänen rouvansa tarkoittaa noin ulkonaista arvoa; ihmisen sisällinen
arvo luonnollisesti ei riipu yksinään opista, sillä onhan sitä nähty
että korkeasti oppinutkin henkilö voi ihmisenä olla suuri roisto.

Maisteri sanoi sen hyvin ymmärtävänsä.

Kahvin juotua puhuttiin vielä yhtä ja toista päivän tapauksista ja
maisteri olisi viipynyt pehmeällä sohvalla ja kauniin Julian vastapäätä
vaikka kuinka kauan, mutta ensin katosi rouva ja sitten alkoi
kauppaneuvos haukoitella yhä pitempään ja kysyi vihdoin vieraaltaan,
eikö hänellä ole tapana hiukan nukahtaa päivällisen päälle.

Maisteri ymmärsi yskän ja heitti hyvästi. Julia saattoi häntä eteiseen
saakka ja sulkeissansa ovea kuiskasi vielä ra'osta:

— Lukekaa itsenne tohtoriksi, herra maisteri! Maisteri heitti
sormisuukkosen, mutta onneksi Julia ei sitä enään nähnyt.

Maisteri oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella, niinkuin oivallisen
aterian syönyt ihminen ainakin. Sitä paitsi hän oli selvinnyt tuosta
onnettomasta kirjoituksesta paljon helpommin kuin oli odottanutkaan ja
sen lisäksi oli hän iloinen niinkuin mies, joka luulee kauniin tytön
rakkauden voittaneensa.

Hän astuikin nyt, pää pystyssä ja hattu hiukan toisella korvalla,
pitkin katua vihellellen hiljaa itseksensä kun vastaan tuli
hänen virkatoverinsa, reaalikoulun opettaja Grönqvist, laiha,
säämiskän-karvainen mies, joka jo parikymmentä vuotta oli ollut koulun
palveluksessa ja jolla nyt oli vaimo ja seitsemän lasta elätettävänä.
Kun Grönqvist sai tietää mistä maisteri tuli, puisti hän tämän kättä ja
sanoi:

— Niin, niin, veliseni, pidä sinä vaan kiinni siitä talosta, siellä se
asuu kultalintu!

Sitte kuiskasi hän maisterin korvaan ikäänkuin suurena salaisuutena:

— Kyllä sieltä ainakin pari sataa tuhatta lohkee! Ja sitte taas
kovemmalla äänellä:

— Älä nai köyhää! Jollet rikasta saa, niin ole ilman; yksi suu syö
vähemmän kuin yhdeksän. Muista minua!

Maisteri hymyili ja tahtoi sanoa: no, no, ei sitä vielä naimapuuhissa
olla! Mutta Grönqvist oli jo mennyt kauaksi, sillä hän ei joutanut
monta sekuntia paikallaan pysymään. Hänen täytyi kaiken päivää
kiiruhtaa paikasta toiseen työtä tekemään. Paitsi varsinaisia
koulutunteja, joita oli neljättäkymmentä viikossa, hän antoi vielä
yksityistä opetusta, piti pienempäin kauppiasten tilikirjoja, hoiti
useitten käsityöläisten kirjeenvaihtoa, suomenteli pieniä kirjoja
j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa siunata, mutta ei sittekään tahtonut
suuri lapsilauma pysyä eheissä vaatteissa, rouva kahvissa ja itse
tupakassa. Ruokaa luonnollisesti ei saanut puuttua.

Kun maisteri tuli kotia rupesi hän kauppaneuvoksen kirjoitusta
korjaamaan. Se tapahtui sillä tavalla, että hän otti puhtaan arkin
paperia ja alkoi kirjoittaa. Hän ei edes katsonutkaan kauppaneuvoksen
sepustukseen, vaan laati aivan itsenäisen kirjoituksen, jossa
luonnollisesti ei ollut ainoatakaan sanaa samalla tavalla kuin
korjattavassa kirjoituksessa, eikä sisältökään ollut samaa. Maisteri
kirjoitti jokseenkin selvän esityksen kansan opetuksen järjestämisestä
Suomessa ja pani loppuun kauppaneuvoksen nimimerkin. Mitään uutta tai
erinomaista ei siinä ollut, mutta kaikki mitä kirjoitus sisälsi oli
sellaista että sitä saattoi yksinkertainenkin ymmärtää.

Saatuansa kirjoituksen valmiiksi alkoi maisteri miettiä äskeisiä
tapauksia. Ensiksikin tunnusti hän itselleen että hän oli Juliaan
rakastunut — oikein todellisesti rakastunut. Mutta miksi oli häntä
kehoitettu tohtoriksi lukemaan ja mitä varten oli erittäin Julia häntä
siihen kehoittanut? Hän asetti ajatuksissansa oman rakkautensa tuon
kehoituksen jonkinlaiseen yhteyteen keskenänsä. Jälkimäinen oli vastaus
edelliseen. Tehkää itsenne tohtoriksi, niin voitte päästä vävykseni,
luuli hän kauppaneuvoksen sanovan. Lukekaa tohtoriksi, niin annan
teille ilolla käteni, kuiskasi Julia — hänen ajatuksissaan. Ja miks'ei
tohtoriksi? Kannattaapa sellaisen palkinnon edestä puuhata, vieläpä
velkaakin tehdä.

Kaiken sen illan ja vielä yölläkin maisten mietti, mistä aineesta hänen
sopisi tohtoriväitöksensä kirjoittaa.

Seuraavana iltana oli maisterin määrä pitää esitelmä Alma Hegelin
ompeluseurassa. Kun hän tuli kokoushuoneesen otettiin häntä vastaan
suurella kunnioituksella ja kaikenlaisilla pienillä kohteliaisuuksilla,
joilla ainoastaan naiset osaavat miesten enemmän tai vähemmän
itserakasta mieltä suositella. Maisterin tullessa eteiseen kuului
salista iloista naurua ja puhetta, mutta sitte hän kuuli huudettavan
Hsh! aivan niinkuin koulussa opettajan tullessa luokalle, ja nauru
lakkasi. Tuo hiljaisuus hiukan vaivasi maisteria, jota Alma ja
pari muuta tyttöä oli tullut vastaan ottamaan. Hän ei uskaltanut
paljon katsoa ympärillensä, vaan kuunteli hajamielisenä Alman monia
anteeksipyyntöjä siitä että häntä oli vaivattu, mutta kun hänen
tiedettiin osaavan erinomaisen hyvin puhua ja kaikki halusivat häntä
kuulla, niin oli hyvän tarkoituksen vuoksi rohjettu j.n.e.

Huone ei ollut erittäin iso. Muutamien pyöreitten pöytien ääressä istui
nuoria neitosia neulomassa. Peremmällä oli erityinen pieni pöytä, jolla
seisoi juomalasiin pistetty kukkakimppu sekä vesikarahvi; pöydän takana
oli tuoli. Maisteri vietiin tälle tuolille istumaan. Aluksi hän katseli
alaspäin kooten ajatuksiansa, mutta kun hän sitte puhetta aloittaen
kohotti silmänsä, huomasi hän tyttöjen joukossa myöskin Julia Polinin.
Heidän silmäyksensä kohtasivat, vieno puna nousi maisterin kasvoille
ja Julia hymyili niin hurmaavalla tavalla, että maisteri oli vähällä
sekaantua esityksessään. Mutta voitettuansa ensi hämmästyksen puhui
maisteri kahta kauniimmasti Julian ihanain silmäin edessä.

Useissa pöydissä kuiskaeltiin ja hiljaa nauraa kiherrettiinkin. Alussa
se maisteria häiritsi, mutta sitten ei hän sillä enään lukua pitänyt.
Varsinkin eräs tyttö saman pöydän ääressä, jonka luona Alma Hegel
istui, oli hyvin levoton. Hän kumartui Alman puoleen ja kuiskasi:

— Hänen kaulaliinansa on väärässä. Alma nyökkäsi päällään.

Vähän ajan päästä kumartui tyttö uudestaan.

— Katsopas, eikö hänen silmänsä näytä viheriäisiltä?

Alma puisti päätänsä vihaisesti, mutta tyttö piirsi neulansa kärjellä
pöytään maisterin kuvan niin luonnollisena että Almankin huulet vasten
tahtoansa vetäytyivät hymyyn.

— Kas kuinka Julia pöyhistelee, kuiskailtiin toisessa pöydässä. Hän on
varmaankin tullut tänne maisteri Tiiran tähden.

Suurin osa seurasta kuunteli kuitenkin hartaasti esitelmää, jossa
puhuttiin nais-emansipationin kehityksestä, eikä se ollutkaan varsin
pitkä. Esitelmän loputtua tarjottiin teetä ja maisteri istuutui Julian
viereen. Hänestä oli aivan luonnollista että hän niin teki, mutta
moni seuran varsinaisista jäsenistä katsoi karsain silmin kuinka tuo
satunnainen tulokas anasti itsellensä sen, jota varten he olivat
niin miehissä kokoon tulleet. Mieliala oli sen vuoksi yleensä hiukan
raskas, vaikka Julia ja maisteri eivät sitä huomanneet, sillä he eivät
tietäneet mikä iloisuus täällä ennen oli vallinnut.

Tavallista aikaisemmin tällä kertaa erottiinkin ja maisteri läksi
saattamaan Juliaa kotia. Niin pian kuin he olivat tulleet kahden kesken
muuttui heidän keskustelunsa heti tuttavammaksi. Maisteri ilmoitti
aikovansa ruveta lukemaan tohtoriksi.

— Todellakin! huudahti Julia. Siinä teette oikein.

— Ilahduttaako se teitä?

— Minä otan aina osaa teidän elämänne vaiheisiin ja kunnioitan suuresti
teidän pyrintöjänne.

Maisterista tuntui kummalliselta. Hän kysyi itseltänsä, eikö hän
jo voisi olla rohkeampikin saattamatta onneansa vaaraan. Kun
sitte Julia kertoi parin päivän päästä matkustavansa Helsinkiin
lauluharjoituksiansa jatkamaan ja viipyvänsä siellä kevääsen saakka,
tuli maisterille kiire. Hän näki sen ihanan kuvan, joka oli hänen
edessänsä, äkkiä väistyvän kaukaiseen etäisyyteen, niinkuin se, joka
kaukosilmän kautta maailmaa katseltuaan hämmästyen huomaa kaikkien
esineiden pakenevan himmeään etäisyyteen niin pian kuin niihin
luonnollisilla silmillä katsahtaa. He olivat jo lähellä Polinin talon
porttia kun maisterille selvisi, että jollei hän tätä tilaisuutta käytä
hyväksensä, niin kenties kaikki on menetetty. Rohkea rokan syö, kaino
ei saa kaaliakaan, ajatteli hän.

Uskaliaalla ajatuksen käänteellä johti maisteri äkkiä puheen heidän
keskinäiseen suhteesensa ja tunnusti rakkautensa kauniilla ja palavilla
sanoilla, äänen värähdellessä sisällisestä mielenliikutuksesta.

Julia kuunteli häntä vaieten ja ilta oli siksi pimeä, ett'ei maisteri
voinut kumppalinsa kasvoista nähdä minkä vaikutuksen hänen sanansa
tekivät. Kun maisteri oli lopettanut ja ja henkeänsä pidättäen odotti
vastausta, lausui Julia:

— Olen jo puolittain arvannut ajatuksenne ennen kuin ne lausuittekaan
ilmi. Uskokaa minua kun sanon, että se, mitä nyt olette kertonut, minua
suuresti miellyttää; mutta voittehan arvata tilani ja ymmärtää ett'en
voi tällä hetkellä sen suorempaa vastausta antaa.

— Oh, kun lupaatte vaan ett'ette minua unhoita, niin olen jo
onnellinen, huudahti maisteri.

— Siitä voitte olla varma. Mutta muistakaa myöskin te lupauksenne ja
lukekaa itsenne tohtoriksi, sanoi Julia, joka jo oli pujahtanut portin
sisäpuolelle.

Maisteri ei vielä ennättänyt mitään vastata kun Julia portin ra'osta
ojensi kätensä ja sanoi:

— Hyvästi maist... hyvästi... Kaarlo!

Nimen lausui hän niin viehättävällä ujoudella että maisteri aivan
hurmaantuneena tarttui kätöseen ja painoi tulisen suudelman
hansikkaalle, joka sitä peitti.

— Julia! kuiskasi hän sitte, mutta portti oli jo kiinni ja hän kuuli
Julian nopein askelin poistuvan.



VII.


Kun kauppaneuvos Polin tuli valtuusmiesten kokoukseen, toivotti hänelle
moni onnea sen oivallisen kirjoituksen johdosta, joka äsken oli ollut
lehdessä julaistuna ja joka kaikkien kiittäjäin mielestä oli oikeaan
aikaan lausuttu sana. Merkillistä vaan että kauppaneuvos ennätti
kaikkia asioita miettiä ja harrastaa, ja että hänellä oli niin selvät
ajatukset sellaisessakin asiassa kuin kansan opetuksen järjestämisessä,
josta useimmat muut kaupungin isät eivät vähintäkään huolineet.
Kauppaneuvos kuunteli noita ihmetteleviä lauseita myhäillen ja käsiä
puristellen.

Kun kauppaneuvos itse ensin luki kirjoituksensa sanomalehdessä,
ällistyi hän suuresti, milt'ei loukkaantuikin siitä rohkeudesta, jolla
maisteri oli hänen kirjoitustaan pidellyt. Mutta sitte hän huomasi
kuinka tyhmää oli siitä suuttua ja päätti olla ikäänkuin ei olisi
mitään muutoksia huomannut, ja vihdoin, kun kirjoitusta hänelle paljon
kiiteltiin, uskoi hän todellakin itse kirjoittaneensa joka sanan.

Maisteri Tiiraa ei näinä aikoina paljon näkynyt; hän istui kotona
ja luki. Hän oli hankkinut huoneensa täyteen kirjoja ja ajatteli
lakkaamatta tohtoriväitöksen kirjoittamista. Sanomalehtensä hoidosta
hän ei enään pitänyt varsin suurta lukua, vaan painatti siihen
kirjoituksia mistä niitä vain tuli. Sitä käytti hyväksensä etenkin
se raittiuden harrastaja, joka jo ennenkin oli hänelle kirjoituksia
lähettänyt. Nyt oli joka numerossa kirjoitus juoppoutta vastaan
ja muoto niissä ei aina ollut erittäin kohtelias eikä muutoinkaan
varovainen.

Eräänä päivänä tuli kauppaneuvos Polin maisterin luokse. Maisteri
säpsähti; hän luuli kauppaneuvoksen taas tarjoavan jotakin kirjoitusta
kansan opetuksesta taikka muusta sellaisesta asiasta. Kauppaneuvos
katseli ensin uteliaasti huonetta. Kirjoituspöydällä oli muiden
kapineiden joukossa kaksi valokuvaa seisovain puitteiden sisällä.
Toisessa oli vanhan naisen kuva, arvattavasti maisterin äidin, toisessa
— Julian!

— Minä sain sen neidiltä itseltänsä sinä päivänä, jona hän läksi
Helsinkiin, selitti maisteri huomatessaan kauppaneuvoksen hämmästyksen.

Kauppaneuvos ei vastannut mitään, vaan istui maisterin tarjoamaan
keinutuoliin. Hän sytytti ensin maisterin tarjoaman papirossin, mutta
laski sen kesken-eräisenä pois ja otti omasta lakkaristaan sikaarin,
josta puhuessaan napsautti erityisellä pienellä koneella pään poikki
ja ennen kuin sytytti, pyöritteli hetken leikattua päätä huuliensa
välissä. Puhuttuansa ensin niitä näitä, joutui hän vihdoin siihen
asiaan, jota varten oli tullutkin.

— Minun mielestäni, sanoi hän, vetäen pitkän sinertävän savun
sikaaristaan, te ette ole oikein tasapuolinen kirjoitusten suhteen,
joita lehteenne otatte. Muutamia kirjoituksia te korjaatte ja sorvaatte
siksi kuin ne saavat halutun muodon — ja se on aivan oikein, lisäsi
hän kiiruusti, huomatessaan maisterin kasvoilla levottomuutta. Mutta
teidän pitäisi tehdä samoin kaikille kirjoituksille. Minun mielestäni
ette kylliksi pidä silmällä niitä kirjoituksia, joita raittius-asiasta
lehteenne lähetetään. Katsokaas viime numerossa on esimerkiksi
kirjoitus, jossa sanotaan kaikkia viinapolttimoiden omistajoita
murhapolttajoiksi.

— Todellakin! huudahti maisteri ja otti lehden käteensä. Hän ei ollut
lukenut kirjoitusta lävitse ja oli antanut muiden lukea korrehtuuria.
Niin siinä tosiaankin sanottiin ihan selvästi.

— Siinä sen näette, jatkoi kauppaneuvos, ja kuitenkin on se ammatti
yhtä luvallinen ja kunniallinen kuin muutkin elinkeinot, vai kuinka?

Kun maisteri ei mitään vastannut, vaan katseli yhä sanomalehteen, otti
kauppaneuvos lakkaristaan paperin ja sanoi siinä antavansa pienen
vastauksen tuolle kirjoitukselle.

Maisteri sanoi velvollisuutensa olevan panna se ensi lehteen ja lupasi
ett'ei vastedes hänen lehdessänsä sellaisia loukkaavia lauseita
kirjoiteta.

— Täytyy pitää ukkoa hyvällä tuulella, mutisi hän itseksensä
sulkeissaan ovea kauppaneuvoksen jälkeen.

Jo samana iltana tuotiin taas yksi raittiutta koskeva kirjoitus, mutta
maisteri heitti sen lukematta pöytälaatikkoonsa ja sinne seurasi
sitä monet ajat jälestä päin kaikki kirjoitukset, jotka raittiutta
sisälsivät. Pihléniltä sai maisteri tietää että kaupungin vieressä
oleva viinapolttimo oli suurimmaksi osaksi kauppaneuvoksen oma, vaikka
se muutoin kulki osake-yhtiön nimellä.

Kun seuraavan numeron "Kauppia" piti ilmaantua, tapahtui jotakin,
jota siihen saakka ei ollut vielä sattunut. Tultiin ilmoittamaan että
paino-asiamies on kieltänyt lehden ulosjakamisen ja että koko painos on
valmis. Paino-asiamiehenä ei ollut kukaan muu kuin kolleega Grönqvist,
joka kokosi itselleen kaikki mahdolliset pienet virat. Maisteri riensi
hänen luoksensa hyvin äkäisenä.

— Mitä hiton skandaalia sinä aiot tehdä?

Se ei ollut paino-asiamies, joka näin puhetta aloitti, vaan "Kaupin"
päätoimittaja.

Grönqvist näytti että erääsen hovi-uutiseen oli tullut huutomerkki
hyvin kummalliselle paikalle; se teki lauseen ivalliseksi, suorastaan
loukkaavaksikin. Hänen oli mahdoton päästää lehteä sellaisessa tilassa
maailmaan.

— Ja tuollaisen pienen pilkun takia, jonka kärpäinenkin voi paperille
tehdä, pitäisi minun hävittää kokonainen valmis painos — oletkos hullu?

— Sellaisia kärpäisiä, jotka tekevät samanlaisen merkin samaan paikkaan
tuhannessa eri lehdessä, ei ole maailmassa muita kuin yksi, nimittäin
sinä itse, veli pyhä! nauroi Grönqvist. Minä en sille mitään voi, sillä
minä saatan menettää virkani, jos päästän tuon menemään.

— Vai niin, sanoi maisteri hiukan lauhtuneena, sinä pelkäät
virkasi menettämistä. Minä sanon sinulle yhden asian: joll'et sinä
hyväksy lehteä sellaisenaan, niin minä lakkautan sen heti — sitä
ei hauskuudeksensa toimita, tiedä se. Kuinkas silloin sinun käy?
Sinua ei tarvita ja paino-asiamiehen virka täällä lakkautetaan. Nyt
on mahdollista että koko asiata ei huomata, taikka pääset pienellä
muistutuksella. Mutta sen minä sanon, että jos sinä minun lehdestäni
teet makulatuuria, niin teen minä makulatuuria sinusta itsestäsi!

Maisteri oli taas kiivastuksissaan; hän löi lakin päähänsä ja teiskaili
laattialla käsivarsiansa heilutellen. Grönqvist-paralla ei ollut muuta
keinoa kuin suostua — hän kirjoitti nimensä ja lehti jaettiin.

Mutta eipä viipynyt kauan ennenkuin maisteri itse olisi tehnyt koko
painoksesta makulatuuria, jos se vielä olisi käynyt päinsä. Kotia
tultuansa heittäytyi hän loikomaan ja otti käteensä lehden, jonka
vastikään oli taistelemalla turmiosta pelastanut. Hän luki sen
järjestänsä lävitse, päästäen pieniä huudahduksia taikka salaisen
kirouksen jokaiselle painovirheelle minkä tapasi. Se oli hänen
tavallinen nautintonsa, sen jälkeen kuin hän sanomalehden toimittajaksi
rupesi, painovirheitten etsiminen. Ne tosin häntä aina harmittivat,
mutta samalla hän myöskin tunsi jonkinlaista iloa löytäessään
painovirheen; tuntui aivan kuin olisi saanut varkaan kiinni "_in
flagranti_", taikka löytänyt harvinaisen kasvin metsästä. Tämä himo
meni hänessä niin pitkälle, että usein kirjojakin lukeissa sisällys
unohtui halusta löytää painovirheitä, ja jos sitte joku sellainen
sattui vastaan tulemaan, niin hänen silmänsä loistivat ilosta —
vahingonilosta.

Mutta nyt hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja tarttui tukkaansa.
Kauppaneuvos Polinin kirjoituksessa hän luki seuraavan lauseen:

"Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän
kirjoittaja, ovat monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet."

— Voi minua! vaikeroi maisteri. "Monta löyhää ruokkineet ja monta
alastonta pettäneet", kun pitäisi olla: köyhää ruokkineet ja alastonta
peittäneet!

Painovirhe on virheistä kiusallisin, sillä tuhannet saavat sen nähdä
ennen kuin ennättää sitä oikaistakaan, eikä sitä voi millään salata,
niinkuin muita virheitä, ei millään muulla kuin äänettömyydellä — ei
ole tietääkseenkään. Se ei kuitenkaan aina käy laatuun; niinpä ei
tässäkään tapauksessa.

Maisteri kirjoitti sen vuoksi kauppaneuvokselle kohteliaan kirjeen,
jossa pyysi anteeksi painovirheitä ja lupasi oikaista ne seuraavassa
numerossa. Se ilmestyi vasta viikon päästä, siis oli yleisöllä kyllä
aikaa ilkkua ja nauraa.

Korrehtuurin lukijalle, köyhälle koulupojalle, antoi maisteri ankarat
nuhteet noista virheistä ja luki itse korrehtuurin oikaisuun. Mutta
kova onni näytti tuota pientä lausetta seuraavan, sillä kun ensi
numerossa luettiin oikaisu, niin sanottiin siinä että puheena oleva
lause on näin luettava: "Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista,
jotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta köyhää ruokkineet ja
monta alastonta keittäneet."

Kuinka tämä uusi painovirhe oli syntynyt, sitä ei milloinkaan saatu
selville. Maisteri katsoikin nyt parhaaksi jättää asia sillensä, ja
niin varmaan ajatteli myöskin kauppaneuvos Polin, koska ei siitä
sanaakaan hiiskunut. Mutta maisterin mieltä se kauan karvasteli ja
teki hänet äreäksi. Siihen vaikuttivat vielä muutkin syyt. Hän sai
Jusleniukselta kirjeen, jossa oli "Kauppia" varten Kirje Helsingistä
sekä näin kuuluva yksityinen kirje maisterille:

 "Veliseni!

 Täällä minä istun ja luen niin että pää höyryää, mutta tulenko
 valmiiksi jo täksi kevääksi, se on vielä "i gudarnes knä", niinkuin
 ruotsalainen sanoo.

 Täällä on Kauppilan tyttöjäkin pääkaupungissa. Tuonaan kun kävelin
 pitkin Aleksanderin katua tuli vastaani Julia Polin niin ihanana
 kuin — pane itse tähän joku kaunis vertaussana. Luistimet kalisten
 reksuivat hänen käsivarressaan ja hän sanoi menevänsä radalle, jossa
 nyt oli "samsis". Aivan oikein, kävelihän kaduilla kaiken päivää
 mies, joka sitä ilmoitti sekä etu- että takapuolellansa, sanoin minä.
 Julialta pääsi pieni naurun tirskaus ja minä läksin häntä seuraamaan
 muka jonkinlaisena Romeona. Mutta kun tulimme luistinradalle, jossa
 sähkölamput juuri alkoivat levittää huikaisevaa valoansa ja josta jo
 etäälle kuului surina ja pörinä niinkuin suuresta ampiaispesästä,
 niin minun Romeuuteni loppui pian ja toiset teräs-anturoilla
 potkivaiset, hyppiväiset, kiitäväiset, huojuvaiset Romeot veivät minun
 kaunottareni. Juliallalaa — Julia! Hetken perästä näin hänen kiitävän
 luutnantti von Stormin käsivarressa pitkin sohjoksi luisteltua jään
 pintaa. Hän näytti niin onnelliselta kuin minkä pulskan pojan rinnalla
 hyvänsä. No se onkin yleinen luonnon laki että rikkaudet painuvat
 sinne missä niitä enimmin tarvitaan. Siis myöskin rikkaat tytöt
 joutuvat upseereille. Eikös se ole selvää, 'rookas pillit?'

 Täällä ruvetaan jo tulevain valtiopäiväin vuoksi puuhaamaan.
 Puolueitten johtajat valmistelevat ehdokaslistojaan. Porvarissääty se
 antaa nytkin enimmän päänvaivaa. Ei sen vuoksi että olisi ehdokkaista
 puutetta, vaan sen vuoksi että niitä on liiaksi paljon. Joka toinen
 helsinkiläinen tahtoo päästä tuohon huvitukseen, ja jokainen
 keltanokkainen jurisutriusqve, jokainen senaatin kanslisti, jokainen
 sanomalehden-toimittaja luulee syntyneensä edusmiehen valtakirja
 varpaan välissä, taikka toivoo saavansa sen jostakin kaupungin
 nimellä ja arvolla varustetusta kylästä. Kirjeitä ja tarjouksia
 ruvetaan jo lähettämään kaikkialle, markkinat ovat alkaneet. Älkää
 kiirehtikä tekään Kauppilassa, voitte saada täältä edusmiehen aivan
 polkuhinnasta. Jollei teidän raha-asianne olisi niin kukoistavassa
 tilassa, ehdoittelisin että myisitte edustus-oikeutenne enimmän
 tarjoavalle. Rahoja voisitte käyttää uuden ruiskun ostamiseksi
 kaupunkiin.

 Oletkos nähnyt Alma neitiä? Onko hänen poskensa yhtä punaiset ja
 silmänsä suloiset, ja ainako hän ihailee sinua yhtä vilpittömästi? Voi
 paksusti, toivoo

                                                           Tuus

 P. Juslenius.

 P.S. Nyt minä tiedän kuka se harmaanuttuinen Antikristus siellä
 kestikievarissa oli. Sehän oli Moses Strohman itse! Olisihan meidän
 pitänyt tuntea hänet jo _ex ungue_."

Maisteri luki kirjeen, joka tavallisissa oloissa olisi antanut hänelle
paljon miettimisen aihetta, mutta nyt silti ei painunut hänen mieleensä
muuta kuin juttu Juliasta. Sanomaton kaiho ja luulevaisuus syttyi hänen
sydämessään ja hän tunsi itsensä onnettomaksi, hyljätyksi olennoksi.



VIII.


Pihlénissä oli ristiäiset ja maisteri Tiira oli kutsuttu kummiksi.
Hänen vastassansa tyttökummina seisoi Alma joka ei uskaltanut nostaa
paljon silmiänsä maasta, mutta kuitenkin huomasi, ett'ei maisteri
hänestä ollenkaan lukua pitänyt. Ja kuitenkin oli hän viehättävin tyttö
mitä ajatella saattaa, pienet hymykuoppaset poskipäissä ja lyhyt tukka
kiharoina pään ympärillä. Hän oli pukeutunut tilaisuuteen erityisellä
huolella, vaikka hän ei tahtonut sitä itsellensä myöntää, ja nyt pisti
hänen hiukan vihaksensa, että maisteri ei ollut häntä näkevinänsä.

Maisteri olikin näinä aikoina tavattoman hajamielinen eikä huolinut
mistään. Siihen oli syynä osaksi paljo lukeminen, osaksi Jusleniuksen
kirje. Hänen ajatuksensa liikkuivat yhä Helsingissä, jossa hän luuli
näkevänsä Julian milloin jonkun upseerin sylissä, milloin nauramassa
jonkun muun kavaljeerin kanssa. Hän olisi jo mielellään kirjoittanutkin
Julialle, mutta ei tietänyt hänen asuntoansa Helsingissä, eikä
rohjennut mennä sitä Polinilta kysymään; muita hän ei tahtonut heidän
väliinsä vetää, koska tähän saakka asia oli niin hyvin salassa pysynyt,
ettei mitään kulkupuheita ollut syntynyt.

Kun kastetoimituksen loputtua viiniä ja makeisia tarjoeltiin, kiertyi
useita tyttöjä, niiden joukossa Alma, maisterin ympärille. Oikeassa
kädessään he pitivät viinilasia ja vasen käsivarsi oli laskettu
vieruskumppalin vyötäisille. Siten muodostui keskeymätön rengas,
jota jokainen mies olisi ihastuksella katsellut, mutta maisteri vaan
itseksensä nureksi, ett'eivät jätä häntä rauhaan.

Tytöt kertoivat kaikki melkein yhdellä suulla kuinka he ovat
mielistyneet lehdessä tätä nykyä olevaan novelliin ja tahtoivat
edeltäpäin tietää "saavatko he toisensa". Maisteri oli juuri
sanomaisillansa että heidän piti tätä kysyä neiti Tornilta, mutta tämä,
joka istui kauempana ja oli kuunnellut keskustelua, loi häneen niin
rukoilevainen ja tuskaa ilmaisevan katseen, että maisterin tuli häntä
sääli. Hän kehoitti sen vuoksi tyttöjä hillitsemään uteliasuuttansa ja
odottamaan novellin jatkumista.

— Voi voi, siihen menee niin monta viikkoa, sanoivat tytöt ja pyysivät
maisteria jos jollakin tavalla muodostamaan kertomusta niin, että
se loppuisi heidän mielensä mukaan, eivätkä ottaneet korviinsakaan
maisterin vakuuttelemista, ettei kertomuksen muodostaminen ollut hänen
vallassaan.

Koko ajan istui neiti Torn aivan kuin neuloilla. Nyt tuli koko
tyttöparvi hänen luoksensa. Lasia kilisteltiin, huulia kasteltiin ja
eräs tytöistä kuiskasi hiljaa, maisteriin vilaisten:

— Onko hän todella rakastanut ja niin paljon kärsinyt, vai kuinka hän
osaa sillä tavalla kirjoittaa?

— Luultavasti, sanoi neiti Torn ja huokasi syvään. Kerrotaanhan että
simpukka ainoastaan suurta tuskaa kärsien voi helmiä synnyttää; ehkä
kirjailijain laita on sama.

Moni tytöistä katsoi uteliaasti maisteriin ja ajatteli: Jos voisi hänen
sydämestään lukea niinkuin kirjasta, mitähän kaikkea silloin saisi
tietää?

Poislähteissä lyöttäytyi maisteri neiti Tornin seuraan ja saattoi häntä
kotia. Hän kertoi kuinka neidin kirjoittama novelli on saavuttanut
suurta suosiota, niinkuin, itse saattoi tänään tyttöjen uteliaisuudesta
nähdä. Maisteri sen vuoksi pyysi hyvin hartaasti että neiti Torn joko
jatkaisi novellia, joka kohta loppuu, taikka kirjoittaisi uuden, sillä
novelli on tuottanut lehdelle paljon uusia tilaajoita.

Neiti Torn vastasi, ettei hän voi novellia jatkaa, sillä se on
auttamattomasti lopussa, mutta uutta on hänellä jo alulla, sillä
ensimmäisen menestyminen on häntä suuresti kiihoittanut.

Muutaman ajan päästä tuli neiti Tornilta paksu vihko käsikirjoitusta.
Maisteri tarttui siihen innokkaasti ja alkoi lukea. Mutta suuri
oli hänen hämmästyksensä, sillä, yhtä luonnollinen, todenmukainen
ja liikuttava kuin edellinen novelli oli, yhtä teeskennelty, kuiva
ja mahdoton oli tämä. Niitä ei olisi voinut luulla saman henkilön
kirjoittamiksi.

Ensi kerran kun maisteri tapasi neiti Tornin, sanoi hän suoraan
ajatuksensa uudesta novellista. Neiti Tornille herahti kyyneleet
silmiin. Hän sanoi itse samaa peljänneensä; mutta eroituksen oli
vaikuttanut se, että edellisessä hän oli kertonut mitä itse oli
kokenut, jälkimäisessä hän puhui ainoastaan mielikuvituksensa
perustuksella, ja se ei mahtanut olla erittäin vilkas.

Maisteri sääli tyttöparkaa, jonka hän arvasi paljon kärsineen, ja
kun häntä itseänsäkin näinä aikoina kovat lemmen tuskat vaivasivat,
tunsi hän erityistä hellyyttä tuota naista kohtaan, joka seisoi hänen
edessänsä ja kyynelten lävitse katsoi niin rukoilevaisesti. Hän tarttui
melkein tahtomattansa tytön käteen ja koetti lohduttaa häntä, vaikka
ei oikein tietänyt mitä piti sanoa nuorelle naiselle, joka sydämen
asioissa kenties oli kokeneempi kuin hän itse.

Hän lupasi kuitenkin korjailla kirjoitusta eikä antanut sitä takasin,
vaikka neiti Torn pyysi.

Tämä kohtaus tapahtui vähää ennen Vapunpäivää kaupungin kirkon
edustalla. Kadut olivat jo paljaat ja kerjäläistytöt tarjoilivat
pieniä vuokkotupsuja ohikulkeville. Seisoessaan tuossa kirkon
portaitten läheisyydessä näkivät maisteri ja neiti Torn pormestarin
ja kauppaneuvoksen rouvain yhdessä tulevan heitä kohden. Vaikka jo
oli jotensakin lämmin, oli rouva Polinilla avara ketunnahkainen
urkki kiiltävällä silkkipäällyksellä, pormestarin rouvalla oli
ruumiinmukainen palttoo sinertävästä sametista sekä päässä samanvärinen
soma kapotti, jossa ainoana koristuksena kiilsi hopeasolki.

Maisteri ja neiti Torn heittivät kiireesti hyvästi ja läksivät kumpikin
eri haaralle. Neiti Tornin mennessä rouvain ohitse huomasivat nämät
että hänen silmänsä olijat itkuiset ja rouvat iskivät toisillensa
silmää.

Seuraavana päivänä kerrottiin kaupungilla että maisteri Tiira ja neiti
Torn olivat olleet salaisesti kihloissa, uutta nyt maisteri oli antanut
tuolle köyhälle tytölle rukkaset, saatuansa parempia kiikariin. Huhua
ei kaupungissa paljon uskottu, ei ainakaan nuorien joukossa, sillä
siihen ei huomattu vähintäkään syytä olevan.

Maisterilla ei moneen aikaan ollut mitään yhteyttä kauppaneuvoksen
perheen kanssa ja noiden onnettomain painovirheitten jälkeen olikin
heidän välillensä ilmaantunut jonkinlaista jäykkyyttä ja kylmyyttä,
jonka poistamista maisteri turhaan aprikoitsi. Suuri oli sen vuoksi
hänen hämmästyksensä ja ihastuksensa kun eräänä päivänä kauppaneuvos
vei hänet kadulta luoksensa ja tarjosi sikaaria ja sherryä.

Kun maisteri ihanteli komeata hopeista koteloa, josta sikaareja
tarjottiin, pisti kauppaneuvos sen hänen käteensä, sanoen:

— Olkaa hyvä, te voitte pitää sen muistona minulta.

Maisteri ällistyi suuresti ja kielteli samalla kuin kiitti, ja laski
sitte kotelon pöydälle.

Kauppaneuvos aloitti puhetta valtiopäivistä.

— Minä olen huomannut, sanoi hän, että lehdessänne jo on ollut muutamia
kirjoituksia, jotka koskevat tulevia valtiopäiviä. Te olette varmaankin
ajatellut kuka meidän kaupungistamme lähetettäisiin, sillä teidän
sanan saattaa viimeisellä hetkellä paljon vaikuttaa. Ketä olet aikonut
ehdottaa?

— Kaikki, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, vastasi maisteri,
sanovat ett'ei voi olla puhettakaan muista kuin joko teistä, herra
kauppaneuvos, taikka kauppias Pihlénistä.

— Ei minusta millään ehdolla, huudahti kauppaneuvos, tehden torjuvan
liikkeen kädellänsä. Minä olen aina ennenkin vastustanut valitsemistani
ja se onkin aina onnistunut, paitsi yhdellä kertaa, jolloin he minut
sinne saivat; mutta toista kertaa en enää mene. Pihlén sitä vastaan on
nuori ja innokas mies, hän tuntee kaupungin asiat hyvin ja teillä ei
ole aavistustakaan siitä, kuinka hyvät puhelahjat hänellä on. Kun hän
toisinaan valtuusmiesten kokouksessa pitää puhetta, niin luulisi, että
se on itse Sokrates... tuota noin Demosthenes, joka puhuu.

Maisteri kyllä myönsi Pihlénin suuret ansiot, mutta kohteliaisuuden
vuoksi hän kuitenkin sanoi kauppaneuvosta ajatelleensa ja koetti kumota
niitä syitä, joilla tämä valitsemistaan vastusteli.

Kauppaneuvos ylisteli Pihléniä ja maisteri kauppaneuvosta, ikäänkuin
olisi ollut palkinto voitettavana teeskentelemisen taidossa. Sherry
alkoi hiukan kuumentaa poskia ja kovasti siinä jo rähistiin ja
naurettiin ja kättä paiskattiin lähteissä ja erottiin erinomaisen
hyvinä ystävinä.

Kun maisteri oli jo portailla juoksi kauppaneuvos jälessä ja toi
sikaarikotelon, joka oli jäänyt pöydälle. Maisteri ei tahtonut ottaa
sitä vastaan, mutta kauppaneuvos pisti sen hänen päällystakkinsa
rintalakkariin.

Maisteria suututti, hän ei tiennyt itsekään mistä syystä. Mitä
tuommoinen lahjominen merkitsee? Tahdotaanko häntä luusia?
Minkälaiseksi mieheksi häntä luullaankaan?

Kadulla muisti maisteri että olisi pitänyt kysyä jotakin Juliasta,
mutta arveli sitte olleen parasta ettei siitä mitään puhunut.
Kauppaneuvos itse oli kertonut että hänen rouvansa oli matkustanut
Helsinkiin.

Kun maisteri tuli kotia oli siellä käynyt Pihlén, joka oli jättänyt
pöydälle nimikorttinsa ja siihen kirjoittanut maisterille totihaaston
illaksi.

Pihlénissä ei ollut maisterin tullessa ketään muita vieraita; myöhemmin
tuli Grönqvist ja eräs konttoristi. Tuskin oli maisteri istunut
mukavaan asentoon kun pieni tyttö juoksi piparkakku kädessä huoneesen
ja huusi:

— Setä, setä, pikku veli imee!

— Sissi! kuului toisesta huoneesta äidin varoittava ääni. Tule heti
pois!

— Johan sinä osaat sanoa ässän, puhui maisteri ja otti tytön syliinsä,

— Jo minä osaan sanoa: pässi ja kissa ja kukko ja kana ja setä ja
täti Alma, luetteli lapsi ruumistaan heilutellen ja piparkakkuansa
nakerrellen.

Maisteri ja pikku Siiri olivat parhaita ystäviä. Maisteri otti
kellonsa ja antoi Siirin kuunnella sen raksutusta; sitte piti hänen
näyttää kuinka paljon rahaa oli kukkarossa, jonka tyttö tunsi hänen
lakkarissaan olevan, ja sitte piti hänen kertoa pieni satu, jota
kuunnellessaan tyttö ilosta potki hänen polviansa tomuisilla kengillään
ja tuon tuostakin veti märällä piparkakulla paksun viivan maisterin
paidan lumivalkoiseen rintamukseen.

Kun tee oli juotu ja "totikomento" tuotu pöydälle, toimitti Pihlén
lapsen pois ja alkoi hänkin puhua valtiopäivistä.

— Kukahan meidänkin kaupungista valtiopäiville lähetetään? kysäsi hän
noin sivumennen.

— Eihän voi olla puhettakaan muista kuin kauppaneuvos Polinista ja
sinusta. Minä olen aikonut lehdessäni asettaa sinut ehdokkaaksi.

— Mitäs ajattelet, Herran nimessä! Sitä et suinkaan saa tehdä. Sinun
täytyy kannattaa Polinia, joka kaupungin etevin mies.

Ja maisterin suureksi ihmeeksi alkoi Pihlén ylistellä kauppaneuvosta
melkein samoilla sanoilla kuin Polin muutamia tunteja sitä ennen
Pihléniä ylistellyt. Hän selitti että Polinilla on aina tapana
teeskennellä itseään noin kainoksi, vaikka hän kyllä sydämessänsä
iloitsisi, jos tulisi valituksi.

Maisten ei tiennyt mitä ajatella. Pihlénille täytyi hänen luvata
kannattaa Polinin vaalia. Polinille oli hän jo luvannut kannattaa
Pihléniä. Mutta hänellä ei ollutkaan aikaa pitempiin tutkailemisiin,
sillä eteisestä kuului kolinaa ja Pihlén sanoi:

— Ts! nyt ei enään sanaakaan tästä asiasta.

Sisään tuli Grönqvist ja Pihlénin konttoristi, jotka olivat olleet
eräitä laskuja tarkastamassa, ja nyt hirveällä kiireellä valmistivat
itsellensä totilasit, saadaksensa kiinni toiset, joiden lasit jo olivat
melkein tyhjinä. Kiinni-ottamisessa he onnistuivatkin niin hyvin, että
kaikki neljä herraa yht'aikaa pani "toiselle jalalle".

Illallisen syötyä läksivät maisteri ja Grönqvist yhdessä pois.
Kiiruisesta lasien tyhjentämisestä olivat Grönqvistin jalat käyneet
hiukan epäluotettaviksi, jonka vuoksi maisteri katsoi parhaaksi tarjota
hänelle käsivartensa. Yö oli ihana ja valoisa, ja kevään lempeät
tuulahdukset hyväilivät kävelijäin kuumia poskia. Grönqvist oli hyvällä
päällä, hän ei muistanut suurta perhettänsä eikä ikuista kiiruttansa,
vaan käveli jalkojansa viskoen ja hiljaa hyräillen maisterin
käsikynkässä.

Siinä käveltäissä kertoi maisteri Grönqvistille kuinka erinomaisia
ihmisiä Polin ja Pihlén ovat, jotka kumpikin voisivat olla ehdokkaina
kaupungin edusmiehen vaalissa, mutta kuitenkin kaikin mokomin
kannattavat toinen toistansa ja ylistelevät kilpailijaansa pilviin
saakka.

Grönqvist rähähti suureen nauruun.

‒ Etkö sinä vielä osaa sitä arvoitusta selittää?

Senhän tietää täällä jokainen saunamuija. Polinilla ja Pihlénillä on
yhteensä enemmän ääniä kuin kaikilla muilla kaupungin asukkailla, niin
että he yhdessä voivat lähettää kenenkä hyvänsä valtiopäiville. Mutta
he tahtoisivatkin lähettää sinne toinen toisensa siitä syystä, että he
ovat kaiussa kauppa-asioissa vaarallisimmat kilpailijat; jos nyt toisen
heistä täytyisi olla kolme tai neljä kuukautta kotoa poissa, niin
toisella olisi vapaat kädet voin ja viljan ostossa ja hän saattaisi
sillä ajalla ansaita tuhansia ja toinen joutua yhtä paljon tappiolle.
Sen vuoksi he ovat niin erinomaisen vaatimattomia valtiollisissa
asioissa ja suovat mielellänsä kunnian ystävälleen.

Maisteri ei voinut estää pientä hämmästyksen huudahdusta, mutta
Grönqvist jatkoi:

— Tavallinen seuraus siitä, ettei kumpikaan tahdo lähteä, on se,
että he antavat äänensä jollekin helsinkiläiselle huolimatta siitä
minkäkarvainen mies hän on, ja vaikka kaikki muut kaupunkilaiset
äänestäisivätkin jotakuta toista ei se merkitse mitään. Sinun
velvollisuutesi sanomalehden toimittajana on tehdä tuosta pelistä
loppu. Jos sinä nyt asetat toisen heistä ehdokkaaksi, esimerkiksi
Pihlénin, joka minun mielestäni on sopivin, niin kaikki äänestävät
häntä, myöskin Polin, ja hän tulee valituksi. Samoin käy, jos
Polinin asetat ehdokkaaksi. Mutta laita kaikin mokomin se häpeä pois
kaupungistamme, että sen edustus-oikeus myydään vähimmän vaativalle
helsinkiläiselle!

Grönqvist puhui innolla ja hän käveli jo aivan vakavasti. Maisteri
heitti hänet hyvästi ja astui syviin ajatuksiin vaipuneena kotia.



IX.


Kesä oli jo tullut ja kouluissa työ lopetettu; sekä opettajat että
oppilaat olivat kiiruhtaneet vapauteensa, hajoten kaikkialle ympäri
maata. Maisteri Tiira oli vielä kaupungissa; hän sanoi sanomalehden
pidättävän häntä Kauppilassa, mutta oikeastaan hän odotteli Juliata
kotia tulevaksi. Juliata ei kuitenkaan kuulunut ja kerrottiin hänen
menneen Helsingistä jonnekin kylpemään, Hankoniemeen taikka Naantaliin.

Odottaessansa maisteri hautaantui kokonaan kirjoihinsa ja valmisteli jo
tohtoriväitöksensä luonnosta. Hän aikoi pyytää seuraavan vuoden alusta
virkavapautta tullaksensa Helsinkiin arkistoissa tutkimuksia tekemään.
Väitöksen aineena oli Kauppilan historia, ja hän oli jo perin pohjin
tutkinut kaupungin oman arkiston.

Oli jo sekin aika käsissä, jolloin valtiopäivämiehen vaali oli
toimitettava, ja päivä sitä varten oli jo määrätty. Maisterilla
oli myöskin vaalikehoitus valmiina. Siitä pitäin kuin Grönqvist
hänelle paljasti kaupungin vaali-mysteeriat, oli hän tullut hyvin
epäluuloiseksi kaikkia vaalipuuhia vastaan ja päätti menetellä aivan
itsenäisesti. Hän huomasi harmiksensa että häntä on tahdottu vaan pitää
mukavana välikappaleena ties minkälaisten tarkoitusten saavuttamiseksi.
Mutta Julian isää hän ei tahtonut mitenkään loukata ja kun hänen oma
vakuutuksensa myöskin kallistui Pihlénin puolelle, niin hän päätti
ehdoittaa Pihléniä, sanokoon hän itse mitä hyvänsä.

Päivää ennen vaalia istui Pihlénin puistossa rouva Pihlén, neiti Torn
ja maisteri Tiira. Pihlénin nuorin perillinen makasi vaunuissa, joita
neiti Torn kädellänsä liikutteli edes takaisin. Äkkiä juoksi Alma Hegel
heidän luoksensa, silmät ilosta säteilevinä, ja huusi kovalla äänellä:

— Suuri uutinen! Suuri uutinen!

— Mikä se on? kysyivät kaikki yht'aikaa.

— Arvatkaapas, sanoi Alma ja loi epäluuloisen katseen maisteriin,
ikäänkuin nähdäksensä minkä vaikutuksen uutinen häneen tekee. Sitte
lausui hän hyvin juhlallisesti:

— Julia Polin on kihloissa!

Maisteri kalpeni ja Alman silmistä välähti pieni vahingon ilo. Mutta
pian maisteri pakoitti luontonsa ja kysyi niin rauhallisella äänellä
kuin mahdollista:

— Kenenkä kanssa?

— Luutnantti von Stormin.

Neiti Torn lykkäsi silloin vaunua niin kiivaasti, että se lensi pitkän
matkan päähän ja lapsi heräsi. Kaikki katsoivat vaan vaunua eikä kukaan
huomannut kuinka kalpeana neiti Torn silmänräpäyksen ajan istui, kuinka
hän sitten äkkiä kavahti pystyyn ja teeskenneltyyn nauruun purskahtaen
juoksi vaunujen jälestä.

Alma seurasi silmillänsä maisteria ja nähdessänsä kuinka syvän
vaikutuksen sanoma häneen teki, katosi tuo ilkeä riemu tytön silmistä
ja hän katui että oli asian sillä tavalla esiin tuonut. Ikäänkuin
puolustaaksensa käytöstänsä, veti hän povestansa kirjeen, jonka Julia
oli kirjoittanut eräälle ystävällensä ja joka nyt kulki tyttöjen kesken
kädestä käteen. Niin se oli joutunut Almallekin, joka nyt luki siitä
kihlausta koskevan osan ääneen.

Se oli kirjoitettu Hankoniemestä. Siinä Julia ylisteli sulhaisensa
kauneutta ja kuinka pulskalta hän näyttää komeassa univormussaan, ja
kuinka erinomaisen kohtelias hän on ja hyvä tanssija.

"Et usko kuinka hauska on olla kihlattuna", kirjoitti hän, "todellisuus
voittaa tuhannesti kaikki mielikuvitukset ja unelmat. Joka aamu
tulee Olof hakemaan minua kylpyyn ja hän odottelee minua sillä aikaa
puistossa, niinkuin minäkin taas odottelen häntä kun hän on kylpyänsä
saamassa. Olof ottaa tulikivikylpyjä, jotka kuuluvat olevan erittäin
terveellisiä, ja minä kylmiä lakanakylpyjä, joiden jälkeen hierotaan
kovasti. Tohtori tahtoi myöskin antaa minulle vatsan huuhtomista,
mutta minä en saata tuota ilkeätä letkua niellä. — Kun olemme saaneet
kylpymme, kävelemme puistossa tai istumme penkillä ja puhumme
tulevaisuudesta, taikka ripustaa Olof keinuverkkonsa puiden väliin,
nostaa minut siihen ja lukee sitte ääneen jotakuta hauskaa romaania.
Huvituksiin emme paljon ota osaa emmekä kaipaa seuraa; me olemme niin
onnelliset kahden kesken."

Koko ajan kuin kirjettä luettiin oli neiti Tornin suu ilkeässä hymyssä,
joka suuresti rumensi hänen muutoin säännöllisiä kasvojaan.

Maisteri heitti kohta hyvästi ja läksi pois. Hän käveli kotiansa aivan
kuin unissaan. Tiellä tuli vastaan Pihlén, joka kuiskasi:

— Jokos vaalikehoitus on valmiina? Muistahan vaan sopimuksemme?

— Ole huoleti, minä teen mitä velvollisuuteni vaatii, vastasi maisteri
kulkuansa keskeyttämättä.

Pihlén katsoi kummastuneena hänen jälkeensä.

Kotia tultuansa maisteri käveli kauan edestakaisin huoneensa
permannolla sisällisen tuskan valtaamana. Vihdoin hän itseksensä
puhkesi sanoihin:

— Ja minä kun rakastin häntä niin hurjasti!

Hän löi nyrkkiänsä pöytään ja alkoi tuumia kirjoittaisiko kirjeen
tuolle kauppaneuvoksen tyttärelle ja selittäisi hänelle minkälainen
ihminen hän oikeastaan on. Hän haki jo ajatuksissaan oikein katkeroita
ja ivallisia sanoja, joita kirjeessään käyttäisi; mutta sitte hän
ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta moittia Juliaa, eihän heidän
välillänsä ollut minkäänlaista sopimusta eikä suinkaan voitu sanoa
että Julia hänet petti, ja kuitenkin — kuitenkin tunsi hän itsensä
petetyksi, hyljätyksi, pilkkana pidetyksi! Hän otti Julian valokuvan
pöydältä ja oli jo vähällä viskata se uuniin, mutta hillitsi kuitenkin
itsensä ja pisti kuvan pöytälaatikkoon.

Sitte hän luki koneentapaisesti korrehtuuria vaalikehoitukseen, joka
oli painettava huomispäivän lehteen. Pari sanaa hän muutti siinä
sattuvammaksi, muutoin hän antoi sen olla sillänsä.

Jopa valkeni vihdoin vaalipäivä. Aamulla varhain vedettiin
kirjapainossa ensimmäinen arkki sanomalehteä ja lähetettiin
paino-asiamiehelle. Nyt ei enää jatkettu lehden painattamista ennen
kuin oli lupa jakamiseen saatu, sillä makulatuuria ei tahdottu painaa.
Työväki meni välillä kirjapainosta pois, mikä kahvia juomaan, mikä
einettä haukkaamaan.

Kirjapainon ollessa tyhjänä astui sinne sen isäntä, kauppias Pihlén,
yönutussa ja tohvelit jalassa. Hän meni valmiin latomuksen luokse ja
alkoi vaikeasti takaperin lukea ensimmäistä kirjoitusta.

— Peijakkaan kirjatoukka! huudahti hän äkkiä päästyänsä kirjoituksen
lopulle, jossa kehoitettiin valitsemaan kauppias Enok Pihléniä, ja nimi
oli vielä painettu suurilla kirjaimilla eri riville.

— Olipa hyvä että tulin katsomaan. Mutta kyllä minä opetan sinut
sanaasi syömään, mutisi Pihlén itseksensä, ja kun hän vuoden kuluessa
oli nähnyt kuinka latojat työtänsä tekevät, kaivoi hän ulos nimensä
latomuksesta ja asetti sijaan samoilla kirjaimilla sanat: "Maisteri
Kaarlo Tiira." Sitte kiristi hän formua lujempaan ja läksi pois.
Ovessa tuli hänelle vastaan juoksupoika, joka toi hyväksytyn lehden
paino-asiamieheltä.

Maisteri oli edellisenä yönä myöhään nukkunut; uni ei tahtonut tulla
hänen silmiinsä ja hän väänteli itseänsä öiseltä kyljeltä toiselle
kuumeentapaisessa ahdistuksessa, niinkuin mies, jonka rakkaimmat
tuulentuvat ovat äkkiä ankean luontonsa näyttäneet. Unia ja kummallisia
houreita nousi hänen silmäinsä eteen. Kerrankin hän jo kuvitteli
itselleen että kaikki oli valhetta, että tuo kirje oli piloilla
kirjoitettu, että Julia oli hänelle vielä uskollinen, tuo kaunis Julia
säihkyvine silmineen. Mutta sitte tuli hänen eteensä komea upseeri,
kullalta hohtavassa puvussa, rinta täynnä tähtiä ja rahoja, miekka
laahasi kolisten jälessä ja kannukset helisivät. Maisteri sulki
silmänsä ja veti itsensä huppuun päästäksensä tuosta näystä, mutta se
ei kadonnut. Vihdoin aamupuolella yötä maisteri nukkui ja makasi sitte
kauan.

Herättyänsä ja puettuansa päälleen, löysi hän ovensa takana päivän
lehden. Hän otti sen käteensä. Ensimmäinen, mikä hänen silmäänsä pisti,
oli hänen oma nimensä, jonka hän luki siinä suurilla kirjaimilla
painettuna. Ensin hän ei käsittänyt mitä se merkitsi, mutta sitte
huomasi hän missä kirjoituksessa nimi oli.

— Mitä konnamaisuutta tämä on! huusi hän kauhealla äänellä ja purskahti
itkuun niin mies kun olikin.

Hän luki kirjoituksen vielä lävitse, siinä ei ollut mitään muuta
muutettu. Siinä puhuttiin kuinka kaupunkia viime valtiopäivillä oli
edustanut vieras helsinkiläinen, joka ei paikkakunnan oloja ja tarpeita
tuntenut. Sitte sanottiin että se oli häpeäksi kaupungille, jossa kyllä
oli omia miehiä sellaiseen toimeen kykenemään. Sitte lueteltiin mitä
kaikkia ominaisuuksia valtiopäivämieheltä vaaditaan. Ne ominaisuudet
ovat kaikki yhdistettyinä miehellä, jota lehti mitä hartaimmin sulki
arvoisain valitsijain suosioon, ja se mies oli _maisteri Kaarlo Tiira_.

— Herra Jumala, huusi maisteri päätänsä pidellen, minkälaiseksi
pöllöksi minut on tehty! Minä, joka koulu-opettajana en edes ole
vaalikelpoinen, minä ehdottelisin tuollaista tyhmyyttä! Minä, joka en
kärsi omaa kiitosta kenenkään suussa, laskisin nyt omassa lehdessäni
tuollaista suitsutusta itselleni!

Maisteri sieppasi hattunsa ja kiiruhti juoksujalassa kirjapainoon.
Ensimmäisenä hän tapasi kirjapainon johtajan, jonka kimppuun hän
karkasi niinkuin kissa.

— Mies! huusi hän, kuinka se on mahdollista, kuinka olette uskaltanut
sellaista tehdä? Ja hän ravisteli johtajaa kauluksesta.

Tämä, jolla ei ollut aavistustakaan mistään rikoksesta, luuli maisterin
tulleen hulluksi ja koetti päästää itseänsä irti hänen kynsistään.
Maisteri hellittikin kohta ja rauhoittui sen verran että molemmin
puolin voitiin selityksiä antaa.

Johtaja ei tietänyt mistään. Hän näytti maisterille paino-asiamiehen
luona olleen numeron, jossa oli oikea nimi. Muu väki kirjapainossa ei
myöskään tietänyt mitään; juoksupoika vaan sanoi tavanneensa patruunan
ovessa. Silloin maisteri heti arvasi asian oikean laidan ja läksi
hammastaan purren pois.

Kun kaupungin porvaristo iltapäivällä kokoontui vaalia toimittamaan,
naurettiin raastuvassa paljon sanomalehden toimittajan ylpeyttä ja
itserakkautta, joka aivan ujostelematta kehuu itseänsä kaupungin
etevimmäksi mieheksi ja kehoittaa valitsemaan itseänsä, vaikka ei edes
kuulu porvarissäätyynkään. Toiset kertoivat nähneensä että Pihlén oli
edellisenä iltana käynyt Polinin luona, ja silloin kaikki nyökkäsivät
päätänsä ja sanoivat:

— Vaali on siis päätetty, voimme lähteä kotia! Mutta kotia ei sentään
kukaan lähtenyt, sillä uteliaisuus pidätti jokaista. Kun vaalitoimitus
alkoi, ehdoitteli kauppaneuvos Polin että valittaisiin nimituomari se
ja se Helsingistä; hän on oppinut ja taitava mies eikä vaadi muuta kuin
sata markkaa kuukaudelta niin kauan kuin valtiopäivät kestävät, mitään
erityisiä matka- ja päivärahoja ei tule kysymykseenkään.

Porvarit kuuntelivat ja syleksivät happamesti raastuvan nurkkiin,
mutta kun Pihlén nousi ja sanoi täydellisesti kannattavansa
kauppaneuvos Polinin ehdoitusta, niin kaikki antoivat äänensä tuolle
helsinkiläiselle ehdokkaalle. Vaikea olisikin ollut jollekulle muulle
antaa, sillä Polinin ja Pihlénin konttoristit olivat edellisenä
päivänä käyneet useimpain porvarein luona noin omituisella hymyllä
ilmoittamassa että velat ovat maksettavat kohta, koska nyt sattui
tulemaan erityinen rahan tarvis. Vanhasta kokemuksesta tiesivät
porvarit että vaalin jälkeisenä päivänä tullaan sanomaan, että velka
saa vielä olla toistaiseksi, koska muulla tavalla satuttiin tarvittavat
rahat saamaan.

Kauppilalla oli siis taas edusmies valtiopäivillä ja juuri sellainen
kuin se ansaitsikin. Mutta puolueet pääkaupungissa iloitsivat ja
kiroilivat; toiset iloitsivat siitä että olivat saaneet yhden äänen
lisää, toiset kiroilivat että sen olivat menettäneet. Oikeata syytä,
miksi niin oli käynyt, ei mikään puolue tiennyt.



X.


Vaalin jälkeen luettiin "Kaupin" seuraavassa numerossa tällainen pätkä:

"Viime numerossa tahdoimme ehdoittaa valtiopäivämieheksi tästä
kaupungista kauppias Enok Pihléniä, mutta kirjapainossa tehdyn
hävyttömän petoksen kautta, jota emme tähän saakka ole mahdolliseksi
luulleet, tuli hra Pihlénin nimen sijaan painetuksi tämän lehden
toimittajan nimi. Me voisimme saattaa tuon petoksen tekijän, jonka
kyllä tunnemme, kovaan rangaistukseen, mutta katsomme paremmaksi jättää
hänet omantuntonsa rangaistavaksi, jos se hänessä vielä hereillä on."

Maisterissa oli tapahtunut suuri muutos. Heti tuon merkillisen päivän
jälkeen heitti hän kaikki kirjat nurkkaan ja kaikki tohtorin tuumat
myöskin.

— Minä olen kylliksi oppinut voidakseni puolustaa oikeutta ja vastustaa
vääryyttä, sanoi hän itsellensä. Minä olen tähän saakka ollut mammonan
palveluksessa, ruvetaampas nyt palvelemaan kansaa, niinkuin alusta
aikain olisi pitänyt tehdä.

Hän avasi laatikkonsa ja otti esiin ensin kaikki raittiuskirjoitukset,
jotka olivat saaneet siellä kuukausia maata; nyt ne pääsivät taas
kunniaan. Hän meni itse niiden kirjoittajan luokse ja pyysi anteeksi
kirjoitusten viipymistä; hän kehoitti kirjoittamaan uusia ja neuvoi
millä tavalla ne olisivat ankarampaan muotoon puettavat. Erittäinkin
hän kehoitti sotaan kaupungin anniskelu-yhtiötä vastaan, jonka
kapakoissa vietettiin hurjaa elämää ja joihin moni mies päivätulonsa
kantoi.

Toinen ääni tuli nyt muutoinkin lehteen. Joka ainoassa numerossa oli
mitä rohkeimpia kirjoituksia kaikkein arkaluontoisimmista asioista.
Kaikissa kirjoituksissa alkoi kuulua sävel, jota lehdessä ei ennen
huomattu, nimittäin puhe köyhän sorrosta ja viha rikkaita vastaan.

Kun eräs vastaväittäjä, kaupungin pappi, kirjoitti että Jumalan edessä
köyhä on yhtä hyvä kuin rikas ja että se, joka maan päällä puutetta
kärsii, saa palkintonsa taivaassa, vastasi maisteri lehdessänsä
että sellaista lohdutusta on sen helppo antaa, joka suuren vatsansa
kanssa istuu hyvin varustetun pöydän ääressä, mutta nälkäisen vatsaa
se ei täytä. Hän kehoitti kirjoittajaa, joka epäilemättä taivaan
ilot ja niiden arvon tunsi ja joka tiesi että rikkaan on vaikeampi
päästä taivaan valtakuntaan kuin kamelin kulkea neulansilmän lävitse,
heittämään herkullisen pöytänsä ja odottamaan syömättömänä taivaan
iloja. Sitte tietäisi miltä se tuntuu.

Pappi vastasi että Jumala on määrännyt jokaisen työllänsä elämään ja
on sallinut maallistakin tavarata koota kun sitä vaan käytetään Hänen
valtakuntansa kartuttamiseksi.

Siihen vastasi taas maisteri, ettei hän käsitä kuinka papin syöminen
Jumalan valtakuntaa paremmin kartuttaa kuin työmiehen syöminen. Mutta
jos Jumala on määrännyt että jokaisen pitää työllänsä elää, niin
osoittaa jokapäiväinen kokemus, ettei tuota määräystä noudateta, sillä
paljon on sellaisia, jotka elävät mahtavasti, vaikka eivät pane tikkua
ristiin, mutta työmies ei työllänsä elä, ei ainakaan silloin kuin hän
ei mitään työtä saa.

Luonnollista on että näin kiivaat kirjoitukset olivat kaupungissa
alituisena puheen aineena. Koko asujaimisto oli jaettu kahteen
puolueesen, joista toinen, ja siihen kuuluivat kaikki kaupungin
varakkaammat, ankarasti moittivat maisteria ja pitivät häntä
villitsijänä, muutamat mutisivat sosialismista ja joku jo kuiskasi
nihilismistäkin; mutta toiset, alhaisempi väki, piti häntä
luonnollisena suojelijanaan. Moni kaupungin rikkaista lähetti hänelle
varoituskirjeitä ja vaati lakkaamaan sellaisesta kirjoitustavasta; moni
laittoi hänelle lehden takaisin ja ilmoitti ettei sellaista roskaa
tarvitse enään tuoda. Mutta toiselta puolen kasvoi tilaajain luku
kansan kerroksissa suuremmassa määrässä kuin se ylemmissä kerroksissa
väheni.

Nyt kun oli ilmestynyt mies, joka rohkeni omalla vastuullansa asettaa
kaikki päivän valoon, uskalsi monikin joka tähän saakka oli vaiennut,
ilmaista hänelle kaikenlaisia epäkohtia kaupungin oloissa, joista
siihen saakka monella ei ollut aavistustakaan. Maisteria oli joskus
uhattu painokanteellakin, mutta ei kukaan ollut uhkaustansa toimeen
pannut, sillä hänen kirjoituksensa olivat yleensä varovasti laitettuja,
ja sitte pelkäsivät asianomaiset että sellainen oikeuden käynti vaan
saattaisi useampia vähemmän miellyttäviä asioita ilmi.

Syksy oli jo tullut ja kaupungin nuori väki päätti tehdä vielä
huviretken kesän lopettajaisiksi. Retkellä piti paistettaman perunoita
ja nauriita ja muutoin huviteltaman leikeillä ja tansseilla. Julia
Polin oli sulhaisensa kanssa tullut kotiansa ja tätä komeata paria
ihmetteli nyt koko kaupunki. Heidän piti myöskin tulla retkelle ja sen
vuoksi kaupungin nuoriso sinne tulvaili, sillä kaikki tahtoivat nähdä
sotaherraa, joka oli harvinainen ilmiö Kauppilassa.

Maisteri päätti myöskin mennä sinne, vaikka tiesi että hänen
läsnä-olonsa olisi monelle vastenmielinen, taikka kenties juuri sen
tähden; hän ajatteli myöskin että hänen poissa-oloaan mahdollisesti
väärin käsitettäisiin, luultaisiin ettei hän uskalla itseänsä näyttää,
tai jotakin sellaista.

Neiti Torn oli kauan kahden vaiheella; hänen oinastaan ei tehnyt
mielensä lähteä, mutta salainen voima, ota hän itsekkään ei voinut
käsittää, pakoitti häntä menemään.

Huviretki tehtiin eräälle saarelle, jonne soudettiin kaupungin rannasta
pienillä venheillä. Saarella oli tasailen tanner, jossa oli erittäin
mukava leikkiä ja kisailla; rannalla keitettiin kahvia ja vähän
ylempänä koetettiin maahan kaivetussa kuopassa kuumien kivien avulla
paistaa perunoita. Se oli kuitenkin huvitusta, joka enemmän miellytti
vielä lastenkirjoissa olevia henkilöitä; vanhemmat tytöt ja pojat
kävelivät parittain ja kolmittain kauniissa metsässä, jossa lehtipuut
jo alkoivat käydä kirjaviksi ja varsinkin haavat seisoivat kullalta ja
purppuralta hohtavina.

Vaalipäivästä saakka maisteri Tiira ei ollut Pihlénissä käynyt eikä
juuri paljon muuallakaan, jonka vuoksi hän ei ollut tavannut Alma
Hegeliäkään sitten kuin Pihlénin puistossa. Nyt huomasi hän Alman
pyrkivän hänen puheillensa ja hän meni tytölle puolitiehen vastaan. He
läksivät yhdessä kävelemään.

Alma oli taas tuossa viehättävässä kansallispuvussa, jossa maisteri
hänet ensikerran oli nähnyt vuosi takaperin; mutta hän oli nyt paljon
muuttunut. Vuosi sillä ijällä tekee naisessa merkillisiä muutoksia.
Alma oli erinomaisesti kehittynyt sekä ruumiin solakkuuden että
käytöksen varmuuden puolesta ja uteliaalla kummastuksella huomasi
maisteri, että hänen rinnallansa nyt oli täysikasvuinen nainen.

Kun he olivat hetken kävelleet äänettöminä, sanoi Alma:

— Te olette suutuksissanne, maisteri Tiira.

— En teille, olkaa siitä vakuutettu.

— Ei, vaan koko maailmalle ja siis tavallansa minullekin.

— Mistä syystä te sellaista luulette?

— Minä huomaan sen kirjoituksistanne... Voi maisteri, lisäsi hän äkkiä
rukoilevalla äänellä, miksi te olette niin suuresti kirjoitustapaanne
muuttanut? Minä muistelen aina viime kevättä, jolloin lehdessänne oli
se erinomaisen liikuttava novelli ja kaikista kirjoituksista henki
tyytyväisyys ja iloinen maailman katsanto.

— Ja lehden toimittaja kulki viinapatronain ja nylkyrien kahleissa,
jatkoi maisteri matkivalla äänellä.

— Te luulette vaan sitä! Ja jospa niin olisi ollutkin, niin se ei
suinkaan olisi teitä pakoittanut kohtelemaan pastoria sillä tavalla
kuin teitte.

— Te olette siis hyvin uskonnollinen, neiti Hegel?

— Olen sen verran, ett'en voi sellaista kirjoitustapaa hyväksyä.
Tietäkää että se teki minuun oikein kipeätä. Minä olin luullut teitä
aivan toisenlaiseksi.

— Ja petyitte surkeasti.

— Niin saattaisi olla, jos uskoisin että siinä teidän todellinen
mieli-alanne ilmaantuu; mutta minä luulen että teidän mielenne on
muutoin katkera ja siitä syystä katselette kaikkia väärältä kannalta,
josta luovutte niin pian kuin katkeruus on unhoittunut.

— Kas, kas, tuota pientä psykoloogia, eipä uskoisi! ajatteli maisteri
itseksensä, mutta vastasi ääneen: Kenties.

Sitten alkoi maisteri lyödä leikiksi ja ehdoitti että neiti Hegel,
koska hän pitää niin tarkkaa huolta kirjoitustavastakin, rupeisi
hänelle toimitussihteeriksi. Alma ei ehdoitusta pannut pahaksensa ja
epäselvillä lauseilla kulki puhe samaan suuntaan ja kuka ties mihinkä
loppupäätökseen olisi vihdoin vienytkään, jollei huvipaikalta olisi
alkanut kuulua outoa hälinää ja kaikki metsässä kävelijät kääntyneet
sinne kulkemaan.

Luullen että joku uusi leikki oli alkanut riensivät Alma ja maisteri
Tiira nopein askelin takasin. Kun he tulivat avonaiselle kentälle,
levisi heidän silmäinsä eteen tällainen näytelmä: keskellä tannerta
seisoi neiti Torn, joka piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja nyyhki
niin että olkapäät värisivät; jonkun matkaa hänestä seisoi luutnantti
von Storm aivan tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vieressään Julia,
joka peljästyneenä katseli sulhaistaan. Muu yleisö hälisi ympärillä ja
toisia keräytyi yhä lisäksi metsästä, mikä tuoden oksan kädessään, mikä
kukkia, kaikkien vaatteet havun-neulaisissa ja hämähäkin seitissä.

Mitä oli sitte tapahtunut?

Neiti Torn oli heti saarelle tultuansa etsinyt Juliata ja hänen
sulhaistaan. Nämät ilmaantuivatkin tantereelle ja istuivat suuren
litteän kiven syrjälle. Silloin asettui neiti Torn jonkun matkan
päähän heistä ja alkoi katsella sulhaista niin omituisilla silmillä
että Juliakin sen huomasi ja kysyi luutnantilta, oliko hän tuttu neiti
Tornin kanssa. Oli hän ennen ollut, mutta ei ollut varma tunteeko neiti
häntä enään.

Kun tuo luopumaton katsominen alkoi luutnanttia liiaksi vaivata,
nousi hän ylös ja astui hymysuin neiti Tornin luokse. Sitte kumarsi
hän tervehtäen kohteliaasti sotilaan tavalla ja tarjosi kättä; mutta
silloin neiti Torn käänsi selkänsä ja sanoi jotakin, jota ei kukaan
oikein kuullut. Toiset väittivät hänen sanoneen: "Kun et häpeä!"
toiset taas: "Hävytön!" ja joku oli kuulevinansa sanan "konna". Kaikki
tantereella olijat huomasivat tämän tapauksen. Luutnantti seisoi pari
silmänräpäystä käsi ojennettuna ja kaikki vaikenivat, mutta sitte
palasi hän tulipunaisena morsiamensa luokse ja joukossa syntyi suuri
hälinä.

Silloin juuri tulivat Alma ja maisteri Tiira paikalle. Kun neiti Torn
huomasi heidät, juoksi hän äkkiä heidän luoksensa ja sanoi hätäisesti:

— Viekää minut kaupunkiin, minä voin pahoin! Jos hän olisi joitakuita
muita pyytänyt, olisivat kenties kieltäytyneet, sillä kaikkien silmissä
näkyi ankara paheksiminen hänen äskeisestä käytöksestään. Maisteri ja
Alma, jotka asiasta eivät mitään tietäneet, astuivat heti venheesen,
maisteri kävi soutamaan ja Alma piti perää, neiti Torn istui keskellä
venhettä.

Alma teki neiti Tornille lukemattomia kysymyksiä siitä, mitä oli
tapahtunut ja mikä häntä vaivasi. Aluksi neiti Torn ei vastannut
mitään, mutta sitte hän kenties ajatteli että hänen käytöksensä sentään
kaipaa selitystä, koska sitä muutoin voidaan väärin ymmärtää, sillä
yht'äkkiä hän alkoi kertoa, katkonaisesti ja nyyhkytellen surullista
historiaansa. Sen pääsisällys parilla sanalla selitettynä oli se, että
hän oli ollut muutamia vuosia takaperin Helsingissä salaa kihloissa
von Stormin kanssa ja oli sangen onnellinen; mutta yht'äkkiä sulhainen
hänet jätti sen vuoksi että oli ruvennut kietomaan verkkoihinsa erästä
rikasta tyttöä, josta vehkeestä ei kuitenkaan mitään tullut. Kovaa
taistelua oli hän taistellut ennen kuin sulhaisensa päästi ja se
tapahtui vasta sitte kun hän huomasi tuon jumaloidun miehen kokonaan
kunnottomaksi, jolle rahan saanti morsiamen ha'ussa oli pää-asia.

Kun neiti Torn oli kertonut heidän kihlauksensa purkautumiseen saakka,
huudahti Alma:

— Mutta sehän on sanasta sanaan niinkuin maisteri Tiiran novellissa!
Tunsitteko te, maisteri, tämän jutun, vai omasta päästännekö osasitte
sen samalla tavalla kokoon panna?

Maisteri ei tietänyt mitä vastata ja odotti että neiti Torn vastaisi.
Tuskallista äänettömyyttä kesti hetkinen, mutta sitte neiti Tornin
vaaleat kasvot punastuivat ja hän sanoi:

— Niin, minä olen sen maisterille kertonut...

Tuo lausuttiin kuitenkin sellaisella äänellä että Alma heti huomasi sen
valheeksi. Häntä suututti että noiden molempain välillä oli jotakin,
jota tahdottiin häneltä salata ja hän kävi harvapuheiseksi koko
loppumatkaksi. Mutta neiti Torn jatkoi kertomustaan.

— Kun minä sitte kuulin että Julia oli joutunut hänen pauloihinsa,
surkuttelin Juliaa, sillä hän on hyvä tyttö ja minä pidän hänestä
paljon. Jos olisin ennen heidän kihlaustaan saanut asiasta vihiä,
olisin kirjoittanut Julialle ja saanut hänet pelastetuksi, mutta nyt se
on liian myöhäistä. Sillä miehellä on erinomainen lumousvoima.

Neiti Torn vaikeni hetkeksi muistoihin vaipuneena ja katseli veden
tyyntä pintaa, johon kaikki esineet kuvastuivat ja airojen vetämät
synnyttivät yhä laajemmalle leviäviä kaaria. Sitte jatkoi hän taas:

— Kuultuani että luutnantti von Storm oli kaupungissa tahdoin
välttää häntä, mutta en ymmärrä mikä voima pakoitti minua lähtemään
saarelle, jossa kuitenkin arvasin hänet tapaavani. Kun sitte näin
hänet Julian sivulla niin onnellisena, niin autuaana kuin olisi
hän viattomin ihminen maailmassa — en enään tietänyt mitä tein. En
sitä kadu kuitenkaan, mutta Juliata surkuttelen suuresti. Käyköön
hänelle paremmin kuin minulle. Minä tunnen ett'ei onnen aurinko enään
milloinkaan minulle koita, mutta te ja tuo neljänkolmatta vuotias tyttö
puhui aivan kuin olisi ollut vanha äiti — te, joille onnen tie vielä
on avoinna, tutkikaa ensin onko teissä todellista rakkautta ennen kuin
koko elämäksenne sidotte itsenne.

Maisteri hymyili, mutta Alma venheen perässä punastui hiuksiin saakka
ja puri huultansa äkeissään siitä ett'ei voinut kasvojansa mitenkään
salata.

Rannalle päästyä tytöt hetken kiistelivät siitä kumpaako maisteri
lähtee saattamaan, sillä ei kumpikaan muka tahtonut häntä vaivata.
Vihdoin sovittiin niin, että kaikki yhdessä kävelivät Alman kotiin ja
sieltä saattaa maisteri neiti Tornia.



XI.


Mokomaa skandaalia kuin se, mikä huviretkellä tapahtui, ei oltu
Kauppilassa ennen kuultu ja siitä puhuttiin seuraavina päivinä
yksinomaisesti kaikkialla missä kaksi ihmistä toisensa tapasi. Sitä
puhuttiin jo niinkin, että tuo opettaja-mamseli oli lyönyt luutnanttia
korvalle niin että kimahti, ja että se tapahtui palkinnoksi siitä että
luutnantti oli — ja sitte supistiin jotakin korvaan.

Se vaan on varmaa että luutnantti ja hänen morsiamensa olivat lähteneet
huviretkeltä hyvin aikaiseen pois ja että Julia oli itkenyt.

Alma Hegeliä ahdistettiin kysymyksillä siitä mitä neiti Torn oli
matkalla puhunut, mutta hän ei kertonut mitään, sanoi vaan lyhyesti
että luutnantissa oli syy. Toiset tahtoivat välttämättömästi tietää,
saattoiko mistään merkeistä huomata että maisteri Tiira ja neiti Torn
olivat kihloissa, niinkuin huhu kertoi.

— En minä tiedä, vastasi Alma. Mutta onhan se mahdollista, lisäsi hän
aina, muistellen heidän salaperäisyyttään novelli-asiassa.

Juttu ei päättynyt paljaasen juoruamiseen. Kaupungin tyttökoulu
oli yksityisten oma; sitä kannattivat kaupungin herrassäätyiset
ja valtio-apua saatiin myöskin. Koulun etevimpiä kannattajoita
ja koulun johtokunnan esimies oli kauppaneuvos Polin. Hän syytti
johtokunnan edessä neiti Tornia sopimattomasta käytöksestä julkisessa
tilaisuudessa, käytöksestä, joka ei suinkaan voinut olla hyväksi
esimerkiksi huvissa läsnä olleille koulun oppilaillekaan; ja nyt
kulki kaupungilla tästä opettajattaresta sellaisia juttuja, että
oli koulun arvolle aivan mahdotonta antaa neiti Tornin enään jatkaa
opettajatointansa. Hän vaati sen vuoksi mainitun neidin eroittamista.

Kun joku johtokunnan jäsen arveli että neiti Tornia olisi kuulusteltava
ja asiata tutkittava, vastasi kauppaneuvos äreästi, että joko hänen
täytyy erota taikka neiti Tornin. Silloin luonnollisesti ei mikään
auttanut, vaan tutkinnotta, tuomiotta ilmoitettiin neiti Tornille,
ett'ei häntä koulussa enään tarvita.

Moni kaupungissa arveli että tuo oli aivan niinkuin ollakin pitää, ja
kauppaneuvos sai kotona rouvaltansa lämpimän suukkosen.

Seuraavassa "Kaupin" numerossa oli asiasta ankara kirjoitus, jossa
johtokunnan käytöstä suorin sanoin selitettiin kunnottomaksi ja
sanottiin, että ihmiset, jotka sillä talla saattavat menetellä
turvatonta naista vastaan, ovat kaikkea kunniantuntoa ja rehellisyyttä
vailla.

Mahtipontisilla sanoilla on aina syvä vaikutus heikkoihin sieluihin.
Moni, joka vielä äsken oli pitänyt neiti Tornin rangaistusta
oikeutettuna, luettuansa tämän kirjoituksen ei enään uskaltanut lausua
julki ajatustansa, vaan sanoi päätänsä puistaen, että asialla on aina
kaksi puolta, ja tyytyi tuohon mielestään erinomaisen syvälliseen
mietteesen.

Lehden toimittajalle tuotti tuo kirjoitus pahempia seurauksia. Jo
kerran ennen, kun lehdessä oli maalaisille kerrottu mitä petoksia
kaupungin kauppapuodeissa harjoitetaan kun voita ja viljaa ostettaissa
punnitaan, oli maisten saanut Pihléniltä kirjeen, jossa hän ilmoitti,
ettei hän salli kirjapainossansa sellaisia valheita painettavan
ja uhkasi, jollei kirjoitustapaa muuteta, lakkauttaa koko lehden
painamisen.

Maisteri silloin torjui tuollaista isännöitsemistä, turvautui
kontrahtiinsa ja ilmoitti aikovansa aina vapaasti kirjoittaa mitä
tahtoo, huolimatta siitä loukkaako se jonkun mieltä tai ei.

Nyt, neiti Tornin asiassa olleen kirjoituksen jälkeen tuli Pihléniltä
säännöllinen irtisanomus, joka ensi vuoden alusta lakkautti kontrahdin
sanomalehden painattamisesta Pihlénin kirjapainossa. Pihlén oli, näet,
myöskin koulun johtokunnan jäsen.

Parin päivän päästä tuli maisterille tyttökoulun johtokunnan puolesta
haasto raastuvan-oikeuteen vastaamaan kunnianloukkauksesta.

Tuo haasto maisteria ei niin suuresti huolettanut kuin tieto siitä,
että uusi kirjapaino oli hankittava, jos tahtoi lehden ulosantamista
tulevana vuonna jatkaa. Tosin ei pieneen kirjapainoon paljon tarvittu,
mutta vaikka maisteri olisi varansa kuinka moneen kertaan laskenut,
ei niissä kuitenkaan ollut liikenemään sellaiseen yritykseen. Hän oli
vasta lukunsa päättänyt nuori mies, joka ei vielä ollut ennättänyt
mitään kerätä. Hänen täytyi siis turvautua muihin. Kaupungin
rahamiesten puoleen ei hänen ollut kääntymistäkään, sillä hän oli
joutunut kokonaan heidän epäsuosioonsa. Ne varakkaammat käsityöläiset
ja muut, joilta olisi voinut kannatusta toivoa, vetäytyivät heti pois
kun vaan tuli rahasta puhe. Useimmat pelkäsivät että maisterin koko
yritys menee hukkaan jo senkin kautta että Pihlén, Polin ja muut hänen
vastustajansa aivan varmaan panevat uuden lehden toimeen, ja sen he
voivat asettaa niin halpahintaiseksi, että kaikki ne, jotka eivät
muusta huoli kuin että vähällä maksulla saavat paljon paperia, tilaavat
sitä.

Maaseuduilla vielä vähemmin ymmärrettiin kaupunkilaisten riitoja ja
minkä vuoksi uutta kirjapainoa tarvittiin.

Moni vasta nyt ensi kerran kuuli että sellainenkin laitos on
sanomalehden ilmaantumiselle tarpeellinen. Sellaisten mielestä
sanomalehdet kasvavat, niinkuin muutkin lehdet, puissa, taikka saadaan
niitä toimeen jollakin muulla tavalla, jota he eivät voineet oikein
selittää.

Maisteria peloitti velan ottaminen, sillä hänellä oli vielä velkoja
luku-ajaltakin; ja tässä oli velan teko vielä sitä laatua, että siitä
saattoi suureen vahinkoon joutua. Hän päätti vihdoin kuitenkin, kun
muut keinot eivät auttaneet, ruveta velkaa hakemaan.

Sillä aikaa tuli kunnianloukkaus-juttu esille raastuvan-oikeudessa.
Maisteri Tiira ajoi itse asiaansa. Kuuntelijoita ei ollut alussa
paljon. Joku kurkisti ovelta ja vetäytyi pois, mutta tuli uudestaan ja
uskalsi vihdoin astua sisään. Sillä tavalla karttui väkeä niin paljon
että ovensuun puoli huonetta oli täynnä. Juuri kuin juttu alkoi hiipi
kuulijain taakse nainen, jonka kasvot olivat niin taajalla hunnulla
peitetyt että oudon oli vaikea niitä eroittaa.

Maisteri Tiira aloitti puolustus-puheensa sillä että sanoi
kirjoittaneensa nuo ankarat sanat koulun johtokunnasta sen vuoksi että
hänen mielestään neiti Tornin rangaistus ei ollut missään suhteessa
hänen rikokseensa, jos hänen käytöstänsä ollenkaan voi rikokseksi
sanoa. Sillä mitä oli tämä nuori nainen tehnyt? Maisteri kertoi juurta
jaksain mikä syy neiti Tornilla oli vihaan luutnantti von Stormia
vastaan. Vasta sitten kuin hän oli kertomuksensa lopettanut sanoi
oikeuden puheenjohtaja, pormestari, ettei se asiaan kuulu, mutta
siihen saakka sekä oikeus että yleisö sitä erinomaisella hartaudella
kuuntelivat.

Kun puheenjohtaja oli muistutuksensa tehnyt kiiruhti hunnutettu nainen
huoneesta pois. Moni yleisöstä kääntyi katsomaan hänen jälkeensä ja
jotkut luulivat käynnistä tuntevansa että se oli Julia Polin.

Oikeudessa vaati kantajain asian-ajaja vastaajan tuomitsemista
kuritushuoneesen, mutta kun tuomio lankesi määräsi se maisterin
maksamaan sakkoa 800 markkaa, koska hän oli tahtonut alentaa koulun
johtokunnan jäsenten arvoa ja luottamusta kansalaisten silmissä.

— Kyllä hänet oikeastaan olisi pitänyt laittaa kuritushuoneesen, sanoi
pormestari hymyillen raatimiehille kun oikeushuoneesta lähdettiin.
Kyllä hän on niin paljon pahennusta tässä kaupungissa toimeen saanut.

Raatimiehet myönsivät, ett'ei se liikaa olisi ollut.

Kun kauppaneuvoksen rouva illalla pistäytyi tyttärensä huoneesen, oli
Julia kirjoittamassa, kauniit kasvot tavattoman vakaisina. Suukin, joka
melkein aina hymyili niin että valkoiset hampaat näkyivät, oli nyt
lujasti suljettu.

— Sinä kirjoitat kirjettä, sanoi rouva.

— Niin teen.

— Olofilleko?

Luutnantti von Storm oli lähtenyt kaupungista pian huviretken jälkeen
ja häät oli päätetty viettää seuraavana kesänä. Sulhainen tahtoi niitä
jo joulun aikana vietettäväksi, mutta Julian myötäjäisiä ei voitu siksi
valmiiksi saada.

— Niin Olofille, vastasi Julia hetken perästä.

— Se on oikein... Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö? Sinä näytät niin
kummalliselta — oletko kipeä?

— En, äiti.

Mutta kun Julia koetti katsoa äitiä silmiin puhkesi hän kyyneleihin ja
heittäytyi äitinsä syliin. Rouva Polin hämmästyi tuosta suuresti sillä
sellainen hellyyden osoitus Julian puolelta ei ollut tavallista, ja kun
hän ei saanut tyttäreltänsä sen enempää selitystä, otti hän pöydältä
kirjeen, jota Julia paraikaa sulhaisellensa kirjoitti, ja alkoi lukea.

— Mitä tämä on? huudahti hän äkkiä. Oletko mieletön! Minkä vuoksi
sinä et voisi luutnantti von Stormin kanssa onnelliseksi tulla? Onkos
kummempaa kuultu!

— Äiti, minä en voi...

Rouva luki eteenpäin.

— Vai niin, vai sen vuoksi sinä hyljäät luutnantin, että hän on ennen
ollut rakastunut tuohon... vanhaan piikaan? Mistä sinä luulet löytäväsi
miehen, joka ei milloinkaan ennen olisi rakastunut? Minä luulin sinut
jo sen ikäiseksi, että tiedät kaikkien unelmain ensilemmestä olevan —
unelmia vaan.

— Oi äiti, siitä vähät! Olenhan minäkin ennen rakastanut, eikä sitä voi
kellekään viaksi lukea; olisihan se ihminen kummitus ihmishaamussa,
joka olisi minun ikääni päässyt kertaakaan rakkauden tulta sydämessään
tuntematta. Mutta minun rakkauteni Olofiin on loppunut, on kerrassaan
pois pyyhitty, minä en tunne sitä enään.

— Joutavia! Sinä et ole terve, sinä tarvitset lepoa. Tätä kirjettä ei
lähetetä, lisäsi rouva ja repi paperin rikki. Sinä voit kirjoittaa
viikon päästä, jos tahdot.

Rouva suuteli tytärtään ja läksi huoneesta pois. Julia jäi ankaran
mielenliikutuksen valtaan. Hän näki aina silmissänsä maisteri Tiiran,
kuinka hän seisoi oikeuden edessä ja puolusti yksinäistä naista, jota
oli sorrettu, jonka sydän oli särjetty. Kaarlo Tiira näytti hänestä
erinomaiselta sankarilta ja hän muisteli salaisella sulouden tunteella
sitä suudelmaa, jonka maisteri oli kerran hänen kädellensä painanut.
Hän muisti olleensa silloin todellakin hiukan rakastunut tuohon
mieheen, joka silloin epäilemättä häntäkin rakasti. Mutta sitten olivat
he tulleet kauaksi eroitetuiksi, rakastetun kuva oli pääkaupungin
iloissa haihtunut ja tuo toinen oli saanut yhä enemmän valtaa hänen
ylitsensä.

Niin, tuo toinen! Hän näytti nyt niin kurjalta kaikessa komeudessaan.
Mutta silloin hän oli viehättävä.

Äiti tuli pääkaupunkiin ja suosi yhdistystä ja tyttärensä vapaasukuisen
luutnantin välillä; äidin toimesta he kihlattiinkin. Mitähän maisteri
Tiira hänestä ajatteli? Pitikö häntä pettäjänä ja sydämettömänä, vai
eikö muistellut enään ollenkaan? Olipa hänelle kerrottu että maisteri
oli jo kihloissa eikä siis häntä odotellut. Se saattoikin kyllä olla
totta, sillä minkä vuoksi hän muutoin olisi niin innokkaasti neiti
Tornia puolustanut?

Julia pehmeällä vuoteellaankin vielä kadehti virasta eroitettua
opettajatar raukkaa.

Mutta kauppaneuvoksen rouva oli kuitenkin arvannut oikein. Kun Julia
sai aikaa tyyntyäksensä, unohti hän koko aikomuksensa ja viikon päästä
ei enään ollut puhettakaan kihlauksen purkamisesta. Sulhaiselta tuli
Helsingistä hauskoja kirjeitä, jotka todistivat kuinka oiva mies hän
sentään oli, jospa sitte nuorena olikin ollut rakkaudessa "onneton".



XII.


Kohta sen jälkeen kuin oikeuden tuomio saatiin tietää, tuli neiti Torn
maisteri Tiiran luokse.

— Te olette tuomittu, sanoi hän kalpeana.

— Niin, mutta en kadotettu, vastasi maisteri hymyillen.

— Ja minun tähteni kokonaan; millä voin sen teille palkita?

— Älkäämme siitä puhuko, vaan puhukaamme teistä itsestänne, neiti Torn.
Te olette jo jonkun aikaa ollut koulusta eroitettu, mitä aiotte tehdä?
Millä aiotte elää?

— Ah maisteri, sitä tuskin vielä tiedän. Olen tiedustellut monelta
puolelta koti-opettajattaren paikkaa, mutta en ole vielä mistään varmaa
vastausta saanut. Täällä on minulla myöskin ystäviä, jotka tahtoisivat
pitää minut Kauppilassa ja kehoittavat minua avaamaan pienten lasten
koulua, mutta minä en tahdo jäädä tänne. Minä en kuitenkaan epäile,
kyllä Jumala minusta huolen pitää. Mutta te —

— Josta Jumala ei huolta pidä, tahdotte kai sanoa.

— Oi älkää puhuko sillä lailla! Hän pitää kyllä huolen teistäkin, sillä
vastoin hänen tahtoansa ei pieninkään varpunen katolta putoa. Mutta
kuinkas teidän käy?

— Onhan minulla virkani.

— Mutta pitihän teidän hankkia oma kirjapaino, ja nyt on sakko
maksettava.

— Kirjapaino saa nyt jäädä ja sanomalehti myöskin. Se olisi muutoinkin
turhaa yritystä, niinkuin näette.

Maisteri ojensi virallisen lehden, jossa ilmoitettiin että kauppias
Pihlén oli saanut luvan perustaa Kauppilaan ensi vuoden alusta uuden
sanomalehden.

Oltuansa hetken vaiti sanoi neiti Torn:

— Suututteko te, maisteri, jos teen pienen ehdoituksen?

— Puhukaa!

— Te olette minun tähteni joutunut suuriin kulunkeihin... teille
kenties käy vaikeaksi maksaa sakko...

— Joka luultavasti ylä-oikeuksissa melkoisesti vähennetään, keskeytti
maisteri.

— Minulla on, jatkoi neiti Torn, ikäänkuin ei olisi maisterin
muistutusta ollenkaan kuullut, säästössä noin tuhannen markkaa,
jäännökset pienistä palkoistani. Minä en voi tarjota teille mitään
korvausta, koska tiedän että te ette sellaista kuitenkaan ottaisi
vastaan... mutta lainaksi...

Neiti Torn punastui ja loi silmänsä maahan.

— Jos nimittäin tarvitsette, sanoi hän sitte äkkiä ja katsahti ylös.

Maisteri katseli kummastuneena edessänsä seisovaa tyttöä. Ensi kerran
huomasi hän että neiti Torn oli kaunis. Suurien mustien silmien
säteileminen, ihon erinomaisen lämmin väri, vartalon solakkuus,
yksinkertaisen mustan puvun somuus, kaikki ilmaantui nyt hänelle
yht'äkkiä ikäänkuin kaihi olisi silmäin edestä pudonnut. Hän luuli
myöskin huomaavansa että se olikin sisällisen elämän ilmaus, joka antoi
tälle tytölle suurimman sulouden; hänen silmistään kuvastui koko hänen
sielunsa intoisuus ja tyytymättömyys; ne ikäänkuin sanoivat: minä en
pyydä muuta kuin kuolla sen edestä, jota rakastan.

Nämät silmät katselivat nyt maisteria ja hän tunsi oudon tunteen
heräävän itsessään, tunteen, jonka kaltaista hän ei ennen ollut
itsessään huomannut, ei rakkaudessa eikä vihassa. Hän unohti kokonaan
vastata neiti Tornin tarjoukseen.

— Te pahastutte siis tarjouksestani? kysyi neiti Torn hiljaa ja
vetäytyi askeleen takaperin, sillä maisterin katse alkoi tuntua
kummalliselta.

— En suinkaan, vastasi maisteri vihdoin ikäänkuin unesta heräten.
Mutta suokaa anteeksi jollen voi tarjoustanne hyväkseni käyttää, sillä
nykyisessä tilassanne olisi se minun puoleltani jokseenkin kohtuutonta.
Jos minä nyt ottaisin teidän rahanne ja huomenna tiiliskivi putoisi
päähäni, niin sinne ne olisivat menneet teidän säästönne. Ei, se ei käy
laatuun.

Maisteri ei sallinut siitä sen enempää puhuttavan ja neiti Torn läksi
pois.

Mutta siitä pitäin nähtiin maisteri Tiira ja neiti Torn joka päivä
yhdessä, eikä sitä kukaan ihmetellyt, sillä olihan kohtalo ikäänkuin
ajanut yhteen nämät kaksi yksinäistä ja ainoastaan itseensä turvautuvaa
ihmislasta.

Tämä taaja seurustelu pian totutti heitä niin toinen toisiinsa, että
tuskin osasivat ajatellakaan eroa mahdolliseksi tai tarpeelliseksi.
Toistensa läheisyydessä tuntui olo heistä niin turvalliselta ja
eroitettuina ajoi kaipaus heidät pian taas yhteen. Neiti Torn kysyi
kaikessa neuvoa maisterilta, ja maisteri puhui kaikki tuumansa hänelle,
lukipa hänelle kirjoituksiansakin ja kysyi hänen mielipidettänsä
niistä. Toisinaan sellaisissa tapauksissa syntyi kiivas väittely, mutta
päätös oli aina se, että neiti Tornin mielipide pääsi voitolle.

Neiti Torn asui vanhan leskirouvan luona, joka oli hänelle hiukan sukua
ja joka hyvin mielellään olisi hänet naittanut. Rouva itse kaipasi
Tuomas-vainajataan liikuttavalla hellyydellä. "Jos Tuomas eläisi, niin
hän tekisi sitä ja sitä", se oli hänen tavallisin lauseensa kaikissa
asioissa. Ukkonsa kuolemasta hän laski kaiken aikansakin; siitä oli
jo kolmastoista vuosi kulumassa. Mutta vieläkin hän usein puhutteli
Tuomasta unissaan.

— Ei, ei sitä tiedä minkä arvoinen mies on ennen kuin sen kadottaa,
sanoi hän usein neiti Tornille. Jos sinullakin olisi mies, niin
voisitte ostaa tämän talorähjän ja minä pääsisin kaikista puuhista.
Mutta nyt sinä jäät tuohon, niinkuin lintu oksalle.

— No hyvä täti, en minä siltä hukassa ole.

— Jaa, jaa jaa! Minä tiedän — minä tiedän. Vanha muija näki
mielihyvällä että maisteri Tiira heillä ahkeraan kävi, ja kun hän
synkkinä syys-iltoina, jolloin kylmä tuuli vonkui nurkissa ja sydän
kaipasi lämmintä, oli saanut nuoret pehmeään sohvaan istumaan ja
heittänyt lampun ylitse punertavan paperiverhon, joka rusoitti kasvot
ja laajensi silmäterän, hiipi hän itse toiseen huoneesen, pani
paksusankaiset silmälasit nenälleen ja alkoi lukea Bunyanin "Taivaasen
juoksijata".

Eräänä iltana joulukuun puolivälissä kun maisteri oli istunut sohvaan
tuossa tutussa pienessä salongissa, ilmoitti neiti Torn että hän nyt
oli saanut koti-opettajattaren paikan ja että hänen piti lähteä sinne
jo jouluksi. Paikka oli Pohjanmaalla parin kymmenen peninkulman päässä.

Maisteri säpsähti.

— Meidänhän täytyy siis erota? sanoi hän omituisella äänellä.

— Niin! naurahti neiti Torn ja katsoi häneen suurilla silmillään
kysyväisesti. Olihan se luonnollista.

Maisteri oli hetken vaiti, mutta sanoi sitte päätään puistaen:

— Se on mahdotonta!

Tämä lause tuli niin sydämen pohjasta, että neiti Torn kalpeni.
Hän arvasi mitä nyt seurasi. Maisteri alkoikin heti selittää
minkä vuoksi heidän eroamisensa on mahdotonta. Sen vuoksi että he
rakastavat toisiansa, että he eivät voi elää eroitettuina. Hän puhui
ikäänkuin heidän molempain nimessä, ikäänkuin neiti Tornilla ei voisi
toisenlaisia ajatuksia olla.

Eikä hänellä ollutkaan, se hänen täytyi vihdoin tunnustaa nojatessaan
päätänsä maisterin rintaa vastaan. Ei — ei koskaan erota, se oli
hänenkin mielipiteensä; ei milloinkaan, vaan yhdessä kärsiä, yhdessä
nauttia kaikki.

Sitte he menivät asiata tädille ilmoittamaan, mutta täti oli nukkunut
keinutuoliinsa, kirja syliin. Maisteri ei antanut häntä herättää, vaan
läksi pois. Mutta silloin neiti Torn ei enään malttanut olla, vaan meni
ja suuteli vanhusta otsaan. Nukkuja heräsi ja alkoi katsella kirjaansa
ikäänkuin olisi koko ajan lukenut, mutta tyttö painoi kirjan alas ja
kuiskasi tädin korvaan:

— Täti, hän on tunnustanut.

— Ja sinä?

— Minä myöskin.

— No Jumala teitä siunatkoon! sanoi vanhus riipaisten silmälasit pois.
Mutta sinullahan on kyyneleet silmissä, tyttö!

— Rakkaus minua peloittaa, täti. Tiedättehän kokemukseni,

— Tulessa kulta vaan puhdistuu. Ei nyt ole itkun aika, nyt ruvetaan
häitä ajattelemaan!

Vanha muija käännähteli niin nopsasti kuin olisi uudestaan nuoreksi
muuttunut, ja vielä kauan sen jälkeen kuin oli maata pantu ja valkea
sammutettu, puhua ropotti hän vuoteeltansa pimeässä, antaen viisaita,
kokemukseen perustuvia neuvojansa tytölle, jonka silmiin ei myöskään
uni tahtonut tulla. Hän kiitti onneansa ettei täti pimeässä nähnyt
hänen punastustansa kun neuvot toisinaan liiaksi yksityisseikkoihin
kajosivat; mutta hän ei myöskään raskinut kieltää tätiä sopottamasta,
sillä olihan sentään kenties hyvä panna tuollaisia neuvoja korvan
taakse tulevaisuuden varaksi.

Juslenius, joka keväällä ei tullutkaan luvuissansa valmiiksi ja sen
vuoksi oli jäänyt koko kesäksi Helsingin läheisyyteen lukemaan,
oli syksyn kuluessa suorittanut tutkintonsa ja palasi nyt jouluksi
kandidaattina kotikaupunkiinsa. Hän tuli maisterin luokse ja huusi heti
ovesta sisään päästyänsä:

— No sinähän olet keittänyt itsellesi aika sopan! Sinä tulet kohta
kuuluisaksi Suomenmaassa. Sinun käytöksestäsi väitellään pro et contra
jo muuallakin kuin Kauppilassa. Mutta hyvää päivää ensin! Wie steht's,
vie geht's?

Vaikka sitte jo muutakin puhuttiin, palasi Juslenius uudestaan
aloittamaansa asiaan.

Kuinka tuo suurisilmäinen koulumamseli sai sinut ritariksensa noin
onnettomilla seurauksilla? Sinua voisi nyt syystä sanoa "surkean
ulkomuodon ritariksi".

Kuules, minä annan sinulle yhden neuvon, sanoi maisteri vakaasti, puhu
aina kunnioituksella neiti Tornista, sillä hän ei ansaitse vähintäkään
pilkkaa.

— Luonnollisesti minä puhun tällä tavalla ainoastaan meidän kesken; vai
oletko sinä kenties häneen niin mieltynyt, että et salli leikkipuhetta
laisinkaan?

— Entäs jos olisin?

— No ei mitään; mutta Hegel?

— Alma Hegel! Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?

— En minä tiedä mitään, mutta Alma puhuu ainoastaan sinusta, hänellä
tuskin muuta on koskaan esillä.

— Mutta vast'ikäänhän sinä olet kaupunkiin tullut ja kuitenkin tiedät
noin paljon.

— Sitä olen, näet, muiltakin kuullut.

— Älä usko koskaan juoruja; neiti Alma puhuu minusta sen vuoksi, että
kaikki muutkin tätä nykyä minusta puhuvat. Olenhan minä nyt jokaisen
hampaissa, lisäsi maisteri katkeralla hymyllä.

— Siitä olen oikein iloinen... nimittäin ett'et sinä Almasta välitä!
huudahti Juslenius ja säikähti sitte itsekin että oli näin ääneen
ajatellut.

Hän oli hurjasti rakastunut Almaan, mutta pelkäsi että maisterin ja
Alman välillä oli jonkinlainen sopimus olemassa, josta hän tahtoi saada
selvän ennen kuin meni ilmaisemaan tunteensa tytölle. Siitä syystä hän
ei saattanutkaan iloansa salata kun huomasi ett'ei ainakaan maisterilla
ollut mitään hellempiä tunteita Almaa kohtaan.

Hän tahtoi heti kiiruhtaa pois, mutta maisteri pidätti häntä ja sanoi:

— Kerropas nyt jotakin itsestäsi. Mitä aiot tehdä kun olet tutkintosi
suorittanut?

Juslenius kävi hiukan hämillensä ja vastasi:

— Minä en ole oikeastaan vielä mitään päättänyt, mutta Pihlén on
pyytänyt minua tuon uuden lehden toimittajaksi...

— Ahaa! Meistä tulee siis virkaveljet, toivotan onnea!

— Sinä aiot siis jatkaa lehteäsi?

— En, en, sitä en enään uskalla ajatellakaan kun tiedän kuka
kilpailijakseni tulee.

— Kas, kas, kuinka sinä olet tullut myrkylliseksi!

Juslenius alkoi selitellä kuinka hän on lukeissaan velkaantunut ja
kuinka hänelle on tarpeellista päästä jotakin ansaitsemaan. Nyt tarjoo
Pihlén hänelle kaksisataa markkaa kuukaudessa ja hän on aikonut ottaa
viran vastaan.

— Niin, ota sinä vaan, minä kyllä ymmärrän asemasi. Sinulla on kai
myöskin hyvin suuret aikeet? Muistatkos vielä Moses Strohmanin puhetta
kestikievarissa vuosi takaperin? Ai'otko olla rohkea toimittaja vai
tavallinen?

— Tavallinen, tavallinen! Näenhän sinusta kuinka käy kun liian
rohkeaksi rupee.

Tällaisia puolittain pistosanoja päästellen erosivat ystävykset. Vaikka
maisteri tunnusti itsellensä, että hänelle nyt oli yhden tekevä kuka
uuden lehden toimittajaksi tulee, olisi hän siihen virkaan kuitenkin
suonut jonkun toisen eikä hyvää ystäväänsä.

Mutta pian hän unohti sekä tämän asian että muut vastoinkäymiset, siliä
hänelle alkoi uusi elämä täynnä iloa, täynnä sitä viehätystä, joka on
sanoissa "minä rakastan sinua", kun ne lausuu lemmitty nainen. Hänen
mielensä keveni, hän alkoi taas katsella maailmaa hauskemmalta kannalta
ja hän tunsi jäntereissään voimaa uudestaan taistelemaan vaikka koko
maailmaa vastaan, mutta ei enää koko maailman puolesta.

Iloisempi maisteri Tiira ei ollut koskaan kuin saadessaan lehtensä
viimeisen numeron valmiiksi. Neiti Torn nojasi hänen olkapäätänsä
vastaan ja katseli hänen kirjoittamistaan.

— Kuulepas kultaseni, sanoi maisteri, minun tekee mieleni ilmoittaa
kihlauksemme lehden viimeisessä numerossa, ettei kukaan luulisi minun
surumielin sitä lopettavan.

— Tee niin, sanoi morsian ja suuteli häntä.

Maisteri otti palan paperia ja kirjoitti:

"_Kihloissa_. Neiti Helena Torn ja Maisteri Kaarlo Tiira."

Ihmiset lukivat seuraavana aamuna suurella uteliaisuudella "Kaupin"
viimeistä numerota, luullen saavansa siinä nähdä erinomaisia selityksiä
lehden lakkauttamisesta ja ankaroita haukkumisia kaikille toimittajan
vastustajoille. Mutta siinä he suuresti erehtyivät. Lehdessä vallitsi
täydellinen joulurauha. Hyvin lyhyesti vaan toimitus ilmoitti että
yksityisten asiain vuoksi lehden ulosantamista ei voida jatkaa,
lausuttiin kiitokset kaikille, jotka lehdelle olivat apuansa antaneet,
ja pyydettiin anteeksi niiltä, joiden oikeutettuja vaatimuksia kenties
ei ole voitu täysin tyydyttää. Tahdon puute ei siihen ainakaan ole
ollut syynä. Kun kaupunkilaiset lukivat kihlaus-ilmoituksen, sanoi
melkein jokainen jo arvanneensa asian, mutta moni ihmetteli mitä hyvää
siitä saattaa syntyä että kaksi köyhää yhteen menee.

Alma Hegel istui, tuon ilmoituksen luettuansa, tuntikauden pää käteen
nojautuneena ja tuijoitti ulos avaruuteen, mutta kavahti sitten
ikäänkuin unesta heränneenä ylös, pyyhkäsi silmille valuneet kähärät
otsalta pois, laittoi muutamista huonekukista pienen kukkakimpun ja
läksi viemään sitä Helena Tornille.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaarlo Tiira : Novelli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.