Title: Auringon purjeet : Runoja
Author: Viljanen, Lauri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Auringon purjeet : Runoja" ***


AURINGON PURJEET

Runoja


Kirj.

LAURI VILJANEN



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.



SISÄLLYS:

MAA

Sonetti maalle
Kevätaamu
Sonetti hyvyydelle
Metsässä
Sonetti suvesta
Laulu tasangolle
Gaia
Syysaamu

NARKISSOS

Narkissos
Uimari
Metsälähde
Lentotähti
Myrsky kuutamolla

LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN

Lentävä hollantilainen
Prometheus
Isänmaalle

MELANKOLIA

Ensi lumi
Uolevin laulu Elinalle
Asepoika
Consolatio
Kevätyö luodolla
Alakuloinen rakkaudenlaulu
Syyslaulu
Kaipaus
Lumi viileä verhoo maata...

AURINGON PURJEET

Helianthus
Iltasiunaus
Kevättalvi
Helluntailaulu
Tanssiaisunelma
Juhannuslaulu
Sérénade exotique
Purjehtijat



MAA



SONETTI MAALLE


    Ma taasen tartuin kevätkuokkahan,
    ja minkä voiman tunnon sainkaan sulta,
    sa musta, vakaa, vaatimaton multa,
    kuin luomisilon hetken ihanan!

    Sa annoit lahjan paljon paremman
    kuin haaveitten ja unten halpa kulta.
    Ah, onni kaikki vain on virvatulta,
    sa äidinsyli suuri maailman!

    »Sa maaksi tulet, joka maata oot!»
    Nuo synkät sanat syvemmin kuin ennen
    mun toivonani mieleen painukoot!

    Mik' onni iät itsens' unohtain
    ois kevään, suven, syksyn, talven mennen
    sun povellasi, multa, luoda vain.



KEVÄTAAMU


    Ma laata katsomasta
    ja kuulemast' en voi:
    tään aamun ihme vasta
    se kevään maille toi!
    Nyt kuultaa lehdet hennot
    ja nukka nurmikon:
    niiss' aamukasteen kennot
    niin mesikirkkaat on!

    Kaikk' ilmat iloon nostain
    taas linnut livertää,
    ja karja ääntää jostain
    myös vangin ikävää!
    Ja kukon laulu kaikaa
    viel' aamuun siniseen,
    vaikk' kyntömies jo aikaa
    on mennyt pellolleen.

    All' auran multa jälleen
    se kääntyy valohon,
    kuin ennen kylväjälleen
    taas avoin, altis on.
    Oi lapsuuskoti suurin,
    Maan povi armoinen,
    vain sinuun syvin juurin
    ma laulan sydämen!



SONETTI HYVYYDELLE


    Lie elämämme aamun unta vain,
    jos avaat taikka suljet silmäteräs.
    Oon itselleni ihmislapsi eräs,
    jot' en ma tunne kesken tuttavain.

    Mut' sydäntä, ah, kuunnella ma sain,
    ja niinkuin kevät huikaiseva heräs
    ja mullan voimat aurinkohon keräs,
    niin kypsyi rauha syvä rinnassain.

    Oi jumalainen Hyvyys, hymyssäsi
    on kevättaivaan ikikuulas sini
    ja mullan syvyys sinun povessas!

    Sa niinkuin viileä ja hellä käsi.
    mun kosket polttavaisiin silmihini
    ja tunnen olevani voimakas.



METSÄSSÄ


    Vilpoisella ruohovuoteellain
    maata miehen joutilaan on hyvä.
    Yllä männynlatvain huojuvain
    huokaa tuulen tuutulaulu syvä.

    Joskus tuokioksi havahdun,
    raukeasti silmäluomet avaan.
    Katson metsän täyteen riemuhun,
    lintuun heleästi laulahtavaan.

    Tuuli pitkän riemusäveleen
    pihkanpunertaviin oksiin soittaa.
    Varkain myöskin miehen uupuneen
    suuri, suvenuusi onni voittaa.

    Tuoksuvina havut huojuilee
    valomeren lainehissa kylpein.
    Hiljaa autuudesta vapisee
    korkealla honganlatva ylpein.

    Rannattomaan poutaterheneen
    itse päivän punakehrä hukkuu!
    Tunnit antaa kättä toisilleen.
    Ruohikossa onnenpoika nukkuu.



SONETTI SUVESTA


    On suvi tullut vainioille jälleen.
    On kupu taivaan laannut kuultamasta
    eik' enää sadekuuroin maata kasta,
    vaan hymyy tyynesti kuin ystävälleen.

    Ja ruis ehtinyt on täysimmälleen
    voikukkain, kuminoiden kesken vasta.
    Nyt punertavan viljan huojunnasta
    sa näät sen lupauksen isännälleen.

    On tuulen huoku lämmin, täyteläinen
    ja siitepölyn savua se kantaa
    tuoll' yllä mataroiden kellerväin.

    Vain ruislinnun ääni kehrääväinen —
    vain valkee kirkko vasten taivaanrantaa
    ja kumpuin aaltoviiva edessäin.



LAULU TASANGOLLE


    Taas halki vainioiden harhailen
    ma tulless' aavistavan suviyön.
    On ilta ihmeen raskas, hiljainen,
    mun yksin sykkii rinnassani syön.
    Ah, jostain kunnaan takaa kuitenkin
    viel' äänet, naurut iltaan heläjää,
    ja salaa kammottaen humisee
    siell' arkipauhu suuren kaupungin,
    Mut unta on ne tääll', ei elämää,
    Maan syvää äidinääntä sydän kuuntelee.

    Jo lännen taivas palaa vaaleten,
    ja yötä kohden mullat tasangon
    ne hohteen saavat kullanhämyisen
    kuin unten loiston mieli rauhaton.
    Ah, onnenkaihon kaukahinen maa
    tuoll' aukee luota taloin nukkuvain,
    miss' illan rusko iät pakenee
    kuin kauneus yötumman metsän taa
    ja takaa usvain unihunnun vain
    sen aatoksista synkkää otsaa suutelee.

    Yl' unenraskaan ehtootasangon
    on päivän mieli meren vuoteeseen,
    mut konsanaan sen kaipuu rauhaton
    ei laskeudu lepoon ikuiseen.
    Ja ylpeyden kalkkiin katkeraan
    myös sydän levoton ja kuumeinen
    sa turhaan halaat janos jäähdyttää,
    kun idän taivas kantaa kasvoillaan
    vain surun raudankovan ilmehen
    ja kevätoraan silkki sinertää kuin jää.

    Pian valaa kentät nukkuvaiset nuo
    taas päivä nuolisatein polttavin,
    ja rauhaisalle tasangolle tuo
    se huudot kuumesairaan kaupungin.
    Kuink' aaltoihisi, kaipuu, hukkuukaan,
    sa virta ikuinen ja levoton,
    kaikk' onnen kypsyväisen odotus!
    Mist' intohimo saikaan maailmaan,
    mist' ilo, tuska, jano nautinnon
    ja lemmennälkä, viha, kiihko, kateus?

    Ah että silmihini milloinkaan
    myös meri siinsi saavuttamaton!
    Niin syvään, ihmeelliseen huminaan
    nyt yhtyy äänet kotitasangon —
    niin vakaa alla astua on tie,
    kuin hiljaisesta rikkaudesta Maan
    vain osa koko olentoni ois,
    kuin Aika, joka rauhan multa vie,
    ois täällä seisahtunut matkallaan
    ja unhottanut yön ja päivän kierron pois.



GAIA


    Oi Gaia, ruumiis elontäyteläisen
    sa raskain vaipoin vielä verhoat,
    ja alta nurmihuntus viherjäisen
    vain salaa kuultaa muotos mahtavat.
    Sun hymyilyysi vastaa korkeudesta
    viel' ylväs päivä kuumin suudelmin,
    siks povestasi onnenhurmaisesta
    ma turhaan rakkautta rukoilin.

    Mut eilen, huomasin, sun huuliltasi
    jo henki tyyni, illanraitis syys,
    ja muistohoin niin suurna noustessasi
    mun täytti riemullinen ikävyys.
    Oi, kohta tuskan vihurit ne pauhaa,
    ja alastonna, ruskein jäsenin,
    mut' silmät loistain syksyn suurta rauhaa
    sa katsot ylös sineen, tähtihin.

    Et kammoo talven pakkasta ja jäätä,
    sun povessashan kevät uinuu uus,
    ei kysy rikkautesi päiväin päätä,
    on suvi täyttyvä jo ikuisuus.
    Oi, milloin syvän sielunrauhas tapaan,
    sa elon hengen uskollinen syön,
    niin että kutsus, lempeän ja vapaan,
    voin laulaa yli Ajan myrsky-yön?



SYYSAAMU


    Sa pyytäin rinnan rauhaa uutta
    taas astu aamuun hopeiseen —
    juo taivaan ilmain avaruutta
    syysäärettömäks auenneen!
    Nyt syksyn vainioiden yllä
    on valon suuri sunnuntai,
    nyt onni on myös hyljätyllä,
    Maa tyynen armovoiman sai.

    Jo malmisoinnuin kutsuu kellot
    pois hämyyn vanhan temppelin,
    ja paljaat, kellertävät pellot
    jää unhoon mullan unihin —
    ah, ihaniin kuin toivo parhain
    Maan lapsen aina suruisen
    tääll' yli elon tyhjäin harhain
    vain saada voima sydämen.

    Oi kylä pieni, yksinäinen —
    ei pyhäs rauha kuulla voi,
    kuin syksyn tuuli herääväinen,
    vihurin viesti, ylläs soi!
    On pyynnöt turhat Aikaa vastaan,
    ikuisen voiton unelmin
    jo myrskyn ääni kutsuu lastaan
    pois meren suuren sotihin.



NARKISSOS



NARKISSOS


    Kirkas kevätpäivä ensimmäinen
    illan tullen peittyi pilvihin.
    Lankee muisto outo, yksinäinen
    sydämeeni suurin pisarin.

    Virrast' uljaasta näin unen kerta,
    joka rannattoman aavikon
    kostuttain päin suurta valtamerta
    rientää, rientää, mut ei lepohon.

    Onnellisna omaan lehteen, kukkaan
    puhkee joka ruoho, yrtti, puu:
    multa yksin elämä vain hukkaan
    syviin, syviin vesiin heijastuu —!

    Turhaa kaikki, kauneus ja hyvyys,
    turhaa rannan vuokkoin kukoistus,
    turhaa tummain sydänvetten syvyys,
    turhaa riuduttava rakkaus!

    Kevät kesään, syksy talveen vaihtuu,
    läikkyy, jäätyy, sulaa sydämein.
    Pisaroina kaikki voima haihtuu,
    umpihete nielee nuoruutein.



UIMARI


    Aaltoja, viileitä aaltoja alla,
    aaltojen siintoa ympäri vain!
    Taakseni kuohuja halkomalla
    jää vana kuplien vaahtoavain.

    Valkeat hattarat viittovat yllä
    pois sinen polttavan ilohon —!
    Luoksenne, luoksenne kaihoon kyllä,
    mutta vain eespäin matkani on.

    Ääretön ulappa kaikkia kantaa,
    harvat taipuvat kuunteluhun:
    nousta ja vaipua, anteeks antaa
    ensin itselles täytyy sun.

    Syvin, kantavin tyrskähdyksin
    elämän meri aaltoelkoon —
    kuulla ja nähdä, taistella yksin,
    siihen vain minä syntynyt oon.

    Kiitävä virta se alkuunsa palaa,
    yöt yhä päiviä pyytää taas:
    matkan ja määrän poveni salaa,
    juo, sydän, ikuista unelmaas!

    Milloin, Hiljainen Tuomari, milloin
    velkani maksan ja nukkua saan?
    Valkeat hattarat, niin olen illoin
    väsynyt kuohuja kuuntelemaan!



METSÄLÄHDE


    Läpi lehtiholvin kuvaimeesi
    kuultaa kultaläikät auringon.
    Mitä kätket mustaan syvyyteesi,
    metsälähde mykkä, pohjaton?

    Suven suomaa onnea et nauti,
    silmäsi on itsees kääntyneet,
    karvas, uuvuttava unitauti
    kietoo suoniesi raikkaat veet.

    Yhden suuren, yksinäisen lumpeen
    kaihollasi juotat, kasvatat,
    sammaleet ja vesiruohot umpeen
    samenevan silmäs saartavat.

    Ei sen tummaan, pohjattomaan tuskaan
    virvoitusta aamun tuuli tuo,
    suvipäivän lämmin punerruskaan
    ilon syvää vapahdust' ei suo.

    Metsälähde, unten kammitsoima,
    päästä musta muras kuohumaan —
    avaa suoniesi raikas voima,
    vyöry vaahtoaalloin halki maan!



LENTOTÄHTI


    Ma vanki kaipuun kumman
    syysiltaan harhailin.
    Yö valoi taivaan tumman
    jo tähdin välkkyvin.

    Kuin usein tuskan illoin,
    loin katseen niitä päin —
    sun valopiirtos silloin
    ma leimahtavan näin.

    Se halki avaruuden
    löi valkein salamoin —:
    oi vanki hiljaisuuden,
    ma sielus nähdä voin!

    Jos sammui liian varhain
    sun säihkykatsehes,
    kautt' öisten tähtitarhain
    teit huiman kaarrokses.

    Se hetki vaikka tuhlas
    kaikk' ilot tähtivyön,
    sa vietit kerran juhlas,
    oi liekkisydän yön!



MYRSKY KUUTAMOLLA


    Kiiluu taivas tumma,
    välkkyy kuollut maa,
    kuu, yön silmä kumma
    talveen tuijottaa.
      Villi vihuri pauhaa.

    Pilvet vasten tuulta
    repee, halkeaa,
    metsäin harjat kuulta
    aaveloiston saa.
      Lasinen maailma nukkuu.

    Pasuunaan soi suureen
    myrskyn puhallus,
    tunkee sydänjuureen
    tuska, autius!
      Yötä ja myrskyä kestää.

    Sisintään ei koskaan
    sielus antaa voi,
    syvin taisteloskaan
    sydämiin ei soi.
      Kylmät on elämän muurit.

    Pakkashanget loistaa —
    uhka sydämein
    tuulen huudon toistaa
    hurjin sävelein.
      Myrskylle mieleni annoin.



LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN



LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN


    »Mun poikani, vuossata taasen
    on vaipunut unhohon,
    kädenlyöntihin nuorekkaasen
    niin rakas vastata on.
    Taas istumme yhdessä pöytään,
    ja juttu luistamaan!
    Kai köykäiseksi löytään,
    mitä teistä on tullutkaan.»

    Ja Lentävä Hollantilainen
    näin haastoi pojilleen,
    ja partansa hopeainen
    se tutisi harvakseen.
    Oli Uudenvuodenyönä
    hän laskenut satamaan,
    unet vuossadan vaahtovyönä
    kun raukeni nukkumaan.

    »Isä», virkkoi veljistä toinen,
    mihin pyrkinyt matkall' oon,
    avomielin sen kertoa voinen,
    isä huoleti kuunnelkoon!
    Ylös vain uni rintani nuoren
    on maaliin tähdännyt,
    kuin rinteeltä siintävän vuoren
    näen maita ja meriä nyt.

    Ovat kaukana lapsuuskunnaat,
    nyt harva mun tuntee vain,
    minä maksoin kallihit lunnaat,
    mut määrän ma nähdä sain.
    Pois kohtalon painon alta,
    yli tuskan synkeän
    yhä kutsuvi kaipuun valta
    mua huipuille elämän!»

    Niin ihmeen ääneti kuullut
    oli veli veljeään,
    ett' ois hänet kateeksi luullut,
    mut lausui hän mietteissään:
    »Ah, isäni, valta ja maine,
    mitä niiltä sieluni saa,
    jos musta, pohjaton laine
    minut kuitenkin upottaa!

    Ei huipuille siintäville,
    vaan vuoren uumeniin
    ylin kutsumus kaikuu sille,
    ken usko ei valheisiin.
    Kaikk' armotta, ansiotta
    jää edessä kuoleman,
    ah, kärsimys yksin totta
    on ajasta aikahan!»

    Mut Lentävä Hollantilainen
    niin kauas katsoi vaan,
    ja parta hopeainen
    hänen tutisi puhuessaan,
    ja vavahti karhea ääni:
    »Ah, milloin tullut on
    se hetki, kun vanhan pääni
    saan laskea lepohon?

    Te merelle lähtekäätte
    nää jättäen kotoiset maat,
    niin turhiksi kerran näätte
    kaikk' unelmat nuorekkaat.
    Yö pimeä yllä, ja alla
    vedet valtavat vaahdossaan,
    eikä tähteä taivahalla,
    joka johtaisi satamaan.

    Minä muistelen honkatupaa
    salon helmassa sinisen,
    elon rauhan ja suojan se lupaa,
    jos vielä löytäis sen!
    Mut ei, niin turha ja pieni
    on elämä sielläkin,
    meren tuulet vie minun tieni
    yhä uusiin tyrskyihin.

    Ah, rauhaa ja voimia antaa
    se tunne ainoastaan:
    meri ääretön meitä kantaa
    kuin äiti lapsiaan.
    Me lapset keinumme yksin
    vain tähdestä tähtehen
    yhä iäisin ihmetyksin
    ja iäti kaivaten.»



PROMETHEUS


    Poikani, veljeni,
    minä hylkään isäinne suvun,
    sillä he uhraavat Zeulle
    kultaiset istuimet allaan!
    Kevätmyrsky viuhuu,
    ja auringon purjeet
    palavat kasteisten aamujen yli.
    Kenestä aika jättää
    ja kenelle kohtalo nukkuu,
    hän on tomua
    ylitse paisuvan mullan.
    Nuoret, syttyvät,
    alttiit ja hehkuvat sydämet:
    minä kastan ja poltan teidät
    ikuisessa virrassa
    auringon hengellä!

    Niinkuin on itkunne,
    niin on ilokin omanne!
    Kalliimpi on se kuin heidän.
    Syntyen uudesti
    hetkestä hetkeen
    sillä on äärettömyyden lupaus.
    Kotkat liitävät
    avaruuden kylmässä sinessä,
    siivissä välke
    kuin ylpeä nauru,
    ja mittaavat matkaa
    huipulta huipulle
    kuilujen yli.
    Varjossa, yksin,
    varmalla oksalla
    istuvat huuhkajat
    vaanien samein,
    unisin silmin
    läheistä saalista.

    Kellä on valta,
    hän hallita tahtoo
    ja käyttää herruutta
    mielensä mukaan.
    Katselin kauan
    vuorilta vuosien kiertoa —
    vanhojen pyökkien alla
    on paljon kuolleita lehtiä!
    Leveät lehvät
    ja lahonneet oksat
    kaartavat korkean,
    kuoleman kostean,
    tappavan siimeen
    nuorten latvojen yli.
    Älköön teidän vihanne sammuko
    tai rakkautenne ruostuko!
    Nuoret tammet
    tunkevat juurensa
    syvälle maahan
    ja nostavat voittavan
    elämän voimasta
    latvansa päivää
    ja sadetta kohti.

    Tyytymystä
    en teille ma anna,
    raukean kaihon
    mieltä en myöskään.
    Täysi ja syvä
    tunteenne olkoon!
    Tyynenä päilyy
    vierelläni
    hiljainen, nukkuva vuorijärvi
    unessa nähden
    sieluunsa satavan
    sinisen taivaan
    ja valkeita pilviä —.
    Kaukana vyöryvät
    nousten ja laskien
    vapaat, väkevät aallot
    aavan, välkkyvän valtameren
    matkaten äärettömyyttä kohti.

    Siellä on paikkanne!
    Ikuisen matkan
    annan minä teille!
    Te olette itse matka
    tuskasta tuskaan puhtaampaan,
    riemusta riemuun kirkkaampaan!
    Siellä on silmiinne nouseva kerta
    auringonnousun ja auringonlaskun
    toisella puolen,
    ylitse elon ja kuoleman harhan
    himmeä saari,
    unenne kaltainen,
    vapaa ja korkea,
    henkenne asunto
    kuolematon.

    Kaikki minä annan
    valituilleni,
    riemun ja tuskan,
    sateen ja auringonpaisteen.
    Kutsun ja valitsen teidät
    kulkemaan kohti
    uutta ja ennentuntematonta.
    Turhaan en tultani
    taivaasta tuonut
    lapsille pimeän maan.
    Turhaan en huutanut
    ihmisen nimeä
    ylitse kukkivan maan.



ISÄNMAALLE


    Pois ulapoille, pois! Sa olet vapaa,
    niin kerskaa perintösi tuhlaajat,
    ei enää Sua sorron miekka tapaa,
    kun itses suurempihin uskallat!
    Mut Sielu, joka epätoivon yöstä
    vain yksinään voi voiton lunastaa,
    ei kaikkein pienten huudoista ja työstä
    Sua tunne, ei, Sua kallist' Uinujaa!
    Sun havahduttaa vain se, ken voi vuottaa
    vain tietäjä, ken heimon sielun luo,
    ken siihen, mitä hiljaa kylvi, luottaa,
    ja mitä vuosisatain kasvu tuo.

    Sa olit neito aamun punertuvan,
    jok' arastellen syömen unelmaa
    vait hämärässä pyhäpuhtaan tuvan
    sai toisen lasta lepoon liekuttaa,
    tai impi illan — koivuin suhinalle
    ja vetten apeutehen auenneen —!
    Niin avaa unesi jo maailmalle
    ja astu kansakuntain perheeseen!
    Niin uskollisna tunteellesi hohdat
    Sa yli intohimon itsekkään
    ja lailla itse luonnon rauhan johdat
    meit' yhä Iäisemmän ikävään.

    Sa olet tulisielu nuorukaisen,
    jok' on kuin talvi tyyni, hiljainen —
    nyt katkeruuden mustan, uhmaavaisen
    luot kirkkaaks alttiuden onnehen
    ja vihdoin tunnet kesken murheen, harmin
    Sa neros kirpoavan kahleistaan!
    Oi Yksinäinen! Rauhasi on varmin,
    mut aikas astua on toimintaan!
    Nyt kantain koko ihmiskunnan surun
    Sa suureks oman kohtalosi luot
    ja keskeen ilon ilkkuvaisen turun
    elämän tuskan, ihanuuden tuot.

    Oi Synnyinmaa! Sai vaivaas Golgatalla
    yösynkkä vuosituhat todistaa,
    mut valtain herjaavaisen piinan alla
    Sa kannoit iäisyyden unelmaa.
    On aika tullut pääsinpäivääs nousta,
    katoovain toivojemme Messias,
    Sa jännitä jo valkeuden jousta,
    suus hengellä Sa tapa pilkkaajas!
    Suo kuuma sydänveri kaipuullemme
    ja teon voima voimastasi myös,
    suo osa ihmisyyden omaksemme
    ja ikuisuutta varten vaadi työs!



MELANKOLIA



ENSI LUMI


    Ensi lumet! Kuinka luo ne
    kylmän hohteen yli maan!
    Kuinka suuri kuolinhuone
    suven toivon sulkeekaan!
    Kaikk' on uutta. Samaa untaan
    sydän yksin unelmoi,
    unho kaikkeen valaa luntaan,
    murhe vain ei mennä voi.

    Syttyy suuret, heljät valot
    tummain metsäin äärihin,
    puhteen pitoon mökit, talot
    vaipuvat kuin ennenkin.
    Valot vain ei myöhään, varhain
    syty sieluun kulkijan,
    ken käy eespäin, kautta harhain,
    halki aavan maailman.

    Kuule, ääni ensi tiukuin
    kaikuu illan hämärään!
    Reki nopsaan ohi liukuin
    jättää miehen miettimään:
    kaukaa tieni tulla taitaa,
    kauemmas se vielä vie,
    kosk' en tunne pellon aitaa,
    kosk' on outo kotiin tie.



UOLEVIN LAULU ELINALLE


    Lumet yössä lankee.
    Ihmisäänt' ei mitään.
    Läntehen ja itään
    hiljaisuus niin ankee.
    Katsoo kaukaa varmaan
    silmät samettiset,
    suuret, surulliset
    Elinani armaan.

    Samoin nyyhkytyksin
    siunattu on tiemme,
    sielunsairaat, yksin
    usein, usein liemme.
    Tupa sentään parhain
    sulle kodin tavoin
    myöhään sekä varhain
    etähäll' on avoin.

    Tuska siell' ei paina,
    kohtalo ei vainoo —
    kaunein, pyhin, ainoo
    olet aina, aina....
    Aamun suuri rusko,
    yötä ikuisempi —
    itse elon usko,
    toivo sekä lempi!



ASEPOIKA


    Olet haltijatar linnan,
    ma asepoika vain,
    vain miekan ja hehkuvan rinnan
    ma isiltä lahjaks sain.
    Niin tummat on kulmies kaarteet,
    niin tummat ja korkeat,
    helyt, kullat ja maailman aarteet
    sa kaikki omistat.

    Kun nouset Sefirin selkään
    ja auttaa vierellä saan,
    ma usein kättäsi pelkään,
    jos viittaasi koskenkaan.
    Ja yötkin umpeen yhä
    ma sinust' uneksin,
    kuin Jumalan Äiti pyhä
    sa nouset haaveihin.

    Pian tulla voi trubaduuri
    kera harpun linnahan,
    tuo lempensä liian suuri
    hänet teiltä maailman.
    Olen katsonut illoin tulta
    hänen tummissa silmissään,
    kun saaden suosion sulta
    hän koskee kieliään.

    Niin pitkä on vuosi, mi vaipuu,
    ja niin lyhyt kuitenkin,
    yhä jää poven polttavin kaipuu
    mun unteni kätköihin.
    Mut ehkä kalliimpi kerta
    ma sinulle sentään lien,
    kun poissa, ah, vuodatan verta
    ma retkellä ristin tien.

    Kunis kunniall' isien miekkaa
    käsivarteni käyttää voi,
    kunis astun ma aavikon hiekkaa
    ja taistelun myrsky soi,
    sinis pääni on kruunua vailla
    ja mun rintani rauhaton,
    sinis pyhän kaupungin lailla
    kuvas liian kaukana on.



CONSOLATIO


    Ikuinen uni, kangastus
    ikuisen kevään tuo,
    sen ensimmäinen kimallus
    jo hanget loistoon luo!
    Kuink' ilmeen armaan, kotoisen
    nyt tumma metsä saa
    ja kylmän huurteen häipyen
    puunlatvat punertaa!

    Mut pirstat nuoren uskon vain,
    ah, iäks rauenneen
    nyt syttyy, palaa pilkahtain
    taas sielun kuvaimeen.
    Povea kuinka kuuntelen,
    ei synny sävelet,
    maan ikikurjuus sointujen
    vei saatot keväiset.

    Ah sinä, jota rakastan
    enempi elämää,
    kuin valkeutta taivahan
    sa taidat ylistää?
    Jo löytänyt maan tyynen liet,
    sen saaren kaukaisen,
    mist' elon häipyy erhetiet
    ja ilkku ikuinen.

    Ikuinen hellyys sydämen,
    jot' epätoivo syö,
    jo tykkien, jo tyyntyen
    sun veres kuumat lyö!
    Ma syvän lähtees unhotin,
    ah, vertaust' on vain
    sen kierrost' yö ja päiväkin,
    kaikk' kuvat unelmain.

    Ikuinen talvi milloinkaan
    ei kajoo siemenees —
    kuin keväällä käy ainiaan
    yöst' aamu kullansees,
    Hyvyyden voimaan, valohon
    tuo oman kamppailus
    Ikuinen Saavuttamaton,
    Ikuinen Valkeus!



KEVÄTYÖ LUODOLLA


    Yö kuvaamaton, hiljainen, maan kuulas kevätyö,
    vain laineet lyijynraskahat nyt kallioihin lyö
    ja metsän tummaan huminahan pauhaa.
    Ei häily haavanlehtikään, hääpuku helee puun,
    on luonto kaikki vaipunut yön kumman kuunteluun.
    Mun sydämeni vain ei löydä rauhaa.

    Tuoll' läikyntään miss' ulappain yön rusko raukenee
    ja turviss' siniauteren maan silmää suutelee,
    tien kaihollensa nuori sydän avaa.
    Ah, kerran purjein paisuvin pois lähdin maailmaan
    ma taistoon kaikki kumppanit ja voittoon kutsumaan
    vain laulain riemun virttä vapahtavaa.

    Kas, tuonne kuinka viittookaan mua vilkkuvalo pois
    kuin mieli saattaa satamaan mun purtein sillä ois
    ja tuoda poika tuhlaajana kotiin.
    Ah, turhaan, katse äitisen, yl' öisten vetten käyt,
    sun valvattis on vaatineet jo kaukorantain näyt,
    on voima mennyt meren suuriin sotiin.

    Oi armahani, ainoain, sun luokses halaan taas,
    voi sielun terveeks tehdä vain sun kirkas keväänmaas
    ja ikävöintis onnensaari tyyni!
    Sun kasvojasi milloinkaan ma enkö nähdä saa
    ja nuorta olentoas sun ma enkö puristaa
    saa lujaan, lämpimähän syleilyyni?

    Vain laulu aaltoin korvissain soi alakuloinen,
    mut mieleni mun murheestaan kuin tähti hopeinen
    nyt lentää siivin kaipuun polttavimman.
    Pois luokse vuotees valkoisen ma tulla tahtoisin,
    sun hengitystäs kuunnella vain syömin sykkivin
    ja tuta unes voiman ihanimman.

    Niin lepoos toisin, toivoisin, ma kauniin peittehen,
    kuin meren aarteist' autuaan, kuin meren ikuisen,
    kuin tarut kevääs tarhojen ja puistoin!
    Ma meille aaltoin helmasta maan uuden kohotan,
    miss' unikot ja liljat kasvaa mullast' unelman
    ja siemenestä aavistusten, muistoin.



ALAKULOINEN RAKKAUDENLAULU


    Jos voimat, armas, vaipuu
    ja nukut multa pois,
    on unelmaini kaipuu,
    ne että multas ois!
    Kuin äidin helmass' suo ne
    sun tyynnä levähtää,
    ja ikävöintis huone
    yön unhohämyyn jää.

    Vaikk' kuolee kukat puiston,
    sun lepoon laulatan
    kuin suven suuren muiston,
    sen kaikkein kauneimman.
    Kun siintää haudallemme
    taas kevään heleys,
    niin helkkyin ylitsemme
    soi toivon liverrys.

    Lie, armas, suotu siellä,
    mi täällä kiellettiin,
    ah, polttavalla miellä
    sun suljen suudelmiin!
    Maan nurmen raskas uudin
    on meidät kätkenyt,
    ja povellain sua tuudin
    kuin unelmaani nyt.

    Kun voimat, armas, vaipuu
    ja nukahdamme pois,
    maan multaan mun ois kaipuu,
    sun aurinkohon ois!
    Niin tullen nuoren kevään
    sa mulle sätees suot
    ja muistoon himmenevään
    elämän kauniin luot.

    Taas vuokot avaa luomen
    ja tummat orvokit,
    näät jasmiinit ja tuomen,
    nuo vaikka hylkäsit!
    Niin hellyytein kuin ennen
    tuo sulle rauhas tuon
    ja aikain, Suvun mennen
    ma sinun kauttas luon.

    Ah, Tuskan neito tumma,
    se maahan juurru ei,
    ja Unen valta kumma
    mult' auringon jo vei.
    Mut voimansa ken hukkaan
    vain tuhlaa Hyvyyteen,
    sen kaiho puhkee kukkaan,
    ah, iki-kauniiseen.



SYYSLAULU


    On aamun auer ja loiste lauha
    yli pellon paljaana vartovan
    kuin kirkas, kiihkoton sielunrauha,
    elouhri tuskan suurimman!
    Maan kasvot autuutta äidin kantaa,
    jok' on saanut elämän lahjan antaa
    polttavan ihanan.

    Mut arkana auringonvalossa putoo
    sade syksyn multahan routaiseen,
    se itkusta kostean harson kutoo
    yli tunteeni kaipuusta uupuneen.
    Saa kuolla sen juuri ja kuihtua lehti,
    kevät siunattu ennenkuin saapua ehti
    terveine tuulineen.

    Ah, turhaan sun tuntehes päivään halaa
    kun suvi on suurin ja polttavin,
    pian laskeva aurinko lännessä palaa
    ja sammuu iltojen usvihin —!
    Taas syksyn tummalla purppuralla
    ja kullalla käärityn nurmen alla
    maata tahtoisin.



KAIPAUS.

(Runebergin mukaan.)


    En oksaa, missä lehti ois,
    ma metsäss' enää nää,
    on suvi aikaa mennyt pois
    ja tullut talvisää.

    On ympärilläin talvi vain
    ja povessani mun,
    ja talvi ois mun tullessain
    maailman loppuhun.

    Jos seestyis ilmat, seutukin
    ja lehto vihertäis,
    poveeni kylmyys kuitenkin
    yht' autiona jäis.

    Oi riemu, kevät katsehein,
    en sua nähdä saa,
    oi aurinko mun sydämein,
    et voi sa sarastaa.

    Sun elos oli elämäin,
    mun tunteheni sun,
    vain kaipaamahan yksin jäin,
    kun läksit luota mun.

    Mun paras on, kun muistellen
    ma istun lieden luo,
    eik' avuks illan askarten
    valoa hiillos suo.



LUMI VIILEÄ VERHOO MAATA...


    Lumi viileä verhoo maata,
    kukat nukkui kuolemaan.
    Et, armahin, tietää saata,
    miten ikävä polttaakaan!

    Miten tunne tunnetta halaa,
    sydän sydäntä unelmoi,
    miten unet se kullalla valaa,
    jok' ei sanoja saada voi!

    Kesät kaikki aarteina vaipuu
    mun unteni kammioon.
    Ah, ainut, polttava kaipuu,
    ma sairas sinusta oon.



AURINGON PURJEET



HELIANTHUS


    Oi Helianthus, taivaan kukka jumalainen,
    taas avaat terälehtes yli maailman!
    On kevään kevät. Hanki kylmää huokuvainen
    juo huulin ahnain mesijuomas hehkuvan.
    Oi Helianthus, taivaan kukka jumalainen!

    Sun kukkasyömes hehkuu niinkuin sula kulta,
    sen teräsuonet elon ydinmahlaa joi,
    sun veres punainen lyö säkenöiden tulta,
    ja hanget laulaa, pienet kidekellot soi.
    Sun kukkasyömes hehkuu niinkuin sula kulta.

    Oi kevään suuri tuliruusu ihanainen,
    kuink' olet ensi rakkauden kaltainen!
    Sun valos vuotaa niinkuin vaahto polttavainen,
    kun riemun viini kuohuu yli reunojen.
    Oi kevään suuri tuliruusu ihanainen!

    Sun ensi paistehes on päihdyttävän kuumaa,
    kuin onni, joka saapui uneksijan luo,
    sun tuoksus hunajainen heleästi huumaa,
    se kesän villein kenttäin tervehdyksen tuo.
    Sun ensi paistehes on päihdyttävän kuumaa.

    Sun henkäykses avaa sini-ilmain rannat,
    maa täysin keuhkoin kirkkauttas hengittää.
    Pois purjein punaisin sa talven usvat kannat
    päin taivaan rantaa auteressa kylpevää.
    Sun henkäykses avaa sini-ilmain rannat.



ILTASIUNAUS


    Yö verhoo sinisin harsoin
    kevättalven taivaan ja lumisen maan.
    Yks ainoa suuri tähti
    luo kultaloistettaan.

    Jo rukoukseen suljin
    ma rakastettuni kaukaisen
    niin sanomattoman hiljaa
    ja hellästi hyväillen.

    Kuin lapsi äitinsä helmaan
    nuku, syömeni, uutena Jumalaas!
    Ken saattoi itsensä antaa,
    se Hänet löysi taas.



KEVÄTTALVI


    Mua kimaltavan vuoren kukkulalle
    tie halki maaliskuisen metsän toi,
    miss' aamu hankeen oksaholvin alle
    niin syvän siintäväisen varjon loi.
    Kuin merivesi vehryt, suolainen
    maan sammalpälvet siellä täällä loisti,
    ja kirkas linnunlaulu helmeillen
    se läheltä ja kaukaa metsän riemun toisti.

    Mun kasvojani raikas tuuli kohtaa!
    Ja tuolta, missä puoleks peittyen
    taa tuoreen havumetsän talo hohtaa,
    nyt kiirii kukonlaulu myöhäinen.
    Ja kaupungissa, jota aaltoillen
    kuin huntu verhoo kellahtava sauhu,
    jo kasvaa häly, kohu kuumeinen,
    ja tasangolla paisuu aamun raikas pauhu.

    Ah tuolla, missä usvan siniharmaan
    taa häipyy metsänharja kaukaisin,
    myös katsoo silmät samettiset armaan
    nyt aamun kimaltaviin ilmoihin!
    Ah sinfonia suuri, sininen!
    Pois yli vuorten, taakse taivaanrantain
    sa hänen korvahansa humisten
    soi sydämeni onnen, kaipuun äänet kantain!



HELLUNTAILAULU


    Nuku armahin, aamussa helluntain,
    jo vaahterapuistossa peipot laulaa.
    Kun heräät, poiss' olen, matkallain,
    vedet kaukana vihreitä vaaroja kaulaa.
    Nuku, armahin, aamussa helluntain
    elon huumaava autuus unessa nähden!
    Olen kulkeva siunaus huulillain
    sun suuren ja ihanan hellyytes tähden.

    Sinä teit minut köyhän armaakses,
    minut saatoit nuoruudenuntesi linnaan
    missä ensimmäiset haavehes
    hämyn verhossa tuoksuvat tuorehinnaan.
    Suru tumman, tiheän köynnöksen
    yli kaipuun punaisten ruusujen kutoo,
    kukat hiljaiset sydämes hellyyden
    yli linnan muurien valkeina putoo.

    Päin kirkasta päivää ma onnemme vien,
    yön himmeä huuru jo haihtuu ja raukee,
    maa kasteessa kiiltää ja vartehen tien
    lumivalkeat mättäät vuokkoja aukee!
    Kevätraikkahan kimpun kuin mieleni mun
    viel' lähteä tahtoisin luoksesi tuomaan,
    ah, vuokoilla peittäisin vuoteesi sun
    sinut siunaten lempeän Jumalan huomaan.



TANSSIAISUNELMA


    Taas viulut kutsuen karkelohon
    yötummaa tahtia toistaa.
    Sävel valssin niin outo ja hehkuva on
    kuin etelän henkäys tuntematon,
    ja lamput riutuen loistaa.

    Minut voimaton huumaus valloittaa,
    en kättä voi tanssihin antaa —!
    Yön mustille siiville sieluni saa.
    Pois kauas vuorten ja metsien taa
    mua keinuvat aallot kantaa.

    Jo äänet ja askelet ympäri mun
    unen laulavan helmahan hukkuu!
    Yli karkelon kuuntelen ääntäsi sun.
    Yli yön, yli maailman unhotetun
    minun sieluni luoksesi nukkuu.



JUHANNUSLAULU


    Ma halki armaani kaupungin kuljen,
    ja onnesta paisuen rintani lyö
    Sun eilisen kuvas ma poveeni suljen —
    sen salaa on sieluuni polttanut yö.
    Sadepurjeet kosteat taivaalla liitää,
    ja puistojen nurmet kastetta juo,
    tuoll' alla siltakaarien kiitää
       vaahdonkeltainen kosken vuo.

    Tänä aamuna äänes niin kaukana helää,
    ja kaipaus kantaa kuin vuosien taa,
    mun sieluni ensi aamua elää
    ja etsii sun sieluas kuuntelevaa!
    Olo täällä on, armas, niin lämmin ja hyvä,
    älä anna mun lähteä luotasi pois —
    povi riemua kuohuu, kuin korkea, syvä
       suihkulähde mun sieluni ois!

    Jo tuuli pilviä pakoon ajaa,
    maa välkkyy loisteessa auringon,
    ja ympäri pienoista puistomajaa
    läpikuultavan vihreä siimes on.
    Utuhattara pehmeä tuollako hohtaa —?
    se taivaalta valahtanut lie!
    Hatun, hameen valkean katseeni kohtaa.
       Kultaisna hehkuu puiston tie.



SÉRÉNADE EXOTIOUE


    Kuin alta aaltojen, korallikalliosta
    meriheinä kuultaa kostea, pehmoinen,
    niin välkkyvät hiuksesi hartioitasi vasten.
    Imi kultahohdetta himmeää auringosta
    väri helteenhehkuva, kiiltävä, tumma sen
    ja suolaista tuoksua hyökyjen voimakasten.

    Sun silmäs on suljettu järvi korallisaaren,
    jota valtameren pauhina rannaton
    ylt'ympäri painaa kuoleman syleilyllä.
    Mut keskellä hauraan, valkean kalliokaaren
    vesi vihreä päilyy ja kuvaimessa on
    hymy polttava taivaan, pilvet palmujen yllä.

    Sun poskipääs niin lämpimän ruskeina hohtaa,
    kuin kaksi hietakinosta pehmeää
    meren mittaamattoman rannalla aukealla.
    Jalan jälkeä ainuttakaan siellä ei kohtaa,
    vain ulapan tuuli ylläsi hengittää
    ja koskettaa sua lauhalla suudelmalla.



PURJEHTIJAT


    Auringon himmeä kehrä
    aaltoihin heijastui —
    halkoen keltaista usvaa
    purjeeni ääneti ui.
    Harmaanvihreinä, vaahdoten lyö
    hyrskyt kalliorantaa,
    keinuen, verkkaan ne purteni mun
    valkamas äärehen kantaa.

    Korkeat marmoriportaat
    ylhäältä linnasta tuo
    murattipengertä pitkin
    laakean laiturin luo.
    Valkoisen hunnun jo hulmuvan nään,
    tukkasi kultaisna hohtaa,
    helmas on tummia ruusuja täys,
    jalka kuin tanssihin johtaa.

    Orvokintuoksuiset kasvos
    hienot, kalpeat on —
    ulappa purttamme vartoo
    paahteinen, tuntematon.
    Käännänkö keulan ma aavoja päin,
    tuulta jo purjeemme halaa!
    Katso, kuin liekkejä lainehet juo,
    punainen aurinko palaa!




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Auringon purjeet : Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.