Title: Syksyä ja rakkautta : Kertomuksia Kautisista ja Kulhiasta
Author: Koskimaa, Juho
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Syksyä ja rakkautta : Kertomuksia Kautisista ja Kulhiasta" ***


SYKSYÄ JA RAKKAUTTA

Kertomuksia Kautisista ja Kulhiasta


Kirj.

JUHO KOSKIMAA



Jyväskylässä,
K.J. Gummerus Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

Kautisten neuvos
Kulhian patruunan menneisyys
Kulhian patruuna auttaa ihmistä
Tehdas
Syksyinen Pan
Kruununvouti
Viimeinen harha-askel
Kulhian tytär
Kauppakirja
Kolmenlaista matkustamista
Kulhian patruuna lähtee
Syksyn miehet
Uusi aika



Kautisten neuvos


Kun Kautisten neuvoksettarelle vasta tuodaan aamutee, on neuvos jo
kauan aikaa ollut ylhäällä. Hän on juonut kahvinsa, pukeutunut,
peseytynyt, lukenut tärkeimmät uutiset lehdistä ja tutkinut postia. Jos
ilma on siedettävä, on hän lisäksi pistäytynyt ulkosalla, seisahtunut
keskelle pihaa ja katsellut joka suunnalle ikäänkuin ennustaakseen
ilmaa, vaikkei hän osaa sitä tehdä; ja jos isännöitsijä on sattunut
paikoille, niinkuin hän tavallisesti sattuu, kun neuvos on liikkeellä,
on hän muutaman minuutin keskustellut hänen kanssaan maanviljelyksestä,
karjataloudesta ja sen sellaisesta, myöskin ne asioita, joista hän
ei ymmärrä mitään. Mutta isännöitsijä kuuntelee häntä hartaasti ja
kunnioituksella, ja voi käydä, että neuvos pistäytyy navetassa,
jolloin karjapiiat eivät tiedä kuinka olisivat, ja tallissa, jolloin
tallirenkien innokas juttelu taukoaa.

Talvet Kautisten neuvos asuu kaupungissa tai ulkomailla, usein on hän
sangen pitkät ajat kesästäkin poissa, ja pitäjällä tiedetään, että
hän neuvoksettarensa kanssa on käynyt Egyptissä asti. Eikä tila ole
neuvoksen aikana tuottanut erinomaisempia tuloja ellei menojakaan.
Joskus neuvos on tästä huomauttanut tilanhoitajaa, mutta tällä ovat
aina olleet painavat syynsä. Ja mitäpäs siitä, onhan neuvoksella tuloja
muutenkin, on omista perimistään ja on neuvoksettaren perimistä.

Kun ilma on kaunis, kun puutarha ja puisto ja sen monet koivut
tuoksuvat, ulottaa neuvos kävelynsä kauemmaksikin. Milloin hän
kävelee havupuiden reunustamaa tietä asemalle päin, milloin Kulhian
suunnalle, siihen asti, missä Kulhian alati levenevät vainiot alkavat.
Tilusten rajalla hän pysähtyy, ottaa hatun päästänsä ja pyyhkäisee
nenäliinallaan otsaansa. Sitten hän palaa takaisin mietteissään
heilutellen hopeakahvaista keppiänsä, mutta kun hän tulee Kautisten
pihamaalle, on hän tavallista äreämpi, ja hänen lempeässä, melkein
anteeksipyytävässä äänessään on terävä sivusointi, kun hän käskee
käskeä isännöitsijän puheilleen.

"Voitteko te sanoa minulle", kysyy hän, "mikä on syynä siihen, että
Kulhia tuottaa yhdeksän kertaa enemmän kuin Kautinen."

"Kulhian peltoala on sata tai puolitoistakinsataa tynnyrinalaa
suurempi."

"Se ei selitä asiaa."

"Sitten Kulhian patruunalla on se pryki."

Kautisten neuvos kumartaa päätään ikäänkuin paremmin kuullakseen.

"Mikä?" kysyy hän tarkkaavaisesti.

"Pryki".

"Sanotaan oluttehdas tai -panimo eikä pryki. — Ei, sen minä olen
erikseen ottanut huomioon."

"Sitten Kulhiassa lienevät paremmat maat."

"Lorua!" sanoo neuvos muualle katsellen. Ja vähän ajan kuluttua hän
keppiään ajatuksissaan heilutellen jatkaa: "Minä tiedän kyllä, että
varastatte minulta, mutta tehkää sitä edes kohtuullisesti."

Isännöitsijä punastuu, vaikka auringonpaahde onkin kova.

"Herra hovioikeudenneuvos", sanoo hän arvokkaasti, "jos tässä nyt olisi
todistajia, niin, suvaitkaa minun sanoa, tiedätte oikein hyvin, että..."

"Että mitä?"

"Että voisin vaatia... hm, pyytää... herra neuvosta oikeudessa
selittämään syytöksensä tarkemmin."

Kautisten neuvos naurahtaa.

"Sitä te ette varmaankaan tekisi", päättää hän. "Mutta jos se teitä
erikoisesti huvittaa, niin voinhan toistaa sanani parin todistajan
läsnäollessa."

Eikä neuvos jää odottamaan, olisiko toisella mahdollisesti jotakin
lisättävää, vaan menee hitain askelin päärakennusta kohden. Sen
edustalla hän hetkeksi pysähtyy ja pitää pienen tarkastuksen. Vanhalta
Kautisten kartano näyttää, mutta vanhahan se itse asiassa onkin eikä
vielä ole korjaamisen tarpeessa. Tähän loppupäätökseen Kautisten neuvos
on tullut joka kesä, kun hän paahtavassa auringon helteessä tarkastelee
kartanoansa.

Tänä aamuna neuvos viipyy tavallista kauemmin ulkona. Hän on ohimennen
tullut ajatelleeksi, että jos hän möisi kartanon, niin korot nousisivat
suuremmaksi sitä summaa, minkä kartano nyt viljeltynä tuottaa.
Sillä itsekseen hän myöntää, ettei hän saa kartanoa sen kummemmaksi
kuin mitä se on, ja poika sitten — ei hänkään. Kautinen on heille
vain hankaluutena, mutta hän oli kerran — ja hän oli silloin jo
asessori — isävainajalleen luvannut, että hän pitää Kautisen kaikkien
mahdollisuuksien varalta, sillä ihmiselämästä ei tiedä, kuinka siinä
käy. Ja hän tahtoo myös lupauksensa pitää.

On jo aamiaisaika ja aamiaispöytä on katettu. Neuvoksetar on jo noussut
ja istuu miehensä työhuoneessa.

"Hyvää huomenta, Werner", tervehtii hän. "Katsoppas, täällä on sinulla
joukko avaamattomia kirjeitäkin."

"Hyvää huomenta, Sigrid. Niin näkyy, kas, kun en sitä huomannut.
Viivähdin hiukan ulkosalla." Sitten hän ottaa kirjeet, avaa ne
varovaisesti ja verkalleen ja lukee ne hitaasti läpi. Hän aikoo sanoa
puolisolleen, että ulkona on nyt kaunis ilma ja että heidän nyt sopisi
hiukan kävellä ulkosalla ja katsella tiluksia. Tai voitaisiinhan
ajellakin. "Se tekisi sinulle niin hyvää, Sigrid". Mutta hän ei
kuitenkaan sano, sillä hän tietää, ettei se johtaisi mihinkään
tuloksiin. Neuvoksettaren on kylmä, hänen on alati kylmä, ja nytkin,
auringonpaisteisena kesä-aamuna, hän istuu shaali hartioillaan. Laiha
ja valkea ja kivuloinen hän on, tämä Kautisten neuvoksetar, ja aina
ulkomaiden ja lääkärien tarpeessa. Mutta ihana hän on ollut näöltään
ja ylhäinen synnyltään, niin ylhäinen, että hän koko ikänsä on pysynyt
vieraana pitäjäläisille. Silloin kun hän otti Kautisten neuvoksen, teki
suuri runoniekka heistä runon, mutta ne ajat olivat nyt niin kaukana,
ah, niin kaukana. Ja senjälkeen kun heidän ainoa poikansa, vanhin ja
ainoa eloonjäänyt, rupesi melkein herkeämättä oleskelemaan ulkomailla,
on neuvoksetar lakkaamatta sairastellut.

Kautisten neuvos lukee edelleenkin kirjeitään eikä lihaskaan hänen
kasvoillaan värähdä. Eikähän siihen syytä olekaan, sillä neuvokselle ei
koskaan tule ikäviä kirjeitä. Mutta häneen on mennyt pelko, että niitä
joskus alkaisi tulla, vaikkei voi aavistaa, mistä.

"Onko erikoisempia?" kysyy neuvoksetar.

"Täällä on kutsu Wierelmään kuudenneksi. Mutta lue itse."

"Oh, en minä välitä. Tunnen nuo kutsut ulkoa. Ja Wierelmään! Junamatka,
laivamatka, hevosmatka, — me kuolisimme, vanhat ihmiset, sillä
taipaleella. Werner, sinä saat kirjoittaa anteeksipyytävän kiellon."

"No niin sitten."

"Eikö ole mitään Einarilta?"

"Näkyy olevan yksi, jossa on Brysselin postileima. Mutta malta mielesi,
Sigrid, paras tulee aina viimeiseksi."

Kautisten neuvos hymyilee. Jokin vaisto hänessä sanoo, että hänellä
ehkä olisi syytä hymyillä vähemmän, kun pojasta on kyse. Kolme- tai
neljäkymmentä vuotta sitten neuvos hymyili vain asiasta: hän oli isänsä
poika, ankara, täsmällinen, työteliäs. Mutta hän rakasti neuvoksetarta
ja neuvoksetar opetti hänet hymyilemään. Ja se hymy tuli jatkuvaksi.
Kautisten neuvoksen luonteen pääpiirteisiin tuli kuulumaan hymyilevä
eristäytyminen, ainainen laupeus kodin piirissä ja välinpitämättömyys.

"No, lue nyt", pyytää neuvoksetar.

Vaan neuvos oli jo kirjeen lukenut.

"Se oli hyvin pian tehty", vastaa hän. "Pyytää rahaa".

"Tietysti sinä lähetät."

"Tietysti. Eihän hän ilman rahaa voi tulla toimeen."

"Eikö hän kirjoita mitään kotiintulostaan?"

"Ei. Mutta tietysti se tapahtuu syksyllä kuten aina ennenkin."

Kun neuvoksetar ei vastaa tähän mitään, jatkaa hänen miehensä:

"Ja uudelleen lähtö talven tullen."

Tähänkään ei neuvoksetar vastaa mitään ja aamiainen syödään
hiljaisuuden vallitessa. Kumpainenkin ajattelee sitä, joka heidät
kerran tulee perimään, mutta joka nyt on kaukana poissa.

"Luuletko, luuletko sinä", kysyy neuvoksetar viimein, "että hänellä
kenties siellä ulkona olisi jotakin?"

"Tarkoitatko jotakin sellaista, jota hän ei voisi tai tahtoisi meille
kertoa."

"Niin, jotakin sen tapaista."

Kautisten neuvos on joskus peläten ajatellut samaa.

"Ajattele, että hän esimerkiksi joisi?" sanoo neuvoksetar. "Sitä hän
voisi tehdä kotona Suomessakin."

"Tai pelaisi."

"Myöskin sitä. Mutta siihen hänen rahansa eivät riitä, ja velkaan hän
ei tahdo kenellekään jäädä."

Neuvoksettaren on selvästikin paha olla. Mutta sitten hänen kasvonsa
kirkastuvat.

"Sitten on jälellä vain se mahdollisuus, että hän on rakastunut."

Nyt on Kautisten neuvoksen vuoro naurahtaa.

"Sellaista en usko. Ensinnäkään, mikäli ymmärrän, Einar ei ole
erikoisen herkkä rakastumaan ja toiseksi hän siitä kyllä ilmoittaisi
meille, — niin, todellakin ilmoittaisi, olipa objekti kuka tahansa."

"Aivan niin, mutta — onnettomasti."

"Onnettomasti?"

Kautisten neuvos miettii ja ajattelee omaa varhaisinta nuoruuttansa.
Viimein hän vastaa:

"Mutta ymmärräthän, Sigrid, ettei meidän poikamme _voi_ rakastua
sellaiseen, jota hän syystä tai toisesta ei voi saada."

Neuvoksetar vavahtaa, sillä hän kuulee kaiun omasta äänestään ja omasta
ajatustavastaan. Myöskin neuvos vavahtaa, sillä hän huomaa vastanneensa
kuin itsensä ulkopuolelta. Mutta lievittääkseen äskeisiä sanojansa hän
jatkaa:

"Muuten, minun nähdäkseni, olisikin hyvä, että hän rakastuisi
onnellisesti tai onnettomasti, miten vaan."

Tähän ei Kautisten neuvoksetar kuitenkaan enää vastaa.

       *       *       *       *       *

Helteinen päivä päättyy rankkasateeseen ja ukkoseen. Pilvet nousevat
Kulhian takaa, kulkevat Kautisten yli ja painuvat asemalle päin.
Tällaisilla ilmoilla vanha Kautinen oikeastaan parhaiten esiintyykin
edukseen syrjästäkatselijan mielestä. Harmajanvihertävä kartano
näyttää hukkuvan usvaan ja vesipisaroihin, kukaan ei ehdi huomata
sen irtaantuneita kattopäreitä eikä muutakaan ikää ja pientä
rappeutuneisuutta, näkee vain sen valtavat ääriviivat ja tulee
ajatelleeksi sitä mahtia, mikä sillä on ollut ja ehkä vieläkin on.

Kautisten neuvos seisoo ikkunan luona ja katselee rajuilmaa. Silloin
hänen mieleensä muistuu jotakin. Hän muistaa, että hänen äänetön
poikansa useimmiten on ulkona myrskyllä ja rajusäässä, että hän
suorastaan hakee niitä.

Ja tällöin hän tulee ajatelleeksi, että tässä ehkä ovat ylivoimaiset
syyt, että pojan järjessä kenties on jotakin kaukaa tullutta, jolle hän
ei voi mitään.

Niin ollen on parempi, että pysyy siellä, missä on.



Kulhian patruunan menneisyys


Ei Kulhian patruuna ole selvillä siitä, auttaako Niemen maisteria
Jumala, vai onko auttaja se toinen. Pikemminkin se voi olla se toinen,
sillä Luoja kai kyllä miettii toisenkin kerran ennenkuin menee
pistämään sormiaan Niemen maisterin asioihin.

Kuinka moneen kertaan onkaan Niemen säteri ollut menossa ja hänkin,
Kulhian patruuna, tiedustellut pankista, voivatko ne sen ja sen
ajan kuluessa hankkia niin ja niin paljon. Mutta aina ovat Niemen
maisterilla vaan rahat riittäneet eikä kukaan tiedä, mistä ne tulevat.

Vaan maisteri ei vain ota viisastuakseen. Eipä hän juuri Niemestä
pitäjälle liiku, mutta huseeraa kotonaan ja sitäkin enemmän kaupungissa
muitten maisterien, vanhojen toverien ja sotaherrain kanssa. Ja
autonkin hän on itselleen hankkinut, että pääsee nopeasti liikkeelle ja
ettei asemalla tiedettäisi, koska hän tulee ja koska menee. Niinkuin ei
tuosta törinästä kuultaisi.

Laiha ja veretön hän on, tuo maisteri, ja tukkakin aivan harmaja,
mutta varsi on kylläkin salskea ja puhetapa kipakkaa. Hyvä on, että on
järvien takana koko Niemi, tuskin siitä olisikaan samaan naapuruuteen
Kulhian ja Kautisten kanssa.

Muistetaanpa tuokin Linnan lokomobiili, jonka Linnan patruuna
rahanhimossaan möi huutokaupalla. Olisi sille ollut paljonkin
tarvitsijoita, Kauhajärvien isäntä olisi sen tarvinnut, Saarenpään
taloustirehtöörikin sitä havitteli ja myöskin hän, Kulhian patruuna oli
aikonut sen ostaa Porrasta varten, jonne hyvinkin olisi vanha käytetty
rukki kelvannut. No niin, he päättävät kolmin miehin mennä huutamaan
kilpaa.

Ja huutokauppa on juuri käynnissä ja hän, Kulhian patruuna, on tehnyt
korkeimman tarjouksen. Eikös Niemen maisteri juuri silloin ilmestynyt
sinne automobiilinsa kanssa ja pehtoori istuu ajajan vieressä.
Nousematta edes koneestaan alkaa hän korottaa huutoja ja kun lyönti
paukahtaa hänen kohdalleen ärähtää hän vain pehtorilleen:

"Käy maksamassa!"

Sillä aikaa kuin pehtori oli huutoa maksanut, oli hän, Kulhian
patruuna, veljellisesti käynyt maisterille sanomassa:

"Ettes nyt parempaa sijoituspaikkaa rahoilles keksinyt."

"Itse tiedän", oli Niemen maisteri tokaissut.

"Niin aina. Vaan kun et sä tällä kertaa mitään lokomobiiliä tarvitse."

"Saattepahan te panna muutaman tuhannen lisää kun ostatte uuden."

Silloin oli jo hänkin, Kulhian patruuna, kivahtanut ja tiuskaissut:

"No, samapa se sille. Kyllä meidän värkit sen kestävätkin."

"Ja meidän myöskin", oli Niemen maisteri vastannut.

Sitten olikin jo pehtori tullut takaisin ja auto oli lähtenyt
turisemaan sinnepäin, mistä oli tullutkin. Vaan että piti sivistyneen
miehen ja herrasmiehen tehdä tuollainen kiusa. Ja siellä virui
lokomobiili vieläkin käyttämättömänä Linnan puuvajan vieressä, siellä
töröttänyt kuin mikäkin rekaali jo kolmatta vuotta.

       *       *       *       *       *

Kulhian patruuna sylkäisee harmistuneena ja jatkaa kulkuaan.
Varhaissyksyn haaleus laskeutuu yli seudun ja koivuissa on jo
kellastuneita lehtiä havaittavissa. Pelloilla on leikkuu käynnissä ja
kulkiessaan Kulhian patruuna pysähtyy tarkastelemaan kuhilaita, joista
ei varmuudella voi mennä sanomaan mikä niissä on lupausta ja mitä ne
lopuksi antavat.

Mutta taas hänen ajatuksensa menevät Niemen maisteriin, koska hän
nyt on sitäkin puolta asiassa, — niinkuin sanotaan, — ruvennut
ajattelemaan. Ei hän tiedä mikä siinä on, että hän melkein säpsähtää
joka kerta kun Niemen maisteri tulee vastaan, että hänelle, suoraan
sanoen, tulee halu mennä toiselle puolen maantietä aivan niinkuin olisi
tehnyt hänelle jotakin vääryyttä. Eikä hän kuitenkaan tiedä tehneensä
mitään, tuskin edes puhuneensa, korkeinkaan hän on jotakin ajatellut.

       *       *       *       *       *

Miten tämä maisteri tuli Niemeen?

Kulhian patruuna muistaa sen ajan oikein hyvin, antaa olla, että siitä
on jo yli neljännesvuosisadan ja että hänen oma avioliittonsa on
nuorempi kuin maisterin. Se oli kuitenkin sitä aikaa.

Hänkin oli silloin nuori ja sitäpaitsi Kulhian ainoa poika. Siskokin
oli juuri naitu Linnaan. Ja isävainaja oli ollut tyyni ja järkähtämätön
mies vaikka omistikin paitsi tätä Kulhiaa ja Porrasta, oluttehtaan ja
vielä osingoita yhdessä viina- ja yhdessä liinatehtaassa.

"Öh", oli isä usein kesken kaikkea hänelle, pojalleen, sanonut, "mitäs
siinä murjottaa ja möllistelee Niemen suunnalle kun kerran Linnaan päin
on katsottava".

Silloin hän oli säikähtänyt niinkuin pahanteosta yllätettynä ja sanaa
puhumatta taas ryhtynyt työhönsä.

Se oli, isävainaja, ollut sellainen, millaiseksi hänet Luoja alkujaan
lienee aikonutkin. Kerrankin hän oli kuullut sen muille suurille
isännille juttelevan:

"Älkää tulko mulle selittelemään. Kyllä minä nämä nykyajan nuoret
miehet tunnen ja omani varsinkin. Aikansa kulkevat, kenen luona
sattuvat, noin niinkuin itseään tunnustellakseen ja kokeillakseen,
mutta kun oikea aika tulee, niin — öhöm, sanokaa minun sanoneeni."

Ja toiset olivat tietenkin nyökytelleet ja myönnelleet, että oikeassa
Kulhia tietenkin on nyt niinkuin aina ennenkin, mikäpäs siinä... Eikä
kuitenkaan hän, Kulhian patruuna, ollut aikonutkaan kulkea kenenkään
luona.

Se oli se asia, mutta Niemen juttu oli toinen.

       *       *       *       *       *

Kulhian patruuna on huomaamattaan tullut kauas kartanonsa alueen
ulkopuolelle ja miltei säikähtää nähdessään edessään kruununvoudin
talon ja heti sen takana kirkon. Kuinka hän nyt näin, huomaamattaan...
Alkaa iltakin jo tässä hämärrellä ja voi tulla kruununvoutikin
juttelemaan, että mitä pirua hän näiden rästien kanssa kans tekee,
kun ihmiset kernaasti maksaisivat, muttei ole eikä hän suotta niitä
ahdistelisi. Myöhemmin illalla se sitten soittelisi pianolla ja hän,
Kulhian patruuna, kuuntelisi torkkuen ja avaisi silmänsä aina kun
kappale loppuu.

Niin, se Niemen juttu. Hän on aikonut joskus ottaa puheeksi sen
vaimonsa kanssa, mutta on tullut siihen johtopäätökseen, ettei se
kannata. Kun siinä kaiken lopuksi ei mitään puhumista ole.

Sitä on niin lapsellinen nuorena. Kas, hän oli vain kirkonpenkissä
katsellut Niemen Elviiraa, tätä maisterin rouvaa, kun tämä isänsä,
herra luutnantin kanssa pääkäytävää asteli Kautisten senaattorivainajan
ja hänen rouvansa viereen. Se oli silloin niin, että vaikka toinen
olikin senaattori ja toinen luutnantti, niin ne täällä maalla kuuluivat
kuin yhteen joukkoon. Vasta paljon myöhemmin oli Kulhian patruuna
tullut oivaltamaan, mikä ero on senaattorin ja luutnantin välillä.

Niin, hän oli vain katsellut ja kai ajatellut jotenkin siihen suuntaan,
että enkeli taivaasta oli Elviiran muodossa astunut alas heidän
kirkkoonsa kuuntelemaan, miten rovasti ja ritari saarnaa. Niin hän oli
joka pyhä kulkenut kirkkoon ja isä oli jo kerran hänelle sanonut, että
"ettes sinä vain ole tullut sellaiseksi pietistiksi".

Mutta miksikään pietistiksi hän ei ollut tullut ja tuskinpa hän mitään
saarnasta oli kuullutkaan, hänhän olikin tullut vain katsomaan. Ja
kerran hän huomasi, että neiti Elviira katsahti häneen pitkään ja
kysyvästi ja punastui. Hän oli tuntenut jotakin sentapaista kuin taivas
olisi hänelle auennut, mutta samalla hän olisi toivonut olevansa poissa
koko kirkkokansan näkyvistä.

Se kerta ei jäänyt ainoaksi. Hän kulkee ajatuksissaan Niemen suunnalle
ja kerran hän on törmätä pahki puutarhanaitaan. Silloin hän oli kuin
herännyt ja melkein juoksujalkaa kiiruhtanut kotiin.

Mitä tämä nyt sitten oli ollut?

Hän näkee tytön tuon tuostakin, tämä punastelee ja kuin salavihkaa
nyökäyttää hänelle päätään.

Vaan kerran täytyy puhelemisenkin tapahtua. Hän on tulossa Linnasta
siskoa katsomasta ja kohtaakin äkkiä neidin kaupan kohdalla. Mikä
auttaa, täytyy tönäistä lakkiaan. Ja tämä tulee juttelemaan, ehkä vielä
ujompana kuin hän itse.

"Tehän... tehän olette Kulhian... tuota... nuori herra?"

"Joo", oli hän kömpelösti ja typerästi vastannut, vaikka asiaan olisi
kuulunut sanoa: "Palvelukseksenne".

"Minä aavistin sitä. Sehän on sellainen iso paikka."

"On, onhan se isonlainen", oli hän totuudenmukaisesti vastannut.

"Olen kuullut. Ja teillä on paljon hevosia?"

"Kyllä niitä on..."

Neiti oli tullut kirkolle ja valitettavasti väsynyt. Ehkä hän saisi
vaivata herra Kulhiaa kyyditsemään häntä Niemeen. Hän kyllä odottaisi
täällä sen aikaa. Ja hän, Kulhian patruuna, olisi heti ammahtanut
hakemaan hevosta, mutta sitten neiti olikin ajatellut, että on yhtä
hyvä, jos herra Kulhia viitsii saattaa hänet kotiin.

Miksei hän olisi sitä tehnyt. Hän kulkee tuon pitkän matkan Niemeen
ja kantaa koko matkan jotakin väskyä tai nesessääriä. Eihän siinä
mitään kantamista ollut, mutta nyt, nyt hän tajuaa, miksi nuoret miehet
ovat valmiita kiikuttamaan vielä pienempiä kappaleita virstottain ja
peninkulmittain. Ja minkähänlainen sekin kulkue oli mahtanut olla? Ei
sanaa vaihdeta, kuljetaan vain ja hän puolestaan toivoo, että Niemen
kartano juoksisi heidän edellään eivätkä he sitä koskaan tavoittaisi.

Mutta se kulkue ei enää uusiinnu. Syksyllä kulhialaiset kutsutaan
Niemeen häihin. Sinne on tullut vävyksi tämä maisteri, joka on korea
nimeltään, suuri opiltaan ja rikas suvultaan.

Häntä Kulhian patruunaa, oli vihlaissut, mutta sitten hän oli vain
naurahtanut: mitä tämä nyt oikein on. Ja häissä hän ensi kerran
oli ryypännyt niin, että se oli mennyt päähän, lyönyt maisteria
toverillisesti olalle ja sanonut:

"Kun olet saanut, niin pidä hyvänä kans."

Maisteri oli ensin muljauttanut häneen vihaisesti, mutta sitten
purskahtanut helisevään nauruun.

Eikä hän Kulhian patruuna, koko kolmen päivän kuluessa ollut saanut
puhutella morsianta kuin yhden ainoan kerran. Morsian oli ollut vähän
hämmästyneen näköinen ja sanonut vain:

"Näin se nyt kävi."

Eikä mitään muuta. Ja vieläkään hän ei ymmärtänyt mitä se merkitsi.

Mitä siinä sen pitempiä sitten onkaan. Eräänä päivänä hän menee isänsä
kanssa Linnaan.

"Kun Linna ottaa meiltä ja me Linnasta", oli ukko päätellyt, "niin
siinä ei kummallakaan puolella ole mitään vaatimisia ja syrjäinen saa
pitää suunsa kiinni."

Ja vuotta myöhemmin oli maisteri vuorostaan saanut lyödä häntä olalle:

"No, patruunan-alku, kun olet saanut, niin pidä hyvänä myöskin."

Kulhian patruuna pysähtyy keskelle tietä.

Piruako hän näitä miettii? Hänellä puolestaan ei ollut syytä
valittamiseen. Ketä muuta hän olisi rakastanut kuin Linnan Sofiaa. Eikä
heillä koskaan ollut sananharkkaakaan tai pienintäkään erimielisyyttä
ollut.

Mutta kai se tuli siitä, että Niemen rouva aina oli niin kuihtuneen
ja väsyneen näköinen. Tuli kyllä ja jutteli hyvinkin hauskasti ja
kyseli kuulumisia, mutta kasvoista näkyi, että ajatukset olivat jossain
maallisen yläpuolella.

Ja kuitenkaan ei kukaan Niemestä tiennyt mitään, ei hyvää eikä pahaa.
Siellä elettiin kuin haudassa, oltiin kohteliaita, milloin vieraita
tuli, harvoin sydämellisiä, kun itse käytiin vieraisilla. Mutta jotakin
siinä täytyi olla.

       *       *       *       *       *

Kas, siinä se nyt oli!

Auto tulee takaapäin, on sivuuttamaisillaan Kulhian patruunan, mutta
pysähtyykin kohdalle.

"Kas sinäpä se olet", sanoo Niemen maisteri. "Nouse vaunuun, niin vien
sinut ohikulkiessani porraspäähän."

"Tiedä, onko vaaratonta tuollaiseen nousta."

Kulhian patruuna nousee kuitenkin maisterin viereen ja maisterista
huomaa selvästi, että hän tulee suoraan kaupungista.

"Sinulla on se tytär... Esterihän hänen nimensä oli?" kysyy Niemen
maisteri.

"Niin. Mitä sitten?"

"Ajattelin tässä vain itsekseni... Olen joskus häntä tarkastellut,
näyttää niin kovin hentoveriseltä ja poissaolevalta. Kuule, ethän pidä
pahana jos enemmän elämää nähneenä ja jonkunverran lukeneempana miehenä
sanon sinulle erään asian."

"Mitäpäs minä, sano vaan."

"Niin, en tahdo antaa sinulle neuvoja. Mutta kun hänen aikansa tulee
— ymmärräthän? — niin älä sekaannu hänen asioihinsa, vaan anna hänen
tehdä kuinka itse tahtoo. Se on onnellisinta. Katsoppas, Kulhian
patruuna, tämä mainen vaelluksemme vaatii ollakseen edes suhteellisen
onnellista hiukan muutakin kuin rahaa."

Auto tekee kauniin kaaren Kulhian porraspäässä ja kiitää sitten taas
puistokujaa pitkin maantielle patruunan ehtimättä edes pyytää maisteria
pistäytymään sisällä tai kiittää kyydistä.

Siinä hän seisoo kuin viskattuna omassa porraspäässään ja oman
ällistyksensä varassa. Hän miettii, mutta mihinkään johtopäätökseen hän
ei pääse. Viimein hän kuitenkin luulee keksineensä jonkun salaisuuden
ja hänen olonsa tuntuu tukalalta, kun hän nousee portaita ylös.



Kulhian patruuna auttaa ihmistä


Kulhian patruuna kuljeskelee rouvansa ja tyttärensä kanssa kaupungin
pääkatua ja silmäilee varrelle sattuvia taloja.

"Neljäkymmentäyhdeksänhän se oli", sanoo hän vaimolleen. "Eikö se niin
ollut?"

"Niin, niin kai se oli", vastaa rouva hajamielisesti. Sitten hän
muistaa jotakin ja jatkaa melkein vihaisesti:

"Sinä nyt kanssa olet... Käyt niinkin usein kaupungissa etkä tiedä oman
serkkusi taloa."

"Katsos kun on oltu niin vähän tekemisissä", myöntää Kulhian patruuna
hiljaisesti, "niin, ei oikeastaan missään tekemisissä ennenkuin nyt
vasta. Kas, kun sentään muisti minutkin."

Syyskuun auringossa on vielä lämpöä, mutta syksyn tuntu ikäänkuin
väreilee ilmassa, ja puiden lehdet kellastuvat hitaasti, mutta
varmasti. Ah, miten se syksy aina tuleekin odottamatta, varkain ja
yllättäen. Vaikka, sen puolesta, pitäisihän se tietää. Kulhiassa on
leikattu ja leikataan parhaillaan eloa.

Torin kulmassa patruuna tapansa mukaan hetkeksi seisahtuu. Hän
on tuon aamupäiväisen väen vilskeen, metelin ja liikkeen nähnyt
vähintään sata kertaa aikaisemminkin, mutta aina se on hänestä uutta
ja mielenkiintoista. Siinä tulee torin yli parvittain koululaisia,
joilla vielä loman jälkeen on väriä naamassaan. Niihin se tuo tytärkin,
Esteri, kuului vielä joku vuosi sitten, mutta lieneekö hänellä
milloinkaan ollut tuollainen kiire ja noin rusoittavat posket. Olisi
sekin saanut lukea eteenpäin aina vaan niinkuin Kelhon tytärkin ja
sitten hankkia itselleen nimikortteja ja painattaa niihin nimen alle,
että "fil.maist." ja lähettää niitä sitten ihmisille. Kun Kelhon isäntä
tai emäntä joskus saattoivat tytärtä asemalle, niin näkipä sen jo
heidän nenänsäkin päästä, että siinä se nyt istua touhottaa vieressä,
se fil.maist. "Kyllä se on Jumalan onni ja siunaus, että on varaa antaa
lapsilleen oppia ja sivistystä", saarnaavat jokaiselle, joka viitsii
kuunnella. "Se on kalleinta, mitä voi antaa." — No niin, saahan sitä,
kun on sitten antamista muutakin kuin oppia ja sivistystä.

Kulhian patruuna heittää äkäisesti sammuneen sikarinpätkän maahan ja
sytyttää uuden. Näkyypä joku tuttukin naama joukossa. Tuolla on Linnan
vihannes- ja juurikaskuorma. Niillä on hallissakin joku kaupantapainen.
Pitäisi oikeastaan mennä kysymään, kannattaako se. Ja tuossahan tulee
Saarenpään taloustirehtööri, — aivan päissään tietenkin. Mistä se
nyt aamupäivällä on itsensä noin täyteen saanut. Paras, kun laittaa
tästä itsensä tiehensä, saa taas muuten poiketa lähimpään kahvilaan
kraapustamaan nimensä vekseliin.

"Joo", päättelee Kulhian patruuna ja kääntyy vaimonsa ja tyttärensä
puoleen. "Menkäähän te nyt asioillenne, minä tässä vähän menen torin
yli pankkiin asioimaan. Tavataan sitten jossakin, vaikkapa tuossa
ravintolassa."

       *       *       *       *       *

Kulhian patruuna, kuten sanottu, käy usein kaupungissa, mutta koskaan
hän ei lakkaa katselemasta eikä ihmettelemästä. Tämäkin ihmispaljous,
— mihin sillä oikein on kiire, millä se elää ja mitä se toimittaa.
Ja palkkojensa pienuutta narisevat kaikki, poikkeuksetta. Jos ne nyt
veisi maalle ja jokaiselle osoittaisi tarpeellisen kokoisen palstan,
niin tietenkään ne eivät eläisi sielläkään, koskeivät ole syntyneet
maanviljelijöiksi.

Annappahan tuo Antti-serkkukin, tai oikeastaanhan se on vain vähäserkku
äidin puolelta. Mies on ison talon ainoa poika ja tuomariksi lukenut.
Onpa lisäksi hyvän piirin vallesmannikin, mutta eikös, eikös vain
pidäkin heittää vallesmannin virka pois, myydä juhlallinen talo,
ja muuttaa kaupungin virkamieheksi ja ostaa kivitalo. Ja joutua
vaikeuksiin. Siinä on nyt sitten, Kelhon äijä, sinun kouluviisautesi.
Vaikka kyllä sitä meidänkin tyttären pää olisi kestänyt saman kuin
sinunkin tyttösi, jos vain olisi tahtonut. Yhtä paljon ja enemmänkin
eikä olisi kukkaron pohja alkanut paistaa eikä olisi tarvinnut virkaa
ottaa. Se, kunhan olisi vain muuten tiennyt paljon asioita ja kertonut
vanhemmilleenkin. Vaan eipä se, Esteri.

Niin, se Antti. Eikö se silloin kun oltiin poikasia, sanonut, että
hänellä, Kulhian patruunalla, on pää täynnä sahajauhoja ja sammalia.
Että hän suoraan puhuen on vähän yksinkertainen ja tyhmä. Ja vielä
myöhemminkin sitä usein toistanut. Mutta niilläpä sahajauhoilla sitä on
tultu toimeen, vaikkei olekaan tehty afäärejä eikä nautittu opetusta
viisaudessa.

Niinpähän tämä Antti sitten jonakin päivänä viime viikolla ilmestyy
Kulhiaan. Eivät ole miehen asiat oikein, sen hän, Kulhian patruuna,
näkee jo heti naamastakin. Ja käy heti suoralta kädeltä asioihin
käsiksi. Kulhian patruunan pitäisi ostaa toinen puoli hänen
kivimuuristaan.

"Miksi?" oli hän, patruuna, kysynyt.

"Se olisi hyvä sijoitus."

"Mitäpäs sinä minun sijoituksistani. Itse sijoitan sen pienen, mitä on
sijoittamistakin."

"Mutta sinä et ole koskaan osannut oikein valvoa omia etujasi."

Kulhian patruunan oli täytynyt naurahtaa.

"En minä tiedä kuinka heitä olen valvonut", oli hän vastannut. "Mutta
kyllä minä hyvin olen elänyt."

"Niin, mutta olisit voinut hankkia suuret voitotkin."

"Samapa. En minä niitä tarvitse. Niitä tavoitellessa voivat mennä
entisetkin."

Sitten hänen oli täytynyt ruveta oikein vakavaksi.

"Kuule nyt, Antti", oli hän sanonut, "heitä pois tuo. Tiedäthän, että
kaupassa täytyy toisen voittaa ja toisen hävitä. Miksi sinä tulet
minulle kauppaamaan talosi puolikasta? Tiedäthän sinä, etten sitä
tarvitse".

"Tekisit hyvän sijoituksen."

"Saattaisihan olla niinkin. Mutta minä kun en tarvitse. Sano suoraan,
ovatko asiasi huonosti?"

Siihen se sitten oli jäänyt. Antti tarvitsi rahoja. Mutta hän vaati
puolesta taloa saman hinnan, minkä itse oli maksanut koko talosta.

"Rahan arvo on laskenut, mutta talojen arvo noussut", oli Antti
sanonut. "Sinä tiedät sen kyllä".

Kyllä sillä pojalla oli päässään vähän muutakin kuin sahajauhoja ja
sammalia. Kulhian patruuna oli luvannut miettiä asiaa. Viikon vain, ei
sen enempää.

"Käy nyt muulloinkin, paitsi milloin sinulla on taloja myytävänä", oli
hän sanonut.

Vaan hänestä näytti siltä kuin olisi Antin ilmeessä ollut jotakin
pyytävää ja säikähtynyttä, kun hän nousi kieseihin ajaakseen asemalle.

       *       *       *       *       *

Kulhian patruuna on jo vanhemmalla puolen ikää ja käveleminen on
hänelle raskasta. Voisihan hän hyvin ottaa ajurinkin, mutta tuoreessa
syysilmassa liikkuu sentään kernaasti ja katselee vastaantulevia.

Hän on nyt ottanut selvän siitä talosta ja tullut siihen vakaumukseen,
että kauppa kannattaa. Jos tätä menoa menee, niin saattaa voittaakin.
On ihmeellistä, miten Antti on saanut asiansa tälle mallille ja
miten se keksi kääntyä juuri hänen puoleensa. Luulisihan sellaisella
miehellä olevan tuttavia kaupunki täynnä. Vaan jospa sillä on asioita
muuallakin. Olkoon, eivät ne häntä liikuta. Talojuttu ainakin on selvä.
Kulhian patruuna istahtaa hetkiseksi puiston penkille. Kun siihen
kauppaan nyt ryhtyy, niin tuhottomasti siihen menee rahaa. Mutta
tekeväthän ne muutkin kauppaa tänä aikana, tekevätpä vielä velaksikin,
niinkuin Saarenpään taloustirehtööri. Mitenhän senkin miehen oikein
siunatuksi lopuksi käy? Kovin liikkuu suurissa asioissa eivätkä ole
erinomaiset entuudestakaan. Hän on ainoita miehiä, joille Kulhian
patruunan on täytynyt sanottaa, ettei ole kotona, vaikka hyvinkin on
ollut ja valehdella, ettei ole rahaa, vaikka on ollut. On niin kovin
vaikea kieltää ihmisiltä.

Patruuna lähtee taas liikkeelle. Vai tässä se nyt on, se
neljäkymmentäyhdeksän! Onhan hän toki sen ennenkin huomannut, vaikkei
ole tullut aavistaneeksi, että tulisi sen kanssa mihinkään lähempiin
tekemisiin. Ja Kulhian patruuna menee kadun toiselle puolelle ja
toteaa, että onhan se talon näköinen ja kerroksiakin on kolme, mutta
paljon, hm, se maksaakin.

Sitten Kulhian patruuna menee sisäänkäytävään ja huomaa siellä kipsiin
valettuja äijänpäitä katonrajassa olevassa syvennyksessä. Mitähän
nekin siellä oikein pyhittävät? Niinkuin ei tässä osattaisi kulkea
ilmankin. On hänelläkin kotona Lönnrot ja Snellman ja Esterillä on
pronssinen Topelius, ainakin se on pronssinvärinen, ja puistossa
sitäpaitsi valkoinen, marmorinen poika, jolla on siivet selässä.
Mikähän sekin oikein lienee? Liian virnaileva ja maallisen näköinen se
on enkeliksikin, ja nuoletkin sillä on kädessä. Kun niiden pitääkin
aina veistää ne sellaiset alastomina kaahottamaan, panematta riepuakaan
ylle. Vaikka korealtahan se sen puolesta näyttää vihreyttä vastaan.
Talveksi tytär sen aina korjaa pois. Mitenkähän on, taitavat nuo
äijänpäätkin maksaa koko paljon ja korottaa talon hintaa!

Tästä Kulhian patruuna taas muistaa varsinaisen asiansa ja kiipeää
portaita ylöspäin. Kuinka se Anttikin nyt sille mallille... jaha, tässä
se onkin. Hän painaa nappia.

       *       *       *       *       *

Puolihämärä, hiukan tuoksuava etehinen, josta ovi saliin on auki.

"Onkohan tuomari kotosalla?"

"Kyllä se on. Odottakaa!"

Mikähän tolsisko sekin oli piiaksi. Jättää siihen vain seisomaan
kuin... Eikö se osaa eroittaa ihmistä kulkijasta.

Mutta pianpa siinä on Anttikin ja Kulhian patruunasta näyttää, kuin ei
säikähtynyt, kysyvä ilme hänen kasvoiltaan vieläkään olisi hävinnyt.
Punastele siinä nyt vain, piika, ja auttele vanhanaikaista palttoota
yltä.

"Kas, sinäkö se olitkin. Oli oikein hyvä, että tulit. Tervetuloa ja käy
sisään, käy sisään!"

Eipä se enään olekaan se entinen itsevarma Antti, jolla on päässä vähän
muutakin kuin sahajauhoja ja sammalia. Tämä on hermostunut ja kalpeaksi
käynyt, ja sen touhukkaisuudessa on jotakin alistuvaa ja mielistelevää,
joka Kulhian patruunaa ellottaa ja tekee hänetkin miltei araksi. Ja
henkikin tulee väkeville kirkkaana aamupäivänä niinkuin Saarenpään
tirehtöörillä. Eivät taida asiat olla erinomaisesti!

"Istahdapas tuohon sohvaan ja ole iloisen näköinen. Tässä on sitten
vaimoni, — niin, tehän tunnette jo entuudestaan toisenne, — ja vanhin
poikani, toisen vuoden ylioppilas, ja tyttäreni... noin monta niitä on,
katsopas, — kuusi."

Antin rouvalla on kova ja käskevä katse, mutta Kulhian patruunasta
näyttää, kuin kaiken takaa kuultaisi suru. Hän tervehtii rouvaa ja koko
lapsilaumaa ja tuntee itsensä vähän kömpelöksi ja saamattomaksi eikä
tiedä, mitä oikein sanoisi.

"Onpa niitä sinulle siunautunut. Minulla ei ole kuin yksi... se voi
olla vanhimman poikasi ikäinen."

"Onhan niitä. Ja niiden kouluutuksen takia minä etupäässä muutinkin
kaupunkiin. Mutta taisi se tilanmyynti lopultakin olla hiukan hätiköity
juttu".

"En osaa sanoa. Mutta en minä ainakaan osaisi mennä myymään."

"Niin, no. Istuhan nyt ja puhellaan asioista. Ehkäpä tässä jotakin
saadaankin, kun jaksetaan rauhassa odottaa."

Kulhian patruuna katselee kaikkea sitä komeutta, mikä Anttia ympäröi,
nahan ja plyyshin paljoutta, kirjoja, seinätauluja ja mattoja ja hän
ajattelee, että mikähän senkin miehen niin panee hätäytymään ja saa
liikkeelle. Onko se vain pelkkä väärä laskelma, vai olisiko siinä
muuta alla? Onhan hän kuullut, että Antti on korttimies ja vielä
viinaan menevä, olisikohan sattunut joku harhapisto. — Eikä hänellä
ole mitään syytä olla Antille kiitollinen: ensinnäkin se puhe niistä
sahajauhoista ja sammalista ja toiseksi se ajoi torpparien väärää asiaa
häntä pikkuserkkuansa, Kulhian patruunaa vastaan. Hävinnythän se sen
kyllä oli, mutta ei ollut malttanut olla oikeuden eteishuoneessa nauraa
räkättämättä:

"Häviöhän siinä tuli, tiesin sen jo edeltäpäin, mutta taisipa
serkku-poika olla hermostunut."

Johon Kulhian patruuna oli tiuskaissut:

"Piruakos sitten ajat sellaista asiaa ja kynit köyhiltä torppareilta
heidän ainoat rahansa. Taisivat sinulle vielä velkaantuakin."

Tämä kaikki on hiukan kaivellut Kulhian patruunaa ja hän oli ajatellut
Anttia vähän koukutakin, että "kuinkas nyt löysit Kulhian". Mutta
rouvan ja lasten näkeminen on hänet häkellyttänyt. Voi olla vaara
hyvinkin suuri ja syyttömiähän nuo ovat, rouva ja alaikäiset lapset.
Sitten lisäksi: mitä se turha koukkuileminen hyödyttää, on siinä
Antilla muutenkin tekemistä.

"Se on sillä tavalla", selittää Antti-serkku, "että viikon kuluttua
tarvitsen seitsemänkymmentäviisi, muuten on piru irti".

Kulhian patruuna kohauttaa kulmakarvojansa: miten niin irti? Hän aikoo
sitä kysäistä, mutta peruuttaa samalla päätöksensä. Mitä häneen toisen
asiat koskevat, parempikin, kun ei tiedä.

"Niin että jos sinä kauppaan suostut", jatkaa sukulainen, "riittää kun
maksat heti kolmanneksen. Loput sitten sopimuksen mukaan."

Eipä tämä niin vaarallista näy olevankaan. Mutta Kulhian patruuna on
otattanut asioista selvän ja tietää, että kauppa kannattaa.

"Jos maksan, niin kerralla maksan koko homman", sanoo hän
yksitoikkoisesti.

Nyt Antti rehahtaa nauruun.

"Sinäpä olet", nauroi hän, "sinunhan pitäisi sitten saada jonkunlainen
alennus".

Kulhian patruuna suutahtaa, nyt se jo taas sai rämisevän
itsevarmuutensa. Hän aikoo sanoa, että sillä ehdolla maksan, ettet enää
puhukaan sahajauhoista ja herkeät ajamasta vääriä asioita. Mutta mitäpä
hän! Ja sanookin vain:

"En minä alennuksia tarvitse. En minä siinä kaupassa aio hävitä."

Toisen varmuus tyrmistyttää sukulaismiestä ja hän tulee aivan totiseksi.

"Niinhän se on, että kauppa on kauppa", myöntää hän hiljaisesti. "Mutta
kyllä sinä autoit minut pahasta pulasta."

       *       *       *       *       *

Vasta paikallisjunassa Kulhian patruuna tapaa vaimonsa ja tyttärensä.
Hän on kävelemisestä ja kauppakirjain teosta väsynyt ja hän huohottaa
astuessaan vaunuosastoonsa.

"Nyt on sitten niin, Esteri", sanoo hän tyttärelleen, "että kun äidistä
ja minusta aika jättää, on sinulla talo kaupungissa ja maalla."

Juna nytkähtää ja lähtee liikkeelle.

"Mitä, mitä sinä oikein tarkoitat?" kysyy hänen rouvansa. "Me istumme
ja vahtaamme sinua tuntikausia ja sinä vain juokset talokauppoja
tekemässä."

"Antilta ostin puolet hänen kivimuuristaan."

"Herrajess sentään! Ethän sinä niitä asioita ymmärrä."

Mutta Kulhian patruuna ei huoli vastata. Hän on väsynyt ja hän nojaa
päänsä sohvan kulmaan. Silmäluomet painuvat itsestään umpeen ja pian
hän alkaa kuorsata. Siinäpä hän sitten, väliin havahtuen, vuoroin
torkkuu, vuoroin nukkuu tämän vajaan tunnin matkan, nukkuu niinkuin
mies, jolla on omatunto suurin piirtein reilassa.



Tehdas


"Neuvos käski sanoa terveisiä ja pyytää, että jos patruunan ja
patrunessan sopisi, niin sitten illalla seitsemän aikana... Siellä on
nyt nuori herrakin kotosalla..."

Kulhian patruuna pyyhkäisee kämmenellään paksuja, harmahtavia
viiksiänsä, ja raskaat silmäluomet rävähtävät. On aivan kuin ei hän
Kautisten palvelijaa huomaisikaan, vaan koko ajan ajattelisi muita
asioita. Ja kuitenkin hän on kuullut jok'ainoan sanan, jopa niitä
tarkasti punninnut ja harkinnutkin.

Mutta hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Tuollakin nyt, jossakin
kamarissa, kuuluu istuvan pitäjän emäntiä, ja kappalaisen rouva on
joukossa. Ja hänelle niillä kuuluu olevan asioita. Eiköhän vaan taas
liene jotakin siitä olutpruukista, ainaisesta vaivasta. No niin, pääsee
siitä. Elleivät osaa kohtuudella juoda, olkoot ilman.

"Niin että millaisen vastauksen minä saan viedä neuvokselle?"

Jaha — vastauksen, aivan oikein. Aivan yhtäkkiä patruunan mieleen
juolahtaa, ettei ole pitkä aika, ei monta vuosikymmentä, siitä kuin
Kulhian isännät kunnioittavasti ja paljastetuin päin puhuttelivat
Kautisten herroja. Ja samalla hän johtuu ajattelemaan, kuinka voi olla
mahdollista, että neuvos talvikaudet ja melkein vuodet ympäriinsä
asustaa milloin kaupungissa, milloin ulkomailla, ja inspehtuurit, ne
hyväkkäät, sill'aikaa pruukaavat maata miten parhaaksi näkevät. Eivät
kai nekään vanhan senaattorivainajan jättämät rahat iankaikkisesti
mahtane riittää.

"Niin että millainen vastaus minulla on kunnia..."

"Kuinka siellä Kautisissa oikein jaksetaan?" keskeyttää Kulhian
patruuna.

"Kiitos kysymästä, herra patruuna, minun nähdäkseni oikein hyvin."

"Jaha — jaha. Joo. Sanokaa nyt sitten neuvokselle, että kyllähän me,
kyllähän me, sano, koetamme tulla. Seitsemän aikanako se oli?"

"Seitsemän."

"Hyvä on. Tullaan."

Eikä Kulhian patruuna vähän ajan kuluttua muista Kautisten neuvosta
eikä kello seitsemää. Hänen on nyt järjestettävä ne ämmät siellä
jossakin kamarissa. Saavat jotakin ompeluseuroissaan päähänsä ja
sitten juoksevat tänne lähetystönsä kanssa. Ja sitten istutaan kamarin
loukossa ja juodaan kahvia. Ja ollaan kristillismielisiä ja raittiita.

"Päivää vain, rouvat", tervehtii patruuna.

Siinä on isojen talojen emäntiä, Joutsjärveä ja Puotinientä, on siinä
pari torpan muijaakin ja kaiken kruununa pastuurska.

"Hyvää päivää, patruuna", vastaa pastuurska.

Emännät ovat häkeltyneen näköisiä ja patrunessa silittelee pukuaan.

"Tässä on Sivusen ja Portaan torppien emännät sieltä meidän maalta",
esittelee hän muijat.

"Vai niin, jaha, kylläpä tunnen, kun tarkemmin katselen. Kai teille
tuotiin ne uudet lattiavärkit?"

"Tuotiin. Kiitoksia vaan hyvin paljon, patruuna", vastaavat muijat
kerkeästi ja yhteen ääneen.

"No, niin pästä sitten."

Pöydällä on kahvivehkeet ja viinilasit, ja pastuurska miettii, kuinka
hän nyt alkaisi puhua patruunalle.

"Etkös sinä ota, isä?" kysyy patrunessa.

"Enpä tiedä, jospa nyt lasin viiniä."

"Me tulimme nyt taas niinkuin lähetystönä patruunan luo", aloittaa
pastuurska. "Siitä vanhasta asiasta."

"Jaa, ettäkö sulkea pruuki."

"Niin, kun siitä on niin paljon kirousta pitäjälle."

Kulhian patruuna miettii. Tätä samaa laulua on hän kuunnellut jo
melkein kymmenen vuotta. Kaikissa asioissa pitäjäläiset voivat olla
erimielisiä, mutta yhdessä asiassa he pitävät yhtä: oluttehtaan
sulkemisessa. Ei suinkaan raittiuden vuoksi, vaan siksi, että pelkäävät
hänen voittavan.

"Jos niinä suljen", vastasi hän, "niin tuovat ne kuitenkin kaupungista."

"Eihän se sitten tule patruunan omalletunnolle", väittää pastuurska
sanavalmiisti.

"Onhan se kyllä niinkin. Mutta minä kun en kauppaa tavaraani
kenellekään. Ja mestarille olen antanut sellaisen määräyksen, ettei
köyhille eikä juopoille saa myydä pulloakaan."

"Siinä patruuna on tehnyt oikein. Mutta saavat ne kiertotietä ja
muitten avulla."

Nyt patruunan täytyy hymyillä.

"Mutta kuinkas nyt, pastuurska", sanoo hän, "minä huomaan, että te
siinä ja te kaikki, luvalla sanoen, istutte viinilasit edessänne. Ja
lisäksi tyhjät lasit. Täytäpäs, äiti."

"Mutta sehän onkin aivan eri asia, patruuna. Lasi tai pari hyvässä
seurassa kiitollisuudella ja kaikella kohtuudella nautittuna. Vaan kun
ei osaa pitää rajaa ja köyhiltä menevät kaikki rahat, — kyllä patruuna
tietää, älkää väittäkökään vastaan."

"No niin, no. Olenhan minä kuullut."

Marraskuinen päivä on jo mennyt sivu puolen ja huone on tumma ja
totinen. Silloin Kulhian tytär tulee huoneeseen hiljaisena ja vaaleana,
tulee ja istuutuu isänsä taakse.

"Joko se nyt taas on siitä pruukista?" kysyy hän.

"Siitä, siitäpä aina."

"Ja siitä me sitten saamme joka vuosi niinkuin joululahjaksi."

Se on tämän Kulhian tyttären ääni niinkuin kellonsoittoa eivätkä
sanat ole kohdistetut oikeastaan kenellekään. Naiset istuvat hiljaa
ja vilkuilevat häntä vähän niinkuin ihaillen, mutta toiselta puolen
kysyenkin. Ilmestyy vain siihen ja lieneekö edes tervehtinyt
tullessaan. Ja lieneekö tuo edes oikein tervekään? Ei näy missään, ei
liiku kotiporttia ulommaksi, käyneekö edes kirkossa? Pastuurska ei
todellakaan muista nähneensä häntä muualla kuin Linnan ristiäisissä,
missä hän muiden mukana seisoi kummina kruununvoudin kanssa.
Merkillisen valkea ja väritön tyttö.

"Sulje vaan, isä", sanoo tytär. "Sillähän siitä pääsette."

Pastuurska tarttuu oitis asiaan ja emäntien silmät välähtävät.

"Kuulkaapa nyt, patruuna, mitä neitikin sanoo."

"Niin no", ratkaisee Kulhian patruuna hiljaisesti. "Mitäpäs minä sitä
käytän, jos siitä on haittaa ihmisille. Sanokaa nyt sitten terveisiä,
että ensi vuoden alusta saavat ihmiset tuottaa oluensa kaupungista, kun
eivät osanneet pitää rajaansa."

       *       *       *       *       *

Tämän päätöksen teko ei lainkaan tuota Kulhian patruunalle edes
jälkimietteitä. Kun ihmiset koreasti pyytävät ja niin vähällä voi olla
heille avuksi, niin miksei sitä sitten olisi. Toinen asia olisi, jos
se tuottaisi taloudellisia vaikeuksia, rahanpuutetta ja sen sellaista,
mutta oli kai tuolla jo tarpeeksi voitettukin. Eikähän hän toisekseen
välitä noista saksalaisista ja tanskalaisista panimomestareistakaan.
Joka kuukausi vain pitäisi palkkaa lisätä, ja sittenkin tahtovat olla
tietäväisempiä kuin herra itse. Niinkuin tämä nykyinenkin, Olaussen, —
tulee muutamana päivänä ja sanoo, että hänellä pitäisi tehtaan puolesta
olla vaunut. Vaunut! Perhana, — ei hänkään, Kulhian patruuna, ollut
edes koskaan _ajatellut_ vaunuja.

Kulkiessaan tallilta navetalle Kulhian patruuna lauhduttaa mietteensä
mitä vaunuihin tuli. Kun kesään päästään, niin eikö pitäne hänenkin
tosiaankin hankkia vaunut. Äiti on tahtonut tulla huonokulkuiseksi
ja hänellä itselläänkin käy tuo hengenahdistus ja sydämentykytys...
ovathan ne vaunut kaikin puolin mukavammat. Mutta vain yhden hevosen,
— tai pitäisikö olla kahden. Saattaa olla liian ankaraa yhdelle
hevoselle, eikä patruuna halua, että eläimiä vaivataan.

Nyt ei Kulhian patruuna enää ollenkaan muista tehdastaan. Ei hän tule
ajatelleeksi, että hän olisi voinut koettaa myydä sen toiselle ja pestä
kätensä. Ei hän edes muista, että sitä monesti on pyydetty häneltä
ostaa. Hän on vain päättänyt sulkea sen. Ja sillä hyvä. On mukavaa
katsella, rupeaako juopuneita nyt sitten näkymään vähemmän.

Yhtäkkiä hän sitten muistaa kutsun Kautisiin ja menee sisään.

       *       *       *       *       *

"Niin, me kai menemme sitten, äiti", sanoo hän sisälle tultuaan.

"Eiköhän", myöntää patrunessa. "Tiedätkö, onko Linnan väki kutsuttu."

"Ei minulle ainakaan mitään mainittu. Mutta eiköhän. Se nuori herrakin
kuuluu muuten olevan kotosalla."

"No sekin... Ja mitähän se oikein hommaa?"

"Mitäpä se meihin kuuluu", murahtaa patruuna väsyneesti, mutta huutaa
sitten toiseen huoneeseen:

"Esteri!"

Siellä on jo valo sytytetty ja tytär istuu käsityön ääressä.

"Niin", vastaa hän.

"Tulepas tänne", huudahtaa patrunessa tiukasti. "Meillä on sinulle
asiaa."

"Meitä on kutsuttu Kautisiin seitsemältä", selittää hän sitten. "Isä
tahtoo, että sinä lähdet mukaan."

"Niin", jatkaa Kulhian patruuna. "Olisi kai epäkohteliasta, ellet
tulisi. Siellä on nuori herrakin kotosalla."

Viipyy ennenkuin Kulhian tytär vastaa. Mutta sitten hän sanoo:

"Minä en välittäisi koko Kautisista, en sen herrasväestä enkä heidän
nuoresta herrastaan."

"Et! Mutta tokko ketään heistä edes kunnollisesti tunnetkaan!"

"En, mutta minä näen joka päivä heidän päätynsä kamarini ikkunaan. Se
on harmahtava ja vihertävä ja ränstynyt. Ja aina kun sen näen, tulee
minun paha olla."

"Se on tyttö", mutisi Kulhian patruuna. "Mitä nyt sanomme neuvokselle?"

"Sanokaa, että voin huonosti."

"Kuule, Esteri", keskeytti hänen äitinsä. "Ennen sinä et ole narrannut."

"Sanokaa sitten suoraan, etten halunnut tulla."

"Yhä hullumpaa!"

Mutta Kulhian patruuna on arka tyttärensä suhteen, ja hän nousee
mennäkseen muuttamaan pukuansa. Pientä mutinaa hän kyllä pitää
itsekseen, mutta "kun et tule, niin pysy poissa".

Eikä hän myöskään välitä vaivata hevosta tälle viheliäisen lyhyelle
matkalle. Eikö juuri ole satanut puhdasta, kaunista lunta? Ja eikö
terveydekseen kävele niitä paria tai kolmea kilometriä, jotka erottavat
Kautisten tienhaaran Kulhian puistokujasta! Tulee muutenkin niin vähän
liikutuksi. Tulkoon renki sitten hakemaan, sanotaan nyt kymmenen
vaiheilla. Voidaanhan kävellä hiljaa, ei tee mitään vaikka myöhästyykin
muutaman minuutin, sitähän vallasväet pitävät hienona ja "fiininä".
Myöhästyvät ne muutkin, — jos nyt Kautisiin tänä iltana muita
ylimalkaan on käskettykään.

Kulhian patruuna ajattelee, että hän samalla kertaa voi katsella
vainioitaan, miten ne alkavat peittyä lumeen. Jonkunlaisella
nautinnolla hän muistelee, miten hänen peltonsa ulottuvat melkein
Kautisten porttipylväisiin asti ja miten vasta sitten alkavat Kautisten
pitkät, hoitamattomat sarat ja mustat, perkaamattomat metsät. Kun ei
Kautisten neuvos tuon paremmin asu kartanoansa ja ellei hän siitä kovin
ylettömiä vaatisi, niin ehkäpä hän, Kulhian patruuna... Tähän asti on
patruuna monesti ennenkin ajatellut ja tällä kohtaa säännöllisesti
ajatuksensa peruuttanut. Sillä mitäpä hän Kautisilla tekisi, hän,
jolla jo entuudestaan oli liiaksikin maata ja jolla oli vain yksi
ainoa perillinen. Mitäpä hän sillä tekee, ja hänen perillisensä, tämä
hiljainen ja vaalea Kulhian tytär, tulee kyllä elämänsä toimeen.

Kun patruuna sitten puolisonsa kanssa hiljakseen tallustelee
puistokujaa myöten maantietä kohden, ajattelee hän, tokko hänen
tytärtään on tätä maista elämää varten luotukaan. Siinä on jotakin niin
kalpeaa ja poissaolevaa, että patruuna joskus melkein pelkää puhutella
häntä. Hän aikoo huomauttaa tästä vaimolleenkin, mutta muuttaakin
sitten mielensä ja sanoo ainoastaan:

"Mitä sinä oikein Esteristä ajattelet? Eikö häntä pitäisi toimittaa
ulkomaille tai jonnekin, että hän saisi vähän puhtia itseensä?"

"Niin, kun se aina istua jurottaa kotona ja puuhaa niitä omiaan. Kävisi
edes jossakin."

"Kuka sitä pakottamaan. Tekee mitä tahtoo. Se minun äitivainajani, — en
häntä paljon muistakaan, — kuuluu olleen samaan suuntaan. Istui vain ja
nökötti. Ja mikäs oli istuessa."

Eikä Kulhian patruuna sen enempää haastele. Heikko kuunvalo lankeaa
maantielle, ja tämän tuostakin patruuna menee tien syrjään ja koettelee
aitaa. Kulhian patruuna on sellaisia miehiä, joiden paikkojen pitää
olla kunnossa. Ovathan nämä aidat jo ennen koetellut, mutta hän ei ole
koskaan luottanut näihin kilometrin pituisiin säleaitoihin. Joku pylväs
pettää ja siinä sitten makaa koko homma.

Niin kuluu sitten matka, askel askeleelta. Joku ajaa ohi, toinen tulee
vastaan ja Liutun torpparikylästä kuuluu juopuneitten laulua.

"Taitaa olla hyvä, että tulee tehdas suljetuksi", sanoo patruuna kuin
ajatuksissaan.

Hänen vaimollaan ei tähän ole mitään vastaamista. Hän ajattelee, että
tulot nyt pienenevät muutamilla tuhansilla, ehkäpä oikein kymmenilläkin
tuhansilla, mutta enemmän hän ajattelee sitä seikkaa, että tässä nyt
mennään Kautisiin ja jalkaisin. Eikä hän jaksa ymmärtää miehensä
päähänpistoja. Hyvä että edes käski tulla perimään.

Mutta kansakoulun vaiheilla heitä vastaan horjuu juopunut mies, ja
patruuna tulee toistamiseen ajatelleeksi tehdastaan.

"Hyvää iltaa, patruuna!" tervehtii mies kohdalle tultuaan.

Se on solakka, nuorehko mies, joka tulee hajuvedelle ja väkeville.

"Iltaa", vastaa Kulhian patruuna tympeytyneesti ja väistää saadakseen
jatkaa matkaansa.

Mutta mies on hellittämätön ja asettuu keskelle tietä.

"Herra patruuna ei taida tunteakaan minua", jatkaa mies. "Minä
olen juuri tulossa herrasväkeä vastaan. Katsokaa, koko Kautinen on
juhlavalaistuksessa."

Kautisten toisen kerroksen ikkunoista kumottavat todellakin tulet, ja
Kulhian patruuna rouvineen pysähtyy neuvottomana.

"Te kai olette sitten Kautisten nuori herra."

"Se sama. Kävin tuolla läänissä katselemassa, — en tiedä, onko se
Kulhian vaiko Kautisten, Liutulla se joka tapauksessa oli..."

"Kyllä se on meidän."

"Sen parempi sitten. Kävin siellä katsomassa, miten ne pojat siellä
oikein elävät. Ja kyllä ne elävät suoraan sanoen kuin sorsat. Joka mies
päissään ja anteliaalla tuulella vierastakin kohtaan, niinkuin näette."

"Vai niin."

"Niin olivat. Ja onhan nyt sitäpaitsi lauantai-ilta. Ei kukaan lyönyt
nyrkkiä pöytään. Sitten tuli kotoa sana, että te tulette meille, ja
minä päätin lähteä vastuulle. Eikö se ollut ylevä ja juhlallinen teko?"

"Kieltämättä. Vaikka tässä tapauksessa olisi ehken ollut parempi, että
olisitte pysynyt Liutussa."

"Kenties. Mutta lähtiessäni löin minä niinkuin patruuna Sintram
ennen... Kai tunnette hänet?"

"Ei, en minä tunne herra Sintramia."

"No, se onkin vain kirjoissa. Minä löin siis muutaman satasen pöytään,
kaksi tai kolme, ja sanoin: 'Kas siinä, miehet ja raatajat. Lähettäkää
nyt maanantaina mies kaupunkiin ja ostakaa itsellenne viinaa!'
Ajattelin, että köyhälle kansalle pitää olla heidän muntrationinsa."

"Perkele!" pääsi Kulhian patruunalta. Ja sitä sanaa hän ei vuosikausiin
viljellyt.

Vaan mitäpäs Kautisten poika siitä. Hän vain jatkaa selittämistään eikä
huomaa aikaa eikä paikkaa.

"Entä neiti?" kysyy hän. "Kymmeniä vuosia olen kuullut, että teillä on
tytär, mutta yhtään kertaa en ole häntä nähnyt."

"Hän ei tullut", vastaa Kulhian patruuna yksinkertaisesti.

"Ei tullut, ei tullut", toisti Kautisten poika itsekseen. "Ehkä se
olikin parempi. Miksei hän tullut?"

Kulhian patruuna mietti ja rykäisi ennenkuin vastasi.

"Hän ei vaan tahtonut tulla", virkkoi hän sitten lyhyesti.

"Niinkö? No niin sitten."

Ja nyt Kautisten poika on melkein kuin selvinnyt.

"En minä täällä kyllä pitkä-aikainen olekaan. Viikon tai pari ja siinä
kaikki. Katsokaa, herra patruuna, tämä ilmasto ei sovi minulle. Minulle
pitää olla enemmän tummuutta ja enemmän vihreyttäkin. Mutta olisin
hyvin kernaasti hänet nähnyt. Isäni..."

"Hyvästi nyt, nuori herra", keskeytti Kulhian patruuna, "hyvästi ja
tervehtikää isäänne. Varmasti hän ilostuu enemmän saadessaan teidät
kotiin kuin jos me sinne kaikin yhdessä menisimme."

Enempää siinä ei sitten enää puhuttu. Ja mitäpä sanottavaa enää
olikaan. Kautisten poika jäi seisomaan maantielle ja Kulhian patruuna
rouvineen palasi saman tien, jota oli tullutkin. Mutta päivä oli
hänelle kieltämättä ollut erittäin tapausrikas. Luopua ensin kokonaisen
omaisuuden koroista, tulla sitten kutsutuksi vieraisille ja saada
lopuksi eteensä juopporaukka, joka saa parhaimmankin vireen pilalle.
Vaimolleenkaan hänellä ei ollut mitään sanomista, kulki vain ja ähki
itsekseen.

"Nytkö sieltä jo palattiin?" kysyy tytär.

"Nyt."

"Ja hauskaa oli?"

"Ulkoilma virkistää aina. Sinäkin saisit enemmän olla ulkosalla."

"Ainahan sitä ehtii. Ja hyvänä pidettiin?"

"Koko kartano juhlavalaistuksessa."

"Näin sen kyllä ikkunasta. Sehän oli hauskaa."

"Oikein hauskaa. Mutta se poika, nuori herra, sitä en olisi uskonut —
juo kuin naakka."

"Se nyt ei kylläkään ollut mielenkiintoista kuultavaa."

Ja sitten Kulhian patruuna menee huoneeseensa. Mutta kun hän illalla
kaataa itselleen pienen tuikun, ajattelee hän, että maailma on
sellainen kuin se on, eikä hän, yksinkertainen maalaispatruuna, ole
oikea mies sitä kohentelemaan. Hoitakoon kukin omat asiansa parhaan
omantuntonsa ja valistuneen harkintansa mukaan.



Syksyinen Pan


Niinpä siis syksy on saapunut pitäjään ja syksyn mukana Kautisten
"hullu poika". Tämä on rumaa ja toivotonta syksyä: sataa ja tuulee,
tuulee ja sataa vuorotellen. Puistot riistyvät paljaiksi, kellastuneet
koivunlehdet ajelehtivat pitkin kujia, ja maantiet ovat lätäköitä
täynnä. Siellä täällä käydä jyskyttelevät puimakoneet tai kuuluu
riihistä varstojen jynkytys; ihmiset ovat harmaan, likaisen ja
alakuloisen näköisiä.

Harmaalta ja likaiselta tuntuu myös järvien äsken niin siintävä vesi
ja harmailta ja likaisilta järvien rannalle sijoittuneet, alastomien
puiden takaa pilkistelevät valkoiset kartanot ja punaiset talot,
alastomalta näyttää kuuluisa Kulhia ja autiolta suuri Kautinen. Ja
iltaisin tuikkii tuli Kautisten ylimmästä kerroksesta, sillä siellä on
se hullu poika; omistajat ovat jo siirtyneet eteläisemmille maille, ja
kartanoa vallitsee isännöitsijän väki.

Niin on siis tullut se vuodenaika, jolloin luonto levittelee ja jakaa
runsaimmat rikkautensa, mutta ihmiset näyttävät asiallisuudessaan
köyhemmiltä ja surkeammilta kuin milloinkaan ennen. Kaikki ilo on kuin
poisvarissut ja kiteytynyt kiitäviin, kellastuneisiin koivunlehtiin
ja kirvelevään tuuleen, eikä illan tullen Mervin takamailta kuuluva
iloisuuteen pyrkivä hanurinrenkutus pysty särkemään vallitsevaa
tunnelmaa.

"Se on tullut jo, se hullu poika", sanovat ihmiset.

"Niin on. Me näimme sen eilen kirkonkylällä."

Se on merkki siitä, että on tullut peruuttamaton, totinen syksy, ilman
elvyttävää auringonpaistetta ja ilman jälkikesän mahdollisuuksia.

On pitäjällä tunnettu tosiseikka, ettei Kautisten poika ole hullu,
vaikka hänellä on sellainen nimi. Hän vain tulee syksyn tullen ja
menee ensimmäisen lumen mukana, istuskelee yläkerran autioissa
kamareissa ja välttelee ihmisiä. Hän on joskus lapsuudessaan ollut
sairas, ja senjälkeen hän kuuluu tulleen sellaiseksi, umpimieliseksi ja
ihmisaraksi. Hän kuuluu muuten niihin ihmisiin, joista puhutaan vähän
ja kuiskailemalla. Eikä kukaan voi kuvailla hänen ajatustensa kulkua
eikä kertoa hänestä hyvää eikä pahaa.

Nyt on siis syksy, ja Kautisten poika kulkee kirkolta kotiansa
sadetakin kaulus ylösnostettuna ja kädet syvällä taskuissa. Hän
viheltelee itsekseen eikä pidä kiirettä; on kuin hän nauttisi siitä,
että saa kulkea hitaasti, jalkaisin, ja että hänen ympärillään
vallitsee suuri yksinäisyys, tuuli ja sade. Maantien vettynyt hiekka
narskahtelee hänen jalkainsa alla, putoavat oksat risahtelevat
metsissä; nyt ei tosiaankaan ole mikään laitaihmisten kävelyilma.

Mutta Kautisten poika kävelee, kävelee ja viheltelee, kunnes hän
Kulhian kartanoon erkautuvan puistokujan kohdalla äkkiä lakkaa
viheltelemästä. Nainen, joka Kulhian kujalta kääntyy maantielle,
näyttää säpsähtävän nähdessään odottamattoman kulkijan, mutta malttaa
sitten mielensä ja menee toiselle puolelle tietä. Se on vain Kulhian
ainoa tytär, vaalea kuin auringonpaiste ja solakka kuin nuori koivu,
joka ensi kerran kuraisella maantiellä tapasi Kautisten hullun pojan
ja pelästyi. Mutta, kuten sanottu, hän malttaa mielensä ja jatkaa
matkaa asiaa sen enempää ajattelematta. Korkeintaan vain: "Siinä oli
se Kautisten hullu poika." Sinä iltana ei Kautisten hullu poika paljoa
viheltele, ellei tee muutakaan. Istuu ja tuijottaa ja pitää tulta
pesässä, ja kun isännöitsijän vaimo tulee pyytämään häntä illalliselle,
vastaa hän katkaisevasti:

"En."

Mutta seuraavana päivänä hän taas kohtaa Kulhian tyttären, ja nyt se
tapahtuu Vehkoon kohdalla. Kautisten poika kulkee ja viheltelee, ja
nyt on sellainen ilmakin, ettei ihmisen luulisi raatsivan käskeä edes
koiraansa ulkosalle. Saa kulkea ja vihellellä eikä ole pelkoa siitä,
että suuret talokkaat ja kartanonherrat tulevat ja sanovat: "Kas vain,
nuori herrakin on jo tullut paikkakunnalle. Terve tuloa, terve tuloa!"
Ja seisovat sitten neuvottoman näköisinä, kun eivät tiedä, miten
jatkaisivat, ja menevät kiiruusti tiehensä.

Kulhian tytär on kaunis ja hiukan uskonnollisuuteen taipuva, ja
ohikulkiessaan hän luo uteliaan katseen Kautisten poikaan, mutta tämä
katselee suoraan eteensä, niinkuin hänen tavakseen on tullut.

Illan tullen hän antaa taas tulen loimuta, istuskelee vihellellen
keinutuolissa ja katselee ilmeettömin katsein pääkallon ja sääriluun
kuvilla varustettuja lääkepullojaan. Kun hän menee levolle, on
hän tyytymättömän näköinen. Kulhiassa saa kyllä olla tytär, mutta
tuollainen hänen ei tarvitsisi olla.

Syyssateet jatkuvat, ja kuoleman tunnelma käy voittavammaksi. Kun
Kautisten poika seuraavana päivänä kävelee sateessa, ei hän viheltele,
mutta päivää myöhemmin hän jo viheltelee, sillä mitään odottamatonta
vastaantulemista ei ole tapahtunut maantiellä. Ja niin hän kulkee
tavallisen matkansa huomenna ja ylihuomennakin, eikä Kulhian tytärtä
näy hänen näköpiirissään. Se on hyvä asia, vaikkei Kautisten poika
häntä sen syvemmin ajattelekaan.

Mutta jo lauantaina hänen alituinen vihellyksensä kuoleutuu huulille.
Sillä tuo tavallinen kohtaus uudistuu taas. Ja samoin sunnuntaina ja
maanantaina.

Nyt Kautisten hullu poika ryhtyy ajattelemaan Kulhian valoisaa tytärtä.
Ja kuta pitemmälti hän ajattelee, sitä rauhattomammaksi hän käy. Kun
ilta hämärtyy, niin hän seisoo ikkunassa ja katselee sinne, mistä
Kulhian vaaleanruskea pääty häämöttää.

Että kaikkea pitää sattuakin hänen, Kautisten pojan, kohdalle. Mutta
hän kiristää hampaitaan ja käy levolle.

Seuraavana päivänä hän menee maantielle asiata tehden. Kun se on
ruvennut menemään, niin menköön nyt sitten, piru vieköön, ajattelee
hän. Ja kun sitten Kulhian tytär Karhumäen vaiheilla tulee häntä
vastaan, nostaa hän hattuaan kohteliaasti ja asiallisesti, niinkuin
esiintymään tottuneen miehen tulee ja sopii. Ollaanhan samasta
pitäjästä, Herra nähköön, toinen suuresta Kautisesta ja toinen
kuuluisasta Kulhiasta. Hän hymyilee, ja Kulhian tytär hymyilee myöskin,
mutta laimeasti, hiukan hämmentyneesti ja punastuen.

Illalla Kautisten poika muistaa Kulhian tyttären hymyn, ja häntä
värähdyttää, mutta samalla häntä myöskin itkettää. Se on nyt sillä
tavalla hänen kohdallaan, mutta siitä huolimatta hän päättää
seuraavanakin päivänä lujasti mennä maantielle ja kohdata Kulhian
tyttären.

Siitä kohtaamisesta ei kuitenkaan tule mitään, ei sinä päivänä, ei
seuraavana eikä koko viikolla. Mutta Kautisten poika ei tiedä, että
merensininen silmäpari taukoamatta Kulhian päätyikkunoista tähtää sitä
kumpua, millä Kautisten vanhuuttaan vihertävä kartano ylenee raiskatun
puistonsa keskellä. Ja Kautisten poika tuskailee, kulkee ja kirahduttaa
yhteen hampaitaan, ja hänessä herää jotakin esi-isistä ja nuoruudesta,
joka vielä ympäröi hänet, mutta joka hänen kohdaltaan oikeastaan on
mennyt.

Hän ei siis ole tavannut Kulhian tytärtä, ja hän voivottaa ja valittaa
sitä itsekseen.

Silloin hän muistaa, että Vehkoossa on illalla pidot. Miks'ei hän voisi
mennä sinne. Hän on joskus viheriäisimmässä lapsuudessaan tuntenut
Vehkoon pojan. Eläköön poika tai ei, hän menee sinne kumminkin.
Valjastuttakoon isännöitsijä hevosen, hän ajaa Vehkooseen. Tällöin
hän ei tule ajatelleeksi, että hän mahdollisesti saa koko Vehkoon
pitotunnelman pilalle, sillä hänessä asuu vain kiihkeä toimintahalu ja
tarve olla jossakin muualla kuin Kautisten jylhässä yksinäisyydessä.
Mutta perilletultua on mieliala kuin poispuhallettu ja hän istuu
vain nuoruutensa toverin kanssa ja juttelee, harvaan, harkitusti ja
seikkaperäisesti. Mitä varten pidot? Nämä ovat elonleikkuupidot,
tavanmukaiset. Vai niin, aivan oikein, minä muistan.

"Ja mitä sinä nyt?" kysyy nuoruuden toveri, joka vielä on nuori.

"No, minä noin vaan", vastaa Kautisten poika ja tekee epämääräisen
liikkeen kädellään. Hulluhan hän ei ole, mutta jotakin hänessä on
vialla. Hän ei ole halukas tekemään selkoa puuhistaan, hän on — noin
vaan.

Aamupuolella juodaan muutamia maljoja. Siinä on joku vuodentulolle,
muutamia työlle, isänmaalle ja niin edespäin. Kautisten poika ottaa
niihin kaikkiin osaa tyynesti ja asiantuntemuksella. Sen verran hän
on talonväelle velkaa, koska on kerran tänne tullut. Mutta ajatukset
kiertävät edelleenkin Kulhian tytärtä. Hämäränä aamuhetkenä hän
mahdollisesti tuoksahtaa hiukan, mutta ajatukset ovat selvät ja
kirkkaat ja suuntaviivat varmat.

"Nyt minä lähden", sanoo hän ja kiittelee kestityksestä. Vellikellot
soittavat silloin väkeä aamiaiselle, ja kello on kahdeksan.

Hän on päättänyt puhutella Kulhian tytärtä ja hän ajaa suoraan
kartanoon. Se on Kautisten haltijain vanha tapa. Aamuhetki on tosin
vielä varhainen, mutta Kulhian patruuna on jo ylhäällä, ja Kautisten
poika, kuten todettiin, tuoksahtaa hiukan. Mutta patruuna on hieno mies
ja oivaltaa, ettei tässä käy liikoja tarkasteleminen, ja käskee sisään.

"Kiitoksia. Minulla olisi asiaa vain neidille."

Nyt patruunan katse lentää nopeasti varpaista päälakeen, sitten hän
poistuu eikä palaa enää.

Mutta Kautisten poika ei tule levottomaksi, hän seisoo paikallaan
kuin naulittu ja viimein hän istahtaa. Eteisessä nakuttelee suuri
kaappikello, ja kolme entistä Kulhian omistajaa katselee häntä
sisälle johtavien ovien päältä. On tämä hiukan toista kuin kuolleessa
Kautisessa.

Ja vihdoin tulee Kulhian tytär. Kalpenee, punastuu ja katselee
neuvottomana odottajaa. Kautisten pojassa alkaa käydä, mutta hän
pysyttelee tyynenä ja harkitsevana.

"Minä tulin vain hakemaan neitiä ajelemaan", sanoo hän.

"Hyvä. Haen vaan päällysvaatteeni", vastaa Kulhian tytär.

Näin hän ajelee ensimmäisen kerran Kulhian tyttären kanssa. Hän ei
tunne tarvetta sanoa mitään, vaikka ihmiset pysähtyvät katselemaan
heitä; hänestä on paras niinkuin on. Mitäpä hänellä oikeastaan
olisikaan sanottavaa. Niin he kiertävät harjun ja ajavat Kirkkojärven
ympäri. Sitten hän kysyy, joko olisi aika mennä kotiin.

"En tiedä. Tehkää kuten itse haluatte."

Kautisten poika ei aja vielä kotiin. Hän ajaa Linnan tiluksille, jotka
ovat pitäjän vanhimmat. Kun kierretään kartanon puistoa, huomaa hän,
että Kulhian tyttären sormessa kiiluu sormus.

"Minä olen kihloissa kruununvoudin kanssa", sanoo Kulhian tytär.

"Vai niin", vastaa Kautisten poika, mutta syrjäinen ei saata huomata,
kuinka hänessä alkaa käydä ja jyskyttää. Sitten hän ehdottaa, että
ajettaisiin kotiin.

"Sehän on kokonaan teidän vallassanne", virkahtaa Kulhian tytär.
"Muuten: meidän häämme ovat jouluaattona."

"Vai niin. Siihen on siis vielä neljättä kuukautta."

Hevonen on käynyt kuinka on tahtonut, mutta nyt se yllytetään raviin ja
se tekee komean kaaren Kulhian porraspäässä.

"Annattehan anteeksi, että vaivasin teitä?" kysyy Kautisten poika.

"Totta kai."

Tämä oli siis heidän ensimmäinen tapaamisensa.

Kun Kautisten poika tulee kotiin, on hän raukea ja väsynyt, ja hänen
ajatuskoneistonsa on todella jollakin tavoin joutunut epäkuntoon. Hän
heittäytyy pitkäkseen, tuijottaa kattoon eikä saa kiinni yhdestäkään
järjellisestä ajatuksesta.

"Hän sanoo olevansa kihloissa kruununvoudin kanssa", puhelee hän
itsekseen, ja sitten hän nousee ja menee ikkunaan, mutta näkee vain
syysmyrskyn raivoavan.

Sateet heittäytyvätkin tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi, eikä
yhtään täysin kirkasta päivää näy välillä. Syyskuun lopulla ovat
jo puut aivan paljaina, kynnetyt pellot vellinä ja metsät uhoavat
kosteutta ja kylmyyttä. On melkein kuin marras- ja lokakuun rajamailla
toisinaan. Ja Kautisten poika viettää pitkiä, kuumeisia päiviä. Niinpä
hän taas eräänä päivänä ajelee Kulhian tyttären kanssa. Tällä kertaa
hänet on vastaanottanut Kulhian rouva ja luonut häneen pitkän, kysyvän,
puoleksi moittivan katseen.

"Ettekö käy istumaan?" oli Kulhian rouva kysynyt.

"Kiitos en. Minä odotan vain neitiä lyhyelle ajeluretkelle."

Mutta Kulhian rouva on tarmokas nainen ja tottunut puhumaan suunsa
puhtaaksi. Hänen mahtava olentonsa täyttää koko oviaukon.

"Tiedättekö", sanoo hän, "minä en ollenkaan kannata teidän
ajeluretkiänne. Minusta tuntuu, kuin koko kartanon rauha olisi
häiriintynyt, ja tyttäreni on sitäpaitsi kihloissa."

Ulkona piiskaa vihmasade viheliäistä maata, mutta Kautisten pojan
silmät kirkastuvat ja hymy leviää pian yli kasvojen.

"Niin, kruununvoudin kanssa", vastaa hän. "Minä tiedän sen kyllä."

Koskaan Kulhian rouva ei ollut uskonut, että Kautisten väki osaisi
hymyillä tuolla tavoin.

Nyt ajelevat sitten Kulhian tytär ja Kautisten poika toisen kerran.
Tällä kertaa Kautisten poika tuntee itsensä hiukan saamattomaksi ja
neuvottomaksi, hänen pitäisi kaiken todennäköisyyden ja hyvien tapojen
mukaan edes nyt puhua jotakin, mutta hän ei keksi sanoja. Ja hän tekee
taas entisen kierroksen, kiertää Linnan kartanon puiston, harjun ja
Kirkkojärven ja miettiessään hän kiiruhtaa hevostaan yhä nopeampaan
juoksuun. Eihän hänellä tosin nytkään ole erikoista esilletuotavaa,
mutta on outoa hakea jo toinen kerta vieras nainen ajelemaan kanssaan
eikä millään tavalla perustella sitä.

"Nyt on kaunis ilma", sanoo hän vihdoin tuulen ja vihmasateen piestessä
kasvoja.

Kulhian tytär naurahtaa lyhyesti ja ohimenevästi, ja Kautisten poika
nykäisee vaistomaisesti suitsista.

"Tarkoitan, että tämä on onnellinen tilanne", oikaisee hän ja antaa
hevosen juosta kuinka tahtoo.

Nyt Kulhian tyttären silmäluomet värähtävät hermostuneesti eikä hän
vastaa mitään, katselee vain kylmästi ja tunteettomasti harmahtavaa
avaruutta.

"Ehkä ajamme kotiin jo", sanoo hän vihdoin.

"Kulhiaanko?" kysyy Kautisten poika ajatuksettomasta

"Niin, Kulhiaan. Luonnollisesti. Sehän on minun kotini."

Ajeluretki oli kestänyt kolme tuntia, ja nämä olivat ainoat sanat,
jotka heidän välillään vaihdettiin.

Mutta tällaisista tilanteista yltyvät niin sanoaksemme runolliset
mielikuvat. Ja Kautisten poika paloi kuin kuumeessa. Silloin hän ei
muistanut, mitä suuri tohtori Wernitz Saksanmaalla seitsemän vuotta
sitten oli sanonut. Proosaahan hän oli sanonut, totisinta proosaa,
mutta sitä ei Kautisten poika muistanut. Hän vain kulki, silmäluomet
polttavina, ja tähtäsi sinnepäin, mistä Kulhian vaaleanruskea pääty
kohosi. Kulki, katsoi, mietteissään rakenteli ja ajatteli Kulhian
tytärtä.

Toisin Kulhian tytär. Häneen oli tullut ikäänkuin suurta
alistuvaisuutta, ja veret poskipäillä olivat kenties hiukan kalvenneet.
Mutta nenän kaarevuus oli käynyt huomattavammaksi ja sierainten
värähtely herkemmäksi, alahuuli oli käynyt esiinpistävämmäksi, ja
silmät, jotka ennen olivat loistaneet kuin pohjaton meri, olivat
kuin yön vanha jää. Hän oli luopunut kamarielämästään ja tullut
toimelliseksi ja asialliseksi, mutta iltaisin kostuttivat kyyneleet
hänen päänalaisensa ja hän katseli Kautisten yläkerrasta tuikkivia
tulia.

Niin kuluu viikko ja niin kuluu toinenkin, ja muutamana päivänä he taas
kohtaavat toisensa Karhumäen tienoilla.

"Minä en enää ole kihloissa kruununvoudin kanssa", sanoo Kulhian tytär.

"Vai niin", vastaa Kautisten poika, säpsähtää ja kalpenee. "Ehkä teitte
ajattelemattomasti", jatkaa hän tovin kuluttua.

"Voi olla", myöntää toinen tunteettomasti. "Minä en kuitenkaan
tahtonut, ja vanhempani surevat sitä kovin."

Nuori, lämmin veri läikähtelee Kautisten pojan rinnassa ja taitaa
läikähdellä toisenkin. Tällä kertaa he kulkevat jalkaisin vettyneellä,
kuraisella maantiellä ja tuntevat jossakin määrin olevansa poissaolevia
ja — uskaltaisimmeko sanoa — onnellisia. Kautisten pojan silmät
loistavat, ja Kulhian tyttären hienosti piirtynyt, punainen suu on
hymyssä.

— Hän ei ole enää kruununvoudin kihlattu, — ajattelee Kautisten poika
riemuiten.

Ja hetken hän tahtoisi hypätä ilmaan ilosta, mutta hillitsee itsensä ja
puree hampaansa yhteen. Se johtuu Kautisten haltijain vanhasta tavasta
eikä siitä, että hän muistaisi, mitä suuri tohtori Wernitz seitsemän
vuotta sitten oli sanonut.

Eikä syrjäinen saata huomata mitään. Maailman jokapäiväisiin ilmiöihin
kuuluu, että kihlauksia puretaan. Niistä puhutaan aikansa, selitellään
puolin ja toisin, ja kun ei uutta sytykettä löydetä, niin vaietaan.
Kulhian tytär on talousaskareissa päivisin, kylmänä ja tunteettomana,
ja nyyhkyttelee öisin. Joskus he tapaavat toisensa maantiellä. Mitä se
syrjäisiin kuuluu. Heidän mielipiteensä ja arvostelunsa eivät ulotu
Kautisiin eivätkä Kulhiaan.

Niin elävät he molemmat, Kautisten poika ja Kulhian tytär, kumpikin
tahollaan korkeinta aikaansa, tapaavat toisensa joskus maantiellä,
mutta hetken tunnelmat eivät pukeudu sanoiksi. Elävät kumpikin
tahollaan kahden virstan päässä toisistaan ja ajattelevat toisiaan
taukoamatta ja kiihkoisasti. Ja jossakin kirkonkylän seuduilla astelee
herra kruununvouti taskussaan sormus, jonka hän aikoinaan suurin
toivein oli ostanut, ja Kulhian patruuna katselee kulmiensa alta
tytärtään ja tokaisee tyytymättömänä:

"Ihme, ettet sinä jo rupea tekemään runoja."

Sillä — luvalla puhuen — eihän kukaan lähelläoleva enää saata olla
epätietoinen siitä, että Kautisten hullu poika rakastaa Kulhian
kaunista tytärtä ja päinvastoin.

Mutta Kulhian tyttären korkein aika ei pukeudu runomuotoon. Hän
valvoo ja nyyhkii, mutta on ensimmäinen kylmässä asiallisuudessa ja
toimellisuudessa, ja kun marraskuu sataa ensimmäisen lumen, panee hän
lähetin viemään kirjelippua Kautisiin.

"Sanokaa, mitä Te minusta tahdotte?" lukee Kautisten poika kirjelipusta
eikä mitään muuta.

Ja silloin Kautisten poika ikäänkuin heräsi unesta, johon oli pitkäksi,
pitkäksi aikaa nukahtanut.

Hän muisti ne vuodet kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten ja olonsa
Saksanmaalla ja suuren tohtori Wernitzin. Mutta lähetti seisoi
alakerran eteisessä ja odotti vastausta.

Hänet valtasi suuri ja pyhä kauhu, kylmä hiki virtaili pitkin hänen
ruumistaan, ja hän kieriskeli vuoteella ja vaikeroi. Edessään hän näki
oman itsensä kaksoisolentona, entisen ja nykyisen, ja se entinen oli
kokonaan tuhonnut nykyisen.

— Kas vain, tämän piti tuleman, ja siinä sinä nyt kieriskelet,
Kautisten poika. Edestä syömätön löytyy, löytyy kuin löytyykin.

Mutta kun lähetti aikansa turhaan oli odottanut, lähti hän tiehensä ja
jätti Kautisten pojan kieriskelemään ja tekemään tiliä oman minänsä
kanssa. Niin valvottiin kahdella taholla, Kulhiassa ja Kautisissa,
toisessa värähdellen ja odottaen, toisessa tuskaillen, hammasta purren
ja hikeä valuen. Ja kummallakin taholla rakastettiin.

Kolmantena päivänä Kautisten poika voitti itsensä. Hänen huulensa
olivat polttavat ja kuivat, hänen silmiensä ympärillä oli sinertävät
renkaat, ja koko hänen olemuksensa vapisi ja hytkähteli, mutta
ajatukset juoksivat suorina ja määrätietoisina. Sitä voi vaatiakin
Kautisten pojalta.

Hevonen oli valmiina viemään häntä asemalle, ja hänellä oli jo
päällysvaatteet yllään, kun hän kirjoitti seuraavan vastauksen:

"Minä rakastin Teitä, niinkuin silloin kun ensi kerran rakastetaan:
intohimoisesti, mutta kauniisti myöskin. Ja Teidän takianne unohdin,
mitä suuri lääkäri Saksanmaalla minulle seitsemän vuotta sitten sanoi.
Hän sanoi: 'Ja tästä eteenpäin, nuori ystäväni, te ette enää koskaan
ettekä missään mielessä katsele naista. Ette katso häneen ettekä kajoa
häneen. Siinä on rangaistusta yllinkyllin.' — Siitä ymmärrätte, ettei
minulla ole oikeutta tahtoa Teiltä mitään. Antakaa anteeksi koko
olemassaoloni, sillä minä rakastin Teitä liian paljon. Ja nyt minä
lähden."

Hän sulki kirjeen huolellisesti ja pani lähetin viemään sitä Kulhian
kartanoon. Sitten hän astui rekeen, ja hetkistä myöhemmin kiidätti
vauhko hevonen häntä asemalle.

Kautisten poika oli ollut tavoilleen uskollinen, sillä maa oli ensi
kertaa yltyleensä valkoisen, puhtaan lumen peitossa.



Kruununvouti


Herra kruununvouti on siivo mies ja hiljainen mies, mutta hän ei pidä
siitä, että häntä kutsutaan herra kruununvoudiksi. Häntä on puhuteltava
herra kapteeniksi, sillä hän on ollut luutnanttina hajoitetussa
tarkka-ampujapataljoonassa ja joutunut lakkautuspalkalle alikapteenin
arvolla. Sotaherra on aina sotaherra. Ja nyt hän muun lisäksi on vielä
suorittanut tuomarintutkinnon.

Mutta mitäpä kihlakunta siitä. Sen mielestä kruununvouti on
kruununvouti. Eikä herra kapteeni siitä sen enempää välitä, hän antaa
asian olla sillään.

Aikoinaan herra kruununvouti on pitäjän herrain kanssa keskustellut
muun muassa kysymyksestä, voiko naisten läsnäollessa kirota.

"Ei", sanoivat pitäjän herrat, "naisten läsnäollessa ei voi kirota".

"Kyllä", sanoi herra kruununvouti, "naisten läsnäollessa voi kirota
yhtä hyvin kuin muulloinkin. Mutta naiset eivät pidä siitä. Sitäpaitsi
sitä ei katsota sivistyneeksi".

Näin puhui sotaherra, jonka entiseen ammattiin kiroamisen katsottiin
kuuluvan oleellisena osana. Siitä oli kulunut pitkän aikaa, siitä
sellaisesta keskustelusta, ainakin hänestä siltä tuntui, vaikkei siitä
suinkaan ollut kuin vuosi vain. Tuskinpa niinkään pitkä aika.

Olihan sekin ollut aikaa, hiljaista ja varovaista kortinpeluuta,
ilta-istuntoja milloin täällä, milloin tuolla, ja todinjuontia.
Mutta siitä alkaen kuin herra kruununvouti joutui kihloihin Kulhian
patruunan tyttären kanssa, on hän jollakin tavalla pitäjän herroista
vieraantunut. Eivät he enää jytisevin vaunuin tai nytkyvin kiesein aja
kruununvoudin talolle, vaan pitävät ilonsa keskenään.

"Kuinka se on mahdollista", kysyivät he toisiltaan, "kuinka hän Kulhian
tyttären oikein sai?"

Eivätkä he löydä vastausta kysymykselleen, ja jos heillä olisi
rohkeutta kysyä herra kruununvoudilta itseltään, niin ei hänkään
varmaankaan osaisi siihen vastata. Hän on kihloissa Kulhian tyttären
kanssa, sillä hyvä, siihen saa tyytyä. Miten hän siihen on joutunut,
sitä hän ei osaa selittää.

Herra kruununvoudin talo on siis pantu uudelleen kuntoon, vanha tomu ja
noki on poistettu ja paikat on kiilloitettu, putsattu ja puleerattu.
Katsokaa messinkisiä, kiiltäviä käsipuita ja ison salin lattiaa, joka
on ruotsalaista parkettia. Sellaisia ei ole kuin Kautisissa, jos lie
sielläkään. Kuka tietää.

Kautisissa, niin. Muutamana päivänä kerrotaan herra kruununvoudille,
että äsken näkyi Kulhian tytär kulkevan sateisella, syyskuraisella
maantiellä sen Kautisten puolihullun pojan kanssa.

"Vai niin", vastaa herra kruununvouti.

Sillä asia ei liikuta häntä. Hän on kyllä kihloissa, mutta Kulhian
tytär on sittenkin hänelle kaunis ja kaukainen kuin uni, hänet voi
nähdä ja häntä voi muistella, mutta häneen ei voi koskea.

Ja herra kruununvouti alkaa soittaa, mitäpä hän muutakaan voi tehdä.
Hänen musta tukkansa alkaa ohimoilla saada harmaita hiuksia, mutta —
hän tietää sen — tuli hänen silmistään ei ole hetikään sammunut ja
hänen käyntinsä on joustava kuin nuorukaisen. Epäilemättä Kulhian tytär
itse parhaiten tietää, mitä tekee.

Kuitenkin hän eräänä iltana ajaa Kulhiaan. Ei tänä vuonna arvatenkaan
lunta tulekaan, syksyinen tuuli vain tuivertelee ja ilma on
läpipääsemättömän musta. Tulet tuikkivat Linnan kartanosta, kirkkaat
ja itsetietoisen näköiset tulet niinkuin rikkailla ainakin, mutta
mökkiryhmän valkeat ovat himmeät ja vaivaisen näköiset.

"Minä ajattelen", sanoo herra kruununvouti, "että häät pidettäisiin
juhlien vaiheilla, ehkäpä jouluaattona."

Kulhian patruuna katselee sikariaan.

"Kuinka vain", vastaa hän. "Mutta jouluaattona... eikös pappien
silloin, ymmärtääkseni, pidä valmistautua juhliin. Mutta kuinka
tahdotte, en osaa siihen sanoa sinne, en tänne."

Patruuna on kodikas mies ja luo katseensa vaimoonsa ikäänkuin
kysyäkseen, että "kuinkasta sinä, äiti, olet tämän asian itse tykönäsi
harkinnut." Mutta Kulhian patrunessa on iso ja leveä ja käskemään
tottunut, hän pyörittelee vain lihavia, valkeita käsiään eikä vastaa
mitään; hyvä on, että asia tulee järjestykseen ja hyvä on, että
kartanoon saadaan kunnollinen vävy.

"Vaikka", jatkaa herra kruununvouti, "eihän tämä asia yksinomaan
minusta riipu eikä teistäkään."

Eivätkö Kulhian tyttären silmät, jotka ovat olleet kuin tyven,
selittämätön meri pilvisäällä, eivätkö ne hetkeksi välähdä niinkuin
järvenpinta silloin, kun aurinko haihtuvaksi tuokioksi heittää sille
säteensä ja eikö tummaan, verhottuun ääneen ole tullut kuin helähdys
salatusta ilosta.

"Miten vain tahdot, kruununvouti", vastaa hän. Ja sitten: "Sanoitko
jouluaattona? Olkoon sitten jouluaattona."

Mutta ei herra kruununvouti ole sen iloisempi, kun hän syyspimeän läpi
ajaa kotiinsa, eikä hänen mielensä tule sen valoisammaksi, vaikka hän
käskee sytyttää valot kaikkiin huoneisiinsa ja antaa pianon soida.

Herra kruununvouti on yksinäinen, hänellä on virkansa, pienet
rikkautensa ja suuri, laaja huoneustonsa eikä mitään muuta. Muutamana
iltana oli hän puhunut siitä Kulhian tyttärelle ja Kulhian tytär
nyökäyttää vaaleaa päätään ja luo häneen pitkän katseen sinisistä
silmistään.

"Hyvä on", sanoo hän, "tiedän, mihin aiotte tulla. Minä rupean
toveriksenne teidän yksinäisyyteenne".

Sellaista se oli ollut. Oliko se kenties jonkunlaista sääliä? Herra
kruununvouti lyö loppuakordit ja huoahtaa. Sotaherrana hänen oikeastaan
pitäisi kirota.

Seuraavana aamuna, varsin varhain, hän saa vieraan. Se vieras on hieno
mies, vaikka tuoksahtaakin hiukan väkeville. Mutta muuten kai hän ei
voisi puhua. Jos herra kruununvoudilta jälkeenpäin tiedusteltaisiin,
minkä näköinen kävijä oli, niin hän ei voisi antaa tyhjentävää
selvitystä. Jotakin tummaa siinä vain oli ja jotakin niinkuin erämaasta.

"Istukaa", sanoo herra kruununvouti.

"Kiitos", vastaa vieras, muttei istuudu. "Minä olen Kautisten
kartanosta, tiedättehän."

"Tiedän", sanoo herra kruununvouti, muttei saa terästetyksi katsettaan.

"Ja minä tulin vain katsomaan, minkä näköinen te olette", jatkaa
vieras. "Sitä ette panne pahaksenne".

"En."

"Lisäksi minä tahdoin sanoa teille, että kyllä kai te nyt olette
onnellinen."

Herra kruununvouti nousee seisomaan. Hän ojentautuu koko pituuteensa.
Pitääkö hänen sanoa: "Tuossa on ovi, herra". Mutta mies ei ole tullut
pilkalla, nyt hän jo nähtävästikin ajattelee jotakin muuta ja kääntyy
lähteäkseen.

"Tämän minä vain tahdoin sanoa teille, kruununvouti", lopettaa hän.
"Hyvästi".

"Hyvästi", vastaa herra kruununvouti soinnuttomasti.

Sen päivän ehtoolla ei kruununvoudin talo ole valaistu eikä piano soi.
Hän istuu työhuoneessaan ja joskus hän nousee ja kävelee läpi pimeitten
huoneitten rakennuksen päästä päähän.

"Illallinen olisi katettu", sanoo emännöitsijä.

Herra kruununvouti herää kuin jostakin unesta.

"Kiitoksia", vastaa hän, "mutta minä en syö illallista tänään".

"Onpa tämä kummallista", ajattelee vanha ja kokenut emännöitsijä.
"Ensin käy Kautisten nuori herra, sitten kapteeni kuljeskelee pimeässä
eikä syö illallista. Alkaakohan totisakki pian taas kokoontua?"

Mutta totisakki ei ala kokoontua, ei ainakaan vielä. Herra kruununvouti
ajattelee vain, että hänestä on viime aikoina tuntunut siltä kuin
aurinko olisi paistanut yölläkin ja kuin aavistettava, tuskin
huomattavissa oleva pilvi nyt juuri olisi vetäytynyt sen eteen. Mutta
kun hän tulee kauemmaksi ajatuksissaan, naurahtaa hän niille itsekseen.
Aurinko, mikä helvetin aurinko yöllä paistaisi tälle pallonpuoliskolle!
Tähti se on, joka on tuikkinut, kirkas ja välkehtelevä tähti, joka
juuri senvuoksi näyttää niin kauniilta, että se on niin kaukana ja
korkealla.

Sitten hän aikoo sekoittaa itselleen grogin, mutta lopultakaan hän ei
sitä tee. Miksi hän ottaisi grogin? Hänhän voisi menettää miehekkään
tasapainonsa ja kirjoittaa tunteellisen kirjeen. Eikä se sovi hänelle.

Ja hän menee taas pimeän huoneen ikkunan luo, jonne tulet paljaaksi
riistetyn puiston läpi tuikkivat kylältä ja Linnan kartanosta. Mutta
vaikka hän kuinka vetää kulmakarvansa ryppyyn ja puristaa huulensa
yhteen, ei hän voi olla itsekseen huoahtamatta:

"Miksikä tämän teit, Kulhian valkoinen tytär?"

       *       *       *       *       *

Vaikka eihän Kulhian vaalea, äänetön tyttö ole hänelle mitään tehnyt.
Hänen omatuntonsa saattaa kyllä hyvinkin kestää tarkastuksen.

Mutta eräänä aamuna se tulee. Herra kruununvouti on juuri silloin
asettunut pöytänsä ääreen virkatoimiinsa ja on syrjäisestä hyvinkin
juhlallinen nähdä. Ulkona on sateista ja harmajaa ja ikkunat valuvat
vettä, mutta työhuoneessa on lämmintä ja viihtyisää ja uunissa palaa
tuli. Ja herra kruununvouti istuu ja kirjoittaa.

Silloin Kulhian renki vääntyy sisälle.

"Täällä olisi muuan pieni paketti", sanoo hän, "ja kirje. Patruuna
lähetti."

"Patruunako lähetti"? kysyy herra kruununvouti varmuuden vuoksi ja
tuntee piston rinnassaan.

"Niin, patruuna."

"Sanoiko hän, tuleeko vastausta."

"Ei se siitä puhunut mitään."

"Hyvä on. Pankaa ne tuohon pöydälle."

Sitten mies saa mennä.

Herra kruununvouti kirjoittaa virkakirjeensä loppuun, kirjoittaa
uhallakin. Hän juontaa kasvonsa koviksi ja tunteettomiksi, mikä on
mennyt, se on mennyt. Hänhän on antanut parhaan ikänsä mennä työssä ja
asiallisessa toiminnassa, miksi hän nyt rupesikaan...

Sorein kynänvedoin herra kruununvouti allekirjoittaa virkakirjeensä,
panee sen laskoksille ja sulkee kellertävään kuoreen. Mutta sydäntä
vihlaisee, niinkuin hän muistelee joskus nuorempana tapahtuneen.

Vaikk'eihän hän vielä tiedä, mitä Kulhian lähetys sisältääkään.
Ohimennen, kuin varkain, ottaa hän kirjeen ja paketin pöydältä ja menee
sisähuoneisiin. Varovaisesti leikkaa hän kuoren auki ja ottaa esille
kirjeen, joka on Kulhian patruunan hiukan kankeaa käsialaa. Eikä se
pitkä olekaan.

 "Tyttäreni pyynnöstä lähetän tämän. En minä ollenkaan ymmärrä, mistä
 tämä nyt tuli. Mutta minä toivon hartaasti, että aika tasoittaa sen.
 mitä mahdollisesti on ollut välissä. Käykää talossa."

Herra kruununvouti hymähtää, mutta hän ei tiedä, että veret samalla
pakenevat hänen kasvoiltaan. Turhaan Kulhian patruuna kirjoittaa
melkein kuin anteeksipyytäen, — Kautisten poika, se puolihupsu, tuli ja
vei. Siinä ei ole sen enempää puhumista.

Polkaistako jalkaa, kirahtaako! Se kannattaisi, mutta se ei parantaisi
tapahtunutta tosiseikkaa. Onko hän rakastanut? On, omalla hiljaisella
tavallaan, itsekseen, toiselle sitä näyttämättä. Ja se kai oli päivä
päivältä kasvanut hänen itsensä siitä tietämättä.

Tuliko hän tunteelliseksi, eikö hänestä tuntunut kuin jokin hänen
sisässään itkisi. Häntähän tukehdutti ja pakahdutti. Pois se, hän
ei ollut enää niitä miehiä, jotka poimivat lähtiä taivaalta. Sitä
tehdäkseen täytyy olla runoilija, runoilija millä tavalla tahansa.

Mitä hän viitsii avata kääröä. Hän tietää, että sileä, kultainen sormus
sieltä pyörähtää lattialle. Mutta hän avaa sen kuitenkin.

"Tässä se siis on", sanoo hän ja hänen ensi ajatuksensa on viskata se
jonnekin.

Sitten hän alkaa katsella omaa kiiltävää sormustaan.

"Minun kai olisi lähetettävä tämä takaisin", ajattelee hän ja ottaa sen
jo sormestaan, mutta asettaa sen taas entiselle paikalleen.

"Ruoka olisi pöydässä", ilmoittaa emännöitsijä.

Herra kruununvouti ei sitä kuule. Hän istuu tunti tunnin jälkeen ja
tarkastelee sormuksia ajattelematta mitään, mutta joka hermollaan
tuntien. Alkaa jo hämärtää.

"Nyt olisi jo päivällisen aika", ilmoittaa emännöitsijä toistamiseen.

"Pankaa puita pesään, minulla on kylmä", sanoo herra kruununvouti.

Häntä palelee todellakin, sillä ulkona sataa ja kylmä viima tulee
järveltä käsin. Mutta kun emännöitsijä tuo puita, sanoo hän uskotun
palvelijan suulaudella:

"Kulhian tytär ja Kautisten poika siellä taas näkyivät ajelevan
Linnasta käsin."

"Vai niin", vastaa herra kruununvouti hiljaisesti.

"Kun tarkenevatkin tällaisella jumalanilmalla".

"Hm", sanoo herra kruununvouti.

Ja hän tarkastelee edelleenkin välkkyviä sormuksia.

"Kun Kautisten poikaa ei sinulla enää ole", sanoo hän itsekseen, "niin
tule silloin hakemaan omasi, minun omani tai molemmat. Yön uni, tähden
lento, — mikä meni, se meni, mutta toivomasta ei kukaan kiellä."

Mutta kun herra kruununvouti asettaa molemmat sormukset laatikkoon,
eivät taivaankannella kimmeltele tähdet. Sade piiskaa ikkunaruutuja ja
pimeys on läpäisemätön eikä kruununvoudin talosta kuulu pianonsoitto,
vaan ikkunat ovat mustat ja pimeät ja kahlekoira ulvoo koppinsa
edustalla, mutta muuten on talossa autiota ja yksinäistä niin kuin
asuisi siellä suru.



Viimeinen harha-askel


Vieras maa ja vieraat ihmiset ja vieraat, oudot rakennukset ympärillä.
Monessa maassa ja monessa kaupungissa hän on käynyt, muttei milloinkaan
tässä. Ja monia, monia vieraita ihmisiä hän on nähnyt, muttei
milloinkaan näitä.

Kirkkojen kellot soivat ja sade putoaa maahan, lempeä ja lämmin sade,
ja Kautisten poika kulkee kadulta kadulle ja puistosta puistoon.

Sateisena sunnuntaipäivänä, valkenipa tuo päivä missä tahansa, elämä
aivan kuin hetkeksi seisahtuu. Mietitään sitä mikä on mennyt tai ei
mietitä mitään, jotkut ovat tehdyn tai teeskentelemättömän hartaita
ja ajattelevat pelolla, että joskus on itsekunkin kuoltava. Ilman
sitä pelkoa ei ylimalkaan mitään hartautta olisikaan, ei tehtyä eikä
teeskentelemätöntä.

"Mikä päivä nyt on?" kysyy Kautisten poika ensimmäiseltä
vastaantulijalta.

"Saastattoman sikiämisen."

"Hm, kiitos", murahtaa Kautisten poika ja koettaa palautella mieleensä
jotakin. Mutta sellaista päivää hän ei muista, sellainen ei kuulu
meidän uskontoomme.

Ja hän kulkee taas eteenpäin ja sairaus polttaa suonissa. Hän ei tahdo
miettiä eikä hän tahdo ajatella sitä, mikä on saavuttamatonta, hän
tahtoo vain mennä eteenpäin ja unohtaa.

Ja kirkkojen kellot soivat.

Mitä on ylimalkaan tämä mainen vaelluksemme. Me synnymme kuollaksemme,
siinä vanha totuus. Toiselta elämä sujuu raskaammin, toiselta
helpommin, mutta vaikka miten suuria puuhaisimme, ei maailma siitä
muutu ja hauta on edessä joka tapauksessa.

"Niin vainkin, Kautisten vanhin ja ainoa poika."

Hän painaa hatun syvemmälle päähänsä ja jouduttaa askeleitaan.
Eteenpäin hänen täytyy.

Me synnymme kuollaksemme, ja siinä Kautisten ja Kulhian rajamailla
syntyi myöskin jotakin kuollakseen. Sikisi ja syntyi saastattomasti.
Ja kuoli, koska se oli kuollakseen syntynytkin. Se täytyi tietää ja
ymmärtää edeltäpäin.

Sade hellittää hetkeksi, aurinko pilkahtaa esiin ja Kautisten poika
tuntee itsensä synkäksi ja kuin kaikkien katselemaksi. Mutta pian alkaa
taas sataa. Kunhan päivä nyt vain menisi ja tulisi pimeys.

Vaan se ei mene. Vain harmaus, sade ja raskaus antavat aavistaa
pimeyden, joka on tuleva, tähdettömän pimeyden. Ihmiset kulkevat ohitse
ja joku luo häneen ohimennessään välinpitämättömän katseen.

Ei Kautisten poika muista hänen nimeänsäkään, lieneekö hän sitä
milloinkaan kuullutkaan. Hän muistaa vain totisen metsän, maantien ja
jotakin sinistä ja ihmeellisen vaaleaa.

Oliko hän silloin, tämän ihmeellisen vaaleuden kohdatessaan kenties
jotakin tietoisesti tai tiedottomasti suunnitellut, jotakin, joka
ehkä oli tekemisissä edessäpäin olevan elämän kanssa? Ei hän tiennyt,
ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta
ja ettei hän ainakaan ollut siitä mitään puhunut. Tuskin he olivat
puhuneet muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi. Hänen velvollisuuksiinsa
kuului antaa ihmisten olla rauhassa. Vieläkin enemmän: parempi oli,
ettei hän heitä lähestynytkään.

Kautisten poika puree yhteen hampaitaan ja kiroilee itseään nyt
niinkuin monesti ennenkin. Kulhia on siellä kaukana ja vanhemmat
myöskin ja hän itse täällä. Mutta oma syy, oma syy, älä yritä
vierittää sitä kenenkään toisen niskoille. Kävele vain täällä ja odota
välttämättömästi tulevaa.

Ja Kautisten poika huokaisee ja huomaa, että hänen on enää suotta
kirota itseään. Että hän jo muutamia aikoja sitten on kirottu. Että
pimeyteen tuomitut voivat katsella tähtiä vain kaukaa. Ja että se, mikä
oli tapahtunut Kautisten ja Kulhian rajamailla, oli ollut vain tähden
katselemista.

"Hyvä on", koettaa hän tyynesti ja paatuneesti ajatella, "mikä on
mennyt, se ei tule takaisin. Kastuukin tässä. Pitäisi mennä ravintolaan
lämmittelemään ja syömään."

Liput satamassa riippuvat märkinä ja surkeina pitkin tankoja eikä
Kautisten poika löydä mitään sopivaa ravintolaa.

Hän paaduttaa vieläkin mieltänsä.

"On tämäkin merkillinen kaupunki", sanoo hän itsekseen. "Vain yhtä
juhlaa ja hymistystä."

Näin hän sanoo, mutta koko ajan hän ajattelee jotakin Kautisten ja
Kulhian rajamailta, ajattelee kaukaisesti, taltutellen ja vältellen. Ja
vilunpuistatukset yltyvät.

Kautisten poika hymähtää ja kohauttaa olkapäitään. Kirkkoon kai tässä
on mentävä, se näkyy kuuluvan tämän kaupungin tapoihin.

Mutta kirkko on miltei tyhjä. Taustalla kukitetut alttarit ja sivuilla
mustaverhoiset rippituolit, siellä täällä joku rukoileva, ja kaiken
yllä, kuin avaruudesta kuuluvana, hiljainen urkujenhyminä. Kautisten
poika ottaa hattunsa ja aikoo lähteä.

"Jos tahdotte rukoilla, on täällä oikeus viipyä. Ja kyllä muutenkin."

"Anteeksi, mutta minä en kuulu tähän uskontokuntaan", vastaa Kautisten
poika ja pyörittelee hattuaan. "Olen vain muuten katselemassa."

"Tuolla ylhäällä", sanoo mies lempeästi, "eivät uskontokunnat mitään
merkitse."

"Aivan oikein", myöntää Kautisten poika asiallisesti, "se on hyvinkin
mahdollista. En ole sitä asiaa tarkemmin harkinnut. Mutta mitä te
minusta oikein tahdotte?"

Hän tuntee olonsa rauhallisemmaksi ja viihtyisämmäksi kuin pitkään
aikaan, ja itsestään hän tulee ajatelleeksi, että pelkurit ja raukat
viimeisillä hetkillään turvautuvat uskontoon. Hän ajattelisi eteenpäin,
muttei ehdi, kun toinen hänet keskeyttää.

"En halua teiltä mitään, mutta jos teillä on jotakin sydämellänne, niin
kuuntelen kernaasti."

Kenelläpä ei jotakin olisi sydämellään. Kautisten pojalla on kokonainen
pitkä rekisteri, jonka hän Kulhian ja Kautisten vaiheilla olisi
tahtonut saada olemattomaksi. Mutta mikä on ollut, se jää. Ehkä ei
olisi aiheetonta kertoa kaikkea tuolle tuntemattomalle, ventovieraalle
papille vieraalla maalla. Ehkä se, ellei juuri helpoittaisi, niin
ainakin antaisi uusia suuntaviivoja.

Näin hän ajattelee, mutta kysyy siitä huolimatta:

"Oletteko te jesuiitta?"

Mies hymähti.

"En juuri sitä", vastaa hän, "mutta kenties jotakin sinne päin."

Kautisten poika miettii, sitten hän ratkaisee.

"No, voittehan sen saada tietää, koska se teitä huvittaa", sanoo hän
vihdoin. "Minä rakastan muuatta naista, mutten voi häntä saada."

"Ihminen rakastaa ja haluaa tässä maailmassa paljonkin, mitä ei voi
saada. Mikä tässä on esteenä?"

"Olen sairas."

Nyt pappi luo häneen pitkän, tutkivan katseen.

"Nuoruutenne ylitsekäymisiäkö?" kysyy hän.

Kautisten poika punastuu, sitäkin ensimmäisen kerran pitkästä aikaa.

"Niin", myöntää hän. "Sitäkin ja paljon muuta lisäksi."

"Mutta", jatkaa hän hetken kuluttua, "tiesinhän, ettette voisi minua
auttaa. Olette nyt kuitenkin kaiken kuullut, ja siihen, mitä olen
sanonut, sisältyy koko elämäni ja koko synnintunnustukseni."

"Se on todellakin paljon, hyvin paljon", sanoo pappi ja nyökäyttää
ajeltua päätänsä. "Entä minne nyt aiotte mennä?"

"Eteenpäin, aina vain eteenpäin, kunnes välttämätön piste tulee."

"Niin. Ja ajattelette mea culpa, mea maxima culpa, omalla syylläni,
omalla suurella syylläni. Se on hyvä."

"En ymmärrä teitä."

"Tarkoitan, että teillä on syyllisyydentunto ja katumus, ja se on aina
hyvä merkki. Herramme käyttää ihmeellisiä teitä halutessaan kääntää
syntisiä puoleensa: te ette ollut huomannut syntistä vaellustanne
ennenkuin olitte tavannut naisen, josta kerroitte, ettekä silloinkaan
vielä huomannut syntiä synniksi, vaan kadutte ainoastaan sitä, että
olitte hankkinut itsellenne parantumattoman taudin..."

"Herra!" keskeytti Kautisten poika kiivaasti.

Mutta pappi jatkoi rauhallisesti ja järkähtämättömästi:

"Ja sentähden loppuvaelluksenne tulee olemaan tarkoituksetonta
kiertämistä paikasta toiseen, ainaista tunnonvaivaa, ainaista
itsensäsyyttelemistä ja ainaista sen halajamista, jota ette koskaan
voi saada. Mutta minä rukoilen ja uskon, että te löydätte kirkkauden
ja rauhan. Misereatur tui omnipotens Deus... Armahtakoon teitä
Kaikkivaltias ja antakoon teille teidän syntinne anteeksi."

Niin se oli sanottu. Askeleet kajahtavat autiossa kirkossa, kynttilät
jumalanäidin kuvan edessä lepattavat ja kukat tuoksuvat ja taas kuuluu
kaiken yli urkujen hyminä kuin avaruudesta tulevana. Siinä seisoo siis
Kautisten vanhin ja ainoa poika. Ei hän ensin älyä, oliko tämä äskeinen
unta vai tapahtunutta, mutta lopulta hän havahtuu ikäänkuin horroksista
ja horjuu suonet polttavina kadulle.

       *       *       *       *       *

Ulkona on sade jo tauonnut ja katulyhdyt sytytetty. Ilma on kostea
ja raaka, ja Kautisten poika värisee viluissaan, mutta sitä hän ei
huomaa. Sen näköisenä kuin olisi loppuunajettu istahtaa hän lähimmälle
eteensattuvalle penkille.

Viimat yltyvät, lakkaavat sitten taas ja tulee yö. Mutta Kautisten
poika ei huomaa sitäkään, hän vain istuu siinä, missä istuu ja
ajattelee Kulhian tytärtä ja muutamia myöhäissyksyn päiviä.

"Ne eivät tule enää koskaan takaisin enkä minä enää koskaan teitä
näe, neiti, mutta ajattelemasta teitä ja rakastamasta teitä, — niin,
siitähän ei kukaan voi minua estää. Eikä kukaan sitä tahdokaan, ette
edes te. Kenties, kentiespä te, siellä Kulhian yläkerrassa nähdessänne
Kautisten vanhan päädyn hiukan muistatte minuakin... Ainaista
vaellusta, niinhän se sanoi..."

Äkkiä hän tuntee kyynelhelmen kuumentavan poskeaan ja nousee
seisaalleen, mutta horjahtaa takaisin.

"Mitä helv...", pääsee häneltä, "olenko minä tunteellinen?"

Ajatus pysähtyy tähän rientääkseen taas Kulhian tyttöön ja sitä tietä
ajatukseen rauhasta ja kirkkaudesta. Sitähän se pappi, prelaatti, mikä
hän lienee ollut, puhui. Misereatur tui...

Tähän Kautisten pojan tajunta sammui. Ja oli yö.

       *       *       *       *       *

Kun hän avaa silmänsä, ei hän tiedä, missä hän on. Hänen ympärillään on
vain vaaleat seinät ja yhdellä seinällä jokin verho. Eikä mitään muuta.

"Toivon, etten olisi herännyt", sanoo hän.

"Ellette olisi herännyt, missä sitten nyt olisitte?"

Kautisten poika ei jaksa vastata. Hän kuulee vain hiljaisen, lempeän
naisäänen, muttei näe kysyjää. Hetken kuluttua hän jälleen avaa
silmänsä.

"Olenko minä sairas?"

"Hyvin sairas."

"Mikä?"

"Kuume."

"Entä muuta?"

Kotvan hiljaisuuden jälkeen vastataan tukahtuneesti:

"Se mikä teitä aina seuraa."

Kautisten poika luulee purevansa hampaitaan yhteen, mutta sitä hän ei
itse asiassa kykene tekemään.

"Neiti", sanoo hän taas.

"Niin".

"Kestääkö tätä kauan?"

Nyt Kautisten poika kuulee sydämensä lyönnit. Huoneessa vallitsee
pitkä, odottava hiljaisuus.

"En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa sitä teille", kuuluu viimein
vienosti ja epäröiden, "mutta ehkä teidän olisi hyvä tietää se."

"Niin, sanokaa vaan."

"Te ette, ellei ihmettä tapahdu, tule koskaan siitä nousemaan."

"Prelaatti siis erehtyi", sanoi Kautisten poika viimein melkein kovasti.

"Miten erehtyi?"

"Hän sanoi minun tulevan tarkoituksettomasti vaeltamaan... ja paljon
muutakin."

"Rukoilkaa ihmettä."

"Ihmeitten aika on ohi. Sitäpaitsi siitä ei kenellekään olisi hyötyä."

"Kuolemattomalle sielullenne."

"Hm."

Aika vierii. Kautisten poika ei tiedä, mitä hänen ääressään tapahtuu
tai on tapahtumatta, ei, milloin hän on olemassa, milloin ei. Ja
kerran hän herää siihen, että suuret, siniset silmät häntä katselevat.
Nähdessään, että Kautisten poika avaa silmänsä, kääntää nainen päänsä
poispäin ja aikoo vetäytyä syrjään, mutta potilas saa tartutuksi hänen
pukunsa liepeeseen. "Tekö se olette?"

"Minä."

"Älkää väistäkö, neiti. Katsokaa minuun vielä."

"Niin mutta... minulla ei ole siihen oikeutta..."

Nainen seisoo epäröiden ja liikkumattomana. Viimein hän alkaa vetää
huntua kasvoilleen.

"Ei, ei", pyytää Kautisten poika, ja nainen antaa hunnun olla.

"Sellaiset ne siis olivat", sanoo Kautisten poika kuin itsekseen. "Ja
sellaiset... Sanokaa, neiti, olemmeko Suomessa?"

"Mahdollisimman kaukana sieltä."

"Ah, niin. Mutta te ette tiedä, ettepä tiedä sitä tietä, joka vie
Kautisten tienhaarasta Kulhian puistokujalle, kiertää Kirkkojärven ja
Linnan tilukset, ette tiedä sitä tietä ettekä mitä sillä tapahtui...
Katsokaa, kesää seuraa syksy, ikuinen kaunis syksy, ja syksyn jälkeen
tulee kuolema, valkea ja äänetön..."

"Te ette saa kiihoittaa itseänne maallisilla mietteillä. Ajatelkaa
sieluanne."

"Sieluani. Niin, näin paljon me emme milloinkaan puhelleet hänen
kanssansa. Me ajelimme vain, kun sade putosi maahan, ajelimme
ja sanoimme hyvää päivää ja hyvästi. Minä en edes tiedä hänen
ristimänimeään, mutta mitä minä sillä tiedolla tein. Tehän ymmärrätte,
ettei meistä milloinkaan olisi voinut mitään tulla."

"Ymmärrän", vastasi nainen soinnuttomasti ja peitti kasvonsa käsillään.

"Ottakaa pois kätenne, neiti. Tehän sanoitte, etten milloinkaan olisi
tästä nouseva, ja se onkin minulle yhdentekevää. Saanko tietää teidän
nimenne?"

"Saatte sanoa minua miksi tahdotte."

"Hyvä on. Sinä olet siis nimetön niinkuin hänkin. Mutta hän oli
Kulhiasta, enkä tiedä, mistä sinä olet. Kuitenkin: sinä katselet
samalla tavalla kuin hänkin, vaikka kasvosi ovatkin erilaiset..."

"Te houritte. Käskenkö tänne isän antamaan teille ehtoollisen ja
viimeisen voitelun."

"Ei, minä en kuulu tähän uskontokuntaan, mutta jos tahdot, niin rukoile
sinä minun puolestani, — niin, ja jos tahdot, myöskin hänen puolestaan,
joka katseli niinkuin sinä."

"Voi teitä! Te siis tahdotte kuollakin vääräoppisena. Rukoilkaa,
rukoilkaa ihmettä."

Kautisten pojan katse harhaili ympäri huonetta ja pysähtyi taas naiseen.

"Suutele minua!" pyysi hän hiljaa, mutta nainen käänsi kasvonsa hänestä.

"Se on minulle kuolemansynti", kuiskasi hän.

"Onko synti tehdä lähimmäiselleen hyvää?"

"Rukoiletteko sitten ihmettä?"

"Rukoilen."

"Ja otatte vastaan ehtoollisen ja viimeisen voitelun?"

"Otan, mutta kiiruhda."

Silloin nainen kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä.

       *       *       *       *       *

Oli siis määrätty, että Kautisten pojan oli kuoltavakin
kaksinkertaiseen syntiin.

Hän oli suudellut nunnaa ja rakasti sen lisäksi toista.



Kulhian tytär


Muutamana räntäisenä joulukuun päivänä alkaa Kulhian tytär niin sanotun
vaelluksensa.

Kulhian kartanonväki sitä ei pidä niinkään ihmeenä. Jos Kulhian
tytär tahtoo kulkea, niin hänellä on siihen kieltämätön oikeus.
Sitäpaitsi: eikö juuri edellispostissa ollut saapunut tieto Kautisten
pojan kuolemasta. Ja että poika oli kuollut kaukana vieraalla
maalla, luostarissa. Se oli siis Kautisten pojan loppu, eikäpä sitä
muunlaiseksi hänen kohdalleen juuri voinut ajatellakaan.

Kun siis Kulhian kartanon tytär lähtee kävelemään, ei mikään kohta
kartanon ulkonaisessa elämässä osoita muuttumista.

Kartanon rouva sanoo vain:

"Ota kovasti yllesi, ettet vilustu."

Ja patruuna tokaisee:

"Ottaisit hevosen... Ilmakin sellainen, että hirvittää... Et nyt
parempaa kävelypäivää keksinyt..."

Huolenpito Kulhian tyttärestä ei siis millään tavalla ole vähentynyt.
Mutta Kulhian tytär vastaa vain, etteipä hän vilustu. Ja mitäpä hän
hevosellakaan, vaivaa vain ajamisessa.

Hän on ennenkin kulkenut näitä samoja teitä, niitä, jotka lähtevät
Kulhian puistokujasta ja vievät Kautisten tienhaaraan, kiertävät
sitten Kirkkojärven ja Linnan tilukset ja palaavat Saarijoen lehdon
ja myllyntammen ohi Kulhian vainioita reunustavaan puistikkoon.
Kulhian patruunan tytär on ainakin ollut vaalea, mutta nyt harvat
vastaantulijat arvelevat ohitse päästyään, että hän on käynyt
entistäänkin vaaleammaksi. Ja toiset sanoivat:

"Näittekös sen silmiä, ne ovat tulleet vieläkin sinisemmiksi".

Mutta Kulhian tytär ei näitä huomautuksia kuule. Hän kulkee aina vain
eteenpäin Kirkkojärven suunnalle ja ajattelee, että silloin kun hän
viimeksi näitä teitä kulki, kulki hän Kautisten pojan kanssa. Se alkoi
silloin, kun riihiä alettiin puida ympäri Kirkkojärven sijoittuneissa
taloissa ja kartanoissa, ja loppui siihen aikaan, jolloin viimeinen
lehti oli pudonnut puusta ja taivas valmistautui pudottamaan
ensimmäisen lumen. Eikä heidän välillään puhuttu mistään aiheettomasta.
He kulkivat vain syksyisellä maantiellä, ajattelivat ja tunsivat,
mutteivät puhuneet. Ja sitten Kautisten poika eräänä aamuna lähti.
Jokainenhan saattoi jo ennakolta tietää, ettei hänestä ja Kautisten
pojasta, joka oli parantumattomasti sairas, voinut tulla mitään.

Nyt oli siis Kautisten synkkä poika poissa. Siinä nyt ei ollut mitään
odottamatonta, jokaisen kohdalle se tulee aikoinaan, kun ennättää.

Eikä Kulhian tytär erikoisesti sure, tai jos sureekin, niin hän on niin
turtunut, ettei sitä huomaa. Kaipa tulee sekin aika, jolloin surun on
päästävä täysiin oikeuksiinsa.

       *       *       *       *       *

Kulhian tyttären syysaamuinen kävelyretki Kautisten tienhaaraan ja
Linnan tilusten rajamaille ei jäänyt ainoaksi. Mutta tänä syystalvena
sattuu niinkin, että aamut ovat kuivia, hiukan raakoja tunnultaan ja
aurinkoisia, ja sellaisina aamuina Kulhian tytär jää ullakkokamariinsa,
jonka ikkunoihin selvästi eroittautuu Kautisten kartanon vanhuuttaan
harmahtava ja vihertävä pääty. Silloin hän on toimekas, kylmä ja
asiallinen, sillä muistelmat Kautisten pojasta ja aurinko eivät sopeudu
yhteen. Mutta kun taivas on pilvessä ja ulkona harmajaa ja kosteaa,
silloin Kulhian tytär laittautuu maantielle, eikä kukaan sitä lopuksi
pidä asiana eikä minään.

"Tämä ei käy", ajattelee Kulhian patruuna ja päättää seurata tytärtään.

Mutta mitäpä se patruunan seuraamisesta olisi parannut. Tytär kulkee
vain määrätyn tiensä ja palaa hiljaisesti kotiinsa takaisin. Patruuna
ei voi muuta kuin korkeintaan kastella jalkansa ja sitten iltakauden
juoda totia ja vihoitella itsekseen. Sitten muutamana päivänä ajaa
Kautisten neuvos itse Kulhian kartanoon. Kautisten neuvos on vanha ja
laiha ja valkoinen, hän on ikänsä ollut suurissa viroissa kaupungissa,
ja jokainen tietää, ettei hän maanviljelysasioista tajua tuon
taivaallista. Hän katselee salaa ihmetellen Kulhian laajoja, mustia
peltoja, mutta hän on sittenkin pitäjän mahtihenkilö, ja Kulhian
patruuna on häntä pääovella vastassa.

"Se on kyllä vastoin poika-vainajani tahtoa", sanoo hän, "mutta siitä
huolimatta olemme päättäneet haudata hänet tänne".

Kulhian patruuna nyökyttelee hartaan näköisenä suurta, lihavaa
ruumistaan. Eipähän häntä itse asiassa liikuta, minne Kautisten poika
haudataan, mutta onhan tuo kohtelias teko, tuo ilmoittaminen, neuvoksen
puolelta.

"Joo-joo", vastaa hän hyväntahtoisesti. "Mikäpäs siinä... Ja parastahan
se onkin... hm... että isänmaan multaan..."

Lauseparsi "isänmaan multa" tuo Kulhian patruunan mieleen jonkunlaista
juhlallisuutta, ja sitä haihduttaakseen hän niistää nenänsä äänekkäästi
ja jokapäiväisesti. Mutta Kautisten neuvos tiedustelee, voisiko hän
saada tavata neitiä. Tiedustellessaan hän ei lainkaan tiedä, mitä
hänellä olisi Kulhian tyttärelle sanomista, mutta pitää kuitenkin
velvollisuutenaan puhutella häntä.

Kulhian patruuna poistuu raskaasti ja rasittuneen näköisenä huoneesta.
Saattaa todellakin olla parasta, että tapahtunutta katsotaan suoraan
silmiin. Pian ovat hautajaiset, surraan aikansa, mikäli ylimalkaan
jotakin suremista on, ja sitten ei auta muu kuin katsella elämää
sellaisena kuin se on. Vaan kun hän hetken kuluttua palaa, ei hänen
auta muu kuin ilmoittaa:

"Kyllä minä sen asian ilmoitin, muttei hän ollut sillä tuulella, että
olisi tullut..."

Ja Kautisten neuvos nyökähdyttää kaunista, valkoista päätänsä ja
ajaa tiehensä. Ei taida Kulhian patruuna itsekään tietää, kuinka
hienoa ainesta hänen tyttärensä oli ja kuinka erinomaisesti hän olisi
sopeutunut Kautisiin.

       *       *       *       *       *

Suuret hautajaiset herättävät kohua pitäjällä. Se on aina uusien
hautajaisten sattuessa samanlainen, mutta varsinkin silloin, jos ne
antavat aihetta muihin puheisiin kuin asiaan välttämättömästi kuuluvaan.

Kautisten poika ei tule kotipitäjäänsä suuressa sinkkikirstussa,
niinkuin oli odotettu. Hän tulee pienessä, kiiltävässä uurnassa,
ja silloin tiedetään, ettei siinä ole hänen ruumiinsa, vaan hänen
tuhkansa. No niin, tomuksi ja tuhkaksihan sitä itsekukin ajan mittaan
muuttuu, ei siinä sen kummempaa. Joulukuun päivä alkaa myrskyllä ja
sateella, ja Kulhian tytär lähtee tavanmukaiselle kierrokselleen. Veden
mukana tulee hiukan lumiräntääkin, mutta se ei estä hänen kulkuaan.
Niinhän on ollut monesti aikaisemminkin. Vastaantulijoista ovat
useimmat mustissa ja luovat tervehtiessään kysyvän katseen Kulhian
tyttäreen. Mitä se alituisesti yksinänsä vaeltelee, vähemmästäkin ovat
ihmiset tulleet hulluiksi.

Kulhian tytär kulkee kuitenkin sen minkä kulkee, syrjäisillä ei ole sen
kanssa mitään tekemistä, tulee Kautisten tienhaaraan ja huomaa, että
maantie on kartanosta asti viheriällä peitetty.

Juuri silloin sade hetkeksi lakkaa ja taivas näyttää käyvän
kirkkaammaksi. Puolelta päivin tapahtuukin sangen usein sään vaihdos.
Aurinko pilkistäiksen esiin ja kostea vihreys välähtelee.

Tällä kertaa ei Kulhian tytär palaa kotiinsa Linnan tilusten kautta.
Hän seisoo tienhaarassa aikansa ikäänkuin yllättävän vihreyden
sokaisemana, sitten hän äkisti kääntyy takaisin ja katoaa Kulhian
puistokujaan, jonka puitten pudottamat lehdet jo on huolellisesti
lakaistu pois.

Kello kahden vaiheilla alkaa kellojen soitto Kirkkojärven takaa
kantautua Kulhian kartanoon. Patruuna on jo silloin täydessä
juhla-asussa ja hevoset odottavat porraspäässä. Tytärtä ei kuulu, ja
hiukan levottomana noputtaa hän varovaisesti hänen ovelleen.

"Etkö sinä joudu jo?"

"Mihin sitten?" kuuluu sisältä odottamattoman rauhallisesti ja
kirkkaasti.

"Hautajaisiin, luonnollisesti."

Ei vastausta. Tuntuu kuin asianomainen miettisi ja valmistelisi
itseään. Kulhian patruuna on täsmällinen mies ja hän käy jo
kärsimättömäksikin, mutta hyvä, että tästä päästään ohitse.

"Etkö sinä ajattelekaan tulla?" kysyy hän vihdoin.

"En... tietystikään", vastataan sisältä aivan niinkuin asian pitäisi
itsestään olla selvä.

Ja patruuna menee päätään pudistellen, mutta Kulhian vaalea tytär ei
vuodata kyyneleitä. Miksipä hän suotta kyynelehtisi: mikä on mennyt,
se on mennyt. Kerran hän rakasti Kautisten poikaa ja päinvastoin,
mutta heistä ei voinut tulla mitään, siihen olivat omat syynsä. Nyt
kiertää saattue Kirkkojärveä, ja hevoset eroittautuvat selvästi Kulhian
yliskamariin... Kulhian tytär katselee näkyä kuivin, ilmeettömin
silmin, ja kun saattue katoaa kummun taakse, heittäytyy hän pitkäkseen
ja nukahtaa heti.

Niin menevät ohi Kautisten hautajaiset, pakastuu ja sataa lunta
ja Kirkkojärvi alkaa jo rannoilta jäätyä. Kulhian tytär alkaa
sääntöperäisen vaelluksensa, mutta Kautisten pojan haudan hän kiertää.
Tarkastelee kyllä sitä etäämpää, muttei koskaan astu luokse. Pitäjällä
aletaan jo arvella, etteikö, hm, lopultakin Kautisten pojan poismeno
mahtanut koskea Kulhian tyttäreen hiukan niinkuin liian kovasti.

Mutta vasta myöhemmin siihen saatiin selvä vastaus.

Kirkkojärvi on jo silloin kokonaan jäässä ja aamuisin kimaltelevat
lumikiteet puiden oksilla. Kesästä ja lämmöstä ei puhu mikään muu kuin
Saarijoen sula myllyntammi siinä Linnan ja Kulhian rajamailla.

Nyt, muutamana ehtoopäivänä, kuljeksii Kulhian tytär Kautisten
tienhaarasta tammelle, kulkee niinkuin on kulkenut lukemattomia
kertoja ennenkin. Mutta nyt sattuu niin, että Kautisten isäntärenki,
se hyväkäs, viheriäsilmäinen ja suurisuinen, on myllyttämässä kartanon
viljoja. Ja kun hän näkee Kulhian tyttären, niin eipäs maltakaan pitää
suutansa kiinni. "Kas vain, hyvää iltaa, röökynä!" huutaa hän. Eipä ole
tapana, että Kulhian tytär puhuttelee mitään renkejä ja palvelusväkeä
ylimalkaankaan, mutta hän oli nyt vähitellen tullut sellaiseksi kuin
oli.

"Iltaa", vastaa hän hiljaisesti ja pysähtyy katselemaan tammea.

Kautisten isäntärenki ei ollut odottanut, että Kulhian tytär pysähtyisi
puhelemaan hänen kanssaan ja miettii, mitä nyt sanoa.

"Suottapa röökynä siinä kulkee ja kantaa surua", jatkaa hän sitten
rohkeasti, "ette taida tietääkään, että se meidän nuoriherra kuoli
nunnan syliin..."

Silloin Kulhian tytär kiljahti ja syöksyi kohti mustaa tammea.

Ja vasta senjälkeen hänet selitettiin mielipuoleksi. Turhaa oli
vakuuttaa, että Kautisten vouti oli puhunut vasten parempaa tietoaan,
ja turhaa enää ajaa häntä pois palveluksestaankaan. Sanottu sana on
kuin ammuttu nuoli, — et ota sitä enää takaisin.



Kauppakirja


Pellit lentävät rämähtäen auki ja palvelustyttö pudottaa jysähdyttää
halkosylyksen tulisijan eteen lattialle. Huoneessa ei ole lainkaan
kylmä, mutta siitä huolimatta tuntuu Kulhian patruunasta kuin häntä
paleltaisi ja kuin hän ei olisi oikein kunnossaan. Ajatuskin menee ja
tulee kuinka tahtoo, eikä sitä tahdo saada pysytetyksi kohdallaan.

Palvelustyttö alkaa sytyttää tulta. Se on jostakin Potkeman kylästä,
liikkuu raskaasti ja kömpelösti eikä osaa käyttäytyä edes vieraiden
aikana. Vaikka eihän sitä pelkällä käytöksellä pitkälle mennä, ja kun
emännöitsijä kerran on sen pestannut, niin olkoon.

"Onkos patruunalla tulitikkuja?" kysyy tyttö.

"On", vastaa patruuna töykeästi ja mielestään kylläkin ilkeästi.

"Antakaas tänne!"

Patruuna ojentaa tulitikkulaatikon alistuvaisen näköisenä, eikä tyttö
edes hoksaa kiittää. Sitten Kulhian patruuna menee ikkunan ääreen ja
katselee, miten lumiräntä vähitellen peittää pellot ja vainiot, pihan
ja keskiosan kujastakin ja yleensä kaiken, mitä Kulhiaan kuuluu. Eikä
hän siinä ehdi huomata, miten Kautisten neuvos kuullessaan tytön
"antakaas tänne" venähdyttää huulensa tuskin huomattavaan hymyyn ja
kaupungista oleva varatuomari vetää suunsa oikein leveään nauruun.
Mutta hän, joka aikoo ostaa tilan, on ymmällä eikä älyä, mikä tässä
herättää patruunan pienen harmin ja toisten silminnähtävän iloisuuden.
Ja niin hän hymyilee vain asianharrastuksesta.

"Me tahtoisimme mielellämme saada tämän asian valmiiksi päiväjunaan
mennessä", sanoi tuomari.

Nyt Kulhian patruuna taas muistaa, mistä on kyse, ja kääntyy päin.

"Hm... jaa... hm", ääntää hän.

Mutta Kautisten neuvos tulee avuksi.

"Jos herroilla on kiire", virkkoi hän pehmeästi, "voitte kernaasti
matkustaakin. Herra patruuna saattaa ilmoittaa teille ehtonsa
myöhemmin."

Kulhian patruuna nyökäyttää päätään.

"Niin aina, niin aina. Minähän saatan, niinkuin sanotaan, palata
asiaan."

Sanoilla on ällistyttävä vaikutus. Tuomari katsoo tilanostajaan ja
tilanostaja katsoo tuomariin, eikä kumpainenkaan tiedä, mitä vastaisi.
Näinköhän sitä nyt vaan lähetetään menemään.

"Me ajattelimme, me ajattelimme...", aloitti tuomari, muttei sitten
tarkemmin selvittänyt, mitä he olivat ajatelleet.

Eikä sillä erikoisempaa väliä olekaan, sillä he ovat tehneet
tarjouksensa, ja nyt on Kulhian patruunan vuoro ajatella. Mutta
Kulhian patruuna, niinkuin sanottu, ei tahdo saada ajatuksiaan
pysymään kohdallaan. Hän kävelee edes ja takaisin, edes ja takaisin,
murahtaa jonkun sanan silloin tällöin ja katselee eteensä. Viimein
hänen katseensa pysähtyy toisen vieraan käsiin, sen, joka aikoo ostaa
Kulhian. Ne ovat turpeat, karvaiset ja punertavat, mutta sormissa on
paljon sormuksia.

"Onpa teillä paljon sormuksia", sanoo hän aivan kuin naiselle lausutaan
kohteliaisuuksia, ja toinen joutuu hämilleen.

"Ka, onhan niitä, on", myöntää hän ymmällään.

"Tuossa keskimäisessä, arvaan ma, on rubiini", jatkaa Kulhian patruuna
huomaamatta mitään. "Tuota, oletteko te ollut Amerikassa."

"En", sanoo tilanostaja hanakasti, "en minä ole ollut Amerikassa."

"Minä vain ajattelin. Te... arvatenkin... pidätte noita vain
juhlatilaisuuksissa."

"Niin, vain juhlatilaisuuksissa."

Tuomari on suutahtaneen näköinen, mutta Kautisten neuvos kohottaa
kauniita, mustina säilyneitä kulmakarvojansa hopeisten hiustensa
alla. Hän on ikänsä ollut Kulhian patruunan naapurina, muttei osaisi
toiselle hänestä kertoa yhtään oleellista piirrettä. Onko tuo nyt
yksinkertaisuutta ja lapsellisuutta vai onko se suoraan sanoen
pirullisuutta?

Mutta Kulhian patruuna on taas muissa mietteissä. Hän muistelee juttuja
kulanseista, tai mitä ne nyt ovat, ja hänen päähänsä menee ajatus, että
tuo tuossa voisi yhtä hyvin olla sellainen. Kun sillä on niin paljon
sormuksia ja lakkakengätkin, vaikka pitäisi olla maalaismiehen. Eiköpä
vain kellokin liene kultaa. Hän on sitä melkein kysäisemäisillään,
mutta huomaakin samalla, ettei se taida oikein sopia.

"Jos me vielä hiukan neuvottelemme tämän herra neuvoksen kanssa", sanoo
hän sen sijaan. "Sitä ette panne pahaksenne."

"Mitäpäs... Mekin ajattelimme, että jos vielä kerran kävisimme
katselemassa talousrakennuksia ja niin poispäin."

"Kyllä vouti näyttää. Löydätte hänet siitä toisesta rakennuksesta."

"Kyllähän me."

       *       *       *       *       *

Kulhian patruuna ja Kautisten neuvos jäävät kahden kesken ja patruuna
pistäytyy toisessa huoneessa.

"Ei suinkaan neuvos pane pahakseen pientä lasia näin aamulla."

"Hyvin paljon kiitoksia, patruuna". — Ja neuvos nyökäyttää keveästi. —
"Erittäin mielelläni."

Kautisten neuvos puhuu luontevasti ja pehmeästi, ja varsinkin ällät
ja ärrät tulevat kuin musiikin soitto. Ikänsä ovat he, nämä kaksi
vanhusta, asuneet naapuruksina, mutta kaukana toisistaan ovat heidän
tiensä kulkeneet. Vasta parina viimeisenä vuonna ovat he kuin itsestään
ruvenneet toisiaan lähestymään, ja kun Kulhian patruuna aivan äkkiä on
tullut myyntipäälle, menee hän kuin luonnostaan neuvoksen luo.

"Minä arvelen, että herra neuvos, joka on lukenut mies ja ollut
hovioikeuden jäsenenäkin", oli Kulhian patruuna aloittanut.

Ja Kautisten neuvos oli tapansa mukaan nyökytellyt hopeanharmaata
päätänsä. Kääntyä neuvoa kysyen hänen puoleensa, se on patruunan
puolelta erittäin ystävällisesti ja luottamuksellisesti tehty. Kuinka
suuret patruunan pinta-alat nyt olivatkaan?

"Aijai. Se on kovin paljon, se."

Siinä Kautisten neuvos nyt istuu Kulhian pienemmän vierashuoneen
sohvalla ja ajattelee, kylmästi ja seikkaperäisesti, vähintään
kymmenettä kertaa samaa asiaa. Vaan Kulhian patruuna ei voi pysyä
paikallaan. Hän ottaa ryypyn ja toisenkin, mutta kävelee sitten taas.

"Kovin raskasta tämä on", huokaa hän.

Kautisten neuvos laskee sikarin kädestään.

"Kyllä minä naapurina ja — hm, niinkuin toivon, — ystävänä kehoittaisin
olemaan myymättä."

"En siksi", jatkaa hän tovin kuluttua, "etten pitäisi hintaa hyvänä ja
sen maksamisen vakuuksia täysin riittävinä, mutta tunnesyistä. Kulhia
on jo niin kauan ollut patruunan suvulla..."

"Minulla ei ole lähiomaisia", tulee patruunalta odottamattoman
jyrkästi. "Ja sitten minulla myöskin on tunnesyyni."

"Hankitte ainakin varmuuden ja takeet siitä, ettei Kulhia joudu
kauppatavaraksi ja että sitä kunnollisesti hoidetaan."

"Voiko sen laillisesti valvoa?"

"Kyllä. Kyllä sen voi tehdä. Ja jäähän teille sitäpaitsi kiinnitys
kartanoon."

"Hm. No niin."

"Mitä patruuna muuten ajatteli ostajanne monista sormuksista?"

Kulhian patruuna vilkastui.

"Huomasiko herra neuvoskin sen?"

"Tietysti. Katsokaa, patruuna, se on sitä uutta polvea, jota me emme
ymmärrä emmekä tule ymmärtämään."

"Minä ajattelin kysyä, eikö kellokin ole kultaa, mutta ajattelin, että
ehkeipä se ole oikein järkiperäisesti tehty."

"Patruuna harkitsi aivan viisaasti. Tietenkin se oli kultaa. Minullakin
on vain tällainen vanha, sanoisinko, nauris, mutta sen takia en vielä
ole myöhästynyt mistään. Minä ajattelen, että kun isäni kelpasi
seurata siitä aikaa senaatissa, kelpaa se minulle oikein hyvin samaa
tarkoitusta varten hovioikeudessa."

Viimeiset sanat menevät ohi Kulhian patruunan korvain. Hän ajattelee
taas kaikkea sitä, mikä on mennyt ja mitä on edessä. Tässä, näillä
mailla ja näiden seinien sisällä, on eletty jo neljä sukupolvea ja
viides oli menossa, mutta se polvi meni... Ja sovussa on sentään eletty
niin pitäjän kuin naapurienkin kanssa, ei kenenkään ole ainakaan hänen
aikanaan tarvinnut sanoa, että Kulhian puolelta olisi tahto ollut
paha. Kun kaikki ympäri käy, niin eikö liene lopuksi oltu tavallaan
onnellisiakin, ainakin elämäänsä tyytyväisiä. Ja nyt.

"Kunpa edes vaimovainajani olisi elänyt", pääsee Kulhian patruunalta
kuin nyyhkytys.

"Niin", sanoo Kautisten herra hartaasti.

"Ei hän mikään erikoinen talousihminen ollut", jatkaa patruuna
ikäänkuin itsekseen. "Mutta meille ei elämämme varrella montakaan
erimielisyyttä sattunut. Minä muistan ne kaikki hyvin. Ja iltaisin me
istuimme useimmiten tuossa nurkkahuoneessa ja neuvottelimme, vaikkeihän
meillä sen erinomaisempia neuvottelemisia ollut. Hän myönteli aina
vaan, ja ellei hän myönnellyt, niin myöntelin minä."

Kautisten neuvos hymähti surunvoittoisesti.

"Ja nyt minusta tuntuu", puhui Kulhian patruuna edelleen, "nyt minusta
tuntuu kuin täällä kummittelisi. Aivan kuin voisin odottaa koska
tahansa tapaavani hänet. Onkohan tuo sitten vanhuudenheikkoutta vai
mitä!"

"Me elämme syksyä molemmat, rakas patruuna. Kuljemme täällä aikamme ja
sitten katoamme. Yhtä suurella syyllä minä voisin myydä kartanoni."

"Ei sentään, herra neuvos. Se ei ole teille sama kuin tämä Kulhia
minulle. Ja sitten vielä: Saarijoen tammen ohi en koskaan voi mennä
tulematta pahoinvoivaksi ja synkäksi mieleltäni. Ja se kestää
päiväkausia. Jos minä olisin jyry luonteeltani niinkuin lankomieheni,
Linnan patruuna, ja muutenkin ajattelisin asioita tylymmästi, saattaisi
hyvinkin ehkä olla toista, vaan minkäpä luonnolleen tekee. Kun joskus
iltaisin menen vähän jaloittelemaan kujalle ja sitten kuulen pauhun
Saarijoen tammen vaiheilta, tuntuu minusta aivan kuin tyttö-vainajani
ääni sekoittautuisi joukkoon. Eihän tyttäreni kylläkään ollut äänekäs,
päinvastoin liiankin vaitelias, mutta sittenkin..."

Kulhian patruuna ottaa ryypyn, puristaa sitten huulensa yhteen ja
tukahduttaa kyyneleensä. Kautisten neuvos katselee ulos. Tämä on
sellaisia asioita, joihin hänen on paras olla kajoamatta. Mutta miksi
Kulhian tytär meni tammeen, sitä hän ei jaksa käsittää.

"Minä olin erinomaisemmasti kiintynyt siihen tyttöön ja pitkin
hänen ikäänsä ajattelin, että joskus käy niinkuin kävi. En minä
silloin Kulhiaa enkä tätä maallista vaurastumista ajatellut, en sitä
enkä myöskään kuka Kulhiassa minun jälkeeni pitää komentoa. Koko
ajan vain sen tytön onnea. Mutta katsokaas, neuvos, meikäläisellä
talonpoikaisella miehellä eivät aina käskemällä tule oikeat sanat
huulille. Kun joskus pitäisi sanoa jotakin hyvää ja hellää, niin
mieluummin pitää suunsa kiinni, koska se on helpompaa ja koskei silloin
vaikuta ainakaan akkamaiselta."

Kautisten neuvoksella ei ole lisättävää. Hän vain kuuntelee, mitä
toisella on sanottavana, mutta samalla hänestä tuntuu kuin erottaisi
hän kaikuja omasta itsestään.

"Ja kerran", jatkaa Kulhian patruuna, "kun minä menin konttoriini,
jossa minäkin mukamas joskus käyn tarkastamassa numeroita ja
suunnitelmia ja kraapustelemassa nimeäni kirjeitten alle, niin minusta
oli aivan kuin tyttö-vainajani olisi seisonut keskellä huonetta.
Eihän siellä tietenkään ketään ollut, ja vaikka olisi ollutkin, niin
kuinka minä tyttöäni pelkäisin, olipa se elävänä tai vainajana, mutta
raskaalta, kovin raskaalta tuntui minusta senjälkeen taas olo monta
päivää."

"Mutta", — ja nyt Kulhian patruunan kasvot saavat hohdetta ja sanonta
käy vilkkaammaksi, — "näin minä olen ajatellut. Antaa vain tämän
Kulhian mennä, minun jälkeenihän se kuitenkin menisi, ja on viisasta
jo totuttautua siihen ajatukseen. Minä eroitan itselleni pienen talon
kokoisen maapalan Kirkkojärven tuolta puolen ja rakennutan sinne
itselleni mitä tarvitsen. Enkähän minä kovin suuria asumuksia tarvitse.
Voisinhan mennä kaupunkiinkin, mutta minä haluan sentään olla Kulhian
lähistöllä, aina joskus sitä nähdäkin ja tarpeen tullessa käydä apuun.
Siellä sitten elää retustan, niinkuin vanha mies loppuikänsä elää,
mutta minun olisi paljon helpompi olla ja voisin paljon helpommalla
muistella kaikkea, mitä osakseni on tullut, hyvää jos ikävääkin."

Kautisten neuvos ei vieläkään vastaa mitään. Hän ymmärtää täysin
Kulhian patruunan aikomukset ja ajatukset, mutta hän tietää myöskin,
että tästä kaupasta tultaisiin laajalti puhumaan maakunnassa ja että
sitä nykyisenä ajankohtana pidettäisiin huonona esimerkkinä. Ja olisi
surullista, jos se tulisi patruunan korviin.

"Emmeköhän vielä lykkäisi kauppaa", ehdottaa hän lopuksi pelolla
ajatellen, että kenties hän itse, ennemmin tai myöhemmin, seuraa
esimerkkiä.

Vaan Kulhian patruuna pudistaa surullisesti päätänsä, ja silloin
Kautisten neuvos huomaa, että päätös on yhtä peruuttamaton kuin se on
raskaskin.

"Käymme sitten toimeen", sanoo hän ja tekee muistiinpanoja, mitä
silmälläpitäen kauppakirja on tehtävä. Ja kun nuori tuomari päämiehensä
kanssa astuu huoneeseen, sanoo hän vain lyhyesti:

"Kirjoitatte tuon mukaan."

Huoneessa vallitsee täysi hiljaisuus, vain kynä rapisee paperilla. Sana
liittyy sanaan, lause lauseeseen, jokainen seuraa omine mietteineen
tuomarin kynän liikkeitä.

"Se olisi valmis sitten."

Kulhian patruunan sormet lakkaavat rummuttamasta ikkunalautaa.
Huoneessa ei nähtävästi enää ole liian kylmä: hänen kasvoillaan näkyvät
suuret hikihelmet.

"Vai on se valmis jo", kuiskaa hän tukahtuneesti.

Sitten hän sanoo:

"Lukekaa se ääneen neuvokselle."

Itse hän ei tahdo sitä kuulla, hän menee toiseen huoneeseen. Mutta kun
hän hetken kuluttua tulee takaisin, ei hän enää ole hikikarpaloiden
peittämä, vaan kalpea kuin ruumis.

"Sekö on selvä sitten?"

"Kyllä se on selvä."

"Käteisellä maksettavat rahat?"

"Tuossa pöydällä."

Kulhian patruuna pysähtyy epätietoisen näköisenä keskelle lattiaa.
Mutta sitten hän rykäisee kuin hengitystään selvittääkseen, käy
nopeasti pöydän ääreen ja tarttuu kynään.

Kulhian kohtalo kävi toteen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä se siirtyi vieraalle.



Kolmenlaista matkustamista


Kun tarkastelemme sitä vajaata kahden peninkulman matkaa, joka on
Kulhian puistokujan suusta kaupungin keskukseen, emme huomaa siinä
kovinkaan paljon mielenkiintoista. Samanlaisia järviä, harjuja ja
peltoja, samanlaisia taloja ja puistojen ympäröimiä kartanoita tapaa
kyllä muuallakin.

Ja kuitenkin tässä tulee kysymys niistä erilaisista tunnelmista ja
mielialoista, mitä tuo samainen vajaan parin peninkulman pituinen
tiekatkelma voi tarjota nykyaikaiselle ihmiselle, riippuen siitä,
kulkeeko hän sen junalla, jalkaisin vai automobiililla. Mutta ennakolta
meidän on jo sanominen, ettei Kulhiasta koskaan kuljeta automobiililla
kaupunkiin, mutta usein kyllä päinvastoin.

Sillä Kulhian komento on paljon entisestään muuttunut: siinä on
uusi omistaja ja uudet tavat, niinkuin niin monessa vanhassa ja
kunnianarvoisessa paikassa nykyisin valitettavasti on. Mutta
puistokujakin on sentään entinen ja entiset ovat tietkin, jotka vievät
kaupunkiin. On oikeastaan ihmeellistä, että tuo pitkä ja tunnettu kuja
vielä on jäljellä: jokainen sen kymmenistä, kentiespä sadoista puista
on täysmittainen ja -arvoinen tukkipuu, jotapaitsi nykyinen Kulhian
omistaja on vakuuttautunut siitä, että ne imevät voiman ympäröivistä
pelloista. Ehkäpä ne kuitenkin vain odottavat hyväksyttävää tilaisuutta
saadakseen kirveen juureensa, ja silloin on Kulhian puistokujasta vain
muisto jäljellä.

Saatamme tyynellä mielellä seurata Kulhian nykyistä herraa, kun hän
ajaa puistokujasta maantielle ja maantietä asemalle. Se on tavallista
isäntämiehen ajelua, eikä syrjäinen huomaa siinä sen kummempaa.

Mutta Kulhian isäntä itse on asiallisessa ja arkipäiväisessä vireessä,
ostaa piletin ja astuu junaan. Aamuhetki on varhainen, mutta tällöin
Kulhian isäntä on sellaisessa mielentilassa, että hän selvimmin ja
määrätietoisimmin voi ajatella asioita ja niihin suhtautua.

Matka ei ole pitkä, se kestää ehkä puolisen tuntia, mutta maisemat
ehtivät vaihtua ja ajatukset myöskin. Metsiköstä syöksyy juna harjun
poikki tehtyyn leikkaukseen, mutta harjun takana alkavat laajat pellot,
puistot, talot ja kartanot. Ja tuskin on viimeinen, pysäkin vierellä
oleva kartano sivuutettu, niin alkavat jo kaupungin savupiiput ja
kirkkojen tornit näkyä.

Junassa matkustaminen on nykyaikana asiallisinta kaikista
matkustamistavoista. Kun pysäkki on sivuutettu, alkaa Kulhian herra
valmistautua nousemaan junasta. Hän on menossa maitolaskuja perimään,
ja pankkiin olisi myöskin hiukan asioita: korot ja kuoletukset ovat
Kulhian entiselle patruunalle maksettavat päivälleen. Ei hän silti,
Kulhian nykyinenkään isäntä, valita kauppojaan. Halvasta, kovin
halvasta hän sai tilan, kun patruuna jostakin syystä halusi päästä
kartanosta pois. Lieneekö hänellä ollut siinä perhesuruja liikaa,
vai mitä. Mutta sittenkin häntä aivan kuin kaiken takana kalvaa
jonkunlainen tyytymättömyys. Tila on hänelle aivan liian suuri, eikä
hän ole sellainen syntyperäinen rahamies, eikä rahamies muutenkaan.
Tila tuottaa kylläkin yli odotusten, mutta sittenkin tahtoo työntää
huolta ja vaivaa liiaksi. Pois saisi liikoja maita ja ne muutamat
syrjätalot myydä, mutta kun tuli tehdyksi sellainen lupaus, ettei
kymmeneen vuoteen myy kiinteätä, ellei tule laillinen pakko... Saisivat
nyt edes sen tilattomien lain valmiiksi!

Mutta onhan Kulhiassa, sen puolesta, maankuulu metsä.

Juuri kun isäntä kohdistaa ajatuksensa metsään, porhaltaa juna
asemalle. Ei nyt auta muu taas kuin ajatella käsissä olevia asioita,
sillä muutaman päivän kuluttua on meno patruunan luo. Se on sellainen
harvapuheinen, hyvänahkainen herra, kyllä sen kanssa asioissa tulee
toimeen. Ja suruakin ollut paljon; sellaisten kanssa parhaiten saa
puheet käymään yhteen.

Kaupunki muodostuu usein maalaiselle pieneksi koetuksen kiveksi.
Toimitellaan asioita, ehkä vähän kylästelläänkin, mutta sitten onkin
jännitys lauennut, eikä tarvitse muuta kuin istua ja odotella junan
lähtöä. Ja jos aikaa on riittämiin, niin sillä välin ehtii tapahtua jos
mitä, joka alkuaan ei kuulu suunnitelmiin.

Kulhian isäntä joutui vanhojen tuttavien hyvään seuraan. Hän on taas
selvittänyt yhden monista kiusauksistaan, ja hänen mielensä on avoin,
huoleton ja reipas. Saahan sitä puuhata, kun on Kulhian isäntä, saa
totisesti, mutta hyvyys tulee perästäpäin.

"Kun et ole emäntää itsellesi ottanut", sanovat hyvät ystävät, joilla
olisi montakin sellaiseksi sopivaa tiedossa.

Kulhian isäntä käy miettiväiseksi.

"Niin, emäntä, joo", vastaa hän verkalleen. "Mitäpäs tuosta — kun
se kerran on jäänyt, niin saa jäädä. On köyhiä veljiä perheineen
perimässä, jos perimistä jää."

Niin, ja sitten. Kuuluu olevan sellainen taika, vaikka saattaahan se
olla vain ämmäin puhetta, etteivät rakkaus ja sen sellaiset seikat
suoraan sanoen oikein soinnu Kulhiassa.

Juna on jo aikoja sitten lähtenyt, ja se on saanutkin lähteä, sillä
Kulhian isäntä, — "herra, patruuna, mikä sitten lienen", — on tullut
jossakin määrin lennokkaaksi ja hiukan tunteelliseksikin, ja hän tahtoo
kertoa elämäkertansa. On sekin jotakin, että torpan pojasta, ja niin
vietävän köyhän, pääsee käsiksi tällaiseen Kulhiaan. Hä, eikö ole?

"On", vastaavat läsnäolijat yksimielisesti.

Mutta nyt he alkavat olla sitä mieltä, että Kulhian isännän olisi paras
mennä kotiinsa, ja yksi heistä menee hakemaan automobiilia.

       *       *       *       *       *

Aurinko on jo matalalla, kadut alkavat olla autiot, mutta kesäisenä
iltana on kaupungin kadulla oma erikoinen tunnelmansa. Kirkkojen
tornit ja kupoolit, tehtaiden savupiiput ja korkeiden talojen katot
heijastavat auringon viimeisiä säteitä, ja koko kaupungissa on
jonkunlainen huolista vapautuneisuuden leima.

Auto vierii kadulta kadulle, sivuutetaan ryssänkirkko, ajetaan yli
rautatien vievän sillan, ohi sairaalarakennusten, parakkien, ja
saavutaan vahvoja petäjiä kasvavalle kankaalle. Kaupungin hengestä ja
tunnelmasta on vielä paljon jäljellä: mökkejä, joista useimmat ovat
ränsistyneitä ja kuin puolitekoisia ja joiden väliin muodostuneilla
kujilla päivisin surkastuneennäköiset lapset leikkivät tai riitelevät.

Mitä Kulhian isäntään tulee, on hänen nousuvireensä vahvasti
laskemassa, ja kun hän ajaa mökkien ohi, tuntee hän itsensä melkein
ahdistetuksi ja alakuloiseksi. Olisi kylläkin saanut pitää ajasta
vaarin ja mennä päiväjunaan. Saattaisi silloin olla eri mieliala
huomenna.

Mutta kankaalta laskettua tulvahtaa väkevästi vastaan väärentämätön
maahenki. Kulhian isäntä havahtuu ja vetää keuhkonsa täyteen mullan
ja kasvavan nurmen lemua. Nurmikoilta nousee ohut usva, ja tietä
reunustavat koivut tuoksuvat. Nyt Kulhian isäntä muistaa jossakin
lukeneensa Pohjolan kesäöistä, — eikö se ollut Maamme-kirjassa tai
jossakin sellaisessa. Siitä on jo kauan aikaa, mutta Kulhian isäntä
tunnustaa mielessään, että kyllä ne viisaat miehet osaavat sanoa asian
paikalleen.

Ja nyt hän unohtaa kokonaan äskeisen asiallisen kaupunkimatkansa, joka
oikeastaan muodostui pieneksi ryyppyreisuksi. Hän ajattelee menneitä,
olevaa ja tulevia, ajattelee niitä täysin kirkkaasti ja selvästi, mutta
kuitenkin sovinnollisemmin ja kauniimmasti kuin tavallisesti ja koko
ajan vaistoten, että mitä hänelle elämässä tapahtuukin, se suurimmaksi
osaksi riippuu hänestä itsestään.

Auto hiljentää vauhtiaan.

"Niin, Kulhiaanko sitä ajettiin?" kysyy kuljettaja.

"Kulhiaan."

Taas vilahtavat ohi niityt, pellot, talot ja kartanot. Siinä
meni suuri Vainikkala, jonka parooni ei halvauksen takia päässyt
vuoteestaan, tuossa kaunis Herrala, joka aivan kuin säteili valkeutta,
vehreyttä ja hopeapalloja. Ja nyt, nyt mennään entisen Kulhian
patruunan huvilan ohi, sekin kuin suuri talo, sementtinavettoineen
ja talousrakennuksineen. Ja siellä sisällä makaa lihava patruuna ja
odottaa korkoja ja kuoletuksia tuotavan huomenna aamunaukun mukana tai
viimeistään eineen vaiheilla.

Kulhian isäntä masentuu hetkiseksi ja huokaisee. Niinpä vain, vie
vain nöyrästi ja koreasti korkoja ja kuoletuksia hänelle, joka
tosiasiallisesti vielä on Kulhian isäntä ja patruuna.

Mutta samalla hän kohottaa itseänsä. Ei pidä kenelläkään olla syytä
sanoa, että Kulhia on joutunut huonoihin käsiin, kun joutui hänelle.
Enemmän työtä ja väkeä, enemmän vaivaa vain; ja metsään hän ei käy
käsiksi, vaikka piru veisi, ei ihmistenkään takia. Vuokraa ennen vaikka
suuren päärakennuksen virkakunnalle, mitäpä hän parillakymmenellä
huoneella. Sen verran voi alistua, mutta ei enempää. Parikymmentä
huonetta, kaikki loistokunnossa, niillä saa jo melkein puolen miljoonan
korot.

Ja häneen menee yllättävä ajatus, että hän paikalla pyörähdyttää
patruunan luo ja lyö rahat pöytään. Juttelee sitten vain aamulla
emäntäpiialle, että "pistäydyin tämän kartanon entisen patruunan luona
tullessani, heh" — noin vain niinkuin ainakin ystävän ja kauppalangon,
melkein omaisen luona.

Mutta ei se sentään niinkään vain taida käydä, mennään sen sijaan
huomenna. Kulhian isäntä vaipuu taas tyytyväisyyteensä, katselee
ohikiitäviä maisemia, taloja ja tönöjä. Nyt alkaa metsä ja
metsänrannasta Kulhian raja. Mutta isäntä ei katsele metsää ja sen
juhlallisia runkoja rahallisesti niitä arvioiden, vaan nauttii havupuun
lemusta ja jylhästä tummuudesta. Pian metsä loppuu, järvi alkaa vilkkua
puitten lomasta, kirkonkylä pistäiksen esiin, eikä sitten olekaan
pitkältä Kulhian puistokujalle, jonka päähän rakennukset ikäänkuin
hukkuvat.

On siinä lehtevyyttä. Auto hyrisee hiljaa eteenpäin, tekee pääportaiden
edessä kauniin kaaren ja kuljettaja sanoo:

"Perillä ollaan. Se olisi satakahdeksankymmentä."

       *       *       *       *       *

Tuntisimme huonosti Kulhian isännän, jos sanoisimme, että hän nyt
menee levolle. Ei, vaan hän käyskentelee puistossa katsellen kukkia ja
kastehelmiä. Vasta nyt hän älyää, miksi herrasväet laittavat itselleen
puistoja ja muita vihannuuksia: ne niinkuin nostattavat mieltä ja
antavat ajatusmeiningeille suurpiirteisyyttä. Ja ovathan ne kauniitakin.

Näin hän käyskentelee viiteen asti, ja viideltä hän menee aamukahville.
Ensin hän aikoo käskeä valjastuttaa hevosen, mutta antaakin sitten
pehtorille muita määräyksiä, ja ennenkuin hän itse oikein huomaakaan,
on hän puolivälissä puistokujaa matkalla maantielle.

Minnekkä hän maantietä?

Kulhian patruunan luo.

Mutta jalkaisin? Sopiiko se?

Miksei se sovi. Koko pitäjähän tietää, että hän kyllä voi mennä
hevosella, kahdellakin, että hänellä on kahdeksantoista hevosta
tallissa. Mutta mikä hänen on aamupuhteella terveydekseen kävellä puoli
peninkulmaa tai vähän päälle. Ennen kahdeksaa hän on perillä.

       *       *       *       *       *

Aamuaurinko näkee kookkaan, tukevan miehen verkalleen astelevan
maantietä pitkin. Siellä, missä maantie sivuaa järven rantaa,
hän seisahtuu ja katselee ympärilleen. Taloista alkaa jo nousta
vaaleanharmaa savu, järvi välkkyilee, koko luonto hymyilee ja tuoksuu.

Tällä kertaa ei Kulhian isäntä oikeastaan ajattele mitään. Hän on kuin
kulkija, jonka tie on loputon, mutta sittenkin hänen tiensä päättyy
entisen patruunan huvilalle. Ja hän tietää edeltäkäsin, kuinka siellä
tulee käymään.

Patruuna ojentaa lihavan kätensä ja sanoo:

"Huomenta. Varhainpa te olettekin liikkeellä. Käskittekö panna hevosen
talliin?"

Johon hän vastaa:

"Eipä minulla hevosta tällä kertaa olekaan. Jalkaisin tulin huvikseni."

"Vai jalkaisin! Se ei todellakaan ole hullumpaa kesäaamuna. Mutta
odotetaan nyt ensin aamiaista ja haastellaan asioista."

Tuohon tapaan se tulee käymään. Silloin Kulhian isäntä tuntee jotakin
onnen tapaista ja miettii, miksi patruuna kaikesta huolimatta möi
kartanonsa.



Kulhian patruuna lähtee


Kulhian patruuna on vanha, elämään, kokemuksiin ja maalliseen
rikkauteen väsynyt, — niin, ja eräänä päivänä vihlaisee häntä rinnan
alle niinkuin ei koskaan ennen.

Syystuuli, tällä kertaa kuiva ja pureva, lennättelee kellastuneita ja
punertavia lehtiä pitkin käytäviä, puiden latvat suhisevat ja oksat
rasahtelevat, ja Kulhian patruunan täytyy istahtaa lähimmälle penkille
huokaisemaan.

"Ohoh", sanoo hän, "ohoh, kovastipa se nyt ottikin."

Hän odottaa, että joku palvelusväestä kulkisi ohi, mutta ketään ei
kuulu, ja Kulhian patruuna saa istua siinä ja katsella, kuinka oksat
riistyvät paljaiksi ja latvat huojuskelevat.

Kulhian patruuna ei tule ajatelleeksi, että hän on vanha ja tutiseva
ja että tämä saattaa olla niitä lähinnä viimeisiä vihlaisuja, jotka
nyttemmin kuuluvat päiväjärjestykseen, ei, hän ajattelee päinvastoin,
että kunhan tästä nyt vain pääsisi huoneeseen ja kaapille ja saisi
pienen tujauksen, niin eiköhän helpota niinkuin aina ennenkin.

Mutta Kulhian patruuna ei pääse liikahtamaankaan, hänen on istuttava
siinä, missä istuu. Aurinko paistaa keltaisena ja kalpeana, ja jostakin
kaukaa kuuluu puimakoneen jynkytys.

"Kauhajärvellä puidaan", ajattelee hän.

Ja jatkaa ajatuksiaan:

"Kun puinti loppuu, niin siellä on tanssit."

Puiden lomasta vilkkuu Kirkkojärvi ja Linnan kartano ja Kautisten
vanha, vihertävä pääty. Mutta kirkon harmaja kiviseinä ei pääse
näkymään eikä myöskään Kulhian rakennusryhmä maankuuluine
puistokujineen.

Patruunan ajatukset saavat nyt jonkinlaisen kiinnekohdan, ja hän alkaa
ajatella Kulhian kartanoa, mutta kaukaa, varovaisesti ja aivan kuin
jotenkuten peljäten.

Maakunta on häntä soimannut siitä, että hän luopui vanhasta Kulhiasta.
Mutta antaa soimata. Ensin tulee tyttö, ainoa, sekapäiseksi ja menee
tammeen, sitten saa vaimo halvauksen, — mitäpä hän, vanhus, enää
Kulhialla, kolossilla. Ja kaiken lisäksi säätävät lakeja enemmän kuin
mitä itse jaksavat muistaa. Ei tiedä, mikä on omaa, vaikka se olisi
kuinka monesti perittyä tai rahalla ostettua, ei mikä viedään. Antoi
mennä vaan Kulhian uusille yrittäjille, koetelkoot hekin neljä, viisi
sukupolvea, ja katsellaan sitten, mitä heistä on jälellä. Ja Kulhian
patruuna tiukentaa luontoaan ja korjaa asentoaan eikä tunne syystuulen
kylmyyttä. Vaikka eihän se ollut helppoa, se Kulhian myyminen. Mutta
kenellekäs sitä selvittelemään, kun eivät itse arvanneet. Kulkea
siellä, yksin jälelle jäänyt, salista saliin, huoneesta huoneeseen,
eikä tiedä, minkä oven takaa vainaja tulee vastaan. Mitä ja ketä varten
hän sitä olisi pitänyt?

Kulhian patruuna korjaa taas asentoaan.

Kun kaikki ympäri käy, niin eikö tämä ole Kulhian tilusten kaunein
kolkka. Kalliota, järveä, metsää, kymmenen hehtaaria peltoa, eikä
tarvitse muuta kuin mennä puiston läntiselle aidalle, niin saa hyvän
näköalan yli entisten vainioittensa.

Mutta sille aidalle ei Kulhian patruuna viime vuosina ollut mennyt.

       *       *       *       *       *

Näyttää kuin varjot pysyisivät paikallaan eikä aurinko liikahtaisi ja
nyt on vielä jotenkin varhaista. Kulhian patruuna ei tunne enää kipua,
mutta hän istuu siinä paikallaan ja miettii menneitä.

Lopuksikin, eikö Kulhia sentään vielä, tosiasiallisesti, ollut hänen.
Ostajalle on kauppahinnan suorittaminen pitkin aikaa ollut hankalaa,
mutta miksi hän kunniallisia ihmisiä hätyyttelisi? Tehkööt työtä,
vaurastukoot, hän on rikas, hän ehtii kyllä omansa saada. Kulhiassa
pitää tehdä työtä, jos sen mieli pysyä suurena ja mahtavana. Väkeä joka
taholle ja väelle rahaa. Kompostipattereita pitkin peltoja rivissä kuin
sotamiehiä. Siellä ei kanneta käsin peruskiviä nurkan alle eikä alta
pois.

Aivan kuin itsestään solahtavat ajatukset siihen aikaan, jolloin
vielä oltiin nuoria ja jolloin ei ollut vetureja, traktoreita eikä
puimakoneita. Se oli sitä aikaa, jolloin Kulhian isäntä vielä
kirkkomäellä paljasti päänsä Linnan ja Kautisten herroille, mutta
Kulhian pojan ei silti sopinut mennä nurkkatansseihin muitten
pitäjäläisten kanssa.

Kulhian patruuna hymähtää, — nyt on Kulhia kasvanut vaaksan verran yli
Linnan ja Kautisten.

Ja sen on _hän_ kasvattanut.

       *       *       *       *       *

Mutta Kulhian patruuna, jolla on kolme miljoonaa, työntää pois
sellaiset mietteet, jotka johtavat maalliseen ylpeyteen. Niin hän on
tehnyt jo kauan aikaa sitten, jo kauan ennenkuin tytär meni tammeen
ja vaimo kuoli halvaukseen. Mitä on tämä mainen ylpeys? Hautaan
sitä kuitenkin lopulta päädytään ja saadaan korea patsas päälle ja
mahdollisesti pronssinen medaljonki patsaan kylkeen. Siinä sitten
maataan, niin tilalliset kuin tilattomatkin. Niin Kautisten neuvos
ja Kulhian patruuna kuin Mäki-Tuomaskin. Jokainen on tehnyt työtä
tavallaan.

       *       *       *       *       *

"No, joko se taas!"

Kulhian patruuna ei olekaan huomannut hyvän sään aikana nousta
penkiltään, ja nyt vihlaisu taas hänet yllättää. Aurinko, joka äsken
paistoi melkein vasten kasvoja, on jo ehtinyt hänen sivulleen, ja
Kauhajärven taholta kuuluu puimakoneen jynkytys.

"Nyt on erinomainen puinti-ilma", toteaa hän itsekseen.

Jokohan Kulhiassa puidaan? Ja kuinkahan jyvä erkanee? Ja puidaankohan
siellä vielä oma vilja riihessä ja myymävilja koneella? Hän, patruuna,
ei koskaan ole voinut kärsiä ulkokuivasta jauhettua. Ja ovatkohan ne
älynneet pitää pellavaa? Tehdas kuuluu tänä vuonna maksavan erikoisesti.

Mutta mitäpä hän niistä asioista? Itse hoitanevat.

"Kas, kas, kun ei hellitä!"

Vihlaisu yltyy jatkuvaksi vihlomiseksi, tuskaksi. Kulhian patruunan
otsalle nousee hiki, hänen täytyy ähkiä ja käpristyä kokoon. Kun ei
äsken tullut lähdettyä. Ei suinkaan tämä nyt vain liene kuolemaksi?
Taikka olkoon vaan, joutilas hän on lähtemään. Ja valmis. Ei muista
tieten tahtoen tehneensä kenellekään pahaa.

Hetkinen menee, ettei Kulhian patruuna ajattele mitään, ei näe mitään
eikä kuule mitään. Hänen ympärillään on vain kylmä, syksyinen puisto,
jonka käytäviä pitkin syystuulet ajelevat pudonneita lehtiä.

Mutta sitten tuska äkkiä antautuu, ja Kulhian patruuna herää kuin
unesta. Hän havahtuu ja katselee ympärilleen: hän on samassa paikassa
kuin äskenkin, puisto on ennallaan ja Kauhajärven taholta kuuluu
puimakoneen jynkytys. On kuin ei mitään olisi välillä ollutkaan.
Jotakin on kuitenkin tullut. Kulhian patruuna tuntee itsensä pieneksi,
vähäpätöiseksi ja melkein kuin lapselliseksi.

"Ne puivat siellä Kauhajärvellä", hokee hän itsekseen, vähintäin
kymmenennen kerran.

Niin on tehty Kulhiassakin, syksy syksyltä, viikkokaupoin kerrallaan,
ja hän on aina ollut sitä seuraamassa. Ilmassa on mullan ja kuivaneen
viljan lemua, syysaurinko paistaa, lokomobiili jyskyttää ja oljet
kahisevat, lyhteet kulkevat miestä ja naista myöten katoksen alta
koneeseen. Tiedetään kyllä. Ja jyväsäkit nostetaan rullavaunuille
makasiiniin vietäviksi.

       *       *       *       *       *

Kulhian patruuna, vanha herra, nousee. Se käy hitaasti ja
vaivalloisesti, mutta hän nousee kuitenkin ja ähkii noustessaan.
Olisi nyt hyvä aika mennä huoneeseenkin, pieni tujaus, noin neljän
ruokalusikallisen verran, varmaankin helpottaisi, mutta...

Katsoppas, eivätkö vaunut kolise pitkin maantietä. Saarenpään
tirehtöörihän siinä ajelee, vanhana, hiukan juoppona ja rämisevänä
huonoine asioineen.

"Hei!" huutaa Kulhian patruuna, mutta ääni tuntuu omituisen pieneltä ja
pingoitetulta.

Saarenpään tirehtööri pysähdyttää vaununsa.

"Heipäs vain", rämisee hän. "Minne sinä kompuroit?"

"Annatko minun tulla vaunuihisi?"

"Annan oikein. Minne sinä sitten menisit?"

"Kauhajärvelle".

"Sinne minäkin kysymään konetta, kun ovat puintinsa lopettaneet."

"Sittenpä se sopikin hyvin."

Saarenpään taloustirehtööri mutisee itsekseen jotakin, että "kyllähän
sinulle aina sopii", mutta Kulhian patruuna ei sitä kuule. Hän
painautuu sohvan nurkkaan ja hänestä tuntuu kuin olisi kesä ja lämmin.
Saarenpään herra puhuu ja puhuu ja kyselee asioita, ja Kulhian patruuna
myhäilee ja myöntelee, kuulematta lainkaan, mistä on kysymys.

Maisemat rientävät ohi, sivuutetaan Linna ja kierretään Kirkkojärvi,
mutta Kulhian patruuna ei sitä huomaa. Eikä hän oikeastaan huomaa
sitäkään, miten lopulta on jouduttu Kauhajärven puimakoneen viereen.

"Hyvää päivää, patruuna", tervehtii Kauhajärven isäntä.

"Päivää vain, Kauhajärvi. Te täällä, niin sanoakseni, eroitatte jyviä
akanoista."

"Niin aina, patruuna. Se meillekin tulee eteen, kun kärsivällisesti
odotamme."

Saarenpään tirehtööri ja Kauhajärvi alkavat toimitella asioitansa,
mutta Kulhian patruuna istuu vaunun nurkassa ja katselee kullalle
kimaltelevia olkia. Aurinko paistaa ja ilma tulee mullalle ja
hedelmälle, ja ihmiset touhuavat hymyillen ja asiallisina. Illalla on
tanssit, ja hänkin, vanha romu, on tullut katselemaan riihenpuintia.
Noin sitä pitää: mies nostaa säkin hartioilleen ja kantaa sen sadan
sylen päässä olevaan makasiiniin. Ei, totisesti, kyllä Kauhajärven
olisi aika laittaa itselleen rullavaunu, säästäisi sekä ihmisiä että
aikaa.

"No miltäs patruunasta tämä meidän homma näyttää?"

"Meneehän se, ei siitä minnekään pääse."

"Taitaa patruunallekin puinti-aika tulla mieleen."

"Hm."

"Sitä kun patruunakin liikkui vain sadoissa hehdoissa ja niin poispäin."

"Hm. Niin vain."

Saarenpään tirehtööri ja Kauhajärven isäntä jatkavat asioittensa
toimittamista. Koneiden jyminän ja ryskeen lomasta eroittaa Kulhian
patruuna tuon tuostakin Saarenpään tirehtöörin räikeän ja melkein kuin
riitaa haastavan äänen, mutta hän muistelee vain kaukaa Kulhian aikoja
ja katselee, kuinka vilja katoaa koneeseen ja ihmiset ovat melkein
onnellisen näköisiä. Syystuuli lennättää tuon tuostakin silppuja
ja akanoita hänen kasvoilleen, mutta hän ei sitä huomaa. Kaikki on
niinkuin pitääkin.

"Eikö patruuna lähde taloon?"

Mutta Kulhian patruuna ei vastaa.

"Eikö patruuna pistäydy talossa kahvilla ja muullakin?" toistaa
Kauhajärvi kovemmin.

Ei Kulhian patruuna enää pistäydy missään. Hänen puoliavoimet,
elottomat silmänsä tähtäävät jyskyttävää konetta, jonka ääressä
ihmiset, täynnä toiveita, häärivät ja hosuvat, jättäen ajatuksensa
illaksi.

Suuri manttaalimies on lopettanut maisen vaelluksensa, manttaalin
puhuvin symbooli silmäinsä edessä.



Syksyn miehet


Syksyä heillä on ohimoilla ja syksyä heillä on sydämissään, mutta
kavaljeereiksi he itse itseänsä nimittävät.

Saahan sitä. Heidän iltansa ovat olleet runollisemmat kuin aamut,
illoissa on ollut eloa ja kirkkautta ja hiukkasen välähdyksiä
älystäkin, aamut ovat olleet harmajia ja kuin usvan verhoamia ja
älyn lamppukin on läkähdellyt. Siinä yksi heidän elämänsä virheitä.
Suurten tilallisten ja kartanonherrojen vanavesissä he kulkevat; jos he
jäisivät yksin, minne he sitten joutuisivat. Ja nyt on taasen syksy,
oikeastaan enemmänkin kuin syksy, sillä odotetaan joulua.

Lumi on langennut maahan, ilmassa on pakkasen huurua ja ikkunat
loistavat. Mutta kuinka kauan aikaa se kestää. Jonakin päivänä lämpenee
ja pudottaa vettä, hyvästi silloin kanssasi, ihanuus ja teidän
kanssanne, kilisevät kulkuset.

Totikannu höyryää pöydällä, tuleekohan laki rikotuksi. Kas näillä,
kavaljeereilla, heillä on konjakit ja totikannut silloin, kun muilla
kunniallisilla ihmisillä ei tahdo olla mitään. Mutta antaa olla,
kaikkea kestää aikansa, yksi toisensa jälkeen varisevat he pois ja
jälelle jää vain totikannu. Niinkuin muistopatsaaksi.

Nyt he ovat kruununvoudin luona. Sillä kruununvouti lukeutuu myöskin
heihin, tämä harmajapäinen herra totisine silmineen, hiljainen ja
yksivakainen herra, joka harvoin sanoo niinkään, että "terve" tai
"kippis".

Linnan patruuna on nyt päässyt vireeseen ja hänen äänensä rämisee
itsetietoisena ja vaativana. Hän sanoo kruununvoutiin kääntyen:

"Katsopas, nyt veli, missä on sinun maallinen korskeutesi".

Korskeutesi! Herra kruununvouti ei ymmärrä, mistä on kysymys. Onko hän
ollut korskea? Milloin? Hän ei muista. Sanaa puhumatta lennähdyttää hän
lasinsa vasten Linnan patruunan punaisia kasvoja.

Mutta Linnan patruuna ei suutu. Hän vain nauraa röhöttää:

"Siinä on vain jälellä sitä kapteenia! Annapas, että pilasi uuden
takkini. Ja lasi säpäleiksi. Eipähän täällä silti tule puutetta
laseista."

Eikä tulekaan. Kavaljeerit palvelevat itse itseänsä ja Kelhon
luutnantti Ernst menee oitis keittiöön. Kun hän tulee takaisin, asettaa
hän kaksi lasia kruununvoudin eteen.

"Tässä olisi sitten, — lasi ja reservilasi. Niin että ole hyvä ja jatka
harjoituksia."

Kuka tuntee enää herra kruununvoudin. Hänen pukunsa on huolimattomasti
yllä ja hänen housunsa ovat prässäämättömät. Ja jaloissa on hänellä
vain tohvelit, aivan kuin hän juuri olisi noussut nukkumasta tai
olisi aikeissa mennä levolle. Eikä hän katsele ihmisiä silmiin. Mutta
iltaisin hän istuu ja tujauttelee Kelhon luutnantti Ernstin kanssa. Tai
soittelee pianoaan. Mutta jumaliste, — sitä ei saa kukaan tietää. Hän
kulkee ja katselee, ettei ihmisiä liiku ympäristöllä ja että rouva jo
on mennyt nukkumaan. Sillä kerran hän on tullut ja sanonut:

"Heitä nyt jo se rämpytys tälle illalle!"

Eikä herra kruununvouti voi sitä antaa anteeksi eikä unohtaa. Mitä
se musiikista, eihän se sitä ymmärrä. Mutta siitä huolimatta hän
soittelee vain silloin, kun luulee, ettei kukaan sitä kuule, ja avaa
kannen kiihkeästi ja varovasti, puolivarkain, niinkuin morfinisti etsii
ruiskuansa.

Linnan patruuna rämisee, hän on päässyt kavaljeerien joukkoon ja on
ylpeä siitä, mutta hän on rikas ja on siitä vielä ylpeämpi. Mitä
tuostakin Kelhon luutnantista, joka tekee runoja ja köyhtyy vuosi
vuodelta tai Siuruan aatelisherrasta, joka ei osaa muuta kuin olla
koppavaa ja sähdätä hevosten kanssa. Pirsatti, silloin kuin Kautisten
neuvos ja Kulhian patruuna vielä elivät, silloin oli pienemmältä
eläjältä oksat poikki. Älä yhtään mukise, kun sille päälle sattuivat,
niin hyväntahtoisia miehiä kuin muuten olivatkin.

"Anna kuulla sitä taidettasi", sanoo Linnan patruuna, "sinähän kuulut
musiseerailevan itseksesi."

"Muistatko sinä, Linnan patruuna, milloin Engelbrekt nosti
kapinalipun?" kysyi kruununvouti.

"Engelprektikö? Kuuluuko se meille! Kun mies tahtoo kapinoida, niin hän
kapinoi."

"Ja lieneekö hänellä ollut lippua ensinkään", keskeytti Kelhon
luutnantti.

"Lippu tai ei", sanoi herra kruununvouti, "mutta sitä ei tämä Linnan
patruuna tiedä. No, sanoppas minulle, milloin Cesar kulki Rubiconin
yli."

"Kuule nyt, kapteeni, minä en istu koulun penkillä."

"Vahinko, ettet ole sitä koskaan tehnyt. Entiset Linnan patruunat
olivat".

Herra kruununvouti on noussut seisomaan, hän ei katso keneenkään,
silmät ovat ilmeettömät kuin välkkyvät, mustat pallot. Totilasit
unohtuvat.

"Sinä tahdot kuulla musiikkia, Linnan patruuna", jatkaa herra
kruununvouti. "Etkö jo kuule jotakin?"

"En", vastaa toinen tolkuttomasti.

"Pidätä hengitystäsi ja kuuntele. Silloin kuulet varmaan. Kuuntele,
etkö kuule veden kohisevan ja soivan tuolla Linnan ja Kulhian
rajamailla, Saarijoen tammen vaiheilla. Etkö kuule?"

"Minun korvani on todellakin jotakin kohinaa eroittavinaan."

"Sinä et tiedä, mikä Rubicon on, mutta kuule, minä sanon sinulle yhden
asian. Kun ajelet kotiisi, niin katsele sitä mustaa tammea, joka
häämöttää pimeydestä. Katsele sitä ja kuuntele ja sinä olet kohinan
keskeltä kuulevinasi naisen kiljahduksen. Siellä, Linnan patruuna,
siellä mentiin aikoinaan Rubiconin yli. Muun muassa."

Herra kruununvouti on käynyt kasvoiltaan valkeaksi ja hänen mustat,
totiset silmänsä tuijottavat Linnan patruunaan.

"Oletko ymmärtänyt?" kysyi hän.

"Vähemmästäkin minä ymmärrän", vastasi Linnan patruuna.

"Ja nyt sinä saat musiikkia ja te muut myöskin. Mutta älkää menkö
pöydän alle."

Miksei hän soittaisi? Eikö kruununvoudin sovi soittaa? Soitellut hän
oli silloin, kun kuolinkellot soivat Kautisten perilliselle, soitellut
hän oli kuullessaan, että muuan ihminen oli vedetty Saarijoen tammesta.
Kuolinkellot olivat kumahdelleet yhdelle ja toisellekin, mutta
kruununvoudin talossa oli piano soinut.

Milloin ja missä välissä hän oli nainut? Ei hän tiedä eikä se asiaan
kuulukaan. Niin kai oli täytynyt tapahtua, hän kai oli peljännyt
autiutta. Mutta hän, herra kruununvouti, oli arvokas, kun tarvittiin,
hoiti virkansa nuhteettomasti ja soitteli.

Kerran oli joku pitänyt puheen. Se oli joku noista, jotka kutsuivat
toisiaan kavaljeereiksi, joilla kaikilla oli joku vaiva, ja jotka
olivat putoilleet pois toinen toisesa jälkeen, niin että vain neljä
tai viisi oli jälellä ja he olivat ryhmittyneet herra kruununvoudin
ympärille. Kavaljeerit eivät periaatteesta käyneet hautajaisissa, — ah,
he ennättäisivät niissä kyllä olla ihan tarpeekseen, — mutta tämä tuli
äsken umpeenluodulta haudalta, oli mustissa, ja tahtoi pitää puheen.

"Me emme halua mitään puheita", olivat kavaljeerit sanoneet.

Mutta hän oli kuitenkin saanut puheensa pidetyksi. Kuolema, mitä
se on, oli hän sanonut. Se tulee, kun tulee, ja vaikka puhutaankin
kaikenlaista, niin silloin, kun se tulee, me olemme kypsät. Joku
sanoo, että meillä olisi vielä jotakin tärkeää toimitettavaa, mutta
kuka takaa, että me ylimalkaan pystyisimme jotakin toimittamaan. Pieni
halvauskohtaus vain ja siinä virumme.

"Jaha, kyllä me sen jo kuulimme", olivat kavaljeerit sanoneet. "Täytä
lasisi, istu ja juo".

Mutta puhuja oli tahtonut jatkaa, ei suinkaan se, perhana, ollut
hautajaisissa juonut itseään päihinsä. Tämä oli ollut aivan lähellä
Kulhian tyttären kukitettua kumpua. Muistavathan herrat, kavaljeerit,
Kulhian tyttären, sen sinisilmäisen, poissaolevan. Toiselta puolen kuin
hempeä nunna, toiselta kuin kilahtava teräs. Niin, siihen aikaan me
olimme hyvin paljon nuorempia, hyvät herrat. Mutta minä tahdon sanoa
teille jotakin. Kun minä katselin häntä, niin minä samalla kertaa
ajattelin syksyistä taivasta ja kukkaniittyä. Ja Kulhian peltoja
myöskin. Näittekö koskaan hänen nauravan. Ette, tuskinpa näitte edes
hymyntapaisen karehtivan suupielissä. Mutta miksi hän lämmitti ja miksi
häntä rakastettiin? Emme tiedä, mutta sen tiedämme, että kaikki hän sai
levottomiksi, että hän tuotti rauhattomuutta tähän kauniiseen pitäjään.
Nyt teistä joku on valmis sanomaan, että hän meni pois liian varhain.
Minä olen ajatellut sitä asiaa tänään katsellessani hänen kumpuansa.
Hän poistui juuri silloin, kun täytyi, ja juuri niinkuin täytyi. Mitä
meillä muuten olisi hänen muistostaan jälellä.

Ja ääntään alentaen oli puhuja lopettanut: "Ja kuitenkin, arvelen ma,
se kaikki oli vain inhimillistä heikkoutta". Hän oli vielä enemmän
alentanut ääntänsä: "Niin, minä pelkään, ettei hän ollut oikein
viisaskaan."

Jonka jälkeen hän oli luonut pitkän, kehoittavan katseen herra
kruununvoutiin.

       *       *       *       *       *

Mutta herra kruununvouti soittaa, soittaa ja miettii ja elää entisissä
ajoissa, jotka itse asiassa ovat enemmän mielikuvitusta kuin
todellisuutta. Hän ajattelee vain, kuinka olisi voinut olla ja unohtaa
kaiken muun.

Tämä ei kuitenkaan ole hänen jokapäiväinen vireensä. Silloin hän
on vakava virkamies ja hiljainen, tunnollinen tilanhaltija. Tämä
tulee vain puuskittain, silloin kun kesä alkaa vaihtua syksyksi
ja syksy talveksi. Ja usein niiden mukana, jotka puhuttelevat
toisiaan kavaljeereiksi, mutta jotka ovat vain pitäjän pinnallisesti
rappeutuneita herroja, jotka mielellään elävät ajoissa, jotka ovat
menneet.

Soitto jatkuu. Herra kruununvouti on vieraansa tyyten unohtanut.
Totikannu seisoo pöydällä tyhjänä eikä kukaan mene sitä täyttämään.
Päinvastoin he nyökäyttelevät toisilleen: antaapa hänen nyt soitella.
Ja pukevat hiljaa ylleen ja lähtevät. Vain kulkuset kilajavat
maantiellä.

Herra kruununvouti havahtuu siihen, että huoneessa vetää. Joku on
todellakin työntänyt ikkunan auki, savu leijailee paksuina pilvinä
katon rajassa, ja Kelhon luutnantti istuu silmät puoliummessa sohvan
nurkassa ja imee sikariaan. Huomenna hän lähtee omaan pitäjäänsä.

"Soita sinä vain, kruununvouti", sanoo hän, "soita ja ajattele
asioitasi. Minä tässä mietiskelen sillä välin omiani".

Herra kruununvouti on kuin unesta herännyt eikä vastaa. Silloin
luutnanttikin avaa silmänsä kokonaan, nousee ja laskee kätensä
kruununvoudin olalle.

"Kuule, hyvä veli", sanoo hän. "Tiedän hyvin, mitä sinä ajattelet,
mutta ajattele näin: hyvä, että synnyit, hyvä myöskin että menit. Elämä
on sellainen kuin se on, katsopas, piruako me sille voimme."

Ulkona sataa suuria, valkeita hiutaleita ja maailma on sinertävän
pimeä. Järvien jäät saattavat hyvinkin saada valkoisen lumipeitteen,
mutta Saarijoen tammi on sulana ja siellä kohisee ja kuohuu. Kuuluiko
sieltä heikko kiljahdus? Ei, joku vain kylällä kirkaisi.

Tänään on ollut vähän musiikkia ja mielikuvitusta, huomenna on
tavallinen asiallinen ja toimekas arkipäivä.

"Eikö täällä, peijakas, ole ulosmittaus tulo- ja omaisuusverosta
Kulhiaankin. Mitenkähän isäntä sen järjestää?"

Mutta mitäs näistä, huomisen murheista. Elämä ei ole sen mutkikkaampi
kuin miksi sen itselleen tekee. Kehdosta ruumisarkkuun on todellakin
vain suora viiva.



Uusi aika


Käy nyt kohu ja suuri humu yli pitäjän, — uudet ovat tekijät ja uudet
ovat mahtajat. Uudet miehet, mutta taitavat tavat olla vanhat. Linna
alkaa taas olla mahtava ja mahtavaksi käy myös laaja Kauhajärvi.
Sillä Kautisten neuvos on myöskin laskenut päänsä lepoon, hänen
haudallaan on pidetty paljon yleviä puheita ja hauta on peittynyt
valtavan kukkaiskummun alle. Pitäjäläiset ovat sen lehdistä lukeneet
ja vasta silloin he älysivät, mikä merkkimies ja mikä suuri
maanviljelijä heidän keskuudestansa on poistunut. Suotta pudistelette
päitänne, isäntämiehet, jälkimaailma on antanut tuomionsa ja sillä
hyvä. Ja Kautisten kartanon omistaa nyt Ab. Kautis Gods Oy, jonka
suurisuuntaiset toimenpiteet herättävät pelonsekaista kunnioitusta.

Mutta harmajan syystaivaan alla näyttää Kirkkojärvi alakuloiselta ja
synkältä ja ikäviltä myöskin Linnan äsken kynnetyt pellot. Vaan nuoriso
on entisensä kaltaista. Illan tullen he kernaasti poikkeavat Kulhian
tyttären haudalla ja katselevat myöskin Kautisten pojan haudalla olevaa
uurnaa. Tapauksethan ovat oikeastaan vielä aivan tuoreet, ja jokainen
heistä on nähnyt sekä Kulhian tyttären että Kautisten pojan. Ja he
kuvittelevat mielessään seikkoja ja tapauksia, joista he itse asiassa
eivät tiedä mitään ja haaveilevat asioita, joista Kautisten pojalla
ja Kulhian tyttärellä ei ollut eläissään vielä aavistustakaan. Mutta
mitäpä siitä, — heille riittää, että Kulhian tytär kuoli rakkaudesta
Kautisten poikaan ja päinvastoin. Niin ainakin kerrotaan ja he uskovat.
Kukapa nuori ei uskoisi sitä mitä kerrotaan rakkaudesta, vallankin, jos
siihen liittyy jotakin salaperäisyyttä hipovaa ja heidän mielestään
kaunista ja vetisen tunteellista.

Eräänä päivänä saapuu paikkakunnalle mies ja nainen. He tulevat suoraan
kaupungista ja ovat kylmän ja asiallisen näköisiä niinkuin tuleekin.
Molemmat ovat he sinisilmäisiä ja solakoita, ja mies näyttää naiselle
Kautisen ja Kulhian, jonka puistokujaa jo on ruvettu harventamaan.

"Tässä siis on Kautinen", sanoo hän antaen samalla ajomiehelle
takaisinpaluumääräyksen ja jatkaa kuin itsekseen: "Tästä hän siis
lähti, painui metsään ja tuli Kulhian aukealle. Niin, aivan oikein,
tässähän jo onkin Kulhian puistokuja, — pidättäkääpäs hiukan."

Siinä häämöittää todellakin puiston keskeltä Kulhia, jykevänä, mutta
hiukan luhistuneen näköisenä. Ajoneuvot pysähtyvät ja miehen katse
tarkkailee yläkerran ikkunoita. Nainen katselee häntä syrjäsilmällä
aivan kuin kysyäkseen: "Mitähän tuo kaikki sinuun oikein koskee?" Hän
jättää kuitenkin kysymättä, voihan olla, että miehellä on erikoinen
syy seurata niitä vaiheita, jotka ympäröivät Kautisten ja Kulhian
kartanoita. Ja ajoneuvot lähtevät hiljalleen eteenpäin, voisihan
tässä vielä katsella Kauhajärveäkin. Mutta tiet Kauhajärven suunnalla
käyvät kapeiksi ja mutkikkaiksi, huonosti hoidettua, alakuloisen
näköistä metsääkin siinä on välillä ja sitten taas joku puoleksi
rappeutunut tönö, joka kuin häveten piilottautuu kivikkoisen mäen
taa metsän peittoon. Vaan tiedetäänhän, että kaiken takana ovat
kuitenkin Kauhajärven pellot ja vainiot ja tiiliset talousrakennukset.
Vähitellen miehen mieleen muistuu jotakin. Kuinka olikaan, — eikö
Kulhian uusi isäntä mennyt naimisiin palvelijansa kanssa. Niin, niin
se varmaankin oli. Eikä hän huomaa, miten ajomies, joka ei ole tuttu
täälläpäin, huomaamatta ajaa syrjätielle, ja Kauhajärven rakennusryhmä
jää häämöittämään kauas sivulle. Iltakin alkaa jo sitäpaitsi käydä
hämäräksi.

"Sellaista se nyt oli", sanoo hän naiselle. "Mitäs siitä pidit?"

"Luulin näitä paikkoja toisenlaisiksi", vastaa nainen, "täällä on
kaunista, mutta liiaksikin alakuloisuuden tuntua ilmassa. Tulemmeko
muuten pian Kauhajärvelle?"

"Emme. Se on jäänyt syrjään, ja luulen, että olemme jonkun verran
eksyksissä. Mutta me löydämme kyllä oikean tien."

Mitäs enää Kauhajärvestä, sinne päättyi Kulhian patruunan elämäntie,
jota vastaan kenelläkään ei ollut mitään muistuttamista. Ja matkaajat
löytävät kyllä oikean tien, kapeahan se on ja hankala ajaa, mutta se
vie kuitenkin kiertoteitä sinne, mistä on lähdettykin. Hyvästi vain,
Kulhia ja Kautinen.

       *       *       *       *       *

Sillä Kulhian historiassa on alkanut uusi vaihe. Se uusi isäntä,
jota joku yrittää sanoa patruunaksikin, kas, hän ei viihdy ollenkaan
laajassa huoneustossa. Pimeinä iltoina hänestä näyttää, kuin puiden
oksat tahtoisivat tunkeutua ikkunoista sisään ja kuin pimeissä
huoneissa joku näkymätön kaahottaisi häntä vartioiden. Kentiespä
Kulhian patruuna-vainaja kulkee katselemassa, että kartanossa on
kaikki kohdallaan. Hän paiskaa ovet kiinni, mutta tunnelma ei tule sen
paremmaksi ja vasta aamunkoitteessa hän pääsee nukkumaan. Tukalalta
tuntuu oleminen kaikin puolin, vaikka hän hitaasti selvittelee
asioitaankin, tukalalta ja raskaalta ja kenties hän senvuoksi päivisin
tarkastelee emäntäpiikaa, joka jo tosin alkaa lähetä keski-ikää, mutta
jolla siitä huolimatta on terve puna kasvoillaan ja tukeva, pyöreä
vartalo. Hän tekee asiaa hänen vaiheilleen, mutta emäntäpiika ymmärtää
asiansa ja tiuskaisee:

"Mitä isäntä siinä. Kyllä minä osaan tämän asian itsekin huoltaa."

Niin vainkin. Ja kun Kulhian isäntä tarkemmin ajattelee, ei hänen niin
sopisi piikaansa lähestyäkään. Saisi muuten katsella ympärilleen,
mutta... Siinä on se "mutta", vaikka onkin Kulhian patruuna. Pitäjällä
häntä ei hyleksitä, muttei kaivatakaan. On aivan kuin odotettaisiin,
että mitähän tuosta oikein tulee. Vanha patruuna-vainaja oli tosin hyvä
mies, mutta sittenkin Kulhian mahti riippui yhtä paljon hänestä kuin
kartanon suuruudesta. Mies ei tule sen paremmaksi sillä, että velaksi
ostaa suuret maat ja mannut. Ja Kulhian nykyinen isäntä kiroilee pikku
hiljaa itsekseen.

Mutta eikö tulekin syysmyrsky Kulhian isännän avuksi. Se raivoaa tänä
vuonna voimalla ja väellä ja eräänä yönä se Kulhian puistosta rymisten
kaataa suuren puun ja särkee kasvihuoneen ruutuja. Metsä laulaa ja
järvet kohisevat ja ärjyvät ja aamulla tiedetään kertoa, että Kautisten
huvimajakin on mennyt tuusan säpäleiksi ja Linnan tuulimyllyn puomit
irtaantuneet ja siivet alkaneet pyöriä kuin olisi piru ollut niitä
veivaamassa. Hyvä, ettei syttynyt tuleen koko roska ja sytyttänyt koko
Linnaa. Siinä olisi ollut kartanon meno.

Sellaista on muutamana syksyisenä yönä. Silloin Kulhian isäntä vetää
kiiruusti ylleen, mitä ennättää ja juoksee alakertaan. Ja ennenkuin hän
itsekään oivaltaa, mitä on tekemässä, löytää hän itsensä koputtelemassa
emäntäpiian kamarin ovea.

"Mikä siellä ryskää?" kuuluu sisäpuolelta.

"Avaa nyt. Se on isäntä."

"Mitä te täällä. Päissään tietenkin, — menkää nukkumaan."

Sillä tavalla puhutellaan Kulhian nykyistä isäntämiestä.

"En minä hönössä ole... tuota... Niin että avaahan nyt ja aika kyytiä."

"Mitä te täältä keskellä yötä haette. Piruko teitä ajattaa?"

"No jos se sitten, mutta otahan nyt se reikeli auki."

Mikähän siinä auttoi, isäntä on sentään aina lopuksikin isäntä. Ja
niin hän lopultakin astui lämpimään, valaistuun huoneeseen ja istahti
huohottaen palvelijansa sängyn laidalle ja puheli käsittämättömiä
asioita.

Tästä se sai alkunsa. Seuraavalla kerralla ei enää tarvittu
syysmyrskyä, ei tuulen ulvontaa eikä kaatuneita puita, sillä isäntä
osasi vaelluksensa päämäärään muutenkin. Eikä hänen enää tarvinnut
pitkiä aikoja kolkutella, kerta kerralta ne kävivät lyhemmiksi, ja
lopuksi alkoi ovi olla raollaan. Ei muuta kuin ole hyvä, kävele sisään
ja kämmi viereen.

"Pitääköhän minun se naida", ajatteli isäntä ja muisteli pienellä
kauhulla Kulhian vielä aivan äskeistä mahtia.

Rengit ja piiat veivät huhun isännän vaelluksista pitäjälle, ja emännät
ja rouvat löivät päänsä yhteen: jos ja jos Kulhian palkollisesta tulee
emäntä... hm, rouva, patrunessa... kuinka silloin on suhtauduttava. Vai
onko ylimalkaan suhtauduttava ensinkään.

"Pitääkö minun hänet naida?" kyseli siis Kulhian isäntä itseltään eikä,
niinkuin olisi odottanut: "Rakastanko minä häntä?"

Lopuksi hän päätti lykätä kaiken toistaiseksi, — saahan nähdä, miten
käy. Ellei ole erikoisempaa lähtöä piika, niin ei ole korkealta
pudonnut hän itsekään, ja saahan siitä pulskan, terveen ihmisen, joka
pitää asioista vaarin. Mutta ei hätäillä, voi käydä toisinkin. Ja
isännän vaellukset lakkasivat vähitellen ja loppuivat viimein kokonaan.

Se oli kuitenkin ennenaikaista. Sillä eräänä marraskuun aamuna tuo
emäntäpiika itse kahvia ja suu on merkillisessä hymyssä.

"Kyllä sitä nyt on lähdettävä pappilaan", sanoo hän, "ettei tule
rötöksiä".

Isännän katse synkistyy hiukan ja joku kieltävä sana pyörähtää hänen
huulillaan, mutta sittenkin hän juo rauhallisesti kahvinsa loppuun.

"Rötöksiä!" toistaa hän. "Ettäkö sinusta tulisi Kulhian emäntä."

"Mikä tahansa. Ainakin sinun akkasi."

Isäntää karmaisee. Että pitikin silloin yhtenä yönä niin ryskätä
ja pauhata. Saakeli! Rahallahan tästä pääsisi, se olisi vähän
herrallistakin. Sanoisivat vain, että hairahtuihan se Kulhian herra,
mutta rahalla se suori, — ei muuten olisi passannutkaan. Hän aikoo jo
sanoa sen, mutta samalla hänen mieleensä tulee muuta, se, millainen
tämä naisihminen oikeastaan on ja ettei se, kun kaikki ympäri käy, ole
huonompi kuin muutkaan. Ja hän virkkaa vain lyhyesti:

"Mene sitten muuttamaan parempia, niin lähdemme tästä sinne jo ennen
päivällistä."

       *       *       *       *       *

Siinä oli Kulhian kartanon uusi vaihe, joka ensin herätti puheita,
mutta joka lopultakin, hiljaa ja varmasti syöpyi ihmisten tajuntaan.
Uusi aika, uudet meiningit. Ja mikäli tarina Kulhian tyttärestä ja
Kautisten pojasta unohtuu, sikäli kasvaa tarina Kulhian uudesta
isännästä ja emännästä, jotka, niinkuin heistä varmaankin kerran
kirjoitetaan "työllä ja vaivalla olivat saavuttaneet yleisen
kunnioituksen ja varman taloudellisen aseman".




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Syksyä ja rakkautta : Kertomuksia Kautisista ja Kulhiasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.