Title: Saaren Helmin kunnia : Romaani
Author: Koskimaa, Juho
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saaren Helmin kunnia : Romaani" ***


SAAREN HELMIN KUNNIA

Romaani


Kirj.

JUHO KOSKIMAA



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1924.



I


Saaren Juhani-isäntä palaa päärakennukseen. Tuvan portailla hän
hetkeksi pysähtyy ja katselee ympärilleen aivan kuin aikoisi hän
palata takaisin, mutta tekeekin sitten päätöksensä, avaa oven ja käy
huoneeseen.

Askeleet, jotka hän tänä varhaisena aamuhetkenä on ottanut, ovat
raskaimmat, mitkä hän muistaa käyneensä. Hän on haudannut isänsä ja
äitinsä, ja hän on saattanut hautaan vanhimman poikansa ja vanhimman
tyttärensä, mutta ne askeleet, jotka hän silloin otti, ne on kunkin
jälkeen jäävän aikanaan otettava ja niissä oli sentään jotakin lohtua,
ryhtiä ja syrjäistenkin myötätuntoa mukana.

Mutta nämä askeleet tuvasta aitan ovelle! Vaikkei syrjäinen koskaan
saisikaan niistä tietää, niin hän ne kuitenkin tietäisi.

Saaren Juhani istahtaa tuvan penkille ja painaa päänsä käsiinsä.
Aurinko on jo korkealla eikä hän huomaa, että emäntäpiian silmät
uteliaasti tirkistelevät häntä vuode-uudinten raosta.

Kuinka hän juuri tänä yönä tuli valvoneeksi ja kuinka hänessä juuri
nyt oli herännyt epäilys, epäilys, johon ei ulkonaisesti katsoen ollut
pienintäkään aihetta.

Keväällä otetaan taloon lisäväkeä niinkuin jokaisessa suuremmassa
talossa on pakko tehdä. Siinä on tarjolla myöskin muuan Sarkan Nikolai,
ruskeasilmäinen ja surunvoittoiselta vaikuttava, mutta työtätekevän
näköinen mies. Eikö hän mahdollisesti kelpaisi? Mikäpä siinä, kun vain
palkoissa sovitaan, onhan se riskin ja pulskan näköinen mies.

Ja mies tyytyy vähään ja jää. Kun Saaren Juhani nyt häntä ajattelee, ei
hän muista hänessä mitään moittimisen syytä. Ei se kulje iltamissa eikä
tanssipaikoissa kuin joskus, kitkuttaa vaan toisten hanuria, milloin
sattuu saamaan sellaisen käsiinsä tai hyräilee laulunpäitä. Väliin
Saaren isäntä tulee ajatelleeksi, että hän pestaa hänet koko talveksi.

Mutta samalla hän huomaa jotakin muutakin. Helmikin, hänen ainoa
lapsensa, käy totiseksi ja vakavaksi, kulkee omissa mietteissään ja
jää pois sieltä, niissä huvitellaan ja missä peli ja musiikki soivat.
Tai jos niihin meneekin, menee kuin pakosta, muodon vuoksi, ja aivan
kuin jotakin peittääkseen. Saaren Juhani on harras ja uskonnollinen
mies eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka kaikki seurantalot
ja huvipaikat jäisivät kerrassaan autioiksi, mutta Helmin menettelyn
takana hän vainuaa jotakin asiaankuulumatonta. Ja hän väijyy ja vaanii,
muttei huomaa sen kummempaa: Helmi käy entistäkin nöyremmäksi ja Sarkan
Niku tekee työtä kahden edestä. Eihän hän, Saaren Juhani, voi näillä
edellytyksillä ottaa asiaa edes puheeksikaan.

Kunnes hän nyt, tänä yönä, tapaa tuon miehen tyttärensä aitasta.

       *       *       *       *       *

Kun Saaren Juhani tulee tähän kohtaan mietteissänsä kohottaa hän
päänsä. Miehestä puhutaan, että se on niitä ryssäin tekemiä, ja
hän tapaa sen tyttärensä aitasta. Mutta hän ei silti kiivastu eikä
heittäydy julmistuneeksi. Hän sanoo vain miehelle, että tässä ovat
tavarasi ja litviikkisi ja nyt on paras lähteä. Niin, hän menee
vieläkin pitemmälle, hän sanoo tyttärelleen ja sille miehelle, että
teillä on puoli tuntia aikaa keskustellaksenne, sillä te ette koskaan
enää tule näkemään toisianne.

Ja nyt hän istuu täällä, tuvan sivupenkillä, ja odottelee Helmiä,
tytärtään.

       *       *       *       *       *

Aurinko nousee ja aika kuluu, mutta Saaren Juhani-isäntä sitä ei
huomaa. Joskus hän vilkaisee kelloansa, mutta ajatuksen voima on
turtunut aivan kuin joku kesken kaikkea olisi tullut ja lyönyt häntä
vasten kasvoja: sellainen on kaikkien mahdollisten olettamusten
ulkopuolella.

Emäntäpiikakin on siinä välissä noussut vuoteeltaan, käynyt aitoissa
karhaamassa muita hereille ja pannut kahvipannun tulelle. Hän
katselee kummissaan isäntää, joka on siinä tuntikausia istunut tuvan
sivupenkillä, muttei puhu mitään. Mitäpä hänellä olisikaan isännälle
sanomista.

Väki alkaa yksitellen lappautua sisälle, mutta Helmiä ei kuulu.

"Tulee viimmeisenä niinkuin aina muulloinkin", ajattelee Saaren Juhani.
"Niin oikein, niin oikein. Väki ei saa mitään huomata."

Ja hän istuu siinä yhä ja sytyttää jo sikarinkin.

"Kun ei Nikua vielä kuulu", sanoo emäntäpiika kaataessaan kahvia
kuppeihin.

Saaren Juhani otti sikarin hampaistaan.

"Ei", pääsi häneltä, "se lähti jo illalla. Tuli äkkiä sille tuulelle."

"Vai tuli! Kun ei se meille mitään puhunut."

"Hm. Kun ei puhunut, niin ei puhunut. Minkäs minä sille mahdan."

Eikä siitä asiasta sen enempää virkattu. Saaren isäntä imee
taas sikariaan. Hän tietää kyllä, että väki kernaastikin tekisi
lisäkysymyksiä, mutta se on nyt vain väki ja hänellä on muutakin
ajattelemista.

Tuolla, esimerkiksi, muutaman seinän takana nukkuu hänen vaimonsa,
Saaren talon emäntä. Kertoako hänelle kaikki se, mitä on nähnyt ja
minkä tietää vai ollako kertomatta? Ja tytär tietysti istuu aitassaan
ja vetistelee. Mutta kumpaa hän itkee, sitäkö, että on murehduttanut
isänsä mielen, vai sitäkö, että Sarkan Nikolai lähetettiin menemään? Ja
uskaltaako hän ylimalkaan tulla huoneisiin ollenkaan.

       *       *       *       *       *

Väet alkavat jo mennä ulos. Saaren isäntä ei hievahdakaan paikaltaan
ei antaakseen määräyksiä eikä muutenkaan. Hän istuu paikallaan kuin
naulittu, mutta hän tuntee, että hänen ajatuksensa alkavat saada
varmoja suuntaviivoja, että hän aivan kuin herää ensimmäisestä lyövästä
ällistyksestään ja että hän selvemmin näkee suuren kokonaisuuden.
Ja samalla kun hän melkein itsetiedottomasti alkaa suunnitella
toimenpiteitä tulevaisuutta varten, alkaa hänessä myöskin herätä
joitakin tunteita. Hänen kasvonsa värähtävät ja hänen ohimosuonensa
pullistuvat, mutta tapahtuuko se vihasta vaiko tuskasta, sitä hän ei
tiedä. Häpeä on joka tapauksessa käynyt Saaren talossa.

Samassa ovi avautuu ja Helmi tulee sisälle.



II


Saaren isäntä kohottaa katseensa ja hän tuntee, että silmät kipenöivät
ja että veri alkaa nousta kasvoihin. Mutta hampaat pureutuvat yhä
tiukemmin sikarin päähän, savut käyvät yhä sakeammiksi ja suu vaikenee.
Vain katse seuraa tyttären liikkeitä ja kasvojen ilmeitä.

Helmi seisahtuu oven suuhun ja tarkastelee, onko tuvassa muita kuin
isä. Sitten hän menee tyynesti kaatamaan itselleen kahvia ja istuutuu
pöydän alapäähän. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja sen näköiset, kuin hän
äskettäin olisi itkenyt, mutta muuten niillä on rauhallinen, miltei
iloinen ilme. Aivan kuin hän olisi vapautunut raskaasta taakasta ja
aivan kuin hän olisi nyt valmis kestämään, tuli mitä tuli.

Ja Saaren Juhani nouseekin penkiltään. Sikari heitetään lattiaan, suu
avautuu, huulet värähtävät ja kädet puristautuvat nyrkkiin, mutta
samalla hän taas painuu istumaan ja raskas huokaus tunkeutuu esiin:

"Voi taivaallinen isä! Tätä minä en toki luullut ansainneeni."

Enempää hän ei sillä kertaa sano eikä tytär kuule edes sitäkään.
Mutta yhtäkkiä hän huomaa, kuinka isä on käynyt vanhaksi ja hiukan
kumaraksikin, kahvikupillinen jää kesken ja hän luo puoleksi
pelästyneen, puoleksi rukoilevan ja kysyvän katseen isäänsä.

"En minä uskonut, että minun pitäisi näitä askeleita ottaa sinun
takiasi eikä miettiä näitä ajatuksia."

Niin on moni muukin vanhin saanut sanoa lapselleen ja Helmi on
valmistautunut niitä vastaanottamaan. Nyt ne tulivat. Eikä hänellä
ollut mitään vastaamista.

Pitkiä hetkiä kuluu hiljaisuudessa. Helmi yrittää jotakin toimitella,
ettei tunnelma kävisi liian raskaaksi, mutta isän katse pakottaa hänet
tuon tuostakin pysähtymään. Joskus hän on aikeissa mennä ulos ja sinne
jäädä, mutta oivaltaa, että takaisin tuleminen olisi kaksin verroin
vaikeampaa.

Tuvan seinäkello lyö kahdeksaa, puolen tunnin kuluttua alkaa ruokakello
soida. Emäntäpiika pistäytyy sisällä, katselee hiukan keittopataa ja
menee sitten taas pihalle, jolla meijeriin lähtevät rattaat kolisevat.
Siitä on nyt vain muuan tunti kulunut, kun Nikolai pantiin lähtemään,
mutta Helmistä tuntuu siltä, kuin olisivat siitä iät ja ajat kuluneet
ja kuin edessä olisi jokin aivan uusi ajanjakso uusine huolineen,
vieläpä uusine aurinkoineenkin. Hänen mielialansa käy tyyneksi ja
rauhalliseksi, niinkuin monien ihmisten käy uuden päivän tullessa.

Mutta tilapäisestä mielenvireestään hän havahtuu hyvinkin pian.
Ensimmäinen renki tulee sisään. Silloin Saaren Juhani nousee, menee
porstuaa kohden ja viittaa Helmiä seuraamaan jälessään. Liikettä täynnä
oleva tupa, jonne kuka hyvänsä ja milloin tahansa saattaa tulla, ei
olekaan oikea paikka perheen keskinäisiä selvittelyjä varten.



III


Sana rakkaus, mikäli sillä ei ole tekemistä uskonnon ja
uskonnollisuuden kanssa, ei oikein sopeudu käytettäväksi vankan
talonpoikaistalon jykevien seinien sisäpuolella. Siinä ja sen
johdannaisissa on jotakin äitelää ja asiallisista asioista syrjässä
olevaa, jolla ei ole mitään tekemistä arkisen, toimeliaan elämän
kanssa. Riiastellaan aikansa, vähin hyväilläänkin, otetaan pois,
vihitään ja sillä hyvä. Elämä on alkanut. Rakkaus, — se on jotakin
haihattelua, jota kestää aikansa ja joka ei parhaimmassakaan
tapauksessa pääty vallitsevien sääntöjen mukaisesti.

Ja kuitenkin tässä tulee kysymys hiukan siitäkin.

Helmi seuraa isäänsä porstuan läpi. Hän tietää, että tupakamarin läpi
ei mennä senvuoksi, että äiti, joka on kivulloinen, saisi vielä jonkun
hetken levätä rauhassa. Isä ei siis aio nostaa jyräkkää, niin, eikähän
se hänen tapaistaan olekaan. Tekee pitkittä puheitta ja ratkaisevasti
sen, minkä tekee. Voi, Nikolai, nyt saisit olla näkemässä, mutta sinä
harpot jo, tavarasi selässäsi, kaukana maantiellä.

Saaren Juhani ei istuudu eikä sitä tee Helmikään. Hän pelkää, mutta
samalla hänestä tuntuu kuin olisi hän ikävillä vieraisilla. Hän on
harvoin käynyt tässä huoneessa, jossa on kylmyyttä ja ummehtuneisuutta
eikä hänellä koskaan ole ollut kahdenkeskisiä puhuttavia isän kanssa.

Viimein Saaren Juhani kääntyy päin tytärtänsä.

"No", sanoo hän, "mitä sinulla oikein on sanomista?"

Hän ei oikein ole itsekään selvillä siitä, miten aloittaisi, mutta
piinallinen ja samalla kertaa ellottavan tunteelliselta vaikuttava
hiljaisuus on käynyt ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli aikonut kysyä:
"Miten sinun asiasi oikein ovat, tyttö", mutta sekin olisi vaikuttanut
karkealta ja raa'alta ja ehkäpä se — lopultakin — olisi ollut
aiheetontakin. Hän kysyi nyt näin, kuinka kysyi, ja tiesi jo hyvin
edeltäpäin, ettei saisi vastausta.

Eikä sitä tulekaan. Helmin katse on tyyni ja kyyneletön, hän puristaa
huulensa yhteen ja hypistelee vain vaatteitansa. Miten sellaiseen
kysymykseen yhtäkkiä osaisi vastata!

"Kuinka sinä oikein tulit päästäneeksi sen sisälle?" tuli toisen kerran.

Tähän kysymykseen on jo helpompi vastata. Helmi kokoaa kaiken
rohkeutensa ja vastaa:

"Minä rakastin häntä!"

Saaren Juhani pysähtyy kulussaan ja luo tyttäreensä pitkän, tuijottavan
katseen.

"Että mitä sinä teit?" kysyy hän, aivan kuin ei olisi kuullut oikein
tai kuin ei hän olisi uskonut korviaan.

"Rakastin", kuuluu toistamiseen tyynesti ja järkähtämättömästi.

Ensi kerran vuosikymmeniin kuulee Saaren isäntä tämän sanan tässä
yhteydessä ja hän pysähtyy miettimään. Niin, sellaista kai se oli, se
maallinen rakkaus, ja tästä hän johtuu ajattelemaan omaa, jo kauan
sitten mennyttä nuoruuttaan ja sen eri vaiheita. Ei, ei voinut hänkään
väittää, että hänen omatuntonsa siihen aikaan niin puhdas ja klaari
oli ollut, joskin hän myöhemmin oli tullut uskovaiseksi. Se kai, se
sen aikainen, oli myöskin ollut yhtä lajia rakkautta. — Ja ne karvaat
sanat, jotka hän oli aikonut tyttärelleen sanoa, jäivät sanomatta.

"Oliko se nyt sitten mukamas oikeata rakkautta", kysyi hän tylysti,
"vai oliko se vain kiimaa?"

Helmi säpsähtää, punastuu ja luo katseensa maahan, hän ei ollut koskaan
ajatellut, että isä osaisi tehdä tällaisia kysymyksiä. Mutta Saaren
Juhani ei vastausta odottanutkaan.

"Olipa tuo kumpaa tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisihän sinun älytä,
että mikä ei käy, se ei käy. Uppo-outo mies tulee taloon. Emme
tiedä, mistä hän tulee ja minne hän menee, suihkeita vain kuulemme
kaikenlaisia. Ja tämä alkaa viettää öitä vieressäsi, ellei jo
muutenkin..."

Saaren Juhanin ohimosuonet pullistuvat taas, mutta hän vaikenee
hetkisen, hillitsee itsensä ja jatkaa:

"Vaikkenhän minä mikään ihmisten sortteeraaja ole. Paikallaan-asuja
tai kulkijain, tilallinen tai tilaton, rikas tai köyhä, — yhtä hyviä
saattavat silti olla. En minä kiellä, etteikö tämä näyttänyt siivolta
mieheltä, ja hyvä työmies se ainakin oli. Mutta sittenkin... me,
vanhemmat ja talo, merkitsemme myöskin jotakin. Minkälaiset puheet
teillä viimeksi oli?"

"Me rakastamme toisiamme."

Jo kolmannen kerran sama asia. Saaren Juhani naurahti.

"Sinua rakastaisi, niinkuin sanot, niin moni muukin — tavaran tähden."

"Se lupasi hakea vakinaisen työpaikan, laittaa kodin kuntoon ja tulla
minua sitten hakemaan, ellen itse mene."

Värit Saaren isännän kasvoilla vaihtuvat ja hän pysähtyy kulussaan.

"Niin", sanoi hän vihdoin, "en minä tahdo syöstä sinua onnettomuuteen.
Minun puolestani tee, miten parhaaksi näet: rakkaushan on luotu
kärsimään."

Puhuminen ei ole Saaren Juhanin vahvimpia puolia ja tälle aamulle sitä
on tullut enemmän kuin tavallisesti kuukaudessa. Hän hiukan häpeää
itsekin sanavuolauttaan, mutta toiselta puolen hän toivoo, että olisi
edes tyttärensä kanssa puhellut aikaisemmin ja useammin.

"Voi tyttö-parka, ellei sinun vaan jo ole käynyt huonosti", pääsee
häneltä.

Eikä hän odota edes vastausta, vaan menee ovea kohden. Mutta kun hän jo
laskee kätensä lukon kahvaan, kysyy hän päätään kääntämättä:

"Tahdotko sinä, että minä puhun äidillesi?"

"Ei", vastaa Helmi hätäisesti, "ei vielä."

"No ei sitten."

Ovi painuu kiinni ja Helmi vaipuu itkuun. Vasta nyt hän huomaa, kuinka
lähellä tuo yössä vanhentunut vanhus häntä oli ja kuinka hän häntä
rakasti.



IV


Päivän Helmi kulkee kuin unessa eikä saa käydyksi katsomassa äitiään,
joka koko päiväksi jää vuoteeseen. Hän tietää, ettei isä ole äidille
asiasta puhunut, ja tietää myöskin, että jos isä sen tekisi, seuraisi
siitä kohtaus, johon kuuluisi itkua, voivotusta ja viimein kovia
sanoja. Äiti oli tosin sairaalloinen, mutta hänellä olivat silmät
auki ja hän oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Ja äiti oli
kylläkin harras ja uskonnollinen, mutta Helmi tiesi, ettei se estänyt
häntä epäluulolla katselemasta ihmisiä, jotka olivat alapuolella
talollissäädyn ja sen lisäksi vielä köyhiä.

Niin kuluu tämä päivä kuin unta nähden. Vaikka vain yksi väestä on
mennyt pois, yksi, joka muutenkaan ei pitänyt ääntä itsestään, tuntuu
sittenkin kuin talossa olisi tullut hiljaisempaa hänen jälkeensä. Mutta
siltä kai tuntuu aina.

Helmi ajattelee poislähtenyttä Nikolaita ja hänen tuskaansa sekaantuu
jotakin riemullista, josta hän ei tiedä, mistä se johtuu. Olkoon vain,
että Nikolai on työmies ja köyhä, mutta se osaa tehdä ja tekee työtä
ja se tulee sitten häntä hakemaan. Samalla kuin Helmi odottaa iltaa ja
yksinäisyyttä, hän sitä vähin pelkääkin.

Pitkältäkin tuntuvan päivän, yksitoikkoisuudessaan rikkaan, täytyy
perältäkin vaihtua illaksi. Pitkin päivää on väki työn lomassa
aprikoinut Sarkan Nikolain äkillistä poislähtemistä. Nyt kun
työn jälkeen kokoonnutaan tupaan käy arvaileminen ja aprikointi
perusteellisemmaksi.

"Ellei hyvinkään viihtynyt", sanoo joku rengeistä. "Ne sellaiset
kulkijaimet, mene ja sano, niistä ei koskaan tiedä, milloin tulevat
lähtöpäälle."

Rieti, joka on ollut talossa kolmisenkymmentä vuotta ja jota vaivaa
ainainen tupakka-yskä ja äänenkäheys, sylkäisee ja ottaa puhevuoron.

"Ei tämä tyytymätön ollut", virkkoi hän, "kyllä ihmisen naamastakin
näkee, milloin hän on tyytymätön. Vaan ei tämän naama sellaiselta
näyttänyt. Ja hyvä työmies."

Ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi sanoilleen hän sytytti uuden tupakan,
nyökäytti muutaman kerran päätään ja hoki:

"Hyvä työmies se oli, hyvä."

"Ja sellainen tanssija!"

Hilja, joka oli erikoisesti kiinnittänyt huomiota tähän puoleen,
muistelee hengästyneenä Sarkan Nikolain tanssitaitoa ja jatkaa
innostuneena:

"Siltä pojalta se lähti askel kuin luonnosta vaan. Muistatteko,
tytöt! Eikä kukaan ollut opettanut, niin se itse sanoi. Se on
niinkuin veressä, sanoi. Ei sitä olisi uskonut, niin kulki aina kuin
mörökölli..."

"Anna olla, että mörökölli, mutta hemaiseva nähtävyys se oli
sinustakin."

"Ja siitä sitten. Se on menneentalvista lunta."

Tyttö olisi kernaasti nähnyt, että häntä olisi puhuttu Nikolaihin,
mutta ne toiveet olivat rauenneet, ja vaikka silmät loistivat, pääsi
häneltä huokaus.

"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.

"Eikä taida tulla takaisin. Mutta mikä sen sai lähtemään?"

Sitäpä juuri ei kukaan tiennyt. Kulkuriveri, kyllästyminen, mikä
tahansa. Turhaa on koettaa arvailla.

Mutta nyt emäntäpiika näkee velvollisuudekseen tarttua asiaan. Hän
onkin tässä suotta kuunnellut toisten rupatteluja, sillä hänellä ovat
olleet silmät auki. Hän on ensinnäkin nähnyt isännän olevan varhain
liikkeessä, toiseksi hän tietää, että isännällä on Helmin kanssa ollut
kahdenkeskinen keskustelu ja kolmanneksi ovat Helmin silmät olleet
itkettyneen näköiset ja kasvot kalpeat. Hän vilkuilee varovaisuuden
vuoksi ympärilleen ja lähestyy sitten muita.

"Sanokaa minun sanoneeni", puhelee hän vakuuttavasti, vaikka puoleksi
kuiskaamalla, "Helmiä se katseli liian pitkään ja siksi se sai lähteä."

Kuuntelijat vaikenevat hetkisen, uutinen kieltämättä hiukan
hämmästyttää. Mutta viimein jännitys laukeaa ja joku remahtaa jo
nauramaankin.

"Katsellut! Eikö tässä itsekukin ole osaltaan katsellut Helmiä eikäpä
vaan ole tarvinnut lähteä kävelemään."

"Joo, mutta sitä on ero asiassa", inttää emäntäpiika.

"Eropa tietenkin. Meinaan, että Helmi kyllä tuntee arvonsa liiankin
hyvin."

Nyt emäntäpiika jo suuttuu.

"Tuntee minkä tuntee", tiuskahtaa hän. "Mutta ihminen se on hänkin ja
luonto se on hänelläkin. Eikö joku jo sanonut, että Niku oli näkemys,
hä! Hiljako se oli tai kuka? Sellaiset juuri kuin Helmi, ne ne osaavat
pelata, ettei meikäläinen sitten likikään. Ota selvä jos saat!"

Eipä niin, ettei kylvetty siemen alkaisi vähitellen itää. Emännöitsijä
olisi vielä halunnut lyödä kaikki valttinsa pöytään, sillä hän oli
oppinut kerta kaikkiaan tukkimaan suut, mutta tällä kertaa hänen täytyi
siitä luopua. Siitä ei kuitenkaan väliä, päiviä on vielä muitakin ja
puheenaihetta tulee riittämään.

Helmi tulee kamarien puolelta tupaan. Hän on todellakin valkoinen,
silmät ovat itkettyneet eikä niiden katse tahdo löytää kiinnekohtaa.

"Mitä hauskaa teillä nyt on?" kysyy hän niinkuin monasti ennenkin.

"Ilman aikoja tässä vain arssinoimme."

"Sitä Nikun lähtöä tässä mietiskelemme", sanoo emäntäpiika reippaasti.
"Puhuttiin, että on siinä kans knuppia, kun sanaa puhumatta painaltaa
varmasta ja hyvästä paikasta maantielle."

Juuri tätä on Helmi aavistanutkin, mutta silti hän ei voi estää
leukaansa vavahtamasta, ja hän tarvitsee kaikki voimansa, kun hän
vastaa:

"Onhan se vähän kummallista. Mutta ellei paikka miellyttänyt, niin
emmehän me sille mitään voi."

Sitten hän toivottaa hyvää yötä ja menee aittaansa.



V


Aittaansa tultuaan Helmi sytyttää saman kynttilän, minkä Sarkan Nikolai
johonkin aikaan viime yönä oli sammuttanut. Ja samalla hän herahtaa
itkuun. Siinä hän, kynttilän lepattaessa, itkee itkemistään eikä
itsekään oikein tiedä, mitä itkee. Sillä vaikka Niku onkin lähtenyt,
niin häntä vartenhan hän elää ja tekee työtä ja häntä hakemaan hän
kerran tulee takaisin. Eikä siihen mene, eikä saakaan mennä, pitkää
aikaa.

Tulee takaisin!

Siitä ei ole monta tuntia kulunut kun Helmi oli ajatellut ja
kuvitellut, että aika kuluisi vain arkiaskareissa ja odottamisessa.
Ei muuta kuin antaa vain päivien kulua ja odottaa. Nyt tuntui aivan
toiselta. Tuntuu siltä kuin Nikun lähdöstä olisivat jo iät ja ajat
kuluneet ja kuin hän ei koskaan enää tulisi häntä näkemään.

Mitä, tuleeko joku?

Helmi pidättää hengitystään ja kuuntelee. Ei, ulkona vain joku liikkui
tai saattoi olla niinkin, että nurkka naksahti. Ulkona panikin jo
pieneksi kylmäksi. Missähän asti Niku nyt mahtoi olla menossa ja
minnehän hän ensiksi ohjasi kulkunsa.

Kynttilän liekki lepattelee ja luo tummia varjoja huoneen nurkkiin ja
esineiden taakse. Ei ole täyttä vuorokauttakaan siitä, kun hän näin
istui — ei, makasi, — ja odotti kaikki aistit vireillä, että Nikun
hiljaiset, varovaiset askeleet alkaisivat kuulua portailla ja sitten
pehmeä, tuttu koputus. Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu siltä, kuin olisi
Niku aivan lähellä, kuin hän tuossa paikassa ilmestyisi oven taakse ja
koputtaisi.

Tämä mielikuva valtaa Helmin niin voimakkaasti, että hän nousee
seisomaan, pidättää taas hengitystään ja kuuntelee. Mutta mikä on
mahdotonta, se on mahdotonta. Hän tietää Nikun: vaikka rakkaus
käskisikin takaisin, niin rakkauteen liittyvä velvollisuus käskee pois,
tekemään työtä ja ansaitsemaan. Sitäpaitsi saattaa isä vartioida.

Vaan entäpä sitten, vaikka vartioisikin, jos nyt ylimalkaan sitä
tekeekään. Ei ainakaan aamulla siltä tuntunut, mutta eihän tiedä, mitä
hän itsekseen ajattelee. Kun Niku tulee, niin hän, Helmi, on valmis
lähtemään.

Ja nyt hän alkaa kuvitella, millaista heillä tulisi olemaan. Se
lähteminen olisi tietystikin sellaista kuin olisi ja ehkä siinä
olisi vihaa ja halveksimista, jos itkuakin. Mutta se on asia, josta
ei minnekään päästä. Pientähän heillä tietenkin tulisi olemaan ja
ihan köyhää ja ahdasta, aivan toista kuin täällä Saaressa, mutta
mitä siitä, kun vain eletään ja rakkaus säilyy. Aikahan sen kaiken
sitten tasoittaisi. Ellei tasoittaisi, niin syy ei ainakaan olisi
heissä. Niku kulkisi työssä ja iltaisin Helmi odottaisi häntä kotiin
pöytä katettuna. Ja sitten... Helmi hurmaantuu omista mielikuvistaan
ja pitkät ajat hän istuu huomaamatta ajan kulumista, kuvitellen ja
mielessänsä rakennellen.

Vaan äkkiä hän muistaa, mitä lääkäri oli sanonut ja oman tilansa.
Raskaana! Hyvä Jumala, ennättääkö Nikolai niin pian saada kaikkea
valmiiksi. Siihen ei saa mennä vuotta, ei puoltakaan. Pian tulee se
aika, jolloin ihmiset alkavat huomata ja jolloin hän ei voi katsella
heitä silmiin.

Helmi heittäytyy suulleen nahkasille ja ratkeaa uudelleen itkuun.
Tekikö hän oikein antaessaan Nikun mennä juuri nyt? Eikö olisi ollut
verrattomasti parempi tunnustaa isälle kaikki ja sanoa nöyrästi
ja rehellisesti, että niin ovat asiat. Antakaa minun mennä hänen
kanssaan, niin pääsette samalla kertaa hänestä, minusta ja häpeästä.
Siinä tapauksessa hän nyt olisi Nikun kanssa matkalla tuntemattomia
kohtaloita kohden, he olisivat vain kahden, mutta se olisi sittenkin
turvallisempaa. Kylmyyskin tuntuisi lämpimältä.

Jos tapahtuisi, että Niku tapaisi toisia tiensä varrella ja kokonaan
unohtaisi hänet. Voisihan se olla mahdollista, kun lähtö oli sellainen
ja isä oli sanonut, että hän nyt näkee Nikun ja Niku hänet viimeisen
kerran. Miksei, — Niku voisi hyvinkin pitää rakkauttansa toivottomana
ja koettaisi unohtaa, luullen hänen tekevän samoin.

Helmi nostaa päänsä. Häntä jäähdyttää ja kammottaa tämä ajatus. Mutta
hän karkottaa sen pian. Kävi miten tahansa, Niku tulee kyllä oikealla
aikaa takaisin. Eikö hän ollut melkein viimeisiksi sanoikseen lausunut:
"Me panemme sille nimeksi Nikolai".

Tämä tuo taas Helmin mieleen varmuuden ja turvallisuuden tunteen,
hän alkaa kuvitella ja suunnitella ja mieli käy lämpimäksi ja
toivorikkaaksi.

Kynttilä alkaa palaa yhä isommalla liekillä, alkaa jo tehdä loppuaan.
Äkillisen päähänpiston valtaamana Helmi etsi uuden kynttilän, sytytti
sen ja sammutti äskeisen, kätkien sen arkkuunsa. Se sai hyvin jäädä
jälelle, miksi hän sen polttaisi olemattomiin? Olihan se valaissut
viimeisenä yönä, minkä Nikolai oli ollut hänen luonaan. Hän pitäisi
sitä muistona, ottaisi joskus esiin ja katselisi.

Samalla hän huomasi muutakin. Lattialla oli vielä jälellä tuhkaa
Sarkan Nikolain savukkeesta. Jos joku syrjäinen sen näkisi, niin nuo
tuhkahiutaleet voisivat juoruta jotakin. Mutta nekin saavat olla niin
kauan kuin pysyvät. Hän tulisi niitä kiertämään, jotta ne kauemmin
säilyisivät paikoillaan. Ne olisivat näkyvä merkki siitä, että täällä
oli oltu ja ettei — muilla enää olisi tänne asiaa.

Vaan vällyt Helmi vaihtoi. Hän ei voinut mennä nukkumaan samojen
vällyjen alle, joiden alla hän Nikun kanssa ei vuorokauttakaan sitten
oli levännyt.

Eikä hän tiennyt, kuinka aika oli kulunut. Jos hän olisi katsahtanut
ulos, ennenkuin laskeutui pitkäkseen koettaakseen saada unen päästä
kiinni, olisi hän huomannut, että idässä jo alkoi valjeta. Mutta
hän olisi ehkä vain ajatellut, että auringon nousun väli on vain
vähäpätöinen osa ajattomasta iäisyydestä ja ehkä niinkin, että
unettoman yön kerran korvaa onnellinen uni.



VI


Aamulla Helmi tulee tupaan tavallista myöhemmin. Ei senvuoksi, että
hän olisi tavallista kauemmin nukkunut, vaan muuten ei ole saanut
aikaisemmin lähdetyksi. On täytynyt maata valveillaan ja miettiä
asioita.

Väki on jo aikoja sitten juonut aamukahvinsa ja posti on jo tuotu
pöydälle. Helmi näkee, kuinka isä tarkastellen punnitsee muuatta
avaamatonta kirjettä kädessään, tarkastelee sitä joka puolelta ja
heittää sen Helmin tullessa tupaan taitavalla liikkeellä pesään.

"Oliko se minulle?" kysyi Helmi.

"Näkyi olevan."

Helmi lensi kasvoiltaan punaiseksi, mutta hän ei suutahtanut. Melkeinpä
hän hymähti kysyessään:

"Mitäs sitä sitten poltitte?"

Tähän ei Saaren Juhani vastaa mitään, puristaa vain huulensa yhteen ja
on niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Mutta Helmi ei voi olla
naurahtamatta.

"Ei se siltä ollut", sanoo hän. "Ei olisi vielä ehtinytkään."

"Eikä tarvitse ehtiäkään", vastaa isä yksikantaan.

Nyt ei Helmi enää vastaa mitään. Mikä ei häviä, se ei häviä kirjeitten
polttamisella. Hän on varma siitä, että hän aikoinaan, kaikesta
huolimatta, saa tietoja Nikolailta. Ja hän malttaa niitä kyllä
odotellakin. Kun hän tarkemmin ajattelee, niin hän nauttiikin siitä,
että saa kärsiä Nikun tähden.

       *       *       *       *       *

Päivät kuluvat verkalleen ja toistensa kaltaisina. Syksy vain käy yhä
kylmemmäksi ja päivät pimeämmiksi. Ja muutamana aamuna on pöydällä
kirje Nikulta. Ei se ole pituudella eikä monisanaisuudella pilattu.
Hän ilmoittaa vain, että hän pitkän etsimisen jälkeen viimeinkin
on saanut pysyväistä työtä. Kyllä se nyt alkaa luistaa, niin ettei
Helmin tarvitse ollenkaan olla huolissaan, vaan ilmoittaa, jos jotakin
erikoisempaa tapahtuu.

Helmi hytkähtää ilosta. Päivä ei tahdo kulua mitenkään, hän odottaa
vain iltaa päästäkseen kirjoittamaan. Aitassa on kylmä ja ulkona käy
viima, mutta Helmi ei sitä huomaa. Hän kirjoittaa, millaista kotona
oli Nikolain lähdettyä. "Ei sinun sitä pelätä tarvitse, että minua
huonosti kohdellaan. Totinen ja surullinen isä kyllä oli, mutta sehän
on luonnollistakin. Toimitan askareeni kuten ennenkin ja ajattelen
sinua. Äiti, jota kuitenkin on eniten pelättävä, on siitä alkaen taas
ollut melkein kokonaan vuoteen omana, mutta isä ei ole hänelle puhunut
koko asiasta mitään."

Tähän mennessä oli siis kaikki hyvin. Mutta Helmi jatkaa, että Nikolain
piti kaikesta huolimatta pitää kiirettä, sillä aika kului päivä
päivältä ja pian tulisi se aika, jolloin ihmiset alkaisivat häntä
katsella. Kuinka hänen silloin kävisi?

Päästyään tähän kohtaan Helmi pysähtyy. Kyyneleet tulevat silmiin ja
häntä rupeaa värisyttämään, kun hän ajattelee sitä mahdollisuuttakin,
että kaikki tulisi ilmi. Ihmiset häntä katselisivat, kylillä
puhuttaisiin Saaren tyttärestä ja Saaren entisestä rengistä, isä
vanhenisi silmissä ja äiti ehkä kuolisi häpeästä. Vaan vaikka Helmi
miten päin ajattelee, ei hän saata katua mennyttä eikä myöskään syyttää
Nikua. Molempien oli syy ja yhdessä ovat seuraukset kestettävät. Mutta
miten on, mahtaneeko Niku ehtiä!

Hän ajattelee jo, että hänen ehkä olisi paras koota välttämättömät ja
painua taipaleelle, paras tehdä se nyt heti, ajoissa, kun hänellä on
Nikun osoitekin selvillä. Mutta lopultakin hän malttaa mielensä, —
eihän tässä vielä mitään hätää ole, jos sellainen tulee, niin ehtiihän
vielä sittenkin huomaamatta lähteä.

Hän lopettaa kirjeensä vain yhdellä sanalla: "Joudu".

       *       *       *       *       *

Mutta aamulla ovat tuska ja epävarmuus hänet jättäneet ja vaikka
kasvot ovatkin kalpeat, on katse kirkas ja tyyni. Hän on nähnyt Nikun
pellolla ja niityllä, hän on nähnyt Nikun kaikissa töissä, mitä talossa
esiintyy, ja tietää, että Niku osaa raataa. Siellä kaupungissa hän
tekee päivät öiksi ja yöt päiviksi, on aina liikkeessä. Helmi ei tiedä,
mitä lajia työtä Niku siellä tekee, mutta hän on näkevinään, kuinka
hänen poskilihaksensa pingoittuvat, kasvot käyvät uurastamisesta
kalpeiksi ja totisiksi ja ruskeista silmistä leimahtaa tuo tuttu,
samalla kertaa villi ja tarmoa osoittava välähdys. Sillä Niku tietää,
että hänen nyt on oltava toimessa kahden, pian kolmen, edestä.

"Suotta, suotta et raada Nikolai", ajattelee Helmi ja tekee päätöksen,
että hänestä tulee hyvä vaimo. Sillä puutteessa ja ahdistuksessakin
saattaa olla onnellinen kun vain omatunto on hyvä. Miksikä heidän
sitten pitäisi olla puutteessa, — osaahan Niku toki työn tekemisen
taidon.

Äkkiä hän sitten kohtaa isänsä.

Saaren Juhani ei katso tytärtään silmiin kysyessään:

"Mitäs se nyt kirjoitti?"

"Kuka?" kysyy Helmi vältellen.

Mutta Saaren Juhani ei mahdu sanomaan Nikolain nimeä.

"Kyllä tiedät, kuka", sanoo hän vain.

"Kertoo olevansa työssä", vastaa Helmi yksinkertaisesti.

Saaren Juhanin kasvot eivät ilmaise sitä eivätkä tätä ja silmät
katsovat edelleenkin tyttären sivu.

"Ja sinä vastasit?" kysyy hän taas, muttei odotakaan vastausta, vaan
kääntyy melkein selin mennäkseen ulos. Hän ottaa jo askeleen ovea
kohden, mutta pysähtyy ja sanoo, kääntymättä tyttäreensä päinkään,
puoliääneen:

"Heittäisin minä jo sinuna, Helmi, vaivaamasta itseäni niillä
ajatuksilla. Huomaat itsekin ajan kuluessa, että parempi olisi ollut,
jos olisit tehnyt sen ajoissa."

Ja Helmi huomaa, että enemmän kuin tuskastumista ja vihaa on isän
äänessä surua. Mutta isä, — hänhän ei tiedäkään kaikkea.



VII


Lunta on jo muutaman kerran satanut, mutta pysyväiseksi se ei vielä ole
jäänyt. Yöt saattavat olla hyvinkin kylmät ja aamuisin on ilma sininen
ja maa yltyleensä kuurassa. Väki ei ole odottanut vapaaviikkoa, vaan on
jo aikaa sitten muuttanut sisälle nukkumaan. Helmi vain yhä viettää yöt
aitassaan.

"Eikö sinua jo ala kylmä vaivata?" kysytään.

"Mitä vielä."

"Saat pian kuoleman taudin."

"En ainakaan kylmän takia. Vedän kahdet vällyt korviini."

Jo on kummallista. Ennen tuskin juhannukseksikaan kamaristaan liikkui
ja jo Pärttyliksi kiiruhti takaisin. Ja nyt! Jotakin siinä täytyy olla
alla. Mutta vaikka he kuinka koettavat peräillä ja vartioida, eivät
he huomaa mitään, joka poikkeaisi tavallisuudesta. Jonakin iltana
huomataan kyllä isännänkin myöhään liikkuvan pihamaalla ja aittojen
vaiheilla, mutta voihan hän yhtä hyvin liikkua omillakin asioillaan.
Tai olisiko hänelläkin epäilyksensä?

Kukaan ei tiedä.

Ja päivä päivän jälkeen kuluu.

       *       *       *       *       *

Mutta syyttä suotta väki pitää silmänsä ja korvansa auki ja itseksensä
aprikoi, ja suotta Saaren Juhani pimeän tullen kulkee pihamaalta
aitoille ja takaisin. Ei Helmi vielä ketään odottele eikä hänellä ole
muuta seuraa kuin omat ajatuksensa ja tunteensa. Milloin ne lähtevät
liikkeelle omasta painostaan ja kulkevat tavallista latuaan, milloin
niille antaa sysäyksen joku Sarkan Nikulta tullut kirje.

Tänä iltana Helmi tulee aittaansa tavallista aikaisemmin, sytyttää
kynttilän ja alkaa uudelleen lukea saamiaan kirjeitä. Joka kerta kun
hän ottaa ne esille tuntuvat ne uusilta ja joka kerta antavat ne hänen
elämälleen uutta vauhtia ja toivoa. Sitten hän ne taas kätkee arkun
pohjalle.

Tuossa on vielä se kynttilänpätkä, joka paloi silloin viimeisenä yönä.
Helmi punnitsee sitä hetkisen kädessään, katselee sitä miltei hellästi
ja käärii sen sitten paperiin laskien sen kirjeiden viereen, ja
paperossin tuhkastakin on vielä tuskin huomattavaa hiutaleita jälellä.
Ilmavirta on vienyt suurimman osan, mutta jotakin on sentään jäänyt.
Siinä se on, harmahtava tuhka, ja silloin kun se tippui lattialle,
silloin keskusteltiin asioista ja tulevaisuudesta. Voi, kun se Niku
nyt pian saisi ne hommansa päätökseen ja kun se ei ottaisi niitä kovin
perinpohjaisesti. Aika vain kuluu ja he tulisivat lopultakin niin
vähällä toimeen.

Kun eivät vaan ihmiset ennättäisi huomata. Mikseivät, jos osaisivat tai
arvaisivat tarkata, jo voisi sitä tehdäkin.

Kynttilän valossa Helmi tarkastelee kasvojaan kuvastimesta. Eivätkö
hänen silmänsä ole käyneet värittömämmiksi ja kuin hailakammiksi?
Ja eikö katse ole jonkun verran harhaileva? Mutta sehän voi johtua
unettomuudesta ja jännityksestä. Entä posket, eivätkö ne ole kuopalla
ja kasvojen väri kalvakampi?

Ei, Helmi ei rupea katselemaan eikä ajattelemaan enempää. Hän on
väsynyt ja tahtoo nukkumaan. Niku kyllä tekee työtä ja ajattelee
hänenkin puolestaan.

Helmi aikoo laskea peilin paikalleen, mutta liike jää puolitiehen ja
hengitys salpautuu. Tuntuu kuin joku olisi ajanut latotietä hevosella
lähistölle ja parhaillaan sitä kiinnittäisi. Taivaan vallat, ei
suinkaan se vaan ole...!

Askelet lähenevät aittaa, raskaat, varmaat askelet. Nyt ne nousevat
portaita ja tulija tuntuu hiukan empivän. Helmin sydän alkaa kiivaasti
lyödä ja vaistomaisesti hän sammuttaa kynttilän. Ei, se ei voi olla
mahdollista, juuri tänäänhän hän viimeksi sai kirjeen Nikulta.

Silloin kuuluvat ensimmäiset koputukset.

Helmi nousee puoliväliin seisomaan eikä uskalla hengittää.

Koputukset uudistuvat. Ei, tuolla tavoin ei Nikolai koputtaisi.

Nyt Helmi jo hengittää ja istuutuu vuoteensa laidalle. Tuota ei hänelle
juuri ole tapahtunut, — mutta kolkutelkoon nyt aikansa, kylläpähän
lähtee. Ja aivan välinpitämättömänä hän kuuntelee yhä uudistuvia ja
alati kovenevia lyöntejä. Mutta toinen ei tunnu hellittävän.

"Heretkää jo!" tiuskaisee Helmi vihdoin. "Kuka te olette ja mitä te
haette?"

"Onko se Helmi?" kuuluu hiljainen, pehmeä ääni oven takaa. "Avaa toki."

Helmi koettaa tuntea ääntä, ei muistu mieleen. Nyt hän jo suutahtaa.

"Oletteko te hullu!" sanoo hän kärsimättömästi. "Laittautukaa tiehenne
sieltä. Se on viisainta ja itsellenne parasta."

"Älä nyt suutu", kuuluu taas pehmeä, hyväntahtoinen ääni. "Minä se vain
olen, Heikki."

"Mikä ihmeen Heikki. Paras kun nyt lähdette tai... minä... minä haen
isän."

"Kuule nyt... älä nyt. Suontaan Heikki minä olen."

"Suontaan Heikki! Herranen aika, mitä asioita sinulla on minulle tähän
aikaan? Mikset pysy kauniisti kotonasi."

"Avaa nyt ovi ja anna kun vähän selitän."

"En avaa enkä rupea kuuntelemaan selityksiäsi. Kulje päivällä, niinkuin
kunnon ihmisten sopii."

Näin hän sanoo. "Kulje niinkuin kunnon ihmisten sopii!" Helmiä melkein
puistattaa, kun hän kuulee korkealta tulevat sanansa. Jos kukaan oli
kunnon ihminen, niin ainakin tuo tuolla oven takana. Helmin mieleen
tulee vilpitön, karkeatekoinen nuorukainen, joka tekee työtä kuin mies
ja tanssii kuin mies. Hän on sen kanssa yhdessä käynyt koulua ja hänen
kanssaan tanssinut ensimmäisen julkisen tanssinsa, ja myöhemmin häntä
oli paljon kiusattu Heikkiin. Miksei se olisi sopinutkin. Jos Saaren
ainoa tytär oli rikas, oli Suontaan poika, jos mahdollista, vielä
rikkaampi. Kaksi yhtä hyvää. Kuin välähdyksenä tulee Helmin mieleen,
että hänen vanhempansa aina olivat erityisen merkityksellisesti ja
kunnioituksella puhuneet Suontaan väestä. Nyt tuo Heikki seisoo
hänen ovensa takana. Siitä on aikoja, kun hän viimeksi on Heikin
tavannut, eikä hän löydä hänestä varmaa mielikuvaa: siinä on jotakin
samalla kertaa melkein naurettavan yksinkertaista, mutta rehellistä,
luotettavaa ja oman arvonsa tuntevaa. Hänen suuttumuksensa unohtuu
melkein kokonaan.

"Kuule nyt, Heikki", sanoo hän vakavasti ja menee oven luo, "etkö sinä
ymmärrä, että minun maineeni kärsii, kun sinä tulet tuolla tavalla."

Hän sanoo sanansa aivan kylmästi ja kuin ulkopuolelta itseään.

"Ei suinkaan se siitä kärsi, että niinä tulen", kuuluu oven takaa
rauhallisesti.

Helmi säpsähtää ja tuntee vihlaisua. Tiesiköhän Heikki jotakin.

"Mitä, mitä sinä tarkoitat?" kysyy hän kiivaasti ja kokoaa kaikki
voimansa.

"Sitä vain, etteivät syrjäiset pysty sinun ja minun välisiin asioihin."

"Asioihin!" Helmi on jo rauhoittunut. "Mutta eihän meillä pitäisi olla
mitään asioita."

"Ei kylläkään, mutta... Kuule, etkö voisi avata?"

"En. En sinulle enkä muillekaan."

Olikohan tuo valhe synti? Ja tekisikö hän suuren vääryyden, jos avaisi
kuullakseen, mitä Heikillä oli sanomista. Ei, hän ei voisi sitä tehdä.
Miten hän sen sitten Nikulle selittäisi.

"Vaan ethän sinä siitä pahene, jos avaatkin", kuuluu taas melkein
pyytävästi.

"Vaikka kohta."

Hiljaisuus. Hetken perästä Helmi kysyy:

"Mistä sinä sait tietää, että vielä nukun täällä?"

"Otin selvän. Mutta ethän siitä suutu?"

"Turhia puheita vain sellainen herättää ihmisten joukossa."

"En minä sitä suoraan kysynyt, otin vain selon muussa yhteydessä. Anna
minun edes istua kynnyksellä, täältä on niin vaikea puhua."

"Voi, hyvä ihminen!" pääsee Helmiltä tuskastuneesti. "Anna minun nyt
olla tai sano sanottavasi lyhyesti. Minulle tulee vilu."

Helmi kuulee, että Heikki on istahtanut portaille ja että hän raskaasti
hengittää.

"Pitääkö minun nyt näin", kuuluu viimein kuiskaus. "Sitä minä vain,
että rakastan sinua... olen jo kauan aikaa..."

Helmi ei tiedä, mitä vastata. Pitikö hänen itkeä, nauraa vaiko
loukkaantua. Heikki! Suontaan Heikki! Viimein hän sanoo ynseästi ja
jokapäiväisesti.

"Jaha."

Ja kysyy:

"Oliko muuta sitten?"

"Ei", vastataan alakuloisesti. "Pyydän vain, että viitsisit ajatella
asiaa. Hyvää yötä sitten, Helmi."

"Hyvää yötä."

Askelet etenivät. Helmi ajattelee, että taas hänelle tulee uneton yö,
mutta vastoin tavallisuutta tuleekin uni nopeasti ja yllättämällä. Ehkä
yökin oli jo kovin pitkälle kulunut.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Suontaan Heikki parhaillaan irroittaa hevostaan, valaistaan
hänen kasvojaan. "Vai niin. Sinäkö se oletkin."

Ääni on Saaren isännän.

"Joo, minä", toteaa Heikki yksinkertaisesti.

"Mitä sinä asioit tähän aikaan?"

"Helmin puheille yritin päästä, mutten päässyt."

"Etkö sinä voisi asioitasi päivällä toimittaa?"

"Kyllä, kyllä ne hyvin päivänvalon kestävät."

"Paras on sitten, että päivällä..."

"Niin kai sitten. Hyvää yötä."

Saaren Juhani mutisee jotakin vastaukseksi ja kävelee hitaasti,
sähkölampulla valaisten, päärakennusta kohden. Suontaan Heikin kiesit
rämisevät iljanteisella kujalla ja vasta, kun ne ovat ehtineet
kappaleen maantietä, lakkaa niiden kolina ja kavioiden kapse kuulumasta.



VIII


Saaren emäntä pääsee nyttemmin vain harvoin vuoteelta. Lopulta hän ei
enää yritäkään nousta ja jos nouseekin, niin hän ei liiku kamaristaan
minnekään. Passauttaa vain itseään sinne ja ottaa siellä vastaan
uskonasioista tai iäisestä autuudesta ja piinasta puhuvia vieraitaan.

Emännän tauti on alkanut niin, ettei kukaan oikeastaan ole huomannut,
milloin ja miten se on alkanut. Iho on käynyt kellertäväksi, posket
painuneet kuopalle ja silmät loistavat kuin tulipallot. Mahtaneeko
isäntä enemmän kuin tytärkään tietää, mikä emäntää oikeastaan vaivaa.

Mutta käskevä on Saaren emäntä vielä tällaisenaankin ja asioista
hän tahtoo olla selvillä. Hän on vasta loppukesällä joutunut
vuoteeseen eikä hän tahdo oikein mukautua välttämättömyyteen, hän
ei saata käsittää, ettei hän voi olla kaikessa mukana nyt niinkuin
aikaisemminkin. Joskus hänen levottomuutensa yltyy kiukuksi ja ääni
käy silloin kimeäksi ja katse pistäväksi. Helmi on ainakin peljännyt
äitiänsä enemmän kuin isäänsä, nyt hän tekee sitä vieläkin enemmän.

"Istupa vähäksi aikaa, Helmi", sanoo äiti kerran ja ääni koettaa
olla lempeä, mutta silmien katse käy tutkivammaksi ja ikäänkuin
polttavammaksi. Eikä hän siirrä sitä pois Helmistä.

"Mikä sinua oikein vaivaa?" kysyy hän sitten aikansa tarkasteltuaan.

"Minuako", toistaa Helmi uskaltamatta katsoa äitiinsä. "Ei minua mikään
vaivaa."

Helmi alkaa pelätä. Onkohan äidin silmä huomannut jotakin. Ja jos
on, mitä ja miten hän oikein selittäisi. Vavistuksella hän odottaa
seuraavaa lausetta. Jos äiti olisi edes terve, niin sittenhän sitä
voisi jotenkuten... mutta nyt.

Vaan Saaren emäntä ei puhukaan mitään. Hän vain korjaa asentoaan,
parantaa peitettä ja mutisee itsekseen:

"Kummallista. Kummallista vähän..."

Jos äiti olisi terve, jatkaa Helmi ajatuksiaan, niin pian hän
ottaisi asiasta selon. Ja seuraukset olisivat välittömät: suuttuisi
silmittömästi, puhuisi kovia sanoja ja ajaisi kotoa pois. Eikä sitten
olisi asiaa takaisin. Se olisi surullista, mutta selvää, — ainoa
mahdollinen loppu.

Helmi puree hampaansa yhteen vastustaakseen mielikuvan aiheuttamaa
nyyhkytystä, ja hänen silmänsä katselevat ilmeettöminä seinäpaperien
kuvioita.

Saaren emäntä alkaa taas puhua.

"Kertoi isäsi Suontaan pojan käyneen sinulle yrittämässä", sanoi hän.
"Taisi käydäkin?"

"Kävihän se."

"Et sinä ottanut sen asioista selvää?"

"Mitenkäs minä... Silloinhan oli yö."

Kuluu pitkä aika, ennenkuin äiti sanoo mitään. Ei saa selvää,
hyväksyykö hän vai ei tyttärensä menettelyn.

Viimein:

"Olisihan saanut kuulostella, mitä sillä oli sanottavana."

"Voi tulla puhumaan asiansa päivänvalossakin."

"Aivan. Mutta Suontaahan on pitkä matka ja siellä tehdään kovasti
työtä..."

Helmi naurahtaa väkinäisesti.

"Syystyöt ovat lopussa jo", keskeyttää hän. "Sitten: kyllä meilläkin
tehdään työtä ja tarvitaan yöt lepoa varten."

Taasen tulee hiljaisuus. Onko Helmi lyhyessä ajassa näin paatunut vai
kuinka hän voi puhua näin. "Tarvitaan yöt lepoa varten." Hän ei saa
sitä selvitetyksi. Mutta pian hänelle tulee siihen tilaisuus. Saaren
emännän kirkkaat silmät rävähtelevät ja hän pysähdyttää niiden katseen
liikkumattomana tyttäreen.

"Sinulla on ehkä käynyt muita kopistelijoita?" kysyy hän.

"Ei", vastaa Helmi kirkkaasti ja melkein kovasti.

Äidin silmät näyttivät loistavan kirkkaammin, ehkä mielihyvästä, mutta
saattoi vain muutenkin siltä näyttää. Menee taas aikoja, ennenkuin hän
alkaa puhua.

"Ei se minun nähdäkseni kunniattomilla teillä kulje, joka hevosella
liikkuu, että on koko talon väen herättää."

"Liikkukoon päivällä."

"Isällesi kuuluu sanoneen, että kyllä hänen asiansa päivän valon
kestävät."

"On voinut sanoa."

"Ja kunniallisten ihmisten kirjoissa on Suontaan väki näihin mennessä
kulkenut. Niin vanhemmat kuin poika ja tytärkin."

"En kai minä sitä koskaan ole epäillytkään."

"Me alamme jo isäsi kanssa tulla vanhoiksi. Mutta me näkisimme
mielellämme, kuka tässä meidän jälkemme rupeaa pitämään isännyyttä."

Helmi sävähti tulipunaiseksi. Siinä se nyt sitten oli.

"Tarkoitatteko te", kysyy hän mahdollisimman rauhallisesti,
"tarkoitatteko te sitä, että Suontaan Heikistä pitäisi tulla Saaren
isäntä?"

"Minä en tiedä. Mutta parempaakaan vävymiestä ei tästä pitäjästä saa."

Helmi ei vastaa mitään.

"Eikähän sinulla ennen ole Heikkiä vastaan mitään ollut", jatkaa äiti
lempeästi, melkeinpä tuttavallisesti.

"Mutta, äiti hyvä, eihän hän ole minua pyytänytkään."

"Jos kohta. Vaan hän voi sen tehdä. Me emme ole isäsi kanssa
pitkä-ikäisiä. En ainakaan minä. Ja minä tahtoisin, että lähdettyämme
olet turvassa."

"Ihmisen elämä ja kuolema ovat Luojan käsissä ja minun vastaisuuteni
myöskin."

Näinkö hän puhuu äidilleen. Onko hän enää sama Helmi kuin muutamia
kuukausia sitten! Eikö olisi paras sanoa suora totuus, — tuli, mitä
tuli. Mutta hän ei uskalla eikä voi, ei nyt ainakaan. Ah, kunpa hän
saisikin ne voimat.

"Vanhempien velvollisuus on joka tapauksessa pitää huoli lapsistaan,
niin kuin näiden velvollisuus on seurata heidän neuvojaan ja tahtoaan.
Ja vieläkin muistelen, etteihän sinulla ennen ole ollut mitään Suontaan
Heikkiä vastaan."

"Yhä te vain tuota. Minä en rakasta Heikkiä."

Saaren emäntä naurahti, hiljaa ja vaisusti.

"Rakasta!" toisti hän. "Kiitä, ettet tiedä, mitä se on, jota hokevat
rakkaudeksi."

Jälleen Helmin on punastuttava. Voipa äiti, jos tietäisit, ja voi, kun
sinun kanssasi voisi edes puhua.

"Se tulee kyllä silloin kun tarvitaan", jatkaa Saaren emäntä.

"Mutta tehän nyt olette", puhuu Helmi päättävästi ja samalla
tyynnytellen. "Mistä te nyt tuon Heikin olette saanut. Annetaan nyt
olla ja odotellaan, oliko hänellä edes sen suuntaisia asioita, ja
puhellaan sitten."

"Ajattelin vain", lopettaa Saaren emäntä hiljaisesti, "että jos niin
sattuisi, niin et antaisi hänen vallan niine hyvineen... Parastasi minä
tarkoitan."

Helmi on näihin asti äitiään pelännyt ja kunnioittanut. Nyt kun hän
näkee hänet tuossa avuttomana ja kuitenkin huolehtivana, tulee hänen
häntä itkettävän sääli. Kun hän menee tupaan, on hänen päänsä sekaisin
eikä hän tahdo saada otetta ajatuksillensa.



IX


Tapaukset kehittyvät. Helmillä ei ole ketään, joka häntä tukisi ja
jonka kanssa hän voisi avoimesti puhella.. Hän aikoo kirjoittaa
Nikolaille ja pyytää häntä tulemaan, mutta se olisi hyppäys pahasta
vielä pahempaan. Tietysti Niku heti olisi täällä ja turvallista olisi
hänen kanssaan lähteä, mutta millainen elämä täällä kotona syntyisi
ja kuinka kävisi äidin. Ja Helmi kirjoittaa ainoastaan, että Niku
jouduttaisi, jouduttaisi minkä suinkin voi. Parempi on lähteä salaa,
kenenkään tietämättä, kun se aika tulee. Siitä puhutaan aikansa
ja sitten puhe itsestään lakkaa. Hyvä vain, kun ei tarvitse olla
kuulemassa eikä kärsimässä.

       *       *       *       *       *

Suontaan Heikki, — mistä hänkin nyt keksi ilmestyä. Helmi on tuntenut
Heikin niin kauan kuin ajassa taaksepäin muistaa, mutta milloinkaan
hän ei ole pienimmässäkään määrässä huomannut Heikissä oireita tähän
suuntaan.

Vaikkei hän tahtoisikaan, on hänen kuitenkin ajateltava asiaa. Onko
se rakkautta, vai onko se jotakin muuta, harkittua. Suontaa on rikas,
mutta Saari on sitä myöskin. Olisiko se jotakin sellaista?

Nyt hänen on pakko palauttaa mieleensä myöskin Heikin kuva.
Vaaleaverinen, tanakkatekoinen, silmät luottavat ja hiukan
yksinkertaiset. Ja nauru avonaista ja vilpitöntä.

Annahan olla, hän muistelee. Eikö Heikki ollut säpsähtänyt ja
punastellut, kun Helmi oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen eteensä ja alkanut
häntä puhutella. Se oli jo ennen Nikua, mutta nyt Helmi sen vasta
muisti. Eihän hän ollut osannut panna sellaisia asioita merkillekään.
Ja kun hän nyt tarkemmin muisteli, niin olihan, siltä hänestä nyt
tuntui, Heikki katsellut häntä erikoisella tavalla, puoliujosti, vähän
kuin arkaillen. Kerran, juhlien tai iltamain päätyttyä, oli Suontaan
Heikki tullut hänen luokseen. — "Jospa minä nyt kerran veisin sinut
kotiin", oli Heikki sanonut. — "Mitä hulluja", oli hän, Helmi, siihen
vastannut. "Sinullehan tulisi nelinkertainen matka." — "Mutta tulisin
mielelläni, jos vain seuraasi huolit." — "Miksen huolisikin, mutta
aiheetta vain vaivaat itseäsi."

Jotakin tämän tapaista hän muisteli tapahtuneen. Mutta siitä oli
jo aikaa kulunut. Millä tavalla hän silloin oli Suontaan Heikkiä
ajatellut? Ei erikoisemmalla kuin muitakaan samanikäisiä. Jos siinä
jotakin muuta oli ollut, niin se oli hyvänsuopaa sääliä. Olihan Heikki
niin viaton ja lapsellinen.

Ja nyt tämä samainen Heikki tulisi kaiken todennäköisyyden mukaan häntä
kosimaan, — oikein vakavissaan.

Helmi ajattelee edelleen, koettaa keskittää ajatuksensa vain Suontaan
perilliseen, aivan kuin ei Nikua olisi ollutkaan. Mutta hän ei siinä
onnistu. Toinen tulee ehdottomasti mieleen ja vertailuja on pakko tehdä.

"Kuinka voisi toisin ollakaan", ajattelee Helmi. "Häntähän minä
rakastan ja hänen last..."

Ei, hän ei uskalla ajatella ajatustansa loppuun. Samalla kertaa kun
pelko tulevaisuudesta täyttää hänen mielensä, samalla kertaa herättävät
kuvitelmat Nikun ja hänen tulevaisuudestaan epämääräistä, vapisuttavaa
hurmaa.

Helmi menee ikkunan ääreen. Maa on yltyleensä nuoskean, valkoisen lumen
peitossa ja uutta putoilee suurina rauhallisina hiutaleina. Kun ei isä
jo ole huomauttanut, että hänen olisi muutettava kamariinsa. Niin,
hänhän voi muuttaa jo tänä iltana, niin eivät ala puhua.

Tuossahan isä tuleekin tallin puolelta. Onko hän noin vanhentunut
ja köyristynyt, tuskin tuntisikaan samaksi mieheksi kuin muutamia
kuukausia taaksepäin. On Helmi sen aiemminkin huomannut, mutta nyt,
valkoista lunta vastaan, on erotus vieläkin räikeämpi. Ja katse on
surullinen ja totinen. Voi, jos isä tietäisi kaiken, minkähänlaista
silloin olisi! Helmi ei uskallakaan enää katsella pihalle, vaan alkaa
puuhailla jotakin tuvassa.



X


"Vai Suontaahanko sitä Helmiä."

Helmi säpsähtää, mutta rauhoittuu taas. Emäntäpiika on lieden ääressä
ruuanlaittopuuhissa.

"Miten niin, että Suontaahan?" kysyy Helmi välinpitämättömästi.

"Niinkuin ei tiedettäisi. Älä salaa ollenkaan."

"No jos tiedät jotakin, niin kerro!"

Helmi koettaa saada ääneensä iloisen, huolettoman sävyn, mutta katse
karttaa puhujaa.

"Eikös se Suontaan nuori isäntä tässä yhtenä yönä käynyt Helmiä
katsomassa?"

"Heikkikö?"

"Heikkipä tietenkin. Enhän minä sitä heidän vävyään tarkoita."

"On tainnut käydä. Vaan en minä sitä ainakaan ole nähnyt."

"Ovatpa muut nähneet."

"Vai ovat."

"Joo. Isäsikin. Isäntä, tarkoitan."

"Oho."

"Vai ei Helmi sitä nähnyt!"

Emäntäpiika on pelkkänä kysymysmerkkinä.

"En. Mutta äänen minä kyllä kuulin — oven takaa."

Nyt ei emäntäpiian ällistys löydä rajaa.

"Ettäkö Helmi antoi Heikin kärvistellä oven takana! En usko korviani."

"Entäpä! Miksei kulje päivällä?"

"Onko se ovi aina niin ollut lukittuna ja salvassa?" kysyy emäntäpiika
sitten veikeästi.

Helmi säikähtää ensin, mutta malttaa mielensä ja luo pitkän, kysyvän
katseen puhujaan.

"Mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Kun kertovat Heikin käyneen kaupungissa. Eikö liene ollut kihlojen
ostossa."

"Kihlojen ostossa!"

Saaren tytär menee ensin hämmästyksestä sanattomaksi, mutta sitten
hänen on pakko purskahtaa nauruun.

"Vai kihlojen ostossa!" toistaa hän. "Silläpä asialla kiirettä ja
salaperäisyyttä on. Ja minä kun en tiedä koko hommasta mitään."

"Mutta", lisää hän sitten vakavammin, "jos hyvinkin lienee käynyt
ostamassa kihloja jollekin toiselle. Vaikka kaksihan siinä hommassa
tavallisesti kuuluu tarvittavan."

Emäntäpiika on nyt kokonaan unohtanut ruoka- puuhat ja katselee Helmiä
kysyen ja ihmetellen. Lopuksi hän kuitenkin reippaasti kääntää kaikki
leikiksi.

"Kyllä Helmi osaa", sanoo hän, "mutta niinhän sanotaankin, että
tyynessä vedessä isot kalat kutevat."

Helmi on niin hämmentynyt, ettei osaa mitään sanoa. Mutta parempi on,
että puhuvat tästäkin kuin että alkavat puhua muuta.

"Ja kaikenlaisia arveluita sitä syntyykin...", jatkaa emäntäpiika
topakasti.

"No?"

Helmi on pelkkänä korvana.

"No me kun ajattelimme, kun Helmi on tullut niin vaiteliaaksi ja
muodoltaankin kalvakkaammaksi, — näkeehän sen nyt jokainen, jolla vain
on silmät päässä, — niin me ajattelimme, että jos se Nikolai hyvinkin
olisi katsellut vähän pitempään Helmiä ja Helmi myöskin puolestaan..."

Helmi puristaa kätensä nyrkkiin. Nyt hänen on vaikea sanoa tylysti ja
kovasti, mutta hänen on pakko se tehdä.

"Kyllä tekin keksitte", tulee hiljaisesti ja — niinkuin emäntäpiiasta
tuntuu — yliolkaisesti.

"Jotakinhan sitä keksii! Sitä kun Helmikin muuttui heti sen lähdön
jälkeen. Vaikka sanoinhan minä heti väelle, että ei sinnepäinkään."

Saaren tyttären on mahdoton sanoa mitään. Hän antaa toisen puhua ja
kuuntelee vain. Eivätkä emäntäpiialta sanomiset lopukaan.

"Vaikka kyllähän Nikussa sen puolesta katselemista olikin", jatkaa hän
innokkaasti, "komea mies se oli, työteliäs ja tanu mies kaikin puolin,
kyllä sen kelkassa turvassa oli, vaikka ryssän tekoja oli..."

"Mistä sen tiedät?"

"Ei kai se sitä salannut, jos puheeksi tuli. Liian oli reilu mies
siihenkin, vaikka joskus vähän kolkonvoittoinen. Mutta sanoin minä
toki heti, ettei se Saaren Helmi palkollisiin ja enköpä ollut taaskin
oikeassa."

"Olit. Vaikka ihminen kai se on palkollinenkin — niinkuin sinäkin."

"Ihminen, ihminenpä tietenkin. Mutta tässä tapauksessa erikoisesti...
ei, sanoin minä heti, että mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Minkä
takia se oikein lähti?"

"En tiedä, vastasi Helmi synkästi.

"Mutta kun se isäsi puhutteli Helmiä silloin lähtöaamuna."

On kuin Helmin suoniin ajettaisiin kylmiä jäitä. Hänellä menee aikaa,
ennenkuin hän ehtii keksiä vastauksen.

"Puhutteli", kertaa hän miettien. "Niin, — hän tiedusteli, olisinko
minä häntä mahdollisesti loukannut joten kuten."

Helmille on vaikea lausua edes Nikun nimeä vierasten kuullen.

"No kas siinä se nyt sitten oli." — Emäntäpiika lyö kätensä yhteen. "Ja
juuri siitä koko puhe tai arssinoiminen, miksi häntä nyt sanoisin, sai
alkunsa. Ei kai kukaan hyvää työmiestä iltikseen menetä."

"Eipä tietenkään."

"Ei. Mutta kun lähtee, — senkös teet. Ja ne sellaiset hommat, jos olisi
sattunut olemaan, eivät ne olisi salassa pysyneet."

       *       *       *       *       *

Lumi putoilee maahan suurina hiutaleina, tarvitaan vain vähän pakkasta
ja talvi jää pysyväiseksi. Mutta taivas on alakuloinen ja harmaja ja
pilvet uivat alhaalla, joskus ne näyttävät ikäänkuin roikkuvan ilmassa,
— ei tiedä, miten vielä käy. Jos vaan tämä lumi sulaa, niin kauhea keli
siitä tulee.

Vielä ei siis tiedetä mitään. Ja mitä epäilyksiä on kytenyt, ne
ovat toistaiseksi sammuneet. Mutta pian, pian huomataan postissa
kirjevaihtokin ja sitten saadaan taas vettä myllyyn. Vaan ilman
sitäkin, se kaikkein kohtalokkain, kaikkein kauhein on jälellä. Hyvä
Jumala, auta minua pääsemään tämän yli kunnialla.

Entä Suontaan Heikki kaupunkimatkoineen. Onko olemassa savua ilman
tulta! Olisiko Heikissä sen verran miestä, että hänelle voisi, niinkuin
ystävälle, kertoa koko asian. Ei, sitä kai hänelle ei voisi tehdä,
mutta vihjaista, että hänen asiansa on toivoton, se kai ei olisi
mahdollisuuksien ulkopuolella. Mutta pian on toimittava, sillä päivät
kuluvat.

Saaren Helmi on kuin päästään sekaisin. Tekee päätöksen ja peruuttaa
sen taas. Rehellisyys olisi itselle paras ja sitä se olisi
lähimmäisillekin, mutta sittenkin: äiti. Ja hän rupeaa aprikoimaan
rakkautensa suhdetta neljänteen käskyyn. Vaikka miten päin tekisi,
syntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa.



XI


"Niin todellakin, teinpä kummin päin tahansa, syntiä tulee tehdyksi
joka tapauksessa. Mutta mikä on pienempi synti."

Tällöin ei Helmi tule ajatelleeksi, että synti oli jo tehty ja että
edessä ovat vain välttämättömät seuraukset. Aamulla hän on saanut
kirjeen, jonka on moneen kertaan lukenut ja joka nytkin on hänen
edessään levällään pöydällä.

"Sitä ei tavallisen työmiehen palkalla kovin äkillisiin saavutuksiin
ehdi eikä pystykään", luetaan siinä, "mutta tiedät, että teen kaiken,
mitä voin."

Helmi kätkee päänsä käsiinsä. Onko hän kenties liiaksi rasittanut Nikua
ja oliko tämä ehkä tuskastuneisuuden ilmaus? Mutta sitten hän kohottaa
päänsä ja kasvoille tulee uhmaava ja kova ilme. Kyllä hänen, Saaren
tyttären, takia kannattaa hiukan ponnistellakin.

"Kuitenkin", lukee hän edelleen, "jos sinun on siellä paha ja vaikea
olla, niin voithan tulla tänne. Elät siinä, missä minäkin. Vaikkei
kaikki nyt niin valmista olekaan, niinkuin olin aikonut, niin
valmistuuhan aikaa myöten. Tässä seuraisi rahaa siltä varalta, että
haluaisit tulla."

Aamulla, heti kirjeen saatuaan, oli hän sen lukenut kyyneleisellä
nöyryydellä ja kiitollisuudella. Nyt oli hänen mielensä jollakin
tavalla muuttunut. Hänen ajatuksensa olivat kovia ja arkipäiväisiä.

"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla..."

Hän ajattelee vieläkin asiaa. Se on selvästi tuskastumista. Hänen
on _pakko_ mennä Sarkan Nikolaille ja Nikulla on oikeus häntä siitä
huomauttaa. Hänen on pakko ottaa vastaan, mitä tarjotaan, antautua
armoille.

Kenessä oli suurempi syy, hänessä vaiko Nikussa? Ellei hän olisi oveaan
avannut, ei myöskään tätä kaikkea olisi tullut. No niin, hänhän voi...
Ei, hänen viakseen jää vain, että hän oli liiaksi Nikua rakastanut. Ja
myöskin Niku häntä. Mutta kestääkö se rakkaus nyt, kun elämän kovuus
astuu esiin.

Ja Helmi alkaa kuvitella, miten Niku kenties voisi häntä kovien aikojen
sattuessa kohdella.

"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla..."

Jossakin yhteydessä isä oli kerran sanoa tokaissut aivan samaa.

"Voihan se nyt hyvältä näyttää, mutta jätkämiehen tilapäisillä
ansioilla ei pitkälle mennä. Sen sinä varmasti saat joskus kuulla. Ja
vaikka työpaikka olisikin vakinainen, niin se, joka on työnantajasta
riippuvainen, se on sitä. Siitä tosiasiasta et pääse mihinkään,
katselitpa asioita miltä kannalta tahansa."

Eikä isä ollenkaan tiennyt, miten asiat olivat. Jos hän olisi tiennyt,
niin kuinkahan hän silloin olisikaan mahtanut puhua.

Kirjeen lopussa oli vielä:

"Kun yhdessä on syntiä tehty, niin kaipa yhdessä on kärsittäväkin!"

       *       *       *       *       *

Helmin yliskamarissa, jonne mennään vierasporstuan kautta, on
tummansiniset seinät ja vaaleat huonekalut. Sen ikkunoista näkyy
Saaren viljelysaukea, taloon johtava kuja maantielle asti, Sarvakon
likaisenharmaa, köyhännäköinen kylä ja sitten vain viheriää metsää ja
metsän takana ylenevä kukkula.

Maa on lumen peitossa ja vaikka aurinko onkin esillä, näyttää siltä,
kuin olisi ilmassa pientä pakkasta. Harvinaista, ollaanhan vasta
marraskuussa.

Milloin hän tänne kamariinsa muutti? Siitä voi olla viikko, mutta
voi olla vain pari päivääkin. Hilja hyvine puhelahjoineen oli käynyt
laittamassa hänen aittansa talvikuntoon ja harja oli tehnyt puhdasta
jälkeä. Mutta huomatessaan tuhkaa lattialla ei tyttö ollut malttanut
pitää suutaan kiinni.

"Eipä Helmillä näy täällä ikävät ajat olleen", oli hän nauraen sanonut.

Kun Helmi ei ollut vastannut, oli hän kuin puoli itsekseen jatkanut:

"Ei kummaa, jos täällä niin hyvin on viihtynytkin."

Tähänkään ei Helmi ollut huolinut sanoa mitään. Tuhka oli mennyt
menojansa, ja Helmin silmäluomet olivat vain hiukan rävähtäneet.

Kun Helmin mieleen nyt tulee tämä asia, arvaa hän kyllä, että tuhka
lopultakin on tullut Suontaan pojan laskuun. Saakin tulla! Mutta
samalla hän ajattelee: minulle on aivan yhdentekevää, mitä joku
palvelustyttö minusta ajattelee. Sillä tavalla hän ei milloinkaan ennen
ollut ajatellut.

Hänestä tuntuu kuin katselisi hän asioita aivan eri tavalla täällä
kamarissaan kuin joku päivä sitten aitassaan, katselee uhmaten ja
itsetietoisesti ja kuin syrjässä oleva, jonka tehtävänä on vain
arvostella. Välistä hän tuntee suuttumusta Nikua kohtaan, mutta sitten
hän muistaa entiset, sydän sykähtää ja vähällä pitää, ettei hän ratkea
itkuu.

"Yhdessä kärsittäväkin!"

Ajatus sykähdyttää häntä kuin ennenkin. Mutta lisäksi tulee toinen:
kärsittävä, mutta kumpikin tahollaan. Voisi olla niinkin, että Nikun
on helpompi ilman häntä ja että hän tekisi palveluksen ja hyvän työn
Nikulle, kun vapauttaisi hänet. Vaan samalla hän ajattelee varakasta,
lämmintä kotiaan, jossa hänen aina on ollut hyvä ja viihtyisä
olla, vanhempiaan ja neljättä käskyä. — Silmät tähtäävät totisina
ja liikkumattomina harmenevaan avaruuteen ja käsi tarttuu kuin
itsetiedottomasti kynään.

Hän kiittää kirjeestä ja rahasta, joka kenties voi olla tarpeeseen.
Mutta Nikun ei pidä liiaksi rasittua hänen takiansa, kyllähän täällä
toistaiseksi menee.

Kun hän illalla vie kirjettä postiin on hän kasvoiltaan tyyni ja
kova, mutta silti tuntuu pakahduttavalta ja on kuin sisästä nousisi
nyyhkytyksiä.



XII


"No ei siitä Suontaan Heikistä sen koommin ole mitään kuulunut?"

Asia on nähtävästi Saaren emännän omallatunnolla ja hänen terävät
silmänsä katsovat totisesti tyttäreen.

"Ei ole", vastaa Helmi hiljaisesti.

Äiti yrittää hymyillä.

"Jos sinä sen liiaksi peloitit", sanoo hän.

Helmikin koettaa naurahtaa.

"Ei miehen pitäisi vähistä säikähdellä, jos hänellä on vakaat
aikomukset."

"Niin", myöntää äiti miettivästi katseen yhä viipyessä tyttäressä,
"onhan kyllä niinkin, ettei Saaresta Suontaahankaan viedä tytärtä noin
vain..."

Keskustelulla on leppeä, kodikas sävy, Helmistä niin outo ja imelä,
että hänen melkein tekee pahaa. Mutta samalla hänestä tuntuu kuin
ilmassa olisi jotakin, hänellä ovat kaikki hermot vireessä ja hän
pelkää.

"Sekö siellä luonasi on istuskellut?" tulee sitten äkkiarvaamatta.

Helmi säikähtää.

"Miten niin istuskellut?" kysyy hän, tuntien, että katse käy
epävarmaksi.

"Niin että Heikkikö on luonasi iltaisin istuskellut?" tulee
toistamiseen, näennäisen rauhallisesti.

Nyt Helmi tuntee, että hänen poskipäänsä kylmenevät.

"Kuka siellä olisi istuskellut", sanoo hän väkinäisesti, syrjäinen
saattaisi sanoa: kärsimättömästi.

"Älä salaa, minä tiedän kyllä!"

Ei tiedä, onko äänessä leikkiä vaiko uhkaa, vai onko niin, että sanoja
ei itsekään tiedä, kumpaa siinä pitäisi olla. Helmi nykäisee päätään
pystymmäksi ja puristaa huulensa yhteen.

Saaren emäntä on hetkiseksi kiivastunut, nyt hän lauhtuu. Mutta hänen
katseensa pysyy edelleenkin tutkivana. Huoneessa vallitsee raskas,
painostava hiljaisuus.

Mitähän tässä oikein on tulossa. Äidin katse vetäytyy pois tyttärestä
ja kasvot saavat miettivän, sisäänpäin kääntyneen ilmeen. Niin kuluu
pitkiä hetkiä.

"Haepa minulle puhdas nenäliina tuolta kaapista, Helmi!"

Helmi rauhoittuu täydelleen. Se oli vain sitä tavallista. Ehkäpä tästä
pian pääsee lähtemään.

Vaan kun hän palaa vastapäisellä seinällä olevan vaatekaapin luota,
ei hän ole tuntea äitiään. Kellertävät kasvot ovat käyneet kaamean
kalpeiksi, silmät palavat kuin tulen liekki, hän on noussut puoliväliin
istualleen, ja suupielet nyähtelevät.

"Tyttö!" tulee käheästi ja raivokkaasti. "Sinun... nyt minä huomaan
sen... sinun asiasi eivät ole oikealla tolalla."

Helmi kalpenee, alkaa vavista ja pysähtyy auki levitetty nenäliina
kädessään keskelle lattiata.

"Mi... mitä te oikein tarkoitatte?" sopertaa hän.

"Mitäkö tarkoitan!"

Saaren emännän ääni on enemmän kihisemistä ja vinkumista kuin
kiljahdusta.

"Mitäkö tarkoitan!" parkaisee hän toisen kerran. "Et kai sinä ole niin
vastasyntynyt, ettet sitä itsekin älyäisi."

Tässä se nyt oli. Maailma tummenee Helmin silmissä, menee aikaa,
ennenkuin hän saa kootuksi malttinsa voidakseen edes jotakin vastata.

"Se ei ole mahdollista", sanoo hän sitten kuiskaamalla.

"Mahdollista! Mutta kuka... kenelle...!"

Saaren emännän raivolla ei ole rajoja. Mutta Helmi on nyt saavuttanut
mielenmalttinsa. Sen verran hän älyää, että _vielä_ on syrjäisen
melkein mahdoton mitään huomata. Se on johonkin perustuvaa epäluuloa,
mutta varmaa ja — totta epäluuloa.

"Sano minulle heti", huudahtaa äiti kiivaasti, "kenelle sinä... Voi
taivas!"

"Te olette sairas, äiti", vastaa Helmi rauhallisesti ja maanitellen.
"Te olette sairas ja tarvitsette lääkäriä. Minä menen soittamaan."

"Lääkäriä! Sinä tarvitset lääkäriä ja sinusta hän saa ottaa selon! Ja
poliisia vielä lisäksi!"

Nyt Saaren tyttären silmät leimahtavat ja poskille syttyvät punaiset
täplät.

"Joskin niin olisi", sanoo hän harvakseen ja hammasta purren, "niin
minkä yksi köyhä, oppimaton poliisi sille mahtaisi! Mutta kun ei ole!"

"Sinä... ulos, mene paikalla tiehesi ja käske isäsi tänne!"

Helmi ei enää rupea vastustelemaan. Hän kiertää välikamarien ja salin
kautta vierasporstuaan ja menee sieltä ylös omaan huoneeseensa.
Porstuassa ollessaan hän kuulee, kuinka ovi käy ja isä menee äidin luo.
Hän vavahtaa, mutta yhä hän uhmaten pitää päätään pystyssä.

       *       *       *       *       *

Vasta kun hän pääsee lämpimään, kodikkaaseen huoneeseensa, hänen
hermovoimansa pettävät ja hän vaipuu itkien levitetylle vuoteelleen.

Ei tästä enää mitään tule. Pois hän täältä tahtoo. Hän lähtee jo ensi
yönä Nikun luo, kyllä he tulevat toimeen.

Mutta voiko hän lähteä, olematta äitinsä murhaaja. Ja maailma on niin
kylmä ja kavala, nytkin siellä sataa kylmää, kosteaa räntää ja tie
asemalle on pitkä.

Erehdys. Oli jo herennyt satamasta räntää, ilma oli pakastunut ja
taivaalla vilkkuivat kirkkaat tähdet.



XIII


Kun Saaren isäntä illalla kiipeää tyttärensä kamariin, on hän
huolestuneen ja tuskastuneen näköinen. Helmi on jo sytyttänyt lampun
ja hänen kasvonsa ovat kalpeat ja itkettyneet. Hän ei kuule oven
käyntiä ja, kun hän äkkiarvaamatta näkee isänsä takanaan, kiljaisee hän
pelästyksestä ja vetäytyy kokoon aivan kuin isä aikoisi häntä lyödä.

"Mitä säikkyilet. Ei kai sinulla ole huono omatunto?"

Helmi pelästyy yhä enemmän. Mutta Saaren Juhani ei ole lainkaan lyövän
näköinen, vaan valitsee paikan ja istuu pitkän tovin äänettömänä.

"Äitisi on siellä kovin huonona", sanoo hän vihdoin. "Lääkäri määräsi
sille jotakin rauhoittavaa. En tiedä, mitä se oli."

Helmillä ei ole mitään vastattavaa.

"Oliko teillä jotakin sanan vaihtoa?" kysyy isä vähän ajan kuluttua.

"Ei. Mutta äiti kuvittelee kaikenlaisia ja kiihoittaa itseään suotta...
ja sitten käy niinkuin käy."

"Helmi. Sinä tiedät niinkuin minäkin, ettei äiti ole pitkä-aikainen
keskuudessamme... Oliko se jotakin siitä Suontaan pojasta ja sinä
vastasit ynseästi."

"En minä muista, mitä se oli. Olen nyt itsekin kipeä."

"Se on ikävää. Tarvittaisiin äitisi hoitamisessa, mutta pitänee ottaa
hoitaja muualta."

Isä on taas vaiti. Olisiko äiti kertonut, — niin, miksei olisi, on vain
odotettava, mitä tulee.

Vihdoinkin:

"Äiti jutteli, vielä tohtorin tultuakin, käsittämättömyyksiä, enkä
mitenkään tahtonut saada häntä olemaan vaiti."

Nyt, nyt se tulee välttämättömyyden pakosta. Paras, kun nyt olisi
mahdollisimman kaukana täältä. Mutta Saaren Juhani on taas aikansa
vaiti. Sitten hän luo surullisen katseen tyttäreensä.

"Sellaisia asioita puheli, että minua oikein kauhistutti. Mutta sairas
on sairas ja minä tiedän kyllä, mitä minun pitää uskoa ja mitä ei."

Eikö nyt olisi selvintä langeta polvilleen, tunnustaa kaikki ja, pyytää
anteeksi ja sitten lähteä. Mutta koko Helmin olento on kuin herpautunut
ja ajatusvoima turtunut. Hän istuu vain paikallaan ja silmät katsovat
suoraan eteen.

"Jos minä lähtisin pois — joksikin aikaa", aloittaa hän viimein
neuvottomasti.

"Ei, se olisi vain pahennukseksi. Koettaisit sen sijaan jollakin
tavalla sovittaa."

"Niin, mutta miten?"

"En osaa sitä sanoa. Sinun itsesihän se pitäisi parhaiten tietää. Me
olemme, äitisi ja minä, aina katsoneet parastasi emmekä ole tähän
mennessä kylläkään saaneet kokea epäkiitollisuutta ja kunnioituksen
puutetta puoleltasi."

Isä nousee niinkuin sanottavansa sanonut. Mutta ovelle tultuaan hän
vielä pysähtyy ja kääntyy ympäri.

"Oliko teillä puhetta siitä, siitä...?"

Helmi arvaa kyllä, kenestä on kysymys.

"Ei ollut", vastaa hän.

"Se on hyvä. Koeta sinäkin unohtaa joutavuudet."

Taas hän empii, ennenkuin jatkaa:

"Lopettaisit sen kirjepuuhankin. Jos muistaa, niin, kun aika tulee,
muistaa muutenkin. Saattaa sinulle kirjoitella, vaikka toinen jo onkin
kärryillä. Tiedetään ne sällimiehet ja kaupunkipaikat."

Painaa oven jälessään kiinni ja menee portaita alas.

       *       *       *       *       *

Seuraavana yönä ei Helmi saa unta silmiinsä ja vielä päivän valjetessa
hän makaa valveillaan. Hänestä tuntuu kuin koko maailma olisi sekaisin
ja kun hän yön kuluessa ei olisi ajatellut yhtään selvää ajatusta.

Ja kuitenkin hän on olevinaan selvillä yhdestä asiasta. Sarkan Nikolai
ei saa häntä enää rakastaa, hänen täytyy siis häntä vihata. Mutta ketä
hän, Helmi, pettää: itseään, Nikuako vaiko kaikkia, koko maailmaa.

Ah, Nikolai, minä olin sinulle kuin köyhän miehen ainoa lammas, joka
vietiin. Sinulla ei ollut edes vanhempia, omasi olin vain minä, siinä
suhteessa olit minua samalla kertaa onnellisempi ja onnettomampi. En
voi tulla luoksesi haudan yli, mutta sittenkään älä unohda minua. Ellet
rakasta, niin vihaa, kun vaan muistat.

Näin hän aikoo kirjoittaa, muttei kirjoita mitään — toistaiseksi.
Tulkoon nyt, mitä tulee.

Aamulla, kun hän menee tupaan, ovat hänen kasvonsa yhäkin kalpeat ja
väsyneet, mutta katse on teräksinen ja kirkas ja hän antaa määräyksiä
niin lyhyesti ja täsmällisesti, että väki säpsähtää ja katsoo häneen
kummeksien.



XIV


Saaren Helmi odottelee eikä hän itsekään tiedä, mitä hän odottelee,
mutta jotakin vaan, joka pakosta on tuleva. Hänen hermonsa ovat
paatuneet, hän on valmis vastaanottamaan mitä muuta tahansa kuin
häpeän ja siihen kuuluvat ihmisten katseet. Sarkan Nikolaille on
hän kirjoittanut, pyytänyt häntä olemaan työssä ja touhussa, mutta
kirjoittamaan harvemmin. Kirjeet herättävät huomiota, oli hän sanonut.
Eikö työ ole surun paras lääke? kysyi hän itseltään vaatiessaan Nikulta
yhä enemmän ja enemmän työtä. Sillä jos Nikolai rakasti häntä niin,
niinkuin hän uskoi, niin suuri oli se suru, joka oli Nikua kohtaava.

Mutta kun kerran Niku on ollut mies minut ottamaan, niin kai on mies
jättämäänkin, ajattelee hän ja sydän tahtoo itkeä, mutta hän pakottaa
silmänsä kyynelettömiksi.

Olenko minä hullu? kysyy hän itseltään viedessään kirjeen postiin ja
toteaa tylysti:

En, vaan minuun on mennyt pahahenki, perkele.

Itse hän ei kuitenkaan niin ollut tahtonut. Hän oli tahtonut olla
rehellinen ja hän oli tahtonut olla kokonainen, mutta hänen oli
pidettävä kunniassa neljäs käsky eikä hän saanut ehdoin tahdoin saattaa
äitiään hautaan.

Ja hän vartoo. Antaa nyt tulla.

       *       *       *       *       *

Illat ovat pitkät ja ilmat käyvät yhä kylmemmiksi. Helmi istuu
kamarissaan ja tulet uunissa ja lampussa palavat kauan. Eikö nyt jo ala
olla maatamenon aika, lähimain.

Mutta portaissa kuuluu askelia, askelmat narisevat. Olisiko joku
tytöistä tai isä? Vaan mitäpä he täältä hakisivat. Nyt koputetaan
ovelle. Kukahan! Hän on ihmeellisesti vieraantunut entisistä
tovereistaankin.

"Sisään!"

Ja sitten:

"Sinäkö siinä taas. Aina sinä osaat valita sellaiset merkilliset
vierailu-ajat."

Valo huikaisee Suontaan Heikin silmiä.

"Anna anteeksi", pyytää hän, "en voinut olla enää tulematta."

"Olet sinäkin. Mutta istu nyt kiireimmäksi aikaa. Mitähän ihmiset
oikein ajattelevat, kun tällaisella ajalla tulit?"

"Ei minua kukaan nähnyt. Olen jalkaisin liikkeellä ja kun näin valon
kamaristasi ja vierasporstuan oven auki puikahdin sisälle kenenkään
huomaamatta."

"Se on sisälle, mutta entä ulos."

Nuori mies painaa katseensa alas. Helmin mielikuva hänestä ei ole
ollut erehdyttävä. Siinä on suoruutta, rehellisyyttä ja omalaatuisensa
komeuttakin. Mutta... Helmi karkoittaa ajatuksen luotaan ja puree
huultansa. Nyt Suontaan Heikki kohottaa katseensa ja katselee häntä
rukoilevasti.

"Ja senkö asian takia sinä tulit?" kysyy Helmi hymyillen.

"Niin."

"Mutta etkö sinä, poika parka, käsitä, että maineeni kärsii
tällaisesta. Ensin kolkuttelet aittani takana, niin että koko maailma
saa sen tietää ja sitten hiiviskelet kamariini. Ei reilu kosiomies
sillä tavalla kulje."

"Vaan enhän voi oriilla reippaasti ajella pihaan saamaan rukkasiakaan.
Pitäähän minun toki saada edes aavistus siitä, mitä minulla on
odotettavissa."

Helmi hymyilee ensi kerran pitkästä aikaa ja hänen hampaansa
välkähtelevät lampunvalossa.

"Ahaa, sinä tarkoitat, että meidän sitä ennen täytyisi, niinkuin
sanotaan, pitää seuraa."

"Ei", sanoo poika ujosti, "tahdoin vain saada selon siitä, huolitko
minusta."

"Vai niin. Mutta tässä on kysymys muustakin asiasta: rakastatko minua."

"Olen sen jo kerran sinulle sanonut."

"Tahdon todellakin muistella, että kuiskuttelit minulle jotakin
sentapaista oven takaa."

Suontaan Heikki hengitti kiivaasti, hänen poskensa saivat hehkua ja
hänen silmänsä leimusivat.

"Älä tee pilkkaa, Helmi", huohotti hän, "sen takia, että olen ujo
ja saamaton. Sillä minä en ole tällaisissa asioissa ennen kulkenut,
minulla ei ole tottumusta. Kuule Helmi, minä en ole sen laadun miehiä,
että voisin lakkaamatta, vuosikausia, juosta jälessäsi ja mahdollisissa
ja mahdottomissa tilaisuuksissa kuiskata: Helmi, Helmi, minä rakastan
sinua. Mutta sen tahdon sanoa sinulle, että siitä asti, kuin ylimalkaan
olen tiennyt, mitä rakkaus on, on se kohdistunut sinuun, sen sanon
vieläkin eikä se muuksi muutu, vaikka elävä saatana olisi."

Helmi nousi seisomaan. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.

"Muistatko sinä, mitä sanoit?" kysyi hän nopeasti.

"Muistan."

"Sinä sanoit: vaikka elävä saatana olisi."

"Minä sanon sen vaikka vieläkin."

"Mutta et kai sinä tahdo, että piru on siunaamassa meidän
avioliittoamme!"

Nyt Suontaan Heikkikin kavahti seisomaan ja tarttui Helmiä käteen.

"Helmi", sanoi hän hengittäen raskaasti, "sanoitko sinä: avioliittomme?
Tuletko sinä? Rakastatko sinä — edes vähän?"

Saaren Helmi on jo rauhoittunut. Hän ei tunne mitään, hänen hermonsa
ovat kuin puuta, mutta hänen aivonsa ovat toiminnassa ja hän harkitsee,
harkitsee.

"Poika rukka", kuiskaa hän laskien kätensä hänen päälaelleen, "enhän
minä tiedä ja kuinka minä voisinkaan näin äkikseltään mitään tietää,
mutta minä tahdon koettaa..."

Se onkin Suontaan Heikille kylliksi. Hän sulkee Helmin syliinsä,
suutelee hänen huuliaan, silmiään, kaulaansa. Ja Helmi sallii sen
tapahtua. Se ei ollenkaan häiritse hänen rauhaansa. Hän pysyy vain
syrjästäkatsojana ja tekee havainnoita asioista, jotka — kuuluvat
asiaan. Ei ikimaailmassa hän olisi uskonut, että Heikki Heikinpoika
Suontaa voisi olla noin kiihkeä ja intohimoinen.

"Sinä et tule katumaan, Helmi", kuiskaa poika, "minä teen sinut
onnelliseksi, vaikka mikä olisi..."

"Vaikkako mikä olisi!" keskeyttää Helmi tyynesti ja soinnuttomasti.

"Vaikka mikä olisi ja teen vaikka väkisin."

"Kuule, Heikki, minä panen kaikki mieleeni, kaiken, mitä sanot ja ehkä
muistutan sinua siitä joskus."

"Pane, muistuta. Voi, Helmi, vuosikausia olen tätä ajatellut,
vuosikausia olen itsekseni aprikoinut, uskallanko..."

Toisen nuorekas, rehellinen into lämmittää Helmiä. Ah, kunpa poika
tietäisi, mutta ei, ei saa edes ajatellakaan. Täytyy olla tyyni ja
harkitsevainen. Ja aika kuluu Helminkään sitä huomaamatta ja valot
Sarvalan kylässä ovat jo aikaa sitten sammuneet.

"Kuulehan nyt, poika", sanoo hän äkkiä kylmästi ja hyydyttävästi.
"Miten sinä aiot päästä täältä pois?"

"Hoh! Minä osaan kyllä mennä hiljaa. Ja sitäpaitsi: minä tulen huomenna
hevosella takaisin, — isäsi puheille, alakertaan."

Helmi hymähti.

"Tarkoitatko, ettei sen poismenon kanssa niin väliä olekaan?" kysyi hän.

Poika lensi punaiseksi.

"En", vastasi hän. "Mutta vuosia olen sinua ajatellut enkä ole luoksesi
pyrkinyt kuin sen yhden ainoan kerran. Ja silloinkin vain puhellakseni."

Helmi miettii, yhä vain miettii ja silmissä palaa tuli, joka voisi
kammottaa Suontaan Heikkiä, jos hän sen huomaisi.

"Ihmiset eivät saa saada tietää, että olet ollut täällä yömyöhällä",
puhuu hän viimein matalasti ja ikäänkuin neuvottomana kääntäen
katseensa pois. "Alhaalla voivat vielä valvoa äidin kanssa. Parempi,
että menet viiden vaiheilla tai hiukan sitä ennen. — Lupaatko maata
lattialla rauhallisesti?"

"Voi, Helmi, minähän tulen kuitenkin huomenna takaisin. Älä vaadi
sellaista, jota en voi luvata tai anna minun mennä."

"Sinä et voi mennä sen syyn takia, josta jo kerroin."

Suontaan pojan posket hehkuivat ja silmät olivat kuin verhon takana.

"Kyllä minä koetan", kuiskasi hän, "mutta anna kun suutelen sinua
ensin."

"No, suutele, mutta käännä sitten selkäsi, että saan riisuutua."

       *       *       *       *       *

Lamppu sammuu, tunnit alkavat kulua. Helmin ajatus valvoo, mutta ruumis
ja hermot ovat kuin turruksissa. Ah, ei uskalla ajatellakaan sitä, mitä
tahtoisi. Tämä on kauheata.

"Helmi", kuuluu kuiskaus lattialta.

Mutta Helmi ei vastaa ja aikoja kuluu, jolloin kuuluu vain kahden
ihmisen hengitys.

"Helmi", kuuluu uudelleen, "nukutko sinä."

Saaren Helmi painaa luomensa lujemmin kiinni ja kääntää kylkeään.

"Saanko minä tulla luoksesi?"

Ei vastausta. Helmistä tuntuu kuin hänen ajatuksensa olisivat matkojen
päässä täältä ja vain hänen eloton ruumiinsa makasi sängyssä. Hän
tuntee, kuinka kuumat huulet koskettavat hänen kasvojaan, kuinka
peitettä nostetaan ja kuinka hänen asentoaan muutetaan eikä hän tee
liikettäkään mitään torjuakseen. Sitten hän kuin kaukaa kuulee oman
äänensä:

"Hyvä Luoja, Heikki, mitä sinä oikein teet?"

Mutta minkä pitää tapahtua, se tapahtuu.

Vasta sitten hän havahtuu, nousee istumaan ja sytyttää kynttilän. Ja
hänen silmänsä ovat uhkaavat ja hänen äänensä värisee kun hän sanoo:

"Tiedätkös, mitä teit?"

Suontaan Heikki on kalpea ja totinen eikä hän voi muuta kuin sopertaa:

"Minähän rakastan sinua ja, niinkuin sinä olet minun, niin olen minä
sinun."

Vaan Helmi heittäytyy suulleen vuoteelleen ja alkaa itkeä, itkee
suonenvedontapaisesti ja taukoamatta niin että hartiat vavahtelevat.

Mutta mitä hän itkee, — sen tietää vain hän itse.



XV


Päivän valjetessa ei Helmi tahdo voida ottaa kuvastinta käteensä. Mutta
täytyy, on pakko tehdä se, vaikka käsi enemmän kieltää kuin toinen
käskee.

Onko se sama Saaren Helmi kuin ennen, joka nyt katselee häntä
kiiltävästä pinnasta, vaikeitten kehysten keskeltä. Ensin Helmi
peräytyy ja laskee kuvastimen syrjään, mutta ottaa sen heti uudelleen
käteensä. Ellei uskalla itseään katsella, niin mitä sitten!

Kasvot ovat harmaankalpeat, — entä sitten, ulkonakin on taivas harmaja
ja alakuloinen.

Silmät ovat ilmeettömät ja niitä ympäröivät siniset renkaat, — niin,
takanahan onkin valvottu yö.

Huulet ovat ikäänkuin käyneet kovemmiksi ja verettömämmiksi, — sen ne
voivat tehdä vähemmästäkin tuskasta ja jännityksestä.

Ja pienemmistä ja lyhytaikaisemmistakin mielenliikutuksista saattaa
vartalo saada lyhistyneen, kuluneen leiman.

Mutta antaa olla. Helmi naurahtaa oneasti ja laskee peilin lopullisesti
pois. Näinpähän on tahdottukin.

"Hyvin, hyvin kelpaan Suontaahan", ajattelee hän. "Kaikki eivät
kelpaisi paremmankaan näköisinä."

Kun hän nyt antaa ajatuksensa kääntyä Sarkan Nikolaihin, on tämä
niinkuin kaiken ulkopuolella. Niku, mitä hän oikeastaan menettää?
Ryhdittömän, huonon ihmisen. Niku kenties suree aikansa, ellei heti ala
vihata, mutta tuhannet mahdollisuudet ovat hänellä jälellä.

Entä hän itse, Helmi, mitä hän menettää? Uskon ihmisyyteen ja
omaan voimaansa. Mutta hänkin voittaa sentään jotakin: saa varman
tulevaisuuden ja hyvän maineen. Ja kun aika kuluu niin ehkäpä hän oppii
tämän lisäksi älyämään, ettei talontyttö, vaikkapa kaksinkertaisesti
langennutkin, sittenkään oikein sovellu sällimiehelle ja että
sellaisella useimmiten kaikesta huolimatta on paremmatkin ottajansa.

Eikä Saaren Helmi tunne omaa nauruaan, kun hän naurahtaa,
ajatellessaan, mitä Suontaan Heikki lopulta on voittanut:
huononpuoleisen naisihmisen, joka lisäksi on häntä verisesti pettänyt,
mutta lohdutukseksi jonkun verran maata, rahaa ja tavaraa. Eivätkö
Suontaat ole sen suunnan väkeä, että osaavat lohduttautua silläkin.

Silmänräpäykseksi Helmi jäykistyy ajatellessaan Heikkiä: näinkö hän
vastaa toisen vilpittömään rakkauteen. Mutta samassa hän keikahduttaa
päätänsä taaksepäin. Niin täytyy ollakin, niin on tahdottu ja kuka
menee takaamaan toisen tunteiden aitoutta ja vilpittömyyttä!

Nyt hän alkaa olla valmis. Hän huuhtelee kasvonsa huolellisesti
kylmällä vedellä, pukeutuu ja menee alas. Vieraseteisessä isä hänet
pysähdyttää.

"Minusta tuntui kuin joku olisi sieltä tullut aamuvarhaisella", sanoo
hän.

Helmi punastuu korviaan myöten, mutta voittaa heti itsensä.

"Ei se varhaista ollut", vastaa hän tavattoman kovasti ja
arkipäiväisesti. "Ihmiset liikkuivat jo tuvassa ja pihallakin."

Isä liikahtaa kuin tahtomattaan askeleen tytärtään kohti. Korvapuusti
ei tällä hetkellä ole varsin kaukana.

"Vai niin", virkahtaa hän sitten jääden odottamaan.

"Suontaan Heikki se oli. Tuli nousun aikana ja äsken lähti."

"Vai niin", tulee taas, mutta puhujan kasvoista ei huomaa, että uutinen
häntä ilahduttaisi.

"Kävi kysymässä, että saako hän tulla isänsä kanssa päivällä."

"Vai niin."

"Ja minä vastasin, että kun asiat niin päin näyttävät olevan, niin
eihän siinä muu auta."

Helmi aikoo mennä sisälle, mutta isän katse pidättää häntä. Helmi
säpsähtää sitä katsetta, siinä on melkein kammoa.

"Ihmiseksi sinä synnyit", sanoo Saaren Juhani viimein, "ja ihmiseksi
sinua on koetettu kasvattaa, mutta nyt en tiedä, vaikka olisit kotoisin
helvetistä."



XVI


Suontaan vanha isäntä on saita ja laiha ja saituuttaan kai hän onkin
laiha. Hänen silmänsä ovat pienet ja tihruiset ja hänen äänensä kuin
kitisevän saranan. Housujenkin takamustat hänellä aina riippuvat
velttoina ja puku hänellä useimmiten on alapuolella keskinkertaista
olevaa laatua, mutta silti hän tietää arvonsa ja tahtoo, että muutkin
sen tietävät.

Mutta kun hän nyt harmajana syystalven päivänä ajelee poikansa
kanssa kotiin Saaresta, on hän kuin puulla päähän lyöty eikä hänen
ihmettelynsä löydä rajoja. Hän on odottanut pieniä kestejä, hymyileviä
naamatauluja ja sen sellaista, mutta näin nyt on käynyt: Saaren Juhani
on omissa puuhissaan eikä tule näkyviin ollenkaan ja morsian vastaa
juuri ja juuri sen verran, mikä on välttämätöntä. Ainoa, joka näyttää
tyytyväiseltä ja onnelliselta, on emäntä, mutta sekin on kai — kuka
tietää — koko loppuiäkseen sänkyyn tuomittu.

Ei ota Suontaan isäntä tätä käsittääkseen. Hyvä, että tuli vaan asia
myönteiseen suuntaan toimitetuksi.

"Ei näytty paljon merkitsevän", vikisee hän pojalleen. "Anna, jos
olisi pitäjässä parempia ollut, niin ei muuta kuin ajele koreasti vain
kotiisi, ajele pois!"

Poika ei nähtävästi kuuntele isänsä puhetta, murahtaa vain jotakin
epäselvää niinkuin kohteliaisuudesta tai velvollisuudentunnosta.

"Minä jo mennessämme ajattelin", jatkaa äijä, "että puhun nyt koko
asian valmiiksi loppuun asti..."

"No, tulihan se puhutuksi", tokaisee poika väliin.

"Tuli niinkuin tuli. Mutta minä ajattelin puhua niin, että sinä olisit
päässyt Saareen kotivävyksi. Meillä kun on jo sellainen entuudestaan ja
Saarikin alkaa jo tulla vanhaksi ja tarvitsee hyvinkin apulaisen..."

Pojan äänessä soi hieno iva, kun hän vastaa:

"Vai olitte te ajatellut niin pitkälle."

"Niinpä. Mutta menepä siinä juttelemaan, kun Saaren Juhani ei pidä sen
vertaa arvossa, että tulisi näkyvillekään."

"Ajatteli kai", sanoo poika samaan tapaan kuin äsken, "että kahden
kauppa, kolmannen korvapuusti."

Suontaan ukko ei pitkään aikaan vastannut mitään. Hänestä oli koko
kohtelu Saaressa ollut ällistyttävää, tuskinpa, että juuri ja juuri
vastata viitsittiin. Paitsi emäntä tietenkin, mutta sehän olikin aina
ollut sellainen pitkälle ajatteleva ihminen. Mietteissään hän sivaltaa
hevosta nopeampaan juoksuun rosoisella ja jäätyneellä, lumen hyvin
vähän peittämällä tiellä.

Mutta isän puheet olivat saaneet pojan ajatukset käyntiin. Ne olivat
uinuneet onnessaan viime tunnit, nyt ne heräsivät.

"Asia on niin", virkahti hän, "että jokainen nai itselleen. Kun minä
menen naimisiin, niin otan vaimon itselleni enkä teille. Onko selvä?"

Ukko hellittää ohjaksia ja luo pienillä tihruisilla silmillään häneen
kysyvän katseen: Mikä siihen nyt meni?

"Jos miniä on teille mieleinen", jatkoi poika, "niin sehän on sitä
parempi asia. Mutta ellei sattuisi olemaan, niin sitä ei voitaisi
auttaa."

"Häh! Mihin sinä oikein tähtäät? Kuka sen on sanonut, ettei Saaren
Helmi olisi meille mieleinen."

"Siitähän juuri onkin kysymys ja minähän jo sanoin, että sitä parempi.
Mutta mitä te siihen sitten sekoitatte kotivävyyttä ja sen sellaista!"

"No mutta saa kai sitä katsoa eteenpäin asioita."

"Saa kai, mutta minä katson nyt itse omat asiani."

"Katsot, mitä katsot", murahti ukko puoleksi itsekseen. "Nulikka olet
niin ikäsi kuin järkesikin puolesta."

Poika kuuli kaiken, muttei ollut kuulevinaan, jatkoi vain kuin muina
miehinä:

"Ellemme me Helmin kanssa mahdu Suontaahan, niin en minä rupea liioin
tunkeilemaan Saareen. Ettäs sen jo valmiiksi tiedätte! Ellei kaksi
tervettä, rakastavaista ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, elä missä
maailman kolkassa tahansa, niin sepä sitten on ihme."

Tämä on Suontaan vanhalle, kitsaalle äijälle aivan uutta oppia eikä
hän voi käsittää, mistä hänen poikansa on saanut sellaista päähänsä.
Varmuuden vuoksi hän ohimennen kysäisee:

"Sinä meinaat, että olisit ottanut Helmin, vaikka se olisi ollut tyhjä
kuin... kuin ravistunut saavi?"

"Niin."

95

Silloin vanha, laiha Suontaa tulee siihen johtopäätökseen, että tämä
nyt sitten on sitä rakkautta. Ja hyvä on, että se osui Saaren Helmiin.

Miettiväinen hän on, kun hän kääntää hevosen taloon vievälle tielle.



XVII


Ei näy arkinen viihtyisyys menestyvän Saaren talossa. Ennen siellä
aherrettiin ahkerasti aamusta iltaan ja illan tullen jokainen meni
tyytyväisenä levolle. Päivä toisensa jälkeen kului tasaisena ja
rauhallisena.

Mutta entä nyt! Tytär on miehelle menemässä, ainoa tytär kaiken
lisäksi, tuleva vävy on niitä mieluisimpia ja talossa pitäisi siis
olla iloa ja touhua. Vaan sen sijaan on talon elämä kuin pysähtynyt
ja asukkaista tuntuu ikäänkuin he vartioisivat toinen toistansa.
Hiiviskellään, supatellaan, katsellaan toisiaan syrjäsilmällä ja ollaan
kuin odotettaisiin jotakin ikävää.

Isäntä on aivan kuin hänellä ei olisi asian kanssa mitään tekemistä.

"Suontaan isäntä kävi täällä kosimassa Helmiä pojalleen", kertoo emäntä
ja hänen kuluneet, jännittyneet kasvonsa loistavat ensi kerran pitkästä
aikaa.

"Vai niin. Mitäs Helmi?"

"Lupasi", vastaa emäntä äänen kuvastaessa riemua.

"Vai niin."

Siihen se jäi ja isäntä menee askareilleen, niinkuin sen kummempaa ei
olisi tapahtunut.

Eikä ole muuttunut Helmikään. Pitäisi olla iloinen ja onnellinen ja on
päinvastoin kuin mieleen olisi tullut suru. Ei hänellä ole aiemminkaan
ollut väelle erikoisempia sanottavia, nyt pitäisi olla joku virkistävä
sana silloin tällöin, mutta puhelahja näkyy tyyten loppuneen. Mitä
kihlautumista se sellainen on.

Muutamana päivänä sanoo Suontaan Heikki hänelle ujoisesti ja tapaillen:

"Isä on sellainen vanhanaikainen mies. Se oli ajatellut, että minä
tulisin tänne niinkuin kotivävyksi, isällesi avuksi."

"Se on käsitettävää", vastasi Helmi hyvin arkisesti. "Teillähän on
siellä jo vävy entuudestaan ja tytär omasta takaa. Sinä, isäsi poikana,
tietenkin lupasit yrittää."

"Vastasin, että ellemme, sinä ja minä, meille mahdu, niin en tungettele
minnekään. Sanoin, että se nyt on kumma, ellei kaksi tervettä ihmistä,
jotka osaavat tehdä työtä, tule toimeen missä maailman kolkassa
tahansa."

Helmi kalpenee eikä voi vastata mitään. Mutta Suontaan Heikki ei ole
mitään huomannut, vaan jatkaa:

"Se on sellainen, se isä. Mutta siihen se sitten jäi. Huomautin hänelle
kerta kaikkiaan, että vaikkei sinulla olisi kotia eikä ryysyjäkään
ylläsi, niin... Mutta mikä sinun on?"

Saaren Helmi ei ollut voinut kuunnella enempää, vaan oli kätkenyt
päänsä käsiinsä ja purskahtanut itkuun. Kuitenkin hän pian tointui.

"Ei se mitään ollut", vastasi hän. "Minusta vain tuntui niin oudolta,
että minua noin rakastat."

Ja hetken kuluttua hän lisää:

"Mene jo taas, Heikki. Olen todellakin hiukan huonovointinen."

Siltä hän kylläkin näyttää. Sillä heti Suonpään Heikin mentyä vetää
hän sormestaan kihlasormuksensa ja asettaa sen pöydälle, riisuutuu ja
menee vuoteeseensa. Mutta kauan aikaa lampun sammuttua kuuluu vuoteesta
nyyhkytys ja nyyhkytysten väliltä valitus ja voivotus.

Sellaisia päiviä vietetään nykyisin Hirvikylän Saaressa. Elämä on
lamassa ja surkastumaan päin, vain emäntä on, kuin rupeaisi hän
vähitellen toipumaan. Tosin se on hetkellistä, puuskittaista ja itsensä
kostavaa. Mutta joskus hän omin avuin ja suurella vaivalla nousee
vuoteestaankin ja ilmestyy yhtäkkiä tupaan väen keskelle. Ja kun väki
häntä silmät pyöreinä ja voimatta sanoa sanaakaan katselee, sanoo hän
äänellä, josta ei tiedä, onko siinä katkeruutta vaiko leikillisyyden
tapaista:

"Mitä siinä töllistelette? Kuolleistako luulitte minun nousseen?"

Välkkyvät, pistävät silmät katselevat vaanien joka soppea, sanat ovat
hiljaisemmat kuin ennen, mutta yhtä tiukat ja täsmälliset. Pian hän
kuitenkin on pakoitettu huohottaen menemään omaan huoneeseensa.

Vaan eräänä iltapäivänä käskee hän emäntäpiian mennä hakemaan taloon
neulojan, Söterin Maijan ja hänelle jonkun avuksi. Alusta viikon jo
saisivat tulla.

Humahdus käy läpi talon.

Näin siis Saaressa alettiin valmistella häitä.



XVIII


"Kun et sinä koskaan käy talossa", sanoo Heikin sisko kerran ollessaan
Saaressa Helmin luona vieraisilla. "Lienetkö koskaan käynyt meillä."

"Olen toki, vaikka taitaa siitä olla aikoja."

"Kävisit nyt. Eikö se kuulu vähän niinkuin asiaankin."

Helmi hymähtää ja punastuu lievästi ja toinen käsittää sen väärin.

"Ei oikein tahdo olla aikaa", vastaa Helmi viivytellen, ja Heikin sisar
nyökäyttää ymmärtävästi.

"Arvaa sen", nauraa hän.

Tosiasiassa Helmillä tällä kertaa ei ole mitään niin runsaasti kuin
aikaa. Hän ei kajoa mihinkään eikä tee mitään. Hänelle neulotaan,
hänestä otetaan mittoja, hänen ympärillään hyöritään ja hän antaa sen
tapahtua. Hän on antanut asian saada alkunsa ja nyt se menee kuin
itsestään hänen tarvitsematta nostaa sormeaankaan sen auttamiseksi.

Mutta joskus hän pysähtyy ajattelemaan ja silloin häntä alkaa
kauhistuttaa. Ulkoa, ikkunaruutujen takaa, katselee häntä musta ja
tähdetön yö ja yön keskeltä kuin kavalat, irvistelevät kasvot. Mitä se
on? Henki salpautuu kurkkuun ja hän tahtoisi kirkaista, juosta alas ja
kertoa kaikki, mutta joku voima pidättää häntä. Sen sijaan hän tarttuu
kynään ja alkaa kirjoittaa. Siihen tulee verta ja tuskanhuutoa joka
riville, muttei sitä, mitä pitäisi.

"Ole kärsivällinen kanssani, rakas Niku. Ehkä kaikki muuttuu piankin."

Edellisen hän uskoo, jälkimmäistä hän toivoo, muttei usko. Askel on
otettu ja se on peruuttamaton.

"Älä vastaa", lopettaa hän kirjeensä. "Se vain pahentaisi asemaani."

Kuinka syvälle hän oli vaipuva ja millainen oli loppuratkaisu oleva.
Vai tuliko koko hänen loppuelämänsä olemaan jatkuvaa rangaistusta.
Helmi ei uskalla sitä ajatellakaan, hän karkoittaa kaikki tarpeettomat
ajatukset luotaan. Mistä hän saa siihen voiman? Kun hän öisin miettii
asiaa, tulee hän siihen johtopäätökseen, että piru itse on häntä
auttamassa.

Nytkin hänellä on kirje Nikolaille pöytäliinan alla. Pieni kohottaminen
vain ja asia olisi selvä.

"Käy nyt katsomassa", nauraa Suontaan Heikin sisar, "että tiedät,
minkälaiseen paikkaan joudut."

"Jos haluaisit niinkuin peräytyä", jatkaa hän sitten.

Helmi kohottaa katseensa ja näyttää siltä kuin hän ei käsittäisi, mistä
on kysymys.

"Heikkihän voi tulla tänne", sanoo hän. "Suontaassa kai on isäntiä jo
kaksittainkin."

Tulevan kälyn silmät välähtävät tyytyväisyydestä.

"Arveletko, että niin olisi parempi?" kysyy hän.

"Niin, en minä tiedä. Vaan ei kai teillä kolmea isäntää tarvita — eikä
emäntää myöskään."

Tämän sai Suontaan Heikin sisar ottaa aivan miltä kannalta itse tahtoi.
Helmiä tuskastutti jo pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi käydä
Suontaassa. Vaikka hän oli mennyt näin pitkälle, niin niin pitkälle hän
ei kuitenkaan menisi: Suontaan seinätkin saastuisivat, jos hän astuisi
niiden sisäpuolelle.

Mutta Heikin sisar on onnellinen. Hän nousee ja tekee lähtöä. Parempaa
vaimoa ei hänen veljensä voisi saada, ei missään tapauksessa. Eikä hän
voi olla sanomatta sitä Helmillekin.

Ja Helmin tekisi mieli taas itkeä tai — kirota. Mutta hän ei tee
kumpaakaan. Hänen olentonsa vain kuin jäykistyy ja käy elottomaksi. Hän
aikoo sanoa: "älä ennen aikaa kehu", muttei saa sanotuksi sitäkään.

Sulhasen sisar katsoo häneen ihmetellen.

"Älä nyt suotta sen asian kanssa itseäsi vaivaa", kehoittaa hän.
"Miehelään sinä joka tapauksessa ennen pitkää olisit joutunut."

Mutta ne sanat eivät tehneet asiaa ollenkaan paremmaksi.



XIX


Kuitenkin Saaren Helmille tulee asiaa Suontaahan, ennenkuin hän
aavistaakaan. Miten siihen on tultu ja kuinka hän on saanut lähdetyksi,
sitä hän ei muista. Kaikki on kuin pahaa unta, josta hän muistaa vain
pieniä yksityiskohtia eikä vallan tarkoin niitäkään. Nyt hän vain
huomaa istuvansa yksin reessä ja ajelevansa pitkin talvista tietä
päämääränään Suontaa. Siinä kaikki. Mitä hän perillä tulee sanomaan,
sitähän saa ajatella sitten, kun sinne ensin joudutaan.

Mutta jotenkin seuraavasti on tapahtunut.

Saaren emännän kasvot käyvät aina luisevammiksi, aina kellertävämmiksi
ja hänen välkkyvissä silmissään viipyy kova, kysyvä katse. Helmistä
tuntuu niinkuin se välkkyvä, kova katse seuraisi häntä aina hänen
pienissä puuhissaan ja kuin se puhkaisisi yön pimeydenkin pistäen
ja kiiltäen. Ja Helmi alkaa vieläkin enemmän pelätä ja säikkyä, hän
karttaa sen huoneen lähistöäkin, niissä äiti oleskelee eikä ole
kuulevinaan, kun häntä kehoitetaan sinne menemään tai kutsutaan
kuulemaan jotakin asiaa.

Puolenpäivän aikana muutamana päivänä hän kiipeää kamariinsa. Hän
on menettämäisillään tajuntansa, hän luulee, että hänen edessään
on harhanäky. Miten tämä voi olla mahdollista, millä voimalla äiti
on päässyt tänne? Vaan mahdoton on mahdollista. Siinä seisoo hänen
äitinsä, Saaren emäntä, ja kädessään hänellä on äsken kiinni liimattu
kirjekuori.

Helmi kirkaisee kauhusta.

"Antakaa sen olla", huutaa hän.

Joku ratkaisu on nyt peruuttamattomasti tulossa. Saaren emäntä ei
säikähdä, eipä edes hämmästy, hän laskee vain kirjeen takaisin pöydälle
ja iskee tyttäreensä katseen, jossa on vihaa ja inhoa.

"Ryssän lutkia oli kyllä minun tyttö-aikanani", sanoo hän viimein
koleasti, "mutten minä luullut, että niitä vieläkin olisi."

Helmin jäsenet jäykistyivät ja posket käyvät kylmiksi. Tässä olisi
tarvittu vain joku ymmärtävä, hellä sana ja hän olisi vaipunut
polvilleen ja sulanut kyyneliin. Mutta edessä oli vain jäinen kallio,
jota yksikään auringonsäde ei lämmittänyt.

"Te tiedätte kyllä", vastasi hän, "että vain teidän takianne olen
uhrautunut."

Se oli enemmän särähdys kuin nauru, joka nyt pääsi Saaren emännältä.

"Uhrautunut!" toisti hän ja sitten taas: "Uhrautunut! Kuule, — sillekö
sinä olet raskaana?"

Helmi kovettuu yhä. Hän on aikeissa vastata: "Se ei kuulu teihin", tai:
"Sama kenelle, itse saan siitä vastata." Mutta se olisi ollut melkein
samaa kuin myönnytys, joka tapauksessa siinä vastauksessa olisi ollut
totuutta. Hänen aivonsa toimivat kiihkeästi punniten asioita myötä ja
vastaan ja arvioiden mahdollisia seurauksia. Viimein hän keikahduttaa
päätään taaksepäin ja luo äitiinsä uhmaavan katseen.

"En", tulee huulilta hiljaa, mutta varmasti.

Vaan Saaren emäntä ei näy paljoa välittävän siitä, mitä tytär sanoo.

"Kaikkea minä uskoin", virkahtaa hän, "mutten minä sentään uskonut
sinua huoraksi."

Maailma väikkyy verenpunaisena Helmin silmissä. Hän kirahtaa ja
polkaisee jalkaansa.

"Jumal'auta sentään!" huutaa hän vimmastuneena. "Pitäkää huoli omista
synneistänne ja antakaa minun jo olla rauhassa."

       *       *       *       *       *

Jotenkin tähän tapaan oli siis tapahtunut.

Oliko tämä sitten unta vai totta?

Totisinta totta se oli ollut. Kun hän virkosi, makasi hän suullaan
lattialla. Äiti oli poissa, — kuinka hän oli päässyt? Ja tiesivätkö
ihmiset alhaalla mitään! No niin, jos tiesivät, niin yhdentekevää.

Päivä tuntuu jo kallistuvan illaksi ja huoneessa hämärtää. Helmin
ajatuksen juoksu on nyt tyyni ja kirkas. Hän tuntee miltei viihtyvänsä
siinä suullaan lattialla ja kiinnittää huomionsa aivan toisarvoisiin
asioihin. Kuinkahan kauan hän tässä oikein on mahtanut maata, kun jo
alkaa hämärtää? Kas, miten matto vastaa lämpimältä, ennen hän ei sitä
ole huomannut. Ja hän alkaa tarkastella maton väriä, sen loimia ja
kuteita.

Raskaana, hän saa lapsen. Niin hän se sanoi ja niin se on, minne siitä
pääsee. Sarkan Nikolaille hän saa lapsen ja Heikin kanssa hän menee
naimisiin. Eikö se ole naurettavaa.

Eikös ulkona alakin jo tähdet kiilua? Nekin loistavat ja välkkyilevät,
mutta eri tavalla kuin äidin silmät. Sillä niistä, äidin silmistä,
katselee vain leppymätön tuomio, vaan tähdille on samantekevää, mitä me
puuhailemme. Vaikkapa sitten tulisimme raskaiksikin ilman aviovuodetta.
Taas paukahti pakkanen nurkissa. Ei, paras tästä on mennä levolle.

Sinä yönä Helmi nukkui raskaasti ja vavahtelematta.

Ja nyt hän on matkalla Suontaahan. Aamulla hän ei ollut asiaa ollenkaan
ajatellutkaan, mutta nyt hän on jo matkalla. Hän meni vain tupaan ja
sanoi ilman muuta:

"Valjastakaa hevonen."

"Jaha", vastaa penkillä istuva renki. "Pitäisikö lähteä kyytiin?"

"Ei. Minä ajan kyllä itse."

Kaarteessa hän oli katsahtanut taakseen ja huomannut, miten
ikkunaverhot äidin huoneen ikkunoissa oli vedetty syrjään. Hirvijärvi
oli jo jäässä, mutta tuolla ja täällä näkyi pitkulaisia mustia
paikkoja. Kuka se olikaan, joka oli täyttä laukkaa ajanut sulaan? Helmi
antaa vauhdin hiljetä ja silmäilee järvelle. Eikö hänellekin olisi
niinkuin asiaan kuuluvaa kääntää oikealle ja ohjata sulapaikkaa kohden.
Niinhän ne tapaavat tehdä. Antaa mennä vaan täyttä laukkaa ja keskellä
päivää, ihmisten avuttomina katsellessa ja huudellessa toisilleen.
Terve vaan sitten kanssanne.

Ajatus on repäisevä ja tavallaan se viihdyttää Helmiä, mutta sitten hän
kiihottaa hevosen uudelleen raviin. Mikä tässä oikeastaan on hätänä, —
mutta sulaan mennyt ei koskaan ole palannut kertomaan, minkälaista on
senjälkeen kun vesi on huljahtanut ylitse ja pinta taas tyyntynyt.

Talvinen kalpea aurinko paistaa ja lumi kimmeltelee. Joku tuttava tulee
vastaan, katsoo ihmeissään ja pysähtyy.

"Ptruu, hevonen. Päivää!"

"Päivää — päivää. Minä tässä, että minne se Saaren tytär niin korskuvin
hevosin."

"Sulhasiinpa vain."

"Vaiko vain! Milloin niitä häitä saadaan?"

"Tiedä, saadaanko ollenkaan."

"Älä nyt."

"No, leikillä sijansa. Käydäänhän nyt katsomassa, kannattaako
meikäläisen mennäkään."

"Kannattaa sekä mennä että vaikka tuoda tullessansa."

"Nähdäänpä sitten. Terve vaan."

"Hyvästi. Onneksi olkoon."

Viheriästä metsästä kääntyy tie Suontaan aukealle. Ai, tällainenko
tämä huudettu Suontaa vain olikin. _Vain_. Laaja, matala ja harmajan
ja likaisen näköinen rakennusryhmä, suuri niinkuin pieni kylä. Mitä ne
niin sitä pitävät verrattomana, eihän sitä mitenkään, ainakaan ulkonäön
puolesta, sovi edes verrata Saareen. Kun Helmi ajaa pihaan ja joku
renkimies rientää ottamaan haltuunsa hevosta, pitää hän sitä aivan
asiaan kuuluvana.

"Älkää panko sitä talliin", sanoo hän. "Palaan aivan pian takaisin."

Äänessäkin on jotakin kilahdusta Saaresta.

       *       *       *       *       *

"Niin, sitten minulla olisi vähän kahdenkeskistä Heikille."

Näin hän sanoo, näennäisesti rauhallisena ja tyynenä. Vanhemmat
nyökäyttävät päitään, niinkuin että "niin ainakin, arvaahan sen,
toimitelkaa te vaan asioitanne". Ja menevät. Taaskaan Helmi ei saa
selvää siitä, miten hän on läpäissyt tämän kaiken. Hän on kätellyt
tulevia sukulaisiaan, kertonut voinnista kotona, juonut kahvia ja
puhellut asiallisia ja asiattomia. Suontaan äijä oli kitissyt huonoa
aikaa ja kaikennäköistä muutakin, ja Helmi oli laukaissut kuin
kirkkaalta taivaalta:

"Ajattelinkin, että eiköhän olisi paras siirtää kaikkea hiukan
tuonnemmaksi."

Hän oli nauttinut nähdessään, miten muut silminnähtävästi säikähtivät,
tulivat totisiksi ja miten Suontaan ukon ohuet huulet mutruilivat, kun
hän mielessään sorvaili jonkunlaista selitystä, tietysti mahdollisimman
kömpelöä. Helmi oli siristänyt silmiään ja katsellut ukkoa pitkään ja
äänettömästi. Se katse olisi voinut hyvin merkitä: Mitä sinä äijä siinä
oikein tahdot, mitä sinä siinä vikiset ja mitä sinä rupeat pilaamaan
asioita.

Tunnelma oli kieltämättä ollut nolo ja kiusallinen, ja talon tytär
oli kiukusta punainen katsellessaan isäänsä! Mutta se oli sentään
tasoittunut ja nyt Helmi istui kahden Heikin kanssa.

"Niin se nyt sitten on, Heikki", aloitti hän.

Poika säikähti ja astui askelen lähemmäksi.

"Mitä sinä tarkoitat", kuiskasi hän, "mikä on ja miten?"

Helmi laski irti hänen kätensä ja työnsi hänet luotaan.

"Istu nyt rauhassa ja kuuntele äläkä menetä malttiasi."

Mutta Suontaan poika käy yhä hätääntyneemmäksi eikä aiokaan istua.

"Sano nyt", änkyttää hän, "et suinkaan sinä tahdo... tahdo eroa..."

Helmin täytyy naurahtaa.

"En tiedä", vastaa hän, "mutten tiedä myöskään, tuleeko häistä mitään."

"No — sano!"

"Sinun pitäisi itse arvailla."

"Voi, kuule, en minä osaa, en tiedä, enkä haluakaan. Mutta vaikka mikä
olisi, niin minä en päästä sinua."

"Minä olen raskaana."

Poika katsoo häneen hetkisen silmät seisoen ja ilmeettömänä. Mutta
sitten hän heittäytyy tytön kaulaan, suutelee häntä ja puristaa häntä
itseänsä vasten.

"Rakas, rakas", hokee hän, "nyt minä uskon..."

"Oletko hullu", sanoo Helmi, yrittäen irtautua. "Mitä sinä oikein
tarkoitat?"

"Tarkoitan? Sitä, että nyt varmasti uskon, että olet minun."

"Etkö sitä sitten ennen ole uskonut?"

"Olen ja en. Minusta on kaikesta huolimatta tuntunut, että olet minusta
niin kaukana ja että voit mennä, koska tahansa."

"Miten sinusta siltä on tuntunut?"

"Selitä sinä, en tiedä", vastasi poika ja lisäsi alakuloisesti:
"Vaikkeihän sinun ole pakko huolia minua nytkään. Et sinä ole niitä."

Helmin valtaa taas samanlainen jäykistys, jollainen häneen usein on
mennyt ja silmänräpäyksen ajan tuntee hän olevansa kaukana huoneesta.
Mutta hän palaa pian takaisin, ja kun hän luo katseensa Heikkiin,
nousevat hänen silmiinsä kyyneleet. Hän säälii poikaa sydämestään,
mutta siihen sekaantuu muuta myöskin. Ja taas hän säpsähtää ja inhoaa
itseään ajatellessaan, että se ehkä voisi olla rakkautta.

Ensi kerran hän nyt suutelee nuorukaista ja painaa hänen päänsä
olkapäätään vasten.

"Huolinhan minä", kuiskaa hän, "mutta mitään häitä, Heikki, niitä emme
voi pitää. Ymmärräthän, miten minä voisin kantaa huntua?"

"Lähdetään vihille vaikka tästä paikasta."

"Ei sillä taas niin hengen hätää ole, mutta pian meidän sinne on
mentävä."

       *       *       *       *       *

Eivät tiedä Suontaan asujamet, varmuuttako Helmin käynti jätti vaiko
epävarmuutta, eivät tiedä vielä, mutta pian he saavat sen tietää.

Taivas on korkea ja sininen, kun Heikki ajelee Helmin hevosta Saareen
päin, ja tähdet vilkkuvat kirkkaina ja ystävällisinä.

"Jos jollekin vääryys tapahtuu", ajattelee Helmi, "niin Heikille
tapahtuu verrattomasti suurempi vääryys. Voi taivas, millä minä voin
sen edes joskus korvata."

Ja hän purskahtaa itkuun.

Mutta Suontaan Heikki käsittää väärin hänen itkunsa syyt, soimaa
itseään ja kietoo kätensä hänen vyötäisilleen.

"Älähän nyt", kokee hän lohduttaa, "älä itke nyt. Kyllä tästä tulee
hyvä."

Kun tulet alkavat vilkkua Saaresta, nousee hän reestä.

"Älä nyt vaan ajattele tyhmyyksiä", sanoo hän jäähyväisiksi. "Minä
tulen huomenna sinua katsomaan ja järjestän asian."

       *       *       *       *       *

Kun Helmi tulee kotiinsa, menee hän suoraan äitinsä kamariin.

"Menemme Heikin kanssa lähiaikoina vihille", sanoo hän tylysti.

Äiti ei käänny häneen päinkään, katselee vain johonkin pisteeseen
vastapäisellä seinällä.

"Niin ettette puuhaile mitään häitä", jatkaa tytär samaan tapaan kuin
äskenkin.

Saaren emäntä ei vieläkään vastaa mitään. Huulet vain vetäytyvät
tiukemmin kiinni.

"Kuuluttamisestakin on jo huoli pidetty", lopettaa Helmi ja kääntyy
lähteäkseen.

Nyt Saaren emäntä rävähdyttää silmäluomiaan.

"Vai huoli se sinut", sanoo hän. "Minusta nähden ei olisi ollut väliä,
vaikka olisit tehnyt lapsesi yksin."

"Miten niin?" kysyy Helmi kuivasti.

"Eikös sen isäkin ollut yksin tehty?"

"Ei", vastaa tytär hyvin sävyisästi. "Kaksihan sellaisiin hommiin aina
tarvitaan. Pitäisihän äidin se tietää."

Kääntää selkänsä ja menee



XX


Pitäjäläiset ovat odotelleet häitä, joita Saaressa kuuluu valmistellun,
mutta niitä ei kuulukaan. Sensijaan saavat he jonakin päivänä tietää,
että Saaren tytär ja Suontaan poika ovat hiljaisuudessa pistääntyneet
vihillä ja että Suontaan Heikki on muuttanut Saareen.

Yleinen ällistys. Mitä tämä nyt on ja mitä siinä on takana? Pitäjän
isännät ja emännät heräävät kuin unesta ja hierovat silmiään.

Vihdoin saadaan selvityskin, Helmin asiat eivät ole oikein mallillaan.

Ällistys kasvaa yhä suuremmaksi. Siitäpä asiasta ei ole halaistua tavua
kuulunut ja mahtaneeko siinä edes olla perääkään. Helmi! Joka aina on
ollut vähin niinkuin enkelin kuva.

Mutta — ja nyt puheen sävy muuttuu — joskin nyt näin on käynyt, niin
kylläpähän Heikin niinkuin Helminkin kunnia näkyy sen kestäneen. Itse
ovat saaneet vastata ja hyvin ovat näyttäneet asiansa järjestäneen.
Vaikka eihän sitä, sen puolesta, mitenkään olisi uskonut...

       *       *       *       *       *

Tällaisina saapuvat puheet Helmin korviin. Ei hän niistä välitä,
tiesihän hän, että puhumaan tultaisiin. Hän vain odottaa joka
hermollaan, eikö puheisiin ala sekaantua muuta, mutta mitään ei kuulu.

Joulu on jo mennyt vanhoine tunnelmineen ja päivät alkavat valjeta.
Miten tämä joulun aika oikein on mennyt, sitä ei Helmi voi käsittää,
jos hän sitä oikein muistaakaan. Jotakin siinä on ollut vanhaa,
turvallista ja kodikasta, mutta siihen oli koko ajan sekaantunut
aavistusta peloittavasta, joka armottomana pilkisti esiin alkavien
arkien takaa. Ei mitään tietoa Nikulta. Helmi melkein iloitsi
ajatuksesta, että Niku ehkä muiden takia jo oli hänet unohtanut. Niin
olisi helpompi ja paras. Mutta ehkä isä oli vain yksinkertaisesti
kortin tai kirjeen hävittänyt. Sillä Niku ei voinut häntä unohtaa, hän
vain teki työtä ja uurasti. Suuri rakkaus ei puhkea valitteleviksi
sanoiksi. Jos sen on kärsittävä, niin se kärsii hiljaisesti.

Saaren Helmi havahtuu. Mitä hän nyt tässä taas istuu mietiskelemässä.

Heikki tulla tömistelee sisälle suurine saappaineen ja tyytyväisine,
vilpittömine kasvoineen. Mutta ovelta hän jo kääntyy takaisin ja palaa
uudelleen porstuaan harjaamaan pois liiat lumet. Hänen liikkumis- ja
esiintymistavassaan on itsetietoisuutta ja varmuutta, niinkuin hän aina
olisi ollut talossa, eikä Helmi saata olla sitä itsekseen ihailematta.
Vaan kun ajatus siitä, kuinka olisi voinut olla, tunkeutuu hänen
mieleensä, karkoittaa hän sen väkivoimalla pois. Jotakin hän silloin
menettää itsestään, mutta sen kai onkin mentävä.

Ei hän myöskään rupea muistelemaan, kuinka tämä muutos on tapahtunut.
Ja mitä muistelemista siinä onkaan: hän oli siihen jo ennakolta niin
väkevästi totuttautunut ja se oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta,
aivan kuin unta nähden. Hän seisoo rinnakkain Heikin kanssa papin
virkahuoneessa. Ulkona on jo hämärä ja hämärä on huonekin, lämmin,
pehmoinen ja hämärä. Siinä tulevat sitten sisään papin rouva,
vanhahko, pyöreä nainen, ja hänen hiljainen, vanha renkinsä. Yhä vaan
hiljaisempaa ja hämärämpää. Helmi pelkää itsekseen, että jokohan
se sytyttää valot, mutta pappi siinä vain kävelee muutaman kerran
edes takaisin, sanoo harvakseen jonkun hiljaisen sanan, joka hukkuu
nurkkien pimeyteen, pysähtyy lopuksi heidän eteensä ja huokaa: "Niin
no..." Siten se käy, hiljaa, niinkuin varkain, hän vastaa jotakin
tahdottomasti ja koneellisesti, ja kun tullaan ulos, ollaan vihitty
aviopari.

Sen kummempaa ei ollut kotonakaan. Isä istuu tavallisella paikallaan
ja panee lehden sivuun, kun he tulevat. Juodaan kuppi kahvia niinkuin
ainakin, kun tullaan kauempaa, ja Heikki valmistautuu lähtemään
kotiinsa. Saattaahan hän huomenna tulla hakemaan Helmin. "Niin sitten."

Mutta Saaren Juhani miettii. "Minnepä tästä enää lähdet", sanoo hän,...
"tarvitaan kyllä tässäkin."

Enempää hän ei sanonut ja siihen se sai jäädä. Eikä Saaren isäntä
millään tavalla sanomiaan perustellut. Hän muuttaa emännän kanssa
eteläpäätyyn, siellä on kolme kamaria, jotka sopivat aivan parahiksi.
Tässä jää tilaa yllin kyllin. "Joo, niin se on. Hyvää yötä." Niin
alkavat päivät kulua. Heti huomenista saa Suontaan Heikki seurata
mukana ja käydä töihin. On ihmeellistä, miten ihminen näin yhtäkkiä
voikin perehtyä ventovieraaseen paikkaan. Vaikka onhan kyllä niin,
että paikkahan se on Suontaakin. Ehkäpä perehtyminen ja sitä seuraava
toiminta onkin veressä.

Emännän puheille ei Saaren isäntä tytärtään eikä vävyään vie.

"Kun se nyt kävi noin", sanoo hän ja katselee muualle.

Hän puristaa tapansa mukaan huulensa yhteen, mutta Helmiä vihlaisee,
kun hän näkee, miten Heikki syyllisyydentuntoisena punastuu ja miten
hän on aikeissa sanoa jotakin, muttei saa sanaa suuhunsa. Vasta isän
mentyä Heikki kuin vihoissaan itselleen mutisee:

"Kyllä se olikin kurjaa, ettei sitä ajoissa huomattu."

Ja Helmi kuulee tämän, mutta hän ei anna kasvojensa värähtää eikä
päästä kyyneleitä silmiinsä, ennenkuin Heikkikin on ulkosalla. Hän vain
huokaa, mutta se huokaus tulee raskaasta rinnasta ja on aitoa. Ah,
kunpa senkin oppisi hillitsemään ja oppisi pian!

Kuitenkin Helmin on tavattava äitinsä ja hän on siihen tapaamiseen
valmistautunutkin. Miksikä enää paaduttaa itseänsä, on vain nöyryydellä
ja tyynesti otettava vastaan se, minkä on ansainnutkin. Sieltä voi
tulla tylyä ja ankaraa, mutta mitä sieltä muuta voisikaan tulla. Äiti
on ankara ja äiti on rehellinen, mutta suurinta onnettomuutta hän
tuskin kykenee tekemään vielä suuremmaksi. Ei suinkaan hän suin päin
syökse tytärtään turmioon ja häpeään. Helmi pysähtyy tähän ja puree
hampaansa yhteen.

Silloin hän näkeekin äitinsä edessään. Hän on menossa sisähuoneisiin,
mutta toisen kamarin ovella hän peräytyy. Ne kasvot, jotka häneen
katsovat, kellertävät ja kalpeat, ovat äidin kasvot eivätkä kuitenkaan
hänen. "Tule sisään vaan!" kuuluu ääni sanovan. Mutta Helmi ei liikahda
paikaltaan. Ääni on matala ja masentunut ja tulee kuin maan alta.
Silmät, jotka häneen katsovat ovat menettäneet välkkeensä ja niistä
katselee vain autius ja väsymys. Käsi lepää valkeana ja verettömänä
tuolin käsinojalla. "Tulin tähän hiukan istahtamaan", sanoo äiti taas
hiljaisesti, "ainainen makaaminenkin väsyttää. Älä ollenkaan pelkää,
vaan tule peremmälle."

Ja kun tytär astuu lähemmäksi, sivelee äiti hänen käsivarttaan ja sanoo
hellästi:

"Tyttö-parka, tyttö-parka!"

Ei muuta.

"Mitä sinä nyyhkit?" kysyy Heikki tuvassa.

"Minä tapasin äidin", vastaa Helmi.

"Yhä vain julmistunut? Kyllä se oli surkeaa..."

Mutta Helmi ei vastaa, vaan vaipuu yhä hillittömämpään itkuun. Kun hän
viimein nostaa katseensa, on miehenkin silmissä vesiä.

Tämä kaikki on jo takanapäin, tosin vielä aivan lähellä, mutta yhä
hän vain istuu tässä ja ajattelee sitä ja muutakin — häntä, joka on
kaukana. Kirjoissa puhutaan, että voidaan vetää paksu, musta viiva
menneen yli. Eikö hän voi sitä tehdä? Joskus tuntuu, niinkuin hän
olisi sen tehnyt, yhtä usein, ettei voi sitä tehdä. Olihan hänelläkin
omatunto ja ilman sitäkin, olihan hän rakastanut.

Heikki on jo tarkastanut, ettei tuvassa ole väkeä ja kaatanut itselleen
kahvia.

"Helmi", sanoo hän sitten, istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen
kuullut, että monet ovat miettimällä tulleet hulluiksi."

"Mutta enhän minä miettinyt. Istuin tässä vain ja odottelin sinua."

"Istuit vain ja odottelit minua!" kertasi mies melkein äkäisesti. "Sinä
olisit voinut puuhata jotakin pientä sen ohessa. Monella on suurempi
suru kuin sinulla, jolla ei oikeastaan enää olekaan mitään surua, eikä
heidänkään sovi ruveta sitä hautomaan. Sitä tehdessään he kuolisivat
nälkään. Joo, mutta kun he tekevät työtä, niin surukin lieventyy."

"Puhutko tätä itsestäsi vai ovatko muut sen sinulle sanoneet?"

"En minä tiedä, mutta pirukaan ei saa tehtyä tekemättömäksi ja kyllä
elämä lopultakin on otettava sellaisenaan."

Mutta hän lievensi heti sanojensa vaikutusta, tarttui vaimoaan
vyötäisiin ja kuiskasi hellästi toruen:

"Istut siinä silmät haileina ja joskus vetisteletkin. Ei sellainen
sovi. Ison talon emäntä. Saattavat piiatkin pian nähdä."



XXI


Päivät ovat Helmille vaikeimmat. Askareet antavat tilaa ajatuksille
ja on aikoja, jolloin hän ei voi ajatuksiaan käskeä. Silloin hänestä
tuntuu kuin väki katselisi häntä erikoisella tavalla, hän säikkyy ja
luulee nurkista huonon omantunnon katselevan itseään. Mutta on toisia
aikoja, pitkiäkin, jolloin uhma palaa entistäkin jäykempänä. Niinkuin
kerrankin, kun hän kuulee Suontaan äijän oven takana vinkuvan jollekin
toiselle vieraalle, jonka kanssa ovat sattumalta jääneet kahden:

"Se pelkäsi, se meidän poika, vuosikausia, että saako se tätä
emäntäänsä vai eikö saa... Minä vain kiusasin ja yllytin, että kyllä
sinä kans olet mies, sinäkin... Vaan näkyy se poika osaavan asiansa
järjestää niin, että saakin..."

"Voi, hyvä Luoja", ajattelee Helmi, "kyllä tunnut olevan hyvä sinäkin."

Eikä hän voi olla avaamatta ovea. "Kyllä se niin on, appi-parka", sanoo
hän rauhallisesti, "ettei niistä teidän Heikin hommista olisi mitään
tullut. _Minä_ sen otin ja sillä hyvä."

Helmi nauttii äärettömästi nähdessään Suontaan ukon siinä istuvan
häkeltyneenä ja kuin nuijalla päähän lyötynä.

"Äitiisi tullut, näemmä", yrittää hän kääntää leikiksi, "oven takana
leikkipuheita kuuntelet."

"Minä kai saan omassa kodissani olla oven edessä tai takana. Tämä ei
ole Suontaa."

Suontaan ukko hätääntyy silminnähtävästi. Hän ei enää yritäkään mitään.
Hän lähtee käydä köpittämään niinkuin on huvikseen tullutkin, ja vasta
myöhemmin Helmi huomaa, että olisihan hänet voinut kyydityttääkin
Suontaahan.

Tällaiset puuskat pitävät jonkun aikaa pään pystyssä, mutta pian on
kaikki taas entisellään.

Mutta vaikka Helmin unen laita on niin ja näin, ovat yöt kuitenkin
rauhallisimmat. Ajatukset tosin harhailevat omia teitään ja pelko ja
vavistuskin värisyttävät ruumista. Mutta Heikin selän takana on lämmin
ja turvallinen olla niinkuin olisi kaukana kaikkien ulottuvilta.
Iltaisin, maata mentyä, Heikki vielä lueskelee sanomalehtiä. Hän nostaa
pöytälampun viereensä tuolille, kääntyy kyljelleen ja lehti alkaa
rapista hänen käsissään.

"Luenko mä sulle jotakin ääneen?"

"Anna olla. Lue vaan itse."

Joskus Helmi menee puoliuneen ennenkuin Heikki alkaa nukkua. Kun hän
havahtuu, on huoneessa jo pimeää. Toinen hengittää rauhallisesti ja
raskaasti ja liikahtelee unissaan, sanoo välistä jonkun katkonaisen
sanankin. Helmi ei voi olla tunnustelematta hänen kasvojaan ja Heikki
herää.

"No, mitä sinä?" kysyy hän unissaan.

"En mitään, minä vain valvon."

"Ummista silmäsi ja nuku."

"Kun ei nukuta."

"Hm."

Mies nukahtaa taas. Ihosta huokuu lämpöä ja omituinen lemu. Helmi
tulee ajatelleeksi, että ne kai ne juuri ovatkin, jotka tuovat tuon
turvallisuudentunteen, melkein onnea lähentelevän. Ja hän makaa taas
pitkät kotvat katsellen ikkunaverhon läpi kuvastuvan kuutamon leikkiä
vastapäisellä seinällä.

Rakastaako hän Heikkiä vai rakastuuko hän häneen vähitellen, mutta
varmasti. Helmi ei uskalla tätä asiaa ajatella. Toiset kasvot, eri
näköiset, mutta yhtä luotettavat, astuvat silloin rinnalle ja hän
alkaa vavista. Mutta hän oppii päivä päivältä yhä enemmän mieheensä
luottamaan, ja kun hän on poissa, tuntee hän itsensä turvattomaksi ja
yksinäiseksi ja kaipaa häntä.

Vaan entä jos Heikki saa tietää ja kun hän saa tietää...

Helmin täytyy pimeässäkin sulkea silmänsä eikä hän pääse mielikuvansa
loppuun. Hän painautuu kuin turvaa etsien mieheensä kiinni. Silloin hän
tulee ajatelleeksi, että kaikki lopuksi on Jumalan kädessä ja ettei
hän ole muuta kuin suuri ja kauhistuttava syntinen, joka ei uskalla
rikostansa tunnustaa, vaan päivä päivältä paaduttaa itsensä.

Ja sillä hetkellä hän miestään kohden tuntee tunteen, jossa on
rakkauttakin, mutta enemmän sentään kunnioitusta.



XXII


Nikolai kirjoittaa aivan yksinkertaisesti, että nyt on koti kunnossa
ja rahaakin on sikäli säästössä, ettei ensi hädässä tule pulaa. Eihän
se koti tietenkään niin erinomainen ole, jollaiseen Helmi on tottunut,
mutta kyllä siinä reilusti asuu. Sitten hän kysyy, miksei Helmi ole
pitkiin aikoihin kirjoittanut, — vaikka ehkä niin onkin ollut parempi.
Mutta viisainta on, ettei Helmi nyt vastaa ollenkaan, vaan lähtee
liikkeelle, keritäänhän sitten puhella asioista, jotka ovat menneet.
Nythän, Nikun laskujen mukaan, alkaa Helmin aikakin jo olla käsissä.
Lopussa Niku valittaa, että Helmi näin on saanut odotella, mutta
hyvä on, että viimeinkin päästään yhteen, ettei enää tarvitse olla
peloissaan ja epävarmuudessa eikä enää koskaan erota.

       *       *       *       *       *

Sellainen oli kirje, jotenkin lyhyt ja sanoiltaan vähäinen.

Maa viheriöitsee jo, koivut ovat hiirenkorvalla ja väki kevättöissä.
Aurinko paistaa kirkkaana ja keltaisena ja äsken kulki Heikki pihan
ylitse jyvämakasiiniin antamaan rengeille siemeniä.

Avara tupa on hulveillaan valoa ja tomuhiutaleet karkeloivat auringon
valossa. Hiillos pesässä on hiipumassa, sekin pitäisi saada palamaan,
mutta joku piioista tullee pian.

Helmi, Saaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, istuu pöydänpäärahilla
kädet sylissään. Ja käsissä on eloton kirje, jossa puolitoista sivua on
täynnä suuria, mustia kirjaimia. Eivätkö nuo, nuo samanlaiset ja saman
käden piirtelemät kirjeet ennen uhkuneet valoa, lämpöä ja rakkautta.
Nyt ne ovat siinä mustina, totisina ja vaativina. Aivan niinkuin
jokaisen kirjaimen takaa tuijottelisi silmä, kysyvä, vaativa ja uhkaava
silmä.

Suontaan Heikin emäntä tahtoisi laskea kirjeen kokoon, mutta käsi ei
halua tehdä tehtäväänsä. Ja silmät tuijottavat herkeämättä kankeita,
totisia rivejä.

"Voi, Nikolai, voi..."

Ei hän nyyhkytä eikä edes huokaile, hän vain luulee niin. Hän vain
katselee kirjaimia, joiden takaa ruskeat, uhkaavat silmät kalpeitten
kasvojen keskeltä iskeytyvät häneen.

Mies on rakastanut ja tehnyt työtä, hänen vartensa on ehkä käynyt
kumaraksi ja hänen hiuksensa harvenneet. Ja hän on uskonut ja luottanut
itseensä ja Helmiin. Yötkin on hän muuttanut päiviksi, jotta Helmin
olisi hyvä ja jotta Helmi tulisi onnelliseksi. Mies on pitänyt
lupauksensa, nyt olisi sitä myöten valmista. Lähde! Ei mitään eleitä,
ei mitään vetoomisia, — näin minä nyt vain olen koettanut laittaa.
Autereiset, onnelliset päivät ovat takana, niin myös lemmenkuumat
yöt, joita silloin seurasi kaihoisa, itkettävä aamu. Niin, ja mies on
lupauksensa täyttänyt, täsmälleen niinkuin pitikin. Hän, Helmi, on
myöskin vannonut jotakin.

"Voi, Niku... rakas, näin sen nyt piti käydä..."

Mutta Helmi ei sano mitään, ei hiiskahdakaan, ja jos niin olisikin,
niin kuka häntä voisi kuulla. Ja jos kuulisikin, niin entäpä sitten, —
hän, kaksinkertainen valapatto... Kuinka yksinkertaista sentään, kun
nyt jälkeenpäin kuvittelee, olisi ollut pitää sanansa.

Ruskeat silmät kirjainten takana kadottavat surunvoittoisuutensa,
kysymys ja sitä seuraava uhkaus tulevat yhä pelottavammiksi.

"Nikolai, Nikolai, minä olin huono ihminen ja minä pelkäsin... Anna
anteeksi..."

Kirkastuuko tuo katse, tuleeko se lähemmäksi.

"Ei, Helmi, et sinä niin huono ollut, olit vain heikko ja pelkäsit
liiaksi... Katso, minä tulen ja vien sinut mukanani..."

Helmin silmäluomet värähtävät. Hyvä Jumala, ei, se ei saa tapahtua,
ei vaikka kuolema tulisi. Viimeinen villitys tulisi ensimmäistä
pahemmaksi. Ei kukaan takaa, vaikka veri vuotaisi, viaton veri.

Saaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, vavahtaa ja ikäänkuin herää: eikö
olisi parasta, että hän katoaisi, menisi pois...

"Niin, helvettiin jo ajoissa, varmuuden vuoksi..."

Kuka puhui? Ei kukaan. Äänestä kuulosti kuin olisi se ollut äidin ääni,
mutta hän on toisessa päässä rakennusta, ei pääse liikkumaankaan.

Ei helvettiin, ei...

       *       *       *       *       *

Aurinko paistaa heleästi, lintujen laulu soi, ulkona on kevät. Puheen
sorinaa kuuluu pihamaalta, joku helistelee avaimia.

Ja pitkät hetket kuluvat.

Katsovatko nuo silmät taas häneen kysyvästi, kiiruhtavasti ja
rakastavasti.

Nikolai, älä katso enää. Kuulun sinulle enkä voi kuulua. Unohda ja
ellet voi unohtaa, niin opi vihaamaan. Sinä kärsisit meistä kuitenkin
vähimmän. Ja sitäpaitsi sinä olet mies.

Ettetkö voi vihata? Ah, minä en ole sinun rakkautesi arvoinen enkä
muidenkaan. Sinä teet minulle suurimman palveluksen, jos vihaat minua,
minun on silloin helpompi.

Ettetkö voi! Katso, piruhan minussa asuu ja minä voin opettaa sinut
vihaamaankin. Näin vain!

Ja Helmi kirjoittaa Sarkan Nikolaille näin:

 "Hyvä Niku!

 Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain
 lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän
 meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii
 minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin
 sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle.
 Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.

 Nyt, Niku, nyt on elämäsi reilu ja vapaa. Unohda tai vihaa, se on
 paras, mitä voit Helmillesi tehdä ja Helmi kiittää sinua siitä
 haudassaankin."

Suontaan Heikin emäntä on entisessä yliskamarissaan. Ei hän muista,
miten hän sinne on tullut eikä sitäkään, missä välissä hän on saanut
kirjeensä kirjoitetuksi.

Niin kuluu pitkiä hetkiä tiedottomuudessa, kunnes hän herää lattialta.



XXIII


Saaren rakennus on tosin tilava ja laaja, ääni ei suljettujen ovien
takaa kantaudu talon keskustasta päätyihin, mutta siitä huolimatta
liikutaan talossa hiiviskellen ja varpaillaan. Huoneet on pesty ja
puhdistettu, ilmassa on lysoolin- tai karboolin hajua.

"Kuinka siellä nyt on?" kysyy Saaren vanhaemäntä mieheltään.

"Hyvin, hyvin kai siinä lopuksi käy", vastaa isäntä. "Niin se ainakin
sanoi, tohtori."

Saaren vanhaemäntä nousisi kovin kernaasti tytärtään katsomaan, muttei
pääse vuoteeltaan. Hän huokaa hiljaa ja ristii kätensä. Viimein hän
kysyy:

"Mitä luulet ihmisten sanovan?"

"Mistä?"

"Tästä kun se tuli näin aikaisin."

Isäntä sytytti piippunsa ja mietti hetken.

"Sitäkö se sitten ihmisiin kuuluu", vastasi hän vihdoin.

Niinkuin ei kuulukaan. Ei ole heiltä pyytämistä ellei antamistakaan.
Hoidelkoot he vain omat asiansa.

       *       *       *       *       *

Myöskin palvelusväki kuiskuttelee touhunsa ja hiiviskelemisensä
lomassa, kuiskuttelee, mutta puhuu jo ääneenkin navetassa ja pihamaalla.

"Enkös mä sanonut?"

"Että mitä sanoit?"

"Sitä vain että vahinko se tulee viisaallekin."

"Niinkuin ei muilla nyt olisi silmiä päässä niinkuin sinullakin."

"Silmiä päässä... tietenkin. Mutta sanopa, olisitko ensi sanomalla
uskonut, että Helmi — emäntä..."

"Helmi kun Helmi ja emäntä kun emäntä. Ihminen se on niinkuin muutkin
ja syyhyttää sillä niinkuin muillakin."

"Anna olla ne meikäläisten syyhytykset, mutta sanos, missä välissä
nuori isäntä ja Helmi sellaisissa muhinoissa! Oletkos nähnyt tai
kuullut?"

"Kolusihan se nuori isäntä siellä syystalvesta..."

"Jaa, se on syystalvesta. Mutta se ei passaa rätinkeihin."

"Eikös se vanha isäntä sitten karhannut sitä pois Helmin lutin ovelta
syksyllä."

"Taisi. Mutta ennen sen on täytynyt tapahtua, — eikä ole puheita
kuulunut."

"Osaavathan ne järjestää. Ja paljonko tuollainen niinkuin Helmikin,
joka ei tee työtä, tarvitsee. Ei muuta kuin vähän viereen istahtaa,
niin heti paksuna."

Lyhyt, tukahdutettu naurahdus. Sitten:

"Vaan entäs tällainen palvelusihminen. Saa siinä käydä yksi ja
toinenkin, vaan vahinkoa ei tule kuin vahingossa."

"Itse itsesi parhaiten tiedät."

"Tiedän kyllä, mutten taida sellaisia neuvoa, joiden pitäisi itse osata
konstinsa."

"Niin aina. Ja kun ei olisi vaan nuoren isännän ja Helmin puolelta
edeltäkäsin harkittu koko homma."

       *       *       *       *       *

Kesän tuntu on jo voittava. Vielä ei kesä varsinaisesti ole astunut
esiin, mutta viileys on ilmasta kadonnut ja ruoho on kasvanut.

Helmi on valkea ja veretön ja hänen huulensa pysyvät visusti
suljettuina. Synnytys on ollut repivä ja tuskallinen, hän muistaa
jotakin huudelleensa ja hourailleensa, muttei muista, mitä. Milloin
mies töiltään ehtii, tulee hän vaimonsa vuoteen viereen ja kätilö menee
toisiin huoneisiin.

"Kuinka sinun nyt on?" kysyy mies.

Menee aikoja, ennenkuin Helmi vastaa, eikä hän silloinkaan avaa
silmiään.

"Kiitos, onhan se nyt parempi."

Mies huokaa itsekseen:

"Kyllä se olikin kamalaa... en olisi sitä sellaiseksi uskonut."

Helmi pitää silmänsä edelleenkin suljettuina, niinkuin tahtoisi hän
nukkua, mutta hän kuulee jokaisen sanan.

"Taisin olla niinkuin mieletön silloin", kuiskasi hän.

"En minä saattanut kaikkea nähdä enkä kuulla... Et sinä ollenkaan
tiennyt, kuka olit."

"Niin kai... tuskat panevat sekaisin."

Taas hän on pitkän aikaa vaiti eikä voi ajatella. Kun hän on virkeämpi,
on hän melkein kiitollinen siitä, että on niin avuton, ajatukseton ja
voimaton. Hänelle saattaa nyt, hänen voimatta kohottaa sormeaankaan,
tehdä mitä ikinä tahtoo.

"Minkä näköinen se poika on?" kuiskaa hän taas hetkisen kuluttua.

"Kyllä se komea mies on", toteaa mies reippaasti ja kysyy kuin
innostuen: "Entä, kuule, mikäs me sille pannaan niinkuin nimeksi?"

Helmi puristaa huulensa yhteen ja hänestä tuntuu niinkuin viimeisetkin
voimat nyt olisivat lähdössä. Mutta kun mies katsahtaa häneen vastausta
odottaen, huomaa hän, että vaimo on avannut silmänsä ja että ne
katsovat häneen kuin jostakin kaukaa, mutta ankaroina ja totisina.

"Nimeksi!" kertaa vaimo kuin itsekseen. "Sano minulle ensin yksi asia."

"Tietenkin minä sanon."

Miehen äänessä kuvastuu hämmästys.

"Sano minulle sitten: tahallasiko sinä tämän teit? Toivoitko sinä tämän
tulevan silloin, muistatko?"

Mies häkeltyy yhä enemmän.

"Tietenkin minä toivoin", vastaa hän, "että meillä olisi poika. Sehän
on selvää. Vaikkeihän sitä osaa sanoa, että sitä niin juuri, sillä
kohdalla..."

"Annetaan sille sitten nimeksi Heikki."

       *       *       *       *       *

Mutta kun kätilö taas tulee, on vaimon kuume noussut, hän on melkein
kuin tiedoton, hän vaatii lasta viereensä ja puhelee sanoja, joista
kukaan ei parhaimmalla tahdollaankaan osaa asettaa toistensa kanssa
järjelliseen yhteyteen.

"Se taisi tulla vähän niinkuin kesken?" kysyy mies kätilöltä, johon
tämä vastaa:

"Niin tuli. Mutta on se silti hyvin kehittynyt ja jää elämään."

"No, sehän se onkin pää-asia."

       *       *       *       *       *

Ja lapsi kastettiin Heikiksi.

Mutta kas, eikö pidäkin äidin taas juuri ristiäisaamuna sairastua ja
kaatua vuoteelle. Ei voi olla edes samassa huoneessa, missä ristiminen
tapahtuu.

Ja lapsella on ruskeat silmät, — mistä se ne on saanut?

Rovasti ottaa nyt ja selvittää asian.

"Ruskeat silmät", sanoo hän hitaasti ja pyyhkii lasejaan. "Ne ovat
aivan luonnollinen asia, vaikkei isällä ja äidillä olekaan. Ellen minä
muista väärin, niin Suontaan vanhalla emännällä oli ruskeat silmät.
Eikö niin ollut?"

"Minä muistan niin vähän isoäitiä", vastasi Heikki.

"En minäkään aivan varma ole siitä. Mutta jostakin edellispolvesta ne
tulevat. Sellaista sanotaan atavismiksi."



XXIV


Syksy tulee tänä vuonna tavattoman aikaisin.

Ensin se tulee aikaisten yökylmäin muodossa, joita aurinko päivisin
koettaa voimiensa mukaan korvata, mutta sitten se muuttaa tapojaan
ja heittäytyy sateiseksi, myrskyiseksi ja tuuliseksi. Se temmeltää
vainioilla, metsissä ja puutarhoissa, kaataa huojuvat puut ja hajoittaa
kuhilaita, jotka vielä sattuvat olemaan pelloilla. Se nostattaa
Hirvijärven veden yli äyräittensä, kohottaa talojen kattoja ja viskaa
huonosti kiinnitetyt veräjät tiepuoleen.

Saisi tulla joku päivä, jolloin se osottaisi edes oireita
hellittämiseen.

Mutta sitä se ei tee. Kuutamoisina öinä, jolloin ei sada, ajelee se
pilviä kuin levottomia varjoja pitkin taivaanlakea, kiljuu jonkun
mökkiläisen uuninpiipussa, niin että asujain säikähtää, ristii kätensä
ja lukee varmuuden vuoksi vielä toiseen kertaan rukouksensa. Öljylamppu
on paras sammuttaa ja korjata pois ikkunan edessä olevalta pöydältä.
Ei ole lainkaan varmaa, milloin myrsky lyö huonosti asetetun ruudun
sisään, lampun säpäleiksi ja antaa koko talon haihtua liekkeinä
tuuleen. Vielä se ei sitä kuitenkaan tee. Se löytää jonkun tuuliviirin,
vinguttaa ja rämisyttää sitä, niin että viiri lopulta epätoivoissaan
irtaantuu salostaan, joka sitä vuosikymmenet on kunnialla kantanut ja
viskautuu rämähtävästi maahan saaden kuulijat hätkähtämään.

Saaren nuoren isännän vanhin poika ja perillinen parkuu. Se on terve,
mutta levoton lapsi, joka vasta keskiyön tullen hetkeksi rauhoittuu.
Helmi saa kannella sitä päiväkaudet ja käy laihaksi ja kuluneeksi,
joskus isäntä tahtoo ottaa sitä käsivarsilleen ja hyssytellä sitä.

"Koetahan nyt nukahtaa hetkinen, Helmi", sanoo hän, "minä tässä nyt
vuorostani..."

Mutta Helmi ei tahdo. Eihän hänellä ole muuta työtä kuin tämä ja hän
joutaa hyvinkin valvoa. Aina sitä päivisin on tilaisuus tunniksi tai
pariksi ummistaa silmänsä.

Ulkona ulvoo myrsky, milloin ulvoo, milloin aivan kuin ikkunan takana
kohisee ja kolkuttaa kuin sisälle tullakseen. Mutta sisällä olijoita se
ei peloita. Sillä sisällä on tyyntä, lämmintä ja rauhallista. Helmistä
tuntuu kuin se, mikä hänessä on raivonnut sisällä, olisi siirtynyt
temmeltämään tuonne ulos. Kuta enemmän myrskyää, sen parempi. Tästä
taimesta, joka hänellä on käsivarrellaan, kasvattaa hän hyvän ja jalon
ihmisen, joka suhteessa hyvän.

       *       *       *       *       *

"Huomenna pitäisi saada nukkua vähän pitkään", sanoo hän Heikille,
"alan todellakin olla kovin väsynyt."

"Olenhan sanonut", vastaa mies, "että sinun pitäisi säästää itseäsi."

Lapsi on nukahtanut syvään uneen ja ulkona tällä kertaa on tyyntä ja
rauhallista. Helmi vetää uudinta syrjään ja katsahtaa ulos, mutta ilta
on kuuton ja tumma, lukemattomat tähdet palavat taivaalla. Luonnossa on
mustaa ja äänetöntä aivan kuin se odottaisi jotakin.

"Melkein kaameaa tuo hiljaisuus myrskyjen jälkeen", sanoo Helmi vetäen
uutimen paikoilleen.

"Olehan huoletta, kyllä se vielä alkaa uudelleen kun ennättää."

Heikki on jo vuoteessa ja tutkii tulleita sanomalehtiä. Silloin tällöin
hän lehtensä yli vilkaisee vaimoonsa ja sanoo jonkun sanan.

"Alahan jo joutua sieltä, ennenkuin poika herää, että saat edes
muutaman tunnin nukkua."

Verkalleen Helmi riisuutuu, vaatekappaleen kerrallaan pudottaa yltänsä
ja miettii sitten taas. Kun hän siinä syrjäsilmällä vilkaisee mitään
aavistamatonta miestänsä, tulee hänen häntä hytkähdyttävän sääli. Hän,
Helmi, sai uhrautua, tuo hyvä ihminen joutui uhriksi tietämättään.

Mitä Heikki tekisi, jos tietäisi? Helmi ei osaa sitä kuvitella, hän
ummistaa silmänsä pelkälle ajatuksellekin. Mutta hän tahtoo olla
Heikille vielä nöyrempi ja kuuliaisempi vaimo kuin tähän asti. Näkeehän
hän ja tunteehan hän joka hermollaan, että Heikki rakastaa häntä. Niin,
mutta se toinen rakasti myöskin ja hänen on se lapsi, joka hengittää
tuolla kopassaan.

"Hyvä Luoja", ajattelee Helmi, "onhan tässä jo rangaistusta tarpeeksi
ja vielä tulee sekin päivä, jolloin voin tunnustaa Heikille kaikki."

Näin hän ajattelee, mutta pohjimmaltaan ei hän usko sitä itsekään.
Päivät vain ovat menneet päivien jälkeen. Jos Heikki nyt aivan tyynesti
ja rauhallisesti sanoisi: "Helmi, niinä tiedän, että tuo lapsi on sen
Nikun, joka täällä aikoinaan oli renkinä", niin hän vastaisi: "Se ei
ole totta. Kuinka voit päästää sellaista mieleesikään."

Suontaan Heikki, Saaren isäntä, jää valvomaan, mutta Helmi nukahtaa
käsi arasti hänen kaulallaan. Ruumis on riutunut ja vaatii osansa,
sielu sen taas havahduttaa hereille.

Kun hän herää, nukkuu Heikki rauhassa ja huone on aivan pimeä. Hänestä
kuulostaa kuin puutarhassa rapisisi ja kuin olisi hän herännyt siihen,
että joku löi seinään.

"Heikki", sanoo hän, "joku liikkuu puutarhassa."

"Ole vait. Mikä siellä kuleksisi", vastaa mies unisesti.

Mutta nyt lyödään uudempi kerta, kovasti, määrätietoisesti ja
vaativasti. Helmi alkaa vavista, ja mies nostaa päänsä.

"Mikä perh...", aloittaa hän.

Hän ei kuitenkaan pääse lauseensa loppuun. Ulkona on hiljaista ja
pimeää, sisällä on vielä pimeämpää. Silloin kajahtaa kuin veitsellä
viiltäen läpi pimeyden:

"Panitko sinä sen nimeksi Nikolai!"

Helmi kiljaisee, sitten kuluu sekunteja, jolloin hän ei tajua mitään.

Mies nousee istumaan vuoteen reunalle ja haparoi sähkönappulaa. Mutta
hän ei ehdi sitä löytää.

"Helmi!" kuuluu toisen kerran. "Panitko sille nimeksi Nikolai."

Siinä on valitusta ja uhkaa ja raivoisaa ärjymistä. Ruudut rämähtävät,
on aivan kuin huutaja jo olisi sisällä huoneessa. Lapsi alkaa parkua,
mutta Helmi ei voi sille mitään, hänen ajatuksensa ovat seisahtuneet,
hän on kuin halvauksen saanut.

Huone tulee yhtäkkiä valoisaksi. Mies on kavahtanut pystyyn, löytänyt
nappulan ja on jo menossa herättämään renkejä. Seinältä tempaa hän
pyssyn mukaansa.

"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai?"

Nyt se tulee kuin hiljainen valitus, joka häipyy pimeyteen.

Helmillä ovat veret pysähdyksissä. Niku on tullut takaisin, se tappaa
minut. Tai sitten Heikki. Niin, se on oikein, tapahtukoon oikeus.

Vaikka voimat ovat poissa, tuntee hän äkkiä suurta selvyyttä ja
rauhallisuutta. Hän kuulee, kuinka ulkona juostaan ja hälistään, mutta
hän ajattelee vain, että pelastumistiet ovat nyt tukitut ja hänen
on selitettävä asia niinkuin se on. Ja hän tuntee olevansa siihen
kyllin voimakas. Tehkööt sitten, mitä tahtovat, muuta hän ei ole
ansainnutkaan. Kun eivät vain lapseen kajoa, mutta sitä ne eivät tee.

"Tapahtukoon sinun tahtosi!"

Hän aikoo jo nousta pukeakseen ylleen, mutta samassa Heikki astuu
sisään ja asettaa taas pyssyn naulakkoonsa. Vaistomaisesti ja kuin
itseään suojellen vetäytyy Helmi vuoteen nurkkaan ja luo mieheensä
kysyvän, rukoilevan katseen, mutta kun Heikki kääntää kasvonsa häneen,
ovat ne melkein iloiset.

"Onkin sitä kaikenlaista", sanoo hän, vetäen housut jaloistaan. "Ellen
olisi omin korvin kuullut, niin en vieläkään uskoisi kummituksiin. Ei
jälkeäkään puutarhassa."

Hän aikoo tyynenä heittäytyä vuoteelle, mutta Helmi parahtaa itkuun.

"No, älähän nyt", lohduttaa mies, kietoen hellästi kätensä hänen
vyötäisilleen, "pelästyy kai sitä toki vähemmästäkin. Tulet vain
huonommaksi."

"Voi, Heikki, voi..."

"Koeta nyt vain rauhoittua ja nukkua, otetaan aamulla tarkempi selko,
jos saadaan."

Ja Helmi rauhoittuukin, näennäisesti. Hän istuu paikallaan ja tuijottaa
pimeyteen, mutta pitkälleen hän ei saa laskeuduttua. Ruumis on
turruksissa, mutta ajatukset ovat käynnissä, sanat olisivat selvät,
mutta suu kieltäytyy puhumasta. Hetket kiitävät, vaan samalla ne
tuntuvat iankaikkisuudelta.

Tuvan puolella aletaan jo liikuskella, ja Helmikin valmistautuu
menemään sinne.

Mutta äkkiä siellä aletaan kirkua ja metelöidä. Helmin ja Heikin
makuuhuoneeseen vievä ovi lennähdytetään selälleen ja joku piika
ilmestyy ovelle peittäen kasvonsa käsillään.

"Tulkaa pian, isäntä ja emäntä", huutaa hän itkunsekaisesti.
"Emäntäpiika on jo tainnoksissa."

Helmi jähmettyy paikalleen, mutta Heikki kavahtaa pystyyn.

"No, mikä nyt taas", ärjäsee hän.

"Herra Jeesus, se Sarkan Niku, joka oli täällä renkinä, on hirttänyt
itsensä kuistinoven ulkopuolelle..."

"Hä, jumalaut...!"

"Joku lappu sillä on rinnassa, se on emännän kirjoittama..."

Suontaan Heikki syöksyy ulos.

"Jää tänne!" karjasee hän piialle mennessään.

Helmi ei kuule enää mitään, hän on kuin eloton kasa lysähtänyt
lattialle.

Saaren talon ovipielessä roikkuu tosiaankin Sarkan Nikolai, ja rintaan
on neulalla kiinnitetty Helmin viimmeinen kirje.

       *       *       *       *       *

Kun Heikki tulee sisään, on hänellä kirves kädessä ja hänen katseessaan
kuvastuu tuli ja veri, mutta Helmiä ei saada millään virkoamaan. Vain
kerran hän avaa silmänsä ja mainitsee erään lääkärin nimen, saman,
jonka luona hän oli käynyt, huomatessaan olevansa raskaana Sarkan
Nikolaille.

Sitten hän taas on pitkät ajat kuin kuollut.



XXV


Herra tohtori on kutsunut Heikin vastaanottohuoneeseensa.

"Tämä asia", sanoo hän, "kuuluisi kyllä oikeastaan papille eikä
lääkärille."

Heikki seuraa häntä vastahakoisesti. Hän on kolkko ja harmaja, hän
on parissa viikossa vanhentunut vuosia ja hän tuntee olevansa kuin
jääpuikko.

"Kuoleeko hän?" kysyy hän istuutuen.

"Ei, ei ainakaan tähän tapaukseen", vastaa tohtori verkalleen ja
sytyttää sikarin. "Joku olisi kenties voinut saada halvauksen tai muita
seurauksia, mutta vaimonne näkyy olevan tavallista voimakkaampi."

Heikki naurahtaa katkerasti.

"Niin kai."

"Mutta mielentilaan", jatkaa tohtori välinpitämättömästi, "tämä
tietysti vaikuttaa, niin, voin kai sanoa: lähtemättömästi."

Suontaan Heikki ei vastaa mitään, mutta hän ajattelee: "Se vielä
puuttuisi, ettei vaikuttaisi." Äkkiä herra tohtori kohottaa katseensa:
"Kuinka on", kysyy hän, "rakastitteko te vaimoanne?"

Nyt Heikinkin katse ikäänkuin kirkastuu ja eräs ajatus välähtää hänen
mielessään. Hän muistaa taas kirjelipun, vaimonsa kirjoittaman, joka
oli kiinnitetty ruumiin rintaan.

"Luuleeko tohtori, ettei se ole ollut niin vaarallista... se hänen ja
sen vainajan välillä?" kysyy hän.

Herra tohtori ei emmi vastatessaan.

"Tahdon sanoa teille, että se suhde on mennyt niin pitkälle kuin
sellainen ylipäänsä voi mennä. Lapsi, joka teillä on kotonanne, ei ole
teidän."

Suontaan Heikki on jo tähän ajatukseen tottunut, mutta hän ei tahdo
sitä uskoa. Hänet oli kaksinkertaisesti petetty ja lisäksi hän oli
vedetty vastaamaan toisen synneistä. Hän oli ollut yksinkertainen
ja tyhmä. Nyt puoli pitäjää häntä sääli ja toinen puoli hänelle
naureskeli. Silmät ovat pullistua ulos kuopistaan ja kädet puristuvat
nyrkkiin, kun hän tätä ajattelee.

"Tiedän tämän asian jotenkin tarkoin", jatkoi herra tohtori tylysti,
"sillä vaimonne kävi luonani huomatessaan, että oli raskaana sille...
kas, kun en nyt muista hänen nimeään. Luullakseni vaimonne silloin
häntä rakasti..."

Heikki rykäisee, mutta se on enemmän karjaisemista kuin rykäisemistä.

"Jos herra tohtorilla on minulle jotakin asiaa vaimoltani", keskeytti
hän, "niin olisin halukas kuulemaan sen mahdollisimman pian."

"Ehdimme kyllä tulla siihen", vastasi lääkäri tyynesti. "No niin, mies
rakasti myöskin häntä, mutta heistä ei voinut tulla mitään, siinä oli
kaikenlaista, jonka ehkä tiedättekin. Sitten tulitte te..."

"Ja Helmi ajatteli, että kas siinäpä oikea aasi syntipukiksi..."

"Hyvin mahdollista, että hän niin ajatteli, mutta luultavasti hän ei
hakenut teitä käsiinsä, vaan te hänet."

"Ah, jospa tuon olisin tiennyt..." mutisi Suontaan Heikki
tuskallisesti, "mutta minä rakastin häntä. Voin vaikka vannoa, herra
tohtori, että ennen häntä en ollut kajonnut naiseen, tuskinpa paljon
katsonutkaan."

Lääkäri otti silmälasit nenältään, pyyhkieli niitä huolellisesti ja
katsoi sitten pitkistään mieheen.

"Ettekö siis kysellyt ollenkaan vaimoltanne hänen entisyyttään?"

"Sellainen ei olisi juolahtanut mieleenikään."

"Mutta eikö teissä herättänyt ihmettelyä, että hän oli niin valmis
tulemaan teille?"

"Luulin — tai uskoin, olin niin tyhmä, — että hänkin rakasti minua.
Katsokaa, herra tohtori, vuosikausia, vuosikausia olin häntä katsellut
ja ajatellut saamatta suutani auki. Ja tämän minä nyt sain."

"Olisitteko ollut onnellisempi, ellette olisi saanut mitään?"

"Julkista häpeää ei ainakaan olisi tullut."

"Mutta häpeähän ei ole teidän."

"Ei minun! Kenen sitten? Mikä kakara tahansa voi osoittaa minua
sormellaan ja sanoa naudaksi."

"Sitä teidän ei tarvitse ajatella. Mutta teillä on tilaisuus olla jalo.
Tottahan on, että sellainen ominaisuus ei nykyisin maksa kovinkaan
paljon, mutta antaahan se sentään jonkunlaista sisäistä suuruudentuntoa
ja itsetietoa. Muutamat ihmiset hakemalla hakevat itselleen vihamiehiä
saadakseen olla heille ja maailmalle jalomielisiä."

"Kuulkaapas nyt, herra tohtori. Olen ollut kyllin jalomielinen
antaakseni ruumiille kunniallisen hautauksen ja minä olen lisäksi
niin jalomielinen, että annan vaimolleni kunniallisen eron. En tahdo
hiventäkään hänen omaisuudestaan, kaiken, mikä hänellä on ollut, saa
hän pitää. Se pitäisi minun puoleltani riittää."

"Aivan. Se on täysin riittävää. _Niinkään_ paljon, sanon minä, ei voi
jalomielisimmältäkään mieheltä odottaa. Entä mitä sitten aiotte tehdä?"

"Tehdä työtä ja unohtaa."

"Sekin on oikein ajateltu. Ja nyt tulemmekin vaimonne asiaan. Hän käski
minun vain puolestaan pyytää teiltä anteeksi kaikkea sitä tuskaa ja
häpeää, minkä hän on teille tuottanut. Kun hän toipuu, muuttaa hän
poikineen jonnekin, ettei teidän tarvitse häntä nähdä ja elättää itse
itsensä. Mutta hän pyysi minua rukoilemaan teitä puolestaan, että te
viljelisitte hänen kotitaloaan."

"Saatanhan tehdä sen kotoani käsin."

"Niin, te itse parhaiten ymmärrätte, kuinka se edullisimmin tapahtuu."

Herra tohtori nousi ja ojensi Suontaan Heikille kätensä. Nähtävästi
hänen sanomisensa olivat jo loppuneet. Mutta kun Suontaan Heikki juuri
oli lähtemäisillään, niin hän taas hänet pidätti.

"Oletteko voinut valittaa rakkauden puutetta vaimonne puolelta?" kysyi
hän äkkiä.

"En. Mutta sehän on ollut välttämättömyyteen alistumista ja
ilmitulemisen pelkoa."

"Vaan minä tiedän, että hän nyt rakastaa teitä."

"Arvatenkin. Tätä ennen hänen oli pakko ainakin sanoa rakastavansa
minua ja nyt se toinen kuoli hirteen."

"Se, jos mikään, on suuren ja epätoivoisen tunteen tunnusmerkki. Mutta
_siitä_ ja kaikesta huolimatta vaimonne rakastaa teitä. Myönnän, etten
sitä ollenkaan ymmärrä: kantaa toisen lasta ja rakastua toiseen. On
kuitenkin asioita, jotka ovat tosia, vaikkei niitä voi käsittää. Ja
minä edellytän, että vaimonne olisi voinut tarjouksenne hyljätäkin,
tarkoitan, ettei hän ole niitä ihmisiä, jotka antavat pakon vaikuttaa
itseensä."

Suontaan Heikki muisti nyt yhtäkkiä jotakin, kaiken sen, mitä oli
tapahtunut silloin kun hän ensi kerran kävi Helmin yliskamarissa. Hänen
ajatuksensa menivät sekaisin ja hänen verensä joutuivat kiihdyksiin.
Suonet tykyttivät ja poskille nousi polttava puna, hän aikoi sanoa
jotakin, mutta tohtori ehätti ennen häntä.

"Kun te menitte naimisiin", kysyi hän, "niin kummanko rakkauden varaan
te sen perustitte, omaanne vaiko vaimonne?"

"Omaani, luonnollisesti", vastasi Heikki, kuulematta oikein itsekään,
mitä vastasi.

"Ja sekö on loppunut nyt?" kysyi tohtori uudelleen.

Saaren isäntä, Heikki Suontaa, taisteli itsensä kanssa. Hän muisti ne
monet vuodet, jotka hän oli Helmiä vartioinut koko ajan peläten, että
joku toinen hänet veisi, hän muisti senkin, kuinka hän oli itsekseen
vannonut, että hän tempaa Helmin vaikka toisen sylistä. Kaikki tämä
astui nyt ilmielävänä hänen silmiensä eteen ja yhä hänen verensä
kuumenivat. Sitten hän kuitenkin muisti kaiken sen, joka äsken oli
ollut. Vielä kerran leimahti harmaista, uskollisista silmistä salama
ja vielä kerran puristuivat huulet yhteen ja kädet menivät nyrkkiin.
Mutta Heikki Suontaa oli lopultakin mies, hänen kasvojensa juonteet
laskeutuivat, ja kun hän pitkän ajan mietittyään puhui, oli hänen
äänensä tyyni ja rauhallinen. "Sanokaa vaimolleni terveisiä, että kun
hän on terve, niin tulen itse häntä hakemaan", lausui hän. "Koetamme
saada särkyneestä niin hyvän kalun kuin voimme, — onhan häntä jo
tarpeeksi rangaistu."

"Niin", jatkoi hän, ottaen lakkinsa, "mikä tuomari minä olen. Kun
hänellä on se poika silmäinsä edessä, niin se muistuttaa häntä yhtä
paljon minusta kuin siitä menneestäkin. Ja minähän sen pojan tahdoin
tehdä... Sanokaa vaimolleni, että minä puolestani en halua häntä
olleesta muistuttaa."




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saaren Helmin kunnia : Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.