Title: Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa
Author: - To be updated
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa" ***


POIMINTOJA JAAKKO FELLMANIN MUISTIINPANOISTA LAPISSA

Koonnut ja suomeksi toimittanut

A. Meurman



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1907.



SISÄLTÖ:

       Alkulause.
    I. Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.
   II. Suomen Lapin asukkaat.
         1. Johdatus.
         2. Lappalaisten muinaisuskonto.
         3. Lappalaisten lauluista ja saduista.
         4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.
         5. Uutisasukkaiden vaikeudet.
  III. Lapin ilmanala.
   IV. Lappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.
    V. Porontaljojen näytteellepano.
   VI. Käynti Matti Samulin luona..
  VII. Kirkollisia ja siveellisiä oloja.
 VIII. Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.
   IX. Joulumarkkinat Inarissa 1821.
    X. Käräjät Inarissa 1827
   XI. Matkaseikkailuja.
  XII. Sairaus.
 XIII. Ruijassa.
  XIV. Kemin markkinat.
   XV. Käynti Venäjän Lapissa.
  XVI. Eronhankkeita ja lopullinen ero Lapista.



Alkulause.


Vasta neljä vuotta pappina oltuaan nuori Jaakko Fellman nimitettiin
Utsjoen ja Inarin kirkkoherran virkaan, johon hän astui v. 1820 ja oli
siinä kahdettatoista vuotta eli vuoteen 1831, jolloin hän kokonaan
heikontuneen terveytensä vuoksi tästä virasta erosi. Koko tällä ajalla
hän kirjoitti omista ja seurakuntansa oloista ruotsiksi muistiinpanoja,
jotka 1906 painettuina julaistiin, täyttäen neljä paksua nidosta, ja
jotka monipuolisen ja runsaan sisällyksensä tähden ovat saavuttaneet
hyvin ansaittua huomiota.

Innokkaana lapinkansan ystävänä ja lämpimänä sielunpaimenena ei
hän välttänyt vaivaloisimpia ja hengenvaarallisiakaan matkoja,
kun virkatoimet niitä vaativat, koskivat ne sitten kuulutettujen
jumalanpalvelusten pitämistä, sairaiden luona käymistä tai vanhojen ja
raihnaiden palvelemista, kun nämä eivät kyenneet saapumaan kirkolle.
Lämpimällä rakkaudella, joka huokuu kaikissa hänen kirjoituksissaan,
hän liittyi kovaonnisiin seurakuntalaisiinsa ja sai heidän puoleltaan
yhtä vilpittömän ja lämpimän tunnustuksen ja rakkauden palkinnokseen.

Mutta kuten niin moni maamme etevistä sielunpaimenista ei Fellmankaan
harrastanut ainoastaan seurakuntalaistensa hengellistä kehitystä vaan
myös heidän aineellisten olojensa parantamista. Milloin hän tarjoutuu
opettamaan heitä polttamaan tervaa juurikkaista, milloin hän neuvoo
heille uusia ketunpyytämistapoja, milloin hän taas kehottaa silloin
vielä tuskin alussa olevaan potaatinviljelykseen, jota hän koettaa
edistää lahjoittamalla siementä. Ja aina avoimella silmällä hän
tutkii mitä viljelyksen mahdollisuuksia kullakin paikkakunnalla on
olemassa, kehoittaa etenkin karjanhoitoon missä hän huomaa ruohoisia
jokivarsia, ja esittää palkittaviksi uutteria uutisviljelijöitä, jopa
itsekin perustaa uutistalon Inariin, siten kehoittaakseen lappalaisia
yhtäläisiin yrityksiin; ja moni uutistalo syntyikin siellä hänen
aikanaan. Tuon tuostakin hän istuu puheenjohtajana lappalaisten
kotokäräjissä. Ja kun kihlakunnan käräjiä aina vuodesta 1812 ei oltu
pidetty Utsjoella eikä Inarissakaan, ja lappalaisten oli pakko ajaa
käräjäasiansa Enontekiäisissä, jonne Utsjoelta oli 37 ja Inarista 22
peninkulmaa, puuttui Fellman, kohta Lappiin tultuaan, tähänkin asiaan,
ja saatiinkin vihdoin aikaan että vuodesta 1827 alkaen kihlakunnan
oikeus taas istui Inarissa.

Mutta laajemmallekin ulottui hänen näköpiirinsä. Jo vuonna 1822
Fellman lähettää silloiselle valtiosihteerille paroni Rehbinderille
"Kertomuksen Utsjoen kirkkoherrakunnan nykyisestä tilasta ja ehdotuksia
sen parantamiseksi". Siinä hän muun muassa, tiettävästi ensimäisenä,
on huomauttanut välttämättömäksi ja Suomen lappalaisten elämänehdoksi,
että heille suodaan maakaistale Jäämeren rannalla, sekä että heille
1820-luvun rajankäynnissä Venäjän ja Norjan valtakuntien välillä
pidätettäisiin se oikeus Jäämereen, joka heillä ikivanhoista ajoista
on ollut. Samaa asiaa hän muistuttaa rajankäyntikommissioonille 1826.
Mutta kaikki turhaan, ja turhiksi ovat jääneet myöhemmätkin yritykset
samaan suuntaan. Mainitsemme vain lyhyesti muut hänen laveasuuntaiset
ehdotuksensa, kuten esim. kauppalan perustamisen Patsjoen suulle,
Patsjoen perkkaamisen uittoväyläksi, ryhtymisen valaanpyyntiin ja
karjanhoidon edistämiseen. Keisarilliselle Suomen talousseuralle
Fellman kirjoittaa taloudesta Utsjoella, joka kirjoitus jo 1826
ilmestyi painosta. Hän tutkii eräässä kirjoituksessa kysymykseen
tullutta ehdotusta Suomen rajan sulkemisesta Norjaa vastaan, toisessa
hän pyytää että rukoushuone rakennettaisiin Venäjän alueelle Inarin
porolappalaisille; ja kyllä paljonkin aikansa edellä me hänet tapaamme,
kun hän eri kirjoituksissa neuvoo kotimaisten rehukasvien viljelemiseen
ja — ihmeeksi — kehoittaa kalanviljelykseen Suomessa ja Suomen Lapissa,
jossa hän itse oli yrittänyt kokeilla tällä alalla.

Olisihan jo tässäkin kyllin yhden miehen osaksi. Mutta Fellman oli
sen lisäksi etevä tiedemies etenkin kasvi- ja eläintieteen alalla.
Semmoisena hän oli kirjevaihdossa useain kotimaisten ja ulkomaalaisten
tiedemiesten kanssa, ja tästä kirjevaihdosta näkyy, kuinka suuressa
arvossa häntä pidettiin. Lapin kasvi- ja eläinkunnasta hän on
kirjoittanut laajoja selontekoja.

Mutta kielitiedekään ei ollut hänelle vieras. Lappalaisten opetuksessa
oli heidän oma kielensä kielletty; kaikki opetus oli annettava
suomeksi. Jos suomenkieli olikin Suomesta karkoitettu matalimpiin
mökkeihin, niin saihan se Lapissa rehennellä herrana. Tätä vääryyttä
Fellman ei sietänyt. Itse hän pian oppi lapinkieltä, eikä hätävaraksi
vaan; täydellisesti hän siihen perehtyi ja esiintyi kirjailijanakin
tällä kielellä. Hän kokosi suuren joukon kansanlauluja ja taikoja,
tutki lappalaisten muinaisuskontoa ja heidän satujansa ja julkaisi
niistä arvokkaita kirjoituksia. Monien ponnistuksien jälkeen hän saikin
lapinkielen käyttämisen kiellon peruutetuksi sekä seurakuntalaisten
että itsensä suureksi iloksi.

Näin laajoille aloille ulottuvan elämäntyön suorittaja ansaitsee tulla
tunnetuksi maanmiestensä keskuudessa laajemmalle kuin voi levitä hänen
yllämainitut muistiinpanonsa, jotka suurimmaksi osaksi ovat varsinaisia
tiedemiehiä varten. Jaakko Fellmanin elämäkerta olisi liitettävä
kansamme muiden merkkimiesten sarjaan. Mutta kukapa rohkenisi ruveta
kilpailemaan hänen kanssaan sen kertomuksen vilkkaudessa, elävyydessä
ja viehättäväisyydessä, jolla hän itse esittää oloaan ja havaintojaan
Lapissa. On tuntunut sentähden luonnollisemmalta, että nämä olot ja
havainnot tulevat lukijan silmien eteen Fellmanin omilla sanoilla.
Niitä kahtatoista vuotta, joina hän eli ja vaikutti Lapissa, on
hän kuvannut muistiinpanojensa ensimäisessä osassa, 680 sivuisessa
nidoksessa, kukin vuosi eri jaksona. Siinä laveudessa niitä nyt ei
voida suomeksi julkaista, vaan on niistä etupäässä lappalaisia koskevat
tärkeämmät kohdat poimittu ja aineiden mukaan järjestetty. Siten on
syntynyt tämä kuvaus Jaakko Fellmanista. Ainoastaan varsin vähäisessä
määrässä hän tässä esiintyy tiedemiehenä, lukija vain viittauksista
huomaa, että hän niilläkin aloilla liikkuu. Mutta silloiset olot
Lapissa, Fellmanin kuvaukset Lapin ja lappalaisten elämästä ja hänen
toimistaan niiden keskuudessa, toivottavasti viehättävät sitä lukijaa,
joka harrastaa maamme oloja ja maamme toimimiesten tuntemista.
Fellman oli syntynyt Rovaniemellä 1795 maaliskuun 25 päivänä ja
kuoli 8 p. samaa kuuta 1875 kirkkoherrana Lappajärvellä, jossa hän
toimi 43 vuotta. Hänen esi-isänsäkin olivat kolmessa polvessa olleet
lappalaispappeina, yhteensä ja yhtämittaa 120 vuotta.

A. M.



I.

Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.


Pätevien hakijoitten puutteessa oli Utsjoen kirkkoherranvirka
ollut jonkun aikaa avoinna. Pohjoinen ilmanala ja paikan etäisyys
sivistyneestä maailmasta peloitti. Vuonna 1817 oli hallitus
suonut Lapinmaan pastoreille ylennysoikeuden edullisempiin
kirkkoherranpaikkoihin Suomessa, kun olivat kunnollisesti hoitaneet
virkaa Lapinmaassa; ja vaikka vaikeudet Suomen pohjoisimman seurakunnan
hoidossa pelottivatkin minua, voittivat kuitenkin ne tulevaisuuden
toiveet, jotka siihen liittyivät. Määrättynä syyskuussa 1819 alkamaan
väliaikaisena virantoimitustani Lapinmaassa, sain saman vuoden
joulukuussa valtakirjan Utsjoen ja Inarin kirkkoherranvirkaan. Riensin
uusiin oloihini, enkä edes malttanut paljonkaan käydä tien varrella
asuvien ystävieni luona, jotka sanoivat minulle ikuiset jäähyväiset,
kun heidän liioitteleva mielikuvituksensa näki minut jo haudattuna
Lapin lumikinoksiin tai jähmettyneenä sen hirvittävässä pakkasessa.
Saavuttuani Tornion seuduille, tapasin muutamia pohjoisesta palaavia
matkustajia, jotka ilmoittivat minulle, että matkustus Inariin ja
Utsjoelle tähän aikaan ja niin suurella porojoukolla, kuin tarvitsin,
oli mahdoton, ellen saisi vastaani juhtia sitä 200:n kilometrin
pitkää erämaan taipaletta varten, joka eroittaa Inarin Sodankylästä,
jonka vuoksi parin viikon viivytys viimemainitussa paikassa kävisi
tarpeelliseksi. Eihän tuo tuntunut kehottavalta, ja eroa sivistyneestä
maailmasta katkeroitti lisäksi vaikein kaikista, ero Rovaniemessä
asuvasta äidistäni, joka, silloin leskenä, aina oli kieltänyt minua
lähtemästä Lappiin vastaista menestystäni silmällä pitäen. Miltei puoli
penikulmaa hän minua kodista seurasi, varoittaen hoitamaan terveyttäni,
karttamaan tunturien jyrkkiä kalliokuiluja vaappuvassa poropulkassa, ja
ennen kaikkea lähtemästä erämaahan ilman riittäviä eväitä. Jos olisin
aina noudattanut tahi voinut noudattaa näitä äidin rakkauden antamia ja
sen kyyneleillä minuun juurruttamia neuvoja, en olisi niin usein saanut
kärsiä nälkää näissä erämaissa, enkä olisi niin kauvan kieltäytynyt
vastaanottamasta sitä ruokatavarain runsasta varastoa, jonka hän sai
minut ottamaan mukaani.

Suotuisassa ilmassa ja hyvällä kelillä jatkui matkaa keskeytymättä
Kiurujärven uutistaloon, 4 1/2 penikulmaa pohjoiseen Sodankylän
kirkolta. Täällä sain jo kokea miltä tuntuu Lapissa oleminen. Oli
pakko viipyä Kiurujärvellä kaksi vuorokautta kyytiä odottamassa, ja
minun täytyi siellä oleskella varsin kurjassa hökkelissä, jossa asui
talonväki, jotkut köyhät lappalaiset, jotka täällä viettivät talvea, ja
joukko koiria ja kissoja. Hirveä haju saastutti ilmaa, ja syöpäläisiä
vilisi kaikkialla. Toisen päivän iltana, kun kietoutuneena vaippaani
suojellakseni itseäni savulta, loikoilin pirtin nurkassa, kuulin äkkiä
ihmisääniä ja ahkioiden narinaa pihasta. Noustuani kaikui vastaani
äänekkäästi: "Porot ovat täällä, laita meille tupakkaa ja viinaa!" Kun
suostuin pyyntöön, virkistyivät miehet, ja kun kaikki valmistukset
olivat suoritetut, lähdettiin kello 4 aamulla matkaan. Keli oli hyvä,
tie auki, ja kaikki ennusti niin huoletonta päivää, kuin yleensä
on mahdollista talvimatkalla 68:lla pohjoisasteella. Mutta koiran
säikähyttämänä renkini poro tuimassa vauhdissaan rikkoi viinalekkerini
pohjan, ja tuo kovassa ilmanalassa matkustavalle välttämätön tavara
meni hukkaan. Vielä kuljettiin 1/2 penikulmaa ja vasta Purnuavansaaren
pienellä kunnaalla, suunnattomalla nevalla pysähdyttiin. Porot söivät,
nuotio viritettiin ja pakkasen kiihoittama ruokahalu höysti niukat
ruokalaitoksemme, kun kyytimiehet käskivät rientämään lähtöön, sillä
kova ilma oli tulossa. Tuskin olimme lähteneet, kun jo puhkesi kauhea
myrsky, ja vaivoin jaksoivat hyvät poromme kestää niitä raekuuroja
ja ikäänkuin pitkin maata vyöryviä pilviä, jotka meitä kaikkialla
ympäröitsivät, ja jotka eivät haihtuneet ennenkuin puolentoista tunnin
jälkeen saavuimme metsän reunaan, josta lähtien puiden suojassa
vaikeuksitta jatkoimme matkaa yösijaan Korvasen uutistaloon, jonne
saavuimme kuljettuamme sinä päivänä 7 penikulmaa.

Tänne oli pari päivää sitä ennen saapunut kaksi lappalaista
kyyditäkseen minua 14:llä porollaan Inariin 200 virstaa, jolla matkalla
ei tavata ainoatakaan ihmisasuntoa. Semmoinen joukko poroja näyttää
ehkä liialliselta, mutta kun yksi poro ei jaksa kuljettaa enemmän kuin
8 — 10 leiviskää, ja useita poroja on aina muassa varalta, niin ei
ollut porojen luku ylenpalttinen. Kyytimieheni pian minuun mielistyivät
kun noudatin Lapissa matkustavaiselle välttämätöntä kohteliaisuutta
tarjoamalla tupakkaa ja viinaa; ja ilma oli erämaassa ollut siksi
suotuisa, että kyyditsijäni porojen tulomatkalla tekemät jäljet
olivat ensimäisenä matkapäivänä näkyvissä. Koko tällä taipaleella,
jolla tavallisesti kuluu 4 — 5 päivää, en viipynyt kuin 3 päivää,
ja ainoastaan kaksi yötä olin pakoitettu viettämään metsässä. Maa
oli kaikkialla, paitsi nevoilla ja tuntureilla, metsää kasvavaa ja
tunturiselänteen poikki oli ainoastaan penikulma matkaa. Kaikkialla,
missä poroja syötettiin, voitiin nuotioita virittää, eikä muuta
vaikeutta sattunut, kuin pakko kävellä vuorenrinnettä ylös, kun poro
ei jaksanut ajajaansa vetää. Metsä oli vaivaismäntyä, koivua ja
nevakoivua; ainoastaan silloin tällöin matkan alussa tavattiin jokunen
vaivaiskasvuinen kuusi. Itse tunturit olivat romanttisen kauniit;
mutta siellä ollaan alituisessa vaarassa syöksyä kuiluihin pitkin sitä
peilinliukasta jäätä, jonka muodostaa vuorenjyrkänteiltä valuva vesi
ja joka vaihtelevin värein säteilee tuhansissa kummallisissa muodoissa
sekä tekee matkustamisen yhä huolestuttavammaksi, kun iljanne on sekä
poroille että pulkalle varsin vaarallinen.

Kello 4 aikaan puolisen jälkeen saavuin määrättynä lauvantaina
Inarin kirkolle; jossa väki jo oli koossa. Jo edeltäkäsin oli
kyyditsijäni, minun tietämättäni, lähettänyt lappalaisilla, joita
heidän kirkkomatkallaan tapasimme, tiedon kirkolle, että uusi pappi
kohta saapuu. Vastaani tulikin väkijoukko lakit kädessä ystävällisesti
tervehtien, ja eräs nuori lappalainen riensi irroittamaan porohihnan,
jonka silmukka oli kiinnitetty käsivarteeni, ja taluttamaan poroani.
Minua sitten saattoi väki pappispirtille, jonne tultua nuorat,
joilla olin kiinnitetty pulkkaan, irrotettiin. Minut nostettiin
pulkasta, ja jokainen koetti olla minulle avullinen; yksi pudisti
lumen turkistani, toinen lappalaiskintaistani, toinen taas tavoitteli
lakkiani, sitä kuivatakseen; lyhyesti sanoen, kaikki olivat liikkeellä.
Heidän surullisen synkissä kasvoissaan ilmeni palvelemisen halu ja
hyväntahtoisuus, ja yhä huusivat tiellä seisovat: _puorest, puorest!_ —
Jumalan rauha — samalla kun ojensivat kätensä tervehdykseksi.

Vihdoin aukeni sen huoneen ovi, joka 40 vuotta on ollut papin asuntona
täällä, ja johon sydämestäni halusin vapautuakseni poronnahkapuvustani,
jossa olin, ollut kolme päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa. Tuvan
pinta-ala oli 7 kyynärää kumpaankin suuntaan; sen korkeus lattiasta
katonrajaan 2 1/4 kyynärää, ja keskikohdalta 3 1/4 kyynärää. Uunin
asemasta siinä oli harmaasta kivestä tehty avonainen takka (s.o. ilman
peltiä). Huonekaluston muodostivat seinäpenkit, hirsistä seinään
salvattu vuoteentila, joka anasti ainakin kuudennen osan huoneesta,
sekä kahdesta veistetystä lankunpätkästä tekaistu pöytä ja siinä kaksi
tuohkosta, toisessa kirkasta tunturivettä, toisessa lumensekaista, jota
Lappalaiset mieluummin juovat syystä että se on kylmempää.

 [Eikäpä tuo pappilarakennus, joka Inarin kirkonarkistossa löytyvien
 asiakirjain mukaan korjattiin vuonna 1825 samalla kun siihen
 lisättiin kamarikin, siten uudistetussa kunnossaankaan ollut paljoa
 tyydyttävämpi. Vuonna 1828 Inarissa pidetyn rovastintarkastuksen
 pöytäkirjassa annetaan nimittäin siitä seuraava kuvaus:

 "1:ksi. Yksi kamari, äsken rakennettu pienistä mäntyhirsistä, 4 kyyn.
 2 tuumaa lattiasta välikattoon, 7 k. leveä, 4 k. 14 t. pitkä. Lattia
 on tehty irrallaan olevista, kapeista ja kirveellä halaistuista
 laudoista. Vesikatto ja välikatto, joka on peitetty turpeilla, on
 samanlaatuisista laudoista. Akkuna on 11 k. korkea, 15 t. leveä ja
 on kiinnitetty seinään ilman kehyksiä; kamarin ovi on kirveellä
 veistetyistä ja höylätyistä laudoista. Uuni harmaasta kivestä ilman
 peltiä. Muutoin on huone, kun se on huonosti salvattu ja tilkitty,
 siksi vetoinen, ettei siinä terveyttä turmelematta saata asua.
 Ankarassa pakkasessa siinä ei voi oleskella muuta kuin turkkeihin
 käärittynä. Kun takassa on tuli, kuumentaa se liiaksi uuniin
 kääntynyttä ruumiin puolta, jota vastoin toista puolta jäätää pakkanen.

 "2:ksi. Tupa kamarin edessä on 4 k. 2 t. korkea lattiasta välikattoon,
 7 k. leveä ja 5 1/2 k. pitkä. Muutoin kaikki muut osat samanlaiset
 kuin kamarissa. Kalustoa ei ollut muuta kuin 2 huonoa pöytää, vuode ja
 vanha penkki."]

Synkät tunteet valtasivat minut tulevaisuuteen nähden, kun oli moinen
huone asuttavana 69:llä pohjoisasteella — mutta en saanut kauvan niihin
antautua, sillä pian oli tupa täynnä ihmisiä, jotka lukkarin johdolla
tulivat ilmaisemaan ilonsa saapumisestani. Tämä lukkari oli vanha mies
ja hän oli hoitanut tätä virkaa 54 vuotta 5:n ruplan vuosipalkalla.
Minulle asetetut kysymykset kuuluivat: Onko maassa rauha? Riehuuko
siellä tauteja? Onko matkalla sattunut onnettomuuksia? Mitä pidätte
uudesta asemastanne? y.m. Kylän vanhin eli kylännimismies piti suurella
puuhalla huolta matkakalujeni kantamisesta huoneeseen ja silojen sinne
ripustamisesta; tuvan seinää vastaan pystytettiin pulkkani, jonka
nokka ulottui räystään yli. Eräs pitäjäläisistä, joka oli määrätty
palvelijakseni täällä oloni aikana, kysyi halusinko syödä. Kysyttyäni,
mitä hänellä oli tarjottavana, hän vastasi: "Mitä suinkin haluat:
lihaa, kalaa, ydintä, muuramia, olenpa onnistunut lampaanlihaakin
sinulle hankkimaan." Kaikki läsnäolijat saivat ryypyn ja toivat toisena
päivänä lahjojansa, muun muassa erästä sara-heinää, jota lappalaiset
käyttävät kengissään sukkien verosta, sekä poron ja lampaanmaitoa.
Pienessä padassa oli maito saanut jäätyä möhkäleeksi tikun ympärille,
joka nyt oli kädensijana, kun jäätynyt maitomöhkäle, hieman sulatettuna
valkean ääressä, irtaantui astiasta ja tarjottiin minulle. Illallinen
tuotiin savun mustuttamassa puukupissa, ja lihaliemessä oli paljon
poronkarvoja, joita aina lappalaisen ruokaa valmistaessa putoilee
keittoastiaan.

Ollessani täällä kaksi sunnuntaita ei kokoontuneesta väestä yksikään
lähtenyt kotiinsa, johon toisilla oli 100 jopa 120 virstaa, vaan
he saapuivat miehissä Herran huoneeseen. Arkipäivinä pidettiin
lukukinkerit ja rippikoulu. Silloin kun ei ollut toimitusta kirkossa
tai rukoushuoneessa tapasin seurakuntalaisia lukemassa ja laulamassa
kojuissaan. Harva luki lapinkieltä, useimmat suomea sujuvasti, ja
Lutherin katkismuksen sekä Gezeliuksen tai Sibeliuksen selitykset
ulkoa; sitä paitsi muutamia raamatunlauseita, Athanasiuksen
uskontunnustuksen ja Davidin psalmeja.

Nyt oli jo jokaisen aika lähteä kotiinsa, minun Utsjoelle, jossa
pastorin asumapaikka on. Suorin matka sinne oli 150 virstaa. Vanhat
ja nuoret kokoontuivat pulkkani ympärille, istuessani kiinnitettynä
siihen. Miehet paljastivat päänsä ja lukkari ilmoitti, että seurakunta
tahtoisi laulaa jäähyväisiksi. Hän alkoi virren enkelien varjeluksesta
ja kaikki läsnäolijat yhtyivät siihen; sitten luettiin siunaus, porot
laskettiin liikkeelle ja pian kulkusten kilinään ja koirien haukuntaan
hukkui näiden hyvien luonnonihmisten surun ilmaisut eron johdosta ja
heidän usein uudistamansa huudot: "tervetuloa jälleen!"

Tänä päivänä matkaa jatkettiin vain kolme penikulmaa lappalaiskotaan,
ainoaan, johon voidaan matkalla Inarista Utsjoelle yöpyä. Viisi
tai kuusi korttelia korkea ovenaukko oli kuitenkin siksi ahdas,
etten mahtunut siitä, ennenkuin olin 36 asteen pakkasessa riisunut
talvipukuni kodan ulkopuolella, ja ryömien nelin kontin onnistuin
vihdoin pääsemään sisään. Seuraavana vuonna sinne saapuessani oli ovi
suurennettu, mutta valitettiin kylmyyttä huoneessa. Talonisäntä oli
yksin kotona, opettaen muutamia pieniä lapsia lukemaan ja laulamaan.
Pian loimusi tuli arinalla, joka ainoastaan muutaman neliökyynärän
suuruiseen huoneeseen verrattuna oli suunnattoman suuri. Loimu, kuumuus
ja savu karkoittivat minut ulkoilmaan, josta hyväntahtoinen isäntäni
pian kutsui minut takaisin tarjoutuen valmistamaan ateriaa. Kaksi
pataa, toinen 10 kannun vetoinen, toinen vähän pienempi, olivat jo
tulella. Edelliseen pantiin hienoksi survottua pettua, ja toisesta,
jossa keitettiin kalaa, otettiin muutamia palasia; nämä survottiin
hienoksi ja sekoitettiin pettuun, josta muodostui paksu velli. Kala
laitettiin minulle; isäntä lapsineen rupesi syömään pettuvelliä. Sen
ruokahalun kiihottamana, jolla nuo pienet lapset särpivät mustaa
ruokaansa, minäkin yritin sitä maistaa, mutta kirpeä pihkanmaku teki
minulle mahdottomaksi lusikallisenkaan nielemisen. Tämä ateria, omien
varojeni jäännöksillä höystettynä, oli heidän ainoa tänä päivänä.

Matkaa jatkettiin seuraavana aamuna ja kahden päivän perästä saavuin
Utsjoelle, menetettyäni Utsjoen virtavissa koskissa, jotka eivät jäädy
talvisinkaan, kokovuotisen sokerivarastoni. Astuin uuteen asumukseeni,
jossa paitsi kyökkiä oli kolme välttävää kamaria, mutta kaikki
ilman uunia, joiden asemasta oli ainoastaan lappalaisten käyttämiä
harmaakivitakkoja. Huone oli rakennettu pienistä hirsistä ja seinät
siksi huonosti varustetut, että rakojen läheisyyteen pantu kynttilä
sammui ilmaviiman vaikutuksesta. Rikkinäisten akkunain, seinänrakojen
ja savutorven kautta oli lunta tuiskuttanut sisään siksi paljon, ettei
valkeata voitu sytyttää ennenkuin usean tunnin työn jälkeen. Vähitellen
sai tuli aikaan jonkinmoista lämpöä, ja minä matkakumppaneineni
laskeuduin nukkumaan. Yöllä nousin jäätävän pakkasen herättämänä
juomaan, mutta turhaan tartuin vesiastiaan — siinä ei enää ollut muuta
kuin jäätä. Suurempiin korjauksiin rakennuksessa ei voitu ryhtyä
ennenkuin kesällä, ja asuminen niin huonosti varustetussa asumuksessa
tuli vielä epämieluisammaksi, syystä että lämmittäminen kävi varsin
kalliiksi, koska mäntyä ei enään kasva Utsjoen kirkon pohjoispuolella,
eikä täällä ole muuta metsää kuin koivupensaita. Kun lisäksi ei vielä
ollut ainoatakaan ihmisolentoa, paitsi minua ja matkakumppaneitani,
lähempänä kuin kahden penikulman päässä, en päästänyt kyytimiehiäni
lähtemään, ennenkuin olivat koonneet melkoisia kasoja parin kolmen
kyynärän pituisia koivuja, joiden oksat usein olivat yhtä pitkiä ja
paksuja kuin runkokin. Yhdeksänä päivänä heidän lähtemisensä jälkeen
en nähnyt muita ihmisiä kuin ne kaksi palvelijaa, jotka olin tuonut
muassani. Kymmenentenä päivänä saapui rahvas jumalanpalvelukseen.

Utsjoen lappalaiset ovat enemmän paimentolaisia kuin inarilaiset,
he ovat harjaantumattomampia lukemaan ja osaavat huonommin kuin
heidän etelämpänä asuvat naapurinsa suomea, jonka käyttäminen oli
uskonnonopetuksessa pakollinen. Huomattavia poikkeuksia tietysti
löytyy. Inarilaiset, joilla on vain vähän poroja, asuvat talvisin
samoissa, useimmiten puusta rakennetuissa mökeissä ja viettävät niissä
jokseenkin toimetonta elämää. Porolappalaiset Utsjoella sitä vastoin
muuttelevat siirrettäviä asuntojaan useasti viikossa yhä paimentaen
laumojansa, ja kalastajat, jotka hirsien puutteessa talvisin asuvat
turpeista kyhätyissä hökkeleissään, viettävät kesänsä kalastuspaikoissa
jäämeren rannikolla. Kuitenkaan ei puutu Utsjoen lappalaisiltakaan
virkeätä uskonnonoppimisen harrastusta, ja he käyvät usein ja
hartaudella jumalanpalveluksissa. Heidän kirkkoveisuunsa on kuitenkin
mitä huonoin eikä ole omiansa herättämään hartautta muissa. Yrittäen
toinen toisensa ääntä voittamaan, muistuttaa heidän laulunsa virran
pyörteissä taistelevaa ihmisen hätähuutoa. Sitävastoin inarilaiset
ovat koraalilaulussa etevämmät kuin mikään rahvas, jonka olen kuullut
laulavan, — seurauksena heidän ahkerista hartaustoimituksistaan
kodeissa, jommoisia Utsjoella harvemmin sattuu, koska siellä kaikki
perheenisät eivät, kuten Inarissa, lue saarnakirjasta sunnuntain
saarnaa. Keskitalven aikaan saapuu Utsjokelaisia kirkkoon tavallisesti
10 — 12 henkeä, joka sunnuntai, milloin pastori ei ole matkustanut
Inariin; ainoastaan joka kolmas sunnuntai he tulevat miehissä ja
silloin jatkuvat toimitukset kaksi, kolme päivää. Kun joskus kesälläkin
pidetään jumalanpalveluksia, ei niihin saavu kuin 7 — 8 henkeä, koska
useimmat toukokuun alussa, karttaaksensa sääskiä ja hyönteisiä,
lähtevät Jäämeren rannikolle. Ja jos paikalla sattuu olemaan
norjalainen pappi, avustaa hän heitä papillisilla toimilla, kuten taas
Norjan lappalaisetkin, jotka jäkälän puutteessa saapuvat Utsjoelle,
siellä käyttävät pappia.

Lappalaisten yleinen siirtyminen suvella suo heidän kirkkoherralleenkin
lomaa siihen aikaan oleskelemaan maan asutuimmissa seuduissa; eikä
ollut kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuloani yksikään pappi kestänyt
kesän viettoa Utsjoella, jonka alastomat vuoret ja kalliot jo ensi
silmäyksellä synnyttävät synkän mielialan. Niiden jyrkänteistä ja
rotkoista lumi usein kajostaa elokuussa, eikä jäät Utsjoen järvistä
tavallisesti lähde ennenkuin heinäkuun alussa. Suvi on sittenkin täällä
kuten muuallakin mieluisin vuodenaika, etenkin jos ei arastele sääskiä,
jotka täällä miljoonittain ympäröivät ihmistä. Päivä ja yö ovat
silloin yhtäläiset; ukkosta harvoin kuulee ja vielä harvemmin sattuu
pitkällisiä sateita; mutta sittenkin täydellinen eristys maailmasta
saattaa syvään synkkämielisyyteen, ja vaikkei varkaita ja rosvoja,
paitsi kenties jotakin Vuoreijasta karannutta linnavankia, tarvitse
pelätä, on tämä yksinäisyys kuitenkin kammottava ja synkkä, eivätkä
sitä tunnetta vähennä ne sudet, joita öisin näkee ja kuulee, vaikkeivät
ne täällä hyökkää edes koirienkaan kimppuun, arvattavasti sentähden,
että ne porolaumoista saavat runsaasti elatusta.

Kesän aikana on papilla ani harvoin virantoimituksia. Sitä vuoden aikaa
olenkin minä senvuoksi käyttänyt opintoihin, luonnontieteellisiin
ja fysikaalisiin havaintoihin, kalastukseen ja metsästykseen. Mutta
usein jo elokuussa hyönteiset häviävät, lunta sataa, katoaa, tulee
uudestaan, ja kasvit kuihtuvat. Syyskuun alussa lehdet kellastuvat
ja sen keskivaiheilla koivut ovat menettäneet kauneutensa. Lokakuun
ensi päivinä revontulet alkavat näkyä, järvet jäätyvät, riekko
ja kärppä pukeutuvat luonnon väreihin, ja Mantojärvikin, joka
syvyytensä tähden kauvimmin antimillaan hyödyttää papin kyökkiä,
jäätyy kuukauden loppupäivinä, jolloin tavallisesti on 20 — 30 asteen
pakkanen. Selkeällä ilmalla aurinko vielä näkyy marraskuun 20 p:nä,
mutta se onkin viimeinen kerta vuodessa. Päivät käyvät pimeiksi, yöt
unettomiksi. Sittenkin elämä toisesta syystä käy mieluisemmaksi. Kun,
näet, lappalaiset palaavat Norjasta, saa joka viikko nähdä ihmisiä ja
puhutella heitä, ja heidän vähäpätöisetkin uutisensa, jotka supistuvat
kertomuksiin kalastuksesta, tavarain hinnoista ja ostajista sekä
vastaisista Ruijan suurkäräjäin jäsenistä, eivät ole näillä autioilla
seuduilla viehätystään vailla.

Vähää ennen joulua posti saapuu Suomesta, tuoden ruununvoudin
kantoluettelon ja yksityisiä kirjeitä, mitkä neljän, mitkä kymmenen
kuukauden vanhoja. Mikä juhla! Useat seurakunnan jäsenet tulevat nyt
kirkolle uutisia kuulemaan. Ensimäinen kysymys on: Onko maassa rauha?
Elääkö keisari? Onko hän terve? Onko piispa terve? Ovatko kristityt
rauhassa muhamettilaisilta ja pakanoilta? — Mutta tammikuun 25:nen ja
30:nen päivän vaiheilla, jolloin aurinko taas nousee taivaanrannan
yli, on vieläkin suurempi juhla, jonka arvoa täysin käsittää yksin se,
jolta sen suloinen näky on puuttunut enemmän kuin kaksi kuukautta.
Mikä majesteettinen kauneus, kun sen ensimäiset, uudestaan näkyvät
säteet kultaavat taivaanrannan reunaa! En ole koskaan kyyneleittä
voinut nähdä tätä ilmiötä. Näitä kyyneleitä ei sovi oudoksua, jos kohta
niitä osaksi saa vuotamaan myös maailmasta ja sivistyneiden ihmisten
seurustelusta eristetty elämä, josta puuttuu monet mukavuudet, joita
jollekin sivistysasteelle kohonnut ihminen jo pitää välttämättömyytenä.
— Lappalaisetkin muinoin viettivät auringon palaamisen juhlaa.

Varmuudella täällä ei voida toivoa muuta syötävää kasvikunnasta kuin
muuramia ja suolaheinää. Lauhkeampina suvina menestyvät nauriit ja
retiisit, lauhkeimpina myös pinaatti. Jauhoja ja suoloja saadaan
venäläisistä laivoista Jäämeren rannoilla. Lihaa ja kalaa on
yllinkyllin, ja siirtomaatavaraa tuodaan joka tai joka toinen vuosi
Oulusta 95 penikulman päästä. Tämän kirkkoherrakunnan nykyinen väkiluku
ei ole 900 henkeä suurempi, mutta kun pinta-ala on 260 neliöpenikulmaa,
niin se ei suinkaan vähässä määrässä lisää papillisen toimituksen
vaikeuksia täällä.

Paitsi määrättyjä matkoja Inariin sattuu usein muita, kuten
Outakoskelle, 80 virstaa Utsjoelta, Patsjoelle 250 v. ja Kyrön kylään
220 virstaa täältä, jonka tähden virkamatkojen pituus vuodessa tekee
noin 2,000 virstaa, jolloin useimmasti saa viettää yöt hangella
taivasalla, koska lappalaiskotia harvoin tapaa.

Palaan nyt kuvaamaan ensimmäistä vuottani Lapissa. Sittenkun papilliset
toimitukset Utsjoella ja Inarissa olivat suoritetut, jättivät
lappalaiset minulle jäähyväiset täksi talveksi huhtikuussa ja oleskelin
sitten yksin pappilassa palvelijani kanssa. Yöt tulivat valoisammiksi
ja sen ohessa heräsi toivoni kesän tulosta, jota kaipasin sitä enemmän,
koska tullessani tuomani ruokavarat olivat lopussa. Jauhoja oli kyllä
jo saapunut Norjasta, mutta minulla ei ollut paistinuunia. Jäätyneestä
maasta en saanut savea, itse muuratakseni uunin, ja kun joskus halusin
herkutella leivällä, täytyi vatkutettua taikinaa paistaa takan hiilillä
tahi kypsentää rautapellillä. Maa alkoi paljastua paikoittain, riekot
kisailivat nurkkien ympärillä ja lisäsivät vesilintujen melun ohessa
unettomuuttani. Joka päivä tein pitkiä kävelymatkoja ympäristössä,
jossa ei ollut teitä, ei polkua eikä asuntoa, jossa ei huomannut
mitään viljelystä ja jossa alastomat vuoret ja kivilouhikot tuottivat
kipua jalkoihin. Useissa kohdin oli sulava lumi muodostanut suuria
puroja, jotka syöksyivät alas pilvenkorkuisilta vuorilta, jonkun
päivän jälkeen taas kadotakseen. Voima, jolla ne sieltä tulivat, oli
siksi kova, että ne vyörittivät rinteistä kiviä. Pehmeään maaperään
muodostivat nämä syvänteitä, joissa pienet elävät syksyllä menettivät
henkensä. Joskus kuului vuorilla vyöryvien lumikinosten pauhua. Tämä
tapahtui kesäkuussa, jolloin aurinko keskiyölläkin jo oli 2 à 3 astetta
taivaanrannan yläpuolella.

Pitkän aikaa oli jo erakkoelämätäni vaihtelutta kestänyt. Eräänä yönä,
kun lintujen kova melu esti minua nukkumasta aina kello kahteen saakka
aamulla, nousin liikkuakseni luonnon helmassa, jossa jo muutama ruohon
korsi pistäytyi ylös maasta, ja kuullakseni likeisen vuoren juurella
lintujen laulua, jota kesti läpi vuorokauden, ellei rajuilma sitä
estänyt. Akkunastani huomasin silloin kaksi hanhea, ja ne saivat minut
ajattelemaan ruoka-aittaani, joka oli kokonaan tyhjä. Toinen hanhista
kaatui pyssynlaukauksesta etehisestäni, ja rientäessäni sitä ottamaan
näin savua kirkon likellä siaitsevasta lappalaiskodasta. Ainoastaan
se, jolta kaikkinainen ihmisseura on puuttunut, saattaa käsittää iloni
nähdessäni tämän varman todistuksen ihmisten läsnäolosta. Riensin
kotaan ja tapasin siellä naapurivaimon, joka, jäätyään yksin omaistensa
lähtiessä Jäämeren rannalle kalastamaan, oli tänne paennut kahden
lehmänsä kanssa uhkaavaa nälänhätää välttääkseen ja nyt huvitti minua
kertomuksillaan ennen minua täällä olleista papeista sekä kestitsi
minua lehmiensä maidolla. Parasta mitä minulla oli — viinaa ja
kuivattua lihaa — leipää ei ollut — pantiin pöydälle tervetulleelle
vieraalle, ja hän korvasi vieraanvaraisuuteni lahjoittamalla minulle
riekkoja, joita hän pyysi ansoilla, houkutellen heitä niihin matkimalla
heidän ääntään.

Juhannus-aikaan alkoi lohenpyynti. Pappilan kalastuspaikka 3/4
penikulman päässä tuotti minulle jokapäiväistä työtä, ja aika kului
vähitellen, kunnes heinäkuun loppu palautti muistiini lupaukseni
toimittaa elokuun aikana papillisia tehtäviä Inarin seurakunnassa.
Suvitie sinne käy halki nevojen ja rämeiden 220 virstaa, mutta kun
tienopasta ei saatu, täytyi minun ryhtyä toiseen keinoon ja päätin
kulkea alas Varankivuonoon Tenojokea pitkin ja sitten ylös Patsjokea
Inarinjärvelle. Lähdin heinäkuun 31 p:nä, mutta en saapunut Inariin
ennenkuin vasta elokuun 27 p:nä. Viivytys ei aiheutunut matkan
pituudesta, vaan niistä tavattomista vaikeuksista ja esteistä, joita
läheisyydessä asuvat Venäjän lappalaiset saivat aikaan matkallani
Patsjokea myöten, jota venematkaa ei kukaan silloin vielä ollut tehnyt.
Matkalla näki yleensä kivisiä ja hedelmättömiä rantoja ja matkan
ikävyyttä lisäsi sekin, että meidän täytyi viimeisenä viikkona syödä
paljasta kalaa, jota pyysimme omilla verkoillamme. Olimme onnellisia
jos saimme rannoilla kootuiksi joitakuita sipuli- ja suolaruohoja
yksitoikkoisen ruuan höysteeksi. — Oleskeltuani kahdeksan päivää
Kyrön kylässä ja Inarissa, lähdin paluumatkalle, ensiksi jalkaisin 10
penikulmaa Jorgastakin kalastuspaikalle, sieltä 17 penikulmaa veneellä
pitkin Inarin- ja Tenojokea. Syyskuun 10 p:nä olin taas kotona,
kuljettuani 72 penikulmaa.

Lappalaiset eivät vielä olleet palanneet Jäämeren rannoilta. Kolmen
viikon aikana en nähnyt yhtään ihmistä, eikä Mikonpäivänäkään,
jolloin jumalanpalvelus pidettiin, saapunut kuin toistakymmentä
henkeä. Lunta oli jo maassa; lyhyet päivät tiesivät vastaista pitkää
pimeyttä ja jääsohjoa näkyi joessa. Kolmen viikon kuluttua lappalaiset
osaksi palasivat, ja Pyhäinmiesten päivänä heitä oli jo 23 kirkossa.
Rippikoulu alkoi ja työni lisääntyi. Sitä keskeytti ainoastaan käynti
nimismiehen luona, joka asui kahden penikulman päässä. Yksin kulkien
tuntemattomissa seuduissa, olin sillä matkalla vähällä menettää henkeni.

Tämä yritys sai minut pelkäämään vastaisia matkoja ja pysyin kotona
joulukuun keskivaiheille saakka, jolloin pappi tavallisesti matkustaa
Inariin. Päivällisaikana istuuduin pulkkaan ja saavuin samana päivänä
Mierasjärven kotaan, jonne oli 60 virstaa. Sieltä toivoin silloisella
hyvällä kelillä saapuvani seuraavana iltana Inariin. Lähdimmekin
matkaan klo 2 aamulla, mutta pitkälle emme päässeet ennenkun kyytimies
ilmotti, että rajuilma raivosi tuntureilla, jonka vuoksi olisi
parasta odottaa sen loppumista. Aavistamatta sen voimaa vaadin matkan
jatkamista, mutta pian tuli niin ankara lumipyry, että töin tuskin
löysimme takasin majapaikkaamme, jossa voitelimme haavottuneet kasvomme
rasvalla. Kaksi vuorokautta täytyi meidän viipyä täällä ennenkuin
rajuilma salli meidän jatkaa matkaamme tunturien poikki.

Inarissa viivyin kaksi viikkoa. Joulun viidentenä päivänä lähdin sieltä
paluumatkalle ja saavuin Utsjoelle joulukuun viimeisenä päivänä.
Rahvas oli jo koolla seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Illan
loppupuoli kului pakinoidessa. Niistä lukemattomista tähdistä, jotka
tuikkivat kirkkaalta taivaalta, ennustettiin hyvää muurainsatoa ensi
vuonna. Pidettyämme iltarukouksen erosimme. Muistellessani kohtaloltani
Lapissa nukahdin, ja siten oli ensimäinen vuosi sielläolostani loppunut.

Kuluneen vuoden viimeisen illan olin viettänyt hiljaisissa mietteissä,
iloisessa nöyryydessä ja luottamuksessa kaitselmukseen. Hilpeällä
mielellä heräsin virkistävästä unesta ja tervehdin uutta vuotta
rukouksella että toinenkin vuoteni Lapissa loppuisi yhtä onnellisesti
kuin ensimäinen oli loppunut. Nyt astui sisään kirkonisäntä Samuli
Matinpoika Laiti toivottaen minulle sydämmellisesti samaa mitä olin
hartaudessa anonut. Laiti oli yleisesti arvossa pidetty ukko, jonka
ulkonäkökin herätti kunnioitusta. En tahtonut tuntoakaan tuota varsin
tuttua vanhusta, niin komeaksi hän oli varustautunut juhlan kunniaksi.
Pitkä parta oli leikattu, kalju pää oli peitetty valetukalla, jonka
Laiti 1781 oli saanut lahjaksi rakkaalta rippi-isältään, kirkkoherra
Högmanilta, ja pitkä uusi peurannahkainen turkki oli hänen yllään. Hän
jatkoi: "Olette kuudes kirkkoherra, jota palvelen. Minun ikäisenäni voi
sanoa kuten patriarkka Jaakop sanoi Faraolle: "_Vähä ja paha on minun
elämäni aika, eikä se ulotu minun isäini kulkemisen aikaan_. Siunaan
teitä niinkuin Jaakop siunasi Faraota. Minä kallistun jo hautaan ja
vuosien ja vaivain väsyttämänä haluan lepoon. Suokoon Jumala, ettei
minun tarvitsisi nähdä teidän seuraajaanne kirkkoherran virassa, ja
että te, kun olen vaeltajasauvani jättänyt, saisitte heittää multaa
vanhuksen ruumiille ja lukea hänelle viimeisen siunauksen. Laiti
oli kestänyt monta onnettomuutta, mutta enimmin hän suri kahden
pienokaisensa kuolemaa. Se tapahtui 1799, kun hän perheineen seurasi
porolappalaisia opettaen heidän lapsiaan. Äkkinäinen tulva, jonka
aiheutti Tenojoessa patoutuneet jäät, vei muassaan hänen vasta
rakennetun mökkinsä ja sen mukana molemmat lapset, jotka hukkuivat.
(Tarkemmin kerron tästä tapauksesta vastedes.)

Tuo hyvä kirkonisäntä ei ollut vielä lopettanut puhettansa, joka oli
täynnä raamatunlauseita ja kuvauksia, kun naapurinvaimo, leski Ella
Helander ja hänen kanssaan lukkari Juuso Pietarinpoika, hänkin vanha
ja seurakunnassa arvossa pidetty, saapuivat kumpikin toivottamaan
minulle hyvää uutta vuotta. Viimemainittu ilmoitti lapsenkasteen
suoritettavaksi, joka heti tapahtuikin. Sitten toinen tervehdyskäynti
seurasi toistaan lukuisasti kokoontuneen rahvaan puolelta. Joukossa
oli myös monta Norjan lappalaista. Jokainen tahtoi _paapa puorastet_
(tervehtää pappia).

Kello kymmenen ajoissa soitettiin toisen kerran kirkkoon. Se oli
lähtömerkki. Kokoontunut väki kulki hitaasti ja järjestyksessä,
vaivoin kahlaten syvässä lumessa, kirkkoon päin, joka on noin
150 syltä pappilasta. Nyt oli koossa lukuisa ja kirjava joukko
kumpaakin sukupuolta, vanhoja ja nuoria. Äidit kantoivat pieniä
lapsiaan lappalaiskehdoissa. Astuessaan temppeliin rahvas pysähtyi
avaraan sakaristoon; vanhan tavan mukaan lukkari täällä piti
rukouksen lapinkielellä valmistuksena jumalanpalvelukseen kirkossa.
Seurakunnassa ilmeni silloin syvä ja liikuttava hartaus. Sitten
astuttiin varsinaiseen kirkkoon ja asetuttiin paikoilleen. Astuin
alttarille ja aloin toimituksen. Laulussa epämieluiset ja terävät
äänet häiritsivät nuottia, ja lappalais-murrevivahdukset suomalaisissa
sanoissa vaivasivat korvaa, vaikka lukkari kyllä harjaantuneella
äänellä ja puhtaalla suomenkielellä suoritti tehtävänsä.
Alttaripalveluksen päätyttyä nousin saarnastuoliin. Kirkonisäntä
Laiti oli pyytänyt ja saanut lupaukseni tulkita Lapinkielellä
saarnani niinkuin joskus oli tapahtunut edeltäjienikin aikana. Hän
nousi nyt suorittaaksensa tehtävänsä ja asettui ensi rivin penkin
korvalle, jonka ohi ainoa käytävä kirkossa viepi kuoriin. Lukiessani
saarnarukousta tuo patriarkkaalinen vanhus seisoo liikkumattomana
silmät minuun kiinnitettyinä. Saarnan alkusanat olivat: _Katso, nyt
on otollinen aika! Katso, nyt on autuuden päivä_. Ja heti kun olin
sanat lausunut kuului tämä lauselma Laidin miehekkäällä äänellä
lapiksi: _Katsa, de tal lā täkkolas aigge! de tal lā aivdogas vuoda
peivve!_ Siten kirkonisäntä lauselma lauselmalta käänsi koko saarnani,
noudattaen tarkoin nousua tai laskua äänessäni ja liikkeitäni. Koko
seurakunta vuodatti kyyneleitä, ja se aiheutui pääasiallisesti siitä
liikuttavasta lämmöstä, jolla Laiti vuodatti taivaalliset totuudet
kuulijain sydämiin. Kun luettiin Isä meidän, polvistui hän kääntyneenä
seurakuntaan päin, ja kaikki tekivät samoin. Jumalanpalveluksen
loputtua poistui kansa kirkosta hitain askelin ja riveissä, samoin
kuin se oli sinne tullutkin. Palattuamme pappilaan rahvas pysähtyi
puoliympyrään asumuksen portaitten eteen, sydämellisesti kiittäen
saarnasta, ja etenkin siitä, että Laiti oli saanut heidän kielelleen
tulkita Jumalan sanaa.

Kokoontuneista seurakuntalaisista oleskeli suurin osa kirkolla
seuraavat seitsemän päivää, ja Loppiaiseksi saapui uusia tulokkaita,
osaksi Utsjoelta, osaksi Norjasta. Sillä aikaa toimitettiin joka päivä
yhteisiä aamu- ja iltarukouksia sekä katkismuskuulusteluja, ja muutama
kerta täydellinen jumalanpalveluskin. Loppiaisen jälkeen poistui kansa.
Tammikuun 27 p:nä oli taas koossa melkoinen joukko, mutta saman kuun 28
p:nä vain 7 henkeä.



II

Suomen Lapin asukkaat.



1. Johdatus.


Ei edes kylmässä pohjolassa lappalaisten onnistunut päästä yksin
vallitsemaan eikä saavuttamaan rauhaa, jota he sieltä etsivät, eikä
pelastumaan siitä sorrosta ja vääryydestä, joiden alta he tarujensa
mukaan sinne pakenivat. Sielläkin he joutuivat monenlaisten vainojen
alaisiksi, ja kovia koettelemuksia he saivat kokea, osaksi vihollisten
hyökkäyksistä, osaksi Pirkkalaisten ja sittemmin ruunun kantomiestenkin
puolelta. Tätä viimemainittua tunsivat etenkin ne, joiden
onnettomuudekseen täytyi suorittaa veroja, ei ainoastaan yhdelle, vaan
kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Ja vihdoin he saivat kovaa
kokea tunkeilevien uutisasukkaiden puolelta, jotka heille usein tekivät
väkivaltaa ja vääryyttä, joita hallitus ei ollut tarkoittanut.

Vallinneet olot ovat siten pakottaneet Lappalaiset siirtymään perimpään
pohjolaan, hallittuansa muinoin ei ainoastaan niitä alueita, joita
vielä Lapiksi mainitaan, vaikka niiden suurimmalla osalla jo asuukin
vierasrotuisia kansoja, vaan vielä lisäksi laajoja aloja niiden
eteläpuolella Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Siten on
Suomen Lapissa tähän aikaan ainoastaan Utsjoki yksinomaan lappalaisten
kotipaikkana, sillä heihin ovat sulautuneet sinne siirtyneet
suomalaiset ja norjalaiset.

Yhä vieläkin lappalaiset pitävät suomalaisia, joista he erosivat vasta
viimemainittujen alkaessa maanviljelystä harjoittaa, heimolaisinaan.
Eivätkä läheisyydessä asuvat suomalaisetkaan tahdo tätä heimolaisuutta
kieltää. Siirto toisesta kansallisuudesta toiseen käykin hyvin
helposti. Vielä nähdään melkein vuosittain lappalaisten asettuvan
maanviljelijöiksi. He muuttavat silloin pukua ja tapoja, jopa
kieltäkin. On jo vaikeata erottaa näiden lapsenlapsia todellisista
suomalaisista, ellei vedota historiallisiin lähteisiin. Niinpä ovat
esim. monet talonpojat, jotka asuvat Simon ja Livon jokilatvoilla
Pudasjärvellä ja Kemissä, lappalaista alkuperää. Sama on laita
Kuusamossa ja Sodankylässä, jopa useimmissa Suomen pohjoisissa
pitäjissäkin. Toiselta puolen tavataan ei vain Utsjoella vaan useissa
muissakin Lapin pitäjissä lappalaisia, jotka polveutuvat suomalaisista,
mutta ovat jo kansallisuudeltaan lappalaistuneet siihen määrään, että
sen, jolla ei ole tarkkaa silmää siinä suhteessa, on vaikea havaita
heidän vierasta alkuperäänsä.

Muinoin ovat lappalaiset olleet useille vihollisten hyökkäyksille
alttiit. Niin oli semminkin Kemin Lapin asukasten laita. Sillä nämä
hyökkäykset tulivat aina idästäpäin. Kuitenkin kerrotaan Kemijärvellä,
joka vanhaan aikaan myös oli Kemin Lappia, että ruotsalaiset jo
ammoisina aikoina hävittivät siellä kaksi suurta lappalaiskylää,
Riuhtalan ja Termuslahden.

Venäläisiä ja karjalaisia vastaan on epälukuisia kertoja taisteltu.
Kummaltakin puolen tehtiin alituisia rosvoretkiä. Murhattiin,
ryöstettiin ja poltettiin silloin kaikki, mitä käsiin saatiin.
Niinpä sanotaan ryöstävän joukon murhanneen "_Sompion kardossa_"
kaikki ne Sompion kylän asukkaat, jotka pakolaisina tavattiin.
Mutta kyllä tiedetään kertoa myös Lappalaisten voitoista. Etenkin
eräs johtaja Lavrekadsh, suomeksi Laurikainen, neuvokkuudellaan ja
urhoollisuudellaan tuotti suuria tappioita karjalaisille.

Lappalaiset ovat nyt jo varsin harvalukuiset. Elinkeinonsa mukaan heitä
sanotaan poro-, kalastaja-, metsä- ja paimentolais-lappalaisiksi.
Ensinmainitut elävät poronhoidolla, vaeltaen laumojensa kanssa, ja
kalastajalappalaiset kalastuksella. Metsälappalaisten elinkeinona
on, paitsi metsästystä ja kalastusta, heidän verrattain vähälukuiset
poronsa, joita he talvisaikana pitävät kotipaikoillaan, mutta suvisin
jättävät oman onnensa nojaan, koska metsälappalainen ei vaella kauvas,
eikä hän siis voi seurata porolaumaansa. Paimentolaislappalaiset
hankkivat elatuksensa paimentamalla ja hoitamalla tilallisten poroja,
vaikka heillä joskus on omiakin.

Poro- ja kalastajalappalaisia tavataan tähän aikaan ainoastaan
Utsjoella, Inarissa ja Enontekiäisissä. Metsälappalaisia löytyy
ainoastaan viimemainitussa pitäjässä, ja sielläkin on niitä vähän.
Ei ole suuri Paimentolaislappalaistenkaan luku. Niitä tavataan
Enontekiäsissä, Sodankylässä ja Kittilässä.

Mitaltaan lappalaiset eivät ole varsin niin kookkaita kuin
siirtolaiset. Heidän ruumiinrakennuksensa on melkoista keveämpi ja
notkeampi. Kalastajalappalaisia kookkaammat ovat porolappalaiset.

Siirtolaisen ruumiinvoimatkin ovat suuremmat kuin lappalaisen, ja
edellinen jaksaa kantaa melkoista suurempia taakkoja kuin jälkimäinen,
mutta hän ei silti astu yhtä monta penikulmaa päivässä kuin lappalainen.

Elämän laatuun ja tapoihin nähden on tietysti suuri erotus lappalaisten
ja siirtolaisten välillä. Kun siis ajan pitkään maanviljelys ja
varsinainen karjanhoito kehittyivät jollakin paikkakunnalla, ryhtyivät
lappalaisetkin niitä harjottamaan tai siirtyivät kaukaisempiin
paikkoihin, jatkaaksensa siellä entisiä lappalaisia elämäntapojansa.
Siten ahdistettiin ne, jotka pysyivät lappalaisina, yhä edemmäksi
pohjoiseen, sillä lappalainen poroineen ja maanviljelijä karjoineen
eivät viihdy toistensa läheisyydessä. Maanviljelijät eivät ainoastaan
hävitä porolaitumia, vaan he vähentävät metsästyksenkin tuloja tai,
kuten sanotaan maaherra Melchior Werenstedtin päätöksessä 22 p:ltä
heinäkuuta 1638, "ne elämöivät heidän metsissään kaskea kaataen
ja polttaen, jonka vuoksi metsänriista katoaa ja siten menetetään
turkikset". Tämä tuhoaminen suomalaisten puolelta ei alkanut kuitenkaan
sillä, että he vakituisesti asettuivat asumaan lappalaisten alueelle.
Ilmeisesti nuo suomalaiset siellä aluksi harjoittivat metsästystä ja
kalastusta ainoastaan vissinä vuoden aikoina, mutta sen kautta he
kuitenkin väittivät saaneensa nautinto-oikeuden anastamillaan alueilla.
Mutta mikä lieneekään ensin aiheuttanut pohjalaisten asettumisen tänne
pohjanperille, etenkin Kemijärvelle ja Kuusamoon, eivät kuitenkaan
siirtymiset olleet monilukuisia ennenkuin ilmestyi julistuskirja
syyskuun 3 p:ltä 1695 Lapin asustamisesta, jolla laskettiin pysyväinen
pohja maanviljelyksen laajentamiselle sinne, mitä siihen aikaan vielä
sanottiin varsinaiseksi Lapiksi. Ansio siitä on etupäässä tunnustettava
kuningas Kaarlo Yhdennelletoista.

Suomalaisia ja ruotsalaisia oli kyllä jo tätä ennenkin,
julistuskirjalla 27 p. Syysk. 1673, kehotettu muuttamaan Lappiin,
jotta siellä asukasluku lisääntyisi, ja haltuunsa ottamaan autiota ja
käyttämätöntä maata sekä raivaamaan pelloiksi, niityiksi ja laitumiksi
sen maaperän, jota lappalaiset elantotapansa mukaan eivät voineet
hyödykseen käyttää; ja sen ohessa heitä kehoitettiin hankkimaan
itselleen elatuksenapua metsistä, joista ja järvistä, kuitenkaan
loukkaamatta lappalaisten nautinto-oikeutta heille tarpeellisiin
maa-alueisiin. Mutta julistuskirjassa vuodelta 1673 ei vielä puhuta
varsinaisesta maanviljelyksestä. Sitä kosketellaan nimenomaan vasta
julistuksessa syyskuun 3 p:ltä 1695, jossa yleensä viljelysharrastus
ilmenee selvemmin kuin ensinmainitussa.

Mutta vaikka lappalaisten nautinto-oikeutta olikin suojeltava, ei
sittenkään voitu välttää riitoja niiden ja uutisasukkaiden välillä,
sillä heidän etunsa olivat jyrkästi ristiriitaiset. Kyllä riitoja
ilmaantuikin ei ainoastaan kalastuksen ja metsästyksen, vaan
laitumienkin tähden. Missä uutisasukkaat tapasivat sopivia paikkoja
asustamiselle, sinne he jäivät, pyysivät ja saivat ne ilman vaikeutta
tarkastetuiksi itselleen uutisasunnoiksi, sillä siinä lappalaisen
nautinto-oikeus ei paljoa painanut. Siksi jaloja kuitenkin oltiin, että
ohjesäännössä Lapinvoudeille vuodelta 1760 heitä käskettiin pitämään
silmällä "ettei ketään lappalaista karkoiteta jäkälälaitumilta,
nevoilta ja vuorilta, jotka ovat ainoastaan hänen poroillensa
vaan ei uutisasukkaalle hyödyksi". Jos lappalaisen naapuruus kävi
uutisasukkaalle kiusalliseksi, saattoi tapahtua, että tämä karkoitti
hänet, sytyttämällä metsän palamaan ja siten hävittämällä jäkälämaat.

Lappalaisten laitumet supistuivat tietysti siitäkin, että myös
uutisasukas piti poroja ja, paitsi niitä, vielä karjaakin. Hän vaati
lisäksi oikeutta kalastamiseen vesistöissä ja metsästykseen. Niinpä
Sodankylän lappalaiset v. 1701 valittivat, että vaikka lappalaisille
oli luvattu suojella heidän nautinto-oikeuttansa, talonpojat sittenkin
ovat käyttäneet monia järviä kalastukseen, joten lappalaiset ovat
joutuneet suureen köyhyyteen; ja jos majavanpyyntikin annetaan
uutisasukkaille, niin lappalaisille, joiden luku on suuresti
lisääntynyt, mutta jotka eivät osaa viljellä peltoja ja niittyjä, ei
jää mitään, josta voisivat elää ja verojaan suorittaa.

Kun siten lappalaisia ahdistettiin yhä kauvemmaksi pohjoiseen,
siirtyi osa heistä Jäämeren rannoille, toiset etsivät vielä vapaita
erämaita, ja toiset taas lähtivät kerjäläisinä etelään, joten vihdoin
eteläiseen Lappiin jäivät ainoastaan ne lappalaiset, jotka luopuivat
elantotavastaan ja ryhtyivät, uutisasukasten esimerkkiä noudattaen,
maanviljelykseen ja karjanhoitoon. Kovina nälkävuosina 1695, 1696 ja
1697 kuoli sitäpaitsi sekä uutisasukkaita että lappalaisia nälkään.

En ota ratkaistavakseni, ovatko nämä lakkaamattomat anastukset ja
lappalaisten ahdistaminen äärimmäiseen pohjoiseen olleet tai ovatko
vasta olevat hyödyksi sille, mitä niillä on tarkoitettu. Pysykäämme
siis yksinomaan tosiasioissa ja sillä alueella, jota nykyään pidetään
Lapinmaana. Silloin näemme, että lappalaiset paimentolaiskansana ensin
katosivat Kuusamosta. Niistä 89:stä perheestä, jotka v. 1718 siellä
asuivat, ei ollut lappalaisia muuta kuin 10. Vuonna 1760 ei enää
ollut ainoatakaan. Lappalaiset olivat täältä joko siirtyneet pois tai
ruvenneet maanviljelijöiksi.

Samoin on käynyt Sodankylässä ja Kittilässä. Ja varsinaisia
lappalaisia, niinkuin mainitsimme, ei tähän aikaan enään vakinaisesti
tavata muualla kuin Utsjoella, Inarissa ja vähässä määrässä
Enontekiäisissä.



2. Lappalaisten muinaisuskonto.


Jokaisen kansan alkuperäiseen uskonnolliseen käsitykseen ovat
valtavasti vaikuttaneet ne luonnonsuhteet, joissa kansa on elänyt.
Sen on tehnyt sekä ilmanala siinä maassa, jossa se on alkunsa saanut,
että myös maan maantieteellinen asema ja muodostus, sen suurempi tai
niukempi hedelmällisyys ja muut yleiset olot.

Luonnostaan rikkaissa maissa voivat ihmiset jo alussa asua suuremmissa
ryhmissä. Yhteiselämä antaa voimaa ja maan anteliaisuus rikastuttaa
kansaa, joka rikkautensa ilmaisee runsaasti varustetuilla temppeleillä,
kallisarvoisilla jumalankuvilla, jumalanpalveluksen ulkonaisella
komeudella ja monilla siihen liittyvillä laitoksilla. Kehitys sekä
aineellisissa että henkisissä oloissa edistyy verrattain ripeästi.

Ainoastaan vaivaloisesti syntyy ja muodostuu kaikki pohjan perillä,
semminkin asutun maan viimeisissä äärissä, sumeassa ja kylmässä
Lapissa, jossa ei ollut mitään yksityisomaisuutta ennenkuin lappalainen
kesytti poron; jossa kalastus ja metsästys aina viime aikoihin saakka
ovat olleet ainoat keinot ihmisen elämän mahdollisuudelle; jossa siitä
syystä ihmisten oli pakko elää toisistaan kaukana olevissa kodissa;
jossa maaperän hedelmättömyys ja ilmanalan ankaruus laajoilla aloilla
estää kaiken kasvullisuuden; jossa vallitsee suurimmaksi osaksi talvi
ja jossa sentähden ikuinen jää peittää korkeimmat vuorenhuiput ja
pysyy nevoilla ja soillakin monessa paikassa sulamatta; jossa siis,
kuten Ovidius laulaa: Lumi vallitsee eikä aurinko eikä sade sen valtaa
katkaise, kun pohjatuuli sitä tukee ja tekee sen pysyväiseksi.

Pakotettuna elämään moisissa ulkonaisissa oloissa, erillänsä muusta
maailmasta ja vertaisistaan, ihminen kutistuu ja käy tylyksi.
Niissä oloissa ei edisty tiedoissa, ei luoda kaunotaiteita eikä
kehity hienostunut makuaisti. Sillä ne pakoittavat mielikuvituksen
vaikenemaan, tylsistävät ajatusta, joka kääntyy sisäänpäin, ja
ehkäisevät ihmisen sielullista ja ruumiillistakin kehitystä.

Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen
uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän
vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden
aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja
rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi.
He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan.
Heidän jumalanpalvelukseltaan puuttui kaikki ulkonainen komeus, eikä
heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti
velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein
jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä
asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi
Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.

Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät
lupauksiansa ja suorittivat uhriansa. Joskus saattoi yksityisellä
henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella,
josta vasta enemmän.

Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia
perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka,
johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän
puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä
asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla,
oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi
metsänriistalla ja muulla hyvällä.

Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin
uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti
asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin
jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin
huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri
kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan
läheisyydessä.

Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista
Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.

Semmoisia pyhiä paikkoja — joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli
puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari
ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia — ei hoidettu
muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne
koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen
oksilla, sillä seita piti viheriästä.

Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla.
Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet
pitää nimensä "_passe_" eli "_ailesvarre_" (pyhä vuori). Lukuisasti
tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin
luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre,
Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja,
joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden
hartausharjoituksia.

Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista
seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin
paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty
pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai
naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli
asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset
yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi
eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä
uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekin, joka
lappalaisen kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri
ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.

Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta
kivisiä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin
_Muorra Jubmel'iksi_ (puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen
paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien
rannoille, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta
myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen
vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut
puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne
milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja
kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen
kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat
tulta ja jälkimäinen jumalan musertavaa voimaa.

Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat
kivijumalia, oli se, että _Gedgge Ibmel_ eli _Jubmel_, joksi yhteisesti
kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana
kuin _Muorra Jubmel_ ja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa
he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin
olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita
julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään
tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen
päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut
näkemään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 penikulmaa
Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea,
kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin
valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi.
Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen.
Toisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä
Palelojavrella, penikulma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman
kiven siellä kerrotaan olevan pienen kallion kokoisen, mutta pienen
kiven vaan patalakin veroisen.

Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat
ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon
seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti
ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin
asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli
muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja
palvelijoitaan.

Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi,
kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki
laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun
joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.

Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi
(kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin
Passe gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita oli myös kivijumalien
yleisenä nimityksenä.

Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään
samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.

Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan
ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin
pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin
poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala
oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen
oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta
voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville
siinä käytetystä vihkimispuheesta: "Voidellaan pyhä seitani, syö tai
ole syömättä, olet sittenkin jumalani".

Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa,
että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat
seisoivat, runsaan saaliin.

Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää
hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä
useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat
ja lihavammat sen antimet — tietysti sillä edellytyksellä, että sitä
osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada
noitarummulta, tältä lappalaisen arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa
hänen tärkeimmissä toimissaan.

Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava
tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää
ja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää
hyvänään.

Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain,
nostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia.
Kun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin
uhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja
käsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän
päätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.

Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi
jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä
otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit — etenkin nuo upeat
poronsarvet — tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin
siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun
kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen,
rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.

Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat
lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja
parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai
polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä
aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät
kristittyjen jumalien puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit
ja kirkonmiehet.

Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli
ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken
mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei
aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi
haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri
jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten
äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa
poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin
kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen
seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut
saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin
pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä
sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy,
kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä
paikassa ja muutan toiseen." Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia
epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta,
että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset
kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät
kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin
puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.

Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä
tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea
ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan
polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa
kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta
olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa: "Kerrotaan Luulajan
Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa,
jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta
kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse,
joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä
ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos
hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen
tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin
petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja.
Lappalainen pani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren
hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti,
sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla
aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi
ollut rasvaamatonta kiveä.

"Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon,
jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen
alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän
puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin
rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä
hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten
kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli
lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut,
arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat
ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa
ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin
vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä
oli tapahtunut."



3. Lappalaisten lauluista ja saduista.


Soittoa ja laulua ovat lappalaisetkin jo ammoisista ajoista
harrastaneet. Mutta heidän soittokoneensa ja niillä aikaansaatu soitto
oli muinoin, kuten nytkin vielä, mitä yksinkertaisinta laatua. Paitsi
monenmoisia rumpuja, joita kuitenkaan, ei ainakaan enää pakanuuden
ajan loppupuolella käytetty seurusteluhuvin lisäämiseksi vaan jumalien
kunniaksi toimitetuissa menoissa ja noitatemppujen suorittamisessa, oli
heillä jo muinoin myös toisenlaisia soittokoneita, kuten tuohi- tai
puutorvia. He käyttivät myös varsin alkuperäisiä pajunkuorista tehtyjä
puhallustorvia, ja huuliharppukin oli aikoja sitten heillä tunnettu.
Mutta häissäkään näitä koneita ei käytetty, sillä niissä ei ole tapana
soittaa, paitsi joskus Alalapissa, jossa tanssisoittoa suoritetaan
viululla.

Lauluun sitävastoin heillä on ammoisista ajoista ollut enemmän
harrastusta. Laulujansa he nimittävät "juoigam" eli "juoigem", ja
laulamista kutsutaan joikaamiseksi. Virsiä varten sitävastoin he
käyttävät sanaa "lavl" tai "lavllo" ja laulaa virsiä on "lavllot".

Näitä juoigam-lauluja suoritetaan omituisella ja jotensakin
yksitoikkoisella, milloin surullisella ja valittavalla, milloin
hilpeällä, milloin taas kostoa ja raivoa uhkuvalla nuotilla. Kun
laulun tulee ilmaista vihaa, liittyy siihen usein hammastenkiristys,
ja kun se on ilkkuva, suoritetaan se äänellä, joka ainakaan siihen
tottumattomille korville ei ole mieluinen. Teksti on usein tilapäinen
ja sisältää nykyään varsin usein vain muutamia sanoja, joita laulaja
loppumattomiin toistaa, lisäten niihin kaikenlaisia sivuääniä
kuten aa, oo ja senkaltaisia. Tuo alituinen äänten ja sanojen jopa
yksityisten tavujen toistaminen luo näihin lauluihin niiden suuressa
yksinkertaisuudessakin jonkinmoisen runollisuuden vivahduksen.
Sisällyksensä puolesta ne tavallisesti ovat kovin mitättömiä, ja
varsin puutteellinen on muotokin, jota koetetaan korjata mainituilla
moninaisilla äänillä.

Mutta vaikka lappalaisten laulu kehityksessään onkin tauonnut,
lappalainen sentään laulaa ahkerasti. Kuten lapsi jokeltaa, hänkin
laulaen jokeltaa häntä ympäröivistä esineistä. Hän laulaa, samalla
tekstiä laatien, meren aalloista, järven laineista, viheriöivästä
lehdosta, pauhaavasta koskesta, pulppuavasta lähteestä, tuuheasta
puusta, kaatuneesta hongasta, kuihtuneesta oksasta, milloin toisesta,
milloin toisesta eläimestä, sanalla sanoen, kaikesta, mikä ilmenee
hänen katseelleen ja esiintyy hänen nähtäväkseen.

Poroja paimentavan täytyy laulaa ahkerasti, sillä jos paimen
pysyy ääneti, saapuu susi helposti laumaan. Kuten suomalaiset
paimenlauluissaan, samoin lappalainenkin siinä vapaasti valitsee
laulunsa aineen. Susi, joka on lauman ankara vihollinen ja jossa se
aiheuttaa paljon vauriota, on lauluissa alituisesti käytetty aihe.
Esimerkkinä mainittakoon paimenlaulu, joka on tavallinen Utsjoella ja
jota käytetään siellä ei ainoastaan paimentaessa, vaan myös poroja
etsiessä, semminkin jos silloin huomataan suden jälkiä tai muutoin
sattumalta ajatellaan tätä petoa. Tekstissä on ainoastaan nämä sanat:

    Laiha susi
    pitkähäntäinen.

Mutta toistamalla jo ennen mainituilla lisäyksillä laulu venyy
loppumattomiin.

Oikeastaan lappalainen joikaa kun hän on jossakin toimessa tahi kun
hän on liikkeessä, sillä joikaamista mitään toimittamatta pidetään
nykyään kristillisellä aikakaudella sekä syntisenä että vaarallisena,
koska perkele silloin voi laulajaa vahingoittaa. Sitä hän kuitenkaan
ei voi, jos laulaessa ollaan jossakin toimessa. Perkele onkin se, niin
väitetään, joka on opettanut ihmisiä joikaamaan. Venäjän lappalaisten
kertoman mukaan paholainen siihen opetti vanhan akan, joka sitoutui
opetuksen palkaksi hehkuvasta kivestä nuolemaan pois perkeleen syljen.
Voihan helposti otaksua, että papit entisaikoina saivat lappalaisiin
istutetuksi tämän käsityksen joikaustaidon synnystä.

Mutta paitsi näitä, jos niin saa sanoa, jokapäiväisiä lauluja, jotka
tavallisesti liittyvät näkyväisiin esineihin, tavataan lappalaisilla
n.s. Tolas juoigam eli muinaislauluja, joissa kosketellaan myös
yliluonnollisia voimia ja näkymättömiä olioita. Niissä kerrotaan osaksi
lappalaisten muinaisista kohtaloista, osaksi ne ovat semmoisia, joita
laulettiin uhreja ja noitumista toimitettaessa, osaksi semmoisia,
joiden tarkoitus oli saada metsien ja vesien tuotteet kartutetuksi. Kun
niitä entisaikoina suoritettiin kokoontuneen väestön läsnä ollessa,
johti laulua Raadeädje, Serve-olmai, siite-ised tai noide. Nämä laulut
elävät nyt enää vain katkelmina jonkun iäkkään henkilön muistossa.
Ja hyvin vastenmielisesti niitä ilmoitetaan, osaksi maallisen
rangaistuksen pelosta, osaksi uskonnollisesta arkatuntoisuudesta.
Sillä semmoisten perkeleellisten ja tuhoa tuottavien laulujen, niin
sanotaan, ei pidä joutua jälkimaailman muistettaviksi. Joskus luulin
myös huomanneeni, että joskin muutoin oltiin taipuvaisia sanelemaan
minulle lauluja, jätettiin tahallansa yhtä ja toista pois, joka muka
oli unhotettu. Minulla oli toisinaan kuitenkin syytä epäillä väitteen
todellisuutta. Siten eräs laulajistani jätti aina pois kiroukset, kun
hän piti niitä siksi syntisinä, ettei ollut tahtonut niitä oppia,
vaikka luulen että ne hänellä olivat hyvin säilyneet muistissa.

Sillä varovaisuudella, joka tässä kohden tavataan lappalaisissa, on
syvät juuret, jotka, kuten kasvi, ovat valosta ja pimeydestä saaneet
elinnesteensä. Vielä on säilynyt Saamemaan taruissa muistoja siitä,
miten moni arvokas perheenisä sai astua mestauslavalle, syystä
että hän oli harjoittanut muinaista laulutaitoa. Vieläpä Ruotsin
valistunut ja monien viisaiden hallitustoimiensa tähden kunnioitettu
kuningas Kaarlo XI hallitusaikansa ensi vuosina, harhaan johdetun
ajanhengen vaikutuksesta, tuomitsi kuolemaan saamelais-raukan, jonka
pahansuovat ja harhaluuloiset naapurit olivat ilmoittaneet noidaksi,
vaikka hän todellisuudessa ei ollut muuta kuin kansansa muinaisten
kansallislaulujen osaaja, näiden laulujen, jotka kurjalle kansalle
olivat lohdutuksena juuri samojen naapurien anastuksia kärsiessä. Ja
kuinka sellaisia henkilöitä jotkut papit kohtelivat, siitä voidaan
saada tietoja Tuomas von Westenin, Tornaeuksen, Tuderuksen y.m.
kirjoista.

Mutta vaikka ei voikaan hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joita
käytettiin lappalaisten harhauskojen ja taikatemppujen hävittämisessä,
täytyy kuitenkin antaa tunnustuksensa kuninkaiden ja tosipappien
harrastuksille koettaa sytyttää tämänkin luonnonkansan keskuudessa
ikuisen valon soihdun ja siten juurruttaa siihenkin ihmiselle arvoisen
ja taivaallisten totuuksien kanssa yhtäpitävän elämänkatsomuksen.

Kuusi vuotta olin jo elänyt lappalaisten keskuudessa, ennenkuin
tuli tiedokseni, että muinaisia kansallislauluja vielä oli heillä
muistissa. Jos kysyin heiltä tunsivatko he niitä, ja sen kysymyksen
teinkin heti paikalle tultuani, sain aina vastaukseksi, että moiset
perkeleelliset kepposet oli isällinen hallitus ja hartaat papit jo
aikoja sitten hävittäneet Jumalalle kunniaksi. Satunnaisesti kuulin
vihdoin erään lappalaisen laulavan semmoista laulua hänen tietämättään
että olin läheisyydessä. Niiden osaamista hän ei sanonut pitävänsä
syntinä, mutta hän ei ollut rohjennut niitä minulle ilmaista, peläten
maallista rangaistusta. Vasta kun minä pyhimmästi vakuutin, että en
minä puolestani tulisi laulajalle tuhoa tuottamaan, rupesi hän vihdoin
minulle muutamia lauluja sanelemaan, ja ne olivatkin ensimäiset, mitä
saamen-kielellä kirjoitin muistiin.

Hänen käsityksensä mukaan ei näillä lauluilla, joita hän nuoruudessaan
oli muutamia oppinut, enään ollut mitään merkitystä, semminkään ei
kristitylle ihmiselle, johon paholaisella ei ole suurta valtaa.
Itselleen hän arveli niistä olleen hyötyäkin. Nehän olivat saaneet
hänet käsittämään, kuinka paljon suurempi armo Herralta oli tullut
hänelle kuin hänen esi-isilleen, jotka, kuten hän näistä lauluista
oli tullut huomaamaan, olivat eläneet pakanallisissa erehdyksissä ja
syvässä pimeydessä. Laulut olivat siis antaneet hänelle aihetta ylistää
Vapahtajaa siitä taivaallisesta opetuksesta, josta hänkin oli tullut
osalliseksi.

Näiden laulujen ja katkelmien pääasiallisena sisällyksenä oli se, miten
lappalaiset muinoin anoivat epäjumaliltaan suotuisaa metsästystä ja
hyvää kalansaalista, terveyttä y.m., ja miten he vaativat, että jumalat
monenkertaisesti palkitsisivat heille tuodut uhrit, ja vihdoin uhaten,
että ellei jumala anna mitä he pyytävät, eivät he ainoastaan hylkää
häntä, vaan vieläpä ottavat häneltä pois ne sarvet, joita jo olivat
hänelle uhranneet, jopa hävittävätkin hänet.

Lappalaisten vanhoissa lauluissa ilmenee enimmiten epätoivo ja
synkkyys, huoli ja kärsimys, suru ja hätä. Ne kuvaavat alakuloista
elämää, joka ei liiku ruusuilla tai kukkasilla sirotetuissa laaksoissa,
vaikka niissä joskus häämöittää onnellisemmankin ajan muisto.

Kuten suurimmaksi osaksi kaikki pohjolan kansanrunous on romanttista,
niin on lappalaistenkin. Niissä he käsittelevät puroja, ojia, vesiä
y.m. elävinä olentoina, mutta niissä ei esiinny lappalaisten oma voima,
vaan heidän ulkopuolellaan oleva yli-inhimillinen tarmo, jonka avulla
metsät ja vuoret syöstään mereen ja suoritetaan muita suurtöitä.
Jättiläisiä ja muita avustajia niissä manataan esille maan uumenista
ja syvyydestä, ja sekä ne että ilman siivelliset asukkaat, joiden apua
myös vaaditaan, avustavat heitä heidän toimissaan.

Suomalaisessa kansanrunoudessa tavattava alkusointu, joka
lappalaisissakin lauluissa joskus esiintyy, tuo suruvoittoinen kärsimys
ja ahdistus, joka kummassakin on niin yleinen, näkyy viittaavan siihen,
että ne ovat samasta siemenestä versoneet, vaikka sitä kumpikin kansa
on erilaisessa maaperässä eri tavalla viljellyt. Sillä jo ennenkuin
suomalainen kansanrunous oli joutunut nykyiselle kehityskannalleen,
olivat lappalaiset eronneet suomalaisista. Kosketuskohtia oli heidän
välillään kuitenkin senkin jälkeen monenmoisia. Ei siis ihmettäkään,
että suomalainen laulu on vaikuttanut lappalaiseen lauluun, eikä
sekään, että viimemainitun kehitys on keskeytynyt niiden surkeiden
olojen johdosta, joissa lappalaiset ovat eläneet.

       *       *       *       *       *

Lauluihin liittyvät sadut. Näissä saduissa puhutaan muun muassa, kuinka
Aasa-Thor vainosi jättiläisiä ja aaveita tuntureilla, poltti useimmat
korkeat kukkulat ja hävitti niistä aaveet; kuinka lappalaiset voittivat
jättiläisiä sekä kaatoivat kokonaisia karhulaumoja ja susia, jotka
terävillä hampaillaan olivat jyrsineet rikki ne kalliolohkareet, jotka
olivat suojana lappalaisten luonnon muodostamissa asunnoissa; kuinka
he uskoivat esi-isiensä henkien avulla suorittaneen sankaritekoja
taistellessaan jootteja, skyyttejä, karjalaisia ja muita kansoja
vastaan, joiden kanssa olivat joutuneet tekemisiin; kuinka kupari-,
hopea- ja kultapäitsillä suistetut oriit lennättivät lappalaisia
sankareita kallioihin rakennettuihin kuningaslinnoihin kaukaisissa
maissa, joissa useat heistä olivat suorittaneet suurtekoja ja siitä
syystä otettiin kuninkaiden turviin, ja joissa monet heistä, kuten
Ruobba, naivat prinsessan. Vielä nytkin uskotaan mitä hullunkurisimpia
satuja, ja usein kyllä vakuutetaan, että niissä kerrotut seikkailut,
mitä laatua lienevätkin, ovat tapahtuneet äsken manalaan menneiden
sukupolvien aikana. Kuvitellaan että henkilöt, jotka elivät viimeksi
kuluneella vuosisadalla, ovat olleet vaikeissa taisteluissa
jättiläisiä, hiisiä (staloja) ja muita senkaltaisia olentoja vastaan,
jotka olivat niin väkeviä, että ne viskelivät kokonaisia vuoria,
kaatoivat laivoja y.m., ja niin suunnattomia, että janoissaan ollessaan
joivat tyhjäksi koko järven. Usein kuulee puhuttavan noidista,
jotka keskenään kilpailivat noitataidossa sillä koettaen toinen
toistaan vahingoittaa, ihmisistä, joita noiduttiin eläimiksi, ja
joiden täytyy semmoisessa muodossa vaeltaa maan päällä, ynnä muuta
samanlaatuista mielettömyyttä. Saa niinikään kuulla satuja siitä,
kuinka Pelko taisteli paholaista vastaan ja voitti hänet, Peivaan,
Akimelekin, Torajan, Lavrekan ja muiden sankarien urostöistä, ja myös
kaikenmoisista muista tapahtumista.



4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.


Lappalaiset useissa Keminlapin pitäjissä ovat suorittaneet veroa
kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Koetan selittää mikä sen oli
aiheuttanut.

Mahdotonta on, että sellaiset olot ovat johtuneet siitä, että Lapinmaa
aikojen kuluessa oli ollut milloin toisen milloin toisen valtakunnan
alaisena. Eikä ole oikeana pidettävä sitäkään otaksumista, että etenkin
Kuusamon Lapista suoritettu jousivero olisi syntynyt siten, että rahvas
suostui siihen, saadakseen olla rauhassa Venäjän puolelta tehdyiltä
rosvoretkiltä. Lagus kertomuksessaan Kuusamon pitäjästä luulee
kuitenkin, että semmoinen suostumus oli tehty "rajakäynnissä Kaarlo IX
aikana", siis Täyssinän rauhan jälkeen 1595. Mutta tämä otaksuminen,
joka kenties perustuu siihen, että silloin Ruotsin ja Venäjän
välillä solmittiin rauha, on luultavasti kokonaan perätön. Sillä
useammin lienevät meikäläiset häirinneet Venäjän puolta kuin Venäjän
raja-asukkaat häiritsivät Suomen Lappia. Epäilemätöntä on sitäpaitsi,
että veronkanto Suomen Lapista, ja siis tietystikin välittömästi
rajalla olevasta Kuusamosta, toimitettiin paljon aikaisemmin Venäjän
puolelta, joka juuri mainitussa rauhanteossa luopui veronkannosta
Tornion Lapissa, josta siis aikaisemmin suoritettiin vero tällekin
valtakunnalle.

Todenmukaisempaa on, ettei aihetta veronmaksuun vieraille valloille
ole etsittävä semmoisesta suostumuksesta, jota on mainittu, eikä
jonkunlaisesta muka yliherruudesta tässä maassa, vaan yksinkertaisesti
siitä, että siten korvattiin ne etuoikeudet, joita nautittiin vieraan
valtakunnan alueella.

Vielä nykyäänkin tarvitsevat porolappalaiset suunnattomia aloja
porojensa elatusta varten, ne kun eivät saa riittävää ravintoa pienillä
aloilla. Porojen ainoa ravinto talvisin on jäkälä. Suvella, kun tämä
jäkälä on kuivaa, on se niille vähemmin miellyttävää. Syystalvella
tapahtuu tuontuostakin, että maata peittää kova hanki, joka estää
poroja sen alta kaivamasta esiin jäkäliä. Keskitalvella on lunta 2 —
3 kyynärää. Jos silloin sattuu olemaan kova hanki ennenkuin keväällä
ilmaantuu paljaita paikkoja, tahi ennenkuin jäkäläiset kivet ovat
lumipeittonsa heittäneet, ovat porot samassa epätoivoisessa tilassa
laitumeen nähden. Talvella on poroilla susista vielä suurempi vaara
kuin suvella. Niitä vastaan täytyy poroja varjella ja suojella
mahdollisuuden mukaan. Suvella niitä vaivaa kaikenlaiset itikat
(hyönteiset). Tapahtuu myös että niitä toisessa paikassa rasittaa jokin
tauti, josta toisessa paikassa ei tiedetä mitään.

Semmoisia ja monia muita seikkoja täytyy lappalaisen ottaa huomioon,
jos hän tahtoo säilyttää laumansa. Hän on pakotettu talvella tekemään
laajoja retkiä, ja suvella vieläkin laajempia. Merenrannikolla, jota
lappalaiset ammoisista ajoista ovat pitäneet kaikille yhteisinä, ei
jäkälää tavallisesti kasva niin viljavasti, että porolaumat siellä
voisivat elää kautta talven. Useammin kuin metsäseuduissa peittää
siellä maata kova hanki, joka ei ainoastaan vaikeuta poron ruuan
hankintaa vaan myös helpottaa suden hyökkäyksiä. Talven tullessa
porolaumat sentähden lähtevät sisämaihin, jonne niiden omistajien
täytyy tahtoen tai tahtomattaan niitä seurata. Keväällä puhaltaa
alituisia merituulia, ja porot, jotka haluavat kulkea vastatuuleen,
suuntaavat kulkunsa merenrannikolle, jossa lappalaiset pienten
koiriensa avulla ajavat niitä kapeisiin niemiin. Siellä ne ovat
paremmassa turvassa kärpäsiltä ja itikoilta, joten niitä on helpompi
paimentaa ja pitää koossa.

Niinikään kalastettiin usein järvissä oman maan rajan ulkopuolella,
eikä metsästäjääkään arveluttanut astua sen yli. Pyydettiin peuroja,
majavia, naalia, näätiä, oravia y.m. mistä niitä vain sattui löytämään.
Mutta nämä eläimet tietysti eivät pysy samoilla aloilla vaan samoilevat
paikasta toiseen. Ketut, naalit y.m. kulkevat peltorotan ja hiirien
perässä. Runsaampi tai niukempi männyn tai kuusen siementen saanti
määrää oravan vaellukset. Näätä pyrkii oravan jälessä, jonka pesää
se käyttää omanaan. Sinne meni metsästäjä missä hän luuli riistaa
löytävänsä, kysymättä valtakunnan rajaa. Se ei estänyt kalastajaakaan
harjottamasta ammattiaan, missä hän vain luuli sen kannattavan.
Kalankin runsaus vesistöissä saattaa kyllä satunnaisista syistä olla
melkoisten vaihtelujen alainen. Kun saalis jossakin paikassa on niukka,
saattaa se olla varsin runsas toisessa paikassa, joka ei ole varsin
kaukana.

Kaiken tämän johdosta tapahtui usein, ja tapahtuu yhä vieläkin, että
porolappalaiset asettivat majojansa milloin oman milloin vieraan
valtion alueelle. Kuten meidän ja muutkin lappalaiset poroineen suvella
pyrkivät merenrannalle, vetäytyivät ne taas talvella, vieraatkin,
huolimatta valtakunnan rajasta, maamme alueen sisäosiin.

Siten kävi pohjoisessa Lapissa, tunturiselän pohjoispuolella. Vähän
toisenlaiseksi muodostuivat olot etelämpänä asuvien lappalaisten
luona. Kenties meren etäisyyden tähden nämä eivät entisinä aikoina
pitäneet suurempia porojoukkoja, vaan oli heidän taloutensa jo silloin
samanlaatuinen kuin nykyään metsälappalaisten ja inarilaisten.
Ainoastaan talvisin, jolloin he tarvitsivat juhtia metsästysretkiänsä,
ajojansa ja matkojansa varten, pitivät he porojansa luonaan, mutta
suvella antoivat he niiden samoilla vapaina metsissä. Tietysti nekään
eivät välittäneet valtakunnan rajasta. Mutta poronpitoa tärkeämpi
näkyy jo muinoin olleen metsästys ja kalastus. Kalastusta varten
käytettiin kaukana toisistaan olevia järviä, ja siirryttiin, kun olot
sitä vaativat, toisesta toiseen, huolimatta siitä oliko järvi ehkä
toisessa valtakunnassa. Siten inarilainen vielä nykyäänkin vaimoineen,
lapsineen, kalastaa milloin toisessa milloin toisessa järvessä
ja lähettää, jos hänellä on renki tai täyskasvuinen poika, tämän
jäämerelle kalastamaan.

Noita siten siirtyviä ja samoilevia lappalaisia tavattiin
kirjoitettuina kahden tai kolmen valtakunnan kantokirjoihin, ja heitä
pakotettiin sentähden maksamaan veroa sekä toiselle että toiselle
valtakunnalle. Eihän siinä mitään kohtuuttomuutta ollutkaan, niin
kauvan kun verotettiin ainoastaan niitä, jotka mieskohtaisesti olivat
saaneet nauttia näitä etuja. Mutta vähitellen verotettiin muitakin, ja
siten vero vihdoin sai koko kyläkuntaa velvoittavan veron luonteen,
jota sitten suoritettiin säädettyyn määrään koko kyläkunnasta.

Niinpä luetaan Vesisaaren lääninarkistossa säilytetyssä kertomuksessa:
"Kun norjalaisia, ruotsalaisia ja Venäjän novgorodilaisia lähettejä
saapui Lappiin, maksoivat lappalaiset, joilla ei ollut mitään voimaa
kieltäytyä, kullekin varojensa mukaan". Kuitenkin tuntuu siltä, että
ainakin myöhempinä aikoina, jolloin järjestyneempiä oloja saatiin
aikaan, lukuun otettiin veroa määrätessä myöskin se aika, jolloin
verotettu oli oleskellut valtakunnan alueella ja siitä nauttinut etuja.
Siitä riippui kai se, että esim. Utsjoella ja Inarissa maksettiin
Ruotsille kokovero, vaan Norjalle ainoastaan puolivero.

Asian luonteesta seurasi sekin, että veronkantajien täytyi tulla
vieraan maan alueelle, sillä veronalaista ei voitu varmuudella
tavata muualla, kuin hänen varsinaisessa kotipaikassaan. 1596-vuoden
rajajärjestyskirjan mukaan, kuningas Sigismundin ja tsaari Feodor
Ivanovitschin välillä, piti tosin Venäjän alamaisten, jotka asuivat
ruotsalaisella alueella, sieltä muuttaa pois. Mutta niin ei käynyt,
vaan pysyivät he entisessä tavassaan, oleskellen ja hankkien
elatustansa milloin toisessa, milloin toisessa valtakunnassa,
suorittaen veroa kummallekin.

Kukin valtakunta yhä jatkoi veronkantoansa niiltä lappalaisilta,
joita se jo ennen oli verottanut, huolimatta siitä, missä he asuivat,
ja kantomiehet nauttivat, ei ainoastaan suojaa, vaan virallista
avustustakin paikkakunnan viranomaisilta vieraassa valtakunnassa veroa
kootessaan, jolloin tietystikin etusijassa pidettiin silmällä oman
valtakunnan etuja.

Mutta sittenkään meidän lappalaiset eivät milloinkaan tunnustaneet
muuta herruutta kuin Ruotsin hallitsijan. Häntä he aina pitivät oikeana
Herranaan ja kuninkaanaan ja ainoastaan hänelle he valittivat, kun
verot heistä tuntuivat liian raskailta. Se ilmenee nimityksessä "Miin
konagas" s.o. meidän kuningas, jota he käyttivät tarkoittaessaan
Ruotsin hallitsijaa, jota vastoin Venäjän hallitsijaa nimitettiin
"Karjel" eli "Ruossa konagas" ja Norjan "Vuona könagas" s.o. Vuonoin
kuningas.

Minun käsitykseni mukaan on siis kaiken todennäköisyyden mukaan
näissä seikoissa etsittävä pohja sille veronalaisuudelle usealle
valtakunnalle, johon lappalaiset olivat joutuneet, ja siitä, niin
ainakin minä otaksun, riippui kaiketi myös Venäjälle menevä jousivero
Suomen Lapista. Siihen viittaa myös kunink. kirje 11 p:ltä kesäkuuta
1801.

Varsin selvän todistuksen tämän käsityksen oikeudesta antaa eräs 1588
vuoden memoriaali, josta näkyy, että jo silloin Inarissa suoritettiin
veroa kolmelle valtakunnalle, ja niinikään olot Enontekiäisten
Peltojärven kylässä.

Viimeksimainitusta kylästä suoritettiin Venäjälle veroa vielä 1594.
Koska sitä ruvettiin kantamaan, ei ole tiedossa, mutta äsken mainitun
vuoden jälkeen sitä ei enää tavata kantokirjoissa. Sen kanto näkyy siis
lakanneen Täyssinän rauhanteon jälkeen 1595, jolloin Venäjä Ruotsin
eduksi luopui kaikesta verosta Tornion Lapissa, johon Peltojärvenkin
kylä kuului.

Näyttää siltä, että venäläiset viranomaiset korvauksena jousiverosta
pitivät velvollisuutenaan, ainakin pakottavan tarpeen tullen, suoda
joitakuita etuja noille kyläkunnille, kun ne niitä pyysivät. Semmoista
tapahtui erittäin aikoina, jolloin niiden täytyi tuottaa Venäjältä
viljaa, köysiä, hamppuja ja muita tarpeitansa.

Venäjän puolelta tämä viljakauppa ei oikeastaan ollut sallittu, eikä
Ruotsinkaan hallitus näy olleen halukas suostumaan meidän Lapin
pitäjien pyyntöön, että hallituksen myötävaikutuksella tämä kielto
saataisiin kumotuksi. Siitä 1760 vuoden valtiopäivillä esitetty anomus
syrjäytettiin nimenomaan vastauksessa talonpoikien yleisiin valituksiin
sen 60:nessä §:ssä vuodelta 1762, kuitenkin sillä lisäyksellä, että
kunink. M:tti tahtoi pitää armollista huolta köyhistä alamaisistaan,
että ne tässä suhteessa ennen ensi valtiopäiviä tulisivat autetuiksi.
Niin ei kai sittenkään käynyt, koska samanlainen anomus uusittiin
valtiopäivillä 1765— 1766, kuitenkin nytkin ilman muuta tulosta, kuin
että kunink. M:tti kirjelmässä tammikuun 18 p:ltä 1766 vaati läänin
maaherraa koettamaan taivuttaa kaupunkien kauppiaita avustamaan Kemin
Lapin asukkaita tarpeellisella viljalla.

Mutta tämä yritys, jos sitä tehtiinkään, nähtävästi jäi tulosta vaille,
sillä Lapin väestö kääntyi nyt suorastaan Kuolan voudin puoleen, joka
myös suostui anomukseen; ja lappalaisemme saivat nyt ostaa erityisiä
tarpeitaan Venäjän puolelta, jopa edullisillakin ehdoilla. Siitä on
joitakuita kirjeitä ja asiakirjoja, kuten myös osa kuitteja näiden
paikkakuntien Venäjälle suoritetusta verosta, vieläkin tallella.

Keminlappi oli veroilla enin rasitettu. Paitsi omalle (Ruotsin)
kruunulle suoritettiin sieltä veroa: Kuusamosta, Kuolajärveltä,
Sodankylästä, Sompiosta ja Keminkylästä Venäjälle, Utsjoelta ja
Inarista sekä Venäjälle että vieläpä Norjallekin. Tämä verotus
lakkautettiin, mitä Norjaan tulee, vuonna 1751; mutta Venäjälle
menevästä verosta vapautettiin Keminlappi vasta 1814. Siellä oli
Kittilä ainoa seutu, jota ei vieras valtio koskaan verottanut.



5. Uutisasukkaiden vaikeudet.


Olemme jo nähneet, mitenkä uutisasutus vähitellen pakoitti
Lappalaiset väistymään aina vain pohjoisempiin seutuihin. Mutta on
myös uutisasukkailla ollut suuret vaikeudet voitettavina monessakin
suhteessa, ja erittäinkin kovaan ilmanalaan ja maaperään nähden.
Nälkävuodet 1600 luvun loppupuolella hidastuttivat vakinaista asutusta
Kemin Lapissa. Melkein yhtä tuntuvat siinä suhteessa olivat katovuosien
1716 ja 1717 sekä katovuosisarjan 1737 — 1743 seuraukset, kuten näkyy
Niilo Fellmanin muistelmista onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet
Kemijärveä, verratessa niitä hänen kertomuksiin samoista paikkakunnista
vuosina 1748 ja 1751, sekä E. Laguksen kertomukseen Kuusamosta.

Perinpohjaiset kadot 1810, 1811 ja 1812 eivät aiheuttaneet ainoastaan
monta kuolemantapausta nälän seurauksena, vaan myös lukuisia
siirtymisiä, etenkin Kuusamosta, Kuolajärveltä ja Sodankylästä; sillä
sielläkin sanotaan vallinneen riistan puutteen metsissä ja kalan
puutteen vesissä. Monet siirtolaiset kuolivat niillä matkoilla, jonka
tähden siellä useat talot jäivät autioiksi.

Näiden paikkakuntain kurjuus oli todellakin kauhea. Joillakuilla oli
vielä vuonna 1810 vanhoja varoja käytettävissä; mutta ne syötiin
seuraavana talvena, jonka tähden monelta pellot jäivät vuonna 1811
kylvämättä. Mutta siellä missä kylvettiinkin ei ollut juuri sen
parempaa, sillä sekin vuosi oli katovuosi, eikä vuonna 1812 saatu
mitään satoa. Viimeisenä keinona nälän tyydyttämiseksi syötiin elukat
ja niiden nahat, eipä hyljätty koiriakaan eikä edes kuolleiden eläinten
raatoja. Vasta kun kaikki oli loppuun syöty lähdettiin nälänhätää
pakoon, kun kotipaikalla ei ollut mitään saatavana. Ne, joilla vielä
joku poro oli säilynyt, lähtivät vaimoineen lapsineen, alastomina
ja viluisina, Jäämeren rannoille, jossa heistä suuri osa seuraavana
vuonna kuoli keripukkiin, mutta toiset vielä elävät siellä kalastajina.
Monet suuntasivat kulkunsa Vienan meren rannikolle, jossa he piankin
kääntyivät kreikkalaiseen uskoon.

Toisia lähti etelään, kelkassa vetäen pieniä lapsiansa, joista moni
autioilla taipaleilla Sodankylän ja Rovaniemen välillä nääntyi nälkään
ja viluun. Useat näistä siirtolaisista, semminkin enemmän aikaa pettua
syöneet, olivat siksi heikontuneet, että he, istuuduttuaan tienvarrelle
lepäämään, eivät enään jaksaneetkaan nousta, vaan vaipuivat erämaassa
kuolemaan.

Suurin joukoin hädänalaiset tulivat pitkin Kemijoen vartta. Mutta
eteläisimmissäkin pitäjissä asukkaat elivät semmoisessa ruuan
puutteessa, etteivät aina kyenneet lieventämään näiden kulkijain
nälkää ja tuskaa. Olihan kuitenkin vielä jokunen varakkaampi, joka
hallan vioittamasta viljasta poltti viinaa. Semmoisen luona sattui
näkemään monen kuleksijan tyydyttävän nälkäänsä rankilla, jota he myös
halukkaasti panivat jäätyneinä kappaleina kelkkaansa evääksi.

Vaikka monta, semminkin Kuusamossa, kuoli nälkään, onnistuivat
kuitenkin toiset pelastamaan kurjan henkensä kaikenlaisilla
ravintoaineilla nälkäkauden yli. Heidän nälistynyt ruumiinsa kangistui
usein niin, että nuo ihmis-raukat tuskin voivat liikkua. Toisten ruumis
taas kuivettui, ettei ollut muuta jälellä kuin luut ja nahka ja kalpeat
kasvot.

Tilasta Kuusamossa Deutsch v. 1816 kirjoittamassaan kertomuksessa
nimeltä "Taloudellisia muistiinpanoja pohjoisesta Oulun läänistä" sanoo
näin: "Vuosien 1810 ja 1812 kurjuudesta katovuosien seurauksena on
mahdoton kielin kertoa. Pitkin tietä nähtiin nääntyneitä kerjäläisiä,
kasvot ja jalat pöhöttyneinä, kykenemättöminä seisomaan tai istumaan.
Useat talonomistajat eivät jaksaneet tuoda tarpeellista pettua
metsistä. Jauhoja laskettiin juhlina lusikoittain talon kullekin
henkilölle, ja lapset kiihkeästi odottivat tätä onnellista aikaa.
Jumpruttain lainattiin jauhoja, ja takaisin maksettaessa syntyi usein
riitoja kukkurasta. Maitohorsma suolaruohon ohessa ja koivunkuori
olivat herkkuisia leivän aineita. Uutisasukkaat Kukkia, Moilanen
ja Majavajärvi elivät koko kevätkauden vesisaran ja vesiraatteen
(Menyanthes trifoliata) korsista ja juurista, joita paistettiin
tuokkosissa. Niistä tuli verikakun näköisiä möhkäleitä, joita syötiin
päretikulla ja käytettiin eväänä matkoillakin. Varakkaammat sekoittivat
siihen kalaa, eikä hyljätty hevosraatojenkaan luita."

Paljon pettua syöneiden ruumista avattaessa oli nautittua sulamatonta
ravintoainetta joskus tavattu likimain leiviskän verran, ja sellaisten
onnettomien ulostukset olivat uskomattomasti karkeat, sanoo Deutsch,
joka oli piirilääkärinä paikkakunnalla.

Mutta tässä onnettomassa tilassa syntyi jonkinmoinen parannus talvella
1813, kun metsiin ilmaantui jonkunverran lintuja ja oravia, ja ne,
joilla siihen vielä oli voimia, saattoivat niitä pyytämällä hankkia
itselleen ja omaisilleen ei ainoastaan jonkun verran ravintoa, vaan
myös keinon saada, vaikkakin niukasti, siementä, josta sitten ensi
suvena korjattiin hyvä sato. Paljon peltoja jäi silloinkin kylvämättä
siemenen puutteessa. Koko Yli-Sompion kylässä ei kukaan sinä vuonna
kylvänyt leiviskää enempää, moni ainoastaan 5—6 naulaa, ja useat tilat
siellä ja muuallakin olivat autioina. Ne, jotka olivat siirtyneet
paikkakuntiin Suomen rajojen sisällä, palasivat kuitenkin ja asettuivat
asumaan tiloilleen, jotka he tapasivat autioina tahi vieraitten asumina.

Sinä vuonna avusti kuitenkin ruunu, ja muutenkin ajat tulivat
paremmiksi. Mutta vuodentulo oli vielä vuonna 1814-kin niukka. Talojen
ja asukkaiden luku on sittemmin lisääntynyt ja väestön hyvinvointi on
uskomattomassa määrässä karttunut. Täällä ei puutu luonnonetuja. Jos
siis uutteruus, huolellisuus ja raittius olisivat suuremmat, kuin mitä
ne valitettavasti ovat, saattaisi varallisuus Keminlapin tilallisessa
väestössä, eritoten verojen vähyyden tähden, piankin tulla yleiseksi.
Rovasti M. Castrénin muistiinpanojen mukaan 7 p:ltä kesäkuuta 1804 oli
silloin Sodankylässä, kun uutistilat siellä olivat syyneissä arvioidut,
26 manttaalia, Kuusamossa 31 11/16 manttaalia ja Kuolajärvellä 6 1/12
manttaalia, paitsi 1 1/8 uutistilain manttaalia, jotka silloin eivät
vielä olleet veronalaisia.

Talot tässä Lapinmaassa ovat vielä melkein kaikki kruununluontoiset.
Ainoastaan Kuusamossa on osa tiloja perinnöksi ostettu. Ensimäinen
perinnöksi osto tapahtui 1798. Mutta pitäjän 45:stä manttaalista on
kuitenkin vielä ainoastaan 7 15/39 manttaalia perinnöksi ostettuja.

Niille Lapin uutisasutuksille, jotka eivät nauti vapausvuosia, vaan
kohta perustamisen jälkeen ovat veroja suorittaneet, suotiin tosin
vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin elokuun 17 p:ltä 1762
ikuinen veronvapaus, mutta missä määrin tämä etu on voinut tulla
Suomen Lapin hyödyksi, sitä en tiedä. Minulle tietämätön on niinikään,
mikä tulos on ollut Oulun läänin maaherran vuonna 1830 alamaisesti
tehdystä ehdotuksesta, että Lapin rahvaalle suotaisiin oikeus saada
kruununuutistalonsa ilman lunnaita perintötiloina merkityiksi
maakirjaan, josta Keis. Senaatti kirjeessä maaliskuun 2 p:ltä 1831 on
ilmoittanut vastaisuudessa antavansa lausuntonsa.

Maataviljelevällä väestöllä täällä on, paitsi niitä poikkeuksia, jotka
aiheutuvat paikallisista oloista, yleensä sama talous kuin Pohjanmaan
talonpojilla, joskin metsästyksellä täällä on suurempi merkitys kuin
siellä. Tämän väestön toimeentulo ei lienekään nyt niin huono kuin
ehkä usein entisinä aikoina. Kuusamossa, Sodankylässä ja Kittilässä
on yleensä parempi taloudellinen asema kuin väestöllä monella
paikkakunnalla Suomen sisämaassa. Moni talonpoika siellä on kuoltuaan
jättänyt jälkeensä, paitsi täydellistä pesää, jopa 3 à 400 riksiä
puhtaassa rahassa. Hyvinä vuosina jotkut parempiosaiset korjaavat
enemmän viljaa kuin mitä omassa taloudessa tarvitaan, ja ylijäämät
huolellinen säästää katovuosia varten. On niitäkin, jotka töistä,
20:stä tahi 25:stä lehmästään — eräässä talossa Kittilässä tapasin
30:täkin — myyvät 25, jopa 50 ja vieläpä useammankin leiviskän voita
vuodessa. Usealla on sitäpaitse melkoinen joukko poroja, joista hän,
muuta hyötyä mainitsematta, saa lihaa, sarvia ja vuotia myytäväksi.

Metsänriistakin on talollisille melkoinen tulolähde. Mutta kun
paikkakunta on kaukana merestä, ei ole vielä, mitä itse metsään tulee,
ymmärretty sen runsaista aarteista ammentaa. Paitsi talontarvepuita,
on saatu joku vähäinen tulo potaskan polttamisella, jota on ruvettu
harjoittamaan Kuusamossa, sekä myymällä sahapölkkyjä, joita viedään
Kittilästä ja Sodankylästä erääseen sahalaitokseen Rovaniemellä.

Inari on köyhä seutu. Se on ylänkömaata ja näyttää etelästä saapuneelle
karulta, viljelykselle mahdottomalta, semmoiselta, josta viljelijän
kaikki vaivat menevät hukkaan; sillä jäätyneitä järviä ja jokia
tavataan täällä vielä kesäkuussa, ja tunturien lumikinokset tekevät
ilman vielä Juhannuksen jälkeen tuuliseksi ja kylmäksi. Mutta kun
suvella tulee Utsjoelta Inariin, viriävät muissakin melkein samat
tunteet kuin norjalaisessa, joka uhmattuansa Jäämeren myrskyjä ja
aaltoja Ruijasta saapuu tänne. Moni Ruijalainen on minulle sanonut:
"Oi, mikä ihana maa tämä Inari, täällä tahtoisin elää talvet ja muuttaa
rannikolle keväällä; kuinka mainioita metsiä tapaakaan täällä, mitä
somia honkia, kuten aarniometsässä, josta puhutaan Salomo kuninkaan
ajoilta; ihme, ettei täällä viljellä ohraa". Norjalainen pitää ohran
viljelemisen mahdollisena kaikkialla missä honka menestyy. Tosin
tuntuukin ilma täällä toisenlaiselta kuin Norjan Ruijassa ja Utsjoella,
joissa pohjoistuuli suvellakin saa lumen ja pyryilman liikkeelle, ja
saattaapa heinä- ja elokuullakin sattua semmoisia. Pihkaa tuoksuva
honka suokin suvella mieluisan viileyden Inarissa, josta kylmyys
ja pahat ilmat silloin näkyvät olevan karkoitetut. Aarniometsien
kautta virtaa jokia hymyilevien laaksojen läpi, ja ruohoiset rannat
ja saaret ennustavat täällä hyvää tulevaisuutta karjanhoidolle;
mutta siitä ei voi paljon koitua, niinkauvan kuin heinänteko on
jätetty naisille, lapsille ja ukoille, mieskuntoisen väen Jäämerestä
pyytäessä turskia tai sen lahdissa onkien monenmoisia kaloja, tai
vaanien peuroja tuntureilla, ajattelemattakaan maan muokkaamista,
johon varatkaan eivät kai riitä. Inarissa ei tosin honka pääse samaan
paksuuteen ja pituuteen kuin Kemin ja Tornion vesiväylien varsilla,
mutta aarniometsiä täällä tavataan useammin kuin etelämmässä. Syynä
siihen on selvästi se, että vaikka ruotsalaisille ja suomalaisille,
jotka halusivat asettua uutisasukkaina Lappiin, vakuutettiin melkoisia
etuja, ei heitä mainittavassa määrässä ole saapunut. Lappalainen pitää
metsästä huolta, sillä jos metsä palaa, niin tuhoutuu jäkäläkin, johon
hänen toimeentulonsa perustuu. Uutisasukas sitä vastoin sytyttää metsän
asuntonsa ympärillä, saadaksensa parempaa laidunta karjallensa. Kun
suvet ovat kuivat, leviävät metsäpalot suurille aloille, koska niitä
alussa ei tahdottu, ja sittemmin ei voitu sammuttaa. Hitaasti on
uutisasutus edistynyt Inarissa. Mutta on se sielläkin alulla.

Olen toisessa paikassa kertonut, miten tohtori Deutsch, seuralaistensa
kanssa, ja minä saavuimme uutisasukkaan Tuomas Kyrön taloon Ivalojoen
varrella. Varakkaalta ja hauskalta se tuntui. Isäntä toi meille
rieskamaitoa hopeapikarissa, jonka hänelle oli lahjoittanut Keis.
Suomen talousseura. Kääntyen minun puoleeni, kun olin hänelle tuttu,
kysyi hän nöyrästi ja häveliäästi, kuinka suuria herroja seurassani
kulki, ja pitikö hänen panna rintapieleensä mitalinsa, jota kuitenkin
pidin tarpeettomana, kun muka nyt oli niin myöhäinen. Mutta toisena
aamuna ukko esiintyi juhlapuvussa, mitali rinnassa. Tätä uutteraa
suomalaista ei ollut peljättänyt perimmäisen pohjolan syvät kinokset ja
jylhät tunturit, joiden takana hän oli pohjattomista nevoista hankkinut
itselleen toimeentulon. Kunnaalle joenlaakson yläpuolelle hän oli
rakentanut asuntonsa, tummiin pilviin kohoavien honkametsien suojaan,
sieltä silmäilläkseen niitä syviä nevoja, jotka hän, kuivaamalla ja
keväällä tulvavedellä kastamalla, oli muuttanut heinämaiksi. Peltoa
hänellä tosin ei vielä ollut kuin noin 2 — 3 tynnyrinalaa, mutta hän
korjasi suvella kokonaista 300 kuormaa heiniä, joilla hän ruokki
melkoisen karjan ja sen avulla pakotti ohran tuleentumaan ja hyvää
satoa antamaan tässä pohjoisessa ilmanalassa.

Mitä vankka, uupumaton, ahkera suomalainen saa aikaan erämaassa, siitä
on Tuomas Kyrö kuvaavana esimerkkinä. Hän syntyi 1776 Sodankylän
Kittilän kylässä, jossa hänen isällään oli talo. 1804 hän nai vielä
elossa olevan vaimonsa Anna Pietarintyttären Peltovuoman. Paitsi
kuuttakymmentä riksiä sai hän perinnöksi vanhan tamman, viisi lehmää ja
lampaan, jota vastoin talo, joka oli kruununtila, siirtyi vanhemmalle
veljelle. Näiden perityiden elukkain ruokkiminen niillä heinillä,
joita hän saattoi koota Kittilän vielä jakamattomista soista, kävi
vaikeaksi. Mutta hän oli kuullut puhuttavan Ivalojoen hedelmällisistä
rannoista, ja hän lähti sinne metsästysmatkalle, löytääksensä siellä,
mikäli mahdollista, sopivan paikan uutistalolle. Seutu miellytti
häntä, mutta parhaat paikat olivat jo 1760-luvulla tarkastetut Kyrön
kruununtilalle, ainoalle, joka siihen aikaan oli Ivalon vesijakson
varrella. Tila oli kuitenkin ensimäisen perustajan kuoleman jälkeen
ollut autiona, ja hänen neljää poikaansa olivat sukulaiset Kittilässä
hoitaneet ja kasvattaneet. Mutta kun he olivat varttuneet ja naineet,
päättivät he jatkaa vanhempiensa alkamaa viljelystä, ja jakoivat
siinä tarkoituksessa jo nurmettuneet avarat tilukset neljään osaan.
Yksi pojista luopui kuitenkin toivosta saada osansa viljellyksi ja
lähti kalastajaksi Varanginvuonoon. Tämän osan osti Tuomas, ja 60:sta
riksistään hän maksoi suostutun kauppasumman, 55 riksiä. Palattuansa
kotia hän lähti vaimonsa ja jonkun viikon vanhan poikansa, hevosensa,
5 lehmänsä ja lampaansa kanssa, sekä kalustona hyvä pyssy, jotkut
kirveet, viikatteet ja verkot, 30:n penikulman taipaleelle erämaan
halki rakentaaksensa itselleen talon jylhään metsään. Pyssyllään ja
verkoillaan hän matkalla hankki elatusta perheelleen, ja syyskuun 20
p:nä 1805 hän majautui kunnaalle Ivalojoen rannalla synkkään metsään
ja noin penikulman päähän siitä paikasta, jossa Kyrön uutisasutus
sijaitsi. Vaikka vuodenaika olikin myöhäinen, onnistui hänen
kuitenkin koota sen verran kuihtunutta ruohoa, että siitä riitti
elatusta hänen elukoillensa, jonka ohessa hän myös ryhtyi asumuksen
rakentamiseen. Kalastusta ja metsästystä täytyi myöskin harjoittaa
elatuksen hankkimiseksi; mutta tästä kaikesta huolimatta oli asunto ja
elukkain suojat valmistuneet 8 viikon ajalla. Saattaa käsittää millä
mielihyvällä perhe muutti uuteen, tulisijalla varustettuun asuntoonsa,
vietettyänsä koko rakennusajan nuotiotulen ääressä. Nyt hän oli noin
21 vuotta asunut tässä paikassa, kaksi penikulmaa ylempänä Ivalojoen
laskupaikasta Inariin, ja omisti 20 lypsävää lehmää, 3 hevosta ja 100
lammasta, lisäksi vielä joukon poroja. Vuonna 1819 hänellä oli ollut
130 lammasta, joista susi oli puolet tappanut.

Suvella 1820 tarkastuksessa ja arvioimisessa, jota hänen pyynnöstään
tilalla pidin lappalaisnimismiehen Juhana Morottajan ja kihlakunnan
lautamiehen Martti Matinpoika Wallen avustamana, arvosteltiin:
asuinrakennus, joka oli 24 kyynärää pitkä, 9 kyynärää leveä ja 5
kyynärää korkea perustuksesta katonrajaan saakka ja sisälsi kaksi tupaa
ja kamarin tulisijoineen, sekä muut rakennukset, nim. 2 navettaa, kaksi
lammashuonetta ja niihin kuuluvat heinäladot, navettakyökki, sauna,
talli, viisi kalu- ja vilja-aittaa, riihi ja jalkamylly, yhteensä 430
hopearuplaksi; kulut 2 tynnyrinalan suuruisen pellon muokkaamisessa 80
ruplaksi; 130 heinäkuorman alan perkaaminen ja ojittaminen niityksi
950 ruplaksi; vanhojen metsistyneiden niittyjen parantaminen, josta
ennen oli saatu 30, mutta nyt 60 kuormaa, 600 ruplaksi; 14,000 kyynärää
aitaa 140 ruplaksi; siis kaikkiaan 2,200 hopearuplaksi. Ensimäisinä
vuosina ei hänen talossaan ollut muita kuin hän itse, hänen vaimonsa
ja silloin pieni poikansa. Nyt on siinä kuusi täysi-ikäistä henkilöä;
paitsi äskenmainittuja renki ja 2 piikaa. Tämä työvoima oli tietysti
suvisin riittämätön laajojen niittyjen korjaamiseen, mutta silloin
oli hänellä tässä apuna runsas liha-, voi- ja jauho y.m. varastonsa.
Melkein jokainen metsästäjä, joka elokuussa täältä lähti likeisille
tuntureille peuranajoon, etsi täältä eväitä. Niitä he saivatkin,
mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he ainakin viikon ajan olivat
heinänkorjuuta avustamassa, jonka tehtyään saivat kolmen viikon eväät
lainaksi. Mutta oli siitä toinenkin etu. Metsästäjä ei siten ainoastaan
tottunut heinäntekoon, vaan työ viritti hänessä halua karjanhoitoon,
ja hän huomasi, että kun metsästys ja kalastus usein epäonnistuivat,
uutisasukkaan aitasta sensijaan ei koskaan puuttunut voi, liha, taljat
ja villat, kaikki sellaista tavaraa, joka paikkakunnalla ja semminkin
Norjassa meni hyvin kaupaksi. Metsästäjän vaivaloinen ja alituinen
taistelu metsänpetoja vastaan sateessa, kuivuudessa, myrskyssä
ja pyryilmassa, ei voinut suojata häntä köyhyydestä, ja vanhana
menetetystä terveydestä, jota vastoin uutisasukas silloin nautti rauhaa
mökissään lapsiensa hoitamana; ja kun metsästäjä hävitti tai karkoitti
kaukaisiin erämaihin metsän elukat, joten hänen toimeentulonsa
kävi yhä vaikeammaksi, parantuivat sitä vastoin uutisasukkaan olot
vuosi vuodelta. Usein olivat lappalaiset, jotka metsästyksellä ja
kalastuksella elivät kädestä suuhun, ihmetelleet hänen kestävyyttään
työssä, josta hän vasta tulevaisuudessa sai korvausta; mutta kyllä he
jo rupesivat huomaamaan, että hän yhä edistyi varmemmin ja paremmin
kuin he, ja moni heistä osti jo häneltä vasikan tai lehmän — ikävä
vain että hinnat olivat jotensakin korkeat, ja ettei täällä semmoisia
muualla ollut saatavissa.

Tuomas oli onnistunut asuinpaikan valitsemisessa. Hän oli heti
kiinnittänyt huomionsa niihin syviin soihin ja nevoihin, jotka
ympäröivät sitä korkeata metsää kasvavaa multavaa kunnasta, johon
hän oli asuntonsa rakentanut. Hän puhkasi ne töyryt, joiden välissä
joki kulki, ja johti siten veden pois soista, jotka sitten rupesivat
heinää kasvamaan. Nämä ojat, jotka olivat vain muutaman sylen pituisia,
olivat siten kaivetut, että kevään tulvavesi niiden kautta virtasi
soille ja toi niihin mutaa, josta kasvullisuus edistyi. Vähässä
ajassa olivat siten nuo rämeiset, epäterveelliset ja vesiperäiset
laaksot ja nevat, jotka hänen tänne asettuessaan ympäröivät hänen
taloansa, muuttuneet lujiksi heinää kasvaviksi kentiksi, joista hän
sai melkoista lisää niihin heiniin, joita hän korjasi perkaamistaan
maaniityistä. Kaiken sen lannan, jota Tuomas ei voinut käyttää pieniin
peltoihinsa, hän levitti sellaisille niityille, joihin ei noussut
tulvavesi, ja sai siten varsin runsaasti kasvavia maaniittyjä. Pyhiin
kirjoihin ukko oli hyvin perehtynyt. Kirkossa hän aina kävi, kun tiesi
papin tulevan, mutta harvoin niissä kokouksissa, joihin lappalaiset
väliajoilla saapuivat. Joka pyhä hän luki kappaleen raamatusta tai
saarnakirjasta, ja oli varsin hyvillään, jos joku vieraskin saapui
niihin hartaushetkiin, joita hän piti talonväkensä kanssa.

Paitsi Tuomas Kyröä on tässä mainittava Puljun uutistalon isäntä
Kittilässä. Kun vuonna 1828 terveyteni parantamisen tähden olin
oleskellut Oulussa, saavuin paluumatkalla Puljun uutistaloon, pohjoisin
talo Kittilässä ja lähimmistä naapureista kolmen penikulman päässä.
Talo oli kauvan ollut sangen kurja uutisasunto, mutta nykyinen isäntä,
joka noin 15 vuotta sitten osti sen parillakymmenellä riksillä,
on uutteruudella, mutta valitettavasti myöskin turmiollisella
viinanmyynnillä lappalaisille, päässyt varallisuuteen. Hänellä oli
jo noin 20 lehmää, 50 à 60 lammasta ja samanverran poroja. Hän kylvi
vuosittain, vaikka asuikin tunturin juurella, 3 à 4 tynnyriä ohraa,
ja viime kymmenenä vuotena on ainoastaan yhden kerran halla tehnyt
vahinkoa. Karjastaan hän vuodessa möi 40 à 50 leiviskää voita, osaksi
tunturilappalaisille, osaksi Norjaan, josta hän osti venäläisiä
ruisjauhoja. Hänen pöydällään näin sentähden yhtä hyvää leipää kuin
ikinä talonpojilla Suomessa. Asunto sitävastoin ei ollut kiitettävä.
Paitsi varsin siivotonta savupirttiä — jossa isäntä, hänen perheensä
ja muu talonväki asui ja sai sopia tilasta muutamien nälkäisten ja
keskenään riitaisten koirien, useiden lampaiden ja jonkun vasikan
kanssa — oli hänellä toisessa rakennuksessa vierashuone, jossa oli
tavallinen harmaasta kivestä tehty uunikin. Mutta tällä kertaa se oli
täynnä poronsarvia, eikä se siis ollut varsinaiseen tarkoitukseensa
käytettävissä. Navetta oli paras, ja tietysti runsaimmin tuottavakin
rakennus talossa. Hänen ainoa hevosensa käveli ulkona pihalla ja sai
silloin tällöin heinätukon. Kun se joskus koetti tunkea navettaan
päästäksensä suojaan raivoavalta ilmalta, karkoittivat naiset
sen heti sieltä. Sen karva olikin ainakin kolme kertaa pitempi
kuin hyvin hoidetun hevosen. Muutoin onkin huomattava, että mitä
edemmäksi pohjoiseen tullaan, sitä surkeammasti hoidettuna tapaa
tämän luonnostaan jalon eläimen, sillä talvellakaan ei sille anneta
muuta suojaa ilmaa ja tuulta vastaan kuin avoin vaja navetan ja
heinäladon välissä, ja niin niukasti ruokaa, ettei olekaan varsin
harvinaista, että sitä täytyy nostaa jaloilleen, kun se, heti kun maa
on paljastunut, ajetaan vielä harmaalle laitumelle. — Mutta on löytynyt
ja löytyy monta muutakin tarmokasta uutisviljelijää Lapissa, ja on
siellä tilaa vieläkin runsaassa määrässä, ei vain etelässä vaan myöskin
pohjoisessa.

Se joka esimerkiksi pohjoisimman Lapin yleensä karuilta mailta saapuu
Luton, Nuottijoen, Ivalon tahi Kaamasjoen, monin paikoin ruohoisille
rannoille ja reheviin metsiin, tuleekin ajatelleeksi, eikö olisi
suotava, että ainakin joku osa vangeistamme siirrettäisiin näihin
seutuihin, käyttääkseen hyväkseen täällä olevia elatuslähteitä. Ainakin
voitaisiin niitä panna täällä vapaalle jalalle samalla menestyksellä
kun Norjan kartoitettuja Ruijassa — kunpa vain heitä seuraisi pappi
ja valistunut sekä oikeutta rakastava virkamies — sillä ehdolla
ja velvollisuudella että täällä viljelevät itselleen uutistaloja.
Mitä mainioita karjanlaitumia täällä vähän ajan perästä olisikaan,
jos jokainen semmoinen työmies saisi omakseen sen maan, jota hän
viljelee. Tuollainen siirtolaiskunta kuitenkaan ei voisi menestyä ilman
mukavaa myynti- ja lastauspaikkaa. Sitä varten olisi tarpeen muutama
penikulma Jäämeren nyt autiota merenrannikkoa Patsjoen ja Karabellan
välissä. Sillä varmaa on, että meidän tunturintakaiset lappalaiset ja
uutisasukkaat eivät voi hyvin menestyä, suurimmillakaan uhrauksilla
valtion puolelta, ellei Suomelle suoda maapalstaa jäämeren rannikolla.



III.

Lapin ilmanala.


Utsjoella jo tammikuun keskivaiheilla tekee etelän kaunis rusko
puolipäivän ajan valoisammaksi, saa ilman selkeämmäksi ja
läpikuultavammaksi, karkoittaa tähtitaivaan siintävän hämärän ja
herättää pitempien päivien toivon. Tammikuun loppupuolella alkaa
näkyä päivän sappeja etelästä taivaanrannalla, ja nekin ennustavat
auringon palaamista. Ne ovat siis yhtä mieluisia kuin tervetulleitakin
ilmiöitä, vaikka niitä usein seuraa pakkanen, lumituiskut ja pahat
säät. Tammikuun viimeisinä päivinä tai helmikuun alussa, riippuen
ilmasta, näkyy vihdoin todellinen aurinko täydessä loistossaan.
Silloin usein pakastaa ankarasti, mutta yleensä pilvisen talven
sijasta tulee nyt selkeämpi ilma ja tähtien valaisemia öitä. Pyryilmat
käyvät harvinaisemmiksi, lunta ei sada yhtä usein kuin ennen ja
puolipäivän aurinko lämmittää. Mutta vaikka aurinko päivä päivältä
nousee korkeammalle, on vielä päiväntasauksen aikana keväällä
täysi talvi ja mainio keli. Ensimäinen kevätlintu, lumivarpunen,
saapuu jo maaliskuun viimeisinä päivinä, jolloin ei ole vielä
kevään merkkejäkään. Sanotaan myös, että tämä lintu joskus täällä
talvehtiikin. Huhtikuun alussa ei hämäryys puoliyönkään aikana muutu
pimeydeksi, mutta 20 asteen pakkanen ei ole silloin vielä harvinaista.
Tässä kuussa saapuu vihdoin kaivattu kevät, sillä vaikka yöt ovat
kylmiä, puhdistaa aurinko oksat ja risut lumesta ja kuurasta.
Puolukan, sianpuolan ja variksenmarjan varret nostavat näkyviin
edellisen vuoden marjansa, jotka ovat tuleentuneet kinosten alla,
lumivarpunen ja västäräkki visertelevät, jään aukot koskissa suurenevat
ja maidonvalkoinen joutsen muistuttaa tulollansa etelän ihanuutta.
Tuhatlukuisina laumoina porot silloin, toinen toisensa jäljissä,
seuraavat omistajiansa merenrannikolle. Kun he lähenevät pappilaa,
antavat paimenet käskyn koirillensa ajaa porot läheiseen rantaan, sillä
lappalaiset tahtovat silloin aina, jos ovat omia pitäjäläisiä, käydä
puhuttelemassa ja jäähyväisiä sanomassa papilleen. Ero tapahtuu harvoin
ilman liikutuksen ja surun ilmaisuja sen johdosta, että kaitselmus
on asettanut niin, ettei Utsjoen pappi, samoin kuin Norjan papit,
suvella muuta merenrannalle. Yksinäisyydessäni ajattelin usein, että
jos suuri keisarimme saisi tietoonsa asian oikean laadun, hän kyllä
lahjoittaisi tälle kovaonniselle kansalle aution Karabellan niemimaan
suvi- ja kalastuspaikaksi, jossa se oman pappinsa palvelemana saisi
omassa kirkossaan ylistää Jumalaa ja kiittää häntä meren antamasta
jokapäiväisestä leivästä.

Ei missään niin ikävöidä auringon tuloa, eikä se missään ole niin
tervetullut kuin Lapissa. Se ilmaisee tulollaan, että kuukausia
kestänyt yö nyt on lopussa. Se tyynnyttää myrskyt ja tuottaa
lievennyksen sairaille. Se sulattaa jäät, jotka ovat kasaantuneet
maan äidilliselle povelle, se poistaa sen valkoiset peitteet, ja
Vellamon neidet taas riemulla tanssivat purojen vaahdossa pitkin
vuorten rinteitä, joissa hento ruoho nousee niiden jäljissä. Monien
kuukausien kuluessa saa se paahtavilla säteillään kasvullisuuden
silmäänpistävällä nopeudella kehittämään kauneuttansa, ja valon
voimalla se tänne etelästä houkuttelee ilman siivelliset laulajajoukot
riemulla tervehtimään äsken herännyttä luontoa. Eikö siis ihminenkin,
joka on taivaltanut läpi napamaiden pitkän talven, täällä enemmän kuin
muualla, polvistuisi luomakunnan suuruuden edessä syvän kiitollisuuden
valtaamana Kaikkivaltiasta kohtaan, nauttisi kevään ja suven
suloudesta; ja tottakai se tunne minussakin yksinäisessä pappilassani
nousi voimakkaaksi, kun vuoden yhdeksänä kuukautena luonto on jään
ja lumen kahleissa, ja lähes kolmena kuukautena ei näe auringon
pienintäkään sädettä.

Talvesta kevääseen ja kesään siirtyminen, joskin se on pikainen, ei
kuitenkaan käy ilman häiriöitä. Pohjoistuuli usein ajaa ensimäiset
elävät olennot, joita kevätaurinko on esille houkutellut, takaisin
lymypaikkoihinsa, ja polttaa varhaisimmat kesäkasvit. Mutta rajusään
jälkeen Luoja suo auringon paistaa kahdenkertaisella voimalla. Hallan
jälkeen tulee etelätuulia, ja ne sekä auringon lämpö saavat maan
uudestaan kyyneleihin, niin että purot jälleen tulvivat ja seutu taas
pukeutuu täyteen kesäasuun. Lehdet kehittyvät, ja linnunlaulu kajahtaa
taas vuoristossa. Valtameren kalat pyrkivät jokiin, ja kaiken sen,
minkä usva ja pyry ovat hävittäneet, kaiken minkä pakkanen on saanut
jähmettymään ja kylmenemään, virkistää kirkkaasti loistava aurinko,
joka somistaa maan vereksillä kukkasilla, pensailla ja lehvillä ja
lehdot ilon väreillä. Kuinka suloista onkaan moisen rajusään jälkeen
nähdä koko seutu varsinaisena eläintarhana, jossa linnut ja muut
eläimet viihtyvät paratiisin viattomuudessa eivätkä suurestikaan pelkää
ihmisen läheisyyttä, vaan iloitsevat ja nauttivat, vanhojen opettaessa
poikasilleen luonteensa mukaisia tapojaan, kun sorsat ruohostossa ja
kiurut kivellä katselevat kuvaansa vedessä, kun aallot lepäävät ja kala
kutee laululintujen kuorossa riemuitessa jokien ja lampien viheriöillä
rannoilla.

Mutta ilmanala on Lapin eri seuduissa sangen erilainen. Se ei riipu
yksistään kunkin paikan leveysasteesta ja korkeudesta vedenpinnasta
vaan muistakin paikallisista suhteista, esim. meren etäisyydestä,
nevojen ja soiden, tunturien tai metsien läheisyydestä. Lapin ilmanala
on kuitenkin melkoisesti lauhkeampi kuin saman leveysasteen alla
olevat Aasian ja Amerikan seudut. Utsjoella on vuoden keskilämpö
+2,09°, Enontekiäisissä +2,86°; Kuolajärvellä lähteissä suoritetuista
tutkimuksista huomasin maan lämmön +3,5 asteeksi. Ohra tuleentuu vielä
69:nellä leveysasteella, mutta Siperiassa on 60:nellä ja Kanadassa
51:sellä asteella maanviljelys mahdoton.

Kovimpia pakkasia tuottavat täällä koillistuulet, ja tammikuussa,
harvemmin helmikuussa, yltyy pakkanen ylimmilleen. Joskus sattuu ankara
pakkanen jo joulukuussa, mutta harvoin se on kestävä. Sodankylässä
talvi on ankarampi kuin Utsjoella, johon selvänä syynä on Utsjoella
meren läheisyys, ja sittenkin lämpömittari joskus siellä alenee —
45:een, jota vastoin Vesisaaressa, joka sijaitsee Varanginvuonon
rannalla, se harvoin laskee —25:ttä alemmaksi.

Ankara ja pitkällinen talvipakkanen saa jään hyvin vahvaksi,
tavallisesti 6 korttelin paksuiseksi. Ikuisen lumen peittämiä
vuorenhuippuja ei ole, vaikka ei paljoakaan puutu, sillä lumiraja
täällä on noin 3,000 jalan korkeudessa merenpinnasta. Sitä vastoin
näkee kyllä suuria lumikinoksia koko kesän tunturien rotkoissa.

Talven pituus on painostava, ja sen pimeys on sitä vieläkin enemmän,
josta taas on seurauksena asukasten välinpitämättömyys ja epäsiisteys.
Sen valta tietysti kestää yhä kauvemmin, kuta pohjoisempaan tullaan.
Utsjoen pappilassa, jonka eteläpuolella ei ole harjuja, aurinko pysyy
näkymättömänä 66 vuorokautta. Enontekiäisten vanhassa pappilassa sitä
vastoin ainoastaan 40 päivää. Kuusamossa jo se näkyy läpi vuoden.
Mutta jos talvella valoa puuttuu, saa sitä kyllä runsaasti suvisin.
Kun siihen lisää upeat revontulet, joita alkaa näkyä jo syyskuussa ja
joskus loimuavat pitkin yötä, Lapin säteilevän tähtitaivaan ja sen
kirkkaan kuutamon, joka joskus on niin voimakas, että sen valossa
saattaa lukea ja ampua metsänriistaa, niin tuntuu melkein siltä, kuin
taivaankappaleet täällä loisivat enemmän valoa kuin etelämpänä.

Se sanomaton sulous, jonka synnyttää Lapin kaunis, valoisa ja kirkas
suvi, ei kuitenkaan korvaa talven pimeyttä ja kylmyyttä, sillä
suvi on lyhyt mutta talvi pitkä. Täällä syntyneet ja eläneet ovat
siitä onnelliset, että kun heiltä talvella puuttuu työtä tai pimeys
estää heitä sitä tekemästä, he voivat mielin määrin nukkua. Olen
tavannut kalastajalappalaisen, joka monipäiväisten vaivojen jälkeen
nukkui yhtämittaa 36 tuntia, lukuunottamatta sitä tuntia, jolloin
hänet herätettiin syömään. Eivätkä siirtolaisetkaan talvisin jää
uneliaisuudessa lappalaisista jälkeen.

Pimeä aika rasittaa lappalaisiakin, eivätkä he mielellään silloin lähde
pitemmille matkoille, ellei ole kuutamoa. Sentähden lappalaisenkin
katse ilmaisee iloa, kun tammikuussa, jolloin pimein aika on ohi,
hänelle huomauttaa, että pian on aurinko näkyvissä, ennustaen suvea.
Pakkanen sitä vastoin ei rasita lappalaista, päin vastoin hän siitä on
hyvillään, sillä kylmän talven jälkeen hän toivoo lämmintä suvea.

Maanselän pohjoispuolella suvi ei ole likimainkaan niin lämmin kuin
Etelä-Lapissa, jossa lämpömittari joskus nousee 40 asteeseen. Suvilämpö
tulee Utsjoelle tavallisesti kesäkuun 1 päivän tienoissa, jolloin
koivutkin alkavat näyttää viheriöiltä. Mutta sitä kestää säännöllisesti
vain muutamia päiviä. Sen jälkeen seuraa viileä ilma, joka joskus
kestää heinäkuuhun. Vasta siihen aikaan, kesäkuun loppupuolella,
jolloin koivu on täysin viheriä, on suven valta taattu, sillä
kesäkuussakaan eivät lumisateet ole harvinaisia. Semmoisia sattui esim.
vuonna 1822 kesäkuulla 13 eri päivänä, viimeisen kerran 28 p:nä.

Mutta jos suvi onkin Utsjoella lyhyt, niin ovat kevät ja syksy sitäkin
lyhyemmät. Kevät saapuu myöhään, syksy varhain, ja saa melkein sanoa,
että suvi ja talvi astuvat toisensa jäljissä. Kyllä jo huhtikuussa
sattuu lauhkeampia ilmoja, mutta vasta toukokuussa purot juoksevat
pitkin tunturien rinteitä ja valavat vetensä vielä jäätyneisiin järviin
ja jokiin. Silloin saapuvat laululinnutkin ja pidetään kevään tulleen
laaksoihin, vaikka vielä on täysi talvi ylemmillä paikoilla. Tapahtuu
myös, että pieni Mantojärvi, jonka rannalla Utsjoen pappila sijaitsee,
pysyy jäässä aina heinäkuun alkuun saakka.

Kylmät pohjois-myrskyt, jotka alkavat syyskuussa, joskus elokuussakin,
tekevät kerrassaan lopun suvesta ja tuovat jo silloin lunta, joka
kuitenkin vähän ajan päästä katoaa, palataksensa pysyväisesti
Mikonpäivän aikaan, sittenkun se jo varemmin on saanut varman
talvisijansa tuntureilla.



IV.

Lappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.


En tunne Pohjolassa yhtään kansaa, jota kunnioittaisin puhtaitten
tapojensa vuoksi enemmän kuin inarilaista. Siinä yhtyy todellinen
jumalanpelko ja lainkuuliaisuus Jumalan, lähimmäisen, hallituksen
ja isänmaan rakkauteen. Tämä kansa ei tiedä mitään kateudesta eikä
ilkeydestä, vielä vähemmin ne ovat siihen juurtuneet. Se on, kuten
nykyiset lappalaiset yleensä, tietoja vailla, mutta siltä ei puutu
tiedon halua. Koulut eivät ole sille oppia antaneet, mutta perhe-elämä
on siihen juurruttanut velvollisuudentunnon, jumalanpelvon ja
kuuliaisuuden esivaltaa kohtaan, ja äidinmaidosta on lapsi imenyt
hellyyttä vanhempiansa kohtaan. Sekä pappi että siellä toimivat
katekeetat vaikuttavat suoranaisesti vanhempiin ja välittömästi
lapsiin vähemmin, joita pappi ainoastaan harvoin tapaa. Katekeetan
enin aika kuluu matkoilla seurakunnassa, jonka ala on noin 100
neliöpenikulmaa. Vanhemmat saavat katekeetoilta oppia millä tavoin
lapsia opetetaan, saavat heiltä halua lukemiseen ja kotihartauteen,
joka vähitellen on tullut mieluisaksi tehtäväksi ja yhä on semmoisena
säilynyt, ja jumalanpelkoa juurrutetaan lapsiin niiden ainoana
perintönä. Pakana-ajoista asti on lappalaisella ollut käsitys kahdesta
vallasta, hyvästä ja pahasta, ja kristinusko on hänelle lisäksi tuonut
sovitus-opin. Hänen uskonsa on puhdas ja horjumaton, ja haaveilusta hän
ei tiedä. Vielä vähemmin ovat jäykkä oikeauskoisuus, välinpitämättömyys
ja järkeisoppi jäähdyttäneet hänen sydäntänsä. Lukutaitoinen
inarilainen elää paljon muiden lappalaisten parissa, kuitenkaan
omistamatta heidän tapojaan. Hän toimittaa hartautensa huolimatta
muiden elämänkäsityksestä. Hän näennäisesti ei tee mitään kristinuskon
levittämiseksi, mutta hän sitä enemmän sitä harjoittaa. Ne suuret ja
hyödylliset toimet, joihin esivalta ryhtyy, ovat hänestä Jumalan töitä,
ja esivalta Jumalan välikappaleena. Hän ymmärtää uuttatestamenttiaan
yksinkertaisesti, mutta se puhuu hänen tunteelleen sitä syvemmin, ja
usein tuntuu kuin olisivat kristinuskon opit hänessä myötäsyntyneet ja
hänen olentoonsa sulautuneet. Sanotaan tosin: mitä viisaampi ihminen
on, sitä sydämellisemmin hän palvelee Jumalaa. Mutta mistä siis tulee
tämä inarilaisen vilpitön jumalanpelko? Olen usein tullut heidän
mökkiinsä, ei semmoisiin, jotka ovat kulkutien varrella, vaan kymmenien
penikulmien päässä siitä, jopa lappalaisten luo, jotka eivät ole olleet
kodeissaan, vaan taivasalla kalastamassa ja metsästämässä, ja olen
heidät tavannut hartauden harjoituksessa.

Sanotaan, ettei mikään kansa jää kehityksessään paikoilleen, se kulkee
joko eteen- tai taaksepäin. Sukupolvet kuolevat, ja uusia nousee. Se,
mikä ennen on ollut tarpeellista, ei aina pysy semmoisena, ja se,
minkä tarpeellisuudesta ei ennen ole tiedetty, käy välttämättömäksi.
Mutta tämä on kaiketi totta ainoastaan niihin kansoihin nähden, jotka
ovat sivistyksessä joutuneet niin pitkälle, että he pitävät sitä
kalliimpana omaisuutenaan. Täällä ovat kansan tavat, elämän muodot ja
tarpeet, ikimuistoisista ajoista pysyneet melkein muuttumattomina,
sillä poikkeuksella, että jousi ja nuoli ovat vaihtuneet pyssyyn ja
ruutiin, pakanuus kristinuskoon; mutta useimmissa muissa suhteissa he
ovat melkein samalla kannalla kuin vuosisatoja sitten. Muodot muuttuvat
vireämmässä ympäristössä. Siitä ovat inarilaisten läheisyydessäkin
sattuvana esimerkkinä Utsjoen lappalaiset, jotka varsin usein
oleskelevat Jäämeren rannoilla. He tuovat sieltä kotiseuduilleen monta
uutta tapaa, monta uutta kokemusta. Ne synnyttävät heissä tarpeita,
jotka pian kehittyvät tottumukseksi, ja tottumuksesta syntyy tapoja.
Mutta ne eivät enään ole niin puhtaita ja niin yksinkertaisia kuin
entiset olivat.

Ne lappalaiset, jotka kauvemman aikaa ovat eläneet suomalaisten
ja muiden naapurikansojen yhteydessä ja ovat joutuneet sen
ylenkatseellisen ja nylkevän kohtelun alaiseksi, jota lappalaiset
näiden puolelta tavallisesti saavat osakseen, ovat vähimmin puhtaat
tavoissaan. Se, mitä he naapureiltaan ovat oppineet, on harvoin hyvää,
vaan he ovat tavallisesti omaksuneet näiden kansojen huonoimmat puolet.
Samoin kuin sivistymätön merimies harvoin tuo valistuneesta Englannista
mitä hyödyllistä on, samoin tavataan semmoisissa lappalaisissa
perheissä, jotka asuvat suomalaisten keskuudessa, tahi oikeammin
poropaimenina heidän sydänmaissaan, ainoastaan poikkeuksena rehellistä
väkeä. Kun heitä Lapista pestataan, luvataan heille runsaasti, mutta
sitten kun ovat asettuneet uusille asuinpaikoilleen, kitsastellaan
tahi maksetaan heille turmiollisilla tavaroilla, viinalla tai
kiiltokaluilla, jonka vuoksi ne henkilöt, jotka Lapissa nauttivat
jotakin arvoa, harvoin rupeavat semmoiseen palvelukseen. Suostuvaiset
taas joutuvat pian köyhyyteen ja puutteeseen, jota koettavat korjata
varastamalla isänniltään poroja, ja ovat sentähden useimmat saaneet
raipparangaistuksia sekä ovat petokseen, alhaiseen voitonpyyntöön ja
muihin paheisiin taipuvaisia. Muiden elatuskeinojen puutteessa, sitten
kun heiltä on kaikki riistetty korvaukseksi ja oikeudenkulunkeihin,
he tavallisesti esiintyvät noitina ja poppamiehinä, kuljeksivat
niinä tahi kuohareina y.m., tahi missä niihin ammatteihin ei panna
arvoa elättävät itseään kerjuulla. Niiden tietojen mukaan, joita
on saatu näiden tämmöisten kurjien paheista, arvostellaan sitten
lappalaisväestöä yleensä, jonka vuoksi kylläkin usein suomalaisissa
pitäjissä Lapin rajoilla kuullaan pahankurisia ihmisiä sanottavan
lappalaisiksi. "_Manaa kuin lappalainen_", on lauselma, joka viittaa
semmoisiin noituutta harjoittaviin, samoileviin, rappeutuneihin ja
petollisiin lappalaisiin, jotka itsekin käsittävät halveksitun tilansa
ja kurjuudessaan tahtovat tulla huomatuiksi, noituutta ja kaikenmoisia
kepposia harjoittamalla kierrellessään seutuja kerjäten. Moisten
henkilöiden mukaan sitten muka arvostellaan tunturien takana asuvia
vapaita, itsenäisiä, isien puhtaita tapoja harrastavia lappalaisia,
joita ei ole koskaan nähty eikä heillä käyty. Toisin kuin nämä
kurjat, esiintyy kuitenkin itsenäinen ja turmeltumaton Lapin mies,
joka usein, oltuaan kauvan kodistaan poissa, yhtä turmeltumattomana
palaa kotiseudulleen. Presidentti Vesvrotte Ranskan Dijonista vei
sinne muassaan lappalaistytön Jukkasjärveltä v. 1722. Tyttö joutui
naimisiin erään varakkaan käsityöläisen kanssa Parisissa, mutta
miehensä kuoltua hän möi omaisuutensa ja palasi Lappiin. Englantilainen
Bullock osti eräältä Sungesaudilta poroja v. 1815 ja vei ne Englantiin,
koettaakseen saada ne viihtymään sen vuoristossa. Näiden porojen
hoitoa varten hän niinikään vei muassaan nuoren lappalais-pariskunnan.
Näillä lappalaisilla oli hyvä olo Englannissa, mutta kun porot eivät
viihtyneet, Bullock luopui tuumastaan, lappalaiset palasivat Norjaan,
eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat saapuneet rakkaille tuntureilleen.

Lappalainen ei pyri varallisuuteen, eikä hän harrasta muidenkaan
auttamista siihen. Kun puute ilmaantuu ja nälkä ahdistaa, ei hän
koskaan ole toivoton, mutta jos hän itse tai joku muu joutuu hätään, on
hän uupumaton tämän lieventämiseen. Sananlasku sanoo: "nälkä pakottaa
lappalaisen metsästämään." Mutta hän ei metsästä ainoastaan omaa vaan
muidenkin patoja varten, jos hän tietää ne tyhjiksi. Ollen aina siinä
varmassa luottamuksessa, että jos hänen tekonsa on jalo ja hänen
rukouksensa vilpitön, Jumala auttaa hädässä; sillä lappalainen kyllä
tietää, että kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta ja hänen käskynsä mukaan.
He puhuvat kyllä esi-isien suurtöistä ja ritarillisista seikkailuista,
mutta niitä ei pidetä omalla voimalla suoritettuina. Niinpä melkein
aina heidän saduissaan loukattu ja heikko vie voiton korkeamman
mahdin avulla; ja ulkoapäin annetulla voimalla he suorittavat
valtavampia toimia, kuin mihin inhimillinen tarmo kykenee. Mainitaan,
kuinka rupinen Ruobba, vaikka oli vain kääpiö, jopa veljiensäkin
halveksima, taistelee ja voittaa 18 leiviskää painavalla miekalla,
nai kuninkaantyttären ja jää kuninkaallisiin saleihin. Ihmisen,
s.o. lappalaisen, rukouksen johdosta Tiermes tuhosi lappalaisten
väkevimmätkin vastustajat, mursi vuoria, johti puroja jättiläisten
luoliin, ja karkotti ne siten kauvas lappalaisten asuntopaikoista.
Rotto ryömi nelijaloin vuorten ja laaksojen poikki, ja uhkasi mahtavia
tuholla ja kuolemalla, halveksi tavallisesti kurjia ja heikkoja; mutta
heikommasta tuli hänen surmaajansa. Sanalla sanoen: omalla voimallaan
lappalainen vähän sai aikaan, vaan voima tuli ulkoapäin; ja sieltä
se vielä nytkin tulee hänen mielestään, mutta nykyään yksin Jumalan
kaikkia hallitsevasta kädestä.

Ei ole vielä yksikään lappalainen kuvannut omia kansalaisiaan; ja
muut kirjailijat, heidän kieltään taitamattomina ja tuntematta heidän
elinmuotoja ja tapoja, eivät ole esittäneet niitä semmoisina kuin ne
todellisuudessa ovat, vaan kaikissa kertomuksissaan lappalaisista ja
Lapista noudattaneet sitä, mitä ovat suullisesti kuulleet lappalaisista
mainittavan ja pintapuolisesti kerrottavan niiden säälimättömiltä
naapureilta, ruotsalaisilta, norjalaisilta ja suomalaisilta, jotka
ovat niistä erillään asuneet, ja alusta alkain kasvatetut halveksimaan
näitä kovaonnisia naapureitaan. Siitä on ollut seurauksena, että
on opittu tuntemaan ainoastaan lappalaisten huonoja, eikä heidän
parempia puoliaan, vielä vähemmin lappalaisia semmoisina kuin ne
tavataan kotielämässään, vaan semmoisina kuin ne ovat kodittomina
kerjäläismatkoillaan. Noin 200 vuotta sitten kammoivat norjalaiset
lappalaisia siihen määrään, että lappalaisia heidän viattomien
noitarumpujensa tähden pidettiin niin vaarallisina, että jumalisten
ihmisten täytyi perustaa asuntonsa monien penikulmien päähän
heistä [kuningas Kristianin asetus vuodelta 1600] ja suomalaiset
täällä pohjan perillä suuttuvat vielä, jos heidän sukulaisuutensa
lappalaisten kanssa johdetaan likemmältä ajalta kuin Aatamista. Eräs
kirjailija [norjalainen vouti Blom], joka sanoo, että "kun on nähty
yksi lappalainen, kyllä ne kaikki tuntee, käykööt missä puvussa
tahansa", ei luule koskaan havainneensa mitään rumempaa ihmismuodossa
kuin nähdessään kerran kaksi lappalaismuijaa. Hän mainitsee, että
lappalainen ei rakasta lapsiansa, vaan myy niitä norjalaisille. Tässä
väitteessä varmaankaan ei ole muuta perää kuin se, että lappalaiset
joskus, nälänhädän aikana, ovat jättäneet lapsensa kasvatettaviksi
norjalaisille, jotka niitä väenpuutteen tähden mielellään ottavat
vastaan. Hän sanoo heidän lauluansa rääkynnäksi, jolla kuitenkaan
ei liene tarkoitettu muuta kuin heidän rääkyntäänsä juopuneina
ollessaan. En tiedä muita yliopistollista sivistystä saaneita
lappalaisia kuin lähetyssaarnaaja Fjellnerin, pastori Lundelinin
Arjepluogissa, erään ylioppilas Fällmanin Jockmockissa ja Olli Sirman,
joka oli provastina Enontekiäisissä, mutta ei yksikään niistä ole
kirjoittanut mitään maanmiehistään. Lapissa kasvaneet Laestadiukset
polveutuvat ruotsalaisista vanhemmista, mutta ovat sittenkin
teoksissaan noudattaneet kohtuutta lappalaisiin nähden, pysymällä
oikeudessa. Kuuluisa Lundin yliopiston professori J. W. Zetterstedt
ei anna heistä parempaa todistusta, kuin että he ovat tuskin
sieluttomia luontokappaleita paremmat. Englantilainen kapteeni Coppet
Brooke mainitsee, että lappalaisten porot juoksevat 30 penikulmaa
vuorokaudessa ja että porojen täytyy ainakin kerta vuodessa maistaa
merivettä, muutoin ne menehtyvät. Parhaat ja reippaimmat porot tavataan
kuitenkin Inarissa ja Sompiossa, mutta merta ne eivät ole koskaan
nähneet, vielä vähemmin maistaneet sen vettä. Antti Juhana Sjögren
mainitsee, että Lapissa tavataan tulenkarvaisia kettuja. Jos luettelisi
kaikki ne kummallisuudet, joita jotkut matkustajat, hätimmiten
kuljettuansa maassa, kertovat huomanneensa Lapissa ja lappalaisissa,
saisi kokoon aimo kirjan hullutuksia ja valheita. He eivät kuitenkaan
ole tätä tehneet ilkeämielisyydestä tätä turvatonta kansaa vastaan;
mutta he ovat arvostelematta käyttäneet niitä kertomuksia, jotka
naapureissa, usein ammoisilta ajoilta, ovat lappalaisista käymässä,
eikä yksikään heistä ole ottanut vaivakseen perinpohjin tutustua
lappalaisten luonteeseen, tositapoihin ja elämänmuotoihin. Semmoisissa
tapauksissa tulokset ovat yhtä todenperäisiä kuin jos tahdottaisiin
arvostella Tukholmaa niiden kertomusten perustuksella, joita Bellman
antaa muutamista kapakoista ja niiden irstaista roikaleista. Tosin
on lappalainen viinaan menevä, ja kun hänet tapaa norjalaisissa
markkinapaikoissa, joissa kauppiaalla muun kauppansa ohessa myös
on kapakkaliike, hän tosin sattuu olemaan juovuksissa, joka kyllä
tapahtuu kirkkomatkoillakin, jos niissä ilmaantuu kapakoitsija tahi
kemuja vietetään. Mutta valitettavasti on semmoisissa tilaisuuksissa
viina kaikkien pohjoisten kansojen, vanhojen ja nuorten, maitona
ja ilojuomana. [Paitsi Laestadiusveljesten teoksissa en ole, aina
Högströmin jälkeisiltä ajoilta saakka, lukenut lappalaisista mitään,
joka perustuu todelliseen asiantuntemiseen.] Mutta on monta lappalaista
Lapin sisämaassa, jotka niissäkin tilaisuuksissa esiintyvät yhtä
siivosti ja raittiina, kuin moni muu rahvas; niinpä esim. Inarin
ja Karasjoen lappalainen, jota raittiuteen nähden saattaa verrata
mihin pohjoiseen kansaan tahansa. Mutta se joka käy lappalaisten
luona heidän kodeissaan, ja tahtoo tutustua heidän kotoiseen
elämäänsä, luonteeseensa ja tapoihinsa, ei epäilekään antaessaan
heistä edullisemman arvostelun. Hän huomaa silloin, että he ovat
hyviä, rauhaisia, Jumalata pelkääviä, siveellisiä, tyytyväisiä,
ja heidän hyvät ominaisuutensa täytyy hänen piankin tunnustaa
voittavan ne heikkoudet, joita heissä ei käy kieltäminen. Ihmetellen,
liikutettuna ja kunnioittaen huomaa hän heidän elävän tyytyväisinä
semmoisissa oloissa, jotka kauhistuttavat sivistynyttä ihmistä. Ne
voittavat rannikon itäiset ja läntiset naapurinsa rehellisyydessä ja
uskollisuudessa, niillä on luonnostaan hyvä ymmärrys ja oppimiseen
he ovat halukkaat, mutta verrattuina suomalaisiin ei heillä ole
samaa työkykyä siinä, missä tarmoa, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä
vaaditaan. Lukemista he harrastavat, ja harrastaisivat enemmänkin,
jollei heitä opetettaisi vieraalla kielellä, vaan saisivat omankielisiä
oppikirjoja, niistä ammentaakseen uskonnon totuuksia. Moni harhaluulo
on lappalaisiin vielä juurtunut, mutta he luottavat vähemmän noituuteen
ja loitsuihin kuin Lapin suomalaiset ja venäläiset. Muuten harjotetaan
enemmän loitsuja venäläisessä kuin muussa Lapissa. Venäjän Lapissa
on lappalaisia aina kohdeltu säälivämmin kuin Suomen ja Norjan
Lapissa. Niille on aina myönnetty sama oikeus maahan ja veteen kuin
venäläisille, eikä heitä rangaista kuolemalla tai maanpaolla heidän
taikauskonsa ja noituutensa tähden. Mutta niiden opetuksesta pidetään
vähemmän huolta.

Saavuin kerran Martti Pietarinpoika Paadarin mökkiin. Sinne kokoontui
suuri matkustajajoukko. Ei mahtunut kymmeneskään osa pirttiin.
Nuotioita viritettiin mäelle. Nämä tulet, sadottain poroja ja
lappalaiset pyhäpuvuissaan, täyttivät koko kummun ja näyttämö oli
komein mitä Lapin erämaassa olen nähnyt. Paadar polveutui vanhasta
lappalaissuvusta ja oli hurskas ukko. Hän pyysi minua luettamaan
omia lapsiansa ja toistenkin, jotka olivat tänne tulleet pappia
näkemään ja lukemaan hänen edessään. Kuulustelu ja se hartaus, jolla
sitä seurattiin, teki olon tässä matalassa majassa mieluisaksi.
Kovin hauskaa oli mielestäni nähdä vanhan Paadarin sydämellistä
iloa, kun lapset vastasivat selvästi ja täsmälleen helppoihin
uskonnonkysymyksiin, lukivat ja tavasivat pieniä lehtisiä, joilla heitä
palkitsin. Kuinka onnellinen onkaan ihminen, ajattelin, kun hänellä
ei ole tarpeita, ja kuinka onneton hän onkaan, kun hän onnea kaukaa
etsii ja luo itselleen väärän ja katoavan ilon. Tällä perheellä ei
ollut juuri mitään, mutta siltä ei puuttunutkaan mitään. Mäntymetsä oli
likellä ja siellä runsaasti pettua. Suot olivat muuramia ja joenrannat
kenkäheinää täynnä.

Mutta paljon on lappalaisessa taikauskoakin. Niinpä uskottiin ja
kerrottiin erityisenä sankaruutena, että palvelijani, kun pappi,
johon eivät mitkään aaveet ja salaiset voimat pysty, oli matkoilla,
rohkeni asua niin likellä kirkkoa, kuin Utsjoen pappilassa. Ei yksikään
lappalainen Utsjoella ole, papin poissaollessa, yöpynyt kirkon lähellä,
vaan rientää ohitse ainakin puolen penikulman päähän. Jopa kirjaan
pystyväisimmätkin ja arvokkaimmat lappalaiset, kuten he itse ovat
minulle kertoneet, mieluummin yöpyvät synkässä metsässä, kuin yksin
markkinakojuissa kirkon luona. Kun pappi on paikalla uskotaan aaveiden
pysyvän hiljaa ja levossa. Niin kuitenkaan ei ollut laita erään
välipapin aikana, sillä lappalaiset luulivat hänen pelänneen aaveita,
jonka vuoksi aaveetkaan eivät hänestä välittäneet.

       *       *       *       *       *

Lappalaisten sovinnollisuus on ehkä seurauksena heidän hitaudestaan ja
kylmäverisyydestään. Tosin he, vaikka varsin harvoin, puolihumalassa
joutuvat riitaan ja sanakahakkaan, jopa on nähty korvapuustejakin
annettavan, mutta harvoin, ainakaan ei heti, samalla tavalla vastataan,
joskus monen minuutin kuluttua. Joskus kuluu koko neljännestuntikin
valmistukseen. Tavallisesti taotaan nyrkkiä jotakin puuta vastaan
uhkauksia ladellen, ennenkuin rohjetaan lyödä toista poskelle. Sillä
välin voi koko isku unhottua ja riitaveljelle annetaan anteeksi,
tai syytetään häntä papin edessä. Joskus käytetäänkin sentähden
sunnuntai-illat semmoisten pienten loukkausten sovittamiseen. Niinpä
tuotiin eteeni kaksi serkkua, joita jo kirkonisäntä ja lukkari
olivat turhaan varottaneet. Nuo olivat leppymättömimmät lappalaiset,
mitä tapasin. En ollut vielä silloin kieleen hyvin perehtynyt, enkä
ollut viiteen viikkoon kuullut lappia puhuttavan, jonka tähden asia
käsiteltiin tulkin avulla. Toinen oli sanonut tahtovansa tapella,
johon toinen oli vastannut: "papin luona en rohkene, mutta menkäämme
muualle." He menivätkin ulos ja luulin heidän sopineen. Tuskin olivat
he kuitenkaan päässeet 10 sylen päähän, kun toinen, muistuttaen
lupausta, vaati taisteluun. "En rohkene vielä täälläkään", vastasi
toinen, "pappi on huomannut pahat aikeemme." Vasta virstan päässä
olivat he pysähtyneet ja piesseet toisiansa veriin ja sinelmiin asti.
Siinä tilassa he eivät uskaltaneet jäädä kirkolle, vaan lähtivät
samassa veneessä kotiin. Seuraavassa kokouksessa saivat he kumpikin
hyvin ansaittuja moitteita, pyysivät anteeksi ja saivatkin, ehdolla
ettei heidän kesken enään koskaan syntyisi vihaa ja toraa. Ei ole
senjälkeen heistä kuulunut muuta kuin hyvää. Nämä olivat kalastajia.

Vieläkin rauhallisemmat, jopa kylmäkiskoisemmat ovat inarilaiset.
Kun kuulevat saarnattavan siitä, kuinka huonosti ihminen korvaa
Jumalan hyvyyden ja Kristuksen ansion, saattavat he kyllä itkeä omaa
kurjuuttaan, mutta ani harvoin olen nähnyt heidän itkevän vanhempiensa
tai lastensa haudalla; päinvastoin iloitsevat siitä, että he ovat
kuolleet rauhassa, päässeet siunattuun maahan ja nyt saaneet vaihtaa
maalliset huolet ijankaikkiseen kunniaan. Tämän maailman ihmisille
olisi ehkä, arvelevat he, hänestä voinut olla maallista hyötyä, mutta
kaiketi oli poislähtö hänelle hyödyllisempi kuin nämät katoavat edut;
muutoin ei Herra olisi häntä ottanut pois. Hänhän ei tee mitään, joka
ei olisi hyödyksemme, ja pitkäkö on aikamme täällä.

Ei saata kylliksi ihmetellä, kun näkee miten vähään lappalainen tyytyy,
joutumatta epätoivoon tai valittamatta. Kerran matkallani Inariin
yövyin leski Anna Mikontyttären Aikion luona Vastusjavrella. Hänen
miehensä oli äsken kuollut. Pata oli jo ennen tultuani tulella, mutta
siinä ei ollut muuta kuin pettua, ja sillä oli ravittava 6 lasta koko
päivä. Kuitenkin oli hän hyvällä mielellä ja huoleton sanoessaan:
"minun täytyy huomenna seurata sinua kirkolle, jotta siunaisit mieheni
hautaan; kyytimiehesi lupasi minulle poron, jolla kuljen seurassasi".
"Eikö sinulla ole omia poroja?" kysyin. "Ei ole, ne kuolivat kaikki
viime syksynä, eikä niitä monta ollutkaan". "Onko sinulla lampaita."
"Viimeiset vei susi keväällä". Mitä enemmän tutkin, sitä vähemmin
talossa tapasin, niin että hänen koko omaisuutensa supistui puoleen
leiviskään lihaa ja muutamiin kuivattuihin kaloihin, ja sittenkin hän
lausui: "Kyllä Jumala ruokkii lapsensa; ei hän ole antanut kenenkään
omansa kuolla nälkään, ja niitä, jotka häneen uskovat, hän ei hylkää."
Tätä usein liiallista luottamusta kaitselmuksen apuun ei ollut yksin
hänessä, vaan sitä tavataan useimmissa inarilaisissa. Heti tuon
vaimon kirkolle tultua sukulaiset ja ystävät saivat tiedon hänen
kohtalostaan, ja he pitivät huolen hänen talvisesta ravinnostaan ja
olivat hänen apunaan kalastuksessa suvella. Hänen sanansa kävivät
toteen; Jumala ei sallinut hänen ja hänen viattomain lastensa nääntyä
kurjuuteen. Seuraavana suvena hän löysi kolme ketunpesää ja ruokki
yhdeksän ketunpenikkaa, joista hän seuraavilla Inarin joulumarkkinoilla
sai suuremman tulon kuin moni työhön kykenevä, joka koko suven oli
kyntänyt Jäämeren aaltoja. Nykyään ovat kaikki lapset täyskasvuisia ja
voivat auttaa muita, joskaan ei tavaroilla, ne kun ovat paikkakunnalla
harvinaisia, niin ainakin työllä ja palveluksella; ja paljonko
tarvitsee toimeentuloonsa se, joka on tottunut olemaan melkein kaiken
puutteessa.

       *       *       *       *       *

Ei mikään, joka ei ole kerrassaan välttämätöntä, houkuttele
lappalaista. Mutta kun hätä pakottaa, ei häntä arveluta suurimmalla
uskaliaisuudella uhmata jokia ja koskia, kallioita ja karia, tahi
kyntää kehnolla veneellään Jäämeren aaltoja ja hyökylaineita.
Vähillä eväillä, jopa ilman niitä, hän syksyllä lähtee kaukaisiin
tunturiseutuihin metsäpeuroja pyytämään ja palaa vasta 5 — 6 viikon
perästä. Joka paikassa, missä hän on kaatanut peuran, hän valmistaa
säilytyspaikan, johon saalis pannaan, perittäväksi talvella tahi hän
upottaa lihat vuolaaseen virtaan, kiviä painona, ettei niitä vie
muassaan virta tai syö karhut ja ahmat. Sillä välin kotona oleva vaimo
lapsineen pitää jo kultaisena sorsien ja metsähanhien sulkasadon
aikaa, jolloin hän niitä saa käsin kiinni päivän ruuaksi. Vaikka
Inarin lappalainen on muita lappalaisia köyhempi, on hän kuitenkin
kansansa itsetietoisin. Hänen suuri etevyytensä kristinuskossa,
lukutaidossa, siveellisyydessä ja arvokkaassa esiintymisessä tekee,
ettei hän tervehtiessäänkään antaudu kaikenlaisiin lörpötyksiin
kuten usein muut lappalaiset. Tavalliset sanansa ovat: "Kiitos
Jumalan, että olet terve." "Onko maassa rauha?" Sillä rauhalla hän
ei tarkoita yksinomaan sodan sallimaa, vaan myös susien tuhotöiden,
tautien ja muitten onnettomuuksien väliaikaa. Saatuansa kuulla, ettei
esivalta eivätkä muut kansalaisensa ole pahaa kärsineet, sanoo hän
jäähyväiset. Tervehdyksessäkin hän eroaa muista. Hän vain tarjoaa
kätensä ja sinuttelee jokaista. Useimmat muut, kuten Utsjoen ja Norjan
lappalaiset, suutelevat ensin kättänsä ennenkuin tarjoovat sitä
papille tahi muulle virkamiehelle, jota kunnioittavat. Muut, etenkin
sukulaiset, tervehtivät toisiansa siten, että he painavat poskensa
toisen poskeen. Venäjän ja muutamat Ruotsin lappalaiset, etenkin ne,
joiden kieli on Venäjän lapinkielen sukua, tervehtivät toisiansa
nenänpäitä yhdistämällä.

Kun on saavuttu kirkkojuhliin ruvetaan heti tervehtimisen jälkeen
puhdistamaan asuinhuonetta. Tietysti ensin luodaan lumi pois. Toinen
hakkaa halkoja, toinen vie porot laitumelle, jossa vanhemmat käyvät
irrallaan, mutta nuoremmat pannaan liekaan. Tämän tehtyä kannetaan
ruokavarat sisään. Illallisen jälkeen toimitetaan yhteinen rukous.



V.

Porontaljojen näytteellepano.


Kalastus v. 1825 ei ollut tuottava Inarissa, mutta harvoin oli saatu
iloita semmoisesta siunauksesta mantereella kuin sinä vuonna. Kun
pitkänäperjantaina palasin kirkosta olivat tienvarret melkein koko
kirkon ja Inarin kirkonkylän tahi kirkkopirttien välillä, kummallakin
puolella porotaljojen peitossa. Laki, tahi ehkä oikeammin isiltä
peritty tapa, jota inarilaiset pitävät pyhänä, sallii niiden, jotka
tuntureilla tapaavat poroja peurojen joukossa, ampua porot, kuitenkin
sillä ehdolla, että talja tuodaan omistajalle ja vain liha joutuu
ampujan omaksi. Mutta kun ei tunneta kaikkia poromerkkejä, niin ovat
ne taljat, joissa on vieraan omistajan merkki korvassa, asetettavat
yleisesti nähtäviksi kirkkotien varrelle kolmena sunnuntaina, jolloin
jumalanpalvelusta pidetään. Jollei sillä ajalla omistajaa ilmaannu,
on taljakin ampujan oma, jos poro on ammuttu Inarin tunturiseudussa.
Merkittyjä poroja, jotka oleskelevat metsämailla, sitävastoin ei pidetä
kokonaan menetettyinä, vaikka kulkevatkin metsäpeurojen parissa, sillä
ne voivat vielä liittyä kesyjen laumaan, ja siten joutua takaisin
omistajalleen. Eikä siinä kyllin, ne voivat joskus vielä tuottaa
omistajalleen sen hyödynkin, että tuovat muassaan niitä metsäpeuroja,
jotka suvella liittyvät kesyihin poroihin. Semmoista metsäpeuraa
pidetään näet sen omana, joka heittää suopunkinsa sen kaulaan, tahi
sen kesyttää, tahi jonka laumassa se tavataan. Se on tavallisesti
sekä väkevämpi että kestävämpi ajoporona, mutta myös vallattomampi,
kiukkuisempi ja uppiniskaisempi kuin syntymisestään kesyt porot.
Väitetäänkin että Inarin porot ovat voimakkaammat kuin muiden Lapin
paikkakuntien, juuri sentähden, että ne suvisin, etenkin kiiman
aikana, oleskelevat peurojen parissa. Jotensakin usein ammutaan myös
peurojen joukosta poroja, joiden merkkiä ei tunne kukaan tänne jouluksi
kokoontuneesta kansasta. Semmoisten porojen luullaan tulleen tänne
aina Kajaanin tai Karjalan paikoilta metsäpeurojen seurassa, jotka
täältä ovat samoilleet etelään ja sitten palanneet tänne. Kummallista
on muuten, kuinka kaukaa lappalainen voi nähdä onko porolla merkki
korvassa vai ei, jonka tähden hän, tavatessaan metsäpeuroja, joiden
joukossa on myöskin merkitty poro, erehtymättä ampuu merkitsemättömän,
jotta ei olisi pakko saalista jakaa poronomistajan kanssa. Ani harvoin
tapahtuu, että ajoporo, ollessaan laitumella, liittyy metsäpeuroihin ja
jää sille matkalle.

Tavallista enemmän majaviakin olivat inarilaiset tänä vuonna saaneet
pyydetyiksi, kaikki Venäjän Lapista. Venäjän lappalaiset, jotka eivät
ole kehuttavia metsämiehiä, ehkä sentähden että kalarikas Tulomanjoki
antaa niille riittävästi elatusta, sallivat meidän lappalaistemme
pientä veroa vastaan, tavallisesti naarasporo talvesta, metsästää
heidän avaroilla alueillaan. Metsästyksen onnistumisesta riippuu veron
suuruus.



VI.

Käynti Matti Samulin luona.


Syyskuun 23 p:nä 1826 laski kaksi venekuntaa pappilan rantaan. Toinen
venekunta oli tullut noutamaan minut papin toimitukseen Vesterjargaan,
kaksi penikulmaa pappilasta Tenojokea myöten, toinen etsiäksensä pari
penikulmaa pohjoiseen Utsjoen pappilasta hongankantoja, saadaksensa
sopivia tervaksia käytettäviksi tuulastuskalastuksessa. Ilma oli leuto,
kun me lähdimme sunnuntaina syyskuun 24 p:nä, joksi päiväksi ei ollut
kuulutettu mitään kokousta. Aurinko paistoi ihanasti vuorilla, kun
pääsimme Utsjoen suulle. Halusin tällä matkallani käydä kirkkoisännän
Laitin luona, jota lappalaiset nimittivät Matti Samuliksi. Yksinään
vanhus istui mättäällä turvekojunsa edustalla Erik Sorolaisen
postilla kädessään, ja katse suunnattuna laskevaa aurinkoa kohden.
Kauvan seisoin katselemassa ukkoa, joka minua ei huomannut ennenkuin
häiritsin häntä hänen hurskaissa mietelmissään. Hän iloitsi tulostani
ja rupesi kertomaan, kuinka hänelläkin oli ollut tässä paikassa hyvä
toimeentulo, kun hän, maailman mieltä täynnänsä, palveli mammonaa,
mutta kuinka hän nyt, kun hän oli menettänyt maalliset hyvät, omisti
aarteen taivaassa ja ikävöi sinne. Vuoden 1798 pakkas-talven jälkeen
oli jää Tenojoessa tavallista paksumpi. Lumensulaminen, joka alkoi
vasta kesäkuussa, oli käynyt tavattoman nopeasti. Jääpadot sulkivat
vedenkulun ja vesi yhtenä yönä nousi muutamia syliä. Tuolla, hän
viittasi pohjoiseen, oli jääpato. Siellä menetin mitä minulla oli
rakkainta, kaksi lastani. Kristus erosi usein ihmisten parista etsien
yksinäisyyttä, ja silloin enkelit astuivat taivaasta häntä palvelemaan.
Minäkin joskus tarvitsen yksinäisyyttä palvellakseni Jumalaa ja
ylistääkseni hänen töitänsä taivaan ihanan laen alla, jossa hänen
enkelinsä minua suojelevat ja hänen suuruutensa ilmenee tähdissä.
Kaikesta, mikä minua ympäröitsee, huomaan Jumalan valoa ja suuruutta.
Hiljaisesti miettien Jumalan sanaa opin tuntemaan kuinka Jumala rakasti
maailmaa. Minulla ovat seuralaisina Mooses ja profeetat. Olen, niinkuin
Paavalikin, nuoruudessani ollut suuri syntinen, ja olen vieläkin; mutta
Jumalan armo on suuri. Mies-ijässä olen koettanut noudattaa apostolin
esimerkkiä antautuen katumukseen ja sovinnollisuuteen, ja Jumala
on kuullut rukoukseni. Hän on keventänyt sydäntäni ja rauhoittanut
mieleni. Hän on lahjoittanut minulle lohdutuksen.

Siten puhui Laiti. Hän oli yksi niistä kuudesta lappalaispojasta, joita
nuorina kruunun kustannuksella käytettiin koulussa silloisen Utsjoen
pastorin luona, valmistettaviksi katekeetoiksi Lapissa. Semmoinen toimi
onkin hänellä ollut enemmän kuin 30 vuotta, mutta jo aikoja sitten hän
siitä luopui, sanoen syyksi, ettei hän enään pakkasen tähden kestänyt
oleskelua tunturilappalaisten teltoissa talvisin. Hän olikin jo vanha,
syntynyt 1751, eikä hänen vaimonsa ollut paljoa nuorempi, hän oli
nim. syntynyt 1754. Laiti oli muun muassa saavuttanut erinomaisen
kyvyn määrätä ajan kuun ja tähtien aseman mukaan, ja siinä häntä usein
koettelinkin.

Hämärä levitti jo harsonsa vuorien ja laaksojen yli, kun jatkoimme
matkaamme, joka airojen avulla nopeasti edistyi Tenojoen uomassa.
Niemen takana loisti kaukana punanen valo, joka näytti taivaanrannalla
liitelevältä soihdulta. Pian näkyi toinenkin soihtu ja kolmas ja
neljäs. Tuolla tuulastaa Pietari Hellander, tuolla Antti Jauva, tuolla
Olli Mikonpoika. Minusta tuntui mahdottomalta, että he näin kaukaa
saattoivat tuntea ihmiset. "Miksi emme tietäisi missä kukin kalastaa",
vastasivat he varsin ihmeissään. Sopimus ja nautinto säätävät täällä
muutamia oikeuksia, ja ne ovat pyhempiä kuin ne, joita maallinen valta
säätää.

Seuraavakin päivä oli kaunis, mutta suven viheriyys oli jo täälläkin
kadonnut. Viikko sitten olivat Tenojoen rannat vielä olleet
suvipuvussa, ja vielä lyhyemmässä ajassa Lapissa kaikki kellastuu, jos
riehuu kova pohjoistuuli.

Suoritettuani tehtäväni olin valmis palaamaan. Kyyditsijäni
suostumuksella lähdettiin matkaan yön pimeydessä, jotta saisin nauttia
harvoin näkemistäni tuulastustulista, jotka heti lähtömme jälkeen
kaikkialla loimusivat pitkin Tenojoen harvaan asuttuja rantoja.
Jokainen kalastaja, jonka tapasin, tahtoi tietää, oliko minulla
tuoretta kalaa. He tahtoivat päästää minut osalliseksi runsaasta
saalistaan. Mutta kun saivat tietää, ettei pöydältäni puuttunut
kalaa, tyytyivät kiitokseeni. Utsjoen suussa loimusivat useimmat
tulet. Tänne pysähdyimme, kun soutomieheni halusivat levätä ja tavata
tuttavia. Niitä ei etsitty, vaan koottiin risuja ja puita rannalle,
ne sytytettiin, ja silloin toinen vene toisensa jälkeen saapui sinne.
Minua varten tahdottiin paistaa lohi. Tuorein heitettiin tuleen
ja sille viskeltiin usein suolavettä. Leipää ja voita minulla oli
muassani, niin että sain aimo aterian. Lappalaisetkin ruokailivat,
ja saadaksemme yhdessäolomme juhlallisemmaksi, kohennettiin tulta
ja minä panin tupakkamassini siinä yhteiseksi omaisuudeksi. Pari
tuntia kului siten rattoisassa puhelussa. Hiljainen tuuli lakasi tuon
tuostakin kirkkaaksi kuun, joka silloin piirsi kauniin hopeapilarin
pitkin vedenpintaa, ja siitä syystä kalastuksen jatkaminen sinä yönä
kävi mahdottomaksi. Kaikki veneet lähtivät silloin Utsjokea ylöspäin.
Mutta pian oli taas kuu pilvien peitossa ja useita pyrähteleviä lohia
nostettiin vedestä.



VII.

Kirkollisia ja siveellisiä oloja.


Yrityksistä lappalaisten kääntämiseksi puhutaan kyllä jo Eerikki IX:nen
ajoilta. Mutta Ruotsin Lappiin rakennettiin kirkkoja ja rukoushuoneita
vasta Kaarlo IX:nen, Kristina kuningattaren ja Kaarlo XI:nen aikana; ja
sinne perustettiin myös kouluja.

Suomen Lappiinkin rakennutti Kristina kuningatar v. 1648 kaksi kirkkoa,
ensimäiset siellä; toisen Kemijärvelle, toisen Inariin. Edelliseen
tuli silloin ensimäiseksi papiksi Jaakko Eerikinpoika Lapodius,
jälkimmäiseen Esaias Mansvetuksenpoika Fellman tahi Joander, joksi
häntä myös sanottiin, koska hän oli listä kotoisin.

Noin penikulman päässä Inarin kirkolta on pieni järvi, nimeltä
"Kolmen kuninkaan järvi", jonka nimen sanotaan syntyneen siitä, että
täällä muinoin yhtyi kolmen valtakunnan, Venäjän, Ruotsin ja Norjan
rajat. Minuun on tämä järvi vaikuttanut erityisellä vetovoimalla
mieskohtaisesta syystä. Kuinka usein olenkaan käydessäni kesäaikana
Inarissa suunnannut askeleeni sinne ja sen ympäristöön, vaikka
sen autioilla rannoilla ei ole yhtään ihmisasuntoa, eikä suinkaan
luontokaan ole houkutteleva. Järveä ympäröi laiha, hiekkaperäinen
maa, joka ei kasva muuta kuin hirsiksi kelpaavaa metsää ja jäkälää.
Käynneilläni ei ole ollut tarkoituksena etsiä noiden kolmen valtakunnan
rajapyykkejä, jotka sanottiin sinne pystytetyiksi kuningas Sigismundin
aikana. Asiani on ollut vallan toinen. Muisto lappalaisten muinoisesta
apostolista, yllä mainitusta Esaiaksesta, on minut sinne houkutellut,
siellä kun sanotaan hänen asuneen vuodesta 1648 aina vuoteen 1661.
Olenkin hartaasti etsinyt edes jotakin jälkeä hänen asumuksestaan,
ei ainoastaan sentähden, että hän oli isänisäni isänisä, vaan ehkä
enemmänkin sentähden, että hän oli ensimäinen pappi, joka asui
täällä tunturiselän pohjoispuolella levittämässä ja juurruttamassa
evankeliumin totuuksia silloin vielä pakanallisten lappalaisten
keskuuteen, joiden rakkauden ja luottamuksen hän saavuttikin siinä
määrässä, että he niinä 36:na vuotena, joina hän, muutettuansa Inarista
Kemijärvelle, siellä eli, vuosittain kokoontuivat hänen ympärilleen
saamaan opetusta ja lohdutusta. Kuinka iloinen olisinkaan ollut, jos
olisin onnistunut löytämään edes jonkun hänen asuntonsa kulmakiven.
Mutta turha on ollut etsimiseni. Eräänä kesäiltana, jolloin aurinko
paistoi punasena ja hehkuvana, ja juhlallinen hiljaisuus vallitsi
seudulla, jossa näkyi vain joku peura tai vauhko kettu sammuttamassa
janoaan järven vedellä, havaitsin vihdoin sammaltuneessa maassa
ylennyksen, joka kiinnitti huomiotani.

Astuin lähemmäksi ja löysin vähäpätöisen kiviröykkiön. Kaihomielin
katselin näitä sammalten peittämiä kiviä, kykenemättä ratkaista,
olivatko ne asuinrakennuksen tulisijan jäännöksiä vai, mikä
luultavampaa, ainoastaan metsäsaunan tähteitä. Tämän kurjan lieden tai
jonkun samanlaatuisen ääressä, ajattelin, sinä kunnioitettava vanhus
ehkä olet nauttinut ravintoa ja lämpöä sekä tyyninä ja onnellisina että
katkerina ja vaivaloisina hetkinä. Tai ehkä sinulla ei ollutkaan täällä
parempaa asuntoa kuin siirrettävä teltta, samanlainen kuin niillä
luonnonlapsilla, joiden opettamista varten olit tänne lähetetty. Tämä
näyttääkin todenmukaisemmalta, päättäen Turun tuomiokapitulin kirjeestä
huhtikuun 28 p:ltä 1675 maaherra Graanille. Siitä käy näet selville,
että eräs Antti Palmannus, joka silloin oli määrätty papiksi Inariin,
oli pyytänyt siitä päästä, muun muassa syystä, että hän pelkäsi siellä
erämaassa nälän ja vilun painostamana menettävänsä henkensä, siellä
kun ei ole mitään asuntoa. Sen vuoksi tuomiokapitulikaan ei luullut
voivansa pakottaa pappia asettumaan Inariin, ennenkuin ollaan varmoja
siitä, että hänelle on siellä asunto ja ylöspito, joka ensin oli
saatava selville. Maaherran olisi siis ensin ryhtyminen semmoisiin
toimenpiteisiin, että Inarin pappi saa itselleen tyydyttävän asunnon
ja jotakin, josta hän voi elää. Tuomiokapituli, niin lausutaan, oli
sitä paitsi alkanut epäillä voiko pappi vakituisesti asuakaan Kemin
Lapissa — vaikkakin Esaias Mansveti, ollessaan siellä 12 vuotta, oli
sen todistanut mahdolliseksi.

Esaias Mansveti oli Iin, sittemmin Sotkamon kirkkoherran Mansvetus
Fellmanin poika. Hän tuli ylioppilaaksi 1648 ja lähetettiin, niinkuin
jo on sanottu, vielä samana vuonna, Kristina kuningattaren käskyn
mukaan ja piispa Isak Rothoviuksen määräyksestä, ensimäiseksi papiksi
meidän tunturitakaiseen Lappiin. Vaikka pyhää sanaa jo varemmin oli
näilläkin seuduilla julistettu, oli siellä tunturin sekä etelä- että
pohjoispuolella täydellinen pakanuus vallalla vielä silloin kun Esaias
Mansveti sinne saapui. Työ oli siis sekä tärkeätä että raskasta.
Mutta kun hänen vihdoin onnistui kääntää mainio Sompion kylänvanhin,
lappalainen Suas, ja tämä oli hänelle tarjonnut kätensä, tuli sieltä
muitakin anomaan opetusta ja kastetta. Hänen onnistui saada myös Inarin
kylänvanhin, ovela Valle, omasta ja talonväkensä puolesta taipumaan
kristinuskon oppimiseen, vaikka tosin vasta sitkeän vastarinnan
jälkeen. Ja kun Vallekin oli kastettu, noudatti vähitellen koko
väestö Inarijärven itäisellä ja eteläisellä puolella Suaan ja Vallen
esimerkkiä. Ja siksi innokkaan sanottiin tämän pappismiehen olleen,
että kaikki inarilaiset olivat kastetut ja vieläpä lukutaitoisetkin,
kun hän 1661 sieltä siirtyi Kemijärvelle, jonne piispa Johannes Elai
Terserus, Lapodiusen 1660 kuoltua, oli määrännyt hänet kappalaiseksi.
Aina vuoteen 1669 hän sitten oli ainoana pappina koko Kemin Lapissa,
jossa hänen täytyi talvisin matkustaa ja palvella rahvasta seitsemässä
käräjäkunnassa: Inarissa, Sompiossa, Sodankylässä, Keminkylässä,
Kittilässä, Kuolajärvellä ja Kitkassa. Ollessaan Inarissa hänen
kääntämistyönsä kuitenkin oli siihen määrään edistynyt, että vielä
nytkin pidetään inarilaisten paremman lukutaidon, muihin lappalaisiin
verrattuna, olevan seurauksena hänen opetuksestaan. Tuon tuostakin
olivatkin inarilaiset sekä maaherralle että kihlakunnanoikeudessa
ilmilausuneet toivomuksensa saada "Mansvetus" takaisin. Sillä
Kaapro Tuderus, joka 1669 ryhtyi toimeensa lappalaispappina, vaikka
olikin harras virassaan, oli ehkä liiallisella kiivaudella ja
kovakouraisuudella, josta monet häntä vastaan nostetut syytökset ja
käräjäjutut ovat todistuksena, suuressa määrässä saanut lappalaiset
tyytymättömiksi.

Tuderus ei kuitenkaan asunut Lapissa, vaan Torniossa, josta hän kerran
vuodessa kävi Lapissa ja Inarissakin. Vanhemmissa asiakirjoissa
häntä myös sanotaan Sompion (Sombeån eli Sombyn) kirkkoherraksi.
Sinne piti Kunink. M:tin määräyksestä rakennettaman kirkko ja siellä
kirkkoherrankin tuli talvisin asua, mutta kesällä Kitkajärvellä
(Kuusamossa). Sinne olisi rakennettava avara tupa, sellaiselle
paikalle, joka voisi olla Kuolajärven ja Maanselän kylien lappalaisille
sopiva, kun ne suvisin täällä kalastelevat. Torniossa huhtikuun 3
p:nä 1675 päivätyssä päätöksessä, samassa jossa maaherra Juhana Graan
antaa lausuntonsa lappalaisten uudistetuista valituksista Tuderusta
vastaan, ja jonka 6 §:stä äsken mainitut tiedot ovat saadut, sanotaan
edelleen: "Ja mitä koskee herra Esaiasta Kemijärvellä, niin sopii hänen
kesällä saarnata siellä niille lappalaisille, jotka muista kylistä
saapuvat kalastamaan Kemijärvelle. Mutta lappalaisten anomukseen päästä
hra Kaaprosta, hänen usein ankaran kovakouraisuutensa tähden, lupaa
maaherra vastedes vastata." Saman Graanin edellä mainitusta päätöksestä
joulukuun 27 p:ltä 1671 ilmenee myös, että Sompion ja Sodankylänkin
lappalaiset pyysivät saada pysyä entisessä kirkossaan Kemijärvellä;
mutta "koska Sompion ja Sodankylän kylät ovat hänen tiellään, kun hra
Kaapro isänsä puolesta tulee näihin kyliin, täytyy heidän olla hänelle
kuuliaiset, koska hän on virassaan ahkera ja vakava mies." Kuitenkin
Esaias Mansveti yhä edelleen palveli myöskin inarilaisia ja oli,
Tuderuksen v. 1684 tultua Tornion kirkkoherraksi, taas monta vuotta
ainoana pappina koko Keminlapissa.

Esaias Mansveti harrasti myös paikkakuntansa (Kemijärven) edistystä
taloudellisellakin alalla, koettaen virittää halua maanviljelykseen
ja taitoa siihen. Siinä tarkoituksessa hänen onnistuikin saada
muutamia Iiläisiä ja Oululaisia asettumaan sinne ja siellä perustamaan
uutistaloja. Innokkaasti työskenneltyään 49 vuotta täällä kaukaisessa
pohjolassa Esaias Mansveti kuoli 1697 ja haudattiin Kemijärven
kirkkoon, jonka lattian alla hänen ruumiinsa vielä lahoamatta lepää,
ja luullaan sen semmoiseksi jäävän tuomiopäivään saakka, koska
häntä pidettiin niin vanhurskaana Jumalan sanan palvelijana, ettei
hänen ruumiinsa tarvinnut joutua häviön jalostumisen alaiseksi.
Sjögren kertoo tästä: "1821 vuoden vaiheilla huomattiin tämän
_lappalaisapostolin_ ruumis vielä hyvin säilyneeksi, vaikka toiset
myöhemmät ruumiit jo olivat lahonneet. Ainoastaan silmät ja nenä olivat
jotensakin lutistuneet. Tuon kaltainen sattuma olisi muissa maissa
korottanut, etenkin semmoisen miehen kuin Mansvetus oli, pyhimykseksi".
Muuta maallista palkintoa uhraavaisesta toiminnastaan hän ei saanut —
ehkäpä ei halunnutkaan — kuin tämän kappalaisen viran Kemijärvellä,
jota varten ei edes liene määrätty mitään vakinaista palkkaa, paitsi
ne 20, myöhemmin 30 tynnyriä ohria, jotka sai kruunulta. Siltä ainakin
tuntuu piispa Terseruksen hänelle annetusta virkavahvistuskirjasta.
Siinä näet sanotaan: "Sentähden teitä kaikkia Kemijärven ympärillä
asuvia kehoitetaan pitämään tätä arvon miestä oikeana saarnaajananne,
ollen hänelle kuuliaisia ja tottelevaisia virassaan, ja samoin kuin
hän teille jakaa hengellisiä hyviä opettamalla ja Jumalan sanaa
saarnaamalla, toivotaan myös, että kukin teistä varojensa mukaan
mielellään pitää huolta hänen ajallisesta toimeentulostaan."

       *       *       *       *       *

Utsjoen kirkkoherra on Utsjoen ja Inarin 240 neliöpenikulman laajoissa,
vaikka harvaan asutuissa seurakunnissa vieläkin ainoana pappina.
Avustajina lastenopetuksessa on hänellä kolme katekeettaa, joista kaksi
asuu Utsjoella, yksi Inarissa. Nämä ovat kiertäviä, ja velvolliset
matkoillaan pitämään aamu- ja iltarukouksia lappalaisten kanssa
tuntureilla, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä saarnakirjasta lukemaan
päivän saarnan, joka tapahtuu Utsjoella lapiksi, mutta Inarissa
tavallisesti suomeksi. Koulunsa ovat katekeetat ikimuistoisista
ajoista olleet velvolliset alkamaan heti joulun jälkeen ja jatkamaan
sitä Marianpäivään saakka, kuitenkin siten, että pappi aina on ollut
oikeutettu käyttämään Utsjoen toista katekeettaa rippikoulussa tulkkina
ja avustajana.

Joulun ajan kirkkoherra aina viettää Inarissa, jossa hän sitäpaitsi
käy helmikuussa ja Pääsiäisen aikana. Paikkakunnalla hän silloin
viipyy jonkun viikon, pitäen rippikoulua, useita jumalanpalveluksia
ja kuulustellen uskonnollisissa asioissa kansaa, jota on koolla koko
papin siellä oloajan. Kesämatkoja kirkkoherra kyllä ei ole velvollinen
tekemään Inariin, mutta olen keskimäärin käynyt siellä joka toinen
kesä. Sillä välin kirkkoherra asuu Utsjoella, joka on hänen vakinainen
olopaikkansa. Pitkien matkojen vuoksi ei kansa kumminkaan edes
talvisaikoina yleisesti kokoonnu kirkolle joka sunnuntai. On sentähden
vanhastaan ollut tapana kuuluuttaa varsinaisia kirkkopäiviä tahi
kokouksia talvella noin joka toiseksi tahi kolmanneksi sunnuntaiksi,
kesäisin, kun lappalaiset ovat kalastuksillaan, vaan harvoin. Näihin
tilaisuuksiin lappalaiset saapuvat lukuisasti. Jokainen tietää silloin
tapaavansa toisiakin kirkolla ja siten saavansa siellä kaikellaiset
asiansa ajetuksi. Silloin vaihtavat kalastaja- ja porolappalaiset
tuotteitaan, silloin pestataan palvelioita ja saadaan tietoja
karanneista poroista, joten omistaja taas voi päästä niiden perille.
Kirkon ympäristöä näistä syistä sanotaan markkinapaikaksi Utsjoellakin,
vaikka varsinaisia markkinoita siellä ei pidetä. Kulmasaarnoja on
silloin tällöin pidetty Utsjoen Nuorkamissa ja Outakoskella, sekä
Inarin Kyrön ja Patsjoen kylissä.

Niinkuin Inarissa, tutkitaan myös Utsjoellakin kirkonkokousten aikana
sekä lasten että vanhempain lukutaitoa ja uskonnonkäsitystä, ja
annetaan heille tarpeellisia selityksiä. Katkismussaarnoja pidetään,
jos ilma on lauhkea, sunnuntaisin kirkossa, mutta muussa tapauksessa
sakaristossa lukukinkerien aikana, jota usein kestää monta päivää.

Vanhan tavan mukaan ja Lapin etuoikeuksien nojalla pidetään
rukouspäiväsaarnoja joko lauvantaisin tahi maanantaisin, niin että
siten 4 rukouspäivä-saarnaa tulee pidetyksi sekä Utsjoella että
Inarissa, kansalle paraiten sopivalla ajalla.

Kaikki kirkolliset toimitukset Utsjoella ovat, sittenkun keisarillinen
asetus lokakuun 18 p:ltä 1824 julistettiin, Utsjoella suoritetut
lapinkielellä, paitsi jumalanpalvelusta, joka suoritetaan vuorotellen
lapiksi ja suomeksi. Lappalaiset ovat siitä erittäin hyvillään ja
pitävät sitä parempana kuin entistä järjestystä, jolloin kaikki
toimitettiin tulkin avulla, sillä Utsjoen seurakunnassa harvat oikein
ymmärtävät muuta kieltä kuin lappia.

Utsjoen seurakunnassa on valitettavasti muutamia, jotka eivät osaa
puhtaasti ulkoa muuta kuin Lutherin katkismuksen, Athanasiuksen
uskontunnustuksen ja joko kokonaan tai osaksi huoneentaulun, mutta on
niitäkin, etenkin nuorissa, jotka puhtaasti lukevat ulkoa Svibeliuksen
tai Gezeliuksen kysymykset ja Pontoppidanin tanskalaisen katkismuksen.
Lapiksi heille esitettyihin kysymyksiin he vastaavat paremmin kuin
voisi odottaa ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jota lukevat,
vaan joille kaikki on suullisesti selitettävä.

Inarissa ei ole sitä miestä eikä naista, joka ei osaisi puhtaasti
ulkoa koko pitkää katkismusta. He kykenevät myöskin vastaamaan heille
esitettyihin kysymyksiin kristinuskosta ja puhtaasti he yleensä
lukevat kirjaa. Utsjokelaisten lukutaito, jotka tässä suhteessa aina
ovat pysyneet alemmalla kannalla, on, sittenkun he ovat saaneet
käyttää Kristianiassa ja Turussa painettuja lapinkielisiä kirjoja,
uskomattomassa määrässä parantunut myöskin mitä suomenkieleen tulee, ja
nuorissa ei ole enään kuin ani harva, joka ei osaa jotensakin puhtaasti
lukea lapinkieltä. Nämä lapinkieliset kirjat ovat virittäneet heissä
lukuhalua, ja monet, jotka helposti ovat oppineet lukemaan lappia, ovat
sittemmin, kun heitä on vaadittu lukemaan suomea, paljon nopeammin
ja suuremmalla menestyksellä edistyneet, kuin ne, jotka suorastaan
ovat alkaneet lukea suomea. On kuitenkin semmoisiakin, jotka lukevat
jotensakin puhtaasti lappia, mutta joiden on vaikea taivuttaa kielensä
suomenkielen oikeaan ääntämiseen, jos eivät laisinkaan ymmärrä suomea.

Utsjoella kansa on siveellistä ja esiintyy hiljaisena, paitsi humalassa
ja suutuksissa ollessaan. Mutta silloinkin se helposti alistuu
virkamiehen neuvoihin, jos tämä on heille mieluinen ja nauttii heidän
luottamustansa, sillä lappalaisilla on erityinen rakkaus esivaltaan,
ja virkamiehiä pidetään sen edustajina. Varkaus ja salavuoteus
ovat täällä melkein tuntemattomat. Joskus ilmaantuu eripuraisuus
aviopuolisojen kesken, joka saattaa yltyä siksikin, että mies kurittaa
vaimoansa. Tälle eripuraisuudelle on kuitenkin usein luonnollinen syy,
sillä avioliittoa ei yleensä rakenneta mieltymyksen vaan rikkauden
pohjalle; ja jos siten 60 vuotias ukko saa vaimokseen 20 vuotiaan
tytön, riittää jo sekin että vaimo puhuttelee nuorta miestä epäilyksen
synnyttämiseksi miehessä. Toinenkin ikävä tapa, josta lappalaiset
eivät tahdo luopua, on se, että lapset harvoin saavat valita itselleen
puolison, vaan on tässä suurin vaikutus vanhemmilla ja sukulaisilla,
ja kihlaus tuskin koskaan tapahtuu raittiina ollessa. Älköön nuori
mies ikinä ajatelkokaan lähteä kihlaamaan tuomatta mukanaan viinaa,
ja jos se ennen aikojaan loppuu, on hänellä rukkaset tiettyinä. Ellei
ole viinaa omassa pitäjässä, täytyy hänen usein lähteä sitä tuomaan
20 — 30 penikulman päästä. Vieläkin turmiollisempi on vanhempien paha
tapa viivytellä kosijaa useita vuosia hyvillä lupauksilla, kun hänen
sillä aikaa täytyy kestittää heitä, joten saattavat hänen taloutensa
rappiolle.

Inarilaiset ovat siveellisyydessä ja jumalanpelvossa kaikkia
naapureitansa edellä. Pyhää he viettävät suurella hartaudella. Silloin
ei suoriteta mitään työtä, eikä matkustellakaan. Varhain aamulla
ruvetaan lukemaan ja lapsia opettamaan. Kello 10:nen ajoissa, sittenkun
siivoton ja köyhyyttä ilmaiseva kota on puhdistettu, perheenisäntä
asettuu seinäaukon eteen ja virittää virren, jonka jälkeen hän pitää
rukouksen, lukee väellensä synnintunnustuksen, päivän evankeliumin ja
päivän saarnan, jos hänellä on saarnakirja. Kun tämä on suoritettu,
noutaa hän jotakin syötävää köyhästä ruoka-aitastaan, jossa hänellä
yleensä harvoin on muuta kuin kuivattua kalaa — sillä sunnuntaisin
hän talvisaikana ei koe jään alle asettamiansa verkkoja eikä silloin
kalasta kesälläkään. Kun on ruokailtu, hän joko opettaa lapsia tai
lukee ja laulaa kunnes tulee iltarukouksen aika. Kun pappi käy
paikkakunnalla, lähtevät he harvoin kirkolta ennen häntä, vaan pysyvät
siellä vaikkapa pari viikkoakin jos eväitä riittää. Kun pappi on
heidän luonaan, ovat he sangen tyytyväiset, ja hänen poislähtiessään
he mielellään, hänen jo istuessaan pulkassaan, jäähyväisiksi laulavat
jonkun virren. Jos milloinkaan, niin silloin nämä köyhät ihmiset ovat
heltyneitä. Jos silloin laiminlöisi jäähyväisten sanomisen jokaiselle
erikseen, niin oltaisiin siitä varsin pahoillaan.

Sittenkun Keisarillisen Majesteetin käskynhaltijat ovat edesvastuun
uhalla vaatineet ruununpalvelijoita saattamaan syytteeseen ne, joita
tavataan salakapakoimisessa, on jokunen tullut semmoisesta elinkeinosta
sakotetuksi; ja siitä on ollut seurauksena, että se on melkein
lakannut. Mutta kun huomattiin, että niitä, jotka toivat viinaa Lappiin
ja sitä möivät puolentuopin tai suuremmissa astioissa, ei sakotettu,
on sellainen myyntitapa ruvennut kukoistamaan. Ei se kumminkaan ole
päässyt yhtä turmiolliseksi kuin edellämainittu salakapakoiminen,
vaikka se kyllä näyttää vähitellen vievän samoihin tuloksiin.

       *       *       *       *       *

Ei ole koskaan ollut harvinaista, että ne lappalaiset ja suomalaiset,
jotka asuvat Norjan puolella Utsjoen rajamailla, käyvät Utsjoen
kirkossa. Tällaisia norjalaisia vieraita näki siellä koko talven
1825 useasti, mutta ei koskaan niin lukuisasti kun saman vuoden
ensimäisenä rukouspäivänä, maaliskuun 13 p:nä, sittenkun olivat saaneet
esivallan (s.o. voudilta) luvan käydä Utsjoen kirkossa. Tänä vuonna
useimmat Norjan puoliset asukkaat Tenojoen varrella tulivat tänne
hartaina kuulijoina. Niiden lisäksi saapui monta merenkin lahtien,
niinkuin Varankivuonon, Tenovuonon ja Latjisvuonon rannoilta, jopa
aina Porsangeristakin. Eniten liikutti minua, kun tapasin Torniosta
Norjaan siirtyneen suomalaisen sepän, jonka kohtasin kävellessäni
jäällä pappilan rannalla. Hän asui nyt Norskholmassa lähellä Tenojoen
suuta, ja hän oli minulle jo ennen tuttu. Vetämässään kelkassa hän
kuletti mukanaan tuskin vuoden vanhaa lastansa, ja vaimo, joka kulki
perässä, kädessään sauva, auttoi tuupaten sillä kelkkaa takaapäin.
Siten he olivat kuljettaneet lasta 11 penikulmaa kastettavaksi Utsjoen
kirkossa. Seidasta, Gullholman ja Puolmakin välillä, jossa asukkaat
ovat suomalaisia, saapui milt'ei joka mies, jopa jalkasinkin, kun
ei ollut aikaa porojen hankkimiseen tunturiseuduilta. Ainoastaan
talon-vartija oli jäänyt kotiin. Siksi suuri on uskonnollinen tunne
siinä väestössä, joka asuu valtakunnan rajan, Tenojoen, kummallakin
puolella, ja sittenkin tahdotaan muka pitää heitä vain "puolivilleinä
paimentolaisina".

       *       *       *       *       *

Utsjoen ja Inarin seurakunnissa on kummassakin kuusi kuudennusmiestä,
ja niiden tehtävänä on, kukin piirikunnassaan, valvoa siveellisyyttä
ja järjestystä. Kun Lapin seurakunnissa pitkine matkoineen ei aina
ole asukkailla tilaisuutta saada papillista palvelusta, Inarissa
ani harvoinkin, niin on kuudennusmies velvollinen kunakin pyhä-
ja juhlapäivänä pitämään kodissaan n.s. kotijumalanpalvelusta,
joka suoritetaan rukouksella ja päivän saarnan lukemisella jostain
saarnakirjasta sekä virrenveisuulla.

Kirkon muut virkailijat ovat katekeetta, lukkari ja kirkonisäntä, ja
siviilivirkamiehiin — mainittakoon nekin tässä — kuuluu kylä- eli
lappalaisnimismies, lautamies sekä niin sanottu passari. Kylänimismies
on, niin sanoakseni, paikkakunnan taloudenhoitaja. Hän pitää huolta
kyytivelvollisuuden säännöllisestä suorittamisesta; hän valvoo töitä
yleisissä rakennuksissa ja osittaa menot näistä niiden kesken, jotka
niihin ovat osalliset; hän on puheenjohtaja kota-käräjissä, sekä pitää
huolta verojen tasoittamisesta maksavien kesken. Passari on palvelija,
joka annetaan tuomarille, voudille ja papille niinä aikoina, jolloin
oleskelevat paikkakunnalla. Kylänimismiehellä ja passarilla ei ole
muuta palkkaa, kun että ovat vapaat ruununverosta ja seurakunnan muista
menoista, mutta lautamies ja kuudennusmies palvelevat yksinomaan
kunnian ja yleisen hyödyn tähden. Nimismiehet ovat muinoin olleet
lappalaisia tai suomalaisia, mutta ainoastaan harvoin he olivat
säätyläisiä, joka silloin oli maan ja lappalaisten suureksi hyödyksi.

Joskus tapahtuu, että kirkon kuudennusmiehet eivät kaikki ole
saapuvilla lauvantai-illan neuvotteluissa. Siinä tapauksessa he
tulevat sunnuntaina kello 1 vaiheilla papin kanssa keskustelemaan. Jos
silloin on nuorempia henkilöitä saapuvilla, niin seurakunnan vanhimmat
kohteliaasti kehoittavat heitä suorittamaan asiansa pikaisesti ja
sitten poistumaan, koska aijotaan neuvotella papin kanssa seurakunnan
asioista. Semmoisissa tilaisuuksissa ilmoitetaan tapahtuneet
epäjärjestykset kunkin piirissä, ei lailliseen syytteeseen pantaviksi,
vaan varoituksen antamista varten semmoisille hairahtuneille, joita
kuudennusmies jo on nuhdellut, vaikka turhaan. Silloin ilmoitetaan
myös ketkä ovat laiminlyöneet kirkossa käynnin, tahi harvoin olleet
läsnä kotijumalanpalveluksissa, joista jo ylempänä mainitsin; ketkä
eivät ole harrastaneet Jumalan sanan lukemista tahi sen opettamista
lapsille; ketkä ovat sunnuntaisin matkustaneet, tehneet maallista
työtä, tahi muutoin olleet sunnuntaita pyhittämättä, tahi olleet
riitaisia. Syytettiinpä kerran kuudennusmiestä Antti Sarrea Patsjoen
kylästä siitä, että hän kaksi kertaa perätysten oli laiminlyönyt saapua
kirkonkokoukseen, ja siten oli ollut saapumatta kirkkoonkin kahtena
rukouspäivänä. Vaadittiin sen nojalla hänen erottamistaan virasta
ja uuden kuudennusmiehen asettamista hänen sijaansa. Huomautukseni
johdosta, ettei toki ketään kuulustelematta tuomita, suostuttiin
lykkäämään erottaminen kunnes hänet tavattaisiin, mutta toistaiseksi
tuli ehdotetun uuden kuudennusmiehen toimittaa virkaa. Seuraavana
sunnuntaina saapui Sarre, 65 vuoden ikäinen mies. Hän valitti varhaista
vanhentumistaan, heikkoa terveyttään ja voimattomuuttaan, ja pyysi sen
johdosta eroa virastaan. Asiaa tutkittiin nyt ja huomattiin, että hän,
asuen 10 penikulmaa kirkosta, kyllä oli jo perjantai-aamuna lähtenyt
kotoa ja sinä päivänä suorittanut puolen matkaa, mutta myrsky oli
pakottanut hänet etsimään suojaa eräässä saaressa ja oleskelemaan
siellä lauvantai- ja sunnuntaipäivät, josta syystä hän sitten palasi
sieltä kotiin. Arveltiin kuitenkin syytetyn menetelleen väärin
siinä, ettei hän, joka oli varakas mies eikä tarpeellisen matkaevään
puutteessa, ollut aikasemmin lähtenyt matkalle. Mitä tuli jälkimäiseen
laiminlyömiseen, nimittäin että hän saapui vasta sunnuntaina, annettiin
se anteeksi, koska hän kuitenkin oli tullut, vaikka myöhään. Tulos oli
se, että vanhus omasta pyynnöstään sai virastaan eron kiitoslauseella
hänen 35 vuoden kunnollisesta palveluksestaan.

Salavuoteus on paikkakunnalla harvinainen ja kovin paheksittu rikos.
Semmoinen ilmoitettiin minulle, varoituksen antamista varten,
Inarin seurakunnassa. Mies kielsi, mutta hänen syyllisyytensä oli
yleisesti tunnettu. Vaikka hän kuului rikkaaseen ja arvossa pidettyyn
lappalaissukuun, aiheutti hänen kieltonsa sovittaa rikoksensa hänelle
niin paljon ikävyyksiä ja vastenmielisyyttä seurakuntalaisten puolelta,
että hänen oli pakko siirtyä paikkakunnalta pois.

Porolappalaisten lukutaito on paljoa huonompi kuin
kalastajalappalaisten. Mutta luonnollinen asia se onkin heidän
oloissaan. Saavuin erääseen lappalaiskotaan. Tuuli yltyi yöllä
myrskyksi, uhaten kukistaa telttamme, joka oli kokoonkyhätty
kuudesta sarkaryijystä, ja kuten tavallista pönkitetty käsivarren
vahvuisilla riu’uilla. Väki oli siinä sullottuna ahtauteen, jota
vielä lisäsi joukko koiria. Lapset parkuivat, koirat tappelivat,
vanhemmat haastelivat poroistaan ja muista asioistaan sekä hoitivat
kukin talouttaan. Joskus täytti savu kodan, joskus sammui tuli ja
oltiin synkimmässä pimeydessä. Vaikeata on sekä opettajalle että
lapsille tällaisissa oloissa ahkerasti lukea, eikä siis, puhumattakaan
suomenkielen puuttuvasta taidosta, tarvitse etsiä muuta syytä
porolappalaisten suurempaan lukutaidottomuuteen. Tarpeen olisivat
eri kouluhuoneet, joissa lapset saisivat savun, ihmisten ja koirien
häirimättä, oppia lukemaan katekeettain johdolla. Mutta lappalaisen
hellyys lapsiansa kohtaan on siksi ylenpalttinen, että harvoin
päästävät he niitä luotaan ennenkuin täysikasvuisina, jolloin he
jo ovat liian hitaat oppimaan. Vaikka lappalaiset muutoin suuresti
luottavat pappoihinsa, ja vaikka heitä on helppo johtaa vakavilla
ja ystävällisillä opastuksilla, en voinut tässä kohden saada mitään
muutosta aikaan.

Katekeetat kuitenkin ovat suureksi hyödyksi sekä siveellisessä että
opetuksellisessa suhteessa. Matkoillaan he pitävät jumalanpalveluksia,
toimittavat hätäkasteita, neuvovat nuoria ja vanhoja uskonnon asioissa
ja ovat esimerkkeinä vakavassa ja siivossa esiintymisessä. Näihin
toimiin valitaan kunnollisimmat, ahkeruudesta ja siveellisestä
elämästä hyviksi tunnetut lappalaiset, ja ainoastaan lappalainen
voi täkäläisissä oloissa kestää ilmanalan ankaruutta ja raivoa,
jota toisissa paikkakunnissa kasvanut ja toisin kasvatettu harvoin
ajan pitkään voikaan. He ovat tavallisesti toimessaan hartaat,
kestäväiset, uutterat ja opinhaluiset, siten lisätäkseen tietojaan
ja saavuttaakseen luottamusta sekä sitä kunnioitusta, joka perustuu
ansioon. Rippikoulussa katekeetta aina on saapuvilla ja siellä papille
suureksi avuksi. Päivän työn loputtua, tahi lasten loma-aikana
hän harvoin jättää tilaisuutta käyttämättä kyselläksensä papilta
selityksiä raamatun lauseista tahi tarkempia tietoja hänelle
hämäristä maantieteellisistä ja historiallisista seikoista. Heidän
arvonsa kansan keskuudessa riippuukin kokonaan heidän tiedoistaan
ja hurskaasta elämästään. Eräänä aamuna varhain, rippikoulun aikana
Utsjoella, katekeetta Jooseppi Joosepinpoika tuli luokseni tavallisella
kohteliaisuudellaan ja tahtoi tietää suuriko oli sikkeli — se
hopearaha, josta Juudas Iskariot kavalsi Vapahtajan. Kun hän sen sai
tietää ja siten laski summan, huudahti hän "mikä mitätön maksu!" Hän
halusi myös tietää, miltä näyttää viikunapuu, ja minkämoinen sen
hedelmä on, sillä hän muisti että Vapahtaja kerran nälissään tahtoi
syödä semmoisen hedelmän, mutta ei sitä löytänyt. Ja kun hänelle
kerroin monenkaltaisista viikunapuun lajeista, toisissa lehdet
munanpyöreät tai pitkulaiset, kaljut tai karvaiset, erisuuruiset ja
hedelmätkin erilaisia, ihmetteli hän pappien oivallisia ja laajoja
tietoja muihin ihmisiin verraten, mutta sitäkin hämmästyneemmäksi hän
tuli, kun kasvikokoelmissani näki muutamia tämän kasvin kuivattuja
lehtiä ja sai syödäkseen varastostani pari viikunaa, joita hän
piti muuramia makeampina. Selitykset saatuansa näihin ja muihin
kysymyksiinsä, sanoi hän jäähyväiset, niin tyytyväisenä ja iloisena,
että melkein kadehdin häntä. Kiitettyään opetuksista hän lisäsi: "Nämä
tiedot minä annan lappalaisille, kun he minulta kaikenlaista kyselevät,
etenkin rippikoulun jälkeen, ja nyt tiedän semmoista, joka on heille
aivan outoa." Ja kun hänelle huomautin, etteivät hänen nyt saamansa
tiedot olleet yhteydessä sen kanssa, joita hän tarvitsi uskonnon ja
lukemisen opetuksessa, vastasi hän: "Kyllähän se on sitä mitä minun
tulee opettaa, mutta kun en osaa lappalaisille selittää asioita,
joista evankeliumikirjassa puhutaan, sanovat he minua hyödyttömäksi
opettajaksi."

       *       *       *       *       *

Talviolot Lapissa ovat tosin hankalat, mutta Lapinmaassa oleskelemisen
monet vaivat siihen vuodenaikaan vähenevät tuntuvasti jos hankkii
itselleen riittävästi työtä, sillä jokainen jalostava työ, etenkin
jota seuraa menestys, virkistää sekä sielua että ruumista. Jos missään
on asian laita semmoinen Lapissa. Uskonnonopettaja on täällä kaikki
kaikessa, ja täällä hän, ehkä paremmin kuin missään muualla, oppii
tuntemaan tehtävänsä laajuuden ja edesvastuun. Yksinään jätettynä
luonnonihmisten pariin, hän etsii tyydytystä edistämällä heidän
parastaan vakaumuksensa mukaan. Täällä erämaassa hän helpommin
saattaa, jos hänellä on siihen halua ja kykyä, menetellä niin, että
hänen kuulijansa häntä rakastavat. Täällä hän voi kaikilla aloilla
hyödyttää, lohduttaa ja tyydyttää heitä. Utsjoella pappila ja kirkko
sijaitsevat lappalaisten yleisen talvitien varrella. Joulun ja
pääsiäisen välillä täällä melkein joka päivä, täysikuun aikana, kulkee
joku ohi, ja jokainen poikkeaa silloin papin luo, jota paitsi lähinnä
asuvat käyvät silloin tällöin häntä tervehtimässä, puhuttelemassa ja
pyytämässä häneltä neuvoja. Tähän aikaan lappalaiset yleensä joka
toinen tai joka kolmas sunnuntai, mikäli kokous on kuulutettu, saapuvat
kirkkoon, eikä heitä odoteta yksinomaan velvollisuudentunnosta,
vaan varsin mielihyvälläkin, ja tyytyväisenä näkee sen päivän aaton
koittavan, jolloin he kokoontuvat kirkolle. Täkäläinen rahvas ei
matkusta kirkolle, kuten sanotaan, vaan se lähtee sinne hartauttansa
harjoittamaan, se tulee pappinsa luo kuten kouluun, mutta ei
lukeaksensa tai tehdäksensä selkoa läksyistään, vaan saadaksensa
keskinäisessä puhelussa valistusta siihen, mikä on hämärää, ja
neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa; se tulee
hänen luokseen, ei ainoastaan etsimään apua vammoilleen, vaan myös
saadaksensa lohdutusta. Matkoillaan kokouksiin saapuvat he vähitellen
kaikilta tahoilta Utsjoen ja Tenojoen laaksoihin. Niille, jotka ensin
saapuvat, on tie ummessa, ja sentähden jälessä tulijat saavuttavat
heidät; ja komeata on nähdä, miten melkein koko seurakunta yhtaikaa
saapuu kirkonmäelle ja pappilaan, jonne silloin ei vielä ole ehtinyt
juuri kukaan muu kuin 70 vuotias lukkari. Silloin on toista elämää
kuin syksyllä, jolloin kuluu päiviä, kuluu viikkoja, näkemättä yhtään
ihmistä paitsi omaa talonväkeä. Ei käy kukaan katsomassa, ei tule
kukaan kirkkoon, joka pysyy tyhjänä viikon toisensa jälkeen, ja yksin
pimeys vallitsee ympärillä. Kesälläkin ovat kirkonmenot harvinaiset.
Mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että pappi koettaa toimia silloin
kun on päivä, ja että hän, ennenkuin elokuun yöt, tähtikimeltävinä,
ennustavat syksyn pikaista tuloa, luopuu yksinäisestä elämästään
Utsjoella ja käy tervehtimässä Inarin seurakuntaa, ainakin toisessa
niistä kokouksista, joita siellä suvisin pidetään.

Ensimäinen kesä-kokous 1821 oli tavallisuuden mukaan pidetty
heinäkuun ensimäisenä sunnuntaina. Silloin ei vietetty kolmatta
yleistä rukouspäivää, ja syy siihen oli se, että minua odotettiin
jälkimäiseen kokoukseen elokuussa. Siten oli suostuttu ja siten
tapahtui. Nyt oli kiire työaika. Vähät heinät olivat korjattavat
ennenkun ryhdyttiin metsäpeuran ajoon, joka alkaa Pertunpäivänä.
Monet saapuivat jo perjantaina minun kanssani kirkkopirtteihinsä,
ja lauantai-aamuna olivat jo useimmat, ainakin kauvimpana asuvat,
kokoontuneet kirkolle. Kyseessä oli nyt, palaanko täältä Utsjoelle vai
jatkanko matkaa etelään. Tätä minulle tärkeätä asiaa sain kuitenkin
vielä aikaa miettiä, sillä useat lausuivat sen toivomuksen, että
saapuisin Ivalojoen seuduille, jossa monet raihnaat ja ijäkkäät, jotka
eivät jaksaneet tulla kirkkoon, halusivat nauttia Herran ehtoollista.
Kirkkotoimet suoritettuani lähdinkin Ivalojoelle sieltä olevien
seurassa, vielä ratkaisematta, jatkaisinko sieltä matkaa etelään.
Nyt oli siis meno suunnattava seurakunnan väkirikkaimpaan seutuun.
Melkoisen kirkkoväkijoukon seuraamana astuin pitkin tuskin näkyvää
polkua pienten nevojen ja metsätörmien poikki puolen penikulmaa
Inarijärven lähimpään lahteen. Siellä asetuin mukavaan veneeseen.
Sivuutimme saaren toisensa jälkeen, järvi yhä laajeni, ja lähenimme
syvyyden yli kaareilevaa, _Ukonkiveksi_ kutsuttua kalliota. Halusin
käydä tällä näöltään oudolla ja kansanuskossa merkillisellä paikalla.
Kallio on aavassa järvessä ja sisältää suuren luolan, jossa muinoin
palveltiin ukkosta. Kaikki oli sammaltunutta, mutta itse luolaan ei
ollut pystynyt aika eikä väkivalta. Satu kertoo, että luola muinoin
tunki niin syvälle maahan, että se oli maanalaisena käytävänä Inarin
alitse erääseen toiseen suureen kallioon, nimeltä _Akko_ eli _Akon_
asunto, johon täältä on viisi penikulmaa. Kun aloin kaiveskella niitä
suuria poronsarvikasoja, jotka olivat luolan edustalla sammalten
peittäminä, sanoi eräs seurassa oleva suomalainen, kaiketi ivaten,
vaikka siinä luullakseni oli vähän täyttä tottakin: "Jos vanhus tuolla
luolassa panee liikkeelle salamia, jyrinää, tuulta ja sadetta, kyllä
silloin tulee kiire lähtö." Eräs vanha lappalainen lausui siihen:
"Jos se on Jumalan tahto, niin kyllä vanhuksella on siihen valta,
mutta palvelija on hänkin, Jumalan palvelija, ja välikappale Jumalan
mahtavassa kädessä, sekä Herran tahdon alainen." Vanha kansanusko
on, ettei ukkosta saa nimeltä mainita. Jos niin tapahtuu, kostaa
hän rajuilmalla ja muulla pahalla. Nykyisen kristityn käsityksen
mukaan kansa häntä ei sanokaan ukoksi vaan Jumalan palvelijaksi, ja
ukkosenilmaa Herran voimaksi, Herran ilmaksi y.m. Tässä siis tavataan
muinoinen uhripaikka, jota ei ole vielä hävitetty, ehkä sentähden ettei
paikalla ole polttopuuta, eikä ole sitä viitsitty muualta kuljettaa.

Kulku Inarijärvellä on hyvin hauska. Tälläkin kertaa vene helposti
luisui Inarin kirkkaalla pinnalla, johon kuvastui tuhansittain saaria.
Mutta kaksi penikulmaa soudettuamme ukkonen rupesi jyrisemään syviä
säveleitänsä ja pukemaan veden mustat aallot valkoiseen vaahtoon.
Salama seurasi salamaa, toinen ukkosen jyrinä toistaan. Kaukaisuudessa
häämöitti pieni kallio, joka, lähemmäksi tultuamme, kuitenkin
osottautui pieneksi saareksi, jossa kasvoi kymmenkunta puuta. Ne
eivät suojelleet meitä sateelta yhtä hyvin kuin saaren vankka pohja
myrskyltä, joka yhä kiihtyi niin sanotuiksi "Noidan puuskiksi".

Kiintyneenä Inarin aaltoihin, en huomannut että seurueeni jakoi
keskenään niukat eväät ajattelematta huomispäivää. Inarilainen elää
vahvasti luottaen Kaikkivaltiaan kaitselmukseen. Eletään kädestä
suuhun, levätään kun on enemmän kuin mitä hetkeksi tarvitaan, ja
tehdään työtä yöt päivät, kun puute ahdistaa. Sunnuntaiksi kootaan
jotakin viikon kuluessa, mikäli onni on myötäinen, mutta tyydytään
vähäänkin. Tällä kertaa oli luonto ollut siksi kitsas, että kirkolla
ollessani minulta keskiyön aikana kysyttiin, pidinkö syntinä vetää
nuottaa sunnuntaiyönä. Pari venekuntaa ryhtyikin työhön, ja saaliista
riippui, pitikö väen mennä levolle nälkäisinä vaiko ravittuina. Mutta
tämä kansa kiittää Jumalaa hyvästä samoin kuin pahastakin päivästä,
myötä- ja vastoinkäymisestä. Se pysyy lujasti kiinni sanassa ja siinä,
mitä se pitää oikeana. Ja se, mitä ennen on oikeana pidetty, se on
sille pyhää, kunnes se heidän omissa kokouksissaan on oikaistu tai
esivalta toisin määrännyt.

Myrsky vinkui ja petäjät rytisivät. Ilmakehän asukkaatkin etsivät
rajuilmalta tyyssijaa saaressamme; eivät rohjenneet liikkua omalla
alallaan, vaan oleskelivat täällä ihmisten parissa. Mikä meistä
pusersi veden märästä lakistaan, mikä taas tyhjensi kenkänsä, ja
kukin koetti suojella itseään parhaansa mukaan. En kaiketi olisi
arvostellut vaaraa niin suureksi, kuin mitä se todellakin oli, ellei
rajuilma olisi yhä yltynyt. Jos missään, niin kyllä täällä tulee
ajatelleeksi, että Näkymätön elää koko luomakunnassa, että Hänen
äänensä kuuluu ukkosessa ja jokaisessa humisevassa tuulessa. Tuuhea
sammal oli vuoteenamme, veneet olivat vedetyt maalle sateensuojaksi.
Aamupuolella vihdoin "Aijegin" salamat sammuvat, "Tiermeen" jylinä
lakkasi, Ukon viha leppyi. Saavuimme vihdoin määräpaikkaamme ja
mielihyvällä tartuin vaellussauvaani, kun venekunta hajaantui Ivalojoen
suulla. Jokainen lähti omaan suuntaansa kutsumaan väkeä edellisenä
sunnuntaina kuulutettuun kokoukseen. Minä kuljin jalkaisin, milloin
oppaan muassa, milloin ilman sitä, kotaan, joka oli "_pānakulma_",
s.o. koiran kuuluman tahi, lappalaisten laskun mukaan, penikulman
matkan päässä täältä. Kota oli tosin kurja, mutta sydämellisellä
tervetulotoivotuksella minut vastaanotettiin, ja se vaikuttaa aina
virkistävästi. Usean pienen lapsensa kanssa kotona oleva vaimo oli
saanut kiinni muutamia sulkasadossa olevia lintuja, ja niitä hän
nyt minulle valmisti. Hän oli köyhän lappalaisen vaimo. Äiti parka,
ajattelin. Jotkut kuivatut risukasat olivat näkyvissä kodassa, jossa
hän, miehensä ollessa metsäpeurojen ajossa, eli Jumalan kaitselmuksen
turvissa, omistamatta tällä kertaa muuta kuin nuo linnut ja muutamia
kaloja. Jälestäpäin sain kuulla, että miehen metsästys oli hyvin
onnistunut.

Täältä johti polku Kyrön kylään. Matkalla tapasin aitoja niittyjen
ja peltojen ympärillä, ja näin taloja, jotka nyt minusta näyttivät
hyvin rakennetuilta, vaikka eivät olleet parempia kuin talot Suomen
köyhimmissä seuduissa. Astuin sisään. Minut vietiin siistiin, tuloani
varten puhdistettuun kamariin, ja pöytä katettiin kaikenmoisilla
ruokaherkuilla, mitä uutistalossa suinkin voi toivoa. En tiedä,
mikä on virkistävämpää, sekö kun Utsjoelta tulee Kyröön ja näkee
ensimäiset aitojen ympäröimät viljavat ohrapellot, tahi se, kun
taipaleen kuljettuaan saapuu säännöllisesti asuttuihin suomalaisiin
taloihin siivoine vierashuoneineen. Minussa edelliset aina ovat
herättäneet iloisempia tunteita, sillä ne ennustavat jo jälkimäisiä,
ja niiden ohessa sivistystä. En ollut Utsjoelta lähdettyäni maistanut
kertaakaan rieskamaitoa enkä kermapiimää. Täällä sai kumpaakin hyvän
ruisleivän kanssa, joka kuitenkin oli leivottu Vienan varsilla
kasvaneesta rukiista. Lukija tuskin voi aavistaakaan miten hyvältä
moinen ateria, ja lepääminen sen jälkeen, maistui. Varhain olin
liikkeellä, eikä täällä ollut paljoakaan vähemmän väkeä kuin kirkossa.
Kun jumalanpalvelus oli suoritettu, ja vanhoille ja raihnaille sekä
niille, jotka eivät olleet voineet käydä kirkossa, Herran ehtoollinen
annettu, pysyi väki koossa vielä koko sen päivän, ja me erosimme vasta
seuraavana. Täältä oli sitten lähteminen Sompion kylään Sodankylässä
tunturin poikki. Minulle hankittiin oppaat ja eväät, leipää, kuivaa
lihaa, kalaa ja voita, pitkää jalkamatkaa varten tunturin poikki tuiki
hedelmättömän erämaan kautta.



VIII.

Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.


Kun posti pari kertaa vuodessa saapui, tuoden mukanaan puolenkinvuoden
ja vanhempiakin kirjeitä, ja kun siten tunsin itseni kaikkien
kirjeenvaihtajaini ympäröimäksi, unohdin melkein olevani yksin.
Osan kesästä käytin kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimusmatkoihin
Utsjoella, mutta pääasiallisesti lohenpyyntiin, joka, paitsi
liikkumisen tilaisuutta ja toimintaa, tuotti minulle maukasta ravintoa
ja jonkinmoisia taloudellisiakin etuja.

Niinkauvan kuin lohenpyynti pysyi tuottavana, jakaantui toimintani
seuraavalla tavalla: Aamupuolen päivää klo 1/2 12 asti käytin
opinnoihin, jonka jälkeen söin aamiaisen ja sitten lähdin lohipadolle,
jonne on 8 virstaa, joko jalkaisin tai veneellä. Sieltä palasin klo
8 vaiheilla, ellei minua ollut viivyttänyt hyönteisten tai kasvien
kokoaminen. Jo heinäkuun lopussa väheni kalansaalis, niin että patoja
käytiin kokemassa vain joka toinen päivä, ja elokuussa vain pari kertaa
viikossa. Padon lyömisen aika riippuu siitä, milloin Mantojärven jää
lähtee, joka tänä vuonna (1822) tapahtui kesäkuun 2 p:nä, vaikka
Tenojoen jäät Utsjoensuulle saakka olivat lähteneet jo toukokuun
2:na päivänä ja siellä jo oli edullisesti kalastettu 3-4 viikkoa.
Sanotaan että lohi ei nouse Tenojoessa Utsjoensuulle saakka ennenkuin
14 päivää jäänlähdön jälkeen, mutta tänä vuonna oli pyynti melkoinen
jo 8 päivää jäänlähdön jälkeen, ja kohta kun Mantojärven jääkasat
olivat sulaneet, tehtiin Utsjokeen padot, toinen ylemmäksi, toinen
400 kyynärää alemmaksi, jonka työn kaksi miestä suoritti kahdessa
päivässä. Saalis oli, kun se hyvin menestyi, 30 — 40 jopa 100 lohta
kerralla. Ei olisi luullut, että puoliakaan niistä lohista, jotka
liikkuivat patojen välissä, siten saataisiin, mutta nimismies Högman,
joka tuon tuostakin oli kalakumppaninani, ja jo aikoja sitten oli tätä
pyyntiä harjoittanut, tahtoi kerran minulle todistaa, ettei maksanut
vaivaa vetää kahta apajaa perätysten. Olimme kerran saaneet 100 lohta,
niistä viskasi Högman jokeen yhden, jonka evään hän oli kiinnittänyt
merkin, mutta toisessa apajassa emme saaneet muuta kuin tämän ainoan.
Elokuussa, niinä päivinä jolloin patoja ei koettu, pyydettiin ja
saatiin omasta rannasta pienillä verkoilla siikoja, harreja, rautuja
ja vähäisiä lohia. Kun illalla laski pari, kolme verkkoa noin
kolmekymmentä syltä asuinrakennuksesta, sai ihan varmaan keittokalansa.
Mutta kun haluttiin vieläkin tuoreempia, niin laskettiin klo 11 e.p.p.
verkko pitkin rantaa, muutamia syliä siitä, mahdollisimman hiljaa.
Mentiin sitten rantaan ja lyötiin sauvoimella veteen. Jos verkko oli
hyvä ja ilma sopiva niin ainakin pari, kolme kertaa yritettyä, saatiin
neljäsosa tunnissa riittävästi kaloja päivälliseksi. Vähitellen loppui
kuitenkin lohenpyynti, ja silloin rupesin taas kävelyretkilläni
kokoamaan hyönteisiä ja kasveja. Totuin vähitellen siihen, etten
kulkiessani nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kerran, kun olin kävellyt
noin 1 1/2 penikulmaa kotoani, saavuin Lemetti Antinpoika Lillen
kotaan. Hän oli sen äsken rakentanut järven rannalle, elääkseen siellä
vaimoineen lapsineen, joista sukulaiset, kun hän oli köyhtynyt, olivat
ottaneet kaksi kasvattaakseen. Noin parikymmentä vuotta sitten oli
hän ollut rikkaimpia porolappalaisia, mutta monenmoisten tapaturmien
kautta hän oli sittemmin menettänyt poronsa, ja ne muutamat, joita
sukulaiset ja ystävät olivat kummilahjoina lapsille lahjoittaneet,
eivät riittäneet talvimuonaksi ja vaatteisiin. Hänen tuli nyt elää
kalastuksella, mutta hänellä ei ollut mitään, millä hankkisi pyydyksiä.
Talvella oli hän onkien Varankivuonon jäällä saanut muutamia kuormia
turskaa, mutta ne olivat jo aikoja sitten syödyt. Vaimo oli nyt
lähtenyt merenrannalle apua pyytämään sukulaisilta. Hän, 60 vuoden
vanha ukko, oli yksin kotona kolmen lapsen kanssa ilman muuta ravintoa,
kuin mitä hän sattui saamaan järvestä viidellä siksi risasella ja
paikatulla verkolla, että jos niihin joskus tarttui suurempi kala,
niin ne repesivät; ja ne sittenkin olivat ainoat, johon tämmöiseen
toimeen harjaantumaton perheenisä turvautui. Hän asui vähäisen matkan
päässä järvestä vuoren juurella, jossa ei ollut mitään kasveja paitsi
muutamia kitukasvuisia mäntyjä. Nälkäisille lapsille jakelin ne
pienet ruokavarat, joita minulla satunnaisesti oli muassani, enkä ole
koskaan nähnyt nälkäisen koirankaan suuremmalla himolla tarttuvan
lihapalaan kuin näiden lapsiraukkojen näin tekevän. Purematta he
nielasivat ne ruokapalat, joita heille tarjosin. Lapset olivat sekä
rupiset että mustat, ja samoin kuin isäkin lopen laihat. Tuskin luuli
hänen jaksavan kulkea pappilaan, siksi menehtyneeltä hän näytti,
mutta kun ilmoitin, että huomenna lähetän hänelle vähän ruokaa, jätti
hän lapset, vastustuksestani huolimatta, ja lähti kanssani luvattua
ruokaa hakemaan. Kehoitin siis häntä kävelemään hitaasti, mutta vain
suurimmilla ponnistuksilla pysyin hänen jäljessään. Kun pappilaan
tultuamme annoin hänelle pienen kantamuksen lohia ja muita kaloja,
katseli hän varastojani, joita hän piti kutakuinkin runsaina, mutta
väitti että edeltäjäni Sund, joka 30 vuotta sitten oli ollut pappina
Utsjoella, joskus oli kesällä saanut kaksinkertaisesti. Ja kun ilmoitin
hänelle, että olin renkini kanssa, joka kuitenkaan ei ollut aina
mukanani, kesäkuun alusta saanut senverran, että paitsi jokapäiväistä
tarvettani, minulla nyt oli 20 tynnyriä lohia suolattuna sekä joukko
kuivattuja ja savustettuja, eli yhteensä noin 1,300 kappaletta, sanoi
hän lukkarin saaneen paljon enemmän.

Elokuun 20 p. päätettyäni työni, joka on ainoa mikä tekee olon Lapissa
siedettäväksi, olin jo laskeutunut levolle, kun minulle sattui yksi
parhaita riemujuhlia, joita Utsjoella ollessani olen nauttinut.
Naapuripappini ja ystäväni rovasti Deinboll Vesisaaresta astui
aavistamatta huoneeseeni. Tuskin tajusin oliko tämä todellisuutta vaiko
unelma. Kuitenkin hän jo toisen kerran kunnioitti minua mieluisalla
käynnillään. Hän matkusti Norjan tiedeseuran kustannuksella tutkimassa
Ruijan muinoisia ja nykyisiä rajoja, taloutta, tilaa ja tapoja y.m.
Hänellä oli suuret tiedot ja terävä arvostelukyky. Hän oli sen
ohessa hyvä lääkäri, ja harvinaisen miellyttävää oli seurustelu
hänen kanssaan. Hänen kirjastonsa ja luonnonesineiden kokoelmansa jo
tekivät hänestä ihmeilmiön näillä seuduilla. Hänen kuulijansa, samoin
kuin minunkin, olivat hyvillään meidän ystävyydestämme, sillä minun
lappalaiseni oleskelivat kesäisin hänen seurakunnassaan, ja norjalaiset
puolestaan talvella Utsjoella ja Inarissa. Keskenämme suostuimme
sellaisissa tilaisuuksissa kohtelemaan kummankin seurakuntalaisia
ominamme, ja tämän suostumuksen vahvistivat noudatettavaksi Korkeat
Vallat 1829.

Deinboll oli syntynyt Köpenhaminassa, mutta suoritettuaan siellä
opintonsa, ryhtyi hän palvelukseen eräässä Holsteinin oppilaitoksessa.
Sieltä hänet kutsuttiin opettajaksi Drammeniin Kristianian
läheisyydessä, jolloin hän suuren kasvitieteilijä Smithin seurassa
sai tilaisuuden tutkia Norjan kasvikuntaa vuoriseudun eteläpuolella,
josta hänessä syntyi harras halu tieteellisessä tarkoituksessa päästä
Ruijaan, oleskeluksensa siellä jonkun aikaa. Vaikea oli kuitenkin
erota vaimosta ja lapsista; ja kun rouva Deinboll mieluummin tahtoi
seurata miestään pohjoisnavan jäävuorille kuin jäädä yksin kotiin,
päätti mies suorittaa papintutkinnon ja hakea avoinna olevaa Vesisaaren
pastorinvirkaa, jotta vaikea ja rasittava olo Lapissa kysyisi vähemmin
varoja ja sen ohessa tulisi pitkäaikaisemmaksi, toivoen jonkun vuoden
päästä saavansa toisen viran, johon hän kuitenkin pääsi vasta oltuansa
7 vuotta Ruijassa. En voi kuvata sitä mielentyyneyttä, millä hänen
Köpenhaminassa syntynyt ja Holsteinissa erittäin hellästi kasvatettu
jalo puolisonsa pienine lapsineen kesti tämän ajan Jäämeren rannikolla,
silloinkin kun hänen miehensä kolme kertaa oli jäsenenä Norjan
suurkäräjillä; tahi kun rovasti Deinboll, jota paitsi ei ollut kuin
yksi pappi Itä-Ruijassa, sillä välin hoiti 8 kirkkoa, jonka vuoksi hän
palvelusajallaan siellä oleskeli enemmän aikaa matkoilla kuin kotona.

       *       *       *       *       *

Vuoden 1823 alku oli rattoisa ja iloinen. Uudenvuoden päivänä
saapuivat luokseni kauppias Skanke rouvineen, herra Kolderup ja pari
muuta herraa Itä-Ruijasta. Kolderup ja Skanke olivat heistä ainoat,
jotka ennen olivat "käyneet tuntureilla". Muutkin olivat kauvan
halunneet tehdä tunturimatkan, mutta siihen ei ollut ennen tilaisuutta
ilmaantunut. Matka Utsjoelle oli onnistunut hyvin, ja aikomus oli kohta
Uudenvuoden päivän jälkeen palata takaisin. Tammikuun 7 p. kaivoivat
siis kyytimiehet pulkat ja ahkiot esiin lumikinoksista, joihin ne
olivat hautautuneet. Seuraavana aamuna, vielä pimeän ollessa, olivat
porot tuodut talon portaiden eteen. Tiu'ut kiinnitettiin porojen
kaulaan, vieraitten aamiaista syödessä. Päivän sarastaessa istuttiin
pulkkiin, joihin lappalaiset sitoivat heidät nuorilla. Kellojen ääni
ja koirien haukunta virkisti lappalaisia, mutta minussa ne vaikuttivat
surunvoittoisen tunnelman, sillä ne tiesivät, että nyt alkoi taas
yksinäisyyteni. Se ei onneksi kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi sillä
joku aika heidän lähdettyä saapui taas luokseni rovasti Deinboll.
Matkalta väliaikaisiin suurkäräjiin Kristianiassa hän oli palannut
Torniosta, luettuansa sanomalehdistä, että suurkäräjät olivat
hajoitetut. Hänen lähdettyään kävi luonani useita säätyläisiä, kaikki
Norjasta. Viihdyin siis hyvin, etenkin kun asunto-oloni olivat
tyydyttävät. Jo ensi suvena saapumiseni jälkeen Utsjoelle olin omalla
kustannuksellani laittanut itselleni lämpöisen huoneen pappilassa.
Seiniä olin laudoittanut, huoneen varustanut uudella permannolla sekä
oikealla uunilla tiilipiippuineen. Vasta 1822 korjattiin Utsjoen
pappilan rakennus perinpohjin ja lisättiin uutisrakennuksilla. Tätä
varten oli Lapin kirkolliskassasta määrätty 1,911 pankkoruplaa, joka
täysin riitti. Päärakennuksessa oli nyt 4 asuinhuonetta ja kyökki,
kaikki valoisia, lämpimiä ja rattoisia. Terveyteni oli hyvä ja saatoin
siis vaikeudetta hoitaa, tosin ei paljotöistä, mutta laajojen matkojen
tähden rauhatonta ja vaivaloista virkaani. Matkat minua eivät suuresti
rasittaneet, mutta oli ikävää, että kuulijani suvisin siirtyivät pois
paikkakunnalta, toiset viedäksensä porojansa Jäämeren rannoille, toiset
kalastaaksensa siellä. Sillä aikaa kasvi- ja hyönteistiede, kalastus
ja metsästys antoivat minulle mieluista toimintaa, joka oli sitä
hauskempaa, kun olin virkeässä kirjeenvaihdossa useiden tiedemiesten
kanssa monessa Euroopan yliopistossa. Tuo kaikki sai minut hyvin
viihtymään, sitä enemmän koska viime vuodet olivat olleet väestöllekin
edulliset. Porolaumat olivat kolmena viime vuotena karttuneet
kahdenkertaisiksi, lohensaalis ja merikalastus olivat onnistuneet,
kaloista oli saatu kohtuhinta ja Venäjän tavarat olivat olleet halpoja.
Jokainen lappalainen, joka osasi käyttää pyssyä tai ketunrautoja, oli
saanut myydä useita kalliita ketun ja naalinnahkoja. Tämä kaikki lisäsi
väestön viihtymystä, ja sai minutkin tyytyväiseksi. Olin onnellinen
saadessani elää tyytyväisten ja siveellisten ihmisten parissa,
vaikkakin 70 pohjoisasteella, jossa tosin olin erilläni sivistyneestä
ihmiskunnasta, mutta jonka kanssa kuitenkin pidin yhteyttä kirjevaihdon
kautta; ja olihan toivossa siirtyminen suotuisampaan paikkaan.
Varastohuoneeni oli hyvässä kunnossa, minulla oli riittävästi
ampumaneuvoja, hyönteisneuloja, ja paperia kasvikokoelmia varten. Näin
hyvin varustettuna pääsin kevääseen. Pieni sade ja muutamat lämpöiset
päivät huhtikuun alussa olivat kukkuloilla saaneet aikaan paljaita
paikkoja, joissa laihtuneet porot saivat ruokaa tarvitsematta sitä
kaapia hangen ja useita jalkoja syvien kinosten alta.

Yleensä sopii melkein sanoa, että täällä ei ole kevättä eikä syksyä
— suuri etu tälle maakunnalle, koska sen tähden kelirikon ajat eivät
kestä kovin kauvan. Kun talvi on loppumaisillaan ja suvi alkaa,
näyttää siltä kuin luonto sulautuisi lämpömiin ilokyyneleihin, jotka
eivät ainoastaan vuoda ja juokse, vaan kohisten ja ryskien syöksyvät
suihkuina alas pilviä piirtävistä vuorista ja katoavat alla oleviin
järviin, puroihin ja jokiin, jotka niitä kuljettavat mahtavaan
Jäämereen. Ja kun sitten lyhyt suvi on lopussa, näyttää ikäänkuin
aurinko hämmästyksellä katselisi, kuinka lähestyvän talven kaikkea
tuhoava voima, jonka ennustajana käy pohjoistuuli syyskuun alussa,
joskus jo elokuun lopussa, tukehuttaa sen, mitä se tarmokkaalla työllä
on pikaisesti maan helmasta houkutellut eloon. Kauniina ja lämpöisenä
elo- tai syyskuun päivänä saa joskus nähdä, kuinka luonto verestyy
virkistävän sateen jälkeen. Kaikki silloin kauniisti viheriöitsee.
Täysin kehittyneet marjat riippuvat terttuina ja ovat jo saaneet,
vaikkeivät olekaan kypsiä, kauniin punan puun etelään leviävissä
oksissa. Mutta äkkiä tuuli kääntyy pohjoiseen tai koilliseen, riehuu
jonkun aikaa ja tyyntyy yöksi. Silloin ne tavataan aamulla jäätyneinä,
ja kun aurinko sulattaa niistä kuuran, putoilevat lehdet ja marjat
maahan, jonka helmasta ne ovat lyhyenä elonaikanaan imeneet ravintonsa.
Eräs kaunis syyskuun päivä oli houkutellut minut likeisimmälle
vuorelle, jossa kotvan aikaa annoin tuskin tuntuvat viimantuulet
Rastekaisen jättiläisvuorelta sivellä kasvojani. Järvi kimelsi vielä
laskevan auringon säteissä, kun kaksi sutta, varmana merkkinä siitä,
että porolappalaiset ja talvi olivat tulossa, tallustivat ylös
tunturille. Mikonpäivänä oli maa jo laaksoissa lumen peittämä. Se on
tavallista, vaikka lumi toisina vuosina vielä voikin kadota. Mutta
muutaman päivän jälkeen tulee uutta lunta ja paksu usva peittää koko
seudun. Pian katoo aurinkokin näkyvistä ja kuun hallitusaika alkaa.
Silloin on lappalainenkin kotona. Kentillä, jotka suvella ovat tyhjät,
vilisee taas upeita poroja, ja niiden omistajat rientävät temppeliin
ylistämään Jumalaa lämpimissä rukouksissa. Mutta kun kokous on lopussa
ja kirkkoväki maanantai-aamuna lähtee pois, silloin turhaan kuuntelee
ihmisääntä. Ainoastaan riekko, jota tapaa melkein joka pensaan takana,
antaa onean äänensä kuulua ja viitsii tuskin siirtyä kulkijan jaloista
pois. Suvi on siis tuota pikaa muuttunut talveksi.

Muutamien viikkojen perästä lappalaiset palaavat, ja kaikkien
kasvoista ilmenee tyytyväisyys. He ovat kovin hyvillään, kun pappi ei
valita ikävää tahi ilmoita tyytymättömyyttä, ja silloin he tekevät
minkä voivat hänen olonsa sulostuttamiseksi. Mutta jos joku heidän
esimiehensä, tai semminki pappi, ilmaisee nyreyttä, katkeroittaa
se heitä pitkiksi ajoiksi. Kaikki viritti minussa toivon hyvästä
viihtymisestä täällä. En aikonut palata etelämpiin seutuihin ennen
määrävuosieni loppua, ja tässä päätöksessäni pysymistä varten ryhdyin
kaikkiin sitä varten tarpeellisiin valmistuksiin. Palkkanikin oli
nyt maksettava täällä. Jumalanpalveluksiin lupasivat lappalaiset
ahkerasti saapua, siis joka kolmas sunnuntai, ja sekä minun että
heidän mieltymystään lisäsi se, että minä nyt jo, vaikkapa pitkän
valmistuksen jälkeen, voin toimittaa Jumalanpalveluksen heidän
kielellään. Olin jo tottunut elämään täällä. Tunsin itseni reippaaksi
ja nautin kaksinkertaisesti enemmän ruokaa kuin tänne tullessani.
Taajoilla matkoillani joulun ja pääsiäisen väliaikana, etenkin Utsjoen
ja Inarin välillä, lepäsin ainoastaan sen ajan kun porot söivät,
jotta nuo vaaranalaiset matkat tulisivat mahdollisimman nopeasti
suoritetuiksi. Näillä matkoilla tosin säännöllisesti syötiin ainoastaan
kerran vuorokaudessa ajan säästämiseksi, vaikka sekä oma että muiden
kokemus on minulle opettanut, että mitä enemmän nauttii ruokaa, jona
tähän vuoden aikaan on tuore liha ja lihaliemi, sitä paremmin kestää
pakkasta. Kun liha keitettiin vähällä suolalla, jopa ilmankin, esti
lihaliemi janonkin, ja mitä enemmän sitä nautittiin, sitä vähemmän
oli tarvis juoda jääkylmää vettä. Totuin siis kotioloissakin syömään
vain kaksi vankkaa ateriaa päivässä. Ruokana oli, sekä kotona että
matkoilla, talvella linnun-, poron- tai lampaanliha, ja suvella kala,
— jollei ottanut vaivakseen vaihtelun vuoksi ampua joko vesilintuja
tai riekkoja. Kun talvi raskailla kahleillaan painaa Pohjan valittavaa
luontoa, maata, vettä, ihmisiä; kun köyhän kotaa peittää kokonainen
lumivuori, — silloin on ruokahalu tietysti suurempi. Sekä kesällä
että talvella oli Patientia, muuramet ja suolaruohon lehdet, jotka
ovat oivallisina lääkkeinä keripukkia vastaan, ynnä puuron ja lienten
kanssa herkkuja, ja pitkällisen lihansyönnin jälkeen talvella ei mikään
paremmalta maistunut kuin kevään ensimmäiset harrit, raudut tahi
taimenet, kesällä lohi, sekä syksyllä siika ja made. Kesämatkoilla
harvoin söin muuta kuin kuivaa ruokaa ja join vettä. Ylellisyyttä oli
jo se, jos ateriaksi oli varaa saada viini-, viina- tai rommilasin.
Se vähentää janoa ja on se tuntureilla virkistävää sillekin, joka
kotioloissa, jossa ruokaileminen on säännöllisempi, panee niihin
vähemmän arvoa. Joskus pitkillä kesämatkoilla turmeli pitkällinen
sade ruuan; joskus jouduttiin harhaan ja oli pakko kulkea mutkateitä
vesistöjen tähden, jonka vuoksi matka piteni ja eväs loppui; tai petti
pyssyyn tahi pieneen verkkoon pantu luottamus, josta oli seurauksena
puute ja nälkä, jonka jälkeen taas vatsa rasittui liialla ruualla.
Eräänä syyskesänä saavuin Inarista Utsjoelle, viivyttyäni matkalla
8 päivää, jolloin en saanut keitettyä ruokaa, eikä minulla vihdoin
ollut muuta syötävää kuin vähän kuivattua poronlihaa ja lampaanmaidon
juustoa kun tuli liian kova nälkä. Eikä lappalaistenkaan ruokalaitokset
Inarissa minua miellyttäneet. Ensi tehtävä kotiin tultuani oli antaa
käsky lihavan lampaan teurastamisesta. Maitoa ja Utsjoesta saatua
tuoretta lohta ja muuta kalaa oli minulla nyt yllinkyllin, ja huomasin
että ensi aterioissa ruokahaluni ei ollut lappalaisten ruokahalua
vähempi. Jos joku meidän arvoisista matkustajistamme jonakuna viikkona
kärsisi ruuanpuutetta Lapissa, ja sitten pääsisi hyvin varustettuun
pöytään, niin luulen, että hänkin lakkaisi ivaamasta lappalaisten
suurta ruokahalua.

Marraskuun 21 p:nä aurinko näytti kirkon ja pappilan luona vain puolet
teräänsä, eikä sitä senjälkeen näkynyt ennenkuin tammikuun 25 p:nä.
Olen sen kuitenkin kerran nähnyt läheisimmältä kummulta tammikuun 22
p:nä, ja lappalaiset sanovat sen nähneensä Jeskaadamin tunturilta saman
kuun 18 p. Kuulee usein mainittavan Lapin kolmikuukautisesta yöstä ja
sen alituisesta pimeydestä ennen ja jälkeen päivänseisahduksen. Tällä
aikaa elämä tosin on uuvuttavaa ja yksitoikkoista, eikä tunnu loppua
tulevan noista pitkistä öistä ja melkein lakkaamattomasta pimeydestä,
etenkin alakuussa. Kohta päiväntasauksen jälkeen syksyllä pimeys
lisääntyy nopeasti, mutta pian on maa lumipuvussa, joka heijastaa
valoa, ja hämärää kestää kauvan aamulla ja illalla. Vielä marraskuun
lopussa, kun aurinkoa ei enää näe, käy kuitenkin lukeminen 4 — 5
tuntia, ja pimeimpänä aikana, joulukuun 8 p:stä tammikuun 4 p:ään,
jolloin harvinaisina päivinä voidaan lukea tai kirjoittaa kynttilää
sytyttämättä, käy kuitenkin työskenteleminen ulkona noin 4 — 5 tuntia,
jopa joskus koko vuorokaudenkin; onpa joulukuun 22 ja seuraavinakin
päivinä jonkunmoinen valo kello 10 ja 11 välillä, jolloin alkaa pimetä,
elleivät taivaankappaleet ja revontulet loista. Päivän voi kuitenkin
hyvin erottaa yöstä, etenkin sillä, että ainoastaan ensimäisen ja
toisen luokan tähdet näkyvät päivällä, jota vastoin vähemmät tähdet
ovat näkymättömissä. Puolet pimeätä aikaa kuu valaisee, ja usein
näkee tällä ajalla komeita revontulia. Jos taas niitä ei näy, niin
taivaanlaelta kuitenkin virtaa jotenkin paljon valoa; ja niinä vuosina,
jolloin Mars on maata lähinnä syystalvella, on valaistus tuntuvampi,
jonka vuoksi olen kuullut lappalaisten sanovan, että Mars valaisee
pienen kuun voimalla. Itse päivänseisauksen aikana jouluna kestää
hämärää useita tunteja, ja tammikuun keskivaiheilla, vaikkei aurinkoa
vielä näy, saattaa ilman kuunvaloa tai revontulia matkustaa 11 — 12
tuntia vuorokaudessa. Suvella, jolloin aurinko ei 70:nä vuorokautena
laske, on yhtämittaista päivää 1,680 tuntia, ja 4 kuukauden ajalla
ei tarvitse öisinkään sytyttää kynttilää. Yleensä on siis täällä
paljon enemmän valoa kuin päiväntasaajan seuduilla, joissa ei tiedetä
hämärästä, vaan on joko täydellisin valo tai paksuin pimeys. Täällä
sitä vastoin hämärä hitain askelin valmistaa yötä.

       *       *       *       *       *

Melkein koko vuoden 1824 olin sairastanut, kuten myöhemmin tulen
kertomaan. Loppui kuitenkin sekin vuosisadan pituinen vuosi ja valkeni
Uudenvuoden päivä 1825. Talvi oli leudoin mitä tähän saakka Lapissa
olo-aikanani oli ollut. Tammikuun 10 p:nä puhkesi päivällisaikaan
etelästä kova myrsky, joka teki vauriota muutamiin kirkkokojuihin.
Myrsky hiljeni illalla, mutta keskiyöllä puhkesi vielä kauheampi ilma
koillisesta. Se toi mukanaan lunta, hirmumyrskyä ja tuulispäitä,
ilmakehä väreili, vuoret jylisivät, huoneet ryskyivät ja minusta tuntui
kuin olisi asumukseni katto nostettu ja taas pudonnut paikoilleen.
Koskemattomalta se kuitenkin näytti myrskyn jälkeen. Rajuilma raivosi
monessa paikassa niin kovin, että tuntureilla matkustajat eivät voineet
riisua porojansa, vaan jättivät ne ahkioineen oman onnensa nojaan,
itse etsien suojaa kivien ja kallioiden takana, vuorenrotkoissa ja
jyrkänteissä, joissa heidät lumi äkkiä peitti. Ne lappalaisteltat,
jotka olivat pystytetyt aukeille tuntureille, lutistuivat ja vierivät
myrskyn mukana tahi peittyivät lumeen. Vaatteet ja ruoka-aineet,
joita säilytettiin lappalaisten n.s. lavoilla heidän asuntojensa
läheisyydessä, joko kokonaan hävisivät tai löytyivät vasta suuren
etsimisen jälkeen. Paimenten jättämät porot hajaantuivat pitkin
mantereita. Joen varrella ja kirkonmäellä olevien hirsirakennusten
katot turmeltuivat pahasti. Jopa kirkko ja pappilan ulkohuoneetkin,
jotka kuitenkin olivat lujemmin rakennetut kuin kalastajalappalaisten
tuvat, vahingoittuivat, ja asuntoni oli, sananmukaisesti, haudattu
lumeen räystääseen saakka. Lumi oli nyt mainiona suojana akkunoille,
jotka myrsky kaiketi olisi muutoin särkenyt, kuten pari kertaa oli
tapahtunut edeltäjäni aikana, jonka tähden suurien ruutujen sijaan
oli pantu pieniä. Aamulla oli oven edessä 4 1/2 kyynärän korkea
lumipenkere, joka minulta sulki ulospääsyn, vaikka ovi oli sisäänpäin
avattava. Satunnaisesti oli luonani vieraana entinen kauppias Balk,
jättiläiskokoinen mies ja vielä 50 — 60 vuoden ikäisenä väkevä kuin
Herkules. Hän piti asiaa leikintekona. "Olen", sanoi hän, "enemmän kuin
30 vuotta elänyt Lapissa ja olen tottunut tämmöisiin pilajuttuihin."
Heti tarttui hän suureen rautalapioon ja rupesi sillä luomaan lunta.
Pyryilmana lensi kuiva lumi mahtavan miehen jättiläiskäsivarsien
heittämänä, eikä kestänyt kauvankaan, ennenkuin hän oli kaivanut
aukon, jonka kautta hän hikisenä ja vähän hengästyneenä viskasi lapion
palvelijalleni, sanoen hänelle: pidä lopusta huolta! Moiset kinokset,
sanoi hän, eivät ole harvinaisia niillä paikkakunnilla, joissa hän oli
elänyt. Useat lappalaiskodat peittyivät lumeen. Siten oli suljettuina
2 1/2 vuorokautta neljä, kalastajalappalaisen Antti Lemetinpoika
Lillen lasta pappilan läheisyydessä, syystä että ovi oli ulospäin
avattava. Vanhemmat olivat matkustaneet Varankiin hankkimaan elatusta,
ja ne niukat ruokavarat, jotka jätettiin lapsille, olivat lasketut
riittäviksi siksi, kun vanhemmat palaavat. Mutta rajuilma viivytti
heidän tuloansa määrättynä aikana. Eräs toimekas lappalainen, Juho
Juusonpoika Klockar, joka tiesi vanhempien matkasta, kulki vähän aikaa
pyryilman jälkeen Utsjoen laakson kautta, palaten tunturiseuduilta.
Hänellä oli runsaasti ruokavaroja ja hän teki nyt pienen mutkamatkan
käydäksensä Lillen kodassa katsomassa miten lasten laita oli ja
antaaksensa niille apua. Päästyään paikalle ei näkynytkään mitään
kotaa, oli vain suuri lumivuori kodan paikalla. Hän rupesi tutkimaan
lumikinosta, löysi kodan ja sai räppänästä puhutelluksi lapsia, jotka
jo pari vuorokautta olivat olleet ilman tulta ja ruokaa. Hän loi heille
aukon, mistä päästä ulos, ja jätti heille runsaasti ruokaa. Eihän
moiset rajuilmat kuulu arkielämään, mutta harvinaisinakin ne kuvaavat
Lapin oloja.

       *       *       *       *       *

Harvoin sattuvia tapauksia Lapissa on veronkanto markkinapaikoilla.
Tavallisesti lappalaiset suorittavat veronsa kun nimismies käy heidän
luonansa, tahi kun satunnaisesti tapaavat nimismiehen. Näin selitti
minulle nimismies Högman: "En ole moneen vuoteen pitänyt ylöskantoa
markkinoilla, mutta tällä kertaa olen monien ulkomaalaisten tähden
tahtonut antaa sille suuremman juhlallisuuden ja arvon." Tämmöisen
juhlallisen veronkannon Högman siis suoritti kynttilänpäivän
kokouksessa helmikuulla vuonna 1825. Väkeä oli runsaasti ja sen
joukossa kainulaisia ja lappalaisia Norjan puolelta. Maanantaiaamuna
helmikuun 7:nä päivänä ennusti kirkas aamunkoitto kaunista päivää,
ja aurinko nousikin erittäin ihanana. En ollut pariin päivään käynyt
ulkona, koska olin ollut ahkerassa kotityössä rahvaan kanssa. Nyt
en mitenkään tahtonut olla käymättä raittiissa ilmassa nauttiakseni
ensimäisestä auringonpaisteisesta päivästä. Väkikään ei ollut lähtenyt
pois, sillä Högman oli täksi päiväksi kuuluttanut veronkantonsa.
Utsjoella oloni aikana ei kruununvouti ollut seudulla käynyt. Vaikka
olin veron maksusta vapaa, lähdin kuitenkin kantopaikalle, Högmanin
kirkkotuvan luo, sillä olin halukas katselemaan tätä juhlallisuutta.
Tupa oli sangen ahdas, sentähden ukko oli tantereelle laittanut
pöydäntapaisen, jonka taakse hän oli asettunut istumaan jakkaralle,
selkä seinää vastaan. Koko lappalaisrahvaan ympäröimänä hän siinä istui
leveäsankaiset silmälasit nenällään, puettuna, ei kuten tavallista
poronahkaiseen turkkiin, vaan siniseen takkiin, ja edessänsä pöydällä
kruununvoudin allekirjoittama veroluettelo. Toimitus sai siten
jonkinmoisen virallisen komeuden. Hän tutki tarkoin rahojen leimaa,
kasvojen ilme oli mahtipontinen ja liikkeet arvokkaat, mutta kun
jokunen tarjosi hopeariksin, kävi katse leppeämmäksi. Rahanlasku on
täällä norjalainen. Vähin maksu on yksi orti, noin 24 killinkiä.
Mieliala yleisössä oli hilpeä, etenkin kun astui esiin Juho Juhonpoika
Wasse, jota tavallisesti kutsuttiin "puolentaalarin Jonnaksi".
Syy tähän nimitykseen oli se, että hän puolen taalarin pestistä
oli suostunut toisen miehen puolesta lähtemään sotapalvelukseen
Wuoreijan linnaan. Nyt hän oli taksoitettu 48 killingistä, siis
puolesta taalarista. Kun hän kysyi paljonko hänen tuli maksaa, katosi
nimismiehen vakavuus kerrassaan. "Tottahan sen tiedät, puolitaalaria
sinun tulee maksaa", vastasi arvokas toimittaja hymyillen. Kun
lappalaiset huomasivat, että itse kruununnimismies hymähti, rupesivat
hekin ilveilemään. Toiset huusivat, että puolitaalaria oli Jonnalle
liian vähän, toiset että se oli liian paljon, ja taas toiset, että
puolitaalaria oli ihan paikallaan. Tässä nauraessa sattui pöytä
kaatumaan, sillä kun oli vain yksi jalka. Lumi oli kuitenkin tallattu
niin kovaksi, että helposti saatiin kootuksi sekä paperit että rahat.
Kello 11 e.p.p. oli toimitus suoritettu loppuun.

       *       *       *       *       *

Helmikuussa 1827 oli Inarissa tavallista juhlallisemmat häät
nimismies Högmanilla. Hänen tyttärensä naitettiin varakkaalle
tunturilappalaiselle ja saapuvilla oli Inarissa niin harvinaiset
vieraat kuin kruununvouti ja tuomari. Siitä syystä nimismies
toimittikin pienet kemut. Ne pidettiin käräjähuoneessa, jonne
pariskuntakin vihkimisen jälkeen vähäksi ajaksi saapui. Sekä
morsiamelle että sulhaselle tarjottiin ryyppy. Selvästi huomasi
miten äsken naidut olivat hämillään, jonka vuoksi nimismies,
esitettyänsä onnittelumaljan heille, käski heitä lähtemään kotia ja
viettämään yönsä hänen asunnossaan. Mutta tuomari halusi nähdä miltä
morsiushuone ja morsiusvuode Lapissa näyttivät, ja kun Högmankin
arveli, ettei morsiuspari siitä vielä tulisi häirityksi, vei hän
meidät sinne. Mutta huoneessa olikin pimeä. Högman astui kuitenkin
sisään, viritti kynttilän ja pyysi meitäkin sinne. Huone oli tyhjä.
Päresoihtu kädessään hän lähti ulos ja palasi hetkisen jälkeen,
viitaten meitä seuraamaan. Nuori pariskunta oli laskeutunut makuulle
tuvan ulkopuolelle, seinän ja suuren lumikinoksen väliin, ilman
muuta vuodetta kuin lumi, johon olivat panneet lappalaiskintaansa
päänalukseksi. Heidän rauhallista untaan ei tahdottu häiritä.
Päresoihtu sammutettiin kinokseen, ja kuun valossa tuomari ja me muut
katselimme näitä vaatimattomia aviopuolisoja, jotka olivat todistuksena
siitä, miten vähän tarvitaan onnellisena ja tyytyväisenä olemiseen.
— Semmoinen oli se morsiusvuode, jonka tuomari sai Lapissa nähdä, ja
syvästi liikutettuina me poistuimme.

Nuori morsian oli jo täydellisesti lappalaistunut, joka ei olekaan
harvinaista semmoisten virkamiesten jälkeläisille, jotka ovat täällä
kuolleet, jättäen lesket ja lapset niin köyhään taloudelliseen tilaan,
että siirtyminen on mahdoton. Morsian oli mainion Maria Garvoliuksen
pojantytär. Tämän muisto oli Lapissa tavallista rakastetumpi ja
kunnioitetumpi. Hänestä kuulin jo lapsuudessani, että hän miellytti
kaikkia, jotka hänet tunsivat, olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia,
ja ettei ollut ketään, joka ei olisi häntä rakastanut ja kunnioittanut.
Kuinka vaivaloiselta tuntuukaan elämä Lapin perillä jokaisesta
sivistyneestä ihmisestä, jonka on täytynyt pitemmän aikaa olla siellä,
vaikka hän olisi muutoin viihtynyt hyvin sen väestön keskuudessa, ja
kuinka onkaan hän halunnut onnellisempiin seutuihin. Tämä nainen on
todistanut, että täälläkin voidaan ajan pitkään elää onnellisena ja
tyytyväisenä, ja ettei talven pitkänä yönä sivistyneen seurustelun
kaipuu ja suuremman mukavuuden vaatimus käy liian suureksi. Hänen
itsensä ja hänen pitkällisen oleskelunsa Lapissa sanotaan olleen
aiheena Franzénin runoelmalle: "Emelie eli ilta Lapissa".

Maria Garvolius oli Siikajoen rovastin Jaakko Garvoliuksen tytär. Hän
oli kasvatettu Tukholmassa, jossa hän joutui naimisiin tukkukauppias
Klaus Althinille. Jonkun vuoden perästä jouduttuaan leskeksi, hän
meni uusiin naimisiin Turun yliopiston dosentin David Erik Högmanin
kanssa. Leivättömänä dosenttina hän päätti, huolimatta sananlaskusta:
"ei pidä Lapista leipää hakea, ja Luodosta ja Kajaanista ei vielä ole
kukaan palannut", etsiä leipäänsä Lapissa, ja hänet nimitettiin Utsjoen
kirkkoherraksi. V. 1766 hän lähti pitkälle matkalleen puolisoineen,
joka oli kasvatettu ja elänyt Ruotsin pääkaupungissa, kaukaiseen
Pohjolaan. Vaalisaarnamatkalla Siikajoelle, siis vaimonsa nuoruuden
kotiin, Högman kuoli 1781 Oulussa. Vaimo odotti viikkoja, odotti
kuukausia miehensä palaamista, kunnes hän vihdoin, seitsemän kuukautta
miehensä kuoleman jälkeen, sai tietää olevansa leskenä. Peläten että
hänelle 8 köyhän turvattoman lapsen kanssa kävisi vaikeaksi hankkia
elatusta isänmaassa, hän rakennutti itselleen tuvan Utsjoen kirkon
lähelle ja päätti siellä elää loppu ikänsä. Nöyryydellä hän kesti kovan
kohtalonsa.

Leskenä ollessaan sai hän tunturiseuduilla vaeltavia norjalaisia
lähetyssaarnaajia silloin tällöin saarnaamaan Utsjoen kirkossa ja
muutoinkin palvelemaan täkäläistä seurakuntaa, sen ollessa ilman
pappia. Hän ei ollut pelkästään lastensa äiti, vaan niiden ainoa
turva ja vaalija. Takassa palavan liekin ääressä, joka pimeänä
aikana oli hänen ainoana valaistuksenaan, hän lastensa ympäröimänä
ompeli itselleen ja niille vaatteita siitä kankaasta, jota hän itse
oli kutonut omista kehräämistään langoista. Saman tulen ääressä hän
valmisti perheen aterian niistä kaloista, joita vanhemmat lapset
olivat tuoneet läheisestä järvestä, tai riekoista, jotka olivat heidän
ansoihin tarttuneet.

Eräänä pimeänä talvi-iltana, hänen istuessaan lapsiensa ympäröimänä,
huudahti yksi niistä: "Äiti! vieraita tulee, kuulen poronkellonääntä".
Tietystikin lapset juoksivat ulos, tiedustelemaan, ketä oli tulossa.
Äiti yksin, nuorin lapsi sylissään, jäi tupaan ja asettui akkunan
viereen katselemaan tulevia. — Toinen lapsi toisensa perässä tuli
sisään ilmoittamaan, että matkustajat olivat "meidän ihmisiämme",
ja vanhin tytär tietää mainita, että yksi siellä ulkona puhuu
ruotsia. Äiti kiirehtien asettaa rukin syrjään ja virittää kynttilän.
Arvattavasti he tulevat Suomesta, hän sanoi, ja käski vanhinta
tytärtään Loviisaa menemään vieraita vastaanottamaan. Loviisa lähtee,
asettuu pulkan ääreen, niiaa miten osaa, mitään sanomatta, sillä
lappi oli ainoa kieli, jota hän oikein osasi. Äiti sillä välin astuu
kynttilä kädessä porstuaan ja sanoo vieraat tervetulleiksi. Mutta
kuinka hän hämmästyykään, kun hän huomaa toisen matkustajista olevan
entisen ihailijansa, joka kiittäen ystävällisestä kutsusta samassa
astuu porstuaan, ulkomuodoltaan ja esiintymiseltään tosin melkoisesti
muuttuneena. Entinen ihailija oli maisteri Heikki Sund, äsken nimitetty
Utsjoen kirkkoherra. Nuorempana oli hän kosinut Mariaa, mutta vaikka
Högman silloin pääsi etusijalle, oli Sund yhä häneen kiintynyt. Tästä
vastoinkäymisestä hän kuitenkin oli siksi pahoillaan, että päätti pysyä
naimattomana koko elinaikansa. Mutta kun Maria nyt oli leskenä ja
jäänyt Lappiin päätti Sund luopua edullisesta kappalaisen virastansa
Kemissä, haki ja sai silloin avoinna olevan kirkkoherranviran
Utsjoella, johon hän nyt oli saapunut. Sanotaan, että hän vielä
samana iltana kun hän tuli toisti entisen pyyntönsä, johon turvaton
leski nyt ilokyynelin suostui ja kiitti Jumalaa, joka oli hänelle ja
hänen lapsilleen avun lähettänyt. Onnellinen vaikka jo ijäkäs ylkä
oli varmuuden vuoksi, ja jotta ei syntyisi esteitä, tuonut muassaan
papin, sittemmin Kuivaniemen pitäjänapulaisen Isak Snellmanin, joka
sekä kuulutti avioliittoon vanhan morsiusparin, että yhdisti heidät
kirkon siteillä. Hääpäivänä oli morsian puettu samaan Tukholmassa
valmistettuun pukuun, jossa hän 20 vuotta sitten oli morsiamena
seisonut. Tätä morsiuspukua, jonka vertaista tietysti ei oltu Utsjoella
ennen nähty, pidettiin siellä ihmiskäden suorittamana ihmetyönä. Paitsi
naispuolisia vieraita oli häihin kutsuttu useimmat isännät Utsjoelta
ja Inarista, ja ani harva oli jäänyt tulematta tähän tilaisuuteen,
jossa arvossa pidetty Maria oli sekä morsiamena että emäntänä. Tila
ei myöntänyt kaikkien olla yhtaikaa huoneissa, jonka tähden tarjoilu
kauniina talvipäivänä oli osaksi suoritettava taivasalla. Sekä miehet
että naiset kiittivät Jumalaa ja äsken vihittyjä, sekä iloitsivat kun
taas saivat rakkaan pastorinlesken pappinsa rouvaksi. Snellman, joka
oli tullut tänne vihkiäksensä hyväntekijänsä ja kasvatusisänsä, jäi
tänne kahdeksi vuodeksi apulaiseksi, ja sai palkinnoksi vanhimman
tyttären, jonka jälkeen hän lähti Lapista. Kunnianarvoisa isäpuoli
antoi lapsille sekä kodissa että koulussa parhaan opetuksen, mikä
papille Utsjoella on mahdollinen antaa. Näistä kahdeksasta lapsesta
ei jäänyt Lappiin kukaan muu kuin vanhin poika, joka, elettyään
enemmän kuin 10 vuotta kaupungissa, palasi tänne mieltymyksestä
lappalaiselämään ja lappalaistyttöön, jonka hän nai. Hän elää täällä
lappalaisen tavoin, ja kasvattaa lapsensa lappalaisiksi. Hänen
tyttärensä, eli Maria Garvoliuksen pojantytär, oli nyt vihitty morsian.

Kolmannen miehensä kanssa eli arvossa pidetty rouva täällä vuoteen
1793, jolloin mies sai Iin kirkkoherran viran ja muutti sinne sekä
kuoli Iissä 1797. Leski lienee aina sanonut että onnellisimmat päivänsä
olivat Utsjoella. Nuorin tytär joutui naimisiin Kuusamon kirkkoherran
Eero Castrénin kanssa. Äiti oli kyllä kolmannen miehen kuoltua varakas
leski, mutta ilolla hän muutti tyttärensä kanssa kolkkoon Kuusamoon,
jossa onnellisena eli viimeiset vuotensa, kunnes 1808 päättyi hänen
vaiherikas elämänsä.

Maria Garvolius on kaunis esimerkki siitä, kuinka jalo ja altis luonne,
jonka sivistys ei ole kiero, saattaa tottua elämään maassa, jossa ei
löydy mitään keinotekoista sivistystä, jossa pisin yö kestää yli kaksi
kuukautta, jossa linnut ja muut pienet eläimet useinkin jähmettyvät
ja kuolevat viluun, jossa usein puuttuu elämän yksinkertaisimmatkin
mukavuudet, jossa pitkät syysillat masentavat mielen, ja jossa
talvisin ainoastaan silloin kun kuunvalaistus tekee päivän ja yön
yhdenvertaisiksi rohjetaan lähteä kodista ulommaksi; mutta jossa
toiselta puolen ei tiedetä pahansuonnista, kateudesta, vihasta tai
ihmisten väkivallasta, jossa toinen ihminen ei riitele toisen kanssa,
ja jossa harvoin kuullaan luonnon niukkaa kättä valitettavan.

Hänen vanhimmalla pojallaan, nimismies Högmanilla, oli hänelläkin
monivaiheinen elämänura. Isänsä kuollessa hän oli vain kymmenvuotias.
Häntä opetti ensin kodissa isäpuoli, mutta vähällä menestyksellä,
ja senjälkeen osaksi yksityisopettajat, ja osaksi luki hän Tornion
koulussa. Sielläkin hän edistyi hitaasti, jonka, vuoksi hänet
lähetettiin Tukholmaan, ja pantiin puusepänoppiin. Tässä ammatissa,
johon hän jo lapsena osoitti sellaista taipumusta, että hän äidin
tupaa rakennettaessa otti tehokkaasti työhön osaa, hän siihen määrään
edistyi, että hän oli monia kumppanejansa etevämpi. Oltuansa vuoden
Tukholmassa, jossa häntä, koska hän oli roteva ja kaunis mies,
tuontuostakin koetettiin pestata sotaväkeen, hän halusi takaisin
kotimaahan, johon palasikin, ja pääsi parin vuoden päästä apulaiseksi
kauppaliikkeeseen Torniossa. Siihen häntä pidettiin erittäin pystyvänä,
kun hän tunsi Lapinmaan, jonne Tornion kauppamiehet siihen aikaan
möivät melkoisesti tavaraa, ja jonne he sentähden usein tekivät
kauppamatkoja. Hän hoitikin isäntänsä asioita siksi hyvin, että hän sai
siihen aikaan tavattoman korkean palkan, 150 hopeariksiä. Myöhemmin hän
oli useita vuosia pehtorina Kengiksen rautatehtaalla Länsipohjassa.
Talvella 1800, kun hän kauppa-asioissa oleskeli Utsjoella, hän kihlasi
varattoman lappalaistytön ja nimitettiin Utsjoen nimismieheksi 10
riksin vuosipalkalla. Tätä virkaa hän hoiti 30 vuotta. 1830 hän sai
virkaeron ja 85 hopearuplan eläkkeen. Edellämainitun vaimonsa kanssa
hänellä oli kuusi lasta, nyt kaikki täysikäisiä ja useimmat naimisissa.
Vanhin pojista rupesi isän suostumuksella 18 vuotiaana minulle
rengiksi. Hän oppi kirjoittamaan, oppi suomea ja vähän ruotsia, ja
otettiin lappalaisten pyynnöstä katekeetaksi Utsjoelle, jota tointa hän
hyvin hoiti.

Leskeksi joutuneena Högman nai uudestaan, nytkin lappalaisnaisen, jolle
niinikään syntyi useita lapsia. Sekä nämä että lapset ensimäisestä
avioliitosta puhuvat yksinomaan lappia, ja ovat kaikki lappalaisiksi
kasvatetut. Yksi Högmanin veljistä asuu etelä-Ruotsissa. Hän on
laivankapteeni ja johti muun muassa 1830 erästä laivaa Austraaliaan,
joka oli ensimmäinen retki, mikä Ruotsista tehtiin tuohon kaukaiseen
maahaan. Kun tämä veli halusi saada yhden tahi pari hänen pojistansa
luoksensa, hankkiaksensa heille kasvatusta, vastasi Högman, että
hänellä, muistaen kuinka paljon lapsi oppimisen aikana saa kärsiä,
ei ollut sydäntä suostua veljen tarjoukseen; "ja sitä paitsi en suo,
että lapsistani tulee puolioppineita; sillä puolioppinut tuntee aina
puutteensa, mutta sitä ei huomaa se, joka ei ole mitään oppinut; ja
uskon että lapsistani tulee onnellisia lappalaisia, kunpa vaan eivät
pääse tilaisuuteen oppia enemmän kuin mitä semmoiset tarvitsevat."

Onnettomuudeksi hänen molemmat vaimonsa olivat niitä lappalaisnaisia,
jotka eivät synnyttämisen jälkeen toivu, ennenkuin taas ovat raskaina.
Siinä raihnaudentilassa ovat he olleet siksi heikkoja, etteivät
ole voineet olla liikkeessä. Semmoisissa ja muissa vastahakoisissa
oloissa hän on pysynyt iloisella mielellä ja hellästi hoitanut
sairaita vaimojaan. Kaksi kertaa hän on tulipalon kautta menettänyt
omaisuutensa. Nyt hän on taas, paikallisiin oloihin katsoen,
toimeentuleva mies, ja omien sanojensa mukaan hän säilyttää säästöjänsä
kovana rahana vuorissa, jossakin paikassa, jonka tietää ainoastaan
hän ja hänen vaimonsa. Mutta varallisuudestaan huolimatta hän
pienestä palkkiosta ottaa rakentaaksensa lappalaisille hirsihuoneita.
Samoin on hän omin käsin rakentanut oman asuntonsa siihen kuuluvine
ulkohuoneineen. "En harrasta mitään", sanoi hän, "niin lämpimästi, kuin
että lappalaiset vapautuisivat varsin epämukavista ja epäterveellisistä
turvekojuistaan, jotka ovat omiansa ainoastaan eläimille, ja
saataisiin näistä hökkeleistä ihmisasuntoihin". Tässä kauniissa ja
ihmisystävällisessä tehtävässään hän onnistuikin niin hyvin, että noin
neljästäkymmenestä kalastajalappalaisesta, joita on Utsjoella, ainakin
30 talvisin asuu hirsirakennuksissa, vaikka pitävät turvekojunsa
suvisin sopivampina, koska kuumuus hirsihuoneessa on heille liian
rasittava. Tätä nykyä kykenee jo moni lappalainen itse rakentamaan ja
sisustamaan asuntonsa.

       *       *       *       *       *

Kuten lukija tietää kävi minun luonani sivistyneitä norjalaisia joskus
useitakin vuodessa. Kotimaasta sitä vastoin olin saanut vastaanottaa
ani harvan. Vuosi 1826 oli siinä kohden onnellisempi, sillä silloin oli
minulla ilo nähdä useita matkustavia maamiehiäni täällä pohjoisessa.
Ensin saapunut, valtioneuvos Sjögren, ilahutti minua seurallaan
suurimman osan tammikuuta. Heinäkuussa saapuivat ylimaanmittari Berger,
taloustirehtööri Ekström ja postimestari Hildebrandt. Heillä oli
tehtävänä olla osallisina rajanjärjestystyössä Norjaa vastaan, ja piti
heidän sitä varten tavata Kolmesoivve-Maddakietsassa rajakomisarjukset,
jotka olivat everstluutnantti Galemin Venäjän ja everstluutnantti
Mejlender Norjan puolesta. Mainittujen rajakomisarjusten piti sen
ohessa korkeiden valtojen kesken jakaa n.s. "faellesmaa", yhteismaa,
jota kumpikin valtakunta ennen muinoin omakseen vaati, mutta Kuolan
viranomaiset pitivät kuuluvana yksinomaan Venäjälle. Työ oli aljettava
jo v. 1825, mutta sattui esteitä, jonka vuoksi vasta 1826 ryhdyttiin
tositoimiin, joita jatkettiin vielä 1827, mutta ottamatta huomioon
meidän lappalaisten oikeutta kalastamiseen Jäämeren rannikolla. Suomen
lappalaiset suljettiin pois merestä, jossa niiden esi-isät, kuten
tiedetään, ovat 400 vuotta kalastelleet. Tämän oikeuden oli heille
vahvistanut suuriruhtinas Vasili kirjeellä, päivätty Moskovassa
heinäkuussa 1517, josta Vuoreijan lääninkonttorissa löytyy näinkuuluva
käännös:

"Suurivaltaisin Herra Vasili Jumalan armosta kaikkien Ryssien tsaari ja
herra y.m. — — — Minä suurivaltaisin herra olen armossa säätänyt, että
kun meidän verovoutimme saapuvat lappalaisten luo Lapissa kantamaan
meidän verojamme, silloin tulee toisen voudeistamme käydä Kantalahdessa
ja Babinitsassa ja Lottoserissa ja Sunielissa ja Newdamassa ja ylisessä
Inarissa ja Utsjoella ja Vuoreijassa ja Norjan seudussa — — — Niinikään
olen armossa suonut heille järvirantaa Patsjoesta Umbaan saakka; tällä
heidän rannallaan älkööt rohjetko kalastaa tai elinkeinoa harjoittaa
karjalaiset, nowgorodilaiset tai ruotsalaiset tai kukaan muu."

Mutta kun rajaa nyt käytiin järjestämään, ei kukaan valvonut Suomen
lappalaisten oikeutta; ja kun minä komisariuksille huomautin, että
tämä oikeus oli rajankäynnissä huomioon otettava, vastattiin minulle,
että niiden oikeus ei nyt tule kysymykseen. Kun lisäksi muistutin,
että heidän ikivanha oikeus Jäämeressä kalastamiseen toki olisi
pysytettävä, vastattiin: "pitäkööt sen sitten". "Se olisi kuitenkin
otettava pöytäkirjaan", minä intin, mutta sain vastaukseksi: "siitä ei
ole meille annettu mitään ohjeita"; ja sillä sitten oli päästy tuosta
tärkeästä ja raskaasta kohdasta rajankäynti kysymyksessä.

Silloiselle ministerivaltiosihteerille, paroni R.H. Rehbinderille
lähetetyssä kirjeessä, johon liitin "kertomuksen Utsjoen pastoraatin
nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi", olin jo v. 1822,
pelastaakseni tämän tunturikansan oikeuden, huomauttanut hänelle Norjan
pyrinnöistä saada muka vanhan nautinto-oikeuden perustuksella herruuden
sillä kapealla rannikolla, joka on Arkangelin läänin luoteisin osa,
ja jonka luovuttamisesta Norjalle on seurauksena Suomen ja Venäjän
Lapinmaan riutuminen.

Kun mainitsen, että posti saapui heinäkuun 15 päivänä ensi kerran
tänä vuonna (1826), pitävät ne, jotka saavat sen joka viikko, ehkä
sitä vähäpätöisenä muistiinpanona. Mutta minusta karkoitti ilo ja
uteliaisuus unen aamuun saakka.

Heinäkuun 25 p:nä, joka oli kaunis ja lämmin, päätin lähteä Tenojoelle
katselemaan joen kulkua jyrkkien rantojenpa välissä. Tarkotuksena
oli sen ohessa käydä Aimiossa, lähellä joen suuta, jota ennen
kristinuskontuloa käytettiin hautausmaana. Pari tuntia kuljettuani
saavuin paikalle ja ihailin seutua sekä joen tyyntä kulkua. Silloin
näin veneen, jota sauvottiin ylöspäin. Siis ihmisiä; onpa hauska tavata
heitä. Myöskin yläpuolella näin veneen, ja molemmat laskivat maihin
siihen paikkaan, jossa seisoin, soutajat kun olivat jo kaukaa minut
huomanneet ja tunteneet. Tässä olisi paljon sopivampi ja hauskempi
papin asua, sillä täällä on pitkin suvea liikettä, ja kaduin, etten
ollut tänne hankkinut itselleni suviasuntoa, johon lappalaisetkin
olivat minua kehoittaneet; mutta nyt se oli myöhäistä. Syynä miksi
pappilaa ei rakennettu tänne sanottiin olevan sen, että porolaidun ja
metsä on parempi Utsjoella. Nyttemmin, kun Tenojoen rannat tulevat yhä
enemmän asutuiksi, olisi papin asunto ainakin suviaikaan sopivampi
Tenojoen kuin Utsjoen varrella. Oli jo ilta kun saavuin kotia
penikulmia käytyäni.

Seuraavana päivänä lähdin läheisyydessä olevaan Pahdanpäähän eli
Pakteoivelle, joka on jyrkkärinteinen tunturikunnas, jossa muutamia
vuosia sitten olin luullut huomanneeni jonkinmoisen muinaisten käräjien
istumapaikan. Täällä oli suuria 1 1/2 à 3 kyynärän läpimittaisia
kivilohkareita asetettu piiriksi ja pieniä kiviä pantu kaltevan puolen
alle tueksi, etteivät suuret vierisi syvyyteen. Kun ensikerran 1820
kävin tässä paikassa en aavistanutkaan, että ihmiskäsi oli näitä kiviä
asettanut, enkä niitä huomannutkaan ennenkuin suomalainen palvelijani
Tuisku osoitti niitä minulle, sanoen niitä paholaisen työksi. Tuisku
oli tullut muassani Rovanniemestä nikkarina, muurarina ja seppänä,
ja oli muka paljon tietävänä miehenä myös perehtynyt muinaiskansan
tapoihin. Hän oli mies, josta saattoi sanoa: kokenut kaikki tietää,
vaivainen kaikki kokee. Hän oli palvellut pikenttinä, lukkarina,
seppänä, muurarina, sorvarina, nikkarina, lasinleikkaajana y.m. ja minä
otin hänet mukaani korjaamaan asuntoani. Nauroin nyt hänen tuumillensa,
ja kun hän halusi vierittää muutamia näitä kiviä jyrkänteen alla
olevaan veteen, en sitä kieltänyt. En ymmärtänyt silloin, että tässä
hävitin muinaismuiston, mutta olen nyt hyvilläni siitä, etten sallinut
hänen vierittää alas enemmän kuin pari kolme näitä sammaltuneita kiviä.
Toistakymmentä oli vielä paikallaan kun lähdin paikkakunnalta. Moiset
kivenasettamiset eivät ole harvinaisia tunturijyrkänteillä Varanki-
ja Tenovuonon seuduilla. Tunturilla Länsi-Tenossa löysin ympyrän,
jossa kivet olivat suunnattoman suuret. Niissä on monta siksi suurta,
ettei niitä saisi liikutetuiksi kymmenen hevosen voimalla, eivätkä
muinaismuistojen tutkijat olekaan yksimielisiä siitä, ovatko nämä
kivimuodostukset luonnon vaiko ihmisten tekemiä.

Pahdanpään kivimuodostusten alapuolella, kun turvesuosta, lähempänä
vedenpintaa, kaivoin siellä kasvavan harvinaisen kasvin, tapasin
useissa paikoissa syvässä turvesuon alla hiiliä, ja kun tätä sovittelin
rahvaan perintötarinoihin, että paholainen muka muinoin oli asunut
tässä vuoressa, ja että häntä täällä palveli joku muinainen kansa, sain
siitä aiheen otaksua, että tässä on ollut uhripaikka, ei kuitenkaan
lappalaisten, vaan jonkun toisen kansan, luultavasti Gööttien, joko
ennen lappalaisia tai sen jälkeen kun ne olivat maahan tulleet. Ne,
jotka täällä tuomittiin uhrattaviksi, oli kai poltettu tai syösty
jyrkänteeltä kuiluun.

       *       *       *       *       *

Nukahdettuani hieman päivän ponnistusten jälkeen, herättivät minut
yöllä 27 p. heinäkuuta vastaan tervetulleet vieraat, piirilääkäri
Deutsch Torniosta ja hänen seuralaisensa, kaksi kasvitieteen
harrastajaa, herrat Heikel ja Deutsch. Tohtori Deutsch matkusti
järjestämässä rokotustointa täällä perimmäisessä Pohjolassa. Hän teki
kuitenkin havaintoja kaikilla luonnontieteen aloilla. Sentähden, vaikka
olinkin jo käynyt paikkakunnan korkeimmalla tunturilla, Rastekaissella,
en voinut itseltäni kieltää huvia vieläkin tässä miellyttävässä
seurassa käydä tällä Itä-Lapin valtavimmalla tunturilla, joka kohoaa
2,700 jalkaa merenpinnan ja 900 jalkaa puurajan yli. Täällä tapasimme
useita tunturikasveja, joita ei löydy Suomessa muualla kuin Lapissa.

Mutta vieläkin korkeammalle, kuin missä tämä kurja kasvullisuus
viihtyy, kohottaa tuo lappalaisten muinainen jumala otsansa. Sen
alastomilta huipuilta, joilla ei tavata muuta kasvullisuutta kuin
kurtistuneita sammalia, näkee pohjoisessa ja luoteessa mahtavan
valtameren, sekä Tenojoen toisella puolella tuon alastomuudessaan
muhkean Jeskaadam tunturin noin 3—4 penikulman päässä. Melkoisesti
lähempänä on Rastekaissen kaksoissisar, Geinokaisse, jonka huippu
kohoaa melkein yhtä korkealle merenpinnasta kuin Rastekaisse.
Pitkin vuorten alastomia rinteitä valuu joukko vuoripuroja, joiden
kohina auringon korkeimmillaan ollessa kuuluu kovemmin kuin toisina
vuorokauden aikoina. Alempana niiden karut rannat pukeutuvat
viheriäiseen, ja ne kiitävät sitten tuuheiden lehtojen läpi, tuhansien
lintujen viserrellessä, kunnes vihdoin sukeltavat Tenojokeen. Ilma
oli tyyni ja taivas selkeä. Linnut ja hyönteiset olivat nousseet aina
puurajaan saakka, riemuitakseen ylänkömaan suvesta ja nauttiakseen
sen alastomista vuorista ja laaksojen kauneudesta, kierrellessään
vuoren rinteillä ja ikäänkuin ympäröiden sitä viheriöillä vöillä.
Latjis- ja Porsanger-vuonot lepäsivät peilikirkkaina, Tenojoki
kimalteli elohopeasuonena, joka milloin katosi kallioiden ja puiden
taa, milloin taas ilmaantui kiiltävine pintoineen. Sekä Rastekaissen
että Geinokaissen huiput ovat paksun soran ja kuutilokivien peitossa.
Ja vaikka ei näy jäkäliä eikä ruohoa, tavataan kuitenkin porolaumojen
jälkiä, porot kun lappalaisten sanojen mukaan pakenevat tänne
poropaarmoilta suojaan.

Astumiseen pallon puoliskolle — siltähän näyttää Rastekaisse
pohjoispuolelta — tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä ja hyviä voimia.
Sillä sauva kourassa täytyy raataa eteenpäin kallioiden lomitse
tai niiden ylitse, laaksojen, kunnaiden ja kiemurtelevien, osaksi
kuivettuneiden, osaksi juoksevien purojen ja ojien poikki. Vuoren
huipulla on pieni tasanko. Täältä silmäillessä seutua ei herää
hymyilevän hempeyden vaan kunnioitusta herättävä ja juhlallinen
tunnelma. Tälle tasangolle on pystytetty kolmesta päällekkäin ladotusta
kivestä pylväs, muistoksi mainehikkaan kasvitieteilijän professori
G. Wahlenbergin käynnistä täällä vuonna 1802. Kaksi samanlaatuista
pylvästä ovat lappalaiset sittemmin pystyttäneet, toisen minun käyntini
elokuun 18 p:nä 1822, ja toisen rovasti Deinbollin saman kuun 19 ja
20 p:nä käynnin johdosta. Hän oli minun kanssani sopinut yhtymisestä
täällä elokuun 18 p:nä, mutta matka Latjivuonosta kävikin hitaammin
kuin oli luultu, niin ettemme toisiamme kohdanneet täällä. Ikuista
lunta ei tavata tällä tasangolla, sillä jo talvella myrsky lakaisee
pois lumen suuremmaksi osaksi, ja loput sulaa ainakin heinäkuussa.
Syyskuussa 1820, jolloin ensikerran aijoin astua vuoren huipulle,
esti lumipyry sen. Silloin kuljin tunturilla useiden sylien paksun
jään yli. Matkaoppaani hakkasi jäätä usean kyynärän syvyyteen. Noin
korttelin syvällä huomattiin pieni railo, josta näkyi että jääkerros
oli lisääntymässä ja karttui uusilla kerroksilla. Pari tänne eksynyttä
perhosta oli ainoat elävät olennot täällä. Omituista oli nähdä
pilvien, kun eivät jaksaneet nousta vuoren yli, sijoittuvan ikäänkuin
lumivaippoina vuoren kylkiin, ja suuremmoista nähdä ja kuulla miten
lumivyöryt ukkosen pauhinalla syöksyivät kuiluihin. Pieni lampi,
jonka luona kävin elokuun 18 p:nä 1822, oli puoleksi jään peitossa,
ja minulle sanottiin, ettei se puoli koskaan sula. Mutta sittenkin
oli siinä kaloja, kuten tavallisesti pienimmissäkin tunturijärvissä,
semmoisissakin, jotka suvilla kuivuvat. Kysymykseeni, kuinka on
mahdollista että kaloja löytyy semmoisissa vesisäiliöissä, eivät
lappalaiset tietäneet vastata muuta kuin, että niihin on kalanmätiä
tuoneet vesi- ja muut linnut, ja että nuo pienet kalat olivat vain
saman vuoden sikiöitä. Mutta kun minä näissä 6 à 8 tuumaisissa
rauduissa — muita kaloja emme täällä nähneet — huomasin jotensakin
lujan luurakenteen ja yhdessä mätiäkin, en voinut yhtyä lappalaisten
mielipiteeseen, vaan luulen että ainakin osa kaloista on vanhempia, ja
että näissä lätäköissä, jotka sitä paitsi joka talvi jäätyvät pohjaa
myöten, kalat tunkeutuvat jonkun vesisuonen kautta vuoreen ja tulevat
taas keväällä sieltä ulos. Ne olivatkin väriltään tummemmat kuin
tavalliset tunturiraudut.

Tunturin juurella olivat lappalaiset muinoin palvelleet ilman jumalaa
Saaraa eli Sahraa, jolla vielä tänäänkin luulevat olevan kyvyn saada
aikaan myrskyä ja pyryjä, jos ken rohkenee mainita tämän hänelle
pyhitetyn kallion nimeltään tai siitä puhua epäkunnioittavasti. Ja
täälläkin, kuten monessa Suomen seudussa, jossa löytyy korkeita
vuoria, mainitsee taru, että Rastekaissellakin on tavattu laivan köli.
Oppaani luuli, että hänen vanhempi veljensä, jos hän olisi ollut
oppaana, olisi voinut osoittaa minulle sen paikan, missä se vielä on
nähtävänä. Lieneekö tämä tarina yhteydessä sen kanssa, että vuorilla,
sillä korkeudella jossa nyt tavataan ainoastaan pitkin maata matelevia
koivuja, voi, kuten minulle tapahtui v. 1822, noin 1700 à 1800 jalan
korkeudessa tavata paksuja honganjuuria.

Elokuun 21 p:nä ystäväni lähtivät etelään, ja minä seurasin heitä
Inariin suvijumalanpalvelusta pitämään. Ensi yösijamme saimme
lappalaiskodassa, jonka ovi oli vain 1 1/2 kyynärää korkea, ja siellä
saimme ankarasti taistella hyttysiä vastaan.

Kylläpä onkin Lapissa runsaasti hyönteisiä, joita kauniina suvipäivinä
voi nähdä niin sakeassa, että ne, sananmukaisesti, pimentävät
ilman. Sääsket ja paarmat ovat sekä ihmisille että elukoillekin
tuskallisimmat. Siitä huolimatta odotetaan halulla niiden tuloa
keväisin, ja kyllä niitä kauvemminkin pidettäisiin, sillä niiden tulo
ennustaa suvea ja niiden lähtö syksyä. Poropaarma, ampiaisen kokoinen,
kiusaa ainoastaan päiväpaisteessa niitä vastaan turvattomia poroja. Kun
ilma on pilvinen, ei niistä tiedetä. Mutta heti kun aurinko paljastuu
kuuluu niiden surina, ja yksi ainoa paarma riittää jo kauhistuttamaan
koko porolauman. Niitä on kahta lajia. Toinen laskee munansa poron
selkään, läpeen, jonka se takapuolessaan olevalla pistimellä kaivaa
kullekin munalle erikseen. Toinen laji laskee munansa poron sieramiin.
Näiden itikoiden kiusaamina porot pakenevat Jäämeren rannoille tai
tunturivuorille, tahi myös ankarasti savuavien nuotiotulien ääreen.
Paarmojen kiusaamina kotielukat laihtuvat, lehmät ehtyvät, ja karvaton
iho ajettuu. Lappalainen niitä sietää, ylistäen suvea. Uutisasukas
voitelee kasvonsa pikiöljyllä, kun sitä on, mutta hänkin on hyvillään
niitä nähdessään; sillä niin kauvan kuin niiden surinaa kuuluu on
hänellä hyvä heinäilma ja hyvän vuoden toivo.

Jouduttuamme Petsikkotunturille rupesi jo hämärtämään ja satelemaan,
jonka tähden yövyimme tunturilla, ilman tulta, kun puita ei näkynyt.
Yöllä kuitenkin selkisi, ja vaikka kosteus oli tunkeutunut ruumiiseen
nousimme aamulla terveinä. Aamu oli viileä ja hyttyset olivat
kadonneet. Tietä parhaiten tunteva lappalainen pantiin oppaaksi.
Hänen jälessään piti meidän kulkea, ja muut lappalaiset seurasivat
kummallakin puolellamme ja takanamme. Kaikki pitivät meistä huolta
kuten silmäterästään, ja tulimme ajatelleeksi, että lappalaiset olivat
meidät asettaneet kuten Ranskan kenraali Friant sotaväkensä Egyptin
retkellä kun vihollinen äkkiarvaamatta hyökkäsi sen kimppuun ja hän
kiireesti komensi: "Divisiona neliöön, aasit ja oppineet keskustaan",
vaikka emme juuri tahtoneet lukeutua kumpaankaan lajiin. 24:nen
päivän iltana saavuimme Martti Pietarinpoika Paadarin asuntoon. Hänen
kotansa oli isompi kuin tavalliset kodat ja tuntui hyvältä siellä
oleskeleminen. Ainoastaan kolme lasta oli kotona, kun vanhemmat olivat
kalastamassa. Vanhin lapsi, 15 vuotias tyttö, otti meidät vierainaan
vastaan. Hänen aitassaan ei ollut muuta kuin kuivaa kalaa. Joku verkko
oli hänelle jätetty, ja niillä hän sai muutamia kaloja, joita hän
pettuun sekoitettuina keitti velliksi. Paitsi 10 lammasta ei perheellä
ollut yhtään elukkaa. Vaikka lähimpään naapuriin oli useita penikulmia,
eikä tyttö ollut moneen viikkoon nähnyt muita ihmisiä kuin pienet
siskonsa, oli hän iloinen ja puhelias, eikä pelännyt harvinaisia
vieraitaan, kun hän tunsi minut. Kun häneltä kysyttiin oliko ikävä,
piti hän sitä kummallisena kysymyksenä; mikä ikävä olisi, kun on
kotonaan ja on ruokaa. Lähdimme taas matkaan. Mutta tohtori Deutsch
oli vilustunut ja sairastui eräässä lappalaiskodassa. Hän vakuutti
kuitenkin suoriutuvansa vuorokaudessa, ja saattoihan luottaakin niin
taitavan lääkärin lausuntoon; mutta sangen levottomalta minusta tuntui,
kun minun täytyi lähteä, joutuakseni määrättyyn kirkkokokoukseen ja
jättäen siten sairaan ja hänen kumppaninsa. Inarissa tapasimme taas
toisemme, tohtori kokonaan terveenä. Hän on kaiketikin ensimäinen
lääkkeillä varustettu oppinut lääkäri, joka ikinä on ollut näillä
seuduilla. Jokainen, joka luuli itsessään tuntuvan vähintäkin vammaa,
tahtoi päästä hänen puheilleen. Mutta kun useimmat potivat leiniä
ja luuvaloa — yhdessä oli pitaali — niin ei apu ollut mahdollinen.
Hyvälle lääkärillemme, joka oli matkasta uupunut, olisi kyllä lepo
ollut tarpeellinen, mutta lakkaamatta kulki vain avunetsijöitä.
Säälien tohtoria annoin soittaa kelloja rukoukseen jo kello 9, vaikka
muulloin soitetaan sunnuntain iltana vasta klo 10. Sen jälkeen kaikki
lähtevät levolle. Tohtoriin, vaikkakin hän oli musikaalinen, vaikutti
voimakkaasti Inarilaisten kirkkoveisuu. Hän sanoi siitä jo kuulleensa
ennenkin, mutta ei ollut uskonut, että tämä luonnollinen kyky oli
heillä niin suuri ja äänet niin kirkkaat ja taipuvaiset. Hän kuuli
satoja ääniä ja hänestä se tuntui yhdeltä. Taide ei voisi, sanoi
hän, saada sitä täydellisemmäksi ja sopusointuisemmaksi. Eikä hän
laiminlyönyt yhtäkään rukoushetkeä Inarissa.

Kun lappalaiset tiistaina lähtivät, valmistautuivat rakkaat vieraanikin
matkaan. Minä seurasin heitä Inarijärven yli Auveljoen suuhun,
hedelmällisimpään paikkaan näillä seuduilla, joka sentähden on tärkeä
kasvi- ja hyönteistieteiden tutkijoille. Täällä tapaa ensimäisiä
kuusia, ja penikulman päässä kuusimetsät eivät enään ole harvinaisia.
Vieraitteni piti täältä lähteä etelään. Minun täytyy jäädä, kaivaten.
Tohtori laski lepäämään ja virvoitti itseänsä viinimarjoilla kuvitellen
jo olevansa etelässä. Viinimarjat ja maamuuraimet eivät kuitenkaan joka
vuosi kypsy, mutta tänä vuonna kypsyivät Utsjoellakin. Me nuoremmat
lähdimme tarkastamaan seutua korkeammilta paikoilta. Jätimme siis
tohtorin suloiseen lepoon ja mietelmiinsä ja nousimme läheiselle
kukkulalle. Sieltä näimme ihanan Auveljoen laakson aina kaukaisiin
tuntureihin saakka, joissa joen lähteetkin ovat; ja se kaunis paikka,
johon olimme jättäneet tohtorin, näkyi nyt pienenä täplänä tuolla
alhaalla. Taivasta tavoittelevat tunturit, joilla talvi ja kesä jo
taistelivat, lähettivät meille silloin tällöin virvoittavan puuskan.
Toisella puolella näkyi tuo suuri järvi lukemattomine saarineen. Joki,
joka sillä puolen oli leveä ja virtasi tyynenä, tosin viljelemättömien
mutta ruohoisten ja viljelykseen kelpaavien maiden halki, kapeni
tunturien läheisyydessä, mutta siellä olivat rannat karuja. Laskeva
aurinko pakotti meidät lähtemään paluumatkalle, ja tähtitaivas kimelsi
jo kirkkaana, kun nousimme sille korkealle kunnaalle, jolla asui
Tuomas Kyrö. Tämän uutisasukkaan vaiheet, jotka ovat kuvaavia monelle
muullekin samanlaiselle, ovat tässä kirjassa jo laajemmin kerrotut.

Vihdoin löi se hetki, jolloin täytyi erota rakkaista vieraistani.
Sydämelliset jäähyväiset sanottuansa, ja kun saattajat olivat nostaneet
kantamuksensa selkäänsä, lähdettiin. Katselin herkeämättä niin kauvan
kun heitä näkyi, mutta kun ei enään näkynyt muuta kuin korkeat hongat,
ryhdyin minäkin alakuloisena jatkamaan matkaani pohjoiseen, ja saavuin
Utsjoelle syyskuun 11 p:nä.

       *       *       *       *       *

Olivathan vieraat, etenkin semmoiset kuin äskenmainitut, ylen
harvinaisia. Mutta jokainenkin vaihtelu yksinäisyydessä pysyi kyllä
mieluisassa muistossa.

Niinpä kun joulukuussa 1826 yksinäisyys tavallista raskaammin painoi
mieltäni ja unettomuus yhä rasitti minua, muistin, että nyt, kuun
18 päivänä, kaikkialla Suomen kaupungeissa on juhlallinen valaistus
Nikolainpäivän johdosta. Minulla oli satunnaisesti runsaasti
kynttilöitä. Sekä päivän merkityksen johdosta, että nähdäkseni miltä
äsken korjatut ja siistityt huoneeni näyttävät tavallista kirkkaammassa
valaistuksessa, sytytin useita kynttilöitä, ja otin esille
teekeittiöni, jota en isoon aikaan ollut käyttänyt.

En aavistanut että saapuisi vieraita. Mutta en ollut vielä juonut
teetäni, ennenkun huone oli täynnä tuntemattomia ihmisiä, ja näin
toisia liikkuvan ulkona mäellä, ikäänkuin olisivat noitumalla vuoren
kätköistä nousseet. Ne olivat Norjan kalastaja-lappalaisia, jotka
olivat matkalla ostamassa teuraseläimiä ja ajoporoja. Vaikka oli
varsin tavallista, etteivät omat lappalaiset sivuuttaneet pappilaa,
vaan poikkesivat minua tervehtimään, tapahtui ainoastaan harvoin että
Norjan lappalaisia pysähtyi tänne, ellei niillä ollut yksityistä
asiaa tahi toivat kirjeitä. Mutta paikkakunnalla tavaton valaistus
huoneissani houkutteli heitä astumaan sisään, sillä he otaksuivat, että
joku heidän tai meidän "suurmiehistämme", s.o. virkamies, oli saapunut
luokseni, ja toivoivat sentähden saavansa kuulla uutisia. Vaikka tämä
toivo pettikin, pitivät he tavattoman valaistuksen aiheen, kun sen
heille ilmoitin, varsin luonnollisena. Sanoivat Ruijan kauppaloissa
nähneensä mainioita valaistuksia kuninkaan nimipäivänä, ja samalla
rupesivat ylistämään suurta ja mahtavaa hallitsijaani. Mutta niin
komeata teekyökkiä eivät he olleet nähneet, ja halusivat tietää missä
se oli valmistettu. Sanoin heille, että sen kotoperä oli Vienanjoen
lähdepaikoilla, että se oli Ruijan turskalla ostettu Arkangelista,
sieltä tuotu Vesisaareen, josta minä sen ostin poronlihalla. He
ihmettelivät matkan pituutta, teollisuustaidon monenkaltaisuutta,
muiden kansojen etevyyttä lappalaisiin verrattuina, ja olivat kovin
innostuneet ja puheliaat, vaikka lappalainen tavallisesti on varsin
vaitelias vieraiden virkamiesten parissa. Sillä sen, joka tahtoo
tutustua lappalaisen oikeaan luonteeseen, täytyy "alentua" puhumaan
hänen kanssaan hänen omalla kielellään ja ymmärtää perehtyä hänen
puhe- ja ajatustapaansa. Ainoastaan siten hänet saa iloiseksi ja
avomieliseksi.

Minäkin olin hyvilläni kun pitkän yksinäisyyden jälkeen sain puhella
jonkun kanssa, ja pyysin sentähden muukalaisia juomaan teetä ja
yöpymään. He riisuivatkin poronsa ja majoittuivat, mikäli tilaa riitti,
palvelusväkeni luo, muut taas kirkkotupiin. He kertoivat minulle paljon
siitä, mitä viime suurkäräjillä oli tehty Ruijan hyväksi, ketkä olivat
olleet Ruijan edustajina, ja keitä aijottiin valita ensi suurkäräjille.
Heidän mietteensä Ruijan hallinnosta, virastoista, papeista y.m.,
heidän lausuntonsa yleisistä asioista, Norjan menestyksestä, sen
edistymisestä kalastuksessa ja kaupankäynnissä, osoittivat, että heissä
oli paljon norjalaista isänmaallisuutta, vaikka olivatkin vähemmin
perehtyneet moisiin kysymyksiin ja ilmaisivat vähemmän ylpeyttä
kuin varsinainen norjalainen. Minä koko lailla ikävöin, kun nämä
yksinkertaiset ja herttaiset muukalaiset seuraavana päivänä lähtivät
— en tiedä minä vuorokauden aikana — sillä jo lokakuussa oli kelloni
ponnin katkennut, eikä koko pitäjässä ollut toista kelloa, sillä
nimismiehen oli niinikään epäkunnossa. Mutta hämärä oli, ja kun odotin
valkenemista tuli vain pimeämpää.



IX.

Joulumarkkinat Inarissa 1821.


Joulumarkkinoille Inariin saapuvat kaikki seudun lappalaiset, mutta
myös paljon voitonhalusia ihmisiä, kauppiaita Torniosta ja Norjasta
sekä muualta, välittämättä matkan vaivoista ja rasituksista, kunpa
vain markankin voitto on odotettavissa. Avoin kenttä papintuvan ja
käräjätalon läheisyydessä on paikkakunnan varsinainen pörssi. Siellä
puhutaan kaikkia Europan napaseutujen kieliä ja siksi erilaatuisia
lapinkielen murteita, että lappalaiset vain vaillinaisesti ymmärtävät
toisiansa; ja puvusta päättäen ei niitä kaukaa katsellen luulisi
samaksi kansaksikaan. Täällä kuullaan lisäksi yhdessä ryhmässä suomea,
toisessa norjaa, kolmannessa venäjää ja neljännessä ruotsia.

Ensin saapuvat inarilaiset vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen.
Tunturilappalaisten joukko on kuitenkin lukuisin. Ne tuntee
tuuheasta karhunnahkaisista kauluksista ja pronssisilla, hopeisilla,
messinkisillä, tinasilla ja muilla kiiltävillä esineillä koristetuista
vöistään. Näitä kiiltäviä koristeita inarilainen harmistuneena
katselee, ja usein kuulee heidän sanovan, ettei tätä aikaa sopisi
käyttää maalliseen turhamaisuuteen, vaan että sen pitäisi olla juhlana
sielulle. Tunturilappalaisten silojen sälinää ja koreutta he vielä
vähemmin sietävät. Juuri näitä porolappalaisia meidän maamiehemme,
Sodankylän ja Kemijärven talolliset ja Tornion kauppiaat, eniten
petkuttavat, ne kun harvoin tuovat heille tarpeellisia tavaroita
vaan kaikenlaista kiiltävää romua ja viinaa. Lappalainen kammoo
ensimäisen ryypyn ottamista "lantalaisilta", joita hän varoo, sillä
hän tietää, että kun hän pääsee tuon petollisen juoman makuun, hän ei
enään voi itseänsä hillitä. Mutta meikäläisillä miehillä on keinoja,
joilla saavat heidät hyvään alkuun. He tarjoavat sille, jonka kanssa
tahtovat antautua kauppoihin, ja hänen seurallensa, tuliaisryypyn,
ja he ryyppäävät itsekin. He ottavat mielellään lappalaisen tavarat
säilytettäviksi ja kestitsevät häntä juhlan aikana kohtuullisesti;
mutta kun juhla on päättynyt, täyttävät he hänen astiansa viinalla
ja sanovat, että sillä nyt on kaikki kuitattu; eikä hän muuta maksua
tavaroistaan saakaan. Jos lappalainen mutisee, niin hänelle tarjotaan
jäähyväisryypyt, tai jotakin roskatavaraa, ja silloin on kaikki hyvä ja
ystävinä erotaan.

Köyhä, raitis ja säännöllinen inarilainen suorittaa asiansa ensimäisen
juhlan jälkeisen arkipäivän aamupuolella. Hän käy jokaisen luona,
jolla on tavaroita myytävänä, kuulustelee hintoja, ja suorittaa
ostoksensa, missä halvimmalla saa, ostaen hamppua, ruutia, lyijyä,
jonkun teräsaseen ja vähän viinaakin, josta tuoppi viedään vaimolle ja
lapsille, ja vähän säästetään tunturilappalaisten kestittämiseksi, kun
hän lähtee tunturikyliin.

Tunturilappalaisilla ei ole kirkolla omia asuntoja, vaan he vierailevat
inarilaisten luona ja nauttivat niiden puolelta paljon huomaavaisuutta.
Heitä palvellaan kaikella ahkeruudella, josta kaikesta he runsaasti
maksavat. Vähäisestä määrästä kenkäheinää, tai puolesta tynnyristä
muuramia, ynnä muusta hyvästä palveluksesta he usein lupaavat
kuormittain poronlihaa, jonka köyhä inarilainen sitten käy perimässä
tunturiseuduilta. Ne porot, jotka susi on kaatanut, ovat sitäpaitsi
inarilaisten tiettynä sivutulona. Yrmeä, vakava ja raitis inarilainen
kohtelee sentähden vierailevaa porolappalaista sangen ystävällisesti.
Kun tuo vieras markkinoilla juopuu, korjaa inarilainen hänet aina.

Tähän lappalaisten keskinäiseen suhteeseen kiinnitin nyt entistä
enemmin huomiota. Ilma oli lauhkea ja tyyni, ja kaunis sarastus
taivaanrannalla sai minut kävelylle. Olin kävellyt vähän matkaa
markkinakojujen ohi Utsjoelle päin ja näin Pielpajavren toisella
rannalla muutamia tulokkaita. Tunturilappalaisten seurassa aina olevien
koirien haukunta ilmoitti heidän tuloa. Heti heidät huomattuansa,
juoksi joukko nuoria miehiä ohitseni ja vanhoja käveli jälessä.
He kertoivat minulle syyn nuorten kiireeseen olevan sen, että he
tahtoivat vastaanottaa ja tervetulleiksi sanoa porolappalaiset ja
pyytää heitä vieraikseen. Heti kun inarilaiset olivat joutuneet
jyrkältä rantatörmältä jäälle, saapuivatkin porolappalaisten ylväät ja
läähättävät porot, jotka väistääksensä vastaantulijoita heittäytyivät
syrjään. Mutta inarilaiset heti tarttuivat ohjin, ja kukin talutti
vieraansa poron mäkeä ylös. Suurella komeudella ja ihmisjoukon
seuraamina porolappalaiset siten tuotiin isäntiensä kojuihin. Enin
juhlittu oli Vuolle Aslakinpoika, eräs Norjan puoleinen lappalainen.
Eräs nuorukainen Saijets, lumivalkeassa mekossaan kaunein inarilainen,
minkä olen nähnyt, varsin solakka ja kolmen kyynärän pituinen,
joka täällä on tavatonta, talutti hänen poronsa, ukon istuessa
ja komeillessa suuressa tuuheassa karhunnahkaisessa kauluksessa
hylkeennahalla vuoratussa ahkiossaan, jonka perässä kulki muiden muassa
nuorukaisen vanha isä. Kun arvoisa vieras oli saapunut Saijetsin
tuvalle, ja ukko autettu pulkastaan, kiersi tämä tervehdykseksi
käsivartensa vanhemman Saijetsin kaulan ympäri ja painoi poskensa hänen
poskeensa. Vuolle Aslakinpoika oli lähinnä Pietari Pannea rikkain
lappalainen, ja sanottiin hänellä olevan noin 6 — 7 tuhatta poroa,
jota paitsi hän oli jumalinen mies. Samalla tavalla, vaikka vähemmällä
komeudella, saattoi vähälukuisempi seura Niilo Juusonpoika Vuolabbaa
ja Niilo Vuollenpoika Perkeä, rikkaimpia ja arvokkaimpia Utsjoen
porolappalaisista. Mutta kun melko rikas Juoksa Aslakinpoika Poini
ajoi esille komeine tamineineen, eikä kukaan ollut häntä huomaavinaan,
huusi hän: "Pojat, tulkaa ottamaan poroni". Vähän epäröiden yksi
sitten tarttui hänen poroonsa ja talutti sen tupansa eteen. Kysyttyäni
syytä tähän kohteluun, vastattiin minulle, että hän ei ole hyvä mies,
ja sitä paitsi itara. Tätä katsellessani ajoi suuri joukko ihmisiä
törmää ylös, ensin nuoria miehiä, toiset tummissa, toiset valkoisissa
poroturkeissa, sitten vaimoväki. Nämät olivat samanlaisissa puvuissa
kun miehet, paitsi että naisilla oli suuret verkaset, punaset, siniset
tai viheriät, monivärisillä reunuksilla koristetut kaulukset. Heidän
porojensa vyöt olivat koruommellut, niinikään kaulus, jossa poronkello
riippui. Tuskin kelloja näkyikään riimujen suurten tupsujen lomitse.
Tähän joukkoon vanhemmat inarilaiset eivät huomiota kiinnittäneet,
vaan näyttivät melkein närkästyneiltä tästä komeudesta. Nuoret taas,
semminkin ne, jotka enemmän aikaa olivat oleskelleet Jäämeren rannalla
venäläisten ja norjalaisten parissa ja pitivät itsensä toki parempina,
näkyivät arvostelevan, kuka oli maukkaimmin koristanut poronsa.
Äskenmainitut olivat rikkaiden porolappalaisten lapsia. Niistä oli
Kadja (Kaarina), yllämainitun Vuolle Aslakinpojan tytär, kaikkein
mielestä kaunein ja parhaiten koristettu. Näiden seurassa oli nuoria,
rikkaita porolappalaisia. Inarilaisia, joita pidettiin liian halpoina
ja köyhinä, jotta heille tarvitsisi osoittaa hyväntahtoisuutta, eivät
nuo rikkaat nuorukaiset sietäneet, ja kaunottaret syrjäyttivät heidät
varmaankin ylenkatseella. Inarilaisten pojat saattoivat porot metsään,
vanhempien kestitessä vieraitansa viinalla ja ruualla. Mutta monen
rikkaan lappalaistytön poroa ei luovutettukaan inarilaisille, vaan
saattoivat niitä metsään ne nuoret, joiden seurassa hän oli saapunut.

Useita talonpoikia oli niinikään saapunut, tuoden mukanaan viinaa, ja
olipa myöskin tullut nuoria kauppamiehiä Torniosta. Nämä ovat ainoat,
joilla on oikeus käydä täällä kauppaa. Talonpoikien täytyi niille
myydä enimmät viinansa, ja ne sitä eivät anniskelleet ryypyttäin,
vaan möivät astioittain lappalaisille. Torniolaisten tavaroina oli
lyijy, ruuti, hamppu, köydet, karkeat kankaat, padat, kattilat,
rautakalut sekä monenmoiset korut, joita he vaihtoivat porotaljoihin,
metsäntuotteisiin, ketun-, saukon-, näädän- ja oravannahkoihin,
kapakalaan y.m. Talonpojilla oli yksinomaan viinaa, jolla he ovat
turmelleet ja yhä turmelevat lappalaisia, niinkauvan kun ei voida
tätä ankarasti kiellettyä salakauppaa ehkäistä. Kun lappalainen saa
lekkeriinsä viinaa, ei se enään ole hänen, vaan ystävien omaisuutta.
Istutaan heidän kanssaan ja pullo kiertelee seurueessa. Yksi pistää
piippuun, sytyttää, vetää muutamia savuja ja tarjoo sen naapurille.
Siten sekin kiertelee ystävien kesken ja sen täyttää se, joka on
vetänyt viimeisen sauvun, tahi se, joka luulee omaavansa parhaat
tupakat. Se on onnellista elämää, kunnes pullo on tyhjennetty. Viinahan
on lappalaisen sulojuomaa; siitä hän antaa kaikki, kun sitä on
saatavissa; jollei ole, niin hän ei sitä kaipaa.

Markkinoilla loisti muita etevämpänä Kadja, ja kun hän liikkui
markkinapaikalla tulipunaisessa verkamekossaan, joka oli hopeavyöllä
lujasti kiinnitettynä vyötäreihin, seurasi häntä aina puolentusinaa
nuoria miehiä, ja jokainen mielellään veti esiin viinapullonsa, jonka
hän jollakin tavoin oli markkinoilla hankkinut, tarjoten Kadjalle. Hän
taas joka kerta suvaitsi sillä kostuttaa huuliansa. Kun Kadja tuli
kauppatupaan, pysähtyi hän aina vaatimattomana ovenpieleen, ikäänkuin
ei välittäisi hyllyille asetetuista korukaluista. Kun joku vanhempi
sanoi: "Tuo rikas tyttö kai täältä ostaa monta kaunista kalua", hän
vastasi, suu vain puoliavoinna ja silmät alasluotuina: "mitäpä minä,
lappalaistyttö, noilla tekisin." Itse markkinapäivänä nähtiin Kadjan
kuten monen muunkin nuoren lappalaistytön, nojautuvan lemmittyynsä,
molemmat yhtä kömpelöitä liikkumaan. Välistä poikettiin kauppatupaan,
jossa pullo täytettiin ja ostettiin poltettua sokeria, lakritsaa
y.m., istuttiin hangelle, juotiin ja tarjottiin lemmitylle. Vakavat
inarilaiset ohimennessään loivat harmilla ja ylenkatseella silmänsä
tuohon heidän mielestään pahentavaan menettelyyn. Tavallinen seuraus
oli, että kun lähdettiin paikalta, jäi sinne aina jokunen loikomaan,
ja silloin oli inarilaisen asia korjata hänet. Kun tuli hämärä, niin
joku vanha eukko, kernaimmin sukulainen, kummi tai muutoin likeinen
tuttu, seurasi tyttöjä kotiin, ei juuri siveellisyyden tähden, vaan
päästäksensä osalliseksi tarjoilusta, sillä nuoret miehet etsivät
tyttöjä ja tarjoilivat niille viinaa ja sokeria, jolloin muijatkaan
eivät jääneet osattomiksi.

Toisena markkinapäivänä tapasin toisista erillään olevan pitkän
norjalaislappalaisen, puettuna tavallista suurempaan, uuteen ja
kauniiseen poroturkkiin. Kysyin myisikö hän sen. "Kyllä, jos saan hyvää
rahaa" — siis hopeariksejä. Pyysin häntä tupaani, koettaakseni turkkia,
mutta hänellä oli verukkeita. Sillä välin oli ympärillemme kokoontunut
joitakuita lappalaisia kuulemaan kaupanhieromistamme. He kai aavistivat
tuosta hänen vastenmielisyydestään riisua turkkinsa, että hänellä oli
kätkettynä jotakin omaa itseänsä varten. Kumppani rupesi hypistelemään
hänen rinnustaansa, ja silloin purkautui viinasuihku hänen povestaan.
Hänellä oli, näet, kaulassa riippuva turskan maha täytetty viinalla.
Lappalaiset usein käyttävät sellaisia viina- ja hylkeenrasva-astioina.
Pussi ripustetaan kaulaan vaatteiden alle, ja jollei se ole täysi,
eivät kumppanit helposti huomaa, vaan saattaa siten vähemmin antelias
säilyttää sitä, paremmin kuin muissa astioissa, itseänsä varten.
Saadaksensa ryypyn, hän vie mahansuun, joka on ahdas, omaan suuhunsa,
ja painaa rakkoa. Jos toinen lappalainen huomaa hänet tässä toimessa,
koettelee hän kohta hänen poveansa, ja heti on hänen ympärillään koko
seurue. Varat kursailematta tyhjennetään, sillä matkoilla on ainakin
viina ja tupakka yhteistä omaisuutta.

On hupaista katsella markkinain vireätä elämää ja liikettä. Paitsi
käräjätupaa, papin ja voudin tupia, on täällä seitsemän tahi
kahdeksankymmentä kirkkotupaa ja neljä yksityisten kauppiaiden
kojua. Kaikki ovat hirsistä rakennetut, ja kaikissa on harmaasta
kivestä tehdyt takat. Kussakin tuvassa on pari akkunaa, ja ainoastaan
poikkeustapauksessa ovat ne puolta neliökyynärää suuremmat. Ani harvoin
on tupa siksi korkea, ettei pitkäkasvuisen miehen pää ulottuisi
kattoon. Pakkasta vastaan ne yleensä eivät ole hyvin varustetut.

Kotimatkalla markkinaväki on tietystikin mitä paraimmalla tuulella.
Vuonna 1826 matkustin sellaisessa seurassa. Tunturilappalaiset
olivat lähteneet ennen minua; tie oli siis auki ajettu. Saapuessani
Paksuednamiin, he jo olivat asettaneet lihapatojansa tulelle tiheässä
mäntymetsässä. Porot söivät. Tavarainhinnoista, kauppamiehistä ja
siitä, kuinka kukin oli kaupoissaan onnistunut, puhuttiin; mutta
inarilaiset pitivät tätä tyhjänä jaarituksena. Kerskailevimmat
kilpailivat, kuka suurimmat lihapalaset sai pannuksi yhteiseen
pataan. Useimmat leikkasivat merkkinsä tikkuihin, joita pistivät
omiin lihapalasiinsa, tunteaksensa ne, kun ne olivat keitetyt. Näiden
valmistusten aikana saapui paikalle Aslak Vuolevinpoika Ruijasta ja
Niilo Juusonpoika Utsjoelta. He teurastivat heti kumpikin poron, joka
maan tavan mukaan hyvin soveltuikin rikkaille ja arvossa pidetyille
porolaisille, ja pöyhkeillen he lausuivat, ettei huolita kuljettaa
muassa suuria eväitä, vaan on mukavampi, että ruoka itse, s.o.
teurastusporo, juoksee mukana, niin voi antaa lihapalankin, kun
tapaa ystäviä ja tuttuja matkalla. He pistivätkin niin kookkaita
lihakappaleita patoihin, kuin niihin suinkin mahtui, ja lausuivat
ylpeillen: "Tuossapa minä löysin tilaa lihakappaleelleni." Oli
muutamia, joilla ei ollut muuta tekemistä, kuin hoitaa tulta
ja sen ääressä jyrsiä kuivattua lihaa tahi kalaa, jonka ohessa
söivät "kakkua". Niitä kehoitti Aslak Vuolevinpoika ottamaan hänen
varastostansa mitä mieli teki. Samoin Niilo Juusonpoikakin. Yhä
uusia poronlihoja viskattiin vaan puoleksi tyhjennettyihin patoihin,
sitä myöten kun jo kypsyneet palat ongittiin sieltä pois ja jaettiin
merkkitikkujen mukaan. Toisia matkamiehiä yhä vain saapui, ja uusia
lihapatoja asetettiin uusille nuotiotulille.

Semmoisessa ihmisjoukossa olisi ollut turha laskeutua levolle ennenkuin
yleinen hiljaisuus oli syntynyt. Sillä lihapalat, tupakkapiiput
ja viinapullot, joita lappalaiset pitivät yhteisenä omaisuutena,
kiertelivät lakkaamatta. Jotkut vakavat, ja vaikkapa köyhät,
kuitenkin ylpeät inarilaiset, ujostelivat, kun ottivat esille niukat
kuivatunkalan- ja lihavarastonsa. He palvelivat iloista seuraa tuomalla
puita nuotioihin ja vettä järvestä, ja saivat siitä hyvästä syödä
tarpeekseen runsaista lihapadoista. Sillä se, jota omistajat eivät
syöneet, riitti ylenpalttisesti muulle seuralle. Kun oltiin kylliksi
ravitut tuoreella lihalla ja rasvaisella liemellä, ottivat inarilaiset
kaikki tähteet, panivat ne yöksi jäätymään, ja kuormittivat ne aamulla
ahkioihinsa, jäätyneet lihaliemen möhkäleetkin, jotka he illan tullessa
käyttivät valmistaessaan tuota yleisesti käytettyä pettuvelliä.
Sellainen ravinto lieneekin inarilaiselle, jonka ruokana usein on
hapan ja mädänsekainen liha, varsin terveellinen, semminkin talvisin,
jolloin hän usein potee keripukkia ja matoja. Ravitsevaa se kai on,
koska mies, joka sitä on syönyt runsaan annoksen, kestää ilman muuta
ravintoa koko vuorokauden rasittavillakin matkoilla, tahi hiihtäessä.
Kun minulla joskus on ollut renkinä inarilainen, on hän, vaikka olen
hänelle pitänyt niin hyvää ja tuoretta ruokaa, että siihen rikkaatkin
lappalaiset tyytyisivät, valittanut pahoinvointia, ellei joskus saa
kansallisruokaansa, pettuvelliä.



X.

Käräjät Inarissa 1827.


Ei ollut Inarissa eikä Utsjoella käynyt tuomari eikä ruununvouti
sittenkun v. 1812. Hovioikeus oli saatu uskomaan, että matkat näihin
seutuihin olivat tuomarille liian kalliit, vaivaloiset ja vaaralliset,
melkeinpä mahdottomat, ja että oikeudenkäynti asumattomassa maassa oli
tarpeeton. Kerrotaan, että kun kihlakunnantuomari oli mainittuna vuonna
täällä pitänyt käräjiä, kysyttiin rahvaalta, eikö se suostuisi siihen,
että Utsjoen ja Inarin käräjät vastedes pidettäisiin Enontekiäisissä,
mutta että käräjäkunta yksimielisesti vastusti tätä ehdotusta. Kun
kuitenkin niin kävi, otaksuivat lappalaiset, että tulkki oli väärin
esittänyt tuomarille heidän asiansa; sillä eiväthän voineet uskoa, että
"esivalde" muutoin olisi jäänyt tulematta. Huonona enteenä he sitäkin
pitivät, että heti tuomarin lähdettyä paikalta käräjien jälkeen, tuli
oli päässyt valloilleen käräjähuoneessa, jossa lappalaiset sen tosin
sammuttivat, niin ettei sanottavaa vahinkoa syntynyt. Käräjähuoneen
puute siis ei ollut syynä siihen, ettei sen jälkeen käräjiä oltu
pidetty täällä, vaan lappalaiset olivat pakotetut etsimään tuomaria
Enontekiäisten Peltovuoman kylästä, johon Utsjoelta oli 37 penikulmaa.

Lappalaisrahvaan monina vuosina lausumien toivomusten johdosta, joista
kirjoitin asianomaisille, oli vihdoin päätetty tänä talvena (1827)
pitää käräjiä Inarissa. Vaikka käräjäaika oli jo edellisenä joulu- ja
uudenvuodenpäivänä kuulutettu sekä Inarissa että Utsjoella, kyselivät
sittenkin lappalaiset alituisesti, kumpaisessakin paikassa, oliko
todellakin niin onnellista, että taas saataisiin "esivalde" maahan.
Toiset uskoivat näin tapahtuvan, toiset epäilivät. Sillä oli joskus
sattunut, että vaikka käräjiä oli kuulutettu, niitä sittenkään ei
pidetty. Ja jos huomautettiin, että heillä oli melkoisia kustannuksia
käräjätalon hoidosta ja virkamiesten kyyditsemisestä edestakaisin,
niin he vastasivat: "Teemme mitä tahansa saadaksemme 'esivalde' tänne;
kyllä Jumala auttaa ja suo varoja, kun on hallitsemassa kristillinen
esivalta, mutta kun se puuttuu, niin puuttuu kaikki. Työnteko ja
rukous kristillisen esivallan hallitessa tuottaa siunausta ajassa ja
ijankaikkisuudessa." Nuoret vain, jotka eivät koskaan olleet nähneet
esivaltaa, olivat välinpitämättömiä.

"Esivalde'ksi" sanotaan täällä sekä tuomaria että kruununvoutia.
Harvinaisilla matkoillaan Lapissa he hyvällä tahdolla voivat
kutakuinkin vastata lappalaisten jotensakin ylenpalttista käsitystä
heistä esivaltana. Lappalainen näet pitää heitä hallitsijan
lähettiläänä ja käskyläisinä, joilla on valta Hänen nimessään tehdä
kaikki tai jättää tekemättä. Mitä tuomari sanoo, se on heidän
käsityksensä mukaan oikein. Lappalainen ei sanokaan, että tuomari
langettaa tuomion, vaan että hän "sanoi", ja niin siis täytyy ollakin.

Vihdoin koittikin helmikuun 13, käräjille määrätty päivä. Paljon oli
väkeä kokoontunut Inarin kirkolle. Markkinatuvat olivat täydet, ja
niiden ympärillä vilisi ihmisiä. Kahdeksallatoista porolla oli neljä
miestä lähtenyt pitäjän rajalle tuomaria vastaan, ja kyyditsemään
häntä käräjäpaikalle. Aurinko kultasi jo vuoria ja kukkuloita, kun
kirkon ainoa kello kutsui väen hartauteen. Useita ääniä kuului oveni
edessä. Puhuttiin "Lagamannista" ja "Sundista", s.o. tuomarista ja
voudista. Kumpaakin odotettiin, ja kumpikin oli puheenaiheena sinä
päivänä. Elettiin toivon ja pelon vaiheella, tuleeko "esivalde", vaiko
ei. Kaikki olivat kuitenkin minun kanssani yksimieliset siitä, että
rukous aamulla oli pidettävä rukoushuoneessa. Niin tapahtuikin, mutta
odotettuja ei vaan kuulunut. Nyt neuvoteltiin siitä, oliko heti mentävä
kirkkoon käräjäsaarnaa pitämään. Toiset sitä pyysivät, mutta useimmat
olivat sitä mieltä, että tuomaria piti odottaa, ja että käräjäsaarna
oli lykättävä puolipäivään. Päivällisaikakin tuli ja saarna pidettiin,
mutta tuomaria vain ei kuulunut. Jokaisen tuvan edustalla seisoi
ihmisiä, silmät luotuina etelään, josta toivon aurinko vielä säteili.

Olin siltä päivältä lopettanut lukemiseni rippilasten kanssa.
Talviaurinko oli kadonnut ja jättänyt ruskon taivaalle. Käytin
tätä tulipunaista valaistusta lähteäkseni kävelylle pitkin niin
sanottua Peltovuomaan vievää tietä, siihen suuntaan, josta tuomarin
piti tulla. Sillä osaksi olin yhtä utelias tuomarin tuloon nähden
kuin lappalaisetkin, osaksi olin raittiin ilman tarpeessa, oltuani
kolme tuntia suljettuna pieneen, helteiseen kamariin rippilasten ja
niin monen kuulijan kanssa, kuin suinkin mahtui. Markkinakentällä
näin useita lappalaispoikia pallonlyönnissä, huolimatta lumesta ja
pakkasesta. Pysähdyin katselemaan niiden leikkiä, ja huomasin heidän
ketteryytensä pallon ja mailan käyttämisessä suuremmaksi kuin saatoin
odottaa. Mutta ilmoitettiin, ettei niissä ollut ainoatakaan, joka
ei ollut kyntänyt Jäämeren aaltoja; ja rannikolla käytetään näitä
leikkejä. Tuo oli ainoa seurahuvi, jota tiesin heidän harjoittavan,
ja mikäli lappalaiset tiesivät kertoa, salli sitä virassaan ankara
kirkkoherra Högmankin rippikoululapsille lomatunteina. Pojat jatkoivat
peliänsä, ja saapuvilla olevat vanhat sen johdosta rupesivat puhumaan
tuosta mainitusta innokkaasta papista, joka toimi täällä heidän
lapsuudessaan. Siinä muun muassa mainittiin, että hän, samoinkuin muut
sen ajan papit, ei sietänyt lapinkieltä, eikä tahtonut sitä oppia.
Kerran oli hän kysynyt lappalaispojalta, mitä me rukoilemme neljännessä
rukouksessa. Kun poika oli vastannut lihaa, sillä lapinsana _bjergo_
(liha) merkitsee myös kaikkia muita ravintoaineita, oli Högman siitä
niin suuttunut, että hän ajoi pojat ulos hetkeksi palloa lyömään.

Ilta oli selkeä ja tyyni. Yhä enemmän väkeä kokoontui ympärilleni.
Pojatkin olivat lakanneet leikkimästä pimeyden tähden, puhelu vain
jatkui. Joku sanoi kuulevansa tiukuja. Kaikki kuuntelemaan. Kyllä
luultiin kuuluvan kellojen ääniä etelästä, mutta ei näkynyt mitään 1/2
penikulman levyisellä järvellä. Silloin joku korkealla äänellä huusi:
"_Esivalde poatta_", (tulee).

Kaikki nuoret syöksyivät jäälle, vanhat seurasivat juoksujalkaa
jälessä, minä yksin jäin tapahtumaa katselemaan. Komeasti saapui
tuomari ja vouti 18:lla porolla perätysten. Heti rantaan päästyään
kajahutettiin yleinen hurraa. Porot riisuttiin jäällä ja matkustajat
pulkissaan vedettiin ylös käräjätuvalle törmällä. Tunnettiin vanha,
rakas ruununvouti, ja visusti pidettiin huolta siitä, että hän
ensimäisenä saatettiin perille. Sitten tahdottiin tietää kuka oli
se "lagamanni". Sillä lagamannin tuli seurata kohta voudin jälkeen.
Kaikki, mikäli suinkin pääsivät, tunkeutuivat heidän läheisyyteensä,
avustivat heitä pulkista noustessa ja seurasivat heitä hyvin
siistittyihin asuntoihin. Kysyttiin kyytimiehiltä, eikä herroilta, mikä
oli syynä viipymiseen, ja kun saatiin tietää, ettei esivalde äskeisen
rajuilman aikana ollut tunturilla, vaan katon alla Peltovuomassa,
josta he kahdessa vuorokaudessa olivat kulkeneet 22 penikulmaa erämaan
poikki, kiitettiin Jumalaa. Tämän jälkeen itse kukin meni tervehtimään
matkustajia, ensin ijäkästä sundia, sitten lagamannia, ja vihdoin
toisia seurassa olevia herroja. Kaikki kysymykset supistuivat noihin
harvoihin sanoihin: "Onko rauhaa ja siunausta maassa?" Ja kun siihen
myöntävästi vastattiin, oltiin tyytyväisiä. Sillä rauha on lappalaisen
tervehdyssana, rauha on hänen jäähyväisensä, rauhaa hän jokaiselle
toivoo, ja rauha leimaa koko hänen olentonsa.

Esivalden päästyä sille osoitettuihin huoneisiin, astui kansa
lukkarin johtamana sisään ja yhdistyi Herran kiitokseen laulamalla
75:nen virren suomalaisesta virsikirjasta. Vastaanotto oli kaikessa
yksinkertaisuudessaan sydämelle käypä ja juhlallinen, ja se näkyi
syvästi vaikuttaneen matkustajiin. Kokonaisvaikutusta kohotti se, että
ulkona oli puhdas ja selkeä, äsken nousseen täysikuun valaisema ilma,
joten kuu tuntui olevan maata varsin likellä, ja sen täplät esiintyivät
melkein korkokuvina.

Varsin tärkeätä on, että virastot pitävät silmällä, ettei tätä
yksinkertaista, kovasti koeteltua, rauhallista ja lainkuuliaista kansaa
laiminlyödä, vaan että sille hankitaan kunnon virkamiehiä, jotka eivät
pidä arvoansa alentavana harrastaa sen etuja. Tosin ei voi väittää,
että kansa olisi villiintynyt tahi turmeltunut sillä ajalla, jolloin
siltä oli puuttunut lainkäyttö omalla alueellaan; sillä sen omatunto ja
vaatimaton Lapin-oikeus ovat olleet sitä johtamassa. Mutta ainoastaan
todellisella mielipahalla, joskin alistumisella, ovat lappalaiset
huomanneet itsensä maallisen oikeuden hylkäämiksi.

Aika oli jo pitkälle kulunut, kun minä jätin esivalden; ja kun aamulla
varhain taas saavuin, tulivat myös muutamat lapinmiehet esivaltaa
tervehtimään. Vouti, joka nuoruutensa aikana oli käynyt paikkakunnalla,
oli heille hyvin tunnettu. Mutta kun heille esitettiin tuomari, nuori
hovioikeuden auskultantti, sanoi heistä yksi hyvin hämmästyneenä:
"_Tämäkös nyt on esivalde, nuori ja pieni_". Tuomaria seuraavan
apulaisen, varatuomari V——n, joka edellisenä vuonna oli pitänyt käräjiä
Peltovuomassa, joku heistä tunsi ja lausui: "No, mikäs tuo? Onko tuo
pantu pois, koska tämä nyt on esivalde?"

Käräjät aloitettiin ja käräjärauha julistettiin aikaisin seuraavana
päivänä. Tuomarin tärkeimpinä asioina oli pari juttua ulkopitäjäläisiä
salakapakoitsijoita vastaan, ja yksi, jonka lappalaisrahvas ajoi
maksamattomasta kyytirahasta, jota suorittamasta nimismies, tiesi mistä
syystä, oli kieltäytynyt. Kyytiraha sekä kaksi hopeariksiä kulunkeja
tuomittiin, ja sillä vaikutuksella, että Lapin rahvas nyt katsoi
saavuttaneensa suuren voiton, semminkin kun ruununvouti heti pani
tuomion toimeen, eikä tarvittu pöytäkirjaakaan lunastaa. Sillä tuomari,
joka oli kuullut lappalaisten väärinkäsittävän pöytäkirjan lunnaita,
pitäen niitä verona oikeuden saamiseksi, ei tahtonut, asian näin
ollen, kirjoittaa mitään pöytäkirjaa. Seuraavana päivänä toimitettiin
ruununverojen kanto, ja lappalaisilla oli se ilo, että saivat pitää
luonaan esivalden, ei ainoastaan viikon jälellä olevina päivinä, vaan
vieläpä sunnuntainakin.

Myöskin kotikäräjissä (Lapinoikeuden kokouksessa) kävi tuomari. Häntä
miellytti suuresti se hurskas harrastus ja ehdoton oikeus, joiden hän
siellä havaitsi vallitsevan, ja hän kehoitti lappalaisia vast’edeskin,
kuten tähänkin saakka, olemaan haastamatta riitajuttujansa muuhun
kuin lappalaisoikeuteen. Lappalaisia erittäin miellytti, kun itse
tuomari hyväksyi ja kehui sitä oikeudenjärjestystä, jota heidän
esivanhempansakin olivat käyttäneet. Mutta sittenkin yksimielisesti
pyysivät, että esivalde ainakin joka toinen vuosi tulisi tänne.
Muuan vanha mies, joka tällä välin oli muutamia kertoja rykäissyt,
astui esiin ja lausui: "Emme halua esivaltaa käräjiä käydäksemme.
Esi-isiltämme puuttui esivalta. He pakenivat kuten villit metsäeläimet
toisesta paikkakunnasta toiseen. Kuten eläimetkin he nauttivat
ravintonsa raakana ja keittämättömänä, ja he palvelivat kaikenlaisia
iljetyksiä, tietämättä mitään Jumalasta ja Vapahtajastamme. Esivalta on
Jumalasta. Onneton se kansa, jolta se puuttuu". Ijäkäs vouti ja tuomari
tarttuivat vanhan miehen ja muutamien muiden lappalaisten käteen,
vakuuttaen, että kyllä esivalta vastedes joka vuosi saapuu Inariin.
Miehet olivat liikutetut, kiittivät Jumalaa ja esivaltaa; naiset
vuodattivat kyyneleitä.

Nämä samat käräjäherrat olivat myös saapuvilla nimismies Högmanin
tyttären häissä, joista tätä ennen on kerrottu.



XI.

Matkaseikkailuja.


Lukija on jo kirkkoherra Fellmanin ylläolevista kertomuksista saanut
käsityksen niistä vaivoista ja vaaroista, jotka silloisissa oloissa
voivat kohdata matkustajaa Lapin autioilla tuntureilla. Otamme
tähän vielä muutamia merkillisempiä seikkailuja, joihin hän joutui
alituisilla matkoillaan.

       *       *       *       *       *

Loppiaisen jälkeen 1821 lähdin muutamien lappalaisten seurassa
suotuisan ilman vallitessa Inariin jumalanpalvelusta pitämään, ja
saavuimme ensi iltana Mierasjavren kotaan, 6 penikulmaa Utsjoen
kirkolta. Levätessämme yöllä tapahtui se onnettomuus, että kaikki
mukanamme olleet porot karkasivat, kaiketi nälissään, kun jäkälät
ylt'ympäri majapaikkaamme olivat syödyt. Tämän huomasivat valppaat
lappalaiset puoliyön aikana. En voi kuvata tuskaani, kun minut
herätettiin tällä tiedonannolla, ja ainoastaan se, joka on käynyt
näillä, melkein sanoin kuvaamattomilla autioilla seuduilla, saattaa
käsittää tilani. Itse lappalaisetkin olivat ällistyneet. Varomattomasti
kyllä olimme ottaneet mukaamme ainoastaan yhden parin suksia.
Lappalaisista pantiin kohta se, jota pidettiin neuvokkaimpana ja
vikkelimpänä, suksien avulla etsimään karkulaisia, ja hän läksikin
vitkailematta. Huolestuneena vietin aikaani kurjassa hökkelissämme,
johon lisääntyvän pakkasen ohessa tunki pureva pohjoistuuli; ja savu
takasta vaivasi semmoisiin oloihin tottuneita lappalaislakin. Nämä
kuitenkin pian taas vaipuivat unen helmaan, sittenkään unohtamatta
vaikeata tilaamme, jonka minä, kun en hetkeksikään nukahtanut, huomasin
kirouksista, joita unessa heiltä pääsi. Mökki oli neliönmuotoinen, sen
kukin sivu kuusi kyynärää, kussakin vain kolme kerrosta, ja niin pieniä
hirsiä, että ne latvapäässä täyttivät vain kolme tuumaa. Matalista
seinistä kohosi suippopäinen, 10 korttelia korkea, laudanpätkistä
kyhätty ja kaarnalla peitetty katto. Rakennus oli 20 vuoden vanha ja
nyt lopen ränsistynyt, niin että lumi kaikilta tahoilta tunki sisään.
Eikä siinä ollut edes ovea, vaan oli sen sijalle ripustettu porontalja.

Seuraavana päivänä puolisen aikaan palasi kaikkien riemuksi
lähettiläämme poroinemme, jotka hän oli saavuttanut noin kolme
penikulmaa olopaikastamme. Niin hikinen kuin olikin, riensi hän heti
panemaan kaikki kuntoon matkan jatkamista varten. Kaksi päivää sen
jälkeen saavuimme Inariin.

Kuinka saattaa käydä matkoilla sairaiden luo, kuvaa seuraava tapaus.
Hannu Vassen kahdenkymmenen vuoden ikäinen poika Jegelvegistä tuli
luokseni kahdella mainiolla porolla, noutaaksensa minut ripittämään
äitiänsä, joka vanhana ja raihnaisena ei enään kyennyt kirkossa
käymään. Matkaa sinne oli kolme penikulmaa. Lähdin heti. Keli oli hyvä
Tenojoen jäällä. Kun jälellä oli vain 1/2 penikulmaa, puhkesi äkkiä
mitä hirvein rajuilma. Lumipyryssä poika eksyi, kun hänen virma poronsa
säikähti vastaantulevia koiria. Nuolen nopeudella se syöksyi joen yli
rantaan, ja minun poroni sen perässä. Rantaan meidän kyllä pitikin
ajaa, mutta poika ei löytänyt oikeata nousupaikkaa, vaikka ahkerasti
sitä etsi. Onneksemme isäntä oli, ilman vielä ollessa selkeänä,
huomannut meidät jäällä. Ja kun emme pitkään aikaan saapuneet, arvasi
hän pulamme ja lähti meitä etsimään. Porokellomme äänen mukaan hän
meidät vihdoin löysi. Ilman häntä olisimme kaiketi saaneet viettää
yömme taivasalla. Tuo vanha mies, hänhän tunsi rinteen jokaisen
pensaan, saattoi meidät nyt kotaansa, joka oli niin lumen peitossa,
ettei siitä näkynyt juuri mitään. Savu ja kipinät nousivat ikäänkuin
suorastaan kinoksesta, ja vasta ankaran työn jälkeen pääsimme paksun
lumikinoksen läpi asuntoon. Se oli kumminkin hirsistä, 7 kyynärää
pitkä ja 6 kyynärää leveä, vaikkakin matala. Kuten ainakin, oli tuli
takassa, mutta tuuli ajoi savun huoneeseen, jossa oleskeli kaksi
sairasta ja, meidän tultua, muutamia levottomia ja yskän vaivaamia
lapsia lukuunottamatta, 7 muuta henkeä. Sitä paitsi kolme lammasta,
pari kissaa, vasikka, ja narttu poikaisineen. Tämä oli varsin äreä,
kun joku astui sille alalle, jota se piti omanaan. Koirista on
kalastajalappalaisilla hyvä tulo. Sellaisesta saavat porolappalaisilta
teurastusporon; harjoitetusta koirasta enemmänkin. Tässä Herran ilmassa
ei sopinut elukoitakaan jättää ulkoilmaan, ja tällaisessa seurassa
siis nyt oli yö vietettävä. Kiltti kyyditsijäni ja pari muuta miestä
olivat kuitenkin, joko valmistaaksensa tuvassa oleville enemmän tilaa,
tahi lämmön vaivaamina, panneet levolle oven ulkopuolelle, jossa
oli jonkinmoinen suoja pystytetyistä puista. Sairaiden valitusten,
penikkain ulinan, lammasten määkinän ja pahan siivottomuuden tähden en
voinut nukkua, olin vain horrostilassa. Aamulla ilma oli yhtä raju aina
klo 9:ään asti. Silloin riensin matkaan. Kyytimies hiihti suksillaan
edellä taluttaen poroaan, joka vaivaloisesti veti tyhjää pulkkaa. Siten
muodostunutta mitätöntä latua myöten veti poroni pulkan, jossa minä
istuin. Monessa paikassa oli lunta niin paksulta, ettei poroparoistamme
näkynyt muuta kuin pää ja sarvet, kun he, hypättyään korkealle, taas
vajosivat kinokseen ja puhalsivat ilmaan lumen sieramistaan. Ei ollut
asunnosta muuta kuin joku kiven heitto matkaa Tenojoen rantaan, mutta
aikaa siihen sittenkin meni. Jäältä myrsky oli laassut lumen pois,
ja poro juoksi siellä kutakuinkin. Jo ennen päivällistä saavuimme
Vetsenjargaan, vanhan lukkarin Juuso Pietarinpojan luo. Kovin hän minua
surkutteli, kun olin joutunut moiseen ilmaan, ja monesta merkistä
hän arveli sen käyvän vieläkin pahemmaksi. Hän senvuoksi ehdotti,
että jäisin hänen luoksensa odottamaan parempaa säätä. Olin toki
liian hätäinen, ja syyksi sanoin ajan puutetta. Epäsiisteys kunnon
miehen luona oli kuitenkin varsinaisena syynä, miksi hylkäsin hänen
tarjouksensa. Lähdettiin siis, ja vielä ennen pimeän tuloa sivuutimme
_Utsjoknjalbmen_, tahi Utsjoen suun. Olimme nyt matkustaneet kaksi
penikulmaa, mutta ilma tuli yhä hurjemmaksi, satoi lunta, hirmumyrsky
raivosi ja tuulispäät ulvoivat. Olisimme sanottavaa kierrosta
tekemättä voineet poiketa leski Ella Helanderin luo, odottaaksemme
parempaa ilmaa, jos olisimme sen ajoissa hoksanneet; nyt se oli
liian myöhäistä, sillä turhaan etsimme hänen asuntoaan. Vihdoin ei
ollut kuin 1/2 penikulmaa kotiin, mutta enimmäkseen maatietä, pitkin
vuorenjuurta, johon pohjois- ja koillistuulet olivat kasanneet suuria
kinoksia. Kyytimieheni sai vaivoin oivan poronsa hitaasti kulkemaan
eteenpäin minulle tietä raivatakseen, ja silloin kun minun poroni
ei kyennyt pääsemään lumikinosten läpi, sitoi hän poronsa pulkkaan
tai pensaaseen ja auttoi minun poroani vetämään. Välistä hän antoi
minulle suksensa, joilla hyvin pääsin kulkemaan. Niin vaivaloisella
matkalla oli pakko usein syöttää poroja. Silloin mekin etsimme
lepopaikkamme jonkun kuopan, kiven tai paaden kyljessä, missä myrsky
ei riehunut yhtä rajusti. Koko päivän ja yötä klo 2:een meni meiltä
tuolla kolmen penikulman taipaleella. Pyryssä en voinut aina edes
nähdä poroani, kuinka olisi siis lappalainen voinut löytää suorinta
tietä paikkakunnalla, jolla matkustetaan pääasiallisesti merkkien
mukaan tahi tähtien avulla. Joskus näytti siltä kuin tuulenpuuskat
olisivat vuorilta vyöryttäneet muassaan kokonaisia lumikinoksia. Kunnon
kyytimieheni luuli henkien syöksyvän alas tuntureilta ja itse _Biega
Olmain_ (ilman jumalan) raivoavan. Vuorten jyminä lisäsi kolkkoutta.
Kotoa ottamani eväät, pulloa ranskan viinaa ja pari viipaletta
auringossa kuivattua lohta, olivat vielä koskematta. Kaikki jaoin hänen
kanssaan, jonka neuvokkaisuudesta pelastukseni riippui, jopa hän sai
suuremman osankin. Kotiin tultuamme mies oli siksi väsynyt, ettei hän
jaksanut saattaa poroja laitumelle, jonka renkini toimitti. Kello oli
yli kolmen yöllä, kun nälkääntyneen miehen eteen, joka kahteen päivään
ei ollut kelpo ateriaa syönyt, vihdoin asetettiin noin leiviskän
painoinen kappale äsken teurastetun poron lihaa. Päivän sarastaessa
nähtiin hänen makaavan padan vieressä, jossa ei enään ollut muuta kuin
luukasa. Lihan, 1/4 kannua rasvaa, sekä toista kannua lihalientä oli
nälkääntynyt miesparka vatsaansa korjannut. Kello viiden aikaan hän
oli mennyt makuulle, ja nukkui yhtämittaa koko päivän ja seuraavan
yön, kunnes vihdoin tunsi itsensä siksi virkistyneeksi, että lähti
kotimatkalle.

Sellaisella matkalla terveys ehdottomasti pilaantuisi, tahi paleltuisi
ihminen kuoliaaksi, ellei käytettäisi paikkakunnan ja ilmanalan
mukaista pukua. Siihen kuuluu:

1:ksi. _Kallokak_ (lapinkengät), poron päänahasta tehdyt, karvat
ulospäin, ja niissä sukkien asemesta lapinheinää. Tätä heinää kootaan
suvella, tavallisesti elokuun alussa, sidotaan lyhteiksi, kuivataan ja
pehmitetään nuijalla, kunnes se hajoaa pieniksi syiksi, kuten hamppu
tai pellava. Siten valmistettuna sitä säilytetään talven varalle ja
sullotaan kenkiin ylt'ympäri jalkaa. Parilla kolmella leiviskällä
tätä muokattua ruohoa köyhä kalastaja-lappalainen saapi rikkaalta
porolappalaiselta teurastusporon. Se onkin kengässä ehdottomasti
lämpöisempi kuin useakin pari sukkia, ja jos sitä kerran vuorokaudessa
kuivataan takkavalkean ääressä, niin se on käyttökuntoinen kahdeksan
vuorokauden ajan. Kengänvarsi, joka ulottuu puolisääreen, sidotaan
parin kyynärän pituisilla pauloilla, jotka kääritään useaan kertaan
säären ympäri, siksi tiiviisti ja lujaan, ettei lumi pääse kengän
sisään.

2:ksi. Päällyshousut (_puvsakak_) poron nahasta, ja karvaiset
puolireiteen, mutta sitä ylempänä peitatusta nahasta. Ne ovat lämpöiset
ja melkein vedenpitävät.

3:ksi. Sarkaiset alushousut (_kagges puvsakak_).

4:ksi. Poronnahkaturkki eli peski (_peska muodda_), tiiviiseen sidottu
kaulan ympäri, ettei lumi sinne pääse. Se on paidan näköinen eikä
ulotu paljon polvia alemmaksi, koska se muutoin olisi liian epämukava
lumessa kahlatessa. Vieras pukee sen tavallisten vaatteiden päälle,
mutta lappalaiset käyttävät sen alla ainoastaan lammasnahkasta
turkkia, villat ihoa vastaan, paidan asemesta. Suvella käydään
sarkamekossa, jonka päälle sateessa vedetään _muodda_ s.o. semmoinen
poronnahkaturkki, josta karvat jo ovat lähteneet.

5:ksi. Karhunnahkainen kaulus (_siebenavte_), johon lappalaiset
käyttävät täysikasvuisen karhun taljasta; niin että päästä ja niskasta
puoliselkään saakka saadaan yksi kaulus, takapuolesta toinen ja
koivista kolmas. Siinä on soikea aukko, niin laaja että ihmisen pää
hyvin siitä mahtuu läpi. Kaulus on tiiviisti niskassa kiinni. Se
peittää niskan, hartiat ja rinnan, pitäen niitä lämpöisinä ja kuivina,
ja on sitä paitsi koristuksena. Sitä eivät kuitenkaan käytä naiset,
jotka sen sijaan, etenkin matkoilla, pakkasessa tai rajuilmassa
käyttävät sarkakaulusta, tavallisen sadetakin kaltaista. Se on, kuten
ensinmainittukin, sidottava nauhoilla kaulaan ja vyötäreihin.

Lakki, joka on venäläisen talonpojan lakin kaltainen (inarilaiset
käyttävät patalakkia), on sisäpuolelta vuorattu nahalla, sekä
tavallisesti päällystetty veralla ja leveällä nahkareunuksella.
Toisenlainen on naisten päähine. Se on muodoltaan huippuinen,
viheriästä, punaisesta tai sinisestä verasta tehty, puinen nappi
neulottu huipun sisään, ja sitä paitsi kaikenlaisilla koristeilla
ommeltu, sekä kirkkomatkoilla kiedottu koreaan silkki- tai
pumpulihuiviin, toisen samanlaatuisen peittäessä kaulan. Vyötäisillä on
kummallakin sukupuolella nahkainen tai villainen, 4 tuuman levyinen vyö.

       *       *       *       *       *

Sain 1822 käskyn lähteä Enontekijäisiin, ollakseni siellä
Tuomiokapitulin valtuutettuna eräässä oikeusjutussa. Tämä matkani
oli vaivaloisimpiani Lapinmaassa. Aamuhämärässä lähdin Inarista.
Tie oli auki, porot reippaat. Kun saavuin Tervettivaan, viimeiseen
lappalaiskotaan Inarissa n.s. Muonioniskan tien varrella, sain
tietää, että siellä asuva lappalainen, odottaessaan minua, jo varhain
aamulla oli kokenut kalanpyydyksiänsä, ja saanutkin muutamia rautuja
ja siikoja. Ei ollut vielä päivällisaika, mutta miehen pyyntö, hyvä
porolaidun ja mainiot kalat saivat minut odottamaan niiden keittämistä,
semminkin kun 20 penikulman taipale erämaan läpi nyt oli suoritettava.
Syötyäni lähdin ja yövyin matkustavaisia varten rakennettuun kotaan.
Siellä ei ollut ovea eikä penkkejä. Olin nyt matkustanut 7 penikulmaa.
Toisena päivänä kuljettiin 4 penikulmaa hyvissä oloissa Sankavaaraan.
Kolmantenakin päivänä kävi vielä kaikki hyvin, vaikka lumi oli syvää,
ja porojen täytyi siinä kahlata. Olin luullut että, jos lähtisimme
varhain liikkeelle, sinä päivänä pääsisimme tunturin poikki. Oli
sunnuntai, eikä lappalainen mielellään silloin matkusta. Pidettiin
siis lyhyt jumalanpalvelus ja lähdettiin, mutta ei oltu päästy
kuin 3 penikulmaa, kun Peltovuomatunturin juurella puhkesi kauhea
rajuilma, ja meidän täytyi viettää neljäs ja viideskin päivä hirveässä
tunturiseudussa, ilman tulta, ja vilua ja ilmaa vastaan etsien suojaa
kuopissa ja rotkoissa, sillä semmoisissa oloissa emme rohjenneet jatkaa
matkaa tuntureilla. Siellä uhkasi hautautuminen tunturin kuiluihin. Ja
kun valitin lappalaisille oloamme näissä hornan kuiluissa, olin heidän
mielestään varsin kohtuuton; sillä hätäkö meillä täällä, sanoivat he,
toista olisi tuolla tunturilla. He olivat omalta kannaltaan oikeassa,
sillä he olivat tyytyväiset kun saivat runsaasti syödä kuivatuita
kaloja ja lihaa. Mutta minua se ei tyydyttänyt. Heitä ei koskaan
vaivaa vilu hyvissä turkissaan; minua taas yhäti matkapuvussa oleminen
rasitti, ja minua siinäkin paleli. He saivat janonsa sammutetuksi
lumen syömisellä; minä en. He nukkuivat vaikka vuoret jymisivät,
pilvet järkkyivät, myrskyt raivosivat ja peittivät vuoret kinoksilla;
mutta minä en saanut unta, joka olisi yötäni lyhentänyt. Kaikkialla
lensi lumivyöryjä ympärillämme, ja ne yhä kasaantuivat tunturien
kupeille. Mutta vihdoin nämäkin vaikeudet lakkasivat. Päivällisaikaan
selkeni, ja me saimme jatkaa matkaamme. Tunturilla ei ollut niin syvää
lunta, kuin metsäalalla. Porot siis voivat siellä juosta, ja lumelle
muodostuneella jääkalvolla pulkka luisti hyvin, joten illalla pääsimme
metsäseutuun Peltovuoma Tuoddarin eteläpuolella. Matkan vaivoja,
uupumusta, jäsenten jähmettymistä, ja viikon ajan olemista nahkapuvussa
lievensi koko lailla lappalaisten vilpitön ilo, kun saapuivat pulkkani
ympäri ja kiittivät Jumalaa, joka oli meidät tunturilta pelastanut. Nyt
olemme metsässä, sanoivat he, eikä ole hätää mitään, Jumalan kiitos;
täällä voimme virittää nuotion ja täällä keittää. Vihdoin, oltuamme
8 yötä ja päivää erämaassa ja tuomarin ja lautakunnan odotettua
meitä kaksi vuorokautta, saavuimme käräjäpaikkaan Enontekiäisen
Peltovuoman kylään, kuljettuamme 220 virstaa halki erämaan, jossa,
paitsi mainittua poikkeusta, ei tavata yhtään ihmisasuntoa. Semmoinen
on näiden kovaonnisten seurakuntien käräjämatka. Koko käräjäkansa
myönsi kumminkin, etteivät he koskaan tällä matkalla olleet niin
kovia kokeneet, eikä kukaan ennen ollut pakotettu viettämään kahta
vuorokautta tuntureilla. Kaksi miestä sairastui tästä vaivaloisesta
matkasta, eivätkä he parantuneetkaan, vaikkakin kuolema saavutti heidät
vasta seuraavana talvena.

Päätin jatkaa matkaani Ouluun. Enontekiäisissäkin keli paljon lumen
tähden oli sangen huono. Sieltä vanha lautamies kyyditsi minua.
Poroni oli heikko, jonka tähden minun usein täytyi kävellä. Milloin
rikkoontuivat valjaat, milloin taas lautamies tuli auttamaan poroani.
Alussa hän ei nurissut, sillä hän oli hyvillään tehdessään tuttavuutta
kanssani. Hän oli tuntenut isäni, ja oli paljon kuullut esi-isistäni
lappalaispappeina, joita hän sanoi apostoleiksi; mutta vihdoin monet
vaivat uuvuttivat sekä hänet että poroni, ja hän tiuskasi: "Olisitte
hyvä pappi muualla, mutta ette laisinkaan sovi Lappiin; eivät jaksa
porot teitä raahata, eivätkä kestä valjaat. Eikö piispalla ollut
pienempää miestä lähetettävänä." Lappalaiset pitävät suurena ansiona
että pappi on pieni jotta sitä voi helposti kuljettaa. Vuonna 1811
Sodankyläläiset päättivät kirkonkokouksessa papikseen pyytää A. E-tä,
syystä että hän oli keveä; ja vaivoin saatiin heitä perustamaan
pyyntönsä muihin syihin, sillä tätä he pitivät jo kyllin pätevänä.

Oltuani paluumatkalla pari päivää äitini, ja lisäksi muutamia päiviä
sukulaisten ja ystävien luona, lähdin taas matkalle, mutta tämän
viipymisen sain kalliisti maksaa monen liikayön vietolla taipaleella,
kun varhainen kevät sai tiet vajoamaan jo huhtikuun alussa. En
sittenkään malttanut olla poikkeamatta Sodankylän pappilaan, josta
vielä on 46 penikulmaa Utsjoelle. Pari vuotta sitten muuttaessani
Utsjoelle oli Sodankylän kirkkoherra, 60-vuotias vanhus, leskenä.
Pakinoituamme nyt vähän aikaa hänen kanssaan, tuli luoksemme mielestäni
18 vuotias, soma tyttö viinapullo ja pikari kädessään, nykäsi pastoria
takista ja kehotti tarjoamaan vieraalle. Heidän tuttavallinen välinsä
hieman ihmetytti minua, mutta siitä pian selvisin. Tämän tytön,
sanoi ukko, olen nainut senjälkeen kun viimein tapasimme toisiamme.
Olen melkein koko virka-aikani elänyt erämaassa, eikä minulla ole
vaatteita kosintamatkaa varten. Nuoret herrastytöt sitäpaitsi
nauraisivat minulle, enkä vanhasta välitä. Tämä tyttö palveli talossa
jo vaimovainajani aikana, ja pidin häntä sopivana hoitajakseni.
Sentähden, sanoi ukko, ajattelin: olkoon menneeksi! Siihen hän makeasti
nauroi, enkä ollut ennen nähnyt ukkoa yhtä hilpeänä. Matkalle oli
kuitenkin kiire ja hädin tuskin saavuin 5 p. toukok. Inariin, jossa
kansa oli jo vastassani rukouspäivää viettääksensä. Sillä oli kiire
kalastukseen ja linnunpyyntiin, ja sentähden erottiin jo seuraavana
päivänä. Keli oli mitä kurjin. Inarin ja tunturiseudun välillä meidän
täytyi enimmäkseen kulkea jalkapatikassa, tahmeassa lumessa, ja
kaikki rotkot olivat vettä täynnä. Tuiki laihtuneet porot raahasivat
vaivaloisesti melkein tyhjiä ahkioitamme. Monin paikoin maa oli paljas
ja purot virtasivat. Siitä oli seurauksena kiertomatkat ja ajanhukka,
niin että kului kaksi vuorokautta, ennenkuin olimme suorittaneet
tuon 5 penikulman taipaleen tunturiseudulle, jossa vielä oli täysi
talvi. Porot virkistyivät ja kulku kävi muutoin hyvin, mutta peläten
ruuanpuutetta, jos sivuuttaisimme Utsjoen kirkon, tien oppaat liian
aikaisin poikkesivat Utsjoen laaksoon, jossa virrat ja järvien rannat
jo olivat siksi auenneet, että useissa paikoin oli vaikea päästä jäälle
ja siitä taas maalle. Kuuden vuorokauden vaivojen perästä jylhissä
metsissä ja autioilla tuntureilla, jolla matkalla virrat olivat
turmelleet ruokavaramme, vaikka niitä paremman puutteessa kuitenkin
täytyi ravinnoksi käyttää, ajoimme seudussa yksinään asuvan lappalaisen
Matti Matinpoika Aikion kodalle, toivoen siellä ehkä löytävämme
verkkoja, joilla meidän sopisi pyytää kaloja joesta, uupuneiden porojen
levätessä; sillä Matin luulimme jo lähteneen kesäasuntoonsa. Mutta savu
nousikin kodasta; ovi oli auki, akkunaa ei ollut. Vaikka siellä oli
pimeä, huomasimme kuitenkin padassa kauniita, äsken saatuja kaloja,
ja nythän kelpasi kalat ja kalaliemi. Leipää ei ollut, ja juomana oli
vesi. Ruokahalu oli hyvä, isäntä hilpeä ja omalla tavallansa kohtelias.

Täällä lepäsimme kunnon ukon luona päivän, ja illalla jatkoimme matkaa
kotiapäin. Keli oli hyvä, mutta täälläkin olivat rannat auki, ja
pääsy jäälle mitä vaivaloisin. Sen yön aikana kuitenkin kuljettiin
pari penikulmaa, ja aamulla varhain saavuimme nimismies Högmanin luo.
Helluntaiksi, 26 ja 27 p. toukokuuta, pääsimme kirkolle.

       *       *       *       *       *

Yhden oppaan ja yhden Raidolmain tahi poronraition hoitajan seuraamana
lähdin joulukuussa 1826 Inariin. Tultuamme Kassajalgeen, oli täällä
koossa koko joukko Norjan lappalaisia odottamassa tuloani, voidakseen
siten epäsuotuisassa kelissä seurata minun jälkiäni Inariin, jonne
hekin olivat matkalla. Ehdotustani, että matkustaisivat edelleen sillä
aikaa kun minä syötin porojani, siis ei otettu kuuleviin korviinkaan.
Yksin en uskaltanut lähteä yön selkään, kun tie oli ummessa. Minunkin
oli siis pakko jäädä tänne yöksi. Puoliyön aikana käskin oppaani
virittämään tulen. Vähitellen alkoi sitten yksi ja toinen tuvassa
olevista nousta ylös, mutta paljon lukuisempi joukko yhä vielä nukkui
ulkona viritetyn nuotion ympärillä. Kello 4 aikana oli jo suurin
osa heistä jaloillaan, mutta ei kellään heistä näkynyt olevan matka
mielessä. Vihdoin lähdin minä miehineni. Oli kaunis kuutamo, ja kelikin
olisi ollut hyvä, jos tie olisi ollut auki. Mutta paljon lumen tähden
oli miesteni pakko tuon tuostakin taluttaa porojamme. Penikulman matkan
kulettuamme tavoitti meidät tuo seurue, jolla meidän aukasemamme
tie oli ollut käytettävänään. Pysähdytimme poromme, jotka silloin
alkoivat kaivaa jäkäliä lumen alta. Mutta ei yksikään tuhoista ajanut
edellemme. Hekin antoivat poronsa syödä, ja joku heistä riisuikin
poronsa. Vähän aikaa mietittyään, huomasivat useimmat heistä kumminkin
kohtuuttomaksi, kun olimme yhtä seuraa, että minun pitäisi koko matkan
avata tietä. Utsjoen lappalaisia oli näet sillä välin saapunut, he
kehoittivat seuraamaan, ja niin tekivätkin Norjalaiset. Vähintäinkin
sadalla porolla ajoivat he nyt ohitsemme. Vasta syötyämme lähdimme
mekin liikkeelle. Tuon seurueen saavutimme kumminkin vasta Mierasjavren
kodalla, vaikka nyt olin käyttänyt 1 1/3 penikulman matkaan ainoastaan
puolet siitä ajasta, jonka ensimäiseen penikulmaan olin täytynyt
tuhlata.

Nyt syntyi uusi kinastus edellä ajamisesta, mutta se loppui kuitenkin
siihen, että muutamat nuoret miehet, joiden porot olivat valjastetut,
ratkaisivat asian. "'Isä' vaivaantuu enemmän tunturilla kuin me, jotka
olemme niihin tottuneet. 'Isä' levätköön täällä hieman, kyllä nuo muut
lähtevät meidän perässämme; mutta ette saa viipyä kauvan, sillä taivas
ei ole tyyni ja saattaa syntyä rajuilma." Ja niin lähtivätkin kaikki,
niin että minä hyvin ajetulla tiellä joutuisasti pääsin muiden jäljissä.

Tunturilla ei ollutkaan enään paljon lunta. Kun siellä noin
puolimatkalla syötettiin poroja ja juteltiin, tuli luokseni vaimo,
joka valitti vatsankipua ja pyysi lääkkeitä. Kotiapteekissani
kuljetin aina mukanani muun muassa viinaa ja kiniiniä, ja annoin
sitä vaimolle, joka sanoi lääkkeen tehneen hänelle hyvää. Kun samana
iltana saavuimme ensimmäiseen asumukseen Inarissa, en huomannut
sairasta vaimoa ja tulin siitä levottomaksi, etenkin kun sain kuulla
että hän oli raskaudentilan viime asteella. Moittiessani väkeä siitä,
että olivat jättäneet hänet, puolustautuivat he sillä, että hänellä
muka oli toinen nainen seurassaan. Juteltiin ja syötiin; toinen pata
toisensa jälkeen nostettiin tulelta pois, ja minunkin ruokani oli
valmis, kun samalla noin 20 vuotias lappalaistyttö saapui huoneeseen.
Hänen päänsä, poskensa ja otsansa olivat myrskylakin peitossa. Se oli
kokonaan huurteinen, ja samoin muukin pukunsa. Hänkin oli matkalla
joulunviettoon. Ei hän vielä ollut tervehtinytkään, ennenkuin kysyin,
tiesikö hän mitään sairaasta vaimosta. "Kyllä, hän on täällä" kuului
vastaus, ja samassa alkoi hän purkaa myttyä, josta nyt kuului lapsen
itkua. Vaimo oli synnyttänyt tunturilla. Riensin ulos kutsumaan häntä
sisään, tapasinkin hänet nuotiolla, johon jo oli asetettu kattila,
jossa vettä lämmitettiin lapsen pesemistä varten. Lapsi oli sillä välin
vapautettu kääreistään, jona oli ollut jäniksen nahka, päällystetty
poronvasikan nahalla. Tuvassa luovutettiin vaimolle mahdollisimman
paras vuodesija, mutta siihen vuoteeseen hän ei mennyt ennen kun oli
tytön avustamana pessyt lapsensa. Kysyttyäni hänen terveyttään, hän
vastasi kyllä jaksavansa olla liikkeellä, jos sitä sallittaisiin. Ja
kun moitin häntä siitä, että oli semmoisessa tilassa lähtenyt matkaan,
sanoi hän lähteneensä Inariin, sieltä hankkiaksensa itselleen piian,
jota hän tarvitsi juuri tämän tilansa tähden. Inarista hän oli luullut
joutuvansa takaisin ennen synnyttämistään. Muutoin hän arveli, että tuo
vaeltava lappalaiselämä ei suinkaan ollut sen mukavampi, päinvastoin
vaivaloisempi, kuin tämä kirkkomatka hyvällä ilmalla ja hyvien ihmisten
seurassa. Kun lähdin täältä, jäi hän sinne ja lupasi siellä viipyä
kunnes täydellisesti toipuisi. Mutta jo joulujuhlan alussa tapasin
hänet lapsineen kirkolla. Ettei äiti eikä lapsi tällä matkalla saaneet
mitään vammaa, havaitsin kun v. 1831 muutin Lapista pois. Vilu ja
varhainen työhön ryhtyminen synnyttämisen jälkeen vaikuttavat kuitenkin
varsin haitallisesti moneen lappalaisvaimoon. On useita esimerkkejä
siitä, että vaimot, jotka liian varhain ovat lähteneet liikkeelle,
useita vuosia ovat sairastaneet ja semmoisina pysyneet kunnes
uudestaan ovat joutuneet raskaudentilaan. Kerran ripitin vaimoa, Antti
Antintytärtä, joka tämmöisestä syystä oli 18 vuotta maannut rampana.
Mutta yleensä lappalaisnaiset synnyttävät helposti.

       *       *       *       *       *

Joulukuussa 1830 matkustin etelästäpäin Inariin. Puljusta lähtiessä
on kuljettava Peltovuomatunturin poikki, josta tällä kertaa helposti
suoriutuimme. Ensi päivänä ajoimme 8 penikulmaa, ja seuraavanakin
päivänä kävi kaikki hyvin, paitsi että Vaskojoella oli tulvavettä,
joten täytyi nousta pulkasta ja kahlata vedessä. Kyllä silloin kysytään
että ovat jalkineet kunnossa.

Mutta nyt puhkesikin taas hirveä rajuilma, ja opas oli ainoa johon
voimme turvautua. Hän hiihti edellä, ja nopeasti lappalainen
hiihtääkin, mutta kun hänellä on perässään kuljetettava syvässä
lumessa kahlaava poro, joka tekee vastarintaa, hän ainoastaan hitaasti
edistyy, eikä sitä kestä reippainkaan mies muuta kuin muutaman virstan,
ennenkuin hänen täytyy levähtää.

Kuljettuamme kahdeksan tuntia pääsimme tiheään metsään ja yövyimme
siellä. Reippaat ja uupumattomat kyytimieheni suostuivat lähtemään
yöllä eteenpäin valmistamaan meille tietä, joka sitten olikin hyvä.
Olimme yhä vielä Vaskojoen rannalla. Siellä kun on hyviä niittymaita
kehoitin ja sain seurassamme matkustavan Antti Aikion suostumaan
uutisasunnon perustamiseen täällä, joka on kylläkin tarpeen tuolla 20
penikulman pituisella autiolla taipaleella.

Jatkaessamme matkaamme tapasimme porolappalaisia, jotka pyysivät
meitä kotaansa. Pari tuhatta poroa olikin tallannut lumen lujaksi,
ja matka siis luisti nopeasti. Isäntäväki otti meidät ystävällisesti
vastaan, ruokaa tietysti tarjottiin. "Jumalan kiitos", lausui isäntä,
"minulla on kaikkea, sano vain mitä haluat". Tupakkamassini kierteli
seurassa, ja kun se saapui minulle takaisin, löysin siinä, piippuani
täyttäessäni, Norjalaisen hopeariksin, jonka siihen oli pujahuttanut
isäntä. Hän oli rikas Norjan lappalainen, jonka nuorimman lapsen juuri
olin kastanut, ja hän oli tahtonut osottaa minulle kiitollisuuttansa
kun oli päässyt 20 penikulman matkasta oman papin luo. Riksi jätettiin
isännälle pohjarahaksi nuoren kansalaisen toimeentuloa varten.

Lähdettyämme tästä Norjan lappalaiskylästä saavuimme Kolmen kuninkaan
järvelle. Tästä on vain yksi penikulma Inariin. Aina kun etelästä tulee
tälle järvelle ovat matkan rasitukset unohdetut. Nyt täytyy poroparkain
ponnistaa viimeiset voimansa. Vaikka ovat olleet välttämättöminä ja
uskollisina seuraajina halki erämaan, ei niitä nyt säästetä. Jos
olisivat kuinkakin lamaantuneita tuosta pitkästä matkasta, joka aina
suoritetaan samoilla poroilla, lyöpi jokainen poroaan kiiruhtaakseen
sen kulkua. Ja alituiseen kuuluu huutoa. Kaikki saatavissa olevat
kulkuset ja kellot pannaan porojen kaulaan. Huumaavassa kalinassa
ja kilinässä jatketaan matkaa. Se, jonka poro uupuu, jää säälimättä
jälkeen, vaikka erämaassa kyllä uskollisesti pysyttiin koossa. Sillä
nyt on seurakumppanuus lopussa, ja vasta markkinapaikalla kädet taas
liittyvät tervehdykseksi.

Minuun on mainittu järvi erityisellä vetovoimalla vaikuttanut.
Se näet muistuttaa minulle lappalaisten entistä pappia Esaias
Mansvetuksenpoikaa, tuota Lapin lähetyssaarnaajaa, josta puhutaan
kertomuksessani Lapin kirkollisista oloista.

       *       *       *       *       *

Jouluna 1823 kävin Inarissa. Siellä ei tapahtunut mitään sanottavaa,
ellen mainitse sitä, että silloin, enemmän kuin muina vuosina,
olin puheenjohtajana lappalaisten kotakäräjissä, heidän kutsumana
ratkaisemaan useita heidän pieniä riitojaan uutisasukasten kanssa,
jotka yhä ahnaammin tahtoivat anastaa lappalaisten entisiä maa-alueita.
Minä olin lappalaisten kanssa samaa mieltä, että nimittäin
ikimuistoinen nautinto oli pidettävä perustuksena, ja uutisasukkaatkin
näkyivät jättävän asiat sille kannalle.

Viileässä ilmassa ja kutakuinkin huonolla kelillä lähdettiin
paluumatkalle Utsjoelle, ja matka oli sen vuoksi jotensakin
vaivaloinen. Mutta olkoonpa ilma kuinka edullinen tahansa, on sittenkin
mieluisampi kulkea jokilaaksossa kuin tuntureilla, ja kun siis
tuntureilta laskeutuu alas Utsjoen laaksoon Mierasjavrelle, ollaan
koko lailla iloisempia kuin ne, jotka parempiosaisissa paikkakunnissa
pitkää taipaleen päästä uupuneella hevosella pääsevät kievariin.
Järveä ympäröivät korkeat vuoret ikäänkuin seininä. Myrskyt ja
rajuilmat siis eivät raivoa siellä niin tuimasti, kuin tuntureilla,
ellei pohjoistuuli satu. Lappalaiset sanovatkin, että kun pahassa
ilmassa tuntureilta päästään metsään, niin on tultu suomalaiseen
pirttiin — jonkamoista asuntoa heillä ei ole. Mierasguojkan koski
juoksee vuoriseudun halki niin syvässä uomassa, että on mahdoton
kulkea sen rannalla. Mutta talvella on koskessa ja joessa tavallisesti
niin vähän vettä, että rantavesi jäätyy pohjaa myöten, muodostaen 2
— 3 kyynärää leveän jääpeiton siten paljastuneitten kivien lomissa.
Silloin näihin jääsuhteisiin tottumatonkin saattaa, varovasti ajaen,
päästä ohi vierimättä koskeen. Jos taas tämä jäänreuna on leudon
ilman vaikutuksesta sulanut, tahi tulvan alle joutunut, täytyy nousta
pulkasta ja vuorenjuuren jyrkimmissä paikoissa nelinkontan ryömiä
pitkin sitä, päästäkseen eteenpäin. Näin oli tällä kertaa asian laita.
Tuskin olin kerrotulla tavalla sivuttanut paikan, kun lappalaiset jo
olivat onnellisesti kuljettaneet sen ohi matkatavaramme ja käyttämämme
porot. Jonkun minuutin levättyämme, joka oli sekä miehille että
poroille välttämätöntä, olimme taas valmiit lähtemään.

Mukavasti ja pikaisesti jatkuikin matka Kevnesgjuoikkaan, noin 2
penikulmaa äskeisestä paikasta. Täällä jää usein patoo vedet. Se nousee
silloin korkealle, pysähtyy ja saa uuden jääpeitteen, joka sitten,
kun vesi taas on laskeutunut, jää ilmassa riippuvaksi. Sellaisten,
usein korkealla vedenpinnasta kaarevien jääsiltojen kestävyys riippuu
osaksi siitä paksuudesta, jonka ne ovat saaneet jäätymisen aikana ennen
vedenlaskua, osaksi siitä, kuinka suuri niiden pinta-ala on. Jos tämä
on laaja tai jää liian heikko, se usein likistyy omasta painostaan.
Tässä sitä ei ollut kumpaakaan, sillä jää oli melkoisen paksu eikä
siltakaan kovin laaja. Lappalainen, joka ajoi edellä, suoriutui hyvin
tuosta tasaisesta ja ohuen lumen peittämästä sillasta. Mutta kun
minun, joka olin raskaampi, piti ajaa sen yli, putosin poroineni 2
1/2—3 kyynärän korkeudesta joen pohjaan. Sieltä kyllä lappalaisen
avulla pian pääsin ylös, mutta vaikka vesi ei ollut syvää oli sitä
sentään siksi paljon, että sopimattomaan vuodenaikaan sain melkein
liian raittiin kylvyn. Tuskin olin vielä itse joutunut miettimään
keinoa, miten saisin kuivat vaatteet päälleni, ennenkun jo lappalaiset
keskustelivat pitikö rannalle laitettaman nuotio, jonka ääressä voisin
riisuutua, tai oliko matkaa viipymättä jatkettava. Yksi heistä oli
jo puuhassa kaataa kuiva honka nuotiota varten, mutta toinen oli jo
ryhtynyt valjastamaan virkuimman poroistamme pulkkani eteen. "Riennä
isä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme asuntoon". Kahteen kertaan ei minua
tarvittu siihen kehoittaa, ja nyt mentiin tuiminta laukkaa eteenpäin,
eikä kauvankaan, niin saavuimme Kassajalgen luo, joka onneksi asui
vain noin 1/4 peninkulman matkan päässä. Isäntä talonväkineen oli
kotona. Kohteliaana miehenä ja tietäen tuloni hän saapuessani oli
paikalla. Tulisiassa palavaan tuleen lisättiin puita, niin että meillä
kohta oli aika rovio. Lappalaiset tarjosivat minulle viinaa, josta
heillä paluumatkalla Inarin joulumarkkinoilta ei ollut puutetta. Pidin
kuitenkin väkevää kahvia, jossa oli vähän rommia seassa, parempana,
kun ei ollut rieskamaitoa saatavissa, enkä voinut huomata että kylpy
joenpohjassa olisi tehnyt minulle haittaa. Noin kymmenkunta vuotta
sitten eräs norjalainen kauppias oli pudonnut samaan koskeen vieläkin
korkeammalta. Joenpohja oli silloin ollut kuiva, mutta pudotessaan
hän oli menettänyt tasapainon ja loukannut päänsä pahasti. Olin siis
suoriutunut tästä seikkailusta vähemmällä vauriolla kuin tämä kauppias,
ja niinikään pelastunut siitä helpommin kuin samanlaisesta asemasta
eräs esi-isäni Jaakko Olavinpoika, joka viidennentoista sataluvun
loppupuolella oli kirkkoherrana Iissä. Hänestä näet kerrotaan, että hän
matkalla mainitussa pitäjässä oli tehnyt samankaltaisen kuperkeikan
Kintaskoskessa, jossa hänen sitten oli täytynyt olla yhdeksän
vuorokautta jääsillan alla, ennenkuin hänet, vielä tosin elävänä,
sieltä nostettiin. Tämän putoamiseni seuraukset kävivät kuitenkin
jälestäpäin varsin arveluttaviksi minulle.

Kassajalgesta lähtiessämme keli oli hyvä, tie auki, tunturit ja kosket
takanamme. Porot juoksivat liukkaasti. Kirkkaana kuu kumotti tuhansien
tähtien loistaessa tummansinisellä taivaalla, kun ei mikään pilvi
nähtävästi rohjennut näyttäytyä majesteetillisessa taivaanvalossa.
Tuskin penikulmaakaan oli kuljettu ennen kun tunsin itseni viluiseksi,
mutta sitä pidin vain kylvyn tilapäisenä seurauksena. Ilta oli
kylmä, kuura peitti jokaisen turkinkauluksen, ja kuuvalossa välkkyi
jääpuikko jokaisen miehen parrassa. Kymmenkunta poroa kelloineen
kulkusineen juoksi milloin rinnakkain milloin perätysten, ja matka
kului nopeasti järvillä, joiden jäiltä Tuulikki edellisenä päivänä oli
lakaissut pois lumen. Kaukana pilkisti valo mäntyjen latvojen lomitse.
Huomautin eräälle seuralaiselleni siitä, että täällä tapaamme ihmisiä.
"Isä, olemme kohta Högmanin luona", hän vastasi, murtaen, norjaksi.
Hän oli rikas Norjan lappalainen, ystävällinen ja miellyttävä.
Kohteliaisuudesta hän ei ollut minua puhutellut, vaikka kyllä olimme
rinnatustenkin ajaneet. Siten kulkiessamme kyselin häneltä yhtä ja
toista, johon hän vastasi yhä lisäten: "niin on, isä", vaikka hän
oli minua ainakin 30 vuotta vanhempi. Oli kuljettu runsaasti kaksi
penikulmaa eikä kirkolle enään ollut muuta kuin yksi penikulma.
Kirkkoväkikään ei ollut sen pitemmälle joutunut. Mäellä näkyi jo
kaukaa, paitsi nuotioita, savua, poroja ja ahkioita, myös tulella
riippuvien patojen ympärillä puuhaavien ihmisten päitä ja kasvoja. Heti
kun he kuulivat porojemme kellojen äänen, riensi joukko nuoria miehiä
meitä auttamaan, siltä varalta että poromme säikähtyisivät koiria,
valkeata ja rakennuksia. Tuskin huomasin heidän olevan läheisyydessä,
ennenkuin he jo, lakki toisessa kädessä, toisella puristivat
kättäni rehellisiksi tervetuliaisiksi. Ennenkuin pääsin ahkiostani,
keventääkseni poroni kuormaa jyrkässä mäessä, oli lappalainen jo
asettunut poroni eteen ja tarttunut ohjaksiin, toinen lappalainen
sysäsi takaa, ja semmoisella vauhdilla kuljettiin ylöspäin, että kaksi
ijäkkäämpää lappalaista, jotka juoksivat vieressäni, tarjotaksensa
apuansa ja vetäen hihnasta tai nuoranpätkästä, eivät jaksaneet seurata.
"Hyvää päivää, tervetuloa", kuului oikealta ja vasemmalta, ja sain
pusertaa monen kättä. Luulisi ehkä niiden väsyttävän, etenkin silloin
kun, kuten nyt, kernaasti rientäisi pakkasesta lämpöiseen huoneeseen.
Mutta minusta se ei ole milloinkaan siltä tuntunut, enkä ole koskaan
yksistään kohteliaisuudesta ja ainoastaan loukkauksen välttämiseksi
tarttunut lappalaisen käteen, vaan olen sen aina tehnyt todellisella
ilolla ja mielihyvällä, he kun niin herttaisesti esiintyvät ja niin
sydämellisellä tavalla toivottavat iloista jälleennäkemistä.

Kaikkien padat kiehuivat, ruokaa valmistaessa, ja nimismies Högmanin
pienestä kamarista tuvan takana, jossa hän itse asui, loisti valoa.
Tupa, joka oli varattu talonväkeä ja lapsia varten, oli jo väkeä
täynnä. Nimismies, joka oli seurassamme matkustanut, oli joutunut ennen
meitä, ja joulun ja minun kunniakseni valaissut kamarinsa pöydälle
viritetyllä kynttilällä sekä tavallista suuremmalla, huoneen nurkkaan
asetetulla hylkeenrasvalampulla ja loimuavalla takkavalkealla. Olin
tuskin ehtinyt riisua turkkini, ennenkun höyryävä kahvipannu seisoi
pöydällä täynnä niin oivallista kahvia etten sellaista ollut moneen
aikaan juonut, sillä nimismies oli semmoisen keittämisessä mestari.
Kahdenkesken tyhjennettyämme kannua vetävän pannun, tupakoituamme ja
pakinoittuamme, jatkoin matkaani pappilaan.

Högmannilla oli ollut koossa suuri joukko sekä Suomen että Norjan
lappalaisia. Moni heistä oli seurannut meitä aina Inarista asti. Niitä
oli kai ainakin 100 henkeä poroineen, jotka nyt kulkivat edellämme.
Ne saavutimme vasta sillä järvellä, jonka rannalla kirkko ja pappila
sijaitsee. Tänne oli kirkolta vastaani ajanut Utsjoen lappalaisia. Eräs
heistä asettui pulkkani nokalle sanoen: Antakaamme nyt porojen maistaa
vähän lunta niin tulevat reippaammiksi ja jaksavat paremmin. Järjestys,
arveli hän, nyt vaatii, että oppaasi ajaa ensimäisenä, sinä sitten
ja vihdoin me. Muutoin saattaisi kansa ehkä luulla että olet sairas
tahi kuollut. Vielä vähän keskusteltuamme saivat poromme laukata, ja
muutamassa minuutissa saavuimme kirkkovallille, jossa vanha lukkari oli
meitä vastassa.

Tämän matkan seurauksiin saamme kohta tutustua.



XII.

Sairaus.


"Kun terveys puuttuu, kaikki puuttuu", sanotaan; ja syystä. Siten oli
minunkin laitani joulukuun viimeisinä päivinä 1823 suorittamani juuri
kerrotun matkan jälkeen. Siitä ajasta minulla ei ollut monta tervettä
päivää Utsjoella oloni aikana. Vuosi 1823 olikin sentähden viimeinen
onnellinen vuoteni Lapissa.

Uupuneena tuosta matkastani nukuin yöni levollisesti, niin että
uudenvuoden aamuna en herännyt ennenkun ijäkäs lukkari astui
huoneeseni, toivottaen hyvää uuttavuotta ja ilmoittaen, että oli
toimitettava muutamia lastenristiäisiä. Puettuani ryhdyin toimituksiin,
ja samassa näkyi vaalea raita taivaanrannalla kaakossa. Se oli
aamunkoitto. Lapset ristittiin, lastensynnyttäjät otettiin kirkkoon,
rippiväki kirjoitettiin, rukous pidettiin, eikä nyt ajasta ollut
mitään tuhlattavaa, jos oli jumalanpalvelus saatava suoritetuksi
valoisimpina tunteina. Kynttiläinpuute oli täällä siksi suuri, että
niitä täytyi varsin säästävästi käyttää kirkossa. Inarista palattuani
en ollut varsin reipas. Aluksi luulin tätä seuraukseksi pilvipakkasista
päivistä ja öistä pitkällisen matkan aikana sekä häästä, jota oli,
poissaoloaikanani lämmittämättömissä huoneissa. Kokouksessa oli
lukuisasti väkeä, eikä siis ollut aikaa levätä. Sunnuntaiksi, tammikuun
4 p:ksi, saapui kansaa kaksinverroin, ja se lähti pois vasta loppiaisen
jälkeen. Paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä en nähnyt luonani yhtäkään
lappalaista, mutta kauppakojusissa, jotka olivat noin 100:n sylen
päässä pappilasta, vilisi ihmisiä aamusta iltaan kuin mehiläisiä
kekonsa ympärillä. Tammikuun 7 p:nä olin taas ypöyksin, mutta lepo ei
ollut yhtä suloinen ja haluttu kuin edellisten joulu- ja uudenvuoden
töiden jälkeen; ja 8 p. illalla, noin kello 6 aikana, kohtasi
minua ankarat tuskat, joihin liittyi vilu, pistokset, väristys ja
sietämätön särky jaloissa ja niveleissä. Joku päivä sen jälkeen tulin
tajuttomaksi. Siinä olon aikanani olivat lappalaiset, kuten sittemmin
sain kuulla, antaneet minulle nieltäväksi kaikenlaista, jota pitivät
minulle terveellisenä, muun muassa äsken teurastetun poron verta.
Kahden viikon ajoittaisen horrostilan jälkeen, jolloin kärsin kauheata
särkyä, toinnuin vähitellen. Hartmanin ja Tissotin lääkärikirjat ja
Julinin matka-apteekki olivat ainoana turvanani. Jo sairauteni alussa
olin kirjoittanut Vuoreijan linnan komentajalle Pleimille, pyytäen
saada sieltä sotilaslääkäri luokseni 180 virstan päästä. Vastaus tähän
pyyntööni ei tullut Pleimiltä, joka oli minulle tuttu ja käydessäni
Vuoreijassa oli kohdellut minua hyvin ystävällisesti, vaan hänen
jälkeiseltä komentajalta, joka, niinkuin nyt sain tietää, siellä oli
astunut virkaansa viime suvena. Paitsi muutamia kohteliaisuuksia
sanottiin kirjeessä: "Lääkäri ei saa ilman Trondhjemissä asuvan
kenraalin lupaa lähteä linnasta, mutta jos tahdotte, kirjoitan siitä
kenraalille." Norjan posti lähti talvella vaan kerran kuukaudessa
Vuoreijasta etelään, ja kirjeitten sanottiin saapuvan kolmessa
kuukaudessa Kristianiaan. Ainakin 5 — 6 kuukautta olisi siis kulunut
ennenkun linnanpäälikkö saisi vastauksen kenraalilta. Lähimmän
suomalaisen lääkärin luo oli 75 penikulmaa. Hartman ja Tissot jäivät
siis ainoiksi auttajikseni. Niiden neuvosta panin sinapintaikinaa
pohkeisiin ja tervaa jalkapohjiin. Sekä pohkeista että jaloistani nahka
siitä irtaantui, josta taas seurasi särkevä ja sietämätön tunne; mutta
samassa määrässä helpottivat pistokset ja luuvalo. Kun noista vetävistä
aineista tunsin helpotusta, uudistin tätä tuskallista lääkekeinoa
kohta kun nahattomiin paikkoin oli kasvanut uusi nahka. Jo helmikuun
lopussa olin siksi kuihtunut, ettei minussa ollut juuri mitään muuta
jälellä kuin luut ja nahka. Nyt oli se aika, jolloin lappalaiset
eninten suorittavat kauppamatkojansa Norjaan. Useimmat heistä kulkivat
pappilan kautta. Jokainen tahtoi nähdä kuinka oli minun laitani. Asuin
paikkakunnassa, jossa ovet ovat pidettävät avoinna jokaiselle, mutta
tämä heidän hyväntahtoisuutensa oli nykyisissä oloissani minulle
sangen rasittava. Jokainen sisääntulia toi muassaan runsaasti kylmää
ja raakaa ilmaa, sillä nähdessään minut he hämmästyneinä unohtivat
sulkea oven, ja entisen tavallisen tervehdyksen sijassa sain vielä
kuulla: "No miltä se kirkkoherra nyt näyttää! Kuolee pian, ja me
jäämme papittomiksi." Toiset itkivät, toiset rukoilivat Jumalaa minun
puolestani. Kärsivällisyyteni oli suuri, ja usko sitä vahvisti; mutta
alistumiseni ei sittenkään ollut niin suuri, että olisin levollisesti
kohdannut kuolemaa, ollessani vasta kolmannenkymmenen vuoden ijässä.

Semmoisessa tilassa olin, kun maaliskuun keskivaiheilla arvaamattani
tuli luokseni Alation rovasti Jordan, Norjan Länsiruijasta. Koko
Itäruijan voutikunta oli tänä vuonna ilman pappia, ja käytyään
Vesisaarella, jonne hän oli matkustanut palvellakseen Varangin ja
Tenon seurakuntia, palasi hän nyt, kuultuansa missä tilassa olin,
Utsjoen kautta kotiaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut pelkkä lyhyt
tervehdyskäynti luonani, vaan hän halusi antaa minulle kaiken sen
avun, joka näissä oloissa oli mahdollinen. Hän oli tavallista enemmän
tieteellisesti sivistynyt, ja hän huomasi pian että ruumiillisiin
tuskiini oli liittynyt synkkämielisyys. Hän piti siis minua täällä
auttamattomana ja koetti kehoittaa minua tulemaan hänen seurassaan
Alatioon, vakuuttaen rouvansa kyllä hoitavan minua huolellisuudella;
vaikkakin hän itse, joka samalla oli tunturi- eli lappalaispappi, oli
tähän vuodenaikaan varsin vähän kotonaan, kun hänellä nyt oli niin
monta kirkkoa hoidettavanaan. Kyllä, vakuutti hän, toimitan Alatioon
lääkärin Tromsasta. Tätä kaikkea pidin mahdottomana suorittaa, sillä
en jaksanut ilman suurta ponnistusta olla edes muutamia minuuttia
istuallanikaan. Ja hänen ehdotuksensa tiesi, että lähtisin 30:nen
penikulman matkalle, joista 12 pnk Karasjoelle, ainakin kolmanneksi
osaksi tunturien poikki, ja sitten Alatioon 18 pnk, enimmäkseen
tunturiseutuja sekin. Mutta hän pysyi väitteessään, että täällä
tuskani suuren ruumiillisen heikkouteni vuoksi piankin heikentäisi
sielunvoimanikin, joita kalvoivat kärsimättömyyteni, suruni ja huoleni.

Hän ei ainoastaan kertonut minulle juttuja ja hauskoja tapahtumia vaan
puhui myös vakavista aineista. Kosketeltiin milloin klassillista,
milloin uusinta kirjallisuutta. Horatius, Ovidius ja Qvintillianus
olivat hänelle muinaisajan mallikelpoisimmat kirjailijat, ja
viimeksi mainitun teokset hän vetikin taskustaan, jossa hän sanoi
niitä aina matkoillaan kuljettavan mukanansa. Uudemman aikaisista
kirjailijoista hän oli enimmin mieltynyt Tassoon. Shakespearia ja
Holbergia hän innokkaasti ihaili, ja Goetheä hän jumaloitsi. Hän
oli monessa suhteessa originaali, ja hänestä saattoi sanoa, että
jokainen hetki hänessä synnytti uuden aatteen. Hän ei ollut ainoastaan
kaunokirjallisuuteen perehtynyt, hän oli myös etevä teoloogi.
Hän tunsi kuolleita ja eläviä kieliä, muinaisuuden historiaa ja
muinaisjäännöksiä, samoin kuin tunnettuimpien kansojen kirjallisuutta,
taidetta, tapoja ja laitoksia. Siitä, etten liiottele, on todistuksena
se, mitä hänestä sanoo prof. Zetterstedt teoksessaan "Resa genom
Sveriges och Norges lappmarker". Rovasti Deinboll lausui Jordanista,
että hänestä epäilemättä tulee Norjan ensimäinen piispa, ei ainoastaan
aikaan vaan arvoonkin nähden.

Siten muutamia tuntia käytettyään kykyänsä minun virkistämisekseni,
ja minun liikkumattomana ja mykkänä kuultuani kuinka nero ja oppi
ihmeellisellä tarmolla virtasivat hänen huuliltaan, tunsin itseni
levollisemmaksi ja tilani paremmaksi; mutta matkaa oli minusta
mahdotonta ajatella. Sillä tekosyyllä, että hänen pulkkansa ja ahkionsa
olivat epäkunnossa, hän jonkun aikaa päivästä oleskeli pirtissäni,
niitä muka korjatakseen. Ja seuraavana päivänä hän toikin luokseni
tavattoman pitkän ja suuren ahkion, ja muodoltaankin omituisen.
"Tämän", sanoi hän, "olen rakennuttanut teille matkavaunuiksi, ja
siihen täytyy teidän istua. Täällä teillä ei ole muuta kuin kuolema
edessä, ja mutkittelematta täytyy teidän joko seurata minua tai
matkustaa sukulaistenne luo Suomeen". Vastaväitteisiini hän vastasi
pitkillä otteilla Holbergista, Wielandista y.m., jolla kaikella
hän sai minussa viritetyksi toisen mielen ja uusia ajatuksia. Hän
oli äärettömän iloinen ja miellyttävä, ja hänen kasvoillaan loisti
ihmisrakkaus, palveluksen halu ja hyvyys. Hän ei suonut minulle mitään
aikaa synkkiin mietelmiin, vielä vähemmin toivottomuuteen, koetti
vaan pakottaa minua valitsemaan jomman kumman hänen ehdotuksistansa.
Ahkioon tehtiin vuode, ja minun täytyi koettaa hänen minulle keksimää
ajopeliä. Päätin vihdoin voiton ja tappion uhalla lähteä. Hän kiitti
minua reippaasta päätöksestäni, ja sanoi paremmalla omallatunnolla
nyt lähtevänsä luotani. "Joko kuolla tai voittaa" (Aut moriendum aut
vincendum) sanoin minä, ja tähän hän tyytyi, vaikka en suostunutkaan
matkustamaan siihen turvapaikkaan, jonka hänen vierasvaraisuutensa
tarjosi minulle vieraassa valtakunnassa, vaan päätin mennä isänmaahan,
johon minulle kuitenkin oli kaksi vertaa pitempi matka. Kohta tämän
jälkeen rovasti Jordan lähti, ja kaikki oli valmiina minunkin matkaani
varten, joka oli määrätty maaliskuun 13:ksi päiväksi. Mutta vähän ennen
sitä päivää oli pohjoisnapa avannut tuulisäkkinsä ja tyhjensi niitä
sellaisella raivolla, että lumikinoksiin ja lumikuoreen ilmaantui
juopia ja halkeamia, ja siten paljastettu pehmeä lumi pyryili ja
karkaili myrskyn ajamana. Vielä 14 p. pieksivät maan pintaa yhä
rajummat myrskyt ja tuulispäät. Mutta 15 p:nä aamulla länsi vihdoin
selkeni vuorten huipuilla ja päivä valkeni idästä ihanana ja kauniina.
Lappalaiset, joiden oli täytynyt rajuilman aikana pysyä paikoillaan,
rupesivat taas matkustamaan, niin että tiet tulivat ajetuiksi,
jonka tähden minäkin, luottaen Kaitselmukseen, vihdoin maaliskuun
21 p:nä varhain aamulla ryhdyin matkaani kotimaahan. Tehtiin vuode
ahkioon, jonne jaksoin mennä avutta, laskin siihen pitkäkseni, ja
minut sidottiin siihen kuten muukin kuljetustavara, matkustaakseni
sillä tavoin 500 virstaa Suomen rajalle. Kuinka se matka suoritettiin
sitä tuskin muistan; mutta sen muistan, että ensimäinen ja toinen
päivä olivat pahimmat. Lumen olivat tuulet aukeilta paikoilta
lakaisseet pois, jonka tähden tiet olivat epätasaiset, ja aurinko
oli jo paljastanut terävät kivensyrjät, joita vastaan ahkio kalmasi
ja loukkautui. Epätasaisilla aukeilla se viskautui toiselta kiveltä
toiselle, jopa kaatuikin, jolloin lappalaisen täytyi tulla avukseni.
Matkan tuskissa kyytimieheni, lappalaisen Iisakki Juhonpoika Guttormin
kärsivällisyys ja osanotto kurjuuteeni oli vallan ihmeteltävä. Se
vaiva, jonka hän näki, ja se kärsimättömyys, jolla minä kohtelin hänen
hyväntahtoisuuttansa, eivät saaneet häntä suutuksiin, väsyneeksi,
eikä kärsimättömäksi. Mutta mitä kauvemmin matkaa kesti, ja mitä
kovemmin olin kärsinyt särkyä jaloissani, sitä enemmän näyttivät
ruumiinvoimani lisääntyvän. Matkalla oli ruokahalu hyvä. Pohkien ja
polvien ajettuminen lisääntyi, mutta särky käsivarsissa ja niveleissä
väheni. Maaliskuun 24 p:nä saavuin Inarin kirkolle. Osa seurakuntaa,
joka ei tietänyt sairaudestani, oli koossa, sillä minua odotettiin
Marianpäiväksi. Kun kansa huomasi tilani, ei se minulta vaatinut mitään
papillista toimitusta. Kaikille jaksoin kuitenkin silloin jakaa Herran
ehtoollista, ja 28 p:nä kokoontui taas paljon väkeä kirkolle. Nekin
kaikki saivat Herran ehtoollisen, mutta seuraus siitä oli, että itse
toimessa uupumuksesta kaaduin alttaria vastaan, ja että kirkonisännän
Iisakki Paadarin täytyi toimituksen loppupuolella minua taluttaa.

Koska joulunaikana oli alakuu, ja kun ei ole tavallista pimeänä aikana,
vaan ainoastaan kuu-valossa käydä hautausmaalla, ei silloin ilmoitettu
ruumiita siunattaviksi. Minulla oli sentähden nyt edessäni käynti
siellä. Hautausmaa sijaitsee Inarinjärven saaressa, noin penikulman
päässä kirkosta. Sinne tultuani minut talutettiin satavuotisen hongan
suojaan. Sitä käytin toimituksen aikana selkänojana ja ahkiota
istuimena. Vastapäätä oli toinen vanha mänty. Sen juurella istui
nuori nainen, Antti Yrjönpoika Morottajan tytär, itkien miehensä
haudalla. "Älä itke", sanoin hänelle, "ne vain itkevät, joilla ei ole
toivoa". "Minä itken", vastasi hän, "kun en saa seurata miestäni hänen
hautaansa; hän on minut jättänyt. Noin vuosi sitten sinä vihit meidät,
ja nyt hän jo on poissa. Se minua kuitenkin lohduttaa, että tie sinne
ei ole pitkä, mutta odotus pitempi." Eräs 75:den vuoden vanha ukko,
Antti Matinpoika Walle istui läheisyydessä ja lausui tähän: "Ei sinun
pidä huokailla ja valittaa. Eläväthän isäsi ja äitisi, kyllä he sinusta
huolen pitävät; ja vaikka niitäkään ei olisi, on sulla paras isä
taivaassa. Olin jo mieskuntoinen, kun isäsi ja äitisi olivat lapsia, ja
nyt istun lapsenlapseni haudalla. Minulle sen henki huutaa: pian tulet
perässä. Olen vuosiin ja vaivoihin kyllästynyt, mutta kiitän Jumalaa,
jokaisesta päivästä." Nyt saapui väkijoukko, joka ilmoitti että kaikki
oli valmiina. Tuo vanha ukko seurasi minua tiheän mäntymetsän läpi,
taluttaen minua haudalta haudalle. Sitten kun hautausmenot olivat
lopussa, ja toimitus päättynyt rukouksella ja virrenveisuulla, haudat
peitettiin. Hyvien porojemme ansiosta olin tunnin kuluttua taas
kirkolla. Vuoden perästä tuo nuori leski otti kuulutuksen ja meni
naimisiin samanikäisensä kanssa. Ennen lähtöäni paikkakunnalta hautasin
hänen toisenkin miehensä, jonka kanssa hänellä oli 4 tervettä lasta.
Sitä Inarissa pidetään suurena lohdutuksena vanhuudessa, sillä täällä
ei tavata tuhlaajapoikia ja tyttäriä, lapset ovat vanhempiensa turvana.

Kun juhlapäivät olivat menneet, alkoi vireä liike. Tosin täällä ei
ollut kauppiaita, mutta sitä enemmän talonpoikia eteläisistä pitäjistä,
kaupitellen viinaa, rautatakeita, hamppua y.m. Minua ei häirinnyt
kukaan, vaan sain rauhassa levätä työni jälkeen, odottaen matkueen
lähtöä, jota pidettiin tarpeellisena, kun tiet etelään olivat ummessa.
Inarijärven tasasella jäällä matka luisti nopeasti, ja saavuin ensi
päivänä Ivalojoen suuhun Kemijärven, Sodankylän ja Enontekiäisten,
kauppaa harjoittavien talonpoikien seuraamana. Kaikki sijoittuvat
erääseen tupaan. Haavat jaloissani olin päästänyt umpeen kasvamaan.
Särky ja kipu oli niissä lakannut, mutta ruumiin ajettuminen näkyi
lisääntyvän. Erämaassa matka sujui hyvällä vauhdilla, mutta heti
kun pääsin johonkin uutistaloon tai talonpojan luo, lepäsin siellä.
Jotenkin kylmän yösijan jälkeen Suomun tunturikodassa lämmitti ihana
aurinko ilman. Aurinko ikäänkuin aaltoili ylös ja alas taivaan laella
kulkiessamme milloin vuorilla milloin laaksoissa. Syvissä laaksoissa
sitä ei näkynyt laisinkaan, mutta näyttäytyi sitä komeampana ja soi
meille mieluisaa lämpöään lumesta valkoisille tuntureille. Päästyämme
Luirontunturin juurelle, huomasimme taivaanlaella pienen, mutta mustan
pilven. Pelkäsin rajuilmaa tunturilla, mutta lappalainen väitti ettei
pilvi ollut vaarallinen. "Siinä on vain", hän sanoi, "vähän lunta, joka
ei jaksa nousta tunturien yli, vaan purkautuu ennenkun sinne joudumme;
katso kuinka aurinko valaisee kauniisti pitkää tunturiharjua; siellä on
kaikki hiljaista, tyyntä ja selkeätä. Olimme päässeet sille rajalle,
jossa kuusi ja mänty lakkaavat kasvamasta, kun näimme edessämme
muutaman sadan kyynärän pituisen, ummessa olevan tien, johon nyt
haihtunut pilvi oli purkanut lumensa." Siis oli lappalaisen ennustus
toteutunut. Tunturilla oli lähde, jonka vesi juoksee sekä Pohjanlahteen
että Jäämereen. Lähteen luo on pystytetty kivipatsas. Siinä annoimme
porojemme levätä. Lähde oli lumen peittämä kuten talvella; mutta tuskin
olimme puoli tuntiakaan matkustaneet lämpöisessä päiväpaisteessa,
ennenkuin näimme puron juoksevan. Ajoimme sen suunnan mukaan, kunnes se
purkautui Luiron järveen.

Nyt olin lakannut pelkäämästä tunturimatkan vaivoja. Matkamme jatkui
nyt, milloin tasaisten maiden, nevojen ja järvien poikki, milloin
metsien halki, ja ennen auringonlaskua olimme saapuneet Korvasen
taloon, pohjoisin asunto Sodankylässä, kuljettuamme 7 penikulmaa.
Koivun runko, joka tunturilla on lyhyt ja käyrä, oli jo täällä
pitkä, sen kuori valkoinen ja sen latva tuuhea; honka oli oksaton
ja suora, ja kuusi näkyi ylpeilevän pituudestaan. Olimme kuitenkin
vasta 4 — 5 penikulman päässä tunturista, jonka läheisyys ei näkynyt
ehkäisevän kasvullisuutta sen eteläpuolella. Luiron tunturi satoine
vuorihuippuineen on kyllä Lapinmaan suurimpia tuntureita; mutta
matkustajalle vähimmin vaivaloinen ja vaarallinen. Sitä ympäröi
molemmin puolin mahtavat metsät etenkin etelässä. Se alanko tai
sola, jonka kautta tie kulkee, on metsätön ainoastaan vajaan puolen
penikulman matkalla. Se on ainoa varsinainen tunturi, jonka yli
kuljetaan Utsjoelta Pohjanlahteen. Petsikkotunturi Utsjoen ja Inarin
välillä on kyllä tunturiseutua, mutta ei ole varsin korkea, ja siellä,
missä sen ylikulku on, kasvaa toki vaivaiskoivuja melkein kaikkialla,
korkeimmillakin paikoilla.

Jo Pietari Korvasen luona, joka on ensimäinen uutisasukas eli
talonomistaja tunturiseudun eteläpuolella, vaikka siellä kyllä oli
likaa ja epäsiisteyttä, kuitenkin ilmeni melkoinen varallisuus,
kuten myös hänen hyväntahtoisuutensa ja vierasvaraisuutensa oli
kiitettävä. Muutoin halveksituille lappalaisillekin kannettiin
siellä valtavia viilipyttyjä. Talossa oli yli 20 lehmää ja 60 — 70
lammasta. Voilla ja vuodilla ostettiin venäjän jauhoja Inarista.
Paitsi laihaa, pitkäkarvaista ja huonosti hoidettua hevosta, jolle
ei suotu muuta tallia kuin navetan porstua, oli talossa parisataa
poroa, joista likeisessä metsässä kylläkin pidettiin huolta, kun
taas hevosesta ei paljon välitetty. Kyyditsijäni sanoivat minulle
täällä liikuttavat jäähyväiset ja palasivat takaisin tunturin yli,
lähteäkseen rannikolle, jossa heidän tuli kolme kuukautta kestävän
päivän aikana Jäämeren aalloista hankkia itselleen elatusta tulevaa
talvea varten. Minä jatkoin matkaani onnellisempiin eteläisiin
seutuihin. Sitä yksinkertaista, avonaista ja tuttavallista tapaa
puheissa ja esiintymisessä, joka oli merkittävänä piirteenä entisissä
kyytimiehissäni, ei ollut enään niissä, jotka saattoivat minua täältä.
Ei minulta enään nuotion ääressä kyselty uskonnollisia ja siveellisiä
asioita, vaan pyydettiin neuvoja riita-asioissa ja selityksiä pöytä-
ja katselmuskirjoista tahi senkaltaisista. Eräässä paikassa tuli
luokseni kurja, kyyristynyt lappalainen, ilman paperia ja pöytäkirjoja,
valittaen että suomalainen oli hänet karkoittanut hänen kodistaan,
jonka tämä oli uutistalon katselmuksessa saanut itselleen omistetuksi.

Sompion kylän Luiron talossa sain vaihtaa kiikkerän ahkioni pitkään
ja mukavaan laitiorekeen, jossa voin matkalla maata pitkänäni, kuten
vuoteessa, joksi sitä käytinkin yösijapaikoissa, missä se vedettiin
tupaan. Olin jo muutamia päiviä matkustanut suomalaisella alueella
pitkin suuren Kemin vesijaksoa, ollut milloin paremmissa, milloin
huonommissa yöpaikoissa, eikä ollut enään monenkaan päivän matka
ennenkun pääsisin suurelle maantielle, jonka varrella aina on lämpöisiä
huoneita juuri matkustavia varten. Olin kumminkin varsin hyvilläni
kun eräänä iltana yövyin hyvin tunnettuun keskievariin, jossa olin
usein ennenkin viettänyt yöni talonväen huoneessa ja saanut osakseni
ystävällistä kohtelua. Mutta vastoin tavallisuutta näytti emäntä nyt
sangen yrmeältä. Hän kantoi käsivarrellaan lasta, joka huusi täyttä
kurkkua. Olimme jo valmiit makuulle menemään — meitä oli ainakin 20
henkeä — kun emäntä tasajaloin hyppäsi lattialle, huutaen ja syytäen
mitä kauheimpia kirouksia kaikkia Lapin hiisiä ja noitia vastaan,
jotka muka seurasivat minua ja muutamia hetkiä ennen tuloani olivat
käyneet hänen lapsensa kimppuun. Tieto sairaudestani oli jo joutunut
raivostuneen emännän korviin. Nyt hän itse näki kurjan tilani. Hänen
"intonsa" oli heti saanut hänet uskomaan, että Lapin hiidet liitelivät
ympärilläni ja olivat tarttuneet lapseenkin. Näitä hiisiä hän nyt
tahtoi loitsuilla karkoittaa sinne, mistä olivat tulleet tahi lähetetyt
meitä kumpaakin kiduttamaan. Aamulla oli minun vaikeata saada emäntää
luopumaan erehdyksestään ja käsittämään taudin luonnolliset syyt sekä
minussa että lapsessa.

Vähän tämän jälkeen olin jo valtamaantiellä Pohjanlahden rannikolla,
ja mielestäni olin jo itse valistuksen maassa ja kaukana Lappalaisten
luontevuudesta ja ennakkoluuloista. Matka kului hitaasti, sillä minun
täytyi usein levätä. Eräässä sellaisessa lepopaikassa emäntä taas
ahdisti minua kiivaasti, kun hänen luulonsa mukaan noidat paastonaikana
olivat käyneet navetassa ja siellä leikanneet villoja lampaitten
kallosta. Eihän vahinko mielestäni ollut suuri, kun ei muuta pahaa oltu
tehty. Mutta eukko luuli että hänen "lampaanonnensa" sillä oli tuhottu,
ja että se tuottaisi onnettomuutta hänen muillekin elukoillensa. "Kyllä
tämän on tehnyt vihollinen", sanoi eukko, ja tahtoi minulta tiedustella
sellaisia Lapin noitia, jotka voisivat tehdä tyhjäksi uhkaavan vaaran,
mihin hän ei luullut omin voimin kykenevänsä. Hän oli kyllä liian vanha
lähteäksensä niitä hakemaan kaukaisista maista, mutta jos vaan voisin
niitä hänelle hankkia, lupasi hän maksaa vaikka mitä. Monien neuvojen
jälkeen hän suostui jättämään kohtalojen kirjan avaamatta ja odottaa
mitä tuosta tapauksesta voisi seurata. Kun sitten muutamia vuosia
tämän jälkeen hänet tapasin, oli hän sangen hyvillään siitä, ettei
mikään onnettomuus ollut kohdannut hänen taloansa eikä karjaakaan.
Mutta varsin varma hän oli ollut siitä, että minä Lapissa oppimillani
keinoilla olin torjunut pahat seuraukset.

Pääsiäiseksi saavuin Ouluun. Siellä oli jo kerrottu sairaudestani,
jopa oli huhuttu, että olin kuollut. Laihtunut, muuttunut ja ränstynyt
kun olin, tuskin minut siellä asuvat veljeni tunsivat. Ensi ilta kului
puhellessa omaisteni ja lääkärin kanssa. Sairaus ja uupumus saivat
kertomukseni erämaan oloista hyvin lyhyiksi. Sitä vastoin puhuttiin
laajasti politiikasta. Kreikkalaiset, Alankomaalaiset ja kaiken
maailman kansat saivat kulkea silmäimme edessä. Sota pauhasi, kumminkin
tarpeellisen kaukana. Kauppa kukoisti, rahvaantila oli parantunut.
Vielä samana iltana lääkäri pani vetäviä voiteita pohkeisiini.
Seuraavana päivänä sain koko pinkan kirjeitä, avatuita ja avaamattomia.
Tietämättä olinko enään hengissä, ei oltu niitä lähetetty Utsjoelle. Ne
olivat ulkomaan luonnontutkijoilta ja kirjailijoilta. Sairaus oli yhä
tuskallinen, ja kuukauden ajan täytyi minun pysyä vuoteessa.

Vähitellen paranin kuitenkin sen verran, että rohkenin ajatella
paluumatkaa palveluspaikkaani. Matkalle lähdin hyvissä ajoissa,
niin etten tarvinnut kulkea monta penikulmaa päivässä, joutuakseni
perille jouluksi. Sodankylän kirkolle oli keli hyvä. Tarpeellisen
levon jälkeen siellä muutamat tuttavani seurasivat minua Siurumaan
taloon, 1 1/2 penikulmaa sieltä. Paikka oli kaunis ja viljava, mutta
hallanarka. Pihassa otti minut vastaan harmaapää ukko kohteliaisuudella
ja kursailemisella, joka osoitti maailmantottumusta. Tullessani hän
oli puettu paikkakunnan tavalliseen pukuun, mutta vähän ajan kuluttua
hän astui sisään kullatuilla napeilla varustetussa poimutakissa,
joka oli tehty Tukholmassa 1760-luvulla, kuningas Adolf Fredrikin
aikana. Hän pyysi saada sanoa minua veljeksi, koska hän oli ollut
isäni koulu- ja yliopistokumppani. Puhdas ja rehti mieli ilmeni
hänen kasvoissaan, puheissaan ja arvosteluissaan. Häntä kunnioitti
kansa, jolle hän oli puolen vuosisataa ollut neuvonantajana ja
sovintotuomarina. Hän oli monitietoinen mies, ja puhui jollakin
asiantuntemisella kirjallisuudesta, taloudesta, historiasta ja
semminkin luonnontieteestä. Opettajistaan hän jumaloi Linné'tä,
piti Rudbäckiä ja Celsiusta arvossa. Ensinmainitun opetusta hän
oli nauttinut kaksi vuotta, ensin yksityisissä, sitten julkisissa
luennoissa, ja niistä hän oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja, jotka
hänellä vielä olivat tallella. Pyysin niitä häneltä ostaa. Mutta siihen
hän ei myöntynyt, lausuen: "Ei, minä tahdon ne säilyttää autuaasti
kuolleen herra Linnén muistona. Niistä muistan, että minäkin olen ollut
matkalla Parnassoon (maisteriksi), mutta eksyin Lappiin. Viisitoista
vuotta sitten oli tällä seudulla kamala nälkävuosi. Tuomari E. tarjosi
minulle silloin noista muistiinpanoistani tynnyrin rukiita, mutta minä
mieluummin jyrsin pettua ja pidin muistiinpanoni, sillä ne tuottavat
minulle huvia, muistuttaen minulle muinoisia iloisia päiviä." Erääseen
kohtaan niissä oli ukko kirjoittanut: 'V. 1745 olen syntynyt. Isäni
oli maaviskaali, varakruununvouti ja nimismies Sodankylässä. V. 1758
syyskuun 25 p:nä minut kirjoitettiin ylioppilaaksi Turun akatemiaan.
Opiskeltuani siellä kaksi vuotta, olin kotiopettajana kunnon perheissä,
jatkoin sitten opintojani Upsalassa ja tulin kamarikirjuriksi Tukholman
kamarikollegioon.' Minun piti nyt hänelle mainita nykyiset Turun
professorit. Niistä hän tunsi vain von Hellensin, ent. Heleniuksen.
Me kuuntelimme kauvan yhdessä Linnétä, mutta minua nuorempi hän oli,
huokasi ukko. Kysyin häneltä, miksi hän oli valinnut asuinpaikkansa
täällä. 'Onnettomuudekseni', vastasi hän, 'oli kumminani muutamat
rikkaat isäni lappalaistuttavat. Ne olivat minulle kumminlahjana
antaneet muutamia poroja, jotka vähitellen lisääntyivät siihen määrään,
että niitä jo oli suuri lauma. Lähdin Tukholmasta virkalomalle
tervehtiäkseni vanhempiani ja myydäkseni poroni, saadakseni varoja
akortimaksuun. Niitä oli jo silloin useita satoja. Mutta köyhyys oli
maassa, eikä kukaan niitä ostanut. Luulin että nämä elukat ja uudistalo
täällä toisi minulle suotuisempia päiviä kuin ylimääräinen virka
kamarikollegiossa. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta sattui halloja
ja poroni kuolivat täällä omituiseen porotautiin. Silloin olin jo
naimisissa erään täkäläisen naisen kanssa, ja oli jo myöhästä palata
entisiin oloihin. Kaksikymmentä vuotta elin köyhyydessä, mutta Herra
on siunannut maan, ja poikani ovat uutteria työmiehiä. Ehkä on Jumala
kutsunut minut viljelemään tätä erämaata.' Nyt hän taas oli päässyt
hyviin varoihin, ja hänellä oli talossaan 30 lehmää, neljä hevosta,
joukko poroja ja lampaita. Käyntini oli ukosta siksi mieluinen, että
hän seurasi minua veljensä luo, joka, oltuaan viinaviskaalina eräässä
kruunun polttimossa, nyt oli hänkin talonomistaja täällä, mutta
niukoissa varoissa, hänellä kun ei ollut apua lapsistaankaan.

Matkaa jatkettiin hitaasti. Ilma oli erittäin leuto, korkeintaan
16 astetta kylmää, ja sittenkin minua vilutti, vaikka olin puettu
lämpimiin vaatteisiin. Olin vielä siksi heikko, että syötyäni
hikoilin, vaikka yleensä ruumiissa tuntui kylmä. Ilman sanottavia
seikkailuja saavuin Inariin jouluksi. En ollut ennen tuntenut väsymystä
virantoimituksissa, mutta nyt minun täytyi ehtoollista jakaessani
levätä joka pöydällisen jälkeen.

Vaikeampi oli matka Utsjoelle. Se, joka ei ole suorittanut
tunturimatkaa, ei voi aavistaa niitä vaikeuksia, jotka siellä kohtaavat
pyryilmassa. Ei ole tienmerkkiäkään, on vain lumi- ja jäämeri edessä.
Porot eivät jaksa kulkea. Lappalainen tekee parastaan, hiihtäen tai
kahlaten edellä, mutta lankeaa tuon tuostakin kuoppiin ja syvennyksiin.
Siten saavuimme uupuneina Mierasjavren kotaan puoliyön aikana, ja
yövyimme sinne. Kodassa paloi hiljainen tuli lattialla, mutta tuuli
puhalsi seinien lävitse, ja tulen sulattamaa lunta tippui katosta
kastaen vaatimattomat vuoteemme, mutta me nukuimme kuitenkin hyvin.
Väsynyttä ruumista ei säästetty, vaan lähdettiin taas matkaan.

Vaikka en ollutkaan toipunut, olin kuitenkin hyvilläni kotona
olemisestani, vaikkakin olin seudussa, jossa ei ollut taivaalla
aurinkoa, ei maassa kasveja eikä vihannuutta. Olin saapunut luonnon
suureen suruhuoneeseen, johon oli jäänyt ainoastaan muutamia lintuja
ja petoja, jotka, kun en niitä häirinnyt, lähenivät asuntoani.
Sairautta oli lappalaisissakin tavallista enemmän. Kalansaalis oli
huono, metsäneläimistä oli puute, porot eivät viihtyneet ja sudet
niitä ahdistivat, sillä talvi oli myrskyinen, eikä semmoisessa
ilmassa saa porolaumoja riittävästi suojelluiksi tuolta heidän
pahimmalta viholliseltaan. Moisiin maanrasituksiin sanottiin olevan
syinä ihmisten pahuuden ja Jumalan hyvyyden, joka siten tahtoo
kutsua kansaansa parannuksen tielle; sillä Jumala ei hylkää vaikka
hän koettaa, sanottiin yleisesti. Tällaiset valitukset kuuluivat
päiväjärjestykseen. Mutta tätä kaikkea surullisempi oli se, mitä
lappalaiset Länsi-Ruijasta tiesivät kertoa. Heiltä puuttui pappi
omalla paikkakunnalla ja olivat uudeksi vuodeksi saapuneet tänne,
ollaksensa mukana suomalaisissa ja lappalaisissa jumalanpalveluksissa.
He kertoivat, että hyväntekijäni ja ystäväni, rovasti Jordan, joka
viime talvena pelasti minut kurjuudestani, oli kuollut. Hän, tuo
harvinaisen sivistynyt ja tavattomilla ominaisuuksilla varustettu mies,
ei kestänyt Ruijan pimeyttä ja siitä seuraavaa elämäntapaa. Hänessä
oli jo monta vuotta silloin tällöin, ehkäpä jo ennen muuttamistaan
Ruijaan, ollut syvän synkkämielisyyden kohtauksia. Sunnuntaina ennen
ensimäistä adventtia oli posti tuonut hänelle joitakin epämiellyttäviä
uutisia, ja toimitettuaan jumalanpalveluksen huomattiin hänen hukkuneen
"Suurveteen", erääseen pappilansa lähellä olevaan koskeen, jota hän
ennen usein oli ylistänyt sen kauneudesta ja kristallikirkkaasta
vedestä, ja jonne hän yksinäisyydessään tässä ankarassa ilman-alassa
oli joka päivä tehnyt kävelyretkiä. Vaatteensa hän oli huolellisesti
pannut suurelle kivelle, ja riisuttuna nostettiin hänen ruumiinsa vielä
samana päivänä tästä vaarallisesta koskesta niitten rippikoululasten
avulla, joita hänen juuri olisi tullut valmistaa pyhälle ehtoolliselle.
Siten päättyi tämän suuren puhujan, uuden ja klassillisen
kirjallisuuden ja kielitieteen nerollisen ihailijan elämä, suureksi
suruksi Norjalle, ja etenkin Norjan papistolle, joka hänestä odotti
arvoisaa piispaa, ja jota se jo piti Norjan kunniana. Ehkä olisikin
hän ollut sopivampi palvelemaan piispana, kuin pastorina Ruijassa.
Hän tosin asui Ruijan ihanimmassa paikassa, Alation Talvioissa,
mutta hänen, kuten muidenkin Ruijan pappien kohtaloon kuului monien
seurakuntain palveleminen, ja viimeisenä elämänsä vuotena oli hänen
velvollisuutenaan palvella, paitsi omia sanankuulioitaan, myöskin
Itä-Ruijan seitsemää kirkkoseurakuntaa. Siihen hänen ruumiilliset
voimansa olivat liian heikot, ja juuri se kai oli hänessä aiheuttanut
useita vilustumisia. Kuollessaan hän jätti jälkeensä viisi lasta
ja lesken, joka muutamia viikkoja sen jälkeen tuli kuudennenkin
lapsen äidiksi. Heidän yhteiselämänsä oli ollut onnellinen. Hän oli
Länsi-Ruijassa jo toinen pappi, joka minun tultuani Utsjoelle joutui
ankaran ilmanalan uhriksi. Häntä ennen oli pastori Daa, kuumetautia
sairastaessaan, jähmettynyt kylmyydessä. Professori Zetterstedt
lausuu matkakertomuksessaan Jordanista muun muassa: "Latinaa, ranskaa
ja saksaa hän puhui kuin äidinkieltään. Ei hän ollut monta vuotta
oleskellut Lapissa, mutta suuresti hän oli edistynyt kuulijainsa
kielissä, suomessa ja lapissa."

Levätköön hänen tomunsa rauhassa!



XIII.

Ruijassa.


Jauhovarastoni oli 1821 vuoden keväillä vähissä, suoloja ei ollut
laisinkaan, eikä näitä tavaroita kesällä Norjasta saada suuritta
vaikeuksitta ja lisäkulungeitta. Huhtikuun 29 p:nä pidettiin viimeinen
kirkonkokous ennen lappalaisten lähtöä Jäämeren rannikolle. Kohta sen
jälkeen hankkiuduin siis lähtemään ostoksia varten Vesisaareen. Eräs
rikas ja säyseä lappalainen suostui kyyditsemään minut sinne kuudella
porolla, ja toukokuun 1 p:nä varhain aamulla lähdettiin matkalle. Keli
oli hyvä ja ensimäinen levähdyspaikka Vetsenjargassa lukkari Juuso
Pietarinpojan luona, joka oli minua pyytänyt poikkeamaan asuntoonsa
ja nyt vieraanvaraisesti kestitsi minua. Juuso-lukkarin vuosipalkka
oli vaan 3 paperi-riksiä, josta hän noin puolet lahjoitti kirkolle,
mutta kumminkaan ei hän, ainakaan minun aikanani, laiminlyönyt yhtäkään
jumalanpalvelusta Utsjoella.

Klo 5:n aikaan saavuimme ensimäiseen norjalaiseen kylään, Puolmakiin.
Täällä asuu 15 — 16 suomalaista perhettä, kaikki polveutuvia Heikki
Peskistä, joka 1740 oli sinne muuttanut kolmen poikansa kanssa
Muonioniskasta. Ukko alkoi pitää karjaa, ja pojat, joista vain kaksi
jäi tänne asumaan, mutta kolmas muutti Utsjoen Nuorkamiin, jatkoivat
hänen toimintaansa. Lappalaistyttöjä he naivat, mutta perhekielenä
on yhä pysynyt suomi; ja vaikka opetus pyhä- ja rippikoulussa
käykin tanskan kielellä, lukevat he aina suomalaisia saarna- ja
virsikirjojansa. Heikki Eerikinpojan talossa, johon poikkesimme, oli 6
lehmää, ja kahdella vahvalla härällä isäntä juuri palasi Jäämereltä,
jossa hänen kaksi poikaansa nyt oli hyvällä menestyksellä kalastanut.
Huone, jonka minä, ja niinikään matkalla Vesisaareen oleva nimismies
Högman saimme asuttavaksemme, oli paraita, mitä olin tavannut tällä
puolen Sodankylää. Siellä oli sivelty uuni, ensimäinen sitä laatua,
jonka näin Lapissa. Mutta vaikkakin se johti savun suorastaan
ulkoilmaan, oli se sittenkin kokonaan savuttumisesta musta, syystä
että naisväki, joka oli näppärä ompeluksessa, käytti kahta suurta
hylkeenrasvalamppua, jotka runsaasti savusivat. Sellaisten valossa he
nytkin ompelivat. Ruoka oli oivallista, kun oli saatavana tuoretta
turskaa, ja yösijat olivat moitteettomat. Aamulla isäntä vielä meitä
kestitsi mainiolla kahvilla, josta ei puuttunut kerma eikä sokerikaan.
Määränämme oli tänään joutua Morttisen kauppalaan, jotensakin 6
penikulmaa täältä. Tenojoella oli hyvä keli, mutta kun meidän sitten
tuli kulkea Varankitunturin kahden penikulman pituisen taipaleen
poikki, pääsimme me vasta illalla Varankivuonon pohjukkaan. Siellä ei
ollut oikeata tupaa, vaan ainoastaan mahdollisimman kurja hökkeli,
jossa asui köyhä suomalainen mies, nimeltä Aikioniemi ja kotoisin
Sodankylästä, josta hän oli tänne siirtynyt usean lapsensa kanssa.
Kaikki hänen varansa olivat kuluneet 50:n penikulman siirtomatkalla.
Muutamia vuosia jälkeenpäin tapasin kumminkin hänet jotakuinkin hyvissä
varoissa — siksi kiitolliset ovat Jäämeren hurjat aallot niille,
jotka niissä henkensä uhalla ponnistelevat. Hökkelissä ei ollut
täysikasvuisen mahdollista seisoa suorana, kumarruksissa täytyi siellä
liikkua. Joku vasikka ja lammas käveli siellä irrallaan, eikä savukaan
päässyt hyvin räppänästä ulos. Tämä oli kuitenkin ensimäinen tapaamamme
ihmisasunto Poulmakista lähdettyämme. Hyvän jäkälälaitumen tähden
kyyditsijäni tahtoivat yöpyä tänne. Mikä auttoi! Tuntui mahdottomalta
kitua yökauden hökkelissä, jonka vuoksi päätin nukkua taivasalla.
Mutta pakkanen kävi siksi uhkaavaksi, että sittenkin heittäydyin kodan
sopukkaan, noin 10 tuuman paksulle maata peittävälle jo mädänneelle
risuläjälle, josta lampaat olivat lehdet syöneet. Vasikka kytkettiin
meiltä lainatulla nuoralla, mutta lampaat saivat kulkea irtaina. Minun
sijani oli sittenkin paras huoneessa, vaikka porontaljaakaan ei ollut.
Istua en voinut savun tähden, vielä vähemmin kauvan maata samalla
kyljellä, kun alustanani oli jopa tuumankin paksuja kuivia koivunoksia.
Selkäni sai siis kovat kokea ja olin juuri nukkumaisillani, kun lammas
astui pääni puoleen ilmoittaen omalla tavallaan epäkunnioituksensa
muutoinkin likaisille kasvoilleni. Mitä lepoa moinen yömaja antoi, sen
lukija käsittää.

Vielä oli Morttiseen 1 1/2 penikulmaa. Olin mielessäni kuvitellut
Finmarkun kauppaloita joiksikin pieniksi kaupungeiksi, joissa on useita
taloja ja kievareita. Mutta myöhemmin huomasin, että kauppamiehet itse
ovatkin kievareita, ja että muut enimmäkseen asuivat turvekojuissa.
Aikioniemellä en tahtonut enää oleskella, ja kello 8 illalla matkaa
jatkettiin. Se oli kylläkin vaivaloista, sillä paitsi että tie oli
kalteva mereen päin, niin että pulkassa täytyi istua väännettynä
vasempaan, josta kylki puutui, oli pakko jyrkimmissä paikoissa kiivetä
vuorelle mereen vierimisen välttämiseksi. Oli siis jo jotensakin
myöhäinen kun saavuimme Unjargan kirkolle. Merestä alkoi nyt tuntua
mitä ilettävin löyhkä. Olin kyllä kuullut merenlöyhkästä, mutta
en ollut koskaan ajatellut sitä niin ilettäväksi ja mädänneeltä
haisevaksi. Olin väsynyt ja uninen, ja kun puolihorroksissa
avasin silmäni, luulin niitä turvekojuja, joiden ohitse ajoimme,
lantakasoiksi ja uneksin tulleeni viljeltyihin seutuihin. Vielä
ei ollut väki laskeutunut makuulle, kun sivuutimme Bergbyn, jossa
lappalais-nimismies asuu. Kyytimies sanoi hänen olevan Thude Nilssen.
Olin kuullut puhuttavan hänen taitavuudestaan nimismiehenä ja hänen
sukkeluudestaan. Ihmeekseni asui herra nimismies juuri semmoisessa
turvekodassa. Sieltä samosi ulos joukko paljasjalkaisia lapsia, joilla
ei ollut muuta pukua yllään kuin vanhat, risaset ja karvaset turkit.
Toisilla oli toinen käsivarsi povessa, toisilla molemmat, ikäänkuin
olisivat ne paremman lämmön tarpeessa, kuin nuo paljaat jalat, ja
siten paljastui vielä enemmän nokinen rinta. Muljottaen ne minua
katselivat, eivät tervehtineet, eivätkä vastanneet tervehdykseeni.
Kauhean surkeata! Pieni, vanha ukko, vieläkin nokisempi kuin muut,
keskeytti tämän näyn johdosta heränneet mietteeni, tervehdittyään
kyytimiestäni ja puhuttelemalla minua: "Hyvää iltaa, pappi. Minä olen
Varankin nimismies Thude Nilssen." Ja siitä virasta hän oikein ylpeili.
Kun v.t. kihlakunnan tuomari M., täällä pitäessään käräjiä, kysäsi:
"Onko täällä Thude Nilssen?" astui hän esille ja sanoi: "Mitä käskee
herra väliaikainen virantoimittaja, varaherrassyötinki ja vouti? Minun
nimeni on Thude Nilssen, Varangin vallesmanni". "Onko täällä viimeksi
pidettyjen käräjien jälkeen syntynyt äpärälapsia?" kysyi tuomari.
"Minun tiedostani ei muuta kuin piika Maria Pietarintyttären lapsi,
jonka isäksi herra väliaikaista j.n.e. voutia ja herrassyötinkiä
sanotaan", vastasi Thude. Minä tiesin sanoa Thudea nimismieheksi,
ja siitä hän oli minulle kovin suopea, kertoi paikkakunnan oloja ja
näytti minulle 4:n kyynärän korkuisen valaskalan luurankoa, josta lihat
kyllä olivat poistetut, mutta joka kuitenkin haisi niin kamalasti,
etten voinut paikalla olevia tikapuita nousta sen päälle. Vähän päästä
jatkoin matkaani ja saavuin yön aikaan Morttisen kylään. Sinne aijoin
yöpyä, jotta en herättäisi kauppalan asukkaita. Mutta kun kylässä
ei ollut kuin 5 turvekojua, ajoin läheiseen kauppalaan, ja pyysin
siellä yösijaa tynnyrintekijä Smittin luona. Se kyllä myönnettiin,
mutta kun en sallinut hänen herättää kauppiasta, sanoi hän minun
kaiketi ensi kertaa olevani Ruijassa, kun en tietänyt, että täällä
aina ollaan valmiit vieraita vastaanottamaan. Hän tarjosi minulle
vuoteensakin, mutta minä laskeuduin pitkäkseni täysin puettuna
lattialle levitetylle niinimatolle. Jo noin klo 6 aamulla saapui
tänne kauppias Nordvi ja moitti vakavasti Smittiä, kun ei ollut
häntä herättänyt. Se ystävällisyys, jolla Nordvi minua kohteli, sai
minut pian unohtamaan yön vaivat. Hän vei minut siistiin, hyvin
kalustettuun kamariin, jommoista tosiaankaan en ollut odottanut
löytäväni näiden pilvenkorkuisten vuorien keskellä, jossa ei puut, ei
ruoho eikä multa peitä kallioita, jossa paras kasvullisuus tavataan
suoperäisissä paikoissa, ja niissäkin pelkkää sammalta. Nordvi,
joka tiesi minun olevan suomalaisen, kysyi eikö minua vaivannut
meri-ilma, ja hän kertoi, että eräs minua aikaisempi pappi Utsjoella
oli matkallaan Vesisaareen pakotettu palaamaan täältä, kun hän ei
kestänyt merilöyhkää. Tämä kuitenkaan ei ole kaikkina vuodenaikoina
yhtä väkevä, ja kyllä siihen vihdoin tottuu, vaikka ensin luulee
sitä rutonsekaiseksi. Kauppalassa oli tarjona lappalaisille ja
paikkakunnan säätyläisillekin tarpeellisia tavaroita, mutta suolaa ei
ollut. Nautittuani Nordvin vieraanvaraisuutta lähdin klo 8 illalla,
päästäkseni yökylmän aikana Vesisaareen, mutta silloin rupesikin
suojaamaan ja satamaan. Vaikka vastenmielisesti, täytyi minun poiketa
turvekotaan, päästäkseni kastumasta. Tuollaiseen yövyinkin, ja tulin
siellä hyvin toimeen. Olen sittemmin monasti ollut hyvinkin hyvilläni
päästyäni semmoiseen vaivaloisilla lapinmatkoillani. Yhä oli ilma
suojaa, ja kulku oli perin vaikeata vajottavan lumen tähden ja kun
laaksoissa vesi nousi polviin saakka, mutta eteenpäin toki mentiin.

Vesisaareen saavuin noin klo 7 vaiheilla illalla, ja tervehdittyäni
ystävääni Esbenseniä, joka kerran oli käynyt luonani Inarissa, saapui
luokseni herra vouti ja tuomari Schjoldager. Hänen luona oli koossa
Vesisaaren herrasseura, nimittäin herra Esbensen, joka oli Norjan
rikkaimpia miehiä, pastori Daa ja pari asiamiestä, ja hän pyysi minua
heidän kanssaan maistamaan hänen punssiansa. "Terve, herra pastori",
kuului tullessani kaikkien suusta. "Olette kai saaneet kestää paljon
vaivoja tullessanne tähän vuodenaikaan Utsjoelta." Ja sitten juodaan
Venäjän keisarin, kuningas Kaarle Juhanan ja vanhan Norjan kunniaksi.
En ollut lähes vuoteen tavannut ainoatakaan sivistynyttä ihmistä.
Iloisessa seurassa unohdin väsymyksen ja unen, niin että tuskin luulin
parinkaan tunnin kuluneen ennenkuin aamuaurinko jo pilkisti akkunamme
läpi.

Sunnuntaina 6 p. minua pyydettiin kummiksi lapsenristiäisissä,
ja minulle neuvottiin kuinka täällä on meneteltävä sellaisissa
tilaisuuksissa. Kun jumalanpalvelus oli lopetettu ja tuo toimitus
suoritettu, melkein samaan tapaan kuin meillä, alkoi lukkari virren,
jonka aikana kummit samassa järjestyksessä, jossa olivat seisoneet,
kulkivat alttarin ympäri, joka norjalaisissa kirkoissa aina on seinästä
vähän erillään, ja laskivat kukin siihen rahan pappia varten; sitten
kuljettiin lukkaripenkin ohi ja siihenkin laskettiin "ropo", jonka
jälkeen istuttiin penkkiin. Kumpikin saaja kumarsi hieman antajalle.
Kutakuinkin varallinen pitää kohtuullisena antaa papille hopeariksin
ja lukkarille 24 killinkiä, jonka vuoksi sanotaan: kun papille sataa,
niin lukkarille tipahtaa. Lappalaiseni lähetin kotimatkalle jauhojen
ja suolan kanssa. Minä pastori Daan ja tuomari Schjoldagerin seurassa
lähdin matkalle Vuoreijaan.

Saavuttuamme sinne, oli rannalla meitä vastassa linnan komentajan
asiamies, joka saattoi meidät linnaan, jossa sen komentaja Pleim
otti meidät vastaan mitä ystävällisimmällä tavalla. Linnassa asui
ainoastaan komentaja ja miehistö; sen ulkopuolella luutnantti
Lychow ja sotilaslääkäri Krog. Jälkeen puolenpäivän toimitti vouti
veronkannon kojussa linnan edustalla, täydessä virkapuvussa ja miekka
vyöllä. Sunnuntaina oli tanssiaiset ja illallinen linnassa. Noin klo
yhdentoista aikana illalla nousi myrsky ja mitä ankarin lumisade.
Kauheampaa rajuilmaa ja runsaampaa lumentuloa en ole koskaan nähnyt.
Klo 2 yöllä seura aikoi erota, mutta linnanportista ei päästy, kun se
oli kokonaan lumen peittämä. 16 miestä komennettiin tietä aukaisemaan,
joka kuitenkin vasta klo 4:n aikaan saatiin kutakuinkin suoritetuksi.

Seuraavana päivänä olivat käräjäasiat otettavat käsiteltäviksi;
mutta ne vähät jutut, jotka oli edellisten käräjäin jälkeen vireille
pantu, olivat jo sovitut. Kuitenkin oli rahvas valittanut, että erään
kauppamiehen kalamitat olivat liian suuret. Nämä mitat olikin vouti jo
ottanut takavarikkoon, ja kello 9 piti asia otettaman käsiteltäväksi.
Vouti ja kaikki herrat hänen seurassaan astuivat nyt ulos käräjähuoneen
portaille. Kaksi lautamiestä seisoi alempana pihalla. Kun oli
saatu selville, että mitta-astiat todellakin olivat liian suuret,
kysyi vouti, mitä edesvastuuta rahvas vaati kauppiaan tekemästä
laittomuudesta. Vastattiin että hänet velvoitettaisiin kustantamaan
lailliset mitta-astiat. "Tyydyttekö siis siihen, että saatte rikkoa
nämä astiat?" "Kyllä isä", huusivat kaikki, ja kohta olivat astiat
tuhansissa kappaleissa, ja niitäkin leikeltiin lastuiksi ja heitettiin
ilmaan, sekä kuului huutoja, että kyllä ne meille ovat maksaneet paljon
hikeä ja vaivaa. Sitten vielä päälle kajahutettiin kolminkertainen
"hurraa". "Kiitos, isä, oikeudesta", huusivat kaikki voudille, joka
vakuutti, että se heille aina suodaan maassa, jossa yksin laki on
vallassa. Siten päättyivät käräjät, vaikka vakuutettiin, että kauppias
oli näitä mittoja, jotka olivat 1/12 laillisia suuremmat, käyttänyt
pari kolmekymmentä vuotta. Laillisena ei kyllä pidetty sitä, että
vouti oli vapauttanut kauppiaan rangaistuksesta, mutta kun kaikki sitä
tahtoivat, niin voutikin siihen suostui, etenkin kun siten vältettiin
laaja ja kallis oikeudenkäynti.

Sen päivän vietimme vielä täällä, käyden kaupungissa jäähyväisiä
sanomassa, kaikki jalkasin, kun ei ollut kaupungissa eikä linnassa
hevosta. Ainoastaan komentajan rouva ajoi vähän matkaa hangella
pienessä kelkassa, jonka eteen oli valjastettu villakoira. Matkalla
tuli häntä vastaan muutamia koiria, jotka rupesivat riitaan vetojuhdan
kanssa. Se reippaus, jolla tuo neuvokas trondhjemiläis-nainen
piiskallaan hätyytti koiralaumaa ennenkuin jouduimme avuksi, oli
ihmeteltävä. Koko kaupungissa ei ollut enemmän rakennuksia kuin
keskikokoisessa talonpoikaistalossa maaseudulla. Niissä asui m.m. kaksi
sivistynyttä kauppapalvelijaa, tullintarkastaja ja kaksi kalastajaa.
Kaupungin koko väkiluku ei ollut kuin 14 henkeä. Ilta vietettiin
luutnantti Lychowin luona, jossa oli tanssitkin. Ja seuraavana päivänä
syötyämme aamiaispäivälliset komentajan luona, jolloin taas koko
seurapiiri oli koossa, palasimme takaisin Vesisaareen.

Linnan vähälukuiseen vartioväkeen kuului 60 henkilöä, joista 36 oli
tykistömiestä, 8 aliupseeria, 4 konstaapelia, ja sen lisäksi soittajia,
käsityöläisiä y.m., yksi aliluutnantti, ja komentaja, johon virkaan
tavallisesti määrättiin joku luutnantti Trondhjemin rykmentistä.
Palveltuansa täällä 4 vuotta, on hän oikeutettu astumaan rykmenttiinsä
kapteenina. Koko miehistö, paitsi muutamia lappalaisia, joita vuoron
jälkeen otettiin rahvaan joukosta, oli neljäksi vuodeksi pestattu
Trondhjemistä. Semmoisella aikansa loppuun palvelleella sotamiehellä
oli hyvä toivo päästä nimismieheksi, lukkariksi tai koulunopettajaksi.
Paitsi vakinaista sotaväkeä olivat kaikki Vuoreijan pitäjän miehet
velvolliset vihollisen hyökkäyksen sattuessa astumaan sotapalvelukseen
puolustaakseen maata ja linnaa. Linnassa oli 36 tykkiä ja 4 mörsäriä.

Jäämeri on paikkakunnan ainoa, mutta suuri ja runsas ruoka-aitta, joka
ei tyhjenny koskaan. Kala on väestön elatus, vaihtotavara ja rikkaus.
Monta tuhatta jokainen saa vuosittain, ja joskus muutamat kalamiehet
voivat muutamissa päivissä täyttää koko kannellisen laivan, eikä
sittenkään kalastus, hylkeiden saaliinhimo, eikä valaiden ahneus näy
vähentävän paljon siittävätä turskaa tai maukasta Jäämeren silliä, tai
jokiin pyrkivää lohta. Semminkin valaat nielevät suunnattomia joukkoja.
Harrebow mainitsee, että valaassa, joka, hänen pyytäessään turskaa
merenlahdessa, tarttui matalikkoon, löydettiin 600 osaksi vielä elävää
turskaa, paitsi suurta joukkoa sillejä ja merilintuja y.m.

Olin kerran tilaisuudessa näkemään tätä kalan saaliin runsautta.
Nuotta laskettiin paikkaan, johon arveltiin kalalauman saapuvan. Niin
kävikin. Kun ensin oli kaloilla täytetty ne neljä venettä, jotka olivat
toimessa, lähetettiin toisia noutamaan. Vielä 8 venettä täytettiin
tästä ainoasta apajasta, ja sittenkin jätettiin suunnaton joukko
korjaamatta, kun ei ollut useampia veneitä eikä riittävästi suolaa ja
kuivatus lavoja. Arvelin saaliin l,600:ksi puudaksi perattuja kaloja,
ja niiden arvon 400 puudaksi jauhoja.

Kyllähän kelpaa elää silloin kun kalansaalis on näin runsas; mutta
kun se on huono, on kurjuus täällä suuri ja täytyy elättää henkeänsä
kauppamiehiltä lainaksi saaduilla varoilla. Näistä veloista ei ole
helppo suoriutua, sillä velallinen on velvollinen myymään vastaisen
saaliinsa kauppamiehelle polkuhinnasta. Hätä silloin pakottaa
kalastamaan talvellakin, joka on varsin vaivaloista ja terveyttä
turmelevaa. Sillä vaikka suurin osa ruumista onkin rasvanahan peitossa,
niin ovat ainakin kädet ja käsivarret palelemisen vaarassa. Alituisessa
pimeydessä eksyy helposti ajojäihin, jotka voivat musertaa veneen.
Semmoista on kyllä tuon tuostakin tapahtunut; ja ellei silloin apua
saavu, niin kyllä kalastajaparka hukkuu tai palelluttaa raajansa.

Matkalla satuin näkemään Varankivuonossa useampia valaita kuin koskaan
ennen tai myöhemmin näin. Olin matkalla Vesisaareen, jossa pidettiin
käräjiä. Samassa seurassa oli useita veneitä. Meri oli rasvatyyni.
Juteltiin ja välistä soudettiin kilpaa. Mutta äkkiä syntyi yleinen
äänettömyys. Toisen valaan toisensa jälkeen nähtiin kohottavan mahtavan
selkänsä vedenpinnan yli. Ne uivat vedessä ikäänkuin pieninä saarina.
Huolestuneella tarkkuudella ruvettiin pitämään silmällä niiden suuntaa
ja ohjaamaan veneitä siihen vuonon kulmaan, johon niiden ei luultu
saapuvan. Pahin oli se, että valaan kiima-aika oli parhaillaan,
jonka vuoksi niiden suunta ei ollut säännöllinen. Yhä ne kohosivat
merenpinnalle ja sukelsivat taas veteen, jotkut meistä loitompana,
mutta toiset varsin likelläkin. Vaadin monen muun kanssa että
laskisimme rantaan, mutta toiset laskivat mereen lakkinsa ja vyönsä,
vakuuttaen ettei ole hätää mitään, sillä noissa mereen lasketuissa
esineissä muka oli majavannahkaa ja hampaita, joiden hajua valaat
sanotaan siksi kammoavan, että pakenevat koko seudulta. Kuinka lienee,
mutta kyllä valaat tällä kertaa lähtivät ulommaksi.

Sitten, kun ei enään ollut vaaraa peljättävänä, oli varsin hauskaa
katsella niiden kisaa. Nähtiin kuinka koiras läheni naarasta melkein
pystysuorassa asennossa. Kun ne kohtasivat toisensa, sukelsivat ne
syvyyteen, josta taas toisia nousi. Näistä toiset, kaiketi semmoiset,
joidenka kiima-aika jo oli ohitse, puhalsivat sieramistaan mahtavia 30
— 40 kyynärän korkuisia vesisuihkuja, joita ne näkyvät laskevan ilmaan
aina kuljettuansa noin 100 jalan matkan. Vähitellen ne sitten katosivat
näkyvistämme.

Jo viisi tahi kuusisataa vuotta on kulunut siitä, kun ihmiset oppivat
keinon voittamaan näitä meren hirviöitä, joiden paino on ihmiseen
verrattuna 500 kertaa suurempi. Kuitenkaan nämä ihmeen suuret kalat
eivät enään tule yhtä suuriksi kuin ennenmuinoin. Grönlannin valaan
pituus ei ole enään kuin 60, korkeintaan 70 kyynärää, mutta ennen
sitä on mainittu 100 kyynäräiseksi. Siihen pienenemiseen sanotaan
olevan syynä se, että valaat kiihkeän pyynnin tähden eivät enään pääse
samaan ikään kuin ennen. Buffon arveli valaan elävän aina 1000 vuoden
ikään saakka. Kun kompassi tuli johtajaksi merellä karien ja usvien
läpi, parantui purjehdustaito, ja siten ihmisen himo etsiä kaukaisten
ilmanalojen aarteita kiihtyi kiihtymistään. Uhmattiin vaaroja ja
napamaiden pelottavia jääkenttiä ja alettiin muun muassa sota valaita
vastaan niiden hyödyllisen ihran ja ruotojen hankkimiseksi.

Paitsi syötäviä kaloja saavat Ruijan asukkaat melkoisia tuloja
myös muista meren eläimistä, etenkin valaansukuisista. Varsinaista
valaanpyyntiä ei harjoiteta, mutta näitä eläimiä ajavat rantaan tai
matalikolle niiden viholliset, ja kun sitten luode äkkiä sattuu, eivät
ne, etenkään Grönlannin valaat, silloin aina pääse syville vesille
takaisin. Mutta valasta sen pahimmat viholliset, hylkeet ja merisiat,
eivät ainoastaan ajele rannikolle, ne sitä myös usein haavoittavat,
niin että se kuolee. Kun tavallisesta kalastajaveneestä sattuu näkemään
tämän merenhirviön taistelussa vihollistensa kanssa, on se mitä
kauheinta. Valas vimmatussa raivossa syöksyy eteenpäin; siinä on kiinni
joukko noita kidutushenkiä, kohisevina koskina aallot kuohuvat sen
kupeilla, niin että luulisi sen kykenevän vaikka kumoamaan laivan tai
murtamaan vuoriakin. Se sukeltaa meren syvyyteen, nostaa enemmän kuin
puolen ruumistaan vedenpinnan yli, ja etsii semmoista, jota vastaan se
voisi hieroa ruumistaan, irroittaakseen siitä nuo paholaiset. Mutta jos
niitä on monta, joutuu se tavallisesti hyökkäysten uhriksi. Semmoisesta
eläimestä saadaan tavallisesti 100 tynnyriä rasvaa ja sitä paitsi suuri
joukko ruotoja. Merenrantalaiset syövät sen lihaakin, eivätkä sitä
moiti. Muutoin valas on rauhaisa eläin. Turvallisesti saattaa, jos on
tottuneet soutomiehet, kapeassakin vedessä soutaa, vaikka se jonkun
sadan jalan päässä kohottaakin suunnattoman ruumiinsa vedenpinnan
yli, purskahuttaa vettä ilmaan, sukeltaa syvyyteen, ja kohoaa taas.
Suurin täällä saatu valas oli 60 jalan pituinen, 35 jalan paksuinen,
ja selän leveys 11 jalkaa. Suurempia valaita on myös sarvivalas.
Semmoisen saivat minun ollessani Vesisaaressa Varankivuonon asukkaat,
ja sen torahammas tahi sarvi, joksi ne sitä sanovat, tuotiin sinne
harvinaisuutena. Sen pituus oli 3 1/2 Norjan kyynärää, ja läpimitta 3
tuumaa juuresta, josta se vähitellen soukistui kärkeen päin.

Toista luonnetta kuin nämä mahtavan suuret eläimet ovat merisiat,
joista kärsävalas (Delphinus orca) ansaitsee ensi sijan. Sen tavaton
ahneus ja ihran himo saa sen ryhtymään verisimpiinkin taisteluihin,
ja siitä on sen vuoksi tullut ihraeläinten verivihollinen. Semminkin
Grönlannin valasta se ajelee aina lahdelmiin saakka. Suuruuteen
ja voimaan nähden hyppijä (Delphinus Delphi), joksi sitä sanotaan
sentähden että se joskus koko ruumiillaan heittäytyy vedenpinnan yli,
on kyllä vähäpätöisempi, mutta rohkeudessa ja ajelemisen tarmossa se ei
ole edellistä huonompi. Vaikka se ei ole kuin 5—6 kyynärää pitkä, on
sillä rohkeutta ajaa kalaveneitäkin takaa. Ainakin ajoi semmoinen minua
takaa enemmän kuin penikulmaa, kun purjehdin hyvässä myötätuulessa,
eikä se kai olisi sittenkään hellittänyt, ellei minua kyyditsevä
lappalainen olisi sille antanut aimo lämäystä päähän. Monenmoisia muita
samansukuisia eläimiä vilisee Jäämeressä. Paljon ne kaloja haaskaavat,
mutta kyllä niistä asukkaille hyötyäkin lähtee. Useita kuljettavat
aallot vuosittain kuolleina rantaan, ja niiden ihralla täytetään monta
aamia Ruijan makasiineissa. Myöskin hylkeitä ammutaan jäälautoilta.
Varsin harvinaisia eivät ole mursutkaan. Ne usein etsivät kallioita ja
kiviä, joissa ne vuoksen aikana kernaasti auringonpaisteessa nukkuvat,
pää vedenpinnan yläpuolella. Nämä eläimet ovat hyvin sitkeäuniset, ja
niiden kuorsaaminen kuuluu pitkiä matkoja. Kun sellaisen silloin tapaa
sopivassa paikassa, lähtevät muutamat reippaat miehet sinne, pistävät
keihäänsä sen kylkeen ja soutavat sen nuorilla sidottuna kotiinsa.
Saaliin arvo on noin 15 à 20 hopeariksiä.

Metsäeläimistäkin on asukkailla tuloja, semminkin ketuista. Saukkokin
nousee rannalle, ja joutuu silloin usein lappalaisen saaliiksi.

Vihdoin oli kotimatkallekin lähteminen. Saavuin Puolmakiin Utsjoen
rajalla. Heti pyydettiin minua jäämään sunnuntaiksi ja toimittamaan,
ellei jumalanpalvelustakaan, niin ainakin ristiäisiä ja pitämään
rippisaarnaa, sillä puoleen vuoteen heidän pitäjänsä oli ollut
pappia vailla, eikä jumalanpalvelusta heidän kylässään oltu pidetty
puoleentoista vuoteen. Päätin kuitenkin varovaisuuden vuoksi, kun olin
ulkovaltakuntalainen, toimittaa seuraavana päivänä jumalanpalveluksen,
ei täällä, vaan Nuorkamissa, joka on ensimäinen kylä Utsjoella, ja
vain puolen penikulman päässä Puolmakista. Siihen Puolmakilaisetkin
mielellään suostuivat ja seurasivat sinne miehissä. Täällä saarnattiin
kahden valtakunnan alamaisille, ja seurakunta olikin lukuisampi
kuin tavallisesti Utsjoen kirkossa. Kaikki ymmärsivät suomea, sillä
ne olivat noita, paikkakunnalla kainulaisiksi kutsuttuja, maahan
muuttaneita suomalaisia. He ovat siitä merkillisiä, että ovat maailman
pohjoisimmat maanviljelijät, ja ensimäiset, jotka tässä osassa maata
ovat asettuneet säännöllisesti asumaan. Koska pellonviljelys täällä,
ilmanalan ankaruuden tähden, ei kannata, olivat he asuntopaikoikseen
valinneet semmoisia paikkoja, joissa edullisesti voitiin harjoittaa
karjanhoitoa. Puvun puolesta he eivät paljonkaan eroa lappalaisista,
mutta tapojen puolesta kokonaan. Kainulaiset ovat Ruijan kunnollisimmat
asukkaat; he ovat ahkeria, huolellisia, rauhallisia ja hiljaisia, sekä
etenkin halukkaita uutisviljelykseen. Merimies-elämän turmiollinen
vaikutus, levoton suuremman voiton pyytäminen, osaamatta säästää
pahoja päiviä varten, ei ole koskaan niin ilmaantunut kainulaisissa
kuin lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten siirtyminen Ruijaan
tapahtui jo ammoin, etenkin Kaarlo XII:nen aikana, jolloin he tässä
kaukaisessa maansopukassa löysivät tyyssijan sodan riehuessa.
Sittemmin on niiden luku vähitellen lisääntynyt sitenkin, että moni
Lapin rajoilla tai Lapinmaassa asuva uutisasukas katovuosina on tänne
muuttanut; joskus sitenkin, että jonkun rikollisen on onnistunut
paeta tänne vankeudesta. Nyttemmin on Ruijan kainulaisten luku niin
lisääntymässä, että vieläpä lappalaisetkin pelkäävät niiden aikoja
myöten karkoittavan heidät täältä.

Etevin suomalainen siirtokunta Ruijassa on Alatiossa. Siellä asuu heitä
yli tuhat henkeä, ja aniharva heistä osaa norjankieltä. Sentähden he
eivät käykään yleisissä jumalanpalveluksissa, mutta sitä kernaammin
he lukevat Suomesta ostetuita kirjojansa. Sunnuntaisin he kokoontuvat
jonkun lukutaitoisen luo, jolla on suomalainen postilla ja lukee heille
siitä päivän saarnan. Yleisimmin käytetään Franken, Eerikki Sorolaisen
sekä Vegeliuksen saarnakirjoja, etenkin viimemainittua.

Matkakumppaninani oli ollut kauppias Kolderup, jonka kohtalot ovat
kertomisen arvoiset. Hän oli niin mieltynyt Puolmakiin ja sen väestöön,
että hän oli päättänyt jäädä sinne elinijäkseen. Kaikki hänet tunsivat,
ja kaikkien ystävyyden oli hän saavuttanut. Kaikkialla oli hän
tervetullut vieras ja oleskeli joskus parikin viikkoa jonkun ystävän
luona. Hänen ensimäinen uransa tutkinnon suorittaneena juristina
oli hoitaa voudinvirkaa, mutta liian sävyisenä, hyväsydämisenä ja
auttavaisena hänen aina oli vaikea suorittaa tilit ylöskannostaan,
jonka vuoksi hän ei kauvankaan kelvannut voudiksi, vaan pantiin
tuomariksi, jossa virassa ensin oli kaikkien mieliksi. Mutta kun
hänelle tuomarina kuului ala-ikäisten perintöosuuksien hoitaminen,
niin niistä hänen taas oli vaikea tehdä tiliä. Hänet määrättiin nyt
tullinhoitajaksi, joka virka oli viimeinen, jossa hän on palvellut.
Nyt hän oli muutamia vuosia sitten saanut oikeuden asettua Puolmakiin
kauppamieheksi; mutta kun hänellä ei ollut mitään, millä kauppaa
käydä, oli sekin elinkeino hänelle hedelmätön. Sen vähän, mitä hän
sukulaisilta ja ystäviltä oli saanut kaupan alkajaisiksi, oli hän
antanut velaksi köyhille, eikä hänellä ollut sydäntä kiristää sitä
takaisin. Parina vuotena hän jo oli kärsinyt todellista puutetta, olipa
ollut pakoitettuna vastaanottamaan apua köyhiltä puolmakilaisiltakin.
Kun hätä oli ylimmillään, sai eräs hänen veljensä, valtioneuvos
Kolderup-Rosenvinge Köpenhaminassa, tiedon hänen tilastaan ja maksoi
sitten Puolmakissa asuvalle veljelle vuosittain 150 riksiä. Rosenvingen
kuoltua hänen poikansa, professori Köpenhaminan yliopistossa, on
säännöllisesti täyttänyt isänsä määräyksen eläkkeen suhteen. Sittemmin
on toinenkin veli antanut vähän lisää, niin että herra Kolderup nyt
tulee hyvin aikaan. Hän on seuranhaluinen ja iloinen, mutta Puolmakista
hän ei tahdo luopua. Vuosittain käy hän minun luonani Utsjoella, ja
ainakin pari kertaa norjalaisten ystävien luona muualla Ruijassa. Hän
opettaa kylän poikia lukemaan ja kirjoittamaan ja lukee sunnuntaisin
saarnan kyläläisille.

Eräs toinen matkani Ruijaan aiheutui seuraavasta syystä. Luokseni
saapui kauppias Esbensen Vesisaaresta. Hänellä oli poika, joka oli
jo kauvan ollut kihloissa erään neiti Klaagin kanssa. Jo vuoden ajan
oli odotettu papin saapumista paikkakunnalle, mutta erinäisistä
syistä häntä ei kuulunut. Rovasti Deinbollkaan ei palannut tänne
suurkäräjiltä, vaan lähti kotimaahansa Tanskaan, ja rovasti Jordan oli
kuollut.

Herra Esbensen oli tullut pyytämään minua Vesisaareen vihkimistä
toimittamaan. Jouluaikana kuulutettu helmikuun kokous Inarissa oli
kuitenkin lähellä, enkä siis silloin voinut seurata herra Esbenseniä.
Mutta hän olikin tällä kertaa vain tahtonut asiasta sopia minun
kanssani, itse saisin määrätä otollisen ajan. Näin ollen lupasin
vastedes saapua.

Inarista palattuani ja pidettyäni kokouksen Utsjoella, olin taas ollut
kahdeksan päivää yksinäisyydessäni, kun huoneeseni astui lappalainen,
niin kokonaan puettuna poronnahkavaatteisiin, että näkyvissä oli
vain silmät, nenä ja suu, ja kauttaaltaan niin lumisena, kuin olisi
hän juuri kinoksesta noussut. Hän toi tervehdyksen kauppias S—ltä
Tromsasta, jonka sanoi olevan ulkona ja pyysi yösijaa. Monen kursailun
jälkeen istuimme kauppiaan kanssa pöydässä, ja hyvällä ruokahalulla
söimme äsken valmistettua vaatimatonta ateriaani. Myrsky tuntui yhä
kiihtyvän, jysky ja humina kuului ulkona, ja vieraani oli sangen
hyvillään, kun oli päässyt katonsuojaan. Hänen juuri laskeutuessaan
tunturilta Utsjoen laaksoon, olivat vuoret ruvenneet humisemaan ja pyry
riehumaan. Jos matkaa olisi kestänyt vielä muutamakin minuutti, olisi
hän kyllä saanut yöpyä taivasalla.

Samoin oli, niin hän jatkoi, hänen isänsä, joka 1789 vuoden sodan
aikana oli komennettu lääkäriksi Vuoreijaan, papinrouva täällä ottanut
vastaan. Itse pappi, kirkkoherra Sund, oli silloin ollut matkalla
Inariin. Isänsäkin oli vilustuneena pysähtynyt pappilan mäelle ja
lähettänyt kyytimiehensä kysymään, saako vihollisen valtakunnan
alamainen tyyssijaa, saattamatta itseänsä ja taloa vaaranalaiseksi.
Oli näet sodanaika. Silloin oli rouva astunut portaille ja kehoittanut
matkustajaa sanoilla: "Tulkaa sisään vieras! Tapelkoot ja sotikoot
kuninkaat; me täällä elämme ystävinä."

Lappalaiset ovat uteliaita, ja niinpä nytkin kirkonisäntä, tuo vanha
Matti Samuli, tahtoi puhutella tulijaa. Ensimäinen kysymys oli: "Missä
asioissa herra S. aikoi matkustaa Vesisaareen tähän vuoden aikaan aina
Tromsasta saakka, kaiketi yli 50 penikulmaa?" Mutta vieras vastasi
varsin lyhyesti ei aikovansa kenellekään puhua asioistaan, mutta
huvikseen hän ei ollut tälle matkalle lähtenyt. Minä sitä vähemmin
halusin tiedustella mitään herra S—n matkasta, kun itsekin olin miltei
valmis lähtemään jo mainittuihin häihin. Herra S. oli varsin halukas,
outo kun oli paikkakunnalla, pääsemään seuraani; sillä jo Tromsassakin
kauhistutaan matkoja Lapissa. Suostuin mielelläni hänen esitykseensä,
etenkin kun hän näytti neuvokkaalta, reippaalta ja iloiselta, sekä
moneen asiaan perehtyneeltä.

Ilman erityisiä seikkailuja saavuimme eräänä selkeänä talvi-iltana
Vesisaareen. Kirkas iltarusko valaisi kylän, kun laskimme alas
viimeistä rinnettä myöten, jossa nuoriso huvittelihe suksilla,
kelkoilla ja pulkilla, vanhempien mielihyvällä katsellessa nuorten
reipasta urheilua. Täältä saimme melkoisen lisän seuraamme.

Vesisaaressa ei ole vetojuhtia. Poroja ei voida pitää jäkäläin
puutteessa, eikä siellä nähdä, kuten idän puolella, valjastettuja
koiria, harvoin härkiäkään. Kauppalan nuorisossa nousi siis
suuri riemu, kun he näkivät porokulkueen. Etenkin lisäsi heidän
uteliaisuuttaan se, kun huomasivat matkustavaiset säätyläisiksi,
joita kaksi lappalaista palveli. "Kuka matkassa" huudettiin.
"_Otsjoga paappai_", vastasi lappalainen yhtä äänekkäästi, niin että
kaikki kuulivat. Olimme pian ensimäisten kalastajakojujen luona,
joista väkeä tuli ulos kuin haamuja, lisäten meidän jo ennestäänkin
suurta ja iloista seuraamme. Kaikissa huomattiin uteliaisuutta ja
kohteliaisuutta, avustuksen halua ja hyvyyttä. Väestön ilakoidessa,
lasten kirkuessa ja koirien ulvoessa, vietiin meidät ikäänkuin
juhlakulkueessa kylän läpi kauppiaan taloon, jossa häitä piti
vietettämän. Sieltä heti kiväärien ja tykkien paukunnalla ilmoitettiin,
että vieraita oli saapunut. Isäntä tuli vastaani, ja minä esitin
hänelle matkakumppanini. Mutta hän jo tiesi sekä hänen nimensä että
hänen asiansa. Kun isäntä oli minulle osottanut huoneen, jossa
minun tuli asua, piti herra S. turkistani kiinni, pyytäen, että hän
kaikinmokomin saisi minun seurassani tulla sisään. Silloin minä ääneen
sanoin: "Älkäämme viivyttäkö isäntäämme täällä pakkasessa, vaan
astukaamme sisään." Siten pääsi S — kin kaikella kunnialla taloon.

Olin joutuisammin pukeutunut kuin salaperäinen S., ja olin
noudattamaisillani kutsua teepöytään, kun hän taas rukoili, että
ottaisin hänetkin mukaan, kun lähden naisväkeä tervehtimään. Hänen
hartaasta pyynnöstänsä minä hänet esitin emännälle, jonka luona
paikkakunnan kaikki säätyläisnaiset jo olivat koossa. Moniksi niitä ei
olisi muualla sanottu, mutta täällä ne muodostivat rattoisan seuran.
Niitä oli, Köpenhaminassa kasvatettu emäntä, talon vastainen miniä,
yksi talon oma naitu tytär, voudin rouva ja muutamia naimattomia
naisia. S—ää kohtelivat emäntä ja muutkin naiset ystävällisesti. Kun
teepöytä oli korjattu pois ja yksi huomispäivän morsiustytöistä oli
asettunut hyvin viritetyn pianon ääreen poloneesiä soittamaan, pyysi
vouti emäntää kävelyyn, ja minulle toimitusmiehenä, ilmoitettiin,
että maan tapa "vaatii", että minä kävellytän morsianta. Poloneesiä
jatkui kunnes naiset olivat "vaihdetut", s.o. kunnes jokaisen kanssa
oli kävelty. Iltasella huomasin että S—n kapineet olivat siirretyt
huoneestani pois.

Varhain seuraavana aamuna kävi vouti luonani. Hän kysyi muun muassa:
"tietääkö pastori kenen kanssa olette matkustanut?" — "Tietysti
Tromsan kauppiaan S—n kanssa", vastasin minä. "Mutta tiedättekö missä
tarkoituksessa S. on tullut tänne?" "Mitä asioita hänellä lieneekin,
sanoin minä, siitä en välitä tunturimatkoilla; hän on kohtelias ja
siivo ja olimme toisillemme suureksi hyödyksi." "Niinpä niin", vastasi
vouti, "mutta muutoin hän on tullut tänne rangaistusta varten. Kun hän
on säätyläinen, talonomistaja Tromsassa ja varakas, on hänelle sallittu
kunniansanallaan omalla kustannuksellaan saapua tänne määräaikana.
Kiellettyjen tavarain maahan tuonnin tähden on hän, paitsi melkoisia
sakkoja, karkoitettu Ruijaan kuudeksi kuukaudeksi, ja minua on käsketty
kahdeksan päivän kuluessa sijoittaa hänet palvelukseen, ellei hän
sitä ennen ole itse hankkinut palveluspaikkaa." Kun kohteliaisuudesta
pikimmiten kävin voutia tervehtimässä, tapasin siellä S—n, ei enään
herraspuvussa, vaan merimiesröijyssä, joka oli tehty karkeasta
kankaasta, istumassa ovenpielessä voudin työhuoneessa, voudin
tarkastellessa häntä koskevia kirjeitä ja passia.

Paikkakunnalla oli, kuten tavallista, enemmän nais- kuin miesväkeä,
enkä tiedä, voudin luvalla vai luvattako, emäntä oli kutsunut myös
S-—n häihin; mutta sen huomasin, että hän nuorten luona oli varsin
tervetullut, ja aina hänellä oli ensi sija, koska hän oli muita
etevämpi tiedossa ja tanssissa. Lopputulos oli, että sekä nuoret
että vanhat mieltyivät häneen, ja ellei hän olisi ollut naimisissa,
niin ei hänen olisi ollut vaikea viettää täällä häitänsä. Naistenko
välityksestä, tai siitä että vouti olisi itse mieltynyt häneen
ja säälinyt häntä, sitä en tiedä, mutta seuraavana päivänä näin
hänet työssä voudin konttorissa sekä huomasin häntä kohdeltavan
talon ystävänä. Ja siten hän voudin konttoriapulaisena suoritti
kuuskuukautisen rangaistuksensa Vesisaaressa, josta hän, kuten
sanottiin, olisi lunastanut itsensä vapaaksi vaikka millä rahoilla.
Ellei hän olisi tätä konttoritointa saanut, olisi hänen ollut pakko
palvella kalastajarenkinä jonkun veronalaisen norjalaisen, kainulaisen
tai lappalaisen luona.

Kun vihkimystoimi oli suoritettu, niin juhlallisesti kuin suinkin,
huomasi vieraista selvästi, että viinit olivat hyviä, punssi maukasta,
soitanto tyydyttävää, tanssi virkeää, ja morsian viehättävä.

Noin kello 9 aikaan, tanssien lomassa, pani vouti univormuhattunsa
päähänsä ja miekan kupeelleen, lähteäksensä rattoisasta seurasta.
Luulin jonkun hälinän syntyneen kokoontuneessa väkijoukossa. Kysyin,
ja sain vastaukseksi; "Minun täytyy hetkeksi lähteä virkatehtävään."
Onko mikään vaara tarjona? "Ei toki, minulla on vanki, jota täytyy
mennä katsomaan." Haluten tutustua paikkakunnan vankeinhoitoon lähdin
minäkin mukaan. Vankila ei ollutkaan kaukana häätalosta. Tuo mies
oli joku kuukausi sitten otettu kiinni ja havaittu erääksi suureksi
pahantekijäksi etelä-Norjasta. Järjestys ja siivo oli vankilassa
oivallinen. Huone oli parempi ja lämpöisempi kuin ne, joita useimmat
veronalaiset norjalaiset Vesisaaressa jaksoivat itselleen hankkia.
Ruoka, jota vangille nyt tuotiin, oli tuore ja puhtaasti valmistettu.
Ystävällisesti vouti häntä puhutteli, kysyi puuttuiko mitään — ruokaa,
juomaa, kirjoja, lämpöä — kuinka hän jaksoi y.m. Toisena päivänä
vouti uudisti käyntinsä vangin luona, edellä ja jälkeen puolenpäivän.
Paitsi sopivia hartauskirjoja, joita vankilassa on saatavana,
annettiin hänelle pyynnöstä muitakin käsillä olevia uskonnollisia ja
siveellisiä kirjoja. En ole ennen enkä sen jälkeen nähnyt vankeja
kohdeltavan semmoisella laupeudella, mutta vouti väitti, että tämä on
Norjassa tavallista. Ja sittenkin siellä on paljon vähemmin vankeja ja
rikollisia kuin meillä. Vieläpä nimismieskin oli velvollinen käymään
vangin luona joka päivä. Vanginvartijan velvollisuutena oli vangin
ruoan laittaminen, vankilan puhdistaminen ja vartioiminen. Kaikki
puhuttelivat vankia ystävällisesti, ja siten totutettiin hänetkin
ystävällisyyteen, alistumiseen, rohkenenpa sanoa siveellisyyteen. Pidin
tätä enemmän kouluna ja ojennuslaitoksena, kuin vankilana, enemmän
keinona saada rikollinen oikealle tielle, kuin rangaistuksena hänen
tekemästään rikoksesta. Tätä nykyä täällä ei ollut muita vankeja. Asia
onkin niin, että jos joku täällä asuva joutuu tutkimuksen alaiseksi,
vaikkapa törkeästäkin rikoksesta, niin hänen sallitaan itse pitää
toimeentulostaan huolta, ja pysyä vapaana, kunnes on saatu selville,
onko hän rikollinen vai ei. Näin kertoi vouti. Tämä käy päinsä, arvelin
minä, paikassa, jossa karkaaminen ei ole edes mahdollinen. Karkaaminen,
selitti vouti, ei ole meidän lakiemme mukaan rikos, eikä sitä
semmoisena rangaista, koska ei ole rikos pyrkiä vapauteen. Pienemmistä
rikoksista, myöskin varkaudesta, kun varastetun arvo ei nouse yli
10 taalarin, rangaistaan siten, että rättäri 5 korttelin pituisella
pampulla, voudin, lautakunnan ja käräjäväen läsnä ollessa, antaa
tuomitulle lyöntejä kahdeksasta aina 30:een saakka, ohuiden vaatteiden
päälle. Vouti pitää väestölle puheen, ja rangaistu kiittää voutia
armollisesta rangaistuksesta. Yli 10 taalarin varkauksista ei ole
ruumiin rangaistusta, vaan karkoitus lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.
Paluumatkallani Vuorelasta tapasin Varangissa kaksi nuorta ihmistä,
jotka olivat sinne karkoitetut kolmeksi vuodeksi. Toinen oli nuori
nainen Vuoreijan linnasta, rangaistu siitä, että oli aviopuolisojen
kesken aiheuttanut epäsopua, josta oli seurauksena itsemurha, ja
toinen, varkaudesta tuomittu mies, Alatiosta.

Häätaloon palattuamme alkoivat tarjoilut, ja tietysti maljat. Juotiin
Norjan menestykseksi, jota norjalaiset punssilasin ääressä harvoin
laiminlyövät. Juotiin malja "naapurivaltakunnalle" ja liitolle, jonka
johdosta laulettiin. Puolittain säälien puhuttiin ruotsalaisista
kansana, joka on ollut suuri, mutta joka nyt on vanhentunut, ja jota
on rakastettava ja kunnioitettava kuten rakastetaan ja kunnioitetaan
vanhusta, joka on aikansa elänyt. Mutta Norjaa kuvattiin reippaaksi
nuorukaiseksi, joka tarmolla pyrkii edistymään, vaikka onkin lapsi,
mutta joka kyllä on voittava kaikki luonnon esteet; kansaksi, joka
elämän ja kuoleman uhalla astuu eteenpäin. Niin, se on kansa,
jonka suurin omaisuus on "tuo hyvä perustuslaki", jota alhaisinkin
norjalainen osaa arvossa pitää, ja jonka puolesta hän tahtoo uhrata
kaikki, mitä hänellä on.

Kun innostus valtiolaitokseen on suuri rahvaassakin, ei virkamies- eikä
rahamiestenkään piirissä huomaa paljon mahtia ja mahtavuutta. Kumpaakin
siedetään, mikäli ne tarkoittavat maan etuja, ja sen tietää kansa.
Sentähden, kun tapaa korkean ja ankaran virkamiehen ja kysyy rahvaalta,
mitä se pitää semmoisesta "suurmiehestä," (siksi virkamiestä usein
sanotaan), saa useimmiten vastaukseksi: "No, hän on hyvä mies, hän on
Norjan kunnia." Meillä norjalaisilla on meidän lakimme mukaan kaikilla
samat oikeudet, mutta meillä ei ole kaikilla samaa kykyä ja samoja
tietoja. Sentähden tulee sen hallita, joka siihen on omansa, jolla on
viisautta ja älyä; ja Norjan kunnia vaatii, että eteviä miehiä pidetään
suuressa arvossa ja saavat palkkiota ansionsa mukaan. Raharikkaita ei
vihata eikä kadehdita, vaan ollaan varsin tyytyväisiä että niitä on. Ne
ovat, sanotaan, pylväitä, ja ymmärretään varsin hyvin, mikä hyöty on
valtiolle heidän aarteistaan. Ne ovat hyödyksi monenkaltaisten verojen
suorituksessa maassa, jossa maanviljelys ei jaksa yksin kantaa verojen
taakkaa, vaan jossa varallisuus ja liikkeet taksoitetaan uskottujen
miesten toimittaman arvostelun mukaan.

Tuota paljon huudettua norjalaisten kansallisylpeyttä en huomannut
kovin loukkaavaksi, joskin se näytti naurettavankin puolensa. En
myöskään kuullut heidän puheissaan tuota paljon mainittua vihaa
ruotsalaisia kohtaan. Saattoi kyllä joskus, aiheesta tai aiheettomasti,
kuulla, ettei Ruotsin perustuslaki ollut paraita, sekä että jos kerran
nousisi puhe yhtäläisistä laeista veljeskansoille, niin kyllä olisi
luonnollisempi, että Ruotsi omaisi Norjan valtiojärjestyksen kuin
päinvastoin.

Nuoremmissa konttoristeissa ja äsken tutkintonsa suorittaneissa
siviilivirkamiehissä saattaa pöyhkeileväisyys joskus rehottaa, mutta
sitä en huomannut koskaan upseereissa, jotka päinvastoin paheksuivat
sitä nurjuutta naapurikansaa kohtaan, jota kuulivat kauppa- ja
siviilisäätyyn kuuluvilta. Minulla oli kuitenkin onni tavata useita
upseereja, ja monta voutiakin. Voutien seurassa ei tarvinnut kauvan
oleskella, ennenkuin sai kuulla, että he olivat "kuninkaan vouteja".
Ja kun ystävällisesti kysyin, kuinka he saattoivat menetellä niin
omavaltaisesti monissa asioissa, niin vastattiin: "Voudit ovat
kuninkaita Ruijassa!" Ja kun viittasin norjalaiseen tasa-arvoon,
sanottiin: "Olen kuninkaan vouti, ja hoidan oikeutta kuninkaan nimessä;
mutta muutoin olen samanarvoinen kuin köyhä kalastaja".

Mutta norjalaisten kateus, joka ei ilmene ruotsalaisia kohtaan,
ilmaantuu heidän omassa keskuudessaan. On kilpailu ja kauna Itä- ja
Länsinorjan välillä, vielä enemmän Kristianian ja Trondhjemin kesken.
Kuten Ruijassa, samoin muissakin maakunnissa, moititaan toisiansa,
joka osaksi riippunee eri luonnoneduista ja vuonoin kautta toisistaan
eristetystä asemasta, osaksi siitä, että verotus käy varallisuuden ja
liikkeen mukaan. Yleinen verotus määrätään suurkäräjissä kiivaiden
keskustelujen jälkeen, sitten voutikunnittain, vihdoin pitäjittäin,
jolloin rahvas käräjissä valitsee kaksi uskottua miestä, jotka
määräävät, paljonko jokaisen yksityisen tulee suorittaa. Sitten taas,
kun on kysymys "Norjan menestyksestä", ovat he yksimielisenä kansana.
Ruijan virkamiehet ovat enemmäksi osaksi "Sunnanfjells" harjanteiden
eteläpuolelta. Ne ovat tavallisesti nuoria miehiä, jotka nykyisin
ovat suorittaneet opintonsa Kristianian yliopistossa, ja kuuluvat
siis Kristianian liittoon. He puhuvat mielellään Trondhjemilaisten
ylpeydestä, ikäänkuin säälien paikan alennustilaa, se kun ennen oli
ollut kuninkaan istuimena. He soivat kuitenkin Trondhjemille sen, mikä
sillä on, mutta säälien he katselivat sen valtiollista vähäpätöisyyttä.
Sanalla sanoen, he eivät ihailleet sen asukkaita, vaan kunnioittivat
itse paikkaa. He olivat ylpeitä Trondhjemin tuomiokirkosta, Olavin
sankarintöistä ja norjalaisten muinaisista viikinkiretkistä; mutta
olivat hyvillään siitä, että se aika oli ohi. Nyt halusivat he vain
pysyä rauhassa, nauttien meren ja vuorten rikkauksista. Sentähden he
yhä vähentävät armeijaansa. Tahdomme kyllä, sanoivat he, puolustaa
itseämme, siihen kuitenkaan ei riitä armeijamme. Mutta me lähdemme mies
talosta, tappelemme isänmaan, naistemme ja lastemme puolesta viimeiseen
kynteen saakka. Jos meitä vastaan hyökätään, niin kyllä näytämme, että
Norjassa on sekä rautaa että ruutia ja käsivarsia, millä se itseänsä
puolustaa. Meitä moititaan, että pidämme ruoka-aineet ja työn korkeassa
hinnassa; mutta sehän juuri on politiikkamme. Me rohkaisemme työläisiä,
ja saamme siten kunnollisia työmiehiä. Niinpä esim. kyytimaksu meillä
enemmän tarkoittaa maan kuin matkustajan etuja.

Meitä suomalaisia näkyvät he katselevan, niinkuin Aleksanteri Suuri
juutalaisia, laupeudella ja säälillä. Suomalaisilla ei kuitenkaan
tarkoitettu herrasluokkaa, joka heillä käy ruotsalaisen tai
venäläisen nimellä. Niinpä minulta kysyttiin, tahdoinko pitää itseni
ruotsalaisena, vaiko venäläisenä; sillä he eivät tietäneet mistään
itsenäisyydestä Suomessa tahi, niinkuin he sanovat, Suursuomessa,
eivätkä sitä tunnustaneetkaan, kun sitä nyt, kuten ennenkin,
hallitsivat ruotsalaiset virkamiehet, eikä maankieltä käytetty edes
virastoissa eikä oikeudenkäynnissä, vaan kuten heillä lappalaisten
luona norjankieltä, samoin Suomessa ruotsinkieltä.

Kolmantena päivänä häiden jälkeen ryhdyin paluumatkalle Utsjoelle.
Sillä matkalla tuli minun kulkea Varankitunturin poikki. Olin
saapunut Nyborgin kauppalaan ja asuin erään herra Tveden luona, joka
kehoitti minua viipymään, sillä yhä riehui rajuilma. Jätin oppaalleni
ratkaistavaksi rohjettiinko lähteä tunturille, jossa muuan minun
edeltäjäni, kirkkoherra Helander rajuilmassa eksyi edellä ajajastaan,
ja sai siellä kuolettavan taudin. Oppaani suuresti epäröi, tutki
pilviä, tarkasti tuulensuuntaa, ja kehoitti vihdoin odottamaan
vielä jonkun ajan. Mutta ei edes auringon noustuakaan, jolloin ilma
tavallisesti muuttuu, rajuilma lakannut. Nyt eräs toinen lappalainen,
jolla oli sama matka kuin meillä, halusi lähteä, vaikkei rohjennut
yksin. Opastanikin jo vaivasi koti-ikävä. Olisin mielelläni viipynyt,
enkä suostunut lähtemään, ennenkuin molemmat olivat vakuuttaneet,
ettemme eksyisi. Lupasivat, olipa ilma mikä tahansa, viedä minut
Puolmakiin, kunhan porot vain eivät väsy, ja heille suodaan aikaa
niiden syöttämiseen. Syötyäni hyvän aamiaisen lähdimme, vaikkakin
lappalaiset nyt selittivät ettei matkaan ole ryhtyminen heidän
edesvastuullaan, vaan Jumalan kaitselmuksen turvissa.

Jos lukija ottaa kuvitellaksensa suurta järveä, joka on jäätynyt
myrskyn ja rajuilman aikana, ja siis on kovin epätasainen, ilman tietä
ja viittoja; jossa ei näe rantaa millään taholla, kun pyry lennättää
lunta sikinsokin tuulen mukaan; niin hän saa heikon käsityksen
tunturimatkasta talviseen aikaan lumipyryssä. Vanhan uskollisen
vainukoiran tavoin kokenut lappalainen ei erehdy suunnasta. Hän yhä
hoputtaa kestävää poroansa; kuljetaan harjut ja laaksot, ja pelastus
riippuu yksinomaan Jumalasta ja lappalaisen vainusta. Milloin pulkka
sattuu teräviin kiviin, joten se on vähällä särkyä, milloin se
kokonaan vajoo lumeen ja kaatuu. Missä ajaja näkee vaivaiskoivun, hän
pysähtyy, tarkastaa sitä, katselee eteensä ja taaksensa, huomataksensa
onko suunta oikea, missä ei näy oksaa tai vesaa lumen alta, siellä
hän kaivaa niitä lumesta, saadaksensa niistäkin tienoppaan, jonka
luotettavaisuutta hän tutkii kompassin, tuulen ja jonkun näkyvissä
olevan tähden avulla. Muutoin tuuli tunturiseuduissa on kovin epävarma
johtaja. Jos siihen liiaksi luottaa, on vaara tarjona, sillä jos sen
muuttunut suunta jää huomaamatta, syöstään ehkä joihinkin tunturien
epälukuisiin kuiluihin, ja ristituulet, jotka eivät ole varsin
harvinaisia tuntureilla, saattavat helposti ohjata matkustajan takaisin
siihen paikkaan, josta on lähdetty.

Onnellisesti saavuimme kuitenkin Puolmakiin, jossa minua avoin sylin
tervehti Kolderup, huudahtamalla: "Jumalalle kiitos, että olette
hengissä; olipa teillä mokoma ilma paluumatkallanne."

Varhain aamulla tuli luokseni joukko kyläläisiä. Kaikki olivat
he suomalaisia, ja sitäpaitsi oli väkeä naapurikylistäkin tullut
minua tapaamaan. He pyysivät minua pitämään jumalanpalvelusta, ja
useita lapsia tuotiin kasteelle. Kun ei ollut vuoteen mitään pappia
paikkakunnalla ollut, suostuin heidän pyyntöönsä; kuitenkaan ei
ehtoollista jaettu. Siihen oli Vesisaaren voutikin minua neuvonut, kun
häiden aikana hänen tykönään oli käynyt useita henkilöitä, jotka omasta
ja muiden puolesta olivat anoneet hänen avustustansa siihen, että
paluumatkalla palvelisin täkäläistä suomalaista ja lappalaista rahvasta
papillisilla toimituksilla. Ripillä saivat kyllä puolmakilaiset ja
lähikyläläisetkin käydä Utsjoen kirkolla, milloin heillä ei ollut omaa
pappia.

Ollessani Puolmakissa sain nähdä, kuinka n.s. norjalainen
sovintokomitea toimii. Siinä oli esimiehenä sovintokomisarius ja
lautakuntana kaksi kunnollisiksi tunnettua rahvaanmiestä. Norjassa
ei ota varsinainen oikeus käsitelläkseen mitään siviiliriita-asiaa,
ennenkuin se on sovintokomiteassa ilmoitettu ja siellä yritetty
sovittaa. Sovintokomisariuksiksi valitaan taitavimmat ja paikkakunnalla
rehellisyydestä tunnetut miehet. Valittujen täytyy, jollei heillä ole
laillista estettä, ottaa tehtävä vastaan ja pysyä siinä kolme vuotta,
jolla aikaa ovat mieskohtaisista veroista vapaat. Maaseudulla amtmanni,
jota meillä vastaa kuvernööri, on koko sovintolaitoksen esimiehenä
läänissään, mutta kaukaisempia seutuja varten hän määrää kunnollisia,
rehellisiä miehiä, tavallisesti kaksi kutakin sovintopiiriä varten,
jolloin piirit jaetaan mahdollisuuden mukaan niin, ettei kellään ole
istuntopaikkaan pitempää matkaa kuin 4 penikulmaa. Sovintolautakunnan
jäsen vannoo seuraavan valan: "Minä N. N., valittuna sovintokomitean
jäseneksi, lupaan ja vannon, että minä kaikin voimin koetan edistää
asianosaisten kesken vapaaehtoista sovintoa niissä asioissa, joita
tässä komiteassa esitetään, ja kaikella innolla ja rehellisyydellä,
mikäli kykyni siihen riittää, niin myös parhaan vakaumukseni ja
omantuntoni mukaan siihen avustaa, niin totta kuin Jumala auttakoon ja
hänen pyhä sanansa."

Kun vapaaehtoinen sovinto on odotettavissa helpommin, jos asianomaiset
ovat itse saapuvilla, niin on heidän velvollisuutensa esiintyä
mieskohtaisesti komitean edessä, ellei heillä ole laillista estettä,
tahi, mitä kantajaan tulee, hän asuu enemmän kuin 4 penikulmaa
komitean kokouspaikasta. Valtuutettuna, jolla on oikeus sovittaa
asia, olkoon ainoastaan semmoinen henkilö, joka nauttii täydellistä
kansalaisluottamusta. Asianajajaa ei saa pitää mukanaan.

       *       *       *       *       *

Käydessään 1822 Utsjoella ja siellä viivyttyänsä luonani muutamia
päiviä, rovasti Deinboll lähtiessään kehoitti minua seurassaan
matkustamaan Nordkapiin. Kun ei ollut toiveita tavata lappalaisia
kirkolla ennen Mikonpäivää, ja kun jo olin saanut kotimaasta
asianomaisten luvan tieteellisissä ja taloudellisissa tarkoituksissa
matkustaa Ruijassa, suostuin kehoitukseen. Parin päivän matkan jälkeen
saavuimme Gullholmaan, joka on kauppapaikka pienellä saarella Tenojoen
suulla, noin 50 syltä pitkä ja samanlevyinen.

Täällä meitä ystävällisimmästi vastaanotti kauppias Juhana Skanke,
joka oli piiripäällikkönä ja sovintokomisariuksena ja omasi siihen
tarpeelliset lainopilliset tiedot. Hän oli sen ohessa keskievarina,
ja kestittäjänä sanan täydellisessä merkityksessä, sillä tunnettu
ruijalainen vieraanvaraisuus kuului hänenkin ominaisuuksiinsa. Jokainen
Gullholmaan tulija saa kohta kuulla hänen tervehdyksensä: "Tervetullut
tänne!" Hän vie heti vieraansa hyvin järjestettyyn taloonsa ja
maukkaasti katettuun pöytäänsä, jossa ateria alkaa liemiruualla
ja loppuu hyvään kala- tai liha-annokseen. Tätä yksinkertaista
elämäntapaa noudatetaan yleensä koko Ruijassa, eikä ruokalajien lukua
lisätä vieraankaan tullessa, eikä edes juhlatilaisuuksissa. Mutta
sitä vastoin harvoin päästään punssimaljasta. Päivällisen jälkeen
lähdetään tavallisesti ulkoilmaan virkistymään, mutta kauvan sitä ei
suoda nauttia, sillä pianpa tulee palvelija, joka kohteliaasti lausuu:
"Emäntä (tai isäntä) pyytää herraa astumaan sisään juomaan kupin
kahvia". Rouva ja herra kilpailevat sitten, toinen tyrkyttäen punssia,
toinen kahvia.

Tuotiin myytäväksi runsaasti kaloja, semminkin lohia; ja liike olisi
ollut vilkkaampikin, jos herra Skankella olisi ollut enemmän tavaroita
vaihdettavina lappalaisten, kainulaisten ja norjalaisten kalaan ja
hylkeen rasvaan. Herra Skanken monet nuoret pojat — jotka hänen luonaan
olemisemme aikana olivat koulunkäynnistään vapaat, kun heillä ei ollut
muuta opettajaa kuin isä, jolla nyt oli muuta tehtävää — olivat aamusta
iltaan kalastamassa Gullholman rannoilla. Pitemmälle heillä ei ollut
lupa lähteä. Heidän kalastustapansa oli yksinkertaisinta mitä ajatella
voi. Heillä oli rautanaula kiinnitettynä sauvan päähän, ja se kädessään
he kulkivat pitkin rantoja etsien santakampeloita, jotka nuuskivat
ruuakseen äsken perattujen kalojen verta. Naulalla he läpäisivät
kampelan, joka virui vedessä soikean vadin tahi suuren lautasen
näköisenä. Leivisköittäin ne niitä kokoilivat yhtenä aamuna. Mutta eipä
kalastus siihenkään rajoittunut. Eräänä aamuna he toivat taloon kiinni
ottamansa elävän hylkeen. Se oli poikanen, jota olivat houkutelleet
seuraamaan heitä kuivalle maalle, emän ääntä matkimalla.

Seurakunta täällä oli varakas, ja sen jäsenet olivat muita näillä
seuduilla asuvia sivistyksessä etevämmät, paitsi norjalaisia
Vesisaaressa. Ani harva heistä polveutui lappalaisista, vaan olivat
ne suomensukuisia. Suomalaisilla suuresti kehittynyt karjanhoito
oli perustuksena heidän varallisuuteensa. Seutu onkin siihen varsin
sovelias, sillä mitä lähemmäksi Tenojoen suuta tullaan, sitä
ruohoisemmiksi rannat käyvät, ja pieniä kattosonnalla lannoitettuja
niittypalasia tavataan monissa paikoin.

Lähdettiin Nordkapiin. Se ei vaikuta kammottavammin kuin moni muu
kallionkärki Jäämeren rannalla. Nordkapin kalliot eivät olekaan
korkeammat kuin 1,000—1,200 jalkaa. Mutta kuten muuallakin pitkälle
pistävissä niemissä ja luodoissa, ei täälläkään ollut mitään
kasvullisuutta. Ainoastaan joku kitukasvuinen, päästä kuivettunut
korsi pisti esiin vuoren halkeamista. Taivas, vesi, tunturit ja usva
ovat ainoat mitkä näkee. Harvoin aurinko pilkistää pilvien raoista.
Matalimmilla kallioilla on varsin niukasti kasveja, mutta ei ensinkään
pensaita, saatikka puita. Mikä asuntopaikka! huudahtanee jokainen.
Mutta ei se ole parempi läheisissä saarissa ja niemissäkään. Päivä
oli tällä kertaa ihana, mutta kyytimiehemme väittivät, että semmoiset
päivät ovat täällä harvinaisia. Saavuimme Tanahorniin, joka on jylhä
kallio Tenojoen suulla. Pitkänä ja kapeana se pistää kauvas ulos
mereen, eikä se ole paljoakaan matalampi, kuin Nordkapin kalliot.

En ole koskaan nähnyt paikkaa, joka on minuun jättänyt kammottavamman
muiston kuin Tanahorn. Uteliaisuus ja halu seurata Deinbollia
tuolle kalliolle katselemaan Jäämeren majesteetista hyrskyä olivat
houkutelleet minut melkein sen huippuun saakka, joka alttarin
kaltaisena pistää ulos mereen. Ja kun siellä näin 1,000 jalan syvän
kuilun ympäröivän minua melkein joka puolelta, jouduin jonkinmoiseen
pyörtymystilaan, niin vaikeaan, että joka kerta kun sitä muistelen,
tunnen väristystä jäsenissäni; ja vielä kauan jälestäpäin olen unissani
luullut syöksyväni sieltä alas. Riensin siis pois tästä taivaan
korkeudesta.

Lähdimme jalkaisin, tutustuaksemme seutuun, ja saavuimme Berlevoogin
kauppa-asemaan, joka on perustettu 1790 ja erään Tromssalaisen oma.
Asema perustui yksinomaan kauppaan meressä kalastavien venäläisten ja
Norjan n.s. pohjoisretkeilijäin kanssa. Pohjoisretkeilijät tulevat
tänne keväällä, aina etelä-Norjasta saakka, ja lähtevät, kuten
venäläisetkin, pois syksyllä, saatuansa täydet lastit. Ainoastaan
viisi perhekuntaa asuu täällä, ja kauppaa tehdään vain lyhyenä
kesänaikana. Pitkä 9-kuukautinen talvi eletään täällä kuin vankeudessa.
Hevosella tänne ei voi koskaan päästä, ja varsin harvoin porollakaan.
Kaupanhoitaja Kruuse, kun oli edellisenä talvena tahtonut matkustaa
"Pohjoismaahan" (Nordlandet), oli pakotettu kulkemaan jalkaisin
kuusi penikulmaa, matkakapineet kelkassa, Gullholmaan, ja vasta 8
päivää siellä odoteltuaan hän sai Skankelta kyytiporot. Talvella ei
käy muu kauppa, kuin ravinto-aineiden velaksi antaminen rutiköyhille
naapureille, jotka puolestaan sitoutuvat myymään kaikki ensi kesänä
saamansa kalat kaupanhoitajalle.

Vähän matkan päässä kauppa-asemasta on vanha hautausmaa, jossa
siihen aikaan kun Tenon ja Kjöllefjordin seurakunnilla, jotka nyt
ovat Vuoreijan kappelina, oli oma pappi, milloin vuosittain, milloin
joka toinen vuosi siunattiin ne ruumiit jotka sillä välin oli siellä
haudattu. Mutta nyt ei ollut pappia käynyt täällä kymmeneen vuoteen,
jonka tähden rovasti Deinboll, toimitettuaan jumalanpalveluksen
asemalla, heitti multaa joka paikkaan missä tiedettiin sellaisen
vainajan lepäävän. Mutta kun ilmoitettiin, että useita
pohjoisretkeilijöitä oli tänne haudattu, tietämättä mihin paikkaan,
heitti rovasti kolme kertaa multaa myöskin keskelle hautausmaata,
kaikkia niitä varten, joiden hautapaikkoja ei tiedetty.

Paluumatkalla poikkesin Vesisaareen, ja sieltä suuntasin matkani
meritse Morttiseen, johon oli kolme penikulmaa. Alussa meitä ei
haitannut myrsky. Mutta emme olleet päässeet muuta kuin puolen
penikulmaa, kun taivas vetäytyi synkkiin pilviin, jotka olivat
lakkaamatta liikkeellä; tuuli kävi kovemmaksi, venhe kiiti reippaammin,
ja muutamassa minuutissa oli meillä täysi myrsky, joka uhkasi kaataa
veneemme, vaikka purjeet olivat reivatut. Toinen hyökylaine toisensa
jälestä syöksyi veneeseen. Kolme reippainta soutajaa ponnisti viimeiset
voimansa saadakseen meidät maihin. Neljäs ja minä ajoimme vettä
veneestä. Työ oli raskas, sillä mikäli saimme veden vähennetyksi, tuli
uusia laineita sisään. Olimme jo hyvin lähellä maata, mutta sopivaa
nousupaikkaa ei ollut, sillä mustia, jyrkkiä kallioseiniä vastaan
syöksyivät laineet rajusti, pudotakseen taas useiden sylien korkeudesta
takaisin valtamereen. Ei siis ollut hyvä pienellä purrellamme laskea
rantaan. Monen ponnistuksen jälkeen onnistui meidän kuitenkin
päästä maihin. Olimme läpimärät, eikä tulta voitu sytyttää. Koko
vuorokauden makasimme veneen alla, kun lakkaamatta myrskysi, satoi
lunta, rakeita ja vettä. Semmoinen ilma, sanoivat soutajani, ei ole
harvinainen Ruijassa. Nyt olemme kuitenkin kovalla maalla, sanoi yksi
lappalaisistani, emmekä ole huonosti hoitaneet venettä, kun pääsimme
tänne; eihän täällä ole varsin hyvä, mutta parempi sittenkin kuin
ulapalla. Kolme kertaa tänä kesänä olivat laineet täyttäneet heidän
veneensä, kun he olivat kyydinneet "suurmiehiä".

Parhaassa ilmassa saavuin sitten Morttiseen kauppias Nordvin luo.
Vieraanvaraisuus on kyllä Ruijassa erinomainen, mutta kyllä sittenkin
herra Nordvi siinä kohden oli muista voitolla. Läpivilustuneena ja
puolisairaana en voinut vastustaa Nordvin vaatimusta olla lääkärinäni,
ja alistuin siis mielelläni hänen määräyksilleen, joihin kuului, paitsi
muuta, tuo välttämätön punssi. Se valmistetaan ainakin puolivalmiiksi,
kun huomataan liputettu vene, ja tuskin on päässyt huoneeseen, kun
se jo kannetaan pöydälle. Jos veneväki laiminlyö lipulla ilmoittaa
säätyläisen saapumista kauppalaan, saavat he moitteita. Vähän ajan
päästä isäntäni ilmoitti saaneensa kutsun toisten sairaitten luo
— hän sillä tarkoitti soutajiani, jotka kaiketi halusivat saada
"huvitella" — ja pyysi minua sillä aikaa tottelemaan hänen vaimonsa
määräyksiä. Rouva Nordvin lääkkeet olivat kahvi, aamiainen ja tee.
Lähtemistä ei saanut ajatellakaan, sillä puolen viikon levähdystä
pidettiin välttämättömänä moisten rasitusten jälkeen. Ruijan rouvat
ovat mainioita ruuanlaittajia. Emännöitsijää heillä ei ole. Rouva siinä
itse toimii, lappalaisnainen hoitaa vain tulta padan alla. Emäntää
varten on kyökissä hansikkaat, silmävarjostin ja esiliina. Nordvin
lääkejärjestelmä sai minut jonkun tunnin jälkeen hikoilemaan, jota
kesti virkistävän edelläpuolisen nukkumisen aikana. — "No, koska teillä
on niin hyvä luonto", sanoi Nordvi, "ja olette niin reipas, niin luulen
saavani poistaa teidät sairaslistalta ja päästää teidät matkaan, mutta
tänään se ei ole ajateltavissakaan. Olen rannikkopuolustuksen päällikkö
ja koko rahvas on minun käskyni alainen, ja lähteminen talostani tänään
— sunnuntaina — ei ole mahdollinen".

Koti-ikävä vaivaloisen matkan jälkeen, mutta semminkin virkatehtäväni
vaativat minua paluumatkalle, ja maanantaina 23 p:nä syyskuuta olikin
uusi, mukava 4 miehen soudettava vene käytettävänäni. Nordvi ja hänen
rouvansa seurasivat minua rantaan, ja viimeinen sana, jonka heiltä
kuulin, oli rouva Nordvin lausuma: "Nyt emme saa ketään vierasta
ennenkuin talvella", johon Nordvi lisäsi: "tervetuloa ensi talvena".

Pian oli 1 1/2 penikulman matka suoritettu, ja olin nyt Varankivuonon
pohjuksessa. Täältä tahtoivat kyytimieheni palata, mutta ne harvat
ihmiset, jotka täällä asuivat, olivat kalastamassa, ja semmoisessa
tapauksessa oli kyyditsijäin velvollisuus saattaa minut Puolmakiin,
joka oli lähin paikka, missä ihmisiä oli tavattavissa. Lähdimme
siis. Ensin oli kuljettava jalkaisin Varankitunturin poikki, ja
sitten penikulma veneellä Tenojokea ylöspäin. Joka mies otti 40
naulan taakan kantaaksensa. Puolipäivän aikaan lähdimme taivaltamaan.
Auringonpaiste oli kuumempi kuin tavallisesti tähän vuoden aikaan,
ja taakat painoivat. Olimme puolitiessä, kun aurinko oli lännessä,
mutta matkan vaivaloisin osa oli suoritettu, kun tähän saakka olimme
kulkeneet ylämäkeä. Nyt oli astuminen alamäkeä. Aurinko ei ollut
vielä laskenut, kun Gollevaaralta sain silmäillä hitaasti juoksevan
Tenojoen peilinkirkasta pintaa. Tästä kauniista näystä tahdoin hetkisen
nauttia. Elokuun 25 p:nä olin kulkenut Tenojokea Gullholmaan, enkä
ollut sen koommin nähnyt kunnon pensasta, saatikka puuta. Mutta
täällä oli vielä koivu viheriänä ja kilpaili rinnallaan seisovan
haavan kanssa kauneudessa. Jalkamatkaa oli vielä 1/8 penikulmaa, kun
alkoi yhä tuuheampi metsä; ja niin olin siihen ihastunut, että aivan
huomaamattani saavuimme joen rannalle. Täällä ei ollut venettä, mutta
niin nautin lehdosta ja ympäröivästä ilmasta, että mieluummin tahdoin
yöpyä tänne kuin ruveta pimeässä etsimään jotakin lappalaiskotaa. Sillä
välin oli kumminkin kaksi lappalaistani astunut jokea ylöspäin ja kaksi
alaspäin venettä etsimään. Iltarusko, joka kajasti taivaanrannalla,
antoi vielä senverran valoa, että saatoin tuntea jokaisen kasvin, ja
huomasin pian istuvani hajuruohokentällä. Ei mikään ole kaunista, ellei
sitä toiseen vertaa, eikä mikään nautinto suuri, ellei ole kärsinyt
sen puutetta. Ei edes Main-virran viinivuoret, eivätkä Elben rannat,
tarjoa vähemmän suotuisissa seuduissa kasvaneelle etelämaalaiselle
niin suuria vastakohtia, kuin Tenon laakso sille, joka Varankivuonosta
saapuu. Kun kauniina kesä-iltana astuu alas Varankivuorelta Seida-kylän
kohdalla, asettuu veneeseen, ja kulkee auringon laskiessa Bonakaan
ja Norskholman ohi Gullholmaan saakka, silloin nauttii näystä, jota
ei ikinä unohda. Kuinka monet tuhannet hylkeet kohottavatkaan päänsä
vedenpinnan yli, ja ikäänkuin tervehtivät matkustajaa, ottavat
penikkansa selkäänsä ja sukeltavat niiden kanssa veteen, jos sattuvat
tulemaan liian lähelle venettä. Täällä elää ääretön joukko lintuja.
Sorsa, närhi, kajakka ja tiira seuraavat alaspäin luisuvaa venettä.
Kaikki nuo saavat nyt rauhassa kulkea, jotta ylöspäin pyrkivä lohi ei
tulisi ampumisella pelotetuksi; ja vasta syksyllä, kun lohenpyynti
on loppunut, hyökätään näihin hyljejoukkoihin, jotka suvisin asuvat
rauhoitettuina Tenojoen juoksevassa ja kristallikirkkaassa vedessä.
Täällä istuu koivun oksalla tahi tuuheissa pensaissa pohjolan
satakieli ja korottaa äänensä muiden laululintujen ääntä korkeammalle.
Niitä vilisee kuten kärpäsiä tuuheiden koivujen keskellä ja istuu
melkein jokaisessa pensaassa. Luulisipa niiden etsineen tämän paikan
kuullaksensa tuota verratonta taiteilijaa, joka jaloilla, kauniilla
ja suloisilla sävelillään matkii muiden laulua, josta se onkin saanut
suomalaisen nimensä "satakieli", lapiksi kielavelgo (pikakielinen).
Vaikka sitä tavataan melkein jokaisen Lapin puron varrella, näkyy se
erittäin valinneen lempipaikakseen tuuheat pensaat ja koivut Tenojoen
ja Utsjoen rannoilla. Puhtaimpina ja heleimpinä soivat sen säveleet
syvässä jokilaaksossa, jossa vuorien kaiku vastaiselta rannalta vastaa
sen pitkiin, kestäviin viserryksiin. Koroittaen ja alentaen suloista
ja ihanaa ääntänsä, se matkii ja äänellänsä voittaa virtojen kohinan
ja purojen lirinän. Peipposet, sirkat, varpuset, tilhit, leivot,
västäräkit, rastaat ja muut linnut tuntevat itsensä voitetuiksi ja
vaikenevat kun koiras satakieli keväisin houkuttelee naaraan luoksensa
rakentamaan hänen kanssansa yhteistä pesää jonkun puun paljastetun
juuren alle puron tai joen rannalla, jossa sääsket miljoonittain ovat
niille runsaana ravintona ja estävät suurempia eläimiä saapumasta
hävittämään niiden turvatonta majaa, johon ne yhdistetyin voimin mitä
pehmeimmistä ruohoista, karvoista, untuvista ja höyhenistä valmistavat
vastaisille rakkaillensa vuoteen. Eikä ole vähemmän viehättävää
niiden laulu, kun joku liiaksi lähenee heidän rauhallista majaansa.
Laulu muuttuu silloin surusointuiseksi. Koiras näkyy sillä tahtovan
varoittaa kumppaliansa ja samassa herättää sääliä mahdollisessa
rauhanhäiritsijässä. Tenon jokilaakso onkin siksi viehättävä, että
Itä-Ruijan virkamiehet, nekin jotka asuvat Vesisaaressa, joka kuitenkin
on mieluisin paikka koko Varankivuonossa, matkustaessaan täällä
juhannuksen aikana virka-asioissa, usein tuovat mukanaan naisväkensä,
jotka aina jonkun vuoden kuluttua haluavat käydä näillä ihanilla mailla
Seidan ja Bonakaan seuduilla Puolmakin ja Gullholman välillä.

Siitä hurmauksesta, johon olin joutunut, en selinnyt ennenkuin
lappalaiset palasivat. Heidän oli onnistunut löytää vene. Heti
istuttuani veneeseen juolahti mieleeni, ettei vene ollutkaan heidän
omansa. "Kenenkä luvalla olette ottaneet tämän veneen?" "Se on Erkki
Heikinpojan oma, tässä on hänen nimensä", vastasi heistä yksi varsin
levollisesti ja sanoi vastaavansa teostaan; siihen vielä lisäten:
"Hän on matkustanut Varankiin suoloja noutamaan". "Entä jos Erkki
palaa eikä tapaa venettänsä", väitin minä. "Niin odottakoon, huomenna
palaamme ja sitä paitsi", lisäsi hän rauhoittaen, "hän ei palaa
niin pian, sillä hän ainakin yhden päivän huvittelee kauppalassa".
Tenolaisillakaan ei ole omia veneitä Varangissa, vaan käyttävät he,
käydessään kauppaloissa, Varangin lappalaisten veneitä, luvalla tai
luvatta; ja saman omankäden ja maan tapaan perustuvan oikeuden nojalla
Varangin lappalaiset käyttävät, kun tulevat Tenoon, siellä olevia
veneitä. Sen vuoksi ei panna pahaksi, jos joskus täytyykin rannalla
odottaa vuorokauden ajan venettään, jonka joku tarpeeseensa on ottanut,
ja sitä, joka niin luonnollisesta asiasta lausuisi solvaavia nuhteita,
jopa pidettäisiin huonona ihmisenä.

Veneessä matkustaessani nukuin, enkä herännyt ennenkuin kyytimieheni
Puolmakin läheisyydessä puhuttelivat vastaantulevia kalastajia. Kun
he huomasivat, että minä olin veneessä, ja tiesivät että isännällä,
jonka luo minun tuli poiketa, ei ollut tuoretta kalaa, heittivät he
veneeseeni lohen, lausuen: "Pidä tämä hyvänäsi illalliseksi, isä". Se
oli liikuttavaa hyväntahtoisuutta minua kohtaan ihan tuntemattomilta
ihmisiltä ja vieraan vallan alamaisilta. Oli jo puoliyö, kun saavuin
Puolmakiin. Poikkesin vanhan Kolderupin luo, joka oli aika hyvillään
tulostani. Seuraavana päivänä, tiistaina 24 p., lähdin täältä. Mitä
kauvemmaksi jouduin merenrannasta, sitä selvemmin näkyi, että talvi oli
tulossa. Metsämarjat olivat jo hallan puremia, lehtipuiden keltanen
väri lisääntyi, rastaat valmistautuivat matkalle, ja lohi pyöriskeli
täysmätisenä ja pullistuneena joessa.

Ilman erityisiä seikkailuja saavuin vihdoin Utsjoelle. Siellä näytti
jo aivan toisenlaiselta kuin lähtiessäni. Pieni ruohokenttä pappilan
ympärillä, joka silloin oli viheriäinen, oli nyt menettänyt kauneutensa
ja oli ensi aamuna palaamiseni jälkeen lumen peitossa. Tämä talvipuku
katosi kuitenkin muutamien päivien perästä. Sunnuntaina syyskuun 29
p:nä oli maa taas paljaana, ja lunta tuli vasta lokakuun 16 p:nä; 27
p:nä Mandojärvi jäätyi, ja 29 p:nä Tenojoki. Suvi oli ollut suotuisa,
kalastus kaikkialla hyvä, ja kaikki saapuivat Herran huoneeseen
kiittämään Jumalaa näistä runsaista antimista.



XIV.

Kemin markkinat.


Nautittuani lääkärinhoitoa Oulussa vuonna 1825, siirryin vähitellen
pohjoisempaan ja saavuin Rovaniemelle samaan aikaan kun siellä
valmistauduttiin matkalle Kemin kuuluisille markkinoille. Muutaman
päivän siellä oltuani lähdin Turun pappienkokoukseen. Melkein joka
mies tarjosi minulle vapaan paikan veneessään Kemiin saakka, ja minä
kiitollisuudella otin erään vanhan tuttavan tarjouksen vastaan. [Tästä
matkasta on kirkkoherra Fellman kirjottanut laveat muistiinpanot,
kuvaten sen ohessa koko suuren Kemijoen vesistöä sekä taloudellisia
ja henkisiä oloja tämän joen varrella. Otamme tähän vain hänen
kertomuksensa Kemin markkinoista.]

Kemin pitäjän kirkonkylä on vanha kauppa- ja markkinapaikka. Jo
ennenkuin perustettiin kaupunkeja maan pohjoiseen osaan, oli Kemi jo
semmoisena tunnettu, ja kunink. kirjeessä vuodelta 1531 "laittomasta
kaupasta, laillisista ja laittomista satamista pohjoismaissa",
säädetään, "että Hernösand, Huddiksvall ja muut laittomat satamat ovat
kiellettävät, eikä mitään laivakulkua saa harjoittaa paitsi neljään
satamaan, jotka ovat Tornio, Oulu, Kemi ja Ii". Tämänkin vuoksi halusin
tutustua näihin markkinoihin, joihinka siis samosin mukana.

Ensi markkinapäivänä kokoontui paljon väkeä markkinapaikalle, ja
minäkin sinne suuntasin askeleeni. Markkinat olivat ennen pidetty
saarella kirkon luona, mutta tulipalo 1821 hävitti kaikki siellä olevat
markkinakojut, joita oli noin 40 — 50, Oulun ja Tornion porvarien
omistamia. Osa niistä oli jo semmoisessa asussa, että ne näyttivät
olevan Kustaa Aadolfin ajoilta, jolloin aijottiin-tänne perustaa
kaupunki. Oli päivällisaika kauniina suvipäivänä jolloin tulipalo
syttyi näissä hökkeleissä. Sadottain ihmisiä saapui paikalle, enemmin
suojeluksensa pappilaa, joka oli läheisyydessä, kuin vielä tuleen
syttymättömiä rakennuksia markkinapaikalla. Ne olivat aikanaan olleet
kaiken irstaisuuden tyyssijoja ja luultiin että niissä riehui itse
paholainen. Valistuneet ihmiset paikkakunnalla kertoivatkin minulle,
että rahvas tarkasti silmäili tulipaloa nähdäksensä pakeniko paholainen
liekeistä. Tuli tarttui pian pahimpaan kapakkaan, jota kutsuttiin
"Orren tuvaksi", siitä syystä että se aikanaan oli ollut Orre-nimisen
kapakoitsijan oma, ja sitten monessa polvessa perintönä kulkenut.
Siellä oli tapahtunut paljon varkauksia, murhia ja muita ilkeyksiä.
Kun kaikkien silmät olivat siihen kiinnitetyt, ajoi tuulenpuuska, joka
tulipaloissa ei ole harvinainen, savutorvesta patsaan savua, santaa
ja tuhkaa, joka sihisevällä äänellä osaksi putosi veteen, jolloin
savupatsas kääntyi pappilaan päin. Silloin kuului äänekkäitä huutoja
hämmästyneestä väkijoukosta, joka ei tietänyt minne paeta. Mutta kun
paholainen — sehän se tietysti savutorven kautta pakeni — huomasi
useiden pappien seisovan rannalla, kääntyi se pohjoiseen, ja sitä
tervehti väki hurraahuudolla. Siellä se kuitenkin kohtasi paikkakunnan
vanhan pyhäkön "Mikaelin", — se oli kirkon nimi — jolloin paholainen
kiireesti kääntyi etelään ja pakeni verrattomalla vauhdilla kirkon ja
pappilan lomitse Tornioon päin, jonne Hiiden väkikin, kun se katoliseen
aikaan karkoitettiin Kemistä, oli paennut.

Nykyinen markkinapaikka oli avara ja tilava, mutta sittenkin oli tungos
toisin paikoin suuri. Paikkakunnan käsitöitä ei kyllä näkynyt siellä
laisinkaan, mutta sitä runsaammin oli ulkomaan teollisuustuotteita ja
siirtomaiden tavaroita saatavissa. Taloissa olivat kaikki huoneet niitä
täynnä, tallitkin. Jotkut viinikauppiaat Oulusta ja Torniosta olivat jo
hyvään aikaan ennen markkinoita hankkineet itselleen suojan. Pahimpien
kapakoitsijain täytyi tyytyä saunoihin tai tilapäisiin kojuihin, joissa
heillä oli pöytä, tai ainoastaan lautaan, jonka päällä he kokon ääressä
valmistivat kahviplöröjänsä. Ja jos haloista sattui puute, tavattiin
kyllä aina hyväntahtoisia ihmisiä, jotka niitä ryypystä hankkivat.
Läheisyyteen oli asettunut myöskin jokunen vanha merimies tai
merimiehen vaimo, joka koetti rahaksi muuttaa pienen varastonsa neuloja
ja halpaa kiiltokalua. Moni ostaa jos jotakin. Rahvaan kunniaksi toki
mainittakoon, että kultasepillä sittenkin kauppa kävi paraiten, josta
huomaa, että se yleensä on hyvinvoipaa ja sitä paitsi siksi järkevää,
että se mieluummin ostaa kunnon tavaraa kuin kaikenmoista roskaa, jota
ei luulisi kenenkään ilmaiseksikaan haluavan. Voitonhimoiset ihmiset
sekä maalta että kaupungeista ovat keksineet kaikkia mahdollisia
keinoja täällä rahaa kerätäkseen. Joka on keksinyt jotakin uutta,
siltä käy kauppa yhä paremmin. Mutta ei semmoisessa melussa hiljainen
katselija viihdy. Poikkesin kauppiaan luo, jolle minulla oli tili
suoritettava. Kaupanteko oli vireä, eikä hänellä tällä kertaa ollut
aikaa puuhata minun kanssani, pyysi vaan odottamaan. Hänen apulaisensa
oli ahkerassa toimessa, palvellen ostajia.

Olihan kuva eloisa, mutta yksitoikkoiseksi sittenkin jo kävi sen
katseleminen, kun samassa astui sisään kookas vanha ukko, päätään
pitempi muita läsnäolijoita. Hänen ryhtinsä ja virkamieselkeensä
olisivat kyllä valmistaneet hänelle tilaa tungoksessa, vaikka sitä nyt
ei olisikaan annettu siitä yleisestä kunnioituksesta, jota hän sai
osakseen kaikilta, jotka hänet tunsivat. Hän oli paikkakunnan arvossa
pidetty ruununvouti, assessori N., jo kauvan tällä paikkakunnalla
asunut vanhus, joka oli ollut yleisön palveluksessa yli 50 vuotta.
Hänellä oli sama asia kuin minullakin — tilattujen tavarain maksu —
mutta siihen hänkään nyt ei saanut tilaisuutta. Hän istuutui rinnalleni
vuoteen syrjälle. Kun hän tiesi miksi olin tänne tullut, ryhtyi hän
keskusteluun ja pyysi minua luoksensa. Siihen suostuin sitä kernaammin,
kun hän lupasi ruveta oppaakseni ja neuvojakseni paikkakunnan oloissa,
jotka hän perinpohjin tunsi. Lähdimme siis kävelylle, ja hän huomautti
minulle kaikesta mikä huomiota ansaitsi. Hän tunsi tarkoin tavarain
tuonnin markkinoille, lohipatojen luvun ja rakennuksen, kuinka paljon
kalastus tuotti, sekä yleensä paikkakunnan tavat ja olot. Aika kului
hupaisesti, ja kun olimme kulkeneet tunnin ajan, lausui ukko: "Nyt
saatamme vähitellen poistua täältä tullaksemme kotia teeaikaan".
Ystävällisellä kädenlyönnillä hän minua tervehti kodissaan, jossa
järjestys ja vieraanvaraisuus oli ilmeinen. Tuolla vanhalla miehellä
tosin ei ollut erinomaisia luonnonlahjoja, eikä hänen kirjalliset
tietonsa olleet suuria, mutta hän oli mitä kunnollisin virkamies,
nautti täysin määrin päällikköjensä luottamusta ja kanssaihmisten
kunnioitusta, sillä hän oli rehellinen ja säännöllinen, yleisöä altis
palvelemaan ja rahvaalle myötätuntoinen. Hän ei viihtynyt ilman
työtä, ja huveista hän ei välittänyt, ellei niihin liittynyt jotakin
hyödyllistäkin. Ahtaammassa seurapiirissä, jossa hän sai esittää
mietteitänsä hyödyllisistä elinkeinoista, siitä mimmoinen kansa
oli, ja mimmoisen sen tuli olla, ja kuinka sitä oli sen pyrinnöissä
avustettava, häntä mielellään kuunteli. Hänen nuoruudessaan hätä oli
opettanut hänet säästäväisyyteen ja kieltäymyksiin, niin että hän
yli 70-vuotiaana kuollessaan jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden.
Hän oli syntynyt eräässä kappelissa Vaasan läheisyydessä ja oli
kasvanut ylen niukoissa oloissa. Aliupseeri, joka nuorempana oli ollut
sotavankina Siperiassa, ja siellä tottunut rukoukseen ja hartauteen,
oli hänen ensimmäisenä opettajanaan. Mutta opettajallakaan ei ollut
sen laveampia tietoja kuin yksinkertainen uskonnon käsitys, lukutaito
ja vähäinen taito laskuopissa. Kaiken muun hän sanoi oppineensa omin
neuvoin. Rutiköyhiä kun olivat, hän kuin opettajansakin, olivat he
sunnuntaisin menneet kirkkoon takki ja saappaat kainalossa, jotteivät
kuluisi. Jumala auttoi hänet ensin kirjuriksi, ja silloin hän jo sai
pieniä säästöjä kokoon; Pian hän sitten pääsi Pohjanmaan rykmenttiin
kirjuriksi. Kun ruununvoudin virka Kemin piirissä oli kuolemantapauksen
kautta joutunut avoimeksi ja kassassa huomattiin vajaus, pidettiin
se lähinnä pääsemään virkaan, joka tahtoi ja voi täyttää vajauksen.
Lääninkamreeri tarjosi nyt viran N:lle, joka toki piti sitä
pilkantekona. Mutta asiasta tuli täysi tosi, ja 20 vuotiaana N. pääsi
voudiksi. Säästäväisenä hän pysyi vaurastuttuaankin, mutta antelias
hän oli niille, jotka ilman omaa syytänsä olivat köyhyyteen joutuneet,
ja myös sukulaisilleen avulias. Tietystikin semmoinen mies ei voinut
hyväksyä yhä lisääntyvää ylellisyyttä rahvaassa. Talonpojan pitää pysyä
säädyssään, sanoi hän, eikä ruveta herraksi. Nyt hän juo kahvia ja
rommia, sekä pukeutuu herrasmieheksi, ja se se ukkoa harmitti.

Lohihinnoista kinasteltiin markkinoilla. Kauppiaat eivät tahtoneet
määrätä hintaa, koettivat saada tavarat avonaisella kaupalla, kuten
sanotaan, siis hinta riippuvaksi siitä, mitä Tukholmassa kalasta
saadaan. Semmoisessa kaupassa myyjä saa käsirahana noin 3/4 arvatusta
hinnasta, mutta lopputili suoritetaan vasta seuraavana talvena, kun
tavara on Tukholmassa myyty. Kohtuullisena pidetään, että kauppias
kustakin lohitynnyristä pidättää korvauksena 12 à 15 riksiä.
Yritteliäimmät talonpojat kuitenkin eivät aina myy, vaan päinvastoin
ostavat kaloja, kuljettaaksensa ne sitten Tukholmaan, ja he tyytyvät
vähempään välittäjäpalkkioon kuin kauppiaat.

Toisena markkinapäivänä tuotiin isännälleni yhä tietoja siitä, kuinka
yöllä oli mässätty ja pelattu ravintoloissa. Vanhuksen harmaat hapset
nousivat pystyyn, hänen näitä kuullessansa. "En ymmärrä", sanoi hän,
"nykyajan ihmisiä, jotka jo nuoruudessaan, jolloin heidän paremmin
sopisi juoda maitoa ja vettä, tottuvat laiskuuteen ja väkeviin juomiin.
Heitä nähdään, ei ainoastaan iltasin vaan edellä puolenpäivänkin
istumassa totilasin ääressä, joka turmelee sekä heidän ruumiinsa että
sielunsa. He kerskailevat opinnoistaan, mutta sittenkin heiltä puuttuu
siivo käytös ". Siten ukko valitteli.

Markkinapaikalla kaikki ovat touhussa. Miehet yleensä käyvät
pitkävartisissa pieksusaappaissa, housut varsiin pistettyinä.
Jonkinmoisella ylpeydellä osa heistä kuleksii rannalla olevien
veneittensä lähellä keskustellen tärkeimmistä asioistaan, kun taas
toiset, jotka jo ovat myyneet tavaransa avonaisella kaupalla,
kiertelevät täydellisessä markkinahumalassa. Tuolla pistetään
talonpojan ja kauppiaan puumerkit lohi- ja voitynnyreihin, jotka
numeroidaan ja pannaan kirjoihin. Tuolla kuleksivat talonpoikien
pojat ja tyttäret, rengit ja piiat. Joskus näkee veneessä morsiamen
ompeluksineen vanhemman naisen seurassa, jonka kanssa hän sitten,
joenrantaa seuraten, jalkaisin kulkee talosta taloon keräämässä
morsiusapua. Morsiamet ovat mitä komeimmin puetut, sormus melkein joka
sormessa.

Tätä vaeltavaa joukkoa kartuttavat huijarit ja laiskurit omasta
ja vieraista seurakunnista, ostavat ja myyvät, mutta enimmäkseen
töllöttävät. Niiden paras tuntomerkki on horjuva käynti, sininen
takki ja merivahapiippu, sekä äsken ostettu huivi kaulassa. Paremmat
talonpoikaistyttäret esiintyvät hienoissa kotikutoisissa villapuvuissa,
ilman ulkomaan koristeita, paitsi ehkä yllään joku silkkihuivi.
Huonomaineisia naisia liikkuu makeisia tarjoten ja pyytäen. Jos joku
siivo tyttö on tullut niin petetyksi, että hän on joutunut huomattavaan
humalaan, on hänen vaikea enään saada kelpo ylkää. Satama on täynnä
veneitä ja jaaloja. Toisia tyhjennetään, toisia täytetään. Lohi- ja
voikauppa on täydessä vauhdissa. Tavarain joukossa tavataan myös
muuramilla täytettyjä nelikoita, mutta marjat niissä eivät ole sen
arvoiset ja niin siistit, kuten ovat Venäjän Kuolassa. Rannalla ja
maantiellä vilisee näiden tositoimessa olevien joukossa ihmisiä,
jotka toisiinsa nojaten tai käsikynkässä osottautuvat yhä enemmän
olevansa toisten tuen tarpeessa. On joukossa kerjäläisiäkin pussineen.
Raajarikko tyttö istuu kainalosauvojensa vieressä, pussi täynnä
ruokatavaroita, ja yhä siihen tipahtaa rinkilä tai lantti. Siten oli
ulkona.

Rouva H:n ja mamselli B:n "hyvinjärjestetyissä" tahi kuten sanottiin
"siivoissa" ravintoloissa, joissa vain "parempi kansa" saattoi
juopotella, huvitteli toisenkaltainen yleisö. Kävin niiden ohi erään
kauppamiehen seurassa. Kaukaa jo kuului: "kuutoset kaikki", "neloset
kaikki" y.m. Kumppanini tiesi kertoa monista, jotka edellisestä
päivästä saakka olivat olleet täällä hienommassa ryöstelyssä, jossa he
lopuksi kaikki menettävät, ja kapakoitsija yksin voittaa. Tutustuakseni
tähänkin markkinain puoleen, astuimme sisään. Kyllä siellä riitti
piippuja, tupakkaa, viiniä ja punssia. Siellä oli koossa säätyläisiä
likeltä ja kaukaa. Istuipa siellä myös oven tai uunin ääressä joku
varakkaampi talonpoikakin, jonkun herrasmiehen tuoma. Tarjoiltiin
toinen toiselleen "puolikorttelia". Tämä aamupuolen kestitys oli mitä
ilettävin, sillä ei ollut puhettakaan muusta kuin "puhdistetusta"
ja "karvaasta", joita sanoja jokainen sisääntulija toisti.
Epämiellyttävämpää ei voi nähdä kuin nähdä nämät ihmiset mässäämässä
ja antautumassa onnensattumalle, himon kasvoista kuvastuessa. Mutta
siivous estää lähemmin kertomasta tästä seurasta. Eräs 30-vuotias
herrasmies, joka jonkun aikaa oli ollut valtion palveluksessa, mutta
siitä jo luopunut, istui huoneen sopukassa suuren uunin varjossa. Hän
ei ottanut osaa peliin, kun hänellä ei ollut rahaa, ei rahan arvoista
eikä luottamusta. Hänen peräti rappeutunut ulkomuotonsa ilmaisi
kyllästymistä elämään, itseensä ja koko maailmaan, ja hän näytti
valmiilta ampumaan luodin aivoihinsa. Hän oli kauvan työskennellyt
humalatarhassa. Se, jolla oli hyvä onni pelissä, antoi viedä lasillisen
tälle surkealle ihmisvihaajalle. Mietteisiinsä syventyneenä hän
ikäänkuin heräsi, kun huomasi lasin. Hän näytti iloisemmalta, mutta
myös kamalammalta, kun hän mitä suurimmalla ahneudella joi ensimäisen
kulauksen. Jotkut Ruotsin upseerit istuivat muutamien Tornion
kauppiaiden seurassa tyhjä malja edessään, odottaen lisää, jota myös
tuotiin. Tässä iloisessa seurassa keskusteltiin politiikasta. Siellä
osattiin antaa hyviä neuvoja korkeille virkamiehille, opetettiin
valtiosäätyjä laatimaan viisaita lakeja ja kuningasta hallitsemaan
valtakuntaansa. Kuului pilkkaa ja moitetta, parjausta, ivaa ja naurua
ilman käsitettävää aihetta. Eipä tuo ollut mikään ylentävä esimerkki
rahvaalle. Olimme jo nähneet riittävästi ja poistuimme.

Hämärässä vielä vilisi valkoisia, sinisiä ja punaisia olentoja, mutta
pimeän tultua oli ulkona kaikki hiljaista, eikä ollut helppo käsittää
mihin oli joutunut tuo ihmisjoukko. Ajetaan, tai kävellään kotiin,
kohdataan käveleviä ja ajavia, mutta melua ei kuulu. Rahvaan kunniaksi
on sanottava, että täällä harvoin sattuu tappeluja ja vielä harvemmin
varkauksia. Sittenkun rahvas oli mennyt levolle mikä veneisiinsä,
mikä taloihin, ja kauppaliike oli keskeytynyt, lisääntyi herrojen ja
puoliherrojen luku ravintoloissa, asetuksissa kiellettyjen, mutta
salaisesti siedettyjen pelipöytien ympärillä. Täällä kolisevat taas
nopposet, täällä huudetaan "pankkoota" päivän sarastukseen saakka,
jolloin kauppias rientää liikkeeseensä, mutta toiset jäävät, ottavat
"päänparannuksia", laskevat voittoansa ja tappiotansa, ajattelevat
miten saada menetetyt rahat takaisin tai voitot vieläkin suuremmiksi
kolmantena markkinapäivänä.

Kolmantena päivänä kauppias oli jo aamusta alkaen samassa toimessa
kuin edellisinä päivinä, ja kyllä huomasi, että ainoastaan se oli
tervetullut, joka toi myytäviä tai rahaa; nyt oli markkinain viimeinen
päivä. "Paljon", sanoi hän, "oli tehty vähemmän edullista, paljon oli
jäänyt tekemättä". Toinen harmitteli yhtä paljon kuin toinenkin. Rahvas
niinikään oli vireässä liikkeessä ja järjesti asiansa. Ainoastaan ne
ihmiset, jotka olivat viettäneet yönsä "kunnollisissa" ravintoloissa,
saivat vielä tuntea noppapelissä ja yö-valvonnassa väsyneiden silmiensä
ympärillä tuon pienen, unikukilla seppelöidyn jumalan kääreet.

Jos tuli kysyneeksi jotakin mahtavampaa talonpoikaa, voi saada
vastaukseksi: "Tiesi missä hän makaa, hän on yöllä ollut herrain kanssa
juomingeissa". Ja kaduilla ja maanteillä tapasikin vielä herroja, jotka
tulivat suorastaan yöllisistä hurjailuistaan. Eräs, jolle tie näkyi
olevan liian kapea, huusi jo kaukaa vastaantulevalle ystävälleen:
"Minulla on tusina täynnä".

Rannalla oli vilkasta elämää. Yläpuolen asujat, siksi sanottiin
Rovaniemeläisiä, Kemijärven ja Tervolan miehiä, olivat irroittamassa
veneistään väliaikaiset sivulaudat, jotka jätettiin maanomistajan
käytettäviksi, tahi olivat he kantamassa matkatavaransa niihin,
siivoina ja raittiina kuten heidän tapansa on. Toiset olivat jo
lykänneet veneensä vesille ja sauvoivat sitä ylös vuolaassa joessa.
Takin he olivat lämmön vuoksi riisuneet, ja punaraitaisen liivin
sanottiin olevan vuorattuna pankkoseteleillä, joilla, jos hänellä
ei ole lohikalastukseen osallisuutta, hän ensi sijassa maksaa veron
maanomistajalle, jolta hän on kalastusoikeuden vuokrannut, ja uhraa
sitten rovon seurakunnan kirkolle tai vaivaiskassaan. Tänne oli
niinikään kokoontunut joukko Torniolaisia, Arkangelin talonpoikia
ja reppuryssiä, metsästäjiä y.m. Kuultiin rovaniemeläisen kimakalla
äänellä huutavan: "ei silmhäänkhään", kemiläisen: "varokhoon
torniolainen kinthaithaan", torniolaisen: "perkele viekhöön" y.m.
Täällä käytettiin ruotsia ja suomea monenlaisissa murteissa tavalla,
johon hyvin sopii Holbergin lause: "se mesopotaamian kieli on
kummallinen kieli". Yleinen riemu syntyi, kun kalalokki iski suurempaan
kalaan, kuin minkä jaksoi nostaa, ja siipiään räpyttäen jonkun aikaa
täytyi seurata kalaa veden syvyyteen.

Minä astuin ajopeliini ja jätin nämä kummalliset markkinat.



XV.

Käynti Venäjän Lapissa.


Helmikuussa 1829 ollessani Inarissa sain sen surullisen sanoman, että
äitini oli kuollut, ja että hautaus oli tapahtuva huhtikuun 5 p:nä.
Lähdin sentähden maaliskuun keskivaiheilla Rovaniemelle, ja suoritin
siellä viimeisen palveluksen äidilleni, tällä minulle muistorikkaalla
paikkakunnalla, jossa olen syntynyt.

(Otamme tähän aluksi erään lapsuudenmuiston Rovaniemeltä, joka on
kerrottu muistelmien neljännessä osassa.)

Syksyllä 1809 oli pohjois-Suomessa jäätävä pakkanen jo marraskuussa,
jolloin sodan kauheudet jo olivat levinneet maamme napapiirin
seuduillekin. Aina Lapin rajoille saakka saapui äkkiä tieto Olkijoen
sopimuksesta, jonka mukaan Suomen armeijan täytyi marraskuun 25 p:nä
luovuttaa Oulun kaupunki venäläisille. Kaikki kruunun omaisuus, jota
Suomen armeija ei voinut kuljettaa mukanaan, ja myöskin sairaat
sotilaat, jäivät venäläisten haltuun. Sairaita sotilaita Oulussa
olikin suuri joukko ja monet suuret sairaalat olivat niitä täynnä,
joka olikin kyllä luonnollista, koska peräytymässä oleva armeija oli
pakotettu kylmänä vuodenaikana liikkumaan mitä kurjimmissa vaatteissa
ja muutoinkin välttämättömimmänkin puutteessa. Väestössäkin raivosivat
taudit. Kansa oli kauhulla kuullut vanhanaikaisia kertomuksia
vihollisen elämöimisestä ison vihan aikana, ja se koetti senvuoksi
piilottaa arvokkaimman omaisuutensa metsiin. Minäkin, silloin
13-vuotiaana, olin avustamassa äitiäni, kun kätkettiin talon hopeat
ja mitä muutoin arvokkainta oli, sillä yhä saapui pakolaisia Kemistä,
kertoen että venäläiset jo olivat siellä.

Eräänä lauvantaina adventtiaikana olivat kaikki talon piiat, paitsi
erästä vanhaa vaimoa, lähteneet pakoon. Renkitupakin oli tyhjä, sillä
rengit olivat lähetetyt kokoomaan pappilaan vanhoja, köyhiä ja rumia
muijia, jotka, joutumatta yhtä suureen vaaraan kuin nuoret tytöt,
uskaltaisivat hoitaa talon karjaa. Isäni, silloin jo seitsemännellä
kymmenellä, oli lähtenyt sairaan luo, ja äitini puuhasi otsansa
hiessä talon askareissa, palvelusväkeä kun ei ollut. Silloin ajoi
reki pihaan. Siitä syntynyt suuri hälinä tyyntyi pian, sillä heti kun
toinen tulijoista karkealla sotamiesäänellä oli minulle huutanut:
hyvää päivää Jaakko, niin huomattiin, että ne olivatkin kodissamme
hyvin tuttuja upseereja. Tuo tervehtijäni, joka oli syntynyt ja
kasvanut pappilan läheisessä naapuritalossa, oli ensimäinen opettajani
luutnantti Clementeoff. Nykyään hän palveli Kajaanin pataljoonassa.
Toinen, myöskin kotonani hyvin tuttu, oli luutnantti W. Stjerncreutz,
Kuusamon hiihtäjäkomppanian päällikkö. He olivat venäläisten saapuessa
Ouluun lähteneet kotiseudulleen Kuusamoon, ja olivat nyt paluumatkalla
armeijaan. Kumpikin ajoi omalla taisteluratsullaan ja matka-tavaroita
hoiti sotamies Flink, joka istui kuormallaan urhoollisuudesta
saamansa mitali rinnassaan ja ladattu kivääri kupeellaan. Täydessä
kenttäpuvussa, heiluvat sapelit vyöllä ja kiiltävät pistoolit muassaan,
astuivat tervetulleet upseerit sisään; kiväärit vain jäivät rekeen.

Isäni palasi pian, ja häiritsemättä puhuttiin sodasta ja sen yhteydessä
olevista asioista. Mutta juuri kun oltiin levolle menossa, astui sisään
talonisäntä Olli Poikila. Hän toi Tervolan kappalaisen Isak Montinin
isälleni osoittaman kirjeen, jossa Montin ilmoitti että venäläinen
kapteeni, kuuden kasakan seuraamana ja tulkkina jalkasotamies, oli
kievarikyydillä matkalla Rovaniemeen, ja että ne luultavasti jo tänä
yönä saapuisivat pappilaan. Ei pidä paeta, oli Montin neuvonut, eikä
säikähtyä, sillä ne eivät tee kellekään pahaa.

Tuo tieto oli omiansa panemaan jo puoliksi riisuneiden vieraittemme
sotilasveren kuohumaan. Äkkiä he taas olivat täysissä pukimissa
ja Flinkin käskettiin asettumaan sopivan nurkan taakse pitämään
silmällä tulijoita, joille ensi hädässä aijottiin tehdä vastarintaa.
Clementeoff kuitenkin pian tyyntyi. Ei, sanoi hän, emme tahdo saattaa
isäntäväkeämme niihin ikävyyksiin, jotka auttamattomasti seuraavat jos
jäämme tänne. Lähdemme nyt Olli Törmäselle. Sieltä jatkamme huomenna
matkaa metsien kautta Länsipohjan rajalle ja sitten armeijaan. Niin
kävikin.

Mainittu tiedonanto ei ollut omiansa vaikuttamaan tyynnyttävästi
mielialaan pappilassa. Mentiin kuitenkin levolle. Mutta tuskin oltiin
nukuttu, kun noin kello l:n aikaan kuusi rekeä ajoi pihaan. Venäläiset
olivat siis jo täällä. Vaikkei heistä ollut monikaan siksi raitis, että
olisi kyennyt kunnollisesti kävelemään, astuivat he kuitenkin reistään
ja miehittivät päärakennuksen sisäänkäytävän. Kun ovi oli aukaistu,
astui tulkki sisään huutaen: "Kapteeni on kartanolla." "Käske kapteeni
sisään", vastasi isäni, joka oli pukeutumaisillaan. Ystävämme olivat
jo lähtenet, eivätkä pyytämättömät vieraamme mitään haittaa meille
tehneet, vaan pohmelossaan laskeutuivat heti levolle. Sunnuntaiaamuna
kestitettiin heitä runsaasti viinalla ja ruualla. Sillä mihin
tulivatkin, pyysivät he aina "viinuskaa", ja säikähtynyt kansa antoi
heille sitä, minkä verran he vain halusivat.

"Laplandia" sanoivat kun aamulla lähtivät jatkaaksensa matkaa
pohjoiseen. Heidän matkansa kulki aivan sen talon ohitse, jossa
upseerimme Flinkin kanssa silloin vielä lepäsivät. Clementeoff, joka
akkunasta katseli venäläisten ohimenoa ja oli heitä siksi likellä,
että huomasi heidän olevan täydessä humalassa, oli huudahtanut: "Voi
perkele kun ei saa noitten kanssa tapella", ja ne sanat hän vielä
toisti ruotsiksi kumppanilleen, vaikka tämäkin osasi suomea. Käännös
oli kuitenkin vapaa, sillä ruotsiksi oli hän lausunut: "Sata miljoonaa
tynnyriä kun ei saa tapella noiden perkeleitten kanssa." Sopimuksen
mukaan olisi nimittäin kaikkien meidän upseeriemme pitänyt jo silloin
olla Länsipohjassa.

Samassa humalassa sanottiin ryssäin jatkaneen matkaansa Kittilään
saakka. Heidän tehtävänänsä oli vain tutkia, löytyikö Oulun läänissä
vielä sotaväkeä tai kruunun omaisuutta. Kittilä kuului kuitenkin siihen
aikaan Länsipohjaan, ja heidän olisi siis jo siitäkin syystä pitänyt
olla siellä käymättä. Kittiläiset käsittivät, että tuo tunkeminen
Länsipohjan alueelle oli epäoikeutettu. He olivatkin kokoontuneet
noin 50:n miehen suuruisena joukkona venäläisiä vangitsemaan tai, jos
tappelu syntyisi, surmaamaan heidät. Mutta onneksi luopuivat he siitä,
kun vaimoväki ja vanhat muistuttivat isonvihan aikoja, ja vakuuttivat,
että jos näille tehtäisiin väkivaltaa, tulisi kyllä toisia polttamaan
heidän omaisuutensa, jopa heidät itsensäkin. Häiritsemättä saivat siten
venäläiset palata matkaltaan. Hevosia he ottivat mistä löysivät, mutta
muuta vauriota he eivät tehneet, paitsi että vaativat vapaan kyydin ja
ruuan.

Oulun sairashuoneessa parantuneista saapui alituisesti asumattomien
Pudasjärven metsäseutujen kautta Suomen armeijaan kuuluvia henkilöitä,
sekä päällystöä että miehistöä, Rovaniemelle, josta he synkkien
metsämaiden kautta pyrkivät Länsipohjan rajalle, siten yhdistyäksensä
armeijaan, joka kamppaili Tornion ja Ylitornion välillä. Joko siitä
syystä, tai estääksensä niitä lukuisia viljakuormia, joita väestö,
tyytyen näistä palveluksistaan saamaan rahan verosta paperilapulle
kirjoitetun kuitin, samojen metsäseutujen halki kuljetti Suomen
armeijalle, asettivat venäläiset kasakkaketjun Kemistä Rovaniemelle
saakka.

Monet näistä pakolaisista joutuivat sentähden kaikenlaisiin
seikkailuihin. Niiden joukossa, jotka pitkän jalkapatikkansa jälkeen
etsivät muutaman päivän tyyssijaa Rovaniemen pappilassa, oli
myöskin eräs kersantti Ammondt, jo lähes 60-vuotias mies, ja hänen
seuralaisensa, eräs sotamies Hämeen rykmentistä. Kun he täällä,
melkeinpä maailman äärimmäisessä sopukassa, hetken ajan nauttivat
kylläkin tarpeellista lepoa, saapui meille äkkiarvaamatta tusina
Venäjän husaareja. Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Kiireesti puettiin
Ammondt isäni vanhaan pappiskauhtanaan ja sotamies rengin takkiin.
Niissä valepuvuissa he pääsivät huomaamatta pujahtamaan pois. Toinen
aliupseeri Ammondt, 20-vuotias nuorukainen, oli Pudasjärvellä hankkinut
itselleen hevosen ja siviilipuvun. Myöskin hän oli pitkän metsämatkansa
jälkeen muutamia päiviä levännyt pappilassa, mutta silloinkin sattui
sinne tulemaan venäläisiä. Hätäisesti kätkettyänsä univormulakkinsa,
joka oli näkyvissä, hän nosti kellon seinältä ja rupesi sitä
hypistelemään, eivätkä venäläiset kellosepästä huolineet.

Luutnantti Björksten, sittemmin eversti Ruotsin palveluksessa, oli
kokonaista kuusi viikkoa venäläisten saapumisen jälkeen sairaana
virunut eräässä riihessä, mutta sittemmin hyvin hoidettuna majaillut
erään kauppamiehen perheessä. Parantuneena hän oli lähtenyt samalle
tielle kuin edellä mainitut, liittyäksensä armeijaan. Mutta vain yhden
yön levättyänsä vanhempieni luona tuli venäläisiä pihaan. Björksten
oli univormussa ja hämmästys oli suuri. Onneksi huomattiin toki heidän
olevan reppuryssiä, joten päästiin pelkällä säikähdyksellä.

Mutta kaikkien näiden epälukuisten isänmaallisuuden innostuttamien
miesten sankarilliset ponnistukset tyydyttivät tosin heitä itseään,
mutta muuta hyötyä niistä ei ollut. Sillä useimmat niistä, jotka
siten Iin, Pudasjärven, Rovaniemen ja Tornion erämaiden halki etsivät
rykmenttejänsä ja armeijaa, joutuivat Seivisten sopimuksen mukaan
venäläisten käsiin, ja heiltä riisuttiin aseet Kemin kirkon edustalla.
Sotamiesten oli siellä luopuminen aseistaan, mutta he heittivät ne
mieluummin kiroten maahan, tai löivät ne rikki kiviin, purkaen yhä
suuttumustaan yli-päälliköitä kohtaan.

Upseerit saivat myöhemmin suuriakin etuja, mutta sotamiesten täytyi
luopua torpistaankin ja ruveta palkollisiksi, muutoin kohdeltiin
heitä irtolaisina. Moni heistä, kestettyänsä sodan kärsimykset,
vietti lopun elämästään köyhyydessä ja sairaudessa, ja useat kuolivat
ruotuvaivaisina. Harvat vielä elossa olevat ovat nyt vihdoin 50 vuoden
rauhan jälkeen saaneet maanmiestensä kunnioituksen ja kiitollisuuden
osakseen. [Kirjoitettu 1850-luvun lopussa.]

       *       *       *       *       *

Mutta palatkaamme matkakertomukseen. Tultuani Ouluun, oli minun
suunniteltava matkaani takasin Utsjoelle, jonne lähdin huhtikuun 23
päivänä. Monesta syystä päätin palata sinne Venäjän Karjalan ja Venäjän
Lapin kautta. Matkustin siis Puolangan, Hyrynsalmen, Vuokkiniemen,
Jyvälahden, Uhtuan, Paanajärven ja Usmanalan kautta Vienanmeren
rannalle. En kuleksinut runoja keräämässä, mutta mitä lähemmäksi
ylänkömaata tulin, sitä yleisemmin kuulin laulettavan. Laulua kaikui
pihalta, huoneessa ollessani, ja samoin huoneista, kun olin ulkona. Kun
hevosta odottaessani pyysin heitä laulamaan, niin lauloivat pienestä
palkkiosta nuoret ja vanhat, miehet ja naiset — tytöt enimmiten hää-
ja hautauskuluja. Idempänä lauloivat naiset kehrätessään, miehet
verkkoa kuteessaan. Tämän tavan huomasin kumminkin vallitsevan rajamme
länsipuolella vasta Järvelässä, ja Venäjän puolella Jyvälahteen saakka,
jossa se loppui. Pyytämällä sai vielä jonkun laulamaan kauvempanakin
Venäjän Kemijoen seuduilla.

Tässä laulujen ja runojen kotimaassa ovat vielä metsästys ja
metsäeläinten pyynti pääelinkeinona. Auringon noustessa miehet
laulaen ja jutellen palasivat metsonsoidinnasta. Vielä sata vuotta
sitten pidettiin seutua Lapinmaana, vaikka lappalaiset jo silloin
olivat täältä kadonneet. Lappalainen on kuitenkin vielä ivanimenä
monelle suomalaiselle, joka asuu sisämaan harjanteilla eikä vielä
ole ruvennut maata viljelemään, vaan elää, kuten sanotaan, Lapin
tavalla. Mutta kyllä täällä jo on laulettu ennen suomalaisten tuloa,
sillä lappalaisiltakin on, kuten edellisessä on kerrottu, ollut
kansanlauluja, vaikka kehittymättömämmässä muodossa kuin suomalaisilla.

Rajaseuduissa — Kivijärvellä ja Vuokkiniemellä — en vielä
huomannut, että minua, vaikka olin muukalainen, olisi kohdeltu
suvaitsemattomuudelta. Kreikkalaisoikeauskoiset ovat yleensä
suvaitsevaisia, mutta starovärtsit, vanhauskoiset, jotka täällä ovat
enemmistönä, eivätkä tahdo olla missään yhteydessä valtiokirkon kanssa,
ovat suvaitsemattomia, ei yksistään muukalaisia, vaan toisinuskovia
maanmiehiäänkin kohtaan. Heidän johtajiaan en valitettavasti tavannut,
enkä siis saanut selvää käsitystä heidän opeistaan. Omia pappeja heillä
tavaltansa on. Ne toimittavat lasten kasteen, hautaavat, ripittävät
ja suorittavat muut tavalliset papintehtävät. Starovärtsit maksavat
kuitenkin palkkaa myöskin oikeauskoiselle papistolle, mutta he eivät
käy valtiokirkon jumalanpalveluksessa, koska se heidän mielestä ei
ole puhdasoppinen. Aniharva heistä on lukutaitoinen, jonka vuoksi
erotus starovärtsien ja oikeauskoisen kirkon välillä lieneekin vain
muutamissa ulkonaisissa menoissa, esim. siinä, että oikeauskoinen
tekee ristinmerkin peukalolta, etu- ja keskisormelta, starovärtsit
peukalolta, nimettömällä ja pikkusormelta.

Jokaisessa paremmassa talonpoikaistalossa Venäjän Kemin seuduilta
oli "vääräuskoisia" varten eri astioita, "mieron kupit," koska
starovärtsit eivät syö samoista astioista kuin "vääräuskoiset". Kun
kylissä pyysin ruokaa tai juomaa, oli ensimäinen kysymys: oliko
minulla oma kuppini. Janossani täytyi minun kerran juoda suorastaan
kaivosta. Mutta tuskin olin siihen ryhtynyt, kun jo joukko raivoisia
muijia syöksyi asuinrakennuksesta täyttä kurkkua huutaen: "Pakanoitset
kaivon". "Pakana" onkin tavallinen muukalaisesta käytetty nimitys.
Eräässä paikassa minua sanottiin "Ruotsin pakanaksi", kun en tehnyt
ristinmerkkiä huoneeseen astuessani.

       *       *       *       *       *

Vaikka olin matkustanut yöt päivät Kajaaninläänin itärajalta, saavuin
leutojen ilmojen tähden vasta toukokuun 2 p:nä Kemiin. Olisin sieltä
jo seuraavana päivänä saanut matkakumppanin Kuolaan, mutta väsymys
ja vilustuminen pakottivat minut kieltäytymään hyväntahtoisesta
tarjouksesta. Sairastuinkin, vaikka en vaarallisesti. Oloni sairaana
aivan oudolla paikkakunnalla, pelkkien suvaitsemattomien starovärtsien
ympäröimänä, ei mitenkään ollut miellyttävä. Lääkäriä ei ollut, täytyi
turvautua pieneen matka-apteekkiini, sillä eihän käynyt luottaminen
loitsuihinkaan. Talonväki kohteli minua ystävyydellä, ja hyvä olisi
ollut, kun vain olisin voinut luopua tupakoimisesta. Mutta olihan
piippu jonkun helpomman kirjallisuuden ohessa ainoana huvinani.
Tupakoimiseni vuoksi tulin kuitenkin vastenmieliseksi talonväelleni,
jotka ystävällisesti olivat luovuttaneet minulle parhaan huoneensa, ja
siinä oli runsaasti pyhien kuvia, jotka eivät tupakkaa sietäneet.

Täytyi siis etsiä toinen asunto, ja siinä sainkin luvan tupakoida,
kun talossa ei ollut starovärtsejä muita kuin itse isäntä, vanha,
raihnainen hurskasmielinen mies. Kun olin toipunut senverran, että
olisin voinut lähteä matkalle, oli jää jo siksi heikkoa, ettei se
kannattanut, ja maalla keli oli vieläkin mahdottomampi. Täytyi siis
odottaa sulaa vettä. Asunnossani viihdyin hyvin, kävin paikkakunnan
virkamiesten ja arvokkaimpien säätyläisten luona, niin että aika kului
jotenkin miellyttävissä oloissa.

Kuudenkymmenen virstan päässä Kemistä on muhkeasti rakennettu, mainio
Solovetskin luostari. Kun se kansan keskuudessa nauttii suurta arvoa,
käy siellä suunnaton joukko pyhiinvaeltajia läheltä ja kaukaa.
Pyhiinvaeltajat saavat luostarissa kolmen päivän aikana maksuttomasti
asunnon ja ruuan, ja kauemminkin jos myrskyt estävät lähtemästä. Siitä
hyvästä ja sielunsa autuuden tähden he lähtiessään antavat luostarille
suuriakin lahjoja. Niinpä eräs rouva Kalugasta lahjoitti 80,000
ruplaa, ehdolla että hänen kuolemansa jälkeen vuosittain vietettäisiin
sielumessua, ja melkein saman verran sanottiin erään rouvan
Astrakanista antaneen. Mutta näitä anteliaita joskus petkutetaankin.
Ainakin kerrottiin, että eräs eron saanut virkamies Kemistä, joka usein
vaelsi luostariin, hankki itselleen tuloja sillä, että hän luostarissa
kävijöille valitti tahtovansa antaa lahjoja pyhäkölle, mutta rahoja
hänellä ei ollut. Tätä varten hurskaat pyhiinvaeltajat antoivat hänelle
runsaita summia, jotka hän kuitenkin käytti omiin tarpeisiinsa.

Toukokuun 17 p:nä laski maihin aivan akkunani alle kaksi venettä,
jotka toivat mukanaan pyhiinvaeltajia sisämaasta: Paanajärveltä,
Jyskyjärveltä ja kauvempaakin. Näitä sanottiin Kemissä Järveläisiksi,
koska he asuivat järviseuduilla, ja myös "Karjalan miehiksi," kun
olivat Venäjän karjalaisia. Luostariin lähdössä oli useita muitakin
veneitä. Päätin seurata heitä erään Jyskyjärveltä olevan sairaalloisen
makasiininhoitajan ja hänen vaimonsa seurassa. Aamulla tehtiin lähtöä,
ja hiljalleen liitelivät venekunnat eteenpäin. Melkein jokaisella
kalliolla ja saarella käytiin munia kokoomassa luostarille vietäviksi.
"Ketä te kuljetatte veneessänne", kysyttiin toisesta veneestä ankaralla
äänellä. Vastattiin: "Svenski pastoria". Mutta tämä vastaus näytti
herättävän yleistä tyytymättömyyttä.

Eräällä saarella ruvettiin aterioimaan. Naisetkin näyttivät
tyytymättömiltä siitä, että oli otettu mukaan vääräuskoinen. Mutta
sen veneen omistaja, jossa kuljin, ja makasiininhoitajakin puhuivat
minun puolestani. Saaren kukkuloilta tarkastaessamme merta näimme
jäälauttoja, ja nyt arveltiin, tahtoivatko pyhimykset laisinkaan
päästää meitä perille. Matkaa kumminkin jatkettiin, ja parin penikulman
päästä näkyivät jo luostarin korkeat tornit. Mutta kl. 9 aikaan
lisääntyivät uiskentelevat jäälautat yhä, ja vihdoin oli edessämme
laaja jääkenttä. Raaka sumu nousi niistä ja jähmettyi jääksi veneiden
laidoissa. Ei tietty enään missä oltiin, mutta vihdoin pääsimme eräälle
saarelle, jossa löysimme kalastajien rakentaman saunan.

Toisena päivänä yritettiin vielä eteenpäin ja luvattiin runsaita
lahjoja pyhimyksille jos ne auttaisivat meitä perille, mutta eipä
auttanut yksikään heistä; ja jääsuhteet pakottivat siis lähtemään
paluumatkalle. Syypäänä onnettomuuteen tahdottiin pitää minua. Sisämaan
asukkaat puhuivat suomea, rannikkoasukkaat venäjää, ja kuulin minusta
sanottavan: "Sinä pakana pakanoitset meidän seuramme", ja "Kristus
branit tebja" (Kristus kiroo sinut).

Kohta tämän onnistumattoman matkan jälkeen Kemin kaupunkilaiset
rupesivat panemaan aluksiansa kuntoon lähteäkseen kalastukseen
Jäämerelle. Kesäkuun 27 p:nä lähtivät viimeiset alukset Kemin
satamasta, ja samaan aikaan minäkin vapauduin Kemistä ja jatkoin
matkaani pohjoiseen päin, seuraten Vienan meren läntistä rantaa. Meri
oli tyyni ja kulku erittäin miellyttävää. Jotkut valaansukuiset eläimet
leikkivät veneeni läheisyydessä.

Gridina on viimeinen kylä Kemin alueella. Suonostroffissa, ensimäinen
paikka Kuolan piirissä, jossa tapasimme ihmisiä, on starovärtseillä
munkkiluostari. Kaksikymmentä virstaa sieltä on nunnaluostari, jossa
kävin. Solakka metsä sen ympärillä oli hyvin hoidettu ja rakennusten
ympäristö huolellisesti siivottu ja laastu, olipa siellä vielä pieni
perunamaakin. Vanhin nunnista, joka oli Arkangelista kotoisin, sanoi
asuneensa täällä 50 vuotta. Toiset olivat kaukaisista seuduista, jotkut
heistä paljonkin sivistyneempiä kuin yleensä täkäläinen rahvas.

Kieretin kylä, johonka sieltä saavuin, sijaitsee kohisevan kosken
varrella, ja näyttää kaupungilta, joksi sitä joskus sanotaankin. Se on
rakennettu samaan tapaan kuin yleensä kylät Vienanmeren rannikolla.
Kylän läpi kulkee pääkatu, josta lähtee joku poikkikatukin. Rakennukset
ovat yksikerroksisia, mutta tapaapa jonkun kaksikerroksisenkin. Lattiat
pidetään huolellisesti puhtaina, ja sylkeminen ei ole ainoastaan
luvaton vaan vieläpä uskontoakin loukkaava. Teekeittiön (samovaarin)
näkee melkein jokaisessa perheessä; sillä jos ei jääkään muuta
perintöä, niin ainakin täytyy olla samovaari.

Matkustin kansan keskuudessa, joka hyväntahtoisesti auttoi minua
eteenpäin. Miehet olivat jo yleensä kaukaisilla kalastusmatkoilla.
Suvisin kuljettavat sentähden naiset postia ja matkustavaisia; joskus
vain on mukana joku vanha ukko. Kansa on sävyisää ja naiset reippaita
ja taitavia purjeiden hoidossa. Minua tosin pidettiin pakanana ja
kastamattomana, eikä minua uskottu papiksi koska minulla ei ollut
partaa, vaan olin heidän luulonsa mukaan joko vakooja tai jalojen
metallien etsijä. Mutta mitään pahaa minulle ei tapahtunut. Kieretistä
tullaan Koudan kylään, jossa on hyvä lohensaalis.

Muinoisina aikoina ovat suomalaiset polttaneet Koudankylän ja
upottaneet kirkon kellot. Vanhasta kirkosta oli pelastettu taulu, joka
vielä oli tallessa. Siinä sanottiin olevan monta vihollisen keihään
pistämää läpeä, mutta sitä tietysti ei näytetty "pakanalle".

Roudasta on Näsän kylään 30 virstaa. Matkallani sinne huomasimme
eräällä niemellä kurjan hökkelin, ja siellä tapasimme nuorenpuoleisen
vaimon mitä surkeimmassa tilassa. Hän kulki rauhattomana lapsi
kummallakin käsivarrella, jota paitsi kaksi kelmeätä ja laihaa lasta,
pitäen kiinni hänen hameestaan ja leipää itkien, kulki hänen jälessään.
Mies oli otettu sotapalvelukseen, ja vaimo oli sentähden aivan surun ja
epätoivon vallassa. Me annoimme hänelle tuoretta kalaa, leipää ja rahaa
ensi hätään. — Senkin kylän polttivat muinoin suomalaiset.

Nyt on kylässä 20 taloa. Raunioista päättäen oli kylä muinoin ollut
nykyistä kylää paljon suurempi. Kirkkokin oli ollut 8 syltä pitkä
ja 4 s. leveä. Ei missään Vienanmeren kylässä minua kohdeltu niin
ystävällisesti kuin täällä. Siisteys oli suurempi kuin muualla, ja
sivistyskin näytti olevan tavallista korkeammalla. Pari talon isäntää
oli tänne siirtynyt Kuusamosta. He olivat jo täysin venäläistyneet,
lapset eivät osanneet suomea, sillä äidit olivat venakoita. Venäjä
onkin pääkielenä kaikissa Vienanmeren kylissä.

Paitsi varsinaisia lappalaiskyliä on Kuolan piirissä 26 kylää, osaksi
venäläisiä, osaksi suomalaiskarjalaisia. Niitä seutuja, joissa on
suomalaisia kyliä, sanotaan yhteisesti "Korelskoiksi". Ainoastaan
näissä kylissä harjoitetaan maanviljelystä, mutta harvalla on enemmän
kuin 2 lehmää, eikä hevosta laisinkaan, vaan he ajavat poroilla.
Tärkeämpänä elinkeinona on järvikalastus, metsästys ja majavan pyynti.

Näsästä suuntasin matkani Kantalahdelle ja saavuin sinne iltapäivällä.
Kohtasin kylän starostan (vanhimman), joka nähtyänsä passini oli heti
valmis neuvomaan minulle asunnon. Mutta minua ei kukaan suostunut
ottamaan taloonsa, koska poltin tupakkaa. Minulla oli kuitenkin
näytettävänä Kemin ispravnikalta avoin kirje, jossa käskettiin kaikkia
avustamaan minua matkallani; ja seuraus siitä oli, että kapineeni
heti kannettiin suureen, jotensakin siistiin huoneeseen. Talonisäntä
ei kuitenkaan tahtonut olla minun kanssani missään tekemisissä, jota
vastoin kylän rättäri oli halukas rupeamaan palvelukseeni. Ruokaa
kyllä oli tarjona, mutta millään ehdolla ei annettu käytettäväkseni
astiaa. Omat astiani olivat matkalla särkyneet, paitsi kahta teevatia.
Lihan, kalan, voin ja mitä muuta oli, kaatoivat sentähden pöydälle. Oli
joku tuonut maitoakin 10 kopeekan arvoisessa saviastiassa. Saadakseni
tätä herkkua juodakseni tarjosin hänelle astiasta 80 kopeekkaa, mutta
vastattiin, ettei sitä myydä 8 ruplastakaan, koska Kristus kieltää
uskovaisen myymästä käyttämiään astioita pakanalle.

Oli siis kyllin ruokaa ja juomaa. Olin nälissäni, mutta näytti siltä,
kuin tulisin täällä kärsimään Tantaluksen tuskia. Muun muassa oli
minulle tuotu kaunis lohi, mutta pataa sen keittämiseksi ei tahtonut
kukaan antaa, koska olin kalaa kädelläni koskenut. Kyllä minua
säälittiin, mutta ei kukaan rohjennut minua auttaa. Väkijoukossa oli
myöskin Kuusamosta tänne siirtynyt nainen, kreikan uskoon kääntynyt,
mutta ei hän kuitenkaan ollut starovärtsi. Hän sääli tilaani, lähti
asiasta puhumaan papille, ja palasi tuoden häneltä kyökki- ja
pöytäastioita, vieläpä tuoden tervehdyksenkin papilta, että ei voinut
itse saapua, sillä hän oli rakennustöissä. Tätä naista sain kiittää
siitä, että vihdoin pääsin ikävästä pulasta.

Noin puoliyön aikana, kun olin jo aikeissa panna levolle omille
päällysvaatteilleni — sillä vuodevaatteita minulle tietysti ei annettu
— saapui arvaamattani tuo hyväntahtoinen pappi, lopetettuaan päivän
työnsä. Hän oli ennen ollut lukkarina Kuolassa, sitten päässyt papiksi
tänne, ja oli sangen tyytyväinen asemaansa. Eikä ihmekään.

Seuraavana päivänä halusin käydä eräällä korkealla vuorella joen
toisella rannalla, mutta se minulta ankarasti kiellettiin. Sain
kuitenkin rättärini taivutetuksi soutamaan minut sinne. Sillä puolella
oli kirkko ja osa kylää. Mutta heti kun sinne saavuin sai rättärini
kovan käskyn viemään minut takaisin. En halunnut totella; mutta kun,
väestöä peläten, en rohjennut yksin mennä vuorelle, lähdin papin luo
pyytämään, että hän hankkisi minulle saattomiehen sinne. Mutta hän
vakuutti ei voivansa minua tässä kohden auttaa, ellei antautuisi
väestön vihan alaiseksi. Luultiin, näet, että vuoresta etsin hopeata ja
kultaa, ja että minä, jos niitä löytäisin, hankkisin itselleni väestön
oikeuksia loukkaavia etuja, tai että kruunu laittaisi sinne kaivoksia,
joissa väestöä pakotettaisiin tekemään työtä.

Noin 200 vuotta sitten eräs suomalainen partiokunta Iistä ja Oulun
seuduilta erään Paso-nimisen Iin talonpojan johdolla hävitti
Kantalahden kylän. Sekä Suomen että Venäjän puolella mainitaan useita
semmoisia suomalaisten talvisaikaan tekemiä ryöstöretkiä. Vanhat
tietävät kertoa, että johtajat olivat puetut rautapantsareihin ja
kypäriin, mainitsevatta venäläiset, että näiden talonpoikien joukossa
oli "Ruotsin knihtejäkin". Siitä ovat kaikki kertomukset yhtäpitävät,
että kylä ainakin kaksi kertaa ryöstettiin ja poltettiin.

Karamsinkin otaksuu että Pohjanmaan talonpojat tekivät tänne kaksi
retkeä. Tästä asiasta löytyy Iin kirkkoarkistossa käsikirjoitus,
joka enemmän kuin sata vuotta sitten on laadittu laamanni-oikeuden
lautamiehen Antti Hiltusen ja kihlakunnan lautamiehen Antti Sävelän
kertomusten mukaan, ja jossa muun muassa sanotaan:

"Kerrotaan täytenä totena, että muinoisina sota-aikoina Venäjää vastaan
eräs tämän pitäjän Kiimingin kylän talonpoika Pietari Vesa valloitti
venäläisen Kantalahti nimisen kaupungin Venäjän eli Rudjan meren tällä
puolella, Lapin rajalle päin, siten, että hänen johdossaan oli suuri
joukko talonpoikia, jotka hän juhannus-aattoyönä vei muassaan kaupungin
läheiseen metsään, kieltäen jokaista liikkumasta tai ääntä päästämästä,
kunnes hän käskee. Kun väki huoletonna tuli ulos kaupungista, tavan
mukaan leikkiäksensä juhannuspäivänä, ja he aamulla auringon noustessa
palasivat kaupunkiin, hyökättiin heidän kimppuunsa, jolloin osa heistä
tapettiin, osa vangittiin; hyökkääjät menettivät vain yhden miehen ja
saivat suuren saaliin".

Kantalahdesta lähdin heinäkuun 10 p:nä. Vuolas Nivajoki on ainoastaan
osittain veneellä kuljettava, jonka vuoksi matka Imandra-järvelle on
suureksi osaksi suoritettava jalkapatikassa. Sekä joen että järven
rannat ovat enimmäkseen kivisiä, mutta viheriäin metsien ympäröimiä.
Imandra, lapiksi Averjavre, on 90 Venäjän virstaa pitkä ja veneellä
kuljettava.

Kantalahden ja Kuolan välillä on kunkin 15:n tai 30:n virstan
päässä asemia matkustavaisia varten. Paikoin on turvekojuja,
paikoin hirsisalvoksia, joissa on lavat ja karjalaissaunan tapaiset
uunit. Niissä asuu aina lappalaisia, joiden velvollisuus on kyyditä
matkustavaisia. Siihen ovatkin he hyvin nopsia. Toista on Suomen,
Norjan ja Ruotsin Lapissa. Siellä näitä, tosin vaatimattomia, mutta
sittenkin matkustaville mieluisia laitoksia ei ole, ja välimatkat
asuttujen paikkojen välillä ovat usein suunnattomat. Etenkin
talvimatkat ovat Venäjän Lapissa monestakin syystä paljon mukavammat
kuin läntisessä Lapissa. Tie kulkee täällä tasaisten maiden poikki
ja tiheät metsät lieventävät pakkasia. Tuskin koskaan käynee täällä,
niinkuin etenkin Ruijassa, että matkustaja, saavuttuaan vihdoin suurten
vaivojen jälkeen autioissa tunturiseuduissa kurjaan hökkeliin, on
siellä pakotettu päiväkausia odottamaan parempaa keliä tai kyytiporoja.
Jokaisella asemalla on sitä paitsi käytettävänä n.s. kibitka. Tämä
ajopeli on paljon mukavampi kuin tavallinen ahkio. Se on katettu ja
suurempi kuin meidän pulkkamme, niin että siinä voi maata pitkänään,
jopa nukkuakin, mutta se on raskaampi ja sitä vetääkin kaksi poroa.
Tämä kaikki ei ole mahdollista meidän tuntureillamme, joilla ei ole
teitä ja joilla usein täytyy laskea vuoria ja kallioita myöten alas tai
kavuta niitä ylöspäin.

Vaikka kyytimieheni täälläkin tahtoivat minua estää, onnistui minun
kuitenkin nousta seudun suurimmalle vuorelle. Tällä vuorella, joka
on nimeltään Kipinä tahi Umptek ja sijaitsee Imandran rannalla,
oli kasvullisuus aivan toisenlainen kuin Utsjoella. Juhlallista on
vuoren korkeimmalta huipulta katsella kaunista järveä lahtineen,
salmineen, niemineen ja saarineen ja sen majesteettisen ympäristön
mahtavia vuoria, joiden vielä osaksi lumen peittämät huiput kimmelsivät
auringonvalossa, samalla kun alemmat osat olivat viheriöiden metsien
verhoomina ja kauniina kuvastuivat tyynen järven pintaan.

Mutta kauvan en saanut nauttia tätä lumoavaa näköä enkä poimia
harvinaisia kasveja, sillä oppaani, kun pienellä vasarallani koputin
vuorta, suuttuneella äänellä huusi: "mitä siellä teet", ja vaati
pontevasti lähtemään paluumatkalle. Kun en ollut halukas taipumaan,
uhkasi hän että hukka minut perii, ellen heti lähde; ja samassa
hän juoksi vuorta alas, ikäänkuin olisi tahtonut minut jättää. Hän
katosikin näköpiiristäni, mutta ilmestyi taas hetken kuluttua ja
pyysi nyt sydämellisesti minua tulemaan pois, koska häntä ankarasti
rangaistaisiin, jos hän sallisi minun vielä täällä viipyä. Lähdin siis.

Kantalahdesta pohjoiseen ei asu venäläisiä muualla kuin Kuolassa.
Muutoin koko Kuolan niemimaalla, paitsi sen eteläistä rantamaata
Ponoijoen suulle saakka, asuu yksinomaan lappalaisia. Niinikään on
Imandran ja Kuolanlahden länsipuolet heidän hallussaan. Tällä alueella
asuu noin 2,000 lappalaista. Ne jakautuvat kolmeen ryhmään:

1. Imandran lappalaiset, jotka asuvat Ekostrofin, Babian, Rasnjargan,
Maanselän, Akkalan ja Kildinin kylissä.

2. Kuolasta itäänpäin, Semiostrofissa, Lavoserossa, Voroninskissä sekä
Svjätoinosin ja Ponoijoen seuduilla asuvat; ja

3. Lappalaiset, jotka asuvat Kuolanlahden länsipuolella, osaksi
merenrannalla, osaksi myös Tuloman vesijakson alueella. Tuloman
lappalaisia on kaksi ryhmää, Nuottijärven-lappalaiset ja
Suniel-lappalaiset, yhteensä noin 60 perhettä.

Kaikki ovat kastetut Kreikkalaiseen uskoon, mutta lukea ei osaa
yksikään. Joka kylässä on kirkontapainen, mutta varsin kurja rakennus,
ja monessa ei vuosikausiin pidetä jumalanpalvelusta.

Venäjänkin lappalaiset kutsuvat itseään _Saameiksi_ tai
_Saamekansaksi_, ja maatansa Saamemaaksi. Venäläistä nimeään "Lopar"
en kuullut lappalaisten koskaan käyttävän, vaikka kyllä muutoin heidän
kielessä löytyy lukemattomia venäläisiä sanoja. Imandran lappalaisten
puku on varsin Inarilappalaisten puvun kaltainen, milloin eivät käytä
venäläistä pukua. Naisten päähineet ovat enimmäkseen venäläisiä.
Sitä vastoin ovat jalkineet kummallakin sukupuolella lappalaiset ja
Inarilaisten jalkineiden kaltaiset. Tervehdystapakin on sama kuin
Inarissa. Yhden erotuksen huomasin kumminkin. Kun inarilaiset pitkän
eron jälkeen tapaavat jonkun sukulaisen tai tuttavan, syleilevät
he toisiansa lausuessaan tervehdyssanan "puorest", ja koskettavat
poskellaan toisen poskea. Imandran lappalaiset sitä vastoin työntävät
nenänpäät yhteen.

Imandran lappalaiset ovat ainoat Lapin asukkaat, jotka vielä
tuntuvassa määrässä harjoittavat majavanpyyntiä. Saalis on joskus
runsaskin. Paitsi arvokasta nahkaa saadaan siitä myös majavanhaustaa,
joka on hyvin kallishintaista. Mutta majavanpyynti on jo muuttunut
täydelliseksi hävityssodaksi. Tapetaan säälimättä sekä tiineitä
naaraksia että poikasiakin.

Säälimättömästi kohtelevat nämä lappalaiset yleensä eläimiä. Kun
tulevat johonkin, jossa viinaa on saatavana, täytyy onnettomien
porojen usein seisoa vuorokausia ilman ruokaa. Matkoilla he ajavat
paljon kovemmin kuin muut lappalaiset. Koiraansakin kohtelevat he
varsin tylysti. Sutta kohtaan ovat he erittäin julmia. Kun se tavataan
elävänä raudoissa, kidutetaan sitä julmasti, koska sitä pidetään kylän
jonkun poron, tappajana. Erään kerran oli susi ensin kahlehdittu niin,
ettei se voinut käyttää hampaitaan, ripustettiin sitten takajaloista
puuhun ja nyljettiin elävältä sekä kidutettiin vielä sittenkin monella
tavalla, kunnes se vihdoin heitti henkensä.

Täällä sanotaan lappalaisten vielä palvelevan seitoja, jota
kumminkaan en sattunut näkemään, ja noituuttakin harjoitetaan.
Rasnjargassa Imandran rannalla tapasin poppamiehen, joka nautti
suurta arvoa tietäjänä. Hänen luonaan käydään läheltä ja kaukaa,
jopa Suomestakin. Joku vuosi sitten oli hänen luokseen saapunut eräs
Jurvanen Pudasjärveltä ja eräs Körkö-niminen mies Rovaniemeltä.
Poppamies oli "langennut loveen" (tainnoksiin) ja herättyänsä
vastannut Jurvaselle, joka haki apua vaimolleen: "Vaimosi on loukannut
itsensä heinänkorjuussa, lähde kotiin, siellä tapaat hänet terveenä";
Körkölle taas, joka poti kaatumatautia, sanoi hän: "Sairautesi ei ole
satunnainen, eikä sitä sentähden voida parantaa."

Jotensakin samaan aikaan tuli hänen luokseen Liperistä mies, joka haki
apua, koska hän ja hänen talonväkensä olivat useita vuosia olleet
sairaalloisia. Siihen hän sai vastauksen: "Sairaalloisuus talossasi
tulee siitä, että kaivoosi on viskattu ihmisluita. Kaiva uusi kaivo
toiseen paikkaan, niin tulette terveiksi."

Tämä muka yliluonnollisella kyvyllä varustettu mies oli yksi
kyyditsijöistäni. Hänen kumppaneiltaan sain kuulla hänen maineestaan.
Aluksi hän kielsi omaavansa moisia ominaisuuksia ja kielsi voivansa
sairaita parantaa, mutta myönsi vihdoin, kun toiset yhä pysyivät
väitteissään. Kysyttyäni, tahtoiko hän opettaa taitoansa minulle,
selitti hän ettei hänen ennustuskykynsä riippunut mistään taidosta vaan
luonnollisesta taipumuksesta.

Siitä, mitä tässä olen kertonut, huomaa että täkäläisten lappalaisten
valistus on varsin alhainen. En tavannut yhtäkään, joka osasi lukea.
Mitään yhteistä jumalanpalvelusta kodeissa heillä ei ole, kuten
Suomen, Ruijan ja Ruotsin lappalaisilla. Eivätkä he yleistäkään
jumalanpalvelusta harrasta, harvoin sinne saapuvatkaan. Syynä siihen
ei ole yksistään puuttuva uskonnollisuus eikä tietämättömyys, vaan
muutkin asianhaarat sen vaikuttavat. Osaksi pelkäävät he semmoisissa
tilaisuuksissa joutuvansa itsekkäiden naapurien petkutettaviksi,
sillä nämät koettavat viinalla ja petoksella houkutella heiltä
heidän tavaroitansa ja pieniä rahasäästöjänsä, osaksi, ja sepä pahin
kaikesta, heillä ei ole mitään halua tavata pappiansa. Sillä papit,
samoinkuin siviilivirkamiehetkään, eivät nauti kansan luottamusta
ja kunnioitusta. Virkamiehillä kyllä onkin niukat palkat, jonka
tähden ne ovat riippuvaisia antimista, jotka nähtävästi jo ovat
käyneet velvollisuudeksi, ja ovat kansassa herättäneet katkeruutta
ja alentaneet virkamiesten arvoa. Papeilla taas ei ole mitään
vakinaista palkkaa. He ovat siis riippuvaisia seurakuntalaisten
anteliaisuudesta ja toimituksista saaduista tuloista. Olin kerran
saapuvilla ristiäisissä, ei lappalaisen vaan venäläisen luona. Pappi
oli humalassa, ja toimituksen kestäessä hän useampaan kertaan riiteli
kummien kanssa siitä paljonko hän saa vaivastaan. Täällä onkin on papin
toimeentulo siksi huolestuttava, että hän paikottain on pakotettu
päiväläisenä tekemään työtä talonpoikien luona. Myöskin saa hän tuloja
siitä, että hän rahasta päästää paastoamis-velvollisuudesta. Lisäksi
täkäläiset virkamiehet ja papit ovat kaikkea tieteellistä sivistystä
vailla ja juoppoja, joten ei ole ihmeteltävä, etteivät he nauti kansan
kunnioitusta. Eräässä Vienanmeren kylässä kävi pappi luonani pyytämässä
viinaa. Pyysin isäntää minun puolestani antamaan sitä hänelle. Sen
lisäksi isäntä häntä omastakin puolestaan kestitti, ja seurauksena oli,
että pappi juopui ja kävi hävyttömäksi, jonka vuoksi isäntä hänet ajoi
porstuaan. Siellä hän sitten lojui kaikkien nähtävänä, kunnes hänet
pyynnöstäni saatettiin kotiin.

Saavuin vihdoin Kuolaan. Oli tavattoman kuuma sää; lämpömittari näytti
+32. Minulla oli onni päästä asumaan kaupungin ainoan kauppamiehen
Aleksej Ivanovitsch Popoffin luo, joka kohteli minua sangen
ystävällisesti.

Tulin erämaan rappeutuneista kojuista ja nokisista saunoista, ja nyt
olin siivoissa, hyvin kalustetuissa huoneissa viehättävine vuoteineen,
ja puhtaine vuodevaatteineen. Leposija, jona erämaassa oli ollut
sammalet ja puu, oli nyt muuttunut höyhen- ja untuvapatjoiksi, ja
nokisten seinien sijassa oli nyt ranskan tapeteilla verhotut seinät.

Kaupungissa oli vain yksi pääkatu, ulottuen toisesta kaupunginpäästä
toiseen; sairashuone, jonka on rakentanut Popoff, ylläpidetään hänen
lahjoittamillaan rahoilla; mutta mitään oppilaitosta siellä ei ollut,
eikä porvaristo sen tarpeellisuutta myöntänytkään.

Isäntäni Aleksej Ivanovitsch Popoff oli paikkakunnalla siksi mahtava
ja huomattava mies, että hänestä kannattaa laveamminkin kertoa.
Häntä kunnioittivat yleisesti ei ainoastaan kaupungin asukkaat
vaan etenkin seudun lappalaiset. Hän oli sotamiehen poika ja oli
nuorempana itsekin ollut sotamiehenä, ja silloin pari kertaa käynyt
Inarissakin n.s. "Ryssän veron" kannossa. Tarmollaan ja kyvyllään
oli hän hankkinut itselleen kelpo omaisuuden, jonka nyt, kun hän oli
lähes 40 vuotta ilman sanottavaa kilpailijaa kauppaa harjoittanut,
arveltiin nousevan miljoonaan. Lappalaiset kunnioittivat ja rakastivat
häntä kaupungin ja sen ympäristön suosijana ja suojelushaltijana sekä
omana isäntänään. Hänen tahtonsa oli heidän lakinaan, eikä Venäjän tai
Karjalan mies rohjennut joutua hänen epäsuosioonsa. Hänen sanottiin
olevan tuiki lujan päätöksissään. Ketä hän tahtoi auttaa, sitä hän
hyväntahtoisesti auttoi. Ja sen, jota hän tahtoi kukistaa, hän yhtä
perinpohjaisesti kukisti. Hän oli joutunut semmoiseen asemaan, ettei
hän ollut kenestäkään riippuvainen, mutta melkein kaikki hänestä;
sillä Kuolan kaupungissa ja koko Kuolan piirissä ei ollut montakaan,
jonka nimeä ei olisi ollut hänen kirjoissaan. Virkamiehille hän ei
lainannut rahaa, mutta hänen mielestään apua tarvitsevaa hän ilmaiseksi
auttoi. Aina Kantalahdesta, Kieretistä ja Koudasta saakka etsi ja
sai hänen apuansa se, joka oli menettänyt aluksensa tai muutoin oli
joutunut onnettomuuteen. Itse satuin olemaan semmoisessa tilaisuudessa
saapuvilla.

Tuloman ja Kuolan vesijaksoin varsilla asuvia lappalaisia hän kohteli
alaikäisinä holhotteinaan. Kaikki heidän tarpeensa hän heille hankki,
ja kaikki mitä he työllään ansaitsivat, sen he hänelle kantoivat.
Hän oli kuin talonisäntä ja he hänen alustalaisiansa. Heille hän
lakia laati ja sitä käytti. Hallitsijan käskyjä ei noudateta niin
täsmällisesti, kuin lappalaiset hänen antamiaan noudattivat. Ei
tarvittu sanoa muuta kuin: "Hasjäin (isäntä) on käskenyt", niin se
kyllä suoritettiin. Heidän maa- ja vesi-oikeuksistaan sai hän tosin
voittoa, samoin heidän työstäänkin, mutta sensijaan olivat hänen
runsaasti varustetut aittansa aina heille avoinna. Parhailla keinoilla
suojeli hän lappalaisteta oikeuksia, ja sentähden he eivät olleetkaan
virkamiesten sorrolle ja täkäläisten venäläisten petkutuksille alttiit.
Ja sotamiehen otossa, jos arpa lankesi hyvämaineiselle venäläiselle tai
lappalaiselle, hän antoi tälle etukäteen rahoja, joilla hän voi ostaa
itsensä vapaaksi. Mutta juopot ja huonomaineiset saivat mennä.

Se huoli, jota Popoff piti lappalaisistaan, oli heille, joilla
kuitenkin oli oikeus tuottavaan lohikalastukseen Tulemassa ja
Kuolanjoessa, ehkä terveellinenkin, heidän kehittymättömään asemaansa
nähden, sillä siten oli heillä turvattu toimeentulo sekä hyvänä
että pahana aikana. Että tämä tuotti Popoffille voittoa, sehän on
luonnollista, ja kyllä se olikin päälähteenä hänen paikkakunnalla
tavattomaan rikkauteensa. Vahinko vaan, ettei Popoff mitenkään
avustanut heidän henkistä kehitystään, sillä hän piti lappalaisia
ihmisinä, joiden ei tarvitse ajatella, ja joille tiedot olivat ei
ainoastaan tarpeettomia vaan vahingollisiakin, mikäli he pysyivät
maassaan ja tavallisissa ammateissaan.

Mutta hän ei myöskään tahtonut avustaa Kuolan kaupunkilaisten kehitystä
sivistyksessä. Ainakaan hän ei ollut halukas tätä varten mitään
uhraamaan. Hänen mielipiteensä oli, että Kuolassa ei saisi olla muuta
kuin yksi kauppias, muitten tulisi hänen mielestään olla kalastajia.
"Yhden pitää ajatella, muiden toimia hänen käskynsä mukaan. Silloin on
kaikilla toimeentulo täällä pohjolassakin", arveli hän.

       *       *       *       *       *

Heinäkuun 21 p:nä oli minun lähdettävä kotimatkalle, sillä olin
kuuluttanut kokouksen Inariin elokuun 2:ksi päiväksi. Popoffin miesten
kuljettamassa veneessä, jolla lähtivät noutamaan lohia 60 virstan
päässä olevasta Tullompaikesta, seurasin minäkin. Sydämellisten
jäähyväisten jälkeen erottiin, saapuivatpa kaupungin herratkin
rannalle, ja kajahuttivat "hurraa" sekä huusivat "do svidanja",
näkemiin asti.

Tämä Tuloman koski oli siksi kalarikas, että sinne kalastusaikana
lähetetään joka viikko kaksi viisihankasta venettä noutamaan
suolattuja lohia, kaikki Popoffille kuuluvia. Kalastusoikeus tosin oli
lappalaisten, mutta sen haltija oli nyt elinajakseen Popoff ainoastaan
sillä, että hän maksoi lappalaisten verot. Itse kalastuksen suorittivat
kunnollisimmat lappalaiset eri maksua vastaan. Saaliin sanottiin
vuosittain nousevan 5000 puutaan, jota paitsi tuleville ja meneville
näkyi olevan maksuton ruokailu. Mutta olivathan ne kaikki lappalaisia,
Popoffin "lapsia".

Suurta hämmästystä herätti lappalaisissa Popoffin käsky, jonka
soutajani heille toi. Sen mukaan tuli heidän saattaa minut täältä
lähimpään lappalaiskylään Inarissa. Alussa he pitivät matkaa
mahdottomana, mutta kun veneeni perämies lyhyesti lausui: "Isäntä
käski", evät he enään epäröineet. Matkalle mentiin. Ensin kuljettiin
jalkapatikassa Nuorttejavrelle, jossa astuttiin veneeseen. Matka
Nuorttejavrella, joka on 60 virstaa pitkä, kesti vielä seuraavan
päivänkin, niin että 22 p:nä yövyimme kauniissa seudussa Luttojoen
suulla.

Ilman vaikeampia seikkailuja kuljimme vuorokauden toisensa jälkeen
eteenpäin, ja nyt pyrimme Sulkesjavrelle, joka on ensimäinen järvi
Inarissa. Sinne oli 30 virstan taipale jalkaisin kuljettava.
Käyttämämme vene vedettiin sentähden rannalle, kaadettiin kumoon ja
matkan helpottamiseksi jätettiin osa tavaroitani sen alle, koska
luotin kyytimiesteni rehellisyyteen ja lupaukseen tuoda ne mukanansa
seuraavana jouluna Inariin tullessaan. Lupauksensa he rehellisesti
täyttivätkin.

Vuorenhuippuja näkyi kaukana, kuitenkin ainoastaan oikealla ja
vasemmalla, mutta ei matkamme suunnalla. Mäet siis eivät rasittaneet
kulkuamme. Se maanselkä, joka muodostaa vedenjakajan Kuolavuonon
ja Patsjoen vesiväylien välillä, näkyi olevan jotensakin suoraan
pohjoiseen päin kulkeva harjanne. Se taas, joka oli rajana niiden
vesien välillä, jotka juoksevat toiselta puolelta Pohjanlahteen ja
toiselta puolen Jäämereen, oli kokonaan alaston, täynnä mutkia,
laaksoja ja kukkuloita. Jalkataipalettamme sanottiin 30 virstan
pituiseksi, ja saattaapa niin olla, jos saisi kulkea suorinta tietä.
Mutta kaikkine mutkineen se varmaankin oli melkoisesti pitempi, sillä
varsin varhain olimme lähteneet matkalle, ja vasta kello 8 aikana
illalla näkyi Sulkesjavre.

Järven saarella oli lappalaiskota, ja kyytimieheni koettivat sentähden
kimeillä huudoilla saada sen asujamet liikkeelle. Se kutakuinkin pian
onnistuikin, ja veneellä meidät noudettiin kotaan. Astuessamme veneestä
tunsi minut jo kaukaa lappalainen lautamies Olli Antinpoika Walle, joka
juoksujalassa riensi luokseni. Tervehdittyämme kertoi Walle unessa
nähneensä, että minä olin tätä tietä tuleva, jonka vuoksi hän minua
odottikin. Tämän todistivat useat läsnäolevat, ja Wallen vaimo sanoi
miehensä lausuneen, kun hän aamulla lähti halkoja hakkaamaan, että
täytyy hakata runsaammin, sillä tänään saapuu kirkkoherra. Samaa sain
kokea erakoilta Kuolan ja Kemin piireissä. Tapahtui tuon tuostakin,
että heille saapuessani he sanoivat odottaneensa tuloani.

Kaukaisissa lappalaiskodissa, joissa ei ole milloinkaan ennen, tai
ainakin hyvin harvoin, pappi käynyt, herättää hänen tulonsa suurta
iloa ja hälinää. Ei nyt tiedetty miten oikein riemu olisi ilmaistava.
Lautamies Walle tuli, paikkakunnan olojen mukaan, hyvin toimeen. Paitsi
nuottaa oli hänellä muutamia käsiverkkoja sekä useita ketun ja suden
rautoja. Aitassa, joka oli rakennettu korkeille pylväille ja oli noin
6:n neliökyynärän suuruinen, oli kaikenlaista tavaraa talven varalle.
Seinällä riippui saukon nahka, josta hän toivoi Inarin markkinoilla
saavansa 6 puutaa jauhoja.

Kyytimieheni, jotka eivät olleet antaneet minulle mitään aihetta
tyytymättömyyteen, päinvastoin olivat varsin ystävällisiä, palasivat
täältä. He olivat, kuten kaikki Venäjän lappalaiset, tietämättömiä
ja välinpitämättömiä. Siitä on luonnollisena seurauksena, etteivät
vanhemmat opeta lapsiansa tahi yritä mitenkään kehittää niiden sielua
tai älyä. Lapset ovat sentähden vieläkin yrmeämmät kuin vanhemmat.
En ole koskaan nähnyt niiden leikkivän, vielä vähemmin kinastelevan.
Ne istuvat vain jossakin kodan sopukassa, jotteivät olisi kenenkään
tiellä. Jos joskus tahtovat ilman pakottavaa syytä poistua nurkastaan,
uhkaavat vanhemmat niitä nyrkillä tai koivunvitsalla. Lasten
kuolevaisuus onkin pelottavan suuri. Köyhyys ja vanhempien kaiken
käsityksen puute säännöllisestä lastenhoidosta on tietysti siihen
suurimpana syynä. Ilmanalan ankaruus tosin estää viljan viljelystä
suuremmassa määrässä, mutta sittenkin sopisi viljellä vähän ohraa,
nauriita ja räätiköitä, jopa perunaakin, puhumattakaan siitä hyvästä
menestyksestä, jota karjanhoidosta olisi. Nauriita lappalaiset
mielellään syövät, ja kyllä he niitä syksyllä saivatkin Popoffilta.
Kysyttyäni häneltä, miksi hän ei hanki heille nauriinsiemeniä, vastasi
hän, etteivät he semmoisia asioita ymmärrä, eikä heidän tarvitsekaan
ymmärtää, sillä hän kyllä varustaa heidät kaikella, mitä tarvitsevat,
nauriillakin.

Vieraita nämä lappalaiset varsin kauhistuvat. Kun täällä matkustaa,
etenkin suvella, varoittavat kyyditsijät matkustajaa puhumasta
liian kovalla äänellä, tai millään lailla kolisemasta asumusta
lähestyttäessä, sillä talonväki pelästyy ja pakenee metsään. Jos asunto
on aavalla paikalla, niin että vieraat näkyvät kaukaa, piiloutuvat
varmaan asukkaat, jos vaan tulijoiden joukossa huomaavat jonkun, joka
ei ole lappalainen. Joku kyytimies, joka tuntee lymypaikat, etsii
sieltä pakolaiset, ja kun he ovat saaneet tietää, ettei ole mitään
vaaraa, palaavat he vähitellen.

Tuloman lappalaiset ovat laiskempia, välinpitämättömämpiä ja
toimettomampia, kuin muut lappalaiset. Ei edes viitsitä asettaa ansoja
riekoille, joita talvisin vilisee joka kodan ympärillä. Poroja heillä
on vähän, korkeintaan 5 tai 6 perhettä kohden, ja perheitä on noin
60. Pyydysten puutteessa he vuokraavat kalavetensä Inarilaisille,
ja pyssyjen puutteessa myöskin metsästysmaansa. He elävät siis
paljoa kurjemmassa tilassa kuin Jäämeren rannikolla asuvat Venäjän
lappalaiset, joilla siellä on hyvä kalastus. Tuloman lappalaisten
asunnotkin ovat mitä kurjimpia. Tiheät metsät näkyvät heille olevan
parhaana suojana pohjoistuulta vastaan.

Heidän käsityksensä jumalasta (Ibmel) on kovin epäselvä. Sillä
nimellä he nimittivät myös aurinkoa, ukkosenilmaa ja sateenkaarta.
Ukkosen jyrinää kuunneltiin hämmästyksellä ja tarkkaavaisuudella,
ja sen jyminästä luulivat he voivansa päättää, oliko jumala suopea
tahi suutuksissaan. Sateenkaaressa huomattiin lempeä ja tyytyväinen
jumala, sitä kumarrettiin, ja kysyttiin näkyikö semmoista jumalaa minun
kotimaassani. Myöntäväisen vastauksen saatuaan, sanoivat sen olevan
hyvän, mutta mitä hyvää tuosta koitui, sitä eivät minulle selittäneet.

Myös koskilla sanoivat he olevan oikkuja. Sattui joskus, että
kyytimieheni kauvan aikaa silmäilivät koskea, jota oli noustava, astuen
edes ja takasin sen rannalla ja pitäen keskenään pitkiä keskusteluja.
Kun kysyin, mikä tässä esti matkan jatkamista, vastattiin kosken ei
olevan hyvällä tuulella. Tuon tuostakin he sillävälin kumarsivat
koskea, aina tekemällä myöskin ristinmerkin, jos luulivat minun
näkevän, mutta ilman sitä jos arvelivat etten heitä huomaisi. Vihdoin
voi tapahtua että päätettiin vetää vene maata pitkin kosken ohi,
vaikka tämä ei näyttänyt vaarallisemmalta kuin moni muu, jossa vene
sauvomalla vietiin ylös. Sanoivat silloin aina kosken olevan huonolla
tuulella; ja kun minä väitin ettei koskella ole mitään mielentilaa,
vakuuttivat silläkin olevan haltijansa. Jumala, vastasin minä. Niinpä
niinkin, myönsivät he, mutta väittivät koskella sitä paitsi olevan oman
jumalansa tahi isäntänsä; ja siihen asia päättyi.

Kun aurinko laski, sanoivat he: "Jumalaa ei enää näy"; ja kun se
nousi, tervehdittiin sitä monilla kumarruksilla, aina nytkin tekemättä
ristinmerkkiä, jos luulivat etten heitä huomaisi, mutta vastaisessa
tapauksessa aina ristinmerkkiä tehden.

Mutta vaikka Tuloman lappalainen on raaka, toimeton, viheliäinen ja
laiha ja vaikka hänen kurjassa asunnossaan pata on melkein ainoa, joka
muistuttaa sivistyksen vaikutusta, ei hän kumminkaan ole raju eikä
laittomuuksiin taipuvainen. Tyytyväisenä hän asunnossaan suopi sijaa
syöpäläisillekin. Nöyryydellä täyttää hän vatsansa petulla, niinkuin
inarilainenkin. Hän kuolee elettyään tuntematta tuskaa kärsimyksistään,
sillä koko hänen elämänsä on yhtämittaista horrostilaa, enkä ole
tavannut heissä yhtäkään, joka olisi käyttänyt aikaansa muuhun kuin
pakottavimpiin elatushuoliin ja lepäämiseen. Kaikessa köyhyydessään he
kumminkin näyttävät olevan erittäin valmiita suorittamaan papilleen
korvauksen kaste- ja vihkimistoimituksista, sillä he tietävät hänen
olevan köyhän. Kansansa syntyperästä ei heillä ollut mitään tarinoita.
Sukulaisuussuhteistaan olivat he erittäin tietämättömiä, eivätkä
edes tienneet esi-isiensä lappalaisia nimiä; ainoastaan kruunun
veronkantokirjoihin kullekin pannut venäläiset nimet olivat heille
tutut, vaikkakin moni heistä ainoastaan hyvin puutteellisesti puhui
venättä.

       *       *       *       *       *

Lautamiehen saattamana lähdin heinäkuun 31 p:n aamulla taivaltamaan
Kyröön, jonne saavuin samana päivänä. Väestö kutsuttiin
jumalanpalvelukseen. Olin nyt Ivalon rannalla, saman isännän talossa,
jossa kerrotulla käynnilläni 1822 olin ollut matkalla Utsjoelle, ja
jonka luona minua niin ystävällisesti oli kohdeltu. Täällä sain nytkin
levätä siistissä huoneessa, jossa ei ollut sääskiä. Sain lisäksi
kaikkea, mitä minulta oli puuttunut Kuolasta matkustaessani: maitoa,
piimää ja kelvollista voita, sekä leipääkin.

Elokuun 2 p:nä pidettiin jumalanpalvelus Martti Martinpojan suuressa
tuvassa. Väkeä oli koossa ei yksistään Auveljoen seuduilta, vaan
Patsjoeltakin ja muista paikoista, joista oli tänne lyhyempi matka kuin
Inarin kirkolle. Maanantaina lähdin täältä, mutta äkillinen myrsky
pakotti meitä yöpymään Inarijärven saareen. Olimme kuitenkin turvassa
sateelta kumoon käännetyn veneen suojassa.

Tottumuksesta, johon hätä on inarilaiset pakottanut, kestävät he
pitkää paastomista. He ovatkin sentähden hoikkia ja laihoja, nälkävyö
tiukasti vyötäisille vyötetty. Mutta kun kalastus tai metsästys on
hyvin onnistunut, syövät he runsaasti, ja vyön solkea on silloin
siirrettävä. Yksin vyöstä voi asiantuntija päättää onko ollut hyviä
tai pahoja aikoja. Kotimaassaan lappalainen ei kerjää, olkoonpa vaikka
kuinkakin köyhä. Terveenä ollessaan, arvelee hän, ei puutu elatusta,
sairasta ja voimatonta auttavat sekä omaiset että vieraat. Mutta kyllä
Inarin ja Tuloman lappalainen syökin suden jättämiä poronjäännöksiä,
ja merenrannalla hän ei hylkää puolimädänneitä, meren maalle ajamia
haaskoja.

Inarissa sain kuulla surkeita uutisia. Ei oltu koskaan minun
palvelusaikanani Lapissa niin huonoilla enteillä talvea odotettu.
Nälkä oli jo suvella yleinen. Kuinka käyneekään nyt tämän köyhän
kansan. Kalastus oli ollut kurja. Susi oli syönyt useimmat lampaat,
ja pelättiin samaa teurastusta porolaumoissakin, jotka vielä olivat
metsässä. Uutisasukkaalla ei ollut mitään toivoa pellosta, sillä
halla oli turmellut kaikki. Hänellä on kuitenkin karjasta apua, mutta
kalastajalappalaisille ei tullut muu neuvoksi kuin tarttua pettuun.

Matkalle Utsjoelle ryhdyttiin tiistaina elokuun 11 p:nä noin
parinkymmenen miehen suuruisena joukkona. Saavuimme ensin Aili Vuolleen
suviasuntoon. Hän oli rientänyt ennen muita, oli jo kokenut verkkojaan
meidän tullessamme ja saanut joukon kauniita kaloja. Kuljin kirkkoväen
seurassa Vastus- ja Muddusjärvien poikki. Monessa paikassa ovat nämä
penikulman pituiset järvet siksi matalia, että ruoho kasvaa vedenpinnan
yli. Tämä seikka sai erään Juho Abrahaminpoika Aikion tuumimaan näiden
järvien kuivattamista, saadakseen niistä uutisviljelysmaita. Ja
niin hän rupesi puhkaisemaan soraharjua. Hän oli jo saanut puoleksi
valmiiksi kanavansa, joka yhdessä paikassa oli 5 — 6 kyynärää syvä,
mutta silloin sora vyöryi ja hänet löydettiin kuolleena soraläjän alta
itse kanavassa. Häneltä jäi kaksi reipasta poikaa, jotka kuitenkaan
eivät ole jatkaneet isänsä työtä, vaikka se kyllä oli järkevästi
mietitty, joskin varomattomasti suoritettu.

Päätin käydä Suomen Lapin pohjoisimman uutisasukkaan luona
Muondusjärven rannalla, kaksi penikulmaa Inarin kirkolta pohjoiseen.
Tosin hänen asuntonsa oli matkastamme syrjässä, mutta Lapissa
sellaisista mutkista ei välitetä. Leipää ei ollut talossa, mutta
minulla oli sitä muassani. Mitä talossa oli, tuotiin runsaasti
pöydälle. Aterian jälkeen kuunneltiin tarkkaavaisuudella puhettani, ja
sehän onkin silmin nähtävän hyväntahtoisuuden ohessa paras palkinto,
mikä papin osaksi Lapissa voi tulla.

Kalastettiin ja saatiin myös muutamia vesilintuja evääksi matkallemme
Jorgastakiin, johon täältä lähdimme, toivoen joutuvamme sinne kahdessa
päivässä. Ennen auringonlaskua saavuimme Tervettivassa olevaan kotaan.
Ylen kurja, likainen ja haiseva se oli, sillä siinä olivat lampaat
viettäneet suvensa. Siellä kuitenkin nukuin ja heräsin oikein herran
ilmaan. Satoi lunta taivaan täydeltä, mutta pian se taas rupesi
sulamaan. Täytyi odottaa kunnes metsä kuivuisi, jonka tähden vasta
puoliyön aikaan lähdimme liikkeelle, ja saavuimme ensin Riutumuotkan
Aikion luo, saman miehen, jonka kodassa pari päivää sitten olimme
käyneet. Täältä alkoi mitä autioin tunturiseutu. Metsää siellä ei enää
kasvanut ja pensaat olivat liian pienet nuotiota varten. Laskeuduimme
yöksi kuivalle ylängölle. Matkalaukku oli päänalustana, tunturi
vuoteena, sammal ja viittani vuodevaatteina. Eräs lappalainen ehdotti
että lämpimän vuoksi makaisimme selätysten. Siihen suostuinkin ja
olihan siten vähän lämpöisempi, mutta kalliisti sain tämän hyvän
maksaa, sillä runsaasti vähensin hänen syöpäläistensä lukua.

Toresoivea pidetään lähinnä Peldoivea tämän seudun korkeimpana
tunturihuippuna. Sen juurellakaan ei kasva muuta kuin koivuja. Täältä
näkyivät siintävässä kaukaisuudessa Venäjän tunturit, joita en edes
kaukoputken avulla saattanut erottaa pilvistä. Norjan tunturit olivat
meitä lähempänä ja yhtä alastomia kuin Toresoivekin. Tulin ajatelleeksi
mikä mitätön hitunen minä olen näihin suunnattomiin suuruuksiin
verrattuna, miten olen maasta tullut ja maaksi jälleen muutun. Mutta
mitä ovat sittenkin nämä elottomat vuoret elävän, kaikkivaltiaan
Jumalan rinnalla, joka on luonut koko maailman, joka runsaasti
ylläpitää miljoonittain eläviä olentoja maan pinnalla ja hallitsee
lukemattomia maailmoita.

Saavuttuamme pieneen metsään, jossa oli tuuheata jäkälää, näimme
suuren porolauman, joka kiiti ylös tunturille. Kun en käsittänyt syytä
niiden pikaiseen pakoon, arvelivat lappalaiset, että ne pelkäsivät
meitä, ja että ne pelästyneinä aina etsivät alastomimpia ylänköjä.
Vielä pakinoidessamme ilmestyi susi läheisestä pensaasta. Tuo peto
siis olikin pelon aiheuttanut. Sittenkin saattaa yksinäisessä
täysikasvuisessa peurasonnissa kiima-aikana olla sekä voimaa että
rohkeutta saada susi pakenemaan. Nyt nuo kauniit, ylväästi juoksevat
eläimet, tuuheat, monihaaraiset sarvet taaksepäin painettuina riensivät
hyvältä laitumella, ikäänkuin tahtoisivat näyttää jäntereittensä
joustavuutta. Sillä ne eivät kuitenkaan voi peittää oikeata syytä, joka
on pelko siitä, etteivät voisi puolustautua yhtäkään sutta vastaan.

Melkein samanlainen on luonteeltaan lappalainen. Suomalainen
raivostuneena, norjalainen uhkaavalla kerskailullaan, venäläinen
todellisella tai teeskennellyllä vimmallaan, saa koko lappalaisväestön
pakenemaan. Ja sittenkin tapaa lappalaisessa rohkeutta ei ainoastaan
päälle karkaavaa peuraa vastustaessa, vaikka se ei suinkaan ole
ylönkatsottava vihollinen, vaan vieläpä taistellessa raivoavaa
karhuakin vastaan. Yksinäinen lappalainen voi kohdata sen ja voittaa.
Sitä vastoin on tuo metsäin kuningas repinyt monen suomalaisen,
venäläisen ja norjalaisen, jääden itse henkiin.

Vasta kolmannen päivän iltapuolella lähdettyämme Tervettivan kodasta
lähestyimme sitä harvaa ja kitukasvuista metsää, joka ikäänkuin
ennustaa Teno- tai Inarinjoen laaksoa. Reippaasti kuljettiin eteenpäin,
sillä ilmakin oli edullinen, ja vihdoin oli tuo 10 penikulman pituinen
tunturimaa, kaikesta paitsi vuorista ja kivistä köyhä, takanamme.
Iloisena silmäilee viheliäistä metsävyöhykettä, joka jokea ympäröitsee.
Tästä alkoi venematka. Sillä aikaa kun vähän ravistunutta venettä
tiivistettiin, nautin minä pohjolan satakielen laulusta, joka
miellyttävänä kaikui metsässä. Se lauloi jäähyväisvirtensä, ja tuntui
ikävöivän etelän ruusupensaita ja alituisesti viheriöiviä lehtoja,
joissa kinoksia ei milloinkaan ole, ja joissa vettä ei peitä jää, eikä
maata kovenna pakkanen. Mutta nämät mietteeni katkasi oppaani sanat:
"Kaikki on lähtöä varten valmiina", ja heti liukui vene joen tyynellä
pinnalla. Jonkun matkan päässä näkyi neljä kalastajakotaa. Mikä ilo
olikaan nähdä ihmisiä valkoisissa mekoissa — lappalaisten juhlapuvussa
— juoksentelevan kotain ympärillä. Kaikki, yksin koiratkin, olivat
täydessä touhussa ja miehet rannalla viskelivät äsken saatuja lohia
veneistä. Lausuin iloni heidän hyvästä saaliistaan, ja vastattiin:
"arvelimme sinun tähän aikaan saapuvan tänne ja rupesimme sentähden
kalanpyyntiin, jotta meillä olisi sinulle tarjota tuoretta kalaa".

Olin siis joutunut kaipaamalleni Jormastakin kalastuspaikalle, jossa
ikimuistoisista ajoista on asunut neljä perhettä, eikä lisää ole
tullut. Minua varten oli yksi kota tyhjennetty. Kunniasijalla oli
käyttämätön porontalja ja sen päällä kirstu tuolina. Padasta, jossa
lohi oli keitetty, annettiin lientä ilman muuta maustetta kuin vähän
ruohosipulia, ja silloin huomasin todeksi sananlaskun: "nälkä on
ruuassa paras mauste". Omat evääni olivat supistuneet varsin vähään.
Harvoin olen niin makeasti nukkunut kuin nyt tässä kodassa, jossa
paitsi minua ainoastaan isäntä makasi, ollakseen valmiina tarvittaessa
minua palvelemaan.

Jormastakin pienestä kylästä on lähimpään naapuriin 9 penikulmaa. Kylä
sijaitsee kalarikkaan joen rannalla, solakkain mäntyjen suojassa.
Ystävällisesti minut täällä otettiin vastaan, kuten aina ennenkin.
Luonto oli suurenmoinen, mutta karu. Kalastus oli pääelinkeinona.
Aamulla miehet ja naiset vielä olivat valkoisissa mekoissaan. Lapsetkin
olivat siistityt ja heidän tukkansa kammatut. Kaikki oli järjestetty
ikäänkuin jumalanpalvelusta varten sunnuntaina. Verrattuna siihen,
mitä äsken olin nähnyt merenrannikolla, jossa tavat eivät ole omia
vaan eri kansoilta saatuja, minä suuresti kunnioitin tämän väestön
yksinkertaisia menoja. Ne olivat luonnolliset ja suorat.

Aamulla, kun jotkut pienemmät papilliset toimet olivat suoritetut, oli
vene valmiina viemään minut tuohon lähimpään naapuriin Tenojoella,
9 penikulman päässä. Nopeasti liukui vene Palton soutaessa ja
Aikion perää pitäessä. Ei näkynyt merkkiäkään metsäpalosta, eivätkä
kyyditsiäni koskaan sanoneet semmoisista kuulleensakaan, joka on
todistuksena siitä, etteivät suomalaiset vielä ole ehtineet tänne.
Lappalaiset ovat kovin varovaisia tulen käyttämisessä, eivät
vanhemmatkaan ihmiset Utsjoella muista muuta kuin yhden metsäpalon
siellä olleen. Se oli raivonnut kirkon pohjoispuolella vuonna 1780 ja
mainitaan sen olleen kauhean, sillä ankara tuli syttyi kovan kuivuuden
aikana. Tuhassa oli tavattu lukemattomia riekon pesiä ja niissä
naarasten luurankoja. Niin helliä ne olivat olleet poikasilleen, että
tulesta huolimatta olivat pysyneet paikoillaan niitä suojellakseen.
Palaneella alalla jäkälä ei ollut vielä 1830 päässyt entiseen
tuuheuteensa, ja puutkin vielä olivat kurjia.

Aikio ja Palto olivat paremmissa varoissa kuin tavallisesti
inarilaiset. Aikio kertoi edellisenä talvena kaataneensa karhun,
joka syksyllä oli saarrettu. Kun lappalainen metsästysretkillään
tapaa karhunjälkiä, seuraa hän niitä. Karhu on tavallisesti jo
lokakuussa valmistanut itselleen talviasunnon. Sen ympäri metsästäjä
tekee kierroksen. Vaikka kyllä Inarissa ja Karasjoella on melkoisia
honkametsiä, ei karhuja kuitenkaan siellä usein tapaa. Aikionkin
tapaama karhu oli yksin. Ne ovat jo Sodankylän pohjoisessa osassa ja
etenkin Utsjoella harvinaisia. Muurahaispesiä, jotka keväällä ovat
karhun ensimmäisenä hätävarana, on kyllä sielläkin, mutta karhulta
puuttuu siellä varmaankin muita viihtymisen ehtoja.

Aurinko oli jo laskemaisillaan, emmekä olleet koko päivänä huomanneet
mitään, josta voisi päättää täällä olevan ihmisiä. Mutta nyt saavuimme
padon luo, joka oli rakennettu poikki koko joen, joka tällä kohdalla
vielä on kapea. Se oli laiton ja vahingoksi kyyditsijöilleni. Verkoissa
oli puumerkkejä, ja niistä havaittiin, että rikolliset olivat kaksi
veljestä, toinen Utsjoelta, toinen asuva Norjan puolella. Asia
oli sittemmin sovittu siten, että veljekset hajottivat patonsa ja
korvasivat vääryyttä kärsineille, antamalla heille kaksi teurastusporoa
ja yhtä ja toista muuta vähäpätöisempää.

Olimme nyt Utsjoen pitäjän rajalla, noin 8 penikulmaa Jorgastakista.
Hämärsi jo kun mieheni ilmoittivat, että ensimäinen heinäsuova oli
näkyvissä. Siellä heidän mielestään oli hyvä yöpyä, ja hyvä siellä
olikin. Aamulla nousin reippaana ja levähtäneenä ja aivan kuivana,
vaikka oli koko yön satanut.

Karasjoen kirkonkylässä, kahden penikulman päässä täältä, asuu
15 huonekuntaa, enimmäkseen suomalaisten jälkeläisiä, harjottaen
karjanhoitoa runsaammin kuin missään muualla Lapin tunturien
pohjoispuolella. Ne ovat muinoin, ensi asutuksensa aikana 18
vuosisadalla, viljelleet ohraakin. Jorgatakissa sitä vastoin ei ole
koskaan ollut lehmiä, vielä vähemmin maanviljelystä. Kun miehilleni
puhuin karjanhoidon hyödystä, lupasivat he, kun toiste saavun,
kestittää minua maidolla ja voilla. Sitä lupausta heidän ei kuitenkaan
ole tarvinnut täyttää, sillä en ole sen jälkeen käynyt enkä luule
vastakaan käyväni siellä. Olen kuitenkin kuullut mainittavan, että
sinne on ostettu pari lehmää. Jorgastakista on 11 penikulmaa Inarin
kirkolle ja 10 penikulmaa Korasjoen kirkolle, jossa he joskus
käyvät talvisin, sillä suvisin siellä ei ole pappia. Käyntiä Inarin
kokouksissa he sitävastoin harvoin laiminlyövät yhtä vähän suvella kuin
talvellakaan.

Aamulla lähdimme uudestaan matkalle. Kuljimme pitkin mahtavaa
Tenojokea. Joku autio asumus näkyi rannalla. Kalastajat olivat niistä
jo poistuneet.

Tenojoen rannalla Karasjoen suusta alaspäin ei näkynyt yhtäkään
talvikotaa, jonka ympärillä ei olisi ollut viheriöivä ala, sillä
täällä on kaikilla joku lehmä, ja maa lannoitetaan, niin että ruoho
kasvaa rehevästi. Tulot karjasta ovat melkoiset, ja tuotteet myydään
kalliiseen hintaan Norjassa. Jos inarilaiset, jotka nyt ovat, Venäjän
lappalaisia lukuunottamatta, köyhempiä kuin mikään minun tuntemani
kansa, olisivat joutuneet karjanhoidossa samalle asteelle, eivät he
suinkaan nälkää kärsisi.

Outakoskella, jossa osa kalastajia vielä oli koossa, ei oltu vielä
pidetty aamurukousta, kun sunnuntaiaamuna saavuin paikalle, kuljettuani
kaksi penikulmaa. Outakoski on ensimäinen kylä Utsjoen seurakunnassa,
tultaessa pitkin Inari- ja Tenojokea Inarista. Tänne on 20 penikulmaa
Inarin kirkolta, ja minulla oli vielä seitsemän penikulmaa Utsjoen
kirkolle. Ilo täällä tapaamisesta oli molemminpuolinen. Tuo hyvä rahvas
tahtoi kuulla Jumalansanaa. Täällä oli sitäpaitsi muutamia iäkkäitä
ja raajarikkoja, jotka eivät kyenneet käymään kirkossa ja sentähden
pyysivät saada täällä käydä Herran ehtoollisella.

Jumalanpalveluksen jälkeen lähdin taas matkalle. Poikkesin parissa
paikassa rannalla asuvien lappalaisten luona, enkä senvuoksi päässyt
muuta kuin pari penikulmaa, kun kulku oli hämärän tähden keskeytettävä.
Äsken satanut lumi pysyi vielä Raste- ja Gäinokaissen huipuilla, jotka
kohosivat valkoisina kupooleina viheriästä alustasta. Vesilintujen
äänet kuuluivat valittavilta ja rastas oneasti raksutteli. Lappalaiset
makasivat ja kuorsasivat, mutta minä olin riittävästi nukkunut
Jorgastakissa, levännyt pari päivää veneessä, enkä enään tuntenut
mitään tunturimatkojen vaivoista. Senpä vuoksi enimmäkseen valvoin
surumielisenä silmäillen syksyn enteitä, taivaanlaella kimmeltäviä
tähtiä, joita monen kuukauden aikana en ollut nähnyt.

Aamulla varhain olimme taas kulussa. Klo 3 aikaan jälkeen puolisen
laskimme maalle Utsjoen suun läheisyydessä. Tästä oli vajaa penikulma
kotiini. Pidin parempana kävellä maata myöten, ja vapautin kyytimieheni
enemmästä vaivasta. Ne vähät tavarat, jotka minulla oli muassani,
nostettiin Högmanin nyt asumattomaan kotaan, josta kirkkoväki toi ne
kirkolle. Kello 4 rupesin taivaltamaan reppu selässä ja kello 6 olin
kotona.

Astuessani tätä viimeistä taivalta ajattelin yhtä ja toista matkalla
näkemiäni ja kokemiani. Muistelin niitä lakkaamattomia verisiä
taisteluita, joita muinoin kävivät keskenään suomalaiset heimot, sitten
kun lappalaiset olivat karkoitetut; miten ne silloin vuorotellen
hävittäen syöksyivät toinen toisensa alueelle, ja miten silloin
julmuudessa kilpailtiin. Ajattelin myös sitä harmaata muinaisuutta,
jolloin lappalaiset vielä asuivat, ei yksistään Pohjanmaalla, Vienan
meren rannoilla ja sillä avaralla niemimaalla, joka sijaitsee tämän
meren ja Jäämeren välissä, vaan vieläpä kaukana lännessä Atlantin
rannoille asti; muistelin miten heidän maansa on ollut riidan
aiheena niiden korkeiden valtojen kesken, jotka pitkinä aikoina
verisissä taisteluissa ovat kilpailleet herruudesta Pohjolassa; miten
lappalaisten oikeuksia ja etuja silloin jalkoihin tallattiin, ja miten
ne, saadaksensa rauhaa, maksoivat veroja kahdelle, jopa kolmellekin
valtakunnalle. Ajattelin mitenkä Lapin kansan pienet rippeet, jotka
vielä ovat olemassa, ovat hajoitetut eri valtakuntiin ja mitenkä heidän
kielensä heitä ympäröivien kansojen vaikutuksesta on hajonnut eri
murteiksi, niin etteivät enään toisiansa ymmärräkään.

Niin, surkea on ollut lappalaisten kohtalo. Mikä osa tällä kansalla,
joskus ehkä kylläkin lukuisana, on ollut ihmiskunnan kehityksessä, se
on meiltä salattu. Mutta varma on, että nyt on sen aika mennyt, ja että
se ei enää koskaan saavuta suurempaa merkitystä, sillä jo aikoja sitten
on se kansana alkanut hävitä. Se ajankohta ei ole kovinkaan kaukana,
jolloin tämän kansan olemassaolo elää pelkkänä muistona, varsinkin jos
sitä arvostellaan historian aikakausien mitalla.

Siten oli nyt pitkä kiertomatkani päättynyt. Sattumuksesta oli se
saanut toisen luonteen ja kestänyt kauvemmin, kuin tarkoitukseni
alkuaan oli ollut.



XVI.

Eron hankkeita ja lopullinen ero Lapista.


Matkustaessa Lappiin, tuntuu vieraasta ikäänkuin tämä maa pakenisi
matkustajan tieltä. Palatessani Inarista (1829), vietettyäni siellä
joulun pyhät, kuten tavallista, johtui taas mieleeni tämä usein
miettimäni ajatus. Ylväs kemiläinen pitää jo rovaniemeläistä,
jopa omia seurakuntalaisiaankin Tervolassa, puolilappalaisina ja
villi-ihmisinä. Rovaniemeläinen vuorostaan pitää semmoisina, ei
yksistään kemijärveläisiä ja sodankyläläisiä, vaan myöskin Ounasjoen ja
Kemihaaran kyläin asukkaita omassa pitäjässään. Ja Alaperän asukkaille,
vaikka nämä asuvat ainoastaan muutaman virstan päässä Kemijärven
pitäjän pohjoisrajasta, ja vaikka asumukset siellä ovat samanlaatuisia
ja ilmanala sama kuin heidän naapureillansa Lapinrajan eteläpuolella,
eivät nuo naapurit kumminkaan luule paremmin voivansa kostaa siitä että
nämä nauttivat Lapinoikeuksia, kuin sanomalla heitä lappalaisiksi,
ainakin milloin ei ole heistä kukaan saapuvilla. Molemmat polveutuvat
kuitenkin Kemijärveltä siirtyneistä oululaisista, ja kummallakin on
samat elämäntavat, paitsi sitä, että ne, jotka asuvat Lapin rajojen
sisäpuolella, ovat saamattomampia ja laiskempia kuin toiset, siitä
syystä että ne ovat kruununverosta vapaat. Näitä seikkoja tuntematon
luulee kuitenkin, että Pohjanlahdesta on vain jokunen penikulma
Lappiin, ja kun hän vihdoin saapuu varsinaiseen Lappiin, jossa tunturit
alkavat, hän hämmästyksekseen huomaa, ettei hän sielläkään tapaa
ihmisiä, jotka omaavat lappalaisnimityksen, sillä lappalaiset kutsuvat
itseänsä "Saameiksi" eli Saamenkansaksi ja maatansa "Saamemaaksi".

Jotain samanlaatuista huomaa etelään matkustaessa. Kun saavut
Utsjoelta eli Finmarkun tunturiseuduilta Inarin erämaihin, onnitellaan
sinua siitä, että olet päässyt tunturien alastomilta kallioilta ja
erämaista. Inarilainen, vaikka onkin niin köyhä, kertoo sittenkin
tunturilappalaisten kurjista asunnoista, kertoo kuinka ne halkojen
puutteessa lämmittävät kotaansa koivunrisuilla, joista ei synny
lämmintä eikä valosi, ja kuinka myrsky ajaa lunta heidän telttoihinsa
ja sammuttaa siellä tulen. Vaikkakin köyhempänä on toki täällä parempi
elää metsän suojaamissa rakennuksissa, vakuuttaa hän.

Kyrön kylässä Ivalon varrella näkee jo kyllä paljon parempaa. Emäntä
pyytää anteeksi, ettei hänellä ole kaikki niinkuin olla pitäisi.
"Kyllä", sanoo hän, "on Jumalan lahjoja, vaikka ei osata niitä käyttää
oikealla tavalla." Mutta isäntä muistuttaa siihen lyhyesti: "Tämä herra
tulee paikkakunnalta, jossa on totuttu huonompaan". Ja hän vuorostaan
puhuu Inarilaisten kylmistä pirteistä ja Utsjoen savuisista kodista,
ja tyytyväisenä hän lausuu, ettei täällä ainakaan tarvitse vilua nähdä
eikä joutua kinoksiin omassa asunnossaan. "Kylläkai siinä on perää",
vastaa emäntä, "mutta kun tulee ihmisiin pitäisi olot olla ihmisten
tavoin". "Mitä lappalaisista", hän vielä lisää: "Se on onneton kansa".

Sodankylän Sompion kylään on Kyröstä 13 penikulmaa. Siellä tuskin
myönnetään lappalaisen olevan ihmisen ja siellä ylönkatsotaan Kyrön
uutisasukkaita, vaikka ne sekä uskonnontiedossa että tavoissaan ja
esiintymisessään ovat etevämmät sompiolaisia, jotka yleensä polveutuvat
lappalaisista, kyröläiset pohjalaisista. Sen lisäksi kyröläinen, samoin
kuin inarilainen yleensä, viikkokausin oleskelee kirkolla, muiden
ihmisten parissa, ja saa siellä opetusta papilta. Kirkossa, Lapin
ainoassa sivistyksen seminaarissa, sompiolainen ja kemikyläläinenkin
käy pari kertaa vuodessa, mutta silloinkin vain jumalanpalveluksessa,
jolloin hän kohta palaa kotia, ellei hän pidä parempana viipyä jonkun
aikaa kapakassa.

Vaikka siis ei ole monta paikkakuntaa, jossa kansa myöntää olevansa
lappalaisia, on Lappi kuitenkin avara maakunta; siksikin avara,
etteivät eri osien asukkaat ole juuri missään tekemisissä toistensa
kanssa. Ilmanalankin erilaisuus on tuntuva. Kuusamossa, joka
suurimmaksi osaksi on napapiirin eteläpuolella, tavataan hyviä
honkametsiä. Utsjoella sitä vastoin on vain aniharvassa metsää,
ja sielläkin missä sitä on, on se pientä ja harvaa. Kelvollista
rakennusainetta tavataan vain pitäjän eteläosassa. Kuusamosta ja
Kittilästä on sitä vastoin tuotu kaupan suuria mastopuita. Siellä ja
Sodankylässä on maanviljelys, ja varsinkin karjanhoito, tuottanut
monelle varallisuutta. Siellä viljellään ohraa, jopa ruista, hamppua,
perunaa ja kaaliakin, samalla menestyksellä kuin pohjois-Pohjanmaalla.
Utsjoella ei ole koskaan vielä näitä kasveja viljelty menestyksellä.
Siellä, kuten Inarissakin, on enimmäkseen vain vuoria, sora-, hiekka-
ja nevamaita. Kittilässä sensijaan on kivettömiä peltoja ja niittyjä,
ja pitkin joenrantaa hyviä viljelysmaita.

Utsjoen ja Inarin erottaa Lapinmaan muista pitäjistä laaja erämaa,
jonka halki maanselkä kulkee, mutta ainoastaan Utsjoki on tähän aikaan
yksinomaan lappalaisten hallussa. Ne suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka
ovat tunkeutuneet Utsjoelle saakka, ovat sulautuneet lappalaisiin.
Muista pitäjistä, paitsi Utsjokea ja Inaria, ovat varsinaiset
lappalaiset joko kokonaan hävinneet tai häviämässä, sillä uutisasukas
turmelee porolaitumia.

Mutta jos eroa onkin ilmanalassa, niin on erotus pohjoisen ja
eteläisen Lapin taloudellisessa suhteessa vieläkin suurempi.
Inarissa ja Utsjoella lappalainen elää kalalla ja lihalla, jauhoja
on sillä vähä, ja lisänä pettua. Jos kalansaalis on huono, siirtyy
kalastajalappalainen toiselta järveltä toiselle. Porolappalainen
on vieläkin liikkuvampi. Hän kulkee porolaumansa mukana ja viipyy
tuskin viikkoakaan samassa paikassa. Hänelle porolauma tosin on
turvallisempi elatuksenlähde kuin kala kalastajalappalaiselle. Mutta
hänkin saattaa äkkiä joutua varallisuudesta kurjuuteen. Taudit, sudet
ja liittyminen villipeuroihin tekevät lopun hänen karjastaan. Muinoin
hänellä oli oikeus turvautua Jäämeren kultakaivoksiin, nimittäin
kalastukseen siellä, mutta nyt ei enään. Etelä-Lapissa on leivällä
suurempi merkitys. Talollinen siellä kylvää useita tynnyriä ja korjaa
tavallisesti 5 — 6 jyvän. Kun hänellä lisäksi on karjaa, niin hänellä
on sen tuotteita omiksi tarpeiksi, jopa myytäväksikin.

Pohjois-Lapissa ovat kulkumahdollisuudet huonommat kuin etelässä.
Siellä kuljetaan talvella aina poroilla, etelässä hevosellakin.
Suvella tapaa täällä järvien rannoilla asukkaita ja veneitä, nevoissa
on ainakin porraspuita. Toista on Pohjois-Lapissa. Usein täytyy
järviä kiertää, kun ei tapaa ihmisiä eikä ole venettä, jokien yli
täytyy kahlata, tavallisesti koskipaikoissa, koska vesi niissä on
matalin. Mutta tulee olla varuillaan, sillä kivet ovat liukkaita,
ja jos kompastuu, niin kastuu, ja saattaapa virta vielä kulettaa
syvemmille vesillekin. Talvellakin täytyy usein kulkea tunturipurojen
yli. Laaksoissa tavataan jokia, joiden yli täytyy päästä. Milloin
jää pettää, milloin taas on jäällä vettä niin, että se tunkee
pulkkaan. Semmoista kyllä sattuu järvilläkin. Suvella taas täytyy
kulkea taipaleita, jotka ovat yhtämittaisia kivikkoja, joissa jalat
käyvät aroiksi. Mutta kaikista näistä huolimatta on sittenkin
tärkeämpi yösijan hankkiminen. Maanselän eteläpuolella pääsee toki
asuinhuoneeseen, joka, joskaan ei ole mukava, on kuitenkin lämmin.
Ensi aikoina Lapissa ollessani, jolloin en tietänyt mitään kihdistä
ja luuvalosta, oli kyllä hanki minulle mieluisampi yösija kuin
Unarinperän, ja osaksi Sompion uutisasukkaitten haisevat pirtit. Mutta
semmoisiakaan ei aina tapaa Utsjoella ja Inarissa. Siellä varsin usein
täytyy yöpyä taivasalla. Eikä katonkaan suojassa mukavuudet ole suuria
teltoissa ja kosteissa risuja turvekojuissa. Jos joutuukin hirsimajaan,
joko autioon pirttiin tai lappalaisen asuntoon, ei niissäkään usein
ole sen parempaa. Ainakin ovat lappalaisten asunnot huonommat kuin
äsken mainittujen uutisasukasten, kuitenkin kilpaillen keskenään,
kuka epämiellyttävässä hajussa ja syöpäläisissä pääsee voitolle.
Talonpoikain ja uutisasukkaiden luona saa toki, paitsi suojaa, myös
ruokaa ja vuodevaatteita. Utsjoella ja Inarissa on pakko kuljettaa
niitä muassaan.

Yhden päivän sietää kyllä matkoillaan nahkapukua, mutta jos illalla
ei ole tilaisuutta sitä riisua, ei se yöllä enään tunnu varsin
miellyttävältä. Kun ei ole ajettua tietä, niinkuin usein sattuu,
ei pääse montakaan penikulmaa päivässä. Pahan ilman ollessa täytyy
useinkin pysyä yöpymispaikassa. Silloin saa kiittää onneansa jos
ollaan metsässä tai sen läheisyydessä, tai jos löytää metsäkojun,
vaikkapa lumen täyttämän. Milloin ei ole semmoistakaan suojaa, etsii
lappalainen vuorirotkon tai tunturijyrkänteen, eikä hän siitä valita,
kun semmoiseen suojaan lasketaan levolle ja herätään palellen tuulen
yhä vinkuessa ja pyryn raivotessa. Kun nyt koettaa liikkeillä saavuttaa
lämpöä, tuntuu ruumiissa epämiellyttävä syhy. Nuotiolla yhä lisääntyy
syhyminen, varsinkin päässä ja otsassa. Kolmantena ja neljäntenä
päivänä turkki käy yhä rasittavammaksi ja vihdoin sietämättömäksi.
Jos sattuu lauhkea ilma, tuntuu suloiselta paljastaessaan päänsä ja
pyyhkiessään kasvoiltaan hikipisarat ja lian. Kun ilma on ainakin siksi
lämpöinen, että voi riisua turkin edes joksikin tunniksi päivässä,
niin tuntuvat kyllä vaivat ja matkan rasitukset paljon vähemmin. Mutta
suurintakin varovaisuutta käyttämällä ei ole mahdollista matkalla
Inarista Sodankylään välttää syöpäläisten tunkeutumista vaatteisiin,
jos ei ole viettänyt kaikki yönsä taivasalla tahi metsäpirteissä. Kun
vihdoin saa riisua puvun, on se sanomattoman suloista.

       *       *       *       *       *

Alakuloisuus alkoi minua Lapissa rasittaa; ei ainoastaan sielullisista
syistä, vaikka olinhan täällä elänyt useita onnellisiakin vuosia, vaan
ruumiillisestakin raihnaudesta. Ne rasitukset, joita olin kestänyt
yllä kerrotuissa oloissa, olivat niin vaikuttaneet terveyteeni, ettei
luonnostaan vahva ruumiini enään voinut vastustaa niiden seurauksia.
Sairastuin kolmannen kerran Lapissa ollessani. Sairaus oli mielestäni
siksi vakavaa laatua, etten uskonut enään, kun edelliset sairaudet
olivat minua heikentäneet, voivani siitä suoriutua. Senverran kuitenkin
toivuin, että saatoin lähteä tavalliselle talvimatkalleni Inariin,
ja sieltä Ouluun lääkärin apua etsimään. Lähtöni tapahtui sillä
edellytyksellä, etten enään parantuisi senkään verran, että voisin
tulla takaisin vielä palvellakseni Lapissa. Kun siis otaksuin, etten
enään saisi nähdä tätä kansaa, jota kymmenen vuotta olin pappina
palvellut, ja jonka kanssa mielelläni olisin elämäni päivät viettänyt,
jos ilmanala olisi ollut lauhkeampi eikä Lapin pitkä talviyö olisi
liiaksi rasittanut mieltäni, lausuin jäähyväiset kuulijoilleni — kuten
luulin viimeisen kerran.

Ero oli minulle tuskallinen, ja sitä se näytti olevan
sanankuulijoillenikin. Lähtöpäiväni oli määrätty keskiviikoksi, ja
vaikkei enään ollut mitään toimituksia tiistainakaan, jäi kuitenkin
koko edellisen sunnuntain jumalanpalvelukseen kokoontunut rahvas
odottamaan lähtöäni.

Kirkon kirjasto ja arkisto siirrettiin pappilasta kirkkoon, jotta se
olisi siellä paremmassa turvassa. Lappalaisetkin pitivät näitä kirjoja
ja asiapapereita kallisarvoisina ja harrastivat suuresti tätä siirtoa,
kirkossa kun ei ikinä ole käynyt varkaita. Utsjoen kirkon arkisto
olikin suuriarvoinen, sillä se sisälsi useita harvinaisia, Lapille
tärkeitä asiakirjoja, jotka kuitenkin Utsjoen pappilan tulipalossa
Huhtikuun 10 p:nä 1834 lienevät palaneet.

Jäähyväiset kestivät kauvan ja olivat vähän väsyttäviä. Jokainen
tarttui käteeni eikä sitä hellittänyt ennenkun oli lausunut
siunauksensa. Kun olin asettunut pulkkaan, kokoontui kansa ympärilleni
ja vanha lukkari viritti vanhasta virsikirjasta virren n:o 335.
Olin kiitollinen ja liikutettu tästä heidän ystävyydestään. Lukkari
piti puheen, jossa hän toivotti minulle runsasta onnea, lopettaen
sanoilla: "Ellette enään palaa tänne, älkää kuitenkaan lakatko meidän
puolestamme rukoilemasta." Nyt luulinkin ainaiseksi eronneeni kansasta,
jonka keskuudessa olin elänyt miehuudenikäni parhaan ajan, koskaan
huomaamatta mitään vilppiä tai vastenmielisyyttä minua kohtaan,
kansan keskuudessa, jota olin oppinut rakastamaan enkä koskaan lakkaa
rakastamasta, ja jolla luullakseni oli yhtäläisiä tunteita minua
kohtaan.

Ikävintä oli minusta se, etteivät lappalaiset uskaltaneet toivoa
saavansa vastedes heidän kieltään osaavaa pappia. Sillä noin 70
vuotena ennen minun tuloani ei ollut heillä yhtäkään pappia, joka
olisi tätä kieltä harrastanut, jonka tähden siihen aikaan kun
lähetyssaarnaajia toimi Norjassa moni muutti sinne, koska Jumalan sanaa
silloin siellä saarnattiin ja opetettiin lapinkielellä. Ikävintä oli
heidän luulonsa, että korkea esivalta oli kieltänyt heidän kielisien
kirjojen käyttämisen. Se heidän käsityksensä on anteeksi annettava.
Lappalaiset ovat sitä mieltä, että ne virkamiehet, jotka silloin
tällöin käyvät heidän luonansa, ovat läheisessä suhteessa hallitsijaan
ja kuuluvat hänen neuvoskuntaansa, ja kontrahtiprovastia he pitävät
miltei Kristuksen sijaisena maan päällä. Kun siis 1760 vuoden
piispankäräjissä Kemissä ehdotettiin ja päätettiin, että lappalaisten,
ja varsinkin heidän lastensa, tuli oppia suomea ja suomi oleva heidän
opetuskielensä, niin ei saa oudoksua, että he pitivät kieltänsä
vainottuna.

Kun piispa Mennander suostui tuohon ehdotukseen Lapin kielen
syrjäyttämisestä oppikielen asemasta, tapahtui se kaiketikin siitä
syystä, että tämä valistunut ja etevä mies oli asiassa saatettu
harhaan. Tuo epäonnistunut yritys saada Utsjoen lappalaiset
pakotetuiksi oppimaan suomea, on kuitenkin ollut uskonnonopetukselle
sangen haitallinen, ja lukutaito on sentähden tähän aikaan huonompi
kuin se oli 60-70 vuotta tätä ennen. Vuonna 1821 hylkäsi Turun
tuomiokapituli niinikään ehdotuksen lapinkielen käyttämisestä
opetuskielenä Utsjoella. Ja rovastinkäräjissä siellä ja Inarissa 1828
määräsi silloinen tarkastaja että lappalaisten piti 32 killingin
sakon uhalla lapsiensa kanssa puhua suomea, ottamatta Inariin katsoen
huomioon osasivatko kaikki vanhemmat tätä kieltä vai ei. Ihmisyystunne
vaatii jokaista virkamiestä olemaan välinpitämätön tämmöisten
määräysten suhteen.

Matkani sujui kaikin puolin suotuisasti. Ilmanala, joka niin usein oli
minua täällä pahoin pidellyt, tahtoi kai nyt sääliä minua ja siten
myös minussa vahvistaa kaipauksen tunteita paikkakuntaa kohtaan,
jossa riittävästi palkattuna olin viettänyt useita onnellisia
vuosia, ja jossa olisin vieläkin hyvin viihtynyt, kun vain ei
ilmanalan kovuus olisi turmellut terveyttäni ja uhannut katkaista
elämääni. Edeltäjistäni oli kirkkoherra Helander kuollut 38 vuoden
ijässä, oltuansa Lapissa lähes 14 vuotta. Kuoleman oli aiheuttanut
vilustuminen, sillä hän oli 5 vuorokautta oleskellut eksyksissä
tuntureilla. Högman kuoli oltuansa 15 vuotta Utsjoen pastorina.
Kirkkoherra Castrén ei kestänyt täyteen kolmea vuotta ja kuoli
32 vuoden ikäisenä. Toinen Castrén hoiti virkaa kolme kuukautta,
sairastui, mutta pysyi kuitenkin virassa kunnes kuoli parhaassa
miehuuden ijässä. Eräs Holmberg hoiti seurakuntaa jonkun aikaa, tuli
kivuloiseksi ja kuoli 36 vuoden ijässä, muutamia vuosia poismuuttonsa
jälkeen.

Poikkesin silloin jo virasta eronneen Högmanin luona. En tahtonut erota
Lapista hänelle jäähyväisiä sanomatta. Sieltä saavuin Matti Aikion luo,
joka mitä sydämellisimmällä tavalla otti minut vastaan, ja jossa sain
oivallisen yömajan. Suuressa köyhyydessä oli Aikio alussa elänyt. Nyt
hän kuitenkin oli verrattain siedettävissä oloissa, kun kalastus tuotti
kohtalaisesti, vaimo oli kunnollinen, ja lapset työkuntoiset.

Hänen naapurinsa, Pietari Antinpoika Sauvan luona sain sitä vastoin
nähdä köyhyyden koko alastomuudessaan. Vaimoineen ja pienine lapsineen
hän edellisenä vuonna oli asettunut turvekojuun joen varrella. Kodissa
ei ollut mitään ruokaa, vaikka järvi oli kalarikas; sillä hänellä
ei ollut monta verkkoa ja nekin harvat huonoja. Jouluna olivat jo
suven varat syödyt, mutta alistuen hän lausui: "Herra kai ei salli
meidän nälkään kuolla, sillä hän pitää omistaan huolta. Mutta jos
hänen tahtonsa olisi sellainen, on se kyllä meille hyödyksi". Ainoana
lohdutuksena hänellä nyt oli tuulastus koskessa, silloin kun yöt olivat
pimeät. Ja viimeisen toivonsa hän perusti ostamaansa puoleen leiviskään
hamppuja, joista vaimo oli kehrännyt joltisia lankoja verkkojen
kutomiseksi. Huono pyssy, kirves, tuura ja veitsi, siinä koko hänen
omaisuutensa. Suotuisemmissa paikoissa tuskin voidaan käsittää kuinka
vähällä Lapissa tullaan toimeen.

Kuusi penikulmaa matkustettuani saavuin taas lappalaiskotaan. Paikan
ystävällinen isäntä valitti ettei hänellä ollut muuta syötävää
kuin muuramia. Todeksi sen huomasi, kun näki kodan edessä suuren
kasan pettua varten kuorittuja honkapölkkyjä. Tämä mies oli ainoa
seurakunnassa, joka oli saanut raippavitsarangaistusta, jota hän
oli kärsinyt poronvarkaudesta. Hän oli Inarin lukkarin poika ja
kylävallesmannin vävy, molemmat arvossa pidettyjä miehiä. Isä ja appi
olivat hänet tuoneet tuomarin eteen sanoen: "Me luovutamme tässä
esivallan käsiin tuhlaajapojan, jota jumalanpelkoon kasvattamaan meidän
kurituksemme ei ole riittänyt". Itse hän tunnusti rikoksensa, eikä
hänestä sen koommin mitään pahaa ole kuulunut.

Kolmantena päivänä saavuin Inariin, jossa taas minut ystävällisin
katsein vastaanotettiin. Suoritettuani parin viikon aikana tavalliset
toimitukset, sanoin seurakuntalaisilleni jäähyväiset ja lähdin etelää
kohti.

Vaikeudet Lapin matkoilla lukija jo tuntee kutakuinkin. Enontekijäistä
lähestyessämme rupesi jo uutisasutuksen jälkiä näkymään. Pari
penikulmaa Peltovuomasta olisi pitänyt syöttää poroja, mutta jo näkyi
heinäpieleksiä; ja siitä tiesi, ettei paikalla enään ollut jäkäliä,
sillä itsekäs uutisasukas polttaa jäkälät heinämaittensa ympäriltä
karkoittaaksensa lappalaiset läheisyydestään. Siten hän hävittää
metsämaan penikulmien laajuudelta, vaikka hän siten saa hankkia
polttopuunsa varsin etäältä. Mutta hänellä on omat tarkoituksensa.
Hiljainen, rauhaisa lappalainen, joka ketään loukkaamatta asuu
poroineen kalarikkaan järven rannalla, josta hänen esi-isänsä monessa
polvessa ovat hankkineet elatuksensa, tuottaa uutisasukkaassa
kateutta. Ei onnistu aina saada häntä häädetyksi lain varjolla; mutta
silloin uutisasukas sytyttää metsän ja hävittää porolaitumen, eikä
lappalaiselle tule muu neuvoksi kuin etsiä uusi asuinpaikka.

Puoliyön aikaan saavuimme Peltovuomaan. Sanomattoman suloiselta tuntui
astua lämpöiseen huoneeseen ja riisua lappalaisturkki, johon aina
Inarista saakka olin kiireestä kantapäähän ollut käärittynä.

Ensimäinen uutisasukas asettui asumaan Peltovuomaan noin sata vuotta
sitten. Hän oli suomalaislappalaista sekarotua, ja semmoinen on väestö
siellä vieläkin. Kylässä pidetään 5 — 6 hevosta, noin 30 lehmää ja
80 lammasta. Ainoastaan ohraa kylvetään ja sekin harvoin tuleentuu.
Voita vaihdetaan Norjassa jauhoihin. Melkoisia tuloja kylä saa
viinanmyömisellä lappalaisille.

Kittilän Jokelan talossa tervehti minua vanha harmaahapsinen mies,
sininen takki yllään ja Suomen talousseuran mitali rinnassa.
Hän oli talon isäntä, ja kohteliaasti hän minut vei siistiin
vierashuoneeseensa. Pöydällä oli komea hopeapikari, sekin saman
talousseuran lahjoittama.

Tämä toimelias mies oli parhaassa ijässään luovuttanut talon vävylleen,
itse muuttanut erämaahan ja siellä raivannut toisen talon toiselle
vävylleen. Nuoren poikansa kanssa hän sitten siirtyi nykyiselle
paikalleen, raivataksensa pojallensakin talon. Täällä hän likeisestä
järvestä kaivoi ojan nevaa kohti, johon tulvavesi nyt vuotuisesti
kokoaa mutaa. Siten hän on tästä talon läheisyydessä olevasta
rämeisestä nevasta luonut niityn, josta hän korjaa sata kuormaa heinää.
Hän oli sitä paitsi raivannut itselleen monta muuta niittyä, ja ruokki
nyt talossaan paitsi hevosia, 20 nautaa ja 50 lammasta. Rakennuksetkin
olivat hyvät.

Pikari oli täytetty viinalla. Kun häneltä kysyin, miten hänellä oli
niin väkevää juomaa, vaikka viinanpoltto oli Lapissa kielletty, vastasi
hän: "Kielto kyllä koskee kaikkia, paitsi pappia ja nimismiestä,
mutta aina sitä sentään tipahtaa syrjäänkin. Sitä paitsi suuri voitto
houkuttelee muitakin luvattomaan viinanpolttoon. Siihen käytetään
hallanpanemaa viljaa ja se vaihdetaan jauhoihin, joista sitten pettuja
lisäämällä valmistetaan leipää. Lappalaisilta saadaan poro muutamilla
korttelilla viinaa, kun hän ensin on saatu päihtymään. Olisi tosin
hyvä", sanoi hän, "jos esivalta joka meille antaa hyviä asetuksia, myös
pitäisi huolta niiden noudattamisesta." Itse hän kielsi polttaneensa
viinaa, eikä sanonut vastakaan polttavansa.

Seuraavana päivänä saavuin Kittilän pappilaan. Sikäläinen kappalainen
Juho Nordberg oli minulle vanha tuttu, yhdessä meidät papiksikin
vihittiin. Kappeli oli niin äskettäin perustettu, että kirkko vielä
oli rakennuksen alaisena. Rappiolle joutunut ruununtila oli annettu
virkataloksi kappalaiselle. Suuri, tavallinen savupirtti oli sisustettu
asunnoksi ja aidattu neljäksi kamariksi. Kahta niistä lämmitettiin
yhteisestä uunista, toiset kaksi olivat kylmiä ja käytettiin
varastohuoneina. Tyytyväisenä eli täällä Nordberg vaimonsa ja 8
lapsensa kanssa, joista vanhin oli jo 10-vuotias. Toimeliaan vaimonsa
avulla hän siitä huolimatta tuli toimeen mitättömällä, noin 400 markan
palkalla.

Ilman mainittavia hankaluuksia saavuin Ouluun, josta, nautittuani
kaikkea sitä hyväntahtoisuutta ja vierasvaraisuutta, josta tämän
kaupungin asukkaat ovat tunnetut, lähdin Helsinkiin. Siellä, sekä
osaksi Tallinnassa, käytin kylpyjä ja join terveysvesiä etevien
lääkärien hoidon alaisena.

Lääkärini kyllä kielsi minua ajattelemastakaan palaamista Utsjoelle;
mutta tätä neuvoa en voinut noudattaa, sillä en saanut viransijaista.
Terveytenikin oli parempi kuin olin voinut toivoakaan, jonka tähden
lähdin, Jumalan apuun turvaten, matkalle Helsingistä marraskuun
30 p:nä Utsjokea kohti. Lunta ei ollut, rattailla täytyi kulkea
routaisella tiellä Mikkeliin asti, josta oli seurauksena, että sain
sekä Orimattilassa että Hollolassa pahoinvoipana kitua kummassakin
vuorokauden. Mikkelistä lähtien oli rekikeli, vaikka huono, ja
yhtä jaksoa ajoin Ouluun. Mutta vasta joulukuun 18 p:nä sivuutin
Lapin rajan; ja saavuin Kittilään samana päivänä, 19 p. joulukuuta,
jolloin minun siellä tuli, välipuheen mukaan, tavata maaherra
Stjernschantz. Kansa oli kutsuttu Kariniemeen neuvottelemaan maaherran
kanssa paikkakunnan asioista. Kun hän ei osannut suomenkieltä eikä
kruununpalvelijoita paikkakunnalla ollut, pyysi hän minua kielen ja
paikkakunnan tuntijana, olemaan saapuvilla. Häntä ennen ei ollut
yksikään maaherra käynyt Kittilässä, josta syystä kansa häntä tervehti
ilolla, varsinkin kun hän esiintyi hyväntahtoisena ja kohteliaana.

Vaivaloisen matkan jälkeen pahassa ilmassa ja huonolla kelillä saavuin
vasta joulupäivän aamuna Inariin, jossa kokoontunut kansa ilolla otti
minut vastaan. Matkaamme oli melkoisesti hidastuttanut sekin, että
pilvisen ilman tähden ajoimme harhaan, ja vasta sitten kun pilvet
haihtuivat ja oppaamme näki Oaggun, — siksi sanovat lappalaiset
Kalevan miekan tähteä — pääsimme oikealle uralle. Eipä ollut hauska
tämä kiertomatka pyryilmassa ja 35 asteen pakkasessa. Väsymyksestä
huolimatta suoritin jumalanpalveluksen tavallisessa järjestyksessä, ja
joulukuun 28 p:nä lähdin Utsjoelle, vieläkin epäedullisemmissa oloissa
kuin matkallani Inariin, jonka vuoksi saavuinkin kotiin vasta vuoden
viimeisenä päivänä 1830.

Vastoin kaikkea otaksumistani olin siis taas täällä, ja ilolla
tervehtivät minua ei ainoastaan lappalaiset, vaan vanha Kolderupkin,
joka, samaan aikaan kuin minäkin, odottamatta saapui Puolmakista ja
pysyi vieraanani tammikuun 8:teen päivään.

Täällä, kuten Inarissakin, oli kovat ajat. Nälkä ja puute nyt
rasitti surkeasti paikkakuntaa. Samoin kuin vuonna 1829, oli nytkin
lohen kalastus Tenossa ollut sangen huono. Riekkojakaan, tavallista
hätävaraa, ei nyt ollut saatavissa. Kalastajalappalaisten ainoana,
elatuskeinona oli susien raatelemien porojen kerääminen ja lihan
kerjääminen porolappalaisilta, jotka ovatkin varsin anteliaat köyhille
kalastajille. Onpa porolappalaisia, jotka, kun heidän laumansa on
hyvin menestynyt, ovat vuosittain antaneet köyhille kalastajille
toistakymmentä teurastusporoa melkein lahjaksi, tai velaksi. Norjan
lappalaiset ovat rikkaampia, ja meillä ollessaan vieläkin anteliaampia.
Inarilaisen ravinto on kyllä pääasiallisesti pettu, mutta siihen hän
tarvitsee 1/6 tahi ainakin 1/12 lihaa, kalaa tai rasvaa, joka on
voimana hänen pettuvellissään. Pelkästä petusta hän ajettuu, maha
joutuu epäkuntoon, ja ellei semmoinen onneton saa apua, kuolee hän pian.

Porohoidolle ovat sudet aina suurimpana vaarana, mutta tänä
vuonna (1831) oli niitä tavattoman runsaasti. Niiden aikaansaama
vahinko ei toki riipu yksistään niiden lukuisuudesta, vaan myös
lappalaisen valppaudesta laumansa kaitsemisessa. Tätä nykyä
vilisee porolappalaisten luona viinanmyyjiä, osaksi oman maan
kalastajalappalaisia, joiden kalansaalis on ollut huono, osaksi
suomalaisia, jotka viinalla houkuttelevat porolappalaisilta
suunnattoman joukon teurastusporoja. Kun sitten lappalainen häärii
juomingeissa, laiminlyö hän karjansa. Kun susijoukon onnistuu pelottaa
pois porolauma vartijansa luota, saattaa se yhtenä yönä tappaa 50,
jopa 100 poroa. Jotkut lappalaiset ovat tänä talvena susien tappamina
menettäneet yli 200 poroa. Arviolaskun mukaan ovat porolappalaiset
Utsjoella menettäneet kaikkiaan noin 1,200 poroa.

Loppiaisena kaikki Utsjoen seurakuntalaiset taas olivat koossa
kirkolla. Yöllä tammikuun 8:tta päivää vastaan nousi pohjoisesta niin
kauhea myrsky, että senkaltaista harvoin sattuu tuntureillakaan.
Huoneet rutisivat, malat pieksivät kattoja, mutta pahempia vaurioita
ei kuitenkaan sattunut, kuin että jotkut lappalaiskojut tuntureilla
luhistuivat. Korkeammista paikoista tuuli vei kaiken lumen, jota
vastoin toisiin paikkoihin lumi kasaantui korkeiksi kinoksiksi, niin
että esimerkiksi pappilan rakennuksen toisessa päässä oli niin korkea
ja kova kinos, että sitä myöten saattoi astua talon kurkihirteen saakka.

Tammikuun 20 p:nä saapui luokseni lähellä asuva lautamies. Hän sanoi
asiansa olevan kuulustella miten jaksoin. Mutta keskustelu, joka kesti
klo 10:een illalla, koski kuitenkin kysymystä mitenkä olisi Utsjoen
seurakunnan tilaa parannettava. Hän on ainoa lappalainen täällä, joka
on käynyt Suomessa, aina Oulussa asti. "Nyt", sanoi hän, "me kalastamme
useilla padoilla, jotkut vain 2—3 sylisillä, ja niissä kussakin on
meidän oloihin nähden varsin kallis verkko. Muutoin tiedän omasta
kokemuksestani varsin turmiolliseksi sen, että asetetaan sulkuja
lähelle joen suuta"; ja syyt siihen hän laveasti selitti sekä esitti
kalastusvälineiden parantamiskeinoja, jotka minunkin mielestäni olivat
varsin huomiota ansaitsevia.

Tammikuun 23 p:nä olivat melkein kaikki Utsjoen lappalaiset
kokoontuneet kirkolle. En ole ennen saarnannut moisessa pakkasessa — 45
asteessa. Alkoi rippikoulukin. Rippilapsia oli tavallista runsaammin,
kaikkiaan 13. Olihan siinä huvia jos työtäkin. Koulua pidin salissani.
Pakkasessa, joka kesti koko viikon, ei sitä voinut pitää lämpöisenä,
ääneni lankesi, tunsin raukeutta, särkyä rinnassa, ja varsinkin öisin
rasitti minua sietämätön yskä.

Siirsin sentähden koulunpidon kamariini, mutta vastusta siitä oli,
ei yksistään minulle vaan lapsillekin. Jo ensi päivänä kahden tunnin
aikana lapsista toinen toisensa perästä pyörtyi lattialle, kun eivät
sietäneet 16 asteen lämpöä. Tahdoin siirtää heidät asuntoihinsa, mutta
siihen heillä ei ollut halua. He heittäytyivät hangelle, hautoivat
päätään lumella, vaikka oli 44 asteen pakkanen. 15 minuutin kuluttua
lapset olivat taas reippaita, eikä yksikään heistä tässä pakkasessa
saanut yskää. Helmikuun 5 p:nä rippikoulu lopetettiin. Raihnauteni sai
minut alakuloiseksi, ja minua painosti alituinen pimeys, joka, kuten
eräs valistunut kirjailija sanoo, saattaa ajatuksetkin pysähtymään.
Seuraavana päivänä saapuivat tunturilappalaiset viettämään rukouspäivää
kirkossa. Muassa oli heillä myöskin vakahaisia lapsia kasteen
vahvistamista varten, sillä useimmat lapset Inarissa ja Utsjoella
saavat hätäkasteen. Kirkkoväkeä oli runsaasti, ja ripilläkin käypiä 78
henkeä.

Helmikuun 8 päivänä sairastuin rinnan ja nivelten särkyyn. En
jaksanutkaan, niinkuin aikomus oli, 9:nä p:nä lähteä Inariin.
Kahteen viikkoon ei käynyt kukaan minua katsomassa, eikä unikaan,
tuo ajankuluttaja, ollut minulle suotuisa. Vasta 19 p:nä voin käydä
ulkona. Tämän kuun lopulla ja maaliskuun alussa pidettiin useita
jumalanpalveluksia. Lähdin Inariin.

Maaliskuun 20 päivänä saapui runsaasti väkeä siellä kirkolle. Eräs
matkustaja Sodankylästä toi mukanaan postin, jossa oli sanomalehtiä
helmikuun 3 päivään saakka, mutta kun ensin oli virkatoimet
suoritettavat, jäi postin lukeminen yöhön. Vihittiin neljä
morsiusparia, ja noin k:lo 4:jän ajoissa alkoivat kestitsemiset.
Tarjottiin keitettyä poronlihaa, "kakkua" (hiilillä paistettua
leipää) ja voita. Nuori pariskunta ynnä likeiset sukulaiset pyytävät
näihin tilaisuuksiin vieraita niin paljon kuin kojuun mahtuu. Viinaa
tarjotaan morsiusparin puolesta, ja vieraat antavat lahjoja. Sitten
kiitetään Jumalaa virrenveisuulla. Morsiusvuodetta ei laiteta, sillä
nuoret vihityt näyttävät melkein ujostelevan toisiansa, jonka tähden
morsiuspari useinkin viettää ensi yönsä hangella, kuten lukija jo
edellisestä tietää.

Kohta pääsiäisen jälkeen lähdin Inarista, en kuitenkaan Utsjoelle vaan
etelään. Jätin silloin viimeisen kerran Lapin, ja erosin kansasta,
jonka puolelta aina olin saanut osakseni vilpitöntä hyväntahtoisuutta.
Olin itsekseni vakavasti päättänyt, etten enää palaa. Sillä olin
huomannut, että lääkärini varoitukset viime syksynä olivat täysin
pätevät, ja ettei terveyteni enään sallinut minun palvella tätä hyvää
kansaa täällä pohjoisessa. Tunsin itseni nöyrästi kiitolliseksi
Jumalalle niistä monista onnellisista päivistä, jotka olin viettänyt
täällä äärimmäisessä Pohjolassamme, siitä kokemuksesta ja erilaatuisten
ihmisolojen tuntemisesta, jonka täällä olin saanut, ja siitä, että näin
pitkänä aikana olin voinut säilyä hengissä. Sillä niillä matkoilla,
joita kirkkoherra on velvollinen suorittamaan, niinkauvan kuin hän
yksin hoitaa sekä Utsjoen että Inarin seurakuntia, hän aina on vaarassa
ei ainoastaan menettää terveytensä, vaan vieläpä hukkuakin tai kuolla
nälkään ja viluun.

Vaikka olinkin hyvilläni, jättäessäni nämä monessa suhteessa
kovaosaiset seudut, erosin kuitenkin surulla ja vilpittömällä
kaipuulla paikkakunnasta ja seurakuntalaisistani, joiden ystävyyden ja
luottamuksen luulen voittaneeni; sillä jo ennen ja nytkin sain siitä
monta todistusta sekä Inarissa että Utsjoella.

Säilyttäkööt rakkaat seurakuntalaisen! tuolla kaukaisessa pohjolassa
kauvan yksinkertaiset tapansa, viattoman maailmankatsomuksensa ja
hurskaan lapsenuskonsa. Sillä kun karu luonto ja kova ilmanala
myöntävät heille ainoastaan niukkoja luonnonetuja, eivät he olojen
kehittyessäkään muuten voi siellä onnellisina elää.

Kaikkivaltias heitä suojelkoon ja varjelkoon, sekä antakoon taivaan
valkeuden loistaa kirkkaana heidän sydämissään ja luoda niihin enemmän
lämpöä, kuin mitä luonnon valo suo heidän ruumiillensa.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.