Title: Maailma pienoiskoossa : Hupaisia ja opettavaisia kuvauksia maista ja kansoista
Author: Gerstäcker, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maailma pienoiskoossa : Hupaisia ja opettavaisia kuvauksia maista ja kansoista" ***


MAAILMA PIENOISKOOSSA

Hupaisia ja opettavaisia kuvauksia maista ja kansoista


Kirj.

FRIEDRICH GERSTÄCKER



Kotia ja koulua varten suomeksi toimitti

Wikki Ilmoni



Porissa,
Gust. Ronelius,
1903.



SISÄLLYS:

 1. Frits ja Maria.
 2. Maa on pyöreä.
 3. Maanosat ja meret.
 4. Neljäs luku.
 5. Pohjoinen ja etelä. Talvi ja suvi.
 6. Retkeily joella ja lammella.
 7. Suuret alukset ja miten niillä kuljetaan.
 8. Kuinka laivat löytävät tien. — Kuu.
 9. Maan eri kansat.
10. Mitkä ovat kylmät, mitkä lämpimät maat maailmassa?



ENSIMMÄINEN LUKU.

FRITS JA MARIA.

Isä kertoo heille, miltä maa näyttää.


Eräänä erittäin kauniina iltapäivänä toukokuussa läksi muuan isä
molempain lastensa, Fritsin ja Marian kera huvikävelylle kaupungin
ympäristöön.

Oli ihana ilma. Aurinko paistoi lämpimästi; taivas oli kirkas ja
sininen. Mutta siksipä kaikki, joissa henki oli, iloitsivatkin tuosta
kauniista kevätpäivästä. Eivät ainoastaan ihmiset menneet suurin
joukoin pelloille, niityille ja metsään, joka vastikään oli alkanut
Vihertää; eläimetkin näyttivät iloitsevan siitä, että ankara talvi nyt
Vihdoinkin oli ohi, ja piehtaroivat rattoisasti auringonpaisteessa.

Leivoset kohousivat räpyttelevin siivin kedoilta ja lensivät kohti
pilviä suloisesti laulaen ja iloisesti liverrellen. Pääskyset lensivät
ristiin rastiin joka suunnalla, sieppasivat kärpäsiä ja etsivät
oljenkorsia tai sammalia, laittaakseen niistä pesiänsä.

Hiehot oli tänään ensi kertaa laskettu niitylle, missä ne ilakoivat
sydämensä pohjasta, hyppivät, leikkivät ja kiistelivät keskenänsä.
Pienet lampaat, jotka paimen ajoi laitumelle, tanssivat sulasta
riemusta ja juoksivat määkien sinne tänne, niin että paimen koirinensa
tuskin kykeni pysyttämään niitä koossa tiellä.

Tekin, lapseni, tiedätte kyllä, miten suloiselta tuntuu, sittenkun koko
talvi on istuttu neljän seinän sisälle suljettuna, ja kevät vihdoinkin
tulee, tuoden mukanaan vihreyttä, puhjenneita kukkia, leijailevia
perhosia, kuoriaisia ja muita siivekkäitä, jotka täyttävät ilman
surisevalla äänellänsä.

Olimme talven aikana melkein ennättäneet unhoittaa, että on olemassa
joitakin, joita nimitetään perhosiksi ja kuoriaisiksi, kun emme niin
pitkään aikaan olleet niitä nähneet, emmekä niistä mitään kuulleet. Sen
vuoksi iloitsemme sitäkin enemmän, kun nyt yhtäkkiä tapaamme ne taas,
aivan kuin vanhat tuttavat, joita emme ole nähneet moniin aikoihin.

Frits ja Maria olivat melkein yhtä rentomielisiä, kuin pienet karitsat.
He riensivät isän edelle, juoksivat riemuiten pitkin tietä eteenpäin
ja koettivat ottaa kiinni iloisia varpusia, jotka hiekasta olivat
nokallaan tavoittaneet jonkun jyvän, mikä sinne oli joutunut. Mutta
varpuset olivat nopeampia kuin he, lensivät oksalle ja istuivat siellä,
laulaen ja liverrellen sydämensä pohjasta. Ne tiesivät kyllä, ett’eivät
nuo molemmat pienokaiset voineet kiivetä tänne ylös heidän perässään.

Tie kulki suuren, kauniin niityn poikki, jossa oli suunnattoman paljon
kukkia ja hilpeästi loriseva puro. Puron yli johti porras, mitä pitkin
tultiin vuorelle, jolla kasvoi suuria, varjoisia puita.

Kuljettiin vuorta ylöspäin. Niin nopeasti kuin nuo molemmat lapset
juuri äsken olivat rientäneet tietä eteenpäin, niin hitaasti kulkivat
he nyt; sillä vuorta ei käy nouseminen yhtä ripeästi kuin kuljetaan
tasaista, sileätä tietä. Pienet jalat väsyvät, ja usein on pakko
pysähtyä hengähtämään.

Vihdoin toki saavuttiin vuoren huipulle. Ylhäällä oli mukava, leveä
ruohopenkki; penkin vieressä oli lähde, jossa oli erinomaisen kirkasta,
juoksevaa vettä. Lähteen partaasta riippui myös pieni pikari, joka
oli kiinnitetty kapeaan ketjuun, jott’ei se joutuisi hukkaan ja jotta
niillä, jotka nousivat vuorelle ja halusivat sammuttaa janoansa, olisi
millä noutaa vettä.

Frits olisi kernaasti tahtonut maistaa vettä heti, sillä hän oli
kovasti janoissaan. Mutta isä kielsi häntä juomasta. Fritsin oli liian
lämmin ja hän olisi tullut sairaaksi, jos olisi heti juonut kylmää
vettä.

Lapset istuivat isän kanssa sohvalla, levätäkseen ja vilvoitellakseen.
Paikalta, missä he istuivat, oli lavea näköala alapuolella sijaitsevan
seudun yli.

Syvällä heidän allaan oli keto, jonka yli he äsken olivat kulkeneet.
Sen vasemmalla puolella oli kaupunki, jossa he asuivat, oikealla
suuri metsä ja kaukana metsän takana muutamia korkeita vuoria, joille
etäisyys antoi sinisen värivivahduksen.

Frits oli kahdeksan vuoden ikäinen, Maria kuusivuotias. Molemmat olivat
syntyneet kaupungissa, olivat aina asuneet siellä, eivätkä vielä
milloinkaan olleet tulleet kauvemmaksi, kuin tielle, metsään tai tälle
vuorelle, jonne isällä usein oli tapana heitä seurata.

»Tahtoisinpa sangen mielelläni kerran kulkea noiden vuorten yli,
saadakseni nähdä mitä niiden takana on», lausui Frits. »Voi, miten
siellä lieneekään kaunista!»

»Sinä et siellä saisi nähdä mitään muuta kuin täälläkään», vastasi isä,
»nimittäin niittyjä, metsiä ja toisia vuoria. Sillä kun kuljet noiden
vuorten yli, näet toisia vuoria, saman näköisiä ja aivan yhtä etäällä.»

»Onko isä ollut siellä?»

»Olen, lapseni, kyllä olen.»

»Mutta entäs jos kuljetaan noiden _toisten_ vuorten yli?»

»Silloin on asian laita aivan samoin», vastasi isä hymyillen. »Meidän
maapallomme on hyvin suuri, ja mihin ikänänsä menetkin, on siinä vuoria
ja tasankoja, metsiä, niittyjä, peltoja ja laaksoja.»

»_Laaksoja_, mitä ne ovat?» kysyi Maria.

»Laaksoksi, lapseni, nimitetään paikkaa, joka on kahden vuoren välissä.
Täällä me olemme vuorella, ja tuolla, ei kovinkaan pitkän matkan
päässä, on toinen vuori, jolla näet nuo pienet, valkoisiksi maalatut
talot puutarhoinensa. Noiden molempain vuorten välillä olevaa syvää
välipaikkaa, jossa puro juoksee, nimitetään _laaksoksi_. Siellä, missä
ei ole vuoria, ei siis myöskään ole laaksoja.»

»Onko sellaisia maita, joissa ei ole vuoria?» kysyi Frits.

»On kyllä. On hyvin suuria maita, jotka ovat aivan tasaiset ja
lakeat, suunnattomat matkat kaikkea kasvullisuutta vailla tai sitten
ihmiskäden viljelemiä. Se merkitsee, että on muokattu ja kynnetty ja
siten saatu ehkä varsin satoisakin viljelysmaa siihen, missä ei ennen
mitään kasvanut. On myöskin olemassa suuria tasankoja, joilla kasvaa
ainoastaan metsää. Toisekseen taas on olemassa maita, joissa esiintyy
ainoastaan korkeita vuoria, joiden välillä on laaksoja. Täällä meillä
sitävastoin on vuoria, laaksoja ja tasankoja vuorotellen; ja saman
epätasaisen jaon me tapaamme kaikkialla maan päällä.»

»Mutta mistä sitten tulevat vuoret?» kysyi Maria.

»Siihen kysymykseen on vaikea vastata, lapseni, koska on vuoria, jotka
ovat keskenään hyvin erilaiset», vastasi isä. »On hyvin korkeita
vuoria, joilla lumi mitä lämpimimpänä sydänkesänäkin pysyy sulamatta;
toisilla vuorilla taasen, jotka eivät ole niin korkeat, kasvaa
mehukasta, ravitsevaa ruohoa, joka lehmille on oivallista. Useilla, ei
aivan korkeilla, vuorilla kasvaa lukuisia suuria puita, jotka antavat
maalle varjoa ja kesäkuumalla ehkäisevät auringonsäteitä, jottei maa
kuivuisi liian paljon. Puiden varjostamilta vuorilta ovat alkujansa nuo
kirkkaat lähteet, jotka sitten juoksevat alas laaksoihin ja taivaasta
lankeavan sateen kanssa pitävät niityt ja pellot kosteina, jotta karja
saapi rehua ja kasvava laiho voi kostua.»

»Ei siihen mitään lähteitä tarvita», virkkoi Frits. »Onhan meillä joki,
joka juoksee tuolla alhaalla.»

»Mistä sitten luulet joen tulevan?»

»Mistäkö joki tulee? — sitä en tiedä», vastasi Frits.

»Sano, poikani, etkö ole joskus kaupungissa huomannut, kuinka vesi,
silloin kun sataa, valuu alas katoilta? Mutta jott’ei vedeltä puuttuisi
kulkuväylää, on kaduille laitettu ojia. Kun nyt kadunkulmassa kaksi
sellaista katuojaa kohtaa toisensa, niin juoksee kumpaisenkin
vesi yhteen ainoaan katuojaan, laajenee ja tulee yhä syvemmäksi.
Mitä useamman katuojan sisällys tällä tavoin juoksee yhteen, sitä
suuremmaksi käy virta, joka siten syntyy. Samoin on laita täällä
vuoristossa. Tuolla alhaalla olevassa ahtaassa laaksossa juoksee,
kuten tiedät, puro. Jos nyt seuraat lähdettä tännepäin, niin huomaat,
että se laskee vetensä puroon. Kaikkialta vuoristosta tulee vielä
muita lähteitä, jotka kaikki yhtyvät purossa; ja jos seuraat puroa,
niin huomaat, että mitä useampia lähteitä se on ottanut itseensä, sitä
voimakkaampana ja syvempänä juoksultansa se virtaa eteenpäin. Monet
lähteet tekevät siis puron, ja kun sitten monta _puroa_ tulee yhteen,
niin ne tekevät _joen_, tai, kuten sananlasku sanoo: 'monta pientä
puroa tekee suuren joen’.»

»Mutta mistä se johtuu», kysyi Frits, »että kaikki lähteet löytävät
tien puroon, ja että purot sitten juoksevat yhteen? Jos ne sen sijaan
juoksisivat vieretysten, niin eihän meillä olisi ollenkaan jokia.»

»Lähteet eivät oikeastaan virtaa puroihin», vastasi isä, »niiden
vesi kerääntyy vain syvimpiin paikkoihin. Vesi ei voi juosta vuorta
_ylöspäin_, sen täytyy aina virrata _alaspäin_, ja syvimmässä paikassa,
vasta siinä, syntyy puro. Joet virtaavat ylipäänsä vain suurissa
laaksoissa; kun ne juoksevat tasangolla, täytyy syvimmän paikan olla
jossakin siinä. Tänne kerääntyy silloin puroista tuleva vesi ja
muodostaa _jokia_.»

»Niin, mutta kun joki tulee syvän kolon luo, niin juokseehan se alas
koloon ja jää sinne», huomautti Frits.

»Niin», vastasi isä, »mutta ainoastaan niin kauvaksi, kunnes se on
täyttänyt kolon eli tuon syvän paikan. Jos kaadat vatiin vettä, ei
se juokse yli ennen kun vati on aivan täynnä vettä. Jos edelleen
kaadat lisää vettä, niin se valuu vadin laitojen yli maahan. Kun puro
tiellään tapaa syvän paikan, kerääntyy vesi siihen, ja nyt syntyy
se, mitä me nimitämme _lammikoksi_. Kohta kun lammikko on tullut
täyteen, juoksee se vesi, joka ei enään mahdu siihen, eteenpäin, aivan
kuten oli vadinkin laita. — Mutta kun joki, joka on paljoa suurempi,
saapuu sellaiseen syvennykseen ja täyttää sen vedellään, niin sitä
nimitetään _järveksi_. Kun taas vesi, esim. kovan sateen jälkeen, on
pysähtynyt pienempään syvennykseen, josta se ei pääse pois, vaan jossa
sen täytyy joko kuivua tai haihtua, niin nimitetään tätä _lätäköksi_
tai _rapakoksi_. Mutta sellaiset _lätäköt_ eivät koskaan voi tulla
sanottavan suuriksi. Kun juokseva vesi tulee alas vuorilta, etsii se
aina itselleen tien, raivaa uran alempana olevaan seutuun ja kaivaa
sen vuoksi itselleen maahan vaon eli kourun, jolle on annettu nimeksi
_uoma. Joen-uoma_ on siis suuri kouru, jossa joki sitten virtaa
eteenpäin, ja joen molemmilla puolilla olevaa maata nimitetään sen
_rannoiksi_.»

»Mutta, sanokaa, isä, minne joet lopuksi laskevat?» kysyi Frits.

»Samoin kuin on hyvin korkeita vuoria tässä maailmassa», vastasi isä,
»niin on myöskin olemassa hyvin suuria, syviä aloja, jotka ovat paljon
alempana, kuin se seutu, jossa me asumme. Joet juoksevat kauvas,
kauvas pois, aina kunnes ne saapuvat näihin syviin paikkoihin. Siellä
osuu kaikki vesi yhteen — sinun pitää voida ajatella mielessäsi,
miten suunnattoman suuria vesimääriä siinä täytyy olla — ja näitä
syvimpiä paikkoja maan päällä, joihin kaikki vesi kerääntyy, nimitetään
_mereksi_.

»Mutta jos vesi jää paikoilleen _sinne_, niin onhan tämäkin lätäkkö»,
huomautti Frits.

»Ei, lapseni, _tästä_ ei voida käyttää sanaa lätäkkö», vastasi
isä. »Ajattele ainoastaan suurta, hyvin suurta huonetta, johon
useampia satoja, jopa tuhansia vuosia sitten kaikki suuret joet ovat
vuodattaneet sisällystänsä, niin ymmärrät kyllä, että tämän täytyy olla
jotakin enempi, kuin tavallinen lätäkkö.»

»Eikö se vieläkään ole täynnä?» kysyi Maria.

»Täysi se kyllä on», vastasi isä, »mutta se ei voi juosta yli
äyräittensä, koska suuri osa vedestä uudelleen haihtuu. Olen jo sanonut
teille, että lätäkössä oleva vesi vähitellen kuivuu eli haihtuu, ellei
ole mitään kulkuväylää. Myöskin siitä suuresta vedestä, jota me mereksi
nimitämme, haihtuu paljon, mikä tietysti on varsin luonnollista, koska
sillä on niin suuri pinta. Mutta kun joet yhtämittaa valavat siihen
sisällystänsä, ei se voi vähentyä. Jumala on viisaudessaan järjestänyt
sen niin.»

»Mitenkä se tapahtuu, kun vesi haihtuu?» kysyi Frits. »Voiko sitä
nähdä?»

»Ylipäänsä ei sitä voi nähdä», vastasi isä. »Mutta ehkäpä joskus hyvin
kylmällä ilmalla olet nähnyt veden _höyryävän_?»

»Kyllä», ehätti Frits vahvistamaan, »sen olen nähnyt monta kertaa. Se
näyttää aivan siltä, kuin vesi kiehuisi.»

»Niin, näetkös, poikani, ne ovat nuo hienot vesihiukkaset eli
vesipartikkelit, kuten on tapana kutsua niitä vieraalla sanalla, jotka
uudelleen nousevat ilmaan. Me nimitämme tätä sumuksi eli usvaksi.
Tuolla ylhäällä ne sitten kokoutuvat ja muuttuvat pilviksi; ja kun
useampia pilviä yhtyy, lankeaa usva jälleen maan päälle ja nimitetään
silloin _sateeksi_. Tuuli ajaa pilvet pois sellaistenkin maiden yltä,
joissa vettä ei ole paljon; ja sade lankeaa pelloille, niityille ja
puihin, pitäen ne kosteina, niin että ne voivat kasvaa ja rehottaa. —
Katsokaa, tuolla vuorten yläpuolella nousee juuri sellaisia pilviä; ja
koska ne näyttävät synkiltä eli, toisin sanoen, ovat hyvin tiiviitä, on
luultavaa, että saamme sadetta tänä iltana. On sen vuoksi parasta, että
menemme kotiin, jott’emme kastu läpimärjiksi.»

»Se ei tee mitään», vakuutti Frits; »voimmehan ripustaa vaatteemme
keittiöön, lieden eteen, niin ne pian taas kuivuvat.»

»No, mutta ymmärrätkö nyt, mistä se johtuu, että ne kuivuvat jälleen?»
kysyi isä.

»Kyllä, isä», ehätti Frits vastaamaan, »sen tiedän — Vesi _haihtuu_.»

»Aivan niin, Frits hyvä», vastasi isä hymyillen. »Nyt olet ainakin
oppinut jotakin tänä päivänä. Mutta nyt luulen ehtineemme sekä
vilvotella että huo’ata tarpeeksi. Juokaa nyt tuosta uhkeasta lähteestä
ja sammuttakaa janonne; sitten palaamme kotiin, jott’emme tule liian
myöhään illalliselle. Voisi muutoin tapahtua, että teekin _haihtuisi_
meiltä, ja siihenpä ette luullakseni taitaisi olla kovinkaan
tyytyväisiä.»



TOINEN LUKU.

MAA ON PYÖREÄ.


Isä oli ollut aivan oikeassa. Pilvet vetäytyivät yhä enemmän yhteen; ja
tuskin olivat huvikävelijämme ehtineet kotiin, kun alkoi sataa, vieläpä
oikein kelpo tavalla.

Sadetta kesti koko yön. Seuraavana aamuna tutki Frits hyvin
tarkkaavaisesti täyttyneitä katuojia, joissa keltainen, likainen
sadevesi nopeasti virtasi eteenpäin, vieden mukanansa oljenkorsia,
puupalasia ja muita kadulle heitetyltä esineitä.

»Näetkö, Maria», huusi hän sisarelle, »noista kattokouruista juoksevat
_lähteet_ alas, kuten isä eilen kertoi meille. Tuolla toisella puolella
on meillä _puro_, tällä puolella on meillä myös sellainen, ja siinä,
missä ne yhtyvät on meillä _joki_. Katsohan, kuinka nopeasti se virtaa
katua alaspäin kulmauksen ympäri, joutuakseen siellä yhteen toisen joen
kanssa. Kulmauksen toisella puolella on _meri_.»

»Emmekö mene katsomaan merta?» kysyi Maria. »En ole vielä milloinkaan
nähnyt merta.»

»Silloinpa saisit kulkea kauvas, rakas lapsi», sanoi isä, joka nyt
tuli heidän luokseen. »Joet virtaavat usein pitkiä matkoja, ennenkun
saapuvat mereen; ja ennenkun sinne saapuisit, niin ehtisitpä kovasti
väsyä.»

»Kuulkaa nyt, isä», sanoi Frits, »kun tulen suureksi, tahdon minäkin
mennä merelle. Mutta minne on minun mentävä? Minä seuraan vaan jokia,
eikö niin, isä?»

»Niin, tietysti, poikani», vastasi isä. »Jos ulottaisit sen lähteen
luota, josta eilen joit, ja sitten yhtämittaa seuraisit vettä pitkin
rantaa, niin tulisit lopuksi meren luo. Kulkenet muuten miten tahdot,
kun vaan kuljet suoraan eteenpäin, niin saavut lopuksi aina meren
rannalle, sillä erotuksella kuitenkin, että toiseen paikkaan pääset
pikemmin perille, kuin toiseen. Jotta paremmin voisitte ymmärtää
tämän, olen tänään ottanut esille kartan, johon on kuvattu koko meidän
maapallomme ynnä meret.»

»Sepä näyttää hauskalta», sanoi Maria, joka oli rientänyt tuolia
noutamaan, heti kun isä oli saanut levittäneeksi kartan pöydälle.
»Sehän on sinistä kaikki tyynni, ja siinä on punaisia, valkoisia,
mustia ja keltaisia täpliä.»

»Nähkääs, lapseni», sanoi isä, »tämä kartta kuvailee koko maata, Kaikki
sininen, minkä näette tässä, on _vesi_ eli meri, jota me myöskin
nimitämme valtamereksi. Kuten näette, ei meri ole yhdessä ainoassa
kohdassa, vaan useammissa eri paikoissa, maata välissä siellä täällä.
Tällä tavoin jakautuu suuri meri eli valtameri pienempiin osiin, ja
näillä on kullakin nimensä, jotta ne voidaan eroittaa toisistaan. Tämän
selitän toisella kertaa lähemmin. Myöskin punaisilla, valkoisilla ja
muun värisillä täplillä, jotka kuvaavat maita, on erityiset nimensä.»

»Sepä mainiota!» huudahti Frits, »sehän on aivan kuten meidänkin
laitamme. Minä olen nimeltäni Frits, pikku sisareni nimi on Maria.»

»Aivan niin», vastasi isä. »Jos teidän kumpaisenkin nimi olisi Frits,
ja minä huutaisin Fritsiä, niin ettehän voisi tietää, ketä minä
tarkoittaisin. Sen vuoksi annetaan sekä ihmisille että hengettömille
kappaleille nimet, jotta ne voidaan eroittaa toisistaan.»

»Mutta tässähän on _kaksi_ kuvaa», huomautti Maria. »Onko siis olemassa
kaksi maata?»

»Ei, lapseni», vastasi isä. »Kumpikin kuva on ainoastaan puolet maasta,
ja ne on asetettu vieretysten, jotta te voisitte nähdä ne samalla
kertaa. Mutta se täytyy minun tehdä havaannolliseksi toisella tapaa.
Frits, mene noutamaan se omena, jonka äiti on ottanut esille ja aikonut
jakaa teidän keskenne.»

Frits tuli pian takaisin, tuoden omenan.

»Katsokaa, lapseni», sanoi isä, ottaen omenan ja näyttäen sitä heille,
»maa ei suinkaan ole litteä, kuten tällä paperilla oleva kuva näyttää,
vaan _pyöreä_, niinkuin tämä omena.»

»_Pyöreäkö?_» kysyivät lapset hämmästyneinä. »Sepä kummallista!»

»Siinä tapauksessa olen iloinen siitä, että asumme täällä ylhäällä»,
lausui Frits, »sillä sivuilta _liu’utaan_ varmaankin alas.»

»Siten ei ole asian laita», vastasi isä. »Pyöriipä maa vielä yhtämittaa
ympäri meidän ollessamme sen päällä, niin että toisinaan olemme
ylhäällä, toisinaan alhaalla; mutta mitään ei siitä putoa.»

»Sitä en voi ymmärtää», sanoi Frits.

»Niin, rakas lapsi», Vastasi isä, »onpa olemassa monta
täysikasvuistakin, jotka eivät ymmärrä sitä asiaa; eikä se mitään
hyödyttäisi, jos koettaisin oikein selvästi selittää sen sinulle.
Vanhemmiksi tultuanne te kyllä helpommin sen ymmärrätte. En olisi
mitään virkkanut asiasta, ellei teidän olisi ollut tarpeellista ainakin
tietää, että niin on. Muuten ette olisi voineet käsittää toisia
asioita. Mutta kuunnelkaa nyt tarkoin, niin minä koetan ainakin jossain
määrin selittää teille, kuinka maa pyörii ympäri, ja mistä se johtuu,
ett’emme putoa siitä.

»Maa liikkuu, kuten jo olen sanonut teille, eikä ainoastaan itsensä
ympäri, vaan myöskin suuressa kehässä auringon ympäri. Matka, minkä se
silloin kulkee, on suurempi kuin voitte ajatellakaan, ja se tarvitsee
kokonaisen vuoden, ennenkun se on päättänyt kiertokulkunsa. Katsokaa
tuolla pöydällä olevaa kärpästä, miten nopeasti se liikuttaa pieniä
jalkojansa, ja kuitenkin liikkuu se ainoastaan hitaasti eteenpäin.
Teidän kanssanne puhuessani, on se tuskin päässyt eteenpäin enempää,
kuin muutaman tuuman. Marian tarvitsee ottaa ainoastaan yksi askel,
niin on hän kulkenut paljoa pitemmän matkan, kuin kärpänen.»

»Niin, mutta minä voin juosta paljoa nopeampaan, kuin Maria», väitti
Frits.

»Tietysti voitkin, koska olet suurempi kuin hän. Mutta minä tahdon
koettaa tehdä asian kuvaannolliseksi toisella tapaa. Tässä on minulla
yksi niistä pienistä kivikuulista, joilla Fritsin usein on tapana
leikkiä. Minä panen kuulan pöydälle omenan viereen. Näetkö tuota
pientä tummaa pistettä tässä kuulassa? Asettakaamme kuula siten, että
tuo piste tulee ylöspäin. Jos minä nyt pyöritän kuulaa kerran ympäri,
kunnes piste uudelleen tulee ylös, niin ei se ole kulkenut pitempää
matkaa, kuin oman ympäryksensä. Pyörittäkäämme nyt omenaa kerran
ympäri, kunnes varsi tulee jälleen ylös. Nähkääs, omena on tullut
paljon pitemmälle. Anna minulle nyt suuri kuttaperkkapallosi, Frits,
niin pyöritämme sitäkin ympäri. Katsokaa, pallo tuli vähintäänkin kaksi
kertaa kauvemmaksi, kuin omena. Nyt voitte helposti ymmärtää, kuinka
kauvas maan on pyörittävä, kun se vaan pyörähtää yhden ainoan kierron.»

»Niin, mutta jos maa pyörii ympäri kuin myllynratas, niin tulemmehan me
viskatuiksi kauvas pois, kun kuljetaan alaspäin», väitti Frits.

»Siitä on Luoja pitänyt huolen», vastasi isä. »Kaikkialla, missä
ihmisiä ja eläimiä kävelee, puita ja pensaita kasvaa, on niillä
maa allansa. Maa pitää kaiken tämän kiinni vetovoimallansa. Mutta
te olette vielä liian nuoret, voidaksenne tätä käsittää; tahdon
kuitenkin _yhdellä_ esimerkillä koettaa jossain määrin tehdä asiaa
havaannolliseksi. Hyppää kerran, Frits.»

»Miten on minun hypättävä?»

»Hyppää suoraan ylöspäin, niin korkealle, kuin voit.»

»Minäkin tahdon hypätä», sanoi Maria.

»Hyvä, hypätkää sitten molemmat, mutta niin korkealle, kuin
mahdollista.»

Molemmat lapset hyppäsivät niin korkealle kuin voivat.

»Vielä korkeammalle!» yllytti isä.

»En voi hypätä korkeammalle, Isä», sanoi Frits.

»Miksi et?»

»En tiedä», vastasi Frits, »mutta minä en voi!»

»En minäkään», sanoi Maria.

»No, siispä tahdon sanoa sen teille», vastasi isä. »Te ette voi hypätä
korkeammalle siksi, että tuntuu siltä, kuin pitäisi joku kiinni teidän
jaloistanne ja vetäisi teidät takaisin alas.»

»Niin, isä», vastasi Frits nauraen, »juuri siltä se tuntuu. Heti kun
olen päässyt vähän matkaa ylöspäin, täytyy minun tulla takaisin alas.»

»Niin, näetkös, se on juuri maan _vetovoima_, eli kuten sitä myös
nimitetään, maan _attraktsioonivoima_, joka tämän vaikuttaa. Jos heität
kiven ylös ilmaan, niin putoaa se aina takaisin maan päälle. Mitä
suurempaa voimaa käytetään, sitä korkeammalle ilmaan joutuu kivi; mutta
sen täytyy aina tulla takaisin alas.»

»Niin, mutta voivathan linnut lentää korkealle avaruuteen», väitti
Frits, »niin korkealle, että monta kertaa niitä tuskin näkeekään enään.»

»Niin, lapseni», vastasi isä, »linnuille on hyvä Jumala antanut kevyen
ruumiin ja voimakkaat siivet. Niin kauvan kun ne käyttävät _voimaansa_
ja sillä painavat allansa olevaa ilmaa alaspäin, nousevat ne yhä
korkeammalle. Mutta heti, jos me asettaisivat siipensä ruumista myöten
ja pysytteleisivät hiljaa, putoisivat nekin alas kuin kivi. Jos
metsästäjä ampuu linnun kuoliaaksi ilmassa, tai jos ainoastaan sen
siipi vahingoittuu, niin ett’ei se enään voi sitä käyttää, täytyy sen
silloinkin pudota maahan. Mutta vaikka voimakkainkin lintu, esim. kotka
tai korppikotka, nousee niin korkealle, kuin sen voimissa on, täytyy
sen kuitenkin aina tulla alas jälleen, koska maan vetovoima on paljon
väkevämpi kuin lentovoima. Linnut ainoastaan uivat ilmassa, samaten
kuin meidän ankkamme ja hanhemme uivat vedessä. Kun nyt olen selittänyt
teille, että maa on pyöreä, niin ymmärtänette myöskin, miksi tälle
paperille on siitä maalattu kaksi kuvaa. Jos näet pidän tätä omenaa
edessäsi, niin voit nähdä ainoastaan _sen_ puolen, joka on käännettynä
sinuun päin; toista et voi nähdä siksi, että se on takapuolella.
Leikatkaamme nyt omena kahteen osaan ja asettakaamme ne pöydälle, niin
että lappea puoli on pöytää vasten. Siinä on teille maamme molemmat
puoliskot, ja nyt voitte nähdä ne samalla kertaa.

»Mutta nyt riittänee jo tältä päivältä. Sinun, Frits, pitää lukea niin,
että opettaja tulee olemaan tyytyväinen sinuun, kun loma-ajan päätyttyä
jälleen alotat koulunkäyntisi. Tuossa on, jakakaa nyt maapallo. Sinä,
Frits, otat toisen puoliskon, Maria toisen; kumpikin kuorikoon osansa
ja syököön sen.»



KOLMAS LUKU.

MAANOSAT JA MERET.


Molemmat lapset olivat hyvin tyytyväiset tähän maanjakoon. Fritsin
täytyi nyt istuutua työskentelemään; pikku Maria, joka aivan äskettäin
oli alkanut lukea, kirjoittaa ja kutoa, äidin ollessa opettajana,
leikki sillä välin ja aitasi tuoleilla laajan alan, jota hän nimitti
_mereksi_. Kun Frits oli lopettanut lukemisen, täytyi hänen leikkiä
mukana ja laittaa kuntoon joki, joka virtasi mereen.

Frits teki tämän mitä suurimmalla ilolla, mutta arveli uskovansa joen
paisuvan yli äyräittensä ja juoksevan niin rajusti valtamereen, että
heitti nurin pari tuolia. Mutta silloin suuttui pikku Maria ja sanoi,
että jos joki tuolla tavoin rimpuilee, niin saa se kernaasti _haihtua_.

Iltapäivällä oli sää tosin hiukan parempi, mutta maa oli runsaasta
sateesta vielä niin märkä, ett’eivät nuo molemmat sisarukset voineet
lähteä ulos.

Frits pyysi sen vuoksi äidiltä kartan lainaksi vielä kerran, jonka
jälkeen molemmat lapset istuutuivat katselemaan maita ja meriä.

Mutta he eivät tietäneet, miten asettaisivat kartan. Maria tahtoi vaan
väännellä ja käännellä sitä, mutta Frits Väitti, että kartta olisi
asetettava niin, että saatettaisiin lukea, mitä siihen oli painettu.
Kun äiti tuli huoneeseen, pyydettiin häntä selittämään, miten eri maita
nimitetään.

»Niin, rakkaat lapset», vastasi äiti, »maan päällä on monta eri maata,
ja jos minä nyt nimittäisinkin ne teille, niin te kuitenkin pian
unhoittaisitte ne kaikki. Mutta mitä te tästä kartasta näette, eri
väreillä maalattuina, ovat ensinnäkin nuo kuusi maan- eli maailmanosaa,
joissa sitten ovat eri maat Näissä maissa te sitten tapaatte eri
kaupunkeja ja kyliä; kaupungeissa ja kylissä seisovat talot ja taloissa
asuvat ihmiset.»

»Eikö totta, äiti, me asumme _Euroopassa_?» kysyi Frits. »Sen on äiti
sanonut kerran ennen; ja tähän maahan, joka on kartalle maalattu
valkoiseksi, on myös suurilla kirjaimilla kirjoitettu Eurooppa.»

»Niin, Frits», vastasi äiti, »sitä maanosaa, jossa me asumme nimitetään
_Euroopaksi_; sitä maanosaa, jonka näet keltaiseksi maalattuna heti
Euroopan oikealla puolella, nimitetään _Aasiaksi_. Tuo suuri, musta
maa täällä alapuolella on _Afriikka_, oikealla, vielä alempana, on
_Austraalia_, ja tuo hyvin suuri, punainen maa täällä Vasemmalla on
nimeltään _Ameriikka_.»

»Mutta kaikki nuo pienet pisteet ja maalatut pilkut meressä — mitä ne
ovat?» kysyi Frits.

»Ne ovat saaria», selitti äiti. »Nuo monet pilkut, jotka näette
hajallaan tuolla, Ameriikan Vasemmalla puolella, muodostavat yhteensä
vielä yhden maanosan, jota nimitetään _Polyneesiaksi_. Tuossa näette
useampien pienten joukossa hyvin suuren saaren, nimittäin Austraalian
eli Uuden Hollannin. Se on melkein yhtä suuri kuin Eurooppa, mutta
kokonaan meren ympäröimä ja siitä syystä myös todellinen saari.
Jokaista maata, jota ylt'ympäri ympäröi vesi, nimitetään saareksi.»

»Mutta sittenhän nämä kaikki ovat saaria», huomautti Frits, »sillä
kaikkialla on vettä eli merta.»

»Aivan niin», vahvisti äiti. »Kuitenkin on teidän muistettava, että
kaikkein suurimmista, yhtenäisistä maa-alueista ei käytetä sanaa
saari, vaan maanosa. Niitä nimitetään myöskin »mantereeksi» eli
_mannermaaksi_. Eurooppa muodostaa siis Aasian kanssa mannermaan;
sillä kuten näet, Frits, ei näiden molempain maanosain välillä ole
ollenkaan merta. Myöskin Afriikka ja Ameriikka ovat mannermaita;
vieläpä Austraaliaakin, jota ympäröi vesi, nimitetään sen suuruuden
takia mannermaaksi. Mutta kaikki muut paikat, jotka ovat erillään
mantereesta, ovat saaria, joilla kullakin on oma, määrätty nimensä.
Näillä saarilla elää ihmisiä ja eläimiä, rehottaa puita ja kasvia,
aivan kuin mannermaalla.»

»_Uivatko_ saaret meressä, äiti?» kysyi Maria.

»Eivät, lapseni», vastasi äiti, »ne ovat aina paikoillaan. — Mutta
tuossapa tuleekin isä taas kotiin; hän kyllä selittää teille kaikki,
mitä haluatte tietää.»

»Vai niin», sanoi isä, tullessaan huoneeseen ja tavatessaan lapset
kartan yli nojautuneina, »te olette tehneet lopun _omasta_ maastanne
ja tahdotte nyt saada tuon toisen takaisin. No, mitä on äiti teille
kertonut?»

»Hän on kertonut Euroopasta ja Amerikasta», selitti pikku Maria, »me
asumme Euroopassa, me!»

»Kas, kuulkaahan vaan, kuinka hyvin hänellä on asiat selvillä!» sanoi
isä nauraen.

»Ja sitten kysyi Maria, _uivatko_ saaret», kertoi Frits, »mutta äiti
sanoi, että sitä ne eivät tee. Ajattelimme juuri pyytää isää kertomaan
meille vähän enemmän saarista.»

»Olkoon menneeksi, saatanhan sen tehdä sitten», vastasi isä ja laski
luotaan hattunsa ja keppinsä. »Mutta sano minulle, Maria, miten
saattoi tulla ajatelleeksi, että saaret uivat?»

»Sanoihan äiti, että saaret ovat vedessä», vastasi Maria ja tunsi
olevansa hieman hämillään. »Kun jokin on vedessä, niin eihän sitä voi
nähdä; mutta sen, mikä ui veden pinnalla, sen voi nähdä.»

»Vai niin! sekö oli syy», vastasi isä. »Sinä olet kyllä oikeassa,
lapseni; mutta saarien laita on vallan toisin. Näetkös, tyttöseni,
samoin kuin mannermaalla on korkeita ja syviä paikkoja, vuoria ja
laaksoja, samoin on merenkin laita. Älä luule, että meren pohja on
tasainen kuin vadin pohja, päinvastoin. Siis ei meri myöskään ole
yhtä syvää kaikkialta; monin paikoin on se hyvin syvää, vieläpä niin
syvää, ett’ei vielä ole voitu syvyyttä niin tarkoin määrätä. Mutta
monin paikoin on myös todellisia vuoria meressä; ja siellä, missä ne
ovat niin korkeita, että pistäytyvät veden pinnan yläpuolelle, ne
muodostavat _saaren_. Pienet saaret ovat siis vain niiden vuorien
huippuja, jotka seisovat meren täyttämässä! syvyydessä. On olemassa
aivan paljaita saaria, joissa on ainoastaan kiviä ja hiekkaa. Toisissa
taas on hedelmällinen maaperä, jossa rehottaa runsas kasvullisuus.
Monet saaret pistäytyvät niin korkealle merestä, että niissä itsessään
Vuorostaan on vuoria ja laaksoja, ja ovat usein monen penikulman
pituisia ja levyisiä. Tuonnempana, kun joskus tulen kuvailemaan maan
eri osia, kerron samalla näistä saarista jotakin, joka varmaankin tulee
teitä erittäin huvittamaan.»

Frits, joka koko ajan oli tarkkaavaisesti kuunnellut isää, samalla
tarkastellen saaria, jotka olivat hajallaan kartalla, kysyi nyt:

»Eikö totta, isä, jos joku haluaa mennä saarille, niin täytyy hänen
matkustaa veneellä?»

»Tietysti, koska ne ovat veden ympäröimät. Monet näistä saarista ovat
niin kaukana meressä, ett’ei ihminen voisi koskaan uida sinne. Vaikkapa
matkustaisit veneellä tai suuremmalla laivalla, tarvitsisit monta
pitkää päivää ja viikkoa, ennenkun pääsisit perille.»

»Mutta katsokaas, isä, jos tahdon lähteä Euroopasta Aasiaan, ei minun
tarvitse mennä veden yli; silloin saatan sangen mukavasti kulkea
maitse.»

»Niin, poikani», vastasi isä, »sinä olet aivan oikeassa. Aasia ja
Eurooppa, joita osaksi erottaa toisistaan vain korkea vuorijono eli
vuoriketju, muodostavat yhteensä suuren mantereen eli, kuten myös
sanotaan, mannermaan. Mutta jos katsot tarkoin karttaa, niin huomaat,
että _Aasiasta_, tuosta _keltaisesta_ maasta, jonka näet, myöskin voit
päästä _mustan_ maan vaaleaan osaan, eli toisin sanoen _Afriikkaan_,
tarvitsematta kulkea veden yli.»

»Niin», huudahti Frits, »mutta siinähän on vain kapea maakaistale,
tuskin niin leveä, kuin nuppineulan pää.

»Tällä kartalla, niin», sanoi isä nauraen; »mutta todellisuudessa on
se sentään hiukkasen leveämpi. Mutta kapeana maakaistaleena se on ja
pysyy kuitenkin aina, verrattuna niihin molempiin suuriin maanosiin,
joita se yhdistää. Sellaista maakaistaletta nimitetään kannakseksi.»
[Kannas, jota tässä tarkoitetaan, on Suetsin kannas, jonka poikki,
kuten useimmat nuorista lukijoistamme varmaankin tietävät, on kanava
kaivettu. _Suoment. muist_.]

»Tässä punaisessa maassa on kai myöskin kannas», sanoi Frits, asettaen
sormensa kapeimman paikan päälle.

»Aivan oikein, lapseni», sanoi isä. »Tämäkin on kapea maakaistale,
joka toisiinsa yhdistää kaksi hyvin suurta mannermaata, nimittäin
_Ameriikan_ maanosan molemmat puoliskot — siis _kannas_. Mutta katsokaa
lapseni, meressäkin näkyy samanlaisia paikkoja kuin, maa tässä
muodostaa, nimittäin kaitoja vesikaistaleita, jos niin voin sanoa,
jotka yhdistävät kaksi suurta vettä eli merta toisiinsa. Voitko näyttää
sellaisen vesikaistaleen kartalta?»

Frits alkoi tarkkaavaisesti tutkia karttaa. Vihdoin osoitti hän erästä
paikkaa ylinnä kartalla, Ameriikan vasemmalla puolella, missä kappale
keltaista maata, Aasiaa, ja kappale punaista maata, Ameriikkaa, melkein
törmäsivät yhteen.

»Tämä näyttää sellaiselta», sanoi Frits.

»Aivan oikein, poikani», vastasi isä ja nyökäytti myöntävästi päätään;
»tuo kapea vesikaistale tuossa yhdistää kaksi isompaa merta toisiinsa
ja sitä nimitetään _salmeksi_.»

»Miten hyvä lieneekään ajaa reessä merellä, silloin kun se on jäässä»,
Virkkoi äkisti Maria.

»Niinpä kyllä!» huudahti Frits, »sinne menen joskus koettelemaan uusia
luistimiani. Saanko sen tehdä, isä?»

»Se ei käy päinsä, poikani», vastasi isä hymyillen. »Koko suurta
merta ei näet muodosta sellainen vesi, jota meillä on täällä kotona
lammikoissamme ja joessamme. Se on _suolaista_, ja suolavesi vain
vaivoin jäätyy.»

»Suolaistako?» huudahti Frits hämmästyneenä; — »onko kaikki tuo sininen
vesi kartalla suolaista?»

»On, kaikki tuo sininen vesi on suolaista», vahvisti isä. »Sitäpaitsi,
poikani, ei tuollainen suuri vedenpinta ole yhtä hiljainen kuin meidän
lammikkomme ja suomme, vaan pitävät sitä alituisessa liikkeessä eri
Virrat ja tuuli, niin ett’ei se ollenkaan voi jäätyä. Sinä tiedät,
että juokseva eli virtaava vesi, sanalla sanoen, liikkeitä oleva vesi,
vain vaikeasti jäätyy.»

»Miksi se ei jäädy?» kysyi Maria.

»No, se on helppo selittää», vakuutti Frits. »Kun on kylmä talvella ja
sinä juokset, niin ethän sinäkään jäädy, vai kuinka?»

»Niin, se on totta», vastasi Maria, »kun juoksen, niin en palellu;
mutta kun olen paikoillani, niin tulee minun vilu.»

»Katsos!» sanoi isä. »Kun nyt meri ei koskaan ole hiljaa ja on
sitäpaitsi suolainen, niin ei sekään jäädy.»

»Mutta mistä se johtuu, että meri on suolainen?» kysyi Frits; »eiväthän
joet, jotka laskevat mereen, ole suolaisia. Onko siis meressä suolaa?»

»Rakas poikani», vastasi isä, »se on jotakin, mikä ei meillä ole niin
aivan selvillä. Niin paljon on kuitenkin varmaa, että joet vievät
mukanaan kaikenlaisia suoloja ja maata, jotka kasaantuvat mereen. Me
nimitämme kuitenkin jokivettä suolattomaksi, verrattuna meriveteen,
jolla on niin karvas, suolainen maku, ettei sitä laisinkaan voi juoda.
Mutta monet sekä suuret että pienet kalat pitävät kuitenkin paljon
merivedestä; ja ellei se olisi niin suolaista kuin se on, niin kaikki
eläinten ja kasvien jäännökset meressä pian mätänisivät.»

»Mutta nyt on isän sanottava meille merien nimet», pyysi Frits. »Äiti
on sanonut meille maanosien nimet, ja ne me osaamme nyt.»

»Kernaasti, lapseni», Vastasi isä. »Tätä suurta, sinistä vettä,
joka on Euroopan ja Afriikan välillä toiselta puolen ja Ameriikan
toiselta, nimitetään _Atlantin valtamereksi, Atlantin mereksi_ taikka
jokapäiväisessä puheessa _Atlantiksi_. Tuo suuri meri Ameriikan
toisella puolella on _Suuri valtameri_ eli _Tyyni meri_, ja tässä
alhaalla, Afriikan oikealla puolella, Aasian alla, on _Intian meri_,
siten nimitetty, koska suurella osalla Aasiaa on nimenä _Intia_. Nämä
ovat suurimmat valtameret eli meret. Niitä paitsi on meillä vielä
monta muuta, pienempää merta, esim. eräs, joka on Afriikan ja Euroopan
Välillä, ja johon päästään Atlantin mereltä sellaisen salmen kautta,
kuin äsken teille kuvailin. Ehkä sinä, Frits, voit näyttää kartalta,
mitä merta minä tarkoitan.»

»Kyllä, isä», vastasi Frits ja osoitti noiden molempain maanosien
välillä olevaa merta.

»Se oli oikein, poikani», vastasi isä. »Tätä merta nimitetään
_Välimereksi_. Merta, johon sitten tulet, tuolla ylhäällä suurten
saarien ja mannermaan välillä, nimitetään _Pohjanmereksi»_.

»Mutta eiväthän ne ole mitään oikeita meriä», sanoi Frits; »nehän
näyttävät niin pieniltä, tuskin suuremmilta, kuin tavalliset salmet.»

»Niin, eivät ne ole niin suuria kuin suuret valtameret», vastasi isä,
»mutta kuitenkin kaikitenkin kylliksi suuria, ansaitakseen meren nimen.
Ja salmen kautta täytyy kulkea, päästäkseen niihin.»

»Mikä sen meren nimi on, joka on tuossa aivan Ameriikan yläpuolella?»

»Se on _Jäämeri_, ja siellä on niin kylmä, että suolainen merivesikin
monta kertaa jäätyy. Mutta tämän selitän teille toisella kertaa. Olette
tänään saaneet kuulla tarpeeksi ajattelemisen aihetta. Huomenna kyselen
teiltä, että saan kuulla, muistatteko maanosien ja merien nimet.»

»Saammeko silloin kuulla enemmän Jäämerestä, isä?» kysyi Frits.

»Kernaasti, jos se teitä huvittaa. Kartan jätän paikoilleen, että
voitte etsiä vielä muutamia kannaksia ja salmia.»



NELJÄS LUKU.


Iltapäivällä, kun molemmat sisarukset olivat lopettaneet kumpikin
työnsä, tulivat he jälleen yhteen leikkimään. Mutta nyt he eivät
rakentaneet merta, vaan Frits otti esille kartan ja teki tuoleista
Afriikan ja Euroopan ja niiden molempien välille niin kapean salmen,
että pikku Maria töin tuskin saattoi tunkeutua sen lävitse.

Maria tahtoi tehdä salmen leveämmäksi, koska, kuten hän sanoi, hänen
täytyi kulkea edestakaisin siinä; mutta Frits väitti tätä vastaan, että
jos hän tekisi sen leveämmäksi, ei se enään olisi mikään salmi.

Maria tahtoi nyt asettua Afriikkaan ja matkustaa nukkevaunuinensa
tervehtimään Fritsiä. Mutta Frits väitti, ett’ei tämä käynyt laatuun,
minkä vuoksi hän neuvoi Mariaa mieluummin asettumaan Aasiaan ja sieltä
matkustamaan hänen luoksensa. Jos hän asuisi Afriikassa, niin olisi
hänen pakko matkata meren yli, mikä ei käynyt laatuun, kosk’ei hänellä
ollut venettä. Mutta jos hän sitä vastoin asuisi Aasiassa, niin voisi
hän kulkea Eurooppaan nukkevaunuinensa.

Maria ymmärsi Fritsin olevan oikeassa; hän siirsi sen vuoksi paria
tuolia, joiden tuli esittää Aasiaa. Mutta Frits ei sittenkään näkynyt
olevan tyytyväinen.

»Sinähän rakennat Aasian väärälle puolelle», sanoi hän. »Aasia on
_oikealla_, ja sen vuoksi täytyy sinun asettaa tuolisikin sinne.»

Mutta pikku Maria ei tahtonut myöntää olevansa väärässä.

»Jos käännyn noin», sanoi hän, »on Aasia _oikealla_, jos käännyn
_näin_, on Aasia _vasemmalla_, voin siis rakentaa sen, mihin tahdon.»

»Mutta sinä et saa kääntyä ympäri», sanoi Frits. »Jos asetut tällä
tavalla kartan eteen, niin on Aasia oikealla — ymmärrätkö sen?»

»Kyllä», vastasi Maria ja meni toiselle puolelle, »mutta jos asetun
kartan eteen _tällä tavalla_, niin se on vasemmalla, ja nyt asetun minä
tällä tavalla.»

»Niin, mutta silloin et voi lukea nimiä, mitkä ovat kartalla!» huudahti
Frits.

»Sitä ei ole tarviskaan», vakuutti Maria, »minä osaan ne ulkoa. Tämä
on Eurooppa, tuo Aasia, tuo Afriikka, tuo Austraalia ja tämä pitkä maa
Ameriikka. Ja tässä meillä on salmi. Näetkö nyt, ett’ei minun tarvitse
osata lukea nimiä?»

»Mikä teidän on, lapset?» kysyi isä, joka nyt astui sisään. »Miksi
kiistelette?»

»Enkö minä ole oikeassa, isä», kiiruhti Frits kysymään, »kun sanon,
että Aasia on meidän oikealla puolellamme?»

»Rakas lapsi», vastasi isä, »se riippuu aivan siitä, miten seisot.»

»Näetkö!» huudahti Maria ja taputti tyytyväisenä käsiään. »Siispä olen
_minä_ oikeassa, ja voin rakentaa Aasian mihin tahdon.»

»Ei, tyttöseni», vastasi isä, »siinä suhteessa _et_ ole oikeassa.
Näen, että olette saaneet täällä kaikki hujan hajan. Tarkoitus on,
luullakseni, että tämä esittäisi eri maanosia?»

»Niin, isä», vastasi Frits. »Tässä on Eurooppa, tuossa Afriikka ja
tässä salmi, jonka kautta päästään Välimerelle. Maria tahtoi asettaa
Aasian tähän; mutta silloinhan hän joutuisi Atlantin valtamerelle.»

»Nyt olet _sinä_ oikeassa, Frits», vastasi isä, »ja minua ilahuttaa,
että sinulla oli ajatukset mukanasi.»

»No, mutta entäs jos käännyn näin?» sanoi itsepäinen Maria, joka nyt ei
ollenkaan ymmärtänyt, miksi Aasia ei voinut saada olla siinä, missä hän
tahtoi sen olevan.

»Minun täytyy puuttua syvemmälti asiaan, jotta sen voisitte ymmärtää»,
sanoi isä. »Ottakaa sen vuoksi kaikkein ensinnä pois Eurooppa, Aasia
ja Afriikka; sillä salmen läpi en nyt pääse, että saisin edes laskea
hatun kädestäni. Saa nähdä ymmärrättekö, mitä minulla tänään on teille
sanottavana.»

»Jääkö isä meidän luoksemme?» ehätti Frits kysymään.

»Vähäksi aikaa, korkeintaan tunniksi; sitten täytyy minun mennä pois.
Mutta siirtäkää nyt maanosat takaisin nurkkaan, niin me koetamme,
emmekö voi saada pikku Mariaamme ymmärtämään, että Aasian täytyy olla
tuolla, eikä Atlantin valtameressä.»

Lapset siirsivät syrjään tuolit ja penkit niin nopeasti kuin voivat ja
riensivät sitten paikoillensa. Isä työnsi pöydän ääreen tuolin, asetti
esiin kartan ja sanoi:

»Katsokaa, rakkaat lapseni, vähäisessä huoneessa on kyllä helppo
tietää, miten asia on, jos sanotaan: tuo tuoli on oikealla, peili
vasemmalla, pöytä edessämme, sohva takanamme. Mutta jos nyt käännytään
ympäri, on tuoli yht’äkkiä joutunut vasemmalle, peili oikealle, pöytä
taaksemme ja sohva eteemme, aivan kuten kävi Aasian ja Euroopankin.
Jos nyt tahdottaisiin kuvailla etäisiä seutuja, niin eihän milloinkaan
voitaisi niin tarkoin tietää, miten olisi asetuttava, voidakseen
ilmoittaa suunnan, toisin sanoen, voidakseen aivan varmasti sanoa:
_tämä_ on vasen, _tämä_ oikea. Saadakseen kiinteän kohdan, on sen
vuoksi otaksuttu määrättyjä _ilmansuuntia_, ja mitä nämä ovat, sen
selitän teille nyt. Tiedätte, että aurinko joka aamu nousee määrätyllä
paikalla, vai kuinka?»

»Kyllä, isä», vastasi Maria, »se nousee tuolla juuri tuolla, jonne
näytän. Joka aamu, kun se nousee, paistaa se sisään näistä akkunoista,
ja joka ilta, kun se laskee, keittiön akkunoista.»

»Hyvä! Siis, sitä paikkaa tai sitä _ilmansuuntaa_, josta se _nousee_,
nimitetään _idäksi_. Se ilmansuunta taas, johon aurinko _laskee_, on
nimeltään _länsi_. 'Nousee' ja 'laskee' sanomme me jokapäiväisessä
elämässä ainoastaan sen vuoksi, että meistä näyttää siltä.
Todellisuudessa ei aurinko liiku, vaan on liikkumattomana paikoillaan
taivaankannella.»

»Pysyykö aurinko paikoillaan?» huudahti Frits ihmeissään. »Mutta
näemmehän me, miten se ensin nousee yhä korkeammalle ja sitten vaipuu
yhä syvemmälle, kunnes se vihdoin kokonaan katoo.»

»Niin, lapseni», vastasi isä, »siltä se tosiaankin meistä näyttää;
ja monta, monta vuotta sitten, ennenkun ihmiset vielä tiesivät,
että maa on pyöreä ja liikkuu, oli heillä juuri se mielipide, jonka
äsken lausuit. Mutta nyt me tiedämme, että aurinko todellakin pysyy
paikoillaan, ja että meistä ihmisistä ainoastaan näyttää siltä, kuin
liikkuisi se. Mutta voidakseni paremmin selittää tämän teille, täytyy
minun vielä kerran saada sinun kuttaperkkapallosi, Frits, ja kynttilä.
Laskekaamme uutimet alas ja sytyttäkäämme kynttilä, niin voin paremmin
selittää syyn, minkä vuoksi aurinko näyttää nousevan ja laskevan.»

Sittenkun uutimet oli laskettu alas, niin että huoneeseen tuli melkein
pimeä, ja sytytetty kynttilä, sanoi isä:

»Seuratkaa nyt tarkoin, lapseni. Tämä kynttilä esittää aurinkoa,
kuttaperkkapallo maata. Kuten selvästi näette, voi aurinko luoda
valoansa ainoastaan maapallon toiseen puoliskoon. Toinen puolisko on
pimeässä. Sillä osalla, johon aurinko paistaa, on _päivä_, toisella
_yö_, ja tässä, ylt’ympäri pallon reunaa eli saumaa, missä valo ja
pimeys osuvat yhteen, vallitsee _hämärä_.

»Ajatelkaa nyt, että meillä täällä ylhäällä vielä on pimeä, se on, että
meillä on yö. Nyt alan hitaasti kääntää palloa, pitäen sen yläosaa
valoa kohden, kuten maan liikunto on. Katsokaa, nyt lankeaa jo pieni
osa valosta siihen paikkaan, jossa me asumme; saamme siis _hämärän_,
tai kuten tässä voimme suuremmalla syyllä sanoa, _päivänkoiton_. Jos
nyt katsomme suoraan yli maan siihen suuntaan, missä aurinko on, niin
voimme nähdä valon, se on tässä auringon. Tämä on aivan samanlaista,
kuin koska aurinko, kuten me sanomme, _nousee_ aamuisin. Meidän ei
silloin tarvitse silmätä ylöspäin, vaan katsoa suoraan yli maan,
_horisonttia_ kohden.»

»Mikä on _horisontti_, isä?» kiiruhti Frits kysymään.

»Horisontti, lapseni», vastasi isä, »on meidän _näköpiirimme_, s.o. se
vähäinen pinta meidän maastamme, jonka siltä paikalta, missä seisomme,
voimme nähdä ylt'ympärillä. Jos seisomme tasangolla, on se siis etäisin
kohta, minkä voimme havaita joka suunnalla. Kun maa on _pyöreä_ ja
siis laskeutuu kaikkialla säännöllisesti, niin muodostaa myöskin tämä
horisontti tasaisen, pyöreän piirin meidän ympärillemme, ja tätä me
nimitämme _näköpiiriksi_. Horisontti eli näköpiiri on siis se paikka,
missä taivas ja maa näyttävät yhtyvän.»

»Voinko nähdä horisontin, jos avaan tämän akkunan?» kysyi Maria.

»Et, lapseni», vastasi isä, »sitä et voi siitä syystä, että vastapäätä
olevat talot kaihtavat näköalaa. Horisontti on aina suoraan edessäpäin,
linjassa silmiesi kanssa. Jos sinun täytyy katsoa _ylöspäin_ tai
_alaspäin_, talon, vuoren yli tai alas laaksoon, ei tämä milloinkaan
voi olla horisontti. Jos siis ajattelette, että me asumme tässä ja
katsomme horisonttia kohden, niin täytyy auringon tulla näkyviin
juuri tuolta. Mutta mitä enemmän käännän palloa, sitä kauvemmaksi
horisontista lankeaa valo; sillä horisontti on aina lähellä maan
pintaa. Katsos, nyt on meillä jo täysi päivä tässä paikassa, jossa
asumme, ja meistä näyttää, kuin olisi aurinko noussut jo hyvän
matkaa taivaanlaella. Mutta todellisuudessa se on vaan maa, joka on
pyörähtänyt ympäri ja me sen mukana.»

»Mutta mistä se johtuu», kysyi Frits, »ett’ei tunneta, kuinka maa
pyörii ympäri? Jos _minä_ pyörin ympäri, juoksen tai ajan, niin
tunnenhan heti liikkuvani.»

»Se johtuu siitä, lapseni», vastasi isä, »että sinä näet ympärilläsi
muita esineitä, jotka pysyvät paikoillaan, eivätkä liiku. Mutta kohta
kun kaikki, mitä näet, liikkuu eteenpäin vieden sinut mukanansa ja
niin, että sama välimatka säilyy, niin et voi enään nähdä, että sinä
itse liikut. Jos joku matkustaa veneessä joella, niin näkee hän
liikkuvansa eteenpäin, syystä että rannat pysyvät paikoillaan ja hän
kulkee niiden ohi. Mutta ken matkustaa laivassa merellä, missä ei enään
nähdä maata, hän ei myöskään voi nähdä, liikkuuko laiva vai ei. Sen
vuoksi, kun katselemme ainoastaan maahan, emme luule liikkuvamme, mikä
riippuu siitä, että kaikki ympärillä olevat esineet myös liikkuvat.
Mutta jos katsomme kohti _aurinkoa_, josta aivan varmaan tiedämme, että
se pysyy paikoillaan, niin huomaamme helposti, että maa ehdottomasti
liikkuu ja me sen mukana.

»Maa tarvitsee täsmälleen kaksikymmentä neljä tuntia pyörähtääkseen
kerran ympäri, ja siitä syntyy päivä ja yö. Puolet ajasta on päivää,
jolloin meillä on valoisa. Jos nyt käännän palloa vielä enemmän
ympäri, niin laskee aurinko meidän _taaksemme_, ja me saamme hämärän.
Kun meidän horisonttimme on kääntynyt niin, ett’emme enään voi nähdä
aurinkoa, silloin vallitsee yö. Me saamme nyt olla pimeässä, kunnes
uudelleen tulemme päivänkoittoon, ja tulee päivä. Ja siten tapahtuu
kaiken vuotta samalla tapaa ja on kaikkina aikoina tapahtunut, niin
kauvan kun ihmisiä on ollut maan päällä.»

»Mutta minä arvelen kuitenkin, että pitäisihän sen voida tuntea, kuinka
maa pyörii ympäri», sanoi Frits.

»Jos huomenna on kaunis ilma, niin pääsette äidin ja minun kera
liikkumaan tuolle suurelle lammelle, jolloin toivon paremmin voivani
selittää, mitä tänään olen teille ilmoittanut. Mutta päästäkäämme nyt
taas päivänvaloa sisälle ja sammuttakaamme kynttilä, niin saatte kuulla
vähän enemmän ilmansuunnista.»

Kohta kun oli päästy järjestykseen, kysyi Maria isältä vieläkin kerran,
mikä sen paikan nimi on, josta aurinko nousee.

»Se paikka, lapseni», vastasi isä, »josta aurinko _nousee_, on
nimeltään _itä_, ja siis kaikki, mikä on tällä suunnalla, on idässä,
idän puolella eli itään päin. Se paikka, mihin aurinko _laskee_, on
nimeltään _länsi_, ja tällä suunnalla kaikki on lännessä, lännen
puolella eli länteen päin. Jott’ette vieläkin kerran joutuisi riitaan
siitä, missä Aasia on, tahdon lisätä, että kaikki kartat kokonaisista
maanosista tai yksityisistä maista tehdään siten, että itä on
_oikealla_, länsi _vasemmalla_, kun teillä on kartta edessänne niin,
että voitte lukea, mitä siihen on kirjoitettu. Nyt ehkä Maria voi sanoa
minulle, miten Aasia sijaitsee Eurooppaan nähden?»

»Kyllä, isä mutta odottakaahan, ensin täytyy minun saada kartta eteeni
kas noin. Tässä on Eurooppa, tuossa Euroopan oikealla puolella Aasia,
siis on Aasia Euroopan itäpuolella, eikö totta, isä?»

»Aivan oikein, lapseni, Aasia on Euroopan itäpuolella. Ehkä Frits nyt
voi sanoa, mikä on Euroopan länsipuolella?»

»Atlantin valtameri.»

»Oikein, lapseni, nyt ymmärrätte sen asian. Mutta me olemme tähän asti
puhuneet ainoastaan _kahdesta_ ilmansuunnasta, nimittäin siitä, joka
on oikealla ja siitä, joka on vasemmalla. Vielä on jäljellä kaksi
ilmansuuntaa, nimittäin yksi ylhäällä ja yksi alhaalla kartalla;
minä sanon teille niiden nimet, niin saan vastedes selittää, mitenkä
nekin löydetään. Ylöspäin kartalla oleva ilmansuunta on nimeltään
_pohjoinen_, alaspäin oleva _etelä_. Jos siis asetutte niin, että
nouseva aurinko on oikealla puolellanne, mikä silloin on _edessänne_?»

»Pohjoinen!» sanoi Frits.

»Oikein; entäs takananne?»

»Etelä!»

»Entäs vasemmalla puolellanne?»

»Länsi!»

»Aivan oikein. Nyt luulen, että ymmärrätte sen seikan. Mutta olen
tullut viipyneeksi täällä kauvemmin kuin aikomus oli, ja minun täytyy
nyt lähteä toimittamaan muutamia asioita. Illalla, sitten kun olemme
juoneet teetä, selitän teille myöskin nuo molemmat ilmansuunnat,
pohjoisen ja etelän, niin voitte sitten hyvin saada selkoa kartasta.»

Näin sanoen isä läksi ja jätti lapset yksin.



VIIDES LUKU.

POHJOINEN JA ETELÄ, TALVI JA SUVI.


Sitten kun oli juotu teetä illalla, saattoivat lapset töin tuskin
malttaa mieltänsä, kunnes tee oli korjattu pöydältä, he kun tahtoivat,
että isä alkaisi kertoa heille lisää.

Frits oli näet karttojen ylä- ja alapäässä havainnut kaksi pientä
puoliympyrää, joihin oli kirjoitettu »Pohjoisnapa» ja »Etelänapa»; ja
hän halusi nyt kernaasti tietää, mitä tämä oikeastaan merkitsi.

»Kaiken tämän saatte tietää tänä iltana, lapset», sanoi isä, kun pöytä
vihdoinkin oli korjattu, äiti ottanut esille sukankutimensa ja Frits
asettanut esille kartan, jota hän jo kauvan oli pitänyt kädessään.
»Mutta silloin tarvitsen ennen kaikkea sinun pallosi, joka nyt kerta
kaikkiansa saa esittää maapalloa.

»Nähkääs, lapset, tänä iltana saa lamppu esittää aurinkoa, ja minä
annan nyt maan jälleen pyöriä ympäri. Selitin teille iltapäivällä,
millä tavoin me saamme _valomme_ auringosta, ja sen asian te nyt
ymmärrätte — vai kuinka? Sen lisäksi mainitsin, että päivä ja yö
syntyvät sen vuoksi, että maa täsmälleen kahdessakymmenessä neljässä
tunnissa pyörii kerran ympäri, lännestä itään. Mutta me emme saa
ainoastaan _valoa_ auringosta, me saamme myöskin _lämpöä_ siitä. Sen,
että auringon paistaessa on lämpöisempi kuin sen ollessa paistamatta,
tiedämme jo, samoin kuin senkin, että keskikesällä, jolloin aurinko on
hyvin korkealla, voi täällä meilläkin tulla aika _lämmin_. Syyn tähän
tahdon myöskin selittää teille, vaikka teidän on paljon vaikeampi
käsittää tätä, kuin päivän ja yön syntymistä. Kuunnelkaa sen vuoksi
tarkoin, mitä sanon.

»Sinä, Frits, näytit minulle äsken pohjoisnavan ja etelänavan.
Tehkäämme siis ylös ja alas tähän maapalloomme pieni merkki musteella.
Toinen näistä mustista pisteistä kuvaa pohjoisnapaa, toinen etelänapaa.
Maan keskustan ympäri vedämme viivan, samanlaisen kuin tällä kartalla
näkemänne. Minä tarkoitan sitä viivaa, joka kulkee maapallon keskustan
ympäri; mitä se merkitsee, sen selitän sitten. Tämän viivan ylä-
ja alapuolella vedän nyt kaksi pisteillä merkittyä viivaa, joiden
kaltaisia voitte nähdä kartastakin. Eurooppa, se maanosa, jossa
me asumme, on tässä, melkein viivan ja pohjoisnavan keskivälissä;
maalatkaammepa nyt siihen paikkaan, missä Eurooppa on, vielä pienoinen
piiri.

»Kas noin, nyt on meidän maapallomme valmis ja me voimme heti alkaa.
Lamppu olkoon siis aurinkonamme, kuten kynttiläkin oli aikaisemmin
tänään. Niinkuin olen sanonut teille, lapset, pyörii maa itsensä eli
akselinsa ympäri. Jos voisimme ajatella suuren kepin pistetyksi maan
läpi, toisesta navasta toiseen, niin pyörisi maa tämän ympäri, samoin
kuin pyörä pyörii akselinsa tai sen läpi pistetyn kepin ympäri.

»Mutta maa ei pyöri ainoastaan akselinsa ympäri, se kulkee samalla
myöskin ympäri auringon, johon se tarvitsee kokonaisen vuoden. Voitko
sanoa minulle, Frits, montako kertaa maan täytyy pyöriä oman akselinsa
ympäri, ennen kun se on ennättänyt kerran kiertää auringon ympäri?»

Frits istui hetkisen ja mietti, mutta ei onnistunut keksimään vastausta.

»En, isä», vastasi hän, »sitä en osaa sanoa.»

»Kyllä vaan, poikani, ajattelehan. Montako päivää on vuodessa?»

»Kolmesataa kuusikymmentä viisi», vastasi Frits.

»Katsohan. Siis, yhtä monta päivää kuin on vuodessa, yhtä monta kertaa
täytyy maan pyöriä akselinsa ympäri, ennen kun se on ennättänyt kerran
kiertää auringon ympäri. Mutta tässä pyörähdyksessä on maa alati
vinossa, pohjoisnapa ylös- ja etelänapa alaspäin, melkein niin kuin te
kirjoittaessanne asetatte kirjaimet paperille. Nuo molemmat navat eivät
siis koskaan käänny kokonaan aurinkoa kohden; ja samalla kun teidän
täytyy ajatella mielessänne, että maa yhtämittaa kiertää akselinsa
ympäri — siis sen kepin ympäri, joka voisi olla pistetty maan läpi
navasta napaan — kiitää se samalla kertaa huimaavaa vauhtia eteenpäin,
kiertää 365 päivässä auringon ympäri ja päättää tällä tavoin vuoden.»

»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Frits, »kuinka voidaan tietää, että se
vuodessa tekee täsmälleen yhden kierroksen.»

»Sen tiedämme vuodenajoista ja päivänseisauksesta», vastasi isä. »Minä
koetan selittää asian teille; mutta silloin täytyy teidän olla hyvin
tarkkaavaiset. Katsokaas, lapseni, maa pysyy aina samassa vinossa
asennossa, jossa pidän tätä palloa, se on, pohjoisnapa melkein suoraan
ylöspäin ja etelänapa suoraan alaspäin. Samalla kun se yht’aikaa pyörii
ympäri, on siis se osa maasta, jonka ympäri olen vetänyt viivan, ja
jota nimitetään _ekvaattoriksi_ eli _päiväntasaajaksi_, päivisin aina
kääntyneenä kohden aurinkoa sillä tavalla, että tämän säteet lankeavat
melkein kohtisuoraan siihen, jota vastoin ne kulkevat paljoa vinommin
napoihin päin. Mutta kuten tiedätte, eivät auringonsäteet ole läheskään
yhtä lämpimät langetessaan vinosti maahan, kuin keskipäivällä, jolloin
aurinko näyttää olevan ylinnä taivaalla. Niillä seuduilla, joissa
aurinko paistaa täyteläisnä, siis suoraan alas, onkin sen vuoksi hyvin
kuuma, ja molempien napojen seuduilla, missä säteet saattavat vain
vinosti langeta alas, hyvin kylmä. Jos maan laita olisi nyt niin,
että pohjoisnapa ja etelänapa olisivat suoraan ylhäällä ja alhaalla,
se on toisin sanoen, että se keppi, jonka ajattelemme vedetyksi maan
läpi, olisi kohtisuorassa asennossa, niin eivät ainoastaan navat,
vaan myöskin maan keskustan ympärillä oleva viiva, pysyisivät samassa
suunnassa ja tosin päivä ja yö syntyisivät maan pyöriessä itsensä
ympäri, mutta mitään lämpömäärän muutosta ei tapahtuisi, eivätkä siis
myöskään vuodenajat vaihtuisi.

»Niillä ihmisillä, jotka asuvat viivan läheisyydessä, olisi siis, koska
auringonsäteiden aina täytyisi suoraan langeta siihen, ikuinen suvi,
niillä taas, jotka asuvat napojen luona, ikuinen talvi, niin ett’ei
mikään voisi kasvaa, eikä siis myöskään yksikään ihminen asua siellä.
Mutta siten ei ole laita; sillä koska maa on jonkun verran vinossa
asennossa, seuraa siitä, jos hitaasti käännän palloa, joka kuvaa maata,
aurinkonsa ympäri, että pohjoisnapa noin puolet siitä ajasta, jonka maa
tarvitsee kulkeaksensa auringon ympäri — siis puoli vuotta — on enemmän
kääntyneenä aurinkoa kohden. Silloin meillä, jotka asumme lähempänä
pohjoisnapaa, on suvi.

»Maapallon toisella puoliskolla — missä etelänapa kääntyy enemmän
aurinkoa kohden — vallitsee talvi, silloin kun meillä on suvi. Mutta
kauvimpana pohjoisessa eivät auringonsäteet milloinkaan lankea
kohtisuoraan; ja jos tarkoin katselette karttaa, huomaatte pisteillä
merkityn, mutkaisen viivan, jonka myös olen vetänyt tähän palloon.
Tähän, näihin pisteisiin saakka, mutta ei kauvemmaksi, lankeavat
auringonsäteet kohtisuorasti maahan; sitten se, kuten näyttää, kääntyy
takaisin, ja sen vuoksi nimitetäänkin näitä pisteitä _kääntöpiireiksi_.»

»Mitä tarkoitetaan kohtisuoralla isä?» kysyi Maria.

»Kohtisuoraksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään viivaa, joka, jos
ajattelen sen pidennetyksi, kohtaisi maapallon keskipisteen. Jos sidot
raskaan esineen nuoraan ja pidät sitä niin, että se heiluu ilmassa,
niin on tämä esine suoraan alaspäin, ja nuora tulee sen kautta
kohtisuoraan suuntaan. Vaakasuora eli horisontillinen on sitävastoin
viiva, joka, samoinkuin ympärillämme oleva näköpiiri, on saman
suuntainen kuin tyyni vedenpinta.

»Mutta palatakseni nyt maahan ja sen asentoon, niin on tällä
vaihdoksella, tällä auringon näennäisellä vaelluksella edestakaisin
molempain kääntöpiirien välillä, vielä toinenkin vaikutus, joka teidän
nyt täytyy oppia tuntemaan. Siitä on näet seurauksena, että meillä
päivät ovat pitemmät suvella, kuin talvella.

»Jotta voisitte tämän ymmärtää, niin katsokaa tarkoin palloa, jota nyt
pidän siten, että päiväntasaaja on käännettynä suoraan lamppua, se
on, meidän aurinkoamme kohden. Kuten näette, lankeaa valo maan koko
toiseen puoliskoon; toisella puoliskolla on päivä, kun taas toisella
on yö. Niin kauvan kun nyt päiväntasaaja on kääntyneenä aurinkoa
kohden, ovat päivä ja yö tarkoin tasan jaetut, eli toisin sanoen,
meillä on kaksitoista tuntia päivää ja kaksitoista tuntia yötä sen
vuoksi, että maa säännöllisesti pyörii kerran ympäri kahdessakymmenessä
neljässä tunnissa ja aina lännestä itään. Mutta kohta kun maa napoineen
kääntyy hiukan enemmän aurinkoa kohden, tai oikeammin kääntyy pois
siitä päiväntasaajan kanssa, samalla tapaa kuin minä nyt käännän tätä
palloa, muuttuu asianlaita toiseksi. Kun näet aurinko yhtämittaa luo
valoansa maan koko puoliskoon, ja etelänapa jonkun verran kääntyy pois
auringosta, niin täytyy tietysti pohjoisnavan aivan samassa määrin
kääntyä enemmän sitä kohden ja auringon suvella paistaa sitä kauvemmin
siihen.

»Keskellä maata, siis päiväntasaajan ympärillä, ei tämä tee suurtakaan
eroitusta. Mutta mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä pitemmäksi käy
päivä; ja kun aurinko on pohjoisen kääntöpiirin yläpuolella — se on
kesäkuun 21 päivänä, joka on meidän pisin päivämme — ei se vähään
aikaan ollenkaan laske etelänavan luona, toisin sanoen on näkyvissä
yötä päivää.

»Tähän aikaan eivät auringonsäteet enään lankea niin vinosti maapallon
pohjoiseen puoliskoon, ja juuri tästä syystä on meillä silloin _suvi_.
Kesäkuun 21 päivänä on aurinko siis lähimpänä meitä, se on suoraan
pohjoisen kääntöpiirin yläpuolella eli niin kaukana pohjoisessa, kuin
se ylipäänsä voipi olla.

»Kääntäkäämmepä pallo nyt takaisin, niin että aurinko uudelleen tulee
yhä enemmän päiväntasaajaa kohden. Katsokaahan, lapseni, nyt käy tuo
valoisa paikka pohjoisnavan luona yhä pienemmäksi; päivät lyhenevät
lyhenemistään, auringonsäteet lankeavat uudelleen yhä vinommin
maapallon pohjoiseen puoliskoon, ja luonnollisesti tulee yhä kylmempi.

»Syyskuun 25 päivänä, siis kolmen kuukauden eli neljännesvuoden
kuluttua, joutuu aurinko uudelleen suoraan päiväntasaajan
yläpuolelle. Silloin taas päivä ja yö ovat yhtä pitkät, s.o. meillä
on _päiväntasaus_, eli, kuten sitä myös nimitämme, _syyspäivän
tasaus_. Te näette, että kun käännän pallon näin, ei aurinko enään
paista päiväntasaajaan, niin kuin äärimmäisiin napoihin, oikealle ja
vasemmalle. Mutta mitä enemmän maa kääntyy niin, että sen eteläinen
puolisko kääntyy enemmän aurinkoa kohden, sitä enemmän me käännymme
poispäin siitä, sitä vinommin lankeavat sen johdosta auringonsäteet,
meihin, sitä kylmempi tulee meille, ja sitä kauvemmin saamme olla
pimeässä, maan pyöriessä ympäri. Nyt tulee maapallon eteläisellä
puoliskolla suvi, kun me sitä vastoin saamme talven. Joulukuun 21
päivänä on _eteläinen_ kääntöpiiri suoraan auringon edessä. Katsokaa,
lapset, jos nyt käännän pallon näin, on etelänapa kokonaan valossa,
pohjoisnapa sitä vastoin täydellisessä pimeydessä. Etelänavan luona
näkyy nyt aurinko alituisesti; pohjoisnavalla on useamman kuukauden yö.»

»Useamman kuukauden _yö_!» huudahtivat molemmat sisarukset ihmeissään;
»mitä sitten ihmiset tekevät sinä aikana? Sanokaa, isä, eikö aurinko
milloinkaan nouse koko tänä aikana?»

»Ei, lapseni, kuten näette tästä pallosta, ei aurinko voi paistaa
pohjoisnapaan, kun maan eteläpuolisko on enemmän kääntyneenä aurinkoa
kohden. Samaten on laita eteläisellä pallonpuoliskolla, kun pohjoinen
on kääntyneenä päin aurinkoa. Mutta meillä, jotka emme asu niin
lähellä napaa, että meiltä kokonaan voitaisiin riistää valo, on tähän
aikaan, joulukuun 21 päivänä, lyhin päivä ja pisin yö, ja samalla kun
auringonsäteet vinoimmin lankeavat meihin, kylmä sää eli talvi.

»Silloin, kun meiltä eniten puuttuu auringonvaloa, paistaa toinen
aurinko meidän ylitsemme ja valaisee meidän olemassaoloamme: me
vietämme silloin Vapahtajamme syntymää, sytytämme joulukuusemme, jotka
loistavat niin ihanasti pimeänä talvi-iltana, ja odotamme toivovaisina
sitä aikaa, jolloin päivät jälleen alkavat käydä pitemmiksi. Ja jo
heti joulun jälkeen nousee aurinko jonkun verran korkeammalle, vaikka
me emme sitä huomaa, ja kääntyy jälleen päiväntasaajaa kohden. Mitä
lähemmäksi se tulee päiväntasaajaa, sitä pitemmiksi käyvät päivät
meillä, kunnes se neljännesvuotta myöhemmin, se on toisin sanoen,
maaliskuun 21 päivänä jälleen on suoraan päiväntasaajan yläpuolella.
Silloin meillä on taas _päiväntasaus_ eli _kevätpäiväntasaus_.
Auringonsäteet eivät enään lankea niin vinosti meihin, tulee sen vuoksi
lämpöisempi, sanalla sanoen, meillä on kevät.

»Nyt te kai ymmärrätte myöskin, minkä vuoksi vuosi on jaettu neljään
säännölliseen vuodenaikaan, nimittäin kevääseen, suveen, syksyyn ja
talveen, ja käsitätte syyn, miksi päivät ovat meillä pitemmät suvella,
kuin talvella.»

»Mutta miten merkillistä se lieneekään, isä», sanoi Frits nauraen, »kun
aurinko ei ollenkaan laske pohjoisnavalla, tai kun siellä on niin pitkä
yö. Siellä en tahtoisi asua.»

»Niin, kummallinen maa se on tosiaankin», Vastasi isä; »ja vast’edes
toivon saavani tilaisuuden kertoa siitä monta huvittavaa asiaa.»

»Mutta ell’ei aurinko paista siellä pitkään aikaan», sanoi pikku Maria,
»niin on siellä varmaankin hyvin kylmä.»

»Aivan varmaan», vastasi isä, »kääntöpiirien välillä on lämpimin.
Koska aurinko alituisesti kulkee yli päiväntasaajan, s.o. milloin
ylös-, milloin alaspäin, tai pikemmin on milloin pohjois-, milloin
eteläpuolella päiväntasaajaa, milloin taas suoraan sen yläpuolella,
on myöskin helposti selitettävissä, että siellä, maapallon keskustan
ympärillä, on kuumin. Mikään varsinainen talvi ei täällä voi tulla
kysymykseen, koska aurinko ei milloinkaan etene varsin kauvaksi
päiväntasaajasta.

»Mutta samasta syystä, nimittäin sen vuoksi, että navat eivät koskaan
käänny aurinkoon päin, on niiden luona hyvin kylmä, etelänavan, samoin
kuin pohjoisnavankin luona; ja me, jotka asumme melkein päiväntasaajan
ja pohjoisnavan keskivälillä, emme elä kuumassa, emmekä kylmässä, vaan
_lauhkeassa_, s.o. kohtuullisen lämpimässä ja kohtuullisen kylmässä
ilmanalassa, toisin sanoen, me elämme lauhkeassa _ilmavyöhykkeessä_,
kuten tieteellinen nimitys kuuluu. Pohjoisnavalla sitävastoin vallitsee
kesä ainoastaan niin kauvan kun aurinko on pohjoisen kääntöpiirin
läheisyydessä, joka on hyvin lyhyt aika. Koko muun ajan vallitsee
siellä talvi, ja usein on siellä hämmästyttävän kylmä. Pohjoisnavan
perukoilla ei sen vuoksi myöskään ole mitään muuta kuin jäätä, niin
ainakin otaksutaan; eikä milloinkaan ole vielä ainoankaan ihmisen
onnistunut tunkeutua sinne. [Kuten nuoret lukijamme kentiesi ovat
kuulleet kerrottavan, on meidän päivinämme yritetty ilmapallolla päästä
pohjoisnavalle, mikä uhkarohkea yritys ei kuitenkaan ainakaan tähän
asti ole onnistunut. _Suoment. muist_.]

»Mutta nyt luulen selittäneeni asian jotakuinkin selvästi teille, niin
että te ymmärtänette, mitä tarkoitetaan pohjoisella ja etelällä. Sano,
Maria, missä on pohjoinen?»

»Missäkö pohjoinen on?» vastasi Maria, »pohjoinen on kaiketi siellä,
missä pohjoisnapakin.»

»Niin, tietysti; mutta näytä nyt se myöskin kartalta.»

»Tuolla ylhäällä, isä.»

»Ihan oikein, lapseni. Entäs missä on sitten etelä, Frits?»

»Etelä on siellä, missä päiväntasaajakin», vastasi Frits.

»Päiväntasaaja on tosin meidän eteläpuolellamme», vastasi isä;
»mutta sillä et ole tarpeeksi selvästi ilmoittanut suuntaa. Sillä
koska päiväntasaaja on viiva, jonka voimme ajatella vedetyksi maan
ympäri, niin tulisimme päiväntasaajan luo, vaikkumme kulkisikaan
aivan eteläiseen suuntaan. Jos pysytteleisimme enemmän oikealla
tai vasemmalla, lännenpänä taikka idempänä, niin lopuksi kuitenkin
saavuttaisimme päiväntasaajan. Tarkoin osoittaaksesi, missä etelä on,
täytyy sinun siis ilmoittaa määrätympi kohta ja tehdä samalla tapaa
kuin Maria.»

»Etelä on siellä, missä etelänapakin», vastasi Frits.

»Vallan oikein. Mutta nyt tahdon myöskin mainita teille, kuinka me
auringosta voimme nähdä, missä etelä oikeastaan on. Te tiedätte,
että me asumme maapallon pohjoisella puoliskolla — vai kuinka? — ja
ett’ei napa koskaan ole kääntyneenä aurinkoon päin. On siis myöskin
luonnollista, että aurinko aina on meidän _eteläpuolellamme_.
Keskipäivälläkään ei aurinko ole aivan suoraan päämme yläpuolella
— kuten sitävastoin on laita niiden ihmisten, jotka asuvat
päiväntasaajan alla, tai kääntöpiirien välillä — vaan aina etelässäpäin
taivaankannella. Mutta kun maa liikkuu hyvin säännöllisesti ja aina
pitää tarkoin vaarin ajastansa, seuraa siitä, että aurinko meillä
keskipäivällä aina on korkeimmillaan ja suoraan etelässä.

»Tämän mukaisesti on laitettu aurinkokelloja, joissa ei ole muuta kuin
rautainen tanko eli viisari, joka aina osoittaa etelää kohden. Kun
nyt aurinko on suoraan etelässä, saa se rautatangon varjon lankeamaan
suoraan seinälle ja silloin meillä on puolipäivä, s.o. kello on
kaksitoista.

»Nyt olen selittänyt teille, miten voidaan löytää kolme ilmansuuntaa,
nimittäin _itä_ auringon noususta, _länsi_ sen laskusta ja _etelä_
siitä paikasta, missä aurinko keskipäivällä on korkeimmillaan.

»On siis jäljellä ainoastaan neljäs ilmansuunta, nimittäin _pohjoinen_,
ja nyt minä kerron teille, kuinka on keksitty hyvin yksinkertainen
kone, jolla määrätään tämä ilmansuunta. Tiedättehän, mikä magneetti on
— vai kuinka?»

»Kyllä, isä», vastasi Frits. »Isällähän on magneetti, joka näyttää ihan
hevosenkengän kaltaiselta ja vetää luoksensa kaiken, mikä on raudasta.»

»Minullakin on magneetti», kertoi pikku Maria; »se on punainen, ja kun
minulla on pienet kalani vedessä ja pieni peltinen veneeni ja pidän
magneettia vedessä, niin tulevat ne uiden täyttä vauhtia ja riippuvat
niin lujasti magneetista, että minä voin vetää ne ylös vedestä.»

»Nyt tiedätte molemmat mitä tarkoitan», sanoi isä. »Sinun on sitäpaitsi
muistettava, Maria, että jos magneetti on punainen, on se ainoastaan
siksi, että se on sellaiseksi maalattu. Mutta mistä se johtuu, että
tämä magneettinen rauta vetää muun raudan luokseen ja pitää sen kiinni,
on jotakin, jota emme tiedä; se riippuu eräästä luonnonvoimasta. Jumala
on sen siten asettanut, ja meidän käy tämän asian suhteen samoin, kuin
monen muun luonnonilmiön suhteen; me emme voi sitä selittää. Me näemme
ainoastaan, että niin on.

»Kauvimpana pohjoisnavan luona, tai ainakin sen läheisyydessä on
jotakin, jota yhtä vähän voimme selittää, eräs voima, joka vetää
magneetin luokseen. Tietenkään ei tämä voima ole tarpeeksi suuri,
voidakseen pitkän matkan päästä järkäyttää magneettia tai rautaa
paikoiltaan. Mutta jos neulan kärkeä sivellään magneetilla ja sitten
asetetaan tämä neula keskikohdaltaan toisen neulan kärkeen, esim.
kuten minä nyt asetan tämän lyijykynän sormeni päähän, niin osoittaa
magneetilla sivelty neulankärki vakavasti ja säännöllisesti _pohjoista
kohden_. Missä tahansa oltaneekin maan päällä, vaikkapa niin kaukana,
ett’ei pitemmälle voitaisi päästä, siis _etelänavalla_, niin viittaa
magneetilla sivelty neulankärki kuitenkin alati pohjoiseen päin. Jotta
nyt aina voitaisiin tietää, missä pohjoinen on, on keksitty pieni kone,
jota nimitetään _kompassiksi_, ja minä olen teitä varten Valmistanut
sellaisen täksi illaksi.»

Näin sanoen isä nousi ylös ja meni kirjoituspöytänsä luo noutamaan
vähäistä messinkirasiaa.

»Katsokaa, lapseni», sanoi hän, »tämä n.s. kompassi ei oikeastaan ole
mitään muuta, kuin jonkinlainen kellonkuori, ontto ja lasi päällä.
Tästä keskikohdasta pistää esiin pieni, teräväpäinen nasta; tämän
nastan päässä keinuu neula, joka on asetettava niin, että se pysyy
täydellisesti tasapainossa, eli toisin sanoen vaappuu, minkä kautta
se helpoimmin pannaan liikkeelle. Näettekö kärjen? Se on varustettu
pienillä vä’illä, aivan kuin nuoli, mutta tämä ainoastaan siksi, ett’ei
sitä sekoitettaisi nuolen toiseen päähän. Tämä magneetilla sivelty
kärki osoittaa aina tuota seinää kohden; pohjoinen on siis siellä.
Jos nyt käännän kompassin miten tahansa, niin osoittaa tuolla sisällä
oleva neula kuitenkin aina uskollisesti samalle suunnalle. Kun minulla
on tuollainen kompassi, niin tarvitsee minun ainoastaan katsoa, miten
kärki osoittaa, tietääkseni heti, missä pohjoinen on. Mutta jos tiedän,
missä pohjoinen on, voin myös helposti löytää muut ilmansuunnat. Voitko
sanoa minulle, Frits, mitenkä tämä tapahtuu?»

»Voin, isä, sen voin; jos tiedän missä pohjoinen on, niin tiedän
myöskin, missä etelä on, sillä sehän on vastapäätä pohjoista.»

»Aivan oikein, lapseni. Neulan vastakkainen kärki osoittaa siis etelää
kohden. Kuten jo olen sanonut teille, ovat kaikki kartat laaditut
siten, että pohjoinen on _ylöspäin_, kun asetatte kartan eteenne; etelä
on siis alaspäin kartalla — vai kuinka?»

»Niin on.»

»No, missä sitten on itä?»

»Itä on oikealla!» huudahti pikku Maria — »siellä missä Aasiakin.»

»Hyvin, tyttöseni!»

»Ja länsi vasemmalla, siellä missä Atlantin Valtamerikin!» huudahti
Frits.

»Katsokaahan, lapseni», sanoi isä, »nyt voitte ainoastaan tämän pienen
koneen avulla määrätä kaikki neljä ilmansuuntaa. Jos keskipäivän
ajoissa asetutte kasvot käännettyinä aurinkoa kohden, on pohjoinen
tietysti teidän takananne; mutta missä _silloin_ on itä?»

»Siellä, mistä aurinko _nousee_», vastasi Frits, »siis _vasemmalla_.»

»Vallan oikein; ja länsi on silloin tietysti oikealla.»

»Ja jos minä asetun niin, että kasvoni ovat käännettyinä itään päin»,
sanoi Maria, »niin on etelä oikealla ja pohjoinen vasemmalla kädelläni.»

»Se oli hyvin, lapseni; tällä kertaa sinä olit oikein tarkkaavainen.
Voitko nyt sanoa minulle, mikä on oikealla puolellasi, jos seisot
kääntyneenä sinne päin, mihin aurinko _laskee_, s.o. länteen päin?»

»Silloin on pohjoinen oikealla puolellani», kiiruhti Frits vastaamaan.

»Nyt luulen, ett’ette sitä asiaa enään unhoita», sanoi isä
ystävällisesti; »ja koska te niin hyvin olette ymmärtäneet _tämän_,
tulette myöskin helposti käsittämään, mitä vast’edes teille ilmoitan.

»Kompassin molemmat pääsuunnat ovat siis _pohjoinen_, koska neula
osoittaa sinne, sekä vastapäätä oleva ilmansuunta, s.o. _etelä. Itä_
ja _länsi_ ovat oikealla ja vasemmalla. Mutta pohjoisen ja idän tai
pohjoisen ja lännen tai idän ja etelän tai lännen ja etelän välillä on
vielä melkoinen tila, ja nämä ilmansuunnat saavat nimensä molemmista
pää-ilmansuunnista, joiden välillä ne ovat. Esim. tällä kartalla on
meillä pohjoinen tuolla ylhäällä ja itä täällä oikealla kädellä; mutta
jos nyt tahdomme ilmoittaa tuon kulman, joka on pohjoisen ja idän
välillä, niin nimitämme tätä _itäpohjaksi_. Kun siis tuolla oikealla
olevaa kulmaa nimitetään itäpohjaksi, miksikä silloin sinä, Frits,
nimittäisit vasempaa kulmaa, pohjoisen ja lännen välillä olevaa?»

»_Pohjalänneksi_, vastasi Frits enempää arvelematta.

»Se ei ole aivan oikein», vastasi isä; »sillä me asetamme aina molemmat
pääsuunnat, siis _pohjoisen_ ja _etelän_, viimeksi. _Pohjalännen_
asemesta täytyy sinun sen vuoksi sanoa _länsipohja_. No, sano minulle
nyt, miksi voisit nimittää alempaa kulmaa vasemmalla, sitä, joka on
lännen ja etelän välillä?»

Frits mietti silmänräpäyksen, ennen kun vastasi: »_Länsi-eteläksi_;
onko se oikein, isä?»

»Kyllä, poikani, aivan oikein», vahvisti isä. — »No, entäs toinen
kulma, tämä tässä alhaalla oikealla kädellä, Maria?»

»_Itä-etelä_ [Suomenkielessä käytetään toisiakin nimityksiä, nim.
itä-pohja = koillinen, länsi-pohja = luode, länsi-etelä = lounas ja
itä-etelä = kaakko. Suom. muist.], isä», vastasi pikkutyttö.

»Hyvin, lapseni, nyt olette olleet tarkkaavaiset, ja minä toivon,
ettette unhoita, mitä olette oppineet. Muistakaa vaan, mitä jo kerran
olen teille sanonut, nimittäin että kartalla on pohjoinen ylimpänä,
niin löydätte sitten helposti muut ilmansuunnat. Mutta on myöhä ja
aika mennä levolle. Kun aurinko huomisaamuna jälleen nousee idästä,
on teidän oltava ylhäällä ja reippaat; kun se sitten keskipäivällä on
etelässä, lähdemme tuolle sovitulle huviretkelle.»



KUUDES LUKU.

RETKEILY JOELLA JA LAMMELLA.


Seuraajana päivänä paistoi aurinko lämpimänä ja säteilevänä, ja lapset
riemuitsivat ilosta, kun vanhemmat ikäpuoleen valmistausivat lähtemään
ulos.

Frits ja Maria kiiruhtivat pukeutumaan ja juoksivat pian vanhempien
edellä katua pitkin kohti lähintä kaupunginporttia.

Sinne ehdittyä jättivät vanhemmat valtamaantien ja kulkivat suoraan
joelle, joka virtasi lähellä tuota pientä kaupunkia.

»Minä luulin, että me menisimme lammelle, isä», sanoi Frits, joka
jo alkoi peljätä, että isä ehkä oli unhoittanut, mitä oli luvannut
edellisenä päivänä. Mutta isä vastasi:

»Sinne menemmekin, rakas lapsi. Mutta lampi on hyvän matkan päässä
täältä; ja kun varmaankin äidille ja pikku Marialle kävisi liian
rasittavaksi kulkea tuo pitkä matka edestakaisin, niin luulen, että
mieluummin laskemme jokea alas. Teidän on silloin paljoa helpompi
kävellä takaisin, kun ette ole ennättäneet niin kovin väsyä.»

Lapset olivat tähän tyytyväiset. He eivät vielä milloinkaan olleet
kulkeneet joella ja saattoivat töin tuskin malttaa mielensä, kunnes
heidät oli sijoitettu veneeseen.

Oli kuljettavana ainoastaan lyhyt matka joelle ja pian tavattiin
kalastaja, joka kuljetti pienen perheen erääseen lammen läheisyydessä
olevaan paikkaan. Luonnollisesti oli isän maksaminen miehelle
vaivanpalkkiota.

Joki ei ollut leveä, mutta jotensakin vuolas. Kun vesi ei ollut kovin
syvää, tarvitsi kalastajan käyttää ainoastaan pitkää seivästä, jolla
hän sauvoi venettä eteenpäin.

Kun oli hetkinen kuljettu tällä tavoin, pyysi isä kalastajaa pitämään
venettä keskellä jokea ja antamaan sen seurata virranvuota, jonka
jälkeen hän sanoi lapsille:

»Muistatteko vielä, mitä kerroin eilen, nimittäin ett’emme me täällä
maan päällä voi huomata sen liikuntoa siksi, että kaikki, mitä näemme
ympärillämme, liikkuu samalla kertaa, kun mekin?»

»Kyllä, isä», vastasi Frits, »sen muistan. Mutta täällähän me näemme
varsin selvästi, että me liikumme, eikö totta, isä?»

»Aivan oikein», vastasi, isä »mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että
molemmilla puolillamme olevat rannat eivät liiku samalla kertaa, kun
me.»

»Minusta tuntuu aivan, että me pysymme paikoillamme», sanoi Maria, »ja
että rannoilla olevat puut _juoksevat takaperin_. Kuinka kummallista,
isä!»

»Niin, näetkös, lapseni», vastasi isä, »aivan samoin on meidän maamme
laita: kun me itse liikumme, näyttää meistä siltä, kuin siirtyisi
aurinko taivaankannella, koska se on ainoa meille näkyvä esine, joka
_ei_ liiku. Tiedämmehän, että puut noilla rannoilla ovat juurillaan
kiinni maassa, eivätkä _voi_ liikkua; sen vuoksi ne olemme me, jotka
liikumme. Jotakin samantapaista voimme huomata kuustakin. Kun se
illalla näyttäytyy taivaankannella ja myrskypilvet nopeasti kiitävät
sen ohi, niin näyttää usein siltä, kuin pilvet pysyisivät paikoillaan
ja kuu, joka kuitenkin liikkuu ainoastaan perin hitaasti, kiitäisi
pilvien läpi huimaavaa vauhtia. — Mutta pitäkääpä nyt kädet silmien
edessä tarkoin. — Kas noin. — Voitteko vieläkin nähdä jotakin?»

»Emme, isä», vastasivat molemmat lapset yhtaikaa.

»No, tunnetteko sitten, että me liikumme?»

»Emme; nyt olemme kokonaan liikkumatta», vakuutti Frits.

»Vai niin, vai olemme?» vastasi isä hymyillen. »Ota pois kätesi, niin
saat nähdä, että me kuljemme nyt yhtä nopeasti kuin ennenkin.»

»Niin; mutta jos pidän kädet silmieni edessä, niin en tunne mitään»,
sanoi Frits.

»Se on juuri siksi, että sinä et näe mitään ulkopuolellasi olevia
esineitä, joista voisit huomata, että me liikumme. Kun aurinko, jonka
tiedämme pysyvän paikoillaan, näyttäytyy taivaankannella, voimme siitä
nähdä, että _me_ liikumme samalla kun maakin liikkuu. Mutta kun taivas
on pilvien peitossa tai kun vallitsee sumu, niin ei meillä täällä maan
päällä olekaan mitään ulkonaista esinettä, josta voimme nähdä, että me
liikumme; ja meistä tuntuu silloin, kuin olisimme aivan paikoillamme.»

Kalastaja oli nyt uudelleen tarttunut sauvoimeen ja sauvoi venettä niin
nopeasti eteenpäin, että vaahto pärskyi keulassa.

»Hei! kuinka se kulkee», riemuitsi Frits. »Jos joku tahtoisi rantaa
pitkin seurata mukana, niin saisipa hän juosta kelpo tavalla. Kas,
kuinka puut kiitävät meidän ohitsemme! Maria oli aivan oikeassa,
näyttää tosiaankin siltä, kuin kiitäisivät ne ohitse. Ja katsokaa,
kuinka vesi koskena kohisee ja kyntää oikeita vakoja! Oi, kuinka
kaunista!»

»Näitä nimitetään _hyöky-aalloiksi_», selitti äiti hymyillen. »Täällä
eivät aallot ole kovinkaan suuria; mutta jos joskus pääsisitte merelle,
niin saisitte nähdä paljon suurempia aaltoja.»

»Onko äiti milloinkaan ollut merellä?» kysyi Maria.

»Olen, lapseni», vastasi äiti. »Sinun ollessasi vielä pieni
pikkarainen, matkustimme me, isä ja minä, eräälle saarelle, jonka nimi
on Helgolanti.»

»Missä Helgolanti on, isä?» kysyi Frits.

»Pohjanmeressä, poikani», vastasi isä.

»Matkustiko äiti silloinkin tällaisessa pienessä veneessä?» kysyi Maria.

»En, lapseni», vastasi äiti, »paljon suuremmassa veneessä. Mutta
siitä saa isä kertoa myöhemmin. Nyt olemme kohta siinä paikassa,
johon isä on luvannut meidät viedä. Näettekö pajupensaiden läpi tuota
vaaleanpunaista kattoa? Se on niin kutsuttu kalastajamaja; se on aivan
tuon suuren lammen rannalla, ja siellä me juomme kahvia ja syömme
leivoksia.»

»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä.
»Sitten saan Fritsin kanssa taas leikkiä rannalla ja etsiä raakkuja ja
kukkia, ja sitten isä poimii muutamia noista kauniista- valkoisista ja
keltaisista lumpeen kukista, jotka pistäytyvät näkyviin lammesta.»

Sillä aikaa kulki vene nopeasti eteenpäin jokea pitkin, ja pian oltiin
maallenousupaikan luona, jonka jyrkästä rannasta johtivat ylös pienet,
mukavat raput.

N.k. kalastajamaja oli huvittelupaikka, johon sen kaupungin asukkailla,
missä Fritsin ja Marian vanhemmat asuivat, usein oli tapana lähteä
kahvia juomaan ja soutelemaan lammelle. Talo oli muutaman sadan
askeleen päässä joesta, josta lampikin sai vetensä.

Ennen kun mentiin sisälle, vei isä molemmat sisarukset paikalle, johon
oli kaivettu kapea kaivanto, jonka kautta johdettiin osa joen vedestä
lampeen. Lampi täyttyi tällä tavalla, ja se vesi, mikä ei mahtunut
siihen, johdettiin pois toiselta puolen, aivan kuten isä jo oli
kertonut heille.

Pienessä, hymyilevässä puutarhassa, joka oli rakennuksen edessä, istui
jo useita vieraita pöydän ääressä, ja suuri joukko lapsia juoksenteli
puutarhassa, leikkien haukkaa ja kyyhkystä. Frits tapasi heidän
joukostaan muutamia koulutovereja, ja hän ja Maria pyysivät vanhemmilta
luvan saada leikkiä heidän kanssansa.

Sen saivat he varsin kernaasti, ja lapset huvittelivat nyt parhaansa
mukaan vähintäänkin tunnin ajan. Mutta luonnollisestikaan eivät he
silti unhoittaneet kahvia ja leivoksia; — ja tässä kalastajamajassa
olikin oikein oivallisia leivoksia tarjona.

Vanhemmat olivat tällä välin tulleet katsomaan lapsia, miten he
leikkivät, kunnes nämä vihdoin lakkasivat siitä ja rupesivat poimimaan
raakkuja ja kukkia. Muutamat tytöistä osasivat sitoa seppeleitä
kukista; pojat juoksivat tai hyppäsivät kilpaa, ja ken parhaiten juoksi
tai hyppäsi, sai seppeleen palkinnoksi.

Frits saattoi juosta hyvin nopeasti ja oli myös saanut erittäin kauniin
seppeleen, josta hän oli varsin ylpeä. Olihan hän kunniallisesti
ansainnut sen, ja kaikki, minkä itse ansaitsemme, lahjoittaa meille
paljon suurempaa tyydytystä kuin se, minkä saamme lahjaksi.

Useat perheet olivat tällä aikaa vuokranneet veneitä ja liikuskelivat
nyt lammella. Kun Fritsin ja Marian isä tiesi, että hän sillä
valmistaisi heille suuren ilon, otti hänkin veneen.

Siitä syntyi sanomaton riemu, kun Frits ja Maria nyt saivat astua
veneeseen ja lähteä itse poimimaan noita kauniita keltaisia ja
valkoisia lumpeita. Pian oli heillä suuri vihko näitä kukkia. Mutta
heidän täytyi olla sangen varuillaan, kun he poimivat niitä; sillä
lumpeet olivat hyvin lujasti kiinni pitkissä, sitkeissä varsissa, ja
Frits oli kerran putoamaisillaan laidan yli veteen. Maria silloin
kovasti peljästyi; ja joka kerta, kun Frits sitten kumartui laidan yli
tavoittaakseen kukkaa, piti hän häntä lujasti kiinni takinliepeestä.

Kun oli poimittu kukkia tarpeeksi, tahtoi Frits koettaa soutaa venettä.
Soutaja suostui tähän mielellään; mutta Frits ei ensi kokeessa
onnistunut. Siitä, joka istui katselemassa, näytti soutaminen helpolta
asialta; eikä soutajakaan näyttänyt tuntevan itseään vähintäkään
rasittuneeksi soutamisesta. Mutta kun Fritsin itsensä piti koettaa, ei
se tahtonut onnistua.

Siten on monen asian laita tässä maailmassa; ne näyttävät niin
yksinkertaisilta, mutta kuitenkin vaativat ne jonkinlaista taitavuutta
tai ainakin jonkun verran harjoitusta, sanalla sanoen, tarpeellista
kätevyyttä. Jos kerran sitä on saavutettu, niin työ kyllä menestyy;
mutta sen vuoksi on itse tartuttava kiinni, muuten ei opita koskaan.

Niin tässäkin. Frits oli niin kauvan katsellut, että hän lopuksi uskoi
osaavansa asian ilman muuta. Mutta kun hän tarttui airoon, ei siitä
tahtonutkaan tulla niin mitään; ja vasta kun kalastaja muutamia kertoja
oli hänelle perusteellisesti näyttänyt, miten se oli tehtävä, ja hän
itse koettanut useampia kertoja, käsitti hän asian ja huomasi nyt,
ett’ei kaikki ole niin helppoa, kuin miltä näyttää.

»Nyt ymmärrät kyllä», sanoi isä, »kuinka menetellään, kun venettä
kuljetetaan eteenpäin airon avulla. Se tapahtuu samalla tavalla, kuin
milloin uidaan, vaikka silloin ne ovat käsivarret ja jalat, jotka
toimivat airoina. Kun soudat ja kuljetat airoa lappeellaan veden läpi,
niin painaa se vettä vastaan ja työntää kelluvaa venettä eteenpäin.
Mutta jos sitävastoin viet airon terävällä syrjällään veden läpi,
menee se sen läpi liian helposti, voidakseen ajaa venettä eteenpäin.
Se ei näet kohtaa vastusta, eikä sen vuoksi voikaan käyttää voimaansa.
Airon lapa sitävastoin koskettaa paljon enemmän veteen samalta kertaa,
eikä siis voi yhtä helposti halkoa sitä ja ajaa sen kautta venettä
eteenpäin. Mutta tule nyt tänne, niin näytän sinulle, kuinka veneessä
_pidetään peräät_.»

_»Pidetään perää_, isä — mitä se on?» kysyi Frits.

»Perän pitäminen veneessä on», vastasi isä, »kun sille annetaan
määrätty suunta. Se voi tosin näin pienessä veneessä, kuin tämä
on, tapahtua airoillakin; mutta se käy paljoa helpommin pienen,
tähän perään kiinnitetyn liikkuvan laudan avulta, jota nimitetään
_peräsimeksi_ eli _ruoriksi_. Tämän taidon ovat ihmiset oppineet
tutkimalla kaloja, jotka kaikki hyvältä Luojalta ovat saaneet leveän
pyrstönsä sellaiseksi peräsimeksi. Sitä mukaa kun ne kääntävät tätä
peräsintä oikealle tai vasemmalle, saa niiden ruumis sen suunnan, johon
ne haluavat liikkua.

»Katsohan, poikani, jos nyt painan tätä pientä peräsintä vasemmalle,
s.o. ohjaustankoa oikealle, niin täytyyhän veden puristua sitä vastaan,
eikö niin? Vesi siis pysähtyy ja työntää sitä osaa veneestä, missä
peräsin on, jonkun verran taaksepäin eli oikealle. Mutta kun veneen
takaosa poikkeaa oikealle, niin täytyy etuosan mennä vasemmalle. Jos
sitävastoin painaa peräsintä oikealle, s.t.s. ohjaustankoa vasemmalle,
niin puristuu vesi _oikeata_ kylkeä vastaan ja painaa perää vasemmalle,
siis täytyy keulan mennä oikealle. Siis, toistaakseni asian, jos painan
peräsintä vasemmalle, niin kääntyy myöskin veneen keula vasemmalle;
jos painan sitä oikealle, niin menee keula eli kokka, joksi sitä myös
nimitetään, samoin oikealle. Jos sitävastoin pidän peräsimen vallan
suorassa, niin että vesi aivan tyynesti ja hiljaa voi virrata ohi sekä
oikealta että vasemmalta, ei peräsimellä luonnollisesti ole mitään
vaikutusta, ja vene kulkee silloin suoraan eteenpäin.

»Sen vuoksi onkin vene, kuten tämä, rakennettu melkein kalan
muotoiseksi, pitkäksi ja edestä suipoksi, että se helpommin voi halkoa
vettä. Molemmilla puolilla olevat airot vastaavat kalan eviä, peräsin
sen pyrstöä.

»Mutta nyt, lapset, luulen olevan ajan ajatella kotimatkaa», sanoi
äiti. »Aurinko on jo jotensakin alhaalla, ja meillä on pitkä matka
kuljettavanamme.»

Lapset olisivat kyllä mielellään tahtoneet soudella lammella vielä
hetkisen, ja etenkin oli Fritsin vaikea jättää peräsintä, jonka isä
oli hänelle antanut. Mutta vanhemmat tietävät aina, mikä on parasta
heidän lapsilleen; ja yhtä paljon kuin Fritsin ja Marian vanhemmat
olivat päivällä nähneet vaivaa valmistaakseen lapsilleen huvitusta,
yhtä paljon huolehtivat he nyt siitä, ett’eivät pienokaiset joutuisi
alttiiksi kostealle yö-ilmalle ja sen kautta tulisi sairaiksi.

Isä antoi sen vuoksi Fritsin ohjata maihin. Frits koetti pitää venettä
määrätyssä suunnassa; mutta se ei tahtonut hänelle onnistua. Milloin
ohjasi hän liiaksi oikealle, milloin liiaksi vasemmalle, niin että isän
lopuksi täytyi häntä auttaa.

Vihdoinkin oltiin maallenousupaikan luona. Isä maksoi kalastajalle
hänen vaivoistaan ja veneestä, ja sitten kulki tuo pieni perhe
valtamaantietä pitkin hitaasti takaisin kaupunkiin.



SEITSEMÄS LUKU.

SUURET ALUKSET JA TAITEN NIILLÄ KULJETAAN.


Lapset juoksivat iloisina vanhempien edellä. Niin kauvan kun aurinko
vielä paistoi, lentelivät perhoset liipottelevin siivin, eivätkä Frits
ja Maria voineet tarpeekseen ihailla näitä eläimiä ja niiden koreita,
kirjavia värejä. Mutta kun aurinko laski, olivat perhosetkin poissa;
arvatenkin etsivät ne pieniä vuoteitansa kukista, puista tai ruohoista.
Ainoastaan valkoiset päiväperhoset parveilivat vielä poppelien
ympärillä ja leikkivät haukkaa ja kyyhkystä, aivan kuten Frits ja Maria
aikaisemmin olivat tehneet kalastajamajan puutarhassa.

Turilaatkin elostuivat ja lensivät suristen puusta toiseen.

Ihmiset, jotka kaiken päivää olivat oleskelleet ulkona Jumalan
vapaassa, ihanassa luonnossa, vaelsivat nyt takaisin kaupunkiin, omaan
kotiinsa. Ainoastaan silloin tällöin kohtasi muutamia kulkijoita,
jotka arvatenkin asuivat lähimmässä kylässä, ja joilla oli ollut
joitakin asioita toimitettavana kaupungissa. Nämä vaeltajat tervehtivät
ystävällisesti, kulkiessaan ohitse, ja kiiruhtivat eteenpäin pitkin
askelin, arvatenkin ollen innokkaita hekin pääsemään kotiin.

Käveltyään hetkisen kohtasivat ystävämme miehen, joka veti vähäisiä
rattaita. Rattailla oli kaikenlaisia talouskapineita, sänkyvaatteita,
pannuja ja patoja, ja kaiken tämän keskellä, parin tyynyn välissä,
istui pieni, korkeintaan kahden vuoden ikäinen tyttö. Rattaiden
vieressä käveli nainen, joka kantoi aivan pientä lasta käsivarrellansa;
naisen jäljestä tuli vielä kaksi lasta, poika ja tyttö, jotka hyvin
saattoivat olla Fritsin ja Marian ikäisiä. Lapset olivat tosin
siististi, mutta yksinkertaisesti puetut. He kulkivat käsi kädessä,
mutta eivät leikkien ja vanhempien edellä, kuten Frits ja Maria, vaan
niiden rattaiden perässä, joita isä veti, ja joilla heidän pieni
sisarensa ajoi.

Molemmat lapset tervehtivät ohikulkiessaan ystävällisesti; ja kun Frits
ja Maria pysähtyivät heitä katselemaan, pysähtyi mieskin rattainensa
ja veti nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen hikeä otsaltansa. Rattaat
olivat kaiketi raskaat, ja miesparka oli ponnistanut voimiansa, niin
että hänen oli tullut kuuma.

Fritsin ja Marian vanhemmatkin olivat tällä välin tulleet paikalle,
toivottivat hyvää iltaa ja kysyivät, minne noin myöhään aijottiin mennä
pienten lasten kanssa.

»Me olemme matkalla lähimpään kylään, jonne olemme arvelleet ehtivämme
tänään», vastasi mies. »Kaupungin ravintoloissa on niin kallista;
kylässä voimme saada yösijan paljon halvemmasta maksusta.»

»Te ette siis asu kylässä?» kysyi isä.

»Emme», vastasi mies, »meillä ei nykyään ole mitään asuntoa. Me
tulemme kaukaa ja olemme menossa vielä kauvemmaksi. Me olemme matkalla
Ameriikkaan.»

»Ameriikkaan!» huudahti äiti sääliväisestä; — »näin pienten lasten
kanssako?»

»Niin, se on kyllä vaikeata», vastasi vaimo. »Mutta sen täytyy
tapahtua, ja Jumala kyllä auttaa meitä.»

»Mutta miksi sitten ette ole mieluummin matkustaneet rautateitse?»
kysyi isä. »Niin pitkälle kulkeminen on sentään kovin vaivaloista
teidän vaimollenne ja lapsillenne.»

»Niin, sitä se kyllä on», vastasi mies; »mutta rautateitse
matkustaminen tulee niin kalliiksi, ja sitäpaitsi olemme oikaisseet
melkoisen matkan noiden vuorten ylitse. Vähäisen omaisuutemme
tarvitsemme välttämättömästi,- voidaksemme ostaa itsellemme hiukan
maata Ameriikassa. — Mutta tulee myöhä», lisäsi mies, »ja meidän täytyy
toimia niin, että pian pääsemme katon alle, jotta lapset saavat levätä.»

Isä kopeloi taskustaan rahakukkaroa ja aikoi antaa miehelle hiukan
apua, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi.

»Paljon kiitoksia hyvyydestänne», sanoi hän, »mutta kerjätä emme tahdo.
Ei meillä paljoa ole, mutta ahkeruudella ja säästäväisyydellä me kyllä
tulemme toimeen.»

»Hyvä, ystäväni», sanoi isä ystävällisesti. »Mutta siinä tapauksessa
minä annan sen teidän lapsillenne, jotta he Ameriikkaan saapuessansa
voivat ostaa jotakin. Teette minulle suuren ilon, jos sallitte lasten
Vastaanottaa minun pienen lahjani.»

Näin sanoen painoi isä kultarahan pikku tyttösen käteen ja sanoi:

»Ja nyt toivotan teille onnellista matkaa ja Jumalan siunausta kaukana
vieraassa maassa.»

Mies tahtoi kiittää; mutta vanhemmat nyökkäsivät hyvin ystävällisesti
jäähyväisiksi ja kulkivat sen jälkeen nopeasti eteenpäin kaupunkiin
vievää tietä, Fritsin ja Marian seuraamina.

»Isä», sanoi Maria, sitten kun oli jonkun verran etäännytty rattaista,
»aikooko mies kulkea meren yli pienillä vaunuillansa?»

»Ei, lapseni», vastasi isä, »meren yli ei voida matkustaa vaunuilla.
He kulkevat maitse ainoastaan lähimpään satamakaupunkiin; siellä
täytyy heidän astua suureen laivaan, joka sitten vie heidät meren yli
Ameriikkaan.»

»Mikä on satamakaupunki, isä?»

»Satamaksi», vastasi isä, »nimitetään meren rannalla olevaa paikkaa,
tai joen suussa olevaa eli sitä paikkaa, missä joki juoksee eli laskee
mereen, ja jossa suurilla laivoilla on turvallinen ankkuripaikka.
Meren ranta eli, kuten sitä nimitetään, _merenrannikko_ ei kaikkialta
ole tasainen ja sileä; on olemassa paikkoja, missä maa ulkonee
jonkun matkaa mereen, ja toisia, missä meri tunkeutuu syvälle
maahan ja näyttää suurelta lammelta, josta pian pääsee maihin. Kun
sellaisessa paikassa on niin syvä vesi, että suuri laiva voi siinä
kulkea, nimitetään sitä satamaksi; ja jos sitten kaupunki rakennetaan
läheisyyteen, nimitetään sitä satamakaupungiksi.

»Mutta nyt olemme jälleen kaupungissa; täällä ajetaan paljon vaunuilla,
olkaa sen vuoksi varuillanne, lapset, ett’ei teidän ylitsenne ajeta.
Juotuamme teetä tänä iltana, minä selitän kaikki, mitä haluatte tietää.»

Lapset voivat tuskin malttaa mielensä illalla; se, mitä se jo olivat
kuulleet suurista laivoista ja meren yli matkustamisesta, oli
saattanut heidät mitä suurimmassa määrin uteliaiksi. Samoin tahtoivat
he kernaasti tietää, kuinka nuo ihmisraukat pienine lapsinensa
voivat matkustaa niin kauvan laivalla, kunnes saapuvat Ameriikkaan;
ihmettelivät, soutaako isä koko matkan ja istuuko hänen pieni poikansa
perää pitämässä. Frits tiesi nyt omasta kokemuksestaan, ett’ei tämä
ollut niinkään helppoa; ja se pieni poika, jonka oli määrä vanhempiensa
kera matkustaa Ameriikkaan, ei ollut häntä vanhempi.

»No, poikani», sanoi isä, sitten kun vihdoinkin oli syöty illallista ja
ruo'at oli korjattu pöydältä, »mitä muuta sinä nyt tahtoisit tietää ja
toivoisit minun selittävän?»

»Isä on sanonut», vastasi Frits, »että meri on hirveän suuri, ja että
Ameriikka on hyvin kaukana. Sanokaa, isä, täytyykö miehen yhtämittaa
soutaa koko matkan? Missä nukkuvat lapset öisin, ja mitä silloin
tehdään, kun sataa?»

»Rakas lapsi», vastasi isä, »et saa luulla, että laiva, jolla meren yli
kuljetaan, on rakennettu samoin kuin se vene, jolla _me_ tänään olimme
soutelemassa. On olemassa laivoja, jotka ovat täydellisesti talojen
suuruisia, ja joissa monet ihmiset voivat matkustaa samalla kertaa.»

»Talojen suuruisia!» huudahti Frits. »Ja katolla varustettujako, isä?»

»Niinpä kyllä, mutta ei tiilistä tehdyllä, Vaan puukatolla. Lujia
lautoja sovitetaan taajaan yhteen, niin ettei vesi voi tunkeutua läpi;
ja sellaista kattoa nimitetään _kanneksi_.»

»Mutta kuka jaksaa soutaa niin suurta laivaa?» kysyi Maria.

»Ei sitä soudetakaan», Vastasi isä; »se on _tuuli_, joka ajaa laivaa
eteenpäin. Mutta tehdäksemme tämän havaannolliseksi, tahdomme pyytää
äidiltä lainaksi vedellä täytetyn vadin, niin minä sillä aikaa laitan
kuntoon suuren laivan.»

»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä. »Sitten
me istuudumme siihen ja matkustamme kaikki tyynni Ameriikkaan.»

»Vatiinko tarkoitat?» kysyi Frits nauraen; — »niin, kylläpä silloin
pääset kauvas!»

Äiti oli sillä välin kannattanut sisälle vadin, joka oli puoliksi
täytetty vedellä. Vati asetettiin pöydälle; ja kaivatun laivan sijasta
otti isä esille suuren saksanpähkinän puolikkaan, jonka asetti veteen.

»Mutta eihän tämä ole mikään suuri laiva, isä», sanoi Maria.

»Siinä kyllä olet oikeassa, lapseni», vastasi isä. »Ymmärtänet myöskin,
ettei suurta laivaa voisi hevin asettaa tällaiseen vatiin. Laskin vain
leikkiä, kun puhuin suuresta laivasta. Tämän saksanpähkinän avulla minä
kuitenkin selitän teille, mitä tarkoitan.

»Katsokaahan, lapseni, pientä venettä eli alusta voidaan sangen hyvin
ajaa eteenpäin airoilla, kuten itse olette tänään olleet tilaisuudessa
näkemään. Mutta kun laiva on niin suuri, että se voi kantaa suuren
lastin ja monta ihmistä, silloin ei sitä enään voida kuljettaa
eteenpäin airoilla. Täytyi sen vuoksi keksiä toinen keino saadakseen
sellaisen laivan nopeasti liikkumaan eteenpäin; ja samoin kuin
annettiin veden _kantaa_ laivaa, käytettiin ilmaa eli tuulta panemaan
laivoja liikkeelle.

»Olette kaiketi huomanneet, lapseni, että jos kevyt esine ui
vedenpinnalla ja tuuli puhaltaa joitakin taholta, niin ajautuu tämä
esine vähitellen vastakkaiselle rannalle. Oletteko nähneet sen?»

»Olemme, isä», vastasi Frits. »Aivan koulun takana on hyvin pieni
lammikko; siihen on meillä tapana heittää lastuja ja puunpalasia, ja
sitten ajaa tuuli ne rannalle, niin että me voimme jälleen saada ne
ylös.»

»Näetkös!» sanoi isä. »Mutta tämä liikunto tapahtuu vain hyvin
hitaasti; ja heikon tuulen vallitessa kulkisi suuri laiva, jota ei
muulla tavoin pantaisi liikkeelle, ainoastaan hyvin hitaasti eteenpäin,
ja monta kertaa olisi se aivan liikkumatonna. Sen vuoksi tultiin
ajatelleeksi koettaa keksiä jotakin, joka voisi siepata pienimmänkin
tuulenpuuskan, jotta se painaisi ja ajaisi laivaa eteenpäin.

»Ja niin keksittiin _purjeet_, s.o. suuret pellavasta, puuvillasta
tai muusta aineesta tehdyt kankaat, jotka jännitettiin vasten tuulta.
Minä näytän teille, miten se tapahtui. Asetettiin ensiksi suuri
tanko laivaan ja kiinnitettiin se hyvin, samalla tavoin kuin minä
nyt kiinnitän tulitikun tähän saksanpähkinän kuoreen. Tähän tankoon
kiinnitettiin sitten poikkipuita, niin että ne tulivat olemaan oikealla
ja vasemmalla, hiukkasen yläpuolella itse laivaa. Näihin tankoihin
ripustettiin tai sidottiin purje, samoin kuin minä nyt teen tällä
neliskulmaisella paperilapulla. Puhalla nyt purjeeseen, Frits, niin
saat nähdä, että alus liikkuu nopeasti eteenpäin.»

Frits veti suunsa ilmaa täyteen ja puhalsi purjetta kuvaavaan paperiin;
mutta hän puhalsi niin kovasti, että saksanpähkinän kuori heti kaatui
nurin.

»Häijy Frits!» valitti pikku Maria, »olethan puhaltanut meidän laivamme
kumoon.»

»Rauhoitu, lapseni!» sanoi isä, nosti pähkinänkuoren taas ylös ja
kaatoi veden pois. »Juuri näin kävisi laivan ulkona merellä, jos se
joutuisi liian kovaan tuuleen. Mutta niinpä puhalsikin Frits minkä
jaksoi. Meidän pienoinen laivamme on alaosastaan aivan liian kevyt, ja
tanko eli, kuten sitä laivassa nimitetään, _masto_ on sen vuoksi liian
raskas. Veneemme siis keikahti kumoon.

»Tätä estääkseen asettavat laivurit aivan laivan pohjalle jotakin
raskasta, s.o. painon, joka altapäin pitää vastaan, kun tuuli puhaltaa
ylhäällä purjeissa. Tätä painoa nimitetään _painolastiksi_. Jokainen
merille lähtevä laiva lastaa raskaimmat tavaransa pohjalle; jos se
lähtee ilman lastia, niin täytyy sen aina ottaa painolastia, jott’ei
sille ankaran tuulenpuuskan sattuessa tapahtuisi se onnettomuus,
että se kaatuisi kumoon. Sen vuoksi, kun laivan sanotaan lähtevän
painolastissa, niin tarkoitetaan, että se on tyhjä, ja että sillä vaan
on tuo välttämätön paino pohjallansa, kiviä tai mitä tahansa, jonka
on estettävä laivaa kaatumasta. Pankaammepa nyt hiukan painolastia
omaankin alukseemme, niin saatte nähdä, että se sitten kulkee paljoa
paremmin.»

Isä otti muutamia hauleja, pani ne pähkinänkuoreen ja antoi sitten
Fritsin puhaltaa taas. Nytkin kallistui pähkinänkuori hiukan; mutta
se ei kaatunut, vaan jatkoi ripeästi matkaansa vadin vastakkaiselle
puolelle. Mutta siellä istui Maria, ja kun pienoinen alus tuli sinne,
puhalsi hänkin ja ajoi sen takaisin Fritsin luo, mikä molemmista
pienokaisista oli hyvin hauskaa.

»Näette siis, lapseni», sanoi isä, »että tällä tavoin voidaan
laivaa ajaa eteenpäin tuulen avulla. Suuret laivat ovat sitäpaitsi
hyvin nerokkaasti rakennetut, ja suurimmalta osalta on niissä kaksi
sellaista tankoa eli mastoa, vieläpä usein kolmekin, ja monta purjetta
kiinnitettynä niihin poikkipuilla. Näitä poikkitankoja nimitetään
_raakapuiksi_. Jos olette olleet oikein tarkkaavaisia, niin olette
kaiketi huomanneet, että pähkinänkuori _kääntyy_, kun puhallatte
siihen. Siten kävisi suuren laivankin merellä, ellei olisi mitään,
millä se saadaan kulkemaan suoraan eteenpäin. Keino, jota siihen
käytetään, on _peräsin_ eli ruori, joksi sitä isommissa laivoissa
nimitetään, sellainen laitos, kuin tänään näitte veneessä, vaikka
tietysti paljon suurempi. Kiinnittämällä purjeiden kulmat milloin
toiselta, milloin toiselta puolelta, ja antamalla tuulen puhaltaa
niihin, voidaan ruorin avulla saada laiva oikealle tai vasemmalle,
toisin sanoen, kulkemaan siihen suuntaan kuin halutaan. Ainoastaan
suoraan vastatuuleen ei voida kulkea. Mutta tämä on seikka, jotta ette
vielä voi ymmärtää, vaikka kuinka selvästi sen selittäisin. Tällä
haavaa lienee tarpeeksi tietää, että laivoja kuljettaa eteenpäin tuuli,
ja että niitä ohjataan ruorin avulla.»

»Kuinka monta tuntia täytyy sellaisen laivan purjehtia, isä,
saapuakseen Ameriikkaan?» kysyi Maria.

»Rakas lapsi», vastasi isä, »siihen tarvitaan niin monta tuntia,
että niitä täytyy laskea viikoissa ja kuukausissa. Runsaan kuukauden
tarvitsevat tuollaiset suuret laivat tavallisesti saapuakseen
Ameriikkaan; mutta toisinaan sattuu myöskin, että se käy pikemmin. Tämä
riippuu siitä, onko niillä _hyvä_, vaiko _huono_ tuuli. Tiedäthän sinä,
kuinka paljon on kuukausi.»

»Kyllä, isä. Kuukaudessa on alun viidettä viikkoa, ja viikossa on
seitsemän päivää. Kuukaudessa on kolmekymmentä päivää.»

»Mutta mistä saadaan ruokaa laivoilla koko tuona pitkänä aikana, minkä
matka kestää?» kysyi Frits. »Ja vettä sitten? Sillä onhan isä sanonut,
että merivesi on suolaista, eikä kelpaa juotavaksi.»

»Niin, siten on laita», vastasi isä, »merivettä ei voi juoda. Niiden,
jotka laivoilla lähtevät pitkille matkoille, täytyy sen vuoksi ottaa
mukaansa elintarpeita ja vettä, niin että ne riittävät koko matkan.
Tuollaisessa laivassa on sitäpaitsi vähäinen keittiö, missä keitetään
ruokaa; ja öisin nukutaan kannen alla ja maataan siellä sekä lämpiminä
että kuivina.»

»Niin, mutta öiksi pannaan kai laiva kiinni, eikö niin, isä?» kysyi
Frits.

»Tämä käypi kyllä päinsä joella, mistä helposti voidaan päästä maihin,
mutta merellä se on mahdotonta. Sinun on muistettava, että meri on
hyvin syvä. Suurimman puun latva jos nyt puita voisi kasvaa meressä
ei lähimainkaan ulettuisi merenpinnan yläpuolelle. Sen vuoksi merellä
purjehditaan yötä päivää.»

»Mutta koska sitten nukutaan?» kysyi Maria.

»Näetkös, lapseni», vastasi isä, »tuollaisissa suurissa laivoissa
palvelee henkilöitä, joilla ei ole muuta tehtävää, kuin hoitaa purjeita
ja johtaa alusta. Heitä nimitetään _laivamiehiksi_, ja sinä ymmärrät,
että he saavat vuorotella keskenänsä. Toisin sanoen, kun jotkut
heistä ovat väsyksissä, menevät he nukkumaan, ja sillä aikaa toiset
saavat tehdä työtä; kun sitten nukkumaan menneet ovat ehtineet levätä
tarpeeksi, menevät toiset vuorostansa makuulle.»

»Täytyykö tuon pienen pojankin, jonka näimme tänään, olla apuna?» kysyi
Frits.

»Ei, lapseni», vastasi isä, »ei hänen tarvitse. Eikä hän sitä
voisikaan, koska hän ei ymmärrä laiva-asioita. Siitä luvasta, että
lapsinensa saavat matkustaa tuollaisessa laivassa Ameriikkaan, täytyy
vanhempien maksaa merimiehille, jotta he saavat jotakin, millä
ravitsevat ja vaatettavat itseänsä. Tästä maksusta viedään heidät
sitten minne haluavat.»

»Niin, mutta sanoihan isä», huomautti Frits, »että täytyy ottaa
mukaansa merelle paljon ruokaa ja vettä. Mutta jos laivaan kaadetaan
vettä, niin sehän uppoaa, ja ihmiset tulevat aivan läpimärjiksi.
Katsokaa, isä! nyt töyttäsin tätä pähkinänkuorta, ja se upposi heti.»

»Niin, lapseni», vastasi isä, »olet oikeassa; jos alus kokonaan
täytettäisiin vedellä, niin sekin uppoaisi. Mutta näetkös, poikani, ei
oteta suurempaa lastia, kuin minkä laiva kykenee kantamaan.»

»Niin, mutta uppoaahan se, mikä on raskasta aina vedessä», arveli Frits
uskovansa.

»Totta kyllä; mutta kun laiva on ontto, samoin kuin tämä pähkinänkuori,
niin pysyy siinä myöskin paljon ilmaa, ja ilma, joka on paljon
kevyempää kuin vesi, vaikuttaa jo sen, ett’ei alus voi upota. Mutta
minä selitän tämän toisella tavalla. Anna minulle kuppi ja lusikka,
Frits.»

Frits tuli pian takaisin, tuoden mitä oli pyydetty, jonka jälkeen isä
sanoi:

»Katsokaa nyt. Tämä kuppi on tehty niin kutsutusta porsliinista,
kovaksi poltetusta maa-ainejoukosta, joka on melkein yhtä raskasta
kuin kivi. Jos asetan kupin laidalleen veteen — näin — niin uppoaa se
heti ja menee pohjaan, syystä että se on niin paljon raskaampi, kuin
itse vesi. Ottakaamme nyt kuppi jälleen ylös ja pankaamme se veteen
sillä tavalla, että ilma pysyy siinä. Katsokaa, nyt ui kuppi kuin laiva
ja melkein yhtä kevyesti kuin pähkinänkuori. Kaatakaamme nyt siihen
pari lusikallista vettä. Kuppi tosin vajoaa silloin hiukan syvemmälle
veteen, mutta ui kuitenkin edelleen. Pankaammepa nyt siihen muutamia
noista suurista hauleista. — Nähkääs, vielä ei kuppi uppoa, se _ui_
vielä. Nyt voinette ymmärtää, että laivaan, joka myöskin on ontto ja
melkein yhtä suuri kuin talo, voidaan panna koko joukko kapineita,
ilman että se uppoaa. Mutta jos koetettaisiin panna laivaan liian
paljon ja liian raskaita esineitä, niin sekin uppoaisi. Ne, jotka
lastuavat laivan, ovat hyvin selvillä siitä, ja sen vuoksi eivät he
pane laivaan enempää, kuin minkä se jaksaa kantaa.

»Mutta nyt riittänee täksi päiväksi, lapseni. Ajatelkaa nyt tarkoin,
mitä olen sanonut. Ilmoittakaa minulle, jos on jotakin, mitä ette
ymmärrä, niin minä huomenna selitän sen lähemmin.»



KAHDEKSAS LUKU.

KUINKA LAIVAT LÖYTÄVÄT TIEN. — KUU.


Seuraavana päivänä oli isällä niin paljon puuhaamista, ett’ei hänellä
ollenkaan ollut aikaa askaroida lasten kanssa. Nämä kuluttivat
kuitenkin aikaa parhaansa mukaan; sillä heti kun he olivat tehneet
tehtävänsä, toivat he vielä kerran sisälle vadin, jonka äiti oli
antanut heille edellisenä päivänä, etsivät muutamia pähkinänkuoria,
liisteröivät niihin mastoja ja purjeita ja _olivat laivasilla_
sydämensä pohjasta.

Sitten lastattiin laivat, useinpa niin raskaiksi, että upposivat,
kunnes Fritsin vihdoinkin onnistui saada selville, minkä verran
pähkinänkuoret kykenivät kannattamaan. Sitten kun hän oli saanut niihin
parahultaisen lastin ja purjeet kunnollisesti kiinni, kulkivat nuo
pienet alukset hyvässä tuulessa edestakaisin yli Atlantin valtameren.

Vadin toisella puolella, nimittäin siellä, missä Maria istui, oli
Eurooppa; sillä Frits oli lähtenyt Ameriikkaan ja puhalsi toiselta
puolelta. Kun laivat sitten saapuivat Amerikkaan, purkivat ne lastinsa,
saivat uutta rahtitavaraa, pieniä kiviä, papuja, tinasotamiehiä ja
muita esineitä, ja purjehtivat sitten Eurooppaan, mikä kävi kuin tanssi
vaan.

Frits oli omalla puolellaan vatia osoittanut paikan, joka oli
kuvaavinaan hänen satamaansa; ja sinne oli nyt Marian puhallettava
alukset. Mutta tämä ei aina tahtonut onnistua. Monasti menivät laivat
oikealle, toisinaan taas vasemmalle, ja Frits sanoi silloin laivoissa
olevan huonoja matruuseja, jotka eivät osaa ohjata niitä.

Mutta silloin Maria suuttui ja sanoi luulevansa, että merellä oltaessa
ei voida nähdä maata eikä tietää, minne ohjataan, ja sen vuoksi saadaan
kulkea, mihin tuuli vaan vie.

Mutta tätä vastusti kaikin mokomin Frits, joka vakuutti tarvitsevansa
vain katsoa aurinkoa tietääkseen heti, mihin suuntaan kuljetaan.

Tähän vastasi Maria, että koska hänen kohdataan on pilvistä, ei hän
voi nähdä, missä aurinko on, ja sen vuoksi saavat hänen laivansa mennä
minne tuuli niitä vie.

»No, lapseni», kysyi isä, kun hän illalla vihdoinkin tuli heidän
luoksensa, pitäen pikku Mariaa polvellaan ja Fritsin ollessa vastapäätä
— »millä olette huvitelleinneet tänään? Olette kai ensinnäkin lukeneet
läksynne kunnollisesti, toivon minä?»

»Olemme, isä», vastasi Frits. »Ja sitten olemme _olleet laivasilla_ ja
kulkeneet yli Atlantin valtameren.»

»Sepä oli mainiota. No, ettekö kertaakaan ole kärsineet haaksirikkoa?»

»Haaksirikko, mikä se on, isä?» kysyi Maria.

»Haaksirikoksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään sitä, kun laiva joko
ajaa karille, meressä olevalle kalliolle, taikka vahingoittuu myrskyssä
niin pahoin, että se tulee vettä täyteen ja uppoaa, samalla tavoin kuin
pähkinänkuori eilen illalla.»

»Onko meressä kallioita?» kysyi Frits. »Mistä ne tulevat?»

»Ne ovat samaa mitä saaretkin», vastasi isä, »nimittäin korkeita
Vuorenhuippuja meressä, jotka kuitenkaan eivät ole _niin_ korkeita,
että pistäytyvät korkealle merenpinnan yläpuolelle, niin että voivat
muodostaa saaren. Muutamat niistä ulettuvat aivan lähelle pintaa;
toiset pistäytyvät pinnan yläpuolelle ainoastaan sen verran, että töin
tuskin voi nähdä niitä. Jos nyt laiva ajaa tuollaiselle kalliolle, niin
vahingoittuu se luonnollisesti pahoin; ja jos se saa läven pohjaansa
ja tulee vettä täyteen, niin sanotaan, että se on _ajanut karille_ eli
kärsinyt haaksirikon. Siis, jos teidän laivanne tänään ovat uponneet,
niin ovat nekin kärsineet haaksirikon.»

»Niin, nyt ymmärrän», sanoi Frits. »Mutta Maria ei osannut oikein
ohjata laivojansa, vaan kulki milloin koilliseen, milloin lounaaseen.»

»Todellako?» vastasi isä nauraen. »Silloinpa ei hänellä tainnut olla
kunnon kompassia laivassa.»

»Onko laivoilla kompasseja?» kysyi Maria innokkaasti.

»Onpa kylläkin, lapseni. Eihän kompassitta voitaisi merellä olevassa
laivassa, pilvisäällä ja kun ei voida nähdä aurinkoa, mitenkään tietää,
kuinka ja mihin on ohjattava.»

»Ovatko kompassit tehdyt samalla tavoin kuin se, jonka isä näytti
meille?» kysyi Frits.

»Ovat», vastasi isä; »ne ovat ainoastaan hiukan — suuremmat ja paremmat
sekä huolellisemmin tehdyt. Kun laivat kerran ovat ulkona aavalla
merellä — kuten jo kerran olen teille selittänyt — eivät ne enään voi
nähdä maata; ja yön pimeydessä tai niinä päivinä, jolloin ei aurinko
ole näkyvissä, ei kompassin avutta ollenkaan voitaisi tietää, mihin
suuntaan purjehdittaisiin. Sen vuoksi merimiehet ottavat kompassin
mukaansa; ja nähtyään kartalta, että se maa, johon he purjehtivat, on
esim. suoraan lännessä, luoteessa tai lounaassa, niin noudattavat he
kompassia, joka tarkoin sanoo heille, mistä nämä ilmansuunnat ovat
löydettävissä; ja sillä tavoin Voivat he pimeänä yönäkin turvallisesti
jatkaa matkaansa.»

»Sepä mainiota!» huudahti Frits. »Jos minä joskus lähden merelle, niin
otan minäkin kompassin mukaani.»

»Sitä sinä tuskin tulisit tarvitsemaan», vastasi isä. »Kompassia
tarvitsee ainoastaan se, joka pitää perää, ja kompassi on siellä
kiinnipantu niin, että ruorimies aina voi sen nähdä.»

»Mutta kuinka meneteltiin silloin, kun ei vielä ollut mitään
kompassia?» kysyi Frits.

»Silloin luultavasti rohjettiin vain harvoin lähteä aavalle merelle
ja saatiin tyytyä purjehtimaan rannikkoja eli merenrantoja pitkin.
Vielä meidän päivinämme on kaukaisissa maanosissa useita villejä
kansanheimoja, joilla ei ole kompassia, mutta jotka siitä huolimatta
purjehtivat kaukana merellä, saarelta toiselle. Ne noudattavat päivisin
aurinkoa ja öisin tähtiä tai kuuta.»

»Kuinka ne sen voivat tehdä, isä?» kysyi Frits. »Toinen tähtihän on
aivan toisen kaltainen. Kuinka voivat ne siis tähdistä nähdä, missä on
pohjoinen, missä etelä?»

»Luulen, ett’et ymmärtäisi minua, poikani, jos koettaisin selittää
tämän», vastasi isä. »Kun tulet vanhemmaksi, saat kyllä oppia, kuinka
tahdillakin on määrätty asemansa ja ratansa, ja kuinka jo sen vuoksi
voidaan niitä noudattaa, kunhan vaan hiukan lähemmin tunnetaan ne, tai
ainakin osa niistä.»

»Mutta, eikö totta, isä, että kuukin pysyy paikoillaan?» kysyi Maria.

»Ei, pieni tyttöseni», vastasi isä. »Kuu on tähti, joka kuuluu maahan
ja alati liikkuu maan ympäri. Mutta kuu ei liiku ainoastaan maan
ympäri, se kulkee myöskin auringon ympäri ja saa siltä valonsa.

»Meidän maapallollamme, tai oikeammin sillä pallolla, jonka olemme
antaneet kuvata maata, olemme äsken havainneet syyn, minkä vuoksi päivä
ja yö vaihettelevat keskenänsä. Sillä puolella, joka on kääntyneenä
aurinkoon päin, on näet päivä, toisella yö. Samoin on kuunkin laita.
Se osa, joka on kääntyneenä aurinkoon päin, on valoisa; ja kun tämä
valoisa osa kokonaan on kääntyneenä meihin päin, niin näemme kuun koko
puoliskon valaistuna, ja me sanomme silloin, että on _täysikuu_.

»Kuun täysi puolisko on nyt tosin aina valoisa. Mutta kun me täällä
maan päällä emme aina voi nähdä koko tuota kirkasta valaistua puolta,
Vaan aurinko vuorotellen valaisee milloin toista, milloin toista puolta
kuupallosta, niin seuraa siitä, että me, säännöllisillä väliajoilla,
näemme yhä vähemmän kuun valoisasta osasta. Ottakaamme vielä kerran
pallo, joka nyt saa kuvata kuuta; lamppu kuvaa aurinkoa, ja me olemme
maan päällä. Mene hetkiseksi maahan, Maria, että saan nousta ylös.
Tulkaa nyt molemmat lähelle minua, niin pidän palloa siten, että me
täällä maan päällä joudumme sen ja auringon väliin. Katsokaa, nyt
luo aurinko täyttä valoansa yli kuun; mutta jos siirrän sen vähän
tuonnemmaksi, niin huomaamme jo, että osa kuusta tulee pimeäksi. Siihen
aurinko siis ei paista; ja kun me voimme nähdä ainoastaan sen osan
kuusta, joka on valoisa, niin ei tämä pimeä osa ole näkyvissämme yöllä.
Jos nyt käännän palloa eli kuuta vielä enemmän, niin että joudumme
enemmän sen taakse, niin on suurimmaksi osaksi käännettynä meihin päin
ainoastaan pimeä puoli, jota emme yöllä voi nähdä. Sen vuoksi näemme
ainoastaan kapean kaistaleen, jota aurinko vielä valaisee; ja kun kuu
niinikään on pyöreä, niin saa tämä kaistale juuri kuin sirpin muodon.
Kun nyt kuu on siirtynyt vielä enemmän, niin että me, ollessamme
kääntyneinä aurinkoon päin, olemme sen takana, niin emme ollenkaan voi
nähdä mitään osaa kuusta valaistuna, emmekä siis myöskään yöllä nähdä
sitä taivaalla, koska valaistu osa on kääntyneenä meistä poispäin. Sitä
mukaa kun kuu nyt siirtyy siirtymistään, on se uudelleen ensin kapean
viirun näköinen, jota me nimitämme _uudeksi_ _kuuksi_, sitten yhä
enemmän, kunnes näemme puolet siitä kirkkaasti valaistuna, s.o. näemme
sen puolikuuna, jota nimitetään _ensimäiseksi neljännekseksi_.

»Lopuksi, kun jälleen olemme kuun ja auringon välissä, voimme nähdä
koko auringon kirkkaasti valaiseman kuunpuolikkaan; toisin sanoen, kuu
näyttää silloin pyöreältä kuin aurinko, kirkkaalta ja säteilevältä, ja
silloin on meillä uudelleen _täysikuu_.»

»Mutta», huomautti Frits nauraen, »jos isä pitää palloa tuolla tavoin,
niin että varjo isän päästä lankeaa siihen, niin tulee kuu silloinkin
pimeäksi, emmekä me saakaan täysikuuta.»

»Siinä olet vallan oikeassa», vastasi isä; »siiloin me saamme
_kuunpimennyksen_.»

»Kuunpimennyksen!» huudahtivat molemmat lapset ihmeissään.

»Niin, juuri kuunpimennyksen. Minähän esitän maata; kun nyt siis maa
on ihan suorassa linjassa auringon ja kuun välillä, niin että se luo
varjonsa kuuhun, tulee tämä sen kautta pimeäksi. Kuunpimennys ei siis
ole muuta, kuin että maan varjo lankeaa suoraan kuuhun.»

»Mikä sitten on auringonpimennys, isä?.» kysyi Maria.

»Auringonpimennys, lapseni, syntyy samasta syystä», vastasi isä. »Kun
maan ympäri kulkeva kuu joutuu suoraan meidän ja auringon väliin, niin
etteivät auringonsäteet enään voi langeta maahan, tulee meille pimeä
niin pitkäksi aikaa kuin kuu tällä tavoin on maan ja auringon välissä,
ja meillä on silloin se, jota me nimitämme auringonpimennykseksi. Mutta
taivaan avaruus on suuri, lapseni, ja kun kuun täytyy tulla aivan
linjaan maan ja auringon Välille taikka maan samoin auringon ja kuun
välille, jotta voi tulla täydellinen auringon- tai kuunpimennys, niin
tapahtuu vain hyvin harvoin, että meillä on sellaisia.»

»Mutta miksi sitä nimitetään, kun aurinko joskus joutuu kuun ja maan
väliin?» kysyi Maria.

»Se ei milloinkaan voi tapahtua, lapseni», vastasi isä hymyillen.
»Aurinko on hyvin etäällä meistä; ja kun maa ja kuu aina yhdessä,
määrätyn matkan päässä, kulkevat auringon ympäri, ei tämä myös voi
koskaan joutua niiden välille.

»Mutta tämä on kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää kuusta; ja
ainoastaan sen tahdon lisätä, että kuu neljässä viikossa [tai, lähemmin
määrättynä, 29 1/2 vuorokautta. _Suoment. muist_.] kerran kiertää maan
ympäri, minkä kautta se sinä aikana, joka kuluu täysikuusta toiseen,
kasvaa ja jälleen säännöllisesti vähenee. Yhtä säännöllisesti nousee se
idästä ja laskee länteen, minkä vuoksi voidaan kuunkin avulla määrätä
nämä ilmansuunnat.

»Näette siis, rakkaat lapset, että niillä ihmisillä, jotka matkustavat
aavalla merellä, ja joita sen vuoksi nimitetään merimiehiksi eli
merenkulkijoiksi, on useita eri tapoja suuntansa määräämiseksi. Meri
on suunnattoman suuri, ja ihmisten täytyy usein matkustaa sillä monta
pitkää päivää, viikkoa ja kuukautta, ennen kun uudelleen saavat maan
näkyviinsä. Usein sattuu myöskin, että taivas usean viikon ajan on
pilvien peittämänä. Mutta tästä huolimatta osaavat merimiehet tulla
toimeen pelkästään pienen kompassin avulla ja ohjata suoraa suuntaa,
minkä kerran ovat määränneet.»

»Kukahan on keksinyt ensimäisen laivan, isä?» kysyi Frits. »Hän on
varmaankin ollut hyvin taitava.»

»Sitä keksintöä ei ole tehty yhdellä kertaa, poikani», Vastasi isä.
»Merenkulkua on varmaankin harjoitettu niin kauvan, kun on ollut
ihmisiä maan päällä, vaikka luultavaa on, ett’ei aluksi ole ollut
mitään kelvollisia veneitä.

»Ne ihmiset, jotka asuivat joen varrella, huomasivat varmaankin, että
puutukit j.m.s. _uivat_ veden päällä; ja ensimäisestä aluksesta,
minkä he rakensivat, tuli sen vuoksi n.k. _lautta_, s.o. muutamia
yhteensovitettuja tukkeja, joilla sitten voitiin joko kulkea jonkun
matkaa jokea pitkin tai päästä muihin maihin. Vielä tänä päivänä
käyttävät muutamat villit kansanheimot Etelä-Ameriikassa sellaisia
lauttoja, joilla ne lähtevät kauvas merellekin.

»Sellainen lautta on kuitenkin, kuten helposti voitte ajatella
mielessänne, hyvin painava, jykevä ja huonokulkuinen, s.o. vaikea saada
etenemään ja ohjata. On siis luonnollista, että vähitellen tultiin
ajatelleeksi parantaa tätä hankalaa alusta ja tehdä se kevyemmäksi.
Kuka ensiksi tuli ajatelleeksi kovertaa puunrunko ontoksi ja sillä
tavoin saada aikaan vene, ei ole tunnettua. Joka tapauksessa olivat
ensimäiset oikeat veneet ontoiksi koverrettuja puunrunkoja, ja monet
villit kansakunnat, m.m. intiaanit, käyttävät vielä tänä päivänä
sellaisia aluksia, tekevätpä niillä mitä suurimpia merimatkojakin.»

»Intiaanit, mitä ne ovat, isä?» kysyi Maria, joka tarkkaavaisena oli
kuunnellut isän puhetta.

»Intiaaneiksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään Ameriikan
alkuasukkaita, jotka jo monta vuosisataa olivat asuneet tässä
maanosassa, ennen kun eurooppalaiset ensi kerran laskivat siellä
maihin. Perheitä, jotka asuvat yhdessä, ja joilla on omat elintapansa,
nimitetään _heimoksi_.

»Mutta palataksemme jälleen aluksiin, on hyvin todennäköistä, että
ensimmäiset oikeat veneet tehtiin paksuista puunrungoista, jotka
koverrettiin ontoiksi, jotta ne helpommin saatiin kulkemaan veden
päällä. Kentiesi niitä ensin työnnettiin eteenpäin seipäällä tai
soudettiin syvemmässä vedessä käsillä taikka puunpalasilla. Mutta
kun huomattiin, että tuuli ajoi edellään jotakin esinettä, joka oli
pätkällään ja kellui veden päällä, niin onhan ajateltavissa, että
tällä tavoin lopuksi juolahti jonkun päähän ajatus pingottaa kangas
tai mitä oli saatavissa, sillä tavoin ottaakseen tuulta. Vielä tänä
päivänä valmistavat monet kansat purjeensa palmikoiduista kaisloista,
oljista tai niinistä. Täten syntyivät purjeet, ja sitten vähitellen
paranneltiin sekä niitä että aluksia. Yksi korjasi sitä, toinen
tätä, ja mitä toisten nähtiin tekevän ja havaittiin hyväksi, sitä
jäljitettiin.

»Siten syntyi vähitellen suurempia veneitä, oikeita laivoja, joilla
ihmiset kuitenkin harvoin tai eivät koskaan kulkeneet niin kauvas
merelle, etteivät voineet nähdä maata, kunnes vihdoin onnistuttiin
huomaamaan magneettineulan voima ja keksittiin se mitättömän näköinen,
mutta tärkeä kapine, jota nimitetään _kompassiksi_.

»Nyt voivat merimiehet kulkea, minne tahtoivat; sillä he tiesivät
aina, missä oli pohjoinen, siis myöskin etelä, itä ja länsi. Mutta
kun ruvettiin rakentamaan isompia ja kauniimpia aluksia, annettiin
niille myöskin oikea ruori, pystytettiin suuria mastoja, joihin purjeet
kiinnitettiin, parannettiin niitä kaikin tavoin ja annettiin niille
ennen kaikkea parempi muoto. Toisin sanoen, ne tehtiin etupäästä eli
keulasta suipommiksi, jotta ne paremmin voisivat halkoa vettä ja sen
kautta saisivat lisätyn vauhdin.

»Mutta nyt olen puhunut tarpeeksi aluksista, ja te tiedätte nyt,
mitenkä ihmiset menettelevät päästäkseen suuren, aavan meren yli
maanosasta toiseen.»



YHDEKSÄS LUKU.

MAAN ERI KANSAT.


Fritsin oli kohta alotettava jälleen koulunkäyntinsä, ja hänellä oli
vielä jotakin tekemättä siitä, mikä oli ollut hänen kotityönänsä
loma-aikana. Hän oli sen vuoksi toimessa suuren osan päivästä, mutta
hänellä oli sentään aikaa silloin tällöin tarkkaavaisesti tutkia
karttaa.

»Frits», sanoi Maria, joka kiiruhti hänen luokseen ja kuljettaen
pikkusormeansa kartalla myöskin teki pitkiä matkoja maan ympäri, »nyt
olen matkustanut Euroopasta Ameriikkaan, ja kun ulkona alkoi tulla
kylmä, läksin lämpimiin maihin. Mutta sano, Frits, miksi on Afriikka
musta ja Ameriikka punainen? Ei suinkaan Afriikassa aina ole pimeä?
Kun aurinko aamulla nousee Afriikassa, täytyy kai sielläkin tulla
valoisata, ja silloinhan ei maa enään ole musta.»

Frits opetti kernaasti pikku sisartansa, milloin hän vaan siihen
kykeni. Mutta tällä kertaa hän joutui suureen pulaan; sillä miksi oli
yksi maa valkoinen, toinen punainen, kaksi maalattu mustaksi, yksi
keltaiseksi, tämä oli jotakin, josta hän ei itsekään ollut selvillä.
Lapset päättivät siis kysyä asiaa isältä heti kun hän tulisi kotiin
illalla. Hän kyllä tulisi ja selittäisi asian heille.

Isä, joka suuresti iloitsi lasten innosta tarkoin harkita, mitä hän oli
heille opettanut, oli heti valmis antamaan heille halutun selityksen.
Kun hän illalla tavalliseen aikaan antoi lasten istuutua pöytään,
alotti hän:

»Maanosien eri _värit_ ovat siis herättäneet ihmetystänne, vai kuinka,
lapseni?»

»Niin, isä», vastasi Maria. »Frits ei voinut sanoa minulle, minkä
vuoksi kaksi maata on maalattu mustaksi, toiset punaisiksi, keltaisiksi
ja valkoisiksi, ja sen tähden tahdoimme pyytää isää selittämään asian
meille.»

»Minusta on hyvin hauskaa, rakas lapsi», vastasi isä, »että te itse
olette tulleet sitä ajatelleeksi. Ellette sitä olisi tehneet, olisin
kuitenkin muistuttamatta selittänyt asian teille; sillä teidän täytyy
olla selvillä siitä, kun vastedes tulemme tällä kartalla tekemään
pitkiä matkoja yhdessä.

»Se ei ole ainoastaan sattuma, joka on määrännyt värien valinnan; sillä
niillä on se määrätty tarkoitus, että ne heti osoittavat teille niiden
_ihmisten värin_, jotka asuvat näissä maanosissa.»

»_Ihmisten värin_, isä!» huudahtivat molemmat lapset ihmeissään. »Onko
siis olemassa keltaisia ja punaisia ihmisiä?»

»Ei keltaisia ja punaisia samalla kertaa», vastasi isä nauraen;
»mutta on olemassa keltaisia ihmisiä, tai ainakin ihmisiä, joilla on
kellahtava ihonväri, ja toisia, jotka ovat punaisia, tai pikemmin
punaisenruskeita. Mustia ihmisiä olette kai itsekin joskus nähneet;
ainakin tiedän, että markkinoilla tässä kaupungissa kerran kävi
sellaisia.»

»Asuuko siis vain punaisia ihmisiä tuossa punaisessa maassa?» kysyi
Maria.

»Nykyään, rakas lapsi», vastasi isä, »asuu myös monta valko-ihoista
siellä, Pohjois-Ameriikassa esim. on paljon useampia valko-, kuin
puna-ihoisia. Mutta alkuaan, ennen kun valko-ihoiset vielä olivat
sinne saapuneet, oli koko maan väestönä, napamerestä aina etelänokkaan
asti, _punaisia_ tai punaisenruskeita ihmisiä, joita me nimitämme
_intiaaneiksi_.»

»Kun maa ensiksi löydettiin, s.o. kun muutamat rohkeat, valko-ihoiset
miehet ensi kertaa laivoillansa purjehtivat yhtämittaa länteenpäin,
kunnes jälleen havaitsivat maata, tapasivat he rannikoilla ja
kauvempana sisämaassa ainoastaan tuollaisia punaisenruskeita intiaaneja.

»Muuten käytetään näistä intiaaneista useita eri nimityksiä. M.m.
nimitetään heitä vielä tänä päivänä alkuasukkaiksi, toisella nimellä
myös _villeiksi_, koska he suurimmaksi osaksi elivät kuin metsän pedot,
elättivät itseänsä metsästyksellä ja kalastuksella, eivätkä vielä
olleet omaksuneet sivistyneiden kansojen hienostuneempia tapoja.

»Tästä huolimatta omasivat nämä n.s. villit kuitenkin useita hyveitä.
He olivat melkein aina vierasvaraisia luonteeltaan, toisin sanoen,
he kestitsivät muukalaisia runsaasti, antoivat heille syömistä ja
juomista ja sallivat heidän levätä taloissansa. Sen ohella he olivat
avosydämisiä ja hyväntahtoisia, ja heillä oli myös omat määrätyt
tapansa ja lakinsa.

»Mutta Ameriikan intiaaneista kerron toisella kertaa; minulla on
vielä yhtä ja toista sanottavaa teille maapallon muista maista, minkä
kernaasti tahtoisin ilmoittaa jo tänään. Nyt luullakseni ymmärrätte,
miksi _Eurooppa_ on väriltään _valkoinen_.»

»Kyllä, isä», ehätti Frits vastaamaan, »se on siksi, että Euroopassa
asuu _valko-ihoisia_ ihmisiä.»

»Niin, mutta minä en ole valko-ihoinen», väitti Maria, »sillä onhan
minulla punaiset posket.»

»Niin, lapseni, ne sinulla kyllä on», vastasi isä nauraen, »mutta
meidän ihonvärimme on kuitenkin pääasiallisesti valkoinen. Koko sinun
pieni pääsi on muuten valkoinen, joskin posket ovat punaiset.»

»Entäs Afriikassa, isä, siellähän asuu ainoastaan mustia ihmisiä?»
kysyi Frits.

»Ei», vastasi isä, »ei ainoastaan musta-ihoisia. Sen vuoksi näetkin,
ett’ei maa kauttaaltansa ole yhtä musta, vaan yläosastaan paljon
vaaleampi, kuin alhaalta. Alhaalla Afriikan eteläosassa ja myöskin
maan keskiosassa asuu kuitenkin enimmäkseen tumma-ihoisia, s.o.
mustanruskeita tai mustanharmaita ihmisiä, joita me tavallisesti
nimitämme _neekereiksi_. Ylempänä, Afriikan pohjoisrannikkoa kohden,
käy ihmisten ihonväri jo paljon vaaleammaksi, ja he ovat pikemmin
ruskeita, kuin mustia.»

»Mutta Austraaliassa, onhan siellä vaan mustia ihmisiä, eikö totta,
isä?» kysyi Maria.

»Totta kyllä, lapseni», vastasi isä. »Austraalian alkuasukkaat ovat
aivan musta-ihoisia, vaikkakin he muutamissa suhteissa eroavat
neekereistä, minkä seikan vast’edes selitän lähemmin.»

»Mutta _keltaisia_ ihmisiä, jotka asuvat Aasiassa, heitä tahtoisin
hyvin mielelläni kerran nähdä!» huudahti pikku Maria. »Oi, miten
hupaisilta he näyttänevätkään!»

»He eivät ole kaikki yhtä keltaisia, lapseni», selitti isä. »Aasiassa
on paljon keltaisenruskeitakin ihmisiä, ja siellä, missä tämä maanosa
yhtyy Eurooppaan, asuu aivan valkoisiakin ja hyvin kauniita ihmisiä.
Mutta Aasian kansojen ihonväri on kuitenkin ylimalkaan kellahtava,
ja sen vuoksi on maakin saanut tämän värin. Kohta kun nyt katsotte
karttaan, tiedätte myös heti, minkä värisiä eri maanosain asukkaat
ovat, mitä seikkaa ette varmaankaan sitten niin helposti unhoita.»

»Mutta minkä värisiä ovat sitten ne ihmiset, jotka asuvat saarilla?»
kysyi Frits.

»Heidänkin värinsä näette jotensakin oikein merkityksi kartalle»,
vastasi isä, »vaikkakin tämä on jotakin, jota ei yhtä tarkasti voida
määrätä. Useimmat saarien asukkaat Tyynessä Meressä ovat ruskeita;
ainoastaan Austraalian läheisyydessä on muutamia saaria, joissa asuu
mustia ihmisiä. Atlantin meren saarilla tavataan yleensä sama ihonväri,
kuin niiden maiden asukkailla on, jotka ovat heitä lähinnä. Tämä on
myöskin aivan luonnollista; sillä kuuluvathan he kuitenkin tavallaan
näihin maihin, vaikka heitä erottaakin niistä suurempi tai pienempi
vesialue.

»Sen vuoksi on myöskin selvä asia, että niillä saarilla, jotka ovat
lähempänä Eurooppaa, asuu valkoihoisia ihmisiä.»

»Nämä saarten asukkaat ovat kai myöskin intiaaneja, eikö niin, isä?»
kysyi Maria.

»Eivät, lapseni», vastasi isä. »Intiaaneiksi nimitämme ylipäänsä
ainoastaan Ameriikan alkuasukkaita. Mutta on olemassa monta muuta
villiä kansanheimoa, joilla on erilainen ihonväri, esim. osa Afriikan
neekereistä ja Austraalian alkuasukkaista. Vast’edes saatte oppia
tuntemaan useampia sellaisia villejä kansoja. Useat niistä elävät
mitä hurjinta ja vaarallisinta elämää. Maissa, joissa he asuvat, on
myös monta mitä kummallisinta puuta, kasvia ja villieläintä, josta
kaikesta minulla on paljon kerrottavaa, mikä tulee teitä suuresti
huvittamaan. Mutta jos nyt mainitsisin eri kansojen nimet, siten
kuin ne ovat jakaantuneet yli maan, niin ette kuitenkaan voisi pitää
niitä muistissanne, vaan saisitte ainoastaan epäselvän käsityksen
siitä, minkä minä haluan tehdä teille niin selväksi kuin mahdollista.
Sen vuoksi mieluummin lykkäämme asian, kunnes vuoron mukaan ja
järjestyksessä tulemme eri maihin.»

»Mutta minkä vuoksi ovat ihmiset yhdessä maassa ruskeita, toisessa
mustia ja meidän maassamme valkoisia?» kysyi Frits.

»Niin, lapseni», vastasi isä, »siihen kysymykseen on vaikea, ellei
mahdoton vastata. Auringolla on tosin suuri vaikutus ihmisen
ihonväriin; sillä kuten tiedätte, rusketutte tekin kelpo lailla,
kun suvella oleskelette paljon ulkona. Mutta Ameriikassa ovat esim.
ne ihmiset, jotka asuvat ylinnä pohjoisessa taikka alinna kylmässä
etelässä, vielä ruskeampia kuin ne, jotka asuvat kääntöpiirien välillä
ja lähellä päiväntasaajaa. Muistatte kaiketi, mitä tarkoitetaan
kääntöpiireillä? — Sen vuoksi eivät oppineet, huolimatta kaikista
tutkimuksista, olekaan vielä täydellisesti onnistuneet pääsemään
selville tästä asiasta.»

»Isä sanoi kerran, että villit eri maissa elävät metsästyksellä ja
kalastuksella», huomautti Frits, jota kovasti innostutti kaikki, mikä
villin nimeä kantoi. »Millä ampuvat he sitten villieläimiä? Onko heillä
samanlaisia ampumakiväärejä kuin meillä?»

»Ei; sellaisia ei heillä tosin ole», vastasi isä, »lukuunottamatta
niitä paikkoja, missä on opittu tuntemaan valko-ihoisia ja saatu
ampumakiväärejä heiltä. Villit käyttävät muuten erilaisia aseita, aivan
yhtä erilaisia kuin he itse ovat toisiinsa verrattuina. Teidän on
näet muistettava, ett’ei toinen villi ole toisen näköinen. Heillä ei
ainoastaan ole erilainen ihonväri eri maissa, vaan myöskin erilaiset
elintavat, erilaiset aseet, erilaiset elinkeinot, vieläpä aivan
erilaiset kielet.»

»Mutta miten voivat he sitten ymmärtää toisiansa, kun joutuvat yhteen?»
kysyi Maria.

»Heidän täytyy joko opetella toistensa kieltä, lapseni, taikka sitten
koettaa tehdä sanottavansa ymmärrettäväksi _merkeillä_, s.o. kuvaavilla
käsivarren ja käden liikkeillä, vaikk’eikaan tämä viimeksimainittu
suinkaan ole helppoa. Mutta mitä tähän asiaan tulee, ei meidän ole
tarvis lähteä niin kauvas; sillä täällä Euroopassakin on meillä koko
joukko eri maita, joissa puhutaan melkein yhtä monta eri kieltä.

»Niinpä esimerkiksi asumme me täällä Suomessa; mutta te olette
varmaankin kuulleet puhuttavan ruotsalaisista, norjalaisista,
tanskalaisista, ranskalaisista, englantilaisista, saksalaisista,
venäläisistä, espanjalaisista ja itaalialaisista. Kaikki nämä
ovat naapurikansoja, kaikki asuvat ne Euroopassa, kaikilla niillä
on valkoinen ihonväri, kuten meillä, kaikki ovat ne niinikään
sivistyneitä, s.o. niillä on sama sivistys, järjestys, lait ja tavat,
ja kuitenkin puhuvat ne aivan eri kieliä. Käydessään toistensa luona,
eivät ne voi ymmärtää toisiansa, elleivät sitä ennen ole opetelleet
toistensa kieltä.

»Samoin on laita maan ja eri maanosien muiden kansain. Ne eroavat
toisistaan sekä kielen, tapojen ja ihonvärin että myöskin kasvojen
muodostuksen, s.o. ulkonäön suhteen; ja luonnollisesti on niillä
myöskin erilaisia aseita. Monet niistä käyttävät jousta ja nuolia,
toisilla on keihäitä eli peitsiä, joita ne heittelevät. Vielä käyttävät
toiset linkoja, toiset ansoja; onpa intiaaneja, jotka ampuvat pieniä
nuolia puhallusputkilla, tällä tavoin kaataakseen otuksen, minkä
tarvitsevat toimeentuloansa varten, tai myöskin puolustautuakseen
toisia, vihamielisiä kansoja vastaan, jotka haluavat ahdistaa heitä
sodalla.»

»Tekevätkö ne meillekin pahaa, isä, jos menemme niiden luokse?»

»Monet heimot ovat sangen hyväntahtoisia ja ystävällisiä», vastasi isä,
»ja elävät rauhassa eurooppalaisten kanssa. Mutta on myöskin olemassa
useita, jotka eivät suvaitse eurooppalaisia, ja jotka niin paljon kuin
mahdollista estävät valko-ihoisia tulemasta heidän luokseen. Näitä
nimitetään vihamielisiksi heimoiksi, ja niiltä täytyy tarkoin varoa
itsensä.»

»Mutta miksi sitten matkustavat valkoihoiset niiden luokse?»
kysyi pikku Maria. »Koska ne ovat niin pahoja, niin tarvitsee
heidän ainoastaan pysyä kotonaan; emme me tahdo olla niiden kanssa
tekemisissä, kunhan ne vaan eivät tule meidän luoksemme.»

»Sen vuoksi emme me menekään niiden luo sotimaan», vastasi isä, »vaan
ainoastaan käydäksemme kauppaa niiden kanssa.»

»Käydä kauppaa — mitä se on?»

»Sillä tarkoitetaan sitä, kun eri kansat tai ihmiset ylipäänsä
toisiltansa rahalla ostavat tavaroita, joita tarvitsevat, eivätkä voi
pitää varastossa, taikka sitten vaihettavat niitä itselleen toisilla
tavaroilla. Viimeksimainittua nimitetään sen vuoksi erityisellä nimellä
vaihtokaupaksi.

»Ottakaammepa esimerkki. Me tarvitsemme muun muassa kahvia, teetä,
ryytejä, riisiä ja paljon sellaista, mitä ei meillä kasva. Sen vuoksi
kulkevat aluksemme etäisiin maanosiin, joista voivat saada sellaisia
tarpeita, ja antavat näiden maiden asukkaille joko rahoja taikka sitten
vaatteita, karttuuneja, villatavaroita, veitsiä, peilejä tai muita
kapineita, joita valko-ihoiset osaavat valmistaa.

»Paitsi näitä aluksia, jotka käyvät kauppaa, ja joita nimitetään
kauppalaivoiksi, kulkee merellä vielä toisiakin, joilla osaksi on
tehtävänä käydä vieraissa maissa ja kuljettaa kirjeitä meidän ja
niiden välillä. Tiedätte kaiketi, kuinka säännöllisesti posti kulkee
tässä maassa, ja kuinka sekä ihmiset että paketit ja kirjeet nopeasti
pääsevät paikasta toiseen. Ne laivat, jotka äsken mainitsin, ovat
merellä samaa, mitä posti maalla, ja sen vuoksi nimitetään niitä posti-
tai pakettilaivoiksi. Ne tekevät säännölliset kulkuvuoronsa ja kulkevat
edestakaisin niiden paikkojen välillä, joita varten ne ovat määrätyt.

»Samoin kuin maalla on poliiseja ja sotamiehiä, joiden tulee
valvoa, ett’ei kukaan riko hyvää järjestystä vastaan, on merelläkin
laivoja, joissa on kanuunoita ja sotamiehiä; nämä laivat purjehtivat
edestakaisin eri merillä, suojellen kauppa- ja postilaivoja
merirosvoilta, ja niitä nimitetään _sotalaivoiksi_.»

»Mutta mitenkä merellä voi olla rosvoja, isä?» kysyi Maria. »Mihin
voivat he piiloutua?»

»Pahoja ihmisiä, rakas lapsi, on kaikkialla, kaikissa kansakunnissa,
merellä yhtä hyvin kuin maalla. Mutta merellä he todellakaan eivät
voi mennä piiloon, vaan täytyy heidän kulkea laivoilla samoin kuin
niidenkin, joiden kimppuun he hyökkäävät. Mutta meri on hyvin iso; ja
kun he näkevät sotalaivan tulevan, koettavat he purjehtia tiehensä niin
pian kuin mahdollista.»

»Mutta ei suinkaan merellä ole mitään varastamista, isä?» kysyi Frits.

»Miksi ei? Kulkeehan merellä kauppalaivoja, joilla usein on erittäin
arvokas lasti taikka sitten puhdasta rahaa, minkä merirosvot kernaasti
tahtoisivat saada haltuunsa. Tuollaisilla pahoilla ihmisillä oli myös
ennen tapana viedä neekerejä Afriikan rannikolta Ameriikkaan ja myydä
niitä sinne orjiksi. Kun sotalaivat tapasivat tuollaisia laivoja,
joissa oli onnettomia orjaparkoja, päästivät he nuo mustat ihmiset
vapauteen ja rankaisivat niitä valko-ihoisia, jotka olivat menetelleet
niin rikoksellisesti.»

»Mitä orjat ovat, isä?» kysyi Frits,

»Orjat ovat ihmisiä, joilta on riistetty Jumalan heille antama vapaus,
ja joita muut ihmiset myyvät kuin eläimiä ja pakoittavat työhön.»

»Ne ovat kai olleet villejä, jotka siten ovat tehneet?» kysyi Frits.

»Eivät, lapseni. Villitkin kansat tosin joskus tekevät orjiksi muita
ihmisiä, jotka he ovat sodassa vanginneet; mutta valitettavasti ovat
valko-ihoiset, mitä tähän asiaan tulee, olleet villejä paljon pahemmat.
Mutta nyt luulen olevan ajan mennä makuulle, ja Maria on jo istunut
ylhäällä kauvemmin, kuin hänelle on hyödyllistä. Lasten tulee mennä
aikaisin maata, niin että he jaksavat nousta ylös hyvissä ajoin aamulla
sekä olla virkkuja ja reippaita.»

Näin sanoen isä otti kartan ja pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon.
Frits ei koko yönä nähnyt unta muusta, kuin sotalaivoista, jotka
ajoivat takaa merirosvoja.



KYMMENES LUKU.

MITKÄ OVAT KYLMÄT, MITKÄ LÄMPIMÄT MAAT MAAILMASSA?

Seuraava päivä oli sunnuntai. Koska sää ei näyttänyt erittäin
lupaavalta, eivät vanhemmat olleet katsoneet voivansa lähteä
aamupäivällä kävelemään ja ottaa lapsia mukaan, kuten muuten oli tapana.

Frits, jonka pää vielä oli täynnä sitä, mitä isä oli kertonut
edellisenä päivänä, kulutti kuitenkin aikaansa miten parhaiten
taisi. Suuri pöytä sai nyt kuvata valtamerta; tähän rakensi hän
kirjoista maanosat, teki paperista suuria sotalaivoja, joilla hänen
tinasotamiehensä purjehtivat, ja asetti eri maanosiin neekerien,
intiaanien ja muiden villien sijasta mustia ja ruskeita papuja.
Merirosvoistakaan ei ollut puutetta. Pähkinänkuorissaan kulkivat
he Afriikan rannikolle ja ryöstivät mustia ihmisiä, jonka jälkeen
sotalaivat alkoivat ajaa heitä takaa, saavuttivat heidät, heittivät
pahat rosvot mereen ja veivät musta-ihoiset raukat takaisin kotiin,
missä riemuitsevat omaiset ottivat heidät vastaan.

Jotta hän voisi rakentaa maanosat kunnollisesti, oli isän jälleen
täytynyt antaa hänelle kartta; ja nyt tapahtui matkustaminen
pääasiallisesti Afriikan ja Ameriikan välillä. Mutta eräs merirosvo
purjehti myös Ameriikan eteläisen niemen ympäri saarien keskelle, ja
sotalaivoilla oli hirveä työ, ennen kun vihdoin onnistuivat saamaan
hänet vangiksi.

Frits oli eteläisessä jäämeressä huomannut tuon punaisen maan, joka
näyttää hyvin pitkältä, suurelta saarelta. Hän antoi parin laivansa
laskea maihin; mutta kun hän ei tietänyt, keitä asui saarella ja miltä
siellä näytti, niin juoksi hän isän luo, joka istui lukien viereisessä
huoneessa, ja pyysi häntä sanomaan, mikä maa se on ja asuuko siellä
kilttejä ihmisiä.

Maria, joka uskollisesti avusti veljeään leikissä, oli myös tullut
huoneeseen, saadakseen kuulla hiukkasen tuosta ihmeellisestä maasta.

»Tuolla alhaalla oleva punainen maa», sanoi isä, »joka on niin lähellä
etelänapaa, on kentiesi saari; se on seikka, josta ei vielä olla aivan
selvillä. No, sano, Frits, luuletko, että tuossa maassa on hyvin
lämmin, vaiko hyvin kylmä?»

»Varmaankin hyvin kylmä, isä», vastasi Frits; »sillä sehän on niin
alhaalla päiväntasaajasta, ja isä on kertonut, että molempien napojen
luona on hyvin kylmä.»

»Aivan oikein, poikani. Tähän asti siellä ei olekaan tavattu mitään
muuta, kuin jäävuoria, jotapaitsi on päästy varmuuteen siitä, että jään
alla monin paikoin on kiinteätä maata. Tuolla alhaalla oleva punainen
kaistale ei sen vuoksi merkitse mitään muuta, kuin että sillä paikalla,
johon se ulettuu, otaksutaan olevan maata, ja ett’ei siellä voida
päästä eteenpäin. Mutta ihmisiä ei siellä näytä olevan; eivätkä he
voisikaan kestää siellä vallitsevaa kovaa pakkasta.»

»Mutta miksi menevät laivat sinne, kun siellä on niin kylmä?» kysyi
Frits. »Eiväthän ne voi mitään ostaa sieltä, eikä suinkaan siellä
mitään merirosvojakaan ole.»

»Ei, poikani», vastasi isä; »siinä kyllä olet oikeassa. Mutta näetkös,
on tapana silloin tällöin lähettää sotalaiva kaukaisiin seutuihin
lähemmin tutkimaan vielä jotensakin tuntemattomia maita, toisin sanoen
on tapana lähettää laivoja löytöretkille. Nämä laivat purjehtivat
silloin kaikkiin sellaisiin paikkoihin, missä ei kukaan muu ole ollut
ennen heitä, ottavat selon siitä, missä asemassa eri maat ovat, keitä
ihmisiä niissä asuu, minkälaisia eläimiä, puita ja kasveja niissä
on. Kun merenkulkijat sitten tulevat kotiin, merkitsevät he tämän
karttoihin ja kertovat kirjoissa, mitä ovat nähneet ja löytäneet.»

»Oi, miten oivallista!» huudahti Frits; »kuinka kernaasti tahtoisinkaan
kerran lähteä mukaan!»

»Niin, kyllähän laivat tekevät sekä ihanoita että pitkiä matkoja»,
sanoi isä. »Monta eri kansaa ja maata saavat he niillä nähdä; mutta
sittenpä täytyykin heidän usein kulkea merta monta pitkää vuotta,
saavat taistella useata ankaraa myrskyä vastaan, kohdata monia vaaroja
ja kestää monta vaivaa ja vastusta.»

»Mutta kun villit lähtevät tuollaiseen kylmään maahan, isä, niin
pukevat he kaiketi vaatteet ylleen?» kysyi Maria; »muutenhan heitä
viluttaisi vallan hirveästi.»

»Villit eivät sinne lähde», vastasi isä, »ainakin vain hyvin harvoin,
ja silloin aina eurooppalaisissa laivoissa, joissa heillä kyllä on
lämpimät vaatteet yllään. Villit, etenkin sellaiset, jotka asuvat
lämpimässä ilmanalassa, eivät matkustelekaan juuri paljon, vaan pysyvät
melkein aina niissä maissa, jotka Jumala on heille asuinpaikoiksi
osoittanut. Ne, jotka aina lapsuudesta pitäin ovat asuneet hyvin
kylmässä maassa, eivät näet hevin voisi kestää sitä kovaa kuumuutta,
mikä vallitsee kääntöpiirien välillä, kun taas toiset, jotka ovat
syntyneet kääntöpiirien välillä, kammovat pakkasta vielä enemmän.

»Ainoastaan me, jotka elämme _lauhkeassa_ ilmanalassa, s.o.
sellaisessa, joka ei ole liian kylmä eikä liian lämmin, voimme lähteä
minne tahdomme ja voimme kaikkialla hyvin, tai ainakin voimme sietää
vierasta ilmanalaa. Sen vuoksi tapaakin eurooppalaisia hajaantuneina
yli koko asutun maan, päiväntasaajan alla yhtä hyvin kuin napamerillä,
jonne he usein lähtevät laivoissaan pyydystämään valaita.»

»Pelkästään valaita pyydystämäänkö, isä?»

»Niin, yksinomaan sitä varten. Valaan rasva keitetään traaniksi, jota
laivat sitten tuovat mukanaan Eurooppaan ja muihinkin maanosiin, jotta
ihmiset niissä saavat käyttää sitä tarpeisiinsa.»

»Niin, mutta eiväthän he silloin, kun meri on jäässä, voine purjehtia
sinne laivoillansa?» huomautti Frits.

»Tiedäthän sinä, että tuolla ylhäälläkin on kesä, joskin lyhyt»,
muistutti isä. »Tuleepa tänä aikana viheriäistäkin, ja ruohot ja
kukat tulevat näkyviin. Tätä ei tosin kestä kauvan, mutta toki niin
kauvan, että suuri osa jäästä ehtii sulaa; ja tätä aikaa käyttävät
laivat hyväkseen purjehtiakseen sinne. Kun sitten tulee jälleen kylmä,
kiiruhtavat he niin paljon, kuin mahdollista päästäkseen pois sieltä ja
tullakseen lämpimämpään ilmanalaan.»

»Se on järkevästi tehty», vakuutti pikku Maria; »sen minäkin tekisin
heidän sijassaan. Talvella on niin rumaa ja ilkeätä; heti kun menee
ulos, rupeaa paleltamaan.»

»Niin, mutta rakas lapsi, eikö talvessa ole paljon sellaistakin, mikä
on kaunista ja hupaista?» kysyi isä. »Etkö esim. mielelläsi aja reellä?
Ja eikö ole ihanaa, kun lumi valkoisen kimmeltävänä ketoja verhoo?»

»Kyllä, onpa kylläkin», vastasi Maria; »mutta silloin on myöskin niin
kylmä, puissa ei ole lehtiä, eikä myöskään näe viheriäisiä niittyjä tai
perhosia. Silloinpa on kevät hyvin paljon kauniimpi, kun kaikki alkaa
jälleen vihertää, kun pääskyset tulevat ja pikkulinnut, jotka laulavat
niin kauniisti.»

»Minä pidän eniten keväästä», vakuutti Frits; »sillä suvella on usein
niin kauhean kuuma.»

»Niin, mutta katsokaahan, lapseni, teidän on myöskin iloittava
talvesta», sanoi isä; »sillä talvetta ei meillä olisi kevättäkään.»

»Eikö niillä ihmisillä, jotka asuvat lämpimissä maissa, ole _ollenkaan_
kevättä, isä?» kysyi Frits.

»Ei, lapseni, sitä ei heillä ole», vastasi isä. »Kevät voi esiintyä
ainoastaan niissä maissa, joissa on talvi, ja joissa talven aikana
puut lakastuvat eli nukkuvat. Sitten, keväällä, saavat ne uutta mehua
eli mäihää, kuten sitä nimitetään, alkavat uudelleen kostua, ja kaikki
ympärillämme peittyy nyt nuoreen vihannuuteen. Me pidämme keväästä
niin paljon sen vuoksi, että kaikki silloin herää jälleen eloon, ja
sen vuoksi, että muuttolinnut, jotka jättivät meidät syksyllä, silloin
palaavat takaisin. Emme ole nähneet niitä koko pitkän talven aikana; ne
ovat meille sen vuoksi kahta vertaa rakkaammat, ja me oikein ikävöimme
sitä päivää, jolloin saamme ne takaisin. Jos ne aina pysyisivät meidän
luonamme, niin että ne aina olisivat silmiemme edessä, niin vähät
me niistä välittäisimme. Katso vaan varpusia. Jos katselet varpusta
tarkoin, niin huomaat, että sekin on pienoinen, hyvin soma lintu; mutta
me emme siitä välitä, syystä että aina näemme sen läheisyydessämme
kaiken vuotta. Pääskysistä sitä vastoin iloitsemme.

»Samoin on laita puiden ja kasvien. Puut lämpöisissä maissa ovat tosin
hyvin kauniita, ja niillä on myös komeita kukkia; mutta ihmiset eivät
siellä kuitenkaan tunne _sitä_ iloa, jota me tunnemme ensimmäisistä
vuokoistamme, siitä syystä, että kukat ajan mittaan käyvät heille
tykkänään jokapäiväisiksi ja tavallisiksi.

»Ainoastaan puutteen kautta me opimme oikein pitämään arvossa sitä
hyvää, mitä Jumala on meille antanut niin runsain määrin. Vasta kun
ihminen kerran on ollut sairaana, oppii hän käsittämään, miten suuri
syy meillä on kiittää Jumalaa siitä parhaasta, mikä meille voidaan
antaa, nimittäin hyvästä terveydestä. — Sen vuoksi onkin se ainoastaan
tuon pitkän, kylmän talven takia, kun me täydestä sydämestämme
tunnemme, kuinka kaunis kevät on, kuinka ihanaa on kesällä ja syksyllä,
kun hedelmät kypsyvät. Sen vuoksi, rakkaat lapset, tulee teidän tyytyä
talveenkin, jolloin teidän jonkun aikaa täytyy olla vailla sitä, mikä
on hyvää ja hupaista. Kevät jälleen korvaa kaikki, ja me nautimme ja
iloitsemme sitä enemmän.»

»Ei kait niillä, jotka asuvat lämpimissä maissa, ole aavistustakaan
siitä, miltä lumi ja jää näyttävät?» kysyi Frits. »Ajatelkaas, kuinka
he hämmästyisivät, jos joskus tulisivat luoksemme keskellä talvea!»

»Lämpimässäkin maassa voi olla lunta», ilmoitti isä, »kun siellä vaan
on oikein korkeita vuoria.»

»Mutta jos aurinko paistaa niin lämpimästi, niin sulaahan lumi heti?»
huomautti Maria.

»Ei oikein korkeilla vuorilla, lapseni», vastasi isä; »ilma on siellä
hyvin ohutta, mikä vaikuttaa sen, ett’ei lumi voi sulaa. Sen jo
tiedätte, että ilmalla on painoa. Niin kevyttä kuin ilma onkin, on
sillä kuitenkin painonsa, vaikkakin hyvin vähäinen. Raskaampi ilma
pyrkii alaspäin, kevyin ja ohuin ilma on korkeudessa, raskaamman
yläpuolella.

»_Miksi_ niin on, sitä en voi selittää teille; te olette vielä liian
nuoret voidaksenne oikein ymmärtää tämän asian. Sen kuitenkin tahdon
teille sanoa, ett’ei hyvin ohuessa ilmassa koskaan voi olla lämmin.
Sen vuoksi pysyy lumi sangen korkeilla vuorilla keskellä kuuminta
kesääkin. Siellä ei näet koskaan tule niin lämmin, että se voisi
sulaa. Niinpä esim. on maa, joka on Euroopassa, kaukana meistä,
nimittäin Sveitsi. Tässä maassa on tavattoman korkeita vuoria, joita
nimitetään _Alpeiksi_. Monella näistä vuorista pysyy lumi kaiken kesää
korkeimmilla huipuilla; ovatpa monet paikat kokonaan jään peitossa
ja nimitetään _jäätiköiksi_. Paistakoonpa nyt aurinko miten kuumasti
tahansa alhaalla laaksoissa, niin pysyy lumi kuitenkin edelleen noilla
korkeilla vuorilla juuri sen vuoksi, että ilma on niin ohutta, että
vain pieni osa lumesta sulaa suvella.»

»Siis voidaan siellä kulkea lumessa keskellä suvea?» kysyi Frits.

»Kyllä, lapseni; viherjöiviltä nurmikoilta voidaan nousta kylmän lumen
luo ja heti takaisin taas lumen luota nurmikolle, jos niin tahdotaan.
Näillä main voidaan sanoa suven ja talven olevan aivan vieretysten,
ilman kevättä tai syksyä välillään. Mutta sitä vuorenkukkulaa, jolla on
niin kylmä, ett’ei lumi koskaan sula, vaan pysyy koko suven, nimitetään
_lumirajaksi_.»

»Voiko päiväntasaajan luonakin olla lunta?» kysyi Frits.

»Voipa kylläkin», vastasi isä, »nimittäin sellaisilla paikoilla
lämpimissä maissa, missä on _tavattoman korkeita_ vuoria. Lumiraja
ei, kuten helposti voitte ajatella, ole yhtä korkealla joka osassa
maailmaa. Maassa, jossa jo yleensä vallitsee kova kylmyys, ei tarvitse
nousta yhtä korkealle saapuakseen lumirajalle, kuin lämpimässä maassa;
ja äärimmäisten napojen luona ulettuu lumiraja aina maahan asti. Ne
piirit näet, jotka näemme vedetyiksi tuohon kartalle, ja joihin nimet
Pohjoisnapa ja Etelänapa on kirjoitettu; ovat ikuisen lumen ja jään
peitossa, eikä yksikään ihminen vielä ole niihin jalallaan astunut.
Siellä vallitsee ikuinen, kuollut talvi, emmekä me edes tiedä, elääkö
siellä mikään eläinsuku.

»Siellä ulettuu siis, kuten äsken sanoin, lumiraja aina maahan asti.
Täällä tarvitsisi meidän, jos se muuten olisi mahdollista, nousta kaksi
tai kolmetuhatta jalkaa korkealle, ennen kun tulisimme paikkoihin,
joissa lumi pysyy suvellakin sulamatta. Kääntöpiirien välillä taas
täytyy vuoren olla vähintään viiden- tai kuudentoista tuhannen jalan
korkuisen, siis hyvin korkean, jotta lumi voi sillä pysyä sulamatta.

»Näette siis, lapseni, ett’eivät enemmän tai vähemmän suoraan lankeavat
auringonsäteet ratkaise maan isompaa tai pienempää lämpömäärää,
vaan että myöskin korkeus tai ylipäänsä maan asema on tässä asiassa
määrääjänä. On olemassa lämpimiä maita, joissa on hyvin korkeita
vuoria. Voi silloin sattua, että niiden juurella ollaan kääntöpiirien
välillä, n.s. _tropiikeissa_, puolivälissä niiden korkeutta tavataan
lauhkea ilmanala kaikkine kasvullisuuksineen, ja huipulla lunta, joka
ei koskaan sula.»

»Onko vuorillakin juuret, isä?» kysyi pikku Maria nauraen.

»Ei, rakas lapsi», vastasi isä, »mutta vuoren _juureksi_ nimitetään
jokapäiväisessä puheessa sitä osaa vuoresta, joka on lähinnä maata,
tai toisin sanoen sitä paikkaa, mistä vuori alkaa. Vuoren muuta osaa
nimitetään _rinteeksi_ tai, jos se on hyvin jyrkkä, _vuorenseinämäksi_,
ylintä osaa nimitetään vuoren huipuksi. Kun useita vuoria on
vieretysten, muodostaen pitkän rivin, niin sanotun jonon, nimitetään
tätä vuorijonoksi; kun tällä vuorijonolla on suuria, tasaisia
lakeuksia, kuten useinkin on laita, nimitetään niitä _ylätasangoiksi_.»

»Sanokaa, isä», kysyi Frits, »eikö myöskin puun alinta osaa nimitetä
juureksi?»

»Kyllä, aivan oikein, poikani, ja yläosaa nimitetään latvaksi.»

»Ei suinkaan lumirajan yläpuolella asu ihmisiä?» kysyi Frits. »Eikä
eläimiäkään, sillä koska ne niin helposti voivat tulla alas sinne,
missä on vihantaa, niin eivät kai ne viitsi jäädä lumen keskelle.»

»Vuoristossa ei tosin asu ihmisiä lumirajan yläpuolella», vastasi isä,
»vaikkakin ylhäällä pohjolassa useita villejä kansanheimoja asustaa
siellä, missä on ainoastaan hyvin lyhyt suvi. Mutta eläimiä elää
lumirajan yläpuolellakin vuoristossa; sillä on olemassa monta luotua
olentoa, jotka varsin helposti voivat sietää tuota ankaraa pakkasta, ja
jotka näkyvät erittäin hyvin viihtyvän lumessa ja jäässä. Niinpä esim.
elää jääkarhu ja monta muuta eläintä kaukana pohjoisessa jään ja lumen
keskellä; ja vuoriseuduissa asustaa eräs hyvin kaunis lintu, nimittäin
riekko, joka kuuluu kanansukuun, ja joka ei milloinkaan jätä lunta tai
ainakin mieluimmin etsii sellaisia paikkoja, joissa on lunta. Jumala on
laatinut kaikki niin viisaasti ja ihanasti, eikä ainoastaan osoittanut
kullekin luodulle olennolle sen paikan tässä maailmassa, vaan myöskin
antanut sille sellaisia kykyjä ja ominaisuuksia, että se löytää sieltä
ravintonsa ja tulee toimeen.

»Mutta ihmisellä on vielä suurempi etuus siinä, että hän osaa
sovelluttaa pukunsa mitä kylmimmän ilmanalan mukaan, minkä vuoksi hän
voi elää korkealla kylmässäkin ilmavyöhykkeessä.»

»Mutta miksi siis, kun on niin kylmä, ihmisraukat pysyvät kaukana
pohjoisessa?» kysyi Frits. »Jos he kulkisivat hiukan etelämmäksi, niin
voisivat he päästä parempaan ilmanalaan.»

»Totta kyllä, mutta sittenkään he eivät sitä tee. Tahtoisitko sinä
mielelläsi mennä pois täältä, meidän kaikkien luota, meidän talostamme
ja puutarhastamme, niin kauvas pois, ett’et koskaan voisi tulla
takaisin?»

Frits empi vastata ja katsoi isään. Tämä oli jotakin, jota hän ei ollut
tullut ajatelleeksi.

»Kyllä», vastasi hän vihdoin, »jos _te_ kaikki tulisitte mukaan.»

»Todellakin!» sanoi isä. »Mutta sinä unhoitat, että äidilläsi vielä
on elossa vanhemmat, joita hän yhtä vähän tahtoisi hyljätä, kuin sinä
meitä.»

»Äidin-isän ja äidin-äidin täytyy myös tulla mukaan, sanoi Frits.

»Mutta sinä unhoitat, että he ovat vanhat ja tuskin kestäisivät pitkän
matkan kaikkia vaivoja. Sitäpaitsi on äidin-äidillä elossa sisar, jota
hän ei varmaankaan mielellään jättäisi. Näetkös, poikani, tällä tavoin
me riipumme kiinni kotipaikallamme monesta meille rakkaasta olennosta,
joita emme mielellämme tahtoisi jättää; ja itse sitä maata, josta
olemme kotoisin, olemme oppineet rakastamaan sen vuoksi, että se on
isänmaamme. Paikka, jossa olette viettäneet lapsuutenne ja nuoruutenne,
pysyy teille sitten aina rakkaana; ja tämä meidän rakkautemme
isänmaahan on ihanimpia lahjoja, mitä hyvä Jumala on meille antanut.»

»Mutta nuo ihmisethän, isä, jotka äskettäin kohtasimme, menivät
Amerikkaan, ja heillä oli lapsensa mukanaan.»

»Niin, poikani, se on kyllä totta, ja joka vuosi vaeltaa monta ihmistä,
s.o. toisin sanoen, siirtyy toiseen maahan, siellä perustaakseen
itselleen uuden kodin. Mutta kenpä tietää, miten vaikeata, miten
tuskallista on heille ollut, ennen kun he ovat voineet tulla tähän
päätökseen? Miten usein tulevatkaan he kaukana vieraassa maassa
ajatelleeksi sitä, mikä täällä oli heille rakasta, ja mitä he kenties!
eivät enään koskaan saa nähdä!»

»Mutta miksi siis menevät he matkoihinsa?» kysyi pikku Maria.

»Varmaankin vaan siksi, lapseni», vastasi isä, »ett’ei mies ansainnut
täällä kotona tarpeeksi, voidakseen, hankkia ruokaa ja vaatteita
omaisillensa. Monen köyhän ihmisen täytyy tehdä kovasti työtä, ja
jos heillä vielä lisäksi on suuri perhe, paljon lapsia, käynee
kylläkin vaikeaksi rehellisesti ja kunnollisesti pitää huolta heistä
kaikista. Vieraassa maassa, missä maa ei vielä ole niin kallista ja
elintarpeetkin ovat halvempia kuin meillä, voivat he tulla toimeen
paremmin, sitä he ainakin toivovat, ja sen vuoksi he jättävät isänmaan
ja tekevät tuon pitkän, vaivaloisen matkan.

»Mutta on olemassa toisiakin ihmisiä, jotka matkustavat sen vuoksi,
että he tahtovat oppia tuntemaan vähän enemmän meidän suurta, kaunista
maailmaamme. Ja te voitte olla vakuutetut siitä, että nähtävänä on
monta sekä kaunista että ihmeellistä asiaa.

»Eivät ainoastaan vieraat, värilliset ihmiset omituisine tapoinensa
herätä mielenkiintoamme, vaan myöskin monet harvinaiset, villit ja
kesyt eläimet, joita siellä tavataan, ja joista te silloin tällöin
lienette nähneet muutamia häkissä täällä Euroopassa, esim. leijonia,
tiikerejä, elehvantteja, apinoita ja papukaijoja. Kasvikuntakin on
luonnollisesti aivan toinen, kuin meillä. Lämpimissä maissa etenkin
kasvavat nuo ihanat puut, joita nimitetään palmuiksi, kookkaine,
hoikkine runkoineen, joilla ainoastaan latvassaan on leveitä,
erinomaisen kauniita lehtiä ja usein koko kimppu makeita, mehukkaita
hedelmiä. Sitten on tultasyökseviä vuoria, suunnattomia metsiä, suuria
jokia, laajoja tasankoja, joilla asustaa laumoittain villieläimiä, ja
tuhansia muita asioita, joita tuntemaan oppiessanne te tulette saamaan
paljon hauskuutta.

»Mutta tänään ei meillä enään ole aikaa kertoa kaikesta tästä. Mutta
jos teitä on miellyttänyt se, mitä minulla viime päivinä on ollut
kerrottavana teille meidän maapallostamme, ja haluatte kuulla lisää,
niin tahdon kernaasti kertoa teille niin pitkälti kuin tietoni
ulettuvat.

»Nyt on teillä ainakin käsitys maasta kokonaisuudessaan. Te tiedätte,
missä asennossa eri maanosat ja meret ovat. Lisäksi tiedätte, miksi
muutamissa maissa on kylmä, toisissa kuuma. Voimme nyt siirtyä eri
maanosiin ja puhua niistä vuoron perään.»

»Silloinpa kertoo isä meille myöskin Austraaliasta ja saarista — eikö
niin, isä?» kysyi Frits.

»Kyllä, kaikista maista, mitä maan päällä on», vastasi isä, »samoinkuin
siitä maanosasta, jossa me asumme, ja josta te vasta tiedätte niin
vähän, nimittäin Euroopasta. Sitten me kerromme Ameriikasta, Aasiasta,
Afriikasta, Austraaliasta ja Polyneesiasta, kääntöpiireistä ja
Jäämerestä; ja silloin te opitte oivaltamaan, miten ihmeellisesti
Jumala on jakanut maan ja asettanut sekä ihmiset ja eläimet että kasvit
kunkin oikealle paikallensa, josta ne ovat kotoisin, ja jossa ne voivat
kasvaa ja rehoittaa.

»Sen jälkeen, mitä nyt olen teille kertonut, tulette varmaankin paljoa
helpommin ja paremmin käsittämään loput, ja jos se teitä huvittaa, niin
saatte vähitellen oppia tuntemaan koko maan.»




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maailma pienoiskoossa : Hupaisia ja opettavaisia kuvauksia maista ja kansoista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.