Title: Siirtolaisen elämän vaiheet; Haaksirikon jälkeen : Kaksi kertomusta Austraaliasta
Author: Listner, Karl, Gerstäcker, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Siirtolaisen elämän vaiheet; Haaksirikon jälkeen : Kaksi kertomusta Austraaliasta" ***


SIIRTOLAISEN ELÄMÄN VAIHEET; HAAKSIRIKON JÄLKEEN

Kaksi kertomusta Austraaliasta


Kertonut

KARL LISTNER ja FRIEDRICH GERSTÄCKER


Suomensi A. R—st



Jyväskylässä,
Weilin ja Göös’in kirjapainossa ja kustantama,
1875.



SISÄLLYS:

 I. Siirtolaisen elämän vaiheet
II. haaksirikon jälkeen
    1. Parkaasi.
    2. Raittiin veden etsiminen.
    3. Tappelu villien kanssa.
    4. Venheen vartiat.
    5. Partiokunta.



I.

SIIRTOLAISEN ELÄMÄN VAIHEET

Kirj. Kaarle Listner



Lokakuun 19 p. 1857 laski laiva Ohio Bremenin rannasta väljemmälle
vedelle ankkuriin. Siinä oli 150 matkustajaa, suurimmaksi osaksi
nuorta väkeä, jotka olivat keräytyneet ympäri Saksanmaata, voidakseen
kaukaisessa Austraaliassa hankkia itselleen kodon ja koetella onneansa.
Laivaväkeä oli 18 henkeä, lastina oli suurimmaksi osaksi viiniä,
väkeviä juomia ynnä sikaria ja oli laiva määrätty menemään Adelaide'n
kaupunkiin etelä-Austraaliassa. Katteini, pöyhkeä, mutta kunnollinen
merimies, tuli laivaan, luki meidän nimemme, tarkasti laivansa miehet
ja kaski pitämään kaikki varuilla, koska laiva nousuveden tultua
lähtisi purjehtimaan.

Tämä oli meille kaikille tärkeä hetki. Edessämme oli vanha rakas
isänmaamme, josta meidän nyt piti erota. Laskeva aurinko kultasi vielä
kerran, ehkäpä meidän nähden viimisen kerran, sen kukkulat ja vuoret,
laaksoihin laskeutuivat hämärän varjot ja hitaasti ilmestyivät tähdet
taivaalle, nekin ikäänkuin hymyillyksensä meille viimisen surullisen
jäähyväisensä. Laiva pyöri ankkurinsa ympäri ja ainoastaan veden
loriseminen ja laivavahdin askeleet kannella häiritsivät hiljaisuutta
tänä iltana, joka meille oli viimeinen vanhassa isänmaassamme.
Edessämme oli neljä tuhatta maantieteellistä penikulmaa, jotka meidän
oli kulottava ja tänä jäähyväishetkenä lähetti moni rukouksen Hänelle,
jonka kädessä onnemme ja onnettomuutemme, elämämme ja kuolemamme olivat.

Ennen päivän koittoa seuraavana aamuna nostettiin ankkuri. Sitä
tehdessä lauloivat merimiehet iloisen laulun, myötätuuli täytti
purjeet ja upea kuin joutsen kulki laiva Weser-virtaa myöten alas
vaaleanvihreään, vahtoisaan Pohjanmereen. Kiikarilla voi vielä nähdä
maata, joka kohta kuitenki katosi näkymättömiin.

Merta kulkevien pahin vaiva meritauti alkaa samalla kun laivakin
rupeaa heilumaan ja ilmoittaikse päänkivistyksellä, tuimeltamisella
ja oksennuksella. Harvaan matkustajaan tämä tauti on tarttumatta ja
useammat sairastavat sitä monta viikkoa, siksi kun ruumis tottuu laivan
keinumiseen; kuitenki oli meillä laivassa matkustajia, erittäinki
naisia, joita tauti koko matkan vaivasi. Tätä vastaan ei ole mitään
parannuskeinoa ja paras aina on niin paljon kuin mahdollista liikkua
kannella kuin myös peseytyä merivedellä ynnä juoda sitä, ja on se keino
tehnyt minulle ja monelle muulle paljo hyötyä.

Laivassa saatava ruoka ei tyydytä ja erittäinki ei meistä tahtoneet
maistaa ne kovat korput, nimeltä "ankkuripuut", joita kävi syöminen
ainoastaan siten, että ne vedessä liotettiin. Muuta keinoa ei
kuitenkaan ole, kuin mukautua tähän, josta Humboldt'kin jo sanoo: "Se,
joka polun tai maantien puutteessa täytyy meritse matkustaa, ei saa
valittaa sen vastuksia ja vaivaloisuuksia."

Merimatkustuksen yksitoikkoisuus ja ikävyys tulee erittäin tuntuvaksi
ja usein tuskalliseksikin, kun kova ilma tahi tyyni tulee. Tyvenellä
ilmalla on tasainen meri ison peilin kalttainen, laiva pysyy
paikallaan, purjeet riippuvat velttoina mastoissa ja tämä paikalla
pysyminen nulostuttaa mielen. Mutta toisenlaiseksi muuttuu laivamiesten
ja matkustajain luonto, kun tuuli puhaltaa purjeisin, laiva kulkee
kolme tahi neljä penikulmaa tunnissa, kun vesi vaahtoaa kokassa ja
se vako, jonka laiva kyntää suolaiseen aaltoon, kirkkaalla näkyy
penikulman pitkältä.

Matkustajain askaroimisella tällä pitkällä matkalla oli ainoastaan
tarkoituksena lyhentää aikaa ja poistaa ikävää. Luettiin, soitettiin ja
tarkastettiin vesilintuja, jotka kiertelivät laivan ympäri; suuruutensa
ja nopean lentonsa puolesta oli albatrossi erittäin merkillinen. Tämä
lintu, jota etenkin tapasimme Atlantin valtameressä, on likemmä 10
jalkaa yhdestä siivennenästä toiseen ja on erittäin huokea pyytää;
se näkyi enimmiten elävän laivasta viskatuista ruo'an jätteistä.
Me pyysimme lintua siten, että heitimme sille koukkuun kiinnitetyn
lihapalan.

Jalon näyn tarjosi aina auringon nousu ja lasku; viehättävän ihanaa
oli se päiväntasaajan alla ja tropiikien seuduilla, jossa pilvet
muodostivat kaikenmoisia muotoja ja haamuja. Erittäinki mieltä
hurmauttava oli auringon lasku.

Kun laivat kohtaavat toisiansa, tervehtivät he lippujen mastoon
vetämisellä ja likenevät toisiaan niin paljon, että puhetorven kautta
voivat keskustella. Tavallisimmat kysymykset ovat: "mistä tuletta?
mikin? mitä uutisia? mimmoinen tuuli ja ilma teillä on ollut?"
Tämmöiset ja monet muut kysymykset vastataan joko samalla tavalla tahi
merkkein kautta yhtä nopeasti kuin ne tehdäänkin.

Auringon laskettua, alkaa kummallinen näky, sillä koko merenpinta
loistaa himmeällä valolla. Syytä tähän kummalliseen ilmiöön ei
vielä varmaan tiedetä; luultavasti syntyy se lukemattomista
infusioni-eläimistä, jotka elävät meressä. Usein näyttää koko
meri juhlavalkeilla koristetuksi; miljoonia pieniä tulisoittoja
tanssii ja loikkii veden pinnalla, kalat näkyvät selvästi kirkkaan,
pyrstöntapaisen juoman läpi, jonka ne jättävät jälkeensä ja laivan
perästä näyttää jäävän tulinen tie. Kuinka suloinen onkaan semmoinen
hiljainen kuuvalo-yö katsottuna kannelta? Kuinka sopiva ylentämään
mieltä Hänen puoleensa, joka on luonut meren ja kaikki, mitä siinä on;
kuinka tarpeellinen herättämään katsojaa tutkimaan itseään ja kulunutta
elämäänsä! Uneksien katselee silmä avarata kuun valkaisemaa merta,
hartaasti kuuntelee korva vanhan päivettyneen laivamiehen kertomuksia,
ajatukset rientävät ennakolta odotettuun maahan ja lentävät takaisin
rakkaasen isänmaahan, jonka lauluja liikutetuilla, kotikipeillä
sydämillä rupeamme laulamaan.

Tähän saakka olimme saaneet iloita hyvästä tuulesta ja suloisesta
ilmasta; Europa oli takanamme ja iloisesti kiikkui laiva Atlantin
valtameren aalloilla. Ilmapuntari alkoi laskea, semmoisia vesilintuja,
joita siihen saakka emme olleet nähneet, lenteli levottomina mastojen
ympäri, vesi alkoi paisua, kaukaa kuului kolkko ulvonto ja kohina, joka
aina yltyi kovemmaksi, komppassi väänsiin neulallaan vavisten, vanhat
ja kokeneet laivamiehet etsivät myrskyvaatteensa ja katteini tarkasti
jylhänä mustia pilviä, jotka kokoontuivat ylitsemme: katseli myrskyn
enteitä!

Katteinin käskyt täytettiin nopeasti, kaikki purjeet käärittiin ja
myrskypurje, joka on niin tarpeellinen laivan ohjaamisessa, vedettiin
etumastiin. Kaksi kokeneinta laivamiestä menivät perärattaasen, sillä
se pieni ruoteli on ainoa ase tätä pelättävää väkivaltaista vihollista
vastaan; tämän hoitamisessa on laivan joko onni tahi onnettomuus, yksi
ainoa viallinen kierros vaikuttaa, että aallot heittävät laivan kumoon.
Kaikki irtonainen tavara sidottiin nuorilla kiini, kannen luukut
sulettiin ja siten järjestettyinä odotettiin lähestyvää vihollista.

Marraskuun 2 päivän aamuna oli meillä semmoinen näytelmä, jota ei
kukaan unhoita, joka sen näki. Ei mikään maalarin pensseli, ei
mikään kynä taida osapuillekaan kertoa, mitä me tänä aamuna näimme.
Myrskyn raivoaminen, kun se ulvomalla vinkuen mastien ja nuorien
välitse puserti niistä kummallisia, surullisia ääniä, aina syvimmästä
bassoäänestä vienoimpaan ilmaharpun suhinaan, valtameren möyrinä, kun
sen aallot kohosivat korkeiden vuoriharjuin kaltaisiksi ja semmoisina
ryntäsivät vastatusten ja kovalla rytinällä murtuivat hajallensa
antaaksensa tilaa toisille, laivan surkea ruske ja tutina, kun se
vapisi perustuksiinsa saakka, — kaikkea tätä ei voi sanoilla selittää
ja ainoastaan sillä, joka itse on tämmöisessä myrskyssä ollut, on
käsitys tästä jalosta luonnon ilmiöstä.

Ja silloin kun se raivokas suolainen vesi rynnisti vastaamme ja
huumaavalla pauhinalla vyöri vaikeroivan laivan yli, kun aukko aukon
perästä ilmestyi nielemään sitä, silloin näin selvästi, mikä ääretön
ero oli Jumalan ja ihmisen, Luojan ja luodun välillä, silloin tunsin
syvemmin kuin koskaan ennen tomun lapsen voimattomuuden korkean ja
kaikkivaltiaan maailman hallitsian rinnalla.

Myrsky raivosi muutamia päiviä, se vei meiltä monta purjetta ja
osan laivan laidoitusta; kun katteini seuraavana päivänä otti
keskipäiväkorkeuden, huomasi hän pelolla laivan siirtyneen 300
penikulmaa oikealta suunnaltaan.

Matkamme suloisimman osan vietimme tropiikien alla. Yhtämyötäinen
tuuli lievitti kuumuuden auringosta, joka oli pystysuoraan päällämme,
tummansininen, pilvetön taivas kuvastui mereen ja hupaista oli
senlisäksi katsella lentokaloja, jotka laumoissa kohosivat merestä
ja usein läjittäin putosivat laivan kannelle. Nämä kalat ovat sillin
kaltaisia, ehkä vähä pienempiä kuin nämä. Ilmassa käyttävät ne pitkiä
eviänsä siipinä, kuitenkin ainoastaan niin kauvan kun ne ovat märkinä.
Eväin kuivettua putoaa kala jälleen veteen.

Taivas ja sen omituisuudet saavat näiden leveysasteiden alla toisen
muodon. Muutamien minuuttien perästä, sitte kun aurinko, tummansinisenä
pallona, on painunut mereen muuttuu päivä yöksi. Hämärätä ei täällä
ole. Pohjaisella taivaan rannalla häviävät vähitellen ne vanhastaan
tutut tähtitarhat ja niiden sijaan ilmestyy uusia.

Matkaa jatkaessa oli meillä seurana hai-kalojaa ja tulimme tilaisuuteen
pyytääkin yhden semmoisen. Läskipalanen kiinnitettiin nuorassa olevaan
koukkuun ja heitettiin mereen; kala laskeusi selälleen ja nieli tämän
onnettoman syötin. Nyt tarvittiin kaikkein laivamiesten yhteiset voimat
vahvalla köydellä vetämään riiviötä kannelle. Muutaman tunnin jäykän
vastarinnan kanssa taisteltua oli kala kaikkein riemuksi laivalla ja
tehtiin ensin vahingoittumattomaksi siten, että hakattiin siltä pää ja
pyrstö. Sitten taisi kukin tyydyttää uteliaisuuttaan ja katsella petoa.
Se oli 18 jalkaa pitkä, vaan ikä, asiantuntevain laivamiesten mukaan,
ei vielä korkea. Saalista emme voineet käyttää hyödyksemme; sillä liha
ei kelpaa ravinnoksi ja traania keittää siitä ei ollut tilaa. Siis kala
hakattiin palasiksi ja heitettiin mereen.

Joulukuun 3 päivänä kulimme päiväntasaajan yli. Vanha tunnettu
tapa laivalla vaatii, että kaikki laivamiehet, jotka ensi kerran
purjehtivat päiväntasaajan yli, saavat merikasteen. Tämä omituinen
juhla on hupainen poikkeus yksitoikkoisessa laiva-elämässä ja vaikka
laivamiesten vehkeet tässä tilaisuudessa usein tuntuvat törkeiltä,
oli meille kuitenkin suuri huvitus saada nähdä ja ottaa osaa tässä
kummallisessa kasteentoimituksessa.

Kaikki kastetta toimittavat laivamiehet olivat naamoittaneet itsensä,
esitellen Ahtia ja hänen seuralaisiansa. Juhlakulussa käytyä kannen
ympäri, jolloin vanhan savutorven ja muiden kummallisten koneiden
avulla tarkastettiin aurinkoa, kokoonnuttiin keskellä laivaa olevan
vedellä täytetyn ammeen ympäri; tämän yli oli pantu lauta, jolle
kastettava istutettiin. Nyt alkoi tutkinto. "Kuinka kauan tarvitsisit
aikaa, purjehtiaksesi maan ympäri?" kysyi Ahti ja samalla kun kysytty
aukaisi suunsa vastatuksensa, pyyhki yksi laivamies hänen näköänsä
liisteri-sutilla ja toinen tervasutilla. Tämä toimitus uudistettiin
niin usein, kuin mies oli tuntematon tervasta ja liisteristä. Silloin
temmastiin lauta odottamatta hänen altansa ja ympäriseisovain nauruksi
putosi hän vedellä täytettyyn astiaan. Vasta sitte kun hän oli luvannut
riittävän lunastusrahan päästettiin hän ammeesta, jolloin jonkun toisen
täytyi taas istuutua laudalle ja kärsiä sama menettelö.

Kun vasta-alkuiset laivamiehet olivat kärsineet tämän vähemmän
miellyttävän toimituksen, alkoi yleinen kaste. Mastoista kaasivat
laivamiehet äärettömät vesitulvat päällemme, kaikki kiulut ja ämpärit
olivat toimituksessa ja jokainen koetteli saada itselleen ämpärin
kaataaksensa sen suolaisen sisällön toisen päälle. Ei vaimoja eikä
lapsiakaan säästetty; useimmat antautuivat mielellään tämän kylvyn
alaisiksi, sillä vesi oli lämmintä ja lämpömittari katveessa näytti 45
pykälää Cels.

Kun laivamiehet olivat saaneet veronsa matkustajilta ja siten
voittaneet oikean tarkoituksensa kasteella, laulettiin, soitettiin ja
tanssittiin, katteini piti huolta tarpeellisista juomista ja siten
kului päivä iloisesti. Iltapuoleen heitettiin mereen Ahdin kunniaksi
palava pikitynnyri ja tällä oli merikasteen iloinen juhla loppunut.

Kun olimme lähellä Brasiiliaa, näimme hätälipulla varustetun laivan. Se
laski meitä kohti ja kun oli puolen penikulman päässä, irtautui siitä
vene, jolla katteini ja kuus laivanmiestä sen väestöä sousi luoksemme.
He olivat espanialaisia, jotka, tullen Etelämeren-saarista, olivat
kärsineet haaksirikon Magelhaen'in salmessa; ainoastaan kuus-viikkoisen
lakkaamattoman pumppaamisen kautta olivat estäneet laivaansa
uppoamasta. Nyt olivat suuressa hädässä, sillä merivesi oli kastellut
ja pilannut heidän ruokavaransa, niin että katteinimme mielellään
heidän pyynnöstään antoi heille verestä ruokaa. Vielä keräsimme heille
tupakkia ja sikaria, joiden puutteessa kauan olivat olleet ja näimme
sitte heidän laskevan likimäiseen satamaan Rio Janeiroon, sitte kun
sydämellisesti kiittäen olivat ottaneet meiltä jäähyväiset.

Joulun aikana purjehdimme Hyvän Toivon-niemen ympäri ja laskimme aina
56:teen eteläiseen leveysasteesen saakka voidaksemme käyttää pohjaista
myötätuulta hyväksemme. Täällä oli kylmää ja myrskyistä; kuitenki oli
meillä paljo huvittavia esineitä tarkasteltavina. Meren syvyydestä
sukelsi pinnalle valaskaloja, suihkuten vettä korkealle ilmaan,
suuri joukko niemikyyhkysiä ja vesilintuja, joista monta pyydettiin,
liiteli ympäri laivaa. Eräänä aamuna näimme kummastuksella pitkän ja
leveän veripunaisen juotin vedessä vetäytyvän idästä länteen. Kun ei
kukaan voinut selittää syytä tähän ilmiöön, laskettiin ämpäri mereen
ja vedettiin taas ylös täytettynä tällä punertavalla nesteellä.
Silloin huomattiin tähän väriin olevan syynä lukematon joukko pieniä
mato-eläimiä. Jalo oli näky-ala eteläisellä taivaan rannalla. Siellä
näkyi suuria jäävuoria, jotka paistoivat ja välkkyivät priljantin
kaltaisina auringon säteissä. Kun palaus matkallani purjehdin
Kap Hornin ympäri sain hyvin läheltä ihmetellä Etelä-jäämeren
jaloja näky-aloja, sillä 57:nen eteläisen leveysasteen kohdalla
ympäröivät jäävuoret tykkänään laivamme, joten etenki öillä olimme
vaarassa törmätä niiden kanssa yhteen. Jäävuoret, usein mahdottoman
suuret, muodostuvat jos jonkin muotoisiksi. Usein olivat vanhain
linna-jäännösten kaltaisia, varustettuina torneilla ja harjoilla,
toiset taas ovat pyramidi-maisia; mutta laivoille vaarallisimmat ovat
kuitenki pyöreät ja raskaat jääköntät, jotka joko ei ollenkaan näy tahi
ainoastaan vähän kohoavat vedestä ja joita juuri senvuoksi on vaikea
välttää.

Hyvän Toivon-niemi ja Kap Horn ovat vaarallisimpia paikkoja
meriläisille ja harvoin näiden Afrikan ja Amerikan niemien ympäri
purjehditaan ettei myrskyt raivoa, jotka ovat vaarallisemmat kulkevien
jäälohkareiden tähden.

Hupainen on havaita sitä ilma-alan muutosta, jonka huomaa
purjehtiessa puolen maapallon ympäri. Siten näin neljän kuukauden
ajalla matkatessani Melbourne'sta Lontoosen kolme talvea. Sade-aika,
Austraalian talvi, loppui silloin kun Elokuun keskipalkoilla purjehdin
Melbourne'sta, Syyskuun loppupuolella olin jäävyöhykkeessä Kap Horn'in
kohdalla ja kolmannen talven näin Joulukuussa kotitienoollani.

Pitkän ja vaivaloisen matkustuksen perästä, sitte kun olimme
purjehtineet 110 päivää, kuului vihoviimein Helmikuun 5 päivänä iloinen
huuto; "maa! maa!"

Kolumbus ei liene ollut onnellisempi, kun hän Amerikan löysi, vanki
ei taida enemmän iloita, kun hänelle äkkiarvaamatta vapauden portit
avataan, kuin minä, koska laivatykkien pauke todisti tämän iloisen
sanoman. Kaikki ryntäsivät kannelle tervehtimään ja omin silmin
näkemään sitä odotettua maata, mielihalujemme ja toivojemme päämaalia.
Alussa näytti maa vaan taivaan rannalta kohoavalta pilvellä, vaan alkoi
näkyä selvemmin, mitä lähemmäksi tultiin. Vesi muuttui aina vaalean
vihreämmäksi, kohta kulimme ensimäisen majakan sivu, ja kun ei luotsia
näkynyt, antoi katteini laskea laivan ankkuriin kauniissa lahdekkeessa
Adelaide'n lähellä. Seuraavana aamuna tuli odotettu luotsi, höyrylaiva
otti meidät peräänsä ja vai muutamassa tunnissa Port Adelaide'n
satamaan.

Englantilaiset virkamiehet tulivat kannelle myötätuotuja tavaroita
katsastamaan ja kun lopullisesti lääkäri oli tutkinut terveydentilamme
ja selittänyt sen tyydyttäväksi, sai kukin mennä mihin tahtoi.

Muutamien kumppanieni kanssa virkistettyä itseäni voimallisella
englantilaisella aamiaisella teeveden, häränpaistin ja vehnäleivän
kanssa, ajoimme rautatietä kahdeksan penikulman päässä olevaan
Adelaide'en, etelä-Austraalian pääkaupunkiin.

Vaan kuinka hirveästi huomasimmekaan pettyneiksi, kun vihriäin ja
hymyileväin niittyjen sijassa näimme auringon polttaman hietakorven!
Kuinka kukistuivatkaan kerrassaan kaikki ne tuulentuvat, joita
matkalla olimme rakentaneet, kun meille kaupungissa ilmoitettiin, että
kultakaivokset suurimmaksi osaksi olivat hylätyt ja että nyt elon
korjattua oli vaikea saada työtä, kuin myös, että suuri joukko työtöntä
väkeä kuljeskeli pitkin kaupungin katuja! Näiden ilmoitusten totuutta
täytyi meidän, vaikka vasten mieltämmekin, uskoa, sillä kaikissa
katujen nurkissa näimme joukottain työtä hakevia henkilöitä seisovan
joutilaina.

Silloin en vielä tietänyt, että vaikka kaupungissa on työvoimia
yllinkyllin, on siitä puute maan sisällä ja että useammat, vaikka
huonossakin varallisuuden tilassa ovat, ennen nauttivat mukavampaa
elämää kaupungissa kuin maalla, jossa tosin saa paljon kärsiä
puutteita, vaan jossa varmaan myös on paljoa onnellisempi olo.

Vasta-tullutta peijaavat ja pettävät kaikella tavoin ei ainoastaan
ulkomaalaiset, joiden kieltä ei ymmärrä, vaan myös omat maamiehet,
siten, että liianki usein lähenevät häntä, antavat neuvoja ja ovat
olevinaan ystäviä niin kauan kuin ovat saaneet häneltä hänen rahansa.
Nämä surullisesti mainiot petturit ovat vastatulleen vaarallisimmat
viholliset; ja missä voipikaan saaliin himoisen roistoväen kokeilla
olla parempi ala kuin kultamaassa?

Monenmoisia kokeita saapi vastatullut tehdä voidakseen ansaita
ylläpitonsa. Sata kertaa koettelee hän; vaan nämä kokeet eivät onnistu,
kun alituiseen tehdään sama ikävä kysymys: "taidatteko puhua englannin
kieltä?" — "En". — "Menkää sitte ja oppikaa sitä, ja kun taidatte
haastaa kieltä, niin tulkaa uudestaan kysymään."

Myös ilma-alalla on paha vaikutus vieraasen. Aurinko, johon hän
ei ole tottunut, polttaa häntä ja kuumat saamum-tuulet, tullen
sisämaasta, vaivaavat häntä tuomallaan hienolla hiekalla, nostaen
lämpömittarin 50:teen asteesen Celsiusta, kuumuuteen, jota tuskin voi
kärsiä. Senlisäksi lentelee tuhottomasti kärpäsiä ja moskiittoja,
jotka ovat suurena maanvaivana. Ja kumma kyllä, täytyy vastatulian
kärsiä näiltä kaikkein enimmän. Turhat kokeet vapautua näistä ja
hiki, joka kaikkialta ruumiista pusertuu, muuttavat onnettoman
melkein toivottomaksi ja usein tulee hän siihen uskoon, että kaikki
vastahakoisuudet ovat yhdistyneet, tehdäkseen hänen oloansa vieraassa
maassa mitä vaivaloisemmaksi.

Näissä sisällisissä ja ulkonaisissa tuskissa, näissä surullisissa
toiveissa; elämän pidon alituisessa taistelossa näkee hän viimisen
rahansa menevän ja huomaa lopullisesti olevansa vieraassa maassa,
tuhatmääriä penikulmia kotitienoostaan, rahatta, ystävittä, kaikitta
toiveitta raha-ansioon, vierasten ihmisten seassa, joiden kieltä ei
ymmärrä!

Semmoinen oli minun ensi-aikani siinä kiitetyssä ja toivotussa
Austraalian kultamaassa. Mielikuvituksen viehättävät kuvat ja
vaaran-alaisuus, joka nuoruuden i'ässä ollen mielellään yhdistyy
ajatukseen vieraista maista, katosivat näistä ensimäisistä kokeista ja
paljas elämän todellisuus kovine vaatimuksineen tuli niiden sijaan.

Sitkeällä kärsivällisyydellä ja kestävyydellä pysytteleikse
vasta-tullut niissä tienoin, joissa hän ensin astui maalle, niin kauan,
kuin tuntee maan polttavan allansa; sitte vasta hän koneellisesti
etsii matkalaukkunsa mennäksensä eteenpäin. Minullekin tuli tämmöinen
hetki ja nyt oli valittavanani joko kääntyä kulta-laaksoihin,
kuparikaivannoihin tahi hakea onneani maan sisällä olevissa suurissa
lammasmoisioissa.

Sitte kun kaikki kokeet kaupungissa saada jonkinmoista työ-ansiota
olivat huonosti onnistuneet, päätin muutamien ystävien keralla
matkustaa 100 penikulman päässä oleviin kuparikaivannoihin, joissa
sanottiin aina olevan työtä. Panimme siis päällemme maan tavallisen
puvun, johon kuuluu englantilaisesta nahasta tehdyt valkoiset
housut, punanen tahi sininen paita ynnä leveälaitainen hattu, jota
paitsi varustimme itsemme sängyn asemesta olevalla villapeitteellä,
joka kokoonkäärittynä riippui olkapäillä ja kannatti toisessa
päässään teevesipannun ja juoma-pikarin. Näin varustettuna käänsimme
Adelaide'lle selkämme. Ensi alussa meni tie viljellyn maan läpi
vehnävainioineen ja viinamäkinoen. Vehnä ja viinarypäleet höystyvät
täällä hyvin ja erittäin ovat saksalaiset ansiollisesti edistäneet
jälkimäistä. Tällä kansakunnalla on Adelaide'n läheisyydessä omat
kylänsä kirkkoineen ja saksalaisina kouluineen; he elävät siellä hyvin
onnellisina ja tyytyväisinä. Maa on hedelmällinen ja ulostekoja on joko
vähän tahi ei ollenkaan.

Austraalian ilman-ala sallii matkustajan maata koko yönsä paljaan
taivaan kannen alla ja tuhannet tekevät sen suurimman osan elämästänsä.
Samoin myös mekin vaelluksellamme. Kun iltasella olimme löytäneet
sopivan paikan, jossa oli puita ja vettä, tehtiin valkea ja keitettiin
teevesi. Yksinkertaisen illallisen jälkeen otti yksi seurastamme
kitaran ja me lauloimme vanhan isänmaallisen laulun. Päämme päällä
suhisivat kunnia-arvoisten gummipuiden latvat ja niiden läpi katseli
vanha, rakas kuu meitä. Villikoirain ulvonta ja lähellä olevan
Etelämeren kohina vaivuttivat meidät viimein unehen, me uneksuimme
kotitienoosta ja entisistä onnellisista ajoista!

Kun eräänä päivänä menimme muutaman ravintolan sivu, luultiin meitä
kierteleviksi soittoniekoiksi ja käskettiin astumaan sisälle. Siellä
oli kemut. Paljo herroja ja rouvasväkeä oli ko'ossa, jotka ahkerasti
joivat viiniä, olutta ja brandy'ä ynnä nostivat hurraahuutoja vanhan
Englannin kunniaksi. Vanha irlantilainen soitti viulua, jota näissä
tiloissa ei koskaan saa puuttua ja meitä pakoitettiin säestämään.
Tarpeellisten koneiden puutteessa lyötiin rumpua erään läkki-astian
pohjalle, paperilla kääritty kampa oli räikkätorvena ja ystäväni teki
soittokunnan täydelliseksi kitarallansa. Vanha viulunsoittaja oli
kapellimestari; sitte kun hän muutaman kerran oli tyhjentänyt lasinsa
meidän muistoksemme alkoi soitto ja tanssi. Koska tässä ei vaadittu
niin paljon äänien sointuisuutta, vaan enemmän tahtiin menevätä
rätinää, päättyi esittelömme kaikkein mieliksi. Seura ei antanut
meitä olla minkään puutteessa ja niinpä vietimme iloisen illan. Kun
seuraavana aamuna olisimme ottaneet jäähyväiset kapellimestariltamme,
makasi hän vielä pöydän alla sikeässä unessa.

Iltana ennen kuin pääsimme perille, yhdyimme ensi kerran syntyperäisten
asukasten kanssa. Kun näitä ensi kerran näkee, herättää se pelkoa ja
kauhua. Heitä lähetessämme nousi muutamia näistä puoli-alastomista
olennoista makaavasta asennosta seisoalle, vaan kaikki muut istuivat
tulen ääressä ja kerjäsivät tupakkaa niinhyvin miehet kuin naiset.
Täytettyä heidän pyyntönsä, osoittivat he erästä kengurua, jota
parastaikaa hiilillä paistettiin, ja kehoittivat meitä viittauksilla
syömään siitä. Me täytimme pyyntönsä; kuitenki oli makumme liian
sivistynyt voidaksemme nauttia tätä ruokalajia.

Tänä iltana oli täysikuu, jota tapausta mustat ihmiset juhlana pitävät.
Siten saimme olla läsnä tässä heidän Korrobere-nimisessä juhlassaan.
Miehet maalaavat ruumiillensa kaikenlaisia kuvia ja koristavat pitkät,
vanukkeiset tukkansa punamaalilla ja linnunsulilla; vaimot muodostavat
piirin ja sill'aikaa kun miehet sen sisällä pitävät villiä tanssiansa,
lyövät he tahtia, jonka mukaan laulavatkin. Hupaista oli nähdä näitä
villin erämaan lapsia luonnontilassaan, varustettuina keihäillä ja
nuijilla, joita miehet heiluttivat ikään kuin olisivat olleet sodassa,
sill'aikaa kun vaimot, tämän villin sotaleikin innostamina, usein
ulvoivat niin kauheasti ja hirvittävästi että pelästyen luulimme
olevamme kadotuksen syvyydessä.

Tultuamme matkan perille, otimme asuntomme eräässä englantilaisessa
ravintolassa, josta seuraavana aamuna astuimme kaivannon konttuoriin
työtä tiedustamaan. Työnjohtaja tervehti ystävällisesti hymyillen,
kun meitä katseli. Hän taisi nähdä, ettemme vielä paljon kuokkaa ja
lapioa olleet käyttäneet. Koska hän ei voinut meitä ymmärtää, käski
hän meidän hakea jonkun maamiehen tulkiksi; pitkällisen hakemisen
ja kysymisen perästä onnistuikin meidän löytää erään vuorityömiehen
kotoisin Harzista ja tämä seurasi meitä, Nyt meidät kirjoitettiin
työmiesluetteloon, meille annettiin lapiot ja kohta aloimme
kuparimalmia kärryillä kulettaa huuhtomalaitokseen. Jos huuhdottu malmi
oli köyhää, pantiin se sulatusuuniin, jota vastoin runsas-aineinen
malmi sulattamatonna säkeissä vietiin Englantiin.

Tämä rikas ja voittoa antava kuparikaivos oli perustettu osakkeille ja
tässä työskenteli minun aikanani yli tuhannen ihmisen kaikista maista
ja kaikista kansan-luokista. Työ-aika oli joka päivä 9 tuntia; työ oli
jotenkin helppoa ja työn-antajain ynnä työmiesten väli oli vapaampi ja
parempi kuin Europassa. Kun iltasella kokoonnuimme teepöydän ääreen,
ei kukaan olisi voinut luulla meidän olevan tavallisia työmiehiä. Eräs
vanha kunnian-arvoinen englantilainen, joka oli ollut harjoitteleva
lääkäri, vaan onnettomuuksien kautta joutunut rappiotilaan, oli
puheenjohtajamme ja niinkuin tavallista on englantilaisten aterioilla,
että joku määrätty henkilö jakelee lihan, ei hänkään antanut kenenkään
tätä tointa itseltään riistää. Aina näyttäytyi hän pöydässä puettuna
mustaan takkiin ja valkoiseen huiviin, piti vilkasta keskustelua
vireellä ja tutki iltaruo'an jälestä latinalaisia ja kreekkalaisia
kirjailleitansa, jota vastoin minä käytin joutohetkeni englannin kielen
oppimiseen, jossa edistyinkin siinä määrässä, että välttävästi sitä
taisin puhua, kun muutaman kuukauden perästä läksin tästä paikasta.

Suuret edut ovat niillä, jotka kotimaassaan ovat oppineet jotakin
käsityötä, niinkuin rauta- ja puusepillä, kirvesmiehillä, leipureilla,
teurastajilla ja maanviljeliöillä; näitä tässä maassa etsitään ja ne
voivatkin ansaita paljo rahaa. Useimmat maahan muuttavat henkilöt
eivät kuitenkaan taida mitään käsityötä erittäin, vaan ryhtyvät
kaikkeen, mistä luulevat jotakin ansaitsevansa. Nämä henkilöt saavat
alituista tointa erittäinki Austraalian isoissa lammasmoisioissa ja
karjakartanoissa, joissa minäkin isomman osan siellä-olo-aikaani
olen viettänyt. Karjataloin hallussa on suurin osa maata ja alkavat
ne niiltä tienoin, missä maanviljelys loppuu. Satamääriä penikulmia
ulottuu niitä maan sisälle ja ovat ikäänkuin etuvartioita sivistyksen
ja erämaan rajalla. Kauempana ei valko-ihoisilla ole maata; siellä
puollustaa erämaan poika yksinään oikeuksiaan ja kotitienoitaan.

Suurimmilla lammasmoisioilla on yli sadantuhannen lampaan ja sitä
paitsi paljo sarvikarjaa ja hevosia. Nämä laumat ovat, laitumien laadun
suhteen, jaetut karjoihin, joissa on tuhannesta kolmeentuhanteen
eläimeen ja itsekullakin karjalla on oma pääpaimenensa. Runsaan
ruohonkasvun ja laitumen suuruuden suhteen olisi paimenella helppo työ,
jos hän ei tarvitseisi valvoa karjaa villikoirilta, jotka muutamissa
osissa maata suurissa parvissa sitä hätyyttelevät. Vieläkin pahempi
vihollinen on hänellä, jos karjalaitumensa on enemmän maan sisällä;
siellä villi-ihmiset hyökkäävät karjaan, jota usein pahoin raatelevat,
ei säästäen ihmistäkään. Semmoisissa paikoin ei yks paimen riitä, vaan
suojelee silloin monta aseella hyvästi varustettua miestä karjaa.

Paimenen asunto on pieni mökki, usein kahdenkymmenen penikulman päässä
lampaiden omistajan asunnosta. Hänen elämänsä, ehkä yksinäinen, on
kuitenki suruton ja paimenien seassa näkee monta sivistynyttä, usein
oppineitakin henkilöitä ja onnellisia perheenisiä. Pyynnöstään saavat
he sanomalehtiä ja kirjoja ja paimen voipi ansaita vuosittain 400 ja
500 talaria (1572 ja 1965 suomen markkaa). Austraalian paimenen täytyy
osata teurastaa ja leipoa, keittää, ratsastaa ja ajaa, vaan erittäin
tarpeellinen on hänen tuntea kompassia ja ympäri olevia tienoita, jos
ei tahdo eksyä. Tuskin voipi ajatella, kuinka helposti tämä tapahtuu
ynnä kuinka avuttomaksi ja onnettomaksi ainakin alussa itsensä tuntee
tässä erämaassa, näillä aavoilla ja loppumattomilla heinälakeuksilla,
joilla silmä turhaan hakee paikkaa, jota tuntisi.

Kerran kun taas matkustin Adelaide'n ja Melbourne'n välillä, otin
eräänä aamuna jäähyväiset vierasvaraiselta skotlantilaiselta
isännältäni, jatkaakseni matkaa viimeksi mainittuun kaupunkiin.
Hyväntahtoisesti neuvottiin minua jonkun matkan päässä poikkeemaan
syrjätielle, jonka kautta matka lyhentyisi muutamalla penikulmalla ja
kuitenkin olisin oikealla tolalla. Tämä hyvää tarkoittava neuvo oli
tienoita tuntemattomalle mieletön; sen ovat monet saaneet hengellään
maksaa ja olisi sillä minunki suhteeni ollut surullisimmat seuraukset,
jos ei armollinen sallimus olisi ohjannut askeleitani.

Austraalian sisällä ei löydy todellisia maanteitä, vaan ainoastaan
kapeita ajoteitä, jotka, kulkien yhdestä pysäyspaikasta toiseen, ovat
kymmenestä kolmeenkymmeneen penikulmaan toisistaan. Nämä huonot tiet
huuhtoo sade-ajan vesitulvat tuntemattomiksi ja tämä vuoden-aika oli
käsissä.

Useita päiviä oli rajusti satanut, raskaat, tummat pilvet peittivät
taivaan ja usein sain pitkiä matkoja vedessä kaahlata. Kulin eteenpäin;
vaan kun usean tunnin kuluttua en voinut löytää etsimääni tietä,
luulin kau'an sitten kulkeneeni sen ylitse ja käännyin takaisin,
päästäkseni edes viimiseen yökorttieriini, ett'en olisi tarvinnut
viettää yötäni aukealla kedolla; sillä sade tuli rajummaksi ja putosi
virtana taivaasta. Nopein askelin kiiruhdin eteenpäin, voidakseni
ennenkuin yö saavutti, päästä katoksen alle; silloin tulin odottamatta
polulle, jota seurasin siinä suloisessa luulossa, että sitä myöten
pääsisin jonkun paimenen asunnolle. Mutta kauhukseni päättyikin se
erään ison heteikön rannalle, jolla ympäri-olevat härkäin ja hevosten
luut muistuttivat minua erään saksalais-siirtolaisen varoitusta, ett'ei
pidä seurata tämmöisiä polkuja, koska ne eksyttävät matkustajaa.
Kesän ajalla, kun joet ja purot usein kuivavat ja vesi alkaa puuttua,
kulkee karja viiskymmentä ja satukin englannin penikulmaa yks toisensa
perästä heteikön vesille. Sinne tultua, heittäytyvät janoiset eläimet
kärsimättömyydellä puoleksi kuivuneihin lantaisin, painuvat syvästi
mutaan, heittäen joukottain henkensä.

Päivä loppui ja yön varjot alkoivat peittää maisemia. Kaikin voimin
koittelin huutaa, että ehkä joku kotia palaava paimen kuulisi minua;
ainoastaan joukko säikkyneitä papu-kaijoja kohosi ilmaan rääkyen, vaan
muutoin oli kaikki hiljaa. Siinä luulossa, että olin eksynyt, tulin nyt
ihka varmaksi.

Pidin itseäni tässä erämaassa kadotettuna ihmisenä ja kaikki ne
hirvittävät kuvaukset, joista niin usein olin lukenut ja kuullut
kerrottavan, näyttivät vieläkin kauheimmilla. Läpimärkänä ja väsyneenä
istuuduin kaatuneelle puulle viettääkseni tässä yötä, vaan nyt alkoi
vatsakin vaatia veroansa. Nälän ensimäiset ahdistukset ovat kovimmat.
Ne palaavat säännöllisesti ja päättyvät heikkoudella ja pyörtymisellä.
Jalat eivät tahdo kannattaa ruumista, välinpitämättömyys ja velttous,
jotka ovat nälkään kuolemisen ensimäiset tunnusmerkit alkavat tuntua;
useita kertoja koittelee kärsivä eksynyt nousta jaloilleen, vaan
hän, viimisten voimain loputtua, kaatuu maahan ja tainnuksissa olo
ainaiseksi sulkee hänen silmänsä. Silloin kaarneet ja korppikotkat
tappelevat villikoirain kanssa saaliista ja kuukausien, ehkäpä
vasta vuosien kuluttua löydetään vaalenneet luut, joiden johdolla
sanomalehdet kertovat uusista uhreista, joita Austraalian erämaa on
ottanut.

Muutamia kertoja nukahdin, suloiset mielenkuvaelmat alkoivat ilveitään,
asettaen muun muassa eteeni ruokapöydän monine herkkuineen; halukkaasti
istuin sen ääreen, vaan kylmyys puistatti ja herätti minut samalla
armottomasti. Milloin taas uneksuin makaavani lämpimällä vuoteella;
suloisesti siinä kääntelin ja vääntelin itseäni, vaan silloin taas
putosin oksaltani ja huomasin makaavani märällä maalla.

Viimeinki koitti toivottu päivä. Sade oli lakannut, auringon
kultasäteet ennustivat kaunista päivää; uuden elämän tunsin virtaavan
jäsenissäni, uuden toivon sydämessäni. Rauhoitin valittavaa vatsaani
tupakkapiipulla, ja, puhaltaessani pienet tupakkapilvet kirkkaasen
ilmaan, mietin mihin suuntaan olisi paras lähteä. Olin monesti kuullut
että ne, jotka eksyvät, useinki päivän kierreltyä lopullisesti tulevat
lähtöpaikkaan ja ettei minulle näin kävisi, päätin seurata vaan yhtä
suuntaa. Vaan minkä suunnan valitsisin? Kun siitä muutoin en voinut
soveltua itse kanssani, päätin onnen antaa määrätä sen.

Ensin kuitenki rukoilin Jumalalta apua, sillä onnellinen on se ihminen,
joka tietää, että hänellä on ystävä ylähällä. Ainoastaan korkeampi
voima taisi minut saattaa tästä erämaan labyrintistä ja tähän voimaan
luottaen kirjoitinkin neljälle paperilapulle ilmasuunnat pohjoinen,
etelä, itä ja länsi, kiersin ne torvelle, heitin lakkiini ja vedin
yhden. Länsi oli se ilmansuunta, jota arvan mukaan piti seuraamani ja
niin päätinkin tehdä, niin kauan kun jalkani kannattaisivat.

Voidakseni helpommin ja nopeammin kävellä, otin ainoastaan tärkeimmät
tavarani myötä ja läksin siis auringon ja kompassin osoittamaa suuntaa
astumaan. Joku lakkaamaton levottomuus pakoitti minua kulkemaan
rajusti ja harvoin levähdinkään. Niin tulin suurelle gummipuita
kasvavalle lakeudelle. Semmoiset metsät eivät ole tiheitä, koska
vesakoita puuttuu ja niissä taitaakin sentähden nähdä pitkät matkat
eteensä. Suuria kenguru-laumoja juoksi sivuitseni, Emiu, Austraalian
kamelikurki pärähti lentoon läheisyydessäni ja villit härät ja hevoset
seisahtuivat vähän matkan päähän katselemaan minua suurilla silmillä.
Löysin muutamia syötäviä juuria ja pesällisen linnunpoikasia, jotka
söin; illan tultua tein tulen, leikkasin nuorta ruohoa ja keitin
sen, virkistääkseni itseäni lämpimällä ruo'alla. Kuitenki tunsin
selvästi voimani vähenevän ja uudestaan alkoi alakuloisuus ja pelko
minua vaivata. Ei unikaan virkistänyt. Kolmas päivä valkeni ja töin
tuskin taisin nousta seisomaan. Pyörrytys ja tähän saakka tuntematon
raukeaminen hervostuttivat jäseneni, kuumetaudin oireet polttivat
otsaani, ja, tuntien kuoleman lähestyvän, täytyi minun itsekseni
myöntää loppuni olevan varman, jos en nopeammin onnistunut päästä
tästä erämaasta. Huomasin, että siitä saakka kuin olin eksynyt, olin
vaeltanut ainakin viiskymmentä englannin penikulmaa ja ei vieläkään
näkynyt yhtään ihmisasunnon jälkeä. Nousin vähäiselle kukkulalle;
vaan jos katsoin mihin hyvänsä, en missään nähnyt apua, en missään
pelastusta. Olinko sivistyneiden ihmisten rajain sisällä, tahi olinko
jo ainaiseksi tullut niiden ylitse? Veikö tieni minut johonkin
vierasvaraiseen paikkaan tahi oliko kova osani määrännyt minut,
hyljättynä maailmalta, vetämään viimiset hengenvetoni tässä erämaassa?
En tietänyt sitä.

Eräs velvollisuus, oli minun vielä täytettävä: jättää jälkeenjääville
tiedon surullisesta kohtalostani. Kirjoitin muistikirjaani saksan ja
englannin kielillä nimeni ja kotopaikkani, pyytäen sitä, joka ehkä
löysi sen, julkaisemaan nämä muistoonpanot, jonka tähden hänelle
testamentteerasin vähäisen omaisuuteni, kymmenen englannin puntaa
(250 suom. mkk.). Sitä paitsi kaversin nimeni juomamaljan pohjaan ja,
pidettyäni iltarukouksen, kääriydyin peitteesen makaamaan ruvetakseni.

Taisi olla aamu-yö, kun kaukaa kuulin kukon laulun. Nousin ylös siinä
luulossa, että olin uneksinut. Mutta vielä kerran kaikui korviini nuo
vanhat tutut äänet, jotka nyt tuntuivat soitolta toisesta maailmasta.
Olin siis ihmisten läheisyydessä ja samalla pelastettukin. Muutaman
tunnin kuluttua saavuin erään englantilaisen lammasmoisiolle, jossa
taas taisin saada takaisin entiset voimani. Kuitenki täytyi minun olla
siten varova, etten ensi päivinä nauttinut muuta kuin maitoa ja leipää.

Matka siitä talosta, jossa olin saanut sen onnettoman neuvon,
englantilaisen luo, oli vähän päälle kolmenkymmenen englannin
penikulman. Jos silloin olisin, kun arpa määräsi kohtaloni, lähtenyt
joko pohjoiseen tahi etelään, olisin varmaan kuollut, sillä
jälkimäisessä tapauksessa olisin kahdeksankymmentä penikulmaa käytyäni
tullut meren rannalle ja edellisessä tapauksessa olisin tullut silloin
vielä tuntemattomaan erämaahan.

       *       *       *       *       *

Lammasmoisioin vilkkain aika on lampaiden keritseminen. Se alkaa
sade-ajan loputtua Syyskuun alkupäivinä ja loppuu lämpimän ajan tultua
Joulukuun alussa. Silloin on elämä vireätä näillä muutoin yksinäisillä
ja hiljaisilla alueilla. Työmieslaumoja tulee ja lähtee jalkasin ja
ratsain, kauppamiehiä saapuu rikkaasti kuormitetuilla vaunuilla,
tarjoten tavaroitaan; silloin teurastetaan ja leivotaan ja kaikki
herkkupalat, jotka lammasmoisio voi tarjota, peittävät ylellisesti
katetut pöydät. Kaikilta haaroilta tulevat paimenet karjoineen
antamaan ne keritä. Jos vettä on likitienoilla, tapahtuu ensin
yleinen peseminen, jonka jälestä lampaat ajetaan suurien aitauksien
sisälle, joissa keritseminen toimitetaan. Jos tarpeellinen määrä
keritseviä henkilöitä on, alkaa työ. Jokaisella on lammas edessään ja
toinen koittelee voittaa toisensa nopeudessa ja kätevyydessä, joten
harjaantunut henkilö taitaa päivässä keritä sata lammasta. Leikattu
villapeite, joka on yhtenä levynä, pannaan pöydälle, jossa se,
lyhyemmän villan siitä eroitettua, kierretään torvelle ja lasketaan
painon alle. Villapakat viedään likimäiseen satamaan härkien vetämällä
suurilla kaksipyöräisillä kärryillä.

       *       *       *       *       *

Kun se ilmoitus levisi, että rikkaita kulta-aloja oli löydetty,
päätin minäkin niillä koitella onneani. Kahdeksassa päivässä
vei minut eräs höyrylaiva Port Chalmers'in satamaan Uudella
Seelannilla, josta usean englantilaisen seurassa jatkoin matkaa 80
englannin penikulman päässä oleville kulta-aloille. Kulkujoukko oli
kansainvaelluksen näköinen, kaikilta haaroilta virtaili ihmisiä
Jalkasin, ratsain ja vaunuilla, ihmisiä kaikenlaisista kansakunnista,
eurooppalaisesta vaaleankeltaiseen kiinalaiseen ja kuparinkarvaiseen
uusi-seelantilaiseen. Perille tultua näimme jo noin 10,000 ihmistä
olevan täydessä työssä.

Kulta-ala oli korkeiden vuorien ympäröimä pitkä laakso, jonka
viertemillä kullankaivajain asunnot ja teltit olivat sijoitetut.
Mekin koittelimme niin pian kuin mahdollista sijoittaa itseämme tälle
rinteelle; mutta ensin kuitenki hankimme 10 talarin maksua vastaan,
jokaiselle välttämättömän, luvan maata kaivaa, joka lupa sitte
kestää koko vuoden. Siten saimme laillisen oikeuden kullanetsimiseen
kahdentoista neliöjalan suoranaisella maapalalla.

Paalutettua maa-osamme, rakensimme teltin ja kalvoimme sen ympärille
syvät haudat. Sitte vasta alkoi kullankaivaminen. Tultua kahden jalan
syvyydelle kohtasi meitä liuskakiventapainen maakerros, jonka seassa
kulta oli hienoissa liuskoissa ja jyvissä. Tämä liuskakivikerros
tarkoin raavittiin ja pestiin pelti-astioissa, joten kaikki keveämmät
osat huuhdottiin pois ja raskas kulta putosi pohjalle.

Käytännössä on kolme erilaista kullankaivu-keinoa. Ensimäistä keinoa
käytetään silloin, kun kulta on ylimäisessä maakerroksessa ja siten
itsekurikin saatavana. Se aika, jolloin, niinkuin Kaliforniassa,
saatiin kultaa joen hiekasta, tahi, niinkuin Austraaliassa, löydettiin
maan pinnalta, on aikoja sitte mennyt. Yleisesti kaivetaan nyt 20 jalan
syvyisiä kuoppia ja tämä kullansaanti-keino onkin helpoin.

Toinen menettelö on niinkutsuttu syvään-kaivaminen. Tämä vaatii
täydellisiä vuorimiehen-taitoja, hirsillä salvettuja kaivu-aukkoja ja
kaivannosta vettä nostavia pumppukoneita.

Kolmatta kullansaanti-keinoa käytetään silloin, kuin kulta on painunut
ukonkiveen. Silloin sitä täydellisesti ei voi irroittaa koneellisella
tavalla, vaan eroitetaan se, kiven särettyä, elohopean avulla. Tätä
menettelöä sanotaan "amalgamation'iksi".

Itsekullakin kulta-alalla on monta korkeata virkamiestä ja joukko
poliisipalvelioita, jotka valvovat rauhan ja järjestyksen yli, auttaen
sorrettua oikeuksiinsa. Jos suurempien levottomuuksien aikana tämä
järjestyskunta ei riitä, kehoittaa virkamies oikein ajattelevia lain
nimessä auttamaan häntä.

Jos kullankaivaja tahtoo tarkasti suojella löydetyn kultansa, viepi hän
sen nahkapussissa kultakonttuoriin virkamiesten halttuun. Pussi pannaan
sinettiin, punnitaan, varustetaan omistajan nimellä ja tämä saapi
siitä todistuksen. Joka viikko viedään kulta kaupunkiin sitä varten
tehdyssä vaunussa, jota seuraa aseelliset poliisipalveliat ratsain;
tätä saattoseuraa kutsutaan kultavartiakunnaksi ja tämän perille
saavuttua on tavara säilössä. Usein tapahtui, että kultavartiakunta sai
kärsiä päällekarkauksen ja heille uskotut aarteet ryöstettiin; mutta
siinä tapauksessa ei työntekiä raskaasti ansaitsemalle omaisuudelleen
kärsinyt vahinkoa, vaan hallitus antoi todistuksen omistajalle joko sen
kadotetun määrän kultaa tahi sen arvon rahassa.

Hallitus piti vielä huolen jumalanpalveluksen viettämisestä
kulta-alueissa, joten ne, jotka tunsivat vielä paremman aarteen kuin
jalkainsa alla olevan metallin, saivat eläkettä sielullensa. Ja todella
olikin se usein mieltä ylentävä ja jalo näky, kun paljaan taivaan
alla joku evankelisen kirkkomme arvokas palvelia julisti evankeliumia
kaikenvärisille ja kaikista maailman osista kokouneelle ihmisjoukolle.

Uuden Seelannin Mauri-nimiset alku-asujamet ovat paljon vilkkaampaa
ja älyllisempää kansaa kuin Austraalian papuaskansa. He elävät
huoneissa, viljelevät peltonsa ja heidän seassaan näkee kauppamiehiä
ja käsityöläisiäkin. Siitä onnesta, että ovat paremmalla portaalla
kuin villit veljensä, on heidän suureksi osaksi kiittäminen
saksalaisten ja englantilaisten lähetyssaarnaajain väsymätöntä työtä,
sillä he kristinopin ohessa toivat myös pakanoille sivistyksen.
Villit, ihmissyöjät Maurit, tekivät kristinopin levittämiselle
paljon vastarintaa ja vielä muutama vuosikin sitte [tämä lienee
kirjoitettu noin 1860 vuoden paikoilla. Suom. muistutus.] hyökkäsivät
eurooppalaisten päälle murhaten, jossa tilaisuudessa eräs saksalainen
lähetyssaarnaaja Volkner tapettiin. Villi-ihmiset repivät hänen
sydämensä, söivät sen ja raatelivat ruumista kauheimmalla tavalla.
Näiden hirmutöiden vuoksi lähetettiin Englannista tänne sotaväkeä, joka
murhaajain rankaisemalla matkaansai rauhan.

Uuden Seelannin eteläisin osa, jossa kultamaa oli, on epätasainen ja
vuorinen ja täällä näin taas pitkän ajan kuluttua ensimäisen lumen.
Vaan talvi kaksinkertaisten lasien läpi ja lämpimästä kamarista näyttää
paljoa suloisemmalta kuin kullankaivajan asunnosta, liinateltistä;
senpä vuoksi en halunnutkaan odottaa toisen talven tuloa, joten palasin
runsailla rahavaroilla ja suuremmalla kokemuksella Austraaliaan
amerikkalaisella kolmemastoisella laivalla ja pääsin neljäviikkoisen
myrskyisen matkustuksen perästä Sydney'n kaupunkiin.

Sydney'llä on yksi kauniimpia satamoja maailmassa. Kuljettua jyrkän
kallioseinän sivu, aukeaa äkki-arvaamatta leveä salmi ja kahden komean
valotornin välitse purjehditaan kauniisen Botany-Bay'hin, johon
katteini Cook sata vuotta sitten istutti englannin lipuu, ja jonka
rannalle sama Englanti sittemmin perusti rangaistus-siirtomaan Uuden
Etelä-Wales'in.

Austraalia (Uusi Hollanti) on köyhä vedestä ja sentähden myöskin
eläimistä. Maan omista imettäväisistä on siellä suuremmissa laumoissa
ainoastaan kenguruh ja possum, molemmat pussi-eläimiä, joiden lihaa
alku-asukkaat syövät, käyttäen nahan peitteekseen. Näitä paitsi on
maassa runsaasti villiä kissoja ja koiria; myöhemmin on sisemmällä
maata keksitty jokia krokodiileillä.

Käärmeitä on suuressa määrässä ja monenlaatuisia Austraaliassa.
Suurin käärme on 12 jalkaa pitkä ja 6 tuumaa paksu. Sen lihaa pitävät
asukkaat herkkuna. Vaarallisin on kuolinkäärme (Deadder). Se on vaan
kahden jalan pituinen, mutta sen pistosta tahi puremisesta seuraa
kuolema muutamissa silmänräpäyksissä ja itse olin kerran vähällä saada
kuolinhaavan semmoiselta. Kun Austraaliassa on tapana tappaa kaikki
käärmeet, jotka kohtaa, piti minunkin lyödä pää poikki yhdeltä näistä
matelevista eläimistä, vaan voidakseni sitä paremmin tehdä, tartuin
sen takapuoleen. Onnekseni huomasin ajoissa sen kääntävän päätään
kättäni kohti, jonka vuoksi heti heitin sen kädestäni ja tapoin ynnä
kuletin sen likimäiseen asuntoon saadakseni tietää mitä laatua se oli.
Täällä kuulin sen olevan kuolinkäärmeen, jonka tekemä haava on erittäin
vaarallinen.

Toisen kerran löin erästä mustaa käärmettä, vaan luultavasti ei siihen
oikein sattunut; sillä se kohosi pystyyn, sähisi ja kiiruhti jälkeeni.
Vaan kulettuani muutaman askeleen putosi se jalkani eteen, jolloin
onnellisemmalla lyönnillä tein lopun elämästään.

Vaarallisimmat ovat käärmeet Maaliskuussa, sillä silloin on niillä
pojat. Silloin ne ahdistelevat pesäänsä läheneviä ihmisiä ei
ainoastaan päivällä, vaan myös yöllä, jota ne muutoin eivät tee;
sillä tavallisesti on käärme silloin vaarallinen, kun sen päälle
polkasee. Eräänä päivänä istuin muutaman ystävän seurassa tupakoiden
vanhalla kannolla ja tietämättä muusta katselin kangastusta, joka
lämpiminä kuukausina usein näkyy Austraaliassa ja muuttaa sen suuret
heinä-aukot äärettömiksi vesiksi. Silloin äkkiarvaamatta kuului
vähäinen rätinä takanamme ja samassa mateli käärme kumppalini jalan
yli piiloon. Pelästyksellä huusi toverini: "minä olen purtu", veti
saappaan jalastaan ja silloin näimme iholla veritipan, näyttäen paikan,
mihin käärmeen hampaat olivat sattuneet. Päättäväisesti leikkasi hän
veitsellään haavan ympäriltä lihan ja niin kiiruhdimme likimäiseen
taloon, jossa haava suolavedellä pestiin ja sidottiin. Paitsi vähäistä
turvottamista pääsikin ystäväni siitä vaarallisemmitta seurauksitta.
Haavan leikkaaminen on aina paras keino, vaan hyvä on haavan
imeminenkin, jota alkuasujamet tekevät suurella taidolla.

Austraalia on hyvin linturikas ja näitä löytääkin kauneimmilla
höyhenillä; papukaijoja on pieniä ja suuria, viheriäisiä, sinisiä
ja punaisia ynnä monen muun laisia. Valkoiset, kirjavat ja mustat
kakadu't ovat hyvin yleisiä ja tekevät suurta vahinkoa vehnäpelloilla,
että maamiehen leikkuu-aikana täytyy panna vartiat lintulaumoja
säikyttämään. Näitä paitsi on variksia, korppikotkia ja monenlaatuisia
kotkia; omituisimpia eläimiä on Austraalian kamelikurki Emu eli Emiu,
jonka höyhenet ovat pitkien ja paksujen karvojen kaltaisia.

Myöskin on täällä muutamia laululintuja, joista erittäin mainittakoon
harakkain sukuun kuuluva Makpai. Sen laulu on kuitenki yksitoikkoinen,
suruluonteinen ja ei likimainkaan kestä verrata meidän maan
laululintuihin. Olen ollut Darling-joen varsilla ja niillä tienoin,
missä tämä lintulaji asuskelee, vaan en kuitenkaan siellä kuullut
paljon linnunlaulua tahi nähnyt näitä laulajoita suuressa määrässä.
Päinvastoin Austraaliassa paljon kaivataan laululintuja, jonka vuoksi
uskon, että se, joka asiasta on toisin väittänyt, on erehtynyt.

Gummipuut, jotka toisinaan kasvavat hyvinkin korkeiksi ja paksuiksi,
täyttävät enimmiten Austraalian metsät. Näitä paitsi on vielä kauniita
havu- ja lehti-puita.

Ihmisen ravinnoksi kelpaavia hedelmiä ja kasvia on sisimäisessä
Austraaliassa vähän tahi ei ollenkaan; vaan siellä kuitenki sangen
hyvästi menestyvät kaikki etelä- ja lämpimäin-maiden kasvit, jos
niitä viljellään. Tarvitseisi vaan ihmisen ahkeruutta muuttamaan nämä
autiot aromaat kasvaviksi pelloiksi ja puutarhoiksi ynnä saamaan
elatusta miljonille ihmisille. Tehdyt pumpuli-istutukset menestyvät
hyvin; kun Cactus-kasvia hoitaa, tulee se pienen huoneen korkuiseksi
ja Adelaide'n, Melbourne'n ja Sydney'n kasvitarhoissa loistavat
ruohokasvit ja puut semmoisella kauneudella, jota ainoastaan kuumassa
ilmavyöhykkeessä voi nähdä. Sydney'n kasvitarha, jota usein kävin
katsomassa, on jo asemansakin puolesta ihanin. Tämä on rakennettu
merenlahden ympäröimälle kukkulalle ja täällä saapi bambu-ruokoin ja
palmupuiden siimeksessä istua kuuman ilma-alan loistoisain kukkasten
ja yrttien keskellä. Edessään näkee kaikenlaisia ja kaikkein kansain
laivoja pienestä höyrypaatista, joka vie matkustajiansa yhdestä
kaupungin-osasta toiseen, aina komeihin sotalaivoihin ja kalliilla
tavaralla lastattuihin kauppalaivoihin saakka tulevan ja menevän
ja paitsi tätä taulua näkee viehättävästi vaihtelehtavan aaltoavat
vehnäpellot ja viheriät viinamäet takana näkyväin korkeiden, sinisten
jättiläisvuorten kanssa. Toisella puolella näkyy iso, raivoava
valtameri, jonka vaahtopäät laineet vyöryvät siksi, kun voimattomina
murtuvat vanhoihin, arvoisiin kallioseiniin. Tällä kauniilla paikalla
kokoutuu sivistynyt maailma, täällä tapaa herrasmies työntekiän,
valko-ihoinen musta-ihoisen ja kukin virkistää itseään päivän kuorman
ja helteen perästä raittiilla meri-ilmalla ja tropiiki-maailman
balsami-lemulla. Isolla, sitä varten määrätyllä kentällä, kellahtelee
terveitä ja iloisia lapsia ympäri täysikasvaneiden katsannon alla;
vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, valko- ja väri-ihoiset, kaikki
iloitsevat elämästänsä. Silloin unohtuvat silmänräpäydeksi kaikki surut
ja ikävät muistot, silloin saapi esima'un paratiisin iloista.

Austraalian alku-asukkaat elävät suvuttain ja harvoin enemmän kuin
kymmenen henkeä yhdessä. He ovat enimmiten laiskoina, vetelehtävät
paikasta toiseen ja kerjäävät. Elämän-vaatimuksensa ovat pienet;
sisämaissa ollessa käyttävät he joko vähän tahi ei ollenkaan vaatteita,
vaan silloin heidän pitää olla puettuina vaatteisin, kun lähenevät
eurooppalaisia uudisasutuksia. Senvuoksi saavatkin vuosittain
kuningatar Viktorian syntymäpäivänä villapeitteitä ja vaatteita
lahjaksi.

He syövät käärmeitä, matoja, yrttiä ja juuria; kuitenkaan eivät he
hyleksi leipää, lihaa eivätkä teevettäkään, ja oleksivat sentähden
mielellään lammasmoisioin ja karjataloin läheisyydessä. Siellä ovat he
suureksi hyödyksi. Heitä käytetään villikarjan pyytämiseen, eksyneiden
lampaiden etsimiseen kuin myös liehtareiksi tuntemattomissa erämaissa.
Samoin kuin kaikilla villikansoilla, ei näidenkään vaimoilla ole
mikään kadehdittava osa. Heidän ei ainoastaan täydy toimittaa kaikki
työt, vaan myös vaeltaessa kantaa suurin osa aseista, pikku lapset
ja koiran-penikat selässä riippuvassa pussissa. Mies harvoin kantaa
muuta kuin keihäänsä, nuijansa ja sotakirveensä, jotka aseet hän
tarvitsee kenguru- ja opossum-eläimiä pyytäessään. Luonteeltaan ovat
he enimmiten säveitä ja rauhaisia, vaan ärsytettyä tulevat hyvinki
vaarallisiksi. Rikotun lupauksen he usein kostavat vielä vuosienkin
kuluttua ja minulle itselleni antoi vanha alku-asukas sen neuvon, etten
konsaan pitäisi antaa mustan miehen käydä tahi ratsastaa takanani, vaan
aina pitää häntä edessäni; "sillä", sanoi hän, "jos musta mies näkee
valko-ihoisen edessänsä, niin tulee Devil-Devil (paha henki) mustan
miehen päähän ja silloin tappaa hän valkean miehen."

Austraalian alku-asukkaiden uskonnonkäsitys on hyvin himmeä ja
taika-uskoinen. Kristinoppi on tähän saakka tehnyt melkein näkymättömiä
hedelmiä heidän seassaan, johon sekin suurena syynä lienee, että on
vaikea totuttaa heitä järjestykselliseen elämäntapaan. Sairasten
ja viheliäiden lasten kanssa he menettelevät raa'asti, siten että
rutistavat ne kuoliaaksi, jota vastoin he kunnioittavat iäkkäitä.
Kuolemantapauksissa he hirveästi ulvoavat, ripustaen tulirovion yli
ruumiin, josta kokoovat rasvaa ja hierovat sillä itseään.

Samassa määrässä, kuin sivistys tunkeutuu Austraalian alku-asukasten
sekaan ja niiden aloille, kuolevat he valkoihmisten tuomain tautien
kautta tahi vetäytyvät yhä enemmän maan sisälle. Pidetään varmana,
ettei se aika, jolloin papuas-suku tykkänään on hävinnyt maan piiriltä,
ole peräti kaukana.

Onnellinen se, joka kotimaallaan saapi elatuksensa, joka levossa
ja rauhassa siellä taitaa nauttia jokapäiväistä leipäänsä. Hän
menettelisi peräti tyhmästi, jos hän syyttä pakotta hylkäisi sen ja
onnen kaupalla kaikenmoisten vastuksien alla tahtoisi hankkia itselleen
uuden. Eivät kaikki kuitenkaan ole niin onnellisia, että voisivat,
hankkia toimeentulonsa kotimaallaan ja viisaudessaan on Luoja niin
määrännyt, että kaukaisemmatkin ihmisköyhät maat tulisivat asutuiksi ja
viljellyiksi.

Tällä lopetan kertomukseni vaiheistani Austraaliassa. Sikäli kuin
kokemuksesta tätä maata tunnen, tahdon vaan lisätä tämän maan,
vaikka siitä on paljon kirjoitettu, kuitenkin vielä olevan sangen
tuntemattoman; se tarjoaa rikkainta ja viehättävintä vaihtelevaisuutta
niin hyvin luonnontutkialle kuin yleiseen tiedemiehelle samoin kuin
tavalliselle matkustajalle, joka vaan huvikseen kiertelee ympäri maata.



II.

HAAKSIRIKON JÄLKEEN

Kirj. Friedrich Gerstäcker



ENSIMÄINEN LUKU.

Parkaasi.


Katteini Oilytt'in kuljettama englantilainen laiva Boreas, määrätty
Sydney'stä Austraaliassa Kalkuttaan, oli purjehtinut pohjaiseen,
voidakseen päästä lyhempää tietä Torres-salmen kautta. Siten jäi tosin
pitkä matka Austraalian mannermaan ympäri pois, vaan sen sijaan täytyi
purjehtia hyvinkin vaarallisen Barrier-Reefs-nimisen kulkuväylän läpi;
niin tapahtui, että laiva äkki-arvaamatta päivän koitteessa, rajun
itätuulen myrskytessä, oli tullut niin lähelle kalliosärkkiä, ettei
mitenkään enää voinut selvitä niistä.

Katteini Oilytt oli kunnollinen merimies, vaan hänellä oli suuri vika:
hän nautti liiallisesti väkeviä juomia ja oli silloin kova ja tunnoton
laivansa väelle, joka sentähden ei rakastanutkaan häntä. Kaikki olivat
jo kerran karanneetkin hänen tyköänsä Sydney'ssä; vaan lupaamien
palkintojen kautta sai hän heidän takaisin ja nyt vasta heillä olikin
oikein vaikea olo laivalla.

Yhteinen hengenvaara kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esti kuitenkin
nurinan, joka oli ilmestymäisillään häntä kohtaan. Kuolema silmäinsä
edessä, tekivät merimiehet työtä; sillä jos myrsky heidät lähätäisi
aärimäisiä luotoja vasten, olisi laiva mennyt pirstaleiksi ja silloin
taas ei kukaan siinä oleva ihminen olisi pelastunut aaltojen kuohusta.
Katteini tiesi tämän myöskin. Laivansa oli auttamattomasti hukassa,
vaan kun se vieri kallioita vasten, huomasi hän aukon koralli-särkkien
välissä ja hurjalla uskaliaisuudella käänsi hän onnettoman laivansa
keula-laidan raivoavaan hyrskyyn. Hänelle onnistuikin päästä aalloilta
suojaan, vaan Boreas luonnollisesti tarttui karille ja jo ensimäisellä
töyttäyksellä, jonka laiva sai, kaatuivat sen mastot veteen.

Laiva oli siis kärsinyt haaksirikon, vaan sitä ei enää tavanneet
vyöryävät aallot, koska äärimäiset korallisärkät, joiden takana
rikkoutunut laiva oli, eroittivat kuohuavan veden tyynemmästä.
Ulkopuolella särkkiä sai tuulla kuinka hyvänsä; täällä sisäpuolella
taisi myrsky korkeintaan karehtia veden pinnan, vaan ei koskaan
tehdä sitä kuohuvaksi aalloksi ja koska oli kylliksi tilaa laskea
vene vesille, taisi varmasti päättää vaaratta voida soutaa jollekin
Itä-Intian saarista.

Katteinin käytös oli herättänyt vihaa kaikissa. Tavallinen kuuliaisuus
esti tosin laivamiehiä häntä suorastaan vahingoittamasta, sillä hän oli
kuitenkin heidän katteininsa, jota tuli totella; vaan väki ei myöskään
aikonut peräti kauan kärsiä hänen ilkeyttänsä.

Erästä laivanväestä, saksalainen Hanso, joksi häntä kutsuttiin, piti
turhanpäiväisestä rangaistaman juuri silloin, kun myrsky alkoi.
Laivan haaksirikko oli vapauttanut hänet rangaistuksesta ja katteini
Oilytt tahtoi nyt, saadakseen aikomustaan panna toimeen, heittää
hänet laivaraakille, vaikka ensimäinenkin perämies väitti vastaan.
Laivamiehet olivat kuitenkin jo väsyneet hänen julmuudelleen ja
selittivät konrahtinsa Boreas-laivan kanssa haaksirikon kautta
rikkoutuneen ja että kullakin oli oikeus pelastaa henkensä miten
parhaiten taisi. Kolme heistä, englantilainen Bill ja kaksi
ranskalaista Jean ja Francois ottivat sentähden pienen paatin
halttuunsa, koska katteini itseään varten oli laskenut parkassin
veteen. Katteini raivosi vimmastuneena tästä teosta; vaan hän oli
jo kadottanut valtansa ja kun oli aluksineen näkyvistä, läksi vene
soutamaan jälkeenjääneen väen kanssa.

Parkaasi jatkoi matkaansa niin pian kuin mahdollista. Tuuli oli
hiljennyt päivän koitteessa — eli oikeastaan kohta sen jälkeen, kun
laiva oli törmännyt särkille — ja tarpeeksi vahva itätuuli täytti
parkaasin purjeet.

Tässä venheessä, oli yhdeksän henkeä: katteini Oilytt, ensimäinen
perämiehensä Black, toinen perämies Ovens, laivan tavaran-hoitaja,
kokki, neekeri, jota laivamiehet kutsuivat "tohtoriksi" ja kirvesmies
ynnä kolme englantilaista laivamiestä, Jack, Bob ja Jim. Mate, joksi
englantilaisten laivain ensimäistä perämiestä kutsutaan, piti perää,
toinen hoiti purjetta ja katteini laskeutui vuoteelle, jonka oli
tehnyt mukaan ottamasta matrassistaan. Vihastuneena viime kohtauksesta
laivalla, katseli hän eteensä rypistetyin kulmakarvoin ja naukkasi aina
— useammin kuin olisi ollut tarpeen — viinaputelista, joka oli asetettu
venheen laidan ja matrassin väliin, ettei kaatuisi.

Blackilla oli täysi työ perän pidossa, sillä he eivät vielä
likimainkaan olleet Torressalmen varsinaisessa kulkuväylässä, vaan
eräässä siitä eroavista kanavoista, joissa korallisärkät kaikkialla
kohoavat, heittäen usein vaan sangen kaitoja kulkupaikkoja, joiden
läpi parkaasi tuskin saattoi tunkeutua. Sitä paitsi oli perämiehelle
haittana iso purje. Ei siis voinut ajatellakaan laskea määrättyyn
suuntaan, vaan saatiin ainoastaan kiertää eteen sattuvia esteitä ja
sentähden laivamies Bob määrättiin kokkaan, voidakseen ilmoittaa
perämiehelle jokaisen uuden vaaran.

Ei sittenkään voitu niitä kiertää. Kaksi kertaa ajoivat kiini ja toisen
kerran niin lujaan kahden korallisärkän väliin, että melkein tunti
kului, ennenkuin pääsivät irti. Ankaran työn perästä saivat venheen
luodolta ja jatkoivat matkaa.

Mukaan-otetun kartan jälkeen löytyi Torres-salmessa kolme isoa kanavaa,
joista pohjaisin oli syvin, keskimäinen varmin ja eteläisin suorin.
Venheelle olivat kaikki kolme yhtä varmoja, sillä kylliksi syvää vettä
löysivät kaikkialla; vaan Black ehdoitteli seuraamaan sitä, jossa
olivat ja joka hänen mielestään oli keskimäinen; sillä hänen laskujensa
mukaan oltiin ainakin tähän tultu.

Katteini Oilytt'istä ei ollut venheessä olo hauskaa ja toivoikin
sentähden niin pian kuin mahdollista päästä johonkin intialaiseen
satamaan, sillä semmoista ei nyt enää ollut Austraalian pohjaisella
rantamaalla, sitte kun Englantilaiset olivat hylänneet sen ainoan,
joka heillä oli Karpentaarin-lahdessa. Hän siis ykspäisesti vaati
purjehtimista etelään. Kun juuri näkivät edessään kaidan, viheriöillä
pensaskasveilla kukoistavan saaren, käskettiin siis toinen perämies
hellittämään purjenuoraa ja jättämään edessä olevan santakarin oikealle
kädelle.

Koska oli jotenkin yhdentekevä, mitä kulkuväylää seuraisivat, koska
kaikki veivät Intian valtamereen, ei Mate inttänyt vastaan; ja nyt
kääntyi venhe kaakkoiseen suuntaan, joka vei heidät leveään kanavaan,
jossa kululleen ei mitään estettä näkynyt olevan.

Kartan jälkeen päättäen olivat he Austraalian pohjaisimman nokan, Kap
Yorkin, kohdalla ja he luulivatkin tuntevansa sen etelässä. Ainakin
näkyi pitkä maajuorma, vaan sen yli näytti ikäänkuin sumu leijuilevan;
auringonlaskun aikana päättivät sitä paitsi heittää purtensa ankkuriin
ja nousta maalle jollekin ympärillä olevista hietasaarista, koska sen
perästä olisi mahdoton varoittaa itseään veden alla ehkä väjyvistä
korallikarista. He laskivat siis eräälle likeiselle saarelle, jolla
rannalla kasvavista pensaista edes saattoi tehdä valkean ja siten
saada teeveden tai groggin kanssa lämmintä ruokaa. Myöskin taisi
paremmin maata lämpimällä hiekalla kuin venheessä, jossa ei edes saanut
ojentaakaan itseään kunnollisesti.

Seuraavana aamuna herätessään näkivät venheensä olevan korkealla
kuivalla hiekkarannalla. He olivat unhottaneet nousuveden aikana
hinata vesille venhettänsä, joka siis oli jäänyt kiini. Muuta neuvoa
ei ollut kuin kärsivällisesti odottaa tulvavettä; sillä olisi ollut
vaikea, ehkäpä mahdotonkin kulettaa tyhjääkin venettä hiekassa,
saatikka nyt, kun se oli lastissaan. Ja mikä vahinko odotuksesta olisi
voinut ollakaan? Ruokavarat ja vesi riittivät ainakin kymmeneksi tahi
kahdeksitoista päiväksi, viiniä ja paloviinaa oli kyllin neljäksi
viikoksi; viimisten vaivuin perästä odottivat he lyhyttä lepoa.

Nousuveden aikana pääsivät taas irti ja taisivat jatkaa matkaansa; jo
samana iltana rupesi hiljainen tuuli puhaltamaan, että edes pääsivät
mannermaan näkyviin. Katteinin käskystä laskivat nyt maan rantaa
pitkin, vaan kuitenkin niin kaukana siitä, ettei heitä voisi häiritä
mustat alkuasukkaat, jotka ehkä kuljeskelivat pitkin rantaa.

Jos ilma olisi ollut uhkaava, olisi katteinin varovaisuus, aukinaisella
venheellä pysytellä niin paljon kuin mahdollista lähellä maata, silloin
ollut oikeutettu; sillä hätätilassa olisi siten jonkun niemen takana
voinut odottaa myrskyn lakkaamista. Vaan nyt oli taivas kirkas ja
sininen, tuuli oli tuskin tavallinenkaan purjeviuhka ja Mate puistikin
tyytymätönnä päätään, tahtoen jättää rantamaan ja laskea suoraan
pohjaiseen, jossa toivoi tapaavansa jonkun laivan. Katteini Oilytt
ei kuitenkaan antanut perää, vaan pakoitti laskemaan viistoon pitkin
Karpentaarialahta, saadakseen vielä kerran tarkastaa maata ja sitte
purjehtia rantaa kohden.

Kuitenkin täytyi heidän kolme päivää risteillä lahdessa, menemättä
yöksi maalle; merikorttien jälkeen eivät he tässä tarvinneet peljätä
luotoja yhtävähän kuin santakariakaan; näkyviin tuli Kap Arnheim'in
niemi ja tätä kohden he laskivat. Suunta oli heillä oikea; vaan kun
eivät hiukkaakaan tunteneet merenvirioja näissä vesissä, olivat he
luultavasti purjehtineet liian paljon etelään, koska tulivat itse
lahteen; sillä neljännellä vuorokaudella Torres-salmesta lähdettyä,
keksivät he vasten luuloaan maata oikealla kädellä, kun sitä olisi
pitänyt nähdä vasemmalla. Katteini Oilytt sanoi sen olevan Wessel-saaren
ja että Austraalian pohjaisranta sen mukaan oli etelämpänä; vaan
kun jonkun ajan laskivat samaan suuntaan, keksivät, ettei edessään
ollutkaan pieni saari, vaan oli se enemmän mannermaan näköinen ja
katteini Oilytt seurasi lopullisesti tällä kertaa perämiehen neuvoa
luuvata ylemmäksi ja jättää saari tahi mannermaa — mikä se saattoi olla
— alihankaan.

Pian tulikin selväksi Matella olleen oikein, sillä puolipäivään saakka
purjehtivat rantaa pitkin lännessä löytämättä kulkuväylää ja kun kello
12 tarkastivat asemaansa, keksivät olevansa viisi tahi kuusi englannin
penikulmaa alempana varsinaista niemen-nenää.

Siten oli heiltä mennyt hukkaan paljo aikaa ja pahin seikka oli, kun
paahtavassa kuumuudessa olivat vähentäneet vesivarojansa enemmän
kuin olisi pitänyt. Katteini joi lakkaamatta ja vähien vesivarojen
järjellinen jakaminen tuli senkautta mahdottomaksi; sillä silloin ei
voinut väkeäkään kieltää juomasta niin usein kun heitä janotti, koska
haaksirikon jälkeen vesivarat olivat kaikkien yhteinen omaisuus.

Tämän lisäksi tuli vielä, että tuuli hiljeni ja töin tuskin täytti
purjeet. Jos näin hirmuisessa kuumuudessa meri olisi tyyntynyt, saivat
silloin odottaa surullista aikaa. Toinen vähemmän miellyttävä keksintö
oli, kun merenvirta oli heille vastainen, jota seikkaa eivät voineet
keksiä aukealla vedellä. Vaan mitä enemmän lähenivät rantaa, sitä
selvemmin huomasivat tuskin pääsevänsä paikalta. Vaan kuinka saattoi
käydäkään jos airoilla olisivat pahoitetut kuljettamaan raskasta
parkaasia?

Katteini Oilytt ei tästä näkynyt piittaavan; — eihän hän tarvinnut
soutaa, koska se oli laivamiesten tointa ja tavaran-hoitaja vieressään,
jonka täytyi hänelle sekoittaa groggi-lasin toisensa perään, makasi hän
toiset puolet aikoja.

Viimein pääsivät he iltapuoleen lahden luoteiselle niemekkeelle;
vaan juuri se, jota Black pelkäsi, tapahtui: tuuli hiljeni tykkänään
ja vasta pari tuntia auringonlaskun jälkeen puhalsi heikko, tuskin
huomattava viuhka, jonka avulla he nyt niemekkeesen kulkevassa
merenvirrassa, hitaasti purjehtivat rantaan päin. Vaan tämäkin viuhka
herkesi tuulemasta aamupuolella ja vesi näytti, kun aurinko viimeinki
nousi, liikkumatonna sulatetulta lyijyltä — ja yhtä kuuma oli ympärillä
oleva ilmakin.

Kun ei muuten voitu päästä, eteenpäin, täytyi miesten tarttua airoihin
ja erittäinkin laiska tavaran-hoitaja päästi monta huokausta, kun
ryhtyi tähän hänelle outoon työhön, joka oli kaksinkerroin vaikeampi
tässä kuumuudessa. Ja kuinka hirmuisen hitaasti saivat venheen sittekin
kulkemaan? Laivamiehet, jotka eivät tunteneet sen maan laatua, jonka
metsäisiä rantoja pitkin kulkivat, katselivat sitä halukkailla
silmillä. Siellä olisi ollut suloisia katvepaikkoja, metsässä
luultavasti myös lähteitä raittiilla, kylmällä vedellä, jolla voisivat
virkistää itseään; ja toiselta puolen, eihän se tehnyt asiassa mitään,
jos Itä-intian saarille jouduttaisiin päivää ennemmin tai myöhemmin!

Katteinilla lienee ollut samanlaiset ajatukset. Hän oli herännyt ja,
istuen matrassillaan, katseli metsäisiä rantoja. Vaan luultavasti hän
ei vielä selvään nähnyt; silmänsä taisivat haristaa. Hän pisti siis
kätensä laidan yli veteen ja pesi ensin silmänsä merivedellä, sitte
kasteli myös päätä ja otsaa, joita vaivasi polttava kuumuus. Vanhasta
tottumuksesta katseli hän purjetta, taivasta ja taivaanrantaa; vaan
purje riippui velttona mastossa, taivaalla ei näkynyt pilvenhetaletta,
taivaanrannalla ei purjetta eikä maata, jos ei kysymykseen ota paria
pientä ja vaaleata hietasaarta, jotka olivat vastapäätä niemennenää.

"Kuulkaapa Black", sanoi katteini koottua ajatuksensa, "tässä on
kirottava kuumuus; millä kannalla ovat vesivaramme?"

"Hyvin huonolla, katteini", vastasi kysytty, joka yöllä samasta asiasta
oli neuvotellut toisen perämiehen kanssa, "viimeisinä päivinä olemme
juoneet liian paljon ja kun emme tiedä, kuinka kauan tässä paatissa
täydymme olla merellä, ei tästä päivästä saakka kukaan saa osakseen
enemmän kuin puolen tuoppia."

"Kirottu seikka", murisi katteini, "sekö vielä puuttui. Käskinhän
kuitenkin sen puupään, tavaran-hoitajan laskemaan venheesen vettä niin
paljon kuin mahdollista."

"Vettä olikin runsaasti", sanoi Black; "vaan ensimäisinä päivinä oikein
kilvalla koiteltiin vähentää sitä, se täytyy kuitenkin lakata, jos emme
kaikki tahdo kuolla janoon."

Katteini ei vastannut heti, vaan katsoi kauan aikaa hiljaa ja
tyytymätönnä eteensä.

"Kun ei laivojakaan tule näkyviin", sanoi hän lopullisesti, "auttamaan
meitä tästä kurjasta paikasta".

"Tämmöisellä tyynellä", sanoi perämies, "ovat hekin paikoillaan ja
sitä paitsi emme ole laivain kulkutielläkään. Jos te, katteini Oilytt,
olisitte seuranneet minun neuvoani ja antaneet laskea pohjaiseen,
niin olisimme varmaan voineet kohdata jonkun, sillä, niinkuin itsekin
tiedätte, lähti jälestämme Sydneystä muutamia laivoja kulkemaan samaa
tietä kuin mekin. Vaan tänne tuskin kukaan tullee ja mitä ennemmin siis
käännymme pohjaiseen, sitä parempi."

Laivamiehet jatkoivat hitaasti soutuaan; kirvesmies rupesi
tavaran-hoitajan sijaan, koska katteini huusi tätä. He olivat
risteilleet pienen Arnheimin lahden yli ja lähenivät taas maata, joka
siellä täällä kohotti metsäisiä rantakunnahiaan.

"Emmekö laske pohjaiseen, katteini Oilytt?” kysyi taaskin Black.

"Katsokaamme ensin minkä muotoinen maa on", sanoi katteini, "Meneehän
siellä edes jossakin vettä. Edessämme oleva lähin saari on Timor ja
sinne lienee ainakin yhdeksänkymmentä penikulmaa tästä. Jos laivaa emme
tapaa, olemme varmaan kuoleman omat”.

"Vaan näillä mailla emme löydä vettä niin märkääkään, katteini, siitä
voitte olla täydellisesti vakuutettu", sanoi Black, "pari päivää ennen
lähtöämme Sydneystä puhuttelin erästä maanmiestäni, joka oli oleskellut
vuoden Karpentaaria-siirtokunnassa. Se on surkuteltava maa, jossa
ei ole muuta kuin hietaa ja suolaa. Sitä paitsi emme rohkene edetä
rannalta, sillä täällä ympärillä vetelehtää joukko mustia ihmisiä,
joiden pariin en ainakaan minä tahtoisi tulla."

Eikös muassamme ole pyssyjä ja ampumavaroja?⁴⁴ tuumasi katteini.
"Pelkäättekö ehkä tätä mustaa roistoväkeä?"

”Peljätä heitä”, sanoi perämies ylenkatseella. "En tarvitse heitä
peljätä, vaan en tahdo myöskään turhan-päiten juosta vastaansa. En
myöskään ole erittäin kätevä maalla; niinkauan kun minulla on sininen
vesi allani, olen kuin kotonani, vaan pensasten ja puiden kanssa
ei minulla ole mitään tekemistä. Seuratkaa ainoastaan tällä kertaa
neuvoani, herra katteini. Saatte nähdä, että kohtaamme jonkun laivan,
ja ulompana merellä saamme enemmän tuultakin. Eihän näin kuuman maan
läheisyydessä mitään ilmanvetoa voi syntyä, jos ei jolloinkulloin
tuulen puuska mereltä sitä vaikuta, ja", liitti hän matalammalla
äänellä, "miehet kohta väsyvät soudusta. Tämmöisellä kuumuudella onkin
se vaikeata työtä."

Koko ajan, kun Black puheli, katseli katteini lähellä olevata rantaa
lakkaamatta. Nyt otti hän pitkän, vieressään olevan laivakiikarin ja
tarkasteli samoja tienoita vielä tarkemmin.

Parkaasi tuli yhä lähemmäksi rantaa, jolla jo taisi nähdä tuskin
huomattavan veden kuohun. Ranta näytti melkein veden rajaan kasvavan
metsää ja ainoastaan kaita viileke maata metsän ja veden välissä olevan
korallihiekalla peitetyn. Muutamat kukkulat olivat peitetyt heikolla
kasvullisuudella, vaan enemmän kaukana olevat näyttivät paljailta,
samoin kuin ehkä koko ympärillä oleva maakin, joka ainoastaan kostealla
merenrannalla näyttää runsaampaa kasvullisuutta.

Katteini ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen rantamaan muodon
kanssa; sillä hän kiikarilla katseli sitä useamman kerran, pysähtymättä
mihinkään erikoiseen paikkaan.

Tuuli oli nyt tykkänään lakannut; mahdollista oli, että se oli
kääntynyt kaakkoon, joten vuoret ja kukkulat estivät sen täällä
tuntumasta. Ei minkäänlaista ilmanvetoa huomannut ja aurinko oli
polttanut rakkuloille miesten kaulat ja kädet. Vaan tästä he eivät
saaneet pitää lukua. He eivät voineet jäädä tähän odottamaan tuulta,
sillä siten olisivat tehneet olonsa yhä vaarallisemmaksi, koska nyt jo
vesivaransa olivat melkein loppuneet. Ainoa keino ehkä pelastua, oli
soutaa niin kauan kun voimansa riittivät.

Tavaran-hoitajan täytyi taas ryhtyä työhön ja samoin toinenki perämies
vuoroitteli laivamiesten kanssa, sill'aikaa kun Black piti perää.
Katteini Oilytt yksinään ei piitannut mistään, katselihan vaan maata
useamman kerran kiikarin läpi ja joi viinaa sitä enemmän, koska vettä
piti säästää.

Sill’aikaa olivat kulkeneet pienen Melville-lahden poikki ja soutivat
nyt sen luoteiseen niemekkeesen, joka ylempänä näytti olevan iso
tasainen lakeus. Auringon-laskun aikana huomasi katteini halkeaman
eräässä mannermaan vuoressa ja tässä toivoi hän löytävänsä raitista
vettä. Tosin ei yöllä rohkeaisi nousta rannalle; vaan hän päätti,
ettei tästä tienoosta lähdettäisi ennen kuin oli saatu tietää, minkä
laatuista maa oli. Siellä täällä oli joukko pieniä saaria; hän antoi
miesten illan viileässä ilmassa soutaa vielä kello yhdeksään, pyysi
sitte hyvin kohteliaasti, mutta samalla vakaasti, Black'in laskemaan
likimäiselle hietasaarelle, jossa piti viettää yötä. Seuraavana aamuna
päättäisivät, mitä piti tehtämän ja mihin suuntaan lähdettämän; kohta
karahtelikin kokka hietarannalle, jollen laivamiehet tyytyväisinä
hyppäsivät, saadakseen vielä kerran ojentaa puutuneet jäsenensä.



TOINEN LUKU.

Raittiin veden etsiminen.


Saaren pohjaisella, korkeimmalla paikalla kasvoi tosin muutamia
pensaita ja laivamiehillä oli hyvä halu tehdä niistä valkea; vaan tämän
kielsi Black tykkänään, koska, jos mannermaalla heidän läheisyydessään
todella kuljeskeli mustia ihmissukuja, ei ollut tarpeellista
sopimattomalla ajalla ja varten vasten ilmoittaa haaksirikkoisten
tuloa, semminkin kun tuli näkyisi koko lavealle rantamaalle.

Katteinille ei tämä kielto ollut mieluinen. Hän oli edeltä kättä
iloinnut saavansa väriä vettä, tehdäksensä groggia siitä vesi-osastaan,
jonka hän tarkoin iltaa varten oli säästänyt; vaan hän ei voinut antaa
päinvastaista käskyä ja mukautui siis hänkin perämiehen käskyyn. Jos
mannermaalta löytäisivät vettä, jota hän ei epäillyt, ajatteli hän
seuraavana iltana nousta jollekin saarelle, ja kun eivät silloin enää
tarvitsisi peljätä mustia roistoja, valmistaisi hän rauhassa rakkaan
grogginsa.

Mukavasti maaten lämpöisellä hiekalla viettivät he yönsä hyvästi tämän
leveysasteen miedossa ilmanalassa. Hyönteiset eivät heitä myöskään
vaivanneet ja heiltä puuttui ainoastaan raitista ja kylmää lähdevettä,
voidaksensa vielä kerran mielinmäärin täyttää janoansa. Vaan olihan
maa tuossa vastapäätä; tekihän katteinin mieli sinne, jossa seuraavana
päivänä ehkä olisivatkin, ja sitte piti käännyttämän Itä-intian
saaristoa kohti — jos ei vaan se vaivaloinen soutaminen olisi ollut.

Kaikki eivät kuitenkaan tänä yönä maanneet; Black ei sitä sallinut.
Kaksi miestä täytyi maata venheessä, sillä eihän voitu tietää,
mitä saattoi tapahtua; sillä perämies ajatteli mustista asukkaista
kaikenmoista pahuutta. Senlisäksi hän määräsi vartiaksi yhden miehen,
jonka sijaan joka tunti astuisi toinen. Itse tahtoi hän vartioida
aamupuhteella, koska, jos villeillä on tarkoitus hyökätä jonkun matkuen
kimppuun, lie melkein aina säästävät sen aamupuhteesen, jolloin
vartioimista ei tahtonut muille uskoa.

Senkin puolesta oli joidenkuiden valvominen tarpeellinen että parkaasi
pysyisi vedessä, ettei se luoteen aikana taas jäisi kuivalle maalle,
jolloin se epätasaisen lastinsa vuoksi helposti halkeaisi vuotavaksi.
Muutoin näyttäytyi pelkonsa mustien suhteen olleen perätön; sillä heitä
ei vähääkään häiritty ja kaikesta näkyi ettei heitä paitsi yhtään
inhimillistä olentoa ollut koko tienoolla. Päivän tultua tarkasti Black
turhaan pitkällä laivakiikarilla rantaa. Nousevaa savua ei huomattu
missään ja yhtä vähän taisi muutakaan epäilyksen alaista keksiä. Ehkä
tämä niemeke, mikä se kartan jälkeen täytyi olla, oli tällä kertaa
tykkänään asumaton; sillä hän tiesi hyvin, ettei Austraalian villeillä
suvuilla ole pysyväistä asuntopaikkaa, vaan että he kulkevat paikasta
toiseen.

Näin ollen, ei veden etsintäretki mannermaalla ollut ollenkaan
vaarallinen, vaikka ei Black uskonut sen onnistumista, senmukaan kun
hän oli maan luonnosta kuullut kerrottavan. Vaan se oli katteinin tahto
ja sitä paitsi eivät sittemmin tarvitsisi nuhdella lisiänsä, etteivät
viimiseen saakka koitelleet enentää vesivarojansa. Tosin heiltä täten
meni hukkaan kokonainen matkapäivä, vaan häntä lohdutti sekin seikka,
ettei tänäkään aamuna tuullut hiukkaakaan. Taas olisi heidän täytynyt
tarttua airoihin, jota kulkutapaa merimies enimmän vihaa.

Katteini Oilytt oli kaiken tämän antanut tapahtua, piittaamatta
vahdista tai muusta. Hietarannalle nostetulla matrassillaan joi hän
vielä iltasella "jäykän" grogg'insa ja poltteli nysä-piipullansa, jonka
tehtyä hän, varjeltuakseen yökasteesta, veti korvillensa villapeitteen;
hän makasi rauhallisesti auringon nousuun, jolloin Black hänen herätti,
koska ei yksikään silmänräpäys saanut hukkaan mennä.

Aamiainen oli pian syöty; sillä kun syötiin kylmää ruokaa, ei sitä
kauan tarvittu valmistaa. Parkaasi oli myös Maten huolenpidon kautta
pidetty vesillä ja kun taas kaikki istuivat määrätyillä sijoillansa,
soudettiin iloisella mielellä maata kohden.

Black seisoi sill’aikaa kokassa ja katseli rantaa kiikarilla, kun taas
katteini Oilytt istui perässä, laskeaksensa siihen kohtaan, jossa,
ympärillä olevista kukkuloista ja rantapensaista päättäen, näytti
siltä, kuin pieni joki siinä laskisi mereen.

Mitä lähemmäksi maata tulivat, sitä varmemmiksi tulivat tässä
päätöksessänsä ja kuu olivat paikan kohdalla huomasivat maan sisälle
pistäyvän lahdekkeen kaidan suun.

"No, Black", sanoi katteini, jättäen ruotelin alaperämiehelle, "mitä
olen teille sanonut? Eikö tämä ole joki? Jos olisimme seuranneet teidän
neuvoanne, uiskentelisimme nyt merellä ja työskentelisimme kaikin
voimin tyynellä vedellä, siksi kun väki alkaisi nurista ja ei enää
taitaisi soutaa.

"Sydämestäni toivon, katteini Oilytt, teillä olevan oikein", sanoi
Black, "vaan ei se vielä ole varma, koska tämä yhtä hyvin saattaa olla
pieni lahti."

"Vai niin, te ette siis usko vielä? sanoi Oilytt äkäisesti.

"Täällä näyttää olevan liian monta mangrove-pensasta", vastasi perämies
kohottaen olkapäitään, "ne eivät menesty maavesien läheisyydessä; vaan
mahdollisesti kyllä voimme lahdekkeen pohjukassa tulla lähteelle.
Kaikessa tapauksessa täytyy meidän koittaa ja huomannemme myöskin
kohta, kuinka asian laita on."

Senjälkeen ei mitään puhuttu; sillä venhe laski suoraan lahdekkeen
suuta kohti ja Black puisteli ainoastaan päätään, kun hän kahden sylen
syvyydellä näki korallisärkkien vetäytyvän lahdekkeen poikki. Korallit,
näet, yhtä vähän kuin mangrovepensas, eivät menesty suolattomassa
vedessä ja suuremman joen suu tässä taas ei voinut olla, sillä silloin
olisi tämän pitänyt olla paljoa syvemmän. Vähäinen lähde pohjukassa ei
luonnollisesti taitanut vaikuttaa sinne eikä tänne ja olisi kuitenkin
riittänyt enentämään heidän vesivarojansa.

Vaan pensaita lähetessään tuli suurempi huomaavaisuus tarpeelliseksi,
nähdäkseen, josko täällä lahdekkeessa, vaikka aamulla ulompaa katsoen
eivät huomanneet savua, ehkä voisi löytyä syntyperäisten asukasten
venheitä, joita välttämättömästi tässä piti olla, jos villit
oleskelivat näillä rannoilla. Mitään semmoista ei kuitenkaan voitu
keksiä. Päinvastoin riippuivat maailman kummallisimman puun, mangroven,
joustavat ja pitkät oksat paksuissa melkein läpipääsemättömissä
köytänneissä veden pinnalla ja Black ei edes voinut löytää paikkaakaan,
johon venheen voisi sijoittaa; tuskin kanoottivenekään olisi voinut
tunkeutua tämän kasvullisuuden läpi ja heidänkin täytyi siis hakea
tämän lehtilabyrintin aukkoa ylempänä.

Venhe kulki hitaasti määrättyä suuntaansa ja taidettiin jo huomata
lahden korkeintaan olevan penikulman pitkän, jos se ei ylempänä tehnyt
mitään polveketta. Lahden muoto ei miellyttänyt katteinia. Hän tunsi
myöskin hyvästi mangrovepuun omaisuuden siertää suolatonta vettä,
vaan hän muisteli kuitenkin nähneensä tätä puulajia jokien varsilla
ainakin niin pitkällä suupuolesta, kuin merivesi ulottui ja kasteli sen
tuhansin tavoin luikertelevia juuria. Miksi ei asian laita tässä voinut
olla sama?

Venhe tuli tällä aikaa aina syvemmälle lahteen. Mangrovepuiden
takana oli tosin korkeampi maa; sillä siellä näki selvään toisen
puulaadun tummemmat ja kiiltävät lehdet, jotka eroitti mangrovepuun
vaaleanvihreistä. Mangrovekaistale saattoi kuitenkin olla kuuden- tai
kahdeksankymmenen jalan levyinen ja etteivät mitenkään tämän läpi
pääsisi, sen tiesivät laivamiehetkin; sillä jos venheenpituisen matkan
olisivatkin päässeet eteenpäin, olisivat sitte ainakin tarttuneet
joustaviin ja kierteleviin juuriin. Yhtä mahdoton oli kirveelläkään
raivata tietä, kun useimmat näistä olivat veden alla.

Aina enemmän lähenivät lahden pohjukkaa, joka jo vähän kaiteni.
Rannalla piti majaansa joukko villikyyhkysiä ja papukaijoja; sillä he
näkivät useita kertoja koko laumoja näitä, joista etenkin jälkimäiset
lensivät rääkyen puusta puuhun ja parvissa täyttivät näiden latvat.
Viimein tulivat lahden pohjaan, vaan eivät kuitenkaan pensasten
välitse voineet keksiä lahden jatkauvan syvemmälle. He kulkivat pitkin
köynnösten äärimäistä laitaa ja kun eivät muuta voineet keksiä kuin
mangrovepensaita, tahtoi katteini raivostuneena murtaa tien näiden
läpi. Vaan siitä hänen täytyi luopua; sillä kun olivat syrjälle
taivuttaneet etumaiset peräänantavat oksat ja vetäneet venheensä siten
saatuun tilaan, näkivät edessään semmoisen juurien, oksien ja kantojen
sekasotkun, että pienen kanoottivenheenkin olisi täytynyt palata
takaisin. Heidän täytyi siis nopeammin kulettaa parkaasi aukealle
vedelle; sillä jos luode kohtasi heitä mangrovepensasten seassa,
tiesivät varmasti saavansa istua siinä sekasotkussa kahdeksan tai
yhdeksän tuntia.

"Juuri niinkuin ajattelen", sanoi Black suuttuneena, kun taas olivat
päässeet väljemmälle vedelle, "ei yhtään juotavaa vettä tässä kurjassa
maassa ja niinpä uskon, ettemme semmoista löydäkkään, jos vielä
matkustaisimme päivän matkankin maan sisälle”.

"Te ette vieläkään usko", sanoi katteini Oilytt, joka myöskin oli
huonolla tuulella, "vaan saatte anteeksi antaa, jos minulla on
toisenlainen ajatus. Tämän lahdekkeen suhteen olemme tosin erehtyneet;
vaan minä muistelen lukeneeni austraalialaisten jokien suussa melkein
aina olevan suolaista vettä, joka muuttuu juotavaksi vasta ylempänä
maan sisällä. Semmoista löydämme ainakin siellä."

"Vaan kuinka tulemme sinne herra katteini?"

"Mangrovepensasten läpi sinne emme pääse; meidän täytyy taas ulos
tästä lahdekkeesta. Vaan sillä kohdalla, jonka sivu aamulla sousimme,
tulee korkeampi maa melkein vedenrajaan ja koska siinä seisovat
mangrovepensaat eivät ole kuuttakaan jalkaa korkeat ja näyttävät
kasvavan ainoastaan veden äyräällä, voimme hyvin siinä nousta maalle ja
sen pitää tapahtuman silmänräpäydessä".

"Ja sitte lähettää retkikunta maan sisälle?"

"Se on luonnollista⁴.

"Vaan jos tämä tapaa lauman villi-ihmisiä?"

"Entä sitte, eikö meillä ole pyssyjä ja ampuvaroja? Me näytämme niille
mustille roistoille tien Tuonelaan, jos olisivat kyllin hävyttömät
hyökkäämään päällemme; sitä paitse tarvitsemme vaan lauaista yhden
kerran, voidaksemme olla vakuutetut heidän näkymättömiin pakenevan
vuorillensa. Mustat eivät toden totta voi pitää puoliaan."

Black nosti olkapäitään; hän tiesi hyvin olevan turhan väittää
esimiestänsä vastaan, kun tämä kerran oli jotakin päättänyt. Nyt hän
tiesi tämän ajatuksen maallenoususta, ja jos hän tätä ei tahtonut
seurata, ei hän liioin voinut asiata muuttaa. Katteinilla oli oleva
edesvastaus kaikesta.

Parkaasi oli taas kääntänyt kokkansa merta kohden. Väki ei ollut
tyytyväinen, että turhaan oli soutanut lahteen; vaan kun katteini
varmasti väitti vettä likitienoilla löytyvän, alkoivat itsekin
sitä uskoa; sitä paitse oli heillä toivo päästä maalle, ja tämä on
aina suuri viehätys merimiehelle, semminkin, kun niin kyllästyvät
laiva-elämään kuin Boreas'en väki — vaikka tosin saman katteinin
tähden. — Kaikessa tapauksessa olisi se vaihettelevaista, ja kun
merimiehet ylimalkaan eivät piittaa likimmästä tulevaisuudestaan,
eivät nämäkään ajatelleet, miten seikat myöhemmin muodostuisivat.
Peräti pitkä ei matka Intian valtameren yli likeisimmille saarille
saattanut olla, ja jos vaan tuulisi, jotta saisivat heretä soutamasta,
olisivat ehkä hyvinkin lyhyen ajan perästä turvaisessa satamassa.
Airot liikkuivat taas rivakasti kun tahtoivat mitä nopeammin päästä
maan ympäröimästä lahdesta, ja ei puoltakaan tuntia kulunut, ennenkuin
parkaasi taas oli hiukan ulompana rannasta, että katteini voisi määrätä
paikan, mihin maalle nousisivat.

Tosin olivat he lii'an lähellä maata voidakseen nähdä rantamaata
kokonaisuudessaan; vaan Oilytt ei tahtonut soudattaa ulommaksi, koska
siten olisi aikaa kulunut ja miehet ehkä turhanpäiten vaan väsyneet.
Tässä oli toinen paikka yhtä hyvä kuin toinenkin ja kuin tultiin
semmoiselle paikalle, missä katteini mangrovepensasten takana ja tuskin
parinkymmenen askeleen päässä rannasta näki korkeita puita tummine
lehtineen ja pandanuskasvin pitkät, terävät lehdet, viittasi hän toisen
perämiehen kääntämään kokan sinnepäin ja muutaman minuutin perästä
raappi raudoitettu pohja korallihiekalla.

Että olivat siis maalla, oli ainakin varma, ja mangrovepensaat
kasvoivat niin harvassa, etteivät voineet heidän maalle nousuaan estää.
Melkein joka paikasta taisi näiden läpi tunkeutua; vaan nyt tuli
tarpeelliseksi määrätä, miten miehistö jaettaisiin, voidakseen sekä
tehdä edellä mainitun retken maan sisälle kuin myös samalla vartioida
parkaasia. Sillä kuka tiesi, eikö mustat ihmiset olleet likitienoilla,
ja siinä tapauksessa oli hyvinki luultava niiden jollakin nyt
kätketyllä kanoottivenheellä etsivän rannalta parkaasin ja vievän sen
hyvänä voittosaaliina mukaansa.

Katteini olisi itse mielellään jäänyt venheesen, sillä se olisi hänestä
ollut mukavanpa, vaan hän häpesi tehdä sitä Black'in vuoksi, joka
vaaraa maalla näkyi pelkäävän. Tälle tahtoi hän näyttää, ettei hän
ainakaan ollut pelkuri; sitä paitsi ei hän muilla luullut olevan niin
suurta tietoa maisemista, että he maan ulkonäöstä jo voisivat päättää
sen paikan, jossa puro tahi lähde olisi löydettävänä, — sillä mitään
jokea ei nyt enää hänkään luullut tapaavansa.

Mukaan otettavia miehiä valitessa oli välttämätöntä ottaa semmoisia,
jotka taitaisivat käsitellä pyssyä ja tähän toimeen varsinaiset
laivamiehet harvoin kelpaavat, jos eivät sotalaivassa siihen ole
harjaantuneet. Katteinin kysymykselle vastasi Bob ennen paljon
ampuneensa, jonka vuoksi taisikin satuttaa pilkkaan, vaan Jim sitä
vastoin vakuutti ei tietävänsä pyssystä muuta, kuin että laukaus läksi
sen suusta, kun perässä olevaan liipasimeen painoi, vaan selitti myös
paremmin voivansa käsitellä kurikkaa ja tällä lyödä miehen lailla.
Kirvesmies ei liioin tahtonut kuulla puhuttavankaan ampumisesta ja
tavaran-hoitaja selitti, kun huomasi kukaties saavansa jäädä venheelle,
tekevänsä kaikki, mitä häneltä vaadittiin, kun vaan ei tarvitsisi ampua.

"No poikaseni", sanoi katteini Oilytt, "jos niin on, niin saat kulettaa
sitte ruokavarojamme, sillä venheessä et myöskään voi olla miksikään
hyödyksi. Siis jäävät kirvesmies ja Jim venheelle, koska tähän täytyy
jättää kunnon merimies; vaan teitä neuvon etenkin, ett'ette koske
puteliani. Me muut seitsemän olemme kylliksi riittävät tekemään tämän
lyhyen retken ja sinä Jim lykkäät venheen ulos niin kohta kuin olemme
maalla ja soudat jonkun matkaa vesille, jossa taidat laskea ankkurin
pohjaan. Jos näet jonkun mustista olennoista, vaikka en heitä luule
parinkymmenen penikulman sisällä olevan yhtään ainoata, saat ampua
kiväärisi. Taitanethan edes sen verran pyssyä käsitellä?"

"Taidanpa niinkin ja myös latatakin uudestaan; vaan saada sattumaan,
siitä en voi vakuuttaa."

"Ei se haittaa, tähtää vaan siihen suuntaan, jossa jotakin epäilyksen
alaista huomaat ja katso vaan sitte, että olette aina väljällä vedellä,
etteivät taida uimalla tulla luoksenne."

"Vaan katteini Oilytt", kysyi Black, "eiköhän olisi parasta panna myös
Ovens venheen vartiaksi? Voimmehan kuuden miehen lähteä retkelle, vaan
jos jonkun sattuman kautta kadottaisimme venheen, sitte ainakin olemme
auttamattomasti hukassa; sillä tälle rantamaalle tuskin konsaan laivat
purjehtinevat, joilta taitaisimme apua odottaa."

"Kuus miestähän meitä oikeastaan on, Black", sanoi katteini, "sillä
tavaran-hoitajaa tuskin voinemme mihinkään puolustukseen käyttää; Jim
ja kirvesmies ymmärtävät hyvinkin hoitaa venheen, semminki, kun ainoana
toimenaan on sen soutaminen kylliksi loitolle rannasta. Jim, sido
paikalla yhteen kaksittain tyhjiä putelia, että jokainen meistä voi
saada pari halttuunsa. Joko pyssyt ovat siinä kunnossa, että niitä voi
käyttää?"

"Tänä aamuna tarkastin ne itse ja panin niihin uudet nallit. Varminta
kuitenki olisi ensin paukauttaa latingit ilmaan, jos se ei matkaan
saattaisi liian kovaa jyskettä."

"Se taas ei ole tarpeellista. Luultavasti ovat ne käytettävässä
kunnossa tahi oikeammin sanoen, emme niitä ollenkaan tarvitse — ja
ainoastaan sen vuoksi otamme ne myötä, kun emme tahdo maalle mennä
aseettomina. Te, tavaran-hoitaja, sisäänpakkaatte kuitenki kaksi
putelia vettä, kolme putelia viinaa ja riittävässä määrässä kuivaa
leipää ynnä savustettua lihaa pariksi ruokaveroksi; enempää emme
tarvitse. Ehkä jo päivälliseksi voimme palata takaisin, vaan paras on
olla varuillansa. Black saa ripustaa kaulaansa laivakiikarin, minä
puolestani otan pienen teleskooppini."

Black viivytteli. — Katteinilla tosin oli edesvastaus kaikesta, mikä
koski laivaa tahi miehiä; vaan mitäs tämäkään auttoi heitä, jos
todella joku onnettomuus sattui venheelle. Täydellisesti hän ei voinut
luottaa kirvesmieheen. Tämä oli viekas ja livertelevä henkilö, joka
ei konsaan vastustanut katteinia, muutenkaan ei kelvannut mihinkään,
koska oli laiska kaikessa työssä ja näiden syiden tähden siinä määrässä
laivamiesten vihaama, ettei kukaan muu, kuin tavaran-hoitaja, tahtonut
seurustella hänen kanssaan. Jim sitä vastoin oli kunnon laivamies,
vaan myöskin, jos vähinkään tilaisuus tarjousi, ahnas väkeviä juomia
nautitsemaan; menettelisikö hän nyt venheessä toisin? tuskin. Vaan
Black oli liiaksi merimies heittäytyäkseen pitemmäksi aikaa näin
synkkiin mietteisin. Tosin tunsi hän vaaran, jossa olivat, paremmin
kuin katteini ja ei pitänyt sitä suinkaan vähäisenä; vaan katteini
Oilytt'illä oli sama pula ja jos hän tässä käyttäytyi kevytmielisesti,
sai hän vastatakin seurauksista!

Tarpeelliset valmistukset olivat nyt tehdyt. Miehet olivat saaneet
pyssynsä ja laivamiekkansa. Sitä paitsi sai jokainen kaksitoista
patruunaa ja ne molemmat putelit vyöllensä ripustettaviksi,
tuodaksensa niillä vettä. Sillä aikaa kuormitti katteini onnettoman
tavaran-hoitajan niskoille ei ainoastaan määrätyt muonavarat, vaan myös
venheesen jääpiä varten kuusi tyhjää putelia; — sitä paitsi antoi hän
vielä hänelle oman kaksipiippuisen pyssynsä siitä syystä, kun hänen
täytyi, niin hän sanoi, kanneskella ja hoitaa kiikaria.

Tavaran-hoitajan nuriseminen ei auttanut, sillä katteini ei ollut
kuulevinansakaan ja tuskin kymmenen minutin kuluttua läksi se pieni
retkeiliä-kunta liikkeelle, mursiihe mangrovepensasten läpi ja saapui
pian korkealle ja kuivalle maalle, jolla se voi astua rivakasti
eteenpäin.

Black, joka kerran ennen oli oleskellut yhden vuoden Austraalian
sisämaassa ja siellä jotenki tullut tuntemaan mustain asukasten tapoja,
katseli sill’aikaa tarkoin maata, jos jossakin voi keksiä näiden
jälkiä; vaan hän ei keksinyt mitään epäilyksen alaista ja joskin he
olivat enemmän maan sisällä, eivät he näyttäneet tällä osalla meren
rantaa kuljeskelleen. Ja mitä heillä täällä olikaan tekemistä? —
Kalastamassako, kun ei rannoilla näkynyt mitään kanoottivenheitä? Tahi
metsästämässäkö? Vaan muuta täällä todellakaan ei ollut saatavana kuin
villilintuja ja metsähedelmiä.

Eräs miehistä — kokkipoika — kuuristui maahan ja otti ylös pudonneen
hedelmän. Se oli suuren plommonin näköinen, vaan maistoi, kun hän
varovasti puri sitä, hyvin hyvältä ja, vaikka ei ollut peräti mehukas,
sammutti janon oivallisesti.

Muutamia askelia siitä keksivät he puun, josta tuuli oli heittänyt
alas paljon hedelmiä, että ne melkein peittivät maan. Vaan kovaksi
onneksi olivat muurahaiset syöneet suurimman osan niistä, että jälellä
oli vaan muutama vahingoittumaton. Ainoastaan ne, jotka täysikypsinä
viimeimmäksi olivat maahan pudonneet, olivat koskemattomat ja todella
niin imelät kuin sokuri ja daadelipähkinäin makuiset. Miehet täyttivät
sivumennen taskunsa näillä saadakseen tiellä syödä.

Katteini oli ottanut pienen kompassin myötänsä ja tämän mukaan päätti
mennä lahden mangrovepensasten sivu, sillä hän yhä vielä luuli siellä
löytävänsä ainakin vähäisen puron. Tätä suuntaa taisivat he esteettä
kävellä; sillä pensaat eivät missään olleet heidän tiellään ja ylempänä
olevain kukkulain kaltavuus näytti paikan mihin heidän oli pyrittävä.
Tuskin he tätä suuntaa olivat seuranneet parisataa askelta, kun metsä
harveni. Siinä kohdassa oli joko järvi tahi aukea maanpaikka ja
rotevasti tunkeutuivat he eteenpäin päästäkseen, tälle paikalle.

Kau'an ei tarvittu viipyäkään; maa yleni pieneksi kunnaaksi, tässä
loppui metsä ja samalla myös melkein kaikenlainen kasvullisuuskin.
Ainoastaan niukka heinän kasvu näkyi maassa, joka oli keltaista
kuivaa savea, mistä siellä täällä samanvärisiä hiekkakivenlohkareita
yksitoikkoisesti pistäytyi esille. Kokonaisuudessaan oli näkyala sangen
surkea ja tienoo näytti tarjoovan kaikkea muuta, vaan ei vettä.

Vuoret takapuolella — vuoriksi niitä ei oikeastaan voinut nimittää,
vaan paremmin ehkä halenneiksi mäenselänneiksi — näyttivät olevan
irtautuneita hiekkakivenlohkareita, ynnä lepäsivät kuivina ja paljaina
auringonpaisteessa ja ainoastaan englannin penikulman päässä keksi
Black kiikarillaan eräässä mäkien notkelmassa muutaman Austraalian
kummallisista kasveista niinkutsutun ruohopuun, jolla on pensasmainen
olkilakka, lyhyt vartalo ja keskeltä lakkaa ylenevä keihäsmäinen ota;
tämä kasvi on yhtä säännötön kuin sen maan luonne, jossa se kasvaa,
sillä oikeastaan ei se ole ruoho eikä pensas yhtä vähän kuin puukaan,
vaikka sillä on kaikkien näiden omaisuudet.

"Meidän täytyy kääntyä enemmän oikealle, Black", sanoi katteini, jonka
sangviniset toiveet näyttivät vähenevän; "kun kerran olemme täällä,
emme saa lakata vettä etsimästä ennenkuin tyystin olemme tienoot
tutkineet. Menkäämme sen vuoksi takaisin katveiselle metsänrinteelle.
Siellä taidamme paremmin tarkastaa lahden alimaista laidetta. Oletteko
nähneet jotakin, joka ilmoittaisi mustain ihmisten läsnä-oloa?"

"Kerran näytti minusta" sanoi Black, "ikääskuin jonkin olennon olisin
nähnyt liikkuvan ruohopuun takana vuoren toisella puolella; vaan kun
tarkemmin tähystelin paikkaa, oli näky kadonnut. Tässä hietakorvessa,
katteini Oilytt, en nyt minäkään usko kohdattavan mustia. Sillä en
todella voi ymmärtää, mitä he täältä etsisivät ja mistä he taitaisivat
elää, — jos eivät ruoakseen käyttäisi noita vähäpätöisiä hedelmiä
rantatöyrällä."

"Sitä parempi; minä puolestani en ainakaan halua, heidän tuttavuuttaan,
sillä niillä mustilla rosvoilla ei ole mitään, jolla taitaisi käydä
vaihtokauppaa."

Hiljaisuudessa vetäytyi nyt pieni retkikunta rantapuiden varjoon
kulkeakseen lahden ympäri, jonka pohjukan he jo tästä taisivat
nähdä. Vaan he eivät tarvinneetkaan kulkea koko matkaa, sillä jo
keskipalkoilla taisivat silmäillä koko tienoon, ja ettei tällä vettä
löytynyt, sen huomasi nyt jo katteinikin.

Juuri tämä paikka, jossa olivat, oli korkein penkere, mistä maa
viettyi mereen päin. Päinvastaiseen suuntaan aleni maa autioksi ja
hedelmättömäksi hietakorveksi, jolla ei edes ruohonkorttakaan näkynyt
kasvavan. Muuta ei taitanut nähdä kuin hietaa ja erästä auringon
paahtamaa, kuumaa kivilajia; ei kuivinkaan pensaskasvi ilmoittanut maan
olevan edes kosteankaan merta ja lahtea ympäröivään metsäkaistaleesen
saakka, joka juuri niistä sai kasvullisuutensa. Kädellään nojautuen
pyssyyn katseli katteini Oilytt tyytymättömänä ja rypistetyin kulmin
autiota ja surkeata maata.

"Ei näytä siltä, katteini Oilytt, kuin täällä voisimme saada putelimme
vedellä täytetyiksi," sanoi lopullisesti Black. "Minun mielestäni
olisi nyt paras niin nopeasti kuin mahdollista palata parkaasin luo
ja jatkaa matkaa. Sitä paitsi olen sangen levoton, kuin tiedän niiden
kumpaistenkin miesten olevaan yksinään venheessä ja senpä vuoksi
kiitänkin Jumalaa, niin kohta, kuin tunnen sen lankut olevan allani."

"Niinpä teemmekin kohta, Black", sanoi katteini. "Vaan ensin täytyy
meidän tarkastaa tuota kukkulain keskellä olevaa notkelmaa, jossa
ruohopuu seisoo. Se ei ole voinut kasvaa kuivassa maassa ja ehkäpä
juuri siellä löydämmekin runsaassa määrässä sitä, jota haemme."

"Vaan tästä sinne on ainakin kaksi englannin penikulmaa."

"Tuskin; ainakin tunnissa käymme hyvinkin tämän matkan, joten siis
päivälliseksi voimme joutua venheelle. Sitä paitsi emme kadota aikaa,
koska ei vieläkään tuule, ja jos sitte illemmalla raitis ilmanhenki
alkaa puhaltaa, voitamme kaksinkerroin, mitä täten kadotamme."

Katteini Oilytt ei odottanut vastausta. Hän oli nyt kerran saanut
päähänsä, että osoittamassaan suunnassa löytyisi vettä ja senvuoksi,
kääntyen oikealle, alkoi hän astua viistoon aukealle, auringon
polttamalle maalle, joten taas neljännes tunnin kuluttua saivat
näkyviinsä sen yksinäisen ruohopuun, joka seisoi ikäänkuin aukon
vartiana.

"Pysähtykää, katteini Oilytt", huusi Black hänelle, joka kävi edellä;
"tässä on paljaista jaloista verekset jäljet ja siis on maan asukkaat
lähistössämme."

"Minä puolestani, Black, en ole siitä ollutkaan epätietoinen. Vaan nyt
täytynee teidänkin myöntää vettä olevan likitienoilla."

"Tämä yksinään ei ole mikään varma merkki, katteini", sanoi perämies,
"sillä löytyy useita sukukuntia, jotka oleksivat vallan vedettömissä
tienoissa. Erään kasvin juuresta imevät he sen vähän vesimäärän,
jonka ylläpidokseen tarvitsevat. Vaan koska sitä kasvia ei näy näillä
tienoin, on sangen mahdollista, että jossakin vettä löydämme."

Katteini Oilytt katseli sill’aikaa jälkiä ja myös miehetkin olivat
kiirehtineet paikalle; sillä he olivat jo liian paljon kuulleet
kerrottavan noista mustista villeistä ja olivat sentähden uteliaat
katsomaan ensimäisiä merkkiä, jotka ilmoittaisi näiden läsnä-oloa. Vaan
jäljistä eivät he kuitenkaan voineet päättää mitään, sillä ne olivat
kahden miehen, yhden vaimon ja yhden lapsen, jotka olivat tulleet
metsästä ja kulkeneet samaan suuntaan, mihin hekin. Luultavasti hakivat
nämä hedelmiä ja palautuivat sitte leiripaikkaansa. Vaan oliko tämä
kukkulain välillä olevassa notkelmassa? Siinä tapauksessa piti heidän
luonnollisesti varovasti lähetä kallioita nähdäkseen kuinka suuren
joukon kanssa heillä oli tekemistä. Vaan hyökkäykseen mustat tuskin
rohkenisivat, jos olivat kuinkin monilukuiset; sillä he pelkäävät
pyssyjä ja retkikunta saisi siis ehkä olla rauhassa. Muutoin ei voinut
ajatellakaan heidän valinneen tämän vedettömän tienoon olopaikakseen ja
miehet saivat näiden syiden tähden uutta uskaliaisuutta.



KOLMAS LUKU.

Tappelu villien kanssa.


Ennenkuin lähtivät eteenpäin, käski katteini vielä kerran tarkastamaan
pyssyjä, jos kaikki olivat käytettävässä tilassa ja erittäin katsomaan,
josko ei kukaan pensastossa ollut pudottanut nallia. Myöskin tutki hän
oman, vyöllään olevan, revolveripistoolinsa ja tavaran-hoitaja näki
ilokseen katteinin ottavan sen raskaan musketin hänen olaltaan. Hän
kysyi tosin, eikö herrat tahtoisi murkinoida, sillä siten olisi hänen
kuormansa vieläkin kevennyt; vaan katteini kielsi tämän. Siihen toimeen
he ryhtyisivät vasta notkelmassa, jossa vettä saisivat; jos he tässä
sitä tekisivät, hukkaantuisi heiltä paljon aikaa ja sitä paitsi poltti
aurinko liian kuumasti. Vaan katteini itse otti kuitenki viinaputelista
aika siemauksen ja käski sitte pientä joukkoansa tunkeutumaan notkelman
suulle.

Tätäpä Black pitkällä kiikarillaan juuri tarkastikin sillä aikaa,
kun miehet pysähtyivät hetkeksi ja niin paljon kuin tätä ja lähimpiä
viertemiä taisi nähdä, ei yhtään elävää olentoa voinut huomata. Nyt kun
miehet taas läksivät liikkeelle, ojensi hän vielä kerran kiikarinsa
ruohopuuta kohti; vaan hän huudahti samassa: "Tuolla on villiä,
katteini Oilytt! Puun vasemmalla puolella, tuon vähäisen notkelman
vieressä näkyy ihmisen pää ja taampana voin myös nähdä kaksi keihästä."

"Aivan, niinkuin ajattelin Black", sanoi katteini nauraen, "tuopa on
se paikka, josta mustat roistot tarkastavat meitä siksi, kun astumme
lähemmä ja sitte hakevat turvapaikan kukkulain takana. Heitä nyt emme
ainakaan tarvitse pelätä. Eteenpäin vaan, ei tässä hätää ole."

Ei kukaan sitte virkkanut sanaakaan ja ainoastaan tavaran-hoitaja
kuorminensa siirtyi katteinin sivulta joukkokunnan taaksi;
sillä hän oli usein kuullut kerrottavan, kuinka villit useinki
hyvällä menestyksellä piilopaikastaan heittävät pitkät ja terävät
puukeihäänsä, joten hän ei tahtonut heittäytyä suurempaan vaaraan, kuin
välttämättömästi oli tarpeellista.

Tästä oli heillä vielä pitkä matka käveltävänä epätasaisen,
halenneen ja kuivan maan yli, ennenkuin pääsivät sille kohdalle,
missä ruohopuu seisoi; mutta nyt taas eivät taitaneet nähdä mitään
jälkiä ehkä piiloutuneista villeistä. Jos nämä ehkä olivat samat
yksityiset henkilöt, joiden jäljet he näkivät metsänrinteellä, taisi
helposti uskoa näiden ainoastaan jääneen tarkastamaan, mihin suuntaan
valko-ihoiset aikoivat mennä, jonka jälestä helposti taisivat paeta
laaksoon.

Lähellä ruohopuuta oli jotenki jyrkkäseinäsen solatien suu ja siitä
oikealle puolelle näyttivät hiekkakivi-kalliot tykkänään loppuvan.
Vaan vasten luuloa näkivät he myös tämän vuoren viettävän alhaista
laaksoa kohden ja kun tulivat tämän kulmaan, huomasivat he alempaa
savua nousevan pieninä sinisinä pilvinä kymmenestä tahi kahdestatoista
paikasta, joka todisti suuremman leiripaikan olevan sillä tienoolla.
Mustia ihmisiä ei täällä ylähällä voinut enää keksiä, sillä luultavasti
olivat nämä etuvartiat vetäytyneet päävoiman luo ja ilmoittaneet
vierasten tulosta.

"No, Black!" kysyi katteini Oilytt, viitaten mainittuun suuntaan,
"ettekö vieläkään usko meidän tuolla alhaalla löytävän vettä?"

"Luultavasti, katteini Oilytt", vastasi Black, "jos emme löydä
lähdettä, sillä tienoo näyttää liian autiolta, niin ainakin puron.
Vaan silloin saamme enemmän taistella villien kanssa kuin nyt taidamme
luullakaan ja tuo ahdas vuorisola ei minua paljon miellytä. Se on
viekas vihollinen."

"Mitä sitte?" sanoi nauraen katteini, jolla juuri niin paljon viinaa
oli päässä, ettei hän mitään estettä tunnustanut mahdottomaksi. "Sitä
vihollista tahdomme vastustaa. Tulepas tänne tavaran-hoitaja! Missä se
laiska riiviö taas piileksii? — Aina penikulman takapuolella! Tänne
teidän täytyy tulla ja kulkea minun rinnallani. Ymmärrättekö?" Ottaen
häneltä suuressa määrässä tyhjennetyn viinaputelin, otti hän siitä
pitkän ryypyn. "No niin, ja nyt lähdetään; eteenpäin vaan pojat. Nyt ei
meillä enää ole pitkältä aamiaispaikalle."

"Eikös teidän ensin pitäisi antaa miehillekin ryyppy?" kysyi Black
hiljaa. "Emme voi tietää, mimmoinen vastaan-otto meillä on ja siinä
tapauksessa on aina paras pitää heidät hyvällä tuulella."

"Hm — ei minulla ole mitään sitä vastaan", mutisi katteini, joka ei
mielellään tahtonut kieltää, vaan jolle kysymys ei myöskään ollut
mieluinen. "Pitäkää te, Black, siitä huolta, — tahi antakaa se
tavaran-hoitajan toimeksi. Hän tietää kuinka paljon heidän pitää saada
ja hän taitaa jaon toimittaa oikein."

Tästä seurasi vähäinen viivyke. Miehet halusivat kuumuudessa saada
ennemmin vettä kuin viinaa ja kun katteini oli täydellisesti vakuutettu
veden saannista, antoi hän jakaa näiden kesken ne molemmat vesiputelit,
jolloin hän itselleen sekoitti groggilasin. Sitte jatkettiin matkaa
vuoriaukkoa ja mustien leiriä kohden.

Vaan heti aukon suussa täytyi heidän kulkea vaivaloisen paikan yli;
edessään oli, näet, ei erittäin korkea, vaan vallan jyrkkä vuoriseinä,
joka laskeutuen noin kaksitoista jalkaa alaspäin yhdellä kaidalla
kohdalla oli kuljettava, sillä villit olivat kivilohkareita niin
vyörittäneet ja asettaneet päällytysten, että siitä saattoi vaimot ja
lapsetkin kulkea.

Black silmäili pikaisesti koko paikan ja huomasi, ettei syvästä
laaksosta muuta pääsöpaikkaa kuin tämä voinut olla. Tämä laakso ei
ollut hänelle mieleen; sillä palausmatkalla taisi yksi mies, jos hän
maahan laskeutumalla teki itsensä näkymättömäksi, keihäällä hyvin
vähällä vaivalla puollustaa tätä vaarallista ja ahdasta käytävää,
jota vastoin itse olivat sisäpuolella kuin pyydyksessä. Tästä hän
ilmoitti katteinille. Vaan Oilytt vastasi ainoastaan kirouksella ja
laskeutui sitte itse kallio-lokeroon. Irtonainen kivi putosi alas ja
siinä samassa katteinikin noin neljä jalkaa syvälle — hän ei enää ollut
peräti varma jaloillaan ja ei sen tähden voinut pitää tasapainoa.

Muut seurasivat häntä ja huomasivat paikan, josta savu
kalliolohkareiden takaa nousi, olevan neljänsadan askeleen päässä.
Vaan katteini ilmoitti jalkaansa pakottavan. Hän oli pudotessaan
vahingoittanut jonkun jänteen — tahi tunsi hän päänsä kovin raskaaksi,
joten aikoi vähän levähtää; — sanalla sanoen, hän hikkasi jonkun matkaa
muiden seurassa, vaan käski sitte tavaran-hoitajan jäämään luokseen,
sill'aikaa kun muut menivät edeltä vakoomaan. Jos löysivät vettä niillä
paikoin, viittaisivat he hänelle joltakin kalliolohkareelta; hän
kiikarilla tarkastaen tätä merkkiä odottaisi ja tulisi sitte jälestä
murkinoimaan.

Black puisti päätään, koska se pieni joukko tuli, jos ei heikommaksi,
kun tavaran-hoitajaa ei voinut lukuun ottaa, niin ainakin ulkonäöltään
pienemmäksi; vaan hän tahtoi kuitenkin itse viedä asian hyvään loppuun.
Hän oli todella huolellinen venheestä, jos tälle mikä onnettomuus
sattuisi. Jos hänellä olisi ollut päällikkyys tämän vähäisen joukon
yli, ei hän konsaan tällä rantamaalla olisi ylenantanut parkaasia.
Vaan nyt se oli kuitenkin tehty; heidän täytyi kiirehtiä, voidaksensa
palata niin pian kuin mahdollista ja tämä olikin heille paljoa
helpompi, kun ei tavaran-hoitajaa ollut mukana. Tämä oli lakkaamatta
huokaillut ja voivotellut, ettei taitanut suuren taakkansa vuoksi
pitemmältä seurata, joten pari kertaa saivat odottaakin häntä; nyt hän
sai levätä katteinin luona. Black käski laivamiesten muonavaroista
panemaan taskuihinsa laivakaakun ja kappaleen lihaa, ettei yhtään
silmänräpäystä menisi hukkaan; senjälkeen läksi tämä pieni joukko,
jossa nyt oli ainoastaan viisi miestä, leirivalkean savua kohti
kulkemaan, pitäen pyssyt käsissään varuilla. Nämä viisi olivat Black,
joka nyt johti retkikuntaa, toinen perämies Ovens, kokki (neekeri)
ynnä kaksi laivamiestä Bob ja Jack. Ei Black liioin luullut villien
rohkenevan rynnätä heidän pyssyjänsä kohti; sillä luultavasti saivat
he täällä harvoin nähdä valko-ihoisia ja senvuoksi ehkä varottaisivat
hyökätä näiden kimppuun puukeihäillään, joilla taisivat saada sattumaan
ainoastaan kuudenkymmenen askeleen päästä.

Hänet teki levottomaksi se seikka, kun eivät vielä, vaikka tuskin
olivat viidenkymmenen askeleen päässä leiristä, olleet nähneet yhtään
villiä. Ei mistään pistäynyt esille päätä, vaikka kuitenki taisi olla
vallan vakuutettu, että heidän tulostansa ensin nähdyt villit olivat
sukunsa muille jäsenille ilmoittaneet, ja että jokainen askel, jonka
he astuivat, oli tarkasti vartioittu. Tahi oliko lopullisesti koko
leirin väestö paennut ja vetäynyt alemma laaksoon? — Tämä olisi tosin
ollut toivottavaa ja hän ei olisi seurannut heitä leiristä askeltakaan
etemmä; sillä, jos vettä ei löytynyt heidän tulisijainsa läheisyydessä,
ei sitä sitte taitanut löytää lähimmästä ympäristöstäkään ja jokainen
pitempi viivytys olisi ollut tarpeeton.

Päinvastaisessa suunnassa näytti laakso taas ylenevän; he siis
todella olivat notkelmassa ja jos niin oli, löytyisi tässä myös
varmaan vettäkin. Ylimalkaan on Austraalian sisämaa niin kummallinen,
ettei senkaltaista toista ole maan päällä. Täällä taitaa kuleskella
äärettömien erämaiden yli, keksimättä yhtään, ei edes kuivanuttakaan
joen-uraa, jonka rannat vetäytyisivät vesikokoelmiin tahi mereen.
Usein tulee syvänteesen, joka, vetäytyen pitkin maata, näyttää siltä,
kuin se sade-aikana olisi ollut veden kokouspaikkana ja ehkäpä sinä
on ollutkin; vaan tuskin se on ulottunut pari sataa askelta, kuin se
taas on hävinnyt hiekkaan, maa ylenee taas kukkuloiksi, jotka kulkevat
ristin rastin kaikissa suunnissa.

Tämmöisen paikan täytyi tämänkin olla; sillä kun vesi kokoutuu alemma,
ei se mistään pääse pois juoksemaan. Vaan koska täällä ylimalkaan
satoi? Maa näytti niin palaneelta ja kuivalta, kuin jos se ei useaan
vuoteen olisi saanut pisaraakaan vettä ja kuitenkin kasvoi täällä
muutamia pieniä pensaita paksuilla, lihavilla ja erittäin mehevillä
lehdillä.

Vaan merimiesten pieni joukko ei nyt toden totta piitannut
kasvullisuudesta, vaan oli sillä toisia seikkoja mielessä. Black
katsoi vielä kerran jälkeen jäänyttä katteinia, ja näki hänen
tavaran-hoitajan kanssa istuutuneen suurelle kivipaasille, jonka takana
oli joukko särjettyä kiveä ja tuskin parikymmentä askelta hänestä sileä
kallioseinä, jonka yli ammotti vuorirotko. Tälle puolelle olisi ehkä
voinut laaksosta nousta, vaan ainakin se olisi ollut vaivaloinen matka.

Ei vieläkään näkynyt yhtään villiä. He olivat ehkä paenneet koko
paikalta. Kaitainen polku kulki murtuneiden kalliolohkareiden välitse
suoraan tulille, joista jo taisivat eroittaa yhden tulisijan, vaan ei
yhtään ihmistä sen lähistössä.

"Black", sanoi kokki, joka koko ajan levottomasti oli pyöritellyt
suuria loistavia silmiään, koska hän vasten tahtoaan näytti seuranneen
maalle. Häntä olivat muutamat neekerit Sydneyssä varoittaneet menemästä
maan sisälle mustain asukasten sekaan, koska nämä sanomattomalla
vimmalla kohtelevat kaikkia heidän värisiänsä muukalaisia ja senpä
vuoksi tunsikin hän nyt tässä vähäisessä joukossa itsensä sangen
turvattomalta.

"Black, kirottu huono paikka täällä kallioiden välissä; äsken näin
mustan pään tuolla kiven takana; minä kävelisin mieluummin tuolla
ylähällä".

"Miten? Mustan päänkö? Missä?"

"Tuossa lähellä",

"Ja tiedättekö sen myös varmaan, tohtori?"

"Minä olen nähnyt sen".

"On hyvinkin mahdollista, että mustat miehet tässä piilottelevat",
sanoi Black, "vaan kulkea tuolla ympäri, jos tahdomme tulla kallioiden
keskeltä on vaivaloinen mutkatie, sillä olemmehan parillakymmenellä
askeleella kuitenki perillä. Tuskin he rohennevat rynnätä päällemme,
jos emme tee heille vahinkoa ja emmehän muuta heiltä tahdokaan kuin
muutaman putelin vettä".

"Olipa se todella kelpo syy senvuoksi heittää venhe melkein yksinään
rannalle", nurisi toinen perämies; "Luoja tietää mikä ukon päähän on
pällähtänyt!"

"Vaan nyt olemme kumminkin tässä, Ovens, ja emme voi asiata enää
muuttaa. Olenhan minä kylliksi vastustanut tätä yritystä, vaan se ei
ole auttanut. Siis eteenpäin vaan, että pikemmin pääsisimme perille.
Bob, sinä tarkastat ympäristöä; niin kohta kuin näet jonkun villin,
ammut latinkisi ilmaan; me emme tahdo verta vuodattaa, jos vaan voimme
välttää sen ja minun luuloni on, että ensimäinen paukaus hajoittaa
heidät kaikkiin ilmansuuntiin, sillä minä suuresti epäilen heidän
koko ikänään täällä kuulleen yhtään laukausta. Eespäin vaan!" Pyssy
vireillä tunkeutui hän, tosin varovasti, mutta rohkeasti kivien välitse
samalla, kun muut pysytteliivät hänen läheisyydessään ja tarkasti
silmäilivät oikealle ja vasemmalle. Silloin aukeni taas laakso heidän
eteensä ja Black näki erään niistä vesisyvänteistä, jotka siellä täällä
Austraaliassa sade-aikana täyttyyvät ylenmääräisesti, vaan pouta-aikana
vähitellen kuivuvat, jättäen jälkeensä viheriäisen hedelaiteen.
Mutta kohta sen jälkeen huusi hän: "mitäs tämä on?" Sillä kun hän
luuli löytävänsä yhden tahi muutaman perheen leiripaikan näki hän
äkkiarvaamatta koko tämän avaran paikan olevan täytetyn palaneilla
vieläkin savuavilla tuli-sijoilla. Tässä täytyi muutaman satamäärän
villiä pitäneen leirihän, ja tästä otti Black vasten tahtoaan askeleen
taapäin; sillä olisi ollut hulluutta ruveta tappelemaan semmoisen
ylivoiman kanssa.

Silloin ennenkuin kerkesi tehdä mitään päätöstä, kaikui ylt'ympäri
heitä raivoisa huuto, joka tunki luihin ja ytimeen ja ikäänkuin
kivien sisältä kokosi lukemattomia, olennoita; vaan niin kohta kuin
ilmestyivät, satoihin valkoihoisten päälle keihäitä rakeiden tapaisena
tulvana.

Samalla eurooppalaisetkin laukasivat pyssynsä joukkoon, joita ei enää
aikoneetkaan säästää; ensi silmänräpäydessä eivät nähneet yhtään
mustaa ja senvuoksi kiiruhtivat niin pian kuin mahdollista vetäytymään
vaarallisten kallioin keskeltä pois.

"Oi, Jumalani!" vaikeroi kokki, vaipuen polvilleen; "senhän jo
tiesinkin; — oi, ne verenhimoiset pakanat!"

Kun Black kääntyi häneen päin näki hän, että onnettomaan oli sattunut
yhdeksän tahi kymmenen keihästä, jotka kaikki syvälle olivat
tunkeuneet hänen ruumiisensa, — niin, koko villien joukko näkyi
ottaneen ainoastaan hänen ampumataulukseen, sillä maa ylt'ympäri oli
peitetty heittokeihäillä. Tämä oli luultavasti pelastanut muut samasta
kohtalosta, sillä mustain vihollisten viha kääntyi ainoastaan tähän
poloseen, jonka he luulivat jostakin vieraasta suvusta ruvenneen
vakoojaksi valko-ihoisille.

Merimiehet, joista ainoastaan Jackiin pari keihästä oli sattunut,
nostivat kokin pystyälle, tahtoen kantaa häntä pois; vaan toisen kerran
näyttäytyivät villit samalla ulvonnalla, heittäen toisen mokoman
keihäitä satamaan; nyt näkivät miehet parhaaksi pitää huolta omasta
turvallisuudestaan, jos eivät kaikki tahtoneet menettää henkeään tässä
erämaassa. Mitään armoa he eivät odottaneetkaan tältä verta himoovalta
laumalta. Sitä paitsi paukahti siltä suunnalta, missä katteini oli,
pari laukausta perätysten. Oliko se mikä merkki? Vaan sen saivat nähdä
niin kohta, kun pääsivät aukealle kohdalle; rotevina ja vikkelinä he,
piillen kalliolohkareiden takana, juoksivat aukealle maalle, jonne asti
heittokeihäät eivät jaksaneet tulla.

Vaan tällä kertaa ei kukaan päässyt sieltä haavoittumatta ja ensimäinen
perämies pelastui kuolemasta ainoastaan siten, että eräs voimallisella
kädellä heitetty keihäs sattui juuri kovaan laivakaakkuun, jonka oli
pannut rintataskuunsa.

Mutta tuskin olivat merimiehet päässeet kallioin läheisyydestä,
ennenkuin he pysähtyivät lataamaan pyssyjänsä; Black katsoi turhaan
siihen paikkaan, jolla hän vähän aikaa takaperin oli nähnyt katteinin
istuvan. Vaan lähellä, ylemmällä olevalla kalliolla liikkui mustia
olennoita, — ne olivat luultavasti tähän tulleet kalliohalkeamasta —
ja nyt he juoksivat alas ja kuuristuivat erään ruumiin yli. — Oliko se
katteinin? Ei, — tuolla ylähällä aukossa näki hän vaaleamman olennon
rientävän vuorisolaan päin ja hänen jälkeensä tunkiihe villijoukko;
— hän taisi eroittaa erityiset henkilötkin, kuinka ne juoksivat
vaaleampain kallioin sivu ja kiiruhtivat laaksoon.

Vaan hänen oma vaaransa juohtui mieleensä ja hän silmäili ympärilleen.

"Kas helkkarissa!" huusi hän, kun samassa silmänräpäyksessä näki
alastomien villien kauhealla ulvonnalla juoksevan piilopaikoistaan
ja lyhyillä nuijillaan karkaavan puolikuolleen kokin kimppuun;
ajattelematta nosti hän äsken latatun kivärinsä poskelle ja ampui
luodin keskelle joukkoa. Hän näki myöskin kaksi villiä kaatuvan maahan;
vaan yhä uusia ryntäsi esille kallioiden takaa — koko laakso näytti
olevan täynnä villiä, uhkaavia olennoita ja huomattava oli, että vaikka
he pelkäsivät ampumakoneita, he kuitenkin vähemmän ajattelivat pakoa
kuin päällekarkausta.

Black tosin latasi niin pian kuin mahdollista kivärinsä uudelleen, vaan
kokeesta päästä veden lähelle täytyi heidän luopua; senpä vuoksi olikin
ainoa tehtävänsä hurjassa paossa seurata katteiniansa ja koettaa saapua
venheelle. Jos, näet, vihollisjoukko keksi sen, ennenkuin saivat sen
lykätyksi rannasta, olisivat he epäilemättä hukassa.

Silminnähtävästi saivat villit enemmän rohkeutta, kun näkivät
retkeiliä-kunnan hajaantuneen; eihän näitä ollut kuin neljä miestä,
jotka sitä paitsi olivat nuoliensa haavoittamat. Tosin monta heistä
oli ammuttu, toisia taas haavoitettu; mutta tämä kiihoitti heitä
vaan kostoon ja, vaikka varovasti, olivat he jo jättäneet suojelevat
kalliolohkareet, varustaen itsiään hyökkäämään valko-ihoisten kimppuun,
piittaamatta näiden hyvistä puollustusaseista.

Vaan myöskin sen joukon puolelta, joka ajoi katteinia takaa, uhkasi
merimiehiä vaara; sill'aikaa, kun vaan osa seurasi pakenevaa,
kokoontuivat muut. Heidän aikomuksestaan ei voinut olla epätiedossa.
He tahtoivat katkaista palausmatkan tältä pieneltä joukolta, ja Black
huomasi ensiksi sen toivottoman tilan, johon olivat joutuneet, kun Bob
ilmoitti pudottaneensa kaikki patruunit taskustansa, pyytäen antamaan
itsellensä toisia. Tosin taisi hän vielä tällä kertaa auttaa, vaan
jos heitä kovasti ahdistettiin, kuinka olisi ollut mahdollistakaan
täällä kallioin keskellä, saamatta apua mistään, tunkeutua lukuisan
villijoukon läpi? Se ei olisi konsaan onnistunut.

Hän näki tosin katteinin onnellisesti pääsevän kallioseinän luo ja
kiipeävän ylös sitä myöten; vaan aivan hänen kantapäillään olivat
villitkin. Jos hän ylähällä puollusti vuorisolaa ja kaksipiippuisella
pyssyllään ynnä revolverillaan esti heitä tulemasta ylös niinkauan,
kun itse saapuisivat sinne, voisivat he vielä yhdistyä ja ajaa ainakin
tämän joukon louhikkoon takaisin. Vaan ylähällä piti hänen sitte
pysähtyäkin — keihäs kulkee ylöspäin huonosti, jonka vuoksi hän ei
tarvinnut pelätä mitään, jota vastoin hän pienellä teleskoopillaan
selvästi taisi nähdä heidän toivottaman tilansa. Nyt oli hän ylähällä
— pysähtyen hiukan, katsahti hän taakseen. "Nyt hän varmaan laukaisee
joukkoon säikäyttääkseen heitä", sanoi Black itsekseen; "siten saamme
me mustat roistot edessämme kahden tulen väliin." Vaan katteini ei
pysähtynytkään. Tuskin oli hän vilkaissut taakseen, niin kääntyi hän
taas pakoon, ja oli silmänräpäydessä näkymättömissä, mutta samalla oli
vähän päälle parikymmentä villiäkin hänen kantapäillään, kiipesivät
niinkuin kissat ylös jyrkkää vuoriseinää ja samoin taas katosivat
kallioin taakse.

"Nyt olemme hukassa!" sanoi Black hampaiden välistä; "juoppolallin
pettämät ja myymät! — Vaan, eteenpäin Ovens, eteenpäin Bob, tätä ei
voi enää auttaa; nyt meidänkin täytyy kiivetä muurin yli, tahi saamme
olla varmat dingoen ['dingoe' on Austraalian sudentapainen villikoira
ja samalla tämän maanosan ainoa peto-eläin] tulevana yönä repivän
lihat luistamme, jos nuo mustat roistot itse eivät jo ole ennättäneet
sitä syödä. Vaan ei kukaan meistä saa ampua, ennenkuin varmaan tietää
saavansa sattumaan."

"Missä on tavaran-hoitaja?" sanoi Bob; "katteinin olen nähnyt juoksevan
pois, jonka taas en luullut voivan tapahtuvan niin nopeasti, kun tiesin
hänellä tämänpäiväisestä juomisesta olevan paljon viinahöyryjä päässä.
Vaan tavaran-hoitaja on kadonnut kuin maan sisään."

"Näettekö, Bob, tuolla ylähällä, missä hän lepää?" sano Black,
silmäillen arasti sinne päin. "Se raukka on saanut osansa, — nuo mustat
roistot ovat nyt juuri siellä riistämässä hänen muonavarojaan. Tuolla
kiven päällä ovat he rikkoneet hänen päänsä."

"Ne kirotut lurjukset!" mutisi merimies, "tosin tavaran-hoitaja oli
raukka; vaan niin surkeata loppua, kuin kuolema mustain petoin nuijien
kautta, ei hän olisi ansainnut."

"Eteenpäin vaan pojat! Emmehän sitä enää taida auttaa", huusi Black.
"Nyt on vaan tehtävämme pelastaa niiden nahat, joilla vielä henki on, —
eteenpäin vaan, että pääsemme venheelle." Itse tarttui hän aseisiinsa,
juosten edelle muista pitkin laaksoa sille kohdalle, missä hän näki
villien olleen kätkettyinä kivien takana.

"Black", vaikeroi Jack hätäisesti; "pitäkää nyt vaan huolta omasta
turvallisuudestanne, minä en enää jaksa paeta — sillä minulla on keihäs
seljässä ja toinen oikeassa käsivarressa. Minä tunnen sen jo puutuvan,
vaan seljässä oleva, on vaikein. Loppuni lienee kohta lähellä ja jos
nyt vielä nuijalla paukauttavat minua päähän tahi ei, on yhtäkaikki.
Pitäkää nyt vaan huolta, että tulette venheelle; minä olen jo hukassa."

Mies näytti kuolemankalvakalta ja horjui niin, että Black’in täytyi
juosta häntä tukeamaan. Se ainakin oli varma, ettei hän nyt heti
taitanut kävellä; vaan Black ei ollenkaan ajatellut jättää häntä tähän.
Miestä vaivasi vaan hetkinen heikkous, josta hän pääsisi, jos saisi
levätä puolen tuntia. Jackilla oli vahva luonto, joka ei niin helposti
voisi pettää. Vaan tänne alahalle, jossa kaikilta haaroilta heidän
kimppuunsa taisi hyökätä, eivät rohjenneet jäädä, vaan oli tarpeellista
hankkia seljälle suojaa. Oikealle kädelle, vähän ylempänä, näki
Black eteenpäin kaltevan kallioräystään, joka ylhäältä päin hyvästi
suojeli heitä, samalla kun he edestä päin tuli-aseillaan pitkän aikaa
taisivat pitää tienoon vihollisista puhtaana. Piittaamatta omista
haavoistaan olikin jo Bob tarttunut Jack'in vasempaan käteen, Black,
ottaen hänen kivärinsä, ryhtyi oikeaan käteensä samalla kun Ovens tuki
häntä takaapäin. Siten kääntyivät he nopeasti kallioseinää kohden ja
melkein kantoivat hänen ei kovin jyrkkää rinnettä myöten ylös ja Black
ihmetteli vaan, etteivät villit koetelleet heitä tästä estää, vaan
antoivat rauhassa käydä. Mutta tähän ei ollut pelko syynä; sillä villit
tiesivät hyvin, että jos valko-ihoiset eksyisivät kuivain ja kuumien
kallioiden keskelle, olisivat he auttamattomasti hukassa, ilman, että
villit itse tarvitsisivat tulla tuli-aseitten syötiksi. Siellä ylähällä
olisivat siksi, kun he kuumuudesta ja janosta hervottomina tulisivat
kuperkeikkaa laaksoon, jolloin villeillä olisi helppo työ keihäillä ja
nuijilla.



NELJÄS LUKU.

Venheen vartiat.


Sillä aikaa kun muut tunkivat eteenpäin, oli katteini Oilytt
tavaran-hoitajan keralla, jolle pysähtyminen oli mieleen, kiivennyt
sille kivipaadelle, jolla Black näki hänen olevan, ja tälle heittäytyi
hän pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Tosin hänen jalkaansa lienee
vähän pakottanut; vaan tämä oli kuitenkin tekosyy, sillä hän tunsi
päänsä raskaaksi paljosta viinan juomisesta ja auringon räätämisestä
ja tätä ei hän tahtonut antaa Black'in huomata. Jos hänen miehensä
löytäisivät vettä, niin, sitte hän ehkä seuraisi heidän perästään tahi
odottaisi heitä tässä, saadakseen juoda kylläiseksi heidän tuomista
vesivaroista; olivathan villit paenneet vuoristoon ennen kuin aseilla
varustetut valko-ihoiset tulivatkaan, jonka vuoksi eivät saisikaan
nähdä yhtään ainoata näistä. Viinaa hän ei enää halunnut — se oli
hänestä vastahakoista; jäsenensä olivat jo nyt lyijyraskaat ja tie
venheelle taas oli pitkä. Heittäen takkinsa muonasäkin ylitse, asetti
hän tämän päänsä aluiseksi, joten hän samalla suojeli sen sisältöä
tavaran-hoitajan näpistelemisestä, vetiihe sitte pitkäkseen, käski
kumppaliaan visusti vartioimaan ja oli muutaman minuutin kuluttua
syvässä unessa. Vaan leponsa piti kohtakin tulla hyvin ikävällä tavalla
häirityksi.

Hän lienee siten levännyt neljänneksen tuntia, kun tavaran-hoitaja
hämmästyneenä nousi seisoalle; sillä hän oli sillä kohdalla rantaa,
jolla tiesi venheen olevan, kuullut pyssyn laukauksen. Mikä se oli?
Näinköhän villit parkaasia hätyyttivät tahi oliko se merkki, niin pian
kuin mahdollista, palata takaisin? Hän kuunteli vielä hetkisen; silloin
kuului vielä toinenkin paukaus. Tämä tosin saattoi olla jokin merkki,
vaan yhtä hyvin todisti se villien tehneen hyökkäyksen venhettä kohden
ja näin ollen, hän ei tietänyt muuta neuvoa kuin herättää se tuskin
nukkunut katteini; vaan tämä ei ollut mikään suloinen tehtävä. Se ei
voinutkaan tapahtua pian, jonka vuoksi hän pitkän aikaa ravisteli
puolihumalaista katteinia, ennenkuin hän edes osaksi sai hänet
hereille; vaan sattumus teki tämän täydelliseksi. Samassa tuokiossa
paukahtivat, näet, laaksossa ensimäiset laukaukset ja katteini Oilytt,
tämmöistä aavistamatta, nousi pelästyneenä ylös ja katsella tirristeli
sinne päin vieläkin puoleksi maaten.

Kun vieläkin laukaus kuului, hyppäsi hän jaloilleen ja veti esille
vähäisen teleskooppinsa, saadaksensa tietää, mitä siellä tapahtui.
Tavaran-hoitaja läheni häntä, kun äkki-arvaamatta vähäinen kivi
ylhäältä putosi maahan lähelle heitä. Katteini ei tätä pitänyt
minäänkäan, sillä hän hämmästyksekseen näki samassa silmänräpäydessä
suuren joukon villiä juoksevan kivien välistä. Sitä vastoin
tavaran-hoitaja, joka oli silmäillyt ylöspäin, huusi kauhistuen:

"Tuolla ylähällähän ne mustat pedot ovatkin, — ampukaa, Jumalan
nimessä!"

Samalla suhisi alas toistakymmentä keihästä, joista yksi sattui
tavaran-hoitajaa kulkkuun, että tämä kovasti voivotellen kaatui
maahan; vaan samalla satoi joukko kiviä niin lähelle katteinia —
muutamat hänen selkäänsä ja olkapäillensäkin, — että hän, pelastaakseen
kaksinkertaisesta vaarasta, teki äkkinäisen harppauksen eteenpäin.
Siten tosin keihäät häneen eivät enää sattuneet, kun kallion räystäs
peitti hänen, vaan ettei hän vielä ollut turvallisuudessa, sen huomasi
hän myöskin, sillä kaikkialta kapusi ja juoksi villiä hänen tykönsä
ja joskin tienoon luonto heidän tuloaan haittasi, ei se kuitenkaan
lopullisesti voinut estää heitä pääsemästä hänen luokseen. Katteini
tosin ampui kumpaisetkin pyssynpiiput, tappaen siten kaksi villiä,
jotka raskaasti putosivat maahan. Vaan kun hän näki, ettei tämä keino
ajanut muita pakoon, ajatteli hän itse lähteä livistämään ja juoksikin,
luomatta ainoatakaan silmäystä tavaran-hoitajaan, aika kyytiä pitkin
laaksoa. Taaskin kuuli hän miestensä ampuvan, — hän tiesi sen vaaran,
missä nämä olivat, vaan ei ajatellutkaan yhdistyä heidän kanssansa.
Ainoastaan nopeaan pakoon turvaasi hän, vielä voi olla mahdollista
hänen, nopeammin kuin takaa-ajajansa, päästä kapealle vuorisolalle,
josta metsään ei ollut pitkä matka ja senhän takana venhe oli; hurjalla
kyydillä harppasi hän aukkoa kohden.

Ennen villiä onnistuikin hänen päästä kivirappusille ja ylähälle
päästyään, hengitti hän syvään; vaan takaa-ajajansa olivat heti
kantapäillään, jonka vuoksi hän ei ajatellutkaan, kuten Black luuli,
puollustaa tätä paikkaa siksi, kun toiset merimiehet ennättivät tulla,
vaan ajatteli vaan omaa turvallisuuttaan.

Juostessaan silmäili hän arasti vasemmalla olevaa ruohopuuta, sillä hän
ensi silmäyksellä luuli sen tummaa vartaloa uudeksi vihollisparveksi;
vaan siinä ei kuitenkaan yhtään elävää olentoa taitanut huomata ja
suuresti hän riemastui, kun näki tumman metsänrinteen edessään ja
sen takana sinisen meren. Ja eikö tuolla ulompana laiva seisonut
ankkurissa? — ja päälle päätteeksi kuunari? Toiko se pelastuksen?
— peläten katsahti hän taakseen; vaan verenhimoiset villit tulivat
jo hänen jälestään. Koettaen juostessaan latata pyssyhän, ei sekään
onnistunut; raskas ase esti hänen pakoansa, jonka vuoksi heittikin
sen pois. Olihan hänellä vielä revolverinsa pitääkseen villit vähän
kauempana itsestään.

Vaan aurinko poltti — hänen päänsä oli raskas ja kuuma — maa loisti
ja leimusi hänen silmissään; hänestä tuntui niinkuin olisi se noussut
hänen edessään, että hän aina nosti jalkojaan korkeammalle kuin olisi
tarvinnut, jonka vuoksi hän pari kertaa oli kaatua nenälleen. Kuoleman
tuska piti kuitenkin hänen voimiaan yllä. Taas katsahti hän taakseen
ja näki takaa-ajajansa olevan tuskin kuudenkymmenen askeleen päässä ja
kuinka kaukana vielä olikaan suojeleva metsä ja hänen venheensä! Hän
tahtoi huutaa apua, vaan kurkkunsa oli niin kuivanut, ettei sanaakaan
saanut huuliltaan, — ja kuka sitte täällä olisi taitanut auttaakaan
häntä? Taaskin käänsi hän päänsä ja näki mustain ryntäävän jälestään
kohotetuilla keihäillä, juosten kepeinä kuin vuohet pitkin tannerta; —
etemmäksi hän ei jaksanut rientää, vaan tempasi revolverin vyöltään,
pysähtyi, kääntyi ajajiinsa päin ja ampui ensimäisen laukauksen.

Villit hämmästyivät. He olivat nähneet poisheitetyn kivärin ja
luulivat ehkä valko-ihoisen olevan aseettomana; — että hän ampuisi
myös veitsellään, eivät he luulleet mahdolliseksi; vaan hän teki
sen kuitenkin. Voidaksensa pysähtyä, olivat he liian lähellä. Noin
kolmekymmentä miestä saattoi häntä seurata ja kaikki olivat ilman
heittokeihäitä, ainoastaan varustetut pitkillä peitsillä ja nuijilla.
Katteini Oilytt ampui toisen ja kolmannen kerran. Yksi musta mies
hyppäsi ilmaan ja kaatui sitten kuolleena maahan; vaan toiset eivät
antaneet peljästyttää itsiään.

Ammuttuansa neljännen laukauksen, lähätti eräs villi häntä kohden
nuijansa, joka niin onnettomasti sattui hänen oikeaan olkapäähänsä,
että revolveri putosi kädestään. Hän tosin kumartui maahan, ottaakseen
sen ylös toisella kädellä; vaan se oli kuitenkin myöhästä. Eräs
hoikka, mutta jäntevä mies ryntäsi ilosta säihkyvin silmin hänen
päällensä. Oilytt oli saanut revolverinsa ja haki liipasinta, kun nuija
sattui hänen takaraivoonsa ja melkein samalla syöstiin kolme tahi
neljä keihästä hänen kupeesensa. Pudottaen revolverin, tarttui hän
kuolettaviin keihäisin, — silloin paukahti toinen nuijanlyönti hänen
päähänsä ja heitti hänen taidottomaksi maahan ja seuraavassa tuokiossa
tanssivat iloiset villit onnettoman ruumiin ympärillä, pistäen pitkät
keihäänsä hänen kupeisinsa.

       *       *       *       *       *

Meidän täytyy hetkeksi palata parkaasiin, johon kirvesmies ja Jim
olivat jääneet vartioimaan, ettei ehkä kiertelevät villit saisi
sitä kynsiinsä. Olla ankkurissa tyynellä veden pinnalla ja auringon
rääteessä ei suinkaan ollut suloista tehtävää, kun samalla tiesi
edessään olevan katveista pensaita, ehkäpä kylmillä vesilähteillä
ja mehevillä hedelmillä. Vaan asiata ei voinut auttaa; käsky oli
täytettävä ja sentähden sousivat he jonkun matkaa järvelle sen raskaan
venheen ja heittivät siellä ankkurin pohjaan. Sitte istuutui kirvesmies
perään ja merimies kokkaan, katsellen tyytymättöminä toisiinsa.

Ei seura kumpaakaan miellyttänyt; sillä he vihasivat toisiansa
katkerasti ja kirvesmies ei konsaan unhottanut sitä pahaa menettelyä,
jonka oli kärsinyt irlantilaiselta ensin laivalla ja myöhemmin Sydneyn
satamassa. Iloinen Jim sitä vastoin tahtoi mielellään tapella, ollen
hänellä yksi paha vika, että hän — kuten useimmat maamiehistään — oli
hyvin kärkäs paloviinan perään; hän taas vihasi kirvesmiestä tämän
viekastelevan käytöksen suhteen katteinia kohtaan. Hän kertoi tälle
jokaisen laivamiesten välillä olleen keskustelun, häiriten siten paljon
yhteistä rauhaa laivalla.

Sattuman kautta olivat he nyt jääneet kahden kesken venheesen ja
helposti voi ajatella ei kummankaan tästä suuresti iloinneen. Vaan nyt
ei muu auttanut: heidän täytyi kärsiä tämä epäkohta ja ijän-päiviksi
eivät toverit kuitenkaan liene jääneet. Josko nämä löysivät vettä tahi
ei, niin palautuisivat nämä kuitenki ennen auringon laskua.

Vaan pitkällinen odottaminen tuli ikäväksi, kun ei kumpainenkaan
hiiskunut sanaakaan. Jim tosin oli heittänyt ulos pari koukkua, vaan
kun ei mitään saanut, muuttautui hän hitaasti, lyhentääkseen aikaa,
sille paikalle venhettä, jossa muonavarat ja Boreas-laivasta otettu
viina talletettiin.

"Jim", sanoi silloin kirvesmies tyytymätönnä katsellen häneen; tosin
hän ei mielellään olisi tahtonut ruveta tappelemaan sen harteikkaan
miehen kanssa, vaan ei myöskään voinut pitää suutaan kiinni; "se on
katteinin viinaa, jonka vuoksi en luule sen olevan oikein tehdyn, jos
te siitä ottaisitte".

"Ettekö luule, Sirrah?" sanoi Jim katsomatta kirvesmieheen; "se on
minusta hyvin paha, vaan niin paljon kuin puolestani ymmärrän, ovat
haaksirikosta pelastetut varat laivamiesten yhteinen omaisuus, ja koska
katteini tänä aamuna on runsaasti varustanut itseänsä tällä tavaralla,
enhän silloin minäkään liene kovin rohkea jos otan osani. Jos teitä
huvittaa, niin voittehan sen sittemmin kertoa hänelle; sehän on
toimennekin."

"Vaan kunkin miehen osaksi tulee vaan puteli vettä päiväksi."

"Elkää pelätä, kirvesmies, minun tekevän suurta vahinkoa teidän
vesi-osallenne", sanoi Jim nauraen. "Yksi puteli riittää minullekin,
semminkin jos voin sen enentää jollakin paremmalla nesteellä; ja nyt
olkaa hyvä ja pitäkää suunne kiinni, sillä itsehän tiedän paremmin,
mitä teen ja en tee."

Sillä näytti keskustelu loppuneen. Kirvesmies tiesi tehneensä
velvollisuutensa ja Jim oli taas voittanut tarkoituksensa, löytämällä
yhden putelin, jonka kanssa hän palasi perään, täytti piippunsa ja
sytytti sen; sen jälkeen hän piittaamatta auringon rääteestä vetiihe
pitkäkseen, tyhjentäen lasin toisensa perään. Kirvesmies katseli häntä,
ja joka kerta, kun Jim taas täytti vieressään olevan pienen lasin,
suuttui hän aina enemmän; ei kuitenkaan taitanut sanoa merimiehen
tekevän aivan väärin. Kuka muu, kuin katteini, olikaan onnettomuuteen
syypää? Olihan hän maata ällöttänyt sinä onnettomana aamuna ja pitikö
heidän nyt olla ilman tätä virkistäväin nestettä, ainoastaan sen
tähden, että katteinilla olisi sitä parempi elämä? Ja kuka häntä
kiittäisikään tästä? katteini Oilytt kohteli häntä kuitenkin aina
kuin koiraa; irlantilaisen ei ainakaan yksinään pitänyt saada nauttia
viinaa ja tämänpä vuoksi lian, sanomatta sanaakaan, kumartui nyt myös
muonavarojen yli ja etsi itselleen putelin portviiniä.

"Varoittakaa, toveri!" sanoi nauraen Jim, joka kauan oli katsonut
kieroon hänen päällensä, "ett'ette hairauksessa ota vesiputelia".

Kirvesmies turisi jotakin partaansa, vaan ei vastannut mitään; hän
puolestaan nautti portviiniä yhtä halukkaasti siksi, kun aurinko oli
korkealla ja pystysuoraan rääti heidän päälleen. Tätä ei kuitenkaan
voinut peräti kauan kärsiä ja lopullisesti hyppäsikin Jim ylös, asetti
maston paikoilleen, veti siihen purjeraa'an, jonka alemman pään laski
perään päin, vaan ei kirvesmieheen saakka, kiinnitti sitte purjeesen
pari airoa, valmistaen täten itselleen hyvän teltan, jonka aukko oli
rannalle päin, antaen siten tilaisuuden vapaasti katsella sinne päin.

Kirvesmies oli kateellisesti katsellut häntä, vaan ei voinut
väittää sitä vastaankaan, kun Jim huolellisesti oli peittänyt
muona— ja vesivaratkin. Vaan että hänen yksinään piti olla auringon
kuumennettavana, ei käynyt laatuun. Jim taas ei konsaan kieltäisi
häneltä paikkaa teltan sisällä; kuitenkin olisi hän mielellään jäänyt
paikoilleen, jos olisi ollut mahdollista. Vaan kun kuumuus kovin alkoi
kuivattaa hänen aivojansa, puri hän hammasta ja ryömi teltan alle
katveesen, sanoen ikäänkuin puollustamalla itseään: "tuolta takaa ei
ollenkaan voi nähdä maalle."

Jim hymyili itsekseen, vaan ei virkkanut mitään ja kirvesmies taas
sijoitti itsensä mukavasti hänen viereensä. Niin olivat he kumpikin
pitkällään, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolella; kumpikin,
putelit vieressään, katselivat metsäistä rantaa, jolla ei mitään
epäluulon alaista taitanut keksiä. Valkoinen ranta tuli pakoveden
aikana aina leveämmäksi; ei pieninkään eläin olisi sillä huomaamatta
voinut juosta, vielä vähemmän musta alku-asukas. Vaan kun ei
kumpainenkaan tahtonut ruveta keskustelemaan, naukkasivat he sitä
ahkerammin puteleista ja tästä seurasi: heitä rupesi nukuttamaan
auringon paistaessa.

Jimin silmät menivät ensin kiinni ja kun nyt kirvesmies tiesi itsensä
pitävän yksinään vartioida, koetteli hän pitää itseänsä valveilla;
vaan se ei onnistunut. Huumauttava viini, johon hän ei ollut tottunut,
nousi päähän, hän alkoi nyökätä, jonka vuoksi nousi istualleen, johon
asentoon jäi pitkäksi aikaa, katsoa harristellen pitkin rantaa, vaan
lopulta nojautui hän venheen laitaa vasten ja nukkuikin samassa
silmänräpäydessä. Ei kumpainenkaan aavistanut heillä tässä olevan
vaarallisen läheisyyden. Kuinka tarkasti olisivatkaan vartioineet
rantamaata ja ennen soutaneet ulommaksi järvelle, jos olisivat voineet
luoda silmäyksenkään rannan mangrovepensaiden taakse.

Siellä oli, näet, suuri joukko mustia, jotka kävelivät edestakaisin
neuvotellen, miten paraiten huomaamatta voisivat tulla venheen luo.
Yhtä helppo kuin se olisi ollut tulvaveden aikana, jolloin vesi ulottui
mangrovepensaisiin saakka, yhtä vaikea oli se nyt, kun leveä kaistale
valkoista hiekkaa oli metsän ja rannan välissä. Matka venheen ja
maan välissä ei ollut peräti pitkä ja ovelat villit tiesivät hyvin
ainoastaan kahden miehen, jotka eivät edes piitanneet vartioidakaan,
olevan venheessä; jo tunti oli kulunut, ettei kumpainenkaan ollut
nostanut päätään venheen laidan yli. Silloin juoksi nopeasti kuin
kalasaukot kaksi mustaa olentoa pensaista oikopäätä veteen. He eivät
näyttäytyneet veden pinnalla ennen kuin olivat tuskin parinkymmenen
askeleen päässä venheestä, jolloin he varovasti kohottivat päätään
voidakseen hengittää kuin myös tarkastaa, tokko olivat tulleet
huomatuiksi valko-ihoisilta. Vaan ei mistään voinut päättää tätä; niin,
he kuulivat päälle päätteeksi toisen — Jim'in — kovasti kuorsaavan
venheessä ja viipymättä sen pitemmältä, painuivat he taas veden alle.

Ei kauan viipynyt ennenkuin taas ilmestyivät veden pinnalle, vaan
tällä kertaa he alkoivat uida maalle päin, vilkaisten aina varovasti
taakseen; kohta näyttäytyi vähäinen ankkuriköysi olevan kireellä, sillä
molemmat villit vetivät toisella kädellä siitä pienestä ankkurista
samalla kun uivat toisella. — Sekä Jim että kirvesmies jatkoivat
untansa. Hitaasti mutta varmasti kulki parkaasi maata kohden ja ei
mikään liike siinä ilmoittanut miesten aavistavan yhä lähenevää vaaraa.

Pensaissa tuli elämä aina vilkkaammaksi; kaikkialla pistiihe esille
mustia päitä säihkyvin silmin — valko-ihoiset aina vaan makasivat
ja nyt tunsivat uivat villit pohjan jalkainsa alla. Vaan he eivät
vieläkään rohjenneet nousta vedestä. Kyyrysillään kulkivat he niin
kauan kuin mahdollista; sitte sukelsivat he taas veteen ja uivat
parkaasin taakse, jota varovasti työnsivät rantaa kohden siksi, kun
köli raapi santaa.

Tärinä tuskin kuului; vaan paatissa tuntee enemmän kuin kuulee,
jos se tulee jonkun esineen yhteyteen; Jim aukaisi silmänsä, näki
kirvesmiehen vielä makaavan ja katsoi hämmästyneenä puiden viheliäisiin
latvoihin, jotka niin äkki-arvaamatta olivat tulleet eteensä. Hän oli
sen lisäksi niin suuressa unen-pöpperössä, ettei voinut edes muistaa,
missä hän oikeastaan oli. Vaan hän ei saanut paljo aikaa miettiäkseen;
sillä samassa silmänräpäydessä näytti koko metsä muuttuvan eläväksi.
Pensaissa vilisi mustia, jotka kohotetuilla keihäillä ja hirveällä
ulvonnalla juosten esille karkasivat venheen yli.

"Te kirotut roistot!" huusi Jim, joka nyt täydellisesti huomasi
toivottoman tilansa, kohotti vieressään olevan pyssyn ja ampui keskelle
joukkoa. Vaan samassa silmänräpäydessä tunsi hän ruumiissaan kahdeksan
tahi kymmenen keihästä samalla kuin villit olivat kavunneet venheesen
ja heittäneet jo keihäänsä kirvesmiehen ruumiiseenkin.

Jim tunsi itsensä olevan pahasti haavoitetun; vaan tämä kivikova luonto
ei ollut niin vähällä voitettu. Piittaamatta keihäistä, jotka olivat
kiinni ruumiissansa, tarttui hän toiseen kiväriin ja viritti hanan;
vaan ennenkuin ennätti tähdätä, sattui häneen toinen mokoma keihäitä.
Kaikkialta lensi niitä; tuskasta vimmastuneena huutaen, käsitteli hän
tahtomattansa kiväriä niin, että laukaus pamahti ylöspäin, tekemättä
sen enempää vahinkoa ja hän kaatui syrjälleen venheesen.

Rajulla riemuhuudolla heittäytyivät villit parkaasiin, kun
äkki-arvaamatta kaikuva huuto erään suusta pysähdytti koko parven
heidän toimessaan.

Laiva! Mustat eivät olleet huomanneet sitä, koska heidän uteliaat
silmänsä olivat olleet kiinnitetyt käsiinsä langenneesen venheesen,
jonka levottomina näkivät lähenevän rantaa. Sillä aikaa oltiin pienestä
laivasta, joka purjehti likimäisen niemen takaa, luultavasti huomattu
heidän toimensa. Noin tunti sitte oli vieno tuuli alkanut puhaltaa
ja ainoastaan hitaasti kuljettanut vierasta laivaa eteenpäin. Vaan
silminnähtävästi se yhä enemmän läheni ja seisattui sille paikalle,
josta kiikarilla taisi laivan kannelta tarkemmin katsoa rannalla
olevata venhettä ja ehkäpä kuulla siellä ammutut laukauksetkin; sillä
töin tuskin oli väli tuhannen askelta.

Äkkiä villit huomasivat vaaran, jossa olivat, jos muukalaiset
tullessaan huomasivat heidän olevan valko-ihoisten kimpussa. Aikaa
eivät sentähden saaneet menettää turhaan; vaan suuremmassa vaarassa
eivät he vielä olleet, koska tuuli puhalsi niin heikosti, että hyvä
aika kuluisi ennenkuin laivamiehet ennättäisivät rannalle. Kuitenkin
oli kiirehtiminen tarpeen, ja rajusti alkoivat villit raastaa itselleen
saalista; pikaisesti ja tavattomalla sukkeluudella kuljettivat he
rannalle kaikki, mitä venheessä oli, samalla kun toiset veivät ne
pensaisin. Ei mitään, jota he vähänkin luulivat voivansa käyttää,
jätetty. Ne vähäiset arkut nostettiin ensin venheestä, koska ei
voitu tietää, mitä niissä oli, leipävaroja samoin suolaista lihaa
tervehdittiin riemuhuudoilla. Muutamat kuljettivat seiliraa'at
purjeinensa metsään, toiset taas airot, vielä toiset vetivät
murhatuilta vaatteet; neljännes tunnin kuluessa lopettivat he työnsä,
jota olivat tehneet ihmeteltävällä nopeudella. Jälkiä jättämättä
vetäytyivät he sitte takaisin pensaisin, vaan ylähällä rannalla oli
venhe, kun pakovesi yhä enemmän vetäytyi takaisin, ja ryöstetyssä
parkaasissa oi ollut muuta jälellä kuin kumpaistenkin merimiesten
ruumiit.



VIIDES LUKU.

Partiokunta.


Ulkona järvellä purjehti sillä aikaa vähäinen kuunari Shootingstar
keveällä tuulenviuhkalla hitaasti maata kohden ja kiikarilla oli
kannelta jo kauan nähty jotakin erinomaista tapahtuvan rannalla.
Selvään näkyikin mitä toimia villeillä oli ja katteinilla olikin sen
tähden hyvä halu ampua laivansa kokassa olevalla tykkisellä rosvomaisia
alkuasukkaita. Vaan osaksi oli väli vielä liian pitkä, osaksi pelkäsi
hän villien tehneen venheen väestön vangeikseen, — ja kun ei vielä niin
tarkoin tunnettu näiden verenhimoisten villien tapoja, voisi onneton
laukaus sattua väestöön yhtä hyvin kuin pahantekiöihinkin.

Lopullisesti kiihtyi tuuli siihen määrään, että kirkas vesi vaahtoili
sen kauniin laivan keulassa.

Shootingstar oli sama kuunari, joka Kap Yorkin kohdalla Torres-salmessa
oli pelastanut Boreas-laivan paatin tahi oikeammin sen väestön, joka
myös, lähemmäksi tultua, tunsi oman laivansa parkaasin ja arvasi
kumppaneinsa maalla joko olevan hengen vaarassa tahi murhattuina
mustain kavalain asetten kautta.

Helposti suostui katteini laskemaan heitä tässä maalle ja odottamaan
niin kauan kuin olisivat tutkineet miten asian laita oli ynnä
pelastaneet kumppaninsa tahi ainakin kostaneet heidän kuolemaansa.
Katteini oli tähän tyytyväinen; sillä juuri tällä rantamaalla, jolla
hän usein kävi, lännempänä olevalta rauhalliselta su'ulta vaihtamassa
kilpikonnan luita ja perlemon kuoria, olivat villit viimeisinä vuosina
käyttäytyneet niin rohkeasti ja kopeasti, että he kerran olivat
koettaneet saada halttuunsa hänen kuunarinsa, joka tyynellä ilmalla
seisoi ankkurissa; se tuli kuitenkin estetyksi perämiehen valppauden
kautta. Vakava rangaistus ei sentähden haitannut ja koska hän aina
siitä ajoin piti mukanaan lukuisan miesjoukon, joka nyt vielä oli
enentynyt venheestä saatujen neljän kunnollisen merimiehen ja yhden
pojan kautta, päätti hän laittaa nämä ynnä kuusi omista miehistään
maalle joko pelastamaan maamiehiä tahi ainakin rankaisemaan mustia,
että nämä ainakin saisivat nähdä itsellänsä olevan vaarallisen
vihollisen, jota ei aina rankaisematta saisi loukata.

Vaan se pieni retkikunta sai ankaran käskyn kaikessa tapauksessa palata
auringon laskussa, sillä väki ei saisi tulla mihinkään vaaraan. Jos oli
tarpeellista, tahtoi katteini enemmin käyttää seuraavan päivän uuteen
koetukseen; vaan niin heikolla miesjoukolla, kuin hänelle nyt jäi
jälelle, ei hänellä ollut halua viettää yötänsä tällä rannikolla, koska
tiesi villien olevan yhtä kotoisat vedessä kuin kalat.

Boreas-laivan miehistä oli kaksi ranskalaista Jean ja Francois,
saksalainen nimeltä Hanso ja englantilainen Bill. Nämä saivat
Shootingstar-laivasta mukaansa neljä englantilaista ja kaksi
ranskalaista. Hanso, joka jollakin edellisellä retkellä oli näyttänyt
olevansa kunnon mies ja kaiketi parhaite tunsi täkäläisten villien
tapoja, sai toimekseen johtaa sitä vähäistä joukkoa ja olikin jo
pitänyt huolta sen aseilla varustamisesta.

He sousivat suoraan sille kohdalle rantaa, jossa näkivät parkaasin
olevan, pitäen pyssyin hanat virillä; sillä oli sangen mahdollista,
että se suuri villilauma heidän maallenoustessaan koettaisi hyökätä
kimppuunsa ja tätä vaaraa tahtoivat he estää. Metsä oli kuitenkin autio
ja hiljainen ja joskin villiä oli lähiseuduilla, lykkäsivät he ehkä
hyökkäyksensä siihen hetkeen, jolloin valko-ihoiset tunkiivat pensaisin
tahi aavistivat vähintä vaaraa. Hanso ei siis sallinut viedä parkaasia
järvelle, ettei villit saisi sitä haltuunsa, ennenkuin läheisyydessä
oleva metsä oli tarkoin haettu. Vaan kaikesta näyttiihe, etteivät
villit tahtoneet estää heitä maalle nousemasta ja olivat kaiketi
tyytyneet viemään piiloon saaliinsa, josta ei mitään voitu keksiä.

Raivoon tulivat miehet nähdessään molempain keihäillä tapettuin
merimiesten ruumiit, jotka he kohta tunsivat.

"Jim raiska!" huudahti Bill; "sinä olit rehellinen mies ja kuitenkin
sait noin hirmuisen kuoleman. Sinun suhteesi on vahinko — kirvesmies on
saanut palkkansa viekkaudestansa ja ulkokultaisuudestansa. Eteenpäin
kumppalit! Oikein kynsiäni kutkuttaa päästä yhteen niiden mustain
petoin kanssa."

"Entä ruumiit?" kysyi Hanso; "mitä niille teemme?"

"Wietäköön ne venheellä laivaan", sanoi Jean, "että ne asianomaisella
juhlallisuudella saavat kunniallisen merimiehen haudan. Tänne rannalle
emme voi niitä jättää."

"Kirvesmieskö myös?" kysyi Bill.

"Ei suinkaan muutoin", vastasi ranskalainen totisesti.

"Hän tosin oli huono toveri, minä en ollut konsaan hänen ystävänsä; —
vaan nyt hän on kuollut ja niitä ei saa vihata Bill."

Toiset merimiehet nyökäyttivät päätään suostumukseksi ja molemmat
merimiehet Shootingstar-laivasta, joiden piti viedä venheen takaisin,
nostivat ruumiit siihen. Sitten tarttuivat kaikki, pitäen kuitenkin
kivärit käsissään, parkaasiin, työntäen sen vesille ja Hanso määräsi
taaskin ulompana heittämään ankkurin pohjaan. Nyt ei tarvittu peljätä
villien sitä tahtovan saada halttuunsa; ainakaan eivät he siinä
onnistuisi kuunarin kanuunien edessä ja kaikessa tapauksessa oli hyvä
pitää se läheisyydessä.

Pieni venhe otti siis parkaasin perästään köyteen ja sousi sen
hitaasti rannasta; partiokunta oli niin kauan rannalla, kunnes näki
sen olevan kylliksi kaukana. Sitte vasta tunkiivat he, Hanso, Jean ja
Bill etupäässä, pensaisin, päästäkseen takana olevalle, ja kuunarista
keksitylle maalle ja siellä saadakseen ylimalkaisen silmäyksen mille
taholle oli käännyttävä.

Vaan sitä eivät he peräti kauan tarvinneet aprikoida, sillä tuskin
olivat pensaat loppuneet ja eteensä levinnyt alaston ja puuton
viertemä, kuin he ylempänä olevalta sotatieltä silloin tällöin kuulivat
pyssyn laukauksia ja sen edessä, alapuolella yksinäistä ruohopuuta,
näkivät joukon mustia villisti tanssivan ja siis eivät tietäneet
mitään partiokunnan läheisyydestä. Vaan mikä antoi näille alastomille
ihmisille tässä paahtavassa kuumuudessa semmoista ilon-aihetta? Hanso
otti pienen kiikarinsa ja katsoi sinnepäin, vaan ei voinut keksiä
mitään, koska joukko oli liiaksi pakkaantunut yhteen; ylipäätään
saattoi siinä olla ainakin viisikymmentä villiä. Sitä paitsi huomasi
hän lapsiakin niiden seassa. Siis ei nämä olleet paljaastaan sotilaita,
vaan oli heillä vainiotkin mukanaan. Pyssyn laukaukset kuuluivat
sointien sisältä; sillä ne olivat kumisevat ja väsäytyvät, siellä oli
siis toinen lukuisampi joukko, koska se rohkeni ruveta taistelemaan
heidän kumppaleinsa kanssa. Vaan mitäs tämä sitte oli? Kymmenen
urhoollista ja hyvillä aseilla varustettua valko-ihoista taisi hyvinkin
rohjeta ruveta tappelemaan parinsadan alastoman villin kanssa, jotka
ainoastaan olivat varustetut puukeihäillä; ja he huusivat jo Hansolle,
ettei hänen pitänyt kauemmin viipymän, koska toisen heikomman
retkikunnan elämä ja kuolema rippui jokaisesta minuutista, jonka he
tässä menettivät hukkaan.

Vaan Hanso, joka jo oli silmäillyt tienoon, viittasi kädellään ja sanoi
hiljaa: "jos tahdomme edulla käyttää asemaamme, täytyy meidän menetellä
varovasti; sillä jos nyt tässä metsän rinteessä näyttäydymme, kun
meillä on puoli penikulmaa juostavaa ennenkuin ennätämme solatielle,
tulevat villit lii'an aikaiseen varoitetuiksi ja silloin luultavasti
emme pääse heidän kimppuunsa. Vaan jos kuljemme tämän pienen laakson
pohjaa myöten, voimme ehkä päästä heistä pyssynkantaman päähän, joten
saatamme estää heitä pääsemästä solatielle. Eteenpäin! Ainakin on
meidän koettaminen."

"Vaan jos laakso ylenee tasamaaksi tuonnempana?" sanoi Jean.

"Sitä tuskin tarvinnemme peljätä", tuumasi Hanso, "sillä nämä syvänteet
ovat vuosisatojen kuluessa syntyneet viilaavasta sateesta. Eteenpäin
vaan; tuskin sadan askeleen väärän tulemme tosin tekemään ja saavutamme
kulienkin siten paljoa helpommin tarkoituksemme. Sen sanottua katosi
hän pensasten sekaan päästäkseen huomaamatta vähän matkaa siitä hautaan
eli syvennykseen, joka hyvästi onnistuikin. Lähellä solatietä olevat
villit olivat alati vielä entisessä toimessaan ja sitte kun Hanso
varovasti vielä kerran oli silmäillyt heitä syvänteen laidan yli,
astui hän takaisin ja kiiruhti nyt niin pian kuin mahdollista kohden
solatietä, jota myöten kaiketi voi päästä yksinäisen ruohopuun lähelle,
jonka edessä villit pitivät hurjat tanssiaisensa."

Hauta oli noin kymmenen jalan syvä ja tuskin enemmän kuin kuuden jalan
leveä; arvattavasti oli se tänä vuoden aikana kuiva sadeveden syvänne.
Sitä paitsi ei sillä ollut peräti jyrkät laiteet, joita myöten melkein
joka paikasta saattoi päästä ylös. Näin ollen ei heillä ollut mitään
peljättävää villien viekkaudesta; sillä kivärillään taisivat pitää
laiteen puhtaana ja itsekin juosta helposti ylös.

Tiellä ei puhuttu mitään ja merimiehet kiiruhtivat niin pian eteenpäin
kuin jalat kantoivat. Olihan heillä kaikilla palava halu ei ainoastaan
kostaa kumppalein kuolemaa, vaan myöskin auttaa toisia, jotka vielä
olivat solatiellä. Jälkimäisen tarkoituksen voittamiseksi täytyi heidän
kiiruhtaa; sillä sieltä kuului vaan silloin tällöin joku pyssynlaukaus
ja sangen mahdollista oli, että siellä oleva miehistö juuri nyt oli
suuressa hädässä tulla vihollisten voittamaksi, joilta eivät armoa
tainneet odottaakaan.

Nyt rupesi hauta ylenemään, ja kun Hanso viittasi joukkoansa hetkeksi
pysähtymään, keksi hän, noustuaan vaan muutaman jalan, yksinään
seisovan ruhopuun tuskin parinsadan kyynärän päässä, josta tiesi
olevansa vastapäätä vihollista, jos ei jo sen yläpuolella.

Varovasti ryömi hän ylemmä; alati piti hän kaksipiippuisen pyssynsä
kädessään, ja niinkuin vasara kolkutti sydän rinnassaan, kun hän näki
olevansa aivan vastapäätä sitä peljättävää joukkoa.

Merimiesten haudassa ollessa olivat mustat jakaantuneet. Pääjoukko
seisoi solatien suulla — eräs henkilö, joka luultavasti oli vanha
päällikkö, seisoi nuija oikeassa ja pitkä keihäs vasemmassa kädessä,
selkä, väijyviin valkoihoisiin päin ja näkyi antavan käskyjä väelleen.
Joukko villiä olikin siihen kokoontunut ikäänkuin, puollustamaan
solatien suuta; vaan koska vaimoja ja lapsia vielä oli heidän seassaan,
eivät he luultavasti aavistaneet vaaran olevan niin lähellä ja sitä
paitsi pitivät sotilaat, jotka seisoivat keskellä joukkoa, nuijansa
levollisesti olkapäällä, vaan kuitenkin valmiina heittoon.

Vaan näistä lensi hänen silmäyksensä, tarkasteltuaan muun tienoon,
pikaisesti toiseen joukkoon, joka noin kolmenkymmenen askeleen päässä
raastoi yhtä ruumista.

Maalla makasi pitkänään tapettu ihminen; kuka se oli, ei Hanso
luonnollisesti tältä paikalta voinut nähdä, semminki kun hänen
täytyi katsella pitkin maata; vaan ruumiin edessä oli eräs villi
polvillaan, pitäen kädessään kuolleelta otettua taskukelloa, johon
toinen jättiläisvilli halukkain silmin tarttui. Myöskin toisella hänen
vieressään seisovalla, joka vasenta kättään nojasi keihääsen, oli halu
tähän kiiltävään kappaleesen ryhtyä, vaan ei oikein uskaltanut, kun hän
ehkä oli kuullut naputuksen sisällä ja ehkäpä luuli sitä taikakaluksi.
Piittaamatta tästä koetteli neljäs ottaa osan saaliistaan pitkällä
veitsellä leikkaamalla vaatteet ruumiista.

Nopeasti vetäysi Hanso takaisin, kokosi väkensä ja kuiskasi, että
olisivat valmiit ampumaan; vaan heidän piti jakaman laukauksensa.
Ainoastaan kahden piti tähtäämän lähimpiin villiin samalla kun hän
tahtoi ampua ne kaksi seisovaa; toiset saisivat ottaa osakseen muun
joukon, vaan tähdätä ainoastaan semmoisiin, joilla oli aseita ja niin
paljon kuin mahdollista säästää vaimoja ja lapsia. Myöskin neuvoi hän
heitä olemaan varovat, että huomaamatta voisivat päästää ensimäisen
laukauksensa. Sitte oli säikähdys auttava heitä; siten saisivat
uudestaan latata ja äkki-arvaamatta rynnistää vihollisten kimppuun.

Nyt ryömivät he ylös, pitäen kivärit varovasti takanaan, etteivät
niiden kiiltävät piiput ennen aikaa ilmoittaisi heidän läsnä-oloaan;
kun Hanso taas pääsi laidalle, näki hän näyn muuttuneen. Iso, musta
mies oli ottanut kellon, nuori mies oli vielä edelleen polvillaan ja
veitsellä varustettu jatkoi tointaan; silloin kuuristui se harteikas
musta ryöstettyne kelloneen maahan, piti sitä ensin korvansa lähellä,
ja lyödä nakutti sitä sitte varovasti kiveä vasten, tyytyväisesti
irvistäen näytti hän sitä vieressään seisoville tovereille. Vaan tämän
piti olemankin viiminen ilonsa.

"Te kumpaisetkin, Jean ja Francois, tähtäätte noita polvillaan olevia —
minä seisovia ja te muut joukkoa tuolla ylähällä — tähdätkää tarkoin,
että he rupeavat meitä pelkäämään, minä luen kolmeen ja sitte ampukaa.
Yks, kaks, kolme!"

Pyssyt eivät lauenneet yht'aikaa, vaan kuuluivat perätysten; mutta
seuraus oli kauhea. Neljä, ruumiin lähellä olevata, villiä keikahtivat
kuolleina tahi ainakin vaarallisesti haavoitettuina maahan; minkä
vaikutuksen laukaukset sotatiellä olivat tehneet, ei heti taitanut
nähdä. Muutama silmänräpäys sitte siinä olevat villit olivat kadonneet,
niin, kuin ruudin savu oli haihtunut tuuleen, ei taitanut nähdä yhtään
villiä jälellä.

Vaan miehistö ei toimettomana katsellut ympärilleen. Jokainen tiesi
tehtävänsä. Siinä seisoessaan latasivat he pyssynsä niin pian kuin
mahdollista, jonka jälkeen juoksivat aukkoa kohden, josta ikäänkuin
vastaukseksi kaksi laukausta kuului.

Juostessaan ruumiin sivu huusi säikähtyneenä Jean, joka ensin oli
paikalle ennättänyt: "katteini, helkkarissa!"

"Katteini, toden totta!" sanoi myös Hanso, tullen hänen viereensä.
"Sitte on hän jo täällä maan päällä saanut rangaistuksensa kaikista
pahoista teoistaan; ja mikä hirmuinen kuolema! Katsos, Jean, kuinka ne
mustat pedot ovat menetelleet kanssaan."

"Ruumis on seulantapainen", sanoi merimies väristen; "vaan minä toivon
noissa neljässä roistossa, jotka tuossa nyt väänteleivät veressään,
kohdanneemme pää-asialliset pahantekiät — kahdessa on vielä henki —
emmeköhän viimeistä heitä?"

"Anna heidän kuolla rauhassa, eivät ne kuitenkaan kauan elä; vaan
ota tuo teleskooppi mukaan, sillä sitä saatat tarvita ja tuossahan
on myöskin eräs kirja. En luullut katteini Oilytt'in käsittelevän
semmoisia."

"Se on hänen ulosmeno-kirjansa", sanoi Francois nauraen; "siihen
kirjoitti hän kaksi tilintekoa, toisen itseään, toisen laivan omistajia
varten; minä sen tunnen täydellisesti. Palattuamme otan minä sen
mukaan; siinä löydämme paljon uutta."

"Nyt eteenpäin vaan, toverit!" huusi Hanso, "että ensin saisimme
tietää, mitä soratiellä tapahtuu. Eespäin! Ovatko kaikki aseenne
kunnossa?"

"Kaikki", vastasivat miehet; ja sen enempää sanaa vaihtamatta, juoksi
Hanso, kaksipiippuinen pyssy oikeassa kädessään, ruohopuulle, josta
hän ensin tahtoi katsoa siitä viettävään laaksoon ennenkuin yhdessä
lähenivät solatietä, jonka takana vihollinen saattoi piileksiä. Vaan
yhdellä silmäyksellä näki hän, että se ainoa laukaus oli ajanut pakoon
kaikki mustat, jotka täällä ylähällä olivat oleskelleet. He näkivät
vaimoja lapset seljässään nopeasti pakenevan solatiellä samalla kun
miehet, arasti silmäillen taakseen, seurasivat heitä. Vaan kuinka
kuolettava heidän pyssyillensä oli ollut, näkivät he täällä, sillä
toverit olivat jälkeensä jättäneet seitsemän kuollutta ja kolme tahi
neljä, jotka myös olivat saaneet luodin ruumiisensa, koettelivat kulkea
pakenevia jälestä.

Vaan Hanson tarkka silmä keksi kohta kallioiden seassa vasemmalla
puolella pari vaaleata olentoa. Hän osoitti kiikarin sinnepäin ja tunsi
heti kolme aseella varustettua vaalea-ihoista samalla kuin neljäs
kuollut tahi haavoitettu makasi maassa. Ne olivat samat ystävät, joita
villit ahdistivat; sillä alahalla laaksossa vilisi mustia olennolta,
jotka järjestyksettä juoksivat toistensa sivu ja peljästyneinä uudesta
hyökkäyksestä eivät tienneet mennäkö odottamatonta vihollista vastaan
tahi odottaa häntä laaksossa.

Taaskin ampui se pieni joukko, joka nyt luultavasti oli tuntenut miehet
sointien suussa, laukauksen villien sekaan. Vaan he eivät näkyneet
turhan päiten ampuvan, sillä laukaus ei ollut tähdätty ilmaan, vaan
mustiin, jotka, ollen alempana, tekivät nyt, ehkä ärsytettyinä sen
kautta, hurjan hyökkäyksen valko-ihoisten päälle. Kaikkialla taisi
nähdä mustia olennoita kapuavan kallioille.

Nyt ei Hanso kau'emmin viipynyt; sillä siellä oli apu tarpeen. Nopeasti
juoksivat miehet solatielle ja kiviportaita alas. Epätasainen tie ei
estänyt laivamiehiä ja riemuhuudolla juoksivat he lukuisaa vihollista
vastaan.

Tämä hämmästyi; tulihan tuolla useampia valkoihoisia kuin venheessä
oli ollut. Ylähältä paukahti silloin tällöin laukauksia, jotka
levollisuudella tähdättyinä, harvoin menivät syrjään. Vielä seisoivat
mustat paikoillaan, vaan eivät rohjenneet kavuta ylemmäksi, peläten
paluumatkaansa estettävän. Aina lähemmäksi tulivat valko-ihoiset;
nyt olivat he tuskin parinsadan askeleen päässä. Ne, jotka vielä
kapusivat kallioilla, juoksivat alas, yhdistyen muuhun joukkoon,
samalla kun Hanso näki vaimojen heidän takanaan pakenevan lasten
kanssa. Tahtoivatko miehet ryhtyä vastarintaan? Nyt oli väli tuskin
sata askelta; mustia saattoi olla likemmä parisataa miestä ja kymmenen
valko-ihoista ryntäsi heitä vastaan. Nyt vaan seitsemänkymmentä
tahi kahdeksankymmentä askelta, jo näkyi kuinka mustat kohottivat
heittokeihäitään, tehdäkseen vihollista niin kykenemättömäksi tappeluun
kuin mahdollista. Silloin huusi Hanso: "Pysäys! Ampukaa keskelle
joukkoa ja kitatkaa sitte pian uudelleen. Pitäkää vaari! Yks!" Ukkosen
jyrinän tapaisena kaikui kuulasade villienpakkaantuneessa joukossa.

Seuraus oli hirmuinen; vaan nyt ei jäänyt jälelle yhtään ainoata koko
joukosta. Niinkuin säikäytetyt metsänotukset kääntyivät he hurjaan
pakoon pitkin laaksoa, seurattuina valkoihoisten hurrahuudoilta.
Näistä ei kukaan liikkunut paikaltaan ennenkuin uudelleen oli latannut
kivärinsä ja nyt vasta he kiiruhtivat pakenevien vihollisien perästä
sille paikalle, jossa tiesivät toverien olevan ja sitte ylös kallioita
auttamaan näitä, jos ne olivat sen tarpeessa.

Se oliki paras aika. Kullakin heistä oli ainoastaan kaksi patruunia
ja mahdottomalta kuin heistä näytti päästä rannalle ja vastustaa
tätä villilaumaa, olivat he jo varustauneet kuolemaa vastaanottamaan
ja päättäneet säästää viimisen luodin itsiään vasten, etteivät edes
elävinä tulisi verenhimoisten villien käsiin. Kaikki olivatkin jo
haavoitetut, kumpaisetki perämiehet kolmella keihäällä. Bob ei myöskään
helposti ja Jack raiskalla oli ruumiissaan seitsemän keihästä, joista
tosin viisi oli haavoittanut käsiä ja jalkoja, vaan kahden jälkeen
oli vaarallisemmat haavat, koska ne olivat tunkeuneet selän kautta
ruumiisen. Onneksi ei niillä ollut väkää, joten ne olivat jo vedetyt
ruumiista; vaan hän kärsi hirmuisia tuskia ja valitti janoansa, vaikka
ei kukaan taitanut hankkia hänelle veden tippaakaan.

Kuin Hanso oli kiivennyt ylös jyrkkää rinnettä myöten ja ilolla
tuntenut molemmat perämiehet, ojensivat nämä kätensä häntä kohti ja
Black sanoi: "Hanso, minun rohkea poikani, te tulitte oikeaan aikaan;
puolen tahi neljännes tuntia myöhemmin ja emme enää olleet elossa. Vaan
mistä tulevat kaikki nämä miehet?"

"Eräästä kuunarista, herra; se on tiellä sanalla sanoen onkinut meidät
mereltä."

"Tämä on ollut Jumalan suoma — ja ettekö ole nähneet katteini Oilytt'iä?"

"Me löysimme hänen tuolla ylhäällä; hän on kuollut ja villit ovat
ruumiistaan tehneet seulan."

"Vai niin... sitte hän on saanut mielettömyydestään rangaistuksen."

"Vaan missä ovat tavaran-hoitaja ja kokki?"

"Kokki kaatui villien ensimäisessä hyökkäyksessä. Emme voineet ottaa
häntä myötä. Tavaran-hoitaja makaa tuolla ylhäällä kivien välissä. Ei
kumpainenkaan heistä tunne enää kipuja."

"Onneton tohtori! Kirvesmies ja Jim ovat myös murhatut venheesen."

"Ne verenhimoiset ihmiset!" sanoi merimies; "vaan kyllä te olette
hyvästi maksaneetkin heidän pahat tekonsa ja tätä tarpeellista
muistutusta eivät niinkään pian unhottane."

"Emmekö nyt, Black, mene tuonne alhaalle veden luokse?" sanoi Ovens.
"Ne mustat roistot eivät nyt varmaankaan estä meitä enään."

"Mille vedelle?" kysyi Hanso, ja Ovens kertoi hänelle, kuinka kivien
takana olivat löytäneet vesikuopan, vaan siellä olivat mustat
hyökänneet kimppuunsa keihäillä. Hanso puisteli päätään ja sanoi: "Jos
niin on, kyllä he nytkin puollustavat paikkaa samoin; minä tunnen
heidät. Tämä on luultavasti su'un ainoa vesikuoppa koko tienoolla. Jos
tämä otetaan heiltä, ovat he hukassa tahi ovat pahoitetut vaeltamaan
monta päivän-matkaa tullaksensa toiseen, jonka vuoksi he puollustavat
sitä viimiseen saakka; muutoin olisivat he jo kauan sitte peljättyjen
tuli-aseitten edestä paenneet erämaihinsa. Ei, Black, jos seuraatte
minun neuvoani, niin palaamme laivalle mitä sukkelammin; sitä paitsi on
meillä kyllin työtä kuolleiden kuljettamisessa ja kuunarin katteini on
käskenyt meidän palaamaan ennen auringon laskua. Missä on kokki?"

"Tuolla kallioiden alla, lähellä vesikuoppaa."

"Sitte hän saapi siellä ollakin; me emme saa kuolleiden tähden
panna terveiden ihmisten elämää alttiiksi. Jack’in kannamme ja
tavaran-hoitaja saapi myös rehellisen hautauksen, jos vaan sen voimme
hänelle hankkia. Bill, johtakaa te väkeä ja lähtekää vaan liikkeelle.
Jack-raiska tarvitsee hyvän hoidon."

"Vaan nyt ei enää", sanoi Black katsoen haavoitettua. "Hän taistelee
kuoleman kanssa."

Hänellä oli oikeus, haavoitetun elämän lanka oli kohta katkennut.
Näytti kuin olisi hän tahtonut nousta ylös ja Hanso juoksikin jo
ottamaan häntä vastaan; vaan hän vaipui taas takaisin, veti itsensä
pitkäkseen ja oli kuollut.

Muiden haavoja pakotti ja ne voivat kuumuudessa pahentua; oli siis sitä
parempi, mitä pikemmin pääsivät laivalle. Jean, Francois, Bill ja Bob
tarttuivat tovereihin ja kantoivat heidät rinnettä alas ja kun pari
kuunarin miehistäkin auttoi, pääsivät he pian ainakin sille paikalle,
jossa tavaran-hoitaja oli. Myös tämänkin ottivat he myötä ja joskin
ruumiiden kuljettaminen jyrkkiä kallioita ylös oli hankalata, onnistui
se kuitenkin.

Siellä makasivat kuolleet villit; näky oli surettava. Eräs rippui
puoliruumiistaan viertämällä. Heidän seassaan oli myöskin tuskin
yhdeksän vuotias poika, johon luoti oli sattunut. Valko-ihoiset
luulivat tehneensä vallan oikein ja kuitenkin olivat mustat omassa
isänmaassaan ainoastaan puollustaneet sitä, joka itsensä ja perheensä
toimeentulolle oli tarpeellista — vettä.

Vaan merimiehillä ei ollut aikaa pysähtyä ruumisten luo, ja kun
tulivat katteinia nostamaan, vaati se kaikki heidän voimansa. Black
otti huostaansa kuolleen kirjan ja taskukellon, joka oli erään
mustan lähellä, jättääksensä ne katteinin perheelle. Myöskin hänen
kirjelaukkunsa löysivät he vähän matkaa siitä. Eräs villi oli tosin
ottanut sen halttuunsa, vaan heittänyt sen tarpeettomana kappaleena
pois.

Puolentoista tunnin kuluttua pääsivät he rannalle ja venhettä
odottaessaan koettelivat he sammuttaa janoansa mehevillä hedelmillä,
joita suuri joukko vielä oli metsässä.

Puolen tuntia sen jälkeen tuli venhe; kaksi kertaa täytyi kulkea
edestakaisin viemässä lukuisammaksi tullutta väestöä parkaasiin
ynnä ruumiita ja noutaa sitte jälkeen jääneet. Villit eivät enää
hätyyttäneet, sillä luultavasti olivat nämä kahakassa kärsineet
suurempaa vahinkoa kuin nyt taisi luullakaan ja katselivat kaiketi
ilolla väkinäisten vierasten poislähtöä.

Vene otti sitte parkaasin köyteen ja sousi kuunaria kohden, joka
myötätuulessa tuli vastaan.

Parkaasia eivät voineet käyttää. Se oli liian suuri sille vähäiselle
laivalle. Vaan sitä ei myöskään tahdottu jättää mustille, koska nämä
sillä olisivat voineet häiritä toisia laivoja. Kuunarin kirvesmies sai
siis käskyn tehdä sen käyttämättömäksi, jonka hän kirveellään neljännes
tunnissa toimittikin. Sen kokka vedettiin kuunarille ja kun koko pohja
oli lyöty ulos, laskettiin se takaisin järveen, jossa se vesiromuna sai
kulkea pitkin aaltoja.

Shootingstar-laivassa nostettiin sitte purjeet, jotka raitis itätuuli
täytti ja neljännestunti myöhemmin, juuri kun aurinko tulipunaisena
laskeusi mereen pikku laivan kokan edessä, purjehti tämä, joka salmeen
oli ennättänyt niin hyvissä ajoin, myötätuulessa rannikkoa pitkin
Intian valtamereen.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Siirtolaisen elämän vaiheet; Haaksirikon jälkeen : Kaksi kertomusta Austraaliasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.