Title: »... Mutta — naivat tummaverisiä»
Author: Loos, Anita
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "»... Mutta — naivat tummaverisiä»" ***


"... MUTTA — NAIVAT TUMMAVERISIÄ"

Kirj.

Anita Loos



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1928.



Ensimmäinen luku


Minä aion aloittaa päiväkirjan jälleen, koska minulla sattuu olemaan
pikkuruisen aikaa eikä nyt toistaiseksi mitään tehtävää. Tarkoitan
ensiksikin, että olen täpötäynnä kunnianhimoja ja pyrkimyksiä, ja minun
mielestäni oikeastaan jokaisella naimisissa olevalla tytöllä pitäisi
olla toimiala, jos hän on kyllin varakas teettääkseen kotihommansa
palvelusväellä. Varsinkin kun tyttö on naimisissa sellaisen aviomiehen
kanssa kuin Henry. Sillä Henry on täydellinen kotikarhu, ja jos
tyttökin kykkisi kotona kaiket päivät, tapaisi hän miehensä kovin
usein. Siksipä minä yritän tehdä jotakin elämässä enkä salli pyörien
kokonaan seisahtua vain siksi, että olen mennyt naimisiin sen kanssa,
jonka olen valikoinut. Mutta minä uskon aina, että on hyvä tuntea
erilaatuisia ihmisiä, ja niin kauan kuin puolisoni kuuluu varakkaihin
luokkiin, minä haluan mieluummin tavata arvokkaita herrasmiehiä, joilla
on ulkonaista tajuntaa. Senvuoksi minä alati poimiskelenkin jotakin,
ja kun sitten tulen takaisin ja tapaan Henryn, on minulla aina tuo tai
tämä uusi huomautus tehtävänä. Sillä jos Henry ja minä viettäisimme
kaiken aikamme yhdessä, eivät kummankaan ajatukset olisi niin kirkkaat.
Ja kirkkaat ajatuksethan juuri pitävätkin kotilieden tulet vireillä ja
estävät avioeron kuihduttamasta kaikki romantiikan kukkaset.

Kun siis Henry ja minä olimme menneet naimisiin, oli ensimmäinen
toimiala, johon kävin käsiksi, elokuvat. Ja me tuotimme liika
tuotannon Dolly Madisonin perijootin sukupuolielämän pohjalla. Mutta
kun kirjoitettiin näytelmäluonnos, oli meillä aika paljon pientä
hankaluutta, koska sen kirjoittaja tahtoi sulloa sen täyteen pelkkää
"sielutiedettä". Ja ohjaaja tahtoi, että se olisi täynnä "rahvasmaisia
kohtauksia" ja koristeaiheita. Ja Henry tahtoi, että se olisi täynnä
korkeaa siveellisyysmoraalia.

Mutta minä en välittänyt, mitä siinä oli, kunhan se vain oli täynnä
nokkelia kohtauksia, joissa johtava mies ajaisi minua takaa puunrungon
ympäri ja minä tiristäisin hänelle silmiäni niinkuin Lillian Gish.
Niinpä sanoikin herra Goldmark, se suuri filmipomo: "Miksei pysyä
turvallisella puolella ja sulloa se täyteen kaikkea?"

Niinpä näytelmäteksti osoittautui herttaiseksi, koskei se ollut
ainoastaan nokkela lemmentarina, vaan vallan "sielutieteellinenkin",
ja se opetti myöskin suuren moraalisen siveellisyysläksyn, oli täynnä
koristeaiheita ja sisälsi lisäksi hurjan kapinan armeijassa. Ja se
oli tosiaan niin täynnä kaikkea, että joskus täytyi kolmen tai neljän
asian tapahtua yhtä haavaa. Niinpä Dolly Madisonin sielutieteellisin
kohtaus tapahtui viraston helmiäiskylpyammeessa, ajatellen sulhastaan
kahden tulen välissä, sillä välin kun armeijan kapina suoritettiin ihan
kylpyhuoneen ikkunan edustalla.

No niin, Dolly Madison kuului olleen washingtonilainen tyttö,
minkävuoksi meidän täytyi matkustaa pääkaupunkiin Washingtoniin
filmaamaan, että kappale saisi paikallismaalia ja historiallisen
tarkkuuden. Mutta on perin vaikeaa ottaa elokuvia Washingtonissa, koska
juuri kun on valittu joku ihana paikka kongressitalon lähettyvillä ja
saatu kaikki laitteet kuntoon, niin tavallisesti saapuu senaattori
Borrer ja asettuu kameran eteen. Tarkoitan, että on ihan mahdotonta
liikuskella kamera mukana Washingtonissa ja pysyttää suuret miehet
poissa sen edestä. Ja kumminkin olisivat ne senaattorit kokonaan
tärvelleet kuvan, sillä vaikka heidän pukunsa ovatkin varsin metkoja,
eivät ne kuulu Dolly Madisonin aikaperijootiin. Siispä lopuksi pyysin
Dorothya keksimään jonkun hyvän verukkeen, millä heidät häätäisi
pois. Ja Dorothy sanoi heille, että heidän oli poistuttava, koska me
valmistimme sielutieteellistä kuvaa eikä heidän sieluntilansa vielä
ollut saavuttanut Dolly Madisonin aikakauden tasoa. Mutta minusta
tosiaan tuntuu, että Dorothy olisi voinut käyttää järkeään ja keksiä
vähän enemmän tahtimaisuutta senaattoreja puhutellessaan.

No, kun meidän kinofilmimme valmistui, osoittautui "Sukupuolta
voimakkaampi" sille sopivaksi rubriikiksi, minkä keksi vallan älykäs
tyttö herra Goldmarkin toimistosta. Ja sinä suurena moraalisena
siveellisyysläksynä oli, että tytöt kykenisivät sen aina välttämään,
jos he pysähtyisivät ajattelemaan äitiä. Ja minun loppukohtaukseni,
jossa minä pysähdyin ajattelemaan äitiä erikoisen leimahtelevin
tuloksin, kun katselin hämärää valokuvaa harsoverhon läpi, oli tosiaan
varsin imarteleva. Niinpä me olisimme jatkaneet ja tehneet enemmänkin
elokuvia, jollei olisi ollut — "jotakin".

Sillä minä pidän kovin paljon "vauvoista", ja kun tyttö on saanut
Henryn kaltaisen varakkaan miehen, on äitiys sitäkin kauniimpi,
varsinkin jos vesa tulee "papan" näköiseksi. Ja Dorothykin sanoo,
että "vauva, joka muistuttaa jotakin rikasta isää, on yhtä hyvä
kuin pankkiin pistetyt rahat". Tarkoitan, että Dorothy toisinaan
käy filosofistiseksi ja sanoo jotakin, mikä tosiaan saa tytön
ihmettelemään, että kukaan, joka osaa tehdä moisia filosofistisia
huomautuksia, saattaa tuhlata aikaansa niinkuin Dorothy.

Ja minusta tuntuu aina, että mitä pikemmin tytöstä tulee äiti
vihkiäisten jälkeen, sitä luultavampaa on, että se on "papan" näköinen.
Tarkoitan, ennenkuin tytön mieli keskittyy johonkin muuhun. Mutta
Dorothy sanoi, että minuna hän tyytyisi yhteen "vauvaan", koska hänen
mielestään melkein kaikesta, mikä on Henryn näköistä, yksikin kappale
riittää. Mutta Dorothy ei osaa antaa arvoa äitiydelle.

Minun siis tietenkin täytyy jättää elokuvat, koska minä en voisi
olla niin epärehellinen kuin muuan naimisiin mennyt filmitähti,
joka allekirjoitti sopimuksen varsin pitkään sarjaan eikä hiiskunut
filmiyhtiölle mitään "salaisuudestaan". Ennenkuin siis sarja oli
puoliksikaan valmis, kävi varsin tukalaksi ottaa hänestä kokokuvia,
koska ohjetekstissä edellytettiin hänen olevan vain naimattoman
tyttöheilakan. Niin heidän vihdoin täytyi kuvata hänet kaikissa
kohtauksissa siten, että hänestä näkyi vain pää jonkun pensaan
yli tai katselemassa ulos ikkunasta, ja senvuoksi hän sai enemmän
loppukohtauksia kuin mikään filmitähti koskaan ennen. Mutta minusta ei
ole kunniallista saavuttaa niitä moisilla keinoilla.

Kun sitten Henry kuuli "minun salaisuudestani", tuumi Henry muuttaa
heidän vanhalle maatilalleen, jossa "pikkuhiiremme" voisi syntyä. Sillä
"Pikkuhiiri" oli se lellittelynimi, jolla olimme aikoneet sitä kutsua,
kunnes havaitsimme, että leikistä oli tulossa tosi. Mutta minäpä
halusin paljoa mieluummin New Yorkiin ja sanoin Henrylle, että koska
hänen koko sukunsa oli syntynyt Philadelphian esikaupungissa, niin
miksemme antaisi "Pikkuhiirelle" parempaa tilaisuutta? Sillä minä olen
lukenut lääketieteellisestä kirjasta. "Pientä muukalaista odotellessa",
että äidin tulisi olla siellä, missä voi katsella melko paljon
taidetta, ajatella suloisia ajatuksia eikä lukea muuta kuin kauniita
runoja ja kauniita romaaneja ennenkuin se tapahtuu. Mutta Dorothy
sanoi, että kyllä minun olisi parasta hotkaista sivu Ring Lardneria
silloin tällöin, koska pojasta — jos kakara sattuisi pojaksi syntymään
— muutoin saattaisi tulla muotikauppias. Mutta sittenkin minä sanoin
Henrylle, että meidän pitäisi mennä New Yorkiin, jossa kaikki taide ja
kirjallisuus on.

Mutta Henry sanoi, että heidän oma vierashuoneensa, jossakin
Philadelphian esikaupungeista oli täpösen täynnä taidetta, koska
hänen isänsä oli kuluttanut monta monituista vuotta pelkästään
sen keräämiseen. Ja siellä on tosiaan aika paljon pienikokoisia
savikuvia tytöistä seuralaisineen, valmiina minuettia tanssimaan,
sekä kolme lasista näytelaatikkoa täynnä vanhanaikaisia taskukelloja,
puhumattakaan luonnollisen kokoisesta marmoripatsaasta, joka esittää
täysikokoista lasta kylpemässä oikea pesusieni kädessä, ja seitsemästä
pianolampusta. Henry siis sanoi: miksi mennä New Yorkiin, kun kerran
on niin paljon taidetta minun oman kattoni alla? Mutta minä sanoin
Henrylle, että taide meidän vierashuoneessamme oli valmista, kun taas
New Yorkin taide yhä jatkuu ja siellä voi tavata suuria taiteilijoita
heidän näyttelyissään ja kysyä, miksi he niitä ovat valmistaneet, ja
oppia jotakin.

Mutta Henry tuumi, että hänen tulisi pysyä siellä, missä hänen isänsä
on. Sillä Henryn isä on yli yhdeksänkymmentä vuotta, ja Henry yritteli
totuttaa häntä pois varsin pahasta tavasta: hän näet tahtoi tehdä
uuden testamentin joka kerta, kun uusi sairaanhoitajatar tuli häntä
hoivamaan. Eikä näy merkitsevän mitään, kuinka epämiellyttävän uuden
tytön he kykenevät hankkimaankin, sillä Henryn isä osaa aina kutoa
romaanin hänen ympärilleen. Kunnes me joskus toivomme, että hän tulisi
terveeksi tai jotakin muuta.

Ja Henryn äiti on ihan yhtä paljon täynnä romaania kuin
hänen isänsäkin. Tarkoitan, että kun vanhanpuoleinen
seitsenkymmenkaksivuotias rouva aina luulottelee, että pöytäpalvelija
on häneen sokeasti rakastunut, niin on vaikea pitää pöytäpalvelijoita.
Ja Dorothy sanoo, että kun vain voisimme saada kaikki laulunsepittäjät
tapaamaan Henryn äidin, olisi se nopein keino vapauttaa maailma
äideille kirjoitetuista lauluista.

Mitä taas Henryn sisareen tulee, ei hänellä ja minulla ole suorastaan
mitään yhteistä. Tarkoitan, etten minä paheksu poikamaisia kuoseja
tyttöjen yllä, jos he kopioivat jotakin hyvin kammattua muotikuvaa
esimerkiksi lehdestä "Kuinka nuoren miehen tulee pukeutua". Mutta Ann
Spoffard on sen lajin tyyppi, joka kuluttaa kaiken aikansa tallin
ja koirakopin välillä ihan ilman aikojaan. Tarkoitan, että koetan
aina ajatella parasta jokaisesta, ja todellakin otaksun olevan perin
epäitsekästä, kun tyttö kuluttaa viikkokausia pestäkseen koiraa
syyhysaippualla parantaakseen sen syyhelmän, ollenkaan ajattelematta
itseään. Mutta sittenkin hän saattaisi olla ystävällinen ihmisillekin
ja käyttää enemmän ooderkolongia ennenkuin astuu salonkiin.

Siis minun täytyi panna aivoni toimimaan saadakseni Henryn lähtemään
New Yorkiin. Ja kun minä panin ne toimimaan, niin keksin todellisen
syyn, miksi Henry halusi viipyä Philadelphian esikaupungeissa, ja se
oli siksi, että hän on aivan mahtava mies niin kauan kuin hän viipyy
siellä, mutta kun hän saapuu New Yorkiin, ei hän näytä olevan niin
erikoinen. Sillä sittenkin, ollakseen erikoinen New Yorkissa, täytyy
olla esimerkiksi niinkuin herra Otto Kahn, joka tekee aika paljon
taiteen hyväksi, taikka sitten niinkuin siveellisyydenvalvojat, jotka
tekevät aika paljon sitä vastaan. Tarkoitan, että herra Kahn voi aina
tehdä itsensä huomatuksi jollakin uudella taiteellisella näytelmällä,
ja sensori taas voi tehdä itsensä huomatuksi kieltämällä sen esityksen.
Mutta Henryllä ei näy koskaan olevan kyllin aatteita pannakseen mitään
alkuun, ja vaikkei tarvitakaan mitään aatteita jonkin toimenpiteen
kieltämiseen, on New York niin täynnä sellaista väkeä, että kilpailu
käy varsin vaikeaksi.

Ainoa, mitä Henry todella osaa tehdä, on pauhata alhaista moraalia
vastaan. Eikä hän edes näy saavan ihmisiä katumaan, koska ne ainoat,
jotka laisinkaan viitsivät kuunnella sellaista puhetta, ovat
moraaliltaan puhtaita ja vain haluavat kuulla siitä haasteltavankin.
Ja ne arveluttavat asiat, joita Henry voi keksiä, voivat antaa
puheenaihetta Philadelphian esikaupungeissa, mutta eivät kovinkaan
paljoa hytkähdyttäisi ihmisiä New Yorkissa.

No, kyllähän herrasmiehet, jotka saapuvat New Yorkiin Kansas Citystä
tai St. Louisista ja siellä huomaavat tulevansa vähäpätöisiksi,
voivat aina tehdä itsensä varsin tärkeiksi tuhlaamalla aika paljon
rahaa yliviinureille, pääsylippukeinottelijoille ja yöklubien
emännöitsijöille. Sillä tosiaankin voi jokainen mennä Texas-Guynanin
yö-klubiin ja muutamasta sadasta dollarista puhutella häntä
ristimänimellä. Mutta kuuluisuuden saavuttaminen Texas Guynanissa ei
oikeastaan huvittaisi Henryä, jollei hän voisi mennä sinne katselemaan,
kuinka ihmiset pitävät iloa, ja sitten tekisi itseään tärkeäksi
toimittamalla poliisit panemaan sen kiinni.

Senvuoksi minun täytyy ajatella varsin vahvasti keksiäkseni jonkun
keinon, minkä avulla Henry tuntisi itsensä tärkeäksi New Yorkissa. Ja
päätin, että nopein keino olisi liittyä joihinkin yhdistyksiin.

Sitten muistui mieleeni eräs herrastuttavani New Yorkissa, joka
on kovin, kovin huomattuja kuuluu oikeastaan kaikkeen, ja minä
kyhäsin hänelle kirjeen kysyen, voisiko hän järjestää Henrylle
joitakuita kutsuja saapua New Yorkiin ja liittyä tähän tai tuohon.
Ja tämä herrasmies kuuluu "Sivistyksen ystäviin" ja "Luonnonystävien
yhdistykseen" ja "New Yorkin kiukkuliittoon", joka vastustaa vihaisia
koiria, ja "Ohion seuraan". Ja hän toimitti Henrylle kutsun liittyä
kaikkiin paitsi Ohion seuraan. Sillä Ohion seura kuuluu olevan perin
valikoiva, koska täytyy olla syntynyt Ohiossa. Mutta hän hankki
Henrylle kutsun liittyä Pennsylvanian seuraan, joka ei valikoi niin
ankarasti eikä muuta vaadi kuin että sen jäsenet ovat syntyneet vain
Pennsylvaniassa.

Ja kun Henry alkoi saada kaikkia näitä kutsuja, tuntui hänestä perin
hyvältä ajatella, että hänen huomattavuutensa oli ehtinyt New Yorkiin.
Niinpä hän päätti matkustaa suoraapäätä sinne ja liittyä kaikkeen,
mihin häntä pyydettiin. Ja tietysti hänen oli otettava minut mukaansa.
Ja kun minä pääsin takaisin Ritziin kaiken sen kotielämän jälkeen,
jonka olin läpikärsinyt, niin melkein luulen huokaisseeni helpotuksesta.

No, heti ensimmäisenä iltana, kun Henry oli New Yorkissa, hän meni
suuriin kemuihin ja istui samassa pöydässä kuin Amy Bottsfield Rand,
joka on kovin ingellitentti, koska hän kerran matkusti Kiinaan ja
tuskin saattaa sietää mitään sen jälkeen, kun palasi kotiin, ja Percy
Gilchrist Saunders, joka on tullut kuuluisaksi mielipiteestään,
että oikeinkirjoituksen pitäisi kuulua samalta kuin se näyttääkin,
ja Chester Wentworth Peabody, joka kuluttaa kaiken aikansa oravien
tarkkaamiseen kirjoittaen muistiin kaikki niiden hyppäykset. Ja
kaikkien näiden kuuluisain henkilöiden tapaaminen, joita New York on
ihan kukkuroillaan, herätti Henryssä uusia ajatuksia ja avasi hänelle
uusia näköaloja. Sillä kun Henry oli heidän kanssaan haastellut,
huomasi hän ihan kummastuksekseen, että hän oli ihan yhtä paljon täynnä
aivoja kuin hekin. Mutta sellaistahan aina tapahtuu ihmisille, jotka
alemmuustunnossaan karttavat New Yorkia. Sillä vähät siitä, kuinka
alhainen tuntonne on, voitte New Yorkissa aina tavata hyvin huomattavia
henkilöitä, joilla ei ole enemmän aivoja kuin teillä.

Ja Henryn tultua kotiin kemuista minä livahdin hänen sänkykamariinsa
uudessa vaaleanpunaisessa yöpuvussani ja sain hänet vihdoin lupaamaan,
että asuisimme New Yorkissa, jossa elämämme voisi olla sielukkaampaa.

Ja sitten minä tilasin Henrylle "Kuukausikerhon" julkaisun, jossa
kerrotaan, mikä kirja on luettava joka kuukausi, jotta ihmisen
yksilöllisyys pilkistäisi esiin. Ja se on kerrassaan ihmeellinen, koska
se saa yli viisikymmentätuhatta henkilöä lukemaan saman kirjan joka
kuukausi.

Ja niin me vuokrasimme uusimman huoneuston uusimmasta vuokratalosta
Park Avenuen varrelta, ja minä sain sinne pelkkää vanhinta antiikkia,
kaikki antiikkia italialaista, ja yhden vanhimmista Rembrandteista.
Minun täytyy tosiaan melkein hymyillä, koska olin luullut, että kaikki
sisustus pitäisi koristaa vaaleanpunaisella satiinilla ja aika paljolla
merisinisellä. Mutta sitten kun tyttö on oppinut taidetta, voi hän
tuskin sietää muuta kuin vanhaa italialaista. Nyt minä siis niiden
strutsinsulilla koristettujen pitsiröijyjen asemesta, joita aina ennen
käytin, pidän aamupukuja ainoastaan vanhasta italialaisesta brogaadista
pitkin laahustimin, joka on tehty jostakin keskiaikaisesta paavin
kirjoviitasta kaikkine kauhtuneine väreineen.

Ja kun me järjestimme lastenkamaria "Pikkuhiirelle", niin
sisäkoristelija keksi oikean aitoitalialaisen kehdon eräältä
ikivanhalta vuosisadalta. Mutta Dorothy sanoi, että se vanha
italialainen oli sitä timratessaan tuuminut, että jos lapsonen
nutistuisi, olisi kätkyt juuri sopivan kokoinen ruumisarkuksi. Ja
Dorothy pelkäsi, että jokainen lapsi, joka joutuisi siinä nukkumaan,
tulisi peräti synkkäluontoiseksi. Tarkoitan, että Dorothy joskus saa
aika hyvän aatteen, koska tosiaan kävi niin, että vanha italialainen
huoneustokin tulee vallan alakuloiseksi, varsinkin sadepäivinä. Siis
minun täytyy järjestää, että Dorothy oikeastaan pysyy luonamme,
jottemme tulisi liian alakuloisiksi tällaisessa italialaisessa
ympäristössä.

No, vihdoin tuli päivä, jolloin "Pikkuhiiren" oli aika saapua, ja minä
menin Dorothyn kanssa puoliselle Ritziin. Ja puolisen jälkeen Dorothy
meni ostoksille, ja sitten hänen oli määrä lähteä epävirallisille
teekutsuille. Ja hän kehoitti minua tulemaan mukaansa. No, minä en
tosiaan pidä mistään niin suuresti kuin ostoksilla käymisestä ja
epävirallisista teekutsuistakin, mutta lopuksi minä katsoin paremmaksi
olla lähtemättä ja menin sensijaan kotiin. Ja kun sitten iltapäivällä
"Pikkuhiiri" pantiin minun käsivarsilleni, tunsin saaneeni riittävän
korvauksen siitä, että olin kaikki jättänyt.

Mutta minä soitin teekutsuihin menneelle Dorothylle ilmoittaakseni
hänelle uutisen, että vauvasta oli tullut poika. No, ei mikään
liikuta niin paljo ihmisten sydämiä kuin heille tuttu tyttö, joka on
kulkemassa "varjojen laakson läpi" ja palaa sieltä lapsukaisen kera.
Siksipä jokainen tahtoi teekutsuilta lähteä suoraan meille. Ja minä
istuin vuoteessani italialaisessa aamunutussani, ja "Pikkuhiiren"
tervehdykseksi panimme toimeen varsinaiset pidot. Tarkoitan, että
ihmisiä tuli tulemistaan, ja minun täytyi olla puhelimen ääressä
tilaamassa Reubensilta yhä lisää voileipiä. Mutta lapsenhoitajatar ei
sallinut meidän nähdä "Pikkuhiirtä" muuta kuin vilahdukselta, koska
meluja tupakan savu ei ole pienokaisille terveellistä sinä päivänä, kun
ne saapuvat maailmaan.

Mutta sittenkin minä sain korvauksen kaikista näistä kivistyksistä,
sillä Henry sijoitti aika ison summan minun nimelleni. Milloinkaan
nähkääs ei aviomies käy raha-asioissa niin tunnelmalliseksi kuin sinä
päivänä, jona hän saa tyttöään nimittää "pikku äidiksi".

No, sitten kun se kaikki oli ohi, tahtoi Henry tietysti, että minä
pysyisin kotosalla enkä olisi mitään muuta kuin vaimo ja äiti. Enkä
minä siitä oikeastaan välittänyt niin kauan, kun minun täytyi pysyä
vuoteessa. Mutta noustuani vuoteesta minun aivoni alkoivat askarrella
ja minä aloin miettiä toimialaa. Mutta minä päätin olla laittamatta
enää uusia filmejä, koska "Sukupuolta voimakkaampi" kävi ihan yli
ihmisten ymmärryksen ja koitui rahalliseksi tappioksi. Senvuoksi
minä päätinkin antautua kirjalliselle alalle ja enemmän oleskella
kirjallisessa ympäristössä kodin ulkopuolella.



Toinen luku


Pian havaitsin, että kirjallisin ympäristö New Yorkissa on
Algonquin-hotelli, missä kaikki kirjalliset nerot nauttivat puolista.
Sillä jokainen nero, joka syö puolista Algonquin-hotellissa,
kirjoittelee aina, että se on paikka, jossa kaikki kirjalliset nerot
syövät puolista. Ja minä pyysin Dorothya tulemaan sinne kanssani
puolisen aikaan.

Mutta Dorothy sanoi, että jos minä tahdoin tavata oikein ensiluokkaisia
jehuja, niin hän menisi kirjalliseen illanviettoon, jonka George Jean
Nathan järjesti Jersey-nimisessä paikassa; se on kuuluisa siitä,
että siellä tarjoillaan eetterittä valmistettua olutlajia. Ja herra
H.L. Meneken, Theadore Dreiser, Sherwood Anderson, Sinclare Lewis,
Joseph Hergesheimer ja Ernest Boyd olisivat siellä. Silloin minä
sanoin Dorothylle: "Jos he ovat niin kirjallista väkeä, niin miksi
he menevät sellaiseen paikkaan kuin New Jerseyhin, joka on tunnettu
epätaiteellisuudestaan?" Ja ainoa syy, jonka Dorothy saattoi keksiä,
oli se _olut_. Mutta vihdoin minä päätin lähteä, koska jotkut niistä
kirjoittavat varsin luettavia romaaneja.

Mutta jos joku luulee, että niillä siellä New Jerseyssä oli kirjallinen
salonki, niin hän todella pettyy, sillä eivät ne kirjallisista töistään
edes _maininneetkaan_. Ja jos olisivatkin maininneet, niin ei kukaan
olisi heitä kuullut, koska he alituisesti paiskelivat nikkelirahoja
sähköpianoon ja laulaa loilottivat rohkaistuneita lauluja. Ja minä
luulen, että jos kirjalliset ihmiset haluavat viettää soitannollista
iltaa, on taiteellisempaa ostaa piletit johonkin hyvään oopperaan.
Mutta olisihan minun pitänyt tietää niin paljon, että olisin epäillyt
kaikkien kirjallisten miesten kirjallisuutta, jotka ovat tuttavia
Dorothyn kaltaisen mentaliteettoman tytön kanssa.

Niinpä minä seuraavana päivänä pakotin Dorothyn mukaani puoliselle
Algonquin-hotelliin, ja se korvasi kaikki. Sillä ne ovat
_arvostelijoita_ ja kertovat kaikille muille, kuinka on tehtävä, ja
_he_ tietävät kuinka on meneteltävä. Tarkoitan, että he toki kuluttavat
kaiken aikansa opettamalla jokaiselle, kuinka kirjallisten ihmisten
olisi meneteltävä.

No, me menimme puoliselle Algonquin-hotelliin vallan varhain, jotta
voisimme omin silmin nähdä, kuinka he kävelivät sisälle. Ja minä
olen oppinut, että paras keino saada pöytä paikalla, joka on lähellä
jotakuta, jonka lähellä tahtoo istua, on lyöttäytyä ystäväksi
ylitarjoilijan kanssa. Ja Algonquin-hotellin kuuluisan ylitarjoilijan
nimi on George, joka pitää samettiköyttä pienen vaateliaan ruokasalin
ovikäytävän poikki, estääkseen ihmisiä, jotka eivät osaa antaa arvoa
nerolle, pääsemästä sinne, jonne he eivät kuulu. Sillä niillä on
myöskin vähemmän vaatelias ruokasali joukkoja varten. Ja minäpä sanoin
Georgelle, että me halusimme istua lähellä sitä kuuluisaa kirjallista
pyöreää pöytää voidaksemme kuulla heidän haastelustaan jotakin tai
jotakin muuta. George siis antoi meille kaikkein läheisimmän pöydän, ja
tarjoilija, joka meitä palveli, oli yksi ja sama mies, joka palvelee
heitäkin. Niinpä tarjoilija ja minä ryhdyimme keskusteluun, ja siitä
selvisi, ettei hänen nimensä ollut ainoastaan Tony, vaan että hän oli
täynnä ihanteitakin. Minusta tosiaan tuntuu, että mitä enemmän jokaista
katselen, sitä paremmin huomaan, ettei koskaan tiedä, kenen kanssa
juttelee. Sillä Tony kertoi minulle, että ruumis saattaa olla vain
kreikkalaisen tarjoilijan ruumis, mutta sielu voi olla täynnä itse
muinoisten kreikkalaisten kaikkinaista kulduuria.

Tarkoitan, että Tony oli kasvatettu herrasmieheksi, koska hänen
isänsä oli varsin huomattava kreikkalainen, jolla oli myöskin ollut
laillinen poika. Niinpä Tonyn isä kasvatutti heidät yhdessä opettajan
johdolla, joka opetti heille kaikki kreikkalaisajan klassikot. Mutta
Tonyn isä oli saanut aivan kyllänsä Tonyn äidistä, minkä vuoksi hän
pani erään turkkilaisen tuttavansa järjestämään niin, että Tonyn
äiti oli saapuvilla kamalassa teossa. Turkkilaiset eivät kuulu
nauttivan mistään enemmän kuin hirmutöistä, ja Tony luulee, että se
on kieltolain seuraus. Sillä turkkilaisilla on aina ollut kieltolaki,
ja Tony sanoo, että kun joku asia alkaa turkkilaista hermostuttaa, ei
hän voi mennä ottamaan ryyppyä unohtaakseen sen, vaan hänen täytyy
kiireessä tehdä joku hurja työ. Ja Tony sanoo, että kun hän lukee
niistä uudenaikaisista murhista, joita me amerikkalaiset voimme
keksiä, ja siitä hauskuudesta, mitä meillä on lakituvassa murhajuttuja
käsiteltäessä, niin me amerikkalaiset muistutamme häntä aika paljon
turkkilaisista. Siksipä Tony arveleekin, että se on kieltolain seuraus.

Senvuoksi minä sanoin Tonylle kohteliaisuuden hänen aivojensa vuoksi,
joilla hän ajattelee asiat selviksi. Ja Dorothy sanoi, että hän
lausuisi sille toisen kohteliaisuuden kananpoikaviillokista kaikessa
kiireessä. Niinpä hänen täytyikin keskeyttää keskustelunsa ja mennä
sitä noutamaan, koska Dorothyn ajatukset puolisen aikaan oikeastaan
aina liikkuvat ruuassa, sensijaan että minä en näy huomaavankaan,
syönkö vai olenko syömättä, niin kauan kuin jotakin opin.

No niin, kun Tony palasi, pyysin minä häntä kertomaan kaikki, mitä hän
tiesi pyöreän pöydän neroista. Ja kävi ilmi, että hän tunsi heidät
varsin hyvin, sillä kaikki pitävät hänestä hyvin paljon. Tarkoitan,
että useimpia tarjoilijoita miellyttää enemmän juomarahat kuin
kuunnella nerojen keskustelua, ja se tarjoilija, joka oli ollut siellä
ennen Tonyä, oli aivan sivistymätön kreikkalainen Sardanopolisista,
jota kulduuri ei edes ollenkaan kiinnostanut.

Mutta Tony on aivan erilainen ja kuuntelee molemmilla korvillaan ja
kuulee enemmänkin kuin nerot itse, sillä he ajattelevat niin ahkerasti
uutta terävää huomautusta, jonka aikovat tehdä, ettei niillä koskaan
ole aikaa kuuntelemiseen.

Ja ensimmäinen nero, joka astui sisälle, oli Joel Crabtree, se suuri
kirjailija, joka kirjoittaa joka päivä pitkän palstan kaikesta ja mistä
hyvänsä. Tarkoitan, että jos se tapahtuu jollekulle hänen ystävistään.
Sillä herra Crabtree on kovin, kovin mielissään siitä, että jokainen
pitää _hänen_ ystäviään suurempina neroina kuin kenenkään muun ystäviä.
Niinpä ei koskaan mene päivää ohi, ettei jokaista hänen ystäväänsä
mainittaisi hänen kirjallisuuspalstallaan, ja kaikki yleisö, joka
kyllin harrastaa kirjallisuutta lukeakseen sen, saa kuulla, mitä he
ovat puuhailleet joka tunti päivällä tai yöllä. Siksipä he tietysti
aina koettavatkin vartavasten keksiä ja tehdä jotakin luettavaa, kuten
huvittavan ja sukkelan tulitikkuleikin, kirjain- ja kuva-arvoituksia
toistensa kutsuissa tai naurettavan krokettikilpailun Keskuspuistossa,
jossa voi kerätä ympärilleen ison katselijalauman melkein millä tahansa.

Ja sitten tuli sisälle kuuluisa näytelmäkritirikko nimeltä Harry
Appleby. Hänen tehtävänään on etsiä tyttöjä, jotka muistuttavat hänelle
Dusea. Ja se on todella aika vaikeaa, sillä jos _löytää_ tytön, on se
luonnollisesti aivan nuori, ja kun tyttö on niin nuori, ei hänellä
koskaan kuulu olevan niin paljo tekniikkaa kuin Dusella oli. Mutta
herra Appleby sivuuttaa aina sen seikan, jos tyttö muuten on muulla
tavalla näppärä. Sillä ei ole mitään, mitä suuri näytelmäkritirikko
niin rakastaa kuin näyttelijätärtä, vieläpä näyttelijääkin, joka
on näppärä. Ja jos sen lisäksi näytelmäkin on näppärä, niinkuin
esimerkiksi A.A. Milne, tuntuu hänestä, että draaman korkein huippu
on vihdoinkin saavutettu. Senvuoksi Tony mielellään kuuntelee herra
Applebyä ja kirjoittaa sitten serkulleen Ateenaan, että hän on tosiaan
kuunnellut aivan kuin Sofaklesta. Tarkoitan, että hänen täytyy mainita
nimiä, jotta hänen serkkunsa ymmärtäisi, sillä Tony sanoo, että hänen
serkkunsa on oppimaton nuorukainen eikä tietäisi, että herra Appleby on
kuuluisa nero Algonquinissa, enempää kuin herra Appleby tietäisi, että
herra Sofakles oli kuuluisa nero Kreikassa.

Ja seuraava kirjallinen nero, joka tuli sisälle, oli Peter Hood, se
kirjaltaja, joka aina rakastuu johonkin uuteen tyttöön. Ja kun miehinen
nero rakastuu rouvasneroon, niin Tony sanoo, että "silloin on piru
merrassa", sillä hän ei voi mennä tiehensä tekemään ahvääriä ja pitää
suutansa kiinni niinkuin tarjoilija, vaan hänen täytyy pohtia se
läpikotaisin vaimonsa kanssa, ja sitten heidän täytyy etsiä se "sielun
analyysistä" ja pohtia se läpikotaisin kaikkien muiden nerojen kanssa,
eivätkä he koskaan pääse asiasta mihinkään päätökseen.

No, lopuksi olivat kaikki nerot saapuvilla vihdoinkin, ja keskustelun
kulku oli todella merkillistä. Sillä ensiksi eräs nero sanoi toiselle:
"Minkä räikeästi hauskan huomautuksen sinä teitkään viime tiistaina?"
Sitten _hän_ mainitsi sen, ja he kaikki nauroivat. Ja sitten oli
_hänen_ vuoronsa kysyä: "Ja mikä oli se kauhean sukkela lause, jonka
_sinä_ lausuit perjantaina?" Nyt se toinen nero sai tilaisuutensa, ja
kaikki oli antamista ja ottamista, niin että jokainen sai tilaisuuden
puhua itsestään.

Mutta sitten tuli sisälle herra Ernest Boyd ja istahti muitta mutkitta
heidän pöytäänsä. Ja minä olen varma, ettei hän ollut tervetullut,
sillä hän oli se jehu, joka herra Nathanin illatsuissa New Jerseyssä
esitti illan roskaisimman laulun. Kuinka siis _hän_ osaisi panna arvoa
Algonquinissa keskustellulle keskustelulle? Mutta hänpä näkyikin
nauravan äänekkäämmin kuin kukaan muu. Tarkoitan, että hän nauroi
silloinkin, kun ei kukaan muu nauranut, ja lopuksi heidän täytyi luoda
synkkiä katseita häneen päin.

Ja sitten he kaikki alkoivat kertoa kuuluisasta retkestä, jonka
he olivat tehneet Eurooppaan. Ja se oli ollut ihmeellisen
mielenkiintoista, sillä kaikkialla, mihin he tulivat, istuskelivat
he hotellissa, pelaten näppäriä pelejä ja kertoillen muistelmia
Algonquinista. Ja minusta on ihmeellistä, että ihmisellä on niin
paljon sisällisiä lähteitä, ettei koskaan tarvitse vaivautua itsensä
ulkopuolelle mitään katsomaan.

Sitten herra Boyd avasi suunsa ja kysyi: "Mitä te kirjailijatoverit
siellä ulkomaanmatkallanne tapasitte?" Tarkoitan, ettei herra Boyd
tunne keskustelun etukeppiä, vaan teki alati kysymyksiä, joihin hyvin
vähän vastattiin.

Mutta sitten kävi ilmi, että yhdellä heistä oli ollut suosituskirje
kirjailijalle, jonka nimi oli James Joyce, muttei hän ollut viitsinyt
vaivautua sitä esittämäänkään, sillä hän sanoi, ettei James Joyce
sittenkään tiennyt, ken _hän_ oli, ja miksi vaivautua tapaamaan
jotakuta, joka tiesi niin vähän "Algonquinista", että hän luultavasti
luulisi sitä joksikin sivistymättömäksi intiaaniheimoksi? Mutta herra
Boyd jatkoi yhä ja kysyi: "Miksette sentään kaiken varalta mennyt häntä
tapaamaan? Hänellä olisi voinut olla jotakin sanottavaa."

Mutta sitten he selittivät herra Boydille, että joka kerta,
kun he tapasivat jonkun uuden henkilön, täytyi heidän pysähtyä
selittämään kaikki mieskohtaiset mielikuvittelunsa ennenkuin heidän
sukkeluuksilleen naurettiin, ja se vain kulutti jokaisen aikaa. Enkä
minä tosiaan käsitä, miksi Algonquinin nerot vaivautuisivatkaan
hankkimaan tietoja Euroopan asioista enempää kuin Eurooppa viitsii
välittää heistä. Ja he tulisivat takaisin jälleen, koska he sittenkin
pitävät enimmin Algonquinista. Mikä minusta on merkillistä, koska vanha
sananlasku kertoo profeetasta, jota ei kukaan kunnioittanut omalla
maalla. Mutta näiden laita on ihan päinvastoin.

No, Dorothy oli vihdoinkin lopettanut kananpoikaviilokkinsa ja
avasi suunsa ja sanoi, että hän oli tarpeeksi kuunnellut älykästä
keskustelua yhdeksi päiväksi, minkävuoksi hän menisi etsimään erästä
herrastuttavaansa, joka puhuu itsestään ainoastaan silloin, kun hänellä
on hammassärkyä.

Ja minä olin tosiaan mielissäni, että hän lähti. Sillä sitten tapahtui
jotakin, mikä tosiaan oli häkellyttävää, mutta lopuksi koitti yhdeksi
elämäni värisyttävimmistä hetkistä. Tarkoitan, että herra Boyd
vilkaisi taakseen ja huomasi minut, joten minun tietenkin täytyi
hänelle hymyillä. Ja sitten hän kääntyi puhumaan koko pyöreän pöydän
seurueelle ja sanoi: "Hyvät herrat, te keksitte aina Dusen tai Saphon
tai Kleopatran joka viikko, ja nyt on luullakseni minun vuoroni. Sillä
minä olen keksinyt nuoren naisen, jossa ne kaikki kolme ovat kierretyt
yhteen. Saanko luvan tuoda rouva Lorelei Lee Spoffardin pöytäämme?"
No, vaikka he tosiaan kiinnittivät perin vähän huomiota herra Boydin
puheisiin, sanoivat he, että kyllä heidän puolestaan. Niin hän saattoi
minut heidän pöytäänsä ja esitteli minut, ja melkein jokainen heistä
nyökkäsi minulle, vieläpä joku puhuikin. Ja he sallivat minun istua
siellä koko puolisen ajan.

No niin, herra Hood huomasi minun kunnioitukseni kaikkea kohtaan, mitä
he haastelivat, ja lopuksi hän sanoi minulle, että hän havaitsi minussa
olevan jotakin enemmän kuin miltä päältä näytin, ja niin hän kutsui
minut tulemaan sinne puolista syömään joka päivä. Enkä minä hänen
menettelynsä jälkeen tosiaan ihmettelisi, vaikka _minä_ lopuksi olisin
se seuraava, joka joutuisi sielunanalyysiin herra Hoodin kanssa. Ja kun
minä siitä kerroin Dorothylle, niin Dorothy sanoi, että se tekisi sille
miehelle mahdottoman hyvää, koska _minä_ tietäisin, kuinka sellaisessa
tapauksessa oli meneteltävä, ja hän vihdoinkin pääsisi urallaan
johonkin. Voi siis vielä käydä niin, että, minä tulen niiden historjan
suurten innoitusten kaltaiseksi, jotka ovat kaikki nerot innoittaneet.

No, seuraava, mikä minun oli tehtävä, oli liittyä Lucy Stonen liittoon
voidakseni säilyttää oman tyttönimeni avioliiton jälkeen. Sillä tytön
nimen tulisi olla _pyhä_, ja kun hän käyttää miehensä nimeä, vajottaa
se vain hänen yksilöllisyyttään. Ja kun tyttö aina vimmatusti pitää
kiinni omasta tyttönimestään, niin ihmiset ymmärtävät, että hänen
täytyy olla tärkeä yhdessä tai toisessa. Ja erittäin sopiva paikka
tiukata vihkimätöntä nimeänsä on silloin, kun menee vieraaseen
hotelliin aviomiehensä seurassa. Sillä kun huonekirjanpitäjä huomaa,
että tyttö-niminen tyttö asuu samassa huoneessa herrasmiehen kanssa,
tuottaa se jonkun verran selittelyjä, ja silloin tyttö tuntee olevansa
varsin huomattava henkilö jokaisen mielestä seurustelusalissa.

Mutta Dorothy sanoi, että minun olisi parempi olla varovainen.
Tarkoitan, että hän sanoo, että useimmat Luce-Stonelaiset eivät
_todella_ vaivaa huonekirjanpitäjää, koska he yleensä ovat sellaisia,
jotka tuodaan hotelleihin vain avioliiton vuoksi. Mutta Dorothy sanoi,
että kun Henry ja minä valssaisimme sisälle ja pyytäisimme huonetta
minun tyttönimelläni, niin kirjanpitäjä luultavasti loisi minuun pitkän
silmäyksen ja toimittaisi Henrylle huoneen paikallisessa vankilassa
Mann-säännöksen rikkomisesta.

Mutta minä en kuuntele mitään kirjallisuutta koskevia neuvoja Dorothyn
kaltaiselta tytöltä. Ja minä yhdyin siihen liittoon. Ja nyt minä voin
kyhätä kirjani, henkilöllisyyteni vaipumatta siitä, että aviomiehen
nimi olisi minua masentamassa.



Kolmas luku


No, kun minä lopuksi antauduin kirjallisuuden alalle, niin päätin,
ettei _minusta_ tulisi sellainen kirjaltajatar, jonka jälkeen maailma
ei jää yhtään paremmaksi kuin se oli sitä ennen, vaan alasrepimisen
asemesta minä yrittäisin aina saavuttaa opetuksen, jolla sitä
kohottaisinkin. Ja paras aihe, minkä olen koskaan tavannut, on
tyttöystäväni Dorothyn elämä. Niinpä päätinkin kirjoittaa siitä.
Dorothyn elämä vain ei niin paljoa sopisi tytöille esikuvaksi kuin
vihjaukseksi siitä, mitä heidän olisi jätettävä tekemättä.

Tarkoitan, että Dorothy ensiksikin syntyi varsin alhaisessa
ympäristössä. Ja alhainen ympäristö on kyllä varsin älykästä
elokuvissa, sillä Mary Pickford voidaan kaivaa esille tuhkahinkastakin
ja kuitenkin lopulta käydä varsin virkistäväksi menemällä naimisiin
jonkun varakkaan miljoonamiehen kanssa. Mutta vaikka Dorothy on
kohottanut ympäristönsä varsin alhaisesta asemasta Ritzin hotellin
tasolle, niin ei Ritzissäkään oleskelu ole kehittänyt Dorothyn
ihanteita, sillä hän ei muuta tee kuin rakastua tupsahtelee
silmittömästi sellaisiin herrasmiehiin, jotka syntyivät pennittöminä
eivätkä sittemminkään ole rahoja hankkineet.

No, sitten kun minä sanoin Henrylle, että minä aioin kirjoittaa
Dorothyn elämäkerran, pelkään, että meille sattui pikkuisen kinaakin.
Sillä Henry näkyi ajattelevan, että maailmalle olisi paljoa parempi,
että se _ei_ tuntisi Dorothyn kaltaisen tytön elämää. Tarkoitan,
että Henry on kovin laajasydäminen, niinkuin kaikkien suurten
maailmanparantajain täytyy olla voidakseen katsella samaa asiaa
molemmilta puolilta samalla kertaa. Eikä hän tosiaan välitä siitä,
mitä tyttö on kokenut, kunhan hän vain ei riemuitse loppuun asti.
Mutta Henry sanoi, että kun Dorothyn kaltaiset tytöt eivät koskaan saa
mitään maksaa, niin kuinkas kaikki siveelliset henkilöt voisivat saada
tyydytystä heidän kärsimystensä katselemisesta? Ja kuinka sitten kävisi
kristinuskon?

Mutta lopuksi minä taivutin Henryn sallimaan, että minä sen kirjoitan,
sillä minä sanoin, että hän voisi lukea sen ihan lävitse ja antaa sille
hyväksymisensä ennenkuin se joutuisi yleisön käsiin. Jos se _siis
joutuu_ yleisön käsiin, merkitsee se sitä, että tytöt voivat jo ennen
lukemistaan varmasti tietää, että he saavat oppia jotakin, mistä heille
on hyötyä.

No niin, ensimmäinen asia, minkä Dorothy muistaa elämästään, on se,
että hän pienenä lapsena ollessaan kuului niin nimitettyyn "Isompaan
Tyynenmeren markkina- ja karnevaalikiertueeseen" Tyynenmeren
rannikolla. Sillä milloin Pithiaan ritarit tai liettualainen kirkko
jossakin pienikokoisessa kaupungissa haluavat pitää karnevaalin jonkun
asian hyväksi, kuuluvat he aina käyttävän jonkun seurueen palvelusta,
jonka ainoana ammattina on kulkea ympärinsä karnevaaleja pitämässä.
Ja näiden seurueiden otaksutaan ainoastaan järjestävän karusellit,
kujeet ja hyppynuket, mutta minä _luulen_, että niiden varsinaisena
toimena on yleisön petkuttaminen. Sillä Dorothy sanoo, että kun
hyväntekeväisyyshomma oli ohi, niin Pithiaan ritarit tai liettualainen
kirkko olivat niin raihnaiset rahallisesti, etteivät ne kyenneet
pitämään uutta karnevaalia vuosikausiin.

Ja näyttää siltä, että jokaisessa karnevaaliseurassa on herrasmies,
joka tekee jotakin ilmaiseksi yleisön ratoksi tai opetukseksi,
esimerkiksi käyttää vaaleanpunaisia paljeteilla koristettuja
sukkahousuja ja hyppää postitoimiston katolta vedellä täytettyyn
tiinuun. Ja se, joka heidän karnevaaliseurueessaan teki moisia
temppuja, ei ollut mikään vähäisempi mies kuin Dorothyn isä herra Shaw.
Niinpä minä kysyin Dorothylta, eikö hänen isänsä koskaan satuttanut
itseään sellaisessa hommassa? Ja kerran häntä tosiaan kuuluu kohdanneen
pieni tapaturma, koska hän oli aina kroonillisesti humalassa ja erehtyi
tunnista, hypäten postitoimiston katolta ennenkuin tiinu vielä oli
täytetty. Mutta Dorothy sanoo, ettei hän pahaa kolhua saanut, koska
tässä tapauksessa vain "tynnyri putosi ammeeseen" hänen isänsä kun oli
kylliksi _täysi_ korvatakseen sen toisen astian tyhjyyden.

Ja sillä välin kun Dorothyn isä hypiskeli katoilta, kulutti Dorothyn
äiti aikaansa varsin kalliissa huoneustossa San Franciscossa. Mutta
hän oli niin epätaloudellinen, että hän ei juuri voinut sietää mitään
aviomiestä, vaikka hän silloin tällöin joka aika välillä tuli äkkiä
aivan äidilliseksi ja pyysi saada Dorothyn luokseen. Sitten Dorothyn
isä vei tytön San Franciscoon menevään junaan, antaen hänet jonkun
junailijan hoivaan.

Ja Dorothyn äidin oli tapana tulla asemalle häntä vastaan erään
varakkaan herrastuttavansa kanssa, joka näkyi olevan erottamaton. Ja
he olivat kovin haltioituneita Dorothysta, ostelivat hänelle siroja
vaatteita, veivät hänet kilpa-ajoihin ja kyytitaloihin, näyttelivät
häntä jokaiselle ja joivat hänen "maljansa" samppanjassa. Mutta
keskellä jotakin juhlaa Dorothyn äiti ja tämä herrastuttava alkoivat
vähitellen menettää kaikki äidilliset vaistonsa, ja silloin he lopuksi
lähettivät Dorothyn takaisin huoneustoon asiapojan hoivissa. Ja sitten
Dorothyn äiti tavallisesti laiminlöi tulla itse kotiin, ja Dorothy
jätettiin päiväkausiksi asuntoon yksikseen kiinalaisen kokin seuraan.
Se mies ei muuta tehnyt kuin merkitsi kiinalaisia arpajaislippuja,
jotka pienelle lapselle Dorothyn iällä olisivat yhtä hyvin voineet
olla kreikkalaisia. Siksipä Dorothy oli enemmän kuin riemuissaan, kun
hänen äitinsä lopuksi muisti tulla kotiin ja lähetti hänet takaisin
karnevaaliseuraan.

Kun Dorothy oli noin kaksitoistavuotias, sai hänen isänsä sähkösanoman,
että hänen äitinsä oli äkkiä muuttanut manan majoille suuren
katsojalavan luhistuessa Tia Wannan kilpa-ajoradalla. Dorothy sanoo,
että ainoa veto, jonka hänen isänsä koskaan voitti kilpa-ajoissa,
oli se, kun hän löi vetoa, että muuan tunnettu miljoonamies San
Franciscosta myöskin oli kuolleiden joukossa. Sillä se osoittautui
todeksi, että hän oli, ja se oli Dorothyn äidin loppu. Mutta minä en
luule, että Dorothyn äiti oli oikein niinkuin hänen olisi pitänyt
olla, sillä muuten hän ei olisi sallinut keittiöapulaisensa niin kovin
harrastaa arpajaisia.

No, kun Dorothy oli nelitoistavuotias, kykeni hän liikkumaan ympärinsä
siellä täällä markkinapaikoilla ja antaa apua. Sillä heillä oli
niinsanottuja "kilpailulupia", mikä merkitsee, että ihmiset esimerkiksi
heittelevät renkailla veitsiin, ja joka todella niihin osaa, voittaa
veitsen. Niinpä Dorothy sekaantui väkijoukkoon, ja juuri hän voitti
veitsen. Ja sitten hän kiersi pois väkijoukon taakse ja antoi veitsen
takaisin herrasmiehelle, joka piti kilpailuja. Sillä Dorothy sanoo,
että veitset kumminkin maksoivat lähes kaksi dollaria grossi, niin mitä
hyötyä oli niiden tuhlaamisesta? Mutta kun minä sanoin Dorothylle, että
minä nimittäisin sitä yleisön petkuttamiseksi, niin Dorothy sanoi,
ettei se juuri mitään petkuttamistakaan ollut, koska veitsen terät
olivat kumminkin tehdyt vain ohuesta läkkipellistä eikä niistä olisi
ollut mitään hyötyä kellekään, joka harrasti veistelemistä.

Ja vihdoin, kun Dorothy tuli noin viisitoistavuotiaaksi, koitui
hänen isälleen ikävyyksiä. Tarkoitan, että herra Shawin täytyi mennä
uusiin naimisiin. Ja kuului sattuneen varsin mielenkiintoinen juttu,
koska karnevaaliseuran päävetovoimana oli numero, jota nimitettiin
"Rakastavan hyppäykseksi".

No, tämä rakastavan hyppäys oli sellainen, että oli iso silmukkarata,
jota pitkin pieni automobiili kiiti. Ja kun automobiili oli kiertänyt
silmukan, teki se pitkän loikkauksen ilmassa ja putosi korkealle
alustalle aika pitkän matkan päähän. Mutta se, mikä yleisöä todella
kiinnosti, oli vaaleaverinen tyttö palttinaisessa päällysviitassa,
joka siinä istui. Sillä tämän tytön oletettiin tekevän harppauksensa
kohdatakseen "rakastajansa". Eikä hänen "rakastajansa" ollut kukaan
muu kuin herra Shaw vaaleanpunaisissa paljeteilla koristetuissa
sukkahousuissaan, joka odotti asianomaisessa asennossa sillakkeella ja
saattoi hänet kohteliaasti portaita alas yleisön taputtaessa käsiään
niin, että korvia huumasi. Mutta Dorothy sanoi, ettei hän koskaan
voinut saada selville taputtivatko he käsiään tytön suorittamalle
"rakastavan hyppäykselle" vai sillekö, että Dorothyn isä noissa
tamineissaan pääsi portaiden alapäähän.

Mutta saadakseen vaaleaverisiä tyttöjä suorittamaan rakastavan
hyppäystä käytti karnevaaliseura tavallisesti jotakuta näyttelyhaluista
tarjoilijatarta, jolle laitettiin vaalea tekotukka. Mutta heidän oli
varsin vaikea saada tarjoilijattaria tässä ammatissa pysymään, koska
muutamien rakastavan hyppäysten jälkeen heidän selkärankansa alkoi
luhistua. Siksi kävi karnevaaliseuran johtajalle välttämättömäksi tehdä
tuttavuutta yhä uusien tarjoilijattarien kanssa valitakseen toisen
tilalle.

No, lopuksi johtaja tapasi Modesto-nimisen kaupungin hotellista
tarjoilijattaren, joka ei ilmoittanut hänelle, että hänen äitinsä
oli hotellin omistajatar. Sillä tämä tarjoilijatar kuului pelänneen,
että johtaja ei pestäisi häntä, jos tietäisi, että hänellä oli tuima
äiti, joka oli uraa vastaan. Niinpä tämä tarjoilijatar, jonka nimi oli
Hazel, karkasi seurueen kanssa, mainitsematta mitään äidilleen. Ja asia
mutkistui vielä pahemmin sen johdosta, että jotkut karnevaaliseuran
henkilöistä lähtivät hotellista mainitsematta mitään kirjurille ja
pyytämättä häntä kirjoittamaan heidän laskujansa.

No, hotellin omistajatar esiintyi näyttämölle seuraavassa kaupungissa,
ja Dorothy sanoo, että hänen tullessaan hänen silmänsä vetistivät.
Mutta kohtalo järjesti niin, että hän ehti pääkadulle juuri kun
Dorothyn isä hyppäsi vapaamuurarien temppelin katolta vaaleanpunaisissa
paljettitrikoissaan. Ja vaikkei hotellin emäntä ollut laisinkaan
kiinnittänyt herra Shawiin mitään huomiota hänen asuessaan hänen omassa
hotellissaan sivilistin vaatteissa, näkyi hän sinä hetkenä, kun näki
hänen sukkahousuissaan heittäytyvän katolta, häneen silmittömästi
rakastuneen.

No, vihdoin kävi johdolle välttämättömäksi pitää neuvotteluja
Hazelin äidin kanssa. Mutta heti alussa kävi pian selville, ettei
mikään muu häntä lepyttäisi kuin avioliitto herra Shawin kanssa. Ja
täytyihän Dorothyn isän siihen suostua pelastaakseen karnevaaliseuran
syytöksestä, että se oli vietellyt tarjoilijattaren karkaamaan, ja
jättänyt hotellilaskut maksamatta. Ja heidät vihki luterilainen pappi,
ja sitten vietettiin ihan erikoiset häät leijonan häkissä, ja sillä
tavoin Dorothy tuli saaneeksi äitipuolen.

No, ensimmäinen, mitä Dorothyn äitipuoli teki, oli toimittaa Hazel
takaisin kotiin hoitamaan hotellia Modestossa, sillä hänestä oli elämä
karnevaaliseurassa liian kovaa Hazelin siveellisyysmoraalille. Mutta
Dorothy sanoo, että Hazelin moraalit olivat jo kyllin kuluneet ja
laahautuneet Modestossakin, jottei siinä, mitä hän karnevaaliseurassa
saattoi oppia, ollut mitään uutuuden viehätystä.

Mutta Dorothyn äitipuoli jäi karnevaaliseuraan ja osoittautui olevan
pelkkä torakurkku ja äkäpussi. Tarkoitan, ettei hän koskaan sallinut
herra Shawin hypätä miltään katolta enää, ja herra Shaw alkoi menettää
kaiken henkilöllisyytensä. Ja lopulta kehittyi asia siihen mittaan,
ettei herra Shaw voinut yleisön huvittamiseksi ja opettamiseksi muuta
tehdä kuin lunastaa naimalupa joka kaupungissa, johon he tulivat, ja
vihittää itsensä paikkakunnan papilla rouva Shawin kanssa julkisesti,
milloin ilmapallossa, milloin häkissä, joka oli täynnä tiikereitä. Ja
Dorothy sanoo, että jos konsaan kuulen jonkun lörpöttelevän sellaista,
ettei hänellä ollut naimahaluista isää, niin voin niille vakuuttaa,
että _hänen isällään_ oli regordi koko Tyynenmeren rannikolla
laillisten vihkimistensä lukumäärässä.

Mutta asiat kävivät lopulta huonoa pahemmiksi. Sillä vaikka rouva Shaw
oli alati morsiamena, ei hänen menettelynsä sitä osoittanut. Eikä hän
tehnyt muuta kuin oli tyytymätön ylkään ihan alttarin ääressäkin, niin
että häihin kerääntynyt väkijoukko joskus tosissaan ihmetteli, mitä
herra Shaw hänessä näki. Sillä Dorothy sanoo, että tuskin kukaan haluaa
maksaa viisikolmatta senttiä nähdäkseen jonkun vihittävän nyreään
morsiameen, joka lähentelee viittäkymmentä ikävuotta.

Mutta minä en tosiaan moiti rouva Shawia siitä, että hän kävi
alakuloiseksi, sillä Dorothyn isä ei sittenkään koskaan ollut
ihanteellinen aviomies. Tarkoitan, että hän näkyi pitävän
ansiokkaana tekona juoda itsensä humalaan ennenkuin kieltolaista
vielä uneksittiinkaan. Niinpä rouva Shaw alkoi kovin "kyllästyä"
karnevaaliseuran elämään ja kaivata omaan hotelliinsa, varsinkin
kun hänen korviinsa oli tullut huhuja, että se alkoi olla huonossa
maineessa. Sillä sanottiin, että tuskin kukaan kauppamatkustaja,
joka vähänkin voi kerskua hyvästä ulkonäöstä, koskaan suoritti
Hazelille laskuaan. Ja kun Dorothyn äitipuoli kuuli, että Hazel oli
muuttanut aamiaistunnin puoli seitsemästä kahdeksaan, olivat asiat
hänen mielestään menneet jo kyllin pitkälle. Senvuoksi hän pakotti
herra Shawin jättämään koko uransa, jotta hänet vietäisiin pois ja
pidettäisiin heidän asunnossaan Modestossa.

No niin, Dorothyn äitipuoli tarjoutui ottamaan Dorothyn mukaansa,
mutta Dorothy ajatteli päänsä ympäri ja päätti olla lähtemättä. Sillä
Dorothy sanoo, että hän ehkä olisi voinut sietää Hazelia, äitipuoltaan
ja Modestoa kutakin erikseen, mutta niiden kolmen yhdistelmä oli
inhimillisen kärsimyksen ulkopuolella.

No, nythän Dorothyn siis oli ryhdyttävä _itse_ ansaitsemaan
leipänsä. Niinpä karnevaaliseura keräsi kolehdin ja osti hänelle
nikkeliplootuisen vohvelikoneen, ja johtaja sanoi Dorothylle, ettei
hänen tarvinnut maksaa sen käyttöluvasta ennenkuin ammatti kävi
kannattavaksi.

Ja sitten järjestettiin niin, että Dorothy elelisi herra ja rouva
Al Le Vinon turvissa, jotka omistivat ammattiluvan nimeltä "Taiteen
temppeli"; se oli teltta, missä herra Le Vino lauloi kuvitettuja
lauluja ja heitteli kuvallisia laulunlurituksia vaimonsa päälle, jolla
oli valkoiset sukkahousut ja pitkät hihat kuin perhosella. Herra ja
rouva Le Vinon kotielämä oli ihanteellista, koska he eivät asuneet
hotellissa niinkuin muut karnevaaliseuraan kuuluvat, vaan pitivät
taloutta ihan omassa teltassaan, he kun olivat kotimielisiä. Ja Dorothy
sanoo joskus toivovansa, että jotkut kemut Colonyn ravintolassa
olisivat kyllin herkulliset, jotta hän voisi unohtaa muiston rouva Le
Vinon muhennoksesta. Ainoa vika Le Vinon pariskunnalla oli, että he
seitsentoistavuotisen avioliiton jälkeen puhuttelivat toisiaan kuin
vauvat, mikä tietenkin ennemmin tai myöhemmin kävi Dorothyn hermoille.

Ja kun Dorothysta nyt oli huolehdittu, sanoivat hän ja hänen isänsä
toisilleen hyvästi, ja isä vietiin pois Modestoon morkkailtavaksi. Ja
siellä hän yhä edelleen elelee rouva Shawin kanssa hänen majatalossaan,
koettaen upottaa tunteitaan niin hyvin kuin se kieltolain aikana käy
päinsä.

Ja hänen suurimpana lohdutuksenaan on Hazelin mies. Sillä Hazelia
onnisti varsin hyvin, ja hän joutui naimisiin, ja Dorothy sanoo, ettei
Hazelissa muuta vikaa ollutkaan kuin että hän oli aikaansa edellä.
Tarkoitan, että nykyisin ovat kaikki muut kurttiseuraavat tyttöheilakat
ehtineet Hazelin tasalle, mikä osoittaa, ettei hän sittenkään ollut
muuta kuin varhaiskypsä uurteenuurtaja. Ja hän meni naimisiin Modeston
parhaan "syötin" kanssa, jolla on sanomalehtitoimisto. Ja kaikki
maanviljelijät maksavat Hazelin miehelle laskunsa joko rypäleissä
tai böömiläisissä humaloissa. Niinpä herra Shaw ja Hazelin aviomies
mielityökseen hääräilevätkin latomon takahuoneessa puuhaillen ja
kokeillen, mitä niistä aineksista voivat valmistaa. Ja vastikään viime
kuussa Dorothy lähetti isälleen hienoimman vaskisen tislauskoneen, mitä
rahalla voi ostaa.

No, kun vohvelikone saapui karnevaaliseuralle, oli siinä pieni vihkonen
sisällä, jossa sanottiin, että "lapsikin voi sitä käyttää". Ja se antoi
Dorothylle aatteen. Hän näet alkoi työntää vohvelikoneen jollekin
saapuville sattuneelle pienikokoiselle kaupunkilaispojalle, joka siitä
aina enemmän kuin ihastui. Mutta seurauksena oli, että vohvelikone oli
tavallisesti vietävä korjattavaksi, tai myöskin, että se pienikokoinen
poika pisti koko liikevoiton poskeensa.

No sitten vihdoin eräässä kaupungissa nimeltä San Diego karnevaaliseura
joutui pinteeseen. Ja se oli kaikki erään jäsenen syy, jota sanottiin
dohtoriksi. Dohtori näet myyskenteli jotakin, mitä nimitettiin
"ihmeelliseksi tahranpuhdistajaksi"; sitä valmistettiin sillä kurin,
että ostettiin kulmapuodista viiden sentin palanen pesusaippuaa, joka
leikeltiin pieniksi liuskaleiksi, ja ne myytiin yleisölle tinapaperiin
käärittyinä kahdellakymmenelläviidellä sentillä kappaleelta.

Mutta se dohtori näkyi tositeossa aina menetelleen väärin ja hänen
perästään oli jäänyt joukko harmistuneita perheenisiä ihan läpi koko
Kalifornian valtion. Mutta se, mikä lopuksi saattoi hänet pulaan
vihdoinkin, oli se, ettei hän ainoastaan myynyt sekatavarakauppiaan
vaimolle San Diegossa sitä ihmeellistä tahranpuhdistajaa neljän
dollarin edestä, minkä kaiken vastikään oli ostanut hänen mieheltään
nikkelikolikolla, mutta samalla käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhalsi
kauppiaan kellon makuuhuoneen piirongin päältä. Ja kun kello oli
seitsemänkymmenenviiden dollarin arvoinen, niin se sekatavarakauppias
suuttui ja ilmoitti dohtorin viranomaisille.

No, eräs San Diegon poliisikomisarjus lähti hänen jäljilleen ja
tavoitti karnevaaliseurueen Santa Barbera nimisessä kaupungissa. Ja
näytti siltä, että komisarjus oli erikoisen kuuluisa henkilö, koska
hän ei ainoastaan ollut kotoisin varakkaasta vanhasta perheestä,
vaan myöskin, yhteishyvän vuoksi, kovin kiintynyt nuorten tyttöjen
moraaliin, jotka olivat naisiksi puhkeamassa. Ja hän oli hyvin tärkeä
henkilö naisvankilan johtokunnassa, ja pääsyynä, miksi häntä kiinnosti
sekatavarakauppiaan vaimo, oli se, että tämä oli sieltä lähtöisin ja
että hänen alhainen moraalitasonsa näkyi aina olevan hänelle arvoitus.

No niin, komisarjus saapui markkinapaikalle Santa Barberaan aivan
varhain aamulla ennenkuin kukaan vielä oli siellä ja huomasi Dorothyn
istumassa Le Vinon teltan etukaistaleen alla katselemassa, kun rouva
Le Vino sovitti päähänsä budoirilakkia. Ja hän saapui rouva Le Vinon
luo tiedustelemaan dohtoria, mutta hänen katseensa näkyivät etupäässä
katselevan Dorothya. Ja siitä hetkestä asti näytti tosiaankin, että
samalla kun hänen virallisena virkanaan lie ollutkin etsiä dohtori ja
haastaa hänet tuomioistuimen eteen, hänen yksityiskatseensa liikkui
enemmän Dorothyssa. Ja ajan oloon hän tosiaan katsoi dohtoria sormiensa
välitse, ja dohtori tuli suorastaan niin rohkeaksi, että hänestä yhä
enemmän tuli naisten ritari, ja hän kehuskeli tahranpuhdistajaansa
oikealle ja vasemmalle. Tällä välin näkyi komisarjuksen tärkeimpänä
ajatuksena olevan saada Dorothy johonkin nurkkaan ja kertoa hänelle,
että hän oli saavuttanut sen kohdan, jolloin jonkun moraalisen, kuten
hänen, oli autettava hänet tulemaan tytöstä naiseksi.

Ja tosiaan näyttää ihmeellisestä, että Dorothy oli karnevaaliseurassa
saavuttanut kuudentoista vuoden iän "elämän" kysymyksen tulematta hänen
huomioonsa. Sillä kun minä olin kolmentoista vuoden vanha ja lauloin
kirkkokuorossamme, niin tosiaan jokainen kuoron nuorukainen oli asiasta
toki maininnut ja jotkut olivat tehneet enemmänkin. Mutta näyttää että
karnevaaliseuran ympäristö ei juuri paljoa muistuta kirkkokuoroa.
Sillä karnevaaliseurassa ei mikään ole pyhää, ja ne kaikki riehahtivat
ja laskivat leikkiä lemmestä ihan Dorothyn nenän edessä, niin että
Dorothy nauroi sen pois. Mutta kirkkokuorossa on lempi niin pyhää,
ettei siitä mainitakaan muuta kuin kuiskaamalla, ja silloin se tulee
salaperäisemmäksi. Ja kun joku asia on salaperäinen, niin se on
aina kiehtovampi. Niinpä meidän kirkkokuorossamme tehtiinkin paljoa
enemmän rakkautta kuin Dorothyn karnevaaliseurassa, missä ei mikään
ollut pyhää. Siis Dorothyn koko asento tässä kysymyksessä oli aivan
hatara ajalla, jolloin hänen olisi pitänyt tutkiskella nuoren tytön
arvoituksia, miettiä elämää ja _ihmetellä_.



Neljäs luku


No niin, minä aina ajattelen, että kun nuori kuusitoistavuotias tyttö
ei ollenkaan mieti, mitä hänelle on tapahtumassa karnevaaliseurassa,
niin hän alkaa kulkea kuilun syrjää kohti.

Ja Dorothy, oli jo kuulemma tehnyt tuttavuutta seuran käärmeensyöjän
kanssa, joka tunnettiin pilkkanimellä Curley. Ja niin hänen täytyi
valita varakkaan komisarjuksen huomaavaisuuden ja sellaisen miehen
seuran välillä, jonka rahallinen asema riippui syötävillä käärmeillä
täytetystä laatikosta, eikä Dorothy hetkeäkään epäillyt tehdä niinkuin
ei olisi pitänyt. Ja lopuksi komisarjus närkästyi Dorothyyn ja meni
Curleyn itsensä luo ja sanoi hänelle, että hänen pitäisi hävetä alati
näyttäytyä nuoren tytön seurassa, joka juuri oli kukastaan puhkeamassa,
koska se herätti _huonoja_ ajatuksia jokaisen mielessä.

No, Curley punastui kovin paljon ollakseen käärmeensyöjä. Mutta hän
sanoi komisarjukselle, että hän ja Dorothy käyttivät kaiken aikansa
"nauraakseen" yhdessä, joten hän ei koskaan ehtinyt mitään pahaa
ajatella, mutta hän kiitti komisarjusta, että tämä oli hänelle sitä
muistuttanut, ja lupasi vastedes käyttäytyä paremmin. Ja seurauksena
oli, että kun Curley ensi kerralla tapasi Dorothyn, hän katsoi häneen
ja katsoi häneen aivan uudella katseella ja lopuksi virkkoi: "Jaha,
Mug, sinusta näkyy tulleen täysikasvuinen!"

Ja osana Curleyn tehtävistä karnevaaliseurassa kuului olleen ottaa
joukko afiiseja, joissa ilmoitettiin markkinasirkuksen olevan
jokaisen kaupungin äärimmäisellä laidalla, ja siroitella niitä kaikki
torttuvallit täyteen. Ja sinä päivänä sattui olemaan kevät, ja ilma
oli ihana. Mutta kun he saapuivat hallituksen kortteliin, heitti hän
kaikki afiisit tuhkatynnyriin ja kutsui sensijaan Dorothyn kävelylle
maaseudulle.

No, he nousivat onnipussiin ja ajoivat maaseudulle niin pitkälle kuin
linjaa riitti. Ja aurinko paistoi, ja ilma oli täynnä kauniita lintuja,
ja nurmikko oli täynnä kauniita orvokkeja, ja sellainen ympäristö olisi
houkutellut melkein jokaisen ajattelemaan rakkautta, mutta niin ei
tehnyt Dorothyn kaltainen tyttö. Tarkoitan, että hän on täydellinen
vastakohta minun kaltaiselleni tytölle, sillä kun minä olen yksinäni
herrasmiehen kanssa melkein missä ympäristössä tahansa, niin minä aina
ajattelen, että jotakin voisi tapahtua.

No, lopuksi Curley alkoi kysyä Dorothylta ihan suorasukaisesti, mitä
hän ajatteli herra ja rouva Al Le Vinon kotielämästä; sillä Curley
näkyi pitävän sitä ihanteellisena, vaikka se tapahtuikin teltassa.
Mutta Dorothy sanoi sen johtuvan siitä, ettei Curleyn tarvinnut asua
heidän kanssaan siinä teltassa. Sillä hän puolestaan oli jo saavuttanut
kärsivällisyytensä huipun, ja eräänä päivänä, kun herra Al Le Vino
nimitti Helmi Le Vinoa "karitsapiirakaksi" yhdeksättäkolmatta kertaa
samana päivänä, oli Dorothy heittämäisillään kivenmukulan oikein
hurjalla vauhdilla.

Ja sitten Curley koetti selittää Dorothylle, että melkein jokainen
tuntee Le Vinojen tapaan joskus elämässään ja että ainoa eroitus Le
Vinojen ja kaikkien muiden välillä oli se, että Le Vinot olivat oikeassa
tuntiessaan sillä tavalla. Mutta Dorothy sanoi siihen, että jos Curley
koskaan huomasi _hänen_ joutuvan sellaiseen tilaan, niin hän toivoi
Curleyn opettavan jonkun käärmeistään häntä pistämään.

No, sitten piti Curley suunsa kiinni varsin pitkän tovin. Mutta jonkun
ajan kuluttua hän sanoi Dorothylle, että Dorothy oli sittenkin vielä
liian nuori puhuakseen moisista asioista, joten he aivan hyvin voisivat
palata markkinapaikalle.

Mutta koko paluumatkalla Curley näytti olevan aivan alakuloinen, koskei
hän virkkanut sanaakaan. Ja sitten Dorothy ryhtyi ajattelemaan. Ja
sitten Dorothy sanoi ruvenneensa kummeksumaan, voisiko hän koskaan
rakastua kehenkään ja tulla aivan yhtä inhoittavaksi kuin Le Vinon
Helmi.

No, mutta kevätaika oli sittenkin ja metsäorvokit tuoksuivat aika
paljon, ja Dorothy sanoo, että hän lopulta alkoi miettiä, miltä
tuntuisi, kun olisi joku iso miehenmötkäle, joka halata rutistaisi
ja suikkaisi aimo pusun. Mutta moinen sanonta vain todistaa, kuinka
hienostumattomia Dorothyn ajatukset voivat olla silloinkin, kun on puhe
lemmestä.

Ja Dorothy ajatteli ajattelemistaan, kunnes sanoo vihdoin
tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli kuullut niin paljon
"lemmenkuhertelusta", että oli aika hyrrätä ja itse ottaa selville,
oliko sitä liiaksi reklamoitu. Eikä minusta Dorothya todellakaan voi
moittia hänen epäluuloisuutensa vuoksi, koska hän oli viettänyt koko
elämänsä ihmisten parissa, jotka ilmoittivat syövänsä käärmeitä ja
jakelevansa priima veitsiä eivätkä koskaan täyttäneet lupauksiaan.

No, kun Dorothy päätti sen tehdä, sanoo hän, että ainoa, jossa
hän saattoi olettaa olevan mielenkiintoa, oli poliisikomisarjus,
sillä Curley ei koskaan juolahtanut "romaanina" hänen mieleensä. Ja
kun he ehtivät takaisin markkinapaikalle, oli komisarjus siellä,
kuten tavallista, istumassa Le Vinon teltan takakaistaleen alla ja
oli auttavinaan rouva Le Vinoa herneiden silpimisessä, vaikka hän
tositeossa vilkuili joka suunnalle etsien Dorothya. Kun siis Dorothy
oli päättänyt ottaa selvän "asioista", irtausi hän Curleystä ja virkkoi
komisarjukselle ystävällisen sanan ensi kertaa senjälkeen, kun tämä
oli alkanut seurailla karnevaalikiertuetta. Ja lopuksi hän sopi, että
lähtisi sinä iltana kaupungin elokuviin komisarjuksen kanssa.

Illan tullen Dorothy siis jätti vohvelikoneensa, kuten tavallista, ja
meni komisarjuksen kanssa kaupunkiin. Ja se oli todella merkillinen
yhteensattuma, sillä kino oli pelkkää rakkautta ja sähköpiano soitti:
"Suutele minua jälleen", ja Dorothy saavutti vihdoin sen kohdan, jossa
hän päätti sallia komisarjuksen pitää hänen kättänsä. Ja Dorothy sanoo,
että hän antaisi taalan, jos tietäisi, mitä se mies siitä sai, sillä
hän itse puolestaan olisi juuri yhtä kernaasti pidellyt jotakuta omaa
vohveliaan, joka oli jäänyt sateeseen likomaan. Ja Dorothy toisteli
itsekseen: "Kyllä sen täytyy olla hiton paljoa parempaa kuin tämä tai
sitten Le Vinon herrasväki on kuin päättömiä kanoja!"

Mutta Dorothy päätti välttää liiallista kiirettä, kunnes oli koetta
hyvin koetellut, ja hän teki mielessään päätöksen, että ennenkuin ilta
oli kulutettu hän sallisi komisarjuksen suudella.

No, siihen aikaan, kun he kävelivät takaisin markkinapaikalle, oli
kaikki autiota ja oli aivan pimeä, kuutamoa lukuunottamatta. Sitten he
pysähtyivät Le Vinon teltan edustalle, ja Dorothy sanoo sallineensa
komisarjuksen lörpötellä, kuinka kaunista tyttöys oli, varsinkin
silloin, kun tyttö on kehittymässä naiseksi. Ja kun mies oli lopettanut
jaarittelunsa, kiristi Dorothy hampaitaan ja salli komisarjuksen
suudella. Ja kun se kaikki oli ohi, sanoo Dorothy tunteneensa samaa
kuin pieni poika, joka vastikään on saanut selville, että joulupukki
onkin pyhäkoulun johtaja.

Mutta Curley kuului kaiken aikaa lymyilleen teltan takana odottamassa,
nähdäkseen, pääsikö Dorothy turvallisesti kotiin, ja kun Dorothy salli
komisarjuksen suudella, astui hän esille ja käski ihan tiuskaamalla
Dorothyn mennä nukkumaan. Ja sitten Curley piti pitkän keskustelun
kävellen pimeässä pitkin markkinapaikkaa komisarjuksen kanssa.

No, kun komisarjus seuraavana päivänä saapui, kertoi hän rouva Le
Vinolle, että hän oli sähköttänyt äidilleen, jotta tämä tulisi
noutamaan Dorothyn ja että hän ja hänen äitinsä veisivät tytön heidän
kotiinsa San Diegoon ja panisivat hänet kouluun, ja kun Dorothy olisi
kyllin kasvatettu, näkisivät he, mitä näkisivät, koska komisarjuksen
silmämääränä oli avioliitto.

No, kun Dorothy kuuli uutisen, käsitti hän, ettei se ollut muuta
kuin Curleyn vehkeitä. Niinpä hän meni etsimään tuota miekkosta ja
tapasi hänet istumassa kanvassilla peitetyssä käärmekuopassaan. Ja
Dorothy sanoo ryhtyneensä antamaan hänelle "mitä kuului" sentähden,
että hän kepposen vuoksi, joka ei ollut edes sukkela, toimitti
komisarjuksen äidin kaltaisen vanhan naisen pitkälle rautatiematkalle
rautatievaunussa, koska Dorothy ei voinut edes kuvitellakaan lähtevänsä
tämän komisarjuksen matkaan.

Ja sitten tuli Curleyn vuoro antaa Dorothylle selitys. Ja hän sanoi,
että vaikkei tyttö ehkä ollutkaan itse sitä huomannut, olivat
kaikki hänen ystävänsä karnevaaliseurassa aika paljon huolissaan
hänen tähtensä. Sillä näytti siltä, että hän oli muuttunut ihan
kysymysmerkiksi. Ja mitä Curleyhin itseensä tuli, oli hän jo ollut
vähällä jättää vastaamatta. Sillä että tyttö saattoi niin viattomasti
keskustella aamulla hänen kanssaan "elämästä" ja sitten juosta tuon
komisarjuksen perästä niinkuin Dorothy juoksi aivan samana iltana
pimeässä, kaikki tuo sai Curleyn melkein uskomaan, ettei hän ymmärtänyt
naisia. Ja Dorothy teki parhaansa keksiäkseen selityksen, mutta
sellaista ei näkynyt löytyvän.

Ja sitten Curley sanoi, että Dorothyn tulisi sentäänkin oppia moraaleja
ja että hän oli huomannut karnevaaliseuran olevan siihen tarkoitukseen
sopimattoman paikan. Sillä tuskin mikään, mitä karnevaaliseurassa
tehtiin, oli rehellistä. Olipa Dorothy itsekin tottunut vohkimaan
liisteriä, jolla ilmoituslippuja kiinnitettiin, tehdäkseen siitä
vohveleita, mikä ei suinkaan ollut sopiva perusta nuoren tytön
luonteelle.

Sitten Curley jatkoi ja sanoi, ettei hänellä ollut suuria ajatuksia
komisarjuksen aivojen älystä, mutta olihan se poliisi sentään
huomattava mies ja varakas ja nuori tyttö olisi hänen käsittääkseen
turvassa komisarjuksen äidin luona, jolleivät Al Le Vinon kuvitetut
laulut olleet antaneet hänen omalle järjelleen takapotkua. Niinpä
Curley sanoikin Dorothylle, että hänen oli osoitettava arvonantoa ja
lähdettävä heidän kanssaan muutamiksi vuosiksi oppiakseen totuutta ja
rehellisyyttä; ja jos hän ei sitten enää kauemmin voisi heitä sietää,
voisihan hän aina livahtaa tiehensä heidän luotaan.

Mutta Dorothy rukoili rukoilemistaan Curleytä, että tämä sallisi hänen
jäädä karnevaaliseuraan, ja lupasi tehdä parannusta, vieläpä panna
munankin vohvelitaikinaan.

Mutta sitten kuultiin, että Curley itse aikoi jättää karnevaaliseuran.
Sillä Curley näkyi vähitellen tulleen huomaamaan, että käärmeiden
syömisellä mies tuskin pitkälle potkii, ja hän sanoi, että jos hän
vain olisi tullut sitä ennen ajatelleeksi, hän olisi ehkä menetellyt
toisin ja saattaisi itse tarjota tytölle jotakin. Mutta hän sanoi
lähettäneensä Kansas Cityyn kolme dollaria, tilaten tuhannen
saksalaista kovasinta, ja heti kun ne saapuisivat, aikoi hän lähteä
omin päin maailmalle ja tehdä itsestään miehen.

No, kun Dorothy kuuli, että Curley lähtisi, käsitti hän, että hänen
päivänsä markkinakiertueessa olivat lopussa, koska hän ei voinut asua
Le Vinon pariskunnan kanssa ilman mitään lystillistä huojennusta.
Kaikki siis näkyi kehittyvän samaan suuntaanpa Dorothyn täytyi vihdoin
luvata Curleylle, että hän odottaisi komisarjuksen äitiä ja katseltuaan
muijaa, nähdäkseen, voisivatko he sietää toisiaan, antautuisi kokeeseen.

Mutta näytti varsin omituiselta, että kaiken aikaa poliisikomisarjus
yritteli saada Dorothya tämän tai tuon teltan taakse ja puhutella
häntä. Ja Dorothy sanoo, ettei hän koskaan ole kuunnellut moista
uskonnon ja runouden sekasotkua miehen suusta, joka ei voinut pitää
käsiään tytöstä irti. Eikä Dorothy tiennyt, mainitsisiko siitä
Curleylle vai ei, mutta hän oli niin häpeissään siitä, että hän oli
sellainen kysymysmerkki, ja niinpä hän päättikin, ettei hänen tulisi
tuottaa ihmisille enempää vaivaa.

No, sinä aamuna, kun komisarjuksen äiti saapui, lähtivät Dorothy,
Curley, Le Vinon pariskunta ja komisarjus asemalle häntä vastaan.
Ja kun hän pääsi junasta ulos, osoittausi hän pienikokoiseksi
rouvashenkilöksi ja näytti ihan vaarattomaltapa komisarjus ryntäsi
häntä syleilemään ja suuteli häntä suutelemistaan, ja Dorothy sanoi,
että se tapa, kuinka hän helli _äitiä_, olisi saanut irlantilaisen
tenorin kuulostamaan kiittämättömältä pojalta.

Ja kävi niin, että koko karnevaaliseura oli häneen enemmän kuin
ihastunut, sillä mikään ei niin liikuta karnevaaliseuran sydäntä kuin
jonkun äiti. Ja Al Le Vino kulki toiselta näyttelykojulta toiselle
kertoen jokaiselle sydämelliseen sävyyn, että "poliisikomisarjuksen
äiti oli _kullanmurunen_!" Sitten samana iltapäivänä poliisikomisarjus
meni vihdoinkin vangitsemaan dohtorin, ja kaikki oli valmiina matkaa
varten San Diegoon seuraavana päivänä.

No, karnevaaliseura oli aivan masentuneena, koska Dorothy oli ollut
heidän parissaan vuosikausia. Ja he pitivät hänelle jäähyväiskekkerit
pääteltassa, jolloin tarjoiltiin Helmi Le Vinon kotitekoisia
leivoksia ja limonadia, ja he antoivat jäähyväislahjaksi ison
raamatun näyttääkseen komisarjuksen äidille, minkälaista väkeä
karnevaaliseurassa on.

Ja he kaikki itkivät, suutelivat Dorothya ja heltyivät tuosta
"äiti"-aiheesta. Ja he kaikki antoivat Dorothylle hyviä neuvoja,
kehoittaen häntä aina tekemään niinkuin "äiti" käski. Mutta Dorothy
kuului huomanneen komisarjuksen puhuvan niin paljon, ettei hänen
äitinsä koskaan saanut suunvuoroa _mitään_ lausuakseen. Mutta niin
kauan kuin jokainen oli perin tyytyväinen, ei Dorothy tahtonut tärvellä
heidän iloaan huomautuksia tekemällä. Hän kahlehti siis kielensä
ja ennenkuin hän tuskin aavistikaan oli jo juna-aika ja lähdettävä
matkalle San Diegoon. Ja nyt Dorothy vihdoinkin käsitti, että hänen oli
sanottava Curleylle hyvästi. Niinpä Curley pyysi Dorothyn livahtamaan
teltan takaliuskan kautta ulos hänen kanssaan, ja heillä oli viimeinen
keskustelunsa yhdessä.

Curley kävelytti Dorothya käärmekuoppaa kohti aivan suorasukaisesti,
ja kun hän oli päässyt sinne Dorothyn kanssa kahden kesken,
antoi hän lähtölahjaksi vyötäisvasun. Ja vyötäisvasu on erään
pienikokoisen eläimen kuori; se syntyy Texasissa, ja sen luisessa
kuoressa on jatkoksia kuin kamiinintorvessa. Sisältä se vuorataan
kirsikanpunaisella kiinalaisella silkillä, ja sen kuonosta häntään
vedetään rihma kädensijaksi; sellaista vasua oli Dorothy vuosikausia
havitellut. Mutta minusta on kovin, kovin julmaa tappaa kaikki pienet
vyötiäiset vyötiäisvasuja varten, koska minä aina ajattelen, että
ihmiset eivät saisi tappaa pieniä elukoita, jollei niistä saa jotakin
hyödyllistä — edes kärpännahkaturkkia.

No, Dorothy kiitti Curleytä vyötiäisvasusta ja sanoi hänelle sitten,
että hän toivoi Curleyn ottavan vastaan hänen nikkeliplootuisen
vohvelikoneensa, joten hän voisi sen myydä ja ostaa lähtölahjaksi
itselleen kokoonpantavan kauppakojun myydäkseen siellä saksalaisia
kovasimia Dorothyn muistoksi.

Mutta Curley kysyi Dorothylta, minkälaiselta _mieheltä_ hän ihmisten
silmissä näyttäisi, jos hän suostuisi ottamaan lahjan tytöltä? Ja
hän sanoi Dorothylle, että hän oli päättänyt ruveta niitä myymään
katukäytävältä ja uurastaa itsensä johonkin asemaan.

No, äkkiä he kuulivat jokaisen kutsuvan "Dorothya" kovaäänisellä
äänellä, koska alkoi tulla kiire junalle. Niin heidän täytyi juosta
esille ja rientää asemalle, ja kaikki oli sellaista sekamelskaa
riennettäessä junaan ja sanottaessa hyvästi, kaikki Dorothyn
matkatavaramytyt ja vyötiäisvasu mukana, niin että Dorothy muistaa
vain Curleyn seisomassa vaununportailla sanoen: "Näkemiin, flikkaseni!
Jos sinua en koskaan enää tapaa, niin muista aina, että minä pidän
sinua helvetin hyvänä!" Ja sitten hän hyppäsi alas, koska juna lähti
liikkeelle.

Mutta Curleyn kasvoilla oli vallan omituinen ilme, joten Dorothy
vaunuun mentyään istahti komisarjuksen äidin viereen ja alkoi miettiä
omia mietteitään. Ja äkkiä vaikeni Dorothylle kuin salamanleimaus, että
Curley oli häneen rakastunut. Ja se ajatus, että jostakusta, jota hän
oli aina niin miehekkäänä ihaillut, oli tullut yhtä pehmeä kuin Al Le
Vino, melkein sai Dorothyn tuntemaan kuvotusta sisälmyksissään.



Viides luku


No niin, Dorothy sai tilaisuuden asettua ja unohtaa menneisyyden
pienikokoisessa kaupungissa, missä elämä on puhdasta ja ihmisten
ajatukset terveellisiä ilman tartuntaa. Ja kun he saapuivat San
Diegoon, saattoi komisarjus dohtorin vankilaan, samalla kun hänen
äitinsä saattoi Dorothyn heidän vanhaan perheasuntoonsa. Ja kun he
pääsivät sinne, osoittautui se kauniiksi tehokastyyliseksi puutaloksi,
jonka katolla oli kuusi suippoa kupoolia mielikuvituksellisesti
pyälletyistä paanuista, heidän esi-isiensä rakentamia. Ja kun Dorothy
opastettiin huoneeseensa, oli se yhden kupoolin kohdalla nurkkauksessa,
ja isossa kaari-ikkunassa oli pilkulliset sveitsiläiset röyhelöverhot,
ja seinäpaperit olivat täynnä ruusuja, ja sitten oli siellä joku
muinoisaikainen antiikki, ja vanhan erikoismallisen pähkinäpuisen
sängyn yläpuolella riippui George Washingtonin kuva lumikinoksessa
rukoilemassa. Mutta kun komisarjuksen äiti jätti hänet sinne yksikseen,
niin Dorothy sanoo huoneen ilmapiirin vaikuttaneen sellaiselta, että
tyttö olisi toivonut jonkun lähettävän postitse piirakan ja sen sisällä
viilan ja köysitikkaat.

No, lopuksi palvelustyttö, nimeltä Emma, kolkutti ovelle ja kysyi
Dorothylta, voisiko hän auttaa tavaroiden purkamisessa. Niin Dorothy
kutsui hänet sisälle, ja heidän purkaessaan tavaroita ryhtyi Dorothy
kyselemään häneltä yhtä ja toista.

Ja kävi ilmi, että Emma oli saapunut naisvankilasta. Sillä
poliisikomisarjuksesta ei ollut mikään mieluisempaa kuin antaa
siveettömille tytöille tilaisuuden aloittaa uutta elämää, ja hän halusi
pysyä kosketuksissa heidän vaiheittensa kanssa. Mutta Emma sanoi,
että jonakuna päivänä komisarjus yritti pysyä kosketuksissa hänen
vaiheittensa kanssa hiukan liiaksi! Ja kun tyttö sen sanoi, tuli hänen
kasvoilleen aivan synkkä ilme. Emma ei siis Dorothya varsin paljoa
ilahduttanut, ja Dorothy olisi antanut mitä hyvänsä, jollei hän olisi
kunniasanallaan luvannut Curleylle viipyä täällä vuosikauden.

Mutta kun Dorothy meni alakertaan, havaitsi hän, että komisarjuksen
äidillä oli aivan yhtä vähän sanottavaa silloin, kun hänellä oli siihen
tilaisuus, kuin silloinkin, kun komisarjus ei sallinut hänen kiilata
keskusteluun sanaakaan. Sillä moisen etevän pojan kanssa eläminen oli
kalvanut hänen elintarmonsa.

Mutta vihdoin tuli päivällisaika, ja poliisikomisarjus saapui kotiin
erään kutsumansa vieraan kanssa ja tämä vieras oli kalpea, vaalea
sihteeri, jo ihan keski-ikäinen, joka oli aloittanut palveluksensa
hänen toimistossaan monta monituista vuotta sitten, jolloin hän oli
ainoastaan konekirjoittajatar. Ja näytti siltä, että alussa oli
ollut "romaani". Ja vielä senkin jälkeen, kun romaani oli päättynyt,
jatkoivat he jotakin yhteistä hommailua. Niinpä kerrankin, kun
komisarjus oli teettänyt jonkun julkisen kaupunginrakennuksen ja
käyttänyt rapautunutta graniittia marmorin asemesta, oli tämä kirjuri
pitänyt asiasta tarkkaa kirjanpitoa ja tiesi niin paljon, että
komisarjus tosiaan tunsi kuin ei juuri voisi tulla toimeen ilman häntä.
Eikä hän koskaan tohtinut juuri paljoa tehdä, jollei ensin kertonut
siitä sihteerilleen ja tiedustanut, minkä vastapalveluksen tämä vaati,
jos antaisi siihen suostumuksensa. Hän tiesi siis, että hänen oli
kysyttävä kirjuriltaan neuvoa Dorothynkin suhteen, ja hän päätti purra
hammasta ja suoriutua esittelyn vaikeuksista niin pian kuin mahdollista.

Ja kuului käyneen niin, että tämä sihteeri jo heti alussa oli
Dorothya vastaan. Ja päivällisen jälkeen hän ja komisarjus menivät
etusaliin sulkien pariovet, ja kirjurin paheksuminen kävi lopulta niin
äänekkääksi, että komisarjuksen täytyi viedä hänet ulos ajelulle.
Sitten yritti Dorothy hukuttaa tunteensa aikakauslehteen, muttei edes
"Babtistin majakka" voinut ehkäistä hänen kyyneltulvaansa.

Mutta hyrräämästä palattuaan poliisikomisarjuksen sävy Dorothya kohtaan
oli kokonaan muuttunut. Tarkoitan, että hän käyttäytyi kuin hänen
sieluaan olisi painanut joku suuri jännitys, ja kaikki hänen iloinen
hilpeytensä oli ihan tipotiessään. Eikä hän tohtinut Dorothylle muuta
tehdä kuin tirkistellä häntä toisesta silmäkulmastaan ja pysytellä
loitolla.

Dorothyn kasvatusta hän ei kuitenkaan laiminlyönyt, sillä hän käski
äitinsä saattaa Dorothyn perin vaateliaaseen kouluun, joka oli vain
tyttöjä varten ja jossa hänet kasvatettaisiin siksi, mikä hänestä
tulisi. Ja ensi kertaa elämässään Dorothy sai tilaisuuden seurustella
hienostuneiden kristittyjen perhetyttöjen kanssa ja oppia sekä totuutta
että rehellisyyttä.

Mutta Dorothy ei tosiaan oppinut enempää totuutta kuin
rehellisyyttäkään. Sillä jo ensimmäisenä koulupäivänään hän joutui
ikävyyksiin, koska muuan hänen edessään istuva tyttö pyysi lyijykynää
lainaksi. Ja kun Dorothylla oli niitä koko laatikollinen, antoi hän
sille tytölle niistä puolet. Mutta tyttöjä oli kaikkia varoitettu
Dorothysta sirkusseurueen alhaisen ympäristön vuoksi, josta hän oli
tullut. Niinpä se tyttö kanteli opettajattarelle, että Dorothy _jakeli_
lyijykyniä. Ja opettajatar käski Dorothyn jäädä kouluajan jälkeen ja
piti kuulustelun. Mutta hän sai selville, ettei Dorothy sittenkään
niitä varastellut. Opettajatar selitti siis Dorothylle, että pelkkää
synniltä näyttävääkin on ihan yhtä paljon kartettava, ja käski hänen
vast'edes käyttäytyä paremmin.

Ja Dorothy sanoo, että hänen siinä koulussa ollessaan häntä kohdeltiin
ihan kuin murhamiestä. Ja huippu saavutettiin sitten eräänä päivänä,
kun hän oli muutamien toisten tyttöjen kanssa pihamaalla ja ne alkoivat
tapansa mukaan puhua sopimattomia. Ainoastaan ne tytöt eivät kertoneet
vaarallisia juttuja, jotka olivat jossakin juonessa ja keksivät
jonkun ovelan ja huvittavan vehkeen, mutta hekin mielellään puhuivat
vaarallista ylvästelyhalusta. No, Dorothy sai pian kylläkseen moisesta
keskustelusta, mutta niillä näkyi olevan niin hirveän hauskaa, että
Dorothy sanoo tuumineensa, että olisi metkaa kertoa niille juttu, joka
todella oli hauska. Mutta hänen kummastuksekseen tyttöjä tyrmistytti
kovin, että sellaisesta asiasta puhuttiin kevytmielisesti. Senvuoksi he
kantelivat opettajattarelle, että Dorothy poisti kukkaverhon asioista,
joita nuorten tyttöjen ei sovi mainita.

Sitten Dorothy lähetettiin johtajan virkahuoneeseen, ja tämä sanoi
hänelle, että täytyisi karkoittaa hänet, jos kristillisten kotien
puhtaiden tyttöjen ajatukset saastutettiin. Ja hän kysyi Dorothylta,
eikö hän San Diegoon saavuttuaan ollut oppinut, mitä merkitsee olla
kristitty?

Silloin Dorothy sanoi, että mikäli hän saattoi käsittää oli aivan
oikein niin kauan kuin ei _myöntänyt_ siitä nauttivansa.

No, sitten johtaja käski Dorothyn odottaa hänen virkahuoneessaan, sillä
välin kun hän meni pohtimaan hänen moraaliansa koko luokan kanssa.
Mutta lähtiessään ulos ovesta hän vilkaisi taakseen, heristi sormeaan
Dorothylle, hymyili hänelle ja sanoi: "Sinä pikku pakana!" Niinpä
_minä_ luulenkin, että hän tosiaan olisi tahtonut kehittää pienen
kuhertelun, jos hän olisi ollut kyllin miehekäs.

No, johtaja meni Dorothyn luokkaan ja sanoi kaikille tytöille, että
Dorothy ei ollut saanut nauttia puhdasmielisen kodin siunauksesta,
joten heidän täytyi perustaa pieni komitea ja avustaa häntä
pysymään oikealla tiellä. Ja senjälkeen tuli Dorothysta tosiaankin
huomion keskipiste, kunnes eräs tytöistä astui harhaan vierailevan
jalkapallojoukkueen kanssa ja Dorothy menetti uutuutensa.

Mutta Dorothy ei tosiaan ottanut tilaisuuksista vaaria, vaan alkoi
kraapailla koulusta ja kuljeskella kaupungin eläintieteellisessä
puutarhassa, jossa tuoksu muistutti hänelle karnevaaliseuraa ja eläimet
vieroittivat hänen ajatuksensa San Diegon alkuasukkaista.

Ja lopuksi alkoivat asiat kotona käydä yhä pahemmiksi. Sillä Emma
muljautteli komisarjukseen yhä synkempiä katseita ja lisäksi kuiskaili
itsekseen huomautuksia, jotka saatettiin kuulla. Ja se, mitä Emma
etupäässä mutisi, oli se vääryys, että Dorothyn kaltainen tyttö
eleli ylellisesti, nukkui ihanassa makuuhuoneessa ja kävi kauniissa
vaatteissa, kun Emma taas ei ainoastaan ollut sietänyt komisarjusta,
vaan hänen lisäksi odotettiin olevan kokenut kamarineitokin. Ja
asiat kärjistyivät lopuksi siihen asteeseen, että komisarjus tosiaan
olisi halunnut sanoa Emman irti, muttei tohtinut sitä tehdä tämän
kamarineidon suunsoiton vuoksi.

Eikä poliisikomisarjus saanut tosiaan mitään rauhaa toimistoonsakaan
astuttuaan, siellä kun hänen täytyi kuunnella kalpean, vaalean
kirjurinsa epähauskoja huomautuksia hänen rakennuttamistaan
yleisistä rakennuksista ja eräästä lakisäädöksestä, jota nimitetään
Mann-säädökseksi ja jonka hän kerran oli sihteerinsä kanssa unohtanut
heidän matkustaessaan toisesta valtiosta toiseen.

Mutta eihän tällaista tosiaan voinut iankaiken jatkua, ja vähitellen
komisarjus alkoi tottua suureen sielulliseen jännitykseensä. Ja vähä
vähältä hän alkoi luoda silmäyksiä Dorothyyn ja olla jälleen oma
itsensä. Ja vihdoin hän eräänä iltana heitti kaiken häikäilyn sikseen
ja päätti kuulla Dorothyn lukevan rukouksensa yönuttuun puettuna.

Dorothyn täytyi siis niin tehdä, ja kun hän oli päättänyt rukouksensa,
hoivasi komisarjus hänet vuoteeseen ja istui sängyn laidalla
haastelemassa neitseellisestä puhtaudesta. Mutta hänen tekonsa alkoivat
kumota hänen sanojaan, ja Dorothy oli juuri hyppäämäisillään pystyyn
ja huutamaisillaan ulos ikkunasta kupoolin alta, kun komisarjus äkkiä
alkoi näyttää omituiselta ja kaatua rytkähti lattialle jonkun myrkyn
vuoksi, jota Emma oli pannut hänen kahviinsa.

No, sitten lähdettiin noutamaan dohtori, ja kun komisarjus alkoi voida
paremmin, käski hän ensi työkseen, että jokainen pitäisi suunsa kiinni
ja sanoisi, että hänellä oli ollut paha keuhkotulehduksen kohtaus.
Mutta hän oli jalomielinen Emmaa kohtaan, sillä hän ei vanginnut häntä,
vaan ainoastaan lähetti hänet takaisin kuritushuoneeseen estääkseen
julkisuuden tulemasta tutkinnossa esille.

Mutta kun poliisikomisarjuksen kirjuri kuuli, mitä oli tapahtunut,
päätti hän hoitaa komisarjuksen terveeksi jälleen, eikä mikään voinut
häntä pysähdyttää. Hän muutti siis taloon kimpsuineen kampsuineen ja
käytti niin suurta määräämisvaltaa, että kaikki kävi hänen peukalonsa
tahdissa. Tarkoitan, kaikki muu paitsi Dorothy, sillä hän alkoi tosiaan
rohkaista Dorothya etsimään selkkauksia muualta, eikä Dorothyn niitä
kauan tarvinnut turhaan etsiäkään.



Kuudes luku


No niin, muuan matkusteleva näytelmäseura, jonka nimi oli Frederick
Morganin Retkue, oli tullut San Diegoon, ja eräänä päivänä, kun Dorothy
tapansa mukaan oli poissa koulusta, hän oli mukana matineessa. Ja sinä
päivänä esitetyn kappaleen nimi oli "Tarina kahdesta kaupungista", ja
herrasmies, joka esitti nimilehteä, oli Frederick Morgan itse.

Ja Frederick Morganilla oli niin tyypillinen henkilöllisyys, että heti
kun hän istui näyttämölle, tiesi jokainen, että hän siellä oli. Sillä
hänellä oli tapana kävellä takaperoa, niin että yleisö ei voinut nähdä
hänen kasvojaan. Mutta heti kun hän tunsi, että katsojat eivät kauemmin
voineet kestää jännitystä, kääntyi hän äkkiä ja pysähtyi asentoon. Ja
Dorothy sanoo, että kun hän sen teki, niin sellainen väristys kävi läpi
hänen selkärankansa, että hän luuli tuolinsa selkänojan olevan täynnä
sähköpattereita.

No, Dorothy istui siinä kuin haltioituneena eikä hetkeäkään kääntänyt
silmiään pois näytelmästä. Ja kun Frederick Morgan oli päässyt
viimeiseen näytökseen, jossa hän seisoi portailla ja sanoi nyt
hirttäytymällä tekevänsä jotakin parempaa kuin koskaan ennen, niin koko
sukupuolikysymyksen vetoomus oli Dorothylle esiintynyt uudessa valossa.
Ja Dorothy sanoo käsittäneensä, että kaikki, mitä komisarjus oli häntä
kohtaan yrittänyt ja mikä vain sai hänet kiemurtelemaan, olisi toista
maata tuon johtavan miehen ollessa pelissä.

Niinpä Dorothy matineen jälkeen seisoi teatterin seurasalissa
tuijottaen hänen valokuvaansa. Ja näkyi olleen kohtalon oikku, että
Frederick Morganillakin oli ihan tapana rientää matineen jälkeen saliin
ja seisoskella valokuvansa vaiheilla. Kun hän siis näki Dorothynkin
sitä ihailevan, käsitti hän, että heillä oli jotakin yhteistä, ja
virkkoi tytölle ystävällisen sanan. Ja toinen seikka johti toiseen,
kunnes herra Morgan kutsui Dorothyn juomaan kookoscolaa rohtokaupan
perähuoneeseen ja kertomaan hänelle elämäntarinansa. Ja heti kun
hän kuuli, että Dorothy oli kasvatettu karnevaaliseurueessa ja että
hänellä oli ollut ihan akrobaatti isänä, tunsi hän virkaveljen
ihmisrakkautta ja kysyi, haluaisiko Dorothy palata "ammattiin"
takaisin. Ja Dorothy oli riemun seitsemännessä taivaassa ja vastasi
myöntävästi kahdentoista dollarin viikkopalkan tarjoukseen. Eikä
Dorothyn tarvinnut edes vaivautua karkaamaan kodista. Sillä vaikka
poliisikomisarjus olikin toipumassa, ei hänen sisunsa koskaan
palannut, ja hän totteli kirjaimelleen kaikkea, mitä hänen kalpea,
vaaleaverinen kirjurinsa sanoi. Kun tämä siis kertoi hänelle, että
Dorothyn sydän paloi ammattiuralle, neuvotteli hän Dorothyn kanssa ja
sanoi, että asiain saatua tällaisen käänteen hän ei mitenkään voinut
tehdä niinkuin halusi eikä siis tahtonut estää häntä lähtemästä. Ja
Dorothy lähti ainoasta säädyllisestä kodista, mikä hänellä koskaan oli
ollut, muuttaakseen sellaiseen vaeltavaan taloon, jossa näyttelijät
maksavat seitsemän dollaria viikolta. Ja kaksi päivää lähtönsä jälkeen
Dorothy huomasi "San Diego Unionissa" otsikon "Poliisikomisarjus
voittaa naissihteerinsä myrskyisen kosinnan jälkeen". Täten siis
Dorothy hylkäsi tilaisuuden tulla varakkaan herrasmiehen morsiameksi
harjoitellakseen ylimääräisen tytön osaa kapakkakohtauksessa eräässä
näytelmässä nimeltä "Yukon-virralla".

No, sellaista jatkui edelleen seuraavaan viikkoon asti, jolloin he
alkoivat esittää kuuluisaa Broadwayn sykseetä, jossa Frederick Morgan
esiintyi tenorityyppiin kuuluvan huolettoman ja huikentelevaisen
irlantilaisen osassa, joka ei voinut olla suutelematta jokaista
kohtaamaansa tyttöä. Ja Dorothylle hän antoi tytön osan, jonka hän
ohimennessään kohtasi toisessa näytöksessä. No, koko harjoitusviikon
aikana herra Morgan ei vaivautunut suorittamaan "toimitusta", mutta
kun puetut yhteisharjoitukset tulivat, ryhtyi hän sisällyttämään
esitykseensä tunnetta. Ja kun hän niin teki, ei Dorothyn mieleen jäänyt
epäilyn häivääkään siitä, että hän siitä piti.

Ja herra Morgan näkyi itse alkavan katsella Dorothya uudessa
valossa, ja seurauksena oli, että molemmat heistä suuresti nauttivat
kohtauksestaan.

Mutta kun he olivat sitä toista näytöstä näytelleet moniaissa
esityksissä, saavuttivat he vihdoin pisteen, jossa oli jotakin tehtävä.
Niinpä herra Morgan esityksen jälkeen keskiviikkoiltana kutsui Dorothyn
mukaansa ravintolavaunuun syömään hampurilaisia kaksoisvoileipiä.
Ja Dorothy tuli panneeksi merkille, että herra Morgan antaessaan
tarjoilijalle tilauksen käski tämän _jättää sipulit pois!_

Ja kun he olivat lopettaneet voileipänsä, sanoi herra Morgan, että
hänellä oli jotakin puhuttavaa, joten Dorothyn olisi parasta tulla
hänen huoneeseensa. Dorothy siis meni. Ja kun hän oli saanut Dorothyn
sinne, alkoi hän kertoa hänelle elämäkertaansa. Ja hänellä kuului
tosiaan olleen vaimo, mutta kun taiteilijan ei sovi mennä naimisiin,
oli hänen täytynyt lähettää hänet sinne, mistä hän oli tullutkin,
sillä kun ihminen on taiteilija, täytyy hänen käyttää kaikki tunteensa
luonteensävynsä kehittämiseksi. Ja sitten hän selitti Dorothylle, että
tästä itsestäänkin luultavasti tulisi taiteilija, niin pian kuin hän
ehti kehittää luonteensävynsä ja alkoi ymmärtää elämää. Ja hän sanoi,
että hän itse olisi halukas häntä auttamaan. Ja se oli tosiaan varsin
suuri tilaisuus hänenlaiselleen tytölle, koska helmikaulaketjuihin
ripustetut seurapiirien naisetkin sitä tavoittelivat. Ja kun hän oli
lopettanut kehoittelunsa, kysyi hän Dorothylta, halusiko tämä mennä
kotiin vai riisua yltään ja viipyä hetkisen.

Dorothy siis riisui yltään.



Seitsemäs luku


No, Dorothy sanoo, että mikäli hän, yleisö tai arvostelijat saattoivat
havaita, ei hänen tulkinnoissaan ollut enemmän temppuramenttia
senjälkeen, kun hän oli oppinut elämää, kuin sitä oli ollut
aikaisemminkaan. Mutta _minun_ luullakseni oikeana syynä oli, ettei
elämän oppiminen sittenkään osoittautunut Dorothylle erikoisen
nautintorikkaaksi. Tarkoitan, ettei Dorothy koskaan esiinny parhaiten
edukseen jonkun kanssa kahden kesken. Eikä sitä kukaan paremmin
käsittänyt kuin herra Morgan. Siksipä he jättivätkin asian sikseen.

Eräällä viikolla sitten retkue näytteli Monterey-nimisessä kaupungissa,
joka on kuuluisa hienonhienoista hotelleistaan, koska ne ovat täynnä
parempien ihmisten kermaa. Ja eräässä niistä asusti muuan polo-joukkue
New Yorkista. Eikä polo-joukkueen johtaja ollut kukaan muu kuin Charlie
Breene kuuluisasta ja varakkaasta Breenen suvusta.

Eräänä päivänä polo-joukkue oli noussut varhain aamuharjoituksiin,
joten he ehtivät illaksi tulla tavallista enemmän humalaan. Ja sitten
he illalla lähtivät kaupungille ja menivät katsomaan Frederick Morganin
näytelmäseuran esitystä. Mutta he kiinnittivät varsin vähän huomiota
juoneen ja tekivät raakoja huomautuksia näyttelijöille, ja kun roisto
yritti hyökätä herra Morganin kimppuun, niin Charlie Breene huusi: "Lyö
sitä turnyyriin!"

No, asiat kehittyivät pahaa pahemmiksi, kunnes vihdoin Dorothy
esiintyi palvelijattaren osassa, joka vastasi puhelimessa. Ja sitten
polo-joukkue alkoi istua paikoillaan ja kiinnittää huomiotansa
näytelmään. Ja heidän innostuksensa Dorothyyn nousi hyppäyksin ja
harppauksin, ja kun hän poistui näyttämöltä, eivät he edes olisi
tahtoneet sallia esityksen jatkuakaan. Luulen siis todellakin, että
"elämän" oppimisen sittenkin oli täytynyt kehittää Dorothyn taidetta.

Ja kun polo-joukkue oli tutkinut ohjelmiaan nähdäkseen, kuka Dorothy
oli, virittivät he pienen yksiäänisen laulun, hoilaten: "Me tahdomme
Dorothyn! Me tahdomme Dorothyn! Me tahdomme Dorothyn!" eikä millään
voitu tukkia heidän suutaan. Mutta he olivat niin huomattavaa väkeä,
ettei heitä voitu heittää ulos, minkä vuoksi herra Morganin täytyi
lopuksi lähettää Dorothy katsomon etupenkkeihin istumaan polon
pelaajain kanssa pitääkseen heidät hiljaisina, jotta hän voi näytellä.
Eikä Dorothya tarvittu enää näyttämöllä, koska puhelin oli jo soinut
näytelmässä viimeisen kerran.

Ja heti kun Dorothy saapui polo-joukkueen luo, asettuivat he ja
esiintyivät ihan herrasmiehinä, varsinkin Charlie Breene, sillä hän
näkyi silmittömästi rakastuneen Dorothyyn heti ensi silmäyksellä. Mutta
sittenkin kun Charlie oli asettunut, pyrki likööri yhä pinnalle, ja
hän huokaili aivan raskaita huokauksia Dorothyyn päin ja jupisi hänen
tuolinsa selkään nojaten huomautuksia, joilla ei näkynyt olevan mitään
yhteyttä keskenään. Ja sellainen aina tuskastuttaa Dorothyn kaltaista
tyttöä. Siksipä hän, kun he esityksen jälkeen kutsuivat häntä mukaansa
samppanjaillalliselle, livahti tiehensä lähteäkseen ulos äveriään
miehen kanssa. Ja Dorothy sanoo, että miljonäärien perässä juokseminen
on siitä pitäen ollut hänen erikoisalansa.

No, seuraavana päivänä polo-joukkue matkusti etelään, mutta Charlie
Breene ei unohtanut tyttöä, josta hän oli oppinut välittämään. Sillä
hän kirjoitti hänelle kirjeen, kehoittaen häntä heti matkustamaan New
Yorkiin ja menemään Ziegfieldin koomilliseen teatteriin, jossa hän
myöhemmin hänet tapaisi. Ja kirjeessä oli "suosituskirje" eräälle
pörssivälittäjälle New Yorkissa, joka tunsi herra Ziegfieldin, sekä
tuhannen dollarin shekki. Mutta Dorothy ei pannut mitään huomiota
kirjeeseen tai shekkiin, koska Dorothy suuressa tietämättömyydessään
luuli, että ainoastaan valmiit dollarit ja sentit olivat rahaa.
Tarkoitan, että minun laitani on ihan päinvastoin, koska minä aina näyn
tajuavan moiset asiat vaistomaisesti.

Mutta eräänä iltana, kun Dorothy ja seurueen primadonna sulloivat
tavaroitaan Sacramentoon lähteäkseen, sattui Dorothyn käteen Charlie
Breenen kirje. Niin hän näytti sen primadonnalle. Ja tämä primadonna
kuului kerran nuoruutensa kukkeudessa tavanneen varakkaan ja mahtavan
puutavarakauppiaan, joten hän tiesi, mitä shekki oli, selitti kaikki
Dorothylle ja kehoitti häntä lähtemään New Yorkiin ja tekemään kaikki,
mitä se herrasmies käski.

Ja hän auttoi Dorothyn valmiiksi kotiompelijattaren avulla, joka muuten
Sacramentossa astuikin junasta.

Mutta kun tuli aika lähteä New Yorkiin, tuumi Dorothy, että
herra Morgan sittenkin oli tosiaan tehnyt kaiken voitavansa
kehittääkseen hänen taidettaan, minkä vuoksi Dorothy osti hänelle
kultanuppisen kävelykepin. Sillä Dorothy on sellainen tyttö, joka
antaa herrasmiehille lahjoja. Mutta minä koetan tosiaan olla häntä
moittimatta, koska minulla on hyvin laaja sydän ja aina käytän
sielutietoa, joten minä käsitän, että maailmassa on ihmisiä, jotka
eivät voi sellaista välttää, jos heidän vaistonsa ovat luonnottomat.
Mutta minua melkein pöyristyttää ajatellessani Dorothy-parkaa
lähtemässä ypöyksinään isokokoiseen, häntä nokkelammista tytöistä
vilisevään kaupunkiin, vähemmän kuin tuhat dollaria taskussaan ja
aivoissa tositeossa väärät käsitykset kaikesta.



Kahdeksas luku


No, Dorothy ei ollut koskaan oppinut pukeutumaan, ja silloin, kun
tyttöjen enimmäkseen olisi tullut käyttää joko vaaleanpunaista tai
sinistä, valitsi Dorothy heleänpunaista, mikä antoi hänelle niin
rohkean ulkonäön, että herrat ensi silmäyksellä havaitsivat hänet
sellaiseksi tytöksi, joka ei kaipaa mitään apua. Sillä vaikka punainen
vetäneekin puoleensa herrasmiesten katseet, ei mikään herätä heissä
pysyväistä mielenkiintoa niinkuin vaaleanpunainen tai sininen. Ja
sensijaan että _itse_ olisi yrittänyt solmia herrastuttavuuksia, jotka
olisivat häntä avartaneet, vietti Dorothy enimmän aikansa New Yorkiin
menevässä junassa kuuntelemalla makuuvaunun ovenvartijan huvittavia
kokemuksia neekerimurteella. New Yorkiin saapuessaan Dorothy ei siis
ollut solminut ainoatakaan herrastuttavuutta, joka olisi ojentanut
hänelle auttavan käden.

Mutta Dorothy oli täynnä luottamusta eikä tiennyt, että pahin
erehdys, jonka hän teki, oli se, että pienen matkalaukun, helylippaan
tai edes lompakon kantamisen asemesta hänellä oli kaikki tavaransa
vyötiäisvasussaan.

Kun Dorothy sitten tuli ulos Isolta Keskusasemalta, joutui hän 45.
kadulle ja alkoi etsiä hotellia ja aikoi mennä sisälle ensimmäiseen
jonka tapasi. Mutta autojen lähettäjä hotellin edustalla vilkaisi
hänen vyötiäisvasuunsa ja ehkäisi hänet, sillä hän sanoi, ettei siihen
hotelliin sallittu tuoda eläimiä. Dorothy siis sanoi hänelle, ettei se
ollut muuta kuin kuollut vyötiäinen, joka ei olisi voinut tehdä hänelle
pahaa edes rusoisimpina päivinään. Mutta mies selitti hänelle, ettei
heillä ollut milloinkaan ollut hotellissaan vyötiäistä, ei kuollutta
enempää kuin elävääkään, ja kysyi, kuka hän luuli olevansa, jotta voisi
rikkoa säännöstyksen?

No, kun Dorothy ei pidä mistään enemmän kuin väittelystä, sanoi
hän miehelle, että jos he sietivät alligaattorinnahasta tehtyjä
matkalaukkuja, niin miksi he riehuivat vyötiäistä vastaan?
Mutta Dorothy sanoo, ettei hän voinut saada miestä käsittämään
perusteettomuuttaan ja kun ihan alkoi kerääntyä väkijoukko, täytyi
hänen liikkua eteenpäin.

Mutta seuraava hotelli, johon hän tuli, oli varsin hieno keski-ikäisten
naishenkilöiden hotelli, ja seurustelutuvassa oli varsin montakin
keski-ikäistä naishenkilöä, kun Dorothy astui sinne. Siellä Dorothy
ripusti vyötiäisvasunsa tuolinselkämyställe odotellessaan hotellin
kirjuria, ja muuan niistä vanhanpuoleisista naisista sattui menemään
sen tuolin luo istuakseen. Mutta juuri kun hän oli sille istumassa,
näkyi hän äkkiä huomanneen vyötiäisen ja pyörtyi. Ja kun siitä syntynyt
hämminki oli ohi, vilkaisi hotellin kirjuri synkästi Dorothyyn ja
sanoi, että kaikki heidän huoneensa olivat täynnä. Dorothy kääntyi
siis kadunkulmasta etsimään onneaan 44. kadulla. Mutta minä en tosiaan
usko, että hän olisi löytänyt mitään hienoa hotellia, jossa hänet olisi
otettu vastaan, jollei kohtalo aina auttaisi Dorothyn kaltaista tyttöä.

Sillä seuraava hotelli, johon hän saapui, oli Algonquin-hotelli,
jossa kaikki kuuluisat näyttelijättäret ja filmitähdet asuvat, ja
juuri kun Dorothy tuli etuovelle, sattui niin, että Buster Keaton
elokuvaseurueineen juuri palasi jostakin elokuvauksesta, ja he olivat
vielä aivan hupaisissa komediapukimissa. Kun siis Dorothy astui
eteiseen, niin kirjuri luuli hänen kuuluvan komediaseuraan ja antoi
hänelle huoneen, eikä hän laisinkaan huomannut erehdystään ennenkuin
kaikki muut olivat päivällistä varten siistiytyneet. Mutta sitten
oli liian myöhäistä ajaa Dorothy ulos, koska haltuunotto on kymmenen
pykälää laista.

Tultuaan alas päivälliselle Dorothy siis näkyi huomaavan, että hän oli
katseiden keskipisteenä. Niinpä hän loi heihin kaikkiin "kärventävän"
katseen, koska he olivat niin törkeitä, että tuijottavat tyttöön vain
siksi, että tämä on hyvin puettu. Ja hän käveli ylväästi avaraan
ruokasaliin, joka on varattu yksinomaan kuuluisille näyttelijöille,
ja kirjailijoille, ja kun kuuluisa yliedeskäypä George näki hänet,
häikäistyi hän niin, että osoitti hänet pöytään. Sitten Dorothy tilasi
hummeri- ja kananpoikasalaattia ja hedelmäsalaattia päivälliseksi ja
päätti, että hän vihdoinkin oli suuren maailman nainen.

Sitten Dorothy alkoi tulla tuttavallisiin väleihin tarjoilijansa
kanssa, kuten tavallista, ja kertoi hänelle kaikkein ensimmäiseksi,
että hän oli tullut New Yorkiin mennäkseen koomilliseen teatteriin.
Sitten tarjoilija kertoi Georgelle, ja kun kaikki kuuluisuudet
kysyivät Georgelta, kuka Dorothy oli, ja kun George sanoi heille,
että hän oli tyttö, joka aikoi päästä koomilliseen teatteriin, niin
se tosiaan suuresti huvitti heitä kaikkia. Ja Dorothystä tuli koko
Algonquin-hotelliin naljailun esine. Ja kirjallisen pyöreän pöydän
kuuluisat arvostelijat olivat tosiaan enemmän huvitettuja kuin kukaan
muu. Sillä muuan heidän kirjanoppineimmista kirjoittajistaan, herra
Peter Hood itse, yritti saada koomilliseen teatteriin tuttua tyttöä,
jolla tosiaan oli jotakin tarjottavaa. Ja hän oli kuullut, kuinka
vaikeaa oli suosituskirjeelläkään päästä herra Ziegfieldin puheille.

No niin, se tyttö oli komea, kookas jäljennös venäläisestä
kreivittärestä vampyyrin tyyppiä. Ja hänellä oli musta tukka, mustat
silmät ja jokin oikein kiihkeä antibolshevistinen ilme pitkiä
antiikkisia korvarenkaita kohti. Ja Dorothy sanoo, että hänelle täytyi
antaa tunnustusta, koska hän melkein oli ratkaissut kysymyksen, kuinka
voi näyttää hyvin siistityltä käyttämättä vettä. Ja mihin tahansa
hän menikin, täytyi ihmisten väkisinkin katsella häntä ja kysellä
toisiltaan, kuka hän oli.

Ja mikä vielä harvinaisempaa, hänellä oli paljon aivoja, sillä hän
saattoi puhua tuntikausia melkein mistä aiheesta tahansa. Mutta
parasta, mitä hän taisi ja osasi, oli haasteleminen herrasmiesten
kanssa "lemmestä". Tarkoitan, yhden herrasmiehen kanssa kerrallaan. Ja
hän saattoi tosiaan olla yhtä puhelias "lemmestä" haastellessaan kuin
tyttö siinä suuressa romaanissa, jonka nimi on "Vihreä hattu".

No, tietysti hän oli vallan liiankin dramaattinen päästäkseen
koomilliseen teatteriin, mutta hän ei voinut esiintyä dramaattisessa
draamassa, kun hänellä oli kovin tuntuva eurooppalainen murre.
Mutta heti kun hän oppisi puhumaan amerikkalaisemmin, näyttäisi
hän tulkinnallaan meille amerikkalaisille, mitä herra Strindbergin
kaltaiset suuret kirjailijat tarkoittivat. Ja hän saattoi tuskin
odottaa päästäkseen koomilliseen teatteriin ja tavatakseen siellä
varakkaita kaupanvälittäjiä, jotka ovat ihastuneet taiteeseen ja
rahoittaisivat hänen oman seurueensa.

Eipä ihme, että hän koko pyöreän pöydän mielestä oli jumalallinen. Ja
Peter Hood, joka hänet keksi, ei näkynyt koskaan voivan päästä siitä
lumouksesta irti. Sillä heti ensi iltana, kun hän tytön tapasi, hän toi
hänet erääseen niistä kirjallisista illatsuista, joissa Algonquinin
kirjailijat, vaivattuaan kaiken päivää aivojaan ollakseen huvittavia,
edelleen vaivaavat aivojaan kaiken yötä keksimällä niinsanottuja
sana-arvoituksia, koska he eivät koskaan näy istahtavan lepäämään.

Ja sitten erään sellaisen huvittavan sana-arvoituksen keskellä muuan
niistä suurista kirjailijoista, joka oli sen keksinyt, innostui
menestyksestään ja pudotti palavan kynttilän yhteen niistä näppäristä
paperilakeista, joita saadaan makeislaatikoista. Silloin paperilakit
syttyivät tuleen, ja jokaisen täytyi rynnätä ulos pakokauhun vallassa.
Mutta kun he kaikki olivat päässeet ulos kadulle ja laskivat
lukumääräänsä, huomasivat he, että yksi joukosta oli poissa. Ja lopuksi
he saivat selville, että se oli se venäläinen kreivitär, ja Peter Hood
päätti, että niin kauan kuin hän oli hänen saattajanaan, täytyi hänen
todella tehdä jotakin pelastaakseen hänen henkensä. Ja kun hän palasi
palavaan rakennukseen ja saapui siihen huoneeseen, jossa tuli oli irti,
istui kreivitär siellä nojatuolissa tuijottaen haaveillen valheeseen ja
lausuen ihan selvällä äänellä: "Eivätkö liekit olekin ihania?"

No, kun Peter Hood kuuli hänen sanovan sellaista sellaisella
hetkellä, niin hän tiesi, ettei hän ollut muiden kauniiden tyttöjen
kaltainen. Sillä hänellä oli niiden lisäksi sielu. Ja hän seisoi
siinä häikäistyneenä ja katseli kreivittäreen. Mutta pian olivat
kaikki paperilakit hiiltyneet ja tuli sammunut. No, siitä hetkestä
asti he kaikki käsittivät, että kreivitär oli nero. Hän oli siis
tyttö, josta koko pyöreä pöytä haaveili siihen aikaan, kun Dorothy
saapui Algonquiniin. Ja he kaikki yrittelivät sopia herra Ziegfieldin
kanssa siitä, että hän ottaisi tytön puheilleen, mutta herra Ziegfield
näkyi aina olevan poissa. Mikä ihme siis, että he nauroivat Dorothyn
kaltaiselle tytölle?

Sitten seuraavana aamuna Dorothy soitti Charlie Breenen
välittäjäystävälle, ilmoittaen, että hänellä oli suosituskirje
hänelle. Ja haastellessaan Dorothyn kanssa puhelimitse tämä oli
enemmän kuin iloinen, koska ei ole mitään, mistä pörssivälittäjä
todella niin riemuitsee kuin saada hankituksi tytölle puheillepääsy
herra Ziegfieldin luo. Ja hän sanoi, että hän tulisi heti noutamaan
Dorothyn Ritziin puoliselle. Mutta kun hän tapasi Dorothyn Algonquinin
seurustelusalissa, katsoi hän häneen katsomistaan, ja alkoi todella
menettää mielenkiintoaan. Sillä nyttemmin oli Dorothy keksinyt
Bloomingdalesin liikkeen jalokivimukailuosaston, ja hänen ulkonäkönsä
oli tavallista epätavallisempi. Niinpä hän lopuksi veikin hänet
taiteelliseen teehuoneeseen, jossa hänen pukeutumistapaansa ei
kiinnitettäisi huomiota.

Mutta Dorothy ei osaa säilyttää välittäjän harrastusta. Sillä
Dorothy haluaa kai aina välittäjää naurattaa, mikä jo itsessään on
kohtalokasta. Tarkoitan, että ainoa tilaisuus, jossa pörssivälittäjät
todella haluavat nauraa, on teatterinäytöksien aikana tai milloin he
arvopaperipörssissä kertoilevat toisilleen kaksimielisiä kaskuja. Sillä
kun pörssivälittäjä tapaa tytön, haluaa hän aina olla vakavampi ja
antaa hänelle hyviä neuvoja.

Ensi työkseen välittäjä siis selitti Dorothylle, että New York oli
kovin kovin jumalaton paikka. Mutta sensijaan että Dorothy olisi
kunnioittavasti kuunnellut, kysyi hän, voisiko herra pörssimies antaa
hänelle muutamia hyviä osoitteita. Ja se saattoi keskustelun kokonaan
pysähdyksiin. Mutta vihdoin välittäjä unohti hänen erehdyksensä ja
kävi myötävätuntoisemmaksi. Ja sitten hän sanoi Dorothylle, että tämän
tulisi olla kovin, kovin varuillaan, keitä herrasmiehiä hän tapaisi,
ja sitä ennen aina ensin kysyä häneltä. Silloin Dorothy sanoi hänelle,
että ainoa, joka oli häntä kiikutellut, oli Algonquinin hissipoika,
mutta että hän, jos välittäjällä oli jotakin tuota hissipoikaa vastaan,
alkaisi käyttää portaitakin. Nyt mies alkoi tuntea olonsa perin
tuskalliseksi tytön kanssa, joka ei mitään kunnioittanut. Mutta vihdoin
hän keskittyi ystävyyteensä Charlie Breeneä kohtaan ja lupasi yrittää
auttaa Dorothya.

Mutta sitten tulikin ilmi, että tämän pörssivälittäjän ainoa,
todellinen tuttavuus herra Ziegfieldin kanssa oli se, että sekä hän
että herra Ziegfield käyttivät samaa lakimiestä. Niin hän kutsui
Dorothyn ja lakimiehen päivälliselle, ja he ajoivat Arrow Headiin. Ja
tämä lakimies katsasti Dorothyn päivällisen ajalla ja sanoi hänelle
sitten, että hän vastikään oli suositellut herra Ziegfieldille
trokaria, jonka skotlantilainen whiskey osoittausi pelkäksi
puuspriiksi, joten hänen suosituksistaan ei olisi kenellekään tytölle
mitään hyötyä. Niin ollen asia raukesi.

No, vihdoin Dorothy saavutti sen ajankohdan, jolloin hänen rahansa
loppuivat. Mutta Dorothyn köyhyys näkyy olevan siinä, ettei hän vaivaa
päätänsä sillä, miten laskut suoritetaan, joten hän vain jatkoi
entiseen tapaansa, kuluttaen enimmän aikansa Algonquin-hotellin
eteisessä ja tullen yhä tuttavallisemmaksi hissipojan kanssa.
Ja jokainen, joka meni hissiin tai tuli hissistä, pysähtyi aina
kysymään Dorothyltä: "No neiti Shaw, milloin te menette toimeenne
herra Ziegfieldin luo?" kunnes Dorothy lopulta alkoi ihan tuskastua
ja senvuoksi eräänä aamuna käveli herra Ziegfieldin toimistoon New
Amsterdam Theatreen, teki itsensä tuttavaksi juoksupojan kanssa
ja kysyi, voisiko _hän_ hankkia pääsyn herra Ziegfieldin luo.
No, juoksupoika käski Dorothyn odottaa, kunnes hän käväisi herra
Ziegfieldin toimistossa. Ja vihdoin Dorothy huomasi oven raottuvan.
Lopuksi rako hävisi, mutta juoksupoika tuli jälleen ulos ja sanoi
Dorothylle, että tällä oli lupa astua sisälle. Ja niin Dorothy sitten
tuli tavanneeksi herra Ziegfieldin.

Se, mitä nyt tapahtui Dorothylle, näyttää melkein ihmeeltä. Sillä herra
Ziegfield sai hänet esiintymään vallan hyvässä valossa, tarkasti hänet
kiireestä kantapäähän, poltteli sikaariaan ja poltteli sikaariaan, ja
kirjoitti vihdoin määräyksen herra Jean Buckille, että tämä antaisi
tytölle toimen, ja käski Dorothyn saapua maanantaina harjoituksiin.

Mutta se ei sittenkään ollut niin suuri ihme, vaan pikemmin herra
Ziegfieldin neron leimahdus. Sillä herra Ziegfield kykenee näkemään
kaikki tytön huonot puolet ja poimimaan esille hyvät. Ja Dorothy sanoo,
että melkein kaikkia koomillisten teatterien tyttöjä on oikeastaan
jokainen New Yorkin pörssimies esittänyt ennenkuin herra Ziegfield
on heidät "kirkastanut". Sillä kun tuollaiset pörssimiehet joutuvat
toimimaan omin päin, tekevät he melkein aina virheen ja valitsevat
jonkun rikkiviisaan, vallan hyvin puetun tytön ja ihmettelevät sitten,
mikä häntä vaivaa. Sillä tuskin kellään välittäjällä näkyy olevan
kyllin sielutieteellisyyttä käsittääkseen, että hänen unelmiensa
_tosi-ihanteena_ on joku pikkukaupungin kaunotar, jonka ympärille hän
kuusitoistavuotiaana kutoi romaanin. Mutta herra Ziegfield tuntee koko
sielutieteen, ja _sitä_ lajia _hän_ valitsee. Ja Dorothy sanoo, että
melkein kaikki, mitä herra Ziegfield tekee heidät "kirkastaakseen", on
panna heidät kampaamaan heinät pois tukastaan ja jättämään tärkkelyksen
pois liinavaatteistaan.

Ja mitä heidän kävelypukuihinsa tulee, sanoo Dorothy, että herra
Ziegfield mieluummin näkee tytön saavan mallinsa Kentuckyn Pariisista
kuin Ranskan Pariisista. Sillä kukaan ei tiedä paremmin kuin herra
Ziegfield, että pilkullinen sveitsiläinen kangas on paljoa heleämpää ja
halutumpaa kuin konsaan Kiinan kreppi. Ja seurauksena on, että joukko
teatterityttöjä loma-aikoinaan ei muistuta mitään niin paljoa kuin
pienen kaupungin sunnuntaikoulua retkeilyllä.

Ja tosiaan on ajan tuhlausta hankkia suosituskirjeitä herra
Ziegfieldille esitettäviksi, koska hän saa niitä enemmän kuin
kaksikymmentätuhatta joka vuosi, ja Dorothy sanoo, että yhteisvalokuva
kaikista kahdestakymmenestätuhannesta päälletysten ei edes kävisi
sekavaksi, sillä tositeossa ne kaikki kuuluvat sanasta sanaan näin:

"Hyvä herra Ziegfield, täten pyydän suositella neiti X. X:ää, johon
minulla ei ole muuta harrastusta kuin että haluan auttaa nuorta
eteenpäin pyrkivää tyttöstä, jotta hän voisi tukea omaisiaan." Mutta
Dorothy sanoo, että kun herra Ziegfield saa moisen kirjeen, merkitsee
se tavallisesti, että nuori tyttönen saapuu loistoautolla ja että hänet
jo on herra Bendelin tai herra Tappén avulla "kirkastettu" siihen
määrin, että hän on menettänyt kaiken omaperäisyytensä. Ja Dorothy
sanoo, että herra Ziegfieldin paraat tytöt kävelevät 42. kadulla omilla
jaloillaan juuri niinkuin hänkin käveli.

Kun Dorothy sitten oli saanut toimensa, palasi hän Algonquinhotelliin,
tavaten sen seurusteluhuoneessa herra Hoodin, joka oli sen venäläisen
kreivittären keksinyt. Sitten hän tuli tapansa mukaan ja sanoi
Dorothylle: "No, neiti Shaw, milloin alatte harjoituksenne herra
Ziegfieldin luona?" Ja kun Dorothy vastasi: "Maanantaina", ei hän
ollut uskoa korviaan. Ja sitten Dorothy näytti herra Ziegfieldin
kirjelapun herra Buckille, joka siitä melkein kaatui kuolleena maahan.
Ja kun uutinen levisi seurustelusalissa, niin kaikki melkein kaatuivat
kuolleina maahan. Mutta kun venäläinen kreivitär siitä kuuli, niin hän
_tosiaan_ melkein kaatui kuoliaaksi. Sillä hän oli kuluttanut melkein
kahdeksan viikkoa herra Ziegfieldin toimistossa, tyrkytellen kymmentä
suosituskirjettä, eikä ollut koskaan vielä päässyt edes juoksupojan
sivuitse.

Mutta Dorothy kuuli myöhemmin, että milloin vain joku lähettää herra
Ziegfieldille jonkun älyllisen tytön, luo hän siihen ensin varsin
pitkän silmäyksen ovenraosta. Ja jos tyttö lisäksi sattuu olemaan
vampyyri tyyppiä, niin he tuskin koskaan henkilökohtaisesti tapaavat
toisiaan. Sillä kukaan ei tiedä paremmin kuin herra Ziegfield, ettei
vampyyrityypikäs tyttö tosiaan koskaan miksikään kehity. Eikä koko
hänen teatterissaan ole ikinä ollut vampyyrityyppiä koskaan. Tarkoitan,
ettei edes kuuluisa Dolores, joka oli perin silmäänpistävä näyte
kauniista pitkästä brynetistä, ollut mikään vampyyrityyppi, vaan
todellakin "madonna".

Ja kävi niin, että se venäläinen kreivitär ei kaikella
temppuramentillaan ja kaikilla aivoillaan koskaan päässyt yhtään
mihinkään. Sillä herra Ziegfield tietää, että vaikka sentyyppinen
tyttö saattaakin kiinnostaa kirjallisia herrasmiehiä, niin
pörssikeinottelijain laita on ihan päinvastoin. Tarkoitan, ettei kukaan
välittäjä tosiaan koskaan tunne oloaan kotoiseksi tytön kanssa, joka
haluaa haastella niin vaarallisesta asiasta kuin lemmestä. Ja tytöt,
jotka _haastelevat_ "lemmestä", ovat yleensä etupäässä siitä kuuluisia,
että herrasmiehet yrittävät heitä välttää.

Ja kaikki asioiden käänteet vain osoittivat, että herra Ziegfield on
aina oikeassa. Sillä sittenkin on Dorothystä tullut yksi kuuluisimpia
tyttöjä kaikista vioistaan huolimatta, kun taas venäläinen kreivitär
lopultakin esiintyy vain yhtenä niistä ylimääräisistä tytöistä,
joita teatterin johto tarvitsee jossakin unkarilaista rahvaan elämää
kuvittelevassa talonpoikaisnäytelmässä.

No, kun Charlie Breenen välittäjäystävä kuuli, että Dorothy harjoitteli
osaa koomillisessa teatterissa, niin hän melkein ällistyi typerryksiin.
Mutta siitä toivuttuaan hän alkoi tajuta, että Dorothy sittenkin oli
aika veikeä. Ja Dorothy tosiaan alkoi tulla veikeämmäksikin, sillä
ennen pitkää Dorothy käsitti, että jotakin oli vinossa jossakin.
Siksipä hän antoi kaikki jalokivimukailunsa ja punaisen satiinipukunsa
kamarineidolle ja osti itselleen täysivärisen vaaleanpunaisen
puuvillapuvun Kuudennelta Avenuelta ja alkoi lopulta näyttää ihan
samanlaiselta kuin muutkin sen teatterin tytöt. Ja sitten Charlie
Breenen välittäjäystävä ryhtyi lähettelemään sähkösanomia Charlielle
Kaliforniaan, kerskuen toimittaneensa Dorothyn teatteriin. Mutta se
näkyi oikein kiukustuttaneen niiden saajaa, koska Charlie sähkötti
hänelle vallan sarkastikkaasti tähän tapaan:

 "Sinä närkästytät minua. Anna kunnia sille, kelle kunnia kuuluu. Kuka
 hänet keksi?"
                                            Charlie Breene"
No sitten Charlie alkoi lähetellä Dorothylle sähkösanomia joka päivä,
onnitellen itseään siitä, että oli hänet keksinyt. Ja hänen kuului
täytyvän viipyä Kaliforniassa polo-pelin vuoksi, ja lopuksi hän voitti
kansainvälisessä polo-kilpailussa, mutta hän sähkötti Dorothylle,
että hänen elämänsä ylpein päivä olisi, kun hän New Yorkiin päästyään
pitäisi kutsut sen kunniaksi, että oli löytänyt tytön, joka kelpasi
koomilliseen teatteriin.

Ja sillä välin kun Charlie jännitti jokaisen hermonsa rientääkseen
New Yorkiin, harjoitteli Dorothy osiaan teatterissa. Ja ensimmäinen,
mihin hän ryhtyi, oli valita itselleen tyttötoveri. Mutta sensijaan
että olisi solminnut tuttavuuksia kuuluisien tyttöjen kanssa, jotka
liikkuivat seurapiireissä, kuten esimerkiksi Peggy Hopkins, alkoi
Dorothy tietenkin katsella pitemmälle.

No, siinä teatterissa on tositeossa melkein aina kahdeksantoista
tanssijatarta, jotka ovat englantilainen paletti; se ei ole merkillinen
mistään muusta kuin kovasta työstä. Eivätkä he koskaan käy ulkona
seurapiireissä, koska heidän täytyy harjoitella kaiken aikaa aivan kuin
sotamiesten. Ja tuloksena on, että he näyttämöllä ja sen ulkopuolella
ovat ihan kuin yksi ainoa tyttö. Kun Dorothy siis etsiskeli
tyttötoveria, niin _se_ oli, mitä hän löysi.

Tarkoitan, ettei Dorothy valinnut ainoastaan yhtä tanssityttöä. Ja
minusta tosiaan tuntuu kovin epähienolta kävellä New Yorkin kaduilla
kokonainen englantilainen paletti hännässä, kun hän aivan yhtä
hyvin olisi voinut ajaa loistoautossa jonkun tytön kanssa, jolla on
tulevaisuus. Mutta Dorothy sanoo, että yksi palettitanssijatar ei
koskaan mene ulos kaipaamatta niitä muita seitsemäätoista. Ja ainoa
syy valintaansa, minkä Dorothy saattoi tietää, oli se, ettei hän ikinä
ollut kuullut englantilaisten tyttöjen niin hyvin puhuvan. Niinpä hän
kuunteli tätä englantilaista palettia tuntikausia perätysten eikä
koskaan lakannut ihmettelemästä.

No, eräänä aamuna Charlie Breene lopuksikin saapui New Yorkiin.
Sitten hän vei Dorothyn puoliselle, ja sitten hänen täytyi rientää
heidän maakartanolleen isänsä luo, joka oli kovin, kovin huonona
keuhkotulehduksessa. Mutta hän pyysi Dorothylta anteeksi ja lupasi
palata kello kymmeneltä illalla saattaakseen hänet kutsuihin, jotka oli
hänen kunniakseen järjestetty.

Mutta harjoitusten päätyttyä ei Dorothy mennyt huoneeseensa
levähtääkseen ennen kutsuja, vaan otti autopussin kahdeksantoista
tyttö toverinsa kanssa ja lähti Coney Islandiin. Ja siellä hänellä
oli niin hauskaa käydessään kaikissa sirkushuveissa, että hän unohti
katsoa kelloa. Ja hän palasi vasta kahdentoista jälkeen hotelliin,
jonka seurustelutuvassa Charlie Breene oli odotellut kaksi tuntia ja
hermostunut siihen määrin, että oli vähällä kirkua. Ja lopuksi hän
saattoi Dorothyn hienoon illatsuun, joka oli täynnä kaupanvälittäjiä
ja veikeitä tyttöjä iltapuvuissa, ja hänellä itsellään oli isot
reiät sukissaan, kun oli liukunut alas "paholaisen luisua" pitkin ja
nyrjähdyttänyt lanteensakin melkein ihan sijoiltaan.



Yhdeksäs luku


No, Dorothy aloitti toimintansa koomillisessa teatterissa, ja Charlie
Breene rakastui tavallista hurjemmin. Niinpä hän eräänä iltana otti
Dorothyn pitkälle ajelulle Keskuspuiston ympäri suljetussa autossa ja
kysyi, mitä hän nyt halusi tehdä. Mutta Dorothy ei kuulu halunneen
tehdä mitään muuta kuin päästä ulos autosta, koska Dorothy kuuluu
temppuramentiltaan siihen viileään tyyppiin, jonka mielestä kaksikin
henkilöä usein on ihmisjoukko. Mutta Dorothy ei tahtonut loukata
Charlien tunteita, minkä vuoksi hän turvautui pieneen hätävaleeseen.
Tarkoitan, että hän sanoi olevansa vallan kiihkeä katolinen eikä voinut
tehdä mitään, mikä olisi voinut saada katolisen papin kohottamaan
kulmiaan rippituolissa.

Ja kun Charlie sai tietää, ettei Dorothy ollut ainoastaan puhdas, vaan
uskonnollinenkin, niin hänen rakkautensa muuttui kunnioittavaksi ja
hänen ajatuksensa alkoivat miettiä avioliittoa. Hän meni siis äitinsä
luo ja haasteli varsin pitkälti avioliittokysymyksestä ja siitä
ihmeellisestä tytöstä, joka oli sattunut hänen elämänsä polulle.

Ja Charlie Breenen äiti kuului aina hartaasti toivoneen, että hän
menisi naimisiin, vakaantuisi ja juopottelisi omassa kodissaan eikä
yökerhoissa, missä jokainen näki hänen häpäisevän perheen vanhaa
nimeä. Mutta rouva Breenen ja Charlien valinta ei koskaan näkynyt
osuvan samaan tyttöön. Sillä rouva Breene antoi etusijan tytölle
nimeltä Muriel Devanant, jonka esivanhemmat olivat liikkuneet samoissa
seurapiireissä kuin heidänkin. Ja Murielista olisi tullut ihanteellinen
vaimo, koska hän ei välittänyt nuorukaisista, vaan vietti kaiken
aikansa tyttötoveriensa seurassa. Mutta _minä_ luulen sittenkin, että
Murielilla tosiaan oli hiukan tunteita nuorukaisia kohtaan lopultakin,
koska hänen valitsemansa tyttötoverit aina muistuttivat poikia
mahdollisimman paljon. Hän oli kuitenkin halukas jännittämään hermojaan
ja menemään naimisiin Charlien kanssa tämän rahojen vuoksi.

Mutta pääsyy, miksi rouva Breene halusi Murielia miniäkseen, oli se,
että tämä seurapiireissä aina osasi menetellä oikein oikealla ajalla.
Mutta Charlie selitti äidilleen, että oikea menettely oikealla ajalla
seurapiireissä oli nautintorikasta vain siinä tapauksessa, että siitä
nautti. Mutta jollei nauttinut, oli se vain tyhjää pettävää varjoa,
minkä vuoksi hän mieluummin nai Dorothyn kaltaisen tytön. Ja vihdoin
rouva Breene tuli kovin makoiseksi ja sanoi Charlielle, että hänen
hartain toivonsa olikin, että tämä naisi sydämensä valitun. Hän käski
siis pojan ensin tuoda Dorothyn kotiin antaakseen koko perheelle
tilaisuuden häneen tutustua.

Sillä vaikka rouva Breene onkin perin aristoraattinen, kuuluu hän
mielipiteiltään olevan varsin vapaamielinen niin varakkaaksi rouvaksi.
Ja hän haluaa aina kutsua jonkun kotiinsa, mikäli tämä jotakin
_hommailee_, ja saatuaan hänet sinne koettaa aina saada vieraansa
tuntemaan itsensä melkein yhtä tärkeäksi kuin hienoston ihmiset, joiden
ei _tarvitse_ tehdä mitään ollakseen huomattavia.

Ja milloin vain Charlie rakastui silmittömästi johonkuhun teatterin
uuteen tyttöön, halusi rouva Breene aina, että hän toisi neitosen
kotiin. Ja kun hän sai hänet sinne, oli hän hyvin, hyvin herttainen ja
johti hänet keskusteluun kirjallisuudesta ja musiikista ja taiteesta,
joten Charlie näkisi, kuinka hyvin hän sopisi sellaiseen sivistyneeseen
ympäristöön. Mutta joka kerta, kun rouva Breene sen teki, näkyy aina
jotakin kohtalollista tapahtuneen. Sillä kun äiti oli suoriutunut
teatteritytöstä, päätti Charlie aina ajatella toiseen kertaan ennenkuin
kutoisi romaanin moisen tytön ympärille.

No niin, rouva Breene halusi niin hartaasti tavata Dorothya, että hän
pyysi Charlieta tuomaan hänet heidän kotiinsa perhepäivällisille.
Ja kun perhe olisi ehtinyt vieraaseen oikein tutustua, kutsuisivat
he kaikki seuratuttavansa päivällisen jälkeen tapaamaan häntä
seurapiirillisesti. Ja tehdäkseen yhdessäolon hilpeämmäksi hän oli
tilannut jousikvartetin esittämään jotakin perhemusiikkia. Sillä rouva
Breene sanoi, että koska Dorothy oli soitannollisessa teatterissa,
rakastaisi hän epäilemättä jousikvartettia. Mutta eihän rouva Breene
tiennyt, että jousikvartetissa on tuskin mitään, mikä tehoo Dorothyn
kaltaiseen tyttöön. Mutta Charlie on sellainen herttainen poika, että
hän piti äitinsä tuumaa ihan ihastuttavana.

No, saapuessaan Breenen vanhaan perhetaloon Kuudennen Avenuen varrelle
pitäisi tytön tuntea, että hän on menossa johonkin. Sillä siellä on
vieras opastettava kolmesta eri ovesta, ja ensimmäiset kaksi ovat
_raudasta_. Mutta kun Charlie saattoi Dorothyn niiden lävitse, niin ei
Dorothy osannut muuta ajatella kuin että Breenen perhe oli varannut
itselleen kolme eri tilaisuutta heittääkseen hänet ulos, ja hän alkoi
menettää itsevarmuuttaan.

Mutta kun he olivat jättäneet taakseen kolmannen oven, ryhtyi
hovimestari saattamaan heitä pitkän, onton käytävän kautta, jota
elävöittämässä ei ollut muuta kuin joitakuita fajanssisia norsunpentuja
luonnollisessa koossa, mikä sai Dorothyn tuntemaan itsensä vieläkin
vähäpätöisemmäksi. Mutta lopuksi he saapuivat vanhaan perhekirjastoon
ja siellä istui sähkölampun alla Charlie Breenen isä. Mutta Dorothy
sanoo, että kaiken tuon jännityksen jälkeen Charlien isä ei ollut
mikään erikoinen huippukohta. Tarkoitan, että hän on sen lajin
herrasmies, joka ei elämässään koskaan ole tehnyt mitään tähän tai
tuohon suuntaan. Ja Breenen perhe osoitti häntä aina esikuvana
Charlielle siitä, mitä hän voisi jättää tekemättä, jos hän vain
keskittäisi siihen ajatuksensa.

No, Dorothy katsasti herra Breeneä ja alkoi tuntea olonsa hiukan
paremmaksi. Ja herra Breene sanoi Dorothylle olevansa mielissään,
kun hänet tapasi, sillä joku oli kerran viisi vuotta sitten vienyt
hänet huvinäytelmään, eikä hän tosiaan voinut muistaa milloinkaan
nauttineensa niin nautintorikasta iltaa. Silloin Dorothy avasi suunsa
ja sanoi: "Jos herra Breenestä siltä tuntuu, niin miksette tämän pitkän
väliajan jälkeen yritä mennä sinne uudestaan?" Ja herra Breene sanoi,
että se oli tosiaan mainio tuuma, ja ihmetteli, ettei hän koskaan ennen
ollut tullut sitä ajatelleeksi.

Ja hänen ihmetellessään astui rouva Breene huoneeseen. Ja rouva
Breene oli Dorothya kohtaan tosiaan enemmän kuin herttainen, sillä
hän haasteli ihan kuin Dorothy olisi ollut hänen vertaisensa. Ja
ensiksi hän tiedusti Dorothyn mielipidettä joidenkuiden antiikkisten
klassillisten kirjojen alkupainoksista, joita heillä oli kirjastossaan.
Ja kun rouva Breene kysyy jonkun mielipidettä, on hän aina kyllin
kohtelias odottaakseen vastausta. Mutta Dorothylla ei ollut vastausta
kielellä, ja ilmakehä alkoi vallan jännittyä. Tarkoitan, että Dorothy
ei tunne tarpeeksi ihmistapoja tietääkseen, että aina kun tyttö hoksaa,
ettei hänellä taida olla mitään sanottavaa, niin on parasta pyytää
lasillinen vettä. Ja vesilasillisen pyytäminen paikassa, jossa sen
hankkiminen on vallan hankalaa, olisi saanut Dorothyn tuntemaan itsensä
vallan tärkeäksi.

No, kun rouva Breene huomasi, että Dorothy oli niin nolostunut kuin
kirjastossa voi nolostua, kutsui hän hänet taidekokoelmaan näyttääkseen
hänelle taulun, jonka vastikään oli ostanut kuuluisalta espanjalaiselta
taiteilijalta nimeltä Zuluago. Ja rouva Breene pyysi Dorothya
silmäilemään sitä tarkasti ja sitten sanomaan hänelle, mitä hän
ajatteli sen "kierrekuurosta". No, Dorothy ei siitä asiasta oikeastaan
ymmärtänyt hölynpölyä, mutta sai äkkiä loistavan päähänpiston ja
kysyi Charlielta, mitä _hän_ siitä ajatteli. Ja Charlie avasi suunsa
ja sanoi: "Minä en jukoliste tiedä, mitä se on." No, tietenkin se
sai rouva Breenen näyttämään varsin vähäpätöiseltä, että joku, joka
oli hänen poikansa, oli niin sivistymätön. Hänellä ei siis tosiaan
ollut muuta neuvoa kuin purra huultaan. Mutta Dorothya kohtaan hän
kävi entistä maireammaksi ja sanoi järjestäneensä hänelle pienen
yllätyksenkin. Ja se yllätys oli sellainen, että hän oli kutsunut
Jefferson Breenen, Charlien kuuluisan sedän, joka ei ole ainoastaan
koko Breenen suvun pää, vaan aikansa huomatuimpia amerikkalaisia,
tulemaan päivälliselle Dorothya katsastamaan.

No, sillä välin kun he odottivat Jefferson Breenen saapumista Dorothya
katsastamaan, astui sisälle kuuluisa tiputantti Muriel Devenant ja
katsasti. Ja Muriel näytti heti alusta ihastuvan Dorothyyn, sillä
hän tervehti tätä aivan sydämelliseen sävyyn ja puristi Dorothyn
kättä niin lujin ottein, että Dorothy sanoo sen muistuttaneen hänelle
kotiin ikävöivää hirveä, joka tapaa jonkun looshiveljensä vieraan maan
ilmanalassa. Mutta Dorothyn menettely oli mitä syvintä epäkulduuria.
Sillä hän väisti Murielia itsepuolustusasennossa ja alkoi silmillään
etsiä uloskäytävää. Ja vihdoin Charliekin huomasi hänen hämminkinsä,
vei hänet syrjään ja kysyi, vaivasiko häntä mikään. Ja Dorothy sanoi:
"Ei se mitään sellaista ole, mitä ei pommi voisi selvittää." Mutta
Charlie ei tajunnut, mihin hän tähtäili. Ja hän alkoi katsoa Dorothya
kieroon.

No, lopuksi tulikin päivällisaika, ja rouva Breene sanoi, etteivät
he odottaisi herra Jefferson Breeneä, sillä kun herrasmiehellä on
kansakunnan asiat taskussaan, saattaa hän hyvinkin myöhästyä millä
hetkellä tahansa. Sitten rouva Breene saattoi heidät viiden, kuuden
isokokoisen salin läpi, joissa oli varsin liukkaat lattiat ja pieniä
armenialaisia mattoja, ja Dorothy sanoo, että ainoa ero hänen ja jään
yli kulkevan Elizan välillä oli, että rouva Breene oli unohtanut tilata
verikoiria.

No, Dorothy sanoi, että he vihdoin saapuivat vanhaan tammiseen
ruokasaliin, jossa Dorothy sanoi hänen kunniakseen katetun pöydän ihan
muistuttaneen hautajaisia. Ja juuri kun he istuutuivat aterioimaan,
astui mahtava Jefferson Breene itse sisälle. Mutta kun hän tuli
huoneeseen, havaitsi Dorothy, että hän oli tuon herran jo ennenkin
tavannut erään Gloria-nimisen tytön huoneessa teatterissa, sillä
erotuksella vain, että hän Glorian huoneessa käytti salanimeä Jones. Ja
kun Jefferson Breene esitettiin Dorothylle, niin mies tosiaan suuresti
hämmästyi. Mutta hän ei näkynyt haluavan mainita heidän aikaisemmasta
tuttavuudestaan perheen keskuudessa, vaan luki sensijaan pöytärukouksen.

Ja sitten päivällistä syödessään Jefferson Breene jutteli Dorothylle
ihan tuttavallisesti nykyaikaisen elämän varjopuolista ja johti
keskustelun lopuksi siihenkin, että hän oli tavannut Dorothyn Glorian
huoneessa. Ja sitten hän selitti Dorothylle mielenkiintonsa Gloriaan
johtuvan siitä, että hän tahtoi auttaa tyttöä joutumasta pahoille
teille. Sillä hän sanoi uskovansa sellaiseen teoriaan, että jos
herrasmiehet toimittaisivat tytöille kalliita asuntoja, autoja ja
jalokiviä palkkioksi siitä, että nämä _karttoivat_ vääriä tekoja,
eivätkä päinvastaisessa tarkoituksessa, niin maailma olisi todellakin
parempi kuin nyt. Hän kertoi siis Dorothylle, että juuri niin hän
menetteli Gloriaa kohtaan. Mutta Dorothy tukki suunsa, koska hän sanoo,
että sitä ainoata vastausta, jonka hän sille vanhalle käelle olisi
keksinyt, ei olisi sopinut lausua julki hienostuneessa kodissa.

Ja sitten rouva Breene alkoi kysellä Dorothylta teatterityttöjen
elämäntapoja. Sillä rouva Breene näkyi olleen niin vapaamielinen, ettei
hän häikäillyt kuulla elämästä kuinka paljon tahansa. Mutta Dorothy
sanoo rouva Breenen olettaneen, että koomillisen teatterin tytöt olivat
kuin punamuurahaisia, eikä Dorothy tiennyt kylliksi punamuurahaisista
vastatakseen hänen kysymyksiinsä. Sitten Dorothy yritti vihjaista
Charlielle, että tämä keksisi nopean verukkeen lähteä ulos heti kun
päivällinen oli syöty. Mutta Charlie ei ymmärtänyt hänen merkkiään,
koska hän näkyi luulevan, että he olivat järjestäneet Dorothylle
hauskan illan.

Sitten päivällinen oli tuskin päättynyt, kun jousikvartetti saapui. Ja
sitten alkoi seuraelämän ihmisiä tipahdella sisälle soitto-ohjelmaa
kuuntelemaan. Ja rouva Breene oli niin herttainen Dorothya kohtaan,
että valitsi suuritittelisimmät aristoraatit esitelläkseen heille
Dorothyn, vaikkei Dorothy tiennyt, miksi heitä oli puhuteltava.
Mutta sensijaan että olisi ottanut tilaisuudesta vaarin ja hankkinut
itselleen ystäviä Dorothy salli vain jokaisen nähdä hänen kurjuutensa.
Ja se ilme, joka tulee Dorothyn kasvoille, kun hän on kärsimäisillään
enemmän kuin mitä hän voi kestää, melkein saa ihmiset luulemaan häntä
kierosilmäksi. Niinpä seurapiirien ihmiset alkoivatkin jättää Dorothyn
ankarasti yksikseen. Ja rouva Breene askarrutti Charlieta käskemällä
hänen asettaa pieniä kullattuja tuoleja yltympäri salin, joten hän ei
ehtinyt Dorothyn pakeille ja pitämään hänelle seuraa. Ja joka kerta,
kun hän vilkaisi salin poikki Dorothyyn, istui tämä ypöyksin ja näytti
ihan epäpopulaarilta, perin sopimaton ilme kasvoillaan. Ja minä tosiaan
pelkäänkin, että Charlie alkoi ihmetellä.

Lopuksi sitten rouva Breene astui lattian poikki Dorothyn luo ja sanoi
hänelle, että hänen tulisi hymyillä, riemuita ja yhtyä keskusteluun.
Mutta Dorothy ei osaa ponnistella ja hymyillä susiteessä niinkuin
meidän muiden on tehtävä. Ja lopuksi jousikvartetti alkoi soittaa
jotakin, mitä ohjelmassa sanottiin Bachin fuukaksi, ja Dorothysta alkoi
tuntua vielä pahemmalta.

Mutta nyt alkoivat rouva Breenen omat vastukset. Sillä rouva Breene
ei voinut millään pelillä saada niitä musiikin harrastajia pysymään
hiljaa. Heti kun hän oli saanut yhden kuuntelijaryhmän hillitsemään
kielensä, alkoi toinen ryhmä toisaalla salissa supatella keskenään. Ja
rouva Breenen täytyi tungeskella kaikkien kullattujen tuolien välitse
ja kuiskata heille: "hst, hst!"

Mutta sitten alkoivat musiikinharrastajat salissa jälleen meluta. Ja
rouva Breene yritti hillitä heitä etäämpää. Mutta se oli tosiaan kuin
veden kaatamista hanhen selkään. Hänen täytyi siis tungeksia takaisin
kaikkien kullattujen tuolien välitse hillitäkseen heitä jälleen siellä
salin puolella. Ja hänen täytyi ponnistella kuin troijalaisen, silti
mihinkään tositulokseen pääsemättä. Ja jousikvartetti alkoi mulkoilla
yhä synkemmin.

Ja lopulta tilanne kävi vielä pahemmaksi. Sillä joku huomasi, että
hovimestari järjesteli samppanjalaseja kirjastossa. Ja sitten alkoi
todellinen kansanvaellus sinne päin, kunnes salissa ei ollut jäljellä
kuin neljä henkilöä, nimittäin jousikvartetti. Ja rouva Breene melkein
kiivastui. Ja hän ryntäsi kirjastoon, mutta hänen sinne päästyään se
oli sullottu ovea myöten täyteen musiikinharrastajia. No, vihdoin
hänen onnistui tunkeutua joukon lävitse, ja hän sanoi heille, että
samppanjapulloja _ei_ avattaisi ennenkuin soitannollinen ohjelma oli
suoritettu, joten heidän oikeastaan olisi parasta tyytyä kuuntelemaan
jousikvartettia. Niin hän työnsikin heidät kaikki ulos ja lukitsi oven,
ja he päättivät lopuksi mennä takaisin saliin ja olla hiljaa. Mutta
rouva Breene ei tiennyt, että eräs vieraista tuli teljetyksi kirjastoon
hovimestarin ja kaiken sen samppanjan kera. Ja se sinne teljetty vieras
oli tietenkin Dorothy.

Ja hovimestari ja Dorothy kuuluivat heti alkaneen tulla tuttaviksi.
Sillä hovimestari itse oli ihan bolsheviikkisessa mielentilassa,
koska se olisi oikeastaan ollut hänen vapaailtansa. Ja hän kuului
olleen saksalainen hovimestari, joka rakasti musiikkia ja senvuoksi
oli ostanut itselleen oopperapiletin Lohengryyniin. Mutta tietenkin
hänen täytyi jättää se sikseen. Eikä hän voinut edes kuunnella
jousikvartettia, koska kirjaston ovi oli täytynyt sulkea vieraiden
käyttäytymisen vuoksi. Siksipä hän näkyi ajattelevankin, että tässä
maailmassa on musiikin kuunteleminen ainoastaan varakkaille suotu
etuoikeus. Ja niin hän ja Dorothy ottivatkin ryypyn unohtaakseen
huolensa.

No, samppanja on parasta laatua, minkä vuoksi he kaatoivat lisää,
ja ennenkuin Dorothy muuta tiesikään, alkoi hän tulla hilpeämmäksi
ja tunsi voivansa paremmin. Ja Dorothy sanoo, että sitten kun
jousikvartetti oli suoriutunut ohjelmastaan, oli hän päässyt tilaan,
jossa hän oli niin onnellinen kuin ikinä kala vedessä. Niinpä hän
lähtikin kirjastosta ja palasi vierasjoukon välitse saliin, hymyillen
oikealle ja vasemmalle ja tervehtien herttaisesti ihmisiä, joille ei
häntä ollut esiteltykään.

No, kun Dorothy pääsi saliin, niin hän kuului ryhtyneen tanssimaan
joitakin uusia askeleita, joita oli teatterissa oppinut. Tarkoitan,
ettei kukaan ollut häntä ollenkaan pyytänyt, mutta ihmeellistä kyllä,
sensijaan että jokainen olisi närkästynyt, olivat kaikki mielissään.
Ja he alkoivat taputtaa käsiään. Ja sitten Dorothy päätti laulaa
muutamia koomillisia laulunpätkiä, jotka joku tytöistä oli sepittänyt
heidän oman pukuhuoneensa seinien sisälle ja jotka eivät olleet
aiotut laulettaviksi edes teatterissa, saatikka salongissa. Mutta ne
musiikinharrastajat eivät suinkaan suuttuneet, vaan ihastuivat yhä
enemmän ja alkoivat tunkeutua takaisin saliin niin lukuisasti, että
jousikvartetilta, joka ponnisteli päästäkseen sieltä ulos, melkein
murskattiin shello.

Ja Dorothysta tuli koko seuran sielu. Charlie Breene seisoi ylpeänä
vieressä ja katseli häntä lemmenliekki silmissään. Ja rouva Breenen
täytyi lopuksi astua esille ja tarttua Dorothyn käsikynkkään
pysähdyttääkseen hänet. Sillä hän sanoi vierailleen, etteivät he
saaneet sallia sen rakkaan lapsen uuvuttaa itseään liiaksi.

Sitten Dorothy alkoi jättää hyvästi emännälleen, ja monetkin vieraista
kerääntyivät yhä hänen ympärilleen kuuntelemaan, koska Dorothy oli
saavuttanut vähän mainetta "seuran hauskuuttajana". Siksipä rouva
Breene oli Dorothylle tosiaankin enemmän kuin herttainen ja tarttui
Dorothyn käteen ja näkyi haluavan pitää pienen keskustelunkin.
Mutta Dorothy ei voinut ymmärtää, mitä hän sanoi, koska rouva
Breene ei kuulemma voinut hillitä itseään puhumasta ranskaa.
No, Dorothy oli kylläkin oppinut muutamia meksikolaisia sanoja
ollessaan Etelä-Kaliforniassa, joten Dorothy antoi hänelle takaisin
meksikonkielellä. Mutta Dorothyn ei olisi tosiaan tullut puhua
meksikoa sellaiselle hienostuneelle seurapiirien johtohenkilölle
kuin rouva Breene on, koska tuskin kukaan seurapiirien johtaja osaa
meksikonkieltä, ja Dorothy oli niin syvästi tietämätön, ettei hän
tiennyt, että meksikonkielellä haasteleminen on merkkinä perin huonosta
sivistyksestä silloin, kun puhetoveri ei ymmärrä meksikonkielestä
hajuakaan.

No, lopuksi Dorothy käski meksikonkielellä rouva Breeneä "menemään
sinne, missä Turkinpippuri kasvaa", ja sitten hän tarttui Charlien
käsivarteen ja kumarsi itsensä ulos. Ja kaikkein viimeiseksi hän näki,
että rouva Breene seisoi Dorothya ihailevien vierattensa keskellä,
narskutellen hampaitaan ja sanoen Charlielle, että hänen pitäisi tuoda
pikkuystävänsä taloon joskus toistekin.

Ja kun he sitten pääsivät ulos, oli Charlie seitsemännessä taivaassa,
koska se oli ensimmäinen kerta, kun hänen äitinsä oli siihen määrin
hyväksynyt jonkun teatteritytön, että oli pyytänyt häntä tulemaan
jälleen. Ja jokainen muukin oli niin ihastunut Dorothyyn, että Charlie
oli kovin, kovin ylpeä. Ja niin hän pyysi Dorothya morsiamekseen.

Mutta Dorothy oli tapansa mukaan epäluuloinen. Sillä hän oli saanut
päähänsä sen ajatuksen, että rouva Breenen innostus oli teennäistä
ja voisi raueta, kun seisottaisiin alttarin edessä. Senvuoksi hän
pyysi Charlielta ajatusaikaa miettiäkseen ehdotusta. Mutta Dorothy
sanoo, että häntä oikeastaan viehätti sellainen ajatus, että hän voisi
vastata rouva Breenen vieraanvaraisuuteen kutsumalla _hänet_ heidän
hääaamiaiselleen. Minusta siis Dorothynkin kaltainen tyttö voi joskus
saada hauskan päähänpiston.



Kymmenes luku


No, Dorothy alkoi miettiä asiaa joka puolelta. Mutta Charlie ei
tosiaan ollut sellainen herrasmies, joka tehoo hänenlaiseensa tyttöön.
Sillä Charlie kulutti kaiken aikansa kertomalla hänelle, että hän
oli ihmeellinen ja ettei hän itse ollut yhtään mitään. Ja Dorothy
taas pitää herrasmiehistä, jotka luulevat, ettei mikään muu ole
ihanteellista kuin he itse, ja antavat hänenkin sen tietää. Ja jos ne
lisäksi odottavat häneltä lahjoja, niin hänen ihailunsa on täydellinen.
Mutta Charlie kulki väärää polkua hänen sydämeensä ja lähetteli hänelle
ryöppynä kämmekkäitä ja suloisia lemmenlehtisiä, kirjoittaen aina
jotakin runollista niinkuin: "Oi, sinä ihmeellinen tyttö!" Ja sitten
Dorothy päätteli, ettei Charlie ollutkaan kovin älykäs, sillä miksi hän
muutoin olisi pitänyt hänen kaltaistaan tyttöä ihmeellisenä?

No, siihen aikaan herra Ziegfield sähkötti Portlandiin Oregoniin,
tilaten sieltä soittokunnan nimeltä Hendersonin Jazzikuoro, joka
oli kehittynyt kotiseutunsa maaperällä ja tullut kuuluisaksi. Tämä
jazzikuoro siis vihdoin saapui New Yorkiin, ja herra Buck toimitti
heidät teatteriin. Ja Hendersonin soittokunnassa oli saksofonin
soittaja nimeltä Lester, joka sai ainoastaan kuusikymmentäviisi
dollaria viikossa. Ja siitä johtui, että hän ryhtyi lainailemaan.

Minusta tosiaan tuntuu, ettei minun ole pantava paperille, mitä
tapahtui, kun Dorothy tottui lainaamaan rahoja Lesterille. Sillä
samaan aikaan, kun miljoonamies tavoitteli hänen kättään, täytyi hänen
rakastua saksofonin soittajaan. Ja ainoa hyvä syy, minkä hän saattoi
muistaa, oli se, että tuo mies soitti saksofoonia jumalallisesti, sillä
hän se oli, joka pitkin voihkimisin esitti Sinisten soolo-osat. Ja
minä tosiaan luulen, että saksofoni tekee tytön mielen romantilliseksi,
jollei hänellä ole aika paljon tahdonvoimaa.

Ja Dorothy alkoi lopulta tuoda pukimiaan sivukomeroihin ja vaihtaa
niitä siellä ystävällisen näyttämöpalvelijan avulla, niin että hän
saattoi katsella saksofonin soittajaa. Eikä hänen mieleensä juolahtanut
koskaan edes hymyillä Charlie Breenelle, joka maksoi kaksikymmentäkaksi
dollaria jok'ikinen ilta eturivin paikasta.

Mutta oikeastaan kaikki mitä Dorothy ja saksofonin soittaja voivat
tehdä, oli tuijottaa toisiinsa komeroista, koska soittokunta lähti
teatterista suoraan Momartiin lopuksi iltaa. Ja kun he olivat
soittaneet Momartissa, menivät he kotiin hiukan nukkumaan, jotta voivat
nousta ja soittaa Ritzissä puolisella ja teetarjoilussa.

No, joka päivä Dorothy salli Charlie Breenen viedä hänet Ritziin
puoliselle ja teelle. Ja joka ilta hän myöskin meni Breenen kanssa
Momartiin illalliselle. Ja se oli tosiaan pateettista, koska Charlie
luuli Dorothyn vähitellen alkavan sietää häntä aika paljon. Eikä
hän laisinkaan aavistanut, että se oli vain siksi, että Dorothy ja
saksofonin soittaja voisivat töllistellä toisiaan. Mutta Charlie on
sellainen herttainen poika, ettei hän koskaan näy panevan merkille,
mitä tapahtuu, silloinkaan kun hän ei juo. Ja juopotellessaan hän
huomaa vielä vähemmän.

Ja lopuksi erään illan esityksessä Dorothy ja saksofonin soittaja
tapasivat toisensa sivukomerossa, ja hän kertoi Dorothylle olevansa
kyllästynyt elämäänsä jazzikuorossa, kun ei ollut ketään oikein
hyvää ystävää. Niin hän teki Dorothylle aloitteen, ja toinen asia
johti toiseen, kunnes hän pyysi Dorothya avioliittoon ja viettämään
joutoaikansa emännän hommissa. Niinpä Dorothy päätti kysyä neuvoa
kahdelta tyttötoveriltaan. Toinen niistä oli palettityttöjen johtaja,
ja toinen oli Gloria, Jefferson Breenen ystävätär.

Ja Gloria varoitti Dorothya sanoen, että oli kohtalokasta mennä
naimisiin saksofonin soittajan kanssa ensin suomatta itselleen
tilaisuutta häneen kyllästyä. Ja hän sanoi Dorothylle, että oli kovin,
kovin epäviisasta sivuuttaa Charlie Breene, koska pahin, mitä voisi
tapahtua, olisi avioero eläkkeellä.

Mutta palettityttöjen johtaja oli täynnä romantiikkaa, niinkuin näkyvät
olevan kaikki tytöt, joilla ei ole ollut tilaisuutta tavata monia
herrasmiehiä. Niinpä hän kehoitti Dorothya ottamaan sydämensä valitun.

Eikä minun tarvitse mainitakaan, kumman tyttö toverinsa neuvoa Dorothy
kuunteli. Sillä hän valikoitsi saksofonin soittajanpa he tuumivat
matkustaa Jersey Cityyn sunnuntaina vihityttääkseen itsensä siellä.
Ja Dorothy pyysi Charlie Breeneltä hänen autoaan lainaksi, muttei
tullut hänelle maininneeksi, mihin sitä käytettäisiin. Ja hän kutsui
palettityttöjen johtajan ja herra Hendersonin mukaan todistajiksi.

Ja sitten Dorothy kerran elämässään alkoi todella aavistella tekevänsä
väärin. Sillä matkalla Jersey Cityyn hän ensi kertaa oikein näki
Lesterin kirkkaassa päivänvalossa, ja Dorothy sanoo havainneensa,
että mies oli löytänyt jonkun paikan New York Cityssä, jossa osattiin
leikata tukka oregonilaiseen malliin. Ja mitä lähemmäksi Jersey Cityä
tultiin, sitä vaikeampi oli Dorothyn käsittää, miksi hän oli näin
menetellyt. Mutta oli liian myöhäistä perääntyä, koskei hän tahtonut
tärvellä iltapäivää tanssijatarten johtajalta ja herra Hendersonilta,
nämä kun tahtoivat kaikin mokomin päästä häihin. Niinpä Dorothy täytti
sopimuksensa.

No, sinä iltana Dorothy oli kutsunut vieraita illatsuun, ja Charlie
oli kuluttanut koko päivän ajamalla autolla isänsä maakartanosta
samppanjaa noutamassa. Ja kun Dorothy oli maistellut samppanjaa, alkoi
hän katsella Lesteriä paremmassa valossa. Ja hän nouti makuuhuoneesta
Lesterin, joka yritteli sepittää sähkösanomaa ilmoittaakseen uutisen
"Portland Oregonianille" viittäkymmentä sanaa lyhyemmin, ja Dorothy vei
hänet seuran keskelle ja kertoi jokaiselle, kuka hän oli.

Silloin Charlie Breenen olisi voinut höyhenen varjollakin kaataa
kumoon. Ja se oli tosiaan haikeaa, koska hän ei tiennyt mitä tehdä.
Tarkoitan, ettei hän voinut turvautua juomiseenkaan, koska oli sitä
harjoittanut jo vuosikausia. Hän siis soitti Pallokerholle, että
aamulla ostaisivat hänelle lipun ensimmäiseen meren poikki lähtevään
laivaan. Ja sitten hän jätti hyvästi Dorothylle, toivotti hänelle onnea
ja sanoi saksofonin soittajalle, että jos tämä ikinä pikkusormellaankin
koskettaisi hiusta Dorothyn päässä muuta kuin hyväilläkseen, niin lain
nimessä hän joutuisi tekemisiin hänen kanssaan. Mutta kun Charlie
hoiperteli ulos ovesta, niin Dorothysta alkoi tuntua, ettei avioliitto
Lesterin kanssa tosiaan ollut varsin suuri saavutus sittenkään.



Yhdestoista luku


No, Dorothy asettui asumaan Lesterin kanssa, ja hänellä oli tilaisuus
kuunnella miehensä haastelua. Ja silloin hän kuului saaneen selville,
että tämä oli aloittanut uransa elämässä onnipussin kuljettajana. Ja
hän oli postitse oppinut soittamaan saksofonia kirjevaihtokoulussa
tullakseen soittokunnan sieluksi. Mutta hänen aivoissaan liikkuivat
vielä onnipussin kuljettajan ajatukset, ja vaikka hän alati haasteli,
sanoi hän tosiaan niin vähän, että Dorothyn lopuksi täytyi pyytää
häntä säästämään keuhkojaan saksofonilleen. Ja sitten alkoi heidän
välillään singahdella muutakin, kuten raskaita rautakoristeita
ja fajanssista tehtyjä tuhkakuppeja, ja Dorothy alkoi tosiaan
kummeksia, olikohan avioliitto erehdys. Mutta Dorothy harkitsi asiaa
ja päätti vihdoin yrittää häntä sietää, koska hän kerran oli New
Jerseyssä lutherilaiselle papille luvannut niin tehdä joko myötä- tai
vastenmielisesti.

Ja sitten Dorothy muisti rakastuneensa häneen hänen soittaessaan
saksofonia, minkä vuoksi hän pyysi miestänsä tuomaan saksofoninsa
kotiin sunnuntaina, jotta he voisivat viettää soitannollisen iltapäivän
ja Dorothy kenties rakastuisi häneen uudestaan. Niinpä Dorothy
sunnuntain iltapuolella nousi keittämään hänelle varsin herkullisen
aamiaisen ja koetti olla tavallista enemmän niinkuin morsian. Ja
aamiaisen jälkeen mies otti esille saksofoninsa. Ja Dorothy pyysi
häntä soittamaan jotakin kaihoisaa, koska se teki Dorothyn aina
senttimantaaliksi. Mutta silloin kävi ilmi, että sellainen kaiho,
jota Lester soitti ollessaan ihan yksinään, oli liian lannistavaa
ihmiskorvien kuunneltavaksi. Ja silloin Dorothy oivalsi, mitä merkitsee
saksofonin puhaltajalle.

Dorothyn täytyi siis lopulta pyytää Lesteriä lakkaamaan. Mutta riita,
joka silloin nousi, oli vallan hurja, ja lopuksi Dorothy telkeytyi
makuuhuoneeseen ja soitti Western Unioniin pyytäen lähettämään
kaapelisähkösanoman Charlie Breenelle ja kysymään häneltä jonkun
lakimiehen nimeä, koska Dorothy oli päättänyt, että Lester oli hänelle
sopimaton. Ja Lester kuuli jokaisen sanan ja oli vähällä lyödä oven
pirstaleiksi. Mutta Dorothy tuli ulos kieltämään hänen vihjauksensa.
Ja sitten Lester löi Dorothya pienellä lampulla. Mutta Dorothy
sieppasi antiikin mannermaalaisen sotilaan muotoisen paistinvartaan
kannattimen ja voitti ottelun. Mutta sensijaan että hän olisi tähdännyt
paikkaan, jossa se ei olisi haitannut mitään, hän tietenkin osasi
miehen leukapieliin ja teki hänet melkein kykenemättömäksi saksofonia
soittamaan.

Sitten Lester meni vuoteeseen useaksi päiväksi, ja Dorothyn täytyi
häntä vaalia. Ja kun aviomies joutuu vaalittavaksi, niin ei hänestä
tositeossa ole mitään hyötyä.

Mutta riidan jälkeisenä päivänä Dorothy sai kaapelisähkösanoman Charlie
Breeneltä; siinä mainittiin eräs asianajaja nimeltä Abels ja luvattiin
vastata kaikista avioerojutun laskuista.

Ja sitten Dorothy meni herra Abelsin luo ja kertoi hänelle pulansa.
Mutta herra Abels kuului tienneen, että Charlie eli pienillä tuloilla,
jotka hänen perheensä hänelle myönsi. Ja hän tiesi, että Breenen perhe
ei kovinkaan riemastuisi siitä, että Dorothy saisi avioeron. Sillä
herra Abels on sellainen juristi, jota New Yorkin aristoraattiset
perheet toisinaan käyttävät, kun niiden pojat joutuvat sydämenasioihin
tyttöjen kanssa, jotka ovat heitä alempana. Ja niin hän kävi rouva
Breenen luona ja kysyi häneltä, ja rouva Breene suostui ja sanoi,
että hän maksaisi vielä suuremmat laskut, jos herra Abels olisi
_auttavinaan_ Dorothya avioeroon, mutta tositeossa pitäisi häntä kaikin
mokomin avioliiton pauloissa. Ja niin herra Abels alkoi harjoittaa
ammattiaan. Ja hän lähetti Charlielle kaapelisähkösanoman: "Älä tule
takaisin Amerikkaan. Yrittelen taaskin Lesterin kanssa. Älä viitsi
minulle sähköttää. Siitä on vain ikävyyksiä. (Allekirjoitettu) Dorothy."

No, Dorothy ihmetteli ihmettelemistään, miksei hän enää kuullut mitään
Charlielta. Mutta herra Abels rauhoitti hänet kertomalla, että rouva
Breene ja Muriel Devenant olivat matkustaneet laivalla Eurooppaan
ja Charlie oli päättänyt viipyä Pariisissa tavatakseen heidät. Ja
todistaakseen sen hän näytti Dorothylle vallan viileän sähkösanoman
Charlielta, jossa sanottiin: "Sanokaahan parhaat onnentoivotukseni
neiti Shawille. Odotan täällä äitiä ja Murielia. Terveiseni. Charles
Breene." Ja Dorothy tunsi itsensä vallan alakuloiseksi, sillä Charlie
oli sittenkin hänen ainoa ystävänsä, johon hän aina voi luottaa, tekipä
hän Charlielle mitä hyvänsä.

Ja sitten herra Abels sanoi Dorothylle, ettei hän tässä asiassa
oikeastaan mitään voinut, ennenkuin Lester oli tehnyt Dorothylle
jotakin, mikä New Yorkin valtiossa oli laitonta. Sillä ainoa
laittomuus, jonka new-yorkilainen voi tehdä vaimolleen, on ihailla
jotakuta tyttöä perheen ulkopuolella. Ja kun Lester jo kauan sitten
oli lakannut ihailemasta Dorothya, niin herra Abels sanoi Dorothylle,
että hän vain jättäisi Lesterin rauhaan, niin kyllä se ajanmittaan
järjestyisi. No, sitten Lester muutti hotelliin asumaan, ja kaikki
Dorothyn tyttötoverit väijyivät häntä, muttei hän näkynyt tekevän muuta
kuin loikoilevan vuoteessa ja lukevan, sillä työhön hän ei palannut.

Eikä Dorothy tiennyt, että herra Abels makseli Lesterille hiukan
verran rahoja, jotta tämä pitäisi avioliittosopimuksensa pyhänä. Ja
aikaa kului kulumistaan, eikä Lester vieläkään osoittanut mitään
merkkejä uskottomuudesta. Sillä hän näkyi vain loikoilevan vuoteessa ja
lueskelevan _Saturday Evening Postia_.

Mutta lopuksi herra Abelsille tuli vaikeuksia. Sillä Lester alkoi
kummeksua, mitä kaikki nuo rahat hyödyttivät, kun häntä vartioitiin
kuin haukkaa eikä hän saanut seurustella kenenkään kanssa kolmannen
henkilön katselematta päältä salapoliisin muodossa. Ja sitten hän
alkoi hermostua. Ja sitten hän sätti herra Abelsia käyttäen pahoja
sanoja, osoittaen kiittämättömyyttä ja uhaten kertoa. Mutta tiesihän
herra Abels, ettei se todella ollut kiittämättömyyttä, vaan ainoastaan
Lesterin hermoja, ja lopuksi hän saikin hyvän ajatuksen. Ja hän lähetti
noutamaan erään tuntemansa hermolääkärin, jotta se hermolääkäri
rauhoittaisi Lesteriä. Ja tämä hermolääkäri tutki Lesterin ja määräsi
hänelle kokaiinia ja taas kokaiinia. Ja se tyynnytti hänet. Ja siitä
lähtien Lester alkoi olla herra Abelsille todellisena lohdutuksena.
Sillä hänestä kehittyi todellinen kotikarhu, joka ei koskaan näkynyt
haluavan mennä pirtistä pihalle.

Mutta eräänä päivänä Dorothy oli tulossa ulos teatterista matineen
jälkeen Glorian kanssa, ja he tapasivat tutun pojan, jonka nimi Claude
ja joka ennen oli ollut kuorossa, mutta oli suorastaan tärvellyt
koko uransa sillä, että oli tottunut käyttämään kokaiinia. Ja Claude
seisoskeli aina näyttämön ulkopuolella pyytäen tytöiltä dollarin
taskuvippiä. Ja kun Dorothy näki hänet, avasi hän tavan mukaan
käsilaukkunsa. Mutta Dorothyn suureksi hämmästykseksi Claude sanoi,
ettei hän tarvinnut sitä dollaria ollenkaan, koska hän sai kaiken
tarvitsemansa "aineen" ilmaiseksi. Ja hän oli kukkuroillaan uutisia.
Sillä hän sanoi Dorothylle: "Mitä luuletkaan? Minä tapasin sinun
aviomiehesi Kuudennella Avenuella, rakkaani, ja hänestä on tullut
vakituinen _käyttäjä_!"

Silloin Dorothy ihan hämmästyi, sillä kokaiini on kallista, ja jos
Lester sitä käytti, kysyi Dorothy, mistä hän sai siihen rahoja? Mutta
Claude sanoi: "Rakkaani, hänellä on sitä yllin kyllin ja hän elelee
mukavasti maan lihavuudesta!"

No, Dorothy luonnollisesti päätteli, että Lester oli ryhtynyt
työskentelemään kokaiini-ammatin alalla. Mutta Claude sanoi: "Älä ole
ahdasmielinen, pikku velho! Hän on liian varakas tehdäkseen työtä,
sillä hän _jakelee_ rohtojaan muillekin!" Ja Claude puri huultaan
uhmamielin. Ja silloin Dorothy lausui Lesteristä jotakin, mitä minä en
kehtaa kirjoittaa, mutta sitten Claude avasi suunsa ja sanoi: "Hän on
sitä ehkä _ennen_ ollut, rakkaani, mutta _nyt_, Herra tietää; hän on
_aivan ihastuttava_!" Sillä Claude näkyi koko sydämestään kiintyneen
Lesteriin.

Sitten Claude meni tiehensä, ja Gloria puhui ja kertoi Dorothylle,
että kokaiinin käyttö aina näkyy haihduttavan herrasmiehen ihastuksen
tyttöihin, joten hän ei koskaan saisi todistuksia. Ja sitten Dorothy
alkoi ihmetellä. Niinpä hän ja Gloria alkoivat laskea kahta ja kahta
yhteen ja tekivät sen johtopäätöksen, että herra Abels oli kaiken
takana eikä sydämestään ollut Dorothyn ystävä ollenkaan.

No, Dorothy ajatteli, että olisi mainio tuuma ostaa revolveri
Kuudennelta Avenuelta ja ampua tuo juristi. Mutta Glorialla oli vielä
parempi tuuma. Sillä hän oli tositeossa päättänyt maksattaa Jefferson
Breenellä lomamatkan Pariisiin. Ja hän kutsui Dorothyn tulemaan
mukaan ja hakemaan avioeron Pariisissa ja nauttimaan kostonriemusta
ajattelemalla, että Breenen perheen rahoilla maksettiin kaikki laskut.



Kahdestoista luku


No, kun herra Abels kuuli, että Dorothy ja Gloria olivat laivassa
matkalla Pariisiin, sähkötti hän rouva Breenelle.

Ja kun rouva Breene kuuli uutisen, puhui hän kauniisti Charlielle
Ritzin ravintolassa. Ja sanoi hänelle, että niin kauan kuin Dorothy
eleli onnellisesti puolisonsa kanssa New Yorkissa, niin miksei
Charlie yrittäisi matkustaa maan ympäri päinvastaiseen suuntaan? Ja
kun hän sitten jonakuna päivänä olisi jonkun ventovieraan kansan
keskellä, heräisi hän auringon paistaessa ja huomaisi äkkiä, että
hän oli ihan parantunut hullaannuksestaan Dorothyyn ja lähettäisi
kaapelisähkösanoman Muriel Devenantille, joka oli hänen omaa säätyään.
Niinpä Charlie lopuksi suostuikin matkustamaan maailman ympäri kuriirin
kanssa, jonka piti näyttää Charlielle nähtävyyksiä katseltavaksi.
Mutta hän ei tosiaan ollut enempää eikä vähempää kuin valepukuinen
salapoliisi. Ja sitten Charlien äiti alkoi tuntea aseman niin
turvalliseksi, että ryhtyi säästelemään ja pyysi sähköteitse herra
Abelsia poistamaan Lesterin palkan perheen menolistalta.

Ja kun Gloria ja Dorothy saapuivat Pariisiin, menivät he suoraan
Ritziin tiedustelemaan, missä Charlie oli. Mutta he kuulivat, että hän
oli lähtenyt retkelle maapallon ympäri jättämättä mitään osoitetta.
Eikä heillä sitten ollut muuta neuvoa kuin itse etsiä ranskalainen
lakimies hankkiakseen Dorothylle avioeron. Ja sitten heille osui
silmiin erään veikeän Momartin viinituvan naisten pukuhuoneessa
lakimiehen osoite, jossa mainittiin hänen puhuvan myös englantia.

Ja ensi työkseen tämä lakimies sanoi heille, että pariisilaisen
tuomarin täytyisi ensin mieskohtaisesti tavata Dorothyn aviomies
ennenkuin voisi myöntää vaimolle avioeron. Niinpä täytyi Glorian ja
Dorothyn lyödä viisaat päänsä yhteen saadakseen Lesterin Pariisiin. Ja
parhaaksi ystäväksi ja auttajaksi osoittautui siinä Claude.

Sillä Claude kuuluu olleen sitä lajia, joka ihailee väärinkäyttöä, kun
taas Lester oli sitä lajia, joka tietää, miten ainetta on hankittava.
Ja kun Lesterin palkka Breenen perheeltä lakkasi, niin Claude kutsui
Lesterin muuttamaan ihan hänen omaan huoneeseensa ja koetti todellakin
tehdä parhaansa ylläpitääkseen Lesteriä siinä tavassa, johon tämä oli
tottunut. Mutta Lester osoitti Claudelle vain halveksimistaan, vieläpä
heitteli koruesineitäkin oikealle ja vasemmalle pitkin huonetta, kun
taas Claude aina yritti unohtaa ja salata riidat. Tarkoitan, että hän
oli pikemminkin äidillinen.

Ja Gloria ryhtyi kirjeenvaihtoon Clauden kanssa. Ja Lester kuuluu
olleen niin vihainen herra Abelsille palkkansa lopettamisesta, että
hän mielihyvin saapui Pariisiin ja oli suostuvainen avioeroon. Gloria
lähetti siis Claudelle rahat hänen ja Lesterin matkaa varten.

Ja toiseksi se ranskalainen lakimies sanoi Dorothylle, että hänen
oli hankittava huoneusto, joka olisi hänen laillinen asuntonsa. Ja
hän lähetti heidät ranskalaiseen liiketuttavansa luo, joka vuokrasi
huoneustoja.

Ja huoneusto, jonka he saivat, kuului kuuluisalle ranskalaiselle
näyttelijättärelle. Ja se oli sisustettu aivan ranskalaiseen
koristusmalliin. Tarkoitan, missä meillä amerikkalaisilla olisi tuoli,
oli tällä ranskalaisella näyttelijättärellä leposohva. Ja missä meillä
olisi leposohva, oli hänellä isokokoinen kaksoissänky. Ja toinen
niistä oli tehty oikeasta venetsialaisesta gondolista ja varustettu
erikoisella satiinimatrassilla ja uutimilla; toinen oli kuulunut madame
Pompadourille, ja siinä oli neljä korkeaa tolppaa, jokaisen päällä
suitsutusastia ja kuvastin katossa. Ja Dorothy sanoi, että se huone
saattoi ranskalaisen lakituvan mielestä kylläkin olla laillinen asunto,
mutta hänestä se näytti laittomimmalta, mihin hän oli koskaan
jalallaan astunut.

No, Claude ja Lester saapuivat Pariisiin ja vaipuivat heti
_demi-monden_ helmaan; niin pian kuin saivat selville, missä se
sijaitsi. Ja sillä välin kun ranskalainen lakimies pani pariisilaisen
oikeuden pyörät liikkeelle, käski Gloria Dorothyn levähtää, katsella
ympärilleen ja saada jotakin hyötyä matkoistaan.

Tarkoitan, että Gloria tuntee maailmaa, sillä hän matkustaa joka vuosi
ulkomaille ja viettää kaiken aikansa Pariisissa. Ja Gloria tapaa
oikeita ranskalaisiakin. Siispä hän tietää heistä totuuden ja että
heillä tosiaan on hyvin, hyvin korkeita ihanteita. Tarkoitan, että me
amerikkalaiset saamme aina sen käsityksen, että ranskalaiset rakastavat
tapainturmelusta, koska he pitävät yllä sellaisia vaarallisia paikkoja
meitä amerikkalaisia varten, kun tulemme Pariisiin. Mutta ranskalaiset
itse eivät niissä koskaan käy ja pitävät yllä vaarallisia luolia vain
rahasta eivätkä rakkaudesta.

Ja miljoonittain meitä amerikkalaisia käy joka vuosi Pariisissa, siellä
kohtaamatta ainoatakaan ranskalaista seurapiireissä. Sillä ranskalaiset
ovat kovin luoksepääsemätöntä väkeä, eikä heidän mieleensä koskaan
juolahda päästää meitä amerikkalaisia koteihinsa. Eivätkä _oikeat_
ranskalaiset koskaan tapaa muita kuin toisiansa eivätkä koskaan käy
missään muualla kuin toistensa kodeissa. Niinpä Gloria kehoitti
Dorothya yrittämään heihin tutustua ja oppia tuntemaan maailmaa. Mutta
Dorothy sanoi: "Mitäpä he tietävät maailmasta, jos kerran eivät koskaan
käy missään eivätkä ketään tapaa?"

Mutta vihdoin Dorothy lupasi Glorialle, että hän yrittäisi tulla
enemmän "mondääniksi", mikä merkitsee maailmannaista, ja oppia hiukan
ranskankieltäkin. Ja Dorothy sanoo, että ensimmäinen ranskalainen sana,
jonka hän oppi, oli "sal", mikä on aina ulkomaalaisten lokaalien nimien
edessä, kuten "Sal Americaines", "Sal Aglaises", "Sal Allemangs", "Sal
Autruches", "Sal Italienne" j.n.e.

Ja vihdoin eräänä päivänä Dorothy sai tilaisuuden tavata oikean
luoksepääsemättömän ranskalaisen. Tarkoitan, Dorothy lähti kävelemään
asunnostaan Crillon-hotelliin tavatakseen Glorian ja syödäkseen tämän
kanssa puolista. Ja Elyseen kentillä se ranskalainen herrasmies, jolla
oli iso parta, näkyi osoittavan hänelle henkilökohtaista mielenkiintoa
katukäytävällä. Mutta Dorothy arveli ihan erehtyneensä, sillä Dorothy
sanoo, että jokaisen niin paljon parrakkaan tulisi ajatella asioita,
jotka hän todella voi panna täytäntöön. Sillä Dorothy ei ollut oppinut,
että ranskalaiset ovat kovin, kovin kohteliaita, viljelköötpä kuinka
paljon partaa tahansa. No, Dorothy kiinnitti häneen vähän tai ei mitään
huomiota, mutta se ei näkynyt lannistavan herran rohkeutta, minkä
vuoksi Dorothy pysähtyi sanomaan hänelle, että vaikka hän kuluttaisi
viikkokauden parturintuolissa, olisi hän vieläkin hänen tuomiokuntansa
ulkopuolella. Mutta tuo herra ei ymmärtänyt englanninkieltä, vaan
jatkoi yhä vain.

Sitten Dorothy näki kaksi ranskalaista poliisia kiistelemässä toistensa
kanssa kadunkulmassa, astui heidän luokseen ja pyysi heitä tekemään
asiassa jotakin.

Mutta ranskalainen herrasmies oli pistäytynyt pieneen peltiseen
huojennuskoppiin katukäytävän reunassa. Eikä Dorothy voinut saada
konstaapeleita käsittämään, mitä hän tarkoitti. Mutta nämä ranskalaiset
poliisit olivat kovin kohteliaita ja tahtoivat auttaa yhtä meistä
amerikkalaisista pulassa. Niinpä toinen heistä veti esille kellonsa
ja näytti hänelle aikaa, ja toinen osoitti amerikkalaiseen pikajunaan
päin. Ja sitten he palasivat väittelyynsä. Dorothy ei siis voinut muuta
kuin jatkaa matkaansa, ja eikös se ranskalainen herrasmies tullut ulos
lymypaikastaan entistä hilpeämpänä häntä jälleen seuraamaan?

No niin, Dorothy pysähtyi jälleen ja varoitti häntä siitä, mitä
tapahtuisi, sillä hän ajatteli, että ilme, jonka hän puristi
kasvoilleen, antaisi hänelle vihjauksen, vaikkei hän sanoja
ymmärtänytkään. Mutta tuo herra näytti olevan sitä lajia, joka _pitää_
sisukkaasta tytöstä, ja seurasi mukana yhä vain.

Ja kun Dorothy vihdoin ehti Crilloniin, astui hän nopeasti sisälle
ovikäytävästä ja luuli vihdoinkin ahdistajasta päässeensä. Mutta kun
hän seisoi eteisessä, etsien Gloriaa, alkoi hänestä tuntua ikäänkuin
parta olisi liehunut hänen hartioittensa yläpuolella. Niinpä hän
kääntyi ja, aivan oikein, siinä se herra oli. Ja silloin Dorothy
menetti kaiken kärsimyksensä ja antoi hänelle korvapuustin. Jos
sanoisi, että ranskalainen raivostui, olisi se asian esittämistä varsin
lievästi. Mutta lopuksi kaikki hänen miehuutensa tuli hänen avukseen,
ja hän löi Dorothya kasvoihin ja Dorothy kaatui.

Sitten Gloria saapui paikalle, nosti Dorothyn pystyyn ja vei hänet
nöyryytettynä pukuhuoneeseen. Sillä Gloria oli kovin, kovin häpeissään
ajatellessaan, että amerikkalainen tyttö huitaisi ranskalaista
herrasmiestä. Tarkoitan, että semmoiset asiat levittävät meistä
amerikkalaisista ranskalaisten keskuuteen sen maineen, että meiltä
kokonaan puuttuu sivistyneitä tapoja.

Mutta senjälkeen Dorothy sanoo päättäneensä jättää ranskalaiset
kiertämään omia teitään toistensa kanssa, hänen oleskellessaan
amerikkalaisessa baarissa muiden koti-ikävää potevien amerikkalaisten
kanssa. Ja tietenkin hänen valintansa osui Eddie Goldmarkiin
Goldmarkin filmiyhtiöstä, joka juuri oli menettänyt kaikki rahansa.
Sillä hänellä kuuluu olleen suuri rahallinen pettymys elämässään, ja
Dorothyn nykyinen mielentila teki hänestä ihanteellisen kuulijan herra
Goldmarkille.

Sillä Eddie Goldmark kuuluu saapuneen Pariisiin kuusi kuukautta
sitten täynnä kaikkea amerikkalaisen elokuvamagnaatin innostusta,
joka aikoi avata Pariisissa aitoamerikkalaisen elokuvapalatsin
ilmanvaihtolaitteineen. Niin hän katselikin kaikki Pariisin teatterit
ja valitsi vihdoin ison pariisilaisen teatterin Suurelta Boulevardilta.
Ja hänen innostuksensa oli ääretön. Niinpä hän meni niiden
ranskalaisten puheille, jotka omistivat teatterin, osti sen ja maksoi
siitä, ja kaikki näytti hyvin, hyvin valoisalta.

Mutta sitten hän sai vähitellen kokea, mitä tapahtuu jollekulle meistä
amerikkalaisista, joka ryhtyy Pariisia uudistamaan. Sillä ensiksikään
ei niillä ranskalaisilla, jotka sen hänelle myivät, ollut laillista
yksinoikeutta siihen.

Tarkoitan, että joka kerta kun teatteri Pariisissa vaihtaa omistajaa,
sen edellinen omistaja aina pitää huolta siitä, että hänelle jää
jonkinmoisia laillisia oikeuksia saadakseen niiden nojalla tilaisuuden
päästä milloin hyvänsä sekaantumaan johonkin kauppaan, kun sellainen
tehdään. Ja sitten kun pariisilainen teatteri on ollut olemassa monta
vuosisataa Napoleonin päiviltä asti, on niiden ranskalaisten lukumäärä,
jotka ovat saaneet sormensa siihen pistetyksi tavalla tai toisella,
todella merkillinen. Ranskalaisia alkoi siis sadella herra Goldmarkin
kimppuun Pariisin neljästä kaupunginosasta, ja jokaisella heistä
oli tällainen tai tuollainen laillinen paperi myytävänä. Ja herra
Goldmarkin innostus alkoi tosiaan hieman lauhtua, kun hänen täytyi
maksaa ranskalaiselle ranskalaisen jälkeen eikä niistä näkynyt tulevan
loppua koskaan ollenkaan.

Mutta kun ajankohta vihdoinkin saapui, jona ei mitään enempiä
ranskalaisia enää näkynyt ilmestyvän, teki herra Goldmark kaikki
suunnitelmansa aloittaakseen.

Mutta silloinpa herra Goldmark sai kuulla, että pariisilainen teatteri
on pyhä, jonne ei saa laittaa ilmanvaihtoa ensin menemättä hallituksen
arkkitehtikomiteen eteen, joka tahtoo tietää syyn siihen. Sillä Dorothy
sanoo, että Pariisin entisinä historjallisina päivinä teatteriyleisö
ei välittänyt, mitä se haisteli. Ja ranskalaiset tahtovat pitää kaikki
vanhat perinnäistavat voimassa.

Niinpä hallituksen komitee pian ilmoitti herra Goldmarkille, ettemme me
amerikkalaiset saa tulla Ranskaan ja rakentaa mitään ilmaläppiä niin
historjalaiseen paikkaan kuin Pariisiin. Ja asia alkoi näyttää herra
Goldmarkista kovin, kovin synkältä.

Mutta lopuksi muuan vaikutusvaltainen ranskalainen vei hänet
syrjään ja sanoi hänelle, että kaikki kyllä olisi järjestettävissä
viidelläkymmenellätuhannella frangilla. Ja kun herra Goldmarkin
vastustuskyky oli käynyt varsin heikoksi, antoi hän perään ja suoritti
ne viisikymmentätuhatta frangia, vallan huokaisten helpotuksesta siinä
luulossa, että hänen vastoinkäymisensä olivat vihdoinkin päättyneet.

Mutta eivätpä ne todella olleet päättyneet, sillä vielä samana
iltapäivänä ranskalainen ministeriö tuli väliin ja kaappasi
sen vaikutusvaltaisen ranskalaisen ja samalla herra Goldmarkin
viisikymmentätuhatta frangia. Ja seuraavana aamuna herra Goldmarkilla
oli edessään kokonainen uusi ryhmä ranskalaisia hallitusvirkailijoita.

Nyttemmin oli kuitenkin herra Goldmarkin päätös panna eteenottamisensa
täytäntöön tullut kaikkein voimakkaimmaksi luonnonlaiksi. Ja hän
kiristeli hampaitaan ja uhmasi jokaista uutta ranskalaista hallitusta,
mitä koko kesänä esiintyi. Ja hän maksoi ja maksoi nurkumatta. Mutta
jokainen, ken tuntee ranskan historjan ja muistaa, kuinka ranskalaiset
ministeristöt vaihtelevat päivästä päivään, voi aavistaa, mitä se herra
Goldmarkille dollareissa ja senteissä tuli maksamaan.

Mutta aika kului ja päivä vaikeni vihdoin jolloin herra Goldmark oli
maksanut niin monelle ranskalaiselle hallitusmiehelle, että se jo
suorastaan kyllästytti. Ja olipa joku uuden hallituksen uusi jäsen
kuinka vähäpätöinen tahansa, niin kyllä herra Goldmarkin vain oli
täytynyt hänelle pulittaa tällöin tai tuolloin.

Asiat järjestyivät siis vihdoinkin. Ja eräänä kirkkaana ja varhaisena
aamuna herra Goldmark ryhtyi uudistamaan teatteriansa, kyllin paljon
erilaisia laillisia papereja taskussaan voidakseen tukkia melkein
jokaisen suun.

No, herra Goldmark tuli lämpiöön, ja siellä olivat hänen työmiehensä
häntä odottamassa. Niinpä hän keräsi kokoon parven ranskalaisia
levyseppiä ja vei heidät teatteriin. Ja kaikkein ensiksi herra Goldmark
oli aikonut käydä historjallisen ranskalaisen peseytymishuoneen
kimppuun.

Mutta kun he sinne saapuivat, seisoi ovensuussa vanhanpuoleinen
ranskalainen peseytymishuoneen hoitajatar, päättäväinen ilme
kasvoillaan ja laillinen paperi kädessä. Eikä kestänyt kauan ennenkuin
herra Goldmarkille selvisi, että häntä ranskankielellä haastettiin
astumaan sinne matamin kuolleen ruumiin yli. Niinpä lähetettiin
nopeasti noutamaan lakimiehiä ja tulkkeja, ja koko tarina selvisi.

Tämä vanhanpuoleinen nainen, jonka nimi oli mademoiselle Dupont,
oli nimittäin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut mielettömästi
rakastunut erääseen ranskalaiseen mieheen. Mutta kun aikaa kului,
saapui vihdoin päivä, jona ranskalaisen miehen oli toteltava omaisiaan
ja mentävä naimisiin kihlattunsa kanssa. Ja mademoiselle Dupont oli
sitäpaitsi alkanut näyttää iän merkkejä, eikä ollut kiellettävissä,
että kiireellinen aika uuden "metieen" (ranskalainen sana, joka
merkitsee ammattia) valitsemiseen oli hänelle ehdottomasti tullut. Ja
ollakseen varma, ettei hän koskaan kärsisi puutetta, oli ranskalainen
mies jäähyväislahjaksi vuokrannut hänelle tuon peseytymishuoneen
kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja kun mademoiselle Dupont oli
työskennellyt siellä vasta viisitoista vuotta niistä viidestäkolmatta,
oli hänellä vielä kymmenen vuotta jäljellä, ja hän piti kiinni
oikeuksistaan.

Silloin herra Goldmark otti esille shekkikirjansa ja täytekynänsä,
kuten tavallista, ja kysyi, paljonko hän tahtoi. Mutta mademoiselle
Dupont vastasi ylpeästi, että _hänen_ metieensä ei ollut myytävänä.
Ja herra Goldmark luuli, että hoitajatar vain käytti liikemenettelyä,
minkä vuoksi hän tarjosi hänelle enemmän. Mutta se vanhanpuoleinen
nainen kieltäytyi yhä. Sitten herra Goldmark tarjosi hänelle enemmän
frangeja kuin mitä hän koko elinkautenaan juomarahoina saisi. Mutta nyt
hän oli vihdoinkin tavannut vertaisensa. Sillä mademoiselle Dupont ei
ainoastaan _rakastanut_ metieetänsä, vaan se oli myöskin tunnelma-asia,
koska se oli ainoa muisto hänen ihailijaltaan. Ja hän kieltäytyi
myymästä sitä millään hinnalla.

Ja tällöin herra Goldmark sai kokea, että Pariisissa _on_ ranskalaisia
henkilöitä, joita ei voida joka käänteessä ostaa ja myydä. Ja _he_
ovat niitä oikeita, todellisia, rehellisiä ranskalaisia, joista me
amerikkalaiset aina kuulemme, mutta joita emme tositeossa koskaan
tapaa. Sillä me amerikkalaiset kohtaamme miljoonittain sitä toista
lajia ja luulemme todella tavanneemme ranskalaisia.

No, kun herra Goldmark kuuli mademoiselle Dupontin päätöksen, näkyi
hänen tahdonvoimansa jänne napsahtaneen poikki. Sillä hänestä
oli kaikki nyt lopussa, eikä hän juuri voinut puristaa itsestään
mitään innostusta amerikkalaiseen elokuvapalatsiin, jossa oli
esihistorjallinen pariisilainen peseytymishuone. Sillä kaikissa
unelmissaan hän oli nähnyt _kaksi_ tuollaista mukavuuslaitetta, toisen
naisille ja toisen herroille, varustettuina ilmanvaihtolaitteilla ja
vedellä, joka todella juoksee, niinkuin se juoksee Amerikassa. Eikä
hän voinut tyytyä järjestämään asiaa millään muulla tavalla. Näin
ollen mademoiselle Dupont osoittautui oljenkorreksi, joka taittoi
kamelin seljän, ja herra Goldmark luopui koko yrityksestä ja heitti
kaikki sikseen. Ja hän oleskeli vain Pariisissa, kunnes kaikki hänen
kuuluisuutensa Amerikassa oli vaihtunut ja hänen mahtavat ystävänsä
unohtaneet kaikki hänen kerskailunsa näyttää Ranskan kansalle,
minkälainen amerikkalainen elokuvapalatsi tosiaan voi olla.

Ja tällä tavalla Dorothy kulutteli aikaansa Pariisissa kuuntelemalla
herra Goldmarkia ja tekemällä huomautuksia Ranskan tasavallasta, kunnes
muuan ranskalainen tuomari vihdoin vilkaisi Lesteriin ja myönsi hänelle
avioeron. Ja niin Dorothy purjehti takaisin kotiin "Amerikan onnelaan"
— vapaana vihdoinkin.



Kolmastoista luku


No, Dorothyn puolisosta tuli lopuksi ajelehtija, ja hän ja Claude
ajelehtivat takaisin New Yorkiin ja alkoivat seurata uraa, jolla oli
vähimmän vastusta. Ja vähimmän vastusta heidän onnistui tavata eräässä
sisäkoristelijain pesässä Läntisen 45. kadun varrella.

Ja Lester kulutti kaiken joutoaikansa yrittämällä päästä herra
Abelsin puheille tiedustellakseen, miksi Breenen perhe oli
lakkauttanut hänen eläkkeensä, vaikka hänellä olisi ollut niin paljon
laittomuustodistuksia heitä vastaan. No, herra Abels oli liian
huomattava mies tuhlatakseen aikaansa Lesterin kaltaiselle, mutta
Lester ja hänen poikatoverinsa juoruilivat julkisuudessa niin paljon
Breenen perhettä vastaan, että Abels vihdoin päätti sallia Lesterin
tulla toimistoonsa kuulustellakseen häntä.

Ja Claude rukoili rukoilemistaan, että hän saisi lähteä Lesterin
mukaan, koska herra Abels sittenkin oli kovin, kovin voimakas, ja
Claude oli sydämestään piintynyt leijonanmetsästäjä.

Lester antoikin sitten lopuksi perään ja salli Clauden tulla mukaan.
Ja kun he tulivat herra Abelsin silatuilla mahonkihuonekaluilla
sisustettuihin toimistohuoneihin, oli Clauden sävy perin kunnioittava.
Sillä Claude arveli säyseää tahtiikkaa käyttämällä ajanpitkään
päästävän pitemmälle. Ja kun heille oli osoitettu tuolit, avasi Claude
suunsa ja sanoi:

"Herra Abels, meidän mieltämme liikuttaa ollessamme täällä! Lester ja
minä usein pitkinä iltoina istuskelemme kotona ja lueskelemme teidän
mainioita puheitanne omaksi ylösrakennukseksemme."

Silloin Lester puuttui puheeseen oikein äreällä äänellä ja sanoi:
"Sinä poikalurjus, koska me ikinä olemme istuskelleet kotona _jotakin_
lukemassa?"

Siitä Claude ilmeisesti närkästyi ja sanoi: "Älähän ole törkeä!
Minkälaisiksi porsaiksi herra Abels alkaa meitä luullakaan?"

No, sitten he alkoivat käyttää vuoropuheluja, mikä tosiaan kehittyi
pieneksi riidaksikin. Mutta herra Abels sai pian kyllikseen
senlaatuisesta keskustelusta, minkä vuoksi hän avasi suunsa ja käski
Lesteria tukkimaan kitansa.

Mutta sitten Claude jälleen puhui ja sanoi: "Tasapuolista oikeutta me
täältä etsimme."

Mutta sitten Lester sanoi: "_Tahdotteko te lopettaa_?" Sillä Lester
tavoitteli kymmentätuhatta dollaria uhalla, että hän muutoin kertoisi
kaikki alimman luokan kuvitetuille uutislehdille.

No, herra Abels pyysi aikaa neuvotellakseen asiakkaittensa kanssa. Ja
kun hän neuvotteli Breenen perheen kanssa, säikähtyivät he tosiaan
ihan järjiltään. Sillä he olivat olleet edustavia amerikkalaisia
vallankumouksen päivistä asti, eikä mikään heidän teoistaan ollut vielä
koskaan tihkunut maailman tiedoksi.

Mutta herra Abels sanoi lopuksi heille, että hän voisi estää Breenen
perheen nimen tahrautumasta, kunhan he vain antaisivat hänelle "vapaan
valtakirjan" tehdä mitä halusi, maksoipa se heille sitten kuinka paljon
tahansa. Tarkoitan, kunhan he vain eivät välittäneet siitä, mitä
tapahtui Dorothyn aviomiehelle. Ja kun he tosiaan olivat ihan ymmällä,
niin he vihdoin käskivät hänen ryhtyä toimiin.

Ja sitten herra Abels lähetti noutamaan erään vaiteliaan
liiketuttavansa, nimeltä Jerry, joka oli Brooklynin demi-monden
johtajakin vallan. Tarkoitan, että tällä Jerryllä oli joukko
"kulkureita", jotka olivat olevinaan trokareita ja kiertävinään
kieltolakia, mutta heidän erikoisalanaan oli tosiaan paljoa
väkivaltaisempi hommailu, kuten esimerkiksi murhat.

Ja kahta iltaa myöhemmin Jerry teki tuttavuutta Lesterin ja Clauden
kanssa eräässä julkisessa paikassa ja vei heidät ilonpitoihin erään
aika korkean brooklyniläisen vuokrakasarmin yläkertaan. Ja Claude
ihastui ikihyväksi, sillä Jerryn joukkueeseen kuului paljon entisiä
jääkuskeja voimakasta miehistä tyyppiä, joilta oli elinkeino mennyt
nokan ohi, kun oli keksitty jäähdytyskone, eikä Claude rakastanut
mitään niin kuin miesten miestä. Mutta entiset jääkuskit eivät voineet
sietää Claudea, vaan ajattelivat, että Lester oli häneen verrattuna
niin paljoa parempi, että he lopuksi kysyivät, eikö saisi tehdä
Claudesta "kunniavierasta" Lesterin asemesta, jonka olisi sallittava
elää, jos mitään paremmuutta oli olemassa. Mutta Jerry sanoi heille:
"Mitä hittoa te ajattelettekaan! Kuka nämä kemut maksaa?" Ja täytyihän
heidän myöntää, että se oli Jerry. Siis Jerry sanoi: "Sitten me
pysytään kontrahdissamme ja nitistetään oikea lintu!" Ja ennenkuin ilta
oli lopussa, kävi Lester melko paljoa inhotummaksi, joten he kaikki
olivat sopimukseen tyytyväisempiä.

Ja kello viisi aamulla, kun jokainen oli parhaimmalla tuulellaan,
meni Jerry pieneen algooviin katsoakseen ulos ikkunasta. Ja sitten
hän huusi Lesterille sanoen: "Tulehan tänne, kaveri, katsomaan komeaa
auringonnousua!" No, Lester meni algooviin katsomaan, mutta hänen
jalkansa kaiketikin luiskahti, sillä hän putosi ulos ikkunasta. Ja
kuoleman syyksi merkittiin itsemurha.

No, sitten Dorothyn miesvainajan hautajaiset olivat ihan
ainutlaatuinen uutuus. Sillä Claude lainasi heidän uudenaikaisen
sisäkoristelijaystävänsä kauniin huoneuston niitä varten. Ja Claudella
kuuluu olleen oma filosofiansa, joka oli todella uudenaikaisempaa
ajattelua kuin mikään muu ja tosiaan hyvin, hyvin kaunista.

Ja hautajaiset olivat pelkkä miesten juhla, sillä Claude keräsi
kokoon melkoisen monta tuttavaa ja parven kuoropoikia laulamaan. Ja
Claude oli etsinyt etäältä ja kaukaa ja löytänyt vainajan maallisen
tuhan säiliöksi kauniin maljakon kreikkalaiselta perijootilta, jonka
ympärillä kreikkalaisten tanssijattarien sillihutut ilkialastomina
suorittivat jotakin antiikkista tanssia. Ja he kuuluivat aikoneen
pistää tuhan siihen kaunein juhlamenoin, jotka Claude oli miettinyt
kokoon täynnä rytmejä.

Mutta kaikkein ensimmäiseksi Claude piti kauniin puheen ja sanoi,
että hänen filosofiansa mukaan "se" ei muuta ollut kuin ihana matka.
Ja Claude sanoi Lesterin haluavan, että he katselisivat asiaa siinä
valossa, joten heidän tuli järjestää kaikki aivan niinkuin "hän" sitä
toivoisi.

Niinpä he eivät hajaantuneet, vaan jatkoivat yhdessäoloa, ja sitten
Claude pani esille pullollisen hyvin, hyvin hienoa vanhaa viiniä ja
sanoi, että heidän kaikkien piti juoda uhrimielessä.

Ja sitten he kaikki joivat. Ja sitten heidän kaikkien oli laulettava —
ei mitään surullisia virsiä, vaan: "Pitkä, pitkä polku on", joka oli
"hänen" mielisäveliään.

No, he kaikki lauloivat sopusointuisesti, ja sitten heidän oli taaskin
juotava lasi tuota uhrillista viiniä. Mutta kun ei ollut kyllin
uhriviiniä tarjoiltavaksi, kaatoivat he sen maljaan ja lisäsivät siihen
katajanmarjaviinaa, jota heillä oli. Ja niin he kaikki maistoivat
jälleen oikealla uhrimielellä.

Sitten Claude alkoi pitää heille toista puhetta filosofiastaan. Mutta
hänen puhuessaan astui sisälle muuan Osmer-niminen tanssitaiteilija,
jolla oli pullo absyntiä, joten he päättivät kaataa senkin maljaan
ja koetella sitä. Ja kun he olivat sitä koetelleet, mieli Claude
jatkaa puhettaan. Mutta silloin jostakusta muusta vieraasta kuului
tuntuneen, että Claude prameili filosofiallaan ikäänkuin hän olisi
ainoa vieras koko hautajaisseurueessa, jolla sellaista oli. Ja se ihan
tuskastutti heitä, minkä vuoksi he kaikki ryhtyivät esittämään _omaa_
filosofiaansa. Mutta se kävi kovin sekavaksi, koska toiset harrastivat
uutta ajattelua, toiset okkultismia, toiset taas jotakin muuta. Eivätkä
he näkyneet pääsevän yhtään mihinkään.

Vihdoin sitten Claude poistui hetkiseksi, ja palatessaan hän oli
puettuna kauniin, vanhan, antiikin kreikkalaisen tanssijan viittoihin,
avojaloin ja nauha pään ympärillä, jatkaakseen hautajaisseuramoniaa
kaatamalla tuhan siihen kauniiseen maljakkoon, joka oli sellaisen
sisällön arvoinen. Siis hän yritti kutsua jokaista päiväjärjestykseen,
mutta nyt he kaikki olivat jo kiintyneet muihin asioihin, ja lopuksi
Claude kävi suorastaan irooniseksi ja sanoi: "Jollei teillä pojat, ole
mitään sitä vastaan, niin jatkamme hautajaismenoja."

No, he kuuluvat vielä olleen närkästyneitä Claudelle siitä, että tämä
yritti pöyhistellä, ja lopuksi muuan vieraista, joka jo oli osoittanut
moitittavia oireita, otti pitkän rohkaisuryypyn, avasi suunsa ja sanoi:
"Sinä inhotat minua!"

Moinen kunnioittavaisuuden puute sai seuran vaikenemaan. Mutta vihdoin
Claude sai puhelahjansa takaisin, avasi suunsa ja sanoi: "Mitä sinä
tarkoitat? Minäkö inhotan sinua?"

Ja sitten se vieras otti toisen pitkän ryypyn ja alkoi kertoa eikä
varsin sileillä sanoilla, mitä hän vainajasta todella _ajatteli_.
Ja nyt jokainen joutui hämilleen paitsi Osmer. Sillä hän näkyi
odottaneenkin juuri sellaista aloitetta kaiken iltaa. Niinpä hän
ryhtyi kannattamaan vastapuoluetta ja virkkoi: "Olet oikeassa. Hän oli
alhainen ja kaikkien ylenkatsetta ansaitseva olio!" Ja hän asettui käsi
puuskassa uhmaavaan asentoon.

Kului montakin silmänräpäystä ennenkuin Claude voi uskoa omia korviaan.
Mutta kun hän vihdoin keksi kielensä, avasi hän suunsa ja sanoi: "Minä
panen vastalauseen!" Ja sitten moni muukin pani vastalauseensa, ja
asema alkoi todella näyttää ikäänkuin melkein hiukan vaaralliselta.

Ja sitten se, joka oli tähän kaikkeen yllyttänyt, puhu oikein purevasti
ja kysyi: "Entä silloin, kun hän heitti sinua hiusharjalla?"

Sitten Claude avasi suunsa ja sanoi: "Se _ei_ ollut hiusharja. Se oli
kuvastin, ja se särkyi, sen pahempi!"

"Ja nyt", haastoi yllyttäjä, "sinä saat kokea vastoinkäymisiä seitsemän
vuoden aikana!"

No, Clauden täytyi todella myöntää, ettei ollut kovin ihmismäistä
nakata kuvastin henkilöä kohti, joka ennen kaikkea oli taikauskoinen.

Ja sitten Osmer taas puuttui puheeseen ja sanoi: "Niin, ja entä
silloin kun sinun täytyi teljetä hänet ulos välttääksesi ruumiillista
pahoinpitelyä? Ja kun hän sulloi olkia oven alle ja sytytti ne
palamaan?"

Tällöin eräs toisista ryhtyi puhumaan ja lisäsi viriä tuleen sanoen:
"Niin, ja silloin, kun hän seisoi Childin ravintolassa ja haukkui sinua
hävyttömillä nimityksillä kaiken kansan kuullen?"

No, vihdoin Clauden täytyi myöntää väitösten todenperäisyys, ja toinen
ikävä muisto johti toiseen, kunnes he täydellisesti kyllästyivät koko
juttuun eivätkä sietäneet huoneustossa edes mitään muistojakaan, jotka
olisivat heille muistuttaneet mokomaa henkilöä. Niinpä he ryhtyivät
etsimään muistoesineitä. Mutta heidän keikkuessaan sinne tänne ja
kaikkialle törmäsi Claude paljaan varpaansa tuhalla täytettyyn astiaan.
Ja se oli tosiaan viimeinen oljenkorsi, sillä Clauden hermot olivat
jännittyneet katkeamaisilleen. Siispä hän kiljaisi: "Paholaisen isoäiti
siunatkoon mokoman roiston!" ja tarttui tuhkamaljakkoon ja tyhjensi sen
sisällön likaviemäriin, ja hautajaisseura hajaantui.



Neljästoista luku


Charlie Breenen matka maailman ympäri osoittautui oikein kasvatukseksi,
sillä siellä hän hankki kaikki tietonsa, mitä hän on oppinut _Sakesta,
meskalista, votkasta ja akkaviitasta_. Mutta lopuksi kaikkien kansojen
juomat alkoivat vaikuttaa häneen Shanghain hospitaalissa. Mutta kesken
juoppohulluuttaankin, jonka oppinut nimi on delirimum treements siellä
Kiinassa, jolloin muut potilaat näkivät tavallisesti kummallisia
eläimiä, kuului Charlie nähneen vain Dorothyn. Ja kuriirilla oli
pelkkiä huonoja uutisia Charlien äidille sähkötettävinä.

Mutta vihdoin Charlie ja hänen kuriirinsa saapuivat San Franciscoon
lopulta. Ja rouva Breene matkusti Kaliforniaan heitä vastaan, toivoen
toivottomuudessakin, että Charlie olisi parantunut. Tarkoitan, ettei
hän siitä delirimum treementsistä niin paljoa välittänyt, vaan että
hän oikeastaan tarkoitti Dorothya. Sillä hän oli sittenkin äiti, jonka
rinnassa sykki äidin rakkaus, ja jos poika nai valikoimansa tytön,
saatettiin pojan nimi poistaa hienoston luettelosta.

Ja kun rouva Breene kuuli kuriirilta totuuden, vaipui hän
alakuloisuuden syvimpään kuiluun, sillä Dorothy oli jälleen New
Yorkissa ja vapaana menemään naimisiin kenen kanssa tahansa. Niinpä
hän sinä iltana istui myöhään huoneessaan St. Francisin hotellissa ja
kutsui herra Abelsin New Yorkissa puhelimeen, käskien hänen ryhtyä
joihinkin ratkaiseviin toimenpiteisiin Dorothyn suhteen ennenkuin
Charlie ehtisi New Yorkiin.

Herra Abels kutsutti siis erään toisen vaiteliaista lakiapulaisistaan,
joka oli varsin perehtynyt lain kovakouraisempiin pykäliin, ja antoi
asian hänen haltuunsa. Ja tämä apuri tuumi, että parasta olisi saada
joku pistämään jotakin kiellettyä huumausainetta Dorothyn käsilaukkuun
ja kutsua poliisit vangitsemaan Dorothy sen omistamisesta. Sehän
toki näyttäisi Charlie Breenelle, minkälaisen tytön hän oli valinnut
vast'alkavien lastensa äidiksi. Niinpä eräs salapoliisien palveluksessa
oleva naisapulainen pisti sen Dorothyn käsilaukkuun Dover-kerhon
naistenhuoneessa, ja siitä oli ihan heidän suunnitelmansa mukaiset
tulokset.

Poliisit näetten raahasivat Dorothyn kamariin, jossa hänen täytyi olla
yleisten katutyttöjen parissa, ja tyttö, joka oli lähinnä Dorothya,
oli _värillinen_. Ja hänen nimensä oli Lulu, ja hän näkyi haluavan
olla varsin tuttavallinen ja tervehti Dorothya sanoilla: "Morjens,
mesikakkuni!" Ja Dorothy vastasi; "Morjens!" Ja sitten se neekerityttö
sanoi: "Minkä metkun takia ne sinut tänne toivat?"

Dorothy kyllä koetti pidättää kyyneleitään, mutta hän halusi olla
kohtelias. Ja kun hän ei siis tahtonut sanoa Lululle olevansa syytön,
koska Lulu näytti vallan syylliseltä, niin hän sanoi: "Samasta syystä
kai kuin sinutkin." Silloin Lulu avasi suunsa ja sanoi: "Sittenhän
taisivat napata 'kärkkymisestä'?" Ja sitten Lulu tuli oikein
miettiväiseksi, ja kun hän oli kotvan aikaa miettinyt, sanoi hän
Dorothylle: "Mitähän ne yrittää? _Tehdäkö siitä lopun_?" Tarkoitan,
että Lulu näkyi luulevan poliisien ryhtyneen varsin suureen hommaan.

No, minä olen aina leikilläni sanonut, että Dorothy lopulta joutuisi
tyrmään, mutta kun hän sitten kerran joutuikin, niin en ollut uskoa
korviani. Tarkoitan, että on ihan tyrmistyttävää seurapiirin rouvalle,
joka on äiti, kun hänen nimeänsä huudetaan kello neljältä aamulla Lidon
kerhossa ja hänelle ilmoitetaan, että hänen paras ystävättärensä on
poliisiasemalla. Henry ja minä lähdimme siis heti häntä katsomaan.
Mutta meidän saapuessamme oli koko asemalla tuskin ainoatakaan
poliisimiestä, jonka sydän täytti virkavelvollisuuttaan. Sillä Dorothy
on sellainen tyttö, joka aina voittaa puolelleen poliisien suosion ja
myötätunnon, ja jokaista muuta rikollista koko asemalla laiminlyötiin
törkeästi Dorothyn tähden.

Ja sitten he toivat Dorothyn pieneen yksityistoimistoon meidän
nähtäväksemme. Ja kyyneleet valuivat hänen kasvojaan pitkin, mutta
samalla kertaa hän koetti olla rohkea, ja hymyt välähtelivät esille
tavalla, jota viranomaiset eivät mitenkään voineet vastustaa. Enkä minä
koskaan, koskaan unohda, kuinka Dorothy vilkaisi minuun kyyneltensä
lävitse ja sanoi: "Ka, Lorelei, emme kai voineet odottaakaan iäti
pysyvämme täältä poissa!"

No, ensi työkseen Henry lähetti noutamaan herra Dudley Field Malonen,
joka on kuuluisimpia lakimiehiä sorrettujen puolella. Ja kun hän saapui
asemalle ja kuuli Dorothyn kärsimykset, niin hänen verensä kiehahti.
Sillä hänestä ei mikään ole niin hauskaa kuin syyttää varakkaita
ihmisiä, jotka luulevat voivansa laatia omat lakinsa, vaikka itse
tekisivät mitä tahansa. Ja kun hän oli laskenut kaksi ja kaksi yhteen,
sai hän lopputulokseksi, että Breenen perhe oli tehnyt kylliksi
vääryyttä Dorothylle joutuakseen joka nuppi sadaksiyhdeksäksikymmeneksi
vuodeksi vankeuteen ilman armoa.

Herra Malone meni siis Breenen perheen luo, ja kun hän oli heidän
kanssaan asiaa pohtinut, eivät he ainoastaan toimittaneet Dorothya
vapaaksi vankilasta, vaan suostuivat suorittamaan hänelle kuukausittain
viidensadan dollarin suuruisen summan vahingonkorvausta koko hänen
luonnollisen elämänsä aikana.

No niin, jo seuraavana päivänä Charlie saapui kotiin matkoiltaan.
Ja se kohtaus, joka sattui Charlie Breenen ja Dorothyn välillä, on
liikuttavimpia, mitä Colonyn ravintolassa koskaan on tapahtunut. Sillä
Henryn, Dorothyn ja minun istuessamme siellä nauttimassa herkullista
lientä satuimme vilkaisemaan sivulle ja äkkäsimme Charlie Breenen. Ja
tosiaan ihan tyrmistyttävää oli nähdä, mitä ulkomaanmatkat ja itämaiset
juomat kaukana hänen sydämensä valitusta olivat hänen ulkonäköönsä
vaikuttaneet.

Hän astui meidän pöytämme luo horjuen aika paljon. Ja hän tuli niin
järkytetyksi, taas vihdoinkin nähdessään Dorothyn, että hän suorastaan
masentui. Ja minun mieleni käy aina niin haikeaksi nähdessäni
herrasmiehen masentuvan, että melkein luulen silmieni vettyneen. Mutta
Dorothy sanoi vain:

"Ka, Charlie, sinähän näytät kamalalta!" Sillä Dorothy ei ole koskaan
oppinut kohteliasta sievistelyä.

Ja Charlie istui pöytään, ja me söimme kaikki päivällistä, ja kun hän
kuuli, mitä hänen omaisensa olivat Dorothya vastaan rummuttaneet, tuli
hänestä vallan kiittämätön poika. Sillä seuraavana päivänä hän kutsui
koko Breenen suvun kokoon, lausui heille muutamia suoria totuuksia ja
joutui perinnöttömäksi.

Ja sitten Charlien täytyi mennä Dorothyn luoja kertoa, että hän oli
ihan pennitön. Ja ensi kertaa koko urallaan Charlie alkoi herättää
hänessä mielenkiintoa.

Sitten minulla oli pieni keskustelukin Charlien kanssa, ja minä
kehoitin häntä menemään vielä pitemmälle, siis pyytämään Dorothylta
rahaa lainaksi. Niinpä hän lainasi Dorothylta viisisataa dollaria
päästäkseen uuteen alkuun elämässään myymällä autoja, ja Dorothy
istahti tekemään huomioita.

Ja sitten kävi ilmi, että työhön ryhtyminen näkyi vaikuttavan Charlieen
niin, että hän päätti lakata juomasta. Ja lakattuaan juomasta hän
lakkasi tuntemasta itseään niin nöyräksi, sillä _nyt_ hänellä ei
ollut mitään anteeksi pyydettävää. Päinvastoin alkoi hänestä tulla
oikein tuskastuttava kiusanhenki, kun hän kertoi jokaiselle, kuinka
viheliäistä juopottelun pahe oli häneen itseensä verrattuna, joka
ei koskaan tippaakaan maistanut. Ja kun Charlie alkoi ylvästellä
ja suositella itseään, sai hän tosiaan Dorothyn sydämen hiukan
sykähtelemään.

Mutta todellisena huippukohtana oli, ettei hän enää alati mairitellut
Dorothya huudahtelemalla: "Oi, sinä ihmeellinen tyttö!" tai muuta
sellaista, vaan alkoi katsella Dorothya selvin päin ja nähdä hänet
sellaisena kuin hän todella oli ja tehdä sellaisia huomautuksia kuin:
"Me pesemään naamasi! Siinä on liian paljon puuteria!" Ja Dorothy
rakastui.

No, minä sanoin Dorothylle, että näissä olosuhteissa vihkimisen tulisi
tapahtua jonkun rauhantuomarin toimiston takahuoneessa, jossa juoru
voisi antaa sulhasen omaisten poissaolon anteeksi. Mutta, omituista
kyllä, Dorothy alkoi tulla perin, perin hienostuneeksi ja säädylliseksi
ja halusi suurta julkista juhlallisuutta kirkossa. Ja vihdoin kävi
selville, että hän oli sähköttänyt isälleen, jotta tämä tulisi
kipinkapin Modestosta saattamaan hänet alttarille siinä tilaisuudessa.
Mutta minä sanoin Dorothylle, että hän oli kovin uskalikko pyytäessään
morsiamen saattajaksi isää, jonka ainoana harjoituksena sivistyneiden
tapojen opissa oli ollut katoilta hyppeleminen markkinayleisön
huviksi. Ja minä aloin käydä ihan levottomaksi. Mikään ei kuitenkaan
voinut Dorothya pidättää, vaan hän piti yhä päänsä ja tilasi
teräskaiverrettuja kutsukortteja Cartiersilta ja lähetti niitä, ei
ainoastaan jokaiselle seurapiirin luettelossa olevalle, vaan myös
kaikille yksityistuttavilleen koomilliseen teatteriin.

Ja kaikki Dorothyn ystävät noudattivat kutsua, samoin kuin kaikki
hienoston nuorempi joukko, mutta koko vanhempi ryhmä kieltäytyi.
Tarkoitan, että oli yksi poikkeus, ja se oli vanha lady Vandervent,
joka aina katselee asioita niiden valoisalta puolelta. Eikä hän
tiennyt, minkälaisen tytön kanssa Charlie oli menossa naimisiin, koska
hän lukee ainoastaan _Kristillistieteellistä kehoittajaa_ eikä tiedä
mitään kaikesta siitä pahasta, mitä maailmassa tapahtuu.

No, päivää ennen vihkiäisiä Dorothy ja minä menimme Isolle
Keskusasemalle Dorothyn isää vastaan. Ja hän tuli junasta, mukanaan
neljä matkalaukkua; kutakin niistä tarvittiin kaksi "punalakkia"
nostamaan vain sivukäytävältäkin niiden juomatavaroiden raskaan,
rauhallisen painon vuoksi, jotka oikeastaan olivatkin kaikki, mitä
ne sisälsivät. Ja hän kuuluu ne itse valmistaneen, ja syy, miksi hän
ne raahasi New Yorkiin, ei ollut se, että hän niin paljoa välitti,
kenen viinaksia hän nautti; mutta hän oli mieskohtaisesti ylpeä
omista tuotteistaan ja saavutuksistaan. Mutta minä sanoin Dorothylle,
että moiset saavutukset varsin vähän lisäävät suuren kirkollisen
vihkimistoimituksen tunnelmaa.

Kuitenkin saatiin huomata, että herra Shawin kutsuminen oli todella
onnellinen ajatus. Sillä hänellä oli ollut varsin paljon kokemusta
tyttöjen nostelemisessa alas lavoilta. Ja kun hän antoi Dorothyn
yljälle, teki hän sen kaikkein siroimmin elein mitä koskaan olen
kirkossa nähnyt.

Ja seuramonian jälkeen oli hääkutsut minun salongissani. Ja minun
täytyy tosiaan lausua muutamia kiittäviä sanoja siitä tavasta, kuinka
_jotkut_ meistä käyttäytyivät. Tarkoitan, että teatteritytöt valtasi
tilaisuuden pyhyys. Ja herra Shawkin, joka joi aika paljon, kävi
siitä vain yhä ritarillisemmaksi. Mutta yhtä paljoa en voi sanoa
seurapiiriläisistä. Tarkoitan, että minä kyllä kovin koetin näyttää
heille hyvää esimerkkiä kieltäytymällä samppanjasta. Mutta ne alkoivat
juoda niin hurjasti, että vihdoin rouva Vandervent tuli luokseni ja
sanoi, ettei hän voinut viipyä kauempaa, koska muutoin voisi näyttää
siltä, että hän omalta kohdaltaan hyväksyi heidän menonsa. Mutta hän
pyyteli kovin paljon anteeksi seurapiirissä syntyneiden ystäviensä
käytöksen vuoksi ja sanoi, että Dorothyn ja minun kaltaiset tytöt,
joihin tällaisen hetken tunnelma tehosi, olivat ne, joiden tulisi
kuljettaa seuraelämän rakennetta eteenpäin. Ja sitten hän lisäsi, ettei
hän halunnut ketään muuta kuin ihastuttavan herra Shawin saattajakseen
kotimatkalle.

Mutta minäpä käskin Dorothyn antaa isälleen jonkinlaisen varoituksen
kaikkea hänen ritarillisuuttaan vastaan, ja Dorothy veikin hänet
syrjään ja sanoi: "Kuules, pappa, jos vähänkin keikaroitset vanhalle
lady Vanderventille kotimatkalla, niin ensimmäinen aamujuna huomenna
vie sinut pois New Yorkin seurapiireistä."

Mutta seuraavana päivänä rouva Vanderventin lakeija kertoi minun
sohveerilleni, ja hän kertoi palvelijattarelleni, että Dorothyn isä
todellakin keikaroitsi kääseissä rouva Vanderventille, joka oli ollut
siitä mielissään.

Näin kääntyi lopuksi kuitenkin kaikki parhain päin, ja kun viimeksi
näin Dorothyn, oli Charlie selvin päin viemässä häntä asemalle
Atlantic Cityyn lähtevään junaan, ja Dorothy näytti hienostuneemmalta
kuin mitä hän minusta koskaan ennen oli ollut; olipa hänessä hitunen
arvokkuuttakin.

Ja niin on käynyt, että vanhasta lady Vanderventistä ja minusta on
tullut melkein erottamattomat, koska meillä on tositeossa samat
ihanteet kaikessa. Uskon siis tosiaan, että minä olen seuraava, joka
pääsen seurapiirin luetteloon, sillä sitä menoa kuin ne poistavat siitä
seurapiiriläisiä, täytyy toki jonkun tai jonkun toisen täyttää heidän
paikkansa, ja kaiketikin se olen minä. Ja kun minä sinne pääsen, niin
yritän hankkia pääsyn Dorothyllekin, koska me olemme olleet yhdessä
melkein kaikessa muussa. Ja jos minä _saan_ Dorothyn seurapiirin
luetteloon hyväksytyksi, täytyy minun todella alkaa uskoa, että maailma
on varsin hyvä paikka Dorothynkin kaltaiselle tytölle.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "»... Mutta — naivat tummaverisiä»" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.