| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Herrat pitävät vaaleaverisistä : Tuloillaan elävän naisen valaiseva päiväkirja Author: Loos, Anita Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Herrat pitävät vaaleaverisistä : Tuloillaan elävän naisen valaiseva päiväkirja" *** "HERRAT PITÄVÄT VAALEAVERISISTÄ" Tuloillaan elävän naisen valaiseva päiväkirja Kirj. ANITA LOOS Suomentanut Valfrid Hedman Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1927. SISÄLLYS: "Herrat pitävät vaaleaverisistä" Kohtalo jatkaa tapahtumistaan Lontoo ei ole todella mitään Pariisi on jumalainen Keskuseurooppa Äly on tosiaan kaikki kaikessa "HERRAT PITÄVÄT VAALEAVERIKÖISTÄ" Maaliskuun 16 p:nä. Muuan herratuttavani ja minä söimme päivällistä Ritzissä eilen illalla, ja hän sanoi, että jos ottaisin kynän ja paperia ja kirjoittaisin muistiin kaikki ajatukseni, niin siitä tulisi kirja. Tuo melkein hymähdytti minua, koska siitä oikeastaan tulisi pikemminkin hyllyllinen tietosanakirjaniteitä. Minähän ajattelen melkein herkeämättä. Tarkoitan sitä, että se on mielihuviani, ja toisinaan voin istua ajatuksissani tuntikaudet mitään muuta tekemättä. Ja nyt tämä herrasmies sanoi, että älykkään tytön tulisi käyttää älyään muuhunkin kuin pelkkään ajattelemiseen. Sanoipa vielä, että ainakin hänen pitäisi tuntea äly, milloin hän sen tapaa, koska hän istuu senaatissa ja oleskelee paljon Washingtonissa; ja kun hän tulee kosketuksiin älyn kanssa, huomaa hän sen aina. Asia olisi muutoin voinut haihtua tuuleen, mutta tänä aamuna hän lähetti minulle kirjan. Ja kun palvelijattareni toi sen minulle, sanoin minä: "Niin, Lulu, tässä on taas kirja, emmekä ole vielä lukeneet puoliakaan entisistä." Mutta kun kirjan avattuani näin sen olevan ihan tyhjän, muistui mieleeni, mitä herratuttavani oli sanonutpa sitten käsitin, että se oli päiväkirja. Näin siis ryhdyin kirjan lukemisen asemesta kirjaa kyhäämään. Mutta nyt on maaliskuun 16 päivä ja tietenkin liian myöhäistä alkaa tammikuusta, mutta se ei tee mitään, koska herratuttavani, herra Eisman, oli kaupungissa melkein koko tammi- ja helmikuun; ja hänen ollessaan kaupungissa tuntuu toinen päivä ihan samanlaiselta kuin toinenkin. Tarkoitan, että herra Eisman on nappien alalla chicagolaisen tukkuliikkeen johtaja, ja hän on se herrasmies, joka melkein kaikkialla Chicagossa tunnetaan nappikuningas Gus Eismanin nimellä. Ja koska hän on se herrasmies, joka on alkanut harrastaa minun kasvattamistani, saapuu hän tietysti vähän väliä New Yorkiin nähdäkseen, kuinka älyni on kehittynyt viime tapaamisemme jälkeen. Mutta herra Eismanin ollessa New Yorkissa näymme aina tekevän samaa, ja jos selostan yhden päivän, tarvitsisi minun piirtää päiväkirjaani vain yhtäläisyysmerkit kaikkien muiden kohdalle. Tarkoitan, että aina syömme päivällistä Colonyssa ja käymme teatterissa ja Trocaderossa, ja sitten herra Eisman saattaa minut kotiin. Ja kun herrasmies harrastaa neitosen kasvattamista, haluaa hän tietenkin jäädä juttelemaan päivän tapahtumista, kunnes tulee kovin myöhä, niin että seuraavana päivänä olen ihan uuvuksissa enkä oikeastaan nouse vuoteestani ennenkuin on aika pukeutua mennäkseni syömään päivällistä Colonyssa. Olisipa merkillistä, jos minusta tulisi kirjailijatar. Tarkoitan, että kotona Little Rockissa Arkansasissa aina toivottiin minun saavan jotakin toimeen soitannon alalla. Sillä kaikki tuttavani sanoivat, että minulla oli lahjoja, ja kaikki hokivat hokemistaan, että minun oli harjoiteltava. Mutta syystä tai toisesta minä en juuri paljoa välittänyt harjoittelusta. Tarkoitan, etten tosiaan jaksanut istua tuntikausia perätysten vain harjoittelemassa ammattia varten. Niinpä minä eräänä päivänä vallan tulistuin ja heitin vanhan mandoliinin huoneen toiselta seinältä toiselle enkä ole siihen sen koommin koskenut. Mutta kynäileminen on toista, kun tietää, ettei ole tarvis opetella eikä harjoitella, ja siinä on enemmän tempperamynttiä, kun sitävastoin harjoittelu näkyy vievän minulta kaiken tempperamyntin. Niinpä minun täytyykin melkein hymyillä, kun huomaan kirjoittaneeni kaksi täyttä sivua ja päässeeni maaliskuun kahdeksanteentoista päivään, niin että jo riittää täksi päiväksi ja huomiseksi. Ja se juuri osoittaa, kuinka paljon tempperamynttiä minussa on, kunhan vain kerran pääsen alkuun. Maaliskuun 19 p:nä. No niin, eilen illalla Dorothy soitti minulle ja sanoi tavanneensa herrasmiehen, joka esitteli itsensä hänelle Ritzin eteisessä, ja sitten he olivat puolisella, joivat teetä ja söivät päivällistä, ja sitten he menivät teatteriin ja sitten Trocaderoon, ja Dorothy sanoi, että hänen nimensä oli loordi Coocksleigh, vaikka Dorothy yleensä nimittää häntä Coocooksi. Ja Dorothy sanoi, miksen minä ja hän ja Coocoo menisi tänä iltana Folliesiin ja ottaisi Gusia mukaamme, jos hän on kaupungissa. Siitä syntyi sitten pikku riitakin Dorothyn ja minun välilläni, koska Dorothy joka kerta, kun hän mainitsee herra Eismania, nimittää häntä ristimänimeltä eikä näy tajuavan, että kun niin tärkeä herrasmies kuin herra Eisman tuhlaa melkoisesti rahaa tytön kasvattamiseen, niin ei ole kunnioitettavaa mainita sellaista herrasmiestä hänen ristimänimeltään. Tarkoitan, etten minä koskaan aio mainita herra Eismania hänen ristimänimeltään, mutta jos tahdon nimittää häntä yhtään miksikään, sanon häntä "Papaksi", enkä sano häntä "Papaksikaan", jos paikka, missä olemme, näyttää julkiselta. Niinpä sanoinkin Dorothylle, että herra Eisman saapuisi kaupunkiin vasta ylihuomenna. Sitten Dorothy ja Coocoo saapuivat meille, ja me lähdimme kaikki Folliesiin. Ja tänä aamuna Coocoo soitti minulle, pyytäen, että lähtisin hänen kanssaan Ritziin puoliselle. Tarkoitan, että noilla ulkomaalaisilla on aika paljon sisua. Vain sen vuoksi, että Coocoo on englantilainen ja loordi, hän luulee että neitonen voi tuhlata hänelle tuntikausia syömällä puolista Ritzissä, vaikkei hän haastele muusta kuin jostakin retkestä, jonka hän teki Tibet-nimiseen paikkaan, ja kun hän oli tuntikausia jutellut, tajusin vain, että siellä oli joukko kiinalaisia. Niinpä olen varsin iloinen tavatessani herra Eismanin, kun hän saapuu. Hänellä näettekös on aina perin hauskaa juteltavaa, sillä viime kerrallakin hän täällä ollessaan lahjoitti minulle oikein kauniin smaragdirannerenkaan. Ja ensi viikolla on minun syntymäpäiväni, ja juhlapäiviksi hänellä aina on joku hauska yllätys varattuna. Minä aioin tänään syödä puolista Ritzissä Dorothyn kanssa ja tietenkin Coocoon täytyi se pilata, kun minä olin sanonut hänelle, etten voisi syödä hänen kanssaan puolista tänään, koska veljeni oli kaupungissa asioilla ja hänellä oli pussitauti, joten en tosiaan voinut jättää häntä yksikseen. Sillä jos lähtisin nyt Ritziin, niin tietenkin tapaisin siellä Coocoon. Mutta joskus minun täytyy melkein hymyillä omalle kekseliäälle mielikuvitukselleni, sillä eihän minulla mitään veljeä ole, enkä ole vuosikausiin ajatellut pussitautia. Ihmekö siis, että osaan kirjoittaa? Mutta syy, miksi aioin mennä Ritziin puoliselle, oli se, että herra Chaplin on Ritzissä ja minä aina haluan uudistaa vanhoja tuttavuuksia. Sillä minä tapasin herra Chaplinin kerran puuhaillessamme samassa filmissä Hollywoodissa, ja varmaankin hän minut muistaisi. Herrasmiehet näkyvät aina muistavan vaaleaverisiä tyttöjä. Tarkoitan, että ainoa ala, joka minua kirjailijattaren uran ohella viehättäisi, olisi tulla filmitähdeksi, ja minä menestyinkin elävissäkuvissa jo varsin hyvin, kun herra Eisman taivutti minut sen homman hylkäämään. Sillä kun herrasmies osoittaa niin ystävällistä harrastusta tytön kasvattamisessa kuin herra Eisman, niin tekeehän mieli hänelle näyttää, että sitä pidetään arvossa, mutta hänestä ei tyttö sovellu filmiin, sillä hänen äitinsä näetten on oikeauskoinen. Maaliskuun 20 p:nä. Herra Eisman saapuu kaupunkiin huomenna ollakseen täällä syntymäpäivänäni. Siksi ajattelin, että olisi tosiaan hirveän hauskaa edes kerran vielä huvitella ennenkuin herra Eisman saapuu, ja niinpä minä eilen illalla kutsuin joitakuita kirjallisia herrasmiehiä iltaa viettämään, koska herra Eisman aina kehoittelee minua seurustelemaan kodissani kirjallisten ihmisten kanssa. Tarkoitan, että hän kaikin mokomin tahtoo tyttöä parantamaan älyään, ja hänen suurin mielenkiintonsa minuun johtuu juuri siitä, että minä aina näyn kartuttavan älyäni enkä tuhlaa hetkeäkään hukkaan. Ja herra Eisman haluaa, että minulla on "saloong", niinkuin ranskalaiset sanovat, mikä merkitsee, että ihmiset kerääntyvät iltaisin yhteen älyjään kehittämään. Niinpä minä kutsuin kaikki älykkäät herrasmiehet, jotka muistin. Silloin ajattelin sopivaksi seuraksi erästä herrasmiestä, joka on kaikenlaisen taloustieteen professori Columbian yliopistosta, ja toimittajaa, joka on New York Transcriptin kuuluisa toimittaja ja muuatta toista herrasmiestä, joka on kuuluisa näytelmäkirjailija; hän kirjoittaa kovin, kovin kuuluisia näytelmiä, jotka kaikki kuvaavat elämää. Tarkoitan, että jokainen tuntisi hänen nimensä, mutta aina se tipahtaa minun muististani, kun me kaikki hänen todelliset ystävänsä nimitämme häntä vain Samiksi. Ja Sam kysyi, saisiko tuoda mukanaan herrasmiehen, joka kirjoittaa romaaneja Englannista, ja minä sanoin kyllä, ja hän toi sen herrasmiehen. Ja sitten me kaikki keräännyimme yhteen, ja minä kutsuin Glorian ja Dorothyn, ja herrasmiehet toivat omia liköörejään. Huoneisto oli siis tietenkin tänä aamuna mullin mallin, ja Lulu ja minä ahersimme kuin ajojuhdat sen siivoamisessa, mutta taivas tietää, milloin saanemme kattokruunun korjatuksi. Maaliskuun 22 p:nä. No niin, syntymäpäiväni on ollut ja mennyt, mutta se oli tosiaan ihan lannistavaa. Tarkoitan, että minusta näyttää, että herrasmiehen, joka ystävällisestä harrastuksesta kasvattaa tyttöä, kuten Gus Eisman, pitäisi haluta hänen omistavan New Yorkin suurimman nelitahkoiseksi hiotun timantin. Tarkoitan, että minun täytyy sanoa tunteneeni itseni kovin pettyneeksi, kun hän astui huoneeseen, tuoden pikkuruikkusen kapineen, jota tuskin saattoi nähdä. Niinpä minä sanoin hänelle, että se oli aika soma, mutta että minulla oli paha päänkipu, minkävuoksi täytyi pysytellä pimeässä huoneessa kaiken päivää, ja minä sanoin hänelle, että ehkä tapaisimme huomenna. Sillä Lulustakin se oli kovin pikkuinen, ja hän sanoi, että hän minuna tekisi jotakin ratkaisevaa, ja sanoi ehdottomasti uskovansa vanhaan sananparteen: "Jätä heidät ollessasi vielä nuori ja kaunis." Mutta herra Eisman palasi päivällisen aikaan, tuoden tosiaan hyvin, hyvin kauniin timanteilla somistetun timanttirannerenkaan, ja siitä minä kovin ilostuin. Ja sitten me söimme päivällistä Colonyssa ja menimme teatteriin ja syömään illallista Trocaderossa, kuten tavallista hänen kaupungissa ollessaan. Mutta minä tunnustan hänen järkevyytensä, koska hän tajusi, kuinka pieni se ensimmäinen lahja oli. Tarkoitan, että hän jutteli pitkälti, selittäen kuinka huonolla kannalla ahväärit olivat ja kuinka nappiliike oli täynnä bolshevikeja, jotka saavat vain häiriötä aikaan. Sillä herra Eismanin mielestä on maa ihan bolshevismin partaalla, ja minä oikein hätäännyin. Tarkoitan, että jos bolshevistit pääsevät tänne, niin on vain yksi herrasmies, joka kykenisi niitä käsittelemään, ja se on herra D. W. Griffith. Sillä minä en koskaan unohda kuinka herra Griffith johti "Suvaitsemattomuutta". Tarkoitan, että se oli viimeinen filmini, juuri ennenkuin herra Eisman sai minut jättämään urani, ja minä esitin yhtä tytöistä, jotka menivät tainnoksiin kahakassa, kun kaikki herrat putosivat tornista. Ja nähdessäni, kuinka herra Griffith käsitteli rahvasjoukkoja "Suvaitsemattomuudessa", käsitin, että hän kykenee mihin hyvänsä, ja toivon tosiaan, että Ameriikan hallitus kehoittaisi herra Griffithiä olemaan valmiina siltä varalta, että bolshevikit hyökkäävät esille. Niin, unohdinkin mainita, että siinä romaaneja kirjoittavassa englantilaisessa herrasmiehessä näkyi heränneen melkoista mielenkiintoa minua kohtaan, heti kun hän kuuli minun olevan kirjailijan. Tarkoitan, että hän on soittanut minulle jok'ikinen päivä ja että olen kahdesti ollut hänen kanssaan teellä. Ja hän lähetti minulle kokonaisen sarjan erään Conrad-nimisen herrasmiehen kirjoittamia kirjoja. Ne näkyvät kaikki kertovan valtamerimatkoista, vaikken ole ehtinyt niihin kuin ohimennen vilkaista. Olen pitänyt romaaneista, joissa kerrotaan merimatkoista, aina siitä asti, kun olin herra Christien mallina McGrathin kirjoittaman meriromaanin kansilehtikuvaa varten, sillä minä sanon aina, ettei tyttö koskaan näytäkään niin kivalta kuin höyrylaivan tai vaikkapa vain huvipurrenkin kannella. Ja sen englantilaisen herrasmiehen nimi on herra Gerald Lamson, kuten ne tietävät, jotka ovat lukeneet hänen romaanejaan. Hän lähetti minulle myös muutamia omia romaanejaan, ja huomaan niissä kaikissa puhuttavan keski-ikäisistä englantilaisista herrasmiehistä, jotka asuvat maalla siellä Lontoossa ja kuuluvat ajavan polkupyörillä, mikä on ihan erilaista kuin Ameriikassa, paitsi Palm Beachissa. Sitten minä kerroin herra Lamsonille, että minä kirjoittelen muistiin kaikki ajatukseni, ja hän sanoi ensimmäisestä silmänräpäyksestä, kun minut tapasi, tietäneensä minulla olevan jotakin tekeillä, ja jahka me tullaan tutummiksi, annan minä päiväkirjani hänelle luettavaksi. Tarkoitan, että kerroin hänestä herra Eismanillekin, ja hän on oikein mielissään. Sillä tietenkin herra Lamson on oikein kuuluisa, ja näyttää siltä, että herra Eisman on lukenut kaikki hänen romaaninsa matkustellessaan edestakaisin rautateillä. Ja herra Eisman on aina hyvin halukas tapaamaan kuuluisia henkilöitä ja kutsumaan heitä päivälliselle Ritziin lauantai-illoin. Mutta enhän minä kertonut herra Eismanille, että olen tosiaan hiukan hullaantumassa herra Lamsoniin, niinkuin tosiaan uskon olevani, vaikka herra Eisman luulee mielenkiintoni olevan vain kirjallista laatua. Maaliskuun 30 p:nä. Vihdoinkin herra Eisman matkusti iankaikkisuuden viimeistä edellisenä päivänä, ja minun täytyy sanoa olevani kerrassaan uuvuksissa, niin että pieni lepo on hyvin tervetullut. Tarkoitan, että kernaasti viivyn myöhäänkin ulkona joka ilta, jos tanssin, mutta herra Eisman ei tosiaan ole mikään erikoinen tanssija, ja siksi me enimmäkseen vain istumme ja juomme samppanjaa tai haukkaamme hiukan, enkä minä tietenkään tanssi kenenkään muun kanssa, kun olen herra Eismanin seurassa. Mutta herra Eisman ja Gerry, kuten herra Lamson haluaa minun häntä nimittävän, tulivat oikein hyviksi ystäviksi, ja me kolmisin vietimme useita iltoja yhdessä. Kun siis herra Eisman nyt vihdoin on matkustanut kaupungista, lähdemme Gerry ja minä tänä iltana yhdessä ulos, ja Gerry sanoi, ettei minun ole tarvis pukeutua, koska Gerry näkyy pitävän minusta enemmän sieluni vuoksi. Niin minun täytyi tosissani sanoa Gerrylle, että jos kaikki herrasmiehet olisivat hänen kaltaisiaan, niin madame Francen muotiliike menisi vararikkoon. Gerry ei näetten pidä siitä, että tyttö on vain pelkkä nukke, vaan tahtoo, että hän joka ilta hakisi esille miehensä tohvelit ja saisi hänet unohtamaan sen päivän huolet. Mutta ennenkuin herra Eisman matkusti Chicagoon, kertoi hän tänä kesänä lähtevänsä Pariisiin ammattiasioissa, ja minä luulen, että hän aikoo kutsua minut Pariisin-matkalle, koska hän sanoo, ettei mikään ole niin kasvattavaa kuin matkusteleminen. Tarkoitan, että teki äärettömän hyvää Dorothylle, kun hän viime keväänä kävi ulkomailla, enkä koskaan väsy kuuntelemasta hänen kertovan, kuinka Pariisin karuselleissa on porsaita hevosten asemesta. Mutta minä en tosiaan tiedä, tulisiko minun olla haltioitunut vai ei, sillä jos minä matkustan Pariisiin, täytyy minun tietenkin jättää Gerry, ja Gerry ja minä olemme päättäneet, ettemme tästä lähin toisistamme erkane. Maaliskuun 31 p:nä. Eilen illalla Gerry ja minä söimme päivällistä varsin kummallisessa paikassa, jossa saimme häränpaistia ja käristettyjä perunoita. Tarkoitan, että hän aina haluaa minun nauttivan sellaista ruokaa, jota hän nimittää "ravitsevaksi", vaikka useimmat muut herrasmiehet eivät koskaan näy sitä ajattelevan. Ja sitten me otimme vuokra-ajurin ja ajelimme tuntikausia puistossa, koska Gerry sanoi, että ilma tekisi minulle hyvää. Onpa todella hyvin suloista, että joku ajattelee näitä seikkoja, joita herrasmiehet tuskin koskaan näkyvät muistavan. Ja sitten me rupattelimme aika paljon. Tarkoitan, että Gerry osaa puhuttaa tyttöä, ja minä kerroin hänelle asioita, joita en tosiaan kirjoittaisi päiväkirjaanikaan. Ja kun hän kuuli kaikki elämänkokemukseni, kävi hän oikein alakuloiseksi, ja meille kummallekin tuli kyyneleet silmiin. Sillä hän sanoi, ettei hän ollut aavistanutkaan tytön voivan kokea niin paljon kuin minä olen kokenut ja kuitenkin pysyvän niin herttaisena eikä ollenkaan katkeroituvan siitä kaikesta. Tarkoitan, että Gerrystä useimmat herrasmiehet ovat elukoita, jotka tuskin koskaan ajattelevat tytön sielua. Ja Gerryllä näkyy olleen paljon huolia ja vastuksia itselläänkin, eikä hän voi edes mennä naimisiin, kun hänellä on vaimo. He eivät koskaan näy toisiaan rakastaneen, mutta vaimo oli suffragetti eli naisasianainen ja pyysi häntä avioliittoon — niin, mitäs Gerry sille mahtoi? Ja niin me ajelimme ympäri puistoa hyvin myöhään asti, jutellen ja filosofoiden aika paljon, ja vihdoin minä sanoin hänelle, että lintuelämä minusta sittenkin oli sivistyksen korkein vuoren 19 huippu. Ja sitten Gerry nimitti minua pikku ajattelijakseen, enkä minä suinkaan ihmettelisi, jos mietelmäni antaisivat hänelle joitakuita uusia aatteita hänen romaaneihinsa. Sillä Gerry sanoo, ettei hän koskaan ole nähnyt ulkomuodoltaan minun kaltaistani tyttöä, jolla on niin kosolta aivoja. Ja hän oli melkein lakannut etsimästä ihannettaan, kun meidän tiemme yhtyivät, ja minä sanoin hänelle, että sellainen minusta todellakin oli melkein aina sallimusta. Ja Gerry sanoo, että minä olen hänen mielestään aika paljon Troijan Helenan kaltainen, joka oli kreikkalaista syntyperää. Mutta ainoa kreikkalainen, jonka minä tunnen, on muuan kreikkalainen herrasmies, nimeltä herra Georgopolis, joka todellakin on hyvin varakas ja sellainen, että Dorothy ja minä nimitämme häntä "puotikavaljeeriksi", koska hänelle voi soittaa minä hetkenä hyvänsä ja pyytää häntä mukaansa ostoksille, mistä hän aina ihan riemastuu, vaikka harvat muut herrat siitä näkyvät riemastuvan. Eikä hän koskaan näy välittävän siitä, mitä mikin maksaa. Tarkoitan, että herra Georgopolis on oikein gultivoitukin, koska minä tunnen useitakin herrasmiehiä, jotka kykenevät tarjoilijoille haastamaan ranskaa, mutta herra Georgopolis osaa puhua tarjoilijalle kreikkaa, mihin harvat muut herrat kykenevät. Huhtikuun 1 p:nä. Tästä lähtien näen erikoista vaivaa päiväkirjaani kirjoittaessani, kun oikeastaan kirjoitan sitä Gerryä varten. Tarkoitan, että aiomme jonakin iltana lukea sen yhdessä takkavalkean ääressä. Mutta Gerry matkustaa tänä iltana Bostoniin, sillä hänen pitää Bostonissa luennoida kaikista teoksistaan. Mutta hän rientää heti takaisin niin pian kuin mahdollista. Aion siis käyttää itseni kehittämiseen kaiken sen ajan, minkä hän on poissa. Ja tänä iltapäivänä me menemme yhdessä museoon 5:nnen Avenuen varrelle, sillä Gerry haluaa näyttää minulle hyvin, hyvin kauniin pikarin, jonka on tehnyt eräs muinoinen jalokiviseppä nimeltä Cellini, ja hän tahtoo, että lukisin herra Cellinin elämäkerran, joka on hyvin hieno kirja eikä ollenkaan ikävä, hänen Bostonissa ollessaan. Ja se kuuluisa näytelmiä kirjoittava ystäväni, jota nimitetään Samiksi, soitti minulle tänä aamuna ja tahtoi minua tulemaan tänä iltana kirjalliseen illatsuun, jonka hän ja jotkut muut kynämiehet järjestävät Florence Milsissä, mutta Gerry ei halua, että minä seurustelen Samin kanssa, koska Sam aina tuppautuu kertomaan kaksimielisiä juttuja. Itse kuitenkin olen oikein vapaamielinen ja sanon aina, etten paheksu kaksimielistä juttua, kunhan se vain on hauska. Tarkoitan, että minulla on suuri huumorintajunta. Mutta Gerry sanoo, ettei Sam aina valitse ja seulo sukkeluuksiaan, minkävuoksi minun ei tulisi mennä hänen kanssaan ulos. Niinpä jäänkin kotiin ja luen herra Cellinin kirjan, koska minua tositeossa innostaakin vain älyni kehittäminen. En siis aio mitään muuta tehdäkään kuin kehittää älyäni sillä välin, kun Gerry on Bostonissa. Tarkoitan, että juuri sain sähkösanoman Willie Gwynniltä, joka huomenna saapuu Euroopasta, mutta minä en viitsi mennä häntä edes tapaamaan. Hän on herttainen poika, mutta hänestä ei koskaan tule mitään, enkä minä aio tuhlata aikaani mokomille, nyt kun olen tutustunut Gerryn kaltaiseen herrasmieheen. Huhtikuun 2 p:nä. Tunnen itseni tänä aamuna perin alakuloiseksi, niinkuin aina, kun minulla ei ole mitään mietittävää. Sillä minä päätin olla lukematta herra Cellinin kirjaa. Tarkoitan, että se toisin paikoin oli vallan hauskakin, kun siinä tosiaan oli varsin vallattomia kohtia, mutta ne eivät olleet lähetysten, enkä minä juuri koskaan viitsi selailla kirjaa alusta loppuun tuollaisten etsimieni kohtien vuoksi, varsinkaan kun tuollaisia oikein hauskoilta tuntuvia juttuja ei sittenkään ole kovin monta. En siis tuhlannut siihen aikaani, mutta tänä aamuna käskin Lulun jättää kaikki talousaskareet sikseen ja kuluttaa päivän lukemalla kirjan nimeltä "Lord Jim" ja sitten selostaa minulle kaikki, mitä siinä kerrottiin, jotta voisin kehittää sieluani sillä välin, kun Gerry on poissa. Mutta viedessäni hänelle kirjan olin vähällä tehdä erehdyksen ja antaa hänelle erään, jossa kerrottiin neekereistä ja nimitettiin niitä mustanaamoiksi, mikä olisi loukannut tytön tunteita. Tarkoitan, etten käsitä, miksi kirjailijat eivät nimitä neekereitä niiden virallisella nimellä, koska niillä on tunteet niinkuin meilläkin. Jaa, sain juuri sähkösanoman Gerryltä, että hän palaa vasta huomenna, ja muutamia kämmekkäitä Willie Gwynniltä, niin että voinkin illalla mennä teatteriin Willien kanssa enkä käy liian alakuloiseksi, sillä hän on herttainen poika kumminkin. Tarkoitan, ettei hän koskaan tee mitään vallan sopimatonta. Ja onhan kovin ikävää jäädä kotiin ja vain lueskella, jollei ole todella kirjaa, jonka lukeminen maksaa vaivan. Huhtikuun 3 p:nä. Olin tänä aamuna tosiaan niin alla päin, että riemastuin herra Eismanilta saapuneesta kirjeestäkin. Sillä eilen illalla Willie Gwynn tuli noutamaan minua Folliesiin, mutta oli niin juovuksissa, että minun täytyi soittaa hänen kerhoonsa, jotta lähettäisivät biilin noutamaan häntä kotiin. Niin jäin yksikseni Lulun kanssa kello yhdeksältä, ja kun ei ollut mitään tehtävää, pyysin puhelua Bostoniin haastellakseni Gerryn kanssa, mutta ei tullut mitään vastausta. Sen vuoksi Lulu koetti opettaa minua pelaamaan mah-jongia, mutta minä en mitenkään voinut keskittää siihen ajatuksiani, kun olin niin huonolla tuulella. Niinpä lieneekin parasta, että tänään lähden madame Francelta tilaamaan muutamia uusia iltaleninkejä reipastuakseni. Kah, Lulu toi minulle juuri sähkösanoman Gerryltä, joka ilmoittaa saapuvansa tänä iltapäivänä, mutta minä en voi mennä asemalle häntä vastaan niiden monien reputterien vuoksi, jotka aina ovat häntä asemilla interveivaamassa, mistä ikinä hän tuleekin. Mutta hän sanoo saapuvansa suoraan minun luokseni, sillä hänellä on jotakin puhuttavaa. Huhtikuun 4 p:nä. Millainen ilta meillä olikaan eilen illalla! Tarkoitan, että Gerry näkyy olevan silmittömästi rakastunut minuun. Sillä kaiken aikaa, kun hän oli Bostonissa luennoimassa naisten kerhoille, sanoi hän niiden bostonilaisten kerhonaisten kasvoja katsellessaan vasta oikein käsittäneensä kuinka kaunis minä olen. Ja hän sanoi, että koko maailmassa oli vain yksi, ja se olin minä. Mutta Gerry näkyy ajattelevan, että herra Eisman on kauhea, ja ettei ystävyydestämme mitään hyvää seuraa. Tarkoitan, että minä aivan hämmästyin, sillä he näkyivät molemmat tulevan varsin hyvin toimeen toistensa kanssa, mutta Gerry kuulemma haluaa, etten enää koskaan tapaisi herra Eismania. Ja hän tahtoo, että jättäisin kaikki ja opiskelisin ranskaa, ja hän hakee avioeron ja me mennään naimisiin. Sillä Gerry ei näy pitävän siitä elämästä, jota me kaikki täällä New Yorkissa vietämme, vaan tahtoo, että palaisin papan luo Arkansasiin, jonne hän lupaa lähettää minulle kirjoja luettavaksi, jottei minun tulisi siellä ikävä. Ja hän antoi minulle setänsä vapaamuurarisormuksen, joka on periytynyt Salomon ajoilta ja jota hän ei koskaan salli vaimonsakaan käyttää; hän antoi sen minulle kihlasormukseksi, ja tänä iltapäivänä muuan hänen naistuttavansa tulee tuomaan minulle uuden systemaatin, jonka hän on sommitellut ranskan oppimista varten. Mutta syystä tai toisesta olen yhä alakuloinen. Tarkoitan, etten voinut nukkua koko yönä, kun ajattelin niitä kauheita asioita, joita Gerry kertoi New Yorkista ja herra Eismanista. Kyllähän minä ymmärrän, että Gerry on mustasukkainen jokaiselle herratuttavalleni, enkä minä koskaan tosissani pitänyt herra Eismania minään Rudolph Valentinona, mutta Gerry sanoi, että selkäpiitä oikein karmii, kun hän ajattelee, että minunlaiseni suloinen tyttö on ystävyyssuhteissa herra Eismanin kanssa. Näin minä todella aloin tuntea itseni varsin alakuloiseksi. Tarkoitan, että Gerry mielellään puhuu paljon, ja minun mielestäni paljo puhuminen aina lamaannuttaa mieltä, kiusaa aivoja asioilla, jotka eivät koskaan juolahda mieleenkään, jos ihmisellä on hommaa. Mutta kun kerran Gerry ei pane pahakseen, että seurustelen muiden herrasmiesten kanssa, milloin niillä on jotakin älyllistä annettavaa, lähden puoliselle Eddie Goldmarkin kanssa Goldmarkin filmitehtaasta, joka aina pyytelee minua tulemaan filminäyttelijättäreksi ja allekirjoittamaan sopimuksen. Sillä herra Goldmark on korviaan myöten rakastunut Dorothyyn, ja Dorothy aina kiristää minua palaamaan kinemaan, sillä Dorothy sanoo, että jos minä menen, niin hänkin tulee. Huhtikuun 6 p:nä. No, vihdoinkin minä nyt kirjoitan herra Eismanille, että aion mennä naimisiin, ja hän kuuluu lähtevän heti tänne, koska hän luultavasti haluaa antaa neuvoja. Avioliittoon meneminen on tosiaan ihan vakavaa, ja Gerry juttelee siitä minulle tuntikausia perätysten. Tarkoitan, ettei hän koskaan näy väsyvän puhumiseen eikä viitsi edes käydä teatterissa tai tanssia tai tehdä mitään muuta kuin puhua, ja jollen minä tosiaan pian saa jotakin määrättyä miettimisen aihetta, niin alan ulvoa. Huhtikuun 7 p:nä. No niin, herra Eisman saapui tänä aamuna, ja meillä kahdella oli varsin pitkä keskustelu, ja taitaapa hän ollakin oikeassa. Sillä tässä on ensimmäinen todellinen tilaisuus, mikä minulla on oikeastaan koskaan ollut. Minä aion matkustaa Pariisiin ja laajentaa ja kehittää kirjoitustaitoani, ja miksi minä hylkäisin urani mennäkseni naimisiin kirjailijan kanssa, joka itse olisi kaikki kaikessa ja minä ainoastaan Gerald Lamsonin rouva? Ja kaiken lisäksi minut laahattaisiin tuomioistuimen eteen, avioerojutun häpeänhälinään ja saisin nimeni tahratuksi. Ja herra Eisman sanoi, että tilaisuuksia sattuu liian harvoin tytön elämässä, jotta hylkäisin ensimmäisen, joka minulla koskaan on todella ollut. Niinpä minä purjehdin Franskanmaalle ja Lontooseen tiistaina, ottaen Dorothyn mukaani, ja herra Eisman sanoo tapaavansa meidät siellä myöhemmin. Ja Dorothy tuntee Pariisissa kaikki langat ja osaa käydä siellä ulos ja sisälle, ikäänkuin taitaisi ranskaa, ja sitäpaitsi hän tuntee ranskalaisen herrasmiehen, joka on Pariisissa syntynyt ja kasvanut ja puhuu ranskaa kuin alkuasukas ja osaa Pariisin kuin viisi sormeaan. Ja Dorothy sanoo, että kun tulemme Lontooseen, niin melkein jokainen puhuu englantiakin. Niinpä on kerrassaan onnekasta, että herra Lamson on luennoimassa Cincinnatissa ja palaa vasta keskiviikkona, joten ehdin lähettää hänelle kirjeen ja kertoa, että minun täytyy nyt matkustaa Eurooppaan, mutta sanon tapaavani hänet ehkä myöhemmin. Näin minä ainakin säästyn kuuntelemasta edelleenkin hänen ikävystyttävää keskusteluaan. Ja herra Eisman lahjoitti minulle oikein siron helminauhan ja antoi Dorothylle timanttineulan, ja kaikki kävimme Colonyssa päivällisellä ja kaikki kävimme teatterissa ja sitten olimme Trocaderossa illallisella ja kaikki vietimme oikein hauskan illan. KOHTALO JATKAA TAPAHTUMISTAAN Huhtikuun 11 p:nä. Jaha, Dorothy ja minä olemme tosiaan laivassa matkalla Eurooppaan, kuten jokainen voisi todeta vilkaistessaan valtamereen. Minä rakastan aina merta. Tarkoitan, että minä rakastan laivaa, ja Majesticiä minä tosiaan rakastan siksi, ettei täällä tiedä laivassa olevansakaan, kun on ihan kuin olisi Ritzissä, ja hovimestari sanoo, ettei meri tässä kuussa ole niin häijy kuin se tavallisesti on. Ja herra Eisman aikoo tavata meidät ensi kuussa Pariisissa, koska hänen pitää olla siellä liikeasioissa. Hän näetkös sanoo, ettei missään ole mitään paikkaa, jossa voi tarkastella viimeisiä nappimuoteja niinkuin Pariisissa. Ja Dorothy on kävelemässä kannella edestakaisin herrasmiehen kanssa, jonka hän kohtasi portaissa, mutta minä en ryhdy kuluttamaan aikaani promenaadeihin herrasmiesten kanssa, sillä jollen minä muuta tekisi kuin vetelehtisin niiden kanssa, niin en ehtisi päättää päiväkirjaani tai lukea hyviä kirjoja, joita minä älyäni kehittääkseni aina lueskelen. Mutta Dorothy ei välitä vähääkään älynsä kehittämisestä, ja minä aina torun häntä siitä, ettei hän muuta kuin kuluttaa aikaansa kuljeskelemalla herrasmiesten kanssa, joilla on tyhjät taskut, kun sensijaan Goldmarkin filmitehtaan Eddie Goldmark on varsin varakas ja kykenee antamaan tytölle varsin ihania lahjoja. Mutta Dorothy ei tee muuta kuin kuluttaa aikaansa, ja eilen, joka oli päivää ennen kuin höyrylaivamme purjehti satamasta, hän ei lähtenyt puoliselle herra Goldmarkin kanssa, vaan meni puoliselle tavatakseen baltimorelaisen herrasmiehen, nimeltä herra Mencken, joka oikeastaan vain painattaa vihriäistä aikakauslehteä, missä ei ole edes kuvia. Mutta herra Eisman sanookin aina, etteivät kaikki tytöt halua päästä eteenpäin ja sivistyä, niinkuin minä. Ja herra Eisman ja Lulu tulivat laivalle sanoakseen minulle jäähyväiset, ja Lulu itki niin, että vesi tippui silmistä. Tarkoitan, etten tosiaan uskoisi hänen pitävän minusta enempää, vaikka hän olisi valkoihoinen eikä neekeri, niinkuin hän on. Lululla on ollut sangen surullinen elämäntarina, sillä kun hän vielä oli ihan nuori, rakastui muuan ravintolavaunun tarjoilija häneen silmittömästi. Ja Lulu uskoi häntä, ja hän vietteli Lulun pois kodistaan Ashtabulaan ja petti hänet siellä. Ja vihdoin Lulu huomasi, että hänet oli petetty, ja hänen sydämensä vallan murtui. Ja kun hän yritti palata kotiinsa, olikin se liian myöhäistä, sillä hänen paras tyttöystävänsä, johon hän aina oli luottanut, oli varastanut hänen aviomiehensä, joka ei enää huolinut Lulua takaisin. Senvuoksi minä olen aina sanonut hänelle, että hän saa aina olla minun palveluksessani, ja nyt hän jää huoneistooni kotimieheksi siksi aikaa, kun olen poissa, kun minä en halua vuokrata huoneistoani kellekään asukille, sillä viime vuonna Eurooppaan matkustaessaan Dorothy vuokrasi huoneistonsa asukille, ja se herrasmies, joka tuli sinne asumaan, laski luokseen tyttöjä, jotka eivät olleet hienoja. Herra Eisman on kirjaimellisesti täyttänyt hyttimme kukkasilla, ja hovimestarilla on ollut aika paljon puuhaa löytääkseen maljakoita niihin kaikkiin. Tarkoitan, että hovimestari sanoi Dorothyn ja minut nähtyään heti tietäneensä, että hänelle tulisi aika urakka maljakoiden hankkimisessa. Ja tietysti herra Eisman on myös lähettänyt minulle ison kasan hyviä kirjoja, niinkuin hän aina tekee, koska hän aina tietää, että hyvät kirjat ovat aina tervetulleita. Muun muassa lähetti hän vallan paksun niteen seurustelutapoja, sillä hän sanoo, että Englannissa ja Lontoossa on paljon seurustelutapoja eli etikettejä, joiden oppiminen tekisi tytölle hyvää. Minä otan sen siis puolisen jälkeen kannelle lukeakseni, sillä usein haluaisin tietää, mitä tytön tulisi tehdä, kun joku hänen vastikään tapaamansa herrasmies sanoo hänelle jotakin autossa. Tietysti minä siitä aina suutahdan, mutta minä luulen aina olevan edullista suoda herrasmiehelle uusi tilaisuus. Ja koska hovimestari nyt ilmoittaa, että on puolisen aika, nousen yläkertaan, sillä se herrasmies, jonka Dorothy tapasi portaissa, on kutsunut meidät puoliselle Ritziin, joka on laivan erikoinen ruokailuhuone. Siellä voi tuhlata melkoisesti rahoja, mutta toisessa ruokasalissa syötetäänkin ilmaiseksi. Huhtikuun 12 p:nä. Minä pysyn tämän aamun vuoteessani, kun olen ihan järkkynyt nähtyäni herrasmiehen, joka ihan järkytti minut. Tarkoitan, etten ihan varmasti tiedä, oliko hän se herrasmies, kun näin hänet vain etäältä tarjoiluhuoneessa, mutta jos hän todella on se herrasmies, käy siitä ilmi, että jos tytöllä on elämässään paljon kohtaloa, niin kohtalo varmasti jatkaa tapahtumistaan, ja luullessani nähneeni sen herrasmiehen minä olin Dorothyn ja majuri Falconin seurassa, joka on se Dorothyn portaissa tapaama herra, ja kun majuri Falcon huomasi, että minut järkytettiin, pyysi hän minua kertomaan, mikä minua vaivasi, mutta se on tosiaan niin kamalaa, etten halunnut siitä kenellekään kertoa. Sanoin siis hyvää yötä majuri Falconille, jätin hänet Dorothyn pariin ja menin alas hyttiimme enkä tehnyt muuta kuin itkin. Ja lähetin hovimestarin noutamaan samppanjaa virkistyksekseni. Tarkoitan, että samppanja aina herättää minussa filosofista mielialaa, kun silloin tajuan, että jos tytön elämä on täynnä kohtaloa, niinkuin minun näkyy olevan, niin ei ole muuta neuvoa kuin antaa olla vain. Ja tänä aamuna hovimestari toi minulle kahvia ja aika ruukullisen jäävettä, minkävuoksi minä pysyn vuoteessani enkä juo enempää samppanjaa ennen puolista. Dorothyn elämässä ei koskaan ole mitään kohtaloa, eikä hän tee muuta kuin tuhlaa aikaansa, niin että tosissani epäilen teinkö oikein ottaessani hänet mukaani enkä Lulua. Tarkoitan, että hän tosiaan antaa herrasmiehille huonon käsityksen itsestään käyttäessään niin paljon arkisanoja. Sillä kun minä menin ylös tavatakseni hänet ja majuri Falconin puolisella, kuulin hänen sanovan majuri Falconille, että hän haluaisi kerran tulla oikein "sikamaisesti" humalaan. Vaikkei hän sanonut "humalaan", vaan käytti suorastaan rahvaankielen sanaa, joka merkitsee humaltumista, ja minun täytyy aina hänelle muistutella, että "sikamainen" on tosiaan siivoton sana ja ettei hänen tosiaankaan tulisi sanoa "sikamainen". Engelsmanniksi on majuri Falcon tosiaan vallan ihastuttava herrasmies. Tarkoitan, että hän tosiaan tuhlaa aika paljon rahoja, ja meillä oli vallan ihastuttava puolinen ja päivällinen Ritzissä, kunnes luulin nähneeni sen herrasmiehen, joka minut järkytti, ja minä olen niin järkkynyt, että luullakseni on parasta pukeutua ja mennä kannelle nähdäkseni, onko hän tosiaan se, joksi häntä luulen. Tarkoitan, ettei minulla ole muuta tehtävää nyt, kun olen täksi päivää lopettanut päiväkirjani kirjoittamisen, ja minä olen päättänyt olla lukematta sitä etikettikirjaa, sillä kun minä sitä silmäilin, ei siinä näkynyt olevan mitään sellaista, mitä minä välittäisin tietää, koska siinä tuhlataan paljon aikaa selittelemällä, kuinka pitää puhutella loordia, ja kaikki tapaamani loordit ovat minulle sanoneet, miksi heitä nimittäisin, ja tavallisesti se on joku aika visu nimi, kuten esimerk. Coocoo, jonka oikea nimi on oikeastaan loordi Cooksleigh. En siis viitsi tuhlata aikaani mokomaan kirjaan. Mutta kunpa en tuntisi itseäni niin järkkyneeksi sen herrasmiehen vuoksi, jonka luulin näkeväni. Huhtikuun 13 p:nä. Hän on todellakin se herrasmies, jonka luulin nähneeni. Tarkoitan, että kun sain selville, että hän oli se herrasmies, niin sydämeni melkein lakkasi sykkimästä. Sillä se toi mieleeni asioita, joita ei kukaan halua muistella, olkoon kuka tahansa. Kun siis eilen menin kannelle nähdäkseni, voisinko nähdä sen herrasmiehen ja nähdä, oliko hän todella hän, niin tapasin oikein herttaisen herran, nimeltä herra Ginzberg, jonka olin kerran tavannut eräissä kutsuissa. Mutta hänen nimensä ei enää ole herra Ginzberg, sillä muuan herrasmies Lontoossa, nimeltä herra Battenburg, joka on jotakin sukua jollekulle kuninkaalle, muutti nimensä herra Mountbatteniksi, mikä herra Ginzbergin sanojen mukaan merkitsee sittenkin samaa. Niinpä herra Ginzberg muutti nimensä herra Mountginziksi, mikä hänestä tosiaan on aristokraappisempaa. Sitten me kiertelimme kannella ja kohtasimme sen herrasmiehen kasvoista kasvoihin, ja minä näin todellakin, että se oli hän, ja hän näki todellakin, että minä olin minä. Tarkoitan, että hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, että ne melkein näyttivät punajuurilta. Ja minä tulin niin järkkyneeksi, että sanoin hyvästi herra Mountginzille ja ryntäsin suoraa päätä hyttiini itkemään. Mutta mennessäni portaita alas törmäsin suoraan majuri Falconiin, joka huomasi minun olevan järkkyneenä. Ja niin majuri Falcon kehoitti minua tulemaan Ritziin nauttimaan hiukan samppanjaa ja kertomaan koko asian. Sitten kerroin majuri Falconille elämästäni Arkansasissa, kun isäukko lähetti minut Little Rockiin oppimaan pikakirjoitusta. Tarkoitan, että isälle ja minulle sattui pikku riitakin, kun isä ei pitänyt eräästä herrasmiehestä, jonka tapana oli käydä minua kaupungin puistossa tervehtimässä, minkävuoksi isä tuumi, että lyhyt poissaolo tekisi minulle hyvää. Olin ollut viikon päivät Little Rockin kauppaopistossa, kun eräs herra, nimeltä herra Jennings, kävi opistossa, kun hän tarvitsi uuden pikakirjoittajattaren. Ja hän tarkkasi kaikkia opiston tyttöjä ja valitsi minut. Ja hän sanoi opettajallemme, että hän auttaisi minua päättämään kurssini omassa toimistossaan, koska hän oli vain lakimies eikä minun oikeastaan tarvinnut osata varsin paljoa. Herra Jennings auttoikin minua aika paljon, ja minä olin hänen toimistossaan noin vuoden, kunnes huomasin, ettei hän ollut senlaatuinen herrasmies, jonka parissa nuori tyttö on turvassa. Tarkoitan, että kun eräänä iltana menin tapaamaan häntä hänen asunnossaan, näin siellä tytön, joka todella oli kuuluisa kautta kaupungin siitä, ettei hän ollut hieno. Kun siis huomasin, että moisia tyttöjä vieraili herra Jenningsin luona, sain pahan histoorisen kohtauksen ja aivoni olivat ihan tolkuttomat, ja kun siitä toinnuin, kuulin, että mulla oli ollut revolveri kädessäni ja että olin sillä revolverilla ampunut herra Jenningsin. Ja tämä herrasmies laivalla oli todellakin se lakimies, joka oli minua syyttämässä, ja lakituvassa hän oli tosiaan kovin ankara, ärjyi ja nimitteli minua niin, etten siitä kehtaa päiväkirjaani kirjoittaakaan. Sillä jokainen muu, paitsi tuo syyttäjä, esiintyi todella herttaisesti minua kohtaan, ja kaikki valamiehistön herrat itkivät, kun minun asianajajani osoitti minua ja sanoi heille, että heillä sentään kaikilla oli äiti tai sisar. Sitten valamiehistö vain poistui kolmeksi minuutiksi ja sitten se palasi ja vapautti minut, ja he olivat kaikki niin herttaisia, että minun tosiaan täytyi suudella heitä kaikkia, ja suudellessani tuomaria tuli hänelle vedet silmiin ja hän vei minut suoraa päätä kotiinsa sisarensa luokse. Tarkoitan, että herra Jenningsin ammuttuani pisti päähäni mennä eläviinkuviin, ja tuomari Hibbard osti minulle matkalipun Hollywoodiin. Ja tuomari Hibbard minulle tosiaan antoi nimenikin, kun hän ei pitänyt entisestä nimestäni, sillä hän sanoi, että tytöllä piti olla nimi, joka tulkitsi hänen henkilöllisyyttään, ja hän sanoi, että minulla tulisi olla nimenä Lorelei. Sen niminen tyttö tuli kuuluisaksi siitä, että hän istui jollakin kalliolla Saksassa. Olin siis Hollywoodissa filmitehtaassa siihen aikaan, kun tapasin herra Eismanin, ja hän sanoi, että minun älylläni varustetun tytön ei sopinut olla elävissäkuvissa, vaan pitäisi saada kasvatusta, niin hän otti minut pois biiosta voidakseen minua kasvattaa. Ja majuri Falconissa herätti tosiaan suurta harrastusta kaikki, mitä juttelin, sillä hän sanoi, että tämä oli merkillinen yhteensattuma, koska tuo lakimies, jonka nimi on herra Bartlett, puuhailee nyt Amerikan hallituksen palveluksessa ja on matkalla Viini-nimiseen paikkaan joissakin setä Samin asioissa, mikä on suuri salaisuus, ja herra Falcon olisi kovin halukas tietämään, mikä se salaisuus on, sillä Lontoon hallitus lähetti hänet vartavasten Amerikkaan ottamaan siitä selon. Herra Bartlett vain ei tietenkään tiedä, kuka majuri Falcon on, koska se on niin suuri salaisuus. Mutta majuri Falcon tohtii kertoa sen minulle, koska hän tietää, keneen voi luottaa. Ja majuri Falcon sanoo, että hänen mielestään minunlaiseni tytön tulisi antaa anteeksi ja unohtaa, miksi herra Bartlett nimitteli minua. Hän haluaa tutustuttaa meidät toisiimme ja hän sanoi luulevansa, että herra Bartlett kertoisi minulle paljon asioita, kun hän todella oppii minut tuntemaan ja jos minä annan hänelle anteeksi sen Little Rockissa tapahtuneen välikohtauksen. Olisihan oikein romantillista, että herra Bartlettista ja minusta tulisi ystävät, ja setä Samin hyväksi työskentelevät herrasmiehet haluavat tulla romantillisiksi tyttöjen kanssa. Sen vuoksi hän aikoo johdattaa meidät yhteen kannella tänään päivällisen jälkeen, ja minä aion antaa hänelle anteeksi ja jutella hänen kanssaan paljon, sillä suottahan on tytön kantaa kaunaa herrasmiehelle, joka vain täytti velvollisuutensa. Ja majuri Falcon toi minulle aika ison pullollisen hajuvettä ja aika näppärän posliinisen mukailun isokokoisesta koirasta, joka on laivan pienessä myymälässä. Tarkoitan, että majuri Falcon tosiaan tietää millä voi tyttöä ilahduttaa, ja tänä iltana minä aion sopia kaikki herra Bartlettin kanssa. Huhtikuun 14 p:nä. Niin, herra Bartlett ja minä sovimme kaikki viime iltana ja päätimme tulla mitä parhaimmiksi ystäviksi ja jutella aika paljon. Kun siis menin alas hyttiin hyvin myöhään, tuli majuri Falcon sinne tiedustelemaan, aiommeko minä ja herra Bartlett todella tulla ystäviksi, sillä hän sanoi, että tytöllä, jolla on minun aivoni, pitäisi olla paljon juteltavaa herra Bartlettin kaltaisen älykkään herrasmiehen kanssa, joka tuntee kaikki setä Samin salaisuudet. Niin kerroin majuri Falconille, kuinka herra Bartlett ajattelee, että hän ja minä olemme ikäänkuin näytelmässä, sillä kaiken aikaa, kun hän minua Little Rockissa nimitteli, ajatteli hän todellakin, että minä olin sellainen. Ja kun hän sitten havaitsi, etten minä osoittautunutkaan sellaiseksi, sanoi hän aina luulleensa, että minä vain käytin älyäni herrasmiehiä vastaan ja että minulla todella oli aivan kylmä sydän. Mutta nyt hän ajattelee, että minun tulisi kirjoittaa näytelmä siitä, miksi kaikeksi hän minua Little Rockissa nimitteli ja kuinka meistä sitten seitsemän vuoden perästä tuli ystävät. Sitten kerroin majuri Falconille sanoneeni herra Bartlettille, että kylläkin haluaisin kirjoittaa sen näytelmän, mutta ettei minulla tosiaan ollut siihen aikaa, koska kuluu varsin paljon aikaa päiväkirjani kirjoittamiseen ja hyvien kirjojen lukemiseen. Mutta herra Bartlett ei tiennyt, että minä luen kirjoja, mikä on omituinen yhteensattuma, koska hänkin niitä lukee. Ja niin hän lupasi tänä iltapäivänä tuoda minulle kirjan nimeltä "Hymyile herkeämättä", jota kaikki Washingtonin älykkäät senaattorit lukevat ja joka on hyvin elähdyttävä. Sitten sanoin herra Falconille, että ystävyyssuhde herra Bartlettin kanssa on tosiaan aivan hermostuttava, koska herra Bartlett ei juo mitään ja hänen tanssimisestaan ei kannata puhuakaan. Mutta hän pyysi minua päivälliselle pöytäänsä, joka ei ole Ritzissä, ja minä sanoin, etten voinut tulla, mutta majuri Falcon sanoi, että minun olisi pitänyt se tehdä, mutta minä sanoin majuri Falconille, että melkein kaikella on rajansa. Niinpä minä jään hyttiin puoliseen asti ja sitten menen Ritziin syömään puolista herra Mountginzin kanssa, joka todella osaa kestittää tyttöjä. Dorothy on ylhäällä kannella tuhlaten paljon aikaa herrasmiehen kanssa, joka on vain tennisshampinjooni. Niinpä aionkin soittaa hovimestaria ja tilata samppanjaa, joka tekee erikoisen hyvää merimatkalla. Hovimestari on vallan hauska nuorukainen ja hänellä on varsin surullinen elämäntarina ja hän kertoilee minulle mielellään kaikista kokemuksistaan. Tarkoitan, että hänet kuulemma vangittiin Flatbushissa, kun hän oli luvannut toimittaa eräälle herrasmiehelle erinomaisen hyvää viskyä ja häntä senvuoksi erehdyttiin luulemaan viinatrokariksi. Ja hänet pantiin kuulemma vankilaan ja samaan koppiin kahden muun herrasmiehen kanssa, jotka olivat kovin, kovin kuuluisia murtovarkaita. Tarkoitan, että heidän kuvansa tosiaan olivat julkaistuina kaikissa sanomalehdissä ja jokainen puhui heistä. Niinpä hovimestarini, jonka nimi on Fred, oli kovin, kovin ylpeä siitä, että sai olla samassa kopissa niin kuuluisain murtovarkaitten kanssa. Ja kun ne kysyivät häneltä, miksi hän siellä oli, ei hän kehdannut sanoa olevansa vain pirtutrokari, vaan kertoi sytyttäneensä koko talon palamaan ja polttaneensa ison perheen Oklahomassa. Ja kaikki olisikin muutoin mennyt hyvin, mutta poliisit olivat asettaneet koppiin diktafoonin ja käyttivät sitä todistuskappaleena häntä vastaan, eikä hän voinut päästä pois, ennenkuin oli tutkittu kaikki Oklahomassa sattuneet tulipalot. Ja minun mielestäni on aina paljoa kasvattavampaa jutella Fredin kaltaisen pojan kanssa, joka on kokenut paljon ja todella kärsinyt, kuin haastella sellaiselle herrasmiehelle kuin herra Bartlett. Mutta minun täytyy keskustella herra Bartlettin kanssa kaiken iltapäivää, koska majuri Falcon on sopinut siitä, että viettäisin koko iltapäivän hänen parissaan. Huhtikuun 15 p:nä. Eilen illalla oli laivalla oikeat naamiaishuvit, jotka todella olivat pelkkää hyväntekeväisyyttä, koska useimmilla merimiehillä kuuluu olevan orpolapsia, jotka he jättivät lähtiessään ulapalle, kun meri on kovin myrskyinen. Ja niin kannettiin iso kolehtikin, ja herra Bartlett piti vallan pitkän puheen orpojen hyväksi, varsinkin sellaisten, joiden vanhemmat ovat merimiehiä. Herra Bartlett haluaa tosiaan pitää paljon puheita. Tarkoitan, että hän mielellään pitää puheita silloinkin, kun hän on aivan yksinään tytön kanssa kannella kävelemässä. Mutta ne naamiaishuvit olivat vallan kivaa, ja muuan herrasmies näytti todella melkein herra Chaplinin jäljennökseltä. Dorothy ja minä emme oikeastaan aikoneet mennä tähän baaliin, mutta herra Bartlett osti meille kaksi nauhaketta laivan pienestä myymälästä, jotka me sidoimme lanteillemme, ja jokainen sanoi, että me olimme vallan siroja Carmen-tyyppejä. Ja herra Bartlett, majuri Falcon ja tennis-shampinjooni olivat tuomareina. Ja Dorothy ja minä voitimme palkinnot. Tarkoitan, että todella toivon, etten saisi useampia isokokoisia posliinijäljennöksiä koirasta, koska minulla nyt jo on kolme, enkä minä tosiaan käsitä, miksei kapteeni pyydä herra Cartieria järjestämään laivalla jalokivimyymälää, koska ei tosiaankaan ole suurta iloa mennä laivalla ostoksille herrasmiesten kanssa, kun ei muuta osteta kuin jäljennöksiä koirista. Ja kun olimme voittaneet palkinnot, oli minun määrä mennä laivankannelle kävelemään herra Bartlettin kanssa, koska hän kuuluu kovin mielellään katselevan kuutamoa. Ja minä pyysin häntä menemään edeltäpäin minua odottamaan ja sanoin tulevani sinne myöhemmin, koska olin luvannut tanssin herra Mountginzille. Niin hän kysyi minulta, kuinka kauan minä vielä tanssisin, mutta minä käskin hänen mennä sinne ylös odottamaan, sitten hän saisi nähdä. Sitten herra Mountginz ja minä tanssimme oikein ihanan tanssin ja joimme samppanjaa, kunnes majuri Falcon keksi meidät, sillä hän oli etsinyt minua, ja sanoi etten minä tosiaan saisi pitää herra Bartlettia odottamassa. Minä menin siis ylös kannelle, ja herra Bartlett odotteli minua siellä ja hän näkyy tosiaan olevan minuun mielettömästi rakastunut, koska hän ei ole saanut unta silmäänsä sen jälkeen, kun meistä tuli ystävät. Sillä hän ei ollut luullut, että minulla tosiaan oli älyä, mutta nyt kun hän sen tietää, kuuluu hän etsineen minunlaistani tyttöä vuosikausia, ja hän sanoi minulle, että oikea paikka minulle kotiin palattuani oli Washington, jossa hän asuu. Niin minä mainitsin hänelle, että minun käsittääkseni sellainen oli melkein aina kohtalon sormen jälki. Ja niin hän tahtoi, että huomenna astuisin maihin Ranskassa ja tekisin saman matkan Viiniin kuin hänkin, koska Viini kuuluu olevan Ranskassa. Ja jos jatkaa matkaa Englantiin saakka, niin joutuu liian etäälle. Mutta minä sanoin hänelle, etten sitä voinut, koska ajattelin, että jos hän todella oli minuun sokeasti rakastunut, niin hän sensijaan matkustaisi Lontooseen. Mutta hän sanoi minulle, että hänellä tosiaan oli hyvin vakavia asioita Viinissä, mikä oli kovin, kovin suuri salaisuus. Mutta minä sanoin hänelle, etten uskonut hänellä olevan asioita, vaan että oikeastaan oli kysymys jostakin tytöstä, sillä mitkäpä asiat voivat niin tärkeitä olla? Silloin hän sanoi, että ne olivat Washingtonissa istuvan Yhdysvaltain hallituksen asioita, joita hän ei voinut kellekään ilmaista. Sitten me katselimme kuutamoa melko paljon. Sitten minä sanoin hänelle, että lähtisin kyllä Viiniin, jos todella tietäisin, että oli kysymys asioista eikä jostakusta tytöstä, koska minä en voinut käsittää, että asiat saattoivat olla niin tärkeitä. Niin hän kertoi minulle kaikki. Setä Sam kuuluu haluavan joitakuita uusia ilmalaivoja, joita jokainen muukin näkyy haluavan, varsinkin Englanti, mutta setä Samilla on oikein ovela keino niitä saada, mikä on liian pitkä päiväkirjaani pantavaksi. Niin me istuimme edelleen ja näimme auringon nousevan ja minä ihan kangistuin ja sanoin hänelle, että minun täytyy mennä hyttiini, koska laiva joka tapauksessa tänään laskee maihin Ranskassa, ja minä sanoin, että jos minä lähden laivasta Ranskassa matkustaakseni hänen kanssaan Viiniin, täytyy minun sulloa tavaroitani. Niin minä menin alas hyttiini ja panin maata. Sitten tuli Dorothy sisälle, ja hän oli ollut kannella tennis-shampinjoonin kanssa, mutta ei ollut huomannut auringonnousua, sillä hän ei tosiaan rakasta luontoa, vaan aina tuhlaa aikaansa ja tärvelee vaatteensa, vaikka minä aina sanon hänelle, ettei hänen tulisi juoda samppanjaa pullonsuusta laivankannella, koska laivan kiikkuessa aina valuu paljon ohi. Niinpä minä aion syödä puolista hytissäni ja lähettää kirjelapun herra Bartlettille ilmoittaakseni hänelle, etten voi astua maihin Ranskassa lähteäkseni hänen kanssaan Viiniin, kun minulla on paha päänsärky, mutta tavannen hänet joskus jossakin muualla. Ja kun majuri Falcon aikoo tulla tänne kello kahdeltatoista, niin minä olen tullut ajatelleeksi, miksi kaikeksi herra Bartlett nimitteli minua Little Rockissa, ja olen aivan kiihdyksissä. Tarkoitan, että herrasmies ei koskaan kärsi tuollaisista asioista, mutta tyttö saa aina kärsiä. Siksipä aionkin kertoa majuri Falconille koko ilmalaiva-asian, koska hän todella haluaa tietää. Enkä minä loppujen lopuksi luule, että herra Bartlett on herrasmies, kun hän minua niin pahoin nimitteli Little Rockissa, olkoonpa siitä kulunutkin seitsemän vuotta. Tarkoitan, että majuri Falcon on aina herrasmies, ja hän haluaa todella tehdä paljon meidän hyväksemme Lontoossa, sillä hän tuntee Walesin prinssin ja hän luulee, että Dorothy ja minä pitäisimme Walesin prinssistä, kunhan kerran saisimme hänet todella nähdä. Siis minä aion viipyä hytissäni, kunnes herra Bartlett Ranskassa lähtee laivasta, sillä minä en tosiaankaan taida välittää herra Bartlettia enää koskaan tavata. Huomenna siis olemme Englannissa aikaisin ja reippaina, ja minä tunnen tosiaan ihanaa väristystä, koska herra Eisman lähetti minulle langattoman tänä aamuna, niinkuin hän tekee joka aamu, ja hän kehoittaa minua käyttämään hyväkseni jokaista, kenet tapaamme, koska matkustelu on korkein kasvatuksen muoto. Tarkoitan, että herra Eisman on aina oikeassa, ja majuri Falcon tuntee kaikki Lontoon nähtävyydet, niin että tosissaan näyttää siltä kuin Dorothylle ja minulle tulisi Lontoossa oikein hauskaa. LONTOO EI TODELLA OLE MITÄÄN Huhtikuun 17 p:nä No niin, Dorothy ja minä olemme nyt todella Lontoossa. Tarkoitan, että me saavuimme Lontooseen eilen junassa, kun laiva ei purjehdi Lontooseen saakka, vaan pysähtyy rannalle, ja sitten on noustava junaan. Tarkoitan, että New Yorkissa on kaikki paljoa paremmin, sillä laiva tulee ihan New Yorkiin asti, ja minä alan ajatella, ettei Lontoo sittenkään ole kovin kasvattava kaupunki. Mutta minä en kertonut sitä herra Eismanille, kun sähkötin hänelle eilen illalla, sillä herra Eisman lähetti minut oikeastaan Lontooseen kasvatettavaksi, ja minusta olisi kiusallista kertoa hänelle, että Lontoo tuottaa pettymyksen, kun me New Yorkissa olemme niin paljon pitemmällä. Ja sitten Dorothy ja minä jouduimme Ritziin, ja se on herttaisen täynnä ameriikkalaisia. Tarkoitan, että luulisi tosiaan olevansa New Yorkissa, koska minun mielestäni aina on matkustelussa ihaninta se, että aina tapaa ameriikkalaisia ja aina tuntee olevansa kotona. Niinpä Dorothy ja minä eilen menimme Ritziin puoliselle ja näimme oikein sievän ja vaaleaverisen tytön lähimmässä pöydässä, ja minä nyhkäisin Dorothya pöydän alitse, kun minusta ei ole hienoa nyhkäistä ketään pöydän yli, sillä minähän opetan Dorothylle hyviä tapoja. Ja minä sanoin: "Tuo on aika veikeä pikku tyttö, niin että hänen täytyy olla ameriikkalainen tyttö." Ja niin hän olikin. Hän kutsui pääviinuria ihan ameriikkalaisella puhetavalla ja oli kovin vihainen ja sanoi sille: "Minä olen käynyt tässä hotellissa jo kolmekymmentäviisi vuotta ja tämä on ensi kerta, kun minun on täytynyt odottaa." Ja minä tunsin hänen äänensä, sillä hän oli todellakin Fanny Ward. Sitten minä pyysin häntä tulemaan meidän pöytäämme, ja kaikki kolme olimme oikein riemuissamme, kun oli näin päästy yhteen. Sillä minä ja Fanny olemme tunteneet toisemme jo viitisen vuotta, mutta minusta tuntuu ikäänkuin tuntisin hänet paremminkin, koska äiti tunsi hänet neljäkymmentäviisi vuotta sitten, kun hän ja äiti kävivät yhdessä koulua, ja äiti on aina lukenut hänen kaikista häistään kaikissa sanomalehdissä. Fanny asuu siis nyt Lontoossa ja on kuuluisa yhtenä Lontoon veikeimmistä tytöistä. Tarkoitan, että Fanny on melkein historjallinen, sillä kun tyttö pysyy veikeenä viisikymmentä vuotta, alkaa hän todella tulla historjalliseksi. Jos siis äiti ei olisi kuollut verisuonten kovettumiseen, niin hänellä ja Fannyllä ja minulla olisi ollut vallan hauskaa Lontoossa, sillä Fanny käy mielellään ostoksilla. Sitten me menimme ostamaan hattuja, mutta sensijaan että olisimme menneet naisten osastoon menimmekin lasten osastoon, ja Fannyjä minä ostimme muutamia oikein veikeitä hattuja, koska lastenhatut maksavat vain puolet ja Fanny aina ostelee niitä. Tarkoitan, että Fanny tosiaan pitää hatuista, ja ostaessaan niitä lasten osastosta joka viikko hän säästää tosiaan aika paljon rahaa. Sitten palasimme Ritziin tavataksemme majuri Falconin, sillä majuri Falcon kutsui meidät kanssaan teelle erään hienon naisen luo, jonka nimi on lady Shelton. Ja majuri Falcon kutsui Fannyäkin mukaamme teelle, mutta Fanny oli pahoillaan, koska hänen täytyi mennä soittotunnilleen. Ja siellä lady Sheltonin luona me tapasimme useita henkilöitä, jotka näkyivät olevan englantilaisia. Tarkoitan, että jotkut Lontoon tytöistä kuuluvat olevan ladyja, mikä näkyy olevan loordin vastakohta. Ja jotkut, jotka eivät ole ladyja, ovat "kunnioitettavia". Mutta jotkut taas eivät ole sitä eikä tätä, vaan ovat ihan niinkuin mekin, niin että heitä voi nimittää vain neideiksi ja rouviksi. Mutta lady Shelton oli ihan riemastunut, kun sai meidät ameriikkalaiset vieraikseen. Tarkoitan, että hän vei Dorothyn ja minut peräsaliin ja yritti myydä meille muutamia otsanauhoja. Semmoisia hän näkyy tekevän ompelemalla joukon lasihelmiä nauhanpätkään, joka iltaisin sidotaan pään ympäri. Niinpä minä kysyin häneltä, kuinka paljon ne maksoivat, ja hän ilmoitti hinnaksi viisi puntaa. Silloin minä kysyin, kuinka paljon se teki rahassa, ja se kuului olevan kaksikymmentäviisi dollaria. Tarkoitan, että minulle tulee Lontoossa aika kiusa Dorothyn vuoksi, sillä hän ei saisi sanoa, mitä hän sanoi englantilaisesta ladystä. Tarkoitan, ettei hänen olisi sopinut sanoa lady Sheltonin otsanauhojen olevan hänen mielestään todella hyödyllisiä jollekulle, sillä jokaisen tytön, joka niistä maksaisi kaksikymmentäviisi dollaria, pitäisi saada päänsä siteihin. Sitten lady Shelton vei Dorothyn, majuri Falconin ja minut tätinsä asuntoon, joka oli siinä likellä ensimmäisen kadunkulman takana. Sillä hänen tätiään kuulutaan nimitettävän kreivittäreksi, ja hän kasvattaa koiria. Ja hänen tädilläänkin oli vieraskutsut, ja hänen tukkansa näytti ihan punaiselta, ja sellaiseksi vanhanpuoleiseksi naiseksi hän oli kovin paljon maalattu. Ja ensimmäinen kysymys, jonka hän meille teki, koski niitä hänen sisarentyttärensä helminauhoja. Hän kysyi, olimmeko niitä ostaneet. Me vastasimme hänelle siis kieltävästi. Mutta hän ei näkynyt käyttäytyvän niinkuin hänenlaisensa vanhanpuoleisen kreivittären tulisi. Sillä hän sanoi: "Siinä menettelitte ihan oikein, rakkaat ystävät, älkää salliko sisarentyttäreni puijata teitä. Ne nauhat menevät muodista pois ennenkuin viikkoakaan on kulunut." Sitten hän kysyi meiltä, haluaisimmeko ostaa koiran. Enkä silloin voinut hillitä Dorothya, ennenkuin hän ehti sanoa: "Kuinka pian ne koirat menevät muodista?" Mutta minä en luule kreivittären menetelleen, niinkuin kreivittären tulisi menetellä, sillä hän nauroi kovin, kovin äänekkäästi, nimitti Dorothya ihan verrattomaksi, tarttui Dorothyyn ja suuteli häntä ja piti kättään hänen vyötäisillään kaiken aikaa. Tarkoitan, että kreivittären ei tulisi rohkaista Dorothya, muutoin hän on yhtä hienostumaton kuin Dorothy näkyy olevan. Mutta minä sanoin kreivittärelle, ettemme tarvinneet koiraa. Sitten minä tapasin oikein ihastuttavan englantilaisen ladyn, jolla oli hyvin, hyvin kaunis timanttidiadeemi käsilaukussaan, sillä hän sanoi, että hän oli arvellut joitakuita ameriikkalaisia olevan seurueessa, ja se olisi todella ollut hyvin, hyvin edullinen kauppa. Tarkoitan, että timanttidiadeemi on minusta ihastuttava, kun en todellakaan ennen ollut tullut ajatelleeksi timanttien käyttämistä sellaisessa paikassa ja olin luullut, että minulla oli melkein yksi kutakin koristelajia, kunnes sain nähdä timanttidiadeemin. Se englantilainen rouva, jonka nimi on rouva Weeks, sanoi, että se oli ollut hänen perheensä omaisuutena monet monituiset vuodet, mutta timanteilla on se mainio ominaisuus, että ne aina näyttävät uusilta. Ja minun alkoikin tehdä sitä kovin mieleni ja kysyin häneltä, mitä se maksoi rahassa, ja sen hinta kuului olevan 7500 dollaria. Sitten minä katselin ympärilleni huoneessa ja havaitsin herrasmiehen, joka näytti oikein hienolta. Ja minä kysyin majuri Falconilta, kuka hän oli, ja hän ilmoitti, että se oli sir Francis Beekman, ja hän kuuluu olevan kovin, kovin varakas. Sitten minä pyysin majuri Falconia esittelemään meidät toisillemme, ja kun se oli tehty, pyysin minä sir Francis Beekmania pitämään hattuani sillä välin, kun minä koetin timanttidiadeemia, sillä minä saatoin käyttää sitä nauhassa takaraivolla, kun tukkani on bobattu, ja minä sanoin sir Francis Beekmanille, että se minusta tosiaan näytti aika veikeeltä. Niin se näytti hänestäkin, mutta hän sanoi, että häntä odotettiin muualle. Ja sitten kreivitär tuli minun luokseni, ja hän on todella hyvin sivistymätön, sillä hän sanoi minulle: "Älkää tuhlatko aikaanne hänelle", ja selitti, että jos sir Francis Beekman rovonkaan tuhlaisi, niin erään herra Nelson-nimisen herrasmiehen muistopatsas ottaisi hatun päästään ja kumartaisi. Tarkoitan, että jotkut henkilöt ovat niin epäsivistyneitä, että heillä näkyy olevan epäsivistyneitä ajatuksia kaikesta. Niin, minun sydämeni himoitsee todella sitä timanttidiadeemia, ja ihan minä hermostuin, kun rouva Weeks sanoi menevänsä hauskaan illatsuun eilen illalla, siellä kun olisi liuta ihastuttavia ameriikkalaisia, jotka sen kyllä nappaisivat. Olin niin levoton, että annoin hänelle sata dollaria, jotta hän säilyttäisi timanttidiadeemin minun varalleni. Sillä mitäpä hyötyä on matkustelemisesta, jollei käytä tilaisuuksia hyväkseen, ja onhan tosiaan kovin harvinaista, että saa ostaa mitään edullisella kaupalla englantilaiselta naiselta. Niinpä minä eilen illalla sähkötin herra Eismanille ja kerroin herra Eismanille, ettei hän näy tietävän, kuinka kalliiksi sivistyksen hankkiminen matkustamalla käy, ja sanoin, että tosiaan tarvitsisin kymmenentuhatta dollaria ja ettei minun toivoakseni olisi tarvis lainata niitä rahoja keltään tuntemattomalta englantilaiselta herrasmieheltä, vaikka se herra olisi erittäin komeakin. Ja niin minä tuskitteluni vuoksi en voinut nukkua koko yönä, sillä jollen minä saa rahoja sitä timanttidiadeemia ostaakseni, voi käydä kovin vaikeaksi saada niitä sataa dollaria takaisin englantilaiselta naiselta. Mutta nyt minun täytyy tosiaan pukeutua, sillä majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut katsomaan kaikkia Lontoon nähtävyyksiä. Mutta minä tosiaan luulen, että jollen saa sitä timanttidiadeemia, niin koko käyntini Lontoossa tietää minulle pettymystä. Huhtikuun 18 p:nä. Eilen oli kerrassaan mainio päivä. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli noutamaan Dorothyn ja minut Lontoon kaikkia nähtävyyksiä katselemaan. Ja minä tuumin, että olisi ihanaa, jos seurassamme olisi toinenkin herrasmies. Niinpä käskin majuri Falconin soittamaan sir Francis Beekmanille. Tarkoitan, että minä sain sähkösanoman herra Eismanilta, joka ei sanonut voivansa lähettää kymmentätuhatta dollaria, mutta lupasi lähettää tuhat dollaria, mikä tosiaan olisi vain pelkkä pisara pytyssä timanttidiadeemin hinnan avuksi. Mutta sir Francis Beekman sanoi, ettei hän voinut tulla, mutta minä kiusasin häntä yhtä mittaa puhelimitse, kunnes hän lupasi tulla. Kun majuri Falcon ajoi omaa autoaan, istui Dorothy hänen kanssaan, ja minä istuin sir Francis Beekmanin kanssa, mutta minä sanoin hänelle, etten minä aikonut nimittää häntä sir Francis Beekmaniksi, vaan että todella aioin nimittää häntä Possuksi. Lontoossa pidetään kovin, kovin suurta melua ihan tyhjästä. Tarkoitan, että Lontoo ei tosiaan ole mitään. Niinpä ne pitävät suurta melua tornista, joka tosiaan ei ole edes niin korkea kuin Hickoxin rakennus Little Rockissa Arkansasissa ja kelpaisi ainoastaan savupiipuksi johonkin torniimme New Yorkissa. Ja sir Francis Beekman tahtoi, että menisimme katsomaan sitä tornia, koska hän sanoi, että eräältä oikein kuuluisalta kuningattarelta siellä muuanna aamuna katkaistiin pää, ja Dorothy huudahti: Olipa se aika hupsu, kun nousi sinä aamuna vuoteeltaan! Se on tosiaan ainoa järkevä sana, minkä Dorothy Lontoossa on lausunut. Emme siis viitsineet astua ulos autosta. Emmekä me sitten enää menneet katsomaan useampia nähtävyyksiä, koska eräässä kovin, kovin sirossa uudessa ravintolassa, nimeltä Kafee dö Parii, todella tarjoillaan ihastuttavia samppanjagrogeja, jollaisia ei voisi saada New Yorkissa, ei rahalla eikä rakkaudella, ja minä sanoin Possulle, että matkustellessa täytyy todella käyttää hyväkseen kaikkea, mitä kotona ei ole saatavissa. Ja kun Dorothy ja minä sitten olimme Kafee dö Pariissa sivelemässä ihojauhetta neniimme naisten pukuhuoneessa, tapasimme ameriikkalaisen tytön, jonka Dorothy oli tuntenut Folliesissa, mutta joka nyt asuu Lontoossa. Ja hän kuvaili meille Lontoon kiireestä kantapäähän. Ja herrasmiehillä kuuluu Lontoossa olevan sellainen perin kummallinen tapa, etteivät he anna tytöille paljon lahjoja. Tarkoitan, että englantilaiset tytöt todella näkyvät tyytyvän kultaiseen savukeimukkeeseen tai jonkinlaiseen rannerenkaaseen, joka on vain kultaa ilman mitään kiviä ja jonka ameriikkalaiset tytöt tosiaan antaisivat palvelijattarelleen. Ja hän sanoi, että siitä voi arvata, minkälaisia englantilaiset herrasmiehet ovat, kun tietää, etteivät edes englantilaiset säätyläisnaiset heiltä mitään saa. Ja hän sanoi, että sir Francis Beekman oli tosiaan kautta Lontoon kuulu siitä, ettei hän tuhlannut edes niin paljoa rahoja kuin englantilaiset herrasmiehet yleensä. Ja Dorothy ja minä jätimme sitten hyvästi Dorothyn tyttötuttavalle, ja Dorothy virkkoi: "Sanokaamme näille kahdelle miestuttavallemme, että meillä on paha päänkivistys ja että palaamme Ritziin, missä miehet ovat ameriikkalaisia." Sillä Dorothy sanoi, että sir Francis Beekmanin seura on liian suuri hinta muutamista lasillisista samppanjagrogia. Mutta minä sanoin Dorothylle, ettei vielä kannattanut hellittää ja että minusta olisi somaa, jos ameriikkalainen tyttö osaisi kasvattaa sellaista englantilaista herrasmiestä kuin Possua. Niin me palasimme pöytään, ja minun täytyy melkein myöntää, että Dorothy on oikeassa Possuun nähden, koska se mielellään haastele? aika paljon ja aina juttelee eräästä ystävästään, joka oli vallan kuuluisa kuningas Lontoossa, nimeltä kuningas Edward. Ja Possu sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi niitä sukkeluuksia, joita kuningas Edward aina veisteli, ja ettei hän koskaan unohtaisi sitä kertaa, kun oltiin huvipurressa ja kaikki istuivat pöydän ympärillä ja kuningas Edward nousi ja sanoi: "En välitä, mitä te teette, hyvät herrat, mutta minä poltan sikaarin." Ja sitten Possu nauroi kovin, kovin äänekkäästi, ja tietysti minäkin nauroin kovin, kovin äänekkäästi ja sanoin Possulle, että hän oli ihan ihmeellinen leikinlaskija. Tarkoitan, että voi aina tietää, milloin on naurettava, koska Possu aina nauraa ensimmäiseksi. Ja sinä iltapäivänä kuulivat useat rouva Weeksin naistuttavat, että minä aioin ostaa timanttidiadeemin, ja he soittivat meille ja pyysivät meitä kotiinsa teelle, joten Dorothy ja minä menimme ja otimme mukaamme herrasmiehen, jonka Dorothy oli tavannut eteisessä ja jolla on kovin, kovin komea ulkonäkö, mutta hän on vain englantilainen ammattitanssija eräässä kahvilassa, milloin hänellä on hommaa. Menimme sitten teelle erään rouvan luo, jonka nimi oli lady Elmsworth, ja hänellä taas näkyi olevan meille ameriikkalaisille myytävänä öljyvärillä maalattu öljyvärikuva jostakin esi-isästään. Mutta minä sanoin hänelle, että minun isäni oli vähintäänkin yhtä kaunis, mutta ettei minulla ollut hänestä mitään muotokuvaa, sillä aina kun kehoitin häntä menemään valokuvaajalle, vihelteli hän vain eikä ollut tietääkseenkään. Kun me sitten tapasimme rouvan, nimeltä lady Chizzleby, joka halusi kutsua meidät kotiinsa teelle, niin sanoimme hänelle, ettemme tosiaan tahtoneet ostaa mitään. Mutta hän sanoi, ettei hänellä ollut mitään myydä, vaan että hän olisi lainannut meiltä viisi puntaa. Emme siis menneet ja olen todella iloinen, ettei herra Eisman saapunut Lontooseen, koska kaikki englantilaiset rouvat kutsuisivat hänet teelle ja hän saisi kokonaisen vaununlastin helminauhoja päänsä siteiksi ja antiikkisia koirankuvia, joista ei kellään ole iloa. Ja eilen illalla Possu ja minä ja Dorothy ja tanssija, jonka nimi on Gerald, menimme Kit-Kat-kerhoon, koska Geraldilla ei ollut mitään parempaa hommaa, kun hän on työttömänä. Ja sitten Dorothy ja minä hiukan riitelimmekin, kun minä sanoin Dorothylle, että hän tuhlasi paljon aikaa hukkaan lähtiessään työttömän herrasmiehen kanssa, mutta Dorothyn tapaista on aina pihkaantua johonkuhun ihan tosissaan eikä hän koskaan opi, kuinka on meneteltävä. Tarkoitan, että minusta aina tuntuu siltä, että jos tytöstä on todella hauskaa herrasmiehen seurassa, joutuu hän ihan alakynteen, eikä siitä voi mitään todellista hyvää koitua. No, tästä illasta tulee oikea ilta, koska majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut tanssiin erään ladyn taloon tänä iltana tavataksemme siellä Walesin prinssin tänä iltana. Ja nyt minun täytyy valmistautua Possun seuraan, koska hänestä ja minusta näkyy tulevan vallan hyvät ystävät, vaikkei hän olekaan vielä minulle kukkia lähettänyt. Huhtikuun 19 p:nä. Eilen illalla tapasimme todellakin Walesin prinssin. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli hakemaan Dorothya ja minua ja saattoi meidät erään ladyn taloon, jossa oli hyväntekeväisyysjuhla armeliaisuutta varten. Walesin prinssi on todella ihmeellinen. Tarkoitan, että jollei hän olisikaan prinssi, olisi hän sittenkin ihmeellinen, sillä milloin vain harjoitetaan hyväntekeväisyyttä jotakin armeliaisuutta varten osaa hän seurustella ihmisten kanssa aivan kuin olisi siihen tottunut. Ja sitten hän aina tanssii ihan jokaisen kanssa juuri armeliaisuudesta. Ja majuri Falcon vei Dorothyn ja minut hänen luokseen ja esitteli meidät toisillemme, ja minä tulin kovin liikutetuksi, kun hän pyysi minua tanssiin. Ja minä päätin kirjoittaa päiväkirjaani jok'ikisen sanan, minkä hän sanoi, niin että aina voin palata sitä lukemaan ja yhä lukemaan, kun olen oikein vanha. Ja sitten me aloimme tanssia, ja minä kysyin häneltä vieläkö hän jaksoi pitää hevosista, ja hän sanoi, että kyllä vaan. Ja kun meidän tanssimme oli päättynyt, pyysi hän Dorothylta tanssia, mutta Dorothy ei koskaan opi, kuinka pitää prinssin edessä käyttäytyä, sillä hän heitti minulle viuhkansa ja sanoi: "Pidä tätä sillävälin, kun minä sipsutan uuden lehden Englannin historjaan", ja ihan Walesin prinssin nenän edessä. Ja minä olin kovin, kovin harmissani Dorothyn tanssiessa Walesin prinssin kanssa, koska hän jutteli Walesin prinssille herkeämättä kaiken aikaa, ja kun tanssi oli päättynyt, kirjoitti Walesin prinssi kalvosimeensa muutamia hänen alati käyttämiään jokapäiväisyyksiä. Ja jos hän siis mainitsee jollekulle mahtavalle henkilölle, että hän on "kiva mies", ja toistaa jonkun muun, Dorothyn käyttämän puolivillaisuuden, niin varmaankin minua moititaan siitä, että olen tuonut moisen tytön englantilaisiin seurapiireihin. Kun siis Dorothy palasi, oli meillä pienoinen riitakin, koska Dorothy sanoi, että minusta Walesin prinssin tavattuani on tulemassa liian englantilainen. Mutta tositeossa minä aionkin sanoa, että usein muistelen isäukkoa, joka elelee siellä Arkansasissa ja hänellä oli usein tapana kertoa, että hänen isoisänsä oli tullut jostakin Australia-nimisestä paikasta Englannista, joten minä tosiaan sanonkin, ettei ole ihmekään, jos Englanti joskus purskahtaa minussa näkyviin. Sillä jos tyttö ikäänkuin puhuu Englannin murteella, on se minusta tosiaan varsin somaa. Huhtikuun 20 p:nä. Eilen illalla minä todella ajattelin, että minun tulisi alkaa kasvattaa Possua kohtelemaan tyttöä niinkuin ameriikkalaiset herrasmiehet tyttöjä kohtelevat. Niinpä pyysin häntä tulemaan teelle saliimme hotelliin, koska minulla oli pahanlainen päänkivistys. Tarkoitan, että tosiaan näytän varsin sirolta vaaleanpunaisessa kotipuvussani. Ja minä lähetin erään näppärän hotellipojan, Dorothyn ja minun tuttavani, joka on vallan veikeä poika, nimeltään Harry, ja jonka kanssa me haastelemme aika paljon. Ja minä annoin Harrylle kymmenen puntaa englantilaisten rahaa ja käskin hänen mennä kaikkein kalliimman kukkaskauppiaan myymälään ostaakseen minulle kovin, kovin kalliita orkideja kymmenellä punnalla ja tuodakseen ne saliimme neljännestä yli viiden mitään muuta virkkaamatta kuin että ne olivat minulle. Sitten Possu tuli teelle, ja me joimme teetä, kun Harry tuli sisälle eikä sanonut sanaakaan, vaan antoi minulle aika ison laatikon ja sanoi, että se oli minulle. Sitten minä avasin laatikon, ja ihan tottakin siellä oli tusina mitä komeimpia orkideja. Sitten minä etsin korttia, mutta eihän siellä tietenkään mitään korttia ollut, ja minä tartuin Possuun ja sanoin, että minun oli häntä oikein hartaasti syleiltävä, koska kukkien täytyi olla häneltä. Mutta hän sanoi, ettei hän ollut niitä lähettänyt. Mutta minä sanoin, että hän se tietysti oli, sillä minä sanoin, että Lontoossa oli vain yksi ainoa herrasmies, joka oli niin herttainen ja jalomielinen ja jolla oli niin lämmin sydän, että hän lähettäisi tytölle tusinan orkideja, niinkuin hän nyt oli tehnyt. Hän tahtoi edelleenkin kieltää. Mutta minä sanoin tietäväni, että se oli hän, koska Lontoossa ei ollut toista niin ihmeellisen ihmeellistä ja merkillistä herrasmiestä, että lähettäisi tytölle tusinan orkideja joka päivä, kuten hän. Niin minun täytyi tosiaan pyytää anteeksi, että halasin häntä niin kiihkeästi, mutta minä sanoin hänelle, että minä olin niin täynnä sysäyksiä ja innoituksia, että kun minä tiesin hänen aikovan lähettää minulle tusinan orkideja joka päivä, riemastuin siitä niin kovin, etten voinut itseäni hillitä. Sitten Dorothy ja Gerald tulivat sisälle, ja minä kerroin heille, mikä ihmeen ihmeellinen herrasmies Possu näytti olevan, ja sanoin heille, että kun herrasmies lähettää tytölle tusinan orkideja joka päivä, niin hän tosiaan oli mielestäni kuin prinssi. Ja Possu punastui kovin ja oli tosiaan kovin, kovin mielissään eikä enää kieltänyt, että hän oli kukat lähettänyt. Sitten minä aloin hupsutella hänen kanssaan ja sanoin hänelle, että hänen oli pidettävä varansa, koska hän tosiaan oli hyvin komean näköinen ja minä olin niin herkkä, että vielä jonakuna päivänä saatoin unohtaa itseni ja muiskauttaa hänelle suukkosen. Ja Possu tunsi tosiaan hyvin, hyvin suurta mielihyvää siitä, että hän oli niin komean näköinen herrasmies. Hän ei voinut olla punastumatta tuon tuostakin ja nauraa irvisti kaiken aikaa koko naamallaan toisesta korvasta toiseen. Sitten hän kutsui meidät päivällisille, ja hän ja Gerald menivät muuttamaan vaatteita päivällistä varten. Ja sitten Dorothylla ja minulla oli heidän mentyään pikku riitakin, kun Dorothy kysyi minulta, oliko minun isäni murtovaras vai maantierosvo. Mutta minä vastasin hänelle, etten minä ollut kyllin hienostumaton kuluttaakseni aikaani herrasmiehelle, joka oli vain palkattu ammattitanssija, silloin kun hänellä oli jotakin hommaa. Ja Dorothy sanoi, että Gerald oli herrasmies, koska hän oli kirjoittanut hänelle aateliskilvellä varustetun kirjelipun. Mutta minä käskin hänen koettaa, kelpaisiko se kilpi syötäväksi. Ja sitten meidän täytyi mennä pukeutumaan. Nyt tänä aamuna Harry, se meidän poikatuttavamme, joka on hotellin juoksupoika, herätti minut kello kymmeneltä, koska hänellä oli tusina orkideja laatikossa Possulta. Ja kun Possu nyt tottuu ostamaan tusinan orkideja joka päivä, niin lopuksi näyttää timanttinauha hänestä varsin hyvältä kaupalta. Sillä minä ajattelin aina, että rahojen tuhlaus on vain totuttu tapa, ja jos saa herrasmiehen ostelemaan tusinan orkideja kerrallaan, oppii hän tosiaan varsin hyviä tapoja. Huhtikuun 21 p:nä. No, niin, eilen illalla minä vein Possun ostoksille Bond Street-nimiselle kadulle. Ja minä vein hänet jalokivimyymälään, sanoen haluavani hopeista kuvaraamia, koska minun oli saatava hänen valokuvansa ja tahdoin kehystää sen sellaiseen. Sillä minä sanoin Possulle, että kun tyttö joutuu tuntemaan niin uhkean herrasmiehen kuin hänet, haluaa hän pitää hänen kuvaansa toalettipöydällään voidakseen sitä oikein paljon katsella. Ja Possu tuli ihan nenästä vedetyksi. Katselimme siis hopeisia kuvakehyksiä. Mutta sitten minä sanoin hänelle, että minusta ei hopearaami tosiaan ollut kyllin hyvä hänen muotokuvalleen; olinhan vain unohtanut, että oli kultaraamejakin, kunnes niitä täällä näin. Aloimme siis katsella kultaisia valokuvaraameja. Ja sitten kävi ilmi, että hänen kuvansa oli otettu upseerin univormussa. Silloin minä sanoin hänelle, että hänen täytyi näyttää niin komealta upseeripuvussa, että kultakehyksetkään eivät minusta olleet kyllin hyviä; mutta kun siellä ei ollut platinakehyksiä, täytyi meidän ostaa paras, minkä löysimme. Sitten minä kysyin häneltä, voisiko hän huomenna pukeutua vormuunsa, koska minä kernaasti näkisin hänet siinä, ja sitten menisimme rouva Weeksin teekutsuihin. Ja sitten hän tuli tosiaan hyvin iloiseksi, sillä hän irvisti koko naamallaan ja lupasi noudattaa pyyntöäni. Sitten minä sanoin hänelle, että minunlaiseni pikku etana näyttäisi olemattoman vähäpätöiseltä astuessaan hänen komean univormunsa rinnalla. Ja sitten me aloimme katsella rannerenkaita, mutta muuan hänen naistuttavansa, joka on hyvä ystävä hänen vaimolleen, joka asuu heidän maahuvilassaan maalla, tuli myymälään, ja Possu aivan hermostui, kun hänet tavattiin jalokivikaupasta, jollaisessa ei ollut käynyt moniin vuosikausiin, ja niin meidän oli pakko mennä tiehemme. Tänä aamuna Gerald soitti Dorothylle ja sanoi, että ylihuomenna heillä on puutarhakutsut teatterinäytäntöineen ja siellä myydään ihmisille tavaroita hyväntekeväisyydestä, ja hän kysyi, tahtoisimmeko Dorothy ja minä tulla myös myyjättäriksi myydäksemme ihmisille hyväntekeväisyystavaroita. Ja me lupasimme tulla. Ja nyt minun täytyy soittaa rouva Weeksille ja sanoa tuovani sir Francis Beekmanin teelle huomenna, ja toivon, että kaikki käy hyvin. Mutta minä toivon todella, ettei Possu kertoisi niin monia juttuja. Tarkoitan, ettei minulla ole mitään herrasmiestä vastaan, joka kertoo paljon juttuja, mutta herrasmies, joka kertoo paljon juttuja ja aina samoja juttuja, on kovin ikävystyttävä. Tarkoitan, että Lontoo on tosiaan epäkasvattava, kosken täällä näy muuta oppivan kuin joitakuita Possun juttuja, joiden unhottamisessa minulla on täysi työ. Niinpä alankin saada Lontoosta vallan kylläkseni. Huhtikuun 22 p:nä. Eilen Possu tuli univormussaan, mutta hän oli ihan kauhuissaan, kun oli saanut kirjeen. Tarkoitan, että hänen vaimonsa on tulossa Lontooseen, se kun aina tulee Lontooseen kerran vuodessa käännättääkseen vanhat vaatteensa, koska täällä on tyttö, joka tekee sen kovin, kovin halvalla. Ja hän aikoo asua sen rouvashenkilön luona, joka näki meidät jalokivikaupassa, koska aina käy halvemmaksi kineesata jonkun ystävän luona. Mutta minä yritin reipastuttaa Possua, sanoen, ettei se rouvashenkilö kaiketikaan meitä nähnyt, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi uskonut silmiäänkään tavatessaan hänet jalokivikaupassa. Mutta minä en kertonut hänelle, että Dorothyn ja minun kai on parasta pian lähteä Pariisiin. Sillä Possun seura alkaa vähitellen todellakin kysyä tytön hermoja. Mutta sainpa Possun oikein ihastumaan vormuunsa, kun sanoin, että tunsin sopivani hänen seuraansa vain timanttidiadeemissa. Ja sitten minä sanoin hänelle, että vaikka hänen vaimonsa oli Lontoossa, sopi meidän silti olla ystäviä, koska minä en voinut olla häntä ihailematta, vaikka hänen vaimonsa olikin Lontoossa. Ja minä sanoin hänelle tosiaan uskovani, että tällainen asia oli melkein aina kohtalon sormen jälki. Ja sitten me menimme teelle rouva Weeksin luo. Ja Possu sopi rouva Weeksin kanssa timanttidiadeemin kaupasta, suostuen pulittamaan rahat, ja rouva sai melkein halvauksen; mutta hän pitää asian salassa, kun ei sitä kuitenkaan kukaan uskoisi. Nyt minulla siis on timanttidiadeemi, ja minun täytyy myöntää, että kaikki aina kääntyy parhain päin. Mutta minä lupasin Possulle, että jäisin ainaiseksi Lontooseen ja että pysyisimme aina ystävinä. Sillä Possu sanoo aina, että minä olen ainoa, joka ihailen häntä hänen oman itsensä tähden. Huhtikuun 25 p:nä. Niin, viime päivinä meillä on ollut niin paljon hommaa, ettei minulla ole ollut aikaa kirjoittaa mitään päiväkirjaan, koska nyt olemme laivassa, joka näyttää varsin pieneltä laivalta ja purjehtii Pariisiin, jonne pääsemme tänä iltapäivänä. Sillä ei kestä läheskään yhtä kauan matkustaa Pariisiin kuin Lontooseen. Tarkoitan, että tuntuu ihan omituiselta ajatella matkan Lontooseen kestävän kuusi vuorokautta, kun Pariisiin ehtii yhdessä päivässä. Ja Dorothy on ihan kiukuissaan, kun hän ei tahtonut tulla, sillä hän on sokeasti rakastunut Geraldiin ja Gerald sanoi, ettei meidän tosiaankaan tulisi lähteä Lontoosta ennenkuin olimme käyneet Englantia katsomassa, kun nyt kerran satuimme täällä olemaan. Mutta minä sanoin hänelle, että jos Englanti oli samallainen paikka kuin Lontoo näkyy olevan, niin tiedän jo tosiaan liian paljon mokomasta välittääkseni. Tarkoitan, että Gerald sukelsi esiin asemalla, tuoden Dorothylle rannerenkaan, ja silloin minä sanoin Dorothylle, että hän sai kiittää onneaan, kun pääsi eroon moisesta miehestä. Mutta Dorothyn täytyi tulla mukaan, koska herra Eisman maksaa hänen matkakulunsa, sillä hän tahtoo, että Dorothy on minun esiliinani. Ja viimeinen homma Lontoossa oli se puutarhajuhla. Ja minä myin aika paljon punaisia ilmapalloja. Minä myin kahdestakymmenestä punnasta punaisen ilmapallon Harry Lauderille, kuuluisalle skotlantilaiselle herrasmiehelle, joka on se kuuluisa skotlantilainen tenori. Ja Dorothy sanoi, ettei minun tarvinnut ostaa matkalippua Pariisin laivaan, sillä jos minä sain sen kitupiikin ostamaan punaisen ilmapallon, niin kyllä maar minä saatoin Kanaalin yli kävelläkin. Eikä Possu tiedä, että me olemme lähteneet, mutta minä postitin hänelle kirjeen sanoen, että kyllä halusin tavata hänet jonkun ajan päästä joskus. Ja minä olin tosiaan iloinen päästessäni pois huoneistamme Ritzissä. Tarkoitan, että viisi-kuusikymmentä kappaletta orkideja tosiaan herättää tytössä hautajaistunnelmaa. Sitten minä lähetin sähkösanoman herra Eismanille, ilmoittaen hänelle, ettemme voineet mitään oppia Lontoossa, koska tiesimme liian paljon, ja että Pariisiin tultuamme voisimme edes oppia franskaa, jos niin haluaisimme. Ja minä olen tosiaan kovin, kovin utelias, kun olen kuullut kovin paljon Pariisista ja aavistan, että sen täytyy olla paljoa kasvattavampi kuin Lontoo; ja sormeni syyhyvät nähdäkseni Ritzin hotellin Pariisissa. PARIISI ON JUMALAINEN Huhtikuun 27 p:nä. Pariisi on jumalainen. Tarkoitan, että Dorothy ja minä saavuimme Pariisiin eilen, ja se on tosiaan jumalainen. Sillä kun me tulimme laivasta ja kävimme tullissa, oli hirveän kuuma ja tuntui lemuavan aika lailla, ja kaikki ranskalaiset herrasmiehet tullitoimistossa kirkuivat aika paljon. Silloin minä vilkaisin ympärilleni ja keksin ranskalaisen herrasmiehen, joka oli tosiaan kovin komeassa vormussa, ja hän näkyi olevan kovin, kovin tärkeä herra, ja minä annoin hänelle kahdenkymmenen frangin verran Ranskan rahaa, ja hän oli kovin, kovin kohtelias, tuuppi kaikki muut kumoon ja kiikutti matkalaukkumme tullitoimiston läpi. Sillä minun mielestäni on kaksikymmentä frangia kovin vähän herrasmiehelle, jolla jo takissaankin on vähintään sadan dollarin edestä kultakaluunaa, housuista puhumattakaan. Tarkoitan, että minusta ranskalaiset herrasmiehet kirkuvat aina aika paljon, varsinkin autonajajat, kun ne vaan saavat juomarahaksi pienikokoisen kellervän lantin, jota sanotaan "viideksikymmeneksi sangtiiniksi". Mutta hyvä asia kaikissa ranskalaisissa herrasmiehissä on se, että joka kerta kun ranskalainen herrasmies alkaa huutaa, voi aina tukkia hänen suunsa viidellä frangilla, olkoon hän kuka tahansa. Tarkoitan, että on niin virkistävää kuulla ranskalaisen herran lakkaavan parkumasta, että se tosiaan olisi hyvä kauppa kymmenelläkin frangilla. Tulimme sitten Ritzin hotelliin, ja Ritzin hotelli on jumalainen. Sillä kun tyttö saa istua suloisessa tarjoiluhuoneessa ja nauttia ihania samppanjagrogeja ja katsella kaikkia Pariisin tärkeitä ranskalaisia ihmisiä, niin minusta se on jumalaista. Tarkoitan, että kun tyttö saa istua siellä ja katsella Dollyn sisaria ja Helmenhohtavaa ja Maybelle Gillman Coreyta ja rouva Nashia, niin sille ei ole maailmassa vertaa. Sillä kun katselee rouva Nashia, ja kuulee, mitä rouva Nash on herrasmiehiltä saanut, niin tytön täytyy pidätellä henkeään. Ja kun tyttö kävelee ympäriinsä ja lueskelee kaikkia kylttejä kaikkine kuuluisine ja historjallisine nimineen, saa se hänet tosiaan pidättelemään henkeään. Sillä kun Dorothy ja minä olimme kävelyllä ja olimme kävelleet vain muutamia katuvälejä, niin niillä muutamilla katuväleillä luimme kaikki historjalliset nimet, kuten Cotyn ja Cartierin, ja minä tiesin, että näimme jotakin kasvattavaa vihdoinkin ja ettemme olleet tehneet matkaamme turhaan. Tarkoitan, että minä tosiaan yritän kasvattaa Dorothya ja herättää hänessä kunnioituksentunnetta. Niinpä seisoimme kerran Vantomi-nimisen torin kulmassa, ja jos kääntää selkänsä sen keskelle pystytettyyn muistopatsaaseen, niin näkee pelkkiä Cotyn kylttejä. Ja minä sanoin Dorothylle, eikö tosiaan ollut kirpaiseva ajatella seisovansa sillä historjallisella paikalla, missä herra Coty valmistaa kaikki hajuvetensä. Mutta Dorothy sanoi, että herra Coty oli kai tullut Pariisiin ja haistanut, että Pariisissa saattoi tehdä afäärejä sillä alalla. Dorothy, nähkääs, ei tosiaan opi koskaan mitään kunnioittamaan. Sitten saimme nähdä jalokivikaupan ja näimme sen ikkunassa jalokiviä, ja meistä ne tuntuivat olevan kovin, kovin huokeahintaisia, mutta hinnat oli niihin kaikkiin merkitty frangeissa, eikä Dorothy ja minä oikeastaan olla niin suuria matemikkoja, että osaisimme laskea, kuinka paljon frangit tekevät rahassa. Menimme siis sisälle ja kysyimme, ja hinta näkyi olleen ainoastaan kaksikymmentä dollaria, eivätkä ne kuulu olleen timantteja, vaan "similiä", mikä on erään sanan nimi, joka merkitsee jäljennös. Silloin Dorothy sanoi; että "similiksi" pitäisi tytön sanoa herrasmiestä, joka hänelle mokomaa tarjoo. Tarkoitan, että olisin joutunut tosiaan hämilleni, mutta herrasmies ei näkynyt ymmärtävän Dorothyn englantia. Näin ollen tulee tyttö tosiaan alakuloiseksi ajatellessaan, ettei tiedä, onko se mitään muuta kuin mukailua. Tarkoitan, että herrasmies voisi pettää tytön antamalla hänelle lahjan, joka on ainoastaan kahdenkymmenen dollarin arvoinen. Kun siis herra Eisman ensi viikolla tulee Pariisiin ja jos hän haluaa antaa minulle lahjan, niin pyydän häntä ottamaan minut mukaan, koska hän on erinomaisen taitava ja tottunut nuuskimaan halpoja esineitä. Ja kun herrasmies jalokivikaupassa sanoi, että monen monilla Pariisin kuuluisilla tytöillä oli mukailuja kaikista jalokivistään, jotka he pistivät kassakaappiin, ja että he käyttivät vain mukailuja ollakseen komeita ja voidakseen huoleti pitää hauskaa samalla kertaa, niin minä sanoin hänelle, etten luullut kenenkään tytön, joka oli hieno neiti, voivan ajatellakaan pitää niin hauskaa, ettei muistaisi katsoa jalokiviensä perään. Sitten palasimme Ritziin ja purimme matkalaukkumme erään tosiaan herttaisen viinurin avulla, joka toi meille herkullisen puolisen. Hän on nimeltään Leon ja puhuu englantia melkein kuin ameriikkalainen. Ja Dorothy ja minä haastelemme hänen kanssaan melko paljon. Ja Leon sanoi, ettei meidän tulisi oleskella Ritzissä kaikkea aikaamme, vaan että meidän tosiaan pitäisi käydä Pariisia katsomassa. Silloin Dorothy sanoi menevänsä alas eteiseen tavatakseen jonkun herran, joka näyttäisi meille Pariisia. Parin minuutin päästä hän soitti minulle eteisen puhelimesta ja sanoi minulle: "Olen täällä tavannut ranskalaisen peipposen, joka on ranskalainen aatelismies varakreivin tittelillä, niin juoksehan nyt pian alas." Ja minä sanoin: "Kuinka on ranskalainen joutunut Ritziin?" Dorothy vastasi: "Hän pistäysi tänne sadetta pakoon eikä ole huomannut, että se on jo tauonnut." Ja minä sanoin: "Kai sinä tapasi mukaan olet löytänyt jonkun, jolla ei ole edes millä auton maksaa. Mikset ottanut ameriikkalaista herrasmiestä, jolla on aina rahaa?" Niin Dorothy sanoi, että hän oli luullut ranskalaisen herrasmiehen tuntevan Pariisin paremmin. Minä vastasin: "Eihän se hölmö edes tiedä, että sade on tauonnut." Mutta alas minä menin kuitenkin. Ja se varakreivi oli todella oikein ihastuttava. Sitten me ajoimme katselemaan Pariisia ja näimme, kuinka jumalainen se tosiaan on. Tarkoitan, että Eiffel-torni on jumalainen, ja se on paljon kasvattavampi kuin Lontoon Tower, koska Lontoon tornia ei voi edes nähdä, jos sattuu seisomaan kahden katumitan päässä. Mutta kun tyttö katselee Eiffel-tornia, tietää hän jotakin katselevansa. Sillä minä luulen, että tosiaan olisi vaikea olla Eiffel-tornia huomaamatta. Sitten menimme Madrid-nimiseen paikkaan teelle? Ja siellä oli tosiaan jumalaista. Tarkoitan, että näin Dollyn sisaret ja Helmenhohtavan ja rouva Coreyn ja rouva Nashin kaikki jälleen uudestaan. Sitten menimme päivälliselle ja sitten Mongmartiin, ja siellä oli tosiaan jumalaista, koska näimme heidät kaikki jälleen uudestaan. Tarkoitan että Mongmartissa on oikea ameriikkalainen jazzorkesteri ja aika paljon new-yorkilaisia, jotka me tunsimme, ja tuntui vallan siltä kuin olisimme olleet New Yorkissa, mikä oli jumalaista. Ja sitten me palasimme Ritziin. Sitten Dorothylla ja minulla oli pikku riitakin, kun Dorothy sanoi, että minä meidän Pariisia katsellessamme kysyin varakreiviltä, mikä oli sen tuntemattoman sotilaan nimi, joka oli haudattuna aika suuren muistopatsaan alle. Silloin minä sanoin, ettei aikomukseni ollut sitä kysyä häneltä, jos niin teinkään, sillä minähän tarkoitin vain kysyä häneltä sen sotamiehen äidin nimeä, sillä kuolleen sotamiehen äiti on aina se, jota minä aina näyn ajattelevan enemmän kuin sitä kuollutta sotamiestä, joka on kuollut. Ja se ranskalainen varakreivi aikoo käydä tapaamassa aamulla, mutten minä aio ottaa häntä vastaan. Sillä ranskalaiset herrasmiehet tuottavat tosiaan aina pettymyksen. Tarkoitan, että ne vievät meidät vallan veikeihin paikkoihin, joissa tuntee elämänsä vallan hauskaksi ja luulee tosiaan viettävänsä ihanan hetken. Mutta kun tulee kotiin ja miettii sitä kaikkea, niin kaikki, mitä tyttö on saanut, on kahdenkymmenen frangin hintainen viuhka, joka ei rahassa merkitse juuri mitään, ja nukke, joita ravintoloissa lahjoitellaan ilmaiseksi. Tarkoitan, että tytön tulee pitää varansa Pariisissa, sillä muutoin hänellä olisi Pariisissa niin hauskaa, ettei hän pääsisi puusta pitkään. Sen vuoksi tosiaan ajattelenkin, että ameriikkalaiset herrasmiehet ovat sittenkin parhaita, sillä vaikka suutelo kädelle tuntuukin varsin ihanalta, niin timantti- ja safiirirannerengas kestää iankaiken. Sitä paitsi en luule, että minun tulisi lähteä kenenkään pariisilaisen herrasmiehen mukaan, koska herra Eisman saapuu tänne ensi viikolla, ja hän sanoi minulle, että ainoat herrasmiehet, joiden kanssa hän soisi minun seurustelevan, ovat nerokkaat herrasmiehet, jotka voivat kasvattaa tytön aivoja. Mutta minä en tosiaan näy näkevän monta herrasmiestä täällä Ritzissä, jotka näyttävät siltä, että kehittäisivät tytön aivoja. Huomenna siis lähdemme ostoksille ja minusta näyttää tosiaan liian paljolta toivoa löytäväni herrasmiestä, jota herra Eisman pitäisi sopivana tyttöjen älyjen kehittäjäksi ja joka viitsisi lähteä meidän kanssamme ostoksille. Huhtikuun 29 p:nä. Eilen vasta oli päivä. Tarkoitan, että Dorothy ja minä olimme juuri lähdössä ostoksille, kun puhelin soi ja ilmoitettiin, että lady Francis Beekman oli alhaalla ja halusi tulla yläkertaan. Siitä minä ihan hämmästyin. Tarkoitan, etten tiennyt, mitä sanoin, ja niin sanoin: hyvä on. Sitten minä kerroin Dorothylle, ja me löimme viisaat päämme yhteen. Sillä lady Francis Beekman kuuluu olevan sen sir Francis Beekman-nimisen herrasmiehen vaimo, joka ihaili minua Lontoossa ja näkyi ihailevan minua niin paljon, että kysyi saisiko hän lahjoittaa minulle timanttidiadeemin. Ja näytti siltä, että hänen vaimonsa oli täytynyt siitä kuulla, ja näytti todella siltä, että hän sen vuoksi oli saapunut suoraa päätä Lontoosta. Ja kun ovelle kolkutettiin oikein, oikein kovaa, pyysin minä häntä tulemaan sisälle. Ja lady Francis Beekman tuli sisälle ja hän oli aika kookas rouva, joka paljonkin muistutti Bill Hartia. Tarkoitan, että lady Francis Beekman Dorothyn mielestä muistutti paljonkin Bill Hartia, vaikka hän tosiaan sanoo hänen vielä enemmän muistuttavan Bill Hartin hevosta. Ja hän lienee sanonut, että jollen heti antaisi takaisin timanttidiadeemia, nostaisi hän siitä aika melun ja tärvelisi minun maineeni. Sillä hän sanoi, että koko jutussa täytyi tosiaan olla jotakin vinossa. Sir Francis Beekman ja hän kuuluivat näetten olleen naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta, ja viimeinen lahja, jonka hän vaimolleen antoi, oli vihkisormus. Silloin Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Rouvaseni, yhtä vähän te voitte tärvellä minun ystävättäreni mainetta kuin upottaa Veitsin laivaston." Tarkoitan, että olin aivan ylpeä Dorothysta, kun hän täten puolusti mainettani. Sillä minusta ei tosiaan ole mikään niin ihmeellistä kuin kaksi tyttöä, jotka tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan sekä myötä- että alamäessä. Sillä näyttipä lady Francis Beekman kuinka tarmokkaalta tahansa, täytyi hänen tajuta, ettei hän kyennyt upottamaan kokonaista laivastoa, joka oli täynnä laivoja. Ja niin hänen täytyi heretä mainettani uhkaamasta. Sitten hän sanoi, että hän raahaisi minut tuomioistuimen eteen ja sanoisi, että se oli ollut sopimatonta vaikutusta. Mutta minä vastasin hänelle. "Jos te tulette tuo hattu päässänne lakitupaan, niin saammepa nähdä, tarvitaanko siihen tuomarin mielestä mitään sopimatonta vaikutusta, että Sir Francis Beekman tulee vilkaisseeksi johonkuhun tyttöön." Silloin Dorothy avasi suunsa, ja Dorothy sanoi: "Ystävättäreni on oikeassa, lady Beekman. Teidän pitäisi olla kuningatar saadaksenne käydä rauhassa tommoinen hattu päässänne." Ja lady Francis Beekman näkyi ihan suuttuvan. Ja sitten hän sanoi, että hän lähettäisi hakemaan sir Francis Beekmanin, joka oli äkkiä lähtenyt Skotlantiin metsästämään, kun sai kuulla, että lady Francis Beekman oli saanut kuulla. Silloin Dorothy sanoi: "Tarkoitatteko, että olette päästänyt sir Francis Beekmanin valtoimeksi niiden Skotlannin tuhlarien joukkoon?" Ja Dorothy sanoi, että hänen olisi parasta katsoa miehensä perään, jottei se jonakuna iltana joutuisi poikaviikarien seuraan ja tuhlaisi puolta pennyä ihan turhaan. Tarkoitan, että aina rohkaisen Dorothya suulauteen, kun meidän on haasteltava lady Francis Beekmanin kaltaisten hienostumattomien ihmisten kanssa, koska Dorothy puhuu hienostumattomien ihmisten kanssa heidän omaa kieltään paremmin kuin minunlaiseni sivistynyt tyttö. Ja Dorothy sanoi: "Parasta on, ettette lähetä hakemaan sir Francis Beekmania, sillä jos minun ystävättäreni todella tahtoisi käydä sir Francis Beekmanin kimppuun, niin hänestä tulisi niin putipuhdas, ettei jäisi jäljelle muuta kuin hänen arvonimensä." Ja sitten minäkin puhuin suuni puhtaaksi ja sanoin, että minä olin ameriikkalainen tyttö ja että me ameriikkalaiset tytöt emme piittaa arvonimistä, koska me ameriikkalaiset tytöt aina sanomme, että se mikä kelpaa Washingtonille, kelpaa meillekin. Mutta lady Francis Beekman näkyi tulevan yhä vihaisemmaksi kaiken aikaa. Sitten hän sanoi, että hän tarpeen tullen kertoisi tuomarille, että sir Francis Beekman oli järjiltään silloin, kun hän sen minulle antoi. Silloin sanoi Dorothy: "Jos menette oikeuteen ja tuomari tulee teihin oikein tarkkaan katsahtaneeksi, niin hän päättelee sir Francis Beekmanin olleen järjiltään kolmekymmentäviisi vuotta sitten." Niin lady Francis Beekman sanoi tietävänsä minkälaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä ja ettei hän halunnut olla minkään sellaisen henkilön kanssa tekemisissä, koska se loukkasi hänen arvoaan. Ja Dorothy sanoi: "Rouvaseni, jos me loukkaamme teidän arvoanne yhtä paljon kuin te kiusaatte meidän näköhermojamme, niin teidän itsenne tähden soisin, että olette Christian Science." Ja siitä näkyi lady Francis Beekman suuttuvan. Ja hän sanoi jättävänsä kaikki lakimiehensä haltuun. Ja lähtiessään hän astui peninkulmanpituisen hameenlaahuksensa päälle ja oli tehdä kuperkeikan. Ja Dorothy kurkisti ulos ovesta, ja Dorothy huusi eteiseen ja sanoi: "Saksatkaapa hieman tuota lievettänne, Isabel, sillä nyt on vuosi 1926." Ja minä tunsin itseni tosiaan alakuloiseksi, koska minusta oli koko aamumme tullut epähienoksi, kun meidän oli täytynyt olla tekemisissä niin hienostumattoman rouvan kuin lady Francis Beekmanin kanssa. Huhtikuun 30 p:nä. Ja eilen aamulla saapui todellakin lady Francis Beekmanin asianajaja. Vaikkei hän oikeastaan ollut asianajaja, mutta hänen nimensä oli kortilla ja hänen nimensä näkyi olevan Mons. Broussard, ja hän kuuluu olevan _avokaa_, koska avokaa merkitsee franskan kielellä lakimiestä. Ja Dorothy ja minä olimme pukeutumassa ja vielä ihan aamukelteissämme, kuten tavallista, kun kuului äänekäs koputus ovelle; ja ennenkuin ehdimme huutaa "antree", hyppäsi se suoraan huoneeseen. Se näkyi siis olevan ranskalaista syntyperää. Tarkoitan, että lady Francis Beekmanin asianajaja osaa tosiaan kirkua kuin autokuski. Tarkoitan, että hän kirkui oikein kovaa huoneeseen hypätessään ja kirkui sitten kirkumistaan. Ja Dorothy ja minä ryntäsimme saliin ja Dorothy vilkaisi häneen ja Dorothy sanoi: "Tämän kaupungin pitää lakata kujeilemasta meille joka aamu," sillä meidän hermomme eivät voineet sitä kestää. Sitten Mons. Broussard ojensi meille käyntikorttinsa, kirkui ja kirkui ja huitoi käsivarsillaan ilmassa kuin mikäkin. Silloin Dorothy sanoi, että hän matki oivallisesti Mullin Ruusua, joka on tosiaan punainen tuulimylly, mutta Dorothy lisäsi, että tuo mies piti paljoa suurempaa melua ja pyöri oman tuulensa voimalla. Sitten me seisoimme ja katselimme häntä pitkän aikaa, mutta hän näytti tulevan vallan yksitoikkoiseksi sen pitkän ajan perästä, koska hän aina puhui ranskaa, mikä meille tosiaan on hölynpölyä. Sitten Dorothy sanoi: "Katsotaas, eikö kaksikymmentäviisi frangia tuki siltä suuta, sillä kun viisi frangia riittää autonajajalle, pitäisi kahdenkymmenenviiden frangin riittää asianajajalle." Sillä hän piti osapuilleen viisi kertaa niin paljon melua kuin autonajaja, ja 5 kertaa 5 on 25. Ja heti kun hän kuuli meidän puhuvan frangeista, näkyi hän juuri hiukan rauhoittuvan. Niinpä Dorothy otti lompakkonsa ja antoi hänelle 25 frangia. Sitten hän lakkasi parkumasta ja pisti rahat taskuunsa, mutta otti senjälkeen esille isokokoisen purppuraelefanteilla koristetun nenäliinan ja alkoi itkeä kohottaa. Silloin Dorothy tosiaan kävi alakuloiseksi ja sanoi: "Kuulkaahan, te olette valmistanut meille varsin hauskan aamun, mutta jos tuota vielä jatkatte, niin ulos te menette märkänä tai kuivana." Silloin hän alkoi soittaa puhelinta ja näkyi tahtovan käyttää sitä, mutta Dorothy sanoi: "Jos luulette sillä pääsevänne johonkin numeroon, niin yrittäkää vain, mutta mikäli me olemme havainneet, on se vain seinäkaappi." Sitten hän riensi puhelimen luo ja Dorothy ja minä menimme jatkamaan pukeutumistamme. Ja kun hän oli soitellut tarpeekseen, juoksenteli hän minun ovelleni ja sitten juoksenteli Dorothyn ovelle ja parkui ja puhui aika paljon. Mutta meidän mielestämme hän oli menettänyt kaiken uutuuden viehätyksensä, emmekä hänestä enempää välittäneet. Ja lopuksi kuului ovelta toinen äänekäs kolkutus, ja me kuulimme hänen ryntäävän ovelle ja menimme molemmat ulos saliin katsomaan, mitä oli tekeillä. Ja se oli tosiaan näkemisen arvoista. Sillä siellä oli toinenkin ranskalainen. Ja se uusi ranskalainen ryntäsi sisälle ja ulvoi "papaa" ja suuteli sitä edellistä. Ja hän näkyi olevan hänen poikansa, koska poika on tosiaan papaan liiketoveri asianajoliikkeessä. Ja sitten hänen papaansa puhua pärpätti aika paljon ja osoitti minua ja Dorothya, ja sitten hänen poikansa katsoi meihin ja sitten hänen poikansa kirkaisi oikein kovaa ja sanoi ranskaksi: "Mää, papaa, el song sharmangt." Sillä tavalla hän näkyi kertovan papaalleen ranskaksi, että me olimme vallan ihastuttavia. Ja vanhempi Broussard lakkasi parkumasta, pani silmälasinsa nenälleen ja katsoi meitä tarkkaan. Ja sitten hänen poikansa veti kierrekaihtimen ylös, jotta papaa voi meitä paremmin katsella. Ja kun papaa oli lakannut meitä katselemasta, oli hän vallan ihastunut. Hän muuttui pelkäksi hymyksi ja nipisteli poskiamme ja hoki "sharmang" kaiken aikaa, koska "sharmang" merkitsee ihastuttavaa franskan kielellä. Ja sitten hänen poikansa puhkesi puhumaan ihan englantia ja hän puhuu tosiaan englantia yhtä hyvin kuin ameriikkalainen. Sitten hän kertoi meille, että hänen papaansa oli puhelimitse kutsunut hänet tänne, koska me emme näkyneet ymmärtävän mitä papaa meille sanoi. Isä Broussard kuuluu puhuneen meille kaiken aikaa englanninkieltä, mutta me emme näkyneet ymmärtävän hänen englanninkieltään. Sitten Dorothy sanoi: "Jos se, mitä teitin papaanne meille haastoi, oli englantia, niin minun tulisi saada kultamitali kreikastani." Sen selitti sitten poika papaalle, ja papaa nauroi oikein, oikein äänekkäästi ja nipisti Dorothya poskesta, ollen kovin riemuissaan, vaikka pila osuikin häneen itseensä. Sitten Dorothy ja minä kysyimme hänen pojaltaan, mitä papaa oli puhunut haastellessaan meille englantia, ja hänen poikansa sanoi hänen kertoneen meille kaikki mitä tiesi asiakkaastaan lady Francis Beekmanista. Ja sitten me kysyimme hänen pojaltaan, miksi papaa itkeä kollotteli. Ja poika sanoi papaan itkevän, koska hän ajatteli lady Francis Beekmania. Sitten Dorothy kysyi: "Jos hän itkee ajatellessaan sitä ihmistä, niin mitä hän tekee häntä katsellessaan?" Ja sitten poika selitti papaalle, mitä Dorothy sanoi. Ja isä Broussard nauroi oikein, oikein äänekkäästi, suuteli sitten Dorothya kädelle ja sanoi, että tämän jälkeen meidän tosiaan täytyi yhdessä tyhjentää pullo samppanjaa. Sitten hän meni puhelimeen ja tilasi pullon samppanjaa. Sitten sanoi taas poika papaalle: "Miksemme kutsuisi näitä ihastuttavia naisia Fontänbloohon tänään?" Ja papaa sanoi, että se olisi metkaa. Ja sitten minä kysyin: "Kuinka voimme teitä kahta herrasmiestä nimittää kumpaakin erikseen, sillä jos Pariisissa on asian laita niinkuin Ameriikassa, niin olette kai molemmat herra Broussardeja." Mutta sitten juolahti päähämme mainita heitä ristimänimiltään. Ja pojan nimi kuului olevan Luii, joten Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Täällä Pariisissa kuulemma teidät Luiit kaikki numeroidaan." Sillä kuuleehan aina puhuttavan Luii kuudennestatoista, joka harjoittanee vanhanaikuisten huonekalujen kauppaa. Tarkoitan, että hämmästyin kuullessani, kun Dorothy alkaa syventyä historjaan, joten hänestä ehkä taitaa todellakin tulla sivistynyt sitten kumminkin. Mutta Dorothy sanoi Luiille, ettei hänen tarvinnut panna numerolappuaan näkyville, koska hän arvasi Luiin numeron heti, kun häneen vilkaisi. Ja hänen papaansa kuuluu olevan Robäär, mikä on Roopertti ranskaksi. Niin Dorothy sanoi, että voisimme kyllä lähteä ulos Fontänbloohon Luiin ja Robäärin kanssa, jos Luii riisuisi pois keltaiset sääryksensä, jotka olivat keltaista säämiskää ja vaaleanpunaisilla helminapeilla koristetut. Sillä Dorothy sanoi: "Leikki sijansa saakoon, mutta kukaan tyttö ei halua katkeamatta nauraa." Ja koska Luii todella haluaa kaikin mokomin olla mieliksi, riisui hän sääryksensä, mutta kun hän oli riisunut sääryksensä, näimme hänen sukkansa, mutta hänen sukkansa nähdessämme me näimme, että ne olivat isoruutuista mallia kuin Skotlannin shaalit ja pieniä sateenkaaria ristiin raatiin. Ja Dorothy katseli niitä hetkisen, tullen ihan noloksi, ja sanoi: "Kuules, Luii, parasta lienee, että panet sääryksesi takaisin sääriisi." Sitten tuli ystävämme Leon, joka on tarjoilijana toi samppanjapullon. Ja hänen avatessaan samppanjapulloa molottivat Luii ja Robäär keskenään ranskaa aika paljon, ja minusta todella tuntuu, että minun pitäisi tiedustella, mitä he ranskaksi sanoivat, koska he saattoivat haastella timanttidiadeemista. Sillä ranskalaiset herrasmiehet ovat kovin, kovin kohteliaita. Mutta minä en tosiaan luule, että tyttö voi heihin luottaa niin pian kuin he ovat kääntäneet selkänsä. Kun siis saan tilaisuuden, aion kysyä Leonilta, mitä he sanoivat. Lähdimme siis Fontänbloohon ja sieltä Mongmartiin ja pääsimme kotiin vasta hyvin myöhään, ja meistä oli meillä ollut aika hauska päivä ja yö, vaikkemme olleetkaan käyneet ostoksilla emmekä mitään ostaneet. Mutta minusta meidän pitäisi käydä enemmän ostoksilla, sillä sitä vartenhan Pariisi oikeastaan näkyy olevan olemassa. Toukokuun 1 p:nä. No niin, tänä aamuna minä kutsutin Leonin, joka on Dorothyn ja minun tarjoilijaystävämme, ja kysyin häneltä, mitä Luii ja Robäär ranskaksi sanoivat. Ja he kuuluivat sanoneen ranskaksi, että me kuuluimme viehättävän heitä oikein, oikein paljon, koska he tosiaan pitivät meistä oikein, oikein ihastuttavina eivätkä olleet tavanneet niin ihastuttavia tyttöjä pitkään aikaan. Ja he kuuluivat sanoneen, että he kuljettaisivat meitä ympäriinsä aika paljon ja merkitsisivät kaikki laskut lady Francis Beekmanin laskuun, koska he vaanisivat tilaisuutta varastaakseen timanttidiadeemin. Ja sitten he sanoivat, että jolleivät voisikaan sitä meiltä varastaa, olimme me tosiaan niin ihastuttavia, että meidän kanssamme oli perin hauska liikkua, vaikkeivät onnistuisikaan meiltä varastamaan. Näin ollen he eivät tosiaan voisi mitään menettää, kävipä niin taikka näin. Sillä lady Francis Beekman maksaisi kernaasti kaikki laskut, kun he sanoisivat hänelle, että heidän täytyi kuljetella meitä aika paljon, vaaniakseen tilaisuutta varastaa sen meiltä. Sillä lady Francis Beekman on sen sortin varakkaita naisia, jotka eivät tuhlaa rahaa mihinkään muuhun, mutta jotka aina tuhlaavat rahoja käräjäjuttuun. Eikä hän tosiaan valittelisi rahojen tuhlausta, koska joku minun tai Dorothyn lauseista näkyi suututtaneen lady Francis Beekmania. Ja sitten päätin ryhtyä miettimään, ja kyllä minä mietinkin aika paljon. Sanoin siis Dorothylle, että aion panna oikean timanttidiadeemin Ritzin aarrekaappiin ja sitten teettäisin ja ostaisin jalokivisepältä jäljennöksen, jota nimitetään "similiksi". Ja sitten jättäisin timanttidiadeemin "similin" milloin minnekin, jotta Luii ja Robäär näkisivät, kuinka huolimattomasti sitä pitelen, ja rohkaistuisivat. Luiin ja Robäärin kanssa ulkosalle lähtiessämme voisin sitten panna sen käsilaukkuuni ja ottaa mukaani, jotta Luii ja Robäär aina luulisivat timanttidiadeemin olevan heidän ulottuvillaan. Ja kun sitten Dorothy ja minä saisimme heidät lähtemään kanssamme ostoksille ja tuhlaamaan melko paljon, niin aina, kun he näkyisivät menettävän rohkeutensa, minä avaisin käsilaukkuni ja sallisin heidän nähdä vilauksen timanttidiadeemin "similistä". Sitten he rohkaistuisivat vielä enemmän ja tuhlaisivat vielä enemmän rahaa. Ja lopultahan saattaisin sallia heidän sen varastaakin, koska he sittenkin ovat olleet herttaisia herrasmiehiä ja minä tosiaan haluaisin auttaa Luiita ja Robääriä. Tarkoitan, että olisi vallan hupaista, kun he varastaisivat sen lady Francis Beekmanille ja hän joutuisi maksamaan heille aika paljon ja sitten huomaisikin, että diadeemi on tehty taikinasta. Sillä lady Francis Beekman ei ole koskaan nähnyt sitä oikeata diadeemia ja jäljennös pettäisi hänet ainakin siihen asti, kun Luii ja Robäär ovat ehtineet nostaa palkkansa kaikesta kovasta työstä, minkä ovat suorittaneet. Tarkoitan, että timanttidiadeemin jäljennös maksaisi vain noin kuusikymmentäviisi dollaria, ja mitäpä 65 dollaria on, jos Dorothy ja minä voisimme tehdä hauskoja ostoksia ja saada ihania lahjoja, jotka tuntuisivat vieläkin ihanammilta, kun pysähtyisimme muistelemaan, että lady Francis Beekman on ne maksanut? Ja se olisi läksytys lady Francis Beekmanille, jottei toiste sanoisi mitä sanoi kahdelle minun ja Dorothyn laiselle ameriikkalaiselle tytölle, jotka olimme kahden Pariisissa ilman minkään herrasmiehen suojaa. Kun sitten olin kertonut Dorothylle tuumani, niin Dorothy katsoi minuun ja katsoi minuun ja sanoi tosiaan, että minun aivoni olivat ihmeellinen konstvärkki. Tarkoitan, että hän sanoi minun aivoni muistuttavan hänelle radiota, koska sitä kuuntelee päivät pääksytysten ja tulee alakuloiseksi, ja juuri kun on lyömäisillään mäsäksi koko koneen, tulla tupsahtaa sieltä mestariteos. Kun siis Luii soitti minulle, niin Dorothy sanoi hänelle, että meistä olisi hauskaa, jos hän ja Robäär veisivät meidät huomenaamulla ostoksille. Sitten Luii kysyi papaalta, ja papaa vastasi, että kyllä vaan se sopii. Sitten he kysyivät meiltä, haluaisimmeko lähteä heidän kanssaan tänäiltana katsomaan näytelmää, jonka nimi on Foli Bershäär. Sitten hän sanoi, että kaikki Pariisissa asuvat ranskalaiset ottavat aina mielellään joitakin ameriikkalaisia mukaansa, saadakseen verukkeen lähteä Foli Bershäriin. Niin me lupasimme lähteä. Ja nyt Dorothy ja minä menemme ostoksille, hankkiaksemme mukailun timanttidiadeemista, ja näyteikkunoita tutkimaan tietääksemme, mihin huomenna viemme Luiin ja Robäärin ostoksille. Ja minusta tuntuu tosiaan, että kaikki aina kääntyy parhain päin. Sillä me tarvitsemme kuitenkin joitakuita herrasmiehiä kuljettelemassa meitä ympäriinsä, kunnes herra Eisman saapuu Pariisiin, emmekä me voisi liikkua keidenkään oikein miellyttävien herrojen kanssa, koska herra Eisman haluaa meidän seurustelevan ainoastaan sellaisten älykkäiden herrasmiesten kanssa, joilla on älykkäät aivot. Niin minä sanoin Dorothylle, että vaikkeivät Luii ja Robäär näyttäkään kovin älykkäiltä, voisimme sanoa herra Eismanille, että me olemme oppineet heiltä vaikka franskankieltä. Ja vaikken minä vielä näy franskaa oppineenkaan, olen toki melkein oppinut ymmärtämään Robäärin englantia. Kun siis Robäär puhuu englantiaan herra Eismanin kuullen ja herra Eisman näkee minun ymmärtävän, mitä hän sanoo, niin kai hän luulee minun osaavan franskaa. Toukokuun 2 p:nä. Eilen illalla menimme siis Foli Bershääriin, ja se oli tosiaan jumalaista. Tarkoitan, että se oli tosiaan kovin taiteellista, koska siellä oli alastomia tyttöjä. Ja muuan tytöistä oli Luiin tuttavia, ja Luii sanoi, että se oli oikein, oikein sievä tyttöjä vasta kahdeksantoista vuotias. Mutta Dorothy vastasi: "Kyllä se on sinulle veistellyt, Luii, sillä kuinka olisi kahdeksantoista vuotias tyttö ehtinyt tahria polvensa noin paksuun likaan?" Silloin Luii ja Robäär tosiaan nauroivat kovin, kovin äänekkäästi. Tarkoitan, että Dorothy oli kovin epähieno Foli Bershäärissä. Mutta minusta ovat alastomat tytöt aina kovin taiteellisia, ja ihmisestä, jolla on taiteen tajuntaa, se on kaunista, enkä minä suinkaan nauraisi sellaisessa taiteellisessa paikassa kuin Foli Bershäärissä. Ja minulla oli timanttidiadeemin "simili" mukanani Foli Bershäärissä. Tarkoitan, että sillä voisi pettää asiantuntijankin, eivätkä Luii ja Robäär juuri voineet kääntää katsettaankaan siitä pois. Mutten minä siitä hätkähtänyt, koska olin sitonut sen oikein tiukkaan. Tarkoitan, että olisi vallan kamalaa, jos he pääsisivät käsiksi timanttidiadeemiin ennenkuin Dorothy ja minä olemme kuljettaneet heitä ostoksilla aika paljon. Ja nyt me ollaan valmiit lähtemään ostoksille tänä aamuna, ja Robäär, joka saapui tänne aamuvirkkuna, on salissa Dorothyn kanssa, ja me odottelemme Luiita. Ja minä jätin timanttidiadeemin salin pöydälle, jotta Robäär näkisi, kuinka huolimaton minä kaikessa tosiaan olen, mutta Dorothy pitää Robääriä silmällä. Nyt juuri kuulin Luiin tulevan sisälle, koska minä kuulin hänen suutelevan Robääriä. Tarkoitan, että Luii aina suutelee Robääriä, ja Dorothy sanoi Luiille, että jollei hän lakkaisi suutelemasta Robääriä, niin ihmiset luulisivat hänen leipovan vohveleja. Ja nyt minun täytyy mennä toisten luo ja minä panen timanttidiadeemin mukailun käsilaukkuuni Luiin ja Robäärin nähden, jotta he tietäisivät sen aina olevan ulottuvillaan, ja sitten mennään ostoksille. Ja minun täytyy melkein hymyillä ajatellessani lady Francis Beekmania. Toukokuun 3 p:nä. Eilinen päivä oli todella ihana. Tarkoitan, että Luii ja Robäär ostivat Dorothylle ja minulle ihania lahjoja. Mutta sitten kaikki heidän franginsa alkoivat loppua, minkävuoksi he alkoivat käydä alakuloisiksi, mutta heti kun he alkoivat käydä alakuloisiksi, annoin minä käsilaukkuni Robäärin haltuun, sillä välin kun menin sivuhuoneeseen puseroa koettamaan. Siitä hän ilostui aika paljon, mutta tietenkin Dorothy jäi heidän luokseen, ja piti silmällä Robääriä, joten hän ei saanut tilaisuutta, mutta pelkkä laukun piteleminenkin reipastutti häntä aika paljon. Kun sitten heidän franginsa olivat loppuneet, sanoi Robäär, että hänen täytyi soittaa jollekulle, ja kai hän soitti lady Francis Beekmanille ja se sanoi varmaankin "all right", koska Robäär jätti meidät paikkaan, jonka nimi on Café de la Paix, hänen kun oli mentävä jollekulle asialle, ja kun hän palasi, näkyi hänellä olevan koko joukon enemmän frangeja. Sitten he tarjosivat meille puolista, ja puolisen jälkeen lähdettiin taas ostoksille. Mutta minä opin kaikesta huolimatta tosiaankin aika paljon franskaa. Tarkoitan, että jos haluaa puoliseksi herkullista kananpoikaa herneitten kanssa, niin tarvitsee vain sanoa _pöti puaa_ ya _pulee_. Tarkoitan, että franska on tosiaan perin helppoa, koska ranskalaiset esimerkiksi käyttävät sanaa "chic" kaikesta, kun me sen sijaan näymme käyttävän sitä vain herrasmiehistä, jotka muistuttavat Rudolf Valentinoa. Kun me siis iltapäivällä olimme ostoksilla, näin Luiin vievän Dorothyn nurkkaan ja kuiskailevan hänelle aika paljon. Ja sitten näin Robäärinkin vievän hänet syrjään ja kuiskailevan hänelle aika paljon. Ja kun pääsimme takaisin Ritziin, kertoi Dorothy minulle, mitä ne olivat hänelle kuiskailleet. Ja Luii kuuluu Dorothylle kuiskaillessaan pyytäneen Dorothya varastamaan timanttidiadeemin minulta ja antamaan sen papaan tietämättä hänelle, jolloin Luii antaisi Dorothylle tuhannen frangia. Sillä lady Francis Beekman kuuluu sydänjuuriaan myöten siihen kiintyneen ja on valmis maksamaan siitä aika paljon, koska hän on kovin vihainen, ja kun hän tosiaan tulee niin vihaiseksi kuin hän on, on sillä naisella vain yksi ajatus aivoissaan. Jos siis Luii voisi hankkia diadeemin eikä papaa saisi siitä vihiä, niin hän saisi pitää kaikki rahat yksin. Ja sitten kun Robäär myöhemmin kuiskaili Dorothylle, teki hän saman ehdotuksen, tarjoten kaksituhatta frangia, kunhan vain Luii ei saisi vihiä, jotta Robäär voisi pitää kaikki rahat itse. Ja minusta olisi tosiaan somaa, että Dorothy voisi ansaita hiukan rahoja, koska se voisi herättää Dorothyssa yritteleväisyyttä ja kunnianhimoja. Huomenaamulla siis Dorothy ottaa timanttidiadeemin ja sanoo Luiille, että hän on sen varastanut ja aikoo sen myydä Luiille, mutta hän maksattaa hänellä rahat etukäteen, ja juuri kun hän on ojentamaisillaan hänelle timanttidiadeemin, astun minä saliin ja sanon: "Kah, siinähän on timanttidiadeemini! Olen sitä etsinyt jos jostakin." Siten minä saan sen takaisin. Ja sitten Dorothy sanoo hänelle, että yhtä hyvin hän voi ne tuhat frangia pitääkin, koska hän iltapäivällä varastaa sen hänelle uudestaan. Ja sitten hän iltapäivällä myy sen Robäärille, ja minä tosiaan luulen, että sallimme Robäärin sen pitää. Sillä minä pidän aika paljon Robääristä. Tarkoitan, että hän on varsin herttainen vanha herra, ja on oikein virkistävää nähdä, kuinka hän ja hänen poikansa rakastavat toisiaan. Sillä vaikka ameriikkalaisesta tuntuukin oudolta nähdä ranskalaisen herrasmiehen alati suutelevan isäänsä, on se minusta tosiaan virkistävää, ja luullakseni olisi meille ameriikkalaisillekin parempi, jos ameriikkalaiset isät ja pojat rakastaisivat toisiaan enemmän siihen malliin kuin Luii ja Robäär. Ja Dorothylla ja minulla on nyt melkoinen joukko ihania käsilaukkuja, sukkia, nenäliinoja, nauhakkeita ja rihkamaa sekä oikein siroja seurustelupuvun malleja, jotka ovat ihan peitetyt timanttijäljennöksillä, vaikkei niitä tällöin nimitetä mukailuksi, vaan sellainen puku on "diamangtee", ja minusta näyttää tyttö tosiaan aika sievältä sellaisessa timanttiteessä. Toukokuun 5 p:nä. Eilen aamulla Dorothy siis myi timanttidiadeemin mukailun Luiille ja sitten me saimme sen takaisin. Ja sitten menimme illalla Versaaliin. Tarkoitan, että Luii ja Robäär olivat aivan mielissään, kun ei enää menty ostoksille. Ja siitä päättelen, että lady Francis Beekmanin mielestä on melkein kaikella rajansa. Ja sitten minä vein Luiin kävelylle Versaaliin parkkiin, jotta Dorothy saisi tilaisuuden myydä diadeemin Robäärille. Ja hän myi sen Robäärille. Ja papaa pisti sen taskuunsa. Mutta kotimatkalla minä tulin ajatelleeksi asioita, ja minusta tuntui, että timanttidiadeemin jäljennös sentään on aika hyvä kapine itsekin pitää, varsinkin jos tyttö paljon liikkuu Pariisissa ihailijoiden kanssa, jotka ovat ranskalaista syntyperää. Enkä sittenkään oikeastaan luule, että neitosen tulisi rohkaista Robääriä varastamaan mitään kahdelta ameriikkalaiselta tytöltä, jotka molemmat ovat ypöyksin Pariisissa kahdenkesken ilman suojelevia herrasmiehiä. Minä kysyin siis Dorothyltä, mihin taskuun Robäär oli sen pannut, joten kotimatkalla istahdin autossa hänen viereensä ja vedin sen sieltä ulos. Sitten olimme päivällisellä varsin omituisessa ravintolassa ja siellä pisti Robäär käden taskuunsa ja alkoi sitten taas itkeä kollottaa. Hän näet näkyi jotakin hukanneen, joten hän ja Luii jälleen alkoivat kilvan parkua ja kohautella olkapäitään. Mutta Luii sanoi papalleen, ettei hän ollut sitä papaan taskusta varastanut, ja sitten Robäär alkoi itkeä entistä enemmän vain ajatellessaankin, että poika varastaisi jotakin oman papaansa taskusta. Ja kun Dorothy ja minä olimme saaneet tästä ihan kyliksemme, kerroin minä hänelle koko jutun. Tarkoitan, että minun tosiaan kävi sääliksi Robääriä, joten sanoin hänelle: "Älä enää itke, sillä sehän oli sittenkin vain mukailu." Ja niin minä näytin sen heille. Ja sitten Luii ja Robäär katselivat ihan henkeään pidätellen Dorothya ja minua. Useimmilla pariisilaisilla tytöillä ei siis luullakseni ole niin paljoa älyä kuin meillä ameriikkalaisilla tytöillä. Ja kun se kaikki oli ohi, niin Luii ja Robäär näyttivät niin alakuloisilta, että minun tosiaan kävi heitä sääliksi. Silloin pälkähti päähäni tuuma. Minä sanoin heille, että huomenna voisimme kaikki mennä jalokivisimilien kauppaan, josta he voisivat ostaa toisen samanlaisen taikinadiadeemin antaakseen sen lady Francis Beekmanille, ja sanoisivat myyjälle jalokivikaupassa, että hän kirjoittaisi laskuun käsilaukun, ja sitten maksattaisivat sen lady Francis Beekmanilla muiden kulujen ohella. Sillä eihän lady Francis Beekman ollut koskaan nähnyt oikeaa timanttidiadeemia. Ja Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi, että lady Francis Beekman ymmärsi timanteista yhtä paljon kuin sika hopealusikoista, joten hänelle voisi taittaa jääpalasenkin, kunhan se vain ei sulaisi. Ja sitten Robäär katsoi minuun ja katsoi minuun ja kumartui suutelemaan minua otsaan ihan kunnioittavalla tavalla. Sitten meillä oli vallan hauska ilta. Tarkoitan, että kaikki näymme ymmärtävän toisiamme, sillä Dorothy ja minä voimme toki rakastaa Robäärin ja Luiin kaltaisia herrasmiehiä plattoonisesti, niinkuin hienosti sanotaan. Tarkoitan, että meidän välillämme on niinkuin jotakin yhteistä, varsinkin kun yhdessä tulemme ajatelleeksi lady Francis Beekmania. Ja he aikoivat maksattaa lady Francis Beekmanilla aikamoisen summan rahaa antaessaan hänelle timanttidiadeemin mukailun. Ja minä sanoin Robäärille, että jos akka niinkuin valittaisi, niin kysyköön häneltä, tiesikö hän, että sir Francis Beekman lähetti minulle kymmenen punnan edestä orkideja joka päivä meidän Lontoossa ollessamme. Se suututtaisi hänet niin, että hän kernaasti maksaisi timanttidiadeemista melkein mitä tahansa. Ja jahka lady Francis Beekman maksaa heille kaikki rahat, niin Luii ja Robäär tarjoavat meidän kunniaksemme päivälliset Cirosissa. Ja kun sitten herra Eisman saapuu tänne lauvantaina, pyydämme me herra Eismania tarjoamaan päivälliset Luiin ja Robäärin kunniaksi samassa paikassa, koska he ovat niin paljon auttaneet meitä kahta ameriikkalaisia tyttöä ollessamme yksin Pariisissa osaamatta edes franskan kieltä. Sitten Luii ja Robäär pyysivät meitä tulemaan kutsuihin sisarensa luo tänään, mutta Dorothy sanoo, että meidän on parasta olla menemättä, koska sataa ja meillä molemmilla on erinomaisen sirot uudenuutukaiset sateenvarjot. Ja Dorothy sanoi, ettei juolahtaisi hänen mieleensäkään jättää uudenuutukaista sateenvarjoa ranskalaisen naisen eteiseen. Eikä taas olisi hauskaa vieraisilla ollessaan kaiken aikaa pidellä sateenvarjoa. Niin ollen meidän oli parasta pysyä turvallisesti poissa. Soitimme siis Luiille ja ilmoitimme, että meillä oli paha päänsärky, mutta kiitimme häntä kaikesta vieraanvaraisuudesta. Sillä juuri se, että kaikki ranskalaiset ovat niin vieraanvaraisia kuin Luii ja Robäär meille ameriikkalaisille, tekee Pariisin todella jumalaiseksi. KESKUSEUROOPPA Toukokuun 16 p:nä. En olekaan kirjoittanut päiväkirjaani melko pitkään aikaan, koska herra Eisman on saapunut Pariisiin, ja kun herra Eisman on Pariisissa, emme me tosiaan tee mitään muuta kuin aina samaa. Tarkoitan, että menemme ostoksille ja menemme teatteriin ja menemme Mongmartiin, ja kun tyttö aina käyskentelee herra Eismanin kanssa, niin ei tositeossa tapahdu yhtään mitään. Enkä minä viitsinyt vaivautua edes franskan oppimisella, koska minusta aina näyttää siltä, että on parasta jättää franska niille, jotka eivät kykene mihinkään muuhun kuin puhumaan franskaa. Ja vihdoin herra Eismanin harrastus kaikkiin minun ostoksilla käynteihini näkyi aika paljon laimentuvan. Ja kun hän kuuli, että Viinissä oli nappitehdas myytävänä aika halvalla, niin koska herra Eisman työskentelee nappialalla, niin hän tuumi, että olisi vallan mainiota omistaa nappitehdas Viinissä, minkävuoksi hän matkusti Viiniin ja sanoi, ettei hän välittäisi, vaikkei enää koskaan näkisi Rue de la Paixia. Ja sitten hän sanoi, että jos Viini hänestä näyttäisi tytön järkeä kehittävältä, kutsuisi hän sinne Dorothyn ja minut, ja me voisimme tavata hänet Viinissä, oppiaksemme jotakin. Sillä herra Eisman tosiaan haluaa edistää minun kasvatustani ja harrastaa sitä enemmän kuin mitään muuta, varsinkaan ostoksilla käyntejä. Ja nyt me olemme saaneet sähkösanoman ja herra Eisman sanoo siinä sähkösanomassa, että Dorothyn ja minun tulisi lähteä idän pikajunalla, koska meidän tosiaan tulisi nähdä Keskuseurooppa, sillä Keskuseuroopassa on meille ameriikkalaisille tytöille aika paljon opittavaa. Ja Dorothy sanoo, että jos herra Eisman haluaa näyttää meille Keskuseurooppaa, niin hän lyö vetoa, ettei koko Keskuseuroopassa ole Rue de la Paixia eikä näyteakkunoita. Dorothy ja minä lähdemme siis idän pikajunalla, ja minusta on tosiaan aivan tavatonta, että kaksi ameriikkalaista tyttöä, kuten minä ja Dorothy, lähdemme aivan yksin idän pikajunalla, koska Keskuseuroopassa kuulutaan puhuttavan vielä muitakin meille käsittämättömiä kieliä, paitsi franskaa. Mutta arvaanhan minä, että melkein aina on joku herrasmies, joka tahtoo suojella kahta ameriikkalaista tyttöä, jotka ovat aivan yksinään matkustelemassa Keskuseuroopassa saadakseen sivistystä. Toukokuun 17 p:nä. Nyt olemme siis idän pikajunassa, ja kaikki näyttää vallan kummalliselta. Tarkoitan, että kun Dorothy ja minä nousimme tänä aamuna ja vilkaisimme ulos vaunumme ikkunasta, oli tosiaan vallan kummallista. Sillä siellä oli maataloja, ja me näimme aika paljon tyttöjä, jotka näkyivät panevan pienempiä heinärukoja isompien heinärukojen päälle, sillä välin kun heidän miehensä istuskelivat jonkun varjoisan puun alla olutta juomassa. Tai myöskin näkyivät heidän miehensä istuvan aidalla, polttelevan piippua ja tähyilevän heitä. Sitten Dorothy ja minä katselimme kahta tyttöä, jotka näkyivät kyntävän koko pellon yhden ainoan lehmän avulla. Ja Dorothy sanoi: "Minä luulen, että me tyttöparat olemme joutuneet liian kauaksi New Yorkista, koska alkaa näyttää siltä, että Keskuseurooppa ei ole luotu meitä tyttöjä varten." Ja sitten me molemmat vallan hätäännyimme. Tarkoitan, että tulin oikein alakuloiseksi, sillä jos tämä on sitä, mitä meidän ameriikkalaisten tyttöjen tulisi herra Eismanin mielestä oppia, niin minusta se on kerrassaan masentavaa. Siksipä luulenkin, ettemme viitsi tavata keitään herrasmiehiä, jotka ovat syntyneet ja kasvatetut Keskuseuroopassa. Tarkoitan, että mitä enemmän matkustelen ja mitä enemmän näyn näkevän muita herroja, sitä enemmän pidän ameriikkalaisista herroista. Nyt ryhdyn siis pukeutumaan ja menen ravintolavaunuun etsimään jotakuta ameriikkalaista herrasmiestä jutellakseni hänen kanssaan, koska minä tosiaan tunnen itseni niin alakuloiseksi. Tarkoitan, että Dorothy yrittää alakuulostaa minua alati hokemalla, että minä luultavasti lopuksi joudun jollekulle keskieurooppalaiselle maatilalle auranperää kannattelemaan. Sillä Dorothyn leikki on tosiaan varsin epähienoa, ja minä luulen, että tunnen oloni paljon paremmaksi, jos menen ravintolavaunuun puoliselle. No niin, minä menin ravintolavaunuun ja tapasin herrasmiehen, joka oli vallan ihastuttava ameriikkalainen herrasmies. Tarkoitan, että se oli ihan sattuma, sillä me tytöt olemme aina kuulleet Henry Spoffardista, eikä se tosiaankaan ollut kukaan muu kuin se kuuluisa Henry Spoffard sitä kuuluisaa Spoffardin sukua, joka on kovin, kovin hieno vanha perhe, ja kovin, kovin varakas. Tarkoitan, että herra Spoffard kuuluu erääseen New Yorkin kuuluisimmista perheistä, eikä hän ole useimpain muiden vakavaurasten herrasmiesten kaltainen, vaan tekee kaiken aikaa työtä muiden hyväksi. Tarkoitan, että hän on se herra, jonka muotokuva aina julistetaan kaikissa sanomalehdissä, koska hän aina sensuroi kaikki näytelmäkappaleet, jotka eivät ole hyviä ihmisten siveelliselle moraalille. Ja me kaikki tytöt muistamme sen ajan, kun hän oli Ritzissä puolisella ja tapasi erään herratuttavansa, ja sillä herratuttavalla oli Peggy Hopkins Joyce mukanaan puolisella ja hän esitti Peggy Hopkins Joycen herra Spoffardille ja herra Spoffard pyörähti kantapäillään ja asteli pois. Sillä herra Spoffard on kovin, kovin kuuluisa brespyteeriläinen ja hän on tosiaan liian paljon brespyteeriläinen tavatakseen Peggy Hopkins Joycea. Tarkoitan, että on harvinaista tavata niin nuorta herrasmiestä kuin herra Spoffard on niin kovana brespyteeriläisenä, sillä useimpain herrojen ajatukset näkyvät kolmenkymmenenviiden ikävuoden korvilla pyörivän aina jossakin muussa. Kun siis en nähnyt ketään muuta kuin sen kuuluisan herra Spoffardin, niin jouduin tosiaan aivan haltioihini. Sillä me tytöt olemme kaikki kovin yrittäneet tulla Henry Spoffardille esitellyiksi, ja oli vallan harvinaista joutua suljetuksi samaan junaan hänen kanssaan Keskuseuroopassa. Sitten ajattelin, että olisi vallan harvinaista minunlaiselleni tytölle joutua tuttavaksi herra Spoffardin kaltaisen herrasmiehen kanssa, joka tosiaan ei tyttöön edes vilkaisekaan, jollei tämä edes _näytä_ brespyteeriläiseltä. Eikä meidän perheemme Little Rockissa tosiaan ollut niin järin brespyteeriläinen. Sitten juolahti päähäni istuutua hänen pöytäänsä. Ja sitten minun oli kyseltävä häneltä näitä kaikkia rahoja, sillä kaikissa rahoissa, mitä ne Keskuseuroopassa käyttivät, ei ole edes niin paljon järkeä kuin niiden pariisilaisten frangeissa. Näitä kuulutaan sanottavan kroneniksi, ja kronenia näkyy tarvitsevan olla aika paljon, koska niitä täytyy olla 50 tuhatta pienikokoisen savukepuntin ostamiseen, ja Dorothy sanoo, että jos savukkeissa olisi tupakkaa, eikä ruumenia niin emme jaksaisi nostaa kylliksi kronenia myymäläpöydälle niitä maksaaksemme. Tänäkään aamuna, kun Dorothy ja minä pyysimme tarjoilijaa tuomaan meille pullon samppanjaa, emme tosiaan tienneet, paljonko antaisimme hänelle juomarahaa. Niin Dorothy käski minun ottaa yhden sellaisen lippusen, jota nimitetään miljoonaksi kroneniksi, ja hän ottaisi toisen miljoonakronenin, ja minä antaisin miehelle omani ensin, ja jos se pahasti muljauttaisi, antaisi hänkin omansa. Kun siis olimme maksaneet samppanjapullomme, annoin minä hänelle miljoonani, ja ennenkuin ehdimme tehdä mitään muuta, tarttui hän käteeni ja alkoi suudella kättäni ja vaipui lattialle polvilleen, kunnes meidän lopuksi täytyi suorastaan työntää hänet vaunuosastostamme ulos. Miljoona kronenia näkyi siis riittävän. Niin minä sanoin herra Spoffardille, ettemme tienneet mitä oli tarjoilijalle annettava, kun hän toi meille pullon mineraalivettä. Sitten minä pyysin häntä selittämään minulle kaikki rahaseikat, sillä minä sanoin hänelle aina ajattelevani, että ansaittu penni on säästetty penni. Ja se oli tosiaan aivan merkillistä, koska herra Spoffard sanoi, että se oli hänenkin mielilauseensa. Ja sitten me juttelimme aika paljon, ja minä sanoin hänelle, että matkustelin hankkiakseni sivistystä, ja mainitsin, että mukanani oli tyttö, jota yritin kasvattaa, sillä minä tuumin, että jos hän ponnistelisi saadakseen enemmän kasvatusta, niin hän tulisi sivistyneemmäksi. Sillä täytyihän herra Spoffardin tavata Dorothy ennemmin tai myöhemmin, ja hän saattaisi ihmetellä, mitä minunlaiseni hienostunut tyttö teki Dorothylla. Ja herra Spoffardissa heräsi tosiaan vallan suurta mielenkiintoa. Sillä herra Spoffard haluaa kasvattaa ihmisiä ja haluaa sensuroida kaikkea, ja hän tulikin tosiaan Eurooppaan katselemaan kaikkea sitä, mitä ameriikkalaiset tulevat tänne katselemaan, vaikkei heidän tosiaan tulisi sitä katsella, vaan sen sijaan käydä kaikissa museoissa. Sillä jos se on kaikki, mitä me ameriikkalaiset tulemme tänne Eurooppaan katselemaan, niin olisi parasta, että pysyisimme kotona ja katselisimme ensin Ameriikkaa. Ja herra Spoffard käyttää kaiken aikansa katsellakseen sellaista, mikä tärvelee ihmisten moraalin. Siis täytyi herra Spoffardilla olla oikein, oikein vahva moraali, koska muutoin se, mikä tärvelee muiden ihmisten moraalin, tärvelisi hänenkin moraalinsa. Mutta se ei näy tärvelevän herra Spoffardin moraalia, ja minusta on tosiaan ihmeellistä, että ihmisellä on niin vahva moraali. Ja minä sanoin herra Spoffardille, että minusta ei kulttuuri ollut, mitä sen pitäisi olla, ja että tosiaan olisi pantava jotakin muuta sen tilalle. Sitten herra Spoffard sanoi, että hän tulisi tapaamaan Dorothya ja minua vaunuosastossamme tänä iltapäivänä ja me juttelisimme asiat selville, jollei hänen äitinsä sattuisi tarvitsemaan häntä omassa osastossaan. Sillä herra Spoffardin äiti kuuluu aina matkustelevan herra Spoffardin kanssa, eikä herra Spoffard koskaan tee mitään ensin kertomatta äidilleen ja kysymättä, sopiiko se. Ja hän sanoi minulle, että siitä syystä hän ei ole mennyt naimisiinkaan, koska hänen äitinsä mielestä ne keimailijattaret, joita meillä nykyisin näkyy olevan, eivät sovellu nuoren miehen naitaviksi, kun nuorella miehellä on niin paljon moraalia kuin herra Spoffardilla näkyy olevan ihan kukkuroilleen. Sitten minä sanoin herra Spoffardille, että minä tosiaan ajattelin aivan kuin hänen äitinsäkin kaikista sellaisista tyttöliehakoista, minä kun olen vanhaa mallia. Siten aloin huolehtia Dorothyn tähden aika paljon, koska Dorothy ei ole kovinkaan vanhamallinen, vaan saattaisi sanoa herra Spoffardille vasten naamaa jotakin, mikä saisi herra Spoffardin oudoksumaan, että minunlaiseni vanhamallisella tytöllä oli jotakin yhteyttä Dorothyn kaltaisen tytön kanssa. Niinpä minä kerroin hänelle, kuinka paljon vaikeutta ja vaivaa minulla oli Dorothyn kasvattamisessa, ja halusin, että hän tapaisi Dorothyn voidakseen sanoa minulle, luuliko hän todellakin, että tuhlaisin aika paljon aikaa Dorothyn kaltaisen tytön kasvattamiseen. Sitten hänen täytyi mennä äitinsä luo. Ja minä toivon tosiaan, että Dorothy käyttäytyy tavallista hienostuneemmin, kun joutuu herra Spoffardin seuraan. No niin, herra Spoffard lähti juuri vaunuosastostamme, joten hän siis todellakin kävi meidän puheillamme. Ja herra Spoffard kertoi meille juurtajaksain äidistään, ja minä tosiaan tulin kovin, kovin uteliaaksi, sillä jos Spoffardista ja minusta tulee ystävät, on hän sen lajin herrasmiehiä, jotka aina haluavat, että tyttö tutustuu heidän äiteihinsä. Tarkoitan, että kun tyttö oppii tuntemaan, minkälainen herrasmiehen äiti on, niin hän tosiaan tietää paremmin, mihin tapaan herrasmiehen äidin kanssa on haasteltava, kun hänet tapaa. Sillä minunlaiseni tyttö osuu tosiaan melkein aina tapaamaan herrojen äitejä. Mutta sellainen hienostumaton tyttö, kuin Dorothy, on tosiaan senlaatuinen tyttö, joka ei koskaan tapaa herrasmiesten äitejä. Ja herra Spoffard sanoo, että hänen täytyy hoivailla äitiään aika paljon. Sillä herra Spoffardin äidin aivot eivät tosiaan koskaan ole olleet kovin vahvat. Sillä hänen äitinsä kuuluu olevan niin perin hienoa vanhaa sukua, että hänet jo aivan pienikokoisena lapsena lähetettiin kouluun, ja se oli erikoiskoulu sellaisia perin hienoista perheistä lähteneitä varten, joille asiat täytyy esittää perin helppotajuisesti, jotteivät heidän aivonsa rasitu liiaksi. Ja asiat täytyi edelleenkin tehdä hänen aivoilleen perin helpoiksi, ja siksi hänellä on mukanaan neiti, jota nimitetään hänen seuranaisekseen, joka käy hänen kanssaan kaikkialla ja jonka nimi on neiti Chapman. Sillä herra Spoffard sanoo, että maailmassa tapahtuu aina jotakin uutta, mitä ei hänen äidilleen ehditty koulussa kertoa. Siksipä nyt sensijaan neiti Chapman hänelle aina juttelee. Sillä kuinkapa hän esimerkiksi tietäisi mitä ajatella sellaisesta uudesta kojeesta kuin radiosta, jollei hänellä olisi neiti Chapmania kertomassa, mikä se oikeastaan on? Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi: "Kylläpä sen neidin hartioilla on raskas edesvastuu! Entäpä, jos neiti Chapman tulisi hänelle kertoneeksi, että radio on jonkinlainen kamiina ja rouva jonakuna kylmänä päivänä sulloisi sen täyteen paperia ja sytyttäisi siinä tulen?" Mutta herra Spoffard vakuutti Dorothylle, ettei neiti Chapman koskaan niin pahoin erehtyisi. Sillä hän sanoi, että neiti Chapman itse oli perin, perin hienoa vanhaa sukua ja tosiaan älykäsaivoinen. Silloin Dorothy sanoi: "Jos hänellä tosiaan on niin hienokuteiset aivot, niin varmaankin oli hänen hienossa vanhassa perheessään joskus ollut palvelija, johon ei voinut luottaa." Mutta herra Spoffard ei kiinnittänyt sen enempää huomiota Dorothyyn, koskei Dorothy tosiaan osaa haastella. Sitten minä ja herra Spoffard keskustelimme pelkästä siveellisyydestä ja herra Spoffard sanoo, että hänestä tosiaan kaiken tulevaisuus on kuuluisan polisiprefektin, herra Blankin käsissä, sen kuuluisan poliisiprefektin, joka sulkee kaikki paikat New Yorkissa, joissa myydään kaikkia väkijuomia. Ja herra Spoffard sanoi, että kun herra Blank muutama kuukausi sitten päätti yrittää päästä poliisiprefektin toimeen, niin hän kaatoi tuhannen dollarin edestä likööriä likaviemäriinsä. Ja nyt herra Blank sanoo, että jokaisen muunkin täytyy kaataa se likaviemäriinsä. Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi: "Jos hän kaatoi tuhannen dollarin edestä likööriä viemärinsä torveen saadakseen miljoonan dollarin edestä kuuluisuutta ja hyvän homman, niin mitä me saamme kaataessamme sitä kurkkujemme torviin?" Mutta herra Spoffard on liian älykäs vastatakseen moisiin typeriin kysymyksiin. Hän vain vilkaisi Dorothyyn kovin arvokkaasti ja sanoi, että hänen täytyi palata äitinsä luo. Ja minä olin tosiaan vallan vihainen Dorothylle. Siksipä seurasin herra Spoffardia junan salonkiin ja kysyin herra Spoffardilta, tuhlailinko hänen mielestään aika paljon aikaa turhaan Dorothyn kaltaisen tytön kasvattamiseen. Ja herra Spoffard arveli minun niin tekevän, koska hän tosiaan luulee, ettei Dorothyn kaltainen tyttö koskaan opi mitään kunnioitusta. Mutta minä sanoin herra Spoffardille, että olin tuhlannut niin paljon aikaa Dorothyyn, että sydämeni ihan murtuisi, jos se olisi ollut turhaa. Ja sitten minulle tuli kyyneleet silmiin. Mutta herra Spoffard on tosiaan kovin, kovin simbaattinen, sillä kun hän näki, ettei minulla ollut nenäliinaa, otti hän oman liinansa ja kuivasi kaikki kyyneleeni. Sitten hän sanoi, että hän auttaisi minua Dorothyn kehittämisessä aika paljon, saadaksemme hänen ajatuksensa liikkumaan sivistävämmissä asioissa. Sitten hän sanoi, että meidän ja hänen pitäisi astua junasta Mynhen-nimisessä paikassa, koska se on täynnä taidetta, jota Mynhenissä nimitetään "kunstiksi" ja joka on kovin, kovin sivistävää. Ja sitten hän sanoi, että hän ja Dorothy ja minä astuisimme Mynhenissä junasta, koska hän lähettäisi äitinsä suoraa päätä Viiniin neiti Chapmanin kanssa, jokainen paikka kun aina kuuluu näyttävän hänen äidistään samanlaiselta. Me aiomme siis kaikki astua Mynhenissä junasta, ja minä lähettänen herra Eismanille sähkösanoman, kun kukaan ei ole näkemässä. Sillä minä en tosiaan luule kertovani herra Spoffardille mitään herra Eismanista, koska heidän uskontonsa ovat kumminkin erilaiset, ja kun kahdella herralla on niin erilaiset uskonnot, niin heillä tuskin on paljoakaan rattoisaa puheenaihetta. Voin siis sähköttää herra Eismanille, että Dorothy ja minä päätimme Mynhenissä astua junasta, katsellaksemme kaikkea taidetta. Sitten palasin Dorothyn luoja sanoin hänelle, että jos ei hänellä vastedes ollut mitään sanottavaa, niin ei hänen tulisi sitä sanoakaan. Sillä vaikka herra Spoffard on hienoa vanhaa perhettä ja vankka brespyteeriläinenkin, niin sittenkin minä ja hän todella voisimme olla ystäviä ja haastella aika paljon. Tarkoitan, että herra Spoffard mielellään juttelee itsestään aika paljon. Ja minä sanoin Dorothylle, että se todella osoittaa, että hän on sittenkin aivan kuin muutkin herrat. Mutta Dorothy sanoi vaativansa vahvempia todistuksia. Ja Dorothy sanoo, että hänen luullakseen minä kyllä voin tulla varsin hyväksi tuttavaksi herra Spoffardin ja eritoten hänen äitinsä kanssa, koska herra Spoffardin äidillä ja minulla on melko paljon yhteistä. Mutta jos minä joskus joudun tekemisiin neiti Chapmanin kanssa, niin kai siitä tulee tupenrapinat, sillä Dorothy näki neiti Chapmanin puolisella ja Dorothy sanoo, että neiti Chapman on sellainen tyttö, joka käyttää kovaa kaulusta ja miehenkravattia silloinkin, kun ei ole ratsastamassa. Ja Dorothy sanoi, että juuri neiti Chapmanin näkeminen hänen puolistellessaan saikin hänet ajattelemaan sitä perheen palvelijaa. Ja Dorothy sanoi, että neiti Chapmanilla hänen mielestään on kolme neljännestä koko snoppikolmikon aivoista — "snoppi" on näetten se sana, jota Dorothy aina käyttää seurapiirien ihmisistä. Sillä Dorothy sanoo, että herrasmiehen, jolla on sellaiset aivot kuin herra Spoffardilla, tulisi käyttää aikansa pistelemällä nikkelilantteja sähköllä käyvään pelilaatikkoon. Mutten minä viitsinyt edes vaivautua vastaamaan Dorothyn laiselle tytölle. Ja nyt meidän täytyy valmistautua astumaan junasta, kun juna saapuu Mynheniin, katsellaksemme kaikkea Mynhenin kunstia. Toukokuun 19 p:nä. No, eilen herra Spoffard ja minä ja Dorothy astuimme Mynhenissä junasta katsellaksemme kaikkea Mynhenin kunstia. Ja sain tosiaan tietää, että Mynhen on täynnä kunstia, sillä jollen sitä muuten olisi tiennyt, niin ne ovat maalanneet sanan "kunst" isokokoisilla mustilla kirjaimilla joka paikkaan, niin ettei voi nähdä edes kengänkiilloittajan kojua, joka ei olisi kunstia kukkuroillaan. Ja herra Spoffard sanoi, että meidän tosiaan täytyi käydä Mynhenin teatterissa, koska teatterikin oli täynnä kunstia. Siis me katselimme kaikkien teatterien afiiseja erään aika älykkään hotellipojan avulla, joka kykeni ne lukemaan ja kertomaan meille ja selitti meille, mitä niissä sanottiin, sillä meille ne olivat ihan käsittämättömiä. Ja niissä kuuluu sanotun, että Mynhenin teatterissa näyteltiin Kikiä, joten minä sanoin, että mennään katsomaan Kikiä, koska olemme nähneet Lenore Ulricin sitä New Yorkissa näyttelevän ja siis kyllä tietäisimme, mistä on kysymys, vaikkei ne kuulukaan haastavan englanninkieltä. Ja sitten mentiin Kunstin teatteriin. Ja huomasimme Mynhenin olevan ihan täynnä saksalaisia, ja Kunstin teatteri oli tosiaan täynnä saksalaisia, jotka seisoskelevat lämpiöissä, juovat olutta ja syövät aika paljon sipulia ja kynsilaukkamakkaraa ja koviksi keitettyjä munia kaikkien näytösten edellä. Sitten minun tosiaan täytyi kysyä herra Spoffardilta, luuliko hän tulleemme oikeaan teatteriin, koska lämpiö tuntui lemuavan aika paljon. Tarkoitan, että kun oluen haju tulee vanhanaikaiseksi, niin se lemuaa aika paljon. Mutta herra Spoffard näkyi ajattelevan, ettei Kunstin teatterilämpiö tuoksunut sen pahemmalta kuin muutkaan paikat Mynhenissä. Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy virkkoi: "Sanottakoon saksalaisista ja heidän kunstistaan mitä hyvänsä, mutta tositeossa he ovat täynnä leikkelekaupan herkkuja." Sitten astuimme Kunstin teatterisaliin. Mutta Kunstin teatterisali ei tunnu tuoksuvan samalta hajulta kuin Kunstin teatterin lämpiö. Ja Kunstin teatterin sali näkyi olevan koristettu jollakin sellaisella, mikä näyttää seinille liimatuilta kullatuilta suolilta. Kultausta vain ei oikein voinut nähdä, kun se oli peitetty vahvalla tomukerroksella. Niin katsoi Dorothy ympärilleen ja Dorothy sanoi: "Jos tämä on kunstia, niin maailman taidekeskiö lienee Xanxipaarin talvimarkkinoilla." Sitten he alkoivat näytellä Kikiä, muttei se kai ollut samanlainen Kiki kuin meillä Ameriikassa, koska siinä kuulemma puhuttiin vain eräästä isokokoisten saksalaisten perheestä, jotka näkyivät pyrkivän toistensa tielle. Tarkoitan, että kun näyttämö tulee täpösen täyteen kahdesta tai kolmesta kovin kookkaasta saksalaisesta, niin he tosiaan väkisinkin joutuvat toistensa tielle. Ja sitten Dorothy joutui juttusille nuoren herrasmiehen kanssa, joka näkyi olevan saksalainen herrasmies ja istui hänen takanaan, ja Dorothy luuli hänen paukuttavan käsiään. Mutta tositeossa hän rikkoikin kovaksi keitettyä munaa hänen tuolinsa selkää vasten. Ja hän puhui englanninkieltä kovin murtaen, mikä kai oli saksalaista murretta. Ja Dorothy kysyi häneltä, joko Kiki oli tullut näyttämölle. Ja hän sanoi, ettei se vielä ollut, mutta että se oli tosiaan kaunis saksalainen näyttelijätär, saapunut suoraan Berliinistä, ja hän sanoi, että meidän tosiaan tulisi odottaa, kunnes hän esiintyisi, vaikkemme ehkä häntä ymmärtäisikään. Ja lopuksi hän tulikin. Tarkoitan, että tiesimme hänet häneksi, koska Dorothyn saksalainen herratuttava nyhkäisi Dorothya makkaralla. Niin me katselimme häntä ja katselimme ja Dorothy sanoi: "Jos Schuman Heinkellä vielä tosiaan on isoäiti, niin olemme keksineet hänet Mynhenissä." Emmekä me sitten enempää välittäneet Kikin katselemisesta, koska Dorothy sanoi, että hänen täytyisi paremmin tuntea rakennuksen perustus ennenkuin panisi henkemme alttiiksi katsellessamme sitä kuuluisaa kohtaa, jossa Kiki viime näytöksessä pyörtyy. Sillä Dorothy sanoi, että jos rakennuksen perustus oli yhtä antiikki kuin lemukin, niin tapahtuisi kattostrooffi, kun Kiki kaatua jymähtäisi lattialle. Ja alakuloiseksipa kävi herra Spoffardkin, mutta muuten hän oli tosiaan iloinen, sillä hän sanoi olevansa sataprosenttinen ameriikkalainen ja sanoi, että se oli oikein saksalaisille, koska aloittivat semmoisen sodan ameriikkalaisia vastaan. Toukokuun 20 p:nä. No, tänään herra Spoffard aikoo kuljettaa minua ympäri kaikissa Mynhenin museoissa. Ne ovat täynnä kunstia, jota minun tosiaan tulisi katsella. Mutta Dorothy sanoi, että häntä eilen illalla rangaistiin kaikista synneistään, joten hän nyt aikoo aloittaa uuden elämän lähtemällä saksalaisen herratuttavansa mukaan, joka vie hänet Hof Broj-nimiseen paikkaan. Se on maailman avarin oluttupa. Ja Dorothy sanoi, että minä saisin kernaastikin täyttää itseni kunstilla, mutta hän täyttäisi itsensä mieluumminkin oluella. Mutta Dorothy ei tosiaankaan koskaan tule täyteen muuta kuin epähienoutta. Toukokuun 21 p:nä. Nyt herra Spoffard, minä ja Dorothy olemme jälleen junassa ja matkalla Viiniin. Tarkoitan, että herra Spoffard ja minä vietimme yhden kokonaisen päivän kuljeskelemalla kaikissa Mynhenin museoissa, mutta sitä minä en tosiaan edes huoli ajatella, sillä kun minulle tapahtuu jotakin kauheaa, niin minä koetan aina olla kristillismielinen enkä edes ajattele sitä, vaan kiellän, että sellaista on koskaan tapahtunutkaan, vaikka jalkojani tuntuukin särkevän aika paljon. Ja kova päivä oli Dorothyllakin Mynhenissä, sillä hänen saksalainen herratuttavansa, jonka nimi on Rudolf, saapui kello yhdeltätoista hakemaan häntä aamiaiselle, mutta Dorothy sanoi hänelle, että hän oli jo murkinoinut, mutta hänen herratuttavansa sanoi, että hänkin oli jo syönyt ensimmäisen aamiaisensa, mutta että nyt oli aika syödä toinen. Niin hän vei Dorothyn Hof Brojn taloon, jossa jokainen syö valkoisia makkaroita ja pretzejelejä ja juo olutta kello yhdeltätoista. Ja kun he olivat nauttineet valkoiset makkaransa ja oluensa, halusi herrasmies viedä hänet ajelulle, mutta he ehtivät ajaa vain muutaman katuvälin, sillä sitten tuli puolisen aika. Ja he söivät aika runsaan puolisen ja sitten hän osti Dorothylle ison laatikon liköörillä täytettyä suklaatia ja vei hänet mattineelle. Ja ensimmäisen näytöksen jälkeen Rudolfin tuli nälkä, joten heidän täytyi mennä lämpiöön seisomaan nauttiakseen voileipiä ja olutta. Mutta Dorothysta ei kappale juuri ollut hauska, joten Rudolf toisen näytöksen jälkeen sanoi, että he lähtisivät pois, koska jo oli teenkin aika. Ja kun he olivat nauttineet teetä runsaiden pikkuleipäin kera, niin Rudolf kutsui hänet päivälliselle ja Dorothy oli liian uuvuksissa kieltäytyäkseen. Ja kun he olivat syöneet päivällistä, menivät he puutarhakahvilaan nauttimaan olutta ja pretzejeleitä. Mutta lopuksi alkoi Dorothy reipastua, joten hän pyysi herrasmiestä saattamaan hänet takaisin hotelliin. Siihen Rudolf suostuikin mutta hän sanoi, että oli parasta ensin hiukan haukata. Näin ollen Dorothy tänään tuntee itsensä yhtä alakuloiseksi kuin minäkin, mutta Dorothy ei ole kristillismielinen eikä osaa muuta kuin kärsiä. Kaikesta kristillismielisyydestäni huolimatta minä kuitenkin alan vallan väsyä ajatellessani Viiniä. Tarkoitan, että herra Eisman on Viinissä, enkä ymmärrä, kuinka voisin viettää aika paljon aikaa herra Eismanin kanssa ja aika paljon aikaa herra Spoffardin kanssa ja pidättää heitä tapaamasta toisiaan. Sillä herra Spoffard ei kenties käsittäisi, miksi herra Eisman näkyy kuluttavan melko paljon rahoja minun kasvatukseeni. Ja Dorothy yrittää yhä pitää minua nyrpeänä puhumalla neiti Chapmanista ja sanomalla luulevansa, että kun neiti Chapman näkee minut ja herra Spoffardin yhdessä, niin hän varmaan sähköttää perheen mielitautispesialistille. Näin ollen minun täytyy olla niin täynnä kristillismielisyyttä kuin suinkin ja alati toivoa parasta. Toukokuun 25 p:nä. Tähän asti on kaikki tosiaan käynyt parhain päin. Sillä herra Eismanilla on kovin, kovin paljon touhua kaiken päivää nappiammatissaan ja hän käskee minun kulkea kaupungilla Dorothyn kanssa kaiken päivää. Niinpä minä ja herra Spoffard käymme kaupungilla kaiken päivää. Ja sitten minä sanon herra Spoffardille, etten minä tosiaan välitä käydä niissä kaikissa paikoissa, joihin iltaisin mennään, vaan haluan sensijaan mennä nukkumaan ollakseni huomenna valmis. Ja sitten Dorothy ja minä menemme herra Eismanin kanssa päivälliselle ja sitten teatteriin ja viivymme varsin myöhään Shapoo Ruush-nimisessä gapareessa ja minä pysyttelen pystyssä samppanjan avulla. Jos me siis pidämme herra Spoffardia silmällä emmekä törmää yhteen hänen katsellessaan sellaista, mitä meidän ameriikkalaisten ei tosiaan pitäisi katsella, niin kaikki käy parhaiten. Tarkoitan, että olen saanut herra Spoffardinkin luopumaan museoiden katselemisesta, kun sanoin, että mieluummin katselen luontoa. Sillä kun katsellaan luontoa, niin sitä katsellaan puistossa hevosen vetämistä vaunuista, mikä on paljoa helpompaa jaloille. Ja nyt hän alkaa puhella, että minun tulisi tavata hänen äitinsä, joten kaikki tosiaan näkyy sittenkin kääntyvän parhaaseen suuntaan. Mutta iltaisin minä olen pahemmassa kuin pulassa herra Eismanin kanssa. Tarkoitan, että iltaisin herra Eisman on vallan hermostuneena, koska joka kerta, kun hän sopii keskustelukokouksesta nappitehdasasiassa, tulee niille Viinin herroille aika lähteä kahvilaan istumaan. Tai sitten, joka kerta kun hän aikoo neuvotella nappitehdasasiasta, pistää joidenkuiden viiniläisten herrojen päähän lähteä retkeilylle eväät mukana, ja he vetävät jalkaansa polvihousut, jotka jättävät polvet paljaiksi, pistävät sulan hattuunsa ja tallustavat kaikki Tyroliin. Ja siitä tulee herra Eisman varsin alakuloiseksi. Mutta jos joku tulee alakuloiseksi, niin pitäisi minun tulla, sillä kun tyttö ei ole saanut viikkokauteen nukkua, niin tyttö ei voi torjua alakuloisuuden tunnetta. Toukokuun 27 p:nä. No, lopuksi minä näännyin, ja herra Spoffard sanoi, että hänen mielestään minunlaiseni hento tyttönen yritti liian paljon koettaessaan parantaa koko maailmaa, varsinkin kun piti aloittaa Dorothyn kaltaisesta tytöstä. Ja hän sanoi, että Viinissä oli kuuluisa tohtori nimeltä tohtori Froid, joka kykeni poistamaan kaikki vaivani, koska hän ei anna tytölle lääkkeitä, vaan haastelee hänet terveeksi psykoanalyysillä. Eilen hän siis vei minut tohtori Froidin luo. Ja tohtori Froidilla ja minulla oli vallan pitkä englanninkielinen keskustelu. Ja jokaisella kuuluu olevan niinsanottuja hillittyjä vaistoja, mikä merkitsee, että hän haluaa tehdä jotakin eikä sitä tee, vaan sensijaan uneksii siitä. Ja tohtori Froid kysyi minulta, mistä minä näen unta. Mutta minä sanoin hänelle, etten minä tosiaan nähnyt unta mistään. Tarkoitan, että käytän aivojani päivisin niin paljon, etteivät ne yöllä näy tekevän muuta kuin lepäävän. Ja tohtori Froidia ihmetytti kovin tyttö, joka ei näkynyt mistään uneksivan. Senjälkeen hän tiedusteli elämääni perin tarkoin. Tarkoitan, että hän on kovin myötätuntoisen simbaattinen ja näkyy osaavan lypsää tytöltä aika paljon. Tarkoitan, että kerroin hänelle asioita, joita en tosiaan piirtäisi edes päiväkirjaani. Ja hänessä herätti kovin, kovin suurta mielenkiintoa tyttö, joka aina näkyi tekevän kaikkea, mitä halusi. Ja sitten hän kysyi minulta, enkö tosiaan koskaan halunnut tehdä jotakin, mitä en tehnyt. Enkö esimerkiksi koskaan halunnut tehdä jotakin oikein rajua, esimerkiksi ampua jotakuta? Ja minä sanoin, että olin ampunut, mutta että luoti meni vain herra Jenningsin keuhkoon ja tuli heti jälleen ulos. Silloin tohtori Froid katsoi minuun kauan aikaa ja sanoi, ettei hän tosiaan pitänyt sitä mahdollisena. Sitten hän kutsui apulaisensa ja osoitti minua ja puhui apulaiselleen aika paljon Viinin kielellä. Ja sitten hänen apulaisensa katsoi minuun katsomistaan, ja minä näyn tosiaan olevan merkillinen potilas. Ja sitten tohtori Froid sanoi, että minun tarvitsisi vain kehittää joitakin hillittyjä vaistoja ja vähän nukkua. Toukokuun 29 p:nä. Asiat näkyvät tosiaan ihan jännittyvän. Sillä eilen oli sekä herra Spoffard että herra Eisman Bristolin hotellin eteisessä, ja minun täytyi olla olevinani kumpaakaan näkemättä. Tarkoitan, että on varsin helppoa olla olevinaan näkemättä yhtä herrasmiestä, mutta kovin vaikeaa on näyttää näkemättömältä, kun niitä on kaksi. Jotakin täytyy siis tosiaan pian tapahtua, tai muutoin minun täytyy myöntää, että tapahtuu asioita jotka eivät käy parhaaseen suuntaan. Nyt tänään iltapäivällä Dorothyn ja minun oli tavattava kreivi Salm teellä kello neljältä, vaikkei sitä Viinissä nimitetä teeksi, vaan sen nimenä kuuluu olevan "jauzel", eikä Viinissä juoda teetä, vaan sensijaan kahvia. Tarkoitan, että on aivan kummallista nähdä kaikkien Viinin herrojen päättävän työnsä ja menevän jauzeliin tunti senjälkeen, kun ovat syöneet puolisensa. Mutta aika ei tosiaan näytä merkitsevän paljoa viiniläisille herroille, paitsi se aika, kun he lähtevät kahvilaan, minkä he kaikki näkyvät tietävän vaistomaisesti, tai he eivät tosiaan näy välittävän, vaikka erehtyvät ja menevät sinne liian varhainkin. Sillä herra Eisman sanoo, että kun olisi aika puhua nappiliikkeestä, niin heiltä näkyy loppuvan kaikki harrastus, kunnes herra Eisman hermostuu niin pahoin, että on huutamaisillaan. Sitten me menimme Deimelsiin ja tapasimme kreivi Salmin. Mutta kun me nautimme jauzeliamme kreivi Salmin kanssa, näimme herra Spoffardin äidin tulevan sisälle saattajansa, neiti Chapmanin kanssa, ja neiti Chapman näkyi katselevan minua aika paljon ja juttelevan minusta herra Spoffardin äidille aika paljon. Siitä minä ihan hermostuin, sillä olisin tosiaan toivonut, ettemme olisi olleet kreivi Salmin seurassa. Tarkoitan, että on ollut varsin vaikeaa saada herra Spoffard uskomaan, että yritän parantaa Dorothya, mutta jos minun olisi uskoteltava hänelle, että yrittelen parantaa kreivi Salmiakin, niin hän kenties alkaisi ajatella, että melkein kaikella on rajansa. Ja herra Spoffardin äiti näkyi olevan kuuro, koska hän näemmä käyttää kuulotorvea, enkä minä tosiaan voinut olla kuulematta melko paljon sanoja, joita neiti Chapman käytti minusta, vaikkei olekaan varsin hyvätapaista kuunnella ihmisten puheita. Ja neiti Chapman kuului kertovan herra Spoffardin äidille, että minä olin "naikkonen" ja että hänestä minä olin varsinaisena syynä siihen, että hänen poikansa oli niin alkanut laiminlyödä äitiään. Ja sitten herra Spoffardin äiti katsoi minuun ja katsoi minuun, vaikkei olekaan varsin hyvätapaista tuijottaa ihmisiin. Ja neiti Chapman puhui puhumistaan herra Spoffardin äidille, ja minä kuulin hänen mainitsevan Willie Gwynnistä, ja minä luulen, että neiti Chapman on tiedustellut minusta ja luulen hänen tosiaan kuulleen jotakin niiltä ajoilta, jolloin Willie Gwynnin omaisilla oli vallan pitkä haastelu minun kanssani ja he taivuttivat minut kymmenestätuhannesta dollarista hylkäämään Willie Gwynnin naimatarjouksen. Siis minä tosiaan toivon, että herra Spoffard esittelisi minut äidilleen, ennenkuin mummo tulee ihan täyteen ennakkoluuloja. Sillä toinen asia näkyy pinoutuvan toisensa päälle, kunnes minä melkein alan olla hermostumaisillani, eikä minulle vielä ole ollut aikaa tehdä sitä, mitä tohtori Froid neuvoi tyttöä tekemään. Täniltana minä siis aion kertoa herra Eismanille, että minun on mentävä aikaisin nukkumaan, jotta sitten voisin lähteä vallan pitkälle ajelulle herra Spoffardin kanssa luontoa ihailemaan. Ja ehkä hän sitten sanoo jotakin varmaa ja päättäväistä, sillä mikään ei tee herrasmiehiä niin päättäväisiksi kuin luonnon ihaileminen, kuutamossa. Toukokuun 30 p:nä. No, eilenillalla herra Spoffard ja minä olimme varsin pitkällä ajelulla puistossa, vaikkeivät ne Viinin kielellä sano sitä puistoksi, vaan "prateriksi". Ja sellainen prater on tosiaan jumalainen, koska se on ihan kuin Coney Island, mutta samalla sijaitsee metsässä ja on vallan täynnä puita, ja siellä on varsin pitkä ajotie henkilöitä varten, jotka ajelevat hevosen vetämillä vaunuilla. Ja minä huomasin, että neiti Chapman oli puhunut minua vastaan aika paljon. Ja hän näkyi tosiaan tiedustelleen minusta, ja minua vallan ihmetytti kuulla, mitä kaikkea neiti Chapman näkyi saaneen minusta selville, vaikkei hän ollut kuullut siitä, että herra Eisman minua kasvatteli. Ja sitten minun täytyi kertoa herra Spoffardille, etten minä ollut aina ollut niin kääntynyt eli herännyt kuin nyt, sillä maailma oli täynnä herroja, jotka olivat vain susia lammasvaatteissa ja aina valmiit vetämään meitä tyttöparkoja nenästä. Ja sitten minä itkinkin aika paljon. Ja minä kerroin hänelle, kuinka olin ollut vain pieni tyttönen Little Rockista silloin, kun ensi kertaa lähdin Little Rockista, ja nyt oli jo herra Spoffardillakin kyyneleet silmissä. Ja minä kerroin hänelle, että olin perin, perin hyvästä kodista, koska isä oli varsin nerokas ja oli kovin, kovin etevä alallaan, ja jokainen sanoi aina, että hän oli kovin nerokas. Sitten kerroin herra Spoffardille, että siihen aikaan kun lähdin Little Rockista luulin, että kaikkien herrasmiesten ainoana pyrkimyksenä oli suojella meitä tyttöjä, ja sitten kun huomasin, etteivät ne niin paljoa meitä halunneetkaan suojella, oli jo liian myöhäistä. Ja sitten minä itkin oikein viljalti. Ja minä kerroin, miten lopulta käännyin luettuani kaikki, mitä hänestä kirjoitettiin sanomalehdissä, ja että kun sitten näin hänet idän pikajunassa, tuntui minusta, ettei se voinut olla muuta kuin kohtalon sormen jälki. Ja sitten minä sanoin herra Spoffardille, että minusta tyttö oli tosiaan kaäntyneempi, jos hän tiesi, mitä merkitsi olla kääntymätön, kuin jos hän olisi kääntyneenä syntynyt eikä siis tositeossa edes tietäisi, mikä häntä vaivasi. Silloin herra Spoffard kumartui suutelemaan minua otsalle hyvin kunnioittavalla tavalla ja sanoi, että minä hänen mielestään muistutin paljon tyttöä, josta kerrotaan paljon raamatussa ja jonka nimi oli Magdan Leena. Ja sitten hän sanoi, että hän itsekin oli ollut kirkkokuoron jäsenenä, joten hänen ei suinkaan sopinut heittää ensimmäistä kiveä minunlaiseeni tyttöön. Ja me ajelimme ympärinsä praterissa, kunnes oli aivan myöhäistä, sillä oli kuutamo, ja me juttelimme aika paljon siveellisyydestä, ja kaikki praterin orkesterit soittivat etäällä "Mamma rakastaa pappaa." Sillä "Mamma rakastaa pappaa" oli juuri ehtinyt Viiniin, ja ne kaikki näkyvät olevan hullaantuneita siihen kappaleeseen, vaikkei se Amerikassa enää niin uutta ole. Ja sitten hän vei minut kotiin hotelliin. Ja kaikki kääntyy aina parhain päin. Sillä tänä aamuna herra Spoffard saapui luokseni sanoen haluavansa tutustuttaa minut äitiinsä. Silloin minä sanoin hänelle, että mielelläni söisin puolista hänen äitinsä kanssa kahdenkesken, koska voisimme pitää pienen kahdenkeskisen teetateetin, jos meitä olisi vain kaksi. Ja minä pyysin häntä tuomaan äitinsä meidän huoneeseemme, koska minusta tuntui siltä, että neiti Chapman ei voisi tulla meidän huoneeseemme kaikkea pilaamaan. Ja kun hän toi äitinsä meidän saliimme, olin minä ottanut ylleni yksinkertaisen, vaatimattoman oranssinvärisen puvun, josta olin ratkonut pois kaikki pitsit ja koristukset, ja vetänyt käsiini parin mustia puolihansikkaita, joita Dorothy oli käyttänyt, ja jalassa minulla oli korottomat kengät. Ja kun herra Spoffard esitteli meidät töillemme, niin minä niiasin, sillä minusta on aina perin siroa, että tyttö niiailee aika paljon. Ja sitten hän jätti meidät kahden kesken, ja me rupattelimme yhdessä ja minä sanoin hänelle, etten oikein pitänyt kaikista niistä nykyajan tyttöriehakoista, koska minä olin saanut vanhanaikaisemman kasvatuksen. Sitten herra Spoffardin äiti kertoi minulle neiti Chapmanilta kuulleensa, etten minä ollut kovinkaan vanhanaikainen. Mutta minä sanoin hänelle, että olin niin vanhanaikainen, että aina hyvin hartaasti kunnioitin kaikkia minua vanhempia enkä tohtisi heille sanoa kaikkea, mitä heidän tuli tehdä, kuten esimerkiksi neiti Chapman kuului hänelle sanovan, mitä kaikkea hänen tulisi tehdä. Sitten minä tilasin puolista ja ajattelin, että samppanja tekisi hänelle sen ohella varsin hyvää, minkävuoksi minä kysyin pitikö hän samppanjasta. Ja hän pitää tosiaan samppanjasta hyvin, hyvin paljon. Mutta neiti Chapmanista ei alkoholipitoisten juomain nauttiminen ole ihmiselle oikein sopivaa. Mutta minä sanoin hänelle, että minä olin kristillismielinen ja että me kristillismieliset kaikki näymme uskovan, ettei tosiaan voi olla mitään pahaa missään, niin kuinka sitten pienikokoinen pullo samppanjaa voisi haitata? Mutta rouva ei liene koskaan ennen katsellut asiaa siinä valossa, sillä hän sanoi, että myöskin neiti Chapman uskoi kristillismieliseen tieteeseen, mutta uskoi juomaksi sopivan pikemminkin veteen vivahtavat aineiden. Sitten me söimme puolista, ja hän alkoi tuntea olonsa varsin, varsin mukavaksi. Sitten minä tuumin, että olisi parasta tilata toinen pullo samppanjaa, sillä minä sanoin olevani niin harras kristillismielinen, etten uskonut kahdenkaan samppanjapullon mitään haittaavan. Tyhjensimme siis toisen pullon samppanjaa, ja hän innostui kovin kristillismielisyyteen, sillä hän sanoi todella uskovansa, että se oli parempi uskonto kuin brespyteeriläisyys. Ja sitten hän sanoi, että neiti Chapman koetti saada häntä käyttämään kristillismielisyyttä yhteen ja toiseen, mutta että neiti Chapmanilla ei näkynyt olevan niin laajaa otetta kristillisen tieteen uskonnosta kuin minulla. Sitten minä sanoin, että neiti Chapman kai kadehtii hänen komeaa ulkonäköään. Ja hän myönsi sen olevan totta, koska neiti Chapman aina tahtoi häntä ostamaan hattuja, jotka olivat tehdyt mustista jouhista, koska jouhet eivät niin painavasti purista ihmisen aivoja. Silloin minä sanoin, että antaisin hänelle yhden hatuistani, jossa oli vallan isokokoisia ruusuja. Otin sen siis esille, muttemme saaneet mahtumaan sitä hänen päähänsä, koska hatut ovat aivan pieniä, kun hiukset leikataan polkkatukaksi. Sitten aioin ottaa sakset ja leikata hänen tukkansa, mutta sitten ajattelin, että olin jo tehnyt kylliksi hänen hyväkseen yhden päivän osalta. Sitten Henryn äiti sanoi, että minä olin tosiaan kirkkain päivänsäde, mikä koskaan oli hänen elämäänsä valaissut. Ja kun Henry palasi noutamaan äitiään takaisin hänen omaan huoneeseensa ei rouva ollutkaan halukas lähtemään. Mutta kun hän oli saanut hänet raahatuksi pois, soitti hän minulle, oli aivan kiihtynyt ja sanoi haluavansa kysyä minulta jotakin, mikä oli kovin, kovin tärkeää. Ja minä lupasin tänä iltana tavata hänet. Mutta nyt minun on tavattava herra Eisman, koska mielin tehdä jotakin, mikä tosiaan on kovin, kovin tärkeää ja on tehtävä heti kohta. Toukokuun 31 p:nä. No niin, minä ja Dorothy ja herra Eisman olemme junassa matkalla paikkaan, jonka nimi on Budapest. En siis ennen lähtöäni enää nähnyt Henryä, mutta minä jätin hänelle kirjeen, sillä minä ajattelin, että olisi vallan mainiota, jos hänen täytyisi kirjoittaa paperille, mitä aikoi minulta kysyä, sensijaan että hän minulta kysyisi; eikä hän voinut minulle kirjoittaa, jos olin samassa kaupungissa kuin hän. Sanoin siis hänelle kirjeessäni, että minun täytyi lähteä viiden minuutin päästä, koska huomasin, että Dorothy oli tulemaisillaan kovin kääntymättömäksi, ja jollen minä toimittaisi häntä pois, niin kaikki, mitä olin tehnyt hänen hyväkseen, menisi tosiaan hukkaan. Käskin hänen siis kirjoittaa paperille, mitä hänellä oli minulle sanottavaa, ja postittaa sen Ritzin hotelliin Budapestiin. Sillä minä näyn aina uskovan vanhaan totuuteen, että on parasta vaatia mustaa valkoiselle. Olikin varsin helppo saada herra Eisman lähtemään Viinistä, koska hän eilen kävi katsomassa nappitehdasta, mutta kaikki nappitehtaan väki kuului olleen työstä poissa jonkun pyhimyksen syntymäpäivää juhlimassa. Näyttää siis siltä, että kun jollakulla pyhimyksellä on syntymäpäivä, keskeyttävät he kaikki työnsä, voidakseen juhlia sen syntymäpäivää. Sitten herra Eisman vilkaisi heidän kalenteriinsa ja huomasi, että aina joku pyhimys on syntynyt jokseenkin jokaisena vuoden viikkona. Ja niin hän päätti, että Ameriikka on hänelle kyllin hyvä. Mutta Henry ei voi seurata minua Budapestiin koska hänen äitinsä on tohtori Froidin käsittelyn alaisena, ja hän kuuluu olevan paljoa vaikeampi potilas kuin minä lienen ollut. Tarkoitan, että tohtori Froid joutuu varsin tiukalle, koska rouva kai ei voi muistaa, mikä on unta ja mitä hänelle todella on tapahtunut. Ja sitten rouva kertoo hänelle kaikki, ja tohtorin täytyy käyttää arvostelukykyään. Tarkoitan, että kun herra Spoffardin äiti kertoo hänelle, että kovin kovin muhkea nuori herrasmies yritti liehakoida häntä Viidennellä Avenuella, niin tohtori käyttää arvostelukykyään. Pian siis olemme jälleen Ritzin hotellissa, ja minun täytyy sanoa, että käy varsin hauskaksi löytää Ritzin hotelli ihan Keskuseuroopan keskeltä. Kesäkuun 1 p:nä. No, eilen saapui Henryn kirje, ja siinä sanotaan mustalla valkoiselle piirrettynä, etteivät hän eikä hänen äitinsä ole koskaan tavannut minunlaistani tyttöä ja että hän haluaisi naida minut. Sitten minä vein Henryn kirjeen valokuvaajalle ja teetin siitä aika monta valokuvajäljennöstä, koska tyttö voisi hukata Henryn kirjeen eikä hänellä silloin olisi mitään jäljellä hänestä muistuttamassa. Mutta Dorothy sanoo, että on parasta pitää kiinni Henryn omasta kirjeestä, koskeivät valokuvat hänen mielestään tosiaankaan sitä oikein vastaa. Ja tänä iltapäivänä minä sain sähkösanoman Henryltä, ja sähkösanoma sanoo, että Henryn isä on kovin, kovin sairaana New Yorkissa, joten heidän on heti lähdettävä New Yorkiin; ja hänen sydämensä on murtunut, kun hän ei saa nähdä minua jälleen, mutta hän pyytää minua lähettämään hänelle vastaukseni sähköteitse, jotta hänen sielunsa saa lepoa hänen paluumatkallaan New Yorkiin. Minä siis lähetin hänelle sähkösanoman, suostuen hänen kosintaansa. Ja tänä iltana minä sain toisen sähkösanoman ja Henry sanoo, että hän ja hänen äitinsä ovat kovin, kovin onnellisia, ja Henryn äiti voi enää tuskin sietää neiti Chapmania, ja Henry sanoi toivovansa, että pian päättäisin palata New Yorkiin pitämään hänen äidillensä seuraa aika paljon, sillä hänen mielestään minä voin kasvattaa Dorothya sittenkin paremmin New Yorkissa, siellä kun on kieltolaki eikä kukaan voi saada tippaakaan maistaakseen. Ja nyt minun on siis päätettävä, haluanko lopultakin todella mennä naimisiin Henryn kanssa. Sillä minä tiedän liian paljon mennäkseni naimisiin kenenkään Henryn kaltaisen herrasmiehen kanssa, ensin harkitsematta asiaa. Sillä Henry on sellainen herrasmies, joka hermostuttaa tyttöä aika paljon, ja kun herrasmiehellä ei ole mitään muuta tehtävää kuin hermostuttaa tyttöä, niin tosiaan näkyy olevan rajansa melkein kaikella. Kun herrasmiehellä, näettekös te, on joku toimi, niin herrasmies on toimistossaan, mutta kun hänen ainoana toimenaan on tähyillä muiden ihmisten hommia, niin hän saattaa tulla tuoksahtaa kotiin ja lähteä kotoa ihan milloin hyvänsä. Eikä tyttö silloin tosiaan voisi sanoa, että hänen aikansa on hänen omansa. Ja jollei Henry kävisi alati ovissa, niin hänen äitinsä niitä avaisi ja sulkisi alinomaa, koska hän näkyy luulevan, että minä olen ihan pelkkää päivänpaistetta. Näin ollen on tässä vaikea ongelma, ja minä taidan olla pahemmassa kuin pulassa. Sillä saattaisihan tosiaan olla parempi, että Henry sattuisi päättämään, ettei hän menisikään naimisiin, vaan muuntaisi mielensä ja hylkäisi tytön, jolloin olisi oikeus ja kohtuus, että tyttö antaisi hänelle haasteen aviolupauksen rikkomisesta. Mutta minä luulen tosiaan, että tapahtukoon mitä tahansa, niin Dorothyn ja minun on parasta palata New Yorkiin. Katsotaanhan siis, haluaako herra Eisman lähettää meidät kotiin. Tarkoitan, etten tosiaan luule herra Eismanin vastustavan kotiinpalaamistamme, sillä jos hän niin tekee, niin minä alan taas käydä ostoksilla, ja silloin hän aina näkyy tulevan järkiinsä. Mutta koko paluumatkalla New Yorkiin on minun yritettävä tehdä päätös suuntaan tai toiseen. Sillä emmehän me tytöt sille mitään mahda, että tytöllä on ihanteita, ja joskus minun sydämeni näkyy liikkuvan romantiilisissa asioissa, ja juolahtanee joskus mieleeni, että jossakin maailman loukossa ehkä on herrasmies, joka näyttää kreivi Salmin näköiseltä ja jolla sitäpaitsi on rahaa. Ja kun tytön sydän kääntyy moisiin romantiilisiin asioihin, niin ei tytön sydän tosiaan näy tietävän, mennäkö naimisiin Henryn kanssa vai eikö. ÄLY ON TOSIAAN KAIKKI KAIKESSA Kesäkuun 14 p:nä. No, Dorothy ja minä saavuimme New Yorkiin eilen, koska herra Eisman lopulta päätti lähettää meidät kotiin, sillä hän sanoi, että koko nappiliike ei riittäisi minua kauemmin Euroopassa kasvattamaan. Siis me erosimme herra Eismanista Budapestissa, koska herra Eismanin oli matkustettava Berliiniin katsomaan kaikkia Berliinissä asuvia nälkää näkeviä sukulaisiaan, jotka sodasta asti eivät ole tehneet muuta kuin nähneet nälkää. Ja hän kirjoitti minulle juuri ennenkuin höyrylaivamme lähti purjehtimaan ja sanoi etsineensä esille kaikki nälistyneet sukulaisensa ja tarkastelleensa niitä tarkoin, ja hän oli päättänyt olla tuomatta niitä Ameriikkaan, koska hänen nälkää näkevien sukulaistensa joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi voinut matkustaa rautatiepiletillä tarvitsematta suorittaa lisämaksua ylipainosta. Dorothy ja minä astuimme siis laivaan, ja koko laivamatkalla minun oli harkittava, tahdoinko tosiaan mennä naimisiin kuuluisan Henry H. Spoffardin kanssa vai enkö, sillä hän odotteli minun saapumistani New Yorkiin ja oli niin levoton, että tuskin saattoi odottaa minun saapumistani New Yorkiin. Mutta minä en ole turhaa tuhlannut kaikkea aikaani Henryyn, vaikken suostuisikaan hänen vaimokseen, sillä minulla on Henryltä muutamia kirjeitä, jotka olisivat kovin, kovin mukavia omistaa, jollen Henrystä huolisi. Ja Dorothy näkyy olevan minun kanssani aika paljon yhtä mieltä, koska Dorothy sanoo, että ainoa suhde, jossa hän tahtoisi Henryyn olla, olisi olla hänen leskensä kahdeksantoistavuotiaana. Laivaan tultuani minä sitten päätin, etten viitsisi vaivautua herrasmiehiä tapaamaan, sillä mitäpä hyötyä olisi tavata herrasmiehiä, kun laivalla ei ole mitään muuta tehtävää kuin käydä ostoksilla pienessä puodissa, missä ei ole myytävänä mitään viittä dollaria kalliimpaa? Ja jos tapaisinkin jonkun herrasmiehen laivassa, niin hän tahtoisi saattaa minut laivasta, ja silloin törmäisimme yhteen Henryn kanssa. Mutta sitten kuulin, että laivalla oli herrasmies, joka oli suuri irrallisten timanttien kauppias Amsterdam-nimisestä kaupungista. Tein siis tuttavuutta sen herrasmiehen kanssa, ja me seurustelimme toistemme kanssa aika paljon, mutta illalla ennen maihin astumistamme jouduimme vallan riitaan, joten minä en viitsinyt häneen edes vilkaistakaan lähtiessäni laivaportaille, vaan pistin irralliset timantit käsilaukkuuni, jotta minun ei tarvinnut niitä tullissa ilmoittaa. Tullissa Henry odottelikin minua, sillä hän oli tullut Pennsylvaniasta minua tapaamaan, koska heidän maatilansa on Pennsylvaniassa ja Henryn isä on kovin, kovin sairaana Pennsylvaniassa, joten Henryn täytyy pysyä siellä jokseenkin kaiken aikansa. Ja kaikki reportterit olivat tullissa, ja he kaikki olivat kuulleet Henryn ja minun kihlauksestamme ja halusivat tietää, mitä minä olin ollut ennenkuin menin kihloihin Henryn kanssa. Silloin minä sanoin heille, etten ollut muuta kuin seurapiirityttö Little Rockista Arkansasista. Ja sitten minä ihan suutuin Dorothyyn, sillä kun muuan reporttereista kysyi Dorothylta milloin minä tein debyyttini eli ensi kertaa esiinnyin Little Rockin seurapiireissä, niin Dorothy sanoi, että minä depytienasin Little Rockin vuosimarkkinoilla ja karnevaalissa viisitoistavuotiaana. Tarkoitan, ettei Dorothy koskaan laiminlyö tilaisuutta olla epähieno, silloinkaan kun haastelee sellaisille kirjaimellisille herroille kuin reportterit. Sitten Henry vei minut huoneistooni Roll-Royce-autollaan, ja sinne saapuessamme hän halusi antaa minulle kihlasormukseni, ja ihan minun sydämeni alkoi pamppailla. Sitten hän sanoi, että hän oli käynyt Cartierilla ja tarkastanut kaikki kihlasormukset, mutta niitä kaikkia katseltuaan päättänyt, etteivät ne olleet puoliksikaan kyllin hyviä minulle. Sitten hän otti kotelon taskustaan, ja minä kävin ihan uteliaaksi. Ja Henry sanoi, että hän katsellessaan kaikkia niitä isoilla timanteilla koristettuja sormuksia tosiaan tunsi, ettei niissä ollut mitään tunnetta, joten hän sensijaan tahtoi antaa minulle luokkasormuksensa Amherstin opistosta. Sitten minä katsoin häneen ja katsoin häneen, mutta minä kykenin hillitsemään itseni niin täydellisesti, etten sanonut mitään pelin sillä asteella, vaan sanoin, että hän oli tosiaan kovin herttainen ollessaan niin täynnä tunnetta. Sitten Henry sanoi, että hänen oli palattava Pennsylvaniaan puhumaan isälleen meidän naimahommistamme, koska hänen isälleen on tosiaan tullut sydämen asiaksi, ettemme menisi naimisiin. Ja sitten minä sanoin Henrylle, että jos minä kohtaisin hänen isänsä, niin kenties minä voittaisin hänet puolelleni, koska minä aina näyn voittavan herrasmiehet puolelleni. Mutta Henry sanoo, että siinäpä se pulma juuri onkin, sillä joku tyttönen voittaa alati hänen isänsä puolelleen, niin että he tuskin uskaltavat päästää häntä näkyvistään ja tuskin uskaltavat sallia hänen yksinään mennä kirkkoonkaan. Sillä kun hän viimeksi meni yksinään kirkkoon, niin joku tyttö voitti hänet kadunkulmassa puolelleen, ja hän palasi kotiin kaikki taskurahat hukattuina, eivätkä he voineet uskoa häntä, kun hän sanoi panneensa ne kolehtilautaselle, koskei hän viimeksi kuluneina viitenäkymmenenä vuonna ole koskaan pannut kolehtiin kymmentä senttiä enempää. Todellinen syy, miksi ei Henryn isä sallisi Henryn naida minua, näkyy siis olevan, että isä sanoo Henryn aina huvittelevan mielin määrin, ja joka kerta kun Henryn isä haluaa vähän itsekin huvitella, estää Henry hänet aina eikä salli hänen edes sairastaa hospitaalissa, jossa hän voisi hieman omin päin huvitella, vaan pitää hänet kotona, jossa hänellä täytyy olla Henryn hänelle valitsema sairaanhoitajatar ja sekin mies. Kaikki hänen vastaväitöksensä näkyvät siis johtuvan pelkästä kostonhalusta. Mutta Henry sanoo, että hänen vastaväitöksensä eivät voi jatkua enää varsin pitkälti, sillä onhan hän jo lähes yhdeksänkymmenvuotias, ja luonto kyllä hakee velkansa ulos ennemmin tai myöhemmin. Ja Dorothy sanoo, että olenpa minä aika hupsu tuhlatessani aikaani Henryyn, vaikka voisin järjestää niin, että tapaisin Henryn isän, jolloin koko asia olisi vatvottu valmiiksi muutamassa kuukaudessa ja minä omistaisin tositeossa koko Pennsylvanian valtion. Mutta minä en luule, että minun tulisi noudattaa Dorothyn neuvoa, koska Henryn isää vartioidaan kuin haukkaa, ja Henry itse on hänen valtuutettu asiamiehensä, joten ei sellaisesta tosiaan mitään hyvää koituisi. Ja miksi minä sittenkään kuuntelisin Dorothyn kaltaisen tytön neuvoa, koska hän matkusteltuaan kautta Euroopan ei tuonut kotiin muuta kuin kultaisen rannerenkaan! Vietettyään illan luonani täytyi Henryn palata Pennsylvaniaan ollakseen siellä torstaina aamulla, koska hän kuuluu seuraan, jonka ainoana tehtävänä on sensuroida kaikki filminäytelmät. He näetten leikkaavat filmirullista kaikki palat, joissa on vaarallisia asioita, joita ihmiset eivät saisi katsella. Sitten he sommittelevat ne vaaralliset kohdat yhteen ja antavat niiden juosta kankaalla moneen monituiseen kertaan. Siksipä olisi tosiaan varsin vaikeaa raahata Henry pois tuollaisesta torstaiaamun kokouksesta, ja hän jaksaa tuskin odottaa toisesta torstaiaamusta toiseen. Sillä hän ei tosiaan näy nauttivan mistään niin paljoa kuin filmikuvain sensuroimisesta, ja sitten kun filmi kerran on karsittu, ei se enää herätä hänessä mitään mielenkiintoa. Sitten Henryn lähdettyä juttelin pitkän aikaa Lulun kanssa, joka on minun palvelijattareni ja oli matkoilla ollessani kotimiehenä huoneistossani. Ja Lulu on tosiaan sitä mieltä, että minun pitäisi sittenkin mennä naimisiin herra Spoffardin kanssa, koska Lulu sanoo tutkineensa herra Spoffardia kaiken aikaa, kun purki matkalaukkujani, ja Lulu sanoo olevansa varma, että milloin vain minusta tuntuisi, että minun pitäisi ravistaa herra Spoffard irti liepeistäni, niin voisin panna hänet lattialle istumaan ja antaa hänelle tukun moraalille vaarallisia ranskalaisia postikortteja sensuroitavaksi, jolloin voisin viipyä poissa kuinka kauan vain haluttaisi. Ja Henry aikoo järjestää, että tulen joskus Pennsylvaniaan viikon loppua viettämään ja tapaamaan kaikki hänen omaisensa. Mutta jos Henryn koko perhe on yhtä reformeerattu kuin Henry näkyy olevan, niin kyllä siitä minunkin laiselleni tytölle tulee aika kova koettelemus. Kesäkuun 15 p:nä. Eilen aamulla oli aikamoinen tulikoe minunlaiselleni hienostuneelle tytölle, kun kaikki sanomalehdet kertoivat minun ja Henryn menneen kihloihin toistemme kanssa, mutta kaikki näkyivät jättäneen mainitsematta, että olin hienoston tyttö, paitsi eräs sanomalehti, ja se oli juuri se, joka kertasi Dorothyn sanat, että olin depytienannut karnevaalimarkkinoilla. Kävin siis Ritzissä Dorothya tapaamassa ja sanoin Dorothylle, että hänenlaisensa tytön tulisi pitää suunsa kiinni reportterien aikana. Ja varsin monet reportterit kuuluivat soitelleen Dorothylle, mutta Dorothy sanoi, ettei hän tosiaan sanonut mitään kellekään heistä, paitsi eräälle reportterille, jonka kysymykseen, minkälaista rahaa minä käytin, hän oli vastannut minun käyttävän nappeja. Mutta Dorothyn ei tosiaan olisi tullut mitään sellaista lausua, koska varsin monet ihmiset näkyvät tietävän, että herra Eisman kasvattaa minua, ja hänet tunnetaan kautta Chicagon nappikuningas Gus Eismanin nimellä, joten yksi asia voisi vihjaista toiseen, kunnes ihmisten ajatukset ehkä alkaisivat jotakin arvella. Mutta Dorothy sanoi, ettei hän maininnut mitään enempää minun depytienaamisestani Little Rockissa, koska Dorothy toki tietää, etten minä Little Rockissa mitään depyyttiä tehnyt, koska juuri silloin, kun olisi ollut aika tehdä depyyttini, herratuttavani herra Jennings ammuttiin ja sitten kun oikeusjuttu oli lopussa ja valamiehistö oli yksimielisesti minut vapauttanut, olin tosiaan liian väsynyt depytienatakseni. Sitten Dorothy sanoi, miksemme toimeenpanisi kutsuja nyt, niin että voisit nyt tehdä depyyttisi ja antaa niiden kaikkien kuulla; sillä Dorothy näkyy ihan kuollakseen ikävöivän kutsuja. Ja se on tosiaan ensimmäinen järkevä ehdotus, minkä Dorothy on tehnyt, sillä minustakin pitäisi jokaisen tytön, joka on kihlautunut niin hienosta vanhasta perheestä lähteneelle herrasmiehelle kuin Henry on, tosiaankin depytienata. Ja minä käsken hänen heti tulla luokseni, jotta suunnittelisimme depyyttiäni, mutta me pitäisimme asian kovin, kovin salassa ja järjestäisimme depyytin huomenillaksi. Sillä jos Henry kuulisi minun depytienaavan, niin hän saapuisi Pennsylvaniasta ja pilaisi kutsut vallan kokonaan, sillä pilatakseen kutsut tarvitsee Henryn niihin vain saapua. Dorothy tuli siis mukaani ja me suunnittelimme depyyttini. Ensin päätimme painattaa sirosti painettuja kutsukortteja, mutta kun niiden painattaminen aina vie jonkun verran aikaa, niin olisi tosiaan ollut hupsua niitä painattaa, koska kaikki herrasmiehet, jotka aioimme depyyttiini kutsua, olivat Pallokerhon jäseniä, joten voisin vain kyhätä tiedonannon depyytistäni ja antaa sen Willie Gwynnille ja käskeä Willie Gwynnin kiinnittää sen Pallokerhon ilmoitustaululle. Ja Willie Gwynn naulasi sen kerhon taululle ja sitten hän kävi luonani kertomassa, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin suurta innostusta hamasta Dempsey-Firpon kilpaotteluista asti, ja sanoi, että koko Pallokerho saapuisi miehissä. Sitten meidän oli suunniteltava, mitä tyttöjä kutsuisimme depyyttiini. Enhän minä näetten kai vielä tunne kaikkia susiteen naisia, koska tyttö ei tietenkään tapaa susiteen naisia ennenkuin hänen depyyttinsä on ollut, ja sitten kaikki hienonmaailman naiset tulevat depytienaajaa katsomaan. Mutta minä tunnen tositeossa kaikki susiteen miehet, koska oikeastaan kaikki seurapiirien miehet kuuluvat Pallokerhoon. Kun minulla siis on ollut Pallokerho depyytissäni, niin asettuakseni oikealle paikalleni seuraelämässä tarvitsee minun vain tavata heidän äitinsä ja sisarensa, kaikki heidän pikku ystävättärensä kun jo tositeossa muutenkin tunnen. Mutta minusta aina tuntuu, että on ihanaa, kun on kosolti tyttöjäkin kutsuissa, jos tytöllä on kutsuissa kosolti herrasmiehiä, ja olisi vallan ihanaa saada kaikki Folliesin tytöt mukaan, mutta minä en tosiaan voisi niitä kuitenkaan kutsua, kun ne eivät kuulu minun seurapiiriini. Sitten ajattelin pääni ympäri ja tuumin, että vaikkei olisikaan etikepin mukaista kutsua heitä vieraiksi, niin olisi kyllä etikepin mukaista tilata heidät sinne seuruetta hauskuttamaan, ja sitten kun he olisivat esittäneet esitettävänsä, voisivat he yhtyä vieraisiin, mikä ei tosiaan olisi seurustelutapojen rikkomista. Sitten soi puhelin, ja Dorothy meni vastaamaan, ja siellä kuului olleen Joe Sanguinetti, joka on Pallokerhon miltei virallinen viinanhankkija, ja Joe sanoi kuulleensa minun depyytistäni ja sanoi, että jos hän saisi tulla minun depyyttiini ja tuoda mukanaan kerhonsa, joka on Brooklynin Hopeasuihkukerho, niin hän hankkisi kaikki viinakset ja takaisi, että rommi lainehtisi ehtymättömän vuolaana virtana. Ja Dorothy sanoi hänelle, että kyllä hän saisi tulla, ja hän laski puhelimen torven kädestään, ennenkuin kertoi minulle hänen ehdotuksestaan, ja minä vallan suutuin Dorothylle, koska Hopeasuihkukerhoa ei edes mainita seurapiirirekisterissä eikä sillä ole paikkaansa tytön depyytissä. Mutta Dorothy sanoi, että siihen aikaan, kun kutsuvieraat alkoivat heilua, täytyisi olla vallan nero voidakseen erottaa, kuka kuului Pallokerhoon, kuka Hopeasuihkukerhoon ja kuka Pythiaan ritareihin. Mutta tosiaan minä olin melkein pahoillani, että pyysin Dorothya auttamaan depyyttini suunnittelemisessa, paitsi että Dorothy kyllä on varsin hyvä olemassa kutsuissa, jos poliisit sattuisivat tulemaan sisälle, koska Dorothy aina osaa käsitellä poliiseja, enkä minä vielä ole tuntenut ainoatakaan poliisimiestä, joka ei olisi sokeasti rakastunut Dorothyyn. Ja sitten Dorothy soitti kaikkien sanomalehtien kaikille reporttereille ja kutsui heidät kaikki depyyttiini, jotta he voisivat nähdä sen omin silmin. Ja Dorothy sanoo, että hän aikoo pitää huolta, että depyyttini joutuu kaikkien sanomalehtien etupalstoille, vaikkapa sitten olisi tehtävä murha. Kesäkuun 19 p:nä. No niin, on kulunut kolme päivää siitä, kun depyyttikutsuni alkoivat, mutta lopuksi minä väsyin ja jätin vieraat viime yönä ja menin nukkumaan, koska minulta muutaman päivän kuluttua näkyy aina katoavan kaikki mielenkiinto kutsuihin; mutta Dorothyn harrastus sellaiseen ei koskaan katoa. Ja kun minä tänä aamuna heräsin, hyvästeli Dorothy parhaillaan muutamia vieraita. Tarkoitan, että Dorothylla näkyy olevan aika paljon elintarmoa, sillä seurueen viimeiset vieraat olivat vieraita, jotka me poimimme kokoon, kun seurue toissapäivänä meni Long Beachiin uimaan, ja nämä vieraat olivat tosiaan uusia, mutta Dorothy oli hyvin kestänyt seuranpidon alusta loppuun tarvitsematta ottaa edes turkkilaista kylpyä, niin kuin useimpain herrasmiesten täytyi tehdä. Minun depyyttini on siis todella ollut erikoinen, koska varsin monet niistä vieraista, jotka olivat meillä depyyttini lopulla, eivät olleet samoja vieraita, jotka olivat sitä aloittamassa, ja tytölle on tosiaan erikoislaatuista saada näin paljon erilaisia herrasmiehiä depyyttiinsä. Se on siis tosiaan ollut vallan suuri syksee, koska kaikki sanomalehdet ovat depyytistäni varsin laajalti kertoneet; ja minä tunsin itseni vallan ylpeäksi, kun näin _Daily Viewsin_ etusivun, jossa isokokoisilla otsikkokirjaimilla mainittiin: "LORELEIN DEBYYTILLÄ JYMYMENESTYS". ja _Zits' Weekly_ sanoi heti suoraan, että jos nämä kutsut tietävät minun tuloani susiteehen, niin he toivovat elävänsä ja näkevänsä, mitä merkillistä minä hommaankaan, sitten kun olen voittanut depytanttikainouteni ja asettunut oikealle paikalleni seuraelämässä. Näin minä tosiaan sain aihetta pyytää Dorothylta anteeksi ja kiittää häntä siitä, että hän oli kutsunut Joe Sanguinettin depyyttiini, koska oli ihan ihmeellistä, kuinka hän kykeni hankkimaan kaikki kutsuissa tarvittavat väkijuomat, ja hän ylitti lupauksensakin. Tarkoitan, että hänen trokarinsa ajoivat laivarannasta autoilla suoraan asuntooni, ja ainoana vaikeutena hänellä oli, ettei hän voinut saada trokareita lähtemään seurasta, sitten kun ne olivat hankkineet liköörit. Ja lopulta syntyi kinailukin, kun Willie Gwynn väitti Joen trokarien haastaneen riitaa hänen kerhonsa jäsenten kanssa kieltämällä Pallokerhon poikia laulamasta mukana heidän kvardetissaan. Mutta Joen trokarit sanoivat, että Pallokerhon pojat halusivat laulaa lauluja, jotka eivät olleet säädyllisiä, siksi että he tahtoivat laulaa laulun "äidistä". Ja silloin kaikki alkoivat asettua puolelle tai toiselle, mutta Folliesin tytöt puolustivat kaikki Joen trokareita alusta pitäen, sillä me kaikki tytöt kuuntelimme heitä kuumat kyyneleet silmissä. Siitä tuli Pallokerho mustasukkaiseksi, ja väittely kehittyi asteesta asteelle, kunnes joku soitti sairasvaunuja. Ja sitten tulivat poliisit sisälle. Sitten Dorothy tapansa mukaan voitti puolelleen kaikki poliisit. Ja kaikilla poliiseilla näkyi olevan määräys tuomari Schultzmeyeriltä, siltä kuuluisalta tuomarilta, joka tuomitsee kaikki kieltolakirikokset, että milloin hyvänsä he tunkeutuvat kekkereihin, joista lupaa tulla hauskat kekkerit, on heidän soitettava hänelle, olkoon mikä aika päivästä tai yöstä tahansa, sillä tuomari Schultzmeyer rakastaa kovin kekkereitä. Poliisit soittivat siis tuomari Schultzmeyerille, ja hän riensi niin rutosti, että ehti paikalle ennenkuin oli kotoaankaan lähtenyt. Ja kutsujen illatsun aikana sekä Joe Sanguinetti että tuomari Schultzmeyer rakastuivat silmittömästi Dorothyyn. Sattuipa Joelle ja tuomarille pikku riitakin, ja tuomari sanoi Joelle, että jos hänen tavaransa olisi juotavaksi kelpaavaa, niin hän vetoaisi lakiin ja ottaisi sen takavarikkoon, mutta kun hänen plutkunsa ei ollut sen arvoista, että vatsaansa kunnioittava herrasmies viitsisi sen takavarikoida, niin hän ei alentunut ottamaan sitä takavarikkoon. Sitten kello yhdeksän tienoissa aamulla täytyi tuomari Schultzmeyerin lähteä keinuista lakitupaan tuomitsemaan kaikki rikolliset, jotka rikkovat kaikki lakipykälät. Hänen täytyi siis jättää Dorothy ja Joe kahden kesken, ja hän oli siitä kovin, kovin kiukuissaan. Ja minä tosiaan ihan surkuttelin jokaista, ken sattui tuomari Schultzmeyerin tutkittavaksi sinä aamuna, sillä hän antoi jokaiselle kieltolainrikkojalle yhdeksänkymmentä päivää vankeutta ja palasi seuraan kello kahdeltatoista. Ja sitten hän viipyi joukossamme siihen asti, kun kaikki mentiin Long Beachiin uimaan toissapäivänä, jolloin hän näkyi menettävän tajuntansa, minkävuoksi jätimme hänet erääseen Garden Cityn sairaalaan. Depyyttini oli siis tosiaan seurustelukauden suurin syksee, sillä juuri samana iltana oli Willie Gwynnin sisarella tanssiaiset Gwynnien maatilalla Long Islandissa, ja Willie Gwynn sanoi, että kaikki New Yorkin nuoret herrasmiehet loistivat poissaolollaan hänen sisarensa kutsuista, koska ne kaikki olivat minun kutsuissani. Näyttää siis siltä, että minusta tosiaan tulisi mainio emäntä, jos vain voisin taivuttaa itseni siihen, että minusta tulisi rouva Henry Spoffard nuorempi. No, Henry soitti tänä aamuna ja Henry sanoi, että hän oli vihdoinkin saanut isänsä uskomaan, että minun oli turvallista hänet tavata, ja Henry tuli tänä iltana minua noutamaan, jotta lähtisin hänen omaistensa puheille ja katsomaan hänen kuuluisaa, vanhaa, historjallista taloaan Pennsylvaniassa. Ja sitten hän kyseli depyyttikutsuistani, joista jotkut Philadelphian lehdet lienevät maininneet. Mutta minä sanoin hänelle, että depyyttiäni ei oltu paljoakaan suunniteltu, vaan että se oli pikemminkin hetkellinen mielijohde, enkä minä ollut hennonnut soittaa hänelle ja niin äkkipikaa riistää häntä isänsä luota sellaiseen aikaan, kun kerran oli kysymys vain seurusteluseikoista. Nyt minä siis valmistaudun matkustamaan Henryn omaisten luo, ja tuntuu kuin koko tulevaisuuteni riippuisi siitä. Sillä jollen minä voi sietää Henryn omaisia paremmin kuin Henryä itseään, niin koko asia luultavasti loppuu lakituvassa. Kesäkuun 21 p:nä. Jaha, minä olen nyt viettämässä loppuviikkoa Henryn omaisten luona hänen vanhassa perhekartanossaan Philadelphian ulkopuolella, ja minä alan tuumia, että maailmassa sittenkin on muutakin tavoiteltavaa kuin perhe. Ja minä alan tuumia, että perhe-elämä kuuluu vain sellaisille, jotka voivat sitä sietää. Niinpä ne näkyvät täällä Henryn kotona nousevan kovin varhain. Tarkoitan, ettei tosiaan ole niinkään hullua nousta varhain, jos on jotakin minkä vuoksi nousee varhain; mutta kun tyttö nousee varhain eikä ole mitään syytä, miksi nousee, alkaa se tosiaan tuntua järjettömältä. Niinpä me eilen nousimme kaikki varhain, ja silloin minä tapasinkin kaikki Henryn omaiset sillä Henry ja minä olimme biilanneet Pennsylvaniaan, ja jokainen oli meidän saapuessamme makuulla, kun kello oli jo yli yhdeksän. Aamulla siis Henryn äiti tuli huoneeseeni herättääkseen minut ajoissa suurukselle, koska Henryn äiti on minuun kovin, kovin mielistynyt, ja hän haluaa aina jäljitellä kaikkia pukujani ja tarkastaa aina mielellään kaikki kapineeni, nähdäkseen mitä minulla on. Ja hän löysi laatikollisen liköörikonfekteja, jotka ovat täynnä liköörejä, ja hän ihastui tosiaan kovin. Vihdoin sainkin pukeutuneeksi, ja hän heitti tyhjän laatikon pois ja minä autoin hänet portaita alas ruokasaliin. Ja Henry odotteli ruokasalissa sisarensa kanssa, ja silloin minä hänen sisarensa tapasinkin. Eikä Henryn sisar kuulu koskaan olleen oma itsensä sodan puhkeamisen jälkeen, sillä hän ei koskaan käyttänyt kovaa kaulusta ja kravattia ennenkuin ajoi sairasvaunuja sodassa, ja nyt he eivät voi saada häntä niitä riisumaan. Sillä aselevosta asti näkyy Henryn sisar tuumivan, että säännölliset naisten vaatteet merkitsevät naisistumista. Niinpä ei Henryn sisar näy ajattelevan mitään muuta kuin hevosia ja automööpelejä, ja jollei hän ole autovajassa, niin ainoa muu paikka, missä hän on onnellinen, on talli. Tarkoitan, että hän tosiaan kiinnittää varsin vähän huomiota omaisiinsa ja näkyy kiinnittävän vähemmän huomiota Henryyn kuin kukaan muu, koska hän on saanut päähänsä, ettei Henryn äly ole varsin miehuullista. Ja sitten me kaikki odottelimme Henryn isän saapumista, jotta hän lukisi ääneensä raamattua ennen aamiaista. Sitten tapahtui jotakin, mikä oli tosiaan ihme, sillä Henryn isä kuuluu tositeossa eläneen rullatuolissa kuukausimääriä ja hänen miehisen sairaanhoitajansa täytyi kiikuttaa häntä siinä tuolissa jos jonnekin. Niinpä hänen sairaanhoitajansa toi hänet rullatuolissa ruokasaliin, ja silloin Henry sanoi: "Isä, tästä tytöstä tulee sinun pieni miniäsi", ja Henryn isä katsoi minuun tarkasti, nousi pois rullatuolistaan ja käveli! Silloin kaikki kummastuivat vallan suuresti, mutta Henry ei kummastunut niin kovin, sillä Henry tuntee isänsä kuin kirjan. Ja sitten he kaikki koettivat tyynnyttää hänen isäänsä, ja isä yritti lukea raamatusta, mutta hän tuskin saattoi kohdistaa ajatuksensa raamattuun ja tuskin syödä palaakaan, sillä kun herrasmies on niin heikko kuin Henryn isä, ei hän voi vilkua tyttöä toisella silmällään ja toisella silmällään katsella kermalla sekoitettua puurolautastaan tekemättä jotakin kommellusta. Ja niin tuli Henry lopulta aivan alakuloiseksi ja sanoi isälleen, että hänen täytyisi palata huoneeseensa, jottei sattuisi uutta taudinkohtausta. Ja sitten se miehinen hoitaja kärräsi hänet hänen huoneeseensa, ja se oli tosiaan liikuttavaa, sillä ukko itki kuin pieni lapsi. Sitten minä aloin ajatella, mitä Dorothy oli minulle neuvonut Henryn isän suhteen, ja minä tulin tosiaan ajatelleeksi, että jos Henryn isä vain voisi päästä kaikilta rauhaan ja olla hetkisen ominpäin, niin ehkei Dorothyn neuvo sittenkään olisi hullumpi. Ja aamiaisen jälkeen me kaikki valmistausimme menemään kirkkoon, mutta Henryn sisar ei käy kirkossa, koska Henryn sisar aina haluaa viettää jokaisen sunnuntain autovajassa hajoittamalla heidän maataloustöissä käyttämänsä kuorma-Fordin osiinsa ja panemalla sen jälleen kokoon. Ja Henry sanoo, että se mitä sota vaikutti sellaiseen tyttöön kuin hänen sisareensa, on tosiaan pahempaa kuin sota itse. Sitten Henry ja hänen äitinsä ja minä menimme kaikki kirkkoon, ja palattuamme kirkosta kotiin me söimme puolista, ja puolinen näkyi oikeastaan olevan samaa kuin aamiainen, paitsi ettei Henryn isä voinut tulla puoliselle, koska hän minut tavattuaan sai niin ankaran kuumeen, että heidän täytyi lähettää noutamaan lääkäriä. Sitten iltapäivällä Henry meni rukouskokoukseen, ja minä jäin yksinäni Henryn äidin seuraan, jotta voisimme levätä jaksaaksemme sitten illallisen jälkeen mennä kirkkoon. Ja Henryn äidin mielestä minä olen pelkkää kirkasta päivänpaistetta, eikä hän juuri tahdo päästää minua näkyvistäänkään, koskei hän surmillaan olisi yksinään. Sillä kun hän on yksinään, näkyvät hänen aivonsa tuskin ollenkaan toimivan. Ja hän koettelee mielellään kaikkia minun hattujani ja kertoo, kuinka kaikki kuoron nuorukaiset tuskin voivat irroittaa silmiään hänestä. Ja tietenkin täytyy tytön olla hänen kanssaan yhtä mieltä, mutta käy varsin vaikeaksi olla henkilön kanssa yhtä mieltä, kun sitä täytyy olla kuulotorven läpi, sillä väkisinkin käy siinä ääni käheäksi ennemmin tai myöhemmin. Ja illallinen osoittautui olevan oikeastaan samaa kuin puolinen, sillä erotuksella vain, että kaikki uutuuden viehätys kai oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Sitten minä sanoinkin Henrylle, että minulla oli liian paljon pään kivetystä lähteäkseni jälleen kirkkoon, joten Henry ja hänen äitinsä lähtivät kirkkoon ja minä jäin huoneeseeni, istuen mietiskelemään, ja tein sen johtopäätöksen, että elämä on tosiaan liian lyhyt vietettäväksi perheylpeydessä, vaikka heillä olisikin aika paljon rahaa. Paras tuuma minulla siis on harkita, millä keinoin saisin Henryn päättämään olla minua naimatta, ja sitten ottaisin vain, mitä voin saada, ja olisin tyytyväinen. Kesäkuun 22 p:nä. Niin, eilen minä pakotin Henryn saattamaan minut junalle Philadelphiassa ja käskin hänen jäädä Philadelphiaan ollakseen lähellä isäänsä, jos hänen isälleen niinkuin sattuisi taas taudinkohtaus. Ja istuessani loistovaunussani junassa minä päätin, että oli aika päästä Henrystä eroon, maksoi mitä maksoi. Ja minä tulin siihen johtopäätökseen, että se, mikä kaikkein enimmin suututti ja hermostutti herrasmiehiä, oli ostoksilla käynti. Sillä itse herra Eismankin, joka tositeossa on kuin syntynyt tyttöjen kanssa ostoksilla juoksutettavaksi ja kyllä tietää, mitä se tietää, joutuu usein kovin alakuloiseksi kaikista minun ostoksistani. Minä päätin siis palata New Yorkiin ja käydä myymälöissä ostamassa oikein aika runsaasti Henryn laskuun, sillä onhan meidän kihlauksemme julkaistu kaikissa sanomalehdissä ja Henryn luotto on minun luottoani. Ja kun minä tätä kaikkea harkitsin, niin kuului koputus salonkivaununi ovelle, ja minä käskin hänen tulla sisälle vain, ja siellä oli herrasmies, joka sanoi katselleensa minua New Yorkissa aika paljon ja oli aina halunnut tulla minulle esitellyksi, koska meillä oli aika paljon yhteisiä ystäviä. Ja sitten hän antoi minulle käyntikorttinsa, ja kortilla oli hänen nimensä, ja se oli herra Gilbertson Montrose, ja hänen ammattinaan oli filminkirjoittajan ammatti. Ja sitten minä pyysin häntä istumaan ja meillä oli kirjallinen keskustelu. Ja sitten minusta todella tuntui, että eilinen päivä oli käännekohta minun elämässäni, sillä vihdoinkin minä olen tavannut herrasmiehen, joka ei ole ainoastaan taiteilija, vaan jolla lisäksi on älyä. Tarkoitan, että hän on senlaatuinen herrasmies, että tyttö voisi istua hänen jalkojensa juuressa päiväkausia perätysten ja melkein aina oppia yhtä ja toista. Sillä kun kaikki ympäri käy, ei ole mitään, mikä niin kirpaisisi tyttöä kuin herrasmiehen aivot, varsinkin senjälkeen kun tyttö on viettänyt loppuviikon Henryn kanssa. Ja herra Montrose puhui puhumistaan koko matkan ajalla New Yorkiin asti, ja minä istuin ja kuuntelin vain. Ja herra Montrosen mielestä Shakespear on hyvin suuri näytelmäkirjailija ja hänestä on Hamlet vallan kuuluisa murhenäytelmä, ja mitä romaaneihin tulee, niin hänen mielestään melkein jokaisen pitäisi lukea Dickensiä. Ja kun me jouduimme runouden alalle, niin hän lausui "Dan McGrewin murhan" niin nasevasti, että melkein saattoi kuulla luodin vinkuvan. Ja sitten minä pyysin herra Montrosea kertomaan minulle itsestään. Ja herra Montrose kuului olevan paluumatkalla Washingtonista, jossa hän oli käynyt tapaamassa Bulgarian lähettilästä nähdäkseen, halusiko Bulgaria rahoittaa filmin, jonka hän on kirjoittanut suuresta historjallisesta aiheesta ja joka koskettelee Dolly Madisonin sukupuolielämää. Ja herra Montrose kuuluu tavanneen aika paljon bulgarialaisia bulgarialaisessa ravintolassa Lexington Avenuella, ja siitä hän sai aiheen yrittää hommata rahoja Bulgariasta. Sillä herra Montrose sanoi, että hän voisi panna filminsä täyteen Bulgarian propagandaa, ja hän sanoi Bulgarian lähettiläälle, että joka kerta, kun hän totesi, kuinka vähän Ameriikan filmit tiesivät Bulgariasta, alkoi hänen selkäpiitään karmia. Silloin minä sanoin herra Montroselle, että tunsin itseni kovin, kovin köykäiseksi jutellessani hänenlaisensa herrasmiehen kanssa, joka tiesi niin paljon Bulgariasta, sillä minä en tosiaankaan tiennyt Bulgariasta muuta kuin että Bulgarian lehmistä lypsettiin joghurtia, joka on vatsalle erikoisen terveellistä piimää. Mutta herra Montrose sanoi, ettei Bulgarian lähettilään mielestä Dolly Madisonissa kai ollut paljoakaan nykyistä Bulgariaa koskevaa, mikä herra Montrosen mielestä johtui siitä, ettei lähettiläs oikeastaan ymmärtänyt mitään drammatiigasta. Sillä herra Montrose sanoi voivansa sommitella filminsä niin, että Dolly Madisonilla olisi bulgarialainenkin rakastaja, joka halusi hänet naida. Ja sitten Dolly Madison alkaisi aprikoida, minkälaisia hänen lastenlastenlastenlapsensa olisivat, jos hän ottaisi bulgarialaisen, ja sitten hän istuisi miettimään ja näkisi näyssä Bulgarian vuodelta 1928. Ja sitten herra Montrose pistäytyisi Bulgariassa valokuvaamassa sen näyn. Mutta Bulgarian lähettiläs kohautti olkapäitään koko asialle, mutta hän antoi herra Montroselle vallan ison pullon bulgarialaista kansallisjuomaa. Ja Bulgarian kansallisjuoma muistuttaa väriltään enimmin vettä, eikä se vallan väkevältä maistukaan, mutta viittä minuuttia myöhemmin alkaa todeta erehdyksensä. Ja minä tuumin itsekseni, että jos erehdykseni toteaminen saisi minut unohtamaan, mitä Pennsylvaniassa sain kokea, niin velvollisuuteni itseäni kohtaan tosiaankin oli sen avulla unohtaa kaikki. Maistoimme siis vieläkin. Ja sitten herra Montrose kertoi minulle, että hänen oli kovin vaikea päästä eteenpäin eläväinkuvain alalla, koska kaikki hänen filminsä ovat ihmisten tajunnan yläpuolella. Sillä kun herra Montrose kirjoittaa sukupuolikysymyksistä, on hänen filminsä täynnä sykologiaa. Mutta kun joku muu kirjoittaa siitä, vilisee kankaalla vain läpikuultavia yöpukuja, ja koristeellisia kylpyammeita. Ja herra Montrose sanoo, että elävilläkuvilla ei ole mitään tulevaisuutta ennenkuin elävätkuvat ovat selventäneet sukupuoliaiheensa ja käsittävät, että viisikolmattavuotiaalla naisella voi olla ihan yhtä monta sukupuoliongelmaa kuin kuusitoistavuotiaalla tyttöheilakalla. Sillä herra Montrose haluaa kirjoittaa maailmannaisista eikä salli, että maailmannaisia esittämään päästetään pienikokoiset viisitoistavuotiaat tyttöset, jotka eivät elämästä tiedä mitään eivätkä ole edes olleet ojennuslaitoksessa. Ja niin me molemmat saavuimme New Yorkiin ennenkuin aavistimmekaan. Ja minä tulin ajatelleeksi, kuinka sama matka Henryn kanssa hänen autossaan oli tuntunut vuorokauden pituiselta, ja niin tulin ajatelleeksi, etteivät rahat sittenkään olleet kaikki kaikessa, koska lopultakin vain äly merkitsee jotakin. Ja sitten herra Montrose saattoi minut kotiin, ja me aiomme syödä puolista yhdessä Promrosen teehuoneessa jotakuinkin joka päivä ja yhä jatkaa kirjallisia keskustelujamme. Sitten minun täytyi tuumia, kuinka pääsisin eroon Henrystä, samalla kuitenkaan tekemättä mitään, mikä jälkeenpäin tuottaisi minulle ikävyyksiä. Lähetin siis hakemaan Dorothya, sillä vaikkei Dorothy olekaan varsin visu puijaamaan rahoja herrasmieheltä, on hän toki varsin kekseliäs ja nokkela pääsemään sellaisesta eroon. Ja sitten Dorothy kysyi ensiksi, miksen minä ottanut tilaisuudesta vaaria, sillä hän arveli, että jos Henry olisi minut nainut, niin hän olisi tehnyt itsemurhan kaksi viikkoa myöhemmin. Mutta minä kerroin hänelle suunnitelmastani tehdä aika paljon ostoksia ja minä sanoin hänelle, että aioin kutsua Henryn ja järjestää niin, etten olisi kotona silloin, kun hän saapuisi, mutta että Dorothy voisi olla ottamassa hänet vastaan, antautua hänen kanssaan juttusille ja kertoa hänelle kaikista ostoksistani ja kuinka tuhlaavainen minä näyin olevan, mistä johtuisi, että hän minut naituaan joutuisi köyhäintaloon ennen vuoden loppua. Ja Dorothy käski minun jäähyväisiksi vielä kerran silmäillä Henryä ja sitten jättää hänet hänen haltuunsa, sillä ensi kerralla minä näkisin hänet lakituvassa ja silloin minä hänet tuskin tuntisin, koska Dorothy hänet niin säikäyttäisi, että saattaisi koko hänen muotonsakin muuttua. Minä päätin siis jättää hänet Dorothyn käsiin ja toivoa parasta. Heinäkuu 10 p:nä. Hohhoh, viime kuu oli tosiaan kuin päiväkirja itsessään, ja minä olen alkanut käsittää olevani niitä tyttöjä, joille jotakin tapahtuu. Ja minun täytyy sittenkin myöntää, että elämä on tosiaan ihmeellistä. Sillä ihan viime kuluneiden viikkojen aikana on tapahtunut niin paljon, että tytön pää melkein menee pyörälle. Tarkoitan ensiksikin, että menin jalokivikauppaan ostoksille ja ostin hurmaavan nelitahkoisen smaragdin ja pitkän rihman helmiä Henryn laskuun. Sitten soitin Henrylle kaukolinjan puhelimella ja sanoin hänelle, että halusin nähdä häntä aika paljon, ja hän oli kovin, kovin mielissään ja lupasi heti saapua New Yorkiin. Ja sitten minä pyysin Dorothya tulemaan kotiini ollakseen siellä Henryn saapuessa ja näyttämään Henrylle, mitä olin hänen laskuunsa ostellut, ja kertomaan hänelle, kuinka tuhlaavainen minä näytin olevan. Ja kuinka minä näyin tulevan vain hupsua hupsummaksi. Ja minä annoin Dorothylle valtuuden mennä niin pitkälle kuin halusi, kunhan hän ei vain vihjaise mitään kunnialleni käypää. Sillä mitä tahrattomammalta minun maineeni näyttäisi, sitä paremmin saattaisi asia lopuksi päättyä. Ja Henry oli täsmällisesti talossa kahtakymmentä minuuttia yli yhden, ja minä käskin Lulun laittaa puolista hänelle ja Dorothylle ja käskin Dorothyn sanoa hänelle, että minä olin mennyt katsomaan Venäjän kruununkalleuksia, joita joku venäläinen suuriruhtinatar kaupitteli Ritzissä. Ja sitten minä menin Primrosen teehuoneeseen syömään puolista herra Montrosen kanssa, koska herra Montrose kernaasti kertoo minulle kaikista suunnitelmistaan ja sanoo, että minä hänen mielestään paljon muistutan tyttöä, jonka nimi oli matami Recamier ja jolle intellektentit herrasmiehet tavallisesti kertoivat kaikki suunnitelmansa, silloinkin kun Ranskan vallankumous riehui heidän ympärillään. Ja herra Montrose ja minä söimme herkullisen puolisen, vaikken minä herra Montrosen seurassa koskaan pane merkille, mitä syön, sillä herra Montrosen jutellessa tyttö vain kuuntelee molemmilla korvillaan. Mutta kaiken aikaa minä kuunnellessani ajattelin Dorothya ja tuskittelin, että hän ehkä kertoisi Henrylle jotakin, mikä ei olisi minulle vallan edullista jälkeenpäin. Ja vihdoin herra Montrosekin näkyi sen huomaavan ja sanoi: "Mikä sinua vaivaa, tyttöseni? Maksaisinpa pennin ajatuksistasi." Sitten minä kerroin hänelle kaikki. Ja hän näkyi miettivän aika paljon ja sitten hän sanoi: "On tosiaan kovin ikävää, että herra Spoffardin perhe-elämä tuskastuttaa sinua, sillä herra Spoffard olisi ihanteellinen mies minun filmieni kustantajaksi." Ja sitten herra Montrose sanoi, että hän alunpitäen oli ajatellut, kuinka ihanteellista olisi, että minä esittäisin Dolly Madisonia. Sitten minä aloin miettiä ja sanoin herra Montroselle, että toivoin saavani vallan ison rahasumman myöhemmin ja kustantaisin sen itse. Mutta herra Montrose vastasi, että se olisi liian myöhään, koska kaikki eläväinkuvain yhtiöt sitä nyt tavottelivat ja se melkein hetikohta siepattaisiin. Tällöin minä melkein säikähdin, sillä äkkiä juolahti mieleeni, että jos ottaisin Henryn ja samalla työskentelisin elävissäkuvissa, niin ei Henryn seuraelämä olisi niin hirveää. Sillä jos tytöllä olisi niin paljon puuhaa, ei tosiaan merkitsisi vallan paljoa, vaikka hänen täytyisikin sietää Henryä silloin, kun hänellä ei ollut puuhaa. Mutta sitten minä muistin, millä asioilla Dorothy oli, ja sanoin herra Montroselle, että pelkäsin olevan jo liian myöhäistä. Riensin siis puhelimeen ja soitin kotiin Dorothylle ja kysyin, mitä hän oli Henrylle sanonut. Ja Dorothy sanoi näyttäneensä hänelle sen nelitahkoisen smaragdin ja kertoneensa hänelle minun ostaneeni sen pikku leluksi vihreään pukuuni, mutta että kun olin saanut siihen pukuun tahran, aioin antaa sekä puvun että smaragdin Lululle. Ja sitten hän sanoi näyttäneensä helmet ja sanoi, että minä ne ostettuani kaduin, etten ostanut vaaleanpunaisia, valkoiset kun olivat niin perin tavallisia, joten minä olin käskenyt Lulun purkaa ne ja ommella aamunuttuuni. Ja sitten hän oli sanonut hänelle olleensa vähän pahoillaan, että olin mennyt ostamaan venäläisiä kruununkalleuksia, koska hän aavisteli niiden tietävän onnettomuutta, mutta että minä olin hänelle sanonut, että jos ne sellaisiksi osoittautuisivat, niin voisinhan minä jonakuna iltana, kun uusi kuu oli noussut taivaalle, mennä nakkaamaan ne vasemman olkani yli Hudson-virtaan, mikä kyllä kirot poistaisi. Ja sitten hän sanoi Henryn alkaneen käydä levottomaksi. Sitten hän kertoi sanoneensa hänelle olevansa iloinen, että minä kerrankin jouduin naimisiin, koska minulla oli sellainen kova onni, että aina kun menin kihloihin, näkyi minun kihlatulleni jotakin tapahtuvan. Silloin Henry kysyi, mitä esimerkiksi. Ja Dorothy sanoi, että pari niistä oli mielisairaalassa, yksi oli velkaantuneena ampunut itsensä ja lopuista piti pakko-työsiirtola huolta. Ja Henry kysyi, kuinka heille nyt niin oli käynyt, ja Dorothy selitti, että se vain johtui minun tuhlaavaisuudestani, ja sanoi ihmettelevänsä, ettei Spoffard ollut siitä koskaan kuullut, sillä minunhan tarvitsi syödä vain puolista Ritzissä jonkun kuuluisan pörssimiehen kanssa, jotta seuraavana päivänä tapahtuisi romahdus. Ja hän sanoi, ettei hän suinkaan tahtonut mitään vihjaista, mutta että minä olin syönyt päivällistä erään kovin, kovin mahtavan saksalaisen kanssa, kun seuraavana päivänä Saksan markat muuttuivat makulatuuriksi. Siitä kaikesta minä melkein vimmastuin ja käskin Dorothyn pysyttää Henryn talossa, kunnes minä tulisin sinne selittämään. Sitten minä jäin puhelimeen sillä välin, kun Dorothy meni katsomaan, odottaisiko Henry. Ja Dorothy tuli minuutin päästä takaisin ja sanoi, että vierashuone oli tyhjä, mutta että jos rientäisin Broadwaylle, niin epäilemättä näkisin tomupilven Pennsylvanian aseman puolella, ja siellä huristaisi Henry. Sitten minä palasin herra Montrosen luo ja sanoin, että minun täytyi tavoittaa Henry Pennsylvanian asemalta, maksoi mitä maksoi. Ja jos joku sanoisi, että me lähdimme Primrosen teehuoneesta kiireellisesti, niin se olisi vallan lievää kieltä. Niin me menimme Pennsylvania asemalle ja hädin tuskin minä ehdin Philadephian junaan, jättäen herra Montrosen junan viereen levottomana kynsiänsä pureskelemaan. Mutta minä huusin hänelle, että hän menisi hotelliinsa, ja lupasin soittaa hänelle tulokset, heti kun juna olisi saapunut perille. Sitten minä kävelin junan läpi, ja siellä oli Henry, kasvoillaan ilme, jota en ikinä unohda. Sillä kun hän näki minut, näkyi hän kutistuvan puoleen normaalikoostaan. Minä istahdin siis hänen viereensä ja sanoin hänelle, että hänen menettelynsä tosiaan hävetti minua ja että jollei hänen rakkautensa voinut kestää pikku koetta, jonka minä ja Dorothy pikemminkin huvin vuoksi olimme keksineet, niin en viitsisi mokomalle herrasmiehelle virkkaa sanaakaan. Ja minä sanoin hänelle, että jollei hän voinut erottaa oikeata nelitahkoiseksi veistettyä smaragdia rihkamakaupan lelusta, niin hänen tulisi hävetä. Ja minä sanoin, että jos hän luuli, että jokainen rihmallinen valkoisia lasihelmiä oli kalliita päärlyjä, niin ei ollut ihmekään, että hän saattoi niin pahoin erehtyä tytön luonnetta arvostellessaan. Ja sitten minä aloin itkeä Henryn tavattoman epäluuloisuuden vuoksi, jolloin hän yritti mua lohduttaa, mutta minä olin niin syvästi loukkaantunut, etten lausunut hänelle siivoa sanaa ennenkuin olimme Newarkin sivuuttaneet. Mutta Newarkin sivuutettuamme Henry itsekin itki, ja minun sydämeni aina niin heltyy kuullessani herrasmiehen itkevän, että minä lopuksi annoin hänelle anteeksi. Kotiin päästyäni minun siis täytyy viedä jalokivet kauppaan takaisin. Ja sitten minä selitin Henrylle, että halusin elämällemme tulevan jotakin tarkoitusta ja että tahdoin tehdä maailman paremmaksi, kuin mitä se tähän asti näkyy olleen. Ja minä sanoin hänelle, että kun hän tiesi niin paljon filmiammatista kaiken sensuroimisensa perusteella, niin olin ajatellut, että minun mielestäni hänen pitäisi itse antautua filmialalle. Sillä minä sanoin hänelle, että hänenlaisensa herrasmiehen velvollisuus maailmaa kohtaan oli valmistaa säädyllisiä filmejä ollakseen esimerkkinä muille filmiyhtymille ja näyttääkseen maailmalle, millaisia säädylliset filmit olivat. Ja Henryssä se herätti kovin, kovin suurta mielenkiintoa, koskei hän milloinkaan ollut ajatellut filmialaa. Sitten minä sanoin hänelle, että voisimme saada herra Gilbertson Montrosen kirjoittamaan meille filmitekstit, ja hän sensuroisi ne ja minä näyttelisin niissä, ja kun kaikki olisimme tehneet tehtävämme, niin varmaan siitä tulisi taidetta. Mutta ne olisivat myöskin puhtaampia kuin useimmat taideteokset näkyvät olevan. Henry sanoi siis, että päästyämme Philadelphiaan me ryhtyisimme hommaan, mutta hän ei tosiaan ollut sitä mieltä, että minun tulisi niissä näytellä. Mutta minä sanoin Henryle, että mikäli olin nähnyt hienon maailmannaisten yrityksiä elävien kuvien alalla, en luullut, että olisi arvoa alentavaa, jos joku heistä yrityksissään onnistuisikin. Näin sain hänet siihenkin suostumaan. Päästyämme siis Henryn maatilalle me kerroimme kaikki Henryn omaisille, ja he kaikki ihastuivat. Sillä se oli ensi kertaa sodan jälkeen, kun Henryn omaiset olivat saaneet jotakin määrätietoista mieleensä painettavaksi. Tarkoitan, että Henryn sisar asian kuultuaan ihan hypähti riemusta, sillä hän sanoi, että hän ottaisi pitääkseen huolta kuorma-autoista ja pitäisi ne ensiluokkaisessa kunnossa. Sitten minä myöskin lupasin Henryn äidille, että hän saisi näytellä filmeissä. Tarkoitan, että voisimme esittää hänestä lähikuvan silloin tällöin, koska toki jokaisessa filmissä täytyy olla lystillistä lievennystä. Ja minä lupasin Henryn isälle, että me kärräisimme hänet läpi ateljeerin ja sallisimme hänen katsella kaikkia näyttelijättäriä, jolloin hän oli vähällä taaskin saada uuden puuskan. Ja sitten minä soitin herra Montroselle ja sovin hänen kanssaan, että hän tulisi tapaamaan Henryä ja pohtimaan hänen kanssaan asiaa. Ja herra Montrose sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, herttainen lapsi!" Ja minä alan melkein uskoa, mitä jokainen sanoo, että minä olen pelkkää päivänpaistetta, koska jokainen näkyy tulevan onnelliseksi joutuessaan kosketuksiin minun kanssani. Tarkoitan, kaikki muut paitsi Eisman. Sillä New Yorkiin palattuani minä avasin kaikki hänen sähkösanomansa ja huomasin, että hänen piti saapua Aquitanialla jo heti seuraavana päivänä. Minä siis menin Aquitanialle häntä vastaan, vein hänet Ritziin puoliselle ja kerroin hänelle kaikesta. Silloin hän kävi kovin, kovin alakuloiseksi, sillä hän sanoi, että ihan heti, kun hän oli saanut minut täydelleen kasvatetuksi, minun pitikin juosta tieheni ja mennä avioliittoon. Mutta minä sanoin hänelle, että hänen tosiaan tulisi olla minusta hyvin ylpeä, sillä kun hän vastaisuudessa näkisi minut puolisella Ritzissä kuuluisan Henry H. Spoffardin vaimona, niin minä aina niiaisin hänelle, jos hänet näkisin, ja hän voisi osoittaa minua kaikille tuttavilleen ja sanoa, että juuri hän, Gus Eisman, oli kasvattanut minut tähän asemaan. Ja se ilahdutti herra Eismania aika paljon, enkä minä tosiaan välitä, mitä hän juttelee tuttavilleen, koskeivät hänen tuttavansa kumminkaan ole minun lajiani, eikä sitä, mitä hän minusta sanoneekin, huhu minun seurapiirissäni kerro. Kun siis puolinen oli nautittu, luulen tosiaan, että vaikkei herra Eisman varsin onnellinen ollutkaan, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta jotakin huojennusta, varsinkin minun monia ostoksiani ajatellessaan. Senjälkeen vietettiin siis hääni, ja koko Philadelphian ja New Yorkin kermasto tuli minun häihini, ja kaikki olivat minulle kovin herttaisia, koska melkein jokainen heistä on kirjoittanut filmin. Ja jokainen sanoo, että minun hääni olivat kovin, kovin ihanat. Tarkoitan, että Dorothykin sanoi niiden olleen ihanat, vaikka Dorothy väitti täytyneensä keskittää ajatuksensa armeenialaisten verilöylyyn voidakseen pidättyä nauramasta ääneensä jokaisen kuullen. Mutta se vain osoittaa, ettei edes avioliitto ole pyhä Dorothyn kaltaiselle tytölle. Ja häiden jälkeen minä kuulin Dorothyn salavihkaa juttelevan herra Montoselle ja sanovan herra Montoselle, että kai minusta tulisi suuri eläväinkuvain sankaritar, jos hän sepittäisi minulle osan, jossa olisi esitettävä vain iloa, surua ja vatsankipua. En siis luule, että Dorothykaan on oikein uskollinen ystävä. Henryjä minä emme lähteneet kuherrusmatkalle, koska minä sanoin Henrylle, että olisi tosiaan itsekästä meidän molempain matkustaa pois yhdessä yksinämme sillä välin kun kaikki meidän toimintamme meitä niin kipeästi kaipasi. Sillä täytyihän minun viettää aika paljon aikaa herra Montrosen kanssa, yhdessä tarkastaessamme filmitekstejä, koska herra Montrose sanoo, että minulla on enemmän aatteita kuin mitään muuta. Siis toimittaakseni Henrylle jotakin tehtävää sillä välin kun herra Montrose ja minä puuhailemme filmissä, minä pyysin Henryä perustamaan menestysliiton kaikkien ylimääräisten tyttöjen keskuuteen, jotta he kertoisivat hänelle kaikki huolensa ja hän saisi tilaisuuden antaa heille hengellistä hoivaa. Ja siitä on tosiaan tullut hyvin, hyvin suuri syksee, sillä nykyisin ei ole muissa ateljeereissa varsin paljon työtä tekeillä, joten ylimääräisillä tytöillä ei ole mitään parempaa tointa, ja tietäväthän he kaikki, ettei Henry anna heille työtä meidän ateljeerissamme, jos he eivät yhdy liittoon. Ja mitä turmeltuneempia he sanovat olleensa ennenkuin Henry heidät tapasi, sitä enemmän Henry siitä pitää, ja Dorothy sanoo, että hän oli eilen ateljeerissa, ja selittää, että jos se kaikki, mitä ne ylimääräiset tytöt ovat Henrylle itsestään kertoilleet, voitaisiin filmata ja puijata sensorin silmien ohi, niin elävätkuvat kyllä pian olisivat päässeet lapsenkengistään. Ja Henry sanoo, että minä olen avannut hänelle ihan uuden maailman ja ettei hän eläissään ole ennen ollut näin onnellinen. Ja näyttää tosiaan siltä kuin ei kukaan, jonka tunnen, olisi koskaan ollut näin onnellinen elämässään. Sillä minä taivutan Henryn päästämään isänsä ateljeeriin joka päivä, koska ateljeerissa toki pitää olla joku pelästyspeikkokin ja se tässä tapauksessa voi yhtä hyvin olla Henryn isä kuin joku muukin. Minä olen siis antanut käskyn kaikille sähkömiehille, etteivät kääntäisi valosoihtujaan häneen, vaan sallisivat hänen pitää hauskaa, koska tämä onkin hänen ensimmäinen tilaisuutensa. Henryn äiti taas leikkauttaa tukkansa polkaksi ja parafinoittaa kasvonsa, valmistuakseen esittämään Carmenin osaa, koska hän näki matami Calve-nimisen tytön sitä näyttelevän, kun hän oli kuherrusmatkallaan, ja hän on tosiaan aina tuumaillut, että hän voisi sen tehtävän suorittaa paremmin. Enkä minä häntä estellyt, vaan sallin hänen pitää päänsä ja nauttia riemustaan. Mutten minä viitsi sähkömiehille puhua Henryn äidistä. Eikä Henryn sisar ole Verdungin taistelun jälkeen koskaan ollut näin onnellinen, sillä hänen huolehdittavinaan on kuusi kuorma-autoa ja viisitoista hevosta, ja hän sanoo, että aselevosta asti hänestä ei mikään ole siinä määrin muistuttanut sotaa kuin elävienkuvien ammatti. Ja myöskin Dorothy on hyvin onnellinen, sillä Dorothy sanoo, että hän on tässä kuussa nauranut enemmän kuin Eddie Cantor koko vuodessa. Mutta kun tulee herra Montrosen vuoro, luulen, että hän on onnellisempi kuin kukaan muu, koska hän saanee minulta niin paljon ymmärtämystä ja simbatiaa. Ja minä olen itsekin hyvin onnellinen, koska suurinta elämässä sittenkin on tehdä kaikki muut onnellisiksi. Ja kun nyt jokainen on niin onnellinen, luulen tosiaan, että on sopiva aika päättää päiväkirjani, kun minulla nyt kumminkin on liian paljon puuhaa harjoitellessa filmejäni herra Montrosen kanssa, voidakseni enää pitää yllä mitään muuta kirjallista toimintaa. Ja minulla on niin kiirettä Henryn elämän päivänpaisteena, että se kaikkien muiden suoruuksieni ohella kyllä riittänee tytön tavoittelemaksi saavutukseksi. Niinpä siis tosiaan luulen, että voin sanoa hyvästi päiväkirjalleni siinä tunnossa, että kaikki lopultakin aina kääntyy parhain päin. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Herrat pitävät vaaleaverisistä : Tuloillaan elävän naisen valaiseva päiväkirja" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.