Title: Ihminen uusimpien tieteellisten ja salatieteellistn tutkimusten valossa : Viisi esitelmää
Author: Angervo, Willie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihminen uusimpien tieteellisten ja salatieteellistn tutkimusten valossa : Viisi esitelmää" ***


IHMINEN UUSIMPIEN TIETEELLISTEN JA SALATIETEELLEEN TUTKIMUSTEN VALOSSA

Viisi esitelmää


Pitänyt

WILLIE ANGERVO



Helsingissä,
Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike,
1915.



      Oi Lanoo — etsi häntä, joka
      tietää vähemmän, kuin sinä —

      Osota tie — vaikkapa hämärästi
      ja joukon huomaamatta niinkuin
      iltatähti niille, jotka pimeässä
      vaeltavat.

             H.P. Blavatsky: Hiljaisuuden ääni.



SISÄLLYS:

Eri tutkimustapoja ja ajatussuuntia, jotka käsittelevät ihmistä.
Fyysillisillä aisteilla havaittu ihminen.
Stellan silmä ja sillä nähty ihminen.
Järjen synty.
Ihmisen jälleensyntyminen.



Motto:

    "Daran erkenn' ich den gelehrten Herrn
    Was ihr nicht tastet, steht euch meilenfern,
    Was ihr nicht fasst, das fehlt euch ganz unÖ gar;
    Was ihr nicht rechnet, glaubt ihr, sei nich wahr:
    Was ihr nicht wäget, hat euch kein Gewicht,
    Was ihr nicht münzt, das meint ihr gelte nicht."

                              (Goethes Faust II).

    Se on viisas, joka tuntee muut; se
    joka tuntee itsensä, on valistunut.

                     (Tao-Te-King.)

Ennenkuin voi ryhtyä käsittelemään ainetta ihmisestä eri tutkimusten
valossa, on tarpeen mainita muutama sana itse tutkimus-metoodeista,
sillä nähtävästi niistä johtuvat ne erilaisuudet, jotka ilmenevät
kahdenlaisten tutkijain, havainnollisen tieteilijän, empiristin,
ja salatieteilijän eli okkultistin esiintuomissa ihmiskuvauksissa.
Tavallisesti on totuttu erikoisemmin kunnioittamaan niitä henkilöitä,
jotka kulkevat havainnollisen tieteilijän nimellä, sekä on lievimmin
sanoen syrjäytetty kaikki ne, jotka harjottavat niinkutsutuita
"okkultisia eli salaisia tieteitä". Asiaan perehtymättömyys on siis
ollut syynä, että on yleisesti korkeammiksi arvioitu edellisten kuin
jälkimäisten tutkimusten saavutuksia.

Sanan laajemmassa merkityksessä on kumminkin kaikki tieto salaista.
Nykyaikaiset suuret keksinnöt ovat kerran olleet keksimättömiä,
salattuja aikansa ihmisille, ja kaikkien tieteilijöiden ansioksi on
luettava, että ne ovat tulleet tuoduiksi julkisuuteen, yleiseksi
omaisuudeksi. Tiedon etsijät ovat, käyttämällä hyväkseen entisten
kokeilijoiden ja uskaliasten yrittelijöiden saavutuksia, askel
askeleelta vallanneet alaa tietämättömyydeltä. Kumminkaan ei pidä
luulla, että salattu maailma koskaan loppuu rajotetulta ihmistakunnalta.

Sillä kuinka voitaisiin otaksua, että rajalliseen olioon koskaan
mahtuisi rajaton, jommoiseksi täytyy edellyttää ikuisen olemassaolon
perusolemus? Rajaton täydellinen Viisaus eli absolutinen Tieto ei
koskaan voi supistua mihinkään rajotettuun. Personallinen olento,
Jumala tai ihminen, ei voi edustaa Ehdotonta, sillä silloin Se lakkaisi
olemasta absolutinen, rajaton ja täydellinen. Siksipä ihmisellä,
niinkauankuin hän on ihmis-verhoon pukeutunut tai ylimalkaan on
olemassa Kaikkeudessa eristettynä oliona, tulee aina olemaan salattu
maailmansa, johon hän ikävöitsee luoda katseensa.

Kun ihminen erikoisemmin suuntaa toimintansa siihen vallotustyöhön,
jonka tarkotus on hälventää verhoa, mikä on olemassa jo tunnetun
ja vielä tuntemattoman välillä, niin on hän sanan laajemmassa
merkityksessä salatieteilijä. Semmoisia ovat tavallaan kaikki todelliset
tiedemiehet, jotka yksinomaan tiedon — ja yhä laajemman tiedon —
alttarille uhraavat elämänsä.

Näin silmällä pitäen vain tutkimuksen esinettä, on selvä, ettei
minkäänlaista jyrkkää rajaa voida tehdä havainnollisen tieteilijän
ja salatieteilijän välillä, sillä havainnollinen tieteilijäkin
tutkimuksineen liikkuu kyllä jo tavalliselle ihmiselle salatussa
maailmassa. Voitaisiinpa sanoa hänen astuneen askeleen, joka tavallaan
on hänestäkin tehnyt salattujen asioiden tutkijan, vaikka hän ei
millään muotoa tahdo lukeutua salatieteilijöiden joukkoon.

Sen vuoksi — jos tahtoo saada selville, miksi kumminkin todellisten
totuudenetsijäin välillä niin syvä juopa on olemassa, että
ne muodostavat kaksi eri leiriä — onkin tarpeen etsiä syitä
aivan toisaalta, ja noudattaa jonkun aikaa kumpaisenkin leirin
työsuunnitelmaa ja työtapoja. Silloin alkaa myöskin selvästi näkyä
aiheet erilaisuuksiin, sillä ne ovat silmiinpistävimmät näiden eri
leirien työkoneistossa.

Tavallisen tiedemiehen työaseet ovat yksinomaan hänen viisi aistiansa,
joiden avuksi hän on keksinyt joukon koneita, täydentämään ja
tarkistamaan aistien tekemät havainnot. Minne tiedemiehen silmän
kantovoima ei riitä, siinä on hänellä apunansa kaukoputki, etäälle
kantava teleskopi, jonka avulla hän voi mittailla maailman avaruuksia.
Missä hänen silmänsä ei ole kylliksi tarkka erottamaan elämän pienempiä
ilmauksia, siinä häntä avustavat suurennuslasit ja mikroskopit, joita
hän on koettanut parantaa ja täydentää mahdollisimman tarkoiksi ja
hienoiksi työaseiksi. On tietysti aivan luonnollista, että tämänkin
huolellisen työn ja tarkan koneiston avulla saadut tulokset ovat
puutteellisia, sillä kun kerran aistimetkin, verrattoman hienoine
mekanismineen osottautuivat riittämättömiksi, niin eikö silloin se
koneisto, jonka karkea ja kömpelö ihmiskäsi on aikaan saanut, täydy yhä
olla epätäydellinen tulostensa tarkkuuteen nähden.

Salatieteilijän menettelytapa on aivan toinen.

Hän ei ole — a priori — hyväksynyt empiristien tekemää otaksumaa,
että ihmisaistit todellakin olisivat niin puutteelliset ja
vaillinaiset, kuin ne ensi silmäyksellä näyttävät. Hän väittää, että
tuo puutteellisuus riippuu aistikoneiston huonosta hoidosta. Sillä
jokainen tutkija tietää, kuinka mahdotonta on käyttää parhaintakaan
mikroskopia, jonka linssiputkien välille on kerääntynyt paksu
tomu- tai lika-kerros. Johdonmukaisuuden lain nojalla esittävät
salatieteilijät, että ihmisruumiinkin aistikoneistolla on kyllä
erinomaisen suuria mahdollisuuksia kehittyä mitä parhaimmaksi
työaseeksi, kun vaan sen eri koneosasista poistetaan lika ja kuona,
mikä estää sen toimintamahdollisuuksia. Sälätieteilijä on sen vuoksi
pannutkin päähuomion seikkaan, miten saada itse huomioiden tekijä —
ihminen — mahdollisimman tarkaksi työaseeksi. Ollen vailla tieteilijän
keinotekoista fyysillistä koneistoa, alkaa hän työnsä kehittämällä
aistejansa entistään herkemmiksi. Hän pitää tärkeänä totuttaa
kuuloansa tajuamaan äänten väreilyjä, jotka ennen olivat outoja hänen
kuulohavainnollensa, sekä saada tuntoaistinsa äärimmäisyyksiin saakka
herkäksi kosketuksille. Näköaistiansa hän tarkistaa eetteriväreilyille,
jotka jo ulottuvat kaukonäköisyyden alkuasteille, siten uhraten sen
ajan, jonka tavallinen tiedemies tarvitsee koneistonsa laatimiseen,
ruumiinsa eri aistinten perinpohjaiseen korjaukseen.

Tämä valmistustyö vaatii mitä suurinta kärsivällisyyttä ja voimakasta
tahtoa, joka esiintyy vain harvoissa. Tahdonvoima kyllä yhä vielä
vahvistuu kehityksen aikana riippuen siitä, miten vakavat ja lujat
tietoon pyrkivän neofyytin pyyteet ovat, mikä onkin tarpeen, sillä
ruumiin koneiston puhdistaminen merkitsee sanalla sanoen: koko
ruumiin uudestaan luomista. Kaikilla mahdollisilla keinoilla, kuten
ruokajärjestelmällä, hengitysharjotuksilla, himoluonnon hillitsemisellä
j.n.e. — eri kouluissa hiukan eri tavalla — tuo hän ruumiinsa soluille
aivan uusia rakennusaineita, joista sitten muodostuu organismi,
kelvollisempi täyttämään tehtävänsä niitä tarkotusperiä varten,
joiden herraksi salatieteilijä pyrkii. Tätä valmistustyötä tehdessään
tekee hän myös yhden uuden havainnon. Samalla kuin hänen aistimensa,
ruumiin uuöesta-muovauksen ohella, todellakin tarkistuvat, ilmaantuu
ruumiin soluissa uusia aisteja, jotka avaavat tajunnalle uudet
työaseet käytettäväksi. Nämä uudet aistit vastaavat salatieteilijällä
fyysillisen tieteilijän lisäkoneistoa, ja niitä hänen on harjaannuttava
ottamaan avukseen. Ja samoin kuin tottumusta, kärsivällisyyttä
ja tarmoa vaaditaan tavalliselta tiedemieheltä, ennenkuin hän on
täydellisesti koneittensa herra ja tietää milloin niillä tehtyjen
tutkimusten tulokset alkavat lähennellä etsittäviä totuuksia, samoin on
myöskin salatieteilijän suurella huolella totuttauduttava käyttämään
näitä uusia aistejansa, ennenkuin hän niihin voi luottaa ja hänen
tutkimuksillaan on mitään arvoa.

Mitä sitten tulee itse tutkimusten tuloksiin, niin ovat ne
asetettavat yhtä tarkan ja järkiperäisen pohdinnan alaisiksi, kuin
tieteelliset saavutukset konsanaankin — ja vasta sitten kun useampien
salatieteilijöiden eri olosuhteissa tehdyt monet tutkimukset todentavat
saman asian, on saavutuksilla oikeus vaatia itselleen se pätevyys, mikä
yleensä annetaan tieteellisen tutkimuksen tuloksille.

Menneinä aikoina, jolloin teknillinen kehitys ei ollut kohoutunut
siihen täydellisyyteen, mikä on saavutettu meidän aikanamme,
oli kaikki syvempi tieto yksinomaan salatieteilijöiden hallussa.
Salatieteilijöitä löytyi silloin enemmän kuin meidän päivinämme ja
aivan vanhimpina aikoina löytyi myös erityisiä, osittain julkisia,
salatieteellisiä koulujakin. Näitä kutsuttiin mysterio-opistoiksi
ja niissä totuudenetsijät olivat tilaisuudessa tyydyttämään
tiedonhaluansa. Opistoissa oli eri asteita, ja korkeampi kehitys
kohotti oppilaan tilaisuuteen saavuttamaan yhä suurempia ja suurempia
tietoja. Useat meidän nykyisen tieteemme saavutukset olivat silloin
tunnetut mysterioiden alimmilla asteillakin, mutta elämän kaikkein
syvimpiin salaisuuksiin sallittiin silloin, niinkuin tänäkin päivänä,
vain sen pilkistää, jonka sydän oli itsekkyydestä ja eristäytymisen
harhasta puhdistunut.

"Mutta miksi ei tuota suurta tietoa ole tuotu julkisuuteen ja anneta
kaikille?" kysyttiin muinoin ja kysytään vielä tänäkin päivänä. "Eikö
ole itsekästä, että Tiedon Vartijat — jos semmoisia kerran on — pitävät
nuo aarteet kätkössä, ihmiskunnan katseelta tietämättömissä?" Siihen
vastataan:

Suurempi tieto tuopi mukanansa aina suuremman voiman, jonka käyttöä
ei voida uskoa itsekkäiden ihmisten mielivaltaan. Eikä ole pidetty
sopivana julkaista salaista tietoa kehittymättömälle kansalle
siitäkään syystä, että se ei ole osannut antaa sille mitään arvoa,
vielä vähemmin sitä oikealla tavalla käyttää. Olipa myöskin tiedon
julkaiseminen vaarallista itse julkaisijalle. Tunnettu on länsimailla
esim. tieteilijä Galilein kohtalo, kun hän ensi kerran senaikuisille
sivistyneille opetti avaruuden heliosentristä järjestelmää, mikä
opetus aina on ollut tunnettuna salatieteilijöiden keskuudessa. Kirkon
miehet vangitsivat hänet ja vaativat peruuttamaan mielipiteensä.
Sillä jos olisi totta, ettei maapallomme olisikaan maailman keskus
ja että maa todellakin liikkuisi auringon ympäri eikä päinvastoin,
niin silloin — arvelivat kirkonmiehet — ei raamatun luomiskertomus
pitäisikään palkkaansa. Kukapa taas ymmärtäisi raamatun totuudet
paremmin kuin kirkon korkea-arvoiset virkamiehet, etupäässä paavi,
jonka erehtyväisyyttä ei kenkään uskaltanut edes ajatellakaan? Olihan
siis päivän selvää, että Galilei oli erehtynyt, ja ellei hän peruuta
erehdystään, niin on hän ehdottomasti harhaoppisena poltettava
roviolla. Kun hän sitten kidutuksista tunnottomana, olematta enää
ajatustensakaan herra, peruutti opetuksensa, niin oli hän tajuihin
tultuansa kumminkin kylliksi rohkea edelleen väittämään: "e pur si
muove", — liikkuu se kumminkin.

Meidän aikamme on saapunut aivan kuin käännekohtaan. Empirisen eli
havainnollisen tieteen hallussa on nykyisin useita niistä totuuksista,
joita ennen opetettiin vain salaisissa mysterioissa. Näyttää siltä
kuin olisi lähestynyt aika, jolloin ihmiset vastaanottavampina ollen
kykenisivät yhä enemmän ja enemmän kohottamaan — tai hälventämään —
tietoa peittävän aineen vaippaa, ja kuin salaisen tiedon Vartijat
sallisivat ihmisten löytää Heidän aarteistaan yhden toisensa
jälkeen. Siitä huolimatta pysyy edelleenkin ennakkoluulojen juopa
ylipääsemättömänä "eksaktisen" tieteen ja salatieteen välillä. Kuten
keskiaikana pidettiin heliosentristä oppia noituutena ja pimeyden
hengen villityksenä, koska se ei ollut sen ajan yleisen katsantokannan
mukainen, samoin meidän aikanammekin löytyy empirisen tutkimuksen
piirissä ennakkoluuloja, joiden kannattajat sokeasti, asioihin
perehtymättä, ovat asettuneet sotakannalle oudommalta kajahtavia
salatieteellisen tutkimuksen tuloksia vastaan. Pidetään ennen
kaikkea mahdottomana salatieteilijäin tutkimustapaa. Ei hyväksytä
ihmisruumiin koneistoa tutkimus-välikappaleeksi, paitse siinä ahtaassa
merkityksessä, jossa sitä on totuttu käyttämään.

Noituudeksi kirkon puolelta ja petokseksi materialististen
tieteilijöiden puolelta on viime aikoihin saakka luettu myöskin kaikki
ne tutkimusten tulokset, joita salatieteilijät ovat esittäneet. Syynä
siihen lienee ensiksikin, että useat salatieteellisen tutkimuksen
saavutukset tosin jo uutuudellaan ja erikoisuudellaan ovat liiaksi
hämmästyttäneet maailmaa, mutta toiseksi se surullinen tosiseikka,
että salatieteilijöidenkin piiriin on päässyt hiipimään itsekkäitä
onnenetsijöitä, jotka personallisten pyyteidensä saavuttamiseksi eivät
suinkaan ole kammoneet harjottaa petosta. Heidän takiansa hylätään
sitten koko okkultinen tutkimushaara. Mutta tuommoisia loisilmiöitä
ilmenee aina kaikkienkin liikkeiden yhteydessä. Missä kerran laiva
uskaltaa laskea ulos valtameren ulapalle, siellä haikalat uiskentelevat
sen vanavedessä. — Pettureita esiintyy kaikkialla totuutta etsivien
kintereillä. Ovatko heistä vapaat kirkkokunnat tai tieteelliset
koulukunnat? Voidaan kysyä, ovatko empirisen koulun kaikki jäsenet
sillä henkisyyden asteella, että he arvioivat ja rakastavat tietoa
yksinomaan vaan tiedon takia, välittämättä niistä yhteiskunnallisista
tai personallisista eduista, jotka seuraavat tiedon saavutuksen
mukana? Totuuden etsijän silmissä ovat kaikki semmoiset yksilöt, jotka
asettavat oman hyötynsä etusijalle, luettavat niiden loiskasvien
joukkoon, jotka eivät vielä kykene juurtumaan tiedon etsinnän kovaan
maaperään. Nämä ovat useimmiten pahimpia parjaajoita, ja huolimatta
siitä, että he saavat kaiken personallisen etevämmyytensä vain toisten
hankkimasta tiedosta, ovat he suuriäänisimpinä ja kiihkoisimpina
alttiit soimaamaan ja ivaamaan tosi tieteilijöitä niin omassa, kuin
salatieteilijöidenkin leirissä.

Jos siis tehdään tarkka ero todellisten tieteilijöiden ja todellisten
salatieteilijöiden, ynnä itsekkäiden, oman edun takia tieteilijöiden
piiriin lukeutuvien nousukkaiden välillä, niin ehkäpä erottava juopa ei
itse asiassa olekaan niin suuri, kuin se ensi silmäyksellä näyttää.

Paitse työtavoissa, löytyy vielä näiden kahden leirin tutkimuksissa
eroavaisuuksia, jotka ovat enemmän oleellista laatua. Kun tavallisen
tieteilijän tutkimukset jo työtapansa perusteella ovat rajotetut
yksinomaan karkeimpien aistimusten piiriin, niin siitä seuraa, että
tutkimusaiheittenkin täytyy mitä ahtaimmassa merkityksessä olla
rajotetut ilmenneeseen eli fenomeni maailmaan. Korkeampi tajuttava
totuus on taas löydettävissä syiden maailmassa eli ulkopuolella
aistittavan aineen rajoja. Vaikkapa salatieteilijänkään tutkimuksista
ei voida sanoa, että ne aina liikkuisivat syiden korkeassa ja
ihmeellisessä maailmassa, niin kuitenkin, koska ne tutkimukset, joita
tehdäkseen salatieteiliä on muovaillut ruumiinsa herkäksi eetterin
hienoimmille värähtelyille, tapahtuvat jo paljon hienommissa aineen
ilmennysmuodoissa, voidaan liiottelematta sanoa semmoisen tutkijan
astuneen pitkän askeleen likemmäksi näkymätöntä, salattua maailmaa.

Kun on lähemmin tarkastettu ihmistä sen eri ruumiissa, niin
näkyväisissä kuin näkymättömissäkin, selvenevät helpommin sekä
tavallisen tieteilijän että salatieteilijän erilaiset menettelytavat
heidän totuuden etsinnässään. Samalla tulee myöskin näkyviin ja
arvostelun alaisiksi kummaltakin taholta saavutetut tutkimusten
tulokset.

Paitsi empiristä ja okkultista aatesuuntaa on ihmisaihe tavallaan
ollut kolmannenkin suunnan tutkimuksen esineenä, nimittäin
kirkollisen, ylimalkaisesti puhuen voidaan näitten aatesuuntien
merkitys määritellä siten, että materialistinen suunta pääpiirteissään
edustaa havainnollista tutkimustapaa ja näkyväisen ihmisen
tutkimista, kirkollinen suunta sielullisen eli näkymättömän ihmisen
tutkimista ja salatieteellinen tutkimus yrittää tunkeutua vieläkin
syvemmälle: henkisen ihmisen salaisuuksiin, koettaen samalla johonkin
määrin täydentää niitä puutteellisuuksia, joita se on havainnut
edellämainituiden suuntien työssä.

Länsimainen kirkollinen katsantokanta täytyy kumminkin jäädä
toisarvoiseen asemaan jo siitäkin syystä, että sen väitteet ja
todistelut sielullisesta ihmisestä eivät missään suhteessa asettaudu
etsivälle kannalle tai kanna tieteellisen tutkimuksen leimaa. Se vaatii
jo heti uskottavaisuutta yksinomaan auktoritetiuden perusteella, ollen
muka suoranainen Jumalan ilmestys. Tällainen katsantokanta tietysti
leimaa itsensä epätieteelliseksi. Tieteelliset saavutukset eivät
näet vaadi uskoa ilman todisteluita, mutta kirkko vaatii sokeata
uskoa, käyttäen todistelunsa tueksi sitä tuntematonta, joka pätevien
tutkimuksien nojalla olisi toteennäytettävä. Kun vielä lisäksi monet
niistä ilmestyksistä, joita kirkko jumalallisina totuuksina saarnaa,
ovat kirkkojen esittäminä siihen määrin lapsellisia, että niinhyvin
materialistin kuin salatieteilijänkin niihin uskoessaan olisi
asetettava "järkensä uskon kuuliaisuuden alle", niin täytyy kirkon
katsantokanta jättää ehdottomasti syrjään epätieteellisenä.

Tämä on sitäkin ikävämpää kun ihminen on aihe, jonka käsittelyyn
kyllä olisivat tarpeen kaikkien kyvyt, tähänastiset saavutukset
kun ovat sittenkin pidettävät ehdottomasti suhteellisina, milloin
onnistuneempina milloin epäonnistuneempina. Ei ole suotta
verrattu ihmistä erämaan sfinksiin, joka vielä on esiinkaivamatta
hietakehdostaan. Monen työase on tylsistynyt sfinksin, erämaan ihmeen,
kiviseen jalustaan, ja tuhoisa sirokko-tuuli on usein jo tehdyn työn
tyhjäksi tehnyt, peittämällä uudelleen hienoon hiekkaan esiinkaivetut
osat, mutta yhä uudelleen löytyy väsymättömiä tutkijoita, jotka
tahtovat ratkaista tuon kummallisen arvotuksen ja keksivät keinoja,
joilla voittaa esiintyvät vaikeudet.

Samoin on ihmisarvotuksenkin ratkaisussa moni työ näennäisesti hukkaan
mennyt, kun vanhan käsityskannan sijalle ovat puhaltaneet uusimpien
tutkimusten tuulahdukset, joiden taas on vuorostaan jätettävä sija
täydellisemmille käsityskannoille. Mutta semmoinen on edistyksen polku.
Ja väsymätöntä kulkijaa elähyttää varma toive, että ihmissalaisuuskin
kerran tulevaisuudessa on tuleva täydelleen paljastetuksi. Vuosi
vuodelta, aikakausi aikakaudelta, onkin päästy lähemmäksi totuutta
ja meidän aikanamme näyttää siltä, kuin häämöttäisi jo saavuttamisen
mahdollisuutena Delfoin orakelin käsky: "ihminen tunne itsesi."

Lyhyt katsaus empirisen aatesuunnan kulkuun osottaa, että sekin on
saanut läpikäydä kehityksen vaihdosten nousu- ja lasku-ajat.

Alkeellisimpana esiintyi materialististen tiedemiesten kanta viime
vuosisadan vaihteessa. Mikäpä heidän mielestään ihminen muu olisi,
kuin miltä se näyttää aistimille? Ainekasautuma, jota kutsutaan
lihaksi, luuksi, vereksi ja hermoiksi — ja tämä on tulos luonnon
sokeiden, mekaanisia lakeja tottelevien voimien vuorovaikutuksesta.
Äärettömien aikojen kuluessa oli muka tähtiusvan eetteriäkin hienompi
aines tiivistynyt tiivistymistään siihen karkeaan muotoon, jota me
aineella ymmärrämme, ja sitten vähitellen samojen mekaanisten voimien
vaikutuksesta, muodostunut orgaaniseksi aineeksi, jonka toiminta näkyy
ihmisruumiin solujen elinilmauksina.

Tuntemattomat tekijät _aine ja voima_, ne muodostavat materialistien
dualistisen maailmankatsomuksen kaksi vastakkaisuutta; _aine, voima
ja eetteri_ materialistien tuntemattoman kolmiyhteisen Jumalan. Tämä
Jumaluus olisi itsestään, Aineesta, siinä löytyvien sokeiden voimien
vaikutuksella, sukelluttanut esiin aistivan, s.t.s. toimivan, tuntevan
ja ajattelevan ihmisolennon.

Näin materialistinen maailmankatsomus identifioi eli teki samaksi
ihmisen ja ihmisruumiin. Sen kannalta ihminen ei ole muuta kuin
hieman korkeammalla asteella oleva eläin ja se henkinen etevämmyys,
mikä ihmisessä esiintyi eläimen rinnalla, oli vain kehittyneempien
aivosolujen ansio. "Niinkuin maksa erittää sappinestettä, niin
erittävät aivot ajatuksia", väittivät senaikuiset materialistiset
ajattelijat.

Niinkuin näkyy, pysytteli tämä aatesuunta alkuaan yksinomaan
aistien rajojen sisällä. Se ei hyväksynyt ihmisen olemukseen muita
tekijöitä kuin mitä voitiin havaita ihmisen viidellä aistilla.
Siinä oli sen erehdys ja kompastuskivi. Sillä miksi ihmiskysymyksen
ratkaisussa kiellettäisiin johdonmukaisuuden laki, joka hyväksytään
toisten tieteellisten kysymysten käsittelyssä? Eikö ääniaaltojen
asteikko sisällä värähdyksiä äärettömyyksiin saakka, joita ei
ihmisen viisi aistia voi tajuta? Eikö ole todistettu, että ihminen
viidellä aistimellaan kykenee vastaanottamaan vain pienen määrän
auringon valoilmiöitä? Niin hyvin auringon spektrin punaisen kuin
sen sinivihreänkin värin ulkopuolella löytyy värähtelyltä, joidenka
vaikutuksista jo on päästy tekemään huomioita, vaikkakin itse
värähtelyiden luonne, ulkopuolella ihmisen tavallista havaintokykyä,
on vielä ihmiselle tuntematon. Olisi jo pitänyt olla tieteellisesti
todistettu, materialistien omien huomioiden perusteella, että meidän
havainnoita tehdessämme ei ole luotettava fyysillisiin aisteihimme,
sillä ne, jos mitkään, ovat epäluotettavat johtopäätösten tekemisessä.
Galilei väitteineen maan liikunnasta auringon ympäri oli heillä aina
varottavana esimerkkinä siitä, kuinka paljon aisteihin voi luottaa.

Näin jätettiin ihmis-probleemin ratkaisu keskeneräiseksi ja kiellettiin
todistelussa kaikki mahdollisuudet, jotka muualla olivat vieneet
uusiin keksintöihin. Materialistinen koulukunta nousi paavin asemaan,
esitti opinkappaleensa, joihin se vaati ihmisiä uskomaan tiedemiesten
personallisen auktoriteetin perustalla, samoin kuin kirkkokin vaati
uskoa dogmeihinsa. He pitivät pyhyyden loukkaamisena, jos joku uskalsi
tehdä tutkimuksia ulkopuolella heidän asettamiansa rajoja ja epäillä
heidän väitteittensä todenperäisyyttä. Tällä toimenpiteellä he
allekirjottivat oman tuomionsa.

Ihmishengen sisäistä tiedonhalua ei voida kytkeä millään
mahtikeinoilla. — Materialistien omasta leiristä nousi
esitaistelijoita, jotka tahtoivat vapaan tutkimuksen tiellä avata
uusia uria löytääkseen ikävöimänsä totuuden, ja heidän ensi työnänsä
oli kaataa kumoon aikaisempien materialistien kolmiyhteinen
aine-jumala, samoin kuin materialistit olivat aikoinaan tehneet
kirkon kolmiyhteiselle personalliselle Jumalalle. Nämä totuuden
etsijät olivat suuria sieluja, jotka mistä hinnasta tahansa tahtovat
kokeellista tietä päästä ihmissalaisuuden parille. He alkoivat
laajentaa tutkimusmenetelmiensä puitteita: eivät ensin rakennelleet
teorioja, joita piti todistella ilmiöiden ja havaintojen perustalla,
vaan ryhtyivät suurella innolla ja tarkkaavaisuudella tutkimaan
itse ilmiöitä voidakseen niistä saada paikkansa pitäviä teorioja.
Näin luonnon kanssa käsi kädessä työtä tehtäessä, ovat tämän
suunnan saavutukset olleet suuremmoiset. — Sielutieteelliset ilmiöt
ihmiselämässä ovat saaneet omat puitteensa — sittenkun tieteen on
onnistunut vapauttaa ne fyysillisten solujen vankeudesta, johon
materialistit aikoinaan olivat ne kahlehtineet.

Viime vuosien kuluessa on sielullisten ilmiöiden tutkiminen vihdoin
viimeinkin päässyt niin pitkälle, että on täydelleen tunnustettu
niiden ilmenemismahdollisuus ulkopuolella fyysillisen ruumiin solujen
toimintaa.

Näkyy siis, että tieto on todellakin vaikeasti löydettävissä. Sen
etsimiseen on ehdottomasti käytettävä kaikki ihmiselle tarjona olevat
voimat. Ei ole syytä sysätä luotaan mitään asetta, kutsuttakoonpa
sitä sitten joko havainnolliseksi tai salatieteelliseksi, mikä vain
auttaa ihmistä löytämään tiedon jalokiven aineen raskaasta maaperästä.
Vieläkin tärkeämpää olisi, että kaikki tieteilijät ja totuuden etsijät
löytäessään totuuden sirpaleen ojentaisivat toinen toisellensa
veljeyden käden, sillä suurta kykyä ja voimaa tarvitaan kun on
kysymyksessä tuon jalokiven hiominen sen luonnollisiin kulmioihin,
jotta sen kirkkaus näkyisi niin ihanana ja valoa taittavana kuin
mahdollista.

Täten saataisiin ihminenkin pikemmin luonnolliseen kehykseensä ja
alkaisi loistaa tutkijalle aivan uudessa valossa. Ne jotka jo näin
ovat onnistuneet näkemään todellisen ihmisen, eivät enää vertaa sitä
eläimeen, vaan näkevät hänessä "jumalan ainosyntyisen Pojan."



FYYSILLISILLÄ AISTEILLA HAVAITTU IHMINEN.


Oli aika, jolloin materialistinen maailma ei hyväksynyt ihmisessä
löytyvän muita aineen muotoja kuin mitkä senaikuinen tiede tunsi
kiinteän, juoksevan ja kaasumaisen aineen nimellä. Taivaankappalten
valoilmiöiden todisteluun tarvittiin kyllä tuo hypoteettinen eetteri
— mutta ei juolahtanut kenenkään mieleen ajatella, että sitä
olisi missään suhteessa tarvittu ihmisruumiin rakenteessa. Mutta
salatieteilijät väittävät, että ihmisruumis on käyttänyt rakennukseensa
ei ainoastaan eetteriä vaan myöskin aineksia jotka kokoonpanokseltaan
ovat eetteriäkin hienompia. He eivät voi yhtyä niiden materialistien
väitteeseen, jotka kieltävät ihmisen näkymättömien ruumisten
olemassaolon, sillä salatieteilijän sisäinen näkö on hänelle sen asian
todentanut.

Seuraavassa esityksessä koetan esiintuoda seikkoja, joiden nojalla
voidaan ottaa ratkaistavaksi, josko tuo alkuperäinen materialistinen
väite enää meidän aikanamme pitää paikkaansa edes havainnollisenkaan
tutkimuksen valossa.

Uusimmat tieteelliset tutkimukset ovat jo saavuttaneet siksi suuria
tuloksia kokiessaan saada näitä silmälle näkymättömiä ihmisruumiin
osia näkyviin myöskin tavalliselle ihmiselle, joka ei ole vähintäkään
kaukonäköinen, että useat tiedemiehet pitävät asian melkein jo
ratkaistuna. Lienee siksi tarpeen erikoisesti kosketella niitä
asianhaaroja, joilla nämä merkilliset saavutukset ovat havainnolliselle
tieteelle hankitut. Etualalla esiintyvät silloin niinkutsutut
hypnotiset ja somnambuliset ilmiöt, joilla eniten ovat kokeilleet
ranskalaiset Salpetrièren ja Nancyn koulukunnat.

Nimitykset hypnotismi ja somnambulismi johtuvat kreikkalaisista ja
latinalaisista sanoista hypnos ja somnus, jotka merkitsevät uni,
ja ihminen, joka on hypnotisoitu tai somnambulisti, on silloin
jonkinmoisessa unitilassa, jolloin hänen elimistössään ilmenee ilmiöitä
aivan erikoista laatua. Näyttää, kuin kokeiltavasta henkilöstä olisi
joko osittain tai kokonaan karkottunut pois sen entinen asuja.
Kokeiltava ei näet tässä tilassa enää voi itsenäisesti tahtoa, tuntea
tai toimia, — mitkä ovat inhimillisen yksilön pääominaisuudet —
vaan kaikki hänen elinilmauksensa ovat toisen ihmisen vallassa ja
käytettävinä. Tätä ilmiötä semmoisenaan voitaisiin pitää jonakin
hetkellisenä vitaliteetti-häiriönä, sairaalloisena ilmiönä, ellei olisi
samalla kertaa todettu, että tuo tahtova, tunteva ja toimiva kyky,
poistuessaan kokeessa olevasta ihmisestä, voi esiintyä ulkopuolella
ihmistä, tavalla, joka edellyttää, että jokin aineosa on näiden kykyjen
keralla poistunut ihmisruumiista. Kun siis huomattiin, että tämän
ruumiista ulonneen aineen mukana poistuivat myöskin ne elonilmaukset,
jotka oli pidetty sielulliseen toimintaan kuuluvina, niin alkoi
näyttää jo hyvin todennäköiseltä, etteivät sielulliset ilmiöt
kuuluisikaan fyysilliseen solutoimintaan. Varma oli ainakin se seikka,
että sielulliset tunne- ja tahto-ilmiöt. voivat syntyä ja ilmetä
ulkopuolella ihmisruumiin orgaanista solukoneistoa.

Kun näistä saavutuksista alettiin julkisesti puhua ja pohtia, niin
hajautui materialististen empiristien joukko kahteen leiriin.
Kävi selville, että samanlainen ahdasmielisyys, joka vallitsee
kirkollisissa piireissä kaikkea vapaampaa, dogmatisista kahleista
irtautunutta ajattelutapaa kohtaan, oli vallalla myöskin vanhoillisissa
tieteellisissä piireissä. Oman aikakauden saavutuksia oli siihen
määrin arvotettu ja kunnioitettu, ettei uskottu enää kehityksen
mahdollisuuksiin uusilla ennen polkemattomilla urilla. Siksipä niiden
tutkijoiden, jotka uskalsivat astua rintamaan raivaamaan laajempaa
tietoa ihmisestä kuin minkä tavallinen ammattitieteilijöiden joukkue
oli hyväksynyt, täytyi taistella kuumaa ottelua niiden tutkimuksien
puolesta, jotka he monien aikojen pitkällä ja vaivalloisella
työllä olivat löytäneet. Usein he jättivät oman personallisuutensa
maalitauluksi, johon heidän vastustajansa saivat ampua vapaasti
vihaiset syytöstensä nuolet. Näin ovat he voineet säästää löytämänsä
totuudet jälkimaailmalle, joka ehkä paremmin arvoittaisi niitä, kuin
heidän aikalaisensa. Täten voi myös ymmärtää, miksi aikaisempia tämän
suunnan miehiä, kuten Paracelsusta, St. Germainea, Cagliostroa ja
Mesmeriä on syytetty ja vieläkin syytetään petoksista, taikuudesta ja
tiesi mistä. Nykyisten tiedemiesten on usein täytynyt ristiä näiden
edelläkävijöiden keksinnöt uudella nimellä, jotta ei maailmalle näkyisi
niin suurelta se vääryys, jota aikoinaan on osotettu noille salattujen
tieteiden rohkeille esitaistelijoille. Uusi nimitys haihduttaa myöskin
ennakkoluuloiselta asian pohtimisen. Niin on animalinen magnetismi eli
mesmerismi uudempana aikana saanut hypnotismin nimen, ja vaikkei sen
ilmiöitä enää kenkään niihin perehtynyt tiedemies epäile, niin ovat
useat sen tutkijat vielä meidän päivinämmekin saaneet olla rintamassa
asiaa puolustamassa tietämättömän joukon edessä. Niinpä Reichenbach ja
englantilainen Braid ainoastaan muutamia vuosikymmeniä sitten saivat
otella monta kiivasta taistelua, ennenkuin heidän väittämillensä
ihmisruumiista ulkoneville "oodillisille" virtauksille annettiin
tieteellinen tunnustus.

Näiden oodillisten virtausten havaitsemisella on nähtävästi suuri
yhteys niiden ilmiöiden kanssa, joita myöhemmin tehtiin Salpetrièressä,
Parisissa. Reichenbach itse tekee selkoa havainnostaan jokseenkin
seuraavaan tapaan:

"Viekää tarkka-aistinen pimeään, niin hän selittää heti näkevänsä
teidät. Kiinnittäkää hänen huomionsa käsiinne, niin ne ensin
häämöittävät heikosti kuin harmaa savu, sitten ne näyttävät muodostavan
varjokuvan heikosti valaistulla taustalla, lopuksi näkyvät sormet
selvään omalla valollaan, ja joka sormella näyttää olevan valoisa
pidennys, joka voi olla yhtä pitkä kuin itse sormi.

"Kun ensi hämmästys tästä valo-ominaisuudesta, joka on ollut tuntematon
näihin aikoihin saakka, on haihtunut ja tahdotte ohjata kokeiltavanne
huomion näiden valoilmiöiden yksityisseikkoihin, kuulette te hänen
kenties sanovan uudestaan hämmästyneenä, että valot eri puolilla
eivät olekaan samanlaiset; että oikeasta kädestä lähtee sinertävä
ja taas vasemmasta kädestä keltasen-punainen ja siis heleämpi valo
kuin edellinen; että sama ero on olemassa jalkoihin nähden; että koko
ruumiinne oikea sivu on vihertävä, siis tummempi kuin vasen sivu, jonka
keltaisenpunainen valo loistaa kirkkaammin."

Tämän saman ilmiön ovat kokeiluillaan todentaneet Deleuze Durville
ja Pietarin lääketieteellisen institutin jäsen N. Jodko, jonka on
onnistunut sitä paitse valokuvata näitä valoilmiöitä eli valunnoksia
yli 1500 eri tapausta.

Tohtori Luys kokeili Charitéssa erään tarkkanäköisen kanssa, joka
oli saavuttanut kyvyn nähdä päivänkin valossa noita yllämainituita
ihmisruumiista lähteviä valunnoksia, ja samoinkuin Jodko on Luys'kin
valokuvannut erityisen menetelmän mukaan näitä valunnoksia ja
yrittämättä erikoisemmin määritellä niiden luontoa sanoo:

"Sanalla sanoen voimme tieteellisesti todeta magnetisoijan fluidumin,
jota Reichenbach kutsuu nimellä Od, Barety nimellä neurillinen voima.
Me voimme osottaa tämän erityisen fluidumin olemassaolon, fluidumin,
joka näyttää olevan yksi elämän oleellisia ilmestysmuotoja."

Todisteluja tämän ihmisruumista ympäröivän ainekerrostuman
olemassaolosta löytyy jo tarkasti tieteellisissäkin piireissä siksi
paljon, että ennakkoluuloton ja puolueeton tutkija ei vähintäkään
epäile asian olevan ratkaistun. Mutta niiden takia, jotka vielä
jonkinmoisella epäluulolla katselevat yllämainitun psyykillisen
tutkimuksen saavutuksia, lienee tarpeen mainita saavutuksista, joissa
kokeet ovat tehdyt yhtä havainnollisesti kuin esim. mikroskopiset
tutkimukset. Nämä julkaisi noin pari vuotta sitten (1911—1912)
tohtori Walter Kilner, St. Thomasin sairaalan lääkäri Lontoossa,
teoksessaan "The Human Atmosphere". Hän näyttää siinä, että nämä
valunnokset, joita myöskin on kutsuttu ihmisen "auraksi", ovat
mahdolliset tehdä näkyviksi tavallisellekin näölle, kun tutkijalla
on vain siihen tarvittava koneisto. Hän oli näet kokeillessaan "N"
säteillä fosforoivalle kalkkisulfiöille tullut panneeksi merkille
joitakin merkillisiä kerrostumia ihmisruumiin ympärillä, jotka hän
sitten, käyttämällä apunansa erikoisia väriaineita, onnistui saada
havaittaviksi tavalliselle silmälle. Siihen hetkeen saakka vakuuttaa
hän olleensa tietämätön okkultistien tutkimuksista, ja vasta sitten,
kun hän oli tehnyt yli 60 koetta, oli hän ensi kerran ryhtynyt
tutkimaan okkultistien havainnoita samasta aineesta. Hän terottaa
siksi nimenomaan ettei hän kuulu okkultistien joukkoon, eikä hänen
tutkimuksillaan ole mitään yhteyttä näiden viimeksimainittujen
tutkimusten kanssa, vaikkakin hän on heiltä lainannut muutamia
nimityksiä, jotka hänen mielestään ovat hyvin sopivia, kuten esim.
eetterinen kaksoispuoli eli eetteriruumis.

Keksinnöstään hän kirjottaa:

"Tuskinpa yksi ihminen tuhannesta on tietoinen siitä tosiasiasta, että
häntä ympäröi autereinen ainekerros, joka on mitä kiintonaisimmin
yhdistetty hänen ruumiiseensa, olkoonpa hän sitten valveilla tai
nukuksissa, kylmässä tai lämpimässä, ja joka tavallisissa oloissa
on näkymätön, mutta voidaan saattaa näkyväksi, kun olosuhteet ovat
suotuisat. Tämä usva — alkumuodostuma siihen sädekehään, joka aina
kuvataan pyhimysten pään ympärillä — on ollut näkyväinen eräille
selvänäköisyyden lahjalla varustetuille ihmisille, joita on kutsuttu
'selvänäkijöiksi' eli 'clairvoyanteiksi', mutta aivan viime aikoihin
saakka ei kenellekään muille.

"Huomautan vielä erikoisesti, ettei minulla ole vähintäkään
selvänäköisyys-kykyjä enkä ole okkultisti, vaan että tutkimukset ovat
yksinomaan fysikalista laatua, ja niillä voi kokeilla ken hyvänsä, joka
vain omaa kylliksi innostusta aineeseen.

"Niinkauankuin ihmisen auran näkeminen on rajottunut vaan muutamien
erikoisten yksilöiden yksityiskyvyiksi eikä tavallisella ihmisellä ole
ollut mahdollisuuksia joko vahvistaa tai hylätä heidän ilmotuksiansa,
niin on aina ollut ovi avoinna petoksellekin. Ja näin on ollut asian
laita aina meidän päiviimme asti. Sitä on katseltu epäilyksellä,
mutta tosiseikaksi jää nyt, ettei ole enempää taikuruutta ihmisauran
tutkinnassa niillä keinoilla, jotka tuomme esille, kuin basillien
tarkastelussa mikroskopisesea preparaatissa.

"Ei ole vähintäkään epäilyksiä ihmisauran olemassaolosta eikä tule
kestämään kauan, ennenkuin se tulee olemaan hyväksytty tosiasia,
koska niitä kerran voidaan tutkia tavallisella normaalinäöllä. Kun
on vielä huomattu, että aura vaihtelee muodoltaan eri fysiologisissa
olosuhteissa, niin on hyvin uskottavaa, että nämä eri vaihtelut tulevat
olemaan suuresta merkityksestä diagnosia tehtäessä."

Menettelytapa, jonka hän sitten jättää yleisön käsiin, on kovin
yksinkertainen. Pieniin lasisäiliöihin on hän tiivisti sulkenut
keksimiänsä väriliuoksia, joita hän nimittää spectouraniniksi eli
dicpaniniksi, ja kokeilija niiden läpi katsomalla, tarkotukseen
sopivassa valaistuksessa, voi harjaantua näkemään tämän inhimillisen
auran, jonka Kilner kuvaa seuraavasti:

"Ihmisen auraa on pidetty vain yksinkertaisena ilmiönä, vaikka se
todellisuudessa onkin yhdistetty.

"Ensiksi näkyy siinä kapea läpinäkyväinen osa, kumminkin synkempi
muuhun auraan verraten, joka usein hälvenee ulompaan auran osaan.
Silloin kun se on huomattavissa, näyttää se tummalta nauhalta, noin
neljännes engl. tuumaa leveydeltään, ja likinnä ruumista se kiertää
ruumiin ympäri, muuttamatta kokoaan millään kohdalla. (Eetterinen
kaksoispuoli.)

"Toinen eli tästä ulompi osa on sisä- eli keskusaura. Se on
auran tiivein osa ja vaihtelee verrattain vähän tai ei ollenkaan
laajuudeltaan etu- ja takapuolella tai sivulla, sekä seuraa niin
miehellä kuin naisellakin kokonaan ruumiin piirteitä. Tämä ilmenee heti
ulkopuolella eetterisen kaksoispuolen, mutta näyttää usein siltä kuin
olisi se suoranaisessa kosketuksessa itse ruumiin kanssa.

"Kolmas osa eli ulkopuolinen aura, alkaen sisäauran ulkoreunasta, on
kooltaan hyvin erilainen, ja sen ulkoreunaa on tähän asti pidetty
auran rajana. Kun auraa kokonaisuudessaan tarkastetaan spectouranisen
levyn eli vaalean sinertävän levyn läpi, niin näyttävät kaikki osat
sulautuvan yhteen ja lähinnä ruumista oleva osa on auran kaikkein
tiivistynein osa."

Selvemmäksi käy auran sekä muoto että väri, kun mainitsen yhden niistä
lukuisista esimerkeistä, joita tohtori Kilner tuo esille teoksessaan:

"(Tapaus 11). Tarkastettavana oli 30-vuotinen terverakenteinen
naishenkilö, joka koko elämänsä iän oli ollut terve ja voimakas.
Luonteeltaan oli hän erinomaisen tasainen. Hänen auransa oli sinertävä
väriltään, rakenteeltaan hienoimpia mitä koskaan olen nähnyt, näyttäen
katsojalle munanmuotoiselta. Ulkopuolinen aura oli suunnilleen
kaksitoista tuumaa leveä pään ja ruumiin kohdalla, sekä pieneni
asteettain säännöllisesti viiden tuuman levyiseksi jalkanivelten
kohdalla. Ulkopuolisen auran rajaa oli vaikea määrätä, koska senkin
ulkopuolella olevasta kerrostumasta ulkoni jonkinmoinen pilvimäinen
sädehdys, joka ei suinkaan ollut optillinen valohäiriö, koska se
huomattiin muissakin tapauksissa. Tälle säde-ilmiölle olemme antaneet
nimeksi 'Ultra eli ulkopuolisin ulko-aura'. Kun koehenkilö seisoi
sivuttain, niin ulko-aura edestä oli viisi tuumaa leveä ylhäältä alas
asti. Selkäpuolella oli se viisi tuumaa hartiain tienoilla, laajeten
kahdeksaksi tuumaksi lantion tienoilla, ja vähentyen edelleen neljäksi
tuumaksi jalkanivelten kohdalla. Sisempi aura oli yli koko ruumiin
noin kolmen tuuman levyinen. Eetterinen kaksoispuoli oli niukasti
neljännestuuman laajuinen."

Kun tekee yhteenvedon niistä useista kymmenistä kokeista, jotka tohtori
Kilner julkaisee teoksessaan, niin saapi jokseenkin selvän kuvan
ihmisen auran yksityisseikoista, ja tämä kuva on melkein samanlaatuinen
kuin salatieteilijöiden esittämät kuvaukset ihmisen eetteriruumiista
ja astraliruumiista. Viittauksia löytyy myöskin (ultra ulko-aura)
salatieteilijöiden ajatus- eli älyruumiiseen. Hyvin mieltäkiinnittäviä
ovat myöskin Kilnerin huomiot niistä muutoksista, jotka hän pani
merkille näissä tavallisille silmälle näkymättömissä ruumiissa,
ihmisen ollessa sairaalloisessa tilassa. Ei siis olekaan mikään ihme,
jos monen tutkijan huomio onkin tämän johdosta suuntautunut etsimään
useiden sairauksien syitä näistä näkymättömistä ruumiista. Näkyväisen
eli fyysillisen ruumiin tehtäväksi jäisi siinä tapauksessa ainoastaan
näiden patologisten tilojen esiin tuominen ihmisen itsetietoiseen
päivätajuntaan. Näin opettavatkin kyllä muutamat salatieteilijät, ja
tulevien havainnollisten tieteilijöiden tehtäväksi jää ratkaisu, mihin
määrin salatieteilijöillä on ollut oikein tai väärin.

Mutta vieläkin syvemmälle on tieteellisen tutkimuksen onnistunut
tunkeutua. On onnistuttu ei ainoastaan havaitsemaan näiden
näkymättömien ruumisten olemassaolo, vaan myöskin tekemään havaintoja
niissä esiintyvistä ominaisuuksista. Näistä saavutuksista tulee kunnia
psyykkisten tutkimusten harrastajille, jotka tieteellisen tarkasti ovat
todentaneet nämä ilmiöt. Useiden kokeilijain havaintojen joukosta otan
mainitakseni ainoastaan ranskalaisen oppineen Rochas'n tutkimukset,
jotka mielenkiintoisuudellaan ja selvyydellään eniten kiinnittävät
arki-ihmisen huomiota. Teoksessaan "Raskaasta hypnotisesta unesta"
lausuu hän seuraavasti:

"Kun kokeiltava magnetisoidaan (s.o. nukutetaan hypnotista
menetelmää käyttäen), häviää tunto hänen ihonsa pinnasta. Tämä
ilmiö on jo huomattu kauan sitten, mutta ei ole tiedetty, että
ihmisen tunto ulkoilee ruumiin ulkopuolelle. Sen ympärille muodostuu
näet tuntokerros, joka ulottuu ihosta muutamia sentimetrejä. Jos
magnetisoija tai kuka tahansa pistää tai hivelee kokeiltavan ihoa, ei
tämä tunne mitään, kun sitävastoin hän heti ilmaisee kosketuksen tai
kivun tunteen, jos kosketellaan ruumiin ympärillä olevaa tuntokerrosta.

"Vielä on havaittu, että samassa kuin hypnosi syventyy, muodostuu
sarja yhtäläisiä tuntokerroksia melkein yhtä etäälle toisistaan.
Näiden kerrosten tunto vähenee suhteellisesti niiden etäisyyden mukaan
ruumiista."

Tämän väitteen ovat tieteellisesti todistaneet kokeillaan de Rochas ja
Luys Charité sairaalassa (Tri E. Dupoy).

Tohtori Sicaro de Plauzolles kirjottaa aikakauskirjassa _Annales de
Psychiatre_ de Rochas'in kokeilusta:

"De Rochas oli jo huomannut, että riittävään hypnosi-asteeseen
joutuneet kokeiltavat tunsivat hänen kosketuksensa, kun hän heitä
lähestyi, vaikkei hän heitä koskettanutkaan.

"Ja todella, jos de Rochas pisti neulalla sitä tuntopiiriä, joka
ympäröitsi kokeiltavaa, niin kohta tuntui pistoa jossakin paikassa
ruumiissa.

"Nämä ilmiöt näyttäytyvät joskus myöskin kokeiltavan ollessa valveilla.

"Olemme nähneet de Rochas'n tekevän Charitéssa seuraavan kokeen eräällä
kokeiltavalla, jonka hän näki ensimmäistä kertaa. Kokeiltava ei
ensinkään tiennyt minkälainen koe hänellä aiottiin tehdä.

"Marguerite J... oli valveilla; de Rochas teki kädellään muutamia
magnetisia liikkeitä ja kosketuksia hänen oikeaan käteensä, jonka iho
pian menetti tunnon kokonaan. Kosketuksia jatkettiin; sitten de Rochas
äkkiä pisti ilmaa noin 12 cm päässä kokeiltavan kädestä, jolloin neiti
J. kiljahti ja äkkiä peräytyi."

Nämä esimerkit olen valinnut lukemattomista kokeista sillä alalla,
ja niistä käy jo selvästi ilmi, että tavalliset sensatsionit, jotka
materialistinen tiede oli ehdottomasti sitonut orgaanisen solutoiminnan
yhteyteen, voivat ilmetä ulkopuolella ihmisruumiin solurakenteen. Ei
näytä myöskään olevan mitään epätieteellistä siinä otaksumassa, että
niin hyvin tavallisen tunnon, kuin sielullisten tunne-ilmiöidenkin
välittäjänä ihmisen fyysilliselle ruumiille ihminen käyttää eetterin
hienoimpia tiivistymiä, jotka tieteellinen maailma tuntee, nimittäen
niitä eri nimillä joko auraksi, inhimilliseksi atmosfääriksi, tai —
niinkuin salatieteilijät — eetteri- ja astraliruumiiksi.

Näin pitkälle on havainnollisen tieteen onnistunut ratkaista
ihmisruumiin todellakin salaperäistä mysteriota. Jos
havainnollinen tutkimus vielä lisäksi olisi hyväksynyt julkisesti
ne tutkimusmenetelmät, jotka spiritistinen suunta on avannut
maailmalle, — vaikka tosin suurimmat nykyaikaisista tieteilijöistä
yksilökohtaisesti ovat antaneetkin niille täyden tunnustuksensa, ollen
itse personallisesti varmasti vakuutettuja mediumistisuusilmiöiden
todenperäisyydestä (Crookes, Lombroso, Aksakoff, Lodge y.m.) — niin
olisi havainnollisen tieteen pitkä taival asian lopulliseen ratkaisuun
melkoisesti lyhentynyt. Salatieteellisellä tutkimuksella on vieläkin
vähemmän mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi tieteen ottolapseksi, —
kunnia, johon se ei suinkaan pyrikkään — kuin spiritistisellä koululla,
mutta sen tehtävä läpi aikakausien onkin ollut vain pitää vireillä
tiedon liekkiä, josta se jakaa kipinän sinne, toisen tänne. Tietoa on
ihmisen sitten omilla ponnistuksillaan liehdottava suureksi tuleksi,
jotta se voi olla jostakin merkityksestä koko ihmiskunnalle.

Näin on havainnollinen tiede vähitellen raivannut itselleen tien
näkymättömän maailman rajamaille, ehkäpä jo astunut rajan ylikin.
Mutta ilman opasta ei "rajan" tuolle puolen ole hyvä mennä, eikä ole
tarviskaan, sillä Vartijat, jotka rajaa vartioivat, tarjoovat kyllä
uskaliaalle tiedon etsijälle tarvittavan oppaan — kun etsijän mieli
vain siksi nöyrtyy, että hän tarttuu ojennettuun käteen, vaikkakin
opasta nimitettäisiin halveksitulla nimellä "sälätieteilijä". Nämä
oppaat ovat jo vanhimpina aikoina puhuneet näkymättömien maailmoiden
olemassaolosta, joissa ihmisten on liikuttava näkymättömien
ruumiiden välityksellä, ja saman totuuden toistavat meidän päiviemme
salatieteilijät.

Heille näet näkyy koko ilmennyt aine yhtenä ainoana suurena
kokonaisuutena, alkuaineena, jota he kutsuvat akaashaksi, ja se
moninaisuus, jonka luonto aistimuksien kautta tuo ihmiselle, on heidän
mielestään vain tämän alkuaineen eri tiivistymiä. Ihmisen fyysillinen
ruumiskin olisi siten yksi tämän aineen tiivistyneimmistä muodoista,
saaden elinkykynsä eli vitalitetinsa tämän saman aineen hienoimmista
virtauksista, kuten kasvi ravintonsa auringon valosäteistä. Nämä
akaashan hienommat ainekset muodostavat ihmisruumiin ympärille
laajentuneen ruumiin, hienon kehän muodossa, jonka kautta kaikki
vaikutukset, niin suotuisat kuin vastenmielisetkin, virtaavat ihmisen
fyysilliseen ruumiiseen.

Kun tämä hieno aine samalla läpäisee koko fyysillisen ruumiinkin,
niin on helposti ymmärrettävissä, että se toiminta, mitä tavallisissa
oloissa kutsutaan hermotoiminnaksi, onkin vain eetterin värähtelyä
eetteriruumiissa, mikä värähtely hermoverkon avulla tuo vitalisen
elonvoiman ihmisen fyysilliseen ruumiiseen. Eetteriruumiin eheydestä
riippuu, mihin määrin fyysillinen ruumis on kykenevä toimimaan
fyysillisellä tasolla; jos se joutuu epäkuntoon, ilmenee heti
sairaalloisia muutoksia fyysillisen ruumiin hermotoiminnan alalla. Nuo
omituiset ilmiöt hypnotisessa ja somnambulisessa tilassa johtuvatkin
yksinkertaisesti siitä epänormaalisesta seikasta, että sairaalloisten
henkilöiden eetteriruumis on eristetty pois johonkin määrin fyysillisen
ruumiin yhteydestä. Tämä eristyminen näkyykin selvänäköiselle katseelle
esim. silloin kuin ihminen nukutetaan joko magnetisesti tai joillakin
narkoosilla aineilla, kuten tapahtuu leikkauksissa. Jos joko hypnotista
tai tavallista narkotista unta pitkitetään kovin kauan tai jos uni
saatetaan liian syväksi, niin saattaa tapahtua, että eetteriruumiin
yhteys fyysillisen ruumiin kanssa tulee kokonaan katkaistuksi, jolloin
seuraa se ilmiö, jota kutsutaan kuolemaksi, s.o. ihminen jää vaille
fyysillistä ruumistaan.

Sama on suhde myös mediumisissa ilmiöissä. Mediumit ovat henkilöitä,
joilla on tavallisesti synnynnäisenä se sairaaloinen ominaisuus,
että heillä tavattoman herkästi, usein vastoin heidän tahtoansa,
eetteriruumis erkanee fyysillisestä toveristaan. Tämän tietäessämme on
helposti ymmärrettävissä ne ilmiöt, joista kerrotaan spiriritistisessä
kirjallisuudessa. Sivumennen olkoon mainittu, että tuommoinen
mediumistinen tila on todellakin sairaaloinen tila, johon ei kenenkään
tule erityisesti pyrkiä koettamalla tavalla tai toisella edistää
mediumistisia taipumuksia, sillä asiaan perehtymätön ja sen lakeja
tuntematon voi joutua mitä suurimpien vaarojen alaiseksi, joista
kuolema useinkin on vain pienin seuraus.

Ken kaukonäkevän silmällä katselee ihmisruumista ja sitä valtavaa
elonvirtausta, joka kaikkeuden akaashisesta aineesta virtaa ihmisen
olemukseen, ei suinkaan pidä ihmeenä, että moni näkijä on puhjennut
sanomattoman riemun valtaamana vertaamaan ihmistä enkeleihin, Jumalan
lähettiläisiin maan päällä, sillä se voiman keskitys, jonka ihmisen
näkymättömien kirkkaiden ruumisten välityksellä jätetään ihmisen
käytettäväksi, tekee ihmisestä kerran olennon, josta voidaan sanoa,
kuten ennen heprealainen runoilija lauloi:

    Kun minä katselen taivaita
    Sinun kättesi töitä, kuuta
    ja tähtiä, jotka olet luonut
    (niin kyselen): mitä on
    ihminen, että häntä ajattelet
    ja ihmisen poika, että hänestä
    huolehdit; olethan tehnyt hä-
    net enkelten kaltaiseksi ja
    kruunannut hänet kunnialla
    ja kirkkaudella? Sinä sallit
    hänen tulla kättesi töitten
    valtiaaksi ja olet kaikki
    alistanut hänen jalkojensa alle.

    Herra kuinka ihana onkaan
    nimesi yli koko maanpiiriin!

                  (Ps. 8: 4-8, 10).



SIELUN SILMÄ JA SILLÄ NÄHTY IHMINEN.


Kuten edellisestä näkyy, on kokemusperäisen tieteen onnistunut murtaa
ahdasmielisten materialistien rakentamat etuvarustukset ihmisruumiin
melkein luoksepääsemättömän ja voittamattoman linnotuksen ympäriltä,
vallottamalla tutkimuksiensa esineeksi paitsi fyysillistä ruumista,
myöskin sen eetterisen kaksoispuolen. Tällä vallotuksella oli myöskin
toinen suurenmoinen seuraus: aineen ääriviivojen laajentuessa nähtiin,
ettei suinkaan vielä oltu päämaalia saavutettu, vaan että vallotustyö
oli saanut uuden suunnan, joka tarmokkailla ponnistuksilla voisi
vihdoin viedä tarkotuksenmukaiseen tulokseen. Olihan nähty vilahduksia
vielä hienompiaineisistakin ruumiista ihmisruumiin valunnoksissa:
eetteri- ja astraliruumiista, ja nyt tuli kysymys, kuinka olisi saatava
tutkimuksen alaisiksi nuo uudet aine-yhdistelmät, joiden olemassaoloa
ei enää voitu epäillä. Mutta jo tieteilijöiden antamat pintapuoliset
nimitykset: "sisäinen aura", "ulkoinen aura" ja "ultra-ulkoinen
aura" tuo ilmi seikan, ettei havainnollinen tiede tähänastisissa
tutkimuksissaan ollut voinut tunkeutua ulkokuorta syvemmälle.
Korkeintaan oli se määritellyt näkymättömien ruumisten ulkonaisen
aseman ihmisen fyysilliseen ruumiiseen nähden.

Työn rajottuminen on nähtävästi aiheutunut siitä, ettei yhdellekään
havainnollisen tieteen harrastajalle ole onnistunut löytää työasetta,
jolla hänen olisi ollut mahdollista tutustua tämän uuden aineen hienoon
kokoomukseen, vaikkakin hän on todennut sen olemassaolon ja useita sen
ominaisuuksista.

Ainoat tiedonannot, joita löytyy tältä alalta, ovat yksinomaan
salatieteellisen tutkimuksen kautta saatuja. Mutta ennenkuin tarkemmin
tuodaan esille tämän viimeksimainitun tutkimustavan tuloksia ihmiseen
nähden, on tarpeen hiukan tarkastaa sitä maaperää, josta nämä totuudet
ovat esiinkaivetut, ynnä työasetta, jolla tutkimuksen tulokset saatiin
tajutuiksi ihmisen päivätajunnalle.

Joudumme silloin heti tekemisiin aineen kanssa, jolle havainnollinen
tiede ei ole antanut nimeäkään ja jota salatieteelliset tutkijat
kutsuvat astraliaineeksi ("tähtiaineeksi") sen erinomaisen kirkkauden
ja läpikuultavaisuuden takia.

Tämän aineen laatu, sen hienous, läpikuultavaisuus ja suuri
molekylivärähdysten nopeus vaatii aivan erikoisen aistin ihmisessä
tutkimuksia varten. Ja salatieteilijät väittävät, että heidän
keskuudessaan löytyy henkilöitä, joiden on onnistunut kehittää
ruumiissaan tuo aisti, minkä he erikoisesti harjottamalla ovat voineet
sovelluttaa tekemään havainneita astraliaineessa. Tämänkin aistin
olemassaolo on jo tavallaan havainnollisen tieteen hyväksymä. Se on
näet ilmennyt kokeilujen sivutuloksena edellämainituissa patologisissa
hypnoosissa ja somnabulisissa ilmiöissä. He kutsuvat sitä eri nimillä:
milloin "lucidite'ksi", milloin "sisäiseksi autoskopiaksi" j.n.e.
Jokapäiväisessä kielessä on se tunnettu nimellä kuudes aisti, ja
sillä tarkotetaan silloin henkilön kykyä nähdä tavallisen fyysillisen
aineen läpi aineeseen, joka on rakenteeltaan aivan toisenlaista kuin
fyysillinen aine. Tämä vastaa juuri salatieteilijöiden kuvaamaa
astraliainetta. Ja samoinkuin tavallisella näkemyksellä täytyy olla
elin, jolla se vastaanottaa ulkomaailmasta eetterin värähdykset,
jotka se sitten kehittää erityisissä aivo-osasissa subjektivisiksi
näkösensatsioneiksi, niin väittävät salatieteilijät myöskin
astralisella näkemyksellä olevan elimensä, jonka toiminnan avulla
astralivärähtelyt voidaan saada personallisesti tajutuiksi ihmisen
päivätajunnalle. Nämä elimet olisivat heidän väitteensä mukaan aivoissa
löytyvät pienet rauhasen tapaiset lisäkkeet: hypophysis cerebri eli
"alapuolinen aivolisäke", ja glandula pinealis eli "käpyrauhanen",
jotka nyt ovat näennäisesti surkastuneessa tilassa. Näistä edellinen
välittää alempaa ja jälkimäinen ylempää astralista näkemystä — riittäen
aina mentaalitason piireihin saakka. Mainituiden elinten enemmän tai
vähemmän kehittyneestä toimintakyvystä riippuu tietysti astralisen näön
terävyys ja astralisten näkemysten arvo.

Voi näet usein niinkin käydä, että luonnottomilla menettelyillä on
saatu nämät elimet toimimaan. Silloin henkilön näkemykset ovat yhtä
sekavat ja epäluotettavat kuin sairaalloisen silmän tai minkä väärin
asetetun optillisen koneiston tahansa.

Ettei tämä salatieteilijäin esiintuoma väite käpyrauhasen toiminnasta
ole niinkään tuulesta temmattu, käy selville, kun luodaan lähempi
silmäys käpyrauhasen merkitykseen, mikäli siitä on ylimalkaan tietoa.

Anatomi L. Testut kirjottaa siitä anatomisessa teoksessaan "Neurologie"
seuraavasti:

"Vasta viimeisinä aikoina on vihdoinkin onnistuttu löytämään
tutkimustapa, joka heittää valoa tähän niin pimeään ja viime aikoihin
saakka tuntemattomaan elimeen. On käännytty vertailevan anatomian
puoleen, joka tähänastisilla saavutuksillaan tarjoaa asian ratkaisua
varten ennen huomaamattoman asianhaaran. Muutamilla alempien ryhmien
luurankoisilla, etenkin sisiliskolla, näemme käpyrauhasen kehittyvän
pitkään kannakkeeseen, jolla se ohjaa itselleen tien ihon pintaa kohti.
Lävistäen pääkopan seinämän, kehittyy se sitten ihon pinnan alla
munamaiseksi elimeksi. Tämän elimen histologinen tutkimus osottaa, että
käpyrauhasen solurakenne on aivan sama kuin silmän."

Kun oppinut anatomi sitten seikkaperäisen selityksensä lopulla,
josta yhä selvemmin käy ilmi käpyrauhasen ja silmän yhtäläisyydet
— antaaksensa piiskan iskun salatieteilijöille — puhkeaa sanomaan:
"kuinka kaukana onkaan, kuten näkyy, tämä nykyinen tieteellinen
tutkimus naurettavasta Descartesin ja Magendie'n hypoteesista"
(että muka käpyrauhanen olisi sielun silmä), — niin tuntuu tuo isku
kokonaan epäoikeutetulta. Salatieteilijöiden mielestä päinvastoin
nämä havainnollisten tieteilijöiden tutkimukset yhä enemmän antavat
tukea salatieteen väitteille. Onhan salatieteilijöiden otaksumalla
ollut jo todennäköisyyden leima, kun he käpyrauhasessa ovat tienneet
olevan jonkinlaista näköaistia, jota he nimittävät sielun näöksi
eli sielun silmäksi, koska se elin jo ulkonaisessakin suhteessa
osottaa yhdenlaisuuksia tavallisen fyysillisen silmän kanssa. Kun
sitäpaitsi otetaan huomioon että salatieteilijät ovat tätä väittäneet
jo aikoja ennen vertailevan anatomian saavutusten julkaisua, niin
on asia painunut vaa'assa melkoisesti salatieteilijöiden puolelle
eikä heitä vastaan. Ja kun filosofi Descartes aikoinaan lausui, että
käpyrauhanen olisi sielun asunto, tarkotti hän sillä samaa, mitä
nykyaikainen ihminen sanoo silmästä, että siinä on näkemisen asunto,
eli että samoinkuin silmä on ihmiselle tavallisen fyysillisen näkemisen
välikappale, on käpyrauhanenkin sielullisten ilmiöiden toimintaväline.

Vieläkin varmemmalle pohjalle astuvat salatieteelliset "hypoteesit"
tuon vertailevan anatomian tekemän havainnon kautta, kun otetaan
huomioon, että tämä merkillinen keksintö käpyrauhasen fysiologisesta
merkityksestä tehtiin sisiliskolajissa _Hatterin punctata_, joka
löytyy Uuden Seelannin eläinkunnassa. Tämä maa on jäte siitä suuresta
kadonneesta maanosasta, joka sekä tiedemiesten sekä salatieteilijöiden
piirissä on tunnettu Lemurian mantereen nimellä. Nyt salatiede opettaa,
että tuona kaukaisena aikana, joka kulkee lemurisen kehityskauden
nimellä, eläinkunnan näköaistimus oli niin sanoakseni vaistomaista eli
epämääräisesti intuitivista laatua, ja että heiltä puuttui näköaisti
kokonaan siinä merkityksessä kuin nykyään näköaistilla ymmärretään.
Kun fyysillinen maailma ei ollut tiivistynyt ainelaatuunsa nähden
siihen asteeseen, joka olisi edellyttänyt karkean fyysillisen
näkemyksen tarpeellisuutta, olivat fyysilliset näköelimet silloin
ihmisellä kehittymättöminä, rudimentarisina orgaaneina, ja sen sijaan
käpyrauhanen toimitti näköelimen tehtäviä. Miljonia vuosia kestäneen
kehityskauden aikana, ainemaailman tiivistyessä alkoi eläinkunta
tarvita uutta elintä, joka vastaisi tarkotustansa uudessa ympäristössä.
Silloin ihmiselle, joka ulkonaiseen muotoonsa nähden muodosti
korkeimman jakson senaikuisesta eläinkunnasta, kehittyi vähitellen
näköaisti siihen suuntaan, jommoisena se nykyään esiintyy, samalla
kuin hänen entinen "silmänsä" yhä enemmän ja enemmän toimettomana
kuihtui, tullen tarpeettomaksi uudessa kehityksessä. Tuona kaukaisena
aikana, jolloin käpyrauhanen oli ihmisellä silmän asemasta, vastasi
akaashan tiivistymisaste sitä ainetilaa, jota salatieteellisissä
teoksissa kutsutaan astraliaineeksi. Ihmisen silloinen päivätajunta
liikkui luonteenomaisesti astralimaailmassa, joka vastasi meidän
nykyistä alitajuntaamme eli uni-maailmaa. Meidän päivätajuntamme taas
oli heille yhtä hämärä kuin unitila nykyään meille. Vieläkin opettaa
salatiede, että luonto ei koskaan rakenna mitään turhan takia. Kaikilla
elimillä ihmisruumiissa on alkuansa löytynyt vain niiden perustyypit,
joiden tulee vihdoin kehittyä mitä suurimpaan täydellisyyteen.
Mutta sitä astralista näkemistä, joka esiintyi Lemurian aikuisella
ihmisellä, ei suinkaan voida pitää käpyrauhasen toiminnan huippuna.
Ihmisen yksilöllinen kehitys oli silloin siksi alhainen, että hän ei
kyennyt personalliseen tietovarastoonsa liittämään niitä kokemuksia,
joita tuon elimen käyttö hänelle tarjosi. Olihan yksilöllisyys vasta
hiljakkoin astunut inhimillisen muodon asujaksi ja käpyrauhasen tehtävä
rajottui siis toimimaan korkeintaan vain hänen välttämättömimpänä
elämän ohjaajanaan silloisissa oudoissa olosuhteissa. Siksipä sanovat
salatieteellisten koulujen opettajat, että tulevaisuudessa, elämän
ylöspäin kohentuvalla kaarella, on ihmiselle vielä kerran koittava
aika, jolloin tuo sama elin kehittyy uudelleen toimintaan. Silloin
ne kokemukset, jotka lemurisena aikakautena vierivät pois jättämättä
jälkeä ihmisen yksilöllisyyteen, uudistuvat ja kätketään pysyväisesti
itsetietoisen ihmisen tietovarastoon. Ihmisen on sitä ennen tultava
astralisen tajuntatason herraksi, samoin kuin hänen on saavutettava
täydellinen yliherruus myöskin fyysillisessä maailmassa.

Löytyy useita menettelytapoja, joilla on mahdollista nykyaikaiselle
ihmiselle saada nuo muinaisten aikojen elimet, aivolisäke ja
käpyrauhanen, toimintaan, mutta näistä on hyväksyttävä ainoastaan
ne ohjaukset, jotka tottunut salatieteellinen opettaja sovelluttaa
erikseen kuhunkin oppilaaseen. Opettajan on tunnettava oppilaansa
perinpohjin ja oltava perehtynyt hänen sieluelämänsä pienimpiinkin
vivahduksiin.

Tämmöisissä olosuhteissa alkaa opettaja jouduttamaan oppilaansa
kehitystä saattaakseen hänet jo aikaisemmin sille asteelle, jolloin
astralinen näkö luonnostaan alkaisi puhjeta esille. Menettelytapa
on sama, millä tottunut puutarhuri vaalii kukkaa ansarissa, antaen
auringon sille helakasti paistaa, jolloin nuput pian aukaisevat
uinuvat terälehtensä. Toisin sanoen hän erikoisissa suotuisissa
olosuhteissa kiihottaa oppilaansa kehitystä ennen aikaansa, samoin
kuin kasvin hoitaja hyötää kukan puhkeamaan ennen sen tavallista
kukinta-aikaa. Muut menettelytavat johtavat päinvastoin taantumiseen.
Koetetaan tavalla tai toisella, joko huumaavien narkotisten
aineiden käyttämisellä tai ruumista raatelemalla askeesilla eli
itsekidutuksella kuolettaa ihmisen nykyinen päivätajunta ja saada hänen
tajuntansa taannutetuksi siihen entisyyden tilaan, jolloin astraliset
toimintavälineet olivat sen ainoana silmänä. Tämä viimeksi mainittu
menettely on kaikin puolin hyljättävä, sillä onneton on se nykyaikaisen
kehityskauden ihminen, jolle astralinen maailma avautuu hänen ollessaan
alhaisella sielullisella ja henkisellä asteella. Helposti muotoja luova
astraliaine kuulakkaana ja nopeasti värähtelevänä synnyttää silloin
ihmisen tajunta-piiriin sen alhaista astetta vastaavia mielikuvia,
joiden laatu erikoisuudellaan ja outoudellaan saattaa ihmisen
helposti pois tasapainostaan. Tavallisimmin joutuu ihminen silloin
mielipuolisuuden kovaonniseen tilaan.

Minkälainen on sitten näky, kun ihmisen astralinen näkemys avautuu
oikealla tavalla ja oikeaan aikaan?

Yksi aikamme suurimmista selvänäkijöistä C.W. Leadbeater teoksessaan
"Selvänäköisyys" kirjottaa seuraavalla tavalla:

"Toisilla ihmisillä se alkaa aivan yhtäkkiä, ja jonkun tavallisuudesta
poikkeavan tapauksen vaikutuksesta he kerran näkevät hämmästyttävän
näyn. Sellaisessa tapauksessa näkijä hyvin usein, kun ei kokemus
uudistu, alkaa aikaa myöden luulla, että hän siinä tilassa on
ollut hallusinatsionin vallassa. Toisilla se herää siten, että
he satunnaisesti alkavat nähdä ihmisen auran kirkkaita värejä ja
värähtelyjä. Muutamat huomaavat yhä useammin alkavansa nähdä ja kuulla
jotakin, jolle heidän ympärillään olevat ovat sokeita ja kuuroja.
Toiset taas näkevät silmäinsä edessä ihmiskasvoja, näköaloja tai
värikkäitä pilviä pimeässä, ennenkuin he laskeutuvat levolle. Ja
ehkä kaikkein tavallisin kokemus on, että ihmiset alkavat muistella
yhä selvemmin ja selvemmin mitä he ovat nähneet ja kuulleet toisella
tasolla unensa aikana."

Tämän tapaisena alkaa oppilaalle astralisen tajuntatilan havahtuminen,
jonka tietoisuuden hän on välittänyt päivätajuntaansa yllämainituiden
aivoissa löytyvien elinten avulla, ja kuta huolellisemmin ihminen
on tehnyt työtä oppilaan asteella ruumiinsa uudeksi luomiseen
nähden, sitä selvemmiksi kehittyvät vähitellen hänen astraliset
havaintonsa. Korkeammalle kehittyneenä tämä näkö esiintyy täydellisenä
käyttökuntoisena työaseena, joka avaa näkijälle aivan uuden ja
ihmeellisen maailman. Siellä ihminenkin esiintyy aivan toisenlaisessa
valossa kuin ennen. Edellämainittu kaukonäkijä kuvaa tätä seuraavaan
tapaan:

"Hämmästyen katselee hän elementalisen elonaineen alati liikkuvan
meren proteusmaisia muotoja, jotka aina pyörivät hänen ympärillään,
usein uhkaavina, mutta aina väistyen tahdon ponnistuksen tieltä.
Hän ihmettelee niiden olentojen suunnatonta paljoutta, jotka tästä
valtamerestä nousevat hetkeksi elämään eristettyinä olioina, ihmisen
joko hyvien tai pahojen ajatusten ja toivomusten vaikutuksesta. Hän
katselee luonnonhenkien monilukuisia heimoja niiden liikkuessa työssään
tai leikeissään. Toisinaan kykenee hän kerta kerralta suuremmalla
ilolla tarkastamaan kristillisen sanaston enkelilaumoja...

"Mutta ehkä näitä kaikkia vielä mielenkiintoisemmat ovat hänelle
astralimaailman ihmisasukkaat, joiden hän huomaa jakautuvan kahteen
suureen luokkaan — niihin, joita sanomme eläviksi, ja niihin, joista
useimmat ovat paljon enemmän eläviä, mutta joita niin typerästi ja
väärin nimitämme kuolleiksi...

"Hän kykenee näkemään ihmisen auran astraliruumiiseen asti, ja vaikka
ihmisen korkeampi puoli vielä pysyy näkymättömänä hänen katseelleen,
niin hänen on kuitenkin mahdollista havaintoja huolellisesti tekemällä
oppia hyvin paljon ymmärtämään korkeampaa osaa sen avulla, minkä hän
nyt näkee. Kyetessään tutkimaan eetteristä kaksoispuolta, hän osaa
määrätä kaikkien hermoston vikojen ja tautien paikan ja laadun, ja
astraliruumiin ulkomuodosta hän taas heti osaa nähdä edessään olevan
ihmisen tunteet, intohimot, halut ja harrastukset ja paljon hänen
ajatuksiaankin.

"Katsoessaan ihmistä, hän näkee sen ympärillä astralisen auran
loistavan utumuodon, jossa kaikenlaiset kirkkaat värit hehkuvat
ja jonka värit ja loisto yhtämittaa muuttuvat ihmisen ajatusten
ja tunteiden mukaan. Hän näkee, kuinka tässä aurassa vuoroin ovat
vallalla puhtaan rakkauden ihana ruusunväri, hartauden tunteen kirkas
sini, itsekkyyden kolkot, samean ruskeat, suuttumuksen tulipunaiset,
aistillisuuden kaameat tummanpunaiset ja pelon lyijynharmaat värit
tai vihan ja pahuuden mustat pilvet ja sadat muut merkit, joita
harjaantunut silmä niin helposti osaa lukea. Ja senvuoksi ei kukaan
ihminen voi häneltä salata, mitä hän todellisuudessa tietää jostakin
asiasta."

Tämäntapaisesti yleis-katsauksellisesti kuvaavat salatieteilijät
ihmistä, nähtynä astralisella näöllä, ja tämä heidän antamansa kuva
ei kovinkaan paljon poikkea siitä kuvasta, joka on tuotu jo esiin
esim. Kilnerin havainnollisissa tutkimuksissa paitsi ₋siinä, että
salatieteilijöiden esitys osottaa enemmän varmuutta auran värien
selittämiseen nähden. Salatieteilijälle on onnistunut tunkeutua
syvemmälle tutkimuksissaan, kun hän ei ainoastaan ole havainnut
tieteilijöidenkin todentaman auran olemassaolon, vaan on myöskin
kyennyt tekemään havaintoja siitä, miten nuo eri värit suhtautuvat
ihmisen eri kehitysasteissa tai eri sielunilmauksissa. Siksi monta
kerta on näitä huomioita tehty ja siksi useat kaukonäkijät ovat
vakuuttaneet samaa, että jos ollenkaan pannaan huomiota heidän
tutkimuksiinsa ja uskotaan, että he havainnoissaan ovat olleet
rehellisiä, niin täytyy näitä saavutuksia pitää yhtä pätevinä kuin
konsanaan muidenkin tieteilijöiden tutkimusten tuloksia.

Auraa salatieteilijöiden mukaan ei ole pidettävä vain valunnoksena
eli heijastuksena, jonka aiheuttajana olisi ihmisen fyysillinen
ruumis, vaan aura sisältää hienompiaineisen koneiston, joka on
ihmiselle yhtä oleellinen ja tärkeä kuin hänen fyysillinen ruumiinsa,
vaikka ainoastaan viimemainittu aineen enimmin kiteytyneenä osana
on näkyväinen fyysillisille aisteille ja välttämätön työase
ihmiselle ulkonaisella toiminnan tasolla. Aurassa sitä vastoin
löytyvät ne aineosaset, jotka muodostavat ihmisen käyttövälineet
eli ruumiit, sieluelämän ilmauksia ja tajunnan toimintaa varten.
Koska salatieteelliset tutkijat näkevät näissä käyttövälineissä eri
kehitysasteita sekä säännöllisen niille ominaisen elimistön, voivat he
täydellä syyllä kutsua niitä ruumiiksi, astrali- eli tunneruumiiksi
ja mentaali- eli ajatusruumiiksi. Näillä tutkimustensa johdosta
syntyneillä nimityksillä he samalla ovat tuoneet ilmi sen väitteen,
että ne ilmiöt, jotka ovat kulkeneet tunne-elämän ja aatteilun nimellä,
eivät ollenkaan tapahtuisikaan ihmisen näkyväisessä ruumiissa vaan
että niiden toiminnan ahjo löytyisi näissä näkymättömissä ruumiissa.
Fyysillisen ruumiin tehtäväksi jäisi silloin vain se toimeenpaneva
fyysillinen työ, joka aiheutuu mentaaliruumiin aatteilusta ja
tunneruumiin värähtelyistä, mikä kiihotus eetteriruumiin välityksellä
on saapunut ihmisen fyysilliseen hermostoon.

Alkuperäisellä sielullisesti alhaisella ihmisellä ovat nämä ruumiit
hyvin vähän kehittyneet ja kerrassaan kykenemättömät ilmaisemaan
mitään korkeampaa sielullista toimintaa, yhtävähänkuin kapalolapsen
ruumis kykenee täyttämään aikuisen tehtäviä. Tällä asteella oleva
astrali-ruumis, joka epämääräisenä utuna ympäröitsee ihmisen
fyysillistä ruumista ja on väriltään synkkä, ei voi vähintäkään
vastata hienompiin värähtelyihin, vaan yksinomaan semmoisiin, jotka
ovat tekemisissä fyysillisen tajunnan karkeimpien ja alkeellisimpien
viettien, kuten nälän, janon tai sukupuolihimon tyydyttämisen kanssa.
Silloin ovat astraliruumiin värivivahdukset mitä alkeellisimmat ja
verrattuaan eri henkilöiden astraliruumista toisiinsa voi tottunut
katsoja nähdä ja määritellä kysymyksessä olevan henkilön sielullisen
kehitysasteen. Sillä ihmisen yhä enemmän kehittyessä joutuu hänen
astraliruumiinsa suuren muovauksen alaiseksi. Tuo entinen muodoton,
utuinen ainekerros saa enemmän eloisuutta ja sen atomit joutuvat mitä
kiihkeimpään värähtelyliikkeeseen. Tämä liikunto sekä se seikka,
että entisten kolkkojen värien sijalle on ilmennyt uusia helakampia,
antaa kehittyneemmälle astraliruumiille loistavan kirkkauden, joka
täydellä syyllä vastaa nimitystään astralinen eli "tähtikirkas".
Tämmöinen kirkas sielullisten ilmausten käyttöväline kehittyy
yhtärinnan ajatusruumiin kanssa, mikä viimeksimainittu muodostaa
astraliruumista ulompana olevan osan ihmisen aurasta, vaikkakin se
sitäpaitse täydellisesti lävistää kaikki alemmat ruumiit. Ihmisen
oppiessa itsenäisesti ajattelemaan eikä vain märehtimään toisten
luomilla ajatuksilla, kasvattaa hän itselleen aina voimakkaampaa ja
kehittyneempää ajatustensa ilmaisukoneistoa, joka soveltuu niin hyvin
itsenäisempään älyntoimintaan kuin suurempaan vastaanottavaisuuteen,
kun aatemaailman värähdykset pyrkivät laskeutumaan alas fyysilliselle,
päivätajunnan tasolle.

Kun kaukonäkevän silmällä katsellaan korkealle kehittyneen ihmisen
ruumista, niin astuvat ehdottomasti etualalle nämä luonnon silmälle
näkymättömät ruumiit. Silmää häikäisevästi näkyy silloin ei ainoastaan
niiden värien loisto ja sopusuhtainen järjestys, vaan myöskin näihin
kuuluva organismi. Sillä samoinkuin fyysillisessä ruumiissa löytyy
elimiä kutakin erikoista ruumiin toimintaa varten, samoin löytyy
myöskin näissä näkymättömissä ruumiissa kutakin toimintaa varten
tarpeelliset elimet, jotka kehittyvät sitä mukaa kuin ihmisen henkinen
tarve vaatii niiden käyttöä. Voimakkaina pyörteinä eri paikoissa
astraliruumiissa, kukin eri tehtävineen, ne avaavat ihmiselle yhä
laajemman ja laajemman tajuntapiirin ja kehittyneen ihmisen ruumiissa
ne loistavat kuin kirkkaimmasti hehkuvat tulikehät. Tämmöisen pyörteen
säteily se on, joka pyhimyksen tai korkean tietäjän silmäkulmilla
heijastuu ihmeellisenä sädekehyksenä.

Nämä yllämainitut ruumiit luetaan ihmisen alempiin eli kuolevaisiin
ruumiisiin. Mutta vieläkin korkeammista ihmisruumiista puhuvat
kaukonäkevät Tietäjät.

He kertovat semmoisistakin ruumiista, jotka eivät ole alistetut
kuoleman lain alaisiksi. Alinta näistä ruumiista nimittävät he
syyruumiiksi, joka ainelaadultaan on jo siksi hienoa ja puhdasta, että
sen värähtelyissä voipi säilyä inhimillisen tiedon kaikki saavutukset,
jotka on hankittu maaelämän aikana. Tähän ruumiiseen pukeutuu ihminen,
kun hän lähestyy jumaluutta, ja siihen pukeutuneena alkaa hän myöskin
jälleensyntymisen pyhiinvaelluksen aineen karkeampiin kerroksiin.



JÄRJEN SYNTY.


    Jumala sanoi käärmeelle: Minä panen vihan
    sinun ja vaimon siemenen välille, vaimon
    siemen on rikki polkeva sinun pääsi ja sinä
    olet pistävä häntä kantapäähän.

                            (I Moos. kirja).

Lapsena oli ihminen taipuisa uskomaan raamatun kertomuksiin
kirjaimellisesti ja näkemään niissä historiallisia tapahtumia, joiden
todenperäisyyttä ei millään ehdolla saanut epäillä, koska se oli,
niinkuin sanottiin "Jumalan sanaa". Pidettiin suurena syntinä, jos ken
uskalsi viitatakin siihen mahdollisuuteen, että noilla kertomuksilla
voisi olla vertauskuvannollinen merkitys, ilman historiallista
sanatarkkaa pohjaa.

Mutta aikuiseksi tultua ilmenivät epäilykset — mieli ryhtyi
arvostelemaan, ja lohdullinen oli yllätys, kun huomasi kirkonkin
piirissä esiintyneen miehiä, jotka olivat asettuneet taisteluun
raamatun kirjaimellista tulkintaa vastaan.

Niinpä ensimäiset kristityt, niiden joukossa useat kirkkoisät, kuten
Klemens Aleksandrialainen ja Origenes, ovat jättäneet jälkeensä
kirjotuksia, joista käy selville, millä tavoin ensimäisten vuosisatojen
kristityt ajattelivat pyhien kirjojen ymmärtämisestä. Etenkin Origenes
on selvään lausunut, että on tehtävä tarkka ero raamattua tutkittaessa,
missä milloinkin on tarkotettu historiallista, missä eetillistä,
mystillistä tai salatieteellistä seikkaa, eli toisin sanoen: raamattu,
niinkuin kaikki muutkin pyhät kirjat, sisältää kolmenlaatuisia asioita:
historiallisia, siveysopillisia ja salatieteellisiä. Jää sitten
kunkin lukijan varaan omaksua sieltä se tieto, mihin hänellä löytyy
edellytyksiä. Usein on siinä hämärälle historialliselle taustalle
kummallisin värein maalattu mitä suurimpia salatieteellisiä totuuksia,
joilla on sitäpaitsi arvaamaton merkityksensä myöskin siveellisessä
suhteessa, niinkuin tiedolla ainakin.

Yksi semmoinen valtava kuvaus on kertomus syntiinlankeemuksesta.
Kirjaimellisesti tulkittuna ei sillä ole suurtakaan kantavuutta, —
tuskinpa kelpaisi se edes luettavaksi arvokkaan legendan piiriin,
vielä vähemmin sanallisesti uskottavaksi todellisena historiallisena
tapahtumana -— mutta salatietieteilijälle on sen merkitys arvaamaton.

On ohi aika — viimeiset vuosikymmenet ennen tätä nykyistä vuosisataamme
— jolloin kielteinen skeptillinen suunta oli siihen määrin valloilla,
että ei myönnetty raamatun syntiinlankeemus-kertomukselle minkäänlaista
sijaa ajattelevan ihmisen ajatus-piirissä, vaan hyljättiin kovin
lapsellisena muka ymmärtämättömien yksityisomaisuudeksi. Loppunut
varmaan on materialistisen ajan yö, koska uudelleen ryhdytään tutkimaan
noita vanhoja hämäriä allegorisia kuvauksia ja aletaan antaa niille
ennen aavistamatonta arvoa.

Mistä se on johtunut?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että kokemuksen nojalla on huomattu
todeksi Origeneen huomautus pyhien kirjojen eri lukemistavoista. On
nähty kallisarvoisen jalokiven kimallus vanhan vertauskuvannollisen
vaipan alla — välähdys totuuksista, joilla on ollut oleellinen merkitys
ihmisen henkisessä kehityksessä.

Mutta onko mahdollista, kysynee joku, että
syntiinlankeemiskertomuksella ja etenkin sen dramaatisella
käärmekohtauksella, olisi jotakin historiallista pohjaa?

Vastaus on ehdottomasti kielteinen, jos pidetään kiinni nykyisistä
vallallaolevista historiallisista käsitteistä. Kirjaimellisessa
merkityksessä ei tiedetä mitään Edenin paratiisista eikä ajanjaksoista,
jolloin tuo ensimäinen ihminen Adam olisi elänyt. Raamatunkin
kertomuksista voidaan päinvastoin tehdä johtopäätöksiä, että Adam ja
Eva ei suinkaan ollutkaan maan ensimäinen ihmispari, koska Adamin
vanhimman pojan Kainin sanotaan muuttaneen Nodin maalle, siis asuttuun
seutuun, ja perustaneen siellä kaupungin, sekä perheytyneen. Vieläkin
enemmän luonnottomalle, melkeinpä lapselliselle, tuntuu se vanhojen
jumaluusoppineiden väite, että paratiisin historiallinen näytelmä olisi
tapahtunut niin myöhäisellä ajalla kuin 4,000 vuotta ennen meidän
ajanjaksomme alkua eli noin 6,000 vuotta sitten. Tuommoisiin tuloksiin
joudutaan kun kirjaimellisesti ilman avainta ryhdytään selittämään
salatieteellisiä kirjotuksia.

Kokemusperäiset historialliset tutkimukset, jotka perustuvat
muinaisaikuisten esineiden ja kirjotusten tutkimiseen, ovat jo
useilla tuhansilla vuosilla siirtäneet "Edenin" tapahtumat ajassa
taaksepäin ja vieläkin kauemmaksi ovat ehtineet luonnontieteitten
tutkijat: geologit ja orgaanisen kehitysopin tutkijat, kuten Darwin
ja Haeckel, jotka laskevat elimellisen kehityskulun ikää sadoissa
miljonissa vuosissa. Ja mikä on sitten näiden tutkimusten lopullinen
tulos? Se kummallinen totuus, että ihmiskunta kerran, elämänkehityksen
kaukaisessa lapsuudenajassa, on elänyt kuvannollisesti puhuen "Edenin"
paratiisissa, jolloin sen kehitys oli siihen määrin lapsen tilassa,
että se ei tiennyt erotusta hyvän ja pahan välillä, yhtävähän
kuin eläinkunta nykyisin. Ihmiskunnan korkein vaisto tuona aikana
esiintyi sen tunne-elämässä ja oli kehittynyt korkealle erikoisiksi
vietti-ilmauksiksi kuten eläimillä. Nämä vietit sitten vaistomaisesti,
ilman ajatuskykyä, määräsivät eläinihmisen elintehtävät.

Näin on havainnollinen tiede tälläkin tutkimusalalla vähitellen astunut
totuuksien piiriin, jotka ovat luettavat kuuluviksi salatieteen alaan —
niiden metafyysillisen luonteen takia.

Mitä näkee sitten salatieteilijä noilla pyhän kirjan hämärillä lehdillä?

Niistä avautuu tutkijan silmien eteen ihmeellinen tapahtumien
sarja, jossa punaisena lankana esiintyy suuren Elämän monipuolinen
kehityskulku. Ihmisen kehitys muodostaa vain yhden silmuksen
tuossa ketjussa, mikä alkaa Elämän hienoista henkisistä lähteistä
ja sitten tiivistyy fyysilliseksi ainemaailman karkeammissa
kerroksissa. Luomiskertomuksen päivät venyvät suunnattoman laajoiksi
kehityskausiksi, ja kertomuksen huippuna ilmenee ihminen, maaplanetan
kehittynein fyysillis-orgaaninen ilmiö. Raamatun luomiskertomus
lopetetaan merkilliseen syntiinlankeemuksen tapahtumaan, jolloin
ihminen karkotetaan ulos Edenin paratiisista. Hänen vastaisen
kehityksensä voittokulkua viittaa vain tuo kummallinen arvotuksen
tapainen lause: "vaimon siemen on kerran rikki polkeva käärmeen pään."

Mutta kuinka hämärä ja peitetty raamatun kertomus onkin, voidaan siitä
kumminkin saada selviä viittauksia, mihin salatieteelliseen aikaan
"syntiinlankeemus" tähtää. Kun kerrotaan vaimon luomisesta miehen
kylkiluusta vähää ennen lankeemusta — jonka jälkeen "Jumala teki heille
nahkavaatteet", niin on helppo ymmärtää, että kuvaus tarkottaa sitä
lemurisen aikakauden osaa, jolloin ihmiskunta vielä oli kaksineuvoinen
eli hermafrodiitti, josta se sitten itsetiedottomasti "unen" aikana
vähitellen jakautui kaksineuvoiseksi eli eri sukupuoliin. Toisin
sanoen, ihmiskunta silloin oli muodollisesti samalla kehitysasteella
kuin meidän päiviemme kaksineuvoiset eläimet.

Tämän kehityskauden sanovat kaikki salatieteilijät olleen noin
puolivälissä lemurista aikaa, ja sen ajan ulkonaiset olosuhteet
muodostavat täten taustan syntiinlankeemuksen draamalliselle
tapahtumalle, jota täydellä syyllä voidaan kutsua "järjen synnyksi".
Henkilöinä siinä esiintyy sukupuoliin jakautunut ihmismuodon
perustyyppi, esi-ihmiskunta, joka juuri oli muodoltaan noussut siksi
paljon senaikuista eläinkuntaa korkeammalle, että se odotti Jumalaa
"puhaltamaan häneen elävän hengen". Muut tekijät ovat hyvän ja pahan
tiedon puu ja käärme.

Järjen valon ensimäinen välähdys näkyi olleen suoranainen seuraus
itse syntiinlankeemuksesta, sillä silloin ihminen ensi kerran ymmärsi
erotuksen hyvän ja pahan välillä, jonka jälkeen Jumala "lähetti hänet
ulos paratiisista" nahkavaatteissa s.o. fyysillisesti tiivistyneempänä.

"Käärme", järjen tuoja, syntiinlankeemusnäytelmässä on siksi
hämärä käsite, että on tarpeen luoda silmäys salatieteelliseen
käärme-mysterioon.

Pienestä pitäen on kirkko meille opettanut, että tämä paratiisin käärme
oli ja on edelleenkin pimeyden valtojen pääruhtinas, langennut enkeli
Lucifer (joka merkitsee "valon tuoja"). Tämä Lucifer sitten jollakin
ihmeellisellä viekkaudella pimitti Jumalan kaikkitietäväisyyden siihen
määrin, että sai tilaisuuden hiipiä Edenin paratiisiin ja onnistui
siellä viekottelemaan ihmisen lankeemukseen Jumalan tietämättä.
Jos lapsellinen, mutta uskollinen, kirkon jäsen uskalsi vähääkään
omintakeisesti ajatella ja kysyä kirkon jumaluusoppineilta, mikä
oli sitten se synti, johon ihminen syntiinlankeemuksessa lankesi,
niin vastattiin tyyneellä varmuudella: tottelemattomuus tietysti,
koska kerran Jumala oli kieltänyt maistamasta hyvän ja pahan tiedon
puusta. Mutta miksi Jumala oli kieltänyt ihmistä saamasta tietoa
hyvästä ja pahasta? Uskaltaisiko joku ehkä väittää, että Jumalan
tarkotus oli ollut kasvattaa ihmisestä jonkinmoinen koneellinen olio,
joka sokeasti, ilman vähintäkään itsetietoista toimintakykyä, olisi
kyennyt olemaan Jumalan aseena taistelussa Jumalasta langenneita
pimeyden valtoja vastaan? Vai tahdotaanko uskotella, että Jumala
tahtoi panna ihmisen koetukselle, muka nähdäkseen, josko se kykenisi
kestämään pahan hurmaavaa viekotuskykyä. Mistä arvosta olisikaan noiden
otaksumien ohella Jumalan kaikkitietäväisyys ja hyvätahto? Tuommoiset
sofistiset viisastelut ovat kai jonakin aikana olleet tarpeen tukemaan
kirkollisten jumaluusoppineiden maallista valtaa, tai ehkäpä niillä on
ollut merkityksensä estämässä harhaan johdettuja ihmisiä joutumasta
epätoivon kamalaan kuiluun, kun kirkolla ei ollut parempaakaan tietoa
jaettavana noille ihmisille niin tärkeistä henkisistä kysymyksistä.
Toisaalta varma tosiasia on myöskin, että moni, estyäkseen epätoivosta,
on jättänyt kokonaan harkitsematta nuo pulmalliset asiat, poistunut
kirkon helmasta ja — mikä vielä surullisempaa — hyljännyt nuo vanhat
pyhät kirjat muka epäluotettavina ja siten jäänyt vaille parhainta
tietoa, mikä julkisesti on saatavissa ihmisen henkisestä kehityksestä.

Siksipä niin hyvin kirkkojen, jotka ovat edustamassa henkisen elämän
vaalintaa ihmisten keskuudessa, kuin myöskin kaikkien henkisiä asioita
harrastavien ihmisten pitäisi tervehtiä ilolla kaikkea valoa, joka
voipi tuoda selvityksiä noihin hämäriin pyhien kirjojen opetuksiin
eikä ryhtyä sotaan uusia aatteita vastaan, ennenkuin ovat vakavasti ja
puolueettomasti arvostelleet, mistä arvosta ne ovat sekä järjen että
korkeimman siveellisyyden mittapuun vaatimuksiin nähden.

Kuten mainituista viittauksista näkyy, ei salatieteellinen tutkimus
hyväksy kirkon selitystä valon eli järjen tuojasta, Luciferista
personallisena langenneena enkelinä, ja ehdottomasti kielteiselle
kannalle asettuvat kaikki salatieteilijät kirkon selityksiin
"käärmeestä" pahan iankaikkisena pääruhtinaana.

Jo se seikka, että salatiede ei tunne ehdotonta, absolutista pahaa,
tekee mahdottomaksi olettamuksen, että pahalla voisi olla mitään
"pääruhtinasta" jumaluuden rinnalla. Taas suhteelliselle, relativiselle
pahalle on heidän mielestään käärme sopimaton vertauskuva, koska
sitä ammoisista ajoista on käytetty merkitsemään ikuisuutta, milloin
ehdottomassa, milloin taas ihmistajunnalle rajotetussa muodossa.

H.P. Blavatsky, aikamme suurin salatieteilijä, kirjottaa teoksessaan
"Secret Doctrine" (suomennettu nimellä Salainen Oppi) käärmeestä,
— alkaen toistamalla Da Chateaubriandin lauseen: "helvetissä
raivottaret käyttävät sinua ruoskanaan, taivaassa Ikuisuus ottaa sinut
vertauskuvakseen" — seuraavasti:

"Ofitit eli käärmeenpalvelijat väittävät, että on monenlaisia
haltijoita Jumalan ja ihmisen välillä: että niiden keskinäisen
arvoaseman määrää se valomäärä, mikä kullekin on suotu; ja väittävät,
että käärmettä on alituisesti kutsuttava avuksi ja sitä kiitettävä
sen ihmiskunnalle tekemistä erinomaisista palveluksista. Sehän näet
opetti Adamille, että hän, jos söisi hyvän ja pahan tiedon puusta,
voisi suunnattomasti kohottaa olemustaan näin saavuttamallaan opilla ja
viisaudella. Tämän he ilmoittivat syyksi ulospäin maailmalle.

"Helppo on nähdä mistä on johtunut ensimäinen käsitys siitä, että
käärmeen luonto on kaksinainen, Januksen kaltainen, — hyvä tai paha.
Tämä vertauskuva on mitä vanhin, koska matelijat esiintyvät ennen
lintuja ja linnut ennen nisäkkäitä. Siitä syystä syntyi villikansoissa
se usko, että heidän esi-isäinsä sielut muka elävät käärmeen muodossa;
siitä syystä myös yleisesti yhdistettiin käärme ja puu. Lukemattomia
taruja on sen edustamista eri merkityksistä, mutta koska useimmat
näistä ovat allegorisia, ovat ne nyt siirtyneet samaan luokkaan kuin
ne sadut, joiden pohjana on tietämättömyys ja musta taikausko. Niin
esim. kun Philostratus kertoo, että Indian ja Arabian alkuasukkaat
söivät käärmeen sydäntä ja maksaa, oppiakseen kaikkien eläinten kieltä,
hän varmaankaan ei tarkottanut, että sanansa olisivat käsitettävät
kirjaimellisesti.

"Niinkuin edempänä tulemme näkemään, annettiin käärmeen ja lohikäärmeen
nimi muinaisaikojen Viisaille, vihityille Adepteille. Heidän
viisauttansa ja oppiansa söivät ja sulattivat heidän seuraajansa, ja
siitä johtui tuo allegoria. Kun kerrotaan, että skandinaavilainen
Sigurd paistoi ja söi tappamansa lohikäärmeen Fafnerin sydämen ja tuli
siitä viisaammaksi kaikkia muita ihmisiä, merkitsee tämä samaa...

"Epiphanius laskee ilmoille erään gnostikkojen salaisuuden,
koettaessaan toteen näyttää heidän 'vääräoppisuuttaan' kun hän sanoo:

"Gnostilaisilla ofiteilla oli syy käärmettä kunnioittaakseen; _Se näet
opetti ensimäisille ihmisille mysteriot_. (Adv. Hæres.) Hindulaisten
ja tibetiläisten Naagat olivat inhimillisiä Naagoja (käärmeitä) eikä
matelijoita. Sitäpaitsi on käärme aina ollut yhä uudistuvan eli
jaksottaisen nuortumisen, Ajan ja Kuolemattomuuden tyyppi."

Toinen kuolemattomuuden vertauskuva, jota käytetään niinhyvin
raamatussa, juutalaisten ja kristittyjen pyhässä kirjassa, kuin myöskin
n.k. pakanakansojen pyhissä kirjoissa, on puu. Se on niin sanoaksemme
kuolemattoman aineen symboli. Edenin puutarhan keskellä kasvoi
Elämän puu, ja joka sen hedelmää maistoi, s.o. oppi tuntemaan aineen
perusolemuksen, tuli sen kautta kuolemattomaksi. Tästä symbolista
kirjotetaan Salaisessa Opissa seuraavasti:

"Siitä asti kuin puuta ja käärmettä ensiksi alettiin käyttää yhteisesti
Kuolemattoman Olemassaolon merkkinä, olivat ne totisesti jumalallisia
kuvia. Puu oli ylösalaisin ja sen juuret syntyvät taivaassa ja
kasvoivat Kaikkiolon Juurettomasta Juuresta. Sen runko kasvoi ja
kehittyi; kulkien yli Pleerooman tasojen se levitti sinne tänne tuuheat
oksansa, ensiksi vastaeristyneen aineen tasolle ja sitten alaspäin,
kunnes ne koskettivat maista tasoa. Niinpä sanotaan Bhagavadgiitassa,
että Ashvatta, elämän ja olemassaolon puu, jonka hävittäminen yksin
viepi kuolemattomuuteen, kasvaa juuret ylhäällä ja oksat alhaalla.
Juuret edustavat Korkeinta olemusta eli Ensimäistä syytä, Logosta,
mutta ihmisen on mentävä niiden juurten taakse _yhdistyäkseen
Krishnaan_, joka Arjunan sanojen mukaan on suurempi Brahmania ja
Ensimäistä Syytä... häviämätön olevainen ja se, mikä on näidenkin
takana — — —

"Vasta silloin kun tämän puun oksat ovat kosketelleet Edenin puutarhan
maallista mutaa meidän aikamme adamilaisessa rodussa, tahrautui se
tästä kosketuksesta ja kadotti alkuperäisen puhtautensa, ja silloin
Ikuisuuden käärme, taivaassa syntynyt Logos, turmeltui. Vanhoina
aikoina, jolloin jumalalliset hallitsijat vielä olivat maan päällä,
pidettiin tuota niin pelättyä matelijaa sinä ensimäisenä valon säteenä,
joka oli loistanut Jumalallisen Salaisuuden syvyydestä. Moninaisiin
muotoihin se puettiin ja lukuisia luonnon vertauskuvia käytettiin sitä
merkitsemään, sen kulkiessa läpi aioonisten aikojen — sen Äärettömästä
Ajasta (Kaalasta) lähdettyä ja langettua aikaan ja paikallisuuteen,
mitkä ovat aatteilusta kehittyneet...

"Käärme tuli pahan ja Perkeleen tyypiksi ja symboliksi vasta
keskiajalla. Vanhemmilla kristityillä, samoin kuin ofitilaisilla
gnostikoilla oli kaksinainen Logoksensa: hyvä ja paha käärme,
Agathodaimon ja Kakodaimon. Tämän todistavat Markuksen, Valentinuksen
ja monien muiden kirjotukset ja varsinkin Pistis Sophia, joka varmasti
on kristinuskon ensimäisiltä vuosisadoilta."

Ylläolevista otteista voidaan saada ääriviivat vanhojen kansojen
ja salatieteilijöiden käsityksille käärmeestä. He käsittivät sitä
sekä kosmillisena, maailmankaikkeudellisena että mikrokosmillisena,
ihmiseen kuuluvana, vertauskuvana. Kosmillisesti se merkitsi sekä
tuntematonta jumaluutta että henkisyyttä yleensä kaikkialla maailmassa,
ja mikrokosmillisesti: ihmisessä löytyvää jumaluutta, joka joissakin
ihmisissä voi esiintyä niin täydellisenä, että näille ihmisille
annettiin nimeksi Naga eli käärme. Ihmisen kolminaismaailmassa:
toiminta-, tunne- ja ajatusmaailmassa vastasi tätä käärmesymbolin
edustamaa henkisyyttä: järki, tajuavan ihmisen jumalallisin ominaisuus.
Lemurian aikuiselta ihmiseltä puuttui järki. Ihminen, "maan tomusta"
rakennettu, oli muotoonsa nähden jo sen tarpeessa, jonka vuoksi
häneen, — raamatun puhetapaa käyttäen — puhallettiin "elävä henki",
s.o. hänelle annettiin järjen valo. Kristus kuvaa tätä tapahtumaa
kaukonäkijän sanamuodolla: "minä näin saatanan taivaasta putoavan alas
niinkuin salaman" (Luk. 10:18).

Jotta tämä tulisi selvemmäksi, on seurattava salatieteellistä
ajatussuuntaa yhä väljemmille väylille, ulkopuolelle maapalloamme,
maailman yleiseen kehitykseen. Silloin kysymyksessä olevan tapahtuman
kuvaus saa täydellisemmän valaistuksen.

On luovuttava siitä keskiaikaisesta käsityksestä, että maailmanavaruus
olisi jonkun personallisen Jumalan luoma, joka avaruuden keskipisteeksi
olisi asettanut tämän meidän maamme, ja että auringot, kuut ja tähdet
olisivat olemassa vain sen hyödyn takia, minkä ne aikaansaavat tämän
maan pinnalla asuvalle ihmiskunnalle. On uskottava tieteilijöiden
kertomuksiin avaruuden äärettömistä ihmemaailmoista, miljonista
auringoista, jotka suurempina kuin meidän aurinkomme elähyttävät
avaruuden pienempiä kappaleita, planettoja. Johdonmukaisuuden lain
nojalla täytyy näillä löytyä luomakuntia, joista useat todennäköisesti
ovat meidän orgaanista maailmaamme korkeammalla. Luonnollisin on tämä
otaksuma ainakin niiden taivaankappaleiden suhteen, jotka meidän
aurinkokunnassamme, meidän aurinkoomme nähden, ovat suotuisammissa
olosuhteissa kuin maapallomme, ja tieteilijät eivät näekään mitään
luonnotonta siinä otaksumassa, että esim. planetta Venuksella löytyisi
ihmiskunta, joka on kehityksessä paljon edellä maapallon ihmiskuntaa.

Tätä samaa väittävät salatieteilijät. Ihmiskehitys kuuluu kyllä
maaplanetalle ja sen tarkotuksena on saavuttaa täydellinen, kirkastettu
ihminen, "Kristuksen täyden mitan jälkeen", jota astetta ihmiskunta
hitaasti mutta varmasti lähestyy. Mutta miljonia vuosia ajassa
taaksepäin, mainitun lemurisen aikakauden keskivaiheilla, tarvitsi
lapsi-ihmiskunta apua ja opastusta ulkoapäin. Silloin toisista
kehitysketjuista, sanottakoon Venuksesta, tuli maan päälle korkealle
kehittyneitä olentoja, jotka sitten jäivät ihmisten opettajiksi, kunnes
ihmiskunta omasta kohdastaan synnyttäisi opettajansa. Nämä suuret
opettajat ovat kansojen tarustoissa saaneet nimekseen "käärme" ja
"viisauden lohikäärme".

Tämä suurenmoinen tapahtuma on ensimäinen kohtaus
syntiinlankeemus-näytelmässä. Ihmiselämän näyttämölle astui suuria
henkiolentoja, viisauden lohikäärmeitä, joiden tehtävänä oli opettaa
ihmistä käyttämään vasta sarastavaa järjen valoa.

Samoihin aikoihin kuin nämä "käärmeet" tulivat ihmisten keskuuteen, oli
näet maan ihmisten kehitys saanut melkoisen sysäyksen ylöspäin. Likinnä
maata olevalla kehitysketjulla — kuuketjulla — oli näet kehittynyt
järkiolentoja, jotka taas olivat vailla astralista, eetteristä ja
fyysillistä työasetta. Kun maan ihmiskunnassa oli tarjolla heille
tuo heidän kehitysastettaan vastaava ja kaivattu käyttöväline, niin
astuivat he silloin näiden maisten olioiden henkisiksi minuuksiksi —
jolloin ihmisen mielessä ensikerran välähti järjellinen ajatus.

Se oli näytelmän toinen kohtaus.

Vähitellen, pitkien ajanjaksojen aikana, johtivat sitten opettajat eli
käärmeet esi-ihmiskunnan kehitystä, johtaen sen vihdoin sille asteelle,
että oli mahdollista yhä enemmän antaa ihmisen itsetietoisesti syödä
hyvän ja pahan tiedon puusta, s.o. paljastaa hänen yksilöllinen
järkeilynsä eli individualitetinsa, Tätä kehityksen kolmatta
suurenmoista aikakautta tarkottaa Jeesuksen lauselma "saatanasta, joka
salaman tavoin tuli taivaasta alas", koska se tapaus vielä nytkin
salatieteilljäin silmälle näkyy salaman tapaisessa valokehyksessä.

Vasta näin yksilöityneen ihmisen kanssa voi hänen sisäinen Jumalansa
keskustella — huutaa hänelle: "Adam missä olet" ja tehdä hänet
edesvastuulliseksi toiminnastaan.

Tämä järjen lisäys kuvasti ihmiselle ilmenneen elämän ihanana
puuna, jonka hedelmät olivat todella "kauniit nähdä ja hyvät
syödä" ja hän ymmärsi, että ainoastaan syömällä sen hedelmää, s.o.
käyttämällä ainetta hänelle kerran onnistuisi oppia tuntemaan
sen ominaisuudet. Ja kerran aineen maljasta maistettuaan, syntyi
ihmisessä himo saada tyhjentää se pohjaan saakka. Näin sitoo hän
aikakausiksi itsensä ilmenneeseen maailmaan ja ulkonee Edenin
taivasmaailmasta. Tämä elämänhalu "Tanha" se on, joka sitten
"Cherubimina" vartioitsee tulevaisuuden taivasmaailman häämöittävää
ovea ja järjen kaksiteräisellä miekalla ehkäisee ihmistä enää astumasta
takaisin siihen eläimelliseen Edeniin, jossa hän eli varhaisemmalla
lapsi-asteellaan.

Syntiinlankeemisen kosmillisen kuvan täydentämiseksi mainittakoon
sivumennen, että todellakin syttyi "viha" vaimon ja käärmeen siemenen
välille.

Vaimon siemen salatieteellisessä ajattelussa kuvaa nimittäin vieläkin
korkeampaa tajunnantasoa kuin järki, nimittäin itsetietoisen rakkauden
buddhista tasoa, jolle eristäytyminen on vaarallisin pahe.

Kun nuori ihmiskunta kulki oman järkensä teitä, hyljäten käärmeiden
opettaman viisauden polun, oli siitä seuraus, että heidän kehityksensä
päättyi mitä vaarallisimpiin tuloksiin. Eristäytyneinä korkeasta
johdostaan, neljännen eli atlantilaisen rodun ihmiset käyttivät
järkensä apua löytääkseen itsekkäälle himoluonnolle mitä julkeimmat
tyydytyskeinot. Silloin "käärmeen pisto" osui heille kantapäähän
ankaran karmillisen rangaistuksen, "vedenpaisumuksen" muodossa, joka
tuhosi silloisen ihmiskunnan melkein sukupuuttoon. Saman "piston"
karmillinen seuraus on myöskin, että nykyinen ihmiskuntamme,
atlantilaisen rodun lapsi, on vielä eristäytymisen myrkyttämä
ja maistaa sen katkeria hedelmiä sekä menneisyydestään että
nykyisyydestään.

Tällä kosmillisella kuvalla on myöskin vastaavaisuutensa
mikrokosmoksessa eli ihmisessä. Valo, joka "taivaasta salaman tavoin"
laskeutui maan päälle ihmisten sydämiin, koettaa valaista ihmiselle
eroa hyvän ja pahan välillä, ihmisen alinomaa syödessä hyvän ja
pahan tiedon puusta jokapäiväisessä elämässään. Järki ihmisessä on
Viisauden käärmeiden liehtoma tuli, ja hänen kallein omaisuutensa.
Jota korkeammalle järjen liekki ihmisessä kohoaa, sitä suurempia
mahdollisuuksia hänelle ilmaantuu erottaa hyvää ja pahaa — ei
ainoastaan personallisen hyödyn mukaan vaan niiden mahdollisimman
henkisessä, yleisessä merkityksessä. Joskin hän aluksi personallisia
etujansa silmällä pitäen eristetyn minuuden hyväksi seuloo pois
"pahan", niin tulos seulonnasta on kumminkin vain suhteellinen
"hyvä". Kun ihminen sitten elämän pitkässä koulussa oppii näkemään
personallisuuden, epäoleellisuuden, niin kohoutuvat hyve-käsitteetkin
aina korkeammalle ja korkeammalle, kunnes ne vihdoin häipyvät
Suuren Elämän abstraktisiin piireihin, aatemaailmaakin korkeimmille
tasoille. Hetkisen aikaa tuntuu silloin ihmisestä kuin olisi koko
hänen olemassaolonsa uhattu — kuin sammuisi hänen järkensäkin liekki.
Silloin on hetki lyönyt, jolloin buddhinen intuitioni, "vaimon siemen",
ihmisessä "tallaa rikki käärmeen pään", s.o. alistaa järjen toiminnan
buddhisen tason tajunnan alaiseksi. Uusi työase, jolle tieteellinen
maailma on antanut nimeksi intuitioni, alkaa silloin itsetietoisesti
toimia ihmisessä ja hän huomaa, että sen käyttö avaa hänelle taas uudet
maailmat, samoin kuin järjen valo avasi hänelle aatteiden maailman.

Ennenkuin vaimon siemen rikki polkee käärmeen pään, sanotaan: on käärme
pistävä sitä kantapäähän. Merkityksensä on tälläkin lauseella. Se
viittaa siihen tosiasiaan, että luonto ei tee turhaa työtä. Sillä mitä
hyötyä olisi ollut, jos luonto, kehitettyään järjen sen korkeimpaan
huippuunsa, olisi sitten sen kokonaan kuolettanut? Olisihan silloin
yhdellä iskulla tyhjäksi tehty koko tähänastisen kehityksen saavutus.
Niin ei kuitenkaan ole asianlaita. Ei järjen syttyessä kuoletettu
himoluontoa, vaan se jää järjen hallinnon alaiseksi, samalla kun
himoluonnon kautta valtavia ainesjoukkoja virtaili järjen mahtavan
työpajan jalostettavaksi. Sama suhde on myös järjen ja intuitionin
välillä, järki ei kykene Khristosmaailman eli buddhisen tason
työaseeksi, yhtävähän kuin tunne eli emotioni kelpaa ajatustasolle,
mutta järjellä on ääretön tehtävänsä, olla välittäjänä havahtuneelle
intuitiviselle kyvylle. Täytyy löytyä yhdysside inhimillisten eri
tajuntatasojen välillä. Siten ainoastaan on mahdollista tuoda
päivätajuntaan ne kokemukset ja havainnot, jotka ihminen on tehnyt
noissa korkeammissa henkisissä piireissä. Tätä yhteyttä näiden
korkeampien kykyjen välillä kuvaa allegorinen kertomus käärmeen
pistosta vaimon siemenen kantapäähän, jolloin rakkauden ja viisauden
neste käärmeen myrkyn tavoin läpäisee ihmisen olemuksen ja korkeamman
maailman tieto siten saa vuotaa hänen kauttansa ihmisveljien keskuuteen.

Itsekkäisyydestä vapautunut puhdas järki on ihmisen yhdysside siihen
maailmaan, missä Kristuksen herrauden piirissä asustavat Viisauden
vihityt Nagat eli Käärmeet. Ja kun viimeinen itsekkyyden hitunen
haihtui pois ihmistajunnasta, niin lakkasi hän himoitsemasta hyvän ja
pahan tiedon hedelmää. Tanhojen — Cherubimin — varjo katosi silloin
paratiisin portilta, ja auenneet taivaat paljastivat onnellisen
ihmislapsen silmien eteen Elämän puun — jonka hedelmän mehua hänen nyt
sallittiin maistaa.



IHMISEN JÄLLEENSYNTYMINEN.



Aina siitä ajasta saakka, jolloin ihmisjärki alkoi esiintyä siksi
toimintakykyisenä, että se saattoi luoda yksilöityneen, näennäisesti
itsenäisen olion maailmankaikkeudessa, kuihtui sielun silmä, jolla
ihminen lapsuusaikanansa näki elämänsä kuolemattomuuden ja sen
identisyyden kaikkeuden elämän kanssa. Sen näön häviämisen mukana
himmeni ihmiseltä hetkeksi myös hänen elämänsä päämaali ja hän jäi
ikäänkuin pimeään yöhön, missä hänen oli järjellänsä etsittävä valo,
joka selvittäisi hänelle ihmiselämän alun ja lopun, sen tarkotuksen
maailmankaikkeudessa. Siksipä ei meidänkään päivinämme ole lakannut
huuto, joka on kaikunut kautta aikojen: "mistä olemme tulleet, keitä
olemme, ja mihin matkaamme?" Ja vaikka huuto onkin satojen tuhansien
ehkä miljonien vuosien aikoina väreillyt ihmisten huulilla ja useita
vastauksia on koetettu tuolle polttavalle kysymykselle antaa, niin
ei ole voitu keksiä ainuttakaan, joka olisi ehdottomasti tyydyttänyt
kaikkia.

Meidän aikanamme voidaan nuo vastaukset jakaa kolmeen, kolmesta eri
tutkimus-suunnasta lähteneeseen ryhmään: materialististen epäilijöiden,
kirkollisten ja salatieteilijöiden. Epäilijät eivät tahdo nähdä
silmänkantamaa kauemmaksi — kun silmä on sammunut, niin on kaikki
lopussa, sanovat he. Kirkollisen katsantokannan mukaan alkaa ihmiselämä
äidin kohdussa, jolloin Jumala luo ihmisen ikuiseksi olennoksi
tulevaisuuteen nähden. Salatieteilijät taas väittävät, että ihminen
on ikuinen olento niinhyvin menneisyyteensä kuin tulevaisuuteensakin
nähden ja maaelämä muodostaa vain tuon katkeamattoman elämän yhden
kehitysjakson.

Epäilijöiden kanta on helposti ymmärrettävissä. Useinkin ovat he
hyvin rehellisiä ihmisiä, jotka kylläkin ostaisivat totuuden melkein
mistä hinnasta tahansa, jos vaan totuuden todistelu täyttäisi
heidän vaatimansa ehdot. Elämän kuolemattomuus on todistettava
heille silminnähtävällä ja kouraantuntuvalla tavalla, eli toisin
sanoen fyysillisillä aisteilla tajuttavilla keinoilla. Mutta elämän
lakisiteisyys ei ole asettunut tottelemaan heidän määräämiänsä
vaatimuksia. Päinvastoin osottaa Elämä epäilijälle lakiensa
loukkaamattomuuden ja samalla tien, kuinka hänelle on mahdollista
niiden lakien sisällä oppia tuntemaan elämänsä salaisuuksia. Eihän
valokuvaajakaan voi esiintuoda ottamaansa kuvaa päivän valossa vaan
tarvitsee sitä varten pimeän huoneen, jossa jotkut kuvaukselle
haitalliset valonsäteet ovat ehkäistyt; samoin vaatii henkisen ihmisen
olemassaolon todistelu aivan erikoiset edellytykset. Ja niinkauankuin
ei olla halukkaita totuuden ilmisaamiseksi hyväksymään ja käyttämään
kaikkia tarjolla olevia keinoja, ei ole syytä odottaa, että totuutta
verhoava peite saataisiin täysin poistetuksi. Yhä laajempaa totuuden
näkemystä varten tarvitaan ehdottomasti ennakkoluuloton mieli, mikä ei
kammoksu ottaa käteensä työasetta, joka uutuutensa takia ensin näyttää
oudolta, vaan tarttuu siihen rohkeasti, voidakseen vihdoin tottuneella
käytöllä huomata, mihin se kykenee ja millaisia saavutuksia sillä on
voitettavissa.

Niinpä ovat psyykilliset kokeilut tiedemiesten käsissä johtaneet aivan
erikoisiin tuloksiin ihmisen kuolemattomuus-kysymyksen ratkaisussa. Ei
siinä kylliksi, että olisi keksitty ihmisen näkymättömät ruumiit eli
ainakin useita niistä, vaan on myöskin saatu selville johonkin määrin
näiden ruumiiden merkitys, kuinka fyysillinen tunto on toiselle niistä
ominainen ja tunne eli sieluelämän ilmiöt toiselle, ja vielä kuinka
ajatuskin vaatii itselleen erityisen "aineellisen" käyttövälineensä.
Mutta vieläkin syvemmälle on kokeellisen tieteen onnistunut tunkeutua.
Tuntuu uskomattomalta — mutta on epäämätön totuus — että ihmiskokeilu
on voinut muuttaa ihmisessä asuvan personallisuuden aivan toiseksi,
eli toisin sanoen näyttää todeksi sen ihmeellisen seikan, että samoin
kuin ihmisen eri ruumilla on määrätyt vitaliset tehtävänsä erilaisia
elonilmauksia varten, niin personallisuuskin on vain suurempi
käyttövälineiden kollektivinen kokoelma, mutkikkaampi koneisto, jota
ihminen eli jokin henkinen minuus käyttää tarpeidensa mukaan.

Tällä saavutuksella on tiede astunut mahtavan askeleen eteenpäin
lähentyäkseen niitä väitteitä, joita salatieteilijät kannattavat
ihmisestä, nim. että hän monen syntymän kautta vähitellen kohoutuu
alemmalta asteelta ylemmäksi inhimillistä täydellisyyttä kohden,
käyttäen todellakin vain eri personallisuuksia välikappaleinaan.

Niistä laajoista tutkimuksista, joita on julkaistu psyykillisen
seuran aikakauskirjassa 'Proceedings' toistan erään otteen, jonka
maailmankuulu kirjailija Maurice Maeterlink on teoksessaan "Kuolema"
tuonut esille seuraavasti:

"Tyydyn vaan lyhyesti mainitsemaan tulokset muutamista hyvin
hämmästyttävistä kokeista, jotka on tehnyt eversti Rochas.

"Olkoon heti alussa pantu huomio siihen, että eversti Rochas on
oppinut, joka tieteellisellä tarkkuudella ja kaiken epäilyksen
yläpuolella olevalla rehellisyydellä on tutkinut objektivista totuutta.
Nukuttamalla erikoisesti tarkotukseen sopivia henkilöitä magnetismia
sivelyillä, saa hän nukutetun kertomaan koko menneen elämänsä. Siten
viedään henkilö vähitellen takaisin nuoruuteensa ja aivan aikaisimpaan
lapsuutensa aikaan. Kussakin näistä hypnotisista tiloista esiintyy
tuossa henkilössä se tajunta-aste, se luonteen ja mielen tila,
mikä hänellä oli kysymyksessä olevalla kehitysasteella. Hän elää
uudelleen niiden aikojen tapahtumat iloineen ja suruineen. Jos hän
oli sairastellut, niin kävi hän läpi sairausajan ja tervehtymisajan
täydelliseen parantumiseen saakka. Jos oli esim. kysymyksessä
vaimo, joka oli ollut äitinä, niin sai hän uudelleen kokea äitiyden
tyypilliset erikoisuudet, vieläpä synnytyksen ahdistuksen ja tuskan.
Kun henkilö vietiin takaisin aikaan, jolloin hän opetteli kirjottamaan,
niin kirjotti hän kuin lapsi, ja hänen käsialaansa voitiin verrata
hänen kouluaikaiseen kirjotukseensa silloisten kouluvihkojen mukaan."

Tämäkin on jo kovin ihmeellistä, mutta — kuten eversti Rochas sanoo
— tässä on kumminkin asteltu lujalla maaperällä; on tehty havaintoja
vaikeasti selitettävästä fysiologisesta ilmiöstä, jota usean kokeilun
ja tarkistelun nojalla voidaan pitää varmana. Mutta joudumme vähitellen
alalle, missä yhä suuremmat arvotukset meitä yllättävät.

"Asian selvittämiseksi otettakoon yksinkertaisin koe tarkastuksen
alaiseksi. Koehenkilönä on 18-vuotias tyttö nimeltä Josephine,
joka asuu Voiron Iseressä. Magnetisten sivelyjen kautta on hänen
tajuntansa siirretty pienen sylilapsen tilaan. Sivelyjä jatketaan ja
tarina etenee. Josephine ei voi enää puhua. Hänet verhoo kapalo-ajan
suuri hiljaisuus, jota seuraa vieläkin salaperäisempi ja syvempi
vaikeneminen. Josephine vastaa nyt ainoastaan merkeillä, sillä hän
ei ole vielä syntynytkään vaan häilyy synkeässä pimeydessä. Kokeilua
jatkettiin, uni tulee yhä syvemmäksi, ja äkisti puhkeaa tästä unesta
esiin toisen olion ääni. Tälle tehdään kysymyksiä. Aluksi kieltäytyy
hän vastaamasta, selvittäen, 'että hän tosin on läsnä, koska hän
kerran voi vastata kysymyksiin, mutta hän ei näe mitään tässä häntä
ympäröivässä pimeydessä.' Sivelyjä jatketaan ja vähitellen saadaan
luotettavia vastauksia. Hänen nimensä on Jean Claude Bourdon, on vanha
mies ja jo kauvan aikaa ollut sängyn omana sairaana, mutta kertoo silti
elämänsä vaiheita. Hän on syntyisin Champvent'ista Pollitin kunnasta
v. 1812, käynyt koulua 18 vanhaksi, suorittanut sotapalveluksensa
7:ssä tykistörykmentissä Besanconissa. Kertoo sitten poikamaisista
vehkeilyistään ja kisailuistaan samalla kun syvässä unessa makaava
tyttönen tekee kädellään liikkeen kiertääkseen viiksiään sormiensa
välissä.

"Sotapalveluksesta kotiin palattuaan ei hän mene naimisiin vaan elelee
yhdessä rakastajattaren kanssa ja — kertomuksen lyhentämiseksi — kuolee
70-vuotisena taudin jälkeen."

Yllä olevan vainajan kertomus haudan tuolta puolen ei ole missään
suhteessa erikoinen, mutta se ei suinkaan vähennä sen todenperäisyyden
arvoa. "Hän tuntee kuinka hän lähtee ulos ruumiistansa", mutta
pysyy siihen kiintyneenä jokseenkin kauan. Hänen hienompi-fluidinen
ruumiinsa, joka ensimmältä oli kovin hienoaineista, saa vähitellen
tukevamman muodon. Hän elää pimeydessä, joka alussa tuntuu kovin
vastenmieliseltä, mutta kärsittävältä ja siedettävältä. Vihdoin
hälvenee yönpimeys muutaman valonsäteen läpäisystä. Hän saa sisäisen
aavistuksen siitä, että hänen on jälleensynnyttävä, ja hän lähestyy
henkilöä, joka hänet on maailmaan synnyttävä, nimittäin Josephinen
äitiä. Hän on alinomaa tämän tulevan äitinsä seutuvilla, aina
synnytyshetkeen asti, ja astuu viimein sisälle tämän lapsen ruumiiseen.
Aina seitsemänteen ikävuoteen saakka oli lapsen ruumiin ympärillä
jonkinmoinen haihtuva kehys, missä hän erotti useita asioita, joita hän
ei koskaan sittemmin ole nähnyt.

Mutta vieläkin kauemmaksi kuin Jean Clauden personallisuuteen voitiin
tunkeutua. Noin kolme neljännestuntia kestävän magnetisoimisen
jälkeen vaihtuu tuon vanhan mieshenkilön ääni ilman mitään väliaikaa
uudelleen pienen lapsen ääneen. Uusi hiljaisuus, uusi "limbus
infantun", "lasten tuonela", sitten äkillisesti toinen ääni ja
toinen personallisuus. Tällä erää on se vanhan naisen, joka on ollut
kovin ilkeä ja on sen vuoksi saanut kärsiä paljon. Nykyisin, kun hän
on kuollut, esiintyvät tapahtumat päinvastaisessa järjestyksessä,
alkaen kokeilussa siis elämän lopulta. Hänkin on pimeydessä, pahojen
henkiolentojen ympäröimänä. Hän vastailee heikolla äänellä mutta aina
selvään ja seikkaperäisesti kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin,
eikä hän jankkaile kuten Jean Claude teki. Tämän uuden henkilön nimi on
Philomène Carteron.

"Yhä syventämällä nukkuvan unta, sanoo Rochas, saadaan ilmennyksiä
Philomènen elinkaudesta. Näyttää kuin kärsivä tila haihtuisi; hän on
tyyni ja vastailee aina selvällä, joskin jäykällä tavalla. Hän tietää,
ettei hänestä ole pidetty kotiseudullaan, ja sen hän tahtoo tilaisuuden
tullessa kostaa. Hän oli syntynyt v. 1702 ja hänen syntymänimensä oli
ollut Philomène Charpigny. Hänen äitinsä isä oli Pierre Machon, joka
asui Ozan'issa. Vuonna 1732 oli hän Chevroux'issa mennyt naimisiin
Carteron nimisen miehen kanssa, jonka yhteydessä saadut kaksi lasta
olivat kuolleet.

"Ennen tätä syntymäänsä oli Philomène ollut tyttö ja kuollut pienenä
lapsena. Sitä ennen oli hän ollut mies, tehnyt murhan ja sen takia
saanut kärsiä kauan 'pimeydessä', mikä pimeys jatkui hänen lapsena
kuolleen elämänkin jälkeen, vaikka hän ei silloin ollut ennättänyt
mitään pahaa tehdä.

"En voinut pitkittää unitilaa pitemmälle, sanoo Rochas, sillä Josephine
oli kovin uupunut, ja oli sangen säälittävää nähdä häntä näiden
kriisien eli vaihdosten aikana.

"Olen myöskin tehnyt kokeen, joka näkyy todistavan, että näiden
medioiden havainnot ovat objektivista todellisuutta. Voiron'issa
on minulla ollut kokeiluissani alituisesti mukana eräs nainen,
luonteeltaan rauhallinen ja harkitseva, mutta ei ollenkaan
suggestionille vastaanottavainen, nimeltään mademoisille Louise.
Tällä nuorella neidolla on melkoinen kyky havaita ihmisruumiista
ulosvirtaavia valunnoksia, siis myöskin eetteri- ja astraliruumiita
(mikä kyky joka ihmisessä on enemmässä tai vähemmässä määrässä ja on
jokseenkin tavallinen). Kun Josephinen muistoon heräsi hänen menneet
elämänsä, niin näkyi mademoiselle Louisen silmälle hänen ympärillään
vaaleahko värikehä eli aura, mikä aura heti muuttui tummaksi, kun
oli kysymyksessä välitila kahden elämän välillä. Joka tapauksessa
reageerasi Josephine kiihkeästi, kun kosketeltiin sitä paikkaa
huoneessa, jossa aura oli nähtävissä, olipa se sitten vaalea tai tumma."

Nämä ylläolevat kokeilujen tulokset pitää Maeterlink todistuksena
jälleensyntymisopista, joskaan ne eivät hänen mielestänsä ole vielä
täysin riittävät.

Kun hän sitten harkitsee jälleensyntymisteorian siveellisiä
edellytyksiä ja vertaa sitä muihin sen rinnalla esiintyviin
maailmankatsomuksiin, lausuu hän:

"Ei ole koskaan löytynyt kauniimpaa, vanhurskaampaa, puhtaampaa,
siveellisempää, enemmän siunausta tuottavaa, lohdullisempaa ja vieläpä
jossakin määrin todennäköisempää uskonoppia kuin jälleensyntyminen.
Se on nykyisin ainut oppi, joka puhuessaan järjestelmällisistä
perättäisistä parannuksista ja puhdistuksista, ottaa huomioon kaikki
inhimillisen elämän niinhyvin fyysilliset kuin myös älylliset
erilaisuudet, siten tasottaen näennäiset yhteiskunnalliset vääryydet ja
kohtalon epätasaisuudet."

Epäjohdonmukaisin ja epäfilosofisin on kirkollinen kanta ihmisestä. Sen
väite, että Jumala kullekin syntyvälle ihmiselle loisi kuolemattoman
sielun, joka olisi tulevaisuuteensa nähden ikuinen, ei voi saada
jalansijaa vähänkään ajattelevammassa yksilössä. Sillä kuinka
iankaikkista olentoa voitaisiin luoda? Luomistapahtuma jo semmoisenaan
sisältää alkamisen käsitteen — ja kaikella, jolla on kerran ollut
alku, täytyy myös olla loppu. Ainoastaan ikuinen, aina olemassa oleva,
aluton ja loputon — niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin nähden
— voi ilmentää iankaikkisuusolennon. Siksipä ovatkin ajattelevammat
ihmiset kirkonkin helmassa kaikkina aikoina kannattaneet niinkutsuttua
pre-eksistensi oppia, joka edellyttää ihmissielujen olemassaolon
ennen heidän syntymistään maan päälle. Onpa vielä todettu, että itse
jälleensyntymis-oppikin on alkuansa ollut kristillisten kirkkojen
omaisuus, koska historialliselle tutkimukselle on onnistunut toteen
näyttää, että tuo oppi julistettiin pannaan, poistettiin kirkon
oppijärjestelmästä keisarillisella mahtisanalla kirkolliskokouksessa
Konstantinopolissa v. 553 keisari Justinianuksen hallitessa.

Ryhtymättä arvostelemaan seikkaperäisemmin kirkollista
maailmankatsomusta myönnettäköön, että silläkin on ollut suuri
tehtävänsä terottaissaan fyysillisen, personallisen elämän tärkeyttä,
joskin se lyhytnäköisyydessään on määritellyt sen ihmisen ainoaksi
elämäksi. Yksi seikka on kumminkin länsimaiselta kirkolliselta
maailmankatsomukselta pois riistettävä, joka ei sille kuulu, nimittäin
sen nimilipusta sana "kristillinen". Kristillinen maailmankatsomus
on jälleensyntymisopin niinkuin monen muunkin opin suhteen aivan
vastakkainen kirkollisen käsityksen kanssa, ja olisi todella
alentavaa kristinuskon arvolle, jos se tehtäisiin samaksi dogmatisen
kirkonopin kanssa. Alkuperäinen kristinoppi eli Kristuksen oppi
on aatteellisessa ylevyydessä toisten suurten maailmanuskontojen
hinduismin ja buddhalaisuuden tasalla, ja niinkuin jälleensyntymisoppi
on jälkimäisille aivan oleellinen, niin se on myöskin perustana
ja pohjana Kristuksen opetuksissa. Sen opin edellyttäminen tekee
mahdolliseksi käsittää Kristuksen vuorisaarnan huippukohdan: "olkaa
täydelliset niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on."
Sillä kuinka voisikaan matalalla oleva ihmislapsi yhdessä lyhyessä
maaelämässä saavuttaa Jumalan täydellisyyden, vallankin jos Jumala
olisi sattunut luomaan hänet epätäydelliseksi niinhyvin ruumiin,
sielun, kuin ymmärryksenkin puolesta, jommoisia epäilemättä on
suurin joukko ihmiskunnastamme. Eikä kenkään voine väittää, ettei
Kristus olisi tarkottanut sitä, mitä hän sanoi, sillä siksi ylevä
ja aatteellisesti korkea on se opetuksen tausta, jolle hän piirsi
tuon mainitun lauseen. Se muodostaa äärimmäisen saavutuksen siinä
suunnattoman korkeassa kehitysjaksossa, jonka tietä ja asteita hän
kuvaili vuorisaarnan ihanissa autuudenlupauksissa. Niissä hän askel
askeleelta kohottaa ihmisen tajunnan korkeammalle ja korkeammalle
hyvyyden maailmaa "taivasten valtakuntaan", jonka hän sanoo kuuluvan
niille, jotka "kerjäävät henkeä". Tämä hengen kerjäläisen tajunnantila
on ensimmäinen aste sillä tiellä, joka avaa ihmiselle todellakin
taivasten valtakunnan, missä isoova ravitaan, laupiaalle tapahtuu
laupeus, sävyisä saa periä maan, ja rauhottunut ihmisolento kutsutaan
vihdoin "jumalan pojaksi" [alkutekstin mukaan Matth. 5:9]. Silloin
hänen puhdas sydämensä alkaa avautua näkemään Jumalaa sekä itsessään
että kaikkialla luonnossa ja paikallansa on Kristuksen opetus: "autuaat
ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan". Tämä näkemäsi
Jumala, Hän on sinun päämääräsi, ole siis täydellinen niinkuin on sinun
taivaallinen Isäsi, jota katselet nyt sielusi avautuneella silmällä.

Tämä suuremmoinen opetus kadottaisi kaiken todennäköisyytensä
ja luonnollisuutensa, jos ei sen opetuksen takana olisi ollut
edellytyksenä jälleensyntymisoppi, joka takaa ihmiselle mahdollisuuden
jatkuvaan kehitykseen. Vasta sen opin valossa on Mestarin opetus
aivan luonnollinen. Ja ettei tämä olettamus ole mikään mielivaltainen
yritys anastaa tukea jollekin subjektiviselle mielipiteelle, käy
selville kun seuraa Kristuksen muissa tilaisuuksissa antamia opetuksia.
Hän nimenomaan omaksuu silloin vallalla olevat käsitykset ihmisen
pre-eksistensistä kertomuksessa sokeana syntyneestä (Joh. 9:2) ja
sairaan parantamistapauksessa Bethesdan lammikolla, ja selvemmin hän
ilmaisee kantansa puheissaan Johannes Kastajasta, josta hän sanoo: "hän
on Elias, jonka tuleman piti" (Math. 10:7—15 ja 17:10—13, Marc 9:11—13).

Ellei pre-eksistensi ja jälleensyntymisoppi olisi ollut aivan yleinen
senaikuisten juutalaisten keskuudessa, niin ei profetta Jeremias olisi
myöskään Jahven suun sanoina käyttänyt seuraavaa lauselmaa, jossa
viitataan Jeremiaan kutsumuksen pätevyyteen: "Ennenkuin minä sinut
siitin sinun äitisi kohdussa, niin minä sinut tunsin, ja ennenkuin
tulit ulos äitisi helmasta, niin minä sinut jo pyhitin sekä määräsin
kansojen profetaksi" (Jer. 1:5).

Useita muitakin raamatun paikkoja voitaisiin tuoda tueksi
sille väitteelle, että jälleensyntymisoppi muodosti niinhyvin
juutalaisuudessa kuin myöskin ensimäisten kristillisten seurakuntain
opetuksessa tärkeän sijan ja oli tavallaan sille aivan oleellinen.
Siksipä useat kirkkoisät aikakautemme ensimäisellä ja toisella
vuosisadalla opettivatkin sitä julkisesti, josta todisteena on
muun muassa Origeneen lauselma kirjassaan "Contra Celsum": "voipi
näet tapahtua, että israelilainen jälleensyntyy skythien sekaan ja
egyptiläinen joutuu juutalaisten joukkoon."

Kun lännen eri kirkkokunnat uudelleen ottavat opinkappaleidensa
joukkoon ne kalliit opetuksen helmet, muiden muassa
jälleensyntymisopin, joita jumalallinen Kristus kerran opetti ihmisille
ja jotka kirkko sittemmin hylkäsi, silloin, mutta vasta silloin, on
kirkolla oikeus käyttää nimenänsä Kristin usko, ja silloin on se
astunut ulos siitä alennuksen tilasta, jossa se on yli vuosituhannen
nukkunut. Samalla kertaa on se astunut arvoasemaansa tasa-arvoiseksi
niiden maailmanuskontojen rinnalla, joiden ääni ei koskaan ole sortunut
saarnaamasta ihmisille jälleensyntymisopin lohdullista hyvääsanomaa.

Silloin on maailmalle koittava uusi päivä. Aletaan oikealla tavalla
ymmärtää veljeyden aatetta ja selvenee käsitys, että koko luomakunta
muodostaa Elämän suuren perheen, jonka jäsenet kukin oikeutetulla
tavallaan esittävät eri-ikäisten lasten osaa.

Kehittyneelle kaukonäkevälle salatieteilijälle on jälleensyntymisoppi
selviö, jolle hän ei kaipaa järjestelmällisiä todisteluja. Sen avulla
ryhtyy hän ratkaisemaan pulmallista kysymystä ihmisen elämästä ja
kuolemasta. Se tehtävä on hänelle sitäkin helpompi, kun hänen avautunut
sielunsilmänsä näkee ihmisen eri ruumiit ja niiden merkityksen
ihmiselle. Kuolema, joka ennen niin kaameana näytti uhkaavan katkaista
kaiken tajuavan elämän, on nyt kadottanut pelottavaisuutensa, kun
silmä voi erottaa elämän loppumattoman jatkuvaisuuden. Itse kuoleman
tapahtuma ei näytä sen erikoisemmalta kuin hetki, jolloin uupunut
työntekijä laskee väsyneen ruumiinsa lepoon, ottaakseen sen taas
seuraavana aamuna työaseeksi uuden päivän toimintaan. Erotus on vaan
siinä, että kuoleman uneen nukkuvan yö on verrannollisesti pitempi,
ja että siitä heräävä ihmislapsi ei tyydy enää vanhaan kuluneeseen
ruumiiseen vaan rakentaa itselleen uuden. Näet kumpaisessakin tilassa,
niin unitilassa kuin kuolemassakin, jättää ihminen fyysillisen ja
eetteriruumiinsa niitä vastaavilla tasoilla vallitsevien voimien
huostaan, samalla kuin ihminen itse hienommissa ruumiissansa asustaa
näitä hienompia ruumiita vastaavissa tajuntatiloissa. Tavallisen unen
jälkeen, jolloin fyysillinen ruumis on virkistynyt uusien ponnistusten
varalle, ottaa ihminen asuntonsa siihen uudelleen, käyttääkseen sitä
työhönsä fyysillisellä tasolla, mutta kuolemassa jättää ihminen
fyysillisen ruumiinsa kokonaan, sillä vanhuudesta heikontuneena,
tautien ja syntien seurausten turmelemana, se ei enää kelpaa ihmisen
työaseeksi. Tällöin sen aineosat jäävät hajaantumaan fyysillisen tason
ainevarastoon.

Hetken aikaa fyysillisestä ruumiista erottuaan viipyy ihminen,
eetteriruumiiseen verhoutuneena, fyysillisen ruumiinsa läheisyydessä,
mutta kun hän on senkin yltään riisunut, niin on hän täydelleen
jättänyt fyysillisen tason ja astunut siihen maailmaan, jota
ahtaammassa merkityksessä kutsutaan haudantakaiseksi maailmaksi eli
astralimaailmaksi.

Tässä olotilassa käyttää ihminen sitä ruumistaan, jonka opimme
tuntemaan astraliruumiin nimellä. Ihmisellä on jälellä vielä kaikki
entiset tunteensa ja viettinsä, kuten konsanaankin hänen maailmassa
eläessään, kumminkin sillä erotuksella, että ne nyt esiintyvät
monta vertaa palavampina ja tulisempina, kun niiden väreilyä ei
ole enää ehkäisemässä ihmisen karkeampi-aineiset ruumiit. Ihmisen
tunne-elämän laatu, sen vietteiden ja pyyteiden voimakkuus ja karkeus,
ovat ne tekijät, jotka määräävät, minkälaiseksi ihmisen elämä tässä
astralimaailmassa muodostuu. Jos vietit ovat kovin alhaiset ja
eläimelliset, niin voidaan täydellä syyllä semmoisen henkilön olotilaa
astralimaailmassa kuvata helvettien räikeillä ja kauhistuttavilla
väreillä, sillä julmempaa olomuotoa tuskin voidaan ajatella kuin
himojen kiihkoisten tulien palo. Ei ole näet enää tilaisuutta niiden
tyydyttämiseen sillä karkealla tavalla, jolla ihminen oli oppinut
niistä nauttimaan fyysillisessä ruumiissa eläessään. Mutta kaiken sen
kurjuuden ja pimeyden ohella, jota tämmöinenkin tila tarjoo, voidaan
myöskin siellä nähdä päivänpaistetta, mikä syntyy niiden jalojen
lähettiläiden läsnäolosta, jotka työskentelevät tässä himojen piirissä.
He ovat "astuneet alas helvettiin", ollakseen opettajina näille
onnettomille, jotka eivät vielä ole oppineet alkeellisempia perusteita
hyvän kaidalla polulla, ja kuinka mahdottomalta tuo työ näyttäneekin,
niin tuskinpa löytyy himoa, jonka voima ei vaimenisi heidän rakkautensa
lauhduttavasta kasteesta tässä himojen kiirastulessa.

Sitä mukaa kuin sielu puhdistuu ja kirkastuu, sitä mukaa vaihtuvat
myöskin hänen astraliset verhonsa ja hänen on vähitellen mahdollista
kohoutua korkeampiin tajuntamahdollisuuksiin astralimaailman
valoisimmille seuduille, joille jo heijastuu taivasmaailman kirkkaus
siksi kuulakkana, että useat pitävät tätä tilaa sinä taivaana, jota he
ennen ajatuksissaan unelmoivat. Todellinen taivasmaailma on kumminkin
vasta niinkutsutulla ajatustasolla, puhtaassa aatteen maailmassa, missä
himoilla ei ole jalansijaa. Siksipä ihmisen ennen sinne pääsöänsä on
vielä kerran "kuoltava" s.o. riisuttava yltänsä astraliruumiin puku,
joka estää hänen nousuaan taivaallisen kirkkauden ihanaan asuinsijaan.
Hienoon älyruumiiseensa vetäytyneenä astuu ihminen sitten todelliseen
taivasmaailmaan, jonka kuvaaminen käy yli kaiken mahdollisen maisen
kuvaamiskyvyn. Siellä kaikki ne hyveet, joita ihminen maaelämänsä
aikana ajatteli ja harjotti, tulevat esille ja puhkeavat täyteen
kukoistukseensa, niinkuin nupussaan oleva kukka nopeasti avautuu,
odoteltuaan kauan auringon lämmittäviä säteitä.

Tiedäthän, että kukka sitä varten avaa kupunsa auringolle, että sen
säteet vuodattaisivat elinvoiman uuden henkäyksen siemenen idulle,
joka piilee kukan hennoimpien ja kauneimpien terälehtien alla.
Niin on ihmisenkin laita: sen kauneimman verhon, taivasmaailman
älyruumiin verhon alla on se säilyttänyt siemenensä sitä uutta muotoa
varten, jossa hänen on tehtävä uusi yritys fyysillisessä maailmassa
onnistuakseen voitollisemmin ponnistuksissaan kuin edellisellä
kerralla. Hän vei muassaan tämän ihmismuodon idun aurinkoiseen
taivasmaailmaan, jotta se kypsyisi elinvoimaiseksi uutta kylvöä varten.

Tätä kypsynyttä ihmismuodon siementä kutsutaan salatieteellisissä
teoksissa nimellä älyruumis. Siihen verhoutuneena astuu ihminen
maan luomakunnan Herruuden eteen — Korkeimman istuimen juurelle
polvistuu ihminen, huulillansa rukous: "Oi Herra, kun tästä ihanuuden
asuinsijasta katson maailmaa, näen uuden kuvan heijastuvan aineen
ihmeelliseen mereen. — Se kuva onkin minun oma varjoni, uuden
personallisuuteni heijastus. Salli Herra minun ruumistua uudelleen,
sillä näen, että minun tuleva ruumistukseni on vievä minut suurempaa
täydellisyyttä kohden, — jolloin olen kelvollisempi olemaan huoneesi
asujamena kuin mitä nyt olen."

Jos ihminen syyruumiinsa tajuntamaailmassa edelleen kyselee, mikä on
sitten itse ihminen, niin saa hän vastauksen, valtavan näyn muodossa.
Hänet ympäröi ihmeellisin valon kirkkaus mitä eristetty tajunta koskaan
voi ajatella ja hän ymmärtää, että hänen on sallittu välähdykseltä
nähdä heijastus meidän aurinkokuntamme Jumaluuden Herraudesta. Sen
suunnaton valorikkaus tekee hänelle mahdottomaksi ryhtyä tavalla tai
toisella määrittelemään tämän Olennon suhteita, ja ainoa, minkä hän
voi tajuta, on se, että hän itse on yksi säde tuossa kirkkaudessa.
Mutta polttavampana kuin koskaan ennen palaa yhä hänen hengessään
kysymys, johon hän ei ole saanut vastausta, ja totuuden jano pakottaa
hänet yhä vain tunkeutumaan korkeammalle löytääksensä Tiedon. Kuta
lähemmäksi Jumaluutta hän näin nousee, sitä enemmän haihtuu hänen
ympäriltään harha, vihdoin häämöittää hänelle Tiedon säilytysaarre itse
Jumaluuden Herrauden Sydämellä. Ja kun uskalias ihmislapsi astuu sinne
— niin haihtuu hänen tajunnastaan viimeinen mainen vaippa, ja hänen
uppoutuessaan Jumaluuteen kuuluu hänen huuliltansa sanat: _Tat tvam
asi_ — Minä olen Hän.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihminen uusimpien tieteellisten ja salatieteellistn tutkimusten valossa : Viisi esitelmää" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.