Title: Valkea kansa
Author: Virtala, Ilma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkea kansa" ***


VALKEA KANSA

Kirj.

Ilma Virtala



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus,
1918.



I.


On hiljainen sydänyön hetki. Jääkäriluutnantti Jouko Toivonen valvoo
ja miettii. Mieli on jännittynyt, ajatukset työskentelevät kuumeisella
kiireellä. S:n valtaus palaa mielessä ja suuri, ankara edesvastuun
tunne pingoittaa äärimmilleen hengen voimat. Mutta hän tuntee nyt,
kuten ennenkin suuren ratkaisun edellä, sen ihmeellisen, jostain
salaisesta lähteestä tulevan voiman virtauksen joka tyynnytti ja
rohkaisi ja synnytti sydämmessä suuren turvallisuuden tunteen.

— Kyllä me onnistumme nyt, kuten ennenkin, kunhan ei vaan menisi
pojistani kovin monta.

Hän katsoi kelloa. — Puoli yksi. Oli aika saattaa miehet kiireimmiten
jalkeille.

— Pieni pakkanen on kovettanut hangen, jota aurinko eilispäivänä
ankarasti pehmitteli. Mahtavina kohoutuvat tiepuolessa korkeat
havupuut, jättäen ainoaksi näköalaksi vaan palasen taivaan kenttää.
Kapea kuunsirppi valaisee heikosti ja tähdet vilkkuen tuikehtivat
katsellen ylhästä korkeudestaan poloiseen Pohjolaan, jonka valkeille
hangille punaruusut puhkeilevat, veljessodan raivotessa.

Mutta hiljaista korpitaivalta painalsi eteenpäin valkoinen armeija,
samosi läpi metsien ja maiden, vuoroin mäkiä nousten, vuoroin notkot ja
laaksot laskien. Mieliala on reipas ja iloinen, aivan kuin huviretkelle
matkaavien.

Edellä ratsastaa komppanian päällikkö, luutnantti Toivonen
kirkassilmäisen nuorukaisen seuraamana. He ajavat yhä kauemmaksi,
edelle muista, mutta vihollista ei vielä näy, ei kuulu.

— On kaunis yö, Seppo, — sanoo luutnantti pitkän hiljaisuuden
katkaisten. — Mitä sinä ajattelit, äitiäsikö muistelit?

— Sisartani minä tässä äsken, — se jäi sinne asemalle ja katseli minua,
kun juna hiljalleen lähti liikkeelle ja liukui pois, ja vaikka asema
oli jo kadonnut näkyvistäni, niin minä näin yhä sen silmäyksen. On kuin
se nytkin minua katselisi, tuntuu niin hyvälle, kun tietää että se aina
muistaa, on kuin olisi lähelläni.

Päällikön sydäntä vihlaisi pojan puhe. — Sisko, ainut sisar! — Niin,
minulla ei enää ole...

Hän tunsi taaskin sen syvän, tyhjän aukon, jonka siskon kuolema oli
hänen sieluunsa tehnyt, mutta hän koetti olla sitä muistelematta,
koetti kääntää ajatuksensa muualle, johtaa ne vaan siihen suureen
yhteiseen vaaraan, joka oli torjuttava, sitähän velvoitti Anninkin
muisto.

Hetken kuluttua vilkaisi hän taas sivulleen poikaan, joka siinä
vierellä äänettömänä ratsasti, ja häntä ihmetytti levottomuus, joka
tänä yönä pyrki mieleen häntä ajatellessaan.

— Olisiko nyt hänen vuoronsa? — Ei, ei toki. Se lienee vaan kuvittelua,
joka johtuu kenties siitä, että olen viimeaikoina tuohon kunnon poikaan
yhä enemmän kiintynyt.

— Tulemmeko kenties liian etäälle toisista — sanoi hän ääneen. — Aamu
valkenee kohta, metsät loppuvat ja seudut käyvät vaarallisiksi. —
Ajattelin sitä sinun tähtesi Seppo.

— En pelkää mitään teidän kanssanne — kuului kirkasääninen vastaus ja
poikasen avoimista lapsensilmistä loisti lämmin, luottava katse.

He ratsastivat taas tuokion äänettöminä. Pakkasessa kovettunut
lumisohjo ropsahteli miellyttävästi kavioiden koskettaessa sitä ja
autio, kaunis korpitie kypsytti kulkijan mielessä tunteen kuin olisi
kysymyksessä sittenkin vaan — huviretki.

Mutta äkkiä heristi Joukon herkkä ratsu korviaan ja liikehti levottoman
kuin vaaraa vainuten. Sen huomasi isäntä, joka tarkoin tunsi hevosensa
ominaisuudet. — Niin, siinä oli tiepuolessa lato — aivan oikein hän
arvasi, sieltä pamahti laukaus, toinen ja kolmas, pahasti häiriten
korven hiljaisuutta.

— Keitä olette?

— Punaisia tietenkin, mutta te näytte olevan lahtareita.

— Heittäkää aseenne heti paikalla, muuten panen mäsäksi koko latorähjän
ja joka mies on silloin kuoleman oma! — jyrisi Jouko.

— Älkää saatanat ampuko, meitä on paljon! — kuului sisältä hieman
epäröivä vastaus.

— Ulos joka mies ja aseet latokaa tuon kiven viereen.

Äskeinen ääni kuului sisällä puhelevan: — Ei sen kanssa auta, se piru
on niitä Saksan jääkäreitä.

Hetkisen keskusteltuaan ryömivät lopuksi miehet esiin, luvultaan
kymmenkunta ja latoivat aseensa määrättyyn paikkaan.

— Huonoja miehiä ovat nuo punikit, kun ihan ilmaiseksi antautuvat,
mutisi Seppo puoleksi harmissaan, että ei ollut saanut tilaisuutta
näyttää kuntoaan ihailemansa päällikön vierellä.

Selvisi jälestäpäin, että nämä maalaismiehet, lukuunottamatta paria
Söörnäisten sankaria ja yhtä ryssää, olivat pakolla punaisten riveihin
otetut; ja olivatkin ukot nyt mielissään, näin vähällä leikistä
selvittyään.

Ratsastajien matka oli hetkeksi keskeytynyt ja oli heidän nyt
vartioitava vankejaan, kunnes metsän sisästä porhalsi näkyviin kolme
hiihtomiestä, joiden haltuun ne annettiin komppanian päällikön nuoren
seuralaisensa kanssa jatkaessa matkaansa edelleen.

He saapuivat onnellisesti läpi korpisen taipaleen ja kohosivat aamun
valjetessa korkealle kunnaalle, josta eteen aukeni unhoittumaton näky.

Edessä pitkä, kapea, saarekas järvi, joka lumipeitteisenä mahtavasti
levittäytyy silmänkantamattomaan etäisyyteen pohjoisesta etelään, mutta
vastaisella rannalla, noin kolmen kilometrin päässä kohoaa maa ja
etäämpänä häämöittää kaukainen kirkonkylä, ryhmä punaisia ja harmaita
rakennuksia ja niiden keskellä kirkko, jonka torni kohottaikse kohti
aamuruskon kultaisessa punerruksessa hohtavaa taivaan rantaa. Niin on
tuo kirkko, kuin hellä vaaliva emo noille ympäröiville asumuksille.

Rusko hehkuu yhä tulisemmin, koko kaukainen taivaanranta liekehtii ja
öisiltä asunnoiltaan kohottautuu — aurinko, suurena, palavana, kuin
tämän iki-ihanan maailman luojan jumalainen ilmenemismuoto.

Suuri ihmetys ja ihastus täyttää katsojan mielen. Tekee mieli kumartua
maahan ja palvoa päivänkuningasta, kuten tekevät ihmiset idän mailla.
Tekee mieli avata sylinsä ja sulkea siihen koko tämä ihmeellinen, ihana
maa, jossa ei _saa_, ei _voi_ olla mitään pahaa, ainoastaan hyvyys ja
rakkaus on täällä hallitseva.

Ja kukkulan juurelle kerääntyvät joukot puettuina valkeisiin
päähineisiin ja heidän yllään ovat pitkät lumivalkeat kaavut. Nämä
valkeat olennot näyttävät loputtomien hankien helmoista kohottautuneen,
— heidän joukkonsa tuntuu loputtomasti kasvavan, heidän valkeat
vaatteensa häikäisevät nousevan auringon valossa, ja alla lumi kiteinä
kimaltelee ja usvat laaksoista pakenevat valkoista kansaa, joka
kokoontuu palvelemaan suurta valon jumalaa.

Onko tämä joku harhakuva? — Kenties kaunis uni, josta täytyy pian
herätä. — Sotaretkelläkö? — Niin, tuo tuolla alhaalla on valkoinen
armeija, joka valmistautuu hyökkäämään vasten punaisten asemia ja pieni
kuusen oksa lakissa on merkki, josta valkoiset tuntevat omansa.

Äkkiä räiskähtää yhteislaukaus vastaiselta rannalta kuin merkiksi, että
heidät on huomattu. Nyt suuntaavat punaiset kukkulaa kohti kiivaan
kivääritulen.

— Ei ne mitään, eivät ne satu kehenkään, eikä niitä ole aijottukaan
ketään vahingoittamaan. Eihän _nyt_ voi kukaan suoda toisen surmaa, ei
kukaan _tahtoa_ toiselle pahaa, ei kukaan, tämmöisenä aamuna!

Jouko Toivosen oli vaikea irtautua unelmastaan, kun ylipäällikkö ja
kaksi komppanian päällikköä saapuivat kukkulalle neuvottelemaan.
Mutta tuskin olivat he ehtineet vaihtaa muutaman sanan, kun tuli
taivaanrannalla leimahti, maa vavahti jyrähdyksestä ja — ylipäällikkö
S:n ruumiin läpi lennähti kokonainen schrapnelli, leikaten miehen
melkein kahtia. Molemmat komppanian päälliköt pyöriskelivät kinoksessa
ilman paineen vaikutuksesta.

— Onpa tämä sittenkin sotaa, oikeata _sotaa_ ja ihmiset _tahtovat_
tehdä toisilleen pahaa, — ajatteli toinen Jouko Toivonen, Silläaikaa
kuin toinen sen niminen määräsi, komensi, tarmokkaasti, kylmäverisesti
— mutta hän tunsi, että tuo ensimmäinen tuolla sisällä — nyyhki.



II.


Valkoinen armeija painalsi vakavasti yli järven jään, eikä
tiheä kuulasade tuottanut koko välimatkalla mitään vahinkoa.
Luutnantti Toivosen ääni kuului selvänä ja voimakkaana ja hänen
nuorukaiskasvoilleen oli vetäytynyt taas tuo vanhentava varttuneen
miehen ilme. Hän komensi milloin juoksuun, milloin pitkälleen
levähtämään, mutta itse ei hän kertaakaan laskeutunut maata vasten.
Hän unohti väsymyksen ja vaaran taistelun tulisessa innostuksessa.
Hän tunsi taas tuon salaisen voiman itseään kannattavan, voiman, joka
tuki ja varmensi. Oli kuin tuossa vierellä olisi ollut joku näkymätön
seuraaja, jonka turvissa voi vahingoittumattomana käydä läpi tulen.
_Mikä_ se oli ja mistä virtasi voima, sitä ei hän käynyt tutkimaan, hän
vaan _tunsi_ sen ja oli tuntenut jo monasti ennenkin.

Pieni, kapea metsänpoukama eroitti vielä joukot kirkonkylästä ja näytti
se kauempaa melkein vaarattomalle, mutta lähemmäksi tultua antoivat
punaiset sieltä ankarat tervetuliaiset.

Ne olivatkin sijoittuneet hyvään suojaan aidan taakse, jonne oli
havumajoja suojaksi rakennettu, joten kauempaa oli mahdotonta kehenkään
tähdätä, ammuskeltiin vaan summamutikassa jonkun aikaa. Silloin huomasi
Jouko, miten pari rohkeata poikaa riensi kuularuiskua kuljettaen kauas
edelle muista. Hän huusi heidän jälkeensä, tahtoen estää heitä varmaan
surmaan syöksymästä, mutta he eivät hänen sanojaan enää kuulleet.
Aukealle kentälle oli heidän asetuttava, sillä vähintäkään suojaa ei
ollut sillä kohdalla saatavana. Hetken aikaa kuului sieltä kiivasta
rätinää, mutta pian se vaikeni miesten maahan tupertuessa ja yksin,
äänettömänä seisoi kuularuisku aukealla kentällä kuin omaa orpouttaan
ihmetellen, punaisten sitä vimmatusti ampuessa, kuin olisi se heidän
vihansa erikoinen esine.

Sillävälin olivat hiihtomiehet kiertämällä päässeet lähemmäksi metsää
ja alkoivat ampua punaisia sivustapäin. Nämä luulivat jo olevansa
saarroksissa, heittivät ampumisen ja hankkivat pakoa.

Luutnantti Toivonen joukkoineen oli asettunut juoksuhautaan, — suureen
valtaojaan, joka kulki suorassa linjassa vasten punaisten asemaa.

Kun pojat ampuivat yhä innokkaasti, vaikka vastausta ei tullut toiselta
puolen, huusi päällikkö:

— Miksi te tuhlaatte patruunoita metsään, vielä niitä muuhunkin
tarvitaan.

— Laskeutukaa, luutnantti, tänne alas, niin näette, ettemme turhaan
ammu, — oli miesten vastaus.

Oli se tosiaankin näkemisen arvoista. Pitkin valkoista maata mateli
tummia olennoita nelinryömin peräytyen. Kuula lensi, lumi pöllähti
vierellä, ryömivä olento milloin kellahti maahan ja jäi siihen
liikkumattomana makaamaan, milloin hetkeksi pysähtyi ja jatkoi taas
matkaansa. Joskus kohosi maasta joku jäljelle jäänyt, toipunut ja lähti
laahustamaan edelleen vetäen perässään loukkaantunutta koipeaan.

Poikia kovin huvitti tämä metsästys, olihan jännittävää nähdä, sattuiko
luoti siihen, johon tähtäsi. Päällikkö teki kumminkin pian tästä
lystistä lopun ja komensi joukot taas eteenpäin.

Metsänlaidassa oli hautuumaa, jonka läpi oli osan kulettava.
Ruumishuoneen ovi oli auki ja joku pistäytyi sinne sisälle, mutta
palasi pian kasvoillaan kauhu ja peljästys.

— Tulkaa katsomaan, tulkaa tekin, luutnantti, näkemään punaisten töitä.

Se oli tosiaan kamala näky. Viisi puolialastonta kidutuksiin kuollutta
ihmistä. Yhdellä vatsassa neljä reikää, jotka oli nähtävästi pistimellä
kaiverrettu. Toiselta rinta puhkaistu, vasen käsivarsi ruhjottu ja pään
läpi ammuttu kuula. Kolmannen ruumis oli mustansininen, täynnä lyönnin
jälkiä, aseena nähtävästi käytettynä pyöreätä puuta, koska iho oli
ehjä. Neljättä oli viileksitty: Pitkin koko alastonta ruumista kulkivat
teräaseella tehdyt haavat, joita ei kuitenkaan ollut syvään vedetty,
jotta ei kuolema liian aikaseen lopettaisi onnettoman uhrin kärsimyksiä.

Näiden vainajien kasvoille oli jähmettynyt tuska ja kuvaamaton kauhu,
mutta kaikista kamalimman kuvan tarjosi kuitenkin viides, jonka
kasvoista oli nahka nyljetty, vedetty yli pään, aina takaraivoon
saakka, jossa se verisenä roikkui. Nurin kääntyneet silmät muljottivat
valkeina, kamalasti kattoon katsellen.

       *       *       *       *       *

Siinä vannoivat Pohjanmaan pojat menevänsä vaikka läpi tulen ja
valkean, ennen pysähtymättä, kuin on punaryssäin valta Suomen maassa
kukistettu. Mutta mukana ollut ruotsinmaalainen upseeri oli suunniltaan
vihasta ja saatuaan samassa kiinni hautuumaalla piileksivän punaisen
lävisti siinä paikassa seitsemällä revolverin kuulalla hänen päänsä.
Koko kallo murskautui ja aivot vuosivat ulos.

Uudella innolla hyökkäsivät he taas eteenpäin ja hiukaisevan nälänkin
tunne, joka kaksitoistatuntisen yhtämittaisen vaelluksen ja taistelun
jälkeen jo tuntuvasti ahdisteli, unohtui ja laimeni taas hiukan. Jos
kellä kaunainen leivän kannikka taskussa oli, se tasattiin, enempää ei
ehditty, eteenpäin oli taas pyrittävä.

Punaryssät olivat, jätettyään suojatut asemansa metsänkannaksella.
vetäytyneet kylään, josta ei liikahdustakaan näkynyt, ei yhtäkään ääntä
kuulunut. Jouko, nuoren Seppo poikasen ja parin muun kanssa, lähti
tunnustelemaan maaperää. Mutta tuskin oli heidän hahmonsa ennättänyt
ilmestyä kylänpuoleiseen metsänlaitaan, kun jostakin tuntemattomasta
paikasta suunnattiin heitä kohti ankara tuli.

Punaiset päästivät metsään hirveän dumdumkuulasateen ja räiskyen
räjähtelivät luodit puiden runkoihin ja oksiin.

Kiireellä vetäytyivät miehet takaisin, mutta onnettomuus kumminkin
saavutti. Seppopoikanen sai räjähtävästä kuulasta vatsaansa ammottavan
haavan.

Kirpeän katkera tunne valtasi päällikön, kun hän katseli nuorta
ystäväänsä, miten hän siinä murheellisena istui, puun juurella, kahden
toverin tukemana. Veri vuoti tulvien haavasta ja kantopaarit viipyivät
niin tuskallisen kauan. Ei ainuttakaan valitusta hän päästänyt, mutta
nuo syvät, surumieliset lapsensilmät puhuivat sanomatonta kieltä.

Raskas oli nuoren luutnantin mieli, ei hänen tuskaansa tieto päivän
voittoisasta etenemisestäkään nyt huojentanut.



III.


Ilta pimeni ja joukot kahdeksantoista tuntia syömättä ja levähtämättä
ponnisteltuaan olivat jo perin uupuneina. Siksi järjestettiin vartiot
metsän reunamille toisten vetäytyessä suureen taloon, joka jo
ohikuljettaessa oli majapaikaksi katsottu, ellei kirkonkylään ennen yön
tuloa ehdittäisi.

Haikein mielin jäivät vartiovuorolle määrätyt paikoilleen. Pitkän
taistelun aikana jänteitä terästänyt jännitys pyrki väkisinkin
laukeamaan ja kivääriä kannattava käsivarsi tuntui herpautuvan, sitä
mukaa kuin hiukaiseva nälkä yhä uhkaavampana esiintyi.

Kuu pilven raosta pilkisti ja valaisi tuokioksi synkän seudun. Kaksi
valkoiseen armeijaan liittynyttä koulupoikaa, toinen viiden — toinen
kuudentoista vuoden ikäinen, kopeloivat alakuloisina tyhjiä taskujaan
toivoen niistä löytävänsä jonkun unohtuneen leivän palasen. Niin kulkee
taskusta taskuun toinen käsi toisen tiukasti kivääriä pidellessä, sillä
aikaa kuin silmä tarkkana tienoota tähyilee.

— Voi, löysitkö sinä — huudahtaa hiljaa toinen ja sylki hänelle suuhun
herahtaa nähdessään toverin iskevän hampaansa kuivaan kannikkaan.

— Jää tästä sinullekin — puhelee toinen syödessään — on tässä pari
haukkapalasta kumpaisellekin.

— Kiitos. Olitpa hyvä, kun omastasi annoit, vaikka nälkä oli
itselläsikin.

Samassa pysähtyvät kumpikin kuuntelemaan läheneviä askeleita. Metsän
peitosta tulee esiin viisi miestä kivääreineen. He lähestyvät varovasti
poikia.

Yksi muutaman kymmenen askeleen päästä huutaa:

— Ketä siellä? — oletteko punasia?

— Tulkaa vaan tänne! huutavat pojat takaisin.

— Emme me sentään — taidattekin olla lahtareja.

— Itse te lahtareita olette.

       *       *       *       *       *

Seuraa hetken äänettömyys, miehet epäilevät lähestyä, sitte kuuluu
äskeinen ääni:

— Sanokaa nyt oikein totta, oletteko te punaisia.

— Totta, totta, ellette usko, tulkaa katsomaan — lausuu pojista toinen.
— Ovat eksyneet omistaan — kuiskaa hän toverilleen.

Miehet lähenevät, kunnes kuuluu: — Seis, heittäkää aseenne, muuten
ammutaan!

Ne pirut ovat sittenkin lahtareja — pääsee ällistyneiltä miehiltä,
mutta aseensa he pudottavat vastusta tekemättä, luullen kohtaavansa
lukuisamman vastustajan. Mutta poikaset ovat ylpeitä voitostaan
ja annettuaan ensin kauempana oleville vahdeille merkin, lähtevät
kuljettamaan vankejaan päällikön luo taloon.

Avarassa tuvassa istuskelevat sotilaat iltastansa odotellen. Kuka pää
käden varassa torkkuu, mikä kivääriään puhdistaa. Joku koettaa saada
haltuunsa pienen alan pöydän kulmaa, kirjoittaakseen kirjelipun kotona
odottaville omaisilleen.

Kautta koko talon, jonka joka soppi on miehiä täyteen ahdettu, käy
valtainen puheensorina, kukin kertoo päivän tapahtumien yksityiskohtia
toisille, tai ehkä pikemminkin itselleen muistojaan kertailee, sillä
kaikki puhuvat yhtähaavaa, eikä kukaan kerkiä toista kuuntelemaan.

Luutnantti Toivonen istuu tuvan pitkän pöydän päässä, käsi otsalla,
kasvoilla syvien mietteitten ilme eikä hän näytä toisten tarinoita
kuuntelevan. Mutta äkkiä havahtuu hän aatoksistaan, kun lattiasta,
juuri siltä kohdalta, johon hänen katseensa kiinteästi tähyilee,
avautuu luukku ja pyöreä, harmaa olento selvitteleikse ylös. Ihmetellen
katselevat tuvassa olijat ensin tätä uutta tulokasta arvellen eksyneen
punikin sieltä esiin pyöritteleivän. Mutta hämmästys päättyy pian
valtaiseen nauruun.

Sehän on herra Heinonen, valtionvirkamies, kukas muu! Hän, joka äsken
jätettiin puuropadan vartiaksi muiden kiiruhtaessa tappelua jatkamaan.
Palattaessa oli löydetty padan pohjalta kitkerä keitos, joka maistui
sekä raa'alle että pohjaan palaneelle. Kokkia ei löytynyt mistään.

— Persana, kun särkee tuo reumatismi ja issiasta vetää kuin pahemman
pyryilman tullessa — voi, voi, kun vetää aivan isoon varpaaseen saakka.

Hän hieroi ja läiskytteli lihavia kinttujaan, sen, minkä palleroisen
vatsan yli lyhyet käsivartensa ulottuivat ja vilkuili syrjäkariin
illastaviin poikiin.

Komppanian päällikkö pöydän päästä virkkoi:

— No mitä sinä kummittelet, mies! Tämä puuro on kuin menninkäisten
ruokaa! — Punaiset ravitaan sardiineilla ja rusinasopalla, mutta me
emme saa kunnon ruisjauhopuuroakaan. Kuka sinut kellariin käski! — Kun
et tappelussa kestä, tohtinet toki pataa hämmentää.

— Ui, ui, kun särkee, ihan isoon varpaaseen saakka vetää, eikä ole
ambulanssissakaan yhtään hierojaa. — Enhän minä voinut tuossa palan
vieressä viipyä, kun kuula tuli uunin ikkunasta ja lensi seinästä ulos.
— Tuonne kellariin oli kömmittävä ja nyt kun siellä kolmisen tuntia
kyykkysilläni olin, kylmässä, kosteassa ilmassa, niin tietää sen! Voi,
kun se repii tuota issiashermoa!

— Terveys on kallis lahja, sen hoitoa ei saa laiminlyödä — puheli joku
naurahdellen.

— Mitähän punaryssät tekisivät, jos me kaikin todenteolla alkaisimme
reumaattisia vikojamme korjuuttaa?

— Kuulkaapas, herra Heinonen, — alotti muuan konttoristi, — minullakin
oli ennen kova "issias" ja ankara kolotus koivissani, mutta se on nyt
aivan kadonnut tämän yhdeksänviikkoisen hoitokuurin jälkeen. Tähän
ehdottomasti parantavaan reseptiin kuuluu: joka päivä rämpiä syvissä
kinoksissa, märät saappaat, joskus jäätyneet, jalassa, Öin ja päivin.
Toisinaan tilaisuuden sattuessa maataan myös kuusi, seitsemän tuntia
lumessa, joka lämpimän ruumiin alla vedeksi sulaa. Kilometrittäinen
juoksu kuulasateessa on kipeille jäsenille parhainta sairasvoimistelua
ja peninkulmien marssit edistävät suuresti yleistä hyvinvointia. —
Tässä Heinosellekin paras ja halvin hoitotapa. Kaupanpäällisiksi voi
Mannerheim vielä antaa rintaasi punakeltaisen nauhan. Niin voi käydä. —

Olisi sen Heinosparan kustannuksella varmaan ison aikaa iloa pidetty,
mutta tuvan ovi avautui ja pöydän päässä istuvan luutnantin eteen astui
terhakka poikanen, joka reippaasti kunniaa tehden lausui:

— Komppanianpäällikkö! Meillä on täällä viisi vankia, jotka saimme
toverini kanssa vartiopaikalta.

Hymyillen katsahti nuori luutnantti pientä sotilasta ajatuksissaan
sanoen:

— Näiden kanssa ne suuret työt suoritetaan. Hän nousi ja seurasi poikaa
ulos.

Vangit, joista kaksi täysiveristä huligaania ja kolme kalpeata
tehtaalaisnuorukaista, odottivat kohtaloaan saunassa, jota heikosti
valaisi kiukaan reunalla käryävä kotoinen talikynttilä.

Lyhyt, nopea kuulustelu sen ratkaisi. Nuo kaksi, joiden kasvoilta
tuntui jo ihmisyys paenneen, syytivät epätoivonsa vimmalla
"lahtareille" tuikean kiroustulvan, mutta poikaset pelosta väristen
vakuuttivat lähteneensä toisten houkuttelemina sotaan.

— Saatte näyttää, oletteko puhuneet totta — sanoi komppanianpäällikkö
pojille. — Te seuraatte nyt meitä rintaman selkäpuolella ja teette
töitä mihin kykenette, eikä teille tapahdu pienintäkään pahaa. Mutta
vähimmästäkin juonittelusta on heti tienne poikki. — Ymmärrättehän!

— Kyllä, herra luutnantti. Ammuttakoon meidät paikalla, jos
pienintäkään viekkautta huomataan.

Kuvaamaton kiitollisuus loisti nuorten vankien kasvoilta. Tämmöistä
kohtelua he eivät olleet odottaneet, sillä kamala oli kohtalo valkoisen
vangin punaisten puolelle joutuessaan.

— Lapsiparat, — huokasi Jouko itsekseen. Pojat köyhistä kodeista
raastetaan tänne, syöstään laumoittain surman suuhun, siksi vaan, että
joku vallan- ja kunnianhimoinen "kansanvaltuutettu" saisi vielä jonkun
aikaa pitää tämän kurjan, raastetun ja häväistyn maan ohjaksia, jotka
kumminkin häneltä kerran siirtyvät taitavampiin käsiin.

— Menkää pojat tupaan, siellä saatte kuumaa teetä ja voileivän —.
Hän käski viitaten heidät poistumaan selvittääkseen välit noiden
turkulaisten katusankarien kanssa, joille virkkoi:

— Miten teidän mielestänne olisi kanssanne meneteltävä?

— Eikö teillä ole kivääreitä, joita voisitte koetella? — vastasi toinen
vangeista ilkeästi irvistäen.

— Lieneepä lahtareilla jokunen niitäkin, — ilvehtii toinen.

Joukon muoto synkistyi. Hän viittasi pihalla seisoville vartioille,
jotka katosivat vangit mukanaan pimeyteen. Jonkun hetken perästä
kuului kahdesti kolmen kiväärin yhteislaukaus. Jouko huomasi Heinosen
vierellään.

— "Persana, mitä noista säästää yhlestäkään, ampua ne saisi kaikki
järestään. Antaa vaan työtä ja päänvaivaa, mihin ne sijoittaa ja millä
ne ruokkii, kun ei tahlo armeijallekaan ruokaa riittää."

— Eihän noita nyt raaski lapsia ampua, syyntakeettomia ne ovat, pitää
toki armahtaa niin monta, kuin on mahdollista, olemmehan vastuussa
tehtävästämme.

Toista se on noiden kanssa. Tuommoiset paatuneet konnat, ihmiskunnan
hylkiöt, joista ei kenellekään elämässä ole hyötyä, ne joutavat
huoletta muuttaamaan muille maille.

— Ampuminen on liian helppo kuolema noille, voi persana! kiluttaa niitä
pitäisi, kiluttaa sanon minä!

Hän kääri tiukemmin turkkia ympärilleen ja hänen pyöreästä
nelikymmenvuotiaasta olemuksestaan ei näkynyt muuta kuin pehmeät,
hiukan veltostuneet posket ja turpeiden luomien alta muljottavat
ihraiset silmät.

— "Kiluttaa oikein, kiluttaa minä sanon!" — kertasi hän yhä noita
inhoittavia sanojaan.

Jouko jo tunsi kuumenevansa.

— Jumaliste, olisimmeko silloin punaisia paremmat! — Minä sinut
"kilutan", ellet laita itseäsi näkyvistäni, tukin takaisin
kellariin issiaksinesi ja pakoittavine varpainesi. Oletko täyttänyt
velvollisuutesi tänä päivänä!

Hän ravisti miestä turkinkauluksesta, työnsi hänet sitte ovesta tupaan,
josta jo kuului harras kuorsaus.



IV.


Valkoisen Suomen pääkaupungissa vietetään juhlaa. Liput liehuvat,
sinivalkoiset, punakeltaiset ja ylpeät leijonaliput — kaikki
puolitangossa ja valtakadulla kulkee suuri saattue, koko kaupungin
väki on liikkellä osoittaakseen kunniaa ensimmäisille vapaussodassa
kaatuneille sankareille.

Ja torvet soivat ja surumarssi kajahtaa raskaan harmajana sydäntalven
päivänä ja kansa vakavana kulkee ja jokaisen kasvoilla on ilme, kuin
saattaisi hän omaansa viimeiseen lepoon.

Kirkko on väkeä täynnä. Ei mahdu sisälle kuin puolet pyrkijöistä,
toiset ulkopuolella odottavat pakkasen ja tuiman pohjatuulen käsissä.

Ja urkujen soidessa kantavat omaiset esiin kalliin uhrinsa, laskevat
alttarin eteen arkut, toiset mustan, toiset lumivalkean ja tuoreen
viheriät asparagusoksat kannella kiehkuroivat ja niiden lomassa
hohtavat kukat, veripunaiset, puhtaanvalkoiset. — — Tuossakin kantaa
arkkua isä. Käsityöläinen hän on, köyhä mies, joka keväällä oli
toivonut näkevänsä poikansa valkoisen lakin — valkoisen hän saikin
verhon — ja jo ennenkuin kevät saapui, lepäsi kaunis kalvenneena
valkoisessa arkussaan.

Mutta isä kulkee pystypäin, kasvoillaan kirkastava juhlailme, — hän
antoi ilomielin ainoisensa, antoi isänmaalleen parhaan, minkä omisti.

— — Siinä veli veljeään kantaa ja mustan arkun perässä kulkee
kumaraisena vanha äiti. Mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat ja hänen
ryppyisillä kasvoillaan on heijastus kuin oudon onnen, kun hän
alttarille saattelee poikansa nuorimman, vanhuutensa tuen, yksinäisen
elämänsä auvon ja lohdun, ja suuren surun ylitse soivat sielussa sanat:
— "Minun uhrini isänmaalle, koska niin oli Jumalan tahto."

Lehterin hämärässä nurkassa istuu tumma tyttönen. Hänen
hienopiirteisillä kasvoillaan ovat ilmeet herkät ja silmien
epämääräinen väri näyttää mielialojen mukaan vaihtelevan.

Hän istuu hiukan eteenpäin kumartuneena ja silmänsä tähyävät jonnekin
rajattomaan, määrättömään kaukaisuuteen. Kasvoilla hehkuu nyt
haltioitunut into, hän on kuin rukoukseen vaipuneena:

— Minä tunnen nyt sinun olemuksesi ihanuuden, sinä valkoisen armeijan
Valkea Henki. Sinä, sen salainen Johtaja. — Sinun avullasi he voittavat
moninkertaisen vihollisensa, sinun voimallasi he ilolla tuskiin ja
kuolemaan käyvät. — Ihanaa olisi kuulua sinun joukkoihisi! — —

Urkujen soitto värisyttää ilmaa, säveliä, muistosanoja, kukkien
tuoksua, — kyyneleitä. — On kuin kaikki yhdeksi sulaisivat, kuin kukin
toisensa surun tuntisi, — on kuin kukin itkisi toisensa tuskaa.

Ja valkoisen armeijan Valkoinen Henki levittää siunauksensa kautta
kirkon, ylitse ihmisjoukon, ihmisten, jotka itkevät, _toistensa_ tuskaa.

Niin myös tyttönen, lehterin hämärässä nurkassa, ja hänen kyyneleensä
putoilivat, kuin suvisen sateen pisarat, silmät itkivät, huulet
hymyilivät. —Ihmiset uhrautuvat toistensa tähden, ihmiset ovat jo
oppineet _rakastamaan_ toinen toistaan...

Ja suuret, väkevät tunteet hänen hentoa olemustaan värisyttävät.

       *       *       *       *       *

On ilta. Alina Auran pulpetin ääressä luo sähkölamppu kalpean
valon viheriän varjostimen takaa. Suuret konttorikirjat avautuvat
ja paiskautuvat jälleen kiinni, uudelleen avautuakseen. Numerot
sarakkeissa sekaantuvat, laskut sotkeutuvat ja silmä hairahtuu pitkiä
riviä seuratessa.

Vapisevin käsin sulkee hän taas raskaan kirjan ja painaa käsiinsä
tumman pään. Ummistuneitten silmien eteen kohoavat kummat kuvat:
-Tuolla näkyvät kasvot kivun vääristämät, tuolla polttavat, kuumeiset
huulet hehkuvat vettä janoovina — tuolla hourailun kourissa
kamppailevan käsi tyhjästä haparoi ystävän kättä... Ja ulkona riehuu
taistelu, kiväärit paukkuvat, tykit jyskivät ja hangella makaa
kymmenittäin kaatuneita, jotka kuroittavat käsiään apua anoen, veren
hiljalleen kuiviin valuessa. — — —

Neitonen kohotti päätään, pyyhkäisi otsaansa ja katsoi ikkunaan, josta
vastaan tuijotti talvi-illan pimeys.

Mutta siellä sisällä syntynyt ääni puhui yhä voimakkaammin, kunnes
hän oli vakuutettu siitä, että todella kuuli sen kehoituksen. Silloin
kuvastui kasvoilla päättäväisyys. Hän nousi pöytänsä äärestä ja lähti
valmistautumaan tehtävään, johon kutsui häntä sisäinen ääni.



V.


Pitkin mäkistä maantietä kulkee pitkä jono vahvasti kuormitettuja
hevosia, jotka kuljettavat sekä väkeä, että muonaa rintamalle, joka on
nykyisin kymmenen penikulman päässä rautatien asemalta.

Kuta kauemmaksi ehditään, sitä epätasaisemmiksi käyvät välimatkat
kuormien välillä ja lopuksi ei etumaisia enää saata nähdä jonon
loppupäähän, ainoastaan kaukaa kuuluva kulkusten helinä toteaa niiden
vielä olevan äänen kantamilla.

Viimeisessä reessä, nahkaisten peitossa on Alina Aura, jolle vihdoinkin
on toivottu hetki koittanut. Hänen vierellään nukkuu toveri,
sairaanhoitajatar hänkin, jolla on sama matkan määrä. Näin on kulettu
monta tuntia, sillä tie tuntuu loputtoman pitkältä, mutta vaikka onkin
keskiyö, ei sisar Alina ole saattanut vielä hetkeksikään nukahtaa.

Hän lepää hiljaa katsellen tiepuolessa torkkuvia kuusia, joiden oksat
valkean taakkansa painosta taipuilevat alimmat aina pehmeäkiteiseen
kimaltelevaan lumikenttään saakka. — Valkoista, kaikki on valkoista! —
Koivut huurteen helyissä, petäjän oksat pehmeän untuvalumen peittäminä
ja yllä sininen taivaan holvi, jonka syvyydestä tähdet vilkkuen
tuikehtivat.

On ihanaa tässä levätä kuunnellen jalaksen ratinaa ja kavioiden
kapsetta pakastaneella tiellä. Kulkuset helisevät erikielin ja niiden
vienot äänet raukenevat yksinäiseen erämaan yölliseen hiljaisuuteen.

Tuntuu kuin ne keskustelisivat, kyselisivät: — ymmärrätkö, kulkija
tiukujen kieltä?

Kyytimies hoputtaa hidastelevaa hevostaan puoleksi itsekseen puhellen.

— Toissapäivänä oli valkoisilla kuuma päivä, vihollinen, ainakin
kymmenkertainen, yritti saartaa, mutta ei onnistunut. Minkähänlaista on
taas huomenna, kun perille päästään ja mikä lieneekin tämän sodan loppu?

Sisar Alina oli vaiti. Hän ei halunnut puhellen häiritä tuudittelevia
tunteitaan, mutta ukko oli kumminkin sanonut sanan, joka tarttui
tahtomatta hänen korvaansa.

— Saartaa, — niin _saartaa_! — sellaistakin saattaa tapahtua.
Kymmenkertainen vihollisjoukko saartaa meidät, miehemme kaatuvat
viimeiseen asti. — Entä me naiset? — Kuinka käy meidän silloin? Jos
niiden villiintyneitten punaryssien käsiin nainen, on edessä kohtalo,
kuolemaa kamalampi, voi, ei saata sitä ajatella!

Hän koetti irtautua hirmukuvasta, joka pyrki mielessä nousemaan, se
kuva tyrmistytti aatoksen, seisatti suonissa veren.

Ja on kuin tiu’ut leperrellen kyselisivät: — oletko valmis kaikkeen,
yksinpä sellaiseenkin kohtaloon? — Miehet sotaa käykööt, ei ole sodassa
naisen paikka, miksi lähdit, miksi, tyttönen, tänne lähdit?

Alina kokosi voimansa ja koetti kirvottautua painajaisestaan: — Minä
lähdin siksi, että Hän kutsui, Hän puhui minun sieluuni kirkossa ja
minä tunsin Hänen läheisyytensä silloin. — Vaikene epäilyksen ääni! Hän
näkee minut ja tietää mikä on osani oleva.

Vähitellen vaimenee sen voima, hirmukuva kalpenee ja katoo, jo soittaa
sointuvammin tiukujen kuoro ja nuori matkalainen vaipuu keveään
unenhorrokseen.

Hän havahtui saavuttaessa kylään, jossa oli päätetty syöttää hevoset
ja viettää loppuyö. Edellisistä kuormista olivat jo miehet siirtyneet
asumuksiin. Yksi hevonen näkyi sen talon pihamaalla, jonne sisarten
kyytimies oli ajanut.

— Kas niin — puheli ukko hevostaan päästellen — täältä ovat punaiset
kiireellä lähteneet. Älkää, neidit, säikähtäkö, mutta täällä on niiden
ruumiita ympäri pihamaata ja talo näkyy olevan tyhjänä.

— Katsokaas tuossakin, näyttää aivan kuin istuvan navetan seinään
nojaten, pieni verinaarmu poskessa ja ohimolla. Entä tämä, joka
katselee kohti taivasta ulos pullistunein silmin. — Täällä on niitä
kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä.

Ukko vei hevosensa talliin ja kävi itse tupaan. Alina otti häneltä
lyhdyn, ja lähestyi kinoksessa makaavaa ruumista. Vedossa vapajavan
kynttilän liekki loi vaisun, väräjävän valon kuolleen kasvoille, joita
nuori sisar hartain tuntein katseli.

Ken oletkin ja mitkä lienevätkin olleet ne vaikuttimet, jotka
sinut taisteluun toivat, — kunnioitan kumminkin kuolemaasi. — Ei
vihamielisyyttä enää, olkoon sielullesi rauha — puheli hän vainajalle.

Niin jäykät olivat kuolleen kasvot, kuin kiveen hakatut, aivankuin ei
olisi noissa piirteissä koskaan eloa ollutkaan. — Miksi se niin erosi
muista, joita hän ennen oli ruumiina nähnyt? Missä oli kuoleman ylhä
juhlallisuus? — Ei tämän kasvoilla mitään sellaista ollut. Vai oliko
hän ehkä aatteensa mukaiseen uskoon nukahtanut ilman heräämisen toivoa
ja tuo usko oli hänen sielunsa aineeseen niin lujasti kytkenyt. —
Siksikö näytti hänen unensa olevan syvä, kuin kallion tuhatvuotinen uni.

Näitä mietiskeli sisar Alina kaatuneen punakaartilaisen vieressä ja,
kun hän aatoksistaan heräsi, huomasi hän olevansa pihalla — yksin.
"Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä", muisti hän
ukon sanoneen ja hänen ruumistaan karmi kylmä väristys.

Kun hän tuli tupaan, olivat muut jo levolle asettuneet. Hän etsi
itselleen makuupaikkaa ja löysi tupakamarista vanhan keinutuolin, johon
heittäytyi yötään viettämään.

Ruumista puisteli väsymys ja vilu, sielussa asui yksinäisyyden ja
orpouden tunto. Tuolla ympärillä makaavat ruumiitkin tulivat alinomaa
mieleen. Se pyrki pahemmin lamaan, näin ruumiillisen väsymyksen
painaessa.

— Missä on nyt palava innostukseni? — Näinkö lyhyeen se loppui, jo
ennen perille saapumista —? Entä siellä sitten? — kyseli hän itseltään
ja nukahti vihdoin kesken tukahutetun nyyhkytyksen.



VI


Muutamana kauniina kevättalven aamuna hyppäsi luutnantti Toivonen
ratsunsa selkään, matkansa määränä kenttäsairaala, joka sijaitsi
muutaman kilometrin päässä rintaman takana. Siellä nyt sairasteli Seppo
poikanen ja yhä huononevan kuului.

Hepo juoksi tasaista ravia. Maaliskuun aurinko hellitti lämpöisiä
säteitään hankia sulatellen. Metsästä lemusi jo tuores keväinen tuoksu.

Mutta nuoren ratsastajan mieli pyrki murheelliseksi ja kysymykset
tulivat, nuo tuskalliset kysymykset ja heräsivät raskaat muistot
nyt, jolloin taistelun jännitys ei hermoja pingoittanut. Aina kun
oli levonhetki, ne tulivat ja kiersivät hänet ahtaaseen pusertavaan
piiriinsä. Hän koetti niitä vastustella, koetti torjua tahtonsa
voimalla, mutta aina uudelleen ne tulivat. Viimein ei hän enää
vastustellut, vaan antoi niiden vapaasti tulla ja sanottavansa sanoa,
ollen itse kuin sivullisena kuulijana.

— Mitä tämä oikeastaan on? Veljessotaa käydään maassa. Sotaa
hirmuisinta mitä koskaan on ollut. Onko kauhua tämänveroista nähnyt
vielä yksikään kansa maan päällä? Mikä ihmisiin on mennyt? — Mikä tämän
on synnyttäjä, alkuunpanija? — Mistä ovat peräisin ne olennot, jotka
pieksevät, ruhjovat, nylkevät ja ristiinnaulitsevat ihmispoloisia,
jotka heidän uhreikseen ovat joutuneet. Onhan moni elävänä poltettukin
ja tunnustihan kuolinhetkenään eräs punanen _keittäneensä_ valkoisen
soturin. Kylmään veteen oli pannut siitä hiljalleen kuumennellen,
kunnes kiehui pata. Ovatko tämmöiset sodan kävijät ihmisiä ollenkaan,
vaikka sen hahmossa esiintyvät.

Se on ryssän rutto, Venäjältä tänne virtaileva bolshevjikkilainen
myrkky, joka tekee ihmisistä petoja.

— Voi Venäjä, Venäjä!

Jo on puolet Suomen väestöstä siihen saastutettu, saako toinen vielä
terveenä säilynyt, osa pelastetuksi tämän poloisen maan?

— Saa — a! — Sen täytyy! — kuulee hän puoliääneen sanovansa ja
kohottautuen suoraksi satulassaan koetti hän taas irtautua näistä
mietteistään ja kannusti hevosta, joka syöksyi tuulena juoksuun.

Hän oli jo saapunut kylään, ja tuossa jo liehuikin punaisenristin lippu
erään rakennuksen katolla — siinä se siis oli.

Hän kiiruhti sisään ja kyseli etsimäänsä.

Miten tarkkaan olivat täällä tilat käytetyt, vuode vuoteen vieressä,
joiden välistä oli hoitajattarien pujoteltava.

Hänelle osoitettiin tila suuren salin peränurkassa. Siinä oli
valkeitten raitien sisässä kuin pieni käärö josta selviytyi esille
Seppopoikanen, kuihtuneena, pienen pieneksi kutistuneena, joten
ensisilmäykseltä oli vaikeata häntä entiseksi tuntea.

Suljetuin silmin hän siinä lepäsi, mutta kuultuansa tutun äänen
nimeänsä mainitsevan, avautuivat raskaat luomet ja kaksi kirkasta
lapsensilmää loisti Joukolle vaikeitten pielusten lomasta. Niissä oli
nyt, kuten ennenkin sama rakkauden, luottamuksen ja rajattoman ihailun
ilme.

Hän ei sanonut mitään, mutta huulensa vetäytyivät heikkoon hymyyn ja,
kun Jouko otti tuon pienen kalpean kätösen omaansa, oli se omituisen
kylmä ja kostea. — Olihan hänen verensä ennen avunsaantia melkein
kuiviin vuotanut.

Hän istui vuoteen laidalla, mutta sairaan silmät painuivat taas
väsyneesti umpeen ja Joukon katse lepäsi milloin noilla kauniilla
pikkukasvoilla, milloin harhaili se ympäri huonetta, jonka asukkaat
olivat isänmaalleen kukin veronsa suorittaneet.

— Elämä täällä on toista, kuin rintamalla. Täällä on kivun ja
kärsimysten maailma — ajatteli Jouko, ja hänen mieltänsä ahdisti. — Jos
kerran pitäisi tänne, jos en saisikaan kaatua kentälle, niinkuin olen
kuvitellut. Se olisi helppoa, mutta tämä! — Kivun kärsimykset, toisten
voihkina ja valitukset, alituinen sairaalan haju ja koko ilma täällä
on kuin ainaisten tuskantunteiden kyllästämä. — Kunpa säästyisi tästä,
olisi armollinen se iskevä kuula ja ottaisi kokonaan kerta kaikkiaan.

Tuossakin nuori mies, Sven Duvan mallia, heittelee levottomana
vuoteellaan. Hänen kasvonsa ovat turvoksissa ja silmissä palaa
kuumeinen kiilto. Käsi haparoi peitteellä etsien hätäisesti jotakin
— "Minne se karbiini tuli, meidät aiotaan saartaa, — täytyy murtaa
ketju," — puhelee se oudolla, luonnottomalla, äänellä.

Toisesta nurkasta kuului kuin hiljaista, tukahutettua itkua. Siellä on
parinkymmenen ikäinen, tummatukkainen nuorukainen, side silmillään. Hän
on taistelussa saanut räjähtävän kuulan kasvoilleen, mikä repi nenän
yläosan, soensi silmät ja siellä hän nyt nyyhkii nurkassa, katsellen
pimeillä silmillään elinkautiseen mustaan yöhön.

Hänen vieressään taas toinen katselee nuorta luutnanttia kirkkain,
tajuisin katsein. Jouko haluaa puhella jonkun kanssa ja menee hänen
luokseen, kysyy nimeä ja kotipaikkaa. Poika vaan hymyilee sopertaen
"— ei — ei — mi —" Hän osoittaa kaulassaan pientä, jo ruvella olevaa
haavaa, josta on kuula mennyt, tullen niskasta ulos. Siinä meni
mieheltä puhekyky ja halpautui oikea käsi joka lepäsi tuossa vierellä
kuin kuollut kappale, ainoastaan ajottainen pakotus ilmoitti sen vielä
muuhun ruumiiseen kuuluvan.

Mutta ovensuussa makaava, vanhahko mies, voihkasee äkkiä tuskaisesti
ja nuo kasvot, äsken kelmeät ja jäykät, kuin ruumiin, saavat taas
elonmerkkiä hänen ääneen vaikertaessaan.

Silloin helähtää tuskien asunnossa lempeä, kaunissointuinen ääni:

— Onko isännällä tuskia taas? — Antakaa kun muutan asentoa, ehkä
vähän helpoittaa — kuuluvat sanat ja vuoteen viereen on ilmestynyt
valkopukuinen hoitajatar.

Hän pyyhkii hellien sairaan otsalla helmeilevän hien, kääntää pielusta,
pöyhentelee, kohentelee.

— Onko nyt parempi, onko yhtään parempi?+

— On se, voih, — on se, niinkuin vähän helpompi taas — ääntelee sairas
ja muistakin tuntuu sisar Alinan ilmestyttyä, että on se vähän helpompi
nyt taas.

Hän siirtyy vuoteelta vuoteelle puhellen kullekin erikseen, sanoo
sanasen vaan, ja he kuuntelevat hänen ääntään, ja hetkeksi unohtuvat
surut ja kivut.

— Kuinkas poju voipi — sanoo hän lähestyen nuorta sotilasta, joka
istuma-asentoon tuettuna, pää siteissä katselee tylsin ilmein. Mutta
hoitajattaren lähestyessä saavat hänen raukeat silmänsä loisteen, kun
hän kättään ojentaen sammaltaen sopertaa jotakin, jota Jouko ei ymmärrä.

— Mitä hän sanoo?

— Sanoi vaan, että neidin poika, — niin se on minun pojuni tämä — puhui
hoitajatar hyväillen ojennettua kättä ja kiiruhti edelleen.

Ja Joukon katse seuraa tuota joustavaa vartta ja pehmeitä liikkeitä
nuortean ruumiin, näkee silmät, jotka niin lempeinä loistavat hänen
puhuessaan potilailleen, — mutta enemmän kuuntelee ääntä, joka niin
kauniisti soinnahtaa suurten surujen asunnossa.

Hänen pieni ystävänsä nukkuu yhä, eikä Jouko voi täällä kauemmin
viipyä. Hän nousee ja poistuu hiljaa hänen vuoteensa vierestä. Ovella
tapaa hän vielä hoitajattaren, ojentaa hänelle kätensä ja virkkaa:

— Kiitos teille! — Hyvästi.

Mutta samassa hän punastuu. Oliko toinen ymmärtänyt, mistä häntä
kiitettiin. — Eihän hän ollut sitä aikonut sanoa, se tuli kuin
itsestään.

Nuori luutnantti ratsastaa pois, mutta yhä on hän tuntevinaan kädessään
pehmeän, lämpöisen kätösen ja korvissa kaikuu ääni, kauniimpi, kuin
mitä hän koskaan ennen on kuullut.



VII.


Ollaan jo maaliskuun lopulla. — Vakavasti, varmasti on valkoinen
armeija edennyt, vaikka vastarinta kauemmaksi tultaessa yhä vahvistui.
Vähälukuisilla joukoilla oli moninkerroin ylivoimaisen vihollisen
hyökkäykset pidätetty ja vähitellen sitkeästi etelämmäksi edetty, kohti
Tamperetta, punaisen vallan lujaa tukikohtaa.

Oli sitä jo näinä viikkoina Pohjanmaan pojilta elämän mukavuudet
unohtuneet ja yön rauhallinen uni, oli enää vaan muistona heidän
mielissään.

Mutta se suuri isänmaallinen innostus, joka heidät oli tänne tuonut ei
matkan vaivoissa ollut laimennut ja _eteenpäin_ paloi miehillä mieli.

Niinpä eräänä iltapäivänä marssi kapt. V:n pataljoona, johon nyt
Jouko Toivonenkin kuului, K:n pitäjään, jonne kello kolmen tienoissa
saapuivat. Teiden risteyksissä lähti osa kirkolle päin vievää tietä,
osa taas kääntyy asemalle.

Punaryssät olivat sieltä vasta lähteneet ja suuri siivottomuus vallitsi
kaikkialla, joten myötäseuranneiden naisten oli heti miesten avustamina
käytävä puhdistuspuuhiin.

— Ei ole hätää, rata on etäämpänä poikki — puhelee pataljoonan
päällikkö ratsuaan puhelinpylvääseen sitoen.

Niin hajautuvat joukot, osa lähetetään varmemmaksi vakuudeksi
radanvartta tarkastamaan, toiset asettuvat vartiopaikoille, muutamat
taas jäävät selailemaan asemapihaan jätettyä suurta sanomalehti pinkkaa.

Jouko Toivonen puolestaan ottaa mukaansa pari miestä ja lähtee
tutkimaan ympäristön asumuksia radan toisella puolen.

       *       *       *       *       *

Sillävälin soi aseman puhelin, johon pelkäämätön kapteeni suorat sanat
vastasi, — mutta tämän keskustelun seuraus tuli myös kohta näkyviin.

Pian porhalsi panssarijuna kohti asemaa, päästen radan vierellä olevan
kallion suojassa joka esti äänenkin kuulumasta, kenenkään huomaamatta
aseman lähelle, vaihteelle asti, josta alkoi ammunnan kivääreillä,
kuularuiskuilla, vieläpä tykeilläkin.

Jouko Toivonen muutaman miehen kanssa oli nyt eristettynä muista,
avoimella, suojattomalla paikalla. Hän näki, miten vartiat junan
edeltä pakenivat, etsien halkopinojen välistä suojaa, miten valkoiset
hyppäsivät alas asemarakennuksen ikkunoista läheiseen metsään juosten,
ja kuinka muuan nuori suojeluskuntalainen, ontuva poika päästeli
rauhallisena, kuulasateesta välittämättä, aitaan kiinnitettyjä hevosia.

Vain muutama oli enää jälellä. Päällikkönsä ratsun hän lähenevästä
vaarasta huolimatta pelasti ja tuli viimeiseksi erään kuormahevosen
luokse. Sen ohjan ohi kiitävä kuula katkaisi, pojan toista puukolla
leikatessa. Siitä hyppäsi hän rekeen ja ajoi pois.

Juna lähenee, on kohta asemalla — heidän _täytyy_ tien toiselle puolen,
omiensa luokse.

— Mukaan! — huutaa Jouko miehille juoksuun pyyhkäisten ja suoraa päätä
kohti ratapengertä painaltaen.

Sillä välillä tuhlasivat punaiset heidän tähtensä paljon patruunoita
ainoankaan osaamatta.

Päästyään radalle, junan edessä kulkevan kivivaunun suojaan, kääntyi
Jouko katsomaan miten oli miesten laita. — Hengissä kaikki, mukana
seurasivat.

Viimeisenä kohosi ratavallille nuori ylioppilas, joka näytti
vaivalloisesti toisia seuraavan.

— Sain ankaran pistoksen — en luule jaksavani tuonne — hän
päällikölleen hengästyneenä virkkoi.

Tämä ei voinut heittää nuorukaista oman onnensa nojaan, vaan
kehoitettuaan miesten rientämään edelleen jäi hänen kanssaan muista
jälelle.

Siinä on radan vierellä pillastunut hevonen, Jouko tavoittaa sitä
— mutta samassa lentää kuula ja lävistää siltä pään, siihen kaatui
eläinparka vertavuotaen.

Omin voimin oli heidän edelleen pakoon pyrittävä.

— Emme voi enää viipyä — sanoo Jouko toverilleen — jaksatko yhtään?

— Täytyy koettaa, jos jään niin älkää huoliko siitä, teidän täytyy
pelastaa itsenne!

Ja niin he kivivaunun suojasta lähtivät juosten, kuulien ympärillä
vinkuessa mäkeä ylös ja päästyään ensimmäisten puitten suojaan vaipui
ylioppilas vavisten maahan.

Jouko aikoi ensin auttaa häntä ylös pyrkiäkseen edelleen etenemään,
kauemmaksi metsän peittoon, muiden jälkeen. Mutta silloin huomasi hän,
että se oli jo turhaa vaivaa. Panssarijunan perästä oli seurannut
toinen punaisten juna, jonka tuomat lukuisat joukot nyt ketjussa
kiersivät aseman oikeaa puolta, vasempi oli jo ennestään heidän
hallussaan. Myöhäistä oli jo pako, ei muuta kuin paneutua pitkälleen
ja odottaa mitä tuleman piti, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei
tälläkertaa tuntunut löytyvän.

Ja kun hän tilanteen todellisuuden käsitti, kuohahti ensin suuttumus
hänen sydämmessään.

— Näinkö sen nyt piti tulla? — Tähänkö minun nyt pitää kuolla kuin
hiiren loukkuunsa ihan noiden silmien edessä. Mutta heidän vangikseen
en ainakaan antaudu.

Hän laski mukana olevat patruunansa. — Viisikolmatta! — Olihan siinä
evästystä kahdellekymmenelle neljälle punaryssälle — ja se viides,
viimeinen oli hänen omansa. — Onhan hyvä, kun sattui niinkin monta, ei
silloin aivan ilmaiseksi tarvinnut — ajatteli Jouko.

Yhtämittainen ampuminen tuntui yhä kiihtyvän ja yhä lähempää kuuluivat
laukaukset. — Ylioppilas kiven suojassa lepäsi liikkumattomana kasvot
lunta vasten — mitenkähän sen laita on? — ajatteli Jouko ja aikoi ensin
ryömiä lähemmäksi nähdäkseen, mutta muisti taas aseman toivottomuuden.
— Samantekevää nyt jo, ei meitä enää voi kumpaistakaan pelastaa.

Hän pani kuntoon mauserinsa ja oli valmiina lähettämään edellään
ensimmäiset, jotka metsänpeitosta esille tulisivat. Hänen mielensä on
kumman rauhallinen ja kylmän tyynenä katselee hän varmaa kuolemaa.

Ja siinä hangessa hän matalana makasi, silmänräväyttämättä vihollisen
tuloa odottaen, sormi liipasimella valmiina laukasemaan. Siinä kulkevat
sielussa salamannopeudella kuvat, muistuvat mieleen menneet tapahtumat
ja rakkaimpien muodot astuvat elävinä esiin.

Siinä näkee hän kotoiset maisemat, lumen peittämät pellot, joiden
keskessä on kaksikerroksinen rakennus. Sen seinät ovat hallavan
punaiset, sen katto on sammaltunut ja harja köyry. — Tuttu se on, tuo
rati, ja rakas. —

Hän tulee pihaan, silmäsee navettaa, tallia ja vanhaa aittaa —
alkavat rappeutua — olisivat ne uusittavat! — hän miettii ja astuu
iltahämäräiseen tupaan. — Kahden siellä istuvat, isä ja äiti,
lapsistaan puhelevat, tytärvainaasta ja pojasta, jota pian palaavaksi
odottavat. — Kun sota loppuu — sanoo äiti ja jälleennäkemisen toivo
hänen kasvojaan kirkastaa. — — — Täällä on poika, varmaan viime
hetkiään hengittää — ei palaa enää, ei palaa! —

Hän kuiskaa heille kuulumattomat, hellät hyvästinsä ja poistuu jättäen
heidät keskensä, takkavalkean lämpimästi valaistessa hämärtyvää tupaa.

— Miten pitkiä ovatkaan jännittyneen odotuksen hetket, kuinka hitaasti
juoksevat minuutit!

Kuva vaihtuu toiseen: — Siinä on Seppopoikanen sängyssään, hänen
kalpeat kasvonsa ovat hymyn kirkastamat ja vierellä seisoo sisar, se
viimekerrasta tuttu, tumma tyttö. Somasti verhoo vartta valkea vaate,
päähineen alta valahtaa tumma suortuva ja sairaan otsaa sivelee lempeä,
hienoinen käsi...

       *       *       *       *       *

Yhä lähenevät viholliset. Jo eroittaa hän selvästi laukausten lomasta
äänet. Kohta ovatkin täällä! — Jännittyy jokainen lihas, karkkoavat
mielestä kuvat. Hän on valmis viimeiseen otteluun.

Silloin alkaa kuulua ampumista vastaiseltakin suunnalta ja pian
tuiskii vimmattu ristituli heidän ylitsensä — Olisiko se pakoon
päässyt vähäinen valkoisten joukko järjestynyt ja käynyt rohkeasti
monikymmenkertaista vihollista vastaan?

— Sen se täytyi olla!

Hänen sydämensä sykki kiivaasti heikon toivon elähyttämänä. Hän nosti
päätään ja silmäili ympärilleen. Jo kuului taas tykin laukaus, toinen
ja kolmas, ei tälläkertaa panssarijunasta — valkoisten tykki, omien se
oli! —

Kirkollepäin päivällä kääntynyt joukko oli ehtinyt avuksi ja ahdisteli
nyt vihollista selkäpuolelta.

Pian harvenee kiväärien valtainen räiske, punaiset tuntuvat peräytyvän.

Kumma herpaus lamaannuttaa ensihetkessä Joukon.

— Se ei siis tullutkaan, ei tullutkaan vielä — ja suloisena tunteena
valahti tuo tietoisuus kautta hänen olemuksensa.

Seuraavassa tuokiossa hän jo muiden mukana on ajamassa takaa,
ammuskellen ankarasti vaunuihinsa kiireellä peräytyvää vihollista,
joista useita radan vieriltä korjattiin. Myös vangeiksi jäi punaisilta
toistakymmentä, jotka eivät nopeasti poistuviin juniin ehtineet.

Vain kaksi menettivät valkoiset omistaan ja muutamia haavottui.
Äskeinen ylioppilaskin oli levättyään toipunut ja tuli
vahingoittumattomana omiensa luo.



VIII.


Samana iltana toi lähetti luutnantti Toivoselle kirjelipun, jossa sisar
Alina kenttäsairaalasta ilmoittaa Seppopoikasen hartaimman halun vielä
kerran päällikköään tavata. "Hänen tilansa huononee yhä, enkä luule
olevan enää pitkältä"...

Jouko ei viivyttele, hän hakee ratsunsa ja ajaa pois.

Sairaala sijaitsi tälläkerralla tavallista kauempana rintaman takana.
Matka oli pitkä, alkava lumituisku tuprutti tiheästi lunta, joka soenti
silmät ja täytti jo ennestään huonoa tietä.

Mutta nuori luutnantti ei sitä huomannut enempää kuin rasittuneen
ruumiinsa väsymystäkään. — Taas kerran oli vaara vältetty. Hän oli jo
varmaksi luullusta tuhosta jälleen pelastunut ja elämän, olemassaolon
riemu täytti väkevästi hänen mielensä.

— Ihanaa on elää!

Värähdys kulki läpi terveen, elinvoimaisen ruumiin. Hän hymyili
huomaamattaan, antoi ohjien käsissään höltyä ja hyväillen taputti
hevosensa voimakasta kaulaa, josta huokui sykkivän elämän lämpö.

Ei ollut Jouko Toivonen koskaan kuolemaa _pelännyt_, mutta hän
_rakasti_ niin rajattomasti elämää.

Niinpä hän nyt yksinäisyydessä unohti muutamaksi hetkeksi sodan raskaat
huolet ja antoi ajatuksiensa tuokion viivähtää oman olemuksensa
pohjalta pulppuavassa onnentunteessa.

Siten kului matka huomaamatta, eikä hän perille päästyään tiennyt miten
kauan se oli kestänyt ja kuinka myöhäinen oli nyt ilta.

Hän astui sisään, kulki kautta avaran huoneen, luo valkean varjostimen,
joka erotti nyt nuorukaisen vuoteen muista. — "Kuoleman kaihdin"
-ajatteli Jouko ja vetäisi verhon syrjään.

Hänen silmänsä kohtasivat ensin hoitajattaren, joka sairaan kättä
pidellen hänen vuoteensa vieressä istui. Sisar ei vieraan tuloa heti
huomannut, vaan oli hänen katseensa tarkkaavasti kiinnitetty potilaan
kasvoihin, joilla ilmeet vilkkaasti vaihtelivat, kuin kulkisi hänen
sielunsa silmissä monenlaiset, muuttelevat kuvat.

Pian kumminkin avasi poika silmänsä, jotka loistivat laajennein terin,
kuuman kirkkaina ja katsoi hymyillen päällikkönsä, joka vuoteen
vieressä murheellisena seisoi.

— Se oli hyvä... nyt saan sanoa teille hyvästi... minä lähden jo kohta
kotiin — hän heikolla äänellä puheli.

— Vai kotiin sinä nyt menet Seppo — sanoi Jouko pojan kylmänhikistä
otsaa sivellen.

— Minä olen pian... jo vallan terve... ne ovat luvanneet tulla...
hakemaan pois.

Raukeina sulkeutuivat taas silmät ja hän vaipui takaisin tuohon
unentapaiseen horteeseen.

Sisar Alina nousi tuoliltaan ja vierasta tervehdittyään poistui muiden
luo, jättäen luutnantille paikkansa sairaan vieressä.

Siinä nyt istui Jouko Toivonen, pidellen kädessään vavahtelevaa,
kuihtunutta kätöstä, aivan samoin, kuin muutamia viikkoja takaperin.
- Viikkoja, — tosiaan! — tuntui kuin olisi siitä jo kauvan, kun hän
ainoan sisarensa kadotti.

Sen hämäräisen helmikuun aamun muisto oli kipeänä kohtana hänen
sydämessään, ja aina kun aatoksensa siihen koskettivat, tuntui siellä
syvällä viiltävä tuska.

Hän oli _tahtonut_ olla sitä ajattelematta oli työntänyt syrjään
kaiken, mikä oli hänen _omaansa_, yksinpä surunsakin, antautuakseen
kokonaan tehtäväänsä, joka oli hänelle kallis ja pyhä.

Niin vaikea ja ylivoimaista ponnistusta kysyvä oli viime aika ollut,
mutta se oli auttanut häntä sivuuttamaan oman, syvän surunsa sen suuren
_yhteisen_ hädän rinnalla, joka huusi pikaista apua.

Niin olivat kuluneet nämä viikot, kuin olisi hän puuduksissa omille
tunteilleen, vaan nyt ratkesi auki tuo haava ja kirvelevä kipu kävi
kautta hänen olemuksensa.

       *       *       *       *       *

Mutta kirkastava hymy väikkyi Seppopoikasen valjuilla kasvoilla,
kun hän elämän ja kuoleman rajamailla harhaillessaan näki edessään
kauniiden kuvien väikkyvän, joihin lapsuuden kirkkaimmat muistot
yhdistyivät. — Hänen sielunsa on jo puoleksi vapaana, ajasta ja
paikasta riippumattomana leijailee se jo hetkittäin valon mailla,
kunnes heikko yhdysside, kuolemaa sitkeästi vastustelevaan ruumiiseen,
vetää sen vielä hetkeksi takaisin aineelliseen asuinpaikkaansa.

Joukon hämmästykseksi kohottautuu sairas puoleksi istualleen ja
selkeällä äänellä lausuu:

— Urut soivat... kuuletteko?

— En kuule minä, — vastaa Jouko hiljaa.

— Ne viettävät vapausjuhlaa... valkoinen kansa kiiruhtaa kirkkoon...
sieltä, avoimen oven kautta, kuuluu suvivirren veisaus...

Hän vaipui takaisin tilalleen rauenneena, vaikeasti hengittäen.

... On vastamaa, minä väsyn... ota kädestä, äiti... niin lämmin on
tuuli ja makeasti tuoksuvat tiepuolissa apilaspellot... miten valkea on
sinun pukusi, sisar... uusiko aivan?...

Taas painuivat umpeen silmät, hengitystä tuskin enää huomasi. — Samassa
tuli hoitajatarkin.

Vaieten katselivat he nuoren ruumiin viimeisiä kamppailuja ja tunsivat
kuoleman juhlallisen läheisyyden.

Vielä kerran aukenivat nuo kirkkaat lapsensilmät, käsi liikahti kuin
kättä etsien. Jouko tarttui siihen, jolloin sairas toista kättään
koetti sisarelle ojentaa.

Ja kumpaakin kädestä pidellen hän heitä hymyillen silmiin katsoi.

— On niin hyvin nyt... minä hetkeksi nukahdan... herätättehän sitte kun
tulevat hakemaan...

       *       *       *       *       *

Hiljalleen sammui hänessä elämän sykintä ja pieni kätönen heidän
lämpimissä käsissään jäähtyi.

Silloin sulki sisar nuoren vainajan puoliavoimiksi jääneet silmäluomet
ja he poistuivat hiljaa hänen luotaan.

Pitkään puristi nuori jääkäri sisaren kättä ja katosi yön pimeyteen.

Ja umpitietä, yösydännä, ajoi Jouko Toivonen takaisin. Pimeä on metsä
ja raskaasti se asettuvan myrskyn jälkeen huokailee. — Omituinen tunne
täyttää yksinäisen kulkijan mielen. — Niin oli hänen nyt, kuin näkisi
hän avoimina tuonelan tummat portit, josta vastaan huokui kuoleman
kylmä henkäisy.



IX.


Yhä edelleen elelee Suomenmaassa Ivana Ivanovitsh, iloinen rakuuna,
joka hurmaavalla lemmellään nuoren Anni tyttösen oli lumonnut, vaan
jonka uskollisen sydämen hän huikentelevassa huvitteluhalussaan
särki, jättäen hänet yksin suurten tuskiensa valtaan. Ja samaan
aikaan, kun nuori nainen haki _sovituksen_ lohtua surulleen, jatkoi
Vanjushka iloista elämäänsä ilman huomisen huolta ja vastuunalaisuuden
tuntoa: — Niinpä silloin, kun valkoisten joukot punaista kaupunkia
piirittivät, tyhjenteli Vanjushka sen sisäpuolella ilojensa pikarin
sakiata pohjasakkaa. Eräs yö, iloisen illan jälkeen oli levoton ja
kuumat unet outoja kuvia kutoivat ja hän heräsi ruumista puistattavaan
nyyhkytykseen.

Ivana Ivanovitsh Stanovitsh uneksii:

Hän on odottavinaan Annushkaa puiston lymyssä, lauhan kevätillan
hämärässä. Ympärillä valkovartiset Suomen koivut, mutta tuuli tuo
väkevän, huumaavan tuoksun, joka on kuin kukkivan aron lemu jälkeen
kesäisen sateen ja ylhäällä kaareilee tumma taivas, jolla tähdet
tuhatlukuisina tuikkivat. — Missä minä olen? -ajattelee, pitkästyy
odotusta, mutta tietää kumminkin hänen tulevan.

— Anni, Annushkani! — sinä puhdas, sinä oma, kallis, miilaja! — Ei
ole kukaan niinkuin sinä, oi tule, unohda, anna anteeksi! — Rakastin
_sinua_, en sitä toista, — niitä toisia. — Tule, minun kaipaukseni
kiihtyy, minun sieluni palaa, minä näännyn rakkauteni ikävään!

Ja avaruuden tummasta sylistä sukeltaa valkea valo, joka lähenee,
kasvaa ja muodostuu, ja ihana olento liitelee alas häntä kohden. Sen
kasvot ovat häikäisevän kauniit, sen silmissä palaa kuin tuli. Pyhä
Jumalan Äiti se on! — Miten? Sen muoto on Annushkan, sen hiukset
kultana harteilla valuvat.

— Ne silmät katselevat syvälle ja tunkeutuvat läpi mustan sielun,
lukien rikoksen rikoksen vierestä, eikä yksikään likainen ajatus jää
sen pyhän katseen näkemättä.

Hän kuroittaa kätensä ja tavoittaa lumivalkeaa vaatetta, joka verhoo
hänen, tuon ihmeellisen, mutta se soluu hänen sormiensa lomitse kuin
valon heijastus, kuin kuutamokuva ja hän herää, löytäen itsensä
haparoimasta tyhjää ilmaa.

Vanja kohottaikse istualleen ja silmäilee ihmetellen ympärilleen.
On kuin olisi eilisillasta kulunut niin sanomattoman pitkä aika,
kuin olisi hänen vaikeata muistaa miten oli nykyiseen olinpaikkaansa
joutunut.

Mutta ympäristö selvittää pian kaiken. Tuossa lattialla tyhjät
viinipullot muistuttavat iltasia ilonpitoja. Tuoleilla huiskin
haiskin mitä erilaisimpia vaatekappaleita, alkaen likaisista
tehtaalaistyöryysyistä aina kiiltonahkakenkiin ja silkkihepustuksiin,
jotka niin selvästi muistuttavat viimepäivien vastenmielisiä
"takavarikoimistilaisuuksia."

Kevätaurinko paistoi huoneeseen paljastaen kaiken sen likaisuuden,
pölyn ja saastan mikä tässä inhoittavassa pesässä vallitsi ja Vanja oli
kuin vasta heräämässä tästä viikkoja kestäneestä unesta.

Miksi itse Jumalan Äiti ilmestyi unessani? sen muoto oli Annin,
Annushkan — Voi missä on Annushkani ja miten hänen kävi — — Ei ollut
_hän_ niinkuin muut, — ei minun olisi pitänyt... niin, kuinka voisin
olla parempi kuin olen, kumminkin ahdistaa mieltäni pelko ja yksin
ollessani tuntuu kuin jonkun silmät alati seuraisivat, kuin vaanisi
pääni päällä kostava käsi — kenties se saavuttaa minut nyt. Että
pitikin jäämäni tähän hirveään paikkaan.

Tyttö vierellä käännähti ja viskasi unissaan kätensä Vanjan kaulaan,
tämä hätkähti ja työnsi inhoten sen luotaan, kääntyi selin ja jatkoi
ajatuksiaan itselleen haastellen:

— Voi Vanjushka parkaa! Aina sinä noihin naisiin eksyt, aina ne ovat
sinun kompastuskivenäsi, vielä ne sinut lopuksi hirsipuuhun vievät.
- Kun pitikin astumani junasta silloin, olisin tämän viheliäisen
kaupungin sivuuttanut — "Tule" — sanoi Feodor — "jäädään pariksi
päiväksi sydänsuomen tehdaskaupunkiin ja pidetään lystiä vielä
viimeisen kerran Suomen tyttöjen kanssa, sanotaan niiden täällä olevan
vielä lempeämpiä kuin siellä pohjoisessa."

Ja minä onneton kun jäin. Feodor oli viisas, huvitteli hetken ja lähti,
kun minä onneton tuohon Lyydiaan takerruin.

Hän näki niin selvästi tytön muodon, joka hänen vierellään nukkui,
vaikka se olikin siellä selän takana, näki nuo kuluneet kasvot, ohuen
nenän ja tumman, karhean tukan.

Hän koetti vetäytyä yhä kauemmaksi siitä, mutta oli yhä tuntevinaan
hänen hikensä vastenmielisen hajun.

Taas muistuu mieleen äskeinen ihana uni. — Että semmoista saattoi
uneksia tämmöisessä paikassa! Että toki nukkuessaan voi lähteä tästä
kamalasta vankeudesta, johon vapaaehtoisesti oli antautunut, muka
auttamaan "tovereita" Suomen punaisia, valkoisia vastaan.

— Liikuttiko se minua, jos täällä hallitsevat "punaiset" tai
"valkoiset", "porvarit tai sosialistit", sopikoot keskenään
suomalaiset! — Ei Venäjän mies ole koskaan halunnut sotaan ja täällä
minä nyt kumminkin olen, satimessa ja ympärillä vetää valkoisten
armeija piirinsä yhä ahtaammaksi. Sen tietävät jo punaiset itsekin,
miten heidän käy, vaikka eivät sitä myönnä, mutta pian on tämä
suomalaisten bolshevikkien murtumaton etulukko murskattu valkoisen
armeijan raudanlujassa puserruksessa.

Kuinka käy silloin?

— Voi Ivana Ivanovitsh! — Jo tuli tuhosi!

Et koskaan enää näe avaraa syntymämaatasi, pyhää Venäjää, et tunne
tuoksua huumaavaa aavojen arojen kukinta-ajan, et tuhatsilmäisen
tähtitaivaan tummaa sineä etelän yön, jota lapsena rukousta lukien
katselit, kun armaan maamushkan palleroinen olemus hämärään hävisi. — —
— Et koskaan, et koskaan!

— Pyhä, armahin Jumalan Äiti, sinä suuri ihmeitätekevä, auta!

Oi, ei hän minua kuule, paljon tein pahuutta, tuomiolle käy kanssani,
pyhä, ja katsoo syvälle sieluun, niin syvälle, ettei yksikään ja löytää
pahoja tekoja vaan ja mustia ajatuksia, petosta ja valhetta.

Hänen ahdistuksensa kasvoi. Tulevan turman aavistus läheni tummana
varjona pimittäen keväisen aamun kirkkauden.

Istualleen kohosi Ivana Ivanovitsh, veti poveltaan pyhän ristin ja
palavasti suudellen ihmeitätekevän kuvaa teki ristinmerkkejä rukousta
lukien.

Lyydia heräsi samassa.

— Mitä sinä, Vanja? Hulluksiko olet tullut? — ja hänen pilkkaava
naurunsa oli vähällä saattaa toisen suunniltaan. Vanjushka hillitsi
itsensä kumminkin ja tarrautui mielessään lujasti ajatukseen, joka oli
äkkiä aivoissa välähtänyt:

— Minä karkaan! Pois hiivin ensi yönä pimeän tultua, yks'kaikki, missä
sen kuolemansa saapi... Kenties, jos vielä hengissä selviytyisi tästä
kamalasta pesästä.



X.


Jääkäriluutnantti Toivonen on asettunut joukkoineen autioksi jääneeseen
taloon parin kilometrin päähän kaupungista, jonne on matkan määrä.

Pitkästä marssista väsyneet miehet nukahtavat tuokiossa päästyään katon
alle ja kautta koko talon kuuluu syvä, raskas kuorsaus.

Mutta Joukon sisässä hehkuva into karkoitti hänen silmistään unen ja
piti raukean ruumiin rautaisessa jännityksessä.

— Siis vihdoinkin täällä asti!

Kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut! Hän pakoitti väsyneen
ruumiinsa ylös pehmeältä tilalta, johon niin suurella nautinnolla
oli painautunut. Olihan tämmöinen mukavuus, oikea vuode jo melkein
muistista hävinnyt.

Hän asettui ikkunan eteen, joka antoi tuonne kaupunkiin päin, punaisen
kaupungin, jonka nyt vihdoinkin täytyi valjeta.

Sehän oli se tukikohta, johon vihollinen oli pannut päävoimansa ja jota
se oli pitänyt voittamattomana.

Kohta se kukistuu.

Hämärä sakeni, oli jo puoli pimeä. Kuului silloin tällöin laukauksia,
välähti joskus taivaanrannalla kanunan kidasta leimahtava tuli, mutta
tuntui kuin kaikki kumminkin hiljenisi, laimenisi sydänyön hetkien
lepoon.

       *       *       *       *       *

Oli jo aivan pimeä, ainoastaan valonheittäjäin levottomat heijastukset
pälyilivät arkoina kuin saarretun pedon silmät, jota tuhatpäinen
vihollinen ympäröi.

Jouko Toivonen katseli noita levottomia silmäilyjä, jotka väkevästi
halkoilivat illan tihenevää pimeyttä ja hänen mielessään oli tunne
sellainen, kuin valmistauduttaisiin nyt valtaviin juhliin. — Miten
monen matka olikaan tähän päättyvä! — Nämä päivät vaativat varmaankin
suurimman uhrin Suomen vapauden hinnaksi. Tämän rinnalla olivat varmaan
tähänastiset kuumimmatkin ottelut vielä kuin leikintekoa.

Ja siinä nuori luutnantti muisteli kaipauksella sitä joukkoa, jonka
kanssa hän sodan ensihetkestä taisteluun lähti, noita urheita poikiaan,
joiden matka oli katkennut kesken. Ne olivat hänen kotiseutunsa
miehiä, kasvinkumppaneja, kansakoulutovereita, kotikylän nuorukaisia.
Olipa joukossa vanhempiakin miehiä, jotka hänet, Jouko Toivosen
piimäpartaisna poikasena muistivat kylän tanhuvilla juoksennelleen.

Millä lämmöllä he olivatkaan hänet vastaan ottaneet ja päällikökseen
pyytäneet, kun hän kaukaiselta retkeltään kotimaahan palasi. — Ei ollut
siinä sanoja montaa sanottu, lujasti vaan kättä lyöty ja siinä tehty
kuin sanaton sitoumus, että kuolemassa yhdytään, ellei valkene voiton
päivä. Niin, hiljaisia, juroja olivat nämä kotipuolen miehet mutta
heidän toiminnassaan oli ankara totisuus. Heihin hän oli luottanut ja
he häneen ja he seurasivat häntä nurkumatta minne tahansa hän heitä
johti.

Jouko Toivonen tunsi nämä miehet ja tiesi heidän urhoollisuutensa,
mutta sittenkin hän usein oli hämmästynyt sitä kuoleman halveksumista
jota he osoittivat kun oli kysymyksessä kova ote. Nyt muisteli hän
heitä tämän uuden käänteen kynnyksellä, kun oli saavuttu suuren
ratkaisun eteen, tultu Tampereen edustalle, jonne saapumisesta usein
oli lepohetkinä puheltu.

Mutta tänne asti olivat _heistä_ vaan aniharvat päässeet, kourallinen
oli miehistöstä enää jälellä. Pieneksi oli se joukko huvennut, osa
sairaaloissa virui, suurin osa kylmenneenä, jäisten kumpujen kätköissä.
— Heidän paikkansa enimmäkseen olivat täytetyt "arvannostolaisilla",
jotka olivat tottumatonta, usein aivan toisenlaista väkeä.

Kuinka hän kaipasikaan noita _omiaan_ tänä iltana! — Olisiko se kenties
lähestyvän yhtymisen aavistus, olisiko hänen vuoronsa nyt tullut? —

Mutta hän tunsi itsensä rauhalliseksi, eikä kuullut sielussaan
ainuttakaan vastustavaa, kapinoivaa ääntä. Hän oli valmis.

       *       *       *       *       *

Miehet nukkuivat korsaten syvässä unessa. Päällikkö katsoi kelloaan ja
pahoitteli mielessään, että nopeasti kuluva aika pakoitti hänet kohta
katkaisemaan heidän hyvin ansaitun leponsa.

       *       *       *       *       *

Taivas on pilven peitossa ja yö pilkkosen pimeä, kun Jouko Toivonen
miehineen vetää "ketjua" hänen osalleen tulleelle alueelle. Maa on
vastainen ja lumi vajottaa. Heidän on lisäksi kuljettava kohtisuoraan
vasten vihollisen kuularuiskupatteria.

Jäännökset entisestä komppaniastaan oli Jouko huolellisesti
hajoittanut, joten siellä täällä löytyisi jokunen, tottunut,
pelkäämätön mies, joka ensikertalaisille kykenisi näyttämään
rohkaisevaa esimerkkiä, sekä tarpeen tullen pitämään myös
asiaankuuluvaa kuria.

Mutta kaksi oli kumminkin hänen vierellään ystävää, jääkäri H. rohkea
poika, joka aina kuolemaa uhmaillen, kuin ihmeen kautta oli tähän asti
eheänä säästynyt, sekä Kokkolan Jukka kotikylästä, vanha veikko, joka
oli vielä vahingoittumattomana säilynyt, yhtä reippaana ja iloisena
kuumimmassakin tulessa, kuin konsanaan kotinurkillaan. Aina oli hän
leikillinen, hyväntuulinen, keksien ilonaiheita tovereilleen jos mielet
milloin painuksiin pyrkivät.

Kolmin he nyt kulkivat rinnettä ylös, asetellen miehiä paikoilleen
ketjuun. Mutta useat näistä, ensikertaa toden edessä, hölmistyivät,
unohtaen kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat, tuskin tietäen minnepäin
kiväärin piippu oli suunnattava. Jukka heitä käänteli, asetteli ja
hyväntahtoisella huumorillaan rohkaisi, ja niin sitä onnistuttiin
etenemään yhä kauemmaksi rinnettä ylös.

Mutta silloin tuli se, mitä he jo matkan alusta olivat pelänneet.
Vihollisen kuularuiskupatterista oli heidät huomattu ja tuikea räiske
ja kuulasade sai yönpimeydessä, oudoilla teillä tottumattomat miehet
arvaamattoman kauhun valtaan.

Tässä yhtyi heihin myös K: n reservikomppania jonka päällikkö tahtoi
jättää joukkonsa luutnantti Toivosen huostaan, selittäen olevansa
pakoitettu lähtemään patruunain hakuun. Toivosen vastalauseesta
välittämättä hävisi komppanianpäällikkö pimeyteen, eikä auttanut muu,
kuin ottaa vastaan vieraskin joukko, joka oli hänen omansa veroinen.

Yksi ainoa olento tässä reservikomppaniassa hämmästytti Joukoa
rohkeudellaan. Tämä oli nuori tyttönen, punaisenristin sisar, joka
lähti seuraamaan yönpimeydessä ja kuulasateessa etumaisina eteneviä
jääkäreitä.

— Kääntykää takaisin, tämä matka on vaarallinen — sanoi Jouko nuoreen
naiseen kääntyen.

— Siksipä täällä apuani ehkä pian tarvitaan — vastasi tyttö edelleen
seuraten.

— Tämä ei ole naisille sopiva paikka, minä _vaadin_ teidän kääntymään,
koveni päällikkö ankaraksi tekeytyen.

Mutta tyttö ei hämmästynyt.

— Sitävarten minä sotaan lähdinkin, että olisin siinä, missä minua
tarvitaan — vastasi hän kirkkaalla, nuorekkaalla äänellään.

Päällikön vastustus oli voitettu ja niin jatkoivat he taaskin
etenemistään väistymättä tihenevää kuulatuiskua.

Jääkäri H. samosi kiivaasti eteenpäin ja joutui jo edelle muista. Jouko
huusi hänen jälkeensä varoittaen.

— Turhaa, ei ne ota — tuli vastaus, mutta tuskin ehti hän saada sen
sanotuksi, kun kuului voihkaisu:

— Oi, jo sattui!

Jouko kiiruhti hänen luokseen äskeisen urhean sisaren seuraamana.

Kuula oli lävistänyt vartalon, mennen kyljestä sisälle toisesta ulos.
Kuolema lähestyi huomattavasti, kumminkin sitoivat he haavan ja
kuljettivat hänet rauhallisempaan paikkaan.

Jouko Toivonen oli jo miehittänyt hänelle kuuluvan alueen ja saanut
vaivoin kovasta kuulasateesta säikähtäneet ensikertalaiset järjestymään
paikoilleen ketjussa, Jukan hoidellessa reservikomppaniaa, jonka
päällikköä ei kuulunut palaavaksi patruunanhakumatkaltaan.

Nyt oli Joukon käännyttävä tarkastamaan oikeaa sivustaa ja lähtiessään
varoitti hän miehiä ankarasti liikahtamasta kohdaltaan, selittäen
heille, miten vaarallistakin oli lähteä paikaltaan tällaisessa
kuulasateessa. Mutta usean kasvoilla näkyi pelon painama tolkuton ilme,
eikä hänellä heidän suhteensa suuriakaan toiveita ollut. Kumminkin
uskoi hän heidän pysyvän paikallaan kunnes ehtisi takaisin.

Palatessaan luuli hän ensin silmiensä pimeässä pettävän, kun mäeltä,
johon vasta vedettiin ketju, kolmessa rivissä, kiiti nyt alas tummia
varjoja, jotka katosivat läheiseen hiekkakuoppaan. Mutta likemmäksi
tultuaan hän huomasi miten harvat hänen asettamistaan olivat alallaan
pysyneet. Suurin osa oli päällikön poistuttua jättänyt paikkansa ja
etsinyt turvaa hiekkakuopan pohjalta jossa nyt makasivat pehmeään
lumeen puoleksi hautautuneina.

Saatuaan vaivoin säikähtäneet miehet takaisin paikoillensa ja
tutkittuaan syytä tähän aiheettomaan pakenemiseen, osoittivat he erään
joka oli huutanut: — Punaiset ovat aivan edessämme, ampuvat muutaman
metrin päästä!

Päällikkö otti nyt syyllisen ja vaati hänen tilille sanoistaan, mutta
tämä väitti yhä, kuulleensa ampumista aivan läheltä edestäpäin ja kun
Jouko pani hänet näyttämään paikan jossa hän oli maannut, selvisi asia.

Lumessa olevaa tilaa tutkittaessa huomattiin miehen paikoillaan moneen
kertaan kääntyilleen, joten hänellä viimeksi olivat jalat sinnepäin,
minne muilla pää, jolloin omien miesten takimmaiset rivit ampuivat
vastaan. Siis siinä edessä oleva vihollinen.

       *       *       *       *       *

Yö kului. Ankarasta ammunnasta huolimatta ei kaatuneitten luku ollut
kovinkaan suuri. Kumminkin oli K:n reippaalle sisarelle kaiken aikaa
riittävästi työtä.

Vihdoin selkeni kirkkaana keväinen aamu, vartiovuorot vaihtuvat ja
väsyneet miehet saivat muutaman tunnin levon.



XI.


Raskas päivä oli maaliskuun 28:s valkoiselle armeijalle ollut ja ylen
paljon oli se uhreja kysynyt. Heti aamulla oli hyökkäys alotettu ja
niin olivat valkoisten valiojoukot painaltaneet sakeassa kuulasateessa
yli aukean kentän kohti kaupunkia aikoen ottaa sen hinnalla millä
tahansa.

Mutta kalliiksi se oli tullut, sillä vastaan tuleva tulituisku oli
hirmuinen. Toinen toisensa jälkeen tupertui tantereelle, mutta
eteenpäin oli päätetty mennä, maksoi mitä maksoi!

Jääkärit näyttivät unohtaneen kaiken vaaran, he riehuivat pystyssä
kaiken aikaa muiden välillä maasta suojaa ja hetken lepoa etsien. He
tiesivät, miten paljon heistä riippui hyökkäyksen onnistuminen, heidän
oli joukkoja innostettava, rohkaistava. Mutta usein katkesi kesken sana
ja paikalleen pidättyi urho "näyttäen kuin miehen kuolla käy".

Niin oli loppuun kulunut koettelemuksen päivä, jonka iltaan mennessä
oli tuoni runsaan sadon niittänyt, kaataen armotta suuren osan
valkoisen armeijan parhaita poikia.

Mutta ei saanut masentua mieli, uudelleen oli yritettävä! Iltaan
hämärtyy päivä, huhtikuun 3:s — huomenna on se tapahtuva!

Jouko Toivonen tunsi nyt niin palavaa odotusta, että se teki hänen
olonsa milt'ei sietämättömäksi. Kuin kuumeisena hän valmisteli yöllistä
matkaa, joka oli määräävä tämän taistelun tuloksen.

Ja hän tunsi, kuinka entistä suurempi velvollisuuden kuorma oli
laskettu heidän, jälkeenjääneitten hartioille, heidän oli nyt
vastattava poistuneidenkin paikasta ja jatkettava työtä, joka
kaatuneilta tovereilta keskeytyi. Siksi paloi tulena nuori mieli,
kaksinkertaisin voimin, innoin kolminkertaisin hän nyt tapella tahtoi,
kunnes saavutettiin valkoinen voitto — — niin, tai ellei hän itse
siihen asti ehtisi, toki oman osansa sen hinnasta maksaisi.

Vihdoin viimeinkin alkoi odotettu hetki lähestyä. Jouko Toivonen on
valmiina jaellen miehilleen viimeisiä määräyksiä, kun paikka, missä he
seisovat, äkkiä leimahtaa valoisaksi kuin keskellä päivää. Venäläisen
kirkon torniin sijoitettu valonheittäjä on kiinnittänyt vaanivan
katseensa heihin. Vastenmieliselle tuntuu miehistä tämä silmäily. Mutta
samassa kuuluu kolme peräkkäistä tykinlaukausta ja ryssänkirkontornissa
väijyvän pedon silmä oli ainaiseksi sammunut.

Jo alkavat valkoisten tykit paukahdella ja alkaa armoton pommitus
valtakadun varsilla olevia taloja vastaan, joista punaiset ovat
karkoitettavat ennen etujoukkojen tuloa.

Pauke kasvaa valtavaksi ryskeeksi. On kuin maa perustuksiaan myöten
järkkyisi ja ilman pielet säikkyen vavahtelisivat.

Halki pimeyden liitelevät punaiset liekit, kuin tuliset turman linnut. —

Jouko ei enää kuule, hän vaan _tuntee_ tykkien ainaisen jymähtelyn
ja rakeina satavat kuulat, jotka viuhuen heidän päittensä ylitse
lentelevät, tai pudota ropsahtelevat pehmoiseen lumeen.

Pimeän peitossa, paljastetuin pistimin, suljetuin rivein ryntäävät
valkoisten etujoukot vasten vihollisen tulista lyijyryöppyä. He eivät
ammu ainuttakaan laukausta vaan syöksyvät eteenpäin äänettömästi kohti
öistä pimeyttä, jonka tummasta hämärästä punaiset salamat välähtelevät.

Jouko Toivosen mielestä ei kulku käy kyllin nopeaan, nuolena
hän tahtoisi kiidättää, hänen sisässään hehkuu kuin tuli, hänen
aavistuksensa kummia asioita kuiskaa, on kuin sielussa kirkastuisi
sisäinen näkö ja selviytyisi tärkeitten hetkien lyhyys. Hän tietää
aikansa jo lähestyvän — — — on kiire, on mahdollisimman pitkälle
ennätettävä. — —

Kiire hänen on, kuin riippuisi hetkistä kaikki, kuin koko maan kohtalo
olisi myöhästymällä menetetty. Hänen kulkunsa vauhti kasvaa muiden
vaivalloisesti mukana pysytellessä.

Yhä ankarampi on vastaantuleva tulituisku, kuta likemmäksi
kaupunkia saavutaan, kentällä makaa kaatuneita kahden puolen,
toiset liikuttelevat vielä jäseniään, toiset ovat taas jäykkinä,
liikkumattomina paikoilleen tupertuneet.

Tuossa sanitääri sitomassa haavoittunutta, kun tulee kuula, lävistää
mieheltä pään. Siihen paikkaan hän putosi, ratkahti raskaasti
potilaansa päälle, levitetyin käsivarsin, sulkien hänet kylmenevään
syliinsä. — —

Yhä tungettelevammaksi käyvät ilmassa surisevat ampiaiset. Joukoakin
kovin lähentelevät. Yksi sipasi lakista mennessään, toinen repi
manttelinliepeet, oli kuin olisivat tänä yönä häntä tavoitelleet.

Mutta yhä kiivaammaksi hän kiristi kulkua, oltiinhan perillä kohta. —
Kunhan vaan perille asti ehtisi, käyköön sitte kuinka käy.

Silloin tunsi hän olkapäissään kuin kovan sysäyksen, joka lennätti
hänet nurin ja silmänräpäykseksi hävisi tietoisuus hänen aivoistaan.

Kun hän jälleen havahtui, tuntui ruumiissa suuri raukeus, jotakin
lämmintä valui pitkin povea — hän tiesi, että se oli veri, joka virtasi
haavasta, mutta hän antoi sen tulla sillä se tuntu oli suloinen.

— — Voi, kuinka nukutti! — Oli niin pehmyt ja lämmin siinä maata ja
antaa raukean ruumiinsa levähtää... levähtää vain hetken... kohta hän
nousee...

Äskeinen hirvittävä rätinä ja räiske hiljenee vähitellen... tykkien
jyske kuuluu enää vain kaukaa... uni tuntuu tulevan... suloinen, pehmyt
unonen!

Voimakkaat kädet tarttuvat häneen ja repivät rivakasti vaatteita auki,
tukkivat vertavuotavaa haavaa, sitovat ja peittävät... Voi, ett'eivät
anna rauhassa nukahtaa!...

       *       *       *       *       *

Hänet herättää horteestaan puistattava vilu, joka lämpöisen veritulvan
seisahduttua alkaa ankarasti ahdistella. Samassa palautuu mieleen
äskeinen tilanne ja johtajatta jäänyt joukkonsa. Hän aukaisee silmänsä,
kohottautuu kyynärpäänsä varaan eikä ole tuntea äsken pimeätä kenttää,
jota nyt kaupungissa syttyneet tulipalot veripunaisella valollaan
kaameasti valaisevat.

Silloin hän koko tahtonsa voiman kooten ponnistautuu ylös ja kiiruhtaa
etenevien jälkeen. — Päätä huimasee, jalat kompastelevat ja silmiä
pahoin häikäisee tulipalojen punainen loimu. Mutta hän hoipertelee
eteenpäin itselleen vakuutellen.

— Täytyy, _täytyy_ jaksaa vain hetkinen vielä, ja sitten...

Hän löysi hidastuneen ja hajaantumassa olevan joukkonsa ja jatkoi yhä
vaikeammaksi käyvää etenemistä.

       *       *       *       *       *

Valkoiset olivat vallanneet rautatienaseman ja alkoivat etenemisensä
valtakatua pitkin kaupunkiin, kohti kosken rantaa.

Mutta se oli kuin kulkua maanalaisessa syvyydessä, ikuisen tuskan
majoissa. — Viheltäen, suristen, vonkuen lentelivät kuulat, pienet
ja suuret kuin ihmissielua ahdistelevat kiusanhenget. Helvetillinen
pauke ja räiske taukoamaton teki kuuroiksi korvat ja musta sakea savu
pöllähteli paksuna pilvenä kulkijoita vastaan kahden puolen palavista
rakennuksista. Se soensi silmät, tunkeutui kitkeränä kurkkuun ja
salpasi hengitystä. — Taistelu oli muuttunut julman raivoisaksi,
välkkyivät sapelit, ja kiiltäviksi hiotut pistimenkäret verta
valuivat. Milloin ratkaisi revolveri, milloin käsikähmässä sattunut
sopiva ote teki kahden kamppailusta lopun ja voittajan täytyi usein
jatkaa kulkuaan voitettunsa ruumiin ylitse. — — — Siinä, mustuneella,
niljakkaalla katuvierustalla harmaatakkinen, suuren Venäjän mies
vieraaseen maahan verensä vuodatti, siinä iloinen aronpoika sammuvin
silmin Suomen sinitaivaalle katsahti ja matruusi, mustatukka, oli
tuntevinaan aavojen selkien raikkaat tuulahdukset, ikuisen hämärän
hänen ympärilleen hiipiessä. — — —

Siinä päättyi tie Ruotsin nuorukaisen, jonka syttyvän mielen
naapurikansan hätä oli innoittanut, salaa kotoaan lähti, apuun riensi —
jo päättyi matka, kesken katkesi alkava elämä — muille sen uhrasi. Nyt
yö ylitse laskeutuu, mutta sielussa on suuri, syvä rauha. — —

Tuossa veli veljensä vihan syleilyyn sulki, vastakkain kaksi Suomen
miestä iski — valkoinen ja punainen. — "_Aatteen_ puolesta!" — punanen
hurjalla raivolla omansa kimppuun karkaa — "eestä _isänmaan_ ja
kansan _kunnian_" — taas valkoinen — — jo yhteen vuotaa veljesveri,
viha vaimenee, sammuu ja maa, emo kummankin, taas takaisin kutsuu
luoksensa lapset. — — Ja kuin ihmislasten verileikistä hurmaantuneet
raivottaret, syöksyvät palavista rakennuksista punaiset liekit kohti
korkeutta iloisesti hulmuten ja palavia kipinöitä sinkoillen, päättyen
hurjaan hurmaavaan tanssiin — ja ilma vinkuu ja tuuli hurmanhenkisesti
viheltää — — tuntuu kuin olisi kaikkialla näkymättömiä olioita, jotka
riemastuneina hekkumoivat hornan työstä.

       *       *       *       *       *

Jääkäri Toivosen joukko oli ylen pieneksi huvennut, mutta hän oli
_päättänyt_ mennä kosken yli. Siinä sillan korvalla Jukka hänen
rinnalleen ehätti ja tutkivasti Joukon kuolonkalpeita kasvoja katseli:

— Kuinka on laitasi veli?

— Siteet pääsivät auki, se vuotaa taas... ei hätää sentään... minä
jaksan vielä tuonne — hän toista rantaa tarkoittaen lausui.

Hänen puheensa kävi katkonaisesti, poskilla paloi puna kuin kuumeisen,
mutta silmissä liekehti suuren innostuksen hehku. Eikä Jukka häntä enää
jättää tohtinut, vierellä seurasi, ja kun he kosken toiselle rannalle
tulivat, oli heidän vaikeata uskoa hengissä olevansa. Sillä suuri ihme
oli, että yksikään sielu siitä matkasta elävänä selvisi.

Mutta kuulia satoi nyt heidän ylitsensä joka suunnalta. Niitä tuli
portti-käytävistä, kellarinluukuista, asuntojen ja ullakkojen
ikkunoista. Pahimmassa vaarassa aina olivat jääkärit, koska _heihin_
piiloutunut punanen, oli hän sitte mies tahi nainen, aina ensiksi
tähtäsi.

Pitkälle ei ehtinyt myöskään Jouko Toivonen, ennenkuin sala-ampujan
kuula sattui päälakeen ja hän menetti tietoisuutensa samassa
silmänräpäyksessä.

       *       *       *       *       *

Raskain mielin korjasi Jukka ja muut L:n kylän miehet ihaillun
johtajansa ja rakastetun toverinsa luutnantti Toivosen kuolleeksi
luullun ruumiin. Mutta tarkemmin tutkittaessa huomattiin hänessä
vielä heikkoa elon heijastusta. Silloin kuljettivat he hänet mukana
seuranneeseen paljon pidettyyn kenttäsairaalaan.

Mutta hänen tilansa tuntui toivottomalta, ja raskain mielin jättivät he
päällikkönsä, palaten takaisin palavaan, käryävään kauhujen kaupunkiin,
jonka käytäviä verilätäköt punasivat ja katuvierustoilla kuolleitten
ruumiit viruivat.

       *       *       *       *       *

Ja hämärtyvänä huhtikuun iltana seisoi Näsilinnanmäellä Kokkolan
Jukka, aina iloinen, leikkiä laskeva, vanha veikko. Mutta hymy oli nyt
hänen huuliltaan hävinnyt, kenties ensikerran elämässä. — Ei ollut L:n
kylän miehistä enää ainuttakaan päätä pystyssä, hän vaan, Jukka yksin.
— Miksi hänkään? — miksi ei ole hän siellä, missä muutkin, — olisi
ottanut minut, Toivosen säästänyt, — Jukka kohtaloa vastaan kapinoi.

Ja hänen edessään levittyy koko kurjuuden kaupunki, jonka kärsimysten
ja kyynelten paljoutta ei tällä hetkellä yksikään ihminen tajuta
tainnut.

— — Missä ovat asukkaat noiden hiiltyvien kotien, joiden mustuneet
savupiiput aavemaisina törröttävät, missä ovat pienokaiset, jotka
noiden seinien sisällä iloaan pitivät — missä ovatkaan nyt, ja mitä
kärsivät?

Yhtämittaisia tykinlaukauksia kuului. Pyynikinmäelle vetäytyneet
punaiset sieltä tervehdyksiään lähettelivät. Salamoina leimahtelivat
taivaanrannalla kanuunain tulet ja siellä täällä kautta kaupungin
loimottivat tulipalojen punaiset liekit — palojen, joiden
sammuttamiseen ei kenelläkään ollut aikaa.

Kolkko tunne täytti Jukan mielen ja tuntui, kuin olisi hän näinä
päivinä kamalasti vanhentunut.

Taas kuvastui niin selvästi hänen edessään, kun he tätä mäkeä
valloittaen nousivat, kun panssarijuna Porintietä läheni, tuhoisan
tulituiskun lähetti, jolloin miestä kaatui kuin heinää niittomiehen
edeltä. Ruumiiden yli oli eteenpäin kuljettava, eikä aina tiennyt,
kuolleen päällekö astui, vai elävän. Siinä ne kaatuivat ympärillä
ystävät, ei jäänyt kotikylän miehistä ketään, — hän yksin, vanha Jukka,
miksi ne kuulat eivät häntä huolineet?

Ja kiväriinsä nojaten katseli mies yli surujen kaupungin ja hänen
kasvoillaan oli väsähtänyt ilme, kuin kaukainen kuoleman kaiho.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan olisi Pyynikin mäellä kohdannut katsojaa surullinen näky,
jos kenenkään huomio olisi joutanut toiseen kiintymään, kun kullakin
kylliksi oli omastaan.

Maassa makasi kuolleena kaunis Ivana Ivanovitsh ja suuren surun
murtama, tummahapsi tyttö, polvillaan ruumiin vieressä, hyväillen noita
sysimustia pehmeitä kiharoita. Omat toverit olivat hänet surmanneet,
petturiksi väittivät, kun Vanjushka pakoa yritti. Olipa hän mikä oli,
hänelle kumminkin kallis ja rakas, hänen omansa, kaikkensa se Vanjushka
oli, vaikkakin viimeaikoina kyllä kylmentynyt, kumminkin hänen kurjan
elämänsä ainoa ilo ja onni. Siksi hänen surunsa oli niin suuri, niin
syvä ja lohtua vailla. — Mitä merkitsi hänelle enää toverien tappio,
eivätkö Vanjushkan surmaajat olleet hänen pahimpia vihollisiaan? —
Tulkoot vaan "lahtarit" Tampereelle, hän ei vihaa heitä enempää kuin
punaisia tovereitaankaan, koko mailma on hänen vihollisensa!

— Ja kurjan naisen sydäntä saartoi synkkä, viiltävä tuska.



XII


Kun Jouko Toivosen ajatus taintumuksen tilasta valveutui, oli
ensimmäinen kysymys, joka aivoissa virkosi: Vieläköhän minä elän?

Hän koetti avata silmiään, mutta luomet olivat raskaat kuin
lyijypainoissa. Hän yritti liikuttaa jalkojaan, ensin toista, sitten
toista, mutta ne lepäsivät jäykkinä, kuin kuolleet, eivätkä totelleet
aivoista lähtevää heikkoa käskyä.

Vielä ponnisti hän kerran, saadakseen tietää, vieläkö kätensä häntä
tottelisivat. — Oikea oli ainakin kuollut. — Mitä, liikahtiko vasen?
Aivan varmaan, vielä kerran! Todellakin! — Etusormi liikkui ja peukalo.

Ihmeellinen lämmin virtaus syöksähti kautta olemuksen. Eli, eli siis
vielä ja saattoi liikuttaa sormiaan. Miten tuo tietoisuus, tuntui
ihanalle ensihetkessä!

Mutta kuta selkeämmäksi kehkeytyi aatos, sitä myöten mielikin pimeni ja
synkistyi. — Onko iloa elämästä näin ollen? Elää puoleksi kuolleena,
enemmän kuin puoleksi, kitua jossain — Jumala ties, missä minä
oikeastaan olen.

Entä se punaisten pesä? Mitenkähän kävi, onkohan se jo puhdistettu?
Kuinkahan kauvan olen mahtanut nukkua?

Ja väsynyt ajatus lysähti tuokioksi kokoon, mutta alkoi hetken kuluttua
uudelleen haparoida, niinkuin pimeään eksynyt, joka etsii yhtä ainoata
valonsädettä.

Mutta mitään vastausta ei hänen kysymyksiinsä tullut ja lannistuneena
vaipui etsivä aatos jälleen omaan raukeuteensa.

— Näinkö pitää minun tähän hiljaa hipua? Tähänkö se sitte päättyi?

Ja oli kuin olisi hän pienen pienenä harhaillut mustan, loputtoman
tyhjyyden rannalla, joka katseli häntä, oudoin silmin. Siinä tunsi hän
kutistuvansa yhä pienemmäksi ja suuren, avuttoman yksinäisyyden tunto
pusersi sydäntä, kuin ahdistava painajainen. — Joku raskas, kylmä
painaa rintaa. — Mikä se on? — Kuolema, se tulee, tulee nyt. Pimeys
laskeutuu yhä tiiviimmästi ympärille. Koskaan elämässä en nähnyt näin
mustaa yötä ja niin kylmää. — Kuinka kauvan minun pitää se _tuntea_?

Mitä se oli? Jokin pehmeä lämmin kosketus poskellani, kuin hienoisen
käden hyväily. Olisiko luonani joku? — — On varmasti, sillä _tuntuu_
kuin katselisivat tutut, lempeät silmät. — Ken mahtaa hän olla? Kunpa
saattaisin katsoa.

Hän teki ankaran ponnistuksen raottaakseen silmiään hiukan, — se
onnistui vihdoin, — vilahdukselta näki hän hienon, ruskehtavan hipiän
ja silmät joiden säteily oli tuttu, mistä, milloin? — — muisti petti,
aatos väsähti ja hän vaipui taas unentapaiseen horrokseen.

       *       *       *       *       *

Mutta ilo ailahti sydämmessä sisaren. — Hän toipuu! — Ihan varmaan
raotti hän silmiään ja katse oli kuin kysyvä, — hän on tajuissaan!

Alina sisar oli istunut potilaansa vieressä kaksi yötä ja kolme päivää,
tehden voitavansa yhdellä kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli
paksut siteet, verenmyrkytys siihen oli tullut, joten toinen sisar
hoiti hänen tehtäviään osastolla ja hän itse sai omistaa kaiken aikansa
tälle, elämän ja kuoleman rajamailla harhailevalle soturille.

Kuinka tuota siteessä olevaa kättä pakotti toisinaan! Mutta hän puristi
huulensa tiukasti yhteen kärsien kivun ja vaikka kyynel tuskasta
silmään kiertyi, ei hän paikkaansa jättänyt, sillä tuntui kuin kuolema
toisella puolen seisten olisi vaaninut sopivaa hetkeä katkaistakseen
ohuen elämänlangan. — Mutta se ei _saanut_ sitä tehdä.

Sairaan hengitys hiljeni taas huomaamattomaksi, ruumiin lämpö tuntui
laskeutuvan, valtimon lyöntiä tuskin eroitti enää. — Kylmä vieras
vuoteen toiselta puolen yritti kerran taas lähentyä.

Mutta valvova sisar asetti suloisen lämpimän kätensä jäähtyvälle
rinnalle, josta sydämmen heikkoa tykintää vielä tuntui ja hänen
silmänsä loistivat haltioituneesti, kun hän näkymättömälle ystävälleen
puheli:

— Sinä suuri Auttaja! — älä anna sen tulla. Auta minua nyt, kuten
ennenkin, jolloin olen apuasi pyytänyt. Minä tiedän, että sen teet,
tunnen, että lähettyvillämme olet. — Puhalla eloa seisahtuvaan
sydämmeen, suo, että käteni kautta voisin johtaa elämänvirtauksen oman
ruumiini elinvoimasta — häneen. — Pelasta hänet elämälle! — — —

Niin, nyt lyö se jo vähän voimakkaammin — yhä vahvistuu — — minä
tiesin, että minua autat, minä uskoin sen ja uskon yhä.

Mutta hänen oma ruumiinsa raukeni väsymyksestä ja hän vaipui jakkaralle
vuoteen viereen, johon nojasi väsyneesti päätään. Viimein tuli lääkäri,
joka tutkittuaan sairaan vakuutti käänteen elämään päin tapahtuneen ja
vaatimalla vaati sisarta vuoteeseen.

Ei kumminkaan kulunut kauvaa ennenkuin hän taas uskollisesti istui
vartiopaikallaan, vaalien epävakaisesti lepattavaa elämän liekkiä.

Jouko Toivonen oli aukaissut silmänsä useampaan kertaan ja aina kohtasi
häntä sama, suloisesti vaaliva katse. _Sen_ hän vaan näki, se oli hänen
maailmansa, eikä hän mistään muusta jaksanut valittaakaan, ja joka
kerta kun hän tuon suuren ponnistuksen teki, jonka vaati väsyneiden
luomien aukaseminen, teki hän sen vaan nähdäkseen, _vieläkö_ se oli
siinä vierellä — ja se _oli_ siinä yhä.

Kerran yöllä, kun hän taas oli katsonut ja kun raukeat luomet olivat
painuneet takaisin laajenneitten silmäterien päälle, kuuli sisar hänen
kuin jotain lausuvan. Hän painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen ja
eroitti sanat:

Milloin — te — lepäätte?

Ne olivat ne ensimmäiset sanat, hän siis saattoi puhua, vaikka oli jo
peljätty hänen sen taidon kadottaneen.

Suuri oli sinä iltana sisaren ilo.



XIII

Lehtisiä Alina sisaren päiväkirjasta.

"Sinä suurena juhlapäivänä keskellä kevään kevättä."


Minun on nyt pakko purkaa kylläisen sydämmeni tunteet, ja kun ei ole
ketään, jolle niitä kertoilisin, niin piirtelen paperille tunnelmat
tämän onnen päivän. Kun olen ne kirjoittanut, on minun helpompi ja
sitte saa tämä lehtinen kadota tuleen, hävitä hiipuvaan hiillokseen
kuten tunnekin, se suuri ja pyhä, joka leimahti hetkessä, syttyi
sielussani sammuakseen ja minulla on silloin siitä jälellä vaan muisto,
kuin kaukaisen, kadonneen keväimen.

Et aavistanut, ystävä, miten suuri oli iloni, kun sain Sinut ensikerran
ylös vuoteestasi, niiden monien, pitkien viikkojen jälkeen. Et tiedä,
mille minusta tuntui, kun Sinä minuun nojaten astelit lattian poikki.
— Olin istunut vierelläsi ne monet päivät ja yöt. Olin torjunut koko
sieluni voimalla kuoleman jo lähenevää haamua ja silloinkin, kun
hetkeksi luotasi poistuin, antaakseni väsyneen ruumiini levähtää,
vartioi henkeni vuodettasi, enkä minä Sinua unessakaan unohtanut.

Niin Sinua vaalin, tunteella semmoisella kuin vaalii ainoastaan äiti,
armasta lastaan, joka on hänen sielunsa aarre.

Ei siihen silloin sekoittunut mitään itsekästä, ei mitään intohimoa, ei
mitään vastarakkauden toivoa.

Mutta tänään, kun Sinun käsivartesi oli kainalossani ja minä tunsin
Sinun siinä vierelläni kävelevän, näin kauniin vartalosi suoristuneena
ja kasvoillasi tervehtyneen värin, — silloin hiipi sydämmeeni outo
tunne, mikä se oli, en tiedä. —

— — Sitte Sinä taas lepäsit vuoteellasi ja Sinun kasvoillesi oli
äskeinen ponnistus nostanut hohtavan punerruksen. — Kasvojani kuumensi.
Istuin vierelläsi ja annoin katseeni harhailla ulos ikkunasta, kun
äkkiä tunsin kädelläni sinun lämpöisen, hyvätuntuisen kätesi ja
puserruksen niin heikon ja aran, kuin kesäisen tuulen hyväily. — Mutta
se vavahutti minun olemustani, sykähytti sieluani niinkuin keväisen
auringon ensi säde sykähdyttää routaisen maan sydäntä. Uusi, outo
virtaus valahti ylitseni ja minun oli vaikeata katsoa kasvoihisi, ja
kun minä viimein katsahdin, loistivat vastaani Sinun silmäsi niin
keväisen kirkkaasti ja minua peljätti Sinun sielusi syvyys, sillä
vaikka minä kuinka katsoin, en ääriä nähnyt, en pohjaa, vaan oli se
kuin laaja lakeus, jonka ääret siniseen hämäryyteen sulavat.

Ja silloin muistin minä kotiseutusi avarat tasangot, niityt
silmänkantamattomat, joilla harmajat ladot kyyhöttävät, kuin yksinäiset
ihmissielut loputtoman ikuisuuden partaalla. Ei ole mitään minne
lymytä, piiloutua. Siinä seisoo ihminen semmoisena, kuin on, kaikki
verhot ovat poistetut ja hän seisoo siinä suuressa yksinäisyydessään
tehden tiliä oman itsensä kanssa. — Siksi häviää siellä kaikki, mikä
on heikkoa, haurasta, ja jälelle jää vaan todellinen, kestävä. — Siksi
olet sinä, Ystävä, semmoinen kuin olet!

       *       *       *       *       *

— Minä kuljen yksin metsässä aikaisena kevätkesän aamuna ja kannan
hellien povellani suurta onneani. Minä käyskelen koivikossa, jossa
lehti on puhkeamassa, ja kuulen aukeavien silmukoiden kuiskailevan
kevään salaisuutta. Se soi hiljaa kaikkialla ympärilläni ja minä
kuuntelen sitä, — sielussani hartaus.

— Tuossa kohottaa päänsä sinivuokko, kohti aamuista aurinkoa ja sen
puoliau'enneessa terässä kimaltelee kastepisara kuin kirkas kyynel,
ilonkyynel, — kenties myöskin surun, — sillä ne kaksi sulavat yhdeksi;
painuvat poskitusten, kuten kaksi sisarusta. Toinen on tumma, toinen
vaalea ja yhdessä hulmuavat kutrit, ne sysimustat, ja ne kullan
kellervät. — Eikä tiedä inehmo, kumman heistä kahdesta kauniimmaksi
valitsee.

Taittaisinko sinivuokon, mukanani veisin. Hänen povelleen panisin.
— Oi, en! En henno elämääsi tuhota, kukka rukka. Keskellä kevään
kevättäkö kukkasen kuolla, juuri silloin, kun on ihaninta elää. —

Nyt vasta minä ensikerran Elämän ihanuuden tunnen ja minä olen kuin se,
joka ikänsä hämäryydessä kulkenut, äkkiä saa nähdä taivaan valkeuden ja
ihanan, avaran maailman. Hän katsoo ja katsoo. Päätä huimasee, rintaa
ahdistaa suuren onnen kylläisyys ja hän pelkää kadottavansa sen vasta
saavutetun, pelkää pakahtuvansa sen valtaiseen riemuun.

Minä kiipeilen kallioilla, minä nousen mäkiä ja samoilen pitkin
vihertäviä niittyjä. Kevyet ovat jalkani ja minä kiidän kuin jonkun
näkymättömän voiman kannattamana. Mielessäni läikehtii rajaton ilo
ja minä tahtoisin antaa siitä muillekin, jakaa kaikille niille,
joiden elämä on kuin raskas kuorma, jonka painon alla he huokailevat,
ett'eivät he sitä kantaa jaksa. — Ja minä jakaisin ja jakaisin ja yhä
runsaammin se virtailisi minun sieluuni, jota enemmän minä sitä muille
antaisin.

       *       *       *       *       *

Niin ajattelin minä koittavan kevätaamun kirkkaudessa ja itsekseni
ihmettelin, mikä ihmisten on, kun eivät näe, eivät tunne elämän
ihanuutta. Enhän minä itsekään ole sen _riemua_ tuntenut, korkeintaan
_sen onnen_, minkä velvollisuuden täyttämys tuotti — se oli työn
palkka, mutta tämä on _lahja_. — Miksi minulle sen annoit, millä minä
tämmöisen onnen olen ansainnut?

Niin kuljen minä, kuin unteni mailla käyskeleisin ja ihmiset ihmetellen
kyselevät, miksi silmäni niin loistavat ja huuleni hymyävät niin
"keväisesti" kuten he sanovat.

— Niin se on kevät, minun suuri sisäinen keväimeni, joka äkkiä,
odottamatta saapui, ja vaikka minä sen tiedän, että kukat kerran
kuihtuvat, että syksykin ajallansa saapuu, en sitä murehdi, sillä
Kuolema sulkee syliinsä Elämän ja ne sulavat yhdeksi kuten kaksi
sielua, jotka pitkän eron jälkeen väristen vaipuvat toistensa helmaan.



XIV.


On ihanaisen kevätsateen yö.

Sisar Alina on taas valvontavuorollaan osastolla. Hän kulkee hiljaa
huoneissa, auttelee ja järjestelee.

Rauhattomia tahtovat olla, on kuin ilman muutos olisi vaikuttanut. —
Tuossa tuntui päänside epämukavalle, — siellä särkee poistettua silmää,
härmänpoika kaipaa murskaantunutta vasenta kättään ja lapualaisen jalka
tyynyn tuessa väsyy.

Siellä muuan heittelehtii levottomana vuoteellaan ja puhuu kiivaasti
kuin jollekin kertoillen... oli päätetty se sinä päivänä saada, olimme
aikoneet sen ottaa vaikka mistä hinnasta... tai kuolla... mutta
kumpaakaan ei tullut... meidän poikia ei jäänyt pystyyn ainuttakaan
siitä joukosta... minäkin tunsin, että se otti, mutta en aikonut
perustaa... aijoin vielä eteenpäin, kun kuolevani kumminkin luulin,
mutta maailma musteni silmissäni... olin yhä juoksevinani, vaikka
toisessa hetkessä tajusin hangella makaavani...

Hoitajatar huomasi, että kuume taas oli nousemassa. Se oli vaikea
haava, räjähtävä kuula lävistänyt selän, repinyt ulostullessaan
rinnan ja ainoastaan suunnattomalla elinvoimallaan saattoi mies pysyä
hengissä, näyttipä vähitellen toipuvankin, vaikka kuume toisinaan
ottikin lujalle. Silloin aina vaivasi sairasta muisto, että hänen oli
täytynyt heittää päämääränsä, että Kohtalon käsi oli tullut väliin ja
katkaissut tien, — se se kovimmin koski.

Sisar meni nuoren sankarin luo, pani vilpoisen kääreen hänen otsalleen
ja istahti viereen kuin pahoja unikuvia torjuakseen.

— Mikä sinulta jäi, sen toiset tekivät, koko Suomi on vapaa. Eivät
ole turhaan taistelleet Pohjanmaan pojat, Härmän, Lapuan ja Kauhavan
sankarit eivät ole hukkaan vertansa vuodattaneet — ajatteli Alina
riemuisin mielin.

       *       *       *       *       *

Potilas oli jo päässyt rauhalliseen uneen ja sisar nousi avatakseen
akkunan, sillä huoneessa oli painostavan kuuma.

Suloinen kevätilma virtasi huoneeseen ja alkava lintujen liverrys
metsässä, todisti aamupuolen jo olevan käsissä.

Ovinurkasta kuului valitusta. Mies, jonka veren viheriäbasilli oli
myrkyttänyt, oli vilunarka ja pelkäsi ikkunasta tulevaa vetoa.

Hoitajatar sulki sen ja meni hänen luokseen.

— Onko teidän taas paha olla?

— On, neiti, minun on aina vähän vilu ja kun minä vaan näenkin, että
ikkunaa avataan, niin minua paleltaa heti.

— Minä tiedän sen, mutta kun täällä on niin monta yhdessä, tulee niin
kuuma, että pakostakin täytyy vaihtaa ilmaa.

— Niin täytyy, vaihtaa sitä täytyy, — äänteli ukko. Hänen
vihertävänkelmeät kasvonsa osoittivat lapsenomaista myöntyväisyyttä
ja hänen suuret silmänsä loistivat syvistä kuopistaan sisarelle kuin
sanoen: Tee sinä vaan, niinkuin tahdot, hyvin sinä kaikki teet.

Ja sisar kääri peitettä tiiviimmästi ympärille ja ukko veti huulensa
hymyyn, huulet, jotka ohuina kuin paperi peittivät kellervän
hammasrivin.

Vielä siveli hieno käsi parroittunutta poskea ja kevein askelin poistui
valkopukuinen olento viimeiselle vuoteelle suuren huoneen peränurkassa.

— Eikö teitäkään nukuta?

— Ei, ei minua nukuta.

Vieno punastus levisi kummankin kasvoille. Jouko Toivonen kohottaikse
hieman: — Siellä se näkyy olevan — ja Alina ymmärsi, että hän tarkoitti
sitä matalaa jakkaraa.

Taas oli sisar tavallisella paikallaan. Nuoren jääkärin pää painui
pieluksille ja hänen kasvoiltaan saattoi lukea, että nyt oli kaikki,
niinkuin olla pitikin.

Kaikki huoneessa nukkuvat, kuuluu vaan tasainen, syvä hengitys ja
lintujen valtainen aamulaulu, joka suljettujen lasienkin lävitse
tunkeutui huoneeseen.

Muut eivät sitä kuule, he kaksi vaan valvovat.

Jouko otti hoitajattarensa käden ja sulki sen kiinteästi omaansa,
samalla kuin toinen käsi toista etsi.

Silmät silmiä hakivat, katse katseeseen uppoutui ja nuoria sydämiä
vavisutti sanomaton riemu.

— — Aika kuluu — Syvässä unessa huudahtaa joku. — Ukko ovensuussa
käännähtää, voihkasee, — sokea poika peränurkassa kevään valosta
uneksii — — mutta he kaksi ihmistä ovat toisilleen unohtuneet,
käsikkäin, silmä silmässä istuvat.

On kuin katkeaisi ajan ainainen kulku, on kuin itse ijäisyys hetkiä
lukisi ja sanattomasti keskustelee kaksi ihmistä hämärässä keväisen yön.

— — — Sinä, sinä! — Sinua ikäni olen etsinyt, sinun silmiäsi, käsiäsi
kaivannut. — Sinulle minä kuulun, ja minulle sinä. — Niin on ollut jo
silloinkin, kun en sinua vielä tuntenutkaan, vaan salaisesti olemassa
oloasi aavistelin. — Niin on ollut ja on aina oleva! —

       *       *       *       *       *

Näin katse katseelle puhui, silmä silmälle saneli. — Sade oli laannut.
Hiljalleen valkeni keväinen aamu ja tulisessa ruskossa kylpi jo
koillinen taivaanranta. Mutta kun auringon ensi säteet viistoon
akkunoista tunkeutuivat, silloin havahtui tyttö ja nousi lähteäkseen,
mutta toinen ei hänen käsiään hellittänyt.

— Minä menen nyt. — Hyvää yötä!

— Hyvää huomenta! — vastasi toinen ja heidän kasvojaan kirkasti
keväinen hymy.

Uni oli kaukana Alinan silmistä, mutta hän makasi vuoteellaan hiljaa
kuunnellen sydämensä voimakasta sykintää. Ja tunnelmat tulivat, nuo
puhtaat, väkevät, hurmaavat. Ne syöksyivät hänen ylitsensä, kuin
leppoisat aallot, huuhdellen ihanasti hänen olemustaan. — Ei sanaakaan
ollut sanottu, mutta hän tiesi olevansa — morsian.



XV


Menneet ovat myrskyt, tau'onneet taistelut ja sodan arvet ovat umpeen
kasvamassa. On rauha maahan palautunut, kansalle kallis vapaus.

On kylmään pohjolaankin kesä kerennyt, sen saloille saapunut suvinen
juhannus. — Eikä muuttanut elämän kulkua kauhujen, tuskien vuosi —
minkä hävitti sota, korjasi kuolema sen aikoi elämä uudelleen rakentaa.

Ja Pohjanmaan avarat viljavainiot taas sinisenvihreinä aaltoilevat ja
silmänkantamattomien niittyjen yllä värjyy kukkien tuoksu. Soi ylhäällä
lintujen laulu ja lehdoissa kilpaa kukkuvat käköset.

Mutta halki tasangon virtaa leveä joki, joka päivän paisteessa
hopeanhohtoisena juovana välkkyy, tehden loivia mutkailuja kautta
lakeiden rantain, missä rantaleppä joskus sen äyräällä kohottaikse,
kuin ilahuttaakseen ylhän ystävänsä yksinäistä aikaa. Ja hyväksyen
hymähtää virta, sen kuvaa kalvossaan heijastellen, mutta kiertäen
kauniin kaaren se aavojen vainioiden väliin painuu, vapautuneena,
helpoittuneena, unohtuen oman olemuksensa tyveneen rauhaan.

On yllä taivas korkea, sinivalkoinen ja sees ja etäiset ilmanrannat
siniseen hämäryyteen sulavat. Lauha, suvinen tuuli henkii yli lakeuden,
jolle pyhäinen rauha laskeutuu.

       *       *       *       *       *

Kauttaaltaan juhannuskoivujen ympäröimänä on hallavanpunainen
kaksikerroksinen talo. Köyryharjaisella katolla hulmuaa uusi sinivalkea
lippu ja kylän kansa, juhlavaattehissa, piirittää pihan. — On poissa
nyt arkiset aatokset ja huolet, jäi syrjään surut — on rinnoissa
hillitty riemu ja kasvoilla, muulloin totisilla, nyt hymyn kirkastus.

Pois heittivät L:n kylän tyttäret täksi päiväksi surupukunsa, joita
kantaen kaiken kevättä ovat sodassa kaatuneita omaisiaan murehtineet. —
Jo vilahteli viidakoissa vilkkaat värit ja luhdin naulassa riippuneet
punahameet taas nuorten varsien verhona hulmusivat.

Supatus ja kuiskutus käy kautta tyttöparven korean, ja harmaissa
"vormupuvuissaan" seisoskelevat miehetkin katsovat kelloaan. — On
heistäkin hidas nyt ajankulku.

Jo narahtaa ovi, astuu kuistille joku, sinne kääntyvät nyt kaikkein
katseet.

Mutta tulija olikin Kokkolan Jukka, jonka olemuksesta hyväntahtoinen
hilpeys huokui ja se ainainen suopea hymy oli taas hänen huulilleen
palautunut.

— Kohta tulevat, — hän odottaville ilmoittaa, kuistin penkille
istahtaen.

Silloin kajahtaa kuulakkaassa ilmassa kirkonkellon ääni, joka kaikuna
vierii kauvas yli lakean maan.

On vanha se kello ja tuttu sen ääni, mutta entistä heleämmin se tänä
aamuna tuntuu soivan, kuin olisi sen kova metallisydän nyt suviseen
riemuun värähtynyt.

Taas aukenee ovi ja tuvasta astuu nyt viheriässä vormussaan jääkäri,
rinnallaan morsiamensa, valkoinen sisar.

Ja ympärille kiertyy kylänkansa sulkien heidät piiriin keskellensä,
tervehtien, kättä puristaen. Niin tulvailevat onnittelut ja siunaukset
kansan hartaan.

Vaan aika rientää, pihan poikki kulkee nyt morsiuspari, kirkkotielle
kääntyy ja mukana seuraa saattueena kylän väki. — Heidän toivonsa ja
ylpeytensä oli Jouko ollut. _Yhteinen_ oli nyt ilo, kuten surukin ennen
ja _hänen_ onnensa oli nyt _heidänkin_ omansa.

Mutta tien vierestä, niityn mättäältä, pyrähtää lentoon leivo, kohoaa,
kohti kuulakasta korkeutta ja ratkeaa riemuisaan lauluun.

On kuin pakahtuisi sen pieni rinta onnensa kylläisyydestä, on kuin
pusertuisi sen povesta koko luomakunnan äänetön riemastus ja ilma
helkkyy ja laulu soi kuin tulvailisi se aina taivaanrajoilta tänne,
ihmisten ilmaiseksi iloksi —. Mutta mieleen muistuu jo pesässä
odottava puoliso, jo katkeaa virsi ja nuolena syöksyy pieni laulaja
pyörryttävästä korkeudesta alas, suoraan armaansa lämpöiseen syliin,
jossa vartoo häntä lempensä runsas palkka.

Vaan tuulessa hulmuaa se valkoinen huntu, joka peittää morsiamen tumman
pään ja hänen lumivalkoisiin verhottu vartensa näyttää niin hennolta,
voimakkaan jääkärin rinnalla. — Kuin unessa kulkee kirkkotiellä sisar
Alina, niin kumma tunne hänen mielensä nyt täyttää ja hänen on vaikeata
uskoa todellisuudeksi tätä. On kuin toiseksi muuttuneena koko maa, on
kuin paennut olisi täältä ahdistus, tuska ja pimeys, kuin tulvailisi
tuhlaillen valoaan taivas ja rakkauden ikuinen olemus ihmisten
sydämmissä asustaisi.

Harmajan kivikirkon ympärillä lepattavat kahisten vanhojen haapojen
lehdet. — Avoimesta ovesta kuuluu urkujen soitto ja pieni seurakunta
hartaasti veisaa:

    "Jo joutui armas aika
    ja suvi suloinen.
    Kauniisti joka paikkaa
    koristaa kukkanen.
    Aurinko maamme puoleen
    lähestyy lähemmäks,
    Virvoittaa luonnon kuolleen,
    sen tekee eläväks."

Kesäpäivän kirkkaudesta astuvat he hämäräiseen kirkkoon, jonka pienet
ikkunaruudut vain niukasti valoa läpäsevät ja vilpoisa kosteahko ilma
vastaan hengähtää.

Voimakkaana vyöryy nyt urkulehteriltä häämarssi. Ilma värisee ja tuntuu
kuin pieni kirkko perustuksiltaan vavahtelisi.

Kuin sävelten kantamina kulkevat kautta kirkon nuoret, polvistuen
alttarin eteen, ja kotikylän kansa ympärille kuoriin kokoontuu.

Mutta kapeasta ikkunasta lähettää kirkkaat säteensä juhannusaurinko,
luoden kultaisen hohteen alttaritaulun Kristuskuvaan ja morsiamen
valkohohtoiseen pukuun.

Tavalliset vihkilukunsa lukee pappi, kehottaen heitä toinen toistansa
rakastamaan, ikäänkuin rakkaus käskyä kaipaisi, eli kenenkään
kehoitusta. —

Mutta Alina ei kuule, hän vaan näkee kirkastusvuorella seisovan
Kristuksen rakkautta säteilevät kasvot ja kädet, jotka heitä kohti kuin
siunaten ojentuvat. On tumma yö hänen ympärillään ja pimeys peittää
kukkulan juuren, mutta taivaasta tulvailee valo, joka sädekehänä
ympäröi pyhän pään ja häikäisevänä hohtaa hänen päällään valkea viitta.

Toimitus on päätetty, urut alkavat jälleen soida. — Jouko ottaa kädestä
omaansa ja katsoo häntä kyyneleistä kosteisiin silmiin. — Mikä lujuus
ja luottamus hänen katseessaan, mikä rajattoman rakkauden voima! Alina
näkee kuin kirkastuksen hohteen hänenkin kasvoillaan.

— — Niin hiljaa hymisten soivat urut, kuin kuuluisivat nuo vienot
säveleet itse taivaan korkeudesta tänne alas. — Kansa hiljaa kirkosta
poistuu, mutta alttarin edessä vielä viivähtää morsian kuin tahtoisi
hän jäädä tänne, kivisen kirkon hämäryyteen, unohtua urkujen hiljaiseen
hyminään ja oman onnensa täyttyneeseen unelmaan, vierellä ystävä,
kallis, ja edessä kirkastusvuoren valkea Kristus, joka siunaten kätensä
kuroittaa.

Mutta kaunista morsiantaan katselee kummissaan Jouko.

— Kalpenet — on kirkko kylmä — hän kuiskaa, käsivartensa hellien sen
vyölle kietoo ja ohjaa ulos.

       *       *       *       *       *

Niin valtavana helkkyy ilmassa lintujen laulu, niin somasti puhelee
poppeleissa suvinen tuuli ja viehkeänä, lupaavana kutsuu ihmistä.

    Elämä.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkea kansa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.