Title: 40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä
Author: Välisalmi, Heikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä" ***


40 KUUKAUTTA NEUVOSTO-VENÄJÄLLÄ

Kirj.

Heikki Välisalmi



Turussa,
Sosialistin Kirjapaino Oy,
1923.



SISÄLLYS:

       Alkusananen.
    I. Pietari v. 1918 alussa.
   II. Bolshevikien valtaanpääsy ja heidän hallituskautensa
       ensi vaiheet.
  III. Bolshevikien taistelu vastavallankumousta ja keinottelua
       vastaan v. 1918 ensi puoliskolla.
   IV. Hallitussuunnan ja yleisen tilanteen kehittyminen v. 1918.
    V. Yritys päästä pois Bolshevikiasta ja sen nolo loppu.
   VI. Jälleen tshekan säilytettävänä. — Punainen terrori.
  VII. Bolshevismin kehitys kommunismiin.
 VIII. Asuntokysymys.
   IX. Neuvostohallituksen tarjoama jokapäiväinen leipä.
    X. Talonpoikaisväestön asema kommunismin valtakaudella.
   XI. "Köyhälistön diktatuuri."
  XII. Neuvostovallan virkakoneisto.
 XIII. Viimisen kerran tshekan kynsissä.



Alkusananen.


Alunperin ei ollut lainkaan tarkoituksenani julaista kirjan muodossa
muistelmiani ja vaikutelmiani Neuvosto-Venäjältä. Vasta viime
talvena, luettuani useampiakin kuvauksia bolshevikien valtakunnasta
ja huomattuani ne kaikki enemmän tai vähemmän tosioloihin
perustumattomiksi, innostuin kyhäämään nyt ilmestyvät luvut. Jouduin
olemaan Venäjällä juuri ne vuodet, joitten kuluessa kommunismia
yritettiin kansaan istuttaa, joten kirjassani kuvataan senaikaisia
oloja. Minun Venäjältä poistuessani, keväällä v. 1921, oli juuri tullut
dekreetti kapitalismin uudelleen elvyttämisestä.

Mitään perinpohjaista kuvausta ei kirjani voi antaa. Omalla
kokemuksellani hankittua ainehistoa ei kylläkään olisi puuttunut, mutta
kirja ei ole saanut paisua tämän laajemmaksi, koska on täytynyt saada
se hinnaltaan niin kohtuulliseksi, että vähempivarainenkin kykenee sen
itselleen hankkimaan.

Tekijä.



I.

Pietari v. 1918 alussa.


Pietari, Nevan helmi, niinkuin Pietari Suuren kaupungin asukkaat
ennen ylpeästi sanoivat, ei vielä v. 1918 alussa ainakaan noin
ensi näkemältä kantanut mitään erikoista leimaa. Sama iloinen
ihmishyörinä keskikaupungilla, sama valovirta iltaisin puotien
suurista näyteikkunoista, samat pika-ajurien "beregis" (varo) -huudot
kuin ennenkin, samat hienosti puetut ja hajuvesiltä tuoksuvat naiset
kaduilla, sama univormujen vilinä, joka aina on ollut venäläiselle
metropolille niin tunnusmerkillistä. Entinen solina ja kolina ja yhä
vain ainainen kiire ja aivankuin kilpajuoksu jonkun saavuttamattoman
perässä.

Mutta sittenkin. Perehdypä lähemmin tsaarien kaupunkiin, niin etköhän
vain huomaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Katsele tarkemmin
joukkoa: miksi noin paljon ilmettyjä juutalaistyyppejä? Moseksen kansaa
ei ennen suvaittu keisarien pääkaupungissa. Ne harvat könkönenät
ja kiharan hiilimustan tukan kattamat latteaotsaiset kasvot, jotka
siellä sattumalta tapasit, olivat uskostaan luopuneitten ja siis
tavallaan suvustaan huonontuneitten Israelin lapsien. Varsinainen
juutalainen ajettiin Pietarista pois kuin kulkurikoira. Hänelle oli
suotu omat rajoitetut asuma-alansa Liettuassa ja Puolassa, Ison-Venäjän
kaupunkeihin ei hänellä ollut jalallaan astumista. Mutta Kerenskin
"svaboda" oli lahjoittanut vapauden näille hyljeksityillekin.
Vuosi 1917 oli kansoittanut Pietarin epälukuisilla juutalaisilla
liikemiehillä. Juutalainen murre sorisi kaduilla kilpaa venäjän kanssa.

Ennen näit Pietarissa komeita kaartinupseereita ja silloin tällöin
liikkuva sotamies näytti itsekin nauttivan puhtaasta sinellistään.
Pääkaupunkiin ei majoitettu puutteellisesti puettuja sotilasosastoja.
Nyt oli laita toinen: vapaus, kurin höllyttänyt väärinkäsitetty
vapaus, oli levinnyt armeijaan, joukkojen tuli ikävä rintamilla,
kokonaisia osastoja hajosi kotiseuduilleen tai lähti lorvehtimaan
joutilaina pääkaupungin kaduille. Upseeritakki ei istunut enää yhtä
moitteettomasti kuin ennen, sillä armeijan upseeristo oli monien
sotavuosien aikana suunnattomasti muuttunut. Siihen kuului nyt
kaikellaista häthätää leivottua ainesta: nuoria koulupoikia, maalaisten
keskuudesta lähteneitä sattumalta lukutaitoisia nuorukaisia, jopa
entisiä pika-ajureitakin. Upseerien puute alensi pääsyvaatimuksia,
Kerenskin sotakouluissa niistä tuskin enää saattoi vakavasti puhua.
Armeijan komentaville paikoille oli päässyt kaikellaista satunnaista
ainesta. Kuinkapa tämä olisi viihtynyt rintamalla, mieluummin se toki
oleskeli "lomalla" pääkaupungissa.

Eivätkä bolshevikit valtaan päästyään suuria välittäneet upseereista.
Armeija ei heidän aikanaan taistellut. Sen verran, minkä päälliköitä
oli, valitsivat sotamiehet ne itse. Arvo ja kokemus ei vaalissa
merkinnyt mitään, nuori hyvällä puhelahjalla varustettu aliupseeri
saattoi komentaa prikaatia. Upseerit joutivat siis hyvin "lomalle".
Huonommat ainekset heistä asuskelivat kahviloissa epämääräisissä
liikehommissa, paremmat — möivät sanomalehtiä ja kengännauhoja kadulla.
Varsinkin juuri viimemainittujen keskuudessa oli puute jo v. 1918
alussa huutava. Sotilaskasvatuksen saanut iäkäs eversti tai kenraali
ei ammattinsa menetettyään osannut sijoittua uuden järjestelmän
vallitessa, hänen oli turvauduttava katukauppaan, tai — kuten myöskin
tapahtui — astui hevosen omistava entinen ylhäinen herra kuskipukille.
Niinpä havaittiin Pietarissa mainitsemanani vuonna ajureina —
ruhtinaita.

Oli vielä muutakin pahaenteistä ilmestynyt entisen ylvään
keisarikaupungin kaduille: kerjäläisiä. Niitä ei ennen poliisi
suvainnut, anelemisen täytyi tapahtua mahdollisimman salassa. Nyt
ei ollut enää poliisia olemassakaan; miliisi, jommoinen Kerenskin
aikana oli vielä yrittänyt pitää yllä jonkunlaista järjestystä,
pysytteli näkymättömissä. Nyt seisoi tuossa rääsyinen, laiha
tyttö, niin läpikuultavan hintelä, että luut pullottivat, ja huusi
sydäntäsärkevällä äänellä: daitje Hrista radi (antakaa Kristuksen
tähden). Siihen aikaan liikkui vielä rahaa Pietarissa ja almuja satoi
tytön ojennettuun käteen. Se oli ikäänkuin ensimäinen hätähuuto,
myöhemmin kaikui se kaikkialta. Tuossa taas kadun kulmauksessa istuu
jalkojensa tyvillä sotarampa anellen rahaa, toinen, sokea, vähän matkan
päässä seisoo käsi ojolla, kolmas, halvaantunut upseeri valittaa
vaivojaan melkein vieressä. Astut pihaan, sinne työnnetään jalaton
mies rullarattailla — sanoo olevansa entinen kapteeni —, nyt käy hän
pihoissa soittamassa lantin edestä. Eikä ole lainkaan harvinaista,
että vanha kenraali kuiskaa sinulle vaivihkaa, ettei ole syönyt pariin
päivään huomauttaen täten, että sinä tekisit hyvän työn, jos viskaisit
hänelle kolmeruplasen. Olisihan näitä kuvia, mutta riittäköön. Yhtä en
toki malta olla kertomatta: erään Nevan sillan poskessa istuu vanha
kalpea mies, hänen vierellään on taulussa kirjoitus, jolla vanhus lupaa
tehdä pienestä maksusta runon, mistä aiheesta "kundi" vaan haluaa.
Maksat ja sointuvan runon saatkin.

Mutta ei sentään kaikkialta irvistä puute vastaan. Kuulet äkkiä iloisen
naurunrämäkän, vilkaiset sivullesi ja näet joukon matruuseja virkeässä
naisseurassa. Naisilla on hameet polviin saakka, sievät kengät ja
muodinmukainen puku, vaikkeivät he näytä oikein jaksavan kantaa
hienouttaan. Matruusit kulkevat merimiespuvussaan, se on tällä kertaa
kunniassa. Suuri johtaja on sanonut, että Itämeren laivaston merimiehet
ovat "vallankumouksen kunnia ja ylpeys". Heidän hartioittensa varassa
lepää uusi valta, he tuntevat arvonsa, jonkavuoksi kaiketi ovat
ripustaneet ylleen joukon säteileviä jalokiviä. Niitä on heidän
naisiltaankin, mitä osaa nämä sitten "suuren vallankumouksen"
pyörteissä näytellevät?

Rikasta väkeä on tämä "vallankumouksen kunnia ja ylpeys". Olipa
heitä kerran tullut puoli tusinaa erään vaatimattoman, nyttemmin
jo huonosti pärjäävän asianajajan asuntoon ja pyytänyt "vuokrata"
huoneustoa pariksi vuorokaudeksi. Asianajaja suostui, tai oikeammin:
hänen oli suostuttava. Tulokkaat eivät kuitenkaan tarvinneet muuta
kuin yhden huoneen, ruokasalin, jossa oli suurenpuoleinen ja mukava
pöytä. Asianajaja sai niin ollen jäädä viereiseen huoneeseen. Uudet
"vuokralaiset" olivat saapuneet pussien kanssa ja huoneuston isäntä,
joka uteliaana miehenä ei voinut olla tirkistelemättä avaimen reiästä,
näki otettavan esille hirmuiset tukut rahoja, "kerenkkejä", niinkuin
siihen aikaan Kerenskin liikkeellelaskemia seteleitä nimitettiin,
korttipakkoja ja hienoja viinejä. Kaksi vuorokautta olivat vieraat
viipyneet. Heidän lähdettyään saattoi asianajaja todeta jonkun
rikkinäisen tuolin, viinin tahraaman pöytäliinan ja säretyn taulun,
mutta lattialta oli hän kerännyt 220,000 ruplaa. Tämä summa korvasi
vielä siihen aikaan menetetyn omaisuuden monikymmenkertaisesti.

Olisipa hauskaa seurata tuota iloista matruusi- ja naisseuraa heidän
retkellään. Ehkä menevät he kahvilaan tai kapakkaan iloittelemaan?
Sinne voit vielä pujahtaa, jollei laitos ole kaikkein pahamaineisimpia.
Mutta jos he astuvat sisälle johonkin muodissaolevaan tanssipaikkaan,
on parasta, että pysyt ulkosalla, jollei sinulla ole päälläsi
sotilassinelliä. Siellä nimittäin vallitsee joka tapauksessa villi
meno ja saatat helposti menettää päällysvaatteesi, ellei rahavarojasi
katsota riittäväksi korvaukseksi. Niitä ei varasteta, vaan ryöstetään.
Sellaisen tempun saa tehdä, kukaan ei häiritse.

Ryöstettiinhän kerrankin Italian lähettiläs, joku markiisi, omassa
autossaan keskellä katua ja Jumalan kirkasta päivää ilkoisen
alastomaksi. Tästä puhuivat venäläiset sanomalehdetkin.

Niin — ryöstöt. Niitä tapahtuu joka vuorokauden aikana ja tavallisesti
kenenkään estämättä. Asestetut matruusit tai sotilaat ympäröivät
yhden tai useampia henkilöitä milloin missäkin kadulla, tarkastavat
taskut kaikessa rauhassa ja menevät matkoihinsa saaliinensa. Kukaan
ei hämmästy, kun kerrot, että sinulta vietiin rahat, kello tai
sormus. Päinvastoin saattaa hän hymähtäen sanoa, että niin hänelläkin
otettiin eilen tai toissapäivänä. Toisinaan tapahtuu ryöstö hiukan
taiteellisemmin. Jotkut gentlemannit esiintyvät kahviloissa ja
ravintoloissa liikemiehinä ja kauppaavat tavaraa. Kun sitten rahat
taskussa ajetaan sitä ostamaan, viskataan ostaja sopivassa paikassa
ulos autosta, joka nopeasti jatkaa matkaansa. Ostajan lompakko on
kuitenkin jäänyt autoon. Varmuuden vuoksi pistetään ällistyneen ostajan
otsaa vasten kylmä revolverinpiippu, jonka edessä koettaa päästä
rahoistaan niin pian kuin mahdollista. Murhia, ryöstömurhia, tapahtuu
niinikään tuontuostakin. Miliisilaitokseen on jokseenkin turhaa
turvautua. Jos ryöstön uhriksi joutunut jollain ihmeen tavalla löytää
sellaisen, kysytään siellä haukotellen: menikö suurikin summa? Ja kun
saadaan kuulla, niin haukotellaan taas ja päivitellään, että onpa viety
paljo rahaa, mutta mistäpä ne nyt rosvot kiinni saa.

Saattoipa vielä miliisin kanssa tekemisiin joutuneelle käydä niinkuin
eräälle tuttavalleni. Häneltä oli ryöstetty melkoinen summa rahaa ja
hän oli siitä valittanut miliisilaitokseen. Noin kuukauden kuluttua
oli tultu ilmoittamaan, että rosvot on nyt saatu kiinni, sopii vaan
tulla niitä tuntemaan. Hän meni ja tunsikin rosvot samoiksi. Nyt kävi
kuitenkin niin hullusti, että samana iltana oli hän pidätettynä yhdessä
morkussa rosvojen kanssa ja majaili siellä myöskin — tosin jo ennen
vangittuna — miliisilaitoksessa hänen asiaansa tutkinut virkamies.
Tämä viimemainittu oli joutunut selliin jonkun rötöksen johdosta, hän
taas "erehdyksestä", joka selvisi kuukauden kuluttua. Kun hänet sitten
vapaaksipäässeenä kutsuttiin asianomistajana oikeuteen, jossa rosvot
piti tuomittamaan, ilmoitettiin siellä lyhyesti, että nämä olivat —
karanneet.

Ryöstötapausten huippu lienee ollut seuraava, josta myöskin
sanomalehdet kertoivat: Pietarin eräällä vilkasliikkeisimmällä kadulla
oli raitiotievaunuun hypännyt sotilaspukuinen mies, jonka povesta pian
oli tungoksessa solahtanut kyynärpäästä poikkileikattu naisen käsi.
Sormissa oli ollut kallisarvoisia hohtokivisormuksia. Miehen oli yleisö
repinyt melkein kappaleiksi. — Lynchauksia sattui muuten sangen tiheään.

Samaan aikaan kun tällaista tapahtui kadulla, kulki elämä hotelleissa
melkein entistä rataansa. Tosin eivät vieraat olleet aivan samat
kuin ennen, mutta valo virtaili yhtä vuolaana, viinit — joskin
hiukan salakähmää — juoksivat jokena ja edeskäyvät lennättelivät
herkullisia ruokia pöytiin, joiden ympärillä helisi nauru ja
kiertelivät sutkaukset. Poissa oli nyt vanha aristokratia, hienojen
ravintoloitten entinen tavanmukainen yleisö, mutta tämä nykyinenkin
osasi suitsuttaa suosiotaan romanialaisille orkestereille ja — elää
leveään aitovenäläiseen tapaan.

Nämä uudet ravintolavieraat olivat pääasiassa komersantteja, jotka
sota-aika oli rikastuttanut, ja rikollisia, jotka hienosti puettuina
saapuivat valaistuihin saleihin vaanimaan uhreja antaakseen ne ilmi
asestetuille rikostovereilleen, tai lepäämään ja huvittelemaan hyvin
suoritetun kaappauksen jälkeen. Vapaasti pääsivät nyt hienoimpiinkin
ravintoloihin kaikellaiset yöperhoset saalista nappaamaan, olivathan
he mitä sopivinta seuraa nykyiselle pinnalle kohonneelle joukolle,
joka heikon ja toistaiseksi vielä melkein järjestymättömän uuden
valtiovallan pääkaupungissa piti menojaan.

Ja kauppa kävi vielä sen aikaisessa Pietarissa. Kävi sellainen
ryöstökauppa, josta edellä on mainittu, mutta kävi toisellainenkin:
selvä keinottelu, jonka varjossa aina menestyvät väärinkäytökset.
Kaikellainen tavara, mitä suinkin ajatella saattoi, vaihtoi yhtämittaa
omistajaa. Ostajia riitti, vaikkei monesti tavaraa edes nähty.
Tässä jatkui edelleen sota-ajan hillitön meno. Kaipa siinä usein
myytiin "ilmaakin" — kuten siihen aikaan usein kuuli sanottavan —,
mutta olihan toki todellisenkin tavaran kauppaajia. Uuden vallan
kylkiin imeytyneet roistot myivät tämän vallan vähää omaisuutta
sääliä tuntematta. Sotilaat, mikäli heitä vielä oli pysynyt
armeijassa, kävivät riekaleissa, mutta intendentuurin hoitajat myivät
vaunulastittain sotilastavaraa. Myivät useinkin aivan polkuhinnasta
täyttääkseen mahdollisimman pian taskunsa ja hävitäkseen paremmille
markkinoille. Näin lähtivät siihen aikaan vielä verrattain runsaat
sotilastavaravarastot kiertämään kädestä käteen. Moni ansaitsi
kokonaisia omaisuuksia ja puikki silloin vielä auttavassa kurssissa
olevine ruplineen rajan yli. Sattuihan kyllä joku jäämään välistä
satimeenkin. Hallituksen urkkijat, joita vähitellen alkoi hääriä
joukossa, pääsivät sotkemaan langat, ja kauppamiehet suljettiin telkien
taakse. Mutta sittenkin yritettiin: voiton toivo oli houkuttelevan
suuri ja monellekin oli tämä ainoa toimeentulon mahdollisuus. Eihän
toki sellaisen, joka oli onnistunut kruunun tavaraan käsin pääsemään,
sopinut lähteä kadulle sanomalehtiä tai rihkamaa kauppaamaan.

Hotellit olivat tulvillaan ympäri Venäjää saapuneita keinottelijoita ja
kauppiaita. Huoneissa piiloteltiin rahat ja arvoesineet mahdollisiin ja
mahdottomiin paikkoihin kotitarkastusten varalta. Sellaisia tapahtuikin
tuhkatiheään, milloin hallituksen asiamiesten toimeenpanemina, milloin
omavaltaisia. Monta kertaa saapui joku asestettu matruusi- tai
sotilasjoukko ja puhdisti koko monikerroksisen hotellin asujamet, ilman
että heille voitiin mitään.

Muistuupa mieleen "Jevropeiskaja Gastinnitsassa" (Europalainen
hotelli), Pietarin ehkä hienoimmassa hotellissa, sattunut tapaus. Sinne
oli eräänä yönä saapunut parikymmentä asestettua sotilasta pitämään
kotitarkastusta. Hotellin neuvokas ovenvartija epäili kuitenkin
tarkastuksen laillisuutta ja ilmoitti siitä miliisilaitokseen.
Siellä oltiin tällä kertaa tavallista nokkelampia ja lähetettiin
viisikymmenmiehinen joukko estämään tarkastuksen pitoa, se kun
oli kuin olikin aivan omavaltainen. Miliisijoukon saapuessa ja
nähdessään vaaran itseään uhkaavan, soittivat väkivallantekijät
jostain hotellin lukuisista puhelimista rykmenttiinsä pyytäen apua.
Sitä tulikin ja kokonainen komppania syöksyi hotelliin toverejansa
pelastamaan. Miliisien onnistui myöskin päästä puhelinyhteyteen
hallitukselle uskollisten joukkojen kanssa ja, vasta kun näitä oli
saapunut pataljoona tykkejä mukana uhaten laskea maan tasalle koko
hotellin, johon omavaltaiset tarkastajat olivat sulkeutuneet, täytyi
kotietsijöitten poistua. Jotain sentään ehti tässäkin kahakassa
hotellin asukkailta hävitä.

Näin elettiin Pietarin hienoimmissa hotelleissa. Mutta syrjäkaduilla
makasi nälkäänkuolleitten hevosten raatoja, joitten lautasilta oli
veitsillä viilletty paloja. Kuka sen oli tehnyt? Koiratko? Eihän
koirilla ole veitsiä.

Sieltä lähestyi nälkä...



II.

Bolshevikien valtaanpääsy ja heidän hallituskautensa ensi vaiheet.


Lieneekö vielä milloinkaan ja missään ilo puhjennut niin hillittömänä
valloilleen kuin Venäjällä maaliskuun vallankumouksen onnellisen
suorituksen jälkeen. Allekirjoittanut sai olla tämän riemun
silminnäkijänä. Palasin silloin juuri Siperiasta lähes kolmivuotisen
karkoituskauden jälkeen. Riehakas hyvämieli pursusi joka paikassa,
asemilla, junissa ja radan varsillekin, jossa ennen näki synkän
talonpojan kuormineen vaeltavan, näytti se jo koteutuneen. Tuntui,
että venäläinen oli _vaistonnut_ suuren tapahtuman, tajunnut sen
enemmän tunteellaan kuin järjellään. Sydämelläänhän slaavilainen aina
enemmän elääkin. "Shirokaja russkaja dusha" (laaja venäläinen sielu)
kuulee Venäjällä usein huudahdettavan ja se merkitsee, että kansan
parhaimmisto tuntee hyvin heimonsa vahvuuden ja heikkouden.

Mitenkäpä venäläinen talonpoika olisi saattanutkaan järjellään käsittää
näin suuria asioita? Eihän hän osannut edes lukea. Tuskinpa joka
kylästä löytyi yhtäkään lukutaitoista henkilöä, eikä talonpojille
tullut sanomalehtiä. Kylän kauppias tai siinä asustava tshinovnikka ei
taas mielellään asettunut kansan kanssa tekemisiin enemmän kuin oli
välttämätöntä. Sodan aikana oli yleisesti tunnettu tosiasia, ettei
huomattava prosentti venäläisistä sotamiehistä tiennyt ketä vastaan he
sotivat. Tämän kirjoittaja kyseli joskus rintamilta palaavilta, millä
paikoin he olivat taistelleet, mutta hyvin harva osasi vastata mitään.

Mutta, kuten sanottu, vallankumouksen tapahduttua oli kansa heti
selvillä, että jotain erikoista nyt suoritettiin. Tietoisuus siitä
leijaili ikäänkuin ilmassa, tarvitsi vain kaapata se sieltä. Ja
niin sanottu intelligenssikin läheni nyt yhtäkkiä kansaa. Suurin
osa siitä oli aikojen kuluessa suhtautunut enemmän tai vähemmän
myötätuntoisesti vallankumousliikkeeseen, vaikka asema ja toimeentulo
oli pakoittanut sen vaikenemaan. Nyt saattoi pelotta avata suunsa
ja puhua kansalle, josta vieraantuneina ennen oli eletty. Tässä
on myöskin huomioonotettava, että vallankumouksen asiaa ajaneilla
puolueilla oli aivan erilaiset toimintamuodot kuin muualla. Kun
esim. sosialistiset puolueet muussa maailmassa toimivat julkisesti
ja vetosivat suoraan kansaan, oli heidän Venäjällä kaivauduttava
maan alle. Toiminta tapahtui pienissä "klikeissä", jotka vain
syvästi salaisia johtoja myöten olivat vuorovaikutuksessa keskenään.
Ei milloinkaan — muutamaa lyhyttä aikaisempaa vallankumousmyrskyä
lukuunottamatta — päästy puhumaan suoraan kansalle ja kysymään sen
kannatusta. Vallankumouksellisten vainoista ja vangitsemisistakaan
eivät sanomalehdet saaneet hiiskua mitään, sillä senkin pelkäsi
santarmisto järkyttävän tsaarivallan perustuksia. Hyvin hiukan
paremmassa asemassa olivat vapaamieliset porvarilliset puolueet. Ne
kyllä toimivat jonkunlaisina puoleksi suvaittuina ryhminä, mutta
tiukan poliisivalvonnan alaisina. Kun nyt vallankumous nosti salvan
vapaan sanan suun edestä ja aukaisi selkiselälleen vankilain ovet,
pyrähti äkkiä suunnaton parvi kynän ja sanan ritareita ympäri laajan
valtakunnan.

Kehittyneempi kaupunkilaistyöväestö otti heti vallankumouksen asian
omakseen. Se oli ainakin ollut mieleltään kumouksellista ja toiminutkin
mahdollisuuden mukaan salaisissa "soluissa". Talonpoikaisväestö,
joka Venäjällä on runsaana enemmistönä, sensijaan oli pysynyt
vallankumouksesta syrjässä. Se kyllä tunsi sekä ruumiissaan että
sielussaan maanomistuksen nurjuuden, mutta henkisessä pimeydessään
tyytyi siihen odottaen apua Jumalalta ja tsaarilta. Nyt herätti
vallankumous talonpoikaisväestönkin ainakin vaistomaisesti panemaan
turvansa syntymässä olevaan uuteen järjestelmään.

_Ja niin tapahtui se ihme, että venäläinen talonpoika, jolla tuskin
nimeksikään oli ollut valtiollisia ja yhteiskunnallisia harrastuksia,
joutui päätekijäksi bolshevikien pian aloittamassa yhteiskunnallisessa
kokeilussa._

       *       *       *       *       *

Maaliskuun vallankumousta seurannut Kerenskin hallituskausi tyrehytti
pian yleisen riemun. Kerenski oli kaikkein vähimmän valtio- ja
hallitusmies. Tulisieluinen agitaattori, kumouksellisen kuohunta-ajan
puhuja, joka sanansa voimalla kykeni sytyttämään muutenkin niin
herkästi ailahtelevan slaavilaisen mielen, mutta tekoon ei hän jaksanut
venäläistä kannustaa. Hän oli sydämeltään ja sielultaan vallankumouksen
runoilija, jolla riittää innostusta, hehkua, jopa valtavia aatteitakin,
niinkauankuin eletään suuren huumauksen hetkiä, mutta kun hurmaus
loppuu ja alkaa uusia arvoja luova työ, pysähtyy hän neuvottomana.
Kerenski jaksoi ajatella vain vallankumoukseen asti, sen seuraukset ja
velvoitus pysyivät hänelle suljettuna kirjana.

Ja niin seurasi iloa pian pitkä itku...

Tuskinpa lienee kovinkaan uskallettua väittää, että venäläinen
tuntee venäläisen kaikkein huonoimmin. Syrjästä katsojalle oli
selvää jo vallankumouksen ensi viikkoina, että sellainen meno johtaa
romahdukseen. Juuri vallankumouksessa on kuri ja järjestys enin
tarpeen. Se ei saa olla vallattomuutta enää senjälkeen, kun sortovalta
on kukistettu. Raunioitahan vallankumous aina jättää, mutta sen on
pikaisesti raunioille uudet rakennuksensa luotava, sillä mikään valtio-
tai yhteiskuntajärjestys ei menesty soraläjillä.

Mitä teki Kerenski & K:nien hallitus? Palauttiko se maahan
järjestyksen, joka vallankumouksen riehuessa tietysti oli järkkynyt? —
Ei, se tuskin todenteolla yrittikään hillitä kuohahtaneita intohimoja.
Se ei voinut — liekö halunnutkaan? — korottaa arvovaltaansa kansan
silmissä. Se käytti vapautta korulauseena, mutta orjuutti Venäjän
kansan kurittomien ainesten anturan alle. Se ei ymmärtänyt, että suurin
vapaus on suurin järjestys.

Mitä matkaansaattoi hallitus sodassa nääntyneen kansansa hyväksi? —
Uusia kärsimyksiä. Se ei lainkaan käsittänyt, että Venäjän kansa ei
halua sotaa. Venäläinen ei taaskaan tuntenut venäläistä. Kansan miehet
oli väkisin viety teuraiksi, kansa itse inhosi sotaa, ei mistään
periaatteesta — sellaista toki ei voi Venäjän maalaisrahvaalta vaatia,
— vaan vaistomaisesti, koska se ei ollut milloinkaan ymmärtänyt
olevan mitään syytä sotaan. Sensijaan että uudet hallitusmiehet
olisivat ryhtyneet pikaisiin toimiin rauhan palauttamiseksi, astuivat
he — tunnettu kadetti Miljukov etunenässä — duuman puhujalavalle
teroittamaan Dardanellien Venäjälle valtaamisen tärkeyttä. Ja samaan
aikaan riensi Kerenski rintamalle kiihoittamaan kurittomia ja
saksalaisten kanssa jo veljeilyn alkaneita sotalaumoja mielettömään
hyökkäykseen. Kerenskin puhelahja tällöin vielä tepsi ja onneton
hyökkäys saksalaisia vastaan alkoikin kesäkuussa v. 1917 tuottaen
hirvittäviä tappioita ja huomattavasti lähentäen Kerenskin hallituksen
kukistumista.

Entä, miten suhtautui hallitus pitkästä unestaan heräävään
talonpoikaisväestöön, tuohon kansan enemmistöön, jota ei koskaan oltu
otettu huomioon valtiollisena tekijänä? Älysikö se, että silläkin oli
toiveita ja odotuksia, jotka täytyisi täyttää? Vielä mitä. Kerenskin
hallitus katsoi maakysymyksen niin monimutkaiseksi, että sen voi
ratkaista tyydyttävästi vasta perustava kokous, jonka kokoonkutsumista
luvattiin. Sillä aikaa talonpojat, joita ilman maaliskuun vallankumous
oli suoritettu, puuhailivat omalaatuisissa vallankumouksellisissa
hommissaan: ryöstelivät herraskartanolta ja jakelivat kaikessa
hiljaisuudessa maita tyydyttäen näin kauan kytenyttä kostonhaluaan.

       *       *       *       *       *

Kerenskin monien vaihdosten alaisena olleitten hallitusten
viivytellessä näin suurten kysymysten ratkaisua ja tukehtuessa
entisten tsaarihallitusten tavoin äärettömiin paperimassoihin johtivat
bolshevikit Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostoissa ripeästi
omaa politiikkaansa. Nämä neuvostot olivat syntyneet jonkunlaiseksi
parlamentiksi Valtakunnan duuman sijaan. Alussa toimivat ne
veljellisessä sovussa hallituksen kanssa, pienemmät erimielisyydet
kykeni Kerenskin kaunopuheisuus aina sovittamaan. Mutta syksyllä
v. 1917 oli Lenin ynnä muita bolshevistisia johtajia ilmaantunut
poliittiselle näyttämölle ja heidän vaikutuksensa alkoi piankin tuntua
neuvostoissa. Niiden ja hallituksen välinen juopa syveni syvenemistään
ja lopuksi oli niissä varma bolshevistinen aines enemmistönä.
Hallituksen puuhia arvosteltiin ankarasti, sen luottamusta kansan
silmissä horjutettiin kaikin tavoin ja bolshevistista oppia kylvettiin
milloin julkisemmin, milloin salaisemmin.

Neuvostoissa se alkoi kyteä rauhanajatuskin. Jo heinäkuussa,
suurhyökkäyksen epäonnistuttua, olivat bolshevikit uskaltautuneet
kadulle, mutta silloin heidän mielenosoituksensa hallituksen toimesta
armotta hajoitettiin. Tarkemmin asioihin perehtyneestä näytti kuitenkin
silloin jo varmalta, että bolshevikien seuraava esiintyminen, joka
epäilemättä ennen pitkää tulisi tapahtumaan, oli oleva hallitukselle
musertava.

Pian kohotettiin neuvostoissa julki tunnuslause: _kaikki valta
neuvostoille!_ Se oli bolshevikien taisteluhuuto ja -haaste Kerenskin
hallitukselle. Viimemainittu oli haparoituaan sinne ja tänne yrittänyt
yhdennellätoista hetkellä turvautua byrokratismiinkin, mutta verrattain
huonolla menestyksellä. Kerenski itse, entinen vallankumouksen sankari,
oli helppo leimata kansan asian pettäjäksi. Hän oli mahdollisesti
uhkaavaa loppua aavistaessaan, koettanut pukeutua diktaattorin
viittaan, mutta se ei hänelle sopinut. Koko yritys jäi vain huonon
näyttelijän turhaksi ponnistukseksi esittää kuningasta, vaikka hänelle
paremmin sopisi hovimestarin osa.

Bolshevikit osasivat taitavasti käyttää hyväkseen kaikkea sitä, minkä
Kerenski oli laiminlyönyt. He osoittivat sodan jatkamisen turhuuden,
vetosivat rauhaa janoavaan kansaan. Tähän vetoomukseen vastasi
molempien pääkaupunkien työväestö ja suurin osa armeijaa antamalla
luottamuksensa heille. Bolshevikit lupasivat ratkaista maakysymyksen
talonpoikain eduksi heti, kun porvarillinen hallitus oli kukistettu.
Sisäläänien talonpoika tuskin tästä lupauksesta tiesikään, mutta hänen
sotapalveluksessa parhaillaan oleva poikansa innostui ikihyväksi:
pääseehän hän kotiin (kun samalla sotakin loppuu) ja saadaan maata
mielinmäärin. Bolshevikit laskivat, että talonpojasta saadaan myöhemmin
vahva tuki, vallankumousta (tai kaappausta) tehtäessä häntä ei ole
tarvittu ennen, eikä tarvita nytkään. Sellaiset on suoritettu ennenkin
vain pääkaupungeissa, muu Venäjä laahaa kyllä aikanaan perässä.

Niin oli vähitellen bolshevikien valta neuvostoissa vahvistunut siinä
määrin, että he uskalsivat lähteä edellämainitut kaksi päälupausta:
rauha ja maata talonpojille, lippuunsa piirtäen vallananastuksen
tielle. Neuvosto otti itselleen vallan määrätä sotilasasioissa ja
marraskuun 7 päivän yönä miehitettiin tärkeimmät virastot. Jonkun
verran taisteluntapaista oli Pietarissa ainoastaan talvipalatsin
edustalla. Viime mainittuun oli sulkeutunut joukko junkkarikoululaisia,
jotka oli sieltä asein ulosajettava. Muuten meni kaikki niin
hiljaisesti, että pietarilaiset vasta sanomalehdistä näkivät saaneensa
uuden hallituksen. Moskovassa oli hiukan suurempi jähinä, mutta sangen
vähillä uhreilla sielläkin päästiin. Pietarin edustalla tekivät
Matsinaan paenneelle Kerenskille uskolliset kasakkajoukot vastarintaa,
mutta heidät masennettiin pian. Niin sekasortoista oli taistelu,
että erään mukanaolleen kertomuksen mukaan sama tykkipatteri oli
kolme kertaa taistellut kummallakin puolella. Ylpeänä saattoi tuleva
sotamarsalkka Trotski sähköttää ensimäisenä radiotietonaan "kaikille,
kaikille, kaikille", että "_Työläis- ja talonpoikaisdemokratia_"
on voittanut vihollisensa. Tuonnempana saanemme nähdä, minkälainen
"demokratia" tästä lapsesta varttui.

Työläisjoukot suurimmalta osaltaan riemuitsivat, Pietarissa majailevat
sotaväenosastot samoin, mutta sivistyneistö ennusti uuden vallan
sortuvan viiden päivän kuluessa. Muutamilla bolshevikijohtajillakin
tuntui olleen epäilyksiä, koskapa Pietarin koko bolshevikien
valtakauden aikainen diktaattori Zinovjev kuuluu vallankaappauksesta
keskusteltaessa huudahtaneen: "jos te voitte taata, että pysymme
vallassa kaksitoista tuntia, niin minä tulen mukaan". Mutta tämä
Zinovjev onkin demagogi Kerenskin malliin, heikkotahtoinen ja häilyvä,
eikä kaukonäköinen ja harkitseva kuin Lenin, tai niinkuin lujatahtoinen
ja järkkymätön Trotski.

Täytyy antaa bolshevikeille se tunnustus, että heidän ensi otteensa
olivat lupausten mukaisia. Heti paikalla julkaistiin dekreetit
_rauhasta_ ja kaiken _maan yhteiskunnallistuttamisesta_. Tietysti ei
rauhaa solmittu yhdellä dekreetillä, vastustajallakin oli siinä asiassa
jotain sanottavaa, mutta sotaan kyllästyneiden mielet rauhoitettiin,
semminkin kun uusi hallitus ei vitkastellut antaa tietoja rauhanasian
edelleen kehittymisestä. Maaseudulla levisi tieto maakysymyksen
ratkaisusta herättäen siellä sekä kummastusta että mielihyvää.
Talonpojille oli yhteiskunnallistuttaminen outo käsite, mutta
kokemus vähitellen, jopa verrattain ripeässä tempossa, opetti heidät
ymmärtämään maakysymyksen omalla tavallaan. Tilanomistajat ajettiin
mailtaan muille markkinoille ja talonpojat ottivat maata niin paljo
kuin tarvitsivat.

Uusi valta konstruoitui nopeasti. Bolshevikien tunnuslause oli
toteutunut, kaikki valta oli nyt neuvostoilla. Nämä olivat suuria,
sillä valitsijayksikköjä oli paljo. Sellaisen "parlamentin" oli vaikea
hallita. Senpävuoksi luovuttikin se valtansa, s.t.s. toimeenpanevan
vallan, tuotapikaa kokoonkyhätylle ministeriölle, kansankomissaarien
neuvostolle.

Kerenskin aikaisesta ministeriöstä ei kansankomissaarien neuvostoa
oikeastaan eroittanut muu kuin nimi. Nimittämisperustekin oli sama.
Valtakunnan duuma, eräänlaisilla parlamentaarisilla vaaleilla valittu
edustuslaitos, oli jo aikaisemmin menettänyt valtansa. Työläis-,
talonpoikais- ja sotilasneuvostot hoitelivat entisen duuman tehtäviä.
Jo nimestäkin päättäen on viimemainitulla luokkaluonne, niihin ei ollut
tarkoitus laskea porvareita. Neuvostoissa siis jo alusta alkaen piili
_diktatuurin_ siemen sellaiselle vallanpitäjälle, joka pyrki sitä
käyttämään.

Jo ennen bolshevikikumousta valmistuneessa (kirja tosin ilmestyi vasta
myöhemmin, mutta on päivätty syksyllä 1917) kirjassaan "Valtio ja
vallankumous" Lenin puhui köyhälistön diktatuurin välttämättömyydestä
"kommunismin ensi asteella". Tästä päättäen olisi siis bolshevikeilla
alunpitäen ollut tarkoitus saattaa valtiollinen diktatuuri voimaan.
Kuitenkin puhui Trotski, kuten edellä on kerrottu, työläisten ja
talonpoikain demokratiasta. Vaikeata on tällä haavaa käytettävissä
olevien lähteiden niukkuuden takia päättää, mitä valtiollista
järjestelmää voittajat aikoivat sovelluttaa. Mutta bolshevikien
vihollisten luku oli jo alunperin legio, jonka vuoksi heidän kaikessa
tapauksessa oli vihdoin soluttava leppymättömän diktatuurin, jopa
terrorinkin tielle.



III.

Bolshevikien taistelu vastavallankumousta ja keinottelua vastaan v.
1918 ensi puoliskolla.


Alussa todella näytti siltä, ettei boshevistinen kumous tulee
aiheuttamaan kerenskiläiseen hallitusjärjestelmään suuriakaan
oleellisia muutoksia. Neuvostoihin oli jo tavallaan totuttu, niitähän
oli viime aikoina siinnyt jokaiseen kolkkaan, yksinpä sotilasosastoihin
pienimpiä yksikköjä myöten. Sitäpaitsi oli niillä, jotka katsoivat
syrjäsilmin uutta valtaa, toivoa saada omia miehiään sijoitetuiksi
neuvostoihin. Olihan varsinkin armeijassa mitä kirjavinta ainesta ja
sanavalmius oli edelleenkin vaalikelpoisuusehdoista parhain. Löytyi
siis vastapuolellakin mahdollisuuksia miehittää neuvostot. Bolshevikit
eivät myöskään alussa osoittaneet ankaruutta vastustajiaan kohtaan.
Väliaikaisen (Kerenskin) hallituksen jäsenet jäivät paria poikkeusta
lukuunottamatta vapaalle jalalle, korkeita sotilashenkilöltä ei liioin
ahdistettu, m.m. Kerenskin esikuntapäällikkö kenraali Krasnov, joka
antautui Hatsinassa, pääsi melkein oitis vapaaksi. Näin näytti kaikki
kulkevan vanhaa latuaan.

Sen lisäksi oli vastapuolella yksi suuri toivo: Perustava kokous.
Alussa uskottiin vahvasti, että bolshevikit eivät tule häiritsemään
sen valitsemista, enemmän kuin kokoontumistakaan, ja oltiin lujasti
vakuutettuja sen antibolshevistisesta enemmistöstä. Vaalit saivatkin
tapahtua esteettömästi.. Niitten tulos: runsaasti bolshevikeja, mutta
kaikilla muilla puolueilla yhteensä huomattava äänten enemmistö.
Kun sitten valitut edustajat vuoden vaihteessa (1917—18) saapuivat
Pietariin ja istuntojen piti alkaa, hajoitti hallituksen määräämä
komissaari Uritski Perustavan kokouksen väkivallalla.

Hajoittamistilaisuudessa esiintyi muuan pääasiallisesti upseereista
kokoonpantu ja huonosti aseistettu joukko kokouksen puolesta.
Silloin käytti uusi valta ensi kerran järjestymisensä jälkeen
asetta vihollisiaan vastaan, samalla kun se Perustavan kokouksen
hajoittamisella ensi kerran paljasti diktatoorisen luonteensa.

Tästä hetkestä alkoi bolshevistinen hallitus epäluulolla katsella
kaikkia niitä, jotka eivät olleet vannoutuneet sen kannattajiksi.
Porvarilliset ja sosialistiset lehdet saivat tosin vielä ilmestyä,
mutta jälkisensuuri — ennakkosensuuria ei ollut — toimitti kiivaimmin
esiintyvät pois päiviltä. Lakkautetun sanomalehden sijaan voi kyllä
perustaa uuden, joten näin nimiä vaihdellen saattoivat lehdet ilmestyä
melkein keskeytymättä siihen saakka, kunnes ne kesällä v. 1918 kaikki
hallituksen määräyksellä lopetettiin ja niiden ilmestyminen kokonaan
kiellettiin.

Venäjän sydämessä alkoivat sinne kokoontuneet kenraalit keräillä
ympärilleen valkoisia joukkoja ja esiintyä toinen toisensa perään,
väliin yhdessäkin, uusia vallanpitäjiä vastaan. Pääkaupungissakin
paljastui jokunen heikosti järjestetty salaliitto. Ententen kulta
viekoitteli pauloihinsa köyhtyneitä aristokraatteja ja virattomia
upseereja. Näin syntyi vehkeilyjä vähän siellä ja täällä ja
bolshevikien vasta perustama uusi orgaani tsheka (virallisesti: Komitea
taistelua varten vastavallankumousta ja keinottelua vastaan) ponnisti
voimansa äärimmilleen.

Paljon oli kevättalvella ja keväällä v. 1918 väkeä tshekan
vankiloissa Pietarissa. Bolshevikihallitus oli saanut solmituksi
rauhan Saksan kanssa ja tämä toimenpide, niin tyynnyttäväsi kuin se
oli vaikuttanutkin työläisiin ja maalaisväestöön (viimemainittuun
maakysymyksen talonpojille edullisen ratkaisun ohella), oli syventänyt
juopaa hallituksen ja sotahullujen upseerien välillä. Ententen
kiihoitus ja kulta löysivät jälkimäisten joukosta kiitollisen
maaperän ja antibolshevistinen propaganda huomattavasti vahvistui.
Luonnollisesti korjasi myös tsheka sitä runsaamman sadon.

Hallitus oli yhä lisääntyvien vihollistensa painostamana ja
mahdollisesti myös Suomen valkoisten hyökkäystä peläten siirtynyt
Moskovaan vieden sinne mukanaan yleisvenäläisen tshekan päällikön
Dsershinskin. Pietarin ja ympäristön vastavallankumouksellisten
kurissapitäminen jäi komissaari Uritskin tehtäväksi.

Pietarin tsheka oli sijoittunut entiseen kaupunginpäällikön virastoon
Gorohovaja-kadulla. Pihan puoleinen sivusta oli järjestetty
pidätettyjen säilytyshuoneiksi, kadun puoleisissa rakennuksissa
majailivat tutkintatuomarit ja konttorihenkilökunta.

Kun minut eräänä päivänä kevättalvella useinmainittuna vuonna
tuupattiin muutamaan Gorohovajan säilytyshuoneeseen, tunsin heti,
että nyt saan uudistaa entisiä muistoja useista tsaarinaikuisista
vankiloista, joiden kanssa minulla oli ollut tilaisuus tehdä
tuttavuutta jokunen vuosi aikaisemmin. Hallitukset olivat vaihdelleet,
kokonaisia järjestelmiä sortunut, mutta vankilakulttuuri kukoisti
ennallaan. Sama ummehtunut, "ryssänhajun" kyllästyttämä ilma hyökkäsi
heti nenään, samalla tapaa kuin ennenkin otti starosta — vankien omasta
keskuudestaan valitsema yhteiskopin esimies — tulokkaan vastaan, samat
kysymykset: mikä nimesi, kuinka vanha, mistä syystä vangittu. Nyt oli
huomattavissa ainoastaan sellainen eroitus, että melkein jokaisen nimen
kohdalle oli merkitty vangitsemisen syyksi: ei tiedä. Vangitkin olivat
samallaisia kuin ennenkin, ainakaan ei ensi katsannolla huomannut muuta
eroa, kuin että upseeritakkeja näkyi nyt melko tiheässä. Upseeri oli
tsaarin vankilassa harvinainen. Edelleen: yhtä liikuttava likaisuus
kuin ennenkin ja aivan kysymättä löysi "makuuhuoneen" vierestä
saastaisen käymälän. Entiseen tapaan tarjosi joku vakiintunut asukas
teemukin ja utelias joukko kertyi ympärille kuulemaan viimeisiä uutisia
"vapaasta maailmasta".

Se "parempi huone", johon minut seuraavana aamuna siirrettiin,
poikkesi edellisestä vain siinä, että sen asukkaat — 135 miestä
tavallisen salin kokoisessa huoneessa — olivat sivistynyttä väkeä,
vastavallankumouksellisia (siis valtiollisia) ja keinottelijoita.
Todellakin: valtiollisia. Ennen oli valtiollisia ollut koko Venäjän
parhaimmisto. Niin oli nytkin. Suuri joukko samoja henkilöitä, jotka
ennen olivat tsaarihallituksen lähettäminä, viruneet vuosikausia
vankiloissa ja Siperian erämaissa. Nyt oli vain lisäksi tullut joukko
entisiä upseereita, lääkäreitä, professoreita, asianajajia y.m.
henkisen ammatin harjoittajia.

Vaikea on päätellä, kuinka vaarallisia nuo vastavallankumoukselliset
neuvostohallitukselle olivat. Vankilassa puhutaan paljon ja
näköjään hyvin avomielisesti, mutta vanhana vankilan asukkaana olen
saanut sen kokemuksen, ettei pidä liiaksi luottaa kohtalotoverin
puheisiin, semminkin jos hän on venäläinen. Osa entisistä Siperian
matkalla tapaamistani "anarkisteista" ja muista "nisteista"
paljastui ennenpitkää taskuvarkaiksi ja aivan hyvin saattoi
näilläkin "tovereilla" olla jotakin omallatunnollaan, mutta
miesten näöstä ja luonteenominaisuuksista päättäen lienee heidän
vastavallankumouksellisuutensa supistunut johonkin varomattomasti
lausuttuun löysään sanaan, tekoon heistä monikaan tuskin lie
uskaltanut ryhtyä. Heidän itsenäisyyden puutteensa valtiollisessa
ajattelussa ja mahdollisen rangaistuksen pelkonsa oli silmiinpistävä.
Venäläinen kansallistunto ei koskaan ole ollut kehuttava. Bolshevikien
vastustajissakin sen heikkous oli niin ilmeinen, että oikein säälitti.
Ei vapaudessa eikä vankilassa kukaan uskonut Venäjän omin voimin
selviytyvän bolshevikeista, vaan odottivat kaikki kärsimättömyydellä
jonkun ulkovallan esiintymistä. Tulkoonpa vaikka ukko mustalainen ja
orjuuttakoon Venäjän ikeensä alle, kunhan vaan vapauttaa maan tästä
painajaisesta. Sellainen virsi kuului kaikkialla ja sen mukaisesti
syntyi mitä hurjimpia huhuja milloin minkin ulkovallan odotettavissa
olevasta sekaantumisesta Venäjän asioihin. Näitä huhuja lienevät
alkuunpanneet Ententen asiamiehet kiihoittaakseen herkkäuskoisia
venäläisiä.

Niin, surkeita pelkureita istui tshekan säilytyshuoneissa
vastavallankumouksellisen nimellä. Ja laitoksen tutkijat osasivat
erinomaisen hyvin taidon tätä luontaista pelkoa lisätä. Kuulusteluissa
käytettiin revolveria tutkittavan ohimolla, välistä molemmillakin,
uhattiin kuolemanrangaistuksella, luvattiin nappia painamalla poistaa
väliseinät, jonka takana muka seisoivat valmiina kivääriniekat
napsauttaakseen tutkijan viittauksesta miehen hengiltä j.n.e. mitä
mielikuvituksellisimpiin temppuihin saakka. Kun sitten vielä tapahtui,
että vankeja siirrettäessä Krestyn vankilaan, jossa pitempiaikainen
tutkintovankeus tai määrätty istuminen suoritettiin, vartiosotilaat
ryhtyivät illanhämyssä hauskuuttamaan itseään kuljetettaviensa
ampumisella — viranomaisten tieten tai tietämättä, sitä en voi sanoa —,
ja kun sanomalehdet näistä tapahtumista aamuisin kertoivat selittäen
syyksi vankien karkausyrityksen, lannistui vastavallankumouksen
"sankarien" luonto kokonaan. Melkein sanoin kuvaamaton oli se häiriö,
joka syntyi, kun akkunamme alla toimeenpantiin kolme teloitusta.
Mitäpä, jos me tavalliset kuolevaiset olisimme kauhistuneetkin
tuollaista tapausta; mitäpä, jos me olisimme inhosta värähtäneet
nähdessämme bolshevikineitosen rientävän verilammikoilta vaaleita
kenkiään suojellen itse tapahtumasta vähintäkään välittämättä,
päivällistunniltaan kansliaan kirjoituskoneensa ääreeni Mutta eiväthän
vastavallankumouksen miehet toki saaneet säikkyä verta!

Vai olivatko he todellakin vain herkkäkielisiä suunpieksäjiä,
salonkikumouksellisuuden ritareita? Luultavasti. Heidän vuoksensa
tuskin olisi kannattanut ruutia tuhlata. Mutta hallitus oli ehtinyt
maistaa verta ja siitä juopua. Se jännitti jousen mahdollisimman
kireälle ja sai toiseltakin puolelta hereille voimakkaampia aineksia.

Hallitus oli myöskin julistanut leppymättömän sodan keinottelua
vastaan. Se olikin, kuten ensimäisessä luvussa on kerrottu, paisunut
aivan hirvittävään laajuuteen. Taistelussa turvauduttiin edesmenneen
santarmiston elkeisiin. Tshekan urkkijoita vilisi kaikkialla ja
entisiä nimeltäkin tunnettuja santarmikätyreitä oli otettu laitoksen
palvelukseen. Keinottelijain keskuudessa oli saalistus helppoa ja
todistukset mukavasti saatavissa. Tsheka oli varustanut asiamiehensä
vangituilta takavarikoiduilla rahtikirjoilla, jopa rahoillakin, joten
he voivat esiintyä oikean tavaran myyjinä, tai ulkomaista valuuttaa
vahvasti omistavina rahanvaihtajina. Kun sitten kaupat oli tehty,
ilmestyivät toiset agentit ja näppäsivät kiinni niin ostajat kuin
myyjätkin. Tshekan omat miehet pääsivät kohta lähtemään hienoissa
ajopeleissään — muilta sellaiset jo siihen aikaan oli takavarikoitu
— uusille saalistusmatkoille tullakseen taas joskus vastaisuudessa
todistamaan päämiestensä käskystä.

Ankarillakaan toimenpiteillä ei keinottelua sentään koskaan saatu
loppumaan. Myöhemmin tämä käsite laajeni siihen määrin, että
kaikenlainen ostaminen ja myyminen oli rangaistuksen alaista, mutta
sitä harjoitettiin uhkauksilla höystetyistä määräyksistä huolimatta.
Siihen pakoitti hätä, joka aina lukee omat lakinsa.

Rikoksellisuuttakin vastaan taisteltiin, se on myönnettävä,
joskin aluksi huonolla tuloksella. Hallitus ei kyennyt saamaan
järjestyslaitosta lähimainkaan tyydyttävään kuntoon. Katuryöstöt
jatkuivat entiseen tapaan, asunnot eivät lainkaan olleet turvattuja.
Venäläinen on mestarillinen murtovaras. Hän avaa amerikkalaisen lukon
kuin leikillä ja, jos salpa on tiellä, sahaa hän silmänräpäyksessä
kädenmentävän aukon oveen, ja sekin este on voitettu. Isäntäväen
poissaollessa tyhjennettiin monen huoneen asuntoja aivan koneellisen
nopeasti ulkona odottaviin kuorma-autoihin, jotka useimmiten olivat
kotoisin jostain sotaväenosastosta tai yleisestä laitoksesta.

Rikollisuuden laajaa levenemistä auttoi luonnollisesti vanha, piintynyt
venäläinen pahe: lahjustenotto. Bolshevikivirkamiehistäkin oli
suurin osa hyvin persoa pienille sivutuloille; Heidän katseensa oli
rahalla helppo kääntää sivulle siksi aikaa, kun uuden järjestelmän
arvovaltaa järkytettiin epäilyttävillä puuhilla. Joskus sattui jokunen
virkamies joutumaan kiikkiin ja saamaan rangaistuksen, jollei hän
puolestaan ehtinyt lahjoa toveriaan. Muistuupa tässä mieleen eräs
vallankumouksellisen tribunaalin näihin aikoihin antama tuomio, jonka
mukaan muuan 37,000 ruplaa lahjuksina ottanut komissaari sai 37
vuotta pakkotyötä. Siis tuhat ja vuosi. Neuvostovaltakunnassa ei ole
rikoslakia, siellä tuomitaan "vallankumouksellisen omantunnon" mukaan.
Tällä kertaa oli vallankumouksellinen omatunto mitannut oikeutta
mainitulla tavalla. Turhaa on kuitenkaan luulla, että lahjusten otto
ankarimpienkaan tuomioitten (on langetettu kuolemantuomioitakin) kautta
olisi lakannut. Venäläinen herennee ennen syömästä, kuin hylkimästä
hyväntahtoisesti tarjottua ylimääräistä korvausta "vaivoistaan".

Kuten edellä jo on sanottu, käyttivät tshekan tutkijat sangen karkeita
keinoja kuulusteluissaan. He eivät olleet juristeja, useimmassa
tapauksessa huonosti kirjoitustaitoisiakin, vieläpä raakoja ja
henkilökohtaisen kostonhimon sokaisemia. Muistanpa, kuinka kerran eräs
tehtailija oli juuri vapautunut tshekan säilytyshuoneesta. Käytävässä
oli häntä vastaan tullut entinen työläisensä, nyttemmin tutkija, ja
kysynyt minne matka. — Vapauteen, oli tehtailija vastannut. Odottakaa,
oli tähän tutkija lausunut, — minulla on känsäiset kädet, mutta ei
ole rahaa, teillä on rahaa, mutta ei känsiä käsissä, saatte vielä
hiukan aikaa miettiä tätä asiaa. Ja tehtailija, jota vastaan ei ollut
mitään muuta muistuttamista, mietti samassa kopissa kuin ennenkin
tutkijan teoriioja parisen viikkoa, jonka jälkeen hänet laitoksen
päällikön Uritskin käskystä uudelleen vapautettiin, tällä kertaa
peräyttämättömästi.

Tämä Uritski muodosti muuten tshekan henkilökunnassa miellyttävän
poikkeuksen. Ollen itse lainopillisesti sivistynyt, suhtautui hän
tutkittaviinsa, joskin ankarasti, samalla oikeudenmukaisesti. Vangit
suorastaan iloitsivat joutuessaan Uritskin kuulusteltaviksi. He
tiesivät, ettei heidän hermojaan kiduteta ja että asia joutuu. Muuan
vanhahko eversti, jolle Uritski jo oli lausunut vapauttavan tuomion,
oli tämän kysymykseen: mikä olette mielipiteiltänne, vastannut suoraan:

— Monarkisti.

— Todellakin... ja te uskallatte sen sanoa!

— En voi salata vakaumustani.

— Menkää, olette vapaa.

— Sittenkin...

— Niin, minulla ei ole mitään tekemistä teidän mielipiteittenne kanssa,
mutta jos niitä yritätte toteuttaa teossa, saatte vastata.

Olisivatpa kaikki tshekan miehet olleet yhtä oikeamielisiä kuin heidän
päällikkönsä! Sen pahempi, ei niin ollut laita, eikä Uritski ehtinyt
joka paikassa olla mukana.



IV.

Hallitussuunnan ja yleisen tilanteen kehittyminen v. 1918.


Kuten aikaisemmin on viitattu, ei bolshevistisen hallitussuunnan
esiintyminen, varsinkaan taloudellisella alalla, ollut alussa lainkaan
varmaa. Tuntuvin isku vanhalle yhteiskuntajärjestykselle oli maan
yhteiskunnallistuttaminen. Tämä uudistus ei vaikuttanut juuri mitään
kaupunkilaisväestön asemaan. Ja, kuten sanottu, kaupunkilaiset, vieläpä
ainoastaan pääkaupunkilaiset, ovat maan asioita hoitaneet, niin sodan
kuin rauhan ja vallankumoustenkin aikana. Maaseudun talonpoika, sikäli
kuin hän vähitellen alkoi maareformia ymmärtää, oli tyytyväinen, ja
tilanomistajaluokka, joka oli saanut kovimman kolauksen, on aina ollut
hyvin vähälukuinen, eikä sen merkitys yhteiskunnallisena tekijänä
ole pitempään aikaan ollut minkäänarvoinen. Bolshevismi oli yhdellä
kynänvedolla pyrkinyt hävittämään feodalismin maasta.

Sellaista toimenpidettä katseltiin monilla tahoilla suopein silmin —
toisilla taas suhtauduttiin siihen välinpitämättömästi.

Teollisuuteen ei bolshevismi aluksi lainkaan kajonnut. Tehtailijat
saivat toimia entiseen tapaan omissa laitoksissaan. He käyttivät
tehtaitaan edelleenkin omaan laskuunsa. Muutaman kuukauden kuluttua
kyllä ruvettiin perustamaan niin sanottuja tehdaskomiteoita. Nämä
olivat kokoonpannut työläisistä ja olemassaolonsa ensiaikoina toimivat
vain ammattikomiteoina, s.t.s. hoitelivat työläisten omia taloudellisia
asioita. Sitten niille siirtyi tuotannon kontrolli. Venäjällä
tämä kontrolli johti ikäviin seurauksiin: koko maan teollisuuden
pysähtymiseen. Bolshevikeilla tuskin lienee ollut sellaista aikomusta.
Tämän kirjoittajasta on aina tuntunut uskottavalta, ettei heillä ollut
selvää kommunistisen yhteiskunnan kaavaa valmiina vallananastukseen
ryhtyessään. Heidät nosti valtiollisen myrskyn hyökyaalto pinnalle
ja he heittäytyivät tuulen mukaan ilman kompassia. Tuskinpa heidän
parhaimmatkaan aivonsa v. 1917 lopulla osasivat ajatella, että
kumouksen vyöry leviäisi muihinkin maihin, kuten sittemmin, muutamien
kuukausien kuluttua — osaksi heidän omalla avustuksellaan — Suomeen ja
myöhemmin Itävalta-Unkariin ja Saksaan. Vasta seuraava syksy syöksi
heidät vinhasti eteenpäin kommunismin tiellä.

Niin, bolshevikit lienevät aluksi aikoneet antaa teollisuuden kulkea
yksityiskapitalismin lipun alla. Tehdaskomiteat kuitenkin jouduttivat
kehitystä toiseen suuntaan. Ne rupesivat vähitellen sekaantumaan yhä
enemmän koko tehtaan talouteen. Tehtailijoille itselleen ei jäänyt
minkäänlaista sananvaltaa. Opillinen ammattitaito sai väistyä johdosta
työläisten suosioon päässeitten nousukasluonteisten tusinamestarien
pöyhkeyden tieltä. Isännistö huomasi, että työtehon suunnattomasti
vähentyessä heidän vastuunsa, joka edelleen oli voimassa, muodostuu
tuhoisan raskaaksi. Raaka-aineitten hankinta oli huonojen kulkuneuvojen
ja valtiovallan palvelijain lyhytnäköisen sekaantumisen vuoksi
käynyt yhä hankalammaksi. Samoin pyrki valtiomahti taistelussaan
keinottelua vastaan pistämään liian usein ja aiheettomastikin nokkansa
tehdasteollisuuden alalle, epäillen harjoitettavan milloin minkinlaista
vilppiä, ja velvoittamaan tehtaanomistajia määräämään hinnat
alapuolelle kannattavaisuuden. Tällaisissa oloissa ei teollisuutta
tarvinnut kansallistuttaa. Se kansallistui omasta alotteestaan siten
että, kapitalistit yksi toisensa perään jättivät tehdaslaitoksensa
komiteain käsiin.

Elinkeinoelämän aloista pysyi kauppa kauimmin yksityisten käsissä.
Sota-aika oli kaikkialla, eikä suinkaan vähimmin Venäjällä, järkyttänyt
liikemoraalia. Houkutus syrjäyttää entiset terveet liikeperiaatteet,
jos sellaisia lie Venäjällä ennenkään sanottavasti ollut, oli liian
suuri ja koko liike-elämä oli muuttunut keinotteluksi. Edellisten
hallitusten aikana ei tähän seikkaan oltu kiinnitetty huomiota, mutta
kun bolshevikihallituksen jo edellisten vallanpitäjien vahvasti
"tullaamina" perimät varastotkin, kuten edellä on huomautettu, alkoivat
huveta olemattomiin, täytyi uuden valtiomahdin pakostakin ryhtyä
holtitonta menoa hillitsemään. Kauppapuodit sensijaan olivat edelleen
auki ja niissä löytyi tavaraa minkälaista hyvänsä. Tuonti kylläkin pian
lakkasi, mutta vanhoja varastoja riitti v. 1918 lopulle, jolloin kauppa
vasta kansallistutettiin.

Niinpä siis bolshevikien hallituskauden ensimäisenä vuonna saattoi
yksityinen kansalainen elää vielä verrattain säädyllisesti, kun hänellä
vaan oli rahaa. Enimmän sitä oli keinottelijoilla, vähemmän palkallaan
elävillä.

Pahimmin oli kärsinyt upseeristo. Heitä oli, niinkuin ensimäisessä
luvussa on kerrottu, joutilaina ja kerjäläisinä, sanomalehtien
myyjinä, kengänkiillottajina, ajureina, katu- ja kahvilalaulajina.
Kyllä kai heistäkin suuri osa olisi myöhemmin voinut sijoittua
bolshevikien palvelukseen, mutta he eivät halunneet — poikkeuksista
puhumatta. Säännöllistä armeijaa ei uudella valtiovallalla ollut.
Vanha armeija oli osaksi aseissa yhdessä työläisistä muodostettujen
joukko-osastojen kanssa punakaartina, kuten näitä bolshevikeille
uskollisia sotilasjoukkoja aluksi kutsuttiin, osa, monta vertaa
suurempi edellistä, oli heti Brest-Litowskin rauhan solmittua,
jopa sitä ennenkin, hajaantunut kotiseuduilleen. Vielä varsinaisen
puna-armeijan muodostuttuakaan eivät vanhat upseerit suostuneet siihen
liittymään. Vasta Puolan-Venäjän sodan aikana nähtiin huomattavampi
määrä heitä puna-armeijan riveissä. Jonkunverran vanhoja upseereita
on tietenkin harhaillut pitkin Venäjää tuolloin tällöin syntyvissä
valkoisissa joukoissa, mutta ovat hekin viime vuosina armahdusten
perusteella palailleet neuvostovallan alueille, vieläpä ryhtyneet
vanhaan ammattiinsakin.

Monista virastoista olivat myös aluksi useimmat toimitsijat
poistuneet saboteeraajain ja samalla nälkäisten joukkoon. Posti
ja sähkölennätinlaitos muodostivat sentään poikkeuksen. Niissä
säilyi melkein muutoksitta entinen virkakunta, vaikka molempien
laitosten, varsinkin postin, toiminta koko nykyisen valtakauden ajan
on ollut huonojen kulkuneuvojen vuoksi varsin avutonta, ajottain
pysähdyksissäkin.

Vapaan ammatin harjoittajat — asianajajat ja lääkärit — toimivat v.
1918 aikana entisellään, mutta tuomioistuimet oli lakkautettu. Nyt
oli olemassa vain vallankumoustribunaaleja, joissa oikeutta jakoi
ennen mainittu "vallankumouksellinen omatunto" milloin minkin huomatun
bolshevikin hahmossa.

Liikkeitten henkilökunta työskenteli, kuten ennenkin, samoin pankkien
ja tehdaslaitosten. Pankeista kyllä annettiin säästöjä ulos vain
määrän perästä — aluksi tuhat ruplaa kuukaudessa — ja säiliölokeroihin
ei saanut koskea, mutta työtä niissä riitti, kunnes ne v. 1918
loppupuoliskolla kansallistutettiin ja yhdistettiin valtionpankkiin.
Niitten henkilökunta lienee sittenkin jäänyt melkein ennalleen.

Toimettomia ja toimeentulottomia oli sittenkin Venäjällä puheena
olevana vuonna aika runsaasti. Entä minkälainen oli se toimeentulo,
jonka bolshevikihallitus palvelijoilleen antoi? Vatsa oli alunperin
se paikka, jossa kansalainen saattoi varmimmin tuntea, että
"köyhälistöhallitus" oli ohjaksissa. Kaikille palkannauttijoille,
olivatpa he sitten työläisiä tai virkamiehiä, maksoi neuvostohallitus
aluksi 500 ruplaa kuukaudessa. Tämä ei riittänyt edes yhdelle
hengelle vaatimattomimpaankaan elämään. Tärkeät komissaarit, joihin
neuvostovalta aina on turvansa perustanut, saivat kyllä omissa
virkapaikoissaan ruuankin ilmaiseksi tai mitättömästä maksusta. Mutta
työläiset ja pienemmät virkamiehet näkivät nälkää. Kauaakaan ei ehtinyt
kulua, kun jo työläisten ihastus "köyhälistövaltaan" alkoi hälvetä ja
uusien vallanpitäjien "luokkaluonne" käydä ilmeiseksi. Pitkälle ei
tämä "kaikille sama palkka" järjestelmä vedellyt, syntyi luokitus,
joka jo vuoden lopulla käsitti kolmisenkymmentä ryhmää. Työläisillekö
nyt vihdoinkin palkkaa nostettiin? Ei, vaan taaskin komissaareille ja
suurille herroille, pienten jäädessä edelleen kitumaan. Luontaisedutkin
turvattiin vastuunalaisille toimitsijoille entistä ehommat. Niistä
myöhemmin.

Valtio kyllä lupasi leipää kansalaisilleen, mutta ei kyennyt antamaan
mitään. Yhä uhkaavampana lähestyi nälkä...

Maailmansodan syttyessä v. 1914 oli Siperian radan varsille jäänyt
kuljetusvalmista viljaa suunnattomat määrät. Venäjän rautatieverkko ja
kulkuneuvot eivät milloinkaan ole olleet kehuttavat, varsinkin Siperian
yksi ainoa rata on valmistumisestaan saakka potenut liikarasitusta.
Kun sodan alussa kaikki liikkuva kalusto otettiin sotilaskuljetuksiin,
jäi vilja monen muun tärkeän tarvikkeen ohessa mätänemään. Tällaisia
asioita ei ehditty ajatella. Venäläinen on aina ollut suuri optimisti.
Japanin sotaan lähtiessään hän kehui lakillaan viskaavansa keltanaamat
pakosalle ja jo ennakolta ikuistettiin vihollisen musertava tappio
sanoin, kuvin, yksinpä lasten leikkikaluinkin. Suursodan alussa
luvattiin olla kahden viikon kuluttua Berlinissä, mitäpä siis sellaista
pikamarssia varten leipäkasoja kokoilla! Kun tämän kirjoittaja v.
1915 alussa Siperiassa vakuutti venäläisille, että teillä on kahden
vuoden kuluttua nälkä, leväyttivät nämä tilastot auki ja sanoivat
rintaansa röyhistäen: vot, katso, leipää on, mehän olemme ruokkineet
koko Europpaa, tottakai me nyt itse murkinassa pysymme. Mutta samaiset
karkoitetut saivat jo vuoden perästä tuntea lähestyvän puutteen
itsessään Siperiassa, Venäjän vilja-aitassa.

Seuraavat sotavuodet lisäsivät vielä Siperian radanvarren varastoja.
Talvikelillä talonpojat vetivät sinne leipäviljaa, mutta sen edemmäksi
se ei kulkenut. Suuret kulutuskeskukset joutuivat elämään kokonaan
Keski-Venäjän ja Ukrainan viljasatojen varassa. Jo tsaarinhallitus
oli loppuaikoina pakoitettu turvautumaan säännöstelyyn ja Kerenski
tätä menoa jatkoi, säätäen lopulta viljamonopoolinkin, joka tosin ei
valtiolle suuria tuottanut.

Bolshevikit hiihtivät aluksi Kerenskin latua, mutta viljankoonnin
tulos niukkeni päivä päivältä. Keväällä ja kesällä pieneni virallinen
leipäannos jokseenkin näkymättömäksi. Jaettiin 1/8 naulaa leipää,
välistä sama määrä kauraa — jyvinä. Tähän oli tietysti luonnolliset
syynsä. Sota oli niellyt hirveän määrän parasta työvoimaa maaseudulta.
Suuret alat olivat jääneet viljelemättä ja Siperian vilja-aarteita ei
nytkään kulkulaitoksen täydellisen rappeutumisen vuoksi voitu kuljettaa
keskuksiin. Keski-Venäjä oli ainoa viljaseutu, sillä Ukrainassa olivat
herroina saksalaiset. Kaiken lisäksi oli itsenäistynyt talonpoika hidas
luovuttamaan viljaansa valtion määräämästä hinnasta. Hän myi mieluummin
keinottelijoille, joitten avulla v. 1918 yksinomaan toimeentultiin.

Hallitus ei keksinyt enää muuta neuvoa kuin turvautua väkivaltaan.
Se lähetti asestettuja joukkoja talonpoikia verottamaan. Nämä
viljanhakijat kulkivat pitkin kyliä etsiskellen talonpoikain
piilopaikkoja ja menetellen mahdollisimman mielivaltaisesti.
Suunnitelmattomasti toimeenpantu takavarikoiminen ja kurittomien
joukkojen mellasteta ei paljoakaan tasavallan varastoja lisännyt.
Valtion leipäkannikka ei niistä levennyt.

Mutta yksi tulos oli ehdoton: talonpoika vihastui äskeisiin auttajiinsa
ja päätti vastaisuudessa piilottaa viljansa entistä tarkemmin.

Bolshevikivaltio riensi nopein askelin täydellistä kurjistumista kohti.



V.

Yritys päästä pois Bolshevikiasta ja sen nolo loppu.


Täytyy sanoa, ettei olo Bolshevikiassa maistunut kovin hyvältä.
Halu veti pois, mutta tiet olivat tukossa. Päästessäni toukokuun
puolivälissä v. 1918 ulos Krestystä, jossa ensimmäistä istumistani olin
lopetellut, tuntui olevan jokseenkin mahdotonta yrittää minnekään päin
ja melkein yhtä vaikeata jäädä paikoilleen. Taskussa oli kyllä Uritskin
antama lupalippu: vapaa matkustamaan Pietarista, mutta minnepä olisi
matkustanut, kun ei ollut passia, sillä Helsingin poliisilaitoksen
aikoinaan antama valokuvalla varustettu matkakirja oli tshekassa
jäljettömiin kadonnut. Uutta ei uskaltanut mennä viranomaisilta
pyytämään, koska olisi voinut joutua kirjattomana kuljeksijana
uudestaan Krestyyn, tosin nyt toisia teitä. Vihdoin muuan asianajaja
kirjoitti koneellaan eräänlaisen todistuksen, jonka alle töherrettiin
hyvin epäselvä nimi ja ostettiin sopuhinnasta komissariaatin leima.
Niinpä sitten taas valkeni, sain asunnon ja pääsin elämään, mikäli
ulkonaiset olosuhteet sallivat, ihmisten tapaan.

Syyskesällä tuntui olevan mahdollisuuksia Suomeen pääsyyn. Passissa
piti vain olla sekä saksalainen — silloin oli Pietarissa Saksan
keisarillinen konsulaatti — että venäläinen viisumi. Saksalainen tuli,
mutta venäläinen jäi tulematta. Viisumeja antoi siihen aikaan tsheka.
Minulla oli edelleen taskussani Uritskin lupatodistus, mutta itse
Uritski oli hiljan ammuttu ja tshekassa uusi komento. Minä onneton
menin sinne näyttelemään tuota paperiani ja ihmettelemään, miksi ei
viisumia anneta. Siellä sanottiin kylmästi, että nyt on parasta lähteä
kipin-kapin, muuten saattaa lähtö viivästyä tavallista kauemmin. Siinä
oli sen tien pää.

Tuttavuuksien nojalla sain kuitenkin Saksan konsulaatista passin ja
turvakirjan, joitten avulla minun piti päästä Ukrainaan ja sieltä
eteenpäin. Niinpä sitten päädyinkin alkusyksystä matkalle, josta tuli
sangen kohtalokas.

Ensinnäkin piti saada matkalippu Kurskin kaupunkiin Etelä-Venäjällä.
Siellä sitten vasta voisi tarkemmin määritellä, mistä paikasta yrittää
rajan yli. Lipun hankkiminen ei ollut kaikkein helpoin tehtävä,
mutta raha auttoi lopuksi ja niin pääsin matkalle. Moskovaan asti
ajettiin herroiksi makuuvaunussa. Pari kertaa käytiin kysymässä
"proopuskaa" (matkalupaa), mutta kun se oli asianmukaisessa kunnossa,
loppui keskustelu lyhyeen. Moskovasta oli vaikeampi saada paikkaa,
sillä Kurskin junaan pyrkiviä oli asemasali täynnä. Avulias kantaja
kuitenkin töytyytti — tavallista vähän runsaammasta maksusta tietysti
— tavarani odottelevien ja tuskittelevien väkijoukkojen läpi vaunuun
ja minä painelin viivana perässä. Kantajalla olikin tepsivä taikasana:
komissarskija vestshi (komissaarin tavaroita) aina huulillaan. Sen
avulla aukesi kunniakuja, jota myöten me marssimme kuin hyvätkin
komissaarit ja vallanpylväät. Vaunu oli tyhjä siihen tullessamme ja
kantaja neuvoi monin "ryssänliikkein" ja ymmärtäväinen hymynväre
suupielessään minua käymään pitkäkseni ja sanomaan jokaiselle paikkaa
kanssani jakamaan pyrkivälle: po djelam slushbyi (virka-asioilla).
Hyvää tarkoittava neuvo, mutta samaan vaunuosastoon tuli lopulta niin
monta muuta virka-asialla liikkuvaa, että minä katsoin soveliaaksi
pahempien väärinkäsitysten ja toisten "komissaarien" liiallisen
huomion välttämiseksi tyytyä istumapaikkaankin, semminkin kun suurin
osa vaunuun kuin nuijalla tupatusta väestä sai käytävässä matkustaa
koko tuon puolentoista vuorokauden taipaleen. Matka ei ollut juuri
hauskimpia, mutta huonompiinkin saa Venäjällä tottua. Olinhan edes
toisen luokan vaunussa, kun sitävastoin Siperiasta ja monesta
muustakin paikasta myöhemmin kotimaahansa pyrkivät saivat kulkea
koko monituhatvirstaisen matkan "härkävaunussa". Jollakin asemalla
eristettiin junamme sivuraiteelle ja tehtiin nykyisellä Venäjällä
niin tuiki välttämätön matkatavaroitten tarkastus. Kun kaikki tavarat
kuljetettiin mukana vaunussa — pakaasi ei koskaan Venäjällä ole
tavannut saapua kokonaisena määräpaikkaansa, nyt vielä vähemmän
—, kesti tarkastus luonnottoman kauan. Tarkastajain mukana hävisi
tavaroistani kultainen kantasormus, jonka varmemmaksi vakuudeksi olin
pistänyt matkalaukussa olevan päällystakin taskuun, partaveitsilaatikko
(sisältävä kullekin viikon päivälle oman veitsensä) ja kaulaliina.
Toisetkin matkustajat tuntuivat hiljalleen valittavan, että
omistusoikeuden pyhyyttä oli loukattu.

Kurskissa sai syödäkseen kunnollisesti ja satumaisen halvasta
hinnasta. Aseman ruokapöydän ääreen astuessa tuli vesi kielelle
ja silmillään söi enemmän kuin suullaan jaksoikaan. Kyllä siinä
näki, kuka oli pietarilainen, moskovalainen tai jostain muualta
Ylä-Venäjältä, jossa oli eletty etupäässä perunalla ja vihanneksilla.
Sinne upposivat paistetut hanhet ja siankyljykset, vehnäleivät ja
leivokset nälkiintyneiden pääkaupunkilaisten poskeen. Ja asiantuntijat
vakuuttivat Ukrainassa olevan vielä enemmän ruokaa. Ruoka se oli jo
silloin Neuvosto-Venäjällä ainoa keskustelun aihe. Hyvänen aika,
eivätköhän nuo ihmiset Ukrainassa syö itseään kuoliaaksi, kun niillä
nyt jo tässä paratiisin portilla silmät pullistuvat kuopistaan kuin
mielipuolilla?

Kihinää ja kuhinaa oli Kurskin asemalla. Avara asemahalli täpösen
täynnä ihmisiä, joilla kaikilla oli sama päämäärä: Ukraina. He olivat
kuin toivioretkeläisiä matkalla Pyhään Maahan. Jo Pietarissa ja pitkin
matkaa oli kerrottu ihmeitä Ukrainasta. Siellä on järjestys, leipää —
niin, ennenkaikkea leipää. Sinne suuntautui nälkää pakenevan joukon
kansanvaellus.

Suur-Venäjällä asuneen ukrainalaisen oli äkkiä vallannut syvä
kansallistunto ja isänmaanikävä. Hän hyräili "valkeista akaasioistaan"
ja olisi ollut valmis tanssimaan hurjan-reippaan kansallistanhunsa, jos
nälkäinen vatsa vaan olisi sallinut. Nälkävyötä kiristäen hän juoksi
virastosta virastoon todistaakseen Ukrainasta polveutumisensa. Hän
kykeni ylenluonnollisiin ponnistuksiin päästäkseen syntymäsijoilleen,
joista hän ei ennen laisinkaan puhunut. Iso-Venäläisen ja juutalaisen
valtasi sama kuume. Suurvenäläinen on aina jonkunverran halveksien
kohdellut vähävenäläistä. Mutta nyt oli hän valmis mihin tahansa
päästäkseen ukrainalaisen kirjoihin. Hän haki esille kaikki esi-isänsä,
ehkä niistä joku olisi joskus asunut Ukrainassa. Hän oli valmis
naimaan ukrainattaren, jos se auttoi. Ukrainalaisella miehellä taas
oli morsiamia kuinka paljon tahansa, vain senvuoksi, että ihmiset
pelkäsivät nälkää ja uneksivat leipämaasta, Ukrainasta, jossa vielä
kaiken lisäksi oli järjestys.

Kurskin asemalla ei ollut muita kuin Ukrainaan matkustavia, eikä sinne
muita sopinutkaan. Ja joka päivä toi uusia toivioretkeläisiä, rajalle
lähti juna vain pari kertaa viikossa. Päivisin juostiin kaupungilla,
josta sai halvalla ostaa leipää, Valkoistakin, tai haettiin Ukrainan
konsulaattia, jonka piti olla jossain. Monikaan ei sitä löytänyt, mutta
palasi yhtä tyytyväisenä takaisin. Asemalla ihmeteltiin, siunailtiin,
odotettiin ja toivottiin. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä,
melkein sukulaisia. Toisilla oli varmat paperit. He aikoivat purkautua
virallista tietä, tulliaseman lävitse. Toisten papereitten laita oli
vähän niin ja näin, he suunnittelivat muita sopivia polkuja. Kaikki
olivat kuitenkin varmat pääsystään tuohon uuden ajan Kaanaaseen.

Vihdoin lähti juna eräänä iltana tulliasemalle. Tämän kirjoittajakin
painui siihen. Härkävaunuihin meidät sullottiin. Mentiin oven
täydeltä, yhtenä virtana, toiset työnsivät avuliaasti takaapäin. Se
avuliaisuus maksoi takataskussa olevan kukkaroni. Venäläinen ei unohda
kansallistapojaan, olipa hän matkalla vaikka luvattuun maahan.

Tultiin aamun suussa Lgov-nimiselle väliasemalle.

Siinä viivyttiin pitemmän aikaa ja syötiin taas vahvasti, silmät
himosta palaen. Annokset olivat melkein vielä herkullisempia kuin
Kurskissa. Sitten taas eteenpäin ja aamulla saavuttiin Lokkinskajaan,
raja-asemalle. Siinä se nyt aukeni Eedeni ihan edessä, puolueeton
vyöhyke tosin aluksi, mutta se oli jo melkein kuin Ukrainaa, sillä
siellä ei ollut enää bolshevikeja, eikä — nälkää. Asemahuoneen nurkkaus
oli aivan rajalla, joten ei muuta kuin yksi hyppäys ja otappas kiinni.
Mutta eläpähän huoli hypätä! Sotilaat ottavat vastaan junasta ja
kuljettavat asemarakennukseen, jossa ensin tarkastetaan paperit ja
sitten tavarat. Tarkkaa kuulutaan tehtävän, riisuttavan ihan ilkoisen
alasti. Armotta napataan pois, jos on liikoja rahoja tai tavaroita.
Ja melkein jokaiselta sanovat löydettävän "kontrabandia". Se on tuo
viimemainittu vähän erilainen käsite täällä kuin muualla. Täällä on
kontrabandia oma tavara, jos sitä on yli kahden vaatekerran (toinen
päällä), yli viiden liinavaateparin, kahden päällystakin ja 1000 ruplaa
rahaa. Saa siinä olla tarkkana, jos mielii pimittää vähän runsaammin
rahaa mukanaan, koskapa ei tuhannellakaan ruplalla pitkälle potkita.
Kenen onnistuu, kenen ei.

Paperit on kerätty ja viety komissaarille. Yksi kerrassaan huudetaan
sisälle ja palaa pian hymysuin siirtyäkseen tarkastushuoneeseen.
Hän tietää pääsevänsä rajan tuolle puolen, sillä tarkastuksessa ei
juuri ketään pidätetä, vaikkapa liikaa omaisuutta tavattaisiinkin.
Onnellinen ihminen, pääsee Kaanaaseen, vaikka puolialastomanakin.
Neuvostomaa on köyhä ja tarvitsee hänen tavaraansa. Mutta eivät kaikki
palaja yhtä iloisina, tulee hysteerisesti itkeviä naisia, tutisevia
ukkoja kyyneleet silmissä ja hoippuen, joku kannetaan pyörtyneenä.
Mitä nyt? — Paperit eivät ole olleetkaan kunnossa. Niistä on löytynyt
joku puutteellisuus, johon neuvostovirkamiehen muodollisuus on päässyt
takertumaan.

Minutkin huudetaan sisään. Pöydän takana istuu nuori ja hyvin
siivonnäköinen poika. Pöydän ääressä joku lasta käsivarrellaan kantava
nainen vuoroin itkee, vuoroin sadattelee kamalasti. Komissaari pyytää
kohteliaasti poistumaan: mnje njekagda, pashalusta, (minulla ei ole
aikaa, olkaa hyvä). Nainen ei lähde, ennenkuin sotamiehet taluttavat
hänet ulos. Toinen nainen kyyköttää yhtenä sykkyränä puusohvan
nurkassa ja itkee. Hänetkin raahataan pois. Jäämme komissaarin kanssa
kahdenkesken. Hän puhuu minulle harvinaisen kohteliaasti:

— Aiotteko Saksaan?

— Ukrainaan vain — vastaan, sillä minusta tuntuu, että niin on parempi.

— Olette Suomen alamainen?

— Niin olen.

— Miksi ette ole menneet kotimaahanne?

— En ole päässyt ja Ukrainassa on minulla sukulaisia, — valehtelen.

— Vai niin. Ikäväkseni en kuitenkaan voi laskea teitä.

— Kuinka niin, eivätkö paperit ole kunnossa?

— Ovat ja viikko sitten olisitte kyllä päässyt rajan yli, mutta nyt
se on mahdotonta. Olen saanut määräyksen olla laskematta ketään
saksalaisilla papereilla. Luultavasti jotain poliittisia juttuja.

Minua suututti. Tällainen matka tehty turhan takia. Mielessäni kirosin
komissaarin alimpaan kattilaan, mutta hän kiirehti lopettamaan
äänettömyyden:

— Mitäpä tuosta, menkää omia teitänne! Lgovista kyllä kuuluu pääsevän.

Aivan oikein. Mitäpä tässä turhia. Tulliasemalla oli tuskin neljättä
osaa siitä joukosta, jonka olin nähnyt Kurskissa, kaipa muut olivat
menneet "omia teitänsä". Hyvä mies tuo komissaari!

Pian lähti juna takaisin Lgoviin. Meidät paratiisista suljetut, joita
näkyi kertyneen melkoinen joukko, lastattiin taas samoihin vaunuihin,
joissa olimme tulleetkin, ja niin alettiin pyöriä uusia vaiheita kohti.
Melkein kaikki aioimme yrittää salateitse rajan poikki. Kuuluukin
olevan hyvin helppoa ja saa pitää kaikki tavaransa, lohduttivat
"asiantuntijat", joita toki löytyy joka paikassa.

Lgovin asemalla kysyin tapaamaltani ajomieheltä, takaisiko hän maksua
vastaan matkan rajan yli. Tottahan toki! Mennään nyt vain meille,
lepäillään ja sitten illanhämyssä lähdetään, tulee muitakin mukaan,
siellä odottelevat mökissä. Jokaöinen reissuhan tämä on, kyllä tie
tunnetaan, vakuutteli äijä.

Mutta siinä juuri Lgovin asemalla, kun kaikki oli jo valmiiksi puhuttu,
asettui kohtalo poikkiteloin tielleni. Minun mieleeni muistuivat
asemaravintolan herkulliset hanhenpaistit, enkä minä voinut vastustaa
kiusausta siirtyä sisälle nauttimaan kunnon päivällisen. Ukko kyllä
lupaili, että laittaahan se muija meilläkin jotain suuhunpantavaa,
mutta pahahenki kuiskutti vaan korvaan, että mene tuonne sisälle,
siellä saa niin mukavasti ja hyvää.

Ja meninhän minä!

Istuin rauhassa ruokaillen, kun sisään tunkeusi joukko sotamiehiä
asettuen oville vahtiin. Päällikkö astui mahtipontisesti uloskäytävälle
ja lausui tavanmukaisen: pakashite bumagi, pashalusta (näyttäkää
paperinne, olkaa hyvä). Siis passintarkastus! Mikäpä siinä muu auttoi
kuin lopettaa syöntinsä ja asettua jonoon muitten mukana. Kaikki toiset
pääsivät ulos, paitsi muuan iso musta mies ja minä. Minun papereitani
pyöritteli sotamies likaisissa hyppysissään ja ihmetteli, että hyvät on
"bumagit", mutta hän ei uskalla ratkaista asiaa, koska näytte olevan
joku deputat (edustaja), — sellainen merkintä oli passissa — täytyy
lähettää tshekaan.

— Kyllä te sieltä heti pois pääsette, mutta minä en uskalla...
vakuutteli sotamies.

Sitten pantiin meidät kuormarattaille sen ison mustan miehen kanssa,
jonka papereissa myös kuului olleen joku vika, ja kyydittiin seitsemän
virstan päässä olevaan kaupunkiin. Siellä tshekan huoneistossa
käänneltiin taas sekä papereita että minua ja sanottiin, että kovat
on "dokumentit", mutta eivät he voi ratkaista asiaa, täytyy lähettää
Moskovaan yleisvenäläisen tshekan tutkittavaksi. Ja taaskin sama
vakuutus:

— Kyllä te sieltä pois pääsette, mutta me emme uskalla...

Samana iltana löysin minä itseni yhdeksäntenäkolmatta vieraana pienestä
huoneesta Lgovin kaupunginvankilassa.



VI.

Jälleen tshekan säilytettävänä. — Punainen terrori.


Jaa-ah, eipä olisi uskonut, että näin hullusti käy. Mutta minkäpä
sille kohtalolleen mahtaa! Täytyy ruveta tekemään tuttavuutta uuden
ympäristönsä kanssa.

Tämä oli kahdestoista niistä venäläisistä vankiloista, joissa minun
oli kahden "ulkomaanmatkani" aikana kunnia oleskella. Näin etelässä
en sentään vielä milloinkaan ollut asustanut. Samallaisia olivat
tyypit täälläkin. Upseereita vain ei joukossa näkynyt, vähemmän siis
vastavallankumousta, enemmän nälkiintyneitä isovenäläisiä, jotka
ukrainaretkellään olivat epäonnistuneet ja joutuneet vähätöisen
piirikuntatshekan olemassaolon tarpeellisuutta todistamaan.

Vankikopeissa liittyi uusi tulokas aina johonkin "sakkiin", sillä
yhteistoiminta helpoittaa elämän mahdollisuuksia. Pannaan tavarat
yhteisiksi, tasataan mahdollisesti piiloitetut rahavarat, tehdään
vartijoitten kautta yhteisostoja ja eletään täydellisessä kommuunissa.
Vankiloissa on kommuuniaate levinnyt jo paljon aikaisemmin ja
suuremmalla menestyksellä kuin vapaalla Venäjällä.

Minä lyöttäydyin yksiin erään sokeritehtaan "isännistön" kanssa. Eivät
nämä olleet mitään pohattoja niinkuin Etelä-Venäjän sokeriruhtinaat,
vaan työmiehiä, konttoristeja ja pikku mestareita, joista olosuhteet
olivat tehneet uhreja. Heidät oli vasten omaa tahtoaan määrätty
ottamaan haltuunsa joku sokeritehdas, kun oikeat isännät olivat
karanneet ja tehdaskomiteaa ei saatu valituksi. Tuli sitten heidän
ymmärtämättömyytensä vuoksi joku sekasotku ja miehet pistettiin
selliin. Heitä oli neljä ja olivat istuneet jo kuukauden. Aina oli
luvattu laskea pois, kun mitään todellista syytä heitä vastaan ei
oltu löydetty, mutta oli vapautus vain lykkääntynyt päivästä päivään.
Heidän kanssansa minä nyt perustin yhteisen "talouden" heti uuteen
asuntopaikkaani saavuttuani. Se mitä minulla oli ruokaa pussissani,
pantiin yhteiseen kassaan, ja he lupasivat annoksistaan, joita heille
tuotiin kahdesti viikossa, ruokkia minua mahdollisuuden mukaan.

Rahaa minulla oli rajatarkastuksen varalta sopivasti piilotettuna,
mutta sitä ei tässä vankilassa kuuluttu tarvittavan. Ihmeellinen juttu!
Täysi tusina venäläisiä vankiloita oli minun täytynyt läpikäydä,
ennenkuin tapasin sellaisen, jossa ei raha kelpaa. Ei täälläkään kyllä
mitään rahan käyttöä kieltävää reglementtiä ollut, enemmän kuin juuri
muitakaan sääntöjä, mutta rahalla ei mitään tehnyt, kun vankilan
päällikkö ei sallinut tehdä ostoksia ulkoa.

Ei hän sitä suorastaan kieltänyt, jos joku toi hänelle rahaa. Hän otti
rahat vastaan ja antoi kuitin ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei koskaan
lupaustansa pitänyt. Kummallinen olento tämä Ivan Nikolajevitsh,
hän ei tuntunut olevan oikein omalla asiallaan. Naivi, ikäänkuin
hiukan pelokas mies, alituisesti hymyilevä ja käsiään hieroskeleva,
luultavasti nousukas, joka ei ollut saanut tilaisuutta tutustua
minkään järjestelmän tapoihin. Häntä ei voinut tavatakaan muuta kuin
sattumalta. Uusia tulokkaita vastaanottamaan haettiin hänet jostakin ja
miehet kirjoihin saatuaan poistui hän vilauksessa. Varmatkin näyttivät
kohtelevan häntä tavallista tuttavallisemmin ja ymmärtäväisesti
myhähtelevän hänen kiireelleen.

Mutta erinomainen hänellä oli tämä vankilakin. Talo oli kai ihan
Aatamin aikuinen, koskapa siinä ei ollut käymälöitä sisällä eikä
ulkona. Pihamaa, jota tärkeämpään tarpeeseen käytettiin, oli jo
niin liikakuormitettu, ettei seisomaan sopinut. Pienemmät puuhat
toimitettiin ikkunan kautta suoraan kadulle. Kertoivat talvisaikaan
vankilassa majailleet, että ikkunoitten alle oli jäätynyt ohiajajille
suorastaan hengenvaarallisia jäävuoria.

Sellainen oli sen talon komento. Hullumpaa oli yöllä, jos sattui
äkillinen vatsanväänne. Silloin ei päästy ulos, kun yövartijoilla ei
ollut avaimia. Oli laitettava sisään niin hyvänsä kuin huononsa. Minä
en majaillut koko "huushollissa" enempää kuin kaksi yötä, mutta toisena
teki humalaisena sisään sysätty puna-armeijalainen — vankila palveli
poliisiputkanakin — mieltä kääntävän rötöksen.

Seuraavana päivänä kuljetettiin minut taas tshekaan tekemään selvää
henkilöstäni ja seuraamaan matkatavaroittani tarkastusta. Tällä kertaa
menetin vain hiukan tsaarinaikuisia ruplia, yhden tinaisen teelusikan
muka hopeaisena ja matkalla otetun partaveitsilaatikon sijaan Kurskista
ostamani uuden veitsen — muuten hyvin tarpeellinen kapine päällikölle,
jonka leuka oli täällä syrjäisessä kolkassa päässyt arveluttavasti
naavoittumaan.

Asia oli yönseutuna saanut hieman toisen käänteen, sillä pöytäkirjaan
oli nyt merkitty, että minut oli pidätetty "aikeessa matkustaa
työläis- ja talonpoikaishallituksen vihollisten puolelle". Olisinpa
minä lähtenyt tämä paperi mukanani Moskovaan! Näinköhän minä nyt
istuisin kirjoituspöytäni ääressä raapustelemassa näitä rivejä? Minä
haistoin sentään ajoissa palaneen käryn ja kieltäydyin jyrkästi
allekirjoittamasta väärää paperia. Syntyi pitkä kina, jonka aikana
minä vetosin m.m. siihen, että olen aikaisemmin ollut tekemisissä
tsaarinkin santarmien kanssa, eivätkä nämä koskaan kieltäneet vankiaan
kirjoittamasta omaa mielipidettään pöytäkirjaan, jos hän katsoi sen
virheelliseksi. Minun puolestani saisi kyllä heidän merkintänsä, jonka
he väittivät aivan "vaarattomaksi", jäädä silleen, kun vaan minun
suodaan puolestani selittää asiaa. Mihinkään lisäyksiin ei suostuttu;
sen sijaan muuttivat he itse sanat kuulumaan: "aikeessa matkustaa
Ukrainaan". Tämä oli jo aivan toista ja allekirjoitus tuli.

Seuraavana aamuna minut eroitettiin "sokeritehtailijoista", joille
minusta ainakin oli ollut se hyöty, että olivat oppineet pokeria (muuan
korttipeli) pelaamaan. Muutakin onnea toin minä heille, koskapa oli
käyty virallisesti ilmoittamassa, että he seuraavana päivänä, kun
tsheka on ehtinyt vain järjestää muutamia käytännöllisiä seikkoja,
pääsevät vapaiksi.

Suuri oli hämmästykseni, kun tshekassa, josta matka Moskovaan oli
alkava, tapasin suuren joukon muitakin matkalaisia. Heitä oli
tuotu Ivan Nikolajevitshin toisista selleistä ja varsinaisesta
piirikuntavankilasta, jollainen myös kuului kaupungissa sijaitsevan.
Sen kehuivatkin olevan paljon paremman kuin minun säilytyspaikkani,
mutta minulla niin lyhytaikaisena asukkaana ei ollut oikeutta "nykyajan
mukavuuksiin".

Taival alkoi ajurilla seitsemän virstan päässä sijaitsevalle asemalle
ja jatkui sieltä vankivaunussa. Taaskin siis körökyydissä. No, olipa
tuota vierähtänytkin neljä vuotta siitä, kun tsaarin kolmikerroksisessa
kalterivaunussa ajettiin. Samallainen oli tämäkin, vanhaa keisariperua,
sopi yhtä reilusti tähän uuteen yhteiskuntasommitelmaan kuin
entiseenkin. Kylmä vain oli, ei tahtonut mitenkään tareta. Entisellä
yksinvaltiaalla oli enemmän puita, tai pitikö hän parempaa huolta
"täysihoitolaisistaan"?

Tuhantisen virstaa oli matkaa ja me taidettiin ajaa sitä liki neljä
vuorokautta, sillä junat eivät pidä kiirettä Neuvosto-Venäjällä,
vaikka niissä kulkee vapaitakin matkustajia. Oli siinä aikaa tehdä
tuttavuutta kohtalotoverien kanssa. He olivat melkein kaikki Ukrainaan
yrittäneitä sisävenäläisiä, joukossa muuan vanha Moskovan rikkaimpia
liikkeenharjoittajia, oikein sellaisen vanhan ja mahtavan kauppiassuvun
jälkeläinen. Hänellä oli ollut oma palatsi Moskovassa. Kävinkin
myöhemmin siinä vapaaksi päästyäni vankilaan edelleen jääneen kauppiaan
terveisiä kertomassa. Se oli silloin jonkun viraston hallussa ja vallan
surkeassa kunnossa. Pari huonetta oli jätetty ennen niin mahtavan
isännän haltuun.

Saattamassa oleva Lgovin tshekan virkamies oli hyvin kohtelias ja
huomaavainen poika. Hän hankki meille "sapuskaa" pitkin matkaa ja
käski minua väliin omille ruuilleenkin. Hänen kanssaan meillä oli
pitkät jutut. Nuori mies sanoi olevansa bolsheviki, mutta myönsi jo
matkan lopulla, että ei taida tästä hevillä uutta yhteiskuntaa syntyä.
Sanoi muuten suoraan, että pienessä Lgovissakin, jossa hän on viime
vuoden asustanut, on aivan suotta ja löyhillä perusteilla ammuttu
paljon ihmisiä. Tshekan toimintaa ei hän täysin hyväksy, mutta se
antaa parhaimman toimeentulon, ja siksi hän palvelee sitä, kunnes
mahdollisesti löytää sopivamman paikan.

Moskovassa kehoitti hän minua jättämään tavarani asemalle
säilytettäviksi, koska muka tsheka heidän laitoksensa
tarkastuspöytäkirjasta huolimatta saattaa ruveta niitä taas pöyhimään,
jolloin aina voi löytyä "kiellettyjä kapineita". Hän näytti todellakin
olevan siinä uskossa, että minä pian pääsen pois, ja sai minutkin siitä
vähitellen vakuutetuksi.

Moskovan tshekassa koetti hän vielä parhaansa saadakseen minut
päivystävän tutkijan puheille, jolloin minä hänen luullakseen heti
vapautuisin. Löysimmekin oven, jonka yllä julman suurin kirjaimin
seisoi: djeshurnyi sljedovatelj (päivystävä tutkija), ja saimme sen
verran raotetuksi ovea, että ehdimme nähdä nuorukaisen ja neitosen
hellän lemmenkohtauksen, mutta siihen tiemme päättyi. Vahtisotamies,
joka jostain syystä oli poistunut paikaltaan ja pahimmoilleen palannut,
riuhtasi meidät takaisin. Saattajani koetti vedota virka-arvoonsa,
mutta sotamies vastasi velvollisuudentuntoisesti: fhod fsjem
vasprestshon (pääsy kaikilta kielletty). Saattajani häipyi jonnekin
komendantin huoneeseen viemään papereitaan, emmekä sen jälkeen enää
tavanneet.

Totisesti ei Moskovan tshekassa pidetty kiirettä. Aamulla sinne
tulimme ja vasta illan hämärtyessä pääsimme säilytyshuoneeseen. Tämä
olikin oikea juhlasali Lgovin putkaan verrattuna. Pitkä ja leveä
kuin kirkko ja sänkyjä täynnä kuin sairashuone. Kaikille niitä tosin
ei riittänyt, ei lähimainkaan, mutta Lgovissa ei ollut ainoatakaan,
eikä edes lavitsaa, sai oikaista koipensa lattialle. Mutta kyllä oli
tässä kirkossa äijääkin jos minkänäköistä. Niitä riitti makailemaan,
kävelemään, istumaan, seisomaan ja taisi olla toisia kontillaankin.
Toiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset itkivät ja kirouksiakin,
oikein ehtavenäläisiä kolmikerroksisia, kuului niinikään. Hyvin
sekalainen seurakunta, johon en neljän vuorokauden aikana ehtinyt edes
läpikotasin tutustua. Eikä niitä saanut lasketuksikaan, kun eivät sen
vertaa pysyneet paikoillaan — yölläkään.

Muuten oli tämä aivan nykyaikainen vankila kaikkine mukavuuksineen.
Ja raha kelpasi, sillä ovennurkassa oli puoti. Kauppa siinä kävi, ja
joskus syntyi "lafkan" edustalla aika metakka, kun kauppias oli saanut
väärän nelikymmenruplasen. Niitä muuten alkoi olla liikkeessä melkein
yhtä paljon kuin oikeitakin ja molemmat osapuilleen samassa arvossa.

Tästä ihanteellisesta paikasta, johon joka päivä ja yö tulvi uutta
väkeä, siirrettiin minut neljän vuorokauden kuluttua Venäjän
kuuluisimpaan ja suurimpaan vankilaan Butyrkaan. Sen tyrmän seinät
ovat saaneet kuulla monen valtiollisen vangin tuskan ja epätoivon
huokaukset. Monta on sieltä kuljetettu teloituspaikalle ennen — ja
kuljetettiin nytkin.

Kopissa, johon minä ainoana koko kuorma-autollisesta jouduin, vallitsi
hyvin hermostunut mieliala. Koko se kerros oli terrorisoitu ylenmäärin,
sillä siitä vietiin miehiä joka ilta klo 11 retkelle, jolta kukaan
ei vielä ollut palannut. Jokaisen uuden tulokkaan saapuminen herätti
tavallista vilkkaampaa mielenkiintoa, sillä hänessä vainuttiin aina
pahaa vastavallankumouksellista, jonka tulo ennustaa kaikkea muuta kuin
hyvää. Kohta ovesta sisälle päästyäni oli suuri joukko ympärilläni
utelemassa, mikä olen miehiäni ja mistä syystä olen tänne joutunut.
Kuultuaan että olen Suomen kansalainen ja napattu kiinni niin
viattomasta puuhasta kuin Ukrainaan yrittämisestä, tuntuivat toiset
alkavan pitää minua melkein suojelusenkelinä. Niin lapsellisen herkkiä
olivat nuo hengestään epävarmat ihmiset, että he uskoivat bolshevikien
parhaillaan harjoittamassaan verisessä terrorissa kaihtavan vieraan
vallan alamaisia. Toisiin taas näytti selontekoni tekevän aivan
päinvastaisen vaikutuksen. Heille syntyi sellainen käsitys, että minä
ulkolaisena olin täydellinen pahanilmanlintu, koskapa arvattavasti olin
sotkeutunut ulkomaalaisten (Ententen asiamiesten) punomiin juoniin
neuvostovaltaa vastaan. Tietysti nämä kansalaiset tavallisissa oloissa
olivat iloissaan kaikista hallituksen hankaluuksista ja sydämessään
hurrasivat sen vihollisille, mutta täällä oli päänmenon mahdollisuus
tehnyt heistä raukkoja. Mene tiedä, mitä he olisivat vihaamalleen
hallitukselle luvanneet, jos vankilan portit olisi heille avattu.

Mutta lukija on oikeutettu saamaan selvityksen tähän yleiseen pelkoon.
Kesän aikana 1918 oli Venäjällä tapahtunut asioita, jotka olivat
omiansa antamaan bolshevikeille aihetta kiristää menettelytapojaan.
Muistaakseni kesäkuussa oli Pietarin esikaupungissa ammuttu "Krasnaja
Gasetan" (Punaisen lehden) toimittaja ja painoasiain ylikomissaari
Volodarski. Murha jäi selvittämättä, mutta epäluulo — epätietoista
kuinka aiheellinen — lankesi sosialivallankumouksellisiin. Samoin oli
tapahtunut mainittujen sosialivallankumouksellisten ja anarkistien
kapinoita sekä Moskovassa, että Pietarissa. Edellisessä olivat m.m.
suomalaiset punaiset nousseet jonkun venäläisen bolshevikiupseerin
Popoffin johdolla hallitusta vastaan. Kapinat olivat tilapäistä
laatua ja ne kukistettiin helposti, mutta bolshevikien katkeruus
niiden johdosta lisääntyi huomattavasti. Ratkaisevat tapaukset
sattuivat kuitenkin vasta syyskesällä. Komissaari Uritski murhattiin
Pietarissa ja Leniniä vastaan tehtiin samoihin aikoihin murhayritys
Moskovassa. Kumpaakin vastaan olivat laukaukset pamahtaneet selvästi
sosialivallankumouksellisen aseesta. Uritskin murhaaja — juutalainen
Kannegiesser — selitti kyllä murhan syynä olleen vain sen, ettei hän
juutalaisena voinut rauhallisin mielin nähdä oman heimonsa jäsenen
allekirjoitusta kuolemantuomioitten alla, mutta jokaiselle oli selvää,
että molempien ampujien takana oli järjestö. Viimeisten laukausten
jälkeen julisti valtiovalta "koko maan yhdeksi sotaleiriksi" ja
punaisen terrorin alkaneeksi "valkoisten" harjoittamaa terroria vastaan.

Silloin alkoivat kaikkialla Venäjällä, mutta varsinkin molemmissa
pääkaupungeissa, oikeat Pärttylinyöt. Asestetut joukot raahasivat
pahimmiksi valkoisiksi epäiltyjä kotoaan vankityrmiin ja sieltä varsin
lyhyen kuulustelun jälkeen ammuttaviksi.

Parhaillaan tupaten täynnä olevat vankilat tyhjentyivät nopeasti.
Monet, jotka muissa oloissa mahdollisesti olisivat säilyttäneet
henkensä, joutuivat nyt armotta luotien ruuaksi. Vanhan armeijan
upseeristo kärsi enimmän. Harva heistä, joka terrorin ensi aikoina
sattui olemaan vankilassa, säilytti henkensä. Suorastaan kaameita
näytelmiä esitettiin joka yö. Vahvana huhuna kerrottiin Pietarissa,
että Kronstadtin matruusit, jotka silloin teloittajain etujoukkona
häärivät, olivat yhtenä yönä kuljettaneet kaksi täyttä lotjallista
upseereita Kronstadtin edustalle ja ampuneet ne linnoituksen
tykeillä upoksiin. Siinä joukossa kerrottiin menneen m.m. entisen
kenraalikuvernööri Seynin. Tämän huhun todenperäisyyttä en mene
takaamaan, mutta mielessäni on hyvin säilynyt erään punaisen armeijan
upseerin yhtäpitävä kertomus tapahtumasta. Lisäsipä kertoja vielä, että
vallanpitäjistäkin tuntui tällainen menettely jo liian omavaltaiselta,
jonka vuoksi he lähettivät tutkijakomissionin ottamaan selvää asiasta.
Matruusit olivat muka kuitenkin kehoittaneet tutkijoita palaamaan
Pietariin hyvän sään aikana, koska heille muuten valmistettaisiin sama
kohtalo.

Kuinka lienee, mutta julman pitkät ja paljon puhuvat olivat tshekan
myöhemmin julkaisemat viralliset luettelot teloitetuista. Lähimainkaan
kaikkia nimiä niissä ei ollut, sen tiedän varmaan, ja huoleti voi
sanoa, että harva ei-bolshevistinen perhe niin Pietarissa kuin
Moskovassakin punaisen terrorin aikana säästyi kaipauksen kyyneliltä.

Minun joutuessani Moskovan vankilaan oli punainen terrori vielä
käynnissä. Siitäpä juuri yllä kuvattu levottomuus. Tuloiltana jo näin
mieltäjärkyttävän näyn. Kaksi humalaista miestä tunkeutui revolverit
kädessä koppiin ja aivan vierestäni hävisi mies vähin puhein, ei edes
nimeä kysytty. Hän ei enää palannut. Samallainen tapaus seuraavana
iltana ja aivan samaan aikaan, klo 11. Tässä olivat bolshevikit
täsmällisiä.

Meitä oli kolmekymmentäkolme miestä samassa kopissa. Huone oli
pitkulainen muodoltaan ja käsitti neljätoista makuupaikkaa. Järjestys
oli sellainen, että uusimmat tulokkaat saivat makuupaikan lattialla
melkein oven edessä, ainoan pienen sähkötuikun alla, seuraava aste
oli pöydänalus, sitä seuraava penkki, sitten pöytä ja tarpeeksi
palvelleelle lopuksi sänky, sikäli kuin kahden raudan välissä riippuvaa
seilikangasta voi niin vaativasti nimittää. Nyt oli kuitenkin
vakiintunut käytännössä sellainen tapa, että rahalla sai ostaa sängyn,
kun sattui halukkaita myyjiä. Kolmantena päivänä pääsi muuan vanhoista
asukkaista vapauteen — muuten hyvin harvinainen tapaus siihen aikaan -—
ja hänen vuoteensa perijä rupesi pienen rahan puutteessa kauppaamaan
makuupaikkaansa. Minulla oli hattuuni kätkettynä viisisataa ruplaa
ja niinpä päätin kilvoitella toisten halukkaitten kanssa sängyn
huutokaupassa. Minua olivat kahden edellisen illan tapaukset alkaneet
hiukan epäilyttää. Tuntui vähän siltä, että siitä kynnykseltä saattavat
viedä minutkin, koska ei nähtävästi miehiä pahasti "sortteerata". Tämä
myytävänä oleva makuupaikka taas oli aivan pitkulaisen kopin perällä,
jossa kaiken lisäksi oli pilkkosen pimeä. Olin valmis luovuttamaan
vaikka koko omaisuuteni, jos tarve vaatisi, mutta suureksi ihmeekseni
sain sängyn sadalla ruplalla; kukaan ei pystynyt tarjoamaan enempää.
Sinne painuin minä hyvissä ajoin illalla kahden raudan väliseen
kapeaan, mutta sitä syvempään purjekangaspussiin. Paikka oli aivan
ikkunan vieressä, jonka ruutuja oli rikki, niin että kylmä yöilma tunki
suoraan päälleni, mutta mielessä tuntui turvalliselta.

Klo 11 illalla tulivat taas kamalat vieraat. Melkein kaikki kavahtivat
hermostuneina pystyyn, mutta minä koetin upota mahdollisimman
olemattomiin säkkiini. Suomalainen järki jaksoi toimia kylmästi.
Vietiin mies; se sama, joka oli myynyt paikkansa sadalla ruplalla ja
siirtynyt minun entiselle sijalleni. Oliko se sattuma, vai oliko tuo
mies ehkä tuomittu kuolemaan ja ainakin vartijoille niin tunnettu,
ettei nimeä tarvinnut kysyä?

Seuraavana iltana uudistui taas entinen näytelmä. Tällä kertaa tuntui
vain vierailla olevan, jos mahdollista, entistä suurempi kiire.
Lennossa temmattiin mies oven läheltä ja raskas ovi paukahti kiinni.
Tämä mies oli tullut vasta samana päivänä, 22 vuotias mustatukkainen ja
vielä punaposkinen, vilkas ja hauska vähävenäläinen. Nyt hän meni ja
risti perään.

Jännitys laukesi aina vieraitten käytyä. Puheen sorina kävi
vilkkaampana kuin koskaan päivälläkään. Kuinka vähällä sentään
epävarmuudessa elävän ihmisen mieli voi olla hyvitetty? Toinen menee
tuossa juuri kuolemaan, sinä jäät ja tiedät varmaan, että ainakin
neljäkolmatta tuntia saat elää, niin jopa olet kohta valmis vaikka
leikkiä laskemaan. Ja siksi toiseksi, eihän sitä voi tietää, mitä uusi
päivä taas tuo tullessaan. Toivo syttyy niin helposti toivottomaan
mieleen. Mikä ihme lie ollut, että eritoten tänä yönä ei kukaan
tahtonut nukkua. Aivankuin odotettiin jotain erikoista tapahtuvaksi.

Ja niin tapahtuikin...

Tuossa viiden ja kuuden välillä aamulla alkoi avain rapista lukossa.
Mitä ihmettä? Kuka häiritsee elävältä haudattujen rauhaa tähän aikaan?
Tämä on jo tavallisuudesta poikkeavaa.

Ovi avataan ja suljetaan jälleen. Sisään astuu horjuvin askelin mies.
Näyttää hämärässä vähän tutulta. Pöydän luokse päästyään lysähtää hän
kokoon. Joka puolelta hyökkää auttajia. Tämähän on se sama nuori mies,
joka illalla lähti surmanretkelle! Mutta tosiaan: nyt hän ei ole enää
nuori, posket ovat painuneet syvälle, silmät jossain pään sisällä,
kasvoilla kuoleman kalpeus, rypyt silmien alla, nenänvarressa ja suun
ympärillä, ja entinen musta tukka nyt — harmaa. Elävissäkuvissa olen
nähnyt hiusten harmaantuvan yhdessä yössä, mutta "luonnossa" olen
arvellut sen mahdottomaksi. Nyt tämän tapauksen perästä täytyy minun
uskoa, että niin voi käydä.

Palannut on menettänyt tajuntansa. Hänet autetaan lähimpään sänkyyn,
virvoitellaan. Mies näyttää heräävän tajuunsa, mutta kerran
katsahdettuaan ympärilleen nukkuu sanaakaan sanomatta.

Päivän puoleen päästessä hän herää. Uni on häntä ilmeisesti
virkistänyt, kasvoille on tullut hiukan eloa, mutta posket ovat
edelleen kuopilla, silmät syvällä ja hiukset harmaat. Eivät ne tosin
näytä aivan yhtä valkeilta kuin aamulla, mutta harmaa on kuitenkin
päävärinä. Koko ruumis vavahtelee tuontuostakin, kun hän kertoo:

Heidät oli viety jonnekin kaupungin ulkopuolelle. Monta autokuormaa
oli ollut miehiä, joku nainenkin joukossa. Arveli olleen kolmeensataan
henkeen. Siellä oli ollut valmiiksi kaivettuna pitkä kuoppa, jonka
ääreen oli komennettu rivi riviltä. Nimiä oli huudettu listasta ja kun
nimitetyt henkilöt olivat päässeet kuopan reunalle, oli heitä ammuttu
naganrevolverilla niskaan, yhden kerran vain kutakin. Sinne olivat
tupertuneet kuoppaan, kukaan ei ollut katsonut, läksikö henki. Hän oli
varronnut vuoroaan koko ajan, mutta nimeä ei oltu huudettu. Sitten oli
luultavasti luettelo loppunut ja häneltä oli kysytty: mitä täältä haet?
— Tuotiin tänne. — Ahaa, astu autoon, mennään takaisin, erehdys.

Kohta pääsi tämä omituisella tavalla pelastunut nuori mies vankilasta
pois. Hän oli saanut kestää kovan kurssin, mutta niinpä olikin hän
joutunut viranomaisten huomion esineeksi ja hänen asiansa saanut
sysäyksen eteenpäin.

Melkein samalla hetkellä kun kuoleman kidasta palannut mies kertoi
ihmeellistä tarinaansa, kohosi viereisessä kopissa raju riemuhuuto.
Syy siihen selveni päivän lehdistä: _punainen terrori oli lopetettu_.
Edellisenä yönä ammuttujen joukossa olivat olleet m.m. tsaarin
ministerit Protopopov, Hvastov, Shtsheglovitov, Bjeletski, jotka
tämän kirjoittaja jo edellisenä keväänä oli nähnyt Krestyssä. Näitten
"kalliitten aarteitten" takia oli siis viimeisessä rynnäkössä tehty
tarkempaa työtä ja käytetty oikein luetteloita. Siitä se johtui
koppitoverimmekin pelastus.

Nyt sitten päästiin hiukan helpommalla. Ainakin siinä suhteessa, ettei
tarvinnut niin pahasti pelätä henkeään. Siirryttiin "yksinkertaiseen
päiväjärjestykseen". Kerrottiin joskus kävelyllä jonkun miehen menneen,
mutta niin oli tapahtunut aina ennenkin, se kuului asiaan. Nyt sentään
tutkittiin ja tuomittiin, eikä meidän kopistamme ainakaan senjälkeen
ketään viety.

Kovaa tutkintomenettelyä kyllä käytettiin. Muuan entinen upseeri, jota
tutkittiin harva se päivä, palasi kerran kalpeana ja kertoi, että nyt
on taas käytännössä uusi tapa. Ennen pantiin revolverit ohimoille
ja kysyttiin: tunnustatko? Tällä kertaa oli hänet viety pihamaalle,
asetettu vankilan kirkon seinää vasten, kolme kiväärimiestä vastapäätä,
ja sanottu, että tunnusta pois, muuten ammutaan. Hän ei tunnustanut —
sanoi, ettei ole mitään tehnytkään —, sitten oli hän kuullut erinäisiä
komennuksia, joitten välillä pidettiin paussia arvattavasti siltä
varalta, että kuolemaantuomittu lopultakin lupaisi puhua, mutta
kun tämä pysyi järkähtämättömänä, oli viimein pamahtanut. Ammuttu
ihmetteli, minkä vuoksi hän jäi seisomaan, tuntuipa vielä koko eheältä.
Myöhemmin selvisi hänelle, että oli ammuttu tyhjillä panoksilla.

"Sapuskat" oli heikot tässäkin vankilassa, eikä ollut yhtään tuttua
kaupungissa, jonka puoleen avunpyynnöllä kääntyä. Puoli, välistä
kolmeneljättäosaa (200—300 gr) leipää päivittäin annettiin ja sen
lisäksi kaksi kertaa vettä, jossa uiskenteli hiukan kaalinlehtiä.
Kuusi miestä oli aina samassa "porukassa" onkimassa parhaan taitonsa
mukaan yhteisestä kupista kaalinpalasta. Kalasta sanottiin "sopan"
olevan keitettyä, mutta vasta vapauttamispäivänä sattui tämän
kirjoittajan lusikkaan ensimmäinen kalanpalanen. Naapurit sanoivat
sen merkitsevän poispääsyä ja sitä se tiesikin. Hattuun kätkemilläni
rahoilla ostin keittiöpojilta (vankeja hekin) noin joka toinen päivä
samallaisen murikan kuin virallinen annos à 10—12 rpl. Keittiöpojat
varastivat näitä leipäpalasia "virassa" ollessaan ja möivät nälkäisille
sivutuloikseen. He lienevät vapauteen päästessään omistaneet sievoisia
summia. Niin sitä mennä retuutettiin jokseenkin paljaan leivän varassa
neljä kuukautta. Minä kestin hyvin, mutta lapamato ei sietänyt tätä
ruokajärjestelmää. Muuanna aamuna pötkähti se kuolleena ulos.

Asiat alkoivat vähitellen sujua siinä määrin, että joskus aina pääsi
jokunen vapauteenkin. Mutta muutamat vapautetut tuotiin jonkun ajan
kuluttua takaisin. Olivat joutuneet "oblavaan" (ajojahti, pyydystys),
jollaisia tuontuostakin toimeenpantiin kaupungilla. Pahimmin sattui
eräälle nuorelle upseerille. Hänet vapautettiin myöhään illalla,
kuten usein tapahtui, ja annettiin käteen tavanmukainen kuitti, jossa
sanottiin vaan, että on istunut niin ja niin kauan ja vapautetaan
nyt. Muita papereita ei vankilasta saanut, ne oli haettava tshekasta.
Moskovassa vallitsi kuitenkin siihen aikaan sotatila ja kadulla sai
ilman erityistä lupaa liikkua ainoastaan 9 asti illalla. Niinpä
pysähytti vahtisotilas miehemme ja tiukkasi lupalippua. Tämä näytti
vankilasta saamansa lappusen.

— Ei ole komendantin allekirjoitusta, — jyrisi sotamies.

— Mistä minä sen olisin saanut, tulen juuri vankilasta.

— Tak prikasano (niin on määrätty), että ilman komendantin
allekirjoittamaa lupaa ei saa liikkua. Tule mukaan!

Mikäpä siinä auttoi. Mies vietiin miliisiasemalle. Siellä ei ollut
komendanttia, eikä yhtään hänen monista apulaisistaan. Ei tullut
aamullakaan ketään suuremmista herroista ja mies passitettiin
tshekan tutkittavaksi. Siellä taas ei koskaan pidetä kiirettä asian
selvittämisellä ja niin joutui nuori mies parin päivän kuluttua
samaan koppiin, josta oli lähtenytkin. Sinne hän vielä minusta jäikin
odottamaan vuoroaan.

Vihdoin pääsin minäkin kuulusteltavaksi. Tutkija oli äärettömän
kohtelias ja kirjoitti pöytäkirjan aivan minun saneluni mukaan. Sanoi
ehdottavansa vapauttamistani ja pahoitteli, että olen saanut suotta
niin kauan olla vangittuna. Mutta kun heillä on niin kiire...

Täsmälleen viikko tutkijan käynnin jälkeen minut vapautettiin. Sain
käsiini kuitin ja klo 11 illalla laskettiin minut vankilan ovesta
upioutoon kaupunkiin. Pääsin kuitenkin yöksi muutaman samanaikaisesti
vapautuneen lättiläisen komissaarin luo, joka koko yön kirota pärräsi
isäntiään.

Seuraavana päivänä tshekan kansliassa käydessäni kuulin, että
tavallisessa järjestyksessä voisin saada paperini pois ehkä
viikon kuluttua. Tällä kertaa suosi minua kuitenkin onni ja erään
helläsydämisen kanslianeitosen avulla sain paperini oitis, vieläpä
enemmänkin — matkaluvan Pietariin.

Toinen onni onnettomuudessa oli, että tavarani aseman säilytyshuoneessa
olivat aivan koskemattomassa kunnossa. Mikä harvinaisuus Venäjällä!



VII.

Bolshevismin kehitys kommunismiin.


Surullinen matka Moskovasta Pietariin. Ensinmainitussa,
bolshevikivallan nykyisessä pääkaupungissa, ei ollut yhtään ainoata
tuttavaa, eikä niin ollen mahdollisuutta löytää nuoraa, josta olisi
ollut vedettävä makuupaikan saadakseen. Nämä olivatkin sangen lujalla,
sillä komissaarit matkustelivat yhtämittaa Pietarista Moskovaan ja
takaisin, joten parhaat paikat olivat aina varatut. Jollain ihmeen
konstilla pääsin sentään toisen luokan vaunuun, jonka käytävässä
seisten tein tuon siihen aikaan jokseenkin pyöreän vuorokauden kestävän
taipaleen. Kerkesi siinä saada toisenkin tönäyksen olkapäähänsä ja
usein hetvahtivat jalat väsymyksestä seisoviltaan seinää vasten
torkkuessa, mutta perille tultiin — puolikuolleena.

Tavaroitten tarkastus oli nyt vielä ankarampi kuin ennen. Elintarpeiden
kuljettajia haettiin kuin rikollisia. Oli järjestetty oikein
tarkastusasemia, joilla "pussimiehiä" nypittiin täyteen ahdetuista
vaunuista, tarkastettiin ja taakastaan vapautettuina laskettiin
menemään eteenpäin. Elintarvetilanteen kiristyttyä täytyi muittenkin
kuin varsinaisten keinottelijain aika-ajoin lähteä hankkimaan
ruokatavaraa maaseudulta. Tavallisimmin tehtiin vaihtokauppaa.
Talonpojan silmissä oli raha menettänyt arvonsa paljon ennen kuin
muitten. He kieltäytyivät jo vuoden vaihteessa 1919 ottamasta vastaan
rahaa tarvikkeiden vastineeksi. Sen vuoksi vietiin maalle tavaraa,
mitä suinkin irti saatiin, ja niin läksi leipäjauhoja, perunoita,
läskiä, lihaa j.n.e. Mutta matkan tulokset menivät sittenkin usein sivu
niitten suiden, joille ne olivat tarkoitetut. Eiintarvekomissariaatin
julistuksen mukaan sai mukanaan kuljettaa ainoastaan 20 naulaa
jauhoja, 2 naulaa voita, saman määrän läskiä ja vielä vähemmän muita
elintarpeita. Jos tarkastuksessa tarvikkeiden määrä ylitti nuo normit,
joutui kaikki takavarikkoon. Jokainen, jolla sattui olemaan enemmän
kuin dekreetti salli, luettiin armotta keinottelijain luokkaan,
vaikkapa hän olisi ollut hakemassa ruokatarpeita omalle nälkiintyneelle
perheelleen. Etupäässä joutuivatkin nälkäiset kärsimään, kun taas
keinottelijat pian oppivat tuntemaan kiertotiet.

Viimeinen tarkastus Pietarin asemalla. Tällä kertaa ei kuitenkaan
kuuluttu haettavan leipää, vaan kokaiinia. Sitäkin tavaraa
salakuljetettiin — tarkastusmiehen puheiden mukaan — vahvasti
Pietariin. Kokaiinin käyttö on Venäjällä aina ollut jonkunverran
muodissa. Nyt se oli monin kerroin lisääntynyt, ehkäpä senvuoksi,
että taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset tavallista helpommin
menettivät siveellisen ryhtinsä.

Kylläpä oli Pietari poissaolon aikana muuttanut muotoaan. Kaikki
sen entinen loisto ja prameus oli kuin siivellä pois pyyhkäisty.
Bolshevikivalta toteutti nyt kommunistisia ihanteita. Alkupuolella on
mainittu, että kommunismi — ainakaan selvästi määritellyssä muodossa
— ei tuntunut olevan bolshevikien päämääränä. Eikä puolueen nimikään
(bolshevikit=enemmistöläiset) millään tavoin viitannut siihen. V.
1903 Brüsselin—Lontoon kongressissa oli Venäjän sosialidemokratinen
puolue jakautunut kahtia. Puolueen menettelytavasta (salainenko
toiminta, kuten ennen, vai julkinen ohjelma vastaavasti sovittelemalla)
äänestettäessä sai entisen salaisen toiminnan kannalla oleva ryhmä
bolshevikien nimen, kun taas toista vähemmistöön jäänyttä ruvettiin
yleisesti kutsumaan menshevikeiksi (vähemmistöläiset). Aikojen kuluessa
tuli bolshevismi merkitsemään jyrkempää sosialidemokraattista suuntaa.
Vasta kotvan vallassa oltuaan muuttivat bolshevikit nimensä "Venäjän
kommunistiseksi puolueeksi". Puolue silloin huomattavasti pieneni,
sillä suuret joukot heidän entisiä kannattajiaan luopuivat.

Tämän kommunistisen puolueen ohjelma oli nyt Venäjällä toimeenpanon
alaisena. Aikaisemmin olemme maininneet, että teollisuus joutui
aivan itsestään kansallistutetuksi. Nyt oli jo julaistu dekreettikin
siitä ja maan taloudellista elämää hoitamaan määrätty "Korkein
kansantalousneuvosto", jolla oli paikallisia osastoja kaikkialla.
Käynnissä oli joitakin tehtaita ja työlaitoksia, mutta niiden valmistus
supistui jokseenkin vähiin. Kansantalousneuvosto toimitti silloin
tällöin elintarveorgaanien jaettavaksi joitain tavaroitten rippeitä,
mutta ne olivat etupäässä vanhoja tähteitä. Uutta ei juuri syntynyt.

Kauppa oli kansallistutettu samaan aikaan — v. 1918 loppupuolella —
niinkuin kaikki muukin. Suljetuista puodeista kokosi hallitus melkoisen
sadon, joskin monet liikemiehet lienevät hyvissä ajoin ehtineet
kaivaa varastojansa maahan. Kerrotaanhan Venäjällä nyttemmin taas
myytävän vaikka mitä. Maan ulkomaankauppa on kuitenkin ollut hyvin
puutteellista. Mistäpä tavaraa sitten muualta olisi ilmaantunut kuin
vanhoista kätköistä?

Jo v. 1919 alussa olivat melkein kaikki liikehuoneistot tyhjinä,
laudoitetut ikkunat katselivat synkkinä ohikulkijaa ja illan
hämärryttyä vallitsi ennen niin iloisissa myymälöissä pilkkopimeys.
Joittenkin erityisten lupien nojalla näkyi vielä muutamia kauppoja
auki, mutta niihinkin saattoi milloin hyvänsä ilmestyä aseellinen
joukkue vaatimaan sulkemista ja takavarikoimaan varastoja. Kaduilla
useaan eri otteeseen liikkuvien matruusien ja sotilasjoukkojen puuhat
synnyttivät aina paniikkimaisia huhuja. Nämä takavarikoimisosastot
eivät käyneet yksin puodeissa, vaan piirittivät kokonaisia kortteleita
ja pitivät kotitarkastuksia liikkeenharjoittajien asunnoissakin vieden
välistä, paitsi niistä löytämäänsä omaisuutta, asunnon omistajiakin
mukanaan. Saipa näistä summittaisista etsinnöistä joskus kärsiä
sivullinenkin, menettäen milloin mitäkin tavaraansa, jonka takaisin
saaminen yleisen sekasorron vallitessa ei ollut leikinasia.

Kauimmin saivat olla auki hajuvesikaupat, aina v. 1920 alkupuolelle,
jolloin niitten sulkemiseksi pantiin liikkeelle kokonainen asestettu
armeija.

Kaupan hävittäminen tapahtui hetkellä, jolloin neuvostotasavallalla
ei ollut mitään kansalaisilleen annettavaa. Elintarvetilanne oli
edelleenkin niin kireä, että jaettiin ainoastaan kahdeksannes
naulaa hyvin kaurapitoista leipää päivässä, eikä muuta mitään.
Niitäkään verrattain suuria varastoja, joita liikkeitä suljettaessa
takavarikoitiin, ei kukaan sen koommin nähnyt. Se kyllä tiedettiin,
että komissaarit saivat niihin tavaroihin "ordereja", he ja heidän
rouvansa olivat hyvin vaatetettuja ja kylläisiä, mutta yhteinen
kansa näki nälkää ja värisi vilussa. Lienee Pietarin neuvostossa
lausuttu jotain sensuuntaista, että valtio laittaa yleisön tarpeen
tyydyttämiseksi puoteja, mutta lupaukseen se jäi, sen enempää ei
asian hyväksi tehty koko aikana, kunnes taas v. 1921 alkupuoliskolla
vapaakauppa avattiin.

Samassa kansallistuttamisraivossa menivät apteekit ja rohdoskaupat.
Apteekkien lukua samalla tuntuvasti vähennettiin ja lääkkeitten
saaminen lääkärin määräyksestäkin on ollut monien takuusten takana.
Lääkeaineista oli huutava puute ja sitäkin, mitä löytyi, ei tahtonut
saada, kun apteekit palvelivat yleisöä ylen hitaasti. Vuorokausimääriä
piti lääkettään odottaa, niin että odottava jo hyvin ehti kuollakin,
ennenkuin neuvostoapteekki kerkesi rohtonsa sekoittaa.

Niin vaikeisiin tilanteihin kuin kaupan täydellinen sulkeminen
neuvostovallan asukkaat saattoikin, olivat sen seuraukset välistä
varsin koomilliset. Ajatellaan, että kansalainen tarvitsi paidannapin.
Toimenpiteet tämän kapistuksen hankkimiseksi täytyi alottaa
talokomiteasta, joka todisti, että kansalainen sellaisen tarvitsee.
Sitten annettuja neuvoja seuraten juostiin monet kerrat vääriin
virastoihin, kunnes vihdoin osuttiin sellaiseen, missä talokomitean
todistus vahvistettiin leimalla. Niitä leimoja haettiin vielä
useista muista paikoista ja lopuksi, pahimmassa tapauksessa parin
viikon juoksentelujen jälkeen, oltiin "orderi" ynnä hyvänlainen
nippu muita papereita kourassa toivorikkaana Komgorhosin (Kaupungin
Talouskomissariaatin) puodissa jonossa. Kuka jonotti juomalasia, kuka
lautasta, ken kahvikuppia, lyijykynää, mustetta, paperia j.n.e. Kun
lopuksi löit paperisi pöytään ja pyysit nappia, sanottiin, ettei ole.
Vasta täällä se tiedettiin, ennen ei ollut kukaan sinulle siitä mitään
maininnut.

Aikoinaan tarvittiin kaikissa neuvostovirastojen antamissa
henkilöllisyystodistuksissa valokuva. Valokuvaamot oli myös
kansallistutettu ja neuvostokuvaamoissa itsensä "ikuistuttaakseen"
sai uhrata hyvinkin neljä päivää. Siihenkin nimittäin tarvittiin
suunnaton määrä papereita ja leimoja. Siinäpä sitä sitten riittikin
neuvottelemista, kun ei työstä ollut lupa poistua. Valehtelemalla ja
monilla pyynnöillä sai sentään asiansa jotenkuten toimitetuksi ja
henkilöllisyytensä todistetuksi.

Pankkien kansallistuttamisen jälkeen olivat niissä säilytetyt
kansalaisten varat siirtyneet hallitukselle. Kukaan ei saanut omistaa
mitään, huonekalutkin olivat tasavallan omaisuutta. Niihin kyllä
koskettiin harvemmin, paitsi milloin jonkun asunnostaan hävinneen
"porvarin" irtaimisto julistettiin valtion omaisuudeksi, tai katsottiin
kansalaisen elävän liian ylellisesti. Tällä tavoin kerääntyi
asuntokomissariaatille melkoinen huonekaluvarasto, josta komissaari
saattoi lahjoittaa naimisiin menevälle palvelijalleen myötäjäiset
tai toiselle komissaarille hyvät huonekalut muitten, tavallisten
kuolevaisten, asuessa varsin puutteellisesti.

Kaikki oli Venäjällä kansallistutettu, yksinpä tasavallan
kansalainenkin. Hänellä ei ollut lainkaan omaa vapautta. Siinä nyt
ei ole mitään erinomaista, että kaikki pakoitetaan tekemään työtä,
mutta se harmittaa, ettei saa itse työtänsä valita. Porvarillinenkin
yhteiskunta sallii työntekijänsä muuttaa paikkaa, jos hän katsoo
oman taloudellisen etunsa sitä vaativan. Kommunistisen yhteiskunnan
tekele orjuutti hänet, niin sanoaksemme, turpeeseen kiinni. Hallitus
jakoi kansalaisensa v. 1919 laaditun asteikon mukaan 35 luokkaan,
muutamilla ammattialoilla taisi luokkia olla enemmänkin. Vatsan tarpeet
jakautuivat samalla tavalla. Muutamat virastot olivat osanneet pitää
paremmin puoliaan ja kykenivät antamaan työläisilleen suuremmat edut
kuin toiset. Luonnollisesti pyrkivät kaikki niihin. Silloin vetosi
vanha työpaikka dekreettiin, jonka mukaan ei saanut työstään lähteä, ja
toimeentulonsa parantajan saattoi periä linna.

Näin sitten oli laskettu uuden yhteiskunnan perusta. Katsotaanpa mitä
sille rakentui.



VIII.

Asuntokysymys.


Kaupunkitalot kansallistutettiin samaan menoon kaiken muun kanssa.
Isäntien tilalle tulivat talokomiteat. Jokainen talossa asuva "toisen
työtä riistämätön kansalainen" oli velvollinen ottamaan vastaan
talokomitean jäsenyyden. Siihen alistuttiinkin kuin välttämättömään
pahaan ja hoidettiin väkinäinen virka mahdollisimman hutiloiden.
Talokomitea on muuten neuvostovallan yhteiskuntaelämässä hyvin tärkeä
tekijä. Sen täytyy tietää talonsa asujanten kaikki tarpeet, sekä
henkiset että ruumiilliset. Sen täytyy olla selvillä terveydestä
ja sairaudesta, työkyvystä ja -kyvyttömyydestä, nälästä ja
yltäkylläisyydestä, ruuasta ja vaatetuksesta aina alusvaatteisiin
saakka. Tämän kirjoittajallekin antoi talokomitea kerran todistuksen
siitä, että hän tarvitsee alushousuja, vaikkei komitea kertaakaan ollut
käynyt varastojani tutkimassa (mutta tietäähän sen Neuvosto-Venäjällä
ilmankin). Olen nähnyt monia papereita, joissa talokomitea todistaa,
että se ja se henkilö tarvitsee itse elintarpeet, joita häneltä on
takavarikoitu, eikä ole mikään "spekulantti". Hyvällä omallatunnolla
antoivat talokomiteat näitä todistuksia, vaikka mainitut henkilöt
olisivat olleet itsensä komitean jäsenten "hovihankkijoita". Mutta
"käsi kättä pesee", sanoo venäläinen sananlasku. Pitihän lähimmäistä
auttaa pulasta. Eikähän toki ole mikään ihme, jos eivät kaikki
todistukset tulleetkaan niin kovin totuuden mukaiset, kun täytyi
todistaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat taivaankannen alla.

Yhtämittaa annettiin kaikenlaisia dekreettejä, joissa talokomiteoille
sälytettiin milloin minkinlaisia velvollisuuksia. Oikeuksia ei niille
juuri luvattu, mutta sellaisia jakelemaan ei neuvostohallitus olekaan
erikoisemman runsaskätinen. Ankaran edesvastuun seuraamuksella
velvoitettiin talokomiteat v. 1919 loppupuolella puhdistamaan pihamaat.
Terveydenhoidolliselta kannalta oli tämä toimenpide todellakin
tarpeenvaatima, sillä uuden järjestelmän aikana oli pihoihin kertynyt
kaikenlaista saastaa hyvin runsaasti. Mitäpä muuta kuin mobilisoida
talojen asukkaat töihin. Yhteisvoimin sitten kärrättiin likakasat
raitioteiden varsille, josta valtiomahti oli luvannut ne kuljettaa
raitioteittensä kuormavaunuilla kaatopaikkoihin. Mutta miten ollakaan,
roska lepäsi paikallaan monta päivää ja levitti sattuneen suojasään
vallitessa ihanaa lemua yli koko kaupungin. Vallassaolijat lienevät
unohtaneet antamansa määräyksen. Talokomitean puoleen kääntyi
valtiomahti aina, kun se tarvitsi työvoimaa lukuisiin pakkotöihinsä,
talokomitealta se kiristi työvälineitä j.n.e.

Näin kuormitettuna kaikennäköisillä yhteiskunnallisilla ja
valtiollisillakin — esim. kotitarkastuksessa täytyy talokomitean
puheenjohtajan olla mukana — velvollisuuksilla eivät talokomiteat
joutaneet suurin huolehtimaan talojen hoidosta. Sen lisäksi tunsivat
talokomiteain jäsenet aina olevansa kukkona vieraalla tunkiolla.
Kommunistinen valistus ei ollut tunkenut kovinkaan syvälle, harvassa
talossa asui yhtään kommunistia, virkakommunistithan olivat pesineet
joko hotelleihinsa tai erityisiin heille varattuihin taloihin. Keitäpä
varten siis talokomiteat olisivat ahkeroineet? Eikä sitäpaitsi talon
asukkaitten kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan yhtä suuria isäntiä,
tahtonut saada yhteisymmärrystä aikaan.

Niinpä sitten kaikki korjaus jäi tekemättä, edellyttäen että ainetta ja
työvoimaa, joka viimemainittu oli valtion komennon alla, olisi ollut
saatavissa.

Jokainen Pietarin oloja tunteva tietää, että kaikki kivijalkakerrokset
kaupungissa ovat ennen olleet liikehuoneustoina. Kun liiketoiminta
tehtiin mahdottomaksi, jäivät kivijalat kylmille. Siitä oli seurauksena
vesijohtojen jäätyminen useimmissa taloissa talven aikana. Keväällä ne
alkoivat halkeilla, minkä johdosta monet huoneustot olivat tulvillaan
vettä ja kotiin palaava asukas sai välistä portaissa vastaansa oikein
Imatran ryöpyn.

Joissakin taloissa korjattiin keväällä vesijohdot asukkaitten
kustannuksella ja kesäkausi saatiin vettä, mutta talvella oli
jäätyminen taas edessä, sillä asukkailla ei ollut polttopuita omienkaan
huoneittensa lämmittämiseksi, joten tyhjien kerrosten lämpimänä
pitämisestä ei voinut olla puhettakaan.

Useimpien talojen kivijalkakerrokset olivat jo vuoden 1919 lopulla
veden vallassa. Se söi rakennuksen perustuksia ja romahdus oli
aina uhkaamassa. Talojen sortumisiakin on Pietarissa tapahtunut ja
ihmishenkiä mennyt. Bolshevikien oman laskelman mukaan oli Pietarin
55,000 talosta vuoden 1920 aikana 14,000 asuttavaksi kelpaamatonta.
Tämän kirjoittajasta kumminkin tuntuu, että numerot ovat vaihtuneet.
Hyvä olisi jos 14,000 olisi ollut kelvollisessa kunnossa. Sanaa
täydellisesti vastaavassa merkityksessä tuskin sitäkään.

Kun ylläkerrotun lisäksi ottaa huomioon, että uusi yhteiskunta vaati
virastoja monta kertaa enemmän kuin entinen, oli asuntopula suurissa
kaupungeissa huutava. Dekreeteillä oli tarkoin määritelty, kuinka
monta neliömetriä kukin kansalainen saa lattiapinta-alaa osalleen,
montako normaalikynttilää hänelle kuuluu valoa, paljonko hän saa
polttaa puita j.n.e. Kaikki tämä oli kuitenkin tarpeetonta, käytäntö
itse oli lahjomattomampi kuin mitkään dekreetit ja vähensi pinta-alaa
yhtämittaa. Totta vain on, että monien ulkomailta saapuneitten tai
muuten asunnottomiksi joutuneitten on ollut suorastaan mahdoton löytää
vapaata huonetta. Ja jos jonkun komeron asunto-osastojen orderilla
löysikin, oli se niin kurjassa kunnossa, ettei siihen ilman huomattavaa
korjausta voinut asettua. Mutta millä korjata, miten korjata ja kenen
laskuun? Itsellään "sisäänmuuttajalla" ei ollut varoja.

Entä sitten lämpökysymys. Sitä on ollut melkein mahdoton järjestää.

Jo talvella 1918—19 alkoi puupula tuntua, mutta vasta seuraavana
talvena se kävi aivan sietämättömäksi. Syystalvella 1919 määrättiin
pitkin Venäjää aikaisen ja puuttoman talven maata kohdatessa erikoisia
valtuutettuja huolehtimaan lämmitysaineitten hankinnasta. Sellainen
valtuutettu oli tietysti Pietarissakin, vieläpä oli hänellä komitea
apunaan. Ensi töikseen määräsi hän kaikki kaupungissa löytyvät kirveet
ja sahat tuotavaksi ankaran rangaistuksen uhalla hänen käytettäväkseen.
Kuinka paljon näitä aseita lienee karttunut, en tiedä, mutta kyllä
melkein joka kortteerissa edelleenkin löytyi kirves, monessa sahakin.
Näistä jokapäiväisistä työvälineistä ei edes rangaistuksen pelossakaan
voitu luopua. Ja millä sitten olisi pilkottu milloin mistäkin, usein
varastamalla, hankittu hirrenpätkä tai — pahimmassa tapauksessa — oma
tuoli, pöytä, sohva, ovi, hylly j.n.e.

Jonkun ajan perästä rauhoitti valtuutettu yleisöä komealla
tiedonannolla, että 10,000 henkeä on mobilisoitu polttopuurintamalle.
Muuan suomalainen asiantuntija lausui silloin, että kyllä nyt pitäisi
puun puutteen paeta, sillä tuommoinen armeija merkitsee 10,000 syltä
halkoja päivässä. Ja metsäähän Pietarin ympärillä on riittävästi.

Väestö ei kumminkaan tainnut montakaan halkoa saada. Hyvä jos
halkometsään mobilisoidut saivat edes nuotiotulen itselleen pilkottua,
kun heillä ei ollut työaseita. Tässä toistui sama seikka kuin eräällä
juoksuhautojen kaivausretkellä, jolle oli mobilisoitu Pietarin
"porvareita" Judenithin hyökkäyksen jälkeen. Kaksisataa henkeä vietiin
Lesnoihin (Pietarin esikaupunkiin), mutta heille oli riittänyt vain
viisi lapiota, eikä yhtään rautakankia. Noin metrin pituisen ja puolta
metriä syvän kuopan olivat kaivajat päivän mittaan raapineet routaiseen
kamaraan. Tästä "juoksuhaudasta" saivat he sitten palkakseen lapun,
jolla luvattiin seuraavana päivänä kokonainen naula leipää. Annos oli
houkutteleva, mutta, kun se olisi pitänyt hakea Lesnoista, noin 15
virstan päästä Pietarista, taisi melkein jokainen naula jäädä valtion
hyväksi.

Joka talvi vakuutti hallitus valtuutettujensa kautta, että ensi
purjehduskautena tulee polttopuita riittävästi. Useimmat näille
vakuutuksille surumielisesti hymyilivät, sillä olisipa hallituksella
ollut kuinka suuria halkovarastoja hyvänsä, ei niitä voitu Pietariin
tuoda, koskapa lotjat, joita talvehti Neva täynnään, oli jo aikoja
sitten puupulassa — poltettu. Muutenkin olivat neuvostovirastojen
puuhat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että
kerran oli kokonainen Inkerin kylä komennettu hevosineen päivineen
halkometsään, jossa paikan päällä piti saada tarkemmat määräykset.
Neljä päivää olivat äijät syötelleet hevosiaan määrätyllä paikalla ja
lopulta ajaneet niine hyvineen kotiin. Yhtään viranomaista eivät he
olleet nähneet.

Minne valtion toimenpitein hankitut puut yleensä joutuivat? Ehkä niitä
jonkun verran tuli virastoille ja komissaareille, mutta yleisö sai
tulla toimeen miten lystäsi.

Jotkut valtion pinojen lähellä asuvat ostivat niistä puita
vartiosotamieheltä leivänmuruilla tai mahorkalla, toiset taas
— verrattomasti suurempi osa — saivat polttoaineet suoraan
kotiinsa hyvästä maksusta valtion varastojen ajomiehiltä, jotka
ne yksinkertaisesti varastivat. Ja kumminkin voitiin dekreetin
mukaan rangaista halkokeinottelijat — sekä myyjät että ostajat
— aina kuolemalla. Mutta hätä ei lakia lue. Sen kai ymmärsivät
neuvostoviranomaisetkin ja katselivat tapahtuneita rikkomuksia läpi
sormien.

Talvella 1920—21 poltettiin kaikki Pietarin puutalot. Kaupunkilaisille
jaettiin oikein puukortit, joitten nojalla sitten sai oikeuden mennä
itse repimään talon seinistä tai lattioista määrätyn puutamäärän
polttoainetta. Nämäkin talot joutuivat, kuten kaikki muukin Venäjällä,
keinottelijain "afääriksi". He saivat neuvostoherroille maksamalla
repimisordereja ja myivät sitten viluisille ihmisille hirsiä ja
lankkuja huikeista hinnoista.

Piirretäänpä pieni kuva pietarilaisen perheen elämästä talvisaikaan.
Parasta on pistäytyä asuntoon aamulla, kun ulkona on kirpeä
pakkanen. Jos seinällä on lämpömittari, osoittaa se 2 — 4 ast.
Reaumuria ja perheen isä hyppää juuri vuoteestaan hampaat kalisten
ja sukeltautuu elävienkuvien nopeudella tamineihinsa. Tavallisesti
puetaan siinä päälle heti aamusta alkaen kaikki, mitä asianomainen
omistaa, mahdollisesti kaapataan lisäpeittona ollut turkkikin tai
muu päällysvaate ylle. Sitten kiireen vilkkaa pilkkomaan pikkuisia
pökäleitä "burshuikaan". Tämä nimitys — merkitsee muuten "porvaritar" —
on pienellä rautapellistä kyhätyllä uunilaitteella. Jos sattuu olemaan
puita, pienennetään niitä, jos ei, temmataan uhriksi pöytä, tuoli tai
muu "mööpeli", monasti saa myös suuri kallisarvoinen kirjateoskin
vaeltaa "burshuikan" molokkikitaan. Siihen sitten asetetaan tulelle
tee- tai kahvivesi — samovaarin käyttökin on harventunut, se kun ei
talvella lämmitä. Kun huoneeseen on jonkun verran tullut lämmintä,
alkaa talon muu väki pistää nokkaansa vuoteista. Talvisin asutaan aina
yhdessä huoneessa, olipa perhettä kuinka paljon hyvänsä. Muu huoneusto
seisoo tyhjänä mahdollisimman suuressa epäjärjestyksessä. Huonekalut,
sikäli kuin niitä on säilynyt, sikinsokin, taulut seiniltä poissa,
kirjat hajallaan pitkin lattioita odottelemassa polttovuoroaan, jossain
huoneessa mahdollisesti pieni halkoläjä — perheen ylpeys ja hellän
huolenpidon alainen esine.

Vähitellen alkavat sitten päivän touhut. Isä lähtee virastoonsa tai
työpaikkaansa "lämmittelemään". (Moskovassa kerrottiin kokonaisten
perheitten tulleen aina viidenkin ajoissa aamusella isän virastoon
jäätyvälle ruumiilleen lämpöä hakemaan.) Äiti ja muut mahdollisesti
työssäkäymättömät perheen jäsenet poistuvat myös leipä-, halko- y.m.
jonoihin tai keinottelijoille. Niissä puuhissa sukeutuu heillekin usein
tavallinen työpäivä. Kun sitten saadaan jotain laitettavaa, alkavat
kotiaskareet. Puita on kolhittava "burshuikaan" sopiviksi (helloja
tai uuneja ei lämmitetä, sillä "burshuika" on puille säästäväisempi),
vesi on haettava vähintään oman pihan perältä entisestä "dvornikan"
asunnosta, jonne sitä vielä tulee, kun huone on alakerrassa ja siinä
joku asuu, mutta monessakin tapauksessa useitten korttelien päästä
toisesta talosta. Likavesijohto ei myöskään toimi eikä käymälä, joten
ne seikat aiheuttavat aina uusia juoksuja. Kun sitten päivällinen
lopultakin on valmis, ovat laittajien voimatkin lopussa ja huone savua
mustanaan, sillä "burshuika" savuaa kuin tehtaan torvi, eikä ulosveto
voi olla kehuttava, kun "työväentasavallassa" ei tunneta nokikolarin
ammattia.

Tämä riittää. Sopinee huomauttaa, että lämmittämättöminä seisovat
huoneet kostuvat ja tulevat kelvottomiksi. Vähällä vaivalla ei niistä
asuntokelpoista saa. Onneksi Pietarin asukasluku on huimaavasti
vähentynyt, muuten ei siellä enää asuttaisi missään. Toisten kaupunkien
laita ei ole sen parempi, suurempien ainakaan. Moskovasta tiedetään
varsin kauheita asioita, mutta niihin ei tarvinne tässä kajota.

Mitä muuten äskeiseen juttuun virastoissa ja työhuoneissa
lämmittelemisestä tulee, ei sitäkään pidä ottaa kovin yleiseltä
kannalta. Toisissa on lämmintä, toisissa kylmää. Esim. virastossa,
jossa tämän kirjoittaja palveli, istuttiin talvella huopakengät
jaloissa ja turkki päällä. Lämmitysjohto oli syksyllä eheä, mutta
lämmittäjät olivat panneet tulen pesään muistamatta laskea vettä
kattilaan. Se halkesi ja talvi elettiin "burshuikkojen" varassa — ja
paleltiin, sillä suuria virastohuoneita ne eivät jaksaneet lämmittää.

       *       *       *       *       *

Nyt ei pidä kenenkään erehtyä luulemaan, että se oli porvari, jota
neuvostovalta noin ankarasti rankaisi. Porvaria, sitä entistä mahtavaa
raharuhtinasta ja kansan nylkijää, ei Venäjällä enää v. 1919 ollut
lainkaan. Joko oli hän paennut ulkomaille, tai sitten menetettyään
omaisuutensa joutunut myymään työvoimansa uuden vallan palvelukseen
aivan samassa järjestyksessä ja samallaisilla ehdoilla kuin
työläinenkin. Porvarista kyllä vielä puhuttiin noin niinkuin vanhalta
muistilta, mutta olemassa häntä ei ollut muualla kuin neuvostovallan
korkeimmilla virkapaikoilla. Siellä kehittyi uusi porvaristo, jos
nyt kerran taloudellista hyvinvointia pidetään edelleen porvarin
tärkeimpänä tunnusmerkkinä.

Ylempiä neuvostoviranomaisia ei nimittäin asuntokurjuus koskenut.
Heille oli jo ajoissa varattu edesmenneen porvariston parhaimmat
huoneustot. He olivat perineet porvarien omaisuuden aina hevosia,
ajopelejä ja kuskeja myöten. Jonkun "ylhäisyyden" entinen kuski istui
nyt yhtä suorana ja uhkeana "toverin" kuskipukilla ja suhtautui
entisellä veriinsä painuneella alamaisuuden tunteella uuteen
isäntäänsä. Jos komissaarin mielestä hänen asuntonsa oli jossain
suhteessa puutteellinen, kykeni hän aina virkatoveriltaan hankitulla
"orderilla" täydentämään ympäristönsä niin upeaksi kuin hänen
vähitellen yhä hemmotellummaksi kehittyvä makunsa vaati. Sinne nyt
muuttivat vanhan porvariston hienoudet uuden vallassaolevan luokan
asuntoihin. Sen verran toki oli vallankumouksen hävitys säästänyt, että
uusien isäntien hyvinvointi kyettiin turvaamaan.

Entinen hieno pietarilainen hotelli "Astoria" oli kokonaisuudessaan
otettu palvelemaan uutta ylimystöä. Siellä asuivat kaikki nykyisen
suunnan "hakamiehet" Zinovjevista alkaen. Ja yhtä vaikea oli
lähestyä näitä "kansanystäviä" kuin entisiä tsaarin korkeimpia
virkamiehiä. Ovella seisoi kiväärimies ja hotellipalvelija kysyi ensin
asianomaiselta herralta puhelimella, saako sellaisen ja sellaisen
anojan päästää puheille. Tarpeellinen varovaisuus, sillä muuten olisi
helposti voinut eksyä kutsumaton vieras pitoihin, joissa samppanja
juoksi jokena ja itse Zinovjev tanssi "pikku ryssää". (Tarkat tiedot
luotettavista lähteistä.)

Sillä aikaa jakoi työmies entisen porvarin kanssa saman kohtalon. Tässä
suhteessa siis ainakin oli tasa-arvo voimassa. Heikolla hetkellään
muisti sentään hallitus häntäkin ja julkaisi v. 1919 loppupuolella
dekreetin, jonka mukaan parhaat porvariasunnot oli luovutettava
työläisille.

Kun sitten tätä määräystä ruvettiin toteuttamaan ja pariin taloon
olivat muuttaneet uudet asukkaat, tapahtui että työläisten lapset
rupesivat uusissa asunnoissa kuolemaan viluun. Valtio oli nimittäin
"unohtanut" hankkia työläisillä asutetuille taloille polttopuita, joten
keskuslämmitys ei toiminut ja lämpö monessa tapauksessa painui alle
nollan. Työläiset alkoivat joukottain muuttaa pois näistä ilmaisista
asunnoista. Hallitus ei muistanut, että porvariasunnot olivat jo sen
komissaarien hallussa. Työläinen sen ylipäänsä tiesi ja pysyi vanhassa
murjussaan. Sitä oli toki helpompi pitää lämpöisenä, hän kun säädösten
mukaan sai puita etuoikeudella. Helppo oli neuvostohallituksen ollut
luvata tällainen etuoikeus, kun puita ei ollut. Mutta "työväenvallan"
täytyi toki jollain lailla makeilla työläisille.



IX.

Neuvostohallituksen tarjoama jokapäiväinen leipä.


Kansallistutettuaan kaiken tuotannon, jopa kansalaisensakin, lupasi
neuvostovalta pitää huolen koko hänen toimeentulostaan, sanalla sanoen:
antaa hänelle työvoiman vastineeksi jokapäiväisen leivän. Huima
lupaus, joka vaikutti huumauksen tavoin herkkämielisimpiin työläisiin
kaikkialla muualla, paitsi Venäjällä, missä hyvin tiedettiin, että
lupaus on vain tyhjä sana.

Katsotaanpa nyt sitten, minkälaisen jokapäiväisen leivän
kommunistihallitus antoi. Asunnoista on edellä puhuttu, jutellaan nyt
aluksi ruuasta.

V. 1919 alettiin suurin toivein. Vuoden alkupuolella oli käytetty
yksityishankkijoita ja he olivatkin saaneet kokoon leipäviljaa, samoin
kuin muitakin tarvikkeita, koko runsaasti. Mutta kuljetus osoittautui
mahdottomaksi. Liikkuva kalusto, josta jo v. 1918 alulla oli 43 %
ollut käyttökelvotonta, oli yhä edelleen ränsistynyt. Vetureista
oli suurin osa "sairaita". Näin ollen jäivät varastot suurimmaksi
osaksi kuljettamatta. Lienee myöskin otettava huomioon, että
rautatiehenkilökunta, joka enimmäkseen sisälsi entisiä tsaarinaikuisia
virkamiehiä, harjoitti jarrutusta pitkin linjaa. Solmuasemille
kerääntyi suunnattomat määrät vaunuja, kokonaisia komiteoja tarvittiin
"ruuhkaa" selvittämään, mutta uusia kasoja syntyi lakkaamatta. Vaunu
ilmoitettiin saapuneeksi, mutta hakemallakaan ei sitä löytynyt. Se oli
vielä Pietarin rautatien piirissä eksynyt jonnekin. Saattoipa kymmeniä
vaunuja huveta ihan Pietarin asemaltakin, herra ties minne. Jokaista
elintarvevaunua muuten "tullattiin" rautatiellä. Vajaus oli aina
50—200 puutaa. Se oli rautatieläisten työtä, he olivatkin parhaiten
elintarpeilla varustettuja. Rautatiehallitus ei ollut vastuunalainen
mistään vahingosta.

Venäjän rautateillä ei koskaan osattu kuljettaa esim. perunoita
pilaamatta niitä. Oikein säälitti, kun kymmeniä vaunulasteja tuli aivan
liemenä. Nälkäisten särvin oli mädännytetty. Perunoita kuljetettiin
kylmissä vaunuissa, ne olivat matkalla jäätyneet, lämpimämmän ilman
tultua sulaneet, sitten taas kohmettuneet, kunnes perille tultuaan
olivat yhtenä vesivellinä. Tätä soppaa sitten kansalle jaettiin.

V. 1919 satoa ryhdyttiin korjaamaan eri suunnitelman mukaan kuin
edellisen vuoden. Pakko-ottojärjestelmää oli huomattavasti lievennetty.
Silloin olivat jo käytännössä n.s. tuottajanormit, joiden mukaan
viljantuottajat saivat itselleen ja perheelleen suuremmat annokset
kuin muut. Samoin lupasi hallitus turvata siemenviljan seuraavaksi
vuodeksi erottamalla sen, samoinkuin tuottajaosuudenkin, päältäpäin
talonpojille. Ylijäämä vain piti luovuttaa valtiolle. Aluksi näitä
ohjeita seurattiinkin, myöhemmin, kun tilanne kärjistyi, oli taas
turvauduttava aseellisiin joukkoihin.

Aikaisemmin oli eri järjestöillä ja teollisuuslaitoksilla, virastoilla
y.m. myös oikeus hankkia omaan laskuunsa elintarpeita viljamailta.
Sitä oikeutta käytetyinkin hyvin ahkerasti. Sillä tavoin saivat
erinäiset työlaitokset, virastot, jopa ammattiosastotkin tarpeellista
lisää jäsentensä niukkoihin elintarvevaroihin. Tätä oikeutta hallitus
myöhemmin supisti.

V. 1920 maaliskuussa tuli dekreetti osuustoiminnallisten järjestöjen
osanotosta elintarvepolitiikkaan. Dekreetin tarkoitus oli antaa
osuustoimintaliitoille elintarpeiden jakelu, jotta väestö, jonka
saman dekreetin mukaan päästäkseen tarvikkeista osalliseksi piti
ehdottomasti kuulua osuustoiminnalliseen järjestöön, saisi itse olla
osallisena jaossa ja yhtämittaiset valitukset siten loppuisivat.
Dekreettiä ruvettiin panemaan täytäntöön, mutta se jäi kokonaan
vaille käytännöllistä merkitystä, kun se ei aiheuttanut muuta
kuin nimenmuutoksen elintarvejärjestölle. Samat elintarveherrat,
jotka aikaisemmin olivat näitä asioita hoitaneet, sijoittautuivat
"diktatuurin" avulla uusiin järjestöihin ja toiminta kävi vanhaa
latuaan. Dekreetti lieneekin myöhemmin tarpeettomana kumottu.

Esimerkkinä siitä, kuinka neuvostohallituksen viljankeruu kävi,
mainittakoon vain, että vuoden 1920 sadosta oli edeltäpäin laskettu
voitavan kerätä 450 miljoonaa puutaa leipäviljaa, mutta tuli
määräaikana kootuksi — neuvostolehden mukaan — 110 milj. puutaa, ei
siis täyttä neljättäosaa suunnitellusta urakasta. Leivänpuutteeseen ei
tästä päättäen ole syynä yksinomaan huono transportti.

Näin kävi hankinta, mutta entä jakelu?

_Virallisesti_ se tapahtui siten, että kukin kansalainen kiinnitti
saamansa elintarvekortit lähimpään jakelupaikkaan ja haki sieltä
annoksensa. Jakoa varten olivat kansalaiset luokitetut kolmeen
ryhmään: ensimäiseen kuuluivat raskaan työn tekijät ja korkeimmat
(vastuunalaisimmat) neuvostovirkailijat, toiseen vähemmän tärkeät
tekijät ja kolmanteen vihdoin yhteiskunnan hyödyttömät ainekset.
Näitä viimeksimainittuja ei enää vuodesta 1919 lainkaan ollut, sillä
kaikkien oli pakosta tehtävä jotain työtä. Pienempiä vaihteluja saattoi
luokittelussa silloin tällöin tapahtua, mutta periaate pysyi aina
samana.

Se ilmainen ruoka, jonka kommunistivaltio kehui työläiselleen
antavansa, supistui leivän palaseen päivässä. Se oli milloin suurempi,
milloin pienempi, mutta hyvin harvoin riittävä. Sen lisäksi annettiin
pari naulaa silliä, naula sokeria ja naula suolaa kuussa. Kun asiat
olivat oikein hyvin, tarjosi neuvostovalta parisen naulaa lihaakin
kuukautta kohti. Sellainen se oli se ilmainen ruoka.

Entäs sitten ilmaiset vaatteet? V. 1921 keväällä jaettiin jotain huonoa
sertinkikangasta 4 1/2—6 arsinaa kortilla, samoin neuvostolehdet
kertoivat, että jokainen 25:s työläinen Pietarissa saa palttoon. Muusta
ilmaisesta vaatetuksesta en ole sattunut kuulemaan.

Tällaiset annokset sai työläinen, joka pääsi käsiksi vain viralliseen
leipään. _Epävirallinen_, oli leveämpi, mutta siitä tulivat osallisiksi
vain harvat ja valitut. Emme puhu Smolnasta, Zinovjevin ja Kolmannen
Internationalen hallituspalatsista, jossa oli omat "pajokkinsa"
(annoksensa), emme liioin loistohotelli "Astoriasta" (jolle myöhemmin
annettiin nimi: Neuvostotalo), sillä senkään hienoissa huoneissa ei
puutetta tunnettu. Pidämme nyt hiukan juttua itsestään elintarpeitten
jakajista. He kyllä, korkeimmat heistä, pitivät hyviä päiviä. Heillä
oli oma "lafkansa", josta rieskaa ja hunajaa (ei kuvaannollisesti)
vuoti. Oikein oli näillä valituilla, jotka tämän puodin kundeiksi
pääsivät, herrainpäivät. Sieltä luiskahteli lohta, nahkiaisia, voita,
(joita herkkuja yhteinen kansa ei saanut nähdäkään), sokeria (myös
harvinaisuus), hunajaa, hilloa, rusinoita, luumuja (muilta unohtuneita
herkkuja), ryynejä monenlaisia, siankinkkua ja makkaraa (joista
tavallinen kansalainen tuskin uskalsi uneksiakaan). Kuka niitä enään
muistaakaan kaikkia herkkuja!

Eikä näitten onnellisten tarvinnut alasti kävellä. Kyllä riitti
vaatetta vaikka mitä lajia.

Elintarvetoimitsijoita, joista jokainen sai aina hiukan enemmän kuin
muu kansa, oli v. 1920-21 Pietarin kaupungissa ja läänissä yksi
jokaista 60—70 kansalaista kohti, mutta edellämainittuja miekkosia
sentään vain muutama sata. Hekin kykenivät kuluttamaan köyhän valtion
varat, kun parastaan panivat. Jokaisella muullakin virastolla olivat
nämä etuoikeutettunsa, jotka tavalla tai toisella hankkivat itselleen
tavallista mukavamman toimeentulon. Varkaus ja lahjusten otto kukoisti
edelleen. Eivät siinä auttaneet kuolemantuomion uhat eikä mitkään.
Julaistiinhan kerran vuoden 1921 alussa sellainenkin dekreetti, että
kaikki erikoisannokset ovat poistettavat, mutta ei se vaikuttanut
mitään. Kaikki jäi ennalleen, sillä paikalliset neuvostot päättivät,
että "erikoistapauksissa" voidaan yhä antaa erikoisetuja. Ja niitä
"erikoistapauksia" näkyi olevan yhtä paljon kuin ennenkin.

Työväestönkin oli jostain hankittava leipänsä lisä. Mitäpä siinä
muuta kuin joitain paremmilta ajoilta säilyneitä vaatteita kainaloon
ja maaseudulle. Vaihtoi ne siellä ruokatavaroihin ja lähti luovimaan
lukuisien, nyttemmin jo maanteilläkin ristiin-rastiin samoilevien,
elintarpeitten kuljettajia vaanivien sotilasosastojen lävitse kotiin
nälissään odottavan perheen luokse. Jos työmies työskenteli tehtaassa,
käytti hän valtion aineita omiin töihinsä, jotka myi tai vaihtoi
elintarpeisiin. Näin syntyi metallisia tupakan sytyttäjiä, puukkoja,
sirppejä, viikatteita y.m., joita talonpoika kipeästi tarvitsi.
Olen puhutellut monia työläisiä, jotka avoimesti myönsivät, että he
työskentelivät etupäässä omaan laskuunsa ja ainoastaan, sikäli kuin
aikaa jäi, tehtiin työtä valtiolle. Ylipäänsä kuului sitä jäävän sangen
niukasti, sillä eläminen Venäjällä oli ylen kallista.

Entiset porvarit olivat oikeastaan hiukan paremmassa asemassa. Heillä
oli enemmän vaatetavaraa, koruja, ja huonekalujakin, jotka riittivät
pitemmälle kuin aina niukoissa oloissa eläneen työläisen. Näitä
tavaroita kiikuttivat he maalle tai kaupunkilaiskeinottelijoille leivän
vastineeksi.

Vapaakaupan suljettunakin ollessa kävi kauppa sentään salaa. Varsinkin
elintarvekauppa. Sinne tänne kokoontui kadulle ihmisjoukkoja. Toiset
möivät ja toiset ostivat. Joku veti taskustaan lihankimpaleen ja
sanoi, että siinä on kaksi naulaa. Kahdesta naulasta se ostetuinkin
sen enempää punnitsematta. Toinen möi samalla tavalla voita, kolmas
läskiä j.n.e. Pieninä erinä tällaista kauppaa harjoitettiin, mutta
henkipitimikseen sieltä aina jotain sai. Kun miliisi tällaisen
kauppaatekevän joukon yhdestä paikasta hajoitti, kokoontui se kohta
toiseen. Tavara oli etupäässä taskussa, sieltä sitä oli miliisin
mahdotonta löytää.

Näin tuli sittenkin huonosti kansalaisensa varustava neuvostovalta
autetuksi. "Keinottelu on neuvostovallan pelastaja", on joku
sanonut ja siinä hän on oikeassa. Ilman tätä salaista, kaikista
sortotoimenpiteistä huolimatta kukoistavaa tasku- ja pussikauppaa olisi
neuvostovaltaa tuskin olemassa. Mutta surkeata on, että miljoonien
ihmisten täytyy hakea välttämätön ravintonsa sotamiehen likaisesta
taskusta.

Mitäs jokapäiväiseen leipään vielä kuuluu? Niin, lapset. Ne lupasi
kommunistihallitus kasvattaa itse oikein kunnon kansalaisiksi.
Lastenkoteja perustettiinkin runsaasti, se on myönnettävä, kouluja
luvattiin myös riittävästi. Lastenkodeissa piti lapsia kasvatettaman
oikein "materialistisen historiankäsityksen mukaan". Jokaisena
neuvostovallan juhlapäivänä oli lapset komennettu muitten mukana
kadulle mielenosoitukseen. Näillä kulkueilla piti näytettämän
kommunismin voimaa ja vahvuutta. Saattoihan tuo meno joltain näyttää
sivullisesta, mutta paikallinen asukas tiesi, että jokaisesta sadasta
oli 95 _pakosta_ mukana. Lapsilla ei ole omaa tahtoa ja heidät voidaan
viedä vaikka minne, mutta kummallista kyllä, pakenivat he jokaisessa
sopivassa tilaisuudessa kirkkoon. Mikä heitä, joille ei uskontoa
opetettu, sinne veti? — Yleensäkin täytyy sanoa, että Venäjällä on
kommunistien aikana käyty runsaasti kirkossa ja valtiosta erotettu
kirkko pysynyt hyvin pystyssä.

Lähtemättä lastenkotien kasvatusta tarkemmin selostelemaan huomautan
vain, että kuihtuneita ja nälkiintyneitä niitten kasvatit olivat.
Erään suomalaisen perheen yhteiskunnan hoitoon annettu parin
vuoden vanha lapsi tuotiin takaisin keltaisena ja ryppyisenä kuin
pergamentti. Toinen saman perheen vanhempi lapsi näivettyi myös
melkein tuntemattomaksi. Häntä katsomassa käyneet vanhemmat palasivat
säännöllisesti täynnänsä syöpäläisiä.

Kouluista ei kannata paljoa puhua. Jätämme kokonaan arvostelematta
kommunistien työkoulujärjestelmän merkityksen. Olkoonpa järjestelmä
kuinka hyvä tahansa, niin ilman opetusvälineitä ja opettajia ei
mitään aikaan saada. Julkisuudessa usein näkyvät todistukset koulun
kyvyttömyydestä riittävät.

Kansan terveydentila on auttamattoman huono. Muuan professori laski
kerran — taisi olla vuonna 1919 —, että olojen sillään ollen koko
Pietarin väestö muutaman vuoden kuluessa kuolisi sukupuuttoon. Eikä
tähän laskelmaan oltu lainkaan otettu kulkutautien tuhoja. Lääkärin
apua oli varsin vaikea saada, sillä lääkärikunta oli kansallistutettu
ja suureksi osaksi mobilisoitu armeijaan. Uusia lääkäreitä eivät
yliopistot valmistaneet. Lääkkeitä ei myöskään ollut, eikä niitä
voitu tuoda ulkoa. Ainoastaan ihmeen kautta saattoi sairas pelastua.
Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, millä kurilla läpäisin
kaksikuukautisen lavantaudin. Se tosin teki minusta sangen solakan
pojan, mutta ohi meni vain. Melkein aina raivosi joku kulkutauti.
Milloin oli koleera, milloin lavantauti, pilkkukuume, punatauti,
toisintakuume, espanjalainen, nälkäkuume. Kyllähän niitä riitti.
Vuonna 1920, jolloin Venäjällä raivosi pilkkukuume, esitettiin
Pietarinkin sairaaloissa mieltäjärkyttäviä näytelmiä. Sairaalat,
evakuoimisasemat, jopa sotilassanitäärijunatkin olivat täynnä
pilkkukuumeisia. Evakuointiasemat toimittivat sairaaloihin yhä uusia
lähetyksiä. Niissä ei ollut tiloja ja heikot, kuumehoureiset potilaat
saivat vuorokausimääriä virua lattioilla, eteistenkin, pimeässä, sillä
sähkövaloa ei ollut, ja kylmässä, sillä sairaaloissa ei ollut puita.
Sairaille sopivaa ravintoa ei löytynyt ja he kuolivat kuin kärpäset.
Niinkin suuri oli kuolevaisuus, että sairaaloissa olivat kaikki
ulkohuoneet, pesutupakin, täynnä ruumiita. Eräässäkin hospitaalissa oli
lisäruumishuoneena käytetyn pesutuvan vesijohdot halenneet ja huone
täyttynyt vedellä. Ruumiit olivat jäätyneet toisiinsa ja kirveillä oli
niitä erotettu. Siinä oli sitten sattunut yhdelle ja samalle ruumiille
kaksi päätä, tai kolme jalkaa, kun taas toiset olivat vallan päättömiä
tai jalattomia. Sairaaloissa ei ollut saippuaa, joten kuolleitten
päältä riisutut sairasvaatteet keitettiin vain kuumassa vedessä — jos
sattui siihenkään polttopuita olemaan — ja puettiin uuden tulokkaan
päälle. Tervehtyviä mutta vielä heikkoja sairaita, kuljetettiin
komiteasta toiseen, joitten piti määritellä, tarvitsevatko parantuvat
lomaa työstään ja miten pitkältä. Tällaiset pitkät jalkamatkat
aiheuttivat lukuisille tervehtyville toisintakuumeen ja monessa
tapauksessa kuoleman.

Voisi jatkaa pitkällekin, mutta riittäköön edellä oleva, erään
sairaalan komissaarin muutamassa kokouksessa kertoma kuvaus.

Ikävä ja synkkä oli silloinen Pietari, "vallankumouksen kehto", kuten
kommunistit ylpeästi nimittävät autioittamaansa suurkaupunkia. Jos
kuljit sen päästä päähän jalkaisin, muuta kulkuneuvoahan sinulla
ei ollut, sillä raitiovaunut, vaikkapa ihmeeksi sattuivatkin
päiväsydännä jonkun aikaa kulkemaan luvultaan neljännekseen entisestään
vähennettyinä, vaativat erikoista voimanmittelyä, jos mieli niihin
sisälle päästä, huomasit siinä harhaillessasi kaiken, mitä Pietari
sillä kertaa sinulle tarjoaa. Siellä täällä talojen sekasortoisia
raunioita, joista pikku pojat vielä kenties kaivelivat viimeisiä
puupalasia kotinsa hellapuiksi. Näivettyneitä sairaskatseisia
ihmisiä, melkein jokaisella pussi selässä. Joku työnsi suurella
vaivalla hankkimiaan ruokavaroja lapsen rattailla, tai veti jostain
kähveltämäänsä puuta nuorassa perässään. Eipä ollut mahdotonta nähdä
vedettävän ruumiskirstuakin samalla alkuperäisellä tavalla, tai
ammetta, johon majan muuttoa tekevä perheenäiti oli tavarakääröjen
lomaan sijoittanut nuorimmat lapsensa suurempien toimiessa hänen
kanssaan vetojuhtina. Siellä, missä ennen vilkkaan liikenteen vuoksi
tuskin pääsit kadun ylitse, sait nyt kulkea rauhassa, eikä katumelu
korviasi huumannut. Hevosia et nähnyt montakaan. Jos ohitsesi liukui
ajopeli kuoppaisilla kaduilla pahasti keinahdellen, voit arvata, että
siinä menee nykyisen yhteiskunnan tukipylväitä, noblessia. Niillä
vain, komissaareilla, oli ajopelejä, tavallista ajuria ei Pietarissa
ollut yhtään, heidän hevosensa olivat aikoja sitten syödyt. Samalle
noblessille kuuluivat myöskin ne pahasti jyskyttävät ja paukkuvat
autot, joita joskus rämisi ohitse.

Suurten liikehuoneustojen ennen niin komeat ja kirkkaat näyteikkunat
lepäsivät monituumaisen tomun ja lian peitossa ja synkeä tyhjyys
ammotti sisältä. Osoitekilvet olivat ikäänkuin jokapäiväisenä
muistutuksena siitä, mitä ennen oli, ja mitä ilman nyt on jääty.
Hermostuttavan kuollutta ja tympäisevän tyhjää, siinä sulle silloinen
Pietari.

Entä sitten Pietarin ympäristöt, joissa ennen oli komeita huviloita
puutarhoineen. Jos kuljit Pietarista minne hyvänsä, huomasit
akkunattomia ja ovettomia taloja ryhmittäin. Ne ammottivat nyt, entiset
loistohuvilat, kuin kuolleitten kaupunki vastaasi. Niistä oli ryöstetty
ensin arvokas sisusta ja sitten viety ovet ja ikkunat, ja jos sisälle
kävit, huomasit ettei hävitysraivo ole säästänyt lattioita, laipioita,
eikä edes uunejakaan. Niistäkin oli tiilikivet, kaakelit tai pelti
revitty. Ja ennen huolella hoidetut puutarhat, joitten kukkaset silmää
hivelivät, kuolivat ja kuihtuivat vähitellen pois. Ennen ei niitten
aarteisiin sivukulkija koskettanut, katselihan vain ihaillen, mutta
nyt piti hän velvollisuutenaan riistää aimo kimput puitten oksia —
kärpäsiäkö hosuakseen? — en tiedä.

On ollut vallankumous ja se hävittää — sanottanee. Mutta pitääkö
kaiken, mitä ihmiskäsi kaunista on luonut, tuhoutua? Kasarmienko
yksitoikkoisuutta se uusi yhteiskunta lupaakin, eikä kauneusarvoja
sille, jolla ei ennen ole niitä ollut.



X.

Talonpoikaisväestön asema kommunismin valtakaudella.


Samaan aikaan kun kaupunkilaisväestö köyhtyi ja kitui kommunismin
valtikan alla, voi talonpoika verrattain hyvin. Hänellä oli kyllä
vastuksensa hänelläkin. Maailmansota jo oli häntä kovin koetellut,
vienyt hänen poikansa sotanäyttämölle, jonne moni jäi, vähentänyt
hevosia, jopa karjaakin, sillä tilanomistajat osasivat taitavasti
siirtää rasitukset alaistensa talonpoikien niskoille. Heillä,
tilanomistajilla, oli tsaarihallitus ja sen virkamiehet tukenaan.
Talonpojat olivat oikeastaan vieläkin maaorjia. Heidän herransa eivät
tosin enää olleet alamaistensa hengen valtiaita, mutta aineellisessa
suhteessa ei paljoakaan ollut muuttunut. Talonpojan oikeudet olivat
niin tarkasti rajoitetut, ettei hän uskaltanut ottaa kaatunutta
puutakaan ilman tilanomistajan lupaa. Etupäässä hedelmällisiin
viljaseutuihin oli kyllä kehittynyt eräänlainen keskivarakkaiden
talonpoikain luokka, mutta se oli huomattavasti vähäisempi kuin
varsinainen djerevjanskaja bjednota (maaseutuköyhälistö).

Bolshevistinen vallankumous vapautti todella talonpojan. Muut
kansalaiset se orjuutti, mutta talonpojasta tuli itsenäinen eläjä.
Tosin bolshevikihallituksen ensimäisessä dekreetissä puhuttiin koko
maan yhteiskunnallistuttamisesta, mutta talonpoika ei ymmärtänyt
sellaisesta, eikä siitä suuria piitannut. Hän huomasi vain, että
tilanherran oli lähdettävä hovistaan ja tämän maat joutuivat
talonpoikien vapaasti nautittaviksi. Käytännössä oli aivan mahdotonta
järjestää tätä nautinto-oikeutta. Kyläkuntaneuvostot, joita vähitellen
syntyi, olivat tavallisesti hyvin yksinkertaisia laitoksia. Niissä
ei ollut juuri muita jäseniä kuin puheenjohtaja, hänkin useimmassa
tapauksessa vuorollaan päivystämässä kaikkien mahdollisuuksien varalta
ilman sen kummempaa valintaa. - Luonnollisesti talonpojat maanjaossa,
kun oli kysymys heidän omista eduistaan, vetivät yhtä köyttä; ja
olihan toki mistä ottaa, jokaiselle riitti. Myöhemmin pakkasi
viljelyspinta-ala vuosi vuodelta pienentymään kommunismin vallitessa,
sillä neuvosto hallitus kävi tukalien tilanteitten sattuessa käsiksi
siemenviljaankin. Sen lisäksi talonpoika, jolle aina toki jäi ylijäämää
hedelmällisessä maassa, laiskistui, eikä enää lopulta isosti välittänyt
edes rikkauksien kokoamisesta.

Viljelyspinta-alan supistumiseen oli olemassa vielä eräs hyvin
huomattava syy. Bolshevikien aikomuksena oli kommunismiin siirtyessään
perustaa entisille suurtiloille malliviljelyksiä maakommuunien
pohjalle. Nämä kommuunit järjestettiin suurtilojen entisestä
palveluskunnasta. Yksin Pietarin läänissä oli yhteen aikaan
kolmattasataa tällaista maakommuunia. Näitä piti maakomissariaatin
auttaa kaikin tavoin ja niistä oli, samalla kun ne esimerkillään
kannustaisivat lähiseudun talonpoikia perustamaan samanlaisia, tuleva
hallituksen parhaita tulolähteitä. Todellisuus murskasi tässäkin
kohdin vallanpitäjien unelmat. Kommuunit vajosivat samanlaisen
keinotteluraivon valtaan kuin talonpojat yleensä ja myivät
surkeilematta oman tarpeen ylittävän ja elintarvekomissariaattien
kirjoihinsa merkitsemän viljan. Omakin osuus meni siinä mukana niin
tarkoin, että kommuunien edustajat olivat jo helmi- ja maaliskuulla
pyytelemässä syömäviljaa, vaikka sitä olisi pitänyt riittää uuteen
satoon saakka, siemenviljat vielä päälle. Holtittomassa hoidossa
vikaantuivat maanviljelyskoneet, kukaan ei niitä pystynyt korjaamaan,
eikä hallituksella ollut antaa uusia tilalle. Lisäksi tuli vielä
eripuraisuus. "Kun ei tahdo edes oman akkansa kanssa tulla toimeen,
kuinka sitten vieraitten ihmisten parissa", kuuli kommuunien jäsenten
valittavan, ja koko suureksi suunniteltu rakennus lysähti kasaan,
ennenkuin se oli ehtinyt kunnolle valmistuskaan, vielä vähemmän
esimerkillään seuraajia houkutella.

Yksityisellä talonpojallakin oli vaikeutensa. Milloin hyvänsä saattoi
hänen taloonsa ilmestyä aseellinen joukko vaatimaan elintarpeita
hallituksen nimessä. Käytännön koulussa oppi hän kuitenkin pian
selviytymään uhkaavista asiamiehistä mahdollisimman vähällä.
Hänen oli helppo havaita, ettei neuvostovirkamiesten tilasto ole
kovin luotettava. Monta kertaa sattui niin hullusti, ettei ollut
olemassa edes sellaista kylääkään, josta komissariaatin laskelmien
mukaan piti hellitä niin ja niin suuri määrä viljaa. Viranomaisten
käytettävänä oleva tilasto polveutui monia vuosia aikaisemmilta
ajoilta. Sen perästä oli maassa käyty monia taisteluja ja kokonaisia
kyliä oli hävinnyt jäljettömiin. Neuvostohallitus turvautui kaikessa
tsaarivallan peruihin, eikä tämä viimeksimainittukaan ollut ehtinyt
sotavuosina varsinkaan tilastoihin huomiotaan kiinnittää. Kun sitten
neuvostohallitus itse lopulta ryhtyi tilastoja keräämään, jäi kylvön
ja sen kehkeytymisen merkitseminen kyläläisten itsensä tehtäväksi.
Arvaa sen, minkälaisia numeroita siinä syntyi, kun kylästä oli
kirjoitustaitoinen henkilö tulitikulla haettava ja oma etu oli vielä
kysymyksessä. Komissariaatin mahdollisesti lähettämä "instruktori"
oli taas jauhopuudalla taivutettavissa kirjoittamaan mitä hyvänsä,
semminkin kun hän tavallisesti ei ymmärtänyt tällaisista asioista
yhtään mitään.

Nopeasti oppi siis talonpoika menettelemään neuvostovirkamiesten
kanssa niinkuin hänen oma etunsa vaati. Tilanherraa ennen ei käynyt
pettäminen, hän yksityisomistajana tiesi tarkalleen, mitä hänelle
talonpojalta kuului. Neuvostohallitukselle sensijaan pantiin eri kasaan
se, mikä hyväksi katsottiin, loppu piilotettiin sellaiseen paikkaan,
ettei sitä vallan helposti löytynyt.

Mutta annas, kun tuli kaupunkilainen ostaja taloon, niin kyllä oli
tavaraa, jos vaan kaupoissa sovittiin. Ja miksi ei olisi sovittu,
nälkähän pakoitti vierasta maksamaan mitä pyydettiin. Aluksi kelpasivat
talonpojille duuman rahat ja "kerenkit", silloinkuin ne vielä olivat
arvossa. Niitä kertyikin maalaisille niin runsaasti, että myöhemmin,
kun näittenkin rahamerkkien arvo tuntuvasti putosi, muutamat
äveriäämmät löytämättä seteleilleen parempaa käytäntöä paperoitsivat
niillä seinänsä. Sitten luovutettiin ruokatavaraa vain Nikolain
rahasta, mutta kun näitäkin seteleitä oli tarpeeksi kätköihin kasattu,
rupesi talonpoika käymään vaihtokauppaa. Kuten tiedettänee, olivat
keskivarakkaidenkin venäläisten kodit ennen erinomaisesti sisustettuja.
Samoin käyttivät sekä naiset että miehetkin paljon arvoesineitä. Sinne
ovat nyt huvenneet talonpoikien pirtteihin entiset kaupunkilaiskorut.
Nyt komeilee talonpoika herrasvaatteissa, kolme-neljä kultakelloa
taskussaan, hänen "baabansa" (eukkonsa) ja tyttärensä käyvät silkissä
ja sametissa ja porvarirouvien nahkaturkit selässään, eikä ole
harvinaista nähdä talonpojan muijalla timanttisia korvarenkaita,
kultaisista nyt enää puhumattakaan. Talonpojan pirtissä tapaa
herrasväen "mööbelit" pianosta alkaen ja niinkin köyhässä maakunnassa
kuin Pietarin lääni, voi löytää kokonaisen aitan täynnä nälkäisten
kaupunkilaisten tuomia höyhentyynyjä ja silkkipeitteitä. Talonpojat
ilmoittivat aina ruuanhakijalle, mitä hänen on tuotava. Milloin
tarvittiin peitteitä, milloin sänkyjä, milloin uuninpeltejä, jotka
viimemainitut kaupunkilaisen oli puhallettava jostain revitystä tai
asuttavaksi jo sopimattomasta talosta, milloin taas tyttärelle koruja,
päivänvarjo j.n.e. Inkerissä, aivan kommunismin kehdon vieressä, oli
suuri kysyntä virsikirjoista, raamatuista, postilloista ja muusta
hengellisestä kirjallisuudesta. Niistä antoivat Inkerin talonpojat
tavaroitaan tinkimättä.

Edellisestä voisi luulla, että talonpojat ovat hyvinkin suosiollisia
neuvostovallalle. Niin ei sentään ole asianlaita. He vihaavat sitä
yhtä suuresti kuin muutkin kansalaiset, sillä heiltä on pakko-otoilla
viety hevoset ja lehmät verrattain tarkkaan ja heitä itseään ja
poikiaan on kiusattu ylettömän kauan puna-armeijassa, mutta he sietävät
neuvostovaltaa vähempänä pahana, jopa tappelevatkin sen puolesta.
Useammassa Venäjän läänissä on talonpoika nimittäin saanut kokea, mitä
valkoiset "vapauttajat" hänelle tullessaan tuovat. Nämä entiset tsaarin
kenraalit ovat jokainen omalla kulmallaan antaneet väärentämättömän
näytteen siitä, mitä kovia kokenut Venäjän kansa heiltä voi odottaa.
Valtaamillaan alueilla ovat he ryhtyneet toteuttamaan edesmenneen
herransa ja mestarinsa Nikolai II:sen politiikkaa ja vieroittaneet
väestön täydellisesti itsestään. Joka paikassa ovat tilanherrat
rientäneet neuvostovaltaa vastaan taistelevien kenraalien jälessä
tiluksilleen takaisin ja vanhoille tavoilleen uskollisina antaneet
ensitöikseen talonpojille roiman selkäsaunan. Tästä on talonpoika
havainnut, mitä hänellä on odotettavana siltä taholta. Senpä vuoksi hän
— tosin hammasta kiristäen — on uskollinen neuvostovallalle, kunnes
löytyy mahti, joka osaa hänen asemansa tyydyttävästi ratkaista.

Tulkoon tässä yhteydessä myöskin sanotuksi, että valkoisten menettely
on kaupungeissakin usein ollut yhtä töykeätä. Läsnäolleitten
kertomuksista muistan hyvin, kuinka juhlallisesti valkoisella orhilla
ratsastava kenraali Djenikin oli otettu vastaan Charkovin kaupungissa,
samoinkuin senkin, miten suuri kauhu seuraavana päivänä oli syntynyt,
kun raa’at kasakkajoukot ratsastelivat nagaikka suorana pitkin
kaupungin katuja huutaen: bei intelligentsiju (lyö intelligenttejä!)
Tällaiset tapaukset ovat antaneet kommunisteille hyvän
agitationiaiheen, jota nämä, agiteerauksen mestareita kun ovat, eivät
luonnollisesti ole jättäneet hyväkseen käyttämättä. He ovat valkoisten
kenraalien menettelyn perusteella kyenneet loistavasti todistamaan,
että Venäjällä ei ole muuta valittavaa kuin kommunismi tai tsarismi. Ja
sen lisäksi ovat he voineet peittää kykenemättömyytensä positiiviseen
työhön kansan edessä. Onhan niin kovin helppo ollut vedota siihen, että
emme me mitään voi, kun meitä joka puolelta ahdistetaan, mutta jättäkää
meidät rauhaan, niin kyllä sitten näytetään, mihin pystytään. Saivatpa
he vielä Ranskan tukeman Puolan sodan aikana toimeen eräänlaisen
isänmaallisen innostuksenkin.

Talonpoikien asema on Venäjällä kaikessa tapauksessa parempi kuin
muitten kansalaisten, voipa sanoa: parempi kuin se milloinkaan
ennen on ollut. Heissä on tähän saakka ollut kommunistien tuki ja
turva. Sen tietää hyvin hallituskin ja koettaa jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa lupailla talonpojille kaikkea hyvää. Alussa lähenteli
neuvostovalta vain köyhiä talonpoikia, mutta ryhtyi jo v. 1920
kosiskelemaan keskivarakkaittenkin myötätuntoa. Sitä se tuskin saanee,
mutta pakolliseksi liittolaisekseen voi hallitus talonpojat lukea,
niinkauankuin sen ei onnistu ryöstää heitä ihan putipuhtaaksi, tai
maakysymyksen onnellisemmin ratkaisevaa vallanpyytäjää ilmesty.



XI.

"Köyhälistön diktatuuri."


Muistaakseni v. 1918 lopussa kirjoitti Lenin, että "jokainen maa on
millä hetkellä tahansa kypsä sosialismille." Tämä oli juuri siihen
aikaan, jolloin Venäjän bolshevikit olivat siirtyneet kommunismiin
ja maailmanvallankumouksen odotus oli kuumimmillaan. Sosialistiset
teoreetikot olivat ennen jättäneet Venäjän, joka vielä eli melkein
feodalismin aikakautta, kokonaan huomaamatta yhteiskunnallisesta
vallankumouksesta laskelmia tehdessään, mutta nyt tuli Lenin ja
todisti, että sieltä se oli kaikkein mukavinta alkaa, kyllä kaikki muut
sitten tulevat perässä hyvällä vauhdilla. Radek, joka kuuluu olevan
kommunistisen Internationalen terävimpiä taktiikkamestareita, todisti
Saksan vallankumouksen tapahduttua ylpeästi, että Venäjällä meni
kahdeksan kuukautta porvarillisesta vallankumouksesta sosialistiseen,
mutta Saksassa ei kulu kahdeksaa viikkoakaan.

Lenin kaivoi myös esille "köyhälistön diktatuurin." Se merkitsi sitä,
että köyhälistön (työläisten ja talonpoikien) oli diktatuurivallan
nojalla muserrettava porvaristo niin perinpohjin, että luokkarajat
kokonaan häviävät, jonka tapahduttua valtiovalta täysin tarpeettomana
vähitellen lakkaa olemasta ja siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan
käy ihan itsestään. Näitä ajatuksia kehitellessään kirjoitti Lenin
komeasti, että mikäpä meidän on diktatuuria pitäessä, kun meitä —
diktatuurin harjoittaja — on 9/10 osaa koko maan väestöstä ja muita —
siis diktatuurin alaisia — vain 1/10.

Suuren oppi-isän laskuihin oli kuitenkin pujahtanut pieni erehdys.
"Meitä" osottautui olevan paljon vähemmän. Venäjällä on kyllä suuri
joukko työläisiä ja vielä enemmän talonpoikia, mutta edellisestä jo
lienee selvinnyt, että viimemainituille oli diktatuuri, samoinkuin
muutkin teoreettiset viisastelut täydellistä hebreaa; he kyntivät
maataan ja rikastuivat välittämättä vähääkään "diktaattorin"
valtaistuimesta. Talonpoika tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan
vihdoinkin nylkeä tarpeekseen kaupunkilaista, jonka edessä hän ennen
normaaliaikoina oli saanut niin usein nöyrtyä. Työläinen taas rupesi
hyvin pian katselemaan karsain silmin diktaattoritoveriaan, joka
muutaman leipätaikinan aineksista vei hänen viimeiset housunsa. Mitään
yhteisymmärrystä ei näitten diktatuuria hoitelemaan määrättyjen
yhteiskuntakerrosten välillä syntynyt. Eikä ollut tarpeellistakaan,
sillä työväestö huomasi pian, ettei ollut kysymystäkään mistään
luokkahallinnasta, vaan komissaaridiktatuurista, yhden ainoan puolueen,
vieläpä sen muutamien _yksilöjen rajattomasta vallasta_.

Työmies sai havaita, että, jos hän on puolueeton, s.t.s. ei-kommunisti,
jommoisia valtavan suuri osa Venäjän työläisistä on, niin on hän
kommunistijohtajien mielestä sama kuin vastavallankumouksellinen. Mutta
kun hän on yhteiskunnalle tuiki tarpeellinen, niin ei häntä pistetä
telkien taakse muuta kuin pahimmassa tapauksessa, mutta sananvaltaa
ei hänellä missään yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä ole, vaikka
perustuslaki sen hänelle takaakin.

Siinä onkin juuri kipein kohta. Kommunistit istuvat nimittäin
kahdella tuolilla. Heillä on olemassa perustuslaki, vieläpä hyvin
"liberaalinen", joka takaa kansalaisille melkoisen joukon oikeuksia ja
vapauksia, mutta sitä ei yritetäkään noudattaa. Kommunistit olisivat
paljon rehellisempiä, jos he suoraan sanoisivat, että perustuslaki on
kyllä olemassa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, niinkauankuin
maassa löytyy yksikään kommunistiseen puolueeseen kuulumaton henkilö.
Se on vasta sitä olotilaa varten, jossa "meitä" todellakin on 9/10
koko kansasta. Siihen asti hallitsemme me diktatuurin oikeudella ja
keinoilla.

Mutta tätä eivät kommunistijohtajat sano. Heillä on omat
menettelytapansa. Olen itse ollut läsnä vaalikokouksessa, joka oli
kutsuttu valitsemaan Pietarin neuvoston jäseniä eräästä työpaikasta.
Vaalit nimittäin tapahtuvat työpaikoittain. Siinä laitoksessa oli
työläisiä noin 3,000. Kokouksessa esitettiin kaksi listaa, toinen
kommunistien ja toinen puolueettomien taholta. Kommunisteja oli koko
laitoksessa 20 kappaletta, joten vaalin tulos olisi ollut heille
varma häviö. Kokouksen myötätunto olikin selvästi puolueettomien
listan kannalla. Se kävi selville pidetyistä puheista. Silloin
ilmoitti kommunistien johtava puhuja, että heidän ryhmänsä poistuu
kokouksesta. Hänen puheenvuoronsa perästä nousi "instruktori",
jollainen henkilö kommunistisen puolueen keskuskomitean toimesta on
kaikkialla vaalitoimitusta seuraamassa, ja ilmoitti, että hän katsoo
kokouksen hajoitetuksi, koska kommunistinen ryhmä on poistunut. Kokous
ei siis voinut toimittaa vaalia, sen ei-kommunistinen osa jäi kyllä
koolle panemaan vastalauseensa hajoitusta vastaan, mutta kommunistien
20-henkinen ryhmä valitsi toisessa huoneessa työpaikan edustajat
Pietarin neuvostoon.

Tällainen on menettely kaikkialla pitkin maata. Valita saa vapaasti
vain siinä tapauksessa, että suostuu kommunistien ehdokkaisiin, muutoin
riistetään äänioikeus. Vaalit tapahtuvat avoimesti, joten minkäänlaisia
yllätyksiä ei voi sattua.

Pitkin koko vaalikauden — kaksi kertaa vuodessa — on diktatuurimiesten
lehdissä seisovana otsikkona kauhean suurin kirjaimin: kommunistit
kaikkialla maassa loistavasti voitolla, ja sitten seuraa numeroita.
Tämä tapahtunee ulkomaita varten, sillä tuskinpa koko valtakunnassa
lienee yhtään lukutaitoista henkilöä, joka ei hymähtäisi tälle
ilveilylle. Kommunisteilla on nimittäin tapana ottaa listoilleen
muutamia siivoja puolueettomia puhtaasti näön vuoksi. Samanlainen
farssi esitetään tuolloin tällöin jonkun sisä- tai ulkopoliittisen
kysymyksen yhteydessä. Kaikissa työpaikoissa ilmoitetaan
mielenosoituskokous määrätyksi tunniksi vähää ennen työajan loppua.
Sitten asetetaan kaikille uloskäytäville asestetut vahdit määräyksellä
olla päästämättä ketään ulos ja ajetaan koko henkilökunta yhtenä
laumana johonkin suureen saliin, jollaisia jokaisessa virastossa
löytyy. Siellä joku kommunistijehu puhuu ja lukee päätöslauselman,
jonka johdosta ei lainkaan keskustella. Samana iltana lähettävät
hallituksen radioasemat ympäri maailman "kaikille, kaikille, kaikille"
huimaavia tietoja Venäjällä tapahtuvista jättiläismielenosoituksista
sen ja sen asian johdosta. Luonnollisesti ei unohdeta lähettää mukaan
yksimielisesti (!) hyväksyttyjä ponsia.

Niitä Leninin "meitä" oli kommunistisen puolueen kukoistavimmillaan
ollessa 600,000 (nyt ehkä 3— 400,000) Venäjän samaan aikaan
130-miljoonaisesta kansasta. Heistäkin työläisiä kaikkein pienin
prosentti, enin osa oli ulkomailta importeerattuja emigrantteja ja
kaikenlaisia sekavissa oloissa pinnalle liukuneita epämääräisiä
aineksia. Työläisen oli vaikeinta kommunistisessa puolueessa menestyä,
sillä hän oli joskus ottanut asian vakavalta kannalta ja huomattuaan
kaiken ilveilyksi, ei hän voinut pysyä mukana. Hän tuli ehkä joskus
sanoneeksi poikkitelaisen sanan jollekin itseoikeutetulle johtajalle
ja siitä hetkestä lakkasi kommunistisen puolueen jäsenkirja olemasta
hänelle kaikki mahdollisuudet avaava taikakapine.

Koko kommunistisen puolueen muodostaminen on tapahtunut tavallisuudesta
suuresti poikkeavien lakien mukaan. Yleensähän puolueet syntyvät siten,
että joku samoin ajatteleva ryhmä muodostaa puolueen tai puolueosaston,
joka sitten valitsee itselleen johtajan. Venäjän kommunistien
keskuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Ensin ilmestyy
johtaja ja hän luo itselleen johdettavan joukon. Niinpä hän sitten
katsookin itsensä päätä pitemmäksi alaisiaan. Hän sälyttää toisille
velvollisuudet, itsellään hänellä on vain oikeuksia.

Muistuu tässä mieleen muuan Venäjän uudestaanrakennuspuuha joku vuosi
sitten. Kommunistinen puolue velvoitti silloin _kaikki_ jäsenensä
n.s. lauantaitalkoihin. Joka lauantai-ilta piti puolueen jäsenten
kokoontua työskentelemään muutamiksi tunneiksi. Näistä talkoista
kirjoitettiin kokonaisia teoksia, niiden avulla piti rakennettaman se
uusi yhteiskunta. Jonkun aikaa nähtiinkin kommunistisia rivimiehiä
heilumassa rakennustyössä, mutta johtajia ei näkynyt missään. Työn
tuottavaisuus taisi kuitenkin olla niin vähäinen, että talkoot pian
lakkasivat.

Syvimpänä ilmeni johtajien ja tavallisten puolueen jäsenten välinen
juopa mobilisointikysymyksissä. Oli nimittäin tapana, että vihollisen
kovasti ahdistaessa mobilisoitiin kommunistisen puolueen jäseniä
rintamille esimerkillään puna-armeijalaisia kiihoittamaan. Vaikka
puolueen keskuskomitean määräyksen mukaan oli lähetettävä _kokeneimmat
ja varmimmat_ kommunistit, oli lähtijäin joukko tavallisesti
kokoonpantu nuorista, juuri liittyneistä aineksista ja työläisistä.
Johtajat suosikkeineen pysyivät mukavissa nojatuoleissaan ja lähettivät
diktatuurivallallaan pienemmät tekijät tuleen. Ja kuitenkin uhkasi
kommunistista valtiota monesti suoranainen perikato.

"Köyhälistön diktatuuri" Venäjällä onkin, kuten sanottu, pohjaltaan
selvää yksilöjen diktatuuria. Jokaisen neuvoston toimeenpanevan
komitean puheenjohtaja on herra alueellaan. Päättäköönpä neuvosto
mitä tahansa, hänen sanansa merkitsee sentään enemmän. Samoin hoitaa
jokaisen viraston komissaari "putiikkiaan" verrattain itsevaltaisesti.
Hän on täydellinen byrokraatti, jolle alaisensa palveluskunta on
tyhjää ilmaa. Muistanpa kuinka kerran, kun erään viraston sairaille
henkilöille pyydettiin yhteisanomuksella komissaarilta sopivaa
ravintoa, tämä vastasi: "kuolkoon puolet heistä nälkään, niin toinen
puoli oppii paremmin työskentelemään." Ja yhtäkaikki oli kysymys
työläisistä, jotka olivat koettaneet mahdollisimman tunnollisesti
palvella "köyhälistövaltaa". Niin, työläinen oli ennen ollut tämä
komissaarikin, mutta hänelle oli mahtavuus kasvanut viran mukana.
Eikä tämä komissaari ollut mikään yksinäinen ilmiö, koskapa
sanomalehdistössä ja hallituksenkin piirissä monet kerrat puhuttiin
neuvostobyrokratismin poistamisesta. Puhuttiin — toimeen ei ryhdytty.

Mutta samaan aikaan seisoi suuri, lapsellinen Venäjän kansa jonossa
leipäpuotien edustalla haukkuen vallanpitäjiä, niinkuin se oli tehnyt
aina ennenkin toisten miesten ollessa ohjaksissa. Siinä saivat kuulla
kunniansa suuretkin johtajat, sekä Zinovjevit että Trotskit, mutta
virren viimeinen värssy oli aina: jos Lenin tämän tietäisi, niin
paha perisi kansan sortajat. Kuinka monta kertaa ennen oli sanottu
Nikolai-vainajasta: jospa tsaari tämän tietäisi, mutta kun ne kurjat
ministerit pitävät häntä pimeydessä!



XII.

Neuvosto-vallan virkakoneisto.


Venäläistä neuvostorakennelmaa johtava koneisto on mahdollisimman
mutkikas. Edellä on siitä jo näkynyt muutamia vilahduksia. Venäjä,
joka ennenkin on ollut virkavallan luvattu maa, ei suinkaan ole
tässä suhteessa uuden komennon aikana menettänyt mitään entisestä
maineestaan. Päinvastoin on bolshevikivalta kohottanut virkakoneiston
aivan tolkuttomaan määrään. Yksistään Moskovassa oli vuonna 1920
virkamiehiä enemmän kuin ennen koko Venäjällä yhteensä. Ja kumminkin
on otettava huomioon, että tsaarin aikainen Venäjä oli huomattavasti
suurempi nykyistä, sillä monet rajamaat, niinkin suuret kuin Puola,
ovat Venäjästä eronneet. Mainittakoon esimerkkinä virkamiesluokan
tavattomasta laajenemisesta, että ennen oli m.m. erään rautatieosan
piirihallituksessa kahdeksan virkailijaa, ja nyt siellä oli viidensadan
vaiheilla, eikä liikennettä ole kymmenettä osaa entisestään. Samoin
oli Pietarin läänissä, kuten ennen on mainittu, elintarvevirkailija
jokaista 60—70 asukasta kohti. Jos lasketaan mukaan kaikkien muitten
eri alojen virkamiehet, jotka läänin kansalaisten asioita hoitavat,
saadaan hyvinkin virkamies jokaista kymmentä asukasta kohti.

Kaikki kaupunkien kansalaisethan, työväestöä lukuunottamatta, jota
nykyisin on sangen vähän, kun tuotantolaitokset seisovat, ovat
virkamiehiä. Siihen johtaa välttämättömyys, sillä muita elinkeinoja,
kuin valtion virkamiehenä palveleminen, ei kommunistisella Venäjällä
viime aikoihin saakka ole saanut harjoittaa.

Neuvostojärjestelmä lienee jo Suomessakin siksi hyvin tunnettu,
ettei siihen tarvitse lähemmin kajota. Mainittakoon vain muutamia
olennaisimpia piirteitä.

Yleisvenäläinen toimeenpaneva komitea ja sen asettama
kansankomissaarien neuvosto tietävät yleensä hyvin vähän, mitä maan
sydämessä tapahtuu. Keskushallitus julkaisee kyllä dekreettejä, joita
yleensä ei noudateta, ne kun eivät sovi käytännölliseen elämään.
Olen kuullut läänin toimeenpanevan komitean puheenjohtajan sanovan,
kun hänen edessään dekreettiin vedottiin: "dekreetti dekreettinä,
mutta me teemme niinkuin parhaiten soveltuu". Ja täytyy myöntää,
että tavallisimmin soveltuu tehdä ihan eri tavalla kuin dekreetti
määrää. Tietysti löytyy sellaisiakin lääninkomiteoita, jotka
yrittävät alueellaan toimia keskusvallan määräysten mukaan, mutta
siinä puuhassaan eivät he useimmiten onnistu. Ainakin löytää jo
ujesdi (= kihlakunta) komitea aivan omintakeisen menettelytavan,
puhumattakaan enää volosti (= pitäjä) ja kyläkuntakomiteoista, jotka
eivät tiedä dekreettejä olevan olemassakaan. Vaikea olisi keskusvallan
paikallisia neuvostokomiteoita nuhdellakaan itsenäisyyspyrkimyksistä,
sillä perustuslain mukaan niillä on eräänlainen paikallinen
lainsäädäntöoikeus, eikä yksin toimeenpanovalta.

Jos korkeimman vallan käyttelijät vielä ovatkin "tehtävänsä tasalla",
niin on jo läänien komiteoissa — usein enemmistökin — sellaisia
jäseniä, joilla, niin puhdasoppisia kommunisteja kuin luulottelevatkin
olevansa, on yhtä hämärä käsitys aatteestaan kuin tehtävästäänkin.
Heillä on usein kirjoitustaito niin puutteellinen, ettei heidän
määräyksistään saa selvää kirjanoppinutkaan. Näitten määräysten
toimeenpanijat istuvat väliin pitkät ajat suurennuslasi kädessään
tutkimassa asiapaperin laitaan piirrettyjä koukerolta ja toimivat —
arviokaupalla.

Kuta alemmaksi mennään, sitä surullisempia "virkaherroja" sieltä
löytyy. Volosti- ja kyläneuvostoissa on jo täydellisesti luku- ja
kirjoitustaidottomia. Kyläneuvostoja ei, kuten ennen on ollut puhe,
valita, vaan kyläläiset järjestävät vain päivystyksen vuoronperään
neuvoston kansliassa. Pietarin läänissäkin saattaa tavata sellaisia
kyläneuvoston puheenjohtajia, jotka ovat liimanneet kaikki saapuneet
asiapaperit seinälle, josta asianomainen, jos lukea osaa, saa niihin
tutustua. Jos sellaisen virkailijan allekirjoitusta tarvitaan, sanoo
hän: kirjoita itse, ja lyö leiman osottamaasi kohtaan. Näin voisi hän
leimata vaikka oman kuolemantuomionsa, sillä paperien sisällöstä hän ei
voi saada selvää.

Kuvataksemme virkakoneiston mutkikkaisuutta ja hidasta toimintaa,
ottakaamme tarkastettavaksemme vaikka läänin elintarvekomissariaatti.
Siinä on seuraavia osastoja: yleinen kanslia, hankintaosasto,
kuletusosasto, varasto-osasto, kontrolliosasto, jakeluosasto,
tilastollinen osasto, kirjanpito- ja raha-asiain osasto j.n.e.,
pienempiä mainitsematta. Koko komissariaatin toimintaa johtaa
kollegio, joka käsittelee melkein kaikki asiat, välistä pienimmätkin,
aiheuttaen siten suurta viivytystä. Komissaari, niin itsevaltias kuin
hän saattaa ollakin, äystää henkilökunnan kanssa ja pitää huolta
omasta ja suosikkiensa hyvinvoinnista ratkaisematta arvovallallaan
ammattiasioita. Sen lisäksi pyrkii jokainen osasto mahdollisimman
suureen itsenäisyyteen, sillä, jos sattuu joku kommellus — ja sellaisia
mutkikkaan koneiston käynnissä sattuu usein — täytyy aina voida
puhdistautua. Niinpä sitten virastoon saapunut kirjelmä kiertelee
pitkät ajat, ennenkuin sen aiheuttamiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä,
sillä se viedään joka osastolla sekä tuleviin että meneviin diarioihin.

Hankintaosasto lähettää asiamiehensä hankkimaan elintarpeita. Kun tältä
saapuu tieto, että hän on saanut hankituksi sitä tai tätä, ilmoittaa
mainittu osasto — kaikki tapahtuu aina kirjeellisesti omankin viraston
keskuudessa — kuletusosastolle, että nyt olisi sieltä ja sieltä
saatavana sitä ja sitä. Kuletusosasto, jolla on asiamiehiä pitkin
rautatietä vaunuja "rasvaamassa" ("natshajun" avulla), ne kun muuten
helposti juuttuvat kiinni asemille, ryhtyy toimiin. Saatuaan tavaran
määräpaikkaan ilmoittaa se varasto-osastolle, että nyt on lasti tullut.
Tämä taas korjattuaan saapuneen tavaran varastoihinsa tiedoittaa
jakeluosastolle, että nyt sitä on jakamista.

Tavarain siirtyminen kuluttajain käsiin on vielä hankalampi.
Kuluttajajärjestöjen asiamiehet oleskelevat yhtämittaa komissariaatissa
"norkkailemassa", jos mitä sattuisi heille pirahtamaan. Heillä on
aina mukanaan koko joukko omien komissarioittensa allekirjoittamia
"ordereita", tosin vain "blankkoina", sillä kukaan ei tiedä, mitä
huominen päivä muassaan tuo. Mutta tuo joka paikassa niin välttämätön
leima niissä on ja asianomainen asiamies täyttää ne tarpeen vaatiessa
itse.

Sattuu sitten niin, että jonkun asiamiehen edustamalle järjestölle
jaetaan kymmenen puutaa (n. 160 kg.) perunoita. Tämän kuultuaan menee
hän kontrolliosastoon, johon jättää selonteon edellisen saannoksen
jakelusta. Siitä saa hän asianomaisen todistuksen, johon kuitenkin
on leima haettava vallan toiseen paikkaan asettuneelta sihteeriltä.
Tämän toimituksen jälkeen, joka muuten on aivan hyödytön, sillä jaon
kontrolli on vain numerollinen, eikä sen todenperäisyyttä kukaan
voi tarkistaa, menee hän jakeluosastolle, johon jättää täyttämänsä
"orderin" ja kontrollitodistuksen, saaden sieltä, kahtena kappaleena,
määräyksen varasto-osastolle antaa mainittu tavara ulos. Varasto-osasto
kirjoittaa kolme julman suurta "plakaattia" ja käskee asiakkaan
mennä kirjanpito-osastolle hinnoitteluttamaan perunansa Kun tämä on
tehty, lähetetään asiamies kassaan maksamaan. Sitten menee hän taas
varasto-osastolle näyttämään että rahat on suoritettu, ja saa siitä
jonkinlaisen merkinnän. Tämän jälkeen on vielä mentävä jakeluosastolle,
joka antaa kuljetustodistuksen toiselle paikkakunnalle. Näin
varustettuna saa asiamies lähteä jostain kaupungin toisella puolella
sijaitsevasta varastosta hakemaan perunasäkkiänsä.

Kun ottaa huomioon, että kaikki osastot sijaitsevat eri kerroksissa,
niin että hakija saa juosta viisikerroksista taloa ylös ja alas,
ja että vastuunalaiset toimitsijat, joitten täytyy allekirjoittaa
paperit, useimmiten ovat hyvin "ylösotettuja", joten allekirjoituksia
saa tuntikaupalla vartoilla, ja kun eivät kirjurineitosetkaan pidä
kiirettä, on hyvin ehditty, jos koko tämän kiertokulun saa tehdyksi
kahdessa päivässä. Ja tuloksena on kokonaista kymmenen puutaa perunoita
jaettavaksi suurelle kuluttajajoukolle.

Siinä järjestössä, jonka hoteisiin kysymyksessä oleva tavara joutuu,
on sen käsittely yhtäläisten takausten takana. Siellä on vielä senkin
seitsemät metkut, ennenkun varsinainen kuluttaja saa perunanaulan
hyppysiinsä.

Kaikissa virastoissa on asiain toimitus yhtä vaivaloista. Juoksutetaan
huoneesta huoneeseen, kukaan ei tiedä mitään ja lopulta sanotaan, että
tulkaa viikon perästä.

Virastot ovat väärällään virkailijoita, jotka työn puutteessa juovat
teetä ja lörpöttelevät, mutta siitä huolimalta vedotaan aina siihen,
ettei ole työvoimaa. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Syy on itse
järjestelmässä, joka on laadittu liian monimutkaiseksi, ja järjestävän
kyvyn puutteessa, mikä Venäjällä jokaisella askeleella silmään sattuu.

Muuten pitää jokainen virkailija velvollisuutenaan kohdella asiakkaita
mahdollisimman töykeästi. Byrokraattisuudessa ei neuvostovirkamies
jää yhtään jälelle tsaarinaikaisesta virkaveljestään, pikemmin on hän
nykyisen komennon aikana vielä edistynytkin tässä suhteessa.

Hirvittävä on se paperin paljous, joka neuvostovallassa tuhlataan.
Mitään asiaa ei toimiteta muuten kuin kirjallisesti. Ennenkuin
pieninkin pyyntö on täytetty, kertyy anojalle kunnioitettava pinkka
asiapapereita, joista hän, lukutaidoton kun usein on, ei itse
ymmärrä hölynpölyä. Varsinkin kylissä, joissa virkailijat ovat
kirjoitustaidoltaan yhtä puutteellisia kuin tavalliset kansalaisetkin,
syntyy usein kummallisia selkkauksia.

Voisipa melkein sanoa, että jokaisen nuppineulan tai tulitikkulaatikon
valmistusta, hoitoa ja kuluttajain käsiin toimittamista varten
löytyy kokonainen virasto, mutta vielä senkin lisäksi perustelee
neuvostohallitus tuolloin tällöin erinäisiä komiteoita, milloin
mitäkin tarkoitusta varten. Näillä komiteoilla, joitten pitäisi olla
vain virastojen välisiä, on suuri taipumus muodostua "valtioksi
valtiossa" ja hankkia mahdollisimman suuri valta ja auktoriteetti.
Niitten puheenjohtajat, jotka kenties eivät ole onnistuneet saamaan
muulla alalla tarpeellista huomiota, pyrkivät näissä komiteoissa
"meriittejään" lisäämään. He paisuttavat komiteoitansa siihen määrään,
että niistä vihdoin tulee uusia virastoja. Näin sitten, huolimatta
välistä ilmenevistä keskityspyrkimyksistä, järjestelmä haarautuu yhä
monipäisemmäksi.

Neuvostokoneisto on ollut monien muokkausten alaisena, mutta
joustavammaksi se vain ei ole tullut. Milloin on eri virastoja
yhdistetty, milloin taas eroitettu. Usein ei virasto vielä ole
ehtinyt yhtä muunnosmääräystä toimeenpanna, kun jo tulee toinen
aivan päinvastainen. Monet komiteat pohtivat alinomaa koneiston
yksinkertaistuttamista, mutta tuloksia ei ole näkynyt. Tuontuostakin
annetaan dekreettejä, joitten mukaan virastojen työvoimaa on
vähennettävä milloin neljänneksellä, milloin puolella, mutta
paikalliset komissaarit, jotka ovat tulleet vakuutetuiksi, että heillä
nykyiselläänkin on liian vähän väkeä, osaavat kyllä dekreetit kiertää.
Työvoiman puute on alituisena valitushuutona neuvostokomissaareilla,
vaikka heidän virkatalojensa seinät virkailijoista repeävät.

Mutta kun ei kyetä mitään tekemään, on helppo ja ainoa mahdollinen
puolustus: njekomu rabotatj — ei ole ken työn tekisi.



XIII.

Viimeisen kerran tshekan kynsissä.


Oli elää retuutettu v. 1920 syksyyn. Täytymys oli opettanut tottumaan
maan tapoihin, sillä tien pää kotimaahan ei auennut. Mitään virallista
yhteyttä Suomen kanssa ei ollut ja lähteä noin summamutikassa rajan yli
oli liian uskallettua. Siitä olisi voinut kiinnijoutuessa seurata nappi
otsaan. Viisainta vartoilla, kun vielä aika-ajoin liikkui huhuja rauhan
mahdollisuudesta.

Neuvostovalta oli pannut "koko programmin toimeen." Kaikki oli syöty
ja hävitetty, missään ei löytynyt mitään. Koko ajan oli käyty sotaa
milloin milläkin kulmalla valtakuntaa, olipa välistä vihollinen
ollut melkein pääkaupunkien porteilla. Joka puolelta oli ahdistettu,
mutta aina oli neuvostohallitus selvinnyt voittajana, ei suinkaan
vahvuuttaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että toiset olivat vielä
heikompia. Entente avusti seikkailevia kenraaleja vaatteilla ja
aseilla, mutta ei auttanut kaikesta tärkeimmällä: miehillä ja
sotataidolla. Neuvostohallitus oli luonut itselleen vakinaisen
armeijan entisten vapaaehtoisten joukkojen sijaan, kouluttanut sen,
vieläpä miten kuten varustanutkin. Kaikki mitä valtakunnasta suinkin
irti saatiin, uhrattiin sotaväelle. Siviliväestö — paitsi tietysti
komissaarit — ei merkinnyt mitään. Kommunistihallitus piti tarkkaa
vaaria sotilaskarkureista. Tuskin kului sitä iltaa, ettei jotain
teatteria tai muuta väen kokoontumispaikkaa piiritetty sotapalvelusta
karttavien etsimistarkoituksessa. Yhä uusia ikäluokkia kutsuttiin
aseisiin ja armeija paisui päivä päivältä. Vastustajien joukot
sitävastoin olivat kokoonpantuja aivan satunnaisista aineksista, usein
vailla alkeellisintakin kouluutusta. Valkoisia armeijoja melkein
poljettiin maasta, mutta edes nykyaikaisessa sissisodassakaan,
jommoiseksi Venäjän pitkällinen kansalaistaistelu muuttui, niillä ei
ihmeitä tehty.

Kaiken lisäksi harjoittivat kommunistit taitavaa agitatsonia sotaväkensä
keskuudessa. Puna-armeijalaista mairiteltiin kaikin keinoin; tuskin
sitä lempinimeä löytyi, jolla häntä ei olisi mainittu. Hänelle jaettiin
palkintoja ja lisättiin muonaa. Valtion teattereitten taiteilijoita
komennettiin antamaan näytäntöjä toimivassa armeijassa. Konsertteja
ja luentotilaisuuksia järjestettiin ahkeraan. Agitaattorit kulkivat
joukko-osastosta toiseen selvittämässä "työväenvallan" suojelemisen
tärkeyttä. Turvaudutuinpa viime tingassa pieneen vilppiinkin. Kun
Judenitshin joukot lähestyivät Pietaria v. 1919 syksyllä, pakenivat
puna-armeijan joukot sekasorrossa vihollisen parin tankin edestä.
Silloin keksi sotanäyttämölle parahiksi ehtinyt "marsalkka" Trotski
oivallisen keinon. Hän maalautti tynnyreitä tankkien värisiksi,
sovitti ne taitavasti rattaille ja pani suojukseen kätketyn luotetun
miehistön työntämään näin aikaansaatuja "hirviöitä" sotanäyttämölle.
Samaan aikaan ilmestyi rintamalle runsaasti jaettaviin Pietarin lehtiin
uutinen, että Putilovin tehtaalla valmistetut neuvostotankit ovat juuri
lähetetyt rintamalle. Tarkoitus saavutettiin loistavasti, sotilaat
innostuivat ja kävivät omien "tankkien" turvin rohkeasti vihollista
vastaan. Kansalaissota välistä osoittaa humoristisiakin puolia.

Armottomasti kohteli hallitus alamaisiaan viime vuosina. Tsheka
osasi terrorisoida ihmiset äärimmäisyyteen saakka. Kuta kireämmälle
hallitus kulloinkin joutui, sitä villimmin riehui tsheka. Sen autot
kiitivät öisin pitkin katuja keräten Gorohovajan suojiin hallituksen
"vihollisia". Ihmisten hermosto ärtyi mielipuolisuuden rajoille. Pahaa
kolinaa ja puhketta pitävän auton jonnekin lähistölle seisattuessa
hypättiin yöllä ylös vuoteista ja alettiin jännityksellä kuunnella
soiko ovikello. Vasta auton poistuva puhina palautti yörauhan, eikä
näin säikähtäneen kansalaisen lainkaan tarvinnut sairastaa omantunnon
soimaa. Salaliittoja myös keksittiin tuon tuostakin. Silloin
tshekan toiminta vielä tavallisestaankin vilkastui. Kerran ilmestyi
lehtiin vaaksanmittaisin kirjaimin tieto, että on paljastettu suuri
kadettisalaliitto. Jotain perää taisi tässä jutussa olla, mutta paljon
aivan viattomia ihmisiäkin joutui tshekan ajojahdin uhriksi. Mainittu
laitos, joka uskollisesti on hoitanut vanhan santarmiston peruja, haki
esille edeltäjänsä luettelot kadeteista, ja kerran päätettyään tehdä
heistä puhdasta, kulki santarmien aikoinaan muistiin merkitsemien
osotteiden mukaan asunnolta asunnolle vangiten niitten isännät. Nyt oli
kuitenkin välillä ehtinyt muutamia vuosia vierähtää ja vuokralaiset
vaihtua, joten tshekan suojiin joutui enemmän muuta väkeä kuin
kadetteja.

Kerran komennettiin Pietariin kuuluisa rauhoittaja Peters. Saattoi olla
juuri tuon äsken mainitun kadettisalaliiton paljastumisen perästä.
Hänen piti tehdä Pietarista kiltti kaupunki, Moskovan ja erinäisiä
muita paikkoja oli hän jo aikaisemmin siistinyt. Tämä suuruus kuulutti
julki, että kaikki aseet on tuotava hänelle määräajan kuluessa. Sitten
lähdettiin niitä hakemaan talo talolta. Hermostus oli suuri, mutta
leikkikin pistäytyi esille sen alta. Tarkastuksen ohimentyä puhelivat
pietarilaiset toinen toisilleen: tiedätkö, meidänkin talosta löytyi
valkea kenraali. — — — Elä ihmeessä! — Juu-u, vieläpä sängyn alta. —
Aa, nyt äkkään. Lienee selvyyden vuoksi tarpeellista huomauttaa, että
erästä tärkeätä välinettä, jonka paikka öisin on sängyn alla, kutsutaan
Venäjällä kenraaliksi. Sen värikin lienee useimmassa tapauksessa
valkoinen.

Vielä yhden kerran osoitti tsheka tämän kirjoittajalle huomiotaan. Se
tapahtui vuonna 1920 syyskuun 14 päivänä. Olin kuuden vuoden aikana
tottunut joka vuosi olemaan vapautta vailla, seitsemäs oli luiskahtanut
ilman linnaa, joskin se oli minua kaksi kuukautta vuoteessa kiduttanut.
Nyt aloin jo tuudittautua siihen luuloon, että olin vallan päässyt
koko ikävästä istumisen tavasta. Tsheka kuitenkin herätti minut
näistä itserakkaista unelmista. Asuin mainittuun aikaan Pavlovskin
huvilakaupungissa 30 virstan päässä entisestä pääkaupungista. Sieltä
pääsi junalla monta kertaa päivässä, mutta tsheka oli lähettänyt
minua hakemaan oikein autolla ja neljän miehen voimalla Pietariin.
Vangitsijat saapuivat kello 1/2 8 aamulla, muuan heistä esitti
"orderin", jolla oli annettu hänelle "oikeus oman harkintansa mukaan
toimeenpanna kotitarkastuksia ja niitten tulosten perusteella
vangitsemisia". Tällä miehellä oli siis lupa ilman muuta tunkeutua
jokaisen kansalaisen asuntoon. Paperin nähtyäni minä kehoitin vieraita
ryhtymään etsintään. Heidän johtajansa huomautti kuitenkin, ettei
sellainen ole tarpeellista, minun oli vain pukeuduttava ja lähdettävä
mukaan. Hänen menettelynsä tuntui minusta hiukan epäjohdonmukaiselta,
"orderihan" nimenomaan pani pääpainon kotitarkastukselle, mutta eipä
Neuvosto-Venäjällä juuri käy vetoaminen tällaisiin juridisiin ongelmiin.

Pietarin tshekan odotushuoneen käymälässä tapasin minä surullisen
näköisen juutalaisen katselemassa alas reiästä, jonne — sikäli kuin
hän minulle syvänä salaisuutena uskoi — hän juuri oli muljahuttanut
kahdeksan karaatin timantin. Oli pelännyt sen tarkastuksessa
joutuvan viranomaisten käsiin. Nyt valitti hän surkeuttaan minulle
ventovieraalle, hän kun oli vain välittäjä ja sai luonnollisesti maksaa
jalokiven hinnan vapaaksi päästyään sen oikealle omistajalle, joka
kuului olevan neuvostokomissaari. Pian meidät molemmat tarkastettiin,
otettiin pois pikkutavarat ja kuljetettiin sivurakennukseen,
edellisestä kerrasta kokonaan uuteen uskoon laitettuun suureen
huoneeseen.

Tällä erää ei Gorohovajalla viivytty kauan. Pari vuorokautta
vain, mutta niiden kuluessa ehdin tutustua tshekan silloisiin
tutkimistapoihin. Sitten viime näkemän oli laitettu uusia
yksityissellejä, joita kutsuttiin nimellä probka (korkki). Tämä nimitys
johtui siitä, että koppien, jotka muuten olivat tavallista pienempiä,
seinät, lattiat ja laipiot oli laitettu korkista. Tätä rakennusainetta
oli käytetty siksi, että koppi saatiin mahdollisimman ilmanpitäväksi.
Parissa vuorokaudessa kuului sellaisessa mies nääntyvän puhtaan ilman
puutteessa siihen määrin, että puhuu mitä käsketään. Tämän keksintönsä
kautta lienee tsheka päässyt vanhasta santarmihallituksesta edelle.

Toisen päivän aamuna vietiin minut kuulusteluun. Eteeni pistettiin
paperi, johon oli painettu suuri joukko kaikenkaltaisia kysymyksiä.
Siihen piti kirjoittaa täydellinen sukuluettelo y.m. yksityisasioita.
Muuta ei vielä ehditty kysyäkään, kun huoneeseen tuotiin kalmankalpea
mies — myöhemmin kuulin, että hänet oli juuri päästetty "probkasta" —
ja istutettiin viereeni. Tutkija kysyi hiukan iroonisesti: oletteko
nyt siihen määrin rauhoittunut, että voitte vastata kysymyksiini.
Vangille annettiin myös paperiarkki, johon käskettiin kirjoittaa
kaikki, mitä tietää. Ennenkuin hän ehti työhönsä ryhtyä, otti tutkija
ikkunoitten välistä ruskean paketin ja kääri sen varovaisesti auki.
Sieltä paljastui ihmisen pääkallo, muuten aivan vihreä ja luodinreikä
takaraivossa. Tutkija käänsi reikäpuolen meihin päin ja lausui
ikäänkuin molempiin katsoen: tässä on teidän kättenne työ. — Ei minun
kumminkaan, ehdin tokaista, jolloin tutkija puolivihaisesti huomautti:
en minä teitä tarkoitakaan, saatte mennä! Vahtisotamies liittyi
seuraani ja vei minut takaisin yhteisselliin. Matkalla kerkesi hän
kertoa, että tuo pääkallo on erään tshekan apulaisen, jonka äskeinen
tutkittava ja muuan oma virkatoverinsa olivat edellisenä keväänä
murhanneet ja haudanneet suohon, mistä ruumis hiljan vasta oli löydetty.

Tämä pääkallo kelpasi vielä toiseenkin tarpeeseen, kuten sain todeta.
Saman päivän iltana kuin minua oli kuulusteltu, tuotiin huoneeseemme
kaksi nuorta miestä, toinen näistä kuitenkin siirrettiin pian
pois. Seuraavana päivänä oli meidän selliimme jääneen vuoro joutua
kuulusteluun. Hän palasi kauhistuneen näköisenä ja kertoi, että tutkija
oli näyttänyt hänelle pääkalloa ja kehunut sen olevan hänen edellisenä
päivänä yhdessä tuodun toverinsa kallon. Toveri oli illalla ammuttu
ja samoin tulisi käymään hänellekin, jollei ilmoittaisi totuutta. Hän
ei kuitenkaan ollut voinut mitään kertoa ja niin oli hänet turhan
kuulustelun jälkeen tuotu takaisin säilytyshuoneeseen. Pitkän aikaa
sain nuorukaiselle todistella, että minäkin olin nähnyt mainitun kallon
jo ennen hänen Gorohovajalie joutumistaan, ja että edellisenä iltana
ammutun miehen päästä ei olisi kerinnyt saada lihaa irti muuta kuin
keittämällä, jolloin kallo olisi jäänyt valkoiseksi, kun taas tämä
oli viheriä, ennenkuin pelästynyt naapuri selvisi kammostaan. Hänen
toveriaan ei tuotu samaan koppiin, ehkäpä oli hänellekin näytetty
pääkalloa samanlaisin peloituksin.

Vielä kerran vietiin uuteen vankilaan, Spalernajaan. Nyt se oli
jo viidestoista venäläinen tyrmä. Sekulia oli siellä seurakunta.
Nähtävästi ei enää pidetty kovin tarkkaa huolta "säätyeroituksesta".
Joku kommunistikin oli joukkoomme eksynyt. Hänellä kuului olleen koko
raskas syntiluettelo: oli ottanut lahjuksia, esiintynyt juovuksissa
virkapaikalla, kiristänyt, hiukan petkuttanutkin. Sai sittemmin
viisi vuotta ja oli iloinen. Mitäpä tuossa ihmettä, oikein ilosta
kohoksi hyppäsivät sellaisetkin, joille tuli 20 vuotta pakkotyötä.
Niin kummalliseksi ihminen muuttui tshekan hoteissa. Tutkintoaika oli
aina pahin, silloin ei ollut koskaan varma hengestään, mutta kun oli
tuomio kädessä, niin tiesi, että henki pysyy tallella. Eikähän kukaan
kahtakymmentä vuotta pakkotyötä tehnyt; vuoden, ehkä pari, sitten
kohtasi joku kaksi kertaa vuodessa — bolshevikikumouksen vuosipäivänä
ja vappuna — annettavista amnestioista.

Kuolemanrangaistus oli poistettu dekreetillä 15 päivältä tammikuuta
samaa vuotta, mutta teloituksia tapahtui sittenkin. Spalernajan
vankilan eräällä sivustalla sijaitsi n.k. osobyi nadsor (erikoinen
vartiointi), josta useimmat läksivät ikuiselle matkalleen. Jos sinne
siirrettiin mies iltasella, niin oli hän mahdollisesti jo seuraavana
aamuna vainaja. Kopista ulos kutsuttaessa ei tavallisesti mainittu,
minne viedään. Usein vapautettiin myöskin myöhään illalla. Eräänä
iltana haettiin meidän sellistämme muuatta vankia verrattain myöhäisenä
hetkenä. Kauhuissaan tarrautui hän sänkyynsä kiinni, eikä sanonut
lähtevänsä muuta kuin kantamalla. Turhaan tehtiin sillä kertaa
yleisestä säännöstä poikkeus ja tarjottiin asianomaisen nähtäväksi
"orderia", jossa seisoi: laskettava vapauteen. Hän ei edes halunnut
sitä nähdä, huusi vain hirveällä äänellä ja puolipökerryksissä. Sinne
hän jäi koppiin seuraavaan aamuun asti. Vankien yhteisestä pyynnöstä
luettiin asianomaisille tämän tapauksen perästä, jollaisia kuului
sattuneen muissakin kopeissa, koko paperin sisältö, koskipa se sitten
vapautta tai siirtoa. Yölliset vapautukset — niinikään vangittujen
pyynnöstä — myös tyyten loppuivat.

Ei ollut ihmekään, että kerran ammuttavaksi vietävien lähdön nähnyt
sai tuollaisen kohtauksen. Se oli kaamea tapaus. Aluksi kuului pihalta
saapuvien kuorma-autojen puhina. Sitten seurasi muutamiksi hetkiksi
kuolemanhiljaisuus, kunnes alkoi kuulua haavoitetun petoeläimen
kiljuntaa muistuttavia huutoja: tavaristshi, bjerut na ljevo (toverit,
vievät vasemmalle)! Vankien keskuudessa merkitsi käsite "vasemmalle"
ampumista, muuten sitä ei juuri kuullut nimitettävän. Meidän koppimme
ikkuna antoi pihalle. Tosin oli ankarasti kielletty siihen kapuamasta,
mutta uteliaisuus oli siksi suuri, ettei kiellolle annettu täyttä
arvoa. Ikkunaan kiivennyt sai pihamaan sähkölamppujen valossa nähdä
unohtumattoman näyn: käsistä ja jaloista sidottuja ja mielipuolen
tavoin huutavia miehiä ladottiin kuorma-autoon kuin elukan raatoja;
pahimmin kiljuvat vaiennettiin iskulla revolverin perästä. Sitten
lähtivät kuormitetut autot vierimään tykkiväen harjoituskentälle, jossa
tshekan verenjanoinen komendantti ja eräs hänen apulaisensa heidät
ampuivat. Nämä kaksi herraa kuuluivat aina suorittavan teloituksen
kahden, niin kertoi tunnustuslupauksella ampumakentältä palautettu
vanki.

Monenlaista väkeä oli meidän "kaamerassamme". Oli unkarilaisia
sotavankeja, joista useimmat olivat oleskelleet Siperiassa kuusikin
vuotta, ja nyt kotomatkallaan joutuneet istumaan panttivankeina
entisten unkarilaisten kansankomissaarien lunnaiksi. (Yksi heistä
päiviinsä kyllästyneenä hirtti eräänä yönä itsensä pöydän jalkaan).
Oli meillä pari asianajajaa syytettyinä siitä, että olivat ottaneet
päämieheltään palkkiota, oli kokainikauppiaita (joista eräs sai
20 v. tuomion ja riemastui kovasti), juutalainen, jolta oli
kotitarkastuksessa tavattu 8 miljoonaa ruplaa "kerenkkeinä", oli joku
salaliittolainen j.n.e. Nuorin oli 12 v. ja vanhin seitsemänkymmenen
korvissa.

Tämä viimemainittu, hyvätuulinen ukko vielä, oli palvellut koko ikänsä
muutamassa nahkatehtaassa varastonhoitajana. Työpaikkansa oli hänelle
käynyt niin rakkaaksi, ettei halunnut luopua siitä bolshevikienkaan
aikana. Oli sitten keväällä v. 1920 sattunut joitain häiriöitä tehtaan
kirjanpito-osastolla. Tämä äijäkin oli käsketty tshekaan todistajaksi,
mutta kun ei tiennyt mitään asiaan vaikuttavaa, oli saanut poistua
niine hyvineen. Kolmisen kuukauden perästä oli hänet uudestaan
haastettu tshekan eteen ja ilmoitettu silloin, että hänellä on kolmen
vuoden tuomio kärsittävänä. Samalla hetkellä oli ukko vangittu ja
passitettu Shpalernajaan, jota pidettiin vain tutkintovankilana,
odottamaan siirtoa rangaistuslaitokseen. Kahden kuukauden kuluttua
vasta sai hän tuomion, joka varmasti oli ollut valmis jo vangittaessa,
mutta virallisen kiireen takia ehtinyt vankilaan nyt vasta, kouraansa
ja poistui pian työlaitokseen. Se tuomio oli ihmeellinen, siinä
sanottiin jokseenkin sanasta sanaan näin: palvellut siinä ja siinä
laitoksessa niin ja niin kauan; koska tehtaan kirjanpito ei ollut
kunnossa, avautui mahdollisuuksia väärinkäytöksiin; tuomitaan kolmeksi
vuodeksi pakkotyöhön. — Kirjanpito ei ollut kuulunut lainkaan tämän
miehen velvollisuuksiin, eikä häntä syytetty mistään väärinkäytöksistä.
Kommunistisen logiigan mukaan hänet tuomittiin siis siitä, ettei hän
ollut tehnyt mitään kolttosia, vaikka kirjanpidon kehnouden vuoksi
tilaisuutta olisi ollut. Samantapaisia tuomioita tuli tukuttain.

Muitakin varsin tragikoomillisia juttuja sattui. Mainittakoon vain
pari esimerkiksi. Eräs kommunistien palvelukseen jäänyt meriupseeri
oli vaimonsa kanssa asunut suuressa huoneustossa, jossa, paitsi heitä,
asui puolikymmentä muuta perhettä. Oli kesä ja hän palasi yksin maalta,
jonne vaimonsa vielä oli jäänyt. Kotiin tultuaan tapasi hän siellä
tshekan vahtisotilaan, joka kysyttyään nimen oitis pidätti upseerin.
Matkalla Gorohovajalle oli sotilas kertonut, että hänen asunnossaan
oli jo pari vuorokautta pidetty vahtia ja kerätty kaikki huoneustoon
tulleet, olipa heillä sitten ollut asiaa kelle hyvänsä, parempaan
talteen. Nyt kävi niin hassusti, että itse syytetty, jonka asiaa
merivirastosta luultavasti oli kiirehditty, pääsi pois varsin pian,
mutta kaikki toiset, joista useimmat eivät edes tunteneet upseeria,
vielä vähemmin tiesivät, mistä syystä olivat vankilaan joutuneet,
jäivät istumaan edelleen.

Vielä hullummin oli käydä eräälle virkamiehelle, joka minun aikanani
pääsi vapauteen. Hänet oli myöskin vangittu pistäytyessään erääseen
asuntoon, jossa tshekan agentti oli ollut jo ennen häntä. Tämä
mies oli viety Krestyyn, kirjoitettu siellä nimi ylös ja teljetty
yksinäiseen koppiin. Eräänä iltamyöhänä jonkun ajan kuluttua oli
avattu sellin ovi ja sanottu tavanomainen: sabirai vestshi (kokoa
tavarasi)! Hänet oli nyt siirretty Pietari-Paavalin linnoitukseen,
niinikään yksityiskoppiin, josta aamun sarastaessa kutsuttiin ulos. — S
vestshami (tavaroittenko kanssa)? oli hän kysäissyt. — Ostavj vestshi
(jätä tavarasi)! vastattiin. Silloin oli miehestämme asia jo ruvennut
tuntumaan arveluttavalta, sillä hän tiesi, että Pietari-Paavalissa
toimeenpantiin teloituksia. Mutta mikäpähän siinä auttoi, oli
marssittava pihalle, jossa jo vartoi pitkä rivi toisia vankeja. Joku
sotilaspukuinen henkilö alkoi lukea lyhdyn valossa nimiä, asianomaiset
vastasivat myöntäen. Lopulla kuulee virkamies huudettavan nimen
Tsherkasskij. Hiljaisuus, kukaan ei vastaa. Huuto toistuu pari kertaa,
mutta kaikki ovat vaiti. Vihdoin käännytään hänen puoleensa: mikäs
sinun nimesi on? — Tsherkovskij! — Etunimi ja isännimi? Miehemme lausuu
nekin ja hänelle sanotaan: ubiraisja k tshorty (mene hitolle), olit
vähällä tulla ammutuksi! Seuraavana päivänä joutui hän Shpalernajaan
tutkintavangin asemaan, josta myös pian selviytyi vapaalle jalalle.
Kuka tiesi, miten pahana pöpönä häntä oli pidetty, ennenkuin parin
kirjaimen ero nimessä saattoi hänen asiansa oikealle tolalleen.

Shpalernajan vankilassa tapasin myös seitsemän suomalaista työmiestä,
jotka työnpuutteen takia, kuten he itse kertoivat, olivat omia
teitään siirtyneet Suomesta Neuvosto-Venäjälle. Kaksi heistä oli
tullut Terijoelta ja olivat he neljä kuukautta tehneet tuttavuutta
"työläisvaltakunnan" vankiloiden kanssa. Heitä oli pari kertaa tutkittu
ja olivat he rehellisesti selittäneet tulleensa työnhakuun, kun
arvelivat työvoimansa käyvän paremmin kaupaksi ja tyydyttävämmästä
hinnasta maassa, missä työväestön sanotaan olevan vallassa, kuin
porvarillisessa Suomessa. Tutkijat kumminkin kohtelivat miehiä
verrattain ylimielisesti selittäen, ettei heidän ole onnistunut vielä
selvittää, ovatko kuulusteltavat porvareita vai työläisiä, minkä seikan
minä esim. voin ratkaista ensi silmäyksellä. Kuukauden ja kuusitoista
päivää istuivat he minun kanssani ja sinne vielä jäivät. Myöhemmin
en heitä tavannut, enkä siis tiedä heidän lopullisesta kohtalostaan,
mutta itse vakuuttivat he — minkä seikan jo päältäkin näki — lopen
nälkiintyneensä ja muutenkin saaneensa niin tarpeeksi sen maan
komennosta, että, jos milloin vapaus koittaa, luikkivat he Suomeen
samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Toinen lähetys — viisi miestä — saapui minun vankeuteni kestäessä. He
olivat tulleet rajan yli jossain Pohjois-Suomessa, joutuneet ensiksi
Kemin (pohjois-karjalaisen) vankilaan ja sieltä heitä oli sitten
retuutettu pari kuukautta tyrmästä tyrmään, kunnes hekin lopulta
päätyivät Shpalernajaan. Neljä heistä oli niin kurjassa kunnossa,
ett'en sellaisena ikinä ole suomalaista työläistä nähnyt. Kaikki
vaatteensa he olivat vaihtaneet ruokaan vankiloissa, saaden päälleen
vaan jonkinlaisia riekaleita. Kylmästä syksystä huolimatta ei heillä
enää ollut jalkineitakaan, joku oli heikosta ravinnosta tullut
yösokeaksikin. Ainoastaan yksi hiljan Amerikasta palannut mies oli
jollakin ihmeellä säilyttänyt itsensä hyvissä vaatteissa ja muutenkin
koko auttavassa kunnossa. Hänet tapasin sittemmin palaamassa Suomeen
samassa lähetyksessä, jossa itsekin tulin, mutta jo olivat veret
poskilta paenneet ja vaatetuksensakin oli sangen vaatimaton, vaikka
hän kehui olleensa verrattain hyvissä ansiotöissä Muurmannissa. Nämä
miehet pääsivät pian Shpalernajasta, mutta minun käsitykseni mukaan
ei heistä aivan kohta kunnon työmiestä saatu, niin olivat reissullaan
retaantuneet.

Saa nyt riittää tshekasta ja muustakin. Mitään kuulusteluja ei minun,
enempää kuin monien muutenkaan kanssa toimitettu, istutettiin aikansa
ja päästettiin sitten vapaaksi, vaikka neuvostohallitus dekreetillään
oli kuuluttanut, että kansalaista ei saa tutkimatta ja tuomitsematta
pitää vangittuna yli neljänkolmatta tunnin. Mutta ne dekreetit,
dekreetit... niihinhän neuvostovalta on tukehtumaisillaan.

       *       *       *       *       *

Keväällä v. 1921 palasin neljänkymmenen kuukauden matkaltani. Meitä
oli kuudetta sataa samassa joukossa, mutta yhdenkään suusta en kuullut
kiitoslausetta tuosta "kaikkien sosialistien yhteisestä isänmaasta",
niinkuin muuan suomalainen kommunistijohtaja aikoinaan kirjoitti.
Onko heidän käsityksensä parin vuoden viertyä muuttunut, en osaa
sanoa, mutta minun on ainakin pysynyt samana ja siksi olen katsonut
velvollisuudekseni saattaa julkisuuteen nämä ehkä hajanaiset ja monessa
suhteessa puutteelliset muistelmat.

Ihan viime aikoina Venäjällä käyneet ovat antaneet maan tilasta varsin
lohdullisia tietoja. Sitä suurempi syy tuntuu nyt olevan muistella
kommunistisen kokeilun aikoja, joista kulkupuhe kertoi itsensä Leninin
sanoneen, että kokeillaanhan kaniineillakin, miksi sitä siis ei
voisi tehdä Venäjän kansalla! Jos nyt vielä on johonkin päästy, niin
mitenkähän suuret mahtaisivat saavutukset ollakaan, ellei koekaniinia
olisi myrkytetty puolikuolleeksi.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.