Title: Kuvia Raja-Karjalasta
Author: Forsström, Otto Adolf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvia Raja-Karjalasta" ***


KUVIA RAJA-KARJALASTA

Kirj.

O. A. Forsström



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1894.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen luku.
  Laatokan rantamailla.
Toinen luku.
  Salomailla.
Kolmas luku.
  Runo- ja taikamailla.
Neljäs luku.
  Karjalan aatelia.
Wiides luku.
  Kovan onnen Karjala.
Kuudes luku.
  Tapoja ja luonteita.



Ensimmäinen Luku.

Laatokan Rantamailla.


    "Kohti pohjaista kulemme,
    Kohti kuohuja kovia,
    Lakkipäitä lainehia,
    Sampoa tapoamahan,
    Kirjokantta katsomahan
    Pohjolan kivimäestä,
    Waaran vaskisen sisästä."

                  Kalevala XXXIX.

Laatokan pohjoisten rantamaiden yleinen luonne. Korkeat vuoret.
Wenäjän puoleisen Laatokan rantamaat. Laatokan syvyys. Weden korkeus,
Laatokan myrskyt. Sumu. Kangastukset. Korkeat ranta vuoret eli
"riutat." Haukkariutta. Syvät lahdet. Kirjavalahti. Ilmasto. Weden
lämpömäärä. Jäälautat ja "komppeikot". Meriliike Laatokalla. Wienti- ja
tuontitavarat, Laatokan "saimat". Ilmansuuntien nimet, Rehevä kasvisto,
Harvinaisia kasveja ja puun lajeja. Laatokan kalarikkaus. Kalastusta ja
kalastajaelämää. Sampi ja miekkakala. Norppa ja norpanpyynti. Laatokan
pohjoisten rantamaiden mineraali-rikkaus. Ruskealan marmorilouhos.
Sordavaliitti. Kitilän granaatit. Helmempyyntiä Impilahdella. Wärtsilän
rautaruukki. Pitkänrannan vaskikaivokset. Käynti valtiorajamme toisella
puolella. "Anuksen linnu." Sortavalan kaupunki ja Kymölän seminaari.

Laatokan pohjoiset rantamaat ovat epäilemättä maamme kauniimpia
seutuja. Näyttää siltä, ikäänkuin täällä Suomen sisämaan ja
merenrannikon luonto olisivat yhtyneet viimeiseen ponnistukseen,
muodostaakseen oikein jyrkkää vastakohtaa tuolle "itäeurooppalaiselle
tasangolle", joka yksitoikkoisena, järvettömänä, vuorettomana alkaa
valtiorajaimne itäpuolella. Merta edustavat näissä maisemissa Laatokan
aukeat ulapat ja "mereksi" sanookin karjalainen tätä Euroopan suurinta
järveä.

Omituista näille pohjoisen Laatokan rantamaille ovat korkeat vuoret.
Mutta turhaan saapi noita vuoria Suomen kartasta hakea. Siinä ovat
Laatokan rantaseudut ylt'yleiseen kuvatut tasankomaiksi. Ei edes
vahingossa ole pienintäkään tummanmustukaista karttaan hairahtunut.
Luulisi ihan olevansa Pohjanmaan lakeuksilla. Ja kuitenkaan ei liene
koko maassamme Kuusamoa etelämpänä moista vuoriseutua. Sitä kestää
Kurkijoelta Impilahteen asti ja se ulottuu melkoisen kauaksi ylämaahan.

Erittäin komeilta näyttävät nuo rantavuoret, kun niitä mereltä päin
katselee tyynenä kesäiltana. Ne kohoavat kartion tapaisina toinen
toisensa vieressä. Kahden viereisen vuorikartion välissä on aina syvä
laakso, useimmiten kapea kaistale vain. Wuorenkukkulat eivät siltä
sula yhteen, sillä ilta-auringon valo lankeaa toiseen heleämpänä,
toiseen tummempana. Wielä silloinkin, kun ne sinertävän autereisina
katoavat etäisellä taivaanrannalla, ovat niiden rajaviivat toisistaan
erotettavissa.

Koko Wenäjän puoleinen Laatokan rannikko on sileätä hiekkakangasta,
paikka paikoin savensekaista, peräti lahdetoin ja niin matala, että
laivat vaan yksissä paikoin pääsevät rantaan laskemaan. Siellä ei
myöskään ole saaristoa, niinkuin Suomen puolella. Seurauksena tästä on
että luonto siellä näyttää hyvin ikävältä ja yksitoikkoiselta.

Suomen puoleinen osa Laatokkaa on hyvin syvää vettä. Koko Laatokan
keskimääräinen syvyys on 350 jalkaa, siis Itämeren ja Pohjanlahden
syvyyttä melkoista suurempi. Syvimmät paikat löytyvät Sortavalan
pitäjän alueella. Länsipuolella Walamoa on eräs kohta, jossa on
854 jalkaa vettä. Suuren Wironsaaren, Honkasaaren ja Mustansaaren
välimailla on 714-847 jalkaa syvää.

Wesi Laatokassa on puhdasta ja hyvänmakuista. Se on myös niin kirkasta,
että pohja näkyy monen sylen syvyydessä.

Weden korkeus Laatokassa vaihtelee eri vuosina suuresti. On tapana
sanoa, että se seitsemänä vuonna peräkkäin nousee, seitsemänä laskee.
Tämä luulo on kuitenkin perätöin. Kaikessa tapauksessa tuo nouseminen
ja laskeminen ei riipu lumisista eikä lumettomista talvista, vaan
muista suhteista. Korkeimman ja alhaisimman vedenrajan eroitus on
Laatokassa joskus ollut yli 9 jalkaa.

Koko Laatokan yhteenlaskettu pinta-ala on 18,130 neliökilometriä.

Laatokkaa voipi siis täydellä syyllä sanoa mereksi. Se on tunnettu
kovista myrskyistään. Sen aalto on lyhyt ja jyrkkä. Kansa sanoo
sitä "kareeksi." Myrskyt ovat kovimpia syksyiseen aikaan. Kamalassa
muistossa on kansalla vielä se myrsky, joka Laatokalla raivosi
syyskuun 21—22 p:inä 1883. 30 laivaa joutui silloin kerrassaan
haaksirikkoon, eräät väkineen päivineen. Sortanlahden sataman suussa,
Laatokan länsirannalla nähtiin silloin kauhea näytelmä. Useimmat
laivoista pyrkivät näet sinne myrskyn suojaan. Harvat kuitenkaan
pääsivät turvapaikkaan. Toiset ajoivat kumoon ankealla merellä, toisia
viskasi tuuli rantamatalikoille. Sortanlahdella joutui kaikkiaan 17
laivaa haaksirikkoon.

Kesälläkin voipi Laatokka toisinaan olla hyvin oikullinen. Korkeat
rantavuoret kuumenevat päivänpaahteessa. Siitä syntyy rantavesillä
äkillisiä ilmanvirtoja, jotka helposti kaatavat purjehtijan purren,
ell'ei hän ole varoillaan. Tyynenä kesäiltana kuulee merensuussa
toisinaan kumeata jyrinää. Se on "maininki" edellisen päivän myrskystä,
joka tenhottomana murtuu saarien jyrkkiä kalliokupeita vastaan.

Merimiesten vaarallisin vihollinen Laatokalla, niinkuin muillakin
vesillä, on sumu. Se viepi helposti purjehtijan harhateille oikeasta
suunnasta. Onneksi on Laatokan ulappa selvää meren selkää, jossa ei ole
kareja eikä hiekkamatalikkoja. Sitä vaikeampaa on sen sijaan sumuisella
säällä purjehtia rantavesillä.

Wenheellä kulkijasta näyttävät rantakalliot utuilmalla entistä
korkeammilta. Wuoriseinän yläosa on kokonaan usvan peitossa ja kallio
tuntuu niin loppumattoman korkealta, niin hirvittävän jyrkältä.
Mielikuvitusta jännittää vielä toinen, vähän etäämpänä oleva kallio,
joka synkän epäselvänä haamuna kohoaa vedenpinnasta, kadotakseen sekin
tiheään "tumanaan."

Kirkkaalla säällä, kevätaikana semminkin, näkee Laatokalla usein
kauniita kangastuksia. Meren ulapalla huomaa silmä laivan ajavan
täysissä purjeissa ja sen päällä toisen, samanlaisen laivan, alassuin
käännettynä. Etäisellä, taivaanrannalla näkyvät Walamon saaret
kullanhohtavine kirkonkattoineen, ikäänkuin olisivat aivan lähellä.
Jo näkyy hetkisen kuluttua toisia saaria ilmassa leijuilemassa. Kuluu
kotvan aikaa, ja jo on päällimmäinen saari kääntynyt alassuin. Ja näin
muuttuu kangastus aina sen mukaan, miten kevätauringon säteet lankeavat
ilman ohuisiin, läpikuultaviin auerkerroksiin.

Lähdemme jonakuna kauniina kesäpäivänä soutelemaan Sortavalan
saaristoa. Wenheemme kulkee jyrkkien kallioniemien ohi ja syvyydestä
kohoaa korkeita saaria, jotka kuvastavat louhisia kupeitaan kirkkaaseen
vedenpintaan. Kansa nimittää noita jyrkkiä vuorenseiniä "riutoiksi."
Niiden halkeamat ja koverot ovat mieluisia pesintäsijoja haukoille ja
muille petolinnuille.

Sellainen paikka on esim. Haukkariutta Haavuksen saarella, noin 6
kilometriä Sortavalan kaupungista. Se kohoaa rohkeasti merestä,
jyrkkänä kuin seinä. Tuntuu niin masentavan jylhältä, kun venheellä
soutelee sen alla. Edessä on Laatokan aukea ulappa. Alhaalla kiitää
pesästään eksynyt "vaakalintu", huutaen surkeasti vaikeroivalla
äänellä. — Kansantaru ei tietysti ole voinut olla hyväkseen käyttämättä
näitä mielikuvitukselle niin kiitollisia luonnonaiheita. Sen todistavat
nimet sellaiset kuin "Neitsytriutta" y.m.

Tuon tuostakin uurtaa meri mantereeseen tai suurempaan saareen syviä
lahtia. Ne ovat toisinaan monen kilometrin pituisia nuo lahdet ja
useinkin hyvin kapeita. On sanottu, että niissä on jotain Norjan
vuonojen tapaista; tielysti pienoiskoossa. Sellainen on esim.
kaunis Kirjavalahti noin 12 kilometriä Sortavalan kaupungista
itäänpäin. Korkeana, äkkijyrkkänä kohoaa siinä paikka paikoin ranta;
metsähuippuisina reunustavat sitä loitompana yksinäiset, mutta tiheässä
vierekkäin seisovat vuorenkartiot.

Näköala noilta vuorilta on hyvin laaja. Siellä täällä kimaltelee pieni
lampi ikäänkuin Helmi vehreän ympäristön keskeltä. Kauempana katoaa
salo sinisenä, utuisena. Eteläisellä ilmalla aukenee katsojan eteen
selvä meren selkä. Sitä reunustavat korkeat saaret kallioriuttoineen;
siinä kapeat salmet ja terheniset niemet. Ja rantasaariston takana on
aavaa vettä, niin pitkältä kuin silmä kantaa.

Ilmasto Laatokan rantavyöhykkeessä on meri-ilmaston kaltaista. Kesä on
siellä myöhäinen, talvi myöhäinen, syksyllä sakeat sumut ja ankarat
myrskyt. Myöhään syksyllä, kun säät ylämaassa jo alkavat muuttua
talvisiksi, on ilma vielä leutoa rantamailla ja vielä suvisempaa ulkona
merellä. Syvät ja laajat ulapat eivät vielä silloin ole ehtineet
suuresti jäähtyä. Keskeltä Laatokka hyvin harvoin jäätyy.

Ja yhtä verkkaan se keväällä lämpeneekin. Ulkosaarien rannoilla on
pintavesi juhannuksen aikana harvoin 6° C lämpöisempää. Juhannuksen
jälkeenkin näkee toisina vuosina sulamattomia lauttoja uiskentelevan
Laatokan ulapalla. Kesällä v. 1893 niitä nähtiin heinäkuun alkupäiviin
asti mutta edellinen talvi olikin ollut tavattoman ankara ja meri
kauttaaltaan jäätynyt.

Toisina vuosina kasvaa jää meren ulapalla sulan reunassa hyvin paksuksi
"romppeikoksi." Talviset myrskyt irroittavat jäälauttoja ja ajavat
niitä toisiensa päälle. Ne jäätyvät silloin kiinni toisiinsa. Tätä
menoa jatkuu jatkumistaan, kunnes tuo paksu jäälautta viimein kadottaa
tasapainon ja kääntyy syrjälleen. Se voipi silloin olla 70 jalan
vahvuinen. Sellaiset jäämöhkäleet tietysti hyvin verkkaan sulavat.

       *       *       *       *       *

Meriliike Laatokalla on hyvin vilkas. Suomen puolelta viedään Pietariin
ja yleensä Wenäjälle suuret määrät halkoja, pajunkuorta eli "parkkia"
ja kalaa. Woita ja lintuja viedään myöskin. Erittäin tärkeitä
vientitavaroita ovat vuoriteollisuuden tuotteet. Sortavalan kaupungin
tulliluettelojen mukaan nousi viimeksi mainittujen tavarain vienti
meritse Pietariin vuosina 1887—1888 seuraaviin määriin:

                                   1887:         1888:
  Waskea                        83,845 kgr.   83,720 kgr.
  Tinaa                          5,705  "     15,621  "
  Maubersuolaa                  22,743  "     38,903  "
  Wesilasia                       —              941  "
  Punamultaa                     6,800  "    102,830  "
  Rautaa                     3,750,142  "  6,052,409  "
  Feltinaattia ja kvartsia   1,536,000  "  1,008,500  "
  Dolomiittia                     —          340,000  "
  Graniittia                 1,825,500  "  1,398,700  "
  Kovasinkiveä                  70,000 kappal   —

Tärkeimmät tuontitavarat ovat Wenäjän jauho, suola ja rihkama. Suola
kulkee vaan kauttakulku-tavarana Wenäjän läpi. Sitä saadaan tuoda tätä
tietä ainoastaan rajoitetussa määrässä. Jauhot tuodaan enimmäkseen
Sermaksin satamasta. Jauhoparkat saapuvat sinne Sisä-Wenäjästä
jokia ja kanavia myöten. "Jauhotuuleksi" sanookin sortavalalainen
kaakkoistuulta, koska sen avulla jauhosaimat pääsevät Sermaksista
tulemaan.

Laatokalla käytetyt purjelaivat ovat viime aikoihin asti olleet
tuota vanhaa mallia, jonka Pietari suuri toi mukanaan Hollannin
laivaveistämöiltä. Ne ovat muodoltaan kuin suuret altaat. Köliä eli
talkaa niissä ei ole kuin siksi nimeksi vaan. Näillä laivoilla ei
sentähden voi risteillä vastatuulessa. Usein on Laatokan kippari jo
aivan lähellä matkansa päämäärää, kun äkkiä nousee vastatuuli, ja hänen
täytyy seurata sen mukana kohti kotoisia rantoja. Ja jos oikein kova
onni kohtaa, niin saapi hän useampaan kertaan kesässä uudistaa tätä
peliä.

Myötätuulessa kulkevat nuo vanhanaikuiset laivat hyvin nopeasti.
Kauniita ovat ne myös kaukaa katsellen huippu- ja muine purjeineen.
Sellaisen laivan ruumaan mahtuu paljon ("ruusua" = lastia) kuten
Laatokan merimiehet sanovat. Suurimmat tämänmalliset laivat omat
"hukkari" ja "galjotta"; pienempiä sanotaan "saimoiksi." Kipparit ja
merimiehet ovat enimmäkseen salmilaisia, mutta myöskin sortavalalaisia,
impilahtelaisia ja jaakkimalaisia. Kipparit ovat koulua käymätöintä
väkeä; hoitavat alustaan vaan vanhaan, perittyyn tapaan, tuntematta
merenkulun tieteellisiä perusteita.

Wiime vuosikymmenen kuluessa on kuitenkin ruvettu Laatokalla
rakentamaan uusimallisia laivoja. Nämä syrjäyttävät verkkaan mutta
varmasti tuon vanhan mallin tieltään. Sortavalaan on sitä paitsi
äskettäin perustettu merikoulu, jossa Laatokan kipparit ja merimiehet
voivat oppia merenkulun alkeita.

Laatokan puoleisessa Karjalassa on ilmansuunnilla omat. Suomen
kirjakielestä poikkeavat nimityksensä. Salmissa käytetään seuraavia
nimiä:

  Länsi      Luvveh
  Luode      Kalttanje
  Pohjonen   Pohjanje
  Koillinen  Moallinje
  Itä        Koillinje
  Kaakko     Randusuvi
  Etelä      Suvi  (Päivy on murginois.)
  Lounas     Töinje (Eholoiniekku)

Sortavalan saarelaisilla ovat ilmansuuntien nimet seuraavat:

  Länsi      Luuve
  Luode      Päivän lasku
  Pohjonen   Pohjoinen
  Koillinen  Päivän nousu. Moallinen. Itä.
  Itä        Koillinen
  Kaakko     Rantasuvi
  Etelä      Suvi
  Lounas     Lintu

Kasvisto pohjoisen Laatokan rantamailla ja saaristossa on harvinaisen
rikas ja rehevä. Syynä siihen on toiselta puolen leuto, kostea
ilmasto, toiselta puolen maan vuorisuus. Waarat suojaavat tuulilta,
ja kevättulvat ja kesäiset sateet liuentavat niistä laaksoihin
höysteaineita, jotka tekevät maaperän hedelmälliseksi.

Lehtimetsä on yleisempi kuin havumetsä. Saaristossa kasvaa tavallisesti
havumetsää meren puolella. Mantereen puolella, joka on paremmin tuulen
suojassa, kasvaa lehtimetsää. Tavallisia lehtipuita mainitsematta,
viihtyvät täällä vaaher ja lehmus villinä metsässä. Edellinen puunlaji
on jotenkin yleinen kaikilla suuremmilla Laatokan saarilla. Jalavia
löytyy myös, mutta nimeksi vaan.

Saarien jyrkillä riutoilla tapaa harvinaisia Saxifraga ja Cerastium
lajeja. Täkäläisen kasviston omituisuutena mainittakoon myös eräs
Aconitum laji, joka Laatokan saarilla ja pohjoisilla rantamailla on
hyvin yleinen ja tuoreperäisissä notkoissa kasvaa miehen korkuiseksi.

       *       *       *       *       *

Laatokan kalarikkaus on viime aikoina entisestään suuresti vähentynyt.
Se on tuo säälimätöin ryöstökalastus, joka täällä, niinkuin muissakin
sisävesissämme, hävittää kalat. Kesät umpeen vedetään lahtivesissä
tiheätä "rantiita", [= rantanuotta] niin tiheätä, että milt'ei
tuumankin pituiset kalat sillä nousevat vedestä.

Kaikki kelpaa nuottamiehelle. Ainoastaan rautakalat (Gasterosterus)
jätetään kelvottomina rannalle. Ja niitä saadaan nuotta-apajasta
toisinaan kapottain. Laatokan kalastajat eivät vielä ole oppineet
noista pienistä, pistämistä kaloista öljyä keittämään, niinkuin
suomalaiset merensaarelaiset tekevät.

Arvokkaimmat kalalajit ovat siika, merilohi ja nieriäinen. Wiimeksi
mainittu on eräs Laatokalle omituinen lohilaji (Salmo alpinus). Se
löytyy myös Lapin tunturijärvissä.

Laatokan saarelainen harjoittaa kalastusta milt'ei ainoana työnään.
Maata viljelee hän siksi nimeksi vaan. Keväällä kalastetaan rysillä ja
merroilla.

Kesällä vedetään rantanuottaa. Vedenalaisilla luodoilla vedetään
"kierrenuottaa." Se on siitä omituinen, että siinä on polvi nuotan
toisessa päässä. Sitä vedetään aina yhdestä venheestä ja kolmin miehin.
Luoto piiritetään nuotalla. Yksi miehistä pitää venettä paikoillaan
pitkällä tangolla, jolla hän kaiken aikaa kolahuttaa pohjakiviin,
peloittaakseen kalat apajaan. Kaksi miestä vetää sill'aikaa minkä
vaan kerkiävät nuottaa venheeseen. Tällä tavoin pyydetään enimmäkseen
ahvenia ja siikoja kesällä, nieriäisiä myohäsyksyllä.

Warsinainen kalapyynnin aika alkaa myöhäsyksyllä ja sitä kestää
kevääseen asti. Marraskuussa lähtevät miehet yksinäisille
merenluodoille monta peninkulmaa rantamailta. Siellä pyydetään
siikoja ja nieriöistä harvasilmäisillä verkoilla ja kierteellä.
Werkot lasketaan yhteen jaksoon, toinen toiseensa kiinnitettynä.
Yhden venekunnan "reäty" eli verkkojakso ulottuu 600, vieläpä toista
tuhattakin syltä pitkälle.

Kalastuspaikoilla on silloin aina kalanostajia, joille kalastajat
määrähinnasta myövät saaliinsa. Siiat myödään painon mukaan, mutta
nieriäiset elävinä "peäluvun" mukaan. Jokaisella kalalla on silloin
sama hinta, olipa pieni tai suuri. Warovaisesti ottaa kalastaja kinnas
kädessä nieriäisen verkosta ja panee sen rysäntapaiseen laitokseen,
joka on hänen venheeseensä kiinnitetty.

Rantaan tultuaan, viepi hän kohta kalansa kalanostajan saunaan, joka
on niin rakennettu, että laivan keskiosa on täytetty vedellä. Tämän
säiliön seiniin on kannettu reikiä vedenvaihdosta varten. Saatuaan
laivansa täyteen lastiin, viepi laivuri kalat elävinä Pietariin.

Parhaat kalastuspaikat omistaa Walamon luostari jonkinlaisen
ylimuistoisen oikeuden nojalla, jonka perustetta yhtä vähän käy
todistaminen kuin nykyisillä aikoina kieltäminenkään. Muutamille
luodoille ei luostari laske kuin omia kalastajiaan. Toisilla luodoilla
saapi "miero" kalastella määrätystä vuokrasta, joka viime vuosina
on ollut 40 nieriöistä venekunnalta. Sellainen kalastuspaikka on
Wossennoin saari, jonkun matkaa Walamon saariryhmästä. Luostari on
sinne rakentanut majatupia, joissa kalastajat tuosta samaisesta
vuokrasta saavat suojaa ja lämmintä.

Talvella vedetään suurta siikanuottaa. Tavallisesti on nuotta jaettu
kymmeneen osaan. Jokainen "osniekka" pitää huolta siitä, että hänen
nuottaosansa on hyvässä kunnossa. Hän on joko itse vetämässä, tai
palkkaa toisen sijaansa, sillä kymmenen miestä tarvitaan nuotanvedossa.
Sellaista nuottaa vedetään hevosen ja "vorotan" eli pelikangen avulla.

Kuten jo mainittiin, pysyy keskiosa Laatokkaa tavallisesti koko talven
jäätymättä. Etelätuulet synnyttävät jäänalaisia virtoja ja vesi nousee
silloin järven pohjoispäässä. Kun tuulet lakkaavat tai kääntyvät,
niin alkaa vesi järven pohjoisosassa laskea ja virrata etelään.
Siikaparvet seuraavat näitä jäänalaisia uurtoja ja kalastajat tietävät
varsin hyvin, että heillä pitkällisten etelätuulien perästä on runsas
saalis odotettavana. Nuottaa vedetään silloin yksillä kala-apajilla.
Jokaisella nuottueella on oma vuoronsa, jota sen täytyy seurata.

Wenäjän puoleisia rantoja väittävät kalastajat kalaisemmiksi kuin
Suomen puoleisia. Lieneekö tuossa väitteessä perää, vaan johtuneeko
se siitä, että kaukaisempi seutu aina mielikuvituksessa kangastaa
äveriäämpänä kuin oma kotipuoli.

Kesällä sattuu joskus sampi eksymään nuottamiesten apajaan. Tätä
arvokasta kalalajia löytyy nimittäin Laatokassa, vaikka harvassa. Jos
sampi on suurempi, kahdeksan- tai kymmenleiviskäinen, niin viedään
se elämänä Pietariin. Kalan ulkonevaan kuonorustoon kaivetaan reikä,
otus kiinnitetään köydellä laivan perään ja niin sitä sitten mennään
pitkälle matkalle. Selittämättäkin on selvä, että tämä on julmaa
eläinrääkkäystä.

Harvinaisuutena mainittakoon myös Laatokassa löytyvä "miekkakala"
(Peleucus cultratus). Se on siian näköinen, valkeasuomuksinen kala,
joka on saanut nimensä omituisesta ruumiinmuodostaan. Watsapuoli sillä
näet on terävä ja ylöspäin käyristynyt kuin sabelin terä. Miekkakala
lienee kaikkialla hyvin harvinainen. Sitä tapaa muutamin paikoin
Itämeressä, Äänisjärvessä, Araljärvessä y.m.

Hylkeet hävittävät Laatokassa paljon kaloja. Laatokan hylje on tuota
pientä, mustantäplikästä lajia (Phoca annulata), joka on yleinen
Itämeressä ja löytyy Saimaankin vesissä. Kansa sanoo Laatokan hyljettä
"norpaksi."

Laatokan ahkerimpina norpanpyytäjinä mainitaan Hakalan ja Telkinniemen
miehiä Sortavalan pitäjässä. Keväisin, jäänlähdön aikana, lähtee
näistä kylistä joka vuosi useampia venekuntia "norppiin." Wenheessä
on tavallisesti kolme miestä, toisinaan kaksikin vaan. Yksi miehistä
hoitaa venettä, ett'ei se pääse karkaamaan. Toiset väjyvät hylkeitä
ajelehtivilla jäälautoilla. Pyyntimies on puettu valkoiseen mekkoon,
valkoinen huivi käärittynä lakin ympäri.

Parisen, kolme viikkoa ovat norppamiehet merellä uiskentelevien
jäälauttojen keskellä. Jokaisella on vähintään kaksi täydellistä
vaatepartta mukanaan, jos sattuisi jää pettämään ja mies veteen
solahtamaan. Wenheessä on rautapelti tai muu tulensijan tapainen
ja sen verran tervaksia, että miehet aina silloin tällöin voivat
valmistaa keittoruokaa itselleen. Toisinaan voivat pyyntimiehet palata
retkellään hyvälläkin saaliilla, Kymmenen norppaa mieheen pidetään jo
keskinkertaista parempana.

Hylkeitä muuten ammutaan Laatokan saaristossa kesälläkin. Kalastajilla
on melkein aina pyssy venheessä, kun he merensuussa liikkuvat, vaikkapa
lyhemmilläkin matkoilla. Tavallisesti haulipyssy. Hylkeen ampuminen
kesällä kysyy suurta harjaantumista, norpalla on huono näkö, mutta sen
sijaan erittäin tarkka kuulo ja vielä tarkempi hajuaisti.

Tyynenä kesäiltana nousee norppa mielellään lepäämään yksinäiselle
vesikivelle johonkin niemen nenään. Ei ole yrittämistäkään päästä
ammuntamatkan päähän muuta kuin tuulen alta. Wedenpinta on ihan
heratyyni eikä kokematoin luulisi tuulenhenkeä löytyvän ilmassa. Tämä
ei kuitenkaan petä kokenutta saarelaista. Hän nyhtää hiuksen päästään,
pitää sitä ilmassa, ja totta tosiaankin, hius huojuu. Tuulenhenkeä on
siis olemassa, vaikk'ei se pysty vedenpintaan väreitä tekemään. Ja sen
mukaan hiipii mies avopäin, paljain jaloin varovasti lähemmä otustaan.
Keväällä ja kesällä ammuttu norppa uppoaa kohta, jos se veteen kuolee.
Syksyllä on norppa lihavampi ja jääpi kuolleena veden päälle kellumaan.

Kesällä ammutaan myös norppia "moanittamalla." Kun nähdään norppien
uivan jonkun kalliokarin läheisyydessä, niin soudetaan hiljaa sinne
ja vedetään vene maalle johonkin piiloiseen paikkaan. Toinen miehistä
asettuu tuulen alla olevalle kalliosärmälle, matkii norpan ääntä,
vääntelee ruumistaan ja tekee ryömiviä liikkeitä. Kalliolle asetetaan
toisinaan puusta kolhomaisesti veistetty ja mustaksi maalattu "norpan
pulama" eli kuva.

Toinen miehistä sillä aikaa väijyy pyssy silmällä jossain
kallionkolossa. Lyhytnäköinen norppa lähestyy lähestymistään
"moanittajaa", luullen häntä kumppalikseen.

Jo on ammuntamatkan päässä! Älähän vielä! Täytyy odottaa, kunnes se
kääntää korvallisensa ampujaan päin.

Pamaus kaikuu kalliolta ja norppa on joutunut pois lohiluotoisilta
vesiltään.

Ennenkuin hieno savupilvi on ennättänyt haihtua, juoksevat miehet
täyttä kyytiä venheeseen, työntävät sen vesille ja soutavat minkä
jaksavat otuksen luo. Pari airontempausta vielä, ja otus ois
otettavissa!

Woi paha lykky! Jo vaipuu veden alle ja veriset kuplat osoittavat vaan
sitä paikkaa, missä se muutamia sekuntia sitten kellui.

Ei hätää mitään!

Toinen miehistä tempaa pitkävartisen keihään venheestä ja iskee sillä
uppoavaan norppaan. Ell'ei tämä onnistu, niin koetetaan naaralla.

"Ka nousee, jos noustakseen, tai ei nouse." Sellainen se on
pyyntimiehen lykky.

       *       *       *       *       *

Itä-Karjala on mineraaleista rikkaimpia osia koko maassamme. Geoloogit
eli kivennäistieteen tutkijat sanovat, että siellä löytyy vähän
kaikkia. Tärkeimmät siellä löytyvät vuorilajit, malmit ja mineraalit
nähdään tästä luettelosta.

[Tämä luettelo on tehty vuori-insinööri G. Lisitzin'in antamien
tietojen mukaan.]

Wuorilajeja:

  Dioriittia ja diabaassia.  Kiillegneissiä.
  Dolomiittia.               Kvartsia.
  Feltspaattia.              Kvartsiittia.
  Gneissi-graniittia.        Marmoria.
  Graniittia.                Rapakiveä.
  Hornblende-gneissiä.       Saviliuska-kiveä.
  Kalkkikiveä.               Sordavaliittia.

Malmeja ja mineraaleja:

  Apatiittia.                 Lyijyhohdetta.
  Arsenikki-kiisua.           Magneetista rautamalmia.
  Berylliä.                   Malakiittia.
  Euxeniittia..               Pitkärandiittia.
  Grafiittia.                 Pyrhotiinia.
  Granaatteja (eri värisiä).  Rikkikiisua.
  Järvi-rautamalmia.          Sinkkivälkettä.
  Kuparihohdetta.             Tinamalmia (kassiteriittia).
  Kuparikiisua.                Turmaliinia.
  Lazurikiveä.                 Werikivi-malmia.

Noin 30 kilometriä pohjoiseen Sortavalan kaupungista on Ruskealan
marmorilouhos. Marmorivuori on jotenkin laaja eikä se vielä ole
louhoten suuresti huvennut. Ovat kuin maantien rakentajien kuoppia
hiekkasärkässä, louhoskohdat. Kestää sieltä vielä toinen mokoma ottaa
ja jääpi sittenkin tähdettä monen suuren kaupungin palatsirakennuksiksi.

Kuten tiedetään, ovat Iisakinkirkko ja useat Pietarin kaupungin
palatseista Ruskealan marmoria. Marmorilohkareita vietiin entiseen
aikaan suunnattoman suuria Pietariin. Ne sahattiin ensin Ahinkosken
sahassa, joka on muutamia kilometrejä marmorilouhoksesta. Täysin
muodostettuina kuljetettiin ne sitten Laatokkaan laskeumalle
Helylänjoelle, jossa ne lastattiin laivoihin ja vietiin määräpaikkaansa.

Useita päiviä viipyi suuri marmorilohkare tuolla lyhyellä tiellä
louhoksen ja lastauspaikan välillä. Siinä sitä oli Sortavalan miehillä
työtä ja rahdinansion tilaisuutta. Lohkare kohotettiin ensin reen
tapaiselle laitokselle ja hevosia valjastettiin viisin-kuusinkymmenin
peräkkäin kuorman eteen. Jokaisen hevosen selässä istui ajajapoika,
ruoska kädessä, ja kivikuorman päällä seisoi päällysmies, heiluttaen
kepillä merkiksi pojille, milloin heidän tuli sivaltaa hevosiaan
selkään, jotta näin yht'aikaa nykähyttäisivät kuormaa eteenpäin.

Wiimeisinä vuosikymmeninä on Ruskealan marmoria käytetty vaan
kalkin polttoon. Kerrotaan kuitenkin, että Suomen valtio, joka
omistaa marmorilouhoksen, aikoisi nyt uudestaan ruveta louhomaan
sieltä marmoria, Pietarin kirkkojen ja palatsien tarpeeksi. Sitä
varten rakennettanee Karjalan rautatieltä pieni haararatakin
marmortlouhokselle.

Louhostyö tietysti tulisi tapahtumaan suomalaisten insinöörien johdolla
ja kotimaista työväkeä tultaisiin käyttämään. Wenäjän kruunu näet
entisinä aikoina käytti omia urakoitsijoitaan ja paljon oli silloin
venäläistä työväkeä Ruskealassa.

Ruskealan marmori on enimmäkseen vaaleanharmaata. Tapaa siellä
kuitenkin toisiakin värivivahduksia: vehreätä, valkoista ja
kellertävää; ei kuitenkaan suuremmassa määrin.

Sortavalan kaupungin alueella löytyy erästä vuorilajia, joka
harvinaisuutensa vuoksi tässä mainittakoon. Wäriltään on se kiiltävän
mustaa, muistuttaa pikeä. Kuuluisa maanmiehemme, Aadolf Erik
Nordenskiöld, on antanut sille nimen sordavaliitti. Sordavaliittia ei
tietenkään ole tavattu missään muualla kuin siinä kalliossa, jonka
päälle Sortavalan lutherilainen kirkko on rakennettu.

Sortavalan ja Impilahden pitäjistä viedään paljon feltspaattia ja
kvartsia Wenäjälle. Parolan kylä Sortavalan saaristossa on tunnettu
harvinaisen suurista turmaliinikiteistään, joita siellä tapaa
feltspaatti-kivessä. Sortavalassa löytyy grafiittiakin. Yhteen aikaan
vietiin sitä paljon Wenäjälle, toisin vuosin 40,000 leiviskään. Sitä
käytettiin siellä asfalttihuovan valmistamiseen. Nyt on se vienti
kokonaan loppunut.

Kansa näkyy entisinä aikoina käyttäneen tuota veitsellä helposti
vuoltavaa mineraalia kaikenlaisiin pieniin tarpeisiin, päättäen niistä
grafiitista tehdyistä tulusneuvojen "rikkikupeista", koristuksien
valimista y.m., joita talletetaan Sortavalan kaupungin museossa.

Suuressa maineessa olivat entiseen aikaan Kitilän granaatit. Kuningas
Juhana III, jonka sotapäällikkö Pontus de la Gardie v. 1580 oli
valloittanut Käkisalmen linnan ja läänin, kirjoittaa sikäläisille
voudeilleen, että heidän piti kerätä ja lähettää Ruotsiin noita
"Käkisalmen rubiineja" ("the Kexholmische rubijner"). Niitä
lähetettiinkin hänelle tynnyreittäin ja Juhana kuningas lienee toivonut
saavansa oikein rikkaankin aarreaitan haltuunsa, kunnes tietysti asiaa
tarkemmin tutkittaissa huomattiin, ett'eivät Kitilän punahohtoiset
granaatit olleetkaan todellisia jalokiviä.

Tämän yhteydessä kerrottakoon helmenpyynnistä, jota harjoitetaan
muutamin paikoin Itä-Karjalassa. Kuten tiedetään, ovat helmet
jonkunlaisia kasvannaista tai taudillisia ilmiöitä helmiraakussa
(Unio margaritifer). Arvellaan niiden syntyvän siten, että eläimen
ruumiiseen tunkeutuu joku pieni hiekkakaunainen tai muu vieras kappale.
Se aikaansaapi ärsytyksen ja eläin erittää silloin ruumiistaan
peerlemoriainetta, joka kerrostuu tuon vieraan esineen ympäri.
Helmiraakku elää joskus järvivesissä, mutta parhaiten se näkyy
viihtyvän kivikkopohjaisissa puroissa, missä vesi virtaa nopeasti
eteenpäin. Raakku seisoo aina pystyssä, osa eläintä ulkona kuorestaan,
pohjamutaan imeytyneenä. Suurimmat raakut ovat noin 13 sentimetrin
pituisia.

Impilahden pitäjässä ovat Ruokojärvi ja Laatokkaan laskeva Liimonoja
tunnettuja helmenpyynti-paikkoja. Liimonojassa, jossa tämän kertoja
on käynyt helmiä pyytämässä, löytyy raakkuja runsaasti. Parissa
tunnissa voipi yksi henkilö helpolla vaivalla poimia niitä useampia
satoja. Kun on kerätty tarpeeksi raakkuja purosta, niin alkaa
itse helmien hakeminen. Se on vastenmielistä työtä, jonkunlaista
joukkoteurastusta. Raakun kuoripuoliskot kiskotaan näet puukolla
irralleen toisistaan ja eläin tietysti silloin kuolee. Toisinaan saapi
avata satoja raakkuja, ennenkuin onnekseen sattuu helmen löytämään.

Kansa Impilahdella on oppinut panemaan arvoa helmille ja niitä
pyytämään. Joskus saapi pyytäjä hyvänkin päiväpalkan, jos löytää
kauniita ja suuria helmiä. Kirkkaista, isoista helmistä maksavat
kultasepät kymmeniä markkoja kappaleesta. Mustia ja ruusunvärisiä
helmiä sanotaan kallisanvoisimmiksi. Suomen yleisessä teollisuus- ja
taidenäyttelyssä Helsingissä v. 1876 oli valikoima Impilahden helmiä
näytteillä.

Kansalla on se luulo, että pian jokaisessa raakussa löytyy helmiä,
mutta että eläin tavallisesti sylkäsee ne ulos, kun sitä tullaan
kiinniottamaan. Tämän kertoi viime kesänä Liimonojan varrella asuva
mylläri, vanha, tottunut helmenpyytäjä. Oli sillä ukolla monta
muutakin tarinaa. Muun muassa kuuluvat sorsatkin helmiä pyytävän.
Kirkkaalla säällä avaa raakku kuorensa, "päiveä paistattaapi." Sorsa
lentää ilmassa, näkee kirkkaan Helmen kimmeltävän auringonpaisteessa:
"kynnel koabasov dai suuh noblahuttav." [Kynnellä kaapasee ja suuhunsa
nielasee.] "Ulkomailla" on muka ammuttu sorsia, joiden kuvusta on
löydetty helmiä. Ja niin oli ukko mylläri vakuutettu tarinansa
todenperäisyydestä, ett'ei yritettykään sitä kieltää.

On muuten omituista nähdä, miten nuo vanhat tarut vaeltavat. Tunnetun
historioitsijan ja kansantapojen kertojan, Olaus Magnuksen teoksessa
"Pohjoismaisten kansojen erilaisista tavoista", joka ensi kerta
painettiin Roomassa v. 1555, esitetään eräässä kuvassa helmenpyyntiä.
Siinä nähdään muun muassa, miten raakku avaa kuorensa, "päivää
paistattaakseen", ja sorsa leijuilee ilmassa, tähystellen sen sisässä
olevaa helmeä. Tästä näkyy, että tuo sama tarina jo oli olemassa
neljättäsataa vuotta sitten ja että sen ajan oppineetkin sitä uskoivat.

Wärtsilän rautaruukki on Karjalan ja samalla koko maamme suurimpia
teollisuuslaitoksia. Sen perusti v. 1850 tunnettu ja ansiokas
suurteollisuuden edistäjä Niilo Ludvig Arppe. Ruukki sijaitsee
Tohmajärven pitäjässä pienen Juvanjoen varrella, joka Suurjoen kautta
laskee Jänisjärveen.

Wärtsilän rautaruukkiin kuuluu monenlaisia laitoksia. Masuunissa
valmistetaan suorastaan rautamalmista n.s. takkirautaa.
Putlauslaitoksessa melloitetaan takkirauta n.s. melto- eli
kankiraudaksi; valssilaitoksessa puristetaan meltorauta kangiksi.
Walurautaa ja valuterästä valmistetaan n.s. martinlaitoksessa ja sen
yhteydessä olevassa harkkouunissa. Edelleen kuuluu Wärtsilän ruukkiin
konepaja ja valimo.

Möhkön ja Läskelän ruukit, edellinen Ilomantsissa, jälkimmäinen
Sortavalassa, ovat niinikään Wärtsilän yhtiön omia. Möhkössä on kaksi
masuunia, Läskelässä taepaja, kaksi sahaa ja suuremmoinen myllylaitos.

Wärtsilän ruukki ottaa sulatettavan rautamalminsa noin 50
järvestä: Tohmajärven, Pälkjärven, Korpiselän, Suistamon, Kiteen,
Kiihtelysvaaran, Ruskealan ja Uukuniemen pitäjissä. Raa'asta
järvimalmista tehdään rautan seuraavalla tavalla. Malmi pannaan
masuuniin, joka on korkea, kirnuntapainen laitos. Masuuniin kaadetaan
hiiliä polttoaineeksi. Hehkuvien hiilien kovassa kuumuudessa sulaa
malmi vähitellen ja valuu masuunin pohjaan. Sula rauta lasketaan
määräajalla pois ja masuuniin kaadetaan lisää malmia ja hiiliä. Täten
saatua rautaa sanotaan takkiraudaksi. Wärtsilässä on viime aikoihin
valmistettu noin 2,500,000 kgr. takkirautan. Nyt aijotaan valmistusta
lisätä.

Möhkössä on, kuten mainittiin, kaksi masuunia takkiraudan valmistamista
varten. Kaikki siellä sulatettu takkirauta viedään Wärtsilään. Talvella
on Wärtsilän ja Möhkön välisellä taipaleella ja yleensä sen puolen
saloteillä vilkas rahtiliike. Pitkissä jonoissa kulkevat rahtikuormat
verkkaan eteenpäin, mikä vieden malmia Möhköön, mikä taas valmista
takkirautaa Wärtsilään. Miehet kulkevat tavallisesti yhdessä ryhmässä
hevosten perässä. On siellä aikaa pakinoida, eräskin piipullinen
polttaa.

Takkiraudasta valmistetaan melto- eli kankirautaa siten, että siinä
löytymä hiiliprosentti alennetaan. Tämä tapahtuu n.s. putlausuunissa.
Sieltä otettu tulikuuma rautamöhkäle pannaan suuren höyryvasaran
alle ja taotaan muutamalla iskulla harkoksi. Tämä harkko pannaan
taas kulkemaan likistimien eli valssien väliin ja puristetaan niissä
erikokoisiksi kangiksi.

Järvi- ja suomalmissa on suurena haittana fosfori, joka tekee raudan
ja eritenkin teräksen kylmässä hauraaksi. Toistakymmentä vuotta
sitten tehtiin Englannissa keksintö, jonka kautta fosfori saatiin
eroitetuksi raudasta paremmin kuin siihen asti käytetyillä keinoilla.
Ruvettiin näet rakentamaan sulatusuuneja, jotka sisästä olivat vuoratut
sellaisella kivellä, joka raudan sulaessa kemiallisesti yhdistyy
fosforin kanssa, eli toisin sanoen vetää fosforin puoleensa.

Wuonna 1884 alettiin Wärtsilässä tämän keksinnön käyttämiseksi
rakentaa n.s. Martin-uunia ynnä siihen kuuluvia laitoksia. Hallitus
myönsi tarkoitusta varten 60,000 markan lainan edullisilla ehdoilla.
Seuraavana vuonna olivat uudet sulatuslaitokset valmiit. Kivilajit,
joita käytetään näissä sulatusuuneissa fosforin eroittamiseksi, ovat
dolomiitti ja kalkkikivi. Kumpaistakin löytyy verrattain lähellä
Wärtsilän ruukkia: kalkkikiveä Ullamonvaarassa Pälkjärvellä ja
dolomiittia Tohmajärvellä.

Raudan sulatukseen tarvittavat hiilet ruukki osaksi polttaa omissa
sysimiiluissaan, osaksi ostaa ne valmiina ympäristön talonpojilta.
On koetettu käyttää suomutaakin polttoaineena. Mutta puuta on
tehdasyhtiöllä kyllin kylliksi. Se omistaa näet iloin 250,000
tynnörinalaa metsäistä maata. Suurin osa yhtiön metsistä on Ilomantsin
pitäjässä. Ne täyttävät suuremman alueen kuin moni pieni ruhtinaskunta
Saksassa.

Wärtsilän tehdas maksaa vuosittain ulos noin 711,000 markkaa
työpalkoissa, raaka-aineiden ostoon y.m. Tuhansille ihmisille hankkii
se välitöntä työtä tai välillistä ansiota. Suurin osa tehtaan
tuotteista, takkirautaa ynnä terästä, on, epäedullisista tullisuhteista
huolimatta, viety Wenäjälle. Walmiiksi valetut ja taotut tavarat
myödään enimmäkseen omassa maassa.

Wärtsilän tehdas on niinkuin pieni kaupunki. Työväkeä on siinä noin
500:aan ja koko asukasluku nousee noin 900:aan. Tehtaalla on oma
kirkkonsa ja kaksi kansakoulua. Työväen henkistä ja aineellista
etua edistää tehdasyhtiö kiitettävällä tavalla. Työväellä on siellä
kirjastonsa, lukusalinsa, säästö- ja apukassansa.

Karjalan radan valmistuttua koittaa Wärtsilälle varmaankin edullisemmat
ajat. Karjalan emäradasta on sivurata vedetty tehtaaseen. — Onnea
toivoo jokainen suomalainen tälle mahtavalle suurteollisuuslaitokselle,
joka Karjalan takamailla satoja koteja elättää, tuhansien kansalaisten
toimeentuloa turvaa.

Merkillisimpiä paikkoja Karjalassa on Pitkänrannan vaskikaivos. Se
sijaitsee Impilahden pitäjän itäkulmalla, aivan Laatokan rannalla.
Wuonna 1810 havaittiin ensi kerran, että vaskimalmia löytyi
Pitkänrannan vuorissa. Tämä löytö ei kuitenkaan herättänyt sen
suurempaa huomiota, sillä asiantuntijat selittivät, ett'ei louhostyö
kannattaisi. Neljä vuotta myöhemmin ruvettiin kuitenkin malmia
louhomaan, mutta työ seisahtui pian tarpeellisen yrittelijäisyyden ja
pääoman puutteessa.

Wuonna 1820 joutui Pitkäranta englantilaisen Lionel Lukin'in
haltuun. Hän valtasi sen ynnä 13 muuta malmiaihetta Impilahden ja
Suistamon pitäjissä. Lukin oli tarkasti tutkinut näiden seutujen
kivennäisluontoa. Hän oli siellä löytänyt vaskea, tinaa, hopeanpitoista
lyijyä, sinkkiä ja grafiittia. Toivoi kivihiiliäkin löytyvän.

Wuonna 1821 teki Lukin hallitukselle ehdoituksen Pitkänrannan
malmirikkauksien käyttämisestä. Oli muodostettava suuri yhtiö, joka
toimisi hallitsijan erityisen suojeluksen alaisena. Yhtiön pääoma oli
kerrassaan laitettava hyvin suureksi, yhdeksi miljoonaksi ruplaksi,
jaettuna 1,000 ruplan osakkeihin. Yhtiö saisi omistusoikeuden
kaikkiin malmiaiheisiin kuuden peninkulman laajuisella alalla ynnä
täyden käyttöoikeuden kaikkiin tällä alueella oleviin vesistöihin
ja halkometsiin. Liikevoittoa kuvaili Lukin erittäin edulliseksi:
"vähintäin 25 prosentiksi, varmaankin 50:si, luultavasti 100:si, mutta
mahdollisesti 500 prosentiksi pääomasta." Hallitus suostui Lukinin
pyyntöön ja antoi hänelle nuo anotut etuoikeudet. Mutta tuosta suuresta
yhtiöstä ei kuitenkaan tullut mitään. Ei näet saatu tarpeellista
osake-pääomaa kokoon. Lukin sentähden menetti oikeutensa, kun ei työtä
voitu panna alkuun.

Tällaisessa lepotilassa oli sitten Pitkänrannan kaivos 11 vuotta,
kunnes sen uudestaan valtasi eräs Omeljanov niminen venäläinen.
Hän alkoi oikein todenteolla vuorta louhoa ja käytti siihen koko
omaisuutensa. Mutta syystä tahi toisesta ei hänkään menestynyt ja
luopui yrityksestä, tehtyään vararikon. Pitkänrannan kaivos myötiin
julkisella huutokaupalla ja joutui Impilahdesta kotoisin olevalle Judin
nimiselle talolliselle. Hän möi sen vuorostaan kaivoksen entiselle
työnjohtajalle Joffriaud'ille. Wuonna 1879 joutui Pitkäranta nykyisille
omistajilleen, ruotsalais-venäläiselle pankkiirifirmalle Meyer &
Winberg'ille.

Näin oli Pitkänrannan kaivos kulkenut kädestä käteen. Jokainen sen
omistajista oli jatkanut edeltäjänsä työtä, mutta ei kukaan ollut
siinä oikein onnistunut. Suurimpana haittana oli ollut riittävän
liike-pääoman puute. Wasta nykyisten omistajiensa käsissä on Pitkäranta
tullut suureksi teollisuuslaitokseksi, joka käyttää satoja ihmisiä
palveluksessaan.

Pitkänrannan kaivoksesta saadaan etupäässä vaskea, mutta myöskin
vähemmässä määrässä tinaa ja hopeata. Tämän lisäksi löytyy siellä
kätkettynä maan poveen mitä erilaisimpia metalleja ja mineraaleja.
Siellä on sinkkiä, lyijyä, grafiittia, rikkikiisua ja monenlaatuisia
kauniita mineraalikiteitä, niinkuin punaisia granaatteja,
läpikuultavia, vesikirkkaita vuorikristalleja j.n.e. Kaivos-alueella
löytyy useampia kaivoksia. Syvin niistä johtuu 600 jalkaa maanpinnan
alle.

Ennenkuin uutta kaivotta ruvetaan tekemään, täytyy tietysti ensin
tutkia, missä ja kuinka malmisuonet kulkevat. Tämä tapahtuu omituisella
tavalla, n.s. timanttiporan avulla. Porana käytetään rautaputkea, jonka
alareunaan on kiinnitetty timantteja. Timantin edessä ei kestä kallio
enempää kuin pehmeät maakerroksetkaan. Kun pora pannaan pyörivään
liikkeeseen, syöpyy rautaputki tuota pikaa vuoren sisään. Kun se on
uponnut oman mittansa, kierretään sen päähän toinen, samanlainen putki
ja tällä tavalla voidaan sitten jatkaa vaikka satoja jalkoja alaspäin.
Rautaputkiston onttoon sisustaan jääpi tietysti sydän osoittamaan sen
vuori- tai maakerroksen laatua, jonka läpi pora kulloinkin on kulkenut.
Woidaan siis nähdä niinkuin kartasta ainakin, minkälaatuista on maan
sisusta sillä tai sillä syvyydellä.

Kun viimein on malmisuoni löytynyt, niin tutkitaan sen suunta, laajuus
ja paksuus uusilla porauksilla. Wasta näiden valmistavien toimien
jälkeen alkaa varsinainen kaivostyö. Louhominen tapahtuu dynamiitilla.
Jos malmisuoni on syvemmällä, täytyy vuorta särkeä hyvinkin kauan,
ennenkuin päästään malmiin käsiksi. Uutta kaivosta tehtäessä täytyy
menetellä varovaisesti ja määrätyn suunnitelman mukaan. Täytyy näet
jättää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vahvoja tukipylväitä louhosholvien
kattoja kannattamaan. Itse kaivos on jaettu moneen osaan ja kerrokseen.
Eri kerroksia yhdistää toisiinsa aukot ja kapeat käytävät.

Tuntuu niin omituiselta, kun ajaen lähestyy Pitkänrannan tehdasta,
ja kyytimies sanoo, että nyt sitä jo kuljetaan ontolla maanpinnalla.
Tuolla synkässä syvyydessä, satoja jalkoja maantien alla, työskentelee
himmeiden lamppuliekkien valossa ahkera ihmisparvi, loitsien esiin
maanemän rikkauksia. Ja täällä ylhäällä paistaa niin kirkkaasti Luojan
lämmin päivä, taivaan laki näyttää niin kauniin siniseltä ja ruohoinen
tienvieri niin eloisan viheriältä.

Saavuttuamme perille, koetamme tietysti päästä kaivoksia katselemaan.
Meille annetaan joku työnjohtaja oppaaksemme ja tämä viepi meidät
siihen paikkaan, mistä on sopivinta laskeutua alas syvyyteen.
Warovaisinta on sitä ennen pukea toiset, huonommat vaatteet päälleen,
sillä kovasti sitä rähjääntyy ja ryvettyy, kaivosportaita astuessa.
Opas ottaa tulisoihdun käteensä ja antaa samanlaisen vieraalle. Soihtu
on tehty pikkusormen paksuisista tervasliisteistä, jotka ovat toisiinsa
kiinnitetyt rautavanteella. Se kestää hyvin toista tuntia, jos sitä
pitää pystyisessä asemassa tulenliekki ylöspäin.

Näin varustettuna sitä nyt lähdetään astumaan alas kaivosportaita
myöten. Portaat ovat tavallisia tikapuita, joiden astelmat joskus
ovat raudasta, mutta enimmäkseen puusta tehdyt. Tikapuut kulkivat
ainakin siinä kaivoksessa, jota tämän kertoja kävi katsomassa, aivan
kohtisuoraan alaspäin. Kymmenisen sylen perästä saavutaan pienelle,
puiselle lavalle, jonka sivulta aukeaa toinen aukko, johtaen seuraavaan
kaivosholviin. Tästä aukosta tullaan samanlaisia tikapuita pitkin
kolmannelle lava-alustalle, sieltä neljännelle j.n.e., yhä alaspäin
pilkko pimeässä syvyydessä. Tulisoihdukkaan eivät valaise kuin lähintä
ympäristöä.

Astuminen noita kohtisuoria tikapuita myöten on hieman vaikeata.
Ensiksikin täytyy kaiken aikaa kiivetä vaan yhden käden varassa, kun
tulisoihtu on toisessa kädessä. Toiseksi ovat tikapuiden astelmat aivan
paksussa, tahmaisessa savivellissä, sillä ilma alhaalla kaivoksessa on
kosteata ja vettä tippuu lakkaamatta kattoholveista ja tihkuu seinien
raoista. Täytyy olla hyvin varoillaan astuessa, ett'ei luiskahda, sillä
silloin voisi suistua tiesi kuinka syvälle ja murskaantua. Toisiin
kaivoksiin on pääsö helpompi, niihin kuin johtaa oikeat rappuportaat
tai hinauslaitokset. Eräissä kohdin hinaavat työmiehet itsensä alas
suurissa tynnöreissä.

Kaivoksissa on ilma kylmänviileätä. Sormet oikein pyrkivät
kohmettumaan. Erittäin mahtavalta ja juhlalliselta kuuluu
dynamiittilaukaus tuolla alhaalla. Kumea ääni jyskää kuin kovin ukkonen
holvista holviin, käytävästä käytävään. Koko kaivos tärisee. Joskus
sattuu kivilohkare irtautumaan jonkun holvin katosta tai seinästä ja
silloin on hengenvaara lähellä alla olijoille.

Kaivoksen pohjalla kulkee rautainen kiskotie louhotun malmin
kuljettamista varten nostoaukolle. Malmivaunut työnnetään kiskoja
pitkin miesvoimalla. Louhostyössä ilmestyy tietysti hyvin paljon
kelpaamatontakin tavaraa. Nämä malmista köyhät kivet pannaan erikseen
ja kuljetetaan sellaisiin käytäviin, joissa ei enää louhota. Käytävät
täytetään kattoaan myöten ja suuret onsikohdat saadaan siten
täyteläisiksi ja kestäviksi kannattamaan ylempänä olevien kerroksien
raskasta painoa. Joka kaivoksessa löytyy edelleen pumppulaitoksia,
jotka lakkaamatta ovat käynnissä. Tämä on välttämätöntä, sillä muuten
täyttyisi kaivos pian vedellä. Pumppulaitosta käytetään maan päällä
olevien höyrykoneiden avulla.

Maanpinnalle nostettu malmi lajitellaan ensin tarkasti, jotta
saataisiin köyhimmät kivimöhkäleet pois eroitetuiksi. Kelpaava malmi
viedään sitten valssilaitokseen. Wahvojen teräsvalssien välissä
musertuvat kovat kivimöhkäleet aivan kuin olisivat sokuripaloja vaan ja
muuttuvat jauhoksi. Tämän jauhon sekaan survotaan keittosuolaa.

Tämän perästä alkaa kelpaavan, puhtaan metallin eroittaminen
malmijauhosta. Se tapahtuu osaksi tulen avulla, osaksi monimutkaisten
kemiallisten prosessien kautta. Emme huoli tätä menettelyä tarkemmin
seurata. Se vaan mainittakoon, että malmijauho pannaan suuriin,
hapoilla täytettyihin ammeisiin, joissa puhdas metalli vähitellen
erkanee niistä aineista, joihin se on ollut yhdistettynä. Tähän
liuentamiseen käytetään muun muassa rautaa. Pitkänrannan tehdas ostaa
sentähden vuotuisesti suuret määrät romurautaa.

Kun puhdas metalli viimein on eroitettu, jäävät muut aineet tähteinä
jälelle. Nämä kuonatähteet eivät sentään joudu hukkaan, vaan niitäkin
käytetään. Sellaista tähdekuonaa on esim. rautakloruuri. Tätä ainetta
sisältävä liuos sekoitetaan savella ja seos poltetaan punamullaksi.
Pitkänrannan tehdas voipi täten valmistaa niin paljon punamultaa, että
sitä olisi koko maamme tarpeeksi. Toisista tähdeaineista saadaan lasia.
Pitkässärannassa onkin kaivosteollisuuteen yhdistetty sunrenlainen
lasinvalmistus. Tehtaan sulatusuunit voivat tarvittaessa valmistaa 3—4
miljoonaa lasipulloa vuodessa. Tätä viimeksi mainittua tavaraa viedään
milt'ei yksinomaan Wenäjälle ja on sillä viime aikoina ollut hyvä
menekki.

On muuten hauskaa katsella lasinpuhaltajia, kun he ovat työssään.
Pitkässä jonossa seisovat he uuniensa edessä, liikutellen
puhallusputken päässä olevaa tulikuumaa, sulaa lasimöhkälettä. Tuossa
tuokiossa on pullo valmiiksi puhallettu ja valettu. Pullon ontevuus
syntyy näet puhaltamalla, sen ulkomuoto taas erityisissä valimissa.
Pieniä poikia, puiset kaukalot käsissä, juoksee edestakaisin lasiuunien
edustalla, ottaen vastaan valmiiksi puhalletut ja muodostetut pullot
puhaltajilta. Pullot viedään erityiseen kuumaan uuniin, jota vähitellen
jäähdytetään. Täten tulevat pullot kestäviksi ja estyvät paikalla
särkymästä. Lasin puhaltaminen on raskasta työtä ja vaatii terveitä
keuhkoja. Tuskin siinä työssä pitkäikäiseksi pääsee. Tuo tavaton
kuumuus uunin ääressä mahtaa olla hirveän rasittava. Aivan tehtaan
edustalla löytyykin ryöppykylpylaitos, jossa lasinpuhaltajat kesäiseen
aikaan käyvät vilvoittelemassa. Ainakin kerta tunnissa juoksevat he
vesisuihkun alle — täysissä vaatteissa ja tamineissa. Läpimärkinä
palaavat he takaisin työhönsä ja tuota pikaa ovat heidän vaatteensa
rutikuivat. Tätä menoa jatkuu pitkin päivää. Se ei mitenkään saata olla
terveellistä. Mutta raataja rahanalainen, ei hän jouda katsomaan, mikä
on terveellistä, kun on iso perhe raskaalla työllä elätettävä. Toinen,
onnellisemmassa tilassa elävä ihminen käyttää hänen työnsä tuotteita,
ajattelematta ja tuntematta palvelevaa veljeä, joka saapi päivän
raskauden kantaa, sen hiet kestää.

Pitkänrannan tehdas tuotti v. 1685,456,000 naulaa puhdasta vaskea,
34,400 naulaa tinaa ja 1,220 naulaa puhdasta hopeaa. Tehtaan työväki
nousee noin 600 henkeen ja tehdasalueella asuu toistatuhatta ihmistä.
On kuin pieni kaupunki konsanaankin. Tehtaalla on oma kansakoulunsa,
oma pappinsa, oma lääkärinsä ja oma sairastalonsa. Paljon on siellä
ulkomaalaisiakin: ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä.

Kaikesta huomaa, että Pitkäranta jo sijaitsee kansallisuutemme
rajamailla.

Pitkärannasta ei ole kuin pieni pyöräys rajalle. Poikkeamme rajan
toiselle puolelle, esim. Aunuksen kaupunkia eli "Anuksen linnaa"
katsomaan. Tuollainen matka voipi monessakin suhteessa olla hauska ja
opettavainen.

"Anuksen linnu" sijaitsee noin 60 kilometria Suomen rajalta.
Sinne vievä maantie kulkee tasaista hiekkakangasta myöten.
"Doroga" [tie] on pehmeä ja pölyinen, kerrassaan luonnonvoimien
vallassa. Ei "kohenneta" [korjata] niinkuin Suomen puolella. Luonto
on aivan toisenlainen kuin Suomessa. Ei missään näy noita jyrkkiä,
metsärinteisiä vaaroja, jotka tekevät Sortavalan ja Impilahden maisemat
niin kauniiksi. Ei myöskään näy mitään saaristoa. Rannasta aukeaa kohta
Laatokan aava ulappa.

Aunuksen kaupunki sijaitsee keskellä viljavaa tasankoa, jota sanotaan
"Anuksen augiekse." Tämän tasangon halki juoksee kaksi pientä jokea:
Mägreän ja Yllösenjoki. Noin parikymmentä kilometriä Laatokasta yhtyvät
ne n.s. Alvoshen-joeksi. Tässä niiden yhtymäpaikassa on "Anuksen linnu."

"Anuksen augie" on tiheimmin asuttu seutu koko Wenäjän-Karjalassa.
Siellä on kylä kylän vieressä, ett'ei niiden välillä ole kuin
neljännes, korkeintaan puoli kilometriä. Rakennukset noissa kylissä
ovat pyöreistä hirsistä, enimmäkseen tuota Wenäjän-Karjalassa
tavallista mallia.

"Anuksen linnu" ei suuresti eroa ympäristön maakylistä. Senpävuoksi
onkin, siinä missä kaupunki alkaa, pystytetty patsas ja siihen
kiinnitetty puutaulu, jossa venäjänkielellä ilmoitetaan, että tässä
se nyt on Aunuksen kaupunki. Taulu on siis samalla jonkunlaisena
Vaedeker'inä eli matkaoppaana, sillä siinä ilmoitetaan muun muassa
sekin seikka, että kaupungissa on noin 150 taloa ja asukkaita noin 700
vaiheilla.

Kaupungissa ei huomaa merkkiäkään asemapiirroksesta. Kadut, eli
paremmin sanoen, ajotiet kulkevat ilman mitään järjestystä ja niiden
varsille ovat talot rakennetut, noin sikin sokin vaan, pääty kadulle
päin. Julkisista rakennuksista mainittakoon kolme venäläistä kirkkoa,
joista yksi kivinen, sotaväen kasarmi, vankila eli "tyrmä", sairastalo
ja kaupungin koulutalo. Lutherinuskoisilla suomalaisilla on täällä
pieni rukoushuone.

"Anuksen linnan" varsinaiset asukkaat eli "rahvas" ovat järjestään
karjalaisia. "Herrat" eli virkamiehet ovat venäläisiä.

"Rahvas" puhuu "Livvin kieldy", s.o. Aunuksen-Karjalan murretta.
Kauppiaatkin käyttävät omassa keskuudessaan tätä kieltä. Kaikki osaavat
he kuitenkin venäjänkieltä, ken paremmin, ken huonommin.

"Herrat" eli säätyläiset puhuvat keskenään venäjää. "Maltetah i herrat
livvikse paishta." [Herratkin osaavat puhua Aunuksen-Karjalan murretta.]
Ei auta muu kuin malttaminen näin suomalaisen väestön keskuudessa.
"Herroja" ei muuten ole paljon. Heistä mainittakoon tietysti
ensimmäisenä kaupungin poliisimestari eli "ispravniekka." Kunnia sille,
jolle kunnia tulee. Sitten seuraa luettelossa muutamia upsierejä, pari
lääkäriä, posttmestari, "golova" eli kaupungin valtuuskunnan esimies,
papit ja koulumestari.

Elämäntavat ovat yksinkertaisia. Kaupungin porvarit eli "rahvas" elävät
kerrassaan samaa elämää kuin ympäristön talonpojat. Hyvin suosittuna
teollisuutena on heillä vesirinkelien leipominen. Näitä rinkeliään
kuljettavat "Anuksen linnan" asukkaat suuret määrät Suomen puolelle
markkinasta markkinaan.

Säätyhenkilöiden seurustelutavat ovat yhtä yksinkertaisia. Pistäytään
milloin toisen, milloin toisen luo pakinoimaan päivän tapauksista,
ilmasta y.m. — Andrej Petrovitsch on ostanut itselleen uuden turkin,
Iivan Stepanovitsch vaihtanut vanhan hevosensa uuteen ja parempaan. Ja
siinä se menee pieni viinaryyppykin mukiin puheen jatkona noin aamusta
päivin. Iltaa istutaan vhistipöydän ääressä.

Kirjapainoa ei löydy, ei sanomalehtiä, ei päivän polttavia kysymyksiä
eikä puolueita. Teknillisten keksintöjen alalla ovat "Anuksen linnan"
asukkaat tänä höyryn aikakautena käyttäneet hyväkseen ainoastaan tuon
perin venäläisen keksinnön "samovaarin."

Palaamme takaisin rajan yli. Tulemme Sortavalan kaupunkiin.

Sortavala on Suomen puoleisen Raja-Karjalan henkisenä ja aineellisena
keskuksena.

Kaupungilla on kaunis asema Laatokan rannalla. Sen vastapäätä oil
suuri Riekkalan saari korkeine vuorineen. Mannermaankin puolella
kohoaa useampia vuoria ja niiden välissä on pieniä järviä: Airanne,
Hympylän- ja Liikolanjärvet. Wakkolahti jakaa kaupungin kahteen osaan:
vanhaan, jota tavallisesti nimitetään "Kaupungin puoleksi", ja uuteen
eli "Kymölän puoleen." Niitä yhdistää toisiinsa pitkä kävelysilta.
Uuden kaupunginosan luonnollisena jatkona on Kymölän seminaarin alue
koulurakennuksineen.

Sortavalan kaupunki on "niitä esivallan pienimpiä." Siinä on vaan
1,300 asukasta. Rakennustapa on samanlainen kuin maamme muissakin
pikkukaupungeissa. Wähänkin varakkaammilla perheillä on koko talo
omassa hallussaan. Talon yhteydessä on tavallisesti pieni puutarha
tai ainakin vähän istutuksia. Julkisista rakennuksista mainittakoon
kaupungintalo. Se on hyvin sievä, tunnetun rakennustaiteilijamme
Sjöström'in piirustuksen mukaan rakennettu. Siinä löytyy pieni
historiallis-kansatieteellinen museo, johon on koottu Itä-Karjalan
muinaisuutta ja nykyistä kansanelämää valaisevia esineitä, muun muassa
muutamia satoja kivikauden aseita ja työkaluja.

Kaupungin laidassa on Wakkosalmen puisto. Yhdeltä puolelta rajoittaa
sitä puoliympyrässä Airanteen järvi, toisella puolella pieni Wakkojoki,
jota myöten viimeksi mainitun järven vesi laskee Laatokkaan. Kaunis
Kuhavuori sijaitsee osaksi puiston alueella. Sieltä on erittäin kaunis
näköala. Itäisellä ilmansuunnalla kohtaa silmä laajan, keskeytymättömän
metsämaiseman, jota korkeat vuoret etäällä reunustavat. On kuin
seisoisi Raja-Karjalan salojen kynnyksellä ja Kirjavalahden vaaroilta
nouseva kaskensavu tekee mielikuvituksen vielä täydellisemmäksi.

Kuuluu kimakka vihellys, joka silmänräpäyksessä muuttaa tunnelman
toisenlaiseksi. Waistomaisesti kääntyy silmä ääntä hakemaan ja näkee,
kuinka höyryveturi kiitää tekosärkkää pitkin Wakkolahden poikki, pitkä
jono tavaravaunuja perässään.

Siellä se nyt on Karjalan rata, tuo kauan kaihottu, hartaasti toivottu!
Tuokoon se uutta vireyttä Karjalan takamaille, vilkkaampaa henkistä
yhteyttä muun Suomen kanssa!

Sortavala on tärkeä koulukaupunki. Paikkakunnan suurin oppilaitos on
Kymölän opettajaseminaari. Seminaarin edelläkävijänä oli n.s. Siitosen
koulu, jonka puolisot Herman ja Elisabet Hallonblad perustivat Kymölä
nimiselle maatilalleen lähelle Sortavalan kaupunkia.

Siitosen koulu alkoi toimensa v. 1864 ja jatkoi sitä hyvällä
menestyksellä vuoteen 1880. Se oli jonkinlaisena kansakoulun ja
kansanopiston välimuotona. Opettajavoimat olivat erittäin hyvät ja
oppilaita oli runsaasti.

Myöhemmin heräsi Siitosen koulun perustajissa ajatus, että heidän
koulunsa oli muutettava opettajaseminaariksi. He tarjosivat koko
Kymölän suuren maatilan ynnä 360,000 markan pääoman Suomen valtiolle,
jos valtio ottaisi perustaakseen opettajaseminaarin Sortavalaan. Wuoden
1879 valtiopäivillä ottivat Waltiosäädyt tarjotun lahjan vastaan ja
Karjala sai seminaarinsa. Uusi oppilaitos alkoi toimensa v. 1880 ja
Siitosen koulu lakkasi.

Sortavalan seminaarin merkitystä on tarpeetonta kuvata suomalaiselle
lukijalle. — Paitsi seminaaria on Sortavalassa tätä nykyä olemassa
kuusiluokkainen suomenkielinen tyttökoulu, viisiluokkainen,
suomenkielinen poika-lyseo, merimieskoulu ynnä kutoma- ja
käsityö-koulu, jotka kaikki nauttivat valtioapua.

Sortavalassa tehdään paljon ja innokasta työtä Raja-Karjalan kansan
kohottamiseksi. Ja kansan taajat rivit alkavat jo tuota työtä huomata,
alkavat käsittää sen tekijöitä luotettaviksi ystävikseen.

Sortavala ja "Anuksen linnu" ovat kaksi vanhaa, perin karjalaista
pikkukaupunkia. Ja kuitenkin ovat ne niin erilaisia.

Mistähän sekin tulee?



Toinen Luku.

Salomailla.


    "Metsän onni, metsän Osmo
    Pane juoni juoksemahan
    Näillä mailla, manterilla,
    Näillä miehen metsimailla,
    Näillä harhoilla saloilla.
    Laske vilja valloillehen
    Lapin haaran hartiasta,
    Poikki Pohjolan joesta,
    Sivuts' on Imandron järven",

         Mysysvaaran Petrin peuranvirrestä.

Itä-Karjalan saloperukka, "Rigie." Hirsikuusikko. Itikat.
Hongikkokangas. Kulo. Suo. Porrassilta. Raja-Karjala, metsästäjän
luvattu maa. "Uumenet" salojärvien rannoilla. Heiluvilla hettehillä,
läikkyvillä lähtehillä, jossa joutsenet munivat, hanhi pojat
hautelevi. Oravan- ja näädänjahti. Peura ja peuranajo. "Ahkivo."
"Kondii." Karhunjahti haaskalta. Karhu kaurahalmeella. Karhun
kiertäminen. Karhuntappo talvella. "Äijä vähä varain, dai enämbi
himotti". "Moakondii" ja muita karhuntaikoja. "Moahaldii" Rettelöitä
karhunkiertämisessä. Ignoi Wornanen ja hänen poikansa. Ilveksenhiihto.
Hukanajo. Koirat. "Talukkoa perttjih, mäne tiijä koirat syvväh." Päivän
kuulan koittaessa.

Jos siirrymme pohjoisen Laatokan rantavyöhykkeestä koilliseen päin,
niin tulemme Itä-Karjalan salomaille. Salmin, Suistamon, Korpiselän,
Suojärven ja Ilomantsin pitäjät muodostavat tämän salomaan. Eteläinen
osa Salmia, joka ulottuu Laatokan rantaan, ja läntinen osa Suistamoa
ovat kuitenkin verrattain tiheään asuttuja.

Asutus varsinaisilla salomailla on yhtä harvaa kuin Lapin rajoilla,
parhaastaan yksi ainoa asukas neliökilometrillä. Maa on enimmäkseen
suoperäistä, toisin paikoin karua kangasta, metsäistä ja vaikeasti
viljeltyä. Huomattava ominaisuus näiden seutujen vesistöissä on
jokivesien paljous. Järviä kyllä löytyy, mutta ei läheskään niin
paljon kuin on tottunut Savossa ja Hämeessä näkemään. Vedenjakajana on
Salpausselkä. Sen länsi- ja eteläpuolella olevat vedet laskevat osaksi
Saimaan vesistöön, enimmäkseen Laatokkaan, mutta itäpuoleiset juoksevat
Äänisjärveen.

Metsä on suo- ja louhiperäisillä mailla parhaastaan kuusikkoa. Toisin
paikoin kasvaa kuusikko tavattoman tiheäksi pensastoksi. Puut ovat
siinä vaan parin sylen korkuisia, käsirvarren paksuisia. Ne seisovat
niin taajassa, että estävät toisiaan kasvamasta. Tämä on rajalaisen
kielellä "rigie." Ken on talvisella metsäretkellä tällaiseen rikeikköön
joutunut, tietää kyllä pahaan paikkaan joutuneensa. Ei tahdo millään
siinä suksimies päästä kulkemaan. Matalammat kuuset ovat paikka paikoin
yhtenä läpinäkymättömänä lumimuurina latvasta alaoksiin asti.

Toisin paikoin on metsä hirsikuusikkoa. Siellä täällä kohoaa kuusien
keskellä solakka koivu tai haapa, jonka heleänvehreät lehvät kesällä
ovat silmälle vaihtelevana viihdykkeenä. Saadakseen valoa, täytyy
täällä lehtipuiden kasvaa hyvin pitkiksi, vartaloltaan ovat lie
oksattomia ja vasta latvapäistään alkavat haaraantua. Tällaisessa
metsässä, jossa puut saavat kasvaa raivaavaa ihmiskättä kokematta,
kunnes ne joko vanhuuttaan tai salaman iskeminä kaatuvat maahan, tapaa
oikein kasvikunnan jättiläisiä.

Ilma on "näreriegiessa" kostean viileätä, ja niukasti pääsee tänne
päivänvaloa tunkeutumaan. Tyyni hiljaisuus vallitsee. Lentoon
hajaantuvan pyynparven pyrinä ei pitkäksi aikaa hiljaisuutta häiritse.
Jonkun sekunnin perästä on pyrinä tauonnut ja pyyt istuutuneet
läheisiin puihin. Etäällä kuuluu vaan palokärjen yksitoikkoinen
kalkatus kelon puun kylkeen.

Mutta jos kulkija väsyneenä vaan vähäksikin aikaa istahtaa mättäälle,
kuusten siimekseen, niin kuulee hän ympärillään hiljaista, tinajavaa
ääntä. Yhä varttuvalla voimalla soipi tämä surullinen ääni hänen
korvissaan. Hiljaa, mutta varmasti, lähestyy itikkaparvi. Ei aikaakaan,
niin on jo ilma harmaana näitä kiusaajia. Niitä istuu niskassa,
kasvoissa, käsissä ja joka paikassa, missä vaan eivät vaatteet ruumista
suojele. Lehtiviuhkalla voipi hän kyllä hosua vainoojansa loitommaksi,
mutta uusia parvia ilmaantuu yhä entisten sijaan, kunnes sitä viimein
kyllästyy tuohon epätasaiseen taisteluun ja lähtee vaikka väsyneenäkin
liikkeelle.

Karjalan rajalainen suojelee itseään itikoita vastaan muun muassa n.s.
"tshakkalakilla." Tämä on kevyt, aivinainen päähine, jonka eteinen,
silmäreijillä varustettu reunus naamarin tavoin peittää kasvoja,
takareuna niskaa.

Vähitellen muuttuu kuusikko hongistoksi, maanlaatu kuivaksi kankaaksi.
Tuntuu niin keveältä hengittää täällä luonnon mahtamassa pylvässalissa.
Korkeiden honkien oksattomat rungot eivät himmennä valoa eivätkä
rajoita näköalaa. Honka on iloinen puu. Näreessä sitä vastoin on jotain
synkkää ja rajoittavaa, joka mieltä ahdistaa.

Kangashongikon pahin vihollinen on kulovalkea. Se syttyy joskus
ukkosentulesta, useimmin ihmisten huolimattomuudesta. Salolaisen
tottunut silmä ymmärtää kohta, mitä tuo sakea, yksinäinen savupatsas
tuolla taivaanrannalla merkitsee.

Metsä palaa!

Wiesti kulkee talosta taloon, kylästä kylään. Ken vaan kynnelle
kykenee, rientää kuloa sammuttamaan. Mutta sammuttajia on vähän
näin harvaan asutussa seudussa, matka pitkä ja kesähelteisen päivän
paahtama kangas rutikuiva. Tuota pikaa on koko kangas tulessa.
Alhaalla maanpinnassa kiihdyttävät kanervat, kuivat risut ja jäkälät
tulen voimaa. Ylhäällä "puittaa" liekki yhtä nopeasti honganlatvasta
honganlatvaan. Kuumuus synnyttää ilmanvetoa ja kipinät ja kekäleet
lentävät loitos ilmassa liekin edellä.

Sammuttajat kaatavat puita pitkissä linjoissa, estääkseen tulen
leviämistä. Maanpinta raivataan puhtaaksi kanervista ja risuista.
Miehet ja naiset hosuvat liekkejä suurilla lehtiluudilla. Ihmisten
huuto, kirveiden pauke, liekkien räiske ja kaatuvien puiden jyske
kuuluu yhä kovemmalta.

Ell'ei väkeä ole riittävästi, ell'ei kulo satu kulkemaan suurta
suota kohden, niin täytyy ihmisten väsyneinä luopua toivottomasta
taistelustaan tuhoavaa luonnonvoimaa vastaan. Täytyy varoa sitäkin,
ett'ei joudu saarroksiin liekkien keskelle. Kangas palaa laajalti,
kunnes rankkasade viimmein tulen sammuttaa.

Ei ole sen toivottomampaa näkyä kuin tuollainen kulovalkean polttama
kangas. Kuivuneina luurankoina seisovat siellä kelohongat, muistuttaen
tulen hävitystä. Wuosikymmeniä voivat ne pysyä pystyssä, ennenkuin
viimein lahoavat ja äkillinen rajuilma kaataa ne maahan. Havumetsän
sijaan alkaa ensin syntyä lehtimetsää. Ensimmäiset koivut ja haavat
näyttävät niin surkastuneilta, rosopintaisilta. Palanut maa ei anna
niille tarpeeksi ravintoa. Aikojen kuluessa lihoaa kuitenkin maaperä ja
luonnon ikuisesti synnyttävä voima tasoittaa kaikki entiselleen.

Kankaan takana aukeaa avara, laakea suo. Monta kilometriä kestää suota
ja yhä vaan suota. Punertavan sphagnum-sammaleen peittämässä suomudassa
kasvaa harvassa, ruskeanhelpeistä, karkeata saraheinää, pursuja ynnä
korttelin, parin korkuisia vaivaiskoivuja ja pajupehkoja. Harvassa,
ikäänkuin kurjaa ulkomuotoaan surren, seisovat monen sylen päässä
toisistaan surkastuneet suopetäjät, näyttäen oikein jättiläisiltä
vaivaiskoivujen ja pajupehkojen rinnalla. Suopetäjä kasvaa noin sylen,
parin korkuiseksi, käsiranteen vahvuiseksi, mutta keskeytyy kasvussaan
ja kuivuu viimein kokonaan. Kuivat, havuttomat karahkat tekevät
suomaiseman vielä kolkommaksi.

Ihmiskättä ja kulttuuria muistuttaa rahkasuon yli suorassa linjassa
johtuva porrassilta. Sylen pituisia parrenpäitä on sotkettu
poikkipuolin vierekkäin vetelään maahan. Hevosella ei sellaisella
kapulasillalla voi kulkea muuta kuin ratsain. Tavarat, jos sellaisia
on, "sovitetaan säkkeihin" eli "hoavoloihin" kahden puolen hevosen
selkää, niin että kumpaisessakin säkissä on yhtä raskas paino.

Näin kuljettivat suojärveläiset vielä vuosikymmen sitten kesäiseen
aikaan jauhotarpeensa Aunuksen Petroskoilta. Näin kulkee salolainen
vieläkin kylästä toiseen. Hevoset Raja-Karjalassa ovat hyvin tottuneet
porrassiltoihinsa. Warovasti tunnustaa hevonen ensin kaviollaan
sotkuportaan kestävyyttä, ennenkuin se koko ruumiinsa painolla siihen
astuu.

Wanhassa porrassillassa painuvat sotkuportaat aikaa myöten suon pintaa
syvemmälle. Täten syntynyt uoma täyttyy pitkien sateiden perästä
reunojaan myöten vedellä ja koko silta näyttää kaukaa katsellen
pitkältä, välkkyvältä vesiojalta. Hevoselta kysytään silloin vielä
suurempaa varovaisuutta, liukkailla ja näljäisillä portailla astuessa.

       *       *       *       *       *

Raja-Karjalan saloperukka on metsästäjän luvattu maa. Täällä herättää
hänen intoaan viljalti löytyvä metsänriista, täällä viehättää häntä
jylhä erämaan luonto.

Ajatuksiisi vaipuneena astut pyssy olalla hirsikangasta. Loitompana
juosta häärii pieni, harmaan hallahtava, pystykorva, teräväkuono Härmi
koira. Äkkiä kuuluu koiran kimakka haukunta tuolla etäämpänä. Sinä
kavahdat ajatuksistasi. Waistomaisesti tempaat pyssyn käteesi ja lähdet
rientämään sinne, missä, kaikuu koiran haukunta. Yhä kimakammin soipi
tämä mieluinen ääni korvissasi, aina vaan samasta paikasta. Siitä
tiedät koiran puussa istuvaa lintua haukkuvan.

Jo saavut lähemmäksi, ja tuossa kelohongan katalatvassahan istuu
koppelo, käännellen päätään ja tarkasti seuraten koiran liikkeitä.
Läheisiin puihin ovat nousseet poikaset, tyrmistyneet oksien juureen,
puun runkoa vasten.

Kot! kot! kot! kuulun koppelon ääni kelohongan latvasta!

Jo olet ampumamatkan päässä ja laukaiset pyssysi. Ylt'ympäri toistaa
kumea kaiku pyssyn pamauksen. Se kiireilee kunnaasta kunnaaseen, kunnes
se vihdoin yhtyy salon honkien huminaan.

Mutta alas korkeudestaan sortuu metso. Se paukahtaa oksalta oksalle,
lamaa altansa hienot, kuivuneet risut ja tömähtää viimein mättäälle
puun juurelle. Siellä istuu jo kahdella jalalla Härmi saalistaan
odottamassa. Wihasesti iskee se siihen hampaansa, kunnes itse saavut
paikalle ja kiellät koiraa lintua ravistelemasta.

Suuren salon järvet ovat, kuten arvatakin sopii, vesilinnuista hyvin
rikkaita. Salolainen ei siitä riistasta paljon välitä. Sotkia pitää
hän kuitenkin kanoinaan ja munittaa niitä omituisella tavalla. Sotka
näet tekee pesänsä lahopuiden koloihin. Tätä seikkaa käyttää salolainen
hyväkseen. Salojärvien rannoilla kasvaviin puihin riipustaa hän
keinotekoisia sotkanpesiä eli n.s. "uumenia".

Kun sotka on laatinut pesänsä uumeneen ja muninut sinne munasarjansa,
niin korjaa uumenen omistaja munat haltuunsa. Luulisi sotkan tästä
pelästyvän eikä enää toista kertaa munivan niin rauhattomaan paikkaan.
Eipä niinkään. Se tulee uudestaan ja munii uuden munasarjan, kunnes
tämän käy samoin kuin edellisenkin. Wiimein annetaan toki sorsan
rauhassa muniaan hautoa, sillä muuten rupeaisivat linnut koko järveä
karttamaan ja uumenen omistaja kadottaisi kanansa.

Heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä pesivät _hanhi_ ja
_joutsen_. Hanhi se on oikein erämaan lintu. Sen kimakka ääni kuuluu
keväällä niin kolkolta suurella, autiolla suolla.

Joutsenia tapaa jo Korpiselässa, yleisemmin Suojärvellä ja
Ilomantsissa, Aunuksen Karjalassa sitäkin yleisemmin. Tämä viisas ja
arka lintu rakentaa pesänsä luopääsemättömille rahkasoille, suosilmien
rannoille. Ei henno metsämies oikein tätä kaunista lintua ampua, vaikka
pääsisi hiipimäänkin ammuntamatkan päähän. Eivät salolaisetkaan juuri
henno joutsenta ampua. "Anna uibi salojärven kukkehennu."

_Oravanjahti_ on eräinä vuosina metsästäjille hyvänä ansiolähteenä.
Toisin ajoin ei näitä eläimiä löydy kuin nimeksi vaan. Oravamiehellä on
aina kirves mukanaan, kun hän kulkee salolla. Sattuu näet usein, ett'ei
ammuttu otus putoakaan puusta alas, vaan jääpi oksalle riippumaan.
Silloin hakataan puu armotta maahan, olipa miten suuri tahansa.

Suurella salolla näkee usein komeita honkia ja näreitä, parasta
hirsipuun lajia, joita oravamiehet ovat kaataneet. Tuntikauden on siinä
mies pienellä kirveellään honkaa nalkuttanut, saadakseen käsiinsä
oravan, jonka nahka korkeintaan on 25 pennin arvoinen. — Se on sitä
salolaisten kansallistaloutta.

Oravan pahin vihollinen on näätä. Sukkelasti puittaa se honganlatvasta
honganlatvaan, vielä vikkelämmin kuin orava. Entiseen aikaan, kun
näätiä oli enemmän ja niiden nahat paremmassa hinnassa, kuljettivat
hiihtomiehet aina verkkoa kerallaan metsästysretkillään. Näätä
pakenee mielellään louheen tai lumenalaisiin ryteikköihin, koirien
sitä ahdistellessa. Sellainen paikka piiritettiin tuota pikaa
verkolla, joka pystytettiin lumeen pistettyjen keppien varalle
seisomaan. Suksensauvalla tai pitkällä vavalla sohrattiin eläin ulos
piilopaikastaan, takertui verkkoon ja tapettiin.

Tunnetuilla Wornas-veljeksillä esim. on aina näädänverkko pussissa, kun
he kiertelevät saloja eräretkillään. Takavuosina onnistui se pyynti
heille joskus erittäin hyvin. Saivat toisinaan toistakymmentä näätää
talvessa.

Itä-Karjalan salomailla löytyy monta eläinmuotoa, joita ei tavata
samalla leveysasteella muualla Suomessa. Niinpä esim. peura ja sen
pahin vihollinen ahma.

Korpiselän, Ilomantsin ja Suojärven suurilla rämeillä ja
jäkäläkankailla asuu kesät talvet peuroja. Poastarven saloa
Korpiselässa ja Shemeikan saloa Suistamon, Suojärven ja Korpiselän
kulmauksessa mainittiin ennen hyvinä peuramaina. Wanhat metsämiehet
kertovat, että Poastarven jäällä toisin ajoin nähtiin satoja peuroja
yhdessä karjassa.

Sydäntalven aikana tulee peuroja Laatokan rantamaille, Impilahden ja
Sortavalan saaristoon. Meren saarissa ja niemissä on silloin vähemmän
lunta ja kalliot kasvavat siellä runsaasti peuransammalta. Walamon
saarella löytyy kesät talvet peuroja. Ne ovat sinne jääneet talvella ja
vähitellen tulleet puolikesyiksi, kun niitä ei ole hätyytetty.

Peura on tavattoman arka eläin. Ottaa vainun ihmisestä jo kilometrin
parin päästä, jos sitä tuulen päältä lähestyy. Se ei kammoa heikkoa
jäätä laisinkaan, enempää kuin kylmää avovettäkään. Jääriitteessä
saattaa se rypeä tuntikausia väsymättä, hukkumatta. Jää-iljangolle
ei peura mene kuin viimeisessä hädässä, sillä siellä sen surma pian
saavuttaa.

Impilahden Huunukanniemellä tappoivat nuottamiehet kerran noin 30
vuotta sitten koko suuren peurakarjan, kuudettakymmentä päätä. Peurat
ahdistettiin liukkaalle jäälle ja nuijittiin jäätuurilla ja uusilla
aseilla kuoliaiksi.

Vanhat miehet Korpiselässä kertovat, että heidän lapsuutensa
aikana tapettiin kesäpeuroja metsään viritetyllä jousipyydyksellä.
Peurapolulle taivutettiin nuori, sitkeä näre luokille ja sen varaan
asetettiin keihäs. Luokkiin varustettiin erityinen liipasinlaitos ja
siihen kiinnitettiin nuora poikkipuolin polkua. Kun peura kosketti
nuoraan, niin laukesi jousi ja potkasi surmaavan keihään eläimen
ruumiiseen.

Talvella kuljettivat "pedramiehet" "ahkivota" kerallaan. Ahkivo on
epäilemättä lappalaisahkion jäännös. Muoto sillä on ihan sellainen.
Emäpuu on parin tuuman paksuinen, lylyhongasta tehty. Peräpuoli on
avonainen, laidat liisteistä. Ahkivota liikutellaan tavallisesti kahden
miehen. Toinen suksimies vetää sitä perässään, toinen työntää sauvalla.

Ahkivolla toivat metsämiehet saaliinsa salolta. Mutta sitä saattoi
käyttää muihinkin tarkoituksiin. Sillä vedettiin talvella nauriita
kotiin nauriskuopasta, silloin kuin halme sattui loitompana olemaan. —
Suojärven ja Korpiselän salokylissä näkee vieläkin ahkivota täytettävän.

_Karhu_ on Itä-Karjalan salojen komein asukas. Rakkaalla lapsella
on monta nimeä. "Kondii", "otsho" ja "mesikämmen" ovat tavallisia
Karjalassa käytettyjä karhun lempinimiä.

Synkkä, suoperäinen kuusikorpi on kontion, metsänkuninkaan, mieluisin
olopaikka. "Närerigiessä" maustelee se muurahaisten kekoja, syöpi
hilloja suolta. Täällä kaataa se myös talonpojan lehmän, joka,
harhateille jouduttuaan, on tälle vaaralliselle alalle eksynyt.

Karhu on Salmin kihlakunnan salokyläläisten vaarallisin vihollinen.
Ihmistä se ei hätyytä vaikka sattuisikin kesäiseen aikaan salolla
vastaan tulemaan. Ainakin tapahtuu tämä ani harvoilla poikkeuksilla ja
on se silloin emäkarhu, joka pelkää poikasilleen pahaa tehtävän.

Mutta hevosia, lehmiä, vasikoita ja lampaita tappavat karhut paljon
Karjalan takamailla. Ei kulu täällä sitä kesää jona ei karhun tuhotöitä
mainittaisi. Toisinaan käypi peto niin rohkeaksi, että kaataa lehmän
ihan talon läheisyydessä tai hajoittaa lammasvajan aivan kartanon
nurkassa. Ihmisen lähestyessä pakenee se kuitenkin aina metsään.

Kesällä ammutaan karhua joskus haaskalta, kun se on lehmän tai hevosen
kaatanut. Lähelle raatoa rakennetaan puuhun lava. Kaksi miestä lähtee
tappopaikalle. Tämän täytyy tapahtua ennen päivän laskua, sillä karhu
tulee usein jo illan suussa aterialleen. Toinen miehistä nousee
laivalle ja asettuu mesikämmentä väijymään. Mutta toinen tekee suuren
kierroksen koko paikan, ympäri ja astuu sitten kotiin samoja jälkiä
kuin on tullutkin.

Kun karhu lähestyy haaskaa, ottaa se kohta vainun viimeksi mainitun
miehen jäljistä, seuraa niitä mutta rauhoittuu, kun huomaa, että ne
johtavat poispäin. On näet yhtä tarkka vainulleen kuin koirakin; osaa
kyllä eroittaa vereksimmät jäljet vanhemmista eikä häivy takajäljille
kulkemaan.

Puussa istujan pyssymiehen täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta,
ett'ei säikytä karhua pois. Ei saa rykiä, ei liikkua, ei polttaa
tupakkaa. Waatteetkin pitää olla sellaiset, jotka kauemman aikaa ovat
olleet aitassa, käyttämättä.

Warovasti ja hiljaa lähestyy nyt karhu haaskaa, toisinaan niin hiljaa,
ett'ei kuulu pienintäkään ritskettä.

Jos kaikki hyvin onnistuu, niin saavi peto surmansa lavalla istujan
luodista. "Buljkka bokkah työnnetäh, i siih tilah töllöy." (Luoti
kylkeen työnnetään; siihen paikkaan kuolee.)

"Äijä on sen pyvvön yrittäjii, harvazelleh ugodjii." (Monta on sen
pyynnin yrittäjää; Harvoin onnistuu.)

Syyskesästä käypi karhu halukkaasti kaurahalmeella. Siellä se pehnaa
ja tallaa paljon enemmän kuin minkä jaksaa suuhunsa syödä. Wielä
myöhässyksylläkin, kun kaurat jo ovat närtteellä, käypi se tätä
mieliruokaansa herkuttelemassa, purkaa närtteet ja syöpi kaurat
onnekseen.

Ensimmäisillä lumilla, tai tavallisesti vähän ennenkin, alkaa
metsänkuningas hakea talvimajaa itselleen. Toisinaan samoilee se
peninkulmamääriä, ennenkuin asettuu. Kun karhu viimmein löytää sopivan
salonkulman lepopaikakseen, alkaa se levottomasti liikkua puoleen
ja toiseen, poikkeaa oikeaan ja vasempaan, astuu takaisin vanhoja
jälkiään. Levottomuuttaan osoittaa se silläkin, että katkoo pienien
närevesojen latvuksia, kynsii puita tai taittaa niiden oksia. Nousee
toisinaan puuhunkin, arvattavasti tiedustelemaan maan luontoa, seudun
turvallisuutta.

Emäkarhu kaivaa useimmiten pesänsä maan alle. Tämän "moapesänsä"
tekee karhu mieluimmin sellaiseen paikkaan, missä maanpinta on
vähän kumpareella, ett'ei vettä pääse valumaan pesään, jos sattuisi
suvi-ilmat tulemaan. Pesän pohjalle kokoo kontio kuusenoksia tai
pehmeitä sammalia. Pesän suun tukkii se usein sammaltukolla, jättäen
siihen vaan sen verran reikää, että henki parahiksi pääsee kulkemaan.

Wanhat uroskarhut makaavat talviuntaan tavallisesti "korjulla."
Laittavat vaan pehmeän pahnan itselleen jonkun kuusen juurelle ja
asettuvat sinne levolle. Kuusen tuuheat alaoksat suojelevat eläintä
liiasta lumesta ja vähitellen syntyy sen päälle holvintapainen
lumikatos, joka sitä kokonaan peittää. Joskus tekee karhu korjunsa
aivan suojattomaankin paikkaan, muurahaiskeon kylkeen. Puistelee lumen
päältään, kun sitä sattuu liiaksi pursuamaan.

Kahta täysikasvuista karhua ei koskaan tapaa samalla makuuksella. Emä
synnyttää tammikuun lopussa tai helmikuussa poikansa. Ei ole poikasten
suinkaan vilu emän tuuhean turkin turvissa ja maapesä on itsessäänkin
hyvin lämmin. Poikaset seuraavat kaksi vuotta emäänsä, sitten eroavat.

Karhun kiertäminen tapahtuu seuraavalla tavalla. Ensimmäisillä lumilla,
syksyllä, kun metsämies tapaa karhunjäljet, alkaa hän niitä seurata.
Karhu on viisas eläin, älyää kyllä, että jäljet lumessa osoittavat sen
tietä ja koettaa niitä peittää. Toisinaan, kun se tapaa metsäpuron
matkallaan, kulkee se sen yli, mutta palaa kotvan ajan kuluttua
takaisin entisiä jälkiään, astuu pitkät taipaleet juoksevan puron uomaa
pitkin. Tottumatoin kiertäjä hämmästyy, kun kontion jäljet näin äkkiä
häviävät aivan käsistä.

Kiertäjä seuraa karhun jälkiä, kunnes ne rupeavat "polviloi tegemäh."
Tarkasti tutkii hän puut tiellään, onko niistä oksia katkottu, tuntuuko
niissä kontion kynnenjälkiä. Kuten jo sanottiin, osoittavat nämä
merkit, että karhu on katsonut korvenkulman sopivaksi ja alkanut siellä
hakea talvista leposijaa itselleen.

Nyt ei kiertäjä enää astu eteenpäin, poistuu päinvastoin kappaleen
matkaa taaksepäin ja alkaa kiertää koko korvenkolkan ympäri. Piirinsä
eli "kierroksensa" tekee hän tarpeeksi laajan, ett'ei karhu vaan saisi
vihiä hänen toimistaan. Ell'ei hän näin astuessaan tapaa karhunjälkiä,
tietää hän, että otus on kierroksessa.

Päivän tai parin perästä palaa hän takaisin kierrostaan tarkastamaan.
Ell'ei nytkään näy karhunjälkiä, "katkaisee" hän kierroksestaan jonkun
sopivan reunusosan. Jälkiä kun ei näy, hylkää hän tämän laidan,
katkaisee taas jonkun päivän kuluttua toisen kolkan j.n.e. Tottunut
kiertäjä saapi täten karhunpesän määrätyksi "pellon suuruol tilal."

Nyt jätetään karhu rauhaan monen kuukauden ajaksi. Kiertäjä vaan
tarkasti merkitsee kierroksensa, että hän sen tuntee: painaa
mieleensä sen tai sen kallion, katkoo mistä haivun, mistä kaarnan
keikkaa. Sydäntalvella aletaan koirien kera mesikämmenen pesää etsiä
kierroksesta. Koirat nuuskivat joka ryteikön, hiihtäjä sytii ja
tunnustelee suksensauvallaan jokaista epäiltävää lumitöyryä. Korjupesän
huomaa helposti siitä, että lumi osaksi on sulanut sen kuusen
alaoksilta, jonka juurella kontio makaa. Maapesää sitä vastoin on
vaikeampi löytää.

Jos koirat ovat löytäneet karhun, niin kuuluu se kohta niiden
haukunnasta. Eivät hauku tyynesti ja kimakasti kuin lintua tai oravaa,
vaan ärhäkästi kuin ihmistä.

Toisinaan ei tahdo karhu nousta pesästään, semminkin, jos on
"poikaniekka" emä. Eräitse ryntää se ylös sellaisella vauhdilla, että
lumi pölynä tupruaa, eritenkin jos sattuu korjulla makaamaan.

Nykyajan täydellisillä ampumaneuvoilla varustetulle herrasmetsästäjälle
on karhunjahti jotenkin vaaratoin huvi. Pikemmin menee kontio pakoon
kuin yltyy päälle täyttämään. Ja kun metsänkuningas sitten makaa
verisenä, hengetönnä hangella pesänsä edustalla, niin sääliksi käy sitä
katsellessa. Siinä sitä ihminen on riistänyt hengen luontokappaleelta,
saadakseen kerskata urostyöstään, joka nyt näin totta puhuen ei olekaan
niin suuri urostyö.

Toisin on salolais-talonpojan laita. Hänen toimeentulolleen on
karhu suuri vihollinen, hänen taloudessaan on tapetun karhun hinta
tuntuva rahallinen etu. Ja mitä tulee jahti-intoon, niin kyllä se on
talonpojassa karhunjahdilla yhtä suuri kuin herrasmiehessäkin.

Muistuu tässä mieleeni Rodioin Washa Salmin pitäjän Orusjärvestä.
Kertoi eräästä karhuntapostaan, jolloin hän suksilla oli ajanut
haavoitettua kontiota takaa tiheään rikeikköön. Karhu siellä
"torevui" [kävi äkäseksi], ei enää ottanut paetakseen.

Eikö pelottanut mennä epävarmalla piilukko-pyssyllä kontion kimppuun,
kysyin Washalta?

"Äijä vähä varain, dai enämbi himotti", kuului vastaus. ["Wähän
pelkäsin, mutta enemmän himotti."]

Wanhan ajan metsämiehet tappoivat karhua keihäällä. Se se vasta
oli paininlyöntiä. Eikä ollut juuri yhden miehen menemistäkään
keihäällä kontiota pistämään. Karhu on näet norja ja erittäin vikkelä
eläin, vaikka sitä tavallisesti kömpelöksi kuvataan. Lyöpi tuota
pikaa keihään miehen käsistä. Rohkeutta sitä kysytään nytkin vielä
salolaismetsästäjiltä, kun he huonoilla piilukko-pyssyillään menevät
metsän kuningasta talviunestaan herättämään.

On siinä taijatkin usein apuna; vanhoilla ukoilla semminkin. Heillä
on ne ovat konstinsa. "Moakondiin" [myyrä (talpa europaea)] käpälää
väitetään hyväksi suojeluskeinoksi. Kellä on se taskussa, niin sitä
miestä ei syö karhu.

Juohtuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin Suojärvellä. Oltiin menossa
karhunpesälle. Kiertäjä joka oli niitä vanhan kansan miehiä luki
loitsunsa Tapiolle ja Mielikille, lupasi heille kultia kypärin, hopeita
huovallisen, jos pyynti onnistuisi. Kun oli karhu tapettu, otti mies
lyijyluodin ja vuoti siitä veitsellään kirkkaita sirpaleita hangelle.

Kuinkas nyt, kysyttiin: "luvasit kultia, hopeita, annatkin vaan lyijyä."

"A ei hyö siit tiietä", vastasi mies.

Sallimuksessa se on karhulykkykin, arvelevat metsämiehet. Kontio
muuten kuuluu tietävänkin, konsa sille tuhopäivä tulee. "Moahaldii"
näet ruokkii lemmikkiään hangen alla talvisessa pesässä. "Joga yödy
tuobi mesijuoman. A jälgimäi [= viimein] verijuoman edeh työndeä. Siid
tiedeäb kondii, jotto huondeksel [= aamulla] töllöy."

Karhua kiertäessä syntyy usein ikäviä rettelöitä. Toisinaan yhtyy
useampia miehiä eri haaroilta saman kontion jäljille. Asia sovitaan
silloin tavallisesti niin, että jokainen heistä pääsee "osniekakse"
otukseen.

Kylässä on väkeä jos jonkinlaista. On sellaistakin, joka "porottaa"
karhun pois Valmiista kierroksesta, kiertää sen uudestaan toiseen
paikkaan ja sanoo omakseen. Sentähden ovatkin karhumiehet hyvin
salaperäisiä kierroksiensa suhteen.

Myöhemmin talvella tulee kierros kuitenkin ilmi. Ei ole metsämies
malttanut olla suihkaamatta salaisuuttaan hyvän ystävän korvaan. Tämä
kertoo uutisen kolmannelle, eikä aikaakaan, niin "tiietäh kai miero,
jotto on sie Iivanal kondie kierrokses netshie suon bokas" [tuolla suon
laidassa]. — "Hoastoa ei sais, a ei nji kui vois hoastamattai olla,
ylen äijäl himottaa." Sellainen se on karjalaisen luonne.

Wanhan ajan ukoilla oli karhuntappo-retkillaan monta menoa. Kun kontio
oli kaadettu, tehtiin kohta tuli metsään. Salmissa ainakin oli tapa
sellainen, että joka vaan ennen "tulen loaittuo" saapui tappopaikalle,
hän pääsi osniekaksi, vaikk'ei olisi pyssyään lauaissutkaan.

Karhunpeijaisista et enää ole muita menoja jälellä kuin se, että
tapettu karhu aina tuodaan tupaan. Sinne kokoontuu koko kylän rahvas
"bessodaa" eli tanssi-iltaa viettämään. Tällaisissa tilaisuuksissa
täytyy pitää kylän tyttöjä silmällä ett'eivät pääse "kynttä kishkomah"
karhulta. Karhunkynnet tuottavat näet naimaonnea ja ovat siitä syystä
hyvin haluttua tavaraa neitosille.

       *       *       *       *       *

Raja-Karjalan suurin metsämies oli aikanaan Ignoi Wornanen Tolvajärven
kylästä Korpiselän pitäjää. Hän kuoli v. 1880 60 vuoden ijässä. Ignoi
Wornanen oli ottanut petoeläinten metsästyksen oikein päätehtäväkseen.
Talvet umpeen hiihteli hän saloja ja tuskin oli sitä korvenkolkkaa
Wiipurin läänissä, jota hän ei olisi tuntenut.

Joka vuosi, sydäntalvena, lähti Ignoi Wornanen pitemmille
hiihtomatkoille, milloin Wiipurin läänin eteläosiin, milloin Savoon,
joskus Hämeesen, vieläpä, Turun puolelle asti. Näin oli hän hiihtänyt
42 talvea peräkkäin ja vielä vuotta ennen kuolemaansa kävi hän
poikiensa seurassa ilveksen ajossa Wiipurin puolella ja viipyi tällä
eräretkellään pari kuukautta.

Ignoi Wornanen oli eläissään ollut yli 70 karhun tapossa. Susia oli hän
tappanut jonkun kymmenkunnan, ilveksiä noin 400. Parhaan hiihtoretkensä
teki Ignoi v. 1881, jolloin hän poikiensa seurassa Warsinais-Suomessa
kahteen kuukauteen tappoi 22 ilvestä. Wornaset olivat Suomen senaatin
kehoituksesta sinä talvena lähteneet näille maille susia ajamaan.
Mainitut pedot olivat näet käyneet niin rohkeiksi, että rupesivat
lapsia syömään.

Ignoi Wornanen oli pitkä, harteva ja kaunis mies. Oikein hiihtomiehen
perikuva. Luonteeltaan oli hän hilpeä ja vaatimatoin. Harvoin haastoi
hän metsastysseikkailuistaan; joskus tuttavassa seurassa, eikä koskaan
kerskaten. Ja kuitenkin oli hän eläissään monta kovaa kokenut, usein
ollut hengenvaarassa.

Ukko Ignoin pojat: Petri, Jyrki ja Iivana ovat perineet isänsä
metsästäjä-innon. Jyrki Wornanen on epäilemättä paras nyt elävistä
metsämiehistä Itä-Karjalassa. Kahdeksantoista vuotta on hän jo pitänyt
petoeläinten jahtia elinkeinonaan, semminkin ilvesjahtia. Lienee
tappanut jo noin 150 ilvestä ja karhuja joukon toistakymmentä.

Toisin talvin ovat veljekset hiihtäneet yhdessä, toisin talvin
erikseen. Kelpaa niitä hiihtäjiä katsella. Kookkaita, salskeita
miehiä, norjia ja kestäviä. On kuin leikintekoa vaan pyyhkäistä
peninkulmamääriä ilveksen jälessä salolla.

Wornasten niinkuin yleiseen Itä-Karjalan metsämiesten jahtitapa on
petoeläimen väsyttäminen. Ilvesjahdilla on tavallisesti kolme miestä
yhdessä seurassa. Aamusta iltaan ovat metsämiehet liikkeellä, hakien
joka salonkolkan, missä vaan luulevat Ilveksien asuvan. Kun sitten
sattuu verekset jäljet löytymään, niin alkavat miehet ja koirat niitä
seurata.

Kaksi hiihtäjistä kulkee ajomiehinä etupäässä, tukeva suksensauva vaan
aseena kädessä. Kolmatta miestä sanotaan "voattei'en kokoojaksi";
tavallisesti joku vanhanpuoleinen mies tai keskenkasvuinen poika. Hän
kantaa pyssyä ja kerää vaatteet, joita ajomiehet riisuvat päältään.

Tavallisesti riisuvat ajomiehet jo kohta alussa sarkahousut päältään,
niin että ainoastaan lyhyet, liinaiset alushousut eli "koadiet" jäävät
jalkojen suojaksi. Jo huomaa ilves itseään ahdistettavan ja kiiruhtaa
vauhtiaan. Samassa määrässä kiihtyy vauhti ajomiehilläkin.

Kotvan aikaa kestää tätä kilpailua, kunnes miehet uudestaan alkavat
vähentää vaatteita päältään. Takki riisutaan pois ja viskataan
hangelle, samoin liivitkin. Paitahihasillaan sitä mies nyt ponnistaa
eteenpäin, ponnistaa voimansa takaa. Kimakasti kaikuu koirien haukunta
korvessa; henkensä kaupalla nelistää ilves, hakien vaarat ja tiheimmät
rikeiköt. Sellaiset paikat ne tietysti viivyttävät ajomiehiä.

Wiimein alkaa otus väsyä, syvässä lumessa. Nuori ilves tavallisesti
silloin turvautuu puuhun, tai tungeksen vuorenlouheen, jonne eivät
koirat pääse sitä ahdistamaan. Wanha ilves ei mielellään nouse puuhun.
Kun hiihtomies sen viimein saavuttaa, on eläin jo niin väsynyt, ett'ei
enää jaksa häntä vastaan hypätä. Irvistää vaan ja odottaa surmaavaa
iskua suksensauvasta.

Jos ilves on noussut puuhun, niin odottavat ajo miehet ja koirat
puun alla, kunnes "voattei'en kokooja" ennättää perille ja tuopi
pyssyn. Täytyy varoa, ett'eivät koirat pääse ilvekseen käsiksi, kun se
henkitoreissaan makaa hangella, sillä terävillä kynsillään viiltää se
pian vatsan auki koiralta, joka sitä varomattomasti lähestyy.

Hukan ajo tapahtuu samaan tapaan. Suurella salolla, missä ei ole
teitä, on hukka hukassa, jos hiihtomiehet vaan pääsevät sen jäljille.
Korpiselässä sattui eräänä talvena noin kymmenisen vuotta sitten
verekset hukan jäljet löytymään lähellä käräjätaloa, missä juuri
istuttiin käräjiä. Ei muuta kuin joka mies suksen selkään ja ala jälkiä
noudatella. Eikä ennättänyt aamurupeama umpeen kulua, ennenkuin peto
virni kylmällä käräjätalon pihalla. Hukka on hyvin herkkä rampautumaan,
jos saapi iskun suksensauvasta ristiselkäänsä.

       *       *       *       *       *

Koirat, joita Itä-Karjalassa käytetään ilveksen ajossa ja
karhunjahdissa, ovat tuota tavallista lappalaiskoiran rotua. Pieniä,
pystykorvia, teräväkuonoja, käppyrähäntiä, turkki tuuhea, karva karhea.
Wiisaita ja vikkeliä kaikissa liikkeissään, rohkeita ja terhakoita.
Isännilleen ovat ne erinomaisen uskollisia ja monta kertaa on koira
pelastanut miehen karhun hampaista.

Kumma kyllä, sillä huonosti niitä kohdellaan. Pirttiin saamat koirat
harvoin tulla. "Tshib ullos, hännän kerallinje" [Sipi ulos, hännän
kerallinen], tiuskaistaan jo uksensuussa vastaan. Salokyläläiset harvoin
antavat ruokaa koirilleen, toiset eivät koskaan. Nämä saavat sentähden
hakea einettä itselleen, mistä löytävät. Kesällä sitä kyllä löytyy
jäniksiä ja minkä mitäkin. Talvella on toimeentulo vaikeampi ja hyvin
laihoja ja surkean näköisiä ovat silloin koirat.

Jos saadaan karhu tapetuksi, niin silloin on koirilla viikkoset kestit.
Eipähän satu joka kylän pystykorville sitä onnea. Kreikanuskoisessa
Raja-Karjalassa eivät ihmiset syö karhunlihaa. "Roihe riähky moises
ruvvas" [Tulee synti sellaisesta ruuasta] sanoo rajalainen. Ammuttu
orava heitetään niinikään koirille; nahka vaan nyljetään. Auman alta
kaivaa koira aina silloin tällöin jonkun hiiren itselleen. Lykyn
varassa ovat nekin makupalat.

Kuivat on kostit koiraparoilla. Ja nälissään syövät ne mitä vaan eteen
sattuu. Olen usein nähnyt koirien syömän kauroja, vieläpä hevosen
apettakin. Hevosen valjaita ei pidä pihalle jättää Salo-Karjalan
kylässä. "Talukkoa perttih, mäne tijjä koirat syvväh" [Tuokaa pirttiin,
mene tiedä koirat syömät], varoittaa isäntä illalla. Ja niin on joskus
käynytkin, jos nahkaremelit ovat olleet uusia ja hyvässä rasvassa. Ei
ole suksiakaan takaamista. Onhan niissäkin nahkaiset varpaalliset ja
kannantakaiset. Parasta on nostaa nekin pirttiin.

Kaikki nuo varovaisuuden temput tehtyään ja pirtin herttaisessa
lämmössä kotvan aikaa istuttuaan, menee vieras mielellään ulos
"saraille" jakelemaan leipää koirille. Ja koivin kiitollisia ovat
"Wikki", "Kitel", "Walle", "Kuttji", "Sebel" tai "Härmi", kuu kerran
saavat kyllästi syödäkseen. Sormet vaan on vaarassa; niin hätkisti
sieppaavat palan kädestä. Ja jos sattuu pala vähän suurempi, niin
mulkoilee epäilevästi antajaa, että tokkohan tuo rupeaa sitä vielä
takaisin vaatimaan.

Eikä vaadi. Mikä on annettu, se on annettu.

Iloisina odottamattoman runsaasta ateriasta pehnautuvat koirat "sarain"
pehmeisiin heiniin levolle.

Mutta ulkona paukkuu pakkanen ja tähdet kimaltelevat kirkkaasti
talvisella taivaalla. Ja lumisen korpikuusen alla makaa kontio
viimeistä yötään. Jo on "moahaldii" tulossa verijuoman kera.

Päivän valjetessa hiihtävät miehet pyssyt selässä tappotantereelle.
Koirat hyväilevät tuttavasti vierasta, joka heille eilen illalla niin
runsaat kestit toimitti.

Kaikki on niin hiljaista metsässä. Teiret makaavat vielä lumen
peitossa, yksinäinen metso nukkuu kelohongan latvassa suosaarekkeella.

Nuku rauhassa vaan ukkometso hongassasi. Näistä hiihtäjistä ei poikkea
yksikään ladultaan aamu-untasi häiritsemään.

Suurempi on nyt saalis apajassa, korven kontio kierroksessa.



Kolmas Luku.

Runoja Taikamailla.


    "Mie liikun ukon väellä.
    Jumalan väellä,
    Wäellä vanhan Wäinämöisen."

         Ontrei Wanninen, runolaulaja Sortavalasta.

Kristinuskon leviäminen Itä-Karjalaan. Itä-karjalaiset olivat
vielä 1500 luvun alkupuolella pakanoita. Ilja munkin lähetystoimi
Itä-Karjalassa. Pakanuudella on vielä syvät juuret Raja-Karjalan
takamailla. Salmin Mantshinsaaren härkäuhrit. Pässien uhraaminen
Lungulansaarella. Aunuksen Uukshmäen härkäuhrit. "Rishtapuut."
Käärmeiden palvelus. Wanhoja legendoja, joissa pakanallisia ja
kristillisiä aineksia on sekoitettu toisiinsa. "Mavon syndy." Runomaiden
kynnyksellä. Karjan loitsuja Sortavalasta. Muita loitsuja. Suonion
"Suksimiesten laulu" kulkee loitsuna Korpiselässä. Sortavalalainen
runolaulaja ja tietäjä Ontrei Wanninen. Taru Wannis-suvun kantaisän
Lapissa käynnistä. "Mie liikun Ukon väellä, Jumalan väellä,
väellä vanhan Wäinämöisen." Ontrei Wannisin loitsuja. Wäinämöisen
soitto. Häävirsiä. Itkuvirret. Niiden kielestä. Kreikanuskoisen
raja-karjalaisten häätavoista. Häissä itkeminen. Hautajaismenoja ja
hautajaisitkuja. Lauluruno Itä-Karjalassa. Kalevalarunojen maantiede.

Itä-Karjalassa huomaa selvästi kahden erilaisen sivistyksen vaikutusta.
Sivistyksen tuulia on sinne puhaltanut ensin idästä ja sittemmin
lännestä, mutta keskellä noita vaikuttimia on siellä säilynyt paljon
tuota perin vanhaa, muinaissuomalaista, mikä oli kansallemme omituista,
ennenkuin muualta tulleet sivistysaiheet sitä kohtasivat.

Kristinusko ei ole vanha Raja-Karjalassa. Wanhat venäläiset aikakirjat
tosin kertovat suuriruhtinas Jaroslav Wsevolodinpojan v. 1227
lähettäneen lähetyssaarnaajia karjalaisia kastamaan, ja mainitaan
silloin pian kaiken Karjalan kansan kääntyneen kristinuskoon. Miten
lieneekään ollut. Wuonna 1240, kun Tuomas piispa Suomesta teki
kuuluisan ristiretkensä Nevan seuduille, olivat inkeroiset vielä
pakanoita. Tämäkin venäläisten lähteiden mukaan. Suuriruhtinas
Jaroslavin käännättämistoimi ei siis näy tarkoittaneen inkeroisia.
Tuskinpa siitä lienee jäänyt pysyväisiä jälkiä Karjalaankaan.

Wielä 1500 luvun alkupuolella vallitsi pakanuus täydessä voimassaan
Inkerinmaalla, Laatokan rantamailla, Aunuksen ja Wienan-Karjalassa.
Siinä kertomuksessa, minkä Novgorodin ja Pihkovan arkkipiispa
Makari v.1534 antoi Suuriruhtinas Wasili Iivananpojalle ja hänen
pojalleen Iivanalle näiden maiden uskonnollisesta tilasta,
mainitsee hän tietoonsa tulleen, että vatjalais-viidenneksen
["vatjalais-viidennekseksi" sanovat novgorodilaiset ennen Laatokan
rantamaita, Nevajoen seutuja, Aunuksen- ja Wienan-Karjalaa]
tshuudilaisten [vepsäläisten] ja inkeroisten kesken ynnä karjalaisten
kesken Laatokan järvestä aina Wienanmereen asti, noin 1,000 virstan
pituisella ja 60—40 virstan levyisellä alalla vielä vallitsi paljon
pakanallista taikauskoa. Ihmiset täällä palvelevat kaikenlaisia luotuja
esineitä Luojan asemesta: metsiä, kiviä, jokia, soita, lähteitä,
vuoria, kumpuja, aurinkoa, kuuta, tähtiä ja järviä. He uhraavat
pahoille haltijoille veriuhreja: härkiä, lampaita ja kaikenlaatuisia
eläimiä ja lintuja. Kertoopa huhu, että muutamat salaa tappamat
lapsensakin ja viskaamat pyhiä pyhimysten kuvia tuleen palamaan. Mutta
tavallisen ihmisen pitämät he luonaan pappinaan; häntä nimittämät he
arpojaksi ("arbui") ja tämä antaa niinen heidän lapsilleen. Edelleen
käyttämät he monenlaisia loitsuja, ikäänkuin paha henki puhelisi heidän
kanssaan. — Näin kuului hurskaan piispan kertomus.

Suuriruhtinaiden käskystä lähetti silloin Makari piispa Ilja nimisen
munkin hävittämään näitä pakanallisia menoja ja kääntämään kansaa
uudestaan kristinuskoon. Ilja kastoi kaikki ne, jotka eivät olleet
kastetut, hävitti "epäjumalain temppelit", hakkasi maahan ja poltti
pyhät lehdot ja upotti uhrikivet veteen.

Seuraavana vuonna 1535, lähetettiin Ilja munkki uudelle lähetysmatkalle
samoille seuduille. Makari piispa käski hänen silloinkin hävittämään
inkeroisten ja karjalaisten kesken vallitsemat "tshuudilaiset" tavat.
Naisia olkoon kielletty leikkaamasta hiuksiaan ja kantamasta päässään
ja hartioillaan pukua sellaista, jota kuolleille ihmisille käytetään
[huntua]. Kansa luopukoon loitsuistaan ja eläköön kristittyjen ihmisten
tavalla.

Pakanuus ja kristinusko vielä tänä päivänäkin taistelevat keskenään
Raja-Karjalan salomailla. Kalevalan viimeinen runo kuvaa elävästi tuota
taistelua. Suojärvellä on tämän kertoja kuullut toisinnon samasta
runosta. Siinä kerrotaan, kuinka Iri neito synnytti kolme poikaa:

    Yks olj vanha Wäinämöinje,
    Toinje seppo Ilmollinji,
    Kolmas nuori Jougamoinje.

Merkillisimpiä pakanuuden jätteitä Raja-Karjalassa omat Salmin
_eläinuhrit_. Mantshinsaarella on viime aikoihin asti joka vuosi
uhrattu härkä, joskus useampiakin. Lungulansaarella niinikään uhrataan
pässejä.

Häränuhri tapahtuu Mantshinsaaren Työmpäsien kylän kalmistolla,
ensimmäisenä pyhänä Iljanpäivän jälkeen, s.o. noin elok. 5 p:nä. Tätä
päivää sanovat salmilaiset "härränpäiväksi." Uhrattava härkä tuodaan
tavallisesti jostain mannerpuolen kylästä.

Asian laita on seuraava. Jos karhu tai susi tekee vahinkoa jonkun
talon karjalle, niin lupaa karjan omistaja pyhälle Iljalle härän, että
pyhimys suojelisi häntä enemmistä vahingoista. Eläin on nyt pyhitetty
ja sitä sanotaan "Illjan häkikse." Toisinaan pyhitetään useampia härkiä
Iljalle, kolme, jopa neljäkin. Ne ovat tavallisesti 3—4 vuoden vanhoja.

"Illjan häkki" tuodaan Mantshinsaarelle vähää ennen uhripäivää. Jos
härkiä on useampia, ett'ei kaikkia tahdota sinä vuonna uhrata, niin
jätetään henkiin jääneet Työmpäsien kyläläisten huostaan, jotka niitä
kukin vuoroonsa syöttävät tulevan vuoden uhrijuhlan varalle.

Warhain uhripäivän aamulla kokoontuu rahvas Työmpäsien "kuusikolle",
uhripaikalle. Siellä mantshinsaarelaista, siellä mannerpuolen
salmilaista. Naiset tulevat jalan, miehet ratsain. Kellä ei ole
hevosta, koettaa saada sellaisen lainaksi "härränpäiväkse." Pojat ovat
erittäin innostuneet tähän ratsastamiseen. He varustavat jo viikon
varrella itselleen tuomisia tai pihlajaisia raippoja. Jokainen, ken
kynnelle kykenee, on sinä päivänä liikkeellä, nuoret ja vanhat.

Työmpäsien kyläläiset ovat jo ennen muun rahvaan tuloa teurastaneet
härän ja valmistaneet uhriaterian. Teurastaminen tapahtuu hautausmaalla
olevan "tshasounan" eli rukoushuoneen edustalla. Aterioiminen alkaa
tavallisesti noin 9 aikaan aamupäivällä, niinikään hautausmaalla.
Rahvas ryhmäytyy pieniin piireihin, sukulaiset ja saman talon väki
yhteen paikkaan.

Se mikä jääpi tähteeksi ateriasta, viedään yöksi "tshasounaan."
Työmpäsien kyläläiset syöttävät sitten seuraavana päivänä
heinänteko-väkeään näillä tähteillä. Härän vuota myödään huutokaupalla
ja rahat käytetään "tshasounan" hyväksi.

Uhriaterian jälkeen lähtevät miehet ratsastamaan kilpaa Työmpäsien
kankaalle, jonka laidassa hautausmaa sijaitsee. Tämä on pojista
erittäin lystiä. Kellä ei ole hevosta, hän astuu "pitkeä kishoa
oman tshomahizen kera". "Pitkässä kishassa" astuivat pojat ja tytöt
parittain verkalleen eteenpäin, puhelevat lemmenasioistaan toisilleen.
Salmin rahvas on lujasti vakuutettu uhrijuhlansa tärkeydestä. Pyhä Ilja
taipuu tämän kautta varjelemaan heidän karjaansa vahingoista. Papisto
Salmissa on joskus koettanut saada uhrimenot hävitetyiksi. Tähän asti
se ei ole onnistunut. "Jogahizel on maldu oman ker ruadoa, min katshou;
hot minä oman häkin työndänen metshäh varoloin syödäiväkse, kenbo siih
midä voisi" ["Jokaisella on valta tehdä omansa kanssa mitä tahtoo;
vaikka minä veisin oman härkäni metsään korppien syöttäväksi, kuka
sille mitä mahtaa"], uhkaili eräitä vuosia sitten vanha Salmin ukko,
uhreista ja niiden kieltopuuhista puhuen.

Wiime uhrijuhla vietettiin v. 1891. Kahteen vuoteen ei siis ole
"härränpäivie" Mantshinsaarella pidetty. Ensi kesänä aijotaan pitää.
"Nygöi-gi on tuliekse vuottu Illjan häkki maruksis", niin kertoi viimme
syksynä Työmpäsien mies.

Uhrijuhlastaan kertovat mantshinsaarelaiset seuraavan tarun:

"Ennen vanhas sie näit pedru [peura] oli käynyh joga vuottu, uinuh
poikki lahten sinä piän ishkiettäväkse [uinut poikki lahden sinä
päivänä teurastettavaksi]. erähänny vuon i ugodjih sinä huondes
tuulitshu ilmu, da pedru ei nji ennjittänyh aijalleh tulla. [Eräänä
vuonna sattui sinä aamuna tuulinen sää eikä peura ennättänyt ajalleen
tulla.] A hyö rahvas, nu vuottamah, nu vuottamah sidä pedrua; yht ei
näy. [Rahvas odottaa, odottaa sitä peuraa; ei vaan näy.] Hyö otettih da
ishkiettih häkki rahvahal syödäväkse. Ku, velli, vai ennjitettih häkki
ishkie, ga katshotah: jo i pedru tulou, uibi sie poikki lahten, sarvet
vai kekottan. Pedru i tuli mual, endjizen tavan mugah, mänji tshasounan
pihal, ga jobo i dogadji häkin. Sen kera, velli, häin njuuhtaldi häkin
verii dai prinkastih lahtel dai ui järilleh sinne, kuz tuli.(Peura tuli
maalle entiseen tapaansa, meni rukoushuoneen pihaan, mutta jo huomasi
härän. Rupesi, veli, paikalla nuuskimaan härän verta, syöksähti lahteen
ja ui takaisin sinne, mistä tuli.) Sen jälles enämbiä nji konzu ei
pedru tulluh. A pedran tjilah vot joga vuozi ishkemmö häkin." [euran
asemesta näet joka vuosi teurastamme härän.]

_Lungulansaarella_ Salmin pitäjää uhrataan niinikään heinäkuun 15
päivänä yksi pässi, toisina vuosina useampiakin. Wiimeinen tällainen
uhri tapahtui siellä v. 1892. Wiime vuonnakin olisi uhrattu, mutta eräs
varakas sen puolen kauppias pani esteitä toimitukselle. Pässi myötiin
ja rahat annettiin sille "tshasounalle", jonka edustalla uhri aina
ennen oli tapahtunut.

Aunuksen-Karjalassa kaytetään vielä paikka paikoin samanlaisia
härkäuhreja kuin Salmin Mantshinsaarella. Ainakin on tämä tapa säilynyt
Uukshmäen kylässä Witeleen pogostaa lähellä Suomen rajaa. Sielläkin
tapahtuu uhritoimitus kylän "tshasounan" eli rukoushuoneen edustalla.

Uukshmäen "tshasouna" on pyhitetty pyhälle Walassille ja uhri tapahtuu
sentähden kesällä Walassinpäivänä. Härkä ostetaan "tshasounan"
vuotuisilla kassarahoilla.

Kun kysyttiin Uukshmäen mieheltä, kuka tuo pyhä Walassi oli, vastasi
hän: "Walassi, velli näithäi, oli paimenennu, da sit häi piäsi
papikse da molittavakse mushenjiekakse. Wot sentäh hänen tshasounan
eis i syvväh häkkie." [Walassi, näethän veli, oli paimenena ja pääsi
sitten papiksi ja tuli pyhimykseksi ("rukoiltavaksi mieheksi"). Katso
sentähden hänen rukoushuoneensa edustalla uhrataan ("syödään") härkää.]
— Sen parempaa selitystä ukko ei osannut antaa.

Raja-Karjalassa, sekä Suomen että Wenäjän puolella rajaa, tapaa siellä
täällä salokylissä pyhiä puita, joita kansa sanoo "rishtapuiksi."
Ne ovat entisajan uhrihonkia ja niiden ääressä toimitetaan vielä
tänäkin päivänä kaikenlaisia uhrimenoja. Emännät vievät sinne
maitopatoja, saadakseen karjaonnea, kiinnittävät puun oksiin villa- ja
pellavatukkoja, tai solmivat niihin lankoja.

Entiseen aikaan ripustettiin kaadetun karhun pääkallo aina uhrihongan
oksaan. Sortavalassa olen tavannut vanhoja ukkoja, jotka kertovat, että
se tapa vielä heidän nuoruudessaan oli käytännössä. Pari vuotta sitten
lapasin Salmissa erään nuoren miehen, päälle päätteeksi luterilaisen,
joka itse kertoi niin tehneensä. Noudatti kai kylän vanhaa tapaa.

Erittäin komean "rishtapuun" näin Witeleen kylässä Aunuksessa eräitä
kymmeniä kilometrejä Suomen rajalta. Se oli kuivunut honka, noin
virstan verran kylästä, valtatien varrella. Uhrihongan viereen oli
pystytetty puinen risti katoksineen. Papisto oli nähtäivästi tällä
tavalla koettanut ikäänkuin miedontaa paikan pakanallista luonnetta.

Uhrihongan alaoksat olivat kirveellä karsitut. Maassa oli paljon
saviastian-palasia, Witeleen emäntien maitopatojen jäännöksiä. Puun
rakoihin oli pistetty lankoja, pieniä villatukkoja ja senkin sellaista.

En tiedä, seisooko Witeleen "rishtapuu" vielä pystyssä? Kaksitoista
vuotta sitten, kun kävin kylässä, kohosi se uhkeana maantien laidassa.

Tuuloksen kylän salolla Aunuksen puolella on risti, jonkin juurelle
kylän asukkaat joka kesä Walassinpäivänä kokoontuivat uhripuuroa
syömään. Puuro valmistetaan "ozran smirumoista" [ohraryyneistä] ja nämä
tarpeet kerätään kylän kaikista taloista. Uhriateriaan ottavat osaa
sekä miehet että naiset. Warattomatkin, joilla ei ole ryynejä, saavat
siltä olla mukana.

Peiposen kylän mäellä Mantshinsaarella seisoo puinen risti.
Toistakymmentä vuotta sitten eli kylässä Ontoin Joakoi niminen mies.
Joakoi oli niitä vanhan kansan ukkoja, kävi säännöllisesti joka vuosi
Kekrinpäivänä syömässä talkkunaa ristin juurella.

Pakanuuden jäännöksiä näkyy olleen se _käärmeenpalveluskin_, jota
nykyisiin aikoihin asti paikka paikoin on harjoitettu Raja-Karjalassa.
Tämän kertoja tietää ainakin kaksi esimerkkiä sellaisesta
palveluksesta. Muutamia vuosikymmeniä sitten syötettiin tarhakäärmeitä
(Coluber natrix) eräässä myllyssä, tai oikeammin myllärin kodissa,
Ruskealan pitäjän Kontio-Leppälahden kylässä.

Wiisonsalolla Sortavalan pitäjässä on yksinäisellä paikalla
Haukka-Kokon talo. Siellä elätettiin vielä noin kymmenisen vuotta
sitten niinikään tarhakäärmeitä. Käärmeet asustivat tuvan laattian alla
ja olivat niin kesyjä, että määräaikana luikertelivat esiin ruokaa
saamaan. Niitä syötettiin maidolla ja talonmäki oli eläimiin niin
tottunut, ett'eivät lapsetkaan niitä pelänneet. — Käärmeiden nähtävästi
luultiin tuottavan onnea talolle.

       *       *       *       *       *

Raja-Karjalassa elää kansan huulilla rikas legendasto, jossa
pakanalliset ja kristityt käsitteet kerrassaan ovat toisiinsa
sekaantuneet. Esimerkkinä mainittakoon seuraava legenda käärmeen
synnystä, jonka eräs vanha ukko Salmin Mantsisinsaarelta muutamia
vuosia sitten kertoi.

Kerron sen ukon omilla sanoilla:

Konzu [koska] Spuassu? [Kristus] käveli uapostolain [apostolit] kera
mual, sit kui hyö erähäs paikas astutah, ga i nähtäh eräs tshuudo
[ihme, kumma] virumas mual, midä hyö ei voija nji mikse arvata. Ga
uapostolad i kyzytäh Spuassal: "mibo netshe [tämä] on, ku myö emmo voi
nji mikse händy arvata"?

Spuassu sanou heille: "ga se on pirun sylgi."

Ga pyhä Pedri i sanou Spuassal: "midäbö netshe ruadais [tekisi], kui
olis netshil [tällä] hengi?"

Spuassu sanou hänel-gä: "Ohou! se luadjis äijän [paljon] pahua, kui
olis sil hengi da kui oldas sil pelvassiemenehized [pellavansiemeniset]
silmäd."

Pyhä Pedri kui tämän kuuli Spuassah ga i rubei händy kiusuamah: "shto
luai netshil pelmassiemenes silmäd da pane hengi."

Ga Spuassu hänen sanua ei nji prostivoinnuh [ei antanut anteeksi hänen
sanaansa] i luaddju pelvassiemenes silmäd dai hengen panon sille karun
[pirun, pahan] syllel. Ga kui, velli [veli], vai sil puutui hengi da
silmäd, ga tuhjoh [pensaaseen] i shavahtih [pujahti].

Ga pyhä Pedri kui nägi sen, ga i kysyv Spuassal: "a midäbö nygöi [nyt]
netshe ruadais, ku peäsi liikkumah?"

Spuassu i sanou hänel: "nygöi mäne tuhjon luo da kaiva se palljahil
käzil iäreh sie [pois sieltä]."

Pyhä Pedri kui mänöy tuhjoh da rubien kaivamah, ga kädeh i tartuu dai
purou käin shavahuttau [puree savahuttaa]. Häi i vongahtah: "a moi moi,
ylen kibiesti kätty puri!"

Spuassu i sanou-ga: "a vot siksei käskid sil hengen panna; katsho nygöi
i näit, midä se ruadau."

Dai hyö kodvanje [kotvan aikaa] kui ollah, sid ga pyhäl Pedril käin
i puhaldi kui parrekse [käden paisutti kuin hirreksi]. Häi rubei jo
vongumah da itkemäh dai Spuassal pokoroimah [rukoilemaan]: "shto [että]
auta minuu, eiga [muuten] kuolen!"

Spuassu ottau dai puhuu [tekee taikaa, myöskin puhaltaa] hänen kädeh.
Ga ku vai puhui, dai puhallus lauseini [ajettuma asettui] dai käzi
parani. Sid Spuassu otti da puolendi mavon vihoi [vWähensi käärmeen
myrkkyä]. Häi puolendi njiidy ozan amburiehel [ampiaiselle], ozan
mehiläzel, ozan tshihil [nokkoselle], dai ozan kärbazel andoi. Dai sid
pyhän Pedrin työndi kirikkömäil: "dai kui rahvas kai lähtietäh kirikös
eäreh, sid sinä kirikkömäil killju täytty vägie, shtobi jogainavonje
kuulis [kirkkomäellä huuda täyttä kurkkua, että jok'ainoa kuulis] ned
sanad, mid minä luvin sinun kädeh puhujes, da sano, shto nengonje elävy
mual on rodjinuhes [sellainen elävä on maahan syntynyt], katshokkua,
kui kedä purron, ga sid nenga pidäy puhuo da nämmä sanad lugie, sid
paranou se rishtkanzu [kristitty ihminen], kedä on mado pannuh, eiga se
kuolou."

Sen kera pyhä Pedri kui mänöy kirikkömäil, da rahvas jo sie ruvetah
lähtemäh iäreh, ga hänen pidäisgi jo ruveta huiguttamah [huutamaan]
njiidy sanoi, mid Spuassu käski hänelleh ilmoittua rahvahal. A hänelbo
huigei i tulov [häntä hävettää] njiidy ruveta ilmoittamah kaikil. Häi
ottau da sil da täl vai tshuhkuan ned sanad korvah. [Hän kuiskuttaa
vaan muutamille korvaan.] Katsho sentäh-häi nygöi ei kai nji voija
puhuo mavon vihoi. [Sentähdenhän nyt eivät kaikki voi loitsia käärmeen
vihoja.] Ze vai se dai tämä voibi puhuo, kui pyhä Pedri ei niidy sanoi
sanonnuh kaikil.

Tämän legendan runollisena toisintona mainittakoon seuraava loitsu,
jonka luki runolaulaja Waslei Jeskanen Korpiselän kirkonkylästä.
Loitsun sain talteen v. 1888.

      Käärmeen Pistosamt:

    Sylgi Syöjätär merellä.
    Laski kublan lainehilla.
    Tuota tuuli tuuitteli,
    We'en hengi heilutteli
    Kolmekymmendä kezeä.
    Ajoi aalto kallivolle
    Tuon päivy komakse paahto,
    Wesi pitkäkse venytti.

    Kulgi Kristus tiedä myöten
    Pienen Piedarin keralla.
    Kysyi Kristus Piedarilla:
    "Missäs on piä pahalle pandu?"
    "Pahassa padaranissa."
    "Missäs on silmät sillä tehty?"
    "Silmät on liinan siemenissä."
    "Missäs on koi'on korvat tehty?"
    "Korvat on lammin lumbehissa."
    "Missäs on hambahat haettu?"
    "Orahissa Tuonen ozran,
    Werihin on vierevissä,
    Roa'akse rubeavissa."

    "Pistä nyt sormesi edehen."
    Jo kiärme pisti sormeh Piedarie.

    "Woi se paha pagana
    Tule työsi tundemahan,
    Pahasi parandamahan.
    Sima suussasi sulo'a,
    Mesi heitä kielelläsi,
    Ennenkuin sanon emolla,
    Puaputtelen vanhemballa."
    Sula voi sulattavina,
    Hengin huogaelduani,
    Käsin piällä käydyväni;
    Rasva riävyteldävinä.
    Sulembat sinun vihasi,
    Suin sulin on puhelduani,
    Hengin huogaelduani.

    "Kipu on tyttö Tuonen neidji
    Kivut kiäri kindahase,
    Kipuvakkanje käessä.
    Muan karva olit kanervan karva."

Sortavalassa ollaan jo runo- ja taikamaiden kynnyksellä. Siellä kuulee
vielä kansan suusta loitsuja, itkuvirsiä ja vanhoja lyyrillisiä
lauluja. Eepilliset sankarilaulut ovat siellä nyt jo joutuneet melkein
unohduksiin.

Wielä 20—30 vuotta sitten käyttivät emännät Sortavalassa monta
taikatemppua, kun keväällä laskivat lehmänsä läävästa. Jotenkin
samanlaisia taikoja näkyy käytetty, samoja loitsuja luettu muuallakin
Itä-Karjalassa.

Karja laskettiin läävästä "jyrrinpäivänä", toukokuun 5 p:nä. Toisinaan
oli maa silloin vielä lumen vallassa, siellä täällä vaan vähän pälviä,
mutta siitä huolimatta oli karja ulos laskettava. Ennenkuin "siivatat"
ajettiin läävästä, "kiersi" emäntä ne kolmeen kertaan. Hänellä oli
siinä toimessa kolme rautakalua: veitsi kädessä, toinen hampaissa ja
kirves vyöllä. Toisessa kädessään piti hän kolme palavaa pärettä.
Päreiden tuli olla "pintapäreitä", ja jokaiseen oli piirretty kolme
"viiskantaa."

Wiiskanta on vieläkin Raja-Karjalassa yleisesti käytetty taikamerkki.
Se leikataan milloin mihinkin paikkaan, esim. uksen pihtipieleen y.m.
Talouskapineisiin piirretäan niinikään usein viiskannan merkki ja
vanhoissa kanteleissa on se tavallinen. Muodoltaan on se seuraavan
näköinen.

       *       *       *       *       *

Kun emäntä näin oli "kiertänyt" karjansa, antoi hän jokaiselle
raavaalle leipäpalasen, johon oli sekoitettu hylkeenrasvaa,
unninhaahloista otettua karstaa ja kattilassa kuumennettuja suoloja.
Tämän jälkeen tervattiin kukin lehmä neljästä kohdin: sormien
ympärystästä, turvan päältä, otsasta ja ristiselän kohdalta. Lampaat
tervattiin ainoastaan otsasta.

Emäntä nousi nyt läävän ukselle ja hänen alitsensa piti karjan kulkea.
Karja ajettiin ulos läävästä "virpavitsoilla", joita tähän tarpeesen
oli talossa säilytetty palmusunnuntain ajoista. Karja ajettiin metsään
päivännousuun päin.

Emäntä oli sillä välin astunut alas korkealta asemaltaan, läävän
ukselta, ja rientänyt metsään karjan edellä, valkea huivi päässä ja
valkeat kintaat kädessä. Täällä kyyristyi hän puun juurelle ja luki
seuraavan loitsun:

    Metsän herra, moan kuningas,
    Kun katsoit kartanossa.
    Niin hoi'a katajikossa.
    Anna rauha raavahalle,
    Pane suet suitsit suuhun,
    Karhut rautakahlehisin;
    Anna rauha roavahille,
    Sontajaloille sovinto!
    Tuo villat viitsimättä,
    Muun katehen katsomatta;
    Suin sulihin, päin päivihin.
    Osin onnen ruohosihin.

Tämän jälkeen toi emäntä karjan takaisin läävään ja luki:

    Terve maalle, manterelle,
    Terve tallimestarille;
    Karma kultaa, toinen hoppiita.

Nyt pestiin karjakellot rainnassa ja tätä pesuvettä valeltiin sekä
karjan että paimenien päälle. Kaiken tämän teki myös emäntä, lukien:

    Hyvä Kain, kaunis Katri,
    Anna valkia vasikka.
    Kelpaapa se kirjavakin.
    Suu rumaksi ruokana makkiiks.
    Nyt ootta, talven syöneet rusuu ruumenta,
    Pehupellon olkii.

Jos sattui kesällä maito tulemaan viruvaksi, niin meni emäntä läävään,
heitti päähineen päästään, hameen yltään ja otti nämä vaateparret ynnä
lattialuudan käteensä, löi jokaisella lehmää kolme kertaa päähän ja
luki:

    Ken katein katsonoo,
    Silmin kieroin keksinöö,
    Silmät vettä vuotakohon,
    Hyhmänä kyhertäköhön.
    Kulkkuhun verinen tulppa,
    Lemmon lukko leukaluihin,
    Hiiliseiväs sieramihin.
    Ken lie suilla suuellunna,
    Mie sanoilla salpaelen.

Jos lehmä tuli kipeäksi, niin hivutettiin jauhoja "ukontaltasta",
otettiin kynnyksen alta "uperoita" [tomua] ja tyhjän tupen pohjasta
"musseroita" [ruuhkaa]. Kaikki tämä pantiin korvoon lehmän juomaveden
sekaan. Korvo kannettiin uuninhavulla lehmän eteen ja tämän selkään
pantiin housut. Korvosta ammennettiin lehmälle juomaa vanhalla,
varrettomalla kenkärajalla ja sanottiin: "Suus rumaks, ruokas makkiiks."

Ajosta parannettiin seuraavalla tavalla. Kuumennettiin "ukontaltta" ja
painettiin sillä kipeää paikkaa. Tätä tehdessä luettiin seuraava loitsu:

    Puuhun pahkat, maahan mahkat,
    Wuorehen veriäkämät;
    Puun juuret punottamahan,
    Lepän juuret leusomahan,
    Pajun juuret paisettumahan!
    Kivii kivistämähän,
    Paasii pakottamahan.
    Ei kivet kipuja kestä,
    Paaet vaivoja valita;
    Kivo keskellä mäkeä,
    Loukko keskellä kiveä,
    Tuohon tuskat tungetahan,
    Sekä pakot paiskatahan.
    Olj miulla ennen musta koira,
    Rakki rau'an karvallinen,
    Joka söi kylän koirat,
    Kylän noijat noppajaili.
    En puhu omalla suulla,
    Puhun suulla puhtahalla,
    Herran hengellä hyvälla
    Nämä päästöt päästämähän,
    Puutunnaiset purkamahan,
    Kirolaiset kiehittelemään,
    Rikoksista riisumahan.

Palohaavoja parannettiin seuraavalla tavalla. Otettiin "manttia" eli
kermaa ja pantiin se "lyytiskälle" [kupin vati eli tassi]. Tassissa
oleva kerma kuumennettiin, asettamalla tassia hehkuville hiilille.
Vasemman käden nimettömällä sormella maisteli sairas kolme kertaa
kermaa ja loitsija luki kolmeen kertaan seuraavan loitsuluvun:

    Tiiän mie tulesta synnyn:
    Wuoresta vetosen synnyn,
    Tulen synnyn taivahista.
    Akka vanha, vampullinen,
    Koukkuleuka, konstillinen
    Istuu kivun kivellä,
    Kipuvuoren kukkulalla,
    Lukoo tulen vihoja,
    Tulen töitä tietelööpi,
    Iäinen kattila käessä,
    Jäinen kauha kattilassa.
    Kuka lie paljon palanna,
    Wiskoo vilua vettä;
    Kunka lie korpunna kovaksi,
    Sitä jäillä jeähyttellöö.
    Wetolainen ilman lintu
    Lentävi, liputtelevi
    Yheksän meren ylitse,
    Meren puolen kymmenettä;
    Tuopi tuolta voitehia
    Kuuen heinän kukkasesta,
    Sa'an heinän helpehistä,
    Tuorehesta turpehesta
    Mehiästä mättähästä.

Loitsiminen ja taikalukujen käyttäminen on vanhoista ajoista
niin juurtunut Raja-Karjalan kansaan, että se joskus käsittää
kirjallisuutemme taiderunouttakin loitsuna. Sellainen hauska tapaus
sattui minulle kerran Suistamolla.

Laulatin erästä sen puolen runolaulajaa, Shemeikan Iivanaa, josta
tuonnempana tulen enemmän puhumaan. Iivana luki juuri metsämiehen
loitsua. Saapuvilla oli Timo niminen mies Korpiselästä. Timoa
nähtävästi alkoi ikävystyttää se seikka, että koko illan niin
yksinomaisesti Iivanan kanssa haastelin. Sanoi kesken kaiken, että osaa
hänkin karhun loitsun, ja päälle päätteeksi aivan uuden, jota ei tämän
puolen miehet tunnekaan. Oli oppinut loitsun Ruokolahdella, ollessaan
siellä ilveksen hiihdossa.

Alkaa sitten Timo lukea sitä Ruokolahden loitsua. Hämmästykseni oli
suuri, kun huomasin sen melkein sanasta sanaan Suonion "Suksimiesten
lauluksi." Kansakoulu-lapsista oli se nähtävästi levinnyt kansaan ja
Timo oli vienyt sen mukanaan Korpiselkään.

Jos Krohn vainaja vielä eläisi, niin huvittaisi se häntä arvatenkin
suuresti, että hänen runonsa jo kulkevat loitsuina Korpiselässä.

       *       *       *       *       *

Ei ole monta vuotta kulunut siitä, kuin Sortavalan Rantlahdessa vielä
eli vanha runolaulaja Ontrei Wanninen eli Borissa, jolla viimeksi
mainitulla nimellä kansa häntä tavallisesti nimitti. Ontrei ukko näkyy
nuoruudessaan olleen taitava virsien laulaja, päättäen niistä runoista,
joita hän vielä vanhoilla päivillään muisti ja osasi. Ukkoa käytettiin
takavuosina ahkerasti Sortavalassa ja ujostelematta hän siellä runojaan
lauleli.

Rautlahden kylä sijaitsee lähellä Laatokan rantaa eräitä kilometrejä
itäänpäin kauniista Kirjavalahdesta. Kylässä oli useampia taloja, mutta
kolme niistä on muista erillään, eräässä notkossa, jonka alanteessa
juoksee pieni Heinojan joki. Aivan lähellä taloja aukenevat Laatokan
aavat ulapat ja Laatokkaa kohden rientää alanteessa juoksevan joenkin
vesi.

Nuo kolme puheena olevaa taloa ovat kaikki Wannis-suvun hallussa, ja
monta sukupolvea on jo siirtynyt manalan majoille, siitä kuin seutuun
asettui asumaan ensimmäinen Wanninen, suvun kantaisä, josta talojen
nykyiset asukkaat polveutuvat.

Suvun kantaisästä kertovat tarut, että hän oli kuuluisa tietäjä,
oppinsa saanut Lapissa, jossa hän oli "tietäjän koulua" käynyt. Lapissa
olo mahtoi olla erinomaisen rattoisaa, koska kerrotaan Wannisen
kokonaista kolme vuotta siellä oleskelleen. Wiimein sanotaan tietäjän
kuitenkin ikävystyneen aikojaan, oudostuneen elämätään Lapin laajoilla
tantereilla. Oli jouluaatto ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä
kotimailleen juhlan viettoon.

Mutta pitkä oli matka ja mahdottomalta näytti tuo pääseminen. Kutsuu
kuitenkin kokoon Lapin "kyytimiehet" ja lupaa parhaan Mustikki lehmänsä
palkaksi sille, joka saattaa hänet entisille elomailleen.

Astuu silloin esiin joukosta yksi; se sanoo kulkevansa kuin teiri.

Ei tää hyvä minulle, vastaa Wanninen.

Astuu joukosta toinen, kehuu nopeuttaan, sanoo nuolen tavoin
lentävänsä. Ei kelpaa sekään.

Silloin tarjoutuu kyytimieheksi kolmas lappalainen. Kysyy häneltä
Wanninen, tokko tuo äijänkin jaksaa matkaa tehdä ja kuin väleen. Se
siihen vastaa: "mie oon siellä, täällä."

Tämähän se vasta minun kyytimieheni onkin, arvelee Wanninen. Korjaan
istuu. Tiellä puhaltaa tuuli hatun Wannisen päästä. Tämä sanoo
kyytimiehelle, että hevonen pitäs seisottaa, hattu kirpos. Se kyytimies
siihen vastaa, että jo oli tultu seitsemän kirkonmäkiä siitä hatun
kirvontapaikasta.

Tulee sitten Wanninen kotiin ja siellä on joulunvietto parhaillaan.
Menee sitten aamulla läävään niitä lehmiään katsomaan. Kai oltiin
siivatat tallella, yks ol' Mustikki poikessa. Eikä sitä sen ko'ommin
nähty eikä kuultu.

Taru ei mainitse, lähtikö Wanninen enää toista kertaa laulurikkaaseen
Lappiin. Se vaan tiedetään, että kotoisen pirtin savussa hän kuoli,
jättäen tietomahtinsa perintönä lapsilleen. Aina siitä pitäen on
Wannisia mainittu mahtavina tietäjinä, taitavina laulajina. Suvun
viimeinen tietoniekka ja laulaja oli Ontrei ukko. Pojista on polvi
muuttunut. Nuoret sanovat vanhan kansan virsiä "loruloiksi", pitävät
niitä joutavina, arvottomina.

Wannis-suku on kreikkalais-katoolinen, niinkuin yleensä kaikki Karjalan
runolaulaja-suvut. Ukko Ontrein uskonnolliset käsitteet olivat, kuten
arvatakin sopii, hieman sekavat. Wanha ja uusi usko taistelivat
hänessä. Melkein puoleksi kerskaamalla puhui hän olleensa kosiomiehenä
lähes kahdellesadalle pariskunnalle. Eivät silloin "kateet" pystyneet,
kun vaan "Borissa" oli yhtenä nuotehessa. Taskussaan piti hän
sellaisilla retkillään "ukontalttoja", jotka varjelivat häntä ja
saattoväkeä pahansuopien ihmisten juonista. Mahtavat loitsut vielä
senkin lisäksi.

Ja loitsujaan uskoi ukko Ontrei täydellisesti. Kun häntä kerran
pyysin "metshimiehen lukkuu" lukemaan, sanoi hän, ei niitä sellaisia
osaavansa: ei ollut koskaan pyssyä pidellyt, eikä siis pyssymiehen
loitsujakaan tarvinnut.

Hänen isänsä, Boris Wanninen, oli maan kuulu tietäjä. Tästä isästään
kertoi Ontrei ukko, että hän osasi "pahaa miestäkin" puhutella. Kun
Ontreilta kysyttiin, eikö hän koskaan ole tuollaisiin keinoihin
ryhtynyt, sanoi hän niitä luvattomiksi keinoiksi, joista "tuloo riähkä"
[tulee synti] ja joihin ei siis kenenkään pitäisi turvautua. Kysyttiin
sitten, millä voimalla se Ontrei saapi taikansa aikaan. Siihen vastasi
hän juhlallisesti ja runomitalla:

    Mie liikun Ukon väellä,
    Jumalan väellä,
    Wäellä vanhan Wäinämöisen.

Tämän vastauksen kuulin ukon kahdesti antavan tuohon samaan kysymykseen.

Ontrei Mannisen loitsuista mainittakoon tässä "Tulen luku", joka kuuluu
seuraavalla tavalla:

    Iski tulta ilman Ukko,
    Wälähytti Wäinämöinen,
    Kolmella kokon sulalla,
    Kirjavilla kiärmehillä.

    Miss on tuli tuuitettu,
    Walkeainen vaivuteltu?
    Kätkyessä kultaisessa,
    Hihnoissa hopeaisissa,
    Alla parren autuahan,
    Keskellä Kiesuksen keheä.

    Tuo poltti pojalta polvet,
    Rikkoi rinnat tyttäriltä;
    Läpi maan, läpi Manasen,
    Läpi reppänän yheksän.

    Hara vanha poltettihin,
    Porot suolle kylvettihin.
    Yöllä vietihin vetehen,
    Kuutamella kaivattihin
    Werkot veljeksiin kutomat,
    Sisäreksiin ketreävät.

    Puuttuiko sitä kaloa,
    Jota varten verkko tehty;
    Puuttui halea hauki.
    Halottihin hauin vatsa,
    Siell oli sileä siika.
    Halottihin siian vatsa,
    Siell oli sini keränen.

    Purettihin sini keränen,
    Sielt oli puna keränen.
    Purettihin puna keränen,
    Siell oli tulikipuna.

    Tuli poika Pohjolasta,
    Uros uuesta kylästä,
    Tuli huosti housun suusta.
    Paloi pojan helmehistä.
    Hytöll' oli kauha kattilassa;
    Wiskoo vilua vettä
    Paikoille palanehille,
    Tuimille tulen kivuille.
    Herran henki voiteheksi,
    Luojan luomi katteheksi.

Eepillisiä runoja lauloi ukko Ontrei Wanninen paljon. Wahinko vaan,
että olivat niin katkonaisia. Taisi jo muisti ruveta pettämään.
Ei tuo kumma ollutkaan, sillä olihan sitä ukolla jo ikääkin.
Yhdeksättäkymmentä kävi jo kuollessaan, sillä hän oli syntynyt 1805.
Seppo Ilmarisesta lauloi Ontrei sen runon, jossa kerrotaan, kuinka
seppo rupesi takomaan itselleen kullasta morsianta, hopeasta ikisopua.
Wäinämöisen soitosta lauloi hän seuraavan runon:

    Teki Kauko kanteloista,
    Wiron seppä vinkeloista.
    Eikä puusta, eikä luusta,
    Sapsosta sinisen hirven,
    Poropetran polviluista.

    Mistäs kansi kanteleeseen?
    Lohen purstosta punaisen.
    Mist' on naklat kanteleesen?
    Hauin suuren hambahista.
    Mistä kielet kanteleesen?
    Hiuksista hiien eukon,
    Harjasta u'en hevosen.

    Saipa kannel valmeheksi;
    Soitti piiat, soitti poijat,
    Soitti miehet naimattomat,
    Soitti nainehet urohot.
    Ei ilo ilolle tunnu,
    Laulu lauluks ei tajunna.
    Etshittihin soittajia,
    Soittajia, laulajia
    Ylähäisist, alahaisist,
    Jumaloista, maanemistä.

    Löytyi vanha Wäinämöinen;
    Teki tiellä termeyyen,
    Torokalla toprouuen:
    "Annas Kauko kanneltasi,
    Wiron seppä vinkelosi.
    Kenen on miekka pitembi,
    Kenemb' on kalpa kaunehembi."
    Löytyi vanhan Wäinämöisen
    ynnen mustoa pitembi,
    Olen kortta korkiambi.
    "Annas Kauko kanneltasi,
    Wiron seppä vinkelosi
    Sormille pojan sogian,
    Käsille vähänäköisen."

    Iski kerran, iski toisen,
    Iski kohta kolmannenkin.
    Jo ilo ilolta tuntui,
    Laulu lauluksi tajusi;
    Alkoi sormet souatella,
    Käsivarret vatvatella.
    Ei ollut sitä metshässä
    Siivin kahen lentäväistä,
    Jalan neljän juoksevaista,
    Ku ei tullut kuulemahan,
    Soitellessa Wäinämöisen,
    Kutka kullervoi'ellessa
    Lohenpurstoista iloa,
    Kalanluista kanteloista.
    Ei ollut sitä meressä
    Evän kuuen katkevaista,
    Purston puikerrehtavaista,
    Ku ei tullut kuulemahan,
    Soitellessa Wäinämöisen,
    Kutka kullervoi'ellassa
    Kalanluista kanteloista,
    Lohenpurstoista punaisen.
    Kenki itse Hiien eukko
    Kultasuilla kukkaroilla,
    Weitsellä hopeapäällä,
    Jonka piä satoja maksoi,
    Terän ei ollut tietäjeä.

Kuten jo edellisessä mainittiin, käytettiin Ontrei ukkon ennen hänen
nuoruudessaan paljon kosiomiehenä, hän kun oli taitava tietäjä.
Nuoteessa piti entiseen aikaan, jos suinkin mahdollista, oleman
tietäjämies mukana suojelemassa morsiussaattoa "katshojista" eli
pahansuovista ihmisistä. Sellainen se oli vanhan kansan tapa.

"Läksiisissä" ja "häissä" ["Läksiiset" vietettiin aina ensin morsiamen
kotitalossa. "Häät" eli tulijaisjuhla vietettiin sulhasen luona,
uudessa kodissa.] laulettiin silloin paljon kauniita häävirsiä,
joissa morsianta varoitettiin unohtamasta äitiä ja isää, neuvottiin
nuorta pariskuntaa elämään sovinnossa ja rakkaudessa. "Tietoniekka"
kosiomies, hän se luonnollisesti oli sellaisissa tilaisuuksissa
ylimpänä laulajana. Sillä tietomahti ja laulumahti lienevät milt'ei
aina olleet yhdistetyt.

Waikka Ontrei Wannisen häärunot ovat samanlaisia kuin Kalevalassakin
löytyvät, niin mainittakoon niistä kuitenkin pari kappaletta
osoitteeksi siitä, minkälaisia runoja häissä laulettiin noin 40—50
vuotta sitten Sortavalassa ja muissakin Itä-Karjalan pitäjissä.


Häävirsi.

Ontrei Wannisen laulama. Saatu talteen 1889.

    Toisin, toisin neito rukka,
    Toisin toisessa talossa,
    Perehessä vierahassa,
    Toisin ukset ulvasoopi,
    Toisin vierö'ö veräjät,
    Sano'o saranarauat,
    Toisin leibä paistetahan.

    Nouse kuuta katshomahan,
    Otavaista oppimahan.
    Konsa sarvet suorahan suvehen,
    Pursto perin pohjasehen,
    Silloin nuorten nousuaika,
    Wonhojen lepuuaika.
    Ota piitä pikkaraisen,
    Takloa pieni murunen.
    Iske tulta tuikahuta,
    Käy kuja kyyryllähän,
    Läävä länkämöisillähän.
    Katsho kyttä kytky'ystä,
    Wasikainen voajan peästä,
    Katsho karkko karsinasta,
    Emälammas lattialta.
    Luo silmäs sikojen peälle,
    Anna heinä hevolle;
    Tule kolmena tubahan,
    Tuo on lunta, tuo on luuta;
    Tulitikku hambahissa;
    Muista lattiis la'aista,
    Elä lapsia lakase,
    Nosta lapset lavitshalle,
    Anna puikkoset kätehen,
    Kuin ei puikkoset kätehen,
    Anna leibeä kätehen,
    Pane voita leivän peälle.

Häävirsi.

Ontrei Wannisen laulama 1889.

    Kuules sulho kuin sanelen,
    Kuin sanelen, kuin anelen:
    Neuvo neitiä neljä vuotta,
    Wuosi neuvo suusanalla,
    Toinen silmän iskennällä,
    Kolmas on jalan polulla.

    Kuin et sitte hyveä saane,
    Otappa oven ta'akse,
    Opeta oven takana,
    Neuvo nelisnurkkasessa.
    Ota vitsa viiakosta,
    Koivu korvenrantasesta
    Nahkaruoska naulan peältä.
    Elä pieksä pientarella,
    Elä nurmella nukita.
    Kylän kyntäjät näkö'öt,
    Astujat ajattelo'ot;
    Jott'ei tuota anoppi kuulis
    Eikä appi arvoaisi.
    Kuin neittä hyvin pitelet,
    Kuin mänet apen kotihin,
    Puistat heinii hevolle,
    Kakravakka kannetahan,
    Jtshelle mitä kutakin.
    Kuin neittä pahoin pitelet,
    Kuin mänet apen kotihin,
    Puistat heinä hevolle,
    Rikkavihko viskataan,
    Hevosesi hirtetähän
    Omilla ohjasvärkilläsi,
    Itshii letillä leikatahan
    Keskellä kujan lakiita.

Wertauksena mainittakoon tässä eräs hääruno, saatu talteen Korpiselästä
v. 1890. Se kuuluu näin:

    Onpa meijän neitosella
    Willavaipan viipsahukset,
    Tuultohurstin huiskahukset,
    Savoin parin sukkasia,
    Tuhat tuotavaa lapaista,
    Reävyttäin on rätsinöitä,
    Monin parin paitasia,
    Latikoita lasten vyöksi,
    Nauhoi naisten tarpeheksi,
    Tuulimyllyn tuiskahukset,
    Wesimyllyn viepsahukset.

    Wain onpa mehän sulhollakin
    Keko kullalla keritty,
    Purnu puituja eloja.
    Toinen purnu puimatonta,
    Sata saatuja rahoja,
    Toinen sata saamatonta,
    Tuhat tuohikenkäsiä,
    Wiistuhatta virsusia,
    Muuta eluo sitäi enemmän,
    Sata sarkatankkisia,
    Puoltuhatta pöksysiä;
    Hevosii on heillä paljon;
    Laviat on lammaslaumat,
    Lehot täynnä lehmäsiä,
    Warsinkin on vuohisia.
    Appi ainoa isäntä,
    Anoppi ainoa emäntä,
    Kytyjä on kyllältäsi,
    Natosia on kosolta.

    Hyvä ompi ollaksesi,
    Kaunis koaputellaksesi,
    Wain ei niinkuin ison koissa.
    Toisin ovet ulvasevat,
    Toisin naukuvat saranat.
    Appi haukkuu ahkioksi,
    Anoppi vesihavoksi,
    Kyty kynnysportahaksi,
    Nato naisten rynttäriksi.
    Illat istut ikkunoissa,
    Keski-illat kellarissa,
    Puolipäivät porstuassa,
    Wiikkokauet veräjän suussa,
    Kuukauet kujan perässä.
    Itkeä hyryttelet,
    Kuuntelet kujan perässä.
    Ammuuko anopin lehmät,
    Navon lehmät naukaseeko,
    Winkuutko isännän siat,
    Hirnuuko kyvyn hevoset?
    Katsahat isos kotihin,
    Enemmän emosi luokse.
    Sanot: tuolla näkyy kotini,
    Kujan katto kuumottaapi.
    Isän ikkunat näkyvi,
    Emon sauna lämpiääpi.
    Woi poloinen päiviäni,
    Ikäviin inehmon lapsi,
    Oli ennen aikanahan
    Siskoilla siliä sintsi,
    Weikoilla vene punainen
    Wain ei nyt tätä nykyä.

       *       *       *       *       *

Paitsi näitä häärunoja löytyy Itä-Karjalassa vielä toisenlaisia
runoja, joita kansa käyttää häissä ja hautajaisissa, n.s. itkuvirret.
Itkuvirret eivät seuraa mitään runomittaa. Niissä on vaan huomattava
alkusointu ja kerto. Itkuvirsien ominaisuuksiin kuuluu myös
deminutiivisten sananmuotojen runsas käyttäminen.

Itkuvirsien laulaminen on aina naisten tehtävä. Ne lauletaan,
tai paremmin sanellaan, itkunsekaisella äänellä. Keskellä runoa
joutuu itkijä viimein itse niin mielenliikutuksen valtaan, että hän
todellakin itkee nyyhkyttää. Henkeään vetämättä, sanelee hän pitkät
matkat runoaan, kunnes viimein hengästyneenä keskeyttää sanelemisen
voihkaavaan nyyhkytykseen. Sitten alkaa hän uudestaan siitä, mihin
lopetti, kunnes vaikeroiva nyyhkytys taas keskeyttää hänen puhettaan.
Ja niin jatkuu runoa, kunnes se on loppuun lausuttu.

Itkuvirsiä, lauletaan ainoastaan kreikanuskoisen väestön keskuudessa.
Niitä käytetään vielä tänä päivänä, vaikka tosin harvoin, Sortavalan
pitäjässä, vielä yleisemmin Salmin kihlakunnan kreikanuskoisissa
pitäjissä ja Aunuksessa. Kieli niissä on syvää Itä-Karjalan murretta,
niissäkin seuduin, esim. Sortavalassa, missä kansa ei tätä murretta
puhu. Itkuvirret ovat oudokseltaan vaikeita ymmärtää. Täytyy olla hyvin
perehtynyt Itä-Karjalan kielimurteeseen, saadakseen niistä selvää.
Itkuvirsien ymmärtämistä vaikeuttaa vielä sekin seikka, että niissä
käytetään niin paljon termejä eli nimityksiä, joilla on aivan oma,
rajoitettu merkityksensä. Niinpä merkitsee sana "ilmoin" toisen sanan
edellä "sulhaspuolta." Esimerkkinä mainittakoon:

  Äidin nimityksiä:         Isän nimityksiä:

  Waivan nägiäzein.
  Sulattoman suviazein.     Aigoin armozein.
  Kallis kandajazein.       Sulan     "
  Armas aigomazein.         Päivien   "
  Nainje tshuudittajazein.  Ehtoin    "
    "  kuvoajazein.         Kergein   "
    "  savistoazein.        Kallis    "
    "  keritteäzein.        Pestyn    "
    "  päivin ottajazein.
    "  voaliazein.
    "  kandajazein.
    "  kylvetteäzein.
    "  verzoazein.
    "  maksoazein.

  Morsiamen nimityksiä:     Sulhaskansan nimityksiä:

  Aigomani  lapsi.        Ilmoin aigomazed.
  Kannettuni  "             "  elätettyzed.
  Wierevä     "             "  kuvoamazed.
  Wierähtänyd "             "  pestyzed.
  Tshuuditettuzein.         "  kaunettuzed.
  Elpynyt eväs.             "  hypitettyzed.
                            "  mezazed.
                            "  idvomaized.
                            "  savistettuzed.

Samalla kuin tässä kerrotaan hääitkuista, kerrottakoon myös lyhyesti
niistä Raja-Karjalan kansan tavoista, jotka itkuihin likeisesti
liittyvät. Salmin kihlakunnan salokylissä noita tapoja vielä yleisesti
noudatetaan. Rintakylissä ovat ne jo alkaneet joutua unhotuksiin.

Kun nuori mies on päättänyt lähteä tyttöä kosimaan, hankkii hän ensin
puhemiehen itselleen. Tämä lähtee edeltäpäin tytön kotiin kysymään
lupaa kosimiseen. Eräitä päiviä sen jälkeen saapuvat kosija ja puhemies
taloon, tavallisesti jonkun kolmannen miehen seurassa. He tervehtivät
talonväkeä seuraavilla sanoilla: "ennen käimmö muikse vierahikse,
nygöin sulhasiks." Tähän vastaa talonväki: "anna Jumal niidy kuulla,
elä hallavuozie." Tervehdykseen kuuluivat entiseen aikaan vielä
seuraavat runosäkeet:

    Tuba teht' on miesten tulla,
    Tallji on hevostu taluo,
    Soppi laittu sormikkahil,
    Kirstut kindahie pideä,
    Waarnat vägi-vaattehil.

Kosija ja puhemies levittävät nyt kihlat tytön eteen, setelirahaa y.m.
Tyttö ottaa ne vastaan, mutta antaa ne kohta takaisin, ell'ei suostu
naimatarjoomukseen.

Toisinaan saattaa hän niitä pitää kauemminkin takanaan, kerskatakseen
niistä tuttaviensa seurassa.

Sulhasen ja puhemiehen ollessa talossa, toimitetaan heille kestit.
Naiset laittavat piiraita, minkä ennättävät. Kun sanoma tästä saapuu
kylään, niin kokoontuu taloon paljon muutakin väkeä. Kylän "brihat"
[nuoret miehet], jotka ovat hellin mielin tyttöä ajatelleet, tulevat
usein hekin naimatarjoomuksiaan tekemään ja sulhaispidot saattavat
joskus kestää useampia päiviä. Tyttö ottaa kultakin heidän kihlansa
ja antaa ne taas takaisin, kunnes on valinnut mieleisensä miehen, tai
hyljännyt kaikki kosijat.

Jos tyttö on sulhaseen suostunut, määrätään päivä kihlajaisille eli
"lujuzille." Ne toimitetaan papin läsnäollessa ja niillä on sitova
voima. Kolme viikkoa lujusien jälkeen vietetään vihkiäiset. Sen
jälkeen vietetään morsiamen kodissa "läksijäisiä", kun aviomies tulee
nuorikkoaan hakemaan.

Kohta lujusien eli kihlajaisten perästä haetaan taloon itkuvirsien
taitaja vaimo morsianta "itkettämään."

Morsianta itketetään joka päivä sekä kotona että kylässä. Tätä
tehtäissä peittävät itkijävaimo ja morsian kasvonsa huivilla ja
huojuvat kaulakkain laattialla. Niissä juhlissa, jotka seuraavat
kihlajaisia, itketään monta kaunista itkua. Kun itkeminen tapahtuu
kylässä, on sillä sivutarkoituksena avun pyytäminen uuteen kotiin.
Köyhemmillä ei tietysti ole varoja pitää itkijäakkaa kotonaan. He
koettavat kuitenkin hankkia sellaisen läksiäisiin.

Hääitkut omat erittäin runollisia ja kauniita. Morsian muistelee
niissä lapsuutensa kotia, äidin armaan rakkautta. Äiti ottaa syvästi
liikutettuna viimeiset jäähyväiset lapseltaan. Edelleen puhutaan niissä
morsiamen velvollisuuksista uudessa kodissa.

    Hääitku.

Morsian itkee äidille, muistelee hänen hyvyyttään ja rakkauttaan:[1]

    Suuret kiitoksuot, maksoazein, maguttelemoa;
    Suuret kiitoksuot, keritteäzein, kaikenloaduisilla armozilla.
    Passibo, savistoazein, maguttelid savunalazed unuod.[2]
    Nainje, kuvoazein, kurjasta kädyzillä kuonnuttelid,
    Kandoazein, tjuudittoazein, kädyzillä toisilla katteliid.
    Pesetteäzein, suuret kiitoksuot, lavostoazein, kandajazein, sinun
       laubenveldazi.
    Suuret kiitoksuot, keritteäzein;
    Tuhannenkerdazed kiitoksuot, naine tjuudittoazein, kylläzien
       unuozien maguttelemoa.
    En onnakko liene, elätteäzein, ilmoin elätettyöziih mändyö,
       sammunud siemen savunalazien magoaja.[4]
    Pideä onnakko kurjazen, ilmoin kuvoamaziih mändyö, enzi
       kukkosien laulua kuulla.
    Kuin mie voin ruveta, utshiazein, unohtamaah siun hyväziedäs;
    En vois elätteäzein siun hyväzissäs elävie erozie pideä.

[1] Tämän itkuvirren on sanellut vaimo Ogafja Leinonen Sortavalan
pitäjän Purovaaran kylästä v. 1888.

[2] Äiti nousi varhain aamulla vuoteeltaan ja pani pirtin lämpiämään.
Kun tytär heräsi, oli äiti jo toimittanut kaikki aamuaskareet ja savu
tuprusi savupirtin katonorsissa.

[3] Kun äiti viimein meni herättämään tytärtä, niin hän ei kuitenkaan
raskinnut sitä tehdä: toisella kädellä tosin nostatteli (kuonnutteli)
makaajaa, mutta toisella kädellä sovitti peitettä hänen päälleen
(katteli).

[4] Ilmoin elätettyzed s.o. sulhaistalon väki.

Kirjakielelle käännettynä kuuluisi tämä itkuvirsi näin:

    Suuret kiitokset, maksajakseni, lapsuuteni unesta;
    Suuret kiitokset, kerittäjäiseni, kaikesta armostasi.
    Kiitos, pesijäni, savunalaisista unista.
    Nainen, turvaajani, minua kurjaa käsillä nostattelit;
    Kantajaiseni, tuudittajani, toisilla käsillä kättelit.
    Pesijäni, suuret kiitokset, lavostajani, kantajaiseni, sinun
       laupeudestasi
    Suuret kiitokset, kerittäjäiseni.
    Tuhannenkertaiset kiitokset, nainen, tuudittajaiseni,
       kaikenkylläsistä unista.
    Elättäjäni, saanenkohan enää, sammunut siemen, sulhaseni
       kotiin mentyäni, maata savunalaisia unia.
    Saavuttuani sulhaseni kotiin, saanen, kurja, kukon ensi
       kukuntaa kuunnella.
    Kuinka voisinkaan, opettajaiseni, sinun hyvyyttäsi unhoittaa;
    Elättäjäkseni, sinun hyvyytesi ei sinä ilmoisna ikänä voi
       mielestäni unohtua.

    Hääitku.

Morsian itkee äidistä erotessaan, kehoittaa äitiä tiedustelemaan hänen
elantoaan miehelässä. — Ogafja Leinonen 1888.

    Kuin mie soan elämäh ilinoin elätettyzien eloksiih,
    Kysele, kylvetteäzein, kylän kävijöill,
    Savistoazein, savvan kandajill,
    Tule, verzoazein, minuu vieduimah.
    Jos tulet ilmoin kuvoamazien kujozien suuh,
    Tule, pezetteäzein, tule pellon piäh;
    Jott eigo kuulu ilmoin kuvoamaziss kumman iänyzie.
    Tule, pezetteäzein, ilmoin pestyzien perttiziih;
    Katsho ilmoin kannetuzien kaikkien piällä,
    Ilmoin pestyzien perttikunnan piällä.
    Tulet, tjuudittoazein, oldanneh ilmoin hypitettyzed
    hyvillä mielin.
    A Ulin oldanneh ilmoin vezazed vihazen loaduized,
    Elä virka, verzoazein, vesselie paginoi.
    Mie ilmoin elätettyziss kuin elän,
    Jos tulov miulan ilmoin idvomaiziss suured igäväd,
    Libo minun vieriäisty vihattanne,
    Mänen udronje ulgoilmaziih;
    Kylmänje kyyneldämäh,
    Ja kuin minull, kylmäzell siemenell, kyyneled lähtöv,
    Mie kuin tulen ilmoin pestyzien kera ykziih perttiziih,
    En voi sanuo ilmoin savistettuzill, jotto minun silmäss
       suurien abeihen täh vezi lähtöv;
    Mie ilmoin voalimazie valehtelen:
    Polttozell siemenell porotti pohjanje tuuli veen silmiss;
    Siid ei ilmoin savistettuzed soaha sanoja,
    Eigä ilmoin vezazed vihoija.

Kirjakielelle käännettynä se kuuluu näin:

    Kun minä saan elämään sulhaiskansan eloksia,
    Kysele minua, kylvettäjäiseni, kylän kävijoiltä,
    Puhdistajani, sauvan kantajilta kerjäläisiltä;
    Tule, äitiseni, minua tiedustelemaan.
    Jos tulet sulhaistalon kujosien suuhun.
    Tule, pesijäiseni, tule pellon päähän;
    Tule kuulemaan, eikö kuulu sulhaistalosta kumman ääniä.
    Tule, pesijäiseni, sulhaistalon pirttiin.
    Katso kaiken sulhaiskansan päälle.
    Katso sulhaiskansan pirttisen päälle.
    Tulet, tuudittajaiseni, oltanee sulhaiskansa hyvillä mielin.
    Ja jos lienee sulhaiskansa vihamielinen,
    Älä silloin, äitiseni, virka iloisia pakinoita.
    Minä sulhaistalossa kun elän,
    Jos käypi mieleni sulhaiskansan luona kovin ikäväksi,
    Tai jos minua, vierivää kiveä, vihattanee,
    Menen, huolenalainen, ulos pirtistä;
    Ja kun kyyneleet vierivät minulta, kylmä siemen, silmistäni,
    Ja kun taas tulen sulhaiskansan pirttiin,
    En voi sanoa sulhaiskansalle, että olen suurta ikävääni itkenyt.
    Minä sulhaiskansalle kielastan:
    Pohjatuuli se porotti medet minun, onnettoman siemenen, silmiini;
    Silloin ei saa sulhaiskansa sanoja,
    Eikä sulhaisväki vihan syytä.


Hääitku.

Äiti itkee, laittaessaan tytärtään miehelään. Sanoo hänelle viimeiset
jäähyväiset. — Korpiselästä 1891.

    A voi aigomanji lapsi, jo tulov, tjuuditettuzein, lähtie
       armahien tjuuditettuzien turviihe,
    Jo annas kannettunji lapsi, jo on vihon viimezed ildazed!
    A voi kui suured igäväd on armahall kandajazellazi!
    Ja en ni kui voi nämie atkalie aigazie kuluttoa,
    Kuin juohtuv mieleh ned aigazed, kuin jo linduzena liverdelid
       armahan kandajazi kaglaziss,
    Kuin jo pyrähtelid, pyyhyt, linduzena armahan tjuudittajazi
       turviss.
    Sentäh en voi olla igävie ilmoittamatta nämiss aigasiss,
    Knin on jo vihon viimezed kerdazed vierevän lapsein viihytellä
       armasta kandajastazi.
    Kai atkala nainje jo aukehtud olen jo nämiss suuriss igäviss
       näminä igävinä ildazina.
    A prosti, kandamani lapsi, jo kai kallehien syndyzien edyzissä!
    A prosti, vierähtänyd lapsi, jo vihon viimezed kerdazed, hoz olen
       katala nainje ja kaikki mielikarvazed kallehella siula soattad.
    Ja prostikkua kai kallehed kannetud miun katalan kannettunji
       katkerad kahinad.
    Ja elgiä elbynyttä evästäin estelgiä endizillä ehtovaldaizilla
       lähtiessä.
    Ja elgiä viivytettyzelläni vihaised olgua.
    Ja kuin miula on kurjalla naizella kuuhuonpäiväzed igäväzed!

Hautajaismenoissa kreikanuskoisessa Itä-Karjalassa on itkuvirsillä
tärkeä sija. Kerrottakoon tässä vähän laveammin noista menoista?

Joka kylällä on oma hautausmaansa eli "kuusikkonsa." Se sijaitsee
tavallisesti järven niemellä tai saaressa, joskus myös kylän peltojen
keskessä. "Kuuzik" nimensä on hautausmaa saanut siitä, että siinä
aina kasvaa sankka kuusimetsä. Sitä ei koskaan raivata. Mihin puu
kaatuu, siihen se jätetään. Salokylien "kuusikoissa" tapaakin sentähden
toisinaan oikein kasvikunnan jättiläisiä.

Nuo Itä-Karjalan "kuusikot" saattavat monasti olla vanhoja pakanuuden
aikuisia kalmistoja. Kristinuskon alkuaikoina tahtoi papisto niin vähän
kuin suinkin loukata kansan vanhoja tapoja. Kylän vanha kalmistokin
saattoi jäädä käytäntöön. Se vihittiin vaan uudella tavalla, ruumiita
ei enää haudattu aseineen, kalleuksineen, niinkuin entiseen aikaan.

Kohta kun sairas on henkensä heittänyt, lähtee joku itkujen taitava
vaimo ulos tuvasta ja alkaa "itkeä." Ruumista pestessä itketään n.s.
"pezendvirzi." Ruumista ei viedä riiheen tai muuhun ulkosuojaan,
niinkuin muualla Suomessa on tavallista, vaan se asetetaan "ohrazoin
oale, suuren tshupun lautshal" [obraz l. obraza — pyhimyksen kuva, suur
tshuppa — peräpenkin notkumat, suuri soppi], s.o. pirtin kunniasijalle.
Sukulaiset ja talonväki valvovat pari kolme yötä kuolleen ääressä
ja naiset laulavat joka aamu itkuvirsiään. Jos vainaja aikanaan oli
"bohattu" [= rikas, mahtava] mies, niin voipi suuri osa kylän rahvasta
olla surutalossa valvomassa.

Sitten lähtevät haudankaivajat "kuuzikkoh" ja "ruuhen loadijat" metsään
hakemaan "ruuhen" eli ruumisarkun aineksia. Kun he sieltä palaavat,
niin taas itketään. "Ruuhta", "kalmalautaa" ja ristiä tavallisesti
veistetään ulkona, mutta ainakin "ruuhi" tuodaan puolitekoisena
tupaan, jossa se lopullisesti pannaan kokoon. "Kalmalandu" asetetaan
hautakummulle ja risti kiinnitetään siihen. "Ruuhta" kokoonpantaissa,
lauletaan seuraava itkuvirsi, "ruuhen vainduvirzi":

[Professori Arvid Genetzin talteen ottama Aunuksen Wiel-järvestä. Tätä
itkua lauletaan samanlaisena kreikanuskoisissa Suomen-Karjalassakin.]

    Mid-bo oldanneh nygöi vaimeloizen vakkisrojuized?
    Ihalal armoizellenj igäizii kodjizii azutah.
    Loadiekkoa kuldaizil kädyisil kuldaizel armoizellenj
       igäized kodjized.
    Pangoatto kallehel armoizellenj kalanluuhized kravattjized.
    Pangoa pestyl armoizellenj ylen pehmiezed perinäized.
    Pangoatto aig- arinoizellenj allilinduizien andulaized
       peähyizien oale.
    Katelkoa pesty' armoistanj pehmielöil katuhkaizil,
    Anna pitkien matkaizien tulduo pezijy armoizenj ehki huogavuv.
    Loadiekkoa kahted kroaznoi-ikkun-pielyöd kallehel armoizellenj,
    Ann' ihalu armoizenj meidy igäviz aigaiziz ehki katshov niiz
        ikkun-pielyizis.

Suomen kirjakieleen käännettynä tuntuisi tämä itkuvirsi näin:

Mikä outo työ nyt on ikävänalaisella? Ihanalle rakkaalleni ikuista
kotia rakennetaan. Laatikaa kultaisilla käsillä armaalleni ikuista
kotia. Pankaa kalliille armaalleni kalanluiset sängyt. Pankaa pestylle
armaalleni ylen pehmeät patjat. Pankaa hänelle, jokin aikanaan oli
armaani, allilinnun untuvia pään alle. Peittäkää pestyä armastani
pehmeillä peitteillä, jotta pitkän matkan päästä tultuaan pesijä
armaani edes levähtüä. Tehkää kahdet punaiset ikkunapielet kalliille
armaalleni, että ihana armaani ikäväpäivissään meitä edes katsoo niistä
ikkunapielistä.

[Ellei ruumisarkkuun tehdä noita punaisia ikkunapieliä, niin ei vainaja
haudastaan voi seurata elävien toimia. Sellainen on kansalla luulo
kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa.]

Kun "ruuhi" eli ruumisarkku on saatu valmiiksi, pannaan siihen
pellavia ja vastoista riivityitä lehtiä ruumiin alustaksi. Tätä
tehtäessä uudet itkut. Ruumista pihalle vietäessä itketään. Kaiken
matkaa kotoa hautausmaalle istuvat sukulaiset ruumisarkun päällä,
kuljetettakoon sitä sitten joko venheellä tai hevosella. Tätä tapaa
käytetään luterinuskoisessakin Karjalassa, ainakin Sortavalassa, jossa
usein pyhäpäivinä nähdään ihmisiä viisin, kuusin istuvan kirkolle
kuljetettavan ruumisarkun kannella.

Lähelle hautausmaata kun tullaan, taas itketään. Ennenkuin arkku
lasketaan hautaan, avataan sen kansi, että sukulaiset vielä kerran
saavat katsella kuollutta. Ruumista hautaan laskettaissa itketään eri
virsi. Kun hauta on täytetty, asetetaan sen päälle n.s. "kalmalaudu",
eräs noin parin kyynärän mittainen lauta. "Kalmalaudan" toiseen päähän
pystytetään risti.

Ennenkuin vainajan omaiset lähtevät pois haudalta, laskevat he
"kalmalaudalle" rahoja "ruuhen loadijoil" ja "havvan kaivajil"
palkaksi. Näinä eivät ota noita rahoja vastaan, vaan jaetaan ne
"pakitshijoil", s.o. kerjäläisille. Samoin pannaan "pakitshijoil"
kalmalaudalle ruista tai ohria, suolaa ja leipää. Kun sitten on
tultu vainajan kotitaloon takaisin, tarttuu kaksi naista kaulakkain
toisiinsa, itkevät virren ja hakevat kuollutta joka paikasta. Siihen
loppuvat varsinaiset hautausmenot.

Kuusi viikkoa kuolinpäivästä vietetään muistojuhla vainajan kunniaksi,
n.s. "kuuznjedälized." Pappi ja kaikki sukulaiset kutsutaan taloon.
Lehmä teurastetaan, jos talo on varakas, ja ruokaa laitetaan. Kun pappi
saapuu taloon, menevät naiset itkulla häntä vastaanottamaan. Pöytä
on valmiiksi katettu. Pappi pitää rukoukset, jonka jälkeen istutaan
pöytään. Aterian loputtua lähtevät naiset, itkuvirttä laulaen ulos
"pokoiniekkoloi kamoamah", s.o. kutsumaan suvun vainajia "mustajazih"
eli muistojuhlaan. Pappi ja sukulaiset ovat näet jo sitä ennen käyneet
haudalla rukoilemassa. Hautausmaalle on silloin muiden hevosien kera
tuotu yksi hevonen ilman ajajaa, valjastettuna tyhjän reen eteen,
valkoinen hursti siivitettynä reen yli. Tämän tarkoituksena on
kuljettaa vainajien henkiä sukutaloon. Näitä vainajia naiset nyt,
itkuvirttään laulaen, pyytävät kilpaan tulemaan.

Paitsi "kuuznjedälizii" vietetään kuolleiden muistoksi säännöllisesti
kahdesti vuodessa muistajaisia eli "kalmoilla käyntiä." Toinen
näistä juhlista on nimeltään "roatintshat." Sitä vietetään keväällä
pääsiäispäivästä toisen viikon tiistaina. Toinen juhlista on nimeltään
"muistinsuovattu" ja sitä vietetään syksyllä noin yhdeksän viikkoa
ennen joulua.

[Päivien nimet Raja-Karjalan kielimurteessa ovat aivan toisenlaiset
kuin muualla Suomessa käytetyt nimitykset. Ne kuuluvat sunnuntaista
alkaen nain: "pyhä", "enzimänje argi", "toinen argi", "kolmas päivy",
"nelljäs päivy", "piättinitshy" ja "suovattu".]

       *       *       *       *       *

Wanha, muodoltaan ja sisällykseltään kaunis lauluruno elää vielä kansan
suussa Itä-Karjalassa. Itkuvirret, joista nyt on puhuttu, nehän juuri
kuuluvat tähän runoryhmään. Ne tulkitsevat hetken kaipausta ja surua,
tulevaisuuden toivetta, puhuvat siitä mikä laulajan omassa polvessa
liikkuu.

Mutta kansa laulaa muitakin lyyrillisiä lauluja. Laulaja laulaa
itsestään, kertoo kuinka kovaonninen nuoruus sai laulun sanat hänen
suuhunsa. Hän laulaa vaan aikansa kuluksi. Lapsenpiika nilkuttaa
pienokaista laulullaan, pyytää Jumalan emoa lasta uneen vaivuttamaan.
Kovaosainen valittaa kohtaloaan, samalla kuin tämä laulaminen hänen
apeata mieltään viihdyttää.

Onko vanha, runollinen laulu katoama Itä-Karjalan kansasta?
Luultavasti, valitettavasti, sillä se käypi huomattavan
harvinaisemmaksi. Mutta vielä se ei ole sieltä hävinnyt. Wielä ei ole
hengetön: ja runotoin arkkiveisu voittanut alaa Raja-Karjalassa. Wielä
voipi kansanlaulujen ja sävelten kokooja siellä löytää paljon sekä
kaunista että uutta. Uusia säveliä ainakin. Lauluja saapi hän milt'ei
yksinomaan kreikanuskoiselta väestöltä, kauniita säveleitä etupäässä
luterinuskoiselta kansalta.

Panen tähän muutamia kansan suusta kirjoittamiani lyyrillisiä lauluja,
ei sen vuoksi, ett'eivät ne olisi ennen tunnettuja, vaan tuodakseni
esiin eräitä esimerkkejä. Kaksi näistä lauluista on Sortavalasta,
kolmas Korpiselästa.


Kehtolaulu.

Ogasja Leinonen, Läskelän kylästä Sortavalan pitäjää 1888.

    Nuku nuku nurmilindu,
    Nuku nurmella hyvällä,
    Kuavu mualle kaunehelle;
    Nurmen nukka, heinän kukka.
    Tule uni uunin piäldä,
    Käy unonji kätkyeese,
    Pienen lapsen pieluksiihe,
    Wagahisen vuattehiise.
    Nukuta Jumala lasta,
    Magavuta Muariainji.
    Saisbo likkanje levätä,
    Lapsen orja jouten olla.

Wäinämöisen laulu nuorimmalle nei'ollensa.

Korpiselästä 1890.

    Sanoi vanha Wäinämöinji
    Nuorimmalle nei'ollensa:
    "Elä lapsi paljon laula,
    Tytär tyhjiä sanele.
    Aiga kultainen kuluvi,
    Aiga armas rientelevi
    Sinun lapsi lauluissasi,
    Kurjan kukkumaisissasi."

    "Igä kuitengin kuluvi,
    Aiga armas rientelevi,
    Hoz en laula polvenanji,
    Hyreksi sinä ikänä,
    Kujerra kuuna valgiana."

Laulajan runo.

Ontrei Wanninen. Sortavalasta 1889.

    Ihmiset ajatteloot
    Minun ilolla laulavani.
    Wain en mie ilolla laula
    Enkä mielellä hyvällä.
    Laulan kurja kulkujani,
    Raukka rannan juoksujani,
    Waivaine vaelluksiini.
    Jou'uin kurja kulkemahe,
    Waivaine vaeltamahe
    Ihmiset ajatteloopi
    Humalassa huutavani,
    Wiinassa viheltäväni,
    Jos vaan virren veärin laulan,
    Sanat ristihin repäsen.

    Elkäätte hyvät minua,
    Elkäätte Jumalan luomat
    Ou'oksi on ottakoho,
    Tehkö soppehen sohinaa,
    Silmän iskuu ikkunoihe.
    En minä opissa ollut
    Enkä kouluissa kolainnut,
    Seissut en seppien pajoissa,
    Sepän pihtiä piellyt.
    Nurin katsoi nurkkamuori,
    Weärin katsoi veartivaimo,
    Ei oikein omat emännät,
    Ei oikein omat eläjät,
    Oven suussa ou'ot silmät,
    Kierot keskilattialla,
    Peräss' ol' perin vihaiset;
    Peräpenkki tietäjiä,
    Sivuseinä siivomiehii.

Kalevalarunojen maantieteestä on paljon väitelty. Missä olivat Wäinölä,
missä Pohjola ja muut runolaulujen toimintapaikat? On arveltu Wienan
seutuja, on ajateltu Laatokan rantamaita.

Tunnustaa täytyy, että Kalevalan lauluissa kuvattu luonto, muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta, täydellisesti vastaa Laatokan puoleisen
Karjalan luontoa. Wäinölän sankarit, niinkuin Pohjolan väkikin
asuvat meren läheisyydessä, jonka ulapoilla he usein purjehtivat.
Purjehtiminen on nähtävästi ammonaikuinen taito Laatokan rantakansalle.

Wanhoissa runoissa puhutaan vaahterasta ja lehmuksesta. Nämä puunlajit
ovat Laatokan rantamailla tavallisia. Runoissa puhutaan tosin usein
tammestakin, mutta saattaahan se olla muistona varemmiita ajoilta,
jolloin kansamme asui etelämpänä. Kaikki muut Kalevalarunoissa mainitut
puunlajit ovat kotoisia Laatokan Karjalassa. Eläimistä huomattakoon
eritenkin hylje ja peura. Hylkeitä löytyy paljon Laatokassa ja paljon
niitä siellä pyydetään. Peuroja asuu kesät, talvet Raja-Karjalan
salomailla ja joka talvi vaeltaa niitä sieltä Laatokan rantamaille.

Wanhoissa runoissa mainitaan paljon Laatokan puoleisen Karjalan
paikannimiä. Sellaisia ovat Alueenjärvi, jota on selitetty Laatokan
vanhaksi nimeksi, Nevanjoki, Imatra, Wuoksi y.m. Sellaisetkin nimet
kuin Sariola ja Untola löytyvät nekin todellisina paikanniminä.
Eräässä vanhassa venäläisessä verokirjassa v:lta 1500 luetellaan
kaikki Itä-Karjalan pogostain ja kyläin nimet. Kurkijoelta pohjoiseen
ovat pogostat eli kirkkopitäjät jaetut piireihin, joita verokirjoissa
sanotaan "perevaaroiksi." Sortavalan pogostassa ovat muun muassa
Sariolan ja Untolan perevaarat. Kurkijoen pogostassa on Saaren
perevaara ja Kaukovallan kylä.

Tuollainen nimien yhtäläisyys ei voi olla satunnainen. Wuoksenpuoleisen
Laatokan seutuja voipi aivan hyvin ajatella runojen Wäinöläksi,
Sortavalan puoleisia seutuja Sariolaksi, Pohjolan väen maiksi.

Wanhoissa runoissa sanotaan Pohjolaa eli Sariolaa myöskin Lapiksi.
Tämä nimitys nähtävästi ei tarkoita samaa, mitä me nykyjään käsitämme
Lapin nimellä. "Lappi" sanalla tarkoittaa itä-karjalainen vielä
tänäkin päivänä pohjoista ilmansuuntaa eli paremmin sanoen seutua,
joka sijaitsee Pohjosessa, pitemmän matkan päässä kotiseudusta.
Sortavalainen sanoo esim. jo Ilomantsin pitäjää "Lapiksi." Suistamolla
olen kuullut tuota samaa nimeä käytettävän Reboilan pogostasta
Aunuksessa.

Laatokan rantamaat ynnä Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas ovat
arvatenkin vanhimmat runomaat. Pukiessaan tarunsa runon muotoon,
sijoitti kansa tietysti noiden tarujen tapaukset ja henkilöt sen
luonnon keskuuteen, jossa se itse eleli. Myöhemmin saapui runolaulu
Wienan Karjalaan. Tuon eteläisemmän luonnon kuvaukset ja eteläisimmät
paikkain nimet säilyivät runoissa, mutta niiden lisäksi tuli tietysti
Pohjan perän luonnon kuvauksia ja sen puolen paikannimiä, niinkuin
mursu, "Tulilappi" ja muut, joista sikäläisten laulajien miehissä
kerrotaan.



Neljäs Luku.

Karjalan Aatelia.


    "Kävi sotka poimimahan
    Wäinämöisen kyyneleitä;
    Jo oli muiksi muuttuneet
    Helmiksi heristynehet.
    Kuningasten kunnioiksi,
    Waltojen iki-iloksi."

                Kalevala XLI.

Shemeikkalaisten sukuperä. Shemeikan Semana muuttaa Ruodavuksen järven
rannalle asumaan. Semanan Miihkali ja hänen peuravirtensä. Miihkali
tappaa kaksikymmentä "Ruotshin sissie" Kalmalammin rannalla. Miihkalin
Hilippa ja hänen poikansa. Shemeikkalaisten suku haaraantuu. Joakoi
ja Iivana veljekset. Jaakoin Jehti ja hänen urostyönsa. Jehkin Iivana
manaa karhua pakenemaan. Jehkin Iivanan virsi maailman luomisesta.
Hilipan Iivana kuolee 109 vuoden vanhana. Hänen pojanpoikansa Waslei
ja Mysysvaaran Petri. Petri ukon ulkoryhti. Hänen peuranhiihtonsa
Poastarven salolla. Mysysvaaran Petri virsikkään Salmin kihlakunnan
paras runonlaulaja. Shemeikkalaiset Karjalan aatelia. Mysysvaaran
Petrin ja Jehkin Iivanan virsiä ja loitsuja.

Siinä kulmauksessa, missä Suistamon, Suojärven ja Korpiselän pitäjät
sattuvat yhteen, oli salon keskellä Ruodavuksen järvi. Seutu ei liene
entisestään paljon muuttunut, sillä vielä tänäkin päivänä on se synkkää
korpimaata, johon viljelys tuskin nimeksi on leimansa painanut. Kontio
samoilee vielä nytkin Ruodavuksen salon rikeissä kuusikoissa ja peuroja
asuu kesät talvet sen laajoilla sammalsoilla.

Tähän autioon seutuun asettui kolmatta sataa vuotta sitten Semana
niminen mies, Shemeikkojen kuuluisan laulajasuvun kantaisä. Wanha
tarina kertoo Shemeikan Semanan olleen kotoisin Lubasalmen kylästä
Neboilan poqostaa Wenäjän-Karjalassa.

Semana rakensi itselleen mökin kalarikkaan Nuodavuksen rannalle,
kalasteli järvessä ja metsästi salolla. Ja tämä toimi hankki hänelle ja
hänen perheelleen puuttumattoman ravinnon.

Semanan poika oli Miihkali. Häntä mainitaan kuuluisaksi loitsijaksi
ja suureksi metsämieheksi. Monen salon kuuluvilla ei löytynyt hänen
vertaistaan peuranhiihtäjää. Ja kun ei sattunut peurakarjaa oman
salon seutuvilla, niin maanitteli hän mahtavilla loitsuilla salon
haara-sarvia luokseen aina "Tulilapin" [Lappi, jossa revontulet palavat
(Kuolan niemimaa)] tuimilta tuntureilta asti.

Ja näin mainitaan Miihkalin loitsineen peuroja Tuli-lapista: [Tämän
runon lauloi v. 1893 Miihkalin pojanpojan pojanpoika, Mysysvaaran
Petri (Shemeikka), kotoisin Korpiselästä, sanoen sitä Miihkalin
"pedravirreksi".]

    Metshän onni, metshän Osmo,
    Muan sulho, mannun sulho
    Pane juoni juoksemahe
    Näillä mailla, manterilla,
    Näillä miehen metshimailla,
    Näillä harhoilla saloilla.
    Teäl on muat mieluhat,
    Teäl on veet vuolahat,
    Teäl on ilmat ihalat.

    Nylgysä akka Tabivon
    Elä pie, elä pitele,
    Lase vilja valloillah;
    Wirbusa poiga Tabivon
    Elä pie, elä pitele,
    Lase vilja valloillah.
    Salon poiga rautasauva,
    Sinuu on pandu paimenekse;
    Öin etshi, päivin anna.
    Minun on pyyntipäivinäni,
    Sinun on antoaigoinasi.
    Hot ei olle tännembänä,
    Niin sie tuo on tuonnembana
    Kau'on saaressa saetengi
    Lapin haaran hartiassa,
    Kuhanvuoren kulman alta.
    Liikuta mägi lihanen.
    Miestä vasten pyytäväistä,
    Yheksissä pyytäjissä,
    Kaheksissa katshojissa,
    Ylipyytämättömissä,
    Poikki Pohjolan joessa,
    Sivutsh' on Imandron järven;
    Suita suitsilla ylennä,
    Päitä päitsillä kohota;
    Ota vitsha viittä syltä
    Koivu korven notkelmassa.

Kerran tuli kaksikymmentä "Ruotshin sissie" Miihkalin taloa
hävittämään. Ne viholliset tappoi Miihkali aivan yksin keihäällään.
Mahtavat loitsut olivat hänellä apuna. Paikkaa, missä tämä tapahtui,
sanotaan vielä Kalmalammeksi ja taistelun mainitaan olleen "ennen Pedri
kuningahan aigoja."

Sellainen on shemeikkalaisten kesken taru virsikkäästä Semanan
Miihkalista.

Miihkalin poika oli Hilippa; hänkin hyvä laulaja ja loitsija. Hilipalla
oli viisi poikaa: Joakoi, Iivana, Tiitta, Lari ja Niksor; kaikki suuria
metsä-miehiä ja loitsijoita. Entenkin Joakoi ja Iivana olivat maan
kuuluja laulajia. Kumpikin elivät he harvinaisen vanhoiksi. Joakoi
kuoli 91 vuoden ijässä, mutta Iivana eli 109 vuoden vanhaksi ja kuoli
vasta noin v. 1848 vaiheilla.

Jaakoista ja Iivanasta on Shemeikan suku jakaantunut kahteen haaraan.
Kantatalon ympäri alkoi vähitellen syntyä uutistaloja, niin että
seudussa viimein oli neljä taloa; kaikki saman suvun asumia. Ja entistä
sakeammin savusivat nyt shemeikkalaisten kasket Ruodavuksen salomailla.
Tätä asutusryhmää ruvettiin nimittämään Shemeikan kyläksi. Nyt ei ole
noista neljästä talosta jälellä kuin kaksi vaan, ja shemeikkalaisia
asuu Suistamolla, Korpiselässä ja Suojärvellä.

Joakoin poika oli Jehki. Häntä mainitaan koko seudun suurimpana ja
väkevimpänä miehenä. Talvet umpeen hiihteli hän peuroja ja sanotaan
hänen niitä tappaneen monta sataa. Kerran kävi karhu salolla Jehkiin
käsiksi. Sen karhun tappoi hän ihan yksin keihäällään. Tätä keihästä
ovat Muuannon shemeikkallaiset kauan aikaa säilyttäneet kallisarvoisena
muistona. Kun Jehki kuoli 60 vuoden ikäisenä, oli hän kaatanut 18
karhua.

Jehkin pojat Iivana, Mikolai ja Mihaila elävät vielä Suistamon
pitäjän Muuannon kylässä. Muuannon kylä on suuren salon keskellä ja
siellä on veljeksillä avarat korvet hiihdeltävinä. He ovatkin kaikki
metsämiehiä. Iivana, eli "Jehkin Iivana", joksi häntä kotipuolella
sanotaan, on ollut 16 karhun tapossa. Erään kymmenisen peuroja on hän
myös ampunut. Iivana on huono huhtamies, sillä hän on nuorena jalkansa
loukannut. Mutta annappas miehen asettua karhun pesän eteen, niin
kyllä paikkansa pitää ja vakavana seisoo kuin korpikuusi. Ei silmiä
rävähytä, vaikka mikä tulkoon. — Mikolai Iivanan veli oli nuorempana
hyvä peuranhiihtäjä. Tappoi haarasarvia useampia kymmeniä. On ollut 14
karhun tapossa. Mihailaa, kolmatta veljeksistä, mainitaan vaan kahden
kontion tapossa.

Jehkin Iivana on ainoa veljeksistä, jossa esi-isäin runomahti on
säilynyt. Soittaa myöskin kannelta ja tekee itse kanteleensa. — Kerran
pelastui Iivana loitsutaidollaan karhun kynsistä. Oli erään toverin
kera karhun pesällä. Kumpikin ampuu, vaan ei osaa hengen paikalle.
Karhu siitä ärtyy, nousee kahden jalan Iivanan eteen. Miehellä ei
asetta muuta kuin tyhjä pyssy kädessä. Sai toki sanoneheksi: "puhas
metshä, elä peälle tule", ja kääntyi kuin kääntyikin karhu miehestä
ääreen ja lähti saloa kaalamaan. Näin kertoo Iivana itse tästä
merkillisestä tapauksesta.

Jehkin Iivanan runomahti ei loitsuihin rajoitu. Hän laulaa vanhoja,
esi-isiltä perättyjä virsiä muinais-ajan sankareista: Wäinämöisen ja
Jougamoisen laulutaistelusta, lappalaisesta, joka ampui Wäinämöisen,
niin että tämä suistui mereen. Wuosikausia virui Wäinämöinen meressä,
kunnes

    Tuo kasvoi Simandron soari,
    Wanhan Wäinön polven piähän.
    Sotka lind' on suora lindu,
    Lendelööbi, liitelööbi,
    Etshivi pesän tilaista.
    Jo löydi pesän tilaisen
    Tuohonpa Simandron soareen.
    Wanhan Wainön polven piähän;
    Walopa vaskisen pesäsen,
    Muni kultaisen munasen
    Wanhan Wainön polven piähän.

Liikutti viimein Wäinämöinen polveaan, järkähytti jäsentään. Särkyi
sotkan vaskinen pesä paloiksi, muna kultainen meni muruiksi. Ja tästä
ihmeellisestä munasta syntyi sitten taivas ja alinen maaemä, päivä,
kuu, tähdet ja pilvet taivosella.

[Sekä Jehkin Iivana että Mysysvaaran Petri laulavat tämän runosarjan
mainitussa järjestyksessä. Pieniltä eroituksilla vaan, josta enemmän
tuonnempana.

Jehkin Iivana laulaa virtensä seuraavalla nuotilla:

    Tuo kas-voi Si--mand-ron soa-ri, Wan-han Wäi-nön
    pol-ven piä-hän.

    Sot--ka lind' on suo--ra lin-du Len--te-löö-bi
    lii--te-löö--bi, j.n.e.]

Jehkin Iivana osaa monta kaunista satua ja mielellään hän niitä
tuttavassa seurassa kertoilee.

Muistuu mieleeni eräs minne kesän yö, jolloin yhdessä teimme matkaa
Suistaman Muuannosta Korpiselän Tolmajärvelle. Suurimman osan
matkaa sousimme Kiltsha nimistä jokea pitkin, autiota salotaivalta.
Soutaessamme ja venettämme sauvoessa lauloi Iivana runojaan, kertoili
satujaan; kertoi sadun viisaasta Iljasta ja merenneitisestä, joka
oli niin kaunis, että päiväkin taivasta kiertäessään pysähtyi häntä
katsomaan, jätti maat ja mantereet valaisematta.

Satu oli itsessään erittäin kaunis, mutta sen vaikutusta lisäsi vielä
sopiva kehystä ympärillämme. Kaikki oli niin tyyntä ja hiljaista.
Kesäyön hämärässä näyttivät puut ja muut esineet niin utuisen
epämääräisiltä. Silmä ei kohdannut missään jyrkkiä piirteitä, joihin
se olisi voinut kiintyä. Ja tuo samainen epämääräisyys, se kuvastui
mainiosti Iivanan saduissa ja runoissa. — Pohjolan luonnostahan meidän
vanha kansanrunoutemme on saanutkin rikkaimmat aiheensa. Persoonoittuja
luonnon voimiahan ovat enimmäkseen esivanhempiemme jumaluus taruston
haltijat ja sankarit.

Toinen shemeikkalaisten sukuhaara polveutuu Hilipan Iivanasta, joka
kuoli 1848 seutuvilla 109 vuoden vanhana. Hänellä oli kaksi poikaa:
Iivana ja Petri. Iivin Iivanan pojista elää vielä kaksi: Petri ja
Waslei. Kolmas, Mikki, on kuollut. Häntä mainitsee vanha kansa hyvänä
kanteleensoittajana.

Iivin Waslei elää vielä Shemeikan Kontrossa. On ikänsä ollut
naimatonna. Nyt on hän vanha ukko, mutta nuoruudessaan oli hän uljas
metsän kävijä. Hänen mainitaan tappaneen enemmän peuroja kuin kukaan
muu nyt elävistä hiihtäjistä. On myös ollut lähes 30 karhun tapossa.

Waslein veli, Petri, asuu Kokkarin kylän Mysysvaaran uutistalossa
Korpiselän pitäjää. Häntä sanotaan tavallisesti Mysysvaaran Petriksi.
Hän on noin 75 vuoden vanha. Ei oikein itsekään tiedä ikäänsä, kuin
noin suunnilleen vaan. Ja kukapa niitä nyt sellaisia niin ihan
vuodelleen jaksaisi muistaakaan. Mysysvaaran Petri on kerrassaan vanhan
Wäinämöisen kuva. Roteva ja ryhdikäs, harvapuheinen. Kasvopiirteet
voimakkaat ja samalla säännölliset. Parta pitkä ja valkea.

Kotipuolellaan pidetään Petri ukkoa hyvin suuressa arvossa. Wanhat ja
nuoret häntä kunnioittavat. Mysysvaaran Petri onkin runorikkaan Itä
Karjalan perikuva. Hänen persoonassaan löytyy yhdistettynä kaikki,
mikä näille seuduille on vanhaa ja omituista. On hyvä runolaulaja ja
loitsujen lukija, soittaa kannelta, oli nuoruudestaan maan kuulu
peuranhiihtäjä ja karhuntappaja.

Petrin suurin urostyö oli se, kun hän yhtenä talvena tappoi 50 peuraa
Poastarven ja Shemeikan salolla. Siitä on jo viisikymmentä vuotta
kulunut.

Talvi oli ollut tavattoman luminen ja Petri, suuri ja raskas mies,
varusti siltä varalta oikein erityiset sukset itselleen, pitkät ja
leveät. Eivät olleet suuren suuret, ei pienen pienet, nuo Petrin
sukset. Painoivathan leiviskän vaan. Miestä myöten se oli pyssykin,
raskas piilukko. Eväskontti päälle päätteeksi miehellä selässä.

Ja niin hiihteli Shemeikan Petri sinä suurena lumitalvena peuroja
Poastarven salolla.

Kysyin kerran Petri ukolta, montako peuraa hän eläissään on
ampunut. "Mäne heidy tiedämäh, min verd olloo. Olis niidy erähän
riihen tävveldä", kuului lyhyt vastaus. Ja mitäpä noita tuollaisia
utelemaankaan. Tietäähän sen jokainen metsämies Korpiselässä
Mysysvaaran Petrin saaliit. Tietää Korpiselässä ja tunnetaan ne
Suistamolla ja Luojärvelläkin. Ja kertoo se kansa niistä siellä vielä
tulevankin sukupolven aikana.

Eikä ne saaliit peuroihin päätykään. On sitä eräs mesikämmenkin virunut
verisenä hänen edessään talvisella hangella. Ompahan parikymmentakin.

Kerran otti kovalle Kollahan salolla Suojärvellä. Jo on kontio ihan
suksen nenillä, eikä ota tulta hyvä piilukko pyssy. Silloin pelasti
koira metsämiehen. Ärhenteli niin kiukkuisesti karhun kintereillä,
että mies pääsi punaltumaan suksillaan suon laitaan tiheimmästä
närerikeiköstä.

Mysysvaaran Petri on paras nyt elävistä runolaulajista Salmin
virsikkäässä kihlakunnassa. Hän laulaa virsiä Wäinämöisen ja
Jougamoisen laulutaistelusta, Jougamoisen kostosta ja maailman
luomisesta y.m.

Lemminkäisen retkestä Pohjolan häihin laulaa Mysysvaaran Petri pitkän
virren. Wahinko vaan, että se virsi kesken katkeaa. Taitaa jo vanhuus
vaivata runolaulajaa, muisti pettää. Tässä mainittakoon vaan virren
alku säkeet:

    Savu saarella palavi,
    Tuli niemen tutkamella,
    Niemen kylgyöt kytevi.

    Sanoisin sodisavukse;
    Pien olis sodisavukse;
    Sanoisin paimosiin tulekse;
    Suur' olis paimosiin tulekse.

    Osmotar olutta keitteä
    Kallervoinen kalloo vettä
    Yheksäs ozran jyvässä,
    Kaheksas kagran jyvässä.
    Työndeä vieshtit viisienne,
    Kutshut kuusille jaqelov;
    Kutshuv rujat, kutshuv rammat,
    Kutihuv on perisogiat.
    Yht'ei kutshu Lemmingäistä.

    Mysysvaaran Petri pukee toisinaan runon muotoon
    omat, tilapäisetkin ajatuksensa. Wiime kesänä,
    kun olin ukkoa koko päivän laulattanut, alkoi
    vanhusta jo väsyttää se virsien laulaminen.
    Sen hän ilmoitti seuraavilla runo säkeiltä:

    Ukko uubui, vanha vaibui,
    Kuoli konttiloin tegijä.

Shemeikkalaiset ovat Karjalan henkistä aatelia. Polvesta polveen on
esi isien runomahti kulkenut perintönä heidän suvussaan. Salomaillaan,
savupirttiensä nokisien orsien alla ovat he tietämättään pitäneet
ihanteellisuuden lippua korkealla. Ja nyt, kun tuo ihanteellisuus
vanhassa naiivisessa ja runollisessa muodossaan alkaa hävitä kansasta,
ovat ne sen viimeisiä edustajia.

Shemeikkalaiset ovat Karjalan aseaateliakin. Rohkeina metsästäjinä ovat
he taistelleet viljelyksen taistelua salon petoja vastaan. Unhoituksiin
on jäänyt moni heidän uljas paininlyöntinsä metsänkuninkaan kera. Ei
ole kirjaan kuvattu, ei mailla mainittu. "Kuuset oldih kuulemassa,
kuudamoinje katshomassa." Ja vehreän nurmen alla, kotikorven laidassa
lepäävät virsikkäät hiihtomiehet viimmeistä untaan. Ja Tapio alkaa jo
siirtyä likeimmille salomaille, kun ei ole enää nuorisossa nousevassa,
kansassa kasvamassa syvien syntysanojen tietäjää, joka osaisi häntä
pidätellä.

Shemeikkalaisten suku.

  Semana.
  Miihkali
  Filippa.
  Joakoi. Tiitta. Lari. Niksor.       Iivana.
  Jehki.                          Iivana.     Petri.
  Iivana. Mikolai. Mihaila.       Mikki.      Teroi.
                                  Waslei.
                             Mysysvaaran Petri.



Mysysvaaran Petrin runoja. [Saatu talteen 1893.]


Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelu.

    "Hoi on vanha Wäinämöinji,
    Toin' on nuori Jougamoinji
    Läkkä on ajelemaha!
    Ajelemma, kiitelemmä
    Meren selvälla selällä,
    Lagialla lainehella."

    Puuttui vemmel vembelehe,
    Rahes puuttui rahkehese,
    Aisa aisahan takeltui.

    Wirkki vanha Wäinämöinji:
    "Hoi on nuori Jougamoinji,
    Kumman tästä välttyö tulov?"

    Mittelemme miekkojamme,
    Koittelem' on korttiamme;
    Kumman miekka on pitembi,
    Kumman kortti korgiambi.

    Tuli vanhan Mäinämöisen,
    Tuli miekka on pitembi,
    Tuli kortti korgiambi.

    "Hoi on nuori Jougamoinji
    Siunpa välttyö tuloubi,
    Suin lumehe päin vidihe,
    Kobrin ilmahe kovahe,
    Kynsin kylmähe kivehe,
    Hambahin vesihagohon!"

    "Hoi on vanha Wälnämöinji,
    Waiv' ois miula teällä olla;
    Suin lumessa, päin vidissä,
    Kobrin ilmassa kovassa,
    Kynsin kylmässä kivessä,
    Hambahin vesihavossa.
    Ois miula kolme venoista,
    Ota paras pantiksesi,
    Peästa milma teällä poise."

    Eib' on kelboa köyhän skenkit,
    Eibä mitki skelmin skenkit.

    "Hoi on vanha Wäinämöinji,
    Peästä milma poi'es teällä,
    Waiv' ois miula teällä olla
    Suin lumessa, päin vidissä,
    Kobrin ilmassa kovassa,
    Kynsin kylmässä kivessä,
    Hambahin vesihavossa.
    Ois miula kolm' oroista.
    Ota paras pantiksesi."

    Eib' on kelboa köyhän skenkit,
    Eibä mitki skelmin skenkit,

    "Hoi on vanha Wäinämöinji
    Waiv' ois miula olla teällä,
    Suin lumessa, päin vidissä,
    Kobrin ilmassa kovassa,
    Kynsin kylmässä kivessä,
    Hambahin vesihavossa.
    Ois miula sisärdy kolme,
    Ota paras pantiksesi."

    Äsken kelbai köyhän skenkit,
    Job' on mitki skelmin skenkit,
    Jo urosen karvorinnan.

    Lähti itkien kodihe,
    Ennätti emo kysyä:
    "Mitä itket poiguvoni?"

    "Otti vanha Wäinämöinji,
    Otti parahan sisaren."

    "Tuot' on vuotin tuon igäni,
    Puhki polveni halusin,
    Wäinämöistä vävykseni,
    Suurta miestä suguhuni."


Joukahaisen kosto ja maailman luomme.

    Lappalanje laiha poiga
    Piti viikkoista vihoa,
    Kauanaiguista katshetta
    Peällä vanhan Wäinämöisen.
    Aina ambuo kägesi.
    Käet kieldi ambumasta,
    Sormet suoniset ebäsi:
    Elä ammu Wäinämöistä,
    Laulut mualda langiaabi,
    Ilot ilmalta lopei;
    Laulut muall' ois luatuisammat
    Ilot ilmalla hyvembät.

    Warsin ambui ei varannut,
    Togi ambui ei totellut.
    Wuoli piiliä pinosen,
    Kolmesärvistä kogohon;
    Ambui päivän, se alisti,
    Ambui toisin, se ylisti,
    Ambui peännä kolmantena,
    Kohti ambui kolmantena,
    Oigiaha olgapeähä,
    Wasemeh on kainaloho,
    Läbi luijen, läb' lihojen,
    Läbi lämpimiin lihojen.

    Tuosta suistui suin lumehe,
    Suin lumehe, päin vidihe,
    Keändyi kämmenin merehe.
    Tuolla kulgi kuusi vuotta,
    Seurui seitshemän keseä
    Meren selvällä selällä,
    Lagialla lainehella;
    Kubli kuusissa hagona,
    Petäjäissä kubluksena.

    Ylenteli polvuttahe,
    Keskellä meren napoja,
    Kasvoi tuos soria soari,
      [Jehkin Iivana laulaa "Smandron saari",]
    Wanhan Wäinön polven piähä.

    Sotka lind' on suora lindu,
    Lendelööbi, liitelööbi,
    Etshivi pesän tiloa,
    Wanhan Wäinön polven peällä.
    Waloi vasksen pesäsen,
    Muni kultaisen munasen.
    Haudeloobi, keändelööbi
    Wanhan Wäinön polven piässä.

    Lekahutti polvuttahe,
    Järskähytti jäsendähe,
    Pesä laskevi paloiksi,
    Muna kuldainje muruikse,
    Seitshemikse siemenikse.

    Mi munas alista kuorda,
    Alisiksi moaemiksi'
    Mi munas ylistä kuorda,
    Ylisiksi taivosikse.
    Mi munassa valgiaista,
    Pänvösekse taivosella.
    Mi munassa ruskuaista,
    Kuudamekse taivosella,
    Mi munassa kirjamaista,
    Tähtilöikse taivosella.


Runokatkelma Kullervosta.

    Killervo Kallervon poigu,
    Lähti soitellen sotahan,
    Ilon lyvven muilla mailla.
    Soitti suolla männessähe,
    Kajahutti kangahalla;

    Suo vastahan sorahti,
    Kangas vastahan karahti:
    "Toattos kois on kuolemassa."

    "Kuolgahas on mangähäs,
    Soan minä mogoman toatan,
    Ruotshin suuressa soassa.
    Peän panen padaramuissa,
    Silmät liinansiemenissä,
    Korvat lammin lumbehissa,
    Jallat veärissä pajuissa,
    Muun rungan vesihavosta."



Jehkin Iivanan loitsuja ja virsiä. [Saatu talteen 1893.]


Metsämiehen loitsu.

    Metshän ehtoisa emändä,
    Metshän kuldainji kuningas,
    Tules kullan kuuldavilla,
    Hobian-go vaihoksilla,
    Jossa kulta kuulottaabi,
    Hobiainji paistattaabi,
    Minun metshäs tullessani.
    Westäs pilkat pitkin puita,
    Pitkin puita, pirtin maita,
    Lapin laajoja saloja,
    Jossa lindu liikkunoobi,
    Metshän outo ollenoobi.
    Alaoksilla aseta,
    Rautaoksilla rakenna,
    Jossa nuoli nappajaabi,
    Tinapilli tiuasoobi.


Peuran virsi.

[Tämän runon laulaa Jehkin Iivana "virtenä". Loitsuja muuten ei
lauleta, vaan niitä "luetaan" eli sanellaan.]

    Kesät vuolin keihäsvartta,
    Talvet susia suorittelin,
    Pesin pienen perttisen-gi,
    Pyyhkin pienen laattian-go.
    Lähin miehissä metshällä,
    Urohissa ulgoteillä
    Kahen, kolmen koiran kanssa,
    Wiien, kuuen villahännän,
    Seitshemän sebelikaglan;
    Lykkäim' on lylyn lumella.
    Muut-bo hiihtävi higehen,
    Itshe hiihän hiljallehen,
    Werkkaselleh-bo vierettelen.
    Koiran on keränä vierii,
    Suksen on matona sujuu.
    Mie hiihän mägie möten,
    Koira juoksoo korbirannan.
    Wain ei metshä miehiih miesty,
    Eigä korbi koiriih kostu,
    Ylety metshän isandä.
    Miestyis metshä-gö miehiheni,
    Kostuis korbi koiriheni.
    Kuuset kullalla sivallan,
    Hongat hobialla voitelen-go.
    Lähen hirven hiihäntähe,
    Poropedran pollentahe.
    Jop' on metshä miehiih miestyi,
    Sega korbi koiriih kostui,
    Yletyi metshän isändä.
    Panen ai'an rautaisen-go,
    Rautaisilla aiaksilla,
    Teräksillä seibähillä,
    Matoloill' on vitshastelen,
    Sisiliskoilla sitelen;
    Jätän hännät häilymähe,
    Piät vankat mabisemahe,
    Katehet-bo kaitshemahe.
    Ken katehin katshonoobi,
    Silmät vertä vuotakohe,
    Ken-bä kieroon keksinööbi,
    Silmät rasvana ravista,
    Kenb' on kumman keksinööbi,
    Tyvin kuuset kulkkuhuse,
    Latvoin lakkapäät pedäjät.



Wiides Luku.

Kovan Onnen Karjala.


    "Se orjana ollut on ounaan herran,
    Se vaivaa nähnyt on toisen verran
    Kuin Suomi muu, mut murtumaton
    Ja hilpeä vielä se on."

               Arvi Jännes: Karjala.

Pähkinäsaaren rauha jakaa Karjalan kansan kahtia. Weljessota
karjalaisten kesken. Maan hävitys. Stolbovan rauhan jälkeiset
ajat. Synkkiä lehtiä Karjalan kansan historiassa. Lahjoitusmaat
ruotsinvallan aikana. Arviovero. Kenraalikuvernööri Sperlingin toimet
sen poistamiseksi. Lahjoitusmaiden peruuttaminen 1600-luvun lopulla
ei tuottanut mitään onnea Karjalan kansalle. Ison vihan jälkeiset
ajat. Uusia lahjoitusmaita. Kansan orjuus. Wanhan Suomen yhdistäminen
muuhun Suomeen 1811. 1826 vuoden asetus ja sen seuraukset. Karjalan
lahjoitusmaiden talonpojat kadottavat perintöoikeuden maihinsa ja
muuttuvat lampuodeiksi. Sorron seuraukset. Karjalainen vieraantuu
maanviljelyksestä ja kansa alkaa elää satunnaisilla tuloilla.
Sen luonne muuttuu epärehelliseksi. Rahti ja muu keinotteleminen
Koronkiskurit. "Karvakirjat." Maanviljelyksen huono tila. Pohjalaiset
muuttakoot Karjalaan. Pakollinen sotaväen otto. Sielukauppa ja
"biegloit."

Karjalaa ja sen kansaa on kiitetty, sitä on moitittu ja kauan
unhoitettu.

Oli aika, jolloin Karjala kilpenä muuta Suomea suojeli. Arpia täynnä
oli tämä kilpi ja entiset ennättivät tuskin parantua umpeen, ennenkuin
toisia tuli sijaan. Kun Wihollinen hyökkäsi maahamme, niin joutui
Karjala aina ensin sotatantereeksi. Ja vaikka hyökkäystä olisi
torjuttukin, niin ei Karjala sittenkään säästynyt hävityksestä, sillä
sen kautta kulki peräytyvien vihollisten paluumatka kotimaahansa.

Pähkinäsaaren rauha oli jakanut karjalaisten maan kahtia. He olivat nyt
kahden Waltakunnan alamaisia ja heillä oli eri usko. Tämä vieroitti
heidät toisistaan. Entinen heimous muuttui veriseksi vihollisuudeksi.

Aika ajoin rakensivat Ruotsi ja Wenäjä valalla ja pyhän ristin
suutelemisella "ikuista" rauhaa keskenään. Raja-Karjalassa ei
noista rauhanteoista paljon tiedetty ja vielä vähemmin niistä
välitettiin. Siellä oli ainainen partiosota ja kalvankalske. Wenäjän
puoleiset karjalaiset kävivät Ruotsin puoleisten heimolaistensa
maata hävittämässä. Nämä kostivat vuoroonsa samalla mitalla. Kylät
poltettiin, ihmisiä kidutettiin kuoliaiksi pärevalkealla ja muilla
hirmukeinoilla, kasvava laiho niitettiin kaskes-mailta.

    Untamoinen verkot laski
    Kalervon kalavetehen;
    Kalervoinen verkot katsoi,
    Kalat konttihin kokosi;
    Untamo utala miesi
    Sepä suuttui ja vihastui.
    Teki soan sormistansa,
    Kämmenpäistänsä käräjät.
    Toran nosti totkusilta,
    Artin ahvenmaimasilta.

    Torelivat, tappelivat,
    Eikä maita toinen toista;
    Minkä toistansa tokaisi,
    Sen sai kohta vastahansa.

Näin laulaa vanha karjalainen kertomaruno Untamo ja Kalervo
veljeksistä. Se on synkän ja onnettoman ajan kuvaus Karjalan heimon
historiassa.

Näiden entisten rajariitojen muistot elävät vielä, vaikka heikostikin.
Karjalan kansassa. Kreikanuskoinen itä-karjalainen sanoo vielä
lännempänä asuvaa veljeään "ruotshiksi". "Ruotshi, arren kaiken pidäjä"
[joka aina pitää arkea, s.o. ei paastoo] on Salmissa, Suojärvellä
ja Aunuksessa tavallisena sananpartena, kun on puhe lutherilaisesta
suomalaisesta. Lutherin-uskoinen länsi-karjalainen taas nimittää
itäistä veljeään "venäläiseksi." Tällä hän ei tarkoita kansallisuutta,
vaan uskontoa. "Ummikoksi" sanotaan Itä-Karjalan kansankielessä
ihmistä, joka kieleltään ja kansallisuudeltaan on venäläinen.

On luonnollista, että nuo alituiset sodat olivat omansa ehkäisemään
Karjalan aineellista edistystä. Eräässä vanhassa ruotsalaisessa
verokirjassa vuodolta 1589 [löytyy Suomen valtioarkistossa] luetellaan
tarkasti, montako asuttua ja montako autiosavua siihen aikaan
löytyi Käkisalmen läänissä, s.o. nykyisessä Laatokan puoleisessa
Itä-Karjalassa. Ruotsalaiset olivat vähäistä ennen väliaikaisesti
saaneet nämä seudut haltuunsa. Salmin pitäjästä sanotaan, että se
kauttaaltaan oli autioksi hävitetty. Kurkijoen pitäjässä löytyi 92
asuttua ja 1,083 autiosavua, Sortavalan pitäjässä 114 asuttua ja 699
autiosavua, Ilomantsin pitäjässä 189 asuttua ja 681 autiosavua.

Tosin oli se sota, jonka hävityksen jälkiä mainitussa verokirjassa
kuvataan, ollut hyvin pitkä, mutta yksi ainoa sota se sittenkin vaan
oli.

Ei kummaa, jos itä-karjalainen sellaisissa oloissa jäi jälkeen
lännempänä asuvista veljistään. Ei kummaa, jos viljelys ja
kaikenlainen edistyminen Karjalassa taantui, kun muualla Suomessa
riennettiin eteenpäin. Karjalan huonoa taloudellista tilaa
arvostellessa ja karjalaisen kansanluonteen varjopuolia kuvatessa, on
lahjoitusmaa-järjestelmä ennen kaikkia huomioon otettava. Se se on
ollut Karjalan kirouksena niin toisessa kuin toisessakin suhteessa.

Lahjoitusmaiden historia ulottuu kaukaisiin aikoihin. Se on synkkä
lehti Karjalan kansan vaiheissa, hikipisaroilla kirjattu, huokauksilla
säestetty.

Katselkaamme, mitä tämä lehti meille pääpiirteissään kertoo.

Ruotsi oli Stolbovan rauhassa v. 1617 saanut Laatokan puoleisen
Karjalan ynnä Inkerinmaan Wenäjältä. Ruotsin hallitus ei koskaan
ollut oikein varma näiden rajamaiden omistamisesta. Saattoihan Wenäjä
piankin tointua heikkouden tilastaan ja vaatia maakunnat takaisin.
Ruotsin hallituksen täytyi sentähden ryhtyä erityisiin keinoihin,
vahvistaakseen valtaansa Raja-Karjalassa.

Yksi näitä keinoja oli rajamaan poisläänittäminen korkeille
ylimyksille. Tämä läänitysjärjestelmä vastasi semmoisenaankin kaikin
puolin sen ajan käsitystapaa, mutta Raja-Karjalaan nähden odotettiin
siitä vielä suurta hyötyä maan puolustuksenkin suhteen. Hallitus
arveli aivan oikein, että jota suurempia pääomia Ruotsin sotaisella
aatelistolla oli sijoitettuna rajamaihin, sitä innokkaampi olisi se
niitä suojelemaan. Sentähden annettiin koko Itä-Karjala lahjoitusmaana
surkeille aatelisherroille. Talonpojat eivät kuitenkaan kadottaneet
omistus-oikeuttaan maihinsa. Heidän tuli vaan lahjoitusmaan omistajalle
suorittaa se maavero, minkä he muuten olivat velkapäät kruunulle
maksamaan. Tämän lisäksi tuli vielä suuri joukko pieniä ulostekoja,
n.s. "parseileja", joiden yhteenlaskettu summa saattoi nousta yhtä
suureksi kuin maaverokin.

Maavero oli kerrassaan epämääräinen ja laskettiin kunakin vuonna
erikseen n.s. "arvion" perustuksella. Arvio tapahtui aina syksyllä,
elonkorjuun jälkeen. Silloin asetettiin arvio-lautakunta, jonka
jäseninä olivat tilanhaltija, hänen talonpoikansa ja muita
asianomaisia, niinkuin vouti ja tämän kirjuri, kylänvanhin, pitäjän
asiamiehet eli "sollemainikat" ja tavallisesti myös lautamiehet.

Arvio-lautakunta kulki talosta taloon ja arvosteli sängen mukaan
talonpojan pellot, kuinka paljon hän oli kutakin viljalajia kylvänyt,
millainen oli maanlaatu ja millaisen sadon kylvö oli antanut. Tämän
tehtyään, ratsastivat arviomiehet erikseen neuvottelemaan, kuinka
suureksi arviovero siltä vuodelta oli laskettava. Neuvottelussa eivät
tilanhaltija eivätkä hänen alustalaisensa saaneet olla saapuvilla.

Tämän neuvottelun nojalla kirjoitettiin kylän arvio-luettelo. Humalan-
ja kaalinkasvusta pidettiin eri arvio. Wanhan tavan mukaan ottivat näet
lahjoitusmaiden omistajat alustalaisiltaan joka viidennen humalaseipään
ja viidennen kaalinkuvun. Tätä veroa sanottiin "petiiniksi."

Näin tapahtui arvioa Ruotsinvallan aikana Inkerin-maalla. Mutta
Käkisalmen läänissä oli se vielä ankarampi ja monimutkaisempi. Siellä
arvattiin ensin jokainen talossa asuva henkilö määrättyyn hintaan.
Sitten arvattiin talonpojan kotieläimet: hevoset, lehmät, siat, lampaat
ja koirat. Sitten kaikki muu tavara: pyssyt, jouset, nuotta, verkot,
venheet, huone- ja tarvekalut, vaatteet y.m. Lopuksi arvattiin vilja-
ja heinäkasvu.

Jokaiselle arvioesineelle pantiin määrätyn taksan mukaan hinta
arvioruplissa ja äyreissä. Yhteen arvioruplaan meni 100 arvioäyriä
(kopeikkaa). Nämä hinnat laskettiin yhteen, ja talo asukkaineen,
irtaimistoineen, vilja- ja heinäkasvuineen oli siis arvattu niin
tai niin monen arvioruplan veroiseksi. Jokaisesta näin syntyneestä
arvioruplasta tuli talonpojan suorittaa vuotuista arvioveroa 1 2/3
hopeatalaria [yksi sen ajan hopeatalari vastaa meidän rahassamme 2
markkaa 84 penniä] ja 24 kappaa eloja.

Esimerkkinä mainittakoon seuraavat otteet eräästä Itä-Karjalassa 1680
luvulla käytetystä arviotaksasta:

                                           Ruplaa. Äyriä.

  Mies kesä- ja talvivaatteineen ynnä hyvä
     hevonen..............................   3.     —
  "Keskinkertainen" mies..................   2.     —
  "Huono" mies............................   1.     —
  Hyvä lehmä..............................   1.     —
  Hieho...................................   —      50.
  Wanha lammas............................   —      15.
  Sika....................................   —      10.
  Naula vaskea ...........................   —      10.
  Hyvä teräsjousi.........................   —      50.
  Hyvä metsäkoira.........................   —      50.
  Kalaverkko..............................   —       9.
  Ketunverkko.............................   —       3.
  Neljännes nuottaa.......................   —      15.
  Wene....................................   —      30.
  Kuormallinen heiniä.....................   —      10.
  Tynnyri ruista tai ohraa, kotipeltoon
     kylvettynä...........................   1      20.
  100 lyhdettä ruista tai ohraa, kaskeen
     kylvettynä...........................   —      40.
  100 lyhdettä kauroja, kaskeen kylvettynä.  —      20.

Arvio oli talonpojalle kaikin puolin rasittava veroitustapa.
Arvio-lautakunnan tulo taloon oli jo sellaisenaankin suuri rasitus.
Talonpojan täytyi näet omalla kustannuksellaan syöttää ja juottaa niin
hyvin arvio-lautakunnan varsinaiset jäsenet kuin heidän seurassaan
kulkeva tilanhaltijakin, palvelijoineen, hevosineen. Usein oli
arviomiesten tapana kuljettaa vaimonsa ja lapsensakin kerallaan, ja jos
sattui ilma sateinen, niin saattoi koko tämä joukko majailla viikon
päivät varakkaamman talonpojan talossa. Silloin eivät kelvanneet huonot
ruuat eikä juomat, vaan pöytään oli pantava parasta, mitä löytyi.

Talonpoika ei koskaan saanut tietää perustusta, minkä nojalla hänen
veronsa määrättiin, eikä sitä perustusta muutkaan tienneet, sillä
se oli kerrassaan mielivaltainen. Rikkaat joilla oli varoja lahjoa
arvio-lautakunnan jäseniä, pääsivät vähemmällä verolla, köyhät saivat
maksaa sitä enemmän. Koska talonpojan irtaimistokin vuotuisesti
arvattiin, koetti hän tietysti salata tätä omaisuuttaan, minkä vaan
kykeni.

Korkeat aatelisherrat harvoin itse asuivat lahjoitus-maillaan.
Arvioveron nojalla saattoivat heidän voutinsa mielin määrin pettää
isäntiään ja nylkeä talonpoikia. Näin synnytti tämä onnetoin
järjestelmä ahneutta ja kiskomishalua ylhäisissä, petollisuutta ja
aineellista kurjuutta alhaisissa. Muutamat Ruotsinvallan aikaisista
Itä-Karjalan kenraalikuvernööreistä surkuttelivat vilpittömästi kansan
kurjaa tilaa ja koettivat sitä parantaa. Yksi heistä Yrjö Sperlng
antoi v. 1684 hallitukselle seikkaperäisen kertomuksen hallintoalueensa
lahjoitusmaan-oloista ja arvio-järjestelmästä. Siinä kuvaa hän
räikeillä väreillä kansan kärsimykset.

Kun kaikki lahjoitusmaat Ruotsin valtakunnassa kuningas Kaarlo XI
reduktsioonin kautta peruutettiin takaisin kruunulle, niin tämä
toimipide ei ennättänyt tuottaa mitään siunausta Itä-Karjalan
talonpojille. Heidän asemansa päin vastoin kävi entistä huonommaksi,
sillä suurin osa tässä rajamaassa olevista lahjoitusmaista annettiin
määrävuosiksi arennille joko entisille omistajilleen tai muille
halullisille vuokramiehille.

Entiset aateliset isännät, semminkin ne, jotka omistivat
lahjoitusmaansa perittävänä rälssinä, olivat toki joinkin määrin
säästäneet talonpoikiaan. Mutta vuokraaja koetti suhteellisesti
lyhyellä arentiajallaan saada alustalaisistaan niin paljon hyötyä kuin
suinkin. Ja arviojärjestelmä oli hänelle tässä kohden hyvänä apuna.

Tuli sitten iso viha ja sen seurassa Wenäjän valta Itä-Karjalaan. Jo
ennen Uudenkaupungin rauhantekoa olivat venäläiset siellä alkaneet
harjoittaa täydellistä isäntä-valtaa, niinkuin omassa maassaan
konsanaankin. Siihen kuului tietysti etupäässä lahjoitusmaiden
jakeleminen hovisuosiossa oleville ylimyksille. Tosin peruutettiin
annetut lahjoitusmaat v. 1720 takaisin, mutta sitä antelijaammin niitä
myöhemmin lahjoitettiin. Talonpoikais-tshuhnoja, tuota siunattua Herran
lahjaa, piisasihan niitä Karjalassa!

Tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes Wanha Suomi v. 1811 jälleen
yhdistettiin Suomen emämaahan. Sen jälkeen ei enää uusia lahjoitusmaita
jaettu Itä-Suomessa, mutta entiset tietysti pysytettiin silloisilla
omistajillaan.

Ruotsinvallan aikana oli lahjoitusmaan omistajalla maan nautinto-oikeus
lahjoitusmaahansa, ei omistus-oikeutta. Hänen alustalaisensa pysyivät
perintötilallisina, joita ei voitu häätää taloistaan. Tosin yritti
Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin saksalainen aatelisto saattaa
talonpoikia maaorjuuteen, "kiinnittää heitä turpeeseen", mutta nuo
yritykset olivat hurskaita toivomuksia vaan, ja hallitus ne kohta
tukahutti.

Toisin oli asian laita Wenäjän vallan aikana. Silloin juurtui pian
vallanpitäjiin se käsitys, että talonpoikien maat, vieläpä itse
talonpojatkin, olivat lahjoitusmaa-herran omaisuutta. Tämä käsitys
astuu selvästi näkyviin 1700-luvun lahjakirjoissa. Maa luovutetaan
"kartanoon kuuluvien ihmisten ja talonpoikien kanssa.", tai
niiden etujen joukossa, joita lahjoitusmaan isäntä saapi nauttia,
mainitaan: "talonpojat, niin silloiset, kuin karanneetkin." Toisissa
lahjakirjoissa puhutaan niin tai niin monesta "sielusta" tiloineen,
taloineen.

Orjuuden oireet tietysti hävisivät, kun Wanha Suomi yhdistettiin
Suomen suuriruhtinaskuntaan. Mutta sen sijaan ilmestyi v. 1826 asetus,
jonka nojalla melkein kaikkien lahjoitusmaiden talonpojat määrättiin
lampuodeiksi. Heiltä riistettiin toisin sanoen perintöoikeus siihen
maahan, jota heidän esivanhempansa monessa sukupolvessa vapaina
talonpoikina olivat asuneet ja viljelleet. 1826 vuoden asetus näet
sääsi, että kaikki ne talonpojat, jotka eivät voineet näyttää toteen,
että heidän tilansa ennen vuotta 1706 olivat olleet perintötilan
luontoisia, kadottaisivat omistusoikeutensa näihin tiloihin ja
muuttuisivat lahjoitusmaan isäntänsä lampuodeiksi.

Ja jäsenet siinä komiteeassa, joka tätä asetusta valmisti, olivat
Suomen omia kansalaisia! He kantavat mitä suurimman edesvastauksen
Karjalan kansan kärsimyksistä.

Lahjoitusmaan omistajalla oli tietysti täysi valta häätää
alustalaisensa pois "maaltaan", ell'eivät näinä kyenneet verojaan
suorittamaan, ell'eivät he syystä tai toisesta olleet hänelle mieleen,
tai jos hänen teki mieli laajentaa "hovileirinsä" eli kantatalonsa
maita. Monissa paikoin yrittivät talonpojat väkivallalla puolustaa
oikeuttaan. Se tietysti ei auttanut. Kasakoita vaan jokunen joukko
pitäjään, pampulla selkään, linnaan perheenisät, vaimot ja lapset
mieron tielle.

Wenäläiset lahjoitusmaiden isännät asuivat yhtä vähän kuin
ruotsinvallan aikuisetkaan, paitsi ani harvoin, itse karjalaisilla
tiluksillaan. He hoitivat niitä voutien eli "prikasniekkojen" avulla.
Lahjoitusmaan talonpojat olivat tietysti kokonaan "prikasniekan"
vallassa. Hän kantoi, vieläpä määräsikin verot, määräsi myös päivätyöt,
jotka olivat "hovileirin" voimassa pitämiseksi tehtävät. Jos joku
talonpoika oli hänelle vastenmielinen, saattoi hän jos jollakin tavalla
häntä kiusata ja hänen toimeentuloaan vaikeuttaa.

Sorto tietysti synnytti petosta ja epärehellisyyttä kansassa, niinkuin
se aina tekee. Muukalaista herraa imarreltiin ja kumarreltiin, niin
kauan kuin oltiin hänen näkyvissään; selän takana häntä petettiin ja
vihattiin. Ja kun tätä menoa sukupolvesta toiseen jatkettiin, niin
se ei tietysti voinut olla jättämättä jälkiä kansan luonteeseen.
Ja ne jäljet, tuntuvat vieläkin selvästi varjopuolina Karjalan
kansanluonteessa. Eiväthän sellaisten vaikuttimien seuraukset voikaan
yhdessä ihmispolvessa hävitä, vaan kirouksena siirtyvät ne lapsiin ja
lastenlapsiin.

Ja pitkäkö aika niillä on ollutkaan poistua!

Kun talonpoika ei ollut maansa omistaja, niin katosi häneltä
luonnollisesti halukin sitä viljellä. Ihminen tekee työtä tulevaisuuden
varalle, mutta jos oikeus hänen työnsä hedelmien nauttimiseen ei
ole turvattu, niin muuttuvat ahkeruus ja vireys laiskuudeksi ja
välinpitämättömyydeksi.

Karjalainen talonpoika saattoi koska hyvänsä joutua puille paljaille,
hänen asemansa oli aina väliaikainen ja "herran" oikuista riippuva.
Hänelle oli edullisempaa hoitaa maanviljelystään niin, että hän juuri
parahiksi sai siitä elatuksensa, että "päivästä yl' piästiin", kuten
vieläkin on tapana sanoa Karjalassa. Jota huonommassa viljelyksessä
hänen peltonsa olivat, jota vähemmän hänellä oli karjaa läävässä, jota
ränstyneemmiltä hänen rakennuksensa näyttivät ja jota likaisemmalta
hänen kotinsa, sitä paremmin saattoi hän lumota isäntänsä silmät
veronpanossa.

Lehmien asemesta rupesi hän pitämään enemmän hevosia, rukiin ja ohran
asemesta alkoi hän viljellä enemmän kauroja, joka tietysti oli omansa
peltoa laihduttamaan. Kaskenviljelystä harjoitti hän ahkerasti.
Ensimmäisen ruiskasvun jälkeen otettiin kaskesta niin monta kaurakasvua
kuin suinkin mahdollista. Tällä tavoin ryöstettiin maaperä niin
tyhjäksi, ett'ei se kuuna päivänä enään mitään kasvanut. Talonpoika ei
tästä välittänyt. Eihän se maa enää ollut hänen. Wäkivallalla oli se
häneltä riistetty.

Näin vieraantui karjalainen maanviljelyksestä.

Rahtia käytiin sen sijaan sitä ahkerammin. Rahdista saatiin puhdasta
rahaa, jota ei voitu nähdä eikä siis veroittaakaan. Rahaa saatiin
muullakin tavalla: pikku kaupalla ja keinottelulla. Tämä teki kansan
luonteen petolliseksi. Kaupanteko tietysti ei sitä semmoisenaan olisi
tehnyt, mutta kun talonpojan talous ei tuottanut mitään varsinaista
kaupaksi kelpaavaa, niin puuttui häneltä rehellisen kaupankäynnin
edellytyksetkin. Se ei enää ollut tarpeellista tavaranvaihtoa, vaan
keinottelemista, tuo hänen kauppansa. Wiekkain ja sukkelin saattoi
tulla rikkaaksi, mutta muu kansa vajosi entistä suurempaan kurjuuteen.

Näin sekaantui karjalaisen luonteesen tuota epäluotettavaa, joka sitä
rumentaa.

Lahjoitusmaiden lunastus on kirkas valonsäde Karjalan kansan
historiassa. Sen seuraukset alkavat jo astua näkyviin. Kansa on jo
monissa seuduin luopunut entisestä velttoudestaan ja käynyt maahan
käsiksi. Toiset ovat niin tehneet. Toiset ovat jatkaneet vanhaan,
perittyyn tapaan, eläen rahdilla ja muilla satunnaisilla tuloilla
päivän tultuaan. He ovat vajonneet yhä syvempään kurjuuteen.

Näiden onnettomien keskuuteen on ilmestynyt uusi maanvitsaus:
koronkiskurit. "Ahtaimpaan paikkaan tautikin tungeiksen", sanoo
karjalainen sananlasku.

Koronkiskomista harjoitettiin entiseen aikaan ja harjoitetaan vielä
nytkin seuraavaan tapaan. Talonpoika tarvitsi rahaa veronmaksuun tai
muuhun tarpeesen. Hän sai 40-50 markkaa rahamieheltä ja vakuudeksi
otti tämä lainanhakijalta lehmän. Kirjoitettiin n.s. "karvakirja",
jonka kautta lehmä luovutettiin lainanantajan nimeen, mutta jätettiin
lainanottajalle, s.o. entiselle omistajalleen, käytettäväksi vuotuista
arentimaksua vastaan. Arentimaksu oli tavallisesti leiviskä voita
vuodessa, joskus vähemmän. 50 markan pääomalle teki tämä noin 20
prosenttia vuodessa.

Tämä on kansan omassa keskuudessa kehittynyttä hypoteekkilainausta.
Kansa ei pidä sitä koronkiskomisena, kun korko on maksettava luonnossa.
Alkuperäisissä oloissa ei kansa pane luonnontuotteilleen täyttä rahan
arvoa, sehän on vanha, tunnettu asia. — Warakkaammat ja säästäväiset
ihmiset sijoittivat halukkaasti rahansa tällaiseen lehmähypoteekkiin.
Palkollisetkin sitä joskus tekivät. Pankkeja ei löytynyt eikä tunnettu.

Tämän kirjoittaja tuntee erään piian, joka on palvellut useampia
kymmeniä vuosia eräässä Karjalan pitäjän herrasperheessä. Joka vuosi on
vanha piika säästänyt palkastaan useampia kymmeniä markkoja. Nämä rahat
on hän säännöllisesti lainannut lehmähypoteekkiä vastaan. Parinkymmenen
markan vuotuisella korolla ovat mummon rahat jo kasvaneet melkoisen
suureksi pääomaksi. Lehmiä kuuluu hänellä nyt jo olevan toistasataa
ylt'ympäri pitäjää. "Karvakirjoja" ei ole tehty, sillä eukko ei ole
kirjoituksen taitava, ei edes osaa kirjoitusta lukea. Onpahan vaan
suupuheella tehty ne kaupat. Nyt ei eukko muista kaikkia lehmiään,
missä ne ruoat ja arentimaksun laita taitaa toisinaan olla vähän niin
ja näin.

Nyt on koronkiskomista alettu harjoittaa uudemmalla ja paljon enemmän
tuhoa tuottavalla tavalla. Welka-sitoumukset tehdään vekselillä
ja lyhyeksi ajaksi. Sortavalan pitäjän koronkiskureista on viime
aikoina paljon julkisuudessa puhuttu. He ottavat tavallisesti
vekselilainoistaan 5 penniä kuukaudelta yhdestä markasta, s.o. 60
prosenttia vuodessa. Ottavat enemmänkin, jos sikseen tulee. Sortavalan
pitäjä ei ole ainoa, missä tätä kurjaa ammattia harjoitetaan.

Talonpoika, joka kerran on joutunut koronkiskurin kynsiin, on
auttamattomasti hukassa. Hänen velkansa nousee nousemistaan, joka
kerralta kun vekseliä "verestetään." Wiimein menee kontu huutokaupalla
ja sen omistaja siirtyy perheineen irtolaisten joukkoon.

Wuosi vuodelta lisääntyy tällä tavoin Laatokan puoleisessa Karjalassa
irtolaisten lukumäärä. Konnut menevät polkuhinnasta, niin mitättömästä,
ett'ei sitä muualla Suomessa voisi uskoakaan. Ja kuitenkin ovat
Laatokan rantamaat erittäin hedelmällistä ja hyvin kasvavaa maata,
jos niitä vaan vähänkin viljellään. Eivätkä ole hallanarkoja, sillä
Laatokan läheisyys suojelee kylmältä.

Meidän pohjalaisemme muuttavat joka vuosi suurissa joukoin Amerikkaan.
Näin kadottaa Suomi arvaamattomaksi tappiokseen hyviä työvoimia ja
paljon työntaitoa, jolla kyllä olisi sijaa omassakin maassa.

Eikö tuota siirtolaistulvaa voisi edes jossain vähässä määrässä
suunnata Laatokan Karjalaan?

       *       *       *       *       *

Karjalan kansan kärsimyksistä puhuessa, on entisaikojen sotaväen
ottokin mainittava.

Waikka Itä-Suomi Uudenkaupungin ja Turun rauhanteoissa (vv. 1721 ja
1743) oli joutunut venäläiseksi maakunnaksi, niin säilyi siellä vanha
ruotsalainen yhteiskunta-järjestys monissa kohdin muuttumatta. Saivatpa
Wiipurin kuvernementin asukkaat nauttia eräitä erivapautuksiakin, joita
ei ollut muilla Wenäjän valtakunnan maakunnilla. He olivat muun muassa
vapautetut pakollisesta sotaväenotosta.

Syynä tähän oli se länsieurooppalainen tuulahdus, joka 18 vuosisadalla
puhalsi Wenäjällä. Tahdottiin valaa venäläiset olot länsimaisiin
sivistysmuotoihin, eikä siis kajota maakuntaan, missä nämä muodot jo
ennestään olivat kotiutuneet.

Wapautus pakollisesta sotaväen otosta lakkautettiin, silloin kuin
keisari Paavali I nousi Wenäjän valtaistuimelle. Wuosina 1797 otettiin
Wiipurin kuvernementista ensi kerran rekryyttejä Wenäjän sotaväkeen
niinkuin muistakin valtakunnan osista.

Talonpojat tietysti ajattelivat sotaväen-ottoa pelolla ja
vavistuksella. Se, joka kerran sinne joutui, oli samalla ijäksi
päiviksi sortunut pois syntymäsijoiltaan. Parhaimman ikänsä täytyi
hänen elää muukalaisten kesken vieraassa maassa, kärsiä rääkkäystä ja
tylyä kohtelua.

Nuoret miehet karkasvat sentähden metsiin ja muihin piilopaikkoihin
siksi ajaksi, jolloin rekryyttikirjoitus tapahtui. Mutta se keino
ei suuresti auttanut. Se jota kerran oli määrätty sotamieheksi, oli
samalla julistettu rauhattomaksi, jos hän lahti pakoteille. Hänen
täytyi aina varoa kruununpalvelijoita, ja jos hän joutui heidän
käsiinsä, sai hän ensin armottomasti raippavitsoja ja lähetettiin
sitten rykmenttiinsä. Jos hän sieltäkin karkasi ja uudestaan joutui
kiinni, niin seurasi siitä vielä armottomampi kuritus.

Karkuri eli "biegloi" seisoi kokonaan lain ja yhteiskunnallisen
järjestyksen ulkopuolella. Hänen täytyi oleskella kaukana ihmisten
ilmoilta ja aina olla varoillaan, sillä häntä vainottiin niinkuin
metsänpetoa. Moni "biegloi" häipyikin pahanteon poluille ja rupesi
rosvoksi. Toiset taas elivät suurilla saloilla metsästäjinä ja muina
pyyntimiehinä.

Talonpojat antoivat harvoin ilmi sellaisia pakolaisia. Päinvastoin
säälivät he noiden kurjien kohtaloa ja koettivat sitä lieventää.
"Biegloista" liikkui kansan kesken Raja-Karjalassa paljon tarinoita.
Nämä tarinat ovat sekä jännittäviä että traagillisia.

Kun vanha Suomi v. 1811 yhdistettiin Suomen emämaahan, loppui siellä
pakollinen sotaväen-ottokin. Mutta sen sijaan ilmestyi toinen milt'ei
samanlainen maanrasitus. Ken Wenäjällä määrättiin sotaväkeen, hänen
täytyi palvella siellä 25 vuotta. Warakkaammat pääsivät vapaiksi, jos
palkkasivat toisen miehen sijaansa.

Sotaväen pestaajia kulki sentähden ympäri maata, myöskin Suomessa
ja etupäässä juuri Itä-Suomessa. Mässäten ja räyhäten matkustelivat
värvääjät maakylissä, panivat toimeen juominkeja ja kokosivat kylän
nuoret miehet ympärilleen.

Siinä sitä sitten kehuskeltiin ja kerskailtiin, että sellaista se
on jokamiehen elämä. Sodassa ristit ja kunniamerkit, rauhan aikana
huoletoin elämä kruunun leivässä ja vaatteissa, iloset päivät
keisarin kustannuksella. Humalaisille kylän pojille näytettiin
kirkkaita hopearuplia ja luvattiin jos jonkinlaista hyvää, jos he vaan
piirtäisivät puumerkkinsä pestikirjan alle.

Moni poika meni ansaan ja sai sitten koko elin-aikansa katua
mielettömän tekonsa katkeria seurauksia. Pestaajat ottavat heidät
seuraansa ja kuljettavat heidät yhtämittaisessa humalassa Wenäjän
rajalle asti. Siellä pantiin miehet köysiin ja vietiin määräpaikkaansa,
palvelemaan johonkin Sisä-Wenäjän sotaväen-osastoon.

Muutamat heräsivät ajoissa huumauksestaan ja koittivat karata.
Ken onnistui pääsemään pakoon, sai rauhattomana "biegloina" elää
loppuikänsä krunnunpalvelijain vainoomana, niinkuin pahantekijä
ainakin. Ja monta hellää sidettä silloin katkesi. Pojan täytyi jättää
rakkaat, kotoiset rannat, erota isästä ja äidistä, veljistä ja
sisarista, sulhasen morsiamestaan.

Löytyi ihmisiä, jotka harjoittavat rekryyttien hankkimista oikein
ammattina ja korjasivat siitä suuren raha-voiton. He saivat melkoisen
summan, jokaisesta sotamiehestä. Pestaajat olivat heidän kätyreitään.
Sellaisia "sielunkauppiaita" mainitaan Karjalassakin olleena
liikemiehiä, virkamiehiä, vieläpä pappejakin!

Se oli kamala ammatti, verellä tahrattu.



Kuudes Luku.

Tapoja ja Luonteita.


    "Ain olen aikani elellyt
    Näillä yksillä ahoilla,
    Kotipellon pientarilla
    Kuunnellut kotikäkeä."

                Kalevala III.

Rajakarjalaisen luonteen valopuolia. Runollisuus, avomielisyys
ja iloisuus. Wieraanvaraisuus. Rahtilaisten ja parrenvetäjien
majatalot. Karjalaisen kansanluonteen varjopuolia. Epäluotettavaisuus.
Bloi'un Washa ja hänen hevoskauppansa. Lukutaidon puute ei estä
raja-karjalaista kauppaliikettä hoitamasta. Rajakarjalainen on raitis.
Sortavalan "kerähmöt." Tshajunjuonti. "Ois nyt yskä ollut, kyll'
ois lähtennä. Eipähän sattunna!" Rajalaisen käsitys hallituksesta.
"Ukko Gruunu" ja "Suomen ruhtin." Tulli, rajalaisten loukkauskivenä.
"Herroloin djelot ollah tullat." Raja-karjalaista rosvoromantiikkaa.
Serpina ja hänen seikkailunsa. Entisiä Wanhan Suomen oikeustapoja.
Omankäden-oikeutta Salmissa. Neiglickin murha. Naisen ryöstö Salmissa.
Kansantapoja Wirpominen. Rakennustapa Raja-Karjalassa. Kotiaskareet.
Kätevyyden puute. Keträpuu. Karjalaisia ruokia. Piiraat. Maanviljelys.
Meijeriliikkeen elpyminen Karjalan radan vaikutuksesta. Parrenajo
salomailla. Parsimiesten majat ja "metshipertit." Kansan huvitukset.
"Bessodat" ja "illatshut." Tervehdys ja hyvästi jättö.

Raja-Karjalainen on kuin kansantarun Lemminkäinen.

Hän on leikkisä ja avomielinen, herkkä havaitsemaan ja älykäs
ymmärtämään. Mutta hetken lapsi hän on ja ajattelematoin.

Raja-Karjalassa tapaa paljon vanhaa ja vanhentunutta, joka muualla
Suomessa jo on hävinnyt. Tämä johtuu yksinomaan siitä, että Karjalan
kansa on niin kauan elänyt omaa elämäänsä, kokematta muualta tulleita
vaikutuksia. Sillä vanhoillisuus ei ole mikään luonteenomaisuus
karjalaisessa. Hänen liikkuva luonteensa on päinvastoin hyvinkin
herkkä vaihtamaan vanhan uuteen, semminkin jos tämä uusi ilmaantuu
viehättävässä muodossa.

Karjalan kansan runolahjasta on kyllin puhuttu. Kovimpinakaan
kärsimyksen aikoina ei kansa kadottanut tätä luonteensa ihanteellista
puolta. Päinvastoin haki se laulusta lohdutusta ja viihdytystä, kun
sitä mahtajat sortivat ja sen elämää raskauttivat.

    Soitto on suruista tehty,
    Murehista muovaeltu:
    Koppa päivistä kovista,
    Emäpuu ikipoloista,
    Kielet kiusoista kerätty,
    Naulat muista vastuksista.

Myönnettäköön kernaasti, että vanhat Kalevalan tarut aikanaan olivat
koko kansamme omaisuutena. Mutta Karjalan kansa on ne runopukuun
sovittanut. Ja niin kaunis oli tämä runous, että se kelpasi Suomen
kansan sisäänpääsö-kortiksi maailman sivistyskansojen seuraan.

Raja-karjalainen on kuin suuri lapsi. Hän avaa helposti sydämensä.
Liiankin helposti. Kun vieras tulee hämäläiseen taloon, niin kuluu
ensin pitkä aika äänettömyydessä. Warovasti, kierrellen, kaarrellen,
alkaa viimein puhelu.

Toista on Raja-Karjalan salokylässä. Itse tervehdyskin kuuluu siellä
niin sydämmelliseltä. Ja sitä seuraa kohta monenlaiset kohtelijaisuuden
osoitteet. Talonväki auttaa vierasta riisumaan turkin päältään, häärää
hänen ympärillään mikä missäkin avunteossa.

Tällä tavoin joudutaan kohta ihan keskelle asemaa. Kysymyksiä
ja vastauksia oikein satelee. Hetkisen kuluttua saapuu pirttiin
naapuritalonkin väkeä. Hekin ovat uteliaita vierasta näkemään. Onhan
se "kädehinen proasniekka" [käsiltä oleva huvitus], hauskaa vaihtelua
salokylän yksitoikkoisessa, jokapäiväisessä elämässä.

Raja-Karjalan kansan miellyttäviin puoliin kuuluu vieraanvaraisuus.
Kansa osoittaa sitä suuressa määrässä omassa keskuudessaan.

Maanteiden varsilla on siellä täällä taloja, joissa rahtimiehet vanhan
tavan mukaan ovat tottuneet matkoillaan poikkeamaan. Sellaisessa
rahtimiesten korttieri-talossa ei isäntäväki saa yöllä eikä päivällä
rauhaa. Olen usein ihmeekseni ajatellut, koska he oikeastaan lepäävät.
Tästä huolimatta eivät rahtimiehet maksa mitään yösijasta, eikä sitä
vaaditakaan. Emäntä ottaa vaan maksun "kohvista", minkä keittäisi
isäntä heinistä ja kauroista, joita myöpi.

Saattaa kyllä olla niinkin, että joku talonisäntä hyötyy
salakapakoitsemisesta. Ei se ainakaan yleisenä sääntönä ole, ja tämän
kertoja tuntee monta monituista rahtilaisten majataloa, missä ei tuota
luvatointa kauppaa harjoiteta eikä koskaan ole harjoitettu.

Wielä selvemmin astuu tämä kansan vieraanvaraisuus näkymiin suurella
salolla tukinhakkuussa eli "parren leikkuussa", niinkuin Itä-Karjalassa
sanotaan. Hirsimetsään kokoontuu silloin paljon miehiä hevosineen.
Läheiset talot ovat öiseen aikaan täpösen täynnä väkeä. Miehiä makaa
laattialla ja joka paikassa, missä maan vähänkin voipi unta ottaa.

Tietysti tämä suuresti häiritsee talonväen rauhaa. Mutta maksua ei
oteta yösijasta, vaikka tätä menoa kestää useampia viikkokausia. Ainoa
hyöty on hevosen rehun myöminen, mutta vähän sitäkin liikenee. Tarpeena
menee talossakin.

Karjalaisen luonteen epämiellyttävin puoli on epäluotettavaisuus. Hän
on herkkä lupaamaan, mutta hidas täyttämään. Welkaansa hän ei maksa
määräajalla, vaan odottaa siksi kunnes hänet oikeuteen manataan. Tämä
tapa on jo niin juurtunut kansaan, ett'ei sitä enää pidetä minään
häpeänä.

Karjalaisen on yleensä vaikea käsittää, että kauppaa voidaan käydä
sekä ostajan että myöjän kummanpuoliseksi hyödyksi. Toisen tai toisen
siinä täytyy joutua tappiolle, sehän on selvä asia. Onhan jokaisella
silmät päässä, käyttäköön niitä, ett'ei tule kaupoissaan petetyksi. —
Hevoskaupassa liiatenkin. Siinä se nyt kerrassaan kuuluu asiaan kehua
tavaraansa paremmaksi kuin se on. Mutta näkyyhän tuo olevan tapana
muuallakin, ei vaan Karjalassa.

       *       *       *       *       *

Tekee mieleni kertoa Bloi'un Washasta ja hänen hevoskaupastaan.

Washa asuu Suojärvellä lähellä rajaa. Mies keski-ikäinen, iloinen
ja avomielinen, leikkisä puheissaan, sukkela liikkeissään. On oman,
pienen konnun omistaja; viljelee sitä kuitenkin siksi nimeksi vaan.
Harjoittaa sepän ammattia. Mutta harvoin kuulet vasaran kalsketta
hänen hiilihuoneestaan, sillä Washa on ahkera rahtimies, melkein
aina matkoilla. Milloin on Sortavalassa, milloin käypi Petroskoilla,
milloin taas Wärtsilässä tai jossain Aunuksen puoleisessa pogostassa.
Harjoittaa pientä kauppaa näillä matkoillaan, myöpi Seämärven mujetta
[Seämärvi, suuri järvi ja samanniminen pogosta Aunuksen Karjalassa;
kuuluisa hyvistä mujeistaan] ja konsa mitäkin.

Sattuu joskus pitemmältä oleskelemaan kotona. Netälin viruu oman
pirtin pätsillä, toisena jo käypi Karatsalmen rahtia [Karatsalmen
rautaruukki Suojärvellä; Wenäjän kruunun omistama], malmia vetää oman
pitäjän rautaruukkiin. Ompahan vaan paremman puutteessa se rahti. Ei
ole oikein hauskaa, tarjoaa niin vähän vaihtelua ja raskaanlaista on
työkin. Toista on, kun pääsee "Sordavalan linnah." Siellä ovat herrat
ystävällisiä, pyytävät omaan kamariin istumaan, tupakan tarjoovat,
hyvän puheen antavat.

Tämän kertoja on "viikkonen tuttava" Bloi'un Washalle. Joulupyhistä
päästyä oli Washan aina tapana tulla Sortavalaan tuomaan viestiä
karhunkierroksista. Ne olivat hauskoja matkoja Bloi'usta, sillä hyvänä
vieraana häntä silloin pidettiin. Yhdessä sitä sitten lähdettiin Washan
hevosella milloin Suojärvelle, milloin Aunuksen puolelle kontioita
ampumaan. Washa tosin ei ollut "pishalniekku" [pyssymies], mutta sitä
parempi kyytimies. Tuskin löytyi sitä talvitien haaraa Sortavalan ja
Petroskoin välisellä taipaleella, jota hän ei olisi tuntenut.

Kerran tuli Bloigu Sortavalaan. Oli kevättalvi, alkupuoli maaliskuuta.
Aunuksen Weshkelyksen miehet olivat ampuneet useampia karhuja.
Sikäläinen rahvas ei syö karhunlihaa. Tätä käytti Bloigu hyväkseen.
Osti halvasta hinnasta karhunlihat, vai lieneekö saanut ilmaiseksi, ja
lähti niitä viemään Sortavalaan. Waihtoi mielii iltahämärissä hevosta
Weshkelyksen miehen kanssa.

Mutta se hevoskauppa olisi saanut olla kokematta, sillä siinä joutui
Bloigu parka pahasti tappiolle. Sai niin laiskan hevosen, ett'ei
tolkkua. Ja pahinta oli se häpeä, niin vanhan hevosmiehen tulla
petetyksi hevoskaupassa.

Niin, siellä ne nyt Weshkelyksen miehet oman pirtin lämpimässä makeasti
nauroivat, kun Bloigu pyryssä ja talvipakkasessa astuen ajaa kihnutti
laiskalla hevosellaan Sortavalaan niitä karhunlihoja myömään.

Sortavalassa käynti onnistui kuitenkin mainiosti, se palkitsi kaikki
mieliharmit. Karhunlihat menivät hyvin kaupaksi. Saatuaan lihat
myödyksi, ajoi Washa korttieritaloonsa, valjasti hevosensa reen edestä
ja lähti ratsastamaan sillä pitkin kaupungin katuja.

Näinköhän ei sattuisi hevosen vaihtajaa? Ei näet tohtinut reellä
ajaa; arveli, että hevosen laiskuus silloin paremmin pistää silmiin.
Ratsupelissä sai sen toki paremmin hyppimään, kun suitsista oikein nyki
ja retuutti.

Sattuipas Rautlahen Jaatisen poika vastaan tulemaan.

"Etgö rubie hebuo vaihtamah?"

"Ka mintäi en ruppii", vastasi Jaatisen poika.

Siinä sitä sitten kauppoja hierottiin ja viimein ne päätettiin. Bloigu
antoi "valikin" [20 ruplaisen] väliä, noita karhunliha-rahoja, ja sai
varman, virkun hevosen.

Ja nytkös sitä kyytiä korttieritaloon, valjasti uuden hevosensa
reen eteen, koppoi tavarat korjahansa, maksoi korttierirahat ja
sanoi talonmäelle: "jos tulov se Rautlahten Joadisen poigu niidy
hevonkauppoloi purgamah, nji sanokkoa, jotta se suojärvelänje jo mänj."

Tämän kaiken kertoi Bloigu illemmällä meillä; missä lieneekään ollut
paossa muun osan päivää.

"No mutta Washa hyvä, petostahan tuo on", koetin hänelle selittää. "Eikö
sinun nyt sentään ole vähän niinkuin paha mieli ajatellessasi mitä olet
tehnyt?"

Washa katsoi minuun hieman kummastellen, niinkuin ei oikein olisi
sanojani käsittänyt.

"A tiettävänje-häi on, paha miel-häi rodjiuv, moizel hevol ku kodjih
ajav." [Tiettyhän se, kun moisella hevosella kotiin ajaa, niin
syntyyhän siitä paha mieli.] — Puhui Jaatisen pojasta.

"No enhän minä nyt sitä Jaatisen poikaa", keskeytin häntä puheessa.
"Eikö itselläsi ole paha mieli, kun tuolla tavalla toista petit?"

"A minulleni tobju [ravakka] hebonje puuttuigi, enhän minä pahoil
mielil ou."

Eikä se asia sen paremmaksi tullut, vaikka miten puolin olisin sitä
selvitellyt.

Istuttiin siinä sitten iltaa, yhtä ja toista jutellen. Lähtiessään
tarjoutui Bloigu ostamaan minulle Kangasjärven Kashin Larin
[Kangasjärven kylä on Aunuksen puolella, lähellä rajaa] ampumia
metsoja ja teiriä. Lupasi tuoda linnut Sortavalaan niinkuin maaliskuun
loppupäivinä. Varoitin häntä, että elä suinkaan tuo soitimelta
ammuttuja lintuja.

"Emmö nji tuo, ammoin ollah jo ammutut Larin linnut." [Aikoja sitten
ovat jo ammutut Larin linnut.]

Tämän sanottuaan katsoi hän veitikkamaisesti minuun ja tokasi: "ambuv
se Pentoin Washai linduloi; kieldoaigoa ei piä nji konzu."

"Et saa tuoda niitä Pentoin Washan lintuja, niistä en huoli."

"A kuzho sie tiiät, oldanneh Kashin Larin, libo Pentoin Washan? Yhtes
hoavus ollah, mollei, yhtenjyttyöd ollah; et voi nji kui tiedeä?"
[Mistä sinä tiedät, ovatko ne Kashin Larin vaiko Pentoin Washan?
Samassa säkissä ovat kumpaisetkin, yhdenlaisia ovat; et voi millään
niitä eroittaa.]

"Elä tuo kumpasiakaan, en niistä huoli." — Ja niin sitä sillä kertaa
erottiin.

Kyll' olet Washa sukkela mies, mutta rehellisyydessä on sinulla vielä
paljon opittavaa. Ja tokkohan sinä koskaan oppinetkaan. Lapsesi vasta.

Ne käyvät Suojärven kansakoulua.

Itä-Karjalan rajalainen tulee kauppiaana, vieläpä laajankin
kauppaliikkeen hoitajana toimeen, osaamatta lukea ja kirjoittaa.
Laskunsa "tshotaitsee" [laskee] hän omalla tavallaan.

Eräs nuori Salmin kauppias kertoi minulle isänsä "tshotta-tavasta"
näin. Niitä kyläläisiä varten, jotka tekivät ostoksensa velaksi, oli
kauppias varustanut pitkänlaisia, sileiksi veistetyitä puupalikoita.
Palikka halaistiin. Toinen puolisko annettiin ostajalle, toisen piti
kauppias itse takanaan. Kun ostos oli tehty, sovitettiin ostajan ja
myyjän hallussa olevat palikkapuoliskot yhteen ja veitsellä leikattiin
kokonaispalikkaan poikittaisin merkkejä: pystyviivoja ruplia varten,
ristejä kymmenruplaisten osoitteeksi ja ristin ympäri kehä, jos velka
nousi sataan ruplaan. Kumpaiseenkin palikkapuoliskoon jäi täten toinen
puoli velkamerkkiä.

Mainittu nuori kauppias kertoi isällään olleen koko kasan näitä
puupalikan puoliskoja, kun jätti kauppansa pojan haltuun. Ukko ei enää
tarkoin kaikkia palikoitaan muistanut, mikä millekin velkaniekalle
kuului. Toiset "velgoiniekat" tulivat itsestään "tshokalle", toiset
jäivät tulematta. Tällä tavoin pitää vielä tänä päivänä, pörssikaupan
ja kaksinkertaisen itaalialaisen kirjanpidon aikana, moni Salmin ja
Suojärven "liikemies" kirjojaan. Puupalikoihin merkitsevät vielä
yleiseen Salmin "parsimiehet" [tukkimiehet] ja laivakipparit laskunsa.

       *       *       *       *       *

Jos rajakarjalaisen rehellisyyttä ei aina käy kehuminen, niin on
hänellä hyvä puolensa siinä, että hän on raitis. Sen huomaa jo
Sortavalan kaupungissakin. Ken on nähnyt markkinoita Tampereella,
Heinolassa tai Jyväskylässä — Lahden inhoittavasta markkinaelämästä
puhumattakaan — ja vertaa niitä Sortavalan "kerähmöihin" [markkinoihin,
joihin kansaa "kerääntyy" vertaa sanaan "käräjät"], on varmaankin
antava karjalaiselle kiitoslauseen, mitä raittiiseen ja siivoon elämään
tulee.

Ja Sortavalan talvimarkkinoille kerääntyy kuitenkin kansaa koko
Karjalasta. Siellä on kirjavassa tungoksessa Wiipurin puolelaista,
on "Jokelaista" [Joensuulaisista], Kurkijoen "hevosparissikkaa"
[hevoskauppiasta], Salmin ja Suojärven rotevaa rajalaista, on Aunuksen
partasuuta ja Wienan-Karjalan virsikästä väkeä. Kovalla äänellä
puhelevat miehet keskenään, säestäen vilkkailla ruumiinliikkeillä
sanojaan, mutta juopuneita et näe kuin poikkeustapauksissa, et kuule
raakoja sanoja etkä kirouksia. Raja-karjalainen ei näet usein kiroa ja
jos hän sen tekee, niin käyttää hän hienompia mahtisanoja: "pahkeinen",
"tshakkahinen" [tshakka = itikka] ja senkin sellaisia.

Jota idemmäksi tullaan Raja-Karjalan salomaille, sitä raittiimpaa on
rahvas. Kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa ei viina tosin ole mikään
tuntematoin juoma, mutta harvinainen se on ja vielä harvemmin tapaa
siellä juopuneita. Usein näkee vanhoja, harmaapäitä ukkoja, jotka
eivät eläissään ole väkevän tippaakaan maistaneet. — Poikkeuksen
tästä siivosta elämästä muodostavat kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa
"proazniekat" eli kylän suojeluspyhimyksen juhlat.

Rahikainen tyytyy yleensä "kohviin" ja "tshoajuun" [teetä]. Ell'ei satu
"ostoheinie" talossa olemaan, niin tullaan toimeen "nurmitshoajulla",
joka valmistetaan kotinurmen heinistä. Tshoajukomennolla muuten on omat
sääntönsä salokylissä. Isäntä se aina on, joka "valaa" sitä laseihin:
hän se myös "soaharit pilkkoo." Se tapa nähtävästi on säilynyt
vanhemmilta ajoilta, jolloin sokuri ja tee oli kallista tavaraa, jonka
tallettaminen kuului isännän etuoikeuksiin.

Jos satut Itä-Karjalan salomailla kulkemaan, niin ota runsas varasto
sokuria ja teetä kerallasi. Ja kun sitten iltaa istut talossa, niin
pane anteliaalla kädellä teetä kattilaan, talonväen kyllälti juoda.
Tarjoa huutolaiseukollekin ja arvottomalle paimenpojalle. Silloin ne
pakinat köytenään juoksevat.

Käypi niinkuin eräälle tuttavalleni runonkeräys-matkalla Ilomantsissa.
Oli tullut taloon säätä pitämään. Wanha emäntä, mistä lie joutunut
pahalle tuulelle; ei ollut oikein ystävällinen. Illemmällä otti vieras
matkalaukustaan teetä, käski keittää talonrahvaalle.

Juotiin viisin, kuusin lasin mieheen. Wanha emäntäkin sai kyllälteen.
Jo alkoi eukon mieli sulaa. Sanoi neljättä lasia juodessaan: "ois nyt
yskä ollut, kyll' ois lähtennä. Eipähän sattunna."

       *       *       *       *       *

Hallitusta käsittää raja-karjalainen omituisen patriarkaalisesti,
ajatellen sitä persoonalliseksi henkilöksi. Wenäjän hallituksesta
puhuen, käyttää hän tavallisesti "tshoari" sanaa. Tätä seikkaa tietysti
ei käy kummeksiminen. Mutta yhtä persoonallista laatua on hänen
mielestään kotimainenkin hallitus. Suomen hallitusta nimittää hän
"Kruunuksi", toisinaan "Ukko Kruunuksi."

Tämän nimen olen usein kuullut Salmin ja Suojärven salokylissä. "Ukko
Kruunu" on kunnianarvoinen, vanha mies. Hänen käskyläisiän ovat
"gubernyörit", "gruununvoudit" ja "valasmannit."

Aunuksen puolella: Tulemjärvellä, Wieljärvellä ja Lindarvella, olen
monasti kuullut Suomen hallitusta nimitettävän nimellä "Suomen ruhtin."
"Suomen ruhtingo teidy meän moadu katshomah työndi", kysyttiin minulta
siellä usein.

Tietysti ovat "Wenjeähen tshoari" ja "Suomen ruhtin" aunukselaisen
mielestä eri henkilöitä. Aikanaan ovat he ankarasti sotineet, nyt
elävät sovussa ja rauhassa. Eikä ole aina tuo sopu nytkään aivan
kiitettävällä kannalla. "Suomen Kruunu" on viime aikoina ruvennut
polkemaan "tshoarin" rahaa. Ei ota niitä enää täydestä arvosta vastaan,
vaan on laittanut itselleen omat markat ja pennit. Sellainen se on
aunukselaisen käsitys rahakursista.

       *       *       *       *       *

Tulli, tuo kaikkien rajalaisten loukkauskivi, kietoo itä-karjalaisenkin
petoksen pauloihin. Sokuri, tupakka ja viina ovat hänen salakauppansa
esineinä, semminkin sokuri. Salmilaiset ja suojärveläiset tuovat
"peitokkalj" [salaa] tullinalaista tavaraa Wenäjän puolelta Suomeen,
tosin ei suurissa määrin, vaan kuitenkin sen verran, että pitävät
tulli-virkamiehiä vireillä. Rajalainen ei pidä tuota kauppaansa minään
epäoikeutettuna. Herrojen konsteja ovat tullit, niinkuin niin monet
muutkin inhimillistä vapautta rajoittavat säädökset. Sellainen se on
hänen ajatusjuoksunsa.

Juohtuu mieleeni eräs tapaus Sortavalasta. Sikäläisen kauppiaan luo
tuli kerran vanha ukko Salmista vaiko Suojärveltä, en tuota tarkoin
muista.

"Ka Jyrgi! A midäbö nygöi shtarikale kuuluv?" kysäsi kauppias.

"Pahva velli kuuluv, pahoa. Poigu minun näi jo kalmas magoav. Tullougo
sinule mustoa: häi mulloi teil suoloa osti i tahkon otti velgah. Näi jo
mennehel vuvvel uskaldi maksoa, a eibo nji puuttunnuhgi maksoa. Kuoktes
sanou: toatto, mäne Sordavalan linnah, sanou, maksa tahko. Jo mulloi
näi jo uskaldiimokseh maksoa sen, sanou. Ilmaigi jo on aijy reähkeä
minul, a ku tuol ilmal vie tahku selgäh pandanneh! Jygei, ylen jygei
roih silloi tahku; kandoa ei saa, sanou."

No se tahko maksettiin. Kun oli asia saatu selväksi kuiskasi ukko
kauppamiehelle korvaan: "kaules vai: eigö soaharie pidäis?"

"Mindäh ei pie, kn vai hinnal sobinemmo. A kuzbo ollah sinun soaharit?"

"Tulien yön ajoa karashkoitan pihah."

"A mikzebo yöl?"

"Tullis e' olla proijittu soaharit."

Kauppias sitten selittämään, että petostahan tuo oli, Suomen valtion
pettämistä, tuoda tullaamatointa sokuria kaupaksi.

"A midäbö tullilois; herroloin djelot ollah tullat."

[Ku Jyrki: Mikäpä nyt vauhukselle kuuluu? Pahoja veli, pahoja
kuuluu, Poikani näet jo haudassa lepää. Muistatko, hän kerran
teiltä suoloja osti ja otti tahkon velaksi. Jo viime vuonna arveli
maksaa, eipä saanutkaan maksetuksi. Kuollessaan sanoo: isä, mene
Sortavalan kaupunkiin, sanoo, maksa tahko. Jo viime vuonna arvelin
maksaa sen, sanoo; ilmankin on paljon syntiä minulla tuolla puolen
haudan kannettavana. Tahko vielä selkään pantanee; raskaaksi, kovin
raskaaksi käy silloin taakka, ei saa kantaa, sanoo. — Kuulehan! Eikö
sokaria pidä? — Miks'ei, kun vaan hinansta sopinemme. Missä ovat sinun
sokurisi? Ensi yönä ajaa karahutan pihaan. Miksi yöllä? Tullissa eivät
ole käyneet sokurit. Mitäpä tullista! Herrojen konsteja!]

Raja-Karjalalla on tietysti myös rosvoromantiikkinsä. Kuinkas muuten.
Suuret autiot salot, yksinäiset uutistalot ja harvaan asutut metsäkylät
kaikki nuo rosvoelämän alkuehdot, ovat siellä olleet mitä suotuisimmat.
Suistamolla ja sen naapuripitäjissä kerrotaan vielä monta tarinaa
kuuluisasta Serpinasta. Serpina eli Pedri Puurakon Onun poika, oli
syntynyt vuosisatamme alkupuolella. Hän kuoli noin kolmekymmentä vuotta
sitten.

Ympärilleen oli Serpina koonnut pienen rosvojoukon, jonka
rohkeimpia jäseniä olivat Terin Filoi, Möntti, Tupi ja Sulkien
Paavila. Pääkorttieriaan piti hän Sulkien kylässä Suistamon pitäjän
kaakkoiskulmalla.

Serpinasta elää kansan suussa monta muistoa ja kosk'eivät näinä muistot
ajan suhteen ole liian etäisiä eivät ne vielä ole täydellisesti
ennättäneet verhoutua kansantarun korupukuun. Tahdon tässä kertoa
muutamia tarinoita Serpinasta, semmoisina kuin niitä yleiseen rahvaan
kesken Suistamolla muistellaan.

Serpina oli taitava tietäjä. Hän muun muassa edeltäpäin tiesi, koska
häntä pyssyllä tähdättiin, osasi myöskin lumota koirat, ett'eivät
ne häntä haukkuneet. Kerran oli hän joukkoineen päättänyt ryöstää
Kiekun Pesosen rikkaan talon Soanlahdella. Useampia öitä olivat rosvot
väijyneet läheisessä salossa, odottaen sopivaa hetkeä ryhtyäkseen
kamalaan toimeensa. Talonväki oli kuitenkin jollakin tavoin saanut
vihiä uhkaavasta vaarasta, että olivat varoillaan.

Eräänä yönä, kun ei liikettä talosta kuulunut, tulivat rosvot
kartanolle. Talonväki umpimähkään pyssyillä ampumaan ja rosvot
vastaamaan. Pyssynpauketta kesti kaiken yötä, kenenkään kuitenkaan
haavoittumatta. Päivän valjetessa täytyi rosvojen tyhjin toimin lähteä
pakoon.

Samanlainen tulituisku kohtasi rosvoja Shemeikan kylässä Suistamon
ja Suojärven välisalolla. Shemeikkalaiset olivat suuria metsämiehiä,
ahkeria peuran- ja karhuntappajia. Ei ollut hyvä heidän kyläänsä
ryöstää.

Havuvaaran ja Korpiselän välillä oli Serpina kerran partiojoukkoineen
matkustavaisia väijymässä. Sattuipa sitä tietä kulkemaan rikas Juuta
niminen kauppias Korpiselästa. Serpina ja Juuta olivat tuttavia. Se
tuttavuus ei kuitenkaan Juutaa ryöstöstä pelastanut.

Huomattuaan matkamiehen, karkasi Serpina esiin tiepuolesta, tarttui
hevosen suitsiin ja huusi: "hoi Juuta, minul on djengoa tarvis, a sie
bohattu [rikas] mies kymmenen rubloa kädeh työnnä! A tiijän velli,
djengoa on sinul enemmängi, vai tuttava kui out, enembeä en nji puista"
[pyydä].

Pitkiä puheita pitämättä otti Juuta setelit kormanostaan työnsi ne
Serpinalle käteen ja sai jatkaa matkaansa. Serpina vielä vakuutti,
ett'ei Juutan enää koskaan tarvitse häntä eikä hänen kumppanejaan
pelätä. Eikä Serpinan joukko sen koommin enää Juutaa hätyyttänytkään,
vaikka monasti olisi ollut tilaisuudessa sitä tekemään. — Samalla
retkellään ottivat serpinalaiset kiinni erään toisen matkustajan ja
veivät hänet hevosineen, rattaineen nuotiolleen metsässä. Ruokkivat
miehen ja hevosen ja päästävät menemään. Heitä huvitti vaan nähdä
miehen hämmästystä.

Toisen kerran oli Serpina tovereineen väijyksissä Sortavalan ja
Impilahden välisen maantien varrella. He odottivat Impilahden
kappalaista Löfström'iä, jonka tiesivät olevan tulossa. Löfström oli
siihen aikaan upporikas mies, Itä-Karjalassa laajalti tunnettu henkilö.
Tiedettiin, että hän juuri sillä matkalla kuljetti suurempaa rahasummaa
mukanaan.

Löfström tuli ja hänen hevosensa pysähytettiin. Serpina astui esiin
ja sanoi: "vokas boatushka [pappi] Serpinal on djengoa ylen tarvis,
valikki [20 ruplainen] pideä soaha, se terväh [pian] anna."

Tinkimättä tietysti annettiin vaadittu summa. Serpina lausui herran
palvelijalle "suuret passibot" sekä neuvoi hänelle tunnussanat, millä
pääsi läpi toisen väjyksen, joka oli sijoitettu Ruskealan pitäjään.
Siellä oli näet Serpinalla toinen joukko tiepuolessa.

Oli eräässä osassa Suistamoa, missä Serpina par'aikaa rosvoeli, köyhä
mökkiläinen, jolta karhu oli kaatanut ainoan lehmän. Mökkiin tuli
eräänä iltana tuntematoin mies, talutellen lehmän perässään. Toi lehmän
lahjaksi mökkiläiselle, sanoi kuulleensa kontion täällä ainoan särpimen
lähteen sortaneen.

Mökkiläinen oli kuin pilvistä pudonnut, kiitti lahjasta eikä voinut
ymmärtää, mistä hyvästä se niin odottamatta tuli. Sanoi, että olihan
tuo hyvä, kun vaan Serpinalta säilyisi. Sehän se kuuluu meidän seudulla
kummia tekemän.

"Serpinaa varata ei nji piä, täs seisov", sanoi outo mies, joka juuri
oli Serpina itse.

Serpinalla oli tiedustelijoita ja oppaita monessa pitäjässä. Kerran
tuli hän Kuikan kylään Ruskealassa tiedustelemaan Kuikan Jehkiltä
Hautalammin rikasta "suomalaista" Kiteellä. Kuikan miehet olivat
petojen tappajia, jotka laajalti hiihtelivät Sisä-Suomessa. Jehki ei
kuitenkaan suostunut rupeamaan oppaaksi ja pyysi Serpinaakin luopumaan
koko hankkeesta, koska tämä talo juuri oli yksi hänen majatalojaan
eräretkiltä. Jehki eli vielä joitakuita vuosia sitten vanhana miehenä
Kuikassa ja on itse asiasta kertonut.

Muualla Suomessa olisi sellainen aije ilmoitettu vallesmannille, mutta
Raja-Karjalassa olivat rahvas ja vallanpitäjät kaksi niin peräti
toisistaan eroitettua ihmisluokkaa, ett'ei sellainen tuuma Jehkin
mieleen juolahtanutkaan, vaikka Serpina rosvojoukkoineen oli koko
seudun vitsauksena.

Serpinasta olisi vielä monta kertomusta mainittava, hänen tavattomista
ruumiinvoimistaan y.m. Hän oli monta kertaa vankeudessa, monta
kertaa karussa. Wiimeisen kerran hän lienee päässyt vapaaksi sen
yleisen anteeksiannon kautta, joka julistettiin keisari-suuriruhtinas
Aleksanteri II kruunauksen johdosta.

Tämän jälkeen hän ei enää tehnyt pahaa kellenkään ihmiselle, vaan eli
vanhoilla päivillään siivosti ja rauhallisesti. Samoin tekivät hänen
rikostoverinsakin. Heidän lapsiaan elää vielä Suistamolla.

Ennen Serpinaa eli samoilla mailla mainio rosvo Tiitta Kauppinen. Hänen
kerrotaan olleen niin väkevän, että kun hän vaan sai kiinni lehmän
säkään, niin kuljetti hän sen kotiinsa ja teurasti. Hänet ja hänen
vaimonsa surmasi Koiton kylässä Suistamossa eräs Pedjukki niminen mies.

Kuuluisia rosvoja ottivat myös ennen vanhaan "biegloit" Suloi ja Makoi
Aunuksesta. Impilahden Ruogarven kylän "proazniekassa" ryöstivät he
kerran Teromoaaran Artoin Miitreiltä kaikki vaatteet, vaikka tällä
oli 15 miestä seurassaan. Saran kylässä ottivat he Pekon Jyrrin pojan
kiinni, kun tämä isonsa kera oli metsään menemässä, ja veivät majaansa
salolle. Isältä vaativat he 200 ruplaa pojan lunnaiksi, jos tämä mieli
häntä elävänä nähdä. Isän täytyi maksaa rahat.

       *       *       *       *       *

Wenäjän vallan aikana ennen Wanhan Suomen yhdistämistä Suomen emämaahan
näkyy oikeuden käyttö Raja-Karjalassa olleen peräti alkuperäisellä
kannalla. Kansa käsitti kruunun virkamiehiä kiusaajinaan ja
rasittajinaan eikä yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjinä. Ja
virkamiehillä oli rikosasioissa omat tapansa.

Sortavalassa kerrotaan monta kaskua eräästä virkamiehestä, joka ennen
vuotia 1811 oli ollut ruununvoutina siellä ja sittemmin eli eläkkeen
nauttijana. Ukko ei voinut kärsiä Suomen lakia ja oikeutta. Se oli
niin joutavan monimutkainen. Toista oli Wenäjän vallan aikaan. Kun
joku varkaus tai muu pienempi rikos tapahtui, niin saatiin melkein
aina syyllinen kiinni. Järjestyksen valvojat tunsivat tarkoin kaikki
piirinsä heittiöt ja junkkarit. Ne otettiin aina ensin tutkinnon
alaisiksi. Pantiin vaan mies penkille ja kasakan pampulla selkään,
kukin vuoroonsa. Ja ennen kun oli päästy rivi loppuun, niin oli
syyllinen milt'ei aina tunnustanut.

Niin sitä silloin elettiin. Rikoksellinen tuli rangaistuksi
ja turvallisuus palasi jälleen tuohon isällisesti johdettuun
yhteiskuntaan. Eikä sitä silloin miehen papinkirjaa pilattu rikosta
mainitsemalla. — Sellainen se oli ukon arvostelu Suomen laista ja
oikeudesta.

On luonnollista, että kansa sellaisissa oloissa harvoin vaivasi
virkamiehiä valituksillaan, vaan ratkaisi oikeuskysymyksensä omassa
keskuudessaan. Jätteitä tästä oman käden oikeudesta tavataan vielä
Raja-Karjalan kansassa.

Toistakymmentä vuotta sitten tapahtui sellainen tapaus Salmin pitäjän
Orusjärven kylässä. Siellä eleli rosvo, joka saattoi koko kylän
rauhattomaksi. Teurasti kyläläisten lehmiä, varasteli ja teki muuta
ilkivaltaa. Uhkaili vielä kostolla, jos hänet ilmiannettaisiin. Sanoi
polttamansa tuvat ja heinäpielekset.

Viimein loppui kyläläisten kärsivällisyys. He lyöttäytyivät kaikki
yhteen ja surmasivat pahantekijän. Niin ainakin luullaan, sillä eräänä
aamuna tavattiin rosvon ruumis pahasti raadeltuna keskellä kylää,
kädet ja jalat katkottuina. Asia on kulkenut kihlakunnan-oikeudet ja
hovioikeudet tulematta sen selvemmäksi. Ei kukaan kyläläisistä sano
siinä mitään tietävänsä. Kaikki asianhaarat kuitenkin viittaavat
siihen, että orusjärveläiset amerikkalaisella lynch-tuomiolla omat
rangaisseet kiusaajaansa.

Tämän kertoja on itse käynyt Orusjärvellä. Ihmiset siellä ovat
herttaisia ja vieraanvaraisia. Ei suinkaan voisi aavistaa, että he ovat
tehneet itsensä syypäiksi moiseen julmaan tekoon.

Surullisen kuuluisassa muistossa on Salmissa vielä Neiglick'in murha.

Leikattiin vuosi 1831. Salmiin oli idästä päin tullut kamala vieras,
kolerarutto. Ihmisiä kuoli joukottain, semminkin rantakylissä. Hallitus
ryhtyi ponteviin toimiin, estääkseen ruttoa leviämästä. Sen alueen
ympäri, missä kolera oli ilmaantunut, asetettiin karanteenivartio ja
asianomaisille virkamiehille lähetettiin rohtoja käskyllä jakaa niitä
kansalle, vieläpä pakoittaakin talonpoikia niitä käyttämään.

Salmin pitäjässä oli siihen aikaan Neiglick niminen nimismies. Kansa
katseli karsain silmin hänen toimipiteitään. Ei aikaakaan, niin
oli Salmissa se huhu yleinen, ett'eivät ne oudot juomat, joita hän
jakeli, muuta tarkoittaneetkaan kuin ihmisten myrkyttämistä. Oudolta
ja epäiltävältä näytti kansasta sekin seikka, että pitäjän ympäri oli
asetettu vartijajoukko (karanteeni-vartio), joka esti kanssakäymisen
muun maailman kanssa.

Ymmärtämätöin ja taikauskoinen rahvas joutui raivoon ja tämän
raivon uhriksi nimismies Neiglick. Eräänä päivänä tultiin suurella
miesjoukolla Neiglickin kartanolle, koston tuimat tuumat mielessä.
Neiglickin kartano sytytettiin tuleen, hän itse otettiin kiinni,
sidottiin lautaan ja heitettiin palavaan rovioon, sittenkun häntä sitä
ennen oli rääkätty ja pahoin pidelty.

Mutta pian saivat salmilaiset katua taikauskonsa verityötä. Sanoma
saapui hallitukselle, että kansa Salmissa oli noussut kapinaan,
surmannut nimismiehensä. Juurta jaksain oli "kapina" kukistettava.
Pieni sotavoima komennettiin Salmiin. Rahvas ei tehnyt aseellista
vastarintaa. Kaikki Neiglickin murhassa osalliset otettiin kiinni; mikä
lähetettiin Siperiaan, mikä taas sai elinkautisena Wiaporin linnassa
katua tekoaan.

Murhaajia tuvallisessa merkityksessä eivät salmilaiset kuitenkaan
olleet, vaikka laki heidät semmoisina tuomitsi. He olivat sokean
taikauskon uhreja ja siltä kannalta on koko tuo kamala tapaus
arvosteltava.

       *       *       *       *       *

Salmissa ja Suojärvellä oli ennen aikaan naisen ryöstö yleisenä tapana.
Samoin Aunuksen Karjalassa. Nuoret miehet kumpaisellakin puolen rajaa
ryöstivät lemmittynsä. Suostuttiin vaan "neidjizen tshomahizen"
kanssa ajasta ja muista seikoista; neitonen rekeen ja täyttä laukkaa
yli rajan. Täällä, sulhasen kotipitäjässä vihittiin nuori pariskunta
aviomieheksi ja -vaimoksi. Asia oli silloin auttamattomissa. Minkä
kirkko kerran oli yhteen liittänyt, sitä ei sopinut enää ihmisten
purkaa.

Niin omituiselta kuin tuo kuuluukin, tapahtuu näitä naisen ryöstöjä
vieläkin Salmissa. — Salmin Mantshinsaarelta eli noin kymmenisen
vuotta sitten pohatta talonpoika. Häntä kutsuttiin "Mantshinsoaren
gubernyörikse." Hänellä oli tytär soma ja kaunis, jota vanhemmat
vastoin hänen tahtoaan aikoivat naittaa eräälle rikkaalle sen puolen
kauppiaalle. Tyttö itse oli rakastunut nuoreen aunukselaiseen. Tämä
olikin pyytänyt neitoa vanhemmilta, mutta turhaan. Tahtoivat väkisin
naittaa tytärtään tuolle rikkaalle kauppiaalle, joka päälle päätteeksi
jo oli vanhanpuoleinen. Kyllähän se rakkaus itsestään tulee rikkaassa
kodissa, arvelivat vanhemmat. Siis tuo ikivanha ja aina uusi tarina,
josta löytyy niin lukemattomia toisintoja.

Jo vietettiin eräänä talvisena päivänä kihlajaisia "Mantshinsoaren
gubernyörin" talossa. Juuri ennen juhlamenojen alkamista pujahti
morsian pihalle. Täällä oli armas vuottamassa, koppoi nei'en
korjahansa, vei matkoihinsa.

Wuotetaan, vuotetaan morsianta, "a ei kuulu." Wiimein selveni asia.
Nähtiin lumessa hevosen ja reen jäljet Mantshiusaaresta mantereelle
päin.

Pakolaisia ajettiin takaa, mutta hekin olivat siltä varalta
varustautuneet. Olivat määrä taipaleille sijoittaneet vereksiä
hevosia. Yli rajan, Aunukseen, pääsivät kuin pääsivätkin pakolaiset,
menivät papin luo ja vihittiin. Wanhemmilla ei muuta neuvoa kuin antaa
rakastuneille anteeksi, kun nämä jonkun ajan perästä laillisesti
vihittynä aviopariskuntana tulivat "adivoih", s.o. heitä tervehtimään.

       *       *       *       *       *

Puhuessani niistä menoista, joilla karja keväällä lasketaan
talvimajoistaan, mainitsin myös "virpavitsoja." Wirpominen tapahtuu
palmusunnuntain aamulla seuraavalla tavalla: Otetaan monihaarainen
pajun oksa, joka koristetaan erivärisillä vaate- ja paperitilkuilla.
Tämä on virpavitsa.

Tällainen vitsa kädessä kuljetaan varhain mainitun pyhäpäivän aamulla
naapuritaloissa onnea toivottamassa. Wuoteellaan vielä viruvaa
talonväkeä raksutellaan vuoroonsa virpavitsoilla, jolloin virpoja lukee
seuraavan runon:

    Wirpoi, varpoi
    Tuoreeks, terveeks',
    Netäliks velkapiäks,
    Wuueks vapaaks;
    Siulle vitsa,
    Miulle kakkara.

"Nedjälin" eli viikon perästä tulevat näet onnentoivottajat
virpomispalkkaansa saamaan. Heitä silloin kestitään piirailla y.m.
Wirpavitsat jätetään taloon, jossa niitä onnentuojina säilytetään.
Löytyy toinenkin virpaluku, näin kuuluma:

    Mie en virvo viinan eestä,
    Rahan eestä raksuttele,
    Ottele oluen eestä;
    Riiheltä rikkaaks.
    Kujalta kuulusaks.
    Hepo oroja tehköön,
    Lammas kaksi kantakohon;
    Lehmosesta voilusikka,
    Kanasta jäitsä [muna].

Jos virpojat myöhästyvät, niin että talonväki heidän tullessaan jo on
ennättänyt nousta levolta ja panna pirtin lämpiämään, nostetaan heidät
"savuun" s.o. kohotetaan ylös katonrajaan. Tämä tapa on niiltä ajoilta,
jolloin savupirtit vielä olivat yleisiä. Wirpominen on monissa paikoin
nykyjään muuttunut kerjäämiseksi. Näin on laita esim. Sortavalan
kaupungissa. Lähikylien köyhät ja arvottomat lapset käyttävät sitä
"puistamisen" keinona. Olkoon se heille mielellään sallittu. Wähissähän
ne muuten ovat armottoman lystit.

Wanha Raja-Karjalan asuinrakennuksen muoto, joka vielä on yleinen
Salmin kihlakunnan salokylissä ja Aunuksen puolella, on seuraava.

Asuinrakennus on kaksikerroksinen, veistämättömistä hirsistä tehty,
jyrkällä pystykatollä varustettu. Ikkunat ovat tavallisesti toisessa
päätypuolessa. Yläkerrassa on "perttji" eli tupa, sen alla alakerrassa
"karzin" eli "luandal", joka jotenkin vastaa kellaria. Siinä näet
säilytetään perunat, nauriit "voassat" eli kaljat y.m. Talvella
käytetään sitä myös maitokamarina. Yhtä nurkkaa karsinassa sanokaan
"jauhinkiven tshupuksi"; siinä ovat käsikivet, joilla pienemmät, joka
päivä käytettävät jauhovarat jauhetaan.

Asuinrakennuksen keskeytymättömänä jatkona ovat ulkosuojat. Katto
niissä tavallisesti ei ole niin jyrkällä harjanteella. Ulkohuoneusto,
vaikkapa rakennettukin kiinni asuinrakennukseen, on sitä kuitenkin
hieman leveämpi, joten sen kattokin muodostuu loivemmaksi.

Ulkohuoneustokin on kaksikerroksinen. Suurimman osan sen yläkerrasta
muodostaa "sarai", jota voisimme tallinparveksi nimittää. Siinä
säilytetään talon työkapineet, reet y.m., kuten tallinparvella
ainakin. Peräpuoli sarasta, n.s. "heinien pandav", on tavallisesti
aidattu jokapäiväisen heinävaraston säilytyspaikaksi. Wastapäätä
pirttiä on sarailla "aitta." Aitan ja pirtin välillä on "sentshoi" eli
tuvanporstua; siitä viepi "pertin uksi" tupaan.

Perttiin voipi päästä kahta porrasta myöten. Toiset niistä ovat "sarain
pordahat", joita myöten noustaan "saroille." Ne ovat sillan tapaan
rakennetut, aivan niinkuin muualla Suomessa tallin- ja navetanparvelle
vievät ajosillat. Talvella kun tullaan taloon, ajaa matkustaja
tavallisesti täysissä tamineissa hevosineen, rekineen saroin portaita
myöten saroille, jättäen sinne hevosensa ja astuen itse pirttiin.

Sitä suurta ovea, jota myöten täten tullaan saraille, sanotaan "sarain
veräjäksi". "Sarain mendävästä" astuu matkamies sitten sentshoihin,
josta viimein pirttiin. Pirttiin johtaa toinenkin, niin sanoaksemme
paraadikäytävä, n.s. "sentshoin pordahat", Ne ovat tavallisia,
jyrkänlaisia rappusia.

Ulkosuojaston alakerrassa sijaitsee "tanhut" ja "liävy." Edellistä
käytetään tallina, jälkimmäistä navettana. Erinäisen osan läävästä
muodostaa tavallisesti "lammasliävy." Tanhuaan johtaa alhaalta kaksi
suurta, vastakkain sijaitsevaa ovea, n.s. "tanhutveräjät." Yksi
nurkka tanhutta on erilleen aidattu. Se on "pottshiloin tshuppu" eli
sikopahna. Läävään ja lammasläävään johtavat sekä tanhuasta että ulkoa
eri ovet.

Yläkerrasta päästään kahta porrastietä myöten alakertaan. Sentshoista
johtavat "tanhut pordahat" tanhuaan; pirtistä taas päästään karsinaan
"karsinpordahia" myöten. Wiimeksi mainitut alkavat n.s. "kolpitshasta."
Kolpitsha on uunin eli "pätshin" vieressä oleva kannellinen laatikko.
Sen kantta kun kohotetaan, tulevat "karsinpordahat" näkyviin.
Kolpitshaa käytetään yöllä makuusijana. Sen kannella onkin lämmin ja
hyvä unta ottaa.

Nyt olemmekin jo astuneet pirtin sisään. Se on n.s. savupirtti. Ilma
savupirtissä on aina puhdas ja raitis, syystä että siellä on niin hyvä
ilmanvaihto. Samu asuu katon orsissa eikä ole haitaksi muuta kuin
aamulla, pirttiä lämmittäissä. Toisessa ovensuun puoleisessa sopessa
kohoaa "pätshi", harmaasta paasikivestä, harvemmin tiileista kokoon
kyhätty. Vastapäätä pätsinä, toisella puolen ovea riippuu vaarnassaan
seinässä "käsashtie", savesta valettu patakeikotin, jossa aina on
vettä käsien ja silmien pesemistä varten. Käsiastian alla löytyy
matala, puinen amme, johon vesi valuu, kun ihmiset pesevät käsiään tai
kasvojaan.

Vastapäätä pätsiä, lävistäjän suuntaan, on pirtin peränurkka eli
"suur tshuppu." Tässä riippuu "obraz" eli pyhimyksen kuva. Pirttiin
tulija kääntyy aina kaikkein ensimmäiseksi tätä nurkkaa kohden ja
tekee ristinmerkin, lausuen samalla "rauhan rahvahal." Tähän tapaan on
kreikanuskoinen rajalainen niin tottunut, että hän luterinuskoiseen
taloonkin tullessaan aina kääntyy huoneen perimmäistä nurkkaa kohden ja
ristii silmänsä.

Pätsin ja kolpitsan kulmanteesta kohoaa puinen "patshas" noin pari
kyynärää lähelle kattoa. Patsaasta lähtee kaksi leveätä ortta seiniin
kiinni, toinen pitkittäin, toinen poikittain pirttiä. Poikittain
kulkevasta orresta lähtee pirtin seinään useampia lautoja, muodostaen
leveähkön lavan. Tämä on "palattji" eli makuulaveri. Etelä-Aunuksessa
on joka pirtissä sellainen palatti; Suomen puoleisessa Raja-Karjalassa
ja Pohjois-Aunuksessa on se harvinaisempi.

Keskellä pirttiä seisoo "shtola" eli pöytä. Se on pyhä, papin siunaama
esine, jota ei saa joutamasta ryvettää eikä pilata. Katossa riippuu,
"vitmi" pitkässä, koivuisessa viputangossaan. Lasta liekutellaan siinä
niinkuin keinussa. Pitkin pirtinseiniä kulkevat "lautshat" eli penkit.
Ovensuussa tai muualla seinässä riippuu "rundugu" eli "astieloin
piettäv." Katossa riippuu lasten huvituksena toisissa taloissa "juzro"
eli "olgehinen" s.o. olenkorsista tehty kruunu.

Pirttiä lämmittäissä nousee savu kattoon ja hakeiksen ulos
savureijästä. Tämä savureikä suljetaan illalla n.s. "trubalaudalla."
Savupiippuna käytetään ontoksi koverrettua puuta. Se on nimeltään
"truba." Tuosta puupiipusta tuntee jo kaukaa savupirtin.

       *       *       *       *       *

Talonväen kotityöt rajoittuvat välttämättömimpiin askareihin.
Kotiteollisuus on Itä-Karjalassa hyvin alhaisella kannalla, semminkin
mitä miehiin tulee. Työ- ja ajokaluja y.m. sellaisia ei tehdä kotona,
vaan ne ostetaan enimmäkseen valmiina "Suomen puolelta." Miehet eivät
juuri välitä muusta kuin ulkotöistä. Tuvassa kuluu heidän aikansa
parhaastaan toimettomuudessa, ell'emme ota lukuun verkon ja nuotan
kutomista, saappaiden rakentamista ja senkin sellaista pientä askaretta.

Naiset omat kätevämpiä. He kehräävät ja ompelevat sekä kutovat vähin
sarkaa ja aivinaa. Päällyspaidoiksi ja hameiksi käyttävät sekä miehet
että naiset enimmäkseen venäläisiä ostokankaita, heleänväristä ja
loistavaa karttuunia. Punainen eli "kumakka" väri on se, josta enimmän
pidetään.

Muutamat naiset osaavat kutoa kauniita kirjoja "käspaikkoihin" eli
pyyhinliinoihin. Näissä pyyhinliinoissa tapaa usein sangen aistikkaita,
vanhoja suomalaisia koristekaavoja. Ne ovat aina suoraviivaisia.
Milloin eläin- ja kasvikunnan muotoja on käytetty, ovat mallit vieraita,
venäläisiä. Sortavala lienee se Itä-Karjalan seutu, jossa tämä taito on
korkeimmilleen kehittynyt.

Pellavasrihmaa kehrätään salokylissä vielä yleiseen kehrävarrella ja
värttinällä. Sortavalassa ja Ruskealassa alkaa "keträpuu" jo olla
hyvin harvinainen esine. Rukki on siellä jo syrjäyttänyt sen tieltään.
Korpiselässä ja Suojärvellä on asianlaita päinvastainen.

Naisten kotitöihin kuuluu tietysti myös ruuan valmistaminen.
Raja-karjalainen syöpi hyvin vaihtelevia ruokia, milloin vaan rahaa
liikenee aineksien ostoon. Sieniä ja nauriita käytetään yleisesti
särpineenä, myöskin kaalia ja lanttuja. Sekin seikka, että eri
sienilajeilla kansankielessä on ovat nimensä, osoittaa niiden yleistä
käytäntöä, Sortavalassa ja Ruskealassa esim. syödään vahveroisia ja
rouskuja suolakalan asemasta, maiteroisia, pilpperoisia, lepperoisia
y.m. keittona.

Piiraita leivotaan monenlaisia. Piirastahdas "ajellaan" eli kaulataan
"pualikalla" hyvin ohueksi. Tästä tehdään piiraan kuori; "sydän"
tehdään potatti- tai ryynipuurosta. Ryynejä nimitetään Raja-Karjalan
kielimurteella "zuurumoiksi". Tavallisimmat omat "ozran zuurumot."
Hersryyniä saadaan kauppiaalta. Ne omat "grosshan zuurumoi" s.o.
ostoryyneja.

Tavallisimmat piiraslajit omat "tshipaniekat", "sultshinat", "pyöröt"
ja "keitinpiiraat." Wiimeksi mainituita pidetään parhaimpina. Tahdas
niissä on ohutta kuin paperi ja voissa paistettu. Niitä valmistetaan
suurina juhlina ja kun sulhasia tulee taloon. Hyvin tavallinen on n.s.
"kurniekka" eli kukko. Sisuksena käytetään siinä joko läskiä, kalaa tai
lanttua aina varoja ja tilaisuutta myöten.

Paastoa noudattaa kreikanuskoinen raja-karjalainen kotoisissa oloisin
hyvin tarkasti. Silloin pannaan pöytään leipää, "vuasaa" eli sahtia,
sieniä ja "siemenvoita" [pellavasöljyä]. Köyhä rahvas elää paaston
aikana melkein vedellä ja leivällä. Matkoilla ei yleensä paastota ja
vaikeaksi se kävisikin lännempänä, luterilaisen väestön keskuudessa.

Kun paasto on päättynyt, syödään sitä runsaammin ja ylellisemmin.
Raja-karjalainen ei yleensä osaa säästää. Hän elää iloisesti päivän
tultuaan ja näkee puutetta, kun varat ovat lopussa. Katkera kokemus
osoittaa hänelle hyvinkin usein tällaisen elämäntavan turmiollisuutta,
mutta hän ei ota tuosta opista ojentuakseen.

       *       *       *       *       *

Ulkotyöt ovat miesten huostassa, paitsi kasken viertäminen ja heinän
teko, johon naisetkin ottavat osaa. Kaskea poltetaan vahvasti. Wuonna
1893 Itä-Karjalaa kohdannut kato syntyikin suureksi osaksi siitä
syystä, että edellinen kesä oli ollut niin sateinen, joten kasket
jäivät polttamatta.

Pellot hoidetaan huonosti. Wuoroviljelys on, niinkuin arvatakin
sopii, yleensä tuntematoin, niinikään suoviljelys. Wiime vuosina on
kuitenkin Jaakkimassa ja Sortavalassa vieläpä Suistamollakin alkanut
näkyä oireita parempaan suuntaan. Yksi ja toinen yrittelijäämpi
talollinen on alkanut heiniä viljellä. Jaakkimassa on jo perustettu
useampia kylämeijereitä, joiden osakkaat ovat talonpoikia. Samanlaisia
yhtiömeijereitä on Sortavalassakin syntynyt. Tämä on tietysti
luettava Karjalan radan ansioksi. Ja suuren muutoksen tulee tämä rata
epäilemättä ennen pitkää aikaansaamaan Itä-Karjalan taloudellisissa
oloissa.

Syksyllä kasataan leikattu vilja aumoihin ja puidaan sitten
tarvittaissa talven kuluessa. Tämä on tietysti suurta viljan
haaskausta, sillä siten karisee paljon siementä hukkaan. Hiiret tekevät
myös aumoissa suurta vahinkoa. Jos talossa vielä kesällä löytyy
puimattomia kekoja, niin pidetään sitä suurena rikkauden merkkinä.
Täsmällisesti on kuitenkin kotikasvuinen vilja jo kevättalvesta lopussa
ja loput vuotta eletään Wenäjän jauholla. Näin on enimmäkseen laita
Laatokan rantamaillakin, vaikka siellä, esim. Sortavalan pitäjässä, on
erittäin lihavat savimaat.

Salolaisten paras tulolähde talvella on "parrenajo." Keväällä saavat
loisetkin työnansiota "parrenuitossa." Silloin on vilkas elämä
jokivarsilla. Miehet lepäävät yönsä salolla. Laitetaan kaksi matalaa
katosta vastakkain ja ne peitetään kuusenkuorella ja havuilla. Katosten
väliin varustetaan kelohongan pölkyistä nuotiotuli, joka palaa
vähällä liekillä koko yön, jos pölkyt ovat tarpeeksi paksuja. Tämä on
"parsimiesten" ja metsämiesten "maja."

Suurella salolla löytyy myös siellä täällä n.s. "metshipertteja",
joissa voipi levätä yönsä varsin mukavasti. "Metshipertti" on niin
matala, ett'ei mies mahdu siinä pystyssä seisomaan. Muuta aukkoa
ei löydy kuin ovi vaan. Nurkassa on tulensija. "Metshiperttiä"
lämmittäissä tulee savu tosin sisään, mutta asuu kuitenkin siksi
korkealla, ett'ei se laattialla makaajalle ole minään vastuksena. Ovi
on tietysti tulen palaessa pidettynä auki.

       *       *       *       *       *

Karjalainen on hilpeä luonteeltaan ja rakastaa huvitusta.
Kreikanuskoinen raja-karjalainen liiatenkin. Ainakin kerran viikossa
kokoontuu siellä kylän nuoriso johonkin taloon "bessodaa" eli
tanssi-iltamaa viettämään. Silloin tanssitaan "brishakkaa" ja muita sen
puolen tansseja. Nämä tanssit ovat nähtävästi venäläistä alkujuurta
tai ainakin sieltäpäin aiheutuneet. Säestys tapahtuu tavallisesti
"sharmankalla" eli harmoonikalla. Salokylissä saapi vielä kuulla
kanteleensoittoakin. Mutta kansanlauluja kanteleella harvoin enää
soitetaan, enimmäkseen vaan tanssisäveleitä.

Hauskaa on nähdä nuorten tyttöjen "illatshua", kun he kokoontuvat
johonkin taloon morsiusapua kehrämään. Talosta saapi jokainen kehräpuun
ja pellavia. Koko illan ja yön viettävät tytöt yhdessä. Aika kuluu
hupaisesti kehrätessä ja tarinoidessa. Joku tytöistä, jolla on kaunis
ääni, alkaa laulaa ja muut siihen yhtyvät. Sellaisissa tilaisuuksissa
saapi usein kuulla kauniita kansanlauluja ja lyyrillisiä runoja.

Pitkinä talvi-iltoina kokoontuu talonväki toisinaan jonkun taitavan
sadunkertojan ympäri "soakkunaa" kuulemaan. Silloin siirrytään
kerrassaan ihmeitten maailmaan, jonka luomisessa Raja-Karjalan kansalla
on niin rajatoin mielikuvitus.

       *       *       *       *       *

Tapa, jolla Raja-Karjalassa vierasta tervehditään, on vilkas ja
sydämmellinen. Salokylissä, missä "loittolaisia" harvoin liikkuu,
onkin vieras tervetullut. Pirttiin tulija, jos hän on kreikanuskoinen,
kääntyy aina ensin "suureen tshuppuun" päin "jumalojen" puoleen
ja tekee heille ristinmerkin. Vasta tämän tehtyään tervehtii hän
talonväkeä.

"Terve rahvahal", kuuluu tulijan suusta.

"Terve vierahal", vastaa siihen talonväki.

"A midäbö kuuluv vierahal. Ishtu velli lautshal, pagishe min tiiät."

"Ei midäi rauhu vai."

"A sehäi hyvä", vastataan taas talonväen puolelta.

"Se hyvä, se hyvä", toistaa vielä moneen kertaan ruotimummo
vaikeroivalla äänellä "pätshiltä."

Löytyy monta muutakin tervehdystapaa. Jos kohtaa työssä olevan ihmisen,
niin tervehditään häntä sanoilla: "terve sinul, Jumal abuh roadajal."
Jos tapaa naisen, joka pesee pyykkiä, niin kuuluu tervehdys: "terve
sinul, joutshenii", s.o, tulkoon sinun pyykkisi niin valkeaksi kuin
joutsen. "Joutshenii pidän", vastaa siihen toinen, s.o. pitää koettaa.

Kun vieras lähtee pois talosta, niin on hyvästijättö talonväen puolelta
yhtä sydämmellinen. "Tervehen mängeä! Jumal abuh! Toitsh', tulgoa!
Elgeä ossotikko! Elgeä pahaks pango!"




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvia Raja-Karjalasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.