Title: Kadonnut prinssi : Historiallinen seikkailuromaani
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kadonnut prinssi : Historiallinen seikkailuromaani" ***


KADONNUT PRINSSI

Historiallinen seikkailuromaani


Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS


Englanninkielestä [The Outlaw of Torn] suomentanut

Alpo Kupiainen



Kariston nuorisonkirjoja 84.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.



ENSIMMÄINEN LUKU


Tämä tarina on ollut salassa seitsemänsataa vuotta. Aluksi sen esti
pääsemästä julkisuuteen eräs Englannin plantagenetilainen kuningas.
Sitten se unohdettiin. Minä osuin kaivamaan sen käsiini sattumalta.
Sattuma oli se, että vaimoni serkku on sukua erään hyvin vanhan
eurooppalaisen luostarin esimiehelle.

Viimemainittu salli minun penkoa homehtuneita ja ummehtuneita
käsikirjoituksia, ja käsiini osui tämä. Se on hyvin kiinnostava —
osittain sentähden, että se on kappale tähän saakka julkaisematonta
historiaa, mutta etupäässä sen vuoksi, että siinä kerrotaan tarina
perin merkillisestä kostosta ja sen viattoman uhrin — Rikhardin,
kadonneen englantilaisen kuninkaanpojan — seikkailuelämästä.

Sitä kertoessani olen jättänyt pois enimmät historialliset seikat.
Minun mieltäni kiinnitti se ainutlaatuinen henkilö, jonka ympärille
tarina on punoutunut — se ratsastaja, joka piti kypärinsilmikkonsa
ummessa ja joka — mutta malttakaamme, kunnes ehdimme häneen saakka.

Se kaikki tapahtui kolmannellatoista vuosisadalla, ja aikanaan se
järkytti Englantia pohjoisesta etelään, idästä länteen saakka; ja
ulottuipa järkytyksen vaikutus Kanaalinkin ylitse, häiriten Ranskaa. Se
sai suoranaisen alkunsa Henrik kolmannen palatsissa Lontoossa ja oli
seuraus kuninkaan ja hänen mahtavan lankonsa, Leicesterin kreivin Simon
de Montfortin, välisestä riidasta.

Riita jääköön silleen, se on historiallinen piirre, ja tarkan
selostuksen siitä voi kukin lukea sopivana aikana. Mutta tänä kesäkuun
päivänä Herramme vuonna 1243 Henrik unohti itsensä siinä määrin, että
tuiki aiheettomasti syytti de Montfortia valtiopetoksesta useiden
kuninkaan hoviin kuuluvien herrasmiesten kuullen.

De Montfort kalpeni. Hän oli kookas, komea mies, ja kun hän oikaisi
vartalonsa täyteen mittaansa ja käänsi harmaat silmänsä suuttumuksensa
esineeseen, kuten hän teki sinä päivänä, teki hän sangen valtavan
vaikutuksen. Hän oli Englannissa valtatekijä, joka jäi jäljelle
ainoastaan kuninkaasta, rohkea kuin leijona, ja vastasi kuninkaalle
niin, ettei ainoakaan muu ihminen koko Englannissa olisi uskaltanut
sillä tavoin vastata.

»Herrani ja kuninkaani», huudahti hän, »ainoastaan se, että olet
herrani ja kuninkaani, estää Simon de Montfortia vaatimasta
hyvitystä niin karkeasta loukkauksesta. Se, että käytät hyväksesi
kuninkaanasemaasi sanoaksesi sellaista, mitä et ikinä uskaltaisi sanoa,
jollet olisi kuningas, ei leimaa minua kavaltajaksi, vaikka se kyllä
leimaa sinut raukaksi.»

Pieni ylimys- ja hovimiesseurue joutui jännittyneen hiljaisuuden
valtaan, kun nämä hallitsijalle osoitetut, kauheat sanat kirposivat
alamaisen huulilta. Kuulijat kauhistuivat, sillä de Montfortin rohkea
uhmailu hipoi heidän mielestään pyhyyden häväistystä.

Henrik punehtui nöyryytyksestä ja kiukusta, nousi pystyyn ja astahti de
Montfortia kohti, mutta muisti äkkiä, mitä valtaa hän edusti, ajatteli
tarkemmin aiettaan, mikä se lieneekään ollut, naurahti ylpeästi ja
kääntyi hovilaistensa puoleen.

»Tulkaa, hyvät herrat», virkkoi hän, »meidänhän kai piti harjoitella
miekkailua tänä aamuna. Alkaa jo käydä myöhäiseksi. Tulkaa, de
Fulm! Tulkaa, Leybourn!» Ja kuningas poistui huoneesta jäljessään
herrasmiehet, jotka kaikki olivat loitonneet kauemmaksi Leicesterin
kreivistä, kun kävi selville, että kuninkaan epäsuosio oli voimakkaasti
kohdistunut häneen. Kun oviverho sulkeutui poistuneen kuninkaan
jälkeen, kohautti de Montfort leveitä hartioitaan, pyörähti ympäri ja
lähti huoneesta toisen oven kautta.

Kun kuningas ylimyksineen saapui asesaliin, vihloi hänen mieltänsä
vieläkin de Montfortin moitteiden aiheuttama nöyryytys, ja kun hän
laski syrjään päällysnuttunsa ja töyhtöhattunsa ryhtyäkseen mittelemään
miekkoja de Fulmin kanssa, osui hänen katseensa miekkailunopettajaan,
sir Jules de Vaciin, joka lähestyi tuoden kuninkaan säilää ja
harjoituskypäriä. Henrikiä ei lainkaan nyt haluttanut miekkailla
de Fulmin kanssa, joka samoin kuin kaikki hallitsijaa ympäröivät
liehittelijät aina salli kuninkaan helposti voittaa jokaisessa
ottelussa.

Hän tiesi, että de Vac oli liian arka miekkailumaineestaan salliakseen
minkään muun kuin vastustajan etevämmyyden voittaa itsensä, ja tänään
tunsi Henrik pystyvänsä voittamaan itse paholaisenkin.

Asesali oli tilava huone palatsin pohjakerroksessa vahtihuoneen
vieressä. Se oli sijoitettu linnan pieneen siipirakennukseen, joten se
sai valoa kolmelta suunnalta. Sen hoitajana oli lailla, harmaantunut,
pergamentti-ihoinen sir Jules de Vac, ja juuri hänet Henrik komensi
kanssansa miekkasille, sillä kuningas tahtoi ankarasti löylyttää
jotakuta purkaukseen hillittyä raivoaan.

Niinpä hän antoi de Vacin sielunsa silmissä omaksua vihatun de
Montfortin hahmon, ja seurauksena oli, että kuninkaan äkillinen ja
taitava hyökkäys oli vähällä yllättää de Vacin ja hänelle nopeasti
tuottaa nöyryyttävän tappion.

Henrik kolmatta oli aina pidetty hyvänä miekkailijana, mutta tänään
hän osoittautui vieläkin etevämmäksi kuin tavallisesti ja kuvitteli
mielessään survaisevansa miekan vale Montfortin sydämeen katsojien
huimasti ilmaistessa suosiotaan. Tässä verenhimoisessa tarkoituksessa
hän oli pakottanut hämmästyneen de Vacin perääntymään kahdesti salin
ympäri, mutta sitten miekkailumestari teki ovelan valehyökkäyksen,
astahti askelen taaksepäin, sai kuninkaan haluamaansa asentoon, kiersi
salamannopeasti hiukan säiläänsä ja sinkautti Henrikin aseen kalisten
yli asesalin lattian.

Hetkisen kuningas seisoi jäykkänä ja kalpeana, ikäänkuin kuoleman koura
olisi tarttunut hänen sydämeensä jäisillä sormillaan. Tämä välikohtaus
merkitsi hänelle enemmän kuin sitä, että hänet oli voittanut
Englannin paras miekkailija — sillä se ei totisesti ollut mikään
häpeä — Henrikistä se tuntui ennustavan tulevan taistelun lopullista
tulosta, kun hän olisi vastakkain oikean de Montfortin kanssa; ja
sitten Henrik oivalsi, että de Vac oli ainoastaan olento, jota hän
mielikuvituksessaan oli pitänyt mahtavana lankonaan, ja teki de Vacille
tempun, jonka hän mielellään olisi tehnyt oikealle Leicesterille. Hän
kiskaisi miekkailukintaan kädestään ja meni ihan likelle de Vacia.

»Koira!» sähähti hän, sivalsi kirpeän iskun miekkailumestarin kasvoihin
ja sylki hänen päällensä. Sitten hän pyörähti ympäri korollaan ja
marssi pois asesalista.

De Vac oli vanhentunut Englannin kuninkaiden palveluksessa, mutta hän
vihasi kaikkea englantilaista ja kaikkia englantilaisia. Edellistä
kuningasta, Juhana-vainajaa, jota kaikki muut olivat vihanneet, hän
oli kuitenkin rakastanut, mutta samalla kun kuningasvainajan luut oli
myöskin de Vaoin uskollisuus sitä sukua kohtaan, jota hän palveli,
haudattu Worcesterin tuomiokirkkoon.

Niinä vuosina, joina hän oli ollut miekkailunopettajana Englannin
hovissa, olivat kuningassuvun pojat oppineet pistämään, väistämään ja
iskemään niin kuin ainoastaan de Vac osasi opettaa; ja hän oli yhtä
omantunnontarkasti täyttänyt velvollisuutensa kuin järkähtämättömästi
vihannut ja halveksinut oppilaitaan.

Ja nyt Englannin kuningas oli loukannut häntä niin pahasti, että se
voitiin sovittaa ainoastaan verellä.

Iskun saatuaan jäntevä ranskalainen kalautti kantapäänsä yhteen,
viskasi säilänsä lattialle ja seisoi isäntänsä edessä suorana ja
jäykkänä kuin marmoripatsas. Hänen pingoittuneet, vääntyneet kasvonsa
olivat valkean ja sinertävän kirjavat, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.

Hän olisi saattanut lyödä kuningasta, mutta silloin hänellä ei enää
olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin kuolema omasta kädestä, sillä
kuninkaan ei sovi taistella alemman kuolevaisen kanssa, eikä sellainen,
joka lyö kuningasta, saa elää — kuninkaan kunniantunto täytyy tyydyttää.

Jos de Vacia olisi sivaltanut Ranskan kuningas, olisi hän saattanut
iskeä takaisin ja ylpeillä kohtalostaan, joka salli hänen kuolla
Ranskan kunnian tähden. Mutta Englannin kuningas — pyh! — koira,
ja kukapa mielellään kuolisi koiran vuoksi! Ei, de Vac keksisi
toisenlaisia keinoja tyydyttääkseen loukattua ylpeyttään; hän ihan
hekumoisi kostaessaan tälle miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut
uskollisuutta. Jos se olisi mahdollista, vahingoittaisi hän koko
Englantia, mutta hän odottaisi aikaansa. Hänen kannattaisi odottaa
sopivaa tilaisuutta, jos hän odottamalla saisi kostonsa hirveämmäksi.

De Vac oli syntynyt Pariisissa ja oli Ranskan parhaana miekankäyttäjänä
pidetyn ranskalaisen upseerin poika. Poika oli edistynyt ihan isänsä
kinterillä ja saattoi isänsä kuoltua helposti vaatia itselleen isän
kunnianimeä. Se, miten hän oli poistunut Ranskasta ja astunut Englannin
kuninkaan Juhanan palvelukseen, ei kuulu tähän kertomukseen. Koko
Jules de Vacin elämälle antaa tähän kertomukseen nähden merkityksen
ainoastaan kaksi hänen useista ominaisuuksistaan — hänen ihmeteltävä
miekkailutaitonsa ja hänen peloittava vihansa toista isänmaatansa
kohtaan.



TOINEN LUKU


Westminster-palatsin eteläpuolella on puutarha, ja kolmantena päivänä
sen jälkeen, kun kuningas oli loukannut de Vacia, nähtiin siellä
mustatukkainen nainen, jonka sinipunaisessa viitassa oli upeita
kultakirjailuja kaula-aukon ympärillä ja väljäsuisten, melkein viitan
alaliepeen samalla tavalla koristettuun reunukseen ulottuvien hihojen
alaosissa. Komeatekoinen, jalokivillä somistettu nahkavyö, jota piti
paikallaan iso, kaiverruksilla kaunistettu, kultainen solki, kiinnitti
viitan hänen uumentensa ympärille, niin että sen yläosa ulkoili
puseron tavoin vyön ylitse. Vyössä oli pitkä, kaunistekoinen tikari.
Hänen jalassaan oli sievät jalkineet, ja sinipunainen, kultaripsujen
reunustama silkkihuntu verhosi hauskasti hänen päätänsä ja hartioitaan.

Hänen vierellään asteli kaunis, noin kolmen vuoden ikäinen poika, joka
oli puettu samoin kuin kumppaninsakin hilpeäväriseen asuun. Hänen
pienessä, tulipunaisesta sametista valmistetussa päällysnutussaan
oli runsaasti korukirjailuja, ja sen alla oli ruumiinmukainen,
valkeasilkkinen takki. Hänen ihokkaansa oli tulipunainen, ja hänen
pitkät, valkeat housunsa olivat ristikkäin käyvillä, tulipunaisilla
nauhoilla sidotut tiukalle pienistä kengistä polviin saakka. Hänen
ruskeakiharaisen päänsä takaraivolla oli leveälierinen, pyöreäkupuinen
hattu, jossa yksi ainoa valkea sulka heilui ja nuokkui uljaasti pienen,
ylvään pään jokaisesta liikkeestä.

Lapsen piirteet olivat hyvin muodostuneet, ja hänen avoimet,
kirkkaat silmänsä antoivat poikamaisen hyväsydämisyyden ilmeen hänen
kasvoilleen, jotka muutoin olisivat olleet liian röyhkeät ja kopeat
niin nuoren lapsen kasvoiksi. Kun hän puheli kumppaninsa kanssa, saivat
vähäiset käskevän arvokkuuden välähdykset, jotka tekivät omituisen
vaikutuksen niin pienessä pojassa, nuoren naisen silloin tällöin
kääntämään päänsä toisaalle, jotta poika ei olisi nähnyt hymyilyä, jota
hän tuskin jaksoi pidättää.

Äkkiä poika otti pallon takkinsa povelta, osoitti heidän lähellään
kasvavaa pientä pensasta ja käski: »Seisokaa te tuolla, lady Maud, luon
pensaan luona! Tahtoisin heitellä palloa.»

Nuori nainen totteli, ja hänen sijoituttuaan paikalleen ja käännyttyään
poikaan päin viskasi viimemainittu pallon hänelle. Niin he leikkivät
asesalin ikkunoiden alla; poika juoksi aina vilkkaasti noutamassa
pallon, milloin ei saanut sitä ilmassa käsiinsä, ja nauroi ja huuteli
hilpeän rattoisesti saatuaan pallon siepatuksi erikoisen hyvin.

Eräässä asesalin puistonpuolisessa ikkunassa seisoi tuikea,
harmaapäinen, vanha mies, nojaten ristissä oleviin käsivarsiinsa,
kulmakarvat tiukattuina pahanilkiseen rypistykseen, suupielet
jäykistyneinä tuimaksi, kylmäksi juovaksi. Hän katsoi puutarhaan,
siellä leikkivään lapseen ja viehkeään naiseen päin, mutta hänen
silmänsä eivät nähneet, sillä de Vac mietti suurta tehtävää, koko
elämänsä suurinta.

Kolme päivää oli tämä iäkäs mies hautonut harmiaan, koettaen keksiä
jotakin keinoa kostaakseen Henrik-kuninkaalle hänen osakseen tulleen
loukkauksen. Hänen älykkäissä, ovelissa aivoissaan oli syntynyt useita
suunnitelmia, mutta tähän saakka oli ne kaikki hylätty, koska ne eivät
luvanneet sitä hirveätä tyydytystä, jota hänen loukattu ylpeytensä
vaati.

Hänen ajatuksensa olivat enimmäkseen pyörineet Henrikin hallituskauden
epävakaisissa poliittisissa oloissa, sillä niiden nojalla hän
tunsi ehkä saavansa tilaisuuden, jota hän saattaisi käyttää omiin
mieskohtaisiin tarkoituksiinsa ja kuninkaan vahingoksi, mahdollisesti
tuhoksi.

Palatsin monivuotisena asukkaana, joka oli usein ollut kuuntelemassa
asesalissa kuninkaan harjoitellessa miekkailua ystäviensä ja
suosikkiensa kanssa, de Vac oli kuullut paljon Henrik kolmannen ja
hänen läheistensä kesken lausuttuja sanoja, jotka taitava ja keinokas
vihamies varsin hyvin saattaisi kääntää kuninkaan vahingoksi.

Hän samoin kuin koko Englanti tiesi, kuinka äärimmäisen halveksivasti
Henrik käsitteli Magna Chartan määräyksiä, joita hän sangen usein
rikkoi siitä huolimatta, että hän oli kuninkaanvalallaan sitoutunut
niitä noudattamaan. Mutta asesalissa sattuneiden keskustelujen
sirpaleista oli de Vac saanut vihiä sellaisesta, mitä koko Englanti
ei tietänyt, nimittäin siitä, että Henrik parhaillaankin neuvotteli
ulkomaalaisten palkkasoturipäälliköiden ja Ranskan kuninkaan Ludvig
yhdeksännen kanssa, aikoen pestata palvelukseensa kyllin suuren
joukon ritareita ja sotilaita aloittaakseen hellittämättömän sodan
omia suurylimyksiään vastaan ja siten tehokkaasti estääkseen heidät
tulevaisuudessa sekaantumasta rajoittamaan Plantagenet-suvun
kuninkaallista etuoikeutta hallita huonosti Englantia.

Kunpa hän vain saisi tietoonsa tämän suunnitelman yksityiskohdat,
mietti de Vac, sen sataman, jossa ulkomaiset joukot aiottiin laskea
maihin, niiden lukumäärän, ja sen, mihin ensimmäinen hyökkäys
kohdistettaisiin. Oi, kuinka suloinen kosto se olisikaan, jos hänen
onnistuisi tehdä tyhjäksi tämä yritys, joka oli niin likellä kuninkaan
sydäntä!

Kun hän vain lausuisi sanan de Clarelle tai de Montfortille,
rientäisivät suurylimykset nelikymmentuhantisena armeijana nujertamaan
kuninkaan sotajoukot.

Ja hän saattaisi kuninkaan tietoon, ketä ja mitä hän saisi kiittää
tappiostaan ja masennuksestaan. Mahdollisesti ylimykset syöksisivät
Henrikin pois valtaistuimelta, ja silloin de Vac pilkkoisi
Plantagenetia vasten kasvoja. Totisesti suloinen, mieluinen,
riemullinen kosto! Ja vanhus lipaisi kielellään ohuita huuliaan
ikäänkuin vielä viimeisen kerran muistaakseen jonkun herkullisen
makupalan hivelevää jälkeä.

Ja silloin sattuma kiidätti pienen, nahkaisen pallon sen ikkunan
alle, jonka ääressä vanhus seisoi; ja kun lapsi nauraen juoksi
sitä noutamaan, osui de Vacin katse poikaan, ja hänen äskeinen
kostonsuunnitelmansa häipyi, kuten sumu haihtuu keskipäiväisen
auringon hajoittamalla; ja sen sijaan hänen mieleensä välähti koko
hirvittävän koston kauhea suunnitelma yhtä selvästi kuin se olisi,
ollut kirjoitettu hänen eteensä aukaistun ison kirjan lehdille. Eikä
hän seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana, mikäli hän itse pystyisi
määräämään, rahtuakaan muuttanut silloin elävästi käsittämänsä
hornamaisen mestarillisen juonen yksityiskohtia.

Pikku poika, joka niin viattomasti leikki kuninkaallisen isänsä
puutarhassa, oli prinssi Rikhard, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen
kolmivuotias poika. Ainoassakaan julkaistussa historiallisessa
teoksessa ei tätä pientä, kadonnutta prinssiä mainita; ainoastaan
Englannin kuninkaiden salaiset arkistot kertovat tarinan hänen
kummallisesta seikkailuelämästään. Hänen nimensä on pyyhitty pois
ihmisten aikakirjoista, ja de Vacin kosto on häipynyt maailman
näkyvistä; mutta hänen aikanaan se oli todellinen, englantilaisten
sydäntä kauhistuttava asia.



KOLMAS LUKU


Lähes kuukauden päivät vanhus liikuskeli palatsissa ja tarkkaili
puutarhassa pikku prinssiä, kunnes hän tunsi pojan hoitajattarien ja
opettajattarien parissa vietetyn suppean elämän jokapäiväisen juoksun.

Hän näki, että kun lady Maud oli prinssin seurassa, heidän oli tapana
loitota palatsialueen äärimmäisille liepeille ja että neito siellä
päästi pienestä syrjäportista sisälle erään kaartinupseerin, jolta
kuningatar oli kieltänyt etuoikeuden päästä hoviin.

Siellä, syrjäisessä lehtimajassa, rakastuneet kuiskivat toiveitaan ja
suunnitelmiaan muistamatta kuninkaallista holhottia, joka kenenkään
hoivaamatta leikki puutarhan kukkien ja pensaiden seassa.

Heinäkuun keskivaiheilla oli de Vac kypsyttänyt aikeensa hyvin. Hänen
oli onnistunut houkutella Brus-vanhus, puutarhuri, luovuttamaan
hänelle pienen takaportin avain selittämällä, että hän mieli antautua
keskiöiseen seikkailuun, ja leveästi viittailemalla kaunottareen, jonka
piti olla siinä toisena sekä, — mikä parhaiten tehosi Brusiin — samalla
kertaa sujauttamalla pari kultasekiiniä puutarhurin kämmenelle.

Brus samoin kuin muutkin palatsin palvelijat piti de Vacia
Plantagenet-suvun vilpittömänä kannattajana. Mitä muita kepposia de
Vacin mielessä saattoikaan olla, siitä Brus oli ihan varma, että
kuninkaaseen nähden takaportin avain oli de Vacin käsissä yhtä varmassa
tallessa kuin se olisi ollut Henrikillä itsellään.

Vanhus ihmetteli hieman sitä, että iäkäs, jörö miekkailunopettaja
antautui niin vanhana kevytmielisiin seikkailuihin, jotka paremmin
sopivat ylimystön nuoremmille vesoille, mutta mitäpä se häneen kuului?
Eikö hänellä ollut kylliksi ajattelemista pitäessään puutarhaa
sellaisessa kunnossa, että hänen kuninkaallinen isäntänsä ja emäntänsä
nauttisivat varjoisista teistä, hyvin hoidetusta nurmikosta, upeista
lehvistä ja kukkapenkeistä, joita hän niin ihmeen täsmällisesti
laitteli säännöllisesti järjestettyyn puutarhaan.

Lisäksi ei kahta kultasekiiniä usein saatu näin helposti; ja jos rakas
Herra Jeesus katsoi äärettömässä viisaudessaan sopivaksi käyttää
tällaista keinoa palkitakseen palvelija-poloistaan, niin huonosti
olisi sellaisen madon kuin hänen sopinut vieroksua tätä jumalallista
suosionosoitusta. Niinpä Brus otti kultasekiinit, de Vac otti avaimen,
pikku prinssi leikki onnellisena kuninkaallisen isänsä puutarhan
kukkien keskellä, ja kaikki olivat tyytyväisiä, mikä oli niinkuin
pitikin.

Samana iltana de Vac vei avaimen Lontoon kaukaisella laidalla asuvalle
lukkosepälle, sellaiselle, joka ei mitenkään voinut tuntea häntä eikä
tietää avaimen olevan palatsin avaimia.

Tällä sepällä hän teetti toisen samanlaisen avaimen, varroten
kärsimättömästi ukon muovatessa sitä sen ajan alkeellisilla
työvälineillä.

Tästä pienestä pajasta lähdettyään de Vac asteli muinaisen Lontoon
lokaisilla kaduilla ja kujilla, joita siellä täällä, pitkien
välimatkojen päässä toisistaan palavat, savuavat lyhdyt valaisivat,
ja saapui vihdoin vain vähän matkan päässä palatsista sijaitsevalle,
likaiselle hökkelille.

Rakennuksen ohitse vievä kapea kuja päättyi äkkiä Thamesin rannassa
lahoavaan, puiseen telakkaan, jonka alla joen nokimustat laineet
nousivat ja laskivat, loiskuen rapistuvia vaajoja vasten ja kohisten
syvällä laiturisillan alla etäisille, linnoituksille, isojen, hurjien
satamarottien ja vielä hurjempien, rottamaisten ihmisten tyyssijoille
saakka.

Useita kertoja de Vac asteli päästä päähän edestakaisin tällä
sysipimeällä kujalla etsiessään sen talon pientä ovea, johon hän
pyrki. Vihdoin hän osui sen kohdalle, ja hänen monesti kolkutettuani!
miekkansa nupilla sen avasi vanha, siivoton ämmänkuvatus.

»Mitä haluatte säädylliseltä naiselta näin jumalattomaan aikaan?» ärisi
hän. »Ahaa, tekö se olettekin, armollinen herra?» ehätti hän lisäämään,
kun hänen kädessään olevan kynttilän lepattava liekki valaisi de Vacin
kasvoja. »Olkaa tervetullut, armollinen herra, kolminkertaisesti
tervetullut! Paholaisen tytär lausuu tervetulleeksi veljensä.»

»Ole hiljaa, vanha noita!» kivahti de Vac. »Eikö se riitä, että kiskot
minulta kelpo kolikoita kylliksi paljon voidaksesi koko loppuikäsi
käyttää pehmeitä vaippoja ja mässätä, syöden sämpylöitä ja juoden
malvasiaviiniä, vai pitääkö sinun vielä vaivata minua katalan kielesi
tuskastuttavalla jaarittelulla?

»Onko sinulla vaatteet valmiina mytyssä ja myöskin avain tähän
kadotuksen porttiin? Entä huone, oletko sijoittanut paikalleen tänne
lähettämäni huonekalut ja lakaissut lattialta ja laipiopalkeista
vuosisatojen aikana kasaantuneen lian ja lukinverkot? Niin, ilmassakin
oli niiden roomalais-vainajien löyhkä, jotka rakensivat Lontoon
kaksitoista vuosisataa siten. Hajusta päättäen arvelenkin, että tässä
pahnassa on täytynyt asua roomalaisia sikopaimenia laumoineen, ja
uskallanpa väittää, ettet sinä, vanha imisä, ole kajonnutkaan luudalla
tähän paikkaan, peläten sotkevasi sukulaistesi ikivanhoja jätteitä.»

»Heretkää lörpöttämästä, herra saatana!» tiuskaisi akka. »Kuuntelen
rahojenne puhetta mieluummin kuin teidän omaanne, sillä vaikka ne
tulevat kirottuina ja tahrattuina veijarinkädestänne, puhuvat ne
kuitenkin yhtä suloisella ja käskevällä äänellä kuin jos ne olisivat
ihan äsken lähteneet pyhän kirkon aarrearkuista.

»Mytty on valmis», jatkoi hän sulkien oven nyt sisälle astuneen
de Vacin jälkeen, »ja tässä on avain; mutta ensin maksu! En tiedä,
millaista rumaa puuhaa suunnittelette, mutta ruma se on, siitä olen
varma, koska vaaditte minua pitämään sen niin salassa, ja varmasti joku
maksaisi minulle paljon, jos saisi tietää, missä ovat vanha nainen ja
lapsi — sisareksenne ja hänen pojakseen te heitä väitätte — jotka niin
kiihkeästi haluatte piilottaa Til-muorin ylisille. Sentähden on teidän
parasta, hyvä herra, maksaa Til-vanhukselle hyvästi ja lisätä muutamia
kultakolikkoja siitä, että hänen kielensä pysyy hiljaa, jos haluatte
vankienne saavan rauhaa Til-vanhuksen talossa.»

»Nouda käärö, akka!» vastasi de Vac. »Kultaa saat, kun asia
lopullisesti järjestetään; ja saat jopa enemmänkin kuin sovimme, jos
kaikki käy hyvin ja sinä pidät kurissa riivatun kielesi.»

Mutta vanhan naisen uhkaukset olivat jo herättäneet de Vacissa
levottomuuden tunteen, joka olisi monin kerroin väkevämpänä heijastunut
ämmään, jos hän olisi tiennyt, minkä päätöksen hänen sanansa olivat
synnyttäneet iäkkään miekkailumestarin mielessä.

De Vacin yritys oli niin vakava, ja sen ilmitulon seuraukset olisivat
olleet niin vaaralliset, ettei hänen kannattanut jättää mitään
petollisen juonittelukumppanin varaan. Tosin hän ei ollut edes
vihjannut, kuinka suunnattomaan salahankkeeseen hän aikoi tämän vanhan
naisen sekoittaa, mutta hänen tiukat, asian salassapitämistä koskevat
määräyksensä olivat riittäneet herättämään toisessa epäluuloja ja
samalla lietsomaan hänen uteliaisuuttaan ja ahneuttaan. Senvuoksi
olisi risakenkäisen Til-mummon hyvinkin sopinut valittaa, jos hänellä
olisi ollut edes hämärää aavistusta de Vacin mielessä liikkuvista
ajatuksista; mutta ne ylimääräiset kultakolikot, jotka miekkailumestari
tipautti hänen kuihtuneeseen käteensä hänen luovutettuaan vaatekäärön,
tehosivat hyvin ja taivuttivat hänet olemaan uskollinen ja hillitsemään
kieltänsä toistaiseksi.

Sujautettuaan avaimen takkinsa taskuun ja piilotettuaan käärön pitkän
vaippansa povelle de Vac astui pimeälle kujalle ja lähti telakalle.

Laituripalkkien alta hän löysi sinne aikaisemmin samana iltana
kätkemänsä ruuhen, ja sen tuhdon alle hän pisti myttynsä. Sitten hän
irroitti ruuhen laiturista ja sousi hitaasti Thamesia ylöspäin, kunnes
saapui palatsin muurien kohdalle. Siellä hän laski rantaan lähellä
pientä takaporttia, josta päästiin puutarhan alapäähän.

Piilotettuaan ruuhen parhaansa mukaan lähellä vedenrajaa kasvaviin,
sekaviin pensaisiin, jotka kuninkaan määräyksestä oli istutettu
lisäämään jokipuolen maiseman kauneutta, de Vac hiipi varovasti
takaportille, pääsi kenenkään huomaamatta sisälle ja meni omaan
huoneistoonsa palatsiin.

Seuraavana päivänä hän antoi alkuperäisen avaimen takaisin kertoen
Brusille, ettei hän ollutkaan sitä käyttänyt, koska hän tarkoin
harkittuaan oli oivaltanut, kuinka mieletön hänen aikomansa seikkailu
oli, erittäinkin sellaiselle miehelle, jonka nuoruus oli mennyt ja
jonka niveliin saattaisi reumatismi päästä pesiytymään Thamesin yöusvan
vaikutuksesta.

»Hah, hah, hah, herra Jules», nauroi iäkäs puutarhuri. »Hyve ja synti
ovat kaksoissisaruksia, jotka juoksujalkaa rientävät tottelemaan saman
isän, halun, käskyjä. Jollei olisi halua, ei olisi hyvettäkään, ja
koska toinen haluaa sellaista, mitä toinen ei halua, niin kukapa voi
väittää, onko hänen halunsa lapsi syntiä vaiko hyvettä. Tai toisaalta:
jos ystäväni haluaa omaa vaimoaan ja jos se on hyvettä, niin eikö sekin
ole hyvettä, jos myöskin minä haluan hänen vaimoaan, koska haluamme
samaa? Mutta jos meidän tyydyttääksemme haluamme olisi välttämätöntä
panna nivelemme alttiiksi Thamesin sumulle, silloin olisi kotiin
jääminen hyveellistä.»

»Puheenne kuulostaa oikealta, vanha myyrä», virkkoi de Vac hymyillen.
»Toivoisinpa oppivani järkeilemään teidän ihmeteltävän logiikkanne
mukaisesti; se taitaisi olla minulle hyväksi, ennenkuin tulen paljoa
vanhemmaksi.»

»Koko kristikunnan paras miekan käyttäjä ei kaipaa muuta logiikkaa kuin
miekkaa, luulisin minä», vastasi Brus, palaten työhönsä.

       *       *       *       *       *

Samana iltapäivänä de Vac seisoi asesalin ikkunan ääressä, katsellen
kauniiseen puutarhaan, joka levisi hänen edessään lähes kahdensadan
metrin päässä olevaan joenpuoliseen muuriin saakka. Etualalla
oli puksipuiden reunustamia teitä, tasaisia, sileitä nurmikkoja
ja säännöllisiä, upeita kukkapenkkejä; siellä täällä välkkyi
metsänneitojen ja satyyrien marmorisia patsaita, jotka kimaltelivat
kirkkaassa auringonpaisteessa tai olivat puolittain pimennossa
yläpuolelleen kaartuneiden pensaiden suojassa, samalla kun valon ja
varjon vallaton leikki teki ne elävän näköisiksi niitä kattavien
lehvien heiluessa sinne tänne lievässä tuulessa. Kauempana kohoava
joenpuolinen muuri oli sankemman pensaikon piilottama, ja etualan
muodollisen, geometrisen täsmällisyyden sijasta oli takalistolla
viiniköynnösten peittämiä lehtimajoja ja runsaasti pieniä puita sekä
kukkivia pensaita, jotka oli sijoitettu harkittuun epäjärjestykseen.

Tässä viidakolta näyttävässä osassa pujotteli mutkikkaita polkuja,
ja puutarhan avoimen osan hakkauksin koristetut kivi-istuimet olivat
antaneet tilaa yksinkertaisille penkeille ja hedelmäpuiden oksiin
ripustetuille keinuille.

Tätä lumoavaa paikkaa kohti olivat lady Maud ja hänen pieni suojattinsa
prinssi Rikhard verkkaisesti kävelemässä lainkaan aavistamatta, että
heidän takanaan seisoi ikkunassa pahansuopa tähyilijä.

Komea riikinkukko asteli ylpeästi tien poikki heidän editseen, ja kun
Rikhard lapsen tavoin lähti juoksemaan sen jäljessä, kiiruhti lady
Maud pienelle takaportille ja avasi sen nopeasti, päästäen sisälle
ulkopuolella odottaneen rakastajansa. Lukittuaan portin jälleen
rakastuneet menivät käsikkäin pieneen lehtimajaan, joka oli heidän
kohtauspaikkansa.

Rakastuneiden puhellessa kokonaan syventyneinä omiin asioihinsa leikki
pikku prinssi hilpeästi puiden ja kukkien keskellä, eikä kukaan
huomannut tuimia, päättäväisiä kasvoja, jotka pälyilivät lehvistön
lävitse vähän matkan päässä leikkivästä pojasta.

Rikhard oli keskittänyt kuninkaallisen tarmonsa ajaakseen takaa
vikkeläliikkeistä perhosta, jota kohtalo ohjasi yhä lähemmäksi
pensaikossa väijyvää kylmää, kovaa tarkkailijaa. Pikku prinssi joutui
yhä likemmäksi, ja pian hän tunkeutui kukkivien pensaiden lomitse ja
jäi seisomaan, silmäillen leppymätöntä miekkailunopettajaa.

»Teidän korkeutenne», lausui de Vac, kumartaen syvään pienelle
miekkoselle, »sallikaa vanhan de Vacin auttaa teitä pyydystäessänne
tuota somaa hyönteistä».

Rikhard oli usein nähnyt de Vacin eikä senvuoksi pelännyt häntä,
ja yhdessä he lähtivät ajamaan takaa perhosta, joka nyt oli
ennättänyt pois näkyvistä. De Vac suuntasi heidän askeleensa pienelle
takaportille, mutta kun hän aikoi poistua puutarhasta muassaan pikku
prinssi, pani viimemainittu vastaan.

»Tulkaa, herra prinssi!» kehoitti de Vac. »Minusta näytti perhonen
laskeutuvan ihan muurin taakse; hetkisessä olemme sen saaneet ja
palanneet puutarhaan.»

»Käy itse se noutamassa!» tokaisi prinssi. »Kuningas, isäni, on
kieltänyt minua astumasta pois palatsin alueelta.»

»Tulkaa!» komensi de Vac tuimemmin. »Teille ei voi tapahtua mitään
vahinkoa.»

Mutta lapsi pani vastaan eikä tahtonut lähteä hänen mukaansa, joten de
Vacin oli pakko tarttua tylysti hänen käsivarteensa. Kuninkaalliselta
lapselta pääsi harmin ja levottomuuden kiljaisu.

»Päästäkää minut irti, junkkari!» kirkui poika. »Kuinka uskallatte
käydä käsiksi Englannin prinssiin?»

De Vac painoi kätensä lapsen suulle vaimentaakseen sen huudot, mutta se
oli liian myöhäistä; lady Maud ja hänen rakastajansa olivat kuulleet,
ja seuraavalla hetkellä he riensivät takaportille upseerin juostessaan
vetäessä miekkaansa esille.

Heidän saapuessaan muurin kupeelle oli de Vac ehtinyt kiskoa prinssin
ulkopuolelle, ja ranskalainen oli sulkenut portin ja koetti lukita
sitä. Mutta rimpuilevan pojan estämänä hän ei ennättänyt kiertää
avainta, ennenkuin upseeri heittäytyi portinlankkuja vasten ja
syöksähti miekkailumestarin eteen lady Maud ihan kinterillään.

De Vac pudotti avaimen maahan, tempasi miekkansa, vasemmalla kädellään
yhä pidellen nyt hyvin pahasti pelästynyttä prinssiä, ja sijoittui
asentoon upseeria vastaan.

Sanaakaan ei hiiskuttu, sanat olivat ihan tarpeettomia; de Vacin aikeet
olivat liian selvät kaivatakseen selvittelyjä, ja niinpä miehet kävivät
toistensa kimppuun tuiman vimmaisesti uljaan upseerin ahdistaessa
parasta Ranskassa milloinkaan syntynyttä miekkailijaa turhaan
yrittäessään pelastaa kuninkaansa nuorta poikaa.

Hetkisessä oli de Vac lyönyt aseen hänen kädestään, mutta rikkoen
ritarillisuuden lakeja hän ei laskenut säilänsä kärkeä painumaan,
ennenkuin se oli lävistänyt hänen rohkean vastustajansa sydämen.
Yhdellä hyppäyksellä hän sitten ponnahti lady Maudin ja portin väliin,
jotta neito ei päässyt palaamaan puutarhaan ja hälyttämään.

Yhä pitäen vapisevaa lasta rautaisessa otteessaan hän seisoi selkä
porttiin päin, silmäillen hovinaista.

»_Mon Dieu_, sir Jules», parkaisi neito, »olette tullut hulluksi?»

»En, mylady», vastasi mies, »mutta en ollut ajatellut tehdä sitä, mikä
minun nyt on tehtävä. Minkä tähden et hillinnyt kieltäsi ja antanut
tämän ruhtinaspoikasen suojeluspyhimyksen huolehtia hänen onnestaan?
Ajattelemattomuutesi on saattanut sinut ilkeään pinteeseen, sillä
jommankumman meistä täytyy kuolla, enkä minä voi ruveta vainajaksi.
Rukoile rukouksesi ja valmistaudu kuolemaan!»

       *       *       *       *       *

Henrik kolmas, Englannin kuningas, istui neuvottelusalissaan
ympärillään seurueeseensa kuuluvat mahtavat herrat ja ylimykset.
Hän odotti Simon de Montfortia, Leicesterin kreiviä, jonka hän oli
kutsunut voidakseen syytää hänelle lisää solvauksia, alentaakseen ja
nöyryyttääkseen häntä siinä määrin, että hän poistuisi Englannista
iäksi. Kuningas pelkäsi tätä mahtavaa sukulaistaan, koska tämä niin
rohkeasti neuvoi häntä karttamaan typeriä hullutuksia, jotka saattoivat
hänen kuningaskuntansa vallankumouksen partaalle.

Millainen tämän kohtauksen lopputulos olisi ollut, sitä on mahdoton
arvata, sillä heti kun Leicester oli astunut sisälle ja tervehtinyt
hallitsijaansa, sattui keskeytys, joka hukutti kuninkaan ja hovimiehen
vähäiset kiistat yhteiseen, kaikkien sydäntä koskettavaan suruun.

Salin yhdeltä laidalta kuului melua, oviverho työnnettiin sivuun, ja
Eleanor, Englannin kuningatar, hoippui valtaistuinta kohti kyynelten
valuessa hänen kalpeilla kasvoillaan.

»Voi, herrani ja kuninkaan!», valitti hän, »Rikhard, poikamme, on
murhattu ja heitetty Thamesiin!»

Silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut sekavaksi myllerrykseksi, ja
vain perin vaivaloisesti sai kuningas vihdoin yhtenäisen selostuksen
kuningattarelta.

Kävi ilmi, että kun lady Maud ei ollut tuonut prinssi Rikhardia
takaisin palatsiin määräaikana, oli siitä ilmoitettu kuningattarelle ja
aloitettu heti etsintä — etsintä, joka päättyi vasta yli kahdenkymmenen
vuoden kuluttua; mutta sen ensimmäiset tulokset olivat jähmetyttäneet
hovilaisten sydämen kiveksi, sillä avonaisen takaportin vierellä olivat
viruneet lady Maudin ja erään kaartinupseerin hengettömät ruumiit,
mutta prinssi Rikhardista, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen
toisesta pojasta ja siihen aikaan valtakunnan nuorimmasta prinssistä,
ei missään näkynyt merkkiäkään.

Vasta kahden päivän kuluttua huomattiin de Vacin poissaolo, ja silloin
eräs kuninkaan seurassa oleva ylimys muistutti hänen majesteetilleen
miekkailuharjoituksissa sattuneesta kohtauksesta, ja kuninkaan pikku
pojan ryöstämisen syy selvisi.

Julkaistiin määräys, että Englannin kaikki lapset piti tarkastaa,
sillä pienen prinssin rinnan vasemmalla puolella oli hyvin läheisesti
liljaa muistuttava syntymämerkki, ja kun vuoden kuluessa ei löydetty
ainoatakaan lasta, jolla olisi ollut sellainen merkki, eikä de Vacin
jäljille päästy, ulotettiin etsintä Ranskaan, eikä siitä tyyten
luovuttu yli kahteen vuosikymmeneen.

Ensimmäinen olettamus, se, että lapsi oli murhattu, hylättiin pian, kun
sitä punnittiin järjen valossa, sillä ilmeisesti olisi murhamies voinut
surmata pikku prinssin samalla kertaa, kun hän tappoi lady Maudin
rakastajineen, jos hän olisi niin halunnut.

Prinssi Rikhardin etsijöistä innokkain oli Simon de Montfort,
Leicesterin kreivi, jonka kiintymys nuoreen kuninkaalliseen
sukulaiseensa oli aina ollut niin näkyvä, että hovilaiset olivat
lausuilleet siitä huomautuksia.

Siten de Montfortin ja kuninkaan välien rikkoutuminen parani joksikin
aikaa, ja vaikka tältä mahtavalta ylimykseltä riistettiin hänen
käskyvaltansa Gascognessa, ei hänen osakseen tullut paljoakaan sen
enempää vainoa hänen kuninkaallisen valtiaansa puolelta.



NELJÄS LUKU


Vedettyään miekkansa lady Maudin sydämestä de Vac hätkähti, sillä
vaikka hän olikin säälimätön, kammotti häntä tämä julma teko. Mutta
hän oli mennyt liian pitkälle enää peräytyäkseen, ja jos hän olisi
jättänyt lady Maudin henkiin, olisivat koko palatsin vahtimiehistö ja
koko Lontoon kaupungin väestö olleet hänen kinterillään kymmenessä
minuutissa; hänen pelastumisensa olisi ollut mahdoton.

Pieni prinssi oli nyt niin kauhuissaan, ettei hän osannut muuta kuin
vapista ja vikistä pelosta. Hän pelkäsi niin kovasti hirvittävää de
Vacia, että kuoleman uhkaus helposti vaimensi hänen kielensä, ja niin
tuikea vanhus vei hänet veneelle, joka oli kätketty syvälle sankkaan
pensaikkoon.

De Vac ei uskaltanut viipyä pakopaikassaan pimeään saakka, kuten hän
oli aluksi aikonut.

Sensijaan hän veti teljon alle piilottamastaan mytystä likaisen,
risaisen puvun ja sillä naamioi itsensä vanhaksi naiseksi, vetäen
puuvillahuivin syvälle otsalleen salatakseen lyhyet hiuksensa.
Kätkettyään lapsen muiden vaatekappaleiden alle hän työnsi veneen irti
rannasta ja kiiruhti, lähellä vedenrajaa soutaen, Thamesia pitkin
vanhalle telakalle, jossa hänen aluksensa oli edellisenä iltana ollut
piilossa. Hän saapui määräpaikkaansa kenenkään huomaamatta, sousi
laiturisillan alle ja työnsi veneen syvälle luolamaisen turvapaikkansa
pimeään onkaloon.

Siellä hän päätti piileskellä pimeän tuloon asti, sillä hän arvasi,
että kadonnutta pikku prinssiä saatettaisiin alkaa etsiä millä hetkellä
tahansa ja ettei kukaan voisi liikkua Lontoon kaduilla joutumatta mitä
tiukimman tarkastuksen alaiseksi.

Käyttäen hyväkseen pakollista odotusaikaa de Vac riisui prinssin ja
puki hänen yllensä toiset vaatteet, jotka olivat olleet kiedottuina
teljon alle piilotettuun kääröön, pienen, punaisen puuvillapuseron
ja sen mukaiset housut, mustan ihokkaan ja pienoisen nahkatakin sekä
nahkaisen lakin.

Prinssin entiset vaatteet hän kääri ison, laiturin rapautuvasta
muurauksesta kiskotun kiven ympärille ja upotti käärön äänettömään
jokeen.

Nyt oli prinssi saanut takaisin jonkun verran entistä varmuuttaan,
ja huomattuaan, ettei de Vac näyttänyt aikovan tehdä hänelle pahaa,
alkoi pikku mies kysellä tuimalta kumppaniltaan, sillä tämän
kummallisen seikkailun herättämä lapsellinen ihmettely sai voiton hänen
aikaisemmasta pelostaan.

»Mitä me täällä teemme, sir Jules?» tiedusti hän. »Viekää minut
takaisin kuninkaan, isäni, palatsiin! En pidä tästä pimeästä onkalosta
enkä tästä oudosta asusta, jonka olette pukenut ylleni.»

»Hiljaa, poika!» komensi vanhus. »Sir Jules on kuollut, etkä sinä
ole kuninkaanpoika. Muista nämä kaksi seikkaa ja varo, etten enää
milloinkaan kuule sinun mainitsevan sir Julesin nimeä tai nimittävän
itseäsi prinssiksi!»

Poika oli ääneti, hänen ryöstäjänsä ankara sävy pani hänet taaskin
pelkäämään. Pian hän alkoi itkeä, sillä hän oli väsynyt, nälkäinen ja
peloissaan — pelkkä pieni lapsiparka, avuton ja toivoton tämän julman
vihamiehen käsissä, koko kuninkaallinen arvo tyhjiin rauenneena, kaikki
menneenä Thamesin paksussa pohjamudassa viruvien silkkihepenien muassa
— ja ennen pitkää hän vaipui ruuhen pohjalla katkonaiseen uneen.

Pimeän tultua de Vac työnsi ruuhen laiturisillan ulkolaidalle, otti
nukkuvan lapsen syliinsä ja kuunteli valmiina nousemaan kujalle, joka
vei Til-muorin asunnolle.

Hänen siten seisoessaan kantautui hänen valppaisiin korviinsa aseiden
kalinan hiljaista ääntä; se kävi yhä kovemmaksi, kunnes oli ihan
epäilemätöntä, että häntä lähestyi joukko miehiä.

Vikkelästi de Vac sijoittui paikalleen ruuheen ja työnsi sen jälleen
syvälle laiturisillan alle. Tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, ennenkuin
seurue aseistettuja ritareita ja sotilaita kalisten marssi hänen
yläpuolellaan oleville palkeille pimeän kujan suusta. He pysähtyivät
siellä ikäänkuin neuvottelemaan, ja alhaalla kyyröttävä kuuntelija
erotti selvästi jokaisen sanan heidän keskustelustaan.

»De Montfort», virkkoi joku, »mitä sinä arvelet? Saattaisiko kuningatar
olla oikeassa ja Rikhard virua vainajana tämän mustan veden pohjalla?»

»Ei, de Clare», vastasi syvä ääni, jonka de Vac tunsi Leicesterin
kreivin omaksi. »Sen käden, joka pystyi ryöstämään prinssin itse hänen
isänsä puutarhasta lady Maudin ja hänen kumppaninsa tietämättä, olisi
ollut vielä helpompi ja turvallisempi surmata hänet puutarhassa, jos
se olisi ollut tämän kummallisen hyökkäyksen tarkoitus. Luultavasti,
mylord, saamme pian kuulla jostakin rohkeasta seikkailijasta, joka
pitää pikku prinssiä vankinaan kiristääkseen lunnaita. Suokoon Jumala,
että asianlaita on siten, sillä kaikista milloinkaan näkemistäni
miellyttävistä ja sydämellisistä pikku miekkosista — oma, rakas
poikanikin mukaanluettuna — oli pieni Rikhard rakkain. Kunpa pääsisin
käsiksi siihen riettaaseen pahukseen, joka on tehnyt tämän katalan
tihutyön!»

Siltapalkkien alla, tuskin metrin päässä Leicesteristä, makasi hänen
etsimänsä pienokainen. Aseiden kalina, kannuksellisten jalkojen raskaat
askeleet ja ylhäältä kuuluvat äänet olivat herättäneet pienen prinssin,
ja säikähdyksestä parahtaen hän nousi istumaan ruuhen pohjalle. Heti
de Vaoin raudanluja käsi painui pienelle suulle, mutta sitä ennen ehti
yksinäinen, hiljainen valitushuuto kantautua ylhäällä seisovien miesten
korviin.

»Kuulkaas! Mikä se oli, mylord?» huudahti muuan sotilaista.

Jännittyneen äänettöminä he kuuntelivat, odottaen äänen toistumista, ja
sitten de Montfort luikkasi.

»Hoi! Kuka siellä? Kuka on sillan alla? Vastatkaa kuninkaan nimessä!»

Richard tunsi lempienonsa äänen ja koetti kiskoutua irti, mutta
de Vacin säälimätön käsi lamautti puserruksellaan lapsen heikot
ponnistukset, ja kaikki oli haudanhiljaista ylhäällä seisovien miesten
kuunnellessa, varroten äänen uudistumista.

»Satamarottia», päätteli de Clare, ja ikäänkuin paholainen olisi
omaansa suojellakseen niitä ohjannut, juoksi sitten kaksi isoa rottaa
näkyviin höltyneiden lankkujen raosta, kadoten pimeään kujaan ja
vinkuen mennessään.

»Olet oikeassa», myönsi de Montfort, »mutta olisin saattanut vannoa,
että se oli lapsen heikko valitus, jollen olisi omin silmin nähnyt
noita kahta saastaista jyrsijää. Lähdetään; mennään seuraavalle
viheliäiselle kujalle! Täällä emme saavuttaneet menestystä, vaikka se
vanha noita-akka, joka nimitti itseään Tiliksi, tuntui kovin kiihkeältä
hieromaan kauppaa niistä lisätiedoista, joita hän toivoi voivansa
meille antaa.»

Heidän loitotessaan kantautuivat heidän äänensä yhä hiljaisempina
alhaalla piileksivien kuuntelijain korviin ja häipyivät pian
etäisyyteen.

»Sepä oli täpärällä», mietti de Vac ottaessaan lapsen taaskin syliinsä
ja valmistautuessaan nousemaan sillalle. Enää ei mikään melu häntä
pelästyttänyt, ja hän oli pian Tilin talon ovella, pisti avaimen
lukkoon ja hiipi hiljaa ylishuoneeseen, jonka hän oli vuokrannut
rumalta emännältään.

Yläkerrasta ylisille ei ollut portaita, vaan sinne noustiin puisia
tikapuita myöten, jotka de Vac veti ylös jälkeensä, sulkien ja teljeten
raskaalla, vankoilla salvoilla varustetulla luukulla aukon, josta hän
oli taakkoineen kavunnut.

Huone, johon he nyt joutuivat, ulottui koko rakennuksen itäpään ylitse,
ja siinä oli ikkunat kolmella puolella. Niiden edessä oli paksut
verhot. Huonetta valaisi pieni lyhty, joka riippui laipiossa lähellä
huoneen keskustaa.

Seinät olivat valkaisemattomat ja laipio laudoittamaton; koko huone oli
perin latomainen ja kolkon näköinen.

Nurkassa oli iso vuode ja huoneen toisella seinämällä pienempi
lapsenvuode. Vielä oli kalustossa kaappi, pöytä ja kaksi penkkiä.

Nämä tavarat oli de Vac ostanut tähän huoneeseen sen ajan varalta,
jolloin hän asuisi siinä pienen vankinsa kanssa.

Pöydällä oli musta leipä, hunajaa sisältävä savivati, maitoruukku ja
kaksi juomasarvea. Näille de Vac heti omisti huomionsa, käskien lapsen
nauttia, mitä halusi.

Hetkiseksi voitti nälkä pienen prinssin pelon, ja hän kävi ahnaasti
käsiksi outoon, karkeaan ruokaan, jonka kömpelötekoinen pöytäkalusto
ja hänen palatsihuoneistonsa kuninkaallisesta apeudesta niin räikeästi
eroava, alaston ympäristö tekivät kaksin kerroin karkeammaksi.

Lapsen syödessä de Vac kiiruhti rakennuksen alakertaan etsimään
Tiliä, jota hän nyt perin pahasti epäili ja pelkäsi. Hänen telakalla
kuulemansa de Montfortin sanat herättivät hänessä sen varmuuden, että
tässä oli hänen kostonsa täyttämisen tiellä taaskin este, joka täytyi
poistaa samoin kuin hänen oli täytynyt poistaa lady Maud; mutta tässä
tapauksessa ei ollut nuoruutta eikä kauneutta puhumassa aiotun uhrin
puolesta eikä aiheuttamassa katumusta tuiman teloittajan mielessä.

Kun hän tapasi eukon, oli tämä jo pukeutunut lähteäkseen kadulle, ja
hän estikin sen aikeen ihan rakennuksen ovella. Kun hän vielä oli
puettu vanhan naisen vaippaan ja huiviin, ei Til aluksi tuntenut häntä,
ja kun hän alkoi puhua, purskahti ämmä hermostuneesti, kaakottavasti
nauramaan sellaisen henkilön tapaan, joka on yllätetty epäilyttävässä
puuhassa, eikä hänen esiintymisensä välttänyt kavalan miekkailu
mestarin tarkkaa huomiota.

»Minne menossa, vanha noita?» kysäisi de Vac.

»Käymään Mag Tunkin luona kujan päässä, joen partaalla, mylord»,
vastasi nainen, osoittaen ranskalaista kohtaan tavallista suurempaa
kunnioitusta.

»Sitten saatan sinua vähän matkaa, ystäväiseni, ja kenties sinä voit
auttaa minua tuomaan tänne tavaroita, jotka jätin sinne kiinnittämääni
ruuheen.»

Ja niinpä he yhdessä menivät pimeätä kujaa myöten huojuvan, osittain
puretun telakan laidalle; toinen ajatteli, kuinka suunnattoman palkkion
kuningas antaisi siitä tiedosta, jonka hän yksin, siitä hän oli
varma, pystyisi ilmaisemaan; toinen tunnusteli vaippansa alla sinne
kiinnitetyn pitkän tikarin kahvaa.

Heidän saapuessaan veden partaalle käveli de Vac oikea olkapäänsä
kumppaninsa vasemman olan takana, hänen kätensä puristi terävää asetta,
ja kun nainen seisahtui sillalle, upposi hänen vasemman lapaluunsa
alareunan kohdalla väikkynyt kärki äänettömästi hänen sydämeensä,
samalla kun de Vacin vasen käsi heilahti ylöspäin ja kouraisi hänen
kurkkunsa teräsotteeseen.

Ei kuulunut ääntäkään; vain vanhat, suonenvedon tapaisesti jäykistyvät
lihakset nytkähtelivät, ja de Vacin sysäämänä ruumis sitten suistui
Thamesiin, ja kumea loiskaus ilmaisi sen viimeisenkin toivon
sammumista, että prinssi Rikhard voitaisiin pelastaa kostajan kynsistä.



VIIDES LUKU


Kolmen vuoden aikana prinssi Rikhardin katoamisen jälkeen eli Lontoon
sydämessä, kivenheiton päässä kuninkaan palatsista kumarainen, vanha
nainen. Hän asui pienessä takahuoneessa, korkealla vanhan rakennuksen
ullakkokerroksessa, ja hänen luonansa oli pieni poika, joka ei
koskaan käynyt ulkosalla yksin eikä päiväsaikaan. Ja pojan rinnan
vasemmalla kupeella oli omituinen, liljaa muistuttava merkki. Kun
vanha, kumarainen nainen oli turvassa ullakkohuoneessaan, teljetty
ovi takanaan, oli hänen tapansa oikaista vartalonsa, riisua yltänsä
likainen vaippa ja pukea sen sijalle mukavampi, sopivampi ihokas ja
housut.

Kolme vuotta hän teki uutterasti työtä, kasvattaen pikku poikaa. Hänen
opinto-ohjelmassaan oli kolme ainetta: ranskankieli, miekkailu ja
kaiken englantilaisen, erittäinkin Englannin hallitsijasuvun vihaaminen.

Mummo oli teettänyt pienoisen säilän ja alkanut opettaa miekkailua
pikku pojalle tämän ollessa vasta kolmen vuoden ikäinen.

»Sinä olet maailman paras miekkailija tultuasi kaksikymmenvuotiaaksi,
poikani», oli naisen tapana vakuuttaa. »Ja sitten sinun tulee lähteä
liikkeelle ja surmata paljon englantilaisia. Nimesi pitää olla vihattu
ja kirottu kautta koko Englannin, ja kun vihdoin seisot hirttosilmukka
kaulassasi — ha, ha, sitten minä puhun. Sitten he saavat tietää.»

Pikku poika ei ymmärtänyt sitä kaikkea; hän tiesi vain sen, että hänen
oli mukava olla, että hänellä oli lämpöiset vaatteet, että hän sai
syödä kyllikseen ja että hänestä tulisi mahtava mies, kun hän oppisi
taistelemaan oikealla miekalla ja kasvaisi kyllin isoksi käytelläkseen
sellaista. Senkin hän tiesi, että hän vihasi englantilaisia, mutta sen
syytä hän ei tiennyt.

Hänen pienen, lapsellisen päänsä äärimmäisissä sopukoissa tuntui
väikkyvän muisto sellaisesta ajasta, jolloin hänen elämänsä ja
ympäristönsä olivat olleet tuiki toisenlaiset, jolloin tämän vanhan
mummon sijasta hänen ympärillään oli ollut paljon ihmisiä ja jolloin
armaskasvoinen nainen oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä,
ennenkuin hänet iltaisin vietiin vuoteeseen. Mutta kaikesta siitä hän
ei ollut varma; kenties hän muistikin vain unta, sillä hän näki paljon
omituisia ja ihmeellisiä unia.

Pikku pojan ollessa noin kuusivuotias tuli heidän ullakkokotiinsa outo
mies tapaamaan kumaraista, vanhaa naista. Oli iltahämärä, mutta vanha
nainen ei sytyttänyt lamppua, ja sitäpaitsi hän kuiskaamalla käski
pikku pojan pysytellä alastoman huoneen kaukaisen sopen pimennossa.

Vieras oli vanha ja kumarainen, ja hänellä oli tuuhea parta, joka
piilotti melkein koko hänen kasvonsa paitsi kahta terävää silmää, isoa
nenää ja osaa ryppyisestä otsasta. Puhuessaan hän säesti sanojaan usein
kohauttelemalla kapeita hartioitaan, huitomalla käsiään ja tekemällä
muita outoja ja huvittavia liikkeitä. Lapsi oli ihastunut. Tämä oli
hänen lyhyen, yksitoikkoisen elämänsä ensimmäinen huvitus. Hän kuunteli
tarkka avusti ranskankielistä keskustelua.

»Minulla on juuri sellainen kuin madame haluaa», vakuutti vieras.
»Se on komea aateliskartano kaukana valtatiestä. Sen rakensi muinoin
Harold Saksilainen, mutta viime aikoina ovat kuolemantapaukset,
köyhyys ja kuninkaan epäsuosio riistäneet sen hänen jälkeläisiltään.
Muutamia vuosia sitten Henrik lahjoitti sen tuolle tuhlaavaiselle
suosikilleen Henri de Macylle, joka panttasi sen minulle eikä ole
jaksanut maksaa velkaansa. Nyt se on minun omaisuuttani, ja kun se on
kaukana Pariisista, saatte te sen mainitsemastani pilkkahinnasta. Se on
ihastuttava kauppa, madame.»

»Ja kun minä sinne ehdin, saan nähdä ostaneeni rapautuvan röykkiön
raunioitunutta muurausta, joka on kelvoton kettupesueen asumasijaksi»,
tokaisi vanha nainen nyrpeästi.

»Yksi torni on sortunut, ja yhden siiven katto on puolelta pituudelta
pettänyt ja romahtanut sisään», selitti iäkäs ranskalainen. »Mutta
kolme alempaa kerrosta ovat ehyet ja täysin asuttavassa kunnossa. Se
on nytkin paljoa muhkeampi kuin Englannin useiden ylimysten linnat, ja
hinta, madame — niin, hinta on niin naurettavan pieni.»

Vieläkin vanha nainen empi.

»Kuulkaahan!» virkkoi ranskalainen. »Nyt tiedän. Pannaan rahat
Iisakin, juutalaisen, haltuun — tunnetko hänet? Hän pitää niitä sekä
kauppakirjaa neljäkymmentä päivää, joten saat yllin kyllin aikaa
matkustaaksesi Derbyyn tarkastamaan ostamaasi linnaa. Jollet sitten
ole täysin tyytyväinen, niin Iisakki, juutalainen, palauttaa rahasi
sinulle ja kauppakirjan minulle; mutta jollet ole neljänkymmenen päivän
kuluttua vaatinut rahojasi, niin Iisakki lähettää kauppakirjan sinulle
ja rahat minulle. Eikö tämä ole helppo ja rehellinen keino, jolla
selviydymme pulmasta?»

Pieni, vanha nainen punnitsi hetkisen ja vihdoin myönsi, että se tuntui
olevan täysin rehellinen tapa järjestää asia. Ja niin tehtiin.

Useita päiviä myöhemmin pieni, vanha nainen kutsui lapsen luoksensa.

»Lähdemme tänä iltana pitkälle matkalle uuteen kotiimme. Kasvojesi
ympärille kääritään paljon riepuja, sillä sinua vaivaa perin
tuskallinen hammassärky. Ymmärrätkö?»

»Mutta eihän hampaitani särje. Hampaani eivät kiusaa minua lainkaan
Minä —» torjui lapsi.

»Hiljaa, hiljaa!» keskeytti pieni, vanha nainen. »Sinua _vaivaa_
hammassärky, ja sentähden täytyy kasvojesi ympärille kietoa paljon
riepuja. Ja kuule! Jos joku kysyy sinulta, minkä tähden kasvosi on
siten kiedottu, pitää sinun _sanoa_, että hampaitasi pakottaa. Jollet
tee, kuten käsken, ottavat kuninkaan miehet meidät kiinni, ja meidät
hirtetään, sillä kuningas vihaa meitä. Jos vihaat Englannin kuningasta
ja rakastat henkeäsi, niin tee, kuten käsken!»

»Minä vihaan kuningasta», vakuutti pikku poika. »Sentähden tottelen
käskyäsi.»

Niinpä he sinä iltana lähtivät pitkälle matkalleen pohjoiseen päin,
Derbyn kunnaita kohti. He taivalsivat useita päiviä, ratsastaen
kahdella pienellä aasilla. Outoja näkyjä vilisi päivisin pikku pojan
silmien edessä, joka ei muistanut mitään muuta kuin alastoman,
lontoolaisen ullakkokotinsa ja Lontoon lokaiset kujat, joilla hän oli
liikkunut ainoastaan öisin.

He samosivat kauniiden, puistomaisten niittyjen ja synkkien,
peloittavien metsien halki, silloin tällöin sivuuttaen vähäisiä
kyliä, joissa oli olkikattoisia majoja. Joskus he näkivät maantiellä
aseistettuja ritareja joko yksin tai pieninä seurueina, mutta lapsen
kumppanin onnistui aina pujahtaa suojaan tiepuoleen siksi aikaa, kunnes
tuimat ratsastajat olivat menneet ohitse.

Kun he kerran olivat piilossa tiheässä metsässä pienen aukeaman
laidassa, jonka halki maantie koukerteli, näki poika kahden ritarin
saapuvan aukeamalle, toisen toiselta, toisen toiselta taholta.
Hetkiseksi he seisauttivat ratsunsa ja silmäilivät toisiaan
äänettöminä; ja sitten toinen, kookas, mustaan rauta-asuun puettu,
mustalla oriilla ratsastava ritari huusi toiselle jotakin, mitä poika
ei erottanut. Toinen ritari ei vastannut mitään, nojasi vain keihäänsä
reittänsä vasten ja ratsasti kärki alhaalla mustaa vastustajaansa
kohti. Kymmenkunta askelta heidän isot sotaorhinsa ravasivat
verkkaisesti toisiaan kohti, mutta äkkiä ritarit kannustivat ne täyteen
laukkaan, ja kun nämä kaksi rautapukuista miestä, joiden ratsuillakin
oli rautaiset suojukset, ennättivät aukeaman keskelle, törmäsivät he
vinhaa vauhtia ratsastaen vastakkain hirvittävän rajusti.

Mustan ritarin keihäs tärähti suoraan vihollisen niinipuiseen
kilpeen, valtavan, mustan oriin järkyttävä paino syöksähti harmaata
ratsua vastaan, joka kellahti ratsastajineen maantien tomuun.
Kaksintaistelusta oli ilmeisesti tullut hirveä loppu jo ensi
rynnistyksessä. Mustan vauhti kiidätti sitä viisikymmentä askelta
kaatuneen ratsastajan ohitse, ennenkuin voittaja sai sen pysäytetyksi;
sitten musta ritari kääntyi tarkastamaan, millaista tuhoa hän oli
tehnyt. Harmaa hevonen parhaillaan kompuroi pökertyneenä pystyyn, mutta
sen rauta-asuinen ratsastaja virui hiljaa ja liikkumatta paikallaan.

Kypärinsilmikko avattuna musta ritari ratsasti takaisin voitetun
vihamiehensä kupeelle. Hänen huulillaan väikkyi julma hymy, kun hän
kumartui pitkänään viruvan hahmon puoleen. Hän puheli ilkkuvasti,
mutta vastausta ei kuulunut; sitten hän survaisi kaatunutta keihäänsä
kärjellä. Sekään ei saanut toista liikahtamaan. Kohautettuaan
rautasuojuksisia olkapäitään musta ritari pyörsi ympäri ja lähti
ratsastamaan maantietä pitkin, kadoten näkyvistä ympäröivän metsän
synkkiin varjoihin.

Pikku poika oli lumouksen vallassa. Mitään sellaista hän ei ollut
eläissään nähnyt eikä sellaisesta uneksinut.

»Kerran lähdet sinäkin liikkeelle ja teet samalla tavoin», sanoi pieni,
vanha nainen.

»Onko minunkin ylläni rauta-asu ja ratsastanko isolla, mustalla
oriilla?» tiedusti poika.

»Kyllä, ja sinä ratsastat Englannin teillä, käytellen tukevaa
keihästäsi ja valtavaa miekkaasi ja jälkeesi tielle jätät verta ja
kuolemaa, sillä joka mies on sinun vihollisesi. Mutta lähdetään! Meidän
täytyy ehättää taipaleelle.»

He ratsastivat edelleen jättäen kuolleen ritarin virumaan siihen, mihin
hän oli kaatunut, mutta lapsen muistissa säilyi aina se, mitä hän oli
nähnyt, ja hän ikävöi sitä aikaa, jolloin hän olisi yhtä kookas ja
väkevä kuin hirvittävä musta ritari.

Heidän eräänä toisena päivänä ollessaan piilossa autiossa hökkelissä
välttääkseen tavaroineen ylämaahan päin matkaavan kauppakaravanin
huomiota he näkivät joukon rosvoja syöksyvän esiin suojaisten pensaiden
takaa maantien vastaiselta laidalta ja karkaavan yllätettyjen,
puolustuskyvyttömien kauppamiesten kimppuun.

He olivat ryysyisiä, parrakkaita, eriskummaisen näköisiä roikaleita;
useimmilla heistä oli aseina nuijia ja tikareja; joillakuilla oli
kaaripyssy. Säälimättä he ahdistivat sekä vanhoja että nuoria,
iskien heidät kylmäverisesti kuoliaiksi, vaikka he eivät olisi
vastustaneetkaan. Ne karavanin jäsenet, jotka pääsivät pakoon,
pakenivat; muut jäivät kuolleina tai kuolevina maantielle rosvojen
rientäessä tiehensä saaliineen.

Aluksi lapsi oli kauhun tyrmistämä, mutta kun hän kääntyi pienen,
vanhan naisen puoleen, toivoen myötätuntoa, näki hän vanhuksen huulilla
tuiman hymyn. Viimemainittu huomasi lapsen kauhuisen ilmeen.

»Ei se ole mitään, poikani. Vain englantilaisia koiria hätyyttämässä
englantilaisia sikoja. Kerran sinä hätyytät niitä molempia — ne
soveltuvat ainoastaan tapettaviksi.»

Poika ei vastannut mitään; mutta hän ajatteli aika paljon näkemänsä
johdosta. Ritarit olivat julmia toisilleen — köyhät olivat julmia
rikkaille — ja heidän vaelluksensa jokainen päivä oli teroittanut
hänen lapsenmieleensä, että jokaisen täytyy olla hyvin julma ja
kova köyhille. Hän oli nähnyt heitä heidän kaikissa murheissaan,
surkeudessaan ja puutteissaan — pitkänä, hajanaisena jonona, joka
ulottui koko matkan Lontoon kaupungista saakka. Heidän köyristyneet
selkänsä, heidän surkeat, laihat vartalonsa ja heidän toivottomat,
surulliset kasvonsa todistivat, kuinka väsyttävän kurja heidän
olemassaolonsa oli.

»Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan onnellista ihmistä?» pamautti hän
kerran vanhalle naiselle.

»Vain se mies, joka heiluttaa valtavinta miekkaa», vastasi vanha
nainen. »Olet nähnyt, poikani, että kaikki englantilaiset ovat petoja.
He karkaavat toistensa kimppuun ja surmaavat toisiaan mitättömistä
aiheista ja ihan aiheettomastikin. Vanhemmaksi tultuasi lähdet
liikkeelle ja surmaat heitä kaikkia, sillä jollet sinä tapa heitä,
tappavat he sinut.»

Oltuaan päiväkausia väsyttävällä matkalla he vihdoin saapuivat
vähäiseen, kukkuloiden välissä sijaitsevaan kylään. Siellä myytiin
aasit ja ostettiin roteva hevonen, jolla he molemmat ratsastivat
epätasaiseen, peloittavaan seutuun, kauas valtateiltä, kunnes he eräänä
iltana lähestyivät rappeutunutta linnaa.

Uhkaavat muurit kohosivat korkeina kuutamoista taivasta vasten, ja
siinä kohdassa, jossa osa kattoa oli sortunut, teki kylmä, kapeiden,
lasittomien ikkunoiden lävitse paistava kuu valtavan rakennuksen
sen näköiseksi kuin se olisi ollut suunnaton, monisilmäinen, aution
maailman pinnalla kyyröttävä hirviö, sillä missään muualla ei näkynyt
muita asutuksen merkkejä.

Tämän synkän rykelmän edustalla matkalaisemme laskeutuivat ratsailta.
Pikku poikaa kammotti, ja hänen lapsellinen mielikuvituksensa temmelsi
hurjasti heidän jalkaisin lähestyessään rapistuvaa varustusta,
taluttaen hevosta jäljessään. Ulkomuurin pimeästä varjosta he
siirtyivät kuutamoiselle sisäpihalle. Sen toisesta päästä vanha nainen
löysi entiset tallit, ja sinne hän salpasi hevosen yöksi lahonneilla
lankuilla, kaataen sille mitan kauroja lattialle sen selässä
roikkuneesta säkistä.

Sitten hän meni edellä linnan synkkään pimentoon, valaisten tietä
lepattavalla männynoksakimpulla. Kauan käyttämättä olleet, vanhat
lattiapalkit kitisivät ja narisivat heidän askelistaan. Äkkiä kuului
kynnekkäiden käpälien juoksuääntä heidän etupuoleltaan, ja heidän
ohitseen sujahti punainen kettu, pyrkien vimmaisen pelokkaana öisen
ulko-ilman vapauteen.

Pian he saapuivat suureen saliin. Vanha nainen työnsi auki vankan,
kirskuvilla saranoilla kääntyvän oven ja valaisi himmeästi valtavaa,
avaraa huonetta kehnon soihtunsa heikoilla säteillä. Heidän varovasti
astuessaan sisälle nousi hienoa tomua pieninä tuprahduksina kauan
mädäntyneistä, heidän jalkojensa alla murenevista pehuista. Tavattoman
iso lepakko kaarteli huimasti ilmassa siipiensä äänekkäästi
lepattaessa, ilmeisesti paheksuen tätä karkeata tunkeutumista. Outoja
yöeläviä juosta piipersi tai kiemurteli seinillä ja lattialla.

Mutta lapsi ei pelännyt. Pelko ei ollut kuulunut vanhan naisen
oppisuunnitelmaan. Poika ei tuntenut sen sanan merkitystä, eikä hän
myöhemminkään koko elämänsä aikana kertaakaan kokenut sitä tunnetta.
Lapsellisen innokkaasti hän seurasi kumppaniaan tämän tarkastaessa
huoneen sisustaa. Se teki vieläkin valtavan vaikutuksen. Poika taputti
käsiään riemusta katsellessaan kauniisti kaiverrettuja ja laudoitettuja
seiniä ja tammilankkuista laipiota; sen olivat savustaneet melkein
mustaksi soihdut ja öljylamput, jotka olivat valaisseet salia menneinä
päivinä, ja niitä olivat epäilemättä auttaneet ne halkoroihut, jotka
olivat palaneet salin kahdessa suunnattomassa takassa pitkän pöydän
ääressä usein aamutunneille asti istuneiden ylimyskemuilijain hilpeän
joukon hauskuudeksi.

Tänne he majoittuivat. Mutta kumaraharteinen, vanha nainen ei enää
ollut vanha nainen — hän oli muuttunut suoraryhtiseksi, jänteväksi,
vilkasliikkeiseksi vanhaksi mieheksi.

Pikku pojan kasvatus jatkui — ranskankieltä, miekkailua ja
englantilaisvihaa — samaa vuodesta vuoteen ja lisäksi ratsastustaitoa
hänen täytettyään kymmenen vuotta. Tähän aikaan alkoi vanhus opettaa
häntä puhumaan englanninkieltä, mutta tahallisesti ja hyvin selvästi
ranskanvoittoisesti. Koko elämänsä aikana ei poika nyt muistanut
puhelleensa kenenkään muun kuin holhoojansa kanssa, jota hänet oli
neuvottu nimittämään isäksi. Eikä pojalla ollut minkäänlaista nimeä —
hän oli vain »poikani».

Hänen elämänsä Derbyn vuoristossa täyttivät niin tarkoin hänen
kasvatuksensa ankarat, rasittavat velvollisuudet, ettei hänellä ollut
paljoakaan aikaa ajatella olemassaolonsa outoa yksinäisyyttä; eikä
hän todennäköisesti kaivannut omien ikäkumppaniensa seuraa, josta
hänellä ei ollut kokemuksia ja jota hänen senvuoksi tuskin voi otaksua
kaihonneen tai ikävöineen.

Viisitoistavuotiaana nuorukainen oli suurenmoinen miekkailija ja
ratsastaja ja halveksi perinpohjaisesti kipua ja vaaroja — mikä oli
pienen vanhuksen häntä harjoittaessaan omaksumien sankarillisten
menettelytapojen tulos. Usein he harjoittelivat partaveitsenterävillä
miekoilla ilman varuksia ja minkäänlaisia suojalaitteita.

»Vain siten», oli vanhuksen tapana sanoa, »voi sinusta tulla säiläsi
ehdoton ohjaaja. Sinun täytyy oppia käsittelemään asettasi niin
hienosti, että osaat hipaista vastustajaasi mielesi mukaan ja niin
kevyesti, jos niin haluat, että säiläsi kärki, joka on täydelleen
mestarinkäden määräysvallassa, saattaa pysähtyä ennen kuin se raapaisee
naarmuakaan.»

Mutta harjoituksissa sattui useita tapaturmia, ja sitten heistä
toinen tai molemmat aina hoitelivat haavojaan muutamia päiviä.
Siten verta kyllä usein vuoti kummaltakin, mutta harjoitus kehitti
pojasta pelottoman miekkailijan, joka hallitsi säiläänsä niin hyvin,
että hän kykeni keskeyttämään piston sentimetrin murto-osan päässä
tavoittamastaan kohdasta.

Viisitoistavuotiaana hän oli hyvin väkevä, suoraryhtinen ja komea
nuorukainen, ulkoilmaelämän ahavoittama ja karkaisema, harvasanainen,
sillä hänellä ei ollut muita puhekumppaneita kuin vaitelias vanhus;
hän vihasi englantilaisia, sillä se viha oli hänelle opetettu yhtä
perinpohjaisesti kuin miekkailutaito, puhui ranskaa sujuvasti ja
englantia kehnosti — ja odotti maltittomasti sitä päivää, jona vanhus
lähettäisi hänet maailmalle varustettuna kalahtelevalla sotisovalla,
keihäällä ja kilvellä taistelemaan Englannin ritarien kanssa.

Näihin aikoihin sattui hänen yksitoikkoisessa elämässään ensimmäinen
tärkeä keskeytys. Kaukana alhaalla sillä kivikkopolulla, joka
toi laaksosta Derbyn kunnaiden välitse raunioituneeseen linnaan,
hoputti kolme aseistettua ritaria myöhään eräänä koleana, syksyisenä
iltapäivänä väsyneitä ratsujaan eteenpäin. Syrjässä valtatieltä ja
etäällä kaikista asumuksista he olivat havainneet linnan tornit
kunnaiden välisen aukeaman lävitse ja kannustivat nyt hevosiaan sitä
kohti saadakseen ruokaa ja suojaa.

Mutkitteleva tie toi heitä yhä ylemmäksi kunnaille, ja äkkiä he
ilmestyivät linnan muurien juurella avautuvalle ylängölle. Siellä
kohtasi heidän katseitaan näky, joka sai heidät seisauttamaan ratsunsa
ja katselemaan ihailevina. Ylängöllä heidän edessään kamppaili poika
syöksähtelevän, pystyyn kavahtelevan, hornamaisen rajun, mustan hevosen
kanssa. Vimmaisen raivokkaasti potkien ja purren se yhäti koetti
pudistaa itsestään irti tai vahingoittaa joustavaa hahmoa, joka oli
takertunut sen lapoihin tiukasti kuin iilimato.

Poika oli maassa. Hänen vasen kätensä puristi tuuheata harjaa; oikea
käsivarsi oli painettu eläimen sään kohdalle, ja oikea käsi veti yhä
tiukemmalle nuoraa, jonka hän oli kiinnittänyt surmansilmukalla hevosen
turvan ympärille. Nyt musta ratsu kavahti takajaloilleen ja pyörähti,
pieksäen etukavioillaan ja tavoittaen purra, suoraan nuorukaiseen
päin, mutta vikkelä hahmo pyörähti sen mukana — aina parhaiksi
jättiläiskokoisen lavan takana — ja tiukkasi kaarevaa kaulaa yhä
kauemmaksi oikealle.

Syöksähdellessään voimakkailla ponnahduksilla sinne tänne eläin
raahasi poikaa muassaan, mutta sen kaikki valtavat ponnistukset
eivät jaksaneet irroittaa pojan otetta harjasta ja säästä. Äkkiä se
kavahti pystysuoraan ilmaan, temmaten nuorukaisen mukaansa, ja jalat
kiukkuisesti harallaan heittäytyi sitten selälleen maahan.

»Se kuoli!» kiljaisi muuan ritareista. »Se surmaa vielä pojankin,
Beauchamp.»

»Ei!» huudahti puhuteltu. »Katsohan! Se on taaskin pystyssä, ja poika
on edelleenkin takertunut siihen yhtä tiukasti kuin sen oma musta
talja.»

»Se on totta», myönsi toinen, »mutta hän on menettänyt koko voittonsa,
nuora on jälleen höllällä — hänen täytyy suorittaa koko kamppailu
uudelleen alusta alkaen».

Ja niin jatkui kamppailu taaskin samalla tavoin kuin aikaisemmin; poika
kiskoi jälleen jäntevää kaulaa hitaasti oikealle, eläin rimpuili ja
hirnui ikäänkuin olisi ollut tuhannen paholaisen riivaama. Hevosen
pään taivuttua yhä kauemmaksi poikaa kohti hän kymmenkunta kertaa
hellitti otteensa harjasta ja kumartui vikkelästi tavoittamaan vasemman
jalan vuohista. Kymmenkunta kertaa hevonen ravisti irti uuden otteen,
mutta vihdoin poikaa onnisti, polvi taipui, ja kavio kiskottiin
kyynärtaipeeseen.

Nyt oli musta taistellessaan epäedullisessa asemassa, sillä se
seisoi vain kolmella jalalla, ja sen kaula oli kiskottu vaikeaan ja
luonnottomaan asentoon. Sen ponnistukset kävivät yhä heikommiksi.
Poika puheli sille taukoamatta rauhallisesti, ja hänen huulillaan
väreili hymyn häive. Nyt hän nojasi raskaasti mustan säkään, vetäen
hevosta itseensä päin. Hitaasti eläin vaipui taivutetulle polvelleen
— vetäytyen taaksepäin, niin että sen oikea etujalka ojentui suoraan
eteenpäin. Viimeisellä nykäisyllä nuorukainen sitten kiskaisi sen
kyljelleen ja sen kaatuessa solahti itse pitkäkseen sen viereen. Hänen
toinen jäntevä kätensä sujahti kiinni nuoraan ihan mustan leuan alta,
toinen tarttui kapeaan, suippoon korvaan.

Muutamia minuutteja hevonen rimpuili ja potki vapautuakseen, mutta pää
maahan painettuna se oli yhtä voimaton pojan käsissä kuin pikku lapsi
olisi ollut. Sitten se äänettömän alistumisen merkiksi vaipui maahan
huohottavana ja lopen uupuneena.

»Hyvin tehty!» kehaisi muuan ritareista. »Ei itse Simon de Montfortkaan
ole koskaan taltuttanut hevosta säännönmukaisemmin, poika. Kuka olet?»

Silmänräpäyksessä oli poika pystyssä, etsien katseellaan puhujaa.
Vapaaksi päästyään hevonenkin ponnahti pystyyn, ja molemmat — kaunis
poika ja komea musta — seisoivat paikallaan, katsellen hämmästyneinä
kuin villit eläimet vastassaan olevaa vierasta tunkeutujaa.

»Tule, sir Mortimer!» huudahti poika, kääntyi ympäri ja lähti
taluttamaan teiskaroivaa, mutta masennettua hevosta linnaa kohti,
kadoten rappeutuneesta portista pihalle.

»Hoi, poika!» luikkasi Paul of Merely. »Me emme tee sinulle pahaa — — —
kuulehan, tiedustamme vain tietä de Stutevillin linnaan.»

Ritarit kuuntelivat, mutta vastausta ei tullut.

»Lähdetään, hyvät herrat», ehdotti Paul of Merely, »ratsastetaan
sisälle ottamaan selkoa, millaisia tolvanoita tässä vanhassa
harakanpesässä asuu».

Heidän tullessaan laajalle linnanpihalle, joka oli suurenmoinen jopa
rappeutuneessa komeudessaankin, oli heitä vastassa pieni, tuikea
vanhus, jonka sävy ei ollut suinkaan ystävällinen hänen kysyessään,
mitä vieraat heiltä halusivat.

»Eksyimme tieltämme näillä pirullisilla Derbyn kunnailla, vanhus»,
vastasi Paul of Merely. »Etsimme sir John de Stutevillin linnaa.»

»Ratsasta suoraan tuonne jokitielle, kääntyen ensimmäistä polkua myöten
oikealle, ja sinne ehdittyäsi käänny uudelleen oikealle ja ratsasta
pohjoiseen pitkin joenvartta — et voi eksyä tieltä — se on yhtä
selvä kuin nenä kasvojesi edessä.» Ja sen sanottuaan vanhus kääntyi
mennäkseen sisälle linnaan.

»Odotahan, vanhus!» huusi ritarien puhemies. »Aurinko on nyt ihan
laskemaisillaan, eikä meitä haluta maata ulkosalla enää tätä yötä,
kuten viime yön makasimme. Viivymme senvuoksi luonasi huomisaamuun
saakka voidaksemme sitten lähteä virkistyneinä jatkamaan matkaamme
levänneillä ratsuilla.»

Vanhus nurisi ja vei perin vastahakoisesti heidät sisälle antaakseen
heille ruokaa ja yösijan. Mutta muuta mahdollisuutta ei ollut, sillä
vieraat olisivat nauttineet hänen vieraanvaraisuuttaan väkisin, jollei
hän olisi sitä vapaaehtoisesti luvannut.

Vierailtaan vanhus ja poika saivat jonkun verran tietoja Derbyn
kunnaiden ulkopuolella vallitsevista oloista. Vanhus ilmaisi
vähemmän mielenkiintoa kuin tunsi, mutta vaikka pojan kuulemat nimet
olivat hänestä ihan merkityksettömiä, tuntuivat hänestä kertomukset
kreivien ja paroonien, piispojen ja kuninkaan ihmeellisistä puuhista
merkilliseltä tarulta.

»Jollei kuningas paranna tapojaan», virkkoi eräs ritareista, ajamme
koko hänen kirotun laumansa ulkomaalaisia verenimijöitä mereen.

»De Montfort on sanonut sen hänelle kymmenkunta kertaa, ja kun
me kaikki, sekä normannilaiset että saksilaiset ylimykset, olemme
nyt olleet koolla ja tehneet keskinäisen suojelusopimuksen, täytyy
kuninkaan totisesti oivaltaa, että verukkeiden aika on mennyt ja että,
jollei hän tahdo kansalaissotaa, hänen täytyy pitää ne lupaukset, joita
hän niin liukkaasti antaa, rikkomatta niitä heti, kun de Montfort
kääntää hänelle selkänsä.»

»Hän pelkää lankoaan», keskeytti toinen ritari, »vieläkin pahemmin
kuin piru pelkää vihkivettä. Olin hänen majesteettinsa saattueessa,
kun hän joitakuita viikkoja sitten liikkui Thamesilla kuninkaallisessa
huvipurressa. Meidät yllätti niin raju ukkosilma kuin olen ikänäni
nähnyt, ja kuningas oli sen tähden niin lopen peloissaan, että käski
laskea maihin Durhamin piispan palatsin rantaan, jonka kohdalla
silloin olimme. De Montfort, joka majaili siellä, tuli Henrikiä
vastaan, osoittaen kaikkea asianmukaista kunnioitusta, ja huomautti:
'Mitä pelkäätte enää, sire, kun myrsky on mennyt ohitse?' Ja mitä
arvelet sen vanhan 'vahasydämen' vastanneen? Niin, yhäti vapisten hän
sanoi: ’todellakin pelkään jyrinää ja salamaa pahasti, mutta kautta
Jumalan käden, sinä saat minut pahemmin vapisemaan kuin kaiken taivaan
ukkonen!'»

»Otaksuttavasti», pisti tuikea vanhus väliin, »on de Montfort jollakin
tavoin saanut kuninkaan valtaansa. Näyttääkö hän mielestänne yhtä
korkealta kuin itse hallitsijakin?»

»Ei suinkaan», kivahti vanhin ritari. »Simon de Montfort työskentelee
ainoastaan Englannin hyväksi — ja luulen, ei, tiedän, että hän olisi
ensimmäisenä valmis tarttumaan aseisiin pelastaakseen valtaistuimen
Henrikille. Hän vain taistelee kuninkaan kehnoja ja ahnaita
neuvonantajia vastaan, ja jos hänen täytyykin näennäisesti uhitella
kuningastakin, tekee hän sen ainoastaan pelastaakseen Henrikin horjuvan
valtaistuimen lopullisesti romahtamasta. Mutta tulimmainen, kuinka
kuningas häntä vihaa! Yhteen aikaan näytti siltä kuin saattaisi syntyä
pysyvä sovinto, kun de Montfort vuosikausia pienen prinssi Rikhardin
katoamisen jälkeen uhrasi paljon aikaansa ja omia varojaan, etsiessään
kaikkialta maailmasta pikku miekkosta, josta hän piti ylettömästi.
Tämä hänen osoittamansa uhrautuva harrastus sai useiksi vuosiksi
kuninkaan ja kuningattaren hänelle suopeiksi, mutta viime aikoina
hänen hellittämätön vastustuksensa, kun he jatkuvasti ja ylettömästi
tuhlaavat kansallisomaisuutta, on taaskin kovettanut heidät häntä
kohtaan.»

Vanhus kävi levottomaksi, kun keskustelu uhkasi kääntyä sellaiselle
tolalle, lähetti nuorukaisen jollakin tekosyyllä pois huoneesta ja
poistui itsekin valmistamaan illallista.

Heidän istuessaan ilta-aterialla silmäili muuan ylimyksistä poikaa
tarkkaavasti, sillä viimemainittu oli tosiaankin hauskan näköinen;
hänellä oli valoisat, kauniit kasvot, kirkkaat, älykkäät, harmaat
silmät, neliskulmainen, voimakas leuka, ja kaikkea sitä reunusti
tuuhea, ruskea, aaltoileva tukka, joka oli otsalta leikattu tasaiseksi
ja valui korville, joiden luota lähtien se taaskin oli sen ajan tavan
mukaan leikattu tasaiseksi pitkin pään sivuja ja niskaa.

Hänen yläruumiinsa oli verhottu karkeaan, villaiseen, punaiseksi
värjättyyn ihokkaaseen, jonka päällä oli lyhyt, nahkainen nuttu,
ja myöskin hänen takkinsa oli nahkainen, pehmeä, hienon ruskea,
parkitsemattomasta hirvennahasta valmistettu. Hänen pitkät housunsa,
jotka sopivat hänen kaunismuotoisiin jalkoihinsa yhtä tiukasti
kuin toinen ihokerros, olivat samaa, punaista villakangasta kuin
ihokaskin, ja hänen vahvat, nahkaiset jalkineensa olivat kiinnitetyt
kapeilla, ristikkäin käyvillä, säärien puoliväliin saakka käärityillä
nahkasuikaleilla.

Hänen uumenillaan oleva nahkavyö kannatti miekkaa ja tikaria, ja
pyöreä, samasta aineesta tehty patalakki, johon oli kiinnitetty haukan
siipi, teki hänen runollisen, hyvin sopivan asunsa täydelliseksi.

»Poikanneko?» tiedusti ylimys, kääntyen vanhuksen puoleen.

»Niin», kuului murahdus vastaukseksi.

»Hän muistuttaa sinua sangen vähän, vanhus, paitsi kirotussa
ranskalaisvoittoisessa ääntämistavassaan.»

»Kautta Kristuksen veren, Beauchamp», jatkoi hän, kääntyen toisen
kumppaninsa puoleen, »jos hänet vietäisiin hoviin, niin uskaltaisinpa
lyödä vetoa, että armollisen kuningattaremme olisi vaikea erottaa häntä
nuoresta prinssi Edwardista. Oletko milloinkaan nähnyt niin omituisen
yhdennäköisiä henkilöitä?»

»Kun siitä mainitsitte, mylord, näen sen nyt selvästi. Se on tosiaankin
ihmeellistä», vahvisti Beauchamp.

Jos he olisivat tämän keskustelun aikana katsahtaneet vanhukseen,
olisivat he nähneet kalvenneet, sisäisen pelon ja raivon vääristämät
kasvot.

Pian ritarikolmikon vanhin jäsen puhkesi puhumaan vakavasti ja tyynesti.

»Entä kuinkahan vanha olet, poika?» kysyi hän nuorukaiselta.

»En tiedä.»

»Entä nimesi?»

»En ymmärrä tarkoitustanne. Minulla ei ole nimeä. Isä nimittää minua
pojakseen, eikä minua koskaan ole kukaan muu puhutellut.»

Tällöin vanhus nousi pöydästä ja poistui huoneesta, selittäen menevänsä
noutamaan lisää ruokaa keittiöstä, mutta oven takana hän heti kääntyi
ja jäi sen ulkopuolelle kuuntelemaan.

»Poika näyttää noin viisitoistavuotiaalta», huomautti Paul of Merely,
hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, »ja sen ikäinen on myöskin pienenä
kadonnut prinssi Rikhard, jos hän elää. Tämä nuorukainen ei tiedä
nimeään eikä ikäänsä, mutta hän on kylliksi prinssi Edwardin näköinen
ollakseen hänen kaksoisveljensä.»

»Kuulehan, poika», jatkoi hän ääneen, »avaa ihokkaasi ja näytä meille
rintasi vasenta puolta! Siitä näemme oikean vastauksen.»

»Oletteko englantilaisia?» tiedusti poika hievahtamatta noudattamaan
kehoitusta.

»Kyllä olemme, hyvä poika», myönsi Beauchamp.

»Sitten mieluummin kuolen kuin tottelen teitä, sillä kaikki
englantilaiset ovat sikoja, ja minä inhoan heitä, kuten ranskalaisen
herrasmiehen tulee. Minä en paljasta ruumistani sikojen katseltavaksi.»

Aluksi tämä odottamaton purkaus tyrmistytti ritareja, mutta vihdoin he
purskahtivat raikuvaan nauruun.

»Ne sanat», huudahti Paul of Merely, »olivat totisesti kuin kuninkaan
ulkomaalaisten suosikkien suusta lähteneet, jos he koskaan puhuvat
vilpittömän rehellisesti. Mutta kuulehan, poika, me emme tee sinulle
pahaa — tee, kuten käsken!»

»Ei ainoakaan ihminen saa tehdä minulle pahaa, niin kauan kuin
kupeellani riippuu miekka», vastasi poika, »ja mitä tulee käskynne
noudattamiseen, en tottele kenenkään muun määräyksiä kuin isäni».

Beauchamp ja Greystoke nauroivat ääneen Paul of Merelyn hämmingille,
mutta viimemainitun kasvot kovettuivat suuttumuksesta, ja virkkamatta
enää mitään hän astui käsi ojossa eteenpäin kiskaistakseen auki pojan
nahkanutun, mutta häntä vastassa oli miekan välkkyvä kärki, ja samassa
kajahti pojan huulilta nopean terävästi: »_En garde!_»

Paul of Merelyn ei auttanut muu kuin vetäistä miekkansa puolustaakseen
itseään, sillä pojan miekan terävä kärki sujahti hänen suojaamatonta
rintaansa kohti, hipaisten tuskallisia pikku naarmuja, ja pojan kieli
syyti jupisten matalaäänisiä herjauksia ja loukkauksia, kehoittaen
häntä paljastamaan aseensa ja puolustautumaan, jollei hän mielinyt
kuolla pistettynä »kuin englantilainen sika ainakin».

Paul of Merely oli uljas mies, ja hänestä oli vastenmielistä vetää
miekkaansa tätä nuorukaista vastaan, mutta hän arveli voivansa nopeasti
sivaltaa aseen pois ahdistajansa kädestä vahingoittamatta poikaa eikä
hän totisesti halunnut saada osakseen enempää nöyryytystä kumppaniensa
näkyvissä.

Mutta kun hän oli vetäissyt miekkansa ja käynyt nuorekkaan
vastustajansa kimppuun, huomasi hän, ettei hän suinkaan pystyisi
tekemään toista aseettomaksi, vaan että hän sai lemmon lailla
ponnistella säilyttääkseen henkensä.

Kaikkina niinä vuosina, joina hän oli miekkaillut, ei hän ollut
kohdannut niin nopeata ja taitavaa vastustajaa, ja heidän siirtyessään
sinne tänne avarassa salissa kihosi Paul of Merelyn otsalle isoja
hikikarpaloita, sillä hän oivalsi taistelevansa henkensä edestä
etevämpää miekkailijaa vastaan.

Beauchampin ja Greystoken äänekäs nauru hyytyi pian tuimaksi hymyksi,
ja pian he katselivat kasvoillaan hämmästyksen ilme, josta selvästi
kuvastui pelkoa ja pahoja aavistuksia.

Poika miekkaili samoin kuin kissa leikkii hiirellä. Hänessä ei näkynyt
ponnistelun merkkiäkään, ja hänen ylpeä, itsevarma hymynsä kertoi
selvemmin kuin sanat, ettei hän suinkaan pinnistänyt koko taitoaan.

He kiersivät useita kertoja huoneen ympäri pojan aina hyökätessä ja
Paul of Merelyn aina perääntyessä. Heidän miekkojensa kalahtelu ja
vanhemman miehen raskas huohotus olivat ainoat äänet paitsi silloin,
kun he hipaisivat penkkiä tai pöytää.

Paul of Merely oli rohkea mies, mutta häntä puistatti ajatus kuolla
hyödyttömästi pelkän pojan kaatamana. Hän ei tahtonut kutsua ystäviään
avuksi, mutta äkkiä Beuachamp hänen huojennuksekseen juoksi miekka
kädessä heidän väliinsä, huutaen: »Riittää, hyvät herra, jo riittää!
Teillä ei ole mitään riidan syytä. Pistäkää miekkanne tuppeen!»

Mutta pojan ainoa vastaus oli: »_En garde, cochon_!» ja Beauchamp
huomasi ystävänsä sijasta itse joutuneensa näyttämön keskukseen.
Eikä poika jättänyt rauhaan myöskään Paul of Merelyä, vaan ahdisti
heitä molempia, miekkaillen niin, että Greystoken silmät pullistuivat
kuopistaan.

Hänen heiluva miekkansa liikkui niin vinhasti, että se puolet ajasta
näytti välkkyvältä valolevyltä, nyt hän tähtäsi pistonsa oikein
todenteolla, ja hänen huuliensa hymy oli jäykistynyt tuimaksi ja
kovaksi.

Paul of Merely ja Beauchamp olivat saaneet kymmenkunta haavaa, kun
Greystoke syöksähti heidän avukseen. Ja samassa ponnahti keittiön
ovesta joustavasti pieni, jäntevä, harmaapäinen mies, sijoittuen miekka
kädessä pojan vierelle. Nyt oli kaksi kolmea vastaan, ja nämä kolme
lienevät arvanneet, vaikka eivät tietäneetkään, joutuneensa vastakkain
maailman kahden parhaan miekkailijan kanssa.

»Kuoliaaksi», kiljaisi pieni, harmaa mies, »_à mort, mon fils!_» Tuskin
olivat ne sanat kirvonneet hänen huuliltaan, ennenkuin pojan miekka,
ikäänkuin se olisi vain odottanut lupaa, sujahti Paul of Merelyn
sydämeen, ja taaskin yksi saksilainen herrasmies pääsi isäinsä luokse.

Vanhus ahdisti nyt Greystokea, ja poika kiinnitti jakamattoman
huomionsa Beauchampiin. Molempia näitä miehiä pidettiin erinomaisina
miekankäyttäjinä, mutta kun Beauchamp taaskin kuuli pienen harmaapään
sanat: »_À mort, mon fils!_» puistatti häntä, hänen niskakarvansa
nousivat pystyyn, ja hänen selkäänsä värisytti, sillä hän tiesi
kuulleensa kuolemantuomionsa; sellaista kuolevaista ei ollut vielä
elänyt, joka olisi pystynyt voittamaan hänen vastassaan olevan
miekkailijan.

Beauchampin tupertuessa eteenpäin penkille pakotti pieni vanhus
Greystoken odottavan pojan luokse.

»He ovat sinun vihollisiasi, poikani, ja sinun tulee saada kostamisen
nautinto; _à mort, mon fils!_»

Greystoke oli päättänyt myydä henkensä kalliista hinnasta ja karkasi
pojan kimppuun, kuten iso härkä syöksyy ärhentelevän koiran päälle,
mutta poika ei perääntynyt hiukkaakaan, ja kun Greystoke seisahtui,
ulkoni hänen selästään neljännesmetrin pituinen kappale kylmää terästä.

Yhdessä he hautasivat ritarit kuivuneen vallihaudan pohjalle
raunioituneen linnan takapuolelle. Ensin he olivat riisuneet vainajat,
ja tarkastaessaan taistelusaalista he huomasivat saaneensa kolme
täydessä asussa olevaa hevosta, paljon kulta- ja hopeakolikoita,
koruja ja jalokiviä sekä äskeisten vieraittensa keihäät, miekat ja
rengaskudoksiset rauta-asut.

Mutta suurin voitto, tuumi vanhus itsekseen, oli se, että hän oli
saanut tiedon suojattinsa ja Englannin Edward-prinssin merkillisestä
yhdennäköisyydestä siksi ajoissa, että hän saattoi torjua elämäntyönsä
tuhoutumisen.

Vaikka poika olikin nuori, oli hän kookas ja harteva, eikä vanhuksen
niin ollen ollut kovinkaan vaikea sovittaa yksi saaliiksi saatu
rauta-asu hänen yllensä poistettuaan siitä vaakunamerkit, ettei kukaan
arvaisi, kenen se oli ollut. Sen hän teki, eikä poika senjälkeen
milloinkaan lähtenyt ratsastamaan muutoin kuin rauta-asussa, ja kun hän
kohtasi maantiellä vastaantulijoita, oli hänen kypärinsilmikkonsa aina
suljettu, jotta kukaan ei näkisi hänen kasvojaan.

Kolmen ritarin kohtauksen jälkeisenä päivänä vanhus kutsui pojan
luoksensa ja lausui:

»Sinun on aika, poikani, oppia vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin
ne olivat, jotka Henrikin siat sinulle esittivät eilen illalla. Olet
viisitoistavuotias, nimesi on Norman, ja koska tämä on vanha Tornin
linna, sopii sinun vastata niille, joiden haluat sen tietävät, olevasi
Norman of Torn, ranskalainen aatelismies, jonka isä osti Tornin ja toi
sinut tänne Ranskasta äitisi kuoltua sinun ollessasi kuusivuotias.

»Mutta muista, Norman of Torn, että paras vastaus englantilaiselle on
miekka; mikään muu ei tehoa hänen hitaaseen järkeensä!»

Ja siten syntyi se Norman of Torn, jonka nimi muutamien lyhyiden
vuosien aikana herätti kauhua englantilaisten sydämessä ja jonka valta
Tornin ympäristössä oli suurempi kuin kuninkaan ja hänen ylimystönsä.



KUUDES LUKU


Siitä alkaen vanhus antautui harjoittamaan poikaa keihään ja
sotakirveen käytössä, mutta joka päivä omistettiin aikaa myöskin
miekkailulle, kunnes nuorukaisen tultua kuusitoistavuotiaaksi itse
vanhus oli vain alokas verrattuna oppilaansa ihmeteltävään taitoon.

Niihin aikoihin poika ratsasteli sir Mortimerilla useilla suunnilla,
kunnes hän tunsi jokaisen sivupolun aina kahdeksankymmenen kilometrin
etäisyyteen Tornista. Joskus oli vanhus hänen seurassaan, mutta
useimmiten hän ratsasti yksin.

Kerran hän osui jokseenkin likellä Tornia sijaitsevan vähäisen kylän
liepeellä olevalle majalle ja poikamaisen uteliaana päätti mennä
sisälle puhelemaan sen asukkaiden kanssa, sillä tähän aikaan alkoi
hänessä herätä luonnollinen seuran kaipaus. Koko elämänsä ajalta hän
ei muistanut muuta seuraa kuin vanhuksen, joka ei puhunut milloinkaan
muutoin kuin välttämättömyyden pakosta.

Majassa asui vanha pappi, ja kun sotisopainen poika työntyi sisälle
tavallisen kohteliaisuuden mukaan koputtamatta, katsahti vanhus häneen
harmistuneen ja paheksuvan näköisenä.

»Mitä nyt?» kummasteli hän. »Eivätkö kuninkaan käskyläiset kunnioita
hurskautta eivätkä ikää, koska tunkeutuvat pyhän miehen yksinäiseen
asuntoon edes lupaa kysymättä?»

»Minä en ole kuninkaan käskyläinen», vastasi poika levollisesti. »Olen
Norman of Torn, minulla ei ole kuningasta eikä jumalaa, enkä kysy lupaa
ainoaltakaan ihmiseltä. Mutta olen tullut rauhallisissa aikeissa, koska
haluan puhella muidenkin kuin isäni kanssa. Senvuoksi saatte te puhella
kanssani», lopetti hän ylpeän käskevästi.

»Kautta Juhanan nenän, kuninkaanpa on täytynyt alentua kunnioittamaan
minua komennuksillaan», tokaisi pappi nauraen. »Avatkaahan
kypärinsilmikkonne, mylord! Kovin mielelläni näkisin sen henkilön
kasvot, joka lausuilee kuninkaallisia komennuksia.»

Pappi oli iso mies, hänellä oli ystävällisesti säteilevät silmät ja
pyöreät, rattoiset kasvot. Hänen hyväntahtoisen vastauksensa sävy ei
ollut lainkaan pureva, ja niinpä poika hymyillen aukaisi silmikkonsa.

»Kautta Gabrielin korvan!» huudahti kunnon isä. »Lapsi
rautavarustuksissa!»

»Lapsi ikävuosiltaan kenties», vastasi poika, »mutta hyvä lapsi
sellaisen henkilön ystäväksi, jolla on miekkaa käytteleviä vihamiehiä».

»Sitten me olemme ystävyksiä, Norman of Torn, sillä vaikka minulla on
vain vähän vihamiehiä, ei kenelläkään ole liiaksi ystäviä, ja minä
pidän kasvoistanne ja eleistänne, vaikka käytöksessänne onkin paljon
toivomisen varaa. Istuutukaa syömään kanssani! Minä kyllä puhun niin
paljon kuin sydämenne ikinä halajaa, sillä jos mistään pidän enemmän
kuin syömisestä, niin juuri puhumisesta.»

Papin avulla poika riisui rauta-asunsa, sillä se oli raskas ja
epämukava, ja he istuutuivat yhdessä aterialle, joka jo osittain oli
pöydässä.

Siten alkoi ystävyys, jota kesti niin kauan kuin kelpo pappi eli.
Milloin Norman of Tornin vain sopi, kävi hän katsomassa ystäväänsä isä
Claudea. Juuri tämä se opetti pojan lukemaan ja kirjoittamaan ranskan-,
englannin- ja latinankieltä sellaisena aikana, jolloin ainoastaan
harvat ylimykset osasivat kirjoittaa oman nimensä.

Hovissa ja korkeampien yhteiskuntaluokkien keskuudessa puhuttiin
melkein yksinomaan ranskaa, ja kaikki julkiset asiakirjat kirjoitettiin
joko ranskan- tai latinankielellä, vaikka näihin aikoihin Englannin
kuningas julkaisi ensimmäisen englanninkielisen, alamaisilleen
osoitetun julistuksen.

Isä Claude opetti poikaa pitämään arvossa muiden oikeuksia,
puolustamaan köyhiä ja sorrettuja, kunnioittamaan Jumalaa ja uskomaan,
että miehen olemassaolon tärkein syy oli naisten suojeleminen. Kaikki
ne hyveet, kaiken ritarillisuuden ja todellisen miehuuden, joita pojan
vanha holhooja ei ollut välittänyt juurruttaa pojan mieleen, istutti
tämä kunnon pappi sinne, mutta hän ei saanut kitketyksi pois pojan
sydämestä syvälle juurtunutta englantilaisvihaa eikä sitä uskoa, että
miehuuden oikea merkki oli halu taistella miekka kädessä kuolemaan
saakka.

Muuan pojan ensi kertoja käydessä uuden ystävänsä luona sattunut tapaus
osoitti viimemainitulle sangen selvästi, ettei hän voisi esittää
sellaisia perusteluja, jotka pystyisivät kumoamaan sen alastoman
tosiasian, että kelpo isä sai kiittää hyvin paljosta, mahdollisesti
hengestäänkin, juuri sitä pojan uskoa ja hänen kykyään tukea sitä
teoilla.

Heidän eräänä iltapäivänä istuessaan papin majassa koputettiin rajusti
ovelle, joka heti sysättiin auki, ja sisälle astui niin kunnoton joukko
lurjuksia kuin ihmisten katseita on ikinä vaivannut. Heitä oli kuusi,
he olivat puetut likaisiin nahka-asuihin, ja heidän kupeellaan riippui
miekkoja ja tikareja.

Johtaja oli valtaisen roteva miekkonen, jolla oli tuuhea ja takkuinen,
karkea, musta tukka ja pöhistyneet, melkein kokonaan ison, mustan,
vanuneen parran peitossa olevat kasvot. Hänen takanaan tungeksi toinen
jättiläinen, jolla oli punaiset hiukset ja jäykästi törröttävät
viikset; kolmannella oli merkkinä hirvittävä, vasemman posken ja otsan
ylitse ulottuva arpi muistona iskusta, joka ilmeisesti oli riistänyt
häneltä vasemman silmän, sillä sen kuoppa oli tyhjä ja sisään painunut
luomi peitti vain osittain silmän jättämän onton kohdan tulehtuneen
punaisen värin.

»Ahaa, veikkoset», karjui johtaja, kääntyen kirjavan joukkonsa puoleen,
»täällä onkin komea saalis. Jumalan syöttösika, meidän kaltaisten
köyhien, rehellisten pahuksien hiellä lihoitettu, ja nuori teikari,
jolla näöstä päättäen täytyy olla kultakolikoita vyössään.»

»Höpiskää rukouksenne, kyyhkyläiseni», jatkoi hän, rumasti kiroten,
»sillä Musta Susi ei jätä jälkeensä todistajia sitomaan myöhemmin
kaulaansa hirttosilmukkaa, ja vähimmän puhuvat vainajat».

»Jos hän on Musta Susi», supatti isä Claude pojalle, »ei meille olisi
voinut pahemmin käydä, sillä hän ryöstää aina kirkonmiehiä ja humalassa
ollessaan, kuten hän nyt on, murhaa uhrinsa. Minä heittäydyn heidän
eteensä, ja te kiiruhdatte sillä aikaa, ratsunne luokse ja pakenette.»
Hän käytti ranskankieltä ja piti käsiään rukousasennossa, joten hän
johti täydelleen harhaan rosvot, jotka eivät lainkaan aavistaneet hänen
puhuvan pojalle.

Norman of Torn jaksoi tuskin pidättyä hymyilemästä iäkkään papin
ovelalle juonelle, otti saman asennon ja vastasi ranskaksi:

»Kelpo isä Claude ei tunne Norman of Tornia, jos luulee hänen vanhan
akan tavoin livistävän karkuun takaovesta, koska miekka välkkyy
etuovella.»

Sitten hän oikaisihe ja puhutteli roistoja.

»En tiedä, mitä kaunaa teillä on tätä hyvää ystävääni vastaan, enkä
välitäkään sitä tietää. Se riittää, että hän on Norman of Tornin
ystävä ja että Norman of Torn on täällä mieskohtaisesti tunnustamassa
ystävyyden velvoituksen. Kavahtakaa, suunnattoman lian ja valtavan
löyhkän ritarit!» Ja miekka kädessä hän ponnahti pöydän ylitse, karaten
ällistyneen johtajan kimppuun.

Pienessä huoneessa voi vain kaksi ahdistaa häntä kerrallaan, ja hänen
säilänsä heilui niin rajusti, ja hän suuntasi pistonsa niin varmasti,
että lyhyen hetkisen kuluttua Musta Susi virui kuolleena lattialla ja
Shandy, punapäinen jättiläinen, oli pahasti, vaikka ei kuolettavasti
haavoitettu. Neljä jäljelläolevaa roikaletta peräytyi nopeasti majasta,
ja varovaisempi taistelija olisi sallinut heidän mennä rauhassa
tiehensä, sillä avoimella paikalla on neljä yhtä vastaan sellainen
ylivoima, jota ei kukaan saa rankaisematta uhitella. Mutta Norman of
Tornin silmissä väikkyi punaista hänen taistellessaan, ja se houkutteli
häntä aina eteenpäin kuumimpaan kahakkaan. Ainoastaan kerran ennen hän
oli taistellut elämästä ja kuolemasta, mutta se kerta oli opettanut
hänet pitämään siitä, ja hänen kuolemaansa saakka se oli hänen
taistelutapansa ominainen piirre, joten sekä ne, jotka kammosivat,
vihasivat ja pelkäsivät häntä, että ne, jotka häntä rakastivat,
tunnustivat yksimielisesti, ettei Jumala ollut milloinkaan ennen
liittänyt samaan ihmiseen niin verrattoman etevää miekkailu taitoa ja
niin äärimmäistä pelottomuutta.

Niinpä hän ei nytkään tyytynyt voittoonsa, vaan syöksyi majasta neljän
lurjuksen jäljessä. Ulkosalle päästyään he kääntyivät hänen kimppuunsa,
mutta hän juoksi heidän keskelleen viuhuville miekkoineen, ja heistä
tuntui kuin heidän vastassaan olisi ollut neljä miestä eikä yksi ainoa;
niin vikkelästi hän väisti ja pisti jollekin suunnalle ja sivalsi
vasta-iskun toisaalle. Hetkisessä oli yksi menettänyt aseensa, toinen
kaatunut ja jäljelläolevat kaksi juoksemassa henkensä edestä maantielle
päin Norman of Torn ihan kinterillään.

Nuorena, ketteränä ja täysin terveenä hän voitti heidät juoksussa yhtä
hyvin kuin miekkailussakin, ja ennenkuin he olivat ennättäneet harpata
viittäkymmentä askelta, olivat he molemmat viskanneet pois miekkansa ja
langenneet polvilleen rukoilemaan häntä säästämään heidän henkensä.

»Tulkaa takaisin kelpo papin majaan!» komensi Norman of Torn. »Saamme
siellä kuulla, mitä hän sanoo.»

Paluumatkalla he tapasivat sen miehen, joka oli menettänyt aseensa,
kumartuneena haavoittuneen kumppaninsa puoleen. He olivat Flory-nimisiä
veljeksiä, eikä toinen tahtonut jättää toista avuttomaksi. Haavoittunut
ei ilmeisestikään ollut hengenvaarassa, minkä vuoksi Norman of Torn
käski toisten auttaa hänet majaan, jossa he tapasivat Punapää-Shandyn
istumassa seinään nojautuneena kelpo isän kaataessa pullon sisältöä
hänen janoiseen kurkkuunsa.

Roiston silmät ihan pullistuivat kuopistaan, kun hän näki neljän
kumppaninsa tulevan aseettomina vankeina takaisin pieneen huoneeseen.

»Musta Susi vainajana, Punapää-Shandy ja John Flory haavoittuneina,
James Flory, Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter vankeina!» kirkaisi hän.

»Mies tai paholainen! Kautta paavin takajalan, kuka ja mikä olette?»
virkkoi hän, kääntyen Norman of Tornin puoleen.

»Olen isäntänne, ja te olette käskyläisiäni», vastasi Norman of Torn.
»Minua palvelette kunniallisemmassa työssä kuin omassa valitsemassanne,
mutta saatte taistelua yllin kyllin ja hyvän palkkion.»

Kun poika näki tämän joukon roistoja, jotka olivat liittyneet yhteen
ryöstääkseen papistolta, heräsi pojan mielessä ajatus, joka oli utuisen
hämäränä pyörinyt hänen piilotajuntansa sisimmissä sopukoissa aina
siitä alkaen, kun hän voittamalla kolme ritaria oli niin helposti
saanut niin runsaan saaliin, hevosia, aseita, varustuksia ja kultaa.
Kuten aina hänen myöhemmän elämänsä aikana merkitsi nytkin ajatus
toimimista.

»Kun Musta Susi on kuollut — ja kiskokoon piru hänen silmänsä
kuopistaan punahehkuisilla pihdeillä! — saisimme ehkä etsiä kauempaa ja
meille saattaisi käydä huonommin, kumppanit, etsiessämme päällikköä»,
puhkesi punapäinen Shandy puhumaan, silmäillen tovereitaan, »sillä
totisesti sellainen mies, vaikkapa hän lieneekin vain pojanvekara, joka
pystyy voittamaan kuusi meikäläistä, sopii komentajaksemme».

»Entä millaiset olisivat velvollisuutemme?» kysyi Erakko-Peteriksi
nimitetty mies.

»Seurata Norman of Tornia, minne hän teitä johtaa, suojella köyhiä
ja heikkoja, olla valmiit uhraamaan henkenne puolustaessanne naisia,
ryöstää rikkailta englantilaisilta ja tehdä haittaa Englannin
kuninkaalle.»

Tämän uskollisuuslupauksen kaksi viimeistä pykälää miellyttivät
lurjuksia niin kovasti, että he olisivat olleet valmiit sitoutumaan
mihin tahansa, jopa jokapäiväiseen jumalanpalvelukseen ja
peseytymiseen, jos se olisi ollut välttämätöntä, päästäkseen Norman of
Tornin palvelukseen.

»Kyllä, kyllä!» huusivat he. »Olemme totisesti teidän väkeänne.»

»Malttakaahan», hillitsi Norman of Torn heitä, »on vielä muutakin.
Teidän tulee totella jokaista komennustani heti toteutettavan
kuolemanrangaistuksen uhalla, ja puolet kaikesta saaliistanne kuuluu
minulle. Minä puolestani vaatetan ja ruokin teitä, hankin teille
ratsut, varukset, aseet ja katon, jonka alla saatte nukkua, ja
taistelen puolestanne ja rinnallanne tällä kädelläni, joka, kuten
tiedätte, ei olekaan kehno turva. Suostutteko siihen?»

»Suostumme.» »Kauan eläköön Norman of Torn» »Tässä Tornien
päällikölle!» Ne lauseet olivat vantterien hirtehisten kerkeän
suostumuksen merkkinä.

»Vannokaa siis se, suudellen miekkani kahvaa ja tätä merkkiä!» jatkoi
Norman of Torn, ottaen ristiinnaulitun kuvan papin pöydältä.

Tällaisilla menoilla perustettiin Tornin liitto, joka muutamissa
vuosissa paisui tuhatmiehiseksi, uhmasi kuninkaan armeijaa ja auttoi
Simon de Montfortia pääsemään Englannin todelliseksi hallitsijaksi.

Melkein heti alkoi sarja lähiseudun ylimyksiin ja niillä tienoin
sattumalta tavattuihin aatelisiin kohdistettuja, valtiopannan
alaisia tekoja, jotka täyttivät Norman of Tornin arkut kulta- ja
hopeakolikoilla ja joiden tähden hänen päästänsä julistettiin palkkio,
ennenkuin hän oli täyttänyt kahdeksattatoista ikävuottaan.

Ettei hän pelännyt eikä halunnut karttaa vastuunalaisuutta teoistaan,
sen hän kauheasti osoitti piirtämällä tikarinsa kärjellä oman miekkansa
kaatamien vastustajansa otsaan alkukirjaimensa NT.

Seurueensa ja varojensa kasvaessa hän rakensi uudelleen synkän Tornin
linnan ja laajensi sitä sekä laittoi taaskin padon pieneen puroon, joka
menneinä aikoina oli tuonut vettä vallihautaan.

Kautta koko sen seudun, joka oli hänen toimintansa todistajana,
köyhät, halvat ja sorretut palvoivat hänen nimeäänkin. Kuninkaan
veronkantajilta anastamansa rahat hän jakoi takaisin piirin
viheliäisille talonpojille, ja kerran, kun Henrik kolmas lähetti pienen
retkikunnan häntä vastaan, hän piiritti ja vangitsi koko sotajoukon,
riisui miehiltä vaatteet, antoi ne köyhille ja saattoi heidät
alastomina ihan Lontoon portille.

Sitten tultuaan kaksikymmenvuotiaaksi oli Norman-paholainen, joksi
kuningas itse oli hänet ristinyt, maineeltaan tunnettu yli koko
Englannin, vaikka hänen kasvojaan ei ollut nähnyt yksikään henkiin
jäänyt ihminen hänen ystäviään ja seuralaistaan lukuunottamatta.
Hänestä oli tullut mahtitekijä, joka täytyi ottaa huomioon toiselta
puolen kuningas Henrikin ja hänen ulkomaalaisten suosikkiensa ja
toiselta puolen saksilaisten ja normannilaisten ylimysten välisessä
nopeasti kärjistyvässä riidassa.

Kumpikaan puoli ei tietänyt, mille suunnalle hänen voimansa kääntyisi,
sillä Norman of Torn oli ryöstänyt melkein tasapuolisesti sekä
kuninkaan kannattajilta että kapinallisilta. Omasta puolestaan hän
oli päättänyt olla liittymättä kumpaankaan puolueeseen, vaan käyttää
hyväkseen senaikaista hämminkiä saalistaakseen puolueettomasti
kumpaisiltakin.

       *       *       *       *       *

Kun Norman of Torn mukanaan viisi siivotonta, risaista hirtehistään
heidän ensimmäisen kohtauksensa päivänä lähestyi kolkkoa linnakotiaan,
seisoi Tornin vanhus toisessa pienessä porttitornissa tarkkailemassa
tätä vähälukuista seuruetta.

Pysähdyttyään tämän ulkoportin juurelle nuorukainen töräytti kupeellaan
riippuvaa torvea, jäljitellen sen ajan tapaa.

»Hoi! Kuka siellä?» luikkasi vanhus, tuimasti mukaantuen leikkiin.

»Sir Norman of Torn», vastasi Punapää-Shandy, »ja hänen komea
seurueensa jaloja ritareita, sotilaita, aseenkantajia, lakeijoja
ja kuormajuhtia. Avatkaa, sir Norman of Tornin vankan oikean käden
nimessä!»

»Mitä tämä merkitsee, poikani?» tiedusti vanhus, kun Norman of Torn
laskeutui satulasta pihalla.

Nuorukainen kertoi senaamuiset tapahtumat ja lausui lopuksi: »Nämä siis
ovat väkeäni, isä; ja yhdessä me samoilemme Englannin valtateillä ja
sivuteillä kootuksemme rikkailta englantilaisilta niitä elatusvaroja,
jotka, kuten sinä olet aina minulle opettanut, ovat meille tulevat.»

»Se on oikein, poikani, ja juuri niin haluaisin itsekin sen jäljestää;
me lähdemme yhdessä ratsastamaan, ja missä ratsastamme, siellä
osoittavat verijäljet tietämme.

»Tästä alkaen paisuu Norman of Tornin nimen maine tässä maassa, kunnes
kuningaskin sen kuullessaan vapisee ja vihaa ja kammoaa sinua, kuten
olen sinuakin opettanut vihaamaan ja kammoamaan häntä.

»Koko Englanti kiroaa sinua eikä saksilaisten ja normannien veri
koskaan pääse kuivamaan säilältäsi.»

Kun vanhus tämän purkauksen jälkeen poistui linnan pääporttia kohti,
virkkoi Shandy, kääntyen Norman of Tornin puoleen ja virnistäen
leveästi:

»Kautta paavin takajalan, teidän rakastettava isännepä pitää
englantilaisista! Suurenmoista pitäisi olla ratsastaa hänen kaltaisensa
miehen jäljessä.»

»Te ratsastatte _minun_ jäljessäni, lurjus», karjaisi Norman of Torn,
»ja jotta et uudelleen niin pian unohtaisi, kuka on isäntäsi, ota tästä
muistuttaja!» Ja hän iski punatukkaista jättiläistä nyrkillään suoraan
vasten suuta, niin että mies raskaasti kellahti maahan.

Hän oli heti jälleen pystyssä, syljeksien verta ja uhkuen raivoa. Kun
hän härän tavoin syöksyi Norman of Tornia kohti, ei viimemainittu
liikahtanutkaan paljastaakseen miekkaansa; hän vain seisoi käsivarret
ristissä, silmäillen Shandya kylmän rauhallisesti, pää pystyssä,
ylpeillä kasvoillaan röyhkeän halveksumisen hymy.

Roteva roikale epäröi ja sitten seisahtui; hitaasti levisi hänen
piirteilleen säyseä hymy, hän laskeutui toiselle polvelleen, tarttui
Norman of Tornin käteen ja suuteli sitä, kuten mahtava ja uskollinen
ritari olisi suudellut kuninkaansa kättä rakkauden ja alamaisuuden
merkiksi. Tämä teko oli tavallaan raa'an, mutta ritarillisen
suurenmoinen; eikä se ainoastaan ollut merkkinä siitä, että Shandy
siitä lähtien oli koko elinaikansa hartaasti ja uskollisesti kiintynyt
nuoreen isäntäänsä, vaan myöskin ennusti, millaisen mielialan Norman of
Torn sittemmin herätti kaikissa niissä miehissä, jotka häntä palvelivat
tuhansien astuessa pitkien vuosien kuluessa sisälle Tornin portista
pyytääkseen itselleen paikkaa hänen uhkaavan lippunsa alla.

Shandyn noustua polvistuivat John Flory, hänen veljensä James,
Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter toinen toisensa jälkeen nuoren
herransa eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Isolta pihalta oli pieni,
tuikea, harmaapäinen vanhus katsellut tätä kohtausta hymyn häive
vanhoilla, pahanilkisillä kasvoillaan.

»Tämä ylittää hartaimmatkin unelmani», jupisi hän. »Kautta
Jumalan kuoleman, hän on kuninkaallisempi kuin itse Henrikki.
Jumala jouduttakoon hänen kruunauspäiväänsä, jolloin itsensä
Plantagenet-koiran silmien edessä hänen päähänsä kruunun sijasta
painetaan musta lakki ja hänen jalkojensa alla on valtaistuimen
asemesta puisen hirsipuun lava!»



SEITSEMÄS LUKU


Kauniina keväisenä päivänä toukokuussa vuonna 1262 ratsasti Norman of
Torn yksin kapeata polkua pitkin sille sievälle huvilalle, jonka hän
oli rakennuttanut vanhan ystävänsä isä Clauden majan sijalle.

Tapansa mukaan hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, eikä hänen
varuksissaan eikä hänen hevosensa hihnoissa ollut minkäänlaisia arvon
eikä syntyperän merkkejä. Hän oli mahtavampi ja rikkaampi kuin monet
hoviylimykset, mutta hänellä ei ollut arvoasemaa eikä muuta arvonimeä
kuin henkipaton nimitys, eikä hän halunnut omaksua sellaista, mitä hän
oikeastaan piti vähäarvoisena.

Hän käytti rauta-asua, koska hänen vanha holhoojansa oli kehoittanut
häntä niin tekemään, eikä sen tähden, että hän kaipasi sen
tarjoamaa suojaa. Ja samasta syystä hän ratsastaessaan aina piti
kypärinsilmikkonsa suljettuna, vaikka hän ei mitenkään saanut vanhusta
selittämään, minkä tähden sellainen varovaisuus oli tarpeen.

»Riittää, kun sanon sinulle, poikani», oli vanhuksen tapana vakuuttaa,
»että oman etusi samoin kuin minunkin etuni vuoksi sinä et saa näyttää
kasvojasi vihollisillesi, ennenkuin minä käsken. Pian toivoakseni tulee
se aika, jolloin saat paljastaa piirteesi koko Englannille.»

Nuori mies ei ajatellut koko asiaa kovinkaan paljoa, tavallisesti
pitäen sitä vanhan, lapselliseksi muuttuneen ukon hupsuna
päähänpistona; mutta siitä huolimatta hän sitä noudatti.

Hänen sinä päivänä ratsastaessaan jyrkkää rinnettä alaspäin kohosi
hänen takanaan perin toisenlainen Torn kuin se oli ollut, jota hän
oli lähestynyt kuusitoista vuotta aikaisemmin, jolloin hän pienenä
poikasena oli ratsastanut illan pimenevässä hämyssä ison hevosen
selässä pienen vanhan eukon takana, joka heidän saavuttuaan linnaan oli
muuttunut pieneksi, tuimaksi, harmaapäiseksi vanhaksi mieheksi.

Tänään tämä laaja, uhkaava rakennus kohosi isompana ja vaikuttavampana
kuin konsanaan entisen suuruutensa loistavimpina päivinä. Jäljellä
oli alkuperäinen runko suunnattomille, tukipatsailla varustettuine,
saksilaisine torneineen, joiden valtavia, neljän ja puolen metrin
paksuisia seiniä lävistivät portaikot ja holvatut kammiot; valoa tuli
ikkuna-aukoista, jotka muurin ulkopinnassa olivat pelkkiä rakoja,
mutta laajenivat sisäänpäin, niin että jotkut muodostivat pienien,
kolmikulmaisten huoneiden kokoisia komeroita.

Vallikaivantoa oli laajennettu ja syvennetty, ja se kaarsi linnaa
kolmelta puolelta sisemmän ja ulomman muurin välissä, joihin oli
sopivien välimatkojen päähän rakennettu pieniä, ulkonevia torneja,
sellaisilla ampuma-aukoilla varustettuja, että hyökkääjiä voitiin
sivultapäin ampua jousilla ja kaaripyssyillä sekä heitellä keihäillä.

Muurien ympäröimän alueen neljäs sivu oli korkean jyrkänteen partaalla,
ja tämä luonnollinen suoja teki tornit sillä puolella tarpeettomiksi.

Linnan pääportti oli lännen puolella, ja sieltä lähti koukerteleva,
kivinen tie vuorien välitse laaksoon. Isolta portilta avautuva näköala
oli rauhallisen, jylhän kaunis. Etualalla olevan vähäisen ylängön
ylitse, jossa kasvoi vain niukalti yksinäisiä, pahkaisia tammia,
saattoi esteettömästi nähdä laajat, viehättävät niityt, joiden halki
kiemurteli Trentin kimalteleva syrjäjoki.

Vielä kaksi muuta porttia vei vankkaan linnoitukseen, toinen
pohjoisen, toinen itäisen muurin lävitse. Kaikilla kolmella portilla
oli lujat, torneilla ja tukipatsailla varustetut etuvarustukset,
jotka täytyi vallata, ennenkuin päästiin varsinaiselle portille.
Kaikkien etuvarustusten sisäänkäytävä oli varustettu suojaristikolla,
ja kullakin sisäportilla oli samanlainen turvalaite sekä lisäksi
nostosilta, joka alas laskettuna peitti kaivannon, mutta joka
vihollisten lähestyessä voitiin nostaa pystyyn tehokkaasti estämään
heidän etenemisensä.

Uudet, Norman of Tornin ja hänen isäksi nimittämänsä tuiman
vanhuksen johdolla vanhaan runkoon lisätyt tornit ja rakennukset
olivat normannilaista tyyliä; ikkunat olivat laajemmat, kaiverrukset
huolellisemmin tehdyt, huoneet valoisammat ja tilavammat.

Muurien ympäröimälle laajalle alueelle oli syntynyt kohtalainen
kaupunki, sillä Tornin henkipatto, jolla oli tuhat soturia, tarvitsi
paljon aseenkantajia, lakeijoja, kokkeja, keittiöpoikia, aseseppiä,
hevosenkengittäjiä, tallirenkejä ja muita sellaisia huolehtimaan hänen
pienen armeijansa tarpeista.

Avaroissa talleissa oli tuhatviisisataa sotaratsua ja viisisataa
kuormajuhtaa, kun taas itäisellä pihalla vilisi lehmiä, härkiä, vuohia,
lampaita, sikoja, kaniineja ja kanoja.

Hitaiden, kuhnustelevien härkien vetämiä, isoja, puisia vankkureita
kävi joka päivä tässä uhkaavassa rakennusrykelmässä, tuoden muonaa
sekä ihmisille että eläimille ympäristön viljeltyjen seutujen köyhiltä
saksilaisilta talonpojilta, joille Norman of Torn maksoi tuotteiden
hinnan hyvässä kullassa.

Nämä raataja-poloiset olivat pahemmassa kuin orjan asemassa ylpeiden
ylimysten, heidän viljelemänsä maan omistajien, vallassa, ja
kuninkaallisella julistuksella heitä oli kielletty kuoleman uhalla
myymästä tai antamasta penninkään arvosta ruokatarpeita Tornin
henkipatolle, mutta siitä huolimatta hänen tukevat vankkurinsa kävivät
säännöllisesti ympäristöllä, aina palaten täyteen kuormitettuina, ja
vaikka talonpojat kertoivat surullisia tarinoita herroilleen Tornin
paholaisen kauheista ryöstöretkistä, joiden aikana hän anasti heidän
tavaroitaan väkisin, puhuivat he silloin hampaittensa ulkopuolelta
paholaisen kullan painaessa heidän laskujaan.

Ja ylimysten alkaessa vihata häntä yhä enemmän, talonpoikien rakkaus
häntä kohtaan niin ollen yhä lujittui. Heitä hän ei milloinkaan
vahingoittanut; heidän aitauksensa, karjansa, viljansa, vaimonsa
ja tyttärensä saivat olla rauhassa, vaikkakin heidän herrojensa
naapurilinnat saatettiin ryöstää viinikellarista korkeimman
tornin lakivarustuksiin saakka. Eikä kukaan uskaltanut esiintyä
väkivaltaisesti sillä alueella, jolla Norman of Torn liikkui.
Kymmenkunta hirtehisjoukkiota hän oli kartoittanut Derbyn kunnailta,
ja vaikkakin ylimykset olisivat paljoa mieluummin pitäneet kaikki muut
kuin hänet, palvoivat talonpojat häntä, koska hän oli vapauttanut
heidät halpasyntyisistä murhamiehistä, joiden tapana oli ollut ryöstää
heikoilta ja alhaisilta ja joiden tähden majojen ja mökkien naiset
eivät olleet milloinkaan olleet turvassa.

Harvat heistä olivat nähneet hänen kasvonsa, ja vielä harvemmat
olivat puhelleet hänen kanssansa, mutta he rakastivat hänen
nimeään ja urhoollisuuttaan ja salaa rukoilivat hänen puolestaan
muinaista jumalaansa Wodinia sekä alempia metsän-, niityn- ja
metsästyksenjumalia, sillä vaikka he olivat nimellisesti kristittyjä,
sykähteli kuitenkin monen sydämessä heikkoja maininkeja esi-isien
ikivanhasta taikauskosta; ja vaikka he rukoilivat myöskin Herraa
Jeesusta ja Mariaa, tuntui heistä kuitenkin, ettei voisi olla
vahingoksi pysytellä hyvissä suhteissa muiden jumalien kanssa siltä
varalta, että ne sattuisivatkin olemaan olemassa.

He olivat köyhää, sorrettua, poljettua, tietämätöntä, taikauskoista
väkeä, miespolvien aikana tottuneita alistumaan milloin minkin
valtaajan ja väliajoilla läänitysherrojensa — jos sellaisia oli — ja
saaliinhimoisten itsevaltiaittensa tallattaviksi.

Ihmekö sitten, että sellaiset ihmiset jumaloivat Tornin henkipattoa,
sillä sen jälkeen, kun heidän rajut saksilaiset esivanhempansa olivat
hekin valloittajina tulleet Englantiin, ei kukaan muu ollut koskaan
nostanut kättänsä turvatakseen heitä sorrolta.

Tällaisesta alemman väestön, maaorjien ja vapautettujen, kohtelusta
eivät Norman of Torn ja hänen isäkseen nimittämänsä vanhus olleet
milloinkaan päässeet yksimielisiksi. Viimemainittu tahtoi käydä
vainosotaansa kaikkia englantilaisia vastaan, mutta nuori mies ei
halunnut kuullakaan sellaisesta eikä sallinut kenenkään, joka lähti
Tornista ratsastamaan, ahdistaa rahvasta. Risainen takki oli tätä
hurjaa laumaa vastaan varmempi suoja kuin vankka keihäs ja vaakunalla
koristettu kilpi.

Kun Norman of Torn ratsasti valtavasta linnastaan vierailulle isä
Clauden luokse auringon säteiden leikkiessä hänen kalahtelevilla
varuksillaan ja heijastuessa hänen kilpensä kuparinupista, ei niin
ollen ollut kovinkaan merkillistä nähdä pientä metsästäjäryhmää
paljastetuin päin tiepuolessa polvillaan hänen mennessään ohitse.

Astuttuaan papin työhuoneeseen Norman of Torn riisui aseistuksensa ja
laskeutui alakuloisena penkille, nojaten selkänsä seinään ja ojentaen
voimakkaat, joustavat jalkansa eteenpäin.

»Mikä sinua vaivaa, poikaseni», tiedusti pappi, »kun näytät noin
lohduttomalta näin kauniina päivänä?»

»En tiedä, isä», vastasi Norman of Torn, »jollei syynä ole se, että
kysyn itseltäni: 'Mitä varten kaikki tämä?' Minkä tähden isäni
opetti minut aina ryöstämään lähimmäisiltäni? Pidän taistelusta,
mutta taistella saa yllin kyllin laillisestikin, ja mitä hyötyä
minulla on kaikista ryöstetyistä varoistani, jollen saa mennä
ihmisten asumasijoille niitä kuluttamaan? Jos pistäisin pääni Lontoon
kaupunkiin, jäisi se epäilemättä sinne hamppuisen kaulanauhan
pidättämällä.

»Mitäpä kaunaa minulla on kuninkaalle tai aatelisille? Heillä tosin on
kylliksi syytä vihata minua, mutta siitä huolimatta en käsitä, minkä
tähden minun piti vihata heitä niin kiihkeästi, ennenkuin olin kyllin
vanha tietämään, kuinka kunnottomia he todella ovat. Senvuoksi minusta
tuntuu, että olen vain vanhuksen häijyyden välikappale tietämättä edes,
minkä loukkauksen kostamiseen toinen ihminen on pyhittänyt elämäni.

»Ja vanhemmaksi tultuani, isä Claude, olen joskus suuresti epäillyt,
onko Tornin nimetön vanhus lainkaan isäni, niin vähän minä muistutan
häntä, enkä koko elämäni aikana ole kuullut ainoatakaan isällisen
hellää sanaa enkä tuntenut hyväilyä, en edes pikku lapsena. Mitä siitä
arvelet, isä Claude?»

»Olen miettinyt sitä paljon, poikaseni», vastasi pappi. »Se on aina
ollut vaivaavana pulmana mielessäni, ja minulla on omat epäluuloni,
joita olen hautonut vuosikausia, mutta joiden ajatteleminenkin
peloittaa minua niin, että minua puistattaa kuvitellessani, mitä
seurauksia niiden lausumisesta koituisi. Norman of Torn, jollet ole
isäksi nimittämäsi vanhuksen poika, varjelkoon Jumala Englantia
milloinkaan aavistamasta, ketkä oikeat vanhempasi ovat! Enempää en
rohkene sanoa muuta kuin sen, että jos pidät arvossa mielenrauhaasi ja
henkeäsi, pidä kypärinsilmikkosi suljettuna äläkä antaudu vihollistesi
kynsiin.»

»Tiedätkö siis, minkä tähden minun tulee pitää kypärinsilmikkoni
suljettuna?»

»Voin vain arvata, Norman of Torn, koska olen nähnyt erään toisen
henkilön, jota sinä muistutat.»

Keskustelun keskeytti ulkoa kuuluva häly, hevosten kavioiden kapse,
miesten huudot ja aseiden kalske. Heti kiiruhtivat molemmat miehet
pienelle, lasittomalle ikkunalle. Heidän kohdallaan maantiellä
taisteli nyt viisi panssariasuista ritaria kymmentä tai kahtatoista
teräspukuista soturia vastaan, ja hieman syrjässä kamppailijoista istui
nuori nainen henkeään pidätellen ratsunsa selässä.

Pian eräs ritareista erkani taistelun tehneestä, ratsasti hänen
luoksensa ja lausui joitakuita käskeviä sanoja, samalla karkeasti
tarttuen hänen ratsunsa suitsiin. Tyttö kohotti ratsuraippaansa
ja sivalsi useita kertoja, mutta turhaan ahdistajansa rautaista
päähinettä, samalla kun viimemainittu pyöräytti hevosensa ympäri ja
lasketti nopeata neliä pois näkyvistä, kiskoen tytön ratsua jäljessään.

Norman of Torn juoksi ovelle ja siitä huolimatta, ettei hänen yllänsä
ollut rauta-asua, ponnahti sir Mortimerin selkään ja lähti vinhaa
vauhtia siihen suuntaan, johon tyttö ja hänen ryöstäjänsä olivat
menneet.

Kookas musta oli nopea, ja kun sitä ei nyt painanut ratsastajansa
tavallinen, raskas asu, sai se pian pakenijat näkyviin. Tuskin
puoltatoista kilometriä oli ratsastettu, ennenkuin ritari kääntyessään
taaksepäin vilkaisemaan, ajettiinko häntä takaa, näki Norman of Tornin
kasvot vajaan kymmenen askeleen päässä itsestään.

Kasvoillaan sekava hämmästyksen, harmin ja epäilyksen ilme ritari
seisautti ratsunsa, samalla huudahtaen: »_Mon Dieu_, Edward!»

»Paljasta miekkasi ja puolustaudu!» kiljaisi Norman of Torn.

»Mutta, teidän korkeutenne», änkytti ritari.

»Puolustaudu! Muutoin pistän sinut kuoliaaksi samoin kuin olen tappanut
satoja englantilaissikoja», karjui Norman of Torn.

Nelistävä ori oli melkein saavuttanut ritarin, ja hän odotti
ratsastajan pysäyttävän sen, mutta mustan vasaman tavoin sir Mortimer
tömähti suoraan toisen hevosen lapaan, ja sekä mies että ratsu
kierähtivät maantien tomuun.

Ritari nousi pystyyn vahingoittumattomana, ja Norman of Torn hypähti
maahan aloittaakseen rehellisen, tasapuolisen ottelun. Vaikka ritaria
haittasi varuksien paino, oli hänelle myöskin niiden suojan suoma
etu, joten he kamppailivat vimmatusti useita minuutteja kummankaan
pääsemättä voitolle.

Tyttö istui liikkumattomana ja silmät levällään maantien ohessa,
tarkkaillen ottelijain jokaista liikettä. Hän ei yrittänytkään pakoon;
hänen edessään riehuvan taistelun rajuus ja mahdollisesti hänen
avukseen rientäneen jättiläisen kiehtova ulkomuoto pitivät häntä
ikäänkuin paikalleen naulattuna. Katsellessaan puolustajaansa hän näki
joustavan, lihaksikkaan, ruskeatukkaisen nuorukaisen, jonka kirkkaista
silmistä ja moitteettomasta vartalosta, koska niitä ei piilottanut
kypäri eikä rautapaita, kuvastui harjaantuneen taistelijan puhdas
urheiluelämä.

Hänen kasvoillaan väikkyi kopean ylpeyden vähäinen kylmä hymy, kun
hänen oikea kätensä jokaisella liikkeellään paljasti valtavan voimansa
ja taitonsa leikkiessään hiestyneellä, huohottavalla rauta-asuisella
vastustajalla, joka saumattomasti huitoi ja hosui miekallaan.
Kalahtelevien säilien ja varuksien kovasta melusta huolimatta ei
kumpikaan ottelija ollut saanut paljoakaan vahingoitetuksi toista,
sillä ritari ei pystynyt voimalla eikä taidolla survaisemaan miekkansa
kärkeä varuksettoman vastustajansa erehtymättömästi väistävän säilän
ohitse, kun taas viimemainitun oli vaikea pistää toisen rautaisen asun
lävitse.

Vihdoin Norman of Torn valtavalla voimallaan työnsi säilänsä kärjen
vastustajan rautapaidan renkaiden lävitse, ja tuskasta parahtaen mies
vaipui hervottomana maahan.

»Nopeasti, herra ritari!» huudahti tyttö. »Nouskaa ratsaille ja
paetkaa! Tuolla tulevat hänen kumppaninsa.»

Ja kun Norman of Torn kääntyi siihen suuntaan, josta hän oli äsken
tullut, kiiruhti sieltä tosiaankin häntä kohti täyttä laukkaa kolme
teräsasuista miestä valtavien ratsujen selässä.

»Ratsastakaa, madame!» kehoitti Norman of Torn. »Minä en pakene enkä
ilman varuksia ja jalkaisin voi toivoa kykeneväni viivyttämään noita
kolmea miestä muuta kuin hetkisen, mutta sillä aikaa pitäisi teidän
helposti päästä pakoon, sillä heidän raskastaakkaiset hevosensa eivät
mitenkään jaksa saavuttaa nopeata ratsuanne.»

Vasta puhuessaan hän tarkasti nuorta naista. Että hän oli ylhäinen
nainen, sitä eivät osoittaneet ainoastaan hänen ratsastusasunsa ja
hevosensa hihnoituksen upeus, vaan myöskin hänen ylimyksellinen ja
kopea esiintymisensä ja kauniiden kasvojensa ylpeä ilme.

Vaikka Norman of Tornin pää oli tähän aikaan nähnyt melkein
kahdenkymmenen vuoden menevän ohitseen, ei hänellä ollut tietoja
eikä kokemuksia naisten tavoista, eikä hän ollut kertaakaan puhellut
ainoankaan aatelisen eikä arvoasemassa olevan naisen kanssa. Tornin
linnaa ei kaunistanut ainoakaan nainen, eikä poika, mikäli muisti,
ollut koskaan nähnyt äitiään.

Hän käyttäytyi sen vuoksi naisia kohtaan hyvin samaan tapaan kuin
miehiäkin kohtaan lukuunottamatta sitä, että hän oli vannonut aina
suojelevansa heitä. Kenties hän tavallaan kunnioitti naisia, jos Norman
of Tornin voitiin sanoa kunnioittavan mitään, Jumalaa, ihmisiä tai
paholaista. Hänen tapansa oli pikemminkin halveksia kaikkia olentoja,
jotka hän lainkaan vaivautui panemaan merkille.

Katseensa ollessa kiintynyt tähän nuoreen naiseen, jonka kohtalo oli
määrännyt muuttamaan koko hänen elämänsä juoksun, Norman of Torn näki,
että hän oli kaunis ja kuului siihen luokkaan, jota hän oli vuosikausia
saalistanut lainsuojattomille hirtehisjoukkueineen. Sitten hän taaskin
kääntyi uhmailemaan tytön vihollisia, osoittaen sitä kummallista
epäjohdonmukaisuutta, joka oli aina ollut hänen menettelytapojensa
omituinen piirre.

Seuraavana päivänä hän saattaisi hyökätä neidon isän linnan
varustuksille, mutta nyt hän oli ilomielin valmis uhraamaan henkensä
hänen puolestaan — jos tyttö olisi ollut hiilenpolttajan tytär,
olisi nuorukainen tehnyt samoin — se riitti, että hän oli nainen ja
suojeluksen tarpeessa.

Ritarit olivat nyt melkein hänen kimpussaan ja komeasti välittämättä
rehellisen taistelun vaatimuksista syöksyivät keihäät tanassa
varustuksetonta jalkamiestä kohti. Mutta kun ensimmäinen ritari ehti
kyllin likelle erottaakseen hänen kasvonsa, huudahti hän ällistyneenä
ja tyrmistyneenä:

»_Mon Dieu, le Prince!_» Samalla hän pyöräytti nelistävän ratsunsa
syrjään. Kuultuaan hänen huudahduksensa noudattivat hänen kumppaninsa
esimerkkiä, ja kaikki kolme kiitivät edelleen maantietä pitkin,
ilmeisesti nyt yhtä kiihkeästi pyrkien pakoon kuin äsken hyökkäämään.

»Saattaisi luulla heidän kohdanneen paholaisen», mutisi Norman of Torn,
silmäillen heidän jälkeensä teeskentelemättömän hämmästyneenä.

»Mitä tämä merkitsee, lady?» kysyi hän, kääntyen neidon puoleen, joka
ei ollut liikahtanutkaan paetakseen.

»Se merkitsee, että kasvonne hyvin tunnetaan isänne valtakunnassa,
teidän korkeutenne», vastasi tyttö. »Eikä kuninkaan puoluelaisilla ole
vähääkään halua taistella teitä vastaan, vaikka he eivät käsittäne sen
paremmin kuin minäkään, minkä tähden te haluatte puolustaa Simon de
Montfortin tytärtä.»

»Pidetäänkö minua siis Englannin prinssinä Edwardina?» kummasteli
nuorukainen.

»Kenä muuna pitäisi teitä sitten pitää, mylord?»

»Minä en ole prinssi», sanoi Norman of Torn. »Edwardin kerrotaan olevan
Ranskassa.»

»Olette oikeassa, sir», huudahti tyttö. »Mutta olette niin hänen
näköisensä, että hyvin voisitte harhauttaa itse kuningattarenkin. Ja
te olette kyllin uljas sopiaksenne kuninkaanpojaksi. Kuka te sitten
olette, herra ritari, joka olette paljastanut säilänne ja uhmaillut
kuolemaa Bertraden, Simon de Montfortin, Leicesterin kreivin, tyttären
puolesta?»

»Oletteko te de Montfortin, kuningas Henrikin langon tytär?» tiedusti
Norman of Torn silmiensä souketessa kapeiksi raoiksi ja kasvojensa
kovettuessa.

»Olen kyllä», vastasi tyttö. »Ja kasvoistanne päätän, että te ette
kovinkaan paljon rakasta de Montfortia», lisäsi hän hymyillen.

»Entä minne olette matkalla, lady Bertrade de Montfort? Vaikkapa
olisitte paholaisen tytär tai sisarentytär, olette kuitenkin nainen,
enkä minä sodi naisia vastaan. Minne hyvänsä haluatte, sinne saatan
teidät turvaan.»

»Olin äsken isäni viiden palvelijan saattamana Maryn, Derbyn herran
John de Stutevillen tyttären, luokse.»

»Tiedän hyvin sen linnan», virkkoi Norman of Torn, ja tuiman hymyn
häive väreili hänen huulillaan, sillä tuskin kahta kuukautta oli
kulunut siitä, kun hän oli vallannut tämän linnoituksen ja ottanut
pakkoveroa mahtavalta ylimykseltä. »Tulkaa, teillä ei ole enää pitkä
matka, ja jos kiiruhdamme, ehditte syömään ystävättärenne kanssa
illallista ennen pimeän tuloa.»

Niin sanottuaan hän nousi ratsaille ja kääntyi palatakseen maantielle,
mutta samassa hän huomasi vainajan, joka virui siinä, mihin oli
kaatunut.

»Ratsastakaa te edelleen!» kehoitti hän Bertrade de Montfortia. »Tulen
perässänne heti.»

Laskeuduttuaan jälleen satulasta hän meni äskeisen vastustajansa
luokse, aukaisi kuolleelleen ritarin kypärinsilmikon ja piirsi vainajan
otsaan tikarinsa kärjellä kirjaimet NT.

Tyttö kääntyi katsomaan, mikä häntä viivytti, mutta hänen selkänsä oli
sinnepäin hänen ollessaan polvillaan kaatuneen vastustajansa vieressä,
eikä neito nähnyt hänen tekoaan. Vaikka hän olikin uljaan isän uljas
tytär, olisi hänen sydämensä sykertynyt kokoon, jos hän olisi nähnyt,
mitä mies teki, ja hän olisi kauhuissaan paennut tämän Englantia
vaivaavan vitsauksen luota, jonka merkin hän oli nähnyt isänsä
kymmenkunnan kuolleen palvelijan ja sukulaisen otsassa.

Heidän tiensä Stutevilliin vei isä Clauden asunnon ohitse, ja Norman
of Torn pysähtyi siellä pukeutumassa sota-asuunsa. Nyt hän taaskin
ratsasti kypärinsilmikko suljettuna ja äänettömänä, hieman jäljempänä
Bertrade de Montfortia voidakseen tarkastella neidon kasvoja, jotka
äkkiä olivat alkaneet herättää hänen mielenkiintoaan.

Koskaan ennen hän ei ollut muistiaikanaan ollut niin likellä
nuorta ja kaunista naista niin kauan yhtä mittaa, vaikka hän oli
usein nähnyt naisia linnoissa, jotka hän oli vallannut rajuilla
ja hirveillä hyökkäyksillään. Joskin kerrottiin tarinoita siitä,
kuinka halpamaisesti hän kohteli naisvankejaan, ei niissä ollut
ensinkään perää. Niitä vain levittelivät hänen vihamiehensä
kiihoittaakseen kansaa häntä vastaan. Milloinkaan ei Norman of
Torn ollut tehnyt väkivaltaa naiselle, ja hänen hirtehisjoukkonsa
oli vannonut kunnioittavansa ja suojelevansa heikompaa sukupuolta
kuolemanrangaistuksen uhalla.

Kun hän syrjäviistosta katseli edessään olevia viehkeitä kasvoja,
liikahti hänen sydämessään tunne, joka oli pyrkinyt purkautumaan
jo vuosikausia. Se ei ollut rakkautta eikä rakkauden tapaistakaan
tunnetta, vaan syvää niiden henkilöiden kaipausta, joihin tyttö kuului
ja joita hän edusti. Norman of Torn ei olisi osannut tulkita tätä
tunnetta sanoilla, sillä hän ei tiennyt, niitä se oli; mutta se oli
etäinen, heikko samanlaista verta ikävöivän veren huuto, ja siihen oli
sekoittunut shakaalien parissa olevan leijonan muihin leijoniin ja
kenties myöskin omaan naarasleijonaansa kohdistuvaa kaipausta.

Heidän ratsastettuaan useita kilometrejä äänettöminä neito äkkiä
kääntyi häneen päin ja lausui:

»Kylläpä te, herra ritari, tarvitsette aikaa, vastataksenne
kysymykseeni. Kuka olette?»

»Olen Nor—» Mutta sitten hän katkaisi sanansa. Aikaisemmin hän oli
aina vastannut siihen kysymykseen uhkamielisen ylpeästi. Miksi piti
hänen epäröidä, mietti hän. Pelkäsikö hän sitä kammoa, jota se nimi
herättäisi tämän hänen halveksimansa ylimystön tyttären rinnassa?
Peloittiko Norman of Tornia katsella halveksimisen ja inhon ilmettä,
jonka hän varmasti arvasi kuvastuvan noissa viehättävissä kasvoissa?

»Olen Normandiasta», jatkoi hän tyynesti. »Ranskalainen herrasmies.»

»Entä nimenne?» tiukkasi tyttö käskevästi. »Häpeättekö nimeänne?»

»Teidän sopii nimittää minua Rogeriksi», vastasi Norman, »Roger de
Condéksi».

»Avatkaa kypärinsilmikkonne, Roger de Condé!» komensi neito. »Minusta
ei ole hupaista ratsastaa rauta-asun seurassa; haluaisin nähdä, että
sen sisällä on mies.»

Norman of Torn hymyili noudattaessaan käskyä, ja kun hän hymyili siten,
mikä tapahtui harvoin, oli hän hauskan näköinen.

»Se on ensimmäinen komennus, jota olen totellut sen jälkeen, kun täytin
kuusitoista vuotta, Bertrade de Montfort», virkkoi hän.

Tyttö oli yhdeksäntoistavuotias, uhkui nuoruuden ja terveyden
reippaatta ja hilpeyttä, ja niinpä he samosivat, puhellen ja
naureskellen, ikäänkuin olisivat olleet vanhoja ystävyksiä.

Neito kertoi, minkä tähden hänen kimppuunsa oli aikaisemmin sinä
päivänä hyökätty, pitäen sitä erään ylimyksen, Peter of Colfaxin,
yrityksenä ryöstää hänet, koska hänen isänsä oli jyrkästi ja tylysti
hylännyt miehen kosinnan.

Simon de Montfortin tapana ei ollut seuloa sanojaan, ja epäilemättä
hänen tyttärensä kättä pyytänyt vanha vintiö oli kuullut joitakuita
kirpeitä totuuksia tältä mieheltä, joka oli kahdesti loukannut
Englannin ylimystöä karkeilla ja sievistelemättömillä, vaikka
todenmukaisilla ja vilpittömillä, kuninkaalle osoitetuilla puheillaan.

»Tästä Peter of Colfaxista pidetään huoli», murahti Norman of Torn. »Ja
koska olette hylännyt hänen sydämensä ja kätensä, saatte hänen päänsä,
jos sitä pyydätte. Teidän tarvitsee vain käskeä, Bertrade de Montfort.»

»Sepä hyvä», kiitti tyttö naurusuin, arvellen sitä vain
joutavanpäiseksi kerskumiseksi, jota niihin aikoihin ahkerasti
harrastettiin. »Teidän sopii tuoda minulle hänen päänsä kultaisella
vadilla, Roger de Condé.»

»Entä millaisen palkkion se ritari ansaitsee, joka tuo valtiattarensa
jalkojen juureen hänen vihamiehensä pään?»

»Mitä suosionosoitusta ritari vaalii?»

»Sitä, että kuinka paljon pahaa teille ritaristanne kerrottaneenkaan
ja millaisia parjauksia hänen niskaansa syydettäneenkään, olette aina
hänen ystävänsä ja luotatte hänen kunniantuntoonsa ja vilpittömään
uskollisuuteensa.»

Tyttö nauroi iloisesti vastatessaan, vaikka jokin tuntui ilmaisevan
hänelle, että tämä oli enemmän kuin leikkiä.

»Olkoon niinkuin sanoitte, herra ritari!» lupasi hän. »Ja kerran
annettu lupaus pidetään aina.»

Nopeana tekemään päätöksensä ja yhtä nopeana toimimaan Norman of Torn
päätteli pitävänsä tästä tytöstä ja toivovansa hänen ystävyyttään
enemmän kuin mitään muuta, mistä hän tiesi mitään. Ja koska hän
sitä toivoi, päätti hän voittaa sen kaikilla keinoilla, jotka
olivat sopusoinnussa hänen kunniankäsitteittensä kanssa; ja hänen
kunniankäsitteensä olivat monissa suhteissa ylevämmät kuin senaikaisen
aateliston.

He saapuivat de Stutevillin linnaan myöhään iltapäivällä. Siellä
lausuttiin Norman of Torn herttaisesti tervetulleeksi, ja häntä
vaadittiin noudattamaan paroonin vieraanvaraista kehoitusta ja jäämään
yöksi.

Tilanteen karmea huumori oli henkipatosta liian houkutteleva, ja
kun se tuli lisäksi hänen uuteen toivomukseensa saada olla Bertrade
de Montfortin seurassa, ei hän yrittänytkään vastustaa, vaan ehätti
hyväksymään ystävällisen tarjouksen.

Pitkän pöydän ääressä, jolle illallinen oli katettu, istuivat kaikki
paroonin talouden jäsenet, ja siellä täällä oli miehillä merkkejä
haavoista, jotka olivat parhaiksi ehtineet parantua, kun taas isäntä
itse vieläkin kantoi oikeata kättänsä siteessä.

»Kestettävänämme on ollut karvaita aikoja», selitti sir John
huomattuaan vieraansa silmäilevän kahakan monia merkkejä. »Se
lemmonsikiö, Norman paholainen, piiritti saastaisine laumoineen meitä
kymmenen päivää ja valtasi sitten linnan rynnäköllä sekä ryösti sen.
Elämä ei enää ole turvallista Englannissa, kun kuningas tuhlaa aikansa
ja rahansa ulkomaalaisten suosikkien seurassa ja pestaa ulkomaista
sotaväkeä taistelemaan oman maan ylimyksiä vastaan eikä turvaa kodin
rauhaa ja suojaa, joka on jokaisen englantilaisen oikeus.

»Mutta», jatkoi hän, »tämä henkipattoinen pahus joutuu hirttonuoran
jatkoksi, kun sisällinen riitamme loppuu, sillä ylimykset ovat itse
päättäneet lähteä sotaretkelle häntä vastaan, jollei kuningas halua
häntä masentaa».

»Ja hän saattaa lähettää ylimykset alastomina kotiin, kuten hän lähetti
kuninkaan sotilaat», tokaisi Bertrade de Montfort nauraen. »Haluaisin
nähdä sen miehen; miltä hän näyttänee — teidän omasta, sir John, ja
monien sotilaitten ne ulkonäöstä päättäen lienee täällä useitakin
sellaisia, jotka ovat hänet kohdanneet.»

»Hän ei kertaakaan avannut kypärinsilmikkoaan ollessaan meidän
keskellämme», vastasi parooni, »mutta jotkut väittävät nähneensä
hänestä lyhyen vilahduksen ja vakuuttavat, että hänellä on kammottavat
kasvot, tuuhea, keltainen parta, toinen silmä poissa ja iso, punainen
arpi otsasta leukaan saakka».

»Hirveä näky», jupisi Norman of Torn. »Eipä ihmekään, että hän pitää
kypärinsilmikkonsa suljettuna.»

»Mutta millainen miekankäyttelijä!» sekaantui puheeseen muuan de
Stutevillin pojista. »Ei ikinä ole koko maailmassa nähty sellaista
miekkailua kuin sinä päivänä näin linnan pihalla.»

»Myöskin minä olen nähnyt ihmetyttävää miekankäyttöä», virkkoi Bertrade
de Montfort, »nimittäin tänään. Hei vain!» huudahti hän, nauraen
veitikkamaisesti. »Totisesti olenkin taitanut vangita hurjan Norman
de Tornin, sillä juuri tämä ritari, joka nimittää itseään Roger de
Condéksi, miekkailee paremmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään
miekkailevan, ja hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, kunnes
nuhtelin häntä siitä.»

Norman de Torn oli ensimmäisenä senjälkeen alkaneessa naurussa, ja koko
seurueesta hän nautti pilasta eniten.

»Tästä paholaisesta puhuttaessa», pitkitti parooni, »mille
puolelle arvelette hänen taipuvan, jos kuningas lopulta pakottaa
läänitysaateliston sotaan? Kun hänellä on tuhat riiviötä
komennuksessaan, saattaa Englannin kohtalo hyvinkin olla hänen verisen
kätensä kämmenellä.»

»Hän ei pidä kuninkaasta eikä ylimyksistä», puhkesi Mary de Stutevill
puhumaan, »ja minä olen pikemminkin taipuvainen luulemaan, ettei hän
auta kumpaakaan puolta, vaan mieluummin ryöstää sekä kapinallisten että
kuninkaan puoluelaisten linnoja niiden isäntien ollessa sodassa».

»Hänestä lienee mieluisempaa tulla isännän ollessa kotona lausumassa
hänet tervetulleeksi», virkkoi de Stutevill surkuttelevasti. »Mutta
sittenkin olen aina levoton vaimoni ja tyttärieni turvallisuuden
vuoksi, kun vain olen jonkin aikaa poissa Derbystä. Oi, jospa laupias
Jumala pian vapauttaisi Englannin Tornin paholaisesta!»

»Minusta ei sinun tarvitse olla vähääkään huolissasi siihen nähden»,
huomautti Mary, »sillä Tornin Norman ei tehnyt minkäänlaista väkivaltaa
ainoallekaan naiselle Stutevillin muurien sisällä, ja kun eräs hänen
miehistään tarttui minuun kovakouraisesti, iski itse mahtava henkipatto
miestä rautakintaisella kädellään niin lujasti, että raakalaisen kypäri
halkesi, samalla lausuen: 'Etkö tiedä, vintiö, ettei Norman of Torn
sodi naisia vastaan?'»

Pian keskustelu kääntyi muihin aiheisiin, eikä Norman of Torn enää
kuullut mitään itsestään sinä iltana.

Hänen oleskelunsa Stutevillin linnassa venyi kolmipäiväiseksi, ja kun
hän sitten kolmantena päivänä istui Bertrade de Montfortin seurassa
vanhan linnan eteläisen tornin ikkunakomerossa, puhui hän taaskin
siitä, että hänen täytyi lähteä, ja taaskin neito kehoitti häntä
jäämään.

»Saadakseni olla teidän seurassanne, Bertrade de Montfort», vastasi
hän rohkeasti, »olisin valmis kieltäytymään mistä muusta nautinnosta
tahansa, kestämään millaisia puutteita hyvänsä ja uhmailemaan
kaikkia mahdollisia vaaroja, mutta on muita, jotka odottavat minulta
ohjeita, ja velvollisuuteni vaatii minua lähtemään luotanne. Te
näette minut uudelleen, ja se tapahtuu isänne, Simon de Monfortin,
linnassa Leicesterissä — nimittäin», lisäsi hän, »jos pidätte minua
tervetulleena sinne».

»Olette aina tervetullut luokseni, missä tahansa lienenkin, Roger de
Condé», vakuutti tyttö.

»Muistakaa se lupaus!» kehoitti nuorukainen nauraen. »Joskus kenties
mielellänne olisitte sitä tunnustamatta.»

»En milloinkaan», intti tyttö, ja hänen silmissään tuikkiva väike hänen
niin sanoessaan olisi merkinnyt paljon sellaiselle miehelle, joka olisi
ollut paremmin perehtynyt naisten tapoihin kuin Norman of Torn oli.

»Toivottavasti ette», virkkoi Norman vakavasti. »Kun olen vain kehnosti
harjaantunut esiintymään kohteliaasti, en osaa lausua, mitä haluaisin
teille puhua, jotta tietäisitte, kuinka paljon ystävyytenne merkitsee
minulle. Hyvästi, Bertrade de Montfort.» Ja hän notkisti toisen
polvensa viedessään tytön sormet huulilleen.

Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin ratsasti nostosillan ylitse
ja sitten edelleen maantietä pitkin takaisin Torniin päin, kääntyi
hän luomaan vielä viimeisen katseen linnaan, ja eteläisen tornin
ikkunakomerossa seisoi nuori nainen, joka kohotti kättänsä, heilutti
sitä ja sitten ikäänkuin äkillisen mielijohteen kannustamana heitti
lentosuukon poistuvan ritarin jälkeen, heti sen jälkeen kadoten aukosta.

Kun Norman of Torn ratsasti takaisin Derbyn kunnailla sijaitsevaan
kolkkoon linnaansa, oli hänellä matkalla paljon ajateltavaa. Sitä
ennen hän ei ollut koskaan tajunnut, mitä toisenlainen elämä saattaisi
tarjota, ja hän tunsi äkkiä vihlovaa katkeruutta isäksi nimittämäänsä
kovaa vanhusta kohtaan, koska tämän opetukset hänen varhaisimmasta
lapsuudestaan saakka olivat opastaneet hänet sille tielle, joka oli
täydelleen erottanut hänet muiden ihmisten seurasta lukuunottamatta
sitä henkipattojen, roistojen ja seikkailijani hurjaa laumaa, joka
ratsasti Tornin nuoren päällikön kauhistuttavan lipun jäljessä.

Vain epäselvästi ja himmeästi hän tunsi, että juuri hänen elämäänsä nyt
sekaantunut tyttö se oli saanut hänet ensi kerran häpeämään entisiä
tekojaan. Hän ei tiennyt, mitä rakkaus oli, eikä senvuoksi aavistanut
rakastavansa Bertrade de Montfortia.

Ja toinen seikka, joka nyt askarrutti hänen ajatuksiaan, oli hänen ja
Englannin kruununprinssin omituinen yhdennäköisyys. Se ynnä isä Clauden
sanat antoivat hänelle paljon päänvaivaa. Mitä se saattoi merkitä?
Oliko kauhea rikos sattumalta olla kuninkaanpojan näköinen?

Mutta vasta nyt, kun hän tunsi saaneensa selville syyn, minkä tähden
hän aina ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, halusi hän itse
kiihkeästi piilottaa kasvonsa muiden ihmisten näkyvistä — ei pelosta,
sillä pelkoa hän ei tuntenut, vaan jonkin sisäisen mielijohteen
pakotuksesta, jota hän ei koettanutkaan käsittää.



KAHDEKSAS LUKU


Kun Norman of Torn lähti ratsastamaan de Stutevillin linnasta
laskeutui isä Claude sileäkarvaisen aasinsa selästä Tornin
ulkopihalla. Kammottavasta ulkonäöstään ja pahasta maineestaan
huolimatta tämä uhkaava varustus aina tarjosi lämpimän vastaanoton
tälle hyväntahtoiselle, rattoisalle papille; eikä sen syynä ollut
ainoastaan syvä ystävyys, jota Tornin isäntä tunsi kelpo isää kohtaan,
vaan myöskin pyhän miehen oma miellyttävä ja herttainen luonne, joka
lämmitti yhtä hyvin pyhimystä kuin synnintekijääkin.

Epäilemättä juuri siitä, että hän hellittämättä koetti kehittää hyvään
suuntaan nuorta Normania siihen aikaan, jolloin pojan luonne oli herkin
voimakkaille vaikutuksille, johtui se, että tämän mahtavan henkipaton
toimintaperiaatteet olivat monessa suhteessa puhtaat ja ylevät. Mutta
juuri tämä sama vaikutus hankki isä Claudelle myöskin hänen ainoan
vihamiehensä Tornissa, pienen, tuiman, harmaapäisen vanhuksen, sillä
tämän ainoana elämänpyrkimyksenä näytti olleen tukahduttaa kaikki
jalommat ritarillisuuden ja miehekkyyden vaistot pojassa, jonka
kasvattamiseen hän oli omistanut elämänsä viimeiset yhdeksäntoista
vuotta.

Isä Clauden kavutessa aasinsa selästä — lihavat ihmiset eivät keikahda
pois satulasta — juoksi puolikymmentä nuorta aseenkantajaa auttamaan
häntä ja taluttamaan eläintä talliin.

Kelpo pappi puhutteli kutakin kerkeätä auttajaansa nimeltä, kysyen
jotakin yhdeltä, laskien hilpeätä pilaa toiselle kevyesti ja
tuttavallisesti, mikä oli molemminpuolisen kiintymyksen ja vanhan
tuttavuuden merkki.

Hänen astellessaan sisälle isosta portista sinkauttelivat sotilaat
hänelle nauraen, mutta kunnioittavasti tervehdyksiä, ja laajalla,
tasaisen nurmikon, upeiden kasvipenkkien, suihkukaivojen, kuvapatsaiden
ja pienien pensaiden kaunistamalla pihalla hän kohtasi punatukkaisen
Shandy-jättiläisen, joka nyt oli Norman of Tornin korkein alapäällikkö.

»Hyvää huomenta, pyhä Claude!» huusi vankka tappelija. »Oletko tullut
pelastamaan sieluamme vaiko kiroamaan meitä? Minkä pyhänhäväistyksen
olemme nyt tehneet vai olemmeko ansainneet pyhän kirkon siunauksen?
Tuletko nuhtelemaan vaiko kiittämään?»

»En kumpaakaan, sinä uudestisyntymätön vintiö», vastasi pappi nauraen,
»vaikka minusta tuntuu, että ansaitset moitteita, koska viime viikolla
kohtelit mahtavaa Norwichin piispaa niin loukkaavan epäkohteliaasti».

»So, so, isä», puolustihe Punapää-Shandy. »Mehän vain autoimme häntä
tiukemmin noudattamaan Hänen ohjeitaan ja käskyjään, jonka palvelija
ja opetuslapsi hän väittää olevansa. Eikö Hänen kirkkonsa arkkipiispan
olisi parempi liikkua halpana ja nöyränä Hänen kansansa keskuudessa
kuin nähdä aina ympärillään kiusauksia, hienoja vaatteita, jalokiviä
ja paljon kultaa puhumattakaan kahdesta viininassakoilla raskaasti
kuormitetusta juhdasta?»

»Uskallanpa väittää, että hänen kiusauksistaan oli vähentynyt ainakin
niin monta viininassakkaa kuin kaksi kuormajuhtaa jaksaa kantaa, kun
sinä, punapäinen rosvo, päästit hänet käsistäsi», huudahti isä Claude.

»Kyllä, isä», myönsi roteva veitikka nauraen. »Pyhän kirkon vuoksi
otin kun otinkin sen kiusauksen kokonaan takavarikkoon, ja jos sinun
täytyy saada todistuksia voidaksesi antaa minulle synninpäästön, niin
tule mukaani; saat näytteen siitä erinomaisesta arvostelukyvystä, jota
Norwichin piispa osoittaa valitessaan kiusauksiaan.»

»Minulle on kerrottu teidän anastaneen tältä suurmieheltä kaikki
hienoudet, Punapää-Shandy», jatkoi isä Claude, pannen kätensä
henkipaton kainaloon ja lähtien astelemaan linnaa kohti.

»Norman of Torn myönsi hänelle ainoastaan yhden vaatekappaleen,
ja koska aurinko paahtoi kuumasti, valitsi hän siksi ainoaksi
pukukappaleeksi piispalle kypärin suojellakseen hänen paljaaksi
ajeltua päälakeaan vanhan auringon säteiltä. Ja kun hän sitten pelkäsi
joidenkuiden maantieraakalaisten mahdollisesti ryöstävän sen piispalta,
käski hän Silmäpuoli-Kantyn niitata sen kiinni kaulasuojuksen kahden
puolen, jotta sitä eivät voisi muut kuin seppä irroittaa; ja siten
hän lähetti Norwichin mahtavan piispan sidottuna aasin selkään
kasvot häntään päin mennä ratisuttamaan pitkin pölyistä maantietä
pää ainakin suojattuna sattumalta mahdollisesti hänet kohtaavien
uteliaiden katseilta. Neljäkymmentä raipaniskua hän annatti piispan
seurueen kullekin jäsenelle, koska he olivat olleet liikkeellä
huonossa seurassa. Mutta tulehan, täältä saat viiniä kertomukseni
todenperäisyyden takeeksi.»

Heidän istuessaan maistelemassa piispan oivallista kanariviiniä astui
sisälle Tornin pieni vanhus. Hän puhutteli isä Claudea happamesti,
tiedustaen, tiesikö hän, missä päin Norman of Torn oli.

»Emme ole nähneet hänestä merkkiäkään, sittenkun hän kolme päivää
sitten lähti ratsastamaan teidän asunnollenne päin», lopetti hän.

»Niinpä kyllä», virkkoi pappi, »näin hänet sinä päivänä. Hänellä
oli seikkailu useiden Peter of Colfaxin linnan ritarien kanssa, ja
hän pelasti heidän käsistään erään neidon, jonka ratsun koristeiden
nojalla epäilin kuuluvan Montfortin sukuun. Yhdessä he lähtivät
ratsastamaan pohjoista kohti, mutta poikani ei maininnut, mihin hän
aikoi ja missä tarkoituksessa. Hänen ainoa huomautuksensa, kun hän puki
ylleen sota-asunsa, oli se, että nyt saisin nähdä haukan hoivaamassa
kyyhkystä. Eikö hän ole palannut?»

»Ei», vastasi vanhus, »ja epäilemättä hänen seikkailunsa on
luonteeltaan sopusoinnussa sinun poikamaisten ja naisellisten
opetustesi kanssa. Jos hän olisi noudattanut minun kasvatustani ilman
sinun kirottua papillista sekaantumistasi, olisi hän valmistanut
Tornissa rautasalpaisen pesän kirotun englantilaisen ylimystösi useille
kyyhkysille. Jollet sinä jätä häntä rauhaan, pyrkii hän pian kuninkaan
palvelukseen.»

»Ja siellä hän kenties olisi paremmin kotonaan kuin täällä», virkkoi
pappi tyynesti.

»Miksi niin?» ärähti pieni vanhus, silmäillen isä Claudea tiukasti.

»No», vastasi pappi nauraen, »siksi, että sellainen mies, jonka
valta ja eleet ovat vieläkin kuninkaallisemmat kuin kuninkaan, olisi
todellakin kuninkaallisen palatsin kaunistus». Mutta häneltä ei ollut
jäänyt huomaamatta hänen sanojensa aiheuttama hämminki, eikä hänen
kerkeä vastauksensa täydelleen pettänyt vanhusta.

Samassa astui sisälle aseenkantaja ilmoittamaan, että Shandya
tarvittiin portilla, ja luotuaan murheellisen ja pahoittelevan katseen
tyhjentämättömään pulloon tämä arvonmies poistui huoneesta.

Muutamia minuutteja molemmat miehet istuivat miettiväisinä ja
äänettöminä. Äkkiä Tornin vanhus lopetti hiljaisuuden.

»Pappi», alkoi hän, »sinun pojalleni antamasi ohjaus ei miellytä minua,
kuten tiedät. Hänen on ollut tarpeetonta tuhlata niin paljon kallista
aikaa, riistäen sen miekankäytöltä, oppiakseen hyödytöntä lukuja
kirjoitustaitoa. Mitä hyötyä on latinankielen taidosta sellaiselle
miehelle, jonka tuomio väikkyy selvänä hänen edessään. Siihen saattaa
kulua vuosia, ja se saattaa myöskin tapahtua kuukausien kuluttua, mutta
niin totta kuin piru on helvetissä, Norman of Torn roikkuu kuninkaan
hirsipuussa. Ja sinä tiedät sen, ja hän myöskin yhtä hyvin kuin
minäkin. Kaikki se, mitä sinä olet hänelle opettanut, käy yli hänen
asemansa, ja niiden virittämät toiveet ja kunnianhimoiset pyrkimykset
tekevät lopun vain hänestä karvaammaksi. Viime aikoina olen huomannut
hänen olevan entistä haluttomamman lähtemään saalistusretkille, mutta
hän on mennyt liian pitkälle kääntyäkseen enää koskaan takaisin; eikä
hänellä ole paikkaa, mihin mennä. Mikä muu hän on milloinkaan ollut
kuin hylkiö ja henkipatto? Mitä sen suurempia toiveita olisi hänen
rinnassaan voinut lietsoa kuin se on, että hänen verivihollisensa häntä
vihaisivat ja pelkäisivät?»

»En tiedä, vanhus», vastasi pappi, »minkä tähden olet omistanut elämäsi
hänen elämänsä tuhoamiseen, enkä arvailultani uskalla lausua ääneen;
mutta ymmärtäkäämme toisiamme kerta kaikkiaan. Niin paljon kuin teetkin
ja olet tehnyt saastuttaaksesi ja turmellaksesi hänen luontonsa
ylevyyttä, olen minä tehnyt ja edelleenkin teen kaiken voitavani sen
torjumiseksi. Kuten sinä olet ollut hänen paha enkelinsä, niin koetan
minä olla hänen hyvä enkelinsä, ja kun Norman of Torn loppujen lopuksi
roikkuu kuninkaan hirsipuussa, kuten liiankin pahasti pelkään hänelle
käyvän, on enemmän syytä murehtia hänen perikatoaan kuin kirota häntä.

»Hänen ystävänsä ovat alhaison riveistä, mutta niin olivat myöskin
rakkaan Herramme Jeesuksen ystävät ja seuralaiset, joten se on enemmän
hänen kunniakseen kuin se olisi ollut, jos hän olisi ryöstänyt jo
ennestäänkin kovaosaisilta.

»Naisille hän ei ole koskaan tehnyt väkivaltaa; siitäkin puhutaan
hänen kunniakseen, kun hän on poissa, ja se, että hän on ollut julma
miehille, unohdetaan sen suuremman kunnian tähden, että hän on ollut
sääliväinen heikkoja kohtaan.

»Mikä tarkoituksesi lienee, johtuuko se koston himosta vaiko julman ja
turmeltuneen mielen luonnollisesta taipumuksesta, sitä en tiedä; mutta
jos Tornin henkipaton tähden ketään kirotaan, kohtaa kirous sinua —
olin vähällä sanoa, luonnotonta isää; mutta en usko, että pisaraakaan
pilautunutta vertasi virtaa pojaksesi nimittämäsi nuorukaisen suonissa.»

Tornin tuikea vanhus oli istunut liikkumattomana koko tämän
syytöspuheen ajan; hänen kasvonsa olivat hieman kalvenneet ja
pingoittuneet, saaden pahansuovan vihan ja raivon ilmeen, multa hän oli
sallinut isä Clauden keskeytymättä jatkaa loppuun asti.

»Olet täydelleen selvittänyt minulle, millainen olet ja millaiset ovat
mielipiteesi», virkkoi hän katkerasti, »mutta olen hyvilläni siitä,
että tunnen kantasi. Tähän saakka on välillämme vallinnut rauha, vaikka
ei rakkaus; nyt tietäkäämme molemmat, että välillämme on sota ja vaino.
Elämäntyöni on ollut selvänä edessäni. Muita henkilöitä, kuten sinäkin,
on ollut tielläni; nyt kuitenkin olen minä tässä, mutta missä ovat he?
Ymmärrätkö minua, pappi?» Ja vanhus kumartui kauas pöydän ylitse, niin
että hänen mielettömän sapekkaasti kiiluvat silmänsä hehkuivat vain
muutamien sentimetrien päässä papin silmistä.

Isä Claude kohtasi hänen katseensa tyynen rauhallisesti.

»Kyllä ymmärrän», sanoi hän, nousi ja poistui linnasta.

Kohta sen jälkeen, kun hän oli saapunut asunnolleen, kajahti kova
koputus oveen, joka heti aukaistiin odottamatta muodollista lupaa. Isä
Claude katsahti sinnepäin, näki Norman of Tornin kookkaan hahmon, ja
hänen kasvoilleen levisi iloisen tyytyväinen tervehdyshymy.

»Terveeksi, poikani», toivotti pappi.

»Samoin sinulle, isä», vastasi henkipatto. »Mitähän kuuluu Torniin?
Olen ollut poissa useita päiviä. Onko kaikki linnassa hyvin?»

»Linnassa on kaikki hyvin», vakuutti isä Claude, »jos tarkoitat sillä
sitä, ettei ketään ole vangittu eikä hirtetty murhista. Oi, poikani,
minkä tähden et tahdo luopua tästä rikollisesta elämästäsi? Tapani
ei ole milloinkaan ollut torua eikä nuhdella sinua, mutta aina on
sydäntäni kirvellyt jokainen Norman of Tornin syyksi laskettu uusi
rikos.»

»No, no, isä», torjui henkipatto. »Mitä olen tehnyt sellaista, mihin
ylimykset, kuningas ja pyhä kirkko eivät ole näyttäneet minulle
hyvää esimerkkiä. Murhia, varkauksia, ryöstöjä! Kuluuko Englannissa
ainoatakaan päivää, jona ei tehtäisi näistä jotakuta tai kaikkia
joidenkuiden näiden nimessä?

»Onko väärin, jos Norman of Torn ryöstää sudelta, mutta oikein, että
susi repii lampaita? Minusta ei. Minä otan ainoastaan niiltä, joilla on
enemmän kuin he tarvitsevat, luonnollisilta vihollisiltani, kun he taas
ryöstävät niiltä, joilla ei ole mitään.

»Kuitenkaan» — hänen sävynsä muuttui äkkiä — »en siitä pidä, isä. Sen
sinä tiedät. Toivoisin voivani siitä luopua, mutta se on mahdotonta.

»Jos kertoisin sinulle, minkä tähden sitä toivoisin, hämmästyisit
varmasti, enkä sitä itsekään ymmärrä; mutta toden totta johtuu harras
toivoni päästä eroon tällaisesta elämästä siitä, että kaipaan juuri
niiden vihollisten seuraa, joita minut on opetettu vihaamaan. Mutta se
on liian myöhäistä, isä. Minun elämälläni voi olla yksi ainoa loppupää,
ja se on hamppuisen nuoran alapää.»

»Ei, poikani; on toinenkin tapa, kunniallinen tapa», väitti kelpo isä
vastaan. »Jossakussa vieraassa maassa on runsaasti mahdollisuuksia
tarjona sellaiselle miehelle kuin sinulle. Ranska tarjoaa suurenmoisen
tulevaisuuden sellaiselle soturille kuin Norman of Torn on. Ludvigin
hovissa saisit paikan maan ylimpien miesten seassa. Olet rikas,
urhea ja komea — niin, älä nosta kättäsi — sinulla on kaikki ne
ominaisuudet ja enemmänkin, sillä olet paljon oppineempi kuin suurin
osa ylimyksistä, sinulla on hyvä sydän ja todella ritarillinen luonne.
Kun sinulla on niin ihastuttavat lahjat, ei mikään voisi sulkea sinulta
tietä vallan ja kunnian korkeimmille huipuille, kun taas sinulla täällä
ei ole mitään muuta tulevaisuutta kuin hirsipuu. Voitko epäröidä,
Norman of Torn?»

Nuori mies seisoi hetkisen ääneti ja pyyhkäisi sitten kädellään
silmiään ikäänkuin haihduttaakseen jonkun näyn.

»Eräästä syystä, isä, täytyy minun viipyä Englannissa vielä ainakin
joku aika, vaikka sinun esiin loitsunasi kuva on tosiaankin ihmeen
houkutteleva.»

Ja se syy oli Bertrade de Mortfort.



YHDEKSÄS LUKU


Bertrade de Montfortin vierailu ystävättärensä Mary de Stutevillin
luona alkoi lähestyä loppuaan. Kolme viikkoa oli vierinyt siitä, kun
Roger de Condé oli ratsastanut ulos Stutevillin portista, ja useita
kertoja oli komean nuoren miehen nimi ollut hänen kauniin emäntänsä ja
tämän vielä kauniimman ystävättären huulilla.

Tänään tytöt kävelivät verkkaisesti laajan pihan puutarhassa käsi
toistensa vyötäisillä, kuiskien viimeisiä luottamustietoja toistensa
korviin, sillä seuraavana päivänä oli Bertrade päättänyt palata
Leicesteriin.

»Minusta olet todellakin kovin ajattelematon, hyvä Bertrade», moitti
Mary. »Jos isäni olisi täällä, ei hän varmastikaan sallisi sinun lähteä
saattueenasi ainoastaan se pieni joukko miehiä, jotka voimme antaa
mukaasi.»

»Älä pelkää, Mary!» lohdutti Bertrade. »Viisi isäsi soturia on kyllin
varma turvajoukko niin lyhyelle matkalle. Iltaan mennessä olen
perillä. Ja koska se ainoa henkilö, jota näillä tienoin pelkään, sai
äskettäin niin terveellisen kurituksen Roger de Condélta, en usko hänen
rohkenevan uudelleen häiritä minua.»

»Entä Tornin paholainen, Bertrade?» intti Mary. »Vasta eilen illallahan
saapui nilkuttaen luoksemme eräs loordi de Greyn sotilas, kertoen
kauheasta verilöylystä, jonka se katala pahus oli toimeen pannut hänen
isäntänsä väen keskuudessa. Hän on liikkeellä, Bertrade, enkä osaa
ajatella mitään hirveämpää kuin hänen käsiinsä joutuminen on.»

»Mutta, Mary, ihan äskettäinhän juuri sinä itse vakuutit Norman of
Tornin olleen perin kohteliaan sinulle ryöstäessään tätä isäsi linnaa.
Miten olet niin nopeasti muuttanut mieltäsi?»

»Niin, Bertrade, hän esiintyi tosiaankin kunnioittavasti silloin,
mutta kuka tietää, millaisia hirveitä oikkuja hänen päähänsä saattaa
pälkähtää, ja varmasti vakuutetaan, että hän on verrattoman julma.
Äläkä unohda olevasi Leicesterin tytär ja Henrikin sisarentytär, joita
molempia Tornin henkipatto avoimesti vannoo vihaavansa ja vainoavansa.
Oi, Bertrade, odota ainoastaan päivä tai pari! Varmastikin isäni siksi
palaa, ja saat saattajiksesi viisikymmentä soturia viiden asemesta.»

»Mitä mahtaisi viisikymmentä soturia Norman of Tornia vastaan,
Mary? Järkeilyllesi on käynyt samoin kuin pelollesi, molemmat ovat
harhaantuneet kauas maalista.

»Jos tämä hurja vintiö osuisi tielleni, olisi parempi, että
uhrattaisiin viisi kuin viisikymmentä miestä, sillä kumpikin lukumäärä
olisi ihan mitätön tuota hirttämättömien murhamiesten kammottavaa
laumaa vastaan. Niin, Mary; minä lähden huomenna, ja teidän kelpo
soturinne palaavat seuraavana päivänä, tuoden minulta mitä parhaat
terveiset.»

»Jos sinä tahdot, niin tahdot», kivahti Mary nenäkkäästi. »Ihan kouraan
jo tuntuu, että olet de Montfort-sukua, jonka peritty urhoollisuus jää
jälkeen ainoastaan sen peritystä itsepäisyydestä.»

Bertrade de Montfort nauroi ja suuteli ystävätärtään poskelle.

»Kentiespä kohtaan maantiellä taaskin uljaan Roger de Condén ja saan
hänet suojelijakseni. Silloin lähetän kun lähetänkin takaisin viisi
soturianne, sillä totisesti vastaa hänen säilänsä enemmän kuin kymmenen
miestä kaikista niistä, joiden olen ennen nähnyt taistelevan.»

»Jos kohtaisit», tokaisi Mary vieläkin nyreissään ystävättärensä
päätöksestä lähteä seuraavana päivänä, »miehuullisen sir Rogerin ihan
aseettomana, taitaisit sittenkin lähettää takaisin isäni soturit».

Bertrade punehtui ja puri sitten huultansa tuntiessaan lämpimän veren
leviävän poskiinsa.

»Olet hupakko, Mary», virkkoi hän.

Mary purskahti hilpeään, kiusoittelevaan nauruun, suunnattomasti
nauttien kielevän punan osoittaman myöntymyksen aiheuttamasta
hämmingistä.

»Ahaa! Tähän saakka vain arvasin, missä sydämesi ja ajatuksesi ovat,
Bertrade; mutta nyt näen aavistaneeni ihan liiankin oikein. Hän on
tosiaankin komean näköinen, mutta mitä sinä tiedät hänestä?»

»Ole vaiti, Mary!» komensi Bertrade. »Et tiedä, mitä puhut. En pyyhkisi
häneen edes jalkojani, en välitä hänestä rahtuakaan, ja — onhan
kuhmut kolme viikkoa siitä, kun hän lähti Stutevillistä, eikä hän ole
lähettänyt minkäänlaista tietoa.»

»Vai niin!» huudahti pieni kiusanhenki. »Vai sieltäkö tuuli
puhaltaakin? Mylady ei pyyhkisi häneen jalkojaankaan, mutta on pahasti
närkästynyt, kun hän ei ole lähettänyt mitään sanomia. _Mon Dieu_, onpa
sinulla kummalliset käsitykset, Bertrade!»

»En puhele enää kanssasi, Mary!» Liuskasi Bertrade, polkien jalkaansa,
keikautti sievää päätänsä ja kääntyi jyrkästi linnaan päin.

       *       *       *       *       *

Pienessä huoneessa Golfaxin linnassa istui kaksi miestä vastakkain
pikku pöydän ääressä. Toinen, Peter of Colfax, oli lyhyt ja hyvin
pyylevä. Hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, tihruiset silmänsä ja
perunamainen nenänsä kertoivat hänen elintavoistaan, samalla kun hänen
paksut huulensa, joista alempi riippui isona ja velttona taaksepäin
painuneen leuan ylitse, viittasivat niihin alhaisiin intohimoihin,
joille hänen elämänsä oli omistettu. Hänen kumppaninsa oli pieni,
tuima, harmaa mies, mutta hänen rauta-asunsa ja suljettu kypärinsä
eivät antaneet isännälle vihjaustakaan siitä, kuka hänen vieraansa
saattoi olla. Parhaillaan puhui pieni, rauta-asuinen mies.

»Eikö riitä se, että tarjoudun auttamaan teitä, sir Peter», kysyi hän,
»koska teidän täytyy saada tietää, minkä tähden sen teen? Uskokaa, että
vihani Leicesteriä kohtaan on minua kannustava intohimo. Yrityksesi
ryöstää tyttö meni myttyyn; jos annat mukaani kymmenen sotilasta, tuon
hänet sinulle.»

»Mistä tiedät hänen huomenna lähtevän ratsastamaan isänsä linnaan?»
tiedusti Peter of Colfax.

»Sekään ei kuulu sinuun, ystäväiseni, mutta minä tiedän sen; ja jos
haluat saada hänet, niin päätä nopeasti, sillä meidän pitäisi lähteä
liikkeelle tänä iltana ehtiäksemme hyvissä ajoin huomenna sijoittua
asemiimme maantien oheen.»

Vieläkin Peter of Colfax empi; hän pelkäsi tämän mahdollisesti olevan
Leicesterin juonen, jolla hänet mielittiin houkutella satimeen. Hän
ei tuntenut vierastaan — miekkonen saattoi haluta tyttöä itselleen ja
käyttää tätä keinoa hankkiakseen tarpeellisen avun hänen anastustaan
varten.

»No?» äänsi pieni, rauta-asuinen mies ärtyneesti. »En voi odottaa
täällä iäti. Tee päätöksesi! Minulle se ei merkitse muuta kuin koston
tyydyttämistä, ja jollet sinä suostu, pestään tarvittavat roistot, etkä
sinäkään sitten enää näe Bertrade de Montfortia.»

Tämä viimeinen uhkaus tehosi parooniin.

»Asia on sovittu», sanoi hän. »Miehet lähtevät mukaasi puolen tunnin
kuluttua. Odota alhaalla linnan pihalla!»

Pienen miehen poistuttua huoneesta Peter of Colfax kutsui
aseenkantajansa, jonka hän käski heti lähettää luoksensa erään
uskollisista kätyreistään.

»Guy», alkoi Peter of Colfax miehen saavuttua, »te sotkitte aika
tavalla erään puuhan joitakuita viikkoja sitten. Arvaatteko, mistä
puhun?»

»Kyllä, mylord.»

»Sattui niin, että huomenna saatte tilaisuuden korjata hairahduksenne.
Ottakaa mukaanne kymmenen miestä ja ratsastakaa sinne, mihin alhaalla
pihalla odottava mies teidät opastaa, älkääkä palatko ilman sitä, minkä
viime kerralla menetitte kouralliselle miehiä! Ymmärrättekö?»

»Kyllä, mylord.»

»Ja, Guy, puolittain epäilen tätä miekkosta, joka on tarjoutunut meitä
avustamaan. Huomattuanne ensimmäisen merkin kavalluksesta, karatkaa
kaikki yhdessä hänen kimppuunsa ja surmatkaa hänet! Ilmoittakaa muille
määräykseni!»

»Kyllä, mylord. Milloin lähdemme?»

»Heti. Saatte mennä.»

       *       *       *       *       *

Se aamu, jona Bertrade de Montfort oli päättänyt lähteä takaisin
isänsä linnaan, sarasti harmaana ja uhkaavana. Turhaan koetti Mary
de Stutevill taivuttaa ystävätärtään luopumaan lähtöajatuksesta, kun
päivä oli niin synkeä eikä ollut riittävästi saattoväkeä; Bertrade de
Montfort pysyi lujana.

»Nyt jo olen ollut kolme päivää yli ajastani, enkä edes minä, tytär,
saa noin vain olla tottelematta Simon de Montfortia. Näinkin on minulla
kylliksi vastattavaa. Älä vaadi minua enää lisäämään päivääkään
anteeksi pyydettäväkseni! Ja sitäpaitsi saattavat äitini ja isäni olla
hyvin levottomia jatkuvan poissaoloni tähden. Ei, Mary; minun täytyy
lähteä tänään.» Ja sen hän teki saattajinaan viisi miestä, jotka linnan
puolustusväestä voitiin luovuttaa.

Tuskin puoli tuntia myöhemmin alkoi vihmoa kylmää sadetta, joten
he olivat todella surullinen seurue tarpeessaan lokaisella tiellä
vaippoihin ja päällystakkeihin kietoutuneina. Heidän jatkaessaan matkaa
sade ja tuuli äityivät, kunnes sade pieksi heidän kasvojaan niin
sokaisevina kuuroina, että heidän täytyi pitää silmänsä ummessa ja
luottaa ratsujensa vaistoon.

Vähemmän kuin puolet matkasta oli taivallettu. He ratsastivat
parhaillaan pienessä notkossa sakean metsän peittämää matalaa
harjannetta kohti, jonka synkkiin varjoihin tie kiemurteli. Kastuneiden
lehvien lomitse välkähti rauta-asu, mutta ratsastajien sateensokaisemat
silmät eivät sitä huomanneet. He samosivat edelleen kärsivällisten
hevostensa hitaasti ponnistellessa eteenpäin upottavalla tiellä ja
viuhuvassa myrskyssä.

Nyt he olivat harjanteen rinteen puolivälissä. Synkän metsän tummissa
pimennoissa syntyi liikettä, ja ilman varoituksen huutoa syöksyi
sitten esille joukko teräspukuisia ratsastajia, keihäät tanassa.
Laskettaen täyttä laukkaa Bertraden seurueen kimppuun he kaasivat
tytön saattomiehistä kolme, ennenkuin ehdittiin sivaltaa ainoatakaan
iskua hänen puolustuksekseen. Hänen molemmat jäljelläolevat
seuralaisensa kääntyivät torjumaan toista hyökkäystä, ja uljaasti
he kunnostautuivatkin, sillä kaikki heitä ahdistavat yksitoista
miestä saivat yrittää, ennenkuin nämä kaksi saatiin nujerretuiksi ja
surmatuiksi.

Temmellyksessä ei kukaan ollut huomannut tyttöä, mutta pian eräs
hätyyttämistä, pieni, tuikea, harmaa mies havaitsi hänen kannustaneen
ratsuaan ja kiitäneen pakoon. Huudettuaan kumppaneilleen hän lähti
ripeätä vauhtia ajamaan takaa.

Livettävästä tiestä ja sokaisevasta sateesta huolimatta Bertrade de
Montfort hoputti hevosensa hurjaan juoksuun, sillä hän oli tuntenut
useiden hyökkääjien kilvissä Peter of Colfaxin vaakunan.

Uljaasti kaunis arabialainen hevonen totteli hänen hoputustaan.
Jos hänen ahdistajainsa isot ratsut, Normandiassa ja Flanderissa
kasvatetut, olisivat olleet kiinni pilttuissaan, olisi niillä ollut
yhtä hyvät mahdollisuudet saavuttaa kiitävä, valkea ratsu, joka ihan
halkoi harmaata sadetta, kuten salama puhkoo pilviä.

Ilman pienen, tuikean, harmaan miehen pirullisen ovelaa
kaukonäköisyyttä Bertrade de Montfort olisi päässyt pakoon sinä
päivänä. Mutta nyt oli hänen nopea heponsa kiidättänyt häntä ainoastaan
parisataa metriä, kun se keskellä pimeätä metsää juoksi suoraan
maantien poikki kahden puun väliin pingotettuun nuoraan.

Kun hevonen hirvittävästi tärähtäen kaatui takerruttuaan vankkaan
nuoraan, sinkoutui Bertrade de Montfort kauas eteenpäin ja jäi virumaan
maantien lokaan pienenä, hervottomana, ryvettyneenä hahmona.

Sieltä hänet löydettiin. Pieni, tuikea, harmaa mies ei edes laskeutunut
ratsailta; niin vähän hän välitti tytön kohtalosta oliko hän kuollut
vai joutuiko hän Peter of Colfaxin käsiin, se oli ihan samantekevää
hänestä. Kummassakin tapauksessa olisi hän saavuttanut tarkoituksensa,
eikä Betrade de Montfort enää houkuttelisi Norman of Tornia pois siltä
tieltä, jonka vanhus oli häntä varten viitoittanut.

Että sellainen mahdollisuus oli uhkaamassa, sen hän oli saanut tietää
muutamalta Spizo-nimiseltä espanjalaiselta, joka oli ainoa Norman of
Tornin palveluksessa oleva petturi ja jonka pieni, tuikea, harmaapäinen
vanhus oli useita kuukausia sitten ostanut katalaksi kätyrikseen
vakoilemaan suuren henkipaton liikkeitä.

Peter of Colfaxin miehet nostivat Bertrade de Montfortin elottoman
ruumiin tieltä ja sijoittivat sen satulaan erään heikäläisen eteen.

»Lähdetään!» komensi Guyksi nimitetty mies. »Jos hänessä on vielä
henkeä, täytyy meidän rientää sir Peterin luokse, ennenkuin se sammuu.»

»Minä eroan teistä nyt», ilmoitti pieni vanhus. »Olen suorittanut osani
puuhassa.»

Ja niinpä hän istui, katsellen heidän jälkeensä, kunnes he katosivat
metsään Colfaxin linnan suunnalle.

Sitten hän ratsasti Lakaisin taistelunäyttämölle, jossa sir John de
Stutevillin viisi sotilasta viruivat. Kolme heistä oli jo kuollut,
muut kaksi makasivat tien ohessa vaikeasti, mutta eivät kuolettavasti
haavoitettuina ja valittivat.

Tultuaan heidän kohdalleen pieni, tuima, harmaa mies laskeutui
satulasta ja tappoi pitkällä miekallaan äänettömästi molemmat
haavoittuneet. Sitten hän vetäisi tikarinsa ja piirsi jokaisen viiden
vainajan otsaan merkin, nousi ratsaille ja lähti nopeasti ratsastamaan
Tornia kohti.

»Ja jollei yksi seikka riitä», jupisi hän, »niin se kaatuneiden otsassa
oleva merkki kyllä tehoaa estämään kaiken vastaisen yhteyden Tornin ja
Leicesterin sukujen kesken».

Henry de Montfort, Simonin poika, ratsasti vinhasti ja vimmaisesta
isänsä kahdentoista palvelijan etunenässä Stutevilliin vievällä tiellä.

Bertrade de Montfort oli viipynyt niin kauan yli määräajan, että kreivi
ja kreivitär Eleanor, hänen puolisonsa, olivat vakavasti levottomina
lähettäneet vanhimman poikansa John de Stutevillin linnaan noutamaan
häntä kotiin.

Tuulen ja sateen tullessa selkäpuolelta pieni seurue ratsasti nopeasti
mutaisella tiellä, ja myöhään iltapäivällä he tapasivat valkean ratsun,
joka seistä kyyrötti tuuhean tammen juurella kaareva selkä viuhuvaan
myrskyyn päin.

»Jumaliste», huudahti de Montfort, »se on sisareni ratsu. Nyt on
varmasti jotakin hullusti.» Mutta vaikka he ripeästi tarkastivat
ympäristöä ja luikkailivat äänekkäästi, eivät he saaneet sen enempää
selvyyttä tytön olinpaikasta, minkä vuoksi he lähtivät kiiruhtamaan
edelleen Stutevillia kohti.

Noin kolmen kilometrin päässä siitä paikasta, jossa valkea ratsu oli
kohdattu, he näkivät niiden viiden palvelijan ruumiit, jotka olivat
olleet saattamassa Bertradea Stutevillista.

Hypähdettyään maahan Henry de Montfort tarkasti kaatuneita. Kilvissä
ja kypäröissä olevat vaakunat vahvistivat sitä hänessä heti herännyttä
pelkoa, että nämä olivat Bertraden turvaksi Stutevillista lähetettyjä
miehiä.

Kun hän kumartui vainajain puoleen nähdäkseen, tunsiko hän heistä
ketään, heloitti miesten otsasta häntä vastaan tikarinkärjellä
piirretty pelätty merkki NT.

»Jumalan kirous kohdatkoon häntä!» kiljaisi de Montfort. »Se on Tornin
paholaisen työtä, hyvät herrat», lausui hän seuralaisilleen. »Tulkaa!
Emme tarvitse enempää opastusta päämääräämme.» Ja noustuaan jälleen
satulaan pieni seurue kannusti ratsujaan takaisin Tornia kohti.

       *       *       *       *       *

Tullessaan jälleen tajuihinsa Bertrade de Montfort makasi vuoteessa
oudossa huoneessa, ja hänen puoleensa oli kumartunut vanha nainen,
inhoittava, hampaaton akka, jonka hymy oli ihan kuin torahampaattoman
pedon virnistys.

»Kas vain!» kaakotti hän. »Morsian herää. Vakuutinkin mylordille, että
de Montfortia tappamaan tarvitaan enemmän kuin kellahdus mutaan. Kas
niin, kas niin! Nouse nyt ja pukeudu, sillä komea sulhasesi jaksaa
töintuskin hillitä kiihkeätä haluaan sulkea sinut syliinsä. Alhaalla
juhlasalissa hän kävelee edestakaisin kauniit kasvonsa punaisina.»

»Kuka olette?» huudahti Bertrade de Montfort pää yhäti sekavana
putoamisen vaikutuksesta. »Missä olen?» Sitten: »Oi, _mon Dieu_!» kun
hän muisti iltapäiväiset tapahtumat ja Colfaxin vaakunan kimppuunsa
hyökänneen seurueen kiivissä. Heti hän oivalsi, kuinka kauheassa
pinteessä hän oli, kuinka äärimmäisen toivottomassa.

Vaikka Peter of Colfax olikin eläimellinen raakimus, oli hän kumminkin
läheinen kuninkaan suosikki; ja se seikka, että Bertrade oli kuninkaan
sisarentytär, olisi tuskin hänen asialleen eduksi, sillä sille oli
enemmän kuin riittävänä vastapainona se, että hän oli Simon de
Montfortin, Henrikin pelkäämään ja vihaaman miehen, tytär.

Hän kuuli käytävästä raskaita, läheneviä askelia, ja pian huusi
miehenääni oven takaa:

»Oletko siellä, Coll? Onko tyttö vironnut pyörtymyksestään?»

»Kyllä, sir Peter», vastasi vanha nainen. »Olin juuri kehoittamassa
häntä nousemaan ja pukeutumaan, ilmoittaen teidän odottavan
alakerrassa.»

»Joudu siis, mylady Bertrade!» käski mies. »Sinulle ei tehdä mitään
pahaa, jos osoittaudut järkeväksi, kuten uskon sinun tekevän. Vartoan
sinua juhlasalissa tai, jos niin haluat, tulen sinne luoksesi.»

Tyttö kalpeni pikemmin inhosta ja halveksumisesta kuin pelosta, mutta
hänen vastauksensa sävy oli tyyni ja rauhallinen.

»Tulen kohtaamaan sinua alakertaan, sir Peter, ihan kohta.» Ja hän
nousi ja ehätti pukeutumaan samalla kun paroonin loittonevat askeleet
häipyivät portaille, jotka veivät hänen vankilakseen valitusta
tornihuoneesta.

Vanha nainen koetti saada hänet keskustelemaan kanssansa, mutta tyttö
ei halunnut puhella. Hänen kaikki ajatuksensa olivat keskitetyt
kaikkien mahdollisten pelastuskeinojen punnitsemiseen.

Puolen tunnin kuluttua hän astui Peter of Colfaxin linnan
juhlasaliin. Huone oli tyhjä. Siinä ei ollut tehty paljoakaan
muutoksia Ethelwolfin päivien jälkeen. Hänen silmäillessään ympäri
salia, etsien vanginvartijaansa, hänen katseensa viipyi kapeissa,
lasittomissa ikkunoissa, joiden takana oli vapaus. Saisiko hän enää
milloinkaan hengittää Jumalan puhdasta ilmaa näiden tukehduttavien
muurien ulkopuolella? Näiden likaisten, inhoittavien muurien! Ne
olivat mustat samoin kuin nokiset laipiopalkit ja laudoitus paitsi
siellä täällä olevia, hieman vähemmän tahraantuneita läikkiä, joiden
kohdalla oli tehty korjauksia. Kun hänen katseensa osui sodassa ja
metsästyksessä saatuihin voitonmerkkeihin, kaareutuivat hänen huulensa
ylenkatseellisesti, sillä hän tiesi Colfaxin nykyisen isännän saaneen
ne perintönä eikä oman mieskohtaisen kuntonsa avulla.

Huonetta valaisi yksi ainoa lamppu, joka ynnä toisessa avarassa takassa
palavan pienen halkoroihun lepattava valo tuntuivat pikemminkin
korostavan salin himmeitä varjoja.

Bertrade meni lattian poikki ja nojasi tukevaan tammipöytään, jonka ikä
ja ahkera käyttö olivat mustuttaneet laipiopalkkien väriseksi ja johon
oli jäänyt jälkiä suunnattomista juomasarvista ja raskaista miekoista,
kun hurjat ja iloiset räyhääjät olivat innostuneet osoittamaan
suosiotaan jollekulle vaeltavalle laulajalle tai vastanneet mahtavien,
uskollisuudenvalaa vaativien päällikköjensä vakavampiin kehoituksiin.

Hänen harhaileva katseensa pani merkille kymmenkunta penkkiä ja
muutamia karkeatekoisia, raskaita tuoleja, jotka täydensivät tämän
epäsiistin huoneen epäsiistin kaluston, ja häntä puistatti. Hänen pieni
jalkansa naputti ärtyisesti siivotonta lattiaa, jossa oli sekaisin
kaikenlaisia pehkuja sekä koirien hyljeksimiä tai niiltä huomaamatta
jääneitä luita ja ruuantähteitä.

Mutta kaikkeen tähän ympäristöön kiinnitti Bertrade de Montfort
huomiota vain ohimennen; hän tähyili etsimäänsä miestä, jotta
kohtaus olisi pian ohitse ja hän saisi tietää, mikä kohtalo häntä
tulevaisuudessa odottaisi.

Hänen vilkas katseensa oli osoittanut hänelle, että huone oli ihan
tyhjä ja että sen alapäässä olevan pääoven lisäksi, josta hän oli
tullut, sieltä vei ainoastaan yksi toinen ovi. Se oli sivuseinällä, ja
kun se oli raollaan, näki hän sen vievän pieneen huoneeseen, nähtävästi
makuukammioon.

Hänen seisoessaan kasvot pääoveen päin avautui seinälaudoitus
meluttomasti hänen takanaan, aivan sen paikan kohdalla, jossa
valtaistuimet olivat olleet menneinä aikoina. Aukon tummasta suusta
astui esiin Peter of Colfax. Hän sulki laudoituksen hiljaa jälkeensä ja
eteni tyttöä kohti äänettömin askelin. Korokkeen reunalle saavuttuaan
hän seisahtui, kalisuttaen miekkaansa herättääkseen Bertraden huomiota.

Jos hänen tarkoituksensa oli herpaista tytön rohkeutta äkillisellä ja
salaperäisellä ilmestymisellään, raukesi hänen aikeensa ihan tyhjiin,
sillä toinen ei edes kääntänyt päätänsä lausuessaan:

»Mitä on sinulla, sir Peter, sanottavaa tämän naapurisi tytärtä
ja hallitsijasi sisarentytärtä kohdanneen halpamaisen petollisen
menettelysi selitykseksi?»

»Kun julma isä tekee tyhjäksi rakastuneiden sydämien suunnitelmat»,
vastasi paksumahainen, vanha törkimys pehmeän mairittelevasti, »täytyy
rakkauden sittenkin etsiä tiensä; ja niinpä on uljas rakastajasi
rohjennut uhmailla mahtavan isäsi ja majesteettisen enosi vihaa ja
laskee sydämensä jalkojesi juureen, oi kaunis Bertrade, varsin hyvin
tietäen sinun sydämesi sitä ikävöineen siitä alkaen, kun ensi kerran
tunnustimme rakkautemme sinun kovasydämiselle isällesi. Katso! Minä
lankean polvilleni eteesi, kyyhkyläiseni.» Ja niveltensä natistessa
lihava parooni lysähti paksuille polvilleen.

Bertrade kääntyi, ja kun hän näki miehen, laukesivat hänen kopeat
piirteensä ivalliseen hymyyn.

»Sinä olet hupakko, sir Peter», virkkoi hän, »ja lisäksi
pahimmanlaatuinen hupakko — vanha hupakko. Sinun on hyödytöntä
pitkittää kosintaasi, sillä minä en sinua huoli. Päästä minut täältä,
jos olet herrasmies! Silloin ei huuliltani ikinä lähde sanaakaan siitä,
mitä on tapahtunut. Mutta päästä minut! Mitään muuta en pyydä, ja sinun
on hyödytöntä pidättää minua, sillä en voi antaa sinulle sitä, mitä
haluaisit. Minä en rakasta sinua enkä ikinä voi sinua rakastaa.»

Hänen ensimmäiset sanansa olivat saaneet nöyryytyksen punan
täplittämään paroonin ennestäänkin punertavat kasvot purppuran
tapaisiksi, ja kun mies nyt yritti nousta pystyyn, valtasi hänet
yhä pahempi hämminki sen tähden, että hänen suunnattoman vatsansa
pakotuksesta täytyi käydä kontilleen, ennenkuin hän jaksoi nousta,
joten hän kömpi pystyyn hyvin samalla tavoin kuin lehmä, kohottaen
takapuolensa perin naurettavasti korkealle ilmaan. Seisoalleen
päästyään hän näki tytön kääntävän kasvonsa toisaalle salatakseen
nauruaan.

»Palaa huoneeseesi!» jyräytti hän. »Annan sinulle huomiseen saakka
aikaa päättääksesi, tahdotko hyväksyä Peter of Colfaxin puolisoksesi
vai joudutko hänen talossaan toiseen asemaan, joka iäksi erottaa sinut
vertaistesi seurasta.»

Tyttö kääntyi häneen päin naurun yhäti väreillessä huulillaan.

»Minusta ei tule narrin, kömpelön, vanhan ilveilijän, rappeutuneen
mässääjän ja irstailijan, miehen irvikuvan vaimoa. Ja mitä tulee
toiseen ajattelemattomaan uhkaukseesi, ei sinulla ole sisua muuttaa
toiveitasi teoiksi, sinä pelkurimainen raukka, sillä tiedät hyvin, että
Simon de Montfort sivaltaisi omin käsin saastaisen sydämen rinnastasi,
jos hän vain epäilisikään sinun rohjenneen puhua sellaista minulle,
hänen tyttärelleen.» Ja Bertrade de Montfort poistui tämän vanhan
saksilaisen Colfaxin linnan salista ja nousi tornikamariinsa.

Vanha nainen oli vahtimassa häntä yöllä ja myöhään seuraavaan
iltapäivään saakka, jolloin Peter of Colfax uudelleen kutsui vankinsa
puheilleen. Niin pahasti oli vanha noita peloitellut tyttöä, että tämä
uskoi ihan varmasti paroonin varsin hyvin pystyvän täyttämään hirveän
uhkauksensa, ja sentähden hän oli taaskin koettanut keksiä jotakin
pelastus- tai viivytyskeinoa.

Se huone, jossa häntä säilytettiin, oli linnan läntisessä tornissa,
hyvinkin kolmekymmentä metriä ainoasta ikkuna-aukosta näkyvän
vallihaudan yläpuolella. Niin ollen oli pakeneminen sille suunnalle
mahdoton. Ainoa ovi oli varustettu valtavilla tammisalvoilla, ja
se itse oli koottu paksuista, samaa puuta olevista lankuista sekä
vahvistettu rautaisilla poikkikiskoilla.

Jos hän vain saisi vanhan naisen pois huoneesta, aprikoi Bertrade,
voisi hän huonekaluilla teljetä oven sisältäpäin ja siten ainakin
viivyttää uhkaavaa kohtaloaan siinä toivossa, että apua joltakin
taholta tulisi. Mutta hänen ovelimmatkin juonensa osoittautuivat
tehottomiksi pystymättä edes hetkeksikään vapauttamaan häntä
harpyijamaisesta vanginvartijastaan; ja kun lopullinen kutsu oli
tullut, oli hän suunniltaan, koska hänellä ei ollut mitään keinoa
tehdäkseen tyhjiksi ryöstäjänsä aikeet.

Hänen tikarinsa oli häneltä viety, mutta vanhan naisen uumenilla
riippui sellainen ase, ja sen Bertrade päätti anastaa.

Teeskennellen, että hänen vyönsä solki juonitteli, hän kutsui vanhaa
naista avukseen, ja kun akka taivutti päänsä likelle tytön vyötäisiä
nähdäkseen, mikä vika soljessa oli, ojensi Bertrade vikkelästi kätensä
hänen kupeelleen ja sieppasi tikarin tupesta. Ketterästi hän sitten
ponnahti loitommaksi vanhuksesta, joka kirkaisi suuttumuksesta ja
levottomuudesta, syöksyen häntä kohti.

»Takaisin!» kiljaisi tyttö. »Pysy etäällä, vanha noita, tai saat
tuntea, kuinka pitkä oman tikarisi terä on!»

Nainen epäröi ja alkoi sitten kiroilla ja sättiä perin hirvittävästi,
samalla huutaen apua.

Bertrade peräytyi ovelle, komentaen vanhaa naista kuoleman uhalla
pysymään paikallaan, ja laski vikkelästi vankat teljet paikalleen.
Tuskin oli viimeinen salpa ehtinyt kolahtaa kohdalleen, kun Peter of
Colfax muassaan kymmenkunta palvelijaa ja sotilasta jo kolkutti kovasti
oveen.

»Mikä siellä sisällä on vikana, Coll?» huusi parooni.

»Tyttö-letukka sieppasi tikarini ja aikoo murhata minut», kirkui akka.

»Ja sen varmasti teenkin, Peter of Colfax», vakuutti Bertrade, »jollet
heti lähetä noutamaan ystäviäni saattamaan minua pois linnastasi,
sillä en astu askeltakaan tästä huoneesta, ennenkuin tiedän, että sen
ulkopuolella on omaa väkeäni».

Peter of Colfax rukoili ja uhkaili, komensi ja houkutteli, mutta
kaikki turhaan. Niin kului iltapäivä, ja kun pimeys kattoi linnan,
lakkasi parooni yrittämästä, aikoen nälällä pakottaa vankinsa tulemaan
huoneesta.

Pienessä huoneessa Bertrade de Montfort istui penkillä, pitäen silmällä
vankiaan uskaltamatta kääntää katsettaan pois hänestä sekunniksikaan.
Koko sen pitkän yön hän istui siten, ja aamun sarastaessa hän oli
samassa asennossa, väsyneet silmät yhäti tähdättyinä noita-akkaan.

Varhain aamulla Peter of Colfax alkoi uudelleen taivutella häntä
tulemaan ulos; ja hän jopa myönsi kärsineensä tappion ja lupasi saattaa
tytön turvassa isänsä linnaan, mutta Bertrade de Montfort ei antanut
hänen valehtelevan kielensä pettää itseään.

»Sitten pakotan nälällä sinut tulemaan», tiuskaisi mies vihdoin.

»Ilomielin näännyn nälkään ennenkuin joudun sinun riettaisiin käsiisi»,
vastasi tyttö. »Mutta ensin nääntyy tämä vanha palvelijasi, sillä hän
on hyvin iäkäs eikä niin vahva kuin minä. Mitä hyötyä sinulla niin
ollen on kahden ihmisen tappamisesta, kun kuitenkin menetät saaliisi?»

Peter of Colfax ei vähääkään epäillyt, että hänen kaunis vankinsa
toteuttaisi uhkauksensa, ja pani sentähden palvelijansa rikkomaan
tukevaa ovea taltoilla, kirveillä ja sahoilla.

He työskentelivät tuntikausia tämän valtavan puolustuslaitteen kimpussa
ja saivat vasta myöhään illalla tehdyksi siihen pienen aukon, parhaiksi
niin ison, että siitä mahtui käsi sisälle; mutta ensimmäinen käsi,
joka työntyi aukosta nostamaan salpoja, kiskaistiin nopeasti takaisin,
samalla kun sen omistaja ulvahti kivusta. Siten tytön kädessä oleva
terävä tikari lopetti kaikki ne toiveet, että huoneeseen päästäisiin
särkemättä ovea täydelleen.

Tähän työhön kävivät ulkopuolella olevat miehet sitten uutterasti
käsiksi, samalla kun Peter of Colfax alkoi uudelleen pyydellä heidän
tekemästään pienestä aukosta. Bertrade vastasi ainoastaan kerran.

»Näetkö tämän tikarin?» kysyi hän. »Kun tuo ovi romahtaa, uppoaa
tämän terä sydämeeni. Tuon oven takana sinun seurassasi ei ole mitään
sellaista, mitä mieluummin en valitsisi kuolemaa tässä pienessä
huoneessa.»

Puhuessaan hän kääntyi mieheen päin, jolle hänen sanansa olivat
tarkoitetut, ensimmäisen kerran näiden väsyttävien, kamalien tuntien
aikana, siirtäen katseensa pois vanhasta noidasta. Se riitti. Hiljaa,
mutta vikkelästi kuin tiikeri syöksähti vanha nainen hänen niskaansa
toisen, petolinnun jalkaa muistuttavan käden tarttuessa hänen tikaria
pitävän kätensä ranteeseen.

»Nopeasti, mylord!» kiljaisi akka. »Salvat ylös, nopeasti!»

Heti Peter of Colfax työnsi kätensä oven pienestä aukosta, ja sekunnin
kuluttua riensi neljä hänen miestänsä vanhan naisen avuksi.

Helposti he kiersivät tikarin Bertraden sormista, ja paroonin käskystä
he raahasivat hänet alakerran avaraan saliin.

Kun Peter of Colfaxin seuralaiset olivat hänen komennuksestaan
poistuneet, asteli parooni edestakaisin lattiata peittävillä pahnoilla.
Vihdoin hän pysähtyi keskellä huonetta jäykkänä seisovan tytön eteen.

»Oletko jo tullut järkiisi, Bertrade de Montfort?» kysäisi hän
äkäisesti. »Olen tarjonnut sinulle valinnan, saat joko olla
Peter of Colfaxin kunnioitettu vaimo tai joudut väkisin hänen
rakastajattarekseen. Pappi odottaa ulkosalla; mikä on nyt vastauksesi?»

»Sama, joka se on ollut näiden kahden viimeksi kuluneen päivän aikana»,
vastasi tyttö ylpeän ylenkatseellisesti. »Ja samana se pysyy aina.
Minusta ei tule raukan, kammottavan, inhoittavan, sikamaisen miehen
vaimoa eikä rakastajatarta. Minusta tuntuu, että kuolisin, jos tuntisin
sinun kätesi kosketuksen ruumiissani. Sinä et uskalla kajota minuun,
pelkuri. Minä, kreivin tytär, kuninkaan sisarentytär, naimisissa
syyläisen sammakon, Peter of Colfaxin kanssa!»

»Suu kiinni, penikka!» karjaisi parooni lyijynharmaana raivosta. »Olet
mennyt liian pitkälle. Tämä riittää! Jollet nyt rakasta minua, opetan
sinut rakastamaan, ennenkuin aurinko nousee.» Ja rumasti kiroten hän
tarttui karkeasti tytön käteen ja kiskoi häntä huoneen sivuseinässä
olevaa pientä ovea kohti.



KYMMENES LUKU


Senjälkeen kun Norman of Torn oli kohdannut Bertrade de Montfortin
ja ollut vieraana John de Stutevillen linnassa, kulutti hän hurjine
laumoineen kolme viikkoa piirittäessään John de Greyn linnaa
ja ryöstäessään sen. Tämä kuningasmielinen ylimys oli ottanut
vangiksi ja hirtättänyt kaksi henkipaton soturia. Mutta kohdattuaan
läänitysherrojen päällikön tyttären ei Norman of Torn enää kertaakaan
kohottanut kättänsä kapinallisia eikä heidän ystäviään vastaan.

Kohta hänen palattuaan Torniin onnistuneelta retkeltään ilmoitti
tornissa tähystelevä vahti, että linnaa lähestyi kymmenkunta sotisopaan
puettua miestä. Norman lähetti Punapää-Shandyn ulkomuurille ottamaan
selkoa seurueen asiasta, sillä tähän lujasti varustettuun ja kolkkoon
linnoitukseen saapui vieraita harvoin, ja hän tiesi hyvin, ettei
kymmenmiehinen soturiseurue uskaltaisi vihamielisessä tarkoituksessa
tulla hänen suuren lurjusjoukkonsa kynsien ulottuville.

Roteva, punapäinen jättiläinen palasi pian ilmoittamaan, että portilla
oli Henry de Montfort, Leicesterin kreivin vanhin poika, joka oli
saapunut rauhanlipun suojassa ja halusi puhutella Tornin isäntää.

»Päästä heidät sisälle, Shandy!» komensi Norman of Torn. »Keskustelen
heidän kanssansa täällä.»

Kun seurue muutamien minuuttien kuluttua opastettiin sisälle, näkivät
tulijat edessään rauta-asuisen miehen, jonka kypärinsilmikko oli
suljettu.

Henry de Montfort eteni ylpeän arvokkaasti henkipaton eteen.

»Tekö olette Norman of Torn?» tiedusti hän. Ja jos hän koetti salata
tuntemaansa vihaa ja inhoa, onnistui se huonosti.

»Niin minua nimitetään», vastasi umpikypärinen mies. »Entä mikä on
tuonut de Montfortin niin monien vuosien jälkeen vanhan naapurinsa
vieraaksi?»

»Tiedätte hyvin, mikä minut on tuonut, Norman of Torn», lausui nuori
mies. »On hyödytöntä tuhlata sanoja, emmekä me voi turvautua aseisiin,
sillä olemme täydelleen vallassanne. Mainitkaa hintanne! Se maksetaan.
Ilmaiskaa se vain nopeasti ja päästäkää minut ja sisareni täältä!»

»Mitä hullua puhetta tämä on, Henry de Montfort? Sisarenne! Mitä
tarkoitatte?»

»Niin, sisareni Bertrade, jonka ryöstitte maantieltä kaksi päivää
takaperin, sittenkun olitte murhanneet John de Stutevillin palvelijat,
jotka olivat saattamassa häntä kotiin vierailulta paroonin tyttären
luota. Tiedämme sen olevan teidän työtänne, koska vainajien otsassa oli
teidän paholaisenmerkkinne.»

»Shandy!» karjaisi Norman of Torn. »_Mitä tämä merkitsee?_ Kuka on
ollut maantiellä hätyyttämässä naisia minun poissa ollessani? Sinä olit
täällä päällikkönä minun vieraillessani loordi de Greyn luona. Jos
pidät nahastasi, Shandy, puhu totta!»

»Siitä alkaen, kun nujersitte minut kunnon papin majassa, olen
palvellut teitä hyvin, Norman of Torn; teidän pitäisi nyt tietää, että
olen uskollinen ja etten ole kertaakaan valehdellut teille. Ainoakaan
teidän sotilaanne ei ole tehnyt tätä, eikä tämä ole ensimmäinen kerta,
jolloin halpamaiset roistot ovat piirtäneet merkkinsä tappamiensa
henkilöiden otsaan siten itse välttääkseen epäluulot.»

»Henry de Montfort», virkkoi Norman of Torn, kääntyen vieraansa
puoleen, »meillä tornilaisilla ei ole hyvä maine, sen tiedän perin
hyvin, mutta ei kenenkään sovi väittää meidän paljastavan miekkaamme
naisia vastaan. Sisarenne ei ole täällä. Sen takeeksi annan teille
Norman of Tornin kunniasanan. Eikö se riitä?»

»Kerrotaan, ettette koskaan valehtele», vastasi de Montfort. »Kunpa
Jumala soisi minun tietää, kuka tämän tihutyön on tehnyt ja mistä päin
osaisin etsiä sisartani!»

Äänettömästi de Montfort kääntyi ja poistui. Tuskin oli hänen
seurueensa ehtinyt nostosillan ylitse, ennenkuin Tornin linnassa kuhisi
kiiruhtavia miehiä ja siellä vallitsi meluinen hyörinä äkillisen
hälytyksen johdosta.

Noin kolmen kymmen minuutin kuluttua kantoi viisisataa rautalevyjen
suojaamaa hevosta teräsasuiset ratsastajansa synkän linnoituksen
porttiholvin alitse, ja joukon etunenässä ratsastava Norman-paholainen
suuntasi matkan vinhaa vauhtia Peter of Colfaxin linnalle päin.

Kiemurrellessaan Tornin varustetulta portilta alaspäin pitkin
kivikkoista tietä tarjosi tämä lukuisa joukko hurjan ja barbaarisen
loistavan näyn.

Miesten varukset olivat kaiken tyylisiä ja kaikista metalleista
valmistettuja, saksilaisten muinaisista rengaspaidoista runsaasti
koristettuihin, milanolaisiin levyvaruksiin saakka. Kulta- ja
hopeakorut, töyhtöisiin kypäreihin, rintasuojuksiin ja kilpiin, jopa
hevosten teräspiikkisiin otsalevyihinkin upotetut jalokivet osoittivat,
kuinka runsas saalis oli joutunut Norman of Tornin huimien rosvojen
osaksi.

Viidensadan keihään kärjessä lepattivat värisevät viirit, ja joukon
yläpuolella hulmusi viisi Tornin harmaata, mustalla haukansiivellä
koristettua lippua, yksi kunkin komppanian kohdalla. Sotilaiden laajat,
lehmuspuiset kilvet olivat harmaalla nahalla päällystetyt, ja kunkin
oikeassa ylänurkassa oli musta haukansiipi. Ratsastajien päällystakit
olivat myöskin samanlaiset; ne olivat tumman harmaata villakangasta
ja mustalla sudennahalla reunustetut, joten rauta-asujen ja valjaiden
upeudesta huolimatta nämä hurjat komppaniat tekivät tuiman, harmaan,
sotaisen vaikutuksen, joka sopi hyvin niiden maineeseen.

Kun Tornin suuri joukkio oli koottu yhteiskunnan kaikista kerroksista
ja Euroopan kaikista sivistysmaista, oli sen kymmenessä komppaniassa
sekä orjia että aatelisia, brittejä, saksilaisia, normanneja,
tanskalaisia, saksalaisia, italialaisia, ranskalaisia, skotlantilaisia,
piktejä ja irlantilaisia.

Täällä ei tehty erotusta syntyperän nojalla; karannut orja, jonka
kaulassa vielä näkyivät pronssisen kaularenkaan hiertämät merkit,
ratsasti kylki kyljessä ylimyssuvun lainsuojattoman vesan kanssa.
Ainoat pääsyehdot, jotka joukkoon pyrkivältä vaadittiin, olivat halu ja
kyky taistella ja valallinen sitoumus totella Norman of Tornin säätämiä
lakeja.

Tämä pieni armeija oli jaettu kymmeneen satamiehiseen komppaniaan,
ja niitä kutakin komensi taistelija, joka oli osoittanut arvonsa ja
kuntonsa.

Vanhat ystävämme Punapää-Shandy sekä John ja James Flory johtivat
kolmea ensimmäistä komppaniaa, ja jäljelläolevat olivat muiden
tuhansissa otteluissa karaistujen veteranien komennossa.

Aikaisemman ammattinsa nojalla oli Silmäpuoli-Kanty saanut asevaraston
ylihoitajan aina tärkeän paikan, kun taas Erakko-Peteristä, viimeisestä
niistä viidestä hirtehisestä, jotka Norman of Torn oli kuusi vuotta
sitten voittanut isä Clauden majassa, oli tullut Tornin suuren linnan
ylihoitaja, johon perin tärkeään toimeen kuuluivat myöskin majoitus- ja
muonitusmestarin tehtävät.

Tornin vanhus huolehti sekä orjien että aatelismiesten
sotilaskoulutuksesta, sillä aina täytyi täyttää komppanioihin
syntyneitä aukkoja, koska alituisesti kahakoitiin maanteillä ja
taisteltiin läänitysylimysten linnoja vallattaessa; eivätkä he aina
selviytyneet näistä otteluista vaurioitta, vaikka tavallisesti
voittoisina.

Heidän tänään samotessaan laakson poikki länttä kohti ratsasti Norman
of Torn ratsujoukon etunenässä, joka tuli pitkänä jonona hänen
jäljessään. Hänen harmaan teräsasunsa yläpuolella kohosi haukansiipi
hänen kypäristään. Se merkki näytti aina taistelussa hänen miehilleen,
missä hän oli. Missä se heilui, sieltä löysi aina ottelua ja kunniaa ja
sen ympärille heidän oli tapa kokoontua.

Norman of Tornin vierellä ratsasti tuima, harmaapäinen vanhus
hiljaisena ja vaiteliaana, hautoen syvää vihaansa pahanilkisissä
aivoissaan.

Kukin oman komppaniansa etunenässä ratsastivat sitten kapteenit:
Punapää-Shandy, John Flory, Orja-Edwild, italialainen kreivi Emilio de
Gropello ja ranskalainen sieur Ralph de la Campanie.

Kylistä ja taloista, jotka he sivuuttivat aamupuolella ja iltapäivän
alussa, tuli miehiä, naisia ja lapsia osoittamaan heille suosiotaan
ja käsiään heiluttamalla toivottamaan heille onnea; mutta ehdittyään
Tornin läheisyydestä loitommalle, missä musta haukansiipi oli paremmin
tunnettu hurjan maineensa nojalla kuin suuren henkipaton naapuristonsa
alhaisolle tekemien hyvien töiden vuoksi, he näkivät ainoastaan
suljettuja ja teljettyjä ovia sekä siellä täällä pienestä ikkunasta
tirkistävät, pelokkaat kasvot.

Sydänyö oli käsissä, ennenkuin he saivat näkyviinsä Colfaxin mustat,
tähtistä taivasta vastaan kuvastuvat tornit. Sijoitettuaan sotilaansa
metsän pimentoon noin kolmen neljänneskilometrin päähän linnasta
Norman of Torn ratsasti mukanaan Shandy ja viitisenkymmentä miestä
niin lähelle linnaa kuin he saattoivat päästä huomaamattomina. Siellä
he laskeutuivat satulasta, ja Norman of Torn hiipi yksin varovasti
eteenpäin.

Käyttäen hyväkseen kaikkia suojaavia esineitä hän eteni ilmi tulematta
ihan pääportin varjoon. Linnan suuren salin ikkunoista loisti himmeätä
valoa, mutta mitään muita elonmerkkejä ei näkynyt. Norman of Torn
hämmästyi kovasti havaitessaan, että nostosilta oli alhaalla eikä
portilla eikä muureilla ollut merkkiäkään vahdeista.

Koska hän oli ryöstänyt tämän linnan noin kaksi vuotta sitten, tunsi
hän sen huoneiden sisäisen järjestelyn ja tiesi pääsevänsä keittiöstä
sen päällä olevaan pieneen etuhuoneeseen, josta ovi vei suoraan suureen
saliin.

Ja niinpä kävi, että kun Peter of Colfax pyörähti pienen huoneen ovea
kohti, seisahtui hän äkkiä kauhuissaan, sillä hänen edessään seisoi
outo, rautapukuinen soturi kypärinsilmikko suljettuna ja miekka
kädessä. Myöskin tyttö näki vieraan, ja hänen kasvoilleen levisi toivon
ja elpyvän rohkeuden ilme.

»Miekka käteen!» komensi matala ääni englanninkielellä, »jollette
mieluummin halua rukoilla, sillä pian kuolette».

»Kuka te olette, lurjus?» kiljaisi parooni. »Hoi, John! Hoi, Guy!
Avuksi, nopeasti!» kirkui hän, samalla kun hän vetäisi miekkansa
tupesta ja yritti vikkelästi peräytyä salin pääovelle; mutta
rauta-asuinen mies oli hänen kimpussaan ja pakotti hänet ottelemaan,
ennenkuin hän oli ennättänyt astua kolmea askelta.

Peter of Colfaxin maallinen vaellus olisi sinä iltana pikaisesti
päättynyt, jolleivät John, Guy ja eräs kolmas hänen palvelijoistaan
olisi syöksyneet sisälle miekat paljaina.

»Varokaa, herra ritari!» huudahti tyttö nähdessään tämän kolmikon
rientävän isäntänsä avuksi.

Ritarin oli kääntyessään torjumaan heidän hyökkäystään pakko jättää
kauhun valtaama parooni hetkiseksi rauhaan, ja taaskin viimemainittu
pyrki ovelle, ajatellen ainoastaan pakoa; multa tyttö oli aavistanut
hänen aikeensa, juoksi vikkelästi ovelle, kiersi vanhan lukon avainta
ja viskasi sen voimainsa takaa salin kaukaiseen soppeen. Heti hän
katui tekoaan, oivaltaen, että hän olisi voinut vähentää pelastajansa
vastustajia ainakin yhdellä, mutta olikin nyt pakottanut raukkamaisen
paroonin jäämään, eikä sen hurjempaa tappelijaa ole kuin umpikujaan
ahdistettu rotta.

Ritari piti loistavasti puoliaan kaikkia kolmea käskyläisiä vastaan, ja
hetkisen Bertrade de Montfort seisoi paikallaan, lumoutuneena katsellen
tätä miekkailutaidon näytäntöä.

Hätyyttäen vastustajiaan milloin kutakin vuorotellen, milloin kahta
yhtä aikaa, milloin taas kaikkia kolmea samalla haavaa pakotti
äänetön ritari, vaikka häntä rasittikin raskas rauta-asu, heitä
jatkuvasti perääntymään; hänen välähtelevä säilänsä näytti kutovan
teräsverkon heidän ympärilleen. Äkkiä hänen miekkansa pysähtyi vain
silmänräpäykseksi; se oli lävistänyt yhden ahdistajan sydämen,
ja miehen vaipuessa lattialle se taaskin välkkyi likellä kahden
jäljelläolevan sotilaan rintaa.

Toinen sortui lattialle vähemmän kuin kaksi sekuntia myöhemmin,
ja sitten tytön huomio kiintyi kauhistuneen paroonin kasvoihin;
Peter of Colfax siirtyi — hän hiipi hitaasti ja varovasti takaapäin
umpikypäristä ritaria kohti ja hänen kohotetussa kädessään välkkyi
ohut, terävä tikari.

Hetkisen tyttö seisoi jähmettyneenä kauhusta kykenemättä liikauttamaan
edes sormeaan tai huutamaan, mutta vain hetkisen; sitten hänen
lihaksensa taaskin tottelivat häntä, hän kumartui nopeasti, tempasi
raskaan jalkajakkaran ja sinkosi sen suoraan Peter of Colfaxia kohti.

Se osui mieheen polvien alapuolelle ja kaasi hänet lattialle, samalla
kun ritarin miekka lävisti viimeisen vastustajan kurkun.

Kaatuessaan parooni sysäsi raskaasti pöytää, joka kannatti salin
ainoata sytytettyä lamppua. Silmänräpäyksessä jäi kaikki pilkkopimeään.
Kuului nopeata, kahisevaa liikettä, joka muistutti rottien juoksua, ja
sitten vallitsi avarassa salissa haudan hiljaisuus.

»Oletteko turvassa ja vahingoittumaton, mylady Bertrade?» tiedusti
vakava ääni englanninkielellä pimeydestä.

»Kyllä, herra ritari», vastasi tyttö. »Entä te?»

»En ole saanut naarmuakaan. Mutta missä on hyvä ystävämme parooni?»

»Hän virui tässä lattialla vain tuokio sitten, ja hänen kädessään
oli ohut, pitkä tikari. Olkaa varuillanne, herra ritari; hän saattaa
parhaillaan hiipiä kimppuumme.»

Ritari ei vastannut, mutta neito kuuli hänen liikkuvan rohkeasti
huoneessa, Pian hän oli löytänyt toisen lampun ja saanut valoa. Kun sen
himmeät säteet hitaasti hajoittivat sysimustan pimeyden, näki tyttö
kolmen sotilaan ruumiit, kaatuneen pöydän ja lampun sekä umpikypärisen
ritarin; mutta Peter of Colfax oli poissa.

Ritari huomasi paroonin poissaolon samalla kertaa, mutta hänellä vain
pääsi hiljainen, tuima naurahdus.

»Hän ei pääse pitkälle, mylady Bertrade», vakuutti hän.

»Miten tiedätte nimeni?» kysyi tyttö. »Kuka olette? En tunne
varuksianne, eikä rintalevyssänne ole vaakunaa?»

Mies ei vastannut heti, ja Bertraden rinnassa sykähti sydän
voimakkaammin, kun häntä elähytti se toivo, että hänen uljas
pelastajansa saattaisi olla sama Roger de Condé, joka vain muutamia
lyhyitä viikkoja takaperin oli pelastanut hänet Peter of Colfaxin
palkkalaisten käsistä. Vartalo oli varmasti yhtä suora ja voimakas,
ja miekkailutaito myöskin yhtä ihmeteltävä. Hänen täytyi olla
Roger de Condé, mutta eihän viimemainittu ollut puhunut lainkaan
englanninkieltä, kun taas tämä mies puhui sitä hyvin, vaikka tosin
hieman ranskalaisvoittoisesti.

»Mylady Bertrade, olen Norman of Torn», virkkoi umpikypärinen soturi
tyynen arvokkaasti.

Tytön rohkeus lamaantui, ja hänet valtasi hyytävä pelko. Vuosikausia
oli se nimi merkinnyt raakaa julmuutta ja vimmaista vihaa hänen
kaltaisiaan kohtaan. Pieniä lapsia peloiteltiin tottelemaan hämärästi
viittailemalla, että Tornin paholainen saisi heidät, ja täysikasvuiset
ihmiset olivat johtuneet lausumaan sen nimen kuiskaamalla, huulet
tuimasti puristettuina.

»Norman of Torn!» supatti hän. »Jumala armahtakoon sieluani!»

Kypärin suljetun silmikon takana valahti henkipaton kasvoille
tuskainen ja murheellinen ilme, ja vähäinen väristys, ikäänkuin kolkon
toivottomuuden aiheuttama, puistatti hänen jättiläisvartaloaan.

»Teidän ei tarvitse pelätä, mylady», lohdutti hän surullisesta
»Olette isänne linnassa Leicesterissä, ennenkuin aurinko on ehtinyt
keskitaivaalle. Ja olette paremmassa turvassa vihatun Tornin paholaisen
suojeluksessa kuin olisitte mahtavan isänne tai kuninkaallisen enonne
seurassa.»

»Kerrotaan, että te ette milloinkaan valehtele, Norman of Torn», lausui
tyttö, »ja minä uskon teitä. Mutta sanokaahan, minkä tähden olette niin
ystävällinen de Montfortille.»

»Se ei johdu rakkaudesta isäänne eikä veljiänne eikä vihasta Peter of
Colfaxia kohtaan eikä myöskään minkäänlaisen palkkion toivosta. Minua
huvittaa tehdä niinkuin teen, siinä kaikki. Tulkaa!»

Hän saattoi tytön äänettömästi pihalle ja alhaalla olevan nostosillan
ylitse edelleen, kunnes he pian erottivat ratsumiesryhmän, ja Shandyn
hiljaa luikattua Norman of Torn ilmoitti, kuka hän oli.

»Ota mukaasi kymmenkunta miestä, ja tarkastakaa tuo hornanloukko! Tuo
luokseni Peter of Colfax elävänä, myladyn vaippa ja ratsu — ja, Shandy,
kun kaikki se on tehty, polttakaa koko pesä, Shandy, mutta ryöstää ei
saa, Shandy!»

Shandy katsahti hämmästyneenä johtajaansa, sillä tulisoihtu ei ollut
koskaan ollut Norman of Tornin ase, kun taas saalistaminen oli
ollut hyvin tärkeä puoli, jos kohta ei aina tärkein tarkoitus hänen
lukuisilla retkillään.

Henkipatto pani merkille alapäällikkönsä kummastuksen ja empimisen,
viittasi häntä kuuntelemaan ja puhui:

»Punapää-Shandy, Norman of Torn on taistellut, ryöstänyt ja.
saalistanut, koska hän on siitä pitänyt ja noudattanut periaatetta,
joka on korkeintaan ollut epämääräistä yleistämistä. Tänä yönä olemme
kostamassa mylady Bertrade de Montfortille tehtyä vääryyttä, ja se,
Shandy, on toinen asia. Tuleen, Shandy, tornin huipusta keittiöön
saakka, mutta myladyn palveluksessa ei saalistamista!»

»Kyllä, mylord», vastasi Shandy ja poistui pienen osastonsa etunenässä.

Puolen tunnin kuluttua hän palasi muassaan toistakymmentä vankia, mutta
Peter of Colfaxia ei näkynyt.

»Hän on paennut, mylord», ilmoitti kookas kapteeni, ja niin asia
olikin. Peter of Colfax oli rientänyt linnansa kellariholveihin ja
päässyt sieltä pitkää, maanalaista käytävää myöten joidenkuiden pappien
majapaikkaan Norman of Tornin saarron ulkopuolelle. Tähän aikaan hän
oli useiden kilometrien päässä matkalla rannikolle ja Ranskaan, sillä
hän oli miekankäyttelystä tuntenut henkipaton eikä halunnut jäädä
Englantiin uhmailemaan sekä Norman of Tornin että Simon de Montfortin
vihaa.

»Hän palaa», oli henkipaton ainoa huomautus, kun hän oli saanut täyden
varmuuden paroonin pakoonpääsystä.

He katselivat, kunnes linnasta alkoivat liekit roihuta ainakin
kymmenestä kohdasta vankien seisoessa sykertyneinä yhteen kasaan pelon
ja pahojen aavistusten vallassa, varmasti odottaen tilintekoa ja
hirvittävää kuolemaa.

Varmistuttuaan siitä, ettei ihmisvoima mitenkään kyennyt enää
pelastamaan tuhoon tuomittua rakennusta, antoi Norman of Torn
lähtömääräyksen, ja soturit poistuivat pitkin maantietä, ratsastaen
jonossa johtajansa ja Bertrade de Monfortin jäljessä, jätettyään
äskeiset vankinsa perin ällistyneiksi, mutta vahingoittumattomiksi ja
vapaiksi.

Katsoessaan taaksepäin he näkivät taivaan punertavan valtavista
liekeistä, jotka leimusivat paljon korkeiden tornien yläpuolelle.
Suunnattomia, sakeita savupilviä vieri etelään päin, peittäen
taivaanrannan. Silloin tällöin savu hälveni, jättäen tuokioksi näkyviin
palavan linnan tummat muurit, joiden satoja ikkuna-aukkoja valaisi
sisällä raivoavan tulen punainen hehku. Se oli kaunis, vaikuttava
näky, mutta niin tavallinen noina hurjina, villeinä aikoina, ettei se
kenestäkään ansainnut enempää kuin nopean vilkaisun taaksepäin.

Monenlaisia tunteita liikkui useiden lokaisella, livettävällä tiellä
hitaasti loittonevien ratsastajien rinnassa. Norman of Torn oli sekä
ylpeä että surullinen, ylpeän riemastunut siitä, että oli ehtinyt
ajoissa pelastamaan tämän tytön, joka oli herättänyt hänen rinnassaan
niin kummallisia tunteita, surullinen sentähden, että hän tytön
silmissä oli kammottava olento. Mutta sillä hetkellä riitti hänelle
se, että Bertraden läheisyys tuotti hänelle puhdasta onnea; mitäpä
hyödytti ajatella huomista! Tornin pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus
kantoi kiukkuaan, jota hän ei uskaltanut avoimesti purkaa, ja kiroili
sattumaa, joka oli lähettänyt Henry de Montfortin Torniin etsimään
sisartaan, kun taas henkipaton seuralaiset hiljaa sadattelivat
omituista oikkua, joka oli kiidättänyt heidät tälle pitkälle,
taisteluttomalle ja saaliittomalle ratsastusretkelle.

Bertrade de Montfort oli vain ihmeissään siitä, että hänen piti
kiittää hengestään ja kunniastaan tätä hurjaa hirtehistä, joka oli
vannonut erikoisesti vihaavansa hänen sukuaan, koska se oli sukua
Plantagenet-suvulle. Hän ei jaksanut sitä käsittää, mutta hänen
pelastajansa tuntui puhuvan hyvin niin karkeaksi mieheksi. Tyttö
aprikoi, minkälaiset saattoivat tuon suljetun kypärinsilmikon takana
piilevät kasvot olla.

Kerran henkipatto irroitti vaippansa satulansa takakappaleesta ja
kietoi sen tytön hartioiden ympärille, sillä yö-ilma oli kolea, ja
toisen kerran hän laskeutui maahan ja talutti Bertraden ratsua tiessä
olevan pahan kohdan ohitse, jotta hevonen ei liukastuisi ja kaatuisi.

Tyttö kiitti häntä kohteliaaseen tapaansa näistä palveluksista, mutta
muutoin he eivät lausuneet toisilleen sanaakaan. Äänettöminä he
puolipäivän tienoilla saapuivat Simon de Montfortin linnan näkyviin.

Tornissa oleva vahti tyrmistyi nähdessään niin lukuisan aseellisen
seurueen saapuvan, joten komean linnoituksen muurit heidän
ennättäessään äänenkantaman päähän niistä olivat täynnä sotilaita.

Shandy ratsasti muiden edelle rauhanlipun suojassa, ja hänen
saavuttuaan linnan muurin juurelle huusi Simon de Montfort:

»Keitä olette ja mikä on asianne? Sota vaiko rauha?»

»Päällikkömme on Norman of Torn; hän on tullut rauhallisissa aikeissa
auttaessaan erästä de Montfortia», vastasi Shandy. »Hän haluaisi tulla
linnaan mukanaan yksi seuralainen, herra kreivi.»

»Uskaltaako Norman of Torn astua Simon de Montfortin linnaan —
arveleeko hän minun pitävän rosvojen majapaikkaa?» kiljaisi raju
soturivanhus.

»Norman of Torn uskaltaa ratsastaa, mihin hän itse haluaa, koko
Englannissa», kerskasi punatukkainen jättiläinen. »Haluatteko tavata
häntä rauhallisesti, mylord?»

»Tulkoon hän sisälle!» myöntyi de Montfort. »Mutta ei minkäänlaisia
koirankureja! Meitä on täällä tuhat miestä, hyvin aseistettuja ja
taistelukuntoisia.»

Shandy palasi isäntänsä luokse ja vei sen vastauksen, minkä jälkeen
Norman of Torn ja Bertrade de Montfort yhdessä ratsastivat nostosillan
ylitse ja porttiholvin alitse Leicesterin kreivin, Englannin kuninkaan
Henrik kolmannen langon, linnaan.

Tyttö oli yhäti kiedottuna suojelijansa laajaan viittaan, sillä oli
satanut, joten hän ratsasti isänsä väen silmien editse kenenkään häntä
tuntematta. Linnan pihalla heitä vastassa olivat Simon de Montfort ja
hänen poikansa Henry ja Simon.

Tyttö heittäytyi kiihkeästi ratsailta, viskasi henkipaton vaipan
syrjään ja syöksyi hämmästynyttä isäänsä kohti.

»Mitä tämä merkitsee?» huudahti de Montfort. »Onko tuo vintiö kohdellut
sinua loukkaavasti tai arvottomasti?»

»Sinä pelkurimainen valehtelija!» kiljaisi Henry de Montfort. »Vasta
eilen vannoit kunniasanallasi, ettei sisareni ole vankinasi, ja minä
hupsu, uskoin.» Ja sen sanottuaan nuori mies karkasi miekka paljaana
Norman of Tornin kimppuun.

Umpikypäräisen soturin miekka lennähti tupostaan niin nopeasti, että
silmä ei sitä erottanut, ja yhdellä ainoalla salamamaisella liikkeellä
sinkautti nuoren de Montfortin säilän pihan kiveykselle. Ja ennenkuin
sitten kumpikaan ehti astua askeltakaan, oli Bertrade de Montfort
juossut heidän väliinsä, laski kätensä henkipaton rintalevylle ja
ojensi toisen kätensä kämmenen ulospäin sukulaisensa päin ikäänkuin
suojellakseen Norman of Tornia enemmältä ahdistelulta.

»Olkoonpa hän henkipatto tai paholainen», huusi hän, »hän on
uljas ja kohtelias ritari ja ansaitsee de Montforteilta parasta
vieraanvaraisuutta, mitä he voivat tarjota, eikä kylmää terästä ja
loukkauksia». Sitten hän lyhyesti selosti kummastuneelle isälleen ja
veljilleen muutamien viime päivien tapahtumat.

Ominaiseen, hienon ritarilliseen tapaansa oli Henry de Montfort
ensimmäinen astumaan esille käsi ojossa kiittääkseen Norman of Tornia
ja pyytääkseen anteeksi karkeita sanojaan ja vihamielistä tekoaan.

Henkipatto vain kohotti avointa kämmentään, sanoen:

»De Montfortien on paras ajatella tarkoin, ennenkuin he tarttuvat
Norman of Tornin käteen. Minä en purista kättä muutoin kuin
ystävyydessä enkä ohimenevää hetkeä, vaan koko elämää varten. Annan
kyllä arvon nykyisille kiitollisuuden tunteillenne, mutta älkää salliko
niiden pimittää teiltä sitä, että olen edelleenkin Norman of Torn ja
että olette nähneet merkkini vainajienne otsassa. Ilomielin ottaisin
vastaan ystävyytenne, mutta haluaisin, että sen saisi mies, Norman of
Torn, kaikkine niine vikoineen ja hyveineen, joita kenties arvelette
hänellä olevan.»

»Olette oikeassa, sir», virkkoi kreivi. »Olemme teille kiitollisia ja
kiitämme teitä siitä palveluksesta, jonka olette tehnyt Montfortin
suvulle, ja niin kauan kuin elämme olemme valmiit tekemään teille
vastapalveluksia. Ihailen uljuuttanne ja rehellistä suoruuttanne, mutta
niin kauan kuin pysytte Tornin henkipattona, ei teidän sovi murtaa
leipää de Montfortin pöydässä, mihin ystävällä olisi oikeus.»

»Sananne ovat viisaan ja varovaisen miehen puhetta», lausui Norman of
Torn rauhallisesti. »Minä poistun, mutta muistakaa, että tästä päivästä
alkaen minulla ei ole kaunaa Simon de Montfortin sukua vastaan ja että,
jos tarvitsette aseellista apuani, on tuhatmiehinen joukkoni valmis
palvelukseenne. Hyvästi!» Mutta kun hän kääntyi lähtemään, oli Bertrade
de Montfort käsi ojossa hänen edessään.

»Teidän täytyy puristaa minun kättäni ystävyydessä», käski hän, »sillä
kuolinpäivääni saakka minun tulee aina siunata Norman of Tornin nimeä,
koska hän pelasti minut kauheasta kohtalosta».

Henkipatto otti hänen hennon sormensa rautakintaiseen käteensä,
laskeutui toiselle polvelleen ja vei ne huulilleen.

»Norman of Torn ei ole taivuttanut polveaan kenenkään muun edessä — ei
naisen, miehen, kuninkaan, Jumalan eikä paholaisen. Jos milloinkaan
tarvitsette häntä, mylady Bertrade, niin muistakaa, että hän on valmis
palvelemaan teitä, kun vain pyydätte!»

Sitten hän kääntyi, keikahti satulaan ja ratsasti hiljaisuuden
vallitessa Leicesterin linnan pihalta. Vilkaisemattakaan taaksepäin
Norman of Torn katosi viidensadan sotilaansa etunenässä maantien
käänteen taakse.

»Omituinen mies», virkkoi Simon de Montfort, »sekä hyvä että paha,
mutta tästä päivästä alkaen uskon hänestä aina enemmän hyvää kuin
pahaa. Toivoisin, että hän olisi toisenlainen, sillä hänen käsivartensa
heiluttaisi raskasta miekkaa Englannin vihollisia vastaan, jos hänet
saataisiin taivutetuksi puolellemme.»

»Kukapa tietää», huomautti Henry de Montfort, »eikö ystävyyden
tarjous olisi saattanut taivuttaa häntä parempaan elämään. Hänen
puheessaan tuntui olevan kaihoisa sointu. Toivoisin, isä, että olisimme
puristaneet hänen kättänsä.»



YHDESTOISTA LUKU


Useita päiviä sen jälkeen, kun Norman of Torn oli käynyt Leicesterin
linnassa, ilmestyi kreivin portin edustalle nuori ritari, joka pyrki
sisälle ja Simon de Montfortin puheille. Kreivi otti hänet vastaan,
ja kun nuori mies astui hänen luoksensa, ponnahti Simon de Montfort
kummastuneena pystyyn.

»Mylord prinssi!» huudahti hän. »Miten olette täällä ja yksin?»

Nuori mies hymyili.

»Minä en ole prinssi, mylord», vastasi hän, »vaikka jotkut ovat
väittäneet minua kuninkaan pojan näköiseksi. Olen Roger de Condé, josta
armollinen tyttärenne lienee suvainnut mainita. Olen tullut osoittamaan
kunnioitustani Bertrade de Montfortille.»

»Ahaa!» äänsi de Montfort, nousten tervehtimään nuorta ritaria
sydämellisesti. »Jos olette se Roger de Condé, joka pelasti tyttäreni
Peter of Colfaxin käskyläisten kynsistä, on de Montfortien syli teille
avoinna.

»Nimenne on ollut Bertrade de Montfortin kielellä useita kertoja
hänen paluunsa jälkeen. Hän on tosiaankin iloinen nähdessään teidät,
kuten hänen isänsäkin on. Hän on kertonut, kuinka miehuullisesti
häntä puolustitte, ja hänen veljensä ja äitinsä odottavat tilaisuutta
kiittääkseen teitä, Roger de Condé.

»Hän kertoi myöskin, kuinka kummallisen paljon muistutatte prinssi
Edwardia, mutta ennenkuin teidät näin, en saattanut uskoa, että kaksi
miestä, joilla on eri äidit, voisivat olla niin samannäköiset. Tulkaa!
Lähdetään etsimään tytärtäni ja hänen äitiään.»

De Montfort opasti nuoren miehen pieneen huoneeseen, jossa heitä
tervehtivät hänen puolisonsa kreivitär Eleanor ja Bertrade de Montfort.
Tyttö oli vilpittömästi hyvillään nähdessään hänet jälleen ja nauraen
kiusoitteli häntä, koska hän oli sallinut toisen vallata hänen
etuoikeutensa ja pelastaa hänet Peter of Colfaxin käsistä.

»Ja ajatella», huudahti hän, »että juuri Norman of Tornin piti täyttää
teidän tehtävänne puolestanne! Mutta hän ei saanut sir Peterin päätä,
joten se on vielä jäljellä ja te voitte tuoda sen minulle kultaisella
vadilla.»

»En ole sitä unohtanut, lady Bertrade», vakuutti Roger de Condé. »Peter
of Colfax palaa.»

Tyttö vilkaisi häneen nopeasti.

»Ihan Tornin henkipaton sanat», huomautti hän. »Kuinka monta miestä
teissä on, Roger de Condé? Kypärinsilmikko avattuna voisitte kuninkaan
hovissa käydä kuninkaan pojasta; ja esiintymisenne, vartalonne ja
miekkailutaitonne puolesta voisitte kypärinsilmikko suljettuna helposti
joutua hirteen Norman of Tornina.»

»Entä kumman haluaisitte mieluummin minun olevan?» kysyi toinen nauraen.

»En kummankaan», vastasi tyttö. »Olen tyytyväinen ystävääni Roger de
Condéhen.»

»Ettekö siis pidä Tornin paholaisesta?» tiedusti Roger.

»Hän teki minulle suuren palveluksen, ja minä olen suunnattomassa
kiitollisuuden velassa hänelle, mutta hän on siitä huolimatta Tornin
henkipatto, ja minä olen kreivin tytär ja kuninkaan sisarentytär.»

»Totisesti ylipääsemätön kuilu», virkkoi Roger de Condé kuivasti. »Ei
edes kiitollisuus voisi taivuttaa kuninkaan sisarentytärtä pitämään
Norman of Tornia vertaisenaan.»

»Hänellä on jo ystävyyteni», torjui tyttö, »mutta epäilen, onko Norman
of Torn sellainen mies, joka panee siihen arvoa.»

»On mahdoton arvata», huomautti Roger de Condé, »millainen hupakko mies
saattaa olla. Kun miehen mielessä väikkyvät kauniit kasvot, mitäpä
sijaa olisi järjellä?»

»Olet pian hovimies, jos kauan tällä tavoin latelet siroja
kohteliaisuuksia», tokaisi tyttö kylmästi, »enkä minä pidä hovimiehistä
enkä heidän tyhjästä, ulkokultaisesta lavertelustaan».

Mies nauroi.

»Jos lausuin kohteliaisuuden, tein sen tietämättäni», puolustihe
hän. »Puhun, mitä ajattelen. Sanani saattavat olla tai olla olematta
hovimiehen tapaisia. En tiedä hoveista mitään ja välitän niistä
vielä vähemmän, mutta puhunpa miehelle tai naiselle, sanon, mitä
mielessäni liikkuu, tai en hiisku mitään. En kehunut teitä kauniiksi,
mutta siitä huolimatta se on ajatukseni, eikä teidän sovi pahastua
silmä-poloisiini, jos ne pettävät minut luulemaan, ettei Englannin
ilmaa hengitä ainoakaan teitä ihanampi nainen. Eikä teidän sovi
nuhdella syntisiä aivojani siitä, että ne ilomielin uskovat, mitä
silmäni niille kertovat. Niin; teidän ei sovi olla vihainen, niin kauan
kuin en ilmaise teille kaikkea tätä.»

Bertrade de Montfort ei osannut vastata mitään niin naurettavaan
viisasteluun; ja totta puhuaksemme hänestä oli mieluista kuulla Roger
de Condén huulilta tällaista, vaikka se ikävystytti häntä muiden
miesten kieleltä lähteneenä.

De Condé oli Leicesterin kreivin vieraana useita päiviä, ja ennen
vierailunsa päättymistä oli tämä nuori mies voittanut perheen jäsenten
suosion siinä määrin, että he olivat pahoillaan hänen lähdöstään.

Vaikka hänen ei ollut eläissään suotu nauttia tällaisten ihmisten
seurasta, tuntui hän kuitenkin sopeutuvan heidän tapoihinsa yhtä
luonnollisesti kuin olisi aina ollut heidän parissaan. Hänen kaipaava
sielunsa hapuili tyhjän entisyyden pimennossa, ikävöi ystävyyden suomia
juhlia ja valoa ja kehoitti häntä kääntämään selkänsä vanhalle elämälle
sekä jäämään iäksi näiden ihmisten seuraan, sillä Simon de Montfort oli
tarjonnut nuorelle miehelle kunniakasta luottamuspaikkaa seurueessaan.

»Minkä tähen ette ottanut vastaan isäni tarjousta?» sanoi Bertrade
hänelle hänen tultuaan jättämään jäähyväisiä. »Simon de Montfort on
Englannissa yhtä mahtava mies kuin itse kuningas, ja tulevaisuutenne
olisi varma, jos liittyisitte häneen. Mutta mitäpä puhun? Jollei Roger
de Condé olisi halunnut muualle, olisi hän sen hyväksynyt, ja koska
hän ei sitä hyväksynyt, on se sitova todistus siitä, ettei hän halua
oleskella de Montfortin joukossa.»

»Olisin valmis antamaan sieluni paholaiselle», vakuutti Norman of
Torn, »jos sillä saisin lunastetuksi oikeuden aina olla Bertrade de
Montfortin jalkojen juuressa».

Hän nosti tytön käden huulilleen alkaessaan puhua, mutta jokin — oliko
se neidon hentojen sormien melkein huomaamaton puserrus vai hänen
hengityksensä vilkastuminen vaiko hänen vartalonsa kallistuminen
häneen, Rogeriin, päin? — sai nuoren miehen pysähtymään ja kohottamaan
katseensa tytön silmiin.

Hetkisen he seisoivat siten miehen katseen upotessa syvälle neidon
silmiin, ja sitten viimemainitun silmät sulkeutuivat, häneltä pääsi
pieni huokaisu, puolittain ähkäisy, hän horjahti mieheen päin, ja
Tornin paholainen sulki kuninkaan sisarentyttären voimakkaaseen
syleilyynsä, ja hänen huulensa painoivat suuren rakkauden sinetin häntä
kohti kohotetuille huulille.

Noiden puhtaiden huulien kosketus palautti miehen järkiinsä.

»Oi, Bertrade, oma Bertradeni», valitti hän, »mitä olenkaan tehnyt! Suo
anteeksi ja salli sinua kohtaan tuntemani rakkauden voimakkuuden ja
puhtauden olla tekoni lievennyksenä!»

Tyttö katsahti hänen kasvoihinsa hämmästyneenä, laski sitten
voimakkaat, valkeat kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:

»Katso, Roger, minä en ole vihainen. Eihän ole väärin, että rakastamme
toisiamme; sano ettei ole, Roger!»

»Et saa sanoa rakastavasi minua. Bertrade. Olen raukka, arkamainen
raukka; mutta, hyvä Jumala, kuinka sinua rakastankaan!»

»Mutta», intti tyttö, »minähän rakastan —»

»Seis!» esti mies. »Ei vielä, ei vielä. Älä sano sitä, ennenkuin tulen
takaisin! Et tiedä minusta mitään, et edes sitä, kuka ja mikä olen,
mutta lupaan, että kun tulen ensi kerran, saat tietää minusta yhtä
paljon kuin itsekin tiedän, ja sitten Bertrade, rakas Bertradeni, jos
sitten voit sanoa: 'Rakastan sinua', ei mikään voima maan päällä eikä
ylhäällä taivaassa eikä alhaalla helvetissä voi estää sinua olemasta
minun!»

»Minä odotan, Roger, sillä uskon sinua ja luotan sinuun. En ymmärrä,
mutta tiedän, että sinulla täytyy olla joku hyvä syy, vaikka tämä
kaikki tuntuu minusta kovin omituiselta. Jos minä, de Montfort, olen
valmis tunnustamaan rakastavani jotakuta miestä, ei voi olla mitään
syytä, jonka tähden minun ei pitäisi tehdä niin, jollei» — häntä
hätkähdytti tämä äkkiä herännyt ajatus — »jollei ole olemassa toista
naista — vaimoa».

»Ei ole olemassa toista naista, Bertrade», rauhoitti häntä Norman
of Torn. »Minulla ei ole vaimoa; eivätkä huuleni, mikäli muistan,
ole ennen koskettaneet kenenkään muun huulia, sillä en muista edes
äitiänikään.»

Tytöltä pääsi iloinen, pieni huojennuksen huokaus, ja kevyesti
naurahtaen hän virkkoi:

»Sinä olet kiskonut mielikuvituksesi pimeistä sopukoista vanhojen
mummojen pöpöjä, joilla peloittelet itseäsi. Minä en pelkää, sillä olen
varma, että sinun täytyy olla läpikotaisin hyvä. Kasvoissasi ei ole
ainoatakaan paheen eikä kavaluuden piirrettä, ja sinä olet hyvin urhea.
Niin uljaalla ja jalolla miehellä, Roger, on sydän puhdasta kultaa.»

»Älä puhu sellaista!» kielsi toinen katkerasti. »En jaksa sitä kestää.
Odota, kunnes tulen jälleen, ja jos sitten, oi, sinä Englannin kukka,
sydämesi käskee sinua puhumaan, kuten puhut nyt, on onneni aurinko
ylimmillään. Sitten, mutta vasta sitten puhun kreiville, isällesi.
Hyvästi, Bertrade, muutamien päivien kuluttua palaan.»

»Jos mielitte puhua kreiville sellaisesta asiasta, te hävytön, nuori
nulikka, voitte säästää vaivojanne», jyrähti suuttunut ääni, ja Simon
de Montfort astui otsa rypyssä huoneeseen.

Tyttö kalpeni, mutta ei isänsä herättämästä pelosta, sillä de
Montfortien taisteluveri virtasi yhtä voimakkaana hänen kuin hänen
isänsäkin suonissa. Hän seisoi tulijan edessä yhtä rohkean ja
päättäväisen näköisenä kuin nuori mies, joka kääntyi hitaasti ja
suuntasi de Montfortiin levollisen katseen.

»Kävellessäni tästä ohitse käytävässä», jatkoi viimemainittu, »kuulin
kyllin paljon sanojanne helposti arvatakseni, mitä aikaisemmin oli
puhuttu. Tätäkö varten te siis olette luikerrellut kotiini? Ja
arvelitteko Simon de Montfortin viskaavan tyttärensä kenen tahansa
ohimenevän veijarin syliin? Kuka te olette? Pelkkä nimetön vintiö.
Mikäli me tiedämme, voitte olla halpasyntyinen lakeija. Laittautukaa
tiehenne ja olkaa hyvillänne siitä, etten auta teitä saappaani
kärjellä, vaikka se tekisikin perin hyvää!»

»Seis!» kivahti tyttö. »Seis, isä! Oletko unohtanut, että ilman Roger
de Condéta olisit tähän mennessä saattanut nähdä tyttäresi ruumiina
tai, mikä olisi vieläkin pahempaa, tahrattuna ja häväistynä?»

»En ole sitä unohtanut», vastasi kreivi, »ja juuri sentähden, että sen
muistan, pysyy miekkani tupessaan. De Montfortin ystävyys on ollut
tälle miekkoselle runsas palkkio, mutta tämä vilpillinen teko on
kuitannut velkamme. Jos haluatte poistua rauhassa, herraseni, menkää
nopeasti, ennenkuin menetän malttini!»

»Teidän puolellanne on hiukan väärinkäsitystä, mylord», puhkesi Norman
of Torn vihdoin puhumaan ilman näkyvää suuttumusta tai kiihtymystä.
»Tyttärenne ei ole sanonut minulle rakastavansa minua, enkä minä
aikonut pyytää teiltä hänen kättänsä. Kun tulen seuraavan kerran,
kohtaan ensin hänet, ja jos hän tahtoo ottaa minut, tulen teidän
luoksenne, mylord, ilmoittamaan meneväni avioliittoon hänen kanssansa.
Norm — Roger de Condé ei kysy keneltäkään ihmiseltä lupaa saada tehdä,
mitä hän haluaa tehdä.»

Simon de Montfortin raivo oli purkautumaisillaan valloilleen, mutta
hänen onnistui hillitä itseään lausuakseen:

»Tyttäreni menee avioliittoon minun valitsemani puolison kanssa, ja
juuri nyt olen melkein päättänyt neuvottelut hänen ja prinssi Filipin,
Ranskan kuninkaan Ludvigin veljenpojan, kihlauksesta. Ja mitä teihin
tulee, sir, näkisin hänet yhtä mielelläni Tornin henkipaton vaimona.
Hänellä on ainakin varoja ja valtaa ja nimi, joka tunnetaan hänen oman
sotisopansa ulkopuolella. Mutta tämä riittäköön; laittautukaa tiehenne
älkääkä enää näyttäkö minulle kasvojanne Leicesterin linnan muurien
sisäpuolella!»

»Olette oikeassa, mylord; meidän olisi narrimaista ja hyödytöntä
riidellä sanoilla», virkkoi henkipatto. »Hyvästi, mylady! Palaan, kuten
lapasin, ja teidän sananne on laki.» Ja kumarrettuaan de Montfortille
syvään Norman of Torn poistui huoneesta ja ratsasti muutamien
minuuttien kuluttua linnan pihalla pääporttia kohti.

Hänen sivuuttaessaan erään linnan muurissa olevan ikkunan huusi
hänelle ääni ylhäältä, ja hän seisautti ratsunsa ja katsoi Bertrade de
Montfortin silmiin.

»Ota tämä, Roger de Condé», kuiskutti tyttö, pudottaen hänelle vähäisen
käärön, »ja pidä sitä aina minun tähteni! Kenties emme enää kohtaa
toisiamme, sillä kreivi, isäni, on mahtava mies, jota ei ole helppo
saada peruuttamaan päätöksiään; sentähden sanon sinulle, Roger de
Condé, sen, mitä kielsit minua sanomasta: minä rakastan sinua, ja olepa
prinssi tai keittiöpalvelija, saat minut omaksesi, jos keksit keinon
ottaaksesi minut.»

»Odota, valtiattareni, kunnes palaan! Sitten ratkaiset, ja jos olet
samaa mieltä kuin nyt, niin usko pelkäämättä, että otan sinut. Vielä
kerran: voi hyvin!» Ja kasvoillaan rohkea hymy, jonka takana piili
surullinen sydän, Norman of Torn poistui linnan pihalta.

Avattuaan Bertraden hänelle viskaaman käärön hän näki sen sisältävän
kaunistekoisen sormuksen, johon oli upotettu yksi ainoa opaali.

Tornin henkipatto vei pienen renkaan huulilleen ja pujotti sen sitten
vasemman kätensä nimettömään sormeen.



KAHDESTOISTA LUKU


Norman of Torn ei palannut Leicesterin linnaan »muutamien päivien
kuluttua» eikä moniin kuukausiinkaan, sillä hän sai tietää, että
Bertrade de Montfort oli lähetetty Ranskaan äitinsä valvonnan alaisena.

Tästä alkaen Tornin sotavoimia käytettiin uudistettuihin hyökkäyksiin
kuningasmielisiä parooneja vastaan, ja retkeilyt ulotettiin yhä
kauemmaksi etelään, kunnes jopa myöskin Berkshire, Surrey ja Sussex
tunsivat henkipaton rautaisen käden painon.

Oli kulunut lähes vuosi siitä päivästä, jolloin hän oli pitänyt
kaunista Bertrade de Montfortia syleilyssään, eikä hän koko sinä aikana
ollut saanut neidolta mitään tietoja.

Hän olisi seurannut Bertradea Ranskaan, jollei hän, sitten kun
he olivat eronneet toisistaan ja hänen aivonsa tytön läheisyyden
aiheuttaman huumauksen haihduttua selvisivät pystyäkseen ajattelemaan
järkevästi, olisi oivaltanut, kuinka turhat hänen toiveensa olivat,
ja käsittänyt, että hänen kosintansa jatkaminen saattaisi merkitä
ainoastaan kärsimyksiä ja nöyryytystä sille naiselle, jota hän rakasti.

Asiaa paremmin harkittuaan hän päätteli, että kun tyttö vapautuisi
rakastetun läheisyyden ja ensimmäisen rakkauden uutuuden synnyttämästä
voimakkaasta lumouksesta, hän puolestaan epäilemättä olisi hyvillään
saadessaan unohtaa jumalallisen intohimon kiihkossa lausutut sanat.
Siispä Norman of Torn odottaisi, kunnes kohtalo heittäisi heidät
yhteen, ja jos se vielä tapahtuisi neidon ollessa vapaana, ilmoittaisi
hän Bertradelle, että Roger de Condé ja Tornin henkipatto olivat sama
henkilö.

Jos hän sitten tahtoo minut omakseen, tuumi hän — mutta hän ei tahdo,
se on mahdotonta. Hänen on parempi mennä avioliittoon ranskalaisen
prinssinsä kanssa kuin elää tavallisen rosvon kunniattomana vaimona,
sillä vaikka hän aluksi rakastaisikin puolisoaan, muuttaisi hänen
elämänsä katkeruus ja yksinäisyys hänen rakkautensa vihaksi.

Henkipaton eräänä päivänä istuessa isä Clauden pienessä huvilassa
kajosi pappi taaskin asiaan, josta he usein ennenkin olivat
keskustelleet, valtakunnan epävakaisiin poliittisiin oloihin ja siihen,
minkä kannan Norman of Torn omaksuisi, kun julistettaisiin avoin
sotatila kuninkaan ja läänitysylimysten välillä.

»Tuntuu melkein siltä», haasteli pappi, »että Henrik yhtämittaisesti
rikkomalla Oxfordin sääntöjen sekä henkeä että kirjainta vastaan ihan
pakottaa paroonit turvautumaan aseisiin; ja se seikka, että hän viime
syksynä suorastaan pakotti prinssi Edwardin ryhtymään taisteluun
Humphrey de Bohunia vastaan ja ulottamaan sodan tuhon kaikkiin Walesin
rajamaakuntiin, saa minut uskomaan, että hän nyt on hyvin varustautunut
vastustamaan de Montfortia ja tämän liittolaisia».

»Jos asianlaita on siten», virkkoi Norman of Torn, »saamme sotaa ja
taistelua oikein todenteolla, ennenkuin monta kuukautta on kulunut».

»Ja minkä lipun alla ajattelee mylord Norman taistella?» tiedusti isä
Claude.

»Mustan haukansiiven alla», vastasi tornilainen nauraen.

»Oletpa totisesti varovasanainen mies, poikani», huomautti pappi
hymyillen. »Se ominaisuus auttaa ihmistä kehittymään suureksi
valtiomieheksi. Kun sinulla lisäksi on sotilaskykysi, rakas poika, on
sinulla suuri tulevaisuus rehellisten ihmisten keskuudessa. Muistatko
menneitä puheitamme?»

»Kyllä, isä, hyvin; ja usein olen ajatellut sitä. Minun on suoritettava
vielä yksi tehtävä täällä Englannissa, ja sitten ehkä noudatan
ehdotustasi, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.»

»Mikä se on, poikani?»

»Se, että minne tahansa menen, sinne sinunkin täytyy lähteä. Sinä
olet paras ystäväni, oikeastaan isäni; muuta isää en ole milloinkaan
tuntenut, sillä vaikkakin olisin Tornin pienen vanhuksen lihallinen
poika, mitä pahasti epäilen, ei hän ole mikään isä minulle.»

Pappi istui useita minuutteja, silmäillen nuorta miestä, ennenkuin
puhkesi puhumaan.

Huvilan ulkopuolella piileksi tumma hahmo ikkunan alla, kuunnellen
korviinsa kantautuvia keskustelun sirpaleita. Se oli Spizo,
espanjalainen. Hän kyyrötti täydelleen tuuhean syreenipensaan peitossa,
joka useita kertoja aikaisemminkin oli kätkenyt hänen petollisen
olemuksensa.

Vihdoin pappi puhui.

»Norman of Torn», alkoi hän, »niin kauan kuin olet Englannissa,
taistellen suurine sotajoukkoinesi kuningasta ja hänen valtakuntansa
aatelisia ja läänitysylimyksiä vastaan, toimit sinä vain toisen
välikappaleena. Olet itse satoja kertoja maininnut, ettet tiedä, minkä
tähden heitä vihaat. Olet liian voimakas mies tuhlataksesi elämäsi
hyödyttömästi toisen ihmisen kiukun tyydyttämiseen.

»On asia, josta en vielä uskalla sinulle puhua, ja siitä, mitä
ajattelen, voin ainoastaan arvailla ja haaveilla, enkä tiedä, kumpaa
toivon enemmän, sitäkö, että se olisi totta, vai sitäkö, ettei se
olisi, mutta nyt jos koskaan, on tullut aika, jolloin se kysymys täytyy
ratkaista. Sinä et ole hiiskunut minulle siitä mitään, mutta olen vanha
mies ja perehtynyt lukemaan rivien välistä, joten tiedän, että rakastat
Bertrade de Montfortia. Niin; älä väitäkään vastaan! Ja nyt haluaisin
sanoa sinulle seuraavaa. Koko Englannissa ei ole kunnianarvoisempaa
miestä kuin Simon de Montfort on eikä ketään, joka pystyisi paremmin
ratkaisemaan kysymyksen tulevaisuudestasi ja entisyydestäsi. Et
käsittäne, mihin vihjaan, mutta tiedät voivasi luottaa minuun, Norman
of Torn.»

»Kyllä, uskon sinun haltuusi vaikka henkeni ja kunniani, isä», vastasi
henkipatto.

»Lupaa siis minulle, että kun pyydän sinua, tulet tänne kahden
kesken Tornin vanhuksen kanssa kohtaamaan Simon de Montfortia ja
noudatat hänen ratkaisuaan, jos sinua koskevat olettamukseni ovat
paikkansapitävät. Hän on tässä asiassa paras tuomari Englannissa paitsi
kahta, jotka täytyy nyt jättää nimeämättä.»

»Kyllä tulen, isä, mutta sen täytyy tapahtua pian, sillä neljäntenä
päivänä lähdemme ratsastamaan etelään.»

»Se tapahtuu kolmantena päivänä tai ei ensinkään», vastasi isä Claude,
ja noustessaan poistumaan Norman of Torn kummasteli sitä, että ikkunan
kohdalla kasvavan syreenipensaan lehvät liikkuivat, vaikka ulkona oli
aivan tyyni.

Espanjalais-Spizo saapui Torniin useita minuutteja ennemmin kuin
henkipattoinen päällikkö ja oli silloin jo valanut tarinansa pienen,
tuikean, harmaapäisen vanhuksen korviin.

Kuullessaan yksityiskohtaisen selostuksen papin sanoista, kalpeni
Tornin vanhus kiukusta.

»Se pappi-hupsu tuhoaa koko työn, johon olen uhrannut lähes
kaksikymmentä vuotta», mutisi hän, »jollen keksi keinoa vaimentaakseni
hänen höperöä kieltänsä. Pappi ja hienohelma ovat nyt murskaamaisillaan
sen. No niin, sitä pikemmin täytyy minun siis toimia, ja mikäli
tiedän, on aika nyt yhtä sopiva kuin milloinkaan. Jos tällä etelään
päin tehtävällä retkellä joudumme kyllin likelle kuninkaan väkeä,
saa hirsipuu omansa, ja plantagenetilainen koira saa maistaa oman
hirmuvaltansa hedelmiä.» Sitten vanhus katsahti eteensä, oivalsi
Espanjalais-Spizon kuunnelleen ja kiljaisi otsa rypyssä:

»Mitä sanoin, herraseni? Mitä kuulit?»

»En mitään, mylord; jupisit vain katkonaisesti», valehteli
espanjalainen.

Vanhus tähysti häntä tutkivasti.

»Ja jos puhuin selvästi, Spizo, et sinä kuullut muuta kuin mutinaa,
muista se!»

»Kyllä, mylord.»

Tunnin kuluttua Tornin vanhus laskeutui ratsailta isä Clauden asunnon
edustalla ja astui sisälle.

»Mikä suo minulle tämän kunnian», virkkoi pappi, nousten seisomaan.

»Pappi», huusi vanhus, käyden käsiksi asiaan. »Norman of Torn kertoi
minulle sinun haluavan hänen, minun ja Leicesterin kohtaavan toisemme
täällä. En tiedä, mikä on tarkoituksesi, mutta pojan tähden älä vielä
toteuta aiettasi. En voi ilmaista sinulle vaikuttimiani, mutta parasta
on, että tämä kohtaus tapahtuu vasta meidän palattuamme etelästä.»

Vanhus ei ollut kertaakaan ennen puhunut isä Claudelle niin suoraan, ja
niinpä viimemainittu pettyi täydelleen ja lupasi jättää asian silleen
toistaiseksi.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin, kesällä vuonna 1263, Norman of Torn lähti
ratsastamaan henkipattoarmeijansa etunenässä Essexin kreivikunnan halki
Lontoon kaupunkia kohti. Hänen joukossaan oli tuhat sotilasta ynnä
lisäksi aseenkantajia ja muita palvelijoita sekä viisisataa kuorma
juhtaa kuljettamassa heidän telttojaan ja muuta kuormastoa ja viemässä
kotiin saalista.

Vain pieni joukko sairaita sotilaita ja palvelijoita oli jätetty
vahtimaan Tornin linnaa Erakko-Peterin pätevän komennuksen alaisina.

Jonon etunenässä ratsastivat Norman of Torn ja pieni, tuikea,
harmaapäinen vanhus; heidän jäljessään tuli yhdeksän komppaniaa
sotureita sekä heittokoneosasto; sitten tulivat kuormajuhdat.
Tanskalais-Horsan komppanioineen oli jälkijoukkona. Kolmesataa metriä
jonon edellä ratsasti kymmenen miestä suojelemassa joukkoa yllätyksiltä
ja väijytyksiltä.

Viirit, liput, torvet, miekkojen, keihäiden ja varuksien kalina sekä
rautakenkäisten kavioiden kapse toivat sekä silmän että korvan kautta
mieleen sen varman tiedon, ettei tämä suuri joukko rautapukuisia
ratsastajia liikkunut rauhallisissa tehtävissä.

Tänään olivat kaikki Norman of Tornin alapäälliköt mukana. Ennestään
jo tuntemiemme lisäksi olivat siellä espanjalainen don Piedro
Castro y Pensilo, saksalainen parooni Cobarth ja englantilainen
sir John Mandecote. Kuten heidän johtajansa oli myöskin kaikkien
näiden huimien soturien päästä luvattu suuri palkkio, ja jokaisen
elämäntarina riittäisi aineistoksi paksuun kirjaan, jossa kerrottaisiin
romanttisista seikkailuista, sodasta, vehkeistä, kavalluksista,
uljuudesta ja kuolemasta.

Eräänä päivänä keskipäivällä he kohtasivat keskellä kaunista laaksoa
Essexissä nuorta naista saattavan kymmenhenkisen soturiseurueen.
Kohtaus sattui tien käänteessä, joten seurueet olivat vastakkain,
ennenkuin nuo kymmenen soturia saivat tilaisuuden lähteä pakoon
kauniille suojatteineen.

»Mitä lempoa tämä on?» huudahti eräs sotureista, kun henkipattoarmeijan
pääjoukko tuli näkyviin. »Kuninkaan armeija vaiko joku hänen
ulkomaalainen legionansa?»

»Se on Norman of Torn sotureineen», vastasi henkipatto.

Ritarien kasvot kalpenivat, sillä heitä oli vain kymmenen tuhatta
vastaan, ja heidän seurassaan oli kaksi naista.

»Olen Richard de Tany Essexistä», virkkoi vanhin ritari, joka oli
äskenkin puhunut, »ja tässä ovat tyttäreni ja hänen ystävättärensä
Mary de Stutevill. Olemme matkalla Lontoosta linnaani. Mitä meiltä
vaaditte? Mainitkaa hintanne? Jos se voidaan maksaa kunniallisesti,
niin se maksetaan, kunhan vain sallitte meidän mennä rauhassa. Emme
voi toivoakaan jaksavamme vastustaa Tornin paholaista, sillä meitä on
ainoastaan kymmenen miestä. Jos teidän täytyy saada verta, sallikaa
ainakin naisten poistua häiritsemättä!»

»Mylady Mary on vanha tuttava», sanoi henkipatto. »Kävin hänen isänsä
talossa vain vähän toista vuotta sitten. Olemme naapuruksia, ja hän voi
kertoa teille, että naiset ovat Norman of Tornin käsissä paremmassa
turvassa kuin he olisivat kuninkaan palatsissa.»

»Hän on oikeassa», puhkesi lady Mary puhumaan. »Norman of Torn osoitti
äidilleni, sisarelleni ja minulle äärimmäistä kunnioitusta, vaikka
samaa en voi sanoa hänen puoleltaan isäni osaksi tulleesta kohtelusta»,
lisäsi hän, puolittain hymyillen.

»Minulla ei ole mitään vihan syytä teitä vastaan, Richard de Tany»,
lausui Norman of Torn. »Ratsastakaa edelleen!»

Seuraavana päivänä luikkasi Richard de Tanyn linnan muurilla seisovalle
vahdille nuori mies, joka käski hänen viedä Joan de Tanylle sanan,
että portin edustalla oli Roger de Condé, hänen vieraansa lady Mary de
Stutevillin ystävä.

Muutamien minuuttien kuluttua painui vankka nostosilta hitaasti
paikoilleen, ja Norman of Torn ratsasti linnan pihalle.

Hänet ohjattiin huoneeseen, jossa Mary de Stutevill ja Joan de
Tany olivat häntä odottamassa. Mary de Stutevill tervehti häntä
vanhana ystävänä, ja yhtä sydämellisesti de Tanyn tytär lausui
ystävättärensä ystävän tervetulleeksi nauttimaan hänen isänsä linnan
vieraanvaraisuutta.

»Ovatko kaikki vanhat ystäväsi ja naapurisi tulleet perässäsi
Essexiin?» huudahti Joan de Tany naurusuin Marylle. »Tänään Roger de
Condé, eilen Tornin henkipatto. Minusta tuntuu, että Derby jää pian
asumattomaksi, jollet sinä vikkelästi palaa kotiisi.»

»Minä pikemminkin luulen meidän saavan kiittää tästä Roger de Condén
vierailusta sitä, että hän ikävöi tietoja eräästä toisesta», virkkoi
Mary hymyillen. »Olen nimittäin kuullut puheita ja näen tämän
herrasmiehen sormessa komean sormuksen, jonka olen nähnyt ennenkin.»

Norman of Torn ei yrittänytkään salata käyntinsä syytä, vaan tiedusti
suoraan, oliko neito kuullut mitään Bertrade de Montfortista.

»Kolmasti olen vuoden kuluessa saanut häneltä sanomia», vastasi Mary.
»Kahdessa ensimmäisessä kirjeessään hän puhui ainoastaan Roger de
Condésta, ihmetellen, minkä tähden viimemainittu ei tullut hänen
jäljessään Ranskaan; mutta viimeisessä kirjeessään hän ei maininnut
Roger de Condén nimeä, vaan puhui hänen ja prinssi Filipin lähestyvästä
avioliitosta.»

Molemmat tytöt katselivat Roger de Condén piirteitä tarkasti, mutta
hänen kasvoistaan ei näkynyt merkkiäkään siitä surusta, joka täytti
hänen sydämensä.

»Niin kai on parempi», sanoi hän rauhallisesti. »De Montfortin tytär
voisi tuskin olla onnellinen nimettömän seikkailijan kanssa», lisäsi
hän hieman katkerasti.

»Te teette hänelle vääryyttä», puolusti Mary de Stutevill. »Hän
rakasti teitä, ja jollen erehdy uskoessani tuntevani lapsuudenystäväni
yhtä hyvin kuin itseni, rakastaa hän teitä vieläkin. Mutta Bertrade
de Montfort on ylpeä nainen, ja mitä voitte odottaa, kun hän ei
kokonaiseen vuoteen saa teiltä minkäänlaista tietoa. Oletteko arvellut,
että hän etsisi teidät käsiinsä ja rukoilisi teitä pelastamaan hänet
siitä liitosta, jonka hänen isänsä on solminut hänen puolestaan?»

»Te ette tiedä», vastasi Roger, »enkä minä saa teille puhua. Mutta
pyydän teitä uskomaan minua, kun sanon, että juuri hänen mielenrauhansa
ja onnensa vuoksi en seurannut häntä Ranskaan. Mutta keskustellaan
muista asioista. Suru on minun, enkä tahdo tyrkyttää sitä muille.
Halusin vain tietää, että hän voi hyvin ja toivoakseni on onnellinen.
Minun ei ole koskaan suotu tehdä onnelliseksi häntä tai ketään
muutakaan naista. Toivoisin, etten olisi lainkaan sotkeutunut hänen
elämäänsä, mutta en tiennyt, mitä tein. Ja hänen kauneutensa ja
hyvyytensä himousvoima kiehtoi minua voimakkaasti, joten olin heikko
enkä jaksanut vastustaa sitä tunnetta, jota en ollut koskaan ennen
eläissäni tuntenut — rakkautta.»

»Teitä ei hevin sovi moittia», myönsi Joan de Tany hyväntahtoisesti.
»Bertrade de Montfort on sellainen kuin mainitsitte, vieläpä
enemmänkin; jo se, että on hänet tuntenut, on siunaus.»

Hänen puhuessaan Norman of Torn ensi kerran katsoi häntä arvostelevasti
ja näki, että Joan de Tany oli kaunis ja että hänen puhuessaan hänen
kasvoillaan välähteli satoja pieniä älykkyyden ja hyvän luonteen
vaihtuvia ilmeitä, jotka tekivät hänet perin kiehtovaksi. Niin, Joan
de Tanya oli hauska katsella, ja Norman of Tornilla oli rinnassaan
haavoittunut sydän, joka kaipasi kärsimysten lievitystä — parantavaa
balsamia vammoilleen ja mustelmilleen.

Ja niinpä kävi, että Tornin henkipatto oli kauan aikaa jokapäiväinen
vieras Richard de Tanyn linnassa ja että miehen ja molempien naisten
tuttavuus kehittyi syväksi ystävyydeksi, uhaten heistä yhteen nähden
muuttua vieläkin enemmäksi.

Kun Norman of Torn ei tuntenut naisten tapoja, näki hän Joan de Tanyn
pienissä teoissa ainoastaan ystävyyttä.. Hänen elämänsä oli ollut
kova ja yksinäinen. Ainoa siihen milloinkaan tunkeutunut kirkas ja
lämmittävä päivänsäde oli ollut hänen ja Bertrade de Montfortin välinen
keskinäinen rakkaus.

Ajatuksissaan hän oli ehdottoman uskollinen sille naiselle, joka, kuten
hän tiesi, ei ollut häntä varten, mutta hän ikävöi kaltaistensa seuraa,
ja niinpä sellaisten kuin Joan de Tanyn ja tämän kauniin vieraan
ystävyys oli hänestä tervetullut. Hän ei uneksinutkaan kummankaan
tuntevan häntä kohtaan mitään lämpimämpää tunnetta kuin herttaista
ystävyyttä, joka oli hänestä yhtä uutta kuin rakkaus — miten hän
olisi osannut erottaa rajan tai aavistaa tietämättömyytensä hirveitä
seurauksia!

Mary de Stutevill näki ja piti miestä vain huikentelevana ja kevyenä
sydämen asioissa — sellaisia, sen hän tiesi, oli paljon. Hän olisi
saattanut varoittaa Rogeria, jos olisi tiennyt, miten asianlaita oikein
oli, mutta nyt hän sensijaan salli kaiken mennä omaa menoaan, vain
yhden ainoan kerran lausuttuaan varoittavan viittauksen Joan de Tanylle.

»Pidä vaari sydämestäsi, Joan», kehoitti hän, »jotta se ei luisu
sinulta sellaisen miehen haltuun, joka näyttää olevan yhtä kerkeä
rakastumaan kuin unohtamaankin!»

De Tanyn tytär punehtui.

»Osaan täysin hyvin suojella omaa sydäntäni, Mary de Stutevill»,
vakuutti hän lämpimästi. »Jos sinä itse haluat tätä miestä omaksesi,
niin sano toki — älä sen nojalla, että sinun sydämesi hehkuu hänen
läheisyydessään, luule minun sydäntäni yhtä herkäksi!»

Nyt oli Maryn vuoro punastua, ja hänen kielellään pyöri pureva
vastaus, mutta äkkiä hän oivalsi, kuinka naurettava sellainen hyödytön
sanakiista olisi. Sensijaan hän kietoi käsivartensa Joanin ympärille ja
suuteli häntä.

»Minä en häntä rakasta», virkkoi hän, »ja olen hyvilläni siitä, ettet
sinäkään rakasta, sillä tiedän Bertraden rakastavan häntä ja hänen
vain lyhyt vuosi sitten vannoneen kuolematonta rakkautta Bertradelle.
Unohdetaan, että olemme kajonneet tähän asiaan.»

Juuri näihin aikoihin kuninkaan sotilaat hävittelivät kapinallisten
ylimyksien maa-alueita ja kiskoivat raskaita veroja aikaisemmin samana
vuonna Rochesterin luona kärsimänsä kirvelevän tappionsa kostoksi,
joten pienten seurueiden oli tuskin turvallista uskaltautua maanteille,
jolleivät ne mielineet joutua Henrik kolmannen palkkasoturien käsiin.

Eivät edes läänitysaatelisten vaimot ja tyttäret saaneet rauhaa
kuninkaan puoluelaisten hyökkäyksiltä; eikä ollut lainkaan tavatonta,
että he joutuivat kärsimään vankeutta ja joskus pahempaakin kuninkaan
kannattajani puolelta.

Ja näin levottomana aikana pisti Joan de Tanyn oikulliseen päähän
lähteä ratsastamaan Lontooseen käymään kauppamiesten myymälöissä.

Vaikka itse Lontoo olikin vankasti paroonien puolella kuningasta
vastaan, väijyi Richard de Tanyn linnan ja Lontoon välisellä tiellä
paljon vaaroja.

»Mutta», huudahti tytön äiti tuskaisesti, »rosvojen, kuningasmielisten
ja Tornin henkipaton joukkojen keskellä et olisi turvassa, jos sinua
saattamassa olisi armeija».

»Mutta koska minulla ei ole armeijaa», tokaisi tyttö nauraen, »olen
siis sinun oman järkeilysi mukaan ihan varmassa turvassa».

Ja kun Roger de Condé koetti suostutella häntä luopumaan päätöksestään,
pilkkasi hän ritaria, väittäen hänen pelkäävän kohtaavansa Tornin
paholaisen, ja kehoitti häntä jäämään kotiin ja sulkeutumaan turvaan
hänen äitinsä ruokasäiliöön.

Koska Joan de Tany oli hemmoteltu lapsi, lähtivät he niin ollen
taivaltamaan Lontooseen, molemmat tytöt ja kymmenkunta palvelijaa ja
soturia; Roger de Condé oli mukana seurueessa.

Samaan aikaan lähetti tuikea, harmaapäinen vanhus sanansaattajan
henkipaton leiristä, tummaihoisen, papiksi naamioidun miehen, jonka
oli määrä mennä Lontooseen ja nähtyään Joan de Tanyn ja Roger de
Condén seurueen ratsastavan kaupunkiin luovuttaa viemänsä kirje portin
vahtipäällikölle.

Kirjeessä oli seuraava lyhyt tiedonanto:

»Kookas, harmaa-asuinen ritari, jolla on suljettu kypäri, on Norman of
Torn.» Eikä siinä ollut allekirjoitusta.

Kaikki sujui hyvin, ja Joan nauroi hilpeästi niiden henkilöiden
pelolle, jotka olivat estelleet häntä, kun he erään poikkitien
kohdalla näkivät kaksi joukkoa aseistettuja miehiä lähestyvän heitä
vastakkaisilta suunnilta. Lähemmän joukon johtaja kannusti ratsuaan,
ehättäen katkaisemaan pienen seurueen tien, pysähtyi heidän eteensä ja
huusi töykeästi:

»Keitä olette?»

»Olemme rauhallisissa aikeissa matkalla Lontoon myymälöihin», vastasi
Norman of Torn.

»En tiedustanut asiaanne», kiljui mies, »vaan sitä, keitä olette.
Vastatkaa ja vastatkaakin nopeasti!»

»Olen Roger de Condé, ranskalainen herrasmies, ja nämä ovat sisareni
ja palvelijoitani», valehteli henkipatto, »ja jollei seurassani
olisi naisia, saisitte vastauksen teräksessä, kuten tomppelimaisen
hävyttömyytenne tähden ansaitsisitte».

»Siihen on yllin kyllin tilaa ja aikaa nytkin, pelkurimainen,
ranskalainen koira», kivahti upseeri, laskien puhuessaan keihäänsä
tanaan.

Joan de Tany istui ratsunsa selässä niin, että hän erotti Roger de
Condén kasvot, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja rohkeudesta, kun
hän näki ja ymmärsi sen tyydytyksen hymyn häiveen, joka levisi Rogerin
huulille hänen kuullessaan miehen taisteluhaasteen ja laskiessaan oman
keihäänsä tanaan.

Pyöräytettyään ratsunsa toisiinsa päin hyökkäsivät noin kolmenkymmenen
metrin päässä toisistaan olleet taistelijat täyttä laukkaa vastakkain.
Heidän törmätessään yhteen oli täräys niin ankara, että molemmat
hevoset olivat vähällä kellahtaa kumoon ja molemmat vankat sotakeihäät
pirstoutuivat sadoiksi sirpaleiksi osuttuaan kumpikin suoraan keskelle
vastustajan kilpeä. Käännettyään sitten ratsunsa ympäri ja viskattuaan
syrjään nyt hyödyttömät keihääntyngät de Condé ja upseeri kävivät
ahdistamaan toisiaan miekoilla.

Mies hyökkäsi toistamiseen perin rajusti de Condéta vastaan, yrittäen
hurjalla sysäyksellä ratsastaa hänet kumoon, mutta hänen pistonsa
luiskahti vahinkoa tekemättä henkipaton säilästä, ja kun upseeri pyörsi
ympäri uudistamaan kamppailua, aloittivat he tuiman ottelun hevostensa
kääntelehtiessä ja pyörähdellessä lapa lapaa vasten.

Tytöt istuivat jäykkinä satulassa, katsellen ottelua, ja Joan de Tanyn
silmissä hehkui taistelun tuli hänen tarkkaillessaan Roger de Condén
ihmeteltävän miekkailun jokaista liikettä.

Henkipatto ei ollut välittänyt olla edes kyllin varovainen sulkeakseen
kypärinsilmikkoaan, ja hänen huulillaan väikkyvä tuikea ja ylpeä hymy
ilmaisi selvemmin kuin sanat, kuinka perinpohjaisesti hän halveksi
vastustajansa säilää. Ja katsellessaan Joan de Tany näki hymyn äkkiä
tiukkenevan kylmäksi, kovaksi juovaksi ja miehen silmien soukkenevan
pelkiksi raoiksi, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti kuninkaan
upseerin kuolemantuomion, ennenkuin henkipaton miekka upposi hänen
sydämeensä.

Molempien kuningasmielisten soturijoukkioiden muut jäsenet olivat
istuneet kuin lumottuina katsellessaan kamppailua, mutta kun heidän
johtajansa ruumis nyt retkahti pois satulasta, syöksyivät he
vimmaisesti de Condén ja hänen pienen seurueensa kimppuun.

Paroonin palvelijat taistelivat uljaasti, mutta ylivoima oli rusentava,
ja vaikka Norman of Tornin jäntevä käsi oli heidän puolellaan, oli
lopputulos alunperin selvä.

Henkipaton ympärillä välkkyi viisi miekkaa, mutta hänen säilänsä oli
tehtävänsä tasalla, ja yksi toisensa jälkeen herpaantuivat hänen
vastustajansa satulassaan, kun hänen sujahtelevan aseensa kärki painui
heidän sisälmyksiinsä.

Melkein kaikki paroonin miehet olivat kaatuneet, kun eräs heistä, vanha
palvelija, kannusti ratsunsa Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin
luokse.

»Tulkaa, hyvät naiset», huusi hän, »nopeasti! Pääsette ehkä pakoon.
Heillä on niin paljon puuhaa taistelussa, etteivät he huomaa.»

»Vie lady Mary, John!» käski Joan. »Minä saatoin Roger de Condén tähän
pinteeseeen vastoin kaikkia neuvoja ja minä jään hänen luoksensa
loppuun saakka.»

»Mutta, mylady —» alkoi John.

»Mutta ei mitään, herraseni!» keskeytti tyttö terävästi. »Tee niinkuin
käsketään! Seuraa mylady Marya ja pidä huolta siitä, että hän saapuu
kommelluksitta isäni linnaan!» Ja kohottaen ratsuraippaansa hän sivalsi
Maryn hevosta lautasille, niin että eläin oli vähällä heittää kauniin
kannettavansa selästään ponnahtaessaan rajusti sivulle, lähtien sitten
huimaa vauhtia nelistämään takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet.

»Perässä, John!» komensi Joan tiukasti. »Äläkä palaa, ennenkuin hän on
turvassa linnan muurien sisällä! Sitten voit tuoda apua.»

Vanhus oli tottunut tottelemaan käskevää pientä lady Joania tämän
varhaisimmasta lapsuudesta saakka, ja se tottumus oli juurtunut häneen
niin voimakkaasti, että hän pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti täyttä
laukkaa ratsastamaan lady Mary de Stutevillin kiitävän ratsun jälkeen.

Kun Joan de Tany uudelleen kääntyi katselemaan taistelua, ympäröi Roger
de Condéta hyvinkin kaksikymmentä miestä, ja vaikka hän pitelikin
pahoin edessään olevia, ei hän voinut torjua takaapäin ahdistavia
hyökkääjiä. Katseleva tyttö näki sotakirveen tärähtävän hänen
kypäriinsä ja miekan heittävän hänen hervottomista sormistaan, samalla
kun hänen eloton ruumiinsa vierähti sir Mortimerin selästä taistelun
temmellyksessä poljetulle maantielle.

Tyttö liukui vikkelästi ratsunsa selästä ja juoksi pelkäämättä maahan
sortuneen soturin luokse välittämättä ympärillään sekavana rykelmänä
korskuvista ja hyppivistä, terässuojuksisista hevosista ja sinne
tänne liikkuvista sotureista. Ja Norman of Tornille oli onneksi, että
tämä rohkea tyttö oli silloin saapuvilla, sillä juuri kun hän saapui,
kaatuneen vierelle, oli eräs sotilaista tähdännyt miekkansa kärjen
hänen kurkkuunsa survaistakseen loppupiston.

Parahtaen Joan de Tany heittäytyi henkipaton ruumiin päälle parhaansa
mukaan suojellakseen häntä uhkaavalta miekalta.

Äänekkäästi kiroten sotilas tarttui kovakouraisesti hänen käsivarteensa
kiskoakseen hänet pois uhrinsa luota, mutta samassa ratsasti paikalle
upea-asuinen ritari, joka seisahtui seurueen vierelle.

Tulija oli viisiviidettä- tai viisikymmenvuotias, kookas, komea,
mustaviiksinen ja ylpeän röyhkeä, kuten hyvin usein ovat sellaiset
henkilöt, jotka ansaitsematon suosio on korottanut mahtavaan ja
vaikutusvaltaiseen asemaan.

Hän oli John de Fulm, Buckinghamin herttua, syntyperältään
ulkomaalainen; hän oli vuosikausia kuulunut kuninkaan suosikkeihin ja
oli de Montfortin ja paroonien katkerimpia vihollisia.

»Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä täällä on tekeillä?»

Sotilaat perääntyivät, ja eräs heistä vastasi:

»Joukko kuninkaan vihollisia karkasi kimppuumme, herra kreivi, mutta me
ajoimme heidät pakoon ja otimme nämä kaksi vankia.»

»Kuka olette?» kysyi kreivi, kääntyen de Condén vierellä polvillaan
olevan Joanin puoleen, ja kun tyttö käänsi kasvonsa ylöspäin, huudahti
hän: »Jumaliste! De Tanyn tytär! Kelpo saalis totisesti, sotilaat. Entä
kuka ritari on?»

»Katsokaa itse, herra kreivi!» kehoitti tyttö, ottaen kaatuneen päästä
kypärin, jonka siteitä hän oli irroittanut.

»Edward!» äänsi mies. »Mutta ei, se on mahdotonta, sillä vasta eilen
erosin Edwardista Doverissa.»

»En tiedä hänestä muuta kuin sen», vastasi Joan de Tany, »että hän on
ihmeteltävin miekankäyttäjä ja uljain mies, mitä minun on milloinkaan
suotu nähdä. Hän nimitti itseään Roger de Condéksi, mutta en tiedä
hänestä mitään paitsi sitä, että — hän näyttää prinssiltä ja taistelee
kuin paholainen. Luultavasti hän on ihan puolueeton, mylord, ja koska
te varmastikaan ette käy sotaa naisia vastaan, sallinette meidän
niin ollen jatkaa rauhassa matkaamme, jonka sotilaanne aiheettomalla
hyökkäyksellään keskeyttivät.»

»De Tanyn suvun jäsen, madam, olisi tärkeä ja arvokas vanki näinä
levottomina aikoina», lausui kreivi, »ja se yksin riittäisi pakottamaan
minut pidättämään teidät; mutta kaunis de Tany on vieläkin arvokkaampi,
ja senvuoksi suon teille ainakin yhden suosionosoituksen: en vie teitä
kuninkaan luokse, vaan saatte olla vankina minun linnassani, sillä olen
yksin ja kaipaan kauniin ja rakastavan naisen ilahduttavaa seuraa.»

Tytön pää keikahti pystyyn, samalla kun hän katsoi kreiviä suoraan
silmiin.

»Arveletteko, John de Fulm, Buckinghamin kreivi, haastelevanne
jollekulle sievälle keittiöpalvelijattarelle? Unohdatteko, että sukuni
on vanha ja kunnioitettu Englannissa, vaikka se ei olekaan kuninkaan
suosiossa kuten jotkut ulkomaalaiset, ja että te olette velvollinen
osoittamaan kunnioitusta de Tanyn tyttärelle?»

»Kaikki on sodassa oikeutettua, hyvä kaunotar», vastasi kreivi.
»Totisesti», jatkoi hän, »taitaisipa helvetissäkin olla hyvä, jos
siellä kaikki olisivat teidän näköisiänne. En ole nähnyt teitä
joihinkuihin vuosiin enkä tiennyt sen vanhan ketun, Richard de Tanyn,
säilyttävän sellaista aarretta likaisessa, iänikuisessa linnassaan.»

»Ettekö siis suostu päästämään meitä vapaiksi?» tiedusti Joan de Tany.

»Ei käytetä niin tylyjä sanoja», väitteli kreivi. »Sanokaamme
mieluummin, että päivä on kulunut niin pitkälle ja tiellä vilisee niin
paljon vaaroja, ettei Buckinghamin kreivi voi suostua jättämään vanhan
ystävänsä kaunista tytärtä maantien vaaroille alttiiksi, vaan —»

»Lopetetaan moiset typerät jaaritukset!» kivahti tyttö. »Minun ei
olisi sopinutkaan odottaa parempaa sinun kaltaiseltasi vaippaansa
kääntäneeltä, ulkomaalaiselta vintiöltä, joka kerran istui mukana
de Montfortin neuvottelupöydässä, mutta sitten kavalsi ystävänsä
suikertautuakseen kuninkaan suosioon.»

Kreivi kalpeni kiukusta ja kallistui eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen
tyttöä, mutta malttoi mielensä ja kääntyi erään sotilaan puoleen,
käskien:

»Tuokaa vanki muassanne! Jos mies on hengissä, tuokaa hänetkin!
Haluaisin tarkempia tietoja tästä miekkosesta, jolla on naamionaan
kruununprinssin kasvot.»

Ja käännettyään ratsunsa ympäri hän poistui läheisyydessä olevaa,
kapinallisille kuulunutta linnaa kohti, jonka kuningasmieliset olivat
valloittaneet ja jota de Fulm nyt käytti päämajanaan.



KOLMASTOISTA LUKU


Kun Norman of Torn tuli jälleen tajuihinsa, huomasi hän olevansa
pienessä tornihuoneessa oudossa linnassa. Hänen päätänsä särki
kauheasti, ja hänen ruumiinsa oli kipeä ja hellä; mutta hän kömpi pois
vuoteelta, jolla hän virui, ja pääsi ovelle, tukien huojuvaa ruumistaan
seinää vasten painetuilla käsillään. Pettymyksekseen hän havaitsi, että
se oli lukittu ulkoapäin, eikä hän, heikko kun oli, yrittänytkään avata
sitä voimakeinoilla.

Hänen yllään oli täydet pukimet ja rauta-asu samoin kuin silloin, kun
hänet oli isketty maahan, mutta hänen kypärinsä oli poissa, ja myöskin
hänen miekkansa ja tikarinsa olivat kadonneet.

Päivä oli päättymäisillään, ja kun tuli hämärä ja huone pimeni, kävi
hän yhä kärsimättömämmäksi. Vaikka hän useita kertoja jyskytti ovea,
ei hän saanut vastausta, ja vihdoin hän lakkasi siitä epätoivoissaan.
Mentyään ikkunan ääreen hän näki huoneensa olevan noin kymmenen metrin
korkeudella kivillä lasketusta pihasta. Siitä näkyi vinoittain vanhan
linnan muita ikkunoita, joista alkoi näkyä valoa. Niiden takana liikkui
sotilaita, ja kerran hän luuli erottaneensa naisen hahmon, mutta ei
ollut siitä varma.

Hän aprikoi, miten Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin oli käynyt.
Hän toivoi heidän päässeen pakoon, ja kuitenkin — niin, Joan varmasti
ei ollut päässyt, sillä nyt hän selvästi muisti katseensa hetkiseksi
osuneen tytön silmiin vähäistä ennen kuin isku osui häneen, ja hän
ajatteli, kuinka varmaa luottamusta hän oli siitä nopeasta katseesta
lukenut. Sellainen katse rohkaisisi shakaalin karkaamaan leijonalauman
kimppuun, mietti henkipatto. Kuinka kaunis olento Joan olikaan! Ja
hän oli jäänyt hänen, Normanin, luokse taistelun ajaksi! Nyt hän
muisti: Mary de Stutevill ei ollut Joanin seurassa silloin, kun heidän
katseensa osuivat vastakkain; niin, Joan oli ihan yksin. Niin! Se oli
todellakin ystävyyttä!

Mikä muu muisto koetti tunkeutua hänen järkkyneen ja pettävän
muistinsa kynnyksen ylitse? Sanojako? Rakkauden sanoja? Ja hänen
huulilleen painetut huulet? Ei; sen kaiken täytyi olla vain hänen
vahingoittuneiden aivojensa kuvittelua.

Mikä kilahti hänen rintasuojustaan vasten? Hän tunnusteli ja löysi
metallisen korun, jota silkinhieno hius piti kiinni hänen teräksisen
sotisopansa renkaissa. Hän vei pikku vehkeen ikkunan ääreen ja näki
himmenevässä valossa, että se oli kultainen, jalokiviupotuksilla
somistettu tukkakoru, mutta ei erottanut, oliko pieni, silkinhieno
hiuskihara musta vaiko ruskea. Varovasti hän irroitti helyn, kietoi
ohuen hiuksen sen ympärille ja pisti sen ihokkaansa povelle. Se vaivasi
häntä epämääräisesti, mutta minkä tähden, sitä hän tuskin olisi osannut
itselleen selittää.

Käännyttyään jälleen ikkunaan hän tähyili näkyvissään oleviin
huoneisiin, ja pian hän näki ritarin tulevan läheisen huoneen suppean
ikkuna-aukon kohdalle.

Asustaan päättäen ritari oli korkeassa asemassa oleva mies ja
ilmeisesti keskusteli kiivaasti jonkun henkilön kanssa, jota Norman of
Torn ei nähnyt. Mies, kookas, lihava, mustatukkainen ja mustaviiksinen
ylimys, takoi nyrkillään pöytään antaakseen pontta sanoilleen ja äkkiä
hän kavahti pystyyn ikäänkuin syöksyäkseen sitä henkilöä kohti, jolle
hän puhui. Hän katosi tuokioksi tähyilijän näkyvistä, ja sitten Norman
of Torn näki hänet uudelleen huoneen toisessa päässä parhaillaan
karkeasti käymässä käsiksi naiseen, joka ilmeisesti koetti päästä
karkuun hänen otteestaan. Kun nainen kääntyi kiusaajaansa päin,
kohosi koko Tornin paholaisessa piilevä paholaisen sisu hänen kipeään
päähänsä, sillä hänen näkemänsä kasvot olivat Joan de Tanyn.

Jupisten kirouksen vanki kääntyi heittäytyäkseen teljettyä ovea vasten,
mutta ennenkuin hän oli ennättänyt harpata ainoatakaan askelta, sai
ulkoa kuuluva raskaiden askelten ääni hänet pysähtymään; ja kun
avainnippu kilisi avainta sovitettaessa oven lukkoon, hiipi hän hiljaa
oviaukon viereen seinustalle, jossa sisäänpäin kääntyvä ovi piilottaisi
hänet.

Kun ovi työnnettiin auki, valaisi lepattava soihtu huonetta, mutta
vain himmeästi, joten tulija näki sängyn olevan tyhjän vasta edettyään
keskelle huonetta.

Hän oli sotilas, ja hänen kupeellaan riippui miekka. Siinä oli kylliksi
Tornin paholaiselle — juuri miekkaa hän eniten kaipasi; ja ennenkuin
mies sai hitaan järkensä tajuamaan, että vuode oli tyhjä, puristuivat
teräksenlujat sormet hänen kurkkuunsa, ja hän nujertui lattialle
henkipaton jättiläisruhon alle.

Heidän taistellessaan ei kuulunut muuta ääntä kuin heidän ruumiittensa
hankautuminen lattiaa vasten ja heidän varuksiensa kalahtelu; toinen
pyrki tempaamaan tikarin vyöltään, toinen iäksi sulkemaan vastustajansa
henkitorven.

Pian sotilas tapasi hapuilemansa aseen ja nyittyään sitä yhä
heikentyvillä voimillaan hän tunsi tikarin liukuvan tupestaan. Hitaasti
ja voimattomasti hän kohotti sen korkealle päällänsä olevan miehen
selän kohdalle; vielä viimeisen kerran ponnistaen voimiaan äärimmilleen
hän painoi kärkeä alaspäin, mutta ennenkuin se ehti maaliinsa, kuului
terävä naksahdus, ikäänkuin luu olisi taittunut, tikari kirposi
vahinkoa tekemättä hänen kuolleesta kädestään ja hänen päänsä retkahti
taaksepäin hänen katkenneen kaulansa varaan.

Siepattuaan kuolleelta vastustajaltaan miekan Norman of Torn riensi
ulos tornihuoneesta.

       *       *       *       *       *

Kun John de Fulm, Buckinghamin kreivi, tarttui raakalaiskäsillä Joan
de Tanyyn, kävi tämä hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin naarastiikeri.
Hän löi lyömistään miehen päätä ja kasvoja, kunnes kreivi häpeän ja
raivon vallassa iski häntä suoraan vasten suuta nyrkillään; mutta
sekään ei masentanut neitoa, joka voimiensa uupuessa kuitenkin yhä löi
ahdistajaansa. Ja silloin mahtava, kuningasmielinen kreivi, kuninkaan
valioystävä, kouraisi vankoilla sormillaan tytön kurkkua, ja himokas
rakkaus muuttui verenhimoksi, sillä hän olisi ollut valmis tappamaan
Joanin vimmassaan.

Näky oli tällainen, kun Tornin henkipatto syöksähti huoneeseen paljas
miekka kädessään. He olivat huoneen toisessa päässä, ja näyn hänen
huuliltaan puristama, raivokas kiljaisu sai kreivin hellittämään
uhrinsa ja kääntymään miekka kädessä häntä vastaan.

Ei virketty mitään, sillä sanoja ei tässä kaivattu. Miehet olivat
toistensa kimpussa, taistellen elämästä ja kuolemasta, ennenkuin tyttö
oli päässyt jälleen pystyyn. John de Fulmin elämänlanka olisi äkkiä
katkennut, jollei hänen avukseen olisi rientänyt joitakuita hänen
sotilaitaan, jotka olivat kuulleet ottelun hälyn.

Heitä oli neljä, ja he syöksyivät suinpäin huoneeseen ja suoraa
päätä Norman of Tornin kimppuun innokkaasti pyrkiessään survaisemaan
miekkansa häneen; mutta heti henkipaton mestarillisen käden kohdattuaan
he alkoivat hyökkäillä hitaammin, eikä kaksi heistä tuokion kuluttua
enää lainkaan hyökkäillyt, kun taas jäljelläolevat ja kreivi vain
varovasti kaartelivat hänen ympärilleen, väijyen sopivaa tilaisuutta,
jota he eivät koskaan saaneet.

Norman of Torn seisoi selkä pöytää vasten huoneen nurkassa, ja Joan de
Tany oli hänen takanaan.

»Siirtykää vasemmalle!» supatti tyttö. »Minä tunnen tämän vanhan
rakennuksen. Päästyänne lamppua kannattavan pöydän luokse on suoraan
lakananne pieni ovi. Iskekää miekallanne lamppu sammuksiin, kun
tunnette käteni vasemmassa kädessänne! Sitten minä opastan teidät siitä
ovesta, joka teidän pitää sulkea ja teljetä jälkeemme. Ymmärrättekö?»

Norman nyökkäsi.

Verkkaisesti hän taistellen siirtyi pöytää kohti sotilaiden sillä välin
pitäessä hornamaista melua, huutaen apua. Kreivi pysyi huolellisesti
poissa de Condén miekan kärjen ulottuvilta, ja sotilaat olivat sangen
taipuvaiset noudattamaan isäntänsä esimerkkiä.

Hänen parhaiksi ehdittyään päämääräänsä syöksyi huoneeseen vielä
kymmenkunta miestä, ja tämän avun rohkaisemana tuli toinen de Condéta
ahdistava sotilas liian likelle häntä. Nykäistessään säilänsä irti
miehen kurkusta Norman of Torn tunsi lujan, lämpimän käden sujahtavan
omaan käteensä takaapäin, ja hänen miekkansa sivalsi kajahtavan iskun
lamppuun.

Huoneen jäätyä pimeäksi Joan de Tany ohjasi hänet ulos pikku ovesta,
jonka hän heti sulki ja telkesi, kuten tyttö oli käskenyt.

»Tännepäin!» kuiskasi neito, taaskin tarttuen hänen käteensä, ja
hiljaisuuden vallitessa talutti häntä useiden hämärien huoneiden
lävitse, seisahtuen vihdoin sileän seinän kohdalle avarassa
tammilaudoituksella sievistetyssä huoneessa.

Siellä tyttö nopein sormin tunnusteli laudoituksen reunaa ja liikkui
yhä vikkelämmin, kun linnassa alkoi kajahdella kiiruhtavien askelten
ääniä.

»Mikä on viassa?» kysyi Norman of Torn, huomattuaan hänen yhä pahenevan
hämminkinsä.

»_Mon Dieu_!» tuskaili Joan. »Olenko voinut erehtyä? Varmasti
tämä on sama huone. Voi, hyvä ystävä, että minun oikullani ja
turhamaisuudellani pitikin saattaa teidät kaikkeen tähän! Ja nyt, kun
ehkä voisin pelastaa teidät, hämmentyy pääni, enkä muista tietä.»

»Älkää olko huolissanne minun tähteni!» lohdutti Tornin paholainen
nauraen. »Minusta tuntui, että juuri minä koetin pelastaa teitä, ja
suokoon taivas minulle muussa tapauksessa anteeksi, sillä totisesti
ainoastaan se voi puolustaa sitä tekoani, että pakenin kourallista
miekkamiehiä. En voinut panna mitään alttiiksi, kun sinä olit
kysymyksessä, Joan», lisäsi hän vakavammin.

Takaa-ajon hälinä kuului nyt ihan likeltä, ja lepattavien soihtujen
kajastusta jo näkyikin läheisestä huoneista.

Vihdoin tyttö huudahti hiljaa: »Tomppeli!» tarttui de Condén käteen ja
kiidätti hänet huoneen vastaiseen päähän.

»Täällä se on», kuiskutti hän riemuisesti, »täällä se on ollut koko
ajan». Hypisteltyään sormillaan pitkin laudoituksen reunaa, kunnes
löysi pienen, kätketyn pontimen, hän painoi sitä, ja osa laudoituksesta
kääntyi hitaasti sisäänpäin, jättäen näkyviin sen takana avautuvan
pimeän onkalon ammottavan suun.

Tyttö astui kerkeästi aukosta sisälle, vetäen de Condén perässään, ja
kun laudoitus oli hiljaa kiertynyt paikoilleen, astui Buckinghamin
kreivi huoneeseen muassaan toistakymmentä sotilasta.

»Piru heidät vieköön!» kiukkuili de Fulm. »Mihin he ovat saattaneet
mennä? Varmastihan olimme heidän jäljillään.»

»Tämä tuntuu kummalliselta, mylord», vastasi eräs sotilaista.
»Tarkastetaan yläkertaa ja torneja, sillä varmasti he eivät ole tulleet
tänne.» Ja seurue palasi samaa tietä, jättäen huoneen tyhjäksi.

Laudoituksen takana tyttö seisoi painautuneena kiinni de Condéseen käsi
vielä miehen kädessä.

»Mihin nyt?» tiedusti Roger. »Vai pysymmekö täällä piilossa
pelästyneiden kanojen tavoin, kunnes sota päättyy ja parooni palaa
päästämään meidät tästä ummehtuneesta onkalosta?»

»Maltahan», pyysi tyttö, »kunnes hermoni hiukan rauhoittuvat. Olen ihan
voimaton.» Henkipatto tunsi tytön vartalon vapisevan painautuessaan
häntä vasten.

Norman of Tornissa oli suojelemisvaisto voimakas. Ja ihmekö sitten,
että hänen kätensä kiertyi Joanin hartioiden ympärille ikäänkuin hän
olisi halunnut sanoa: »Älä pelkää! Minä olen rohkea ja voimakas. Mikään
ei pysty tekemään sinulle pahaa, niin kauan kuin minä olen tässä.»

Äkkiä tyttö kohotti kätensä Rogerin kasvoille uskaltaen tehdä sen
pimeyden suojassa.

»Roger», kuiskasi hän kielensä takertuessa tuttuun nimeen. »Luulin
heidän tappaneen sinut — ja vain minun tähteni, typerän itsepäisyyteni
tähden! Voitko antaa minulle anteeksi?»

»Antaa anteeksi?» kertasi mies hymyillen itsekseen. »Antaa anteeksi,
että olen saanut tilaisuuden taistella? Ei ole mitään anteeksi
annettavaa, Joan, jollei minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olen
puolustanut sinua niin kehnosti.»

»Älä puhu sellaista!» kielsi tyttö. »Ei milloinkaan ennen ole koko
maailmassa nähty sellaista uljuutta ja sellaista miekankäyttelyä eikä
sellaista miestä.»

Norman ei vastannut. Hänen mielessään myllersi sekavia, ristiriitaisia
ajatuksia. Tytön käsien kosketus, kun ne hetkisen olivat olleet hänen
poskillaan, epävarmasti hyväillen, ja häntä vastaan nojaavan vartalon
tuntu panivat veren kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Hän oli
ymmällä, sillä hän ei ollut uneksinutkaan, että ystävyys oli niin
suloista. Sen, ettei tyttö vetäytynyt irti ympärilleen kietoutuneesta
käsivarresta, olisi pitänyt ilmaista hänelle paljon, mutta Norman
of Torn oli hidas oivaltamaan, että nainen saattoi katsoa häneen
rakastavan silmillä. Eikä hän itse tuntenut Joania kohtaan mitään muuta
kuin ystävän ja suojelijan tunteita.

Ja sitten hän mielessään näki toiset kauniit kasvot — Bertrade de
Montfortin — ja Norman of Torn joutui yhä pahemmin ymmälle, sillä
hän oli sydämestään puhdas, ja uskollisuuden rakkaus oli hänessä
voimakas. Naisen rakkaus oli hänelle uutta, ja kun hän oli koko
yksinäisen elämänsä ajan saanut olla vailla rakkautta ja ystävällistä
kumppanuutta, sekä miesten että naisten, ei voida kummastella, että
häneen helposti vaikutti ja hänessä herätti vastakaikua se tunne, jonka
hänen voimakas persoonallisuutensa oli virittänyt kahden Englannin
kauneimpiin tyttäriin kuuluvan naisen sydämessä.

Mutta noiden toisten kasvojen näkeminen sai hänet himmeästi tajuamaan,
että kenties se voima, joka pani tytön taipuisan, lämpimän vartalon
niin tiukasti painautumaan häntä vasten, olikin väkevämpi kuin ystävyys
tai pelko. Hänen päähänsä ei ollut hetkeksikään pälkähtänyt, ettei
hän ollut vastuussa siitä ratkaisevasta vaiheesta, johon heidän nuori
ystävyytensä oli niin pian joutunut. Hänestä oli koko syy hänen; ja
kenties juuri tämä ritarillinen ominaisuus oli hänen jalon luonteensa
monista ylevistä piirteistä hienoin. Niinpä hänen seuraavat sanansa
olivat häntä kuvaavia; ja rakastipa Joan de Tany häntä tai oli
rakastamatta, sinä yönä tyttö oppi häntä kunnioittamaan ja häneen
luottamaan niin kuin hän kunnioitti vain harvoja tuntemiaan miehiä.

»Mylady», virkkoi Norman of Torn, »olemme kokeneet paljon ja
muistutamme pieniä lapsia ylisillä, ja jos olen niin ollen ollut liian
tuttavallinen» — hän hellitti käsivartensa tytön hartioiden ympäriltä
— »pyydän sitä anteeksi, sillä heikkoudesta ja päähäni osuneen iskun
aiheuttamasta kivusta tuskin tiedän, mitä teen».

Joan de Tany vetääntyi hitaasti hänestä loitommalle, tarttui mitään
vastaamatta hänen käteensä ja lähti taluttamaan häntä pimeässä,
kylmässä käytävässä.

»Nyt meidän täytyy kävellä varovasti», huomautti hän vihdoin, »sillä
läheisyydessä on portaat».

Norman puristi hänen kättänsä tiukasti, kenties tiukemmin kuin
olosuhteet vaativat, ja tyttö antoi kätensä olla ohjatessaan miestä
hyvin hitaasti karkeatekoisia kiviportaita myöten alaspäin.

Norman of Torn aprikoi, oliko tyttö häneen suuttunut, ja ollen
kokematon rakkausasioissa hän sitten virkkoi kömpelösti:

»Joan de Tany.»

»Niin, Roger de Condé, mitä haluat?»

»Olet äänetön, ja pelkään sinun olevan minulle vihaisen. Sano antavasi
anteeksi menettelyni, jos se sinua loukkasi! Minulla on niin vähä
ystäviä», lisäsi hän surullisesta »ettei minun kannata menettää sinun
kaltaistasi».

»Et milloinkaan menetä Joan de Tanyn ystävyyttä», vakuutti neito. »Olet
voittanut hänen kunnioituksensa ja — ja —» Mutta hän ei saanut sitä
suustansa ja lopetti sen vuoksi heikosti — »ikuisen kiitollisuutensa».

Mutta Norman of Torn arvasi, minkä sanan Joan olisi lausunut, jos hän,
Norman, olisi uskaltanut sallia hänen lausua sen. Hän ei uskaltanut,
sillä hänen silmissään väikkyi aina Bertrade de Montfortin kuva; ja
nyt hän näki toisen näyn, joka varmasti olisi sulkenut hänen huulensa,
jollei edellinen olisi sitä tehnyt — hän näki Tornin henkipaton
riippumassa hirsipuussa.

Aikaisemmin hän oli ainoastaan pelännyt Joan de Tanyn rakastavan häntä;
nyt hän sen tiesi, ja samalla kun hän ihmetteli, että niin ihana olento
saattoi tuntea rakkautta häntä kohtaan, hän taaskin moitti itseään
ja oli pahoillaan heidän kummankin tähden, sillä hän ei puolestaan
rakastanut tyttöä eikä voinut kuvitella niin voimakasta rakkautta, joka
olisi kestänyt sitä tietoa, että se kohdistui Tornin paholaiseen.

Pian he saapuivat portaiden alapäähän, ja Joan de Tany talutti häntä
hapuillen, kuten heidän kajahtelevista askelistaan päättäen tuntui,
avarassa huoneessa. Ilma oli kylmä, kostea ja homeentuoksuinen,
ainoatakaan valonsädettä ei tunkeutunut tähän maanalaiseen holviin eikä
hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni.

»Tämä on linnan hautaholvi», supatti Joan, »ja täällä kerrotaan
tapahtuvan outoja seikkoja yön hiljaisina hetkinä; linnan nukkuessa
kuuluvat sen vainajat nousevan arkuistaan ja kalistelevan kuivia
luitansa.

»St! Mikä se oli?» hätäili hän, kun ihan heidän oikealta kupeeltaan
kuului kahinaa; sitten he selvästi erottivat vinkumista, ja Joan de
Tany pakeni Norman of Tornin voimakkaiden käsivarsien suojaan.

»Ei ole mitään pelkäämistä, Joan», rauhoitti häntä Norman of Torn.
»Kuolleet eivät heiluttele miekkoja, eivät liiku eivätkä vingu. Tuuli
ja rotat ovat luultavasti ainoana seuranamme täällä.»

»Minua peloittaa», supatti neito. »Jos saat tulta, niin varmasti löydät
täältä vanhan lampun, eikä sitten tunnu niin kaamealta. Lapsena kävin
usein tässä linnassa, ja seikkailuja etsiessämme liikuimme usein näissä
käytävissä, mutta aina päiväsaikaan ja valoa muassamme.»

Norman of Torn noudatti hänen pyyntöään ja löydettyään lampun sytytti
sen. Kammio oli ihan tyhjä lukuunottamatta komeroissaan olevia arkkuja
ja joitakuita määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan seinään
kiinnitettyjä marmoritauluja.

»Eipä niin kovin kammottava paikka sittenkään», huomautti Norman,
hiukan naurahtaen.

»Mikään paikka ei nyt näyttäisi kammottavalta», vastasi toinen
koruttomasti, »kunhan vain on valoa näyttämässä, että vierelläni ovat
Roger de Condén uljaat kasvot».

»Hiljaa, lapsi!» varoitti henkipatto. »Et tiedä, mitä puhut. Kun opit
tuntemaan minut paremmin, harmittelet sanojasi, sillä Roger de Condé
ei ole se, joksi häntä luulet. Älä senvuoksi enää hiiskahda ainoaakaan
kehuvaa sanaa, ennenkuin pääsemme pois tästä onkalosta ja sinä olet
turvassa isäsi saleissa.»

Pimeän huoneen äänien aiheuttama pelko oli vain ollut omiaan tuomaan
tytön kasvot taaskin likelle hänen kasvojaan, joten hän tunsi Joanin
kuuman, hivelevän hengityksen poskillaan, ja niin sukeutui uusi rengas
häntä neitoon kiinnittävään ketjuun.

Lampun valossa he etenivät ripeämmin ja saapuivat muutamien minuuttien
kuluttua holvikäytävän päässä olevalle matalalle ovelle.

»Tästä ovesta päästään linnan alapuolella olevaan rotkoon. Olemme
tulleet muurien ja vallikaivannon alitse. Mitä teemme nyt, Roger, ilman
ratsuja?»

»Laittaudutaan pois täältä ja niin kauaksi kuin suinkin pimeän
turvissa, ja epäilemättä keksin jonkun keinon viedäkseni sinut isäsi
linnaan», vastasi Norman of Torn.

Sammutettuaan valon, jotta se ei herättäisi linnan muureilla astelevien
vahtien huomiota, Norman of Torn työnsi auki pikku oven ja astui
raikkaaseen yö-ilmaan.

Rotko oli niin täynnä sekaisin kasvavia viiniköynnöksiä ja villejä
pensaita, että jos siellä oli joskus ollutkin polku, se oli nyt
tyyten hävinnyt; ja vain vaivoin mies raivasi itselleen tietä
jalkoihin takertuvien köynnöskasvien ja kärhien seassa. Tyttö kompuroi
hänen jäljessään ja kaatui kahdesti, ennenkuin he olivat edenneet
pariakymmentä askelta.

»Pelkään, etteivät voimani riitä», valitti hän vihdoin. »Tie on
vaivaloisempi kuin luulinkaan.»

Niinpä Norman of Torn nosti hänet väkevään syliinsä ja hoippui pimeässä
pensaikossa rotkon keskustaa kohti. Kului lähes tunti, ennenkuin hän
pääsi vähän matkan päässä olevalle maantielle; ja koko sen ajan tytön
pää nojasi hänen olkaansa, ja hiukset hipoivat hänen poskeaan. Kerran,
kun Joan nosti päätänsä puhuakseen hänelle, kumartui hän tytön puoleen,
ja pimeässä hänen huulensa sattumalta pyyhkäisivät tytön huulia. Hän
tunsi neidon hennon vartalon vavahtavan käsivarsillaan ja hiljaisen
huokauksen lähtevän hänen huuliltaan.

Nyt he olivat maantiellä, mutta hän ei laskenut taakkaansa maahan.
Hänen silmiensä edessä väikkyi utua, ja hän olisi saattanut pusertaa
neitoa rintaansa vasten ja peittää hänen lämpöiset huulensa
suudelmillaan. Hitaasti hänen kasvonsa kallistuivat tytön puoleen,
yhä tiukemmaksi kävi hänen rautaisten lihaksiensa puristus, mutta
sitten hän ihan selvästi näki Tornin henkipaton ruumiin roikkumassa
hirsipuun poikkipienassa, ja sen juurella oli polvillaan upeaan,
kullalla ja runsailla jalokivillä koristettuun asuun puettu nainen.
Hänen kasvonsa olivat poispäin käännetyt, ja hänen kätensä olivat
ojennetut riippuvaa hahmoa kohti, joka heilui ja pyöri kolkossa,
ohuessa poikkipuussa. Hänen vartaloaan puistattivat kauhuisen murheen
pusertamat, tukahdutetut nyyhkytykset. Äkkiä hän hoippuroi pystyyn ja
kääntyi poistumaan, peittäen kasvonsa käsillään; mutta silloin Norman
näki hänen kasvonsa hetkisen — se nainen, joka peittelemättä ja yksin
suri Tornin henkipaton kuolemaa, oli Bertrade de Montfort.

Hitaasti hänen käsivartensa höltisivät, ja hellävaroen ja
kunnioittavasti hän laski Joan de Tanyn maahan. Sillä hetkellä Norman
of Torn oli oppinut tuntemaan ystävyyden ja rakkauden sekä rakkauden ja
intohimon välisen eron.

Kuu valaisi heitä kirkkaasti, ja tyttö kääntyi silmät levällään ja
kummastuneena saattajaansa päin. Hän oli tuntenut rakkauden rajun
kutsun eikä jaksanut nyt käsittää miehen näennäistä kylmyyttä, sillä
hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin onnellisen elämän noiden
voimakkaiden käsivarsien syleilyssä.

»Joan», virkkoi Norman, »mieleni teki ihan äskenkin tehdä sinulle
vääryyttä. Suo minulle anteeksi. Unohda, mitä on välillämme tapahtunut,
kunnes voin tulla luoksesi, käyttäen omia värejäni, jolloin meitä ei
enää kiehdo kuutamon ja seikkailun lumous, ja sitten» — hän pysähtyi
— »ja sitten ilmaisen sinulle, kuka olen, ja sinä saat sanoa, vieläkö
haluat nimittää minua ystäväksesi — enempää en pyydäkään.»

Hänellä ei ollut sydäntä kertoa tytölle rakastavansa ainoastaan
Bertrade de Montfortia, mutta olisi ollut tuhat kertaa parempi, jos hän
olisi sen tehnyt.

Joan oli vastaamaisillaan, kun heitä ympäröivistä varjoista syöksähti
esille kymmenkunta miestä, jotka vaativat heitä antautumaan. Suoraan
johtajaan osuva kuutamo valaisi kookasta, jättiläismäistä miestä, jolla
oli suunnattomat, törröttävät viikset — hän oli Shandy.

Norman of Torn antoi kohotetun miekkansa painua.

»Minä tässä olen, Shandy», sanoi hän. »Pidä kielesi hiljaa suussasi,
kunnes puhelen kanssasi kahden kesken! Odota tässä, mylady Joan! Nämä
ovat ystäviä.»

Vietyään Shandyn syrjään hän sai tietää tämän uskollisen miehen käyneen
levottomaksi päällikkönsä pitkän poissaolon tähden ja lähteneen
etsimään häntä muassaan pieni sotilasosasto. He olivat tavanneet
ratsastajattoman sir Mortimerin syömässä ruohoa maantien ohessa ja
vähän matkan päässä huomanneet taistelun merkkejä teiden risteyksessä.
Sieltä he olivat löytäneet Norman of Tornin kypärin, joka oli
vahvistanut heidän pahimpia aavistuksiaan. Läheisessä majassa asuva
talonpoika oli kertonut heille kahakasta ja opastanut heidät sille
tielle, jota myöten kreivi vankeineen oli lähtenyt.

»Ja nyt olemme tässä, mylord», lopetti roteva soturi.

»Kuinka monta teitä on?» tiedusti henkipatto.

»Yhteensä viisikymmentä, ne mukaanluettuina, jotka ovat väijyksissä
kauempana pensaikossa.»

»Anna meille ratsut ja käske kahden miehen ratsastaa jäljessämme!»
komensi päällikkö. »Ja, Shandy, lady ei saa tietää tänä iltana
ratsastavana Tornin henkipaton seurassa.»

»Hyvä, mylord.»

Pian he olivat ratsailla ja laskettivat maantietä myöten takaisin
Richard de Tanyn linnaa kohti.

Äänettömästi ihmetellen Joan de Tany silmäili näitä tuimia sotilaita,
jotka riensivät yön pimennosta näkyviin täyttämään Roger de Condén,
ranskalaisen herrasmiehen, käskyjä.

Punapää-Shandyn kookkaassa ruhossa oli jotakin tuttua; missä hän oli
aikaisemmin nähnyt tuon valtavan vartalon? Ja nyt hän katseli tarkasti
Roger de Condén olemusta. Niin; jossakin muualla hän oli nähnyt nämä
kaksi miestä yhdessä; mutta missä ja milloin?

Ja sitten hänen mieleensä johtui vielä yksi kummallinen seikka. Roger
de Condé ei osannut englanninkieltä, mutta kuitenkin hän oli selvästi
erottanut tämän miehen huulilta lähtevän englanninkielisiä sanoja hänen
puhutellessaan punapäistä jättiläistä.

Norman of Torn oli saanut takaisin kypärinsä siltä sotilaaltaan,
joka oli ottanut sen maanteiden risteyksestä, ja nyt hän ratsasti
äänettömänä kypärinsilmikko suljettuna, kuten hänen tapansa oli.

Nyt hänen ulkonäössään oli jotakin uhkaavaa, ja kun kuutamo valaisi
hänen takanaan ratsastavien, tuimien, äänettömien miesten julmia
kasvoja, puistatti Joan de Tanya vähäinen väristys.

Vähää ennen päivänkoittoa he saapuivat Richard de Tanyn linnalle, ja
vahdilta pääsi äänekäs luikkaus, kun Norman of Torn huusi:

»Avatkaa! Avatkaa mylady Joanille!»

He ratsastivat yhdessä linnanpihalle, jossa vallitsi kiihkeä hyörinä.
Kymmenet äänet syytivät kymmeniä kysymyksiä ja huutelivat uusia
odottamatta vastauksia.

Richard de Tany, hänen perheensä ja Mary de Stutevill olivat vielä
täysissä pukimissa, sillä he eivät olleet nukkuneet koko yönä. He
suorastaan kävivät käsiksi Joaniin ja Roger de Condéhen lausuessaan
huojentuneina ja riemastuneina heidät tervetulleiksi.

»Kas niin, kas niin!» hoki parooni. »Mennään sisälle. Teidän on
varmaankin hirveä nälkä, ja kaipaatte kunnollisia ruokaa ja juomaa.»

»Minä lähden ratsastamaan, mylord», torjui Norman of Torn. »Minulla
on pieni asia selvitettävänä ystäväni Buckinghamin kreivin kanssa, ja
pelkään, että se on kiireellinen.»

Joan de Tany katseli äänettömänä sivusta. Eikä hän kehoittanut
saattajaansa jäämään, kun tämä vei hänen kätensä huulilleen
jäähyväisiksi. Sitten Norman of Torn poistui ratsunsa selässä pihalta;
ja kun hänen sotilaansa lähtivät hänen jälkeensä sarastavan päivän
hämärässä valossa, tarkkaili de Tanyn tytär heitä portin lävitse, ja
silloin vaikeni hänelle salaisuus, sillä hän näki saman näyn, jonka
hän oli nähnyt muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli kääntynyt
satulassaan katselemaan Tornin hirtehisten loittonevia hahmoja heidän
lähdettyään jatkamaan matkaansa hänen isänsä seurueen pysäyttämisen
jälkeen.



NELJÄSTOISTA LUKU


Joitakuita tunteja myöhemmin seurasi viisikymmentä miestä Norman
of Tornia sen linnan lähellä olevaan rotkoon, johon John de Fulm,
Buckinghamin herttua, oli sijoittanut päämajansa, samalla kun vielä
tuhat miestä väijyi synkän rakennuksen edustalla kasvavassa metsässä.

Sekavan pensaikon suojassa he kenenkään näkemättä ryömivät pienelle
ovelle, josta Joan de Tany oli opastanut Roger de Condén edellisenä
yönä. Käytävien ja linnanalaisten holvien kautta he saapuivat
kiviportaille ja nousivat sille laudoitukseen sovitetulle ovelle, josta
pakenijat olivat päässeet livahtamaan.

Painettuaan lukon ponninta Norman of Torn astui huoneeseen sotureiden
seuratessa hänen kintereillään. He etenivät huoneesta toiseen, mutta
eivät etsinnästään huolimatta nähneet merkkiäkään kreivistä eivätkä
hänen palvelijoistaan, ja pian kävi selväksi, että linna oli jätetty
tyhjilleen.

Pihalle tultuaan he huomasivat penkillä päivää paistattavan vanhuksen.
Heidät nähtyään oli ukko vähällä kuolla säikähdyksestä, sillä
rohkeammankin miehen posket olisivat hyvin saattaneet kalveta hänen
nähdessään viidenkymmenen aseistetun miehen ilmestyvän asumattomista
saleista.

Häntä kuulustellessaan Norman of Torn sai tietää de Fulmin lähteneen
varhain aamulla ratsastamaan Doveriin, jossa prinssi Edward silloin
oleskeli. Henkipatto tiesi, että takaa-ajo olisi hyödytöntä, mutta niin
kiukuissaan hän oli tätä miestä kohtaan, että hän komensi joukkonsa
ratsaille, sijoittui jonon etunenään, samosi Middlesexin halki, meni
Thamesin ylitse Lontoon yläpuolelta ja saapui Surreyhin myöhään saman
päivän iltapuolella.

Heidän aikoessaan sinä iltana leiriytyä Kentissä, Lontoon ja
Rochesterin keskivälissä, Norman of Torn sai tietää Buckinghamin
kreivin lähettäneen saattueensa edelleen Doveriin ja pysähtyneen
vierailemaan erään kuningasmielisen paroonin vaimon luona, jonka
puoliso oli prinssi Edwardin joukoissa.

Tämän tiedon tuoja oli muuan myladyn palvelija, jolla oli kaunaa
emäntäänsä kohtaan jonkun hänelle tehdyn vääryyden tähden. Kun hän
kuuli näiden tuimien miesten etsivän de Fulmia, arveli hän saaneensa
mahdollisuuden kostaa emännälleen.

»Kuinka monta aseellista miestä on linnassa?» tiedusti Norman of Torn.

»Tuskin kymmentä paitsi Buckinghamin kreiviä», vastasi palvelija. »Ja
sitäpaitsi voin näyttää teille sisäänpääsytien, mylord, niin että
pääsette kenenkään huomaamatta siihen huoneeseen, jossa mylady ja
kreivi ovat illallispöydässä.»

»Ota mukaasi kymmenen miestä, Shandy!» komensi Norman of Torn.
»Käväisemme lyhyellä vierailulla katsomassa lemmenkaihoista ystäväämme,
Buckinghamin kreiviä.»

Puoli tuntia ratsastettuaan he saapuivat linnan näkyviin. He
laskeutuivat maahan, jättivät hevosensa yhden sotilaan huostaan, ja
Norman of Torn ja Shandy etenivät yhdeksän jäljelläolevan miehen
seuraamina kavaltavan palvelijan jäljessä.

Mies opasti heidät linnan taakse, johon hän oli pensaikkoon kätkenyt
karkeatekoiset tikkaat, jotka nostettuina muuria vasten nojalleen
ulottuivat vallihaudan ylitse noin kolmen metrin korkeudella maasta
olevan ikkunan alareunaan.

»Pidä miestä täällä viimeiseksi, Shandy», käski henkipatto, »kunnes
kaikki ovat ehtineet sisälle, ja jos huomaat merkkiäkään petoksesta,
pistä miekkasi hänen vatsansa lävitse — siten on kuolema hitaampi ja
tuskallisempi!»

Niin sanottuaan Norman of Torn kapusi rohkeasti väliaikaista siltaa
myöten ja katosi ikkuna-aukkoon. Yksi toisensa jälkeen hirtehiset
menivät pienestä ikkunasta sisälle, kunnes kaikki olivat linnassa
päällikkönsä luona; Shandy ja palvelija tulivat viimeisinä.

»Opasta minut hiljaa siihen huoneeseen, jossa mylord on illallisella,
palvelija!» käski Norman of Torn. »Sinä, Shandy, sijoita sotilaasi
niin, että he suojelevat minua häiritsijöiltä!»

Minuutin tai parin verran Shandyn jälkeen tuli tikkaita myöten
salavihkaa hahmo, joka Norman of Tornin seurueineen poistuttua pienestä
huoneesta työntyi sisälle ikkunasta ja seurasi suurta henkipattoa
pimeässä käytävässä.

Kun mylady Leybourn hetkistä myöhemmin kohotti katseensa lautasestaan,
näki hän tilavan ruokasalin ovella seisovan tuiman rauta-aseisen
ritarin.

»Herra kreivi!» parkaisi hän. »Katsokaa taaksenne!»

Ja kun Buckinghamin kreivi vilkaisi taaksensa, kaatoi hän tuolin, jolla
istui, ehättäessään ponnahtamaan pystyyn, sillä Buckinghamin kreivillä
oli paha omatunto.

Tuima hahmo kohotti kättänsä pidättäväsi, kun kreivi tempaisi miekkansa.

»Hetkinen, mylord», lausui matala ääni moitteettomalla ranskankielellä.

»Kuka olette?» kirkaisi lady.

»Olen mylordin vanha ystävä; mutta sallikaa minun kertoa teille pieni
tarina!

»Eräässä kolkossa, vanhassa linnassa Essexissä piti muuan mahtava
englantilainen ylimys viime yönä väkisin vankinaan erään jalon perheen
kaunista tytärtä, ja kun neito halveksien torjui hänen lähentelynsä,
iski hän nyrkillään vasten tytön kauniita kasvoja ja yritti kuristaa
hänet raakalaiskourillaan. Siinä linnassa oli myöskin halveksittu ja
vainottu henkipatto, jonka päästä on luvattu palkkio ja jonka kaulaa
hamppuinen silmukka on odottanut useita vuosia. Ja juuri tämä halpa
mies ennätti ajoissa pelastamaan nuoren naisen tämän ritariston ylevän
kukan kynsistä, joka olisi tuhonnut hänen nuoren elämänsä.

»Henkipatto tahtoi tappaa ritarin, mutta useita sotilaita riensi
ylimyksen avuksi, ja niinpä oli henkipaton pakko paeta tytön seurassa,
jotta ylivoima ei nujertaisi häntä ja tyttö siten jälleen joutuisi
rääkkääjänsä käsiin.

»Mutta tämä raaka henkipatto ei tyytynyt ainoastaan tytön
pelastamiseen, vaan tahtoi välttämättä myöskin oikeudenmukaisesti
rangaista hänen ylimyksellistä ryöstäjäänsä ja täysin määrin toteuttaa
verikoston, joka yksin pystyy sovittamaan neitoa kohdanneen loukkauksen
ja väkivallan.

»Mylady, se nuori tyttö oli Joan de Tany, ylimys oli mylord,
Buckinghamin kreivi, ja henkipatto seisoo edessänne suorittaakseen sen
tehtävän, jonka hän on vannonut tekevänsä. _En garde_, mylord!»

Taistelu oli lyhyt, sillä Norman of Torn oli tullut tappamaan, ja hänen
silmiensä edessä oli tuntikausia väikkynyt veripunainen utu, kun hän
vain oli ajatellut lurjuksen sormia Joan de Tanyn kauniissa kaulassa ja
tytön kasvoihin tärähtänyttä julmaa iskua.

Hän ei armahtanut, vaan hellittämättä pakotti kreivin perääntymään
huoneen nurkkaan; ja saatuaan hänet sinne, joten hän ei voinut enää
päästä mihinkään suuntaan, Norman of Torn survaisi säilänsä niin
voimakkaasti hänen saastaiseen sydämeensä, että kärki upposi parin,
kolmen sentimetrin syvyyteen hänen takanansa olevaan tammilaudoitukseen.

Claudia Leybourn istui näkemänsä kohtauksen herättämän kauhun
jähmettämättä, ja kun Norman of Torn kiskaisi säilänsä irti vainajan
ruumiista ja pyyhki sitä lattialle levitettyihin ruohoihin, katseli
emäntä kaamean lumouksen vallassa, kun mies vetäisi tikarinsa ja piirsi
sillä merkin kuolleen ylimyksen otsaan.

»Olkaapa henkipatto tai paholainen», lausui tuima ääni heidän takanaan,
»Roger Leybourn on velvollinen olemaan ystävänne, koska olette
pelastanut hänen kotinsa kunnian».

Molemmat kääntyivät ja näkivät rauta-asuisen miehen oviaukossa, josta
Norman of Torn oli äsken ilmestynyt.

»Roger!» kiljaisi Claudia Leybourn ja pyörtyi.

»Kuka olette?» kysyi Leybournin isäntä, puhutellen henkipattoa.

Vastaukseksi Norman of Torn osoitti kuolleen Buckinghamin kreivin
otsaa, ja siinä Roger Leybourn näki veriset kirjaimet NT.

Parooni astui eteenpäin käsi ojossa.

»Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa; olette pelastanut
poloisen, ajattelemattoman vaimoni tämän raakalaisen kynsistä; ja Joan
de Tany on serkkuni, joten minun tulee olla kaksin kerroin kiitollinen
teille, Norman of Torn.»

Henkipatto ei ollut huomaavinaan toisen kättä.

»Ette ole velkaa minulle mitään sellaista, sir Roger, mitä ei
voitaisi maksaa kelpo illallisella; olen syönyt vain kerran
neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin.»

Nyt henkipatto huusi luoksensa Shandyn ja hänen miehensä, käski heidän
edelleen olla vahdissa, mutta kielsi heitä häiritsemästä linnan
asukkaita.

Sitten hän istuutui pöytään Roger Leybournin ja hänen tajuihinsa
tulleen puolisonsa seurassa, ja heidän takanaan lattian heinillä virui
de Fulmin ruumis pienessä verilätäkössä.

Leybourn kertoi kuulleensa de Fulmin olevan hänen talossaan ja
kiiruhtaneensa kotiin, olleensa piilossa linnan läheisyydessä jo
puoli tuntia ennen Norman of Tornin saapumista odottamassa sopivaa
tilaisuutta pujahtaakseen sisälle palvelijoiden huomaamatta. Juuri hän
se oli kavunnut tikkaita myöten Shandyn jälkeen.

Henkipatto vietti sen yön Roger Leybournin linnassa ensi kerran
muistinsa aikaan mieluisena vieraana oikealla nimellään herrasmiehen
talossa.

Seuraavana päivänä hän sanoi isännälleen jäähyväiset, palasi leiriinsä
ja lähti paluumatkalle Torniin.

Kun he päivän alkaessa olla puolessa lähestyivät Thamesia likellä
Lontoota, näkivät he suuren väkijoukon, joka syyti pilkkahuutoja
pienelle seurueelle ylimyksiä ja aatelisnaisia.

Joillakuilla väkijoukosta oli aseita, ja yli voimaiseen lukumääräänsä
luottaen alkoi rahvas rohkaistua käymään väkivaltaisesti käsiksi
seurueeseen. Pientä ratsujoukkoa viskeltiin loalla, kivillä ja
lahonneilla kalikoilla, ja usein olivat heitot vähällä osua seurueen
naisiin.

Norman of Torn ei jäänyt kyselemään mitään, vaan karautti ratsunsa
sankimpaan tungokseen ja sivalteli miekkansa lappeella oikealle ja
vasemmalle. Hänen sotilaihinsa tarttui esimerkki, he syöksyivät parvena
hänen jälkeensä, kunnes koko ahdistava roskajoukko oli ajettu Thamesiin.

Ja vilkaisemattakaan sitten taaksensa pelastamaansa seurueeseen hän
lähti jatkamaan matkaansa pohjoista kohti.

Pieni seurue istui ratsujensa selässä, ihmeissään katsellen
loittonevien pelastajiensa hahmoja. Sitten kääntyi muuan naisista
lähellään olevan ritarin puoleen, lausuen komennuksen ja käskevästi
viitaten nopeasti katoavaan joukkueeseen päin. Näin puhuteltu mies
kannusti hevostaan ja lähti ripeätä laukkaa ratsastamaan henkipaton
sotajoukon jälkeen. Hän saavutti sen muutamissa minuuteissa ja pysähtyi
Norman of Tornin viereen.

»Seis, herra ritari!» huusi ylimys. »Kuningatar haluaisi
henkilökohtaisesti kiittää teitä siitä, että niin urheasti puolustitte
häntä.»

Aina herkkänä tuntemaan tilanteen huumorin Norman of Torn pyöräytti
ratsunsa ympäri ja palasi kuningattaren lähetin mukana.

Saavuttuaan hänen majesteettinsa eteen Tornin henkipatto kumarsi syvään
satulan nuppinsa ylitse.

»Olette omituinen ritari, kun pidätte kuningattaren hengen pelastamista
niin mitättömänä seikkana, että ratsastatte edelleen edes kääntämättä
päätänne ikäänkuin vain olisitte karkoittanut koiralauman juoksukissan
kimpusta», virkkoi kuningatar.

»Paljastin miekkani tehdäkseni palveluksen naiselle, teidän
majesteettinne, enkä kuningattarelle.»

»Mitä nyt! Haluaisitko vielä vähäksyä tekoasi, jonka me kaikki näimme?
Kuningas, puolisoni, palkitsee sinua, herra ritari, jos vain ilmoitat
minulle nimesi.»

»Jos mainitsen nimeni, niin kuningas luultavasti mieluummin minut
hirttäisi», tokaisi henkipatto nauraen. »Olen Norman of Torn.»

Seurueen kaikki jäsenet katsahtivat häneen säikähtyneinä ja
hämmästyneinä, sillä kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt tätä
rohkeata rosvoa, jota koko Englannin aatelisto ja ylimystö pelkäsivät.

»Vähäisemmistäkin palveluksista kuin se on, jonka äsken suoritit, on
kuningas aikaisemmin armahtanut miehiä», lausui hänen majesteettinsa.
»Mutta avaa kypärinsilmikkosi! Haluaisin nähdä niin kuuluisan
rikollisen kasvot, joka kuitenkin osaa esiintyä herrasmiehen tavoin ja
kuningattarensa uskollisena suojelijana.»

»Ne, jotka ystäviäni lukuunottamatta ovat nähneet kasvoni», vastasi
Norman of Torn rauhallisesti, »eivät ole jääneet eloon kertoakseen,
mitä ovat nähneet tämän kypärinsilmikon takaa; ja mitä teihin tulee,
madame, olen nyt vuoden aikana oppinut pelkäämään, että teille
saattaisi koitua onnettomuudeksi, jos näkisitte Tornin paholaisen
avatusta kypärin silmikosta hänen kasvonsa». Mitään muuta virkkamatta
hän käänsi ratsunsa ympäri ja lasketti neliä takaisin pienen armeijansa
luokse.

»Tuo nulikka, luo hävytön nulikka!» kiljui Englannin kuningatar Eleanor
raivoissaan.

Ja siten Tornin henkipatto ja hänen äitinsä kohtasivat toisensa
kaksikymmenvuotisen eron jälkeen ja taaskin erosivat.

Kaksi päivää myöhemmin Norman of Torn käski Punapää-Shandyn viedä
Tornin sotavoimat Essexissä olevasta leiristä takaisin Derbyyn.
Niinä päivinä, jotka he viettivät tässä rikkaassa piirissä,
maanteillä alituisesti liikkuneet, lukuisat saalistusjoukkueet olivat
kuormittaneet ylimääräiset kuormajuhdat runsaalla ja arvokkaalla
saaliilla, ja tällä kertaa saatuaan kyllikseen taistelua ja saalista
miehet käänsivät kasvonsa Torniin päin ilmeisen tyytyväisenä.

Henkipatto puhui alapäälliköilleen neuvottelukokouksessa; Tornin vanhus
istui hänen vierellään.

»Ratsastakaa lyhyitä taipaleita, Shandy! Minä saavutan teidät
huomenaamulla. Käväisen vain pikaisesti de Tanyn linnassa asialla, ja
koska viivyn siellä ainoastaan muutamia minuutteja, ehdin varmasti
seuraanne huomenna.»

»Älkää unohtako, mylord», muistutti Orja-Edwild, kookas,
keltahiuksinen, saksilainen jättiläinen, »että lähellä Tanyyn
haaraantuvaa tietä on leirissä osasto kuninkaan sotaväkeä!»

»Kierrän sen kyllin kaukaa», lupasi Norman of Torn. »Kaulastani ei
viruttaminen tuntuisi hyvältä», laski hän pilaa ja nousi ratsaille.

Viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän oli ratsastanut lyhyttä laukkaa
maantietä pitkin leiristä, talutti espanjalainen Spizo kenenkään
huomaamatta hevosensa leiriä ympäröivään metsään, keikahti satulaan ja
lähti laskettamaan hänen jälkeensä. Leirissä kaikki olivat ankarassa
puuhassa sälyttäessään kuormia niskuroivien, pahasti uupuneiden juhtien
selkään ja satuloidessaan omia hurjia ratsujaan, eikä kukaan pannut
merkille hänen poistumistaan. Ainoastaan pieni, tuikea vanhus tiesi
hänen lähteneen sekä tunsi hänen matkansa syyn ja määrän.

Samalla kun Roger de Condé sinä iltapäivänä päästettiin Richard de
Tanyn linnaan ja saatettiin pieneen huoneeseen, jossa hän odotti lady
Joanin tuloa, ojensi tumma-ihoinen sanansaattaja kirjeen muutamien
kilometrien päässä Tanyn eteläpuolella leirissä olevien kuninkaan
sotilaiden päällikölle.

Sanansaattajan käännyttyä ja lähdettyä ratsastamaan takaisin samaa
tietä, jota oli tullut, upseeri repäisi auki sinetin:

Hän luki:

 Norman of Torn on nyt Tanyn linnassa ilman turvajoukkoa.

Heti kajahtelivat leirissä komennukset: »Aseisiin!» ja: »Ratsaille!»
Ja viiden minuutin kuluttua ratsasti sata palkkasotilasta ripeätä
laukkaa Richard de Tanyn linnaa kohti, ja heidän kapteeninsa mielessä
väikkyivät suuri palkkio, kunnia ja ylennys nyt melkein hänen
kynsissään olevan mahtavan henkipaton vangitsemisen johdosta.

Tanyssa yhtyi kolme tietä, yksi etelästäpäin, se, jota myöten kuninkaan
soturit nyt ratsastivat, toinen lännestä, se, joka oli tuonut Norman of
Tornin leiristä linnaan, ja kolmas, joka vei luoteiseen Cambridgen ja
Huntingdonin kautta Derbyä kohti.

Aavistamatta vihollisten nopeata lähestymistä Norman of Torn odotti
etuhuoneessa tyynesti Joan de Tanya.

Pian neito astui sisälle yllään sen ajan kuosin mukainen tiiviisti
sopiva kotipuku. Hän oli kaunis näky, ja hänet teki vielä kauniimmaksi
hillitty kiihtymys, joka nostatti veren hänen samettihipiäisiin
poskiinsa ja sai hänen rintansa kohoamaan ja laskemaan sekä hänen
sydämensä sykkimään vinhasti.

Hän salli vieraan ottaa hänen sormensa käteensä ja nostaa ne
huulilleen, ja sitten he seisoivat pitkän tuokion, äänettöminä katsoen
toisiaan silmiin.

»En osaa oikein puhua sinulle siitä, mistä olen tullut puhumaan»,
virkkoi Norman of Torn surullisesti. »Tarkoitukseni ei ole ollut
tuottaa sinulle ikävyyksiä pettämällä sinua, mutta houkutuksen olla
sinun ja sellaisten ihmisten seurassa, joita edustat, täytyy olla
puolustukseni. Minä —» Hän vaikeni. Oli helppo ilmaista tytölle, että
hän oli Tornin henkipatto, mutta jos Joan rakasti häntä, kuten hän
pelkäsi, miten voisi hän kertoa rakastavansa ainoastaan Bertrade de
Montfortia?

»Sinun ei tarvitse ilmoittaa minulle mitään», keskeytti Joan de Tany.
»Olen arvannut kaikki, mistä minulle puhuisit, Norman of Torn. Emme
enää ole ‘kuutamon ja seikkailun lumoissa’ — ne ovat omat sanasi —
mutta sittenkin olen iloinen voidessani nimittää sinua ystäväkseni.»

Viimeisen sanan vähäinen korostus osoitti, kuinka lopullinen hänen se
päätöksensä oli, että Tornin henkipatto ei voinut olla hänelle enempää
kuin ystävä.

»Niin on parasta», vastasi Norman hyvillään siitä, ettei tyttö, kuten
hän arveli, enää tuntenut rakkautta häntä kohtaan saatuaan tietää, mikä
mies hän oikein oli. »Sinun laisellesi, Joan de Tany, ei voisi koitua
mitään hyvää, jos Tornin henkipatto voisi vaatia sinulta enemmän kuin
ystävyyttä; ja sen vuoksi olen sitä mieltä, että sinun mielenrauhasi
tähden samoin kuin minunkin tähteni annamme kaiken olla, ikäänkuin et
olisi milloinkaan minua tuntenut. Kiitän sinua siitä, ettet ole ollut
minulle vihainen. Muista vain se, että Derbyn kunnailla on miekka
valmiina palvelukseesi ilman palkkiota ja ilman palkkaa. Lupaa minulle,
Joan, että jos milloinkaan sitä tarvitset, lähetät minua noutamaan —
lupaatko sen, Joan?»

»Lupaan, Norman of Torn.»

»Hyvästi!» sanoi mies, ja suudellessaan taaskin neidon kättä
hän notkisti polvensa maahan kunnioittavasti. Sitten hän nousi
poistaakseen, painaen pienen käärön tytön käteen. Heidän katseensa
osuivat vastakkain, ja sillä lyhyellä hetkellä mies näki neidon
syvissä, sinisissä silmissä ilmeen, joka sai hänen äsken saavuttamansa
mielenrauhan romahtamaan.

Ratsastaessaan kirkkaassa päivänpaisteessa luoteiseen Derbyä kohti
vievällä tiellä Norman of Torn painoi päänsä kumaraan murheissaan,
sillä hän käsitti kaksi asiaa. Toinen oli se, että tyttö, josta hän oli
äsken eronnut, rakasti häntä vieläkin ja joskus, kenties jo huomenna,
katuisi, koska oli lähettänyt hänet pois; ja toinen oli se, ettei hän
rakastanut tätä tyttöä, että hänen sydämensä oli suljettu Bertrade de
Montfortin kauniiseen rintaan.

Hän sätti itseään elukaksi, koska oli sallinut yksinäisyytensä ja
seurattaman, tyhjän sydämensä jäytävän kaihon johtaa hänet tämän tytön
elämään. Se, että hän oli äkkinäinen naisten seurassa ja vieläkin
äkkinäisempi rakkausasioissa, ei ollut hänen omissa silmissään
puolustus, ja satoja kertoja hän kirosi hulluuttaan ja typeryyttään ja
huikentelevaisuuttaan, jona hän sitä piti.

Mutta yhden seikan oli tämä onneton juttu hänelle varmasti opettanut;
se oli opettanut hänet varmasti tietämään, mitä rakkaus oli, ja sen,
että Bertrade de Montfortin huulien muisto aina tehoaisi häneen
voimakkaammin kuin maailman kaikkien muiden naisten kiehtomisvoima.
vaikka he olisivat kuinka viehättäviä ja kauniita.

Vielä toisenkin seikan, kirvelevän, hän oli siitä oppinut, nimittäin
sen, että juuri samalla tavoin, kuin Joan de Tany, vanhan ja jalon
suvun tytär, oli häneen suhtautunut, täytyisi Tornin henkipaton odottaa
kaikkien samaan luokkaan kuuluvien kelpo naisten häneen suhtautuvan,
samoin myöskin Bertrade de Montfortin, saatuaan tietää, että Roger de
Condé oli Norman of Torn.

Henkipatto oli tuskin ehtinyt kadota näkyvistä Derbyyn vievällä tiellä,
kun tyttö, joka yhäti seisoi eteläisen tornin ikkuna-aukossa, kasvot
oudon pingoittuneina ja murheellisina katsellen hänet niellyttä tietä,
näki ripeätä laukkaa ratsastavan sotilasosaston lähestyvän Tanyn linnaa
etelästä.

Ratsastajien yläpuolella liehui kuninkaan lippu ja vaistomaisesti
tyttö arvasi, ketä he tulivat etsimään hänen isänsä linnasta. Nopeasti
hän riensi portin ulommalle varustukselle, jotta juuri hän ennättäisi
vastaamaan tulijoin tulkkaukseen siellä olevien vahtisotilaiden sijasta.

Hän oli tuskin ehtinyt ulomman portin varustuksille, ennenkuin
kuninkaan sotilaat pysähtyivät linnan edustalle.

Vastaukseksi heidän luikkaukseensa Joan de Tany tiedusti heidän
asiaansa.

»Etsimme Norman of Tornia, henkipattoa, joka nyt piileksii tässä
linnassa», vastasi upseeri.

»Täällä ei ole henkipattoja», vakuutti tyttö, »mutta jos haluatte,
voitte tulla sisälle muassanne kymmenkunta sotilasta tarkastamaan
linnaa».

Upseeri teki niin, ja hänen varmistuttuaan siitä, ettei Norman of
Tornia ollut siellä, oli kulunut tunti, ja Joan de Tany uskoi Tornin
henkipaton varmasti päässeen niin pitkälle, etteivät kuninkaan miehet
häntä saavuttaisi, ja niinpä tyttö virkkoi:

»Täällä kävi vähäistä ennen teidän tuloanne eräs soturi, joka ei
kuitenkaan nimittänyt itseään Norman of Torniksi, ja ehkä etsitte juuri
häntä.»

»Mitä tietä hän poistui?» huudahti upseeri.

»Suoraan länteen vievää keskimäistä tietä», valehteli Joan de Tany. Ja
kun upseeri kiiruhti linnasta ja lähti miestensä etunenässä vimmatusti
ratsastamaan länttä kohti, vaipui tyttö penkille ja painoi pienet
kätensä jyskyttäville ohimoilleen.

Sitten hän avasi Norman of Tornin antaman käärön. Sen sisällä oli kaksi
muuta. Toisessa niistä oli kaunis, jalokivillä koristettu muistokotelo,
jonka ulkopinnassa oli kirjaimet J.T. ja sisäpinnassa kirjaimet N.T;
toisessa oli kallisarvoinen, jalokiviupotuksilla somistettu hiuskoru,
jonka ympärille oli kierretty kihara hänen omia silkinhienoja hiuksiaan.

Hän katseli kauan pieniä helyjä, painoi ne sitten huulilleen ja
heittäytyi kasvoilleen tammiselle penkille nyyhkytyksien puistattaessa
hänen joustavaa, nuorekasta vartaloaan.

Hän oli kun olikin vain pieni tyttö, joka oli järkkymättömillä siteillä
kahlittu säätynsä ennakkoluuloihin. Syntyperä ja yhteiskunnallinen
asema merkitsivät hänestä samaa kuin kunnia, ja kunnia oli
englantilaisen ylimyksen tyttärestä vieläkin valtavampi voima kuin
rakkaus.

Sen, että Norman of Torn oli henkipatto, hän olisi saattanut antaa
anteeksi, mutta se, että Norman kuulopuheiden mukaan oli halpasyntyinen
mies, jonka sukuperä oli tuntematon, nosti ylipääsemättömän muurin
heidän välilleen.

Tuntikausia tyttö virui nyyhkyttäen penkillä, samalla kun hänen
sisällään riehui valtava, sydämen ja pään välinen taistelu.

Sieltä hänen äitinsä löysi hänet, polvistui hänen viereensä, kiersi
kätensä hänen kaulaansa ja koetti tyynnyttää häntä, tiedustellen
hänen surunsa syytä. Vihdoin se tuli julki, tulvahtaen murheellisesta
sydämestä sellaisena toivottoman surkeuden hyökynä, jota ei edes
äidinrakkaus jaksanut hillitä.

»Joan, rakas tyttäreni», säälitteli lady de Tany, »suren kanssasi sitä,
että rakkautesi on ajautunut niin nurjalle ja mahdottomalle rannalle.
Mutta parempi on, että olet saanut tietää totuuden, ennenkuin olisi
liian myöhäistä, sillä usko minua, Joan, se katkera nöyryytys, joka
sellaisesta liitosta olisi välttämättä koitunut sinulle ja isäsi
suvulle, olisi pian jäähdyttänyt rakkautesi; eikä hänenkään tunteensa
olisi kestänyt sitä pilkkaa ja niitä herjauksia, joita hän olisi saanut
osakseen palkollistenkin taholta.»

»Voi, äiti, mutta minä rakastan häntä niin», valitti tyttö. »En
tiennyt, kuinka paljon häntä rakastin, ennenkuin hän oli poissa ja
kuninkaan upseeri saapui häntä etsimään, mutta silloin se ajatus, että
kokonaisen valtakunnan mahtavan valtaistuimen ja suurimpien sukujen
koko voima oli kiukkuisesti tähdätty häntä vastaan, tulistutti vereni
raivoiseksi ja tieto rakkaudestani valtasi koko olemukseni. Äiti, sinä
et voi tietää, kuinka kunniantuntoinen, uljas ja ritarillinen se mies
on, niinkuin minä tiedän. Sen jälkeen, kun silurien Arthur-kuningas
istui pyöreän pöytänsä ääressä, ei Englannin maaperällä ole ratsastanut
toista niin nuhteetonta ritaria kuin Norman of Torn on.

»Jos vain olisit nähnyt, miten hän taisteli ja kuinka kunnioittavasti
hän kohteli tytärtäsi, ja kuullut, kuinka arvokkaan kunnioittavasti
hän puhui naisista, olisit sinäkin rakastanut häntä ja tuntenut, että
vaikka hän onkin henkipatto, hänessä sittenkin on enemmän kunnianmiestä
ja herrasmiestä kuin yhdeksässä kymmenesosassa Englannin ylimyksiä.»

»Mutta hänen syntyperänsä, tyttäreni?» huomautti lady de Tany. »Jotkut
väittävät sellaistakin, että pronssisen orjanrenkaan hiertämät jäljet
vielä näkyvät hänen kaulassaan, ja toiset, ettei hän itsekään tiedä
isänsä nimeä ja ettei hänellä ole ollut äitiä.»

Niin, sepä tehokas perustelu! Tyttö ei osannut virkkaa mitään
puolustaakseen niin kamalaa rikosta kuin alhaista syntyperää. Kaikki
se, mitä mies teki, voitiin niinä julmina aikoina unohtaa ja antaa
anteeksi, mutta sitä hänen äitinsä tai iso-isänsä syntiä, etteivät he
kuuluneet aateliseen sukuun, vaikkapa kuinka pahamaineeseen, hän ei
ikinä voinut kiertää eikä elämällään sovittaa.

Ristiriitaisten tunteiden raatelemana tyttö laahusti omaan huoneeseen
ja paneutui levottomaan, unettomaan vuoteeseensa ja hurjien,
mahdottomien toiveiden ja turhien, rääkkäävien pahoittelujen
kalvamana kävi siellä taistelua koko pitkän, katkeran yön, kunnes hän
aamupuolella ratkaisi surkeutensa pulman sillä ainoalla tavalla, joka
hänen väsyneestä, vertavuotavasta, pienestä sydän-parastaan tuntui
mahdolliselta. Kun nouseva aurinko pilkisti sisälle kapeasta ikkunasta,
näki se Joan de Tanyn ja koko hänen ympäristönsä rauhallisena; hänen
vyössään riippuneen lelun kaiverruksin koristettu, kultainen kahva
pisti esiin hänen rinnastaan, ja ohut, veripunainen juova ulottui
lumivalkean ihon ylitse hänen allansa olevalle raidille kertyneeseen
pieneen lammikkoon.

Ja niin oli hirvittävän koston julma koura ojentunut ja rusentanut
vielä yhden viattoman uhrin.



VIIDESTOISTA LUKU


Kun sanoma Joan de Tanyn kuolemasta saapui Torniin, ei kukaan olisi
Tornin isännän ulkonäöstä aavistanut, kuinka syvää kärsimystä tämä
tieto hänelle tuotti.

Hänen seuralaisensa tiesivät vain sen, että annettiin eräitä tavattomia
määräyksiä ja että samana iltana kaikki kymmenen komppaniaa ratsastivat
etelään Essexiä kohti pysähtymättä matkalla muutoin kuin ihmisten ja
eläinten välttämättömiä ravinnon- ja vedentarpeita tyydyttämään.

Kun Joan de Tanyn ruumista saatettiin hänen isänsä linnasta
Colchesterin kirkkoon ja sieltä takaisin lopulliseen leposijaansa
linnan hautakammioon, ratsasti tuhat outoa ja äänetöntä, mustiin
verhottua soturia mustatamineisilla hevosilla hitaasti saattueen
jäljessä.

Äänettömästi he olivat tulleet hautajaisten edellisenä yönä, ja yhtä
hiljaa he katosivat pohjoista kohti seuraavan illan pidentyviin
varjoihin.

Linnan asukkaiden ja suurella joukolla saapuneiden surupukuisten
soturien kesken ei ollut lausuttu sanaakaan, mutta kaikki
linnassaolijat tiesivät mahtavan Tornin henkipaton tulleen osoittamaan
kunnioitustaan de Tanyn tyttären muistolle, ja kaikkia muita paitsi
murehtivaa äitiä ihmetytti tämä kummallinen teko.

Tornin sotalauman lähestyessä Derbyn linnoitusta luovutti nuori johtaja
päällikkyyden Punapää-Shandylle ja laskeutui ratsailta isä Clauden
asunnon ovella.

»Olen väsynyt, isä», valitti henkipatto heittäytyessään tavalliselle
istuimelleen, »Vain suru ja kuolema kulkevat jäljessäni. Minä ja kaikki
tekoni ovat kirottuja, ja kirous kohtaa niitä, joita rakastan.»

»Muuta elintapasi, poikani; noudata neuvoani, ennenkuin se on liian
myöhäistä! Etsi uutta ja parempaa elämää jossakin toisessa maassa ja
muovaa tulevaisuutesi kunniakkaaksi ja kunnioitetuksi!»

»Kunpa sen voisin tehdä, ystäväni!» vastasi Norman of Torn. »Mutta
oletko ajatellut, mitä varmasti olisi seurauksena, jos siten riistäisi
sekä sydämen että pään omalta luomaltani?

»Miten arvelisit käyvän, jos Norman of Torn päästäisi suuren
hirtehislaumansa johtajatta Englannin kimppuun? Oletko sitä ajatellut
vai etkö, isä?

»Hengittäisitkö hetkistäkään turvallisesti, jos tietäisit
Orja-Edwildin hillittömänä harhailevan Derbyssä? Edwildin, jonka isältä
jäsen toisensa jälkeen revittiin irti kidutustelineillä, koska hän ei
tunnustanut tappaneensa uudessa metsässä kaurista, joka oli kaatunut
toisen miehen nuolesta; Edwildin, jonka äidin pyhä kirkko poltti
noitana?

»Entä Tanskalais-Horsan? Kuinka turvallisia luulisit sekä rikkaiden
että köyhien olevan maanteillä, jos päästäisin Tanskalais-Horsanin
valloilleen heitä ahdistamaan?

»Entä espanjalainen don Pensilo? Etevä päällikkö, mutta tyyten
säälimätön mies. Kun hän liittyi meihin ja näki merkkimme kaatuneiden
vastustajaimme otsassa, halusi hän olla Herodestakin herodesmaisempi
ja merkitsi käsiinsä joutuneet elävät ihmiset, polttaen tulikuumalla
raudalla ison P:n heidän kumpaankin poskeensa ja kärventäen oikean
silmän täydelleen pois. Olisiko sinusta, isä, mieluista tietää, että
don Piedro Castro y Pensilo samoilisi valtoimenaan Englannin metsissä
ja kunnailla?

»Entä Punapää-Shandy, Flory-veljekset, Erakko-Peter, Silmäpuoli-Kanty,
Gropello, Campanie, Cobarth, Mandecote ja tuhat muuta, joilla kullakin
on jotakin erikoista kaunaa jotakin luokkaa tai yksilöä vastaan ja
joita kaikkia kannustaa veren-, ryöstön- ja saaliinhimo?

»Ei, isä, en saa vielä lähteä, sillä Englantia, jota minut on opetettu
vihaamaan, olen oppinut rakastamaan eikä sydämeni salli minun päästää
sen kaunista rintaa raastamaan hornamaisia petoja, jotka eivät tunne
muita lakeja, järjestystä ja säädyllisyyttä kuin ne, jotka minä pidän
voimassa.»

Norman of Tornin lakattua puhumasta istui pappi vaiti useita minuutteja.

»Sinulla on tosiaankin suuri vastuunalaisuus, poikani», virkkoi hän
vihdoin. »Sinun ei hevin sovi lähteä, jollet vie muassasi laumaasi pois
Englannista, mutta sekin saattaa olla mahdollista; kukapa muu kuin
Jumala tietää?»

»Minä puolestani», tokaisi henkipatto nauraen, »olen valmis
luovuttamaan kaikki Hänen käsiinsä, kuten kristittyjen tapa näyttää
olevan. Kun halutaan kaihtaa vastuuta tai selittää erehdystä,
vieritetään kaikki Luojan niskoille, kas siinä!»

»Pelkään, poikani», lausui pappi, »niiden jumalanpelon siemenien, joita
olen koettanut sinuun kylvää, tuottaneen huonosti hedelmiä».

»Se riippuu katsantokannasta, isä; koska en ota Luojaa kumppanikseni
menestyksessä, tuntuu minusta kehnolta ja raukkamaiselta sälyttää
surujani ja pulmiani Hänen niskoilleen. Saatan olla väärässä, sillä
olen huonosti perehtynyt uskonnollisiin asioihin, mutta minulla on
Jumalasta ja syntipukista se käsitys, etteivät ne merkitse samaa.»

»Uskonnosta, poikani, on ystävysten hyödytöntä väitellä keskenään»,
vastasi pappi, »ja sitäpaitsi on juuri nyt sydäntäni likempänä eräs
toinen asia, jota haluaisin sinulta kysyä. Loukkaan sinua ehkä, mutta
tiedäthän, ettei se ole tarkoitukseni. Haluaisin tiedustaa, luotatko
täydelleen isäksesi nimittämääsi vanhukseen.»

»En tiedä», oli vastaus, »hänen koskaan hautoneen kavallusta minua
vastaan. Kuinka niin?»

»Kysyn, koska olen kirjoittanut Simon de Montfortille, pyytäen häntä
kohtaamaan minut ja kaksi muuta henkilöä tärkeässä asiassa. Olen saanut
tietää hänen aikovan tällä viikolla saapua Leicesterin linnaansa
muutamiksi päiviksi. Hänen pitää ilmoittaa minulle, milloin hän tulee,
ja silloin lähetän noutamaan sinua ja Tornin vanhusta; mutta yhtä hyvä
olisi, poikani, jollet mainitsisikaan tästä asiasta isällesi etkä
ilmaisisi hänelle, milloin tulet tänne siihen kohtaukseen, jossa de
Montfort on mukana.»

»Kuten haluat, isä», lupasi Norman of Torn. »En ollenkaan käsitä
ihmeellisiä juoniasi, mutta se riittää, että sinä haluat minun tekevän
niin taikka niin. Nyt minun täytyy lähteä. Torniin; siis hyvästi!»

Seuraavaan kevääseen saakka Norman of Tornin puuhana olivat edelleenkin
silloin tällöin järjestetyt ryöstöretket ympäröivien kreivikuntien
kuningasmielisiä vastaan, ja hänen patrullinsa vahtivat yleisiä
maanteitä niin tarkoin, että se kävi tuiki tuskalliseksi kuninkaan
puolueelle, sillä siinä piirissä ei ollut turvassa yksikään, joka edes
oli myötätuntoinen kuninkaalle, ja monien vainajien otsassa oli Tornin
paholaisen kaamea merkki.

Vaikka hän ei ollut muodollisesti liittynyt kannattamaan paroonien
asiaa, näytti nyt sangen vähän epäiltävältä, että ratkaisevalla
hetkellä hänen harmaa lippunsa liehuisi heidän puolellaan.

Pitkät talvi-illat vietettiin Torn-linnassa usein raaoissa, hurjissa
kemuissa isossa salissa, jossa saattoi istua tuhat miestä, laulaen,
tapellen ja juoden, kunnes kalpea aamuhämärä hiipi sisälle itäpuolen
ikkunoista tai Erakko-Peter, tuima taloudenhoitaja, kyllästyneenä
meluun ja rähinään astui pönäkkänä saliin miekka kädessä ja
sivalteli sen lappeella reuhaajia pakottaakseen heidät tottelemaan
hajaantumiskäskyjään.

Norman of Torn ja vanhus olivat harvoin mukana näissä hurjissa
mässäyksissä, mutta kun joku lauluniekka, trubaduuri tai
tarinainkertoja harhaantui hänen synkkään pesäänsä, istui Tornin
henkipatto, nauttien talven ikävän yksitoikkoisuuden keskeytyksestä,
niin myöhäiseen hetkeen kuin kuka muu tahansa; eikä ainoakaan hänen
suuren, rajun laumansa mies jaksanut juoda pöydän alle päällikköä,
milloin hän antautui nauttimaan viinimaljasta. Väkijuomilla näytti
olevan häneen ainoastaan se vaikutus, että ne kiihoittivat hänen
taisteluhaluaan, joten hänen oli tapana rakentaa tarpeettomasti
riitaa ja turvautua miekkaansa vähäisimmästäkin aiheesta tai ihan
aiheettomasti. Senvuoksi hän joi vain harvoin, koska hän aina katui
huumauksen kannustamia tekoja, mutta se paholainen sai sananvaltaa
ainoastaan silloin, kun järki uhkasi hukkua.

Usein seurue tällaisina iltoina huvikseen kuunteli kertomuksia
jäsentensä hurjasta harhailuelämästä. Kuultiin tarinoita seikkailuista,
rakkaudesta, sodista ja kuolemasta maailman kaikilta tunnetuilta
seuduilta; ja kukin kymmenestä kapteenista kertoi, miten hän oli
joutunut Tornin joukkoon. Ja kun miehet saivat päivällä otella kylliksi
pysyäkseen hyvällä tuulella, kului siten talvi, ja tuli kevät, tuoden
tullessaan elämän aina ihmeellisen heräämisen, lauhkeat länsituulet,
lämpöiset sateet ja aurinkoisen taivaan.

Koko talven oli isä Claude odottanut tietoja Simon de Montfortilta,
mutta vasta nyt hän sai sanoman, joka ilmoitti kelpo papille, että
hänen kirjeensä ei ollut ehtinyt mahtavan ylimyksen käsiin, vaan
seurannut hänen jäljissään, kunnes hän oli sen vasta ihan äskettäin
saanut. Sanoma päättyi seuraaviin sanoihin:

 »Kaikki mahdolliset, vaikkapa kuinka hämärät vihjaukset, jotka
 saattavat opastaa meitä saamaan selville prinssi Rikhardin todellisen
 kohtalon, otamme ilomielin vastaan ja kiinnitämme niihin mitä tarkinta
 huomiota. Jos sentähden pidät sitä sopivana, tulemme käymään luonasi,
 kunnon isä, viidentenä päivänä tästä päivästä lukien.»

Espanjalais-Spizo oli nähnyt de Montfortin palvelijan jättävän kirjeen
isä Claudelle ja viimemainitun piilottavan sen pöydällään olevaan isoon
maljaan, joten kelpo isän poistuttua majastaan Spizo tarvitsi vain
hetkisen siirtääkseen kirjeen kätköpaikasta ihokkaansa povelle. Vintiö
ei osannut lukea, mutta se henkilö, jolle hän sanoman vei, sai vaivoin
selville sen latinankielisen sisällön.

Tornin vanhus ihan vapisi hillitystä raivosta, kun tämän kirjeen
merkitys täydelleen hänelle selvisi. Vuosikausiin hän ei ollut enää
kuullut mitään Englannin pienen prinssin etsinnästä, ja nyt, kun hänen
äänettömyytensä aika alkoi lähestyä loppuaan, kun hänelle yhä tiheämmin
tarjoutui tilaisuuksia lopullisesti täydentääkseen kauhean kostonsa,
tyrmistytti hänen käsityskykyhän se ajatuskin, että hänen aikeensa
raukeaisivat tyhjiin viimeisellä hetkellä.

»Viidentenä päivänä», kertasi hän. »Siis sinä päivänä, jona meidän
taaskin on määrä lähteä etelää kohti. No niin; me lähdemme eikä Simon
de Montfort keskustele kanssasi, sinä hupsu pappi.»

Samana kevätiltana vuonna 1264 seisautti muuan sanansaattaja ratsunsa
Tornin muurien edustalle, ja vahdin luikattua hän huusi:

»Kuninkaallinen sanoma hänen loistavalta majesteetiltaan Henrikiltä,
Jumalan armosta Englannin kuninkaalta, Irlannin herralta, Aquitanian
herttualta, Norman of Tornille. Avatkaa kuninkaan nimessä!»

Norman of Torn käski päästää kuninkaan sanansaattajan sisälle, ja
ritari opastettiin nopeasti linnan isoon saliin.

Pian astui henkipatto sisälle täydessä rauta-asussa, kypärinsilmikko
suljettuna.

Kuninkaan upseeri esiintyi ylpeästi ja röyhkeästi, kuten
korkeasyntyisen miehen sopi ollessaan tekemisissä halpasukuisen
lurjuksen kanssa.

»Hänen majesteettinsa on suvainnut kirjoittaa teille, herraseni»,
lausui hän, vetäen poveltaan pergamentin. »Ja koska epäilemättä ette
osaa lukea, luen teille kuninkaan määräykset.»

»Minä osaan lukea», vastasi Norman of Torn, »kaikki, mitä kuningas osaa
kirjoittaa. Jollei», lisäsi hän, »kuningas kirjoita yhtä huonosti kuin
hän hallitsee».

Sanansaattaja rypisti äkäisesti otsaansa, kivahtaen:

»Noin alhaisen miekkosen ei sovi puhua niin loukkaavasti armollisesta
kuninkaastamme. Jollei hän olisi niin laupias, olisi hän lähettänyt
teille hirttosilmukan tuomani sanoman sijasta.»

»Suitset sinun kieleesi, ystäväiseni», vastasi Norman of Torn,
»olisivat paremmin paikallaan kuin silmukka minun kaulaani. Mutta
tulkaa, katsokaamme, mitä kuningas kirjoittaa ystävälleen Tornin
henkipatolle!»

Otettuaan pergamentin sanansaattajalta Norman of Torn luki:

 Henrik, Jumalan armosta Englannin Kuningas, Irlannin Herra, Aquilanian
 Herttua, Norman of Tornille:

 Koska kuuluviimme on tullut, että sinä ahdistelet uskollisia
 läänitysmiehiämme ja ryöstelet heidän omaisuuttaan —

 Niin Me Kaikkivaltiaan Jumalan meille suoman arvovallan nojalla
 käskemme sinua luopumaan rikollisista puuhistasi —

 Ja Hänen Majesteettinsa Kuningatar Eleanorin armollisen välityksen
 johdosta vielä tarjoamme sinulle täydellisen anteeksiannon kaikista
 entisistä rikoksistasi —

 Sillä ehdolla, että sinä kaikkine sotilainesi ja seuralaisinesi
 heti lähdet Lewesin kaupunkiin valmiina suojelemaan persoonamme
 turvallisuutta ja käymään sotaa noita Englannin vihollisia Simon de
 Montfortia, Gilbert de Clarea ja heidän rikostovereitaan vastaan,
 jotka parhaillaankin ovat kokoontuneet uhkaamaan persoonaamme ja
 kuninkuuttamme —

 Muutoin joudut kärsimään kuolemanrangaistuksen hirsipuussa kauan
 rankaisematta olleista rikoksistasi. Tämän olemme itse vahvistaneet
 Lewesissä toukokuun kolmantena päivänä kahdeksantenaviidellä
 hallitusvuotenamme.

 _Henrik Rex_.

»Viimeisen pykälän sanamuoto on pahaonninen», huomautti Norman of Torn,
»sillä sen tähden täytyy kuninkaan sanansaattajan syödä kuninkaan
sanoma ja siten viedä vatsassaan Norman of Tornin vastaus». Ja
rypistettyään pergamentin kädessään hän eteni kuninkaan lähettiä kohti.

Ritari tempaisi miekkansa, mutta Tornin paholainen oli vieläkin
vikkelämpi, joten näytti siltä kuin kuninkaan sanansaattaja olisi
tahallaan viskannut aseensa salin toiseen päähän: niin nopeasti
henkipatto iski miekan hänen kädestään.

Ja sitten Norman of Torn tarttui miehen kurkkuun Loisella voimakkaalla
kädellään ja siitä huolimatta, että lähetti rimpuili ja huitoi
rautakintaisia nyrkkejään, taivutti hänet selälleen pöydälle, vipusi
miekkansa kärjellä hänen hampaansa auki ja sulloi hänen kurkkuunsa
kuninkaan sanoman, vahasinetin, pergamentin ja kaiken muun.

Se herrasmies, joka puolen tunnin kuluttua lähti ratsastamaan Tornista
vinhaa vauhtia etelään päin, oli menettänyt korskeutensa; hänen
vatsassaan oli kuninkaan tiedonanto ja hänen suussansa oli entistä
kohteliaampi kieli.

Kun hän kaksi päivää myöhemmin ilmestyi kuninkaan eteen Winchelseassa
ja selosti, miten hänen tehtävänsä oli luonnistunut, joutui Henrik
myrskyisen raivon valtaan ja vannoi almanakan kaikkien pyhimysten
kautta, että Norman of Torn killuisi hirressä hävyttömyytensä tähden,
ennenkuin lunta ensi kerran tuiskuttaisi.

Paroonien ja kuninkaan sotavoimien välisistä, Rochesterin ja Battelin
luona ynnä muualla käydyistä taisteluista saapui uutisia Norman of
Tornin korviin muutamia päiviä kuninkaan lähetin käynnin jälkeen,
mutta samalla tuli muitakin tietoja, jotka jouduttivat hänen lähtöään
etelää kohti. Nämä jälkimäiset tiedot kertoivat, että Bertrade de
Montfort ja hänen äitinsä olivat prinssi Filipin saattamina nousseet
maihin Doverissa ja että Peter of Colfax oli palannut samassa laivassa
Englantiin. Viimemainittu oli epäilemättä rauhoittunut kaikkien sen
ajan kuningasmielisten hellimästä lujasta vakaumuksesta, että kuninkaan
sotajoukot varmasti selviytyisivät voittoisina uhkaavasta kamppailusta
kapinallisia ylimyksiä vastaan.

Norman of Torn oli päättänyt vielä kerran tavata Bertrade de Montfortin
ja keventää omaatuntoaan peittelemättä tunnustamalla, kuka hän oli. Hän
tiesi, mikä seurauksena täytyi olla; hänen kokemuksensa Joan de Tanyyn
nähden oli osoittanut hänelle sen. Mutta hieno ritarillinen vaisto,
joka aina määräsi hänen kaikki tekonsa, milloin naisten onni tai kunnia
oli kysymyksessä, pakotti häntä luovuttamaan itsensä uhriksi naisen
ylpeyden alttarille, jotta hylkääjä olisi nainen, sillä nyt täytyisi
näyttää siltä, että hänen rakkautensa oli jäähtynyt. Se oli katkera
ajatus, sillä se ei loukkaisi ainoastaan miehen voimakasta ylpeyttä,
vaan myöskin suurta rakkautta.

Kaksi päivää ennen retkelle lähtöä Espanjalais-Spizo ilmoitti Tornin
vanhukselle kuulleensa isä Clauden pyytävän Norman of Tornia tulemaan
isänsä kanssa papin asuntoon lähtöpäivän aamuna kohtaamaan Simon de
Montfortia tärkeässä asiassa; mutta minkäluontoinen asia oli, sitä ei
pappi ollut ilmaissut henkipatolle.

Tämä tieto näytti miellyttävän pientä, tuikeata, harmaapäistä vanhusta
enemmän kuin mikään, mitä hän oli useihin päiviin kuullut, sillä se
osoitti selvästi, ettei pappi ollut vielä ilmoittanut arvailujensa
merkitystä Tornin henkipatolle.

Lähtöä varten määrätyn päivän edellisenä iltana astui isä Clauden
majaan pieni, jäntevä hahmo, tuikea ja harmaapäinen. Ei kukaan tiedä,
mitä kelpo pappi ja hänen vieraansa sinä iltana puhuivat toisilleen ja
mitä pienessä asunnossa oikein tapahtui; mutta jo noin puolen tunnin
kuluttua ilmestyi pieni, tuikea, harmaapäinen mies takaisin pimeäksi
käyneestä majasta ja kiiruhti kivistä polkua myöten kunnaille kylmä
tyytyväisyyden hymy huulillaan.

Jo varhain seuraavana aamuna vallitsi Tornin linnassa valmistelun
kiireinen hälinä, sillä joukon oli määrä lähteä liikkeelle kello
kahdeksan. Piha oli täynnä hoppuisia aseenkantajia ja palvelijoita.
Sotaratsuja suittiin ja siistittiin; vankkoihin paaluihin
kiinnitettyjen kuormajuhtien selkään sälytettiin sotilaiden telttoja,
vuodetarpeita ja tavaroita, kun taas jo kuormatut juhdat harhailivat
irrallaan muiden eläinten ja miesten seassa. Eläimet hirnuivat,
näykkivät ja potkivat, miehet kiroilivat, kun kuormajuhdat törmäilivät
vastakkain tai sysivät lieassa olevia sotaratsuja.

Aseenkantajia juoksenteli sinne tänne tai auttaen isäntien ylle
asevaruksia, sitoen kypäriä rintapanssariin, kiinnittäen olka- ja
kyynärsuojuksia ja kilpiä, sääri- ja reisihaarniskoja paikoilleen.
Aseseppien ja hevosenkengittäjäin avonaiset ahjot savusivat ja
sihisivät, ja alasinta kalkuttavan vasaran pauke kaikui kovemmin kuin
linnan pihan tuhannet heikommat äänet, komennushuudot, teräksen kalina,
rautakenkäisten kavioiden kapse pihan kiveyksellä, kun nämä taiturit
tahtoivat yhdennellätoista hetkellä korjata rauta-asuja, keihäitä ja
miekkoja tai kengittää vastahakoista, hyppivää hevosta.

Vihdoin saapuivat kapteenit aseistettuina kiireestä kantapäähän,
ja heidän tultuaan sukeutui sekasorrosta ja metelistä jonkunlainen
järjestys ja hiljaisuus. Ensinnä ajettiin nyt kuormatut kuormajuhdat
vankan vartioston saattamina linnan edustalla aukeavalle ylängölle,
jossa niitä pidettiin odottamassa sotajoukkoa. Sitten sijoitettiin
komppaniat toinen toisensa jälkeen rivistöihin ja marssitettiin ulos
portista torvien sotaisten sävelien tahdissa viirien liehuessa ja lipun
hulmutessa.

Viimeisinä tulivat heittokoneet, jykevät tuhovehkeet, jotka sinkosivat
lähes sadan kilon painoisia kivijärkäleitä valtavan voimakkaasti
piiritettyjen linnojen muureja vasten.

Ja sitten kun kaikki olivat menneet isosta portista, astelivat Norman
of Torn ja pieni vanhus rinnakkain linnan rakennuksesta ja keikahtivat
kahden aseenkantajan keskellä pihaa pitelemien ratsujensa selkään.

Ulkona ylängöllä joukko parhaillaan sijoittui marssijärjestykseen, ja
kun nämä kaksi ratsastivat portista liittyäkseen siihen, kääntyi pieni
vanhus Norman of Tornin puoleen, sanoen:

»Olin vähällä unohtaa, että minulla on sinulle sanoma. Isä Claude
lähetti eilen illalla sanan, että hänen piti äkkiä lähteä etelään päin
ja että senvuoksi joku kohtaus, joka sinulla ja hänellä piti olla,
täytyy jättää tuonnemmaksi; hän vakuutti sinun ymmärtävän.» Vanhus
tähysti kumppaniaan tarkasti kypärinsä silmäraon lävitse.

»Sepä omituista», virkkoi Norman of Torn, mutta se oli hänen ainoa
huomautuksensa. Ja sitten he liittyivät jonoon, joka liikkui
verkkaisesti alaspäin laaksoa kohti, ja heidän sivuuttaessaan isä
Clauden majan Norman of Torn näki, että ovi oli suljettu ja ettei
rakennuksessa näkynyt elonmerkkiäkään. Hänet valtasi alakuloinen
tunnelma, sillä pienen kukka-aitauksien ympäröimän majan autio ulkonäkö
tuntui kaameasti ennustavan läheistä tulevaisuutta, jolloin hän ei enää
näkisi ystävänsä ja neuvonantajansa säteileviä, rattoisia kasvoja.

Tuskin oli Tornin joukko ehtinyt laakson itälaitaa pitkin kadota
näkyvistä, ennenkuin seurue upeapukuisia ritareja tuli etelästäpäin
toista tietä pitkin joen länsirantaa myöten, meni joen ylitse ja
seisahtui isä Clauden majan edustalle.

Kun heidän luikkauksiinsa ei vastattu, laskeutui muuan seurueen
jäsenistä ratsailta mennäkseen rakennukseen.

»Ole varovainen, mylord», huudahti hänen kumppaninsa. »Olemme kovin
likellä Tornin linnaa, ja varsin hyvin saattaa sanomassa, jolla sinut
tänne kutsuttiin, olla enemmän petosta kuin totta.»

»Älä pelkää!» vastasi Simon de Montfort. »Tornin paholaisella ei
ole kaunaa minua vastaan.» Hän astui kapeaa polkua myöten ovelle
ja koputti. Kun vastausta ei kuulunut, työnsi hän sen auki ja meni
hämärään majaan. Siellä hän tapasi isäntänsä, hyvän isä Clauden,
virumassa selällään lattialla papillisen puvun rinta tummana
kuivuneesta ja hyytyneestä verestä.

Palattuaan ovelle de Montfort kutsui luoksensa pari seuralaistaan.

»Englannin pienen, kadonneen prinssin salaisuus on vaarallinen taakka
ihmisen kannettavaksi», lausui hän. »Mutta paremmin kuin papin mitkään
mahdolliset sanat saa tämä minut uskomaan, että prinssi Rikhardin
ryöstäjä ja kenties myöskin hän itse ovat vielä Englannissa.»

Majaa tarkastettaessa kävi selville, että murhaaja oli penkonut sen
perinpohjaisesti. Hyllyjen ja lippaiden sisällöt viruivat lattialla
joka huoneessa, vaikka oli ilmeistä, ettei tarkoituksena ollut saaliin
ryöstäminen, koska useita jalokiviesineitä ja rahaa oli jätetty
koskematta.

»Todellinen tarkoitus on tässä», sanoi de Montfort, osoittaen avointa
takkaa, jossa oli useiden paperien ja asiakirjojen hiiltyneitä
jätteitä. »Kaikki kirjalliset todistuskappaleet on hävitetty, mutta
malttakaas, mitä tuolla pöydän alla on?» Ja Leicesterin kreivi kumartui
ottamaan lattialta pergamenttilevyn, johon oli aloitettu kirjoittaa
kirjettä. Se oli osoitettu hänelle, ja hän luki sen ääneen:

 »Jos joku aavistamaton sattuma estää kohtauksemme, Herra Kreivi,
 lähetän sinulle tämän erään henkilön mukana, joka ei tunne sen
 sisältöä eikä niitä epäilyksiäni, joista tässä kerron.

 Sen, joka tuo tämän kirjeen, uskon varmasti olevan kadonneen prinssi
 Rikhardin. Kuulustele häntä tarkoin, My Lord; silloin tiedän sinun
 olevan siitä yhtä varman kuin minäkin olen.

 Hänen entisyydestään tiedät melkein yhtä paljon kuin minäkin, vaikka
 et tietäne, kuinka ihmeen ritarillinen ja jaloluontoinen on se mies,
 jota nimitetään —»

Tähän kirje katkesi ilmeisesti murhaajan tikarin keskeyttämänä.

»_Mon Dieu!_ Kirotun huono onni!» tuskaili de Montfort. »Vain sekunti
vielä, ja se nimi, jota olemme etsineet kaksikymmentä vuotta, olisi
kirjoitettu! Onko milloinkaan nähty niin hornamaista sattumaa kuin
tämä, joka on auttanut tuota ruumiillistunutta pirua aina siitä saakka,
kun hänen miekkansa aikoja sitten lävisti lady Maudin sydämen palatsin
takaportilla lähellä Thamesin rantaa. Itse paholainen vannaankin häntä
suojelee.

»Täällä emme enää voi tehdä mitään», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt
jo monta tuntia takaperin olla matkalla Fletchingiin. Tulkaa, hyvät
herrat! Ratsastamme etelään Leicesterin kautta ja käskemme sikäläisten
isien huolehtia tämän pyhän miehen säädyllisestä hautaamisesta.»

Seurue nousi ratsaille ja ratsasti ripeästi pois. Puolen päivän aikaan
he olivat Leicesterissä, ja kolme päivää myöhemmin he saapuivat
paroonien leiriin Fletchingiin.

Melkein samalla tunnilla Leicesterin luostaria munkit suorittivat
viimeiset pyhän kirkon määräämät menot isä Clauden sielun rauhan
turvaamiseksi ja hautasivat hänen tomunsa kirkkomaahan.

Ja niin poistui ihmisten keskuudesta vielä yksi kaksikymmentä vuotta
sitten kuninkaan asesalissa virinneen, tyydyttämättömän vihan ja
kostonhimon uhri.



KUUDESTOISTA LUKU


Samalla kun Norman of Torn ja hänen tuhat soturiaan hitaasti samosivat
etelään vievää tietä myöten Doveria kohti, valmistautui Simon de
Montfortin armeija ahdistamaan Lewesiä, johon kuningas Henrik,
hänen poikansa, prinssi Edward, ja hänen veljensä, prinssi Rikhard,
roomalaisten kuningas, olivat sijoittaneet kuudenkymmenentuhannen
miehen vahvuiset sotajoukkonsa.

Ennen auringonnousua eräänä toukokuun aamuna vuonna 1264 paroonien
armeija lähti liikkeelle Fletchingissä, lähes viidentoista kilometrin
päässä Lewesistä olevasta leiristään ja eteni tiheiden metsien lävitse
huomaamatta noin kolmen kilometrin päähän kaupungista.

Sieltä kapinalliset nousivat Combe-laakson yläpuolella olevalle,
mahtavalle kukkulaharjanteelle, ylängön ulkonevalle reunamalle, joka
salasi heidän marssinsa kaupungin puolelta. Kuninkaan puoluelaisilla ei
ollut aavistustakaan uhkaavasta hyökkäyksestäpä ihan päinvastoin kuin
ylimysten joukot he olivat viettäneet edellisen yön juomingeissa ja
kemuissa, joten he joutuivat ihan yllätetyiksi.

Tosin Henrik oli sijoittanut etuvartion Lewesin läheisyydessä kohoavan
kukkulan laelle, mutta hänen armeijassaan oli kuri niin höllä, että
vahtisotilaat olivat kyllästyneet tehtäväänsä, poistuneet aamupuolella
paikaltaan ja palanneet kaupunkiin jätettyään yhden ainoan miehen
vahdiksi. Tämä oli yksin jäätyään heti vaipunut uneen; ja siten de
Montfortin sotilaat löysivät ja vangitsivat hänet Lewesin luostarin
kellotornin näkyvissä, samalla kun kuningas ja hänen kuninkaalliset
liittolaisensa kaikessa rauhassa nukkuivat mainitussa luostarissa
juoden, tanssien ja laulaen kuluttamansa yön jälkeen.

Jollei nyt olisi sattunut erästä tapausta, olisi ylimysten armeija
epäilemättä päässyt kaupunkiin vastustajien huomaamatta; mutta sattui
niin, että Henrik oli edellisenä iltana määrännyt sotilasosaston päivän
koittaessa lähtemään hankkimaan muonavaroja, koska sekä ihmisten että
eläinten ravinto oli vähissä.

Heti kaupungista poistuttuaan tämä joukkue joutui ylimysten sotavoimien
käsiin. Vaikka heistä muutamia kaatui ja joutui vangiksi, hälyttivät
pelastuneet kuningasmielisten armeijan ja ilmoittivat sille vaaran
läheisyyden ja vakavuuden.

Tällöin de Montfortin armeijan kaikki neljä osastoa olivat täydelleen
kaupungin näkyvissä. Vasemmalla sivustalla olivat lontoolaiset
Nicholas de Segraven johdolla; keskustassa ratsastivat de Clare, John
Fitz-John ja William de Monchensy, johtaen suurta osastoa, joka oli
sijoittunut loivana, katkeamattomana rinteenä kaupunkiin viettävälle
kukkulanhaaralle. Oikeata siipeä komensi Henry de Montfort, Simon de
Montfortin vanhin poika, ja hänen muassaan olivat de Montfortin kolmas
poika Guy, John de Burgh ja Humphrey de Bohun. Varajoukkoja johti Simon
de Montfort itse.

Siten oli Englannin ritariston parhaisto kuningasta ja hänen
puoluettaan vastassa, mutta myöskin viimemainitussa oli useita
ylimyksiä, joiden sukulaisia oli de Montfortin puolella, joten veli
oli veljeään vastassa, isä taisteli poikaansa vastaan tuona verisenä
keskiviikkona vanhan Lewesin kaupungin edustalla.

Ensimmäisenä tuli kuinkaan puolueesta kentälle prinssi Edward; kun hän
komean komppaniansa etunenässä ratsasti linnasta lippujen ja viirien
hulmutessa tuulessa, kiilloitettujen rauta-asujen ja säihkyvien säilien
välkkyessä aamuauringon valossa, tarjosi hän upean ja vaikuttavan näyn
karatessaan lontoolaisten kimppuun, joihin hän kohdisti hyökkäyksensä
kostaakseen heille sen, että he edellisessä heinäkuussa olivat Lontoon
lähistöllä loukanneet hänen äitiään.

Hänen hyökkäyksensä oli niin raju, että huonosti aseistetut
ja suojattomat porvarit, jotka eivät olleet tottuneet tuimaan
aseleikkiin, hajaantuivat kuin lampaat rauta-asuisten miesten ja
heidän rautakenkäisten ratsujensa tieltä. Pitkät keihäät, raskaat
nuijat, kuusiteräiset sotakirveet ja ritarien hyvin karkaistut miekat
tekivät tuhoa heidän joukossaan, joten tappio oli täydellinen; mutta
tyytymättä voittoonsa prinssi Edward tahtoi tyydyttää kostonhimoaan ja
ajoi kaupunkilaisia takaa useita kilometrejä, teurastaen heitä suuria
määriä, samalla kuin heitä paljon hukkui yrittäessään pelastautua
Ouse-joen ylitse.

Kuninkaan armeijan vasenta, roomalaisten kuninkaan ja hänen uljaan
poikansa johtamaa siipeä ei onnistanut niin hyvin, sillä se kohtasi
tiukan vastustuksen Henry de Montfortin puolelta.

Myöskin kummankin armeijan keskustat näyttivät hyvin tasaväkisiltä, ja
niin jatkui taistelua koko päivän, ja kuninkaan sotavoimat näyttivät
olevan voiton puolella. Jollei Edward olisi loitonnut niin kauas
ajamaan takaa lontoolaisia, olisi voitto helposti saattanut kallistua
kuningasmielisille jo päivän alkupuolella, mutta kun hän siten
poisti osastonsa ottelusta voitettuaan osan de Montfortin armeijaa,
oli lopputulos sama kuin nämä kaksi osastoa eivät olisi olleetkaan
taistelussa mukana.

Ovela Simon de Montfort oli käyttänyt pientä sotajuonta, joka vähäksi
aikaa keskitti taistelun erään kummun laelle. Hän oli sijoituttanut
sinne vaununsa ja useiden päälliköittensä teltat ja tavarat pienen
vahtimiehistön valvontaan, joten vaunut ja siellä liehuvat liput
harhauttivat roomalaisten kuninkaan luulemaan kreivin itsensäkin olevan
siellä, sillä Simon de Montfortin lonkka oli hänen ratsunsa kaatuessa
vain noin kuukausi sitten loukkaantunut eivätkä kuninkaan puoluelaiset
tietäneet hänen parantuneen kylliksi kyetäkseen ratsastamaan.

Ja niinpä roomalaisten kuninkaan johtamat sotavoimat pakottivat Henry
de Montfortin osastoa perääntymään, ja kuningasmieliset tunkeutuivat
yhä likemmäksi vaunuja, kunnes pääsivät hyökkäämään niiden kimppuun,
syytäen herjauksia vanhalle kreiville ja käskien häntä tulemaan esille.
Surmattuaan vaunuissaolijat he huomasivat, ettei Simon de Montfort
ollut niiden joukossa, vaan että hän sensijaan oli sitonut sinne kolme
Lontoon suurporvaria, iäkkäitä, vaikutusvaltaisia miehiä, jotka olivat
vastustaneet häntä ja auttaneet ja tukeneet kuningasta.

Prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, kiukustui niin pahasti,
että hän karkasi paroonien sotajoukon kimppuun entistä jäntevämmin
ja hitaasti, mutta jatkuvasti pakotti ne perääntymään kauemmaksi
kaupungista.

Tämä näky ja se, että prinssi Edward oli nujertanut vihollisten
vasemman siiven, rohkaisi ja innosti kuningasmielisiä niin, että
molemmat jäljelläolevat osastot taistelivat entistä kiihkoisemmin,
joten ottelu, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut tasaväkinen, nyt
näytti varmasti kääntyvän Henrik-kuninkaan voitoksi.

Sekä de Montfort että kuningas olivat syöksyneet taisteluntelmeeseen
kaikkine varaväkineen; enää ei ollut merkkiäkään järjestyksestä;
osastot olivat selvittämättömästi sekaantuneet toisiinsa; ystävät ja
viholliset olivat sekavana myllerryksenä, taistelevana, kiroilevana
sekasortona, jonka yläpuolella Englannin ylhäisimpien sukujen viirit
vihaisesti liehuivat.

Se, että koko joukko yhä siirtyi loitommaksi Lewesistä, osoitti
kuninkaan aseiden olevan voitolla, ja ne olisivatkin kenties
voittaneet, jollei taisteluun olisi sekaantunut uusi tekijä. Nyt
ilmestyi taistelutantereen pohjoispuolella kohoavien kunnaiden laelle
suuri joukko rauta-asuisia sotureita, ja heidän sijoituttuaan asemaan,
josta he saattoivat silmäillä taistelua, heilautti heidän johtajansa
miekkansa korkealle, ja yhtenä miehenä lähti tuhatpäinen joukko
laskettamaan vinhaa laukkaa.

Sekä de Montfort että kuningas taukosivat taistelemasta katsellessaan
tätä uutta, hyvin aseistettua, hyvillä ratsuilla varustettua apuvoimaa.
Keitä he saattoivat olla? Kumman puolen liittolaisia he olivat? Ja kun
sitten lähestyvien ratsumiesten lipuissa alkoi musta haukansiipi näkyä,
oivalsivat he, että tulija oli Norman of Torn.

Nyt hän oli ihan likellä taistelijoita, ja jos aikaisemmin oli ollut
epäilyksiä, hyydytti tuhannesta rajusta kurkusta kajahtava, hurja
sotahuuto toiveet kuninkaan puoluelaisten rinnassa.

»De Montfortin puolesta! De Montfortin puolesta! Alas Henrik!» kaikui
äänekkäästi ja selvästi ottelun hälinässä.

Heti kääntyi ottelun hyökyaalto, ja ihan pelkän sattuman avulla
pelastui kuningas itsekin joutumasta vangiksi ja pääsi toistaiseksi
turvaan Lewesiin.

Roomalaisten kuningas pakeni vanhaan myllyyn, salpautuen sinne,
ja sieltä Norman of Torn hänet löysi. Kun ovi oli murrettu, meni
henkipatto sisälle, kiskoi omin käsin hallitsijan ulos de Montfortin
jalkojen juureen ja olisi surmannut hänet, jollei kreivi olisi sitä
estänyt.

»Minun pitää vielä nähdä merkkini jonkun kuninkaan otsassa», sanoi
Norman of Torn, »ja kiusaus on voimakas; mutta jos te sitä pyydätte,
herra kreivi, on hänen henkensä teidän ja te saatte tehdä sille
niinkuin parhaaksi näette».

»Olette taistellut hyvin tänä päivänä, Norman of Torn», vastasi de
Montfort. »Totisesti uskon, että saamme kiittää voitostamme ainoastaan
teitä. Älkää senvuoksi tahratko jalon työn mainetta tarpeettomilla,
julmilla teoilla!»

»Juuri niin olisivat hekin minulle tehneet, jos minä olisin joutunut
heidän vangikseen», huomautti henkipatto.

Ja siihen Simon de Montfort ei osannut vastata mitään, sillä se oli
yksinkertainen totuus.

»Mistä johtuu, Norman of Torn», tiedusti de Montfort, »että heititte
painavan miekkanne paroonien puolelle? Onko syynä se, että vihaatte
kuningasta enemmän?»

»Enpä tiedä, vihaanko kumpiakaan», vastasi henkipatto. »Minua
on syntymästäni saakka opetettu vihaamaan teitä kaikkia, mutta
minkä tähden minun pitäisi vihata, sitä ei minulle ole koskaan
mainittu. Mahdollisesti se on vain paha tapa, joka häipyy ehtiessäni
kypsyneempään ikään.

»Mitä tulee siihen, että tänään taistelin, kuten tein», pitkitti hän,
»johtui se siitä, että lady Bertraden, tyttärenne, sydän on teidän
puolellanne. Jos se olisi ollut kuninkaan, hänen enonsa, puolella,
olisi Norman of Torn esiintynyt tänään toisella tavoin. Huomaatte siis,
herra kreivi, ettette ole minulle lainkaan kiitollisuuden velassa.
Huomenna mahdollisesti ahdistan ystäviänne entiseen tapaani.»

Simon de Montfort kääntyi katsomaan häneen mutta hänen sileä
kypärinsilmikkonsa ei millään merkillä paljastanut sen takana liikkuvia
ajatuksia.

»Teette paljon pelkän ystävyyden vuoksi, Norman of Torn», virkkoi
kreivi kylmästi, »ja epäilemättä on tyttäreni jo unohtanut teidät.
Englantilaisella ylimysnaisella, joka valmistautuu tulemaan
ranskalaiseksi prinsessaksi, ei riitä paljon ajatuksia tuhlattaviksi
maantierosvoille.» Hänen sävynsä ja hänen sanansa olivat tahallisen
röyhkeät ja loukkaavat, sillä tämän kopean ylimyksen ylpeyttä oli
pistänyt se ajatus, että halpasukuinen vintiö kerskui hänen tyttärensä
ystävyydellä.

Norman of Torn ei vastannut mitään, ja jos Leicesterin kreivi olisi
nähnyt kumppaninsa kasvot, olisi hän hämmästynyt huomatessaan, että
tuiman vihan ja suuttumuksen sijasta Tornin henkipaton piirteet olivat
vääntyneet tuskaiseen ja suruiseen ilmeeseen, sillä isän kannasta hän
päätteli, mitä hänen sopi odottaa tyttäreltä.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU


Kun ne kuningasmieliset, jotka eivät olleet luopuneet herrastaan ja
suinpäin paenneet rannikolle, olivat päässeet linnan ja luostarin
turviin, luovutettiin kaupunki ryöstettäväksi ja hävitettäväksi. Siihen
Norman of Torn ja hänen sotilaansa eivät ottaneet osaa, vaan olivat
leirissä hiukan syrjässä seuraavan aamun päivänkoittoon saakka, jolloin
he lähtivät itään päin, Doveria kohti.

He ratsastivat aina myöhään seuraavaan iltaan asti, poiketen noin
kolmekymmentä kilometriä tieltään käydäkseen tarkastamassa erästä
kuningasmielisten linnoitusta. Sinne sijoitetut joukot olivat paenneet
saatuaan muutamia tunteja aikaisemmin pakolaisilta tiedon Henrikin
armeijan Lewesissä kärsimästä tappiosta.

Norman of Torn tarkasti linnan löytääkseen etsimänsä henkilön, mutta
huomattuaan sen ihan autioksi hän jatkoi samoamistaan itään päin.
Lähes kymmenen kilometriä kauempana hän saavutti joukon lippunsa luota
karanneita kuningasmielisiä sotilaita, ja heiltä hän uhkauksien avulla
helposti sai haluamansa tiedot; he kertoivat, mihin suuntaan autioksi
jätetystä linnasta lähteneet pakolaiset olivat poistuneet sekä kuinka
paljon heitä oli, ja kuvasivat seurueen jäseniä niin tarkoin kuin
osasivat.

Taaskin hänen oli pakko muuttaa etenemissuuntaansa, ja tällä kertaa
hän kääntyi pohjoiseen, Kentiin. Vasta illan pimettyä hän saapui
määräpaikkaansa ja näki edessään Roger de Leybournin linnan tutut
ääripiirteet. Tällä kertaa henkipatto sijoitti rajun laumansa
täydelleen piirittämään varustettua rakennusta, ennenkuin lähti
vakoilemaan muassaan parikymmentä tanakkaa hurjimusta.

Varmistuttuaan siitä, että nostosilta oli pystyssä ja ettei hän sieltä
voinut toivoa salavihkaa pääsevänsä sisälle, hiipi hän hiljaa ison
rakennuksen taakse, ja siellä kasvavasta pensaikosta hänen sotilaansa
etsivät niitä tikkaita, jotka Norman of Torn oli nähnyt lady Claudian
lurjusmaisen palvelijan ottavan esille, jotta henkipatto pääsi
ilmoittamatta tapaamaan Buckinghamin kreiviä.

Pian he sen löysivät, ja tuokiossa niiden yläpää oli nostettu alhaalla
olevan ikkunan ala-, reunaa vasten, joten kaikki kaksikymmentä miestä
pian seisoivat päällikkönsä ympärillä Leybournin muurien sisällä.

Meluttomasti he liikkuivat linnan saleissa ja käytävissä, kunnes
keittiöstä isoa leivosta kantava palvelijatar käännyttyään jyrkästä
nurkkauksesta törmäsi suoraan Tornin henkipattoon. Päästäen parkaisun,
joka olisi saattanut kuulua Lewesiin, hän pudotti vadin kivilattialle,
pyörähti ympäri ja juoksi, yhäti kirkuen, suoraan avaraan ruokasaliin.

Pieni henkipattojoukko oli niin likellä hänen kinterillään, että
vieraat olivat tuskin ennättäneet nousta pöydästä tyrmistyneinä tytön
kimeästä kirkumisesta, ennenkuin Norman of Torn syöksähti sisälle
leveästä ovesta jäljessään kaksikymmentä paljastettua miekkaa.

Sali oli täynnä ritareja, aatelisnaisia, palvelijoita ja sotilaita.
Viisikymmentä miekkaa lennähti yhtä monesta tupesta, kun seurueen
miehet näkivät vihamielisiltä näyttävät tulijat, mutta ennenkuin
ehdittiin sivaltaa ainoatakaan iskua, kohotti Norman of Torn miekka
oikeassa kädessä vasenta kättänsä ylöspäin, tehden hiljaisuutta
vaativan eleen.

»Seis!» huusi hän, kääntyi suoraan Roger de Leybournin puoleen ja
jatkoi: »Minulla ei ole mitään riitaa sinun kanssasi, mylord; mutta
taaskin olen tullut etsimään erästä vierasta salistasi. Minusta
tuntuu, että sinulla on yhtä huono maku valitessasi kestittäviäsi kuin
kauniilla vaimollasi oli.»

»Kuka olet sinä, joka noin karkeasti tunkeudut häiritsemään linnani
rauhaa ja rohkenet loukata vieraitani?» kysyi Roger de Leybourn.

»Kuka olen! Jos maltat odottaa, näet merkkini tuon virnistelevän
paviaanin otsassa», vastasi henkipatto, osoittaen rautakudoksen
peittämällä sormellaan de Leybournin likellä istunutta miestä.

Kaikkien silmät kääntyivät henkipaton jäykän sormen osoittamaan
suuntaan, ja siellä oli tosiaankin kauhistuneen näköinen mies. Hän
seisoi kasvot harmaina, nojaten pöytään tukea saadakseen; polvet
tutisivat pelosta hänen lihavan ruhonsa alla, samalla kun hänen
huulensa olivat vetäytyneet erilleen toisistaan hänen keltaisia
hampaitaan vasten ja vääntyneet kauhuisen pelon kammottavaan
irvistykseen.

»Jollette te minua tunnekaan, sir Roger», virkkoi Norman of Torn
kuivasti, »on arvossa pidetyllä vieraallanne ilmeisesti parempi muisti».

Vihdoin pelon lamauttama mies sai takaisin puhekykynsä, ja vaikka hänen
katseensa ei hetkeksikään hievahtanut tuiman, rauta-asuisen henkipaton
uhkaavasta hahmosta, puhutteli hän Leybournin isäntää, kiljuen
kimeällä, pelon akkamaiseksi muuttamalla falsettiäänellä: »Ottakaa
hänet kiinni! Surmatkaa hänet!

»Käskekää sotilaittenne karata hänen kimppuunsa! Jos mielitte elää enää
hetkeäkään, paljastakaa miekkanne ja puolustautukaa, sillä hän on
Tornin paholainen ja hänen päästänsä on luvattu suuri palkkio!

»Oi, pelastakaa minut, pelastakaa minut! Hän on tullut tappamaan
minua», lopetti hän, surkeasti ulisten.

Tornin paholainen! Kuinka se nimi hyydyttikään kokoontuneiden vieraiden
sydämiä!

Tornin paholainen! Hitaasti sir Roger de Leybournin pöydän ympärillä
seisovat miehet käsittivät, mitä se kammottava nimi oikein merkitsi.

Hetkisen vallitsi huoneessa jännittynyt hiljaisuus, syvä kuin haudassa;
sitten muuan naisista kirkaisi ja kaatui pitkäkseen pöydälle. Hän oli
nähnyt Tornin paholaisen merkin puoliso-vainajansa otsassa.

Ja sitten Roger de Leybourn puhkesi puhumaan.

»Norman of Torn, ainoastaan kerran ennen olette astunut Leybournin
muurien sisälle, ja silloin te erästä toista henkilöä palvellaksenne
teitte suuren palveluksen Leybournin suvulle ja olitte luonani yön
kunnioitettuna vieraana. Vain hetkinen sitte lausuitte, ettei teillä
ole mitään minua vastaan. Minkä tähden siis olette täällä? Puhukaa!
Pitääkö Leybournin isännän tervehtiä Norman of Tornia ystävänä vaiko
vihollisena, käsi ojossa vaiko miekka kädessä?»

»Olen tullut etsimään tuota miestä, jolla kaikki näette olevan hyvän
syyn pelätä minua. Ja poistuessani vien osan hänestä muassani. Minulla
on hyvin kiire, ja senvuoksi mieluimmin ottaisin suuren, hyvän ystäväni
Peter of Colfaxin kenenkään häiritsemättä; mutta jollette siihen
suostu, on meitä kaksikymmentä miestä näiden muurien sisällä ja lähes
tuhat väijyy ulkosalla. Mitä sanotte, mylord?»

»Teillä täytyy olla vakava syy olla suuttunut Peter of Colfaxiin,
koska olette etsineet hänet käsiinne tällä tavoin vain päivän kestävän
ratsastusmatkan päässä kuninkaan armeijasta, vaikka kuningas on
luvannut palkkion päästänne, ja myöskin toisesta armeijasta, jonka
miehet samoin ovat vihollisianne.»

»Menisin ilomielin helvettiin noutamaan Peter of Colfaxia», vastasi
henkipatto. »Syy ei vaikuta asiaan. Norman of Torn toimii ensin ja
selittää sitten, jos hän lainkaan välittää selittää. Astukaa esiin,
Peter of Colfax, ja kerran elämässänne taistelkaa miehen tavoin
pelastaaksenne nämä ystävänne siitä kohtalosta, joka vihdoin kaksi
vuotta kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen on teidät tavoittanut!»

Verkkaisesti pelkuri-raukan herpaantuneet raajat toivat hänet horjuen
huoneen keskelle, johon vähitellen oli valmistettu pieni, aukea tila;
seurueen miehet muodostivat ympyrän, jonka keskellä Peter of Colfax ja
Norman of Torn seisoivat.

»Antakaa hänelle aimo kulaus paloviinaa!» kehoitti henkipatto. »Muutoin
hän vaipuu lattiaan ja tukehtuu oman kauhunsa tuskiin.»

Kun Peter of Colfax oli pakotettu nielemään pikarin tulista nestettä,
sai hän takaisin menetettyä rohkeuttaan niin paljon, että kykeni
nostamaan miekkaa pitelevän kätensä asentoon ja puolustautumaan;
ja kun väkijuoma alkoi kiertää hänen suonissaan ja alkuvoimainen
itsesäilytysvaisto alkoi vaikuttaa, miekkaili hän yhä varmemmin,
kunnes katselijat arvelivat hänellä saattavankin olla mahdollisuuksia
selviytyä Tornin henkipatosta voittajana. Mutta he eivät aavistaneet
Norman of Tornin vain leikkivän uhrillaan saadakseen kidutuksen
kestämään kauemmin ja ennen surmaamista rangaistakseen Peter of
Colfaxia yhtä hirveästi kuin parooni oli rääkännyt Bertrade de
Montfortia, koska tämä ei alistunut tyydyttämään hänen alhaisia
halujaan.

Vieraat kurottelivat kaulaansa nähdäkseen edessään näyteltävän
kiehtovan draaman kaikki yksityiskohdat.

»Hyvä Jumala, millainen miekkailija!» mutisi joku.

»Sellaista miekkailua ei ole nähty aina siitä alkaen, kun ensimmäinen
miekka kiskaistiin ensimmäisestä tupesta!» huomautti Roger de Leybourn.
»Eikö se ole ihmeellistä?»

Hitaasti, mutta varmasti Norman of Torn silpoi Peter of Colfaxia
vähä kerrallaan ja niin hornamaisen varovasti, että verenvuotoa
lukuunottamatta mies ei millään tavoin rampaantunut; eikä henkipatto
kajonnut uhrinsa kasvoihin välkkyvllää miekallaan; niitä hän säästi
tarkoituksensa lopullista täyttämistä varten.

Eikä pinteeseen joutunut, henkensä edestä taisteleva Peter of Colfax
ollut mitätön vastustaja edes Tornin paholaiselle. Hän otteli
vimmaisesti, äärimmäisessä pelossaan syöksähdellen teloittajansa
kimppuun raivokkaan tuskaisesti. Hänen sinertävälle otsalleen oli
kihonnut isoja hikikarpaloita.

Ja sitten Norman of Tornin aseen kiiltävä kärki välähti salamannopeasti
uhrin kasvojen editse, ja Peter of Colfaxin oikean silmän yläpuolella
oli kapea, kohtisuora viillos, josta punainen veri oli parhaiksi
alkanut tihkua, kun mestarillisen säilän toinen nopea liike oli
piirtänyt toisen samanlaisen, edellisen suuntaisen naarmun.

Viisi kertaa kosketti partaveitsenterävä kärki Peter of Colfaxin otsaa,
kunnes katselijat näkivät tuomitun miehen otsassa verikirjaimisen
kuoleman merkin — NT.

Se oli loppu. Peter of Colfax, joka oli silvottu riekaleiksi, mutta
taisteli mielipuolisesti — ja mielipuoleksi hän oli tullutkin — oli
jo melkein kuin kuollut, sillä Tornin henkipaton merkki oli hänen
otsassaan. Nyt hän kiljui ja höpisi vaahtoisten huuliensa välitse,
hänen keltaiset torahampaansa paljastuivat hullun kammottavaan
irvistykseen, ja hän karkasi suoraan Norman of Tornia kohti. Pitkä
miekka välähti, kun henkipatto, pinnistäen kaikki valtaiset voimansa,
heilautti sitä kaaressa, joka osui Peter of Colfaxin olkapäiden
yläpuolelle ja virnistävä pää kierähti lattialle, kun taas kammottava
ruho, joka oli ollut englantilainen parooni, vaipui sekavaksi kasaksi
Leybournin linnan ison salin ruohopeitteiselle lattialle.

Silmät levällään tarkkailevia vieraita puistatti. Joku purskahti
hysteeriseen nauruun, eräs nainen nyyhkytti, ja sitten Norman of Torn,
pyyhkien säiläänsä lattialle levitettyihin ruohoihin, kuten hän oli
tehnyt kerran ennenkin samassa salissa, alkoi rauhallisesti puhua
Leybournin isännälle.

»Haluaisin lainata tuon kultaisen vadin, mylord. Se tai sen sijasta
toinen komeampi palautetaan teille.»

Leybourn nyökkäsi myöntävästi, ja Norman of Torn kääntyi lausumaan
muutamia käskysanoja eräälle miehistään.

Mies otti Peter of Colfaxin pään lattialta ja pani sen kultavadille.

»Kiitän teitä, sir Roger, vierasystävyydestänne», sanoi Norman of Torn,
kumartaen hänelle ja lumouksen vallassa oleville vieraille. »Hyvästi!»
Sitten Norman of Torn jäljessään sotilaansa, joista yksi kantoi Peter
of Colfaxin päätä kultaisella vadilla, poistui tyynesti salista ja koko
linnasta.



KAHDEKSASTOISTA LUKU


Sekä hevoset että miehet olivat melkein lopen uupuneet useita
päiviä kestäneiden ratsastusretkien ja taisteluiden riuduttavasta
rasituksesta, minkä vuoksi Norman of Torn sijoittui leiriin siksi
yöksi; eikä hän uudelleen lähtenyt liikkeelle, ennenkuin toisena
aamuna, kolme päivää Lewesin taistelun jälkeen.

Hän suuntasi matkansa pohjoiseen, Leicesterin linnaa kohti, jossa
hänellä oli syytä luulla tapaavansa erään nuoren naisen, ja vaikka
hänen kipeätä sydäntään kirveli, kun hän ajatteli häntä odottavaa
nöyryytystä, ei hän kuitenkaan voinut tehdä sen vähempää kuin sen, mitä
tunsi kunniantuntonsa vaativan.

Hänen vierellään ratsastivat hurja, punapäinen, jättiläiskokoinen
Shandy ja Tornin jäntevä, pieni harmaapää, jota henkipatto nimitti
isäkseen.

Harmaita hiuksia ja pergamenttimaista ihoa lukuunottamatta ei vanhus
ollut missään suhteessa muuttunut kaikkina näinä vuosina. Kun hänessä
ei ollut ruumiillisia vikoja ja hän aina oleskeli ulko-ilmassa ja
harrasti miekkailua, oli hänellä vielä nuoren miehen lihakset ja
kestävyys.

Viiteen vuoteen hän ei ollut mitellyt miekkoja Norman of Tornin kanssa,
mutta hän harjoitteli yhtenään hurjan lauman parhaiden miekkailijain
kanssa, joten miehet olivat usein keskenään pohtineet, kumpi heistä,
isä vaiko poika, oli etevämpi miekankäyttelijä.

Aina harvapuheisena vanhus tapansa mukaan ratsasti äänettömänä. Jo
aikoja sitten oli Norman of Torn voimakkaan luonteensa ja käskevän
esiintymisensä avulla anastanut itselleen komennusvallan Tornin
linnassa. Vanhus yksinkertaisesti ratsasti ja taisteli muiden mukana,
milloin häntä miellytti; ja hän oli tullut tälle retkelle, koska hän
tunsi nyt olevan tulossa sen, mitä hän oli odottanut yli kaksikymmentä
vuotta.

Kylmänä ja kovana hän ei tuntenut vähääkään rakkautta sitä miestä
kohtaan, jota hän vielä nimitti pojakseen. Jos hänellä oli mitään
tunteita Norman of Tornia kohtaan, oli se ylpeyttä, jonka alkuna
ja loppuna oli hänen oppilaansa voimakkaan oikean käden melkein
hornamainen miekkailutaito.

Pienen armeijan ratsastettua joitakuita tunteja etuvartiosto pysäytti
seurueen, joka oli matkalla etelää kohti poikkitietä myöten. Siinä oli
kaksi- tai kolmekymmentä miestä, enimmäkseen palvelijoita, ja kuusi
upea-asuista ritaria.

Seisautettuaan ratsunsa heidän luoksensa Norman of Torn näki, että
seurueen johtaja oli hyvin komea, suunnilleen hänen ikäisensä,
ilmeisesti huomatussa asemassa oleva mies; edullinen saalis, mietti
henkipatto.

»Kuka olette te», tiedusti herrasmies ranskankielellä, »joka pysäytätte
ranskalaisen prinssin maantiellä, ikäänkuin hän olisi karannut
rikollinen? Kuulutteko kuninkaan vaiko de Montfortin sotavoimiin?»

»Oletteko te prinssi Filip Ranskasta?» kysyi Norman of Torn.

»Kyllä; mutta kuka te olette?»

»Ja oletteko matkalla kohtaamaan mylady Bertrade de Montfortia?» jatkoi
henkipatto piittaamatta prinssin kysymyksestä.

»Kyllä, jos se mitenkään kuuluu teihin», vastasi Filip lyhyesti.

»Kyllä se kuuluu», virkkoi Tornin paholainen, »sillä olen mylady
Bertraden ystävä, ja koska maantie on kurittomina harhailevien
sotilaslaumojen tähden vaarallinen, ei herra prinssin ole turvallisia
uskaltautua sinne noin vähäisen suojajoukon saattamana. Senvuoksi
ratsastaa lady Bertrade de Montfortin ystävä herra prinssin seurassa
hänen päämääräänsä, jotta monsieur saapuu sinne kommelluksitta.»

»Olette ystävällinen, herra ritari, enkä minä unohda
ystävällisyyttänne. Mutta taaskin, kuka on se mies, joka tällä tavoin
huolehtii Ranskan Filipistä?»

»Norman of Torn on nimeni», vastasi henkipatto.

»Tosiaanko!» huudahti Filip. »Mahtava ja verinen henkipattoko?» Hänen
kauniilla kasvoillaan ei ollut pelon eikä inhon ilmettä.

Norman of Torn naurahti.

»Monsieur le prince ehkä arvelee pilaavansa mainettaan», sanoi hän,
»jos hän ratsastaa sellaisessa seurassa?»

»Mylady Bertrade ja hänen äitinsä pitivät teitä vähemmän paholaisena
kuin pyhimyksenä», lausui prinssi. »He ovat kertoneet, miten pelastitte
de Montfortin tyttären, ja aina siitä alkaen olen kovasti toivonut
kohtaavani teidät kiittääkseni teitä. Aikomukseni oli sitä varten
ratsastaa Torniin heti Leicesteriin saavuttuamme, mutta kreivi muutti
kaikki suunnitelmamme voitollaan; ja vasta eilen kreivitär Eleanor,
hänen puolisonsa, ja lady Bertrade lähtivät Batteliin, jossa Simon
de Montfortin ja kuninkaan pitäisi olla tänään. Myöskin kuningatar
on siellä seurueineen, joten odotetaan vanhassa linnassa hilpeitä
juhlia osoittamaan, että de Montfortin ja hänen kuninkaansa välillä
taaskin vallitsevat hyvät suhteet ja ystävyys. Mutta», lisäsi hän
oltuaan hetkisen vaiti, »uskaltaako Tornin henkipatto ratsastaa lähelle
kuningasta, joka on luvannut palkkion hänen päästänsä?»

»Palkkio on ollut luvattuna aina siitä alkaen, kun täytin
kahdeksantoista vuotta», vastasi Norman of Torn, »mutta pääni on
kuitenkin samassa paikassa, jossa se on aina ollut. Voitteko moittia
minua, jos suhtaudun kevyesti kuninkaan palkkioon? Se ei ole kyllin
painava minua rusentamaan; eikä se ole milloinkaan estänyt minua
menemästä, minne olen halunnut, kaikkialla Englannissa. Olen vapaampi
kuin kuningas, mylord, sillä kuningas on nyt vankina.»

Yhdessä he lähtivät ratsastamaan Battelia kohti, ja heidän
keskustellessaan Norman of Torn alkoi pitää tästä uljaasta ja komeasta
herrasmiehestä. Hänen sydäntään ei lainkaan karvastellut tämän miehen
ja hänen rakastamansa naisen välinen, pian solmittava avioliitto.

Jos Bertrade de Montfort rakasti tätä kaunista, ranskalaista prinssiä,
niin Norman of Torn oli prinssin ystävä, sillä hänen rakkautensa oli
suuri ja mustasukkaisuuden yläpuolella. Se ei pitänyt ainoastaan neidon
onnea, vaan myöskin neidon rakastaman miehen onnea ja menestystä hänen
omaa onneaan korkeampana.

Heidän saapuessaan Batteliin oli hämärä, ja lausuessaan prinssille
jäähyväisiä, sillä henkipatot aikoivat leiriytyä ihan kaupungin
ulkopuolelle, Norman of Torn sanoi:

»Saanko pyytää mylordia viemään sanoman lady Bertradelle? Se koskee
erästä tehtävää, jonka lupasin hänelle kaksi vuotta sitten ja jonka
vasta nyt olen voinut suorittaa.»

»Tietysti, hyvä ystävä», lupasi Filip. Henkipatto laskeutui satulasta,
käski erään aseenkantajistaan tuoda pergamenttia ja kirjoitti soihdun
valossa kirjeen Bertrade de Montfortille.

Puoli tuntia myöhemmin ojensi muuan palvelija Battelin linnassa käärön
Leicesterin tyttärelle hänen istuessaan yksin huoneessaan. Avattuaan
sen hän luki:

 Lady Bertrade de Montfortille hänen ystävällään Norman of Tornilta.

 Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun puristitte Tornin henkipaton kättä
 ystävyyden merkiksi, ja nyt hän tulee anomaan uutta suosionosoitusta.

 Hän pyytää saada keskustella kanssanne kahden kesken Battelin linnassa
 tänä iltana.

 Vaikka Norman of Tornin nimi herättää kauhua muissa, tiedän, että Te
 ette häntä pelkää, sillä Teidän täytyy tuntea hänen uskollisuutensa ja
 ystävyytensä Teitä kohtaan.

 Leirini on kaupungin portin ulkopuolella, ja sanansaattajanne
 saatetaan turvaisesti lakaisin, vaikka hän toisi minkälaisen vastauksen

 Norman of Tornille.

Pelkää! Pelätä Norman of Tornia? Tyttö hymyili ajatellessaan sitä
hirveän kauhun hetkeä kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli Peter of
Colfaxin linnassa saanut tietää olevansa yksin Tornin paholaisen kanssa
ja tämän vallassa. Ja sitten hän muisteli henkipaton huomaavaisen
ritarillisia, niin, melkeinpä helliä pikku palveluksia pitkällä,
öisellä matkalla heidän ratsastaessaan Leicesteriin.

Kuinka omituisten ristiriitaisuuksien mies! Hän aprikoi, tulisiko
henkipatto nyt kypärinsilmikko suljettuna, sillä hän oli vieläkin
utelias ja halusi nähdä kylmän teräsnaamion piilottamat kasvot. Hän
pyytäisi tänä iltana miestä näyttämään hänelle kasvonsa; vai olisiko se
julmaa? Väitettiinhän hänen juuri rumuutensa tähden pitävän kypäriään
suljettuna salatakseen inhoittavan näön ihmisten katseilta!

Muistellessaan heidän lyhyttä, kaksi vuotta sitten tapahtunutta
kohtaustaan hän kirjoitti ja lähetti vastauksensa Norman of Tornille.

Kun kuninkaan seurue sinä iltana istui ruokapöydässä linnan salissa,
kääntyi prinssi Filip kuninkaan puoleen ja sanoi:

»Kenenkä, teidän majesteettinne, arvelette ratsastaneen rinnallani
Batteliin tänään, jotta minua eivät roistot hätyyttäisi maantiellä?»

»Joku kentiläinen kelpo ystävämmekö?» kysyi kuningas.

»Ei; mies, jonka päästä teidän majesteettinne on luvannut palkkion,
Norman of Torn; ja jos Englannin kaikki rosvot ovat yhtä kohteliaita ja
miellyttäviä herrasmiehiä kuin hän, ratsastan aina yksin ja aseettomana
valtakunnassanne voidakseni lisätä hauskojen tuttavieni luetteloa.»

»Tornin paholainen?» kummasteli Henrik epäilevästi. »Joku on narrannut
teitä.»

»Ei, teidän majesteettinne, sitä en usko», vakuutti Filip, »sillä
hän oli tosiaankin tuima ja mahtava mies, ja hänen takanaan ratsasti
niin hurja ja peloittava lauma kuin konsanaan olen nähnyt vankilan
ulkopuolella; heitä oli hyvinkin tuhat. Nyt he ovat leirissä kaupungin
lähistöllä.»

»Mylord», virkkoi Henrik, puhutellen Simon de Montfortia, »eikö
olisi aika vapauttaa Englanti tästä paholaisen sikiöstä ja hänen
hornamaisesta joukkiostaan? Vaikka otaksuttavasti», lisäsi hän purevan
ivallinen hymy huulillaan, »Leicesterin kreivistä saattaa olla tukalaa
ahdistaa asekumppaniaan».

»En ole hänelle minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa», vastasi kreivi
kopeasti, »hänen omien sanojensa mukaan».

»Olette hänelle kiitollisuudenvelassa Lewesissä saavuttamastanne
voitosta», tokaisi kuningas. »Olisipa tosiaankin surullinen maininta
näiden uskollisuutta vakuuttavien läänitysherrojemme vilpittömyydestä,
jotka käänsivät aseensa meidän kuninkaallista persoonaamme vastaan
’pelastaakseen hänet väärien neuvonantajiensa kavaluudelta', jos
kerrottaisiin heidän pyytäneen lainsuojatonta hirtehistä, jonka päästä
on luvattu palkkio, tukemaan heidän 'oikeudenmukaista asiaansa'.»

»Herra kuningas», huudahti de Montfort, punastuen suuttumuksesta,
»en pyytänyt tätä miekkosta avuksemme enkä tiennyt hänen olevan
kahtasataa penikulmaa likempänä Lewesistä, ennenkuin näin hänen silloin
ratsastavan keskelle ottelua. Enkä tiennyt, kävisikö hän paroonien
vaiko kuninkaan puoluelaisten kimppuun, ennenkuin kuulin hänen
sotahuutonsa.»

»Jos se on totta, Leicester», virkkoi kuningas äänessään epäilevä
sointu, jonka hän tahallaan teki kuuluvaksi, »hirttäkää se koira! Hän
on ihan kaupungin ulkopuolella parhaillaankin.»

»Te olette Englannin kuningas, mylord Henrik. Jos sanotte, että hänet
pitää hirttää, niin hänet hirtetään», vastasi de Montfort.

»Ainakin kymmenen kertaa ovat oikeusistuimet jo hänet tuominneet; nyt
on hänet vain otettava kiinni, Leicester», lausui kuningas.

»Aamun sarastaessa lähtee sotilasosasto liikkeelle sitä varten», lupasi
de Montfort.

»Mutta jos minä siitä tiedän», tuumi Ranskan Filip, »ei Tornin uljasta
henkipattoa huomenna hirtetä».

Battelin kaupungin ulkopuolella Norman of Torn käveli leirissään
edestakaisin, odottaen vastausta kirjeeseensä.

Vahteja asteli pitkin koko leirin ympärystää, sillä henkipatto tiesi
varsin hyvin pistäneensä päänsä leijonan kitaan tullessaan niin
rohkeasti Englannin valtiovallan tyyssijoille. Hän ei luottanut de
Montfortin kiitollisuuteen ja arvasi täydelleen, mitä kuningas vaatisi
saatuaan tietää, että se mies, joka oli lähettänyt hänen sotilaansa
alastomina takaisin Lontooseen, joka oli pakottanut hänen lähettinsä
syömään hänen tiedonantonsa ja joka oli Lewesin luona kääntänyt hänen
voittonsa tappioksi, oli de Montfortin armeijan ulottuvilla.

Norman of Torn piti taistelusta, mutta hän ei ollut hupsu eikä
senvuoksi olisi mielellään pannut avoimella kentällä olevia
tuhatta miestään muurien ympäröimässä linnoituksessa olevia
kahtakymmentätuhatta sotilasta vastaan.

Niin, hän kohtaisi Bertrade de Montfortin tänä iltana, ja ennen
aamunkoittoa hänen hurja laumansa olisi kaukana matkalla Torniin.
Oli hyvin uskallettua mennä linnaan, joka oli täynnä hänen mahtavia
vihollisiaan. Mutta jos hän saisi siellä surmansa, tapahtuisi se
hyvän asian tähden, mietti hän; ja joka tapauksessa hän oli päättänyt
suorittaa tämän velvollisuustehtävän, jota hän niin kovasti pelkäsi,
ja hän suorittaisi sen, vaikka maailman kaikki armeijat olisivat
sijoittuneet Batteliin.

Äkkiä hän kuuli erään vahdin luikkaavan hiljaa, ja pian mies tuli hänen
luoksensa muassaan palvelija.

»Sanoma lady Bertrade de Montfortilta», ilmoitti sotilas.

»Tuokaa hänet tänne!» komensi henkipatto.

Lakeija saapui ja ojensi Norman of Tornille siron, tuoksuavilla
vahasineteillä kiinnitetyn pergamentin.

»Käskikö mylady teidän odottaa vastausta?» tiedusteli henkipatto.

»Minun on määrä odottaa, mylord», vastasi pelokas mies, josta tämä
tehtävä oli tuntunut melkein samanlaiselta kuin hänen emäntänsä olisi
lähettänyt hänet helvettiin viemään sanomaa paholaiselle.

Norman of Torn astui lepattavan soihdun ääreen, mursi sinetit ja luki
rakastamansa naisen kirjeen. Sen sisältö oli lyhyt ja yksinkertainen.

 »Norman of Tornille hänen ainaiselta ystävältään Bertrade de
 Montfortilta.

 Tule Gilesin muassa! Olen käskenyt hänen opastaa sinut salaa luokseni.

                                        _Bertrade de Montfort_.»

Norman of Torn meni erään kapteeninsa luokse, joka istui maassa jonkin
vaatteella peitetyn esineen vieressä.

»Tulkaa, Flory!» sanoi hän ja kääntyen sitten odottavan Gilesin puoleen
lisäsi: »Menkää edellä!»

He lähtivät liikkeelle peräkkäin, ensimmäisenä lakeija Giles, sitten
Norman of Torn ja viimeisenä se mies, jota hän oli nimittänyt
Floryksi ja joka kantoi vaatteella peitettyä esinettä. Mutta jonossa
viimeisenä ei ollutkaan Flory. Flory virui kuolleena tuuhean tammen
juurella leirissä; kapea haava hänen vasemman lapaluunsa alapuolella
osoitti kohtaa, josta terävä tikari oli uponnut hänen sydämeensä, ja
hänen paikallaan käveli pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus, kantaen
vaatteella peitettyä esinettä. Mutta kukaan ei olisi voinut aavistaa
erotusta, sillä pienen vanhuksen yllä oli Floryn sotisopa, ja hänen
kypärinsilmikkonsa oli suljettu.

Ja niinpä he saapuivat linnan muurissa olevalle pienelle portille,
jonka ympärillä ison tornin varjo teki pimeän yön synkkyyden kaksin
kerroin mustemmaksi. Palvelija opasti heitä pitkin useita hämäriä
käytäviä ja ylöspäin kiertoportaita myöten, pysähtyen vihdoin matalan
oven eteen.

»Olemme perillä, mylord», ilmoitti hän, kääntyi ja poistui.

Norman of Torn kosketti oven lautoja oikean kätensä rautakintaan
peittämillä rystösillä, ja sisältä kuului hiljainen kuiskaus: »Sisälle!»

Hän astui äänettömästi huoneeseen; se oli pieni etuhuone avaran salin
vieressä. Sen toisessa päässä oli avoin takka, jossa roihusi hilpeä
halkovalkea, ja yksi ainoa lamppu loi lisää pehmeätä valaistusta
synkkään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pöytä ja seinävierillä useita
penkkejä.

Takan edessä seisoi Bertrade de Montfort, ja hän oli yksin.

»Pankaa kantamuksenne tähän pöydälle, Flory!» käski Norman of Torn. Ja
kun se oli tehty, jatkoi hän: »Saatte mennä. Palatkaa leiriin!»

Hän ei puhutellut Bertrade de Montfortia, ennenkuin ovi oli sulkeutunut
pienen, tuikean, harmaapäisen miehen jälkeen, jolla oli Flory-vainajan
rauta-asu, ja sitten Norman of Torn meni pöydän ääreen ja jäi seisomaan
vasen käsi paljaana, nojaten pöydän reunaan.

»Mylady Bertrade», virkkoi hän vihdoin, »olen tullut täyttämään
lupaukseni».

Hän puhui ranskankieltä, ja tyttö hätkähti hieman kuultuaan hänen
äänensä. Aikaisemmin Norman of Torn oli aina käyttänyt englanninkieltä.
Missä hän oli ennen kuullut tuon äänen? Sen sointu värähteli hänen
korvissaan.

»Mitä on Norman of Torn koskaan luvannut Bertrade de Montfortille?»
kysyi hän. »En ymmärrä, ystäväni.»

»Katsokaa!» kehoitti mies. Ja kun tyttö lähestyi pöytää, veti hän
syrjään vaatteen, joka peitti miehen sinne panemaa esinettä.

Tyttö peräytyi, päästäen hiljaisen, kauhuisen äännähdyksen, sillä
pöydällä oli kultaisella vadilla miehen pää, jonka kammottava
kuolonirvistys oli paljastanut keltaiset hampaat.

»Tunnetko sen?» tiedusti henkipatto. Ja hän tunsi; mutta sittenkään hän
ei käsittänyt. Vihdoin hänen mieleensä hitaasti palasi Roger de Condén
kevyt, leikkisä lupaus noutaa hänen vihollisensa pää valtiattarensa
jalkojen juureen kultaisella vadilla.

Mutta mitä tekemistä oli Tornin henkipatolla siinä asiassa! Se
oli hänestä kovin visainen pulma, mutta sitten hän näki tuiman,
umpikypärisen miehen paljaan vasemman käden, joka lepäsi pöydällä Peter
of Colfaxin inhoittavan pään vieressä; ja sen nimettömässä sormessa
oli se komea sormus, jonka hän oli viskannut Roger de Condélle silloin
kaksi vuotta sitten.

Kuinka kummallisen kepposen hänen aivonsa mielivätkään tehdä hänelle!
Niin ei voinut olla, ei, se oli mahdotonta; sitten hänen katseensa
osui taaskin kulta vadilla irvistävään päähän, ja sen otsassa hän näki
hyytyneen veren muodostamat kirjaimet, äkillisen kuoleman kaamean
merkin — NT!

Hitaasti hänen katseensa kääntyi jälleen henkipaton sormessa olevaan
sormukseen ja sitten hänen suljettuun kypäriinsä. Hän astui askeleen
eteenpäin toinen käsi painettuna rintaa vasten toisen osoittaessa
miehen kasvoja ja huojui hieman ikäänkuin äsken vaikeasta taudista
toipunut.

»Kypärinsilmikkonne», sopersi hän, »avatkaa silmikkonne!» Ja sitten hän
supatti ikäänkuin itsekseen: »Niin ei voi olla; niin ei voi olla.»

Vaikka se repi Norman of Tornin sydäntä, noudatti hän kehoitusta, ja
tyttö näki edessään Roger de Condén uljaat, voimakkaat kasvot.

»_Mon Dieu!_» parahti hän. »Sanokaa, että tämä on vain julmaa pilaa!»

»Se on julma totuus, mylady Bertrade», vastasi henkipatto
murheellisesti. Ja kun neito sitten kääntyi poispäin hänestä, vieden
käsivartensa kasvoilleen, meni hän tytön luokse, laski kätensä hänen
olalleen ja virkkoi surullisesti:

»Ja nyt oivallatte, mylady, minkä tähden en seurannut teitä Ranskaan.
Sydämeni lähti sinne muassanne, mutta tiesin, että vain murhetta
ja nöyryytystä voisi koitua sellaiselle, jota Tornin paholainen
rakastaa, jos hän saisi vastarakkautta; ja sentähden odotin, kunnes
olisitte unohtanut Roger de Condélle lausumanne sanat, ennenkuin tulin
täyttämään sitä lupausta, että saisitte tietää, kuka hän oikein on.

»Tänä iltana olen tullut sentähden, Bertrade, että rakastan teitä.
Jumala tietää, ettei minun ole mieluista nähdä jo asennostannekin
kuvastuvaa kammoa, lukea sydämessänne kuohuvaa vihaa ja inhoa ja
arvata, kuinka kovat, kylmät ajatukset ovat vallanneet mielenne minua
kohtaan, koska sallin teidän puhua, kuten kerran puhuitte Tornin
paholaiselle.

»En ensinkään puolustele heikkouttani. En pyydä teiltä anteeksi
sellaista, mitä, sen tiedän, ette ikinä voi suoda anteeksi. Paras, mitä
voin toivoa, on se, että aina minua muistaessanne ajattelette minua
inhoten ja halveksien.

»Vain sen tiedän, että rakastan teitä, Bertrade; vain sen tiedän, että
rakastan teitä ja että rakkauteni on omaa ymmärrystänikin väkevämpi.

»Tässä on se sormus, jonka annoitte minulle ystävyytenne merkiksi.
Ottakaa se! Se käsi, joka sitä kantoi, ei ole tehnyt mitään väärää
siinä valossa, joka sen ohjeeksi on annettu.

»Sen ympäröimässä sormessa kiertänyt veri on tullut Bertrade de
Montfortille sykkivästä sydämestä, joka edelleenkin sykkii ainoastaan
hänelle, kunnes armollinen kaitselmus näkee hyväksi korjata pois täältä
hukkaan menneen, hyödyttömän elämän.

»Hyvästi, Bertrade!» Hän polvistui ja vei tytön hameenliepeen
huulilleen.

Tuhansia ristiriitaisia tunteita myllersi Englannin uuden valloittajan
ylpeän tyttären sydämessä. Kiukku väärinkäytetyn luottamuksen tähden,
kiitollisuus ritarillista auttajaa kohtaan, joka oli kahdesti
pelastanut hänen kunniansa, viha satojen ystävien ja sukulaisien
murhaajaa kohtaan, miehen ihailtavan rohkeuden herättämä kunnioitus,
kammo ja halveksiminen halpasyntyistä kohtaan, sen hurmiohetken muisto,
jolloin nuo kauniit huulet olivat painuneet hänen huulilleen, ylpeys
tämän häntä puoltavan ritarin pelottomuuden johdosta, joka uskalsi
yksin tulla kahdenkymmenentuhannen vihollisensa keskelle täyttääkseen
hänelle antamansa lupauksen; mutta voimakkaampina kuin kaikki muu
kohosi kaksi seikkaa hänen sielunsa silmien eteen elävien olentojen
tavoin — miehen nöyryyttävä, alhainen syntyperä ja sen suuren rakkauden
muisto, jota hän oli hellinyt kaikki nämä pitkät, ikävät kuukaudet.

Ja nämä kaksi kamppailivat ratkaisevan taistelun tytön rinnassa.
Niinä muutamina, lyhyinä hämmennyksen ja epävarmuuden hetkinä tunsi
Bertrade de Montfort tulleensa kymmenen vuotta vanhemmaksi, ja
saavutettuaan lopullisen päätöksensä hän ei enää ollut nuori tyttö,
vaan täysi-ikäinen nainen, joka vakaan, kypsän harkinnan jälkeen oli
valinnut tien ja kulkisi sitä myöten loppuun saakka — lopulliseen
päämäärään, olipa se kuinka suloinen tai kuinka karvas tahansa.

Verkkaisesti hän kääntyi jalkojensa juurelle polvistuneen miehen
puoleen, tarttui käteen, joka ojensi hänelle sormusta ja nosti miehen
seisomaan. Äänettömänä hän painoi kultaisen renkaan takaisin Normanin
sormeen ja suuntasi sitten katseensa hänen silmiinsä.

»Pidä sormus, Norman of Torn!» kehoitti hän. »Bertrade de Montfortin
ystävyyttä ei kevyesti anneta eikä kevyesti oteta pois» — hän empi —
»eikä myöskään hänen rakkauttaan».

»Mitä tarkoitatte!» kuiskasi Norman, sillä tytön silmissä loisti sama
ihana ilme, jonka hän oli nähnyt silloin kaukaisessa Leicesterin
linnassa.

»Tarkoitan», vastasi neito, »sitä, että oletpa Roger de Condé
tai Norman of Torn, aatelismies tai maantierosvo, se on Bertrade
Montfortista ihan samantekevä — sinua minä rakastan, sinua!»

Jos tyttö olisi sättinyt häntä, sylkenyt hänen silmilleen, ei hän olisi
hämmästynyt, sillä hän oli odottanut pahinta; mutta että tyttö rakasti
häntä! Oi, hyvä Jumala, olivatko hänen liiaksi rasittuneet hermonsa
sekoittaneet hänen pääparkansa? Näkikö hän unta vain herätäkseen
tajuamaan kylmän ja kammottavan todellisuuden?

Mutta nämä hänen kaulaansa kietoutuneet lämpimät käsivarret, hänen
poskiaan hivelevä sulotuoksuinen hengitys eivät olleet unta!

»Ajatteletko, mitä sanot, Bertrade?» huudahti hän. »Muistatko, että
olen halpasyntyinen lurjus, joka en tiedä omaa äitiäni, vieläpä epäilen
isänikin oikeaperäisyyttä! Voisiko joku de Montfort astua maailman
näkyviin sellainen mies puolisonaan?»

»Tiedän täydelleen, mitä sanon», vakuutti tyttö. »Vaikka olisit
tallirengin ja keittiöpiian avioton poika, sittenkin rakastaisin sinua,
kunnioittaisin sinua ja takertuisin kiinni sinuun. Missä sinä olet,
Norman of Torn, siellä on minun onneni. Sinun ystäväsi ovat minun
ystäviäni, riemusi minun riemujani, surusi minun surujani; ja sinun
vihollisesi, jopa oma isänikin, ovat minunkin vihollisiani.

»Minkä tähden, oma Normanini, niin on, sitä en tiedä. Sen vain tiedän,
että usein kysyin itseltäni, rakastinko oikein todella Roger de
Condéta, mutta sinua — oi, Norman, minkä tähden ei nyt ole epäilyksen
hiventäkään siitä, että tämä sydän, tämä sielu, tämä ruumis ovat
kokonaan ja ikuisesti Tornin henkipaton?»

»En tiedä», virkkoi Norman koruttomasti! ja vakavasti. »Niin ihmeellinen
kysymys käy yli aivo-poloisteni ymmärryksen; mutta luulen sydämeni sen
tietävän, sillä riemuissaan se panee veren kuumana vinhasti tulvimaan
olemuksessani, niin että tuntuu siltä kuin olisin palamaisillani
pelkästä onneni kuumuudesta.»

»St!» varoitti tyttö äkkiä. »Olen kuulevinani askelten ääntä. Sinua ei
saada tavata täällä, Norman of Torn, sillä vasta tänä iltana kuningas
kiristi isältäni sen lupauksen, että sinut huomenna vangitaan ja
hirtetään. Mitä teemme, Norman? Missä kohtaamme toisemme jälleen?»

»Me emme eroa, Bertrade, muuta kuin siksi aikaa, että ehdit ottaa
helysi ja noutaa ratsastusvaippasi. Sinä lähdet tänä yönä ratsastamaan
pohjoista kohti Norman of Tornin seurassa, ja kolmantena päivänä isä
Claude yhdistää meidät.»

»Olen iloinen siitä, että haluat sitä», vastasi neito. »Pelkäsin sinun
jostakin syystä arvelevan parhaaksi, etten nyt lähtisi mukaasi. Odota
täällä! Viivyn poissa vain hetkisen. Jos kuulemani askeleet lähestyvät
tätä ovea» — ja hän osoitti ovea, josta Norman oli tullut pieneen
huoneeseen — »sopii sinun mennä tuosta toisesta ovesta viereiseen
huoneeseen ja olla siellä piilossa, kunnes vaara on mennyt ohitse».

Norman of Torn virnisti, sillä hänestä ei ollut mieluista mennä piiloon
vaaran tieltä.

»Minun tähteni», pyysi Bertrade. Niinpä mies lupasi täyttää hänen
pyyntönsä, ja hän pujahti nopeasti huoneesta noutamaan tavaroitaan.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU


Laskettuaan vaatteeseen verhotun esineen keskellä lattiata olevalle
pöydälle ja poistuttuaan huoneesta pieni, tuikea, harmaapäinen mies ei
palannut leiriin, kuten Norman of Torn oli määrännyt.

Sensijaan hän pysähtyi ihan pienen, hiukan raolleen jättämänsä oven
taakse väijymään ja kuuntelemaan kaikkea, mitä Bertrade de Montfortin
ja Norman of Tornin välillä tapahtui.

Kun hän kuuli Simon de Montfortin ylpeän tyttären tunnustavan
rakastavansa Tornin paholaista, väänsi hänen huuliaan julma hymy.

»Kaikki käy paremmin kuin olin toivonut», mutisi hän, »ja helpommin.
Lempo soikoon! Kuinka paljoa helpompi onkaan nyt saada myöskin
Leicester koko ylpeine sydämineen mukaan hirtättämään Norman of
Tornia! Oi, kuinka ihana kosto! Olen kauan odottanut, sinä koiramainen
kuningas, saadakseni sivaltaa takaisin sen iskun, jonka sinä
silloin löit, mutta maksu on kauan kasaantuneista koroista paisunut
satakertaiseksi.»

Nopeasti tämä jäntevä hahmo riensi pitkin käytäviä, kunnes saapui
juhlasaliin, jossa de Montfort ja kuningas ynnä Ranskan Filip ja paljon
muita aatelisia ja ylimyksiä istuivat.

Ennenkuin ovella seisova vahti oli ehtinyt pysäyttää hänet, syöksähti
hän huoneeseen ja puhutteli kuningasta, huudahtaen:

»Haluatteko vangita Tornin paholaisen, teidän majesteettinne? Hän on
nyt yksin sellaisessa paikassa, jossa muutamat miehet saavat hänet
kiinni.»

»Mitä nyt? Mitä nyt?» äänsi Henrik. »Mikä mielipuoli tämä on?»

»En ole mielipuoli, teidän majesteettinne; milloinkaan eivät aivot ole
työskennelleet selvemmin ja varmempaa tarkoitusta kohti», vastasi mies.

»Se saattaa epäilemättä olla joku sen hirtehisen oma juoni», huomautti
de Montfort.

»Missä se roisto on?» tiedusti Henrik.

»Hän on nyt tässä palatsissa, ja hänen syleilyssään on Bertrade, hänen
ylhäisyytensä Leicesterin kreivin tytär. Ihan äsken neito vakuutti
rakastavansa häntä.»

»Seis!» karjaisi de Montfort. »Hillitse katalaa kieltäsi. Mitä
tarkoitat syytäessäsi sellaisia valheita ja ihan vasten kasvojani?»

»Ne eivät ole valheita, Simon de Montfort. Jos ilmoitan sinulle, että
Roger de Condé ja Norman of Torn ovat sama henkilö, niin tiedät, etten
valehtele.»

De Montfort kalpeni.

»Missä se kurja vintiö on?» kysyi hän.

»Tulkaa!» kehoitti pieni vanhus. Ja hän poistui salista de Montfort,
kuningas, prinssi Filip ja muut kinterillään.

»Sinun olisi parasta ottaa mukaan kaksikymmentä sotilasta — sinä
tarvitset ne kaikki vangitaksesi Norman of Tornin», neuvoi vanhus de
Montfortia. Ja kun he sivuuttivat vahtihuoneen, lisääntyi seurue niin
ollen kahdellakymmenellä sotilaalla.

Tuskin oli Bertrade de Montfort ehtinyt lähteä Norman of Tornin luota,
ennenkuin henkipatto kuuli lukuisten jalkojen töminää. Ne kuulostivat
lähestyvän himmeästi valaistussa käytävässä siihen huoneeseen tuovaa
pientä ovea, jossa hän oli.

Vikkelästi hän siirtyi vastapäiselle ovelle ja jäi odottamaan käsi
rivassa. Niin, ne tulivat sinne päin nopeasti, ja tulijoita oli paljon;
ja kuullessaan heidän seisahtuvan ulkopuolelle hän veti syrjään verhon,
työnsi takanaan olevan oven auki ja perääntyi toiseen huoneeseen,
samalla kun Simon de Montfort, Leicesterin kreivi, syöksyi huoneeseen
vastaiselta puolelta.

Samassa kajahti Norman of Tornin takana kirkaisu, ja pyörähdettyään
ympäri hän näki edessään kirkkaasti valaistun huoneen, jossa istuivat
Eleanor, Englannin kuningatar, ja toinen Eleanor, Simon de Montfortin
vaimo, seuranaisineen.

Nyt hänen oli mahdoton piiloutua ja mahdoton pelastua, sillä hän ei
olisi juossut, vaikka hänellä olisi ollut, mihin juosta. Hitaasti
hän perääntyi ovelta nurkkaan, jossa hän selkä seinää vasten ja
pöytä oikealla puolellaan saattaisi kuolla samoin kuin oli elänyt,
taistellen, sillä Norman of Torn tiesi, ettei hän voinut toivoa armoa
noilta miehiltä, jotka olivat saaneet hänet umpikujaan kuin satimeen
joutuneen ison karhun.

Kun heillä oli armeija käskettävissään, olisi heidän helppo nujertaa
yksinäinen mies, vaikka se mies olikin Tornin paholainen.

Kuningas ja de Montfort olivat nyt tulleet pienemmän huoneen lävitse
saliin, jossa henkipatto seisoi valmiina puolustautumaan.

Salin toisessa päässä seisoivat kuningatar ja ylimysnaiset yhteen
sulloutuneina, kun taas de Montfortin takana tungeksi kaksikymmentä
aatelismiestä ja yhtä monta sotilasta.

»Mitä tekemistä sinulla on täällä, Norman of Torn?» kiljaisi de
Montfort kiukkuisesta »Missä on tyttäreni Bertrade?»

»Olen täällä, herra kreivi, hoitamassa omia asioitani», vastasi Norman
of Torn, »jotka eivät kuulu kenellekään muulle. Mitä tyttäreenne tulee,
ei minulla ole aavistustakaan siitä, missä hän on. Mitä asiaa hänellä
olisi Tornin paholaiselle, mylord?»

De Montfort kääntyi pienen harmaapään puoleen.

»Hän valehtelee», kirkui tämä. »Neidon suudelmista ovat hänen huulensa
vielä kosteat.»

Norman of Torn katsahti puhujaan, ja nyt osittain avatun
kypärinsilmikon takaa hän näki sen miehen kasvot, jota hän oli
kahdenkymmenen vuoden aikana nimittänyt isäkseen.

Hän ei ollut milloinkaan odottanut rakkautta tältä kovalta vanhukselta,
mutta kavallusta ja vahingontekoa — ei, hän ei voinut sitä uskoa;
jommankumman heistä oli täytynyt tulla hulluksi; mutta minkä tähden
Floryn rauta-asu? Missä uskollinen Flory oli?

»Isä!» huudahti hän. »Oletko sinä opastanut vihaamasi Englannin
kuninkaan omaa poikaasi vastaan!»

»Sinä et ole minun poikani, Norman of Torn», vastasi vanhus. »Se
aika, jolloin olet minulle ollut hyödyksi, on mennyt; nyt edistät
tarkoituksiani parhaiten roikkumalla hirsipuussa. Vangitkaa hänet,
herra kreivi! Väitetään, että pihalla on oivallinen, vankka hirsipuu.»

»Antaudutko, Norman of Torn?» huusi de Montfort.

»Kyllä», kuului vastaus, »sittenkun tällä lattialla on nilkan
korkeudelta englantilaisten verta ja sydämeni on tauonnut sykkimästä;
sitten antaudun.»

»Joutuin!» kivahti kuningas. »Käskekää miestenne vangita se koira, de
Montfort!»

»Käykää hänen kimppuunsa siis!» komensi kreivi, kääntyen odottavien
sotilaiden puoleen, joista kukaan ei näyttänyt kovin kiihkeästi
pyrkivän tuhoon tuomitun henkipaton kimppuun.

Mutta muuan vahtiupseeri näytti heille esimerkkiä, ja sitten he kaikki
työntyivät yhtä aikaa Norman of Tornia kohti, kaksikymmentä säilää yhtä
vastaan.

Nyt oli Tornin henkipatolta leikki kaukana; kysymyksessä oli tuima
taistelu, ja hänen ainoa toivonsa oli hirvittävästi harventaa
ahdistajainsa joukkoa, ennenkuin hän itse sortuisi.

Ja niinpä hän taisteli niinkuin hän ei ollut milloinkaan ennen
taistellut, tappaakseen niin monta ja niin nopeasti kuin suinkin.
Ja katsojista näytti, ettei nuori kaartinupseeri ollut ehtinyt tuon
peloittavan säilän ulottuviin, ennenkuin hän jo virui kuolleena
lattialla, ja sitten kuoleman ota tunkeutui erään sotilaan keuhkoihin,
tuskin seisahtuen, ennenkuin se jo lävisti kolmannen sydämen.

Sotilaat vetäytyivät heti takaisin säikähtyneinä tuon valtavan käden
tekemästä tuhosta. Ennenkuin de Montfort ennätti hoputtaa heitä
uuteen hyökkäykseen, syöksähti pienen, yksinäisen vastustajansa
vastassa seisovan miesryhmän lävitse pitkään ratsastusvaippaan puettu
tyttömäinen hahmo.

Päästäen hiljaisen raivon ja paheksumisen huudahduksen Bertrade de
Montfort heittäytyi Tornin paholaisen eteen, kääntyi hämmästyneeseen
seurueeseen, kuninkaaseen, prinssiin, sotilaihin ja ylimyksiin päin,
oikaisihe täyteen mittaansa ja, osoittaen koko sitä rodun ja veren
ylpeyttä, jonka hän oli saanut perinnöksi.

Ranskan kuninkaalta isänsä puolelta ja Englannin kuninkaalta äitinsä
puolelta, hän sinkautti heille uhmansa ja halveksumisensa yhdessä
sanassa:

»Raukat!»

»Mitä tämä merkitsee, tyttö?» kysyi de Montfort. »Oletko tullut
pähkähulluksi? Tiedätkö, että tämä miekkonen on Tornin henkipatto?»

»Jollen olisi tietänyt sitä ennen», vastasi tyttö kopeasti, »olisi se
nyt minulle selvinnyt nähdessäni neljänkymmenen pelkurin epäröivän
ahdistaessaan yhtä ainoata miestä. Kuka muu mies koko Englannissa
kykenisi tällä tavoin vastustamaan neljääkymmentä? Puolustautumaan
pakotettu leijona, jonka jalkojen juuressa nalkuttaa neljäkymmentä
shakaalia!»

»Jo riittää, tyttö!» kivahti kuningas. »Mitä tämä lurjus merkitsee
sinulle?»

»Hän rakastaa minua, teidän majesteettinne», virkkoi Bertrade ylpeästi,
»ja minä rakastan häntä».

»Sinä rakastat tätä halpasyntyistä hirtehistä, Bertrade», kiljui
Henrik. »Sinä, de Montfort, sisareni tytär, joka olet nähnyt tämän
murhaajan kirotun merkin sukulais-vainajiesi otsassa, joka olet nähnyt
hänen syytävän uhmaansa vasten kuninkaan, enosi, kasvoja ja omistavan
koko elämänsä omaistesi ryöstämiseen; sinäkö rakastat tätä hirviötä?»

»Minä rakastan häntä, teidän majesteettinne.»

»Rakastatko häntä, Bertrade?» tiedusti Ranskan Filip hiljaa, työntyen
likemmäksi tyttöä.

»Kyllä, Filip», myönsi neito äänessään hieman surullinen, mutta varma
sointu, samalla kun hän avoimesti ja rohkeasti katsoi prinssiä silmiin.

Heti singahti nuoren prinssin miekka tupestaan, hän pyörähti de
Montfortia ja muita ahdistajia kohti ja peräytyi Norman of Tornin
rinnalle.

»Se, että Bertrade rakastaa häntä, riittää minulle, hyvät herrat»,
lausui hän. »Sen, joka vangitsee Bertrade de Montfortin rakastaman
miehen, täytyy myöskin vangita Ranskan Filip.»

Norman of Torn laski vasemman kätensä prinssin olalle.

»Ei; sinä et saa tehdä näin, ystäväni», kielsi hän. »Tämä on minun
taisteluni, ja minä tahdon taistella sen yksin. Mene, pyydän sinua, ja
vie hänet muassasi pois vaaran jaloista!»

Heidän väitellessään olivat Simon de Montfort ja kuningas puhelleet
keskenään, ja edellisen käskystä sotilaat äkkiä hyökkäsivät jälleen.
Se oli raukkamainen sotajuoni, sillä he tiesivät, ettei pari voinut
taistella, kun tyttö oli heidän ja heidän vastustajiensa välissä. Ja
siten he ylivoimallaan kiskoivat Bertrade de Montfortin ja prinssin
pois Norman of Tornin luota niin, ettei iskuakaan sivallettu, ja
senjälkeen astui pieni, tuikea harmaapäinen vanhus esille.

»Koko Englannissa, niin, koko maailmassa on ainoastaan yksi miekka,
joka pystyy yksin nujertamaan Norman of Tornin», sanoi hän puhuen
kuninkaalle, »ja se miekka on minun. Käske karjasi pysytellä
loitommalla, poissa tieltäni!» Ja vastausta odottamatta tuikea
harmaapää hypähti miekkailemaan sitä miestä vastaan, jota hän kahden
vuosikymmenen aikana oli nimittänyt pojakseen.

Norman of Torn astui nurkastaan ottelemaan vanhusta vastaan, jonka
hän nyt oli oppinut tuntemaan vihamiehekseen, ja silloin taisteltiin
Englannin kuningattaren huoneessa Battelin linnassa sellainen
kaksintaistelu, jollaista yksikään siellä olevista katselijoista ei
ollut ennen nähnyt ja jollaista ei luultavasti ole suoritettu sitä
ennen eikä sen jälkeen.

Maailman molemmat parhaat miekkailijat, opettaja ja oppilas — toinen
voimakas kuin nuori härkä, toinen ovela kuin vanha, harmaa kettu,
ja molemmilla elinkautinen harjaannus takanaan ja verenhimo ja viha
kannustajinaan — pistivät, väistivät ja sivalsivat, niin että tämän
ihmeellisen miekkailun kauhuiset katselijat tuskin hengittivät
jännityksen ja ihmettelyn vallassa.

He siirtyivät sinne tänne huoneessa, samalla kun ne, jotka olivat
tulleet surmaamaan, painautuivat taaksepäin tehdäkseen tilaa
kamppailijoille. Nyt nuori mies pakotti vanhempaa vastustajaansa yhä
enemmän puolustuskannalle. Hitaasti, mutta yhtä varmasti kuin kuolema
hän pääsi yhä likemmäksi voittoa. Myöskin vanhus oivalsi sen. Hän oli
omistanut vuosia elämästään harjoittaakseen tuota valtavaa kättä, jotta
se pystyisi kylvämään kuolemaa muiden keskuuteen, ja nyt, kostavan
kohtalon julman oikeudenmukaisuuden määräyksestä, hän itse vihdoin
sortuisi sen pirullisen taidon kaatamana.

Hän ei voinut voittaa Norman of Tornia rehellisessä taistelussa, sen
kavala ranskalainen tajusi; mutta kun nyt kuolema oli niin likellä
häntä, että hän tunsi sen kylmän hengityksen tiivistyvän otsalleen, ei
häntä lainkaan haluttanut kuolla, ja niinpä hän mietti keinoja, joiden
avulla hän voisi välttää ajattelemattoman yrityksensä seurauksen.

Äkkiä hän huomasi tilaisuuden. Norman of Torn seisoi erään aikaisemman
vastustajansa ruumiin vieressä. Verkkaisesti vanhus siirtyi sivulle,
kunnes ruumis oli suoraan henkipaton takana, ja pinnistäen sitten
vielä kerran erinomaista miekkailutaitoa hän pakotti Norman of Tornin
peräytymään yhden ainoan askeleen — se riitti, henkipaton jalka osui
lattialla viruvaan ruumiiseen; hän horjahti, ja lyhyeksi hetkiseksi
hänen oikea kätensä kohosi, vaikka vain hiukan, hänen koettaessaan
säilyttää tasapainoaan; mutta se vähäinen oli kylliksi, juuri sitä
oli vanha käärme odottanut, ja hän oli valmis. Salamannopeasti hänen
säilänsä sujahti aukosta, ja ensimmäisen kerran elämänsä aikana, joka
oli ollut täynnä alituista taistelua ja kuolemaa, Norman of Torn tunsi
kylmän teräksen leikkaavan lihaansa. Mutta ennenkuin hän kaatui,
totteli hänen miekkansa rautaisen tahdon viimeistä rajua komennusta,
ja samalla kun hänen ruumiinsa vaipui hervottomana lattialle,
kierähtäen käsivarret levällään selälleen, sortui myöskin pieni, tuikea
harmaapäinen vanhus maahan, suonenvedontapaisesti puristaen rintaansa
uponnutta, välkkyvää säilää.

Hetkisen katselijat seisoivat ikäänkuin kivettyneinä, ja sitten
Bertrade de Montfort riistäydyttyään irti isänsä pidättävistä käsistä
syöksyi rakastamansa miehen elottoman ruumiin ääreen. Polvistuttuaan
hänen viereensä hän hoki ääneen hänen nimeään päästäessään irti hänen
kypäriään. Hän kiskoi teräksisen päähineen kaatuneen päästä, hyväili
hänen kasvojansa ja suuteli kalpeata otsaa ja liikkumattomia huulia.

»Voi, hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala!» jupisi hän. »Minkä tähden otit
hänet pois? Vaikka hän olikin henkipatto, oli hänen pikkusormessaan
enemmän kunniantuntoa, ritarillisuutta ja todellista miehuutta kuin
virtaa Englannin kaikkien ylimysten suonissa.

»En ihmettele sitä, että hän ryösti teiltä», huusi hän, kääntyen
takanaan seisovien ritarien puoleen. »Hänen elämänsä oli puhdas, teidän
on mätä; hän oli uskollinen ystävilleen ja poljetuille, te olette
kaikki sydämeltänne kavaltajia; ja aina te tallaatte maahan sortuneita,
jotta he vaipuisivat yhä syvemmälle mutaan. _Mon Dieu!_ Kuinka teitä
vihaankaan!» lopetti hän. Ja ne sanat lausuessaan Bertrade de Montfort
katsoi suoraan isänsä silmiin.

Vanha kreivi käänsi päänsä toisaalle, sillä hän oli pohjaltaan
uljas, laajasydäminen, hyväntahtoinen mies ja katui jo suuttumuksen
ajattelemattomassa kiihkossa tekemäänsä tekoa.

»No, no, lapsi», tyynnytti kuningas, »olet kiihtynyt, sanot sellaista,
mitä et tarkoita. Maailma on parempi, kun tämä mies on kuollut. Hän oli
järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, hän ryösti aina kanssaihmisiltään.
Elämä on Englannissa turvallisempaa tämän päivän jälkeen. Älä itke
sellaisen nimettömän seikkailijan ruumiin ääressä, joka ei tuntenut
omaa isäänsä!»

Joku oli nostanut pienen, tuikean, harmaapäisen vanhuksen istuvaan
asentoon. Hän ei ollut kuollut, Silloin tällöin hän yski, ja silloin
hänen ruumistaan aina puistatti tuska, ja verta vuoti hänen suustansa
ja sieraimistaan.

Vihdoin hän näytti koettavan puhua. Hän viittasi heikosti kuninkaaseen
päin. Henrik tuli hänen luoksensa.

»Olet voittanut itsellesi hallitsijasi kiitollisuuden, kelpo mies»,
virkkoi kuningas ystävällisesti. »Mikä on nimesi?»

Vanhus koetti puhua, mutta ponnistuksen seurauksena oli uusi yskän
puuska. Vihdoin hänen onnistui kuiskia.

»Katso — minua! Etkö — sinä — tunne — minua? Miekkailussa — isku —
kaksikymmentä — pitkää vuotta. Sinä — syljit — kasvoilleni.»

Henrik polvistui tähystämään kuolevan kasvoja.

»De Vac!» huudahti hän.

Vanhus nyökkäsi. Sitten hän osoitti lattialla viruvaa Norman of Tornia.

»Henkipatto — rosvo — Englannin — vitsaus. Katso — hänen — kasvojaan.
Avaa — hänen — ihokkaansa — vasemmassa — rinnassa.»

Hän keskeytti puhelunsa pelkästä heikkoudesta. Mutta seuraavalla
hetkellä hän pinnistäytyi vielä kerran supattamaan: »De Vacin — kosto.
Jumala — kirotkoon — englantilaisia.» Sitten hän retkahti eteenpäin
heinille kuolleena.

Kuningas, de Montfort ja kuningatar olivat kuulleet. He seisoivat,
silmäillen omituisen jäykästi toistensa silmiin, kuten tuntui,
kokonaisen iäisyyden, ennenkuin kukaan heistä uskalsi liikahtaa. Ja
vasta sitten he, ikäänkuin peläten, mitä näkisivät, kumartuivat Tornin
henkipaton ruumiin puoleen.

Kuningattarelta pääsi hiljainen parkaisu, kun hän näki ylöspäin
kääntyneet liikkumattomat, rauhalliset kasvot.

»Edward!» kuiskasi hän.

»Ei Edward, madame», virkkoi de Montfort, »vaan —»

Kuningas polvistui ruumiin viereen, jonka päällä Bertrade de
Montfort virui tiedottomana. Hellävaroen hän nosti tytön Ranskan
Filipin odottavaan syliin, ja sitten kuningas omin käsin kiskoi pois
rautapaidan ja vapisevin sormin repi auki ihokkaan Tornin paholaisen
rinnan vasemmalta puolelta.

»Voi, hyvä Jumala!» voihkaisi hän ja kiersi käsivartensa päänsä
ympärille.

Myöskin kuningatar oli nähnyt, ja hiljaa ähkäisten hän vaipui toisen
lapsensa ruumiin viereen valittaen:

»Voi, Rikhard, poikani, oma poikani!» Ja kun hän kumartui vielä
syvempään suudellakseen liljamaista merkkiä tämän poikansa
rinnan vasemmalla puolella, jota hän ei ollut tuntien nähnyt yli
kahteenkymmeneen vuoteen, pysähtyi hän ja painoi sitten rajun
hätäisesti korvansa kaatuneen rintaa vasten.

»Hän elää!» hän melkein kirkaisi. »Nopeasti, Henrik, poikamme elää!»

Bertrade de Montfort oli tullut jälleen tajuihinsa jo melkein ennen
kuin Ranskan Filip oli nostanut hänet lattialta, ja nyt hän seisoi
prinssin käsivarteen nojautuneena, silmät levällään ja kysyvästi
katsellen jalkojensa juuressa näyteltävää kummallista kohtausta.

Hitaasti Norman of Tornin silmäluomet avautuivat tajunnan palatessa.
Hänen edessään oli veren tahraamilla kaisloilla polvillaan Eleanor,
Englannin kuningatar, vuoroin silitellen, vuoroin suudellen hänen
käsiään.

Paha haava totisesti, koska se aiheutti niin hurjia näkyjä, tuumi
Tornin henkipatto.

Hän tunsi olevansa puolittain istuma-, puolittain makuuasennossa
nojallaan jotakuta hänen taaksensa polvistunutta henkilöä vasten,
ja kun hän kohotti päätänsä nähdäkseen, kuka häntä tuki, katsoi hän
silmiin kuningasta, jonka rinnalla hänen päänsä lepäsi.

Sekaantuneiden aivojen omituisia harhakuvia! Niin, sen täytyi olla
hyvin hirveä haava, jonka Tornin pieni vanhus oli häneen pistänyt;
mutta minkä tähden hän ei voinut uneksia Betrade de Montfortin tukevan
häntä? Ja sitten hänen katseensa lipui pitkin hänen ympärilleen
tunkeutuneita naisia, ylimyksiä ja sotilaita, jotka seisoivat hatutta
päin ja pää kumarassa. Äkkiä hän löysi neidon.

»Bertrade!» kuiskasi hän.

Tyttö tuli ja kumartui hänen viereensä vastapäätä kuningatarta.

»Bertrade, olethan sinä todellinen; ethän sinä ainakaan ole unikuva?»

»Olen ihan todellinen, armas», vakuutti tyttö, »ja myöskin nämä toiset
ovat todellisia... Kun voimistut, ymmärrät kaiken sen kummallisen,
mitä on tapahtunut. Nämä, jotka olivat vihollisiasi, Norman of Torn,
ovat nyt parhaita ystäviäsi — se sinun pitää tietää, jotta voit levätä
rauhassa, kunnes olet parempi.»

Norman hapuili hänen kättänsä ja löydettyään sen sulki silmänsä,
huoahtaen heikosti.

Hänet kannettiin kuningattaren huoneen viereisessä huoneessa olevaan
vuoteeseen, ja koko sen yön istuivat Tornin henkipaton äiti ja hänen
vaimokseen lupautunut tyttö, hautoen hänen kuumeista otsaansa. Myöskin
kuninkaan henkilääkäri oli saapuvilla, kun taas kuningas ja de Montfort
kävelivät käytävässä.

Ja aina on ollut niin sekä hökkelissä että palatsissa, sekä Mooseksen
päivinä että meidän aikoinamme: kadonnut ja sitten jälleen löydetty
lammas on aina rakkain.

Aamupuolella Norman of Torn vaipui rauhalliseen ja luonnolliseen uneen;
kuume ja hourailu olivat väistyneet hänen mainion terveytensä ja
rautaisen rakenteensa syrjäyttäminä. Lääkäri kääntyi kuningattaren ja
Bertrade de Montfortin puoleen.

»Teidän olisi paras poistua lepäämään, hyvät naiset, prinssi jää
henkiin.»

Norman heräsi myöhään iltapäivällä, eivätkä kuninkaan lääkärin mitkään
suostuttelut eivätkä komennukset jaksaneet estää häntä nousemasta
pystyyn.

»Rukoilen teitä lepäämään rauhassa, armollinen prinssi», pyysi lääkäri.

»Minkä tähden nimitätte minua prinssiksi?» kummasteli Norman of Torn.

»Oven takana odottaa henkilö, jonka oikeus on selittää teille se»,
vastasi lääkäri, »ja kun olette pukeutunut, jos tahdotte nousta
jalkeille, saatte tavata hänet, mylord.»

Lääkäri auttoi häntä pukeutumaan ja avattuaan oven lausui jotakin sen
takana seisovalle vahdille. Vahti kertasi sanat siellä odottavalle
nuorelle aseenkantajalle, ja pian ovi sysättiin ulkoapäin jälleen auki,
ja ääni ilmoitti:

»Hänen majesteettinsa kuningatar!»

Norman of Torn katsahti oveen päin teeskentelemättömän hämmästyneenä,
ja sitten hänen mieleensä muistui edellisenä iltana kuningattaren
huoneessa tapahtunut kohtaus. Se kaikki oli hänestä kiusallisen
kummallista; hän ei jaksanut sitä käsittää eikä sitä yrittänytkään.

Ja ikäänkuin unessa hän nyt näki Englannin kuningattaren tulevan
kädet ojossa häntä kohti pienen huoneen lattian poikki kauniit kasvot
säteilevinä onnesta ja rakkaudesta.

»Rikhard, poikani!» riemuitsi Eleanor, tullen hänen luoksensa, ottaen
hänen päänsä käsiensä väliin ja suudellen häntä.

»Madame», huudahti ällistynyt mies. »Onko koko maailma tullut hulluksi?»

Ja sitten kuningatar kertoi hänelle Englannin pienen, kadonneen
prinssin kummallisen tarinan.

Hänen lopetettuaan poika polvistui hänen jalkojensa juureen, tarttui
hänen käteensä ja nosti sen huulilleen.

»En tiennyt sitä, madame», virkkoi hän. »Muutoin ei miekkani olisi
milloinkaan paljastunut kenenkään muun palveluksessa kuin sinun. Jos
sinä voitkin antaa minulle anteeksi, madame, en itse voi koskaan antaa
anteeksi itselleni.»

»Älä ota sitä niin ankarasti, poikani», kielsi Englannin Eleanor. »Se
ei ole sinun syysi, eikä ole mitään anteeksiannettavaa; meidän pitäisi
tuntea vain onnea ja riemua nyt, kun sinut on taaskin löydetty.»

»Anteeksiantoa!» lausui miehenääni heidän takanaan. »Totisesti,
meidänhän pitäisi anoa anteeksi, koska olemme vainonneet omaa poikaamme
miekoilla ja hirttosilmukoilla.

»Kaikkien muiden paitsi hupsujen olisi pitänyt arvata, ettei se mies
ollut halpasyntyinen lurjus, joka lähetti kuninkaan armeijan alastomana
takaisin kuninkaan luokse ja sulloi kuninkaan tiedonannon hänen
sanansaattajansa kurkkuun.

»Kautta kaikkien pyhimysten, Rikhard, sinä olet läpikotaisin
kuninkaanpoika, ja vaikka kasvomme olivatkin happamet silloin, olemme
nyt sinusta sitäkin ylpeämpiä.»

Kuningatar ja henkipatto olivat kääntyneet kuultuaan ensimmäiset sanat,
ja nähneet kuninkaan seisovan takanaan. Nyt Norman of Torn puolittain
hymyillen nousi tervehtimään isäänsä.

»Ne ovat murheellisia piloja, sire», sanoi hän. »Minusta tuntuu, että
olisi ollut parempi, jos Rikhard olisi pysynyt kateissa. Plantagenetien
kunnialle ei ole kovinkaan hyväksi, jos Tornin henkipatto tunnustetaan
hallitsijasuvun prinssiksi.»

Mutta he eivät tahtoneet sitä, ja erään Englannin myöhäisemmän
kuninkaan tehtäväksi jäi pyyhkiä se suuri nimi pois historian lehdiltä
— kenties kateellisen kuninkaan.

Pian kuningas ja kuningatar, jotka yhtyivät lääkärin vetoomuksiin,
saivat hänet taivutetuksi paneutumaan uudelleen makuulle, ja hänen
tehtyään niin he poistuivat hänen luotansa, jotta hän saisi taaskin
nukkua; mutta heti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi hän
pystyyn ja poistui huoneesta toisesta ovesta.

Sattumalta hän löysi etsimänsä henkilön syvästä ikkunakomerosta.
Tyttö istui silmäillen kaihoisesti avaruuteen kauniilla kasvoillaan
puolittain murheellinen ilme. Hän ei huomannut lähestyvää tulijaa, ja
hetkisen mies seisoi paikallaan, katsellen sivulta päin hänen rakkaita
kasvojaan ja hänen kohoavaa ja laskeutuvaa rintaansa, jonka kätkemä
uskollinen ja vilpitön sydän oli niin ylväästi sykkinyt mahtavan
valtaistuimen koko voimaa vastaan Tornin halveksitun henkipaton
puolesta.

Rikhard ei hiiskunut mitään, mutta pian se omituinen, hieno kuudes
aisti, joka varoittavasti ilmoittaa meille, ettemme ole yksin, vaikka
silmämme eivät näe eivätkä korvamme kuule, sai tytön kääntymään.

Hiljaa huudahtaen hän nousi pystyyn; niiaten sitten hovin tapaan hän
virkkoi:

»Mitä haluaa mylord Rikhard, Englannin prinssi, poloiselta
alamaiseltaan?» Ja vakavammin hän lisäsi: »Mylord, minut on
kasvatettu hovissa, ja ymmärrän, ettei prinssi mene avioliittoon
harkitsemattomasti, joten unohtakaamme, mitä Bertrade de Montfortin ja
Norman of Tornin välillä on tapahtunut.»

»Englannin prinssi Rikhard ei millään tavoin tahdo rikkoa
kuninkaallisia perinnäistapoja vastaan», vastasi mies, »sillä hän ei
mene avioliittoon harkitsemattomasti, vaan perin viisaasti, koska hän
ei mene naimisiin kenenkään muun kuin Bertrade de Montfortin kanssa».
Ja hän, joka oli ollut Tornin henkipatto, otti ihanan nuoren tytön
syliinsä, lisäten: »Jos hän vielä rakastaa minua nyt, kun olen prinssi?»

Tyttö kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen poskensa omaa
poskeaan vasten.

»En minä rakastanut henkipattoa, Rikhard, enkä nyt rakasta prinssiä;
minusta on ihan yhdentekevää, prinssikö vai rosvo — sinua minä
rakastan, armas — juuri sinua.»




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kadonnut prinssi : Historiallinen seikkailuromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.