Title: O. A. Hainari : Muistelmia
Author: Relander, O. (Oskar)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "O. A. Hainari : Muistelmia" ***


O. A. HAINARI

Muistelmia


Kirj.

O. RELANDER



Helsingissä,
Kansanvalistusseura,
1917.



Katsellessani O.A. Hainarin elämää tuntuu minusta siltä, että harvoin
ihmisen kehityksessä, mielipiteiden muodostumisessa ja harrastusten
heräämisessä ja kasvamisessa saattaa huomata niin suuren selvyyden ja
johdonmukaisuuden. Minusta tuntuu siltä kuin alku- ja lisävaikuttimet
näihin olisivat päivän selvänä edessäni. Hänen tekonsa ja mielipiteensä
eivät johtuneet satunnaisista vaikutelmista, ne perustuivat kauvas
taaksepäin, olivat johdonmukainen tulos monista elämän varrella
sattuneista sisäisistä ja ulkonaisista seikoista. O.A. Hainari olikin
sen vuoksi harvinaisen ehyt luonne. Hän oli karakteeri, luonne, sanan
kauneimmassa merkityksessä.

Kerron tähän vaan yhden esimerkin. Kansallisen innostuksen valtaamana
hän monien muiden kanssa muutti Forsström nimensä suomalaiseksi. Oli
aivan luonnollista, että hänen piti ottaa Hainari nimekseen. Rakkaus
tuohon Hainari-nimeen ulottui hänen koulupoika-ajoilleen. Hänen
äitinsä isä oli Hainarin vänrikki K. Polviander, yksi Runebergin
"Vänrikki Stooleja", Hainarin nuoruudenihailun esine. Mikäpä nimi oli
luonnollisempi kuin Hainari, johon liittyi tuhannet voimakkaat tunteet
siltä ajalta, jolloin tunteet olivat lämpimimmillään, ja johon nimeen
hänellä oli täysi oikeus.

Toiselta puolen elämän tapahtumat tekivät Hainariin hyvin syvän ja
tavallisesti pysyväisen vaikutuksen. Vuosien kuluessa sattui monesti,
että joku tapaus, joku kirja, milloin mikin teki häneen ja meihin
muihin syvän vaikutuksen. Sen sattuessa saattoi monikin puhua siitä
paljon, valitella, keskustella, mutta Hainarin se johti tositoimeen.

Vielä mainitsen yhden läpikäyvän piirteen Hainarin luonteesta,
ennenkuin yksityiskohtaisemmin alan hänestä kertoa. Hän aina ihaili
jotakuta tai joitakuita. Ainakin niin kauvan kuin minä hänet tunsin.
Jos voisin palauttaa mieleen eri ajoilta nämä hänen ihailunsa esineet,
niin varmaan jo saisi elävän kuvan hänen harrastuksistaan ja elämästään.

       *       *       *       *       *

Hainarin isä oli postimestari G.A. Forsström ja äiti Augusta
Polviander. Isä oli vakava mies, oli aikaisin liittynyt
herännäisyysliikkeeseen ja solminnut tuttavuuden ja ystävyyden liittoja
useiden herännäisyyden johtomiesten kanssa, joista liitoista toiset
pysyivät lujina aina vanhuuden päiville saakka. Kun postimestari
Forsström v. 1896 vietti kultahäitänsä kävi muun muassa arkkiaatteri
Hjelt häntä tervehtimässä ja puhui hänelle kauniita sanoja muistellen
yhteisiä harrastuksia pitkän elämän varrelta.

Hainari kunnioitti ja rakasti syvästi isäänsä. Isän vanhoilla päivillä
oli Hainarin tehtävä melkoisia taloudellisia uhrauksia isänsä vuoksi.
Hän sattui olemaan minun luonani vähää ennenkuin hänen oli Tampereelle
matkustettava niissä asioissa. Hän puhui silloin pitkään isästään,
kuvasi hänen vakavaa, ankaran totista luonnettaan, muisteli monia
tapahtumia lapsuutensa ajoilta. Lopputuloksena hän lausui hyvin
sopusuhtainen, lämmin, rauhallinen hymyily kasvoissa ja sointu äänessä,
jotka vieläkin ilokseni muistan, että sen uhrauksen, joka hänen nyt
oli tehtävä, sen hän teki hyvin mielellään. Hauska oli isän luo mennä,
hauskaa selvittää hänen asiansa.

Monesti kertoi Hainari isästään erästä juttua, joka hänen mielestään
ilmaisi ytimen isän luonteessa ja maailmankatsomuksessa. Hän oli
jollain tavalla joutunut johonkin selkkaukseen; en enää muista,
mikä se oli. Hänelle oli mielestään tapahtunut siinä vääryys. Hänen
oli asianomaiseen paikkaan lähetettävä valitus ja selvitys. Tämän
kirjoituksensa hän vasten muitten neuvoa itsepäisesti alkoi sanoilla:
"land skall med lag byggas" (maa on lailla rakennettava).

Isä omasta puolestaan lienee pitänyt poikaansa suuressa kunniassa.
Kuulin äskettäin mukavan tarinan, joka sitä osoittanee, enkä malta olla
sitä kertomatta. Monta vuotta sitten oleskeli muuan itäsuomalainen
lakimies Karlsbadissa terveysvettä juomassa. Täällä hän tutustui
kahteen tamperelaiseen kauppiaaseen. Saadakseen keskustelun aihetta
he koettivat muistella yhteisiä tuttaviaan. Hainari oli joku vuosi
sitä ennen muuttanut Sortavalaan. Se antoi aihetta meidän lakimiehelle
sanoa: Teillähän on siellä postimestarina Forsström, se taitaa olla
kelpo mies.

"Kyllähän se on ollut hyvin kelpo mies, mutta nyt se mies parka on
mennyt pilalle, ei siitä ole enää mihinkään."

"No, mikä nyt on tullut?"

"Se on antanut sen Oskar poikansa narrata itseään."

"Miten niin?"

"No! Se on tehnyt siitä fennomaanin. Meidän kelpo, hyvä postimestarimme
on nyt aivan hukkaan mennyttä."

Hainarin äiti oli Augusta Polviander. Varmaan se, mikä Oskar Hainarin
luonteessa oli valoisaa, tuo läpi elämän ulottuva optimistinen
peruspiirre, oli äidin perintöä. Herttainen, lämminsydäminen, tasainen
äiti olikin aina poikansa suuren, lämpimän rakkauden esineenä.

Äidin isä oli vänrikki Kaarlo Polviander. Hän oli ottanut osaa Suomen
sotaan, oli ollut porilaisten lipunkantajana. Mellinin novellissa
"Paavo Nissinen" häntä kuvataan. Hän eli sodan jälkeen pitkät vuodet
Kurussa Hainarin virkatalossa ollen vanhoilla päivilläänkin erittäin
ahkera pyssymies. Runeberg asuessaan Ruovedellä Ritoniemen kartanossa
kävi usein hänen kanssaan metsästämässä. Hän oli siis yksi Runebergin
vänrikki Stooleja.

Postimestari Forsströmin perheen oli tapana viettää kesänsä Kurussa,
aikaisemmin Hainarissa, myöhemmin läheisessä Tienarissa. Monet
tarinat Oskar sai täällä kuulla, tosin enimmäkseen välillisesti,
Suomen sodasta. Ja luulenpa tämän suhteen ja siitä johtuvan
suoranaisen vaikutuksen laskeneen perustuksen hänen historiallisille
harrastuksilleen sekä hänen isänmaalliselle mielelleen.

Pitkin ikää tämä suhde oli Hainarille ilon aiheena. Loppupuolella
80-lukua oleskeli hän kahtena kesänä Tukholmassa kokoamassa aineksia
väitöskirjaansa Ruotsin valtionarkistosta. Siellä oli hän monasti
puheissa erään hyvin ylimysmielisen, sukututkimukseen hyvin perehtyneen
herran kanssa. Valtionarkistossa oli käynyt paljon muitakin historian
tutkijoita Suomesta ja monet näistä olivat hyvin huolellisesti ja
tekisi mieleni sanoa melkein vasten parempaa tietoaan selittäneet,
kuinka hienoa sukua he olivat ja kuinka sinistä ruotsalaista verta
heidän suonissaan virtasi. Tämä herra kyseli myös Hainarin sukua ja
alkuperää.

"Minä ja minun vaimoni me olemme puhtaita suomalaisia, täysiä tsuudeja."

"Mutta eikö teidän suvussanne ole ketään tunnetuita henkilöitä?"

"Ei—muuta kuin - minun isoisäni oli Vänrikki Stool."

"No, mutta - sehän on jotain!" ja kunnioitus ja ihastus valaisivat
hienon herran kasvot.

Jo nuorena ylioppilaana Oskar Forsström välistä tuumaili muuttaa
nimensä suomalaiseksi. Silloin ajatteli hän Polvianderien alkuperäistä
nimeä Köylypolvi. Kun hän paljoa myöhemmin toteutti tämän nuoruuden
aikeen, ei hänestä tullut Köylypolvi, vaan vänrikki Polvianderin
kotitalon mukaan Hainari.

       *       *       *       *       *

Oskar Adolf Hainari syntyi 7 p:nä maaliskuuta 1856, Tohmajärvellä,
missä hänen isänsä oli postimestarina. Sieltä muutti isä Heinolaan,
jossa Oskar alkoi koulunkäyntinsä. En tunne tältä varhaisemmalta
lapsuudenajalta syvempiä vaikutelmia, jotka liittyisivät näihin
paikkoihin. Tampereelle perhe muutti v. 1867, Oskarin ollessa 11
vuotias. Siellä hän ensinnä kävi yläalkeiskoulua, jonka rehtorina oli
A.F. Rosendal, jota Hainari muisteli syvästi kunnioittaen.

Rosendalin muistolle hän nuorena ylioppilaana piti luullakseni
ensimäisen julkisen puheensa. Se oli juhlatilaisuudessa, jota
vietettiin sen johdosta, että Kyttälä oli tohtori Idmanilta
ostettu Tampereen kaupungille. Tässä juhlassa vallitsi
tamperelais-isänmaallinen mieliala ja muisteltiin niitä henkilöitä,
joilla oli ansioita paikkakunnan edistykseen nähden. Niitä oli rehtori
Rosendal, ja se sai Hainarin puhetta pitämään. Kaikinpuolin hyvän
puheensa hän lopetti sanoilla: "eläköön rehtori Rosendal!" - "Taikka
hänen muistonsa", lisäsi joku hyväntahtoinen, vanhempi herra, sillä
rehtori Rosendal oli jo muutamia vuosia sitten kuollut. - Ja sen
jälkeen tietysti kaikki läsnäolevat huusivat eläköön.

Ylemmät luokat Hainari kävi Hämeenlinnan kimnaasissa eli lukiossa,
josta hän myös tuli ylioppilaaksi. Sikäläisistä opettajistaan
hän mieluimmin muisteli tohtori Lindstedtiä, hänen opetustaan
aineenkirjoituksessa sekä hänen originellia olemustaan.

Hämeenlinnassa ollessaan luullakseni Hainarissa heräsi voimakkaana
rakkaus historiaan, johon hänellä nähtävästi oli luontaiset
taipumukset, joita tuki hänen hyvä historiallinen muistinsa. Niinpä
vuosilukujenpa nimien muistaminen eivät hänelle tuottaneet mitään
vaikeutta. Yrjö-Koskisen Suomen kansan historian hän luki moneen
kertaan, ja sen rinnalla, mitä käsiinsä sai, Held-Corvinin historiaa,
Schlosserin historiaa y.m. Sivistyshistoriaa hän aikaisin ihaili.

Niihin aikoihin jo hänen silmänsä myös aukenivat näkemään Kalevalan
kauneutta. Vahvistaakseen suomenkielen taitoaan - kodissa näet
puhuttiin ruotsia ja hän kävi ruotsalaista koulua - hän oppi melkein
koko Kalevalan ulkoa.

       *       *       *       *       *

Ylioppilaaksi tuli Hainari v. 1876. Hänen ylioppilasaikansa ei ollut
pitkä, mutta se oli rikas ja iloinen, täynnä hyviä harrastuksia ja
syviä vaikutelmia, joiden seuraukset ulottuivat kautta elämän.

Hänen opintonsa suuntautuivat etusijassa historian alalle, myös
luki hän filosofiaa, estetiikkaa ja suomea. Hänen hyvin tehdyt
muistiinpanonsa prof. Estlanderin luennoilta kulkivat monissa
käsissä ja auttoivat monta selviytymään tutkinnossa. Historiassa
Suomen historia ja muinaistutkimus erityisesti häntä viehättivät,
ja niihin kohdistuivat hänen harrastuksensa, ajatuksensa ja työnsä
suuressa määrin pitkin ikää. Yrjö Koskinen ja J.R. Aspelin olivat
hänen opettajiaan. Filosofiassa hän luki joitakuita Hegelin teoksia.
Hegelin historian filosofia näytti tehneen häneen syvimmän vaikutuksen.
Myöhemmin luki hän hartaasti Langen teosta Geschichte des Materialismus.

Julius Krohnin kanssa joutui hän ystävälliseen suhteeseen. Hän
tarjoutui auttamaan Krohnia Suomen Kuvalehden toimittamisessa, ja
kirjoitti silloin tällöin jonkun kirjoituksen Kuvalehteen, käyttäen
nimimerkkiä "Virta". Mainittakoon hänen kirjoituksistaan vaan
"Europan alkuasukkaat", koska ne harrastukset, jotka saivat hänet sen
kirjoittamaan, jatkuivat pitkin ikää..- Kun v. 1878 Suomen kaarti
palasi Turkin sodasta, oli Hainari Suonien Kuvalehden puolesta
sitä vastassa ja kirjoitti siitä kuvauksen. Tämä tehtävä nuoresta
ylioppilaasta tietysti tuntui hyvin tärkeältä ja mieltä kiinnittävältä.

Laajempia tutkimuksia suomenkielen alalla hän ei harjoittanut.
Luki "Murteiskirjaa", "Suomenkielen rakennusta" j.n.e. Kalevala se
etusijassa yhä vieläkin viehätti. Kalevalan lukeminen jo näihin
aikoihin lienee ohjannut häntä lukemaan Snorre Sturlasonin Eddaa. Siitä
tuli sitten sellainen kirja, jota hän luki usein, yhä uudestaan pitkin
ikäänsä. Etenkin myöhemmin, kun hän antautui ahkeraksi kirjalijaksi,
luki hän usein Eddaa oman tyylinsä kehittämiseksi. Hän ihaili Eddan
lyhyitä, selviä lauseita, liikojen sivulauseiden välttämistä ja
sattuvaa lausumatapaa, ja koetti kehittää omaa kirjoitustapaansa
samanlaiseksi. Katseltakoon esimerkiksi hänen historian oppikirjainsa
lukukappaleita ja myös keskiajan historiaa, niin luulen, että niiden
lausuntatavassa helposti huomataan Eddan vaikutusta.

Ylioppilasaikana kansallinen mieliala hänessä sai paljon virikettä
historiallisista ja kielellisistä opinnoista, samoin kuin seurustelusta
toverien ja opettajien kanssa. Ylioppilaana hän jo tutustui Agaton
Meurmaniin, vierailipa joskus Liuksialassakin. Meurmania hän sitten
ihaili ja kunnioitti pitkin koko ikäänsä.

Ylioppilasvuosina heräsi hänessä uusi harrastus, joka antoi uuden
suunnan hänen elämälleen moniksi vuosiksi. Hän innostui voimisteluun.
Itse hän sen ajan käsitteiden mukaan oli hyvä voimistelija. Hänellä oli
vahvat ruumiin voimat, lujat lihakset, ja ne säilyivät lujina melkein
koko iän. Aina hän hakkasi mielellään halkoja, raivasi metsää ja oli
väsymätön soutaja. Hänellä olikin tapana sanoa, että jos hänen jostain
syystä täytyisi lähteä Suomesta pois, hän elättäisi itseään soutamalla
ihmisiä New Yorkin ja Brooklynin välillä.

Tämä voimisteluharrastus sai hänet antautumaan voimistelunopettajaksi.
Hankkiakseen itselleen ansiota tuli hän lehtori Göösin sijaiseksi
Jyväskylän seminaariin syksyllä 1878. Uno Cygnaeuksen kehoituksesta
hän vuosina 1879-1880, jo ennenkuin oli saanut kandidaattitutkinnon
suoritetuksi, kävi anatomia-salilla suorittamassa anatomian ja
fysiologian harjoituksia ja suoritti ne tutkinnot, jotka siihen aikaan
vaadittiin voimistelunopettajalta. Lukuvuoden 1880-1881 oli hän toiseen
kertaan Jyväskylässä lehtori Göösin sijaisena.

Hainari antautui aina kokonaan siihen, mitä hän milloinkin teki, niin
nytkin. Anatomian, fysiologian ja terveysopin tutkiminen täyttivät
kokonaan hänen mielensä. Niistä hän puhui ja niitä hän ajatteli. Siitä
johtui, että hänelle jo koulupoikana annettu liikanimi "tohtori"
sai uutta virikettä, jonka nimen suomalaista muotoa käytettiin
ruotsalaisessakin puheessa. Sitä liikanimeä hän sitten kantoi
toverien kesken, kunnes hän myöhemmin sai saman nimen varsinaiseksi
arvonimekseen. Menipä se nimi perintönä hänen monille nuoremmille
veljilleenkin, sitä myöten kun niitä yliopistoon tuli, kaikki ne olivat
"tohtoria". Niihin verrattuna oli vanhin veli "alkuperäinen tohtori".

Paljon iloa ja valoa Hainarin ylioppilasaikaan, jota jo taloudelliset
huolet raskauttivat, tuotti se, että hän, samoinkuin hänen
nuoremmat veljensä, oli hyvä laulaja. Se vei hänet yhteen useiden
muiden hyvien laulajain kanssa. Hän oli mukana laulamassa monissa
juhlatilaisuuksissa; suomalaisessa oopperassa, konserteissa,
keisariperheen vieraillessa. Suomessa. Sittemmin niin kuuluisan
M.M.-laulukunnan perustamiseen otti hän osaa ollen jäsenenä jo sen
edeltäjässä P.C:ssä (Petersburgska conserten). Mutta koska toisella
taholla näiden laulukuntain historiasta on tarpeeksi puhuttu, en huoli
siitä sen enempää kertoa.

Yhden hauskan muiston kuitenkin mainitsen. Pietarin konsertista ei
tullut mitään. Sitä näet siihen aikaan pidettiin hyvin vaarallisena ja
sopimattomana yrityksenä. Sen sijaan tehtiin joitakuita laulumatkoja
maaseutukaupunkeihin. Ne matkat olivat hyvin hauskoja ja eräästä
matkasta, jolloin muun muassa käytiin Kotkassa, Hainari kirjoitti
hauskan kuusimittaisen runon, jolle annettiin vanha nimi Anabasis.
Se on paljoa myöhemmin painettu M.M.-laulukunnan toimesta. - M.M:n
johtajien O. Mechelinin ja G. Sohlströmin kanssa oli hän läheisessä
suhteessa. Elämä vei heidät eri tahoille. Mutta kun joskus myöhemmin
yhteen sattuivat, iloitsivat he nuoruutensa yhteisistä muistoista.

Pitkin ikäänsä Hainari rakasti musiikkia ja lauloi mielellään mukana.
Vasta kun hän loppuiällään joutui politisen elämän pyörteeseen, jäivät
lauluharrastukset unohduksiin. Todellisen ylioppilaslaulajan tavoin
oli hän taipuvainen, muiden muka korkeamman musikaalisen sivistyksen
omaavien harmiksi, asettamaan mieskvartettilaulun korkeimmalle kaikkeen
muuhun musiikkiin verrattuna.

       *       *       *       *       *

Lyhyt mutta vaikutelmarikas ylioppilasaika päättyi pian. Niinkuin jo
mainittiin oli Hainari ensin Jyväskylän seminaarissa virkaatekevänä
lehtorina. Sieltä hän siirtyi Sortavalan vastaperustettuun seminaariin
vakinaiseksi voimistelun ja, niinkuin silloin sanottiin, anatomian ja
fysiologian lehtoriksi, sen viran ensimäiseksi hoitajaksi. Sortavalasta
käsin hän vielä kävi suorittamassa kandidaattitutkinnon.

Nyt alkoi Hainarin elämässä uusi ajanjakso, alkoi työn ja toiminnan
aika, tuli paljon uusia vaikutelmia, avautui uusia näköaloja.

Varmaankin se oli rakkaus Kalevalaan, joka oli ohjannut Hainarin
Itä-Suomeen. Kohta Sortavalaan tultuaan alkoi hän tarkastella kansaa
ja sen elämää, tiedustella runonlaulajia, katsella ja kysellä
kansatieteellisiä oloja.

Ensimäinen runonlaulaja, jonka tuttavuuteen hän tietääkseni tuli, oli
Ontrei Vanninen eli, niinkuin häntä isänsä nimen mukaan kutsuttiin
Borissa, Sortavalan pitäjän Rautalahden kylästä.

Borissa, joka oli vanhaa tietäjä- ja laulajasukua, oli
lempeäluonteinen, sopusointuinen vanhus. Hänessä yhtyivät uusi ja
vanha aika, mutta ilman ristiriitaisuutta. Uudenajan tohtorien keinot
ja konstit ovat varmaankin paljoa paremmat, mutta: "myö tuhmu rahvas"
koitimme ennen tulla omillamme toimeen, ja hyvät olivat meidänkin
keinomme. Loitsuja ja lukuja sanoi hän käyttävänsä enimmäkseen vaan
heinäaikaan, jolloin ei joudeta kaupungin tohtoreissa käymään.

Oli ihana kesäkuun ilta ja yö vuonna 1882, jonka Hainarin ja kolmen
muun nuoren miehen kanssa vietimme Borissan kotona. Se käynti on
minun muistossani säilynyt runollisen kauniina. Ukko lauloi meille
monet laulut Väinämöisestä, Ilmollisesta ja Joukahaisesta, lauloi
Kaukomielestä ja Kullervosta. Me innostuimme ja lämpenimme ja jouduimme
salaperäisen tenhon valtaan, jota varmaan osaltaan lisäsi kesäyön
puolihämärä. Ukko oli laulanut laulujaan ja kertonut isästään ja muista
entisen ajan suurista laulajista ja tietäjistä, jotka tietysti olivat
toista kuin nykyajan. Sitten hän valitti, etteivät hänen lapsensa
olleet huolineet esi-isäin perinnöstä, eivät olleet oppineet laulamaan
ja loitsuja lukemaan. "Ainoastaan tämän pikku Outi rakastaa lauluja."
Ja sitten hän otti pikku Outin, poikansa 8-vuotisen tyttären, syliinsä
ja lauloi hänelle sievää lapsenvirttä.

Keskiyön jälkeen läksimme ajamaan eteenpäin Impilahdelle päin. Moneen
kertaan pysäytimme hevoset, kuuntelimme laulurastaan laulua ja
katselimme yökehrääjän lentoa. Nousimme rattailta, astuimme hiljalleen
eteenpäin ja muistelimme Aleksis Kiveä.

Nämä tämäntapaiset yhtymät herättivät niin voimakkaan vastakaiun,
synnyttivät niin syviä tunteita Hainarin mielessä, että ne soivat ja
värähtelivät hänessä koko elämäniän.

Jo ensi aikoina Sortavalassa ollessa Hainarissa myös heräsi ajatus
ruveta kokoamaan kansatieteellisiä esineitä. Se harrastus ei ollut
hänelle aivan outo entisestäänkään. Ylioppilaana ollessaan oli hän
jo ottanut osaa ylioppilaiden kansatieteellisen museon luomiseen.
Kansatieteellisiä esineitä oli siihen aikaan Sortavalan seuduilla
runsaasti saatavissa, jos lie osittain vieläkin. Aluksi Hainari niitä
kokosi omaan huoneeseensa, sen nurkat täyteen. Eikä tietysti ensiksi
ollut selvillä, mitä niillä aiottiin tehdä.

Vuonna 1882 Hainari silloisen maisteri Julius Berghin,
sittemmin tohtori J.A. Lylyn, kanssa yhteisesti haki Suomen
Muinaismuistoyhdistykseltä apurahaa tutkimusmatkaa varten
Venäjän-Karjalaan Aunuksen lääniin, jonka matkarahan he saivatkin.
Heidän seuraansa liittyivät omalla kustannuksellaan vielä maisteri Hj.
Basilier ja näiden muistelmien kirjoittaja. Viidenneksi otettiin mukaan
piirustajaksi ja venäjänkielen taitajaksi silloinen seminaarinoppilas
J. Väänänen.

Hainari oli tosin sinä keväänä mennyt kihloihin, ja varmaan olisi hänen
tehnyt mieli jäädä kotiin, mutta kun matka oli kerran niin suunniteltu,
matkaraha haettu ja saatu, niin lähdettiin kuitenkin.

Matkustimme maitse hevosella Impilahden ja Salmin pitäjien halki
Venäjän rajalle. Rajan yli menimme Virdilässä. Sieltä kulimme Kontuun,
Viteleeseen, Isoon Mäkeen, Vieljärvelle, Tulemajärvelle, Hyrssylään,
Sodjärvelle, Lahteen. Täällä jakaannuimme eri seurueisiin. Lyly ja
Väänänen kulkivat Petroskoille ja sieltä Pietariin, Basilier kaaressa
takaisin Kontuun ja Salmiin. Hainari ja minä jatkoimme pohjoiseen
päin: Säämjärvelle, Lindärvelle, Porarvelle, Kuudamlahteen ja Mekriin
Ilomantsissa. Sieltä Liusvaaran ja Kuolismaan kautta Möhkölle ja sieltä
kotiin.

En voi tässä ruveta tätä matkaa yksityiskohtaisesti kuvaamaan. Meillä
osanottajilla se on säilynyt erittäin hauskassa ja rakkaassa muistossa.
Paljon sillä matkalla näimme ja opimme, monenlaisia seikkailuja koimme,
vaivaa näimme. Mutta olimme nuoria ja terveitä ja reippaita. Vaivat
eivät meitä rasittaneet, huviksemme ne kestimme.

Matkan päätarkoitus oli muinaistutkimus. Varsinaisia muinaismuistoja
emme löytäneet, joitakuita kivilatomuksia kumminkin mittasimme.
Kiviaseita sen sijaan kokosimme suuret määrät ja vähän muitakin
muinaisesineitä, niin että meillä lopulta piti olla kolme miestä
niitä kantamassa. Kaikenlaatuisia kansatieteellisiä oloja koetimme
tarkastaa, oppia niitä tuntemaan ja kirjoittaa muistiin nimityksiä ja
kuvauksia niistä. Historiallisia tarinoita entisistä sissiajoista ja
muita merkitsimme kirjaan. Kaikkialla otimme talteen myös sukunimiä.
Runolaulajia tiedustelimme ja kanteleensoittajia ja heitä laulatimme ja
soitatimme, kun tapasimme. Yleensä koetimme oppia tuntemaan kansaa, sen
kieltä, tapoja, katsantokantaa, uskonnollisia ja muita käsitteitä.

Tietysti ei kansa uskonut meidän selityksiämme, miksi matkustimme
ja mitä varten kaikenlaista vanhaa romua kokosimme ja ostelimme, ja
kaikkein tavallisimpia asioita kyselimme ja utelimme. Kansa käytti
siellä vanhoja kiviaseita, "pyhälän talttoja", taikakaluina. Me
koetimme paraimman mukaan selittää, ettei niillä taikakaluina ollut
mitään merkitystä, vaan että ne olivat aivan arvottomia kivipalasia. Ja
sen jälkeen me olimme valmiit maksamaan niistä heidän oloihin nähden
aika kalliin hinnan ja näimme paljon vaivaa niitä hankkiaksemme.
Luonnollista on, että he eivät uskoneet meitä. Miksikäs me niistä
kalliin hinnan maksoimme, jos ne niin arvottomia olivat. Meidän antamaa
todellista selitystä he eivät käsittäneet. Joku muita viisaampi arveli
niitä hankittavan Helsingin tohtoreita varten.

Viteleen suuressa kylässä olimme joutua aika pulaan. Osa seurasta oli
eräänä aamuna matkustanut Tuuloksen kylään. Siellä olivat he kaivaneet
vanhoja hautakumpuja ja ottaneet niistä muutamia pääkalloja mukaansa.
Illalla myöhään palasivat he Viteleeseen, jossa B. ja minä olimme
viettäneet päivän kaikenlaisia kyselyjä ja muistiinpanoja tehden. Kun
sitten yöllä 12:n tienoilla teetä joimme ja puhelimme päivän vaiheista,
isäntä seurassamme, kertoivat he myös pääkalloista, ottivat ne esille
konteistaan ja näyttivät niitä. Silloinkos talon isäntä pelästyi,
hyppäsi ylös, risti silmiään eikä enää uskaltanut olla samassa
huoneessa kuin me. Seuraavana aamuna läksimme eteenpäin kulkemaan,
maksoimme taloon, ja kun emme siitä saaneet ketään saattajaa, läksimme
etsimään. Tapasimme veneessä joen rannalla miehen. Hän saattoi meitä
ruuhellaan seuraavaan kylään, josta saimme oppaita ja kantajia.
Perästäpäin kuulimme kerrottavan, että koko kyläkunta oli joutunut
suureen mielenliikutukseen meidän tekomme johdosta. Aamulla olivat
kylän miehet jo kokoontuneet vangitakseen meidät ja viedäkseen meidät
Aunuksen läänin kuvernöörin tuomittavaksi. Mutta kun olimme ennen sitä
ehtineet vapaehtoisesti lähteä kylästä, jäi heidän aikeensa siihen.

Toisilla seuduilla elivät sissitarinat vielä niin voimakkaina, että
meitä epäiltiin sisseiksi.

Muutenkin herätimme suurta huomiota. Kaikkea, mitä meillä oli,
ihmeteltiin ja tarkastettiin. Monesti, kun aamulla heräsimme, oli tupa
täynnä ihmisiä, siinä arvokkaita valkopartaisia miehiä. Äänettöminä he
seisoivat ja odottivat meidän heräämistämme. Kaikki meidän vaatteemme,
liikkeemme, tekomme joutuivat ihmettelyn ja arvostelun alaisiksi. Kun
menimme uimaan, seurasi kylän väki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset
meitä katsomaan, meidän uidessa kulkivat kaikki vaatekappaleet kädestä
käteen, ja kun sukelsimme, luulivat he meidän etsivän sieltä jotain
malmia.

Joka kylässä tiedustelimme sukunimiä. Välistä saimme pelkkiä venäläisiä
nimiä. Ja vasten kaikkia tiedustelujamme ei myönnetty muita suomalaisia
nimiä heillä olevan, kunnes joku sattui esim. kysymään: mikä sen Rossin
nimi on. Me silloin siihen tartuimme. Löytyiväthän ne suomalaisetkin
nimet, mutta niitä vaan ei sopinut kirjaan panna.

Kerran sattui meille tapaus, josta olisi voinut olla pahatkin
seuraukset. Professori J.A. Palmén oli kehottanut meitä pitämään
joitakuita lintulajeja silmällä, ja jos niitä saisimme ammutuksi,
tuomaan nahan hänelle. Sitä varten oli meillä mukana rasiallinen
arsenikkivoidetta, jolla nahat voitaisiin säilyttää turmeltumattomina.
Tämä arsenikkivoide oli minun laukussani. Kulimme veneellä yli
Vieljärven. Lännestä päin pistää järveen niemi, jolla on pienempi
kylä. Tähän kylään poikkesimme muutamaksi tunniksi, kävimme taloissa
kysymyksiä tekemässä, ostimme joitakuita kiviaseita, söimme, lepäsimme
vähän aikaa rantapengermällä ja matkustimme eteenpäin. Vieljärven
kylässä huomasimme, että minun laukkuni oli kadonnut. Seuraavana
päivänä otin soutajan ja läksin takasinpäin sitä etsimään. Kylässä,
jossa edellisenä päivänä olimme levänneet, vakuutettiin minulle,
ettei semmoista laukkua kukaan ollut nähnyt. Kyselin kylän miehiltä
ja naisilta, mutta ei kukaan tiennyt mitään. Kun jo astelin rantaan
poislähteäkseni, tuli muuan vanha akka luokseni. Harvoin olen nähnyt
niin rumaa ja niin ystävällistä naista. Aunukselaiseen tapaan
puhutteli hän minua mitä hellimmillä ja kauneimmilla nimityksillä:
"kallis" ja "kaunis" j.n.e. Hän neuvoi vaan vaatimaan laukkua, kyllä
se kylässä oli. Viimein tulikin laukku esille. Muuan mies sanoi sen
muka jostain saaresta löytäneensä, jossa emme koskaan olleet käyneet.
Hyväksi onneksi tarkastelin laukun sisältöä. Kaikki muu oli tallessa
paitse arsenikkivoide. Monen mutkan perästä sain viimein senkin
pois. Olisi voinut olla ikävät seuraukset meille, jos olisivat minun
arsenikkivoiteellani ruvenneet itseään parantamaan.

Runolaulajia emme monta tavanneet tällä matkalla, eikä niitä Aunuksessa
yleensä ole koskaan paljoa ollut. Vienan Karjalahan se on runolaulajien
kotimaa. Sen sijaan kuulimme monesti kanteleensoittoa. Meillä oli
saattajana noin viikon päivät reipas, monitietoinen ja -taitoinen mies,
nimeltä Tihon Paulow. Hän soitti myös kannelta. Meistä tuli oikein
hyvät ystävät, jonka vuoksi eronhetki oli vallan vakava tilaisuus.
Se tapahtui jossain kylässä Tulemajärven rannalla, muistaakseni
Mantereen kylässä. Illalla jo olimme selvittäneet välimme ja sanoneet
jäähyväiset, aikaisin aamulla ennen meidän ylösnousemistamme
oli hänen määrä palata kotiinsa. Mutta aamulla tuli hän siihen
huoneeseen, jossa me kaikki viisi miestä lattialla makasimme. Aivan
ääneti istui hän pöydän ääreen, otti kanteleen ja soitti. Paitsi
kaikenlaatuisia tansseja oli hänellä tapana soittaa "omaa mahtia",
omia mielikuvitelmiaan. Nytkin soitti hän "omaa mahtia", mainitsi
kunkin nimeltä ja soitti jäähyväiset. "Nyt soitan Vasleille (B:n nimen
muunnos), nyt Iivanalle" (J.V.) j.n.e. Soitettuaan pisti hän ääneti
kättä kullekin ja lähti paluumatkalle.

Paras kanteleensoittaja, mitä koskaan olen kuullut, oli Lahden kylässä
Säämjärven rannalla. Jo aikaisemmin olimme hänestä kuulleet. Ja
heti kylään tultuamme lähetimme häntä hakemaan. Hän tulikin, mutta
vaatimattomasti ei hän sanonut mitään osaavansa. Häneltä olivat sormet
äskettäin paleltuneet, eikä hän muka sen vuoksi mihinkään kyennyt. Kun
me kuitenkin vaadimme häntä soittamaan, soitti hän muutamia tansseja,
eikä sanonut muuta osaavansa. Me jätimme hänet rauhaan ja arvelimme,
että häntä oli turhaan kehuttu. Joku meni sorsia ammuskelemaan, joku
puhdisteli pyssyään ja joku kirjoitti muistiinpanoja. Kanteleensoittaja
unohtui. Hän istui yksin nurkassa kantele polvillaan, tuijottaen
eteensä. Vähitellen rupesi hän soittamaan vienosti, välistä kiihtyen ja
lämmeten ja taas aivan hiljaan. Kun me silloin sanoimme semmoista juuri
tahtovamme kuulla ja kysyimme, mitä se oli, sanoi hän, ettei se mitään
ollut, että hän vaan soitti omaa mahtiaan. Sitten annoimme hänen olla
rauhassa, puuhailimme kukin omalla tahollamme. Mutta kanteleensoittaja,
kun ei kukaan häneltä mitään kysellyt, ja kun sai olla rauhassa,
soitteli koko illan, ja me kuuntelimme häntä iloksemme.

Kansanelämää kaikin tavoin tutkimme ja tarkkasimme, ja paljon näimme
sellaista, mikä ainaiseksi painui mieleemme. Kauneimpia muistoja on
juhannusyö, jonka vietimme Viteleen kylän apajapaikoilla Repoirannassa
Laatokan rannalla.

Juhannuksen aikaan asustaa siika niillä rannoilla. Suurilla nuotilla
niitä pyydetään. Laatokan ranta on Aunuksen puolella saareton,
pitkälti matala, hiekkapenkereinen. Näköala on niin laaja kuin minkä
silmä kantaa. Rannalla oli kymmenen eri nuottakuntaa. Jokaiseen
nuottaan kuului vähintään kymmenen henkeä. Mutta paitse varsinaisia
nuotanvetäjiä oli ranta täynnä väkeä, kaikenlaatuista. Varmaan oli
siinä yli kaksisataa henkeä. Kuleksimme pitkin rantaa, niinkuin muutkin
joutilaat, apajalta apajalle. Ja siinäkös oli elämää. Tuon tuostakin
lähti venekunta liikkeelle pyydyksineen, mekin läksimme välistä mukaan.
Veneet olivat suuria, ranta pitkälti matalaa, oli ensinnä kahlattava
veneen vieressä, ennenkuin veneeseen noustiin. Tehtiin kierros
ulapalle, kirkkaalle, tyynelle ulapalle, nuotta heitettiin veteen,
palattiin takaisin ja vedettiin nuotta maalle. - Melkein joka apajan
kohdalla oli tuli, jossa keitettiin teetä, kalakeittoa. Kaikkialla
oli elämää, naurua, laulua, puhetta, iloa. Eräässä paikassa oli
hyvä-äänisiä tyttöjä. Ne asettuivat nurmimättäälle laulamaan. Lukkarin
kukoistava tytär istui keskelle ja muut ympärille. He lauloivat
venäläisiä lauluja, "pajattivat", niinkuin siellä sanotaan. Sanat
olivat venäjänkielisiä, joita laulajat eivät itse ymmärtäneet, säveleet
arolla syntyneitä, pitkäveteisiä, kauniita. Olimme täällä asutusten
rajamailla, suomalainen luontokin oli loppunut ja venäläinen alkanut.
Kun vielä muistelen, että oli juhannusyön tenhoisa valo, edessä
Laatokan aava ulappa, ymmärrän, kuinka voimakkaasti mielet lumoutuivat
niin meidän kuin muiden. Koko kesäyön vietimme Repoirannassa.

Matkan varrella ostimme kanteleita. Kun läksimme Tulemajärven kylästä,
ratsastimme viidellä hevosella, kuudes kuletti tavaroita, kyytimiehet
juoksivat rinnalla. Kullakin meistä oli viitta hartioilla, laukku
selässä, kantele kainalossa, ja toisilla vielä pyssyt olalla. Olimmepa
kuin entisen ajan vaeltavia trubaduureja.

Myöskin metsästyshaluamme saimme tyydyttää. Monesti ammuskelimme
sorsia, jonkun kerran metson poikasia, yritimmepä kerran kontiotakin
vaanimaan.

Suuren Mäen kirkonkylän läheisyydestä oli karhu kaatanut kaksi lehmää.
Niiden haaskoilla vietimme yön karhua odotellen. Eihän se tullut, se
oli nähtävästi ennättänyt käydä siellä ennen meidän tuloamme, mutta yö
vietettynä salaperäisessä suuressa metsässä, jossa jokainen risahduskin
sai viritetyn mielen värähtämään, säilyy vieläkin mielessäni matkan
kauneimpien muistojen joukossa.

Myöskin luontoa ihailimme tällä matkalla. Olimme tilaisuudessa
näkemään, miltä näyttää koskematon ikimetsä jättiläishonkineen.
Rajattomia, suuria soita saimme samoilla. Eräällä viidentoista virstan
taipaleella oli neljäkymmentä kahdeksan suosiltaa.

Matkan tulokset luovutettiin Muinaismuistoyhdistykselle ja osa Suomen
Kirjallisuuden Seuralle. Meille kaikille matka tarjosi paljon opittavaa
ja olemme sitä pitkin ikäämme mielihyvällä muistelleet. Hainarissa
heräsivät kansatieteelliset harrastukset sen kautta entistään
voimakkaammiksi. Mutta ennen kaikkea valmisti se hänen sielussaan
maa-alaa hänen vastaiselle työlleen Karjalan kansan hyväksi.

       *       *       *       *       *

Ensi aikoina Sortavalassa ollessaan kohdistui Hainarin harrastus
tarkastamaan kansan elämää, sen tapoja, kieltä, puheparsia. Kaikki,
mikä oli sattuvaa, sukkelaa, omituista, tuotti hänelle iloa.
Lukemattomat olivat ne jutut, joita niihin aikoihin kerroimme
toisillemme, joissa karjalaisten luonne ja kieli kuvastui. Menipä
Hainari välistä niin pitkälle, että kun hän kuuli oikein mukavan
sanasutkauksen, hän siitä antoi pienen rahapalkinnon.

Karjalan rajamurretta hän koetti paraimpansa mukaan oppia. Muistan
kerran Suojärvellä, kun Hainari puhellessaan suojärveläisen
kyytimiehemme kanssa, käytti jotain muotoa, joka minun mielestäni ei
ollut murteen mukainen, ja kun minä siitä hänelle huomautin, Hainari
sanoi puhuvansa Genetzin Karjalan kieliopin mukaan.

Kansatieteelliset harrastukset täyttivät niinä aikoina suuresti hänen
mielensä. Sortavalaan tullessaan oli hän tässä suhteessa joutunut
rikkaille maille, ja käydessään metsästysretkiltä rajapitäjissä
vieläkin rikkaammille. Hän rupesi innokkaasti esineitä kokoamaan
ja innostutti useita muitakin siihen. Aluksi niitä olivat hänen
omat huoneensa täynnä, joka nurkka. Saatuaan innostuksen muihinkin
herätetyksi, perustettiin Sortavalan kansatieteellinen museo, jolle
luovutettiin huoneita Sortavalan kaupungin talolta.

Kaikenlaiset ihmiset innostuivat keräämistyöhön, ja monenlaisia
merkillisiä kaluja museoon tarjottiin. Eräs paikkakunnalla niihin
aikoihin yleisesti tunnettu omituinen henkilö H. toi kallisarvoisen
löydön, jonka hän mielenliikutuksesta melkein kuiskaten, täyttä totta
uskoen, tarjosi Hainarille: sen kiven, joka oli ollut leivottuna
Kullervon leipään. - Muuan maakauppias kirjoitti erittäin innostuneita
kirjeitä Hainarille, samalla kun hän esineitä lähetteli. Erään
kirjeensä hän lopetti sanoilla: "tässä on sellainen mies, joka
hakee niitä vaikka helvetistä". Maalaisväestö yleensä pani näille
harrastuksille suuren arvon. Heistä oli hauska käydä museossa
katsomassa ja vanhat innostuivat ja ilostuivat, kun he kertoivat,
millaista ennen oli ollut. Näinä kansatieteellisten harrastusten
aikoina he jo alkoivat oppia käymään Hainarin kodissa, jos ei muuta
niin "tarattamassa".

Kansatieteellisiä esineitä koottiin monenlaisia. Kaunis kokoelma oli
soittokoneita, pyyhinliinoja, nauhoja, monenlaisia talousesineitä,
aseita, taikakaluja y.m.m. Museossa oli varsin suuri ja arvokas
kokoelma kiviaseita. Ja vihdoin runsas rahakokoelma.

Vanhojen rahojen tutkiminen ja tarkastaminen oli jo aikaisemmin
suuresti Hainaria huvittanut. Ensi vuosina Sortavalassa sai hän tätä
haluaan mielin määrin tyydyttää. Itä-Suomessa oli säilynyt suuret
määrät vanhoja ruotsalaisia plootuja, ja toisia löytyi. Esimerkiksi
Impilahdelta löytyi niitä eräästä pellosta melkein hevoskuorma. Niitä
oli suuria 4 talarin, olipa joku 8 talarinkin. Enimmät niistä ovat
nyt Sortavalan museossa. Myöskin oli saatavana runsaasti muitakin
vanhoja rahoja: venäläisiä tipoja, Görtzin rahamerkkejä, Kristiina
kuningattaren 1 äyrin rahoja j.n.e.

Etenkin viimeksi mainittuja tutki Hainari huolellisesti. Niitä
kuului olevan jotain harvinaista laatua, jotka vain vähän erosivat
tavallisemmista. Kerran oli Hainarilla tutkittavana näitä pieni
pytyllinen. Myöhään yöhön unohtui hän etsimään harvinaista muotoa.
Siitä oli meillä huvin aihetta ja monta leikkipuhetta teimme: milloin
kuvittelimme häntä keskiaikaiseksi alkemistiksi, milloin miksikin.

Tämä kansatieteellinen harrastus vei Hainarin lähelle kansaa. Se opetti
hänet tuntemaan kansan tavat, kansan sivistyskannan, sen olot. Hänen
toimelias, yritteliäs luonteensa ei tyytynyt pelkkään tutkijan silmällä
katselemiseen. Hänessä heräsi halu suoranaiseen toimintaan.

Siihen aikaan eivät Oskar Hainarin silmät vielä olleet avautuneet
näkemään Laatokan seutujen kauneutta. Hän vietti kesiänsä Hämeessä,
enimmäkseen lapsuuden ajoilta rakkaassa Kurussa, vanhempien ja
sisarusten parissa. Siellä hän metsästeli ja kalasteli ja seurusteli
naapuriensa kanssa. Kun hän lukukauden alkaessa palasi Sortavalaan, oli
hänellä aina uusi varasto hauskoja tarinoita kansanelämästä. Muudan
vanha ukko, "Kauppilan vaari", oli niissä usein päähenkilönä.

Oskar Hainarin mieli oli valoisa ja sopusuhtainen. Mielessäni
säilyy siltä ajalta monta pikku tapahtumaa, joissa hänen kaunis
maailmankatsomuksensa, osanottavainen sydämensä ja kykynsä käsittää
ihmisiä kuvastuu. Kerron tässä yhden, joka on samalla varhaisimpia.

Olin lähdössä metsästysretkelle. Metsästäjät olivat päättäneet yhtyä
Sortavalan torilla. Hainarit asuivat silloin vastanaineina tämän torin
varrella. Minä menin tamineineni heille odottamaan, ikkunasta oli
minun katsottava, milloin muut metsästäjät tulisivat torille ja sitten
liityttävä heihin.

Taloon tullessani olivat sekä herra että rouva keittiössä. Edellinen
tuli työhuoneeseensa minun kanssani puhelemaan. Hän kertoi heidän
keittiöön tulleen miehen, liekö ollut palvelijan tuttava, vai miten
lie sinne tullut. Mies oli kertonut joutuneensa velkoihin eräälle
kauppiaalle. Velka ei ollut suuri. Muistaakseni alle kahdenkymmenen
markan. Pariin kertaan oli jo velka pantu ryöstöön, mutta ryöstömies
ei muuta myödyksi saanut kuin sen verran, että sai ryöstökustannukset
suoritetuksi, vaikka se vähäinen omaisuus, mikä oli vuoden kuluessa
kokoontunut, myötiinkin. Velka jäi entiselleen maksamatta. Kolmannen
kerran oli kauppias nyt antanut velan perittäväksi. Mies oli
käynyt kauppiaan puheilla, oli pyytänyt kauppiasta peruuttamaan
ryöstömääräyksensä, sillä entistä enempää ei ollut nytkään saatavissa.
Kauppias ei ollut siihen suostunut. Kolmas kerta mieheltä kohta
myötäisiin samasta velasta hänen välttämättömimmät tarvekalunsa. Ja
itse velka jäisi tälläkin kertaa maksamatta.

Tämän oli mies kuivakiskoisesti kertonut, valittamatta ja moittimatta.
Hainarin mielen se saattoi kuohuksiin. Sehän oli sydämmetöntä, kovaa,
epäinhimillistä, väärää. Laki olisi muutettava... Siinä määrässä
sääli hänet valtasi, että hän antoi omistaan miehelle lahjaksi
sen rahamäärän, mikä tarvittiin velan maksamiseen. Iloisena ja
tyytyväisenä hän tämän minulle kertoi ja iloitsi, että mies nyt pääsisi
painajaisestaan.

Kun siitä juuri puhelimme, tuli rouva Hainari keittiöstä sisään. Hän
puuttui puheeseemme ja sanoi, että se häntä niin ihmetytti, hän oli
aivan toista odottanut. Kun mies sai nuo rahat, joilla hän pääsisi
vapaaksi raskaasta, painavasta velastaan, ei hän tullut iloiseksi.
Hän ei edes kiittänyt. Kasvot pysyivät yhtä jäykkinä, alakuloisina,
ilmeettöminä. Oli niinkuin ei tuo tapaus olisi tehnyt häneen juuri
mitään vaikutusta. Miksi ei hän tullut iloiseksi, miksi ei hän
kiittänyt?

Silloin mainitsi Hainari seuraavat kauniit säkeet Vänrikki Stoolin
tarinoista:

    Ikinään ei riemua ollut hän
    edes maistanut varkaisin;
    jo lapsena, kolkkoudess' elämän
    oli jäätynyt kyynelkin.

Samassa näin, että toiset metsämiehet olivat hevosineen tulleet
torille. Sanoin jäähyväiset ja kiirehdin matkaan. Minulla oli sija
varattu Turun rattaille, joissa entisestään oli kaksi miestä. Läksimme
aika kyytiä ajamaan maallepäin.

Mutta minulla oli äsken näkemäni ja kuulemani tapaus elävästi mielessä.
Minua viehätti Hainarin kaunis tapa sitä arvostella. Rupesin sitä sen
vuoksi toisille kertomaan. Mutta kun olin päässyt kertomuksessani
niin pitkälle, että mies ei tullut iloiseksi eikä kiittänyt, sanoi
toinen herroista: "våra tuppar ä' sådana förbannade lorfvar" (meidän
talonpoikaiskollot ovat niitä vietävän lurjuksia).

Juttuani en kertonutkaan sen pitemmälle. Mutta olen usein pitkin
elämääni tätä tapausta muistellut. Niin eri lailla saattaa samaa
tapausta arvostella. Riippuu niin suuresti siitä, millä mielellä
tapahtumia katselee, ja minkälainen se sielu on, jonka mielikuvien
sarjaan uusi liittyy.

Hainarin luonteessa ja koko olemuksessa oli ihanteellinen perusleima.
Se näyttäytyi muun muassa siinä, että hänellä oli harvinainen vaikutus
ympäristöönsä, kaikkiin, joiden kanssa hän seurusteli. Hänen oman
mielensähän aina täyttivät aatteelliset harrastukset. Ja joutuipa kuka
tahansa hänen seuraansa, alkoi se kertoa ja puhua yleisistä asioista.
Ken kertoi jotain historiallisia muistoja, ken kansatieteellisiä
huomioita, ken kielellisiä omituisuuksia, ken puhui kouluista, ken
kirjastoista. Jokainen näyttäytyi parhaimmalta puoleltaan, tuoden
esille sen vähäisenkin yleisharrastuksen, mikä hänessä sattui olemaan.
Liekö se ollut Hainarin perustukseltaan ihanteellinen olemus, joka
houkutteli jokaista näyttäytymään paraimmalta puoleltaan?

       *       *       *       *       *

Nuorempana miehenä Hainari oli innokas metsästäjä. Saaliinsaanti ei
kuitenkaan ollut pääseikkana, vaan liikkuminen luonnossa. Välistä
kävimme yhdessä ampumassa teeriä kuvilta. Muistelen vieläkin erästä
retkeä. Pakkanen, talvinen luonto oli ihanimmillaan, hiihtelimme
metsiä, mäkiä, järven jäitä. Kukin istuimme kopissamme odottaen
teerien tuloa. Tenhoava äänettömyys täytti luonnon, sievät urpiaiset
näpertelivät lepännorkkoja aivan edessäni, pikku nakertaja juoksi
pelotta saappaani yli. Äkkiä kuuluu siukuva lento, teeriparvi istahtaa
puuhun, laukaus rikkoo äänettömyyden, lumi tupruaa ympärillä, ja
raskaana putoaa lintu maahan. Seuraavana päivänä oli niin pakkanen,
ettemme voineet kojussa istua, hiihtämässä kävimme kuitenkin. Kauvan
seisoimme sulan kosken reunalla ja katselimme koskenkarojen puuhia,
jotka 30 asteen pakkasesta huolimatta ahkeraan sukeltelivat.

Hainari innostui ahkeraksi karhujen ampujaksi. Kaikkiaan oli hän mukana
ampumassa kahdeksaatoista karhua. Hänellä oli tapana tuumailla, kuinka
tuhoisa peto karhu oli, ja kuinka sen kaatamille oli ihmiskunnalle
hyödyksi. Karhuja tietysti ei ollut asutuilla lähiseuduilla. Niitä
pyydystäissä oli tehtävä pitkiä retkiä, enimmäkseen rajapitäjiin,
joskus rajankin taakse Aunuksen puolelle.

Näillä retkillä tuli Hainari läheiseen suhteeseen rajapitäjien kansan
kanssa. Ensinnä katseli hän niitä kansatieteilijän uteliailla silmillä,
sitten oman kansan jäseninä, jotka olivat paljon kovaa kokeneet, joita
oli suuresti laiminlyöty ja joille tämä laiminlyönti oli hyvitettävä.

Näin avautui hänelle rikas maailma, joka tuotti hänelle paljon huvia ja
paljon iloa, paljon mielenkiintoa. Ja hänen rinnassaan syttyi voimakas
rakkaus Karjalan kansaan, etenkin rajapitäjien, joka rakkaus vähitellen
saattoi hänet tarmokkaaseen toimintaan sen hyväksi.

Kerron yhdestä tällaisesta retkestä, joka erittäin voimakkaasti
vaikutti häneen ja joka tietääkseni ensi kerran ohjasi hänet
suoranaiseen toimeen Karjalan kansan hyväksi.

Teimme metsästysretken Suojärvelle ja Korpiselkään. Ammuimme yhteensä
viisi karhua. Retkemme teimme uudelta vuodelta päästyä v. 1886.
Se ei ollut pelkkä tavallinen metsästysretki. Puen sen elämäni
rakkaimpien, kauneimpien muistojen joukkoon. Kulimme suuria saloja ja
ihailimme kaunista talvista luontoa, raskaita lumitaakkoja kantavia
kuusipylväistöjä, mahtavia honkia ja lumiseinämiksi muodostuneita
rikeikköjä. Oikoteillä kulki tie välistä nuoren metsän läpi. Lumi oli
painanut puut luokille. Oli aivan kuin lumitunnelin kautta olisimme
kulkeneet. Mutta tunnelin, jonka katossa tuhannet kiteet kirkkaina
kimaltelivat.

Ja kun karhun olimme kaataneet, hiihdimme kilvan kiertäjiemme kanssa
halki salon, poikki aukeitten majataloomme, ja kuumana ja terveenä
virtasi veri suonissamme.

Samalla oli retkemme kuin kansatieteellinen tutkimusmatka. Majailimme
monessa vanhassa, suuressa savupirtissä, jotka nyt ovat vanhuuttaan
kaatuneet. Ne olivat täynnä merkillisyyksiä. Pylväät, räystäät,
ikkunapielet kauniisti leikatut, uuni suuri ja komea, sintsoi tuvan
vieressä ja sen toisella puolella väljä sarai. Me kyselimme ja
katselimme joka kohtaa, ja iloitsimme kaikesta, mitä opimme.

Huomiomme kiinnitimme myös kansan kieleen. Jokaisen hauskan sanan,
jokaisen mukavan lauseparren koetimme panna mieleemme. Kyytimiehemme
Bloigu oli erittäin sukkela sanasutkauksien antaja, mutta runsaalla
mitalla sai hän takasinkin.

Ihmisten kanssa puhelimme, tiedustelimme heidän elämäänsä, olojansa,
ystäviksi tulimme. Onpa moni tällä retkellä solmittu tuttavuus ja
ystävyys kestänyt kautta elämän iän.

Lisäksi olimme nuoria, iloitsimme kaikesta, laskimme leikkiä.

Mutta en tästä matkastamme aio laajemmalti kertoa, niin hauskaa
kuin sitä onkin muistella. Rajoitun kertomaan yhden yhtymän ja sen
seuraukset.

Retkellämme jouduimme Korpiselän Tolvajärvelle Ignoi Vornasen taloon.
Hänen suuressa, mahtavan komeassa savupirtissään vietimme yötä.

Ignoi Vornanen oli suuri metsästäjä. Hän oli varsinaisesti ilvesten
pyytäjä, mutta sitä paitse oli hän kaatanut monta karhua ja sutta. Koko
Suomenniemi oli hänen metsästysmaanaan, poikineen ja tovereineen oli
hän hiihtäen käynyt kaikissa Suomen kaupungeissa paitse muistaakseni
kolmessa. Hän oli kookas, komea, ryhdikäs mies, tukka ja parta pitkä
ja harmaa. Hän kertoi meille pitkin iltaa metsästysretkistään,
seikkailuistaan, paraimmista hiihtoennätyksistään. Voittehan arvata,
kuinka viehätyimme ja ihastuimme.

Muun muassa sattui Ignoi sitten puhelemaan osallisuudestaan
lastensyöjien susien metsästykseen, joista Suomen valtio aikoinaan
maksoi niin runsaat tapporahat.

Niinkuin ehkä muistetaan, sattui alkupuolella 11880-lukua, että
Etelä-Hämeessä ja Satakunnassa sudet alkoivat ahdistella ihmisiä,
söivät kymmenkunnan lasta. Varmaan ne olivat samoja susia, jotka kerran
olivat ihmisen lihan makuun päässeet. Sanomalehdet nostivat siitä
suuren huudon, kuinka suureksi häpeäksi semmoinen oli meidän maallemme.
Silloin ryhdyttiin virallista tietä susia hävittämään. Valtio lupasi
runsaat ylimääräiset tapporahat petojen kaatamisesta. Palkattiin
paraimpia metsämiehiä metsästystä johtamaan, Venäjältä hankittiin
taitavia sudenpyytäjiä, lukashia, ajamaan susia takaa, ja kaartilaisia
lähetettiin ajomiehiksi. Ignoi Vornanenkin lähti liikkeelle kahden
poikansa kanssa. Koirineen he hiihtäen kulkivat halki Suomen. Etenkin
Pyhämaan pitäjästä Satakunnasta he ampuivat melkoisen määrän ilveksiä.

Kun he metsästysretket päätettyään anoivat valtion lupaamaa palkkiota,
joka teki 2,000 markkaa, mikä heidän oloissa oli suuri summa, saivat he
ensin odottaa kauvan aikaa, ja viimein vallesmannin kautta senaatista
tulleen ruotsinkielisen asiakirjan. Kuukauden päivät sitä käänneltyään
kävivät he viimein vallesmannin luona tietämässä, mitä tämä protokolla
merkitsee ja niistä rahat saadaan. Senaatin päätelmässä sanottiin,
että tapporahat, 2,000 markkaa kyllä olivat saatavissa, mutta sitä
ennen oli määräajan kuluessa hankittava lisätodistusta, lautamiehiä oli
kuulusteltava Pyhämaan käräjillä. "Määräaika oli jo kulunut. Ja näillä
papereilla ei enää tee mitään", oli vallesmanni sanonut. "Semmoiseen
vahinkoon olivat nyt joutuneet. Mitä he tiesivät ruotsinkielisistä
'rotokollista', ja miten he Korpiselästä voivat asiansa ajaa
määräajalla."

Nämä paperit haki Ignoi esille ja näytti niitä meille. Tämä kertomus
teki meihin ja etenkin Hainariin erittäin voimakkaan vaikutuksen.
Tällaisiin vaikeuksiin joutuivat omatta syyttään. Muodollisuuksista
pannaan riippumaan tärkeät asiat. Raja-Karjalan kansaa oli kohotettava
itsetietoon ja sivistykseen. Tällä tavalla sitä ei tehdä:

Niin kovasti Vornasen kertomus koski Hainariin, että hän päätti koettaa
tehdä jotain asian selvittämiseksi. Ignoi Vornanen uskoi paperinsa
Hainarille, ja toimme ne mukanamme Sortavalaan.

Karjalassa oli ryhdyttävä monenlaisiin edistyspuuhiin, oli perustettava
kouluja, rakennettava maanteitä, kohotettava elinkeinoja. Valtion
puolesta oli näihin toimiin ryhdyttävä. Kuinka kansa saattaisi valtioon
luottaa, jollei se selviä lupauksiaan pitäisi, niin tuumaili Hainari.
Tietysti valtio vieläkin maksaisi tapporahat. Ei suinkaan se jättäisi
lupaustaan täyttämättä sen vuoksi, että yksinkertaiset, korven helmassa
asuvat talonpojat eivät olleet osanneet kaikkia muodollisuuksia täyttää.

Mutta asia ei käynyt niin helposti kun Hainari luuli.

Kun hän ensi kerran tämän jälkeen matkusti Helsinkiin, vei hän
Vornasien paperit mukaansa. Helsingissä antoi hän ne eräälle entiselle
laulutoverilleen ja pyysi häntä anomaan senaatista, että Vornaset
saisivat saatavansa. Tämä hänen toverinsa oli jo silloin Helsingin
tunnetuimpia asianajajia. Nyt hän on erittäin huomatussa asemassa
oleva, yleisesti tunnettu henkilö. Valoisasti luotti Hainari häneen ja
arveli, että asia oli selvä, kohta tulisivat rahat.

Mutta ei kuulu mitään, Hainari kirjoittaa kirjeitä, ei tule sen
selvempää. Kun ainakin puoli vuotta on kulunut, ehkä vuosikin, en enää
muista niin tarkkaan, käy Hainari Helsingissä ja entistä toveriaan
tapaamassa. Mutta tämä antaa paperit takaisin. Hän ei ole asian hyväksi
voinut tehdä mitään. Kun kerran määräaika oli laiminlyöty, niin asia
oli menetetty, ei sille enää voinut mitään. Hän oli juristi, lain
muotojen mies.

Hainari toi paperit mukanaan Sortavalaan. Mutta hänen mielensä
ei saanut rauhaa. Näinkö rajapitäjien kansaa kasvatettiin
kansallistuntoon? Asiaa ei heitetä sittenkään. Jolleivät asianajajat
osaa sitä selvittää, niin minä rupean itse asianajajaksi, hän tuumi.
Kun hän seuraavan kerran matkusti Helsinkiin, kävi hän monenkin
senaattorin ja esittelijäsihteerin puheilla. Maanviljelyspäällikkönä
oli silloin senaattori G. von Alfthan. Kun Hainari hänelle selitti
asiansa, lyöden kaikki valttinsa pöytään, tulistui ja lämpeni
senaattori. - "Jättäkää paperit senaattiin, minä lupaan, että Vornaset
saavat tapporahansa".

Anomus jätettiin, ja pian tuli vastaus. Kunhan Vornaset vieläkin
hankkivat Pyhämaan käräjiltä vaaditun lisätodistuksen, ovat tapporahat
saatavissa.

Muistan kesäillan. Ignoin vanhin poika Petri oli Hainarin kanssa
tullut minun kotiini. Hainari, minä ja muutamat muut varustimme Petrin
matkarahoilla ja toimitimme hänet Pyhämaan käräjille. Parin viikon
perästä palasi hän sieltä tyytyväisenä tuoden mukanaan vaaditun
lisätodistuksen. Nyt saatiin tapporahat nostaa ilman vaikeuksia.

Tämä oli luullakseni Hainarin ensimäisiä suoranaisia toimenpiteitä
Karjalan kansan hyväksi. Luulenpa, että tämä tapaus sai häntä
ajattelemaan syvemmälti, se herätti myös halua toimia yhä eteenpäin.

Kun rahat tulivat Hainarille, toimitti hän ne perille. Samalla lähetti
hän Vornasille kirjeen, jossa hän neuvoi heitä viisaasti käyttämään
rahojaan. Tämän kirjeen hän omaksi ilokseen ja huvikseen kirjoitti
Kiven tyyliin. Se on kuin seitsemästä Veljeksestä otettu. Panen tähän
loppuosan siitä:

"Yhden ystävällisen neuvon tahdon teille antaa. Käyttäkää nyt, te
veljekset, osanne yhteisesti talon velkojen maksamiseen ja asukaa
kaikki yhdessä kotitaloanne. Eläen sovinnossa yhdessä, niinkuin
veljesten tulee tehdä, voitte te yhdistetyillä voimilla tulla hyvin
toimeen. Te voitte asua ja viljellä velatonta taloa. Työvoimia on
teillä kylläksi. Omalla väellä voitte hyvin maatanne raataa. Talvella
voitte taas ansaita rahaa petojen tappamisella. Mutta yksi veljeksistä
jääköön aina kotiin talon asioita hoitamaan, sillä aikaa kun kaksi
on hiihtomatkalla. Naidun sisarenne osuus maksakaa siis pois, mutta
äitinne ja teidän veljestenne osuus jättäkää yhteiseen pesään. Jos
niin teette, niin leipää ei teiltä koskaan tule puuttumaan. Jos
taas hajoitatte omaisuutenne, niin se katoaa, ennenkuin voitte sitä
aavistaakaan. Tämä on minun neuvoni."

Täten alkunsa saanut ystävyys Korpiselän Vornasien kanssa kesti kautta
aikojen. Kun vanha Ignaattei kuoli ja vanha savutupa Tolvajärven
rannalla, joka aikoinaan oli ollut niin komea, alkoi rappeutua ja
Ignaattein pojat olivat kasvaneet aikamiehiksi ja perustaneet omia
perheitä, oli veljesten hajaannuttava vanhasta kodista. Niihin aikoihin
sattui avoimeksi eräs metsänvartijan paikka salolla. Hainari kehoitti
Jyrki Vornasta, joka oli toinen veljeksistä, hakemaan sitä. Mutta
ehtona oli omakätinen hakemus. Jyrki ei ollut kirjoitustaitoinen.
Hainari ei kaukaa miettinyt, kutsui Jyrin Sortavalaan luokseen
muutamaksi viikoksi ja opetti häntä kirjoittamaan.

Oman huoneensa luovutti Hainari hänelle harjoitteluhuoneeksi, varusti
hänet runsaasti tupakalla, - kun oli itse kova tupakkamies, hän
käsitti, että ilman tupakkaa kävisi elämä Jyrille kovin ikäväksi, —
ja käski välillä hakkaamaan halkoja, kun kirjoitustyö alkaisi tuntua
ikävältä. Jyrki piirteli rihvelitaululle piirtoja, niin että korvia
vihloi, huone oli sakeana savua, jotta seiväs olisi seissyt, ja
tuontuostakin hakkasi hän vihaisesti halkoja, sillä "kirjoittaminen
pani niin harteita kivistämään", sanoi Jyrki.

Mutta tulos oli hyvä, Jyrki oppi kirjoittamaan, haki ja sai viran.

Metsästysretket rajapitäjiin ja kansatieteelliset keräilypuuhat olivat
vähitellen tutustuttaneet Hainaria Karjalan kansaan, sen elämään, sen
omituisuuksiin ja puutteisiin.

Aluksi me vaan ihailimme Karjalaa ja sen kansaa me näimme niin paljon
kaunista, niin paljon ominaista, niin paljon runollista siinä. Hetken
aikaa me ajattelimme kuinka sitä raatsisikaan sivistyksellä turmella,
sillä tullessaan sivistys varmaan hävittäisi paljon siitä, mitä
me siinä rakastimme. Mutta sitten heräsi toiminnan halu. Karjalan
kansa oli korotettava sivistykseen, itsetietoisuuteen. Suomen kansa
oli Raja-Karjalalle suuressa velassa. Silloin kun muun Suomen
kohottamiseksi oli tehty työtä, oli se laiminlyöty. Mutta se oli
yhtä oikeutettu sivistykseen kuin muutkin, yhtä oikeutettu saamaan
huolenpitoa osakseen kuin muutkin. Näin tuumaili Hainari. Ja tätä
velkaa tahtoi hän ensimäisenä ryhtyä maksamaan.

Karjalaisharrastus, karjalaisten olojen tutkimishalu hankki Hainarille
monta ystävätä. Mainitsen tässä yhden, jonka kanssa Hainari vuoden 1886
tienoilla, ennen ja jälkeen, oli vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Se oli
maakauppias Antti Kaksonen Suistamon Jalovaarasta. Siellä erämaiden
rajoilla, kaukana kaikista sivistysharrastuksista, erillään muista
oli Antti Kaksosessa herännyt voimakas halu tehdä työtä rajalaisten
sivistyksen kohottamiseksi. Eikä yksistään halu, vaan hän oli ryhtynyt
tositoimeen. Hän piti omassa kodissaan itse koulua kyläkunnan lapsille,
hänen vaimonsa, hänen renkinsäkin opettivat tässä kotikoulussa.

Antti Kaksonen ansaitsee muistamista Karjalan sivistyshistoriassa.

En tarkemmin tiedä, miten ja milloin Hainari ja Kaksonen tutustuivat,
mutta luulen, että Kaksonen vaikutti innostavasti ja lämmittävästi.
Heillä oli loppumattomasti puhumista keskenään ja neuvottelemista ja
tuumailemista.

Muistan, kun tulimme karhunpyyntiretkeltämme. Kaksonen oli sanonut,
että mihin aikaan vuorokautta me kuljimmekin hänen talonsa ohi, oli
meidän sinne poikettava. Me satuimme tulemaan Jalovaaraan kello
12 yöllä. Puheen mukaan poikettiin taloon, talonväki jyskytettiin
hereille, ja sitten alkoi tarina. Kaksonen ja Hainari juttelivat kaikki
Karjalan asiat pitkin ja poikki. Kaksosen sinisissä silmissä paloi
innostuksen tuli, niinkuin monesti myöhemminkin sen näin. Neljä tuntia
kesti tätä yöllistä tarinaa. Minä olin tarinoissa mukana ja hauskasti
kului yö. Mutta mukana oli myös kaksi nuorta miestä, joille Karjalan
asiat olivat vieraita. Ja voi poikaparkoja. Heillä oli ankara taistelu
unen kanssa.

Ensimäisiä kansanvalistusharrastuksia Karjalassa luulen Hainarilla
kirjastojen hankkimisen olleen. Kaikkein ensiksi puuhasi hän jonkun
kiertävän kirjaston Sortavalaan. Siinä puuhassa tuli näkyviin hänen jo
mainitsemani kyky nähdä hyvää ja herättää hyviä harrastuksia kaikissa.
Kirjaston hoitajaksi ja kulettajaksi pantiin muuan hupakko nainen.
Ei hän itse kyennyt kirjoja lukemaan. Mutta hänellä oli synnynnäiset
kirjanystävän taipumukset, väitti Hainari, hän osasi kirjojaan
sopivasti suositella. - "Tätä punakantista, tätä hyvin luetaan, j.n.e."

Mutta kohta alettiin kirjastoja puuhata täyttä totta rajapitäjiin.
Rahoja koottiin, kirjoja koottiin, omista annettiin, mikä suinkin
jouti. Kirjat nidotettiin, luetteloitiin, pantiin laatikkoihin ja
lähetettiin. Ainahan muutkin apua antoivat, mutta paljon panivat
Hainarit omistaan.

Kirjastohomman rinnalla tuli kouluharrastus etualaan, ja se täytti
mielen moniksi vuosiksi. Kansakoulujen perustamiselle rajapitäjiin oli
pahana esteenä se, että lukutaito vanhemmassa polvessa oli melkein
tuntematon, joten alkuopetusta ei kodeissa voitu ollenkaan antaa. Ja
ylempään kansakouluun oli pääsyehtona jonkinlainen lukutaito.

Tämän epäkohdan poistamiseen ryhtyi Hainari. Rajapitäjiin päätettiin
järjestää yleisillä varoilla kannatettavia kiertokouluja valmistamaan
alaa kansakouluille. Kiertokouluja varten oli valmistettava opettajia.
Ja valtion varoilla perustettiin Sortavalan seminaarin yhteyteen
valmistuskurssit kreikanuskoisia kiertokoulunopettajia varten.

Hainari ajoi ensimäisenä tätä asiata. Jo v. 1884 Sortavalassa,
yleisessä kansakoulukokouksessa hän esitti ohjelman tälle toimelle. V.
1887 saatiin viimein kurssit aikaan ja niiden johtajaksi tuli Hainari.
Erinomaisen innokkaasti ja lämpimästi koetti hän kehittää ja sivistää
näitä oppilaitaan, kasvattaa heissä isänmaallista mieltä ja herättää
vastuunalaisuuden tunnetta.

Kun ensimäinen tarve oli tyydytetty, herkesi valtio näitä kursseja
ylläpitämästä. Toisessa muodossa ja toisten jatkamana on vieläkin
olemassa Sortavalassa n.k. kiertokoululaitos, joka nauttii valtion
kannatusta.

Kiertokoulun tehtävänä oli valmistaa alaa kansakoululle. Erinomaisen
innokkaasti ryhtyi Hainari puuhaamaan kouluja rajapitäjiin. Hän
oli väsymätön neuvomaan, suunnittelemaan, kirjoittamaan näiden
koulujen hyväksi. Toinen koulu toisensa jälkeen kohosikin luomaan
valoa ja kylvämään sivistyksen siemeniä Karjalan kansan keskuuteen.
Luonnollisesti oli tässä puuhassa monta muutakin osallisena, mutta
erittäin suuret ovat Hainarin ansiot niiden suhteen. Oikeastaan vaatisi
jokainen koulu oman historiansa, mutta se veisi meitä liian laajoille
aloille.

Koulupuuhat tuottavat aina monenlaisia vaikeuksia. Milloin on vaikea
saada paperia kuntoon, milloin ei ole varoja saatavissa, koululla
on monenlaisia vastustajia, kyläkunnat joutuvat riitaan keskenään
koulunpaikasta, ja paljon muuta. Kaikenlaisissa tällaisissa asioissa
käännyttiin Hainarin puoleen ja hän oli aina valmis auttamaan ja
auttoikin. Näissä kouluasioissa sai hän paljon kirjeitä, joista toiset
olivat varsin lystikkäitäkin. Muuan lopettaa kirjeensä sanoilla:
"Jollemme teiltä saa apuva ja armova, emme saa sitä mistään".

Vihdoin kohdistui harrastus myös kansanopistoon. Hainari kulki
tämänkin puuhan etupäässä. Sillä välin oli koittanut meidän maallemme
valtiollisesti vaikeat ajat. Kansanopistohankkeelle tuli odottamattomia
ja loppumattomia vastuksia. Hainari oli kuitenkin väsymätön. Rahoja
koottiin, yhä uusia anomuksia kirjoitettiin, uusia paperia hankittiin,
mutta yhä oli hanke tuonnemmaksi lykättävä. Odotellessa lähetettiin
nuorukaisia rajapitäjistä kansanopistoihin ympäri Suomen.

Vihdoinkin kävi mahdolliseksi perustaa kansanopisto Impilahdelle
v. 1906. Hainarille on myönnettävä suuri ansio sen perustuksen
laskemisessa.

Alkupuolelta 80-lukua aina vuoteen 1893, jolloin Hainari siirtyi
Jyväskylään, oli Hainarien koti kaikenlaisten karjalaisten ja
etenkin rajalaisten ainaisena käyntipaikkana. Ken kävi joitain
kansantieteellisiä esineitä tuomassa, ken karhunkierroksia kaupalla,
ken koulu- ja kirjastoasioita puhumassa, useimmat vain muuten terveisiä
tuomassa, pakisemassa. Ja jos ei ken ymmärtänyt ja rohennut itse
tulla, sen kävi Hainari hakemassa. Kun hän vain näki rajalaisen tai
rajantakaisen karjalaisen markkinoilla, kaduilla tai torilla, antautui
hän puheisiin ja pian kutsui kotiinsa. Lukemattomat karjalaiset siellä
kävivätkin. Ja kaikille riitti aikaa, ystävyyttä, kestitystä.

Luonnollisesti tämmöisestä ahkerasta seurustelusta syntyi kansanelämän,
sen katsantotapojen, sen olosuhteiden tarkka tunteminen. Mutta siitä
muodostui myös luja ystävyys ja harras kunnioitus. Hainarista tuli
"Karjalan jalo ritari", tuli rajalaisten "oma Hainari".

       *       *       *       *       *

Sortavalan seminaarissa oli Hainari voimistelunopettajana. Hänen
pääaineensa oli kuitenkin historia. Vuosien varrella hän alkoi yhä
enemmän ikävöidä opettamaan varsinaista ainettaan. Siksi hän haki ja
sai Jyväskylän lyseossa historian lehtorin paikan. Jyväskylään hän
muutti, kuten jo sanoin, v. 1893 palatakseen sieltä 7 vuoden perästä
takaisin Sortavalaan samanlaiseen virkaan. Sekä Jyväskylässä että
Sortavalassa hän oli lyseon rehtorina. Sortavalassa oli hän toiseen
kertaan 4 vuotta. Vuonna 1904 oli hänen valtiollisista syistä pakko
siirtyä Helsinkiin. Siellä hän lopunikänsä oli opettajana Suomalaisessa
Normaalilyseossa.

Opettajana ei Hainari ollut aivan tavallinen. Jos kaikki opettajat
olisivat samanlaisia kuin hän, ei se olisi koululle hyväksi. Mutta
toisten muodollisesti tarkkojen rinnalla oli hän mainio paikallaan.
Hän ei opettajana mukaantunut kaavoihin. Hän ei kulkenut eteenpäin
tasaisissa läksyissä. Hän puhui toisista asioista paljon ja toisista
vähän, poikkesi monesti kauas pois varsinaisesta päivän tehtävästä.
Mutta hän vaikutti hyvin herättävästi, kasvattavasti ja kehittävästi
oppilaisiinsa, saavutti heidän ehdottoman kunnioituksensa.

Mainitsen pienen tapauksen, joka mielestäni kuvaa Hainarin asemaa
rehtorina ja opettajana. Oli kerran Hainarin poismuutettua syntynyt
pieni kinastus oppilaiden ja erään opettajan välillä. Opettajaa
moitittiin ja vanhemmat menivät lasten puolelle. Mielestäni oli
opettaja oikeassa, ja kun hänen puolustuksekseen sanoin eräälle
arvokkaalle kaupunkilaiselle, että niinhän Hainarikin teki, sanoi hän:
"sehän on toinen asia. Hainari oli sellainen mies, että hänelle se
kyllä sopi".

       *       *       *       *       *

Opettajatoimensa ja karjalaispuuhiensa rinnalla harjoitti Hainari
laajaa kirjalijatointa.

Niinkuin jo mainitsin, alkoi hän kirjalliset kokeensa jo ylioppilaana,
kirjoittaen jonkun verran Suomen Kuvalehteen sekä Hämäläis-osakunnan
albumiin. Saman ajan tuotteisiin on luettava ne kolme kirjoitusta,
jotka hän antoi Sortavalan seminaarin opettajain julkaisemaan "Kymölä"
albumiin, "Kaarlo Kustaa Polviander", "Vanhimmat jäljet ihmisestä
Europassa", "Nuoren tytön ensimäinen Helsingin matka". Aikaisempiin
julkaisuihin kuuluu myöskin Kansanvalistusseuran toimituksissa
ilmestynyt "Kuvia Raja-Karjalasta".

Sitten tuli aika, joka oli lähinnä omistettu kirjalliselle työlle. Sitä
olivat viimeiset vuodet Sortavalassa ja koko Jyväskylässä vietetty
aika. Historiantutkimus oli häntä viehättänyt jo kouluvuosilta
saakka. Tämä mieltymys historiaan pyrki pukeutumaan tositoimeen,
niinkuin kaikki muutkin hänen harrastuksensa. Kahtena kesänä kävi
hän Tukholmassa kokoamassa aineksia Ruotsin valtionarkistosta.
Tutkimustensa tuloksena hän julkaisi väitöskirjansa "Inkerinmaan
oloista Ruotsin vallan aikana". Aineksia oli kumminkin koottu paljon
enemmän kuin hän ehti käyttää.

Jyväskylässä ollessaan hän kirjoitti laajan Suomen keskiajan historian,
toisena osana K.J. Gummeruksen suurisuuntaiseen kuvitettuun Suomen
historiaan. Ainoastaan se, joka lähemmin tuntee, miten tällaista työtä
tehdään, voi käsittää, kuinka paljon vaivaa se vaatii, kuinka paljon
sitkeyttä ja kestävyyttä. Kirjallisuutta on hankittava suuret määrät,
arkistoja koluttava, tietoja etsittävä tavattoman laajoilta aloilta.
Monesti saa jonkun pienen tiedon vuoksi nähdä vaivaa viikkomääriä.
Lisäksi oli hänen tämä työ suoritettava pienestä maaseutukaupungista
käsin, kaukana kaikista historiallisista arkistoista ja suurista
kirjastoista.

Myöskin toisen osan, Ruotsin suurvallan aikakauden kuvauksen, samaa
laajaksi suunniteltua teosta hän otti kirjoittaakseen. Monta vuotta
teki hän työtä sitä varten, mutta sittenkin jäi se kesken.

Hänen päiväjärjestyksensä oli näinä kirjallisen työn aikoina seuraava:
Aamulla meni hän kouluun, hoiti opettajatehtäviään, sitten kotona
käytyään omisti aikaa rehtorin toimelleen. Kotiin tultuaan hän sitten
makasi parisen tuntia mitä sikeintä unta. Iltapäivällä hän mielellään
seurusteli tuttavainsa ja ystäväinsä kanssa, oli hilpeä ja iloinen,
mieluimmin puhellen töistään tai kertoellen juttuja Karjalasta. Illan
tullen antautui hän tutkimaan ja kirjoittamaan historiaansa ja teki
sitä useimmiten kauas yli keskiyön. Luulen, että tämän suuren työn
suorittaminen tuotti hänelle paljon tyydytystä.

En malta olla kertomatta hauskuuden vuoksi pientä juttua näiltä
ajoilta. Keskiajan historia tuli kustantajalleen K.J. Gummerukselle
kalliiksi. Tarvittiin paljon kuvia ja valmistuminen viipyi kauvan.
Kerran Gummerus valitti tätä asiata Hainarille ja sanoi, ettei hän
saanut omiaankaan takaisin. Siihen vastasi Hainari: "mutta sittenhän
sinä todellakin voit sanoa, että se kirja on ilmestynyt sinun
kustannuksellasi". Tämä vastaus täydellisesti tyydytti hyväntahtoista
kustantajaa.

Myöskin koulukirjoja Hainari toimitti: Terveysopiu kansakouluille ja
Suomen historian ja Yleisen historian sekä Maantieteen oppikirjat
kansakouluille. Etenkin historian oppikirjojen lukukappaleisiin pani
hän hyvin paljon huolta. Moneen kertaan hän ne kirjoitti uudestaan.
Jokainen lause, jokainen sana oli tarkoin harkittu, koetettiin saada
mahdollisimman sattuvaksi.

Koulukirjoihin kuuluu vielä hänen viime vuosinaan kirjoittamansa Suomen
yhteiskuntaoppi.

Itsenäisten kirjallisten töittensä ohessa hän vielä suomenteli ahkeraan
ja mukaili. Hänen suomennoksistaan on tärkein Bangin suuri Europan
Sivistyshistoria.

Tulipa hän toimittaneeksi sellaisestakin aiheesta kirjasen kuin
Chicagon kaupungista. Se on arvattavasti lyhentelemällä vapaasti
suomennettu.

Siihen liittyy hauska tarina. Oli niillä mailla eräs varakas mies, joka
piti Hainaria suuressa arvossa ja aina tilaisuuden sattuessa jutteli
hänen kanssaan. Hän ei ollut kirjallisiin asioihin mainittavasti
perehtynyt. Chicago-kirjassa mainitaan m.m., mitä siellä päivässä
syödään, niin ja niin monta kiloa lihaa ja perunoita ja jauhoja j.n.e.
Kun meidän liikemies luki tämän kohdan, sanoi hän täynnä ihmettelyä:
"mistä hitosta hän senkin tietää?"

Niinakin vuosina, kun Hainari asui Jyväskylässä, ei hän Karjalaa
unohtanut. Hän oli vuosien varrella oppinut rakastamaan Laatokan
luontoa. Hän oli ruvennut viettämään kesänsä ensin Haavuksen saaressa
ja sitten omassa huvilassaan kauniissa Vasikkasaaressa. Jyväskylästäkin
tuli hän joka kesä tänne. Sitä paitse teki hän tuontuostakin matkoja
rajapitäjiin.

Saaristossa eläessään tuli hän Laatokan kalastajain ystäväksi
seurustellen ahkeraan heidän kanssaan. Rajalaisia kävi usein hänen
luonaan ja kirjeenvaihto oli ehtymätön.

Ja oleskellessaan muuallakin ei yhteys katkennut. Muuanna kesänä oli
hänen satunnaisista syistä vietettävä kesäkausi Lohjalla. Kerran
maantietä kulkiessa tuli pari vienankarjalaista laukunkantajaa häntä
vastaan. Hauskuudekseen tokaisee hän heille: "kudamall' tsurall' doroga
proidii". - Samalla oli tuttavuus valmis. Laukunkantajat kävivät hänen
luonaan, lähettivät muitakin. Ja Lohjalla pidettiin karjalaista pakinaa
pitkin kesää. Muutamat hauskat valokuvat kertovat vieläkin tästä
seurustelusta.

       *       *       *       *       *

Tilaisuuden sattuessa muutti Hainari takaisin Sortavalaan.
Karjalaisharrastukset pääsevät taas etualaan. Nyt tulee suurten
kysymysten vuoro, laajoja pitäjiä koskevien kysymysten. Rajapitäjät
olivat vanhaa lahjoitusmaata. Valtio oli lahjoitusmaat lunastanut.
Pitkän odotuksen jälkeen oli pantu toimeen isojako. Vähitellen olivat
olot kehittyneet sille kannalle, että voitiin kohta maat luovuttaa
talonpojille, entisille n.k. lampuodeille. Mutta metsiä oli karttunut
paljon, niistä ajallaan saataisiin paljon rahaa. Ja tukkiyhtiöt
vaanivat kuin haukat saalista. Moni käsitti, että jos maa joutui ilman
muuta lampuotien käsiin, ei kestänyt kauvan, ennenkuin keinottelijat
olivat sen heiltä houkutelleet pois. Tämän vaaran torjumiseksi
ryhtyi Hainari puuhaamaan kunnallisrahastoja, joihin ainakin osa
metsärahoista saataisiin pelastetuksi ennen maiden ja metsien jakoa.
Kunnallisrahastoja saatiinkin perustetuksi, toinen Suojärven kunnalle
käsittäen yhden miljoonan markkaa, toinen Ägläjärven kyläkunnalle
käsittäen 90,000 markkaa.

Sanomattakin ymmärtää, että näitä rahastoja ei ilman muuta saatu
perustetuksi. Siinä oli monet neuvottelut pidettävä ja monet vaikeudet
voitettava. Oli näet voitettava ihmisten omanvoitonpyynti.

Hainari sai senaatilta erityisen valtuuden neuvotella asiasta
asianomaisten talonpoikien kanssa. Tammikuussa 1908 hän piti Suojärven
kuntalaisten ja Korpiselän pitäjän Ägläjärven kyläläisten kanssa
kokouksia asiasta. Näitten neuvottelujen johdosta asetettiin erityinen
komitea, joka kokoontui Helsinkiin Hainarin johdolla asiata lähemmin
pohtimaan. Koko Hainarin vaikutusvoima ja vuosikymmenien ystävyyden
perustama arvonanto oli pantava liikkeelle, ennenkuin komitean jäsenet
suostuivat tulevien sukupolvien hyväksi luovuttamaan käyttöoikeuden
omaisuuteen, jota he itsekin olisivat voineet käyttää.

Aikaisemmin jo v. 1907 oli Hainari kutsuttu jäseneksi hallituksen
asettamaan komiteaan, jonka tuli tutkia Viipurin läänin oloja ja
erittäinkin tehdä ehdotus tarpeellisiksi toimenpiteiksi sen epäkohdan
poistamiseksi, että monet lahjoitusmaiden talonpojat möivät tilansa
ylen halvasta hinnasta henkilöille, jotka eivät harjoittaneet
maanviljelystä. Tämän komitean mietintö Salmin kihlakunnan oloista on
melkein kokonaan Hainarin kirjoittama.

Olisi paljonkin kerrottavaa näistä komiteatöistä ja niiden yhteydessä
olevista seikoista. Mutta osittain ovat ne kovin arkaluontoista laatua,
osittain ne vaativat erityisen esityksensä. Jätän ne sen vuoksi sikseen.

Luonnollisesti sellaista henkilöä kuin Hainaria käytettiin myöskin
monenlaisiin kunnallisiin ja valtiollisiin luottamustoimiin. Sekä
Sortavalassa että Jyväskylässä ollessaan hän oli valtuusmiehenä.
Viimeisillä säätyvaltiopäivillä hän oli pappissäädyn jäsenenä, koulun
opettajain edustajana vuosina 1899, 1900 ja 1904-5. Yksikamariseen
eduskuntaan hänet valittiin Viipurin läänin itäisen vaalipiirin
edustajaksi vuosina 1908 ja 1909. Valtiopäivätyöhön antautui hän,
niinkuin kaikkeen muuhunkin, koko sielullaan ja mielellään.

Varsinaiseksi suureksi puhujaksi ei Hainaria voi sanoa, mutta silloin
tällöin hän kuitenkin piti erinomaisia puheita. Ehkä paraimpana
hänen puheistaan pidän sitä, minkä hän piti Sortavalassa v. 1901
Savo-karjalaisen osakunnan kesäjuhlassa. Siinä hän käyttää muutamia
Kiven Seitsemästä veljeksestä ottamiaan aiheita erinomaisen taitavasti,
samoin erästä kirjettä, jonka Antti Kaksonen oli saanut Jalovaaran
lapsilta. En tätä puhetta huoli tarkemmin selostaa. Se kumminkin
antoi aihetta ilmiantoon, aivan hullunkurisen vääristetyssä muodossa.
Muutamat muut yhtä turhat ilmiannot vaikuttivat, että hänen oli pakko,
muka "kansan villitsijänä ja valtiollisesti vaarallisena" henkilönä
näillä rajamailla, muuttaa Sortavalasta pois Helsinkiin.

Kesken ahkeraa työtä, puuhaillessa koulunopettajana, kirjailijana,
historioitsijana, Karjalan kansan lämpimänä ystävänä toimiessa, koko
Suomen hyväksi kuolema odottamatta Oskar Hainarin saavutti 23 p.
tammik. 1910.

Perustukseltaan oli Hainarin luonne optimistinen ja valoisa. Hän meni
aikoinaan melkein liiallisuuteen siinä, ettei tahtonut puhua pahaa
kestään. Muistan monesti sattuneen, että kun minä tai joku muu tulimme
hänen luokseen ja puhe sattumalta kosketteli jotakin yleistä päivän
juorua, voi sattua, etten minä sitä tiennyt: "jollet sinä sitä tiedä,
niin minä en kerro, minä en tahdo puhua pahaa toisista". - "No, mutta
saanhan minä sen tietää ensimäiseltä, joka kadulla vastaan tulee,
voithan sinä sen yhtä hyvin kertoa." - "En, se on saman tekevä, minä en
levitä juoruja."

Siitä ajasta, jolloin Hainari toiseen kertaan muutti pois Sortavalasta,
alkoi raskaampi ajanjakso hänen elämässään. Elettiinhän silloin n.s.
"routa- eli kirovuosia", eikä Hainarikaan säästynyt siltä vihalta,
joka kohtasi kaikkia huomatuimpia, suomalaiseen puolueeseen lukeutuvia
kansalaisia. Olisi luullut sellaisen miehen säästyvän syytöksistä,
sellaisen miehen kuin Hainari, jolla oli sellainen elämäntyö takanaan.

Hänen muistoaan eivät nuo ajat himmennä. Kauniina se säilyy lukuisain
kansalaisten mielessä, kauneimpana niiden, jotka tunsivat hänet läheltä.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "O. A. Hainari : Muistelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.