Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Juha
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Juha" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



JUHA

Kirj.

Juhani Aho


1911.



I.

Mies--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka--hakkaa kaskea korkean vaaran
rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastut
lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten,
selkäänsä oikaisematta.

Vaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossa
siellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitä
tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsän
peitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten,
päivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vielä
puoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykälä
aarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkon
takana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedet
kiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.

Se näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkee
halmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuin
iskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen
puuhun ja alkaa huojua--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.

Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo
tutisee--ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku.
Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet,
päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä
ja tulla niiden kanssa toimeen.

--Pitipähän taas epäsovussa erottaman--pitipähän taas sanottaman ne
katkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta--mutta
että se saattoi sanoa: »Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Sillä
minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa
luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi,
että vasemmukseni ontuu--vaan että saatoit sen minulle _sanoa_?

Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.

--Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut.
Mutta tarvitsiko nyt _siitä_ hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen,
salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin
olisiko tarvinnut tiuskata: »Mene siitä kompuroimasta!»--ja sitä vaille,
ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää
juroteta--että sovitaan pois.--Onhan saanut minulta olla ... milloinka
minä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?

Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja
tuli sovinnoille.--Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se
jo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas
näyttämään, etten _minä_ sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä,
niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui,
niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio
merkiksi, etten _minä_ sitä enää muista, elköönkä hänkään.

Hän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässä
tuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen
vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohon
kahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönä
ennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästä
käköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen--sitä
mielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin
karjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. »Auta Juha,»
sitten huutaa, »en pääse alas jos et auta!»--ja hento kaulaan kavahtaa
ja kasken läpi itsensä kannattaa ja vasta sileälle aholle asetuttaa.

Ja näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa
polvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli--näki
Marjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän
ensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan
takomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun
hän itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin vielä monena vuonna
kaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena emäntänä onnea ukkonsa
kylvöksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei
ihmeeksikään, ja kyllä ties Juha miksi: että oli hänellä hallussaan
metsän haltija, ties mistä lie kätköistä tullut, Karjalan kaunis, kaukaa
vierasten vaarojen takaa.

Nyt ei enää tule, ei itseään oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule
laulamaan, ei kassaroimaan, ei enää edes ruokaakaan tuomaan. On tyly
vanhalle miehelle aamusta iltaan.

Ja kuitenkin Juha yhä kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun
lastu visan kyljestä vihaisimmin vinkui.--Huhusiko joku?--Hän teroitti
kaatamiensa puiden yli kurkottavan silmänsä kasken alalaitaan, kavahti
kivelle, jolla oli istunut. Ei siellä ollut ketään. Olisiko kuulunut
alempaa, jonne ei kuontunut näkemään? Tuolta sen näkisi toisesta
laidasta, oliko kuka tulossa. Sieltä näkee pihaan asti, tien ahoa,
niittyä ja pellonpiennarta myöten pihaan asti. Jos ei niin monta
monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sitä, jota sieltä
turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui Juha
taas kirveeseensä ja hakkasi--hakkasi niin, että jokaiselta kaatamaltaan
puulta tuli lähemmäksi kasken alalaitaa, josta näki pihaan. Hakkasi vain
reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat kaatuessaan,
niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa katkeamistaan.

Ei sieltä kuulunut ketään. Lehmät makasivat paisteessa aholla alempana.
Järvellä kulki pari venhettä laiskasti soutaen. Kolmas souti jälempänä
maanrannan varjossa, kuin väijyen toisia. Juha näki heti, että ne kaksi
olivat Venäjän puolen venheitä, laukkusaksain, ja hän päätti niiden
suunnasta, etteivät ne aikoneet nientä kiertää ja laskea sitä tietä
koskiin, vaan päästäkseen niistä poiketa hänen rantaansa ja vedättää
venheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevosta. Pitäisikö
lähteä? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kylläpähän tietävät.
Kolmas venhe näkyi olevan sysimiesten haapio.

Hän kääntyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylälaitaan, ja sieltä
taas toisen takaisin alalaitaan. Ei vieläkään näkynyt ketään. Ja
miksikäs olisikaan? Taas tuli hän ylälaitaan. Mutta nyt tunsi hän
tarvitsevansa levätä ja istuutui äskeiselle kivelle, haarukkakoivun
alle. Se _oli_ mietittävä, oli ajateltava päähän asti, miten tämä kaikki
oli käynyt niinkuin oli käynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin
ohjiinsa, ne kulkivat, mitä teitä itse tahtoivat.

--Ennen se aina toi ruokaa, olipa työpaikka kuinka kaukana tahansa. Toi
paistinkalat, kantoi viilit leilissä ... nyt katsoo vanhaksi: »Sen
kanttura, sen vääräsääri ... sen väkäleuka». Saattaahan olla, mutta
milloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut
mitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin.--
Onko se nyt siinä, minkä _näköinen_ mies on, tai minkä _ikäinen_, kunhan
vain on mies? Eikö se ole siinä, mihin kykenee ja mitä saa aikaan? Eikö
ole tuolla talo kylmään metsään tekemäni, paisteisella aukealla, vetten
hengessä, koskien niemessä--tallit, aitat, saunat, navetat, hevonen ja
viisi lehmää? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut
kerjäläistytölle, löytölapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut parempi
ollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa
Karhulassa? Sanokoon! Ja mikä minulle siitä kiitokseksi? On kai ollut jo
palkitsevinaan sillä, että olinhan hyvä silloin, kun et vielä ollut
ikivanha ... kun et tuhkinut etkä puhkinut...

Juha jo katui. Miksi ma häntä syyttelen? Lapsihan tuo vielä silloin oli.
Minun, vanhemman, olisi pitänyt tietää paremmin... Mutta kun kerrankaan
iloitsisi siitä mistä minä--kun sanoisi: »Oletpa siihen taas korpea
avannut, tuleepa siitä taas huima huhta!» Mutta ei!--Hänen ajatuksensa
seisoivat hetken.--Siinä se on, ettei meillä ole lasta! Siinähän se on.
On itselläänkin sitä ikävä! Sentähden se on semmoinen kuin on. Ei ole
lasta eikä enää saada! Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo...

Silloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei
oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin
huojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja
alkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole
huomannut?

Ei se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lähettänyt Kaisan edellään ja
tulee itse eväitä tuomaan?--Ei ollut niinkään, tuossa oli ruuat.

Piika alkoi avata tuomaansa nyyttyä, mutta Juha sanoi menevänsä kotiin.
Jääköön Kaisa tänne vielä kerppuja taittamaan. Ei tuntunut enää jaksavan
hakata. Ja olihan lauantai, ja oli verkotkin laskettava.--»Taitan tuosta
saunavastat.»--Mutta silloin hän taas näki näyn, näki Marjan nuorena
emäntänä kerppuja taittamassa koivusta, jonka hän oli hänen eteensä
kaatanut, Marjan, pää paljaana, huivi niskassa, solakkana, pitkänä,
joustavana kuin solkikoivu. Ei ole ihmistä toista ihanampaa, vaikka
olkoonkin ruskeasilmä, mustatukka, tummahipiä! Heittelee kerppulyhteitä
pielekseen, että kahahtelevat haavan lehdet. Pistää kädet puuskaan,
kiertää taakseen päänsä ja hymähtää: »On siinä, Juha, mitä lammasten
talven pitkän pureksia!» Ja kun oli pieles tehty, niin vastat kainalossa
lähdettiin kotiin ja astuttiin yhdessä halmeen halki ja yhdessä
haasteltiin, että tuohon ensi vuoden kaski tehdään ja tuohon toinen
ja jos eletään, ei hellitetä ennenkuin on koko vaara kierretty ja
kuusikko lehdoksi muutettu eikä jätetty muuta kuin louhu ylimmälle
laelle. Rikastutaan, laitetaan talo semmoinen, ettei kotitalo moinen,
vaikka onkin pitäjän paras, vanha rikas--»laitetaan oikein sen suuren
sukusi uhallakin», sanoi--niinkuin oli laitettukin. Ja edeltä kulkien
vastaksia heilutteli ja keinahti yli veräjän...

Ei silloinkaan sanonut: »Vanha kanttura, vääräsääri», jos lie
ajatellutkin ... vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan,
joka olen aina ollut tämmöinen kuin olen.

Ei nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy,
mistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan,
kiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää.
Olisiko vietävä rovastin puheille, joka vihki ja toivoi onnea, käteen
tarttuen? Lähtisikö? Mahtaisiko rovastikaan mitään luonnon lumoille?


Ne olivat Juhan ainaisia ajatusten polkuja, joita astui ja tallusti,
mihinkään pääsemättä; jotka aina veivät suohon ja hetteeseen niinkuin
karjan urat salolla.

Tie vei ensin alaspäin ruishalmeen halki, sitten nuoren ahon reunaa,
sitten vesakkoa, laskihe vesiperäiseen painanteeseen, josta kuului
kosken kohina ja näkyi hyppiviä kuohuja puitten lomitse. Katosi koski
sakeamman viidan taa, tie nousi niitylle, niityltä pellolle ja siitä
pihaan.

Marja oli tarhalla lypsämässä, oikaisihe katsomaan lehmän yli, kuka tuli
solalla tarhan ja navetan välissä, painautui takaisin, ei virkkanut
mitään, mutta ennätti pistää terävällä kylmällä katseella, raapaista
suupieltensä katkeralla värähdyksellä kuin sahan hampaalla... Eipä ollut
vielä saanut mieltänsä lauhtumaan. Vielä oli aamullisissa
repaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei
ollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä
kerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee,
vanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan
niinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.

Hän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi
nuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.

Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt
sanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva,
pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on ... eikä tämä tästä
enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin
olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille
olluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.

Sillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko
ja minä itse samanlainen?--No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani
avaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen,
että sai piikanaan pitää--miksi tarvitsi hänen minut pappilaan
houkutella?

Hän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun
kuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen
seisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla,
miehekkäällä äänellä:

--Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä
matkamiehelle?



II.

Kun Juha palasi verkkoja laskemasta, näki hän saunan lämminneen ja vedet
kannetuiksi, ja olkikuvon oven edessä pystyssä lauteille vietäväksi. Ei
oltu moniin aikoihin saunan lauteita oljitettu! Se on leppynyt! Se
tietää, että se on mieluista minulle. On vastatkin tehnyt ja pannut
vierekkäin porstuan penkille. On totta tosiaan sitonut ne minun
tuomistani vastaksista. Toisen itselleen toisen minulle! Tulee ehkä itse
saunottamaan eikä lähetäkään Kaisaa. Istutaan yhdessä illalliselle ... ei
pane säppiin aittansa ovea.

Oli kuin uusi Juhalle hänen talonsa. Niinkuin olisi koko maailma
rusottanut, niinkuin rusottaa äsken pimeä ja kylmä pirtti takkatulen
liekkiin leimahtaessa: tuolla pirtit, porstua välissä, tuolla aitat,
pienin, keskimmäinen ja suurin, tuolla talli ja navetta ja lato, kuja
välissä, ja tallin ja navetan aukossa tarha, jossa kellot kalahteli
lehmäin märehtiessä, ja siisti pihamaa ja takana hongikkomäki! Enkö
sittenkään olisi tuota turhaan Marjalle rakentanut? Jospa se sittenkään
ei sitä viero, on ehkä siitä taas hyvilläänkin--koska on olkikupo ovella
ja vastat porstuan penkillä. Ei nyt entisistä mitään ... kuka tässä aina
voi kaikki sanansa punnita! Ja Juha oli aivan varma siitä, että kaikki
taas oli hyvin, kun näki Marjan tulevan tuvasta, ei enää työryysyissään,
vaan pyhävaatteissaan niinkuin vierasta vastaan. Ja eikö tulekin
vastaan? On ensin aittaan menossa, mutta pyörähtää rantapolulle ja
rientää ihan rientämällä luo niinkuin olisi ihastunut, että jopahan
tulit, Juha!

--Siellä on ne tervamiehet tuvassa sinua odottamassa, puhui Marja, hehku
poskilla, silmissä puuhakkaan ilme,--mutta elä millään muotoa suostu
heidän tuumiinsa! Niillä on jokin paha mielessä Karjalan miehiä
vastaan.--Eikä ollut Marjan silmissä enää jälkeäkään siitä ilmeestä,
mikä niissä äsken tarhalla oli ollut.

Tuvassa istui joitakin mustia, nokisia, tervaisia jätkiä, jotka
kesäkaudet rantamaiden talonpojille sysiä ja tervoja polttivat
mäntykankailta kahden puolen vedenjakajaa. Tuttuja miehiä Juhaan, jonka
talosta kävivät leipävaransa noutamassa, talvikaudet pyyntimiehinä ja
poronvarkaina aina Lapin rajoilla asti kierrellen: mitä lienevät olleen
puolisissejä, mutta pyrkivät aina olemaan hyvissä väleissä Juhan kanssa.
Jotakin heillä nyt lienee erikoista mielessä, koska istuvat alta
kulmainsa katsellen ja housunkauluksiaan kohottelevat ja jalkateriään
lattiaan viputtavat...

Juha istahti ja odotti. Yksi heistä hivuttelihe ihan viereen, silmät
kiiluen nokisesta naamasta.

--Nyt, isäntä, olisi karhu kierroksessa.

--Kultatalja semmoinen, ettei ikänä ennen, lisäsi toinen. Ja jokaisella
täysi kukkaro povellaan ja venheet tavaraa puolillaan.

--Ei heitä ole kuin kolme ja meitä on kuusi.

Juha käsitti jo asian.

--Annetaan olla niiden karhujen. Kiertäkää heidät talvella, missä
kiertänette, niin on kelikin parempi ajaaksenne, jos sattuisi pääsemään
pesästään kaikkoon.

--Ei pääse! Köysi kinttuihin ja toinen ranteisiin!--huiskis niinkuin
ruissäkit venheen pohjaan--venhe rannasta irti ja anna mennä! Kosken
syy, ei sitä kukaan kysy.

--Rannalla rahojaan lukivat,--tuli kolmas puhumaan.--Olisi se apaja!

--Ei ryssästä väliä, puhui taas ensimmäinen. Jospa mekin heitä kerran
verotettaisiin.

--Kerranko vain olette sen tehneet? virkkoi Juha.

--Ei milloinkaan niinkuin he! minkäs tekivät meille mennäkin talvena?
Täysi riista-aitta meillä Repovaaran rinteellä. Sen puhdistivat niin,
ettei jäänyt kuin yksi oravannahka ilkkumaan.

--Nämäkö, jarrutti Juha.

--Sitä ei tiedä nämäkö, vaan sen tietää, että sikäläisiä oltiin.

--Sieltä olivat nekin, jotka toissa köyrinä Kiannalla polttivat ja
hävittivät.

Marja oli tullut ja puuhannut pankon kulmassa.

--Yksi niistä kävi talossa ja pyysi saunaa ja yösijaa.

--Lupasitko? kysyi Juha.

--Eihän ole ennenkään kielletty. Ja kysyi viljaakin ostaakseen.

--Kuka se niistä oli? kysyi yksi miehistä. Oliko se iso ja pitkä?

--Pitkä tuo oli, sanoi Marja.

--Mustatukkainen ja kähäräpartainen?

--Niinkö lienee ollut.

--Pitänet varasi, alkoivat miehet taas innokkaasti, melkein kiihkeästi
Juhalle. Kaupantekoon muka tullaan, talot, tavarat tarkastetaan, tänä
vuonna ostetaan, ensi vuonna jo väkisin viedään. Kun on talo puhtaaksi
pantu, se tuleen lyödään, väki orjaksi otetaan--mitä ei talon kanssa
polteta. Ei olisi ensi kerta.

--En usko heidän minun talolleni mitään tekevän. Rauha on heidän
kanssaan meidän puolelta pidetty ja pidetään vastakin. Tehkööt he
ensiksi, minä en aloita enkä anna muillekaan lupaa. Mitä muualla
tehnette, minun rannassani ei rauhan aikana matkamiestä ryöstetä niin
kauan kuin tänne huuto kuulunee.

--Tehdään niin, ettet mitään kuule.

--Kyllä minä kuulen.

Juha sanoi sen semmoisella varmuudella, ett'ei siihen ollut sen enempää
lisättävää. Miehet murjottivat, mutta Marjalta hän sai kiitollisen
katseen.

--Ei olisi pitänyt tulla teiltä ollenkaan kysymään.

--Olisihan sen saanut tehdä niinkuin olisi tahtonut, mutta silloin ei
olisi ollut enää taloon asiata.

--Kova onni sentään ... kyllä ne nyt pääsivät.

Ja korvallisiaan raapien lähtivät miehet.

--Eikö pitäisi vielä mennäksesi varoittamaan vieraita? ehätti Marja--jos
vieläkin minkä tekevät.

--Ei ne enää, kun kerran tulivat kysymään.

--Vaan saattavat lähteä jälkeen ja rajan takana ryöstävät ja tappavat?

--Tehkööt siellä, minkä tekevät. Eivätkä mahda heille mitään, kun kerran
koskille pääsevät.

--Vaan mene kuitenkin varoittamaan.

--Oikeinhan sinä pyydät ... oikein koreasti--

--Oikein koreasti, niinkuin vain osaan.

--Ei niillä mitään hätää ... vaan saanhan mennä.

Siitä oli aikoja, kun Marja oli häneltä näin pyytänyt, näin hänelle
ollut...

Hän nousi lähteäkseen, kun joku samassa kulki ikkunan ohitse.

--Siinä se nyt on, huudahti Marja.

--Kuka?

--Ka, se äskeinen mies.

Sisään tuli solakka, mustapartainen nuori mies, niin pitkä, että hänen
täytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe,
pää orsia tavoitti. Hänellä oli käsivarrella kimppu säkkejä.

--Hei, siinähän isäntä! puhui hän. Terve talohon! Et tainnut tietää
tulevani, kun ortesi noin matalalle salvoit? Terveheksi!--hän pisti
kättä Juhalle. Terveheksi!--hän pisti kättä Marjalle, reippaasti,
iloisesti, ääni heleän sointuva, hampaat välähtelevän valkoiset hienon
kähärässä parrassa, ruskeissa silmissä viekasta veitikkaa ja huolettoman
ilon kiiltoa.

--Mistä on vieras matkalla? kysyi isäntä.

--Jos sinulle, isäntä, sanon, mistä olen matkalla, ympäri pyörähtämäni
pitäisi. Kemit, Sunkut, Arkangelit, Aunukset, Turut, Torniot! Myöt sinä
rukiita?

--Jospa noita jonkin verran möisikin, olisiko paljonkin tarvis?

--Saanet nuo säkit täyteen, jo riittää tällä kertaa.--Ja hän heitti
säkit Juhan eteen, kääntyen Marjaa tarkastelemaan.

--Montako niitä on?

--Katso, katso!

--Nytkö ne olisi heti täytettävä?

--Heti, heti--hän tarkasteli yhä Marjaa--ja saanen hevosen, millä heidät
rantaan rahtaan?

--Eivätkö nuo tuonvertaiset tätä matkaa menne kantamallakin?

--Täytä sinä sitten säkit, minä sill'aikaa mieheni noudan?

--Anna heidän olla venheillään, kyllä minä nämä apunasi kannan.

--Hyvä on!

Juha otti säkit ja lähti niitä täyttämään. Vieras oli Juhalle puhunut,
Marjaa katsellut, huulet hymyssä, silmä elellen. Ei tiennyt Marja, mitä
sen huuli hymyi, mitä silmä iloitsi, mutta hymysi itsekin hauskalle
vieraalle niinkuin vieraskin hänelle.

--Kuka sinä olet? Piikako?

--Siltäkö näytän?

--Äsken orjalta näytit lypsyryysyissäsi, vaan lienetkin tytär, vai
miniäkö lienet?

--Emäntäkin lienen. Enkö emännäksi kelpaisikaan?

--Tuon?

--Senpä sen.

--Hän miehesi tuo--?

--On.

--Sinun?

--Minun, minun! Mikä siinä on, että sitä kysyt?

Vieras heilautti kättään.

--Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa,
äijä rähjän.

--Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään
kantaa.

--Vääräsäären, väkäleuan!--Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin
katselen. Lienet se--ja se olet--se on pää, se ryhti--vaan oli hiuksesi
silloin hajallaan.

--Minunko? milloinka?

--Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja
tukkaasi suit--ilkoisen alasti--minä venheessä alas viiletin?

--Sinäkö se olit?

--Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.

--Otit?

--Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella
jalat maasta nostin ... niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun
silloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista--ja purteni pohjaan
heitin!

--Noin vain keikahutit?--Kehuja olet, kuka lienetkin.

--Et tiedä, emäntä nuori, kuka olen?

--Ei naama nimeä sano.

--Et ole kuullut puhuttavan Uhtuan Shemeikasta?

Hän ojensihe, suoristihe, pani kätensä rinnalle ristiin--ei sulkenut
tietä Marjan mennä, sitoi hänet silmillään siihen, missä hän seisoi,
käsi pankon patsaassa.

--Uhtuan Shemeikka? sanoi Marja viivytellen.

--Olet kuullut puhuttavan?

--Se Karjalan kuulu? pääsi Marjalta.

--Se!

--Hilapan poika?

--Sen!

Juha kuului huutavan ulkoa.

--Mitäpähän äijä siellä pakisee?

--Sinua säkin suuta pitämään huutaa.

Shemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.

Niitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua,
metsänkävijää, karhunkaatajaa, poron- ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan
mainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja
kuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen
polttajista, naisen ryöstäjistä... Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei
saanut pysähtymään venhettään?--Marja teki tuvassaan jotakin,
tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta,
näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti
istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä.
Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle
olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen
häntä minulle halventaa? »Väkäleuka...? vääräsääri?» Mutta ilman sitä
vääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen
sijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä
viheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä
_sinua_ katselen! En päly perääsi!--ja Marja vetihe pois ikkunasta.
Mokomalle vielä kylynkin lämmitin.

Mutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos
ja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän
yli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:

--Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?

--Uhtuan Shemeikka sanoi olevansa.

--Kerran tuonkin sai nähdä ... vaikkakin vain selältä.

--Juokse jäljestä, niin saat nähdä hänen naamansakin!

--Joko se meni myötyrinään?

--En tiedä, ei tuo ainakaan hyvästiään heittänyt. Vaan ilman meidän
isäntää olisi koskessa se komea mies ja tavarat toisten takana.


Hetken päästä kuuluivat miehet tulevan takaisin, äänekkäästi haastellen,
hyvällä tuulella, Shemeikalla selässään laukku, jonka vei tupaan.


--Eikö se mennytkään? kysyi Marja.

--Toiset menivät, mutta tämä vielä jäi.

--Mitä varten se jäi? Mahtoi mennä hänkin.

--Elä ole milläsikään. Se on hyvä mies. Sen täytyi jäädä tähän vielä
huomeneen uusia kaupparenkejään odottamaan, sanoi. Ne tässä yhtyy ja
tästä eroo toiset toisille reiteille, koskien alla. Ehkä laittavat
vakituisen majapaikkansa tähän meille, ja minä sanoin: laittakaa vain.
Kuule, se pitää kylvettää ja syöttää ja tehdä aittaan tila. Sitä pitää
kohdella kuin pappia.

--Minkähän tähden tuota niin pitää, roikaletta?

--Maksoi hyvän hinnan, ei kopeekkaa tinkinyt niinkuin muut Venäjän
miehet. On hupaisa ja mukava. Ryypynkin vaivoistani vielä antoi.

--Oliko makeata?

--Jotta oliko? Oli se--mitä lie ollut ulkomaan makeata--soutaa
suonissani kuin mahla kevätkoivussa.

--Ettäkö on, niinkuin luontosi lehteä tekisi?

Juhalta pääsi hyvän mielen nauru ja Marjalta myös.

--Sauna on kyllä valmis, jos ette liene muuta vailla.

--Marja, sinun pitää itsesi tulla löylyä lyömään.

--Käypi kai se Kaisaltakin yhtä hyvin kuin minulta.

--Elähän nyt,--itsesi sinun pitää, emännän, olla saunoittamassa.
Kuulehan! Elähän mene--ei olla enää nyrpeitä... Häh?

Hän uskalsi kämmenellään koskettaa Marjaa kylkeen. Eikä Marja nyt
äsähtänytkään vastaan, oli niinkuin ei olisi ollut tietävinään,
heilahuttihe hiukan. Mutta Juhasta oli niinkuin ei olisi ollut maata
jalkainsa alla.

--Saunaan, vieras! huusi hän pirttiin, josta Shemeikka samassa tuli.

Marja oli pyörähtänyt aittain edestä rantaan, puolijuoksua.

--Sinulla on komea emäntä, sanoi Shemeikka hänen jälkeensä katsoen. On
jalan nousu joustava kuin rekivetovarsan.

--On sillä jalan nousu!

--Onko muutenkin mieluisenne?

--On mieluinen, on yli kaiken mieluinen. Entäpä sinun emäntäsi?

--Ei ole minulla vielä omituista.

--Vai ei? Ottaaksesi pitäisi.--Oli hiien hyvää se viinasi! sanoi Juha
näppiä lyöden.

--Tahdotko vielä?

--Ei nyt, ei nyt ... vaan jos sitten taas saunan päälle. Ei ole minulla
tarjota koin vähän kitkerätä patakukkoa. Annat omaasi sitten vähän
emännänkin maistaa, suhahti hän, vierastaan kylkeen nykäisten. Jos on
muitakin makeita laukussasi, katsotaan sitten niitäkin. On nuori ihminen
makeihin perso.

--On makehia, on korehia!

Juha tepasteli ja hypäkehteli eikä tiennyt, miten hyvän mielensä
ilmaista... Tuli toki tämä vieras parhaaseen aikaan. Ilman sitä olisi
viikko vielä murjotettu ja tiesi, olisiko sittenkään sopua tullut. Vaan
niin pian kuin sille tulee mieluinen vieras, aina mieli keikahtaa.

--Heitä tänne pihaan ryysysi. Minäkin heitän.

--Säilynee kai laukkuni tuvassa?

--Säilyy se! Vaikka olisi kaikki Karjalan rikkaus laukussasi.

--Ei ole, ei ole, vähän mitä kamaa, räämää...

--Ei meille varkaat tule. Ei meillä ryöstetä miestä niin kaukana kuin
huuto pihaan kuuluu. Ei tule rosvo Juhan taloon. Ja jos tulisi, niin
torjuttaisiin! Luvan kysyvät, ennenkuin ottavat. Mennään nyt! Semmoinen
on Juha!

Shemeikka löi olkapäille isäntää saunalle laskeuduttaessa.

--Semmoinen on! Topra mies! Äijä maailman paras!

Juha nauraa hekotti ja meni edeltä saunaan.


Marja oli selin kodassa, kun miehet tulivat.

--Hei, emäntä! huusi Shemeikka ilki alastonna ohi mennessään. Mutta
Marja ei kääntänyt päätään. Vasta kun kuuli heidän olevan lauteilla,
livahti hän ovesta hautomaan vastoja.

--Oletpa sinä sorea poika, puhui Juha. Selkä kuin huojuhongan, sääriluut
hienot kuin hirven, reisi kuin rekivedon--hätäkö niillä tuommoisilla
aidan yli? Minun ovat nämä längellä vähän, kun liian nuorena
reikätuolissa seisottivat, mutta kyllä näillä pääsee.

--Tuoss' on, sanoi Marja vastoja kurottaen.

--Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele.--Katso sinäkin noita sen
käsivarsia--ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu--ka, kun putosi!

--No niin--tuoss' on!

Marja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun
heittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.

--Ai! huudahti Shemeikka.

--Voi, sattuiko?

--Sattui

--Mihinkä? hihitti Juha.

--Mihin lienee.

Juha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi,
nauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:

--Sen kelvottomat!

--Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!

--Vieläkö?

--Jo riittää!

Marja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli
sinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän
lomassa.

--Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä
tiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti
saa, kun vain tahtoo. On se, on se ... en olisi luullut, että minä vanha
ja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.

--Ettehän te mikä vaivainen ole?

--Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä
hampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä
sitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.

--Ei vieras huomaa mitään.

--En olisi häntä ehkä muuten saanutkaan--Juha oli alentavinaan ääntään
ja luuli puhuvansa kuiskaten--käännäs vähän kylkeäsi ... en olisi ehkä
muuten saanutkaan, vaan kun itse kasvatin pikkutytöstä itselleni, ihan
kätkyestä, soudattelin kuin paras lapsenpiika--sen äiti tuli meille
sinne vanhaan Karhulaan nälkävuonna ja teki sen meillä ja kuoli--niin
kun kasvattelin siinä ja ihmiseksi opastelin, lukemaankin ja
rippikouluun, niin siinä sitten otin, kun ei ollut muitakaan ottajia,
vaikka olikin äitini ja koko suku vastaan, kun oli köyhä ja on venakko.

--Venakko?

Vasta lakkasi lätkimästä.

--Teidän heimoanne. Sieltäpäin sen äiti sanoi olevansa, vaan ei ole sen
tarkempia tietoja; orjatyttö mikä lienee ollut, joku pakenija pahoja
pitäjiään; siellähän kuuluvat isännät tekevän piikatytöilleen, mitä
tahtovat. Lieneekö niin, en tiedä.

--Ropsikaa vielä vähän jalkopohjiakin.

--Vaan vähät minä suvustaan, kuuli Marja miehensä jatkavan--sama juttu,
minkä aina vierailleen kertoi, kun vähänkään viinaa nokkaansa sai,
hupakko.--Ei hän minusta silti ole tämän puolen tyttöjä huonompi. Olisi
minulle äiti rikkaitaan tyrkytellyt, ja olisin minä heitä ehkä
saanutkin, aina on valmiiseen taloon tulijoita...

--Pitäisi suunsa! tiuskaisi Marja itsekseen.

--Siitä sitä anoppinsa nyt vihaa, että minä hänet tähän otin. Heitäkse
välistä maammo käydessään niin pahaksi, että on ollut kesken viikon
kotiinsa kyydittävä. Vaan hyvän kurin se sille aikanaan antoi ja opetti
töihin. Nyt sitäkin kiukuttelee: »Jos tuon tiesin, että hänestä mieron
kantamasta itselleni miniää kasvatin, en neuvonut rihmaa neulan silmään
pistämään.» Vaan mitä ma juuri sanoinkaan? Käännyhän mahallesi, niin
sivellään toistakin puolta.

--Jo riittää, sanoi Shemeikka--Sitä sanoitte, ettette välittänyt
rikkaista, vaikka olisi ollut tarjolla.

--Niinpä niin--Shemeikka kuului laskeutuvan lauteilta ja istuutuvan
alemmaksi. Juha puhui yhä ylhäältä, nyt itseään hutkien.--niinpä niin,
vaan minua he kaikki muut kylmäsivät, en katsonut päin, en perin, tämä
oli mennyt kuin veriin. Tuohon Marjaan se vain luonto veti.

--Niinkuin se tikanpoikaa puuhun vetää? kuului Shemeikka hyrähtävän.

--Ai, kun se osaa olla hyvä ja herttainen, kun vain tahtoo, rakas ja
reppoisa kuin tämmöinen kesäinen vasta.

Shemeikka rähäytti lyhyen rivon naurun. Marjan olisi tehnyt mieli iskeä
halolla oveen.

--Vaan saattaa se olla kiukkuinenkin--onko se siellä porstuassa,
katsopas?

Marja ehti parahiksi painautua oven suojaan, kun Shemeikka sitä raotti.

--Ei näy enää olevan.

--Lyö sitten sinä löylyä, vieras, vuorostasi.

--Tulenko pehmittelemäänkin?

--Suorihan siinä omia sorkkiasi. Mitä minä taas pääsinkään puhumasta?

--Jotta osaa emäntä olla kiukkuinenkin.

--Ka niin, vaan vähätpä siitä. On vähän herkkä veriltään, milloin ylen
murheellinen, milloin naureskelee, lauleskelee, päivät päästään
visertelee. On kuin metsän elävä eloisa, ei päivin lepää, ei yökausiin
unta saa, vaan toisin ajoin ei vuoteesta nouse, ja jos nousee, liikkuu
kuin näkijä.

Nyt Juha kylpi, oli vähän aikaa vaiti, mutta jatkoi taas:

--Tämä sauna on meidän yhdessä tekemämme. Tässä oli minulla kaski
silloin, sen laitaan tämän salvoin. Minä täällä kesäkaudet kaskia
viljelin ja kalaa pyysin. Kotitalosta ei minulle joudatettu muuta
apumiestä kuin tuo Marja. »Ota matkaasi tuo mieron venakko, sielläpähän
on lähempänä kotimaataan», sanoivat. Yhdessä me kerran kesässä tänne
kotikylästä suuret selät soudettiin. En puhunut silloin vielä mitään,
vaikka jo panikin mielessäni, että tuosta sen vielä oman itselleni
kasvatan. Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi.
Tupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin
käyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani
koskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän
jälkeenkin.--Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä...

--Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.

Oli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se
oli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?

--Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.


Mutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko
hänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään
haastoikin, tarvitsiko hänen minusta?

Kun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle.
Tuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta
hiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten--pitkä,
solakka, sopusuhtainen--eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin
Juha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen
rientäessään tavallista enemmän ontuen. Juha saavutti nuoren miehen
ennenkuin olivat pihassa. Astuivat rinnan, hirvi toinen, toinen juhta...
Ja heitä katsellessaan pääsi Marjalta saunaan riisuutuessaan hillitön,
räikeä nauru; ei tiennyt itsekään, mikä nauratti, mutta häntä nauratti
vielä saunassakin, kun pieksi itseään vastalla, niin että ihoa kirveli.

Kun hän tuli ulos ja nousi pihaan, istui Juha alasti tuvan rappusilla,
paita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.

--Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.

Jos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.

--Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän
ohi astuen.

--Kah, annahan kun viillytteleime.

Mutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:

--Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.


Kun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni
hopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli
pukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin
silkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän
sinisellä, hempeä kuin naisen paita.

--Eikö emäntäkin halua maistaa vieraan tarjousta? kysyi hän.

--Mitä se on? Viinaako?

Juha astui juuri silloin sisään hurstisessa paidassa, karvaisin, paljain
säärin.

--Ei ole viinaa, sanoi hän,--lienee hänessä sitäkin, mutta on hänessä
jotakin muutakin ihmeellistä makua, mitähän lie. Kyllä sen kestää
naisenkin suu.

--En minä tarjoisikaan semmoista, jota ei suu kestäisi.

Ja Shemeikka ojensi Marjalle pienen hopeapikarin, katsoi koko ajan
häneen, kun hän hitaasti sillä huuliansa kostutti, katsoi häneen, kun
hän uudesta kehoituksesta uudelleen maistoi, katsoi vielä, kun otti
takaisin pikarin ja tyhjensi sen, minkä Marja oli jättänyt--ja Marja
katsoi häneen, huulet pikarissa, silmät Shemeikassa, he molemmat
ikäänkuin toinen toistaan tunnustellen.

--Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja.

Mutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa.

--Totta on, mitä isäntä sanoi.

--Mitä se sanoi? kysyi Marja.

--Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on
sinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan,
isäntä?

--Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt
vastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut.

Shemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä
silkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti
Marjan silmille.

--Onpa se, onpa se! ihasteli Juha.

--Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.

--Elä hintoja kysele, sanoi Juha.

--Kyllä niistä sovitaan, sanoi Shemeikka.

--Ettäkö ostaisit minulle--tämän?

Juhalta kysyi, Shemeikkaan katsoi.

--Se sen sinulle hellästä sydämestään antaa, vakuutti Shemeikka.

--Päähänkö tämä pannaan vai kaulaan?

--Kaulahan, sanoi Shemeikka,--nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen
hartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään
pielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan
eteen.

--Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää!

--Onpa se, onpa...

Ja Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta
kohta taas uudelleen hyrähti. Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien,
Marjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen.

--Se vielä solkea puuttuu.

--Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha.

--Onhan minulla jo solki, sanoi Marja.

--Vaskinenko--vai? kysyi Shemeikka.

--Jospahan minulla kultaisia.

--Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja.

--Kultako? päivitteli Marja.

Juha näki, että sen teki sitä mieli. Teki kerran jotakin Marjankin
mieli! Vaikka maksaisi hevosen hinnan, saakoon, mitä haluaa.

--Näytä solkiasi, näytä!

Taas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn,
silkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee,
päästelee pitkin, taitavin, solakoin sormin, siteet suuhunsa
keräten--kehittyy käsiin rasia täynnä yhä hienompaan silkkiin käärittyjä
kapineita, monennäköisiä, monenkokoisia, ne pöydälle latelee, taas
takaisin panee--helähtävät hopeaa, kulahtavat kultaa--yhden viimein
jättää, auki käärii, peukalon ja etusormen välissä riiputtelee
rintasolkea kullankarvallista, helmiä välkkävää, ketjut siitä kahden
puolen riippuen--jota kaikkea Marja henkeään pidätellen katselee.

--Täss' on, tämä sopinee.

--Elä, elä!--en minä semmoista!

--Ota vain--ota vain!

--Mitä hirveitä maksaneekaan?

--Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha.

--Et tuota raatsi!

--Ettenkö raatsi!

Ja Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa.

--Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä
kaulansa alle.

--Anna, kun minä panen, sanoi Shemeikka.

--Minkätähden sinä?

--On meillä tapa semmoinen: sen on pantava, ken on antaja.

--Sinäkö sen annatkin?

--Saathan odottaa ukkoa panemaan--jos luulet paremmin osaavan.

--Ei se--vaan en minä kuitenkaan vento vieraan antimia ota, sanoi Marja
kuin hädissään.

--Vento vieraanko?--kun oman heimosi miehen!

--Mistä minä tiedän, mitä heimoa olen.

--Mutta minä tiedän ja--näen.

--Mitäpä nähnet?

--Näen, mitä näen--ja hiukan peräytyen mittasi Shemeikka häntä kiireestä
kantaan--Karjalan kaunihin kuusen, kukkalatva kuusen, kun hänet vielä
kukkasellakin koristettanee.

Jo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden
huivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi
ja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan--hitaasti kävi, mutta hyvä
tuli, pyörähytti hartioista, suori takaa, oikaisi taas, kun oli mennyt
vähän vinoon. Marja oli kuin selin sylissä, olisi tahtonut mennä, mutta
ei kuitenkaan mennyt--rinta nousi, silmä hulmusi ihastusta, ujostusta,
hyvää mieltä ja häpeämistä.

--Nyt on hyvä--kyllä se nyt jo pysyy.

Shemeikka pyöräytti hänet uudelleen päin, loittoni, läheni ja tepasteli
ympäri, Juhan liikkeitä matkien:

--Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää--on se--on se! onpa--onpa!--ja
hyräkehteli niinkuin oli Juha äsken, ja Marjalta purskahti räikeä nauru
ja Shemeikalta samanlainen vastaan.

Yhtäkkiä, nopeasti kuin kissa, oli Shemeikka kahden käden Marjan
ranteissa kiinni.

--On tapa toinenkin meidän maassa!

--Mikä tapa?

Marja _tahtoo_ katsoa häntä rohkeasti silmiin ja katsoo uhallakin,
pelkäämättä, väistämättä, mutta kasvot pingoitettuina ja otsakin kuumana
kihisten.

--Mikä tapa?

Shemeikan kasvot ovat häntä niin lähellä, että hämärtää.

--On kihlasoljesta sulholle suutelon palkka.

--Se tulee!

Hän _kuiskasi_ sen. Juha kuului tulevan, kaksi askelta, toinen
raskaampi kuin toinen, porstuan lotisevalla lattialla.

Shemeikka päästi, lennätti Marjan ovea kohti Juhaa vastaan.

--Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää! Siin' on silkkineen,
solkineen! Katso, eikö ole korea omasi?

--On se, on se--onpa, onpa.

Aivan niinkuin Shemeikka äsken oli matkinut!--tepasteli, pyörähteli. Ja
Marja ja Shemeikka räjähtivät siitä yhdessä uuteen nauruun juuri kuin
äsken.

Mutta Juha pudotti--vähän kuin kehaisten--kourallisen hopeita pöytään.

--Siin' on silkistä ja soljista. En kysy hintaa--ota, mitä maksanee!

Shemeikka otti pienimmän rahan, heitti sen ilmaan, näpsähytti sormiaan,
otti kiinni ja solahutti taskuunsa.

--Senkö sinä vain otatkin?

--Siinäkin on jo liikaa.

--Vaan miksikä sinä minulle lahjaa teet?

--Että saisit sinäkin minulle vastalahjan tehdä.

--Vaan jospa se on sen jo tehnytkin! lennätti Marja.

--Minkä--ka, niin!

Jospa se todellakin oli ne arvannut--tervanpolttajain aikeet ja tahtoi
näin kautta rantain palkita. Olipa siinä oikea mies, olipa oikea kunnon
mies! Eikä Juha ollut ennen monesti vierasta niin lämpimin sydämin
pöytään kutsunut kuin Shemeikan nyt odottavalle aterialle, johon Marja,
korea huivi harteilla ja solki rinnassa välkkäen, ja hyvän mielen hymy
huulilla, kantoi yhä uusia hyviä, tuvasta ruoka-aittaan ja aitasta
tupaan keikkuen.

Syötiin ja syötyä vielä maisteltiin Shemeikan makeata. Ja juteltiin
kolmisin. Ei näyttänyt Shemeikka olevan näkevinään Marjaa, välistä
häneen vain veltosti katsahti, penkillä kenallaan istuessaan seinään
nojaten, jalat oikaistuina ulos lattialle solakkoina, suorina, levossa
jänteet ja lihakset hyvin kylvettyä, kyllin syötyä--kädet ristissä
rinnan päällä ja välistä oieten hopeapikaria kohti. Istui niin ja kertoi
matkoistaan, retkistään merillä ja mailla ja missäpähän lieneekään
kuljeskellut vieraissa valtakunnissa ja kaukaisissa kaupungeissa--ja
kehuskeli hiukan itseään ja kauppojaan ja tekojaan ja sai Juhan tuon
tuostakin sanomaan: »Elähän--vai niin--no, jotakin lienee!» Mutta sitten
häntä näytti raukaisevan ja haukotutti, ja hän kysyi, saunaanko saisi
mennä levähtämään vaiko tähän tuvan penkille oikaista selkänsä. Huomenna
olisi taas taipaleelle lähtö.

--Olisi aitassa sija, sanoi Marja. Vie, Juha, vieras levolle.

Juha lähti edeltä näyttämään tietä. Shemeikka meni mukana, mutta kääntyi
porstuassa takaisin tupaan.

--Jäikö mitä vieraalta? kysyi Marja.

--Koko laukkuhan jäi.

--Eipä vähän jäänytkään, kun koko laukku.

Shemeikka nosti sen olalleen toisesta viilekkeestä, Marjan auttaessa
toisesta. Oli vasen käsi viilekkeessä, oikea oli vapaa.

--Jäikö mitä vielä?

--Lakki jäi.

Marja otti sen penkiltä ja toi. Silloin Shemeikka kahmaisi kainaloonsa
Marjan ja painoi rintaansa pään ja piti sitä siinä hetken. Päästi
sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ei virkkanut mitään ja
meni. Eikä Marjakaan saanut mitään virketyksi. Jäi vain siihen kädessään
Shemeikan lakki. Juha ilmaantui oveen. Marja heitti lakin hänelle ja
aikoi ulos.

--Vie lakkinsa vieraalle.

Vaan Juha seisoi ovessa, sulki tien, suu ja silmät hymyssä.

--Mitä tahdot? Marja melkein tiuskaisi, silmä kylmänä ja terävänä kuin
puukon kärki.

--Tu-tulin juotavata, sammalsi Juha.

--Johan siellä on.

--Niinpä, vaan mi-minullepa ... söin suolaista...

--Tuoss' on!

Marja sysäsi hänelle pöydältä sinukkatuopin. Juha aikoi sanoa jotakin.
Ei saanut sanotuksi, vaan sen sijaan ryyppäsi tuopista sinukkata. Vasta
sitten hän uskalsi.

--Mi-minnekä si-sinä menet maata, kun--?

--Kun mitä?

--Kun vuoteesi vieraalle annoit.

--Saunaan, tiuskaisi Marja

--Olisi ehkä viileämpi maataksesi mi-minun aitassani...? Minä vaikka
menen tallin ylisille.

Marja meni ulos. Näkyi menevän niinkuin olisi taas ollut vihassa
jostakin. Näkyi menevän saunaan. Ja Juha meni tuoppeineen omaan
aittaansa.



III.

On jo iso päivä, kun Shemeikka herää aitassaan. Selällään maaten, kädet
niskan takana hän tarkastelee yösijaansa... Naisen aitta, lienee itsensä
emännän. On olevinaan parhaita taloja tämä, mutta eivät isot ainakaan
emännän kätköt. Kaksi sarkaista talvihametta ja yhtä monta kesäistä
kotikutoista, yksi ainoa palttinapaita, muut piikkoa. Kimppu harmaita
sukkia orrella riippumassa. Eipä ihme, että huikenivat silmänsä
silkkihuiviin ja solkeen, äijän niinkuin hänen naisensakin. Suotta
taisin tehdä kalliin lahjan, olisivat talonsa myyneet, jos en vähemmästä
antanut. Vaan eipä Uhtuan Shemeikka ensi kertaa lahjaa naiselle antane.
Eivät mahtuisi tämän aitan orsille kaikki silkit, jotka on annettu.
Onhan hyvä, että on ystäviä tämänkin tien varressa... Se on sorea
nainen, aivan unia itsestään näytti...

Yhtäkkiä kuului, niinkuin silloin, kun vikla lentoon lähtien ääneensä
remahtaa, kuului laulahdus, tarhalta alkaen ja sieltä pihan yli tupaan
tuoden ja taas tarhalle ja sieltä takaisin--oli Shemeikka kuullut
heidän, naisien laulavan, vaan ei milloinkaan niin syvästä rinnasta, ei
niin selvästi ja helposti kurkusta kumpuavan. Oli, kuin olisi ollut
laulajassa iloa ja riemua niin, ettei itseensä enää mahtunut. Heidän
laulustaan aina kuulee, mitä eivät muuten anna tietää. Vaan eipä ole
monesti sattunut mikä eilen: ei edes huudahtanut, vaikka lyövänsä
pelkäsin... Antoi heti paikalla itsensä morsiameksi pukea. Vapisi,
vaikka koetti olla. Olisi se pian saatavissa, kun vain viitsisi. Vaan
johan sinun sukuasi, Shemeikka, yhden miehen osaksi juoksentelee
vierasten talojen tanhuvilla, mikäpä omillasikin. Ei aavisteta, isät,
kenen poikia polvillaan keikutellaan. Olisiko hänellekin, hyvälle
miehelle, tässä se ilo toimitettava? Se se on kaikista hupaisinta ja
hulluinta, kun vuoden päästä taloon tulee ja siellä lennätetään oma
poika partaa repimään.

Hän nauroi puoleksi auenneella, äänettömällä suulla, ja veri kihahti.
Hän sysäsi jalallaan auki oven ja näki Marjan maitopyttyä kantaen
notkuttelevan tupaan. Sillä on ryhti kuin parhaalla pajarin tyttärellä,
on sillä!

Marja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi
kaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi
maito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa
ja laskiessa.

--Huomenta, emäntä.

--Ka, huomenta, vieras.

Ei väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.
Oli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.

--Vieläkö isäntä nukkuu? kysyio Shemeikka.

--Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa
pitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän
tulee ... vaikka iltaan viipyisi.

Shemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy.
Kun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja
pyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen
hänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei
kelvannut?

--Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras
milloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä
tarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.

--Saahan tämän lennättää!--ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen
Shemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.

--Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.

--Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.

--Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan
yli.

--Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?

--Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja
ojensi Marjalle tuopin.--Marja nauroi katketakseen sen kujeille,
viedessään tuoppia takaisin pöydälle.

--On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan!

Shemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja
virkkoi yhä samaan tapaan:

--Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista
kaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.

Nopealla, välähtävällä liikkeellä ojensi Marja hänelle esiliinansa
vyöltään, mutta yhtä nopealla tempasi Shemeikka häntä niskan takaa,
samalla kun toisella kädellä kohotti leukaa ja painoi pitkän suudelman
hänen huulilleen. Marja tunsi voimakkaan voivuttavan rinnan ja näki
tummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki
raukenevan, ummistuvan katseen.

--Ei saa, sanoi Marja laimeasti ja jos ei olisi päässyt pois, olisi
siihen lyykähtänyt--ja jalka oli paetessa raskas kuin sen, joka unissaan
pakenee.

Shemeikka meni hitaasti ja tyynesti ulos ja istahti rappusille. Marja
kulki ohi.

--Ei saa vieras toista kertaa semmoista tehdä.

--Ka, minkä tähden ei?

--Jos joku olisi nähnyt?

--Senkö tähden ei?

--Eikä muutenkaan. On luvattava. En uskalla tuoda ruokaa pöytään.

Se pyysi sitä niinkuin ei olisi itse omin voimin kyennyt, melkein
rukoilevin silmin ja ilmein.

--Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?

--Katsoa saa.

--Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.

Marja hymähti hämillisen hellästi... Pilkkasiko se?


Syötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa,
selällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot
kalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen
kaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen
päällä lepäsi.

Pääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli
leyhytteli rintaa ja kaulaa.

Ei tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt
varovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen
houkuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka
poika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä
itseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole
ikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin,
täytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen
iloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula
naisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun
kiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen
sanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.

Ilmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään
kääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo
tiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän _tälle_ linnulle laulaa.


Hän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa,
toinen ulkona--ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:

--Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.

Marjan ääni vähän vavahti:

--Huoleniko? Mitkä huoleni?

--Kaikki ne, mitkä sinulla on.

--Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole
ollenkaan?

Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta,
jonka jo tunsi hyvin helähtäneen.

--Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.

Marja ei vastannut, ompeli.

--Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta
käy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.

--Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.

--Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!

Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.

--Ja mitä minä siellä?

Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:

--Ja mitä sinä täällä--tässä surkeassa maassa--semmoinen kuin sinä?

--Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?

--He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä
niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa
soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä
käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä,
köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset,
kesäiset koirat--et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta
pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian
kiilto silmistäsi katoo.

--Entäpä katookin--kenellepä siitä lie vahinkoa?

--Kyllä sen tiedät kenelle.

--Olisiko sielläkään parempi?

--Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan
valmiina tuovat--naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.

--Mitä sitten naiset tekevät?

--Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat.
Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat,
makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä
antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa,
ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä
ja herttaisina pysyvät--täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin
Karjalan mies omaansa hoitaa!

--Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan
kääntäen.

--Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän
vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän
lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.

Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin
metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli
omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti
neulaa käyttäen.

--Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet
kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille
tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin
vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään--
niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä
vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman
keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat,
heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan,
karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja
herttainen, se sinua kuin sukulaistaan--silkkihin, samettiin pukisi. Tule
Karjalaan, emäntä!

Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä
puhui.

--Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!

--Sinun kerallasi?

--Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet
samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi
hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu
kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi
vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät ...
sinun sorjat jalkasi...

--Elä puhu semmoisia.

Mutta Shemeikka jatkoi:

--Ja ketä varten? Tuota--ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista
liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä...

--Elä puhu minulle enää mitään!--Marja melkein parkaisi, kuin hätää
huutaen.

--Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii--rykii ja röheltää--

--Voi, voi--elä!

--Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin
semmoisen vuoteessa virua?

--En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa,
silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa
ja istahti alemmalle portaalle.

--Etkö? Etkö todellakaan?

--Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin
sikopahnassa?

Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se
minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä
hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin
on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin?--Miksei Juha tule
jo kalasta?--Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan
kannan?

Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan
järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.

Mutta tottahan se oli puhunut--totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha
poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä
sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli,
sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää
iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja,
leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen
virepuulle.

--Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele
silkkejäsi--saadaan nämä Kaisankin kanssa.

Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi
ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi
tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi
näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla ... elköön luulko!

--Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit,
Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.

--Ei se repeä, ei se repeä! ... kas niin, hekotteli Juha, kannattaen
verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.

--Missä sinulla oli verkot?

--Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.

--Siellähän me silloinkin, muistatko?

--Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.

--Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?

--Taisitpa suolata, taisitpa suolata ... ensimmäiset suoluusi...
mo-montako lienetkään...

Se muisti ne ajat, se _tahtoi_ niitä muistella ... se sanoi sen ihan
kuin sanoakseen!

Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti
itsekseen ja vihelteli hiljaa... Et minua petä.

--Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.

--Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä ... mahtaisiko olla
äiti?

--Anoppi?--Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin
juhannuskokon.

Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu
väännähtänyt katkeraan kaareen.

--Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan
välinpitämättömästi.

--Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin ... muuten ehkä
minua syyttää.

--Olkoon siellä.

Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen
rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.


Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille,
raastoi kalat irti rihmojakin katkoen...

--Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan
nojaten.

--Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa.
Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut
äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.

--Mistä se haukkuu?

--Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa ... oli liian hyvä minulle.

--Liian hyvä sinulle? Kuka?

--Juha.

Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja
Marja antoi hänen nauraa.


Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt
piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia
kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo
kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan
siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa... Mitä minä tässä
enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois
käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei
päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka
kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista
sanaa. »Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän.» Vaan onko minun pakko
sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? ... teen kerran semmoisen
pystyn, että...

Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan... Lähtee jo
hänkin... Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi
antaa olla niiden puheiden puhumatta.

Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee
lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää
eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia
myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat
sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.

--Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.

--Minnekä?

--Karjalaan, niinkuin oli puhe.

--Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?

--Sentähden, että sinä olet minun.

--Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?

--Sentähden, että minä tahdon.

Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.

--Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.

--Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä.--Hän tarttuu
Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.

--Elä, Shemeikka--päästä--

--Tuletko?

Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää
riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas
takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.

--Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton,
säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.

--Kenen toisen?

--Juhanpa.

--Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä
pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee.
Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan
eksynyt.

--Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?

--Minä!

--Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?

--Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että
olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan
kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.

Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen
sylissään, silmät ummessa.

--Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua
päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan
kuunnellut!

--Mistä sinä sen tiedät?

Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.

--Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos
tulisi joku, joka minut tästä tempaisi...

--Mistä sinä sen tiedät?

--Tule! Riennä koskelle!

--En saa!

--Tule--mene--kierrä! ei kukaan saa tietää.

--En uskalla.

--Näin sinut silloin--koko ruumiisi--rintasi--jalkasi--

Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka
erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi,
ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää
Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa
ja kaatuu vasun kanssa veteen.

Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren
takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä
joku nainen.

Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan
tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja
pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut
itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.

Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä
tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä
tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli
kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein
poika--antoi silkit ja soljet--tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä
ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät
luotasi, että otsansa veriin satuttaa... Vihoissaan lähti, lienee jo
venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä
enää milloinkaan tule...

Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi
orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.

--Anoppi!

Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.

Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina
iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat
pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain,
niin äsähti anoppi:

--Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty
siivoamatta?

Marja ei vastannut.

--Heitetty sinne sikain suolattavaksi--ja jo näkyvät suolanneenkin--ja
itse tultu aittaan maata?

Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä...

--Ei sanaa vastata--ei hyvää päivää sanota.

Yhäkään ei Marja mitään sanonut.--Kun istuu, sitten lähden!

--Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu,
saati kalaa paistettu.

--Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.

--Se on sanottava, mikä on sanottava--kuta pikemmin sitä parempi--ja
mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa
liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!

Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.

--Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.

--Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!

--Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa--tahtoi jo
väkisinkin viedä.

--Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin
hylkäsivät.

--Elkää äitiäni häväiskö!

--Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön--häpäisen aina ja
iankaikkisesti--haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan
poikani--mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä--voi, kuinka minä
olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt--kuka se oli, joka muka olisi
semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?

--Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen,
keikahti, pyörähti ja meni.


Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa
kumoon.

--Minne sinä sillä tavalla juokset?

--Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.

--Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan
taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan,
niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.

Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta
uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.

--Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti.
Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin,
eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.

Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui
ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi
samalla itkenyt:

--Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa,--että jos tästä ei sopua
synny--ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat,--niin venheeseen sinut
istutan ja soudun takaisin,--ja vaikka--vaikka koko Huutoniemen
polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.

Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja
kuultu.

--Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna
mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi
jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä
niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt
tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa
parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!

--Shemeikan?

--Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku
velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka
isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä
palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi,
joka lienee itsekin samaa ja onkin!

--Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?

--Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.

--Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.

Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.

--Marjako siellä itkee?

Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien
vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.

--Mikä sinun tuli?

--Juoskaa koskelle apuun!

--Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.

--Kun se Karjalan mies--kunse--vei--emännän.

--Mitenkä vei? Missä?

--Nyt, nyt--ihan ikään--minä näin--

--Mitä näit?

--Tempasi venheeseensä.

Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja
taas itkuun purskahtaessaan.

Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten
lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi
alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta
kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan
niskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä
eteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja
pääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa
heinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty.
Tuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.

Juha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen
jälkeen ... jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman
ääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan
kuin manalan mustaan kitaan.

Äiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.

--Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä
saaden, juoksusta hengästyneenä.--Ryösti, katala. Tuossa on hänen
huivinsa.

--Mikä sen on sisässä?

--Lipokas--ne rannalta löysin.--Olisi ollut upotettava.

--Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.

--Olisi pitänyt.

Juha istui ääneti hetken.

--Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme
jälkeen, ehkä vielä saavutamme.

--Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa
pitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä
kääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on
mennyt.

--Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.

--Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.

Juha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat
lähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.

Miehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.

--Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin
venheeseen.

--Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi
saanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä
enää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä
se ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä
lähtevinään.

Piika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.

--Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.

--En minä tiedä, voi, en minä osaa...

--Se siitä poukamasta sen otti?

--Siinä oli yht'äkkiä venhe ... en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.

--Missä sinä olit?

--Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan ... ja
sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään ... ja Marja kaatui
selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta
tiedä...

--Sen näit?

--Sen näin.

Juha nousi ja meni aittaansa.

--Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.

--Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.


Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.

--Lähdetkö sinä minnekä?

--Lähden.

--Minnekä?

--Nostatan koko pitäjän.

--Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.

Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää
kohti.



IV.

Se oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja
häneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt
omin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun
hän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä
oikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet
väkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta
väkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen
pehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli
anoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun
roisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli
näkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä.
Ei vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja
puree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä,
vaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun
saat, avun saat!

Juha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät,
salmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä,
ei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas
otti, murensi sitä vastaan, siihen takaisin laski, puraisi taas ja taas
souti, kasvoilla luottava, päättävä ilme, huulilla silloin tällöin
värähtävä hymy ajatellessa: »Elä hätäile, minä tulen miesten kanssa»--ja
Marja juoksee vastaan, kaulaan käy, jo nyt kerran kaulaankin käy, ja
sanoo: »Tulitpahan, Juha,--etpähän jättänyt.»

Oli kokan edessä aava ulappa ja sen toisessa päässä vanha kotitalo.
Siellä näkyi jo selän niemessä tuulimylly. Juha asetti sitä kohti
venheensä kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli
jäleltäpäin.

Oli vuosia siitä, kun hän oli siellä käynyt. Pahoin olivat Marjaa siellä
pienestä asti pitäneet, ei hänellä orvolla muuta ystävää kuin minä. Ja
niin oltiin sydämiköitä, ettei häitä laitettu, kahden saatiin vihille
mennä, sieltä palatessa ohi soudettiin Rajavaaraan, ohi silloin ja ohi
sen jälkeen. Ei ollut Marja sen koommin jalallaan siihen taloon astunut.

Soutaisinko kirkolle suoraan? Mutta onhan kohtuus ja oikeus, että ma
kotitalostanikin jotakin saan. En ole perintöjäni heiltä pyytänyt, en
ole heitä talkoihin vaivannut. Ei ole muuta saatua kuin äidin
jokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä
avun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos
eivät itsestään tahtone tarjota.

Kuta lähemmäksi Juha vanhaa kotiaan tuli, sitä raskaammalta tuntui airo.
Käynhän kuitenkin levähtämässä, näenhän, mitä aikovat.

Suuri ja vanha oli talo, jonka rannassa Juha pihaan kohosi. Suuret
nuottakodat, pitkä pirttirivi, monet aitat, isot, sileät, multaiset
pellot. Hyvähän niiden on täällä, hyvä olisi ollut täällä meidänkin
Marjan kanssa, ja tilaa olisi ollut ja kaskimaita lähempänäkin, eikä
olisi tarvinnut viedä nuorta naista erilleen muusta maailmasta erämaahan
ikävöimään--eikä silloin olisi tätäkään tapahtunut.


Uuvuksissa ja mieli masentuneena astui Juha tupaan. Olivat illallisella
pitkän pöydän ääressä, iso joukko miehiä ja naisia, oli omaa väkeä, oli
vieraita. Söivät, maiskuttivat, siivosivat suustaan ruotia isot koot
eteensä kalakeitosta. Kun kuulivat tapauksen, herkesivät hetkeksi
syömästä, vaikenivat, mutta jatkoivat taas. Niinkuin:--Mikä se oli?--Ei
mikään!--Söivät syötävänsä, nousivat sitten vähissä erin, sen mukaan
kuin kukin oli saanut tarpeensa, pistivät lusikkansa seinän rakoon ja
tulivat kättelemään.

--Ne on niitä Karjalan miesten tekoset semmoiset, sanoi vanhin veli
röyhtäyttäen.

--Onhan ne niitä ennenkin tehneet, sanoi toinen.

--Onhan ne niitä ennenkin tehneet, pahukset, virkkoi kolmas.

Ja siinä alettiin turista, mitä oli ennen tapahtunut, sota-aikoina ja
rauhankin aikana. Ne veivät niitä milloin akoikseen, milloin orjikseen;
sinne hupenivat, eivät sieltä monet päässeet, ja lienevätkö kaikki
tahtoneetkaan. Vaan onhan niitä ollut semmoisiakin, jotka ovat sinne
mielelläänkin jääneet. Olipas ovela ... ei muuta kuin viskaa venheeseensä
ja potkaisee venheen koskeen, niin tietäähän sen, ettei siitä mikä
hyppää pois. Reestä saattaa hypätä ja siinä kimpuroida, mutta hyppääpäs
venheestä kuohuvassa koskessa. Vaan mitähän tuo menikään tuon jälestä
rantaan?

--Äitiä pakoon juoksi, kun se sitä heti tulennaltaan haukkui.

--Mitähän tuo nyt siitä niin paheni, sanoi kenokaula veljen nainen,
pankon luota.

--Marja ei siedä haukkumista.

--Tarvitsisiko nyt olla niin ylpeä itsestään, vaikka vanhempi ihminen
vähän neuvookin.

--Pääsi kai se nyt sen haukkumisista, sanoi Juha.

Siitä jatkui turina ja tarina, ja tapausta tarkastettiin puolelta ja
toiseltakin, mutta ei tapahtunut eikä näyttänyt tulevankaan tapahtumaan
se, mitä Juha kuitenkin oli odottanut: että veljet syötyään kiireesti
nousevat, vyöttäytyvät, ottavat pyssynsä ja kirveensä ja lähtevät heti
yötä myöten, ja kiidätetään sana toisiinkin taloihin.

--Et lähtenyt jälkeen?

--Minkä minä heille yksin, jos olisin tavoittanutkin?

--Tiettypä se, etteihän niille mitä yksin.

Jo Juha kaikesta näki, ettei tule apua tästä talosta. Ei olla niinä
miehinäkään, levolle laittautaan. Ei voinut sen enempää, nousi ja lähti.

--Minnekä sinä menet? kysyi vanhin veli.

--Kirkolle.

Veli tuli jälleen, saavutti hänet rantatiellä.

--Tätä asiaa vartenko sinä kirkolle menet?

--Enpähän minä muutenkaan tämmöisen asian aikana.

--Etpä et. Taisit ajatella, että meiltä olisi lähdetty.

--Olenko pyytänyt?

--Ethän ole.

--Mitäs sitten puhut!

--Olisihan ollut autettava--sitä varten kai kuitenkin tulit. Vaan
ymmärräthän itsekin, ettei yhden talon miehillä ole lähteminen.

--Kun ei käy, niin ei käy.

--On tässä kesäkiireetkin, kaskenpoltot ja muut.

Juha ei ollut aikonut sen enempää, mutta ei kuitenkaan voinut olla
sanomatta:

--Ei ole katsottu kesäkiireitä, kun on karhu milloin karjassa liikkunut.

--On nyt kuitenkin eri asia karhun ajo ja Karjalan Shemeikkain.

--Ja lehmästä on suurempi vahinko kuin ihmisestä? On vähemmästäkin
Karjalaa käyty. Vaan tiesinhän jo tullessanikin, ettei Marja ole täällä
lampaankaan arvoinen, saati lehmän. Mieleen on vain teille, että suden
suuhun joutui.

Juha sysäsi venheensä vesille, istui airoilleen ja lähti.


Hän souti niin, että kokka vaahtosi ja keltaisena mulahteli airon kuohu
niinkuin vihaisen härän silmä. Syvään painoi ja pitkään veti. Hän
sittenkin Marjan pelastaa. Rovasti auttaa. Rovastilla, vanhalla
miehellä, on itsellään nuori emäntä. Kuuluttaa kirkossa, ehkäpä panee
kapulankin kiertämään, saa miehen talosta liikkeelle vangittua
vapauttamaan. Siinä se on mies, siinä se on sittenkin mies toisenmoinen
kuin kukaan muu. On toki yksi hyvä mies maailmassa! Se kun auttaakin,
niin ei tässä enää muiden apuja tarvita. Se kun ukko polkaisee jalallaan
maahan, niin rientää miehiä hätään kuin tulipaloon.


Oli aamupuoli yötä, kun Juha souti salmessa kahden suuren selän välissä;
hän nosti aironsa vedestä, lepäsi ja antoi virran viedä venhettä.

Rovastilla on itsellään nuori emäntä, otti sen samana vuonna kuin me
Marjan kanssa yhteen mentiin. »Elä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat.
Ota sinä vain se, jota mielit. Elä katso köyhyyteensä. Nuoruus on
parempi kuin rikkaus.» Ja kun oli vihkinyt, tuli kättelemään. »Onnea
olkoon teille», sanoi Marjalle, ja »Onnea olkoon teille», sanoi minulle
ja myhähteli. Muut nuoresta varoittivat: »Elä ota lasta», rovasti
toivotti onnea, ja se sen paremmin tiesi, koska oli itsekin nuoren
ottanut... Tuossa niemessä oltiin yötä, ensimmäistä yötä vihkimisen
jälkeen ... niinkuin äitinsä vieressä nukkui tyttö, käsi kaulassani,
nuotion havuilla. Missä nyt lienee? Saattaa kyyhöttää puuhun sidottuna,
ei itke, mutta ajattelee: »Tule apuun Juha, tule apuun Juha, jahka
joutuu.»

Minä tulen, minä tulen! Vanha rovasti meitä auttaa.

Yön souti Juha. Aamun aurinko pisti silmään, veden kalvosta kimmeltäen,
kun viimein pääsi pappilan rantaan. Pappilassa vielä nukuttiin. Hän
istahti aitan rappusille. Päivän ja kahde yön soutamisesta raukeana Juha
hetkeksi meni horroksiin. Kun siitä revähti ylös, lähti käyskelemään,
ettei uudelleen nukkuisi. Tuli kirkolle, joka oli siinä lähellä. Se
näytti lujalta ja tylyltä, ovet ja luukut kiinni, ikkunoissa kylmä ja
välinpitämätön ilme kuin ventovieraalla vastaantulijalla.

Ei mahda tulla apua täältäkään. Rovasti kyllä kutsuu miehet ympärilleen
tähän sakastin rappujen eteen. »Tältä Juhalta vei susi hänen ainoansa,
eikö pitäisi lähteäksenne miehissä varasta takaa ajamaan?» Eivät sano
sanaakaan, katselevat vain kalsein silmin. Mitä minusta, kun eivät
kerran omat veljetkään? Mitä ne Marjasta ja minusta? Moniko meidät
tuntee? Mitä minä lähdinkään tänne? Mahdoin mennä sittenkin yksin.

Ikkuna rasahti pappilassa, ja lasi välähti auringossa. Rovasti oli
noussut, avasi ovensa ja kutsui Juhan sisään.

Ja kun oli kuullut hänen kertomuksensa, niin kiivastui vanhus,
pullistuivat silmänsä ja hän punastui paljasta päälakeaan myöten,
edestakaisin astellessaan lyhyin askelin:

--Kyllä pitääkin olla katala! Toinen pelastaa hänet joutumasta rosvojen
ryöstettäväksi, syöttää ja juottaa ja omassa aitassaan makuuttaa ja
parhaana vieraana pitää ... ja tuo ystäväksi tekeytyy ... ja viepi
parhaan, mitä toisella on, hänen ainoansa, hänen nuoren vaimonsa, hänen
kaikkein rakkaimpansa...

Kyynelet täyttivät tulemaan, ja Juhan kasvoja repi, mutta samalla oli
naurattamaan asti iloista kuulla, kun rovasti näin puhui.

--Olise, olise rakas. Vaikka olisi taloni ennen tyhjentänyt tai poroksi
pannut...

--Eikö hänellä olisi ollut kotimaassaan heitä kuinka monta tahansa?
Tuleppas ja ryöstä, väkisin vie toisen vaimon! Toisen vaimon! Joko ne
nyt rajantakaiset taas rupeavat liikkumaan niinkuin ennen vainovuosina?
Eihän nyt enää kukaan voi olla varma, etteivät vie ketä hyvänsä--
marjasta tai paimenesta ... täytyy kerrassaan kieltää meidänkin naisväki
menemästä marjaan tai vesille lasten kanssa.

Rovasti käveli edestakaisin näin päivitellen ja hätääntyi yhä enemmän.
Kohta se sen sanoo, ei tarvitse pyytääksenikään. Mutta rovasti vain
jatkoi:

--Kyllä se oli sinulle surkea tapaus, Juha parka.

Rovasti mietti, katsoi Juhaan... Nyt se sen sanoo! Vaan rovasti
sanoikin:

--Vaan jospa se jo on päästänyt sen pois, sitten kun on--

--Kun mitä? vavahti Juha.

Rovasti väisti, sanoi toista, kuin mitä oli aikonut:

--Kun--niin, kun Marja tekee tiukan.

--Olisi siinä tehtävä muidenkin tiukka eikä vain Marjan.

Ei rovasti vieläkään ymmärtänyt, sanoi vain:

--Mitä Juha tarkoittaa?

Silloin Juha melkein syöksi suustaan:

--Että pitääkö pitäjän miesten sallia, että ne täällä semmoisia tekevät?

--Tarkoittaako Juha--?

--Sota siitä on nostettava!

Juha näki heti rovastin kasvoista, ettei siitä sen enempää tule.

--Eihän nyt sentään taidettane voida sotaakaan semmoisesta.

--Eipä ei, eipä ei...

--Ei, hyvä mies, ei toki sotaa--sitäkö varten tulit?

--Oli ensin olevinaan se höperö aatos, että jospa rovasti hyvinkin panee
kapulan kiertämään, että mies talosta hätään--ni-niinkuin su-sudenkin
ajossa.

Juha koetti naurahtaa, mutta leuka värähti, ja silmäkulmia repi.

--Ei, hyvä mies, enhän minä saata, ei minun sovi mitenkään sitä,
olletikin, kun on käsky kuninkaalta, että pitää rajariitoja välttää, kun
on rauha valtakuntien välillä.

--Niinpä niin...

--Sentähden se ei käy ... ei mitenkään minun puolestani.

--Eipä ei ... vai ei?

Vai ei tullut apua täältäkään. Sitten ei sitä tule muualtakaan.

Juhan täytti sanomaton, huikaiseva murhe, niinkuin olisi tahtonut
tainnoksiin uuvuttaa. Taisi käydä niin, ettei enää näe Marjaa elävin
silmin. Niinkö pitikin käydä? Sentähdenkö, että on pidettävä rauha
valtakuntien välillä? Milloinka niitä on ennen semmoisia kysytty? Ja
kysyikö Karjalan rosvo?

--Ajattelin, että olisi tämä yhteinen asia, koko pitäjän yhteinen.

--Kyllä, kyllä, mutta--

Juha istui vielä siinä, vaikka olisi kai jo ollut lähdettävä. Ei puhuttu
enää mitään. Rovasti istui tuolissaan ja katseli ulos.

--Sitten pitänee minun lähteä sinne yksin, sanoi hän.

--Vaan jos sille tiellesi jäät.

--Vaikka jäisinkin, mutta koettaa täytyy.

--Ei nyt sentään kannata panna henkeään hukkaan menemään.

--Jos en saa Marjaa takaisin ... niin vaikka menköönkin.

--Onko niin rakas?

--Niin on rakas, rovasti.

Hänen silmänsä paloi; syvä, sininen, lauhkea silmän pohja paloi hehkuen
tuuheiden kulmien alla.

--Rovasti tietää sen ... jos olisi itselleen niin käynyt.

Rovasti heltyi.

--Kyllä minä sen ... kyllähän ... ja olisinhan auttanut, Juha saa uskoa,
että olisin auttanut, jos olisin voinut. Mutta Juha ymmärtää, että
esivallan käskyä vastaan ei voi asettua.

--Eipä ei...

Juhalle tuli kiire pois, liikutustaan pakoon, leukansa järinää
salatakseen.--Eipä ei, eipä ei!--hän uskoi sen, mitä rovasti oli
sanonut. Eihän toki mitenkä, kun oli kielto kuninkaalta. Oli kai, oli
kai. Mitäpäs se olisi sitä muuten sanonut, jos ei olisi ollut.

Juha istui taas venheessään, kokka kotia kohti, kirkko ja pappila perän
takana.

Sattuihan kuitenkin somasti, että esivallan kieltojen piti osua
juuri, kun veivät minulta Marjan. Ei moista ole ennen kuultu.


Ei näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli
puhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka
lotisi laineelta toiselle.

Turha vaiva, turha retki, ajan hukka. Ei se ole sitä, ei ole semmoisia
käskyjä eikä kieltoja. Eivät välitä, vaikkeivät kehtaa sitä sanoa. Mitä
ne Marjasta? Ilkkuvat mielissään, että niin kävi. »Sepähän siitä viimein
tuli!» Jos olisi ollut rovastin oma tai vaikka vain emäntä kenen
rikkaan, niin olisi jo puoli pitäjää suden ajossa. Mitä ne Marjasta
kukaan--toisheimoisesta, mustaverisestä. Jos olisi jonkun toisen eikä
Rajakorven Juhan, vääräsäären, jörön, joka ei osaa mielitellä eikä
kielitellä... Vaan minä en tarvitse heidän apujaan, minä tuon hänet
sieltä omin voimin, minä tapan Shemeikan, minä väännän siltä niskat kuin
lampaalta, että kielen suustaan oksentaa, minä katkon siltä koivet, niin
että kerran rusahtaa...! Ja venheen kokka säesti laineisiin lokattaen:
tee se, tee se!--Toinen meistä, hän tai minä! Ja sama se, vaikka
kumpikin--jos en Marjaa elossa tapaa ... jos on hänelle minkä pahansa
tehnyt...

Ja soutaessaan oli Juha vähitellen selvillä siitä, mitä tekee. On
ennenkin vainovuosina vankeina vietyjen jälkiä seurattu, merkkien
mukaan, joita ovat saaneet tienvarteen jätetyiksi. On saattanut Marjakin
semmoiset jättää, muutkin merkit, koska jo ennätti huivinsa rannalle
jättää. Perillä väijyttiin ennen viikkokausia--saatanhan sen minäkin
tehdä. Talot tuleen pistettiin, voin minäkin pistää. Kyllä Marja arvaa,
kuka sytytti...


Kun Juha tuli kotiin, näki hän äidin jo asettuneen sinne emännäksi,
liikkuvan Marjan askareissa kuin omissaan. Ei se koettanut salatakaan
hyvää mieltään. Piika puikkelehti hätäissään sinne tänne, vesissä
silmin.

Syötyään vähän nouti Juha aitasta pyssynsä ja muut metsämiehen
tamineensa tupaan ja alkoi laittaa niitä kuntoon. Sen tehtyään hän haki
käsiinsä mäyrännahkaisen reppunsa ja ojensi sen äidilleen:

--Täytä tuo--niin paljon kuin mahtuu--poronkieltä ja talkkunajauhoja.

--Lähdetkö metsälle?

--En.

--Ajattelin, kun noin varustelit.

Kun äiti oli tuonut täyteen repun, sanoi Juha:

--Lähden tästä ja saatan ehkä viipyäkin. Olkaa tässä niin kauan. Tehkää
Kaisan kanssa työt ja minkä apua tarvinnette, se ottakaa. Tuoss' on
eloaitan avain, hinkalossa on rukiita, millä palkan maksatte.

--Ethän vain lähtene _sen_ jälkeen?

--Senkö?--Sen jälkeen lähden.

--Yksinäsi?

--Yksinäni toin hänet kerran ennenkin.

--Et tainnut saada toveria?

Juha oli jo ripustanut repun olalleen ja tarttunut pyssyynsä, ja oli jo
ovella menossa, kun äiti huusi hänen jälkeensä:

--Et häntä sieltä enää löydä ... pääsi vain menetät.

--Omanipahan menetän, minkä menetän. Mutta menee siinä silloin toisenkin
pää.

Äiti näki ja kuuli, että Juha oli sen päättänyt eikä ollut
pidätettävissä. Sille tielleen se jää--sen tähden, sen sikiön, sen
venakon ... nyt se menee, nyt se juoksee surman suuhun, nyt se menee...

--Mene vain! huusi hän seuraten Juhaa porstuaan, jonka ovesta Kaisa
samalla livahti sisään,--Kaisa, kuulitko? Se lähtee Marjaa hakemaan.
Mene vain, mutta et sinä sitä sieltä mukaasi saa, vaikka löytäisitkin!

--Mitä?

Juha oli pysähtynyt porstuan rappusille.

--Mitä sanot? ahdisti Juha lähemmäksi astuen.

--Älkää, emäntä ... sanoi Kaisa silmänsä peittäen.

--Ei tule kutsuen kylältä kiimainen narttu!

--Voi, voi teitä, emäntä! vaikeroi Kaisa.

--Mielellään meni! huusi emäntä yhä enemmän raivostuen. Syliinsä
heittäysi!

--Se on valhe!

--Kaisa näki, kysy siltä!--ja nauruun rämähtäen peräytyi emäntä takaisin
tupaan. Piika oli lyykähtänyt lattialle.

--Mitä sinä näit? tiukkasi Juha häntä hartioista ravistaen.

--En minä mitään nähnyt.

Mutta samassa hän pillahti itkemään.

--Sano, mitä näit.

Piika ei kuin itki. Juha syöksyi tupaan.

--Mitä se on nähnyt?

--Sen näki, että venhe viilettää alas ja pyöräyttää poukamaan, kun Marja
rantaa myöten jälessä juoksee huivia heiluttaen kuin pysähdyttääkseen.
Siitä maihin laskee ja sylinsä levittää, ja Marja siihen heitäkse.
Nakkaa sen venheen pohjaan ja itse hyppää perään, ja niin mennään, eikä
huudakaan Marjasi. Se huutaa, jota väkisin viedään.

--Sen valehtelet, huohotti Juha.

--Kysy itseltään! Tule sanomaan Kaisa, valehtelenko.

Tyttö ei tullut eikä vastannut, kuului vain itku ja voihkiminen porstuan
nurkasta. Se ei valehdellut, ei valehtele se, joka itkee.

Äiti seisoi karsinassa puolittain selin, kasvot olan yli ilkkuen, Juha
kädet riipuksissa, hiukan eteenpäin kumarassa.

--Meni mielellään ja jouti mennäkin!

Mutta silloin karkasi veri Juhan päähän. Oli survehakkuri lattialla. Hän
tempasi sen sarvesta kuin tuopin, pyöräytti päänsä ympäri ja iski
äitinsä eteen, niin että siltapalkki murtui.

--Sen valehtelet!

Ja syöksyi mölähtäen ulos.

Äiti oli siunaten lyykähtänyt penkille. Piika oli paennut tupaan, Juhan
karatessa ohi porstuan läpi.

--Eiköhän siltä nyt lähtenyt halu? Siihenpä aseetkin jäivät!

--Voi teitä, minkä teitte, vaikeroi piika. Parempi sille olisi ollut,
jos puukon sydänalaansa iskitte.

--Lähti siltä nyt halu.



V.

Kun Marja--sydän täynnä kiukkua ja kyllästystä ja elämänsä
äitelyyttä--tuli kosken rannalle puoleksi juoksujalassa, ajattelematta
minne juoksi, kunhan vain pääsi pois, näki hän venheen kiitävän niskasta
alas, ja venheen perässä Shemeikan ikäänkuin vihaisin liikkein
sauvoimella pohjasta vielä vauhtia lisäten. Vaan tuskin Shemeikka oli
huomannut Marjan, kun sauvoin pyörähti kaarena pään yli toiselle
puolelle, viitaten niinkuin olisi viitannut: tule! Ja Marjalta pääsi
sydämestä sanaton huudahdus ja häneltä kohosi käsi, niinkuin olisi
sanonut: et ottanutkaan! Ota minut! Vie minut minne hyvänsä! Elä jätä!

Marja lähti juoksemaan rantaa, ei enää mukaan päästäkseen, vaan
ainoastaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen, ennenkuin oli
joutuva isoon koskeen. Hän riensi ehtiäkseen niemeen, jonka ympäri koski
teki polven ja josta näki alas asti. Shemeikan venhe oli kadonnut. Marja
riensi yhä kiireemmin, huivi tarttui leppään ja jäi siihen. Ei joutanut
sitä ottamaan. »Miksi annoin hänen mennä? Miksi en lähtenyt, kun pyysi?»
Mutta kun hän syöksähti lepikon läpi ja niemekkeen poikki takaisin
kosken rantaan, näki hän Shemeikan hyppäävän venheestään maihin,
kiskaisevan sen nokkaa kivien väliin, heittävän sauvoimensa venheeseen
ja juoksevan avosylin vastaan. Marja pysähtyi, hoipertui taapäin
juoksunsa vauhdista, häntä tartuttiin vyötäisiin, hän lyykähti maahan,
häntä nostettiin, kannettiin, heitettiin venheeseen, joka ensin karahti
kiviin ja sitten nytkähti ja kallistui ja hetken päästä keinui kuohujen
välissä.

Marja ei liikahda kokasta, johon hänet on heitetty. Hän ei näe siinä
muuta kuin taivasta ja joskus vilahtavan puun, jonka alitse kiidähtää.
Toisen kerran kokka kohoo, toisen kerran se painuu. Shemeikka seisoo
venheen perässä, milloin ylhäällä milloin alhaalla, takanaan kuohut ja
takanaan taivas, keikkuen ylös ja alas, välistä viillettäen tyynesti,
välistä tehden äkkinäisiä, voimakkaita, tempovia liikkeitä. Marja
koettaa nousta, kohottaa päätään, mutta vaipuu takaisin. Hän on keskellä
kuohujen ryöppyä, venhe kiitää niin, ettei hän erota muuta kuin
epäselvän, vilisevän rannan, ja vettä pirskahtaa hänen kasvoilleen. Yhä
vinhemmin kiitää venhe. »Voi, hyvä Isä sentään!» Pauhu yltyy, venheen
laidat rutisevat, on kuin se hajoisi hänen allaan. Se on ihan kuohujen
sisässä. Shemeikka on kaukana, näyttää seisovan, ei venheessä, vaan
kuohuissa. Samassa hän taas on ylhäällä, suurena, jättiläisenä, tukka
hajallaan, parta hulmuten kahden puolen kaulaa. Ei ole maailmassa muuta
kuin Shemeikka seisomassa, hyrskyt palamassa hänen jalkainsa alla kahden
puolen venhettä. Ei näy maata, ei puita, kuohut kiitävät kilpaa
Shemeikan kanssa häntä takaa ajaen, mutta eivät saavuta. Yhtäkkiä
sattuu sieltä häneen Shemeikan silmä, se hymähtää kiireessä, mutta on
samassa taas toisaalla; on otsa rypyssä, huulet tuimassa pinnistyksessä.
Marja koettaa hiukan kohottaa päätään laidan yli, suuri kivi kiitää ohi
ja raapaisee venheen perää. Toinen on toisella puolen ja karahtaa
kokkaan. Mutta välitse laskee Shemeikka. Marja vaipuu takaisin. »Voi,
hyvä Isä sentään!»

Hän on vetänyt esiliinansa silmilleen. Mutta silloin tuntuu menon vauhti
hiljenevän.

--Aa! Elä pelkää, ei hätää mitään! kuulee hän Shemeikan sanovan.

Ollaan suvannossa, Shemeikka seisoo ja meloo, ja vartalo notkuu. Hän on
suuri ja komea. Ei häntä kärsi katsoa palaviin silmiin ja hehkuviin
kasvoihin. Voi, jos se sentään laskisi rantaan! Mutta se ohjaa uusia
kuohuja kohti.

--Päästä minut pois! Mennään maihin!

--Tahdotko? kysyy Shemeikka, ja venhe on lähellä rantaa.--Hyppää!

Vaan Marja vaipuu takaisin tuhdolle. Ei hän uskalla eikä ehdi ... eikä
tahdokaan. Ja samassa on suvanto lopussa, niska nielee, venhe on uudessa
koskessa.

--Nyt on horna! huudahtaa Shemeikka. Hän tekee tuimia liikkeitä, venhe
ryyppää itsensä vettä puolilleen, vesi kuohuu ulkona ja sisässä, pohja
kolahtaa kiveen, laidat ruskaa, venhe pysähtyy.

--Souda! huutaa Shemeikka.

Mutta ennenkuin Marja pääsee airoihin, irtautuu venhe.

--Ei tarvita!

Marja on noussut istumaan. On tultu alas miltei kohtisuorasta
putouksesta ja taas ollaan suvannossa.

--Päästä minut pois, rukoilee Marja. Hukutaan.

--Pane pitkäksesi, on vielä yksi nikama--sitten pääset.

Se hymähtää sieltä salaperäisesti, veitikkamaisesti. Marja tottelee.
Tulkoon mitä tulee! Ei se minua enää päästä. Ja olkoon päästämättä ...
vieköön mihin vie!

Nyt tuntuu koski olevan tyynempi, ei kohise niin, ei tule vettä, mutta
venhe tuntuu kiitävän vielä nopeammin kuin äsken, menevän kuin
irtautunut suksi vaaran rinnettä sileällä lumella, kiihtyy, hyppää kuin
kohona kerran pari--sitten hiljenee, kuin olisi tasaisella
maalla--Marjaa pyörryttää, sydänalaa etoo, hänen on paha olla--silloin
tekee kokka äkkikäänteen, Shemeikka hyppää veteen, kiskaisee venhettä
keskitullosta, ja kokka karahtaa soraan. Marja aikoo nousta, mutta
ennenkuin ehtii, nostaa Shemeikka hänet ylös ja kantaa maihin.


--Elä Shemeikka, elä, anna minun olla, pyytää Marja, mutta puristau
samalla hänen kaulaansa ja irtauttaa siitä kätensä vasta, kun Shemeikka
on laskenut hänet maahan, mättäälle, sammalen päälle. Mutta Shemeikka ei
irtauta käsiään, Marjan vieressä polvillaan.

--Missä me ollaan? kysyy Marja silmänsä sulkien.

--Saaressa, sanoo Shemeikka vitkalleen... Kosken saaressa, toistaa hän.
Ja nyt sinä olet minun.

--En minä ole sinun ... minä olen toisen.

--Sinä olet minun.

--Minkä tähden minä olisin sinun?

--Sentähden, että tahdot olla.

--Sinunko?

--Minun.

--Minä olen toisen ... anna minun mennä...

--Olit toisen, kuiskaa Shemeikka silmissä ja äänessä riemua--olit
toisen, Niin kauan kuin olit Ruotsissa, nyt olet Karjalassa.

--Karjalassako?--Miksi veit minut väkisin?

--Tulithan mielelläsi!

--Tulinko?

Eikä Marja tiennyt, oliko hän tullut, vai oliko hänet viety.

Koski lakkasi kohisemasta Marjan korvissa. Sitten se taas kohisi, mutta
hyvin kaukana.


--Kanna minut koskeen, sanoo Marja.

--Lepää siinä, sanoo Shemeikka.

--Lepää sinäkin, pyytää Marja.--Elä mene.

Shemeikka kuitenkin irroittihe hänen syleilystään, ja silmä hymyili.

--Miksi sinun silmäsi minulle nauraa? kysyi Marja

--Ei se naura, vaan iloitsee.

--Miksi? Sano, miksi?

--On, kuin et olisi koskaan ennen ketään halannut.

--En olekaan ... en ole koskaan ennen tiennyt...

--Mitä et ole tiennyt?

--Että tämmöistä on.

--En minäkään.


Mutta hän valehteli. Ei ollut Marja hänen ensimmäisensä. Tuntui jo
kovalta Marjan käsivarsi hänen päänsä alla. Hän olisi tahtonut olla
yksin.

--Olet väsynyt, sanoi Marja hellästi.

--En ole.

--Sinulla oli, rakas, kova ottelu koskessa ... minä vain mukavasti
venheen pohjalla viruin. Laitan sinulle vuoteen venheen kokkaan.

--Laitatko?--Laita samalla itsellesikin.

--En kuin sinulle ... että oikein saisit levätä rauhassa, rakas.

--Laitahan sitten.

       *       *       *       *       *

Shemeikka nukkuu venheen kokassa. Marja on koristanut sen kuin
häävuoteeksi, pistellyt lehviä laidan ja varppeen väliin. Shemeikka
nukkuu kuin lehtimajassa. Itse istuu Marja rannan kivellä ja ajattelee:
kun olisi vesillä Shemeikan vene, niin keinuttaisin häntä kuin lasta.

Hän on tehnyt tulen kahden kiven väliin. Hänellä on tuohinen tulella ja
tuon tuostakin hän kohentaa tulta ja varvuilla hämmentää.

Hänen on hyvä olla, lämmin ja ihana; hän sulkee välistä silmänsä sitä
paremmin tunteakseen. Hän tuntee lämpimästä väräjävänsä, ulkoa ja
sisältä, ensi kerran elämässään. Missä lienen? Miten olen tänne
joutunut? Kuka lienee tuo, joka minut tänne toi?--Vaan olinpa missä
hyvänsä, olipa miten hyvänsä, kuka hyvänsä tuo--kunhan vain ei ole
mitään sitä, mikä oli ennen. Eikä sitä olekaan. Se on kuin poikki,
katkaistu, minä olen irti ... ei mikään minua enää pidätä.

On, kuin ei milloinkaan olisi voinutkaan olla maailmassa muuta kuin
tuohinen tuossa, jossa hänen Shemeikalle pyytämänsä kalat kiehuvat, ja
tämä sari tässä koskessa. Se, mikä on siellä, missä lienee, se ei häneen
kuulu. Syyttäkööt! En minä ole heille mitään velkaa. Olen minä heille
elatukseni moninkertaisesti maksanut.

Saanko minäkin kerran maailmassa valvoa mieleiseni ääressä? Odottaa
hänen heräämistään? Kun nukkuisi oikein levätäkseen. Kuinka oli koskessa
kaunis, kuin suuri haltija usvaisena iltana! Tuli ottamaan, niinkuin
ilmassa lennättäen tähän toi. Minne aikonee tästä viedä? Ottaako vielä
edemmäkin, vai tähänkö jättää? Tehköön, mitä tekee! Vaikka tähän
jättäköön, vaikka haihtukoon kuin haltija ilmaan! En sure, vaikka nyt
samassa pitäisi koskeen menemäni.

Shemeikka liikahti venheessään, ei herännyt, käänsihe vain toiselle
kyljelleen.

Vaan ehkäpä en tarvitsekaan enää koskeen? Ehkei olekaan tämä vielä
lopussa? Nyt vasta ehkä oikein alkaakin. Häntä aina odotin, tulijata,
ottajatani--tulipahan, ottipahan.

Tässäkö nyt keitän, missä keittänenkin--hänen vieressään valvoen? Tässä,
ihan uudessa ja entistä kuitenkin niin lähellä, että jos tulen tuohon
kuuseen panisin, ne sinne sen näkisivät. Sytyttäisinkö, että pitäisi
tulla karkuria hakemaan, vaatimaan »omaansa» pois? Tulisipahan!
koettaisipahan! »Ei se sinun omasi ole enää!» huutaisi sille Shemeikka.
Syntyisi tappelu. Olisi tuota soma nähdä. Marjalle tuli kuin ilon raivo
rintaan sitä kuvitellessa. Ei Shemeikka viitsisi siltä rähjältä henkeä
ottaa, tarttuisi vain käsipuoleen ja pyörähyttäisi kenkkajalkaa niin,
että koskeen singahtaisi. Se menisi alas, milloin selällään, milloin
mahallaan--räpiköiden vuoroin käsillä, vuoroin jaloilla, toisessa kenkä,
toinen paljaana--kolin kolia koskea alas.--Mutta olkoon siellä, mitä
minä hänestä enää...

Marja nosti tulelta tuohisen, jossa kalakeitto oli valmis, peitti sen
vaatteella ja hiipi venheelle, jossa Shemeikka nukkui. Kasvoja, joiden
päälle Marja oli levittänyt liinasen sääskien suojaksi, hän ei nähnyt,
mutta näki rinnan, leveän, korkean ja kaarevan, joka hiljaa nousi ja
laski; näki solakat jäsenet--ja olisi tehnyt mielensä niitä kädellään
hivellä, jos ei pelännyt unta häiritsevänsä. Hiveli niitä ajatuksissaan,
kaukaa, kuvitelluin liikkein.

Löytäisinkö hänelle vielä jotakin hyvää kalakeiton mausteeksi, kun
herää? Hän poistui syvemmäksi saarelle. Se oli keskellä koskea, kahden
yhtä kovasti kuohuvan haaran välissä. Rantojaan myöten se kasvoi koivuja
ja leppiä; keskeltä oli vähän korkeampi, siinä oli kallio, kallion
päällä suopyörylä, joka oli keltaisenaan lakkoja. Kivien lomassa oli
alempana vatukko. Saarta kierrellessään löysi Marja vielä herukkapensaan
ihan lähellä tulisijaa... »Liekö täällä kukaan koskaan ennen meitä
käynyt? Tänne se minut toi. Kai se on täällä ennenkin käynyt, koska
tänne osasi laskea. Toi tuttuun paikkaan! Mutta että se minut otti! Että
se minusta huoli! Mikä minä olen? Suvuton, nimetön mierolainen, joka en
kelvannut muille kuin sille vanhalle, puolivaivaiselle. Olenko minäkin
jotakin? Ensi kerralla kun näki, jo otti. Niin puhui, niin houkutteli,
suuttui, kun kuuli, etten välitä. Enkö ole nyt kuin kuninkaanpojan,
maankuulun, Karjalan komeimman! Uljaaseen taloonsa vie, hyvän anopin
antaa.»

Marikkoja kierrellen kosken saaressa, kallioiden välissä, jonne pauhu ei
välistä kuulunut ollenkaan, välistä kuului kaukaa kuin monien metsien
takaa, hän vähitellen poimi tuokkosensa täyteen, rinnassa onnen rauha,
huulilla sen hymy.



VI.

Shemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin--missä olen? mitä on
tapahtunut?--Silloin muistaa hän kaiken...

Olenko taas ollut mieletön? Olenko taas tehnyt järjettömän teon? Tästä
vielä sodat syttyy, vainot nousee. Roskajuttu. Mitä minä siitä toisen
akasta? Olisin antanut olla. Minnekä minä sen nyt panen? Kotiinko
vien--vai takaisinko käännytän? Tarrautuu kiinni ja alkaa ulista ja
itkeä. Kun oman etunsa ymmärtäisi, niin itse pyytäisi sauvomaan maihin.
Kyllä se siitä rantaa myöten vielä kotiinsa osaisi. Sanoisi olleensa
lehmän haussa ja eksyneensä, niin eivät mitään tietäisi. Ei siellä
kukaan meidän lähtöämme nähnyt.

Ei ole sentään kukaan minua niin halunnut kuin tämä; ei kukaan niin
kuollakseen puristanut. Ei ole ennen tiennyt miestä halanneensa. En
hennoisi hänestä ihan vielä erotakaan. Vaan olisi kuitenkin parempi, kun
palaisi kotiinsa. Siellä taas syksyllä tavattaisiin ja aina vastakin
kulkiessa.

Shemeikka on noussut ja istuutunut tuhdolle. Siinä huomaa hän lehvät,
joilla venhe on koristettu. Semmoisia joutavia ne aina. Olisi edes
jotakin syömistä.

Shemeikalla on nälkä, ja ruumis on maatessa kuoleutunut. Hän katselee
raukeasti ja kyllästyneesti etensä ja sylkäisee happamesti venheen
pohjaan.

Tulen on tehnyt--mitä varten se on tehnyt tulen? Eihän tässä kuitenkaan
ole mitään keittämistä tai paistamista. Sitä vartenko, että huomaisivat
takaa-ajajat? Saattavat hyvin olla kintereillä milloin hyvänsä. Vaikka
olisivat jo maatessa laskeneet ohitsekin ja pysähtyneet kosken alle
väijymään.

Hän nousi ja potkaisi tulen sammuksiin ja kekäleen koskeen. Meni taas
venheelleen etsimään eväskonttiaan ja repi sitä tehdessään irti lehvät
venheen laidasta. Löysi kontin ja istahti kivelle. Kontissa näkyi olevan
ruuan tähteitä kova kannikka ja suolakalan pyrstö.

Marja seisoi vähän matkan päässä pensaassa ja seurasi Shemeikan
toimia... Aikoi ensin yllättää hänet, tulla takaa, sulkea hänet
syliinsä. Mutta yhtäkkiä hän vavahti nähdessään ilmeen Shemeikan
kasvoilla. Oliko se vihainen? Mistä se oli vihainen? Kenelle? Minulleko?
Miksi se repi lehvät pois? Ilme sen silmissä oli kylmä, melkein julma.

Sillä on nälkä! ihastui Marja samassa nähdessään, miten Shemeikka
tyytymätönnä ja happamena kävi kannikkaan käsiksi. Sillä poloisellahan
on nälkä! Se raukka järsii kovaa kannikkaa eikä tiedä ... eikä tiedä,
että minulla on sille kalakeitto ja helmassa tuohinen marjoja täynnä. Ja
kuta enemmän Shemeikan muoto synkistyi, sitä hauskempi oli Marjan.


--Eikö maita? kuuli Shemeikka naurun hyrähdyksen jostakin läheltä.
Samassa hän huomasi Marjan pensaassa. Ärtyneeseen silmään hän näytti
vanhalta, rumalta, isomahaiselta.

--Kah, mitä naurat?

Marja nauroi vielä hartaammin, ajatellen iloista yllätystä, jonka hän
sille tekee.

--Sinun eväitäsi, mies parka, nauran. Eikö sinulla ole muuta kuin
tuo...?

Shemeikka ei vastannut, haukkasi vihaisesti palan suuhunsa ja sylki
samassa toisen puolen ulos.

--Olisi tässä, jos et vähyyttä katsone, niiasi Marja kiven luota ja
nosti keittotuohisen piilostaan.

--Mitä sinulla siinä on?

--Vähän keitettyjä mullosia olisi.

--Mistä sinä olet niitä saanut?

--Sainpahan, mistä sain, kunhan koetat, miltä maistuvat.

Shemeikka otti tuohisen Marjan kädestä, ryyppäsi lientä ja seivästi
hämmennystikulla suunsa mullosta täyteen.

--Mutta millä keinolla sinä olet saanut mullosia?

--Löysin hatustasi ongen siiman ja vavan taitoin tuolta rannalta.

Shemeikka söi, ahneesti hörppien. Marja odotti, että hän kutsuisi
hänetkin toverikseen. Ei siksi, että hänellä olisi ollut nälkä, vaan
että olisi kutsunut toverikseen--niinkuin Juha, joka aina kutsui
toverikseen, joka ei olisi milloinkaan syönyt, ennenkuin toinen söi,
vaikka olisi ollut kuinka nälkä itsellään. Ja yhä on sillä se kylmä,
melkein vihainen katse. Ja miksi repi lehvät venheestä, vaikka eiväthän
ne olleet tiellä? Eikö ehkä tahdokaan enää mukaansa, tästä edemmäksi?

Hän kuuli Shemeikan nousevan, ja nousi itsekin. Mutta kun hän silloin
katsahti Shemeikkaan, oli se muuttunut. Pyyhkieli partaansa, kasvoilla
syöneen tyytyväinen ilme. Samassa uskoi Marja erehtyneensä. Se oli ollut
uuvuksissaan, ja sillä oli ollut nälkä. Ja Marja heltyi niin, että olisi
tahtonut kaulaan käydä. Sanoi kuitenkin vain, marjatuohista tarjoten:

--Tässä olisi vielä vähän...

--Onko sinulla vielä marjojakin? Milloinka sinä ne poimit?

--Sinun nukkuessasi.

--Nukuinko kauankin?

--Ethän kauemmin kuin että hyvästi ennätin poimia.

--Ovat makeita marjasi, ja mainiotapa oli keittosikin.

Shemeikka söi, Marjan pitäessä tuohista hänen edessään. Eikä ollutkaan
Marja hänestä enää ruma, eikä vartalo muodoton, kun oli laskenut
esiliinansa alas.

--Syö sinäkin ... en jaksa kaikkia.

--Minä söin jo poimiessani. Jos mitä jää...

Marjan koko olento vavahti, hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut
sanotuksi--ponnisti sitten viimeiset voimansa ja sai sanotuksi:

-- ... ja jos mitä jää, niin saatathan ne tarvita toistenkin.

--Entäs sinä?

Shemeikka oli kiertänyt kätensä hänen vartalonsa ympäri.

--Minähän en tarvitse.

--Etkö? Mikset?

--Minulla on lyhyempi taival täältä pois kuin sinulla.

Marja koetti irroittautua. Mutta hänen hento, pehmoinen ja samalla
jäntevä ruumiinsa oli hurmannut Shemeikan veriä, eikä hän päästänyt.

--Etkö tulekaan mukaan?

Marja ei voinut Shemeikan silmistä päättää, mitä vastausta hän odotti.
Eikä Shemeikka enää itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi. Marja ei
vastannut.

--Minnekäs sitten? Takaisin kotiisiko?

--En ikinä sinne! huudahti Marja, hänestä irti tempautuen.

--Mutta minnekä sitten?

--Mihin hyvänsä! Lasket maihin, ehkä jonnekin osun.

Itku puristi rintaa, mutta ei vielä päässyt.

--Saitko sitten jo tarpeeksesi matkasta minun kanssani? kysyi Shemeikka
tehden äänensä moittivaksi.

Marjan kasvot kiinnittyivät, niissä oli kuin hurmahenkisen, niinkuin
näkyjä näkevän ilme.

--Vaikka tähän matkani päättyköön, sain sittenkin mitä elämäni kaiken
toivoin!

Shemeikan silmä syttyi tuleen, veret kiehahtivat viimeisiä suoniaan
myöten. Paljon oli hän naisia nähnyt, ja monta heidän tunteidensa
purkausta, mutta ei koskaan ilmettä semmoista kuin minkä nyt Marjan
kasvoissa. Paljon oli kuullut naisten hänelle sanovan, mutta ei
kenenkään mitä tämä ja niinkuin tämä. Ei aio palata kotiinsa, vaikka se
hänellä on! Lähtee ennemmin menemään, tietämättä minne! Hänestä on
minulle vielä paljon iloa.

--Tulet toki mukaani, Marja!

--Ethän tahdo?

--Minä tahdon.

--Tahdotko? Sano, Shemeikka, ihanko totta tahdot? kuiskasi Marja hänen
kaulaansa ripustautuen.

--En väkisin vie ... mutta jos mielelläsi tulet.

--Mielellänihän minä äskenkin tulin--vai luulitko väkisin vieneesi?--
Sinä! Sano!

Silloin Shemeikka veti hänet vierelleen. Marja purskahti itkuun sitä
iloaan, ettei tarvinnut koskeen hypätä--jonka olisi tehnyt, jos
Shemeikka olisi hänet siihen hylännyt.


Yhtä ainoata huumausta ja sen hurmausta oli ollut lähtö kotoa, koski ja
suvantosaari--kuin unta oli nyt taas soutelu pitkin polveilevia virtoja,
keskitse milloin kalliorantojen, milloin veteen kaatuneiden
kelohonkien--viilettely lehtipurjeessa halki soikulaisten selkien,
joiden nimiä ei tiennyt eikä kysynyt. Milloin oli Marja kokassa
soutamassa, milloin Shemeikka, mutta aina silmä silmässä, katse
katseessa, hymy hymyä houkuttelemassa, hellä sana aina päättämässä
iloiset puheet:--»Oletko minun?»--»Elä kysy!»--»Onko hyvä?»--»Kysyt,
vaikka tiedät.»--Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei
Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki
veteen: missä se jälleen haihtui, siinä haihtui entinen elämä, missä se
kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi, eikä hän tahtonut koettaakaan
sitä edempää kuunnella.--»Oletko minun, Marja?»--»Elä kysy.»--»Sanohan
kuitenkin.»--»Tiedäthän sen, Shemeikka.»--Ja samaa unta oli yhä maihin
nousut, kulku soiden poikki ja kävely pitkin hiekkaisia harjuja honkien
alla uusiin vesiin, missä oli lahdelmissa aina uusia venheitä kuin
matkanhaltijain heille varta vasten kätkemiä. Oli heille nuotiopuu
hakattu ja lehdesvuode havumajan katon alla valmis, mihin sattuivatkin
yöpymään... Kuka lie ne tehnyt? Shemeikka vain hymähti, kun Marja sitä
kysyi.

--Heitäte kokkaan lepäämään, sanoi Shemeikka kuohuvan pitkän kosken
alla, monennenko, siitä ei ollut Marja enää osannut pitää lukua.--
Heitäte nyt! Vedä silmillesi liina.

Ja Marja tunsi venheen nytkähtelevän huoparien voimakkaista
työntelyistä, kuuli kokan loksattavan heikon vastatuulen virilaineita
vastaan--huopaus hiljeni, venhe suhahti pehmoiseen hiekkaan, mutta
ennenkuin Marja ehti vetää liinan pois silmiltään ja nousta, tunsi hän
käden häntä nostavan polvien taipeesta ja selän takaa toisen käden, ja
seisovansa rannalla.

--Jotta tulisit, niinkuin lähdit, sanoi Shemeikka.

--Missä me ollaan?

--Perillä.


Marja näki valoisan, hiekkaisen rannan, vähän ylempänä vihreän nurmen,
nurmen takana solkisen koivumetsän, koivumetsän takana korkean
kallioisen vaaran. Nurmikon laidassa, riippuoksaisen, kyhmyisen koivun
alla oli huone, pyöreistä hongista kyhätty.

--Uskottelin sinua--ei ollutkaan taloni tätä isompi.

Ei saanut Marja sanotuksi muuta kuin hellän ihastuneen:

--Voi sinua, Shemeikka!

Hänen mieltään huikaisi, veti kyyneleen silmään, harsoon maailman ja
elämän. Silmä itki, sydän iloitsi tietämättä kumpikaan mistä. Sillä
somempaa, sievempää ei voinut missään olla.

--Uskottelin sinua, Marja, on vainenkin minulla talo toinenkin kuin
tämä. Jos sinne halunnet, menemme? Jos tähän tyytynet, jäämme?

--Jäämme.

--Mutta minun täytyy kotonakin käydä.

--Käynet.

--Uskaltanetko yksin jäädä?

--Vaikka vuoden viipynet, vaikka kaksi, kunhan kolmantena tulet.



VII.

Juha istuu tuvassaan puolihorroksissa, kyynärpäät polvia vasten,
koettaen turhaan saada selville, onko ilta vai aamu ja onko vielä sama
päivä kuin silloin, vai onko ollut välillä jo muita päiviä ja öitä.
Joitakin hän muistaa siitä, mitä oli tapahtunut, toisia ei. On, kuin
toinen puoli hänen olentoaan olisi turto ja tunteeton, niinkuin toinen
puoli vasenta jalkaansa aina oli hiukan kuolluksissa sen karhun pureman
jäleltä. Kun sitä kosketti, oli se aina kuin vierasta lihaa, vastasi
kuin kaukaa jostakin toisesta ihmisestä.

Missä lienee ollut, mutta niin oli, kuin hän olisi yhtä paikkaa
kiertänyt, vasemmalla vettä, oikealla matalaa korpea, jalan alla
upottavaa suota. Sen hän muisti ja senkin, että oli kadottanut lakkinsa
ja taas sen löytänyt. Oli jotakin muutakin, jota olisi tahtonut muistaa,
josta ponnisteli pääsemään selville, niin että päätä särki, toista
puolta heikosti särki, toinen oli turto ja tahmea, niinkuin olisi ollut
täynnä vierasta, hyytynyttä verta.

Jotakin oli tapahtunut, mitä? Mikä siitä tuosta lattiasta on palkin
murtanut? miksi on tupakkahakkuri sillan alla?

Silloin hän muisti sen.

Mutta minkä tähden hän oli semmoisen tehnyt? Äitiäkö aioin iskeä? Mutta
minkä tähden?

Päätä pyörrytti, sydäntä etoi. Hän oli kuin tiedotonna hetken.

Sitten hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen huudon: »Sinä valehtelet!» Hän
itsehän sen oli huutanut. Ja nyt hän yhtäkkiä muisti kaiken: kuinka oli
pihasta karannut, huutanut juostessaan: »Sinä valehtelet», huutanut sitä
suolampea kiertäessään, kaatuessaan, juostessaan, niinkuin jotakin
takaa-ajaen, saadakseen sen kiinni, nujertaakseen sen.

Mutta sehän _ei ollut_ valetta. Tottahan se oli. Mennythän se oli.
Sehän on poissa ... koski koko ruumiiseen ja sieluun niin, että suu
aukeni parkaisuun, vaikkei saanutkaan parkaistuksi. Samassa taas pimeni
ja sekosi. Jos _se_ oli tapahtunut, niin olisihan pitänyt tapahtua
muutakin? Mutta kaikkihan on ennallaan. Siinä on uuni, ja sirkka
sirittää. Marja ei ole mennyt. Ei, tämä on vain unta. Mutta miksi en
herää? Enkö saa itseäni hereille, ennenkuin tukehdun? Häneltä pääsi
parahdus, niinkuin siltä, joka koettaa vyöräyttää painajaista rintansa
päältä. Hän seisoi keskellä lattiaa, kädet ylhäällä. Joku hyppäsi
karsinan nurkasta penkiltä ja harppasi huutaen ulos, paitasillaan,
valkea kuin jänis.--»Kaisa, elähän--en minä mitään!» lohdutteli Juha
hänen jälkeensä.

Tyttö tuli takaisin.

--Säikähdin niin--menisitte toki, isäntä, aittaanne maata--kun olette
ihan märkä ja ryvettynyt.

Juha on kokonaan selvinnyt. Hän seisoo rappusilla ja huomaa, että aamu
sarastaa sihittävän sateen läpi. Koira tulee rappujen alta ja
pyörähtelee jaloissa. Kuikka huutaa järvellä.

Hän on astellut rantaan. Siellä ovat verkot vielä virepuilla siltä
jäleltään, kuin ne olivat silloin lahnan kudusta tultua siihen jääneet.
Totta se oli, totta oli. Saadakseen jotakin tekemistä Juha alkoi pistää
verkkoja puikkarille. Teki sitä nopeasti, tottuneesti. Ajatukset
samoissa askelissa. Niin se on, niin se on. Poissa se on. Et tarvitse
toivoakaan muuksi. Suotta sinä sentähden siltapalkin särjit. Koskapa
Kaisa oli nähnyt, että se sen syliin heittäysi. Sinulle se on tapahtunut
eikä kenellekään muulle.

Verkko oli puikkaroitu, ja hän heitti sen venheen kokkaan, niin että
kivekset kalahtivat.

... Yhdessä tulivat tähän pihasta. Se mies seisoi tuossa aitaa vasten.
Joko lienevät sen silloin päättäneet? Että _kehtasi_ Marja vielä
mairitella ja entisiä kalansaaliita muistella... He ovat nuoria ja
kauniita. Minä olen vanha ja ruma. Mitäpä hän minusta, kun on semmoinen,
joka ottaa. Ottakoon! Ottakoon! Pitäköön!

Toinen verkko oli puikkaroitu. Yhä ravakammin Juha liikkui, ei
välittänyt, vaikka jokin silmä verkosta repesi.

Ottihan se siltä kihlat julki, peittelemättä. Sillehän se oli saunan
lämmittänyt, sille oljet lauteille laittoi, ei minulle, ja omaan
aittaansa tilan teki. Ei se äitiä pakoon lähtenyt--valehteli. Olisi
sanonut suoraan, olisi sanonut: nyt lähden, nyt on minulla toinen
parempi. En minä olisi kieltänyt. Enkö? En varmaan, en olisi, mutta kun
salaa--varkain.

Yhtäkkiä häntä raukaisi, hengästytti niin, että vaivoin sai viimeisen
verkon puikkarille. Vaivoin pääsi hän pihaan, hoippui aittaansa, jonka
ovi oli auki, horjahti vuoteeseensa vaatteet päällä ja nukkui.

Juha nukkui koko päivän iltaan saakka.

Oli koleahko, kirkas, pohjatuulesta tyvenevä ilta. Äiti ja Kaisa olivat
lypsyllä. Se on tapahtunut, eikä hän enää tahdo sitä muuksi kuvitella.
Sille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Olkoon, kun on mennyt,
niin menköön.--Hänen aitassaan oli Marjan vaatteita. Hän otti ne ja vei
Marjan omaan aittaan. Kun hän avasi sen oven, lemahti sieltä
laukkulaisen haju. Hän paiskasi kiireesti oven kiinni ja pisti avaimen
taskuunsa; meni rantaan ja heitti avaimen järveen. Niitti sitten yön ja
aamun, kuumaan päivään saakka, kunnes uupumus paiskasi levolle. Päivät
ja yöt menivät nyt Juhalta sekaisin.

Hän oli tullut huumaukseen, josta ei halunnutkaan selvitä. Silmät
jäykkinä kuin unessakävijän hän liikkui ja toimi. Sanaakaan sanomatta
hän antoi äidin olla omissa toimissaan.

Emännästä oli kaikki, niinkuin ollakin piti.

--Näyttäähän tässä tultavan toimeen, sanoi hän Kaisalle. Ei »sitä» enää
sen enemmän kaivatakaan.

--Ei ole oikein asiat, kun ei puhu sanaakaan.

--Eihän tuo ole ennenkään puhunut.

--Ei ole oikein asiat, toisti piika. Olen kuullut itkevän yöllä, ja
päivällä haastelee itsekseen.

--Mitä se sanoo?

--»Voi, minkä teit!»--»Voi, että sen teit!» Sillä on ikävä emäntää.

--Antaapa hänen haihdutella.

--Se odottaa sitä vielä tulevaksi. Ei se sen mielestä milloinkaan
haihdu.

--Kyllä minä haihdutan.

--Elkää ottako, emäntä, köyhältä hänen viimeistä iloansa.

--Mikä ilo se on ikävä?

--Kyllä se vain on.

--Minä kyllä kitken sen juurineen.

--Vaan jos ette saakaan--jos vain repee--ja on jo revennytkin.

--Revetköön!

--Mutta entä Marja sieltä vielä tulee?

--Ei tule

--Taisi olla teistä mieluista, että meni!

--Oli.

--Että saatatte olla niin sydämikkö.

--Minä saatan.


Kun Juha tuli syömään ja oli ateriansa lopettanut, sanoi äiti:

--Taidat odottaa vielä tulevaksi?

--Mitä äiti siitä nyt enää puhuu, sanoi Juha raukeasti.

--Kyllä minä tiedän, että odotat ja toivot, vaan jos tulee, niin tulee
sentähden, että ovat pois ajaneet, ei sinun tähtesi.

--Antaa nyt olla sen asian.

--Aina sinua liian vanhaksi haukkui.

--Kenelle?

--Kuka vain kuulla tahtoi. »Kuolisi kenkkajalka, niin saisin nuoremman.»

Yhtäkkiä Juha äitinsä ihmeeksi puhkesi nauramaan.

--Nythän se saikin sen! Sai nuoren ja rivakan--ja sehän on hyvä, että
sai! Mitä hänen tarvitsikaan minun kanssani kitua--tämmöisen.
Katsokaahan, kuinka hassusti kävelykin käy--jalka heittää kuin särkyneen
tuulimyllyn siipi, katsokaahan!

Juha oli noussut ja hypähteli lattialla, heittäen tahallaan jalkaansa
vielä vinompaan.

--Ole tuossa kujeilematta, vanha mies!

--Noin se vain huiskaa, saattaisin minä silti vaikka tanssiakin, kun
kuka soittaisi. Äiti rallattaisi!

Hän nauroi yhä räikeämmin, hypähteli ja naurahteli vielä pihallakin
mennessään, rallatellen väliin, kirves olalla.

--Siinä sen nyt näit, sanoi emäntä. Eihän revennytkään. Se jo sen
leikiksi panee.

--Ei se minusta leikiltä näyttänyt, sanoi Kaisa.

Mutta kun Juha tuli illalla kotiin, oli hän yhäkin, niinkuin olisi ollut
yhtä hyvillään kuin lähtiessään. Hekotteli, naurahteli, hoilotteli
saunassa kylpiessään.

--Mennä lauantaina oli minulla tässä vielä eukko löylyä lyömässä, nyt ei
olekaan--ei olekaan--ei tulekaan--lallalaa--hilutullallaa! Lyö sinä,
äiti, pojallesi löylyä. Samahan se on, kuka lyö. Häh?--Meni--meni--meni--
minulta akka ryssän rekeen! Vaan entäpä menikin? Otetaan uusi sijaan?
Mitä? kysyi hän lakaten hutkimasta. Saa kai sen ottaa uudenkin?

--Minkä tähden sitä ei saisi? myönnytteli äiti mielissään.

--Vaikkako olisi entinen vielä elossa?

--Ei se ole elossa, joka on rajan takana.

--Sitä minäkin! Ja kun vielä itse mielellään meni.

--Kyllä minä sinulle uuden hankin.

--Hanki! Hanki mieleisesi, mutta elä hanki köyhää.

--Saa tämmöiseen taloon vaikka kuinka rikkaan.

--Uudelle pitää olla uusi talo! Odota siksi, kun minä olen saanut
valmiiksi uudet tuvat ja uudet kamarit. Lyödään pykninki semmoinen,
kivijalalle, ulos lämpiävä, ettei kaupungin tervaporvarilla ylpeämpää.
»Katsohan Juhaa, minkä teki. Nai rikkaan, rakensi pykningin semmoisen,
ettei kaupungin porvarilla parempaa. Otti uuden naisen, kun vanha
karkasi. Kas äijää, koreanpa ottikin!»--Etsi sinä vain äiti, minulle
oikein nuori ja kaunis--ja joka osaa lapsiakin tehdä. Kyllä minä vielä
puolestani! Sille pidetäänkin toiset komennot. Hyvänä pidetään, pöytään
syötetään, piioilla passuutetaan, niinkuin papin rouvaa, vierailla
teetetään, saa itse istua kamarissa ja sukkaa kutoa.

--Kelpaa tämä talo tältäänkin.

--Ei kelpaa, ei kelpaa, sillä kun minä sanon, että laitetaan uudet
huoneet, niin ne laitetaan!

--Millä voimilla ja varoilla sinä ne laittaisit?

--Minäkö? Milläkö voimilla? Minäkö?

Juha oli laskeutunut lauteilta ja lähtenyt nousemaan pihaan, yhä samoja
hokien. Istui rappusilla, kun äiti tuli jälestä.

--Milläkö varoilla? Mikäs se on tuo lehtoinen vaara tuossa? Oletko
käynyt katsomassa, minkälainen siellä on minulla jo kaskimaa? Otan
miehiä ja panen mäen lakeansa myöten maan tasalle. Polttaessa näkyy
loimo kahteen valtakuntaan. Talkoolla leikataan ja talkoolla ajetaan
säkit Ouluun kymmenessä kuormassa. Hyvät veljet, omat veljet ja
kylänmiehet auttaa. Laitetaan sana Marjalle Karjalaan. »Se suuri savu
nousi Juha vainaan--mies vainajasi, ei kuin sen entisen Juhasi kaskesta,
Rajavaaran rikkaan. Se on ottanut uuden eukon vanhoilla päivillään,
sillä on uusi pykninki kuin parhaalla tervaporvarilla. Ei ole enää
milläänkään. Hyvillään vain on, että sai uuden, joka osaa lapsiakin
tehdä. Siellä on vain, kävelee, hissuttelee--on nuortunut, äijä, ei enää
onnukaan. Omat pojat pian kaskia kaataa.» Sinä et usko, äiti. Sinä et
usko, että minä paiskaan pytingin pystyyn niinkuin paras kaupungin
porvari!

--Uskonhan minä.

--Et usko, että minä saan uuden akan?

--Saathan sen.

--Hanki pian, minulla on kiire. Muuten saattaa tulla entinen takaisin.
Ähäh, nyt pidät kiirettä. Ota rovasti puhemieheksi. Se on hyvä mies, se
auttaa.--Äiti hoi? mitä sinä siellä porstuassa?

--Niin mitä, ärähti eukko.

--Jos sattuisi Karjalan miehiä kulkemaan, käske viemään terveisiä, jos
sattuisivat sen siellä tapaamaan.

--En minä hänelle mitään terveisiä.

--Sano, sinä--sano, että mieleen vain oli Juhasta, että meni Ei ole
milläänkään. Ei se kuollutkaan, ei kuin nuortuu ja vertyy uuden nuoren
vieressä. Heti rupesi kaatamaan sitä suurta kaskea, jota jo ennen alkoi,
ja perustamaan uutta pykninkiä, josta aina puhui. Repi vanhat savupirtit
ja rakensi uuden pykningin, kuin paras kaupungin porvari--ka, tulehan,
äiti, niin puhutaan--sano, että on uusi emäntä, vaan saa sitä tulla
entinenkin katsomaan, jos matkat sopeutuu. Ei pidä Juha vihaa.

--Ei ole oikein asiat--vai onko? sanoi Kaisa emännälle.

--Ole vait--mitä se sinuun kuuluu!

Mutta yöllä hiipi Juhan äiti aitan ovelle, ja hänkin sai kuulla hänen
valittavan: »Voi, minkä teit, Marja! Minkä tähden sen teit?» Sai kuulla
sinä yönä ja monena muuna, ei sitä yötä, ettei voihkinut, vaikka
päivällä hoilotti ja hekotteli.



VIII.

Marja istuu yksin pienen tuvan kynnyksellä, edessään autio järvi.
Tähystää selälle, eikö näkyisi jo tulijaa. Ei näy vielä, mutta huomenna
ehkä tulee. Vaan jos ei palaa huomenna eikä ylihuomennakaan, niin saatan
minä täällä vaikka yksinkin elää.

Oli pidetty pyydyksiä metsässä ja käyty niitä yhdessä kokemassa, oli
käyty kalassa, ongella, oli lohipato koettu kosken alla, oli verkot
heitetty ja nostettu, oli siivottu saaliit, kuivattu ja suolattu. Oli
yhdessä pyydetty, yhdessä puuhattu, eikä ollut Marja ikinä voinut
ajatella, että olisi olemassa semmoista, kuin oli näinä päivinä ollut.
Kun jättäisi ainiaksi tänne eikä täältä milloinkaan veisi siihen suureen
kotiinsa sukunsa luo. Tuota saunaa kun vähän talven varalle kohentaisi,
tuohon pienen navetan kun minulle teettäisi ja kotoaan toisi tänne
lehmän. Yhden lehmän heinät minä lehdoista ja rannikoilta tässä pian
keräisin. Shemeikka kasken hakkaisi... Vaan ei! Liian hyvä Shemeikka
kaskea kaatamaan ja korpia raatamaan. On metsän kävijä, on kaupan
kävijä, saa leipänsä muullakin hankkeella irti. On sankari hän! Minut
tänne ilman sitäkin elättää.

Ei Shemeikka lähtiessään aikeistaan mitään puhunut. Kun ei vain minun
tähteni hänelle mitään kiusaa tulisi!--Oli miten oli.--Tänne toi, tässä
pyysi vartomaan, kun notkeasti venheeseen hyppäsi, että hyrskähti vesi,
ja istui airoille ja ponnisti ja kokan kohisten lähti, jäntevä, notkea
poika, tuolla mennessään hattuaan heilauttaen!

Marja istui ja odotti ja katseli autiolle järvelle tuvan kynnykseltä.
Tässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli
tullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän
majaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä
kuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine,
humahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta
olisi koskematon toinen puoli ystävän tulla. Ja oli niin suloista olla
kuin hyvässä unessa.

Tuli aamu, tuli toinen, niinkuin niitä oli jo tullut useampia, vaan ei
ystävä vielä tullut--ja viipyköön vain. Kyllä minä täällä yksinkin. Ja
Marja koki padot ja verkot laski ja nosti ja kalat siivosi ja levitti
kuivamaan, ja yhä piteni rivi, joka oli ripustettu kallion kupeelle
paisteeseen.

Mutta kun ei jo tule? Ei liene vielä päässyt. Ei se jätä, ei se jätä ...
mistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan?--Kun ei vain olisi jotakin
vahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin
mentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan.
Miksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos
ei se tule?

Sattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan
alakuloista olla.

Olisi hän sentään saattanut ottaa minut mukaansa sinne, minne meni.
Olisin saanut nähdä, miten siellä elävät, millaista on hänen heimonsa
elämä, millaista kuulu Karjalansa, jota kehui. Sieltähän sanovat
minunkin olevan. Sinnehän lupasi viedä, siellä tehdä emännäksi isoon
taloon. Vaan olisihan ehkä ottanutkin, jos en minä pannut vastaan?
Itsehän minä tahdoin jäädä tänne. Mutta enhän tiennyt hänen viipyvän
näin kauan--kohta viikkoa kolme. Eikä kysynytkään kuin kerran,
tulisinko. Olisi saattanut kaksikin kertaa kysyä, jos oikein tahtoi.
Mutta ei ehkä tahtonutkaan. Ehkä tiesi isänsä ja äitinsä ja suuren
sukunsa olevan vastaan, että tuopi tänne Ruotsin naisen? Ehkä heitä
siellä taivuttaa? Ehkä ovat evänneet, ja ei tahdo tulla? Tai jo siellä
häitä laittavat ja tulevat yllättäen noutamaan valmiisiin häihin.--Jos
ovat vastaan, en mene. En pyri väkisin, en toista kertaa ota anopin
vihoja. Jos en sinne kelpaa, kelpaan tänne.

Marja koetti lohdutellaita. Mutta silmä itki iltaisin, eikä sydän
aamuisinkaan iloinnut. Kaipasi käsivarsi öisin ystävän kaulaa.

Jos se ei minua ajatellutkaan sitä kosken saarta edemmäksi? Jos se vain
otti minut mukaansa sentähden, että sanoin muuten koskeen meneväni? Jos
minä hänelle liiaksi tunkeuduin? Mutta olisihan saanut käännyttää, mistä
mielensä teki. Olisi vain sanankaan sanonut. Eihän tarvinnut tänne asti
tuoda. Saahan vielä tästäkin palauttaa.

Miksi se silloin repi pois minun lehväni venheen laidan ja varppeen
välistä? Miksi oli katseensa silloin niin kyllästynyt? Kuka liekään,
mistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa
lähdin.

Ei, ei ... ei se ole semmoinen ... ei ole ... ei ole. Hupsu olen, minä
paha ... hän hyvä ... minä ... ei hän, ei!


Kuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos,
oli katunut kaiken.

Vaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli
vettä päällyksettömästä turkistaan.

--Täällähän näkyy olevan ihmisiä, sanoi ukko kumartuen ovesta sisään.

--Kuka te olette? Ette ole tämän maan miehiä?

--Mistä sinä sen tiedät?

--Puheestanne kuulen.

--Et sinäkään ole täkäläisiä.

Marja pyysi häntä istumaan ja asetti keittokupin hänen eteensä. He
istuivat toinen toisessa päässä pöytää, mitään puhumatta.

--Lähdin katsomaan tätä talvimajaani, sanoi ukko hetken aikaa syötyään.

--Asutteko te täällä talvella?

--Minun on tekemäni tupa, minun sauna.--Lähdin katsomaan, kun olen
nähnyt savun nousevan, vaikkei ole tullut ennemmin käydyksi.

--Mutta miksette täällä kesääkin asu?

--Tarvitsevat tämän kalapirtikseen ja miksipähän milloinkin. Minä
kesäksi siirryn aina tuonne toiselle puolelle järven, siellä on minulla
havumaja.

--Kun olisin sen tiennyt, olisin tullut teitä katsomaan.

--Olisihan sopinut tulla.

--Mitä te täällä teette?

--Heidän verkkoukkonaan oleilen.

--Vaan miten olette tänne joutunut?

--Talon kun ensin polttivat, niin sitten toivat minutkin muun tavarani
kanssa.

--Kuka sen teki? Joko siitä on kauankin?

--Se vanha Shemeikka, tämän nykyisen isä, ja sen miehet.

--Vaan pääsisitte kai te jo pois, jos tahtoisitte?

--Kävin tuolla kerran takavuosina ... tulin takaisin.

--Vaan minkä tähden?

--Olivat siellä kaikki kotoiset kuolleet, ja täällä saa paremmin kaloja.

--Silläkö te elätte?

--Eipä olekaan mikä eläessä.

--Osaisitteko täältä kotipuoleenne?

--Eiköhän noita taipalia vielä mahtaisi muistaa. Näkyy tänne Ruotsin
puolen viimeisimmät vaaratkin kirkkailla ilmoilla.

--Näkyykö?

--Tuolta vaaralta näkyy.--Ukko viittasi päällään vaaralle päin.--
Kaskisavut kumminkin näkyy.

--Näkyykö Rajavaarakin?

--Näkynee tuo sekin.

--Minä olen sieltä sen juurelta.

--Vai sieltä?

--Oletteko käynyt siellä?

--En ole.

--Oletteko käynyt Shemeikassa?

--Käyn siellä verkkoja viemässä, rihmoja tuomassa ja minkäpähän mitäkin.
Kudon niiden verkot, koko kylän.

--Minkälaista siellä on?

--Niin missä?

--Shemeikan talossa.

--Iso on siellä kylä, iso kuin kaupunki,--sanovat, en ole kaupunkia
nähnyt. Suurin talo, muista vähän erillään, Shemeikan talo. Ei heillä
ole viljelyksiä eikä karjaakaan, jokin lehmä talossaan, Shemeikassa
kolme. Kaupalla eletään ja eränkäynnillä ja ryöstöllä ja minkä milläkin
vehkeellä. Vaan hyvästi eletään, hyvää syödään, hyvää juodaan, rikkahia
ollaan. Poika matkoja tekee, äitinsä kotia hoitaa, naisiaan komentaa.

--Ei elä enää Shemeikan isä?

--Ei elä--paha oli mies, julma, nylkyri. Paljon teki pahaa miehuutensa
päivinä.

--Millainen on emäntä?

--Hyvä eukko, kukkuran työntää tuohisen jauhoja, täyteen leipiä kontin
ahtaa, kun kalaa, metsällistä vien, niin ettei kielekkeet kiinni kuonnu.

--Millainen on poikansa?

--Tiennethän tuon paremmin kuin minä, koska kerran kerallaan tulit.

--Teistähän minä saankin toverin talveksi?

--Etkö menekään kylään?

--En tiedä.

--Ei heistä ole kukaan tänne talveksi jäänyt.

--Kenestä heistä?

Ukko jätti vastaamatta ja virkkoi:

--Tulin katsomaan, olisiko jo tullut.

--Shemeikkako?

--Niinpä niin, ja olisiko emäntä jotakin lähettänyt.

--Se on teille hyvä?

--Hyvä se on kaikille, on se hyvä sinullekin, et tarvitse pelätä.

--Minä tulen kohta käymään teidän majallanne ... kuinka sinne parhaiten
osaa?

--Tuota isoa kuusta kohti kun soudat ... et muuta merkkiä tarvitse.

Ukko lähti soutaa laputtelemaan, Marja jäi rannalle, kaiho mieleen.


Seuraavana päivänä, kun souti koskelta majalleen, näki Marja veneen
rannassa. Ihastui, vavahti, luuli Shemeikan vihdoinkin tulleen, mutta
huoneesta pullahti häntä vastaan kolme naista. Nauraen ja ilakoiden ne
riensivät rantaan.

--Siinä hän on! Siinä hän on!--ja kun tulivat luo:--Sinäkö se nyt olet?

--Mitä ne tytöt tarkoittaa? kysyi Marja.

--Sinäkö se nyt olet se meidän uusi emäntä? Sinäkö olet?

--Ketäs te olette?

--Me ollaan Shemeikasta. Lähdettiin katsomaan. Kuultiin, että on tuonut
Shemeikka uuden tytön, ei maltettu, emännän on ehkä viimeinkin tuonut.
Sinäkö olet?

--Enhän minä tiedä.

--Sinäkö Shemeikan sait?

--Lienenkö saanutkaan, koska ei ole aikoihin näkynyt, ei kuulunut.

--Tullee pian. Meni juhlille toisiin kyliin.--Ai, hänellä on äijä
asioita ja äijä ystäviä, ei jouda kauan yhdessä kohden.--Me sill'aikaa
tänne.--Emäntä lähetti.--Sano kuka olet? Mistä olet?--Miten sinut
vei?--Väkisinkö vei, vai mielelläsikö lähdit?

Ei saanut Marja sananvuoroa, toistensa kilvalla kysyivät:

--Vai että semmoinen olet!--Hyvän näköinen olet. Pelättin jo, millainen
lienet, kun ei sinusta mitään selvää äidilleenkään antanut. Vaan olet
hyvä meille, varmaan olet hyvä meille?

--Oletteko te sen piikoja? Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa ja
purskahtivat nauramaan.

--Sano Anja.

--Ollaan me--nyt.

--Vaikka ei olekaan aina oltu.


Olivat hetken aikaa ääneti: katselivat Marjaa ja Marja heitä.

--Voi, kuinka on toivottu uuta emäntää, alkoi Anja taas puhua,
hentoinen, herttainen tyttö--hyvä entinenkin, mutta nuori ja iloinen
aina parempi. Ai, siellä on suuri talo, meitä on monta, me sinua
käsillämme kannamme, teemme, mitä käsket, kun tyytynet siihen, mitä
taidamme. Vanha itsekin sinulle mielellään emannuuden antaa, kun sinut
näkee. Olet emännän näköinen, olet osaavan näköinen, kätesi tekevät,
siksi kai sinut Shemeikka ottikin. Heti vanha sinulle avaimet antaa.
Sanoi: »Menkää, katsokaa, millaisen on tuonut, tulkaa pian takaisin
kertomaan, olisi mieleni hyvä, jos olisi Shemeikka viimein mieleisensä
löytänyt.» Sano, haasta...

--Vaan enhän saa sananvuoroa, nauroi Marja.--Mistä minun pitäisi
haastaa?

--Haasta, kuka olet, onko iso taattosi koti--mikä nimesi?

--Marja on nimeni.

--Ai, Marja, kaunispa on nimesi--ai, kuinka sinulla on totiset
silmät ... ja pitkä olet ja solakka olet--pulska olet ... semmoista
Shemeikka on aina halunnut, vaan ei ole omilta mailtaan löytänyt. Olet,
niinkuin kehui... »Ette ole mitään hänen rinnallaan», sanoi. Eikä me
ollakaan eikä tahdotakaan olla.

--Mutta anna nyt _hänen_ haastaa!

--Haasta, Marja.

--Mitä ma sitten haastan?

--Sano sukusi.

--Ei ole sukua minulla.

--Ai, orpo olet?--Eikä kotia?

--Koti oli.

--Ei ole enää? Polttiko kotisi?

--Ei polttanut, vaan kun kerran siitä lähdin, niin ei ole enää kotini.

--Lähdit mielelläsi?

--Sieltä aina ikävöin.

--Oliko iso kotisi?

--Oli tavallinen, lehmiä viisi ja hevonen.

--Ja semmoisesta lähdit?

--Hennoit mielelläsi heittää?

--Mitä maammosi? mitä taattosi?

--Eihän sillä maammoa eikä taattoa, kun on orpo!

--Sinäkö sitten yksin haltijana talossasi? Lieneehän sinulla toki
veikko?

--Ei ole ollut veikkoa, vaan mies oli, paljon vanhempi minua, koommin
isä.

--Leski olet?

--En.

--Miehesi elää?

--Eloon jäi.

Naiset jäykistyivät jäykistymistään hämmästyksestä, eteenpäin kumarissa
Marjaan tuijottaen, ensin saamatta sanaa suustaan. Sitten:

--Sinulla on mies elossa?

--Et olekaan tyttö?

--Hyhyy.

Ne vihelsivät jokainen. Sitten menivät totisiksi, melkein
murheellisiksi.

--Ei tuonutkaan vielä emäntää Shemeikka. Voi--voi!

--Kesätytön vain toikin.

--Niinkuin aina ennenkin.

--Ei meidän pappi toisen vaimoon vihi.--Ei vihi, ei vihi.

--Eikä vihkimättömälle vanha milloinkaan avaimiaan anna. Johan nyt.

--Ei anna, ei anna.

--Tekee sinusta sen minkä meistäkin, orjattaren vain.

--Niinkuin teistäkin?

--Tähän meidät ensin toi, kunkin kerrallaan, kesän piteli, sitten
syksyllä äidilleen orjaksi antoi.

--Vai että sinulla talo ja mies--oma talo, oma mies, oma talo,
täysilehmäinen--ja tänne orjaksi tulit? Olipa sinua!

Ne heiluttivat päivitellen ruumistaan. Anjan silmä kyyneltyi:

--Voi Shemeikka parkaa! Eikö vieläkään omaansa löytänyt? Olihan meitä
sillä jo tämmöisiä tyttöjä.

--Talo täynnä!

--Talo täynnä meitä! Olisipa nyt sen oikean löytänyt, olisi uusi elämä
Shemeikassa alkanut. Kotona olisi pysynyt, ei talvikausia markkinasta
markkinaan, ei kesäkautta praasnikasta praasnikkaan.

--Onko teitä siellä monta?

--On meitä kuinka monta lieneekään--viisi.

--Sinä kuudenneksi.

--Minä en tule sinne koskaan! oikaisihe Marja.

--Et tule? Tulet, tulet! Etpähän muuannekaan minne. Vanha emäntä sinut
yhtä hyvänä pitää kuin meidätkin.


Silloin alkoi kuulua järveltä miesten ääniä ja soutua ja airojen
kolketta.

--Shemeikka tulee koko savottansa kanssa!

--Joutukaa! Se hylkää meidät miehilleen, jos jäädään!

--Tuoss' on, Ruotsin Marja, eväät ja muut, mitkä äitinsä lähetti--tämä
pieni on Kalamatille.

Ne heittivät kaksi konttia lattialle ja riensivät ulos, pois tuvan
taitse, ennenkuin tulijat ehtivät pihaan.



IX.

Rannasta kuului miesten ääniä, naurua, rähinää, riitelyä ja sitten taas
naurua. Shemeikka näkyi nousevan pihaan, muut sitten jälempänä. Marja
istui tuvan perällä, menemättä vastaan.

--Hei, Marja, hei! kuului Shemeikka huutavan. Missä on emäntä?

Hän kiipesi vähän vaivaloisesti kynnyksen yli.

--Ka, täällähän se! Mikset tule vastaan? Mitä kontteja ne on nuo?

Sen silmät olivat himmeät, polvet tavallista lengommat.

--En tiedä, sanoi Marja, pyrkien ohi ja ulos.--Entiset tyttösi toivat.

--Sitten niissä on eväitä meille. No, nyt ei hätää mitään. Täällä on
ruokia ja täällä on juomia, Shemeikan tyttöjen tuomia! Tulkaa sisään,
pojat! Tulkaa katsomaan, täällä se on!

Hän kävi Marjaa kaulaan eikä päästänyt häntä pakenemaan. Nuoria miehiä
seisoi puoliympyrä oven edessä. Marja taisteli hurjasti.

Marja taisteli turhaan irti päästäkseen.

--Se on nostettava! Se on nostettava, uusi tyttösi!

--Nostakaa! Nostakaa, pojat, minulle uusi tyttöni!

Marja temmattiin kiinni ja heitettiin ilmaan. Parin heiton perästä hän
pääsi ulos piiristä, puskien päänsä muutaman kainalon alitse, ja pakeni
tuvan taa. Kaikki haisivat väkeville. Olivat nähtävästi juoneet monta
päivää. Heidän kättensä kosketus kuin poltti häntä, oli, niinkuin olisi
niistä pitänyt jäädä tahra joka paikkaan, mihin ne olivat tarttuneet. He
olivat hänelle vastenmielisiä, vierasrotuisia kuin metsän eläville
navettaelukka, kuin peuralle lantalaisen lehmikarja.

Semmoisten syliin se oli hänet työntänyt tervetuliaisikseen!

Shemeikka tuli hänen jälessään.

--Marja! Elähän mene! Nyt pidetään iloa. Onko sinulla ollut ikävä?

--Anna minun olla!

--Ka, enhän päässyt ennen. Onko sauna lämmin?

--On se ollut joka ilta lämmin siitä pitäen, kuin lähdit.

--Enhän päässyt ennen. Elä ole milläsikään. Tule, pane meille pöytään
äidin laittamat eväät.

--Osannette panna itsekin.

Shemeikan silmissä välähti:

--Sinun se on tehtävä!

--Vai minun?

--Sinun. Ja saijut keitettävä ja ateria kaikki valmiiksi, sill'aikaa kun
me käymme kylpemään.

Se sanoi sen käskevästi kuin orjalleen ja meni. Ja Marja totteli, purki
kontin, otti siitä eväät, asetti ne pöydälle, keitti saijut ja jätti
pankolle. Kun kuuli miesten tulevan saunasta, nousi hän ja meni tuvan
taa, jonne avonaisesta luukusta kuuli kaikki, mitä puhuttiin.

--Minne se tyttösi meni? Miksei se tulekaan saijuja kaatamaan? kuului
joku kysyvän.

--Antaa hänen olla, sanoi siihen Shemeikka. Sitä vielä ujostuttaa. Ne on
arkoja, ruotsikot.

--Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen.

--On sillä paikat soreat.

--Mutta silmät koleat.

--On sinulla ennen ollut parempia.

--Kuka?

--Anjakin.

Puhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka:

--Ja mikä muka tällä on vikana?

--Kuinka vanha jo liekään.

--Ei sen iästä, kun on muuten hyvä.

--Onko hyvä?

--Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän.

--Minä en raivoista. Minä tahdon hempeän ja hiljaisen.

--Minä tahdon milloin minkin, kuului Shemeikka pala suussa puhuvan.
Milloin neitsyen, milloin naisen, milloin tulisen, milloin tyynen. Pian
yhteen kyllästyy.

--Onko sinulla milloinkaan ollut yksi edes niin kauan, että olisit
ehtinyt kyllästyä?

Shemeikka ei vastannut siihen. Se oli jonkun toisen ääni, joka sanoi:

--Yksi aina kesässään.

--On toki välistä ollut sama kaksikin kesää, sanoi nyt Shemeikka.

--Montako heitä lienet tässäkin majassa makuuttanut?

--Ei ole tullut ristiä seinään vedetyksi.

--Millä heidät lumonnetkin, mutta aina heitä saat. Lentävät luoksesi
kuin pyynpojat piiskulle.

--Laulussa naisen lumot. Ja yksi laulu ainoa naisen lumolaulu:
ihanuudesta oman itsensä. Se aina tehoo. Sillä kun hurmasin, uuvutin,
hervotonna viereeni vaipui. Sävel vanha, sanat uudet. Terveheksenne,
toverit!

--Ottaisit, Shemeikka, kerran yhden vakituisen, niin vakiintuisit
viimein itsekin. Mitä tuosta tuommoisesta ainaisesta ajelemisesta?
kuului jonkun vanhemman miehen ääni. Keräät heitä kuin romua talosi
täyteen. Siihen heidät sitten jätät ympäri pihoja ajelehtimaan etkä
tiedä mihin panna.

--Enkö heistä vastaa? Enkö heitä hoida?

--Hoidatpa hoidat.

--Mitäs sitten haastat?

--Vaan liian läheltä tämän otit, melkein naapurista. Onhan vanha ystävä
Rajavaaran Juha Karhunen. Hyvän majapaikan pilasit. Mitenkä siitä nyt
vasta venheet vedetään? Tästä ne vielä rettelöt ja monet hankaluudet
laitakse. Vaan eipähän liene ensimmäinen Shemeikan teoksi. On suuri
Karhujen suku, varmaan siitä vainosota syttyy. Olisi hyvä, kun kantaisit
kaunokaisen venheeseen ja soutaisit takaisin ja nostaisit sille
rannalle, mistä otit.

--Ja kiittäisit lainasta.

--Ja kysyisit, mitä vuokra maksaa.

--Ihan totta puhuen, vainon vältteeksi tee se.

--Jos vaino nousee, nouskoon, kuului Shemeikka sanovan huolettomasti.
Sittenpähän saadaan periä myötäjäisetkin.

--Olisiko sillä mitä ottamista?

--Aitta viljaa täysi, karja kuin peuralauma. Ja ukko itse korven raataja
kova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!

--Äijäkö? Toisitko hänetkin?

--Oman akkansa myötäjäisinä?

--Ka, miksei?

--Siihen minä ... tuohon käteen! On sinua poikaa, Shemeikka!

--On niitä työmiehiä ennenkin rajan takaa tuotu.

--Voi sinua, Shemeikka!

--Ehkä tulee mielelläänkin, kun saa eukkonsa takaisin.

--Ei vielä saa, ei ennenkuin taas uutiseen päästään.

--Uutiseen! Ai sinua, Shemeikka!

Ne hohottivat, nauroivat toistensa suuhun.

--Marja hoi! Saiju on lopussa! kuului Shemeikka huutavan.


Vaan Marja pakeni tuvan taa metsään, juoksi kuin henkensä kaupalla,
kunnes uupui, ja vaipui maahan. Se herjasi, pilkkasi, häpäisi, riisui
kuin alasti heidän nähden, humalaistensa, kuin markkinaelukan. Minnekä
minä? Minnekä minä pääsen täältä heidän käsistään? Kotiin, minä lähden
kotiin! Voi laupias isä taivaan, minne minä olen joutunut! Jos vielä sen
tekevät, menevät, polttavat talon ja tuovat Juhan tänne?--Hän kiipesi
vaaran rinnettä, yhä ylemmä ja ylemmä, kivikoita, louhikoita, lepikoita.
Viimein hän joutui niin korkealle, että alkoi maailma alta siintää.
Vielä ylemmäksi tultuaan hän näki kaukaisia vaaroja lännessä. Yksi
niistä siellä oli pykäläharjainen, olisikohan kotivaara se? Mutta se
siinti huikean kaukana soiden, vesien ja korpien takaa. En minä sinne
täältä ikinä osaa enkä jaksa. Ja jos jaksaisinkin, mitä minä enää
siellä--nyt enää?

Hän poistui yhä edemmä, toiselle puolelle vaaran, uupui, istahti ja
nukahti viimein itkuunsa.

Oli aamuyö, kun Marja palasi majalle. Näkyivät menneen, koska ei
kuulunut ääniä ja heidän venheensä oli poissa rannasta. Kun hän tuli
lähemmä, kuului kuorsausta tuvasta. Shemeikka makasi siellä poikkiteloin
vuoteessa karsinaluukun alla. Marja veti päänsä pois ja työnsi luukun
kiinni. Sitten hän kiersi nurkan ympäri ovelle ja pani senkin kiinni...
Panisiko pönkänkin päälle? Sen _voisi_ panna niin, ettei sieltä kukaan
omin voimin pääsisi ulos. Sen voisi sulkea sinne kuin loukkuun. Sen
voisi polttaa sinne kuin hiiren pesäänsä kaskeen. Vaan samassa hän
repäisi oven takaisin auki ja riensi rantaan--näitä tämmöisiä kauheita
ajatuksia pakoon.

Kalamatti istui ongella kaislikkorannassa. Marja kutsui hänet maihin,
haastoi hänelle sydämensä lievikkeeksi kaikki, mitä oli tapahtunut.

--Tiesitte tekin, että sillä on ollut täällä joka kesä uusi tyttö,
ettekä mitään puhunut.

--Ethän tuota kysynytkään.

--Mistäs olisin tiennyt sitä kysyä?

--Onhan sillä niitä ollut. On melkein joka kesä aina veres ollut. Joskus
tulee jonkun entisen kanssa kahdestikin.

--Ja ne tulevat, vaikka on ollut toisia välissä?

--Ovat hyvillään vain, tytöt, kun pääsevät taas armoihin.

--Ottakaa minut venheeseenne ja viekää minut täältä! pyysi Marja
kiihkeästi.

--En minä sinua ota. En minä mitenkään uskalla sen kanssa riitaan
ruveta. Mene sinä vaan takaisin ja ole hänelle mieliksi, kun herää. Se
on sinulle parasta. Niin ovat muutkin tehneet.

--Mutta _minä_ en tee!

--Kyllä olisi kuitenkin parasta, että tekisit. Ukko meloi pois. Marja
nousi takaisin pihaan.


--Marja! kuului tuvasta. Marketta! Missä sinä olet? Tule! Tulehan jo,
Marjueni!

Ääni oli hyväilevä, houkutteleva, niinkuin sen, joka koiraansa kutsuu.
Marja ei liikahtanut siitä, missä istui. Vähän päästä ilmaantui
Shemeikka oveen.

--Ka, mikset sinä tule! Tule nyt! Minnekä sinä menit? Missä sinä olet
ollut?

Marja ei vastannut. Kun Shemeikka tuli häntä kohti, hän nousi. Shemeikka
tavoitti häntä.

--Anna minun olla! tiuskaisi Marja.

Shemeikka tavoitti häntä uudelleen, mutta silloin Marja sysäsi häntä
niin, että hän horjahti.

--Mi-mitä se nyt on tuommoinen? suuttui Shemeikka ja tarttui häntä
ranteeseen.

--Minä kuulin kaikki, mitä puhuitte! Päästä minut! Sinulla on ollut
täällä joka kesä uusi tyttö!

--Luulitko ehkä olevasi ensimmäinen?

--Ja ensi kesänäkö tuot taas uuden?

--Luuletko ehkä olevasi viimeinen?

--Miksi minut sitten ollenkaan tänne toit?

--Minäkö toin? Etkös itse pyrkinyt? Etkös itse syliini juossut?

Marjan uhka katkesi. Shemeikka hellitti hänen kätensä, ja hän lyykähti
kivelle.

--Minne minä nyt täältä joudun? itki hän.

--Äiti ottaa sinut yhtä hyvästi vastaan, kuin on ottanut kaikki muutkin.

--Minä en ikinä lähde sinne, missä ovat kaikki entisesi, sanoi Marja,
ponnahtaen ylös.

--Ei auttane sitten muu, kuin että toimitan sinulle kyydin kotiisi?

--Jako veisi Juhalle sinun lapsesi tuliaisiksi?

--Onko?

--On!

Shemeikka irvisti.

--Sanot hänelle, että se on hänen.

--Sitä en saata sanoa.

--Mikset?

--Siksi, ett'en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.

--Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä
lahjoitan hänelle sen.

--Antaisit hänelle lapsesi sinä--?

--On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun
antanut pois äitinensäkin.--Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän
tarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä
nyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä
lapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten
joukossa--on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä,
Marja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu--parempi,
sorjempi kuin ku...

Hän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin
jälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.

--Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri,
toista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan--etkä _minun_
lastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!

--Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi
olet.

Silloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan
iskettävä--Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja
pyörtyi.



X.

Ei Juha jaksa, ei jaksa aina elää siinä uskossa, että Marja mielellään
meni. Silloin hän uskoo, kun päivällä työssä uhmaten raataa, milloin
pelloilla, milloin kaskessa, milloin niityn raivuussa, kun raataa niin,
että itseäänkin ihmetyttää työnsä tulos. Mutta sitten uupuu, kyllästyy
työhön, ei siedä sitä moniin päiviin nähdäkään, koska se kaadettu puu,
se väännetty kivi on siihen kaadettu ja väännetty vihassa Marjaa
kohtaan. Silloin muuttaa työmaata, ryhtyy toiseen--uskoo ja on
uskomatta. Kai se on totta, koska Kaisa sen näki ja koska Marja oli
uhannut; ja ei kai häntä olisi saanut venheeseen väkisin, sen
kaatumatta. Ja kun oli minulle tyly. Mutta toisekseen: vaikka olisi
minuakin miten vihannut, saattoiko niin ymmärtäväinen ihminen täydessä
järjessä jättää talon, joka oli hänen omansa, hänelle rakennettu, oman
kotinsa, jota oli ollut itse tekemässä, ja lähteä tietymättömille
perille, vieraan, vihollisen, verivihollisen mukaan? Kuinka hän olisi
voinut olla niin mieletön? Ei hän voinut mennä mielellään, hänet
sittenkin vietiin väkisin.

Mutta saattoihan mennä, saattoihan suutuspäissään mennä, saattoi olla
lumottukin, vaan on katunut, on varmaan katunut jo kosken alla, mutta ei
ole enää päässyt pakenemaan. Jos lähtikin ensin mielellään, niin väkisin
se sen sieltä sitten vei. Hän tulee vielä takaisin, hän itsensä sieltä
jotenkuten keinottelee. Sulan aikana se ei sieltä pääse isojen vesien ja
koskien takaa. Ovat saattaneet tehdä sen, minkä usein ennen vankeina
viemilleen vainovuosina, että ovat silmät ummessa pitkiä taipalia
taluttaneet. Vaan talvella heitäkse suksille. Hiihtää yhtä suoraa latua
päivänlaskua kohti. Tai on saattanut lähteä koettamaan jo kesälläkin,
vaan on eksynyt ja uupunut ja menehtynyt. Tai ovat koirineen takaa
ajaneet ja ottaneet kiinni.

Tai ei ole lähtenytkään. Jos sillä on siellä hyvä olla omassa maassaan.
Kai sillä on siellä hyvä olla, eikä tee mielikään kotiinsa. Ikävähän
sillä täällä olikin. Eihän sille osattu hupina olla. Vasta kun joku
vieras tuli, silloin lauleskeli ja naureskeli ja kepeänä käveli.

Tuli Juhalle taas työn vimma, hän kiipesi vaaralle ja kaatoi puita kuin
pajukkoa. Vaaralta näkyivät rannattomat erämaat, siellä täällä jokin
vieraan maan vaara. Siellä se on niiden takana jossakin toisen talossa,
toisen pihoja kävelee. Oliko mennyt mielellään, oliko väkisin viety--
siellä se on. Mutta missä?

Mennyt se on, iäksi mennyt. Ei se lähde, vaikka hänet löytäisinkin. Niin
on, kuin äiti sanoi. En _minä_ häntä saa väkisin venheeseeni, jos ei
tule mielellään. Enkä minä heille yksin mitään mahda. Ja vaikkapa
saisinkin sen suden tapetuksi ja omani vielä elävänä tapaisin--eihän se
ole elukka mikä, koira, jonka kahleissa kylästä kotiin talutat. Et häntä
enää itseesi kesytä--enemmän kuin ennenkään. Ja silloin tuli Juhalle
taas näännyttävä uupumus, niin että tuskin jaksoi kotiin kävellä, ja hän
istui päiväkaudet penkillä pää käsien varassa tai harhaili pihalla
avopäin, avojaloin, silmät ilmeettöminä, suu velttona auki.

Tointui siitä taas sen verran, että joulun jälkeen lähti kinkerille,
saatavain maksoon rovastille, puolimatkaan kirkolle. Jos saisi siltä
jotakin selvyyttä, jos se sen sittenkin sattuisi tietämään miten kuten.
Kun olisi vain tietänyt, kuinka oli--olipa sitten miten tahansa. Ja
vielä kerran lähti Juha asiaansa rovastille puhumaan, joka oli heidät
vihkinyt ja toivottanut onnea.


Rovasti istui kylmänä helmikuun tähtiaamuna jyväkuormansa sevillä ja
laski kinkeritalon pihasta jäälle, kun tunsi jonkun hyppäävän kannoille.

--Kuka siellä?

--Minähän tässä...

--Ka, Juha.--No, kuinka on asiat? Aioin tuolla jo kysyä, mutta minne
lienet kadonnut.

--Täällä odotin.--Entisellään on asiat, sanoi Juha.

--No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?

--Eikä taida tullakaan--sanovat mielellään menneen.

Juha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi
aikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti
sanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt
mielellään.

Juha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut:
se nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.

Vaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. »Vai mielellään? Vai niinkö
onkin asiat?» Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja
nuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja
ajatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: »Ehkä! Ka, miksei
saattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.»

--Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen,--niin sitä
olen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt--te sen
silmistä kyllä näitte, mikä se on.

Rovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.

--Niin minkä?

--Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen
tehdä, ette olisi käteen tarttunut--taikka tuota--niin, sitä minä vain,
että luuletteko, että se on _saattanut_ sen tehdä?--Onpa on, onpa
saattanut, kun se oli venakko.

--Jaa, niin, sehän oli venakko.

--Oli. Sieltä oli. Jos sitä sinne verensä veti? Vaan olisiko sen silti
tarvinnut--?

--Se voi kyllä olla jo verissäkin semmoinen--en sano, että on, vaan se
voi olla.

--Verissäpä verissä. Niinpä niin. Jos se ei kylläkään parempaa osannut.

--Enhän sano, kun en tiedä--arvelin vain!

Juha käveli perässä, ei pitänyt enää kiinnikään--koskapa se _saattoi_
olla rovastinkin mielestä, niin kai se myös oli!

--Sitä minä vielä--jos saan puhua.

--Istukaa tähän laidalle.

--Kyllä minä tässäkin--sitä minä, että mitä se Jumala minulle tällä--
mitä se oikein niinkuin voipi tarkoittaa--sitä minä, että minkä tähden
se minua näin rankaisee?

--Rankaisuksiko se Juha sen itselleen katsoo?

--Voi toki--että kun puree, niinkuin kahdella veitsellä rintaa
kiertäisi. Että minkätähden se niin?

--Jos se on sentähden, että rakastit häntä enemmän kuin Jumalaa?

--Ettäkö enemmän--tai ettäkö Jumalaa sentähden vähemmän? Juha melkein
kivahti.--Vähemmänkö? Voi, hyvä rovasti, en minä sentähden Jumalaa
vähemmän,--koommin niinkuin enemmän!

--Enemmänkö?

--No totta kuin että--kun kiitin ja ylistin ... että kun _semmoisen_
onnen minulle annoit, niin nuoren ja hempeän minulle iloksi annoit.

--Totta on, että hempeä vaimo on Herran lahja.

--On se ... joka oli niin lämmin ja hempeä--kun vain tahtoi.

--Ei olisi pitänyt kuitenkaan sitä katsoa ja siitä semmoisesta iloita.

--Vaan minä kun katsoin ja iloitsin. Enkä häpeä sanoa: nyt on sitäkin
semmoinen valtava kaipuu.

--Ei ole siinä kuitenkaan vaimon kunnia.

--Vaan missäs?

--Siveässä mielessä ja muussa taidossa.

--Oli se siveäkin--ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa
taitava--tekevä ihminen.--Kyllä rovasti ymmärtää--on itselläänkin
nuori--ei pitäisi minua moittia!

Juha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli
hänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin
uskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille
puhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä,
venakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja
toivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan,
vaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se
sen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko?
Äiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille,
jotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään!
Väkisin hänet vietiin!


--Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä
äitinsä eteen pysähtyen.--Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot,
minä--

--Vai ei se mennyt.

--Ei!

--Sehän on hyvä sitten.

--Hyvä se on. Se on hyvä.

--Rovastiko sen sinulle sanoi?

--Rovasti.

Seuraavina päivinä oli Juha tavallista ahkerammassa toimessa. Ajoi
pihaladon heiniä täyteen, pilkkoi puita ja hakkasi ison röykkiön
navettahavuja. Eräänä aamuna, kun äiti nousi, oli Juha kadonnut, eikä
emäntä saanut suksenladusta selkoa, minnepäin hän oli lähtenyt.



XI.

Marja istuu saunan penkillä, käsin sukkaa kutoen, jalallaan vipukeinua
polkien. Seinän takana narskahtaa lumi, joku tunkee luukun ohi, ovi
aukeaa ja vanha pyylevä mummo tungeikse sisään.

--Menehän nyt pirttiin syömään, Marja. Minä sill'aikaa lastasi soudatan.

Marja ei virka mitään.

--Siellä olisi ratompi syödäksesi muiden mukana.

--Noutaisin mieluummin ruokani tänne.

--Ka, kyllähän se tuodaankin niinkuin tähänkin asti, Anja tuo ... mutta
tulisit nyt kuitenkin. Minkä tähden et tule?

--Johan olen sen sanonut.

--Olet ylpeä yhä, sydämikkö. Vaan elä, hyvä ystävä, noin sydäntäsi
hapata. Siinä maitosikin hapatat, ja lapsesi itkee.

--Ei se siitä itke.

--Yöt kaiket uikuttavan kuuluu.

--Isäänsä itkenee, jos itkee.

--Ei kauan itke, kohta tulee Shemeikka.

--Olkoon tulematta koskaan.

--Syyttä häntä moitit, syyttä meille vihojasi viskot. Jos et olisi
toisen ollut, olisimme sinusta jo miniän tehneet.

--Mitä tuossa aina siitä haastatte. En ole miniäksi milloinkaan
pyrkinyt.

--Mitäs varten sitten mukaansa lähdit?

--Hullu olinkin.

--Eikä sinusta muutenkaan olisi meille ollut. Katsohan, sen on oltava
suurta sukua, joka Shemeikkaan emännäksi tuodaan. Se on talosta tyttönä
otettava tai isältään isoilla rahoilla ostettava. Tiettyä sukua sen olla
pitää, ei saa olla veden tuoma, kosken kantama, rannalta riistetty. Ai,
rakkaani, ylen äveriäs sen olla pitää. On itsekin suurta sukua, on
taaton puolelta, on maammon. Me ollaan niitä Karjalan kuuluja, sekä
sodissa että kaupoissa mainituita. Isäni kun kuoli, sanoi: elä anna
pojan halpaa naida. Ja nuori pitää olla Shemeikan hyvä. Vaikka olisitkin
muuten kelvannut, olisit ollut liian vanha vakituiseksi. On jo ryppyjä
otsassasi, ja suusi ympärystä on kovin katkera. Et niistä itse tiedä, ei
niitä vielä lähteessä näe.

--En ole katsellutkaan.

--Sittenpä niistä tiedät sitäkin vähemmän.

--Enkä välitä, vaikka näkisinkin.

--Vielä vanhemmaksi tulet, kun lapsesi imetät. Ei, Shemeikat eivät
välitä vanhoista, niillä pitää aina olla nuoria ja aina uusia--niin piti
isälläänkin olla.

--Ja se on teistä, niinkuin olla pitää?

--Ei isänsä ensimmäisenä kolmena vuotena kehenkään muuhun koskenut. Olin
nuori ja kaunis, olin kuudentoista, kun keikautti rekeensä. Sitten vasta
otti kesätyttöjä, kun minä lapsia imetin, ja saihan ottaa--riitti
hänestä minullekin.

--Elkää, hyvä emäntä!

--Enhän minä häntä aina tarvinnut. Annoin kernaasti heille, joilla ei
ollut omaa. Sitten oli minullekin hyvempi ja hellempi. Jos tein niinkuin
sinä Shemeikalle, niin jätti hän minut niinkuin Shemeikka sinut: ei
katsonut päin, ei perin. Vaan kun annoin olla, niinkuin tahtoi, minut
kunnioitti, ei heitä milloinkaan viereeni pöytään tuonut. Eivätkä
pyrkineetkään, omista kupposistaan tyytyivät karsinassa syömään.
Kesätytön täytyy tyytyä siihen, mitä annetaan ja miten annetaan. Orjahan
se on, monestikin sodassa saatu. Moni antaa heille huonomman ruuankin,
mutta minä annoin aina ennen saman ruuan mitä itsellenikin, ja annan
yhäkin vielä. Vaan sinä et kun murjotat. Et hyvää sanaa kiitokseksi
sano. Vaikka ties, miten olisi käynyt, jos annoimme sinun sinne
kalamajalle äkäytyä. Lienevätkö semmoisia kaikki Ruotsin naiset? Käy nyt
syömään, rakkahin, ennenkuin kaikki siellä jäähtyy. Kun syöt ja olet
iloinen, niin poikasikin siitä lihoo.--Ka, sehän valvoo! Tutuu!--Ataa!
ataa! Tuletko mummolle? Kyllä sinusta vielä laukunkantaja tulee!

Marja heittihe penkille ja purskahti hillittömään, epätoivoiseen itkuun.

--No, nyt se taas! Elä nyt! Mikä sinulla on hätänä? Sano, puuttuuko
sinulta mitään? En minä jaksa tuota tuommoista nähdä. Mitä sinä tänne
lähditkään, kun vielä kuuluit mielelläsi lähteneen! Voi onnetonta,
kuinka itkee! No, jo minä jotakin ... en minä kestä kuulla. Ole sitten
Herran nimessä täällä, missä olet, minä laitan Anjan tuomaan, mitä
tarvitset.

Eukko riensi pois, Marja rauhoittui vähitellen, antoi lapselleen rintaa
ja istui sitä soudattamaan.

Vai semmoinen sillä oli isäkin, ajatteli hän. Mahtaneeko tulla
samanlainen pojastaankin? Ja hän päätti:

--Ei tule!--Eikä tule tästä pojasta sen isänsä renkiä! Minä pidän huolen
siitä, ettei tule. Käyköön minun miten tahansa, täytyköön minun joutua
minne tahansa, _tänne_ me emme jää.

Hän avasi luukun ja siirtyi sen ääreen kutomaan sukkaa. Vanha sauna,
jonka hän oli pyytänyt asuakseen, ettei tarvitsisi olla
tuparakennuksessa toisten jaloissa, oli muista erillään törmän alla.
Talo tupineen, talleineen, navettoineen oli yhdessä ainoassa ryhmässä,
saman katon alla ylhäällä penkereellä. Ei se ollutkaan niin komea, kuin
miksi Shemeikka oli sitä kehunut; näytti jo vanhalta ja ränstyneeltä.
Siellä liikkui väkeä ulos ja sisään, naisia kaikki. Niitä oli tässä
talossa ja muissa kanssa kuinka paljon lienee ollutkaan, vanhempia ja
nuorempia. Ne ne täällä näkyivät kaikki työt tekevän, sekä omansa että
miesten. Ne vetivät kelkalla veden järvestä, heinät ladoista, kuinka
kaukana lienevät kiskoneetkaan hankia myöten. Siinä oli sekin Shemeikan
puhe heidän hyvistä päivistään. Nyt siellä juuri suurella vaivalla
kiskotaan pyykkikorvoa rannasta, kun miehillä on kaikki hevoset
mukanaan. Orjia ovat, toiset kai houkuteltuja, toiset väkisin tuotuja.
Mutta en _minä_ vaan heidän pyykkikorvojaan kisko.


Ovea raotettiin illan hämärtyessä, sisään livahti notkea, hintelo,
kapeakasvoinen, kalpea nainen. Hän tuli, harva se ilta, Marjalle seuraa
pitämään, vaikkei Marja häntä siihen kehoittanut, joskaan ei poiskaan
käskenyt. Sama asia se oli heillä useimmiten puheena. Se istui ja
katseli Marjaa, kädet helmassa, silmät hellyydestä kosteina.

--Elä ole niin katkera, Marja.

--On kumma, ettet sinä ole, vaikka onhan se sinutkin jättänyt?

--Minä en ole. Minä tyydyn siihen, kun saan olla sen kanssa silloin, kun
se tahtoo. Kun ei huoli, olen poissa ja teen sille työtä. Se siitä minua
kiittää. Jos kyllästyykin minuun, ja menee muiden luo, niin taas välistä
muistaa minutkin ja silloin tulee minun luo.

--Ja sinä olet siitä hyvilläsi ja annat silittää itseäsi kuin koira?

--Olen. Käsivarteni hänen kaulaansa kietaisen, sillä se sanoo, joka
kerta silloin sanoo, kun minua vyötäisistä pitää: »Ei ole kenenkään
varsi niin hento kuin sinun, Anja, ei kenenkään suudelma niin suloinen
kuin sinun.»

--Sen saman se sanoi minullekin.

--Lienee sanonut, vaan ei tarkoittanut, sillä ei ole vartesi niin hento
kuin minun.

--Eikä tarvitse ollakaan.

--On turha vaiva kenenkään Shemeikkaa vastaan nurista. Ei sitä mikään
estä, kun on mennäkseen, eikä mikään pidätä, kun on tullakseen. Isä
telkesi minut luhtiin ja rupesi itse oven eteen maata. Se tuli ja heitti
isän aidan yli metsään ja mursi oven.--Voi, voi! Ei ole enää moneen
vuoteen välittänyt. Toisia on kalapirtillä pitänyt, toisilla saunansa
lämmityttänyt. Mutta antoihan Petrin. Teen siitä hänelle hyvän miehen.
Ehkä antaa vielä toisenkin, ehkä vie kerran vielä kalapirtillekin ja
saan ottaa pojan mukaani sinne hiekkarannalle piehtaroimaan. Jos sinut
sinne ottaa, pyydä, että pääsen mukaan piiaksesi.

--En ikinä minä enää mene sen kanssa kalapirtille, en vaikka polvillaan
minua tuossa rukoilisi.

--Mitäs tuosta, jos karkelopäällä vähän puhuikin tyhmyyksiä. Minä en
välitä, vaikka on minua lyönytkin.

--Onko lyönyt?

--Onhan toki, sanoi tyttö silmät säteillen. Vaan sitten suuteli ja itki
ja pyysi anteeksi.

--Annoitko?

--Annoin jo ennen, kuin oli pyytänytkään.

--Eikö tehnyt mielesi lyödä takaisin?

--Ai ei, ei toki--tiesin: kun lyö, taas katuu ja on hyvä. Yhdessä
itkettiin ja sitten naurettiin.

Anjaa huudettiin. Hän livahti pois, mutta sanoi tulevansa kohta taas
takaisin. Mutta Marja kysyi itseltään uudelleen ja taas uudelleen: Miten
saatoin minä antaa sen itseäni sillä tavalla lumota? Mikä meni minuun
huumaus sinä sunnuntaipäivänä? Mitä lähdin minä täältä hakemaan? En
saanut sitä, mitä lähdin hakemaan, sain sen, mitä en lähtenyt. Tuon
tuossa keinussa, ikuisen muiston, niin isänsä näköisen, että on häntä
vaikea katsellakseni.--Ja häneltä pääsi toivotus, pääsi, vaikka sitä
vastusti, vaikka koetti tukkia siltä tien, pääsi ryöstäytymään rinnasta
toivotus: ... jos olisitkin Juhan poika! jos olisit vaikka vaivainen,
vaikka minkä näköinen, kunhan olisit Juhan poika! Vaan et ole. Häneltä
jo vuosia sitten aittaani telkitsime, tuolle tulijalle lensin syliin
kuin lepakko valkeaan vaatteeseen. Tässä olen, siipirikkona, heidän
huonoimmassa huoneessaan, orjan osaa odottamassa, minä, joka yhä voisin
siellä omassa talossani, yhdessä rakentamassamme, emäntänä käskeä ja
hallita, ja Juha noudattaisi pienimmänkin mielitekoni. Nyt siellä anoppi
emännöi, minun tiloillani, leivät leipoo, lehmät lypsää ja ruokkii:
hänelle ne parsistaan ynäjää; hänelle rukkini hyrrää, hänelle
pystyvalkea takasta leimuaa, hänen on leipomansa leivät tuvan pöydällä
tuoksumassa. Jok'ikiselle, joka taloon tulee, se ilkkuen kertoo: »Tässä
oli, talon sai, hyvän miehen sai, ei ollut olijata, ei pitäjätä ...
sanoinhan minä aina, vaan en toki olisi uskonut, että ryssän rekeen
lähtee.»--Mitä Juha tehnee, mitä luullee? Ettäkö minut väkisin vietiin?
Vaiko, että mielelläni lähdin? Saattaa luulla, että olen hukkunut tai
tahallani hukuttautunut? Kunpa sitä luulisi, olisi ehkä helpompi
ollaksensa... Soisin, että olisi helpompi ollaksensa.


Anja tuli taas, toi helmassaan piiraiden lämpösiä. Niinkuin olisi hänen
mielensä arvannut, pani Marjan kertomaan entisistä oloistaan.

--Minkälainen se oli, jonka olit ennen?

--Minkäkölainen? Semmoinenhan oli, paljon vanhempi minua.

--Mutta hyväkö?

--Mistä sinä sen tiedät, että hyvä?

--Kuulen äänestäsi.

--Hyvähän se olikin, liiankin hyvä. Muut minua vieroivat mierolaista,
hän hoiteli ja hyvitteli pienestä tytöstä, lienee soudatellutkin. Lähti
salolle, otti mukaansa, kaatoi kasken, sanoi: sinulle kaadan. Teki
talon, sanoi: sinulle teen.

--Sinulle teki talon?

--Kaikki sanoi minulle tekevänsä.--Marjalla pulppuili itku kurkussa.--
Yhdessä se tehtiin, karja kasvatettiin.

--Ja hänet jätit? Hän rakensi sinulle talon, ja sinä hennoit hänet
jättää?

--Kun se oli, raukka, niin vanha ja vääräsääri.

--Vaikka olisi vähän ollutkin.

--En tiedä. Lumottuko lienen ollut. Häntä välistä kuolevaksi toivoin,
saadakseni mieleisemmän.

--Jolle olit ainoa?

Omaa liikutustaan kiukustuen tiuskaisi Marja:

--Ainoa? Vaan minunko sitten piti olla sen ainoa ... minunko piti käteni
hänen kaulaansa kietoa sentähden, ettei ollut hänellä muita kuin minä?
Olisi hänellä minusta nähden saanut olla kuinka monta hyvänsä. Hahhah!
Ja jospa pian ottaakin, äitinsä kyllä toimittaa, on ehkä jo
toimittanutkin.

--Moitit Shemeikkaa, ettei yhteen tyydy ... nyt en ymmärrä, sanoi Anja.

--Enkä minäkään!


Anja oli vaiti, kummastellen suurin silmin Marjaa, häntä ymmärtämättä.
Istui hetken äänetönnä, nauratteli sitten vähän aikaa lasta ja livahti
pois yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin--niinkuin metsän elävä.


Mutta kun Marja taas jäi yksin, yön pitkän lastaan soudattamaan, tuli
katumus kahta voimakkaampana. Miksi minä Juha parkaa taas häpäisin?
Miksi sanoin: vääräsääri, vaivainen? Ei se milloinkaan toista ota.--
»Jolle olit ainoa?» sanoi--niinpä niin. Jätin sen, jolle olin ainoa, ja
heitime sille, jolle en ole mitään. Joka hoiti ja huolehti minua kuin
isä lastaan. Joka oli kuin isä orvolle.

Isä? jysähti hänen mieleensä. Isäpä todellakin. Enemmänhän se on
ollutkin minulle niinkuin isä. Ja melkein jo tyytynytkin olemaan kuin
isä. Eihän se vanha mies enää. Jos pyrkisin hänen luokseen niinkuin
isän. Menisin niinkuin erehtynyt tyttö isänsä luo. Pyytäisin anteeksi
niinkuin isältä? Jos olisi tuossa edessäni, polvilleen eteensä
lankeisin, jälessään laahaisin, itkisin, anoisin anteeksi, tunnustaisin
kaikki. Se antaisi anteeksi. Ja Marjasta tuntui ihan varmalta, että se
antaa anteeksi--tuntui siltä hämärässä saunassa, lasta rinnallaan
pitäessään, tuntui vielä varmemmalta pienokaisen vipukeinussa keveästi
hengittäessä, kaikkein varmimmalta, kun hän ulos pistäytyen katseli
tuikkivia tähtiä pakastavalla kevättalvi-taivaalla ja kun sieltä tultua
hiljaa vuoteelleen nyykähti.----


Anja istuu taas ja puhelee. Anja puhuu aina Shemeikasta. Häntä odotetaan
joka päivä tulevaksi. Ei tiedetä, milloin tulee ja missä on, mutta
kaikki on valmiina, tulkoon milloin hyvänsä. Kun on syksytalven Ruijat
ja Vienat miehineen kiertänyt nahkain ostossa, on kevättalvella tästä
kautta jokavuotinen matkansa etelään. Kauan eivät jouda kotona
viipymään, päivän pari, enintään viikon. Silloin on juhlat ja suuret
karkelot. Silloin kaikki tytöt parhaimpiinsa pukeutuvat.

--Silloin sinäkin, Marja, panet päällesi silkit ja soljet--panethan?

--Ei minulla ole silkkejä eikä solkia.

--On sinulla. Emäntä antaa ne sinulle, niinkuin muillekin tytöille,
kaikille samanlaiset.

--Vai kaikille samanlaiset, naurahti Marja.

--Ettei toinen toistaan kadehtisi.

--Kun olen näissä omissani, sitä vähemmän kadehditte.

--Noissako nokisissasiko tulisit kisatupaan?

--_Jos_ tulen, tulen näissä.

--Ei saa tuommoisissa kukaan tulla. Siitä Shemeikka kovin pahastuisi.
Sinut puetaan ja poikasi kanssa. Kun Shemeikka tuvan peräpenkillä istuu
ja tulijaissaijua särpää, silloin sinä ovesta sisään astut, poika
käsivarrellasi, ja hänet isänsä syliin lennätät.

--En milloinkaan, en milloinkaan! sanoi Marja, kiihkeästi torjuen,
posket leimahtaen.

--Kovin pahastuvat, jos et tee, niinkuin pyytävät.

--En milloinkaan, en milloinkaan minä tätä poikaa sen miehen polvelle
laske!

--Mutta minnekäs sinä sen panet?

--Lähden täältä, kotiini vien.

--Ei ne päästä--eivät ne sinulle ainakaan lasta anna. Leppyisit
viimeinkin, Marja, ja lepytkin, kun tulee.

--Ei minulle lähtiessään edes hyvästiä heittänyt. Jos tahtonee lapsensa
nähdä, tulkoon tänne.

--Kovin olet sydämikkö.

--Niin olen.


Mutta ei Marja saanut mielestään Shemeikkaa, kuinka koettikin. Valvoi
vasten tahtoaankin yölläkin, koirien haukuntaa kuunnellen. Ne milloin
yökaudet ulvoivat ylhäällä pihatörmällä, ikäänkuin toivotellen,
aavistellen isäntää tulevaksi, milloin täyttä kurkkua haukkuen
karkasivat jäälle, niinkuin hän jo olisi ollut siellä, riemusaatossa
pihaan tuotavana. Silloin Marja milloin hiipi ulos ja kuunteli henkeään
pidätellen, milloin siitä itseensä suuttuen heittäytyi vuoteelleen ja
veti nahkaset korviinsa, ettei kuulisi mitään eikä tarvitsisi mitään
heidän tulostaan tietää. Mutta kun koirat eivät haukkuneet eikä mitään
kuulunut, silloin hän sitä enemmän näki. Näki Shemeikan milloin edessään
seisovan ja Juhalle nauravan, näki hänen kumartuvan ylitsensä kotiaitan
rappusilla, näki solakkana saunasta astuvan, näki taas häntä halaavan,
häntä vastaan venheestä juoksevan, näki milloin unessa horroksissa,
milloin ilmisissä.

Kerran näki niin selvästi, kuin olisi se siinä ollut: näki ovea
avaamassa, työntymässä sisään parta huurussa, sanomassa oven suuhun
pysähtyen: »Marja, missä on poika, missä on _meidän_ poika?»

Silloin Marja riensi keinun luo, tempasi pojan syliinsä, kannatti häntä
kainaloista lauteiden laidalla... Sinä olet Shemeikan, mustasilmä,
solakka, sorjasääri ... et ole Juhan, et ole, Jumalan kiitos ... etkä
tarvitse olla!

Ja kuta enemmän Marja sitten taas koetti olla odottamatta, sitä enemmän
hän odotti. Ja vaikka jo tiesi, ettei koirain haukunnan tarvitse mitään
merkitä, niin aina hän vavahti, kun ne karkasivat jäälle, jostapäin
tulivat kaikki, jotka taloon tulivat.



XII.

Haukkuen ja äristen karkasivat koirat taas eräänä aamuna Marjan saunan
peräitse jäälle. Vaan ilosta ulvahdellen ja kurkut kimeinä ryntäsivät
sieltä hetken perästä takaisin. Marja tiesi katsomattakin, että se oli
Shemeikka, joka nyt viimeinkin tuli sieltä miehineen. Ei ovea avannut,
ei luukkua raottanut.

Hetken kuluttua syöksähti Anja tuulena sisään, heittäen vaatemytyn
lattialle.--»Tule, Marja, tule! Ne tulivat nyt! Pane päällesi nämä uudet
vatteet!»--huusi hän ja käännähti menemään, mutta palasi taas takaisin,
temmaten syliinsä Marjan.--»Se suuteli minuakin! Se halasi minua, ja
vyötäisistä puristi! 'Ka, olet lihonut ja pulskistunuut, Anja', sanoi,
'mutta yhtä hento on vartesi kuin ennenkin'. Tule pian, Marja! Tule!
Sukaise päällesi puhtaat!--Nyt syövät miehet, sitten panevat
levolle--illalla on karkelot, lähtevät ehkä jo huomenna. Kuule, sen on
parta kasvanut, mutta muuten se on niinkuin ennenkin--kuninkaan poika!
Joudu, pian!»

Marja avasi nyytyn. Siinä oli uudet vaatteet hänelle, kirjavat ja koreat,
ja lapselle myös. Hän laski ne takaisin nyyttyyn ja sitoi sen kiinni.

Lapsi oli levoton, itki koko päivän eikä huolinut rintaa. Pitkin päivää
kuului pihasta ajamista, ääniä ja kellojen kilinää. Hevoset hirnahteli,
koirat haukkui. Ei uhallakaan Marja tahtonut siitä mitään tietää. Ei
tuotu hänelle ruokaa, eikä sillä väliäkään. Pistäytyessään pimeän tultua
ulkona hän näki kaikki paikat valaistuina, tervassoihtuja lumessa talon
ympärillä ja nurkissa. Kuului laulua, soittoa ja karkelota. Lapsi oli
rauhoittunut ja nukkui. Marja painautui turkki korvissa penkille. Mutta
kuta enemmän hän koetti olla kuulematta, sitä enemmän hän kuuli, kuta
enemmän koetti olla ajttelematta, sitä enemmän hän ajatteli.

Huomenna ne jo lähtevät ... eivät tule takaisin ennenkuin kesällä...
Olipa hyvä, että sai Anja parkakin osansa. Kyllä siitä nyt puhetta
riittää ... joka tuota kuulla jaksanee.

Hänen kurkkuaan kuivasi. Ei ollut vettä ennen haettua. Hän pistihe ulos,
nousi pihaan kaivolle ja täytti astiansa. Yhtäkkiä hänet valtasi
uteliaisuus ja uhka. Menen katsomaan, koska on kutsuttu, menen näissä
omissa arkisissani, niin näkee, niin saa nähdä ihan semmoisena, kuin
olen--entisen kultansa kuninkaanpoika. Astun eteensä keskelle lattiaa ...
tässä olen ... tunnetko vielä?

Väkeä tunkeili porstuassa ulos ja sisään. Marja olisi jo peräytynyt, jos
olisi päässyt. Täytyi kuitenkin tunkevain tieltä pujahtaa porstuaan.
Seinää vasten painautuen hipui hän siinä niin, että pääsi ovensuuhun,
josta näki tupaan.

Siellä oli Shemeikka yksin lattialla, kaikki muut kehässä ympärillä. Hän
tanssi nuoren naisen ympärillä, ketterän ja pullakan, kierrellen,
kaarrellen, ponnahtaen ylös, hihkaisten väliin, sill'aikaa kun tyttö
tyynenä, kylmänä ja ylpeänä kierrähteli paikoillaan. Ei tuntenut Marja
tyttöä, ei ollut se tästä kylästä, ei vaatteenparsi heikäläistä, mitä
lienee ollut. Mahtoi olla joku uusi, ehkä ensikesäiseksi aiottu. Taas
nousi Marjassa halu syöstä esiin, temmata tyttöä kädestä ja heittää
hänet ulos, hypätä Shemeikan eteen ja huutaa: »Sinulla on lapsi saunassa!
Et taida tietää, että sinulla on lapsi saunassa!»

Vaan yhtäkkiä taukosi tanssi kuin kesken katketen siihen, että
Shemeikka tarttuen tyttöään kainaloihin nosti hänet korkealle, pyöräytti
häntä ilmassa, niin että hameet hulmahtivat orsiin, ja istahutti hänet
uunin pankolle, syösten itse ulos viillyttelemään, ihan Marjan ohitse,
häntä olkapäähän koskien, sitä huomaamatta.

Samassa alkoi tuvassa kaikkien karkelo. Porstuassa olijat työnsivät
Marjaa edellään, mutta hän käpristihe oven pieleen, pysyäkseen ulkona.
Anja huomasi hänet siinä.

--Marja! huusi hän. Tule sisään, Marja!

--En minä!

Mutta Anja tarttui häntä käteen ja tahtoi vetää väkisin. Marja
riuhtaisihe irti ja pääsi piilottautumaan porstuan pimeimpään nurkkaan.
Vaan Anja ei hellittänyt.

--Mikset sinä tahdo tulla sisään? Tule nyt.

--Kun minä en tahdo ... anna minun olla!

--Kuka ei tahdo mitä? kuului Shemeikka ulko-ovessa seisten sanovan.

--Täällä on Marja!

--Anja, anna minun olla.

--Missä se on? kysyi Shemeikka, tarttuen soihtuun, joka paloi ulos
ovesta, jättäen porstuan pimeäksi.

--Täällä, täällä!

Shemeikka tuli ja valaisi Marjaa, joka ensin oli painautunut nurkkaan,
mutta nyt oikaisihe ja seisoi Shemeikan edessä katsoen häntä uhmaten
silmiin. Sitten hän yhtäkkiä löi soihdun hänen kädestään sammuksiin ja
karkasi ulos.

Shemeikan silmissä oli ensin ollut utelias ilme, sitten kuin pettynyt ja
välinpitämätön, viimein hänen suunsa ympärillä oli värähtänyt niinkuin
hän olisi nähnyt jotakin vastenmielistä.

Mutta Marjan silmissä oli Shemeikka ollut komeampi kuin koskaan ennen.
Ja kun hän itkuun parahtaen heittihe saunan penkille pitkäkseen, ei hän
tiennyt, itkikö sitä, millaisena hän oli nähnyt Shemeikan, vaiko sitä,
millaisena Shemeikka hänet.

Miksi meninkään sinne? Miksi menin sinne näissä nokisissa, ryysyisissä
vaatteissani enkä pukeutunut niinkuin muut, vaikka minulla olisi ollut
juhlavaatteet niinkuin heilläkin? Ehkä se inhosikin vaatteitani eikä
minua? Ehkä tulee vielä tänne? Jos se kuitenkin tulee? Sen täytyy tulla,
ainakin lastaan katsomaan, vaikkei tulisikaan minua. Ei vanha emäntä
eikä Anja päästä häntä menemään meitä näkemättä.

Hän pisteli päreitä seinänrakoihin ja sytytti ne, avasi uudelleen
nyytyn, jonka Anja oli tuonut, kapaloi lapsen emännän antamiin vöihin,
ja puki itsensä niihin, jotka emäntä oli hänelle ompeluttanut. Sitten
hän istui koko yön odottaen ja vaihtaen uusia päreitä palaneiden sijaan.

Ei hän tiedä itsekään, mitä varten häntä odottaa, mitä aikoo hänelle
sanoa. Sen vain, että Shemeikan täytyy tulla, että se ei voi, eikä saa
mennä, täällä käymättä.

Kuuluu yhä melua ja iloa ja hoilotusta ylhäältä pihasta, ja välistä hän
on kuulevinaan Shemeikan naurun naisten huudahduksien lomasta. Se tulee
sitten, kun kaikki ovat menneet. Se tulee aivan varmaan ainakin
huomenaamuna ennen lähtöään.


Aamupuoleen yötä Marja nukahti, mutta heräsi yhtäkkiä kavioiden
töminään, rekien narinaan, miesten huikkauksiin ja tiukujen kilinään.
Jonkun reki rusahti saunan nurkkaan, niin että karsta katkesi päreestä.
Meteli kulki ohitse kuin raepilvi, jäälle häipyen. Kun Marja avasi
luukun, oli jo päivä. Piha oli tyhjä, reet ja hevoset poissa, naiset
huiskuttivat sieltä liinojaan niille, jotka täyttä karkua laskettivat
jäätä myöten pois.

Se meni! Se ei tullut edes katsomaan, ei tullut katsomaan edes omaa
lastaan. Hän riisti pois vaatteet, joihin oli pukenut lapsensa ja
itsensä, ja sulloi ne takaisin nyyttyyn.

Se ei välitä sinusta, isä lapsestaan, edes sen vertaa, että tulisi
katsomaan ja ottaisi syliinsä! Ja olkoon, olkoon! On sinulla raukalla
äiti ... on äiti ... tule tänne! Marja pyöri lattialla puoleksi itkien,
puoleksi nauraen, lapsi sylissään, sitä suudellen ja rintaansa
puristaen.

Kuului tulevan joku. Marja tempasi luudan, alkaen lakaista lattiata. Se
oli vanha emäntä, joka tuli. Ei ollut kasvoissa samaa mielittelevää
ilmettä kuin ennen.

--Eivät kelvanneet vaatteeni Ruotsin rikkaalle, olivat hänestä kai liian
huonot, oli kai parempi omissa ryysyissään näyttehille tulla. Viedään
sitten pois.

--Saa ne viedä, sanoi Marja, koettaen sanoa sen hiljaisesti ja nöyrästi,
toivoen, että emäntä menisi sen enemmittä. Mutta emäntä oli tullut
sanomaan jotakin.

--Ne menivät ... se meni nyt...

Marja ei vastannut.

--Eikä tiedä, milloin tulee takaisin. Kauan viipyy matkallaan, paljon on
myytävää, monet markkinat on käytävänään, Moskovat, Novgorodit kaikki
mitkä lie. Isot oli kuormat, suuret oli saaliit, hyvin oli vedellyt,
halvalla oli saanut ... saahan se, onhan se kaupan mies, Shemeikka. Mene
tiedä minkä Venäjän pohatan tytön sieltä vielä tuo. »Tuo», sanoin, »Tuo
kerran semmoinen, jonka saatat suoraan kotiisi tuoda, elä häntä enää
kalasaunallesi jätä!»

--Mitä te siitä minulle kerrotte ... mitä se minuun kuuluu?

--No, elähän nyt. Kävikö edes katsomassakaan?

--Ei iljennyt. Ymmärsi hävetä. Ja hyvä oli. Jos olisi tullut, tuosta
olisi saanut.

--Sinäkö, orja, isäntääsi luudalla? Ettet häpeä, senkin ruotsikko!

Vanha emäntä suuttui niin, että hänen täytyi istuutua penkille ja siitä
puhua:

--En aikonut sanoa, mutta nyt sanon, vaikken sinua sääliessäni aikonut
sanoa. »Käy toki katsomassa Ruotsista ryöstämääsi, ennenkuin lähdet»,
sanoin. »Käy katsomassa häntä ja lastasi, on sinulla tuolla saunassa
sievä poika», sanoin.--»Johan tuon näin», sanoi. »On otsansa rypyssä
ja hiusmartonsa näivettynyt, kaula kuivettunut, maha pullistunut»--niin
sanoi. »Käyhän kuitenkin», sanoin, »se on sentähden semmoinen, kun on
sinua siellä itkenyt»...

--Se oli valhe, minä en ole häntä itkenyt! tiuskaisi Marja.

--»Kyllä se siitä sinulle vielä kaunistuu», sanoin

--En ikinä minä sille...!

--Puolustelin sinua, vaan eipä olisikaan näkynyt pitävän.

--Päästäkää minut pois täältä! huusi Marja.

--Pois--minne?

--Antakaa minulle sukset ja kelkka ja antakaa minun mennä!

--Ja minne sinä menisit?

--Sinne, mistä tulin!

--Talven selkään? Tuskin kuukautisen lapsen kanssa? Lumiselle salolle
sen kera nääntymään?

--Vaikka nääntyisimmekin.

--Nyt en kehtaa kuunnella, sanoi emäntä ja nousi loukkaantuneena
mennäkseen.--Mennet itse, minne mielesi tekee, mutta poikaa et vie.

--Poika on _minun_.

--Poika on Shemeikan.

--Äitinsä on lapsi, jota isänsä ei omista.

--Mutta meillä on lapsi talon, jossa se syntyy. Ja se on silloin
omistettu, kun on tähän otettu. Häpeisit toki. Onpa sinua. Ensin
heitäkse sen kaulaan, jättää miehensä ja kotinsa ja kaikki ja lähtee
vieraan matkaan. Täällä häntä hoidetaan ja vaalitaan, ja pidettäisiin
kuin parasta vierasta. Tämä ei kun äksyttelee ja kiukuttelee. Tuota
pitäisi vielä tulla katsomaan ja houkuttelemaan ja hyvittelemään, kun ei
välitä edes sen vertaa, että panisi puhdasta päälleen toisten kisoihin.
Saa hävetä silmät korvat täyteen koko maailman edessä, että täällä
Shemeikan tyttöä ryysyissä pidetään, ehkä vielä nälällä kidutetaan. Vaan
sitä kai tahdotkin. Täällä saunassa väkisin värjöttelet, vaikka olisi
sijaa muuallakin. Vai vielä pois, että sanottaisiin, että on ajettu
Shemeikan tyttö lapsineen taipalen selkään. Heitä kerrassa pois
semmoiset tuumat! Puhu vielä kerran suksista ja kelkoista, niin otan
lapsesi ja salpaan sinut itsesi telkien taa!

Marja hätkähti, se ehkä tarkoitti totta.

Mutta vanha emäntä oli jo heltynyt omia kovia sanojaan.

--Ka, elähän pahastu, puhui hän, palaten ovelta sisään. Enhän minä sitä
sano, ettei sen pitänyt tulla poikaansa katsomaan. Vaan semmoisia ne on
Shemeikat, semmoinen oli isänsäkin. Onhan ruokotonta, että sillä pitää
olla joka kesä uusi. Nyt alkaa heitä tuoda talvellakin. Mikä lie ollut
sekin, näithän sen, jonka kera kisasi koko ajan, muista mitään
välittämättä. Mikä lie ollut, ihan ummikko, venakko, Serahviina joku.
»Vie sinne, mistä olet tuonutkin», sanoin, »on heistä minulle kylläksi
kiusaa ja huolta entisistäkin. Millä minä heidät kaikki elätän?»

--Elähän nyt, Marjueni, kyllähän minä sinusta ja lapsestasi huolen
pidän. Katsotaanhan, kunhan kesään eletään. Olisit mieleinen minulle,
mieleisempi kuin kukaan heistä ... vaikka onhan Anjakin...

--Elkäähän nyt, hyvä emäntä ... enhän minä... Heiltä oli molemmilta
päässyt itku.


Eräänä narisevana pakkasaamuna koirat taas olivat karanneet jäälle
jotakin tulijaa vastaan ja haukuttavansa kanssa ärhennellen ja
kiihtymistään kiihtyen saapuneet saunan kohdalle. Ovi aukesi, mutta
painautui kiinni samassa. Lapsi oli säikähtänyt rähinää ja parahtanut
itkemään.

--Ka, lapsi ... elä itke, en minä päästä koiria, kuului miehen ääni oven
takaa.

Tulija kuului häätelevän koiria ja nousevan pihaan. Pihasta kiellettiin
koiria, ja ne vaikenivat heti. Marja raotti luukkua, mutta paiskasi sen
samassa kiinni.

--Juha!

Marja oli vaipunut penkille, pyörtymäisillään... Se oli ollut tuossa,
oli ovea avannut, oli katsonut tänne sisään. Se oli kuullut lapsen
huudon, se oli sitä rauhoittaakseen painanut oven takaisin kiinni eikä
tullut sisään... Mitä hän on täällä? Minuako kuulustelemassa? Minuako
etsimässä? Ilmaisevatko ne minut? Silloin se tappaa meidät! Marja
hypähti ylös, tempasi lapsensa keinusta, paetakseen jonnekin, oli jo
ulkona, mutta syöksähti takaisin, lennätti lapsen takaisin keinuun
paetakseen yksin. Hervahti, uupui, pääsemättä paikaltaan, vaipui
penkille, saamatta jäsentäkään liikahtamaan.

Saatuaan sen verran voimiaan takaisin, että siihen kykeni, raotti hän
luukkua. Juha seisoi pihalla, ympärillään ryhmä naisia. Hän näytti
kyselevän, ja naiset vastaavan käsien liikkeillä, niinkuin olisivat
sanoneet: emme suinkaan tiedä ... ei täällä vain ole ketään näkynyt...
Nyt tulee vanha emäntä ulos ja näyttää pyytävän sisään. Juha epäröi,
mutta asettaa sitten suksensa hankeen ja menee sisään.

Marja väijyy siinä, luukusta tuijottaen kuin mättään juureen painautunut
riekko, jota kettu kiertää. Milloin se tulee sieltä? Ilmaisevatko ne
minut? Neuvovatko ne sen tänne? Nyt tulee Anja...

Anja oli puhaltautunut ulos pirtistä ja juoksi rantaan, minkä pääsi.

--Se on täällä ... se on se!

--Tiedän, mitä se tahtoo?

--Mistä sinä tiedät? Näitkö?

--Näin, näin ... mitä se tahtoo? Sanoitteko, että minä olen täällä?

--Emmehän toki ... me arvattiin heti...

--Vaan jos muualla ilmaisevat?

--Ei ne--emäntä pani jo sanan kylään.

--Nyt se tulee!

Juha oli ilmaantunut rappusille, emännän seuraamana. Hän laskeutui niitä
alas ja astui raukeana, kumarissa, kontti selässään suksiensa luo. Ei
noussut niille, vaan kantoi ne alas jyrkimmästä rantatörmästä, jota ei
näkynyt uskaltavan laskea.

--Se lähtee jo, kuiskasi Anja.

--Jos se tulee tänne, sano, että lapsi on sinun ... ja että minut on
väkisin viety...

--Ei se tule tänne, jo panee suksia jalkaansa.

He katsoivat molemmat luukun raosta. Jo kauas näki Marja häikäisevässä
hankiaispaisteessa joka napin Juhan kuluneessa turkissa, joka ompeleen
hänen paikkaisissa kengissään, joka rypyn hänen uupuneissa kasvoissaan.
On antanut partansa kasvaa, se on harmaa ja takkuinen. Silmät ovat
syvällä päässä, niissä on raukea ilme niinkuin silloin, kun hän
päiväkaudet metsää kulettuaan uupuneena ja nälkäisenä tuli kotiin.
Niissä on ilme niinkuin kulkijan silmissä, joka ei ole saanut yösijaa
eikä tiedä, minne lähtisi, silmien harhaillessa taivaalle ja taivaalta
maahan, suu auki. Ei kertaakaan satu hänen silmänsä saunaan, hän ei
näytä sitä huomaavankaan, vaikka on pysähtynyt aivan sen eteen...

Hän katsahtaa takaisin taloon, josta on tullut, tarkastaa toisia taloja
toisella puolen järven, rykii, lykkää suksensa menemään ja liukuu jäälle.

--Voi, että tuo minua säälittää, kuiskaa Anja. Etsii sinua ontoin silmin
kuin kuollutta. Että raatsikin Shemeikka sinut häneltä ryöstää?

--Kunpa olisi ryöstänytkin, vaan kun mielelläni menin ... minä lähden...

Marja puhalsihe ovelle. Mutta, kun hän sysäsi sen auki, seisoi siinä
vanha emäntä, sulkien tien.



XIII.

--Taas se siinä pälyy, sanoi Juhan äiti ylenkatseellisesti rukkinsa
takaa.

Juha, joka taas oli istunut ikkunassa, metsän rantaan tähystämässä,
vastasi säpsähtäen:

--Enhän minä sitä päly.

--Vaikka se nyt joskus maailmassa tulisikin sieltä, minne niin
mielellään meni.

--Lieneekö tuo mielellään mennyt, eihän sitä tiedä, sanoi Juha
säyseästi.

-- ... niin ei se sieltä ainakaan tässä keväthölseessä tule. Olisi tullut
jo hankiaisten aikana, jos on tullakseen.

Hankiaisten aikana, sehän oli ollut Juhankin toivo, hänen viimeinen
toivonsa.

--Eipä saata tulla ... eihän se.

Mutta yhtäkkiä tapasi hänet vihansa puuskaus:

--Vaan jos se tulee ja te olette häntä syyttä parjannut...

--Niin mitä?

--Niin, silloin tiedätte, ettette ole talossa yötä yht'aikaa.

--Kyllä lähden, naurahti äiti tyynesti, kehräystään keskeyttämättä.
Kyllä lähden käskemättäkin, jos _se_ kerran tulee.

Äidin varmuus vei Juhalta hänen omansa. Eihän se taida enää tulla eikä
tulekaan ... missä lienee, lieneekö elossakaan enää, koska en saanut
hänestä siellä vähintäkään vihiä. Jos se sen koskeen upotti, tekosensa
tehtyään.

Mutta yhä hän kuitenkin odotti, kun ei muutakaan osannut, odotti
pihasalla ollessaan, odotti ulkotöissä. Odotti kevätkalassa,
aidanpanossa, kaskenhakkuussa, koko kevään pahimpain tulvainkin aikana.
Ei tullut. Mutta kesällä se varmasti tulee. Jos ei tule tänä kesänä niin
tulee toisena. Onhan nähty, että sotavuosinakin viedyt tulevat takaisin
kymmenien vuosien päästä. Sentähden pitää kaikki olla täällä sitä varten
valmiina. Täällä ei saa mikään näyttää siltä, niinkuin olisi ajateltu,
ettei se tule. Miksi minä nakkasin sen aitan avaimen järveen? Ja Juha
teki tiirikan, ja kesemmällä eräänä pyhänä, kun äitinsä oli kirkolla,
hän avasi oven ja sanoi piialle:

--Pitää laittaa Marjan huone siihen kuntoon, missä se oli mennä kesänä.

Tyttö riemastui niin, että vesi kiehahti silmään. Se puhaltausi siitä
aittaan, mutta palasi takaisin puolitiestä ja sanoi:

--Isäntä, minä en usko--minä en sitä usko...

--Ettäkö milloinkaan tulee?

--Ei, vaan että meni mielellään.

--Sanoithan itse nähneesi?

--En nähnyt ... en tiedä, lienenkö nähnyt, vaikka luulin...

--Mitä sinä sitten oikein näit?

--Sen näin, että se rannalta tempasi emännän ja että emäntä ei kyllä
huutanut apua, mutta mitä se? Saattoihan säikähtää niin, ettei saanut
ääneen.

--Vaan eikös ollut uhannut äidille?

--En usko! Sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Vaan sen näin, että kun se
vieras sinä pyhänä kierteli ja seuraili, niin Marja aina nousi ja lähti
pois ... tuostakin aitan rappusilta, kun se lähenteli ja tunkeutui
viereen ... sen näin, puhukoon vanha emäntä mitä tahansa.--

Tyttö intoutui yhä enemmän:

--Marja olisi ennemmin antanut vaikka tappaa itsensä. Ja saattaa olla
vaikka koskessa, koska ette häntä löytänyt eikä siellä kukaan hänestä
tiennyt. Mutta mielellään hän ei mennyt. Ja minkä tähden se semmoinen
puhe on pantu minun syykseni, että minä olen sen nähnyt tai sanonut
mielellään menneen, joka en ole--kun olen itkenyt kuollakseni!

--Elä nyt, Kaisa, itke, enhän minä ole uskonut.

--Olette tekin, itsekin olette semmoista omasta emännästänne uskonut.

Vielä suuremmalla varmuudella odotti Juha nyt Marjaa. Kulki niinkuin
siinä huumeessa, näki keskellä päivää näkyjä siinä unessaan. Milloin se
käveli ilmi elävänä hänen edessään polulla, milloin näytti lypsävän
lehmiä tarhassa, milloin kuului huutavan venettä toiselta puolen kosken,
suvannon takaa; milloin uskoo Juha hänen jo nukkuvan aitassaan ja
raottaa yöllä kotiin tullessaan hiljaa ovea. Se tulee, tulipahan,
milloin tulee, mutta se tulee. Ja tulkoonpa vaikka kymmenen vuoden
kuluttua, kunhan tulee. _Koska_ häntä odotan eikä hän ole mielestäni
mennyt, niin juuri _sentähden_ tulee, jos vain elossa lienee... Ja
että töissäkin ollessaan, kaskellaan tai järvellä kalassa, heti tietäisi
Marjan tulleen, rakensi Juha tuvan taa mäen rinteelle hongikon alle
risukasan Kaisan sytytettäväksi, silloin kun Marja oli tullut.

... Hulluttelen, ajatteli hän kuitenkin eräänä päivänä taas istuessaan
kaskensa laidassa vaaran rinteellä, josta ties monennen kerran oli
tähystellyt kotiin. Ei se tule, Kaisa valehteli minun mielikseni. Tai
uskoo sitä, mitä tahtoo uskoa. Ei Marja ole minusta milloinkaan
välittänyt. Vaikka ei olisikaan ensin mielellään mennyt, niin ehkä se
hänet on siellä vähitellen viehätellyt, niin että viihtyy ja jää. Se on
nähty. Mitäpä minusta olisikaan enää, kun ei ole ollut ennenkään, yhä
vanhentuneemmasta. Sama kiusa. Olisi itselleenkin parempi, jos ei enää
tulisi. Olisin joutanut jäädä sinne ulapalle, pyry-yönä, kun putosin
sulaan railoon. Mikä häntä muutamain henkeä pitäneekin vireillä?

Juha istui kaskensa laidassa. Kun ei enää jaksanut toivoa, oli, niinkuin
olisi päästänyt venheensä vesien viedä, jota tähän asti oli pitänyt
kiinni. Se meni kuin myötävirrassa ja katosi katoamistaan... Lehto on
kaadettu kohta vaaran huipulle asti; pian ei ole enää mitään kaatamista
tämän vaaran rinteellä. Onhan tässä jo minulle. Mitä mä enää aherran?
Siihen menivät miehen suunnitelmat: ei vaimoa, ei lasta, ei kuin
äkäinen, ilkiö äiti ja muu sydämetön suku. Heille tämän raadoin. Kun ei
olisi mennyt Marja, niin kerran kuoltuani ja talon saatuaan olisi
ottanut uuden miehen ja sille saanut lapsen--niin olisihan raateistani
jotakin. Vaan samapa tuokin.

Hän lähti astumaan alas vaaralta. Oli satanut, jalka lipesi liukkaalla
tiellä. Joka askeleella koski ronkkoon, joka sen karhun pureman jäleltä
aina oli ollut vähän kipeä, ja sen Karjalassa hiihdon jälkeen yhä
ärtynyt--

Mutta mitä ne lehmät siellä?

Kellokas tuntui olevan juoksussa alempana notkossa. Kello kuului lyövän
kahakäteen niinkuin silloin, kun elukka on kiivaassa kulussa. Väliin
mölähtelivät, ei niinkuin jonkun ajamina, vaan niinkuin olisivat itse
jotakin edellään ajaneet. Se oli kuin kesälaitumelle päässeiden ilon
ammuntaa. Kun ei Juha siitä, missä kulki, nähnyt tielle, siirtyi hän
ylemmä, josta näki paikan, mistä notkotie nousi ensin aholle ja siitä
sen yli pihaan päin. Yksi lehmistä nousee juuri aholle, pää pystyssä ja
häntä korkealla. Se pysähtyy ja katsoo jälelleen. Kohta tulee toinen,
täyttä juoksua, ja sen vieressä kellon kantimessa kiikkuen naisihminen.
Jälestä tulevat vielä toiset kaksi lehmää, ja nyt ne kulettavat sitä
kuin keskessään. Juha ei voi nähdä, kuka se on, kun ne katoavat hetkeksi
lepikkoon, tulevat taas esiin ja taas katoavat. Nainen koettaa häädellä
niitä, ne tavoittelevat häntä kuin nuollakseen.

Aavistus rinnassaan puhallaikse Juha kaiken, minkä kerkiää, alas
notkoon, ei malta seurata tietä, joka kiertää notkon, vaan karkaa
suoraan.

Se on Marja, se ei voi olla kukaan muu kuin Marja! Hän on palannut,
lehmänsä ovat hänet tunteneet. Aholla löytää hän huivin maasta. Se on
Karjalan naisten huiveja. Se on Marja!

Kun hän lähestyy pihaa, näkee hän lehmät tarhassa päät pystyssä
ynyämässä aidan yli pihaan. Koira ulakehtelee, vyyhtee pihamaata, tullen
näkyviin navettarakennuksen takaa ja sinne taas kadoten. Pyörähtäessään
nurkan ympäri Juha näkee Marjan lähestymässä tuvan rappuja. Äiti tulee
samassa rapuille, tyhjä lypsinkiulu kädessä, uhkaa sillä ja huutaa:

--Tästä et tule!

Marja peräytyy, horjahtaa ja lyykistyy maahan. Äiti kohottaa uudelleen
rainnan. Maailma savuaa Juhan silmissä, hän karjaisee, juoksee luo ja
tempaa rainnan äitinsä kädestä ja murskaa sen kappaleiksi pihakiviin.
Sitten heittää hän äitinsä menemään pitkin pihamaata. Äiti hyökkää
kirkuen takaisin ja aikoo uudelleen käydä Marjan kimppuun:

--Vieläkö sinä ilkesit tulla takaisin, venäläisen lutka?

Vielä kerran heittää Juha hänet pois ja sanoo hengästyneenä ja
sammaltaen Marjalle:

--Kä-käy sisään--käyhän sisään...

Marja on noussut ja pakenee tupaan.

Juha aikoo mennä jälestä, mutta ei saa mennyksi. Menee porstuaan, mutta
palaa takaisin. Hänen täytyy sanoa äidille, että--ei, hänen täytyy ensin
sanoa Marjalle, että ei pidä...

Äiti menee vihasta äykkäen aittaansa. Juha palaa porstuaan ja rientää
pirttiin. Marja on karsinassa penkillä, melkein nurkkaan kyyristyneenä,
helmassa nyytty, kädet kasvoilla. Se nyyhkyttää ... tietäähän sen, minkä
tähden se itkee. Ja Juha kääntyy takaisin ulos. Se on sanottava heti.

--Jos teette tai sanotte Marjalle mitään...! huutaa hän aitan ovelta.

--Minä sanoin jo!

--Teidän on heti huomenna lähdettävä.

--Minä lähden jo tänä iltana!

--Että saatoitte sillä tavalla ottaa vastaan?

--Minä saatan.

--Le-le-lehmilläkin on...

Juha aikoi sanoa, että lehmilläkin on enemmän sydäntä, mutta ei saanut
sitä liikutukseltaan sanotuksi ja kääntyi tupaan.

Marja oli siirtynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, syrjin tupaan,
kääntämättä päätään Juhan tullessa.

--Saat olla huoletta ... ei se sinulle enää mitään ... se lähtee jo...

--Ei minun tähteni tarvitse, sanoi Marja raukeasti, tuskin kuuluvasti

--Se lähtee jo.

Juha ei vielä oikein uskaltanut katsella Marjaa. Nyt hän näki hänet. Sen
olivat posket ontot, nenänpää oli terävä, rinta painunut, palmikko, joka
ennen oli täyteläisenä vyötäisiä tavoitellut, pisti huivin alta esiin
hienona kuin pellavavihko. Vaatteet olivat märät, monesta paikasta
repaleet.


Juhan päähän jysähti, että sillähän täytyy olla nälkä. Missä on Kaisa?
Kaisa syöksähti samassa sisään:

--Onko emäntä tullut? Missä se on? Sanoinhan minä sen!--Voi, kuinka ovat
teitä pahasti pidelleet!

Kaisalta pääsi itku. Mutta Juha tiuskaisi hänelle:

--Mene toimittamaan syömistä!

Samassa hän jo itse nilkuttaa ruokahuoneeseen, saa sieltä käteensä
lampaansorkan ja palan leipää ja rientää niiden kanssa tupaan.

--Syöhän nyt, sinulla mahtaa olla nälkä.

--Menisin mieluummin levolle.

--Levolle ... kyllä, kyllä ... mutta minkätähden se ei tuo sitä
voita ... eikä maitoa...?

Kaisa oli panemassa voita lautaselle ruokahuoneessa.

--Niin, niin, se on hyvä, ja maitoa kanssa

Juha rupesi ottamaan maitopyttyä hyllyltä.

--Elkää sitä, lypsetään tuoretta ... missä on rainta?

--Se meni rikki. Viehän se voi ... minä lypsän ... vaikka tu-tuoppiin.

--Se on piimässä.

--Minä menen pesemään ... viehän sinä se voi...

Juha riensi kaivolle tuoppia pesemään. Kaisa tuli siihen, otti sen ja
hyppäsi aidan yli tarhaan.

--Minä kun olin lehmiä hakemassa, puhui Kaisa, niin kun lehmät
ryöstäytyivät kotiin päin ... enkähän minä arvannut, että ne emännän
jälestä ... luulin heidän syöpäläisten käsissä ... ai, minä jätin
mansikkatuohisen...

--Minnekä sinä sen jätit?

--Tuonnepa portaille...

--Minä vien sen...

Äiti tuli aitasta, oli koonnut tavaransa, paiskasi oven kiinni ja meni
hyvästiä sanomatta rantaan, sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan
Huutonientä kohti.


Kun Juha tuli tuohisineen tupaan, istui Marja pöydän päässä. Oli
murtanut palan leipää ja leikannut viipaleen lihaa, jota koetti purra,
mutta näytti siltä, kuin ei olisi saanut niellyksi. Juha jäi seisomaan
pankon kulmaukseen saamatta mitään sanotuksi, kun ei Marjakaan sanonut.

--Kaisa tuopi kohta maitoa--tuota, minäpä menen lämmittämään saunan.

--Elähän nyt turhaan itseäsi...

Marjalle tuli yskä niin, että hänen täytyi kääntyä pois pöydästä.

Juha riensi pois, hänen täytyi saada olla liikkeessä, hänen täytyi saada
olla yksin. Se jotenkuten arkailee, pelkää, ehkä uskoo, että häntä
epäilen, syyttelen. Voi, kuinka on laihtunut ja surkastunut! Missä lie
ollut? Mitenkähän lienevät häntä kiusanneet? Ei sanonut mitään, ei
silmiin katsonut. Mitä turhia pelännee? Oli raukka, niinkuin olisi
pelännyt minuakin. Oli, kuin ei olisi uskaltanut kättäkään antaa. On
onneton niinkuin metsän peitosta kotiutunut lammas. Juhan leuat
tärisivät hänen latoessaan puita pinosta syliinsä, sitä vaille ett'ei
itkuun purskahtanut tulta tuoheen sytyttäessään.--Se pitää kesyttää ja
hoitaa entiselleen. Levitän oljet lattialle ja lauteille, korttelin
paksulti niinkuin joulupahnat, jotta olisi hyvä ollakseen. Laitan Kaisan
hautomaan ja hieromaan.

Saatuaan saunan lämpiämään meni Juha noutamaan olkia ladosta. Tullessaan
sieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa.
Ne olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven
kiinni. Kaisa riensi Juhan luo.

--Se pyysi päästä lepäämään--oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä
pysyi.

--Söikö se?

--Söi se vähän.

--Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me--että minä olen uskonut hänen
menneen mielellään.

--Enhän toki. Siltä pääsi itku, kun sanoin, että te tahdoitte, että
aittansa olisi entisellään.

Juhan valtasi mieletön ilo. Marja on viaton! Hän ei mennyt mielellään,
koska kerran palasi!

--Äiti uskoi väärin, ja rovasti uskoi väärin. Ja minäkin--kuinka saatoin
minä hänestä semmoista uskoa?

Juha levitti oljet saunan lauteille ja lattialle, teki vastan ja kantoi
vedet ja lähti heittämään verkkoja.

Kuta enemmän hän ajatteli Marjaa ja hänen tilaansa, sitä vaikeammaksi
kävi hänen olonsa siitä, että oli saattanut hetkeäkään uskoa Marjasta
sitä, mitä oli uskonut. Kun tointuu ja jaksaa, niin pyydän häneltä
anteeksi, sanon, että minä en sittenkään ole uskonut mitä äiti. En kysy,
miten kaikki kävi. Huonosti siellä on käynyt, sen näkee. Mutta sanokoon
sen itse. Minä en utele. Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut
kyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo ...
tai ei mitään.

Juha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä.

--Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta.

--Meni kylvettyään aittaansa.

--Hieroitko, hoitelitko?

--Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen.

--Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan,
etteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.

Juha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä
kolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä
hiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut
nukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran
niinkuin valveilla olevan huokaus.



XIV.

Marja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein
hereilläkään. Hän on Shemeikan talon saunassa, lauteilla, lapsi
vieressään olkien päällä. Yhtäkkiä se ei olekaan lapsi, vaan kissan
penikka, jonka hän repäisee rinnoiltaan ja nakkaa lattialle. Siellä se
on taas lapsi ja makaa lakanallaan kynnyksen alla. Marja ei saa itseään
irti, on niinkuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan lauteisiin.
Askeleita tömähtää seinän takana. Luukku avataan, ja joku kuuluu
tunkevan siitä päätänsä sisään, mutta Marja ei kuonnu näkemään, kuka se
on. Ovi temmataan auki. Shemeikan äiti nostaa jalkansa kynnyksen yli.
Marja tahtoo huutaa, ettei saa astua lapsen päälle, mutta ei saa ääntään
tulemaan. Silloin se ei olekaan Shemeikan äiti, vaan Juhan. Se ei
tulekaan sisään, vaan peräytyy ja huutaa ulos: »Tule katsomaan! Ennen
seisoivat sen rinnat kuin täydet siemensäkit, nyt ne retkuvat kuin
nuotan perä. Se on tehnyt lapsen!--Ka, tuossahan se onkin!» Se ottaa
sen, ja antaa sille, joka on työntänyt päänsä ikkunan luukusta. »Vie se
avantoon, Juha, vie avantoon se venäläisen siittämä sikiö!» Marja
huutaa: »Elkää viekö minun lastani!» ja herää.

Oliko kukaan kuullut hänen huutonsa? Hän nousee ja raottaa ovea. Ei näy
ketään. Koko piha on tyhjä. Marjan päätä pyörryttää, ja hän horjuu
takaisin vuoteeseen.

Mitä tästä kaikesta vielä tulee? Saanko minä sen enää milloinkaan tänne?
Saapiko Anja sen tuoduksi tänne? Kuinka minä saatoin sen sinne jättää?
Kun sille ei nyt juuri olisi jotakin tapahtunut?

Se oli Anjan tuuma, ja Shemeikan äiti oli siihen lopulta suostunut. Vaan
jos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan
lasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan
häntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai
se jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi
puolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen.
Mitenkä minä sitten saatan sille puhua? Ei se saata ottaa toisen
lasta--joka on omaa lasta aina itselleen toivotellut.--Mahtoiko kukaan
kuulla, mitä unissani huusin?

Marja meni horroksiin ja nukkui jonkin aikaa. Sitten hän nousi ja meni
tupaan. Siellä oli Kaisa ja luki. Nyt vasta huomasi Marja, että oli
sunnuntai--niinkuin silloin, kun hän lähti. Olivat kaikki päivät menneet
salolla sekaisin.

--Missä isäntä on?

--Lieneekö pistäytynyt metsään.

Jotakin sanoakseen Marja virkkoi:

--On pantu siihen uusi siltapalkki.

--Kun entinen särkyi, sanoi Kaisa.

--Oliko se jo laho?

--Ei ollut laho, vaan kun isäntä sen särki.

Ja vähitellen Kaisa kertoi, kuinka isäntä vimmastuneena jostakin
äidilleen ... niin no, saatanhan sen nyt sanoakin mistä--siitä mitä se
sanoi, että olitte muka mennyt mielellänne ... niin siitä vimmastui ja
paiskasi hakkurin lattiaan ... oli siitä sitten pitkät ajat kuin
höperönä... Voi, kuinka se suri teitä!

Marjan täytyi päästä pois Kaisan tutkivan katseen alta. Hän lähti ulos,
käyskenteli paikasta toiseen. Ei se käy, ei siitä tule mitään. Ei se
milloinkaan kestä kuulla kaikkea, niinkuin se on. Kun edes osaisin olla
sille hyvä. Mutta enhän saanut häntä edes kohti käyneeksi, en edes kättä
annetuksi. Minkä tähden minä olen tämmöinen?... Että sittenkin lähdin,
etten kuitenkin jäänyt odottamaan Shemeikan tuloa... Jos jollakin
tavalla pääsisin tämän elämän alkuun, ainakin siksi aikaa kun tulevat
lapsen kanssa tai kun saatan ruveta heitä edes odottamaan. Eivät ne
sieltä ainakaan muutamiin viikkoihin vielä tule, jos tulevat
milloinkaan. Kun tulisivat, lähtisin täältä heti vaikka kerjäten meren
rantaan.

Marja harhaili pihassa ja rannassa ja minkä missäkin, katseli mitään
näkemättä, mihinkään silmää kiinnittämättä. Kaikki taisi olla
entisellään, ka, tuossahan oli vielä neula, jonka hän viime kesänä oli
pistänyt aitan nurkkaan. Mutta se oli kaikki vierasta, niinkuin hän
tässä olisi vain ollut läpimatkalla jonnekin. Kun pääsisin täältä, kun
olisin _minä_ lähtenyt eikä anoppi. Hän loittoni pihasta, laskeusi
hakaan, missä kuuli lehmien kellot. Yhtäkkiä seisoi Juha hänen edessään
polulla. Eivät ensin osanneet sanoa sanaakaan toisilleen. Sitten sanoi
Marja:

--Lähdin katsomaan lehmiä...

Juha virkkoi:

--Olin veräjiä korjaamassa...

Ja sitten he menivät kumpainenkin taholleen.

Se karttaa minua, ajatteli Juha pihaan mennessään. Välttää katsomasta
minua silmiin, niinkuin ennenkin. Ei ole vielä kättäkään antanut.
Eikähän syyttä minua soimaakaan. Saahan semmoista miestä halveksiakin,
joka antaa ryöstetyn vaimonsa olla rosvojen maassa siksi, kunnes se itse
sieltä tulee, yksinäinen vaimoihminen vieraalta maalta vihollisten
käsistä, läpi korpien ja nevojen. Ja kun tulee, mitenkä otetaan vastaan?
Sill'aikaa kun siellä missä surkeudessa eläneekin, sill'aikaa anoppi
täällä minun luvallani emännöi ja karkaa sen kimppuun kuin kiljuva peto.
Ja Marja saattaa luulla, että minäkin olen uskonut ja ehkä yhä vieläkin
uskon samaa, koska olen antanut sen täällä olla koko ajan.


Marja oli hetken päästä palannut. He ovat syöneet kolmisin, Juha, Marja
ja Kaisa. Ei ole puhuttu juuri mitään. Syötyä on Kaisa mennyt, Marja on
jäänyt tyhjentämään pöytää ja pyyhkimään astioita pankon kulmalla.
Juhasta näyttää, että se odottaa jotakin. Nyt se on selvitettävä. Hän on
sen jo sanomassa, kun taas peräytyy, kerran toisensa perästä. Viimein
hän äänensä tyyneksi pakottaen saa sanotuksi:

--Mi-mitenkä sinä sieltä tänne osasit ... ja ja-jaksoit?

--Kun eksyin milloin, niin etsin, mistä näkyi tämä meidän vaara.

--Tätä kohti kuljit! Se sinulle tien näytti? Kotivaara!

--Se.

Nyt se oli saatava sanotuksi. Mutta jos se siitä loukkaantuu. Jos minä
sillä hänen mielensä pahoitan, että siitä puhun... Jos se käy siihen
jotenkuten pahasti. Jos on parempi, etten siihen koskekaan. Ehkä se on
ymmärtänyt siitä, että heti ajoin äidin pois. Vaan jos se on Kaisalta
kuullut, minkätähden minä en lähtenyt, vaikka aioin? Nyt se on pyyhkinyt
kupit. Kohta se menee.

--Tein pahasti, kun en tullut apuun...

--Vaan tulithan sinä?

--Mistä sinä sen tiedät?

--Näinhän sinut, kun seisoit saunan seinämällä ... siellä...

--Olitko sinä siellä? Siinä saunassako ... sielläkö?

--Näin tulevasi ja lähteväsi.

--Etkä huutanut?

--En saanut...

--Olivatko sitoneet kapulan suuhusi?

Marja oli ollut selin. Nyt hän kääntyi päin, ja hänen suustaan livahti
niin helposti ja rauhallisesti, että hän sitä itsekin ihmetteli:

--Eivät, vaan en uskaltanut, kun olivat uhanneet tappaa, jos kenellekään
olinpaikkani ilmaisen. Olisivat tappaneet ainakin sinut, jos tiesivät,
kuka olet.

Juha seisoi kuin tyrmistyneenä.

--Siellä olit ... eikä pitänyt tietämäni ... enkä tullut sisään, vaikka
jo sen saunan oveakin raotin ... mutta kun siellä oli joku lapsi, joka
parahti itkemään.

Marjan mielessä välähti ja hän sanoi nopeasti, kiirehtien:

--Se oli muutaman sen talon orjatytön lapsi ... minä sitä hoidin, kun
sen äiti oli minulle hyvä. Se oli ryöstämällä tuotu taloon.

--Niinkuin sinäkin?

--Niin, kun pitivät sitä pahasti, niin pyrki itkien mukaani lapsineen,
kun lähdin. Ota, ota! rukoili.

Marja puhui nopeasti, innostuneesti, tartuttaen sen Juhaan.

--Mikset ottanut?

Silloin Marjalle kihosi vedet silmiin muistellessa, miten Anja häntä
lapsen kanssa oli saatellut:

--Jälessäni juoksi, raukka, kangasta pitkin lapsineen.

--Mikset ottanut? kysyi Juha, yhä enemmän liikuttuneena hänkin.

--Eihän se olisi jaksanut sen lapsensa kanssa.

--Kun olisitte vuorotellen sitä kantaneet.

--Olisimmehan, vaan minnekäpä me ... minnekäpä se olisi sen kanssa
täällä joutunut, jos olisi jaksettukin--kukapa sen olisi täällä
huoneeseensa ottanut?

--Olisi saanut tulla tänne meille. Ei suinkaan häntä nyt toki olisi
täältä korpeen ajettu, jos olisi tullutkin.

--Ei tiedä, vaikka olisi anoppi ajanutkin.

--Äitikö? Sillä ei ole täällä enää mitään sanomista! kuohahti Juha.

--Ei tiedä, saattaa se sen kanssa jonkin kerran vielä tullakin.

--Tulkoon vain. Saa olla meillä niin kauan kuin tahtoo, koska oli
sinulle hyvä.

--Hyvä se oli.

--Oliko se täältäpäin ryöstetty?

--Kyllä kai se oli sieltä heidän omasta maastaan.

Marja tapaa itsensä nostamasta vettä kaivosta, muistamatta mitä varten
oli lähtenyt sitä nostamaan. Kuinka se oli saattanut niin helposti
käydä?--Nythän on kaikki sitä myöten valmista! Se ei aavista mitään eikä
epäile mitään. Ei milloinkaan se saata ajatella, että minä olen voinut
sille _sillä_ tavalla valehdella. Kuinka se saattoi niin helposti
käydä? Minun _pitää_ koettaa olla sille hyvä. Minun pitää palkita
sille kaikki paha, minkä olen tehnyt. Kun minä vain voisin olla sille,
niinkuin pitäisi. Tuolla se kävelee, niinkuin anoen jotakin, arkana ja
pelokkaana, niinkuin ennen puheille pyrkien, enkä minä osannut sille
mitään ... en mitään, vaikka olisin kuinka koettanut. Mitä minä sille
osaisin, mitä sanoisin?


Juha ei ollut saanut sanotuksi sitä, mitä olisi tahtonut. Mutta hänen
täytyy saada se sanotuksi, heti kohta, jo tänä iltana. Ei saa Marja
kauemmin kulkea siinä uskossa.

Hän näkee Marjan raukein askelin menevän aittaansa ja siirtyy sinne
hetken kuluttua, arasti istahtaen kynnykselle, missä Shemeikka oli
viimeksi istunut. Marjalla on ompelus polvellaan. Mitä se ompelee?
Nappia paitaan--minunko paitaani? Tuskin tuli, niin jo rupesi ompelemaan
nappia paitaani, mikä lähtiessään oli jäänyt kesken.

--Tulinhan minä kyllä, niinkuin sanoit. Mutta olisihan minun pitänyt
tulla paljon ennen, hetipaikalla. Ja olisinhan minä tullutkin... Minä
olen itseäni soimaillut, ja yhä vielä soimaelen.

--Mitä siitä enää.

--Jos osaisit antaa sen minulle anteeksi--ja erään toisenkin.

--Anteeksi? Minkä? kysyi Marja kummastellen.

--Kun minä--kun minä ensin uskoin, että olit mennyt mielelläsi.

Juha odotti, mutta ei saanut vastausta. Marja painoi päänsä ompelukseen.

--Enhän minä olisi, mutta kun se äiti aina sitä myrkkyä korviini
valoi--sinun pitää antaa se minulle anteeksi, jos vain voit--minä en saa
olluksi, jos et anna.

--Eihän siinä nyt mitään, sanoi Marja vältellen.

--On siinä--kun semmoista _saatoin_ sinusta luulla, joka--joka--ja
kun minä äidille ja taisin muillekin--niillekin tervanpolttajille--että
minä tuon uuden sinun sijallesi ja rikkaan enkä enää tuokaan
kerjäläistä ... vaikka et ollutkaan vielä kuollut, vaan ainoastaan rajan
takana ... ja sille rakennan talon kuin kaupungin porvari ... ja käskin
viedä niitä terveisiä ... ilkkuvia sinulle. Nyt tiedät, millainen
olen ... semmoista minä sill'aikaa, kun sinä siellä väkisin vietynä ja
orjuudessa pidettynä...

Hän oli tullut Marjan luo ja tarttunut hänen käteensä. Hänen täytyi
päästää se, liikutus rupesi hyrskäämään rinnassa, uhaten puhjeta, hänen
täytyi jättää Marja ja mennä ulos, rientää jonnekin sitä pakoon. Vaan jo
aittain takana täytyi hänen antaa sille valta.

Ei se vielä antanut anteeksi, ei se näyttänyt siltä, kuin olisi antanut.
Mutta rangaiskoon vain sillä ... saa minua rangaista millä hyvänsä,
kunhan vain sain sen sille sanotuksi ... että tietäisi, millainen
olen ... ja nyt tietää.

Marja kuuli Juhan liikutuksen. _Hänkö_ pyytää _minulta_ anteeksi?...
Mutta jos se kerran saa sen tietää, niinkuin se on, niin se menettää
joko itsensä tai minut. Se on semmoinen. Pitäisikö minun ilmaista sille
kaikki? Kuinka minä saatoin sille vielä sillä tavalla valehdella? Mikä
tästä tulee? Miten minun on oltava?

Mutta hän oli niin väsynyt, ettei osannut muuta kuin: en minä nyt jaksa,
kävi miten kävi.



XV.

Juha istuu kannon päässä kaskessaan, ylhäällä vaaralla. Koko maailma
hänen allaan on usvan peitossa, järvet, korvet, hänen niittynsä ja
peltonsa ja talo. Jokin kaukainen vaara vain kohoo kuin aave usvameren
sisästä. Siellä täällä nostaa jokin kelohonka latvaansa, kuin hukkuneen
jäykistynyttä kouraa, joistakin jäätyneistä kuohuista. Koskea ei näy,
mutta sen kohina kuuluu niin läheltä, että luulisi voivansa siihen
kirveen heitolla ylettää.

Juhalla on mielensä edessä kuin ammottava tyhjä, jonka pohjaan hän on
turhaan koettanut tunkea sen jälkeen, kun Marja tuli. Sieltä kyllä kohoo
hänen eteensä Marjan lähtö ja tulo, mutta muu kaikki on kuin sumuista
korpea, jonka sisässä asuu vain hänen omain arvailujensa aaveita... Se
koetti silloin huikaista häntä niillä ryysyillään ja soljillaan ja
sulavilla sanoillaan, vaan Marja heitti pois sen antamat hetaleet ja
tuli--kuin varta vasten sitä sille näyttääkseen--selvittelemään
verkkoja sinä sunnuntai-iltana. Sitten se juoksi äitiä pakoon kosken
rantaan ja sille tielleen se jäi. Siihen asti oli Juha selvillä siitä,
mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien oli kaikki peitossa siihen asti,
kunnes Marja ilmestyi aholle lehmien keskeen. Mikä oli näiden välissä,
se oli kuin sumussa. Mutta sen sisässä saattoi olla mitä hyvänsä, miten
hirveää tahansa.

Minkätähden se ei puhu mitään? Kun se edes kertoisi, kun se ottaisi sen
itse puheeksi, olisi ehkä itselleenkin helpompi. Ne ovat saattaneet
häntä siellä kiusata, kiduttaa, ruhjoa, repiä, tehdä mitä tahansa sille
ylpeälle, aralle, herkälle, joka värähtää kuin poro, jos häntä vähänkin
koskee--mistä minä tiedän, mitä ovat tehneet, kun ei kerro?--vaan
koskapa on kuin kymmentä vuotta vanhempi, palmikko karissut, silmän
kiilto himmennyt, rinta painunut, otsassa ryppyjä,--uuvuttaneet niin,
että näkyy täytyvän päivilläkin lepäillä ... ja vaikeroi vuoteessaan ja
kulkee päivillä kuin unessa. On niin arkiutunut, ett'ei antau puheisiin
Kaisankaan kanssa.

Juha palaa joka ilta kaskeltaan sillä päätöksellä, että nyt hän kysyy,
nyt panee Marjan kertomaan ja keventäymään; mutta aina se jää kysymättä.


Marja istuu eräänä sateisena päivänä--oli usvainen, sateinen ja märkä
tämä kesä tuvassa, karsinalasin alla, sukkaa kutoen, pientä lapsen
sukkaa. Kysyköön, jos kysyy, sanon: kudon lapselleni. En jaksa sitä
salata ... enkä välitä ... saakoon tietää ... saahan se sen kuitenkin.
Ajakoon sitten pois, jos tahtoo, lähden takaisin. Tai iskeköön tuolla
hakkurilla, jos haluttaa.

Ja Marja kutoi ja tuijotti raukein, hajamielisin silmin eteensä tupaan,
jossa Juha suumpana ovea veisteli jotakin. Näki hajanaisia näkyjä, niitä
luokseen kutsumatta, niitä luotaan saamatta, vaikka sitä veltosti
yritti. Näki Shemeikan selkäkenossa, huoletonna tuossa penkillä pöydän
päässä, yllään kirjaeltu paitansa. Näki hänen laukkuaan availemassa ja
riiputtelemassa hyppysissään silkkejään ja solkiaan. Näki hänen
kahmaisemassa häntä syliinsä--ja kantamassa maihin. Täytyi nähdä hänet,
vaikka torjui sitä pois, saaressa kosken alla, heräämässä, lehviä
repimässä, kasvoissa kyllästys--mahdoin mennä koskeen, olisi nyt parempi
ollakseni. Mutta taas nousi Shemeikka näkyviin semmoisena, kuin oli
koskessa venhettä ohjaamassa, parta kahtena tuulessa hulmuten, suu
ylpeässä hymyssä, silmät ilakoiden ja ilkkuen. Että se kuitenkin petti,
että se kuitenkin saattoi! Eikä tehnyt mieli lastaankaan nähdä... Miksen
minä saa siltä rauhaa? Mutta ei hän saanut, ei jaksanut saada näitä
muistojaan menemään, toisia enemmän kuin toisiakaan. Ne tulivat kuin
elukat metsäniittyyn, jonka aita oli lahonnut ja luhistunut, tulivat ja
menivät, lahmasivat ja tallasivat valtoineen, eikä hän jaksanut heitä
torjua, ja häntä tympäisi ja raukaisi--yhä sataa, lieneekö Anja jo
lähtenyt lapsen kanssa, jos on ollenkaan lähtenyt--minne
joutunevat--eivät ne mahda tulla, kun eivät jo ole tulleet.

Voi, Herra Jeesus, mitä tästä tulee, jos ei Anja tuo lasta! Jos ovat
lähteneet salolle ja eksyneet? Tai eivät ole ollenkaan lähteneetkään,
jos ei tullut Kalamatti toveriksi, vaikka lupasi... Voi, että minä sen
sittenkin sinne jätin!


Juha kuuli taas Marjan huokaavan. Näkeehän sen kaikesta, että se jotakin
murehtii ja kärsii.--Hän lakkasi veistämästä, istahti ja alkoi vuolla.
Viimein hän sai sanotuksi:

--Pitikö se sinua siellä hyvinkin pahasti?

Nyt se alkaa sitä kysellä. Hän oli jo luullut, ettei Juha siihen puutu.
Mitä minä sille sanon?

--Missä siellä? Niin, sielläkö?

--Mitenkä se sai sinut venheeseen?

--Mitenkä lie saanut.

--Menitkö tainnoksiin, koska et nostanut päätäsikään? etkä saanut
jäsentäkään liikautetuksi?

--Enkö saanut?

--Kaisa sanoi, että makasit hervotonna venheen kokassa. Ei sanonut
kuulleensa huutoasikaan. Vaan kuinkapa olisi kuulunut koskessa, vaikka
olisit huutanutkin?

Onko Kaisa sen nähnyt? Mitä se on nähnyt? vavahti Marja.

--En enää muista, sanoi Marja nopeasti. Vasta kosken alla toinnuin.

Juha oli hetken aikaa vaiti ja mittaili puuta silmillään; sitten hän
taas virkkoi, ääni värähtäen:

--Sitoivatko ne sinut siellä?

--Ketkä ne?

--Sepä se, ja ne sen toverit.

--Sitoivatko?

--Venheeseen, niin, tai puuhun tai muuten, ettet pääsisi pakoon?

Marja vastasi ensin:

--Eivät.

Mutta sitten:

--Eihän siellä ollut muita kuin se yksin.

--Arvelin heidän teitä siellä odottaneen.

--Eivät odottaneet.

--Vaan mitenkä se sai sinut yksin hallituksi ... sinne perille asti ...
semmoiset taipaleet?

--Minkä tähden se ei olisi saanut--mies naista.

--Niinpä niin,--oli kai semmoisella keinonsa?

Marja ei vastannut. Kuului kolahdus. Marja käännähti katsomaan. Siltä
oli pudonnut tekeleensä lattiaan, ja se kumartui sitä ottamaan.

--Se teki sinulle väkivaltaakin? sanoi hän tylysti, liikutustaan
peittääkseen, kumarissaan työtukin takana.

Miksi se kaikkea urkkii? Paraneeko se siitä? Pitäisihän sen arvata se
ilmankin. Ja Marja vastasi karsaasti:

--Olisiko se jättänyt sen tekemättä--Hilapan Shemeikka.

Mutta samassa pääsi häneltä parkaisu, siunaus: Juha seisoi suorana
työtukkinsa ääressä, silmät verillä, käsi kohona ja siinä kirves, ortta
hipoen.

--Minä--minä vielä--tapan sen! kähisi hän, ja kirves upposi hamaraansa
myöten tukkiin. Hän kiskaisi sitä irti, mutta se ei irtautunut, pölkky
seurasi mukana ilmaan ja paukahti alas niin, että koko tupa vavahti ja
leipäorsi romahti lattiaan. Juha syöksyi ulos.

Marjan valtasi, säikähdyksen mentyä, tunne kuin riemun, kuin ihastuksen.
Sydän kuin liikahti paikaltaan. Olisiko sinussa miestä siihen? Kostamaan
Shemeikalle, iskemään kirveesi hänen otsaansa niinkuin tuohon pölkkyyn?
Ottamaan häneltä väkisin poikani, jos hän ei sitä muuten anna? Olisiko
siihenkin? Olisiko verrallakin verta?

Juha kuului tulevan takaisin, kiivain askelin.

--Sekö--sekö katala rosvo--lenkosääri--teki _sinulle_ väkivaltaa?

--Se! kiihoitti Marja.

--Sinulle, joka--joka--kun ei ole ketään semmoista kuin sinä--koko
maailmassa.--Sinulle teki--uskalsi?

--Näkyi uskaltavan.

--Tekikö useinkin? karjaisi Juha.

Marja käännähti. Nyt häntä peloitti. Ei koskaan hän ollut nähnyt Juhaa
semmoisena, niin kaameana, outona.

--Sano, tekikö usein?

--Ei,--eihän se, sanoi Marja hiljaa, kuin viihdytellen.

--Eikö saanut tehdyksi?

--Elä nyt semmoista kysy.

--Estitkö sen?

--Voi, elä kysele!

--Löitkö sitä, puritko, potkitko?

--Miksi sinä nyt, Juha?

--En--en--enhän minä...

Juha huomasi leivät, jotka olivat vartaastaan vyörineet ympäri lattiaa,
ja aikoi ruveta niitä poimimaan. Mutta samassa hän taas:

--Missä se sen teki?

--Missä lie...

--Hetikö, kun laski maihin, vai joko venheessä?

Marja ei saanut vastatuksi.

--Jos minä sen saan--ja minä saan ... minä saan!

Hän seisoi keskellä lattiaa, kuin karhu kahdella jalalla--kömpelösti
kuljettaen käsiään yhteen ja erilleen, niinkuin hamuillen jotakin
näkymätöntä, hampaat karskahdellen, seisten samassa paikassa, missä
Shemeikka silloin oli kahmaissut kainaloonsa Marjan.

Ja Marja kuin hurmautuneena, tietämättä, tajuamatta, kuin vaaraa
väistääkseen siihen syösten, heittäysi hänen rintaansa, puristautui
hänen kaulaansa ja parkaisi:

--Voi, hyvä Juha--elä minua tapa!

--Sinuako, sinuako--sopersi Juha. Enhän--enhän minä toki sinua.

--Anna minulle anteeksi, Juha!

--Mitä ... minkätähden?

--Päästä minut!--Anna minun mennä!--Marja pyrki irti Juhasta.

--Minnekä sinä, minkä tähden ... rakas lapsi, kuule!

--Koskeen ... tai minne tahansa.

--Minkä tähden, kuule!

Marja heittäytyi uudelleen Juhan rintaan.

--Minä valehtelin sinulle!

--Mitä sinä valehtelit?

--Se ei ollut toisen se lapsi!

--Mikä lapsi?

Juha ei muistanut, ei tiennyt, ei ajatellut muuta, kuin että Marja ...
että Marja oli hänen sylissään, hänen povellaan, vavisten kuin viluinen
vuona.

--Se, jonka kuulit itkevän siellä.

Marja purskahti itkuun, lyyhistyi Juhan eteen lattialle, josta Juhan
täytyi nostaa hänet penkille, ja siihen retkahti.

--Elähän nyt ... hyvänen aika.

Juha piti toisella kädellään Marjaa kädestä, toisella painoi kömpelösti
häntä hytkivään selkään, heltyen, sulaen, taistellen sääliään ja
liikutustaan vastaan.

--Aioin neuvotella sen salaa tänne--vaan en minä tahdo sitä enää tänne,
vaikken saisi häntä enää milloinkaan nähdä.

--Saathan ... minkä tähden et saisi...

--Ei ne sitä sieltä anna! Ei se tule, kun ei ole jo tullut! En minä ...
saa sitä ... enää koskaan nähdä.

--Saathan--haetaan.

Marja itki yhä, melkein hyrski, nyt sitä, mitä Juha oli sanonut.

--Haetaan, tuodaan se yhdessä.

--Elä, hyvä Juha ... voi ei, ei ... elä sano semmoista!

--Eihän siinä mitään ... ethän sinä sille mitään mahtanut ... sehän vei
sinut väkisin ... sehän teki sinulle väkivaltaa.

Marja oli huutamaisillaan: eihän se tehnyt väkivaltaa, mielellänihän
minä menin!--niin olisi kaikki ollut sanottuna. Mutta hän sanoi:

--Et sinä kuitenkaan voisi, vaikka sanot--Shemeikan lasta.

--Eihän se ole sen, ei se ole minusta sen enemmän kuin kenenkä hyvänsä.

--Onhan se sen.

--Sehän oli vahinko ... koommin kuin tapaturma ... elä itke, hyvä Marja.

--Tapaturmako?

--Ethän sinä _sille_ mitään mahtanut, väkivallalle.

--Kun saavat tietää ... äitisi ja veljesi.

--Ei sitä kukaan saa tietää.

--Ettäkö _sinä_ sen omistaisit?

--En suinkaan minä sinua sukuni raadeltavaksi ... ainoata omaani...

Juha ei saanut sanotuksi enempää. Hän taas pelkäsi puhkeavansa johonkin,
ei tiennyt iloonko vai itkuun. Jotakin tehdäkseen hän alkoi taas poimia
leipiä lattialta ja asettaa niitä vartaaseen. Marja riensi auttamaan,
kannattamaan varrasta sen toisesta päästä. Nostaessaan sitä paikoilleen
kattoon huomasi Juha, että vitsasrenkaat, joiden varassa se katosta
riippui, olivat katkenneet.

--Pannaan tämä tähän pöydälle ... siksi aikaa kun väännän uudet
vitsakset.

Marja näki hänen rientävän sateessa avopäin pirtin peräitse hakaan ja
siellä veräjän vieressä ryhtyvän vääntämään kierteelle närettä, latvan
vimmaisesti huojuessa.

Se ottaa omakseen Shemeikan lapsen, josta oma isä ei ollut tietävinään?
Ja _sille_ minä valehtelin ja sitä minä yhä vieläkin petän. Enkä minä
enää saata sitä sille milloinkaan tunnustaa.--Hän hyökkäili
edestakaisin ... ovelle ja pois ... ikkunaan ja pois...

Minä sanon sen sille sittenkin! Ja kun olen sanonut, juoksen koskeen.
Tai en sano mitään, vaan juoksen kuitenkin... Jako jätän heille lapsen?
Nytkö, kun Juha juuri lupasi ottaa sen omakseen?--En minä nyt voi ... en
nyt vielä.


Illalla kuuli Marja Juhan sanovan Kaisalle:

--Huomenna lähdemme emännän kanssa rajan taa. Hoida sinä täällä
sill'aikaa taloa.

--Hyvänen aika, minkä tähden?

--Emännältä jäi sinne pieni ... ei saanut sitä yksin tuoduksi.



XVI.

Shemeikka loikoo lauteilla lehvien päällä, allaan hursti, ja Anja
painelee häntä selkään ja hartioihin, hieroskellen ja hivutellen,
huulilla onnekas hymy, silmissä ainaisen ihastuksen ilme... Voi, sinua,
oma sorea poikani!

--Annatko, levähdän vähän?

--Levähdä, levähdä, sanoo Shemeikka.

Anja laskeutuu lauteilta ja istahtaa kynnykselle--ei kuitenkaan itse
levähtääkseen, vaan antaakseen Shemeikalle tilaisuuden nukahtaa
kylvettyään, jos tahtoo.

--Käyn lasta katsomassa ... kohta tulen.

--Käy, käy--

... On äänensä raukea ja mielensä murheinen, rakkaan. Kun saisin hänet
iloiseksi, kun tietäisin, miten hänet viihdyttelisin. Joko pyrkinee
mielensä pois?

Anja lähti menemään tupaan, katsomaan Marjan lasta. Omansa oli vanhan
emännän hoidossa, sitä ei ollut saanutkaan otetuksi tänne, vaikka oli
toivonut. Vaan en nuru, en nuru, hyvä on kaikki niinkuin Shemeikka
tahtoo...

Mutta kuka on avannut tuvan oven? Olisiko Kalamatti? Joku nainen seisoi
selin oveen vipukeinun luona, kumartuneena lapsen yli.

Anjalta menivät yhteen kämmenet, hän hytkähti eteenpäin, levitti kätensä
ja lennähti sisään:

--Marja, Marja!--Sinä tulit! Mistä tiesit tänne tulla? Kävitkö
Shemeikassa? Sieltäkö neuvoivat?

--Kalamatti oli kosken alla ongella, häneltä kuulin.

--Häneltä kuulit. Voi, että tulit! Ylen oli paha mieleni, kun en
päässyt. Eihän Shemeikka meitä päästänyt. Tahtoi itse pitää lapsensa--ja
minutkin. On oltu täällä melkein siitä asti, kun lähdit. Koko kesä,
Marja, koko kesä!

--Eikö se nyt tuonutkaan itselleen uutta tänä kesänä? sanoi Marja
venähyttäen huultaan.

--Eihän se onneton. Voi, kurjasti kävi Shemeikan! On heitä ilkeitä
ihmisiä maailmassa! Kun jätäppäs, hylkääpäs Shemeikka!

--Sekö talvellinen venakko?

--Sepä se--jätti hänet Novgorodissa vai Moskovassa vai missä lienee
hänet jättänyt, kun ensin oli yhdessä eletty ja menetetty kauppavoitot
ja kaikki, omat ja muiden. Nylki hänet puhtaaksi paitaa myöten,
miesparan, ei jättänyt sen vertaa, millä olisi saanut tuomiset tytöille
ostetuksi, ei tuonut meille solkea, ei nauhan päätä. Kovin kävi se hänen
sydämelleen, Shemeikan. Rakas näkyi olleen hänelle, rakas. Kun unessa
minua tavoittaa, hänen nimeään huutaa, Serahviinaa. Kovin oli pahoillaan
siitäkin, että sinä menit, Marja. Lähti jo koirain kera jälkeesikin,
vaikkei enää tavannut. »Kaikki minut pettää, kaikki minut jättää»,
sanoi.

Marja pyörähti, olkapäitään kohauttaen, ja kumartui lastaan katsomaan.

--Kasvanut on, eikös ole? Herttainen on, eikös ole? Isänsä mielikki.--
Ai, kuinka se rakastaa poikaasi, sylissään kantelee, sille sopertelee,
sarvesta syöttää: »Ime, ime, maammosi jätti, taatto antaa rintaa
Semulle, taattopa antaa.» Täällä on viihtynyt. Ei ole koko kesänä
käynyt prasnikoissa, ei kisoissa missään, ei poissa muualla kuin minkä
metsällä ja kalassa. »Pitäisi nyt Marjallekin kelpaamani», sanoi. Sinut
se olisikin ottanut tänne, jos olisit kotona. Kun ei sinua ollut, minut
otti. Menenkö sanomaan heti, vai annanko nukkua?

--En minä tahdo häntä nähdä.

--Etkö? Mikset?

--Lähden heti paikalla.

--Lähdetkö? Minkä tähden? Kun kerran tulit! Ethän menne minun tähteni?
Saat hänet minulta. On hänestä jo ollut iloa minulle enemmän, kuin enää
osasin toivoakaan.--Anja halasi Marjaa, ja hänen silmänsä pullahtivat
kyyneliä täyteen.--Elä mene, ota hänet, pian ehkä jo muutenkin minut
jättäisi, lähtee vielä sen venakkonsa jälille--on minusta iloisempaa,
jos sinä saat hänet kuin joku muu--rupean vaikka piiaksenne ... annatko
sitten tuoda Petrin tänne?--Minä sen kanssa saunassa asun ja teitä
palvelen. Vaan menen minä kokonaankin pois, jos tahdot...

--Saat, veikkonen, hänet pitää, sanoi Marja ja kumartui lapsen puoleen.
Minä lähden heti, minulla on tuolla toinen, joka odottaa.

--Olet yhä yhtä sydämikkö?

--Olen.

--Vihaat häntä yhä?

--Vihaan.

--Ethän ... en usko ... et voi.--Eikä Marja itsekään uskonut, mitä sanoi.
Tupa häilähteli hänen silmissään, niinkuin hän olisi istunut venheen
kokassa koskessa. Oliko venakko hylännyt Shemeikan? Oliko Shemeikka
kysynyt minua ja lähtenyt jälkeenikin?--Miksi minä en lähtenyt
yksin?--Saisinko vielä viimeisen kerran nähdä Shemeikan? Kun pysyisi
Juha venheellään, niinkuin lupasi!

--Et sinä saa ... sinä et saa mennä sille sanomaan, sanoi hän kuitenkin.

Vaan Anja on jo livahtanut ulos. Marja otti lapsen ja aikoi lähteä.
Mutta sitten hän laski sen takaisin... Heittäköön hyvästinsä lapselleen,
jos tahtoo...


Shemeikka on nukkunut lauteille lehvien päälle. On, niinkuin Anja oli
hänet siihen jättänyt... Herätänkö vai annanko nukkua? On siihen
uupunut, rakas. Tuli uuvuksissaan metsältä kotiin. Siihen hänet
saunoitin, hivelin. Siihen nukahti solakka poika, parta posken ja
käsivarren välissä. Annanko Marjan mennä lapsineen? Mutta jos pahastuu
kovin?--Eikä Anja tiedä, mitä tekisi. Herahtaa kyynel. Oli niin selkeätä
äsken kaikki, nyt on niin sekaisin. Mahtoi ottaa lapsensa ja mennä,
ennenkuin tulin. Ottakoon ja menköön ... sanon, että joku on sen salaa
vienyt... En herätä, lasken lakanan hartioilleen; jos siitä herää,
herätköön, jos ei herää, nukkukoon.

Mutta Shemeikka heräsi, kääntyi kylelleen, ojentelihe, haukotteli,
huomasi Anjan, teki hänelle tilaa vetäytyen seinemmäksi, veti hänet
vierelleen, veltosti, silmät ummessa...

--Sinne tuli vieras, sanoi Anja.

--Kuka nyt?

--Marja.

--Kuka Marja?... Marjako?

--Ruotsin Marja. Se tuli takaisin.

Tuli takaisin! Shemeikka hypähti pystyyn. Tuli sittenkin takaisin!
Vaikka meni vihoissaan?

--Anna, kun kuivaan, ennenkuin menet! sanoi Anja ja pyyhkieli ja
kuivaili häntä, sill'aikaa kun Shemeikka puki ylleen.

... Sinne asti meni yksin läpi erämaiden, mutta palasi takaisin! Eikö
miellyttänytkään hänen entinen äijänsä? Menikö sittenkin veriin
Shemeikan syleily? Täytyipä taipua ylpeän niskan! Tuli, tuli sentään--!
Jospa tulet vielä takaisin Venäjänkin tyttö?

Ja hyvästä mielestä hymähdellen hän lähti astumaan tupatietä, mennessään
päätellen miten tekee:--avaan sylini ja annan siihen heittäytyä,
niinkuin ennnen.

Mutta Marja ei pankon nojassa seisten liikahdakaan vastaan, vaikka
Shemeikka hetken seisoo avosylin ovessa. On totinen, jäykkä, otsa
rypyssä. Ei ole näkevinäänkään. Silloin Shemeikka lähemmä tullen näkee
pirtin perällä Juhan, rahilla istumassa.

Hätkähtäen hän ensin peräytyy askelen.--Niinkö?--Onko tässä sota vai
rauha?--Mutta kun hän huomaa, ettei Juhalla ole asetta, astuu hän
askeleensa takaisin ja jää seisomaan ovensuuhun.

--Hei, ka, on vierahia, kaukaisia vierahia! Terveheksenne!

Eivät vastaa, ei Juha eikä Marjakaan.

--Tännekö heillä matka vaiko vielä edemmä?

--Minä tulin ... me tulimme ottamaan poikaa, sanoi Marja.

--Ottamahan? Isäntäkin?

--Tulin, sanoi Juha.

Hämmentyi hieman Shemeikka, seisoi ovessa, peremmä tulematta, ulos
menemättä, vaieten, nojaten vuoroin toiselle jalalle, vuoroin toiselle,
toinen käsi housun kauluksessa, toisella partaansa punoen. Se tulikin
siis vain hakemaan lastaan? Ja otti äijänsä avukseen? Ja äijä lähti,
laskettiin samat kosket, käytiin ehkä samat saaret ... ja nyt se panee
sen kiskomaan takaisin kosket ja suvannot sauvomaan ja selät soutamaan
... ja äijä kiskoo ja soutaa... Märät ja repaleet molemmat, ja
murjottavat kuin minulle äkeissään jostakin... Oli Shemeikka ollut
monessa hullussa seikassa naistensa kanssa ja heidän miestensä ja
lasten, joista ei kukaan tiennyt, kenen ne oikein olivat...

--Tietääkö isäntä--? kysyi hän, hilpeä kutkutus rinnan torvessa.

--Tietää, riensi Marja sanomaan, kuin enempää torjuen.

Shemeikalta revähti nauru, vastustamaton, hillitön, hampaita välkyttävä,
partaa pudistuttava, päätä keikauttava nauru, pidätetty, purskahteleva,
muuttuen käsiä polviin pieksäväksi hohotukseksi.

--Mitä sinä naurat? kysyi Juha, silmissä verettyvä, liikkumaton tuijotus.
--Mitä sinä naurat? kysyi hän uudelleen, ponnahtaen jakkaralta, jolla
istui, mutta laskeutuen samassa taas takaisin.

--Lähdetty kahteen pekkaan--ota veikkonen omasi, äijä paha!--hohohoo!

Anja on ilmaantunut oveen Shemeikan taa, nykäisee häntä hihasta, kuin
moittien. Shemeikka käännähtää ja aikoo, yhä nauraen, astua kynnyksen
yli.

Silloin parkaisee Anja:

--Varo, Shemeikka!

Mutta Juha on jo, kuin kontuunsa sorkittu ja satutettu ja ärsytetty
karhu, karannut pystyyn, pitäen jaloista rahia, jonka päällä oli
istunut. Shemeikka pyörähtää päin ja koettaa kädellään torjuen ja
vartaloaan taivuttaen suojata päätään. Isku sattuu ojennettuun käteen ja
käsi rempsahtaa poikki. Shemeikka kaatuu lattialle, karkaa ylös,
peräytyy ovensuunurkkaan, nostaen jalkansa uuden iskun eteen. Jalan käy
kuin käden, ja hän kaatuu toisen kerran. Marja on temmannut lapsen ja
rientänyt ulos. Anja vaikeroi voipuneena poikkiteloin kynnykselle.

Shemeikka retkottaa avutonna lattialla, silmät kiinni, viimeistä iskua
odottaen. Vaan Juha ei vielä iske. Hän vetää henkeensä, mutta ei tahdo
saada, hän on yhtäkkiä niin näännyksissä, niin heikko, ettei saa kättä
liikahtamaan. Hänen on, niinkuin kerran oli sudenajossa, kun päiviä
hiihdettyään vihdoin, jo ollen ladulle kaatumaisillaan, oli päässyt
petoa niin lähelle, että sauvalla sai häneltä selän katkaistuksi, mutta
ei vielä kyennyt ottamaan hengiltä. Sen yläruumis pyrkii vielä pakoon,
etujalat pitävät, mutta takajalat ja rento häntä uppoavat yhä syvemmälle
lumeen. Se läähättää ja irvistää hampaitaan, selkänsä yli häristen.--Et
enää pakene, vaan kidu siinä, kidu siinä, joka ainoan hiehoni raatelit,
utarensa repelit--jouduitpas kerran kiikkiin sinäkin...!

--Ka, tapa sitten.

--Ennätän minä vielä...

Nyt se on siinä ... eikä tarvinnutkaan apua Juha kostaakseen ... teki
yksin tämän, niinkuin on saanut tehdä kaiken muunkin ... ja niinkuin oli
miettinyt ja päättänyt kenellekään sanomatta ... saavat kuulla kohta koko
pitäjä ja veljet ja tervasissit ... ja tekee, niinkuin ennen tehtiin:
tupaan telkee ja panee pönkän päälle ja sytyttää ja siihen polttaa...
Irvistä, susi, ikeniäsi, irvistä vielä vähän! ... naura, ka, minkä
tähden sinä et enää naurakaan?

Anja oli noussut ja aikoi kynnyksen yli tupaan.

--Pois siitä ulisemasta!--ja takakäteen sysäsi Juha hänet takaisin. Hän
tunsi taas voimainsa palajavan.

--Ei luultu Juhan mitään mahtavan, kenkkajalan, vääräsäären ... uskalsit,
hävytön, tulla keskellä päivää pihakarsinasta ottamaan--luulit vanhaksi
ja vaivaiseksi, Karjalan komea, vaan siinä olet--kierrä nyt kätesi hänen
kaulaansa--juokse, juokse nyt jälkeensä, ka, tuossa on ovi, mene, saat
mennä! Ota se nyt, ota vielä kerran!

--Voi, minkä teit, raajarikoksi ruhjoit--koko elämäkseen! ruikutti Anja.

--Elä siinä ruikuta ... lyhyeen loppuu!

Juhalla heilui kädessä kirves, jonka oli penkin alta tavannut. Anja
kiikkui hänen kainalossaan.

--Elä, hyvä mies, elä tapa ... mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?

--Ryösti minulta ainoani...

Shemeikka kohotti yhtäkkiä päätään, ponnistautuen lattialta terveen
kätensä varaan.

--Ryöstinkö?

--Ryöstit.

--En minä häntä ryöstänyt.

--Ryöstit, väkisin veit!

--Sanoiko se sinulle, että minä hänet väkisin vein?

--Veit, veit!

--En minä häntä _vienyt_, itse rannassa syliini syöksyi.

Juha kohotti uudelleen kirveensä, mutta Anja heittäytyi Shemeikan
suojaksi huutaen:

--Omasta halustaanhan Marja lähti! Shemeikkaa rakasti, täytyi rakastaa
jo ensi näkemältään, ja sinua inhosi ja vihasi--itse sanoi! Sinua vihasi
ja sinua kuolevaksikin toivoi!

--Toivoiko?--Toivoiko?

Juha syöksähteli edestakaisin lattialla niinkuin juopunut, kirves vielä
kädessä retkuen, pöytiin, seiniin kolahdellen.

--Jos ei olisi mielellään mukaan lähtenyt, olisiko täällä kesäkautta
Shemeikan kera--

--Täälläkö?

--Täälläpä täällä, tuossa noilla vuoteilla!

Shemeikka oli päässyt istumaan Anjan avulla, selkä uunin pankkoa
vastaan. Siitä hän, kasvot kivusta kiinteinä, mutta huulet ivanaurun
irvistyksessä huusi:

--Ei sanonut ketänä ennen halanneensa niinkuin minua--!

--Mahdoit ruhjoa hänet, et Shemeikkaa! huusi Anja säihkyvin silmin,
tukka hajallaan Juhan edessä. Minulta ainoani rammaksi ruhjoit,
takaapäin iskit, salamurhaaja!--Nyt se pyörtyi!

Shemeikka oli retkahtanut kylelleen, katkenneen kätensä päälle, ja
mennyt tainnoksiin. Anja koetti häntä nostaa, mutta ei jaksanut. Juhalta
oli luisunut kirves kädestä, ja hän seisoi älytönnä keskellä lattiaa.

--En minä saa, vaikeroi Anja, taas kyynelissä.--Miksi herätin hänet,
miksi en antanut hänen nukkua? Voi, kun saisin hänet edes vuoteiden
päälle tuohon--auta minua! Ka, auta minua sinä!

Ja Juha auttoi Anjaa nostamaan Shemeikkaa peremmälle pirttiä
kaislavuoteelle, hän pääpuolesta nostaen, Anjan kannattaessa jaloista.

--Anna tuosta tuo päänalunen.--Juha antoi, ja Anja asetti sen Shemeikan
pään alle.

Juha seisoi yhä kuin älytönnä.

--Mene nyt ... ka, mene nyt, onneton, sanoi Anja huoaten ja työnsi hänet
hartioista ulos.



XVII.

Marja on rannassa venheen luona niemessä, ison kiven kupeessa,
kyyryllään kuin piilossa, nukkuva lapsi sylissä, kolkolla rannalla,
johon autiolta saarettomalta selältä loiskii kolean luoteisen laine.
Harva ruohikko huojahtelee ja rantalepikko sihahtelee milloin hiljemmin,
milloin kovemmin. Koski kohisee umpinaisesti lahden pohjasta.

Juha tulee rantaa myöten, kiivaasti, kompastellen väliin. Nähtyään
venheen rientää hän sitä kohti. On hirveän näköinen, avopäin, lakki
kädessä.

Nyt se minut tappaa--ja tappakoon. Kun ei lasta tappaisi...

Mutta Juhan tullessa lähemmä näkeekin Marja hänen kasvoillaan vain
pohjattoman uupumuksen ilmeen. Huoahtaen hän istahtaa kaatuneen puun
rungolle, kasvot kalseina, hiukset märkinä, otsa hikeä tippuen, leuka
veltosti riippuen.

--Anna minulle anteeksi, jos saatat, sanoo Marja.

--Anteeksi... Sen äänessä on avuton, epätoivoinen raukeus, joka Marjan
korvassa kuulostaa niinkuin: mitäpä se siitä enää paranee, jos annankin.

Sitten sanoo Juha, kuin itsekseen, yhä eteensä tuijottaen, ääni yhtä
sammuksissa kuin katse:

--Sinua ei vietykään väkisin?

--Ei.

--Ei tehty väkivaltaa?

--Ei.

--Menit mielelläsi?

Marja ei vastannut.

--Mikset sanonut sitä minulle ennen?

--En uskaltanut.

_Nyt_ se sen tunnustaa, kun ei voi eikä tarvitse kieltää.

--Minua kuolevaksi toivoit?

Marja ei saanut vastatuksi. Häntä alkoi tempoa nikotus sydänalasta
kurkkuun... Se siis tunnustaa senkin? Olisi kieltänyt edes sen--vaikka
olikin totta.

Juha nousi rajusti, työnnälti venheen vesille, niin että airot ja
istuimet romahtelivat ja hyppivät ja hän itse lyykähti polvilleen
työntönsä vauhdista.

--Astu venheeseen! käski hän tuimasti. Marjasta näytti, että ilme Juhan
silmissä taas oli hurja, julma. Hänen kasvonsa olivat lennähtäneet
punaisiksi hiusmartoa myöten. Marjan oli vallannut mieletön kauhu ja
tietämättä, mitä teki, hän huusi:

--En minä tule! Sinä hukutat meidät!

--En minä teitä hukuta ... sanoi Juha hiljaa vaikeroiden kuin kauan
sairastanut, kasvot taas velttoina, silmät painuen hetkeksi kiinni.

--Minnekä me lähdetään? kysyi Marja arasti.

--Kotiin päin kai--vai tahdotko jäädä tänne ... sitä hoitamaan?

--En, en, Juha--lähdetään vain--en minä ole sinua kuolevaksi toivonut.

Juha viittasi kädellään, niinkuin: elä sinä ... kyllä minä ... ei se
siitä enää parane.

Marja astui venheeseen ja aikoi mennä perään.

--Rupea kokkaan, niin on parempi lapsen kanssa.

Itse asettui hän alahangoille soutamaan. Marja pani lapsen kokkaan ja
tarttui airoihin.

--Anna olla, kyllä minä soudan.

Hän käänsi venheen koskea kohti, josta ajautui vaahtopalloja virran
mukana. Hän souti, täytyen pian ponnistaa yhä kovemmin yhä kovenevassa
vastavirrassa.

--Jos minä kuitenkin soudan.

--Anna olla.

Mutta häntä raukaisi yhä enemmän, ja hän huohotti kuin umpea vetävä
hevonen... Enkö minä enää jaksakaan? Mikä minulta näin voimat vei?...
Mitenkä minä nyt saan heidät ylös kaikista koskista ja vastavirroista?
Minnekä ne joutuvat, jos minä kesken katkean? Hänen päätään huimasi kuin
pyörtyvän. Airot vastasivat veteen kuin hyhmään, venhe ei näyttänyt
liikahtavan paikaltaan; rannat seisoivat, vaikka vesi vilisi taapäin.

--Souda sitten sinäkin.

Marjan avulla päästiin ensimmäisestä nivasta ja tultiin suvantoon, jossa
soutu kävi helpommin. Juha luuli soutavansa, mutta airot läpsähtelivät
veteen kuin tottumattomalta, epävuoroon.

... Minä ruhjoin sen raajarikoksi. Minkä tähden minä iskin siltä poikki
käden ja jalan? Eihän se ollut sen syy, että toinen lähti mielellään sen
matkaan ... saattoi pyrkiäkin... Ei jätä sukunsa häntä kostamatta,
Karjalan parasta. Vainot siitä nostetaan... Kiusana minä vain tulen
hänelle olemaan tästä lähin niinkuin tähänkin asti. Pelkää, että minä
hukutan hänet ja hänen lapsensa. Se tulee sitä yöt päivät vapisemaan...
Ei tule enää ehyttä elämästä... Toivoi se, toivoi se minua kuolevaksi.
Ja saahan minua toivoakin, joka tämmöisiä teen vimmoissani. Syyttömän
ruhjoin, hänen lapsensa isän. Isä kuin isä. Sille sai lapsen, ei
minulle, ei kai milloinkaan tahtonutkaan minulle--eipä ei... Mutta
saahan se talon...

Venhe kolahti rantaan kosken alla. Marja nousi lapsen kanssa maihin,
Juha jäi istumaan tuhdolle kuin siihen unohtuneena, airot vedessä
... saahan ne talon. Ei suku saa sitä siltä pois, kun sillä on
rintapeillinen. Kaisakin sen tietää... Jäi vielä se ylin vaaranlaki
kaskeamatta... Ka, kun ahdistaa henkeä... Ei nämä täältä ehkä
heimolaisensa taloa hävitä, hyvää käymäpaikkaa... Jaksan minä, jaksan
minä heidät ehkä pyhään mennessä sinne soutaa, kunhan tässä vähän
huokaan... Vaan jos olisi jäänytkin mieluummin tänne omaansa
hoitamaan...

Juha nousi vaivalloisesti, oli kompastua astuessaan maihin, otti
hattunsa, käänsi sen nurin ja joi sillä vettä; pani sen nurin päähänsä
ja seisoi jonkin aikaa koskea tarkastellen. Sitten alkoi hän hitaasti
selvitellä vetoköyttä venheen kokassa.

Marja istui ylempänä rannalla viihdytellen lasta, joka oli alkanut itkeä
kääreensä sisässä.

--Mitä se itkee?

--En tiedä ... itkisikö rintaa.

--Anna sille... Ka, anna sille sitten rintaa.

--Enhän minä...

Marja päästeli kuitenkin lapsen huivista, jonka oli kääräissyt sen
ympärille, ja viihdytteli sitä painaen syliinsä. Lapsi lakkasi
itkemästä, hymähti, jokelsi, etsien rintaa suin, sormin, silmin--toisen
lapsi, vieras, mustatukka, otsa Marjan, silmät Shemeikan...

Sille sai ... minulle ei ... eipä ei...

Juha oli pyörähtänyt pois, sysännyt venheen vesille, heittänyt nuoran
olalleen ja alkanut astella kosken rantaa, vetäen venhettä perässään.
Saatuaan sen putouksen päälle suvantoon veti hän venheen rantaan, nousi
siihen ja alkoi perässä seisten sauvoa virtaa ylös.


Marja on lähtenyt mukana rantaa pitkin, noustakseen venheeseen
suvannossa, ja auttaakseen sauvonnassa. Vaan näkyyhän tuo pääsevän
yksinkin. Venhe nousee keveästi kiviä väistellen. Juhan selkä kumartuu
ja oikenee yhä kiivaammin, vaikkei enää ole virrasta vastusta, niinkuin
pyrkisi kiireesti pois, pakoon.--Eihän se vain menne ja jättäne meitä
tänne? Jos se nyt sen sillä tavalla mietti? Ei, ei--!

Yhtäkkiä näkee Marja venheen pysähtyvän ja kokan ajautuvan korkealle,
niinkuin kivelle. Juha painaa sauvoimellaan pohjaan, sysäten takaisin,
mutta venhe ei liikahda, kallistuu vähän ja ottaa vettä sisäänsä. Se on
nähtävästi kahden kiven pihdissä ja vesi painaa sitä perästä yhä
lujemmalle niiden väliin. Nyt menee Juha kokkaan, iskee sauvoimen
pohjaan ja koettaa laitaa vasten varovasti kammeten irtauttaa venettä.
Sauvoin on tarttunut kiinni johonkin eikä lähde. Juha heittää sen siihen
pystyyn ja astuu peremmäksi, horjahtaa, mutta ei kaadu. Menee uudelleen
kokkaan, tarttuu taas sauvoimeen ja vääntää sitä rajusti. Se katkeaa, ja
Juha hoipertuu tuhdolle, kädessä sauvoimen puolikas. Samassa irtautuu
venhe, ja vesi alkaa sitä viedä.

Minkä tähden se ei tartu airoihin? Antaa mennä isoon putoukseen?--Juha!
Juha! souda, minkä tähden sinä et souda?--Yhä kiihtyvää vauhtia kiitää
venhe syrjittäin kuohuihin. Juha vain istuu paikallaan.--Voi onnetonta,
se ei tahdokaan!--Marja juoksee niin lähelle kuin pääsee ja huitoo
käsillään. Kun venhe on hänen kohdallaan putouksen jänteessä, heittää
Juha, huomattuaan Marjan, sauvoimen pään veteen ja huiskauttaa kuin
vastaukseksi kerran kaksi käsiään, niinkuin linnun lentoa matkien,
huulilla älytön, ilmeetön hymy, hattu nurin päässä. Samassa kaatuu
venhe, ja Juha suistuu putouksesta alas.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Juha" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home