Title: Lastuja IV-VII
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lastuja IV-VII" ***


LASTUJA IV-VII

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1921



SISÄLTÖ:

Lastuja. Neljäs kokoelma.

  Tunnelmani
  Terve tuloa, talvinen pimeä!
  Tuiskuttaisit lunta, talvi...
  Takalisto
  Metsänneidot
  Metsäpolku
  Pahan omantunnon puu
  Tuomiokello
  Kun Matti pani tupakan
  Kannikka
  Toisille
  Ainoa poika
  Vanha kello
  Hanna
  Hyveen palkka
  Varikset
  Yrjö Antman ja Kumpp.
  Wilhelmiina Wäisänen
  Korpeen kadonnut
  Korven kosto
  »Wäinämöisen viimeinen soitto»

Tyven meri ynnä muita lastuja.

  Tyven meri
  Elämäni ehkä onnellisin päivä
  Arkituuli--pyhäpouta
  Säveltäjän muistikirjasta
  Salaperäisin
  Näky
  Muistojen maisema
  Kirkko ja pappila
  Kaski
  Kuolinvuoden enne
  Uveavanto
  Hirvi ja voimavaunu
  Pökkelö, eli kuinka vanha kaatuu
  Jouluilta talonpojan tuvassa
  Jäi jäljelle lauluinen lehto...
  Uskon varmaan
  Pyhä perjantai
  Joulumietteitä
  Euroopan yleinen mielipide
  Vanhan vuosisadan haudalla
  Vanha saddukeus
  »Minä kiitän sinua, Herra»
  Vanha Kauko ja sininen tyttö
  Kukitettu

Lastuja VII.

  Siellä maalla
  Yllätys
  Toivioretki
  Aurinko ja meri
  Lumoissa
  Bulevardin puu
  Maahenkeä
  Orjamarkkinat
  Tuhlaajapoika
  »Lallu»
  Pikku Liisa
  Ystävä--joka petti
  Joululle kotiin
  Kotipuoleni rautatie
  Hirviö
  Lahjoitus
  Asunnoissa autuaitten

Heränneitä.

  Kuinka minä heräsin
  »Äitien muistoksi»
  Arka omatunto
  Saako pappi pelata korttia?
  Häät
  Pyhiinvaellus
  Uskontunnustus
  Vapautettu
  Maailman suurin syntinen
  Kanna ristisi
  Tarina pyhästä neitsyestä



LASTUJA. NELJÄS KOKOELMA.



TUNNELMANI.


Te tunnelmani, te mielialojeni keveät perhoset, te liihoittelevat
lintuset, jotka väikytte maailman ja minun välillä ... mitä minulle
olisi maailma ilman teitä?

Se olisi minulle kuin pilvetön taivas, kuin rannaton erämaa, kuin
jäätynyt meri, kuin lehdetön syksyinen metsä. Se olisi minulle kuin
suruton elämä, kuin iloton arkipäivä, kuin yksitoikkoinen todellisuus
ilman muotoa ja sisällystä. Se olisi maantie, jota kaikki kulkevat ja
jonka näköalat ovat kaikille yhtä hyvin tunnetut kuin minulle.

Ja nyt on minulle maailma tunnelmieni valossa kuin taivas tuulisena
päivänä, joka milloin pilveen peittyy, milloin kaikessa kirkkaudessaan
väikkyy, kuin viljava vainio, jossa tähkät huojuvat ja jonka yli varjot
karkeloiden vaeltavat, niinkuin meri, joka vuoroin tyynenä lepää,
vuoroin vaahtopäänä kuohuu,--kuin keväinen lehto, jossa lehdet vihertää
ja käet kukkuu,--ja koko elämä on kuin suvinen sunnuntaipäivä, kuin
nuoruuden unelma, jossa toivo ja epätoivo tuhansin muodoin toisiansa
täydentävät. Se on kuin uusi, tuntematon metsäpolku, joka korpeen
katoo, noroihin painuu ja nousee huimaavien vaarojen laelle, näyttäen
minulle maisemia, joita ei kukaan ole ennen nähnyt, en edes minäkään.

Sentähden lemmin minä teitä, tunnelmani, kuin talossa lapsia lemmitään,
vaalin teitä, enkä häpeä tunnustamasta teitä välistä hemmottelevanikin.

Minä hoidan teitä kuin kyliä kiertelevä soittoniekka huiluaan, joka on
hänen ainoa ilonsa talottomilla taipalilla, ja minä luulen nähneeni,
että on vesillä ja vainioilla niitä, jotka pysähtyvät kuuntelemaan ja
joskus itsekin säveliäni säestämään. Kieletärkin, kankealiikkeinen,
pitkähelmainen impi, yhtyy välistä iloihini ja hypähtää mielensä
hyvissä yritellen teitä tulkitsemaan.

Tiedän teidän minut harhaan johtavanne, saatatte minut usein erämaille
eksyksiin, ajatte minut umpiperään, mutta en minä teistä eroa enkä
huoli muista johtajista elämäni tiellä. Seuraan teitä kuin aarteiden
etsijä virvatuliaan, ja uskon teidän kultakätköjen päällä palavan,
vaikka kuinka usein minut kivikuoppaan kaataisittekin.

Sillä minä tunnen teidät--te nostatte minut sieltä ylös jälleen--
autatte ojasta ja ohjaatte minua elämäni suurissa syyspimeissä, ollen
tielläni tuikkivina majakkoina.

Tasainen ei tosin ole valonne, mutta sitä vaihtelevampi ja lämpimämpi.

Jos sammuisitte, olisi lieteni kylmä ja harmaa pakkanen minua
puistattaisi. Sentähden hoidan minä kuin uhritulta teitä, tunnelmani,
enkä soisi teidän koskaan sammuvan.



TERVE TULOA, TALVINEN PIMEÄ!


Terve tuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava
hämäryys!

Olethan sinä ihana, sinä pohjolan kesäinen päivä, sinä ainainen
aurinko, jota kaikki linnut laulavat, jota jokainen runo ylistää;
loihdithan sinä lehden puuhun, kukan maahan, teetät terää viljalla ja
kypsytät ja tuleennutat; olethan sinä kaikin puolin hyvä ja hyödyllinen
ystävä.

Mutta sinä olet myöskin ystävä liiaksi lähentelevä, olet tungetteleva
toveri, joka aina itsestäsi muistutat ja pakotat minua näkemään kaikki
omassa valossasi. Sinä ikäänkuin kehuen kehut kaikkea omaksesi. Järvi,
metsä, rannat, niityt, ahot, puut, taivas ja pilvet ... kaikkien niiden
täytyy esiintyä semmoisina, kuin sinä suvaitset. Etkä sinä kesän
pitkään ainoastaan päivällä maailmaa hallitse, öihinkin sinä
itsevaltasi ulotat ja saat ihmiset ihastuneina valtaistuimesi eteen
polvistumaan. Leivon panet päivällä itseäsi ylistämään, yöllä soittaa
satakieli mieliksesi, ja käkeä kukutat sinä sekä öin että päivin.

Mutta minua sinä väsytät ja herätät minussa usein halun sinusta
vapautumaan.

Ja sentähden toivotan minä sinut tervetulleeksi, sinä syyspimeä, sinä
vaatimaton viihdyttävä Koittaren kaksoissisar, sinä hiljainen
Hämärikkö.

Lennät, liihoittelet niin äänettömästi yli maiden ja merien, levität
näkymättömät siipesi auringon ikkunain eteen niinkuin äiti, joka laskee
uutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan.

Ulkomaailma katoaa silloin näkyvistäni, sen mieltäni hajoittavat
harrastukset unohtuvat, sen riennot lakkaavat repimästä, ei ole mitään,
joka itseään minulle tyrkyttää ja minua uuvuttaa. On kuin löisi minulle
vapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten. Irtaimena
lähtee aatos nousemaan omiin avaruuksiinsa, ja tunne löytää uusia
teitä, joita ei siltä kukaan tiedä tuketa. Muodot eivät enää voi
pakottaa minua heihin mukautumaan, vaan luopi kuvitteluni minulle
maailman itseni mukaisen. Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon
ja suljen milloin mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni
ainoastaan semmoisena, miksi minä sen eteeni loihdin.

Ja minä loihdin metsät täyteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja
tanhuat omilla tuttavillani, joita eivät muut näe kuin minä eivätkä
tuntisi, jos näkisivätkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki
on minun ja ilman minua ei ole mitään. Se on minun tuuleni, joka tuolla
ulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni, joka
loiskii rannan kivillä, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo
soi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani
tulkitsisi. Minulle tuikkaa tähti, minulle kuumottaa kuu, minulle
sytyttää pohjan perä soihtunsa, sillä minä en näe enkä usko olevan
muita niitä näkemässä tai kuulemassa.

Astun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin
olisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein,
että siellä hän tulee, ystävämme ... siinä hän nyt on ... ettekö
näe?... saattakaa häntä yhä edelleen! Kuljen puulta puulle, ja näre
nousee kuuseksi silmissäni, leppä luopihe tammeksi, kataja kohotaikse
hongaksi, kaikki ovat yhtä korkeita ja yhtä kauniita. Suo on kuin
kukkiva niitty, ja matala mäen harjanne muuttuu taivasta
tavoittelevaksi vaaraksi--ja siksi he kaikki minua ystävänään
tervehtävät.

Haparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman
ikkunani tuli vielä tuikkaa. Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön
tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään. Se on kuin
pohjattoman meren pinta, joka ei peloita eikä puistata, vaan luopi vain
rauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin
kaikupohja, josta kaikki, mitä siihen heitän, kimpoaa kiitollisena,
suurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja
epämääräisin tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos
ja palaavat isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.

Sinä siunattu syksyinen Hämärikkö, sinä ihana talvinen yö, sinä
pohjolan pimeys, joka päästät tähdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan
tulet palamaan, näytät tietä taivaitten perille, jota ilman ei
joulukaan joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa
uhritulia sytyttäisi, joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja
annat minut taas itselleni takaisin--ilolla otan sinut taas vieraakseni
ja kaiholla heitän sinulle hyvästini, kun pitenevä päivä ja kesäinen
Koitar sinut karkoittaa.



TUISKUTTAISIT LUNTA, TALVI...


Tuiskuttaisit taas lunta, talvi... Tuiskuttaisit taas lunta teille,
joita kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa
ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi
pyrkiessään polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan
kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat...

Tuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon
luikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla
toinen oikaista suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi
kävi; ja talojen tanhuville, joihin elämä on askeltensa lähtemättömän
likaleiman painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä
rautalapiolla. Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet
piiloon ja heinätiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat
kukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni...

Pyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit,
etteivät viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi... Niin saisinhan nähdä,
että on isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin
nähdä heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki
kylän miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden
eivät enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla
veturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.

Saisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei yhden
toisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä yhdessä
jonossa kulkevan...

Saisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja
vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko
maailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka
yöllinen jälki kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas...

Tuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman,
peittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen
uusia uria aukomaan.



TAKALISTO.


Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua ja minä ikävöin sinua, taloni
takalisto, ja sinä olet minusta ihanin seutu maailmassa...

On varhainen syksyinen aamu, ei ole aurinko vielä noussut ja heikosti
kuumottaa vasta koi. Kaikki nukkuvat vielä talossa ja kylässä, eikä ole
kukkokaan laulanut.

Hiivin hiljaa huoneestani, pihanpääkamaristani, otan pyssyni oven
pielestä, päästän koirani siteestään ja lähden sinne, minne mieleni
minua yöt ja päivät vetää.

Se on ruma tie, joka sinne saattaa, ohi tarhan ja siinä märehtivän
lehmikarjan, savinen ja likainen, ja reunat ovat paljaiksi jyrsityt,
mutta minulle on se mitä ihanin toiveitteni tie, joka kuljettaa minut
salaperäisiä seikkailuja kohti. En kertaakaan lähde sitä kulkemaan
rauhallisin rinnoin, vaan aina on sydämessä hoppua ja aavistusta. Se
vie pellon nurkkaukseen, jossa se vähän laajeten kulkee riihen ja pajan
välistä, jotka vain sen salaperäisyyttä lisäävät. Sillä ne ovat talon
haltiain asunnoita nuo, riihi ja paja, ja niiden kohdalle saakka
uskaltavat metsänkin väet taloa lähestyä. Siinä käy kettu
kiertelemässä, siitä pyörähtää jänis takaisin, niiden ympärillä asustaa
pelto-pyyparvi ja heidän vainoojansa valkea talvikko. Riiheen
ruumiitkin kannetaan, ennenkuin haudan haltuun uskotaan. Raja on siinä
kahden maailman, veräjä, joka ihmisten asuinsijoilta viepi pois
Tapiolan tiluksille.

Olen päässyt ohitse kenenkään näkemättä. Riihinummen yli vievä
kivipohjainen polku kumahtaa jalkani alla, ja tuskin on talo kadonnut
lepikon taa ja rannaton metsä auennut eteeni, kun jo teeriparvet
jostakin lähempää ja loitompaa kukertavat minut tervetulleeksi. Tekisi
mieleni huhuta vastaan ja ilmoittaa iloinen tuloni. Mutta vaiti kulkee
metsämies ja pidättää riemunsa rinnassaan voimana, joka häntä kuljettaa
ja antaa jäntevyyttä hänen jäsenilleen.

Hän kulkee, ja jalka nousee keveästi kuin olisi sillä jousi
kantapäässä. Hän tervehtii tuttuja paikkoja, sadoin kerroin ennen
kuljetuita, mutta aina yhtä uusia ja aukaisemattomia.

Lehto ja hakamaa!--jossa pihajänikset piilevät, karjan ystävät, eivätkä
ihmistäkään pelkää--teitä en ammu, kuljen teistä ohi, ja pyhitetyt
olkoot makuunne, jotka luottamuksella valitsette pihapellon aidan
takaa...--lehto ja hakamaa! metsän temppelin esikartano,--tunnenhan
joka puusi, joka kivesi, pienimmätkin polkusi, mutta joka aamu minun
mieleni täyttää hartauden tunne, kun tieni kauttasi kulkee.

Veräjä, joka haasta niittyyn viet--mikä on minulle sinussa ihmeellinen
viehätyksesi, miksi pelkään sinua koluutellen avata, miksi puitasi vain
hellävaroen päästelen ja tahdon taas sinut yhtä tarkalleen sulkea?
Siksikö, että talon vanhin mies sinut rakenti, pylväät veisti ja vähän
niitä veitsellään kirjaelikin, reiät niihin kirveellä nikarteli, koloi
sulkupuut ja oksat silitti, etteivät vieraankaan vaatteita repisi?
Siksikö, että oli tämä aukko tässä hänen ainoan aarreaittansa ovi,
veräjä hänen ensimmäiseen niittyynsä? Siksikö, että vaikkei vanha enää
muuta jaksakaan, hän sitä kuitenkin yhä vielä hoitelee, sen joka syksy
purkaa ja heti ensi sulien tultua käy sulkemassa? Niitty metsän
keskessä, niitty aamun hienossa sumussa, joka on notkosta noussut ja
kietaissut harsonsa pajupensaiden tukkaan, niitty, josta jänö juuri
lähti siinä yönsä tepasteltuaan ... ojapuro lirittää läpitsesi ja
viikatteen jäljet kulkevat laidasta laitaan,--missä on _sinun_
salaisuutesi?

Lato tuolla on sinun salaisuutesi, lato tuolla vähän ylemmällä maalla
metsäniemen kainalossa, puoleksi metsän peitossa. Totinen on se ja
samalla hupainen, vinosuu ja viisaan näköinen, milloin vähän
kallellaan, milloin nokallaan, milloin selkäkenossa. Jotain mietit,
lato, jotain hautelet mielessäsi, niinkuin huuhkaja, joka silmät
suurina kuuhottaa pökkelönsä päässä. On kuin kätketyitä tietäisit, kuin
aarteita vartioisit, ja siksi lienet niin itsetietoinen ja itsestäsi
varma. Talonpojan suurimman aarteenhan kätketkin, hänen taloutensa
turvan, sen, minkä hän korvesta löysi ja korpeen kätki, uskoen sen
sinun hoidettavaksesi, niittynsä sadon. Kerran vuodessa hän tänne
saapuu, kesän kauneimmillaan ollessa, ja ympärilläsi on silloin
valkeiden pukujen vilkettä ja hiottavain viikatteiden helkettä ja
iloista aherrusta luokopäivinä ja nuorten temmellystä kahisevissa
heinissä ja patain porinaa tulella ja kontteja ja leilejä riippumassa
nurkissasi. Olet kuin emo poikiensa keskessä, joita elätät. Eikä
rypäleiden korjuu etelän viinimaissa ole juhla suurempi kuin kesäinen
luokojuhla. Täytesi saat ja vielä pieleksenkin kuin suojaksi suusi
eteen, ja ruuhotat siinä niin pullollaan, että näyttävät kylkiluusi
longistuvan... Tuketaan sitten ovesi, huolellisesti ja hellästi,
ympäristösi haravoidaan puhtaaksi, jäät taas yksiksesi oman onnesi
nojaan. Mutta ei kukaan uskalla käydä aarteitasi ryöstämään, sillä
lukitsematon sisältösi on lailla suojattu paremmin kuin miljoonamiehen
raha-arkku... Tulee talvi; ajaa hevonen häkkineen eteesi, tyhjenet
vähitellen ja jää vain rippeitä jäljelle jänöjen ruuaksi, mutta
itsellesi ei mitään. Nurkkasi nietostaa, ja viima juoksuttaa lunta
raoistasi sisään. Silloin on minusta, kuin olisi sinulla nälkä ja
vilu... Mutta nyt olet vielä täyden ja tyytyväisen näköinen... Jää
siihen taas, tervehdän sinua aina ohi kulkeissani kuin viljelyksemme
pyhättöä! Näin temppeleitä laakerilehdoissa, näin pyhän neitsyen
kappeleita aidatuilla alueillaan maailman kauneimmilla rannoilla--en
missään tuntenut tunnetta niin harrasta kuin pistäytyessäni vanhan
isännän veräjästä hänen niittypyhättöönsä, jonka laidassa latoräässynä
seisoo...

Metsä on niityn takana. Seisoo jylhänä ja koskematonna, kuuset kuin
vahtisotamiehet pitkin rintamaa, niinkuin tahtoisivat sanoa: älä tule,
ellet tunnussanaamme tunne!

Luulenhan tuon tuntevani ja pistän jalkani salamyhkäiselle polulle.
Totinen alakuloisuus se on metsän tunnussana, tyynen mielen rintaan
kätkeytynyt surumielisyys se on metsän mieliala. Ei se sitä ilmoittele,
ei sitä vieraille valita, mutta sinä tunnet sen, etkä tahdo sitä
kysymyksilläsi häiritä. Oma on metsällä elämänsä, omat taistelunsa.
Korkealle kohoo hongan latva, ylös pilviin pyrkii kuusen huippu kuin
kirkon risti, syvälle maahan ja laajalle ympärilleen tunkee se juurensa
salaisiin kätköihinsä. Omia asioitaan se haastaa, omia huoliaan
humisee, omia vihojaan ärjyy minun mielialoistani välittämättä, mutta
painaen minuun aina omansa. Ei minulla surua niin suurta, ettei metsän
ilo sitä haihduttaisi, ei iloa niin äänekästä, ettei metsän murhe niitä
vaientaisi. Kuinka ne uskaltavat sinun kimppuusi käydä, kuinka iskeä
aseensa sinun kylkeesi? Minä en uskaltaisi, minä, joka kuljen täällä
kuin joka askeleella lupaa kysyen ja anteeksi anoen joka oksalta, joka
jalkani alla taittuu tai jonka taivutan tieltäni päästäkseni menemään.
En näe, antaneeko, ei sano, olenko suosittu, mutta sen tunnen, että on
tänään ystävällisellä tuulella ja sallii itseään ihailla... Ja enkö
ihailisi teitä, te metsän tyttäret ja pojat: sinä keltalehtinen koivu,
sinä punainen pihlaja ja haalea haapa, jotka seisotte teitten
risteyksessä ja varistelette lehtiänne näreneitosten tukkaan, jotka
juurianne lämmittävät?

Astelen polkua, en kysy, minne vienee, eikä minun tarvitse sitä tietää,
sillä kaikki saattavat ne minut samoille perille. On aina niinkuin joku
minua katselisi milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien.
Tiedänhän, että se on lampi, se tuttu lampi hietaisten harjujen
välissä, jolle olen sadat kerrat kulkenut. Mutta en koskaan osaa oikein
sanoa, milloin sen kohtaan, minkä tienkäänteen kohdalta se alkaa
välkkyä ja milloin se eteeni ilmestyy. Joka kerta on se kuin eri
paikassa, joka kerta on siinä eri ilmeensä, metsän itsensä mielialan
mukainen. Mistä se siihen on syntynyt ja minne se valuu? Kysy, missä on
silmällä lähteensä! Sammuneeko koskaan tämä metsän silmä? Silloinko,
kun metsä on maahan hakattu ja suot kuivuneet ja ojat kaikkiin
notkoihin kaivetut? Kaiheksi sammal silloin kasvaa sen kalvoon, ja se
rypistyy kokoon ja muuttuu surkeaksi suohaudaksi. Silloin on metsä
sokea. Mutta vielä on aikaa siihen--ja ehkei se koskaan tapahdukaan--
vielä uivat sen mustassa vedessä ahvenet, niin isot kuin olisivat siinä
aikain alusta yhtä kokoaan kasvaneet... Tuossa on vanhan isännän
vuotava venhe ja rykelmä vitsamertoja kuusen oksassa.

Jää siihen, lampi, laineitasi lipattamaan, minä lähden tietä, joka
päitsesi kulkee, nousemaan lehtoon, joka rantarinteelläsi kasvaa.

Synkkä oli Luojan mieli ja rypyssä oli hänen otsansa, kun alavaan
korpeen kuusen siemenen kylvi--poutainen oli hänellä päivä ja hymyssä
huulensa, kun sirotti sormiensa lomitse koivun ja tuomen ja haavan ja
pihlajan siemenet. Ja sen tähdenkö ei lehto koskaan sure, vaikkakin
joskus huoliaan huoahtelee? Ja senkö tähden närekin, raskasmielisen
kuusen tytär, lienee tuossa iloisempiensa seurassa käynyt
avomielisemmäksi ja onnellisemmaksi, ja näyttää siinä koivahaisen
morsianna tyytyväisenä ahopyörylän ympärillä tepastelevan.

Lehto aina näkyjä näkee ja niitä muillekin näyttää, katselee
aurinkoisilta rinteiltä yli muun metsän ulos muihin maailmoihin, ja
antaa haaveilla herkän mielensä. Siinä aamutuuli ensiksi unestaan
havahtuu, sitä Koitar ensiksi koskettaa, siinä illan tuuli heittää
hyvää yötä ja rusko viimeksi viihtyy. Lehto rakastaa maailmaa kaukaa
katsella--ja niin minäkin.

Täältä näkyy, tästä kukkulan rinteeltä, joka hiljalleen on kohonnut yhä
ylemmäksi alavalta maalta, näkyy koivunrunkojen välitse tasainen
metsäinen alanko ja sen takana taloinen kylä ja kylän takana järvien
juova. Alkavat herätä tuolla alhaalla, kuuluu varstojen pauketta
riihistä, tyttö houkuttelee lehmiä pihasta niittyyn, ja vasikat ynyvät,
laiva huutaa lähtöään jossakin saarien takana, kärryjen rattaat
kolisevat maantiellä...

Se on viljeltyä seutua tämä, kylä ei ole kaukana, mutta kuinka pieniltä
näyttävät pellot tuolla metsän rinnassa ja kuinka vaikeasti kuuluvat
äänet, niinkuin olisivat eksyneen huudahduksia erämaassa!

Se ilahuttaa minua, tunnen siitä kuin vahingon iloa, etteivät ole
luontoon sen suurempaa lovea saaneet, vaikka ovat miespolvia sen
kimpussa olleet. Vielä on metsiä maassani, vielä on tilaa liikkua,
vielä autioita taipalia kulkea, tarvitsematta ketään tavata. Vaikka
ikäni tässä istuisin, eivät löytäisi, elleivät koko pitäjätä yhteisiin
ajoihin soittaisi. Ei ole koko maailmassa sitä ihmistä, jolla olisi
etäisintä aavistusta siitä, missä olen ja kussa kuljen.

Aika kuluu, mutta en tiedä sen menosta. Taivas on pilvessä, hienossa
syysharsossa ja ilma tyven. Lieneekö aamiaisen aika, lieneekö päivä jo
puolillaan. Äänet ihmisten liikkeestä kylässä enenevät. Joku on
ilmaantunut tuonne metsään, kulkee siellä ja hoilottaa ja alkaa puuta
hakata. Pelloilla kynnetään, ja kyntäjät huutavat hevosilleen,
maantiellä ajavain rattaiden rytinä monistuu, höyryvenhe on tulossa
kylän rantaan, ja kuulen sen koneen tykytyksenkin. Teeret ovat
lakanneet kuhertamasta, ja kaste on haihtunut ahon kiviltä. Tuulahdus
kylästä päin tuo äänet yhä selvemmin kuuluviin. Ihmiset ikäänkuin
ulottavat aherruksensa tuntosarvia yhä lähemmä. Aamun koittaessa
hallitsi metsä, eikä muuta tuntunut olevan olemassa. Päivän edeten on
kuin viljelys pyrkisi painamaan siihenkin vaikutustaan. Ja se kuin
ahdistaa rintaani ja masentaa mieltäni.

Ja silloin tiedän minä hetken tulleen tästä poistua.

Ahertakaa, tehkää työtänne, muokatkaa maatanne, nakertakaa metsän
reunaa, viljelyksen hiiret ... minä painun yhä syvemmälle, lasken
vaaran välihimme, tuolla haukahtaa jo hallini. Riennän oravieni
iloihin, pyitteni pyrähtelyihin, jänön kanssa kilpasille ... unohdan
oravat, pyyt ja jänikset, ja käyskelen polkuja ja porkkaan soita ja
kiipeän kukkuloita, muistamatta, missä kuljen ja mitä varten...

Vasta päivän mailleen mennessä palaan taas tätä samaa tietä kotiini.
Tapaan kukkulalta katsoen kylän taas yhtä etäisenä ja pienenä kuin
aamulla. On niinkuin ei sitä olisi eikä olisi koskaan ollut; niinkuin
ei tämä metsäni siitä olisi tiennyt. Tapaan lampeni iltahämärässä yhtä
levollisena kuin aamulla, korpi on yhtä totinen, ja niitty ja lato ovat
yhtä salamyhkäiset. Astun taas veräjästä ulos yhtä hartaana kuin
taannoin siitä sisään, äsken kuin kirkkoon, nyt kuin kirkosta pois ...
ja pääsen yhtä huomaamatta riihen ja pajan ohi pihaan kuin aamulla
pihasta ulos.

Tulee ihmisiä luokseni, kun näkevät tulen ikkunastani tuikkavan, ja
puhuvat minulle päivän tapahtumista ja kylän kuulumisista.
Hajamielisesti heitä kuuntelen, mieli vaeltaa metsässä, ja huomenna
vaellan siellä taas minäkin.

Jos joskus jäisin pois, eikä kuuluisi minua tulevaksi, sieltä minut
löydätte, jos hakea haluatte, taloni takalistolta. Sitä yksin olen
elämässäni oikein rakastanut, rakastanut niin, etten sen
vastarakkauttakaan kaivannut. Siellä, sen helmassa olen kaiket aikani
onnellisimmin elänyt ja sen helmassa soisin kuolevanikin kerran.



METSÄNNEIDOT.


Näin sanoi Mielikki, metsän emäntä, tyttärilleen Tapiolan neidoille:

--Huomenna on juhla jalo Metsolassa. Se Suuri Jousimies,
metsänkävijäkansan kaunehin uros, on lähtenyt liikkeelle, näille maille
metsästelemään. Metsä nyt hienoimpaan asuunsa asettakaa, itse itsenne
parahimpiinne pukekaa! Tervetulleena vieraana on hänet vastaanotettava!

Käsiään yhteen lyöden hypähtivät ilosta metsän immet, ja toivo täytti
taas heidän rintansa siitä, että kun tulee, ehkei lähdekään, ehkä
Tapiolaan taloksi jää eikä koskaan enää omille mailleen palaja. Sillä
kaikki rakastavat he häntä, vaikkeivät ole vielä saaneetkaan häntä
likeltä nähdä eivätkä itse hänelle näyttäytyä ... kaukaisittain vain
hänen eteensä riistaa ajaa.

Niinkuin tilhiparvi hopeatiukusiaan helistäen pyrähtää pihlajan
latvasta lentoon, pyrähtivät impyet työtä käskettyä tekemään. Vaaralta
vaaralle, poikki soiden ja pitkien kannasten ja vesien varsien ja
ristiin rastiin halki salojen sinisten vetelivät he utuiset lankansa
utuisista kuontaloista, joista ei kulje yli eikä ympäri riista minkään
näköinen. Ja kun olivat aituuksensa valmiit, niiden sisään simahuulin
huhuten karjansa ajoivat ja veräjät umpilukkoon lukitsivat. Ken ei
taipunut mielisuosiolla tulemaan, sitä vitsoilla ajoivat, pihlajaisilla
piiskoilla, jotka olivat tuolta puolen Tuomivaaran taitetut. Mielikki
itse karisteli koko päivän viimeisiä lehtiä puista ja seuloi härmää
oksille ja huurua maahan. Tapio rakenteli siltoja soiden ja salmien
poikki, ja ennen iltaa ulvahtelivat jo siintävät selät, kun hän
kultaisella kurikallaan rannoilta ja niemien nenistä koetteli,
kestäisikö jo jää vieraan yli kulkea. Ja niin oli kaikki valmiina
saapua salojen sulhon.

On varhainen aamuyö, salo nukkuu tuikkavan tähtitaivaan alla, jota ei
heikoinkaan rusko vielä valaise. Tapio ja Mielikki lepäävät vielä
naavaisilla vuoteillaan, mutta tyttäret jo valvovat ja odottavat aamun
ensi koittoa ja Suuren Jousimiehen liikkeelle lähtöä nuotioltaan, jonka
ääressä hänen tiedetään yötään viettävän. Pimeä on vielä Tapiolan
tanhualla, jossa he aittain ja pirttien väliä häärivät ja vähän vähä
pysähtyvät ulos pimeän sisään tuijottamaan, eikö tulisi viestin tuoja,
valkea huuhkaja, joka tapiolaisten yöllisenä airueena liikkuu.

Alkaa silloin kaksi kellankiiltävää pistettä loistaa pimeässä, ja
siiven havinan kuulumatta istahtaa yölintu pökkelön päähän, joka on sen
lepopaikaksi pyhitetty, keskelle pihamaata.

Neidot kyselemään:--Mitä näit?--Mitä kuulit?--Mitä tiedät Suuren
Jousimiehen nuotiolta kertoa?

Huuhkaja heille haastamaan:

--Niemen kainalossa, lahden rannalla, tuolla puolella vesien on
nuotionsa kuivaneen kelohongan juurella, jonka Ukko itse on Tapion
pyynnöstä nuolellaan maahan pirstonnut metsänkävijäin helposti
saatavaksi. Komea on mies, sankari varreltaan, ei ole ennen metsämiestä
moista näillä mailla nähty. Oksalla istuin ja metsän pimennosta
katselin: selällään lepäsi havujen päällä, pitkä tukka kaulaa suojasi
ja tuuhea parta rintaa, joka tyynesti kohoili. Ei teillä, tyttäret,
milloinkaan vierasta hänen vertaistaan: pitkä kuin harjun honka,
solakka kuin solkikoivu--sulhasenne!

Myhäilevä ilo liekehti airuen silmissä, sillä vaikka ukko totiseksi
tekihe, oli tapansa leikkiäkin laskea tyttösten kera. Mutta tytöt
yhteen ääneensä huutamaan:--Riennämme katsomaan! Käymme likeltä
näkemään, ennenkuin emäntä nousee!

Vaan silloin huuhkaja torumaan:

--Ei ole lupa lähteäksenne! Ei ole lupa lähteäksenne! Kaukaa
katsonette, kauemmitse kiertänette!

--Näitkö silmänsä, huuhkaja?

--En nähnyt, en tohtinut! Kun liikahti, lähdin. Jos silmänsä minuun
sattui, siihen hoiperruin oksalta, sen tiedätte.

Vavahti Tapion tytärten rinta, ja lähtemättä jäivät, eteensä alas
korven pimeään tuijottivat. Suloista olisi ollut heidän Suuren
Jousimiehen syliin hoipertua, hänen silmäinsä nuolien satuttamana.
Mutta eivät he koskaan saaneet tuhonsa uhalla metsämiestä nähdä eivätkä
hänelle näyttäytyä, vaikka salainen lempi heidän sydämissään häntä
kohtaan ei koskaan kytemästä lakannut.

Heikko rusotus kuumotti kaukaa metsän sisästä.

--Nyt on noussut, nyt tultansa terästelee aamua odottaessaan, sanoi
huuhkaja. Samassa ilmaisi hiljainen vartioteeren kuherrus ylhäältä
Tuomivaaran laelta, että jo aamukin sarastaa.

Kiire tulee Tapion tyttärille, haihtuva haaveet, eivätkä he taaskaan
enää muuta ajattele, kuin mitenkä saisivat paikat kuntoon toivotun
taloon tulla. Jo on aika riistan päivämakuulleen mennä, jo toisen
nousta ja kunkin oikealle sijalleen asettua, että erämies etsimättä
edestään löytäisi.

Ja laumoittain lentävät linnut osoitettuihin urpupuihin, jänöt
painautuvat näköisille paikoille, ja oravat lähtevät varpua pitkin
metsämiestä vastaan juoksemaan. Tuokiossa on kaikki tehty, hetkistä
ennen aamun päiväksi valkenemista, sillä niinkuin pakenee sumu tuulen
tieltä, niinkuin lentää pilvi puiden yli, niin kiitää metsänneitojen
lauma alas vuorelta askareilleen salon sisään ja yhtä pian sieltä
takaisin Tapiolan tanhualle, ollakseen taas valmiina apuun rientämään,
kun Suuri Jousimies ajonsa aloittaa.

Jo tulee toinen viestintuoja, Metsolan päiväinen airut, kokko, ilmojen
kuningas, ja kertoo vieraan jo nuotioltaan nousseen, suortuviaan
sukineen, peseytyneen ja loihtuja lukien uhrihopeitaan lähteeseen
sirottaneen. Ja kohta lentää kolmas, närhineito, metsän kaikkien
kummien katselija, ja huutaa näreen oksalta nähneensä, miten joustaan
tarkasteli ja nuolia viinestään valitsi, ja liikkeelle lähti.

--Minne lähti?

--Tänne lähti, yli vesien tullakseen.

--Oliko ison riistan nuolet vai pienen?

--Kaiken riistan oli aseet: orava ja lintunuolet, hirvinuolet,
karhukeihäät, kaikki on varustellut, kaikkea pyytää.

--Kaikkia pyytää ja kaikki saakoon! huuhdahtivat neidot.

Aamu on koittanut ja koitto päiväksi valjennut. Ennen muita alkavat
rusottaa Tapiovaaran huippuhongat, sitten luo yhä helottava taivas
kuulakan ilman läpi hohteensa alempana oleviin metsäisiin mäkiin ja
sieltä alas soihin ja järviin, jotka kierinä kiiluvat huurteisten
salojen keskessä.

Hän on lähtenyt nuotioltaan tuolle puolen vesien ja kulkee yli
silloitetun salmen Tapiolan mannerta kohti. Notkea on käyntinsä,
solakka vartalo huojahtelee, hieno jää ulvahtelee jalan alla.

Ihmeissään katselee metsämies ihania erämaita, jotka hänen eteensä
aukeavat. On hän joskus ennenkin näillä mailla kulkenut, näistä vesistä
yli astunut, ei koskaan ole Metsola hänelle näihin pukuihin paneutunut.
Vaarat palavat aamun tulessa kuin unessa aavistettu taikamaa, härmä
puissa kimmeltelee, kuura maassa kiiltää, medelle haiskahtelee metsä,
ja niin on kuin kantelet ilmassa soisivat. Jo ymmärtää hän Tapion
taivuttaneensa, jo metsän Mielikin suosion saavuttaneensa.

Mustanaan ovat urpukoivut teiriä täynnä, ja ne odottavat kuin kypsät
hedelmät puusta pudottajaansa.

Ei sitä niittynientä, ei sitä suosaareketta, josta ei jänön valkea
turkki näreen juuresta paistaisi ja mustat silmät valkkaisi.

Satanaan juoksee oravaisia oksilla, eikä lakkaa halli haukkumasta,
kerran vainun päähän päästyään.

Kuin koiria kylän kujilla hypähtelee repoja polkujen poikki--ja
ammutaan; ja ajamatta kurahtaa ilveksiä puihin--ja pudotetaan!

Sataisena keikkuu saalis hänen ympärillään, tuhantisena Tapion karja.

Posket palaen, silmät terävinä tähystellen ja jousi aina jänteessä ja
jänteet aina joustavina vaeltaa hän, ihastellen uusia saaliita ja uusia
maita, jotka saalista antavat, mutta eniten ihastellen omaa kätensä
kantavuutta, oman silmänsä tarkkuutta ja oman onnensa antia. Ei ole
miestä metsän kävijätä hänen vertaistaan, ei toista, joka tietäisi,
niinkuin hän, missä on salo saalihisin, missä maa eräisin etsittävä.

Sillä hän ei näe, että kauniina kaarena kulkee hänen kahdenpuolensa
Tapion tyttärien jono, ajaen riistaa hänen eteensä ja estäen sitä pois
pakenemasta. Pihlajaisilla virvoillaan ohjaavat Metsolan paimenet
karjaansa, ja mikä ei viittauksista välitä, sille ilmaa soittavat, ja
mikä ei siitä säikähdä, sitä selkään sipaisevat. Ei hän tiedä, että
Tapio ja Mielikki kukin kuusensa alla Tuomivaaran rinteellä istuen
hänen kulkuansa seuraavat ja sinipiikain ajoa ohjaavat ja lähettävät
närhinsä neitosille sanaa viemään, että tietäisivät, missä jousimies
menee ja minne heidän on saalista hänen eteensä ajettava. Ei hän
ajattele muuta, kuin miten saisi uutta otetuksi ja miten saaliskokonsa
yhä suuremmaksi kasvamaan. Ei ajattele antajan kiitosta eikä haltiain
hyvitystä.

Itseensä tyytyväisenä on hän istuutunut ahon keskelle vastapäätä
Tuomivaaraa saalistaan lukemaan, joka jo alkaa hartioita painaa.
Uupunut hän on, mutta yhä pitäisi mieli enempää saamaan, jos vain
jaksaisi kotiin kantaa. Mutta liian kaukana on majansa hänen tänne
saakka säiliötä tehdäkseen. Ja hän päättää, oravansa, jänönsä, kettunsa
ja ilveksensä nyljettyään, lähteä pois, toiste taas palatakseen.

Mutta sill'aikaa kun hän näitä toimii ja hyvillä mielin hyräilee,
lähestyvät metsänneidot ahoa, piiriään pienennellen. Ei kukaan ole
saanut häntä nähdäkseen, mutta oudosti sykähtää heidän sydämensä, kun
kuulevat hänen askelensa, ja kummasti vihlaisee rinnassa, kun hän
koiraansa viheltää. Liikahdus kulkee läpi koko heidän jononsa, kun
jousi helähtää ja nuoli vinkuen lentää, kiinni he sitä kilvan lennosta
tavoittavat säilyttääkseen sen Suuren Jousimiehen muistona Tapiolan
tyttöaitoissa, jonne metsämiesten kaikki kadonneet nuolet joutuvat...
Mutta nyt on rohkea, hillitön halu heidän rintansa täyttänyt saada
nähdä hänet ja hänelle näyttäytyä. Tuossa hän on lähellä, ei ole kuin
näreikkö välissä, näreikkö tosin tuuhea, mutta matala... Hän kuuluu
haastelevan hallilleen ... jo nousevat he varpailleen ... ja kaulojansa
kurkottavat... Silloin kuuluu kaukaa huuto ylhäällä ilmassa, Tapion
varoitus tyttärilleen, ja pelästyneenä parvena pyrähtää tyttärien lauma
lentoon, ja ilmassa on hetken aikaa havina niinkuin lintujen lentäessä,
kunnes se heikkenemistään heikkenee ja tyttäret kyyhkysparvena
kokoontuvat Tapiovaaran rinteelle.

Alakuloiseksi käy taas impien mieli. Eivät saaneetkaan nähdä, eivät
näyttäytyä hänelle, jota jokainen sydämessään lempii.--Ei hän huoli
meistä, ei meitä ajattele, ei meitä muista, ei aavistanutkaan lähellä
olevamme, ei lähtöämme kuullut eikä edes silmiään nostanut. Pois
laittautuu tuolla lähtemään, ei koskaan enää ehkä tule takaisin tänne,
ja jos tuleekin, muuanne on Tapio meidät jo ehkä vienyt. Ja yhä
murheellisempi on impien mieli niinkuin illastuvan auringon, joka jo
mailleen painuu.

--Kun saisimme edes huomiseksi jäämään!

--Hirven hänen eteensä lähetämme!

Ja tuiskuna rientävät toiset parasta elättihirveä Tapiolan haasta
päästämään, sill'aikaa kuin toiset taas jonoon asettuvat häntä
metsämiestä kohden ajaakseen. Sen jos kaataa, ei jaksa yksin kantaa,
vaan luo täytyy yöpyä ja tänne huomiseksi jäädä.

Mielikki näkee tyttäriensä tarkoituksen eikä tahdo kieltää heiltä, mitä
kerran lupasi, että milloin mieleisensä metsämiehen kiertänevät, sille
saavat karjastaan parhaan antaa. Mutta toisin panee hän peuransa
juoksemaan, toisin tyttäret tahtoivat. Tyttäret hänet suoraan aholle
ajaisivat. Mielikki ohitse ohjaa, ettei saa Suuri Jousimies häntä kuin
vilaukselta silmätä. Kaiken muun unhottaen hän koirineen suuren saaliin
jälkeen rientää. Poikki vaarojen, harjuja pitkin ja yli vesien
harppailee hirvi tuon tuostakin pysähtyen koiraa vastustelemaan. Mutta
niin pian, kun metsämies on päälle pääsemässä ja joustaan virittää,
lähtee se uuteen juoksuun, metsänneitojen houkutushuudoista huolimatta.
Sillä lupaa kysymättä ja haukkain varoittavista huudoista enää
välittämättä ovat tyttäret jälkeen lähteneet ja siirtyvät vaaralle ajoa
seuraten ja odottaen hirven uupumista.

Yhä kauemmas painuu hirvi poispäin Tapiolan tanhuvilta Suuren
Jousimiehen kotia kohti, jossa päin ovat Pellervon peltoiset maat ja
jonne metsänväen ei koskaan ole asiata mennä, eivätkä mene. Jo näkyy
savu nousevan Jousimiehen majasta tuolta puolen Rajajärven, mutta yhä
jatkaa juoksuaan hirvi. Hätäillen huhuavat ja houkuttelevat neidot
nimikkoaan takaisin, että kääntyisi, ettei enää etenisi, ei yli järven
juoksisi. Mutta kintereillään koira puhaltaa hirvi rantavaaralta järven
kierälle jäälle, siihen keikahtaa, jalkansa taittaa ja Suuren
Jousimiehen kädestä surmansa saa.

Vaaran laella istuvat immet tähystämässä ja näkevät naisen tulevan
tuvastaan järven niemestä vastapäätä ja jousimiestä vastaan rientävän,
näkevät hänen käsiään yhteen lyövän ja kuulevat hänen ihastuksesta
huudahtavan:

--Kenen ihmehen onnella sait saalihit moiset?

Ja tyytyväisesti hymyillen vastaa metsämies:

--Sinun onnellasi lienee annettu, mikä ei ole omallani otettu!

Kovin käy pahaksi metsänneitojen mieli, kovin kirvelee heitä Suuren
Jousimiehen kiittämättömyys. Vai hänen naisensa onnella! Sen onnella,
tuon, joka kotona istuu ja valmista odottaa, sill'aikaa kun he hänen
koiranaan kulkevat.

--Se hänen koiranaan kulkekoon!

--Ottakoon sitten omalla onnellaan!

--Ottakoon vain naisensa onnella!

Kateus kalvaa, pettymys jäytää metsänneitojen mieltä heidän istuessaan
illan hämärtäessä vaaran rinteellä vastapäätä Suuren Jousimiehen tupaa,
josta tuli tuikkaa hänen naisensa nuotiolta toiselta puolen järven.
Punaisena ruskottaa taivas, tuulta ja sadetta ennustaa ilma. Ja kun
metsänneidot pimeän tullen puitten latvojen päällitse hajanaisina
parvina kotiinsa kiitävät, pauhaa jo myrskynä syksyinen metsä, susina
ulvovat tuulispäät ja luokkina huojuvat hongat. Irti repii myrsky
järvestä jään, irvistelevin ikenin ärjyvät aallot Jousimiehen rannassa,
ja hänen tupansa tutisee hajotakseen. Peikkoina kiljuu Tapion tytärten
paha mieli sen ympärillä, ja vitsoina ruoskii heidän vihansa viima
lunta ja räntää sen seiniin. Eikä uskalla hän kolmeen päivään eikä
kolmeen yöhön ovestaan ulos astua.

Mutta kun ovat aikansa raivonneet, niin uupuvat omaan vihaansa ja
lauhtuvat lempeiksi. Ja kun Suuri Jousimies tyynen aamun valjettua taas
lähtee liikkeelle, on Tapiolassa juhla jälleen, ja ovat metsänneidot
unohtaneet vihansa metsämiehen naista kohtaan siitä ilosta, että saavat
taas häntä palvella ja hänen eteensä riistaa ajaa.

Ja vaikkei metsämies heidän apuaan oivallakaan ja vaikka hän yhä vain
omalla onnellaan ylpeilee, niin eivät sitä pahakseen pane siinä
toivossa, että kerran saisivat hänet Tapiolaan talveksi jäämään ja että
saisivat kerran hänet nähdä ja hänelle näyttäytyä.

Kerran he sen saanevatkin, mutta silloin on hänen viimeinen
metsäpäivänsä tullut ja silloin häntä turhaan naisensa vartoo. Mutta
silloin on suru Metsolassakin, ja kyyneliä vuodattaen kantavat neidot
havuja hänen vuoteelleen, jossa hän kaatamansa kontion vieressä
viimeistä untaan nukkuu.



METSÄPOLKU.


Se eroaa salaisesti suuresta tiestä ja lähtee palaneen puun juuritse
menemään sydänmaata kohti. Hevosella ajajat eivät siitä välitä, eivät
sitä huomaakaan, ja monet niistäkin, jotka jalkaisin kulkevat,
valitsevat kernaimmin valtatien. Mutta minulle on metsäpolku maani
kauneimmat näköalat näyttänyt ja vienyt minut luonnon lumotuimpiin
pyhättöihin--ja sentähden minä sitä kuljen.

Se ei ole näyttänyt minulle kaupunkeja eikä komeita kirkonkyliä, ei ole
vienyt minua herrain kartanoihin eikä laajojen viljelyksien luo, vaan
se on kuljettanut minua ohi armaiden ahojen, poikki salamyhkäisten
soiden, läpi ikuisten erämaitten, yli vaarojen, pitkin puroja ja
metsäjärvien rantoja ja pysähtynyt kanssani metsämökin veräjälle,
uudistorpan tuvan perään ja vielä siitäkin sivu vienyt. Se on ollut
minulle opas oiva ja ystävä uskollinen, ja vaikka olen sen usein
unhottanut, muistan sen kuitenkin joka kerta, kun tahdon loihtia eteeni
kokonaiskuvan maastani, siitä maasta, joka on _minun_ maani.

Sillä ei ole polkuni tavallinen tie, itsestään tietämätön, vaan se on
elävä olento, joka tietää, minne vie ja mitä näyttää. Minusta näyttää
siltä, kuin se tietäisi, mistä tulee ja minne menee, ja siitä näkee,
miksi se on sellainen eikä toisenlainen. Sitä ei ole tekemällä tehty,
vaan se on syntynyt, itsestään syntynyt, itse itsensä kulkenut. Se ei
kulje niinkuin umpisilmäinen maantie, minne ihmiset sen vievät, eikä
niinkuin rautatie, joka lyö päänsä kallioon tai puhkaiseikse sen läpi.
Ken omilla jaloillaan kulkee, niinkuin metsätie, se kulkee katsellen,
varoitellen ja voimiaan säästäen. Sentähden se aina on suora, vaikka
näyttää mutkittelevan, sentähden se ei uuvuta ystäväänsä, joka sitä
seuraa, vaan hoitelee häntä ja helpottaa hänen vaivojaan. Se ei aja
suohon lyhintä tietä hakiessaan laveimman paikan yli, vaan vainuaa jo
kaukaa kaitaisimman ylimenon ja sinne johtaa. Se koettaa aina saada
kovaa maata jalkasi alle, hakee harjuja ja välttelee veteliä ja
likaisia paikkoja. Se on se, metsäpolku, joka on keksinyt sananlaskun:
»parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan». Ja kuinka taitavasti se
vuorelle nousee! Ei koskaan kapua rinnettä suoraan ylös, mutta aina
kuitenkin löytää lyhimmän ja helpoimman matkan, ottaa kuin varkain
vastamäestä voiton. Saatat luulla sen mutkittelua seuratessasi, että se
on unohtanut aikeensa, suuntansa muuttanut ja kääntynyt takaisin alas;
saatat siitä suuttua ja lähdet omin päisi nousemaan: töksähdät
kohosuoraan kallioon tai joudut läpipääsemättömään rytöön ja löydät
polkusi, joka on kyllä kaaren kiertänyt, mutta joutunut jo ennen sinua
sinne, minne pyrit. Seuraa häntä, älä epäile, ja saat olla varma, että
se vaaran laelle vietyään sinulle kauneimman näköalan näyttää. Se siinä
samalla vähän laajenee, haaraantuu, niinkuin olisi itsekin seisotellut
ja maailmata katsellut--ja katseltuaan lähtee se tyytyväisesti ja
tyynesti luikertelemaan alas kuin metsäpuro puitten lomitse. Se ei
rakasta yksitoikkoisia maita ja välttää ikäviä seutuja minkä voi. Jos
vain suinkin sopii, pistäikse se katsomaan lehtoja, niittyjä, latoja ja
lampia. Jos on kaski tai pelto metsässä, niitä se tervehtää. Jos on
lähde, sen kautta se kulkee. Eikä se aukeallakaan linjaksi muutu, vaan
polveilee ja kaaria tekee. Metsä on täynnä mittarien linjoja, mutta
niille ei koskaan polkua synny. Vaan osaa se silti olla tarmokas ja
pitää puoliaan, jos tarvitaan. Jos sen on jostakin mentävä, ei mikään
voi estää sitä tahtoaan täyttämästä. Parhaan niitynkin poikki on sen
päästävä, yli kylvetyn pellonkin, ei väisty väkivallalla millään,
silloin kun se kerran on oikeutensa oivaltanut.

Eikä sitä tahdokaan häiritä se, jota se palvelee. Metsän mies, korpien
asukas on hienotunteinen ystäväänsä kohtaan, tuota opastaan, jota jo
hänen esi-isänsäkin seurasivat ja joka on osa heidän elämästään. Jos
hänen täytyykin polkunsa kohdalle kaski hakata ja aita panna, rakentaa
hän siistit veräjät ja astinlaudat, eikä tien paikkaa polta eikä kylvä.
Ja jos tie on suolle sortunut tai vetelään paikkaan uponnut, heittää
hän pitkät puut hetteeseen ja niiden avulla ylös auttaa. Ja jos on tie
eksynyt itsestään, niinkuin saattaa sillekin tapahtua, kun se on saanut
liian kauan yksin elellä ja unhotuksiin joutua, takoo hän pilkat puihin
ja auttaa sen taas uudestaan syntymään.

Aina luulisitkin metsäpolun yksin olevan, erakkona elelevän. Sillä
harvoin on metsätiellä vastaan tulija, ja aina on siinä hiljaista. Jos
joku kulkeekin, et sitä kauan näe, et kauan kuule, pian hän
tienkäänteeseen katoaa. Ja kuitenkin kuulee metsäpolku asioita paljon
ja näkee monenlaista. Kaikkien salaisuudet se saa tietää ja kaikkien
luottamuksen ottaa vastaan. Sen hakevat sulho ja morsian kaulakkain
kulkeakseen, sille karjatyttö helähyttää ilonsa ja sille huolensa
haastaa. Se näkee karjan, näkee paimenet ja metsämiehet, linnut sitä
pitkin piipertävät, jänö pitkät matkat pukkii sen selässä ja kernaasti
valitsee sen vieressä makuunsa, sillä tie on sen paras liittolainen ja
viepi ohitse vainoojat: ketut ja koirat. Mutta suurimman huvin tuottaa
sille orava, joka laskeutuu alas varvulta ja juosta vikittää
männynkerkkä suussa, ponnahtelee ylös puihin ja istahtaa kannon päähän
käpyä nakertamaan.

Kuinka vaatimattomasti se taloon tulee, metsäpolkuni, kuinka
hienotuntoisesti pistäikse sisään piennarta myöten jostakin aidan
nurkkauksesta! Suuriin taloihin, herrojen komeihin kartanoihin se
tuskin ollenkaan uskaltaa, katoo yht'äkkiä ja ilmautuu vasta toiselta
puolen talon metsästä, jonne on joutunut, miten lienee, joko kierrellen
taikka maan alitse kulkien. Ennen se väistyy kuin itsenäisyytensä
menettää ja muuttuu sannoitetuksi kujatieksi. Mutta mökkitaloon se käy
kuin kotiinsa, astelee tuttavallisesti ja pelkäämättä aina pirtin oven
eteen ja tekeytyy emännälle hänen aittatiekseenkin nurmisen pihamaan
poikki. Siinä se viihtyy ja siinä se viipyy ja lähtee siitä yhtä ehyenä
kuin siihen tulikin.

Tulleeko kerran meillekin aika, jolloin kaikki metsätiet ovat
maanteiksi muuttuneet? Koittaneeko päivä, jolloin sydänmaan
koukertelevat, varjoiset polut ovat suoria, pölyisiä kärrykujia?

Silloin eivät ihmiset enää notkein jaloin ja pystyin päin kulje, vaan
vaeltavat selkä koukussa ja aivot uuvuksissa yksitoikkoisista
etäisyyksistä, leveää suoraa linjaa, jossa virsta tuntuu pitkältä kuin
penikulma. Lyhyt on pitkäkin taival metsäpolun kera kulkea, sillä joka
käänteessä herää uusi toivo perille tulosta. Pitkä on maantiematka,
jossa päämaali näkyy, mutta näyttää aina olevan kauempana kuin onkaan.

Ennen oli elämäni maantie, jota rattailla retuuttelin kievarista
kievariin ja kaupungista toiseen. Käännyin pois niiltä teiltä sen
palaneen hongan kohdalla ja kuljen nyt metsäpolkua pitkin kohti
kaikkisuuden korpea enkä tiedä enkä tahdo tietää, minne se päättyy--
niinkuin ei kukaan tiedä, missä on metsäpolun loppu. Mutta sen jo
tiedän, että se suurille, rauhaisille saloille saattaa, jos vain sitä
osannen oikein kulkea enkä muille poluille poikenne.

Jos poikennenkin--sinne, hyvät haltiani, minut ohjatkaa!

Suurten valtateiden varteen hautasivat ennen muinoin vanhat roomalaiset
vainajansa, ettei olisi heillä ikävä yksin olla. Minä soisin saavani
levätä kahden metsäpolun risteyksessä, missä jänönen ohi kuukkii ja
orava käpy suussa hyppelee ja lintuparvi juosta piipertelee ja
onnelliset ihmiset käsi kädessä astelevat eivätkä aavista, että siinä
on se, joka heidän onnestaan iloitsee.



PAHAN OMANTUNNON PUU.


Se oli suuri, tuuhea kuusi, oksat maata viistättäen. Se seisoi vähän
matkaa ikkunastani, koivujen keskellä huvimetsässä, aivan ajotien
vieressä. Kun aamusilla nousin ja katselin ulos, en voinut olla sitä
näkemättä; aina pisti se siitä ensiksi silmääni. Kun illalla viimeksi
pistäysin pihalle, kuumotti se pimeästä ja kammotti kuutamolla.
Noustessaan sattui kuu aina sen taakse ja teki sen isoksi ja
aavemaiseksi, ja tahtienkin silmissä oli, niiden sen havujen läpi
tuikkaessa, ilkkuva ilme.

Lapsena se minua pelotti, ja minä kiersin sen aina kauatse, luullen sen
alla peikkojen piilevän. Kun vanhempana menin luvattomille retkille,
varoitti se minua huminallaan, ja kun niiltä palasin, niin sen moite
kohisi korvissani. Minusta tuntui, niinkuin olisi sen sisässä aina
ollut joku minua vakoilemassa.

Se ei koskaan lakannut humisemasta. Myrskysäällä kaikui sen ääni yli
kaiken muun metsän, ja kun puutarhalehto sen ympärillä iltatuulessa
hellästi kuiskaili, oli kuusen puhelu kuin kaukaista, tyytymätöntä
huminaa. Tyynelläkin, kun eivät muut puut vielä tuulesta mitään
tienneet, luulin minä kuulevani sohinaa sen sisästä. Ja vaikka olisi
lehto kuinka lempeästi helottanut illan ruskossa ja solkikoivut
lämpiminä kesäpäivinä kuinka onnellisina seisoneet, aina se oli synkkä
ja musta ja murhemielinen. Kesällä peittyi se kyllä puoleksi lehvien
taa, mutta kun lehdet karisivat ja talvi tuli, esiintyi se entistään
uhkaavampana.

Ja kuta enemmän minä elin, sitä enemmän näytti se minua uhkaavan. Joka
talvi kävi se yhä kolkommaksi, hautoi kostoa, oli kuin olisi
kaihomieltä kantanut. Se näki kaikki, tiesi kaikki ja kaikesta moitti.
Ja minä aloin pelätä, että kerran se vielä päälleni kaatuu ja minut
alleen hautaa.

Elin siinä salaisessa toivossa, että siihen kerran ukkonen iskee. Mutta
ukkonen murskasikin uuden viiritankoni ja vei palan huoneeni seinästä,
ja kuusi puisteli vain kuin ilkkuen turkkiaan. Toivoin, että
syysmyrskyt sen kerran kaatavat ja sillä siitä pääsen. Mutta kun myrsky
lakaisi koivuja maahan sen ympäriltä, niin silloin se vasta alkoikin
oikein elämöidä ja taivasta havuisella hännällään hutkia. Se karjui
kuin vimmastunut jalopeura, ja minä pakenin perimmäisiin huoneisiin.

Käskin kaataa sen maahan, ja palkkasin miehiä sitä hakkaamaan, mutta ne
keksivät salaisia merkkejä sen kaarnassa ja sanoivat sitä karsikoksi ja
vainajain puuksi, ja että kosto ja onnettomuus sitä kohtaa, joka siihen
koskee.

Silloin minä itse kävin sen kimppuun ja koloin sen salaa keväällä
mehujen aikana. Mutta syksyllä seisoi se kahta kamalampana, komotti
kuin aave, ja sen kuivuneet oksat ritisivät ja rutisivat, minulle
rauhaa antamatta. Vimmoissani iskin minä kirveeni sen kylkeen ja
hakkasin, kunnes uuvuin ja tuli yö, enkä ollut saanut sitä puoleksikaan
poikki.

Mutta yöllä nousikin myrsky ja kaatoi sen maahan jyminällä, että luulin
tanteren halkeavan ja huoneeni siihen suistuvan.

Riensin aamulla ulos viholliseni kukistumisesta riemuitsemaan. Siinä se
vihdoinkin makasi suullaan maassa, ja minä katkoin sen kuivia oksia,
ajatellen sitä komeata kokkoa, minkä niistä tekisin. Ilkuin sen
viimeinkin voittaneeni.

Mutta kun minä katsahdin ympärilleni, näin minä, että suuri kuusi oli
kaatunut kymmenien pienempien keskeen, joita en ollut ennen huomannut.
Niitä oli siinä kokonainen pikku metsä, suuren kuusen kylvämiä ja sen
suojassa kasvaneita. Itsepäisinä, äreinä ja ohdakkeisina seisoivat ne
siinä, niinkuin olisivat uhanneet.

Yhdestä kiusasta pääsin, sain kymmenen sijaan, jotka törröttävät
edessäni aamuin ja illoin, jotka soittavat samaa säveltä korviini kuin
isänsä ennen. Se on kuin kokonainen kuoro paholaisia, jotka pitävät
pahat tekoni kuuluvillani ja laulavat minulle kaikista teoistani ja
toimistani, ettei vain yksikään minulta unhottuisi.

En pääse niistä koskaan elämässäni, en saa niitä koskaan hävitetyksi,
minun täytyy antaa niiden siinä hyötyä ja rehoittaa. Ja minä olen varma
siitä, että kun minut tästä kerran multaan viedään, niin pystytetään
niistä hautauspäivänäni kunniavartio kirstuni ympärille. Ja kun hyvät
ystävät tietysti tahtovat antaa minulle jonkun muiston kotipaikastani,
jonkin muiston tuonelan tielle, niin istuttavat ne niitä haudallenikin
humisemaan--pahan omantuntoni puita.



TUOMIOKELLO.


On hiljainen, talvinen, kuutamoinen yö. Tippuu lunta alahisilta
taivahilta, ja lumihiuteiden läpi paistaa sappinen kuu.

Maantienvarren Jussi Huttunen on pistäytynyt pihalle pirtistään ja
käynyt yhdellä tiellään hevoselleen heiniä heittämässä. Hevonen on
alkanut niitä purra rouskutella. Mutta yht'äkkiä on se lakannut
puremasta ja kuulostanut. Sitten on se taas alkanut rouskuttaa, mutta
taas pysähtynyt ja kuulostanut uudelleen, ja silmä on pimeässä
vihreälle välähtänyt. Jussi on ajatellut, että mitähän se siinä, ja on
pannut tallin oven kiinni ja lähtenyt menemään pirttiin.

Mutta silloin kuulee hän sen itsekin. Se on joku kellossa ajava,
maantiellä kaukana, toisella puolen järven. Kenellähän lienee niin
isoääninen kello? Tuntuu ajavan alas mäkeä aika vauhtia, koska niin
remputtaa. Saapas nähdä, kääntyykö tienhaarassa isoa maantietä, vai
lähteekö tännepäin kirkkotietä?

Tännepäin se kääntyy... Ei ole tämän pitäjän herroilla kellään sen
äänistä kelloa. Maantienvarren Jussi tuntee kaikki oman pitäjän
aisakellot... Sehän mölisee koommin niinkuin jokin ruokakello... Lienee
joku pitkän matkan täkäläinen.

Ja oli siinä vähän muutakin outoa tuossa tulijassa ja sen kulussa.
Jussi tunsi kaikki tiet ja tienkäänteet ja mäet, ja tiesi, että sillä
paikalla, mistä sen ääni nyt kuuluu, on vastamäki, pitkä, jyrkkä törmä,
jota ei tavallinen ihminen juosten aja. Mikä hurja lieneekin, joka ajaa
laukalla vastamaatkin?

Eikä se kuitenkaan tunnu siltä kuin laukalla ajaisi. Pikemmin se
silloin lähenisi. Se soipi myöskin liian säännöllisesti vuoroin
kumpaankin laitaan eikä niinkuin tavallisesti aisakellossa, jossa kieli
aina sattuu vain yhteen laitaan.

Ei se ikinä ole oikea aisakello... Nyt se yht'äkkiä lakkaa soimasta,
lakkaa kolmeen läppäykseen kuin kirkonkello jumalanpalveluksen
loputtua. Ei kuulu mitään koko maailmassa, lumi putoilee vain, ja ruuna
alkaa taas rouskuttaa tallissa.

Olipahan mikä oli ... ei tainnut olla mikään ... saattoivat uniset
korvat vain valehdella. Jussille tulee vilu paitahihasillaan, ja hän
menee tupaan ja heitäikse vuoteelleen.

Mutta tuskin on hän silmänsä ummistanut, kun koira kavahtaa pöydän alta
ja töyttää ulos ja alkaa ulvoa. Samassa kuuluu avonaisesta ovesta
kellon ääni entistä selvemmin. Jussi sukaisee turkin ylleen ja kengät
jalkaansa ja menee ulos. Rakki vuoroin haukkuu ja vuoroin ulvoo ja
juoksee tallin taa, palaa sieltä häntä koipien välissä ja vikisee,
sitten taas rähisee maantielle päin.

--Vaiti--Sht!

Nyt se soipi aivan kuin kirkonkello:

--Pim! Pim! Pom, pom!--Pim, pim! Pom, pom!--Pim pom!--Pim pim peli pim!

Soipi milloin harvasteeseen, milloin nopeasti laidasta laitaan, milloin
läpäten kuin tanssin tahdissa, kuin polkan tahdissa.

Mutta eihän kuka voi ajaa kirkonkello aisassa! Kenen aisa se semmoisen
kellon kestäisi! Ei se ole oikea ajaja ... muu ajaja mikä lie ... ja
mikä lie tuo säppikin kuun ympärillä...

Se tulee yhä likemmä, kuuluu välistä heikommin metsän takaa, mutta
aukealta paikalta taas kahta kovemmin. Mäen takana se kuuluu kuin maan
alta, mäen päälle päästyään taas kuin puitten latvojen yli.

Se on kirkon kello, oikea kirkonkello, mutta soittaja, joka sillä
tanssin tahtia helistää kuin mitä helvetin rallatusta, ei ole oikea
soittaja...

Jussia alkaa värisyttää, vaikka on turkki yllä ... hänelle tulee hätä,
sitä suurempi, kuta likemmä se tulee... Jos se on tuomiokello ... jos
se soittaa hänen viimeistä päiväänsä ... tulee häntä hakemaan?

Eikä Jussi saa salatuksi itseltään, minne se tulee häntä hakemaan.

Maantie kulkee aivan hänen peltonsa alitse, ja siitä mennessään se
hänet ottaa... Nyt se on törmän päällä, ja törmän alla on tienhaara
pellon yli pihaan...

Kaikki hänen pahat tekonsa sukeltavat hänen mieleensä. Hän on tehnyt
vääryyttä matkamiehille, punninnut heiniä väärällä puntarilla, pettänyt
hevoskaupoissa, vetänyt nenästä velkamiehiään, ei ole tarvitsevia
milloinkaan auttanut, lyönyt kostosta kirveellä naapurin lehmää
selkään, syöttänyt elukoillaan salaa toisten niittyjä, puhunut valansa
päälle oikeuden edessä vähemmän kuin tiesi, ollut ilkeä vaimolleen,
piessyt häntä...

Nyt se laskee mäen päältä, tuossa tuokiossa on täällä ... pim--pom--
pim--pom! pim peli ... pim peli...! ... nyt se tulee omansa ottamaan
... ei ennätä mitään sovittaa ... ei saada anteeksi edes akaltaan ...
se kyllä antaisi, jos ennättäisi pyytää ... vaan ei ehtisi senkään
kanssa kaikkia selvittää ... voi, voi, kun edes kaatuisi käänteen
vierussa!

Hän lankee lyhyessä turkissaan polvilleen pihamaalle, tallin ja navetan
väliselle solalle, iskee kätensä yhteen, lupaa parantua, lupaa hyvittää
kaikki, joka asian, nekin, joita ei nyt edes muistakaan ... akkansa
ennen kaikkea.

Nyt se on mäen alla, kello mouruaa aivan kamalasti, nyt se kääntyy ...
eihän käännykään ... ohi ajaakin... Toivo hytkähyttää rintaa... Mutta
jos vielä tulee toista tietä, isoa tietä, kujaa myöten...?

Ei tule sitäkään, ohi ajaa senkin! Ei tullutkaan häntä ottamaan!

Vielä vapisee hän koko ruumiissaan, vielä on hän polvillaan lumessa,
mutta syntein ja pahojen tekojen tulva on tyrehtynyt, ei muistu enää
uusia mieleen ja vanhat ovat kuin sovitetut.

Hän nousee ylös ja tointuu tointumistaan.

Eikö olisi osunut taloon? Vai olisiko rukousta säikähtänyt? Vai eikö
ollut aikonutkaan tulla? Muualle olikin ehkä matkalla, muita ottamaan?

Kello kuuluu ajavan salmen jäälle, jonka toisella puolella on pappila
ja kirkko. Se soi yhä, pommittaa ja pimmittää, mutta Jussi kuuntelee
sitä yhä rauhallisemmin, siirtyypä vielä solasta pirtin perään paremmin
kuullakseen ja nähdäkseen. Musta möhkäle liukuu hiljalleen tietä
pitkin. On se niinkuin olisi hevonen ja reki ... mutta saattaahan se
paholainen vaikka miksi muuttautua. Katsohan, kuinka säikäytti! Turhaan
hälytti, luulin tulevan eikä tullutkaan... Saapa nähdä, nouseeko kirkon
törmästä vaiko pappilan?

Pappilan törmästä nousee! Pappia meneekin ottamaan, itseään rovastia!

Jussin rinnassa hytkähtää hyvästä mielestä. Sen kun viepi, niin
vieköön! Vaan tappelu siinä tulee, ennenkuin saa sen ison miehen ...
pitäisikö mennä auttamaan?

Mutta kello on lakannut soimasta pappilan alla, eikä se pihaan
noustessakaan mitään virka, ei kuulu muuta kuin liistereslan ratinaa.
Sitten se katoo nurkan taa, ja kaikki on hiljaa. Eikä Jussi pääse
selville siitä, jäikö se taloon, vai ajoiko läpi pihan.

Aamulla varhain lähtee hän pappilaan ja näkee liiterin edessä reen,
jonka keskellä on kaksi pylvästä ja pylväiden päällä riippuu
poikkitangossa iso kello, kirkon kello, se uusi kello. Renki on juuri
vetämässä rekeä ja kelloa liiteriin.

--Kuuliko se Jussi mennä yönä mitään? kysyy renki.

--En ole kuullut.

--Olisipa tämän pitänyt kuulua.

Ja renki lyömään kieltä kellon laitaan, kahakäteen ... pim--pom ...
pim--pom!

Jussi Huttunen kuuli sen jälkeen monta kertaa kellon soivan tapulissa,
johon se sitten nostettiin. Mutta ei se enää koskaan tuntunut hänen
kohdalleen soivan, niinkuin oli sinä kuutamoyönä soinut. Soipahan vain
niinkuin muutkin kirkonkellot ja muistuttihan se niinkuin ne aina
tekevät ja niinkuin niiden tuleekin tehdä, että kerranhan sinunkin,
Jussi Huttunen, kuoleman pitää, kerran tilille töistäsi joutuman. Mutta
niinhän se soipi kaikille muillekin, eikä hänelle enemmän kuin
muillekaan, muistuttaen kaikkia ihmisiä yhteisesti eikä ketään
erittäin. Sillä eihän hän ollut sen suurempi syntinen kuin muutkaan, ja
mitäpä se siis hänelle enemmän kuin heillekään? Olipa hän tainnut olla
vallan niinkuin höperryksissään silloin, kun antoi säikäyttää itsensä
kaikkia syntejään anteeksi anomaan. Eikähän se ollut mikä tuomiokello,
tavallinen kirkonkello vain. Liekö tuota ollenkaan koko tuomiokelloa,
jonka sanovat lähdön edellä soivan jokaisen korvaan. Vaan jos olisikin
ja vaikka se olisi ollutkin se kello ja vaikka olisi taloon tullutkin--
minkäpähän olisi mahtanut! Olisi siinä kovalle otettu, ennenkuin sen
matkaan moinen poika, joka ei turhista säiky.

Eikä se tuomiokello enää toista kertaa soinutkaan Jussin kohdalla.
Sillä se soipi vain kerran kunkin ihmisen elämässä.



KUN MATTI PANI TUPAKAN.


Eivät ole isot hänen ilonsa, eivät suuret nautintonsa, piippu parasta
ystävää maailmassa.

Sentähden hän sitä rakastaa ja hellii ja hoitaa tupakkakojeitaan kuin
tietäjä uhrikalujaan.

Mikä ero siinä, miten nykyinen nuoriso panee tupakan ja kohtelee
savukalujaan ja miten Matti! Puntissaan rutistunut paperossi ja
taskussa rähjäytynyt sikari sysäistään huolettomasti hampaiden väliin,
sytyttää hotaistaan ja heitetään puoleksi poltettuna ilman mitään
kunnioitusta lattialle. Matilla on piippuunpano kuin pyhä uhritoimitus,
juhlahetki, hänen elämänsä hauskimpien hetkien muistojuhla.

Sen näet jo siitä, millä hartaudella hän kaivaa tuon taikakalunsa
poveltaan, millä huolella hän tiukottelee vartta koppaan ja millä
hellyydellä nuo kömpelöt sormet koppaa hyväilevät ... on niinkuin
lapsen päätä silittelisivät! Hänen oma saamansa se onkin tuo visainen
pää, ja mieluiset ovat sen yhteydessä olevat muistot, jotka johtuvat
hänen mieleensä joka kerta, kun hän sitä sormii.

Kaunis oli kesäinen lauantai Matin nuorra miessä ollessa, kun hän kylän
töistä kulki uudismökilleen ja tapasi tiepuolessa ikivanhasta koivusta
visaisen pakkulan. Huolellisesti irtautti hän sen koivun kyljestä ja
kantoi kuin karitsan mökilleen--se oli siihen aikaan, kun hän vielä oli
mökillisenä. Kesän hän sitä kuivaili ja aina väliin tarkasteli ja
talven pitkän sitten puhdetöinään vuoleskeli. Oman näköisensä hän siitä
teki, leveäleukaisen, turpeahuulisen, lituskanokan, suun ison ja huulet
paksut kuin hänellä itsellään.

On nyt kesäinen ehtoo, kylpenyt on Matti ja syönyt täyteisensä aterian
ja laitakse koppaansa täyttämään. Kerput tuoksuu tuvan orsilla ja
piennarheinät lattialla. Suu on totinen, pielessään käyrä varsi,
yhdestä puusta tehty, mutta silmä hymyilee, ja housuntaskusta pullahtaa
ulos pehmeä pallo, häränrakkoinen kukkaro, täynnä muhottavia rouheita.

Ei ole Matilla enää aikoihin ollut iloa omista viljelyksistä, pois hän
on joutunut pelloiltaan toisten ojia kaivamaan ja kasakkana vieraiden
kaskia viertämään. Yhden on kuitenkin itselleen pellon pidättänyt,
tupakkamaan, entisen isäntätalon tallin taa, kahden ulkohuoneen
nurkkaukseen etelän puolelle, että lämmin oikein heijastaisi seinistä
kylminä öinä.

Niinkuin ikkunakukkia hoitaa Matti taimiaan, kastelee niitä väkevillä
vesillä, kitkee rikat, riipii pois liiat kukat ja tähystelee poutaisina
iltoina taivasta ja tuulia ja pistäksen välistä yölläkin ulos
kopeloimaan, onko maa kuurassa. Eikä ole halla vielä milloinkaan saanut
Matin toukoa tuhotuksi, pois hän on korjannut elonsa, ennenkuin
vihollinen on päässyt niitä puremaan, eikä ole sirppihallaakaan koskaan
tullut. Ja makea on Matin tupakka, ei liioin laimea eikä liioin väkevä,
sillä tarkat on hänellä taiat, miten tupakka on kuivattava, miten
säilytettävä, miten hakattava ja--miten piippuun pantava.

Sukeltaa koppa nyt härän rakkoon, kerää käsi kuin hellästi ruopotellen
sen rouheita täyteen, nousee koppa kukkurana piilostaan ja istahtaa
taas huulille varren varaan, sill'aikaa kun rakon suu verkalleen
kuroutuu kiinni ja kukkaro solahtaa vasempaan housun taskuun eikä
koskaan oikeaan.

Malttaa Matti keittää ja malttaa jäähdyttääkin, ei pidä kiirettä tulen
teolla, vielä on iltaa istua ja poltella, ja huono on hätäisen työn
jälki. Ja tyynesti ja perinpohjaisesti ja silmillään myhäellen käy hän
uhritultansa tekemään.

Ei hän ole niitä, jotka omia tekojansa kehuvat ja moittivat toisten,
mutta siitä hän silloin tällöin ylpeilee, ettei ole vielä eläessään
piippuaan tulitikulla sytyttänyt. Ei luota hän noihin sähisijöihin,
jotka sylkevät silmille kuin äkäiset kissat ja sammuvat tai ovat
syttymättä juuri silloin, kun niitä enimmän tarvitset. Matti tahtoo
tekemällä tehdä tulensa ja tekee sen aina tuluksillaan.

Ja monet ovat ne muistot nekin, jotka Matilla taulantekoon liittyvät.
Ei hän kaiva kertaakaan tulirautaa liiviensä taskusta, sijoita taulaa
piin päälle ja iske siitä välkkyviä kipinöitä, ettei aatoksensa
saattaisi häntä etäisille saloille, missä kääkkyräiset koivut kääpiä
hedelmöivät ja minne ei nykyinen nuori kansa enää tietä tunne. Kerran
vuodessa, juhannuksen jälki viikolla, kun kevättouot on tehty eikä
vielä ole aika heinään lähteä, katoo Matti kontti selässä ja kirves
kainalossa erämaille, syvenee sinne synkimpiin korpiin, viettää yöt
nuotiolla ja palaa sieltä selässään kannannainen kuorma kääpiä,
metsässä jo valmiiksi vuoltuja. Tarkkaan hän tietää, minkä mistäkin
löysi, minkä notkosta, minkä vaaran rinteeltä, minkä sen huipulta.

Jo välähtää kipinä Matin piistä ja melkein aina ensi iskulla sattuu
taulaan ja sen sytyttää. Toista on taulatuli kuin tulitikun tuli, ei
pistä nenään, kytee siivosti ja levittää tupaan lemua kuin palava
suoperkkiö autereisena kesäiltana. Ja saman tuoksunsa antaa se
tupakallekin, jonka se hellävaroen sytyttää. Rouheet ritisevät ja
kohoavat kukkuralle. Matti painaa niitä vähän peukalollaan, kohentelee,
laittelee. Ja kun luonnonvoimat piipun kopassa ovat asettuneet ja savu
alkanut tyydyttävästi vaeltaa vanhaa väyläänsä kopasta varteen,
varresta pullistuvaan poskeen ja siitä toisen suupielen kautta ulos,
samalla kun koppakin joka imaisulle pullahuttaa pyöreän pilvensä ylös
ilmaan, kumartuu Matti kyynärpäineen polviensa varaan ja vaipuu
mietteisiinsä.

Ilta on pimennyt, tuli vain tuikkaa kopasta ja sen hiilloksen valaisema
savu ruskottaa tuvan mustaa seinää vasten. Mitä miettii Matti
istuessaan siinä syrjässä muista, heidän puheisiinsa sekaantumatta?
Paljon on ollut hänellä huolia, paljon puutetta. Halla vei viljat ja
ajoi mökiltä. Vaimo kuoli, lapset hajaantuivat maailmalle. Selkä on
kangistunut, käsivarret koukistuneet, raskaasti nousee jalka, sivuja
pakottaa ojalla. Kun on illalla työstä uupunut, laskeutuvat nämä
muistot lisäpainoksi mielen päälle. Mutta silloin tuprahtaa unhotuksen
tupakka ja loihtii esiin toiset muistot, nämä tupakkamuistot: kun hän
koppapuun löysi, kun taulakääpiä haeskeli, tupakkamaata vaaliskeli ja
sitten näin piippuun pisti, pisti työhön lähtiessä aamulla, työstä
tultua illalla ja silloin tällöin keskipäivälläkin ojan laidalle
istahtaessaan. Niiden muistojen savuun, niiden ainoain iloisten, mitä
hänellä on, häipyvät Matin entiset murheet ja niihin peittyvät
tulevatkin huolet: kuka minulle tupakan kasvattaa, kuka noutaa minulle
taulatarpeet, kun en enää itse jaksa? Vaan vielähän noita on entisiä
kasvuja ainakin viideksi vuodeksi ja on ennen tehtyä taulaa
vuosikymmeniseksi, ja ehkä tämä koppanikin loppuikäni kestää. Ja mitäpä
häntä huolia huomisesta...

Pohjilleen on palanut piippu Matin näitä miettiessä, räiskähtää vielä
viimeisen kerran ja sitten sammuu, muistuttaen Matille, että jo on
maatamenon aika käsissä.

Ennen sitä käväisee hän kuitenkin katsomassa tupakkamaataan.
Isolehtisenä kuhottaa Matin vilja ja on pimeiden öiden tultua alkanut
yhä paksumpaa vartta työntää. Ei ole vielä pelkoa pakkasesta, pilvessä
on taivas, ja lempeästi liehtoo tuuli etelästä järven yli.

Penkilleen painautuu Matti, piippu ja kukkaro päänsä pohjissa. Ei ole
hänellä muita vartioitavia aarteita, eikä hän ketään kadehdi. Mutta
minä luulen, että on paljon niitä, jotka kadehtivat Mattia ja hänen
rauhoittavia tupakkatunnelmiaan ja jotka olisivat onnellisempia, jos ei
heillä olisi sen suurempia aarteita vartioitavina kuin on Matilla.



KANNIKKA.


Juna kulki pitkänä talvipuhteena autiota sydänmaan rataa. Vaunu oli
melkein tyhjä, ulkona oli pimeä ja tuprutti lunta.

Seisahduttiin jollekin nimettömälle pysäkille, ei ollut ketään meneviä,
tulijoita oli yksi. Hän tuli varovasti ja arasti, niinkuin tulee
talonpoika herrashuoneeseen, ja kun ei kukaan käskenyt ulos eikä
kysynyt, mitä oli asiaa, valitsi hän kapean penkin ovensuunurkassa,
istuutui siihen, laski konttinsa lattialle jalkojensa väliin ja riisui
hatun päästään.

Hän oli luminen ja väsynyt. Hän oli nähtävästi joko hiihtänyt suksilla
tai kahlannut umpitietä. Kasvot olivat laihat ja kuopilla, katse oli
uupunut ja samalla palava. Koetin päätellä, mikä mies hän oli, ja tulin
siihen käsitykseen, että hän oli uudistorppari. Työmies hän ei ollut,
sillä niillä on tätä nykyä varaa kulkea paremmissa vaatteissa, ja
niillä on aina jotakin ostettua yllään. Tällä oli kaikki kotitekoa,
nähtävästi oman vaimon kutomaa ja etupäässä paikkaamaa, sillä koko
puku, ja varsinkin housut, oli paikkaa paikan vieressä.

Vähän katseltuaan ympärilleen kumartui hän konttiaan aukaisemaan. Vähän
aikaa kopeloituaan siinä otti hän sieltä esille nyytyn ja alkoi
päästellä sen solmuja.

Vitkalleen kävi kohmettuneiden sormien työ, ja minusta näytti siltä,
kuin olisivat hänen kasvonsa jännittyneet ja ilme silmissä tuimentunut
sitä mukaa kuin se edistyi. Seurasin uteliaana penkiltäni, mitä sieltä
ilmaantuisi.

Sieltä tuli esille yksi ainoa musta leipäkannikka. Saatuaan sen
vihdoinkin käsiinsä--hän tarttui siihen kahden käden, ja ne vapisivat--
käänteli ja pyöritteli hän sitä katsellen joka taholta. Sitä oli jo
ennen nakerreltu, hän näytti etsivän sopivaa paikkaa käydäkseen sen
kimppuun. Hän sitä kuin hyväili, ja kasvoihin tuli hellä tyydytetyn
tunteen ilme, samalla kuin hänen sormiensa liikkeet muistuttivat
kissaa, joka leikkii pyytämänsä hiiren kanssa. Yht'äkkiä puristuivat
sormet saaliin ympärille, suu aukesi isoksi, pää ponnahti eteenpäin,
katse näytti kuin vimmastuvan, silmät seisoivat, pullistuivat
kuopistaan, ja hampain, nenin, kasvoin, suin ja silmin karkasi hän
kannikkaan kuin peto saaliinsa kimppuun. Ja hän järsi sitä kuin kissa--
ja minulla oli se tunne, että olisi vaarallista mennä häntä
häiritsemään. Hän piti sitä kauan hampaittensa välissä, puri niin, että
silmät menivät kiinni, puri kuin koira puree luuta ja vilkkuu
ympärilleen, tuleeko kukaan sitä ottamaan. Vihdoin lohkesi kannikka, ja
hän sai siitä posken täyteisen palan suuhunsa, alkaen sitä hiljalleen
jauhaa hampaittensa välissä. Nielaistuaan muutamia kertoja otti hän
kontistaan pienen piimäleilin ja keikisti siitä kulauksen suuhunsa,
löysi palan suolakalaakin nyytyn poimuista ja rauhoittui vähitellen
syömään hillitymmin, kunnes kokonaan tyyntyi.

Mutta minä olin nähnyt tarpeeksi, saadakseni siinä häntä katsellessani
aihetta muutamiin mietteihin.

Oli kuin olisi kannikka ollut hänen pahin vihamiehensä, niinkuin olisi
kauan pidätetty kiukku ajanut häntä sille kostamaan kaikkia niitä
kärsimyksiä, joita se oli hänelle tuottanut.

On niitä, joille työ on huvi ja jokapäiväinen leipä sen huvin palkka,
on toisia, joille työ on tuska ja vaiva ja leipä sen palkka.
Edelliselle on leipäpalanen suun täysi ravintoa, jonka ohimennen ostaa
tai ostattaa, jälkimmäisille se on koko ravinto ja sen hankkiminen
elämän työ. Hän oli niitä jälkimmäisiä ja hänelle oli leivän
hankkiminen loppumatonta sotaa ja vaivaa, alituista saaliin
takaa-ajamista, jonka kun vihdoin saa vangikseen, silloin armotta
siihen hampaansa iskee.

Millä lailla on hän tuon mustan, kovan kannikkansa hankkinut?

Hän on kylmään metsään pellon raivannut. Ei ole köyhällä varaa paikkoja
valita, täytyy tehdä toukopaikkansa siihen, mihin muilta saa. Paitsi
kantoja on täytynyt penkoa kiviä. Yksin on täytynyt työ tehdä, ei ole
varaa palkollista pitää. Sitten on se kiviröykkiö kuokittu ja kynnetty.
Vuosia on kulunut, ennenkuin siihen voi rukiin kylvää. Ja ennenkuin sen
siemenen irti sai! Velaksi oli tietysti otettava ja korkea korko
maksettava. Ei pääse hevosella eikä venheellä kirkonkylästä sydänmaan
mökille pahain taipalien taa, selässä on siemen kannettava soiden
poikki ja salojen halki. Vihdoin on peltotilkku kylvetty. Vasta vuoden
päästä se leikattavaksi valmistuu. Syksy, talvi ja kesä on odotettava,
pelättävä sitä, että lumi painaa, hanki märättää, rae särkee, suuret
sateet heilimöidessä lakoon lyövät, ja lopulta halla mennessään
puraisee. Ja jokainenhan se näistä ottaakin osansa köyhän pellosta,
nuhdosta maasta, jolla ei ole itsellään voimaa. Ja johon ei ole sitä
muualtakaan saatu. Tähteet vain saadaan kuhilaalle kohoamaan. Mutta
niitä varten on ollut riihi rakennettava ja puut hakattava, niitä
varten on se riihi lämmitettävä, ja elot puitava. Ei ole vesi eikä
tuulimyllyä, vaan vilja on oman pirtin nurkassa käsikivellä jauhettava.

Viimein pääsee hän taikinaa tekemään, ja silloin huomaa hän, että jos
mieli talven yli päästä, on kakku hienoksi leivottava ja kovaksi
kuivattava, ettei hupenisi.

Semmoinen oli se kannikka, jonka hän viimein sai syödäkseen, semmoinen
se saalis, jonka hän sitä näännyksiinsä asti takaa-ajettuaan vihdoin
saavutti.

Siksi hän kävi sen kimppuun semmoisella vimmalla, niinkuin kostaaksensa
sille kaikki kiusansa.

Mutta nyt hän on jo rauhoittunut. Hän on syönyt sen puoleksi ja kietoo
toista puolta nyyttyynsä säilöön toiseksi ateriaksi, kapaloi kuin
kallista kalua, ja kasvoissa on rauha ja silmissä hellä ilme. Kerää
murut, joita on polville pudonnut, panee kaikki takaisin konttiin ja
huokaa helpotuksesta.

En malta olla antautumatta puheisiin hänen kansaan, siirryn hänen
viereensä, kysyn, minne on matka, ja saan kuulla, että hän on menossa
lääninvankilaan suorittamaan vedellä ja leivällä sakkoja
maksamattomista ruunun rästeistä.



TOISILLE.


Hän oli saanut sen vihdoinkin valmiiksi, elämänsä työn ja kaiken työnsä
tarkoituksen: oman huoneensa metsään, kannokkoisen ahon laitaan.

Kaiken ikänsä oli hän toisen karjaa paimentanut, toisen hevosta ajanut,
toisen auralla toisen peltoja kyntänyt. Toisen kaskia oli hän hakannut,
toisen paloja viertänyt. Toisten pelloilla olivat hänen kaivamansa
ojat, satasyliset. Toisen pöydältä oli hän syönyt, toisen vuoteella
maannut ja toisen saunassa kylpenyt--ahneitten isäntien, jotka kovia
töitä teettivät ja maksoivat huonokuntoiselle palkkaa minkä tahtoivat.
Toisten olivat vaatteetkin, eivät koskaan omalla mitalla tehdyt--
paikatkin vieraiden vaimojen panemat, kun ei ollut varoja omaa ottaa.

Eikä ollut omaa muuta kuin nuo laihtuneet luut, tuo kumara selkä, tuo
rykivä rinta ja ainainen hengenahdistus.

Oli sentään, oli vielä keskentekoinen saunatuvan salvoskin kylän
takalistolla, aholla palaneen metsän reunassa.

Kymmenen vuotta hän oli sitä kyhäellyt, kerroksen kaksi vuodessa, niin
että alimmat hirret olivat jo harmaantuneet kuin vanhassa huoneessa,
kun ylimmäiset valkoiselle hohtivat. Oli vihdoinkin katto pantu,
turvekatto, ja kiuasuuni saatu valmiiksi ja ovi ja ikkuna paikoilleen
ja alimmat hirret piiluttu yhtä valkeiksi kuin ylimmät. Viimeiset
voimansa oli vanha ponnistanut ja välistä ollut vähällä nääntyä, kun ei
ollut auttavata ketään sillä, joka ikänsä oli muiden apuna ollut. Eikä
hän muuta ollut toivonutkaan, kuin ettei kesken katketa ehtisi, että
pääsisi edes oman katon alle kuolemaan.

Ja nyt oli pantava pirtti lämmitä ja tehtävä tuli takkaan, ensimmäinen
tuli elämässä omaan takkaan.

Hän on kämpinyt metsän reunaan ja saanut siinä suurella vaivalla
kuivuneen hongan tyvestä sylyksen halkoja pilkotuksi. Ne oli vietävä,
mutta hän on uupunut, tahtoo hetken verran puun rungolla levähtää.

Vetiset ovat silmät, murtunut on katse, veltot ovat kasvot, leuka
tutisee, kädet vapisevat, vaikeasti pihisee henki ahtaassa rinnassa, ja
heikosti sydän lyö. Syksyisen lehdettömän lehdon läpi näkee hän
valkoisen tupansa, ja sen aukinaisen oven aholle paistavan mustaa
metsää vasten kelmeän syysillan valossa... Se on hänen tupansa, hänen
oma tekemänsä... Kun jaksaisi saada nuo puut tästä pihaan... Hän
katselee sitä, ja yht'äkkiä näyttää se olevan hyvin kaukana, niinkuin
jossakin toisella puolen maailman. Hän pyhkäisee vettä silmästään, ja
nyt on tupa lähempänä, mutta näkyy hyvin epäselvästi yhä tihenevän
oksaverkon läpi ... ei näy muuta kuin valkoinen seinä ja musta ovi.
Taivas on metsän takana kuulakka ja keltainen. Kylmä puistattaa
hiestyneitä hartioita. Pitäisi pian saada pirtti lämmitä... Nyt se on
taas paikoillaan, ja siitä erottaa nurkat ja salvaimet. »Siinä ehkä
vielä vuosia elän. Ehkä kunta antaa tähän apuaan, jos en itse jaksa...»

Lämmin virtaus tunkee ruumiin läpi, vaan ei tunnu jaksavan vielä
nousta, täytyy vielä hetkinen huoahtaa. Ja hän istuu eikä mitään
ajattele.

Silloin kuuluu naputusta jostakin, niinkuin lyötäisiin siellä vasaralla
naulan päähän ja tulee mieleen ajatus: »Kenenkähän kirstun nauloja
lyönevät?»--Vähän ajan päästä kuuluu hovista iltakellon soitto toiselta
puolen järven:--»Kenenkähän sielukelloja soittanevat?»

Yhä himmenee maailma, on kuin olisi usva noussut tuvan eteen. Ei kuulu
enää naputusta eikä soi enää kello, mutta nyt on kuin metsä humisisi.
Hän kumartuu poimimaan puita syliinsä, mutta silloin tuuskahtaa hän
suulleen halkojensa päälle, vierähtää siitä kyljelleen maahan
karisseiden lehtien päälle, kuivuneen puun viereen, kivi päänaluisena.

Valkoinen tupa seisoo pimenevän ahon reunassa mustien kantojen
keskessä, ja musta ovi katselee eteensä kuin kummissaan kysyen:
»Kenelle se minut teki, kun ei tulekaan?»

Toisille oli Matti tupansakin tehnyt...



AINOA POIKA.


Olin polkupyöräretkellä, ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että
juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin
asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin
alentunut, ellen olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni.
Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä.
Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset,
tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua
suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului
siitä vihaisesta äänestä, millä merkkitorveni törähti. Pois tieltä!...
tärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!

Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen
mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamista
pyörällä, ellen saisi vikaa korjatuksi.

Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat, ja tietysti oli se
minusta erinomaisesti meidän kehittymättömiä olojamme kuvaavaa, ettei
meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman
vamman polkupyörässä parantaa--josta minulla kyllä oli usein ollut
kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta
tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, missä niitä
tarvittaisiin. Mikseivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin
tarpeisiin saapuvilla!

Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta.
Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa ei
ollut ainoastaan seppä, vaan seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden
mutterin polkimeeni.

Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin heinäaika,
ja hän teroitti parhaillaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut,
vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin
touhuissani kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla,
ja huusin jo kynnyksen takaa:

--Hoi, seppä, hevostani kengittämään!--ja pyöräytin koneeni oven eteen.

Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli
vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä
messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti,
minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse
katosi kohta, ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui
hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein
tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotakin heille
uskottua korjattavaa kapinetta.

--Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi
tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin
ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että
hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio
ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.

Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin
ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin
itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja
tunnustaa oikeaksi ehdotukseni, että hänen pitäisi hankkia
pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja
sen semmoisia--siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella,
varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen.

Ukko teki työtään eikä vastustellut, ja minä intouduin yhä enemmän
omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut
tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne
nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat--no, niitä hän
tietysti voisi tehdä sivutöinään...

Lienee minulla kuitenkin ollut jonkinlainen tunne siitä, että minä
tässä sentään pidän liian paljon ja liian suurta ääntä pyörästäni ja
itsestäni--olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni--koska minä,
sitten kun seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu
paikoilleen, katsoin pitäväni sanoa jotakin kohteliasta hänenkin
kapineistaan.

--Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.

--Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon
päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi:--Olisi ollut
tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.

Vasta nyt minä huomasin istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli
vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen
varteen.

--Kukas tässä on takonut? kysyin.

--Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.

--Missäs poika nyt on?

--Kuoli kaksi viikkoa sitten.

--Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen,
hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt--näön vuoksi
vain, ilman sen suurempaa osanottoa:--Mihin tautiin kuoli?

Hän käänsi kasvonsa päin--en nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä,
ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja
että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja ja
virkkoi:

--Tapaturmaisesti hän kuoli.

Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt jonkin
hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka se oli ...
minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?

--Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin
höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui
kuoliaaksi.

Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen
kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli kaksi
ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon, mutta
toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee mutteria ja
kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin miten lienee
tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteisiin, ja lennättää kattoon ja
paiskaa sieltä alas...

--Ja siihen kuoli?

--Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut verihaavaa
eikä tiettyä luun vikaakaan päälle päin nähden.

--Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä.

En tiedä, mitä hän siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut
hänessä mitään, jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli
hän katsellut minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen
silmillään, siirtänyt pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut
peukalolla luomiaan. En nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en
tiedä, saiko hän sieltä jostakin syvemmältä tulvimaan yrittelevän
lähteen tuketuksi, vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt.
Yhtä rauhallisesti jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen
kertaan samat asiat ja tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus
semmoisenaan olisi häntä ennen muuta kiinnostanut ja niinkuin se olisi
ollut pääasia, miten tuo kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se,
että se oli hänen ainoa poikansa, jolle se oli tapahtunut.

Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä.
Rattaiden välistä peräytyessään oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja
halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin
mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti
taakseen, niin ei nähnytkään Anttia.--»Minnekkä se poika joutui?» kysyi
hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa päässä
huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.

--Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu, joka
ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa eikä
luun vikaa ... makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä muukin
kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti poskia
kalventanut.

Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että
vainaja oli maannut kirstussaan niin--kauniisti.

Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se
kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?

Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys
tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta. Minä
olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan
huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja
hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan
maailman nähtäväksi.

--Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.

--Olisiko paljon viisikymmentä penniä.

Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani
keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun
pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani
hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen
rakennetta, niinkuin se olisi ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava
tässä maailmassa.

Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa
poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka
vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alasimella--olisinkohan
minä ensimmäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta ottamaan osaa
hänen urheiluinnostukseensa--kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen?



VANHA KELLO.


Tulin kerran kotiin meluisesta, rientävästä maailmasta, jossa elämä
sätkättää ja särisee kuin herättäjäkello, ajaen sinut armottomasti ylös
makeimmista unistasi.

Ajan kuluessa alkoi minusta tuntua kuin olisi jokin muutos talossa
tapahtunut, vaikken voinut sanoa, mitä se oli. Oli tullut sen ilmaan
jotakin uutta, joka ei oloaan ilmaissut, mutta joka kuitenkin oli
olemassa. En tehnyt siitä sen tarkempaa selkoa itselleni niin kauan,
kun talossa valvottiin. Vasta sitten, kun kaikki muut olivat
vetäytyneet pois huoneestani ja minä kävin laittautumaan levolle, alkoi
korviini kuulua kuin hiljainen tassutus. Oli kuin olisi joku raottanut
ovea, joku vanha täti, talon tonttu, joka sukkasillaan tulee sanomaan
hyvää yötä ja kuiskaten kysymään, onko täällä kaikki, mitä tarvitaan.

Se oli seisahtunut oven pieleen, ollut siinä koko illan, tuo vanha
kaappi, satavuotinen Morakello ja näytti nyt hyväntahtoisesti ja
myhäellen minulle silmää iskevän.

No, katsohan sitä! Mitä sinä siinä ... kaikkia vanhoja romuja tässä ...
tuommoinen koppoli kuin kellotapuli!

Lähestyin sitä hyvin epäkunnioittavasti, avasin sen oven, ivasin sen
raskaita malmiluoteja ja nuoraketjuja ja nostin sen päähinettä, jonka
sisässä oli taulu ja koneisto. Se oli todellakin kuin vanha eukko,
pyöreänaamainen ja hyvin naurettavan näköinen, kankea hame yllä ja
keskeltä vain vähäistä kaitaisempi kuin muualta. Mutta samassa alkoi
minua säälittää sen turvattomuus, oli kuin olisin riistänyt myssyn
omalta äidiltäni ja paljastanut hänen harmaat ja harvat hiuksensa
vierasten nähden.

Asetin sen varovasti paikoilleen, pyysin melkein anteeksi röyhkeyttäni,
ja se antoi--löi hiljaisesti ja kuin kuiskaten hyvää yötä.

En ole elämässäni nukkunut niin rauhallista yötä kuin silloin.
Kuuntelin sitä ennen uneen vaipumistani. Se käveli yhä edelleen yhtä
varovasti ja löi tuntinsa unettavasti ja tyynnyttävästi kuin jokin
etäinen kirkon kello. Yön kuluessa se valvoi ja karkoitti pois kaikki
unien pahat henget. Ja kuinka hellävaroen ja hienotuntoisesti se
aamulla minut herätti! Oli kuin olisi tullut sisään tuo sama vanha täti
kahvitarjotinta kantaen, jättänyt sen pöydälle pääni pohjiin ja
poistunut yhtä hiljaa kuin oli tullut. Mikä ero tämän ja
herättäjäkellon välillä!

Meistä tuli tämän jälkeen parhaat ystävät.

Kuinka yksinkertaiset ja samalla lujat ovat sen rakenteet! Siinä on
tekijänsä käden jälki ja osa hänen hengestään jokaisessa
yksityiskohdassa! Käsin tehty on pieninkin ratas ja sormin nakerrettu
jokainen hammas. Ei ole siinä ainoatakaan liikaa laitosta eikä turhaa
koristetta. Ei ole ruuveja, vaan tarkasti kotkatuita nauloja, ei
raksahtelevia vitjoja eikä vietereitä, vaan lujasti punotut nuorat,
joiden päässä riippuvat luodit käyttävät sitä ikuisen ja aina yhtä
levollisen painovoiman avulla. Se on tuo salaperäinen luonnonilmiö,
avaruuksien koneistoa käyttävä voima, joka Moraakin käyttää. Ja se on
kai se sukulaisuus, joka luopi siihen sen salaperäisyyden, joka sillä
on ja jota sen pitkä, joukealiikkeinen heiluri tasaisilla
naksahduksillaan tulkitsee. Ne liikkeet eivät ole hätiköiviä kuin
taskukellon eivätkä myöskään teeskennellyn hitaita niinkuin
uudenaikaisen regulaattorin, josta ei tiedä, käykö se vai seisoo.

Ei koskaan sillä ole kiire, mutta aina se ennättää. Ja samoin tekee
sekin, joka sen mukaan elämänsä järjestää. Se jakaa aikaa kuin äidin
kädellä, aina runsaasti, mutta ei koskaan liiaksi, sillä vaikkei se
ketään kiirehdi, niin ei se laiminlyö muistuttamattakaan. Sen jälkeen,
kun se tuli taloon, en ole koskaan myöhästynyt, rauhaisuudellaan ja
tyyneydellään pakottaa se minut säännölliseen elämään. Minun on nyt
mahdoton valvoa yli puolen yön, sillä jokainen nappaus on kahdentoista
jälkeen kolkutusta omalletunnolleni. Ja yhtä vaikea on minun nukkua
liian pitkään aamulla, sillä jos sen teen, näyttää minusta, kuin se
minua moittivin, suurin silmin katselisi. Sen kasvot ovatkin niin
rehelliset ja sen arapialaiset numerot niin avonaiset, että niistä heti
näkee, mitä sillä on mielessä. Tuo vähän kupera, kiilloittamaton taulu
ei koskaan heijasta valoa niinkuin niin monet uudenaikaiset kellot,
joita katsoessa aina saat kiertää määrättyyn paikkaan kurkkimaan.
Vilkaisemalla saa jo Moratädiltä tiedon ajan menosta, ja ulkona
kulkijatkin käyvät usein ikkunan ohi siltä aikaa tietämään. Ja se
vastaa tarkoitustaan siihenkin nähden, että on kookas, niinkuin pitää
ollakin sen, joka mittaa suuruutta semmoista kuin on aika. Tarkkaan se
aikansa mittaa. Liekö vielä ikänään jättänyt tai edistänyt. Kuka tietää
lukea tunnit, jotka se on soittanut! Kuinka monelle liekään se hänen
ensimmäisen hetkensä lyönyt ja kuinka monelle viimeisen soinut! Aika
joutuu usein pois tahdistaan, edistyy, taantuu ja saattaa joskus mennä
kokonaan saranoiltaan, jonne sitä ihmiskunnan onnen sepät saavat kauan
takaisin sijoitella. Mora ei koskaan kiihkoile, ei koskaan hermostu
eikä näytä koskaan aikovan polultaan poiketa. Yhtä se vain pyytää: että
kerran viikossa häntä kohennat.

Vaan kerran se ehkä senkin veto loppuu, katkeaa joku kara tai rikkoutuu
ratas. Heilurin koukku ei saakaan enää kiinni hampaasta, sen vauhti
hiljenee ja ääni menee vähitellen painuksiin ja päättyy hiljaiseen
kuiskaukseen. Henki on lähtenyt, ajan rattaat ovat lakanneet
liikkumasta. Ei mitään kouristuksia, ei mitään kuoleman kamppausta,
kauan aikaa liikkuu vielä heiluri, kunnes antautuu sen saman voiman
vangiksi, joka oli sen elämä, ja seisoo suorana maan keskipistettä
kohti, valmiissa kirstussaan.

Mutta vielä on siihen aikaa paljon. On niin omituista ajatella, että
tuo ystäväni tuossa, joka nyt sekunti sekunnilta elää samaa elämää
kanssani, on elänyt yhtä läheisissä suhteissa kokonaisen vuosisadan
muiden minulle tuntemattomien kanssa ja että se vielä tulee seuraamaan
aikaa ja ihmisten rientoja kauas tulevan vuosisadan helmaan. Sata
vuotta käytyään voi se käydä vielä toiset sata vuotta, voi soittaa
vielä monen sukupolven syntymän ja lyödä heidän viimeiset hetkensä.

Sekö se lienee, joka on herättänyt minussa vanhaa kelloani kohtaan niin
suurta kunnioitusta, että välistä vaistomaisesti otan lakin päästäni
käydessäni kysymään häneltä ajan kulusta.



HANNA.


Hän astuu keväisenä yönä Alppilan tietä kaupunkiin päin. Hän kulkee
kiivaasti kuin jotakin paetakseen. Puheet, maljat ja tanssin soitto
soivat hänen korvissaan ja kiusaavat häntä, ja lattialla parveilevien
ihmisten kasvot, vartalot ja liikkeet ovat yhä hänen silmissään, häntä
seuraten. Hän tahtoo päästä sitä kuulemasta ja näkemästä, ja kiirein
askelin koettaa hän rientää, jättääkseen kaiken sen jälkeensä,
ainiaaksi jälkeensä.

Hän on komea ja pitkä nainen, vartalo suora ja solakka ja kasvot
sopusuhtaiset ja säännölliset. Ne olisivat kauniitkin, jos eivät olisi
niin rehellisen totiset ja vakavat, niin tiedottomat kaikista
eduistaan, ja jos eivät nyt niin peittelemättä, niin hillittömästi
ilmaisisi sitä surua ja tuskaa, joka hänen rintansa täyttää. Niissä on
ilme niinkuin äidin, joka on ainoan lapsensa kadottanut, joka sitä
etsii, tietäen ei koskaan enää löytävänsä ja joka melkein kiukkuisesti
kysyy kohtalolta, miksi, miksi piti sen niin käydä, miksi piti juuri
minulle niin ... mitä olen minä tehnyt?

Hän on etsinyt onneaan ... ei ole sitä oikeastaan etsinyt, ei ole
osannut etsiä, on sitä vain toivonut. Toivonut nuoresta tytöstä alkaen,
unohtanut sen usein pienempiä sisariaan ja äitiään hoitaessaan ja heitä
opettajatartuloillaan elättäessään, mutta toivonut taas, saanut siitä
voimaa ja ollut sen alle menehtyä.

Mutta hän ei ole löytänyt onneaan, tai oikeastaan onni ei ole löytänyt
häntä. Hän on niitä, joista tulisi parhaat vaimot ja hellimmät äidit,
mutta joita ei kukaan huomaa eikä kukaan älyä pyytää siihen, mihin he
parhaiten sopisivat. Ne ovat niitä kylmän näköisiä solkikoivuja, joiden
ohi silmä aina katsoo pysähtyäkseen pihlajaan tai tuomeen, jotka
kukkivat ja tuoksuvat. Koivu ei keikaile, ei lepattele lehtiään, on
hiukan yksitoikkoinen, mutta uskollinen ja totinen.

Taas oli toivo herännyt kauan aikaa unohduksissa oltuaan. Ja nyt se oli
ensi kerran tullut niin likelle, että tuntui olevan toteutumassa. Ei
hänellä ollut aikaa etsiä ystäviä nuorten iloista, ei varoja
tanssiaisiin pukeutua, köyhän lesken tytöllä, eikä kesäisin maalla
matkustella ja olla kylpypaikoissa tuttavuuksia tekemässä. Niin pian
kuin hän koulustaan pääsi, alkoivat opetustunnit milloin missäkin
koulussa. Nyt viimein oli hän saanut vakinaisen paikan. Ja samassa
koulussa oli ollut viime kevätlukukauden sijaisopettajana--hän.

Se olisi sopinut niin hyvin, yhdessä olisivat he työskennelleet,
panneet palkkansa yhteen--se oli näyttänyt kaikin puolin mahdolliselta.
Pitkin kevättä, kun päivä paistoi luokkahuoneen suurista ikkunoista
sisään ja hänen syvä bassonsa kuului toiselta luokalta ja kun he
opettajain huoneessa tapasivat toisensa ja keskustelivat totisesti ja
vakavasti kasvatusopillisista kysymyksistä ja hra Lind häntä joskus
kotiinkin saattoi, vaikkei ollut sama matka--oli hän sitä alkanut
ajatella, hellytellä sitä ajatustaan kuin kapalolasta, pukenut sen
pienoisensa yhä somempiin vaatteihinsa, hymyillyt sille kuin
haavenukelle, uskonut unelmaansa yhä enemmän ja viimein kiintynyt
siihen kuin omaansa. Hra Lind, joka kuului Matkailijayhdistykseen, sai
hänetkin rupeamaan jäseneksi ja käymään kokouksissa. Ja nyt oli hän
saanut hänet ottamaan osaa kevätjuhlaankin, joka vietettiin Alppilassa.
Hän oli mennyt sinne.

Hän oli mennyt sinne siinä varmassa toivossa, että nyt se tapahtuisi.
Jos se yleensä ollenkaan tapahtuisi, niin pitäisi sen nyt tapahtua. Ei
hän enää voisi ajatella kesää kuumassa, ikävässä kaupungissa tai
yksinäisessä kalastajan majassa saaristossa kahden kesken äidin kanssa.
Sisaret olivat jo niin suuret, että tulivat omin voimin toimeen eivätkä
hänen hoitoaan tarvinneet, ensi kesäksi olivat he kutsutut mikä minkin
toverinsa luo. Niin kauan kuin he tarvitsivat hoitoa ja johtoa, oli
jotakin tarkoitusta tällä tämmöisellä elämällä; nyt ei sillä ollut
mitään. Hän oli ajatellut tätä uutta käännettä elämässään mahdollisena,
ainoastaan kuin palkkiona kaikista uhrauksista ja kaikesta
epäitsekkäästä työstään. Jos se tulisi hänelle, onni, tahtoi hän sen
vain siinä muodossa ottaa vastaan. Siksi tuntui se niin todelliselta,
niin oikeutetulta. Ja siksi oli hän mennyt tähän kevätjuhlaan ilolla ja
luottamuksella, melkein varmuudella.

Mutta hänen ei olisi pitänyt sinne mennä!

Eihän ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut, ei ollut mitään kysymystä
tehty eikä vastausta annettu, ei ollut edes viitattukaan siihen. Mutta
Hannan mielestä oli se kuitenkin kuin sovittu, ja nyt se sopimus tänään
vahvistettaisiin.

Hän tuli yksin Alppilaan, jonne jo suurin osa muita osanottajia oli
ennen häntä kokoontunut. Hra Lind oli hänkin juuri tullut, nähtävästi
eräiden neitosten seurassa, joilta juuri auttoi päällysvaatteita yltä.
Tuttavallisesti, mutta kylmästi ja ilman mitään salaisen sopimuksen
ilmettä silmissään tervehti hän Hannaa ja meni sitten toisten kanssa
saliin. Ja siitä alkoivat pettymykset. Hannasta oli, niinkuin ei häntä
olisi ollutkaan olemassa. Istuttiin ryhmittäin tuttavapiirien mukaan
eri osissa salia ennen keskustelun alkamista ja sen aikana. Hanna
joutui lähelle hra Lindin seuraa, mutta kun seura oli hänelle
tuntematon, ei hän siihen itsestään liittynyt eikä hra Lindkään
esittänyt häntä tuttavilleen, vaikka oli ollut tyhjä tuoli heidän
pöydässään.

Yht'äkkiä, niinkuin kylmän aamutuulen kosketuksesta, hajosi silloin
hänen unelmainsa toivo, jonka ympärille hän oli haaveittensa hunnun
kietonut. Ja kylmässä, räikeässä valossa näki hän kaiken, mitä sinä
iltana tapahtui.

Keskustelu alkoi, sen aiheena olivat sopivimmat matkailijasuunnat, ja
esillä oli myöskin kysymys mukavimmista matkailijapuvuista. Kaikkien
puheista kävi ilmi, että he innolla valmistautuivat lähtemään kukin
taholleen. Herra Lind kuului aikovan kanoottiretkelle sisämaahan.

Vuosikokouksessa oli valittava myöskin seuran johtokunta, johon ei
kukaan tahtonut suostua rupeamaan, varsinkin kun jonkun sen jäsenen
olisi pitänyt oleskella kaupungissa kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita
varten. Siitä väiteltäessä tuli hra Lind yht'äkkiä Hannan luo ja kysyi
hänen viereensä istuutuen, missä hän aikoi kesänsä viettää.

Ilo pulpahti hänen rinnassaan, pettymys oli kuin pois puhallettu,
hänestä tuntui vastatessaan, niinkuin ei hän enää ollenkaan olisi
uskonut, mitä sanoi:

--Kai minä vietän sen täällä Helsingissä, niinkuin ennenkin.

--No, sehän sopii! huuhdahti hra Lind iloissaan. Minä juuri aioin...

Mikä sopi? Mitä hän aikoi?

Hra Lind pyysi puheenvuoroa, ja kun hän sanoi juuri kuulleensa, että
neiti Hanna Holm tulisi jäämään kesäksi kaupunkiin, ehdotti hän häntä
valittavaksi johtokuntaan.

Hämmästyksessään, masennuksessaan ei Hanna saanut sanaa suustaan, se
pidettiin suostumuksena, hänet valittiin huutoäänestyksellä, ja hra
Lind nousi hänen vierestään liittyen omaan seuraansa, josta kääntyivät
häntä katsomaan hänen nimensä kuultuaan.

Hänen täytyi jäädä illalliselle, jota jo keskustelun aikana oli alettu
kattaa. Se ei ollut Lind, joka häntä pyysi jäämään, se oli seuran
puheenjohtaja, joka nähtävästi katsoi velvollisuudekseen olla hänelle
kohtelias sen palveluksen vuoksi, jota hän oli osoittanut
yhdistykselle. Hra Lind istui neitostensa kanssa toisessa päässä pöytää
jotenkin isoäänistä iloa pitäen. Kerran nosti hän sieltä lasinsa
tervehdykseksi vierusneitonsa mukana, joka sen ensiksi teki.

Hanna istui iloisessa, yhä vilkastuvassa seurassa, kuuli ääniä ja
puheita ja maljan esityksiä--yksi niistä omistettiin hänellekin,
johtokunnan uudelle jäsenelle. Mitä varten hän oli täällä, mistä hän
oli tullut, kuka hän oli, ketä ne olivat nuo? Kuka se oli tuo mies,
josta hän oli jotakin kuvitellut, jotenkin yhdistänyt johonkin
elämässään ... menneisyydessäänkö, tulevaisuudessaanko? Eihän sillä
ollut etäisintä aikomustakaan ollut, ei epämääräisintä ajatustakaan
siihen suuntaan. »Semmoiset kuin minä emme ole lähitienoillakaan hänen
ihannettaan. Se on ihan tavallinen herra, ei eroo yhtään niistä, jotka
rakastavat nuoria ja sieviä ja iloisia ja keikailevia neitosia».

Hän nousi pöydästä, katkera, loukatun ylpeyden ja oman arvon tunne
rinnassaan, mutta ei kuitenkaan voinut poistua, vaikka oli aterian
aikana sen monta kertaa päättänyt. Pöydät korjattiin pian pois ja
tanssi alkoi. Ehkä minäkin tanssisin? ajatteli hän itseään ivaten. Hra
Lind tuli häntä pyytämään valssiin ja hän meni, yhä kuin itseään
ivaten. Hän tunsi olevansa liian pitkä ja raskas viedä ja otti liian
pitkiä askelia. Sanaakaan sanomatta jätti Lind hänet parin kierroksen
jälkeen ja poistui.

Miksei hän lähde, miksi hän seisoo yhä tässä, mitä hän odottaa?

Hän odotti, että hra Lind ehkä tulisi häntä saattamaan. Vai odottiko
hän sitä, että näkisi, ketä hän saattaa?

Mutta illanvietosta ei näyttänyt tahtovan loppua tulla. Tuli vain loma
tanssissa, ja seura hajautui ulos puistoon ja ravintolan
ulkoparvekkeille. Hanna päätti lähteä. Vihdoin oli hän selvinnyt
siihen, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä.

Rappusilla seisoi hra Lind yhä saman naisseuransa kanssa
viillyttelemässä.

--Joko menette? kysyi hän nähtyään Hannan.

--Täytyy mennä, onhan jo aika.

--Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa
kesää!

--Samaa teille!

Ja hän lähti menemään, kulki kiivaasti, melkein kuin vihan vimmassa.
Häntä oli loukattu, hänelle oli tehty vääryyttä, häntä oli
kunnottomasti petetty! Miksi oli sen pitänyt niin käydä? Mitä hän oli
tehnyt sitä ansaitakseen? Sekö oli hänen elämänsä uhrauksien palkkio?

Hän kysyi kiukkuisesti, mutta voi vastata vasta sitten, kun pahin kipu
oli ohi ja mieli rauhoittunut.

Eihän häntä ollut kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt hänelle vääryyttä,
ei pettänyt kukaan muu kuin hän itse. Miksi olisikaan se hänestä
välittänyt? Eihän se ollut mitään luvannut, ei mihinkään sitoutunut.
Mistä hän siis kiukutteli ja kenelle? Hän purskahti itkuun, ja kyynelet
valuivat maahan kuin veripisarat haavoitetun, pakenevan otuksen
rinnasta. Hän huomasi istuvansa kallion laella, josta näkyi kaupunki ja
sen takaa meri kesäyön valossa. Pää käsiensä varassa itki hän
kyynelensä kuiviin ja itki vielä hetken aikaa sen jälkeenkin, kun ne
eivät enää vuotaneet. Ei itkenyt enää niin paljon omaa pettymystään,
oman onnensa olemattomuutta, omain toiveittensa toteutumattomuutta,
viimeiset nyyhkytyksensä omisti hän kaikille niille, jotka ovat kerran
elämässään itkeneet niinkuin hän nyt itki. Niitä oli paljon, niitä
seisoi kuin solakoita, surullisia koivuja metsänä hänen ympärillään:
tuttavia, tovereita, ehkäpä hänen omat sisarensakin, jotka vasta olivat
astuneet toiveittensa elämään, mutta joita se ehkä kerran itkettäisi,
niinkuin häntä nyt. Ja siitä kuivi kyynel ja kyynelen lähde, ja tuli
sääli ja surku itseä ja kaikkia ja koko maailmaa.

Aamun tuulahdus sattui kuumentuneeseen poskeen, viillytteli sitä ja
tuntui niin suloiselta ja jäähdyttävältä luomien alla. Aurinko teki
nousuaan, ja sen ensimmäinen valo sattui kirkon ristiin kaupungissa ja
värähteli siinä kauan kuin luokseen vilkuttaen, kuin huomiota
herättääkseen, kuin tahtoen sanoa jotakin tärkeätä, jota juuri tällä
hetkellä oli muistettava.

Hän nousi lähteäkseen. Alppilan tieltä vuoren alta kuului iloisia
miesten ja naisten ääniä, kuului miehekäs bassokin ja laulua. Hanna
lähti laskeutumaan kallioita myöten toiselle tielle, joka vei lahden
ympäri kaupunkiin, ja näki tuon tuostakin kirkon ristin kimmeltävän yhä
kirkastuvan aamukoin valossa.

Ei hän tahdo moittia ketään, ei olla kenellekään katkera. Hänen täytyy
joutua kotiin, ennenkuin äiti herää. Hänen täytyy laittaa sisariensa
kapineet järjestykseen heidän lähtöönsä huomiseen junaan. Täytyy
koettaa saada äiti sijoitetuksi kesäksi johonkin lähelle saaristoon.
Niin, ja sitten on hänen matkailijaseuran sihteeriltä käytävä
tiedustelemassa noiden juoksevien asiain hoitoa.



HYVEEN PALKKA.


Ilmassa oli kevättä ja kiimaa. Pahimmat talvipakkaset olivat ohi, ja
aurinko alkoi jo lämmittää. Päivällä sulatteli jo hiukan hangen pintaa
ja yöllä sen jääti niin, ettei näkynyt jälkiä missään. Mutta sitten
satoi eräänä yönä vitilumen, ja silloin ilmaantui polkuja pelloille ja
vainioille niin, että oli kuin olisivat metsän asukkaat yhtäkkiä
kymmenkertaisesti lisääntyneet. Jänikset näyttivät kaiken
varovaisuutensa menettäneen ja olivat laukkailleet ylt'ympäri missä
vain sattui; oravat olivat laskeutuneet puista maahan häätanssiaisia
toimeenpanemaan, teiret, metsot ja muut linnut olivat juoksennelleet
laumoittain niitynvarsia pitkin ja siivillään karustelleet
puoliympyröitä lumeen. Ei kellään näkynyt olevan vähintäkään pelkoa
vihollisista, jotka muulloin joka hetki pälyivät ja piilivät. Eikä
ollut vihollisiltakaan aikaa väijymään, sillä kihlahommansa oli
heilläkin. Yökaudet kuului kurahtelemista, ulvontaa, kotkotusta,
kuherrusta ja rausketta. Sillä metsän väen kuherruskuukausi oli
alkanut.

Se oli vanha Mikko Repolainen, joka näitä huomioitaan teki, lähdettyään
liikkeelle päiväisiltä makuiltaan mäkimailla ja kulkiessaan
kuutamoisena iltana verkalleen tavallisille pyyntimailleen vainioille
ja järvien rannoille.

Ei nyt kuitenkaan häntäkään tuntunut tänä yönä haluttavan käydä
saalista vaanimaan. Kun on juhla nuorilla, silloin on vanhainkin vaikea
työssä olla.

Ja vielähän kihahti veri vanhankin suonissa, vielä oli voimaa jänteissä
ja häntä pyrki omin päinsä heilahtelemaan. Vielä oli hän ollut mukana
viime keväisissä karkeloissa ja hyvätpä oli pitänytkin ilot nuoren
revottaren kera, jonka valloitti pois penikkamaiselta sulhaseltaan.
Eihän siitä tosin taloutta tullut, muille maille juoksi neito ja sinne
jäi, mutta hauskaa aikaa oli ollut se hankiaisten aika, ja hyvää oli
tehnyt mielelle sitä talven pitkään muistella.

Jos sen nyt vielä saisi käsiinsä, tai toisen kenen hyvänsä, sitäkin
nuoremman! ... ja vieläkin kivertyi valkoinen hännänpää sitä
ajatellessa. Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen
tapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla
kun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki.

Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta
ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.

Pääsi toinen ulvahdus, vielä kaihoisampi kuin ensimmäinen, mutta ei
tullut vastausta siihenkään. Vasta kun hän kolmannen kerran ilmaisi
mielialansa, vastasi yö ja vastasi yhtä aikaa kahtaalta jostakin tuolta
vainioiden takaa.

Mutta ei se ollut etsittävän ystävän yhtymämerkki, oli kahden toisen
kaihomielisen Mikon kosintahuuto. Ne olivat rakkauden retkillä nekin,
samoilla asioilla, mutta eivät näkyneet vielä hekään omaansa yhtyneen.
Ei vastaa neito urhojen huutoon, vaikka ne kuulee ja niitä seurailee ja
lähitienoilla pysyttelee, antaa vain etsiä ja ikävöidä. Jälkiä myöten
se on löydettävä, omin voimin kiinni otettava.

Hän pisti pieneen lyhyeen laukkaan metsäpellon poikki mennessään. Sen
keskelle ehdittyään ja ojan yli hypätessään tunsi hän yht'äkkiä jotakin
tuttua sieraimissaan, pysähtyi, pyörähti ympäri ja vainusi, häntä
komeana kaarena ilmassa, ottaakseen selkoa siitä, mistä tuli tuo
suloinen tuoksu, ja loikkasi sitten pitkin askelin, niinkuin ei olisi
jaloissa ikinä leiniä ollut, pellon yli sen perimmäiseen nurkkaan.

Siitä se oli kulkenut nuori neitonen, tullut metsästä, hiipinyt ojan
pohjaa, pistäytynyt aukealle, pyörähtänyt muutamia kertoja
kantapäillään ja puittanut takaisin metsään.

Hypähti sydän vanhan herran rinnassa, kun hän huomasi, että täällä se
on kulkenut, täällä hiiviskellyt ja saattaa olla saavutettavissa minkä
näreen juuressa tahansa. Noilla toisilla, niillä ei ole aavistustakaan
immestä, minulla yksin on jälki tiedossani. Kun muut ilmaan
houkuttelujaan huutavat, ja kun neito niitä kuuntelee, tulen minä
takaa, hiljaa hiivin, yllätän ja omakseni otan. Vanha on viisas,
vaikkei olekaan väkevä, hammas on tylsä, vaan järki terävä, tuntee
ketutarten tavat ja ne saavuttaa, vaikkei kestäkään kintut penikkain
kanssa kilpaa juosta.

Lähti Mikko jälkeä noutamaan ja niin oli varma siitä, että siinä se on
hänen omansa juossut, että alkoi uutta onneaan mielessään kuvailla.
Nuoren vaimonsa hän voittaa, pesä hietaiseen harjuun yhdessä
kaivetaan,--tietää hän paikankin, jonne ei kukaan muu osaa--siellä
penikkain kanssa piehtaroidaan poutaisina päivinä, yhtenäistä iloa
pidetään kesäsydän runsaiden ruokain ääressä, vesilintujen poikasia
lampiloista ja luhtaniityiltä väijytään.

Keveästi nousi vanhan ketun jalka ja aina astui hän entiseen jälkeen,
ettei tietäisi toinen tuleva nartun tästä juosseen. Silloin tällöin
pisti hän turpansa maahan, nauttiakseen jäljen tuoksusta tuoreella
lumella; ja kuta pitemmälle hän kulki, sitä uudemmalle se oli ja
ihanammalle.

Mutta silloin sattui sieraimeen jotakin, joka nosti karvat niskassa
pystyyn ja päästätti vaistomaisesti suusta äreän äänen kuin kirouksen.
Siinä oli yht'äkkiä toinen ennen häntä jälkeen yhtynyt ja lähtenyt sitä
seuraamaan... Sen minä nujerran, vaikka kuinka äkäinen olkoon, aina
minä yhden kanssa suoriudun, aina yhden penikan laudalta lyön! Ja nyt
lähti hän täyttä laukkaa mäen rinnettä alas.

Mutta mäen alla, juuri järven rantaniitylle päästessä yllätti hänet
uusi hämmästys. Siinä oli vielä toinenkin jälki, joka oli aivan äsken
kahteen edelliseen yhtynyt ja kaikki kolme olivat täyttä laukkaa
laskeneet jäälle päin, naaras nähtävästi vain vähän edellä, koska ei
ollut ero iso jälkien tuoksu voiman. Ei ollut enää toivoakaan hänen
yksin omistamisestaan.

Ei lähtenyt jäälle jälkeen vanha kettu, rantapajukon reunaa päätyi
astelemaan, häntä melkein maata viistäen. Raskaalta tuntui askel, mieli
meni hajalleen, tuli mutkia matkaan. Oli kivi rannalla, sen päälle
hypähti, töksähytti hännän juuren lumeen ja vaipui, pää kallellaan ja
silmät ristiin tuijottaen, alakuloisiin mietteihin.

Mitä miettii vanha mies? Miksi keskeytti matkansa? Miksi ei käy onnensa
tietä astumaan, vaikka oli jo saanut sen päästä kiinni?

Valoisat olivat äsken muistot, nyt tunkevat mustat mieleen.

Semmoisia ne ovat, nartut, kyllä minä ne tunnen, kaikki yhdenlaisia,
ulkoa heidän temppunsa osaan, tämmöisiä ovat: viekastelijoita,
pettureita, miesten viettelijöitä. Jälkiä tehdään metsä täyteen
houkutukseksi, ilmoitellaan itsestään, editse juostaan, hyvää hajua
tuprutellaan, missä tiedetään miesten asustelevan. Lähdet heitä
vainullasi seurailemaan, tartut jälkeen kiinni, juoksentelet
edestakaisin, että pääsi pyörälle menee, etkä lopulta enää tiedä, missä
olet. Laukkaat kielen ulos kurkustasi ja jo luulet hänet ensi askelella
yllättäväsi, niin äjähtää otsasi yhteen--toisen koiraksen kanssa.
Kaikkia houkuttelevat, kaikille häntäänsä heiluttavat. Siitä tappelu
syntyy, silmät, korvat päästä revitään ja rähistään niin, ettei
nähtäisi, ei kuultaisi, vaikka metsämies meitä molempia häntään
tarttuisi ja päät mäsäksi kiven kylkeen paiskaisi.

Ja miksi hyväksi? Ja miksi huviksi?

Onneksi sinulle, jos saat selkääsi ja alakynteen joudut, sillä pääset.
Vaan jos voitat ja käännähdät ottamaan haltuusi vaivojesi palkkaa,
jonka näit pensaan juureen painautuneen ja luulit sinua siinä
odottavan--poissa on, tiessään, matkainsa päässä ja karkaa vereksin
voimin minkä kerkiää, ei sinua enää välttääksensä, vaan kiusatakseen,
kiihoittaakseen, viimeisen hengen keuhkoistasi pusertaakseen. Parasta,
kun selkäsi kääntäisit ja heittäisit mokoman hetaleen...

No, saavutat hänet, saat hänet omaksesi--et häntä sinä saa, vaan hän
sinut. Orjansa hän sinusta tekee, panee sinut pesäänsä kaivamaan,
pakottaa sinut itselleen ja sikiöilleen pitkin kesää ruokaa kantamaan.
Parhaat palat suustasi vievät ja repivät ja rähisevät ja näykkivät, jos
eivät saa mahaansa niin täyteen, ettei kieli suuhun sovi. Vartioi siinä
luolan suuta, kierrä yhä pesän tienoilla kuulostelemassa, onko
vihollista väijymässä, ja jos risahduksenkaan kuulet, riennä oman
henkesi uhalla ilmoittamaan. Syksyllä heitä sitten, kun ominpäinsä ulos
uskaltavat, metsä täynnä vilisee, tappavat, mitä eteen sattuu,
haaskaavat riistamaat, kaikkialla jaloissa nahuavat, eikä auta lopulta
muu, kuin kaikkoa pois itse koko seudulta ja hae uudet pyydysmaat mistä
löydät. Se siitä lyhyestä ilosta, että kerran kaksi halata sait. Se
heitä siittäköön!

Mutta tyyni oli yö, ja leudosti paistoi kuu, ja salaperäiset ja
houkuttelevat olivat puiden varjot tuolla metsän rinteessä, jossa
hyrisi ja hurisi ja kuului kummia ääniä. Vanha kettu istui yhä
kivellään, yksin kaikessa tässä ilossa. Kaikilla muilla oli heillä
täällä ystävänsä, yhteiset polkunsa ja piilopaikkansa. Yksinäisyys
painoi, alakuloisuus tunki turkin alle ja kuonoa kylmensi. Koko pitkän
talven oli hän elänyt vihoin muun maailman kanssa, vihamieheksi muuttui
pyydysmaiden päältä oman heimon mies, vihamieheksi oman heimon nainen,
vihamiehiä olivat keskenään kaikki, jotka jalan neljän kulkevat. Mutta
nyt olivat kaiken maailman eläjät ystäviksi tulleet eikä toinen
toistaan pelännyt.

Ei ollut metsämiehestäkään pelkoa eikä hänen pyydyksistään. Nyt se
olisi ollut oma ystävä saatava, jos mieli. Viime kesän oli hän omastaan
eksyttyään saanut koko kesän yksinään juosta. Se oli surullinen suvi,
vaikka riista suuhun juoksi. Missä vain kulki, kaikkialla luolat täynnä
toisten lapsia. Minne vain tuli, vaikka olisi ukkosta piiloon paennut
ja vaikka olisi koppelo tuomisina vieraaksi tullut, vastaan harisivat
ja ikeniään irvistivät. Ei ole yksinkään elämisestä. Pitäisikö
tulevakin kesä yksinään elostella? Tulisiko niin aina vast'edes
käymään? Jos ei nyt saisi, saisiko vastakaan? Eikö ollut kohta käsissä
aika, jolloin alkaisivat hampaalliset hampaatonta hakata, jolloin saisi
alkaa etsiä kallion koloa nälkään kuollakseen?

Ei vielä!--Ja vanhan miehen hetkellinen tarmon tempaus oikaisi hänen
selkänsä ja koukisti taas tiukalle kaarelle hänen häntänsä.--Ei vielä,
vaikka sadan suden suusta olisi otettava.

Ja juuri, kunhan aikoi hypätä kiveltä alas lähteäkseen sinne päin,
minne luuli ketun nuoren tyttären takaa-ajajineen menneen, toiselle
puolelle järven, näki hän, kerran vielä taakseen metsän rantaan
katsahtaen, näyn, joka sai selkäpiin suloisesti kirpeloimaan.

Hän näki kettuneidon lähenevän kiveä, tulevan hänen omia jälkiään.
Kuinka joustavaa oli sen juoksu kuun valaisemalla hangella, kuinka
notkahteli selkä, kuinka sojotti suorana häntä! ... se pysähtyy,
kuulostaa, lähtee taas tännepäin. Se on haihduttanut kosijansa, joista
ei välitä, tulee nyt minua hakemaan, minua vainuaa, minua etsii--
tiesinhän sen. Antaa vain tulla lähemmä, minä häntä hämmästytän,
valmistan hänelle odottamattoman ilon...

Hän hypähti koppinaan alas kiveltä, kun tulija oli kohdalla. Tämä
pelästyi ja harppasi syrjään, naristen ja ikeniään näyttäen. Vanha
kettu kavahti eteen, etujalat sujoina, maha maassa ja häntä leimuavana
liekkinä. Toinen harisi vielä äkäisemmin, näykkäsi purrakseen, ja kun
Mikko mistään huolimatta yllätteli yhä ystävämmäksi, puraisi neito
vanhaa miestä suojattomaan paikkaan, niin että valitus pääsi
puraistulta. Mieletönnä kivusta täytyi hänen käydä polttoa nuolemalla
sammuttamaan ... narttu oli samalla kadoksissa ... ja kun hän siitä
vähän tointui, kuuli hän rauskauksen metsän rannasta, näki kaksi
koirasta siellä kohti laukkaamassa ja ennätti parahiksi kaapaista
kivelle, kun nämä jo sen ohitse pyyhkäisivät, toinen toiselta puolen.

Nämä olivat kadottaneet jälen ja iskivät sitä etsiessään yhteen. Siitä
syntyi tulinen tappelu kiven ympärillä. Luitaan myöten laihtuneet
kosijat kävivät toistensa kimppuun ulinalla, rähinällä ja repivät
toisiaan niin, että karvat pölisi. Narttu, joka oli piiloutunut kiven
alle, ilmaantui sieltä taistelua ihailemaan, höyläkehteli siinä
ympärillä, niinkuin olisi tahtonut joka puolelta nähdä ja iloita siitä,
mitä näki. Kuta kiihkeämmäksi tappelu kävi, kuta enemmän hanki punotti,
sitä vilkkaammin häntä heilui, sitä riemuisammin hän tanssi ympärillä.

Vihdoin päättyy kahakka. Toinen on joutunut alle ja toinen sitä
häristen kurkusta lumeen painaa. Vasta sitten, kun ei voitettu
hievahdakaan, kun makaa kuni kuolluksissa hangella, päästää hänet
toinen, kyyditsee menemään ja ottaa omaksensa valloittamansa neidon,
joka edessä kiemaillen houkuttelee hänet metsään takaisin.

Vanha kettu on seisonut kivellään sitä näytelmää katsomassa, ja kovin
se hänen mieltään kääntää ja sydäntä etoo ja inhottaa. Hyi! tuhkaisee
hän sieramistaan. Pthyi! sylkäisee hän, ja hänen karvaista turkkiansa
puistattaa. Kuinka se on typerää, rumaa ja äitelätä! Ja hänkin on
semmoiseen menoon osaa ottanut, semmoista tapoinaan pitänyt, siitä
ilonsa löytänyt ja sitä iloaan takaa ajanut! Onko se elävistä
älykkäimmälle soveliasta? Kuinka ei hän sitä ennen ole huomannut? Missä
on ollut hänen järkensä, että on semmoista hulluutta harjoittanut?
Missä siveyden tuntonsa, ettei sen saastaisuus ole hänelle ennen
selvinnyt?

Hän pudistaa turkkiaan, niinkuin tahtoisi nahan ruumiistaan pudistaa.
Inho itseensä ja inho koko tähän elämään tympäisee häntä. Tympäisee
koko tämä seutu, jossa sellaista elämää pidetään. Se on vasta alulla,
tämä on vasta kiimakauden ensimmäinen yö, ja sitä tulee jatkumaan
siihen saakka, kunnes kuu lakkaa paistamasta. Kuta enemmän kuu
suurenee, sitä hurjemmaksi mellastus käy. Ei täällä tule saamaan päivän
lepoa, ei yön rauhaa. Mistä minä tiedän, milloin joku hurja nartun
hurtta taas kimppuuni käy, milloin kaiken maailman nulikat niskaani
karkaa! Pois lähden! päätti hän oikeutetun vihan ja loukatun mielen
kiukulla. Pois lähden koko paikkakunnalta, juoksen suoraan jotakin
ilmaa kohti, sama se mitä, ojennan yhteen suuntaan, en kierrä, en
kaarra enkä jäljelleni katsahda ... päätynenpä sitten minne
päätynenkin. Heti paikalla lähden!

Ja minkä hän oli pikaisesti päättänyt, sen pani hän pikaisesti toimeen.
Loikkasi pitkän laukan kiveltä ja jatkoi samaan suuntaan, siinä sen
kauemmin virkailematta. Juoksi ensin sen, mitä oli tähteenä tästä
yöstä, juoksi koko seuraavan päivän ja yön, saapuen yhä oudommille ja
tuntemattomammille maille, kuta kauemmaksi tuli. Oli hän joskus
ennenkin ystävätä etsiessään näin yhteen menoon juossut, mutta ei
koskaan näin yhteen suoraan, kupeelleen katsomatta, jäljilleen
peräytymättä. Ja kun oli omasta päätöksestään näin jonkin aikaa
kulkenut, kulki hän lopulta, niinkuin olisi häntä joku vetänyt ja
toinen työntänyt jotakin varmaa matkan määrää kohti. Houkutuksia oli
tiellä, ja kiusauksia hän kohtasi, mutta ei hän niistä huolinut. Monet
nartun jäljet olivat poikkiteloin ja pitkinpäinkin tiellä, mutta ei hän
niiden tähden suunnastaan poikennut.

Jo oli outo, ennen tuntematon tuores ilma vähän aikaa vastaan
tuoksahdellut, niinkuin sulan veden henki, kun hän eräänä iltana
yht'äkkiä näki kallioiselta kukkulalta edessään aavan, lumisen ulapan,
jommoista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hyvin kaukana oli matala maa
kuin metsän ranta, mutta kahden puolen sitä ei näkynyt muuta kuin lunta
ja taivasta.

Pani Mikko merkille maan suunnan, ja kun aurinko laski ja kuu alkoi
valaista, lähti hän outoa maata kohti juosta vikittämään jättäen kuin
viivottimella vedetyn jäljen peräänsä lumiselle kentälle.

Sinne vei jälki eikä ole sen nähty sieltä takaisin tuovan. Sillä
luvattuun maahansa katseli vanha Repolainen kiviseltä kukkulalta meren
rannalla ja pääsikin sinne. Eikä ole maata sen vertaista maailmassa
kuin kaukainen saari meressä. Ihana on siellä asua, ja rieska ja hunaja
siellä vuotaa. Kallioinen saari kasvaa manteren puolella sakeata metsää
ja marjan varsikkoa, missä pesivät teeret ja metsäkanat. Kivikkoa ja
kalliota on meren puoli, missä hautovat lokit ja tiirat ja haahkat ja
telkät ja koskelot. Ja jäniksiä on ja on rasvaisia käärmeitä, ja tuon
tuostakin heittää aalto rannalle kalan raadon, usein ketun itsensä
kokoisen. Kalaa on, ja on lihaa ja munia yltä kyllin, eikä ole ketään
muita näitä eväitä jakamassa.

Voi, kuinka täällä on hyvä olla ja elellä raittiin ilman hengessä,
jossa ei ole koskaan liian lämmin eikä koskaan liian kylmä!

Siellä hän nyt vanhuutensa päiviä viettää, eikä ole hätää hampaan
tylsymisestä, kun ei ole, ketä vastaan niitä tarvitsisi hioa. Lihoo
vain ja antaa turkkinsa tuuhistua.

Usein istuu hän kesäisinä päivinä, kun aurinko lämpimästi paistaa ja
lounaistuuli viileyttä liehtoo, korkeimman kallion huipulla ja katselee
meren väikettä ja ohi purjehtivien laivain valkealle paistavia
purjeita. Lämmin on sileä kaiho, täysi on vatsa ja mieli tyven ja
tyytyväinen. Tulee hän silloin tämän maailman menoa mietiskellessään
kysyneeksi itseltään, mistä hyvästä kaikki tämä maallisen onnen ja
tavaran siunaus hänelle, kaikkien hylkimälle, yht'äkkiä tuli osaksi?
Millä oli hän sen ansainnut, minkä palkaksi se hänelle annettiin? Kun
muut raukuen kurjia rantoja juoksevat, hiiriä ja sammakoita pahimman
nälkänsä sammutteeksi syöden, kun koirat vainuaa ja myrkky ja
jalkarauta vaanivat, hän hienointa ravintoa pureksii ja kesät talvet
rauhassa astelee ja kenenkään ahdistelematta--miksi on hänen niin ylen
hyvä ollakseen?

Usein kysyy hän sitä itseltään, ja kun ei ole muita, jotka vastaisivat,
vastaa hän itse:

--Siksi se on annettu minulle kaikki tämä, etten nartuista välittänyt,
että tein heistä tiukan eron, että pysyin erillään viettelijäin parista
ja muun metsänväen himoista ja haluista ja sukuni kevätkisoista. Siitä
hyvästä se minut tänne johdatti, sentähden se minut tänne toi, etten
oikealta tieltä poikennut. Sentähden on täällä loppumaton riistan
vilja, sentähden on kesä niin pitkä ja viileä ja talvi niin lyhyt ja
lauha, ja sentähden eivät muut tänne tietä löydä, etteivät tee niinkuin
minä tein.

Ja suu vetäytyy viekkaaseen hymyyn, ja hän kellähtää kyljelleen
lämpimälle kalliolle ja oikaisee koipensa herttaiseen lepoon ja iskee
tuttavallisesti silmää auringolle, joka on hänen ainoa toverinsa ja
ystävänsä, eikä hän toista tarvitse, ja joka suopi niin hyvää
tämmöisille vanhoille veitikoillekin eikä lue heille viaksi heidän
vanhoja syntejään, kun he kerran itsensä totisesti parantaa tahtovat.

Kerran vuodessa, kun on ilmassa kevättä ja kiimaa ja kaukainen manner
salamyhkäisenä häämöttää, yhdyttää hän itsensä sinne päin katselemasta
ja kysymästä itseltään, olisiko vieläkin parempi ollakseen, jos sieltä
nuori ketun tytär ketteränä kaarena tänne päin juosta vikettelisi? Ja
vähän aikaa mietittyään vastaa hän itselleen, että jos hän semmoisen
näkisi, pois hän sen ajaisi, tieltä käännyttäisi ja takaisin
kyyditseisi. Erakkona hän täällä elää tahtoo. Vakavana vanhanapoikana
kuolinpäiväänsä kellehtiä.



VARIKSET.


Me tunnemme hänet kaikki, variksen, poroporvarin lintujen
yhteiskunnassa, olemme kuulleet hänen äänensä, joka raakkuu meitä
vastaan joka metsiköstä, nähneet hänen pukunsa, tuon aina yhtä
muodikkaan mustan takin ja nuo aina yhtä likaisen harmaat liivit ja
housut.

Se on hän, joka hallitsee lintujen nykyistä maailmaa, joka antaa sille
värityksensä ja painaa siihen leimansa. Sillä yleinen mielipide
lintujen tasavallassa on variksen. Se on hän, joka luopi sen ja saattaa
sen kuuluville kaikkina aikoina ja kaikilla paikoilla erämaan
uudistorpasta aina merikaupungin ulkosatamaan.

Jo varhain keväällä, kun muut linnut vasta ovat matkalla, saapuu varis
ja antaa äänensä kuulua yli hiljaisten hankien, tepastellessaan
tyytyväisenä teitä pitkin, joiden aarteet hän on rientänyt haltuunsa
ottamaan. Pitkin kesää me kuulemme hänen huutonsa kauniimpina aamuina
ja ihanimpina iltoina, ja siihen hukkuu käen kukunta ja satakielen
laulu ja leivonkin viserrys. Ja kun on syksy tullut ja muut linnut
menneet, viipyy varislauma vielä vainioillamme ja sulostuttaa elämäämme
sävelillään.

Emme voi ajatella mitään vuodenaikaa, emme henno muistella mitään
elettyä tunnelmaa, johon ei olisi liittynyt jotakin muistoa hänestä.
Istuimme ikkunamme ääressä, haaveillen kesäillan ihanuutta, jo lentää
kahnutteli hän ohitsemme järveltä metsään--soutelimme rantoja pitkin
varhaisena aamuna, jo tepasteli hän niityllä einehtimässä--käyskelimme
yön hämärässä yksinäistä metsäpolkua, jo kahahti koivu, ja rääkkyvä
parvi heräsi meitä torumaan häiritystä unesta. Kaikkialla näimme hänet
ja kaikkialla kuulimme.

Mutta vaikka hän onkin poroporvari tavoiltaan ja taipumuksiltaan,
vaikka tuleekin toimeen oloissa missä hyvänsä ja löytää kaikkialla
hauskuutensa, on hän kuitenkin suuri herkkusuu ja osaa panna arvoa
elämän hienouksille ja sivistyksen tarjoomille nautinnoille. Kun
tarvitaan, tyytyy hän hakemaan eineensä takapihoilta, mutta osaa
tilaisuuden tarjoutuessa kattaa pöytänsä myöskin tuoreilla munilla ja
lämpimillä laululintujen poikasilla. Hän rämpii kyllä lietteisiä
järvenrantoja ja metsästelee sammakoita mutaisilla suohaudoilla, mutta
on yhtä usein tavattavana urheilemassa meren etäisimmillä kalakareilla.
Pesän hän kyllä paremman puutteessa rakentaa räkäpetäjäänkin rämeen
laitaan, mutta olla vain vanha tammi järven niemessä tai ikihonka
harjulla, josta on kaunein näköala yli koko seudun--saat olla varma,
että sieltä hänen kesähuvilansa löydät, jonka paikan hän oli anastanut
jo aikoja ennen muitten lintujen tuloa.

Siellä istuu heitä laumoittain illan suussa tarinoimassa päivän
tapahtumista ja pitämässä puhetta huomisista toiveista ja uusista
yrityksistä. Itseensä tyytyväisinä kynivät he höyheniään, sivelevät
sierainkarvojaan, puhdistelevat pukuaan ja haastelevat omista
asioistaan, niinkuin ei maailmassa muita olisikaan ja niinkuin kaikki
olisi vain heitä varten varattu... Heitä varten kyntää kartanon herra
auki niittynsä ja kesantonurmikkonsa, heitä varten kylvää talonpoika
rukiinsa, heitä ruokkiakseen lähtee kalastaja saaristossa silakan
pyyntiin ja heidän tarpeitaan ajatellen virittää lintumies takamailla
ansansa metsäpoluille.

--Kaa! Kaa! Siitä heille kiitos ja kunnia!--ja se on ainoa tunnustus,
minkä varikset armollisesti ja alentuvasti antavat kaikille niille,
jotka päivän pitkän heidän hyväkseen ahertavat ja työtä tekevät.

Mutta siinä heidän istuessaan ja levolle laittautuessaan kuuluu
yht'äkkiä huuto metsästä, ja huuhkaja lentää esiin, asettuen pökkelön
päähän lähimmälle aholle odottamaan jänisten ja metsähiirien liikkeelle
lähtöä... Rääkkyvä huuto, kirkuva diskantti kohoo sadoista kurkuista,
havumetsä räiskää kuin olisi tuleen syttynyt, ja hurjana kiukusta
karkaa varislauma vihatun kimppuun, häpäisemään häntä, tuota outoa,
yksinäistä ja salaperäistä ja heistä itsestään niin eroavaa--sillä
eivät vihaa varikset mitään niinkuin sitä, joka on toisenlaista kuin he
itse. Ne huutavat lukkoon hänen korvansa, ne näykkivät häntä takaa,
tuikkaavat häntä selkään, heittävät likaa hänen silmilleen--vainottu
vaihtaa paikkaa ja etsii suojaa kelohongan latvasta, mutta nyt tulee
niitä sadoittain, sotajoukoittain, kaikilta ilman suunnilta, järvien
saarista, pelloilta, vainioilta, metsistä, yhtä ainoata ahdistamaan--ja
häpeissään pakenee metsän suuri mystikko louhuiseen vuoreensa. Mutta
varikset toruvat vielä kauan, ennenkuin rauhoittuvat, kiroilevat,
syljeksivät ja puhuvat pahaa tuosta, joka uskaltaa heidän aloilleen
ilmaantua. Ja vielä unessaankin näkevät he edessään kummituksen
suurine, kiiluvine silmineen, pyöreine päineen, pystyine korvineen ja
koukkunokkineen, herahtavat horroksistaan ja parahtavat kuin pahaa
painajaista.

Vaan tuskin on aamu alkanut valjeta ja varislauma valmisteleikse
lähtemään liikkeelle, kun kuuluu poutahaukka huutavan ylhäällä ilmassa.
Haukka, ilmojen aatelismies, yksinäinen rohkea ritari, on variksille
yhtä vastenmielinen kuin huuhkaja, hämärien salojen haltia. Mutta se on
vaarallinen vihamies, ei päästä selkänsä taa, kohoo yhä ylemmä,
viekottelee sieltä ilman aavoille ulapoille ja iskee kuin nuoli
niskaan.

Ei ole kellään nyt halua lähteä häntä ahdistelemaan, vaikka se sieltä
irkuu ja ilkkuu, kirkuu ja pilkkaa. Se häntä viitsiköön, mutta
tulkoonpas tänne! Mutta ei sovi varisten näyttää häntä pelkäävänsä.
Tietäköön haukka, että on täällä miehiä, jos tarvitaan! Ja vanha varis
parkaisee aamutuimaansa tuikean sävelen, ja muut ymmärtävät merkin ja
säestävät. Silloin muutamat valitut, varisten heimon vanhimmat,
tahtovat edeskäydä hyvällä esimerkillä, kohoovat korkeimpaan kuuseen,
ottavat siitä vauhtia ja kiipeävät vähän matkaa ylös ilmojen rappusia,
ikäänkuin haukkaa takaa ajaakseen. Haukka ei viitsi varisten kanssa
riitaa rakentaa, kohoo kerran siipiään liikauttaen yhtä paljon kuin
varikset viidelläkymmenellä vetäisyllä ja katoo pian variksen silmän
siintämättömiin. Vaan eivät varisten valitut hetkeäkään epäile, että
heitä se pakeni. Vakuutettuina siitä levittävät he siipensä, uskovat jo
itsekin olevansa haukkoja, ilmojen aatelisia, ja alkavat loivissa
kierroksissa vaakkua alas ystäväinsä luo, jotka ovat heitä ihastuksen
ulinalla seuranneet, mutta unohtavat yht'äkkiä osansa, pyristävät
pyrstöjään, räpyttävät siipiään, ovat vähällä kadottaa tasapainonsa ja
pelastuvat viimein, koivet epätoivoisesti ojollaan, lähimpään
aidanseipääseen.

Haukka kirkaisee taas korkeudessaan ... kirkukoon! ... me varikset
maassa tepastelemme!... Meidän on maat, meidän on mannut, pellot,
meidän metsät ja järvien rannat!

Heidän ne ovat, heidän kaikki muut, paitsi asumattomat erämaat, sillä
siellä ei varis viihdy. Siellä vaakkuu korkealla ilmassa kokko,
lintujen kuningas, ainoa, jota varis pelkää niin, ettei uskalla edes
ääntä päästää hänet nähtyään. Eikä viihdy hän meren aukeilla
ulapoillakaan,--niiden yli ei ole variksen siipi koskaan kantanut.

       *       *       *       *       *

Suomi on variksen kotomaa--niinkuin kaikki muutkin maat. Mutta Suomen
varis pistäytyy kuitenkin pahimman talvisydämen aikana etelässä,
ulkomailla, ainakin varakkaimmat sen tekevät. Pietari on hänen
Pariisinsa, Narva hänen Nizzansa. Mutta nyt ovat he sieltä jo kaikki
palanneet, ja sesonki on Suomessa alkanut.

Hiihtelin tässä tuonnottain keväisiä hankia ja kuulin metsiköstä
rikatusta ja raakatusta, lyhyitä ääniä ja pitkiä, oli niinkuin olisivat
yhdet pitäneet puhetta ja toiset mallailleet laulaakseen. Ei
kuulostanut se kuitenkaan tavalliselta illanvietolta, äänissä oli sävel
surumielisyyttä, jota varisten tarinoissa harvoin tapaa. Hiivin hiljaa
luo ja tulin aukean reunaan, jonka keskellä oli korkeanlainen kivi ja
kiven ympärillä puissa ja maassa mustanaan variksia. Kivellä oli
kuollut kiuru, leivo lumessa selällään, jalat käppyrässä.

Luulin ensin, että ne olivat varikset, jotka olivat sen tuominneet
kuolemaan ja tappaneet, niinkuin tiesin heidän tapansa olevan, ja että
ne nyt kävivät käräjätä vainajan irtaimistosta. Mutta pian huomasin
erehdykseni, sillä yht'äkkiä lensi varisten varis korkeaan kuuseen,
kaikki muut vaikenivat kunnioittavasti ja »Jaakko» piti heille näin
kuuluvan puheen:

--Kaa! sanoi hän ensiksi ja kakistelihe--sillä varistenkin kurkku on
aina epäkunnossa juuri silloin, kun heidän on ruvettava puhetta
pitämään.--Kaa!--Siinä sinä nyt olet, lintu parka, sääli sinua on, että
siihen kuolit, ennenkuin kesään pääsit. Mutta oma oli syysi. Enkö
varoittanut sinua siellä Vironrannalla viimeksi tavatessamme, että älä
tule tänne, ennenkuin kuulet minun kutsuvan. Kevät ei tule, ennenkuin
minä laulan sen tulemaan. Mutta sinä tulit vain, et totellut, tahdoit
olla kevään airut, saada äänesi kuulumaan ennen minua. Olisit ehkä
sittenkin pelastunut, jos olisit malttanut mielesi, noudattanut
neuvoani ja pysytellyt maaperässä. Mutta sinne sinun pääsemän piti--
»yläilmoihin». Kupu tyhjänä, keveissä kesävaatteissasi siellä päivät
päästään pyristelit. Kävi niinkuin ennustin: vilustuit, sairastuit ja
kuolit. Ei yksi kiuru kesää tee, ei tee kaksikaan kiurua, kiuru yleensä
ei tee kesää. Varis se on, joka kesän tekee, varis, joka vakoa astelee.
Olisit sinäkin tyytynyt vakoa astelemaan, olisit pysynyt peltolintuna,
johon olit oikeastaan luotu, ei sointusi siipi olisi ennen aikojaan
katkennut. Olisit yhäkin voinut meitä viserryksilläsi virkistää,
niinkuin niin usein ennenkin. Minäkin olen laulaja, mutta minä en ole
koskaan pyrkinyt lentämään korkeammalle kuin siivet kantaa. Minä olen
aina tyytynyt laulamaan aidan seipäästä, korkeintaan kuusen latvasta.
Sentähden olen minä se laulaja, mikä olen. Jos olisit minua totellut,
olisit sinäkin nyt se laulaja, mikä minäkin. Mutta nyt ei ole minulla
muuta jäljellä kuin viimeisenä raskaana velvollisuutena laskea kaa!--
kaa!--kaipauksen seppele sinun ennenaikaiselle haudallesi ja kiittää
sinua kaikesta siitä, mitä meille olit, ja vaa!--vaa!--varsinkin siitä,
mitä olisit voinut olla.

Jo vaikeni varis, lopetti puheensa, jota liikutuksen nyyhkytykset tuon
tuostakin olivat keskeyttäneet, levitti siipensä ja laski, kiven yli
lentäen, seppeleensä kuolleen kiurusen haudalle.

Ja muut varikset seisoivat ympärillä ja olivat liikutettuja.



YRJÖ ANTMAN JA KUMPP.


Me kaikki hänen virkatoverinsa ja vanhat tuttavansa olimme kovasti
ihmeissämme siitä muutoksesta, joka yhteisessä ystävässämme Yrjö
Antmanissa yht'äkkiä oli tapahtunut. Meillä pikku virkamiehillä, jotka
elämme jotenkin yksitoikkoista ja henkisesti köyhää elämää
varsinaisilla työaloillamme, on taipumus joutua usein hyvinkin
kummallisten sivuharrastusten haltuun. Kaikenlaiset ajan kuumetaudit
tarttuvat meihin helposti ja pitävät meidät kovasti kourissaan.
Jaegerianismi, vegetarianismi, kanootti- ja polkupyöräraivot y.m.s.
valitsevat meidän joukostamme ensimmäiset ja varmimmat uhrinsa.
Suuremmat ja voimakkaammat luonteet heittäytyvät valtiollisen ja
kunnallisen elämän pyörteistä hakemaan vaihtelua sielulleen ja
tyydytystä vaikutushalulleen. Jokaisella meillä on aina jokin oma oksa,
jolle joutoaikoinamme istahdamme, ja usein me istumme puunoksalla,
jolta meitä kaikista vähimmin olisi voinut odottaa tapaavansa. Hyvin
ahkerasti istuttu oksa on tätä nykyä affäärimiehen oksa, ja sille
oksalle oli yhteinen ystävämme Yrjö Antman istuutunut.

Mutta siinä olisi luullut hänet kaikista vähimmin tapaavansa, sillä hän
niinkuin melkein kaikki muutkin viisaimmat miehet maassamme oli saanut
tuon n.s. klassillis-ihanteellisen kasvatuksen ja kulkeutunut sitä uraa
latinan ja kreikan pitkospuita myöten pienoiseen virkaan, joka ei
mitenkään olisi voinut kehittää liikemiehen taipumuksia, jos niitä
olisi ollutkin. Hänen esi-isissään ei niitä ainakaan tiedetty olleen,
ja kauan ne pysyivät salassa häneltä itseltäänkin. Ollen jotakuinkin
näppärä numeromies oli hänen nimeään kyllä joskus nähty
kansallismielisten seurain tilintarkastajana ja keräyslistain
vastaanottajana--ainoat toimet, joihin finanssineroja takavuosina
tarvittiin kansallisen asian palveluksessa. Muuten hän ei juuri ottanut
vaikuttavaa osaa kansallisiin harrastuksiin. Hän kyllä oli mukana,
mutta passiivisesti, hänen isänmaansa ei toistaiseksi löytänyt hänessä
muuta käytettävää kuin minkä se käytti häntä virkatoimessaan. Hänen
aikansa ei ollut vielä tullut.

Mutta kun kansassa tapahtuu jokin uudistus, vaikuttaa se joka taholle,
panee kuin kevättulva vauhtia kaikkiin seisoviin vesiin, loihtii lehtiä
siihen, missä ei olisi luullut oksiakaan olevan, antaa kaikille
taipumuksille oikeuden orastaa. Kuka olisi voinut muutama vuosikymmen
sitten uskoa, että kansallinen innostus voisi ulottaa tehovoimansa
liikealallekin siinä määrin kuin se nyt on tehnyt? Houreeksi,
intoiluksi olisi sitä sanottu, jos olisi puhuttu omista pankeista,
omista vakuutusyhtiöistä. Ja nyt on kaikki se toteutunut! Nyt emme enää
liikealallakaan kulje toisten talutusnuorassa, nyt täytyy ottaa
meidätkin lukuun rahamarkkinoilla. Ja ihmeellisintä on, että kykeneviä
liikemiehiä ja eteviä asioimisyritysten johtajia tuossa tuokiossa
syntyi kuin maahan polkien...

Nämä ovat hyvin tunnetuita otteita maljapuheista, joita pidettiin
perustavien yhtiökokousten jälkeisissä illanvietoissa--niitä kerrottiin
yksityisissä seuroissa--ja niitä kertoi Yrjö alinomaa virastomme
tupakkahuoneessa.

--Näytetään niille sveeseille, että kyllä tässä mekin! Jokaisen
kansallismielisen tulisi hankkia itselleen vankka aineellinen pohja. Se
on hänen isänmaallinen velvollisuutensa! Meillä on jo tarpeeksi velkaa
tehty ja velalla eletty! Oppikouluja ja kansanopistoja, miksei! Mutta
samalla myöskin enemmän kauppakouluja, enemmän liikemiessivistystä,
perehtymistä affääreihin, niin, affäärien tekoa! Metsämme, koskemme,
paras kansallinen omaisuutemme, sehän on kansamme sortajain käsissä,
jotka sen avulla vain omaa valtaansa kartuttavat!

Hän kipenöitsi innostusta, tuo pieni ja vähän kuivettunut mies, ja
hänen silmänsä hehkuivat ja tukka seisoi suorana.

--Ja varsinkin virkamiesten ja yleensä sivistystä saaneiden, jotka
edustavat maan intelligenssia, pitäisi tietää velvollisuutensa tässä
suhteessa! Paitsi sitä, että he varmaankin, jos sille alalle
antautuisivat, tulisivat älynsä avulla tekemään hyviä asioita ja
korottamaan liikemiesuraansa, joutuisivat heidän keräämänsä kapitaalit
parempaan käytäntöön, palvelemaan suuremmassa määrin ihanteellisia
tarkoituksia kuin tähän saakka.

Mutta ei yhteinen ystävämme Yrjö Antman ainoastaan periaatteelliselta
kannalta käsitellyt lempiainettaan, uusi innostus oli loihtinut hänestä
esiin käytöllisiä taipumuksia, kenenkään aavistamattomia. Ei aikaakaan,
kun hän alkoi suurella asiantuntemuksella puhua pankkien ja
vakuutusyhtiöiden kuukausraporteista, vuosi ja puolivuositileistä ja
kaikenlaisista bilansseista ja balansseista. Hän tiesi täsmälleen
Suomen ja Pohjolan voitot ja Kalevan ja Fennian kuolevaisuustappiot.
Hän seurasi noteerauksia »kotimaisessa pörssissä», tiesi, missä arvossa
ovat mitkin paperit, mitä pitäisi milloinkin ostaa ja mitä myydä... Nyt
ne vielä laskevat ne ja ne osakkeet, mutta ensi noteerauksessa ne
varmaan nousevat...

--Olla nyt joutilasta rahaa!--se oli aina loppuhuudahdus--niin tässä
tuhoja tehtäisiin!

Meillä ei sitä tietysti ollut enemmän kuin hänelläkään, ainakaan mikäli
me tiesimme. Mutta se ei hänen intoaan laimentanut. Hän teki asioita
yhtä kaikki s.o. hän puhui affääreistä, seurasi rakennushommia ja
tonttikauppoja--m.m. suomalaisen teatterin tonttiasiata, niinkuin olisi
hänellä siinä ollut suurin määrä osakkeita--tiesi tillilleen tiilien
hinnat, vainusi kaikki uudet yritykset, tutki tarkkaan
taksoitusluettelon, osasi sen ulkoa ja alkoi luokitella ihmisiä sen
mukaan, 100 äyrin mies! 1000:n äyrin mies! Katsopas sitä, se oli viime
vuonna verotettu siitä ja siitä, nyt on jo niin ja niin paljosta. Onpa
mahtanut tehdä hyviä asioita. Milläs se sekin? Ai, siltähän kuoli vanha
täti...

--Ollapas minullakin täti, jolta saisin tuhannenkaan ... kyllä
tietäisin, mihin sijoittaisin!

--Kuvitelkaamme, että sinulta on kuollut vanha täti ... mihin
sijoittaisit hänen perintönsä? virkkoi joku meistä siihen
»drifti»tapaan, jolla häntä yleensä kohtelimme.

Hän ei vastannut, mutta hänen silmänsä välähti, ja hän kävi
miettiväksi. Eikä hän enää sen jälkeen puhunut rahanpuutteestaan. Sen
sijaan, että oli ennen sanonut: _jos_ sijoittaisi rahojaan johonkin,
niin pitäisi sijoittaa siihen ja siihen, sanoi hän nyt: _kun_ sijoittaa
j.n.e., niin pitää sijoittaa j.n.e. Ja hän puhui siitä niin kauan ja
niin suurella varmuudella, että meistä alkoi näyttää siltä kuin hän
todellakin olisi perinyt, niinkuin hänellä todellakin olisi ollut
liikepääomaa ja hän todella olisi sen sijoittanut ja tehnyt asioita
eikä niitä vain mielessään kuvitellut.

Ja miksei hän olisi tehnyt! Tehdäänhän niitä affäärejä ilman
pääomiakin, ja tunnustaaksemme oli meillä muillakin pientä
osakehuijausta käymässä lainarahoilla. Meidän puolestamme oli se
jonkinlaista seurapeliä, jota vastoin Yrjö otti asiat isolta kannalta:
periaatteelliselta, isänmaalliselta, puolue- ja jos joltakin kannalta.

Sitäpaitsi oli hänellä säännöllinen kirjanpitokin, minkä tulimme
huomaamaan, kun eräänä uuden vuoden aattona olimme kutsutut hänen
luokseen pieniin joulukekkereihin. Hän näytteli niitä ylpeydellä ja
tyytyväisyydellä kuin kirjailija korukansiin sidottua joulujulkaisuaan.
Ne olivat oikein komeat, Göösistä ostetut, niissä oli kaikki annit ja
perrit ja debetit ja creditit, oli konttokurantit ja pääkirjat, sanalla
sanoen oikea »kaksinkertainen italialainen». Se oli hän, joka niitä
näytellessään pani painoa tuolle sanalle, niin että meistä tuntui, kuin
olisi se ollut hänestä jotakin erinomaisempaa, että kirjanpito oli
kaksinkertainen erotukseksi yksinkertaisesta. Jos olisi ollut
_kolmin_-kertaista kirjanpitoa, olisi hän varmaankin heti hankkinut
itselleen semmoisen. Säännöllinen kirjeenvaihto oli hänellä myöskin,
oli kopiokirjat, registraattorit ja perforaattorit, ja hyllyillä
kotelot ja seinillä kaprokit. Se oli toista se kuin meidän
taskuallakkamme, joihin oli merkitty lyijykynällä lankeemispäivä ja
korkopäivä.

Mutta enimmin me hämmästyimme nähdessämme tulokset hänen
kirjanpäätöksestään.

--Mitä ihmettä! Sinähän olet rikas mies! Vuodessa on pääoma kasvanut
oman vertansa!

--Tuhat markkaa nettoa! virkkoi hän ylpeydellä sulkien kirjansa.

Mistä hän oli saanut liikepääomansa? Ja millä tavalla oli hän sen
kartuttanut?

Olimme mekin kehittyneet jo sen verran affäärialalla, että tiesimme
olevan sopimatonta käydä toisen liikesalaisuuksia kyselemään, varsinkin
kun hän virkkoi:--Tietysti on tämä kaikki meidän kesken! En tahtoisi,
että vaimonikaan saisi tietää.

--Mutta missä olet oppinut kirjanpidon?

--Käväisin kurssin, se on välttämättömän tarpeellista, jos vähänkään
tahtoo ... olisi hyvä jos tekin...

Sillä miehellä on tarmoa, hän tulee varmaankin vielä menemään
pitkälle... Kukas olisi uskonut, että yhteinen ystävämme Yrjö Antman,
jolle kaikki pyrkivät vähän nauramaan ja jolla oli se maine, että hän
on hiukan »originelli», kaikessa hiljaisuudessa ansaitsee sata
prosenttia!

Tietysti ei kuitenkaan kauan pysynyt salassa, että Yrjö Antman teki
affäärejä ja ansaitsi rahaa kuin roskaa. Tieto otettiin mielihyvällä
vastaan kaikissa niissä piireissä, joissa harrastettiin
kansallismielisen affäärielämän elpymistä, ja hänen arvonsa merkittiin
pian viisillä numeroilla Kansallisen Klubin totipöydissä. Hänen
törröttävä tukkansa oli kuin kultainen sädekehä pään ympärillä. Niitä
oli siihen aikaan monta, ja on kai nyt vielä enemmän, jotka levittävät
samanlaista kullankeltaista loistoa ympärilleen, ja merkiksi siitä,
että hänet oli huomattu, ja kehoitukseksi siihen, että hän »pitäisi
kartuusia vireillä», valittiin hänet tilintarkastajain toiseksi
varamieheksi--oliko se nyt Pohjolan vai Suomen vai jonkin muun rahaisen
Sammon vuosikokouksessa.

Mutta lienee hän jo ollut rikaskin, hänen elämästään ja niistä
rahoista, joita hän liikutteli, ei sitä kuitenkaan olisi huomannut. Hän
eli yhtä vaatimattomasti kuin ennenkin, oli melkein kitsas, niinkuin
pieneen palkkaansa nähden oli ollut pakotettukin olemaan. Olisi hän
meidän mielestämme kuitenkin saanut meille köyhemmille miehille silloin
tällöin tilata jonkin »punssin» tai »liköörin», olisi saanut ostaa
itselleen uuden lakin ja vaimolleen uuden hatun. Mutta itsepähän
parhaiten tiesi.

Ja hän tiesikin. Hänellä oli omat aatteensa siitä, miten liikoja rahoja
on käytettävä.

--Jos minä kerran rikastuisin...

--Johan alat...

--Jos minusta kerran tulisi miljoonamies...

--Olethan hyvällä alulla.

Hän myhähti, mutta katseli meitä samalla epäluuloisesti, niinkuin ei
olisi oikein tiennyt, teimmekö pilaa vai ajattelimmeko todellakin niin.

--Sanon, että jos olisin rikas, niin kyllä tietäisin! Mahtanee olla
ihana tunne, kun saa varat, jotka on nerollaan koonnut, jättää
jälkimaailmalle johonkin isänmaalliseen tai hyväätekevään
tarkoitukseen. Koota se salainen ajatus mielessä, siitä kuitenkaan
kenellekään hiiskumatta! Minua ei pidetä minään, minua ehkä
ylenkatsotaankin, ei luulla minusta mihinkään olevan, en loista, en
häikäise, en ole puhuja, en poliitikko, en kuuluisa kirjailija enkä
taiteilija, olen vaan tavallinen työmies, joka hiljaisuudessa puita
pinoan. Minua luullaan ehkä saituriksi, ehkä aineen orjaksi. Ja
yht'äkkiä avataan testamenttini! Satojatuhansia yliopistolle,
satojatuhansia Kirjallisuuden ja Kansanvalistusseuroille! Se olisi
ihanaa!

Hän hypähteli, käännähteli lattialla. Ja hänelle omituisella ajatusten
keikauksella jatkoi hän:

--Ajatelkaas, jos Snellman olisi ollut rikas, miljoonamies! Mitä hän
olisikaan saanut aikaan! Ei muuta kuin paukuttanut vain ja komeissa
vaunuissa ajanut! Se olisi mennyt vallanpitäjäin päähän, suuriinkin
vaikuttanut toisin kuin köyhän rehtorin ja palkattoman dosentin sana...

--Ja konttoristin!

--Niin, sanopas muuta, konttoristin! Miksei aloittanut omaa liikettä
mies, joka oli sellainen finanssinero, sen sijaan, että istuu toisen
pulpetin takana! Ei istuttaisi suomalaisuuden asiassa siinä, missä yhä
vielä istutaan, jos suuret miehemme ihanteellisuutensa ja
aatteellisuutensa ohella olisivat olleet käytännönkin miehiä.

Ja kun hän innostui kuvaamaan tätä ihannettaan suuresta miehestä, ei
siitä tahtonut loppua tulla. Ilta siihen aina kului. Mutta kaupungilla
alettiin yhä yleisemmin kertoa, että Yrjö Antman oli jo niissä
varoissa, että ajatteli lahjoitusten tekoa isänmaalleen.

Mutta monet ovat vastukset voitettavina, ennenkuin tullaan rikkaaksi ja
suureksi mieheksi, ja monta on kärsimystä kärsittävänä. Usein oli Yrjö
Antman alakuloinen, jopa epätoivoinenkin tekemistään huonoista
asioista. Kuta laajemmalle hänen asiansa levisivät ja haarautuivat,
sitä vaikeampi nähtävästi oli niitä hoitaa ja sitä suuremmat olivat
tappiot, kun niitä sattui. Eihän se ollut meistä oikein affäärimäistä,
että hän niistä kertoi, mutta olimmehan hänen ystäviään ja tovereitaan,
ja miksei hän olisi meille sydäntään kevennellyt, kun se näytti häntä
niin helpottavan. Oli kuin ei hänellä olisi ollut täyttä tyydytystä
ilman. Varsinkin kirjanpito näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siinä
oli salaisuuksia, joiden perille hän ei koskaan sanonut pääsevänsä. Ja
siitä hän valittamaan--sekin yksi hänen lempiaatteitaan--ettei ollut
saanut nuoruudestaan pitäen tälle alalle antautua. Mitä hyötyä oli
hänellä esim. klassillisista kielistä ja sen semmoisista, joihin oli
suurimman osan parasta oppiaikaansa tuhlannut? Olisipa hän saanut
liikemiessivistystä, olisipa oppinut uusia kieliä--mikä etu se nyt
olisi ulkomaista kirjeenvaihtoa hoitaessa!

Ulkomaista kirjeenvaihtoa? Hän teki siis asioita ulkomaillakin! Niin,
hän välitti, oli asiamies, osti ja myi ... hm ... niin, hiukkasen,
hiukkasen!--Mutta sitä emme saaneet tietää, mitä hän välitti ja mitä
olisi tahtonut voida vielä paremmin välittää.

--Kun et ota konttoristia?

Hän vähän hämmästyi, kävi kuin näpeilleen aivan aiheettomasti, niinkuin
useinkin tapahtui ja johon emme syytä arvanneet. Sitten purskahti hän
nauramaan yhtä aiheettomasti.

--Eihän nyt toki... mitäs minä...

--Auttaisinhan minäkin mielelläni Yrjöä, virkkoi hänen vaimonsa--me
olimme näet taas hänen luonaan pienellä tuutingilla--mutta hän tahtoo
tehdä kaikki itse. Istuu myöhään yöhön ja laskee ja kirjoittaa. Tuskin
on virastosta tullut, kun jo uppoo kirjoihinsa. Minä en saa muuta kuin
joskus vain kuulla: »ne ovat hyviä affäärejä ne leveranssit... nyt
nousevat laivarahdit ulkomailla, pitäisi nyt olla laivaosakkeita».

--Ethän sinä, mitäs sinä nyt ... ethän kuitenkaan ymmärtäisi.

--Se on isoissa asioissa tämä Yrjö ... se alkaa kai kohta olla oikea
pomo, rikas.

--Onko hän todellakin rikas? kysyi rouva uteliaasti.

--No aivan varmaan! vakuutimme me. Hän on rikkaampi kuin yksikään
meistä.

--Mutta miksi me, Yrjö, sitten elämme niin niukasti, jos kerran olemme
rikkaita? kysyi rouva mieheltään. Olisi niin hauska vähän tuhlata,
matkustaa ulkomaille...

Hän ei vastannut suoraan siihen, olivatko he todellakin rikkaita, mutta
aloitti sen sijaan yhden noita lempiluennoitaan affääriperiaatteistaan,
joiden esittäminen näkyi tuottavan hänelle suurempaa tyydytystä kuin
niiden käytäntöönpanon tulokset. Hän muistutti siinä rotukoiraa, jota
huvittaa ajo enemmän kuin saalis.

--Katsos, ystäväni, sanoi hän suojelevalla, vähän nuhtelevalla äänellä:
affäärimies ei koskaan tiedä, mitenkä rikas hän on tai onko hän
ollenkaan rikas. Hän luulee olevansa soliidi, mutta yht'äkkiä muuttuvat
konjunktuurit, ja hän huomaa itsellään olevan passiivia enemmän kuin
aktiivia. Oikea affäärimies ei rasita liikettään yli sen budgetin,
minkä hän kerran on tehnyt. Tämän säännön laiminlyöminen se on, joka on
ajanut kumoon niin monen kauppahuoneen. Varmallakin pohjalla seisovat
liikemiehet, jotka ovat olleet kyllin heikkoja antaakseen vaimojensa ja
tyttäriensä tuhlata...

--Enhän minä nyt oikeastaan tuhlata,--keskeytti rouva,--kunhan nyt vain
hiukankaan...

--Niinpä niin, sama se, paljonko vai vähän ... yksi ainoa puuttuva
pennikin voi olla se kivi, joka keikauttaa junan radalta. Se on kuin
ruostepilkku, joka laajenee, jos ei sitä heti poisteta.
Miljoonaliikkeissäkin etsitään tileissä yhtä ainoaa penniä, vaikka
vuosia menköön. Ei, meidän täytyy toistaiseksi elää minun palkastani.
Se on meitä varten ja liikkeeni tulot--otaksuttuna tietysti, että niitä
on--ovat liikettä varten. Vastaisuudessa, vastaisuudessa, kun liike
lopetetaan, sittenpähän saamme nähdä...

--Miten lie koko tuon affäärientekosi! sanoi rouva vähän
pilkallisesti.--Minä suuresti epäilen...

--Mitä epäilet? kysyi Yrjö säikähtynein, pyöristynein silmin.

--Eihän sinulla ole mitään kassakaappiakaan. Se pitänee toki olla
kaikissa oikeissa liikkeissä.

--Oikeissako? Kassakaappiko? sopersi Yrjö yhä enemmän hämillään.

Hänellä ei todellakaan ollut kassakaappia. Emme olleet sitä ennen
huomanneet eikä nähtävästi hän itsekään. Mutta eihän sen nyt sentään
tarvinnut olla mikään merkki siitä, ettei hänen liikkeensä olisi ollut
varmalla pohjalla ja varat varmassa tallessa. Ja me olimme yhä
vakuutetut siitä, että hän oli varakas mies ja että hän istui varmasti
ja vakavasti sillä oksalla, jonka hän oli istuttavakseen valinnut.

Kunnes se oksa yht'äkkiä katkesi ja toi hänet alas, että tömähti.

--Nyt se tuli konkurssi! ilmoitti hän meille eräänä aamuna.

Ja kun me kyselemään ja neuvottelemaan, eikö hänen olisi mitenkään
mahdollista arrangeerata ... emmekö voisi ehkä auttaa häntä pulasta.

--Ei siinä mikään auta, se on mennyttä, mikä on mennyttä!

--Onko niin suuret summat kysymyksessä?

--Suuret on summat ... ja on siinä muutakin... En minä niin summasta,
mutta on siinä muutakin.

Mitä se muu oli, siitä ei hän tehnyt selkoa. Mutta me aloimme aavistaa
pahinta.

Olisiko se sitä, että hän veisi muitakin muassaan?

--Ei, ei! Ei tässä tule kärsimään muut kuin minä yksin. Enkä minä
muusta, mutta tämä on minulle moraalinen vararikko.

--Ethän vain liene väärentänyt!

--Mitä väärentänyt?

--Joitakin nimiä...

--En minä tiedä ... eihän siinä voi olla mitään pahaa, niinkuin minä
olen...

--Saakeli sinuas ... kuinka olet voinut? Kuinka se on voinut tapahtua?

--En tiedä itsekään ... olen niin sekaisin, etten saa selkoa omista
kirjoistani.

--Sinun täytyy antaa meidän tutkia niitä ... ehkä skandaali on vielä
vältettävissä...

--Skandaali, niin, skandaali ... höpisi hän, silmät jäykkinä päässä ja
tukka pystyssä ja puku epäjärjestyksessä useiden valvottujen öiden
jälkeen. Lähetimme hänet ajurilla kotiinsa ja lupasimme illalla tulla
hänen luokseen. Mutta varokoon hän tekemästä mitään tyhmyyksiä! Me
suoraan sanoen tarkoitimme sitä, ettei hän menisi hirteen.

--Enhän toki ... ka, mitäs minä toki!

--Lupaatko kunniasanallasi?

--Lupaan, lupaan, kyllä minä toki lupaan.

Se oli surullinen päivä meillä virastossa. Me olimme varmasti
vakuutetut siitä, että hän oli väärentänyt vekselin tai jotakin
samantapaista. Alakuloisina astelimme ystävämme Yrjön luo. Hän otti
meidät vastaan verrattain tyynenä, vaikka raskas epätoivo näytti häntä
painavan. Rouvansa oli hän lähettänyt jonnekin kaupungille. Kirjat
olivat pöydällä, kahden kynttilän välissä, niinkuin olisivat paarilla
levänneet.

Emmehän olleet erittäin syvästi kirjanpitoon perehtyneitä, mutta sen
saimme kuitenkin hänen avullaan selväksi, että asema todellakin oli
epätoivoinen. Hän oli harjoittanut jos jonkinlaisia affäärejä
metsäliikkeestä ja voikaupasta ja maatilain myynnin välityksestä aina
tupakkaan ja tulitikkuihin. Hän oli ostanut ja myynyt koskia, tuonut
maahan keinotekoisia lannoitusaineita ja vienyt maasta lintuja,
nahkoja, puolukoita ja karpaloita. Hän oli merkinnyt osakkeita uusiin
tehdasyhtiöihin, höyrylaivayhtiöihin, koettanut onneaan kaikenlaisissa
koti- ja ulkomaisissa papereissa. Olipa harjoittanut pörssipeliäkin. Se
oli iskenyt reiän hänen liikepohjaansa, ja nyt hän ei voinut lunastaa
sitä 10,000 markan vekseliä, joka jo oli mennyt protestiin.

--Se on siis se paperi?

--Se se on, huokasi hän ja painui kokoon.

--Missä pankissa se on?

--Tietysti Kansallispankissa. Periaatteesta minä en tee asioita muissa
pankeissa.

--Kenen nimi sinulla on siinä?

--Ei siinä ole kenenkään nimeä.

--Kuinka ei? Ei kai pankki ole antanut kymmentätuhatta ainoastaan sinun
nimelläsi?

--Eihän sen niitä ole tarvinnut antaa. Minä olen vain itse ottanut.

--Suo anteeksi, mutta nyt emme ymmärrä mitään.

--No, mutta onhan se päivän selvä asia ... vekseli on asetettu kuudelle
kuukaudelle ja se lankesi eilen. Jos ette usko, niin katsokaa itse...

Hän avasi pöytälaatikkonsa ja otti sieltä vekselin.

--Se on siis lunastettu! Mutta senhän piti olla pankin hallussa?

--Pankin hallussahan se onkin, niin kauan kuin en ole voinut viedä
kirjoihin, että se on lunastettu ja siirretty ... tässä laatikossa ovat
kaikki lunastamattomat vekselit, ja tässä kaikki lunastetut.

--Mutta mitä peliä tämä on?

--Ei mutta!

Me ensin töllistelimme toisiamme ja sitten Yrjöä ja sitten hänen
kirjojaan ja koteloitaan ja sitten taas toisiamme ja purskahdimme
lopulta nauruun, jossa oli henkemme menehtyä.

Koko hänen liikehommansa oli ollut pelkkää mielikuvitusta. Hän ei ollut
penniäkään voittanut eikä penniäkään kadottanut. Hän oli vain tehnyt
valekauppoja, ollut ostavinaan ja myyvinään, keinotellut kuvitelluissa
papereissa ja liikkunut kuvitelluilla pääomilla.

--Ei siis ole olemassa mitään konkurssiakaan^

--Konkurssi on valitettavasti olemassa, sanoi hän haikeasti huoaten.
Minä voin joutua aivan epätoivoon ajatellessani, että _jos_ minulla
olisi ollut oikeita rahoja, ne olisivat nyt menetetyt ja vieraat
ihmiset minun kauttani joutuneet häviöön. Minä itse olisin kadottanut
kansalaisluottamukseni ja olisi minut ehkä saatettu lailliseen
edesvastuuseen vaillinaisesta kirjanpidosta. Puoli palkkaani olisi
ainakin viety ja minä olisin merkitty mies, iäksi päiväksi merkitty
mies.

Hän suli kyyneliin ja nyyhkytti todellisen, vilpittömän surun vallassa,
jota emme koettaneetkaan lieventää, tuntien voimattomuutemme. Kun hän
siitä vähän tointui, virkkoi hän:

--Kyllä ne sveesit nyt riemuitsisivat, jos tietäisivät, saisivat vettä
myllylleen. Niinpähän kävi senkin suomenmielisen liikemiehen,
sanoisivat. Näettehän, millä vahingonilolla se Nyya Pressi parhaillaan
puhuu Kansallispankista. (Tämä tapahtui siihen aikaan, kun
Kansallispankilla oli nuo tunnetut rettelönsä). Siinä nyt nähdään,
sanoisivat. Ja oikeassahan olisivatkin. Minä koetin, minä tein
parastani, tein sen asian harrastuksesta oppiakseni, hankkiakseni
kokemusta ja antaakseni sen perintönä pojalleni, josta oli aikomukseni
kasvattaa suomalainen liikemies. Mutta ei minusta ollut siihen, ei
ollut, ei ollut.

Hän huojutteli pääparkaansa käsiensä välissä.

--Älähän nyt vain joudu epätoivoon, voithan vielä alkaa alusta.
Otaksukaamme, että me lunastaisimme vekselisi!

--Lunastaisitteko?

Hän hypähti pystyyn kuin ammuttuna ja hänen silmänsä säteilivät.

Mutta sitten hän taas vaipui kokoon.

--Mutta, enhän kuitenkaan voisi alkaa 10,000:n velalla.

--Me annamme sinulle akordin kymmeneksi vuodeksi ja asetamme liikkeesi
administratsionin alle.

--Akordinko? Administratsioninko?

Hänen kasvonsa vetäytyivät taas hymyyn. Nuo affäärimaiset sanat häntä
nähtävästi hurmasivat, vaikuttivat häneen vastustamattomalla
tenhovoimalla. Hän saisi »akordin», hänet asetettaisiin
»administratsionin» alle! Sehän tapahtuu usein liikemaailmassa,
suurillekin kauppahuoneille, sehän osoittaa aina tavatonta luottamusta
velkojien puolelta. Sattumahan se oikeastaan vain olikin, että hän oli
joutunut tähän pulaan! Akordi! Administratsioni! Ja hän kertoi
uudelleen ja aina uudelleen noita sointuvia sanoja, kävellen lattiata
yhä suorempana, pää yhä pystymmässä, tukka korkeana kuin vanhan
sotaratsun harja, joka koukistaa kaulaansa rummun äänen kuultuaan.

--Olkoon menneeksi! huudahti hän. Minä olen koettava parastani ja
toivon voivani vastata herrain minulle osoittamaa luottamusta! Asemani
on vaikeampi kuin koskaan ennen, mutta sen voittaminen on oleva sitä
kunniakkaampi.

Minun ei tarvinne sanoa, että me lähdimme hänen luotaan hilpeällä
mielellä. Yrjökin tuli mukaamme, ja ilta päättyi Kämpissä yhteisillä
illallisilla, joissa puheitakin pidettiin.

Ja nyt tekee yhteinen ystävämme Yrjö Antman affäärejä kahta suuremmalla
innolla. Joka päivä tekee hän meille selkoa uusista yrityksistään ei
ainoastaan niiden pääpiirteissä, niinkuin ennen, vaan
yksityiskohdissakin. Ja usein unhotamme mekin--minkä hän itse on aikoja
sitten unhottanut--että tässä on vain kysymys kuvitelluista
affääreistä. Me olemme vähitellen tulleet kuin osakkaiksi hänen
liikkeessään, ja meistä on erinomaisen suuri tyydytys tietää, että
_jos_ olisimme ostaneet sen ja sen osakkeen tai paperin siitä ja siitä
hinnasta, olisimme sen sillä ja sillä kertaa myytyämme ansainneet niin
ja niin suuria summia. Tupakkatunnilla virastossamme ei puhuta muista
kuin numeroista, savukiemurat, joita puhaltelemme, ovat nollia ykkösten
perässä, ja me itse olemme ykkösiä. Usein ilmaisevat savunollat satoja
tuhansia, välistä miljooniakin.

Yhteinen ystävämme Yrjö Antman tulee pian maksamaan velkansa, ja hän on
jo saanut takaisin luottamuksen itseensä. Hän on vakuutettu sitä, että
hän on suurin liikemies Suomessa, tai että hän ainakin olisi voinut
siksi tulla, jos nuoruudestaan pitäen olisi saanut kehittää luontaisia
taipumuksiaan. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun hän ja me
olemme tässä vielä vähän aikaa »harjoitelleet», ei tiedä, ehkä saatte
vielä kerran kuulla puhuttavan uudesta yhtiöstä »Yrjö Antman ja
kumpp.», joka harjoittaa todellista liikettä, ostaa ja myy ja välittää
ja vaihtaa.



WILHELMIINA WÄISÄNEN.


Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle.
Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan, ja muu selveni minulle
vähitellen matkan varrella.

Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin
reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä,
sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että
hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa
menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti
tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun
läpi, pyysi hän sitäpaitsi silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että
hän tässä näin rehentelee ... ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän
ne ... kyllä tässä sopu sijaa antaa--mutta kun ei kulkija
pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi
puoleksi meille, puoleksi itselleen:

--Eipä se tullutkaan, hyväpä, ettei tullutkaan, niin sovitaan tässä
paremmin.

Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan, ja nähtävästi oli hänen suurin
puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin
elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty
ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan
kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi
katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä sill'aikaa, kun Wilhelmiina
toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta.
Kaikki eivät mahdu rattaille. »Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä
parasolli ... eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos
jääkin». Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on
joka kadunkulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien
kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa
polvet koukussa leuan tasalla.--»Kun ei vain myöhästyttäisi!»

Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo
vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut
tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen
alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu
saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta
näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä
kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin:
»Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors».

Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä,
varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan
pukuunsa--parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa
rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa,
avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänen jo rauhoittuneen, luulet,
että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin,
nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään--
ollaan näet yöjunassa--kun hän yht'äkkiä säpsähtää--junan vihellyksestä
tai pysäyksestä tai ilmankin--näyttää muistavan jotakin--tulikohan se
mukaani--eihän vain rutistune!--paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai
kapsäkkiin?--eihän vain pudonnut parasolli!--ja kaivelu ja selailu
alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos
vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan
riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ettei hän ole aikaansa
turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan
päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineisiin, haukottelee
tuimasti, kyhnähtää kyljelleen ja nukkuu samassa.

Minä kun en saa nukuttua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa,
joissa on »tyykikengät», hervottomina nytkähtelevät siinä koko yön ja
sekaantuvat vielä uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla
saanut sen päästä kiinni.

Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä
touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi röijy,
jotka hän jossakin salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin. Hän
viimeistelee niitä parhaillaan, harjailee ensin hamettaan ja silittelee
huolestuneesti sen ryppyjä--se on ruskean viheriää paramattaa--ja ottaa
sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka ympärillä, korsetin päällä,
istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta tehty, puhvihihoineen, joiden
väliin pää uppoaa korvia myöten, kultarenkailla koristettuja korvia
myöten. Hän harjaa sitä edestä ja takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan
kellahtaneiden kainalojenkin alta, niin kauas kuin lyhyet korsetin
varassa olevat kädet kuontuvat, jolloin kellonvitjat korkean rinnan
päällä kauniisti helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä
kaularöyhelö, joka suurella rintasoljella kiinnitetään leuan alle kuin
lehdeksi marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja
soljet somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen
saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan
kuosiin ja keveällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt
kukkaskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin
puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla
suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Päivänvarjo otetaan alas
hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin kasvoissa
on ilme, kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se räjähdä,
napsahtaa vain ja helähtää hiukan rumpu, ehyt on, ei ole mistään
revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen odottamaan
aikaansa. Käsilaukussa ovat huivit, ne kaksi, joista voi olla
tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkärimsuinen
ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen kertaan antaa
pieni, pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu on kauan
ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi nuorentaa--ja
voittaa.

Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitsi kasvot,
nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja silmät, nuo
haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda väriään eivätkä
muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.

Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niin pian kuin
juna pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä, ja hän kysyy
konduktööriltä, milloinka tullaan Suonenjoelle.

--Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.

--Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta
seitsemän, ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni
matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle, ja me olemme kahden
vaunussa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen
seurannut hänen pukeutumistaan, ja sitä tehdessään on hän tietämättään
esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun
kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on
virstapatsas hänen elämänsä taipalella ja jokaiseen niistä liittyy
muisto kuljetusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei
hän ollut silloin, kun taipaleensa aloitti.

Tuo röijy se oli--oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin--
ensimmäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkoittaessaan jo
ensimmäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta
siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora
toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen
kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin, joka
istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin niin
herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut,
äitivanhan kutomat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu ... säälivästi
hymähti Miina joka kerta, kun ne muisti vetäessään käsiinsä
trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle harsoista huivia,
ensimmäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita. Päivänvarjo ja
rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa, sillä vuosia oli
kulunut, ennenkuin ne oli uskaltanut ostaa ja tosi tarpeen vuoksi
tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten, kun siinä uudessa,
hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan kahdeksasta,
ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa oli
Esplanaadissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin vuoksi,
ettei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin liittyi
muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja
sunnuntaikävelyistä Seurasaarella--sen nuoren herran kanssa, joka
tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut ...
mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä
vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan
oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla,
mutta se joi, ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin
pojista.

Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa
säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa ja
jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on mitä
antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut vaatteita,
varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita, sänkyvaatteitakin.
Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun oikein orrelle
levitteleisi--entisellä mökin tytöllä. Kahdella tyhjällä kädellä läksi,
nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet, ettei auttamatta junasta pääse,
on hopeitakin vähän ja kultakello ja saattaapa olla sormuksetkin,
kaikki nämä siinä viimeisessä palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan
herran luona hankituita, jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa
kuussa ja tämä kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta
palveluksesta.

Miina on istunut jonkin aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös
hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan, ja joskus
katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän käy
yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa
katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat
vekselissä ja rasia liikahtaa--vai näyttikö vain siltä--täytyy se ottaa
alas, täytyy avata...

Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on
ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu,
kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun, tukevan
palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa,
pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha pyrkiä,
se on lujasti kytketty leuan alle silkkisillä kahleilla, ja vartijan
kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta saaliista.

Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimmäinen hattu,
otettu ensi kertaa päähän matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on
viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman
rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset,
vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.

Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat
hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön ... vaan niistäpä hän vähät
välittää eikä ole tarviskaan ... on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin,
ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin, kun
tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä olla
sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on itsestäni niin
päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään, niin pidän junassa
ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun näkee kirkonkylän
rantaan tullessa...

Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä
täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan
tuloa Suonenjoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään--olen
varma siitä, että hän sitä ajatteli.

Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta
sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.

--Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa oli
tupakanpoltto kielletty.

--Strunt... äi se mitta ... vi röka bara!

--Etkös näe, että siellä on rouvasihminen...

--Hva fan! Inte fins här några fruntimmer.

--On se ... siellä istuu yks rouvasihminen ... sillä on hattukin
päässä.

--Ja, min sann, du har rätt.

Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään on
kostea kiilto... Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin
kaikista ... hän ei voi pidättäytyä ... tuntee tarpeen palkita
osoitettua luottamusta, ja hän virkkaa:

--Herrana vara para kuu o röökka--inte te siniera ... inte alls...
[--Herrat ovat vain hyvät ja polttavat--ei se tee mitään ... ei
mitään...]

--Tack så mycke'... det var förbannadt fint af fruntimret... [--Kiitos
paljon ... se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta...]

Hän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja
kirkonmäelläkin ... on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä
muunkin.

Ja hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja
kiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen
osakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni...



KORPEEN KADONNUT.


Rakkauteni, minne katosit--ystäväni, minne minusta eksyit?

Minä huudan sinua, sillä sinä olet minulta kadonnut enkä minä tiedä,
tokko sinut enää koskaan tavannen.

Iloa lyöden me liikkeelle lähdimme, yhtä polkua kuljimme, milloin
käsikkäin, milloin kaulakkain, milloin sinä edellä hypellen ja minä
jäljessä astellen. Keveitä maita me kuljimme, järvien rantoja, aukeita
ahoja, lehteviä rinteitä ja korkeita kankaita. Onnemme uudisasutus oli
matkamme määränä, ja rauhan lammen rannalle oli majani laitettu, ja
sinne tahdoin sinutkin viedä.

Ja sinä ihastelit seutuja, huudahtelit hurmautuneena näköalain
avaruuksia, joita sinulle näytin, ja kuiskailit minulle lempeäsi
salojen siimeksessä. Et minusta ilmoisna ikänä aikonut erota ja sanoit
aina tahtovasi kulkea siellä, missä minäkin. Sillä minä olin kulkenut
ennenkin tien onnen majalle, mutta sinä et ollut siellä ennen käynyt.

Tulimme silloin vuoren päähän, joka jakoi kahtia korven, ja soita ja
alavia maita oli sen kahden puolen. Siinä oli tienhaarakin, josta lähti
kaksi polkua ympäri vuoren.

Silloin tahdoit sinä lähteä toista polkua kulkemaan, ja minä kulkisin
toista. Et tahtonut siihen syytä sanoa etkä ehkä tiennytkään. Olisi
hauska vähän aikaa erossa olla ja yhtyä taas toisessa päässä vuoren.
Mutta minä arvelen, että salo veti sinua puoleensa, niinkuin se usein
vetää vastustamattomasti.

--Jos eksyt?

--Minä huhuan mennessäni sinulle sieltä ja sinä minulle täältä, ja jos
emme kuule, riennämme kilvan onnen majalle ja siellä toisemme
tavoitamme.

Hypähdellen lähdit ja suukkoja heitit, mutta alakuloisuus painoi minun
askeleitani. Huhusimme ja kuulimme alussa toistemme äänen, mutta sitten
kohosi vaara yhä korkeammaksi välillemme, ja minä kuulin vain oman
ääneni. Astuin ja uskoin teitten yhtyessä toisessa päässä sinut
tapaavani. Siinä oli rinteellä tekemäni tupanen lamperon rannalla.

Mutta et ollut siinä, kun tulin. Huhusin ensin tyynesti ja hillitysti,
uskoen sinun olevan lähellä tulossa. Huhusin kovemmin ja kiihkeämmin,
mutta ei vastausta kuulunut.

Lähdin sinua vastaan, mutta en sinua tavannut. Kiersin vuoren ja tulin
siihen, missä erosimme. En jälkeäkään sinusta tavannut. Toivo rinnassa
riensin vielä kerran majalle, jossa oli aikomuksemme yhtyä. Et ollut
vieläkään tullut.

Nousin vuorelle huutamaan. Huusin itään ja länteen, halki ilmojen ja
poikki niiden, houkuttelin, luikuttelin, mutta et vastannut. Täynnä oli
vuorenrinne rotkoja ja murtoja ja jyrkkiä kallioita. Sytytin tulen
merkiksi sen laelle ja poltin sitä kolme päivää ja yhtä monta yötä. Jos
kerran tänne katsoit, täytyi sinun se nähdäksesi... Etkö liene nähnyt,
etkö liene katsonutkaan...

Palasin kotiin, tulin tänne majalleni, jonne olin tahtonut sinutkin
tuoda. Huudan täällä sinua uupumatta joka ilta ja aamu huoneeni ovelta
ja koetan houkutella saloja sinua ilmaisemaan. Mutta totisena ja tylynä
seisoo salo eikä anna minulle koskaan selkoa siitä, mitä tietää. Enkä
minä tiedä, eksyitkö, vai tahallasiko erosit. Sen vain tiedän, että
korpeen minulta katosit.



KORVEN KOSTO.


Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan
paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen,
virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, missä kahden veden välinen koski
kimmeltelee päiväpaisteessa, hän näkee majansa katon.

Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti
kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren hän
on omakseen ottanut, kun ei ole ollut muitakaan ottavia. Ei ole sitten
sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset
vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.

Erämaa uinuu kuin avosilmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on
jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea
vielä sauvalla mitaten. Päivä helottelee lämpimästi aukeilla, mutta
varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havunneula sulanut
sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu
lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevätaamuja.

Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä
tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen
mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen
rautainen koura heltinyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa
tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä
tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota
aina aavisteli, vaikkei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla,
että tuon torjua saisi ... mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella
tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.

Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies,
puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan on hänellä
ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen
lukkoja, jotka hän on käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis
lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan ... kiiman
aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä
häitään metsän väet.

Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja, tänä talvena
hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä
markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei
kuninkaan metsästäjälläkään parempia, mutta ei tee tämä salon Sara
selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat
jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen
jättämättä.

Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei
muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin
hykähdyttää eräs ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko
huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan
vinkumaan?

Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus
vaaran alta.

Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka ja
kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään vainoavan
innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin olisi joku iso
elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla kimppuun käydä, sillä
haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla äkäinen.

Sara viheltää, ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.

--Susi!--päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä.--Susi se on!--
päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä vastaan, häntä
koipien välissä.

Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäikse ja
ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia
saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa
koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle
tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven
rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan, missä
koira kääntyi, mutta jo jälen poikki mennessään ehtii hän huomata,
ettei se ollutkaan suden jälki, vaan--suksen. Hän lyö suksensa ristiin,
hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten lumessa hetken
aikaa niin huumautuneena, kuin olisi salama silmäin edessä välähtänyt.
Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä kyyryssä väijyen
vierasta latua.

Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään
ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen
majalleen päin.

Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on? Ei se ole Suomen mies
etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei ole Vienankaan miehiä,
niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen alla poron nahka, joka on
vastamäessä tehnyt karkean jälen lumeen. Hiihtäjä ei voi olla kukaan
muu kuin lappalainen.

Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi
tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille.
Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut
tähystelemään ja kun näkee, ettei ole kuin yksi eläjä täällä, niin
laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin
kalastelemaan.

Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka, tehtyään pienen kaaren
metsään, on siitä yht'äkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.

Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla pienen
aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa Saralla on
nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut varastonsa. Se on
rakennettu paalujen päälle metsän roistojen: susien, kettujen, kärppien
ja hiirien varalta. Siihen tulevat nuuskimaan, mutta eivät pääse
käsiksi. Monta repoa hän on sen ympäriltä raudoilla tappanut, monen
suden ja ilveksen jäljen päästä saanut kiinni, kun ne nälkäisinä
juoksennellessaan ovat lähennelleet herkkuja nuuskimaan.

Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan, vetäytynyt
takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut siinä
suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle, jonka
ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.

Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä
täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen
on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo,
tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.

Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti hän on vasta puolen päivän
aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun
ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.

Puettuaan ylleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä
konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon,
pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva,
valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isommilla retkillä.
Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taakse
oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon
lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys
jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen.
Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima
piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan
kaikki voimansa, niinkuin otus olisi ollut ensi aukealla
saavutettavissa.

Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi
jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten
suuren järven rannalle.

Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt
avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja
saaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset
lumelle avannon viereen.

Saran kiukku kasvoi... Kalastanut minun vesilläni ja jättänyt siihen
sisukset kuin ilkkunansa osoitteeksi ... niinkuin riettalintu, joka syö
linnunpyytäjän loukusta! Lieneekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen,
ottaakseen pois kalaonneni...

Se antoi uutta sisältöä suuttumukselle, ja Sara potkaisihe takaisin
ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle, ja
noudatteli sitä, pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotakin,
ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille
paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria,
poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle
rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon
viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi
vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla,
hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan
osatakseen.

Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi
kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksenlatua
noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle, eikä sitä tänä iltana
enää ehtisi saavuttaa. Tietysti laittautua levolle iltayöksi ja heti
aamusella lähteä liikkeelle.

Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen
jostakin edestään. Koko matkan olivat Hallin jälet seuranneet
lappalaisen latua, eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä
ulvahti jossakin. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen
enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole
tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen
surmannut, ampunut ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut
keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä
nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos
vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni... Mitä varten minä
lähdinkään häntä ajamaan? Miksen anna hänen olla ja mennä menojaan?
Mitä pahaa hän on minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi
ihmisen toistaan tappaa...

Mutta lappalainen ei ole ihminen--koira se on! Pahansuopa, joka pilaa
metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavoittanet. Olisi se
sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lienee: hyvät jouset, nuolet
ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä
tarvitset.

Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle
ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli
lyöty, ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä,
lähti Sara liikkeelle, päättäen, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin
perille vieköön.

Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille,
toiselle puolen vaarojen, on hän hiihdellyt siellä sinne tänne
pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan
pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä.
Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen,
toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen
taitavasti hän oli tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa
avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee ja hiipivät suoraan luo,
liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei
sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentävät, metsän eläjät, kun
muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat--ja kateus kaivoi Saran
mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus,
hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili
suoaukeiden poikki, milloin pistihe sakeimpaan näreikköön, josta
isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan. Alavasta
korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli
keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää, ja
siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä
päättäen se oli sitä lihapaloilla houkutellut, mutta kun ei Halli
antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli--hyvä
Halli, uskollinen ystävä--ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikka
niillä on hyvä silmä eläimiin.

Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan--tuli kiire
maankulkijalle. Siihen jätti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen
... oikein nauratti Saraa hajanainen jälki ... oli koettanut kuin
lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin--
vaan ei ole mihin sukeltaa.

Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki,
että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt
vauhtiaan. Lieneekö uupunut vai lieneekö arvellut turhaa
säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän
elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut,
milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin
huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.

Unohti Sara vähitellen, minkä tähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä
ilojaan lyöden takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka
on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka ... eikä
tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä
oli vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin
iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä
eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara
kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.

Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, etteivät korpihongat sen
tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen
oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko
ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?

Turhaan tähysteli Sara kallion alta sakeasta kuusikosta, turhaan
kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän
lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka
hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan
lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla--ja jo mietti hän
kääntyäkseen.

Mutta ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan
lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piili vaaran alla
puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli
sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli
heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vain jalkain notkahtaessa
poski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen--ja hiihtänyt
tyynesti edelleen.

Mietti ajaja jo kääntyäksensä sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo
iltakin hämärti, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli
lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsyä missään. Latu
johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin
kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten
vaarain välissä.

Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana, ja rantakalliot
näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut
ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran
takaisin kääntyäkseen.

Hivuttelihe siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen
eteenpäin, kun keksi avannon, jossa lappalainen oli onkinut ja
saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, koskeivät olleet vielä
kalain sisälmykset jäätyneetkään. Se loi lumouksen ja palautti
metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei voi enää olla, tämä paikka on
sen näköinen, että tähän se on yöksi asettunut johonkin. Järvi oli
melkein pyöreä, ja sen keskellä oli pienoinen saari kuin mätäs. Sitä
kohti näytti jälki vievän.

Sara sitoi koiran, käski sen olemaan ääneti ja lähti rantakallioiden
suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli
lähtenyt, hän oli varma siitä, että lappalainen on saarroksessa. Ei
ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin
siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.

Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis
ajajaansa huomannut ... ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita
kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan, ensin
mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon punaamana.

Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä
hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan vanha
metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja sammui rusko,
eikä erottanut enää savua, ainoastaan tulen erotti ja kuuli silloin
tällöin paakkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä kohenteli.
Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten vaikeni hyräily,
ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi. Eikä Sara kuullut
enää muuta kuin hitaista veden tippunaa jossakin takanaan kalliossa, ja
tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne alas kallioisen järven
pohjaan kuin mustaan kattilaan.

Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli, kuin olisi jokin asia
häntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut häntä väijymässä ja hän
sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi. Mutta
kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä tulen tuolla
edessään ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä vaatteissaan
nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet äkkinäinen kiukku: se
kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan, ilkkumaan, jäljessään
juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija, metsärosvo, toisen
riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen saastuttaja.

Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta
tuikkavaa tulta kohti.

Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka
saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi yhä
lähemmä.

Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa
poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen juurella
selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen
puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.

Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi hän oli sen aina
mielessään kuvitellut. Ehkä se onkin Nyyrikki, Tapion poika, ehkä on
täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita katselemassa, tulevana
talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei saa tappaa, ei mitään pahaa
sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle tulee. Jo laskeutuikin keihään
kärki, joka oli ollut kohona, valmiina iskemään, ja Sara asetti
jalkansa toisen taa peräytyäkseen.

Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen,
hieraisi unta silmistään... Saran keihäs kohosi samassa ja syöksyi
semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi pienen
miehen selälleen makuusijoilleen.

Ei ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu
jänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen lähtiessä
alkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan atraimessa, ja
keihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi siihen toisellakin
tarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä ja keihästäjän kättä ja
koko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja herposi ja kellahti
kyljelleen, silmät murtuneina.

Mutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on
routaiseen maahan uponnut, alkaa häntä puistattaa kuin horkassa,
raivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä
karistaa... Eikä hän saa käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän
koettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja pudistaa
yhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat, veret on
villinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan...

Silloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti
ulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole lumous
luotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.

Hän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän--koira ulvoo yhä
surkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo hän
tarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion juurelta.
Vaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä. Hän käy
käsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa niinkuin
äsken.

Sauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä
oudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.

Mutta ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin
tarttuneekin aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen,
kirveen ponteen, airoon tai atraimeen--aina karistaa ne kädestä samalla
lailla.

Lähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille
seuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset metsänsä,
vaaransa ja kalaiset järvensä--luovuttaa koko valtakuntansa jollekin,
joka joskus sattuu sinne osumaan ja sen haltuunsa ottamaan.

Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee.
Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista irti,
_ne_ pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan uskalla enää
metsästysaseeseen tarttua.

Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan
ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt, että
jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin haltiata
salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita kuokkisi.



»WÄINÄMÖISEN VIIMEINEN SOITTO.»

(Taulun aihe.)


Tämänsyksyisessä taitelijain näyttelyssä herättää erityistä huomiota
eräs suuri taulu, jonka nimeksi taiteilija on pannut »Wäinämöisen
viimeinen soitto». Koetan tässä tehdä selkoa sen sisällöstä ja sen
aatteesta.

Tyyni lahti, vanha venhevalkama, hieno hiekkaranta metsäisen niemen
kainalossa. Etäämpänä siintää niemen nenitse aukea meren ulappa, jossa
aallot hyrskyvät valkeina karien kohdalla.

Wäinämöinen seisoo venheessään, joka on irtautunut rannasta ja poistuu
hiljalleen, koivuinen lehtipurje kokassa, koristettuna nauhoilla ja
muilla naisten antimilla kuin uhripuu. Alahangoilla ovat airot
valmiina.

Rannalla seisoo ja istuu kansaa, Kalevan kansaa: ovat tulleet
saattamaan suurta laulajataan hänen viimeiselle retkelleen, heittämään
hänelle viimeisiä jäähyväisiään. Hän on laulanut heille kaikki parhaat
virtensä viimeiseksi muistoksi, on laulanut ja soittanut vielä
venheestäänkin, jonka perässä hän seisoo, toinen jalka perätuhdolla ja
kannel sen polvella. Mutta he tahtoisivat kuulla yhä vielä, yhä lisää,
ja ojennetuin käsin ja pyytelevin kasvoin kehoittavat he häntä vielä
kerran soittamaan ... vielä kerran ... vielä jotakin! Toisten kasvoilla
kuvastuu ikävää ja surua ja hellää moitetta siitä, että hän lähtee,
toisten kasvot eivät ilmaise muuta kuin ihastusta siitä, mitä ovat
saaneet kuulla. Joukossa on niitä, jotka ovat itkeneet, toisia, jotka
ovat iloinneet, ja kyynelten keskestä näkyy hymyileviäkin kasvoja.
Kaikilla kasvoilla on pääilmeenä toivomus: älä mene! älä vielä mene!

Yksi ainoa on joukossa, joka ei näytä huomaavan, mitä ympärillä
tapahtuu. Se on nuori poika, joka seisoo syrjin muihin, vesikivellä
järvessä. Hänellä on kädessään pieni omatekoinen kannel, kupeella
riippuen. Hän on vaipunut mietteisiinsä, on kuin kuuntelisi jotakin
kaukaista ääntä, jotakin sisässään juuri syntyvää säveltä. Hän on
nähtävästi nuoren, nousevan polven edustaja, Wäinön soittolahjain
perijä, mutta joka kuitenkin soittaa omia aatteitaan omalla
kanteleellaan. Vaikka hän tavallaan on sivuhenkilö ja syrjässä muista,
on hänet esitetty niin, että katsojan huomio häneen kohta kiintyy,
ikäänkuin pääaatteeseen. Ei kukaan taulun henkilöistä näy häntä
huomaavan. Kaikkien huomio on kiintynyt Wäinämöiseen.

Wäinämöisen kasvoissa kuvastuu liikutusta ja siihen sekaantunutta
katkeruutta, koko hänen olennossaan ja asennossaan on vivahdus säälivää
moitetta siitä, että hänen annetaan näin mennä, ettei kukaan seuraa
häntä tuolle puolelle meren, vaikka valkama onkin venheitä täynnä:
»Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, kun ei kuuta, aurinkoa...»

Kaikki Wäinöä saattamaan tulleet kalevalaiset ovat puetut
metsästäjiksi. He näyttävät olevan köyhtymään päin olevaa, katoavaa
kansaa. Vastakohtana heille näkyy loitompana taululla sen taustassa
toinen maailma, joka ei ole heidän eikä Wäinämöisen, vaan toisen
sukukunnan, joka parhaillaan heidän alojansa anastaa. Vaaran rinteellä
kellertää auringon valossa vainioita ja halmeita. Siellä näytään maita
kynnettävän, heinää tehtävän ja kaskia hakattavan ja poltettavan. Kylän
keskestä kohoo rakennettavana oleva kirkko. Se on vakaantunut viljelys
ja uusi usko, joka tässä karkoittaa Wäinämöisen. Hän poistuu uuden ajan
tieltä, eikä ole hänen tuossa rannalla seisovassa kansassaankaan sen
vastustajata.

Tämän aatteensa selvittämiseksi on taiteilijalla vielä ollut hauska,
onnistunut aate, joka antaa omituista hilpeyttä tälle muuten totiselle
ja surulliselle kuvaukselle. Hän on pannut eläimet, metsän kaikki
eläjät, seuraamaan Wäinämöistä hänen maanpakoonsa. Mereen pistävän
metsäisen niemen nenästä, joka on jatkoa sille vaaralle, mistä viljelys
jo on osan haltuunsa ottanut, on laskeutunut karhuja, hirviä, susia,
kettuja ja muita metsällisiä alas veteen lähteäkseen uimaan Wäinämöisen
jälkeen. Toiset uiskentelevat jo ulapalla, toiset vartovat vähän matkaa
venheestä vedessä ja kivien päällä niemen nenässä. Pienet eläimet ovat
suuriin liittyneet. Hirvien sarvissa keikkuu oravia, karhujen selässä
istuu kärppiä, niitä on venheessäkin purjepuun oksilla ja Wäinön
itsensä olkapäillä. Ilma on täynnä lintuja, toiset jo mustana pilvenä
meren päällä menossa, toiset, muun muassa iso, komea kotka, lähtijän
pään päällä levitetyin siivin leijailemassa. Lahden suussa on
joutsenparvi kaarena uimassa ulos merelle--muodostaen mainion
värivaikutuksen: valkean sinistä vastaan--odottamassa tulijata, tuota
ainoata ihmistä, jonka laulun hekin ymmärsivät ja joka heidät kaikki
soitollaan kesytti.

He, ainoastaan he seuraavat häntä vieraalle maalle, jonne tuuli,
lehtipurjeeseen tarttuen, on kohta kantava hänet yli aavain ulappain,
asunnoille autuaille ja asunnoille autioille ... pois kirkon ja kirveen
ja auran tieltä ... pois kansan luota, joista toiset eivät häntä
ymmärtäneet eivätkä tunnustaneet, ja joista toiset eivät enää kyenneet
häntä puolustamaan vieraita vastaan.

Mutta kun hän on kadonnut selän siintävän perille, kun saattajat ovat
rannalta poistuneet, seisoo siinä vielä kivellään tuo nuori poika,
unelmiinsa vaipuneena, kuin kuuntelisi hän jotakin kaukaista ääntä,
jotakin sisässään syntyvää säveltä...



TYVEN MERI YNNÄ MUITA LASTUJA.



TYVEN MERI.


Onhan meri ihana, kun se painii sisarensa myrskyn kanssa. Onhan se
komea, kun se hirnahtelee kallioita vastaan ja kun sen aalto kaulaansa
kaartaen heittää vaahtoisan harjansa ylös ilmoja kohti. Minä ihailen
sitä, minä kunnioitan sitä, minä vavahdan sen voimaa, mutta en sitä
rakasta enkä helli--niinkuin rauhallista merta.

Minä rakastan rauhallista merta, hellin tyyntä, onnellista ulappaa. Se
on minulle meri oikeana merenä, ystävä, jonka luo mieleni lakkaamatta
palaa.

Kaukaisin ulkokari, kivisen lahdelman pohjukka, kalaranta laakean,
matalan kallion viimeisellä liepeellä. Katselen tässä kuivamaan
levitettyjen verkkojen välitse, yli riuttojen, siintelevään
kaukaisuuteen, jossa jokin purje seisoo liikkumattomana kuin majakka,
ja niinkuin jonkin kaukaisen maan kangastuksena vaakkuu jo aikoja
sitten kadonneen höyrylaivan savupilvi.

Lämmin ilma, joka maan ja taivaan täydeltä ylitseni ja ympäritseni
tulvehtii; sileä maininkiaalto, joka loiskaa ja loiskaa, koskaan
uupumatta, kuin ikiheiluri, jota näyttää pitävän liikkeellä joku
salainen soudattaja joistakin toisista taivaankappaleista--mikä
huoleton autuus ja onni!

Tämä tyyneys ei ole sisäjarven unettavaa, raukeata tyyntä. Merikin
vaivuttaa uneen, mutta keveään ja raittiiseen. Nukut ja heräät, nukut
ja heräät, niinkuin laine nousee ja laskee. Silmä nukkuu, korva valvoo,
ottaen outoja ääniä, lienevätkö lintujen puhetta vai hylkeenhuutoja. Et
välitä kysyä, mistä ne tulevat tai mitä ne tietävät. Joskus on, kuin
parkaisisi pieni lapsi, mutta kun herahdat ja kuulostat, et kuule muuta
kuin laineen loiskinan etkä näe muuta kuin karin nenässä valkoisen
tyrskyn, josta se samassa katoaa, jonkin ajan kuluttua tullakseen
uudelleen--meri avaten silmänsä ja sulkien ne taas, nähtyään tuttavansa
taivaan ja rakkahimpansa rannan--samat mitkä sinäkin.

Tyven, verkalleen mainehtiva meri, joka ei muserra, ei uhkaa, ei
peloita, vaan joka rakastaa omiaan, liekuttaa lapsiaan ja niitä
tuudittaa--kaikki revityt ja riitaiset, kaikki, jotka toisianne
vihaatte ja vainootte, kaikki kierot mietteet ja turhat puuhat ja
aherrukset--miksi ette tule tänne!

Täällä olisi teidänkin hyvä olla. Rakentakaa tänne majanne, te,
niinkuin minäkin. Ei muu maksa vaivaa, sillä kaikki muuhan on turhuus
ja hengen vaiva.



ELÄMÄNI EHKÄ ONNELLISIN PÄIVÄ.


Elämäni ehkä onnellisin päivä. Ensimmäinen oikea kevätpäivä ainaisten
sateiden ja pitkien kylmien perästä. Koivujen lehdet ovat tänään
puhjenneet hiirenkorvalle lämpimässä, tyynessä paisteessa. On ollut
niin tyyntä ja lämmintä ja raittiin puhdasta, kuin ennen lapsena
ollessa kuvailin vain taivaassa olevan.

Odotettiin äitiä tulevaksi kotiin. Heikki juoksenteli pitkin päivää
avojaloin talon ympärillä kukkia poimien. Niitä asetettiin kaikkiin
huoneisiin ja verannalle valkoisiin astioihin, ja pistettiin kimppu
kumpaankin portin pieleen ja koivujen valkoiseen tuoheen kahden puolen
kotitietä.

Nyt ne nukkuvat. Minä istun ikkunassani ja koetan kirjoittaa.

Järvi on aivan tyven. Viklat lentelevät valitellen rantoja pitkin,
mutta niiden valituksessa on riemua. Kottaraisia istuu kuin musta
marjaterttu koivun latvassa, huilautellen pitkiä vihellyksiä. Niillä ei
vielä ole poikasia, mutta pesänsä ne jo ovat valinneet.

Taivaalla tuikkaa jokin iso tähti, talven viimeinen.

Olen ottanut uuden kynän ja hienoimman paperin ja koetan kirjoittaa
tätä niin kauniilla käsialalla kuin minulle on mahdollista.

Jos saisin viedä maailmasta mennessäni vain tämän muiston. En haluaisi
muuta palkintoa siitä, mitä hyvää olen tehnyt, enkä muuta rangaistuksen
anteeksiantoa siitä, mitä rikoin...



ARKITUULI--PYHÄPOUTA.


Arkituuli puhaltaa, arkipilvi sataa, lakkaamatta, yötä ja päivää.
Satamassa aina sama arkilaineen loiskinta, räystään alla iäti
yhdenlainen lotina. Harmaat arkiolennot kiskovat itseänsä joka ilta ja
aamu märkinä merelle ja palaavat sieltä vielä märempinä takaisin. En
näe tänne, ovatko miehiä vai naisia, nuoria vai vanhoja, kauniitako vai
rumia--öljytakit, saapasjalat, arkitöittensä orjat. Kun sanovat
jotakin, murahtavat, kun vaikenevat, murjottavat. Ei laulahdusta, ei
naurun helähdystä, ei yhtä ainoata hypähtävää askelta kala-aittojen
polulla. Koko elämä kuin mieletöntä, asiatonta itkua.

Pyhätuuli puhaltaa, pyhäaurinko paistaa. Sataman sinessä lounaisen
viri, katon harjalla pääskysen siritys, kalliolta kalliolle västäräkin
vilisevä juoksu. Aitasta tulee tyttö, solakka ja reipas, ja juoksee
rantaan; toisesta toinen, nuori, notkea, ja juoksee rantaan--hameet
siniset, puserot punaiset, huivit valkoista harsoa, olkapäille valuen.
Uusi ilma ja ihmiset uudet. Pyörähtävät, huudahtavat, hypähtävät
nauraen sillalta purteen, kaatuvat kirkaisten toistensa syliin. Huulet
hymyssä seisovat ovillaan vanhat, joilla ei äsken ollut ystävällistä
sanaa.

Nyt ne soutavat satamasta ulapalle, vastakkain istuen, toinen vetäen,
toinen huovaten, karkelosaareen, laulaen molemmat. Toisista rannoista
soutaa toisia laulavia tyttöparvia. Ovat niinkuin eivät olisi koskaan
muuta kuin huviansa soutaneet ja pyhäänsä pitäneet. On niinkuin ei
olisi ollut maailmassa arkea koskaan eikä koskaan sadetta ja niinkuin
elämä olisi yhtä asiatonta iloa ja paistetta.



SÄVELTÄJÄN MUISTIKIRJASTA.


Vain joskus olin tullut merkille panneeksi, että talossa, jossa asuin,
oli viiritanko katolla--silloin kun sen päässä visersi pääskynen. Olin
myös nähnyt, että ikkunani alla ja tupani seinämällä oli tasapääksi
leikelty sireenipensas ja nurkan kohdalla lumessa vanhan joulukuusen
latva. Olin joskus epäillyt, että uunini pellissä oli olemassa jotakin
hataruutta, mutta että seinässä olisi sälöjä ja ikkunapaperi jostakin
irrallaan, siitä minulla muistaakseni ei ollut tietoa enemmän, kuin
luultavasti heillä itselläänkään, ennenkuin tuli tammikuun myrsky.

Myrskyjä oli usein kulkenut taloni yli. Ne olivat panneet meren
mylvimään, metsän pauhaamaan, niinkuin meren ja metsän tulee ja
niinkuin ne ovat tottuneet tekemään. Olipa myrsky kuinka kova tahansa,
sen puuskat kuinka rajut hyvänsä, meri ja metsä antoivat aina sointuvan
äänen, heikomman tai voimakkaamman, mutta aina puhtaan niinkuin hyvin
viritetty soittokone. Metsä ja meri eivät koskaan soi epävireessä, yhtä
vähän kuin urut, päästipä niihin henkeä kuinka paljon tahansa. Ne eivät
koskaan tuntuneet tulkitsevan mitään erikoista omaansa: iloansa,
suruansa, hätäänsä tai kauhuansa--soivan ainoastaan sitä, mitä myrsky
niillä soitti, suurta, rauhoittavaa, ylentävää säveltä. Saatoin
kuulostaa niitä aikani, nauttia ja nukkua.

Taas pauhasi meri ja mylvi metsä. Kun puisto nyt oli lehdistä puhdas,
sattui myrsky minkään estämättä siihen huoneeseen, jossa asuin.

Lipputanko katolla oli alkanut reutoa ja narista. Sen nuora kuului
milloin kääriytyvän sen ympärille, milloin purkautuvan pieksämään sen
kylkeä, ikäänkuin hoputtaen sitä jonnekin; tanko ei päässyt, mutta
tuntui tutisevan tuskissaan.

Sireenipensas oli tullut kuin hätään ja pelkoon, raapi ja raastoi
ikkunata ja sen pieltä ja seinää niinkuin koira, joka pahana yönä
pyrkii sisään susia vainuten, repien kyntensä rikki ja varpaansa
verille.

Nurkan kohdalla, jossa nojatuolissani istuen koetin olla kuulematta ja
lukea, alkoi huokailla ja nyyhkyttää. Se vaikeni hetkeksi, alkoi
uudelleen--parkuminen ilman ääntä.

Korisi jossakin kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niinkuin
kuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan,
kiristettäisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään
jotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan
torvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se
nuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaisekse
takaisin ja alkaa uudelleen.

Silloin rämähtää ihan korvani juuressa ääni, jossa on se hermostunut
hätä, mikä on ampiaisen äänessä, kun se kesällä huoneeseen eksyttyään
pyrkii ikkunasta ulos. Tämä pyrkii sisään. Ei niinkuin yksi ampiainen,
vaan niinkuin kaikki maailman ampiaiset. Tiedän, että se on ikkunan
paperi, joka on irtautunut, mutta en saa itselleni uskotelluksi, että
niin todella on. Sillä minä kuulen samalla kymmeniä ääniä, jotka voivat
olla mitä hyvänsä, kenen tahansa, elävien olentojen, kuolleiden,
ihmisten, henkien.

Kaikilla heillä tietysti täytyy olla luonnollinen syynsä, tiedän sen,
mutta en saa selville, mikä se milloinkin on. Sen vain siinä
kuunnellessani käsitän, että kaikki ovat ääniä semmoisten, jotka
pyrkivät pois sieltä, missä ovat. Joita vaivataan, ahdistetaan,
kidutetaan, ne huutavat, vaikeroivat, vikisevät kukin omalla
kielellään. Mutta kenenkään ääni ei soinnu toisen ääneen, niinkuin
myrskyssä meri ja metsä, joiden soitto on sitä kokonaisempi, kuta
suurempi myrsky on. Nämä eivät välitä eivätkä tiedä toisistaan, niillä
on kaikilla oma yksityinen hätänsä ja sen huuto ja parku, niinkuin
haaksirikossa huutavien, tulipalossa, sairaalassa voihkavien.

Kuuntelen aina huvikseni myrskyä, menen metsään ja meren rannalle kuin
soittajaisiin, nauttimaan melusta ja pauhusta. Nämä minua kiusaavat.
Koetan olla uskomatta niiden hätään. Eihän se ole totta, eihän se ole
mitään, sehän on vain tuulta. Vaan jos olisikin, mitä se minuun kuuluu?
Mitä minuun kuuluu kenenkään toisen tuska? Panen maata, koetan nukkua.
Mutta silloin yltyvät ne tuhatta hullumpaan hätään. Ja on, niinkuin se
ei olisikaan enää toisen tuskaa, vaan omaani. Jokainen heistä vetää ja
repii minua osalliseksi omaan hätäänsä, ne valittavat ja huutavat,
niinkuin minun itseni pitäisi valittaa ja huutaa.

Näen, että ne tulevat panemaan pilalle koko yöni. Häiritsivät ensin
työni, nyt estävät uneni.

Kun yöperho pörrää työtuleni ympärillä, tapan sen säälittä. Kun karjan
ahdistama koirani turvautuu jalkoihini, potkaisen sen armotta pois.

Repäisen paperin ikkunasta, tempaan auki pellit. Riennän ulos, nousen
katolle ja murran vihoissani viiritangon. Katkon kiukuissani
sireenipensaan latvat niin lyhyiksi, etteivät ne ulotu raapimaan
seinääni. Riistän lumesta vanhan joulukuusen ja nakkaan sen menemään
suin päin hankeen.

Kun tulen takaisin, on kaikki hiljaa. Ei mikään valita eikä häiritse.
En tarvitse enää kuulla kenenkään tuskaa enkä siitä kärsiä niinkuin
omastani.

Meri ja metsä kyllä yhäkin pauhaavat ja soivat. Ja saakoot ne kernaasti
soida. Onhan niidenkin äänessä tuskaa, murhetta ja ahdistusta: joka
oksalla, jota myrsky vaivaa, joka aallolla, jonka se nostaa ja murskaa,
on kai oma hätänsä, mutta siinä on kokonaisuutta, sopusointua. Meri ja
metsä eivät kiru eivätkä paru, vaan soittavat surunsa.

Minä voin kuunnella sitä aikani, kuinka kauan hyvänsä, vaikka koko yön,
minä nautin siitä, voin levätä sen laineilla, nukkua sen keinuun.

Minä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä
mitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja
särkee, uhallakin--väkivallallakin. Ei mikään suru saa tulla minua niin
lähelle, että se pakottautuisi omakseni.

Tahdon nauttia päivin ja nukkua rauhassa öin. Tahdon, että elämä
soittaa minulle tuskansakin--orkesterille sovitettuna.



SALAPERÄISIN.


On salaperäinen, syksyinen, sysimusta yö, kun vaahtopäät laineet
välähtelevät myrskyisellä merellä ja ulappain voima pauhaa kaukaisia
kallioita vastaan. On salaperäinen, tyyni yö Lapin autiolla erämaan
taipalella, kun revontulet aaveina taivaalla leimuavat ja havuinen
ikimetsä hämmästyksestä suorana seisoen sitä katselee. On salaperäinen,
lämmin elokuun ilta, kun punainen kuu metsänrannasta suurena maailmaa
katsoo, niinkuin se sen nyt vasta ensi kerran näkisi.

Vaan ei ole niin salaperäinen mikään yö eikä ilta, kuin on tyyni,
paisteinen keskipäivä kesän kuumimpana aikana.

Päivänä semmoisena kuuluu metsässä, kun kuiva havunneula risahtaa
oksastaan irti ja putoaa puun alle. Aurinko valaisee joka sopen,
kirkastaa joka kolkan, mutta vaikka katsot, et mitään näe, sillä valo
verhoo vaippaansa maan ja kannot ja kivet ja mättäät ja kaiken, mikä
niiden päällä on ja mitä niiden kupeella piilee. Ja silloin on siellä
keskellä viikkoa semmoinen pyhä rauha, että jänis huoletta paneikse
pitkäkseen ruskealle polulle ja pyypoikue nukahtaa paisteeseen
rypyhautansa pohjaan; silloin siellä ketutar tuo penikkansa luolansa
suulle, silloin siellä karhu kellii aukealla, lämpimällä kalliolla, ja
sen päällä kelohongan oksalla uneksu silmät pieninä viiruina huuhkaja:
silloin siellä suon reunassa hongikossa seisoo hirvi niin
liikkumatonna, että orava puusta laskeutuessaan ponnahtaa sen sarveen
ja sarvesta toiseen puuhun. Kaikki nukkuu, ja kaikki kuitenkin valvoo,
kaikki on esillä, ja kuitenkin piilossa, auringon piilossa, kuuman
keskipäivän kätkössä, ja on, niinkuin olisi tapahtunut se, että aurinko
ei enää koskaan laske, ja ettei päivä milloinkaan pääty. Yksi valvoo ja
elää: kukkien tuoksu ja pihkan lemu niinkuin nukkuvan hengitys; ja
kuuma maa, niinkuin tulisi sen alta hehku. Hyönteiset hyrisevät,
sihisee muurahaispesä, hymisee jossakin kaukainen koski niinkuin
ylhäällä ilmassa tai syvällä manteren alla. Ja valvoo vielä aurinko ja
elää, ollen äänessä kuin lämpöään hiljaa soiva ääretön lamppu. Elää ja
valvoo kaikki, samalla kun nukkuu. On, niinkuin maa ei olisi maata,
niinkuin metsä ei olisi metsää, niinkuin eivät puut olisi puita, vaan
niinkuin maa olisi nukkuva, lämminpintainen peto, joka jostakin
säikähtäen voi pian ponnahtaa pystyyn ravistaen selästään kaiken, mikä
siinä uinuu.

Päivänä semmoisena ovat väet talosta kaukana niityllä eikä kotona kuin
räystästen pääskyset ja portin pielessä äänetön koivu ja pihan päällä
ylhäällä taivaalla poutapilvi ja poutapilven alla haukka liikkumattomin
siivin. Päivänä semmoisena hiipii talon tarhakäärme kivijalasta huoneen
alta porstuan rapuille ja lepää siinä paisteen alla suorana kuin keppi.
Silloin nakertaa talon haltiahiiri loven emännän hienoimman nisuleivän
laitaan ja tekee nopean jäljen hänen viilipyttynsä kerman kuoreen
niinkuin jänönen keväiseen hankeen ... ja emäntä tietää aaveita
käyneen.

Päivänä semmoisena on pellolla heilimon kiihkoisin hetki, ja
huumeissaan painaa rukiin tähkä kutrisen päänsä toisen tähkäpään poskea
vasten ja synnyttää, näkemättä, tietämättä, satain tuhansien sadon.
Silloin saa pientaren mansikka poskilleen kypsyytensä punan, ja sen
huulille kihoo sen sydämen sokeri, ja se on poimittavaksi valmis ja
otettavaksi altis. Angervon kukka avaa lemujensa lippaan, ja mehiläinen
kantaa pois lemmen viestin. Ruohossa maaten, päänsä alla käsi, näkee
neito hymyillen lempensä ensimmäiset unet, joita torjui aaveina luotaan
vielä illalla ja yöllä.

Lahdessa talon alla uipi suurten ulappain mahtavin hauki matalimpaan
heinikkoon ja tuijottaa tuntikaudet, posket jäykkinä ja kiinteinä
silmät, sudenkorentoon, joka vihreällä lumpeella keltasiipisenä väräjää
toisen keltasiipisen kera. Posahtaa kuin valaskalan pyrstöstä,
salakoita sinkoo ilmaan kuin hopeisia salamoita, ruohikko sihisee ja
nuokkuu, lumme on kastunut, eikä keltasiipiä enää näy.

Meren päällä taivaalla autereisia hattaroita, ja meren pinnalla
uinahtelevia virejä ja velttoja purjeita... Kangastelevat ylösalaisin
etäiset kaupungit ja ulkomaiden rannat. Näkymättömien myrskyjen
mainingit vaahtoaa ja pauhaa uloimmissa kallioissa. Hylkeet huutavat
toisilleen karilta karille ilolaulujansa laulaen, ylistäen paistetta ja
tyyntä, mikä kuuluu kuin hätähuudolta hukkuvan lapsen. Päivänä
semmoisena iskee kalasääski meren suurimman lohen ja katoo kerta
parahtaen syvyyteen.

Päivänä semmoisena näkee ihminen näkyjä keskellä päivää, ja semmoisena
syntyi merimiesten tarina suuresta merikäärmeestä, ulappain aaveesta.

Ja semmoisina päivinä alkaa aina jymähdellä tykkien pilvetön ukkonen
vierailla rannoilla, ja tällä puolella vesien tärähtää jok'ikinen ikkuna
matalassa saaristomajassa.



NÄKY


Kun minä kerran, heleästi valaistussa, sopusuhtaisessa salissa, viileän
pilarin suojassa, istuin ja kuuntelin, kuinka sävelet soivat, näin
minä, auki silmin uneksien, tämmöisen näyn.

Minä näin, jossakin kaukaisessa maassa, missä en koskaan ole käynyt,
näin yhtäällä aukean, heleänsinisen merenulapan pienine laineineen ja
siellä täällä valkoisia purjeita--ja toisaalla, kaukana
taivaanrannalla, vuorisen maan häämöttävine lumihuippuineen.

Vuoriston ja meren välillä on laakea, vihertävä seutu loivine
kukkuloineen ja niiden päällä vanhoja linnoja ja rinteillä
päiväpaisteen valaisemia taloja ja tasangolla kirkkoja puistolehtojen
keskessä.

Tasangon halki poimuilee virtava vuo, milloin vainioiden keskessä
suvannoiksi leveten, milloin kukkulain välissä virraksi kaveten. Läpi
lähdekirkkaan, lumirinteillä auringon sulattaman veden kuultaa
valkoinen hiekka ja välkkää rantojen mukaan luikerteleva vesiheinän
varsi. Polviin taipuen kiihtyy vuo milloin kulloin virkeään juoksuun ja
hypähtää viimeisestä suvannostaan mereen pieninä putouksina, joiden
alta joutsenvalkoiset vaahtopallot kuin huvikarkelossa pyörähdellen
liukuvat meren lahteen ja kantauvat kauaksi ulapalle.

Virran reunalla, ikitammien varjossa, hiljaisia puhdastekoisia
huviloita ja toisesta toiseen rantoja pitkin poppeliteitä. Ja kukkivat
tuomet ja riippuoksaiset raidat varjostavat vettä ja koskettavat
suvannon sileää pintaa, vetäen siihen väreilevän viivan.

Tyyntä ja paistetta--ei tuulta, ei ainoata ääntä.

Kullankiiltävä, punakeltasiipinen perho lepää lehden päällä kuin kukka,
avaten siipiä ja sulkien ne taas niinkuin neitonen viuhkaa.

Tuulahdus liikauttaa lehteä, lehti kallistuu, ja perhonen putoo veteen,
liukuen putousta kohti yhtä levollisena kuin äsken lehden päällä istui.

Kiven huopeessa, missä vesi vilisee, mutta ei vielä kuohu, lepää lohi,
selältä tumma kuin vesikiven sammal, kupeilta hopean kirjava kuin
ympärillään helmeilevän vuorivirran kuohu. Kääntäen pyrstönsä kämmenen
vasten veden viistoa voimaa kohottaikse se ylös suvantoon, missä
kullankiiltävä perhonen irtaimin purjein ajelee virtaa alas.

Ja niinkuin ottaa aukeava huuli hyppysistä kypsyneen marjan, imaisee
kuohujen kaunis ilmojen ihanan ja vaipuu takaisin, ja soikeneva
vesirengas kantautuu pintaa pitkin hyrskyjen helmaan.



MUISTOJEN MAISEMA.


Vanhan yliskamarini ikkunasta näkyy lumen peittämä niitty ja niityllä
lato huurteisten koivujen alla: niityn takana järvi ja sen rannassa
nuottakota ja venhe kumollaan nietoksen peitossa; järven halki
viitoitettu tie, ja sen perillä matalakukkulainen, metsäinen maa.

Ja siitä--jo ammoin unohdettujen tuttujen tervehdys, jotka luulin jo
aikoja sitten itselleni kuolleiksi ja haudatuiksi kellastuneiden
kirjanlehtien alle: Markkinamiehet ja Matit ja Liisat, vaivatta
syntyneet, heti valmiit ja itsestään elävät, tullen puheilleni
luontevasti kuin isäni luo pitäjän isännät ja emännät omiansa
haastamaan. Muistot työn hetkistä, jolloin sen helppouden tähden en
tiennyt sen vaivoista eikä kynän jälki korjausta tarvinnut.

Siitä--lempirunoilijaini säkeiden soudattelu kuin lapsuuteni keinun
puutarhan koivujen välissä, siitä tuudittelu kalevaisen kielen,
niinkuin suvilaineiden loiskina muistojen ulapoilta kaukaa luhtaiselle
rannalle läpi huojuvan ruohikon: Hirvenhiihtäjät ja Hannat, Perhon
hauta ja »Kesäisen illan kullasta tuo joutsen tultuaan...» Siitä
Härkä-Tuomo ja »Mi ikävyys, mi hämäryys...» ja tarina kalpeasta immestä
ja rohdinpaitaiset urhot Impivaaran saloilla. Siitä tähän kaikkeen
sointuen ja sen läpi soiden vanhojen hurskasten virsien hyminä,
niinkuin sen kuulin kirkosta muinoin yli heilimoivan vainion kesäisenä
sunnuntaina.

Siitä--kaikki, mitä maailmassa sain parasta aikaan, mitä elin puhtainta
onnea ja puhdistavinta surua, mitä haaveilin hienointa rakkautta ja
rakentelin ihanimpia tupiani tuuleen; kaikki, mikä avarsi rintaani
hartaudella maahan ja kansaan ja lujimmalla uskolla ihmiskuntaan; mikä
oli minulle kauneinta ja ylevintä ja elettävintä.

Siitä--vanhan yliskamarini ikkunasta, missä ei muuta kuin niitty ja
niityllä lato ja niityn takana järvi ja järven halki viitoitettu tie ja
sen perillä matalakukkulainen metsäinen maa.



KIRKKO JA PAPPILA.


Enpä tiedä toista maisemaa niin mieluista, kuin missä on pappila ja
kirkko.

Sillä olkoonpa näköala kuinka ihana tahansa--metsiä, vaaroja; ulapoita,
niemiä; koskia, kuohuja--missä kirkko ja pappila puuttuvat, siinä seutu
henkeään haikailee, ikävöi aatettaan ja kaipaa keskustaansa.

Milloin nousit vaaralle, ettei oppaasi osoittanut kirkkoa? Ihastui oma
mielesi, ja hymyyn meni oppaan huuli, niin pian kuin huomasitte kirkon
ikkunan kiillon etäältä pilven alta.

Sillä ei ole näköala kansankaunis, minne ei kirkkoa kuumottane, minne
ei pappilaa pilkottane--ja kun opas yhden löytää, niin hän toista jo
kauempaa etsii--ja jos hän keksii kolmannenkin, jo on paikka pyhä, jo
on se uhrivaaran veroinen.

Ja siksi hänen silmänsä niitä hakee, että ne ovat hänen oppinsa ahjo,
hänen sivistyksensä suoja ja keskus, hänen hengenviljelyksensä vankin
vartija, jotka hän itse molemmat rakensi, itse kivet kiskoi, seinät
salvoi ja itse tervaharjan ylensi. Eivät ne tyrkytellen siihen tulleet,
omasta halustaan hän ne anoi, kirkon ja pappilan--ja anoi niiden
asukkaankin, opettajansa, kun ensin oli huomannut oikeaksi hänen
oppinsa.

Ja siksi ne tuossa salmen rannalla niin sopusointuisina seisovat
molemmat, antaen aatetta maisemalle, kuvastuen samoihin vesiin, ja
säteillen sisältöään etäisiin erämaihin.

Kirkko kunnaallaan seisoo, papin talo kunnaan alla, ja koivuinen
ikilehto ne toisiinsa yhdistää.

Enkä nyt tiedä, mitä ihailisin enemmän: sitäkö, kun kirkko arkipäivänä
seisoo autiona, mutta täynnä totisuutta kuin vanha vaari, joka ihmisten
aherrusta aatoksiinsa vaipuneena katselee--vai sitäkö, kun on tapuli
kesäisenä sunnuntaiaamuna silmänsä avannut ja kello kutsunut ja
vaiennut ... eikä kuulu hiiskahdustakaan tänne salmen taa, ja kirkko
itse ja tapuli ja koko luonto kuuntelee ja kuulee ja näyttää tietävän,
miten vanha rovasti siellä taivaansa tietoja tulkitsee.



KASKI.


Kun mahla on puussa makeimmillaan, kun mehu koivun suonissa vuotaa kuin
viini ja kun lehti tuoreimmillaan tuoksahtaa--silloin se kaadetaan...

Aamulla varhain, kun kevätaurinko hellästi paistaa, kun käki kaikkien
vaarojen rinteillä kukahtelee ja peippo pihakoivussa ensi sävelensä
virittää, astuu hän, matalan majansa ainoa mies, sivuitse saunan ja
ohitse riihen, ja käy, kirves olallaan ja selässä kontti, kulkemaan
polkua, joka lehteville rinteille nousee.

Solakkoina seisovat vaaleat koivut, pihlaja tuoksuu täydessä kukassaan,
ja tuomi tervehtii häntä herttaisimmalla lemullaan. Ota meidät!

Hän ottaa heidät kuin omansa. Tuuhea lehvistö tutajaa, kun hän
keveällä, tottuneella kädellä runkoja pykältelee, ja humahtaen ja vähän
huudahtaen niinkuin tyttö, joka keinussa heilahtaa, vaipuvat koivut
limikkäin maahan, pihlajat putoavat toistensa helmaan, haavat vielä
maassakin lehtiään ystävällisesti lepattelevat, ja tuomet vielä
kaatuneinakin kukkiensa tuoksu-uhria suitsuttavat. Kaski on kaadettu
... ja kun iltatuuli saapuu suurien salojen yli, löytää se avonaisen
paikan ennen läpipääsemättömässä metsässä ja siinä liotellen
pyörähtelee....

Ja kun aurinko seuraavana aamuna nousee, pääsee se mustaa maata
lämmittämään, ja hikevä höyry kohoo iäti kosteista happamista juurista.

Mutta suuri on ilo matalassa majassa, joka on katosta lattiaan, ulkoa
ja sisältä, kotiin kannetuilla kerpuilla koristeltu, ja runsaita satoja
aavistellen asuu mieli kasken tulevissa antimissa.

Hiljalleen vaipuvat kasken kaadetut puut ikuiseen uneensa kesäisen
helteen paahteessa, tuomien ja pihlajain kukat lakastuvat, lehdet
ruskettuvat ja oksat ja rungot kuivavat. Punaisena pälvenä helottaa
kasken paikka syksyn kaiken tummanvihreän vaaran rinteeltä saloja
vaeltavan metsämiehen silmään, mutta talvella se valkeana aukkona
paistaa, ja jänöt kyykkivät rytöjen välissä kaadetuita haapoja jyrsien,
ja metsäkanat tekevät polkujaan runkojen alle.

Mutta kun on tullut kesä taas, niin paksuna, valkeana patsaana kumpuaa
palavan kasken sauhu korkeutta kohti. Kuivuneiden lehtien lemu on kuin
uuteen eloon vironnut, kuihtuneiden tuomen ja pihlajankukkien tuoksu
täyttää uudelleen ilman ja tunkee autereisen kaskisavun kantamana
metsiin, leviää soille ja huljuilee iltaisen ilmanhengen mukana järvien
rannoille ja luhtaisille niityille. Mielihyvällä hengittävät sitä
saunatietä astuessaan matalan majan asukkaat ja haaveksivat vaivainsa
palkkioksi hedelmällistä satoa ja vehkatonta viljaa. Ilta on ihana ja
lämmin, ja köyhänkin aitta on toiveita täynnä.

On uusi kesä taas, ja kaski on toiveet toteuttanut. Sakeana kuin
kaislikko mutapohjaisen järven lahdelmassa kasvaa palolla pensova ruis
ja heilimoi siinä tyynenä heinäkuun sunnuntaina, kun matalan majan mies
aitaa vasten nojaten työnsä aloja tarkastelee. Käki kukkuu vaaran
rinteellä, laulurastas laulelee notkossa, ja västäräkki keikuttaa
seipään päässä pyrstöään. Hiljainen tuulen huokaus taivuttaa halmeen
tähkiä, ja tähkät huokaisevat ilmoille utuisen pilven, joka kantaa
helmassaan kaiken sen tuoksun, jonka kaadettu metsä kätki, joka on
koottu pihlajain kukkasista ja tuomien tertuista, jossa on kaikki lemu,
minkä neitseellinen lehto oli satain vuosien aikana poveensa koonnut ja
jonka se nyt rukiin heilimöinä levittää viljelijän eteen. Ja viljelijä
seisoo siinä onnellisena hymähtäen itsekseen ja katselee yli
huojahtelevan halmeen ja yli alempana olevien puitten latvojen kauas
vastaisen vaaran rinteille, jonka takana vielä toisia rinteitä siintää.

Ja mille hän niin onnellisena hymähtää?

Hän hymähtää sille, mitä hänellä on, ja sille, mitä toivoo saavansa.
Hänellä on tupansa tuolla, missä lapsensa ilakoiden huhuavat, on
pienoinen saunansa ja vähäiset elantonsa, ja on tulevan vuoden turvattu
vilja;--ja hän rakentaa jo aatoksissaan uuden tuvan ja suuremman saunan
ja toivoo suurempia satoja uudesta suuremmasta kaskesta. Maa häntä
näyttää suosivan ja lehto lempivän, parhaita aarteitaan hänelle
luvaten.

Verkalleen poistuu hän kivistä polkua ja kotiinsa laskeutuu.

Ja kaski jää siihen tuleentumistaan odottamaan, ja ruis kahahtaa
hänelle suopeaksi vastaukseksi, leudon suvituulen tähkäpäitä hellästi
silitellessä.



KUOLINVUODEN ENNE.


»Lumi lehteen satanut on kuolinvuoden enne» sanoivat vanhat.

Mistä saivat he aiheensa tähän taikaan?

Meri oli eilen vielä sininen ja valoisa. Puisto sen niemessä oli vihreä
ja lämmin. Nurmikoilla ei näkynyt merkkiäkään marrasajan kulosta. Vain
siellä täällä kellerti jonkin vanhimman, korkeimman koivun latva, ja
punerti joku pihlajan oksa. Haapa jokunen oli jo karistanut viereensä
kalvenneen lehden. Mutta raidoissa, tammissa, jalavissa ja lepissä asui
vielä täysi kesäinen voima, ja puutarhoissa hehkui kukkaislavojen
hiillos yhtä kuumana kuin kesällä. Kaikki lupasi lämmintä syksyä ja
kasvullisuudelle pitkää ikää. Tuli odottamatta itäinen pilvi. Tuli
ensin äkäisenä sateena, sitten räntänä ja viimein kuivana pyrynä. Lumi
peitti nurmikot, tarttui lehtiin, painoi oksia alas ja iskeytyi tuulen
puolelle runkoihin. Pilvi hajosi, ja luoteinen viima jääti lumen
talvisena vaippana kietomaan syliinsä eilisen kesän.

Meri on kuin musta verka ruumisarkun alla. Kellahtavan vihreä, kaamea
puisto on kuin vainaja selällään paareilla, eloton ja avuton. Lumipeite
on kuin aaveinen käärinliina sen ympärillä.

Minä ymmärrän, miksi lumi lehteen satanut on kuin kuolinvuoden enne.



UVEAVANTO.


Se luulee, kaiken tukahduttaja talvi, kun on saanut ajetuksi tiehensä
auringon ja painetuksi pakkasyön jääkellon yli nukahtaneen ulapan ja
sen valitukset vaikenemaan ja sen silmiin kuoleman kalvon--se luulee,
kun kaikki, mikä äsken päivän alla kimmelsi ja eli ja tuulen alla
tyrskyi ja vaahtosi, nyt on tyyntä ja hervotonta, että se on iäksi
alistettu hänen alleen. Ja niin se hautaa vainajan ja tuiskuttaa
lumensa laineiden kuolinkääreeksi. Sen tehtyään se voittonsa merkiksi
vetää viittatiet rannasta rantaan, pitkin ja poikki, kutsuu kengitetyt
kaviot ja raudoitetut reet ja kuormat kuinka suuret tahansa kulkemaan
mistä paikasta hyvänsä, niemien nenitse ja saarien salmitse ja koskien
niskoitse. »Ajakaa, vetäkää, polkekaa, vaivatkaa, ei ole vaaraa, kyllä
kestää silta, minkä minä kerran tein, minä maan ja meren herra, minä
kaiken kahlehtija talvi.»

Niin talvi--tietämättä, että, missä lienee jossakin, on vaarain
välissä, painanteessa, kolmen kallion sulkeessa lähde, sammalen
peittämä, ikuinen sula. Kalliossa suon alla halkeama, jota ei kukaan
ole nähnyt, halkeaman pohjassa puro, jonka lirinätä ei kukaan ole
kuullut. Se valuu sydämitse vuoren, suonitse louhun, ujuu alitse niityn
ja notkon, syöpihe läpi saven ja soran ja rautaruosteisen mullan,
juottaa kaivoja, elättää lammet, hiipien käärmeenä, kaivaen myyränä ja
saapuen viimein salatuita teitään veitsiviilokallion kynnyksen alaitse
suuren selän syvimpiin vesiin.

Siellä se huokuu ja hautoo, niinkuin reiässään hylje, sieraimet työssä,
pää piilossa nietoksen alla. Minkä pakkanen kutoo, sen uppehen uho
kuluttaa, talvelle loukkua laittaen, koverrellen kuoppaa sen susille.

Pyryinen pimeä yö. Rautakuorma ulappata ajaen. Ajaja torkkuen, tuulehen
selin. Viittatie tuiskuun häipyen... Humahdus kuin painuvan hangen.
Hepo korskahtaen kerran, päristäen toisen...

Luulit liikoja itsestäsi, kaiken tukahduttaja talvi...

Et ole yksinvaltias sielläkään, missä sinulla on ikuinen valta. Et ole
saanut edes Erebusta sammumaan, vaikka satoja tuhansia vuosia tuiskutit
lunta sen kitaan.



HIRVI JA VOIMAVAUNU.


Maantie kulki suorana kuin rautatielinja vaaroilta soille ja soilta
vaaroille, läpi talottoman, metsäisen erämaan. Laskimme kesäisenä yönä
voimavaunussa loivaa, harvaa petäjikkörinnettä, kun yht'äkkiä keksimme
edessämme suolla, lähellä maantietä, saarekkeen reunassa, kaksi hirveä,
kummankin haapaansa kolomassa. Toinen oli suurempi, nähtävästi emä,
toinen pienempi, vaikka jo täysikasvuinen sekin. Hiljensimme vauhtia
päästäksemme näkemään niitä niin läheltä kuin mahdollista. Kone
sulkeessa hiipi kumikäpälä hiljaa kuin kissa öisellä polulla. Tuli
näreikkö eteen ja sulki hetkeksi suon näkyvistämme. Kun pääsimme sen
peitteestä, oli toinen, suurempi, kadonnut. Toinen ei vielä ollut
saanut meistä vihiä, koska jyrsi puutaan yhtä rauhallisesti kuin äsken.
Vaunu liukui alas tasaiselle maalle ja pysähtyi melkein hirven
kohdalle. Ei vieläkään se meitä huomannut. Kerran nosti se päätään,
vainusi ilmaan kuin toveriaan etsien, sai luultavasti rauhoittavan
selon siitä, minne tämä oli mennyt, ja jäi. Maantien vieressä kasvavan
vesakon yli me näimme sen, mutta se ei nähnyt meitä.

Nähdä automobiilista hirvi! Katsella maantien nopeimmasta metsien
nopeinta, maantien uusimmasta kummituksesta metsien vanhinta kummaa,
sen muinaismuistoa, satain tuhansien sukupolvien takaista, jonka
esi-isät ehkä olivat nähneet mammutin tällä samalla suolla katkomassa
kerppuja lehdosta tuolta aarnion raidasta, silloin kun he itse koloivat
haapaa toisella rinteellä. Joka ehkä vieläkin viidassa märehtiessään
joskus saattoi horrostelevain aivojensa pohjimmaisista kätköistä löytää
kuvan liikkuvasta kalliosta ja kuulla sen sisästä kuin maanalaisen
rummuttavan äänen. Miksei sellainen muisto voisi säilyä jossakin hirven
takimmaisessa tietoisuudessa, koska hevonen korskahtaa vainutessaan
suden, jota ei koskaan ole nähnyt, ei se eivätkä sen esi-isät monessa
polvessa.

Mutta hirvi alkoi käydä levottomaksi, lieneekö sitten sattunut
sieraimiinsa bensiinin hajua, vai oudoksuiko toisen katoamista.

--Toitahuta hiukan, kuiskasi toverini.

Painoin merkinantotorvesta pienen ammahduksen, Mutta sen sijaan, että
hirvi olisi pelästynyt ja loikannut metsään, näytti se ilostuvan,
pyörähti ja jäi katselemaan meihin päin.

--Vielä kerran, hiukan kovemmin.

Hirvi vastasi äänellä, joka olisi voinut olla voimavaunun ääni, ja
alkoi, pää pystyssä, juosta meitä kohti. Suo lotisi, pensaikko lakoili
ja eläin seisoi maantiellä edessämme. Samassa kun se oli keksinyt
meidät, törähti voimavaunun torvi kaikkein karkeimpansa, ja vaunu
pantiin liikkeelle. Hirven takaruumis painahti alas kuin jäniksen, joka
on keksinyt metsästäjän, ja jälilleen pyörtäen syöksi se takaisin
suolle ja oikaisi parasta karkuaan sen halki toiselle rannalle. Me
puhalsimme menemään.

Hirvi oli nähtävästi luullut voimavaunun ääntä emonsa kutsuksi. Sitten
se oli huomannut erehdyksensä. Konevaunu ei ollut hänen emonsa, vaikka
sillä oli sen ääni. Mutta mikä se sitten oli? Minkä käsityksen hän vei
mennessään siitä, minkä oli nähnyt: mustasta, kiiltävästä
kummituksesta, joka oli siinä, missä äidin, äänestä päättäen, olisi
pitänyt olla? Luuliko hän, että emo oli muuttunut siksi, minkä hän
näki? Joku kuva oli sen silmänpohjaan täytynyt jäädä siitä, mikä siihen
oli sattunut. Jos silmänpohjan saamat kuvat ja näkemykset siirtyvät
perintönä toisesta toiseen, niin varmaan siirtyy silloin sekin, minkä
kohtaus konevaunun kanssa oli synnyttänyt. Syvempää uomaa aivoihin
tuskin voinee uurtua. Voimakkaampaa sysähdystä ne tuskin voinevat
saada. Mahdollisesti saapi tuo ja saavat hänen jälkeläisensä useinkin
vielä kohdata voimavaunun, joten sen kuva yhä tarkistuu ja syventyy
suvun muistoon. Kenties tottuvat he tyynesti ja rauhallisesti jonkun
matkan päästä katselemaan niitä, jotka ammuvat niinkuin hirvet, mutta
eivät ole hirviä. Katselemaan voimavaunua nämä, niinkuin heidän
esi-isänsä mammuttia ennen. Satain tuhansien vuosien kuluttua, kun
voimavaunu on hävinnyt sukupuuttoon, hirven jälkeläiset vielä elävät.
Ainoa kuva, mikä konevaunusta silloin on olemassa, on ehkä se, joka
jonkin hirven takimmaisesta tietoisuudesta tunkee esiin, kun se yöllä
puoleksi torkkuen märehtii haavankuorta, jota se päivällä oli kolonut.
Me menemme tässä, mahtavina, selkäkenossa katoamistamme kohti. Meidän
ainoa muistomme elää filmikuvana hirven silmässä, joka meitä kauhistuen
pakenee. Hyvä niinkin. On paljon semmoista, josta ei jää sitäkään
muistoa.



PÖKKELÖ ELI KUINKA VANHA KAATUU.


»Älä lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua»--oli isän ainainen sana joka
kerta, kun kuljimme sen ohi.

Se oli vanha tuoheton, oksaton, latvaton koivu, seisonut yksin aholla,
niin kauan kuin muistin. Emme koskaan olleet nähneet siinä vähintäkään
vihreyttä, käävät olivat ainoat elonmerkit, joita se antoi itsestään.
Se oli kuollut, milloin lieneekään, esi-isien aikoina, koska isäkään ei
muistanut nähneensä sitä toisenlaisena kuin mitä se nyt oli. Sen
ympärillä olisi ollut hyvä mustikkamarikko, mutta isä kielsi meidän
siihen pysähtymästä; meidän täytyi katsoa syrjästä, kuinka sika
porsaineen söi pökkelön marikon. Meidän olisi tehnyt mielemme kolhaista
se kumoon. Mutta joka kerta, kun kuljimme siitä ohitse, sanoi isä: »Älä
lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua.»

Mutta vaikka pökkelö jo aikoja sitten oli kuollut, niin se yhä
kuitenkin eli ja hallitsi ja vallitsi. Siitä tuli meille vähitellen
salaperäinen, salavihainen, uhkaava olento, koko metsän kauhu, peikko,
puolijumala, jonka kauaitse kiersimme. Ei voinut koskaan tietää,
milloin se päähän putoo. Se ei huojunut missään tuulessa, se ei
huokaillut sateessa muiden puiden kanssa, ei kohissut myrskyssä. Satoi
tai paistoi, aina se oli yhtä totinen, yhtä harmaa, yhtä kolkko ja
kaamea monine mustine tikanreikineen ja onttoine silmäkuoppineen. Usein
lähti sen päästä havukka lentoon, ja öisin huuteli sillä kohdalla
huuhkaja. Isä sanoi sen siittävän hometta ja metsänturmelijoita
toukkia. »Se on koko metsän rutto semmoinen.» Mutta aina hän kuitenkin
kulki sen ohi, varoitti ja kielsi siihen koskemasta.

Se olisi ollut suulleen suistettava, ettei se kerran kaatuisi itsestään
lapsen päähän tai taittaisi selkää lampaalta.

Jos sittenkin olisi uskaltanut sen kaataa! Tehtiin toinen toistaan
huimempia suunnitelmia. Jos olisi hakata riuku, pitempi, kuin mitä
pökkelö oli korkea, ja sysätä sillä sitä kylkeen ja romahuttaa se
maahan yhdellä ainoalla otteella. Tai jos olisi sinkauttaa nuoran
silmukka sen kaulaan ja sillä kiskaista ja katkaista. Mistähän olisi
mennyt poikki, latvastako, keskeltäkö, juurestako? Tai jos olisi
vuorotellen rynnätä huimaavaa vauhtia kohti, iskeä olkansa takaa
kirveen hamaralla ja samalla ampaista menemään alta pois, ennenkuin se
ehtii kaatua!

Mutta ei kukaan meistä uskaltanut muuta kuin kiertää kauaitse ja--
kivittää. Kaikki kivet ja kalikat, mitä metsästä löydettiin ja saatiin
irti maasta, nakattiin sitä kohti; ja kun metsässä ei enää ollut mitä
ottaa, tuotiin niitä muualta. Useimmat lensivät ohi ja pomppailivat
muihin puihin, toiset sattuivat, milloin tuhahtaen kuin mättääseen,
milloin kumahtaen kuin tyhjän tynnörin pohjaan. Mutta pökkelö ei
liikahtanut, ei huojahtanut, seisoi vain tunteettomana ja kolkkona kuin
vaivaistukki kirkon portin pielessä.

Eräänä päivänä, kun taas kuljettiin ohi, oli pökkelö pitkällään maassa,
moneksi murskautuneena, kaula poikki, selkä poikki, lyhyt kanto vain
jälellä. Sika porsaineen söi marjoja kannon vieressä. Tarkastettiin
kantoa, siinä oli sian villoja. Tutkittiin sikaa, sen kyljessä oli
lahon puun lastuja. Kyhniessään kupeitaan siihen oli sika sysännyt
kumoon satain vuosien pelätin. Se ei ollut älynnyt sitä pelätä.



JOULUILTA TALONPOJAN TUVASSA.


Jouluaatto talonpojan tuvassa ei ole se hälinän, homman ja touhun
päivä, miksi se herrastaloissa on muodostunut. Ei siellä lahjoja
anneta, kuusia polteta eikä kynttilöitä sytytetä. Se on vain
oleilemista, hiljaista valmistumista kahteen, välistä kolmeenkin
rauhalliseen lepopäivään.

Isäntä on aamupäivällä käväissyt kauppiaasta noutamassa vähäiset
joulutarpeensa, tuonut kahvia, sokeria ja nisujauhoja, ehkä myöskin
viinapullon. Emäntä on tehnyt vehnätaikinan, piika siistinyt huoneet ja
miniä silitellyt väen puhtaita vaatteita. Vanha ukko on pilkkoillut
kakluunihalkoja, kantanut ne sisään ja kiskonut päreitä. Rengit ovat
palanneet ulkotöistään, tavallisesti heinästä tai halolta, vähän
varhemmin kuin muina päivinä. Heinähäkin tallin ylisille tuotua on
hevonen riisuttu jo heti päivällisen jälkeen ja tehty sille ja muille
vankka ape, johon on suurusta pantu kenties hiukan runsaammin kuin
tavallisissa oloissa.

Ja lehmien parsiin on riputettu kuivia olkia, haudevesi keitetty
huolellisesti ja annettu kuin kesäisten muistojen virkistämiseksi
kourallinen suoloja kullekin. Lapset ovat olleet mäessä koko päivän,
koiranpentu mukanaan, eikä kukaan ole nyt tullut heitä sieltä pois
huutaneeksi.

Pirtin uunissa loimottaa iso tuli, lihapata kiehuu hiilloksella, ja
koteutunut väki lämmitteleikse saunaa odottaessaan lieden ääressä. Jo
päivän aikaan on mummo pannut saunan lämmitä, ja pitkän aikaa vielä
auringon laskettuakin on sieltä tuprunnut savukimppu kuulakkaan
talvi-ilmaan.

Tuodaan sana, että kylpy odottaa. Avojaloin ja vähissä vaatteissa
juosta kimmaisevat sinne nuoret miehet pihan poikki, vanhemmat
heittävät työturkin hartioilleen ja pistävät virsut jalkoihinsa. Ja kun
herroja ajaa porokellossa maantietä myöten, kuuluu pienestä, mustasta
huoneesta kiihkeä sähinä ja vitsojen hutkina, nousee valkoinen höyry
sekä ovesta että ikkunasta, ja hajahtaa nenään koivumetsälle lemahtava
löyly.

Jouluilo on silloin ehkä ylimmillään. Vähän se kenties vielä nousee,
kun saunamiehet palaavat tupaan takaisin, missä viimeiset rikat on
juuri sopelle lakaistu ja olkia heitetty uunin kupeelle karsinaan.

Siellä täällä pitkillä penkkilöillä istuksii valkeita olennoita mustia
seiniä vasten. Mikä polttelee, mikä rouhii tupakkia, mikä täyttää
kukkaronsa pulleaksi pyhäin varalle.

Mutta vähitellen kattautuu pöytä, ilmaantuu leipiä päällekkäin,
haarikoita toinen toisensa viereen, kuppia kupin kupeelle, ja niiden
välistä pilkottaa juhla-aterian merkkinä voiastia.

Isäntä istuu pöydän päässä ja häntä lähinnä muu miesväki yhä alenevana
rivinä. Kädet leikkelevät, alituisessa liikkeessä ollen, kannikan
kannikasta irti, tuopit kolahtelevat pöydän pintaan, ja lusikat
vilkkavat taitavasti kuljetettuina suusta kuppiin ja kupista suuhun.
Ensin ei siellä mitään puhuta, mutta sitten alkaa nieltä väin palojen
lomassa kuulua sana tuolloin, toinen tällöin ja lopulta kokonaisia
lauseitakin.

--Putosi tammalta kenkä metsään.--Etkö etsinyt?--Etsinhän tuota,
vaikken löytänyt.--Milloinkapa se Lassi löytänee.--Herroja kuului äsken
ohi ajavan, sanoo Lassi.--Ajoiko monella?--Kaksi rekeä näkyi olevan.--
Eikö liene ollut pappilan jouluvieraita. Parhaaseen kahuunpa taisivat
joutua.--Hyvästi ennättivät joulupuurolle.--Siellä se aina kuusi
poltetaan jouluiltana ... aika iso olikin, niin että latva maata
viisti, kun ajoi renki vastaani sakastin takana, tietää isäntä.

Yksitellen noustaan ruualta, sen mukaan, miten kukin on ennättänyt
tulla valmiiksi. On tehty tehtävät, puhuttu puhuttavat ja piipun
poltettuaan vaipuvat miehet vuoteilleen pitkäkseen, sitten kun naiset
ovat saaneet tilat tehdyiksi ja lakeisen suljetuksi. Herrastataloissa
silloin vasta kuuset sytytetään ja viimeisiä tavarakääröjä sidotaan
kiinni.

Ennen maatapanoaan on isäntä käynyt tallissa, mitannut kauroja oriille
ja peittänyt loimella tämän parhaansa; ja emäntä on kantanut nahkaset
ja turkit tupaan lämpiämään--sillä aamuyöstä varhain on määrä
joulukirkkoon lähteä.

       *       *       *       *       *

Vielä nukkuu nuori väki pirtissä, kun isäntä pistäytyy ovesta pihalle.
Ei ole vielä kointähti kohonnut taivaan rannalle, kun hän kulkee pihan
poikki, vetää liiteristä kirkkoreen ja kuljettaa tallista
tiukukaulaisen, parhaaseen setolkkaan puetun ajohevosensa.

Lumi narisee reen jalaksen alla, ja kevyt kavio soittaa kovaksi
jäätynyttä maantietä.

Vähän aikaa ajavat he yksin talotonta taivalta, jossa puut riippuvat
luokkina lumen alla. Mutta hetken päästä häämöttää edessä samanlainen
ajaja, ja ensi vastamäessä saavuttaa heidät jo joku jäljestä tulijakin.

Jono kasvaa, tien varrelta liittyy uusia tiukuja ja uusia kulkusia
seuraan, ja meno kiihtyy. Jo näkyy tulia taloista. Ja kun laskeutaan
oikotietä myöten järvelle, paistaa sen toiselta rannalta matkan määrä,
kirkko, jonka valaistut ikkunat hehkuvat kuin yhtenä tulena ja jossa
satoja kynttilöitä on pantu palamaan heidänkin varalle, joilla ei ole
tapana niitä kotonaan sytyttää.



JÄI JÄLJELLE LAULUINEN LEHTO...


Hän oli ikänsä kaiken lempeä laulanut, nuoria naurattanut, paimenille
pajatellut. Hän oli huima ja huoleton, punaposki, hajahapsi.

Ei ollut iso ohjelmistonsa, eivät lukuisat laulunsa, mutta eihän ole
suuri satakielenkään sävelistö, ei pitkä peipon viserrys, ei ylen
tempukas tilttaltin tahti--joiden luona oli opissa ollut. Ja uusinta
palkitsi uutuuden puutteen: kussa laulun lopetti, kohta saman alusta
alkoi.--»Laulanko vielä?»--ja kuulijain kaiku vastasi: »laula vielä!»

Ja niin hän oli laulanut ja iloinnut, ja oma laulunsa ja oma ilonsa oli
ylin onnensa ollut--sillä ei ollut vielä mikään hänen mielensä hyviä
murtanut.

Niin päivänä muutamana, kun istui riippukoivun oksalla, joka metsäpolun
päällä keinui, niin astui ihminen ohitse ja itki, riensi vaimo alaitse
ja valitti. Oli metsä vaiennut, oli lakannut lintujen laulu, oli päivä
pilveen mennyt. Koetti huhuta, ei kaiku vastannut, aikoi laulun laulaa,
sävel keskeä katkesi.

Ei tuohon syytä tiennyt, vaan kuitenkin jälkehen lähti. Jäi jäljelle
lauluinen lehto, katosi taaksensa kukkiva niitty--tuli vastahan vetelä
korpi, korven takana hallainen suo, suon hallaisen rantana karu kangas
ja kankaalla matala, maantasainen huone.

Nainen vaelsi ja vaikeroi, tuli tuvalleen, hoippui sisään ovesta
onneton--

Ojentuivat kädet kuivettuneet äitiä vastaan, anoivat silmät sanattomat
vieraalta apua. Mutta ei äidillä mitänä antamista--eikä laululinnulla
liioin.

Pakotti sydäntä, kun paluulle lähti, kouristi rintaa, kun takaisin
riensi, itkuun tyrehtyi, kun entiselle iloaholleen ehti.

--Nälkään nääntyvät, kurjuuteen kuolevat!--Ei kukaan auta, ei kukaan
kuule.

Seisoi takanaan mies totinen, surusilmä, kaihokatse.

--Auta sinä onnettomia!--sanoi.

--Ei minusta auttajaksi, ei minulla mitään antamista...

--Entä laulusi lahja?

Kohotti kummissaan päänsä laululintu--

--Entä säälisi soitto?

Alkoi kuivua kyynel, alkoi suoria suortuviansa.

--Käy kylihin, tule taloihin, laula kujilla, soita teillä, tanhuvilla!

--Ja mitä minä laulaisin? Ja mitä minun soitostani apua?

--Laula, mitä näit, kerro, mitä kuulit, tulkitse, mitä tunsit, soita
heille, mitä sydämesi sykkii!

--Minäkö?

--Sinä!

Ja neito nousi ja lähti, kirposi llokiveltä, ja lauloi laulut, soitti
säälinsä sävelet, kertoi ja kuvasi, sai sadat liikkeelle sydämet,
tuhansissa tuntehet sytytti.

Ja niin sai soittonsa suru, niin kärsimys kanteleensa, niin puute
puolestansa puhujan--joka ennen vain nuoria nauratti, ennen vain
paimenille pajatti ja jonka oma ilo oli ylin onnensa ollut.



USKON VARMAAN.


Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa
kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan
harjoitti ... omalla tavallaan ... aikansa kaikkia taidelajeja yleensä
ja kutakin erikseen.

Se oli silloin--niin ainakin rakastan mielessäni kuvitella--kun
Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot
luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun
kantele joka miehen polvella helisi.

Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että
jokainen mies ja nainen--tai vaikka joka kymmenes tai olkoonpa vaikka
sadaskin--oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja;--
ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova
taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki
oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti--että naisilla oli omat
lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoin kuin nuorukaisilla ja
neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he
muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta
itsestään sen, mitä eivät muistaneet.

Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua
jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä _heidän_ taiteensa voi
tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä
ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja
soittoa. Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia
ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia
huojentamaan.

Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille
»Kalevalan kankahille» kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!

Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee
mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori
mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltioita omalla sepittämällään
loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee runomuotoon
vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoontuu kansaa täyteen
... kaikki eivät sinne mahdukaan ... ja siellä sisällä vanhat laulajat,
sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman luomisesta,
Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta, Sammon
ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu esille
uusia miehiä uusiaiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä, kuinka
heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai
joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.

Ja näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa,
kestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta
metsäpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina
kesäöinä soudellen keskustelevat he »taidekysymyksistään» ja vaihtavat
mielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.

Aate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien
syntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat
taistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa,
lyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa, ja toisin
ajoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista satua
enemmän kuin runoa.

Minä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.



PYHÄ PERJANTAI.


Se sattuu tavallisesti aikaan, jolloin umpeen tuiskuttuneet kujat
upottavat ja talvitiet vääntyvät vinoon, jolloin metsätaipaleet ovat
vielä paksussa lumessa, mutta kylien aukeat jo reen rautaa repivällä
hiekalla. Tuuli on idässä, ripeksii räntää. Ei ole enää oikea talvi,
mutta kevät ja keväänkevätkin ovat epämääräisyyden takana. Luonnossa on
puolinaisuutta ja toivottomuutta ja harmaata ikävää.

Lapsiltakin on ilo evätty. Ei riennä, niinkuin talven muina juhlina,
nuori kansa urheilun kiistaan, eivät iloiset seurueet hiihtele
kansoittamaan rinteitä ja kukkuloita. Ainoat, jotka ovat liikkeellä,
ovat ne, jotka vaeltavat kirkkoon, kerran vuodessa ripille, koko perhe,
ainakin silloin, jos ei muulloin.

Siellä on pantu toimeen surujuhla mustin alttariverhoin, ylevin hymnein
ja valitusvirsin. Kuulen puhetta marttyyristä, joka kärsi yksin
kaikkien puolesta, otti kantaakseen kaikkien kuorman. Meidän on
surtava, mutta meidän on myös iloittava, oltava kiitollisia siitä, että
meillä on sovittaja, pelastaja, lunastaja. Ja minä kuulen liikutuksella
lausuttuja sanoja karitsasta, joka pois otti maailman synnit, uhrista,
joka tehtiin meidän edestämme, verestä, jossa meidät synneistämme
pestiin. Mieltäni tahdotaan ylentää, ja minä koetan päästä
oratooriotunnelmaan, jota urut koettavat kohottaa.

Mutta miksi minusta on, niinkuin olisi papin äänessä väärää paatosta,
miksi sorahtaa niinkuin silloin, kun ylistetään jonkin muistoa, jolle
hänen eläessään on tehty vääryyttä? Miksi ihmisten silmän pohjassa, sen
perimmillä perillä, on arka, hapuileva ilme, niinkuin häpeisimme
jotakin, niinkuin meidät olisi asetettu kasvokkain pahimman
omantuntomme kanssa ja niinkuin meitä olisi painostamassa jokin rikos,
joka ei koskaan ole sovitettavissa?

Siksikö, että maailman suurin hyväntekijä, uusien valtavien totuuksien
julistaja, ennen kuulemattomien, kaiken vanhan kanssa ristiriidassa
olevien aatteiden mies tänä päivänä naulittiin pahantekijäin puuhun?
Että kaikki, mitä maailma on oppinut hyvää ja syvää, oikeutta ja
rakkautta, on alkuisin hänestä, joka sai siitä kuoleman palkakseen?
Ettei kukaan noussut häntä puolustamaan; että hänen ensimmäinen
oppilaansa kielsi hänet kolmesti, ennenkuin kukko oli kahdesti
laulanut; että hänen lähimpänsä vaipuivat uneen silloin, kun hän
taisteli viimeisen taistelunsa ja pyysi heitä valvomaan?

Ei vain siksi. Vaan että kaikki, mikä silloin tapahtui, olisi voinut
tapahtua milloin hyvänsä. Ja on tapahtunut. Sillä onko ihmiskunta
koskaan noussut puolustamaan hyväntekijöitään silloin, kun heitä on
häväisty ja piesty, rankaisemaan parhaimpiensa ja jaloimpiensa puolesta
niitä, jotka ovat heitä kiduttaneet ja vieneet kuolemaan? Ei ole
koskaan noussut eikä nouse. Se ei koskaan joudu hätään, ennenkuin jo on
myöhäistä. Se ei edes tiedä, missä sen sankarit taistelevat, ennenkuin
ne jo ovat kaatuneet. Kun se yhden muistolle suitsuttaa, luodaan jo
toisen hautaa umpeen. Kun se yhden luut pyhittää kultaiseen
alttarirasiaan, järsivät koirat ulkopuolella muurien jonkun toisen
ristiinnaulitun luita. Se ei kykene hyvittämään marttyyrejään muulla
kuin muistojuhlilla, ja niitäkin se viettää ennen kaikkea hyvittääkseen
itseään--myöhäisellä katumuksella, itseomistamallaan lunastuksella ja
anteeksiotolla ja toisen jalotyöstä saamallaan mielenylennyksellä.

Mutta sen katumus ei koskaan ole vilpitön ja tekoihin viepä, se ei usko
anteeksisaantiin, ja sen saama mielenylennys on itsensä pettämistä.
Sillä se tietää, ettei se koskaan saa tehtyä uhria tekemättömäksi ja
että se jo huomenna on uudelleen lankeava siihen, mitä se tänään katuu.

Siksi tämä pyhän perjantain juhla ei sille--ei minulle--ole se
lohdutuksen ja lunastuksen juhla, mikä se pyrkii olemaan, ei sovituksen
ja parannuksen juhla, vaan itsesyytösten, sovittamattomien rikosten ja
parantumattomuuden päivä. Siksi on kaikki silloin niin kieroa,
keskentekoista, päivätöntä ja toivottoman harmaata.



JOULUMIETTEITÄ


Kai tulee kaikki tapahtumaan tänä jouluna niinkuin edellisinäkin.
Ihmiset toimittavat tavalliset jouluaskarensa niinkuin ennen, leipovat
leipänsä, panevat oluensa, puhdistavat talonsa katosta lattiaan,
valmistavat lahjansa tai tekevät ostoksensa. Joulun ulkonaiset menot
suoritetaan vanhaan tapaan, kuuset ajetaan kotiin, kynttilät
sytytetään, lauletaan ja soitetaan, kääröjä lentää sisään, ja lapset
iloitsevat. He ovat saaneet, mitä ovat toivoneet, ja heille on
pieninkin lahja riittävä ilon aihe.

Ehkä ovat vanhatkin hetkeksi tempautuneet mukaan ja--unohtaneet.

Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään
unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on
seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä
hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla
kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä
pidettiin. Ja kun katsahdamme ulos ikkunasta, niin näyttävät metsän
puut tuolla aidan takana kurkottavan latvojaan ja kysyvän toveriltaan
täällä sisällä: »Mitä sinä siellä teet, mitä oli sinulla syytä jättää
routainen maa ja huurteinen metsä ja antaa koristaa itsesi
hopeahetaleilla ja valekullan kiillolla?»--»Minä tein sen lasten
vuoksi», vastaa joulukuusi.

Ja mekin teimme sen lasten vuoksi, antaaksemme heille haavetta siitä,
että kaikki on, niinkuin olla pitää, ja että nyt on taas, niinkuin on
aina ollut.

Mutta itsemme vuoksi emme sitä tehneet, sillä ei ollut juhla meistä
juhlalle, kuinka sitä koetimmekin siksi kuvitella ja siihen antautua.
Meille ei tämä joulu ollut sen iloisempi ja valoisampi kuin
muinaisetkaan. Se ei ole voinut pyyhkiä pois niitä muistoja, joita
monet edelliset ovat uurtaneet, ei silittää naarmuja, joita ne ovat
piirtäneet, ei haihduttaa mielestä haikeutta pirstoutuneista
perheistämme, kadotetuista ystävistämme, tuskallisista taisteluistamme.
Pienoisilta saimme sen salatuksi, itseltämme emme.

Meissä ei joulu herättänyt tavallisia joulutunteita, meissä synnytti se
vain tavallista vakavampia joulumietteitä. Mietteitä, jotka ovat
vuosien pitkään olleet jokapäiväisenä seuranamme, mutta tällaisena
päivänä ovat enemmän kuin muina.

Me emme voineet olla ajattelematta, mitä näimme: että päivät
edelleenkin ovat pimeät ja yöt yhä pitkät, vaikkakin vähän kuutamoiset,
että vain valju lainavalo tietämme valaisee. Vaikka tiedämmekin päivien
juur'ikään kulkeneen seisauksensa ohitse ja pitenemistään kohti, emme
sitä kuitenkaan vielä huomaa. Kesä on meillä monien taipalien takana,
tuolla puolen pyryjen ja pakkasten.

Ilmarinen, se suuri lapsi, nosti oman tekemänsä auringon ja kuun kuusen
latvaan, kun oikea aurinko ja kuu olivat suljetut Pohjolan kivimäkeen.
»Jo nyt laa'it joutavia», sanoi vanha viisas Väinämöinen, ja pian näki
taitava takoja itsekin, ettei kuumottanut hänen kuunsa kulta, paistanut
hänen päivänsä hopea. Ne olivat kuin koristeita joulukuusessa.

Yhteisin voimin onnistui veljesten kuitenkin saada aurinko esille.
Eräänä päivänä oli Louhi kyhäinnyt kyyhkyseksi, kuu kivestä noussut,
päässyt päivä kalliosta.

Onnistuneeko se meille? Lieneekö yksi ja yhteinen usko niin luja, että
se aarrevuoret avaa? Vai täytyneekö meidän, lastemme tavoin, yhäkin
hyvästyä omien kuvittelujemme kultaan ja omien haaveittemme hopeaan?



EUROOPAN YLEINEN MIELIPIDE.


Se on omituinen kaikupohja tuo, jota sanotaan Euroopan, maailman
yleiseksi mielipiteeksi. Se saattaa vuosikausia ja mitä sydäntä
särkevimpien huutojen sitä kohdatessa olla tunteeton ja turta.

Ja yht'äkkiä ... näennäisesti vähäpätöinen tapaus, tuhansien kaltainen,
voi saada siitä kimmahtamaan äänen, puhtaan ja heleän kuin herkimmästä
cremonaviulusta, täyteläisen, voimakkaan ja valtavan; välähyttämään
sävelloimon niin häikäisevän kuin magneettimyrskyn sytyttämä
pohjanpalo, joka leimuaa pohjoisnavalta päiväntasaajalle niinkuin
tuonnoin Dreyfusin jutussa ja niinkuin nyt ikään Ferrerin. On, niinkuin
olisivat kaikki suurella vaivalla aikaansaadut kansainväliset yhteydet
maan päällä ja merien pohjassa joutuneet omin päinsä toimimaan
välittämättä vähääkään valtiomiesten naputuksista lankojen päässä. On
tapahtunut oikeusmurha! Vapauden marttyyri on murhattu! Ja koko
sivistynyt maailma soi kuin tuhansista hullaantuneista
tulipalokelloista, joiden maanalaiset johtolangat yht'äkkiä ovat
menneet yhteen, eivätkä ole erotettavissa, ennen kuin ministeristöjä
kaatuu ja viattoman veri on kostettu. Ja valtaistuimetkin ovat
vaarassa--yhden ainoan koulunopettajan tähden. Onhan se suurenmoista.
Yhden ainoan syyttömästi tuomitun ja teloitetun kuolinhuokaus Euroopan
etäisimmässä kolkassa saa ilmoille satatuhantisen kostohuudon, joka
tuhattuhantisena kimpoo takaisin maailman loukatusta oikeudentunnosta!

Oikeutta siis on? Sitä voi siis heikoinkin saada? On siis olemassa koko
kristikunnan yhteinen yleinen syyttäjä, joka oikeutta vaatii, ja
näkymätön tuomioistuin, joka sitä antaa?

On siis olemassa se herkkä kaikupohja, joka helähtää ja joka herättää
joka kerta, kun joku satutettu parahtaa--Euroopan yleinen mielipide?

Se on.

Ja kuitenkin ... se saattaa vuosikausia olla tunteeton ja turta,
antamatta vähintäkään vastakaikua tapahtumista, joiden olisi luullut
pitävän panna se mitä voimakkaimpaan värähtelyyn. Sitä eivät ole, eivät
ainakaan yhteen ääneen ja suuremmalla voimalla, saaneet vavahtamaan
väkivaltaisimmatkaan sodat, verisimmätkään joukkoteurastukset. Se on
usein vain heikolla myötätunnolla vastannut tuskanhuutoihin, jotka
siihen ovat sattuneet lukemattomien rotunsa, uskonsa ja ihanteittensa
tähden teloitettujen golgatoilta itäisillä mailla. Kansoilta, jotka
elävät vain muutamain rautatietuntien ja muutamain sähkösekuntien
matkan päässä niistä keskuksista, Berliinistä, Pariisista, Lontoosta,
joissa Euroopan yleinen mielipide luodaan ja joihin pieninkin risahdus
kuuluu maailman etäisimmistä erämaista, hävitetään heidän laitoksensa,
riistetään heidän kalleimmat oikeutensa, turmellaan heidän
välttämättömimmät elinehtonsa; toisilta jaetaan, paloitellaan ja
silvotaan heidän isänmaansa--eikä tuo kaikupohja anna juuri mitään
erikoisempaa elonmerkkiä itsestään. Melu, joka jossakin paikassa joskus
syntyy, huomataan vain suurvaltain keskinäisen kilpailijakateuden
aikaansaamaksi hälytykseksi toista vastaan, tai pörssikeinottelun
tilatuksi mielenosoitussoitoksi. Ja kun, toisella kertaa, yleisen
mielipiteen kaikupohja kaikesta huolimatta alkaa itsestään soida,
tukehduttaa sen äänen lahjottu sanomalehdistö, painaen sen päälle
suurvaltaetujen vaientavan kämmenen. »Älkäämme sekaantuko toisten
valtain sisällisiin asioihin.» Tai: »Mitä kuuluvat meihin Puolan
asiat?»

Turta ja tunteeton se usein on, niinkuin kidutuskammion matrassiseinä.

Mutta onhan se kuitenkin olemassa ja voi joskus helähtää herkästi ja
puhtaasti kuin cremonaviulun koppa. On ääniä, joihin se ei voi olla
vastaamatta, joille värähtämästä sitä ei voi estää mikään mahti
maailmassa.

Lieneekö se jo kuullut, mitä Suomesta taas kuuluu?



VANHAN VUOSISADAN HAUDALLA.


Sen olisi kai nyt kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan. Se
olisi kaikilla kunniallisilla menoilla saatettava viimeiseen
leposijaansa historian kalmistossa. Olisi haudalla ylistyspuheita
pidettävä ja kumpu kukkasilla koristettava.

Vapauden vuosisata ... yhdenvertaisuuden ja veljeyden ... valistuksen
vuosisata--edistyksen kaikinpuolisen: sähkön ja voimavaunujen!

Olisihan siinä juhlapuheiden aihetta, olisi juhlarunojenkin...

Olisipa, olisi...

Niiden suurten sivistyskansain, niiden niin kutsuttujen
kulttuurikansain, jotka--ne eikä kukaan muu--kehuvat sen luoneensa,
vuosisadan, niidenhän se olisi asia, niiden yhdistyttävä ylistämään
itseään ja töitään kehumaan...

Vaan ei taida tulla nyt juhlista niistä--eivät kehtaa, eivät itseltään
ilkeä.

Ranska!--joka ei saanut syyttömän tuomiota omaltatunnoltaan
näyttelynsäkään touhinassa. Jos olisi itse unohtanut, olisivat sen muut
muistaneet. Muistivat sen ilotulien palaessa, tuhanten kupoolien
kimmeltäessä. Eikä kukaan antanut enää sen loiston silmiään häikäistä.
Maalattua kipsiä, katinkullan kiiltoa!

Englanti!--lady Macbeth, joka tänä uudenvuodenyönä turhaan pesee
viattoman verta sormistaan. Kansan murha, se oli sen viimeinen urotyö.

Saksako?--Voittoisa, yhä mahtavoituva, yhä edistyvä sivistyksen ja
kristinuskon levittäjä--mit Blut und Eisen! »Heil dir im Siegeskranz»--
ottamaan »silmän silmästä, hampaan hampaasta!»--»Ei mitään armoa
voitetuille.»--Saksa on jo pitänyt puheensa vuosisatansa haudalla: Vae
victis!

Amerikka! Kaikkien vainottujen luvattu maa!--Suuri vapaa Länsi!--Kuban
ryöstäjä! Filippiinien anastaja! Keisaria vaille--Venäjä!--hm!

Ja kaikki yhdessä Kiinan kimpussa!--Yhtä luuta vuohen sarvet!

Ne eivät kehtaa, ne eivät toki itseltään ilkeä--nousta urotöitään
ylistämään, kulttuuritöitään kehumaan. Kullakin on suussaan oma
tekemänsä kapula--kansoillakin eikä vain heidän herroillaan, kansoilla,
jotka vasta eilen ikeensä loivat ja nyt jo muita kiduttavat.

Me ehkä voisimme, me pienet kansat--me pienistä pienimmät--hänelle
jotain kunniaa tehdä--kaikesta huolimatta. Jos hän meiltä otti, niin
kyllähän antoikin. Mutta sallittaisiinko meidän kokoontua juhlimaan--
siltä kannalta? Ja tokkopa meistäkään itsemme ylistäjiksi, tekojemme
toitottajiksi kaiken maailman kuulla? Oli eräs helmikuun päivä,
häpeämme päivä yksi, ja toinen oli päivä heinäkuussa.

Ja se oli kuitenkin hyvässä huudossa, vanha vuosisatamme, miehuutensa
parhaina päivinä. Sillä oli jalot aikeet ja hyvät asiat. Sen luotto oli
rajaton, se nautti kaikkien kunnioitusta, sille uskottiin suuria
tehtäviä.

Mahtoi kuolla aikanaan, ennenkuin ehti tehdä konkurssin, vilpillisen
vararikon, laskettuaan liikkeeseen vääriä vekseleitä, peijattuaan
parhaat ystävänsä, syötyään sanansa, rikottuaan vannotut valansa--
valheen, sorron, petoksen ja väkivallan vuosisata, joka väärällä
nimellä pöyhkeili, jota ei nyt kukaan tahdo tuttavakseen tunnustaa,
jota ystävänsäkin ujostelevat ja joka nyt lasketaan »hiljaiseen
hautaan», kenenkään kelloja soittamatta, kenenkään multaa siunaamatta.

Ja kuitenkin, kaikitenkin...

Maailma odottaa jotakin, vartoo uudelta vuosisadalta, mitä ei vanha
kyennyt antamaan. Toteutuneeko toiveensa? Muuttuneeko pojasta polvi?
Vai tulleeko karhu karhun pojastakin?

Mutta se odottaa kuitenkin, vaikkei valkenemista näy. Sillä se tietää,
että pahan aina pitää kiiruhtaa tekojaan ...mutta oikeudella on aina
aikaa odottaa.

Vaan eikö missään vanhan vuosisadan kuolinhuoneessa valvota? eikö
missään vahaa hänen päänsä pohjissa polteta?

Kenties--jollakin toisella taivaankappaleella, jossakin tähtitarhain
takana. Ne ovat ainakin ne, ja ainoastaan ne, joista tänä
uudenvuodenyönä toivon tulet tänne alaskin tuikkavat.



VANHA SADDUKEUS.


--»Autuaat ovat sävyisät--autuaat ovat laupiaat--autuaat ovat
puhdassydämiset--köyhät, nälkäiset»--autuaat, autuaat, sillä he saavat
sen ja saavat tämän siksi, että tekevät tuon ja tekevät tämän...

Vanha saddukeus kiiruhti lyhyin askelin ja kiivain elein alas vuorelta,
kepillään tiepuolen ohdakkeita katkoen, lähdettyään kesken pois
saarnasta, joka oli saanut hänet tämän kiivastuksen valtaan.

--Saatte laupeuden, saatte nähdä Jumalan--teidän palkkanne on oleva
suuri taivaissa--mikä jalo ja ylevä oppi! Autuus, kuolemattomuus,
iankaikkinen elämä vasta-antina siitä, että tekevät niinkuin pitää,
niinkuin hänen mielestään pitää. »Tämän annan sinulle, jos täytät isäni
tahdon.» Ja hän tekee, tuopi töittensä ja mielensä hyvät joka päivä
säästöön tulevan elämänsä turvaamiseksi. Kantaa ansaitsemansa rahan
joka ilta vaihettajan pöydälle kasvamaan korkoa vanhain päivien
varalle. Hah! Onhan se mukava oppi! Taakseni kylvän, edestäni niitän.
Kärsin, näen puutetta, näännyn, kuolen Herran tähden--kirjoitan kaiken
sen Herran laskuun. Erittäin käytännöllinen, mukava keino täyttää
lakia. On häntäkin profeetta!

Vanhan saddukeuksen kasvot saivat kiinteän ilmeen:--Mutta minä sanon:
laki on täytettävä siksi, että se _on_ täytettävä. Herran tahto on
toteutettava siksi, että se on _Herran_ tahto. Ei minun tähteni eikä
minun hyväkseni, vaan hänen tähtensä ja hänen hyväksensä. Ei, että minä
hyötyisin, vaan että Hän. Ihmisen työn tulee olla uhri Herralle. Jos
minun välttämättä täytyy saada siirtää jotakin omaksi hyväkseni, niin
olkoon sinä ainoastaan tyydytys siitä, että olen tehnyt jotakin, joka
oli velvollisuuteni tehdä. Ei minulla vaivoissani, vanhuudessani,
kuolemassani saa olla eikä tarvitse olla sitä lohdutusta, että niistä
kerran on koituva minulle riemu, onni, nuoruus, ikuinen elämä. Sillä
eihän se, mitä silloin annan, olisikaan mikään uhri. On häväistystä, on
jumalanpilkkaa ajatella, että kun minulta täällä karisee hius, putoaa
hammas, Jumala pitää niistä luvun ja antaa minulle siellä uudet ja
paremmat palkkioksi siitä, että olen hänen asioitaan juossut. Jahve
yksin elää iankaikkisesti, minä en elä, teinpä sen hyväksi mitä
tahansa. Kun olen kaatunut, en siitä nouse. Kameli kantaa ja kaatuu,
toinen ottaa hänen kuormansa ja jatkaa niinkuin hänkin, kuorma kulkee
aina eteenpäin, aina uusilla hartioilla, uusien selässä. Tavottaisinko,
toivoisinko minä palkkaa siitä, mitä Herralle teen? En ole palkollinen,
en orja, en juhta uneksiakseni autuuden heinätukkoa elämäni ehtooksi.
Se on arvoton oppi arvokkaalle miehelle.

Mutta kuta kiihkeämmin vanha saddukeus näin itsekseen puhui ja todisti,
kuta voimakkaampia sanoja hän etsi ja löysi, kuta raskaamman
velvollisuuden taakan hän selkäänsä sälytti, voidakseen sen suoristaa
sitä ylpeämmin, sitä raskaammin hän astui, sitä vaikeammin hän hengitti
rinnettä kohotessaan. Häntä väsytti, mutta hän tahtoi levähtää vasta
sitten, kun oli päässyt laaksosta mäen päälle, josta oli näkevä pyhän
kaupungin.

--Ne sen tarvinnevat, kaikki rammat ja raajarikot ja vaivaiset ja
kurjat, jotka hän oli sinne koonnut. Ne sen tarvinnevat ja ne sen
saakoot, ylösnousemuksensa ja iankaikkisen elämänsä, jotka eivät tule
ilman toimeen. Niille se kai on välttämätön heidän kulkunsa
kiihottamiseksi, niinkuin kangastava kosteikko sille, joka ei muuten
jaksa perille, kesken nääntymättä.

Vanhan saddukeuksen täytyi hengähtää, sitten hän taas jatkoi kävelyään
ja mietteitään:

--Tottahan on: kuka lähtisi erämaan taipaleelle, ellei hänellä olisi
kosteikkoon tulo matkansa tiettynä määränä. Tottahan on: jo pelkkä
palmulehdon kangastuskin pilvien rajassa innostaa janoiset ja
nääntyneet ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja tuleehan siten
onnellisesti päätetyksi moni retki, joka muuten olisi jäänyt kesken.
Voisiko siis ajatella, että Herra tahtonsa täyttämistä varten näin
tahtoisi auttaa heikkoja antamalla heille uskon autuuden kosteikkoon
tuolla puolella elämäni? Olisiko hän ehkä sittenkin profeetta tuo,
lähetetty tuomaan tuota uskoa tänä maailmanaikana, kun Israel on
uupunut eikä enää muuten jaksa? Uskoa niille, jotka sitä tarvitsevat.
Niinkuin hän erämaassa käski Mooseksen korottaa käärmeen niille, jotka
eivät muuten jaksaneet parantua.

Vanha saddukeus oli saapunut mäen selänteelle, jossa Jerusalemiin
viettävällä rinteellä oli hänen maatalonsa hedelmä, viini- ja
öljypuutarhan keskessä. Istuutuen sen edustalle hän laskevan auringon
valossa näki allaan Jerusalemin ja sen takana siintävät vuoret, eikä
hän voinut eikä tahtonut hillitä ajatustensa kulkua ja mielialojensa
menoa.

--Miksi en voisi sallia itseni ainakin ajatella sitä mahdolliseksi?
Miksi en antaisi heidän ihanana haaveena uneksia, että heillä kullakin
on palmulehtonsa tuolla puolella jonkin, tuolla puolella kaiken. Että
tämä täällä jatkuu heille siellä eikä tähän pääty. Että Israel, jos
kerran kukistuu niin, ettei enää nouse, rakentuu siellä--koskaan
kukistumatonna. Että Salomonin temppeli hävisi täällä, mutta ei
hävinnytkään siellä. Että niinkuin minulla tässä on tämä taloni, se on
oleva samanlaisena odottamassa minua siellä. Että mitä täällä ajassa
aloitin ja hahmottelin, sitä saan jatkaa ja täydentää siellä. Että kuta
paremmin sain menestymään kaiken täällä, sitä parempi se sitten on
oleva siellä. Kuinka silloin rakentaisin, kuinka silloin raataisin! En
jättäisi mitään rappeutumaan, en laiminlöisi mitään, ahertaisin yötä ja
päivää. Hoitaisin sitä--laintäyttämistäni--niinkuin taloansa se, joka
tietää tulevansa siinä aina asumaan ja jolta se ei koskaan vieraalle
jää. Sillä miksi en tunnustaisi sitä, mikä totta on: en hoida Herran
taloutta niinkuin isäntä taloaan, hoidan sitä niinkuin palkollinen
vierasta maata, vain sen verran kuin juuri luulen olevani pakotettu,
lykäten huomiseksi, mitä en viitsi tehdä tänään. Miksi en tunnustaisi
todeksi, mikä totta on: tämä taloni ränstyy, nämä huoneeni hajoo,
muutan toisesta toiseen, en mitään korjaa, annan ohdakkeiden kasvaa.
Eihän sen ylläpitämisestä ole minulle mitään hyötyä. Tehkööt muut, minä
en jaksa, minä en viitsi, miksi hyväksi minä? Kun kerran lähden, muille
jää kaikki... Olisihan se ihanaa, olisi haaveenakin ihanaa, ettei olisi
kuolemaa, ei häviötä, ja että jos olisikin, se olisi vain uni, jossa
siirryn illasta aamuun... Miksi ei minulla ole sitä uskoa, mikä heillä?
Ja miksi ei _ole_, niinkuin he uskovat?

Ilta yhä pimeni. Raukeihin mietteisiin vaipuneena vanha saddukeus yhä
istui talonsa edustalla.

Kuului ääniä laaksosta, josta hän äsken oli tullut, läheten tietä, jota
hän oli noussut, nousten mäelle, laskeutuen hänen puutarhansa muurin
sivua toiseen laaksoon, jonka yli yhä vielä häämötti pyhä kaupunki--
ääniä iloisia, askelia keveitä ja reippaita kuin lasten. Sanoja ei
kuulunut, ainoastaan niiden sointu ja sävel, kohoten kuin aina
uudistuvaksi kerronnaksi: »... autuaita ovat ... autuaita ovat ...
autuaita olemme!» Se heikkeni, voimistui taas uusien parvien tullen ja
heikkeni jälleen niiden mentyä, häipyen viimein etäiseksi hyminäksi,
kunnes sekin sammui. Eikä vanha saddukeus enää tiennyt eikä kysynyt,
olivatko ne vain olleet hänen korvansa, jotka olivat sitä soineet.

--»Autuaita ovat» ... ne uskovat sen kaikki. Siellä ei ollut ketään
muita kuin minä, joka ei olisi uskonut. Sairaat, raajarikot, rammatkin,
kaikkien silmissä kiilsi sama innostus. Spitalisetkin tulivat niin
lähelle kuin pääsivät, huutaen minulle: »Mitä hän sanoo? Kerro meille,
mitä hän sanoo!» Hän on heille hyväntekijä, hän on heille profeetta.
Hän on antanut ihmisille uuden haaveen.--Miksi se ei ole tosi? Mutta
eikö se, jota uskoo, ole tosi sille, joka uskoo? Jokainen, joka antaa
uskoa, on hyväntekijä. Joka riistää joltakin jotakin, jota hänellä on,
hän on pahantekijä. Ei ole sen suurempaa rikosta kuin ottaa lapsilta
heidän ilonsa sentähden, ettei itse voi siihen ottaa osaa.--Fariseukset
uskovat, että on ylösnousemus ja elämä kuoleman jälkeen. Ja kuitenkin
he tahtovat tappaa hänet, joka voi antaa sen kaikille, jotka sitä
kaipaavat, Jahve, sallitko sen tapahtua?

Vanha saddukeus oli kimmonnut ylös ja seisoi nyrkit puristettuina,
kädet kohotettuina, tummana varjona tähtien valaisemalla talonsa
seinustalla:

--Älä salli, Jahve, heidän tappaa häntä! Tapa, Jahve, heidät, jotka
tahtovat hänet tappaa!



»MINÄ KIITÄN SINUA, HERRA...»


Se tapahtui siihen aikaan, kun meistä jokainen tiesi olevansa toistansa
niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: »Minä
kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»

Siihen aikaan tapahtui eräässä pienessä kaupungissa semmoisena hyvän
omantunnon ja itseensätyytyväisyyden kirkkaana talvisena aamuna, kun
ihminen, kahvit juotuaan ja tupakan pantuaan ja katsoessaan ikkunasta
ulos lumiseen luontoon, väkisinkin viehättyy ajattelemaan: »Minä kiitän
sinua, Herra, etten ole niinkuin tuo publikaani j.n.e.»--tarkoittaen
sillä: etten koskaan ole julkaissut, en kuuluttanut, en totellut
väkivallan käskyä, en koskaan myötävaikuttanut laittomaan tekoon, en
ottanut vastaan lainvastaisella tavalla avonaiseksi joutunutta virkaa,
vaan päinvastoin järkähtämättä, hetkeäkään omaa etuani ajattelematta
... uhrautumalla kansani ja maani hyväksi siitä mitään palkintoa tai
edes vahingonkorvaustakaan saamatta tai vaatimatta j.n.e.--siihen
aikaan tapahtui, kun entinen kamreeri Hellberg, joka oli menettänyt
virkansa siitä syystä, ettei ollut antautunut väkivallan kätyriksi, ja
nyt toimi yksityisen liikkeen palveluksessa, nosti päänsä papereistaan
ja katsahti ulos lumiseen, paisteiseen puistoon saadakseen viimeiset
päätesanat kirjeeseen, jossa hän oli tulkinnut sitä, mitä me kaikki
siihen aikaan yleensä ajattelimme ja tunsimme--tapahtui, että hän kuuli
huoneeseensa salin ja eteisen takaa ovikellon soivan. Hän ajatteli:
soikoon, tottapahan menevät avaamaan, niinkuin sitten kuuli mentävänkin
ja jonkun tulevan saliin. Ennenkuin hän nousee, tahtoo hän lukea sanat,
jotka juuri oli kirjoittanut: »Sinä tiedät sanomattakin, vanha veli,
että ne tietysti ovat olleet vaikeat tehdä, nämä uhraukset, mutta
vähän, ylen vähän ne kuitenkin merkitsevät niiden sisäisten voittojen
rinnalla, joita ne ovat meille itsekullekin tuottaneet. Voineeko mitään
sisäistä, siveellistä voittoa katsoa suuremmaksi kuin sitä, että
kiusauksista, houkutteluista, tarjotuista eduista huolimatta on pysynyt
oikeuden ja velvollisuuden tiellä eikä ole hetkeksikään joutunut edes
epätietoisuuteen siitä, miten oli meneteltävä. Mikä ero meidän ja
heidän välillä! Ei liene toden totta kadehdittava sellaisten asema,
jotka liukuvalle pinnalle antautuen ovat joutuneet sisäisestä
nöyryytyksestä toiseen.

Tietää, mikä on oikeaa, ja kuitenkin tehdä sitä, mikä on väärää!
Tietää, että esimerkiksi virka, jossa nauttii suuria tulojaan, on
vääryydellä saatu ja toiselta anastettu, ja kuitenkin pitää se ja
nauttia sen suurta palkkaa, silloin kun sen entinen lainkuuliainen
hoitaja mahdollisesti, joskaan ei näe nälkää, niin kuitenkin saa
vanhoilla päivillään ponnistella viimeiset voimansa elättääkseen
perhettään, voimatta toivoakaan mitään vanhuuden eläkettä. En toden
totta tahtoisi olla heidän sijassaan. Tuolla tavalla saadusta virasta
kannettu palkka--eikö se ole suoraan toisen oman anastamista, eikö se
ole kansan varojen itselleen kavaltamista? En ymmärrä, kuinka voisin
asua huoneissa, joiden komea sisustus on sellaisilla synnin ja häpeän
rahoilla ostettua. Sanot, että tuommoisten herrojen omantunnon vaaka ei
ole kylliksi herkkä sellaisia arvoja merkitsemään. Olen kuitenkin varma
siitä, että väärä teko on kaikille jäytävä koi, joka ajan mittaan tekee
tehtävänsä. On nyt sentään suurenmoinen asia, että ihminen koettaa
pysyä oikeuden tiellä. Ei ole maailmassa mitään turvallisempaa kuin
hyvä omatunto ja täytetty velvollisuus.»

--Salissa on herra, joka tahtoisi tavata kamreeria.

--Kuka se on?

Palvelija pani käyntikortin pöydän kulmalle ja meni, jättäen oven
raolleen.

Tuskin oli nimi sattunut kamreerin silmään, kun hän työnnähti pöytänsä
äärestä taapäin sellaisella voimalla, että tuoli oli vähällä kaatua
selälleen, samalla kun kortti läiskähti pöytään niin, että se kimpoutui
siitä lattialle. Muutamia kiihkeitä askelia, sitten pysähtyi kamreeri
hiuksensa pystyyn haraten.

--Hän uskaltaa tulla minun talooni! Hän rohkenee avata minun oveni?
Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut! Niinkuin kaikki olisi ennallaan!
Eikö hävyttömyydellä enää ole mitään rajoja? Eikö meille kotimmekaan
enää ole suojattu paikka? Onko meillä jouduttu jo niin pitkälle, että
he voivat tunkeutua huoneisiimmekin sen pitemmittä? Mitä hänellä voi
olla minulle asiata? Mies, jonka tuttavuudesta olen sanoutunut
julkisesti irti...

Kamreerin sydänalassa etoi iljetyksenä kaikki, mikä ihmiselle ikinä voi
toisessa olla vastenmielistä: muisto epämieluisesta
ylioppilastoverista, joka vain hädin tuskin oli ollut siedetty, tuo
ponneton, tunkeileva savolaisnousukas, ihrapinta, huulilla ilmeetön,
itserakas hymy, tuo aina myönnyttelevä »jopajoo--jopajoo»--harmaat
silmät, jotka eivät koskaan katso suoraan mihinkään--kietoo toverit
asioihinsa, maksattaa heillä vekselinsä, häipyy sitten jonnekin
Venäjälle sen sijaan, että rehellisten rappeutuneitten tavoin edes
olisi mennyt Amerikkaan--sukeltaa sieltä »virkamiehenä erityisiä
toimenpiteitä varten», lainaa itsensä varmentamaan kaikkia
laittomuuksia, nyt päässyt poliisimestariksi kotikaupunkiinsa, tulee
tervehdykselle vanhan toverinsa luo--kätyri, ilmiantaja, »hovineuvos
Linnanen».

Oven aukeamasta oli kamreerin äsken tarvinnut nähdä hänestä vain
vilahduksen nähdäkseen kaikki: poliisiupseeri ilettävintä kuosia,
rasvattu tukka keskeltä jakauksella, viikset kierretyt ja käherretyt,
huotra mahtavasti kupeella, käsi kahvassa, toisessa kokardilakki, siinä
sotilashansikkaat--entinen ilme kasvoilla, sama katse, tähdättynä
jonnekin ohi, ties mihin, mutta näkee kaiken... Katso sinä vain sinne,
vakoilija, siellä on nurkassa »Lex», ja siellä on »Hyökkäys»!

--Minä en ota häntä vastaan. Seisokoon siellä, kunnes menee.

Kamreeri aikoi painaa oven kiinni, kun näki saliin tulevan pikku
poikansa, menossa ulos, tervehtivän vierasta, iskevän kantapäänsä
yhteen ja kumartavan, niinkuin hänet oli opetettu.

--Haluatteko tavata isääni?

--Minut on jo ilmoitettu, luulen.

--Vai niin, hän tulee kai pian, tehkää hyvin ja istukaa.

Poika kuului menevän.

No niin, koska hän tahtoo, niin saakoon. Koska mieheltä siis itseltään
puuttuu äly ymmärtää asemansa, niin on siitä minun tehtävä hänelle
selko. Kuulkoon kunniansa!

Kamreeri riisui työpuseronsa, veti ylleen käyntitakkinsa, järjesti
tukkansa, partansa, kauluksensa ja pisti päättävästi kiinni nappinsa,
ylimmästä alimpaan. Sen suoritettuaan tarttui hän oven ripaan ja astui
selkä suorana, ilme jäykkänä ja kylmänä ja silmänsä hiukan pienemmiksi
siristäen saliin.

Vieras ei ollut istuutunut, vaan seisoi yhä, ei oven suussa, mutta ei
perälläkään, puolitiessä, pianon kulmassa.

--Nimeni on Linnanen, entinen Borg...

--Jahah.

--Pyydän anteeksi--tulen asioissa--en virka-asioissa, vaan
yksityisissä--sitoumuksen johdosta, joka minulta aikoinaan jäi
järjestämättä.

--Onko kysymys vekselistä, joka koko joukon toistakymmentä vuotta
sitten jätettiin minun hoidettavakseni?

--Aivan oikein ... juuri siitä. Pyytäisin vihdoinkin saada suorittaa
sen sisällön.

Hän oli asettanut lakkinsa pianolle, ottanut esille lompakon, astunut
askeleen pari lähemmä, ja oli valmis lukemaan rahat.

--Jaha--minä--heti paikalla...

Kamreeri kiirehti huoneeseensa ja alkoi etsiä laatikostaan... Ohoo, kas
vain! Maksaa velkansa... Siinä se on ... no niin...

Löydettyään paperin vei kamreeri sen saliin ja ojensi sen Linnaselle
jäykästi kumartaen--kenties ei kuitenkaan niin jäykästi kuin äsken.

--Se on 2,000 markkaa.

--Pyydän hyväntahtoisesti laskemaan korot summalle ... korot ja
korkojen korot kuluneelta ajalta.

Taas palasi kamereeri työhuoneeseensa, istahti pöytänsä ääreen, selaili
allakkaansa ja alkoi laskea:--maaliskuun 1 päivästä 1890 maaliskuun 1
päivään 1905, kaikkiaan 15 vuotta. Se ei ole mahdollista? Ei, kyllä se
sen tekee korkoineen ja korkojen korkoineen. Aikooko hän suorittaa koko
sen summan? Epäilemättä. Sitä varten hän siis tuli. Oikeastaan hänen ei
olisi tarvinnut olla tietävinään koko asiasta. Eihän missään
tapauksessa enää olisi voitu hakea ulos vanhentunutta saatavaa.
Pelkäsikö ehkä, että kuitenkin olisin käyttänyt sitä häntä vastaan.
Hyvin luultavaa, että olisin sen tehnytkin. Mutta tietysti hänellä on
oikeus saada paperinsa pois, jos hän kerran tahtoo sen lunastaa. Kas
vaan...

Kamreeri ryhtyi kirjoittamaan puhtaaksi laskelmaansa: »Lunastettu
Kansallispankin vekseli à 2,000 Smk. 1890... Korkoa korolle 15 vuodelta
yhteensä 4,175 Smk.»--sehän on ollut siellä tavallaan kuin
talletustilillä pankissa. Olipas miehessä sentään edes hiukan hävyn
tunnetta. Viidettä tuhatta markkaa yht'äkkiä kuin pilvistä. Jotka jo
aikoja sitten olin poistanut epävarmojenkin saamisteni joukosta... En
tarjonnut hänelle kättä. Ei hän muuten näyttänyt sitä edellyttävänkään.
Olihan pöytäkin välillämme. Esittelihe ja teititteli ... no niin,
kuinkas muuten.

Kamreeri palasi saliin ja ojensi laskelmansa Linnaselle, joka luotuaan
siihen silmäyksen asetti pöydälle valmiin setelipakan ja aikoi lähteä.

--Sopii ensin tarkastaa, onko korko oikein laskettu.

--Se on oikein.

Kamreeri jätti Linnaselle vekselin. Molemmat kumarsivat. Otettuaan
lakkinsa pianolta, kumarsi Linnanen vielä kerran:

--Pyydän anteeksi, että asia on ollut niin kauan järjestämättä.

--Noo, onhan suoritus nyt tapahtunut täysin tyydyttävästi.

--Valitan, että vasta nyt olen päässyt tilaisuuteen sen tekemään.

Kulmakarvat kohosivat ja toinen suupieli venähti hiukan alaspäin,
samalla kun silmissä välähti kuin ilakoiva ivan ilme jostakin, sammuen
samassa. Sitten hän meni.

Kamreeri jäi hetkeksi seisomaan rahojen ääreen, aikoen ne ottaa,
jättäen ne ottamatta, kävellen kerta pari edestakaisin lattialla.

--... »vasta nyt päässyt tilaisuuteen»----Kun on saanut sen viran, jonka
avulla--Mutta mitä se minuun kuuluu, mistä hän on saanut mahdollisuuden
sitoumustensa suorittamiseen? Olkoon mies millainen tahansa, tietysti
hänellä täytyy olla oikeus saada paperinsa kuitattuna takaisin...
Revittäväkö palasiksi ja heitettävä palaset vasten naamaa? Toisin
sanoen: lahjoittaa rahat hänelle vielä kerran.

Ikkunan ääreen tullen näki kamreeri Hellberg Linnasen, upseerin
sinellissä, leveänä, kasanskilaisensa täyttävänä, ajavan torin halki,
kuin uhmaten.

--Ei kukaan voi väittää, etteivät rahat... Jos asettuu sille kannalle,
täytyisi joka kerta, kun joku suorittaa jonkun sitoumuksensa, ottaa
selko--mutta sehän veisi in absurdum... Lahjoittaa pois...? Mutta jos
minä itse en voi niitä pitää, niin kuinka voin antaa ne toiselle? Eihän
samea vesi siitä puhdistu, että sitä tarjotaan toiselle. Sitä paitsi
... minä otin ne jo ... sanalla sanoen...

Kello löi jotakin, ja kamreeri huomasi täytyvänsä heti rientää
työpaikkaansa. Hän otti rahat pöydältä, vei ne työhuoneeseensa ja
lukitsi ne. Hän oli päässyt selvyyteen siitä, että ne kaiken oikeuden
ja kohtuuden mukaan, sekä oikeudellisesti että siveellisesti, olivat
hänen.

Pöydällä oli kirje, joka äsken oli jäänyt kesken. Ei ollut aikaa sitä
lopettaa. Kamreeri työnsi sen imupaperin alle ja meni.

Tämä tapahtui, niinkuin sanottu, siihen aikaan, kuin meistä jokainen
tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa
lyöden sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»



VANHA KAUKO JA SININEN TYTTÖ.


Kaukomieli istuu haapiossaan Saaren merellisen rannassa tyynen lahden
suussa. Lahden pohjassa on kylä, kylän takana uhrilehto ja karkelomäki,
jonka kupeella roihuaa kokko kesäillan taivaalle, kuuluu laulua ja
soittoa ja välkkää valkeata kansaa koivujen välissä. Saaren väki
viettää kesäjuhlansa lopettajaisia.

Kauko istuu alahangoilla ja viskaa vettä venheestään, joka on vuotava
ja laho.

--Menenkö maihin? Vai soudanko toisiin saariin? Ei tuolla minua
kaivattane, tuskinpa enää tunnettaneekaan?

Ei käy enää sotia Kauko, mutta maita, meriä kiertää, vaeltaa kesät,
talvet, soutaa ja hiihtää; missä vain kansaa koolla, siellä hän. Tulee,
lähtee, mihinkään asettumatta, missään viihtymättä, kotonaan kaikista
vähimmin. Olisi Kaukolla kalaiset rannat, riistaiset korvet. Ei viitsi
kalaa pyytää Kauko, ei metsää käydä, ei halmeita hakata.

--Menenkö maihin? Mitä minä sinne? Vanhat siellä jo entiset kullat.
Airoihinsa tarttuu Kauko ja työntää ne hankavitsoista ulos.

--Siellä ovat vielä vanhat paikat. Siinä on rinteellä Annikin aitta.
Siinä on Tuiran tyttöjen luhti. Tuossa on pelto, jonka rukiissa sulhon
kateutta yökausi piiltiin. Morsian merkillä varoitti ja neuvoi:--»älä
tule vielä!--nyt sopii tulla.» Eläneekö Terttu vielä tyttönsä kanssa?
Akkoja lienevät, jos elossa ovat. Vähän minulla heistä enää iloa.
Vaikea on nähdä vanha kulta. Ennen rantasipinä rantoja pitkin notkui,
nyt hanhena pihapolkuja soutaa. Käden selkä ennen sileä kuin silkki,
nyt karkea kuin hursti. Huulen alla ennen mehiläisen hunaja, nyt
kielellä käärmehen myrkky. Semmoisia ovat. Kaunaa kantavat ne, jotka
otin, kaunaa ne, jotka jätin, kaikista enimmän ne, joita en ottanut, en
jättänyt. Pois soudan.

Mutta eivät uponneet vielä veteen Kaukon airot. Lepäsivät levällään
kuin haukan siivet, tietämättä, noustako vai laskea.

--Eivät ehkä hyvinkään kaunaa kantane nämä. Ystävinä erottiin.
Ruikuttaen rantoja juoksivat, kun lähdin. Liinat liehui, huivit huiski
takaisin tullakseni. Olisi heitä hupaista kerran vielä nähdä, heitä ja
tyttäriänsä. Jos ovat tulleet äiteihinsä tytöt, kaulaan sankaria
kavahtavat. Vieläkö kävisin heidät naurattamassa, äidit niinkuin
tytötkin?

Ylhäällä uhrimäellä välähteli valkeita vaatteita, heiskui helmoja
koivun runkojen välitse. Kokkotuli roihahti puiden tasalle, huudettiin,
hihkuttiin--tytötkin.

--Siellä ovat ylimmillään ilot. Siellä on olutta ja simaa!--Miksi en
kävisi, katsoisi!

Posahtivat veteen Kaukon airot. Puoli pituuttaan kurahti pursi maihin.
Yhdellä riennolla oli rientäjä törmän päällä. Siinä täytyi pysähtyä,
hengähtää, rykiä, käden kaidetta haparoida.

--Liiaksi riensin...

Kauko astuu hiljemmin...--Olkoonkin jalkani kankea, selkäni on vielä
suora. Joskaan eivät omat kantapääni enää karkelossa nouse, niinkuin
ennen, nousee vielä tytön, jota heitän. Eikä se ole astunnassa, vaan
olennassa, ei ole reuhdonnassa, vaan ryhdissä.--Ja Kauko näkee taas
nuoruutensa näkyjä... »Katsokaa, siinä hän tulee!--Kuka hän on, joka
tulee?--Kauko hän on! Ettekö tunne?--Joka voitti Pohjolan isännän! Joka
suisti hiiden hirven! Joka koppoi Kyllikin korjaansa!--Kenenhän ensiksi
ottaa?--Astu, tyttöni, eturiviin, että näkee, jos hyvinkin tahtoisi
sinut ensiksi ottaa!»--Vartokaamme, valitkaamme. Katsokaamme,
kiertäkäämme. Ei pidä kiirettä Kauko. Sai huoletta ennen, kenen tahtoi.
Pysähtyivät karkelot ennen, kun tanhualle astuin. Pääsi ihastuksen
huudahdus, kun näkivät, kuka tulee. Hymyssä suin akat kahta kämmentä
yhteen löivät. Tytöt piilivät kuiskutellen toistensa taa. Miehistä
vanhin kantoi haarikan huulieni alle.

Tyhjä on kylän raitti, kaikki ovat ilomäellä. Ei näe kukaan, kun Kauko
kylän läpi astuu. Ei huomaa kukaan hänen tuloansa. Yksi huomaa, vanha
repaleinen ukko, joka puuta vasten istuen lallattaa: »Myöhään tulit,
äijä! Härkä on syöty, oluet juotu, simat särvitty! Ei ole täällä enää
mitänä sinulle! Mene sinne, mistä tulit!» ja lallattelee ja käsillään
huitoo.

Koivujen välissä istuu naisia ryhmissä, simakannut keskessään,
toisaalla miehiä oluttynnörin ympärillä, haarikkain kiertäessä kädestä
käteen. Toiset seisovat päin karkeloon, säestäen soittoa suin ja
kämmenin ja notkuvin polvin. Kauko astuu, puiden suojassa pysytellen,
lähemmäksi karkelotanhuata. Nuori väki lentää juhlansa lopettajaisia,
niinkuin myrskypää heitä heitteleisi. Pojat riennättävät tyttöjään
kentän laidasta toiseen, pyörittävät, heittävät ilmaan, itse
ponnahdellen kuin joustavat pallot. Sorjia, notkeita, helavoita, kengän
kautoja kauniita, ylpeitä, niskansa nakkelijoita--kullakin omansa. Yksi
ainoa tyttö, mikä lienee, seisoo siellä yksin, erillään muista, puuta
vasten, vaatteet siniset, kun muilla valkeat.

Kerta katsahtaen näkee Kauko: ei noista neidoista kukaan häntä
karkeloon vaadi, ei ainoakaan heistä häntä katso eikä kysy... Syntyi
ottelu ennen siinä, missä ei annettu, kun Kauko tahtoi ottaa. Ei ole
hänen noiden kera kiistaan käyminen. Ei ole hänen noiden poikien
nimikkoja väkisin vieminen.

Hänet täyttää vanhuuttaan viha ja kiukku, huonouttaan häpeä,
avuttomuuttaan surku ja itsensäsääli.

Pitäisi lähteä, mutta yhä hän siinä seisoo, tuijottaen yhä kiihtyvään
karkeloon, jonka vilinä himmentää silmää.--»Mitä minä täällä?»--Mutta
ei pääse hän heistä irti.

Toisella puolen karkelotanhuan, puuta vasten nojaten, seisoo yhä se
yksinäinen tyttö, siniseen puettu, kun muut valkoiseen.--»Mikset mene
muiden kanssa sinä? Etkö kenellekään kelvannut, vai eikö sinulle
kukaan? Mitä ylpeilet? Mitä sieltä tänne tuijotat? Etkö nähnyt äijä
rähjiä ennen?»

»Mitä minä täällä? Mitä tänne lähdinkään? Pitihän tietämäni.»

Kauko peräytyy puun taakse, hiipiäkseen pois, kenenkään näkemättä.
Häntä nykäistään kauhtanan hihasta. Takana seisoo nainen kysyvin
katsein; sen takana toinen.

--Kuka tuo on?

Sitten tuntevin silmin, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas--Annikki,
Terttu, Tuiran tytöt--tuttuja kaikki, kaikkien posket palaen simaoluen
iloa:

--Sehän on Kaukomieli! On totta tosiaan se Ahti! Tulkaa tuota
katsomaan, akat muutkin!

Sitten ilakoivin ilmein:

--Nuorten iloihinko tulit?--Miksi et karkele, Kauko?

Niitä pyöri ympärillä räkättävä piiri, kasvot hehkuen simaoluen punaa.

--Mitä sankari täällä?--Lähditkö, lieto Lemminkäinen, näkemään meitä,
vanhoja tuttujasi?

Ryhdistyen, suorana selkä, sitaisten kädet ristiin rinnan päälle,
huulensa pilkkahymyyn pakottaen, vastaa Kauko:

--En teitä, vaan tyttöjänne!

Ovat tekeytyvinään surkeiksi akat:

--Et meitä? Voi, miksi et meitä? Emmekö sinulle enää entisen hempeitä?

--Ette.

--Vaikka oltiin sinun tähtesi järveen juosta! Vaikka silmät sua surren
sokeiksi itkimme!--Vaikka niemien kivet sinua vuottaessa sileiksi
istuimme!--Että hennoit meidät jättää? Etkö huoli, vaikka tulit!

Olivat itkevinään, esiliinoja silmille kohottaen.

Kauko pyrkii pois. Mutta minkä hän astuu eteenpäin, sen peräytyvät
toiset. Juoksevat kaikki joutilaat katsomaan, mikä akoilla ilona.

--Etkö huolikaan meistä enää? Miksi et? Huolithan ennen. Yhden kun
jätit, toisen jo otit. Et ketänä halpana pitänyt. Älä meitä jätä!
Katso, eihän meitä poloisia enää kukaan karkeloon kutsu. Nuorilla on
nuorensa, näetkö! Ukoilla on oluensa, kuulethan! Meillä ei iloa muuta
kuin sima. Sekin jo loppui! Tyhjä pohjasta paistaa, katso!

Niin yhdet, tinakannuja rämistäen, toiset toisaalta näin:

--Kauko on meidän! Oma on omamme Ahti!

--Kaukon pitää meidän kera kisata!

Tarttuivat toisiaan käsiin, tekivät piirin, riehahtivat pyörimään ja
laulamaan:

    Se on ahti Saarelainen,
    se on kaunis Kaukomieli,
    se on veitikka verevä,
    hius sorea, solki kaunis,
    pitkä tukka, parta kaunis,
    jalan nousu virman varsan.
    ------
    Se on Ahti Saarelainen,
    se on kaunis Kaukomieli--
    Sua itki immet kaikki,
    sua kaikerti kanaset.

Jotkut eroavat piiristä, tarttuvat Kaukoa kauhtanan liepeisiin,
nostavat, vetävät, pyörittävät.

--Tsht! siitä kintuistani, koirat!

Sihahti sana hullusti kahden pudonneen hampaan kolossa. Rähähti ilkkuva
nauru niinkuin sille, joka joukon eteen kompastuu.

Kihahti veri Kaukolle päähän, eikä sihahtanut kieli enää toista kertaa,
kun hän karjaisi kättään päänsä yli heilauttaen niinkuin reen perässä
ruoskaansa ajaja, joka ärhenteleviä hurttia torjuu:

--Irti minusta, vanhat nartut!

Niinkuin olisi se sattunut jokaiseen heistä, ulahti lauma hänen
ympärillään, säkenöivin silmin, kouristunein kynsin, herjaten kukin
erikseen ja kaikki yhdestä suusta:

--Vai nartut!--Vai vanhat nartut!--Ja mikä sinä itse?--Parta takkuinen
kuin tuppurakuontalo!--Tukka sotkuinen kuin tuulenkoura!--Rimppakinttu
kuin variksen pelätti! Harvahammas! Haravahammas! Paikkahousu!

Iskivät kuin varikset vaivaista kotkaa, tähdäten arimpaan paikkaan ja
siihen jokaisella nokan iskulla osuen.

--Ilkesit vielä tulla!--Kehtasit vielä näillä ilmoilla näyttäytyä!--
Ikäloppu!--Väkäleuka!--Tsht itse, kulkukoira! Ei kanat täällä enää
sinulle kasva!

Oli hän tiennyt sen, mutta ei keneltäkään vielä tätä ennen kuullut. Ei
pysynyt enää pystyssä uhma, petti ryhti, hervahti vanhan selkä, ja
Kauko lyykähti maahan, käsin silmänsä peittäen.

Löivät vielä lyötyä miestä, häpäisivät ilkein elein ja saastaisin
sanoin, raapien maasta sammalta ja multaa ja nakellen sitä lakittomaan
harmaaseen päähän ja itkusta hytkyvään selkään. Sillä Kauko itki, itki
vanhuuttaan, voimattomuuttaan, leuka loukkua lyöden, hillintää
tottelematta.

Silloin vaikeni yht'äkkiä rähinä, ja Kauko kuuli karkelokentältä
tyttöjen laulun, heleitä, sulavia ääniä, kun lennäntä ja kaulakkain
hypintä oli vaihtunut käsikkäin kävelyksi. Kauko itki yhä, voimatta
tuskansa tyrskintää hillitä, kynsin rintaansa raastaen, hampaita yhteen
kiristäen.

--Häpeäisitte toki! kuului yht'äkkiä heleä ääni.--Häpeäisitte sillä
tavalla häpäistä vanhaa miestä!

Ja joku tarttuu Kaukoa käteen, joku nostaa häntä kainaloista, joku
pyyhkii hiukset hänen otsaltaan ja asettaa päähän lakin. Nuori, pitkä
tyttö, sinikauhtana, avopää, pitkäpalmikko.

--Älä heistä välitä! Mennään täältä! Tule minun kanssani!

Kauko nousi, tunsi kainalossaan voimakkaan, lujan käden, tunsi toisen
pyyhkivän kasvoja, otsaa, niinkuin äidinkäden, niinkuin lemmityisen,
hellivän, hoitelevan, hivelevän.

Vielä kerran lensivät kielien vasamat.

--Ka, löysipäs kantensa vakka!--Tapasi Saaren ylpeäkin omansa!

Mutta eivät sattuneet, putosivat puolitiehen, niinkuin olisi ollut
jänne katehen jousesta poikki.

--Minne sinä viet minua? kysyi Kauko siniseltä tytöltä.

--Minne tahdot?

Tyttö tuki hänet rantaan, hoiti hänet rinnettä alas.

--Kiitokset avustasi.--Tästä pääsen yksin.

Kauko työnsi venheensä vesille.

--Lähdetkö jo? kysyi tyttö.

--Lähden.

Kauko astui toisen jalkansa venheeseen.

--Ota minut kerallasi.

Kauko veti jalkansa takaisin.

--Kerallani? Minne?

--Sinne, minne itsekin menet.

--Minun kerallani tulisit?

--Tulisin.

Tyttö seisoi, pää alas taipuen, kiinteinä tummat kasvot, luomet
puoleksi ummessa, ripset vähän värähdellen, rinta nousten ja vaipuen.

--Kuka sinä olet?

--Talosta tuosta.

--Kylän suurimmasta?

--Siitä.

--Ja kuitenkin minun kerälläni tulisit? Minun, maailmankulkurin?

--Tulit viimein, jota ikäni vuotin.

--Mistä tiesit minua vuottaa?

--Kaikki sinusta haastoi. Aina sinusta unta näin.

--Olenhan väkäleuka ja vanha.

--Vanha--sankari olet. Voitit Pohjolan isännän, suistit hiiden hirven!
Sankari olet!

--Muinoin lienen ollut, en ole enää.

--Olet yhä.

--Parta takkuinen kuin tappurakuontalo?

--Olkoon. Su'in sen.

--Tukka kuin tuulenkoura?

--Olkoon. Suorin sen.

--Rimppakinttu--variksenpelätti--harvahammas--ikäloppu--kulkukoira--
kuulithan! Pilkkaat pilkattua--sinäkin?

Kauko astui taas venheeseensä.

--Ota minut, Kauko!

--Sinun käy huonosti kanssani.

--Sitä sinulta toivonkin.

--Eihän minussa elättäjätänne, sinun ja lapsen.

--Elätän itse.

--Vaan mitä isäsi ja emosi?

--Ei Kauko ennen sitä kysynyt, kun tahtoi kenen ottaa. Et tahdo, kun
kysyt.

Tyttö kääntyi mennäkseen, itkunsa niellen.

--Maltahan. Hylkäsikö sinut joku? Etkö saanut, lapsi, ketä halusit?

--En ole konsa ketänä muuta halunnut kuin sinua.

--Olihan tanhua tuolla täynnä soreita, nuoria.

--Ovat rähjiä rinnallasi muut.

Kauko seisoi suorana vaappuvassa venheessään, kädessä mela, selkä
oienneena, ryhti kuin nuorena ennen--kuin sankarin suuren--tunsi sen
itsekin--silmä hellänä, vaikka ääni vielä tylyksi tekeytyen:

--Syytät minua, jos sinut jätän.

--Lähden, konsa käsket.

Ei ole ihmisten lapsia tuo, metsänhaltijan verta mitä lienee tuommoinen
tyttö!

--Tullet, kun tahtonet, sinipiika!

--Saanko! riemahti sininen tyttö, niin että raikahtivat tyynet rannat.

       *       *       *       *       *

Vieri vuosi, vieri toinen, niin vuotena kolmantena lasketteli ulapalta
myötätuulta pursi Saaren merellisen rantaan, kokassa lehtipurje,
purjeen alla poikanen tuhdolla, kähärätukka, perässä melalla viilettäen
sininen tyttö.

Riensivät rantaan saaren naiset.

--Sen sait, jota hait! pilkkasivat.

--Sen! sanoi sininen tyttö, äänessä iloinen uhma.

--Hyväkin lienee, jos isäänsä lienee.

--Sen mainetta kerran vielä maailma laulaa!



KUKITETTU.


Ulkona on häikäisevän kirkas kuutamoinen yo. Jäätyneistä ikkunoista
kuumottaa hovin talliin himmeä, varjoton valo. Siellä vallitsee
parhaillaan lyhyen sydänyöhetken hiljaisuus. Sen väki on asettunut
levolle, ilta-appeet on syöty, rouskutus on laannut. Joskus vain
kilahtaa ruuhen laitaan rautaisen marhaminnan varsi. Varsain karsinassa
kahahtavat silloin tällöin vuodeoljet oikenevien koipien alla. Kuuluu
huokauksia sieltä täältä pilttuista, toisaalta syöttilään tyytyväinen
hyvänvoinnin puuskaus, toisaalta uupumuksen ja puutumuksen vähän
valittava huoahdus työhevosen rinnasta. Muu talli on levolla, vanha
Pekka yksin seisoo--täytyy seisoa--pilttuussaan äärimmäisessä nurkassa.

Pekka seisoo aina--täytyy seisoa--yöt päivät. On jo aikaa, kuinka
paljon lieneekään, siitä kun viimeksi pani--kun voi panna--pitkäkseen,
kesällä milloin lienee ollut, sulan, pehmeän maan aikana. Pakottaa
jalkoja, niinkuin niitä aina on pakottanut, kuinka kauan lieneekään,
niin kauan kuin muistaa ... liikkeellä ollessa, seisoessa yhdessä
kohden, särkee kaikkia yht'aikaa, ei yhtä enemmän kuin toistakaan, ei
erittäin kovasti, mutta aina ja tasaisesti, sitä säännöllistä,
hiljaista jomotusta.

»Tulisin minä sentään vielä jaloistani toimeen, kun vain kävisi
syönti.»

Vaan ei tahdo enää saada kovempaa rehua rouhituksi, ja kaurat
luiskahtelevat hampaissa, pyörähtelevät kokonaisina kurkusta alas, mikä
ei suollu suupieliin ja siitä maahan. »Kun tulisi kesä, että saisi
tuoretta, joka sulaa itsestään suussa ... ja kun saisi kerran sokeria
vielä. Se punakintainen tyttö syöttelee vain noita varsojaan. Ei minun
varsuudessani varsat sokeria saaneet.»

Pekka miettii, niinkuin vanhat usein miettivät, varsinkin valoisina
öinä, puoleksi valveilla, puoleksi torkkuen, nähden näkyjä äskeisistä
ja etäisistä, muistellen eilisiä ja kaikkein kaukaisimpienkin aikain
takaisia.

»Olihan se häpeä, olihan se häpeä semmoinen, ettei sitä ennen ole vielä
tapahtunut. Enhän minä milloinkaan ole ollut mikään hyvä hevonen, en
juoksija enkä vetäjä, mutta oli se kuitenkin häpeä.»

Olihan Pekalle jo hänen pitkän elämänsä aikana sattunut kaikenlaista,
oli häpeitä isojakin, voimattomuuden ja vanhuuden, mutta ei tätä ennen,
että olisi jäänyt pantu kuorma tielle. Hän oli kaatunut polvilleen,
siitä kyljelleen, oli täytynyt riisua, eikä sittenkään ollut päässyt
omin voimin jaloilleen. Kuorman olivat miehet jakaneet toisten rekiin.

»Oli se häpeä. Olisi antanut minun huoata hiukan ja muiden mennä
edeltä. Ei olisi pitänyt sen halkokuorman kanssa pyrkiä suoraan ylös;
enkähän minä olisikaan, jos sain ensin hiukan puhaltaa törmän alla. Ei
pidä enää polvet. Kengissä ei ollut vikaa... Johan nyt, kun miesten
piti kangella kammeta seisoalleen.»

Häntä raukaisi, pää vaipui alas, silmät painuivat hetkeksi kiinni.

Yht'äkkiä oli kuuluvinaan pamaus, niinkuin olisi kivi katosta pudonnut.
Pekan pää pöllähti pystyyn ja kaviot kopaisivat siltaan. Rotta oli
hypännyt häkistä ruuheen.

»Aina sinä tungettelet siihen minun eteeni! Etkö sinä uskalla muiden
eteen?... Ole hänessä... Tai mitä sinä siinä? Mene muuanne!»

Hän hotaisi eläintä turvallaan ja luimisti. Rotta loittoni, vartoi
vähän, livahti sitten takaisin kauran tähteille ja sai jäädä.

»Olisi se saattanut vajuuttaa kuormaa. Mutta tiesi hänet, jos
sittenkään olisin jaksanut. Mahdoin malttaa mieleni enkä rientää
toisten kilvalla, mahdoin malttaa, vaikka löikin. Mikä meillä aina
lienee kiihko rientää suotta toistemme edelle ja toistemme tieltä,
vaikkei käskettäisikään... Ja _vaikka_ käskettäisiinkin. Onko mikä
pakko? Vaan kuta raskaampi kuorma, sitä suuremmalla ryskeellä mennään.
Ei meistä koskaan toinen toistaan odota. Vaikka siihen sortukoon. Ei
oma parikaan odota, vaikka kurkku kuristukoon siltä, joka kaatuu. Olisi
parempi, kun odottaisivat, niin vanhatkin pysyisivät perässä. Emä, se
odotti aina, kääntyi katsomaan ja hörhötti luokseen. Kun uuvutti tai
laiskutti, asetuit vain eteen, niin pysähtyi.»

Pekka näki yht'äkkiä lämpimän, paisteisen ahon rinteen, jossa hän
loikoi jalat ojoina emänsä vieressä, pitkänään auringossa, torpan
haassa. Kohta aidan takana oli pihamaa ja penikkakoira, joka siellä
terhenti.

Sinne ei päässyt, mutta sieltä tulivat turpaa silittämään ja selkää
ruopottelemaan. Kun satoi, toi emä yöksi kujaan olkiselle tilalle.
Kujan katto ropisi, ja joskus leimahteli taivas tulta ja jyrähteli. Emä
seisoi liikkumatonna ja vavahteli.

Pekka muisti toisen kesänsä synnyinseudullaan.

»Karkailtiin kankaita pitkin kilpaa toisten varsain kanssa. Minulla
vain oli tiuku kaulassa, muilla ei. Kaikki jäivät jäljelle. Ei silloin
jalat pettäneet. Lintuina ojain yli lennettiin.»

Pekka näki ensimmäisen rekensä, hienoaisaisen, suuren kelkan. Pyrynä
laskettiin jäätä pitkin, kaula tiukuja täynnä. »Ei silloin ummet
estelleet. Se syötti parasta, mitä sai, hipleimmät heinät, antoi leipää
kädestään kiitokseksi hyvästä kyydistä, harjasi monesti päivässä.--En
ole häntä sen koommin nähnyt.»

Pekalla oli kaikki kulkemansa tiet mielessään, hän muisti joka kiven,
joka puun, jokaisen tienkäänteen, kuulemansa äänet, ystävälliset tai
äyskäisevät, vastaantulijat, koirat, tien tuoksun: milloin kesäisen
lämpimän törmän, milloin notkon, kostean ja kylmän. Umpisilmässä,
yölläkin hän tiesi osaavansa sinne, missä oli kerran käynyt. Sitä vain
ei muistanut, missä oli ollut hänen syntymäpaikkansa ja miten oli
joutunut sieltä pois. Tämän vain siitä muisti:

On pakkasaamu, poika tulee päre kädessä talliin, panee valjaat selkään,
vie ulos ja valjastaa. Piha on täynnä hevosia ja rekiä, kulkuset
kilisee ja hevoset hirnuu ja hyppii kahdelle jalalle. Hän hyppii ja
hirnuu mukana. Ne lähtevät ajamaan pitkänä jonona karaten järviä,
soita, metsäteitä ja mäkiä. Missä mennään, minne tullaan, sitä ei ole
aika ajatella. Hän tahtoisi olla kaikista edellä, mutta kuta pikemmin
hän polkee, sitä pikemmin pakenee edellä oleva... Illalla paistaa tulia
suuren järven takana. Kun tullaan sinne, mistä ne näkyvät, on siellä
leveitä teitä ristiin rastiin, suuria tulia ja taloja, kaikki
yhdennäköisiä... Hän seisoo vieraassa tallissa vierasten hevosten
kanssa, nostaa turpaansa pilttuun laidan yli, tavotellen emää
hyväilläkseen: sieltä vinkaisee outo ääni, ja vihainen hammas
näykkäisee huuleen.

Jää on huomenna mustanaan hevosta ja miestä. Hirnuvat, huutavat ja
hihkuvat. Se oma poika istuu reen laidalla, toinen jalka ulkona,
sokottelee ja viheltelee, välistä nousee taputtelemaan kaulaa. Muuan
vieras mies tulee aukomaan suuta, kopeloi jalkoja, mittailee lautasta
ja selkää, nostaa häntää. Käy poikaa kaulaan, puhuu sen korvaan,
ojentaa kättä. Poika kohauttaa olkapäitään ja lähtee ajamaan pois.
Toinen vieras mies hyppää rekeen. Ajetaan pois muiden keskestä,
kierretään jäällä, palataan taas takaisin. Taas käy _se_ kaulaan,
ojentaa kättä, ja nyt poika iskee vastaan. Vieras repäisee rinnuksen,
auki, karistaa suitset päästä, jättää vain päitset. Poika sitoo rekensä
aisat yhteen ja alkaa mennä, sitä takaa työntäen. Vieras mies panee
uudet suitset suuhun, sitoo ne jonkin reen perään, istuu itse rekeen,
jonka edessä on suuri, pitkäkoipinen koni. Pekka koettaa pysähtyä ja
panna vastaan, saa takaa iskun piiskasta, ja täytyy rientää perästä pää
sojona.

»Se oli iso, punanaamainen mies, ärhäkkä-ääninen, sen henki haisi
toiselle kuin oman pojan. Kaksi päivää perässään juoksutti, mutta
hyvästi yöpaikoissa hoiti. Ensin antoi heiniä, sitten vasta vettä.
Harjasi ja pyyhki ja peitti nahkasilla. Hyvin hoiti kotonaankin,
suuressa talossa. Mutta kuritti kanssa. Ei milloinkaan taputellut eikä
sokotellut. Oli emoa ikävä. Luulin jokaista ruskeata tammaa emoksi.
Missä lienee emo nyt? En löytäisi kotinakaan, vaikka irti
pääsisinkin... Se punanaamainen juoksutti nuorassa pihamaata niin, että
olin siihen pyörtyä. Ja ajoi jäätä aina yhtä ympyrää. Sitten ei enää
juoksuttanutkaan. Muut ajoivat edelle. Pitempiaikaiset jätättivät.
Vaikka ovathan ne jätättäneet lyhytjalkaisetkin. Kaikki ovat aina
menneet minusta edelle. Ja kaikki ovat pyrkineet, paitsi emo. Se
punanaamainen ei sitten enää pannutkaan juoksuvaljaita selkään. Toi
toisen varsan, josta teki juoksijan. Minusta teki työhevosen.»

Mutta sitä ennen oli tapahtunut jotakin, jota Pekka ei koskaan
käsittänyt, mitä se oli ja miksi se oli tapahtunut, vaan jota hän ei
koskaan unohtanut mielestään. Se oli aina ruumiissa, niinkuin jalkojen
pakotus, niinkuin väsymys, niinkuin nälkä ja jano. Se tapahtui sen
ison, punanaamaisen talossa. Silloin kun se kiilusilmäinen mies kiersi
köyden jalkoihin ja kaatoi pellolle tallin taa. Oli, niinkuin olisi
pistänyt tulisen raudan ruumiin läpi.

»Kun paranin, pani työhön. Kesät auraa ja äestä, talvet kuormia. En
heitä kaikkia jaksaisi ajatella, jos osaisin olla ajattelematta. Tuopi
eteen kaikki, kun pääsee purkautumaan.»

Ja kun Pekkaa näin valvotti, niin purki eteen kaiken: joka miehen, joka
häntä oli ajanut, joka talon, jossa oli käynyt, jokaisen
piiskansivalluksen, jonka oli saanut, sitä useamman, kuta kankeammaksi
oli tullut ja kuta vaikeampi oli päästä tieltä pois.

»Kun voisi laskeutua pitkäkseen ja nukahtaa. Kun tulisi vielä kerran
kesä, että saisi paneutua pehmoiselle, aurinkoiselle aholle, kaula
suorana, milloin selkä päin lämmintä, milloin vatsa. Mutta kai ne pian
taas tulisivat potkimaan työhön. Kun saisi kerran koko kesän ajelehtia
laitumella, varsain toverina.»

Viimein sai Pekka hiukan unen päästä kiinni. Hän torkahti, vaikkei
nukkunutkaan. Pää vaipui yhä alemma, huuli venyi yhä pitemmäksi. Hän
lepäsi hetken, tuntematta ainaista jomotusta. Etäiset asiat jättivät
hänet hetkeksi rauhaan, vaikka hän näki ja kuulikin lähellä olevat.
Rotalle oli ilmaantunut toveri ruuheen. Ne vikisivät ja tappelivat. Kuu
meni tuon tuostakin pilveen, selviten taas. Tuntui rupeavan tuulemaan.
»Huomenna on kai pyry ja sitkeä keli. Olkoon.»

Juuri kun Pekka oli päässyt torkahtamaan, tuli tallimies kolistellen
sisään ja tallissa ruvettiin heräämään ja nousemaan. Päristellen ja
pudistellen kävivät hevoset aamiaiseensa kiinni, riuhtoen heinätukkoja
häkeistään kuin kilvalla, niin että puolapuut soivat; kuin uhalla,
niinkuin olisivat pelänneet, että toinen ne edestä riistää.

»Älä siinä taas luimistele, Rusko! Milloinka minä olen sinun eväillesi
pyrkinyt? Aina olet saanut oman osasi ja minunkin, milloin on valjaissa
syöty.»

Pekkakin koetti puraista, mutta ei katkennut karkea kylvyheinä.
Toisilta katkesivat kuin silppuraudan alla. Tallimies alkoi ajaa lantaa
ränniin ja luukusta ulos. »Ka, ei sinun tarvitse minua lapiolla
kintuille, vaikka olenkin muita huonompi.--'Syö!'--Syön, jos tahdon tai
olen syömättä. '... luimistele!'--mutta sinulle minä aina luimistelen.
Sinä olet raaka mies, vanhoja kaikkia vaivaat ja nuoria ruopottelet.
Häklällä vähän hotaiset, et minua milloinkaan oikein harjaa, arimpia
paikkoja revit, vaikka vanhan nahka olisi enemmän harjan tarpeessa kuin
nuorten. Niitä siistit ja silität ja ruopottelet, vaikka pääsisivät ne
kutkastaan ja karvastaan piehtaroimallakin. Sinä olet raaka ja sisukas,
karjut ja häklällä kolhit. Jos tekisin, niinkuin pitäisi, alleni sinut
kuopaisisin, niin että puna turskuisi, niinkuin siltä, joka oli täällä
ennen sinua.»

Verestäen paloivat Pekan silmät sitä muistaessa. Se oli tapahtunut
tuossa viereisessä pilttuussa. Se oli toisen teko, mutta iloiten ja
peläten oli Pekka nähnyt, kuinka Äkäruuna, entinen aisatoveri,
yht'äkkiä oli kaapannut miehen jalkoihinsa. Pää edellä se kannettiin
ovesta ulos eikä sieltä palannut. »Lippu luokissa kuljetin minä mustaa
kuormaa kirkolle, ja iloisesti kilahtelivat siellä silloin kellot.
Antaisin saman kyydin sinullekin, jos olisi joku, joka sinut
kaataisi... Älä tule!»

Tallimies oli taas aikonut hotaista, mutta jätti sen tekemättä ja meni
pois, paiskaten oven räikkyen kiinni.

Heidän välillään oli olemassa ainainen kireys ärjymisin ja
luimisteluin, läimäyksin ja hännänhuiskutuksin.

Ajomiehet saapuivat, raskain askelin, haukotella ärjähdellen, ottivat
valjaat pilttuun pylväsnaulasta ja paiskasivat ne ajokkaittensa selkään
ja taluttivat ulos. Rekien ratinasta ulkona kuuli Pekka, että siellä
valjastettiin heinähäkkien eteen.

»Sinne minä jaksan, sinne ei ole mennessä mäkeä ja palatessa vain lyhyt
kotitörmä. Siellä saa hipleätä, pehmeätä heinää. Oma ajaja antaa,
tietää oikein valikoimalla valita, antaisi se tallissakin, jos saisi.
Sinne menee suora tie selän halki lahden pohjaan ja kannaksen poikki,
talon alaitse toiselle jäälle. Talosta tulee se musta koira jota miehet
aina ärsyttelevät ja jolle hevoset luimistelevat. Tullessa pojat
loikovat heinien päällä ja hoilottelevat.»

Pekka tuli niin hyvälle mielelle, että unohti kipunsa ja nälkänsä ja
väsymyksensä. Hänen ajajansa tuli viimeksi. Se oli hyväntahtoinen,
hiljainen, vanha ukko, joka ei milloinkaan äykkänyt eikä ihmeeksikään
lyönyt--paitsi eilen oli ensi kerran, kai hätäillen, etten pääsisi mäen
päälle--välistä vain hotaisi ohjasperillään ja maiskutteli suutaan ja
hoputti. Pekka hörhötti hänelle vastaan. Mutta ukko ei tullutkaan hänen
luokseen, näytti siltä kuin ei olisi tahtonut katsoakaan, otti
rekivedon, joka vain silloin tällöin oli muiden mukana. Pekka jäi
varsain kanssa talliin.

»Mitä tämä tietää? Eikö minua pannakaan tänä päivänä muiden mukaan?
Lähteekö naisväki ehkä jonnekin? Niitä on kyllä hupainen ajeluttaa.
Punakintainen tyttö antaa rappujen edessä aina sokeria. Niiden mielestä
minä olen paras hevonen maailmassa. Ajavat kuin kunnioittaen, pitävät
käsiään ohjastaessa ojona, niinkuin olisin juoksijaori, ja
ptruukuttelevat kuin vauhkointa varsaa. En minä heitä ojaan aja, jo
kaukaa minä kierrättelen vierut ja vastaantulijat. Mäet minä lasken
niille mieliksi niin tasaisesti, että länget kaulalle soluu. Vastamäen
alla ne pysähtyvät ja nousevat pois reestä. Ne käyvät monessa talossa
ja panevat aina loimen selkään. Ne nauravat ja lepertelevät. Välistä
minä vien ne piloillani väärään, pyöräytän johonkin pihaan, jonne ei
ole ollenkaan mentävä. Siitä syntyy siunailua ja voivottelua, mutta ei
ne silti milloinkaan lyö. Kun saisi aina olla naisten ajettavana. Kun
olisi semmoinen talo, jossa ei olisi muita kuin naisia. Yksinäisenä
hevosena.»

Päivä oli vähitellen valjennut. Ovi oli jäänyt auki. Ulkona näkyi
putoilevan nuoskaa lunta isoina hiutaleina. Tuores, märkä ilma täytti
tallin. Kuului ääniä, tallimiehen ja Herran. Tallimies puhui, Herran
ääni sanoi vain silloin tällöin lyhyen: »Ohhoh, jahhah.» Sitten se
kuului sylkevän ja rykivän ja sanoi taas: »Ohhoh, jahhah.» Renki tuli
talliin, Herra jäi ovelle, savuavin suin. Renki puhui ja viittoili
Pekkaan päin, tuli ja kahmaisi suuteita tukon hänen altaan, kohotti
niitä ilmaan, Herralle näyttäen, ja nakkasi vihaisesti takaisin maahan.
Sillä oli se ääni, joka sillä aina oli silloin, kun oli äkäinen siitä,
että joku hevonen oli suoltanut. Herra ei sano muuta kuin: »niin, niin
--höm, öhöm», rykii ja aikoo mennä. Silloin tulee renki pilttuuseen,
koskee toiseen takaseen siitä, mistä se on arin, ja antaa potkaista;
sitten se samalla tavalla koskettaa ja potkaisuttaa kaikkia muita
jalkoja.

Kun renki peräytyy pilttuusta, koettaa Pekka vielä kerran tavoittaa
sitä toisella takasellaan ... tuli, mitä tuli, teki mitä teki!... mutta
silloin käy toiseen niin kipeästi, kuin menisi se poikki, ja Pekka on
vähällä lyykähtää perälleen. Tallimies räjähtää ilkkuvaan nauruun.
Herra sanoo alakuloisesti myönnellen: »niinpä niin, joo, joo», ja
menee. Yht'äkkiä kuuluu ulkoa punakintaisen tytön ääni puhelevan Herran
kanssa. Tytön ääni sanoo kiihkeästi: »Ei saa--voi voi, ei saa!» Herran
ääni on hiljaista muminaa. Nyt kuuluu hameiden humina ja tyttö
ilmaantuu kiireesti oveen. Varsat hypähtävät makuultaan, toinen
kurkottaa päänsä karsinan aitauksen yli, toinen pistää turpansa sen
raosta. Ne hörhöttävät sille ja kaapivat kavioillaan. »Se tulee tuomaan
niille aamusokeria, sillä on sitä puristettu kourallinen, saattaa olla
vielä taskussakin.»

Mutta punakintainen tyttö ei menekään varsain luo. Tuleekin Pekan luo,
taputtaa lautaselle, kaulalle, tulee ihan eteen. »Pekka, Pekka--ei saa,
ei saa.» Se antaa sokeria, syöttää sitä koko kouransa täyden, varsat
eivät saa mitään. Sillä on sitä vielä taskussaankin, se antaa kaikki,
mitä sillä on, kääntää taskunsa nurin ja levittää sormensa
näyttääkseen, ettei sillä enää ole. Varsat inuvat ja raaputtavat, se ei
ole niitä näkevinään, ei kuulevinaan. Se on ruvennut harjaamaan,
vetelee ensin varovasti häklällä, sitten harjalla reippaammin ja hokee
hellällä äänellä: »Ei saa, ei saa.»

Yht'äkkiä se pujahtaa ulos ja kuuluu menevän sinne, mistä reet vedetään
pihalle ajoon lähdettäessä. Sieltä se tuo sen punaisen loimen ja panee
sen selkään. Sitten se palmikoi harjan ja hännän. Kun arvaisi antaa
vettä ja ripauttaa siihen vähän jauhoja sekaan. Se arvaa! Se ottaa
varsain kipan, ottaa siihen vettä suuresta ammeesta ja jauhoja varsain
hinkalosta. Kun Pekka juo, kannattaa se kippaa kädellään ja koettaa
viheltää, mutta ei osaa. Se väliin sipaisee kintaalla silmiään.
Ennenkuin se menee, hyväilee se huulia kintaalla. Siitä jää suolan
maku.

»Mitä tämä oikein tietää? Minkä tähden se syötti ja juotti minua eikä
antanut varsoille mitään? Pitääkö se minua, vanhaa romua, parempana
kuin varsojaan! Ehkä naiset lähtevät jonnekin ja tarvitsevat minua?
Lähtisivätkö jollekin pitemmälle matkalle? Ka, kelpaanko minä vielä
niille? Minkäpä tähden en kelpaisikin! Kenkään syy se ei ollut, saattoi
ollakin vain jotenkuten tapaturma. Semmoista sattuu jokaiselle... Ei
jomotakaan enää jalkoja. Saattaisin ehkä paneutua pitkäksenikin. Vaan
jo tulevat ehkä pian valjastamaan. Ka, kun ei enää kirvelekään
sisuksia.»

Loimi lämmittää harjattua karvan juurta. Sokeri ja suurusjuoma
hyväilevät sisuksia.

»Älkää olko, varsat, millännekään, antaa se vielä teillekin. Syökää te
vain heiniä, teillä on hyvät hampaat. Ette te oikeastaan milloinkaan
tarvitseisi sokeria ja suurusjuomaa. Jokohan tuo rupee joka aamu
antamaan sokeria ja suurusjuomaa?--Aina minä kaksi varsaa voittaisin,
vaikka päällenikin kävisivät. Minä olen puraisussa vahva, vaikka
olenkin potkaisussa heikko. Minulla on torahammas pitkä ja terävä. Se
on semmoinen hammas, että sillä viiltää verille lautasen minkälaiselta
äytäriltä hyvänsä. Sen tieltä täytyi Äkäruunankin kaikota tammoista.
Sen tieltä täytyy väistyä kenen tahansa. Aina minä kaksi varsaa,
kolmekin, tulkoot vaikka kaikki maailman orivarsat!» Pekka on
uinahtanut, pää riippuu melkein lattiassa. Mutta itse hän näkee
seisovansa pystyssä päin, kaula kyömynä, häntä kohona. Talli laajenee,
seinät häipyvät pois, on kesä, ruohoinen rannaton aavikko, heinikkoa
aina vatsan tasalle. Pekka pienen kukkulan laella, ainoana orhina
satojen tammojen ja varsain keskessä, eikä ole ketään, joka uskaltaisi
tulla niitä ottamaan. Muut oriit saavat pysyä loitolla Pekan laumasta.
»Hankkikoot omansa, kiittäkööt onneaan, etten tule heidän omiaan
ottamaan. Saatte olla siellä sinnempänä--niin kauan kuin minä annan.
Ajan pois, jos päähäni pistää. Otan tammoista omani, jos heistä minkä
omakseni nimitän. Minä en pelkää ketään, minä uskallan tapella vaikka
kaikkien aavikon orhien kanssa!»

»Käänny!» kuului raaka ääni ja Pekkaa sysättiin lautaseen, niin että
hän olisi kaatunut, jollei pilttuun pihtipieli ottanut vastaan. Samassa
tempasi tallimies toisen takajalan reisiensä väliin ja alkoi repiä
kenkää pois. Saatuaan yhden kengän pois, repi se toisetkin ja nakkasi
ne rautaromukoppaan. Pekka seisoi kuin hervotonna, karvaa
väräyttämättä.

»Aikooko se panna uuteen kenkään? Mutta vastahan ne nämä pantiin?»

Mutta ei tallimies pannutkaan uusia kenkiä. Ei siis tulekaan naisten
ajoon lähtöä eikä muuhunkaan ajoon? Paneeko se seisomaan? Vai annetaanko
minut toiseen taloon? Mutta eihän kukaan ole katsonut suuhun eikä sitä
varten jalkoja kopeloinut.

Tallimies on mennyt ja tullut taas. Se päästää irti marhaminnan ja
taluttaa ulos. Ulkona seisoo Herra rappujen edessä, toinen käsi
taskussa. Punakintainen tyttö katselee rappusilta. Pekka hörhöttää
sille, mutta se ei liikahda. Tallimies ottaa lapion tallin oven luota
hangesta ja lähtee viemään portille päin. Silloin tyttö huutaa jotakin,
tallimies pysähtyy ja Herra tulee ja ottaa marhaminnan tallimiehen
kädestä. Tyttö on pyörähtänyt sisään, ryöpsähtää sieltä samassa ulos ja
juoksee pihan yli portille. Sillä on kädessä punainen kukka, jonka se
kiinnittää Pekan otsaan, taputtaa ja juoksee pois. Taas oli sen
kintaassa suolaisen maku. Herra taluttaa Pekan portista ulos, ja
tallimies astuu edeltä, lapio olalla.

»Ei milloinkaan ole Herra ohjannut eikä taluttanut minua. Se on aina
ohjannut ja taluttanut niitä, jotka ovat olleet tallissa parhaita. Mitä
varten se nyt minua taluttaa? Ja minne? Miksi se kääntyy tänne?»

Oli käännytty pellolle, asteltiin vanhaa tienpohjaa, joka ensin vei
metsäsaarekkeeseen ja siitä pellon keskelle suurelle, punaiselle
ladolle.

»Minkätähden se vie minua tänne? Minkätähden minut on loimitettu ja
kukitettu? Niinkuin joka syksy ne, jotka viedään sinne silloin, kun
torvet törisevät kaiken päivää. Sinne pääsevät vain parhaat. Eikö
meidän tallista viedäkään muita kuin minut? Olisinko minä meidän paras?
Kun varsat tulivat sieltä kukka otsassa, rupesi punakintainen antamaan
niille sokeria ja suurusjuomaa.»

On tultu metsäsaarekkeen kohdalle, jonka ympäri tie jatkuu ladolle.
Sieltä näkyy vielä viiritankoja viimesyksyisen hevosnäyttelyn jäljeltä.
Pekka aikoo mennä tuttua suuntaa, jossa vielä tuntuu vanha heinärekien
jälki, mutta Herra poikkeaa saarekkeeseen, yhä tallimiehen askeliin
astuen. Pekka ajattelee:

»Samapa tuo, mennäänkö yli vai ympäri.»

Tallimies seisoo lapioonsa nojaten ja odottaa mäen rinteellä. Siinä on
hiekkahauta, jyrkkä syvänne. Herra pysähtyy siihen ja heittää
marhaminnan tallimiehelle.

»Pysyisin minä pitämättäkin, sill'aikaa kun hengähdät.»

Pekka seisoo pää pystyssä, katsellen suurelle ladolle, joka punoittaa
alempaa pellolla.

»Ei siellä vielä muita näy, Herra jouduttaa omaansa ensimmäiseksi. Se
on paras se, joka sinne ensiksi joutuu.»

Yht'äkkiä Pekka vavahti ja korskahti. Hän oli ollut tuntevinaan haaskan
hajun. Tämähän on se haaskamäki, josta kyntäessä aina nenään kärähti.

»So, so ... so, so...»

Herra viihdytteli, vihelteli, taputti kaulaa, veti taskustaan jotakin,
--ka, valkeata leipää!--asetti sen hangelle, Pekka kumartui sitä
ottamaan, kun kuuli korvansa juuressa napsahduksen, näki välähdyksen,
tunsi polviensa hervahtavan, mutta ei tuntenut enää omaa kaatumistaan
hiekkahaudan pohjaan.



LASTUJA VII.



SIELLÄ MAALLA.


Siellä maalla on nyt syksy...

Siellä on nyt rannan ruskea kaislikko ja uuvahtava, alakuloinen laine.
Siellä on luhdalla täysinäinen lato ja ladon ovella pieles, kuusen
oksilla katettu; ja ladon takana on haapa, joka on seulonut lehtensä
sen seinämille ja katolle. Siellä on niityn sisässä metsäsaareke ja
saaressa keltaisia koivuja ja punainen pihlaja ja niiden ympärillä
nuori näreikkö, jänisten piilo; niityn takana metsän reunassa on
kynnetty sarka, joka välkkyy viistossa auringossa kuin tummansininen
teräs.

Saran perällä on torppa, josta ei kesällä näkynyt muuta kuin tuvan
harja ja kaivon vintti. Nyt kuultaa pihakoivun harson läpi talli ja
navetta, aitat ja sauna ja sen alla perunapelto ja siihen unohtunut
vasu. Sauna lämpiää ja riihessä puidaan ja tuuli kantaa maantielle olen
lämminneen lemun.

Siellä on toisaalla kartano ylhäällä kuusisella mäellään ja alhaalla
työväen matalat huoneet.

Siellä on se kaikki...

Ja siellä on vielä vetelä maantie asemalta entiseen kotiini ja kartanon
navetan kohdalla yli äyräiden kuohuva savi ja läkähtyvät ojat--suloiset
minun muistaa.

Siellä on vinot puhelinpylväät ja niiden risaiset, aina toisiinsa
takertuneet langat.

Siellä ajaa kaupungista palaten hihkuvat Mäntsälän miehet,
laimeasilmät, kaulakkain huojuen, hevoset märkinä, savessa selkää
myöten--kotoiset katsella.

Siellä on asema ja semahvoori ja saapuva juna, jonka vihellys näkyy,
ennenkuin kuuluu. Aseman salissa on kitkerä ilma ja likainen
sementtilattia, ja luukulla ottaa lehtiään kaulukseton kauppias,
tohvelit jalassa ... ja asemasillalla turisevat miehet mahorkkaa
polttaen ja tappelevat koirat ja tuossa ajaa kartanon rillat ja
kiiltonappi kuski--vuosikymmenen tutut.

Ne ovat siellä ja minä olen täällä. Vaan kerran viikossa on minun
mentävä katsomaan, vieläkö ne ovat. Ja siellä ne ovat. Oi, miksi ne
jätin!



YLLÄTYS.


En tiedä, mitä se on ja miksi se tulee, niinkuin tulee. En osaa
selittää siihen syytä. Olisiko se sävelkosketus jostakin, joka
synnyttää minussa myötäsoinnun jostakin, joka on samassa vireessä
minussa kuin siellä, missä lie, näkymättömien tunnelmamaailmojen
takana. Se soittaa minua väkisin, milloin tahtoo.

       *       *       *       *       *

On varhaisimman kevään myöhäinen ilta. Olen viettänyt sunnuntaipäiväni
rauhallisessa lepokodissa maalla, nukkuen ja lueskellen. Koko
olemuksessani vallitsee sopusointu ja rauha. Kaikki on hyvin, kaikki on
kunnossa. Olen astellut hiljaisen metsän läpi autiolle pysäkille ja
istuutunut sen tyhjälle penkille, noustakseni viimeiseen
kaupunkijunaan.

Pysäkki on peltojen keskessä. Lumet pelloilla ovat sulaneet, mutta
ojissa on vielä talven tähteitä; myöskin aitovarsilla ja
pohjoispuolella ratavallia on jäljellä vanhaa nietosta, kuin kuolleen
talven aavetta.

Muuta ei ole enää talvesta jäljellä. Mutta ei ole vielä kevätkään. Maa
on ruskea syksyn kulon jäljeltä. Sen pinnan alla on vielä routa. Ei ole
enää sitäkään eloa, joka on luonnossa silloin, kun lumet sulavat ja
ojissa lirisee ja sihisee iltaisin ja öinkin. Metsän ranta vainioiden
takana on synkkä kuin syksyllä. Taivas on harmaa ja tylsä ja ilmeetön,
niinkuin se on ruskottomana, leutona talvi-iltana. On niinkuin
saattaisin ajatella olevan Haadeksessa, jossakin varjojen maassa.

Tuota taivasta vasten häämöittää lähin lennätinpylväs ja siihen
kiinnitetyt eristäjäkupposet. Lankoja ei näy eivätkä ne nyt edes humise
niinkuin tavallisesti. Mutta metsästä kuuluu keväthuuhkajan
säännöllinen uukahdus kuin sumussa seisovan laivan puhallus. Peltopyy
kirahtaa vihaisesti jossakin elottoman pellon hämäryydessä. Hyvin
kaukaa kuuluu liikkeessä oleva juna, joka ei tunnu lähestyvän eikä
poistuvan.

Siinä se sitten tulee--ja minkätähden juuri siinä?--vaatimus siitä,
että kaiken entisen tulee muuksi muuttua ... että, jos mieli, niin on
aloitettava kaikki alusta ... kaikki tai ei mitään, tinkimättä,
mutkittelematta. Et ole koskaan toteuttanut sitä, mitä pitäisi ja mistä
tiedät, että pitää ... ainoastaan kaikenlaista pientä, mikä on ollut
sinulle mukavaa ja helppoa, et koskaan sitä viimeistä, lopullista,
sitä, että mene ja myö kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille--
tunnon kiristys niin kiinteä, ettei suurin hätä, ei hengenvaara, ei
kovin sairaus, ei rakkaiden omien kuolemakaan ole kyennyt saamaan sitä
aikaan. Jos et sitä tee, olet iankaikkisesti hukassa. Jäät tähän kuin
jo menneen talven ja vielä tulematta olevan kesän väliseen hämäryyteen,
joka ei siitä enää pimene, mutta ei valkenekaan, kuulemaan huuhkajaa,
joka ei koskaan vaikene, odottamaan junaasi, joka ei koskaan saavu.

Panen vastaan. Mitä se on yht'äkkiä tuo tuommoinen aiheeton vaatimus,
yöllinen yllätys, karkaus rauhallisen, viattoman matkamiehen kurkkuuni
Enhän minä, en ainakaan nyt, ole tehnyt kenellekään mitään. Jos on
joskus mitä rikottu, niin se on sovitettu. Eihän kukaan vaadi minulta
hyvitystä mistään. Teenhän kaikessa velvollisuuteni ja voitavani, minkä
muutkin.

Ja sitäpaitsi--olkoon, että pitäisi enemmänkin, että pitäisi kaikki--
tiedäthän sinä, että se ei ole mahdollista, että se ei tule toteutumaan
... minä en voi, enkä jaksa, minä olen pysyvä alati samana, heikkona,
kelmeänä, puolinaisena--olipa sitten iltataivaasi kuinka painostava
tahansa, uikuttipa huuhkajasi kuinka aavemaisesti tahansa,
kirahtelivatpa kulolintusi kuinka uhkaavasti tahansa. Ei se siitä enää
parane--sadoitpa tai paistoit, uhkasitpa tai houkuttelit, raatelitpa
tai hyväilit. Onhan se jo niin monta kertaa nähty--mitä hyödyttää enää
minua tunnelmilla huumata, koettaa herpauttaa siitä, mistä olen
heikoin. Enhän minä voi antaa mitään lupausta enää enkä minä voisi sitä
pitää, vaikka sen antaisinkin. Soisit minulle edes sunnuntairauhan
siitä, mitä olen koettanut.

Se katoaa kuin manauksesta. Juna humahtaa pysäkille. Se on täynnä
iloista nuorisoa, huoletonta, laulavaa sunnuntaiyleisöä. Hetken
kuluttua ollaan kaupungissa, jossa valot välkkää, äänet sorisee, autot
hyrrää ja toitottaa.

Se katosi, aave... Mutta minä tiedän, että se tulee takaisin, tämä,
niinkuin on tullut monta kertaa ennenkin tämänlainen--peruuttamatta,
hellittämättä, yllättäen omana hetkenään, jonakin seuraavana
sunnuntaina, ehkä vasta vuosien päästä, samassa tilassa tai jossakin
samanlaisessa vaatimuksineen juuri silloin, kun siihen minusta näyttää
olevan aihetta kaikista vähimmin ja kun olen sitä vastaan kaikista
vähimmin varuillani, säpsähyttäen kuin salama johon ei koskaan totu,
kouristaen kuin kuoleman pelko.

Oli tupa lähellä. Siellä jo nukuttiin. Sen räystään varassa oli sukset.
Otin ne ja panin ne maahan. Lylyn puu helähti pakkasessa kuin kantelen
lauta sitä seinältä laskettaessa.



TOIVIORETKI.


Riennän asemalle ja juoksen jo liikkeellä olevaan junaan. Istun siinä
kuin unessa, kuin painajaisessa, jossa ei koskaan pääse perille sinne,
mihin pyrkii pois kaupungista, missä taas olen kulkenut viikkomääriä
kuin eksyksissä itsestäni, häärien ja pyörien pääsemättä mihinkään--
eroon ihmisistä, jotka pakottavat minuun omat tunteensa ja vetävät
minua harrastuksiinsa, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä--
pakoon aaveita, jotka kummittelevat ympärilläni ilman määrää ja
tarkoitusta pyörien kuin piharikat porttiholvien ristituulessa, ja
joiden joukkoon temmattuna minäkin ajelehdin kuin irrallani omasta
itsestäni.

Ne ottavat minut vielä kiinni ja vetävät takaisin siihen epätoteen ja
sekasotkuiseen, jossa ei ole ajatusta, ei järjestystä, ei
yhtenäisyyttä, ei suhteita eikä mittoja.

Pois heidän kaduiltaan, jotka eivät mistään tule eivätkä mihinkään vie,
heidän taivaansa alta, joka ei ala eikä lopu eikä kaareudu, vaan
katkeaa joka paikasta kesken.

Pois henkeni kaupalla, pois, maksoi mitä maksoi, vankeudesta vieraalla
maalla!

Pudottauduin kuin varkain ratapenkereitä kinokseen junasta, joka oli
ajanut pysäkin ohitse, kauas sen laiturin sillasta. Seisoin siinä,
kunnes se oli kadonnut, punaisen tulen sammumistaan sammuessa
kaukaisuuteen.

       *       *       *       *       *

Olen selälläni suksien päällä saarekkeessa peltojen keskellä,
huurteisen koivun alla. Kuu paistaa ja paistaa, värähtämättä. Sen
otsalla on pilviharso, leviten siitä yli koko taivaan verhoamatta
kuitenkaan sen haaleata sineä ja kätkemättä jotakin siellä täällä sinen
läpi heikosti tuikkavaa, himmenevää tähteä.

Siinä on taivas ja taivaan alla on valkoinen lumivainio ja kaukana sen
ympärillä matala metsän reuna.

Ei kuulu luiskahdusta, ei näy liikahdusta, ei tunnu henkäystä ei
tuulahdusta. Härmäharso koivun ympärillä on kuin valkoisesta
hopealangasta ainaisesti liikkumattomaksi valettu.

Mitä ihmettä miettii kuu? Mitä ajattelevat pilvet? Mitä uneksii
yksinäinen tähti?

Olenko minä sama kuin olin siellä? Onko tämä samaa maailmaa kuin se
siellä? Paistaako tämä kuu sinne samalla kuin tänne?

Olen kuin olisin läpikuultavan lasikellon alla, jonka ei ole soittajaa
eikä tule olemaan tuhansiin vuosiin, josta ei ole pääsyä eikä
pyrkimystä ulos, jossa ei ole ketään muuta kuin minä, yksinäni minä.

Missä on maailma ja missä ovat sen ihmiset? Missä on äskeinen kaupunki
ja sen elämä? Ulkopuolellako jossakin? Olihan siinä rata, jonka poikki
joskus hiihdin, mutta eikö sen viimeinen juna mennyt tästä jo tuhat
vuotta sitten, hiljeten hiljenemistään, kunnes se viimein pysähtyi
minne lie Siperian kinoksiin, hautautuen sinne? Kettu, jonka jälki
näkyy vielä tuossa suksenlatuni alla, tullen vainioilta etelästäpäin ja
mennen vainioille pohjoiseen, on kai jo aikoja sitten nukkunut ikuiseen
uneensa, jäätyen luolaansa metsien, järvien ja vuorien takana.

Miksi tämä on niin sanomattoman suloista ja turvallista?

Maailma tuntuu aivan kuin selvinneen kaikkein alkeellisimpaansa,
palautuen alkuhahmoihinsa. Se on elänyt elettävänsä, siinä on
tapahtunut kaikki, mitä siinä on voinut tapahtua ja minkä siinä on
tarvinnut tapahtua. Se on jo mennyt ruttaan ja on menemässä ikuiseen
jäähänsä. On tyhjyyden aatto, iankaikkisen olemattomuuden ilta ennen
sen lopullista yötä.

Ajallinen ja olevainen on vajaata ja vaillinaista, koska siihen täytyy
joka hetki jotakin lisätä. Iankaikkinen tyhjyys ja olemattomuus on
ainoa, joka on valmista ja täyttä ja totta, sillä siitä ei voi mitään
ottaa eikä tarvitse mitään panna.

Sentähden on tämä niin sanomattoman turvallista ja suloista. Siellä on
valheeni, täällä on toteni. Sentähden teen minä tänne toivioretkeni
niin usein kuin pääsen.



AURINKO JA MERI.


Olen jo aamutyynellä nostanut verkot merestä majaniemeni nenästä. Olen
soutanut jyrkän kallion ohitse hiekkarantaisen lahden pohjaan, jossa on
virepuut petäjikön reunassa. Levitän pyydykseni niille kuivamaan,
puhdistellen niitä ilmanhengen hivellessä hartioita ja auringon
lämmittäessä selkää ja hiekan jalkaa. Oravia kurahtelee petäjikössä,
lokit ja tiirat vaakkuvat puiden tasalla kiertoretkillään kalarannasta
toiseen, ja viklat ja rantasipit kahlaavat kuin kotilinnut loivalla
rannalla, johon meri kantaa heille ravinnon ja jättää sen kuin
tarjottimelle vetäytyessään itse hetkeksi pois.

Taampana maissa on kylä ja sen kalaranta, jossa seisoo pyynnistä
palanneen kalastajan venheen purje, jota ei vielä ole kääritty kokoon.

Verkot jäävät siihen oikomaan ainojaan, seisoen ruskeana harsona
vihreää metsää vasten. Niiden kuivamista odotellen kylven lahdessa,
jonka hiekkapohja on kova kuin kallio, ja johon sileä maininki
hiljalleen keinuu sisään suoraan Itämeren ulapoilta. Lämpenevä aurinko
ja yhä virkenevä lounas on jo kuivannut verkot, jotka pian taas
riippuvat pöyheinä katoksessaan, kumotun hylkyruuhen alla, valmiina
illalla laskettaviksi. Askartelu niiden kanssa on joka-aamuinen ilo.

Aamiaiskutsu kuuluu majasta petäjikön läpi. Sinne johtaa
havunneulapohjainen polku, joka kulkee ohitse muurahaispesän ja
notkelmassa olevan suosilmäkkeen ja voisi yhtä hyvin viedä johonkin
sisämaan umpilammen torppaan kuin majaan, joka on manteren ja saariston
viimeinen merta kohti.

Se on kallion suojassa, joka kääntää mereltä tulevan tuulen sen yli,
kun taas pohjatuuli takertuu takana olevaan metsään. Se on piilossa
kuin linnun pesä, yhtä näkymätön maalle kuin merelle. Mutta sinne
kuuluu kaikki, mikä merellä äännähtää: lokkien itku ja nauru, laivojen
huudot, niiden koneitten hyrinä, kokan kohina, ammunta ja majakan
ulvonta sumussa.

Sen ovelta on vain harppaus kallion laelle, mistä ei ulospäin näy muuta
kuin taivasta ja vettä ja joitakin puuttomia luotoja ja uloinna meressä
mataloita paasia, joilla hylkeet ojenteleivat aamun paisteessa,
pelkäämättä suurimpiakaan laivoja, mutta solahtaen aallon helmaan, niin
pian kuin keksivät kalastajan ruuhen. Kaukoputki tuo ne kivenheittämän
päähän tekemään siinä temppujaan kömpelöin päin ja muodottomin jaloin.
Toisella karilla ruuhottaa suurlokin poika, odottaen emäänsä, kuvastuen
taivasta vasten suurena ja kaula kenossa kuin viikinkilaivan keula.

Ulapalla tapahtuu aina jotakin tai odotetaan tapahtuvaksi. Aterialta,
kesken askareiden, työpöydän äärestä, levoltakin tempaa ääni, outo tai
tuttu, sinne ylös tähystämään, mikä on tuo laiva, kenen on tuo
purjevene, kuka siellä soutaa verkoilleen tai siimoilleen, mihin hän ne
laskee, saako onkija tuolla mitään--joko tuuli tyyntyy, minne se nyt
kääntyy?--joko pikkupojat tulevat kotiin mereltä?--tuollahan ne juuri
tulevat.--Ja jos johonkin aikaan ei kuulu mitään, niin miksei kuulu?
Eikö meressä ehkä juuri nyt ajelehdi jotakin, eikö sieltä tule tänään
mitään, koska tuli eilen? Tai: koska ei eilen tullut, ehkä tulee
tänään.

Aurinko on pian ylimmillään, meren sini heleimmillään, kesäpäivä
kukkii, kaikki lehtensä levällään. Tuuli karehtii, vuoroin mereltä,
vuoroin maista, tuoksuen milloin aallon suolaa, milloin havuneulan
pihkaa, tai jollakin näkymättömällä pientarella kukkivaa angervoa tai
apilasta.

Pikkupoikien purjevene lähenee heikossa tuulessa. Se on vain hiukan
kallellaan, tehden rauhallisen, pysyvän kulman vettä vasten. Liekö
mitään niin keikailevan sopusuhtaista, niin rauhallisen eloisaa kuin
purjesiiven nousu vastahankaan. Ilma painaa, vesi tukee, toinen sysää,
toinen pidättää, ja syntyy vaivaton liukuminen niinkuin merilinnun
lento. Sen pelkkä loitolta katseleminenkin keinuttaa mieltä, niinkuin
olisin siellä mukana, ja poikien asennot, toisen kokassa, toisen
perässä, ilmaisevat, että heidän onneensa ei voisi lisätä piirtoakaan.

Kaikki, mihin ryhtyy, muuttuu iloksi ja nautinnoksi. Mieli saa
viihdykettä pienimmästäkin askartelusta. Verkon paikkaus, siiman
selvittely, ongen pahlaimen laitteleminen, nikartelu, verkkomerkin
vuoleskelu tuottaa tyydytyksen kuin minkä tärkeimmän tehtävän
suorittaminen. Sillä aurinko ja lämmin uudistavat soluja, verryttävät
jäseniä, sujuttelevat jänteitä hyppystensä lomitse, minun itseni
tarvitsematta mitään ponnistella. Syntyy valoisa usko, selittämätön
huolettomuus maailmasta ja sen menosta. Kaikki on hyvin ja oikein, ja
mikä ei ehkä ole, sille ei mahda mitään. Niinkuin täällä meren hengessä
kaikki on laajapiirteistä, suorasukaista, yksinkertaista, jykevätä ja
pysyvätä, niin näyttää se täältäpäin katsoen olevan muuallakin. Täällä
ei kestä mikään, mikä on lahoa, onttoa, haurasta ja mätää. Raskas aalto
ja kova rantakallio kysyvät lujaa ruuhta ja airoa ja ehyttä tulloa.
Mastopuussa ei saa olla madonsyömää. Purjeen pitää olla tiivis ja sen
köyden tiukaksi punottu, jos mieli ei revetä eikä katketa. Kuivat oksat
karsii meri rantapuistostaan huolellisemmin ja säälimättömämmin kuin
tarhuri omastaan. Huono täällä aina häviää ja hyvä jää.

Entä ajan kauhut, kaikki se surkeus siellä tuon ulapan auteren takana?

Onkohan niitä? Eihän sieltä mitään näy eikä mitään kuulu. Päivä
huikaisee näkemästä muuta, kuin mitä se itse tahtoo näyttää. Miksi
pyrkisin näkemään muuta? Nuo harmaanruskeat tursotkin tuolla kuolemaa
syöksyvine sieraimineen, jotka sumuisina aamuina hiipivät saalista
vaanivien hirviöiden tavoin taivaan rannalla, ilmestyen yht'äkkiä ja
kadoten samassa, valmiina ja kyetenkin yhden henkäyksensä iskulla
tuhoamaan tuhannen miestä, ne liukuvat nyt auringossa valkeina ja
keveinä ja viattomina kuin huvipurret, kääntäen aallon ympärilleen
valkoiseksi päärmeeksi... Kymmenkertainen pamaus ja sitten kymmenen
kertaa kymmenen peräkkäin, ja toisaalta toiset kuin kaikuna vastaten ja
sitten yhteen sulaen ... ehkä ne huhusivat vain huvikseen, Ahtolan
iloittelevat jättiläistyttäret, ihmispäät, kalapyrstöt?

Jos olisi, niinkuin sanotaan--jos juuri nyt meni pohjaan satoja--kuinka
voisi samalla päivä paistaa noin, menemättä heti pilveen; kuinka voisi
lounas olla noin leuto eikä yltyä luojan myrskyksi eikä taivaan ranta
heti punertua verestä ja vihasta; kuinka meri karehtia vain yhä
tyynempänä ja minä saada tästä kaikesta iloni?

Minä tahdon saada sen ja saankin, ainakin tänään ja huomenna, niin
kauan kuin tätä kestää--tulkoon sitten mitä tulee--eikähän se olisi
tulematta, vaikka minä tässä istuisinkin murhe helmassa, kerien
rintaani epätoivon kerää.

Taas lapset siellä ilakoivat uimarannassa, pärskyttävät, kirkuvat,
juosten ruumiit ruskeina ylös lämpimän kallion pankolle ja paiskautuen
siitä pää edellä veteen. Heidän riemunsa on meren ja auringon omaa
riemua.

Miksen voi tästä kallion laelta kättäni ojentaen koskettaa jotakin,
joka soisi? Miksei ilmassa ole näkymättömiä kieliä, joita myöten
voisin, turvautumatta kuluneihin sanoihin, välittömästi kaukaisimmissa
maanäärissä virittää toistenkin kuultavaksi sen, mikä täällä heläjää
aamusta iltaan omassa mielessäni: tämän valon ja lämpimän, tämän
taivaan sinen ja aallon loiskeen, äärettömyyden ja rannattomuuden,
suuren riemun ja pienet ilot, unhotuksen ja uskon--kaikesta huolimatta.



LUMOISSA.


Istun yhä venheessäni, vaikka olen jo lakannut onkimasta. Olen nostanut
ankkurin. Vapa torkkuu veneen laitaa vasten. Minun olisi lähdettävä,
mutta en saa tarmoitetuksi itseäni tarttumaan airoihin.

Olen kahden karin salmekkeessa ulkona merellä. Takanani on pieni
sisäselkä ja sen perillä manner metsäisenä viivana vielä valoisaa
iltataivasta vasten. Edessä on aava, rannaton meri, tyven ulappa, jossa
on enää vain muutamia vedenpäällisiä kallioita ja joka illan
hämärtyessä on häipynyt taivaaseen niin huomaamatta, ettei rajaa erota.
Maista päin kuului heikkoa elämää kalastajakylästä, joku lehmän
ammahdus, koiran haukahdus ja soutua näkymättömästä venheestä--joka
kaikki jo on lakannut.

Mereltäkään ei näy mitään muuta kuin itseään merta, ei purjetta, ei
laivan savua, eikä kuulu mitään. Kerran sieltä kuului kumea pamaus,
hyvin kaukaa. Onhan sota, eihän siellä saa kukaan kulkea, ei muut kuin
venäläiset sotalaivat, jotka eivät kulje...

Tämä on vielä sitä vanhaa tuttua tunnelmaa, joka usein on tullut ja
mennyt, monena sotakesänä. Olen usein ollut sen lumoissa, illan
vaihtuessa yöksi, liukunut kuin puolihorroksissa toisesta toiseen,
viihtynyt siinä hetken, värissyt sisäisesti jotakin uhkaavaa ja outoa,
irtautunut siitä, nostanut ankkurin ja soutanut kotiin.

Nyt en saa itseäni siitä valveutetuksi, vaikka koetan--tosin heikosti.

Tämä ei ole enää oikeata todellisuutta, vaikka se siltä näyttää ja
vaikka maailmalla ympärilläni on kaikki sen tutut ulkopiirteet. On
niinkuin lapsena, kun seisoin pihamaalla kesäyönä ja katselin porttia
ja maantietä ja lehmisavua, joka painui järvelle. Sen alla ja takana
oli jotakin muuta, käsittämätöntä ja salaperäistä, mutta se sai olla
siinä, en sitä pelännyt enkä ihmetellyt. En osannut kysyä syytä siihen
enkä sitä kammoksua. Nyt se kaksinaisuus jotenkin ahdistaa, ja minä
tahtoisin tietää, miksi. Mutta en kuitenkaan jaksa kysyä niin
voimakkaasti, että joku tulisi ja vastaisi. Itse en saa vastatuksi ja
minun on niinkuin ahdistaisi ja puristaisi rintaa.

Jossakin loiskahtaa, tuolla matalalla, vedenalaisella karilla, ja
vaahto välähtää, häiritsemättä kuitenkaan hiljaisuutta, ainoastaan sitä
vahvistaen, niinkuin satunnainen tuulenhenkäys metsässä, joka
liikauttaa vain jotakuta lehteä ja uuvahtaa siihen. On vielä enemmän
olematonta kuin äsken. Tahtoisin paeta, mutta mitä ja minne? Onko
tulemassa jokin turtuminen ja herpautuminen? Olenko ajautumassa pois
tästä ja siirtymässä johonkin toiseen? Kesästänikö syksyyn ja sitä
tietäkö syksystä talveeni?

Kuljenko pois? Mutta siinähän on kallio--ellei sekin ajaudu mukana ja
samalla koko tämä seutu ja taivas ja meri?

Tätäkö tämä olikin, elämä? Mitä se oli? Sekava sarja elämyksiä, joista
ei mikään erottaudu toisestaan, toistaan merkillisempänä? Sainko mitään
aikaan? Oliko minusta kenellekään mitään iloa tai apua? Enkö tehtäviäni
täyttäessäni koettanut täyttää ennen muuta jotakin omaa tyhjyyttäni,
josta siitäkin aina pohja paistoi? Jos en tähän asti, niin mitä minä
enää tämän jälkeenkään? Haluaisinko enää jatkaa, jos saisinkin, jos
joku tulisi ja tahtoisi auttaa minut maihin? Ehkä pakenisin häntä,
vapauttajaani, niinkuin hukuttautuja maallevetäjäänsä. Olen hajoavalla
jäälautalla, jota tuuli ajaa merelle ja huiskutan vain kättä
hyvästiksi... Sillä oikeastaanhan minä tahdon pois, olen tahtonut
kauankin, vaikka en ole uskaltanut. Jos joku tahtoisi estää, ehkä
uskaltaisin paremmin.

Minun on mentävä sinne, ellen saa ratkaistuksi nyt tässä tuokiossa
elämän arvoitusta. Mutta kuinka minä voin saada vastausta, kun en osaa
kysyä? Tunnen olevani tahdoton ja tarmoton kaikkeen. En saa ojennetuksi
kättäni tarttuakseni airoihin, vielä vähemmän laskeakseni niitä veteen
ja lähteäkseni. Minussa määrää joku muu, kietoo ja lumoo omakseen. Enkö
ole aina ollutkin kannel, jota joku muu on soittanut, milloin mikin
päähänpiston tai tunnelman tuuli? Olenko koskaan soinut jotakin omaa?
Kutsuuko joku minua nyt siitä tilille? Kuka, missä? Tuollako, missä yhä
hämärtyy, missä taivas ja meri ovat sulaneet toisiinsa eikä enää näy
äskeisiä karejakaan? Onko se Iso Kiero, joka kutsuu, Napinvalaja, joka
tahtoo valaa minut uudelleen? Mutta tulisiko minusta uutenakaan mitään,
olisiko minussa edes alkuainettakaan mihinkään muuhun kuin mikä olin?
Enkö ole jo palanen karstaa? Mutta miksei meri jo vie minua sinne pois?
Eikö välitä?

Näenkö taas väärin kaiken, toisin kuin mitä se on? Niinkuin aina olen
nähnyt. En ole nähnyt mitään oikein. Olen luullut ja kuvitellut ja
tehnyt aina omastani toden, mutta en koskaan todesta omaani. Joka
pensaassa piilee haltia, joka lehdossa sinipiika, joka laineessa muka
vellamonneito. Kaiken ikäni olen haastellut heille kuin puolimielinen
metsän puille, kiville ja kannoille.

Taas loiskahtaa laine samalla paikalla, missä äsken. Mistä se tuli
siihen, vaikkei tuule eikä merellä käy maininkia? Tuota yksinäistä
lainetta, joka tuossa murtui, ei ole voinut nostattaa mikään tulossa
oleva tuuli. Se oli aavelaine. Niitähän liikkuu usein tyyninä öinä.
Niitä ei näe, ennenkuin ne syntyvät, enemmän kuin hyljettä, joka nostaa
päänsä veden alta ja katoo samassa. Vai oliko se tämän sotaajan laine,
hyöky räjähdyksestä jossakin kaukana? Ehkä on räjähtänyt miina, uponnut
panssarilaiva ja hyöky lähti kiertämään yhä laajenevana helmana ja tämä
oli sen helman viimeinen humaus, kaikkien kuolleiden yhteisen
hengenlähdön huokaus tällä karilla?

Eikö minua mikään päästä tästä painajaisesta? Eikö minulle selviä
mikään aate, mikään tehtävä, jota pääsen heti suorittamaan? Eikö kukaan
puhalla minua hereille sanomalla, mitä minun pitää? Onko mitään järkeä
siinä, että istun täällä tuntikausia tuijottaen omaan tyhjyyteeni ja
tylsyyteeni? Miksi olen täällä, kun maailma ja oma maani on
hajoamaisillaan liitoksistaan? Miksi en tee mitään, auta ketään, en
edes itseäni?

Minun täytyy päästä maihin tältä hyllyvältä pohjalta, tuntea tukevata
kalliota jalkojeni alla, päästä kosketuksiin edes sen todellisuuden
kanssa.

Ponnistan viimeiset voimani--tartun airoihin ja lähden. On ainakin
airojen kolina ja kokan kahina minun omaani ja aikaan saamaani. Olen
hereillä, olen luonut lumouksen. Mikä minua oikein vaivasi?... Tuossa
on laskemani verkon merkki, tuossa toinen. Huomenna tuulee mereltä.
Sitä se laine siis loiskahti--aavelaine muka...

Ei, maistahan nyt alkaakin tuulla. Kotilahden suussa tuntuvat sen
oireet yhä selvemmin. Pikkulaineet jo lipattavat ja kuiskivat. Mitä ne
sanoo? Aina ne ovat sanovinaan ja sopottavinaan jotakin... Mitä sinä,
kallioseinä, siinä katsot? Synkeile mitä synkeilet. Aina sinä uhkaat
pudota ja murskata, mutta et koskaan osaa sitä tehdä. Ei sinussa ole
mitään kätkettyä henkeä. Ei sitä ole meressäkään. Olet elotonta kiveä
ja meri on vettä ja ne ovat vain minun herkistyneet hermoni, jotka
pitävät pilaa kanssani. Ei sinun luolassasi ole mitään peikkoa.
Luuletko, että minä olen mörköpelko lapsi?... Ka, terve taas,
purjepursi. Mitä varten sinä seisot noin, perä vasten tuulta, mikset
käänny myötätuuleen? Sanoitko jotakin? Pelkäätkö, että yöllä nousee
myrsky ja että ajaudut merelle? Kyllä sinun köytesi kestää. Ei se solmu
petä, tokihan minä sen tiedän, koska itse sen solmisin. Näithän sen
itse.

Ja kuitenkin, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, minä pysäytän ja
menen tarkastamaan, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä on voinut
tapahtua. Se on kiinni, mutta se olisi voinut jotenkuten päästä. Pääsee
milloin mikin itsestään.

Ja ennenkuin olen tullut maihin, olen liukunut takaisin siihen, missä
olin merellä. Lumous ei ole lauennut. Kaikki on jotakin muutakin, kuin
miltä se näyttää. Tämä ranta ei ole minun rantani, en ole koskaan ennen
täällä ollut, tämä venhe ei voisi kiivetä itse kalliolle, jos ei sitä
vedetä. Täällä kummittelee yhä niinkuin merellä. Sieluni aukee
liitoksistaan. Jalka ei usko, että se on kotikalliolla, jota se polkee,
vaikka se samalla tietää väistää tutun kiven. Käsi tarttuu oven ripaan,
mutta ei tunnusta sitä omaksi... Ennenkuin avaan oven, kysyn, vedinkö
minä venheen maihin vai jätinkö sen siihen... En muista sitä... Ovi kai
taas narahtaa, jos vedän, ja herättää lapset. Miksen saa sen saranoita
koskaan voidelluksi, vaikka päätän ja päätän!... Mutta sehän ei
narahdakaan. Minähän voitelin sen merelle lähtiessäni.

Ja kun minä sen muistan, muistan samalla, että vedin veneen maihin ja
viskasin veden pois ja solmisin nuoran paaluun.

Astun tupaan. Vaimoni vielä valvoo ja lukee.

--Missä olet ollut näin kauan?

--Tuolla vain.

--Saitko mitään?

--Sain vähän.

Lumous on poissa. Mutta minä tiedän, että se huomenna palaa.



BULEVARDIN PUU.


Se seisoo vankina rautaristikkonsa keskessä, niinkuin maahan upotetussa
kukka-astiassa, loppumattoman huonerivin puristuksessa. Sen alla ei
rehoita ruoho, ei rapise sora, ei hengitä avoin maa; sen toisella
puolella on asfaltista valettu katukäytävä, toisella kivihiilitervassa
imetetyistä pölkynpäistä laskettu katu. Maa, josta sen on imettävä
elatuksensa, on tihkuvan kaasun ja vuotavan viemäri-ilman tukahduttama
eikä ole päässyt tuulettumaan vuosisatoihin.

Sen juuret kiertävät kadunalaisia johtoputkia ja syleilevät
lokaviemäritorvien vyötäisiä, eivätkä ole koskaan saaneet kasteluaan
taivaan sateesta eivätkä kylpyään purojen tulvista: sitä juotetaan
kadunlakaisijan letkusta ristikkonsa läpi niinkuin vankia kopissansa.
Katupuro vilisee sen ohitse viemärin kitaan.

Ilma, jota se hengittää, on keittiölieskaa kahviloista ja
kellarikerroksista. Tuuli, joka sen lehtiä silloin tällöin heilauttaa,
lienee ehkä joskus, kuin jossakin kaukaisessa muinaisuudessa, ennenkuin
tuli tullista sisään, kulkenut vainioiden ja ehkä vesienkin yli. Sen
lehtien hermoja ei elähdytä aurinko itse, vaan sen heijastus ikkunasta
toisella puolen kadun, ja öisin kaarilamppujen kuutamo.

Sen oksa ei ole koskaan ulottunut antamaan kättä toisen puun oksalle,
eikä sen lehti ole koskaan lepattanut toisen puun lehteen; sen latva ei
ole koskaan huojunut sylikkäin toisen latvan kanssa.

Istuessani sen alla, kahvilan edustalla, puutarhatuolilla, olen usein
kysynyt itseltäni, kuinka mikään voi kasvaa ja elää siinä missä se, ja
mitä iloa siitä on sille itselleen ja muille.

Ja kuitenkin se kasvaa ja elää ja lehdittyy ja kukkii, ja on maailman
ihanin puu niille, joille se on heidän ainoa puunsa. Ei erämaan palmu,
ei aron kaivopihlaja, ei pölyisen maantienvarren piinia ilahduta
allensa istahtaneiden mieltä niinkuin Pariisin bulevardin puu niitä,
joiden iloksi se on pantu kasvamaan. Ei kenellekään ole kadun lyyrikko
sorvaillut siroimpia lauluja kuin sille--ellei ilotytölleen, sen
haltiahengelle. Hän on ylistellyt sen siimestä, laulanut sen lehtipuvun
silkinkahinaa, kuvannut sen liepeiden vivahdukset sekä päivisin että
öisin lyhtyjen valossa, kuvannut sen kukinnan ja sen kukkien lemun.

Joka kevät se kukkii--silloin kun valokaupungin elämä on
hilpeimmillään, sen ilma hurmaavimmillaan, sen perhosten parveilu
iloisimmillaan, kun taivas on herkimmän sininen ja sää suloista kuin
hunajamaito. Silloin se kukkii. Niinkuin hienottaren lemulippaasta
tulvii sen tuoksu kaduille ja poikkikaduille, tunkien kahviloihin ja
voittaen hetkeksi niiden absintin lemun, huljuen huoneisiin, niin hyvin
alempiin sen latvan tasalla kuin kaikkein ylimpiin katon rajassa, missä
ompelijatyttönen avonaisen ikkunansa ääressä istuu ja laulahtelee,
säestellen kevätiloisten lasten karkelohuutoja auringonlaskun hetkenä.

Kuta himmeämmäksi ilta käy, sitä kiihkeämmin se tuoksuu. Sillä ilta on
sen aika. Päivällä se on ilmeetön, pölyinen, hatara ja laiha. Mutta kun
kaarilamput alkavat hehkua sen alla ja yllä, se kirkastuu, elostuu ja
pöyhtyy ja levitteleikse, joka kukka loistaen, joka oksa eläen, joka
lehti palaen, aina uusiintuvaksi iloksi niille, joille se on heidän
ainoa puunsa, maailman ihanin--ja iloksi minullekin, puitten
palvelijalle ... vieden minut kotoisen pappilan lehtikujaan,
paperilyhtylehtoon ilotuli-iltana sisareni häissä hyvin, hyvin kauan
sitten.

Enkä hennonut erota; tulin aina uudelleen sen alle, minä samoinkuin
hekin, kahvilan edustalle, he lemmittyineen, minä yksin.

Se lehdittyy ja kukkii ja tuoksuu ja on ihmisten ilona, mutta ei
koskaan saa tehdyksi sukuansa jatkavata siementä. Tai jos jonkin
tehneekin--en tiedä--ei se koskaan pääse maahan, jossa voisi itää.
Erämaan palmukin kylvänee joskus itävän siemenen ja nähnee sukuansa
jatkavan taimen, aron pihlaja samoin ... bulevardin puu ei koskaan. Sen
siemen karisee jo kukkana asfaltille, lakaistaan kadun ja sen käytävän
uomaan, josta letkun suihku sysää sen korahtaen menemään viemärin
kitaan, iankaikkiseen pimeyteen.

Sillä se on vain ilotyttö, geisha, jonka tarkoitus ei olekaan joutua
äidiksi, vaan olla ilona ja aistien huumeena. Sen on oltava aina tuores
ja nuori. Kun se alkaa kuivaa ja lahoa eikä enää kykene kukkimaan,
tuomitaan se pois, nostetaan ylös ja sen sijaan istutetaan uusi. Olen
nähnyt samojen rattaiden, jotka toivat uuden, vievän pois vanhaa,
aamulla varhain, kun kaupunki vielä nukkuu. Olen nähnyt heitä,
bulevardin puita, laahattavan tullista ulos, latvan tukka katua
lakaisten.



MAAHENKEÄ.


Vanha mies, talon vaari, seisoo havutukin ääressä tallin takana
pellolla ja pienentelee hakoja. Työ käy häneltä kokonaan koneellisesti.
Kun oksa on pienennetty, kopeloi hän jalallaan esiin uuden, nostaa sitä
jalkoterällään ja tarttuu siihen kumartumatta, jatkaen niin tunti
tunnilta samassa tahdissa. Kasvojen ilme on hajanainen, katse harhailee
ulos avaruuteen, niinkuin näkemisellä ei olisi mitään tekemistä työn
kanssa.

Hän on melkein sokea. Hän erottaa edestään vain vaalean aukean, jonka
tietää pelloksi, sen takaa tumman juovan, jonka tietää metsänreunaksi,
ja sen yläpuolella nousee kajastava laajuus, minkä hän tietää
taivaaksi. Muuta hän ei näe. Hän käyttää näkönsä tähteitä enää vain
apukeinona, kun on tunto pääturvana. Hämärissä ja sakealla säällä on
kepin pää toisena silmänä ja toisena jalkoterä. Kuta tylsemmäksi silmä
käy, sitä enemmän teroo tunto.

Vaikka se on jo vanha asia, vaikka se vuosien kuluessa on tullut
vähitellen, melkein huomaamatta, kaivertelee se mielessä alinomaa.

Onhan hyvä, että näen senkään verran, kuin näen. Vielähän tässä
menettelisi, jos tällään pysyisi, ennenkuin kaikki sammuu, jos tätä
menoaan menee. Ensi talvena on kyllä jo täysi pimeä. Entä sitten? Mihin
minä silloin kykenen?

Ilta on yhä pimennyt. Taivas on kai mennyt etelästä pilveen, koska
sieltä käy leuto tuulen henki kasvoihin. Hän ei erota enää metsän
juovaa pellon ja taivaan rajasta. Ei muuta kuin harmaan verhon niinkuin
usvaseinän. Tämmöistä se on kai se täysi sokeuskin.

Havukasa on pienennetty. Jalkoterä ei enää löydä uusia oksia. Hän iskee
kassaran tukkiin ja kääntyy lähteäkseen. Kirkkaalla säällä hän kulkee
havutukilta pihaan ottaen merkikseen tuulimyllyn siiven, joka kuvastaa
tuparakennuksen katon takaa. Pilvisellä säällä on pidettävä toiset
tuumat. Jalallaan tunnustellen vaari kulki ennen tekemäänsä polkua
tallin ja navetan väliseen solaan. Siitä oli kaksi tietä: joko tallin
seinää pitkin tallin ja tuvan solaan, siitä yli tuvan nurkkaan ja siitä
seinää haparoiden edelleen, tai tallin ja navetan solalta suoraan
pihamaan halki vaistoon luottaen, askelmuistin mukaan.

Hän päätti lähteä suoraan. Tuntui ikäänkuin hävettävän haparoida seinää
myöten, jos kuka sattuisi näkemään. Piha oli suuri ja ihan tasainen
eikä antanut millään epätasaisuudellaan ohjetta jalalle. Laskettuaan
kolmekymmentä askelta hän ei kepillään tavannutkaan tuvan rappuja. Hän
oli kai mennyt ohi ja voi yhtä hyvin joutua aittoihin tai
kärryliiteriin. Hän oli eksynyt omalla vanhalla pihamaallaan eikä
osanne ilman toisen apua oikeaan. Hänet valtasi ahdistava epätoivon
tunne omaa avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan. Ei koskaan hän ole ollut
sairas eikä tarvinnut toisen tukea.

Hänen siinä pyörähdellessä yksissä jalkainsa sijoissa varmistui hänessä
päätös, jonka hän jo ennenkin oli tehnyt, mutta yhtä usein purkanut:
minä lähden sittenkin Helsinkiin leikattavaksi, maksoi mitä maksoi,
ajattelivatpa muut mitä ajattelivat, saipa niillä rahoilla vaikka
minkälaisen pellon peratuksi. Onhan minulla ne rahat ja nehän ovat
minun rahani. En minä sillä taloa köyhdytä, että käytän ne näköni
saamiseen, ja vaikka olisivat kuinka paljon tahansa toiseen tarpeeseen
säästetyt, niin ei niitä ole pakko siihen panna.

Navetan oven narahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli; askeleen pari
astuttuaan hän sai kepillään tuntua tuvan rappusista ja meni tupaan.

Tupa oli tyhjä, hiillos hehkui liedessä ja lapsi hengitti kehdossaan.
Täällä hän osasi liikkua yhtä hyvin, olipa päivä tai pimeä. Oli
leppoisaa ja lämmintä, ja hän rauhoittui äskeisestä säikähdyksestään.
Eihän kukaan ollut vielä nähnyt, että hän oli tulemassa niin
näkemättömäksi, että pian tarvitsi taluttajaa ... ei ollut nähnyt eikä
tulekaan näkemään... Ei niiden pitäisi voida katsoa sitä
kohtuuttomaksi. Vaikkei minulla itselläni olisikaan matkarahaa,
niinkuin nyt kuitenkin on, niin pitäisi niiden sittenkin yllyttää minua
avun hakuun vaikka omalla kustannuksellaan. Olenhan minä veljenpojalle
antanut osani talosta, tehnyt työtä ruokapalkoilla, rakentanut,
perannut ja kaivanut kuin omaani. En ole häneltä saanut muuta kuin
vaatteet ja ruuan; kenkäni olen itse kustantanut. Jos työni rahassa
laskisin, tekisi se tuhansia. Jos ei minua olisi ollut, olisi sen ollut
pidettävä vierasta väkeä. Jos olisin ottanut oman osani pois tai jos
vielä ottaisin, kuinkahan olisi käynyt ja kävisi? Ei tässä puolesta
talosta eläisi, kun on tiukassa ollut koko talostakin eläminen. Menisi
jakaen pilalle pieni maa. Sentähden en ole akkaakaan ottanut, vaan sai
velivainaa ottaa, koska hänellä siihen näkyi olevan parempi halu. Ei
olisi pyystä ollut kahden jakaa. Enkähän minä siitä aio nytkään osaani
ottaa, eipä silti, koska minulla on säästöpankissa se raha.

Hän laski sen taas, niinkuin oli usein ennen laskenut. Posti ottaa
asemalle viennistä 4 m. ja takaisin 4 m., sen se ottaa, se on 8 m.
Rautatiepiletti 15 m. 50 p. sinne ja sieltä takaisin, se on 31 m.;
linikkamaksu 1 m. 50 p. päivältä enintään 30 päivältä, mikä tekee 45
markkaa eli yhteensä 84 markkaa, eli enintään, ennenkuin apteekkirohdot
ja muut pienet on maksettu, 100 markkaa. Jos pitää ottaa toveri täältä
asti viemään, niin tekee sen matka ja eväät hyvinkin 50 m. Sataan
viiteenkymmeneen se nousee.

Se on julma raha, puolet rengin rahapalkasta. Jos sen otan pois
pankista, jää sinne vain 50 markkaa. Ei sillä saa mitään aikaan. Ne
katsovat sen kaksisataisen jo kuin omakseen, koska tietävät sen
perivänsä tai muuten saavansa. Ja luvattuhan se on ollutkin siihen,
pantu sitä varten talteen, ja riittää hyvin sen pienen hiekkapenkereen
puhkaisemiseen. Siitä kun tulee tosi ja vesi valuu suosta pois, niin
tulee kolmen lehmän lisäheinät. Ei näillä ilman sitä milloinkaan ole
siihen voimia eikä varoja. Eihän se yksinäinen mies siihen semmoiseen
kykene. Hyvä, jos saa pidetyksi entisetkään peltonsa kunnossa, kun
talvikaudet tukkeja ajaa. Minä sen perkkiön kyllä olisin aikaa myöten
ojittanut loppuun asti, niinkuin olin aloittanut, jos ei vienyt tätä
näköä.

Ja siihen umpikujaan hän aina lopulta ajautui: jos lähden näköäni
saamaan, jää suoperkkiötyö tekemättä--jos mieli saada suoperkkiötyöt
tehdyksi, menee minulta näkö. Kummastako on talolle enemmän hyötyä tai
vahinkoa ja kumpiko valittava? Menköön näkö! Mutta sokeahan ei kykene
mihinkään, tuskinpa tekemään mitään edes oman ruokansa edestä. Jään
loppuiäkseni heidän hoidettavakseen ja talutettavakseen ja talon
rasitukseksi. Se on sille ajanpitkään suuri kulutus, vaikkei rahaista
rahaa heti menisikään. Sillä ties kuinka kauan tämmöinen
tervesisuksinen ukko vielä elää--vaikka eläisi yhdeksäänkymmeneen.
Luulisi heidän itsensäkin käsittävän. Ja hän päätti sen taas niinpäin.
--Puhun siitä heille heti, kun tulevat tupaan, ja istun huomenna postin
rekeen.

Veljenpoika kuului ajavan pihaan hakokuorman, riisuvan hevosensa ja
paukkavan tallissa. Ja silloin häntä taas herpaisi toisapäin.

Jos siitä ei ole apua. Jos se raha menee eikä näkö kuitenkaan tule
takaisin. Parempi on silloin antaa sen mennä tätä menoaan. Eihän
minusta enää näkevänäkään olisi isompiin töihin. Siihen, mihin kykenen,
kykenen silmitönnäkin. Hakojen hakkuu luonnistaa silmät ummessakin.
Verkkoa osaa sokeakin kutoa. Soutaa voin, kun on joku, joka istuttaa
venheen kokkaan ja itse istuu perään. Väännän minä sokeanakin
silppumyllyä ja pyöritän siivuukonetta, kun ääreen vievät. Onhan täällä
lapsia minulle silmäksi. Saunaan kai kyllä mielellään hoitavat samalla
kuin itsensäkin, ja kerta pari vuodessa kirkollekin. Lukemaan ei
taitaisi enää päästä uusillakaan silmillä. Jos sairastun--mutta
hoidettavahan se olisi näkeväkin sairas, ja hautaan hoidettaessa ei
sokeana kuolleesta liene suurempaa vaivaa kuin silmällisenäkään...

Parasta lie, että saavat sen suonsa kuivatuksi. Joukko kasvaa eikä ne
tässä pääse oikeaan elämisen vauhtiin, jos eivät alueet laajene... Ja
mistä minä nyt saan senkään saattajan sinne mukaani? Ei ole yksin
lähtemistä, kun on kuulema monet muutokset ja juna tulee yön aikana
Helsinkiin.

Kunnan tohtori kyllä oli varma siitä, että näkö palautuu. »On ihan
varma, että saatte näkönne, jollette vitkastele», sanoi. »Mutta minkä
teette, se tehkää pian.»

Kun tietäisi, mitä veljenpoika oikein ajattelee. Eihän se tietystikään
kehtaa panna vastaan, jos kuulee mieleni kovin tekevän.

Ja vanha vaari päätti virittää veljenpoikansa eteen paulan: olen itse
olevanina linikkaan lähtöä vastaan. Jos se yhtyy, on sille raha
mieluisampi. Jos taas rupeaa yllyttämään ja kivoittelemaan, niin
silloin se tahtoo, että menen. Ja odottaessaan pani vaari sitä varten
valmiit vastauksetkin veljenpojan suuhun. »Nyt ei muuta kuin setä
taipaleelle ja heti! Lähden itse saattamaan.»--»Olipa nyt talo kuinka
pieni tahansa, niin ei tässä hätää tule, kun ei ole tullut ennenkään.»
--»Saadaan se suo-oja kerran vielä mitenkuten kaivetuksi.»

Veljenpoika tuli tupaan, ripusti turkkinsa naulaan ja teki tulen.

--Ka, täälläkö se istuu pimeässä.

--Näkeehän tuota pimeässäkin tämmöinen näkijä.

--Havukasanpahan vain näitte panna niin puhtaaksi, ettei jäänyt yhtä
ainoata oksaa pohjaan.

--Ei ole ollut näkemisestä apua enää pitkään aikaan, ei siinä työssä
eikä paljon muussakaan. Tuntotarkalta se on jo tehty, mikä on tehty.
Pian tässä jään upposokeana talutettavaksenne ja hoidettavaksenne.

--Ei huoli setä hätäillä, vaikka niin kävisikin, alkoi veljenpoika
lohdutella. Kyllä tässä toki talutetaan ja hoidetaan, jos niiksi tulee.
Vaan vielähän tuota toki lienee aika siihen, koskapa liikuttekin omin
päinne.

--Näenhän minä vähän liikkua, niin kauan kuin päivä paistaa, mutta kun
vetää pilveen tai muuten hämärtyy ettei kajasta, niin ei silmän avulla
näy pitkällekään pääsevän. Olin äsken eksyä pihamaalle.

--Joko on niin huonosti?

--On se, vaan minkäpäs tuolle. Tohtori viime pyhänä kyllä patisti
lähtemään Helsingin linikkaan, mutta mahtaisiko olla apua. Lähteneekö
silmän jää veitsellä raapien, kun ei ole sulanut voiteistakaan.

Nyt olisi veljenpoika voinut sanoa sen, jos tahtoi. Mutta mitään
virkkamatta kuului hän vetävän kenkää jalastaan.

--Ja vaikkapa vähän saisikin apua, niin liikanainen olisi siihen
tarpeeseen semmoinen rahameno.

--Paljonkohan tuohon menisi?

--Tohtori laski, ettei siihen menisi kuin puolitoista sataa, mutta minä
sanoin, että se on julma raha sekin yhden ikälopun silmästä.

Henkeään pidätellen odotti setä, mitä veljenpoika virkkaisi.
Veljenpoika virkkoi:

--Ka, kun on kengänpohjaan puhjennut reikä. Siihen on heti ruvettava
paikkaa panemaan.

--Olisihan minulla kyllä se raha ja vähän enemmänkin, niinkuin tiedät,
mutta säälittäähän sitä siihen panna, kun saattaisi tarvita
parempaankin.

--Mihinkä parempaan? kysyi veljenpoika nyt uteliaan pikaisesti. Mutta
sitten kuin jälkiään peittäen teennäisen hitaasti:--Mikäs se nyt olisi
sen parempaa?

--Olisi kai se siinä alangon viemärissäkin yhtä hyvässä tallessa kuin
vanhan sokean silmässä.

--Olisi kai se siinä hyvässä tallessa.

--Niin kummassako?

--Kummassakin olisi hyvässä tallessa.

Vaarin ei ollut tarvis enempää udella. Hän tiesi nyt, että se panisi
sen kernaammin suohon kuin silmään. Mutta nyt riensi veljenpoika
sanomaan:

--Mutta ei suinkaan pidä sitä katsoa ... minä ilman vain, kun kysyitte.
Saadaan se suo toki kuivatuksi jotenkuten muutenkin.

--Mitenkä muuten sinä sen saisit?

--Jos en minä saa, niin saavat pojat, kun varttuvat.

--Kunko varttuvat--kun vanhin vasta viidennellä.

--Pitää kaikin mokomin vain lähteä linikkaan, jos kerran tohtorikin
luulee sieltä avun lähtevän.

Turha sitä oli enää parsia. Vaari tunsi, että asia oli ratkaistu. Hän
oli saanut tietää, mitä tarvitsi. Hetken aikaa oli kurkku
kiristyksessä, estäen liikutusta pääsemästä ulos. Sitten hän sanoi,
koettaen sanoa niin halveksivasti kuin voi:

--Ne tohtorit luulevat ja uskottelevat ... jos niiden luulojen päälle
lähtisi...

Veljenpoika myöntää, koska on vaiti. Silloin vaari, niinkuin usein
ennenkin vähänäköisyydestään hilpeästi leikkiä laskien, virkkoi:

--Ja enkös minä näe noita töitäni sokeampanakin tehdä. Marjojakos minä
tässä olen ennenkään poiminut. Näenhän minä noita hakojani
sokeampanakin hakkailla ... ja silppumyllyä kiertää ... ja
siivuukonetta vääntää ... ja verkkoa kutoa ruokani edestä.

--Jo toki enemmänkin edestä.

--Olenhan minä tätä maailmaa jo tarpeekseni katsellut. En taida minä
parata sen katselemisesta eikä se siitä, että minä sitä katselen. Ja
vielähän tuo kirkkaalla ilmalla ainakin aurinko näkyy ja kuu taivaalla
kuumottaa.

Se jäi siihen. Setä siirtyi verkonkudoksensa ääreen eikä lääkäriin
lähdöstä puhuttu sen päivän perästä. Viemäri avattiin vaarin
säästöillä, alanko kuokittiin ja kylvettiin. Oli saatu vähän
viljelyslainaakin maanviljelysseuralta. Kun siinä heilimöi ensimmäinen
ruis, oli vaarin silmän päällä jo ikuinen jää, niin paksu, ettei
kirkkainkaan paiste enää kuumottanut sen pimeyteen.

Suvisina sunnuntaipäivinä kuletutti hän itsensä lapsilla viljelyksen
ääreen ja istui siinä ojanreunalla kuunnellen tähkien kahinaa ja
hengittäen heilimon lemua.

Tulihan tietoon, minkä uhrauksen ukko oli tehnyt. Veljenpoika kertoi
asian niin, että setä itse oli niin tahtonut ja ettei häntä
houkuttelemallakaan oltu saatu Helsingin tohtoriin. Olisihan sille toki
annettu kyydit ja toimitettu apu kuinka kaukaa tahansa, mutta kun se
itse oli sen toisapäin päättänyt, niin eihän häntä voitu väkisinkään
viedä.

Vaari hakkasi vielä monet vuodet hakojaan, kutoi verkkoa, väänsi
siivuukonetta ja silppumyllyä ja soudatteli lapsia.

Veljenpoika ei kyennyt pitämään taloa, vaan möi sen yhtiölle, siirtyen
sen palvelukseen ja jääden itse vuokralaiseksi entiseen taloonsa. Vaari
sai eläkkeensä.

Yhtiö kylvi puunkasvuun pellot ja suoperkkiönkin. Kun
maanviljelyskonsulentti surkutteli vaaria siitä, että siihen toteen nyt
menivät nekin silmärahanne, olisihan tuo alanko sinälläänkin kelvannut
näreikköä kasvamaan, arveli äijä: »Vaan eikös ollut hyvä, ettei tuota
tarvinnut näkevin silmin nähdä...»



ORJAMARKKINAT.

Kuvaus Kuopiosta v:lta 1886.


Niitä on täällä taas pidetty joulujen välillä, pidetty aamusta aina
iltaan saakka. Kunnan yhteisiä vaivaisia ja köyhiä on julkisella
huutokaupalla tarjottu vähimmän vaativalle hoidettavaksi ja
elätettäväksi. Kunta kokonaisuudessaan on ollut kauppiaana ja
kuntalaisia erityisesti ostavana yleisönä.

Tämän kirjoittaja lähti huutokauppapaikkaan, nähdäkseen, miltä siellä
näytti. Sitä lähetessään tulla reuhkasi häntä vastaan mielipuoli nainen
repaleisissa vaatteissa. Hänen edellään kulki talonpoika, joka ikään
oli joutunut mielipuolen isännäksi.

»Voitin isännän kaupassa!» hihkasi hullu ohimennessään.

»Lienet voittanut tahi tapannut, astuhan perässä!» virkkoi siihen
isäntä.

Ja kiireessä kulussa he poistuivat, kadulla seisovain nauraa
hohottaessa.

»Mikä melu täällä on?» kysyin suotta muutamalta mieheltä, astuessani
huutokauppahuoneen etehiseen.

»Orjamarkkinathan täällä on», sain vastaukseksi.

»Vieläkö toimitusta kestää?»

»Hullut jo myötiin ja langettavatautisia parhaillaan kaupitaan», sain
vastaukseksi.

Avasin oven ja menin siitä »kirkkoon». [Kuopion kunnanhuone oli siihen
aikaan muutettu kirkoksi.] Mutta kirkko ei kirkolta näyttänyt. Oven
suusta aina kuoriin saakka oli lattia ihmisiä täynnä. Mikä penkeissä
istui, mikä seisoi keskikäytävällä toinen toisessaan kiinni. Tunkeusin
siinä niin pitkälle kuin pääsin ja aloin tarkastella ympärillä olevia.

Heti kohta ensi silmäyksellä erotin kaupittavat muista. Sokeita,
silmäpuolia, vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia seisoi ja istuskeli
tiellä täällä muiden lomassa. Kaikkien heidän oli pitänyt tulla
saapuville, näytteeksi siitä, millaisia olivat ja mitenkä paljon heistä
kannattaisi maksaa. Muuan vanha vaimo ei jaksanut pystyssäkään pysyä,
vaan oli hän heittäytynyt pitkäkseen penkille. Osa ei näyttänyt mistään
välittävän, tylsinä ja alakuloisina he vain tuijottivat eteensä. Toiset
taas seisoivat kiihottunein kasvoin, posket kalpeina ja silmät
palavina, seuraten toimituksen menoa.

Tämä tapahtui aivan samalla tavalla kuin muunkin tavaran huutokaupassa.
Teki vaikutuksen sellaisen, kuin olisi ihmiskunta tehnyt suuren
vararikon, jonka pesästä myötiin kaikki joutava irtaimisto.

Lautakunnan esimies seisoo ylinnä huoneessa pöytänsä takana ja hänen
vieressään istuu kaksi kirjuria. Heleällä äänellä mainitsee hän
muutaman onnettoman nimen.

»Paljonko vaaditaan?»

»Sata markkaa!»

»Helpottakaa, helpottakaa! Ei kannata niin paljoa maksaa!»

»Yhdeksänkymmentä viisi!»

»Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen ... toinen yhdeksänkymmentä
viisi...»

»Markka pois!»

»Yhdeksänkymmentä neljä...»

»Yhdeksänkymmentä!»

»Yhdeksänkymmentä ensimmäinen...»

»Kahdeksankymmentä!»

»Kahdeksankymmentä ensimmäinen...»

»Markka pois!»

»Seitsemänkymmentä yhdeksän ensimmäinen ... toinen ...
seitsemänkymmentä yhdeksän ... eikö oo helpommasta huutavata?
seitsemänkymmentä ... yh ... dek ... sän ... kolmas...»

»Kenen huuto?»

Sen ja sen.

»Onko 'se ja se' semmoinen, että voi hoitaa?» kysyy esimies.

»Hoitaa, kyllä hoitaa!» vastataan väkijoukosta.

Ja sillä on sitten todistettu, että kyllä hän hoitaa.

Taas mainitsee esimies jonkun nimen.

»Se on sekin langettavatautinen?» kysytään yhtäältä.

»Paha onkin!» vastataan toisaalta.

»Se on ennen ollut R:n kylällä ... K:n talossa ... hoidetaanko se
samassa talossa vieläkin?»

»Ei entisestä hinnasta!»

»Pitäisi toki sadan viidenkolmatta markan riittää!»

»En huolisi kahdestakaan sadasta ... lapset sitä säikkyy kuoliaaksi...»

»No, paljonko tarjotaan?»

»Sata viisikymmentä!»

Ja niin alkaa kilpailu ja noin sadasta markasta joutuu huono hoidettava
entisiltä asuinsijoiltaan aivan toiselle puolen pitäjää.

Sitten tulee kaupittavaksi luettelossa lähin ja esimies kysyy, vieläkö
hän elää.

»Vielä elää!»

»Onko täällä?»

»Tuoll' on ovensuussa!»

»Paljonko vaaditaan?»

»Se on vielä hyvä työmies ... talvikaudet havuja hakkaa...»

»Eikä sitä keikauta kuin kahdesti tai kolmasti kuukaudessa...»

»Paljonko vaaditaan?»

»Kahdeksankymmentä!» on ensimmäinen huuto.

»Markka pois!»

»Seitsemänkymmentä yhdeksän...»

»Markka pois!»

»Seitsemänkymmentä kahdeksan...»

»Markka pois!»

Ja sillä lailla lasketaan miehen elatuksesta »markka pois,» kunnes
viimeinen huuto pysähtyy »kuudellekymmenelle».

Asianomainen on noussut penkille seisomaan, kuullakseen, mitä hänestä
tarjottiin.

»Alas laskevat, alas laskevat», jupisi hän huutoja kuunnellessaan. Kun
ne olivat loppuneet, painautui hän taas takaisin istualleen ja huokasi:

»Kylläpä vähään ... kylläpä vähään ... meni vain kuuteenkymmeneen
markkaan.»

Esimies panee merkin menneen kohdalle ja huutaa uuden esille.

»Paljonko vaaditaan?»

»Sata markkaa!»

»Markka pois!»

»Yhdeksänkymmentä yhdeksän.»

»Markka pois!»

»Yhdeksänkymmentä kahdeksan ensimmäinen...»

»Yhdeksänkymmentä viisi!»

»Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen ... toinen ... huutakaa viisin
markoin...»

»Kahdeksankymmentä!»

Vaan silloin hyppää penkille muuan vanha vaimo ja huutaa kimakalla
äänellä:

»Ei pidä huutaa luontokappaleen hintaan!»

»Eihän tuo ole vielä lehmänkään hinnassa!»

»Kuka se on tuo akka?»

»Min' oon siihen kuuluva!»

Vaan siitä huolimatta putosivat huudot markan markaltaan.

»Kuusikymmentä viisi ... ensimmäinen ... toinen ja ... kolmas.»

»Eipä paljoon noussut.»

»Ei siitä paljoon olekaan ... toinen käsi rampa...»

»Olkaa hiljaa siellä!» huutaa esimies.

»Täällä ei kuule toisiaan, kun semmoista hälinätä pidetään.»

»Ketä siellä nyt tarjotaan?» kysyy joku vieressäni.

»Se tuntuu olevan se meidän kylän Kaisa...»

»Etkö sinä huuda?»

»Huutaa pitäisi ... eipähän tuota muuten tänä aikana saane rahaa
nähdäkään...»

»Anna minä huudan ... se on hyvä sukankutoja.»

»Huuda sitten ... minä lähden tieheni ... johan noita mulla on kolme
syöttilästä ennestäänkin!»

Hän pakkautui oven suuta kohti ja minä käytin tilaisuutta päästäkseni
ulos yhdessä avauksessa. Takimmaisessa penkissä istui vanha puolisokea
eukko ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Mies talutti eukon etehiseen ja
siitä ulos kadulle.

Täällä asetettiin hänet, kun ei voinut jaloillaan pysyä, pieneen
kelkkaan, jota mies ryhtyi vetää junnistamaan.

Kansa, jota seisoskeli sekä ulkona että sisässä, katseli tuota lähtöä.

»Paljonko noista eläteistäsi rikastuit?» huusi muuan miehen jälkeen.

»Vähän toista sataa sain.»

»Silläköhän se aikoo ne ruuassa ja vaatteessa pitää?»

Minulla ei ole kokemusta siitä, riittääkö todellakin tuo summa. Mutta
minä epäilen sen kanssa, joka varmaankin omasta kokemuksestaan tuon
epäilyksen lausui.

Olin nähnyt ja kuullut kylläkseni ja lähdin kävelemään poispäin. Kunnan
huoneen seinäviertä kulkiessani tunki vielä kadullekin avatusta
ikkunasta korviini:

»Markka pois!»--»Markka pois!»



TUHLAAJAPOIKA.

Meitä oli veljeskunta vanhoja tovereita ja ystäviä, jotka ensimmäisiltä
ylioppilasvuosiltamme alkaen olimme pitäneet yhtä ja pysyneet
jotakuinkin koossa. Meidät liitti toisiimme ensin suomalaisuus ja
sitten muut aatteelliset ja isänmaalliset harrastuksemme. Eniten
kuitenkin sama maailmankatsomus yleensä. Valhe, petos, vikuroiminen,
tinkiminen tuomittiin armotta läheisimmissäkin tovereissa. Lippu oli
pidettävä puhtaana, olipa sitten kysymys julkisesta tai yksityisestä
elämästä. Ei mitään aatetta ja asiaa saanut ajaa, ei mitään etua valvoa
vääryydellä, kieroudella tai tinkimisellä. Se ei ollut meillä mikään
liehuva lippu, sitä ei koskaan maljapuhein nostettu tankoon, se oli
pikemmin kuin muistoliina, jonka kukin piti kätkettynä povellaan. Se
oli millä ibseniläistä, millä pietististä pohjaa, millä tulos
tiedemiehen totuuden etsinnästä, millä nuorison kasvattajan oman hengen
kouluutuksesta, millä taiteilijan ja kirjailijan herkentyneestä
omastatunnosta ja itsensä tutkistelusta. Se hyvin harvoin puhkesi
tehdyksi tuomioksi tai toiselle esitettyksi vaatimukseksi, se vain oli
ja eli meissä ja johti meitä ja vaikutti jotenkuten välittömästi
niihinkin, jotka joutuivat lähemmin liittymään meihin. Se veti
luoksemme samanhenkisiä, työnsi meistä pois toishenkisiä.

Elimme verrattain vaatimattomissa oloissa, pikkuviroissa, pienillä
tuloilla, mutta autoimme toisiamme ei vain neuvoilla, vaan myös
lainoilla ja takuilla. Joskus sai toveri maksaa toisen puolesta, mutta
en koskaan kuullut kenenkään sitä nurkuvan, sillä jokaisessa
sellaisessa tapauksessa oli joko sairaus tai kuolema tai muu
voittamattomuus ollut syynä siihen, ettei suoritusta ollut voinut
tapahtua. Sattui useammankin kerran, että toverit yhteisesti ottivat
vastatakseen yksityisen sitoumuksista, hoitivat ja järjestivät ne.

Olimme pääsävyltämme totisia, yksivakaisia nuoria miehiä. Jo
ylioppilasaikanamme oli meihin kuitenkin liittynyt toveri, joka oli
meidän kaikkien vastakohta. Luonteeltaan, synnyltään, kasvatukseltaan
ja elintavoiltaan hän ei juuri lainkaan kuulunut meihin. Siitä
huolimatta me hänet hetikohta »hyväksyimme», kun eräs hänen kotonaan
kotiopettajana toiminut toveri toi hänet seuraamme. Kiinnyimme häneen
yhä enemmän ja vähitellen kävi hän meille »välttämättömäksi.» Hänessä
oli sitä, mitä meiltä itseltämme puuttui: hilpeyttä, herttaisuutta,
seikkailijaverta, reippautta, kevytmielisyyttäkin. Hän sanoi alunpitäen
meitä »paapoikseen», (»Mitäs paapoille kuuluut?... Mitäs vaarit
vannehtii?--Joko ukot ylijumalat ovat julistaneet tuomionsa kurjalle
kuolevaiselle?» j.n.e.)--me häntä »pojaksi», filiukseksi, ottopojaksi,
tai oikein lellitellessämme »tuhlaajapojaksi», kun hän palasi
tavallista pitemmältä kiertueelta ja kertoi ja katui syntinsä yhtä
herttaisesti kuin hän oli ne tehnytkin. Pidimme hänelle monet sellaiset
tuliaispidot ja--menimme uusiin takuihin. Suhde oli niinkuin lie ollut
luostariveljien iloiseen, vallattomaan ritaripoikaan.

Ei hän kuitenkaan pelkällä sillä vastakohtaisuudellaan olisi voittanut
meitä ja pysynyt miehenämme. Se oli sittenkin hänen luonteensa hyvä,
ehyt pohja, hänen suoruutensa, vilpittömyytensä, rehtiytensä,
toverillisuutensa ja tosiritarillisuutensa, johon suosiomme häntä
kohtaan ja kiintymisemme häneen lopulta perustui.

Hän oli ylioppilasaikanaan Helsingin tunnetuimpia nuoria miehiä. Hän
oli kaikkialla mukana ja veti kaikkialla huomiota puoleensa. Hän oli
kaunis, solakka nuorukainen, tukka tumma ja hiukan kähärä, nenä
kaareva, silmät ruskeat ja palavat, käytös notkea ja sulava, puku aina
aistikas ja hieno. Hänessä oli meihin kuin jotakin vieraan rodun
viehätystä. Isä oli vanhaa karjalais-saksalais-ruotsalaista juurta,
äiti venakko; Hän oli ihanteellinen marsalkka ja juhla-airut,
jona hän muuten toimi koko ylioppilasaikansa alimmalta osakunnan
lähettiasteelta suurien ylioppilasjuhlien ja kansalaispäivällisten
ylimmälle juhla-airutasteelle. Hän oli laulaja, kaunis solistitenori,
kaikkien tanssien aloittaja ja etutanssija, mukana kaikissa
arpajais- ja hyväntekeväisyyshommissa, joissa ylioppilaat olivat
Helsingin naisten apuna. Ylioppilaat olivat siihen aikaan kaikkena
kaikessa, ilman heitä ei saatu mitään aikaan. Luentosalissa hän näkyi
harvemmin, mutta sai kuitenkin kutakuinkin säädylliseen aikaan
suoritetuksi välttämättömimpänsä, ensin kandidaattitutkinnon ja sitten
oikeustutkinnon, sillä perheen perinnäissääntöjen mukaan oli hänestä
tuleva juristi ja sitä myöten virkamies niin korkealle asteelle kuin
asteita riitti--mutta ilman hätäilemistä.

Hän oli viipurilainen, puhui tuota heidän herttaista, pehmoista
»mie-sie» murrettaan, tuota »hyö ottaat»--»myö mäntiin»--»näinköhän se
on niin»--josta ruotsinkielistenkin suussa aina tuoksahtaa sikäläinen
kotiturve. Ja samalla hänessä, niinkuin yleensä viipurilaisissa, oli
jotakin eurooppalaista mannermaaleimaa, eikä ollenkaan sitä
tukholmalais-berliiniläis-uusmaalaista tekoylimyksellistä olevinaista,
mitä niin usein tapaa Helsingin ja Turun keikareissa. Sen kai sai
aikaan karjalainen hilpeys ja suurkaupungin läheisyys.

Pietarin läheisyys uurtelee muuten kyllä toisiakin piirteitä luonteihin
ja katsantotapoihin lähellä rajaa, tuota: »ka, eihän sill' niin
vällii»--vaikka nyt esimerkiksi vähän salakuljettaisikin tupakkaa ja
teetä. Viipurilaisissa, niinkuin yleensäkin rajaseutulaisissa, tapaa
koko joukon kaikenlaista semmoista »suvaitsevaisuutta». Siellä ei
semmoisista olla niin ankaria kuin muualla. Hänessäkin tuota höllyyttä,
tuota siveellistä »värisokeutta», joksi me sitä sanoimme, joskus
ilmeni, ja hän innostui sitä puolustelemaankin, mutta aina niin
herttaisen miellyttävästi ja paradoksimaisesti, että mekin, ankarat ja
lujat aatteen ja periaatteen peruukkiäijät, lopulta tupruttelimme
tullikavallettua tupakkaa, jota hän tarjosi meille hopeisesta, sisältä
kullatusta sikarikotelostaan.

Kaikki puhalsi hänen läpitsensä, kaikki hyvät harrastukset, kaikki ajan
innostukset, kaikki soittaen häntä kuin tuuli seinäkannelta. Itse hän
ei mitään soinut, mutta soinnahti kauniisti kaikkeen, mikä häntä
kosketti. Kaiken hän teki itselleen ja muille huviksi ja hauskuudeksi.
Kaikki, juhlat, konsertit, ensi-illat, päättyivät häneltä päivällisiin
tai illatsuihin, pikkutunteihin--jälkipäivän uupumuksen suomaan
toistaiseksi lykkäämiseen ja vapautukseen kaikesta, minkä oli päättänyt
ja itselleen ja muille luvannut.

Mutta joskin hänessä oli tällaista karjalaisen kevytmielisyyttä, sen
vikoja ja heikkouksia, niin oli hänessä keskittyneenä sen parhaatkin
puolet. Oli asioita, jotka hän otti totisesti, pelottavan totisesti.
Hän voi joutua ihan vimmoihinsa, jos sai kuulla jostakin alhaisesta,
jos joku oli pettänyt, syönyt sanansa, jos joku vikuroi, rikkoi annetun
luottamuksen, menetteli kurjasti. Mutta varsinkin jos joku oli pettänyt
jonkun toverin, asettanut oman etunsa hänen etunsa edelle. Se oli
hänessä melkein sairaalloisen intohimoista. »Olisi ennen ampunut kuulan
otsaansa», oli lause, jota hän usein käytti.--»Ei pidä sanoa, jollei
itse tekisi samoin».--»Minä tekisin!»

Se oli juuri tämä, joka meitä hänessä miellytti. Toveruus oli hänelle
pyhistä pyhin asia. Niitä oli ennen aikaan ehkä enemmän semmoisia,
joille toveruus oli avuista ensimmäinen. Hän voi tehdä toverin hyväksi
melkein mitä hyvänsä. Hän lainasi viimeisen penninsä, meni takuuseen
jokaiselle, joka vain pyysi. Antaessaan hän ei epäillyt saavansa
takaisin, eikä ottaessaan voivansa maksaa. Asiainsa huonoimmillaankin
ollessa hän oli vilpitön vakuuttaessaan: »Ei kukaan tule kärsimään
minun tähteni».

Hänen elämänsä oli alkanut mukavissa, väljissä valjaissa ja jatkui
leveää tietä kulkusten kilistessä. Ja kun ei kulkusia enää ollutkaan,
kuuluivat ne kuitenkin yhä hänen omissa korvissaan ja tie oli hänelle
aina yhtä leveä, ajajaeleet yhtä laajat.

Hän oli ollut varakkaan isän poika. Isällä oli korkea virka, ja suuri
sukutila lähellä Viipuria. Pojalla oli aikoinaan kaikki, mitä hän
halusi: pyssyt, ajokoirat, setterit ja pointerit, ratsuhevoset ja
purjeveneet, ja olisi tietysti ollut automobiilikin, jos niitä olisi
ollut siihen aikaan. Hovissa elettiin suuresti ja vieraanvaraisesti.
Tuttavapiiri ulottui sekä Helsinkiin että Pietariin. Hänellä oli
Helsingissä hieno kahdenkamarin asunto, mikä siihen aikaan oli
tavatonta komeutta ylioppilaalle. Istuttiin siellä usein hänen
vieraanaan mukavissa sohvissa ja tuoleissa. Usein hän sai tehdä
ulkomaanmatkoja, jota meidän varamme eivät sallineet. Ei koskaan ollut
hänellä rahanpuutetta, isä antoi aina niin paljon, kuin hän pyysi. Kun
ei enää viitsinyt pyytää, teki hän velkaa omiin nimiinsä. Usein hän
lainasi itse voidakseen lainata muille.

Isä kuoli ja vanha sukutila ja kaikki muu myötiin pesän veloista.
Onneksi menivät velat varain kanssa vastakkain, muuten hän kai olisi
ottanut niistä vastatakseen. Nyt hän jäi vastaamaan ainoastaan omistaan
eivätkä nekään olleet aivan pienet.

Kun nuori mies on joutunut siihen, on hänen valittavanaan joko uusi tie
tai jatkaminen vanhalla. Harvassa on sankaria vaihtamaan verkaansa
sarkaan, jos vain näyttää olevan mahdollisuutta tai toivoakaan edelleen
pysyä verassa. Ja hänellä näytti olevan. Hän saa viran, maksaa
velkansa, sen uskoivat kaikki, ja sen hän uskoi itsekin.

Sellaisilla, jotka eivät ole mihinkään totisiin otteihin tottuneet,
tulee usein, silloin kun täytyy tehdä sellainen ote, heikkous, niinkuin
suonenveto jäseneen, joka on tehnyt äkkinäisen repäisyn. Hän ei saanut
mistään kiinni eikä pysytetyksi itseään missään. Hän sortui omiin
jalkoihinsa, oli omain kiireidensä tiellä.

Hän kyllä koetti useat kerrat ryhdistäytyä työhön. Palveli
asianajajatoimistossa, mutta ei ollut täsmällinen, ja ura katkesi
siihen. Yritti pankkiin, mutta ei hänestä ollut istumaan pulpetin
takana. Koetti toimia vakuutusalalla. Mutta paitsi tottumattomuutta
säännölliseen työhön oli siinä aina esteenä velat, joita täytyi hoitaa.
Ja niin tuli velkain hoitaminen uusilla veloilla hänen päätehtäväkseen.
Virkaurat alkoivat siihen aikaan olla hänenlaisilleen tukossa. Jos hän
olisi tahtonut käyttää aikaa ja sen tarjoamia etuja hyväkseen, olisi
kaikki pian ollut järjestyksessä. Mutta se ei tietysti voinut tulla
kysymykseenkään, kaikkein vähimmin meidän piirimme miehelle. Hänen oli
tavattoman vaikea pysyä pinnalla. Mutta vakuuttelemistaan hän aina
vakuutti: »Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni.»

Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen taistelevan uppoamistaan vastaan.
Aamuisin ennen pankkituntia nähtiin hänen tuon tuostakin ajelevan
ympäri kaupunkia haalimassa uudistusrahoja ja nimiä papereihinsa.
Hänellä oli alinomainen tuska silmässä ja poskillaan kuin mikä
ujostuksen puna. Seurassamme hän oli hajamielinen, hänen entinen
vilkkautensa, reippautensa ja avonaisuutensa oli kadonnut.

Meille tuli häntä yhä enemmän sääli. Hänen asiansa täytyi saada
jollakin tavalla »järjestetyksi». Pidimme neuvottelun. Hän sai esittää
tilansa. Se oli kylläkin toivoton siihen nähden, ettei hän siitä yksin
suoriutuisi. Olimme mekin jokainen kiinni hänen papereissaan
melkoisista summista. Päätimme yhdistää kaikki vekselimme ja muut
sitoumuksemme yhteen ainoaan kassalainaan kaikkien yhteisellä takuulla.
Hän tarjosi meille pantiksi henkivakuutuskirjansa, kerta kaikkiaan
maksetun.

--Pidä sinä paperisi, tarvitset sen muuhunkin, kunhan nyt lupaat
kunniasanallasi, että vihdoinkin ryhdyt johonkin totiseen, mihin
tahansa.

--Täällä minä en voi ryhtyä mihinkään totiseen. En koskaan tällä tämän
maan tahdilla pääse niille perille, joille pyrin. Olen menettänyt
liiaksi aikaa ja nyt täytyy minun harpata pitkä askel yhdellä otteella.

--Aiotko naida sen kivimuurisi? sanoi joku pilalla.

--Ei pidä tässä seurassa puhua pilallakaan semmoisesta, sanoi toinen.

Se oli kaikille tunnettu juttu, rikkaan rakennusmestarin
kyttyräselkätytön ihastus Helsingin kauneimpaan poikaan. Yhtä tunnettua
oli myöskin, että ystävämme ei millään tavalla ollut vastannut tytön
tunteihin eikä antanut aihetta niihin. Siitä oli muuten sellaisesta
ollut usein puhetta meidän kesken sekä tämän tapauksen että muiden
samanlaisten johdosta, sekä periaatteelliselta että moraaliselta
kannalta. Hän oli itse lausunut mitä ankarimman inhotuomion niistä,
jotka naivat rahaa ilman rakkautta. Se oli pääpykälä meikäläisessä
rehellisen miehen siveyslaissa.

Hän ei vastannut heti, sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhkäisi otsaansa.
Silmissä oli hetken aikaa epämääräinen ilme, Oliko hän ajatellut
sellaista ratkaisua mahdolliseksi? Huoahdin helpoituksesta, kun hän
virkkoi tyynesti:

--Ennen ampuisin kuulan otsaani. Ei, minä matkustan Amerikkaan, jos
vielä autatte minut sinne.

Se oli meistäkin oivallinen ratkaisu. Me yht'äkkiä uskoimme kaikki,
niinkuin hänkin, että hän siellä ja juuri siellä on onnistuva.
Sellainen sukkela, hyväpäinen, miellyttävä mies löytää aina suuressa
lännessä helposti alansa. Ehkä hän on juuri niitä, joita täytyy opettaa
uimaan heittämällä heidät veteen ja niin syvälle, ettei jalka pohjaa.
Amerikassa hän olisi heitettynä semmoiseen veteen. Täällä kotona jalka
aina jotenkuten ottaa pohjaan. Me siis täydellisesti kannatimme hänen
aikomustaan ja lupasimme mielihyvällä auttaa häntä sinne. Siitä
innostuttiin niin, että se oli kuin kaikkien yhteinen asia, niinkuin
hän olisi ollut lähettimme, löytöretkeilijä yhteiseen laskuun.
Epäkäytännölliset miehet valtaa usein sellainen innostus.

--Joko palajan miljoonamiehenä tai en palaja ollenkaan! Mutta kävi
miten kävi, ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään minun tähteni--

--Eläköön!... ja hänen siinä seisoessaan malja kädessä vartalo norjana
meistä oli, niinkuin hän ei vain palaisi miljoonamiehenä, vaan niinkuin
hän jo olisi palannut.

Hän lähti ja hän palasi myöskin. Mutta ei miljoonamiehenä. Hänet oli
lunastettava laivasta ja hän oli niin kurjassa kunnossa, ettei voinut
liikkua missään, ennenkuin räätäli--kaupungin paras muuten--oli ehtinyt
valmistaa puvun. Amerikka ei ollut häntä varten. Siellä on liian paljon
sellaisia hyväpäisiä miehiä kuin hän. Siellä olisi tarvittu
ruumiillisia voimia, toista työtarmoa ja toisenlaista
häikäilemättömyyttä, kuin mitä hänellä oli, meikäläisellä
herraspojalla.

Vielä kerran oli meillä siis tuhlaajapoikamme kotonamme ja me
valmistimme hänelle tuliaispidot, joissa aioimme ilmoittaa
päätöksestämme vapauttaa hänet kaikista sitoumuksistaan meihin nähden
ja ojentaa hänelle kuitatun velkakirjan. Se olisi ollut kullekin meistä
melko kipeä kärsittävä, jollemme olisi vuosien kuluessa päässeet
vaurastumaan ja saaneet hiukan säästöönkin. Olihan vähän sääli näitä
säästöjämme, jotka nyt menetimme, mutta enemmän kuitenkin häntä, jonka
viimeinen ote oli onnistunut niin masentavan huonosti. Sillä olihan hän
vihdoinkin koettanut parastaan, ahertanut siellä hermojensa ja
jänteidensä viimeiseen pinnistykseen, tehnyt voitavansa, jota enempää
ei voinut vaatia.

Puhuttiin iloisia, kilisteltiin, kohdeltiin häntä miltei niinkuin
juhlavierasta. Päivälliset jatkuivat vanhaan tapaan. Me yleensä totiset
miehet osasimme joskus antautua iloittelemaankin, kun niiksi tuli.
Olimme kaikesta huolimatta iloiset siitä, että hän taas oli
piirissämme. Seuramme oli hänen poissa ollessaan ollut kuin
munkkikapituli vailla »iloista veljeä». Meidän oli usein ollut tyhjää
ja ikävää ilman häntä. Olimme kaivanneet hänen herttaisuuttaan, hänen
helähtelevää nauruaan, hänen kevyttä mieltään, jopa hänen
kevytmielisyyttäänkin, juttujaan ja rakkausjuttujaankin, joiden perillä
meillä mielestämme oli oikeus olla ja joita hän muuten ei salannutkaan
meiltä, joilla ei niitä itsellämme ollut.

Saatuaan pudistetuksi pois ensimmäisen hämillisyytensä ja noloutensa
oli hän pian taas entisellään, jutellen seikkailuistaan, matkastaan
ensimmäisessä luokassa, jossa oli matkustanut muka voidakseen tehdä
tuttavuuksia jo ennen perille tuloa, mutta joka oli niellyt suurimman
osan matkavaroista; sitten olosta Amerikassa, missä hän oli elätellyt
itseään kadunlakaisijana, hevospaimenena ja jos jonakin, nähnyt
nälkääkin. Hän oli sairastanut, joutunut nälkäkuoleman eteen ja
lähtenyt paluumatkalle lämmittäjänä valtamerilaivalla, sen
konehelvetissä--helvetinkoneessa, jonka oli toivonut räjähtävän
päästäkseen aaltojen viileyteen--syntinen ajatus ... huh! Terve!
Maljanne! Eläköön Suomi!

Muut nauroivat niinkuin hänkin. Mutta hänen hilpeydessään oli kuitenkin
jotakin tehtyä ja pinnistettyä. Hän ei enää ollut--ja mitenkäpäs
olisikaan ollut--ihan se sama välitön, mikä ennen. Hänessä oli kuin
halkeamia, oireita henkisestä ja ruumiillisesta rappeutumisesta. Oli
jotakin kulunutta ja hervonnutta, oli jotakin muutakin. Minua oli
hänessä aina viehättänyt hänen viattomuutensa, sielullinen puhtautensa,
avoin suora katseensa, puhtaat piirteensä.

Nyt oli silmässä joskus, keskellä tätä suosiollista, luottavaista,
iloista toverikeskustelua, pälyvä, epäluuloinen, pelokas ilme. Suun
ympärillä asui samalla joskus veltto piirre, niinkuin vanhuksella, jota
on kohdannut tai pian kohtaa lievä halvaus. Hän on ilmeisesti
luisumassa. Ei hänestä koskaan tule täyttä miestä. Olin näkevinäni
hänet elämässä loppuelämäänsä toisten elättinä, loisena, armoilla,
niinkuin hän oikeastaan oli jo jonkin aikaa elänytkin. Häntä odottaa
rappiolle joutuneen vanhan ylioppilaan kohtalo, sijoitus johonkin
maaseudulle, jonne maksu täysihoidosta lähetetään suoraan taloon, koska
hän ehkä heti juo rahat, jos saa ne omiin käsiinsä. Olihan tämä
lopullinen vararikko toverien edessä, tämä maksukyvyttömyyden julistus
oikeastaan ensi askel siihen. Tuskin hän siitä enää kohenee, ellei
ihmettä tapahdu. Ja vaikka hän nyt ajautuisikin johonkin pieneen
ansiotoimeen, ei hän koskaan ole saava tuntea riippumattomuuden
tunnetta siitä, ettei ole kenellekään velassa, sillä ainakin meille,
tovereilleen, tulisi hän olemaan velassa kaiken ikänsä. Oli sääli, että
hän oli joutunut siihen. Että hän sittenkin oli palannut, että hän
sittenkin oli ottanut vastaan tämän kutsun, hän, joka oli sanonut:
»joko palaan miljoonamiehenä tai en palaa ollenkaan.» Kuinka voi hän
noin syödä ja juoda, olla meidän vaatteissamme, huvittaa meitä niinkuin
siihen palkattu? Olihan se tietysti kaikki hyvästä tahdosta suotua ja
annettua, olimmehan tovereita, veljiä, miksei voisi veli veljeltä
ottaa, kun veli veljelle antaa? Niinpä niin, mutta sittenkin... Hän oli
ollut niin komea ja olisi saanut semmoisena pysyä.

Ja kuinka perinpohjaisesti minä hänestä sittenkin erehdyin! Kuinka
väärä olikaan arvioni hänestä! Kuinka toisenlaisista aineksista se mies
olikin kokoonpantu kuin mitä olin uskonut!

Ollaan kahvissa ja konjakissa, on aika jo tulla asiaan. Oli ajateltu
toimittaa yllätys hänelle niin, että se paperi poltetaan maljakossa ja
ojennetaan hänelle tuhka pienessä uurnassa--siten oli muka
vertauskuvallisesti esitettävä, että hänen vanha itsensä, hänen
entisyytensä on näin haudattava ja tuhkasta nouseva uusi. Se oli oleva
pidettävän puheen aihe. Ei hautaus, vaan uudestisyntymisjuhla. Tämä
pikku pila piti olla meidän palkkiomme. Minusta se nyt ei ollut niin
erittäin onnistunutta eikä hienotunteistakaan, mutta en tahtonut sitä
estää, koska se näytti toisia huvittavan. Ajattelin myöskin--tosin
jonkinlaisella katkeruudella--että ehkäpä se tulee huvittamaan
häntäkin. Eihän hän koskaan ollut menettänyt toivoaan, ei koskaan
uskonut laivojaan poltetuiksi. Siis ei nytkään. Ja olihan siinä samalla
kauniisti kylläkin tulkittu toverien usko häneen ja hänen omaan
uskoonsa viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Siis siltä kannalta
katsoen tavallaan hienokin teko häntä kohtaan. Tutkin puhetta
pidettäessä hänen ilmettään. Hän myhähteli niinkuin se, jolla on
varalla iloinen yllätys iloista yllätystä vastaan. Mutta samalla oli
hän ilmeisesti levoton. Puhe oli pidetty ja pitäjä vei paperin
kynttilään.

--Maltas hiukan. Se on teiltä kauniisti tehty ja ajateltu, kiitän
teitä, mutta minä en voi ottaa sitä uhria vastaan. Pyydän, ettei
paperia hävitettäisi, lunastan sen huomenna.

--Lunastat? Huomenna? Mikset jo tänään?

--En laske leikkiä. Se on totista totta. Huomenna julkistaan
kihlaukseni. Ei kukaan tule kärsimään tähteni.

--Kenenkä kanssa? Senkö--?

--Sen.

Kaikki tiesimme, kuka se oli. Se oli se vanha rakkaus. Heidät oli nähty
aamupäivällä yhdessä ajelemassa rikkaan isän valjakolla. Mutta että hän
todella olisi voinut myödä itsensä, sitä ei kukaan olisi voinut uskoa.

Puhuja laski paperin pöydälle. Toinen puhalsi sammuksiin kynttilän,
josta se oli aiottu sytyttää, uhrituli toveruuden alttarilla.

Ei kukaan onnitellut. Ei kukaan virkkanut mitään. Ei kukaan kiittänyt
siitä, että oli päässyt sitoumuksistaan, että oli nyt yht'äkkiä useita
tuhansia rikkaampi. Sillä olisi kärsitty vaikka kaksinkertainen
vahinko, jos olisi säästytty tästä pettymyksestä.

Joku kilisti vahtimestarin ja pyysi saada maksaa. Toinen ja kolmas
tekivät samoin. Hänkin maksoi puolestaan eikä kukaan sitä estänyt,
vaikka hän olikin meidän vieraamme. Sitten hän nousi ja meni hyvästiä
sanomatta. Hän oli kuullut sanattoman tuomionsa, ymmärtänyt sen ja
tyytynyt, koska ei koettanutkaan puolustautua eikä selittää eikä
vedota.

--Petti kuin poika.

--Söi kuin koira kunniansa.

--Upposi eikä enää nouse.

--Sen raajarikon, kyttyräselän kanssa--fyffaan!

--»Ammun ennen kuulan otsaani».

Joku koetti laimeasti puolustaa häntä. Hän oli ehkä luullut pitävänsä
tehdä sen uhrin toveruuden alttarille, vapauttaakseen meidät
sitoumuksestamme. Hän teki sen meidän tähtemme.

--Itsensä tähden hän sen teki. Kuka tietää sitäpaitsi, mitä jälkiä
hänellä on peitettävänään.

--Tiedätkö jotakin?

--Kun voi sen tehdä, voi tehdä mitä hyvänsä; se on petosta ja
väärennystä, eikä yksi petos ja väärennys ole sen suurempi kuin
toinenkaan.

--Emme puhu siitä sen enempää.

Joku napautti rystysillään pöytään. Se oli kuin päätetty ja vahvistettu
eikä kukaan ilmoittanut vastalausettaan.

Velkakirja virui vielä pöydällä.

--Entä tämä?

--Polta se!

--Ja sirota tuhka tuuleen.

Lähdettiin.

Oli kuljettava biljardisalin kautta, jonne ovi oli ollut puoleksi auki
meidän huoneestamme. Hän oli vielä siellä, hajamielisesti, näennäisen
tyynesti nakellen palloja laidasta toiseen. Hän oli nähtävästi kuullut
kaiken. Hänen kasvoillaan oli ilme, niinkuin hän olisi pyytänyt armoa
tai ainakin pyytänyt päästä selittämään, mutta ei kukaan meistä
pysähtynyt. Hän jäi ravintolaan meidän jälkeemme.

Minulla oli mennessäni tunne, niinkuin olisimme jättäneet miehen
uppoavaan laivaan ja itse soutaneet maihin. Eikö tuomiomme ehkä
sittenkin ollut liika ankara? Eikö se ollut kovin pinnistettyä? Eikö
olisi ollut otettava selkoa vaikuttimista ja siitä mielentilasta, missä
tuo teko oli tehty? Eikö tämän takana ollut tarve uhrautua meidän
hyväksemme, vapauttaa meidät tavalla millä tahansa sitoumuksistamme?
Epätoivoinen teko, johon hän oli ryhtynyt kaikkein viimeisimmässä
hädässä? Kun hän meni ja ratkaisi sen sillä ainoalla tavalla, mikä
hänelle tällä hetkellä oli mahdollinen, eihän hän silloin vielä
tiennyt, että me iloisella ja keveällä mielellä tahdoimme vapauttaa
hänet, että se meidän puoleltamme oli meille itsellemme erinomaisen
mieluinen teko. Eikö koko tämä tuomio tai ainakin sen toimeenpano ollut
kovin äkkipikainen, aiheutuen ehkä osaksi siitä, että meidän kaunis,
ylevä kädenliikkeemme oli keskeytynyt kauneimmillaan meille näin
nololla tavalla? Meidän jalomielisyyttämme yht'äkkiä ei tarvittukaan,
juuri silloin, kun olimme juhlallisin elein astuneet esille sitä
osoittamaan. Vaikka tuomiomme hänen teostaan kaikissa tapauksissa olisi
jäänyt pysyväksi, oikeutetuksi ja peruuttamattomaksi, eikö tämä ainakin
vaikuttanut siihen tapaan, millä se tehtiin? Hienona miehenä hän ei
ryhtynyt mihinkään selityksiin eikä puolustuksiin, vaan alistui
sanaakaan sanomatta. Ja minusta alkoi tuntua, kuin olisimme tehneet
itsemme syypääksi tuomion tekoon ja sen toimeenpanoon syytettyä
kuulematta. Olihan tosiasia, teko semmoisenaan, inhoittava kylläkin--
mutta sittenkin. Eikö tämä ollut liiaksi pinnistettyä? Eikö se ollut
liika suurta melua jokapäiväisestä, tavallisesta teosta?

Olin näissä mietteissäni istunut jonkin aikaa, kun telefooni soi. On
jotakin kaameaa, kun telefooni rämähtää keskiyön hiljaisuudessa. Se
hälyttää kuin palokello. Se tietää tapaturmaa, onnettomuutta, usein
kuolemaakin. Mutta se oli vain hän, joka pyrki puheilleni. Annoin
hänelle luvan tulla.

Hän tietysti tahtoo tulla selittämään, voittamaan minua puolelleen,
asianajajakseen, tietäen, että olen suvaitsevaisempi ja pehmeämpi kuin
muut, että koetan ymmärtää ja asettua toisenkin kannalle. Mutta samassa
minusta hänen asiansa taas oli menetetty. Näin tai ainakin tahdoin
nähdä kaikki taas toverien äskeisillä yhteisillä silmillä. Minun täytyy
olla solidaarinen heidän kanssaan. Lausutun tuomion täytyy jäädä
voimaansa. Meillä täytyy olla oikeus tinkimättä, hellyttelemättä
soveltaa häneen se, minkä samanlaisissa tapauksissa niin monta kertaa
olemme soveltaneet muihin, hän ensimmäisenä, jyrkimpänä. Kuta
tavallisempi, yleisempi joku siveellisen hellyyden ilmiö on, sitä
ankarampi on sitä kohtaan oltava. Ei tässä siis voi käydä pyyhkeilemään
eikä lieventelemään, sillä onhan teko sittenkin kaikista kehnoimpia ja
rumimpia. Sitä vähemmin voi, kun on kysymys yhdestä meistä,
veljeskunnan jäsenistä.

--Tulin sanomaan--

--Tulit puolustamaan tekoa, joka ei ole puolustettavissa, sanoin minä
töykeästi ja kylmästi.

--Eihän kyllä olekaan--ja kuitenkin ehkä on.

En kehoittanut häntä jatkamaan, en auttanut häntä eteenpäin, niinkuin
hän näytti odottavan. Hän tuijotti minuun, sitten hän vaipui istumaan,
otsa käsiin.

--Tämä on kamala asia, virkkoi hän.

--Niin, sitä se todella on.

--Ette salli minun edes suorittaa, mitä olen teille velkaa. Ennemmin
kärsitte monen tuhannen tappion mieheen, kuin otatte minulta
penniäkään. Niin pohjattomastiko te siis ylenkatsotte minua?

--Jos ottaisimme sinulta saatavamme sillä tavalla hankituista rahoista,
olisi se meistä yhtä kuin itse hankkia ne sillä tavalla. Ne ovat
kavaltamalla saatuja, sillä tyttö tietysti uskoo, että otat hänet hänen
itsensä etkä hänen rahojensa vuoksi.

--Se on ankarasti sanottu, että kavaltamalla. Hän suoristihe ja alkoi
kulkea edestakaisin lattialla.

--Se on ankarasti puhuttu, toisti hän... Ja minä ymmärrän... Ja minä
sanon, että jos te ottaisitte niistä rahoista penninkään, halveksisin
minä teitä yhtä paljon kuin te nyt minua... Se on selvä se ... mutta
yhtä selvää on myöskin, että minä en voi olla teille penninkään
velassa. Nyt kaikkein vähimmin. Minä lahjoitan ne pois jonnekin tai
poltan ne.

--Senhän voit tehdä. Se on sinun asiasi. Mutta ei se mitään muuta.

--Eipä niin--ei. Vaan jos hankkisin ne jotenkin muuten?

--Mitä tarkoitat?

--En mitään.--Teinpä, mitä tein, ei se siitä enää parane, kun kerran
olen tehnyt, minkä olen tehnyt. Se on nyt myöhäistä. Mutta ehkei se
sittenkään ole.

--Mikä?

Taas vastasi hän:--Ei mikään--ja painui mietteihinsä. Sitten hän nousi
ja otti lakkinsa ja aikoi lähteä, pani sen kuitenkin takaisin ja jäi.
Hän nähtävästi yhä odotti, että antaisin hänelle tilaisuuden selittää.
Ja miksen antaisi hänelle sitä?

--Mutta kuinka sinä oikeastaan saatoit sen tehdä? Kuinka se oli
mahdollista? Heikkohan olet aina ollut, pettänyt monetkin toiveet,
omasi ja muiden. Mutta kuinka voit tehdä tämän?

Vastaus tuli niin pian ja niin selvänä kuin se olisi ollut valmiiksi
ajateltu.

--Näin siinä ainoan pelastuksen. Minulla ei näyttänyt enää olevan
mitään muuta keinoa päästä sitoumuksistani. Olin luvannut palata
miljoonamiehenä tai olla ollenkaan palaamatta. Olisinhan omasta
puolestani saattanut jäädä sinne ja kuolla nälkään. Mutta minä tahdoin
pitää sanani teille tavalla tai toisella. Ette kuoltuanikaan olisi
saaneet mitään, sillä eihän vakuutuskirjakaan ollut voimassa ulkomailla
kuoltua. Täällä minua odotti miljoonani tai ainakin puoli, en
todellakaan tiedä, paljoksiko hänet arvioidaan. Tarvitsin vain tulla ja
ojentaa käteni. Minä tiesin kyllä uppoavani samalla, kun nousen,
hukkuvani samalla, kun pelastun, se oli siveellinen itsemurha, mutta
samalla itseuhri, siis kuitenkin jonkinlainen ansiotyö, niin, miksikä
ei suurtyökin minun puoleltani. Kuvittelin, että ainakin te, toverini,
sen ymmärtäisitte ja tunnustaisitte minun panneen itseni uhriksi
toveruuden alttarille. Ajattelin, että vaikka tarkoitus ei pyhitäkään
keinoja, on sittenkin tapauksia, joissa se sen tekee. Että vaikkakin
yleensä tuomitsisitte tekoni, tällä kertaa sen sittenkin antaisitte
anteeksi vaikuttimien vuoksi.

--En usko, että vaikuttimesi olivat noin jalot. Koetat turhaan
koristella niillä tekosi rumuutta. Sinä teit sen, koska ajattelit:
»jostakinhan minunkin täytyy elää, jos kerran aion elää», ja niin sinä
nait rikkaan tytön rahojen vuoksi. Teet niinkuin tuhannet ennen sinua:
nait rikkaan rahojen tähden, elääksesi.

--Se ei ole totta--ei, ei, sitä se ei ollut!

Purkaus oli niin kivukas ja vilpitön, että heti kaduin ja tahdoin
peruuttaa, mitä olin sanonut.

--Anna anteeksi, sanoin ja ojensin hänelle käteni.--Minulla ei ollut
oikeutta sellaiseen otaksumiseen.

Hän ei tarttunut käteeni, oli yht'äkkiä kokonaan toinen, katsoi minua
kiinteästi silmiin ja virkkoi:

--Ei, sinä olet sittenkin oikeassa. Täytyihän minun elää tavalla tai
toisella. Minussa on jokin luonteen tahra. Olen aina ollut heikko,
kevytmielinen, suuri raukka ja pelkuri. Olin kuitenkin luullut olevani
ainakin rehellinen mies. Olen ainakin koettanut. Nyt en ole edes
sitäkään.

Mitä minä sanoisin siihen? Jotakin sanoakseni sanoin, että niitä
semmoisiahan on maailma täynnä, valitettavasti kyllä--tarkoitin, ettei
hänen siis tarvinnut pitää itseään huonompana, kuin ihmiset yleensä
ovat.

--Mutta minä en saa olla semmoinen! kimposi hän taas. Semmoinen en saa
olla, sitä vähemmän, kuta enemmän on niitä, jotka sitä ovat. Olitte
täysin oikeassa. Ainoa lopullinen vaikuttimeni oli se, minkä sanoit.
Olen pahempi kuin varas, olen väärentäjä. Olen tieten tahtoen mennyt
sitoumukseen, jonka tiesin mahdottomaksi täyttää. Olen tietoisesti,
harkitusti pettänyt. En ole koskaan ennen semmoista tehnyt.

Semmoinen hän aina oli, läikähdellen äärimmäisyydestä toiseen. Olisin
miltei kernaammin suonut, että hän ei olisi antautunut näin pian, vaan
taistellut viimeiseen asti.

--Mutta jos kerran olet tuolla kannalla, voithan purkaa ja peruuttaa!

Mutta se ei käynyt päinsä sekään.

--Mitä se enää hyödyttäisi, ei tehty siitä enää tulisi tekemättömäksi.
Enhän voisi enää kohentua omissa silmissäni enkä teidän. Sanoisitte:
»Sai velkansa anteeksi ja jätti samassa tytön, otti hänet rahan vuoksi
ja jätti hänet rahan vuoksi.» Se olisi kaksinkerroin katala teko. Ja
tyttö sitten, vaivainen raukka.

--Ota hänet sitten ja anna asiain mennä menojaan. Hellyydellä,
hyvyydellä ja hienolla kohtelulla voit ehkä lopulta sovittaa paljon,
ehkä kaikenkin.

--Ei valheella voi mitään sovittaa. Eikä voi valehdella ja teeskennellä
kautta pitkän elämän. Ja mistä minä tiedän, etten petä häntä jo
huomenna, ja etten joskus lyö häntä, kun hän tahtoo minua lähestyä?
Teen hullusti, kuinka tehnenkin. Näen ainoastaan yhden ainoan keinon.

--Minkä keinon?

--Minun ei olisi pitänyt enää ollenkaan palata. Miksi en hypännyt
Atlanttiin hiiliruuman ikkunasta, niinkuin jo olin päättänyt. Tuuli
jäähdytti pääni, ennenkuin ehdin tunkeutua ulos. Se olisi ollut oikea
ratkaisu silloin ja olisi yhä vieläkin.

Tuo oli minusta tekeytymistä, sitä minulle kaikkein vastenmielisintä,
ja ärsytti minua. Sanoin räikeästi ja ylenkatseellisesti:

--Et sinä sitä sillä tavalla kuitenkaan ratkaise, mitäs sitä
uskotteletkaan!

--Kuinka voit niin sanoa?

--Koska se, joka semmoisesta puhuu, ei koskaan sitä tee.

--Niinkö luulet?

--Sinä tulet ratkaisemaan sen kokonaan toisin. Sanonko, kuinka sinä
tulet tämän ratkaisemaan, sittenkuin tuuli tuolla ulkona vielä kerran
on jäähdyttänyt otsasi ja tehnyt sinulle saman palveluksen kuin silloin
Atlantilla? Sinä otat tytön, saat hänen rahansa ja pidät ne hyvänäsi.
Varakkaana miehenä sinä tulet järjestämään elämäsi vaimoosi nähden
verrattain helposti. Kiitollisuudentunteesi ja hellä luontosi tekee
sinulle helpoksi teeskennellä hänelle tunteita, joita sinulla ei ole.
Itsellesi hankit korvausta muualta siihen, mikä sinulta kotona puuttuu.
Et tule häntä lyömään, ainoastaan pettämään. Se on kyllä julkinen
salaisuus kaikille muille paitsi hänelle. Jos joku hänelle siitä
kertoo, ei hän usko semmoista omasta rakkaasta ukostaan. Mutta ei
kukaan sinua siitä soimaa.

--Niinkö sanot?

--Päinvastoin on maailma sen johdosta sinua kohtaan miltei
myötätuntoisella kannalla. Olisihan pikemmin ihme, jos häneen
tyytyisit. Jos ketä tuomitaan, niin tuomitaan vaimoasi. Se oli oikein
hänelle, kuka käski hänen, mokomankin variksenpelätin, ostaa itselleen
kaupungin komeimman pojan, käyttäen hyväkseen hänen tilapäistä
ahdinkoaan.

--Niinkö sanot?

Joka kerta, kun hän sanoi: »Niinkö luulet? Niinkö sanot?» oli, niinkuin
hän olisi sanonut: »Lyö, lyö vielä!»--Ja minä löin tahallani,
liioitellen, terästellen, paisutellen, sillä oikeastaan niin totista
tarkoittamatta.

--Meidän, sinun toveriesi tuomio sinua ehkä aluksi painaa, mutta sinä
luot sen painon pian hartioiltasi. Huomaat, ettet kuollutkaan heidän
ylenkatseestaan ja että aivan hyvin voit elää ilman heidän
kunnioitustaan. Alussa sinä meitä kartat ja me sinua. Mutta sinusta on
tullut huomattava henkilö yhteiskunnassa ja omassa puolueessasi.

--Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.

--Mutta tulet kuulumaan ... varakas mies kiinnitetään väkisinkin
semmoiseen. Sinä teet lahjoituksia, otat osakkeita kansallismielisiin
yhtiöihin, uhraat isänmaan alttarille, tulet yleistä suosiota ja
kunnioitusta nauttivaksi henkilöksi, johtokuntien ja
hallintoneuvostojen jäseneksi. Eivät vanhat toverisikaan ajan pitkään
voi olla ottamatta vaikutusta yleisestä mielipiteestä. Tulet meihinkin
nähden vähitellen sovittamaan tekosi. Tuomiomme on peruutettu meidän
siitä melkein tietämättämme. Tavataan. »Päivää, lange nicht gesehen,
kuinkas hurisee?»--»Olisipa hauska kerran taas istua yhdessä».--»Tulkaa
meille jonakin iltana, niin pannaan totiksi ja haukataan suolaa
leipää». Hienot ruuat, viinit, kahvit ja liköörit. Vaimosi näyttää
tyytyväiseltä ja onnelliselta. Siis kaikki hyvin. Ei kenelläkään näytä
olevan syytä valittamiseen. Myönnämme olleemme liian ankarat.
Aamupuoleen yötä ehkä pidämme puheenkin sinulle. Meitä vanhoja,
kuivettuneita maistereita ei ole herkuilla eikä hienoilla viineillä
pilattu. Olemme niin herkkiä ja herttaisia, sulamme niin helposti,
etsimme kaikesta parhaan puolen. »Voi sinua, vanha veikko!» Totta
kyllä, sinä nait rahojen vuoksi, mutta sinun ja tavallisten
rahannaineiden välillä on iso ero. Sinä olet poikkeus. Sinä teit sen
ihanteellisessa tarkoituksessa, toveruuden vuoksi, vaikka sinun ei
olisi tarvinnutkaan. Sinä olit ylpeä, arka kunniastasi, et tahtonut
jäädä velkaan edes parhaille tovereillesi. Nolasit heidät
pahanpäiväisesti heidän jalomielisyydessään. Juuri kun he olivat
tekemäisillään komean liikkeensä, teit sinä vielä komeamman. Sinä
poltat rahat, ennenkuin pidät ne itse. Sinun menettelystäsi kerrotaan
suurella ihastuksella. Meitä nauretaan pinnistettyjen periaatteiden
narreina, donkkijotteina. Jokainen samanlaiseen asemaan joutunut
eteenpäin pyrkivä mies etsii tilaisuutta tehdäkseen niinkuin sinä.
Sanalla sanoen--niin sinä ratkaiset tämän asian.

--Sinä luulet?

--Olen siitä jotenkin varma. Ja teet sen hyvässä seurassa, koskapa
mekin lopulta annamme sille siunauksemme, otamme vielä kerran
tuhlaajapojan syliimme. Puheita, periaatteita, ohjelmia, kauniita
sanoja, täyteläisiä teorioja--kurjuutta, raukkamaisuutta,
puolinaisuutta--semmoisia me olemme!

--Oletko lopettanut?

--Olen, ja olisi kai pitänyt jo aikoja sitten.

--Ei, sinun piti puhua juuri niin kuin puhuit. Kiitos! Hän koetti
nähtävästi olla tyyni ja välinpitämätön, vaikka olikin kalpea ja vaikka
hänen kätensä vapisi, kun hän sytytti kynttilästä sikarin. Se, mitä
olin sanonut, oli kyllä koskenut, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.
Oli hyvä, että se oli tullut sanotuksi. Oli hyvin ansaittu läksytys,
minkä hän oli saanut. Ei ollut tarvis ainakaan nyt vielä sitä
lieventää.

Hän oli mennyt ikkunaan, joka antoi merelle, ja avannut sen. Siinä
seisoi mustalla pohjalla liikkumaton, punainen majakkatuli. Ulkona
merellä kohisi maininki jään reunassa.

--Miksi avaat? kysyin.

--Jäähdytän päätäni, sanoi hän kaksimielisesti.

--Panehan kiinni--vetää.

Hän sulki ikkunan ja ojensi minulle kätensä hyvästiksi. Ovessa hän
kääntyi vielä ja virkkoi:

--Minä siis hankin ne rahat jollakin toisella tavalla. Onko hyvä niin?

--Kylläpä tietenkin.

--Ei missään tapauksessa kenenkään tarvitse tulla kärsimään minun
tähteni.

--Hohhoo--ja, jaa.

En ehtinyt mennä häntä saattamaan eteiseen, kun hän jo oli sieltä
poistunut. Vasta hetken päästä kävin katsomaan, oliko ulko-ovi tullut
suljetuksi. Löysin lattialta kirjekuoren; siinä oli sen ravintolan
leima, jossa olimme olleet. Mitään osoitetta ei siinä ollut. Se oli
nähtävästi pudonnut hänen palttoontaskustaan. Panin sen pöydälle
toimittaakseni sen hänelle sopivassa tilaisuudessa.

En tullut menneeksi kaupungille seuraavana päivänä. Sitä seuraavana
luin lehdistä, että hän--oli hukkunut. Hänen lakkinsa oli ensin
löydetty railon reunalta, joka pidetään auki Viaporin salmien ja
Hietalahden välillä. Kun toimitettiin haraus, saatiin ruumis ylös
samasta paikasta. Tuoreet jäljet johtivat Ursinin uimahuoneelta suoraan
Gråhaaran majakkaa kohti. Poliisin käsitys oli, että hän
tapaturmaisesti oli astunut railoon ja uponnut.

Riensin avaamaan kirjekuoren. Siinä oli ravintolan laskulanketille
tehty merkintä hänen velastaan meille korkoineen vuoden loppuun ja
omistajalle siirretty henkivakuutuskirja, jonka sisältö melkein
markalleen vastasi meidän saatavaamme. Paperin toiselle puolelle oli
kirjoitettu:--»Ei kenenkään tarvitse kärsiä minun tähteni. Nyt menen
isä Aabrahamin helmaan.»

       *       *       *       *       *

Olimmeko ajaneet hänet kuolemaan? Oliko meillä syytä soimata itseämme
siitä?

Mistä tuo mies sittenkin oli saanut voimaa tuohon tekoonsa?

Urhoollisuudestaanko vaiko pelkuruudestaan? Tarpeestako näyttää meille,
millainen hän oikein oli? Heränneestäkö kunniantunnostaan?
Mahdottomuudestako elää tytön kanssa? Säälistäkö tyttöä kohtaan?
Suurinko sankari vaiko suurin raukka?... Ne ovat vain otsakkeita kaikki
nämä, ne eivät mitään selittäisi, vaikka niihin saisikin vastauksen. En
ymmärrä sellaista enkä osaa sitä eritellä. Olen vain nähnyt ilmiön ja
kertonut sen.



»LALLU».


Lienevätkö lapsuudenajan ilot ja surut suuremmat kuin muiden
ikäkausien, mutta ainakin säilyy muisto niistä kauemmin ja
voimakkaammin kuin myöhemmistä elämyksistä ja mielenliikutuksista. En
muista koskaan iloinneeni hillittömämmin, surreeni epätoivoisemmin ja
tunteneeni syvemmin kuin kaikkein varhaisimmassa lapsuudessani. Kyllä
kai aivot ovat koonneet itseensä kaikki muutkin kuvat elämän taipaleen
varrelta, ahtautuneet täyteen näkemyksiä ja kokemuksia ja liikutuksia,
toinen toisensa taa, toinen toistaan tiiviimmiksi kerrostumiksi, mutta
kun niitä useinkin on vaikea saada esille erottautumaan toisistaan,
loistaa lapsuudenmuisto niiden yli kuin revontuli pimeimmän pohjolan
periltä.

Eiköhän lapsen voimakkaimpia tunteita liene ystävyys ja kiintymys? Ne
ainakin minä löydän säilyneimpinä ja tavattoman miellyttävinä
muistojeni vanhoista varastoista.

Varhaisin muistoni ei ole äiti eikä isä, joiden hahmot vasta myöhään
selviävät eteeni, vaan hoitajani Pikku-Liisa ja eräs minua vanhempi
poika, jonka kanssa tein ensimmäisiä retkiäni ulos maailmaan ja sain
siitä ensimmäiset vaikutelmani. Maailma ei ollut siihen aikaan suuri.
Sen minulle tunnettu osa oli suureen järvenselkään pistävä niemi, jonka
tuntemattomasta maailmasta erotti raja-aita, minkä sisäpuolella oli
pappila peltoineen, pihoineen, niittyineen ja kotihakoineen, ja
ulkopuolella suuri ulkometsä. Mutta se maailma oli siitä huolimatta
täynnä ihmeellisyyksiä, nähtävyyksiä, kokemuksia ja mielenliikutuksia.

       *       *       *       *       *

Olen kai tuossa noin neljän viiden vuoden vaiheilla. Seison polvillani
tuolilla, nenä litistettynä ikkunaan, jonka jäähän olen saanut
huoutuksi sen verran sulaa, että voin nähdä ulos. Olen täysissä
matkatamineissa ja odotan, milloin »hevonen» ajaa rappujen eteen. Sitä
ei vielä näy, mutta liiterin ovi on jo auki. Kohta se tulee... Sen
kaiken muistan, jopa näenkin, vuosikymmenien takaa, samoin kuin senkin,
että koivut pihamaalla kahden puolen porttikujaa ovat niin huimaavan
korkeat, että latvat ja pilvet näyttävät sekaantuvan toisiinsa... On
kova pakkanen. Minut on puettu kaikkein lämpöisimpiini, minulla on
lammasnahkalakki ja korvalaput, jotka on sidottu nauhalla leuan alle,
harmaa sarkanuttu ja niskanauhassa riippuvat kintaat.

Nyt se puhaltaa ulos liiterin mustasta ovesta. Se »ylpeilee», s.o.
kyömistelee kaulaansa, pysähtelee ja karkailee. Minä tiedän, että
saverikot ja liisteet ritisevät ja aisatiuku soi vimmatusti, vaikka en
kuulekaan mitään kaksinkertaisen ikkunan ja korvalappujeni läpi. Minä
jo karkaisin vastuuseen, mutta en saa, sillä on sovittu, etten tule
ulos, ennenkuin kuuluu hirnunta rappujen edestä. Hän saapuu siihen,
hirnaisee, muljauttaa silmiään ikkunaan ja kun näkee minut, kuopaisee
jalallaan. Näen sen naamasta, että se panee: »Iihahah!» Siitä minä
tiedän, että saan tulla. Minä luisahdan alas tuolilta ja kaadan sen,
törmäisen kädet ojona oveen ja sysään sen selkoselälleen enkä pane
kiinni, kuulen avaimen putoavan, mutta en välitä, laukaisen kylmän
porstuan läpi rappusille ja komennan niin vihaisesti kuin voin: »Ptruu!
Polle! Ptruu! Soh!»--sillä se on näyttänyt aikovan lähteä ilman minua.
Se tottelee heti, peräytyy, hillitsee itsensä kokonaan, pudottaa
yht'äkkiä aisat maahan ja pyörähtää minua peittelemään ja asettelemaan
mukavasti kelkkaan. Sitten se antaa minulle ohjakset, jotka kulkevat
sen kainalojen alitse niskan taa, ottaa aisat maasta ja muuttuu taas
hevoseksi, odottaen nykäisyäni ja käskyäni.

--Eväs jäi, älkää menkö! huutaa kaitsijamummu Pikku-Liisa ovessa ja
juoksuttaa nyytyn seville jalkojeni väliin ja sanoo varottaen:--Lallu
ei vain saa kaataa.

--Pollehan se on, panen minä närkästyneenä vastaan.

Lalluhan se kuitenkin oikeastaan on, kappalaisen poika, kun minä hänen
isänsä apulaisen. Hän on minua koko joukon suurempi poika, roteva,
voimakas ja paksupohkeinen pieksujalka. Hänellä on iso, punainen tukka,
josta saa vetää niin paljon kuin tahtoo, kesakoiset punakat kasvot,
pystynenä, kulmakarvat vaaleammat kuin iho, pienet, tavattoman
hyväntahtoiset ja aina ystävälliset porsaansilmät, niin että minä
uskallan riuhtoa häntä suitsista kuinka paljon tahansa, kun sille
päälle satun, ja huutaa ja ärjyä, aivan niin kuin Matti oikealle
Mustalle Ruunalle.

Lallulle saa ärjyä, mutta minä en ärjy muuta kuin suotta. Sillä minä
rakastan häntä sanomattomasti, enemmän kuin ketään muuta ihmistä
maailmassa, enemmän kuin hoitaja Liisaa ja äitiäkin. Hän ei ole
ainoastaan ihminen, joka hoitaa hellästi ja niistää nenät ja puhdistaa
lumet ja haastelee ja nauraa ja osaa naurattaa, vaan hän on sen lisäksi
hevonen, joka vetää ja hirnuu. Hänellä on hevosen voima ja ihmisen äly
ja ymmärrys. Olo hänen kanssaan tuntuu turvallisemmalta kuin äidin ja
hoitajan kanssa. Se on toisenlaista, jotakin aivan erikoista
turvallisuutta. Heidän on kaikki pehmeää, kädet, povi, polvet. Lallulla
on kaikki lujaa, jäntevää. Eikä hän kuitenkaan käske eikä määräile
niinkuin ne, vaan tottelee ja toimii nurkumatta, vastustelematta
saamiensa ohjeiden mukaan. (»Nyt tuonne! Nyt tuonne!») Ei hän ikävysty
eikä haukottele eikä koeta suotta huvittaa silloin, kun ei ole
itsellään hauska, ei koneellisesti lallattamalla tai hihittämällä,
niinkuin vain pikkulapsia huvitetaan. Hän käsittää, että on ero
pikkulapsen ja pikkupojan välillä.

Lähtö pihasta tapahtuu, niinkuin sen aina täytyy hyvällä hevosella:
puhaltautumalla täyteen laukkaan, niin että selkä suloisesti retkahtaa
ja käy kuin vihuri selkäpiin läpi. Mutta sitten vauhti pian hiljenee,
sillä meillä on tänäpäivänä pitkä matka edessä, koko päivän taival,
ehkä ollaan yötäkin tällä matkalla, ehkä palataan vasta viikon päästä.
Ennen on käyty vain Riihelässä ja Rajaportilla saakka, mutta nyt on
määrä käydä edempänä, Oulussa asti. Minä tiedän, että Oulu on kaupunki,
josta tuodaan suolaa ja sokeria ja renikoita ja että sinne on
kaksikymmentäviisi penikulmaa. Minä tiedän, mitä on suola ja sokeri ja
renikat, mutta minä en tiedä, mitä on kaupunki. Minä tiedän, että
Rappulasta Porttilaan on penikulma ja että toinen peninkulma on
Porttilasta Tuulimyllylään ja kolmas Riihelään ja neljäs Rajaportille,
mutta minä en koeta kuvitellakaan, kuinka paljon on kaksikymmentäviisi
peninkulmaa.

Eilen oli jo vähällä tulla lähtö Ouluun, mutta Rajaportilta täytyi
kääntyä takaisin, kun ei ollut vällyjä eikä evästä ja kun rupesi
jalkoja paleltamaan.

Ei puhuta mitään, sillä Polle ei saa puhua, ainoastaan hirnua
juostessaan ja syytää jalkopohjistaan lunta silmille, ollakseen oikea
hevonen. Levähtäessä ja syöttöpaikoissa minä kuitenkin sallin Pollen
muuttua Lalluksi, rengikseni, joka tekee, mitä minä käsken, ja joka
siitä palkkioksi saa syödä minun eväitäni ja ryypätä maitoa pullosta.
Saapi se juoda kahviakin, jos Meikälässä ja Heikälässä sattuvat
keittämään. Mutta kun minä sanon: »Soh Polle!» ja maiskautan, täytyy
sen heti muuttua hevoseksi.

Me kuljemme näin alkutaipaleesta vain tuttuja seutuja. Nämä ensimmäiset
paikat ovat monesti ennen käytyjä, mutta nyt ei ole aikaa niissä
virkailla, nyt täytyy rientää. Hurautetaan koivujen alitse ja
Ison-Porttilan läpi pihan, sitten kuljetaan Elo-Aittalan talon editse.
Siellä ei asu muita kuin hiiriä ja siellä on kissa isäntänä.
Tuulimyllylä jää vasemmalle ja on aina jäänyt, sinne ei saa mennä, sen
siipi saattaisi tarttua takin helmaan ja kiepauttaa niin korkealle,
ettei milloinkaan tulisi takaisin. Kun ollaan siinä, on kuljettu kaksi
penikulmaa.

Siinä on alamäki petäjikön läpi ja Polle rietautuu menemään niin, ettei
tahdo kelkassa pysyä. Riihelän talot näkyvät! Riihelässä on kolme
taloa: Vanha-Riihi, Uusi-Riihi ja Ruumenlato. Vanha-Riihi on minun
taloni, minä olen sen isäntä, minun täytyy välttämättä käydä sitä joka
päivä katsomassa. »Ptruu, Polle!» Vanha riihi lämpiää. Varpuslauma
pyrähtää sen edestä katolle. Puimavarsta riippuu oven päällä ja pitää
sitä raollaan, jotta savu pääsisi ulos. Minun täytyy käydä katsomassa,
onko siellä kaikki, niinkuin pitää. Kiepahdan sisään korkean kynnyksen
yli. Savu on melkein lattian tasalla, ja minun pitää paneutua
vatsalleni, jottei se pistäisi silmään. Lyhteet risahtelevat savun
sisässä ylhäällä parsien päällä ja pitkä tähkäolki riippuu alas. Suuret
puut palavat kumeasti paukahdellen uunissa. Siinä on sanomattoman
suloista ja lämmintä ja salaperäistä. Ja minulta unohtuu kaikki muu.

Polle hirnahtaa, mutta minä en ole tietävinäni. Antaa sen vain hirnua,
minä vain katselen, kuinka tuli syö suuria puita. Se haastaa syödessään
jotakin, jota en oikein ymmärrä. Polle hirnahtaa toisen kerran. Sillä
on kiire Ouluun. Tekisi mieli vielä kuunnella tulen puhetta, mutta
täytyy kai kuitenkin lähteä.

Oikeastaan minä en enää välittäisi lähteä koko Ouluun, Oikeastaan olisi
paljoa hauskempi riisua Polle Lalluksi ja mennä sen kanssa Olkilatoon
heittämään kuperkeikkoja katosta lattiaan niinkuin eilen ja ennen.
Polle näyttää olevan hiukan äksyllä päällä, ravistelee aisojaan ja
kaapii lunta jalallaan. Ei aina tiedä, onko se sillä päällä oikein vai
suotta. Minä tuskin saan sen päästetyksi ja hypätyksi rekeen, kun se
puhaltaa menemään, niin että on vähällä paiskata riihen nurkkaan. Minä
ärjäisen: »Ptruu!» Silloin se pysähtyy kokonaan, niin että olen lentää
suulleni. Minä sanon: »Soh!» ja silloin se taas kyllä lähtee, mutta
lönkyttää laiskasti ja vastahakoisesti. Enkä minä saa sitä mitenkään
parantamaan vauhtiaan: vähän nykäistyään se taas vain lönkyttää.

Riihelän takaa alkaa petäjikkö ja pitkä taloton taival. Polle ei näy
välittävän minusta vähääkään. Ei käännä kertaakaan päätään jäljelleen
päin. Minä tahtoisin puhua sen kanssa, mutta enhän saa puhua, kun minä
itse olen kieltänyt, että aisoissa ollessa ei saa puhua, vaikka minä
kuinka siihen houkuttelisin. Tuntuu kuin olisi kauhean kauan siitä, kun
lähdettiin Riihelästä ja vielä kauemmin siitä, kun oltiin kotona. Minua
alkaa arkiuttaa ja pelottaa. Tuolla näkyy Rajaportti, mutta kauhean
pitkän matkan päässä, eikä se ole vielä puolimatkassakaan Ouluun.

--Lallu! sanon minä, mutta se ei ole kuulevinaankaan.--Polle!--nyt se
kyllä tuntee nimensä ja kääntää vähän päätään ja katsoa muljauttaa,
mutta ei vieläkään mitään virka. Minä tahtoisin jo kääntyä takaisin,
mutta en saa sitä sanotuksi.

--Saat sinä sanoa jotakin, jos tahdot. Mutta se vain ravistaa päätään
ja painaa eteenpäin. Kuta kauemmaksi tullaan, sitä hyljätymmältä
tuntuu. Riihelää ei enää näy eikä muutakaan kotipuolta. On sitä vaille,
etten pillahda itkuun. Siellä saattaa olla isoja koiria ja irtonaisia
isoja härkiä ja äkäisiä pässejä ja jos mitä.--Olen vielä sillä
ikäasteella, että kaikki tuntematon ja tietymätön peloittaa. Poika
pyrkii seikkailuihin, lapsi karkaa kotiin, niin pian kuin tuntee uutta
ja outoa. Pellon takaa, rannasta, marjametsästä hän rientää pihaan,
tupaan, kun näkee vieraiden tulevan, ja karkaa uunille pappiakin
pakoon. Hänessä on pesävaisto voimakkain tunne, niinkuin ketunpojalla,
joka kyllä uskaltaa pesän suulle leikkimään, mutta ei koskaan loittone
siitä sen edemmä, kuin että vähimmänkin risahduksen tai oudon äänen
kuultuaan ehtii sisään. Kuta lähemmä Rajaporttia tulemme, sitä enemmän
mieltäni ahdistaa. Siinä on korkea, luja pisteaita. Sen tuolla puolella
on ulkometsä, synkkä ja sakea. Tätä edempänä en ole koskaan käynyt. Se
on minulle maailman laita. Polle pysähtyy yht'äkkiä ja sanoo:

--Kah, siinäpä on kulkenut susi menn'yönä aitovartta ... tuoss' on
istua vokottanut, mutta eipäs ole vielä uskaltanut tulla veräjästä
sisään.

Minä en ole koskaan nähnyt sutta muuten kuin kuvassa, mutta minä
tiedän, että se ottaa koiria ja syö pieniä poikia. Ja parahtaen kohti
kurkkua itkemään minä huudan ja vaadin, että meidän on hetipaikalla
käännyttävä takaisin ... »ja jos sinä et lähde, niin sinä olet paha
poika ... ja minä lähden yksin kotiin äidin luo»... Tai minä hyppään
pois kelkasta ja alan juosta tietä pitkin. Mutta Lallu saavuttaa minut
ja nostaa minut kelkkaan ja minä tunnen vieläkin hänen voimakkaan
otteensa, ja kuinka hän hellästi rauhoittaen pyyhkii kyyneleni ja
puhdistaa nenäni ja iloisesti hirnahtaen ja hassutellen ja hyppien
kiidättää minua takaisin--ja ennenkuin tiedänkään, alkavat taas
Riihelän talot näkyä.

--Mennäänkö Navettalan kaupunkiin?

--Mennään! Hei, mennään!

Ja pellon poikki hän karkuuttaa minut sinne. Matti tulee vastaan
Mustalla Ruunalla tyhjää heinähäkkiä ajaen. Syntyy sama jokapäiväinen
juttu:

--Vaihdetaanko hevosia? kysyy Matti.

--Vaihdetaan vain, sanon minä.

--Paljonko maksat päällisiä? kysyy Matti.

--Minkätähden?

--Sentähden, että minun hevoseni on puolta parempi kuin sinun.

--Minkätähden?

--Sentähden, että minun hevosellani on neljä jalkaa ja sinun
hevosellasi vain kaksi.

--Paljonko tahdot?

--Kolme sataa.

--Helpota kahteen.

--En helpota.

--Olkoon menneeksi. Tuoss' on.

Päällisten maksu tapahtuu niin, että minä kolme kertaa paiskaan
kintaani hänen rukkaseensa, yhden paiskauksen jokaista satamarkkasta
kohti. Mutta kun kauppa on tehty niin kuuluu myöskin asiaan, että Matti
alkaa sitä katua, ruopii korvallistaan ja pyytää että se purettaisiin.

--Paljonko maksat purkajaisia?

--Kaksi sataa.

--Liika vähän.

--Kolme sitten.

--Päästä rahat.

Purkaminen tapahtuu niin, että Matti nyt vuorostaan lupsauttaa minua
käteen, ensin päällisiksi ja sitten purkajaisiksi, kuusi kertaa. Ja
niin me taas jatkamme kukin hevosellamme.

Navettalan kaupungissa on paljon taloja ja paljon asukkaita. Siinä on
monenmoisia sokkeloita ja teitä. Kuljetaan sen ympäri, mennään kujaan,
ajetaan ladon ja sikopahnan välisestä solasta. Ajetaan yläsillalle ja
sieltä takaisin hirveää myötämäkivauhtia. Minä tiedän, että Oulun
kaupunki on samanlainen kuin Navettalan kaupunki, vaikkakin paljoa
suurempi. Riisun Pollen Lalluksi, sillä on turvallisempaa mennä
navettaan hänen kanssaan kuin yksin. Ei ole hyvä mennä navettaan yksin.
Vaikka iso härkä siellä onkin kiinni, on se kuitenkin härkä.

Lähinnä lämpiävää riihtä on navetta minusta maailman hauskin paikka.
Siellä on niin mukavaa ja pehmoista havuilla ja pehkuilla täytetyllä
lattialla. On kuitenkin varminta pitää Lallua kädestä, sillä voisihan
tapahtua, että härkä pääsee irti. Kuta lujemmin minä puristan Lallun
kättä, sitä paremmin pysyy härkä kiinni. Nyt se makaa eikä ole
näkevinäänkään. Niillä näyttää kaikilla olevan niin hyvä olla kuin
kissalla vasussa. Ei kuulu muuta kuin märehtimistä. Koko navetta
märehtii. Leuat liikkuvat edestakaisin, sitten joku leuka pysähtyy, ja
silloin näkyy niinkuin joku mukula liukuisi kurkkua myöten alas. Sitten
ne taas alkaa. Ison navetan toisessa päässä on pikkunavetta,
lamponavetta ja vasikkain karsina. Oikeastaan minä pyrinkin sinne.
Siellä on kuin lasten puolella, tuttavallista ja turvallista. Ei minua
peloita yhtään, kun vasikka nousee ja köyristää selkänsä ja
venytteleikse ja nostaa häntäänsä. Uskallanpa koetella sen turpaakin ja
antaa sen nuolaista kättäni. Lampaat ovat kuin vertaisia, melkein kuin
leikkitovereita. Tekisi mieleni heidän mielikseen pureskella kerppuja
yhdessä heidän kanssaan, ne ovat varmaan makeinta ruokaa maailmassa.

Kana makaa seimessä. Lallu nostaa sitä, sen alla on valkea muna. Vähän
päästä se nousee ja lentää kaakattaen orrelle, ja nyt siellä on kaksi
munaa. Lallu seisoo silmät pyöreinä ja ihmettelee, mistä se sinne tuli.
Minä en tiedä eikä hänkään tiedä, se vain tuli. Enkä koetakaan etsiä
syytä. Lapsi ei kysy syytä, ainoastaan toteaa ja tyytyy. Voisi tapahtua
mitä tahansa enkä minä sitä ihmettelisi.

--Oletko nähnyt lehmän lentävän? kysyy Lallu.

--En, sanon minä,--mutta minä muistan, että minä heti aloin kuvitella,
kuinka se tapahtuisi.

--Minä olen, sanoo Lallu.

--Mitenkä se lensi?

--Puiden latvojen päällä.

--Minnekkä se lensi?

--Niittylatoon.

--Ovestako sisään?

--Ovesta, ja sitten se rupesi sinne maata ja söi, ja kun se oli syönyt
mahansa täyteen, niin se lensi yläluukusta ulos.

Olin heti täysin selvillä siitä, kuinka se oli tapahtunut.

--Entä sitten?

--Sitten ei mitään.

Istumme siinä lämpimässä navetassa ja tuumailemme edelleen ja imemme
eväsnekkuja posket pullollaan.

--Mikä lehmä se oli?

--Tuo Omena.

--Etkö ole nähnyt Punikin lentävän?

--En.

--Minäpä olen.

--Mitenkä se lensi?

Minä kerron nähneeni Punikin lentävän--aivan niin kuin Lallu oli
kertonut Omenan lentäneen.

--Olen minä nähnyt koko karjankin lentävän, parvessa niinkuin varikset.

--Älä narraa.

Se ei merkitse sitä, etten uskoisi, vaan päinvastoin, että minä uskon.

--Muniiko lehmälintu?

--Munii se.

--Entä härkälintu?

--Munii sekin.

--Sillä mahtaa olla hyvin suuri muna.

--Pitäisi olla suuri se pata, jolla sen munia keittäisi.

--Saunan kokoinen kattila.

--Suuri pitää olla sekin, joka ne söisi.

Koetan kuvitella, kuinka suuri sen pitäisi olla, joka söisi härkälinnun
munia niinkuin minä kananmunia, mutta silloin yht'äkkiä nousee härkä
ylös siellä navetan toisessa päässä. Koko muu navetta tekee samoin. Ne
tuhkivat ja kalistelevat kytkyitään.

--Ota minut syliin...

Lallu kantaa minut ovelle. Minä käpristäyn hänen kaulaansa ja tunnen
suloisen turvallisuuden tunteen nivelissäni varpaihin asti. Täytyy
kulkea ihan härän ohitse.

--Taputa Ukkoa lautaselle.

Minä irroitan toisen käteni Lallun kaulasta, kurkottaun ja taputan kuin
taputankin. Se on urotyö, minä tunnen tekeväni jotakin aivan
erinomaista ja minä ihmettelen itseäni, etten sen enemmän pelkää. Minä
teen sen, vaikka selkäpiitäni karmaisee ja poskissa kihelmöi, niinkuin
silloin, kun minua saunassa valellaan haalealla vedellä.

Ennenkuin taas muutan Lallun Polleksi, mietimme, mihin sitten menemme.
Päätetään ajaa ensin Meikälään ja sitten Heikälään, aivan niin kuin
eilen, ja sittenpähän nähdään minnekä sieltä.

Meikälä on meidän rakennus, missä on tupa toisessa päässä, porstua
vähä. Heikälä on heidän rakennuksensa. Me emme aja isoa tietä pihaan,
josta olimme lähteneet, vaan takatietä aittojen ja liiterien solitse,
joihin olemme tehneet omat uramme, takapihalle takarappujen eteen.
Tulemme kuin vieraaseen taloon, jossa emme tunne ketään eikä kukaan
tunne meitä. Menemme tupaan, istumme penkille pöydän ja oven väliin. Se
ei ole Liisa, joka ottaa leipiä uunista, vaan jonkin vieraan talon
emäntä.

--Mistä kaukaa on vieraat? se kysyy.

--Hinttulan Tinttulasta.

--Hinttulan Tinttulasta.

Lallu keksii joka kerta uuden kummallisen nimen ja minä kertaan sen.

--Minnekä kauas on matka?

--Rittulan Ratulaan.

--Rittulan Ratulaan.

--Saisiko talosta ryyppäämistä?

--Saahan sitä ja saa ruokaakin, jos haluttaa.

--Meillä on itsellämme eväs.

Liisa haastattelee minua niinkuin aikamiestä ja minä vastaan samaan
tapaan.

--Kuka se on tämä toinen mies?

Hauskuus on siinä, ettei Liisa ole tuntevinaan Lallua, mutta varsinkin
siinä, että hän sanoo: tämä toinen mies.

Me syömme voileipämme ja ryyppäämme maitoa. Piiat kulkevat edestakaisin
joissakin tavallista tärkeämmissä hommissa. Täti Laurakin on taas
tullut. Se on suntion emäntä. Se tuli jo eilen. Se on se, joka tuo
pieniä lapsia joka taloon, niin pian kuin kerkiää. Se makasi viime yönä
äidin kamarissa ja minun täytyi maata toisessa kamarissa isän sängyssä.

Sitten me lähdemme taas, menemme Meikälästä Heikälään, heidän
pytinkinsä päitse heidän puutarhaansa, jossa meillä on lumilinna ja
monenmoisia teitä ja polkuja puiden ja marjapensaiden lomitse. Sinne
katsoo meitä ikkunasta ja nyökyttää meille iso valkea parta ja korkea
kalju otsa, jolla on lasisilmät ja piippu hampaissa. Se on Lallun hyvin
vanha pappa, joka ei milloinkaan tule ulos eikä milloinkaan käy pihalla
niinkuin muut ihmiset. Toisen kamarin ikkunan edessä on aina valkoiset
uutimet, joita ei milloinkaan siirretä syrjään. Siellä sairastaa Lallun
mamma. Minä pääsin eilen pujahtamaan hänen huoneeseensa. Hän makasi
korkeaksi laitetulla sängyllä, päässään valkoinen myssy. Käsi riippui
rentona alas. Sen alla lattialla vuoteen vieressä oli astia. Laura
hommasi siinä jotakin. Kun se näki minut, huusi se vihaisesti: »Viekää
pois se poika.» Minä kuulen suoniraudan napsauksen ja ehdin nähdä verta
ruiskahtavan paksusta käsivarresta, mutta sitten minut retuutetaan
pois, vaikka huudan.

--Minkätähden sinun äitisi on niin sairas? kysyn minä ikkunan alla.

--Sinunkin äitisi tulee pian sairaaksi, sanoo Lallu.

--Ei tule.

--Kyllä se tulee, hyvin sairaaksi.

--Ei tule ... sinä narraat ... et saa ... minä tahdon kotiin.

--No, ei tule ... ka, ei tule!

Se aikoi narrata, mutta eipäs uskaltanutkaan. Äiti ei saa tulla niin
sairaaksi, että minut ajetaan pois hänen luotaan enkä saa olla sisällä,
kun hänestä lyödään suonta. Tulemassa ollut itku vaihtuu voiton
tunteeseen. Ja siitä minä yht'äkkiä tulen hyvin mahtavaksi, niin että
käsken ja komennan ja riuhdon ohjaksia ja ajan hankeenkin. Polle
tottelee nöyrästi, kuljettelee minua minne vain vaadin: takaisin
pihaan, tallin ja liiterin taa ja sieltä Meikälän ja Heikälän solalle,
josta menee tie saunaan ja nuottakodalle ja rantaan.

Siinä hän yht'äkkiä unohtaa olevansa hevonen ja huudahtaa:

--Koivuniemen miehet ovat nuotalla meidän rannassa!

Hän rientää täyttä karkua sinne saunan editse ja nuottakodan ohi.
Minulta pääsee suitset kädestä ja minun täytyy pitää kelkan laidasta
kiinni pysyäkseni. Hän on kuin pillastunut eikä pysähtyisi, vaikka
pyytäisinkin. Yht'äkkiä hän päästää aisat ja jättää minut kelkkaani
jäälle ja loikkaa avannolle sekaantuen siihen myllerrykseen, mikä siinä
on. Minä en saa selkoa siitä, mitä se oikein on. Se on vain jotakin
käsien ja hartiain ja jonkin suuren ja märän myllerrystä ja kiihkeätä
polskutusta. Minun kelkkani on luisunut reen viereen, jossa on vasuja
ja kontteja ja jonka edessä seisoo hevonen ja pureksii heiniä. Lallu on
minut kokonaan jättänyt, temmannut mieheltä tarpoimen ja polskuttaa
vimmatusti, samalla kun miehet lappavat sitä suurta ja märkää jäälle.
Minä olen niin tyrmetyksissäni, etten älyä edes ruveta itkemään. Tunnen
ensi kerran sen, mikä sitten niin monta kertaa on uudistunut:
täydellisen avuttomuuden, jälellejäämisen, kykenemättömyyden pysyä
perässä ja olla mukana ja millään tavalla ryhtyä asiaan. Se on jotakin
omituista, merkillistä, yliluonnollista, outoa touhua, ulkopuolella
minua, minuun niin kuulumatonta, etten ole edes utelias tietämään ja
ottamaan selkoa siitä, mitä se on. Minä tuijotan vain koiraan, jonka
yht'äkkiä olen huomannut käppyrässä jäällä, ja koetan olla niin hiljaa,
ettei se huomaisi minua eikä tulisi luokseni. Sill'aikaa touhu on
vähitellen hiljennyt. Ne nostelevat sitä suurta ja märkää jäältä
rekeen.

--Tule katsomaan, sanoo Lallu.

Kun en saa liikahtaneeksi enkä mitään sanoneeksi, tulee hän ja nostaa
minut kainaloista ja asettaa seisomaan vasun viereen, jossa sätkii
suuria, litteitä kaloja. Minä huomaan ne, mutta vielä enemmän
kiinnittää huomiotani suuri, musta avanto, jonka ääressä seison. Veden
pinnalla kelluu joitakin pieniä kuolleita kaloja. Isot miehet, joilla
on märät nahkaiset esiliinat ja jotka eivät ole minua näkevinäänkään,
nostavat kalavasun reen seville ja ajavat pois. Koira nousee ja lähtee
heidän jälkeensä. Minä seison yhä siinä, mihin Lallu on minut
asettanut. Se katsoo reen jälkeen, ne huutavat sille jotakin, se ottaa
jotakin jäältä ja juoksuttaa heidän jälkeensä. Silloin minä, luullen,
että se aikoo minut jättää tähän avannon reunalle ja mennä heidän
mukaansa, laukean ja huudan: »Lallu, et saa mennä!» Se ei kuule. Mutta
minulla oli yhtä kaamea hetki kuin silloin, kun näin suden jälet.
Silloin pääsin pakoon, nyt olen siinä kuin naulittuna ammottavan
avannon ääreen. Mutta Lallu tulee takaisin, kantaa minut taaskin
kelkkaan, ja taas uudistuu se sama suloinen tunne, sitä suurempana, kun
hän minut pyyhittyään ja siistittyään vakuuttaa: »Älä sinä pelkää,
enhän minä toki sinua jätä.»

Paluumatkalla pistäymme saunaan. Siellä on jo melkein pimeä, paitsi
mitä lämpiävä kiuas valaisee lauteiden alle.

--Tuolta sitä sinäkin olet tullut maailmaan, sanoo Lallu.

Minä tiedän sen jo, hän on jo ennenkin sanonut sen. Minä tiedän vähän
lisääkin. Minä tiedän, että täti Laura käy ne täältä ottamassa, kaikki
maailman lapset, kun ne tulevat, ja viepi ne mammoilleen.

--Minäpä näin, kun se sinut otti.

--Narraat.

--Sinä juosta vikitit saunasta sitä vastaan, ja minä näin, mitenkä se
sieppasi sinut syliinsä ja vei mammasi luo.

--Etpäs nähnyt.

--Koskapa olin silloin puutarhan aidan takana viinimarjoja syömässä.

--Eihän talvella ole viinimarjoja.

--Silloinpa ei ollutkaan talvi niinkuin nyt, vaan kesä, etkö muista?

Minä alan muistaa--minä muistan aivan selvästi, kuinka minä tulin
lauteiden alta, kuinka sauna noin lämpisi, kuinka ovi oli noin
raollaan, kuinka minulla oli paitakin päällä, kuinka minä kiipesin
kynnyksen yli ja kuinka Laura täti tuli vastaan valkoisessa
yöröijyssään...

Alkaa tulla liika lämmin ja savukin pistää silmään.

Ja sitten minä vielä muistan siitä päivästä, että se päättyi Lallun
ullakkokamariin. Minä muistan, kuinka hän selässään kantoi minut sinne
jyrkkiä rappuja pimeän ullakon läpi. Siellä on minulle jo tehty tila
hänen sänkyynsä ja minä jään yöksi sinne. Kysyn, miksi minä en mene
kotiin yöksi? Siksi, että sinne on niin pitkä matka, ettemme enää
ehtisi.--Eihän pihan yli ole pitkä matka.--Ei pihan yli, mutta meidän
täytyy palata vanhoja jälkiämme, samaa tietä, jota olimme tulleet,
ensin saunalle, sitten avannolle ja Navettalaan ja Riihelään j.n.e.
Niinpä niin, nyt minä ymmärrän. Olimme aina tehneet niin näillä
retkillä.

Meille tuodaan tänne illalliseksi voileipiä. Huone on ihmeitä täynnä.
Seinällä on poronsarvet ja pyssy ja teeren kuvia ja jahtitorvi, jota
saan töryyttää. Lallu riisuu minut ja panee astialle ja nostaa minut
sänkyyn selkänsä taa. Ennenkuin nukutaan, kertoo hän minulle satuja
veden ukosta, jonka valtakuntaan olisi päästy nuotta-avannosta, jos
olisi tahdottu, kun vain olisi käännetty takki nurin ja pantu hattu
ylösalasin päähän. Siellä on suuria saleja ja pitkiä pihoja ja
keltaisia hevosia ja sinisiä lehmiä kultaisissa pilttuissa ja
hopeisissa kytkyvissä ja lehmät lypsävät makeata sokerimaitoa, johon
kohoo siirappikermaa.

--Onko siellä susia?

--Siellä on susia, mutta ne ovat niin kesyjä kuin koirat, eikä niitä
tarvitse pikkupoikainkaan pelätä, koska ne ovat mykkiä kuin kalat,
eivät osaa haukkua eikä purra, ainoastaan häntäänsä heiluttaa.

Kietaisen käteni Lallun kaulaan. Sen poski ei pistä niinkuin isän.
Herään yöllä. Lallu antaa minulle juomista ja juodessani minä näen kuun
paistavan ikkunasta sisään.

Kun aamulla herään, on Lallu poissa ja vuoteen vieressä seisoo Liisa ja
pukee minut ja vie alas.

--Nyt mennään katsomaan pikku veljeä, joka tuli viime yönä, sanoo
Liisa.

--Minäpä tiedän, mistä se tuli, saunan lauteiden alta, puhelen minä
pihan yli mentäessä.--Mutta oliko sillä paita päällä?

--Tuon pojan! nauraa Liisa ja tempaa minut syliinsä ja kantaa sisään.

Lallua en sen jälkeen nähnyt. En saa muististani hänestä mitään kuvaa
senjälkeen. Luultavasti meni hän kouluun ja me muutimme toiseen
pitäjään, ennenkuin hän kesällä palasi.



PIKKU LIISA.


Toinen kaikkein varhaisimman lapsuuteni muistoja on ensimmäinen
hoitajani, Pikku-Liisa. Oli rajaton se lyhytaikainen kiintymys, joka
minulla oli häntä kohtaan. Hänen piti aina olla läheisyydessäni,
kuultavissa, nähtävissä ja koskettavissa. Luultavasti se on yhteistä
kaikille ensiksisyntyneille, joiden on täytynyt jo varhain väistyä
äidin helmoista toisten nuorempain tieltä ja hakea turvaansa hänen
sijaisensa suojasta niinkuin sorsanpoikasen, joka oman emon tultua
ammutuksi juoksee vettä pitkin sinne, missä kuulee toisen emon
änkättävän, olipa se sitten tavi tai telkkä.

Semmoinen hoitaja on tavallisesti vanhanpuoleinen, lapseton nainen,
joka toisen lasta vaaliessaan myöskin vaalii ja tyydyttää omaa
tyydyttämättä jäänyttä äidin tunnettaan, mikä hänessä usein on
kiinteämpi ja voimakkaampi kuin äidin omaan lapseensa. Hän antautuu
kokonaan hoidettavalleen, noudattaa hänen mieltään ja oikkujaan
kaikessa ja pyrkii pyrkimällä voittamaan hänen kiintymystään. Lapsi sen
oivaltaa ja palkitsee. Heistä tulee salaliittoutuneita kaikkia muita,
myöskin äitiä vastaan. Mitä äidiltä ei riitä antaa tai minkä hän
kieltää, sen hoitaja salaa antaa ja myöntää, ja varsinkin juuri sen.
Hän säästää hänelle oman maitotilkkansa ja voikipenensä, syö itse
suolaa leipää ja ryyppää vettä päälle. Hän puraisee poikki saamansa
sokerinokareen ja pistää toisen puolen siitä lapsen suuhun ja toisen
taskuunsa--vastaisen varalle. Aina on hänellä kätköissään jotakin hyvää
varattuna »raukalle». Kun äiti toruu tai kurittaa--kai syystä kylläkin
--lohduttaa ja viihdyttää hoitaja selän takana, tai tempaa pahankurisen
kesken kaiken pois ja vie hänet katsomaan jotakin, kissaa tai koiraa
tai lampaita tai vieraan hevosta portin takana, tai vie puutarhaan ja
poimii mansikan marjamaasta tai taittaa herneenpalon kielletystä
penkistä.

Hän mukautuu hoidettavansa kaikkiin oikkuihin, orjuuttaa itsensä
melkein mihin tahansa. Hän antaa purkaa surkean palmikkosaparonsa ja
hajoittaa harmahtavan tukkansa ja kääntää turkkinsa nurin ja rupee
möröksi, jota lapsi suvaitsee pelätä; tai hän antaa kaataa itsensä,
hyppiä vinossa, köyryisessä selässään, potkiakin itseään, ja on
itkevinään, että koskee--niinkuin ehkä saattaa tehdäkin--jotta potkijan
olisi hauska nauraa. Hänen kärsivällisyytensä on loppumaton, vaikka
minä loppumattomasti häiritsen hänen töitänsä, sotken hänen
kuontalonsa, tai lipsautan nuoran hänen rukkinsa pyörän päältä, tai
vetäisen sukkatikut neuleesta. Hänen peloittavin uhkauksensa:
»Maltahan, kun sanon äidille», ei koskaan toteudu, ja hänen ankarin
nuhteensa: »Voi kuitenkin tuota kuritonta poikaa», on ihaileva kehoitus
jatkamaan.

Luultavasti oli minunkin kiintymykseni kokoonpantu kaikesta
tämmöisestä--en muista niin tarkoin--mutta sen muistan, mikä hänen
rakkautensa rajaton ilmaus erikoisesti minua liikutti. Hän oli
kartannut kaiken päivää villoja, kooten lepereitä suureen vasuun.
Illalla oli vasu täynnä. Minut oli riisuttu, mutta paitahihasillani
minä vielä kirmailin huoneessa yli pöytien ja tuolien. Seisoin
pesukaapin päällä, jonka edessä oli leperevasu.--»Saanko hypätä
leperevasuun ... anna, hyvä Liisa, minun hypätä ... hyvä kulta Liisa!»
j.n.e.--yhä hellemmin ja hellemmin.--»Eihän toki, eihän toki mitenkään
leperevasuun»--mutta minä kiristin hänen sydäntään yhä tiukemmin
nähdessäni, että lupaus jo oli heltiämässä.--»Hyppäähän sitten tämä
kerta!»--ja minä hyppäsin, upoten päätäni myöten villoihin, ja riemusta
villiintyneenä pelmuutellen niitä ympäri lattiaa. Hän tempasi minut
sänkyyn ja kietoi peitteen kireästi ympärilleni, etten päässyt jäsentä
liikauttamaan--mikä vaihteeksi tuntui minusta tavattoman suloiselta, ja
ryhtyi sitten karttaamaan sotkosta uudelleen, istuen siinä luultavasti
koko yön, koska hän aamulla herätessäni torkkui samoilla sijoillaan,
kartat helmassa. Kavahdin häntä kaulaan ja suutelin ryppyistä poskea ja
lupasin, etten enää milloinkaan tahdo hypätä leperevasuun.--»Saathan
sinä, saathan sinä vastakin», sopersi hän, kyyneltä pyyhkien.

Meidät erotettiin. Eräänä kylmänä talviaamuna jäi Liisa seisomaan reen
sijalle, seurattuaan kannoilla mukana niin kauan, kunnes yhä kiihtyvä
vauhti pakotti hänet pudottautumaan tiepuoleen. Minä ajoin lämpimiin
nahkaisiin käärittynä uutta kotia kohti huomio kiintyneenä tiepuolen
ihmeihin ja vasta illalla maata pannessa muistaen riisujani ja
tuudittajani. Nousi meteli:--»Minä tahdon Liisan luo!»--»Liisa tulee
huomenna ... Liisa tulee...» Mutta ei Liisa tullut huomenna eikä
ylihuomenna.

Eräänä päivänä, luultavasti seuraavana kesänä, minä istun
hiekkalaatikossa aitan seinämällä päiväpaisteessa. Siitä näkyy pihan
yli portti ja suora kuja maantielle saakka. Siitä voi hiekkahuoneita
rakentaessa aina tuon tuostakin vilkaista, tuleeko joku ja kuka tulee.
Sieltä tulee, varsinkin näin lauantaisin, akkaa, ukkoa, kerjäläistä
kyökin puolelle ja asiamiestä isän luo. Ne tulevat verkalleen, eivät
koskaan avaa porttia, vaan kiipeävät aidan yli lautoja myöten. Nyt
sieltä taas tulee joku, pikku mummu kuka lie, sukkaa kutoen, kontti
selässä. Portin takana se laskee hameensa helmat alas, suorii niitä
kauan ja silittelee poimuja ja koettaa sitten päästä portista sisään,
mutta ei osaa sitä avata.--»Nouse sinä, mummu, aidan yli, koska et
kuitenkaan osaa porttia avata!» huudan minä, ja se tottelee ja kompuroi
aidan yli, jalassa lipokkaat. Silloin minä hänet tunnen. Rintaani
kouristaa riemu, jonka heijastusvaikutus tuntuu siinä vielä viiden
vuosikymmenen kuluttua:--»Pikku Liisa!» kirkaisen minä, kirmaisen ylös,
menen kuin tainnoksiin, josta herään vasta sitten, kun rinta on iskenyt
rintaan niin, että tekee kipeää. Olen käpristäytynyt hänen syliinsä,
kädet kaulaan puristettuina, jalat tempoen ja potkien. Painan häntä
maahan, putoan pois, karkaan uudelleen syliin, taas maahan, riuhdon
häntä kädestä, reuhdon ja ulvon hänen ympärillään kuin koiran penikka,
pyöritän häntä, pyörryn itse ja pyörrytän hänet, kunnes toinnumme
hoipertuneina aidan viereen heinikkoon.

Minä riistän hänet siitä sisään, vien hänet saliin, panen hänet
sohvalle istumaan ja vaadin, että hänelle pitää tehdä tila
vieraskamariin piispan sänkyyn silkkipeitteen alle. Hänen täytyy syödä
meidän pöydässä eikä kyökissä. Siitä ei tule mitään, hän ei tahdo eikä
äitikään näy oikein tahtovan. Äiti ei ole oikein iloinen hänen
tulostaan, en tiedä miksi. Minä suostun siihen, että hän kyhnähtää
lattialle vuoteeni viereen ja lupaa maata siinä koko yön.

Aamulla löydän hänet saunan penkiltä nukkumasta. Minä herätän hänet
armotta ja torun häntä siitä, ettei hän ollutkaan minua pukemassa. Hän
lepyttää minut eväillään. Hänellä on ohralettuja ja palvattua lihaa ja
tylppä linkkuveitsi, jolla hän viiltää voita lettujen päälle--mikä
kaikki kutsuu kielelleni veden vielä viiden vuosikymmenen takaa. Hänen
vaatteissaan on sama savupirtin suloinen tuoksu mikä ennenkin.

En muista hänestä sitten muuta, kuin että, kun hän eräänä iltana puhui
poislähdöstään, minä sukkanauhasta sidoin hänet sänkyni jalkaan, ettei
karkaisi. Mutta aamulla hän kuitenkin oli poissa, en löytänyt häntä
saunasta enkä mistään. Juoksin itkien ja hänen nimeään huutaen
maantielle, mistä minut väkisin retuutettiin pihaan. Kai taas pian
viihdyin ja tyydyin. Luultavasti lahjottiin minut lakeripalalla tai
puolukkahillolla kerman ja sokerileivän kera. Se ei kuitenkaan jäänyt
hänestä viimeiseksi muistokseni. Minulle jäi hänestä ainaisena muistona
elinaikainen mieltymys savupirtille tuoksuviin vaatteihin ja
ohralettuihin ja palvattuun lihaan, ja minun rinnassani läikähtää
lämpimästi yhä vieläkin joka kerta, kun minua vastaan tulee pikkuinen
vanha vaimo, sukkaa kutoen, kontti selässä ja lipokkaat jalassa ja
niskassa laiha saparopalmikko.



YSTÄVÄ--JOKA PETTI.

Isälläni oli hyvä ystävä, Piekäinen Pielavedeltä, joka pari kolme
kertaa vuodessa tuli meille käymään ja viipyi useita vuorokausia.
Hänellä oli kerran mukanaan koira, nimeltä Otti. Meistä tuli heti sen
kanssa hyvät ystävät. Me telmimme ulkona, vedimme väkikarttua, jonka se
toi, kun minä nakkasin, ja jota se sitten hauskasti naristen kiskoi
minulta pois. Me teimme retkiä piha-aidan taa vasikkahakaan, jossa aina
oli kotiorava haukuttavana ja myyrän koloja kaivettavana. Kun kylän
siat tulivat portin taa tonkimaan, annoimme me niille ihanan
yhteiskyydin lehtikujaa myöten maantielle ja maantien taa. Iltaisin,
kun ukot juttelivat uskonasioistaan ja hurskaat eukot istuivat
hartaasti kuunnellen oven suussa kynnyksellä tai pimeässä salissa, me
Otin kanssa kellimme isän kamarin lattialla. Minä ruopottelin sitä
vatsaan ja se kehräsi jalallaan.

Se söi minun kädestäni, tulipa omasta alotteestaan pyytämäänkin minulta
voileipääni, näppäsipä sen välistä tarjoamattanikin--mikä oli
pettämätön todistus siitä, että se nyt tunnusti minut isännäkseen,
sillä tullessaan se oli ollut niin tyly ja ylpeä, että sille kelpasi
kakku ainoastaan Piekäisen kädestä. Yöt se makasi ulkona kärryissä,
istuimen alla. Mutta kun se eräänä sateisena iltana tuli sisään eikä
käpristäytynytkään isäntänsä lattiavuoteen viereen, vaan hyppäsi minun
jalkopohjiini, niin heräsi minussa huima toivo saada Otti ikuiseksi
omakseni.

Vaikka minä siihen asti turhaan olin kärtellyt itselleni
koiranpenikkaa--koska sisareni oli saanut kissanpojan--ei pyyntöni nyt
kohdannutkaan vakavampaa vastarintaa, ei vanhempieni puolelta eikä
Piekäisenkään, joka sanoi heti:--»Saathan sen, rakin, kun vain jäänee».
Olin varma siitä, että Otti jää, kun vain saa luvan. En silloin vielä
aavistanut, mikä minulle sittemmin kyllä selvisi, mistä syystä
suostumus oli ollut niin helppo antaa. Tietysti ei niistä kukaan muu
kuin minä uskonut, että koira jää isännästään. Kuitenkin ne olivat
olevinaan avullisia sen pysyttämisessä. Meidän oli mentävä renki Pekan
kanssa metsään ja otettava Otti mukaan, ja sill'aikaa kun me olemme
siellä, lähtee Piekäinen. On varminta ennen pihaan tuloa sitoa koira,
ettei se pääse vereksille jäljille.

Mentiin siis siinä hyvässä uskossa metsälle, ja oikein eväiden kanssa.
Otti haukkui meille oravan ja me häärimme sen kanssa puulta puulle,
nakellen kurrea kivillä ja kalikoilla. Kun se oli kadonnut
näkymättömiin ja saavuttamattomiin suuren kuusen latvaan, istuimme
syömään voileipiä, joista Otti sai parhaan osan. Sitten kaivettiin
myyrän pesiä ja syötiin puolukoita, joita oli mättäät punaisenaan.
Ihmeekseni ja ihastuksekseni osasi Otti syödä puolukoita suoraan
mättäästä. Se se vasta on veitikka koirakseen, haukkuu oravia, kaivaa
myyriä, poimii marjoja ja--Pekka lisäsi--»mene tiedä onkii vielä
ahveniakin». En välitä Pekan pistoksista, ja mikseipä se osaisi kaapata
käpälällään ahventakin matalalta rannalta. Pekka ei koko aikana ole
katsonut oikein suosiollisin silmin minun koiraani, ja jurnuttaa nyt
pihaan mentäessä taas, että eiköhän olisi aika alkaa panna vasikkaa
kytkyeen. Mutta minä olen saanut päähäni, etten panekaan kiinni Ottia,
Otti jää meille mielelläänkin, sille tulisi meitä ikävä, jos se
vietäisiin pois. Olisi kai se jo mennyt entisen isäntänsä jälkeen, jos
mennäkseen. On se siksi viisas, että se tietää sen jo lähteneen. Se
luultavasti ymmärtää puheenkin.

Mutta kun Otti yht'äkkiä loikkaa kotiaidan yli, tulee minulle hätä. Se
on jo huomannut, että heidän kärrynsä on poissa. Se kiertelee
pihamaalla turpa maassa, käväisee tallin ovella, joka on kiinni, sieltä
yhä kiihtyvää vauhtia kyökkiin, mutta tulee heti ulos, ennenkuin minä
ehdin sulkea oven. Minä kutsun ja mairittelen, mutta se ei ole
näkevinään eikä kuulevinaan. Nyt se menee turpa maassa ja vähän
vikisten portille päin. Silloin minä teen viekkaan tempun, olen itse
etsivinäni maasta jotakin, hyökkäilen sinne tänne ja sesettelen ja
vikisen. Otti syöksähtää siihen ja tulee niin lähelle, että saan
kaapatuksi sen kaulasta kiinni. Saan pidetyksi sitä niin kauan, että
Pekka joutuu avuksi, ja me sidomme Otin. Minä pitelen ja Pekka sitoo.
Otti hyökkää kaikella voimallaan portille päin, mutta nuora pitää.

Ilo voitostani loppuu kuitenkin lyhyeen. Tosin Otti ei enää tee
vastarintaa, se antaa vastustelematta taluttaa itseään tupaan ja sitoa
penkin jalkaan, mutta välimme hänen puoleltaan ovat rikki. Se ei ole
minusta tietääkseenkään, ei katsahda niin puolella silmällä, ei
vahingossakaan heilauta minulle häntäänsä, kuinka häntä otitellen,
sesetellen ja sitilellen. Se ei koske mihinkään, mitä minä sille
tarjoan, Pekan kädestä se vielä maistaa jotakin, mutta ei minun. Se
kyllä tietää, että vaikka Pekka olikin sitä sitomassa, oikea syyllinen
kuitenkin olen minä. Se täydellisesti halveksii minua, ei rupea edes
tyynylle, jonka sille tuon, vaan makaa mieluummin kovalla lattialla
liikkumatonna turpa käpälien välissä ja tuijottaa oveen. Kun olen
mennyt ja jättänyt sen yksin, kuulen oven takaa, kuinka se itkee.

Koetan useampana päivänä parastani. Ei mikään auta. Juoksutan sitä
lopulta maantiellä. Niin kauan kuin mennään poispäin, se juoksee edellä
iloisesti ja häntä kiveränä, vetää minua vimmatusti mukanaan, nuuskii
ja tekeepä tehtävänsäkin, mikä minusta sen puolelta on ilmeinen
suosionosoitus minua kohtaan, niinkuin semmoinen oli ollut minulta
hoitajaani kohtaan pienenä ollessa ennen maata panoa. Näin on, niin
kauan kuin juoksemme poispäin kirkolle päin. Mutta kun käännyn kotiin,
lyykähtää kaikki ennalleen. Otti ei juokse enää edellä, vaan laahustaa
perässä, alakuloisena ja vastenmielisesti, häntä lerpallaan. Taputtelen
ja kiihoittelen sitä turhaan, se pistää juoksuksi ainoastaan pakosta.
Se kai luuli, että minä lähdin viemään sitä sen kotiin ja että minä
taas sitä narrasin.

Minua alkaa säälittää, kun isäkin sanoo, että mitähän sinä meinaisit,
jos minä veisin sinut Piekäälään ja jättäisin sinne ja Piekäälän poika
kytkisi sinut penkin jalkaan.--»Minäpä en olekaan--koira», aioin sanoa,
mutta jäi sanomatta. Minä tunnen, etten koskaan tule voittamaan sen
luottamusta ja ystävyyttä, niin kauan kuin pidän sitä vangittuna, ja
niin kauan kuin se ei ole unohtanut petosta, jonka avulla sen
vangitsin.

Päästän sen siis irti, menköön, jos menee, mutta ihme ja kumma, se ei
menekään. Niinkuin ei meidän välillämme olisi ollut mitään
väärinkäsitystä se juoksee iloisesti kanssani portin taa haukkumaan
sikoja, joiden päälle sen usutan. Me ajamme ne taas niinkuin ennenkin
maantielle ja maantien taa ja palaamme yhdessä takaisin. Otti juoksee
edeltä kyökkiin ja syö voileipiä kädestäni toisen toisensa perästä,
niin että sylki roiskaa. Sillä välin se kierähtää lattialle ja puraisee
kirpun häntänsä juuresta, ja kun silloin riennän raaputtamaan sitä
vatsan alta, niin se kellahtaa selälleen ja naputtaa jalallaan
lattiaan.

Kaikki sanovat, että nyt on Otti kotiutunut, nyt ei sitä enää tarvitse
pitää kiinni. »Sen on koira, jonka kädestä syöpi.»

--Haistapas tuota, sanoo Pekka ja heittää orrelta vanhat rukkaset Otin
eteen.

--No, siinähän ne on ne Piekäisen rukkaset, joita se ei lähtiessään
löytänyt! huudahtaa joku.

Otti haistelee entisen isäntänsä rukkasia, mutta ei näytä olevan niistä
milläänkään. Sitten se ravistaa turkkiaan ja menee hiljaa ovelle ja
pyrkii ulos. Mennään yhdessä ja Pekka seuraa perässä. Otti nuuskii
vanhan tuvan nurkkaa, sirauttaa siihen ja rapsii takajaloillaan
muutamia kertoja maata jäljelleen päin, kivertää häntänsä ja röyheltää
selkäkarvansa. Sitten se ojentaa kaulaansa, päästää ilmoille
ulvahduksen ja lähtee päättävästi, mutta rauhallisesti juoksemaan
portille. Minä lähden perässä, mutta silloin se lisää vauhtiaan.--»Otti
se, Otti se, Otti se!» Mutta se on jo pistänyt laukaksi, suoristanut
häntänsä ja loikannut korentona aidan yli portin pielitse. Maantiellä
se vielä kerran ulvahtaa mennessään minulle viimeisiksi jäähyväisiksi.

Korvissani kaikuu vielä tänäkin päivänä oma huutoni: »Otti se, Otti se,
Otti se!»--kiihkeänä, surkeana, valittavana ja lopulta itkuun
tukehtuvana. Takanani tuvan rappusilla ilkkuu ja ivaa minua renkipoika
huutaen samaan äänilajiin, vaihdellen sitä minun mukaani: »Heitti se,
heitti se, heitti se!» En välitä, huudan vain yhä hämärtyvään iltaan,
maantielle ja kirkolle päin, kosteata syksyistä etelätuulta vastaan,
joka kohahtelee raskaasti pihan koivuissa.

Minä tiedän, ettei se enää tule, mutta huudan kuitenkin. Renkipoika
tekee yhä samoin, nyt oikein laulamalla;

    »Otti se, heitti se, otti se,
    heittihän Otti se, heittipä se!»

Raivostun ja käyn hänen, suuren roikaleen, kimppuun ja isken olkani
takaa. Satutan ranteeni hervottomaksi hänen ojennettuun, luisevaan
nyrkkiinsä. Syöksen parkuen sisään ja kantelen äidille, että Pekka
minua löi. Mutta äiti on nähnyt, että minähän päin vastoin löin Pekkaa
--ja suruni ja epätoivoni on rajaton.



JOULULLE KOTIIN.


On ollut elämässä muutamia riemun hetkiä, joiden muisto vielä vuosien
päästä ajaa veren vanhassa ruumiissa karkeloimaan ja mielen keveänä
liekehtimään. Kotiinmatka koulusta joululuvalle ensimmäisen
syyslukukauden päätyttyä on yksi niistä, kenties kaikkein voimakkain.

En luule, että tuohon kotihaluun niin paljon vaikutti ikävä. Kerran
alkuun päästyä kului aika koulussa jotakuinkin, varsinkin kun tuli
huomaamaan, etteivät opettajat sentään olekaan hirviöitä ja että
kortteeritädit voivat olla aika ystävällisiä, välistä kenties
ystävällisempiä kuin oma äiti; ainakin tekivät he parastaan
viihdyttääkseen ja voittaakseen luottamusta. Luulen, että selitys
ikävään on haettava siitä, että kodin kuva oli, niin omituista kuin se
onkin, melkein kokonaan mielestä kulunut uusien vaikutuksien tieltä.
Saattoi esim. välistä tapahtua, etten ollenkaan muistanut, minkä
näköinen äiti oli, kun rupesin häntä ajattelemaan. Veljet ja sisaret
olivat kaikki yhdennäköisiä valkopäitä, joista en saanut syntymään
minkäänlaista erikoiskuvaa. Tarve täyttää tuolla tavalla syntynyttä
aukkoa oli luultavasti se, joka voimakkaimmin vaikutti haluun päästä
omaisia näkemään.

Kuta lähemmä joulua tultiin, sitä suuremmaksi se halu kasvoi. Ensin
siitä vain joidenkuiden toverien kanssa haaveiltiin, mutta vähitellen
muuttui se koko luokan yhteiseksi. Enhän kerro mitään uutta, kun
kerron, että ensin luettiin viikkoja, sitten päiviä ja lopuksi tunteja.
Luokan parhaat matemaatikot olivat jo monta viikkoa ennen laskeneet,
montako tuntia, minuuttia ja sekuntia on siihen, kun »päästään». Tulos
kirjoitettiin taulun yläreunaan, mutta täytyi rehtorin käskystä siitä
pyyhkiä, jolloin se siirtyi taulun takapuolelle, missä eli ja kehittyi
päämääräänsä kohti. Joka päivä käytiin sitä siellä muuttamassa ja
tarkistamassa. Tuntui siltä kuin olisi suuri voitto saavutettu joka
kerta, kun sataluku muuttui, vielä suurempi, kun se kokonaan katosi.
Silloin pantiin toimeen yleinen telmiminen luokalla, josta sitten
seurasi ankarat nuhteet. Syy saatiin selville ja korkeimman
omakätisesti tarttui rehtori jäniksenkäpälään ja pyyhki takapuolenkin
taulua puhtaaksi.

--Mutta viimein tempasi yleinen hurmaus ukonkin mukaansa. Kun hän
viimeisen edellisen päivän aamuna saapuu rukouksien jälkeen
tavalliselle tarkastusmatkalleen ja huomaa kyynärän korkuisilla
kirjaimilla taululla julistetuksi: »Nyt ei ole enää kuin 24 tuntia
jäljellä!»--ei hän voi olla suutaan nauruun vetämättä ja hänen täytyy
tyytyä siihen, että luokka ulvoo ilosta hänen antautumiselleen.

Viimein ei ollut tuntia, ei minuuttia eikä sekuntiakaan jäljellä,
kaikki oli sulautunut suureksi nollaksi, joka jätettiin taululle
ammottamaan ja joka siinä tavattiin vielä kevätlukukauden alussa.
Vihurituulena karattiin alas rappuja ja pitkin katuja, ja tuskin oli
turkki päälle saatu, kun jo heittäydyttiin rekeen ja ajettiin laukkaa
tullista ulos--siihen aikaan ei ollut olemassa mitään
poliisijärjestyksiä hurjaa ajoa kieltämässä, ja vaikka olisi ollutkin,
tuskinpa niitä olisi toteltu.

Minua niinkuin kaikkia muitakin oltiin »omalla» hakemassa. Vähitellen
saavuttivat toiset toisensa ja ennen ensimmäistä syöttöpaikkaa oli
matkue kasvanut puolikymmentä hevosta käsittäväksi jonosi.

Oli se omituista matkantekoaan! On vieläkin mahdoton ymmärtää, miten
mieliala kaksi vuorokautta, yötä ja päivää, saattaa pysyä
yhtämittaisessa huumauksen tilassa, joka lisäksi vielä kohoamistaan
kohoaa. Syöttöpaikoissa oli alinomainen mylläkkä niiden kahden tai
kolmen tunnin kestäessä, jolloin hevoset levähtivät. Eväät levitettiin
pöydälle ja yhteisesti nautittiin, syödessäkään ei aina maltettu olla
painia lyömättä ja yhtenä mylläkkänä menivät nurkat, pöydän alukset ja
sängyt, vaatteet menivät sekaisin, päällyskengät, hatut, kintaat,
huivit, välistä turkitkin vaihtuivat. Matkalla olisi oltu ohjaksissa,
jos olisi saatu, mutta rengit, joilla oli hyvin vähän luottamusta
näihin herroihinsa, pitivät huolen siitä, ettei hevosia ajettu
viallisiksi. »Telmikää keskenänne, mutta antakaa hevosten olla
rauhassa!» Ja me telmittiin keskenämme. Ei sitä ylämäkeä, jossa ei
toisiamme hankeen survittu, ei sitä taloa, jonka kohdalla ei hihkaistu,
ei vastaantulijaa, jolle ei »heitä» huudettu. Hevoset ja reet olivat
yhteisiä. Käytiin vuoroin kutakin koettamassa. Yhteisestä sopimuksesta
heittäysi koko poikalauma samaan rekeen, eivätkä silloin auttaneet
renkien vastalauseet eikä mitkään. Vanha ruunakin sai luultavasti ensi
kerran eläessään laukkaa pistää. Se innostui siitä niin, että ei
herennytkään, vaan laski yhtä menoaan pari virstaa ja kaasi lopulta
rekensä täyden syvään lumiojaan, josta vasta pitkien potkimisten ja
päristelemisten jälkeen selvittiin.

Ja sitä semmoista menoa kesti niin kauan kuin matkaakin. Matkan teko
oli käynyt niin pääasiaksi, että sen määrää ei joudettu ajattelemaan,
ennenkuin kirkon harja alkoi kuumottaa metsän takaa. Mutta silloin sai
kaikki muu väistyä. Toverit ymmärsivät asemansa ja poistuivat reestäni.
Nahkaset ja tyynyt asetettiin järjestykseen, minut peitettiin niiden
sisään, ja sen tehtyään vetäytyivät he omiin rekiinsä kukin.
Säälittivät he minua vähän nuo, joilla, Kajaanista ja sen takaakin
ollen, vielä oli toiset puolet matkaa edessään. Olisi säälittänyt
enemmänkin, elleivät tutut paikat olisi kokonaan mieltäni
kiinnittäneet. Se oli tuollaista naurun ja itkun sekaista sanomattoman
suloista tunnetta, joka sydänalassa ensin kuin syttyy palamaan, niin
että melkein polttaa, ja sitten niin merkillisesti haalistuu, kuin
olisi sen päälle metoista vuodatettu. Että siinä todellakin nyt on
silta ... ja kamreerin talo ja kauppapuoti ... ja kirkko ja iso pappila
ja sen riihet ... että tuo aita ja tuo veräjä ... ja tuolla koti,
tuossa koti, tässä koti! Isän kamarin ikkunassa näkyy kasvoja ruudussa
kiinni ... nyt ne katoavat ... nyt lentää porstuan ovi auki ... sieltä
syöksevät pihalle ... toisia tupruaa kyökin ovesta ja tuvasta. Nahkaset
reväistään päältäni, yksi nostaa jaloista, toinen kannattaa turkin
kauluksesta, kolmas vyöstä riuhtoo ... nauretaan, hihkutaan, koira
haukkuu, porokello älisee ruunan pudistaessa valjaita--se on kaikki,
sanalla sanoen, niin suloista epäsointua, sellaista niin kaunista
kakafoniaa, että olisi turha yritys saada siinä oma äänensä kuuluville,
jonka vuoksi en yritäkään enää jatkaa.



KOTIPUOLENI RAUTATIE.


Vaikka olin nähnyt sitä rakennettavan, ajanut sen yli sekä reellä ja
polkupyörällä että höyryveneellä siihen aikaan, kun sitä alettiin
perustaa maahan ja mereen; vaikka olin lehdistä lukenut, että
väliaikainen liikenne oli alkanut, ja asemahuoneiden seiniltä silmät
suurina tutkinut pienoista aikataulua tuttuine nimineen--niin en
kuitenkaan vielä oikeastaan osannut uskoa, että se rautatie
todellisuudessa oli olemassa. Sillä minuun oli vuosien kuluessa
syöpynyt taikauskoinen usko siihen, ettei kotipitäjäni koskaan voi
tulla rautatietä saamaan.

Tuo epäusko kai oli osaksi syntynyt siitä, että tällä radalla oli ollut
niin monta vastusta voitettavanaan: karjalaisten kilpailu, Kallaveden
ylimeno, rantaratain ja kaikenlaisten muiden ratain kilpailu, mutta
ennen kaikkea ja surkeata sanoa--kielikysymys. Olin silloin Pariisissa,
kun asian lopullinen kohtalo oli säädyissä ratkaistava. Kuta kauemmaksi
kotoa joutuu, sitä kokonaisemmaksi, sitä kauniimmaksi tahtoisi
kansaansa ja maatansa kuvitella. Kun silloin saa lukea, että
rautatieasiassa, puhtaasti aineellisessa asiassa, kaikki puolueet
yht'äkkiä seisovat vastakkain, vetämässä köyttä kukin omaan puoleensa,
niinkuin säädyt tekivät Iisalmen radasta ja Helsingin rantaradasta
päättäessään, niin eihän ole ihme, jos odottaa joka hetki, että köysi
katkeaa ja vetäjät lentävät selälleen. En silloin surrut tai ehkä
paremmin suututellut niin paljon näiden ratain kohtaloa kuin sitä, että
semmoinen näytelmä on meillä mahdollinen. Olisiko kohtalon kostoa
voinut sanoa liian kovaksi, jos nämä molemmat radat olisivat muuttuneet
joksikin »sillaksi», joka ei vienyt Suomen vesien poikki, mutta jonka
alaitse Suomen vedet kuitenkin virtasivat, sillä Nevahan se Laatokkaa
ja Saimaata ja Kallavettä mereen nielee ... ja nielee.

Mutta eihän nyt niin kuitenkaan käynyt. Kaikki esteet voitettuaan
rakentui rata, täyttyi Kallavesi. Epäuskoni joutui häpeään ... enkä
minä kuitenkaan tahtonut uskoa silmiäni enkä korviani. Vaikka olen
sillä kulkenutkin, tuntuu minusta yhäkin siltä, kuin olisi se ollut
unennäköä.

Tämä kai tulee siitä, että aina kun tätä taivalta ajattelen, astuu se
eteeni semmoisena, kuin se oli, ennenkuin se raudoitettiin, ja niine
muistoineen, jotka on siihen yhdistetty niiltä ajoilta, jolloin sitä
vielä hevosella ajettiin.

Ne muistot ovat miltei jokavuotisia matkamuistoja lähes kolmenkymmenen
vuoden ajalta. Ensin pikkupoikana, kymmenvuotisesta kahdeksantoista
vuotiseksi, kotoa Kuopioon kouluun ja koulusta kotiin. Sitten
ylioppilaana, sitten minkä minäkin. Se ei ollut mikään vähäpätöinen
tapaus, ei mikään »saisinko edestakaisen piletin?» tuo, kun jonakin
tammikuun aamuna, jolloin ei päivä vielä kajastanutkaan, istuttiin
pappilan pihalla reslaan ja lähdettiin »omalla» tai jollakin
mökkiläisen hitaalla tai laiskalla »myötyrillä» kituuttamaan Kuopiota
kohti. Senaikuisen kulkunopeuden kukkana, jonka määrääjänä oli se, että
hevonen ei saanut hiota tai jos hikosi, että sen piti syöttöpaikassa
kuivaa, vaikka olisi siihen puoli päivää mennyt, oli ehtiä Pöljälle
yöksi kuusi penikulmaa päivässä ja siitä seuraavana päivänä kolmen
penikulman matka puolen päivän aikaan Kuopioon. Se oli siis oikea
»reissu», jonka juhlallisuutta lisäsi kuorman suuruus, sillä siihen
aikaan käytiin koulua omin eväin, vietiin mukana puolivuotinen muona:
leivät, lihat, voit, kaikki pitäjältä saadut, jopa joskus maitokin,
niin paljon kuin sitä mahtui jäädytettynä lelliin.

Hitainen kulku oli omansa mitä voimakkaimmin painamaan kaikki tien
varrella olevat talot ja maisemat mieleen; jokainen käänne, jokainen
myötä ja vastamäki, silta, puro, järvi, pelto, metsä, hongikko, talo ja
torppa muuttuivat aina uudistuvina muistoina sisällöksi, osaksi omasta
elämästä, joihin kiintyi iloa täi surua, mielihyvää tai vastenmielistä
vaikutusta aina sen mukaan, millainen oli sää, millainen keli,
kuljettiinko kotiin vai kouluun päin. Syöttöpaikat, nuo senaikuiset
»asemat», ja haukkuupaikat, nuo senaikuiset »pysäkit», joissa hevosia
ei riisuttu, vaan ainoastaan aisain sisässä annettiin kauroja puraista
--ne olivat merkkipaikkoja, tuttuja taloja, joita muistellessa vieläkin
sydän lämpenee, lämpenee varsinkin muistellessa isoja, lämpimiä
pirttejä, joiden liesissä kahvit keitettiin, joiden pöydille eväät
asetettiin--ah, niitä mamman eväitä!--ja asukkaat olivat kuin omaisia.
Semmoisia syöttöpaikkoja oli muistettavin Honkaniemi Lapinlahdella,
jonka pihan läpi talvitie kulki, jonne tie maantieltä kääntyen toi
yhtämittaista jylhää hongikkokangasta ja ohi talon tuulimyllyn, jonka
huitovia siipiä hevoset melkein aina säikähtyivät. Siinä eleli Tahvo,
pitäjän suntio, hiljainen, tyynesti tarinoiva ja hyväntahtoisesti
hymyilevä kirkonmies ja hänen vaimonsa Ulla, joukeamuotoinen, arvokas
emäntä.

Pajujärvellä, vain puolentoista penikulmaa Lapinlahdelta, oli
muutamassa mökissä »pysäkki», jota hoiti tuttava, eräs isäni entinen
palvelija, »herännyt» ihminen, niinkuin yleensä kaikki tuttavat siihen
aikaan. Tai ajettiin myöskin kievariin, jonka kamari oli siitä
kuuluisa, että tulipa siihen mihin aikaan tahansa, se aina oli lämmin
ja hiilet aina uunissa kimmelsivät. Pajujärvi oli siitäkin merkillinen,
että siitä lähdettyä matka jo oli »enemmässä kuin puolessa»: varsinkin
kotiinpäin mentäessä oli tieto tästä aina omansa mieltä virkistämään.
Taival Pajujärveltä Pöljälle teki kuitenkin aina ikävän ja alakuloisen
vaikutuksen. En tiedä, mistä se oikein tuli, sillä seudut ovat kylläkin
kauniit ja vaihtelevat ja tien varrella on taloja ja viljelyksiä. Ehkä
tuli se siitä, että useimmittain oli jo pimeä tällä taipalella ja lyhyt
talvipäivä mailleen mennyttä. Vai oliko se sitä, että tällä välillä
siirryttiin omasta Iisalmesta, johon Lapinlahtikin kuului, Kuopion
pitäjään, siis vieraaseen, outoon maailmaan. Lapsena saavat sellaiset
asiat suuren, tärkeän merkityksen.

Niinkuin jo mainitsin oli Pöljä yöpaikkana Iisalmesta tultaessa ja
usein Kuopiostakin, sillä kun koulusta päästiin tavallisesti puolen
päivän aikaan, sopi aina yöpyä Pöljälle. Mutta mikään rauhallinen
yöpaikka se ei ollut. Huoneet olivat tavallisesti koululaisia täynnä ja
aisakellot soivat, ovet narisivat ja paukkuivat ja hevoset hirnuivat
ulkona koko yön. Ja aamulla herätettiin jo varhain, paljoa ennen päivän
nousua, juuri kun oli ehtinyt makeimpaan uneensa vaipua. Se oli
esimakua kouluelämästä, joka oli loppumatonta taistelua aamu-unen
kanssa. Sitä oli alkutaivalkin yöpaikasta lähdettyä. Pieni mies istuu
reen perässä toisen pienen miehen vieressä, välistä piipottaa siinä
kolmekin päätä yksien nahkasten alta. Reen jalas natisee, hevonen
hölkkäisee nukuttavan hitaasti, ja tähtien tuike tai tuon äärettömän
surullisen aamukuun valju loiste hypnotisoi niihin tuijottavaa silmää
sulkeutumaan. Ripset jäätyvät toisiinsa, poskea kirvelee, jalkaa
paleltaa ja kylmä kouristaa koko ruumista. Täytyy herätä, mutta taas
tekee mieli nukkumaan, uni vetää kuin johonkin pyörryttävään,
pohjattomaan kuiluun, kunnes päivä alkaa valjeta ja haihduttaa unen.

Mutta on niitä miellyttäviäkin muistoja. On saavuttu harjanteelle,
josta näkyvät Nilsiän avokylkiset vaarat, Kinahmit vai mitä lienevät,
aamuruskon kultaamina. Näkyy alavaa metsää ja järviä jalkain alla.
Aisakello alkaa poukuttaa--ei kai muuten, mutta kun reki työntää--ja
tie on alamäkeä useita virstoja, vasemmalla puolen viljava järvenranta
suurine, komeine taloineen--Siilinpäät, Miettilät, Laitilat--ja
oikealla puolen ylhäinen harju, salaperäinen vuori, hyypiövuori, joka
peittää päivän. Se on reippaasti ajettu taival, se karkoittaa viimeiset
unet silmistä ja toivo pikaisesta perilletulosta pitää mieliä vireillä.

Mutta vielä on ylimeno Kallaveden poikki. Uuhmäen ja Puijon välinen
uoma on vihaisten viimain kulkupaikka. Aina siinä tuulee, tuossa
väljien vesien leveässä salmessa, eivät kestä parhaat nahkasetkaan ja
kokoon kyyristyneinä, usein ummessa päin, kyytimiehen kääntäessä
selkänsä tuuleen ja pää kippurassa, siitä pyritään yli, umpeen
nietostuneen tien hidastuttaessa kulkua.

Vihdoin on päästy Puijon suojaan ja noustu maihin. Ja kuinka viima
lieneekin selällä ollut vihainen, täällä oli aina tyyni ja turvallinen
ajaa noitten korkeiden, havuisten rantain välissä olevien lampien
jäitä, joita kaitaiset kannakset kuin kynnykset toisistaan erottavat.
Nämä ovat jo taas tuttuja alueita, täällä on hiihdetty ja mäkiä
laskettu, näissä metsissä keväisin ja syksyisin samottu--alkaa näkyä
kaupunki ja kuljettu taival kuvastuu mielessä tuonne taapäin niin
pitkältä, kuin olisi se alkanut jostakin Lapista, kestänyt toista
viikkoa eikä vain toista päivää.

Näin sitä siihen aikaan kuljettiin. Ja menihän se ja hauskaakin oli
toisin ajoin, kun sää oli suvinen ja keli liukas. Mutta välistä taas ei
ollut mitenkään päästä, niinkuin eräänäkin talvena joululuvalle
mentäessä, kun Kallavesi lainehti sulana ja kaikki meidän puolen pojat
purjehdimme ääriään myöten täytetyllä lautalla kylmänä, räntäisenä
aamuna Kelloniemestä Toivalaan ja koluutimme yhdeksän penikulmaa
kärrykyydillä talvipakkasessa routaista, iljanteista maantietä pitkin.
Tai kun toisin kerroin täytyi sydän kurkussa pelätä hevosten putoamista
alati ulvahtelevan jään alle. Tai kun jäällä oli vettä eikä päässyt ohi
riisumatta, kun rahtimiehet valtasivat tien. Puhumattakaan kelirikon
ajoista, kun yksi virsta oli sulaa, toinen jäätikköä ja täytyi toinen
puoli matkasta astua reen perässä.

Mutta kaikki tämä nyt kuului asiaan, liittyi niin läheisesti elämiseen
ja olemiseen, että on vaikea sitä muuttuneeksi ajatella. Ja kuitenkin
on se nyt vain muisto, kääntynyt lehti sen paikkakunnan kansan
jokapäiväisen elämän historiaa. Se on kokonainen maailma, joka siinä
nyt on mennyt mailleen, tarkoin järjestettyine tapoineen,
käytäntöineen, tahtoisinpa sanoa aatteineenkin. Sillä tuollaiset
ulkonaiset mullistukset muuttavat paljon elämän sisältöäkin. Ajattelen
nyt vain niitä, jotka kouluun menevät. Heille oli ennen maantie heidän
elämänsä ensimmäisenä tienä ulos maailmaan, nyt on se tie rautatie.
Kumpikin näistä matkustustavoista painuu lapsen mieleen aivan eri
tavalla, antaa erilaisia vaikutelmia, herättää eri tunteita, kiinnittää
eri tavalla herkkää mieltä kotiseutuun. Kouluun lähtö, koulussa olo,
kotiin tulo olivat ennen aikaan paljon suurempia tapahtumia, paljoa
tärkeämpiä asioita kuin nyt, jolloin saattaa, jos tahtoo, pistäytyä
kotiin sunnuntai- ja lupapäivinäkin. Kumpiko aika, kumpiko tapa olla ja
elää tässä suhteessa vaikuttaa kasvattavammin, sitä ei nyt tässä voi
käydä tarkastamaan.

Mutta se täytyy tunnustaa, että omituisen, miltei aavemaisen
vaikutuksen teki minuun Iisalmen radalla kulkeminen, kun sen ensi
kerran tein, ja varsinkin kun sen tein Iisalmesta Kuopioon. Varhain
aamulla nytkin lähdettiin liikkeelle, tammikuun pimeänä aamuna. Mutta
mikä ero valmistuksissa: istuudut vain kuin ajurin rekeen, jonka
kannoille ei ole kapsäkkiä sidottu eikä sen päälle kumolleen apevasua,
ei ole sevillä pullottavia säkkejä, ei törrötä turkki tötterönä
ympärillä, ja sinä ajat--asemalle! Ajat vanhasta kodista asemalle, joka
loistaa sieltä peltojen takaa kuin mikä juhlasali ilotulineen. Siinä ei
ole vähääkään paikallisväritystä, noissa uusissa huoneissa ei ole
mitään vanhaa muistoa, uutta vain kaikki. Ja junavaunussa on sama
yleismaailmallinen tunnelma, sama kuiva ritisevän rautauunin lämmin.
Jos kuinkakin koetat kuvailla olevasi Iisalmessa, et saa mitään
kotoisuuden tunnetta mieleesi nousemaan. Tuossa on tuo kauppias, joka
aina ajoi edelle komealla hevosellaan, karhun nahka reen perässä,
leveä, punainen vyö suurta supiturkin kaulusta kiristämässä; tuossa tuo
vanha koulutoveri, jonka kanssa usein yhteen yövyttiin. Ja me istumme
vaunuun ja juna lähtee liikkeelle ja me ajamme siinä, niinkuin ei
koskaan olisi muulla tavalla ajettukaan, niinkuin meillä aina olisi
ollut tämmöinen huone rekenä ja tuommoinen veturi hevosena.

Mutta tuolla on vanha maantie, jonka yli aina vähän väliä ajetaan.
Jokainen sen käänne on tuttu, jokainen puu, jokainen aita. Siinä
vilahti Koivikon hovi, siinä on Kallion talo, siinä Peltosalmen
tienhaara, siinä Pakaskylä, Nerkoon järvi--eikö totta tosiaan ollut
siinä Honkaniemen tuulimylly ja Tahvo seisomassa pirttinsä rappusilla.
Ei ole nyt aikaa syöttää, ei edes juottaakaan. Lapinlahden asema
petäjämetsän sisässä--siinä ei näy merkkiäkään tutusta maisemasta
niiltä ajoilta, kun reellä ajettiin. Mutta Pöljän ohi ei ole päästy nyt
enemmän kuin ennenkään, sen nimi ja sen paikka tulee säilymään
uusienkin kulkuneuvojen historiassa. Vanhan kievarin isäntä seisoo
pysäkin sillalla ja katselee tätä uutta menoa. Niin kauan kuin muistan,
oli hän kievaria pitänyt, hevosia toimittanut, kauroja ja heiniä
mitannut, eikä talvikausiin silmäänsä kokoöiseen häiritsemättömään
uneen ummistanut. Tänä talvena ei kuulu olleen vieraista vastusta. Kun
tähän tullessa kului kokonainen päivä, ei nyt talvinen päivä ehdi
kunnollisesti aikaakaan, kun siitä jo lähdetään. Ei ole minusta uuden
ajan vehkeet tuntuneet koskaan niin merkillisiltä kuin tämän vertailun
valossa, asetettaessa tätä uutta taon vanhan rinnalle.

Kallaveden ylimeno on jo pieni ihme ja urotyö uudenkin tekniikan
kannalta katsottuna, mutta kun vertaa sitä lumipengertä, jonka
kuperalla selällä reki ennen jytysi eteenpäin kiteässä lumessa, tähän
hiekka- ja kivipenkereeseen, joka muutamissa minuuteissa kantaa tämän
»rautaroikan» rannalta toiselle, niin ei voi muuta kuin kysyä
itseltään: onko se todellakin totta?

Tottahan se on. Ja todeksi täytynee se uskoa, koska on sen nähnyt.
Mutta sittenkin: kun tahdon johtaa mieleeni oikein pysyvän kuvan
kotoisista oloista, loihtia esiin elävimpiä ja kaikkein pysyvimpiä ja
ehkä myöskin miellyttävimpiä muistoja jostakin oikein kotoisesta
Kuopiosta ja Kuopion takaisesta, joka siitä minulle perikuvana pysyy,
niin astuu aina sittenkin eteeni maantiematka jollakin mökkiläisen
laiskalla myötyrillä, ja veturi on jotakin outoa, vierasta ja asiaan
kuulumatonta. Mutta kai se nyt aikaa myöten sekin sulautuu seutuun ja
muuttuu yhtä kotoiseksi kulkuneuvoksi kuin höyryveneet jo ovat,
tungettuaan kirkkoveneet tieltään.



HIRVIÖ.


Olen eräänä kauneimpana kesäkuun aamupäivänä matkalla saaristomajalleni
Hangonmaan etelärannikolla. Olen laskeutunut junasta Sandön pysäkillä,
josta muutamain kilometrien metsä ja niittypolku vie meren rantaan. Se
kulkee ensin hiekkanummea hongikon läpi, sitten niittyjä ja lehtoja ja
lopulta laakeata hiekkarantaa. On lehdenpuhkeamisen ja käenkukunnan
herttaisin aika. Tunne, joka täyttää rinnan, on niitä kaikkein
suloisimpia. Vihdoinkin pois pääkaupungista, sen valevallankumouksesta
ja valevapaudesta!

Kuinka ihmeellisen pian kaikki unohtuu ja kuluvat pois voimakkaimmatkin
vaikutelmat luonnon helmassa. Muutamia satoja askeleita metsäpolkua,
veturin häipyvä lähtövihellys pysäkiltä, ohi torpan ja sen peltojen--ja
tuskin on enää muistoakaan jäljellä vaunun täyttäneistä tavaritseista,
sortovuosiakin räikeämmästä mielivallasta, upseerimurhista,
loppumattomista mielenosoituskulkueista, kiljuvista autoista,
yksitoikkoisuuteen asti uusiutuvasta marseljeesista, torikokouksista,
lakoista ja ryöstöistä, kirkko- ja kirkonrappumeteleistä. Omien aivojen
kiihoitus, joissa pitkin talvea oli sähissyt kuin myllyn turbiinissa,
on yht'äkkiä rauhoittunut kuin metsäpuron lirinäksi. On nukkunut pois
kaikesta, mikä juurikaan öin ja päivin täytti ajatukset ja unet,
nukkunut siitä hereillään, avosilmin, niinkuin kulissien vaihtuessa
avonaisen esiripun edessä pois sodasta, meteleistä, kaikesta uhkaavasta
ja odottavasta, nälästä ja kalliista ajasta. Käki kukkuu, peippo
visertää, pihka tuoksuu, kanerva kukkii, hongan latva humahtaa heikossa
etelätuulessa, ja veneet on saatava vesille ja verkot ja siimat
kuntoon--muuta taikasauvaa ei tarvittu. Elämä kulkee yht'äkkiä
entisessä uomassaan. Tuossa on ruispelto, tuossa niitty. Jo tuntuu
tyvenen meren tuoksu, kuuluu sen säyseä kohina. Pikkukalat kiitelevät
matalassa purossa, jonka vartta polku johtaa.

Sota ja iso viha on ollut ja mennyt. Ei se ainakaan enää jaksa tulla
tänne. Ehkei sitä ole ollutkaan. Tai oli se vain satunnainen häiriö,
yöllinen ohimenevä painajainen. Siitä on jo hyvin kauan. Se tapahtui
joskus nuorena ollessani, kuuluu historiaan. Saattaahan olla, että
jossakin yhä räjähtelee, että siellä täällä yhä vielä surmataan ja
hävitetään, mutta se tapahtuu hyvin kaukana jossakin, minulle kokonaan
vieraassa, minuun kuulumattomassa maailmassa. Tunnen, että torkun,
mutta en tahdo heristäytyä valveille enemmän kuin mikä minulle
itselleni on mieluista... Tuossa on jo kellanruskea hiekka, laakea
ranta, jossa lehmikarja seisoo polviaan myöten vedessä päivää
paistattaen. On niemet, saaret, karit ja merimerkit ja valkea majakka.
Joku laskee verkkoja. Hangosta päin tulee jahti täysissä
latvapurjeissa, vanhaa väylää, aivan niinkuin ne tulivat ennen
sotavuosia. Meidän rannassamme on jo purjepursi ankkurissaan ja
vastatervattu soutuvene kalliolla kumollaan.

Silloin sattuu silmääni laite, jota en ole ennen huomannut ja jota
siinä ei ollut viime kesänä. Laakealla rannalla, vähän matkaa
vesirajasta, on jokin ruskea möhkäle ja sen ympärillä aitaus kuin
ristikko hautakiven ympärillä. Se on melkein pallon muotoinen, niinkuin
kaksi vastakkain asetettua, yhteen liitettyä muuripataa. Alapuoli on
sileä, yläosassa piipottaa metallisia käsniä kuin poikkisahatun sarven
tynkiä, joista toiset ovat taipuneet tai taittuneet, toiset piipottavat
suorina ja ehjinä. Se on kaikesta päättäen korkean veden aikana
rannalle ajautunut räjähdysmiina, aidattu nähtävästi sitä varten,
etteivät mullikat pääsisi sitä puskemaan ja laukaisemaan.

Siinä on siis sittenkin taas sota yhdessä kaikkein inhoittavimmassa
ilmenemismuodossaan. Siinä yksi sen katalimpia, tehoisimpia ja
tuhoisimpia hävitysaseita, tuhatmiehisten laivojen salasurma--minun
rauhallisella rannallani, auringon lämmittäessä sitä yhtä hellästi kuin
hiekkaa sen ympärillä. Läheisyydessä seisoo vasikkalauma tyytyväisenä
ja mistään tietämätönnä. Hirviö itse on yhtä vähän tietoinen sisässään
piilevästä tuhoavasta voimasta, se on aina vireessä ja valmiina
laukeamaan pienimmästäkin sysäyksestä sen kylkeen, mutta kykenemätön
sitä tekemään omasta aloitteestaan. Kosketus johonkin sen tuntosarveen
voi lennättää sen pirstaleiksi ja tuhota ympärillä kaiken elämän,
jättämättä veripilkkuakaan jäljelle. Se lentää ilmaan ja lennättää
ilmaan ja vesi täyttää kuopan, mikä syntyi, kun se ponnistaikse ylös
pilviin. Jostakin kilometrien päästä löytyy ehkä sirpale käyristynyttä
teräslevyä, jonka löytäjä pistää hajamielisesti taskuunsa tietämättä,
mitä se on, niinkuin minä äsken tuolla metsäpolulla. Sen uhreja ei
koskaan löydetä eikä haudata. Mikä ei makaa meren pohjassa rautaisessa
yhteiskirstussa ja mutaisessa yhteishaudassa, se leijailee hetken
savupilvenä ilmassa ja haihtuu taivaalle.

Ei ole, näen mä, kaikki entisellään, ei ole mikään vielä. Iso viha
jatkuu yhä eikä sen loppua näy. Vainolaisen verikoira--tuo pyöreä
möhkäle on kuin tylppäkuono, lyhytkorvabuldoggin pää--on löytänyt tien
pakopirtilleni ennen kuin minä itse. Se on jo asettunut vartioimaan sen
veräjälle. Vesi voi minä päivänä tahansa nousta, tuuli voi kantaa sen
merelle ja toinen sieltä takaisin ja ajaa rannalle, jossa lapset
leikkivät kaarnaveneitään uitellen.

Hiivin pois. Onhan se toistaiseksi siinä vaaraton, nukkuessaan, jos voi
luottaa talonpojan panemaan hauraaseen aitaan, joka estää tyhmän
mullikan sitä herättämästä.

Ne olivat ainaisena pelkona ja painajaisena koko ihanan kesän. Sen
kuluessa löytyi niitä useampia. Niitä oli ajautunut maihin ennen ja
ajautui yhä. Syysmyrskyjen aikana ja keväällä jäiden lähtiessä niitä
oli räjähdellyt vähän väliä. Meri ärjähtää, mustat karit iskevät tulta,
kaukana maissa särkyvät ikkunat, kallioissa tapaamme siellä täällä
merkkejä niiden puremista. Outoja kivi- ja rautasirpaleita löysimme
tuon tuostakin ja niitä kertyi pieni museo venevalkaman kalliolle.
Erään kivilohkareen löysin omasta rannasta, johon se ei ollut voinut
tulla muuten kuin ilmojen teitä, ja rautapalan muutamasta saaresta,
kuusen oksalta, johon se luultavasti oli pudonnut lumeen ja sen
sulaessa jäänyt siihen. Naapurin rannassa seisoi miina lähellä
uimahuonetta koko kesän. Kerran soutaessani kotiniemen vartta huomasin
niitä muutaman pohjassa vain jonkin sylen syvyydessä, kaikki piikit
ehjinä. Jos sattui siihen kiviriippakiveni, niin lensin minä
tulivesipatsaassa yläilmoihin ja minustakin tuli hattara taivaalle.
Niitä istui vähän päässä varsinkin uloimmilla kareilla. Jokainen
merituulien puoleinen ranta oli tutkittava, ennenkuin sitä uskalsi
lähestyä soutaen tai purjehtien. Eräällä saarella, lahdelmassa, joka
antoi aurinkoisimpaan etelään, oli niitä kellunut maihin kaksi
sisarusta ja asettunut vierekkäin kaikkein siloisimmalle ja
suloisimmalle vedenrajakalliolle. Siinä niitä käytiin katsomassa ja
vieraille näyttämässä, »Miinaa ja Maijaa», huviretkisaaressa,
rantakalalahdelmassa. Niistä tuli tuttuja, ne alkoivat kuulua
maisemaan, niitä naputettiin kynnen päällä, ja ne helähtivät kuin
kirkonkellon malmi. Niitä valokuvattiin perheryhmiin, niiden päällä
istuttiin, niiden ympärillä telmittiin ja kujeiltiin ja lähtiessä
niille näytettiin pitkää nenää, elottomille, sokeille, jalattomille,
siivettömille, kahlehdituille meren hirviöille, jotka kuivalla maalla
eivät mahtaneet mitään, ryyhöttäen siinä avuttomina ja voimattomina,
kykenemättä omin voimin purkamaan sisuaan, ennenkuin joku toinen
luonnonvoima ne vapauttaisi liikkumattomuuden lumoista.

Minä en voinut koskaan ottaa niitä humoristiselta kannalta, en koskaan
tottua niiden tilapäiseen vaarattomuuteen. Minussa pysyi niitä kohtaan
aina sama salaisen pelon ja vihan ja inhon ja voittamattoman
vastenmielisyyden tunne, minkä minussa ensi näkeminen oli herättänyt.

Onhan sota sotaa ja onhan siinä muka luvallista kaikki, sen tarkoitus
kehittää sen keinoja ja sitä mukaa pyhittää ne, katalimmat ja
kavalimmat myrkkykaasut, yölliset zeppeliinipommit, väijytykset ja
salahyökkäykset, jopa tautien tartuttamisenkin. Ei ole enää mitään niin
epäritarillista ja epäinhimillistä aselajia, jota ei katsottaisi
voitavan käyttää. Mutta kaikista epäinhimillisin, epäritarillisin ja
raakalaisin on minusta kuitenkin miina, joka omin päinsä käy sotaansa
sokeana luonnon voimana sekä ystäviä että vihamiehiä vastaan, viattoman
ja puolueettomankin pään menoksi. Se on salamurhaamista umpimähkään,
luonnonvoimain vastuunalaisetonta hyväkseenkäyttämistä, järjettömän
aseilla varustamista, puukottelua pimeässä tanssituvassa, kun valot on
puhallettu sammuksiin. Sen toiminta ei rajoitu vain sota-aikaan.
Laivamiina, tahallaan laskettu tai irtautunut voi ajelehtia
valtamerillä vuosimääriä sodan jälkeenkin, käydä sotaa omaan laskuunsa,
kun rauha jo aikoja sitten on solmittu sotivien kesken. Kun meret jo on
julistettu vapaiksi, silloin tämä merirosvo ja salasissi vielä pitää
niitä hallussaan ja on niillä suurempi herra tuin ylpeä Albion ennen
sotaa, tehokkaampi salmiensulkija kuin Gibraltarin ja Maltan isäntä.
Suuri valtamerilaiva saa hiipiä kuolema keulan edessä, sydän väijytystä
vavahdellen jokaisen matkustajan rinnassa. Titanic-draama kalpenee
niiden rinnalla, jotka ovat tulossa. Vedenalainen miina voi tuhota oman
keksijänsä, valmistajansa, laskijansa, heidän vaimonsa ja lapsensakin.
Sen avulla voidaan panna toimeen attentaatteja ja harjoittaa
anarkistista terrorismia melkein mistä kalastajaveneestä tahansa
vilkasliikkeisimmilläkin väylillä.

Millainen lie oikein sen miehen sieluntila, joka panee kaiken neronsa
räjähdysmiinan keksimiseen, sen, joka pinnistää kaiken älynsä sen
täydentämiseen ja parantamiseen. Luultavasti hän, samoin kuin kaikki
muutkin räjähdysaineiden keksijät ja sotatekniikan kehittäjät on hieno
tiedemies, mekanikko, kemikko, tuota teknikkotyyppiä, joka edustaa
nykyajan terävimpiä päitä, niitä, jotka ovat luoneet nykyajan korkean
konekulttuurin, sen verrattoman tekniikan ilmalaivoista vedenalaisiin
saakka. Hän on saanut aatteensa jumalaisen luomisinnon haltioituneena
hetkenä, hänen silmänsä ovat säihkyneet, poskensa palaneet, hänellä on
kai ollut tunne niinkuin kaikilla, jotka jotakin luovat ja synnyttävät
että hän on saamassa aikaan jotakin, joka koituu ihmiskunnan onneksi ja
hyväksi. Ehkä hänellä niinkuin hävitysvälineiden keksijöillä yleensä on
se vilpitön harhaluulo, että hänen keksintönsä on rengas sotien
mahdottomiksi tekemiseen ja lopullisen maailmanrauhan saavuttamiseen.
Hyräillen, iloisesti vihellellen hän menee kotiinsa, kohtaa ovella
nuoren vaimonsa ja sulkee hänet onnelliseen syliinsä--samalla tietysti
riemuiten siitäkin, että heidän toimeentulonsa nyt on turvattu. He
astuvat käsikädessä lapsenkamariin, jossa heidän esikoisensa uinuu
harsoitetulla, lumivalkoisella vuoteellaan. Pienokainen on ehkä näkevä
sen tuhatvuotisen valtakunnan koiton, jota hänen isänsä on ollut
valmistamassa. Kaikki ne tämmöisiä kuvittelevat, jokainen heistä
tarvitsee tämän uskon jossakin muodossa tuntonsa nuhteen
vaimentamiseksi.

Eikä kuitenkaan mikään sotataidollinen keksintö tai sen täydennys
koskaan ole vähentänyt sodan mahdollisuuksia, vaan päinvastoin niitä
juuri lisännyt, Ei ole ainakaan taannuttu siltä raakalaisasteelta,
jolloin naisetkin taistelivat miesten apuna puolustaen piiritettyä
linnaa kivillä ja kirkunalla. Onhan todella pian jokainen pommi, joka
lentää, jokainen miina, joka räjähtää, osalta, ehkä suurimmalta,
naistenkin työtä. Nehän ne nyt--pikku pariisittaresta suomalaiseen
piikatyttöön saakka--sorvaa, silittää, täyttää siellä suurissa
kulttuurimaissa, niinkuin surkeassa Suomessammekin. Miinassa sanotaan
olevan hienot laitteet ja herkät koneet, niitä varten tarvitaan käteviä
sormia. On jo historian takainen se aika, jolloin naiset ottivat osaa
sotaan vain laupeudensisarina tai istuivat kotona riipimässä
haavaharsoa.

Ja keksijän vaimo hymyilee ja jokeltelee lapselleen, josta ehkä sinä
samana yönä zeppeliinipommi tekee raajarikon. Hän nostaa kätensä
kiroten taivasta kohti. Hänen kirouksensa kuullaan. Samalla hetkellä
räjähtää Reinin takana samanlainen pommi samanlaisella tuloksella. Ja
kaikki vanhurskaus on täytetty... Tahtoisin vain nähdä, kuinka hieno
lady tai sulosilmäinen hausmutter unissaan turhaan pesee viattoman
veren tahroja käsistään ja kuinka monta gentlemannia on nyt maailmassa,
joiden tarjottuun käteen minun olisi vaikea tarttua.

»Sinä taas saarnaat!»--mutta miksen saarnaisi ... saarnasin näin
sisässäni koko kesän yksinäisillä onkiretkilläni, sillä enhän päässyt
mihinkään näkemättä miinaa jollakin rannalla. Milloin se seisoi mustana
ja uhkaavana, milloin kiiltäen kilpaa auringon kanssa, kun sen valo
siitä heijasteli sateen jälkeen. Saarnasin itsellenikin siltä varalta,
että mistä minä tiedän, enkö minäkin voisi riehahtaa nostamaan jotakuta
noista mereen tuulen ja virran vietäväksi sinne, missä tiesin
ryövärilaivueiden omilla rannoillani liikkuvan.

Lopulta tietysti totun, en välitä, tunne tylsistyy, siveellinen viha
uupuu omaan voimattomuuteensa. Ei kukaan kuitenkaan minua kuule eikä
kauhistu minun kanssani, sillä aseistahan meidän aseeton
kääpiökansammekin lopulta odottaa onneaan--joskaan ei omistaan, niin
toisten, toiset toisten ja toiset toisten--ja odottaessa asestuvat
veljet veljiäkin vastaan, kaartit kaarteja. Ja se nyt ei oikeastaan
kuulu aivan tähän, mutta kuitenkin: kun isä Suomessa sorvaa tehtaassaan
shrapnelleja Saksaa vastaan, äkseeraa hänen poikansa siellä jossakin
valmistuakseen tuon isän kustantamana Venäjää vastaan ... se on
sotakuva Suomesta, näyte meidän moraalistamme maailmansodan aikana,
meidän panoksemme kansojen ja oman vapautemme puolesta--sotavoitot ja
saksanpojat samassa perheessä! Äkäyn lopulta itseeni ja annan päivän
paistaa ja tuulen puhaltaa mistäpäin tahtoo, selvittelen verkkojani,
suorin siimojani ja panen salamiinojani minäkin tyhmille turskille ja
mitään pahaa aavistamattomille ahvenille ja paistan ja syön ja olen
tyytyväinen. Sillä täytyyhän elää... Mutta onko se tarpeellista?

Illan tullen ja yön pitkän synkällä merellä voihkaa ja huokaa.
Merelläkö vain?

Mutta aamu on taas tyven ja ihana.

       *       *       *       *       *

On taas ihana aamu, suloisin sunnuntai, yksi tämän elinaikani
kauneimman kesän monia samanlaisia. Olemme lähteneet
sunnuntaipurjehdukselle. Tuuli käy lounaasta, leudosti ja tasaisesti,
ei tarvitse välittää purjeista, kun on kerran kiinnittänyt ne ja
peräsinkin hoitaa melkein itse itsensä. Vene nousee kotirannasta niemen
vartta enkä näytä tarvitsevan kääntää päästäkseni sen yli. Mutta minä
käännän kuitenkin, ties' mistä syystä. Purje pullistuu ja minä sanon,
uutta venettämme kehuen, ehkä sadannen kerran:--»Katso, kuinka
kauniisti se taas nousee».--»Suorassa kulmassa niinkuin ainakin»,
säestää poikani. Silloin räjähtää tuskin pari sataa metriä siitä, missä
olin kääntynyt. Musta savupatsas on kimmonnut korkeuteen, seisoo hetken
pystyssä ja luhistuu takaisin kastellen kalliot mustiksi ja heittäen
mutaa, soraa ja kiviä ympäri rantaa. Me tunsimme vain heikon paineen
korvakalvossa ja purje hiukan vavahti.

Jos en kääntänyt, vaan jatkoin matkaa, olisimme tulleet jotenkin sille
kohdalle, missä mereltä ajautunut miina sattui kallioon, muutamia
metrejä siitä, ja siinä kai olisimme menneet mekin, miehet ja veneet.

Mikä meidät varjeli? Ja miksi juuri meidät?



LAHJOITUS.


Hyvä ystävä!--Olen nyt ollut täällä, niin, en oikein osaa sanoa,
kauanko. Päivistä ei ole jäänyt mitään erikoismuistoa kustakin
erikseen, ainoastaan kokonaistuntu, niinkuin se jää toisiinsa
liittyvistä helmistä yhä pidentyvässä helminauhassa, kun sitä
sujuttelee sormiensa lomitse. Ja helmiä ovat todella olleet minulle
nämä päivät sekä elämyksiini että työni tuloksiin nähden. Tiedän, kenen
kaulalle sen nauhan tahtoisin kiitollisena ripustaa. Hänen ansiotansa
se suurelta osalta on, hän on siinä tietämättään ollut taiteellisena
kiihokkeena, hän, minun herttainen tyttömallini, minun mallityttöni.
Minulla on jo sievoinen salkun täysi väriluonnoksia ja kynäpiirroksia
hänestä, vanhuksista ja heidän talostaan ulkoa ja sisältä. Olen
löytänyt aihepiirin, jota jo kauan olen hakenut, suomalaisen,
kotimaisen, läkähtyneenä kaikkeen siihen siellä ulkona. Olen siitä
aivan haltioissani. Ja hiukan muustakin. Täytyy saadakseni kaikesta
tästä kanssasi vähän haastella.

Täällä on tavattoman viihdykästä ja miellyttävää ollakseni. Kirjoitan
tätä vierashuoneessa, joka luovutettiin minulle tänne tultuani. Tämä on
vanhanaikuisin, tyylikkäin huonekaluin sisustettu nurkkakamari. Istun
mahonkipiirongin laskupöydän ääressä; sen kaikki laatikot, jopa
salalaatikotkin ovat tyhjennetyt minun käytettäväkseni. Edessäni on
kaksi kynttilää hopeisissa jaloissa. Uuni on vanhoista, kellastuneista,
kuvikkaista kaakeleista. Lattia on umpimatossa. Seinillä on vaski ja
puupiirroksia mahonkikehyksissä. Täällä on suloista ja lämmintä,
aistikasta, yksinkertaista ja lujaa niinkuin kaikkialla muuallakin
tässä talossa.

Vaikka kaikki täällä on niin vanhaa, on kuitenkin, niinkuin se olisi
erikoisesti minua varten niin laitettu. Eihän sen tarvinnut olla niin
eikähän se tietysti niin ollutkaan, mutta minä kuitenkin sain sen
vaikutuksen, koska halusin sen niin mielelläni saada, että täällä on
minua jo kauan odotettu. Tahdoin kuvitella, että tämä vierashuone ei
ollut vierashuone yleensä, jokaista tulijaa varten, vaan sitä varten,
jolle talon tytär avasi sen oven, saattaen hänet tänne kuin pyhäkköön
pimeän salin läpi ja hänelle kahdella kynttilällä tietä valaisten. Kun
täällä vieraili joku toinen, niin oli varmaankin jotakin toisin,
ainakin hiukan. Niillä on muuten täällä ihmeellinen vaisto arvata, mikä
on vieraalle mieleen. Pieni esimerkki: heti seuraavana päivänä oli
tuossa yöpöydälläni se savukelaji, jota he olivat nähneet minun
polttavan. Joka ilta on yöpöydälläni juuri saapuneet sanomalehdet.

Hänen huoneensa on ylikerrassa minun huoneeni päällä. Kuulen hänen taas
liikkuvan siellä niin varovasti ja hiljaa, että tuskin sen kuulen. Hän
astelee ja askartelee siellä kuin kuiskaten. Hän nähtävästi varta
vasten koettaa niin. Eihän hänen tarvitse pelätä häiritsevänsä, koska
hän hyvin tietää, että valvon myöhään. Se on hänen luontaista
naisellista arkuuttaan ja ujouttaan ja häveliäisyyttään. Tuskin tiedän,
milloin hän hiipii vuoteeseensa. Ei kuulu enää mitään, ei sieltä eikä
koko talosta. Ei muuta kuin räystään tipahtelua ulkona, yhä hiljemmin
ja harvemmin, pakastavan huhtikuun yön hyytäessä, mitä aurinkoinen
kevätpäivä on sulatellut... Meillä on varmaan huomenaamuna hankiainen
ja hyvä hiihtokeli, jota olemme odottaneet. Meillä on rendez-vous jo
ennen auringon nousua--muuten ensi kerran elämässäni siihen aikaan
päivästä. Hän lupasi varmasti herättävänsä minut. Kolme kolkutusta
kattoon.

Mikä herttainen talo tämä koivujensa alla, järven niemessä, oman tiensä
takana, vastapäätä kirkkoa toisella puolen järven! Soisin välistä, että
talo olisi minun ja että voisin jäädä tänne ainiaaksi. Niin rehtiä,
ystävällistä, hiljaista ja viisasta väkeä nuo valkotukkaiset vanhukset
ja tuo heidän keltapalmikkotyttärensä. Heidän ja tämän talon
päävaikutus on sopusointu. Kaikki täällä on samassa vireessä, saman
hengen soitteessa. Kaikilla kolmella heillä on sama yleisilme ja katse,
samat rauhalliset liikkeet, yhtäläinen äänensointu. Ne eivät koskaan
kiirehdi eivätkä hermostu, mutta ehtivät kuitenkin. Anna sinä minun
heistä innostua, hymyile vain, jos haluttaa, mutta tämä on minulle
uutta ja mieluisaa, olenhan elänyt ihan toisissa oloissa. Isäntäväki ja
muu väki ovat kuin yhtä perhettä. Vanhat palvelijat ovat vanhoja
talossa ja nuoret kai aikoinaan tulevat siinä yhtä vanhoiksi. Hevoset
ja karjakin näyttävät kuuluvan perheeseen. Niitä hoidetaan jokaista
kuin persoonallisella huolella niinkuin harvinaisia vieraita, niinkuin
--minua. Tallissa ja navetoissa, pahnoissa ja karsinoissa on yhtä
siistiä ja hoidettua kuin täällä asuinhuoneissa, karjatytöt ovat
puhtoisia kuin diakonissat. Ja saman huolenpidon ja hellyyden alaisia
näyttävät olevan talon elottomatkin esineet, huonekalut, työkalut, reet
ja rattaat. Ne ovat sen asukkaita nekin. Niillä on tietyt sijansa siinä
ja ne ovat kuin tietoisia tarkoituksistaan. Näyttää kuin niitä
hoidettaisiin ei vain niiden tuottaman hyödyn vuoksi, vaan niiden
itsensäkin vuoksi, huolella ja hartaudella ja osanotolla niinkuin
eläviä olentoja, että niidenkin olisi hyvä ja viihtyisä olla.
Jokaisella on oma oikea sijansa, jossa se kuin levähtää käyttelyn
väliajoilla. Jos se olisi jossakin toisessa sille kuulumattomassa
paikassa, olisi sen ikävä ja paha olla. Tässä talossa ei mikään
ajelehdi eikä vetelehdi, eikä myöskään sairasta, sillä kaikki, mikä
menee rikki, korjataan heti ja pannaan kuntoon. Ei mikään narise eikä
vingu, ei viirikään. Romutkin ovat järjestyksessä, niillekin,
raajarikoille, on valmistettu oma turvakotinsa aittojen välisessä
vajassa, johon ne on lajiteltu laatikoihin ja hyllyille. Koska ne eivät
ole niitä hävittäneet, on niissä kai heille jokin rakas muisto. Tai
ehkä ne on pantu siihen kuin väliaikaiseen hautaan, odottamaan
ylösnousemustaan jossakin uudessa muodossa.

Tämä järjestys, tämä tasapaino, jossa on jotakin taideteoksen
sopusuhtaa ja keskitystä, suo lepoa ja hermorauhaa. Sitä elävöittää
lintu, joka liikkuu ja lentelee ja visertelee päiväkaudet näillä
pihoilla.

Hän on tämän talon hengetär ja haltia, huipputulos tästä kaikesta,
talon tarkoitus, sen olemisen oikeutus, sen päämäärä. Hän on versonut
sen taimilavassa, kehittänyt varttaan sen maassa, kukkinut sen ilmassa
ja hengessä. Hän on sen juuri kypsymässä oleva hedelmä, jo nuokkuen
varressaan valmiina poimittavaksi.

Ihme, ettei kukaan vielä ole ojentanut kättään häntä ottaakseen. Vaan
ehkäpä heillä jo onkin tiedossaan kotivävy, ehkä hänen muotokuvaansa
sitä varten maalautetaankin, yllätyslahjaksi »omalle». Ohimennen sanoen
en ole sitä vielä aloittanutkaan. Olen toistaiseksi tehnyt tutkielmiani
omia tarkoituksiani varten. En muuten luule, että sen, hänen tulevansa,
kanssa olisi vaikea kilpaillakseni, jos sitä haluaisin. En siihen
kuitenkaan pyri, sillä kotivävy sen täytyy olla. Ei häntä pitäisi
koskaan irroittaa täältä ja istuttaa muihin maaperiin. Hänen on
pysyttävä emäntänä ja äitinä, emäntä- ja äitisukujen jatkajana. Hän on
niitä, joita ajatellaan, kun puhutaan »esiäideistä». Rotuihminen,
tarkoitettu kehittämään rotuaan, sitä, jossa meidän tervein
maalaisveremme virtaa, herraskartanoidemme ja pappilaimme asuttajissa,
ja johon meidän kulttuurimme pohjautuu.

Olin heti selvillä siitä, missä hengessä hänet maalaan: olen koettanut
saada hänet kuvatuksi tämän talon omassa hengessä, siinä, joka häntä
ympäröi, jossa hän elää ja johon hän kuuluu, ja joka, vaikkei taustaa
näkyisikään, pitäisi aavistaa ilmeestä. Olen piirtänyt hänet antamassa
kämmeneltään sokeria irtonaiselle nimikko-orhilleen, joka seuraa häntä
kuin koira; lammasten edessä, kun ne, emät ja vuonat, karsinastaan, sen
aidan yli ja rakojen läpi, tunkevat päänsä saadakseen häneltä kukin
palasensa; tai leipomassa, jolloin olen saanut esille hänen kauniit
käsivartensa ja kämmenten ja sormien keveät ja sulavat liikkeet, kun
hän käsittelee valkoista taikinaa valkoisella leivinlaudalla, puettuna
valkoiseen esiliinaan ja päässä niskan taa sidottu valkoinen liina.
Nämä leipoma-asennot ja liikkeet ovat hänessä niin luontevat, niin
ominaiset, että niitä tutkiessa seisoo edessäni satojen vuosien sarja
siihen tottuneita ja sitä harjoittaneita naisia. Se on niin aitoa, niin
kaunista ja kotoista, että lämpenen katsellessani en vain häntä, vaan
jopa omia luonnoksianikin hänestä. Paitsi näitä olen tehnyt useita
muita tutkielmia sekä Öljyllä että liidulla ja vesivärillä. Minulla on
ollut suoranainen luomiskuume, toisen aatteen hedelmöittäessä toista.
Tämä talo on, niinkuin sanoin, aiheiden aarreaitta ehkä piankin
katoamassa olevalta kulttuurikaudelta, vanhalta, mutta minulle tähän
saakka taiteellisesti uudelta.

Lämpenen häntä ajatellessani--en ole mitään muuta ajatellut, en muussa
askarrellut kuin noissa eri ilmeissä, eri tilanteissa, eri asennoissa.
Sieluni, mielikuvitukseni on häntä täynnä. Kysyn tässä juuri itseltäni,
olenko mieltynyt, ehkä rakastunutkin häneen enemmänkin kuin
kiitolliseen malliin. En tiedä, en luule. Mutta vaikka olisinkin, ei
ainakaan minun puoleltani uhkaa häntä mikään vaara. Vaikka voisinkin,
en tahtoisi ojentaa kättäni häntä ottaakseni ja viedäkseni. Olisi sääli
nostaa hänet maita ja autereita kiertävän taiteilijan ritisevään
reteliin. Ei meikäläisen hajanainen maailma ole hänen maailmansa, ei
se, mihin hänet täältä hennoisi siirtää. Kai hän sielläkin kukkana
kulkisi, mutta ainoastaan hetken niinkuin kukka vesilasissa, vähitellen
kuihtuen ja kalveten. Entä jos minä tulisin tänne? koettaisin juurtua
hänen maaperäänsä? Eihän sekään kävisi. Mutta miksi ei? Vaikkapa nyt
»taiteeni», mokomakin, siitä kärsisikin, vaikka kehitykseni pysähtyisi,
vaikka veisin palettini ja siveltimeni hänen hyvin järjestettyyn
romuliiteriinsä ja ottaisin sen viereisestä työkaluliiteristä kuokan ja
heinähangon ja puutarhalapion--entä sitten! Eläisin hänen elämäänsä
niiden lasten kanssa, hänen kaltaistensa, joita hän minulle
lahjoittaisi--kai saisin siinä elämäntehtävän yhtä hyvän kuin tämä
nykyinenkin, kenties paremman.

Tyylikäs hän on, taideteos omaa lajiaan, sulava, joustava, virheetön,
luja ja hento samalla, viaton ja avonainen, sanalla sanoen... Hän
käännyttää minut sisäisesti, siitä tietämättään. Kun vertaan häntä
kaikkiin niihin naisiin, joiden kanssa siellä ulkona maailmassa--huh!

Hän kai jo aikoja sitten nukkuu. Haluaisin maalata hänet myöskin
levolla ollen, vuoteessaan, uupuneena päivän puuhien jälkeen, toinen
käsi peitteen päällä, toinen pään alla kaaressa. Minun Pyhä Ursulani
(kai muistat sen taulun siellä Venetsian museossa). Ehkä kerran vielä
sen saankin niin, ehkä en. Sitä odottaessani »ikuistan» hänet, niinkuin
saan, panen häneen parhaan itsestäni, sielustani: ihailuni,
ihannoimiseni. Vaikkei hän olisikaan se, miksi hänet nyt näen, menee
hän nyt kuitenkin semmoisena jälkimaailmaan ja taidekirjat ehkä sanovat
hänestä sitten, että luultavasti, kaiken varmaan, hänen tekijänsä oli
rakastanut häntä niinkuin Lionardo Jocondaansa. Luon hänestä, en
arvoituksellisesti hymyilevää ongelmaa, jonka ilmeen syytä kukaan ei
ole voinut selittää, ja jonka taustana on jylhän vuoriston hämy, vaan
tavallisen suomalaisen ihannetytön, jonka taustana on hänen korea
kotinsa, sen huurteinen koivikko heleimmän kevään aattona. Hyvää yötä!

(Jatkoa seuraavana iltana.)

Heräsin kolmeen arkaan kolkutukseen. Ne eivät tulleet ylhäältä, vaan
ovelta. En vastannut, tahdoin kuulla ne vielä kerran. Ne toistuivat
hiukan kovemmin, minä vastasin ja hän sanoi sieltä: »Kahvi on valmis.»

Hän odotti minua ruokasalissa kahvipöydän ääressä, valmiiksi puettuna
hiihtoretkelle, päässä puuhkalakki hienointa valkoisinta lammasnahkaa,
yllään suora väljä, helmoihin saakka ulottuva viitta sinistä
kotiverkaa, jalassa paulakengät. Varhainen talvinen aamuvalaistus
asettaa ankaralle koetukselle kaiken, mihin se sattuu. Se ei anna
minkään tunnelman lahjoa silmää, vaan pakottaa joko hyväksymään tai
hylkäämään. Hän kesti koetuksen niinkuin ulkoilmaveistos, joka uhmaa
valoa, tulipa se mistä ja miten tahansa. Hän kesti sen niinkuin aukeava
kukka, joka sekin kestää kaiken valon ja kutsuu sitä yhä vain lisää
luokseen katsomaan ja ihailemaan ja joka voi voitollisesti kilpailla
hehkuvimman keskipäivänkin kanssa--niinkuin hyvin nukkunut lapsi
herätessään ja noustessaan visertämään vuoteessaan, silmät suurina ja
tuoreina, suu hymyssä ja ihossa terve tuoksu. Jotakin siitä kaikesta on
hänessä. Sanon sen hänelle. Hän lyö sen leikiksi, mutta kuuntelee
kuitenkin mielellään.

Samoin kuin on myöhään illalla, kun saattaa kotiin naista ja erotessa
nukkuvan talon portilla syntyy erikoinen, salamyhkäinen yhteistunne,
samoin on hyvin varhain aamullakin, kun muu talo vielä nukkuu eivätkä
vanhukset vielä ole tulleet: ollaan kuin salaisessa liitossa, kahden
kesken koko maailmassa; on hetki, josta on otettava pikainen vaari,
sillä tuossa tuokiossa voidaan tulla ja kaikki voi muuttua. Ja siinä on
erikoinen viehätys varsinkin illan jälkeen, jolloin on oltu yhdessä
kahden kesken, kun muut ovat kylässä, luettu runoja, soiteltu, puheltu
ja piirustettu. Siinä on sitä, että oletko miettinyt yöllä sitä, mistä
eilen puhuttiin, mihin tulokseen olet ehkä tullut, mitä olet yleensä
yöllä ajatellut ja tuntenut, onko se kohdistunut minuun, oletko ehkä
nähnyt sen johdosta untakin? Aamutunnelman voi rikkoa pieninkin seikka.
Se, mikä sen kestää, on aitoa. Ja kaikki oli täällä aitoa, hyvästä
kahvista käteen ja käden liikkeeseen, joka sen tarjosi. Hän herätti
emäntätunnelman, sen sanomattoman miellyttävän ja suloisen, että hän on
ollut ylhäällä ennen minua, laittanut minulle kaikki valmiiksi,
lämmittänyt huoneen, tuulettanut sen, keittänyt kahvin, kuorinut kerman
ja kaikki on tapahtunut kuin itsestään, niinkuin kukan avatessa
umppunsa, niinkuin vesilinnun ottaessa aamukylvyn.

--Mutta tuossa puvussahan ja tuossa valossahan teidät olisikin
maalattava!

--Taasko siinä--ja missä vielä? Ja kuinka monessa?

--Tuhannessa kauniissa--sillä teistä kumpuaa ehtymättömästi aiheita ja
kauneusarvoja. Seisokaa vielä...

--En minä osaa seistä--pannu polttaa--pian--ai--!

--Olette oikeassa, ei teidän pidäkään seistä mallina, ainoastaan olla,
niinkuin olette, ja minun täytyy oppia teidät ulkoa painamalla teistä
kuva ensin aivoihini ja vasta sitten kankaalle--sekä aivoihini että
sydämeeni, saadakseni avukseni myöskin tunteeni teitä oikein
tulkitakseni.

--Juokaahan nyt jo--kahvinne jäähtyy.

Suhteemme oli jo kehittynyt heti näin vapaaksi; ammattini suoman
vapauden turvin ja varjossa voin sanoa hänelle, mitä miellyttävää
tahdoin. Oli kevytmielistä puhaltaa näin vireille tulta, joka jo kyti,
itsestään syttyneenä. Minun ei olisi pitänyt.

Hiihtoretkemme oli herttainen duetto tai niinkuin nelikätinen
soittonumero--se olisi oikeastaan tulkittava ei sanoin, vaan sävelin:
suksien helinää, sauvan somman kirinää, ohi kiitävien huurrekoivujen
vilinää. Me laskimme pelloille, me sujutimme pellolta niitylle,
niityltä jäälle, emme nousseet taloihin, vaan kiersimme ne, pysyen kuin
ulkopuolella muiden maailmaa ja liikkuen kuin itseluomassamme omassa
ilmapiirissä, poistuen ja läheten toisiamme, milloin toinen, milloin
toinen, erillämme ja samalla yhteenliitettyinä, välillämme side, joka
sujuu, vaan ei katkea. Hän hiihti paljon paremmin kuin minä, laski mäet
kuin leikillä, nousten jyrkän rinteen kuin vuohi kallion, kun minä
tottumatonna tein kaikki vaivalloisemmin ja raskaammin. Milloin tahansa
hän olisi voinut minut jättää ja vilkuttaa liinaa hyvästiksi.

Hän hiihtää yhtä kauniisti ja keveästi ja luontevasti kuin hän tekee
kaiken muunkin. Hiihtoliike ei ole oikeastaan kaunis muulloin kuin
hiihtäjän liukuessa liikkumatonna mäkeä alas, vartalo hiukan taapäin
taipuen. Mutta hän suoriutui siitä hyvin. Hänen luontainen voimansa
tekee sen. Hänen ei tarvitse ponnistaa eikä potkaista. Hänen liikkeensä
alkulähde näyttää olevan suksissa, ne ovat ne, jotka häntä nostavat ja
vievät. Hän ei laahusta niinkuin esimerkiksi--minä. Hän ei tee sitä
rumaa liikettä, joka syntyy, kun eturuumis sauvan avulla puskee liiaksi
edelle ja laahaa jäljessään jalkapuolta, jolloin sukset usein
livahtavat taapäin. Hänen koko vartalonsa taipuu ja oikenee luontevassa
kaaressa kuin jänne, ainoastaan sen verran kuin on tarpeellista,
rikkomatta luonnollista linjaa, ja miellyttävä tasapaino syntyy. Sain
tämän kuvatuksi juuri ulkomuistista. Siitä tulee taulu n:o 4. Taulu n:o
5 on, kun hän seisoo sauvojensa varassa nojaten niiden päähän, kädet
leuan alla.

Lopulta me tulemme kirkonkylän takana olevan kukkulan etelärinteelle ja
pysähdymme hongikon reunaan aholle, jossa aurinko jo on sulattanut
lunta. Se on jo noussut ja lämmittää meitäkin siihen. Koko alla oleva
seutu, järvet, saaret, rantatalot, kirkonkylä ja »meidän» talo sitä
vastapäätä ovat pakkasaamun autereen sinessä.

Istumme toinen toiselle kivelle. Hän ottaa väljän viittansa povelta
pienoislaukun, joka on riippunut hänen kaulallaan.

--Mikä se on?

--Isän vanha evässalkku, jonka äiti lahjoitti hänelle, kun he menivät
kihloihin.

Siinä oli hopeinen voileipärasia ja hopeinen pullo ja pari pientä
pikaria. Hän tarjosi piiraita ja viiniä.

--Herran terttu teitänne, tämähän on suurenmoista!

--Suomen suurimman taiteilijan malja! virkkoi hän, silmissä veitikka.

--Suomen suloisimman taiteilijan mallin malja!

--Ei kahta yht'aikaa.

--Te juotte toisen ja minä toisen.

Tiainen piipittää petäjikössä ja kylästä kuuluu hevosen tiuku ja reen
ritinää. Minä näen, että hänen silmissään on ilme, josta en voi
erehtyä. Mutta minä en saa päästää sitä tunnetta pidemmälle viriämään.
Jos sen teen, on se elämäni kevytmielisin teko. Ja kuitenkin se
tapahtuu.

Hän on kiven kupeelta pälvestä poiminut puolukan varsia, joissa on
vielä talven yli olleita marjaterttuja, tehnyt niistä kimpun ja tulee
ja kiinnittää ne rintaani. Hänen lakkinsa on siirtynyt taapäin, niin
että otsa on paljastunut. Kun hän on kukittanut minut, tartun minä
häntä päähän ja suutelen häntä ensin otsaan, sitten poskille, sitten
huulille. Hän horjahtaa, minä tuen häntä, hän oikaisekse, ja me
toinnumme molemmat.

Hän seisoo, kuin kuulostaen ja odottaen. En saa virketyksi mitään, enkä
tahdokaan.

--Ne kai odottavat meitä jo aamiaiselle, sanoo hän. Hän nousee
suksilleen ja laskee edellä suoraan kylän kautta ja kirkon ohi jäälle,
odottamatta minua. Vasta jäällä saavutan hänet. Mutta en nytkään saa
sanotuksi sitä, mitä hän nähtävästi odottaa ja mitä hänellä on
oikeuskin odottaa. Hän on odottanut sitä koko tämän päivän ja
nähtävästi koettanut antaa minulle tilaisuutta selitykseen. En ole sitä
käyttänyt.

Sillä hän ei tietysti ymmärrä, että voisin jättää sen siihen, ettei se
minun puoleltani merkitsisi mitään. Täällä--heidän maailmassaan--
semmoinen tietää lupausta, sitoumusta. Mitenkään muuten hän ei voi sitä
selittää. Mutta enhän minä voi sitä tehdä, enhän myöskään voi pyytää
anteeksi. Se olisi kovin kömpelöä ja noloa. Minulla ei kai ole muuta
jäljellä kuin keksiä jokin tekosyy ja lähteä.

Että kyllä rakastan häntä, mutta olen jo sidottu toisaalle. »En voinut
sille mitään, olitte niin viehättävä siinä.» Jotakin semmoista.

Eihän itse tapaus semmoisenaan suinkaan olisi niin vaarallinen. Se nyt
menisi tavallista ehkä hiukan pitemmälle menneen taiteilijanvapauden
lukuun. Tunne syttyy ja sammuu. Mutta jos se ei sammu. Jos hän ottaa
sen syvästi, niinkuin hänenlaisensa usein tekevät? No, ehkä tämä
jollakin tavalla järjestyy. Kirjoitan sinulle, kuinka tämä kehittyy.

Minua surettaa ja harmittaa koko juttu. Myöskin siksi ja ehkä eniten
juuri siksi, että jos minun täytyy lähteä, niin jäävät kaikki nämä
aiheeni keskeneräisiksi. Kirottu suudelma! Ilman sitä! Eipähän se
muuten liene ensi kerta. Mutta viimeinen se on, sen vannon. Onhan
minulla sentään jo melkoinen saalis salkussani. Siellä on hienoja
asioita. Tulen niillä ehkä lopullisesti läpäisemään. Olkoon tyttö
tyytyväinen, että hän on ikuistettu Suomen taiteessa. Kun vain voisin
saada mielenrauhan siitä, että se saalis, minkä täältä vien, ei ole
ryöstösaalista. Kirottu omatunto!

Tuus Totus.

       *       *       *       *       *

Se »ystävä», jolle ylläoleva kirje on kirjoitettu, on sen tyhjälle
lehdelle tehnyt näin kuuluvan muistiinpanon:

»Se tyttö, joka oli ollut taiteilijan mallina, ei koskaan mennyt
naimisiin. Vanhempainsa kuoltua jäi hän yksin emäntänä ja isäntänään
hoitamaan taloa ja tilaa. Hän keräsi kotiinsa sinne maalle kaikki, mitä
sai maalauksia ja piirroksia nuorelta taiteilijalta, joka oli
vieraillut hänen kodissaan hänen nuorena ollessaan ja joka ei elänyt
montakaan vuotta sen jälkeen. Kuoltuaan vanha neiti testamenttasi
talonsa lepokodiksi taiteilijoille. Tila arvokkaine metsineen oli
myötävä ja kertyneistä varoista muodostettava rahasto lepokodin
ylläpitoa ja taideteosten tilaamista varten nuorilta, ei kolmeakymmentä
täyttäneiltä taiteilijoilta. Tapasin tuon neidin viimeksi eräässä
näyttelyssä Helsingissä. Hän oli silloin pieni, ketterä, ystävällinen
ja herttainen vanha mummo, tukka ihan lumivalkea, mutta posket vielä
verevät kuin nuorella tytöllä.»



ASUNNOISSA AUTUAITTEN.


    Se oli vanha Vaaran ukko
    Satavuotinen Vipunen,
    Ois jo saattanut sujua,
    Viruskella vuosikauet
    Kuusen alla kuollehena--
    Ei ois kuka kaivannunna,
    Nykyinen kysynyt kansa.

    Vaan eli saunassa salolla
    Riihirähjässä retosti:
    Katiskalla kalat pyysi
    Lummelammesta läheltä,
    Rihmat viitahan viritti,
    Tokkapuut poluille laittoi--
    Eli pappia paossa,
    Kirkonmiestä katoksissa,
    Oli jumalat itellä,
    Haltijansa, hoitajansa,
    Taikatemppunsa tehoisat.

    Vaikea oli vanhan olla
    Tukala tutisevaisen--
    Pois halusi päästäksensä
    Näistä inhoista iloista,
    Toivoi taivasta takaista,
    Tuonen puoleista tupoa--
    Siitä laulun lauleskeli,
    Runon vanha ruikutteli;
    Siin' oli totta toinen puoli,
    Toinen nähtyä näkyä.

    »Lähin kerran kulkemahan,
    Henki heikko häilymähän,
    Parempihin pääsemähän,
    Selän poikki soutamahan
    Venehellä vuotavalla,
    Ruuhella vesivaralla--
    Ajoi tuuli, aallot nousi,
    Purje koivuinen kohisi;
    Kantoi kauaksi kotoa,
    Vei vesille vierahille,
    Kaian niemen kainalohon,
    Lahen laakean perähän.

    Lähti polku pensastosta,
    Ura kaita urkenevi;
    Käski mieli kulkemahan,
    Vaati vainu vaeltamahan--
    Kuljin soita sotkuisia,
    Rämehiä rämmiskelin,
    Kahlaelin korpimaita;
    Vettä tirskui virsun jälki,
    Hyrskähteli heinäkenkä;
    Vaelsin tuota viikkokauen,
    Tarsin puhtehet, pimeät,

    Luulin siihen suistuvani,
    Uupuvani ainiaksi;
    Turvasime Taattohoni,
    Heikko loime Luojahani--
    Jo tuli kangas vastahani,
    Kuiva korpi, harvahonka,
    Miss' on pilkat puihin lyöty,
    Merkit tehty männikköhön.

    Ajattelin, arvaelin:
    Lienetköpä tie Tapion,
    Merkkireitti metsän kansan?

    Lähen tietä kulkemahan,
    Reittiä retostamahan:
    Juoksi pyyhyt tietä pitkin,
    Vähä lintu viipotteli,
    Neuvoi pannaksi patahan,
    Kehoitteli keittämähän.

    Kynin höyhenet hyvältä,
    Kannon päässä pienoiselta,
    Panin pyyhyen patahan,
    Tuohisehen lahjalinnun.--
    Suuhuni sen syötyäni
    Lähti lintu lentämähän,
    Höyhentukko hyrrimähän--
    Siitä arvata osasin,
    Ett' on tie Tapion teitä,
    Lintu laittama Jumalan.

    Kohosi kangas korkealle,
    Kahen puolen kaunis metsä,
    Salot suuret ja siniset.
    Astuin päivän, astuin toisen,
    Päivänäpä kolmantena
    Tuima [nälkä] tuntuvi tulevan.

    Juoksi teiri tietä pitkin,
    Verkapursto piipotteli;
    Käski pannaksi patahan,
    Kehoitteli keittämähän;
    Suuhuni sen syötyäni
    Lähti lintu lentämähän,
    Höyhentukko hyrrimähän--
    Siitä arvata osasin,
    Ett' oli lintu Luojan lintu,
    Metsät Mielikin omia,
    Takalistoja Tapion.

    Alkoi aueta ahoja,
    Viljamaita mainioita,
    Ruismaita runsahia,
    Kaunihia kauramaita;
    Juoksi mehto tietä myöten,
    Kotkotteli koppeloinen--
    Panin mehtosen patahan,
    Keitin keiton koppelosta;
    Lintu tuokin Luojan lintu,
    Metsän Mielikin omia.

    Päivän tuossa taivaltelen,
    Käyskelen kevyttä tietä,
    Luon ma silmän luotehesen,
    Poikki maiden pohjoisehen,
    Paistavi aurinko ahoille,
    Kaukaisille kaskimaille,
    Vaaralle iki-isolle,
    Päivyt rinteitä punasi,
    Kullan hehku kuusikoita,
    Hohti huonehet aholla,
    Päädyt pilviä pitivät,
    Ukset kulte kuumottivat,
    Kilo kiilsi ikkunoista,
    Hehkusi laseista loimo;
    Päättelin taivoksi Tapion,
    Asunnoksi autuaitten.

    Vertyi mieli vaarivanhan,
    Ukon rinta riemahteli.

    Miten sinne päästäkseni,
    Kuink' ylitse ylläkseni?
    Suo oli suunnaton välissä,
    Rimpi rannaton edessä;
    Ei ole tietä tuonne tehty,
    Eikä puita poikki pantu.

    Vaanp' oli sujakat sukset,
    Alla kuusen uudet kalhut,
    Sauv' oli hopeasompa,
    Keihäs kullan kirjaeltu.
    Sujuivat sujuttamatta,
    Ponnahtivat polkematta
    Yli vetkien vesien,
    Sivu märkien mätästen
    Ilman jälen jättämättä--
    Vinkui viima korvissani,
    Puhti poskia porotti.
    Yli suon on saatuani,
    Märän poikki päästyäni,
    Kirposi jalasta kalhu,
    Lyly lähti lentämähän
    Itsestänsä halki ilman:
    Siitä arvata osasin,
    Ett' oli sukset Luojan luomat,
    Vanhan Vaarin veistelemät.

    Aloin astua ahoa,
    Vaaran viertä väännätellä--
    Jo on maatkin muuttunehet,
    Sirostunna seudut kaikki:
    Salot välkkyivät verassa,
    Silikissä metsät siinti,
    Kuuset kullassa kuhotti,
    Hopeissa hongat hohti,
    Vanhat hongat vaskivöissä,
    Haavat kaikki haljakoissa,
    Lepät lempivaattehissa,
    Kuuna paistoi kuusen oksat,
    Päivänä petäjän latvat.
    Vaikk' oli syksy lähtiessä,
    Tääll' oli lehessä lehto,
    Koivut hiirenkorvasella.
    Metsä haiskahti me'elle,
    Simalle salo sininen,
    Apilalle aian varsi,
    Kuminalle kukkaniitty.
    Linnut lauloivat lehoissa,
    Peipot puissa piiperteli,
    Satakielet soittelivat.
    Kepeästi jalka keikkui,
    Virsu vaivatta kohosi--
    Aita oli lauoista laottu,
    Veräjä vaskesta valettu,
    Soi kuin kannel kymmenkieli,
    Helähteli herkin soitto--
    Tie oli tuomin istutettu,
    Kuja koivuin kaunistettu.

    Siitä pääyime pihalle,
    Kävin kullan kartanolle:
    Ei ole hurtat haukkumassa,
    Ei rakit rähisemässä,
    Vaan on pihlaja pihalla,
    Tuvan eessä tuuhu tammi,
    Käki kukkui pihlajassa,
    Toinen tammessa helisti.

    Isäntä kukunnan kuuli,
    Talon Äijä äänen tunsi,
    Tiesi vierahan tulevan,
    Kaukalaisen kerkiävän.
    Jopa vastahan tulevi,
    Kynnykselle kepsahtavi.
    Pitkä on Tapion takki,
    Valkopartaisen vakavan,
    Verasta on viitta tehty,
    Vyönsä silkistä siottu,
    Käski käymähän tupahan,
    Asuntoonsa astumahan.

    Tupa oli tammesta rakettu,
    Parahista puista pirtti,
    Uuni koko kalliosta,
    Lattia lauoista laottu,
    Penkit haavasta hakattu,
    Orret puuta oksatonta;
    Orrella hyppeli orava,
    Karsinassa karhu kelli
    Heinillä hajuavilla;
    Pöytä suuri seinämällä
    Voilla, vehnällä katettu,
    Parahilla piirakoilla,
    Makosilla mansikoilla.
    Tuo olutta Aino neiti,
    Kantavi sulo simoa,
    Tarjoi kaunosta käestä,
    Kevelästä kourasesta,
    Käski juoa jaksamahan,
    Yllin kyllin ottamahan.

    Vaan on Äijä äännähtävi,
    Vaari vanha virkahtavi:
    »Terve sulle tultuasi,
    Hyvä päivä päästyäsi,
    Matkan pitkän juostuasi!
    Tulevasi tie'ettihin,
    Sanottihin saapuvasi:
    Varattihin varsin sauna,
    Kyly lämmin laitettihin.»

    Se on tytti Tellervoinen,
    Punaposki Pullervoinen,
    Vastat orrelta vetäisi,
    Saattoi saunahan samassa;
    Saun' on suojassa sijassa,
    Alla kuusen kukkalatvan,
    Humisevan hongan alla,
    Lähe kylmä lattiassa,
    Toinen kuuma karsinassa,
    Lautehet lasista tehty,
    Poslinalla penkit pantu.
    Löipä löylyn leyhäytti,
    Tupsahutti tuoksuvaisen,
    Hieroi hellällä käellä,
    Voiti hajuvoitehilla,
    Haastatteli, nauratteli,
    Laski lapsi leikkiänsä,
    Pilojansa piiskutteli,
    Valoi veellä lämpimällä,
    Haalealla huljutteli;
    Antoi paiat palttinaiset,
    Sitoi vyöllä villaisella,
    Halaeli hienoisella--
    Suuta suikkasi lopuksi.

    Siit' on saanut saunatuksi,
    Ukkorähjän reilatuksi,
    Ukko on kuin uusi miesi,
    On kuni keväällä koivu,
    Noron notkea närönen;
    Tunsi suonet suorituiksi,
    Jäsenensä joustaviksi,
    Ehommiksi entistänsä;
    Rinta riemua remahti,
    Veret voimoa vavahti.

    Tuosta tultua tupahan,
    Jo on koolla kaikki kansa,
    Aterjalla autuahat.
    Siin' on vanha Väinämöinen
    Laulaja iänikuinen,
    Siinä seppo Ilmarinen,
    Ylen taitava takoja,
    Takomassaan taivahassa,
    Sekä lieto Lemminkäinen,
    Kanssa kaunis Kaukomieli;
    Viel' on kurja Kullervokin
    Kaikki on Kalevan kansa.
    Siinä meitä syötetähän,
    Syötetähän, juotetahan,
    Kyllitellen kestitähän,
    Ei lopu leipä lestityinen,
    Vaikka kuinka leikkoaisi,
    Voi vähene vakkasista,
    Vaikka kuinka viilteleisi.--
    Syötettyä, juotettua,
    Kaiken kyllin kestittyä
    Väinö virren veisoavi,
    Sormin kannelta kokevi
    Kiitokseksi kaunihiksi
    Talon oivan antimista,
    Luojan lahjoista hyvistä;

    Kun on laulu loppununna,
    Veisattuna virsi kaunis,
    Joukko lähtevi levolle,
    Autuahat aittoihinsa.
    Luo tulevi Taatto vanha,
    Sanovi sanalla tuolla:
    »Lähe uusi oppimahan,
    Äsken tullut tietämähän
    Näitä taivahan taloja,
    Olomaita onnellisten.»

    Viepi vaaran viertehelle,
    Kulettavi kukkulalle,
    Osoittavi sormellansa,
    Näyttävi nimettömällä:
    Tuoll' oli Lapin laajat mannut.
    Täällä suuri Suomen niemi,
    Meri siinteli suvessa,
    Toinen lännessä levisi.
    Käski katsoa alemma,
    Lähemmäksi silmän luoa,
    Sanovi sanalla tällä,
    Lausui tällä lausehella:

    »Talo siin' on silloin tehty,
    Kun on taivaskin taottu,
    Tuoss' on pellot perkattuna
    Kyntämättä kasvamahan,
    Tuoll' on salo saalihinen,
    Aina runsas riistakorpi,
    Erä tuomatta tulevi,
    Ajamatta antauvi,
    Kosket kuohuvat lohia,
    Suuret virrat säynehiä,
    Kilvan pyrkivät patahan--
    Tulevi lintu liikkumatta,
    Kala jalan kapsamatta.»

    »Tääll' ei laske Luojan päivä,
    Alene ei aurinkoni,
    Ain' on kesä kestämässä,
    Aina armahin juhannus;
    Lakastu ei lehti puusta,
    Kummut kukkivat iäti.--
    Hyvä tääll' on ollaksesi,
    Armas aikaellaksesi,
    Lapset lapsina pysyvät,
    Nuoret neiot neitosina,
    Ukot ukkoina elävät.
    Eivät vanhene enempi;
    Kaikki onnessa asuvat
    Iloiten ikänsä kaiken.
    Ollos terve tultuasi
    Sa'at vuoet viipyellös!»

    Vuoli lastun veitsellänsä,
    Jopa aitta ilmaisekse;
    Siihen käski käyäkseni,
    Ottoakseni omaksi.

    Som' oli aitta siisti huone,
    Kaikkein armahin asunto
    Kesäöinä kellehtiä:
    Sirkka seinässä siritti.
    Pääskyn poiat pääyn alla,
    Hiljaa tuulonen humisi,
    Leyhytteli lännen henki.

    On nyt ukon oiva olla
    Armas äijyen asua
    Taaton suuressa talossa,
    Asunnossa autuaitten:
    Ei ole huolta huomisesta.
    Ei suruja syömen alla
    Eikä maisia mureita,
    Ilo mielessä asuvi,
    Tyyni riemu rinnassansa.»



HERÄNNEITÄ.



KUINKA MINÄ HERÄSIN.


Muistan sen päivän niinkuin eilisen, vaikka on siitä jo
viidettäkymmentä vuotta kulunut. Muistan sen pienimpiä yksityiskohtiaan
myöten...

Oli juhannusaamu. Olin juuri saanut saarnani loppuun kirjoitetuksi
apulaiskamarissani ja aloin pukea virkavaatteita ylleni. Valkea huivini
ja papinkaulukseni oli pantu tuolin selustimelle, josta ne otin ja
sidoin kaulaani. Siinä olivat myöskin liivini ja kauhtanani.
Katsahtaessani ulos ikkunasta kirkkomäelle päin, näin siellä jo väkeä
seisoskelevan kirkon ja tapulin seinämillä.

Olin valmis lähtemään alas. Ennen sitä tahdoin kuitenkin vielä luoda
viimeisen silmäyksen saarnaani. Otin sen Uuden Testamentin sisästä
esille ja selailin sitä.

Ei se minusta näyttänyt pitkältä, mutta ei liian lyhyeltäkään.
Muistellessani sen sisältöä ja sen muotoa, tulin siihen päätökseen,
että se oli hyvä ja vaikuttava. Olihan se valmistettu eteväin,
oikeaoppisiksi tunnustettujen mallisaarnakirjain kaavaan. Ja pitäisihän
siinä tuo kohta, jossa puhuin heränneistä, olla uuttakin ajatuksiltaan.
Puhuttuani ensin päivän tekstin johdosta ... muistan vieläkin ulkoa
loppulauseen: »Meidänkin seurakunnassamme on ilmestynyt noita uusia
profeetoita, jotka sanovat kaiken totuuden omistavansa, tietävänsä sen
ainoan tien, joka taivaaseen saattaa. Se tie kulkee surun ja murheen
laaksossa sanan oikeassa merkityksessä. He kaivavat näytteille kaikki
syntinsä ja heikkoutensa, asettavat ne kuin pöydälle eteensä. Sentähden
ovat he mielestään muita paremmat, ja erotakseen ympäristöstään he
pukeutuvat synkeihin vaatteisiin, itkevät alati ja alati huokaavat ja
pitävät kaiken maallisen menon Jumalalle kauhistuksena. Mutta eikö
Vapahtajakin istunut hääpöydässä ja antanut viattoman ilon vallita? Ja
mikä on ollut seurauksena tästä surun evankeliumista? Monet kukoistavat
vaimot ja tyttäret ovat tuon n.s. kääntymisensä jälkeen muodoltansa
kokonaan muuttuneet ja iäksi päiväksi kauneutensa menettäneet. Kasvojen
entinen vilkkaus ja tuoreus on kadonnut. Silmät ovat käyneet sameiksi
ja vetisiksi. Hipiä on vaalennut, silmät sammuneet, he kulkevat pää
kallellaan, synkkinä, alakuloisina ja kärsivinä sekä sielun että
ruumiin puolesta. Eikä heidän mielensä siitä suinkaan ole nöyrtynyt,
niinkuin totisen kristityn tulee. He halveksivat sielunpaimeniaan ja
ovat ylpeät ja öykkärit sydämessään, silloin kun heidän tulisi olla
nöyrät ja opettajilleen kuuliaiset.»

Siihen tapaan minä olin saarnani kirjoittanut ja olin tyytyväinen
siihen, mitä olin kirjoittanut. Uutta oli siinä mielestäni se, että
niin peittelemättä puhuin elämänilon puolesta. Olinko minä oikeassa?
tulin kysyneeksi itseltäni. Mutta miksen olisi ollut? kysyin taas.
Olihan luontokin niin hilpeän ja iloisen näköinen tänään. Tuossa tyven
pappilan lahdelma ja siellä etäämpänä auringon paisteessa kimalteleva
selkä, tuolla keveät, kauniit kirkkovenheet, jotka rinnatusten ja
perätysten kuin linnunpoikaset kiitivät kirkon rantaa kohti. Yhä
vääremmässä tuntuivat minusta olevan nuo ihmiset, synkistyttäessään
elämänsä ja riistäessään itseltään sitä mielen hilpeyttä, jota ei
suinkaan ole niin ylen runsaasti heille annettukaan. Heitä ei saa
yllyttää hautomaan huoliaan, heitä ei saa saattaa yli voimainsa
penkomaan elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Mutta heille tulee
antaa totuudet valmiina, semmoisina, joiksi ne vuosisatojen kuluessa
ovat vakaantuneet. Antaa ne vähin erin, helposti sulaviksi
muodostettuina, se on oleva papin, heidän henkisen johtajansa tehtävä.
Ja se on suloinen tehtävä, samalla kun se on suuri tehtävä. Olinhan
joskus epäillyt, kykenisinkö tuohon. Nyt olin yht'äkkiä aivan varma
siitä, että kykenisin, ja se kohotti minua ihmeellisesti omissa
silmissäni.

Mieli keveänä astuin kirjat kainalossa alas. Pappila oli
sunnuntaiasussaan, lehditettynä ja puhdistettuna, kaikki väki
pyhävaatteissaan. Vieraita oli jo entisiä, ja uusia odotettiin
päivälliseksi. Nuoret istuivat verannalla, kirkkokansan ohikulkua
katsellen? keittiö ja keittiökamari olivat emäntiä täynnä, ja isäntiä
ja kirkonpalvelijoita kahviteltiin rovastin kamarissa.

Jos ei olisi ollut minun saarnavuoroni, olisin liittynyt nuorten
seuraan. Mutta saataisiinhan taas illalla pitää hauskaa. Ajattelin sitä
mielihyvällä, sillä minä tiesin olevani onnistunut seuroissa ja
kaikkien suosikki. Saarnamiehenäkin tiesin olevani arvossa pidetty ja
tiesin omaavani hyvän puhelahjan ja kauniin messuäänen. Uskoin tietysti
mielelläni niitä, jotka vakuuttivat, että se oli seurakunnan yleinen
mielipide ja että jos vain jokin paikka tässä pitäjässä joutuisi
avonaiseksi, ne heti kohta tahtoisivat minut neljänneksi. Ainoastaan
heränneet kuuluivat olevan toista mieltä. Heidän mielestään minä en
ollut pappeja parempi. Kuuluivat minua syyttävän varsinkin siitä, että
otin osaa pitäjän herrasväen kesteihin, että kävin tansseissa ja että
metsästin. He eivät tietysti käsittäneet, että kaikkihan riippuu siitä,
missä mielessä sen tekee. Eivät olisi vanhan rovastin sallineet panna
edes pasianssiakaan pitkien talvi-iltojensa kuluksi. Se oli minusta
sydämetöntä pikkumaisuutta.

Kun kahvit juotuani ruokasalissa tulin rovastin kamariin, oli siellä
puhe samoista asioista. Odottaessaan kirkon avausaikaa oli rovasti
yltynyt puhumaan heränneistä, joita näkyi kulkevan suuret joukot läpi
pappilan pihan, mutta poispäin kirkolta omiin seuroihinsa.

--Siinä se nyt menee »keyrittyläisten jono», siinä ne nyt astuvat ne
nykyajan pyhimykset--pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne nöyrät
ja hurskaat, siinä nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys. Keskellä
laillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta sakkoa
he saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin.

--Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa
ramauttaisi, sanoi suntio.

--En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet.
Huudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa tulla sekin
päivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruununmiehiin. Ne tulevat
päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi
piispantarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta silloin
saisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä papistoa
kohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean uskon
vihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa
koettavat heikontaa.

--Niin on, aivan on niin kuin rovasti sanoo!

--Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta.

--Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan piispa.
Mutta millainen hän on itse, tuo uuden autuuden apostoli! Koko hänen
jumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkuin ne hänen
seurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset
vaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on
polttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää
markkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi
itsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!

Kirkonpalvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti
tuomionsa:

--Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!

Tuntui se minusta sentään liian ankaralta tuo puhe. Oli se minusta
hiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja
seurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota
pahaa vastustettava. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen
omassatunnossani siitä, etten lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden
totuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika
lähteä kirkkoon.

Astuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan
hevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti. Me
tunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta
sydänmaan kylästä, eräs heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä
paikkakunnalla.

--Olisi minulla herra rovastille asiata vähän, jos kävisi laatuun ..
sanoi hän syvään kumartaen hatuttomin päin ja vähän hengästyneenä.

--Mitä se olisi?

--Olisi huono sairas...

--Kuka hän on?

--Isäni... kääntyi eilen kipeäksi ja laittoi pappia pyytämään.

--Keskellä kirkkoaikaa?

--Onhan tämä vähän sopimaton aika, mutta kun ei ollut sen
elämisestäkään tietoa.

Rovasti tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin, ja virkkoi ivallisesti:

--Vai antaa Poikosen arvo tulla pappia pyytämään...

--Kuuluisi haluavan Herran pyhää ehtoollista.

--Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi
kuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään
toimituksia. Saatte tulla jumalanpalveluksen jälkeen uudelleen
tietämään.

Hän jäi siihen, ja me menimme kirkkoon.

--Olisihan meistä joku voinut joutaakin, sanoi rovasti mennessämme,
mutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen.

Olen usein sen jälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani
niitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville,
mitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme. Oliko
siinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli siinä
ankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti
menetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.

Rovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ettei
pappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa,
kiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt. Voihan tämä olla
poikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä
luultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia
hakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakaumukseni. Mutta sen
tulisi tapahtua toista tietä: esiintymällä niin, ettei heillä olisi
tilaisuutta mihinkään takertua. Mutta ettei nyt ollut aivan niin
tapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua kävellessäni
noissa ajatuksissa edestakaisin sakastin lattiata. Se häiritsi
varmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten,
että otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi
siitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan, kuin
miksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.

Kun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta
katsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papinhakija ensimmäinen, johon
silmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä
ristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkeaotsainen,
suurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin
silmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet
luomaan kulmansa alas, osoittaa, etten hänen tähtensä hämmentynyt.
Minkä tähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja
sillä tekosyyllä käänsin minä hänestä katseeni, kun ei _hän_ näkynyt
tahtovan sitä tehdä.

Mutta minä tunsin niiden kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät
päivänsäteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle, minne päin
kääntyneekin.

Se suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta
tunteesta koetin korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti
saarnaintoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat
vaikuttavan, niinkuin niin usein tapahtuu silloin, kun kuulijakunta on
henkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää
huomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.

Tunsin, kuinka lähenemistäni lähenin sitä paikkaa, jossa heränneitä
arvostelin. Kun lausuin ensimmäiset sanani, kuului kuin humahdus
kirkossa. Unisetkin nostivat päänsä penkistä. Useat katseet kääntyivät
Poikoseen, joka körttiläispuvustaan helposti tunnettiin heränneeksi.
Kun näin sain puoluelaisia, kasvoi rohkeuteni. Nyt uskalsin minäkin
taas katsoa häneen. Hän oli levollisen näköinen, oli kääntänyt pois
silmänsä, katseli kaikkien ohi ulos ikkunasta. Se oli minusta taas
uhkamielisyyttä sekin, mutta nyt en siitä välittänyt. Meitä oli monta
yhtä vastaan. Ja suurella ponnella minä sanoin heränneistä sanottavani.
Lisäilinkin siihen, mitä oli kirjoitettu. Kutsuin heitä totisen
kristillisyyden vastustajiksi, tekopyhiksi, taisin sulkea heidät
taivaastakin pois ... ja vähää vaille, etten heittänyt heitä vastaan
niitä syytöksiä, joita äsken olin kuullut rovastin tekevän.

Omatuntoni oli rauhoitettu, olin tehnyt tehtäväni, olin oikeassa minä
ja he kaikki väärässä. Ja minä päätin innostuneen puheeni juhlalliseen
»ameneen».

Selkä suorana ja pää korkeana laskeusin alas saarnatuolista, ja
sakastissa oli minulla ilo saada rovastilta lämpimät kiitokset
oivallisesta saarnastani.

       *       *       *       *       *

Istuttiin pappilan puutarhassa päivällisen jälkeen. Olin antautunut
aivan kokonaan sen mielihyvän valtaan, joka syntyy, kun luulee
täyttäneensä velvollisuutensa ja kun seuraava velvollisuus odottaa
vasta viikon päästä. Erityistä syytä mielihyvään oli vielä siitä, että
tämä velvollisuuteni oli tullut täytetyksi niin kaikkien mieleen.
Päivällispöydässä oli ollut puhe minun saarnastani, ja yhä jatkui
keskustelua sen johdosta.

--Se oli oiva saarna ... parhaita, joita olet pitänyt.

--Se oli oikein sanottu! toistettiin minulle joka taholta. Ja minä olin
tietysti itsekin vakuutettu siitä, että se oli oikein sanottu ja ettei
siihen olisi voinut mitään lisätä.

--Koska sinä nyt olet niin kaunopuheliaasti viatonta iloa puolustanut,
niin täytyy sinun teossakin aatettasi toteuttaa, laski rovasti
leikkiään tullen pitkä piippunsa hampaissaan puutarhaan. Te istutte ja
nolotatte tässä kiikkulaudalla kuin heränneet mitkäkin ... ylös
tanssimaan!

--Tuleeko setäkin mukaan? sanoivat tytöt.

--Tulisin, jos jaksaisin, mutta jos eivät jaksakaan jalkani iloita,
niin sitä enemmän iloitsee sydämeni.

Oli siihen aikaan aivan tavallista, että pappiloissakin
sunnuntai-iltoina pistettiin tanssiksi, eikä meitä nytkään tarvinnut
kahta kertaa kehoittaa, ennenkuin nurmikolle oli jo kehä muodostunut ja
me sen sisässä pyöriskelimme.

Kai olisivat nämä menot menneet tavallista menoaan niinkuin muinakin
sunnuntai-iltoina, ellei niitä minun kohdaltani olisi aivan odottamatta
häiritty.

Olin hänet aivan unohtanut, ja nyt hän yht'äkkiä astuu puutarhan
portista sisään, meidän nuorten parhaillaan hypellessä ja rovastin
jalallaan ja piippunsa varrella tahtia lyödessä.

Hän oli odottanut, sairaan luo hakija, koko kirkkoajan, odottanut
pitkän päivällisen kestäessä ja tuli nyt vielä kerran muistuttamaan
meitä velvollisuuksistamme.

--Mahtaisiko herra rovasti tänä iltana vielä jouduttaa pappia sairaan
luo? kysyi hän.

Tanssi taukosi, ja kehä hajaantui. Me seisoimme hetkisen sanattomina,
ja vasten tahtoanikin tuntui minusta kuin lapsesta, joka on pahasta
teosta tavattu. Ja sama oli kai laita rovastinkin, joka ei nähtävästi
ollut ollenkaan valmistunut tähän odottamattomaan ilmestymiseen.

--Menkäähän, Poikonen, odottamaan, kyllä minä ... odottakaa siellä
portin takana.

--Vieläköhän mahtanee pitää kauankin odottaa?

--Ei, ei, kyllä minä toimitan ... menkää nyt vain...

--Taitaa olla sinun vuorosi, sanoi hän minulle Poikosen mentyä.

Tieto siitä otettiin vastaan yleisellä mielipahalla ja päivittelyllä:
kuka nyt sitten pitäisi iloja yllä juuri, kun ne ovat parhaillaan
alkaneet, jos paras mies vietäisiin pois!

Eikä se minunkaan mielestäni olisi voinut sopimattomammin sattua.
Nuorten vieraiden joukossa oli niitä, joiden seurasta en erityisistä
syistä olisi hennonut luopua, tulevaisuuden unelmiani oli heihin
alkanut liittyä kesäisen seurustelun aikana, ja huomenna oli heidän
määrä lähteä. Pitäisikö minun nyt keskeyttää viimeiset yhdessäolon
hetket, luopua aikeestani saattaa heitä lähimpään majataloon, lähteä
näin kesken kaikkea. Kuka ties milloinka taas tavattaisiin?

--Voi, voi pitääkö teidän nyt mennä! sanoi hän ja katsoi minuun niin
suloisen säälivästi. Eivätkö nyt muut voi mennä teidän edestänne?

Se ei sopinut. Kappalaisen oli lähteminen huomenna muissa asioissa
toiselle kulmalle pitäjää ja rovasti oli liian vanha voidakseen lähteä
vaivalloiselle matkalle yön selkään.

--Mutta eihän nyt ole välttämätöntä, että te heti paikalla ... viipykää
nyt vielä hetkinen.

En vielä nytkään voi käsittää, miten uskalsin sittenkin viipyä, mutta
minä viivyin. Eivätkä muutkaan minua kiirehtineet. Ei se mieskään. Hän
odotti vain siellä, hevosensa vieressä aitaan nojaten ja katsellen ulos
järvelle. Oli ehkä pieni tieto asiani vääryydestä, että tuon huomasin.
Mutta minä paadutin itseni sillä, että sairaiden luo hakijat aina
liioittelevat ja kiirehtivät. Jos hän oli voinut tähän asti odottaa,
voisi hän odottaa vähän vieläkin. Ja minä jäin vielä tanssimaan lähelle
auringon laskua.

       *       *       *       *       *

Mieleni kuohui salaista kiukkua sitä miestä kohtaan, joka oli iloni
noin sopimattomasti ja ajattomalla ajalla häirinnyt. Hän oli minulle
melkein ruumiillisesti vastenmielinen, istuessaan siinä vierelläni,
tekopyhänä ja tyynenä niinkuin minusta näytti, isoilla kesakkoisilla
käsillään hevostaan ohjaten. Nyt kun oli kerran taipaleelle päästy,
ajoi hän minusta kiusoittavan hitaasti, vaikka oli ollut sellainen
hoppu matkalle, ettei ollut malttanut huomiseen odottaa. Ja voimatta
pidättää itseäni ärähdin minä:

--Ajakaahan sitten edes paremmin.

--Ajetaahan tässä, mikä voidaan mäkisellä tiellä, virkkoi hän
rauhallisesti ja solahutti ohjasperillä hevostaan hiukan kiivaampaan
juoksuun.

Siihen loppui sananvaihto, eikä sitä minun puoleltani luultavasti olisi
koko matkalla uudistettu, ellei hakumieheni useita virstoja ajettuamme
olisi yht'äkkiä keskeyttänyt äänettömyyttämme muutamaa pitkää
vastamäkeä noustessamme.

--Tulihan tämä vähän sopimattomaan aikaan, sanoi hän. Mutta ei sanota
kuolevan katsovan sijaansa, eikä se taida aikaansakaan katsoa. Terve se
vielä oli viime sunnuntaina ja istui muiden mukana sanaa harjoittamassa
koko päivän. Ja viikolla kulki kalassa niinkuin ainakin ja oli välistä
työväenkin mukana. Lauantaina sillä oli määrä lähteä kirkkoon Herran
pyhää ehtoollista nauttimaan, kun yht'äkkiä alkoi ottaa sisästä, ja
lähtö jäi sikseen. Koko sen päivän se makasi kovissa kouristuksissa ja
aamupuoleen yötä alkoi tahtoa pappia. Kun sille oli tullut paha hätä
sielustaan, niin täytyi lähteä--vieläkö hänet sitten hengissä
tavattanee. Mutta mitenhän käyneekin, Jumalan tahto kai siinä tulee
täytetyksi.

Nähtävästi hän odotti, että minä jotakin virkkaisin, mutta kun minä
olin itsepintaisesti ääneti, jatkoi hän hetken kuluttua:

--Eihän se, isä vanhakaan, ole jäänyt Jumalan armosta osattomaksi. On
kai hänkin saanut elämänsä aikana sekä kirkossa että kotonaan kuulla ja
lukeakin, miten syntisen ihmisen olisi eläminen ja oleminen Hänelle
kelvatakseen. Mutta lienee ollut pimeitäkin aikoja, ja lienee tullut
pitkän elämän aikana tehdyksi ja ajatelluksi asioita, joista omatunto
nyt on kuoleman uhatessa joutunut ahdistukseen eikä osaa omasta
voimastaan rauhaa saada.

--Mitkä ahdistukset ne sitten sitä vaivaavat? minä kysyä tokaisin,
jamaten tuota heränneiden huulilta usein kuultua sanaa.

Hän katsahti minuun kuin hiukan kummastuen sitä, etten tiennyt, mitkä
ahdistukset ne kuolevata vaivaavat.

--Ne ahdistuksethan ne vaivaavat häntä, mitkä kaikkia muitakin, jotka
ovat armonaikanaan tulleet totiseen ja elävään uskon yhteyteen
Vapahtajansa kanssa, mutta sitten kauhistuneet tilaansa, kun luulevat
menettäneensä armon ja olevansa iankaikkisesti kadotetut. Koetetuinhan
parhaamme mukaan häntä neuvoa, mutta ei se näy tahtovan lohdutusta
vastaanottaa. Ehkä herra maisteri, joka on oppineempi ja kokeneempi
näissä asioissa, voipi paremmin kuin minä osoittaa hänelle, miten
väärälle tielle hän on joutunut, neuvoa hänelle armontilan tuntomerkit
semmoisina kuin ne ilmaantuvat kiusaustenkin aikoina, sekä selittää
hänelle erotusta armontilasta haihtuneen ja kiusatun sielun välillä.
Silloin se ehkä hoksaisi oman tilansa ja näkisi, ettei vaara olekaan
niin suuri, kuin miksi hän sitä luulee.

Mitäpä olisin tähän osannut vastata. Hän odotti, että jotakin
virkkaisin, ja nykäisi sitten hevosensa juoksuun. Harmikseni täytyi
minun tunnustaa, että miehellä oli tietoja, joista minulla ei ollut
aavistustakaan. Enkä minä muuta miettinyt kuin sitä, miten voisin
pelastaa arvoni hänen silmissään. Sairaasta voisin kyllä
kahdenkeskisessä puhelussa helposti suoriutua. Opittuani kerta
kaikkiaan eräältä virkaveljeltäni, miten heidän kanssaan oli
meneteltävä, tiesin selviäväni hänestä niinkuin niin monesta muustakin.
Mutta tälle miehelle ei saarnakirjoista saamani oppi tuntunut
riittävän, enkä sitä yrittänytkään häntä vastaan käyttämään. Hänen
varmuutensa ja tyyneytensä tekivät sitäpaitsi sen, etten uskaltanut
hänen mielipiteitään houreiksikaan tuomita, sitä vähemmän, kun jossakin
uskonopillisessa oppikirjassa muistin niistä joskus lukeneenikin.

Ja niin me ajoimme eteenpäin illan yhä hämärtyessä. Koko matkan vaivasi
minua salainen tunne siitä, että hän aavisti tietämättömyyteni, että
hän tahtoi kostaa minulle saarnastani ja että hän siinä oli
onnistunutkin, saaden minut, johtajansa ja sielunpaimenensa,
vaikenemaan edessään. Ja hän näytti nauttivan voitostaan. Mutta
yht'äkkiä hän taas kysäisi:

--Kun on tultu noista asioista puhelemaan, niin ette ehkä, herra
maisteri, panne pahaksenne, jos kysyn, mikä teille on mahtanut antaa
aihetta herätykseenne ja miten olette tullut yhteyteen Vapahtajanne
kanssa?

Mitäs minä taas siitäkään tiesin! Mikä ongelma mahtoi taas olla
tämäkin?

Mutta nyt oli kuitenkin otollinen tilaisuus tukkia tuon nokkaviisaan
miehen suu, ja minä tiuskaisin hänelle kiivaasti:

--Mitä se sinuun kuuluu? Minua ovat opettaneet ja tutkineet viisaammat
miehet kuin sinä, ja ne ovat kiittävästi arvostelleet taitoni opettajan
virkaan. Sinun on tuiki tarpeetonta sekautua näihin asioihin, ja sillä
hyvä!

Talonpoika vastasi sävyisästi ja siististi, niinkuin ei olisi
huomannutkaan sopimatonta käytöstäni:

--Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen
oppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni ja
puutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että kaikki
ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan, jotka
ovat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet
pelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan ... enkä ole tiennyt, että
kuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut
kerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli
tapahtunut.

Sen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikkei ylpeyteni
sallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.

Jonkin matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie
taloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä
liittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni
avuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli,
niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni
kertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he
kertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat, niinkuin ei minua
olisi ollutkaan. Olisin jo suonut, että jotakin puhetta olisi saatu
aikaan, sillä matkanteko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin
olla utelias kuulemaan jotakin sairaasta, joka tuon miehen puheista
päättäen ei tuntunut olevan ainakaan parempi. Koetin saada keskustelua
alkuun kysymällä, vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei
vastannut mitään, ja toinen tokaisi tylysti: »Vielä on matkaa»,
niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Olisit saanut ennen joutua».

Ei ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kuin tuollainen yöllinen
venhematka pitkin kaitaisia, matalarantaisia vesiä. Oltiin pitäjän
rumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtoisista
maisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vain petäjää kasvaa ja
tuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitä paitsi alkanut
tuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla noiden
vierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten kanssa yksin.
Oli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua itseään
oppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille vain
välikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän
vallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan
lohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa
tehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnanpalvelijan asema
tuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä asemani
totuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei
naurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden hetkinä
syntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakaumuksista. Kuinka
naurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa
vähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen
oppini ilon evänkellumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden
miesten edessä!

Sattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua
veisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä,
äärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja--
niinkuin minusta tuntui--lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja
seurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!

Nuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun
istuessani siinä toimetonna venheen perässä--olivatko ne ensimmäisiä
»kutsumuksia», ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä. Mutta jos
sitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämet tuntee, katsonut minun
tarvitsevan paljoa kovemman kolauksen, ennenkuin silmäni täydellisesti
aukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman vanhurskauden unesta.

Vihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät
venhettä vetämään, ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen
juoksee vastaan.--»Onko se pappi?»--»Tässä on!»--»Myöhään tulitte!»--
»Onko hän kuollut?»--»Ei ole vielä kuollut, mutta hourailee.»--»Missä
hän on?»--»Porstuanpohjakamarissa.»

Kiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun
astun porstuaan.

Samassa rävähtää kamarin ovi auki, ja joku syöksyy minua vastaan.

Sairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja
nainen pitelevät häntä kiinni.

--Voi, voi, pelastakaa ... pelastakaa ... vettä, vettä ... polttaa ...
polttaa ... piru polttaa, viepi viepi... tuossa tulee se musta piru,
musta piru ... Auttakaa!

Viimeiset sanat huudettuaan kähisevällä, korisevalla äänellä kaatui hän
selälleen ja iski kovalla kolahduksella päänsä vuoteen perälautaan ja
oli kuollut.

Minä seisoin siinä armon välikappaleet kainalossani typertyneenä
keskellä lattiaa.

--Nyt se isä meni! kuulin naisäänen sängyn päästä sanovan.

--Ilman synninpäästöä meni viimeiselle tuomiolle, sanoi miehen ääni.
Voi sinua, Pietari, ettäs viivyttelit!

--Syytön minä olen, puolustelihe hakumieheni. Papit olivat kokoontuneet
tanssimaan ja ilojaan pitämään, ja minä sain odottaa tuntimääriä vielä
kirkkoajankin jälkeen. Sitten olen kyllä rientänyt, minkä olen
kerinnyt.

--Kirottu olkoon se, joka Herran työt tyhjiksi tekee! sanoi
soutumiehistäni tuo toinen astuessaan ovesta sisään ja kohottaen
kätensä taivasta kohden.

--Älkäämme kirotko, ettei meitäkin kirottaisi, virkkoi Poikonen.

Mutta minä olin jo itsekin kironnut itseni. Melkein tajutonna
hoiperruin pimeään porstuaan ja suistuin sieltä, väkijoukon tieltäni
väistyessä, ulos rappusille, jossa lyykähdin istualleni.

Minun annettiin siinä olla kenenkään häiritsemättä. Kaikki väki oli
vetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren
veisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua
syyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun.

Ikkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan.

Samassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:

--Lähdetäänkö jo?

Se oli hakumieheni.

--Ei, sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. Jääkäämme yöksi tänne,
antakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista.

--Tehkää, niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään, milloin herra
maisteri tahtoo.

--Minä olen pahasti rikkonut enkä voi koskaan saada rikostani anteeksi.

--Herra on armollinen, sanoi hän. Et usko Häneen, jos epäilet, että Hän
kerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lienee katsonut sinun tätä
kuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se
mielessäsi äläkä itseäsi uudelleen paaduta.

Nöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän
seuroihinsa, joita äsken olin saarnastuolistani solvannut ja ylpeästi
tuominnut. He veisasivat, lukivat kaiken yötä, ja kyytimieheni selitti
sitä, mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän sen
tien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen
voittamisesta ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka
Jumalan tykönä jotakin merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia
asioita, ja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun
sopivat. Kuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka
hataralta se autuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen
elämäni oli vain ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä
samaa olin muihinkin istuttanut, he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja
siitä minua kiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan
kiittelin. Kuinka monta sielua olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä,
kuinka monelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!

Aamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen
veljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua
lempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen
huostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.

Kun venheemme oli tullut vähän matkaa rannasta, nousi aurinko, ja
maailma ja elämä valkeni minulle tästä aamusta alkaen uuteen
kirkkaampaan päivään.



»ÄITIEN MUISTOKSI.»


Nykyaikana, kun naiset ovat niin itsenäisiä ja niin urhokkaasti
asettuvat kaikkea vanhaa väärää vastaan ja ottavat niin
myötätuntoisesti omikseen kaiken uuden ja hyvän; nyt, kun meilläkin on
muodostumaisillaan erityinen luokka itsenäisiä naisia, jotka sisällisen
innostuksen ajamina ovat uskaltaneet murtaa kaikista sitkeimmät siteet:
tavan, tottumuksen ja ympäristönsä yleisen mielipiteen--kuullaan
useinkin sanottavan, että nyt vasta, nyt ihan viimeisinä vuosina,
nainen on oikeastaan herännyt, että hän tähän saakka on kulkenut, mihin
muut ovat häntä vieneet, että hänellä ei ole ollut omia mielipiteitä,
ja jos olisi vähän ollutkin, ei ainakaan rohkeutta niiden edestä
taistella ja uhrautua.

Heränneitä ja itsenäisiä naisia, oppositsionin ja uusien aatteiden
naisia, sellaisia, jotka uskalsivat verrattain enemmän ja kenties
vaikuttivatkin aikanaan enemmän kuin monet tätä nykyä, niistä on
kuitenkin vielä monta edustajaa hiljaisilla maaseuduilla. Heistä ei ole
juuri totuttu sanomaan, että he ovat »itsenäisiä», vielä vähemmän
»emansipeerattuja», mutta »heränneiden» nimellä heitä kenties vähän
tunnetaan. Aikanaan olisi heitä kuitenkin voinut sanoa sekä
itsenäisiksi että emansipeeratuiksikin, jos niitä nimiä olisi siihen
aikaan tunnettu.

Sillä se uskonnollinen herännäisyys, joka suurimmassa osassa maatamme
elää vielä nytkin hengellisen elämän sisältönä, joka on painanut
harmaan ja synkänsinisen totisuutensa ei ainoastaan pukuihin ja
tapoihin, vaan myös mieliin ja katsantotapoihin ja johon vasta viime
vuosikymmenien lahkolaisuus ja maailmanmielisyys on alkanut sekoittaa
iloisempia värejä, se oli aikoinaan samanlaista uutta oppositsionia, ja
sitä kohdeltiin samanlaisena yhteiskunnalle ja kirkolle vaarallisena
ilmiönä kuin monia uuden ajan henkisiä pyrinnöitä tätä nykyäkin. Ja
siihen ottivat osaa ja sen puolesta taistelivat naisetkin.

Se oppi on nyt vanhentunut, se on saanut tunnustuksensa, ja se on
kaavoihinsa kangistunut tai pukeutunut uusiin muotoihin siellä, missä
se ei ole jo kokonaan kuollut. Samaten ovat senaikaisen edistyksen
edustajatkin nyt pinttyneitä vanhoillisia, ja he kenties kieltävätkin
sen vapauden puhtaasti uskonnollisellakin alalla, joka heille
käsittämättömänä pyrkii oikeuksiinsa. Mutta se on niin inhimillistä se,
eikä se estä myötätuntoisuudella, jopa ihailullakin muistelemasta niitä
omituisia--usein hyvin hienojakin--persoonallisuuksia, joita tämä liike
aikoinaan synnytti. Varsinkin kun välilliset seuraukset siitä ovat
kansamme kehitykselle olleet niin suuriarvoiset.

Ajatelkaamme vain yhtä ainoata tyyppiä uskonnollisen herätyksemme
ajoilta alku- ja keskipaikoilla tätä vuosisataa. Kuvailkaamme
sivistyneessä herraskodissa elävää nuorta naista, joka yht'äkkiä heräsi
ja liittyi tähän liikkeeseen.

Huoletonna ja iloisena tyttönä vietti hän elämäänsä varakkaassa
aatelis- tai virkamieskodissaan, jossa häneltä ei mitään puuttunut. Hän
oli saanut sen sivistyksen, mikä naiselle siihen aikaan voitiin antaa.
Hän taisi kieliä, hänelle oli opetettu soittoa, tanssia ja ennen
kaikkea tuota arvokasta, hienoa käytöstapaa, joka perintönä vanhan
emämaan loistoajoilta oli levinnyt etäisiinkin maaseutuihin. Sivistynyt
sääty ei ollut suuri, mutta se oli mahtava ja hallitseva ja nautti
etuja, joita ei ollut tarvis kaikkien kanssa jakaa. Siihen kuuluminen
oli naisellekin varmana takeena siitä, että hänen tulevaisuutensa oli
turvattu. Eläen vuoroin maalla vuoroin kaupungissa, ja rikkaamman isän
tyttärenä saaden joskus tehdä huvimatkan iloiseen Tukholmaankin, ei
hänellä juuri voinut olla, mitä kaivata ja mitä toivoa, kun hän lisäksi
vielä oli kaunis ja soma. Sopiva kosijakin, vanhempien tarkoin
valitsema, ilmaantui aikanaan ja täydensi ne vaatimukset, mitkä hänellä
yleensä voi olla elämästä ja maallisesta onnesta. Ja niin hän oli
valmis edelleen kehittämään sitä säätylaitosta, minkä ylimpään luokkaan
hän kuului ja joka luokka kieleltään ja elämäntavoiltaan erosi
alemmasta, minkä huolista ja harrastuksista se ei ollut tottunut
suuresti tietämään eikä itselleen selkoa tekemään. Herrat olivat
herroja ja talonpojat talonpoikia--sekin katsantotapa kuului hänen
kasvatukseensa. Se oli maailman luonnollista menoa ja omantunnon
vaivoitta olisi hän voinut, niinkuin hänen isänsä, äitinsä ja
veljensäkin, tyytyväisenä elää sitä samaa »surutonta» elämää
huvituksissa ja hyvinvoinnissa, jota hekin elivät.

Mutta hänen luonteessaan oli kuitenkin jotakin, joka jäi tyydyttämättä.
Oliko se suomalaisen synnynnäistä, haikeaa kaukomielisyyttä, joka
idätti tuota hämärää kaipausta jonkinlaisen eetillisen ihanteen
toteuttamiseen, mikä aika ajoittain ilmaantuu meihin jokaiseen
jostakin, kuka sen tietää mistä. Kenties heräsi se jonkin
persoonallisen vastoinkäymisen tai satunnaisen pettymisen ja surun
johdosta. Mutta ajan hengessä se myöskin oli tuo sielujen sisällinen
rauhattomuus ja kyllästys kuivaan henkiseen ravintoon, koska se niin
monella haaralla yht'äkkiä näyttihe. Isänmaa ja sen palvelukseen
antautuminen ei ollut siihen aikaan vielä selvillä, ei ainakaan
nuorille naisille, ja muista »harrastuksista» tiedettiin vielä
vähemmän. Ulospäin ei tarmokas tunne päässyt vaikuttamaan, ja silloin
se suunnattiin omaan itseensä.

Saattoi tapahtua, että hänen kotipitäjässään oli syntynyt voimallinen
herätys ja että kuului puhuttavan, kuinka miehiä ja naisia joukoittain
kääntyi siihen »uuteen uskoon», joka kokonaan muutti ihmisten
ulkonaisen elämän. He lakkasivat tansseista ja muista huvituksista, he
yhtyivät lukemaan ja rukoilemaan, he pukeutuivat outokuosiseen, vanhaan
vaateparteen. Heille naurettiin ensin, heidän murheellista ulkomuotoaan
ja kallellapäinkulkemistaan pilkattiin, sitten tuomittiin heitä
hourupäisiksi, noita horrostilaan lankeavia ja kielillä puhuvia naisia,
ja lopulta vedettiin heitä oikeuteenkin luvattomien kokouksien
pitämisestä ja yleisen järjestyksen ja rauhan rikkomisesta. Mutta
kerran voi sitten sattua, että joku noista maallikkopapeista ja kansan
yllyttäjistä joutui keskusteluun isän kanssa, joka oli esimerkiksi
pitäjän rovasti tai muu mahtava virkamies. Tytär istui salissa
virkkauksensa ääressä ja kuunteli, mitä tuolla toisessa huoneessa
puhuttiin.

Hän kuuli vieraan miehen puolustavan itseään ja uskolaisiaan. Yhteinen
kansa oli huomannut synnillisen tilansa ja tullut suureen hätään
sielunsa tilasta ja iankaikkisesta autuudestaan. Kirkon oppi oli
kuollutta tietoa. Papit eivät osanneet antaa lohdutusta janoaville
sieluille eivätkä neuvoa tietä taivaan valtakuntaan. He olivat maailman
lapsia, huvittelivat, pelasivat korttia ja kävivät tanssipaikoissa.
Sentähden olivat he omin päinsä alkaneet kokoontua seuroihinsa
rukoilemaan, veisaamaan ja hädissään Jumalan pyhää sanaa tutkimaan. Ja
monet heistä olivat saaneet rauhan, olivat palanneet pois pahalta
tieltään ja alkaneet uuden elämän.

Isä kiivastui, syytti heitä ulkokullaisuudesta, tekopyhyydestä, siitä,
että ylensivät itseänsä yli muiden ja ylenkatsoivat kaikkia muita. He
yllyttivät kansaa papistoa ja esivaltaa vastaan, kylvivät riitaa ja
eripuraisuutta perheisiin ja viettelivät joutilaisuuteen ja
työttömyyteen. Vieras viittasi Vapahtajan esimerkkiin, joka käski
luopumaan kaikesta ja seuraamaan häntä.

Mutta he erosivat epäsovussa ja toisiaan ymmärtämättä, ja isä kutsui
heitä haaveilijoiksi.

Mutta kuuntelija oli tullut uteliaaksi, hän ajatteli noita asioita
yksinäisyydessään eikä tiennyt, kumpiko oli ollut oikeassa ja kumpiko
väärässä. Ja kun oli lähitalossa seurat, niin pistäytyi hän sinne.

Suuri pirtti oli väkeä täynnä. Penkeillä, uuninpankolla, kynnyksellä ja
lattialla, ja mikä ei pirttiin sopinut, se porstuassa, rappusilla ja
ulkona ikkunain alla he istuivat totisina ja huolekkaina avopäin kuin
kirkossa ja veisasivat vuoroin ja vuoroin kuuntelivat hartaasti
saarnamiestä. Hän oli tavallinen talonpoika--mutta hän puhui paremmin
kuin koskaan pappi kirkossa.--»Luuletkos tulevasi autuaaksi, jos tällä
hetkellä kuolisit?» kuuli hän kysyttävän, ja se kysymys säpsähdytti
häntä, sillä hän ei ollut sitä koskaan ennen tullut ajatelleeksi.
Henkeään pidätellen kuunteli hän miehen puhetta. Se kuvasi ihmisen
huoletonta tilaa, sitä suruttomuutta ja pimeyttä, jossa he vaeltavat
kadotuksen partaalla, niinkuin olisi joka päivä viimeinen päivä ja
niinkuin ei toista elämää olisikaan. Se meni luihin ja ytimiin, mitä
hän puhui. Kaikkea hän ei ymmärtänyt, mutta se häneen jäi, että heillä
oli tosi hätä. Hän tunsi jotakin samansuuntaista kuin
rippikouluajallaan ja ensi kerran ripille mennessään. Silloinkin oli
hänet vallannut yht'äkkinen ahdistus siitä, mitä hänestä sitten tulisi,
kun tämä elämä päättyisi ja hän tulisi tuomioistuimen eteen viimeisenä
päivänä.--»Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan tule autuaaksi
kuin minun kauttani.»--Ne olivat raamatun sanoja, hän oli kuullut ne
ennenkin. Mutta sitä, mitä ne sisälsivät, sitä ei hän ollut ennen
kuullut sillä tavalla selitettävän. Ei ollut siinä kylliksi, että
käytiin säännöllisesti kirkossa, ja tehtiin ulkonaiset, tavanmukaiset
temput. Elävää, alituista ikävöimistä, jokapäiväistä synnin tuntoa,
katumusta ja uudistusta vaadittiin. Oma huolettomuutensa häntä
varsinkin löi, ja totisena palasi hän kotiinsa.

Vakavat sanat, virren harras nuotti ja polvilleen langenneitten palavat
rukoukset--kaikki niin toisenlaiset kuin kirkossa--kaikuivat monta
päivää hänen korvissaan. Hänestä tuntui väärältä, että heitä
pilkattiin, noita. Mutta heitä pilkattiin kotona, kylässä, kaikkialla,
ja kun hän heitä yritti puolustaa, niin pilkattiin häntäkin. Häntä
kiellettiin menemästä sinne, mutta häntä veti sinne vastustamaton halu.
Ja joka kerta, kun hän sieltä palasi, oli hän yhä rauhattomampi, yhä
miettiväisempi ja valvoi unettomia öitä. Kun kerran on elämä kuoleman
jälkeen, toisia otetaan taivaaseen ja toisia heitetään helvettiin ja
kun Jumala on antanut armonajan--ja senhän ne muutkin myönsivät--niin
tottahan täytyi jotakin tehdä. Eihän voinut palvella kahta herraa
yht'aikaa, Jumalaa ja mammonaa. Olihan hyviä tekoja ja pahoja, joita
toisia täytyi tehdä ja toisia välttää. Mutta mitkä ne olivat mitäkin?
Hän tarkasti itseään, omaa elämäänsä ja omia tekojaan. Ei se ainakaan
voinut kaikki kelvata, siinä oli niin paljon tyhjää, niin sisällötöntä,
niin turhamaista ja tarkoituksetonta.

Ja sillä nopeudella, millä täydelliseen antautumiseen synnynnäisillä
taipumuksilla, jotka ovat voimakkaille ja innokkaille naisluonteille
ominaiset, oli hän piankin valinnut valittavansa ja tehnyt sen
täydellisesti.

Hän luopui pois entisestä seurapiiristään, ei ottanut osaa heidän
iloihinsa, oleskeli enimmäkseen itsekseen, luki raamattua ja muita
hengellisiä kirjoja. Kun hän seurusteli, niin seurusteli hän
talonpoikain kanssa ja kävi heidän kokouksissaan. Entiset herrasväen
vaatteet katosivat, puku silisi ja synkistyi, hatun sijaan tuli huivi
ja pitsillä koristetun liivin sijaan suora nuttu.

    »Riisti ristit rinnoiltansa,
    kullat kulmilta karisti.»

Siihen aikaan oli se vaikea tehtävä ja vaati lujuutta, jota ei tähän
aikaan enää niin suurena pidettäisi. Sillä ennakkoluulot olivat
sitkeämmät, säätyrajoitus suurempi, ja askel herrasluokasta kansaan
pitempi. Sukuarvosta oltiin arempia, ja tämä oli kuin häväistys koko
perheelle. Sitä paitsi oli muutos itsessäänkin jo omaisten, sukulaisten
ja tuttavien arvostelemista. Entisistä tavoista ja käsityksistä
luopuminen oli niiden tapojen ja käsitysten vääränä pitämistä, jotka
niitä noudattivat ja tunnustivat.--Tahdotko sanoa, että isä ja äiti
ovat väärässä?--En minä sitä ole sanonut.--Niin, mutta sinä kuitenkin
niin ajattelet.--Minä rukoilen Jumalaa, että hän kääntäisi teidän
sydämenne.--Siis sinä kuitenkin katsot, että me emme tee oikein, sinä
pidät itseäsi meitä parempana, et kunnioita vanhempiasi.--Jumalaa
täytyy kuulla enempi kuin ihmisiä.

Ne olivat kireitä, ristiriitaisia suhteita ja saattoivat vaikeihin
kohtauksiin ja ankariin ja ikäviin yhteentörmäyksiin. Nykyaikana
murtuvat nuoret ja vanhat kylläkin ankarasti toisiinsa, aatteet
kuitenkin enemmän kuin henkilöt. Mutta siihen aikaan oli taistelu
mieskohtaisempaa, sillä usko ja oppi olivat samat molemmilla, kysymys
oli vain niiden sovittamisesta elämään, ja erimielisyys persoonallista
kritiikkiä toisen teoista. Mitä perhedraamoja kodin seinäin sisällä se
mahtoikaan synnyttää! Ja mikä epäedullinen asema yksinäisellä
henkilöllä, joka lisäksi oli nuori nainen ja asettui kaikkia
traditsioneja vastaan!

Montahan lienee ollut, jotka epätasaisessa taistelussa taipuivat ja
palasivat pois harhateiltä. Jotkut harvat saivat kenties ajan hengen
avukseen ja vaikuttivat herättävästi ympäristöönsä. Mutta suurin osa
sai varmaankin jäädä yksin ja luopua isästään ja äidistään.

Mutta sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita
luonteita, jotka kokemusten ja sekä sisällisten että ulkonaisten
»kilvoitusten koulussa» kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan
ei ainoastaan luonteen lujuuteen ja sen puhtauteen, vaan myöskin
maalliseen ymmärrykseen nähden. Monessa perheessä tapaakin heitä vielä,
noita älykkään näköisiä vanhoja heränneitä tätejä johtamassa sisarien
tai veljien suurta taloutta ja heidän lapsiansa hoitamassa niinkuin
omiaan, vaatimatta siitä itselleen mitään palkkaa tai edes
kiitostakaan. Ja ne heistä, jotka joutuivat avioliittoon jonkun
samanmielisen nuoren miehen kanssa, ne ovat taas tulleet kantaäideiksi
uudelle, sivistyneelle sukupolvelle, joka nyt seisoo kansallisena
säätyläisluokkana herran ja talonpojan välillä ja josta ovat lähteneet
useimmat meidän itsenäisimmistä ja vaikuttavimmista miehistämme. Sillä
totiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja
itsenäisiä poikia.

»Isien muistoksi» on niin monta kertaa kirjoitettu ja puhuttu. Olkoon
tämä kerran puhuttu niiden »äitien muistoksi», joita aina ollaan niin
taipuvaiset unohtamaan.



ARKA OMATUNTO.


Hän oli hiljaisen näköinen, vanhanpuoleinen mies. Vaalennut tukka oli
kammattu kahden puolen sileätä, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea,
vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen.
Hän oli yksi noita maan hiljaisia, jotka vähän puhuvat ja paljon
miettivät. He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin
itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten
huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut
heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä
pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vain sarkainen,
suora nuttu ilman korttia ja kaksinappiset, mustat liivit
pystykauluksineen. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän
oli uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä
asioista, ja kauan kesti, ennenkuin sain keskustelun kääntymään vanhan
herännäisyyden aikoihin.

Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotakin
siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen
elämässään.

»Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut»,--sanoi hän
kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen
elämästään--»eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivatkin suuret.
Minä olen papin poika, ja isäni oli kappalaisena tässä samassa
seurakunnassa, jossa minä nyt olen lastenopettajana. Minutkin pantiin
kouluun, ja kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi
keskeyttää, kun ei terveys sietänyt istumista.»

»Olinkohan neljän, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin
joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat yhdessä
matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli päästy
irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä, että
ajettiin kovasti meluten ja huutaen talojen ohi ja heitettiin
kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sen lisäksi vielä
mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet
matkaeväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun oli
hupaista nähdä meidän humaltumistamme ja kujeitamme.»

»Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljonko sitä siihen aikaan
tarvitsikaan joutuakseen pois järjiltään. Minä hihkuin ja hyppelin
kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin
tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni
hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle:
»Hyvä, hyvä!»... »Se on oikein!»... »Onpahan katajassakin tervaa!»--
sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.»

»Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä
tuli heinämies vastaan, ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin
läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä
piiskallani. Mies kirosi, ja minä kirosin vastaan.»

»Mutta salmen poikki ajettuamme tulimme taas maantielle. Siellä oli
pienoinen talo tien vieressä, ja talon koira oli puhaltaunut maantielle
eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillainen villakoiran pentu,
joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti
lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät
osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin koiran tulla ihan
likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin sitä olkani takaa
kaikista voimistani. Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen
kaulan ympärille. Surkeasti uikahtaen, yhden ainoan kerran vain,
tuikkasi se suulleen lumihankeen, ja siihen se jäi.»

»Kepertyipäs! huusin minä ja heilutin voitonriemuisena piiskaani pääni
päällä.»

»Koko joululuvan kaikui tuo koiranpenikan surkea ulvahdus korvissani.
Koetin sitä haihdutella, en ollut kuulevinani sisällistä ääntä, joka
tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.»

»Mutta kun palasimme taas juhlain jäljestä kouluun, ajoi isä vainajani,
joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään.
Isäntä istuu kamarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten
hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.»

»Mitäs sitä Heikille kuuluu? kysyy isäni.»

»Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä, kehoittelee isäntä.»

»Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen
puolestaan:»

»Kuuluuhan tälle paljonkin, se kun on nämä joulunpyhät itkenyt parhaan
ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiranpennun hoitaakseen,
niin se kuoli tässä joulun alusviikolla tapaturmaisesti.»

»Mitenkä se kuoli? kysyi isäni.»

»Matkustavaiset sen tappoivat. Se oli mennyt tiellä kulkevia
haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan
iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen,
eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan.»

»Kuoliko se? kysyin minä ehdottomasti.»

»Kuolihan se ... mahtoi kuolla säikäyksestä, vai liekö lyöntiäkin
kuollut ... ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut.»

»No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun menevät pientä pentua
lyömään, sanoi isäni.»

»Minusta tuntui, kuin olisin--murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin
koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa
vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka
sanoo, että sen, minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette
te myös minulle, ja syntihän on luontokappaleenkin tappaminen, kun sen
tuolla lailla tekee.»

»Sellainen tapaus se minut herätti, sillä siitä jäi omalletunnolleni
velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista
ajattelemaan.»



SAAKO PAPPI PELATA KORTTIA?


--Niin, niin, nuoret virka veljeni--sanoi vanha, harmaapää rovasti, kun
eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin
piippua poltellen rovastin kamarissa--saattaahan se olla hyväkin, että
te vastustelette sitä »Päivälehteä» ja niitä muita nykyajan lehtiä,
että varoitatte niistä sakastissa ja saarnastuolissa, ettette itse
tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä niin
seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli
Marttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat ja
kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei
sentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni vanha tapaus
apulaisajoiltani, jolloin tätä samaa asetta heilutettiin yhtä suurella
innolla kuin nytkin.

Se oli siihen aikaan, kun se valtava, suuri herännäisyys alkoi tunkea
joka pitäjään, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa, kristillisempää
elämää ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin tapoihin, joita se
piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä ja purevaa, eikä se
katsonut, keneen se koski. Pappejakin se kohtasi ja kenties vielä
säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu ainoastaan meidän velttoa
oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme ja kykenemättömyyttämme
johtajantoimeemme. Meidän yksityinen elämämmekin otettiin
tarkastettavaksi. Kummaksemme saimme kuulla, että tanssiminen on meille
sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen ja juomineen ovat
aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että kaikenlaiset huvitukset;
laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa pahennusta herättämään.

Me kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatunpaikkoja tueksemme, me
merkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme
sen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla
papeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme,
vanhat papit--piispoista rovasteihin saakka--jotka enimmin tätä uutta
liikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa
siitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi
osaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen
maailman mielipide oli meidän puolellamme.

Mutta liike pääsi lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävään vauhtiin. Se
tuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä
enemmän lähetä jalonkin metsän rantaa, ja jopa kuului kertomuksia, että
se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan. Savossa ja
Pohjanmaalla sanottiin olevan pappeja, jotka olivat omaksuneet
herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä saarnastuolistakin ja
antautuneet körttitakkien johtajiksi.

Ja heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa
sanomalehdistössäkin.

Julkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt.
Lievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksiantamaton loukkaus,
emmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään.

»Helsingfors Morgonblad», jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig
Runeberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, oli joka
pappilassa, ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena
liihotteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se
meille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmenvuotias, ja
tahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.

Posti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yht'äkkiä murahti esimieheni,
jonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet
luettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä
takaa: »Hva' fan ä' de' här försla'?» Ja suuttuneena heitti hän lehden
luotaan lattialle.

(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt
sieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).

Jos sallitte, niin luen sen kirjoituksen, joka näin kokonaan sai
ukkorovastin mielen pois ladultaan. Se on tässä vanhan Morgonbladetin
vuosikerrassa 1832, sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:

»_Saako pappi pelata korttia_?--Se on kysymys, johon kristikunnan
vanhimpina aikoina olisi vastattu; ei!--ja niin pitäisi siihen kai
vieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja, on
poistettu n.s. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu
epämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä
vapautta laajennettu, ettei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan. Se,
mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen
käytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä
huvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta.
Näiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on
epäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa
ihmishenkeä kauas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen
onkaan keskusteluaiheita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä,
kun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa.
Paavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: »Opettakaat ja
neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja
hengellisillä lauluilla»----»ja kaikki mitä te teette puheella eli
työllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen», olivat kuitenkin
kauan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea
lukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä
tarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty,
niin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia
sunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta. Kaikki
eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään, että monet
kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän menettelynsä
kysymykseen, saako vai eikö saa pappi pelata korttia. Niitä on näet
kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka varmaankaan eivät tunne
raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä ja Bostonia y.m.) eivät
tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa silmissä näyttäytyä
kortinlyöjinä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän paremmasta tunnostaan
ajaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen ikkunanverhojen takana
huvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan odottamaton sisääntulo
pelihuoneeseen--joka saattaa epähuomiosta tapahtua, vaikka palvelijoita
olisikin ankarasti käsketty ovia vartioimaan--saattaa heidät kovasti
hämilleen sekä häpeihinsä. Salassa pelaamistaan selittävät ja
kaunistelevat he siten, että he eivät tahdo pahentaa heikompia veljiään,
joiden päähän voisi pistää--tehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin
kaupungeissa asuvat, pelaavat julkisesti. He ovat kadottaneet
ulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta nyt on pappi aina virassaan ja
täytyy hänen olla aina valmis sen toimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän
parhaillaan istuu pelipöydän ääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun
luo, joka on hengellisen lohdutuksen tarpeessa, ja jos hänen omaksi ja
pelitoveriensa suureksi harmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin hän on
pakotettu, sitten kun peli on loppunut ja hakija saanut odottaa,
lähtemään toimeensa sydän täynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan
ystävilleen, että hän koettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista
takaisin. Ja hän on varmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin
sinä sairas, joka saat lohduttajaksesi tällaisen hengen miehen!--Suuri
ristiriitaisuus näkyy siinä sitäpaitsi olevan, kun aamupäivällä
saarnastuolista varoitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä
huvituksista--mutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän
maailman turhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelillä
vuotuisia tulojaan enentää!»

--Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on
häväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna
ankara protesti.

Minä en kiivaudessani muistanut, että me vähän ennen olimme ukko
rovastin kanssa panneet »Myllymattia» ja että me aina, niin pian kuin
ikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sukimalla suimme »neljän
kuninkaan kirjat» pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun
kirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä.
Eihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen, kuin miksi sitä
kirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta
juhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan--sen käsitti hän
hyvin.

Hän oli ivallinen mies, puheissaan pureva, ja hänen parhaita aseitaan
»herännäisyyden hullutuksia» vastaan oli pilkka.

Ja jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen
vastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan
katuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka
seurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli
nuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin
lupasi hän »vieden käden sydämelleen» parantua ja pyytää anteeksi pahat
tekonsa. Kirjoituksen alle pantiin »Pappi», ja me nautimme jo
edeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli
saatettu naurettavaan valoon.

Kirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa, ja joka
paikassa sille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen
kynästään lähtenyt.

Lukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty nidoksesta.

Asia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus
meidän vastaukseemme.

»Ei, hyvä herra»--luen siitä pienen palasen, koska se on täällä--»ei,
hyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on etu, joka teiltä
kokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua, jotavastoin vanhan
korttia pelaavan »Papin» poskilla näkyy ainoastaan kevytmielisyyden
puna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa antaneet. Te olette
»vieneet käden sydämellenne», mutta se käsi ei ole katuvan publikaanin,
vaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta pataässä pistää esiin:
sopiva kuvastin teille itsellenne.»

Rovasti ei todellakaan voinut punastua, sillä hän oli luonnostaan ja
lienee ollut muutenkin heleävärinen, niinkuin sanotaan. Mutta äkäinen
hän oli.

--Se on häpeä koko Suomen sanomalehdistölle--kiukuttelimme me
Runebergin Morgonbladetista.--Se on skandaalilehti! Papiston häväisijä!
Millainen on se sensuuri, joka tuollaista sallii painattaa?

Sama mielipide oli muillakin sen paikkakunnan papeilla. Ja ikäänkuin
itsestään kypsyi meissä se päätös, ettei papiston enää sopisi sallia
tuollaisen lehden kulkea postilaukuissaan.

Ehkä ovat ajat nyt toiset ja ehkä teillä on paremmat ja jalommat syyt
vainoonne nykyajan sanomalehtiä kohtaan. En tahdo sanoa, että olisivat
oikeassa ne, joiden olen kuullut väittävän, että noiden uudenaikaisten
lehtien palstoilla on ollut oikeutettujakin muistutuksia meidän
virheistämme. Mutta siitä minä kuitenkin tahtoisin huomauttaa, että me
tarkkaan tekisimme itsemme kanssa selkoa siitä, mikä se on, joka
milloinkin harmimme herättää ja minkä haudan puolustusta meidän
ristiretkemme milloinkin tarkoittavat.



HÄÄT.


Minun kääntymiseni ja ensimmäinen heräykseni--puhui se vanha,
miellyttävä papin rouva--ei tapahtunut hiljaisen ja tyynen sisällisen
työn tietä. Ensimmäisen iskun antoi minulle eräs odottamaton tapaus,
joka tuli kuin salama taivaalta. Nykyaikana sellaiset salamat harvoin
iskevät. Siihen aikaan oli toisin, sillä ukkosta oli ilmassa
kaikkialla, ja Herra antoi sen jyristä ihmisten omientuntojen yli.

Kotipitäjäni pappilassa vietettiin silloin suuria, komeita häitä.

Ne oli tällä kertaa laitettu entistään komeammiksi, sillä viimeinen
kuudesta tyttärestä oli vihittävä, ja samana päivänä olivat vanhempien
hopeahäät. Oli tilattu läheisestä kaupungista soittokuntakin iloa
ylentämään. Se oli siihen aikaan harvinaista, ja siitä puhuttiin
suurella ihastuksella.

Pappila oli noita suuria, vanhanaikuisia ylimyspappiloita. Rovasti oli
kuin ruhtinas paikkakunnallaan, ja suurta hän oli sukuakin. »Filosofian
tohtori ja tähdistön jäsen» ei ollut nuoruutensa eikä parhaan
miehuutensakaan aikoina ajatellut sitä uraa, jolle hän vanhuutensa
päivinä joutui. Vasta sitten, kun hän perheensä ja velkojensa
lisääntyessä oli pakotettu tulojansa suurentamaan, tuli hän selville
oikeasta kutsumuksestaan. Sopivaa tilaisuutta varrottuaan haki hän
syrjästä ensimmäiseen avonaiseen keisarinpitäjään. Nimellä oli kaikua
esi-isäin ajoilta, tuttavuuksia oli siellä, missä niitä tarvittiin, ja
hän sai sen, mitä haki. Seurakunta ei kadottanut, jos ei voittanutkaan.
Syrjästähän olivat tulleet entisetkin rovastit ja apulaisethan ennenkin
olivat sielunhoidosta huolta pitäneet. Tohtori itse oli innokas
maanviljelijä, pani pappilan pellot hyvään kuntoon, neuvoi muitakin
sekä sanoilla että esimerkillä samaa tekemään ja puhui
saarnastuolissakin--silloin kun ihmeen nenällä sattui siihen nousemaan
--maanviljelyksestä, säästäväisyydestä, siisteydestä ja kaikenlaisista
yleishyödyllisistä asioista. Ja kun hän oli hyväluontoinen mies, eikä
milloinkaan vienyt viimeistä lehmää köyhältä eläjältä, vaan auttoikin
usein, niin pysyi seurakunnan ja hänen välinsä hyvänä.

Se pysyi kuitenkin hyvänä ainoastaan niin kauan kuin pitäjässä ei ollut
»heränneitä». Mutta niitä ilmaantui sinnekin ja ilmaantui niin
nopeasti, että tuskin tiedettiinkään, kun jo laitapitäjä oli
valloitettu ja »hävitty»--sana oli rovastin ja tuli yleisesti
käytäntöön--sieltä rupesi tunkemaan seurakunnan sydämeenkin.

Tohtori ei ollut mikään alkuunpanon mies hengellisissä asioissa ja
jätti rauhaan uuden uskon niin kauan kuin se jätti rauhaan hänet ja
hänen talonsa. Hän ei ruvennut niinkuin moni muu hänen sijassaan
vainoomaan ja rettelöimään. Hänen mielestään oli liike kuumetta, jonka
äiti antaa mennä menojaan ja parantua itsestään. Mutta sydämessään hän
surkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat tehneet
evankeliumin itselleen. Se oli hänelle aivan käsittämätöntä.--»Niinkuin
ei suruja olisi tarpeeksi tässä maailmassa, tarvitaanko niitä vielä
toisesta hakea», kuultiin hänen sanovan.--»Mikä niitä ihmisiä vaivaa,
mikseivät ne voi rauhassa elää, viljellä maataan, kartuttaa
toimeentuloaan ja ottaa autuuden asioita luonnollisesti ja
liioittelematta? No, ehkä kaikki paranee, kun vuodet paranevat ja
huonon ravinnon synnyttämä hermostus lakkaa.»

Mutta asiat eivät parantuneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin hyviä
vuosia, lisääntyi vain heränneiden joukko. Heihin liittyi
varakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat
vaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti
arvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi
pitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitä _he_ oikealla
elämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi
»johtajaa», ja he puhuvat »tohtorille ja tähdistön jäsenelle» moittivia
sanoja siitä, että hän elää maailmanmielisesti, että sallii tanssia,
soittaa ja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää
pahennusta ympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo
hävyttömät.--»Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!» huusi hän
mieli kuohuksissa.

Se sattui juuri vähän ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia
hopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa
semmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty.--»Koska he tahtovat
sotaa, niin saakoot sen», sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli
kutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa
pitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta
kaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.

Ilo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori parikunta oli
vihitty--vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla--kun alkoi
päivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä päärakennuksessa että
pirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta huoneeseen, myhäillen ja
ystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat myhäilivät hänelle
vastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään, sillä hän oli taitava
seuramies ja mainio isäntä.

Ilomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaspoikien,
olisi ollut täydellinen, ellei joukossa olisi ollut eräät synkät
kasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle
meitä seurasivat. Missä vain nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet
jostakin nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma
poika, muutamia vuosia sitten pitäjämme iloisimpia hulivilejä ja meidän
nuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.

Rovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat
joutuneet hyviin naimisiin, ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa.
Tämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla, ja hän oli
lahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä
silmäterä. Mutta yht'äkkiä oli hänessä, juuri maisterintutkintoa
suorittaessa, tapahtunut äkkikäänne, ja hän oli päättänyt ruveta
papiksi. Mutta ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet
muutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan, ja tunnusti itsensä
julkisesti tähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin
hänen mielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli
nyt apulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla.

Ensi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei häntä
nytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut voinut
vastustaa niitä hartaita kutsuja, joita hänen äitinsä ja sisarensa
olivat hänelle lähettäneet. Hänet nähtyämme--me morsiusneidit olimme
saapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa--olisimme kuitenkin
suoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää vanhaa
ihannettamme--hän oli kaikkien meidän ihanteemme--tuskin
ulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli
sairaalloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme.
Yhtäläinen oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen
kaikkia, jonka kanssa hänelle heti kohta tultuaan syntyi ikävä
yhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan
kaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja
kuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti
hän heti kohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä,
missä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin.--»Voithan sitten mennä»,
sanoi rovasti.--»Lähettäkäämme takaisin soittokunta», pyysi morsian,
»en minäkään sitä tahdo».--»Mutta minä tahdon», sanoi rovasti, ja poika
meni lähtöään laittamaan. Hänen äitinsä ja sisarensa saivat hänet
kuitenkin jäämään. Kauan aikaa kuului hän puhelevan äitinsä kanssa
yliskamarissa, ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet. Meidän
makuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla, ja koko yön kuulimme
hänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin.
Pelonsekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme
kaikenlaisia epämääräisiä epäilyksiä, ja vaikka koetimmekin itsellemme
vakuuttaa, että hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi
ollut joku muu, mutta kun se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän
kaltaisemme.

Miten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä
tuolla yksinäisyydessä?

Jälkeenpäin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen mielessään
liikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä vaikeimmista
taisteluista.

Mitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä
oikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole
julistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikä _on_ totuus?
Saanko hiuskarvaakaan poiketa vakaumukseni tieltä? Onko lupa katsoa
ihmisten muotoon ja noudattaa heidän mieltänsä, vaikka he olisivatkin
vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni ole
kahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkea tule totella Jumalaa enemmän
kuin ihmisiä?

Mutta hän ei vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä,
kertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän oli
pyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Saapuvien vieraiden paljous, niiden
varmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja
ruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti
ja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä lukua
pitävän. Häntä melkein välteltiin, ja jos joku vanha tuttava kääntyi
hänen puoleensa, kysyi se vain, milloin hän oli tullut ja milloin aikoi
lähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi saanut puhua,
mutta hänen sisarensakin, jonka kanssa hän aina oli ollut
kirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä
hyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt
olevan häntä vastaan, olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman
sulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut
ylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
Morsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä, sulhaspoikien kanssa,
nauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi, vaikenivat
he kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin kummitukseen ja
kuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotakin hänestä. Herrain
puolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet hänen tultuaan.
Päinvastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan äänensä
korottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä
sukkeluuksiaan ladelleet.

Vaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle
nurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista
ja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli
täällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä.
Kaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja,
puuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa
alttarille? Ei, hän--ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vain
oli kiusaaja, viettelijä, joka taas nosti päätään ja tahtoi saada hänet
solmimaan rauhaa maailman kanssa. Hänen velvollisuutensa oli olla
sodassa sen kanssa. Eikö ole halveksittavaa, että minä näin vaikenen ja
vetäydyn pois silloin, kun pitäisi puhua? Eikö ole raukkamaista, etten
loukkaamisen pelosta tahdo heidän ilojaan häiritä? Siinä täytyy syntyä
melua ja meteliä, missä evankeliumia julistetaan, oli sanonut Lutherus.
Jos apostolit olisivat olleet uneliaita ja velttoja, miten olisi
Jumalan valtakunnan käynyt? Eikö Vapahtajakin puhdistanut temppeliä
ruoskalla, ja eikö hän sanonut äidilleen: »Vaimo, mitä minun on sinun
kanssasi!» Ja mitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä
heille kirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rukoilevasti, mitä on se
auttanut?

Ja juuri kuin vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta
pihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli
kuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: »Sinun täytyy se
estää!»--ja hän kiiruhti esiin.

Katrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan
keskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna
sulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä
viemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi läpi
tanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka
rappusten luona seisoen heilutti päätä tanssin tahdissa, meni suoraa
päätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin
käsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä:
--»Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa!
Ettekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille!
Ettekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette
muitakin muassanne!»

Soitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja
sulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui
ensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon, ja aikoen viedä hänet pois,
virkkoi ivallisesti: »Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on parasta,
että pysyt poissa täältä.»

--Minä menen käskemättä! ja hän riuhtaisi itsensä irti, juoksi äitinsä
luo ja lankesi hänen kaulaansa:

--Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta! Ja nähdessään
sisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen syliinsä:

--Älä suutu minuun! Älä suutu!... minun täytyi puhua!--Ja he kaikki
kolme purskahtivat äänekkääseen itkuun.

Ei kukaan ollut ennättänyt liikahtaa paikaltaan, ennenkuin se oli
tapahtunut. Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä
pois, kun rovasti astui esiin:

--Mitä ilveilyä tämä on?... Hän on menettänyt järkensä... Vieraat ovat
hyvät ja antavat anteeksi ... soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän
lopettaa?

Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää
säveltä...

--Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä morsian. Veljeni on oikeassa ...
minä en tahdo tanssia ... isä, käske heidän lopettaa!

--Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut! huusi nuori pappi
ihastuksissaan. Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja
kaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta
kadotuksesta!

--Minä olen itse kadotettu!--ja sydäntä vihlaisevasti kirkaisten
syöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauaksi
luotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.

--Hän on pelastettu! huusi hänen veljensä riemuiten. Herra on antanut
palvelijansa puhua!--Tyyntykää siellä, lakatkaa huutamasta ja
voivottelemasta. Isä, kuule minua!... äiti, älä mene!

Hänen äänensä kuului yht'äkkiä niin vaativalta, ja hänen ryhtinsä oli
niin käskevä, kun hän kääntyi väkijoukkoon päin, ettei kukaan osannut
poistua. Kuului ääniä: »Se on hävytöntä ... hän on hullu ... tämä on
julkealta hävyttömyyttä», ja jotkut koettivat hajoittaa kehää ja estää
muita siihen liittymästä. Mutta toiset huusivat: »Antaa hänen puhua!»
ja pian oli koko piha täynnä väkeä, kun talonpoikia tunki esiin pirtin
puolelta ja kuokkavieraat juoksivat portin takaa.

--Anna minulle anteeksi, isä, että olen pitojasi häirinnyt, alkoi hän.
Älä itke minun tähteni, äitini, sillä sinä olet kerran vielä iloitseva
siitä, mitä nyt on tapahtunut. Älkää olko pahoillanne te muutkaan,
jotka hetkeksi olette saaneet iloistanne lakata. Minä en aio kauan
teitä pidättää, mutta kuulkaa minua kuitenkin hetkinen. Minä en tahdo
tuomita teitä, sillä tuomio on Herran. Te elätte niinkuin ymmärrätte,
teette niinkuin taidatte, sillä mielenne on pimitetty ja omatuntonne
paatunut, eikä Herra ole teitä vielä herättänyt. Mutta minä tiedän sen,
ja minä tahdon sen teille julistaa, että elämänne on Hänelle kauhistus.
Te ette tunne Häntä, vaikka hän on kuolemattomat sielunne verellään
lunastanut. Te, jotka hallitaan ylöllisyydeltä, ylönsyömiseltä ja
ylönjuomiselta, teille on Hän halpa ja mitätön. Ruoka ja juoma on
teille kalliimpi kuin taivas ja taivaan ilo. Maailman seurat, sen
leikit, hypyt, soitot ja koreus ovat teille makeammat kuin
kanssakäyminen enkelein kanssa ja autuaiden laulut, riemu ja kruunut.
Teidän janonne maailman hekkuman perään on niin suuri, ettei helvetin
pelko ja tulikivijärven kauhistus vaivaa teitä niin paljon kuin
maailman hekkuman ja huvituksien kaipaus. Eivät maalliset vahinkonne,
ei sielunne ja ruumiinne turmio, ei ymmärryksenne tylsyminen, ei
tautinne ja vaivanne taida teitä seisauttaa. Kussa tavaranne on, siellä
on sydämenne. Sitä todistaa puheenne ja tekonne, jotka eivät anna
teille aikaa valmistamaan itseänne Jeesuksen tulolle. Ette,
heräämättömät ihmisparat, tunne Häntä, ette muista Häntä kestipöytiä
piirittäessänne, maljoja kilistäessänne, tanssin pyörteissä
kiitäessänne. Siinä seisotte te, haudan partaalla kulkevat vanhukset,
siinä nuorukaiset ja neidot, seisotte suruttomina tulivuoren juurella
ettekä ajattele, että Hän voi tulla tuomiolle silloin, kun ette sitä
aavista, että maa millä hetkellä hyvänsä voi revetä jalkojenne alla,
kun ukkonen ylhäältä jymähtää, ja te vaipua avattuun helvettiin, jossa
on oleva itku ja hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle
kauhistus! Eikö ole surkeaa, että Jeesus tulee omillensa ja ei Hänen
omansa ota Häntä vastaan. Mutta nyt on aika nousta! sanoo pyhä Paavali.
Herätkää tänä päivänä, joka voi olla teidän kaikkein viimeinen! Älkää
antako Hänen tulemisensa hukkaan mennä! Heittäkää pois synti, syntiset
leikit, soitot, tanssit ja muut huvit! Tutkikaa sanaa, rukoilkaa, että
Jeesus yksinään tulisi teille kaikeksi kaikessa! Amen!--Rukoilkaamme!

Hän polvistui ja piti palavan rukouksen kaikkien edestä. Hän rukoili
anteeksi isälleen, äidilleen, sisarelleen ja ennen kaikkea itselleen,
joka ehkä oli tehnyt sopimattomasti, mutta ei hän ollut voinut muuta,
sillä se oli tapahtunut Hänen käskystään ja Hänen kunniakseen.

Tuskin oli hän lopettanut, kun joku vaimo taampana aloitti virren:

    »Sun haltuus, rakas isäni,
    ma aina annan itseni.»

Väkijoukko oli ensin seisonut epäröivänä hänen ympärillään. Ne
katselivat toisiinsa ja koettivat nähdä, mitä rovasti tekisi ja
keskeyttäisikö hän; mutta isä ei saanut sanaa suustaan poikansa
puhuessa ja vetäytyi hiljalleen syrjään ja poistui. Vähitellen tulivat
kuulijat liikutetuiksi, miesten kasvot värähtelivät, ja naiset alkoivat
nyyhkyttää. Talonpojat seisoivat totisina ja herrat hajamielisinä. Kun
hän tuli rukoukseen, lankesi rahvas polvilleen puhujan mukana ja herrat
paljastivat päänsä vasten tahtoaankin.

Katrillirintama, joka saarnan aikana oli pysynyt melkein
rikkomattomana, alkoi hajota. Sulhaspojat vetäytyivät pois toinen
toisensa jälkeen ja jättivät neitosensa. Mekin olimme aivan
hämmennyksissämme siitä, mitä oli tapahtunut, ja niinkuin avuttomat
lampaat rajuilman lähestyessä vetäydyimme me yhteen valkeaan ryhmään,
ja rukouksen loputtua itkimme me kaikki yhteen ääneen.

Virsi oli tuskin aloitettu, kun koko hääväki suurella pihalla,
rappusilla, aitovarsilla ja aitain takana, ihan kuin odotettuaan
päästäkseen mielipidettään ilmaisemaan, yhtyi siihen kuin yhdestä
suusta ja kaiutti ilmoille veisuun, niin voimakkaan, etten ole
kirkossakaan kuullut sen vertaista.

Hän oli noussut ylös ja seisoi siinä veisuuta kuunnellen, paljain päin,
tuulen heiluttaessa hänen kiharoitaan. Äskeinen ankara, rankaiseva ilme
hänen kasvoillaan oli kadonnut, hän tuijotti surumielisen näköisenä
eteensä, ja kun virsi oli lopussa, virkkoi hän alakuloisesti meihin
morsiusneitosiin kääntyneenä:

--Nyt saatte jatkaa ... minä olen tehnyt tehtäväni...

Mutta silloin juoksi yksi nuorista neitosista hänen eteensä, repäisi
pitsit ja kukkaset rinnastaan ja huusi:

--Sinä et saa mennä ... sinä et saa meitä jättää...

Ja pian me olimme kaikki hänen ympärillään, tartuimme hänen käsiinsä ja
kauhtanaansa, samalla kun koristeemme lentelivät ympäri pihamaata.

Häät loppuivat siihen, eikä kenenkään tehnyt mieli enää jatkaa
aloitettuja iloja. Lähiseudun vieraat heittivät hyvästinsä, ja toiset
menivät ilman hyvästiä. Kaukaisemmat kokoontuivat hajanaisiin ryhmiin
ja keskustelivat hiljaisella äänellä siitä, mitä oli tapahtunut.
Turhaan koettivat nuoremmat herrat tekeytyä huolettomiksi ja
välinpitämättömiksi. Rovasti oli vetäytynyt kamariinsa ja käskenyt
ilmoittaa, että hän voi pahoin. Morsian houraili, hänen äitinsä istui
hänen vuoteensa vieressä, ja sulhanen kulki totisena, hätäisenä ja
levottomana huoneesta huoneeseen.

Nuori pappi jäi vielä seuraavaksikin päiväksi häätaloon. Me nuoret
neidot istuimme kuin opetuslapset hänen jalkainsa juuressa ja
kuuntelimme häntä. Hän puhui nyt hellästi ja availi lempeällä kädellä
meille uusia näköaloja, antoi meille uudet mielipiteet ja kumosi
vanhat, muuttaen muutamassa päivässä koko entisen elämämme suunnan.
Murrettuina ja omantuntomme rankaisemina palasimme me kukin kotiimme,
tehdäksemme parannusta ja toisella tavoin elääksemme.

Rovastiin oli tämä tapaus koskenut kipeästi. Hän ei näyttäytynyt
pojalleen eikä sallinut hänen tulla hyvästilleenkään. Vasta
kuolinvuoteellaan kutsui hän hänet luokseen. Me matkustimme silloin
yhdessä sinne--pikku poikamme kanssa--ja he erosivat toisistaan
sovinnossa ja ilman katkeruutta.



PYHIINVAELLUS.


Jo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkaa alettu tuumia.

Kirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi
kulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty
useampiakin matkustavaisten mukana. Niiden avulla oli vähitellen saatu
päätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin
hevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä sitten
täti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meillä
taloudenhoitajana, jatkaa matkaa meidän hevosella Pyhäjärvelle.

Se oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän
toi lahjoja, ja hänen eväänsä olivat laatujaan ensimmäisiä: lettuja,
Karjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se suurempi
juhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän
kuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.

Oli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkuin retki saatiin
lopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi »luonnollisia»
esteitä, s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta, kuka
pitää huolta lapsista j.n.e.--jotka kuitenkin saatiin kaikki tavalla
taikka toisella voitetuiksi--oli vielä suurinna se, että täti Amandan
mies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä vastaan. Hänen
tietääkseen ei Pyhäjärven pastori, vaikka olikin kuuluisa herännyt
pappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit, ei ainakaan siihen
määrin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä
kolmenkymmenen penikulman matkaa kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja
ravistuttaa kärryt.

--»Ihmisviisaus on ihmisviisautta, ja jolla on ymmärrystä, hän voi
ottaa sanastakin selvän.»--»Saattaahan olla niinkin, mutta ehkä minulla
ei ole sitä ymmärrystä.»--»Jos ei ole, niin et sitä saa maiden ja
merienkään takaa.»

Niin oli sanonut täti Amandan mies, ja samoja väitteitä tehtiin
meilläkin, tehtiin vielä vähän ennen lähtöä. Hevonen oli vielä
valjastamatta, ja minä vapisin pelosta, ettei matkasta ehkä mitään
tulekaan.

Mutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka sitä
hankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan,
hevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan
päässä maantiellä.

Olin liian vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän vaikeasti
toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vain käsitin heidän
puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla
istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että Pyhäjärven pastori ja hänen
rouvansa, täti Augusta, olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että
tädeillä oli jotakin hyvin tärkeätä puhuttavaa, jota eivät voineet
puhua kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin
heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli
tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen
johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he
olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteisiin puetut.

Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet oli kuitenkin unohdettu samassa,
kun vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen
ajaa tietä pitkin pohjoiseen päin.

Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen. Minä
sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin, ja ruuna
sai levätä joka mäen alla, ja palkkioksi vaivoistaan sai se suurempien
törmien päälle päästyään palasensa sekin. Ei pidetty kiirettä ja
viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä
taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia niiltä ajoilta, jolloin tädit,
jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipaleita
nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä
tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi
lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.

Kaikkien puheiden aineena oli Pyhäjärven pastori. Kyseltiin ja
kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja miten
sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle hän oli osannut antaa oikean
neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli sattunut
kuin naulalleen. Joka paikasta lähetettiin hänelle terveisiä ja
käskettiin pyytämään, ettei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos sattui
etelään päin tätä tietä ajamaan.--»Se on lapsillekin hyvin
ystävällinen», sanoivat he minulle, »eikä sinulle siellä perillä tule
ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?»--»Ei toki
ollenkaan.»--»Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan jo
perillä.» Eilen oli sanottu: »ylihuomenna näillä ajoin», sanottu
omituisella haikean mielen hartaudella.

Viimeinen syöttöpaikka oli vain penikulman matkan päässä määräpaikasta.
Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona, ja siellä
puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin, kärryt
siivottiin, hevonen suittiin, ja tädit sitoivat uusien huiviensa päälle
valkeat nenäliinat.

Pyhäjärven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin
sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut
niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi
ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät
näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jäljellä,
ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yht'äkkiä tultiin maantieportille,--
»Nyt ollaan pappilan maalla!» huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä
suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: »Tuolla on
kirkko ja tuolla pappila!» Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen
meidän kirkkomme rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan
koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän
pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat
melkein hätäyksissään, ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun
pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.

Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni, ystävällinen rouva, joka
lensi heidän syliinsä, ensin toisen ja sitten toisen, ja lopuksi teivi
heitä kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta
vuoroin itkemään, vuoroin nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja
odotin siinä, suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten
pitäisi tekemän.

--Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan! virkkoi silloin
joku rappusilta.

He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään,
ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta
hän komensi heidät huoneeseen ja sanoi:--»Kyllä me tämän nuoren miehen
kanssa itsekin hevosemme hoidamme.»

Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä, tuota miestä, josta olin
kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä, mitä
tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle puhua.
Hän saavutti heti kohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen,
suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja yllä
sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut tallin
ylisille heiniä heittämään, sill'aikaa kun hän itse laittoi apetta. Ja
sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin, ja hän kysyi
leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai jokohan
mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja minua kun
vain nauratti, sanoi hän:--»No, tulehan nyt sitten tästä herrasovesta.»

Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä
tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaakin käteen, piti niistä kauan kiinni
ja sanoi sydämestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat tulleet.
Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja, uskollisia ystäviä,
jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat entisistä,
ihanista ajoista.

Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät
sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa
oloistaan ja elannoistaan, ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä
säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että »tottapa se on
ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä
hän meitä kuljettaa.»

Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa, enkä minä siitä
paljon käsittänyt. Mutta vaikken isosti ymmärtänytkään, ei minun
kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani ovensuussa, eikä minulla ollut
halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua
sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se
oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin
tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.

--»Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla, ei
suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla», sanoi hän
muutamakseenkin. »Ne ovat raskaita suurissa törmissä, joita tie taivaan
valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai valjaat
särkyvät, ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä
työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi
eteen, aja sillä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille
tulet ja sijasi sinua siellä odottaa.» Tätien huulet hymähtelivät, ja
he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla
samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja
rohkeutta toivomaan ja tyytymään, ja se oli kai se, joka oli tehnyt,
että he, samoinkuin niin monet muutkin »hiljaiset», olivat häneen niin
ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.

Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin,
kun hän ei istunut tätien kanssa, oli hän minulla leikkitoverina. Me
laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alaitse,
kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa, ja minäkin sain haavia,
ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän
minut kirkkoon, sanoi minua »pikku apulaisekseen», ja kun papinkelloja
soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa näytteli
hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä papin
penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään. Siitä
minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein kaikki
körtteihin puettuja, eikä näkynyt yhtään koreata huivia naisten
puolella. Saarnan aikaan istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja
kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui,
puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella
häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.

Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä
veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin ja
selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren pöydän
takana. Juoksenneltuani jonkin aikaa kosken rannalla, menin minäkin
ovensuuhun istumaan. Hän oli juuri loppurukousta pitämässä, ja kaikki
istuivat pää käsien varaan painettuina.--»Rukoilkaamme niidenkin
puolesta, jotka pitkäin matkain takaa ovat saapuneet meitä
tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan
meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi
tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat
sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi
rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat
lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi
aikanansa vaikuttaa.»

Useat itkivät, ja minullekin tuli, niinkuin olisi tullut sääli itseäni,
tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.

Huomenna oli lähdön päivä, ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin
tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä,
pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen, eikä kukaan osannut
virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät
poispäin kyyneliään kuivatakseen, virkkoi pastori taputtaen heidän
vavahtelevia hartioitaan: »Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme
me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla
paistaa Herran päivä, ja sinne on Hän meidät kerran johdattava.
Näkemiin asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme
tavoitamme.»

Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti
minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: »Pidä, lapsi,
sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin
herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi.»

Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut
hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkä paluumatka. Eikä
ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina
kertonut, että hänestä niinä päivinä, kun pyrittiin poispäin Pyhäjärven
pappilasta, tuntui siltä, kuin hän olisi joka virstalla painautunut yhä
synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä, mitä oli puhuttu ja saatu
kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta
mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun
ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat
pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta
kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä
taloja, ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset.
Ja kun oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut
ainoatakaan toveria eikä ystävää, ja niin oli, kuin olisi Jumalakin
hylännyt.

Täti Amandassa, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin nähdäkseni
sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille niin ylen
raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli huonokuntoinen
vuokrahevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät itse pitkän
matkaa sen jäljestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän aikaa olla
toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti Kristiina kotiin
ja ryhtyi äänetönnä raskaisiin tehtäviinsä.

Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan
minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt
Pyhäjärven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä
minulta, muistinko sitä ja sitä sanaa, ja kun minä muistin sen ja
muistin lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista
ystävistämme. Me muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kumpikin
omalta kannaltamme niistä iloiten. Jonkinlainen ystävyys syntyi siitä
välillemme, meillä oli salaisuuksia, joista eivät muut tienneet eivätkä
päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä muistoistamme syntyi yhteisiä
toiveita, toiveita siitä, että jos eletään, niin ensi kesänä tehdään
samanlainen retki uudelleen.

Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian, eivätkä toiveetkaan
toteutuneet. Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen
pitäjään ja täti jäi asumaan pieneen kamariinsa kirkonkylässä, jäi
tuollaiseksi yksinäiseksi »vanhaksi heränneeksi», joita vielä tapaa
siellä täällä niinkuin korpeen eksyneitä lampaita ja jotka eivät uusia
paimenia heidän äänestään tunne.



USKONTUNNUSTUS.


Vanha, herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä
taivalta ja keskustellessamme herätyksen ajoista:

Koska nyt kerran on tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron
sinulle, miten se minussa alkoi.

Se alkoi, omituista ajatella, valheella.

Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme
harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin, kun
sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin
opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut. Ehkä siihen
osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin
koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä
kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta kuumaan
tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli kai siinä, että
minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi päästyäni irtauduin
entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa uskottomuutta ja
vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta tuli ensin
epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut
»järjellistä», en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää
kuoleman jälkeen, en Jumalan poikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikken
siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen
välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä
ei ainakaan minulle ole olemassa.

Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, etten minä
ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni
tällaisista asioista. Mutta vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne
kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt
kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi,
vaan tutkin filosofiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun
täytyi pitää vakaumukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä
iällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja
voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon
olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä voinut käsittää minut, ja
sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut minua
lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan olleet
mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi ihmiseksi
maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofia oli jo
semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. »Sinä
filosoofi! sinä antikristus!» olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta
hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki, että
olin »suruton» ja »maailmallismielinen», mutta toivoi sentään, että
muuttuisin. Ei hän kuitenkaan sitä aavistanut, että olin
»jumalatonkin».

Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä. Enhän
ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen
korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne
ovat ne heränneiden lapset.

Sain tietää sen vasta kauan sen jälkeen, kun se oli tapahtunut. En
ollut mennyt kesäksi kotiini kauas Pohjanmaalle, vaan jäänyt
tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vain silloin tällöin.
Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla
muistutuksilla elämään niin, ettei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua.
»Miten lienee sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä
rauhaasi tulee» j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä
lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että hän
taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää
minullekin jäähyväisensä.

Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys
siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan kauas
Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä sitä
paitsi olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten heitto
kuolevalle on sellaista »vanhaa» hentomielisyyttä. Mutta kun mietin
yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.

Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.
Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.

--Tulithan sinä, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut
mitään, katseli vain minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin
äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli
jotakin sanottavaa, jota hän ei tahtonut saada esille.

--Oletteko te hyvin sairas? kysyin viimein.

--Olenhan minä, sanoi hän. Enkö tuota kuollekin tähän tautiini.
Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi ... ja
hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.

--Älkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina ... ja
ehkä tekin vielä paranette.

--En minä enää ... mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten
käy? sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.

--Eihän sitä kukaan tiedä, vastasin minä vältellen.

--Mutta sinä et usko, että on Jumala?

En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin.

--Ne ovat sanoneet minulle, ettet sinä usko sitäkään, että on elämää
kuoleman jälkeen.

--Kuka sen on sanonut?

--Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut. Minä olen kysynyt
isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä
usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle.

--Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?

--Sitä, että uskotko sinä?

--Mitäs minä en uskoisi? koetin yhä vältellä.

--Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota ilman
ei voi tulla autuaaksi?

Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja
uskonnollisen kantani, vakaumustani kieltämättä! Hänen silmänsä
tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä.
Mutta jotakinhan minun täytyisi virkkaa. Mutta voisinko sanoa totuuden?
En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli
lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen,
rehellisesti ja suoraan. Mutta sitä hän ei kestä. Vaikka en häneen
katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat
minua.

--Totta se siis on, huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä särkevällä
äänellä.

Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku
korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos
sen hänelle tunnustaisin.

--Uskonhan minä, kiiruhdin sanomaan, että on Jumala, joka maailmaa
hallitsee.

--Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?

Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä, ja minun
täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen
varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan
vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani
Jumalan pojan ja iankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja
nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui, kuin olisin ollut aikeessa
tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa
ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani--juuri
silloin kun hänet tunnustin. En voinut seisoa kiusausta vastaan, ja
minä--lankesin!

--Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki! sanoin hänelle, kun kohtaus oli
mennyt ohitse.

--Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?

--Uskon.

Kun katsoin häneen, näin, että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin
heikko, ettei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta hän
puristi kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista
uskontunnustustani, niin kuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini
kuoli kohta sen jälkeen.

Teinkö oikein vai väärin?

Kauan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin
tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se
ole sitä suurempi, kuta suuremmassa elämänkysymyksessä se on tehty? Ja
jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?

Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita
myöten hän meitä kuljettaa luokseen. Omantuntoni minua tästä
alituisesti vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta
ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni
nähdä, että vaikka en ollutkaan omaa vakaumustani tunnustanut, minä
kuitenkin olin tunnustanut iankaikkisen totuuden. Vasta sitten selvisin
ja sain rauhan. Ellei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se kenties
olisi ollenkaan tapahtunut.



VAPAUTETTU.


Se oli tulos nuoruuteni hullutuksista ja turhamaisesta
kunnianhimostani. Minä olin saanut siihen aatteen pääkaupungissa
ollessani, jossa kaikki siihen aikaan kirjallisuutta harrastivat ja
sitä viljelivät. Olin näyttänyt alun teoksestani kaikkien meidän
ystävällemme vanhalle runoilijalle. Hän luki sen, oli mieltynyt siihen
ja kehotti sitä kaikin mokomin jatkamaan. Antoipa minulle vielä
toiveita siitäkin, että kun se valmistuu, hän ehkä painattaa sen
lehtensä novelliosastoon.

Matkustin maalle enoni luo, joka oli pappina Pohjanmaalla ja jonka
kotona minä, jäätyäni jo nuorena orvoksi tytöksi, olin elänyt kuin
talon omana lapsena.

Minulla oli jo työn edistyessä ollut tunnonvaivoja siitä, mihin olin
ryhtynyt. Hyödytinkö minä ketään sillä, mitä tein? Enkö päin vastoin
vahingoittanut itseäni ja muita? Enkö sillä kylvänyt pahennusta
maailmaan vielä kuolemanikin jälkeen? Niin ne olivat vakuuttaneet,
enoni ja muut, joita rakastin ja kunnioitin. Ja samaa, sanoivat he,
olisi äitinikin ajatellut...

En kuitenkaan voinut voittaa itseäni, en kukistaa haluani tuoda
itsestäni julki niitä aatteita, joita mielessäni liekehti ja paloi,
niitä kuvia, joita silmieni edessä loisti. Herkesin kuuroksi
varoituksille ja viittauksille, sulkeuduin yökausiksi huoneeseeni ja
kätkin käsikirjoitukseni huolellisesti kaikkien silmiltä. Mutta kuta
kiihkeämpi olin ollut öillä työssäni, sitä levottomampi olin päivillä.
Eikö ollut väärin, että tein sitä salaa, eikö se ollut valhettelemista
ja pettämistä, niiden pettämistä, jotka olivat minua hoitaneet ja
pitäneet kuin omanaan?

Kaikesta huolimatta valmistui kuitenkin teokseni valmistumistaan.
Puuttui vain loppusanat, ja ne minä kirjoitan tänään ja lähetän sen
huomenna vanhalle runoilijalle. Oli lauantai-ilta, suuren juhlapäivän
aatto.

Eivät tahtoneet loppusanat sointua niinkuin olisin tahtonut. Eivät
ruvenneet lauseet liittymään toisiinsa. Hiivin ulos huoneestani, menin
maantielle kävelemään. Sieltä olin aina saanut uusia aatteita, ja
siellä olivat vanhat selvinneet. Oli ollut suvi-ilma eilen, oli tullut
kylmä ja puitten oksat jäätyneet. Tuuli humisi kirkkomaan koivuissa
voimatta niitä liikuttaa. Ne olivat kuin seisoalleen jäätyneitä
ruumiita. Minua alkoi kammottaa, ja minä pakenin alas pappilaan.

Siellä istuivat kaikki hämärätä pitäen enoni huoneessa. Sanoivat
aikovansa koko perhe huomenna ripille ja kysyivät, enkö minäkin tulisi.
En tiennyt, tulisinko, ja vetäydyin huoneeseeni.

Tuli oli tehty takkaan, ja minä istuuduin sen eteen.

Ripille? Minäkö? Näinkö valmistumatta? Nyt juuri, kun en ajatellut
muuta kuin romaaniani.

Ne alkoivat veisata siellä, ja enoni kuului pitävän tavallisen
iltarukouksensa. Näin heidät istumassa, enoni pöydän päässä, muut
pitkin salin seinämiä ja palvelijat oven suussa. Minä yksin olin
täällä, osatonna heidän rauhastaan, osatonna kaikesta rauhasta, suuren
rauhan juhlan aattona, heitettynä kuin oven ulkopuolelle, pois heidän
piiristään.

Mitä oli minun tekeminen? Mikä oli oikein, mikä väärin? Eikö kukaan
voinut sanoa sitä minulle? Mutta väärinhän se oli, eihän siitä ollut
epäilemistäkään, koskapa kerran en sen vuoksi uskaltanut ripille mennä,
koska omatuntoni oli kipeä, koska en saanut siltä rauhaa.

Minä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen
hiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole
viekkautta, enkö aio vain tehdä sitä omaatuntoani pettääkseni ja
sitten, kun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?

Harhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen ja palasin taas takkani
ääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.

Silloin aukeni ovi hiljalleen, ja enoni pistihe kamariini. Hän oli
ollut minulle kuin isä, ennenkuin jouduin maailmalle, hän oli antanut
minulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen vakavat,
hitaiset sanansa ja korkea, paljas otsansa ja suuret, totiset silmänsä
olivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä eivät
ollenkaan sopineet siihen ympäristöön, missä elin. Minä kumosin
itsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut
haihdutetuksi. Yht'äkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teatterissa,
milloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän
tullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni
ääressä. Nopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja
hypähdin ylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo
huomannut.

Hän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut
tulla heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.

--En minä voi, en minä saa ... se on aivan mahdotonta, minä en voi,
vastasin minä itkuun purskahtamaisillani.

--Mikset voi?

Kun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:

--Tämänkö tähden sinä et voi?

Hän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni, ja turvautuen
häneen niinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki
huoleni hänen jalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki,
kerroin epäilykseni ja tuntoni vaivat.

Hetken mietittyään virkkoi hän:

--Sinulla on epäjumalasi ja niin kauan kuin häntä palvelet, et voi
oikeata Jumalata palvella.

--Mutta mitä minun pitää tekemän? Neuvo minua, eno, opeta minua,
niinkuin ennen opetit!

--Sinä et enää välitä minun opetuksistani, olet siellä maailmassa
saanut opettajia, joita tottelet enemmän kuin minua.

--Et saa sanoa niin, eno, minä tahdon totella sinua ja minä tottelen!

--Se on se romaanisi, tuo tuossa ... anna se tänne! Minä tempasin sen
hänen kädestään ja kätkin sen selkäni taa.

Päättävä, ankara ilme leimahti hänen silmissään, ja hänen äsken
surkutteleva ja säälivä katseensa oli muuttunut käskeväksi.

--Etkö tiedä, että minä olen opettajasi, johtajasi ja holhoojasi? Ja
apostoli sanoo: olkaa teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa
heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, jotka tilin
niistä tekemän pitää. Anna tänne se!

Vastustukseni oli poissa, minusta tuntui kuin olisi korkeampi voima
tarttunut käsivarteeni, ja minä ojensin hänelle teokseni.

Hän otti sen, heitti leimuavaan takkatuleen ja virkkoi juhlallisen
jylhästi:

--Noin pitää meidän uhrata epäjumalamme, jotka estävät meitä kunnian
kruunua voittamasta.

Minä purskahdin surkeaan, katkeraan itkuun, niinkuin olisi minulta
jäsen leikattu ruumiistani,

Minä itkin koko sen illan ja koko sen yön.

Mutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni
valmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä.

Kiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!



MAAILMAN SUURIN SYNTINEN.


Hän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla
tunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia
heidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille
ne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia,
jotka kuuntelevat vain kurkalta ja elävät niistä muruista, joita
rikkaiden pöydältä putoilee.

Kun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta
tapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin
pelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään
karsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan
valtakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä
venettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa
asteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi
hän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta
airoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin
vähäpätöinen ja tyhmä, eikä hän olisi osannut, jos kuka olisi sitä
ihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan. Ei
olisi hänellä ollut rohkeutta, niinkuin näkyi olevan niin monella
muulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes
niiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin, kun
rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt, kuin että sai olla
mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten aloittamaan virteen ja sen
loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat, ja kätkeä siitä
mieleensä sen, minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat,
täydellisemmät ja uskossaan lujemmat, eikä hänestä ollut heidän
vertaisekseen.

Hän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma
hoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt, ja maailmanmielisiä olivat
kaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan häntäkin tuo toisten
suruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja
rukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei hän
koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, etteivät olisi ruvenneet
ivaamaan hänen haluaan osottautua muita paremmaksi. Ei milloinkaan oltu
hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän, eikä milloinkaan hän
rohjennut heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa harjoittamaan.
Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjottaa. Kun tutki kirjaa,
niin tutki sitä toisten nukkuessa, ja kun tuli halu veisuuseen
hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli poistunut
pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen kuuluvanakaan,
ellei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa, suurten
juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan kuntoon, hakenut
naapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tummansinistä körttipukua ylleen
ja kadonnut.

Mutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi
lähtemästä.

Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä
kätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista
palattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki, mitä oli puhuttu,
mitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä
mielessään ja ravitsi niillä sieluansa. Mutta ajan ollen ne laimenivat,
vaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana
autuuden asioista, eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia
jäljellä, joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin
tuli hänelle hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada
sisältöä sielulleen, ja silloin hän lähti.

Hän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä
mielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei
yösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä
menoa hän painoi kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan
koolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään,
kuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt
hän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, aloittaa ennen muita jonkin
virren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahdenkesken!

Mutta kuta lähemmä seurapaikkaa hän tulee, sitä aremmaksi hän käy.
Väkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu
pihamaalla. Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan,
aikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat miehet
ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän
mukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven
suuhun kyykylleen.

Virsi aloitetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt
aloittaa sen, jota oli ajatellut. Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta
hän ei pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen
mielestään on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se
jo lähtöään ja muut laittavat kanssa.

Häntä tuskin huomattiin silloin, kun hän oli saapuvilla, eikä koskaan
kaivattu silloin, kun hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten
lomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi. Kun
juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja samanpuolelaiset hakivat
toisiaan, en koskaan kuullut kenenkään Tiinaa kysyvän. Mutta kun oli
jokin matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon,
liittyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan
vierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tienhaaransa.

Mutta kerran--kesää ennen sitä, kun hän syystalvesta kuoli--ilmaantui
hän yht'äkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan suuresta
portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.

Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja sai
vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli
mielessään.

Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta
osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli
vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli--
maailman suurin syntinen!

--Minkä tähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin
suurina pitää? kysyi rovasti.

Kaiken maailman synnit ne hänen hartioitaan painavat eivätkä anna
hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on
pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen--
ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa kiinni ja
surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat kuolemaan--
oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen autuaaksi
tulevansa. Ja aina tekee hänen mielensä pitämään itseään yhtä hyvänä
heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa Hänen
nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikkei ole osannut neuvoa
omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ole hänestä lastensakaan
opettajaksi. Hän on ollut maailmaan mieltynyt, elänyt ystävyydessä
jumalattomien kanssa, ei ole pitkiin aikoihin tuntenut mitään tarvetta
valaista mieltään, ei ole osannut veisata, ei lukea eikä rukoilla.

Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen,
neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin
lapselle.

--Syntejähän ne ovat nämäkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä
kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne
katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryyttää itsensä.

Tiina on saanut tyhjentää täyden sydämensä, keventää monivuotiset
taakkansa--rovasti puhuu hänelle niin alentuvasti kuin parhaalle
heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan ... kyllä,
kyllähän hän nöyrtyy ja katuu ... ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat ja
kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin
keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan
sanomatta, mieli riemuisena niinkuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi
elämäkseen.

Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja
tuotiin joulunpyhinä hautaan.

Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa, ja rovasti toimitti
niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen
edessä.

--Herra on heikoissa väkevä, sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jossa
illalla kertoi ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan, ja
lisäsi:

--Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä
omallatunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin
hänen, ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka
kaikki tietää ja kaikki näkee.

Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä
paljon oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan
vasta ensi kerran--ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian
hälveni.



KANNA RISTISI.


Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta
kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiire, että tuolloin
tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli suosalmeke
eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti yli ketterästi
kuin tukkilaista. Vasta sitten, kun hän oli saapunut pappilan riihelle,
josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljenti hän vauhtiaan siinä
pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat kumminaan katsoa.

Ei sitten kuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi noussut,
näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian odotti
aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan isäntärenkiä.

Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla
muistumatta ne ajat.

Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut
paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän välkkeen pahasisuisen
naisen silmissä!--Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan
oli tullutkin--kerrankin--jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa...

Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sillä sijallaan
tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa!

Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti
suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se
tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin
auttanut ... panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta
ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!

Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi
kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.

Antti meni suoraa päätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota
varten oli rientänyt. Hengästynyt hän oli, ja hätäisen hyvän huomenen
sanottuaan ehätti hän sanomaan:--Nyt se sen teki! Nytpäs teki!--ja kun
ei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän:

--Senpä sen, mitä on aina uhannut ... sen se nyt teki!

Rovasti täytti parhaillaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi,
ensimmäiset savut saatuaan:

--Eukostaanko se Antti puhuu?

--Siitähän minä taas ... lienen tuosta jo paljonkin valittanut ...
tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan ... onhan tuota rovastinkin
puheilla käyty ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua
lähtenyt ... ei ole kuin äitynyt vain entisestään ... milloin on
aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi
nouse ... vaan nyt oli vähällä polttaa!

Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut
tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta,
mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi, ja solahti suusta piipun luu:

--Polttaako?

Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut
Antin liioittelevan, intoutui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan
kaikki, mitä oli tapahtunut.

--No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin ... elävältä olisi
polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat
menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut
vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ja itse pötki metsään,
vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja
sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua
vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan
korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen
tulen rätinätä. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti
särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.

--Sait sammumaan?

--Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos
pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki
kaatanut kodasta, mutta pirtissä oli toki korvo puolillaan, ja siitä
sain ensi hätään.

Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:

--Mitä olet aikonut tehdä?

--Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille.

--Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?

--No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti. On
ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en sinusta
muuten pääse, niin käytän käppyrätä nurkan alla ... ja siellä on vielä
kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa syyniin. Ja
entäs tämä?

Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhanpalasen.

--Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.

Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli niinkuin Antti oli sen puhunut.
Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa aikomuksessa
polttaa ja murhata.

Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän
mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava
lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa; lisäten,
että se ei ole ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa
ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki sitä vaatisi.

Oikein hypähti ilosta Antin rinta, ja silmä kiillähti hänen tätä
kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että jos rovasti taas
kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein ennenkin.
Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja kysyi:

--Mikähän tuolle tuosta tulee?

--Ikiteilleen luulen menevän, arveli rovasti.

--Sitähän minäkin jo...--ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin
vuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.

--Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa?

--Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina
niitä hoitajia saa ... parempiakin ... kehno tuo on ollut niillekin ...
pieksää ja pahoin pitelee ... ja ruokottomuuksia puhuu.

Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä
ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia saa
... parempiakin.

--Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.

--Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa...

Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty, että
Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan
yrityksestä.

Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka astuessa
pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie oli kivetön ja
kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet päilyivät. Se oli
Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee taloon, hän ottaa
taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin on Jumalalta herätetty
niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo elämä tulee vallitsemaan
aamusta iltaan, ja lapsille saadaan neuvoa jumalista elämää sekä sanan
että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua ystäviäkin talossa käymään ...
kerran saa kotonaankin häiritsemättä sanaa harjoittaa ... ehkä
pistäytyy Ukko-Paavokin ja pitää seurat...

Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa,
vähän matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan,
vanhalle uskonystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden
sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa
tämänkin murheensa aikana ... tokihan sille piti ... kun vain ei
vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.

Paavo istui tupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan
luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo
katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:

--Mitäs se Antti kävelee?

--Vallesmannille oli tässä vähän asiata, niin poikkesin mennessäni...

--Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?

--Mitäpähän lie ... eipä saata olla niin suruistakaan.

Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli
nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa,
kertoi koko asian.

Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:

--Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?

--Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen ... mutta mitäs minun sitten
pitäisi teidän mielestänne tekemäni?

--Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!

Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:

--Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että jumalallista
oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava eikä saa katsoa, olipa
syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus on semmoinen
... semmoinen se on!

Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin, koetteli
sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut kestävä, ja kun
sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin päälle. Sitten kääntyi
hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen ja virkkoi:

--Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä nyt
olet matkalla vallesmanniin?

Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni. Mutta
Paavo jatkoi:

--Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy ja että
sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä, joka on päällesi
pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun suuttuu. Ei yksi
riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö syytön sinäkään.
Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha ristitty olevinasi,
mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea ja sydämetön: murhan
olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä mielellä. Mene vain
vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta älä tule toista puhumaan ja
toiset on tarkoitukset takanasi.

--Mutta kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko kylänkin
kuivalla, poutaisella säällä...

--Eipähän saanut poltetuksi ... jos oli Jumalan tahto, että paloit,
niin paloit.

--Vaan saattaa vielä polttaa?

--Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi
itse.

Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.

--Voi, mikä pitää yksillä olla vaiva ja risti tässä maailmassa!
vaikeroi hän.

--Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty, virkkoi Paavo vähän
leppeämmällä äänellä.

Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä--lähti kotiinsa päin kävelemään.
Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea
umpimähkään. Ja niin oli kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta
kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtä mittaa kompastui jalka
juuriin ja mättäisiin.

Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin
mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan
pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan
luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon,
että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa
menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken
käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea
uskovainen ja valmis ristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli
milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa
vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle
otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko,
vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden
viljeleminen--ensimmäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin
hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet--siihen
toteenko oli mennyt?

Oli siinä puu poikkiteloin tiellä--ei tuossa oikein tietäkään--kunhan
häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaleiseen mättääseen tuijottaen.
Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen
ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto
tietä neuvonut.

Silloin oli kuin olisi henki alkanut haastaa:

--Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi
selkääsi sälytä. Käy kotiisi äläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit.
Älä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi. Ole luulevinasi, että
kotapadan alta paukku lensi. Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja
iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan.

Oli kuin olisi helpottanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä
valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli
hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut
jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Mutta
rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi
vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.



TARINA PYHÄSTÄ NEITSYESTÄ.


Eli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli
itsensä Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi. Kokonaan häntä soimattiin
typeräksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin
päin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta
maahan, ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan ja
antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän muistanut
saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isä häntä torui, äiti
nuhteli alinomaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan ja papit häpäisivät
häntä kinkerillä, sillä hän ei osannut lukea eikä tiennyt mitään
vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei hänelle aina annettu
ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi kalpeana ja
heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen metsää
kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt
herättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne
pyrki.

Usein hän itki yksinään sitä, että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta
uskoi, että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli
veisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä, ja kun kuuli Jumalan
armosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen
omistaa.

Mutta eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon,
lähti hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä
kaipasi lohdutusta, ja hän tahtoi vaeltaa niin kauan, kunnes hän sen
löytäisi. Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli
tullut ja minne oli menevä. Mutta kun se oli tapahtunut monta kertaa
ennenkin, ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri
maita ja hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut. Näin hän
hyräili:

    Ah, Jumalan', rienn' auttamaan,
    sielun' on kahleiss' ahtaiss';
    en löydä täällä,
    maan kaiken päällä,
    yhtään ken auttaa taitais';
    jos etsin siell'
    tai etsin tääll',
    ain' maailman ääriin saakka,
    en löydä armon, en turvan paikkaa.

Kun hän tätä virttä hyräili, näki hän yht'äkkiä kirkkaan tähden
edessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina se
oli kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka hypähtää tien poikki
pensaikkoon. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen
jäljestä. Se toi hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä
lähti se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tienhaaroja, niin poikkesi
se aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen, ja se pistihe
veräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä, ja se teki
samalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja, ja se johdatti taloa kohti,
mutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi, ja tyttö arvasi, että se
oli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu, ja
hän pelkäsi sinne mennä, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli,
niinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt.--»Se
käskee minun menemään», ajatteli hän ja meni pirttiin.

Pirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä
soimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana
sanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen
laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi,
vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi
lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä
hellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen
nähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut
häntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi
kevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan,
hänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen
sielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai
niinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän sai
rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä
puheensa lopetettuaan aloitti:

    Katso tämmöinen mä olen,
    Jeesus, tällä hetkell' taas,
    tämän häijyn, pahan puoleen
    katsot kuitenk' armollas'.

Mutta kuta kauemmin hän veisasi, sitä ihanammalta hänestä alkoi tuntua.
Tuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut
ja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle
anteeksi annetut.

    Olen köyhä, vaivainen,
    omas aina, Jeesuinen,
    anna koittaa päivän sen,
    kun pääsen luokses taivaasen.

Tupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan
kiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa, valkoisissa
vaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa
taivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi,
ja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen päin
käännettyinä.

Mutta kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä,
lakkasivat he veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat
hänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä
kiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän
riuhtaisihe irti ja huusi kovalla äänellä:--»Autuaat, autuaat,
autuaat!... taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut ...
kaikki, kaikki ... vapahdetut, pelastetut ... armosta ja laupeudesta.»
Luullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen,
että hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka
äsken oli heille puhunut:--»Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!» Ne
lakkasivat heittämästä vettä hänen silmilleen, ja hän puhui heille
outoja sanoja ja vieraita kieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta
kohta korotti hän taas äänensä ja julisti, palavin silmin ja ilosta
hehkuvin kasvoin näkevänsä avonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja
nimitteli nimeltään niitä, joita siellä näki ja jotka olivat niitä,
mitkä seisoivat hänen vuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin
heidän sydämensä, ja ilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he
ymmärsivät, että Herra oli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.

Mutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpainen
tyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi
henget:--»Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa
kautta julistanut.»

Mutta kun tyttö heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli
tapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän
metsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet
heikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he
seuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui
hän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauan ja keskeyttämättä outoja
sanoja ja vieraita kieliä sekä semmoistakin, jota kaikki ymmärsivät,
neuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan. Ja
niin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta niin
kauan kuin hän eli.

Paljon tuli kansaa monista pitäjistä ja kaukaisista maan ääristä häntä
kuulemaan, joista monet heräsivät syntinsä tuntoon ja kääntyivät pois
pahoilta teiltään. Tuli pappeja ja piispojakin häntä tutkimaan, mutta
vaikkeivät saaneetkaan häntä syyhyn siitä, että hän olisi väärää oppia
saarnannut eikä niinkuin sanassa sanottiin, kielsivät he häntä
puhumasta, luullen hänen sitä omaksi kunniakseen tekevän. Mutta hän ei
voinut lakata, sillä ei hän itsestään puhunut, vaan siitä hengestä,
joka hänelle oli annettu, eikä tullut ylpeäksi niistä lahjoista, jotka
oli saanut, niinkuin monet muut, jotka siihen aikaan horroksiin
lankesivat ja kielillä puhuivat. Kohta kutsui Herra hänet kuitenkin
pois, ja vielä kuolinvuoteellaankin todisti hän Vapahtajastaan ja
virkkoi niille, jotka surevina seisoivat hänen ympärillään: »Kaikki,
kaikki ... ei Herra ketään kadota, jotka turvaavat Häneen ja Häneen
uskovat, amen!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lastuja IV-VII" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.