Title: Lohilastuja ja kalakaskuja
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lohilastuja ja kalakaskuja" ***


LOHILASTUJA JA KALAKASKUJA

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen onkeni
Kehukaloja
Ensimmäiset mulloseni
Koukkuvirta
Eräs urheilukalastaja
Se suuri syntymäpäivälohi
Lastu siitä suuresta lohesta
Salaperäiset säyneet
Onnen ongella otettuja
Toivomatta tulleita
Onkikauden viimeinen kala
Myllärin housut
»Hihhei, sen tuuli vei!»
»Kalasta--njet!»
Stenofylax stellatus
Täyllä ja perholla
Uistin
Suurperho
Englantilainen
Kuninkaan kala
Lohivapa
Sunnuntai
Kuinka kala näkee



ENSIMMÄINEN ONKENI.


On käännekohta pikkupojan elämässä, kun hän joko saa ensimmäisen
kalansa tai kantaa kotiin ensimmäisen rihmalintunsa tai ampumansa
esikoisjäniksen. Hän ei silloin enää ole lapsi, vaan mies, ainakin
omasta mielestään. Se on heränneen itsetunnon suunnattoman paisutuksen
päivä, askel leikistä toden tekoon. Minulla ei ole hämärintäkään
näkemystä siitä päivästä, jolloin opin vastaiselle ammatilleni
tarpeellisen kirjoittamisen taidon. En muista, miten ja milloin opin
piirtämään ensimmäisen A-kirjaimeni, enkä sitäkään, milloin opin ulkoa
Isämeidän. Yleensä ei minulla ole mitään voimakkaampaa muistoa
ensimmäisistä kirjallisista harrastuksistani tai saavutuksistani.
Sitävastoin on se päivä, jolloin sain ongen ja sillä ensimmäisen
kalani, jännityksineen, vaikutelmineen ja tunnelmineen kuin eilen
eletty.

Lapsihan ensin leikkii kaiken, minkä se sitten elää todellisuudessa,
elämänsä tärkeimmät tapahtumat, semmoisina kuin niitä eletään hänen
ympärillään. Me leikimme sekä kasteet että rippikoulut, naimisiin
menot ja vihkimiset, jopa kuolemat ja hautaamisetkin. Leikimme myöskin
kaikki muut aikaihmisten ja erittäinkin isompien naapurinpoikien
hommat, pienet ja suuret. Leikittiin kynnöt, kylvöt, meillä oli
leikkihevoset, ja leikkilehmät, leikkitalot, -verkot, -nuotat, -veneet,
ja -höyrylaivat, ja tietysti myöskin leikkionget. Istuttiin liiterin
eteen vedetyssä reessä ja heitettiin siimaa sen perästä, tai seisottiin
pirtin pankolla ja nypittiin lattialta höylänlastuja ahvenina, särkinä
ja salakoina suuret kalat--vapana hernekeppi, siimana nuoranpätkä ja
koukkuna oksan haarukka tai vanha hierin, joihin helposti tarttui ja
joilla aina sai.

Mutta eräänä päivänä tulee Huttusen Pekka, melkein yhdenkokoinen
naapurinpoika, kaupalle oikeita ahvenia, joita hän on saanut oikealla
ongella Koljonsillan korvasta. Ja leikkionginnan lumous on mennyttä.
Lapsi on yht'äkkiä putkahtanut kotelostaan ja perhostunut pojaksi,
jonka pitää saada oikeita kaloja oikeasta järvestä oikealla ongella.

Mutta mistä minä saan ongen? Kuka minulle laittaa vavan ja siiman,
mutta ennen kaikkea ongen, sillä itselläni minulla ei ole
aavistustakaan siitä, miten ne olisivat aikaansaatavat.

Mutta onhan isä, kaikkitietävä ja kaikkitaitava isä--eikä niin
ihmeellistä kalua, ettei hän osaisi sitä korjata tai laittaa. Hän on
puuseppä ja läkkiseppä, valuri, suutari ja sorvari, hän maalaa,
kiilloittaa, liimaa, juottaa, korjaa kylän akkojen rukit ja ukkojen
kellot. Hänen ilonsa on tehdä kaikki, mitä häneltä pyydetään, mutta
vielä suurempi on hänen ilonsa yllättää. Isä on vuollut ja veistellyt
meille kaikki, mitä meillä on ihaninta: puuhevosemme, pärerekemme,
väkkärät, puromyllyt, sahaukot, hyrrät, sukset ja kelkat, joita toisia
on pyydetty, toisia vain toivottu, toisia ei arvattu pyytää eikä edes
toivoakaan. Yhtäkkiä ne jonakin aamuna on löydetty vuoteen vierestä
kukkapöydältä syntymä- tai nimipäivinä. Mutta hauskinta on ollut olla
näkemässä, kun isä valmistaa jotakin, josta ei ole aavistustakaan, mitä
siitä tulee. Salaperäisesti myhähtäen tai veitikkamaisesti silmää
iskien hän lähtee sahoineen, höylineen ja kirveineen tupaan, koko
lapsilauma pyrähtää jälkeen, asettuen penkille kuin pääskyn pojat
räystäälle katsomaan ja odottamaan. Isä höylää lautaa, josta voisi
luulla, että siitä tulee vaikka hylly. Mutta kun hän poraa reiän sen
toiseen päähän, niin ei siitä siis tulekaan hyllyä, vaan ehkä joku
kalansiivuulauta tai sen semmoinen, joka ripustetaan seinälle.--»Eipä
tiiä, eipä tiiä, mikäpä mahtanoo tulla», hyräilee isä ja lapset
ihastuneena kuorona häntä säestäen: »Eipä tiiä ... eipä tiiä ... eipä
milloinkaan tiiä...»--Hän ottaa kirveen ja alkaa veistää. Joku arvaa,
että siitä tulee lapio. Mutta kun hän ei veistäkään toista puolta
lapion terälle, vaan pyöristää sen toisapäin, niin ei siitä näy
tulevankaan lapio. Höylättyään sen toiseen laitaan kuurnan, jonka
tarkoitusta ei kukaan osaa arvata, isä alkaa vuolla ja vuolla, eikä
aikaakaan, niin siitä tuleekin--jousipyssy.

Isä on nyt siis saatava laittamaan minulle onki. En tahdo kuitenkaan
sitä suoraan pyytää, viittaan siihen vain niin hienosti ja niin kautta
rantain, kuin minulle on mahdollista. Kun illallispöydässä kehutaan
naapurin pojan kalansaalista, että »saapas se poika vain kaloja
ongella, vaikkei ole sen suurempi», niin minä sanon:--»Saisi kai niitä
muutkin kaloja ongella, kun vain olisi joku, joka osaisi tehdä ongen.»
--»Eihän sitä toki mahda meidän talossa kukaan osata onkea tehdä»,
sanoo isä äänellä, joka ilmaisee, että hän on ymmärtänyt yskän. Minä
tiedän, että huomenna hän sen tekee.

Mutta ei se aamulla oikein siltä näytä. Minä vaanin hänen puuhiaan,
seuraan häntä kuin koira kaikkialle. Hän menee aittaan ja ottaa sieltä
siemensäkin ja kantaa sen pellolle. Minä pyydän saada kantaa vakkaa.
Isä astelee verkalleen saran päästä toiseen ja edellä kulkee renki
Matti ja vetää sitkainta hiilinkoukulla. Minä astun urhoollisesti isän
kantapäillä, vaikka kokkareet ja tunkiohavut pistävät paljaaseen
jalkaan. Pelto on ihan järven rannalla, on tyven aamu ja kalat
polskauttelevat kaislikossa. Kun isä saran päässä täyttää siemenvakkaa,
sanon minä: »Kah, kuinka ne kalat siellä polskahtelevat!» Isä myöntää,
että niinpä näkyvät tekevän. Kun tulemme saran yläpäähän, kiipeän minä
aidalle ja virkan seipään varassa kiikkuen: »Sielläpähän seisoo taas
Huttusen Pekka sillan korvassa ja onkii.» Isä sanoo: »Elähän vain
katkaise sitä seivästä, että putoot.»--»En toki, en toki», hyräilen
minä mielitellen kielitellen ja loikkaan aidalta suoraan ojan yli isän
viereen. Hän vuoleksii jotakin, mitä vuollee kaarnaa.--»Mitä pappa
vuolee?»--»Ilman vain nakertelen.»--»Saanko minä sen?»--»Saathan
tämän.» Siitä on tullut peukalonpään kokoinen pallo, jonka läpi on
pistetty tikku.

Kun isä on saanut pellon kylvetyksi, menemme pihaan. Isä istahtaa aitan
rappusille ja aikoo panna tupakan, mutta ei löydäkään tikkujaan. Minä
kirmaisen noutamaan ne ja sytytän hänen piippunsa, jonka koppa vuoroin
imaisee tulen sisäänsä, vuoroin tupsauttaa sen ulos, jolloin rouheet
mukavasti rätisevät ja röyheltyvät. Isä katsoo minuun piipun vartta
pitkin siristäen toista silmäänsä, mutta ei sano mitään. Se on hyvä
merkki, silloin sillä aina on jotakin mukavaa mielessä. Mutta kun Matti
tulee tallin takaa ajaen piikkikarhia pellolle, sanookin isä hänen
jälkeensä: »Kun olet siementänyt, niin älä viekään ruunaa hakaan, vaan
pannaan se kenkään.» Minun kurkkuani kuristaa: isä ei siis aiokaan
vielä tänään laittaa onkea, hän ei ehkä enää muista koko asiaa, kuka
ties ei osaa tehdäkään onkea.

Seuraan häntä kuitenkin hänen kamariinsa. Hän on istuutunut pöytänsä
ääreen. Hänellä on pöytä, jonka toisessa päässä on vaateverholla
peitetty kirjahylly, toisessa työkalulaatikot. Hyllyssä ovat hänen
raamattunsa, testamenttinsa, käsikirjansa--josta hän kastaa ja vihkii
ja kirkottaa ja jonka lehtien välissä aina on kaksilehtinen
papinkaulus, virsikirja, ehtoolliskalulaatikko ja mitä ne lienevät
kaikki ne papin työkalut, joiden edessä olevaa verhoa tuskin uskaltaa
nostaa, vielä vähemmän niihin itseensä koskea. Laatikoissa olevat
maalliset työkalut, vasarat, meisselit, hohtimet, pihdit, porat ja
terät ja temmiraudat, veitset jos jonkinlaiset, naskalit, äimät,
harjakset, pikilangat, viitat ja messinki- ja teräslankakääröt, ovat
kyllä ihmeellisessä, kunnioitusta herättävässä järjestyksessä, mutta
eivät läheskään yhtä peloittavassa. Niitä sentään uskaltaa laatikkoa
raottamalla katsoa, ihastuneena niihin tuijottaa, joskaan ei niitä
koskettaa eikä ottaa.

Isä istuu tuolillaan ja miettii jotakin. Sitten hän imaisee pitkät
rätisevät pohjasavut piipustaan, niin että posket menee ontolle, panee
piipun hyllyyn ja avaa, samalla kun savu pöllyää suusta ja
sieraimista, sen laatikon, missä ovat hänen pihtinsä. Hän ottaa niistä
yhdet, kaikkein pienimmät ja asettaa ne eteensä pöydälle. Sitten hän
hakee toisesta laatikosta pienen messinkialasimen ja hyvin pienen
pikkaraisen vasaran, ja puukkolaatikosta hienokärkisimmän puukon ja
viilalaatikosta viilan, joka on ohut kuin vieteri, ja asettaa nekin
eteensä pöydälle. Ne kalut on hänellä käsillä aina, kun hän korjaa
seinäkelloja. Mitä aikonee hän niillä nyt? Sitten hän ottaa käärön
messinkilankaa ja pantuaan nenälleen silmälasit, joita hän käyttää vain
kaikkein hienoimmissa kellonkorjuutöissään, hän napsauttaa pihdeillä,
niitä edestakaisin nytkytellen, palasen messinkilankaa. Hän asettaa sen
alasimelle ja naputtaa vasaralla litteäksi sen toisen pään ja painaa
siihen puukon kärellä alasinta vastaan pykälän.

Sitten hän, pihdeillä yhä lankaa pidellen, viilailee pykälää
suuremmaksi ja teroittaa langan pään ja pyöristelee sitä. Mikä ihme
siitä tulee? Mutta siitähän voi tulla--onki! Isä tekee onkea, tekee
kuin tekeekin! Hän koettelee sormellaan sen kärkeä ja väkää ja antaa
minunkin koettaa--ja se se sitten vasta on terävä, terävä kuin neulan
kärki.

Isä mulauttaa silmiään lasiensa yli ja kysyy:

--Särkiäkö sinä aiot saada vai ahvenia?

--Särkiä ja ahvenia! riemahdan minä.

--Jaa, mutta kun särellä on pieni suu, niin pitää olla pieni onki, ja
kun ahvenella on suuri suu, niin pitää olla suuri onki, muuten ei
tartu--entäs sitten?

--Pappa tekee aivan niin kuin itse tahtoo.

Olen ylpeä neuvosta, jonka olen saanut hänelle antaa.

--Tehdäänkö sitten siltä väliltä, ei liian suurta eikä liian pientä?

--Tehdään, niinkuin hyvä tulee, sanon minä, ja itsetuntoni yhä kasvaa
tästä uudesta neuvosta, jonka olen saanut antaa.

Isä ottaa pihdit ja koukistaa valmiiksi ongen. Vielä kiertää hän
silmukan sen toiseen päähän. Pitäen sitä nenäni edessä hän sanoo:

--Mahtaakohan tämä nyt passata?

Minä nyökäytän hyväksyvästi päätäni. Hyvä se on, se kiiltääkin niin
kauniisti kuin kulta.

--Kun ei vain sittenkin tullut rötös...? sanoo isä ja katsoo minuun
kysyvästi ja huolestuneesti.

Niin jaa--en tiedä mitä hän tarkoittaa.

--Tämä on ihan liian kirkas?--tätä kala ihan varmaan säikähtää ja
pötkähtää käpälämäkeen? Entäs nyt?

Isä välistä narraa--ei tiedä, tarkoittaako hän totta vai leikkiä. Hänen
poikansa räpäyttää epätietoisena silmiään.

Isä miettii ja ryhtyy taas panemaan piippuun. Hän karistaa perät uunin
kolpperossa olevaan astiaan, täyttää uudestaan kopan, vetelee pitkiä
haikuja, joista muutamia lähettää kiekkoina kattoon, toisia pyynnöstä
minun silmilleni, ottaa sitten ongen ja pistää sen piipun koppaan ja
painaa peukalon kynnellä umpeen.

--Ahaa, sanon minä, vaikkei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä
varten kaikki tämä tapahtuu. Toivon parasta ja pelkään samalla pahinta.
Mutta kun isä hetken päästä ottaa punaisena hehkuvan ongen piipusta ja
kastaa sen pesuvatiin, jossa se räsähtää ruskean vihreäksi, pääsee
minulta nauru ja isäkin myhähtää, kun sanoo:--Katsohan veitikkata,
minkä näköiseksi meni.

Nyt se on valmis. Minulle tulee kuumeinen kiire saada se hetipaikalla
järveen, sären suuhun, ahvenen suuhun--nyt ei muuta kuin hakemaan vapaa
ja kaivamaan matoja tunkiosta.

--Olisihan se ehkä vielä siimakin hyvä olemassa ongessa, sanoo isä.

Niinpä niin--tietenkin. Koetan malttaa mieltäni, vaikka kovalle se
ottaa.

Pantuaan verkkaisin sormin pois pihdit ja viilat ja vasarat isä
kurkottaa pöytäpiirongin laitimmaisesta ylälaatikosta rihmakerän. Hän
antaa minulle toisen pään punottavaksi ja punoo itse toisesta.--»Ei saa
päästää!»--Mutta minä tietysti päästän, juuri silloin kun rihma on
tarpeeksi punottu ja valmis käännettäväksi ja kierrettäväksi. Täytyy
alkaa alusta,--voi minua poloista, pääsenkö minä tästä enää milloinkaan
ongelle? Koskee hartioihin ja ihan pakottaa selkää.

--Joko nyt sitten lähdetään vapaa hakemaan? kysyn minä niin säyseästi
kuin suinkin voin, kun siima vihdoinkin oli valmis ja kiinnitetty
onkeen solmulla, jonka olen isälle mieliksi ollut oppivinani, mutta
jota en koetakaan painaa mieleeni.

--Jahka vielä laitetaan koho ja paino.

Koho ja paino? Ei niitä tarvitse, eihän niitä ole Pekankaan ongessa.
Saa kaloja ilmankin!... Mutta tämä jää vain perän pyöräytykseksi isän
selän takana, ja isä virkkaa:

--Annahan minulle sitten muuan hauli sieltä haulipussista.

Ai, _se_ on hauskaa.. . Seinällä on isän haulipussi, nahkasta ommeltu
letku, jota kun nostelee ja laskee ja puristelee, niin sen sisuksissa
elää ja valuu ja sitä on hauska käsitellä silloin, kun joskus ihmeeksi
saa--sillä on tapahtunut, että tulppa on auennut ja sisälmykset
vuotaneet lattialle ja sitä tietä lattian alle. Kaikki henkeni ja
ruumiini voimat siihen keskittäen, ettei sitä tällä kertaa tapahtuisi,
minä saan kuin saankin siitä kämmenelleni haulin, ja pussin
onnellisesti ripustetuksi takaisin naulaan. Kynäveitsensä hienoimmalla
terällä isä halkaisee haulin puolitiehen, painaa siiman halkeamaan ja
puree halkeaman kiinni.

»Ja sitten koho ... sitten koho!»--mutta koho löytyykin valmiiksi
vuoltuna minun suupielestäni, jossa olen sen tikkua imeksinyt ja
pureksinut siitä pitäen, kun pellolla sen siihen panin. Semmoinen
veitikka se isä.

Ja nyt on onki siis vapaa vaille valmis. Minun mielestäni voisi vavaksi
aivan hyvin kelvata vaikka hernekeppi, jonka me rantaan mennessämme
kiskaisemme jostakin puutarhapenkistä, mutta isä eikö liene kuullut vai
eikö liene kuulevinaan. Hän pyörähtää sanaa sanomatta ulos ja menee
tuvan taa metsään ja sieltä alankoon ja alangon taa lehtoon, kiireesti
käyden ja alamäessä juostenkin. Minä riennän perässä, minä olen kuin
kytketty häneen, teen kaiken minkä hän, samat liikkeet, samat askeleet,
samat hyppäykset ojain poikki ja kaatuneiden puunrunkojen yli
pysyäkseni perässä ja saadakseni häneltä vavan heti, kun se on valmis,
eikä hetkeäkään myöhemmin. En kuitenkaan pysy tiheässä pensaikossa
hänen perässään, kuulen sieltä rapsauksen ja tupsauksen ja samassa jo
isä tulee takaisin huiskuttaen häntänä perässään pihlajaa, jolla
ripsauttaa minua silmille, ja puhaltaa juoksujalassa samaa tietään
liiterin eteen. Isä jolloin kulloin näin kujeilee, kun sille päälle
sattuu, mutta en tiedä, eikö hän samalla myös pilkanne minua, ainaista
hätikköä.

Isä leikkaa oksat ja koloo kuoren vavan paksummasta päästä, mutta
jättää kärkipuolen kolomatta. Hän sitoo siiman vavan kärkeen ja kiertää
sen vavan ympärille. En voi enää pidättäytyä, en hillitä itseäni, en
hävetä malttamattomuuttani, minä hyppelen ja pyytelen:--Anna nyt jo
kyllä se jo on hyvä ... anna, hyvä isä!

Se on kädessäni, minä karkaan...

--Mitenkäs sanot?

--Kii--, ja minä karkaan taas.

--Mitenkä?

--Kiitos, hyvä...

Enempää hän ei minulta saa eikä luultavasti tahdokaan.

Mikä sitten tapahtuu, se tapahtuu kaikkein korkeimman paineen ja
jännityksen alla ... siinä on puutarha, jonka läpi--aita, jonka yli--
piennar, jota pitkin--heinikko, jonka puhki--pelto, jonka poikki minä
karkaan suoraan sillan korvaan, nelin kontin maahan, kourin turpeeseen
kiinni, jota revin ja raastan, ja saan käteeni lieron, jonka toinen pää
tulee ja toinen menee menojaan--saan sen, huohottaen ja vavisten, miten
kuten onkeen ja ongen veteen Koljonvirran rantalimakkoon ensimmäisen
sillan arkun varjoon. Siellä ei ole ketään muita kuin minä, ei muuta
kuin suuri silta ja sen harmaat arkut, eikä kuulu muuta kuin hiljaa
virtaavan veden loklatus arkkujen salvaimiin...

Kuinka kauan siinä seisoin ja tuijotin kohoa ja kuinka se sitten oikein
lie tapahtunut, en muista,--liikahtiko koho vai tunsinko sen kädessä ja
tempasin--muistan vain sen, että pääni päällä ilmassa jotakin lentää ja
laulaa ja että minä makaan heinikossa kontallani ja pitelen ja puristan
jotakin, joka sätkii ja potkii, ja että minä, purtuani sitä niskaan,
syöksen kotia kohti. Kirkuen kuin puukko kurkussa, että minä olen
saanut sären, minä olen saanut sären! ryöpsähdän minä kyökkiin ja
huudan ja vaadin, että se on heti siivottava ja voissa paistettava. Ja
kun ne eivät siinä paikassa tee, niinkuin käsken, niin siivoan minä sen
itse, ja kun ne eivät anna pannua eikä voita, niin lätkäytän minä sen
paljaaltaan hellalle, jossa se käryää ja tarttuilee nahkastaan kiinni.
Ne nauravat ja pilkkaavat, eikähän se siinä paistu eikä sitten
millekään maistu, eikä lopulta kelpaa kissallekaan ensimmäinen
saaliini.

       *       *       *       *       *

Mutta monet myöhemmät saaliini ovat kelvanneet sekä kissoille että
muillekin. Ja minä olenkin istunut onki kädessä ehkä enemmän kuin kynä
kädessä, ja tulen edelleenkin istumaan. Sillä sisimmässäni minä varmaan
olen enemmän kalamies kuin kirjamies. Minulta kuoleutuvat yhä vieläkin
kirjalliset vaistot ja niiden tyydyttämisen tarve jotenkin samoihin
aikoihin, kun hauki huhtikuussa nousee kudulle, ja ne virkoavat vasta
sitten kun lohi Mikkeliviikolla viettää häitään eikä enää ota perhoa.
Enkä voi ajatella, kuinka voisin pysyä kirjoituspöytäni ääressä
silloin, kun aavistelenkaan, että ahvenet Hangon meren kareilla
odottavat onkijaansa, tai kun hyönteisten parveilu Huopanan kalamajan
ikkunapihlajan latvassa langattomasti sähköttäen tiedoittaa, että
lohenpoikaset koskessa parhaallaan ajelevat perhoja. Niinkuin nyt juuri
tätäkin kirjoittaessa.



KEHUKALOJA.


Meillä onkimiehillä, samoin kuin metsämiehilläkin, ja yleensä kaikilla
muillakin ihmisillä on se yhteinen heikkous, että me hiukan kehuskellen
kerromme urotöistämme, silloin kuin siihen suinkin vain ilmaantuu
tilaisuutta. On herttaisia kalakavereita, jotka samoin sanoin, samoin
elein, samoin äänenpainoinkin joka kerta tavattaessa juttelevat,
kuinka, kun minä heitin, niin silloin se jämähti, ja kuinka ja miten ja
mitä sitten tapahtui tai olisi voinut tapahtua, jos en minä juuri
silloin sitä ja sitä--ja minä jo luulin, että nyt se pakana meni, mutta
tulipas siunattu kuitenkin takaisin ja painoi vähää vaille niin ja niin
paljon j.n.e.--tai kuinka minä _en_ saanut sitä, vaikka olin jo ihan
saamassa ja olisin saanutkin, jollei se haavipoika hirtehinen ... ja se
oli varmaankin vähän päälle niin ja niin monikiloinen. Ne jutut ovat
meillä vuosien kuluessa hioituneet pikku taideluomiksi, joita
kuuntelisi mielelläänkin, ellei itsellä olisi jotakin samantapaista tai
vielä muka mielenkiintoisempaakin kerrottavana. Meillä kalamiehillä on
näet toinenkin yhteinen heikkous toistemme ja kaikkien muiden ihmisten
kanssa, se, että yleensä emme kuuntele toisten juttuja niin mielellämme
kuin kerromme omiamme. Olen usein huomannut itsestäni ja luullut
huomaavani sen myöskin muista, että vain odotamme toisen lorun loppua
päästäksemme itse alkamaan omaamme. Emmekä aina malta odottaa
loppuakaan, vaan työntäymme ominemme väliin, niin pian kuin tarinaan
vain ilmaantuu hetkenkään rako ja sanaruiskun rätinä siltä taholta
lakkaa.

Mutta kun kehuu näin kirjoittamalla, ei ole keskeytyksen vaaraa. Olen
sitäpaitsi ainakin itsestäni luullut huomaavani, että minä paljon
mieluummin _luen_ kalajuttuja kuin niitä kuuntelen. Luen melkein mitä
hyvänsä siltä alalta, joka jutussa on jotakin oppimista, jos se
perustuu kertojan omaan kokemukseen. Tämä antaa minulle rohkeutta uskoa
samaa muistakin ja käydä enemmittä empimisittä kehumaan omista
saaliistani. Minullakin on ollut joitakin erikoisia kehukaloja, jotka
ovat saadut sellaisissa olosuhteissa, että ne varsinkin minulle
itselleni ovat olleet ilona ja ylpeytenä. Ne ovat osaksi semmoisia
kaloja, jotka olen saanut silloin, kun olen niitä hartaasti toivonut,
ja toisia, jotka olen saanut silloin, kun en ole osannut niitä
odottaakaan, jopa toivonut, etten saisikaan.

       *       *       *       *       *

Olin ensimmäistä kesää perheen isä, ja eukko ja piika olivat pidettävät
hengissä ongen ja vavan avulla. Oli myrskynnyt monta päivää niin, ettei
ollut menemistäkään omaa saarta meremmäksi. Asuin silloin Porkkalan
Lill-Svartössa. Ei ollut moneen päivään ollut mitään pataan panemista.
Kai olisi Söderlingin sumpussa ollut joitakin kampeloita, mutta minun
kävi jo silloin kunnialle ottaa kaloja hopeaongella. Koetin ympäri oman
saaren maista onkien, mutta ei sieltä lähtenyt mitään tyynen puolelta
ja tuulen puolelta oli mahdoton saada edes siimaa ulos. Päivällisaika
läheni ja olisi ollut pian pantava pata tulelle.

--»Jos minä nyt sitten kuitenkin kysyisin niitä kampeloita?» ehdotti
tyttö.--»Odotahan hiukan, milloin pitäisi olla kala padassa?»--»Tunnin
päästä viimeistään.»

Siinä oli toinen saari vastapäätä, josta melkein aina sai, mutta nyt
kuohui salmi vaahtona välillä. Jos minä sentään koettaisin päästä
sinne. Ja minä pääsin kuin pääsinkin sinne soutaen vastahankaan,
kiskoen itsestäni viimeiset voimani irti. Ei ollut siinäkään saaressa
menemistä vastarannalle. Menin tuulen alle kallion suojaan ja pudotin
onkeni jyrkän reunaan. Siinä kävi voimakas aallokko tyynempääkin rantaa
pitkin ja tuuli tempoi vavan kärkeä ajaen kohon maihin kiinni. Aion
heittää uudelleen, mutta siima ei nousekaan. Luulen ongen tarttuneen
pohjaan, kun tunnen, että siellähän onkin kala, oikein suuri kala, niin
suuri, että ei ole ajattelemistakaan saada sitä ylös uittamatta ja
uuvuttamatta. Ei minulla koskaan ole ollut niin hätä ja niin hyvä
mieli, ei pikku poikanakaan ensimmäistä kalaa ottaessani. Niin pian
kuin sain sen niskasta kiinni ja nakatuksi maihin, minä riensin
juoksujalassa venheelleni ja myötälaitaista kotiin. Se oli parin kilon
säyne. Se joutui kuin joutuikin aikanaan pataan. Kehuin sitä saalistani
koko kesän, minä muka otan millä ilmalla tahansa, sanokaa vain, kun
tarvitsette, kyllä minä hankin pataan pantavata!

       *       *       *       *       *

Porkkalan ajoilta, useita vuosia myöhemmiltä, on minulla muistossani
saalis, jolla aina kehun, kun kuka vain kehtaa kuunnella. Sieltä on
minulla parikin hauskaa haukimuistoa. Meren uloimmilla kareilla, m.m.
Mikkelskäreillä, on hauen virvilöiminen täysin verrattavissa lohen
ongintaan koskessa. On sileitä liukkaita kallioita myöten mentävä
vedenrajaan, on heitettävä mahdollisimman kauas visseihin paikkoihin,
joissa tietää hauen väijyvän. Vaaditaan melkoista tottumusta ampua
näihin maaleihin ja yhtä suurta uistimen kulettamiseen matalalla
karikolla, niin ettei se tartu pohjaan. Kun hauki sitten tarttuu, on
sen ottaminen aallokossa melkein sama kuin kosken kuohussa. Kun
rantakalliot ovat hyrskystä liukkaat, pääsee niiltä haavilla kalaan
käsiksi vain erityisistä paikoista, jonne se on johdettava. Usein se on
uuvutettava niin, että sen saa hiljalleen vedetyksi ylös. Kirkkaassa
vedessä voi seurata sen kaikkia liikkeitä siitä alkaen, kuin se
piilostaan ampuu syötin kimppuun, hyökkäilee edestakaisin, reutoo ja
rimpuilee, siihen asti, kunnes lopulta antautuu. Kerran minä
neljännestunnin ajan painiskelin nelikiloisen, aina näkyvissä olevan
hauen kanssa, saattaen seurata kaikkia sen eleitä ja aikeita, kunnes
viimein sain sen selällään hinatuksi pieneen lammikkoon kivien välissä.
Ei missään hauki ole kauniimpi kuin noilla ulkokareilla, jossa se on
keltaisenvihreän sinervä, lihava, virkeä ja voimakas. Eikä missään
kalastajan ympäristö ole kauniimpi ja suurenmoisempi kuin siellä
jonakin kirkkaana lounastuulen päivänä. Siellä kuohuu koko aava
auringon kirkastama sinimeri mahtavana jättiläisvuoksena, jossa
jokainen kallio vaahtoaa kuin Imatran niska. Siellä lentää haahkat ja
kirkuu lokit ja näyttää silloin tällöin hyljekin päätään. Olen välistä
kysynyt itseltäni, mitä varten minä oikeastaan joka vuosi matkustan
kymmeniä penikulmia sisämaahan lohikoskelle, kun muutamain tuntien
matkan päässä Helsingistä on tarjona siihen verrattavaa urheilua, mihin
vaaditaan sekä taitoa että kestävyyttä ja jota hienoilla vehkeillä voi
harjoittaa yhtä jalosti kuin lohen ongintaa. Mitkä rajattomat
mahdollisuudet hauenkalastusurheilun harjoittamiseen ja haukivesien
hoitoon tarjoutuisivatkaan meidän tuhatpenikulmaisilla rannoillamme!...
Mutta se nyt ei tällä kertaa kuulu tähän. Tähän kuuluu muuan mukava
tapaus, joka minulle kerran tapahtui Porkkalassa.

Olin opettanut erään kalastajan pojan käyttämään virvelivapaa ja me
kalastelimme usein yhdessä, niin että pysyen toistemme läheisyydessä
tarpeen tullen voimme auttaa toisiamme. Niin pian kuin toinen sai kalan
tarttumaan, huusi hän: »Haavi hoi!» ja toinen riensi sen kanssa apuun.
»Haavi hoi!» huusi Kalle taas kerran ja minä olin pian siinä jotenkin
jyrkän ja liukkaan kallion alla, jonka liepeitä laine nuoleskeli. Kala
on jo tulossa maihin ja minä olen jo saamaisillani sen haaviin, kun
jalka livettää ja minä lasken luisua vyötäisiäni myöten mereen. Minun
pyrkiessäni sieltä ylös, poika jotenkuten hauen kanssa tai haukiko
pojan kanssa pelatessaan menettelee niin, että jokin uistimen koukuista
tarttuu housujeni takapuoleen. Vedän osaksi kahlaten, osaksi uiden ja
lopuksi nelinkontin ryömien, hauen häntänäni maihin. Poika on pakahtua
nauruunsa eikä älyä joutua apuun, ennenkuin saa märät housuni kaloineen
ja kaikkineen yhtenä myttynä silmilleen.

Saatuani parahiksi vaatteeni kuivamaan kuumalle kalliolle ja
valmistuessani ilmakylpypuvussa itse heittämään siimani siinä
salaisessa toivossa, että toverinikin saisin pian nähdä samanlaisessa,
kuuluu taas samasta paikasta kuin äsken haavin huuto. Kallella on taas
kala ja kun kaiken muun unhottaen riennän juoksujalassa sitä ottamaan,
käy minulle samalla tavalla kuin äsken. Ennenkuin tiedänkään olen taas
vedessä kainaloitani myöten. Pidän nyt kuitenkin sen varani, että otan
haavilla kalan, ennenkuin se ehtii ottaa minut... Katsomme Kallen
kanssa olevan oikein ja kohtuullista, että nämä kaksi kalaa luetaan
minun saamikseni.

Otettiin siinä vaatteideni kuivaessa sitten samalta karilta vielä
useita muitakin haukia. Ne vietiin ensin vesilätäkköön, tuommoiseen,
jota saaristolainen sanoo »potaksi», joissa ne säilyvät elävinä
kauemmin kuin ammeessa, mihin ne sitten poislähtiessä kerättiin.
Harjoitimme näet urheilua myöskin ammatillisesti ja niin ahkerasti ja
innokkaasti, että hauet kesän kuluessa pian alkoivat vähetä omilta
vesiltämme. Pojan äiti vei niitä monet vasulliset kaupunkiin. Täytyi
vähitellen ulottaa pyyntiretket hiukan ulomma--toistenkin kalavesille.
Erään huvilaherran vedet olisivat olleet lähinnä järjestyksessä
haaskattaviksi, mutta niille ei ollut menemistä, sillä hän kiikaroi
huvilansa tornista sekä varhain että myöhään, sekä aamuin että illoin
että kerran keskipäivälläkin. Siihen aikaan onginta kyllä yleensä oli
sallittua missä vain ja meidän omatuntomme harkitsi niin, että
virvelöiminenkin oli onkimista. Oli kuitenkin varovaisinta olla
puhumatta saaliistaan, sillä siitä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan
ollut seurauksena kateus ja kielto, jota oli turha uhitella esille
ennen aikojaan. Rauhoitimme verrattain lieviä tunnonvaivojamme myöskin
sillä, että mehän oikeastaan harjoitamme vain kalavesien järkiperäistä
hoitoa ottamalla pois pahimman petokalan. Salakalastustahan se
sittenkin oli, mutta juuri siinä oli suoraan sanoen yksi lisäpiste
urheilumme jännitykseen ja vaihteluun.

Me muuten sen pojan kanssa salakalastimme salaa toisiltammekin. Hän
meni itään, minä länteen, ei kumpikaan kysynyt minne. Hän hiipi ulos
aamulla varhain ja palasi, ennenkuin minä olin noussut, minä lähdin
keskipäivällä, kun hän oli mennyt aittaan laiskoittelemaan aamiaisen
syötyään.

Minä siihen aikaan enimmäkseen liikuskelin palkovenheellä, joka on
erinomaisen mukava onkivenhe sille, joka ei ole aivan kankea ja
kömpelö. Se on kevyt meloa ja sillä pääsee tarpeen tullen pakoon mitä
ruuhta tahansa ja sillä pääsee maatakin myöten, kun tarvis tulee. Sen
ruumaan voi piilottaa sekä vavat että kalat. Eikä kukaan voi epäillä,
että tuo, joka tuolla harrii karilta karille, voisi olla mikään totinen
kalastaja.

Asuin itäpuolella Porkkalan niemen, Löfholmassa lähellä Räfsötä. Olin
kuullut kehuttavan, että Porkkalan niemen länsipuolella oleva
Tavastfjärd olisi hyvin kalainen ja se kangasteli mielessäni koko
kesän, kunnes vihdoin päätin lähteä sitä verottamaan. Sinne päästäkseen
olisi ollut kierrettävä koko pitkä niemi, mutta kun sinne sanottiin
päästävän toistakin lyhempää tietä vetämällä vene erään kannaksen
poikki, niin lähdin etsimään sitä. Se oli kuin pieni löytöretki rieskan
ja hunajan luvattuun tai oikeastaan luvattomaan maahan. Eräästä
salaperäisestä paikasta, josta ei sitä ollenkaan luulisi, pistää lahti
niemimantereen sisään ja kun on sitä vähän aikaa meloskellut, tulee
matalaan salmeen niinkuin johonkin sydänmaan jokeen, joka kasvaa
limakkoa, lumpeita, hauenkukkia ja ahvenheinää. On siinä vähän
niittyäkin, ja vaikka siihen kuuluukin meren mainingin kohina, on siinä
aivan kuin olisi jossakin sisämaassa. Tulee vielä pienoinen sisäjärvi,
jonka rannalla on talo. Vaikka tietää olevansa merenlahdessa, tuntuu
kuin olisi jossakin Keski-Suomessa, missä sielläkin on samanlaista
karua kivikkopohjaa, ainoastaan siellä täällä pellontilkareita vuorien
välissä. Järvi kapenee, melon sinne, tulee ruohoinen lahti ja sen
rannalla torppa niinkuin ainakin peltoineen ja niittyineen. Tuon lahden
pohjasta pitäisi mennä tie toiseen mereen ja niin meneekin, lähtee
polku rannasta ja päättyy toiseen rantaan. Vedän venheeni maihin ja
työnnän sen kannaksen poikki, joka on vain muutama sata metriä. Näinhän
sanotaan vanhain viikinkienkin ryöstöretkillään vetäneen aluksiaan
vesistöstä toiseen.

Tänne tuntuu taas merituuli ja laine loiskuu isommilta ulapoilta kuin
länsipuolella Porkkalan. Luonto on täällä muutenkin toisenlaista kuin
siellä. Täällä on korkeat, jyrkät rannat, saaret kasvavat lehtimetsää
rantaan saakka, muistuttaen sisämaata, sillä tästä alkaa kaitainen
lahti, joka pistää melkein Kirkkonummen sydämeen. Sen matalissa
ruohikoissa keväisin kuteneet hauet laskevat kesemmällä tähän ja tästä
vähitellen pikkukalain mukana ulomma mereen. Ei tarvitse kulkea
kauankaan, ennenkuin alkaa tuntua isojen ulappain aallokko ja näkyä
Barösundin rannaton selkä. Täällä on tavattoman kalaisen näköistä,
vedenalaisia ja -päällisiä kareja, ei näy asumuksia missään, ja laaja
lahden suu on avoinna lounaaseen, niin että tässä kaikilla tuulilla,
jotka heilahtelevat etelän ja lännen välillä, on vastaranta ja
kalaranta.

Nytkin henkii sieltä leppoisa lounas. Tässä on minun hyvä olla,
kalakareja on kuinka paljon tahansa, kaikki yhtä viehättäviä ja
jokaisen ympärillä hyrskähtelevä valkovaahto tervehtii minua ja viittoo
luokseen. Miksen noudattaisi kutsua! Meri kaloineen on kaikkien. En
minä tiedä, mistä heidän minkin rajat kulkenevat, en tiedä heidän
pyykkejään enkä ole ollut niitä pystyttämässä. Vesien omistajat missä
lienevät siellä kaukana Uudellamaalla. Lähden, kun tullevat ajamaan
pois. Maksan sakotkin, jos niin pitkälle menee, siitä huvista, että
saan viettää täällä päivän. Ja minä valitsen maihinnousupaikakseni
kalliokarin, jonka ympärillä on toisia pienempiä kareja.

Onkimieselämäni on ollut, silloin kun se on parhaillaan ollut, täynnä
ihania elämyksiä, aivan ihmeen täyteläisiä sentapaisen ilon ja onnen
hetkiä, jotka eivät ole saaneet sisältöänsä ainoastaan saadusta
saaliista, vaan myös ja yhtä paljon siitä ympäristöstä, jossa ne on
eletty. Tuollainen kari, joka on yhdeltä puolen jyrkkä ja ymmyrkäinen
ja syvärantainen, toiselta puolelta loiva ja sileä kuin sementtilattia
ja monivärinen kuin mosaikkilattia, jossa on jossakin painanteessa
tuulen suoja melkein millä tuulella tahansa ja toisessa paikassa
selänmukainen syvennys, missä lepää kuin sängyssään, ja vaikka lepää
kovalla kivellä, tuntuu lepäävän kuin untuvilla--se on sellainen niitä
kaikkein herttaisimpia paikkoja maailmassa. Mikä nautinto siinä avata
eväsvakkansa, syödä voileipänsä, juoda sukan sisään kääritystä
seltteripullosta kahvinsa ja antaa tupakka-ajan tultua päivän lämmittää
jalkapohjia ja tuulosen hivellä ruumista. Ja vasta sitten, hätäilemättä
ja hermostumatta, vapauttaa vavat koteloistaan, ahvenvapa ja haukivapa,
ja vetää siima renkaitten läpi ja vihdoin olla valmis.

Ja kun sitten sattuu joskus, niinkuin nyt, että saalis moninkertaisesti
vastaa kaikkia toiveita! Sillä minä sain siinä noin puolilta päivin
noin kello viiteen illalla, sain saman karin ympäriltä melkein yksien
jalkaini sijoilta satakunnan ahventa, yksikiloisista alaspäin, ja
haukia, joista yksikään ei ollut alle kilon, mutta jotkut kolmenkin
kiloisia, sain muistaakseni kaksitoista.

Ehkä se on monen mielestä hyvinkin vaatimaton saalis, varsinkin haukiin
nähden, joita saaristossa on kuultu saatavan paljonkin enemmän
kerrallaan. Mutta minä lasken, ja katson voivani silläkin kehaista,
saaliin suuruuden sen sisäisen tyydytyksen mukaan, minkä se antaa ja
niiden vaikeuksien mukaan, jotka ovat voitettavat, ja sen mukaan, miten
kaunis on ilma ja aurinko lämmin ja meri mahtava, ja millainen oli
mielenjännitys ja hermoston virkistys--ja kaikki nämä muistelemista
ansaitsevan kalaretken edellytykset olivat olemassa silloin kun
salakalastin Porkkalan Tavastfjärdin suulla--ja siksi minä tässä olen
senkin päivän saalista kehunut.

Ja kehun vielä sitäkin, että kun lyyrillisin mielin illan suussa saavun
kotiin samoja teitä kuin äsken ja köyhän kalastajan vaimo päivittelee
saalistani, minä lisään sen päivän itselleni valmistamia iloja sillä,
että annan kalani, muutamia paistinkaloja vaille, hänelle, joka vie ne
kaupunkiin ja vaihtaa ne sydämensä iloksi kahviin ja vehnäseen ja pitää
pikku tuliaiskekkerit minullekin.

Olinhan kyllä lupaa kysymättä kalastanut vierailla vesillä ja kalastin
siellä vielä vastakin joskus. Siellä, ja kun tarkkaan tunnustan, niin
ehkäpä jossakin muuallakin. Mutta olen aikoja sitten siitä jo lakannut
--saatuani omat kalavedet. Pidänpä erinomaisen tarkkaa vaariakin siitä,
etteivät _muut_ saa kalastaa _minun_ vesilläni. Katson näet, että
salakalastuksestani mahdollisesti aiheutunut kalataloudellinen tappio
siten tulee ja on tullutkin yllin kyllin korvatuksi--täytyi tällä
kehumapäällä ollessani vielä sitäkin kehaista.

Olisihan tietysti koko pitkän onkijaelämäni ajoilta paljon muutakin
kehumista. Aihetta siihen saisi melkein mistä hauesta tai ahvenesta
tahansa, sillä aina siinä on olevinaan jotakin erikoista tapausta.
Kuinka esimerkiksi olen saanut monta haukia syötillä, jonka olen
ottanut sen omasta vatsasta tai kun se on sen kakaissut kurkustaan ja
minä kiinnittänyt sen koukkuihini. Se on muuten kaikista paras tapa
saada selville, mitä kala syö. Mainitsen tässä nyt vain viimeksi
mahtavoiden sen, että minä viime kesänä en kertaakaan tyytynyt
vähempään kuin seitsemään haukeen kerrallaan, paitsi eräänä päivänä,
jona niitä otin kaksi kertaa seitsemän eli yhtä paljon kuin
neljätoista. Niin pian kuin määrä oli täysi, lähdin kotiin, mutta en
myöskään ennen. On kuulunut valituksia, että hauet ovat häviämässä
sukupuuttoon Uudenmaan saaristosta. Mutta on siellä vielä vesiä, missä
niitä onkin. Minun vesilläni ne ovat viime vuosina lisääntyneet
nähtävästi siitä syystä, että vanhat rysät ovat mädänneet eikä uusia
ole ollut varaa hankkia. Niitä oli siellä viime kesänä joka karin
kupeessa, joka hööterimättään alla väijymässä. Enkä minä huomannut
mitään erikoisia nieluaikoja, kyllä ne ottivat joka päivä ja pitkin
päivää, jos ei yhdestä paikasta niin toisesta. Olin jättänyt kaikki
haukivehkeeni Viitasaarelle, vavat, siimat, rullat ja tuonut mukanani
vain muutaman ahvensiiman ja -rullan. Ei ollut edes ainoata
kolmikoukkuakaan--sen suomalainen nimi muuten on ankkuri. Käytin
lyhyttä bamburuokoa, jossa oli pari posliinirengasta eikä siihen
tarpeeseen muuta tarvitakaan. Pyydyksen rakensin vanhasta koukuttomasta
propelliuistimesta siten, että sidoin yhteen aina kaksi
pitkäsiimakoukkua ja käärin ne kiinni sinkkivaijerista ottamaani
säikeeseen, josta myöskin punoin heittosiiman. Kun ei minusta enää
oikein ole hyppelemään liukkailla kallioilla, heittelin ruuhesta siten,
että ankkuroin sen matalikolle ja kun sen ympärys siiman ulottuvilta
oli kalastettu, siirryin, tavallisesti tuulen kantamana, toiselle. Näin
tuli tarkastetuksi laajemmat alat ja syvemmät vedet kuin maista
heittäen. Venheestä on myöskin tuulella helppo saada siima
sekaantumatta ulos. Suosittelen tätä tapaa varsinkin vanhemmille
herroille. Lyhyellä, keveällä vavalla voi mukavasti heittää
istualtaankin. Ison kalan ottaminen haavilla venheestä ei ole vailla
jännittäviä kohtia, varsinkin aallokossa. Niinkuin sanoin, en koskaan
ottanut enempää kuin tuon valehtelijan määrän enkä tyytynyt
vähempäänkään, vaikka olisi päivä mennyt. Syötiin koko kesä haukia sekä
keitettynä että paistettuna, niin kauan kuin olin kotona. Kun lähdin
lohikoskelleni saivat syödä silakoitaan... Mutta ehkä tätä kehumista
nyt jo on kerrakseen.

Kehun toiste lohillani, sekä saaduilla että saamattomilla.



ENSIMMÄISET MULLOSENI.


Jokainen suurempi lohikala on kai oikeastaan yhtä jännittävä ottaa kuin
toinenkin. Sitä saadessa kertautuvat kaikki ne mielenliikutukset, jotka
sellaisissa tilaisuuksissa yleensä ovat tavalliset. On olemassa,
pienemmistä vaihteluista huolimatta, aina melkein samantapainen
jännitys siitä alkaen, kuin kala ottaa, siihen saakka, kuin sen saa tai
se pääsee. On hätä ja hyvä mieli, ilo, tyydytys, pettymys. Voiton riemu
tai tappion kipu toistuvat. Muistot entisistä tapauksista kuohuvat
esiin. Ei milloinkaan voi olla varma mistään, täytyy aina olla valmis
ottamaan vastaan jotakin odottamatonta. Villeinkin kala voi ensi
telmeensä jälkeen rauhoittua, sävyisinkin saattaa yht'äkkiä saada
jonkin päähänpiston ja valmistaa äkillisen yllätyksen. Vaikka vanhana
kalastajana olisi olevinaan kuinka varma tahansa itsestään ja
taitavinaan kaikki temput, voi erehtyä sopivasta menettelystä, josta on
päätettävä silmänräpäyksessä. Ja niin minä voin tehdä jonkin virheen,
olla ottamatta huomioon jotakin. Vaikka olisin kuinka varma
pyydyksistäni, saattavat ne pettää, sillä ei voi koskaan täysin taata
heittosiiman solmuja eikä koukun kestävyyttä, vielä vähemmän sitä
hienoa nahkaliuskaa, josta se ehkä on kiinni kalan leuassa ja joka
hankautuu yhä suuremmaksi ja viimein solahtaa irti koukusta joko kalan
hypätessä tai kääntyessä tai päästessä menemään ylöspäin.

Yhden kalan antamien mielenliikutusten kuvaus siis voi olla kuin
läpileikkaus kaikkien muidenkin antamista. Ne sulautuvatkin muistossa
yhteen jonkinlaiseksi yleistyypillisyydeksi, varsinkin jos kauemmin
kalastelee samassa vedessä. On kuitenkin tapauksia, jotka erottuvat
toisista ja jotka aina muistaa erikseen. Ne ovat semmoisia, jolloinka
kala on saatu erikoisissa olosuhteissa tai jollakin erikoisella
pyydyksellä, tai joko aivan odottamatta ja ansaitsematta, tai on
saaminen myöskin ollut tulos pitkällisen kokeilun jälkeen saadusta
kokemuksesta. Voi myös olla erinäisiä sivuseikkoja, jotka estävät
tapauksen haihtumasta mielestä.

Ensimmäinen saatu lohikala on tietenkin merkkitapaus, joka ennen muita
jää mieleen. On pian puolitoistakymmentä vuotta siitä, kuin sen sain.
Oli sattuma, että lainkaan jouduin lohensukuisten kalain kanssa
tekemisiin. Vaikka olinkin koettanut kehittyä ammatissani ja parannella
pyydyksiäni, en kuitenkaan ollut ajatellut lohen onkimista, johon en
luullut saavani tilaisuutta. Minulla ei siitä ollut juuri muuta
käsitystä kuin että sitä harjoitettiin, niinkuin olin kuullut
harjoitettavan Vaalassa: venheestä, soutajan avulla, joten se
tekniikkaan nähden ei suurestikaan eronnut uistimella naraamisesta.
Itseni toisella soudattaminen, ellen itse ole voinut tehdä samaa
palvelusta jollekin toiselle urheilijatoverille, on minusta aina ollut
epäurheilumaista. Soutajahan siinä on varsinainen urheilija, itse
onkija on vain passiivinen tuhtopuun painaja. Toista on keikkua meren
kareilla ja heittää itse siimansa. Pysyn hauen kalastajana, saan minä
siitäkin sen huvin, minkä tarvitsen. Kai minua kylmäsi myöskin
hankittavien pyydysten kalleus ja muut lohikalastuksen yhteydessä
olevat kustannukset. Nyt en kuitenkaan enää laske siihen uhratuita
lantteja, sillä kyllä ne ovat tulleet korkoineen takaisin terveytenä ja
mielenvirkistyksenä, jopa kirjallisina aiheinakin sekä monina hauskoina
tuttavuuksina ja uusina kalakavereina, puhumattakaan siitä suuresta
ystävästä, itsestään koskesta, jonka olen saanut seurustellakseni joka
vuosi sen kanssa ja joka on vienyt minut uusiin aihemaailmoihin.

Oli minulla kuitenkin perhosvapa, oikea splitcane, jonka olin saanut
tekijäpalkkiona eräästä lastusta toiselta kirjailijalta, joka toimitti
kirjallista kuvalehteä. Olin typeryydessäni turmellut sen käyttämällä
sitä virvelivapana ja raskaita syöttejä heittämällä ja haukeja
tempomalla saanut sen kieroksi ja sairaaksi. Ei pitäisi koskaan, te
nuoret kalamiehet, käyttää muuta kuin kuhunkin kalastukseen sopivia
vehkeitä. Se on ehdoton ehto. Sopivat vehkeet ja niiden käyttämisen
asiantunteva ohjaus tekevät vasta-alkajasta muutamassa viikossa
tottuneen kalamiehen, jotavastoin niiden puutteessa saattaa kulua
vuosia, ennenkuin pääsee alkusalaisuuksienkaan perille. Kysykää neuvoa
meiltä vanhemmilta, älkää ostako mitään urheilukaupasta umpimähkään.

Vaikken nyt oikein ymmärtänytkään käyttää tätä vapaani, oli se
kuitenkin se taikasauva, joka avasi minulle oven lohikalastuksen
luvattuun maahan. Se tapahtui Huopanassa v:na 1906. Koski oli siihen
aikaan vuokralla kapteeni W. Ruthilla ja tohtori W. Lybeckillä.
Kapteeni oli saanut päähänsä, että minut oli innostutettava
pienviljelykseen ainakin sen verran, että kykenisin kirjoittamaan siitä
hänen aatteidensa mukaisesti. Sitä varten hän tahtoi viedä minut
katselemaan rakenteella olevia mallitilojaan m.m. Viitasaarelle. Jotta
minä varmasti ja halukkaasti lähtisin retkelle, oli siellä myöskin
kalastettava ja minä voisin oppia onkimaan lohia. Tämä ihmistuntija oli
laskenut, että se naula vetäisi, sillä itsekin hän oli innokas
kalamies, ei kuitenkaan niin paljon onkija kuin siimalla pyytäjä.

Se naula vetikin, vaikkakin hiukan tai sanoisinko aika tavalla väärään.
Toivottu avustukseni pienviljelyksen hyväksi supistui lentokirjaseen
virtsan talteen ottamisesta ja kuivikemullan valmistamisesta Karhulan
metoodin mukaan ja urheilinhan minä vähän pienviljelyksenkin alalla,
mutta lohenkalastajan Ruth minusta teki elinaikaisen. Se into meni
minuun kuin uusi voide vanhaan saappaaseen.

       *       *       *       *       *

Muistan sen päivän paremmin kuin eilisen, kun tuo käänne elämässäni
tapahtui. Ruuth vei minut lohikoskelleen, mutta ei osannut opettaa
minua sen hyväksi käyttämiseen. Ei hänellä enemmän kuin kenelläkään
muulla siellä ollut aavistustakaan siitä, miten esim. perholla oikein
on ongittava. Käyskelin koskenrantoja ja heittelin siimaa niinkuin
tavallista matosonkea saamatta sitä menemään vavan pituutta kauemma.
Tietysti mulloset olivat huomanneet minut jo aikoja ennen kuin minä
olin päässyt edes heille heittämään ja korjanneet luunsa. Jokin
kultadevonkin minulla oli, joka oli seurannut _perhos_vapaa ja vienyt
minut sille väärälle tolalle, että perhosvavalla myöskin voi heittää
metallikalaa. Kun tämä devon hennon vavan kykenemättä sitä ohjaamaan
pian tarttui pohjaan ja lopulta jäi sinne, päätin, ettei minusta tule
lohenonkijaa. Niin on siellä käynyt monelle muullekin alottelijalle,
jotka ovat kääntyneet kotiinsa saamatta ainoatakaan.

Olin eräänä iltana menossa niskaan onkimaan ahvenia, kun huomasin
Ruthin seisovan Välisuvannon arkulla ukko Kokon kanssa, ollen äijät
nähtävästi aikeessa veneellä laskeutua n.k. Louhulle, joka on arkun
alapuolella suuren kosken kupeessa oleva sivuhaara, ja jonne kuulema
vietiin kaikki ne herrat, jotka eivät muuten saaneet. Se oli heille
aina viimeinen hätävara. Siellä hyppi silloin ja hyppii yhä joka
kesäilta mullosia kuin salakoita perhoja ottaen... Luopuen kohteliaana
isäntänä omasta aikomastaan kalastuksesta minun hyväkseni hän huutaa
minut luokseen, vaatii minut menemään venheeseen ja käskee Kokon
opettamaan minut onkimaan.

Opettaminen käy jotenkin siihen tapaan, että Kokko valitsee Ruthin
varastosta n.k. Huopanan perhot: mustan, ruskean ja harmaan,
luultavasti _Soldier palmerin_, _Zulun_ ja ehkä _March brownin_,
en muista tarkkaan, koska en silloin vielä tehnyt muistiinpanoja
pyydyksistäni enkä saaliistani. Teroitan tässä ohimennen
vasta-alkajillekin muistiinpanojen tarpeellisuutta, joista on paljon
hyötyä sekä itselle että muille. On merkittävä kirjaan kalan suuruus,
sen sukupuoli, pyydys, millä se saatiin, aika päivästä ja paikka
koskessa, sää, tuuli, lämpömäärä ja jos mahdollista ilmanpaine, sekä
lopuksi seikkailut nykäisystä saantiin tai menetykseen.

--Ne pitää olla tämmöisiä tummia, selitti Kokko, sillä koreilla täällä
ei ole saatu.

Sentapaisia olen siellä sitten yleensä käyttänytkin, vaikka teoria
sittemmin on mennyt osaksi rikki, niinkuin joskus toiste saanen kertoa.
Kun ase on valmis, komennetaan minut venheeseen, istumaan alatuhdolle,
ja Kokko asettuu kokkaan kädessä sauvoin, jonka avulla hän hiljalleen
laskee venhettä myötävirtaan, samalla neuvoskellen sillä varmuudella ja
asiantuntemuksella, joka hänelle on ominainen: »Alkaa nyt vain päästää
siimaa koskeen ... kyllä minä kuletan... saa vain antaa siimaa enemmän
... kääntää nyt vavan kärkeä vasempaan ... nyt oikeaan ... nyt on
nostettava kärkeä, niin että alin perho on veden pinnan alla,
keskimmäinen pinnalla ja ylimmäinen ilmassa, se ottaa välistä
ilmastakin ... kyllä se kohta ottaa ... sen parempi, jos vaikka vähän
hujauttaakin poikki virtaan ja vetäisee kiivaasti ja hypittelee ...
antakaahan, kun minä näytän... näin... Niin sillä lailla ... kohta se
ottaa ... kohta ollaan sillä hollilla ... onpa ihme, ettei se jo ota
... ja silloin se ottaakin. Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa
ensin ylös ilmaan, sitten siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee
ja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä!»

Olin kuullut sanottavan, että kun mullonen ottaa, niin siitä käy kuin
sähkösysäys läpi ruumiin. Eikä se ole vain niinkuin sysäys, vaan
niinkuin jatkuva sähkövirta siihen saakka, kunnes kala on saatu ja
vähän jälkeenpäinkin. Mitä on hauen, ahvenen ja säyneen, suurenkin,
otanta ja temmonta tämän pienen veden valion temmeltelyyn verrattuna.
Olutpullon tulppa tupsahtaa ja tirisee, samppanjapullon korkki pamahtaa
ja vaahtoaa. Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne,
että nyt ei ole kala kiinni, vaan minä. En minä ole ottanut kalaa, vaan
kala on ottanut minut. Olen lumottu, huumattu. Vapaa värisyttäessään se
värisyttää hermostoni minulle siihen saakka outoon, mutta sanomattoman
suloiseen liikutukseen. Ruumiin läpi kulkee vihuri niinkuin lapsena
nuorakeinussa heiskahtaessa ylhäältä alas. Tunnen samalla, että kuljen
kohtaloa kohti, josta en ole pelastettavissa. Minun täytyy saada ja
minä olen saava kaiken ikäni onkia näitä kaloja, päästä hinnalla millä
hyvänsä osakkaaksi tämän kosken kalastukseen, tai minkä muun tahansa.

Olen siitä kaikesta selvillä jo ennen kuin tämä kala on haavissakaan.
Ja niitä tulee yhä useampia, melkein joka heitolla mille puolelle
venhettä tahansa, niitä tulee joskus kolmekin kerrallaan, yksi
koukussaan. Ne ottavat veden alta, pinnalta, tapaavat ilmasta ylintä
perhoa. Niitä pääsee, mutta niitä tulee vielä enemmän. En ole montakaan
kertaa sen jälkeen ollut mukana niin hurjassa syönnissä. Ei ne siellä
nyt enää semmoisilla heitoilla tule. Kapteeni seisoo arkulla ja
katselee. Minä lennättelen hänelle kiitosmuiskuja ja teen halailevia
liikkeitä. »Kapteeni tulee nyt, minä tulen pois!» minä huudan.--»Ei,
ei, onkikaa te vain!»--Se oli häneltä hienosti tehty. Yht'äkkiä ne
lakkasivat huolimatta siitä, että Kokko kuljetteli venhettä uusiin
paikkoihin. Kai oli niin, että juuri silloin oli ollut perhosten nousu
pohjasta ja niiden parveilu ilmassa ja veden pinnalla, vaikken niitä
huomannut, enkä niistä silloin vielä olisi ymmärtänyt mitään
päätelläkään.

Kun palattiin arkulle, oli venheen pohjalla kuinka monta lienee
ollutkaan, ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä, näitä luomakunnan
kaikkein kauneimpia, herttaisimpia, herkullisimpia tuotteita. Kannoin
ne vitsassa pihaan kuin viinirypäletertun. Sain viedä ne nokkosiin ja
voipaperiin käärittyinä tuoreina kotiin.

Sillä lähdettiin jo samana iltana laivaan. Oli heitettävä hyvästit
Huopanalle juuri kuin siihen oli tutustunut, tietämättä, saataisiinko
enää milloin tai milloinkaan tavata.

Siellä on sittemmin ollut monta hurmaavaa hetkeä sekä näiden pienten
mullosten että suurten lohien kanssa, mutta ei yhtään
mielenliikutuksellisesti tämän ensi-illan veroista, kun Kokko
kehoittelee:--»Alkaa nyt päästää siimaa--kohta se ottaa ... kohta
ollaan sillä hollilla» ... ja kun se silloin ottaa.

Ja minä näen--yhä vielä vuosien perästä--sileän vilisevän veden siinä
venheen ympärillä, näen kivet, joita vastaan vesi pullistuu ja velloo
... näen suuren kosken vaahtopäät ja kuulen niiden kohinan, ja näen
rannan puut kahden puolen ja alhaalla siellä myllyt ja sillan niiden
välillä, josta joku huiskuttaa liinaa kutsuen illalliselle. Kapteeni
arkulla viittaa kädellään vastaan ja huutaa meidät pois. Täytyy
lähteä...



KOUKKU VIRTA.


Näin v:na 1907 eräässä aikakauskirjan »Tidskrift för Jägare och
Fiskare» numerossa kehoituksen, että lohenkalastajien olisi sen sijaan,
että menevät etsimään suuria lohia matalista koskista, joista niitä
kesällä ei saa ja joista silloin tällöin saa vain jonkin mitättömän
sinttimullosen, ruvettava tutkimaan sisämaassa olevia syviä salmia ja
virtoja, joissa suuret lohet silloin asustelevat. Toimitus sanoi
tietävänsä useita sellaisia lohisalmia, vaikkei se vielä katsonut
pitävänsä ilmaista, missä ne ovat, jotta onkimiehet niitä etsiessään
mahdollisesti löytäisivät joitakin uusiakin. Muuan sellainen virta oli
eräs, jota toimitus toistaiseksi nimitti X-virraksi ja josta sen
rannalla asuva kalastaja vuosien kuluessa oli saanut uistimella
sadoittain lohia. Eräs toimituksen tuntema henkilö oli edellisenä
kesänä koettanut siellä kalastaa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut, oli
hän kuitenkin todennut, että lohia siellä on.

Luettuani tämän onkimiehen mielikuvitusta kiehtovan tiedonannon, minä
heti asetuin yhteyteen aikakauskirjan toimituksen kanssa ja sain
tietää, että tuo salaperäinen lohivesi on Heinäveden pitäjässä oleva
Koukkuvirta, Savonlinnan-Kuopion reitillä, muutamia kilometrejä
alapuolella Pilpan kanavan. Samalla sain myöskin tietää siellä käyneen
henkilön nimen. Päätimme, hän, eräs kolmas henkilö ja minä, että
seuraavana kesänä lähdemme sinne onneamme koettamaan.

Lähestyessämme »Heinävesi»-laivalla Savonlinnasta päin matkamme määrää
kuvaili toveri vielä kerran innostunein elein ja haltioitunein ilmein
edellisenä kesänä sinne tekemäänsä matkaa. »Sitä minä en voi taata,
saammeko me sieltä mitään, mutta sen minä voin taata, että siellä _on_
lohia. Laivan perämies juuri kertoi, ettei hän tämän kesäkuun aikana
kertaakaan ole kulkenut salmen läpi näkemättä jotakin lohen pyrstöä tai
selkäevää veden pinnalla. Lohia siis on. Kun minä olin siellä, niitä
posahteli alinomaa niin, että kuohahteli vaahtona leveiden pyrstöjen
lyödessä. Tuon tuostakin hyppäsi ruskea rumilas ilmaankin, suuri ja
lihava kuin sian porsas. Ne eivät pelkää venhettä, vaan näyttäytyvät
ihan sen ympärillä. Eivät ne näy välittävän laivoistakaan. Sitä minä en
voi taata, saavatko herrat mitään, mutta sen voin taata, että lohia
siellä _on_, on pentele vie niin, että harmittaa kun niitä ei saa.» Hän
oli koettanut täkyä, mutta täkyä ne eivät ottaneet. Hän oli koettanut
lohiperhoa, _Silver doctoria_ ja sitä oli ottanut, mutta vienyt sen
mennessään, ainoan, joka hänellä oli. Meillä oli nyt useampiakin
»hopeatohtoreita» ja muitakin perhoja mukana, oli sitäpaitsi pikku
pahvilaatikoissa uutukaisia silkkikaloja ja metallikaloja ja
kummikaloja ja uistimia sekä Vaalan että Kemin että Kajaanin mallia,
sekä myöskin täkylaitteita, joita lukemattomat kerrat matkan varrella
oli tarkastettu ja hypistelty ja ihasteltu, niinkuin meidän onkimiesten
tapana on, pitääksemme tunnelmaa vireillä ja saadaksemme esimakua
nautinnosta, jonka toivossa elimme. Ja vähä väliä uudistui innostuneen
toverin vakuuttelu: »Sen minä tiedän ja voin taata, että lohia siellä
on. Täkyä ne eivät ota, mutta Silver doctoria ne ehkä ottaa. Näittekö,
siinä se nyt hyppäsi!»

Olimme tulleet Koukkuvirtaan ja siellä niemen nenässä myllähti vesi
ison kalan pyrstöstä. Viehättävämpää kalastuspaikkaa tuskin voi
ajatella. Kahden puolen on korkeat rannat, toisella puolella aitoa
Saimaan seutua, pientä petäjikköä kasvavaa jyrkkää kalliota, toisella
honkia kasvava niemi, joka kärjestään kohoten muodostuu mahtavaksi
harjuksi. Virta teki polvekkeen niemen ympäri ja laajeni vähitellen
järveksi. Vastapäätä nientä on vuoren ympäröimä lahden poukama. Luonto
on koskematonta erämaata eikä missään näy ihmisasuntoa, paitsi sitten
hetken päästä torppa muutaman lahden pohjassa, kuulema sen saman
kalastajan, joka oli saanut Koukkuvirrasta ne monet sadat lohet.

Kun ei meillä ollut venhettä noustaksemme heti maihin, oli meidän
seurattava laivan mukana kolme neljä kilometriä ylempänä olevalle
Pilpan kanavalle, josta saatuamme venheen ja soutajan heti palasimme
virralle, palaen kalastusintoa. Sitä oli minulle edellisen Huopanakesän
jälkeen, jolloin olin päässyt mullostamisen makuun, patoutunut talven
kuluessa rinta täyteen. Saa nyt nähdä! Kaloja siellä on! Siihen nähden
siis pitkä matka ei ole mennyt hukkaan. Ja kun niitä kerran on, kai
niitä myöskin täytyy saada tavalla tai toisella, jahka oppii ottamaan,
jos ei vielä tällä kerralla, niin ainakin jollakin toisella.

Menimme ensin tuohon niskassa olevaan torppaan kysymään täkyjä ja
tiedustelemaan mahdollista yösijaa. Siellä oltiin verrattain
epäystävällisiä. Täkyjen hankinta näytti kohtaavan niin suuria
vaikeuksia, että kuulti kaikesta läpi, ettemme olleet mieleisiä
vieraita. Vainuttiin tietysti aitosuomalaiseen tapaan kilpakalastajia
ja oltiinkin sitten ilmeisesti mielissään, kun ensimmäisen
epäonnistuneen yrityksen jälkeen meidän hienot pyydyksemme eivät olleet
osoittautuneet paremmiksi kuin heidän karkeat haukiuistimensa, joilla
kyllä ennen olivat saaneet, mutta nyt eivät moneen vuoteen--jos se nyt
oli totta, jota hiukan epäilen.

Virralle tultuamme me valitsemme sopivan paikan tavaroita ja eväitä
varten, se toveri, joka on tuonut meidät tänne, jää rannalle keittämään
teetä, me toiset lähdemme kahdella venheellä koettamaan, mitä tuleman
pitää. Koetamme tietysti ensiksi Silver doctoria, koska sitä kerran
maailmassa on ottanut ja teemme sen sillä vanhalla klassillisella
tavalla, että päästämme siimaa ja nytkyttelemme vapaa ylös ja alas ja
kummallekin kupeelle. Ala, jota soudettiin, oli ehkä noin pari sataa
metriä pitkä ja sata metriä leveä. Se oli monen sylen syvyistä vettä ja
vyöryi säyseinä häränsilminä. Jännitys oli melkoinen, mutta laukeni
laukenemistaan, sillä vaikka molemmat venheet jo olivat pari kertaa
risteilleet kalastettavan alueen, ei vain kuulunut nykäisyä. Ei ottanut
silkkikalaakaan, ei sinistä eikä ruskeaa, ei lippaa, ei perhoja. Ei
näkynyt hyppiviäkään. Tämä alkoi näyttää jo hiukan harmahtavalta.
Saattoi olla jo siinä 7-8 tienoissa iltapäivällä. Oli tyven ja kirkas.
Ei ollut ehkä vielä oikea aika. Toveri huusi rannalta, että tee oli
valmis. Päättelimme, että kai on niin, että se ottaa vasta
auringonlaskun jälkeen. Ei kuitenkaan maltettu sitä odottaa. Nyt oli
oppaamme vuoro lähteä ja minä jäin rantaan laittamaan kuntoon uutta
hienompaa heittosiimaa. Pian lähti toinenkin toveri. Ja siellä ne taas
nytkyttelivät. Ei pure eikä potkaisekaan. Molemmat venheet rantautuvat
vähitellen. Koetetaan yhä edelleen pysyä hyvällä tuulella, otetaan
esille eväät, kosteat ja kuivat, ryypyt, kinkkuleikkeleet, juustot,
sardiinisäilykkeet, oluet ja portterit. Ja kyllähän ne maistuivat ja
kahvi ja tupakka päälle. Ja onhan ilta suurenmoisen ihana. Korkeat
rannat kuvastuvat tyyneen veteen. Käki kukkuu, laulurastaat
helähyttelevät pitkin rantoja. Kotka kaareilee yllä. Loikoillaan
lämpimällä hiekalla, yötä odotellen, sikarit hampaissa, ja kerrotaan
kaskuja. Se on vähän teennäistä ja väkinäistä. Ollaan kuin pidoissa,
joihin juhlavieras ei ole suvainnut saapua.

--Hei! Hoi! Nyt siellä molskahti!

Kohta siellä molskahti toinen ja kolmaskin. Aurinko on laskenut niin
paljon, että koko virta on varjossa. Nyt se siis vihdoinkin alkaa,
niillä on ruokatuntinsa kellonlyönnilleen. Pian ovat taas molemmat
venheet virralla. Soudetaan ja soudetaan. Mutta ei nykäystäkään. Muuan
ajaa suurta silkkikalaa, mutta käy ja kääntyy. Niitä hyppii yhtämittaa,
aivan lähellä venhettä. Yht'äkkiä ne sitten eivät enää hypikään.
Aurinko jo nousee. Soudamme aamun yhä valjetessa majapaikkaan,
väsyneinä, haukotellen ja väliin haikeita lauluja hyräillen.

--Jaa, en minä ole mitään muuta luvannut, kuin että lohia on--ja sen
lupauksen olen täyttänyt.

--Olet, kiitos--lohia on, vaikkei niitä saa.

--Huomisessa laivassa minä lähden.

--Minne?

--Jonnekin, jossa lohia ei ole, mutta josta niitä saa.

--Idiootti!

       *       *       *       *       *

Ote kirjeestä, jonka muutamia päiviä myöhemmin kirjoitin aikakauskirjan
»Tidskrift för Jägare och Fiskare» toimittajalle:

»X-virta sinä ja sinä päivänä kesäkuuta 1907.

»Saan vilpittömästi kiittää Teitä kirjoituksestanne aikakauskirjanne
maaliskuun n:ossa, jossa annoitte meille lohenkalastajille sen viisaan
ja hyödyllisen neuvon, että meidän olisi koetettava etsiä lohia, ei
vain koskista, vaan myös tyynistä vesistä. Vielä kiitollisempi olen
Teille siitä, että hyväntahtoisesti ilmaisitte minulle X-virran nimen,
jonka tietysti edelleenkin tulen pitämään salassa. Olen nyt täällä ja
olen huomannut, että kuvauksenne täkäläisestä lohirikkaudesta ei
ainoastaan ole liioiteltu, vaan päinvastoin liian vaatimaton. Istun
virrassa olevan niemen rannalla ja kirjoitan tätä nautittuani juuri
varhaisen aamuaterian, johon paitsi muuta hyvää kuuluu hiilivalkealla
paistettua lihavaa lohikinkkua. Kalaretkemme on päättymässä, vehkeet on
pantu kokoon ja me odotamme laivaa noustaksemme siihen kaikkine
kamsuinemme, joihin kuuluu myöskin melko suuri pytty suolattua lohta.
Lohet loiskuvat yhä edelleen tuossa vedenpinnalla, heiluttaen meille
hyvästiksi pyrstöjään ja selkäeviään.

»Eivät näy vähääkään välittävän siitä, että olemme soutaneet ja
huovanneet täällä lähes viikon päivät ja verottaneet virran kalakantaa
vähää vaille kahdeksallakymmenellä kilolla, saaden viitenä yönä
yhteensä neljätoista muikkuruuan lihottamaa järviporsasta, jotka
painoivat keskimäärin 5 kiloa kappale. Vaikka niitä siinä vielä on,
olen samaa mieltä kuin molemmat toverini, että täksi kertaa riittäköön.
Eihän olla mitään ammattikalastajiakaan.

»Ensimmäisenä iltana, yönä ja aamuna emme saaneet mitään, emme
kullalla, emme hopealla, emme höyhenellä, silkillä emmekä metallilla,
vaikka ne heittivät kuperkeikkojaan ihan siimojemme yllä. Voitte arvata
mielialamme, kun me sitkeiden, mutta turhien kokeilujen jälkeen vihdoin
olimme tulleet vakuutetuiksi siitä, että emme ainakaan me mahda mitään
X-virran lohille.

»Pieni toivon kipinä alkoi kuitenkin tuikkaa. Entäpä ne sittenkin
ottaisivat täkyä? Olimme turhaan vaivanneet päätämme sillä, mitä noilla
lohilla oikeastaan oli tekemistä tässä virrassa. Eivät ne kai olleet
siinä vain huvikseen. Kai ne olisivat voineet noin iloikseen myllertää
muuallakin, väljemmillä vesillä, eikä tulla sitä varten rauhattomalle
laivaväylälle. Mahtaa niillä sittenkin olla siinä jotakin syötävää,
jotakin erikoisempaa herkkua, jota eivät nyt saa muualta ja tulevat
täältä hakemaan. Perhoja ne eivät voi ajella, sillä niitä ei näy
ilmassa eikä veden pinnalla. Välähtihän siinä kerran, muutaman
hypätessä, jotakin valkoista ilmaan. Jos ne hyvinkin ajavat siinä
muikkuja tai muuta pikkukalaa. Mutta olisihan niiden silloin pitänyt
ottaa pikkulippaa tai silkkikalaa.

»--Meidän täytyy saada täkyjä mistä hyvänsä! huudahti oppaamme, joka
oli meidät tänne tuonut. Hän oli yhtä tarmokas kuin innokas ja meidän
muiden maatessa hän sai kuin saikin kaukaa toiselta koskelta, jonne oli
matkustanut laivassa ja tullut toisessa takaisin, puolikymmentä
siianpoikaa. Palattuaan hankintamatkaltaan hän näine täkyineen lähti
X-virralle, meidän toisten jäädessä välinpitämättöminä ja
vähätoivoisina majapaikkaan odottamaan hänen kokeilunsa kielteistä
tulosta. Meidät oli vallannut tuollainen saamattomuuden ja
tarmottomuuden puuska, joka usein on seurauksena epäonnistumisesta.
Menköön hän vain, ei hän sieltä mitään saa.

»Toteutui kuitenkin nyt taas vanha sananlasku, että lintu ei tule
liikkumatta, kala jalan kapsamatta. Olimme jo kuromassa kapsäkkejämme
kiinni, kun kuuluu ihastunutta hoilotusta rannasta ja innostuksemme on
rajaton, kun ystävämme henki kurkussa juoksee pihaan kiikuttaen suurta
lohta kädessään. Se on ottanut täkyyn, tuskin hän on soutanut muutaman
kierroksen, kun se on tarttunut. Arvoitus on ratkaistu, luonnollinen
syötti on ainoa, joka X-virran lohille tällä haavaa kelpaa. Sitä niille
siis on edelleenkin tarjottava.

»Ja kyllä me niille sitä tarjoammekin, tarjoamme silloin ja tullaan
tarjoamaan vastedes, joka vuosi, niin kauan kuin kätemme jaksaa
puristaa lohivapaa ja kiertää rullaa.

»Tunnin kuluttua olemme taas koskella, jolle jo olimme heittäneet
ikuiset jäähyväiset. Jottemme olisi toistemme tiellä siinä tapauksessa,
että tarttuva lohi veisi pitemmältä siimaa, me nyt kalastamme vain
yhdestä venheestä kerrallaan. On minun vuoroni lähteä heti vesille
koettamaan. Toinen tovereista tulee soutamaan. Emme ole tehneet
montakaan kierrosta, ennenkuin rulla rääkäisee ja vapa taipuu ja siima
viittaa suoraan alas syvyyttä kohti. Tempaus on niin tiukka, että rulla
irtaantuu ja putoo kouraan. Saan sen kuitenkin, kalan pysyessä hetken
verran paikoillaan, takaisin vapaan kiinni, ennenkuin ehtii tapahtua
vahinkoa. Minulla on ongessa ensimmäinen suuri loheni. Saanko sen?
Kuinka se on otettava? Onko sen annettava jurottaa pohjassa vai onko se
kiristettävä pinnalle? Onko sitä pidettävä venheen läheisyydessä vai
annettava mennä? Onko se otettava venheeseen vai soudettava rantaan?
Osaako toverini iskeä? Jos hän innoissaan haarnaisee heittosiiman
poikki? En saa vastausta näihin kysymyksiin. En tiedä oikein, kuinka se
kaikki kävi, mutta neljännestunnin epätasaväkisen ottelun jälkeen on
lohi koukussa ja maissa ja painaa viisi kiloa.

»Sanoin: epätasaväkisen, sillä X-virta tarjoo kaikki edut kalastajalle,
tuskin juuri mitään lohelle. Ei mitään kiviä eikä risuja, ei edes
ruohoja eikä vesiheiniä. Lohi ei voi käyttää hyväkseen veden voimaa
niinkuin koskessa. Vieköön se siimaa kuinka paljon tahansa, kyllä sitä
rullalla riittää ja jos näyttää loppuvan, pääseehän venheellä perään.
Kun se alkaa uupua, saa sen tyynesti hinata maihin ja venheen viereen.

»Kyllä nyt tee ja voileipä maistuivat toiselta kuin eilen tähän aikaan.
Oli nyt käen kukunnassa ja rastaan laulussa toinen tuntu kuin eilen...
Mikäs siinä on? Hylkeen pää pyssyn kantaman päässä. On tullut sekin
saaliin jaolle.

»Oli kolmannen kaverin vuoro. Odotan rannalla jännittyneenä hänen
varmaa saalistaan. Kuluu neljännestunti, kuluu toinen, hän on jo
risteillyt koko alueen ja on jo tulossa maihin, kun vielä tekee
koetuksen ja hetken päästä kuuluukin toiselta rannalta huuto: »Kala
on!» Se on nähtävästi suurikin, koska on niin sitkeä saada. Kestää
puoli tuntia, ennenkuin se on niin uuvutettu, että saan iskeä venheen
perästä, hänen noustuaan vapoineen maihin.

»Nyt meillä on kullakin kalamme. Ensimäinen urheiluinto on tyydytetty.
Vaikka meillä vielä on joitakin täkyjä, voitamme itsemme, päätämme
säästää täyt huomiseksi ja lähdemme paluumatkalle. Ei nyt haukotuta
eikä laulata haikeita lauluja niinkuin eilen. Lepäähän venheen pohjalla
lehdeksistä tehdyllä paraativuoteella kaksi kaunista koukkuleukaa.
Eilinen huono onni oli vain tämänpäiväisen hyvän onnen enne. Opastoveri
oli täyttänyt loistavasti lupauksensa. Kaloja oli ja kaloja oli saatu.

»Nyt ei tietysti tule kysymykseenkään lähteä toisille vesille. Päätämme
jäädä tänne epämääräiseksi toistaiseksi. Aurinko on jo koko korkealla,
kun saavumme majapaikkaamme.

»Seuraava päivä käytetään makeihin uniin kahden valvotun yön jälkeen,
entistä hienompain täkyvehkeiden valmistamiseen ja täkyjen
hankkimiseen. Ponnistuksista huolimatta saamme niitä kuitenkin vain
joitakin, ei aivan pieniä siianpoikia ja muutaman kuivuneen salakan.
Noin klo 9:n tienoissa illalla olemme taas paikalla. Saalis on sama
kuin edellisenä yönä, kolme suurta, mutta olisi voinut olla yksi lisää,
ellei hyökkäyksistään päättäen tavallista suurempi lohi olisi vienyt
huonosti kiinnitettyä koukkua mennessään. Näytti siltä, kuin pienet
syötit olisivat olleet halutummat kuin suuremmat, sillä soudettuamme
turhaan siikasyötillä, otti heti tuota pientä suolattua salakkaa.
Tämmöisissä tyynissä vesissä ja näin kirkkaalla ilmalla, kun yö on
melkein yhtä valoisa kuin päivä, eivät vehkeet voi olla kyllin hienot.
Ei ole ihme, etteivät torpparin haukiuistimet ole kalastaneet.
Mahdollisesti on viime vuosina, jolloin hän ei ole saanut, ollut
samanlainen ilma kuin nyt. Silloin taas, kun hän sai, on mahdollisesti
ollut pilvessä ja tuullut. Syönti kesti muuten vain pari tuntia, heti
auringon laskettua ja vähän sen jälkeen.

»Kun kunnia näin oli pelastettu, jätimme virran seuraavaksi yöksi
rauhaan, mutta sen jälkeisenä yönä olimme taas siellä ja palasimme
saaliinamme lohensa kullakin. Oli saatu yhteensä yhdeksän. Kalastus
alkoi muodostua melkein samanlaiseksi joka yö: soudetaan ulos, tehdään
kierros, lohi tarttuu, soudetaan maihin, otetaan koukkuun, juodaan
saijut, toinen lähtee vuorostaan ulos j.n.e.

»Seuraavana yönä lähti allekirjoittanut yksin kalaan. Toverit olivat
lähteneet hankkimaan lisää täkyjä ja oli heidän aikomus saapua laivassa
virralle puolenyön aikaan. Laiva saapui kuitenkin niin myöhään, että
syönti oli jo ohi. Sen aikana sain minä kuitenkin neljä lohta kahdessa
tunnissa. Olin pannut kaikkein hienoimman heittosiiman ja pienimmät
koukkuni. Joka kerta kuin soudatin itseni ulos, tarttui. Minä luin sen
pienten täkyjen ansioksi. Mutta kuinka varomatonta on tehdä mitään
teorioja, sen osoitti tämän viimeisen illan kokemus. Vaikka heillä
tänään taas oli samat vehkeet kuin minulla eilen, eivät toverini
saaneet niillä mitään. Sen sijaan toinen heistä sai suurella rumalla
korttelin pituisella siian pojalla valkoisen »siikalohen». Saadakseni
selville, kelpaisiko ehkä perhokin, koetin niitä taas kaikenlaisia,
mutta turhaan.

»Kalaretkemme X-virralle on nyt lopussa. Sehän on ollut harvinaisen
onnistunut. On saatu niin paljon, kuin oikeastaan on ehditty saada,
sillä kalastettava alue tuossa on niin pieni, että siinä mukavasti
mahtuu kalastamaan vain yksi vapa. Olemme saaneet keskimäärin 3 lohta
yössä, syöntiajan ollessa vain noin 3-4 tuntia. Suurin saaduista
lohista oli 7 kiloa, pienin 3 kiloa, muut siltä väliltä. Pienempiä ei
näkynyt. Teidän kehoituksenne, että olisi etsittävä lohia muualtakin
kuin koskista, on siis osoittautunut täysin huomioon otettavaksi.
Luultavasti lohet, jotka järvissä oleskellessaan suurimmaksi osaksi
elävät muikuista, kerääntyvät vesistöistä toisiin laskevien
muikkuparvien mukana tämmöisiin ahtaisiin paikkoihin ja ovat sieltä
eräinä aikoina helpommin ja runsaammin saatavissa kuin suurilta
seliltä, missä ne hajaantuvat enemmän. Jos me aina tietäisimme, missä
muikut liikkuvat, tietäisimme myös lohien olinpaikat.

»Meitä suosi mitä ihanin ilma, ehkä liiankin ihana, sillä tyyni kirkas
säähän on kaikkein huonoin lohi-ilma, varsinkin heikosti virtaavassa
vedessä, jossa syötin pakostakin täytyy kulkea hitaasti ja jossa
kalalla on hyvää aikaa tarkastaa pyydystä, ennenkuin se sen ottaa. Kuta
enemmän ja pettävämmin pyydys jäljittelee sitä kalalajia, jota lohi
sillä hetkellä syö, sitä varmimmin se on saatavissa.

»Mutta miksi ne ottivat vain niin lyhyen ajan? Se luultavasti riippui
siitä, että muikku sinä aikana »nousi» ja lohet sen mukana. Kun muikut
taas lähtivät, seurasi lohikin mukana tai poistui kyllänsä saaneena,
tullakseen seuraavana yönä muikkujen kanssa takaisin.

»Tässä niemessä, tämän vapajavan virran rannalla olisi mitä herttaisin
kalamajan paikka. Sitä jo suunnittelimme vastaisia kalaretkiä varten,
sillä varma on, että tämä ensimmäinen retki ei ole oleva viimeinen.
Olisi tänne mukava ajaa moottorillakin ja asua siinä tai rakentaa
teltta rannalle. Tässä vesistössä Saimaan ja Kallaveden suurten
vesisäiliöiden välillä on sitäpaitsi muitakin samanlaisia ahtaita
salmia, virtoja ja myöskin koskia. Tämä reitti olisi lohenkalastajain
kultala, jos meillä vain olisi asianharrastusta niin paljon, että
parhaat vedet saataisiin rahakkaan yhtiön hoitoon niin, että niissä
ryöstökalastusta voitaisiin estää ja kutua rauhoittaa. Kulkuneuvojen
puolesta olisi reitti vallan mainio, sillä kaikille koskille sinne
pääsee laivalla sekä Savonlinnasta että Kuopiosta.»



ERÄS URHEILUKALASTAJA.


Meillä ei, ainakin mikäli minun tietooni on tullut, ole kovinkaan monta
taitavampaa lohenonkijaa, ei ainoatakaan, jota voisi verrata
englantilaisiin taitureihin sillä alalla. En puhu ollenkaan
onkimiestemme saaliista, vaan siitä taidosta ja siroudesta, millä vapa
on käsiteltävä ja pyydys koskessa kuljetettava. Meillä on onkimistaito
teknillisesti jotakuinkin samalla asteella kuin pallonlyönti
kylänraitilla verrattuna verkkopalloon. En ole tosin koskaan nähnyt
ulkomaan mestareita, mutta kirjallisuutta seuraten olen tullut saamaan
aavistusta siitä, mitä vaatimuksia tämän urheilun harjoittamiselle
voidaan asettaa.

Urheilukalastus, harjoitettuna niin kuin sitä harjoitetaan siinä
maassa, missä se on kehittynyt korkeimmilleen, nimittäin Englannissa,
on siellä kehittynyt tieteeksi siihen nähden, että se myös on luonnon
ja sen ilmiöiden harrasta tutkimista. Se pyrkii pääsemään perille
kalojen elintavoista, siitä, missä ne oleskelevat milläkin ilmalla ja
minkin vedenkorkeuden aikana, kuinka ne vaeltavat paikasta toiseen,
mitä ne syövät ja siitä johtuen, millaisia pyydyksiä ne milloinkin
siitä ja siitä syystä ottavat. Veden eläimistön tarkka tutkiminen on
ollut välttämätön kaikkia niitä eri pyydyksiä luodessa, joita
urheiluvälinetehtaat valmistavat. Urheilukalastus siis edellyttää
läheistä vuorovaikutusta tieteen kanssa, niinkuin kalastus yleensäkin.

Englanninkielen taitoinen onkija voi tavattomasti hyötyä perehtymisestä
senkieliseen kirjallisuuteen tällä alalla. Siellä on sitä saatavana
rajattomasti. Muilla kielillä on tätä kirjallisuutta vähemmän, mutta on
sentään saksaksi ilmestynyt perinpohjainen ja metoodinen kirja
»Angelfischerei im Süsswasser», kirjoittanut tohtori Heintz, ja
»Angelfischerei» kirjoittanut von der Borne, ruotsiksi R. Lundbergin
»Fiske med metspö» ja norjankielellä J. Preuthunin »Laxe og
Sjöörretfiske». Suomeksi ei vielä ole ilmestynyt yhtään näiden teosten
veroista teosta.

Mutta joskaan meillä nyt onkijain ammattitaito ei vielä ole sen
korkeammalla kuin mitä se on, niin voidaan sitä kehittää, ja minä
toivon, että se yhteinen harrastus, jonka herättämiseksi ja
ylläpitämiseksi Suomen Urheilukalastajain Liitto muun muassa on
perustettu, tulee siihen voimakkaasti vaikuttamaan. Ovathan
kaikenlaiset muutkin urheiluseurat, jotka meillä kaikissa lajeissaan
ovat vielä verrattain nuoria, jo kasvattaneet harjoittajiaan, joilla on
maailmankin mainetta. Ovathan urheiluonkijat meillä enimmäkseen vanhoja
herroja eikä meistä tietenkään kehity mitään maailman mestareita. Eihän
muuten Hannes Kolehmaisiakaan nouse joka eukon pojasta. Minä kuitenkin
toivon, että kun urheilukalastuksen harrastus laajenee, nuoret miehet
vievät aatetta ja taitoa eteenpäin. Olen varma siitä, että suomalainen
aines tässäkin suhteessa on hyvä. Jahka me saamme kosket kuntoon,
treenauksen käymään, kilparadat reilaan, on kyllä ilmestyvä niiden
käyttäjiäkin.

Siihen mennessä minusta on paikallaan muistella, mitä kykyjä meillä jo
on ollut, niitä, jotka ovat panneet perustuksen urheiluonginnalle
maassamme ja sitä kehittäneet. En tunne heitä montakaan, mutta
epäilemättä on vielä elossa olevia vanhoja herroja tai manalle
menneitä, joiden salatiedot olisivat saatavat säilymään, tiedot meillä
käytetyistä pyydyksistä ja pyyntitavoista. Luultavasti kätkee moni
vanha perhoskirja koinsyömiä perhoja, jotka olisivat uusittavat. Se
olisi siitäkin syystä suotavaa, että vähitellen saataisiin luoduksi
suomalaisiin vesiin soveltuva kokoelma pyydyksiä, varsinkin perhoja,
sillä eivät Englannista umpimähkään tilatut ja luettelojen mukaan
ostetut vehkeet täällä aina sovellu--mistä minulla on hiukan omaakin
kokemusta. Olen omasta kokemuksestani pääsemässä yhdestä ja toisesta
seikasta jäljille ja toivon voivani vastedes antaa tietoja näistä
kokemuksistani muillekin.

Odottaessani toisten esityksiä pyydän saada tällä kertaa jutella, mitä
olen oppinut eräältä mieheltä, tohtori W. Lybeckiltä, johon tutustuin
heti lohenongintakauteni alussa ja jolle siinä suhteessa olen paljon
velkaa. Häntä ei ole enää olemassa, ja siltäkin kannalta on syytä häntä
muistella.

Tuskin on tässä maassa montakaan, joka ei sitä miestä olisi, joskaan ei
henkilökohtaisesti tavannut, niin ainakin nähnyt. Jo ulkomuodoltaan hän
oli siksi erikoinen ilmiö. Hän oli pitkä, roteva mies, kasvot leveät ja
verevät, oikea ulkoilmaihminen. Hän esiintyi talvellakin avopäin, tukka
pitkänä, harteilla leveä sarkakauhtana, jalassa paulakengät. Kesällä
saattoi hänet nähdä ruskea yläruumis paljaana ei vain kotonaan, vaan
ihmisten ilmoillakin, maanteillä ja missä vain, rautatielläkin, ja
vasta taloon tultuaan hän siirsi rohtimisen paidan käsivarrelta
yllensä.

Tämä mies oli monessa suhteessa uranuurtaja, m.m.
luontoparannusentusiasti, ilmakylpyprofeetta, ja minä luulen, että moni
mies on hänelle kiitollisuudenvelassa hermojensa korjautumisesta;
ainakin alkoi minulle uusi fyysillinen elämä, kun opin häneltä joskus
jättämään paidan pois ja antamaan auringon paistaa sekä selkään että
sen vastakkaisellekin puolelle.

Hän oli kaikenkaltainen urheilija, metsästäjäkin, mutta ennen kaikkea
hän oli lohenonkija, ja niinkuin hän yleensä pani »sielunsa» kaikkeen,
pani hän sen luultavasti viimeiseen laukaukseensakin, sielunsa ja
intohimonsa, jotka hänelle yleensä olivat yhtä, alituisessa
kamppailussa keskenään.

Tutustuin häneen oikeastaan jo paljon ennen, kuin meistä tuli
kalakaverit. Vietin viime vuosisadan yhdeksänkymmenluvun alussa kesää
Svartön saarella Porkkalassa. Siellä on meressä Söderskärin kari, joka
on tullut kuuluksi erinomaisena vesilinnustuspaikkana. Sitä kutsuttiin
siihen aikaan herttuakunnaksi (hertigdömet) ja sen omistivat siihen
aikaan kuvanveistäjä Robert Stigell ja eräät muut »hertigit», joiksi
Svartön Söderlingska erehtymättömästi ja velvollisuuden mukaisesti
heitä tituloi. Stigell asui säännöllisesti saarella ja Lybeck tuli
silloin tällöin sinne vierailemaan. Hänellä oli erinomaiset vehkeet,
paremmat kuin kenelläkään muulla, haulikko niin raskas, isoreikäinen ja
paksupiippuinen, että ainoastaan hänenlaisensa jättiläinen voi sitä
mukavasti käsitellä. Erikoista huomiotani herätti eräs hänen
matrassinsa, Englannista varta vasten tilattu kalliolla makaamista
varten haahkoja odottaessa--kai mukava kylläkin, mutta soutajan, vanhan
Söderlingin, vähemmin suosima, se kun monien muiden yhtä
perinpohjaisten varustusten ohella lisäsi pienen ruuhen painoa ja
vaikeutti maihin pääsöä mainingin kiertämälle karille.

Yhtä perinpohjaisesti ja täydellisesti hän myöskin oli varustettu
onkijana. Hänen vapansa, siimansa, rullansa ja yleensä koko
onkilaatikkonsa oli silloisiin oloihin nähden, noin puolitoistakymmentä
vuotta sitten, priima lajia ja aina hän täydensi varastoaan parhaalla
mitä sai, niinkuin tuleekin, mikäli kukkaro sen suinkin sallii, sillä
jos mieli kyetä järkiperäisesti onkimaan, saada siitä se huvi, mitä
hakee, ja päästäkseen ikuisista harmeista ja hermostuksista, pitää olla
välineet, jotka eivät petä, sillä tahtovathan ne pettää sittenkin. Vapa
ainakin täytyy olla mahdollisimman paras, sillä sitä on vaikea itsensä
korjata, vaikka Lybeck taisi niitäkin minulle ja muille tohtoroida,
samoinkuin hän oli näppärä virkistämään henkiin kuolemaisillaan olevia
koukkulaitteita devoneita ja täkyrakseja varten--taito, joka
onkimiehelle on yhtä välttämätön kuin on verkkomiehelle taito osata
paikata verkkonsa. Opin häneltä sen vähän, minkä osaan, odottaen usein
vastaanottovuoroani kylän akkojen kanssa. Hänen apuaan ja neuvoaan
käyttäen sain itselleni aivan samanlaisen vavan kuin hänellä
itselläänkin oli, erinomaisen skotlantilaisen greenheart-vavan, joka on
yhdistetty virveli- ja perhosvapa, ja joka on vieläkin olemassa,
vaikkakin jo viimeisiä virsiään vedellen. Sen yhden kärjen katkeamiseen
tarvittiin ryssän piikkilankapaalu. Sen toinen kärki on vielä yhtä
suora ja sitkeä kuin viisitoista vuotta sitten. Myöhemmin olen
onnistunut saamaan priima splitbambuvavan, mutta kun aavistelen
syksyllä suuria olevan tulossa, otan Lybeckin aikuisen siltä varalta,
että täytyisi ottaa väkisin, niinkuin usein sattuu, kun kuusikiloisen
päähän pistää lähteä alas suuresta koskesta, jonne sitä ei voi seurata.
Juuri tätä tapausta varten oli Lybeck tilannut omankin samanlaisen
vapansa.

Mutta hän tarvitsi lujat työkalut myöskin muuta varten, sitä varten,
että ne kestäisivät siinä leikissä ja todessa, mihin ne hänen käsissään
joutuivat. Hän niin sanoakseni tappeli kosken kanssa, otti sen väkisin,
hartiavoimalla, sulin käsin, ei suurta kalaa uuvuttaessaan, sillä siinä
suhteessa hän oli varova, vaan pakottaessaan sen ottamaan--pienemmät
hän kyllä hujautti olkansa yli vesakkoon. Ja kalat näyttivät antavan
pakottaa itsensä.

Meidän koskissamme niiden virtavuuden vuoksi tavallisesti kalastetaan
kulkien ylhäältä alaspäin. Epäilemättä kala kyllä ottaa paremmin sekä
syöttiä että metallipyydystä, jos se heitetään vastavirtaan ja nopealla
tempaisulla kiskaistaan alaspäin. Silloin se kiitää niinkuin koskea
laskeva luonnollinenkin kala ja näyttää vaikuttavan erikoisen
kiihoittavasti lohen ruokarauhasiin. Samoin myös virtaan pudotettu
perho liukuu luontevammin kuin poikkivirtaan tai alaspäin heitetty.
Meidän kiivaskulkuisissa, matalissa ja kivisissä koskissamme tämä tapa,
jollei sitä seuraa erikoinen taito, tottumus ja kosken tunteminen,
kuitenkin helposti vie pyydyksen pohjaan.

Myöskin Lybeck kalasti ylhäältä alaspäin ja melkein aina rannalta, sekä
sen vuoksi, että soutamiseen Huopanan koskessa Viitasaarella, jossa
kalastimme, ei juuri ole tilaisuutta että myöskin siksi, että hän
tahtoi urheilla s.o. voimistella. Hän lähti niskasta, niin ylhäältä
kuin pääsi ja mennä touhusi heittäen ja aina askeleen ottaen ja taas
uudelleen heittäen alaspäin. Oli nautinto katsella jäntevää,
laajalanteista miestä, avopäin, avojaloin, ruskeat housut ruskean
yläruumiin jatkona--muuten kylläkin asianmukainen puku,
harmaanruskeiden rantakivien värinen. Hänen tapansa heittää oli yliolan
heitto, paitsi silloin kun hän käytti syöttiä, joka ei tätä heittotapaa
kestä. Tavallisestihan heitetään vain perhoa ja aivan kevyttä
silkkikalaa yli olan, jotavastoin raskaampi laji hujautetaan
alapuolelta, vavan alitse ylöspäin, ja annetaan maahan lapetun siiman
juosta ulos. Lybeck käytti ei varsin raskasta metallikalaa ja lippaa ja
heitti niitä niinkuin perhoa. Saatuaan ensin siimansa pari vavan
pituutta koskeen, hän tempasi sen ylös, astui askeleen eteenpäin,
sillaikaa kuin siima oikeni taapäin, vei voimakkaasti vapaa eteenpäin
ja antoi pyydyksen ampua alas siihen paikkaan, mihin oli tähdännyt,
poikki kosken tai viistoon. Samalla hän laski vavan kärkeä, vei sen
nopeammin tai hitaammin, sen mukaan kuin virta ja pohja vaati rantaan
päin, tarpeen mukaan antaen lisää siimaa tai sitä lyhentäen, jolloin
pyydys ensin kiisi viistoon ja sitten vississä paikassa teki tiukan
mutkan. Tämän viimeisen tempun hän koetti tehdä niin, että pyydys juuri
silloin oli jossakin syvennyksessä tai kiven ylä- tai alapuolella,
missä kala tavallisesti vaanii. Sillä tavoin hän aina uudistuvin
heitoin suorastaan tonki esiin kalat niiden pimeimmistäkin piiloista
melkein kuin magnetisoiden ne liikkeelle oman hermostonsa ja jäsentensä
loihtutaidolla. Pyydys kävi joka paikan, ei koskaan pysähtynyt eikä
antanut kalalle aikaa arveluun ja arvosteluun, mihin mulloset varsinkin
huonon syönnin aikana ovat erinomaisen taipuvaisia, hännän
läiskäyksellä ja takapuolensa pyllistyksellä ilmaisten halveksumistaan.
Sattuihan se mielenosoitus usein Lybeckillekin, minkä saattoi
kirkkaalla säällä ja korkealta äyräältä katsoen huomata, ja mikä ilmeni
siitäkin, että hyvin monet hänen saamistaan lohista olivat hännästään
kiinni, _hänen_ lohensa useammin kuin muiden hitaampien, joiden hyrrä
koskessa ei pyörinyt niin vihaisesti kuin hänen. Minusta näytti usein,
että kalan _täytyi_ tarttua hänen koukkuunsa ja hyökätä siihen kiinni
toisten kilvalla, jollei kala suvainnut tarttua koukkuun, niin tarttui
koukku kalaan.

Vesi kyllä roiski ja metsä mätki hänen mennessään, ja olisi luullut
kalain sitä kaikkoavan pois koko koskesta, mutta kovassa kuohussa ja
vahvassa virrassa sillä ei näkynyt olevan väliä, varsinkaan kun hän ei
kauan viipynyt paikallaan. Olisi myöskin luullut, että hän satutti
pyydyksensä puihin, mutta ihme kyllä se tapahtui harvemmin kuin olisi
luullut, vaikka hänen heittonsa olivat kylläkin niin pitkät, että hän
saattoi, jos tahtoi, temmata kalan toisen nenän edestä toiselta
rannalta. Tapahtui sentään, että minä sain irtauttaa hänen koukkunsa,
joskaan en housuistani, enkä huulestani, niin en kuitenkaan kaukana
niistä, rantapajukosta. Ei hänellä muuten ollut aikaa pyydyksiään
suremaan, kun ne tarttuivat ja jäivät. Hyvän syönnin aikana maksaa aika
enemmän kuin vehkeet.

Lybeckin tavallisimpia vieheitä oli noin puolentoista tuuman pituinen
n.k. devon, hopeinen tai useimmin kultainen pyöreä metallikala, joka
oli selältään maalattu joko ruskeaksi tai sinisen vihreäksi. Parhaiten
näytti hän saavan sellaisella, joka ei ollut suoraan tehtaan jäljeltä,
vaan josta maali oli kulunut pois niin, että sitä siinä oli vain
joitakin täpliä. Kuta kuluneempi sellainen on, sitä paremmin se näyttää
kalastavan. Olen mestarini traditiota noudattaen aina pitänyt
varastossani tällaisia likaisia laitteita ja viimeksi minä viime
syksynä sain hyviä tuloksia muutamalla tumman vasken värisellä
sinisen-vihreänruskeaksi töhrityllä devonilla, joka oli tarttunut
koskesta onkeeni ja siellä saanut erikoisen ruosteen. Se on nyt taas
siellä kiven kolossa jossakin. Luulen, että jos voisi saada aikaan
devonin, joka olisi maalaamaton, mutta itse metalli kihtaisi hiukan
sinistä, hiukan vihreää, hiukan ruskeaa niinkuin vanha pronssi, se
olisi sopiva jäljittelemään pientä mullosta ja sen kanssa jotenkin
samannäköistä elritsaa, ja meillä olisi näpsä pyydys varsinkin
kirkkaalla säällä. Devonista vielä mainitsen, että olen tullut
huomaamaan, että kaupassa löytyvät sellaiset, joissa on, paitsi kaksi
paria häntäkoukkuja, myöskin kaksi paria sivukoukkuja, eivät ole niin
käytännölliset, kuin jos nämä sivukoukut ovat poissa. Ne tarttuvat
helposti pohjaan, ne näkyvät hiljaisemmassa pyörinnässä kuin
myllynsiivet ja joutuvat sitäpaitsi pian epäjärjestykseen. Kala tarttuu
kyllä ilman niitäkin, jollei devon ole aivan suuri, jolloin ne kyllä
saattavat olla paikallaan. Viittaan kuviin.

Paitsi devonia käytti Lybeck myöskin lippoja suurimmasta pienimpään ja
oli mestari näiden, melkoista taitoa vaativain pyydysten käyttämisessä,
joita täytyy kuljettaa eri tavalla eri veden nopeudessa. Devonia hän
käytti kirkkaalla säällä ja yleensä päivällä, lippoja sateella ja
illalla ja yöllä, jolloin vaaditaan välkettä ja jolloin kala ei ehdi
nähdä muuta kuin leimauksen. Lippahan jäljittelee valkeata syöttiä,
salakkaa, särkeä ja siianpoikaa, ja on käsiteltävä niin, että koskea
alas kiitävän kalan liikkeet tulevat hyvin ja pettävästi
jäljitellyiksi. Varsinkin kiven huopeessa veden velloessa, kun sen saa
siinä muutaman silmänräpäyksen pyörimään ja heittämään kuperkeikkaa, se
näyttää olevan vastustamaton, ja sen liikkeen Lybeck osasi sille antaa.

Lybeckin lipat olivat kooltaan suurimmasta ruokalusikan kokoisesta
pienimpään teelusikan lehteen saakka. Pienempiä niistä hän käytti
yhdessä perhojen kanssa niin, että hänellä alinna heittosiimassa oli
lippa ja ylempänä pari kolme perhosta. Tämä viimemainittu tapa ei
minusta ollut oikein asianmukainen enkä minä siinä suhteessa ottanut
häneltä oppia. Ensinkin ei perho, kun lippaa täytyy vetää, saa sitä
luontaista virran mukana menevää liikettä, joka sillä täytyy olla, vaan
joutuu tavallaan uistimeksi, ja toisekseen se, jos kala ottaa perhoon,
joutuu ajelehtimaan ja helposti tarttuu pohjaan, jolloin kala
menetetään. Se vaara on kyllä tarjona useammalla perhollakin onkiessa,
mutta kun perho on keveämpi, ei tarttumisen vaara ole niin suuri. Minä
puolestani olen tullut siihen, että käytän melkein yksinomaan yhtä
perhoa, varsinkin jos luulen suurempia kaloja olevan koskessa. Minulle
on usein tapahtunut, että suuren ottaessa alimmaista perhoa, pieni
suuren uidessa iskee johonkin ylempään ja tempoessaan vapauttaa
vanhemman veljensä. Ottaessakin on tämmöisestä kaksoissaaliista
hankaluuksia, tavallisesti aina toinen ja suurempi pääsee.

Niinkuin tästä näkyy, ei Lybeck, vaikka hän käyttikin perhoja
uistinsiimassaan, ollut varsinaisesti perholla onkija eikä perehtynyt
sen tekniikkaan. Vaikka hän heittikin lippoja ja muita pyydyksiään
siihen tapaan kuin perhoa heitetään, oli hänellä, niinkuin monella
muullakin, se käsitys, että siima näin heittäen ei lennä ulos, ellei
siinä ole painoa--mikä on erehdys, sillä siimahan kyllä sen tekee
ilmankin painoa, kun se vain vapaan nähden on tarpeeksi paksu, ja vapa
tarpeeksi joustava. Kun hän käytti hienompia siimoja, mitkä
virvelöidessä kyllä ovat paikallaan varsinkin alaheittotyylissä, ei hän
sitä saanut ulos ilman painoa. Ei hän myöskään näyttänyt luottavan
pelkkiin perhosiin ja niiden viehätysvoimaan, vaan luuli, että pitää
olla kirkas lippa, joka houkuttelee kalan piilostaan esiin. Että pelkkä
perhokin antaa hyviä tuloksia, sen minä kuitenkin sain hänelle
todistetuksi eräänä iltana, kun kalastimme kilvan, hän seisoen kosken
keskellä olevalla arkulla, minä maissa seisoen ja kalastaen maan ja
arkun välistä. Kun hän metallipyydyksillään ei saanut suuresta koskesta
mitään, minä otin höyhenellä tunnin kuluessa kymmenkunnan kilon
mullosta. Menestykseni riippui kai siitä, että olin huomannut kalojen
silloin ajavan perhoja, jolloin ne eivät välitä täky- ja muista
vehkeistä. Siitä lähtien olen kaikkein suurimmaksi osaksi käyttänyt
perhoa melkein yhtä tuloksellisesti kuin hän lippoja ja devoneita.
Lybeckin saaliit ovat kuitenkin jääneet voittamattomiksi muihin
Huopanan kalastajiin verrattuina. Hän suolasi lohia saavittain. Erään
hänen muistiinpanonsa mukaan hän 15 päivän kuluessa oli saanut suuria
24 kappaletta, jotka painoivat yhteensä 151 kiloa. Pienempiä hän ei ole
merkinnyt. Paras päivän saalis oli 5 kappaletta.--Hänen käyttämistään
mullosperhoista, mikäli muistan, tahdon mainita punaisen _Soldier
palmerin_, ruskean _Red- ja Brown palmerin_, mustan _Zulun_, harmaan
_March brownin_ ja keltaruumiisen ja ruskeanharmaasiipisen
_Professorin_, kaikki suurenpuoleista kokoa.

Ollessamme onkimatkallamme teimme tavallisesti niin, että mentiin
yhdessä koskelle. Jos meitä samaan aikaan sattui olemaan useampia,
esim. neljä vapaa, vedettiin arpaa, kuka kullekin puolelle. Jouduin
joskus Lybeckin kanssa samalle puolelle. Kohteliaasti hän taitavampana
kalastajana sijoitti minut edelleen, koska hän kauemma heittäen
kuitenkin voi takaakin tullen vallita suuremman osan vettä kuin minä,
jolta pyydys ei lentänyt niinkuin häneltä. Rantakalain olisi näin
pitänyt joutua minun osakseni. Mutta nekin olivat oikeastaan hänen. Ne
joutuivat tavallisesti hänelle siten, että hänen pitkä, keskikoskeen
heitetty siimansa alaspäin kiertäessään vei hänen syöttinsä kalan
näkyviin ennen kuin minun. Kun näin, etten ehtisi hänen tieltään,
pyysin häntä jatkamaan ohitseni. Ennenkuin pyydykseni selvisi pohjasta,
mihin sillä oli erikoinen taipumus tarttua, ja sitten puusta, johon se
pohjasta ponnahti, oli toveri tiessään ja huitoi kaukana suvannossa
alhaalla ja oli pian joutunut siltaan ja oli tulossa toista rantaa
niskaan, ensin toisten taa ja sitten heidän ohitse ja edelle,
haavipojalla kannannainen vitsariippi mullosia, suurempia ja pienempiä,
kun meillä muilla vast'alkajilla oli kullakin joko parahiksi mitan
täyttävä mullonen tai ahven.

Nautin hänen kalastuksestaan enemmän kuin omastani, josta siihen aikaan
ei ollut paljoakaan sanomista. Oli ilo nähdä sitä voimaa, varmuutta,
intoa ja taitoa, millä hän vapaansa käytti, kuulla vavan viuhinaa ja
siiman läiskinää ja miten kala keikautettiin maihin. En unohda koskaan
näkyä eräänä varhaisena aamuna, kun Lybeck jo oli mennyt ongelle ennen
auringon nousua. Tavallisesti hän onki myöhään yöhön, niin kauan kun
näki, nukkui vaate päällä muutamia tunteja, meni taas ulos, kalasti
aamiaisille, kylpi säännöllisesti joka aamu, koska siihen iltapäivällä
ei ollut aikaa, nukkui keskipäivän, jolloin kala yleensä ei ota, ja oli
sitten valmis ilta- ja yö-otteluun. Minä tein melkein päinvastoin. No
niin, olin herännyt tavallista varhemmin, ja lähtenyt koskelle. Ville
tohtori oli jo siellä. En kuitenkaan nähnyt häntä itseään, ainoastaan
hänen apulaisensa erään suuren kiven vieressä. Aurinko juuri nousee ja
punaa sakean lepikon sillä puolen. Siellä on suuri, suippilon muotoinen
kivimöhkäle suvannon yläpäässä. Silloin nousee kiven takaa tuuhea pitkä
tukka, leveä otsa, paksu kaula, ruskea ruho ja kaksi ruskeaa kättä
ruskeaa vapaa pitäen. Enempää ei tule kiven takaa näkyviin. Hän sulaa
maisemaan, aurinko punaa hänet ja metsän, ne kuuluvat yhteen. Se on
kuin itse metsän jumala Pan, on kuin kentauri, metsänhaltija, joka
vaihteeksi on lähtenyt kalaan. Hän soluttelee siimaa koskeen. Tempaa
ylös, heittää alas, lappaa sisään, päästää taas, ilme ja eleet niinkuin
metsän elävän. Yhä pitemmälle lentää pyydys, pian suvannon keskeen. Hän
innostuu pääsemään vielä ulomma, missä on varma vedenalainen kivi,
minkä alta usein ottaa, aina suuri. Pan kiipee polvilleen kivelle,
heittää nyt polviltaan, eturuumis eläen, takaruumis sulaen
liikkumattomaksi kiveen. Se _on_ Pan, ja Pan saa. Pyydys putoo vihdoin,
niinkuin hän sen tahtoo, ja hänellä on suuri lohi ongessa, joka velloo
vettä hetken niinkuin potkuri ja sitten katoo, siiman viiltäessä vettä.
Ketterästi kuin kissa hyppää hän kiveltä alas. Haavipoika,
vikkelyydessä ja ottamisen taidossa lajiaan ainokainen, Kokon Julius,
hänkin ruskea, joskin hiukan haaleampi, niinkuin yleensä penikat,
juoksee joustavasti pyörähtelevän otvan päähän, valmiina iskemään heti,
kun lohi rantautuu. Se rantautuukin veden painamana ruuhkaa vastaan.
Ottaja kyyristyy, tähtäilee veteen, tekee nopean liikkeen, nostaa
ruskean vetehisen ja juoksee maihin. Se on käynyt salamannopeasti
näiltä kahdelta tottuneelta, vuosikausien kuluessa yhteistoimintaan
harjaantuneilta. Ne jäävät sitten siihen, yhteen ryhmään, litteälle
kalakivelle, isketyn lohen ääreen, toinen pistäen puukolla veren
juoksemaan, toinen päästämään koukkuja irti.

Siinä oli kohtaus, jommoista en ole ennen enkä jälkeen nähnyt, ikävä
kyllä, ettei sitä ole ikuistettu elävin kuvin, iloksi ja opiksi
vastaisille kalamiehille.

       *       *       *       *       *

Lybeck oli voimakkaiden tempausten mies, elämässään yleensä, niinkuin
onginnassaan erittäin. Yhtä rajusti kuin hän johonkin intoutui ja yhtä
kiinteästi kuin hän siihen antautui, yhtä äkkiä hän siihen kyllääntyi
ja sen jätti. Hän oli myös vastakohtien mies, täynnä ristiriitaisuuksia
ja koko lailla epäjohdonmukainenkin, niinkuin touhahtelevat
tunneihmiset yleensä. Hän piti pahana onkimista sunnuntaisin, mutta ei
koukkujensa teroittamista ja pyydyksiensä paikkaamista
kirkkoaikanakaan. Hän saarnasi kahvia, viinaa ja tupakkaakin vastaan,
mutta joi sentään kupin, kallisti pikarin ja poltti sikarinkin, kun
kovalle otti. Yht'äkkiä hän jätti onkimisen, pitäen tappamista syntinä,
siihen määrin vastenmielisenä, ettei voinut sietää pyydyksiään
silmäinsä edessä. Syyksi siihen sanoi hän myöskin sen, että onginta oli
muuttunut hänelle niin vangitsevaksi intohimoksi, että hänen täytyi
siitä vapautua. Jonkin aikaa koeteltuaan sitä turhaan voittaa, oli hän
vihdoin saanut siihen voimaa siitä, että hän eräänä sunnuntai-iltana,
senjälkeen kuin juuri oli pitänyt myllytuvassa uskonnollis-eetillisen
esitelmän itsensä hillitsemisestä, oli heti sen jälkeen koskelle
mentyään saanut onkeensa suuren lohen, joka juuri ottaessa pääsi.
Silloin hän suuttui niin, että menetti malttinsa ja kirosi. Hän tuli
heti pois koskelta, kokosi kamsunsa ja lähti, ei enää koskaan
tullakseen. Johdonmukaisempi mies olisi tällaisen heräyksen jälkeen
ehkä hävittänyt synninteon välineet, jotteivät ne saattaisi muitakaan
samanlaiseen kiusaukseen. Ville tarjosi vapansa ja muut vehkeensä
polkuhinnasta eräälle toverille, ja yhä vieläkin hänen vapansa viuhuvat
ja hänen rullansa pärisevät Huopanassa, tehden syntiä toisten lukuun.

Olen kertonut tämän tapauksen pienenä eetillisenä muistutuksena
kaikille onkimiehille. Onginta, niinkuin muukin urheilu, on huvina
hauskuus, mutta intohimona rasitus. Mieli ei saa, voidakseen virkistyä,
joutua tasapainostaan pois edes silloinkaan, kun suuri lohi pääsee.
Täytyy voida hymähtää, ei katkerasti, enintään alakuloisesti, istua
rauhallisena rannalle ja pistää piippuun.



SE SUURI SYNTYMÄPÄIVÄLOHI.


Oli yhä vieläkin saamatta se takaa ajamani suuri lohi. Kilon painoisia
ja pienempiä olisin kylä saanut kuinka paljon hyvänsä, mutta kuinka
ponnistelinkin, iso ei ottanut, ei edes nykäissyt. Koetin tietysti
uskotella itselleni, että ei sillä väliäkään. Pienten saaminen,
varsinkin perhosilla, kysyy taitoa sekin ja on muka yhtä hienoa
urheilua kuin suurtenkin saaminen, kun vain käyttää hienoa vapaa, jonka
kärki tutistessaan antaa hermostolle samat sähkösysäykset kuin suuri
kala ja jäykempi vapa.

Mutta uskotteluni oli pakotettua itseni pettämistä, sillä sisimmässäni
vihlasi ilkeästi joka kerta, kun toverini, vanha tottunut kalastaja,
toi koskelta suuren kalan, joita hän muuten toi harva se ilta ja yö,
välistä useampiakin kerrallaan. Suurimpansa otti hän tavallisesti
iltamyöhällä, välistä vasta pilkkopimeässä. Olin usein jo aikoja sitten
palannut ongelta, syönyt ja pannut maatakin, kun tultiin suurella
touhulla toitottamaan, että nyt sillä on viisikiloinen, nyt
seitsenkiloinen, nyt kaksi kuusikiloista väkäleukaa koirasta. Kerran
hän itse naputti ikkunaani, jonka ohi tie koskelle kulki, ja nosti,
mielestäni kylläkin epähienosti, eteeni peräkkäin kolme jättiläistä,
joista muuan oli tarttunut hännästään.

Mahtoi olla koskessa kaloja, koska niitä jo näkyi alkavan saada
haraamallakin. Olisi niitä näin ollen luullut riittävän muillekin.
Mutta eivät ne vain satuttaneet purstojaan minun koukkuihini, vaikka
niitä näin kutunsa edellä loikki ilmaan päivälläkin niin, että olisi
voinut lennosta ampua. Ehätin joinakuina iltoina koskelle ennen
toveriani ja koetin nakella samoja pyydyksiä ja samoilla paikoilla kuin
hänkin, aina tuloksetta. Kun hän sitten saapui toiselle puolelle, niin
rääkäsi hänen rullansa samassa ja pian kuului tappokalikan pauke
vesakosta. Ongittuaan oman puolensa nakkasi hän koukun yli minun
puolelleni ja vetäsi kalan nenäni alta siitäkin, missä minä juuri ikään
olin turhaan heitellyt.

Sehän oli tietystikin toverini taito, jota hän sai kiittää
menestyksestään, vaikka minun oli vaikea sitä myöntää. En silloin vielä
osannut heittää enkä varsinkaan kuljettaa pyydystä, niinkuin olisi
pitänyt. Vasta sitten, vuotta paria myöhemmin, kun vähitellen opin
oikeat temput, alkoi onni hymyillä minullekin. Mutta nyt se oli kuin
kirottua. Minkätähden pitää toisen onkeen aina ottaa ja toisen ei
milloinkaan? Olkoon, että hän on taitavampi, mutta luulisi nyt ainakin
_yhden_ käyvän minunkin pyydykseeni. Ja minun kävi suoraan sanoen koko
lailla kateekseni.

Kateus on sangen ilkeä ja vastenmielinen tunne, mutta ainakin metsä- ja
kalamiehen on melkein mahdoton saada pidetyksi siitä itsensä kokonaan
puhtaana. Kateus on kalamiehen perisynti. Sillä on hänen rinnassaan
kaikki viihtymisen edellytykset. Kyllähän naapurin täyteläinen
apilapeltokin puree sen mieltä, jonka niitty aidan takana kasvaa
sammalta, mutta ei se semmoinen kuitenkaan koskaan karvastele siinä
määrin kuin toisen pullea nuotanperä, silloinkun itse ihan vierestä
vedät tyhjän apajan. Ei ole kovin kaukana se maailmanaika, jolloin
suomalaiset elivät vain kalastuksesta ja metsästyksestä. Sentähden
meissä, heidän jälkeläisissään, kateus ja pahansuopaisuus rehoittavat
vielä vereksimmillään. Lankesin lankeamistani niin syvälle, että minun
oli oikein hyvä olla niinä iltoina, kun toverini ei saanut mitään, ja
vielä parempi silloin, kun häneltä pääsi kala. Sen ilon hän, hauska
kyllä, valmisti minulle tuon tuostakin, sillä kun hän ei malttanut
uuvuttaa, vaan pyrki ottamaan väkisin, särkyi häneltä pyydyksiä ja
katkeili tapseja ja murtui kalan leukoja vähäväliä. Koetin turhaan
torjua tätä syöpäläistä sydämestäni. Tunsin pääseväni siitä vasta
sitten, kun itsekin olin saanut ison.

Mutta samalla olin selvillä myöskin siitä, että minun ei maksanut
vaivaa yrittääkään, niin kauan kuin toverini kalasti. Jos onni koskaan
kääntyy minulle suotuisaksi, niin kääntyy se vasta sitten, kun hän on
lähtenyt. Ja mahtoi lähteä niin pian kuin suinkin! Onhan hän jo ottanut
osansa, luulisi hänen saaneen pahimman syyhynsä saunoitetuksi. Onko nyt
urheilijan arvoista suolauttaa korvomääriä? Silakanpyyntiähän se on
semmoinen eikä lohen... Olisin tietysti itsekin nuolaissut, jos olisi
tipahtanut.

Vihdoinkin toverini lähti. Hänen kalakorvonsa kannettiin veneeseen ja
hän soudatti itsensä yöksi laivaan. Nyt oli minun vuoroni. Tunsin heti
ruumiissani kuin jonkinlaisen vapautuksen. Oli niin kuin olisi jokin
lumous lauennut, kirot peruutetut. Ensi yönä se tapahtuu _siksi_, että
hän on mennyt. Sillä paitse että kalamies on kateellinen, on hän
myöskin taikauskoinen. Jos se ja se tulee (esim. akka vastaan), jos se
ja se lähtee (esim. harakka tai närhi puusta), niin se vaikuttaa päivän
tulokseen. Kalamiehen taikoihin kuuluu sekin, ett'ei saa olla
_uskovinaan_ saaliin saamiseen. Kalaan valmistautuessaan ja sinne
mennessään hänen pitää vakuutella itselleen, että se tapahtuu suotta,
noin vain ilman aikojaan ... lähdenmähän ... menenmähän ... ei sillä
väliä, saanko tai olen saamatta.

Ja niihin kuuluu vielä, että kalaan on mentävä salaa ... kun pääsee
pujahtamaan kenenkään näkemättä, silloin on aina suurimmat toiveet. Ja
kun isäntä, jonka luona asuimme ja joka oli minulla haavimiehenä, tuli
tuumimaan, että eiköhän olisi lähdettävä ottamaan sitä suurta, vastasin
siis haukotellen ja niin välinpitämättömästi kuin voin:

--Ei taida viitsiä ... kyllä minulle riittää pienetkin ... ja eikö
tuolta jo lie otettu, mikä on otettavissa.

--Voi toki, kyllä siellä niitä vielä on ... kun käy välisuvannossa
semmoinen pätke, että kuuluu pihaan asti.

--Eivät ne näy minun tarjouksistani huolivan.

--Koettaisittepahan kerran tuoreella salakalla.

--Onko teillä salakoita?

--Pojat näkyvät onkineen viskaimen täyteen.

--Taitaa nyt kuitenkin jäädä menemättä.

Mutta tuskin oli hän mennyt, kun aloin laittaa kuntoon täkypyydystä.
Hain salakan viskaimesta, jonka pojat olivat asettaneet porstuaan ja
kiinnitin sen koukkuvehkeeseen. Useampia en ottanut mukaani, ja siinä
oli taas taika siinäkin. Olin ollut huomaavinani, että jos varustautuu
liiaksi koskelle lähtiessään, se ei ole hyväksi. Minähän vain
pilanpäiten ... ilman aikojaan ... lätkäytän kerta pari, sitten tulen
pois. Menen vain kuutamoon käyskentelemään. Älkää luulko, lohet, että
tämä on niin tärkeää, minulle on ihan yhdentekevä, otatteko vai ette...

Mutta minun sisimpäni jo vapisi ja jalkanivelissä oli tunne, niinkuin
olisi pian täytynyt riipaista kuin juoksuun jonnekin minne tahansa,
vaikka metsään. Kaikkialla nukuttiin, sekä meillä että muissa taloissa
kahden puolen koskea. Oli täyden kuun aika. Välistä paistoi kuu
täydeltä terältä, välistä verhoutui taivas hienojen, hiljalleen
ajelehtivain hattarapilvien peittoon. Tullakseni onkimapaikkaan oli
minun kuljettava ensin vähän maantietä, sitten myllyn ohi ja sillan
yli, jonka korvasta kääntyi jalkapolku lehdon läpi välisuvantoon ja
niskaan.

Sillalle näkyi koko koski ylhäältä alas asti. Kuu paistoi pitkin koskea
ja valaisi sen yhdeksi ainoaksi välkkyväksi hopeavyöksi. »Ves'
kiehahtaa, ves' kuohahtaa, mies yksin ongell' on», niinkuin
muistaakseni Goethe jossakin laulaa. Ja minusta tuntui kuin ei koko
maailmassa olisi milloinkaan ollut muuta ääntä kuin kosken kohina, eikä
muuta olemassaolevaa kuin kuu ja sen pilvet, koski ja minä ja ne suuret
lohet, joita ei nähnyt, mutta jotka parhaallaan nousivat sinne, minne
minäkin olin menossa, hyökäten eteenpäin kiven huopeesta toiseen. Näin
yöllähän ne nousevat, rappu rapulta, pysähtyäkseen Välisuvantoon, jossa
niitä sitten parhaina kutupäivinä seisoo satoja rinnakkain,
päällekkäin--niin suuria, ettei niitä milloinkaan semmoisia ole saatu
ongella eikä verkoilla, ei muulla kuin tuulaalla ennen vanhaan. Ne
katkovat kaikki koukut, repivät kaikki verkot. Suurin ongella saatu,
toverini saama toissa kesänä, oli kahdeksankiloinen, mutta siellä _on_
yhdeksänkiloisia, kymmenkiloisiakin. Jos minä saisin semmoisen, jos
tapahtuisi se ihme minulle ... minulle! Se suuri tapaus, josta
kerrottaisiin vuosikausia tällä koskella, josta pantaisiin valokuvat
urheilulehtiin. Huomennahan on syntymäpäiväni, ei, nythän se jo on ...
kello on viittä yli 12. Jos minä saan sen syntymäpäivälahjakseni,
keitän siitä rokan ja kutsun koko kylän kestiin.

Saakoot kerran maistaa kosken kinkkua paikkakuntalaisetkin, vaikka
ovatkin vuokranneet pois vetensä.

Kuului yhtäkkiä rattaiden ratinaa edestäpäin. Sieltä saattoi ajaa akka
vastaan ja turmella kaiken. Luulen, että pistin laukaksi ehtiäkseni
tieltä pois, ja ehdinkin harpata maantieltä metsään, ennenkuin ne
tulivat. Siellä olin turvassa, sillä harakasta ei ole pelkoa yöllä. Kuu
oli peittynyt hetkeksi pilveen ja lehdossa oli niin hämärä, että sain
kulkea jalkoterällä tunnustellen, ett'en kompastuisi kiviin ja puitten
juuriin. Tie kulki vähän matkaa koskesta mutkitellen niin, että kohina
kuului milloin voimakkaammin milloin heikommin. Kalamies tuntee aina
kosken äänestä, milloin se on annillaan. Se ei silloin soi niinkuin
tavallisesti, vaan niinkuin jotenkuten toisin ... ei voi oikein sanoa,
miten toisin se silloin soi, mutta toisin se vain soi. Se on niitä
salaperäisyyksiä, joita ainoastaan kalamies käsittää, mutta joista
muilla kuolevaisilla ja eläväisillä ei ole aavistustakaan.

Kun tulin Välisuvantoon, näin, tunsin, kuulin ja tajusin, että siellä
täytyy olla minun kalan, se minun vielä saamaton, mutta minulle
edeltämäärätty ensimmäinen suureni. Siellä losahteli ja läsähteli,
posahteli ja päsähteli, nousi mustia selkiä veden pinnalle, loirahteli
leveitä pyrstöjä laineiden välissä. Ne olivat kaloja, vesi ei olisi
voinut niin äännellä eikä väännellä. Lähellä rantaa oli suuri kivi,
jonka alapuolelle muodostui akanvirta, mistä löi rantaan ainainen
aalto, kihnutellen otvapuomia, joka oli rautarenkain kiinnitetty
kiveen. Juuri tämä kiven alainen akanvirta oli se paikka, mistä
toverini melkein aina sai. Siinä seisoi aina kala; kun siitä illalla
oli saatu yksi, oli siinä jo seuraavana aamuna toinen. Kerran sai hän
siitä kolme yhtenä päivänä. Tänä aamuna siitä ei oltu ongittu. Siinä
täytyi siis olla--siinä jos missään. Ja kun siitä otti, niin otti aina
suuri. Jos siitä sai pienen, silloin ei koskessa ollut suuria, koska ne
ajavat heikompansa pois parhaista väijymäpaikoista.

Valmistausin heittämään. Kun lohi on arka kala, sitä arempi kuta
suurempi se on, ja kun se kaikkoaa pois vähintäkin varjoa ja
heikointakin askelten töminää, täytyi heittämisen tapahtua varovasti,
loitolta, oli hiivittävä varpaillaan, nakattava kiven takaa,
yläpuolelta pyöräyttämällä salakka sen eteen, niinkuin se vähän
pyörryksissään kiitäen tulisi alas koskea ja hakisi turvaa tyynestä.

Vein iskukoukun veden rajaan, jotta se olisi siinä helposti
yletettävissäni kalan uuvuttua. Lapoin sitten siimaa litteälle kivelle
jalkojeni juureen, laskin siimassa riippuvan salakan sopivan matkan
päähän vavan kärjestä ja puristin vapaa toisella kädellä rullan alta,
toisella sen päältä.

Mutta silloin alkoi minua yht'äkkiä pelottaa ja kieli rupesi maistumaan
messingille. Sama maku tuli minulle ennen aikaan suuhun usein
seisoessani jänispassissa haukun lähetessä. Jos se todellakin tarttuu
... se kaikkein suurin, se kymmenkiloinen! Mihinkä minä sen kanssa
joudun, jos se lähtee menemään alas? Silloin on minun ensin riennettävä
jälkeen niin pitkälle kuin pääsen rantakiviä, sitten koetettava
huojuvia riukuja myöten päästä kiviarkulle. Jos en sinne mennessäni
tässä puolipimeässä ja petollisessa kuutamossa ole katkaissut jalkojani
ja vapaani, niin on pahin taival vielä jäljellä, jolle ei missään
tapauksessa maksa vaivaa lähteä, suuri koski, jonka kala kerran siihen
päästyään laskee yhteen menoon ehkä siltaan saakka. Jos se
pysähtyisikin välille jonkin kiven kupeeseen, en kuitenkaan pääsisi
sitä niin lähelle, että saisin sen koukkuun kuohuvassa koskessa. Ja
mitenkä minä veisin koukunkaan sinne mennessäni? On uhkapeliä lähteä
näin yöllä yksin ilman apua isoja ottamaan.

Kun en ollenkaan olisi lähtenytkään... Jos en heittäisikään... Kunpa en
saisi, vaikka heittäisinkin...

Voi kauhistus, millainen peto hyppäsi arkun kohdalla keskellä suvantoa!
Tuossa näytti toinen pyrstöään...

Melkein tietämättäni lensi siima vavan kärjestä ja kuutamossa
kimmeltäen rätkähti salakkani koskeen. Siima oikeni vedessä, tunsin,
kuinka täky pysähtyi ja alkoi pyöriä. Kiinnitin, aloin lappaa sitä
pois. Silloin, juuri kun täky oli akanvirrassa ison kiven huopeessa,
oli siinä kala kiinni!

Se hetki, jolloin suuri kala juuri on tarttunut, mutta ei vielä ole
ehtinyt ilmaista itseään muulla kuin sillä painolla, minkä hänestä
tuntee vapansa kärjessä, on kalamiehen kaikkein huumaavimpia. Jotakin
on tapahtunut, mutta mitä? Pyssy on lauennut, mutta ei vielä
pamahtanut. Ja on niinkuin olisi tuokioksi menettänyt tietoisuutensa.
Siinä sekunnissa saattaa ajatus kuitenkin toimia, mutta tavallisesti
suuntautumalla johonkin kokonaan toisarvoiseen. Ja minun sisimmässäni
hihkasi jotenkuten näin: »Ottipahan _koska_ lähdin salaa ... ottipahan,
_koska_ ei akka eikä harakka tullut vastaan eikä minulla ollut kuin
yksi salakka mukanani ja koska lupasin...!»

Samassa laukesi lumous, kun kala tempasi, niinkuin tempaa ainoastaan
kaikkein virkein ja virmapäisin kala. Toverini oli usein kertonut
minulle--minkä muuten kyllä olin itsekin huomannut seuratessani hänen
kalastustaan--että oikein iso tavallisesti menettelee niin, että se
tuntiessaan olevansa kiinni, tekee kuperkeikan pohjaa kohti,
pasahuttaen samalla pyrstöllään vedenpintaan kuohun niinkuin airolla
äkäisesti tempaistessa; sitten se usein jurnahtaa pohjaan ja jää siihen
pitkäksi aikaa. Toinen kala taas ei näyttäydy, mutta pudistaa kuin
varsa ensimmäisiä päitsiään ja hyökkäilee ylös ja alas, kunnes uupuu ja
antautuu. Tämä pudisti vimmatusti ja karkasi huimaavaa vauhtia ulos,
repäisten siimaa rullalta niin, että sormia poltti. Sitten se kääntyi
ja ampui nuolena takaisin rantaa kohti, jolloin siima höltyi niin,
ett'en tiennyt, oliko ongessa vielä kala vai oliko se päässyt...

Ei ole päässyt, siinä se vielä on! Kiristän minkä vapa sallii. Kala
tulee lähemmä. Suuri se on ... kylläpä onkin suuri! Se näyttää olevan
melkein pinnalla. Minun täytyy koettaa saada se heti maihin,
uuvuttamatta yllättää se tuossa, ennenkuin se päättää mennä ulomma ja
äkäytyy sinne ja ehkä sitten lähtee alas. Pilvi on poistunut kuun
edestä ja on häikäisevän kirkasta. Voin nähdä aivan hyvin, että siima
on ihan lähellä otvaa. Otan koukun ja kahlaan veteen, vapa vasemmassa
kädessä, koukku oikeassa, sujutan sitä otvaa myöten vedessä siihen,
missä oletan kalan seisovan, kyyristyn ja ollakseni varma siitä, että
kärki uppoo, kiskaisen kaikin voimin--sillä seurauksella, että menetän
tasapainoni ja hoiperrun ronkolleni veteen kahden kiven väliin.

Kun siitä selvisin toteamaan, mitä oli tapahtunut, oli minulla yhä
toisessa kädessäni vapa, toisessa koukku ilman kalaa. Mutta vieressäni
jossakin lätkähtelee. Kala potkii jossakin ... missä? tuossa! Tuossa
veden rajassa! Nakkaan luotani vavan ja koukun ja syöksyn suin päin
ääntä kohti kalan kimppuun, tarttuakseni siihen sulin käsin kuin saukko
saaliiseensa.--Kun tavotin sen, juuri ennen kuin se oli pääsemässä
kiveltä koskeen, oli minulla kynsissäni noin kilon painoinen mullonen.

En tiedä, olinko nyhtäissyt sen ylös koukun mutkassa vai oliko se
kaatuessani lentänyt maihin vavan vipuamana ... enkä myöskään tiedä,
oliko vavan kärki katkennut kalan painosta vaiko kiveen tärähtäessään--
summa se vain, että kun märkä mies, ronkko hellänä, lähti nilkuttamaan
kotiin, toisessa kädessään särkynyt vapa, toisessa monin taioin
saalistettu yksikiloinen, ne kymmenkiloiset yhä jatkoivat pätkettään
Välisuvannon kuutamoisilla laineilla.



LASTU SIITÄ SUURESTA LOHESTA.


En ollut sillä kalamatkalla vielä saanut sitä suurta lohta, jota olin
tullut saamaan. Mutta että minä olin sen saava, siitä minulla ei ollut
vähintäkään epäilystä. Se oli oleva vain ajan kysymys.

Minulla on tapana koskelle tultuani kokeilla järjestelmällisesti
erilaisilla pyydyksillä. Aloitan tavallisesti perhosilla ja vasta
sitten, kun olen saanut selville, mitkä kelpaavat ja mitkä eivät,
siirryn metallikaloihin ja niistä silkkikaloihin. Jos nämä
keinotekoiset pyydykset ovat osoittautuneet tuloksettomiksi, turvaudun
täkyyn, joka melkein aina antaa, mutta jonka käyttäminen minusta ei ole
»korkeamman koulun» urheilua. Täkyuistin on hauin pyydys, suurine
koukkuineen ja raskaine painoineen, joita sen käyttäminen vaatii.

Perhostaminen ei kuitenkaan tällä kertaa antanut suurta. Perho vaatii
matalampaa vettä ja laimeampaa virtaa, ja nyt oli vettä ja virtaa
tavallista enemmän. Kun kuitenkin välttämättä tahdoin saada suuren
lähetettäväksi kotiin, päätin hypätä väliasteiden yli ja siirtyä
perhoista suoraan salakkaan.

--Juokse täkypurkki pihasta! sanoin haavipojalle ja istahdin itse
lepäämään rannalle.

Tämä tapahtui Huopanassa Viitasaarella. Niin pian kuin sen nimenkään
mainitsen, tunnen verien sävähdyksen poskillani ja rinnassani oudon,
samalla ahdistavan ja avartavan tunteen. Ei ole koko maailmassa seutua,
johon minulle olisi kiinnittynyt semmoinen määrä ihania tunnelmia ja
mieluisia muistoja kuin Huopanaan. Kerran minä vielä sen kunniaksi
sepitän hymnin, johon panen kaikki kielivarat, mitä suomenkielessä on
minulla käytettävänä. Nyt sanon siitä vain sen verran, että kalamiehen
kannalta katsoen ihanin ja muistorikkain paikka tässä koskessa on sen
keskellä oleva n.s. Välisuvanto, jossa veden kulku hiukan hiljenee ja
johon suuret kalat noustessaan ja laskiessaan pysähtyvät muutamien
pohjakivien huopeissa levähtämään ja onkijaa odottamaan. Mitkä
jännittävät taistelut onkaan sen rannoilla taisteltu! Mitkä
erikaltaiset elämykset eletty! Lukemattomat ovat ne lohet, jotka siinä
ovat saadut ja päässeet--päässeet tunkeutuessaan tukkipuomien alle,
päässeet varsinkin puhaltaessaan suureen koskeen, jonne niitä ei voi
seurata, ellei ole nuori ja vikkeläjalkainen, joka uskaltaa henkensä
hyllyvien otvain ja liukkaiden ruuhkapuiden varaan. Kömpelöjalkaisemman
täytyy ovelin keinoin toimia niin, että tarttunut kala, joka melkein
aina yrittää lähteä alas, ei lopulta sitä kuitenkaan tee, vaan jää
suvantoon siinä uuvutettavaksi ja otettavaksi. Tämä ainainen
epävarmuushan se muuten onkin lohikalastuksen suurin viehätys. Ilman
sitä olisi lohen onginta ahvenen ongintaa, korkeintaan hauen maihin
hinaamista.

Istuin siis kosken rannalla kivellä ja annoin entisten seikkailujen
virittää itseäni uusien kokemiseen. Oli kesäkuinen ilta noin kahdeksan
tienoissa. Tuon tuostakin pulahti paksu musta selkä tai loirahti leveä,
melan kärkeinen pyrstö veden pinnalle. Joskus pomppasi koko ruumis
vedestä ylös, tuhmana ja tunteettomana halkona molskahtaen takaisin.
Niitä siis siinä oli! Mutta olinko niitä myös saava? Kaiken varmasti!
Tunsin sen ruumiissani.

Siinä tulee Eemeli täkypurkkia tuoden. Salakat ovat parhaan kokoisia,
formaliiniliuoksessa juuri sopivasti käyristyneitä. Varmana saaliista
vapisen jo edeltäpäin niin etten tahdo saada peruketta siimaan
solmituksi, ja kun nousen ja menen rannalle, tehdäkseni ensimmäisen
heittoni, ovat koukut kaksi kertaa päästettävät takin selästä. On
hetkiä ihmiselämässä ... no niin, kalamiehet ymmärtävät
valmisteluhetkien hermostuneen jännityksen pitemmittä puheitta.

Välisuvannon rantaa kulkee tukinuiton aikana otva eli puomi, jonka alle
syntyneen kiintonaisen ruuhkan päältä heitto on tehtävä. Hivuttelime
sitä myöten paikkaan, josta oli helpoin ylettää siihen kohtaan
koskessa, mistä tavallisesti aina ottaa. Se kohta on melkein
millimetrilleen määrättävä: siihen ja siihen, niin ja niin pitkälle,
hiukan yläpuolelle sitä ja sitä merkkiä toisella rannalla. Sillä virran
on saatava täky valtaansa niin, että se pyöräyttää sitä juuri siinä,
missä lohi vaanii, hiukan yläpuolella hänen nokkaansa. Täyn tulee
liikkua viistosti, niinkuin virran vietäväksi joutunut pikkukala
liikkuu pyrkiessään sitä voittamaan. Jos täky pysähtyy tai pyörii
epäluonnollisen koneellisesti, päästää lohi sen ohitsensa tai seuraa
sitä korkeintaan lyhyelle tarkastusmatkalle, vetäytyen pian takaisin
väijytykseensä.

Heittoni onnistui. Eläköön! Tuskin oli täky lentänyt maaliinsa ja
upotessaan viilettänyt vähän matkaa alas, kun tartunta oli tapahtunut.

--Jopas jämähti!--Oli suuri, kuinka suuri lienee ollutkaan. Onki oli
kuin pohjassa kiinni. Kun oikein iso tarttuu, niin se muutamia
tempauksia tehtyään painautuu pohjaan, rynnistääkseen siitä sitten
liikkeelle, jolloin taistelu alkaa, taistelu, joka voi kestää tunnin,
parikin.

Olin silmänräpäyksessä tehnyt tempun, joka aina on tehtävä, niin pian
kuin tuntee kalan olevan kiinni: nostanut vavan pystyyn ja käynyt
käsiksi rullan kampiin, odottamaan hyökkäystä. Sitä ei kuitenkaan nyt
tullutkaan, Tämä kala näytti olevan niin varma voitostaan, ettei
ryhtynytkään taisteluun muulla tavoin, kuin että painautui pohjaan,
nähtävästi sen suuren kiven suojaan, josta se oli hyökkäyksensä tehnyt.
Se ei siis ollut välittänyt etuvartijataistelusta, vaan kohta käynyt
pääotteluun, jonka suuri kala aina suorittaa äkäytymällä sille
mieluisaan piilopaikkaan kuin linnoitukseen. Se tietää, että
hyökkäileminen ja reutominen uuvuttaa, mutta vallihaudassa makaaminen
säästää voimia.

Pienemmän kalan vetää onkimies tavallisesti heti väkisin sen kätköstä,
mutta suuremman suhteen ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa,
kunnes se joko kyllästyy, suuttuu ja lähtee ulos tai uupuu siihen
paikkaansa ja joutuu maihin vedettäväksi.

Kun minulla on hienokärkinen perhosvapa ja yksinkertainen peruke, ei
ole ajattelemistakaan ruveta käyttämään väkivaltaa. Ei ole siis muuta
neuvoa kuin käydä istumaan ja odottamaan. Siirryn lähellä olevan pukin
nenälle, jossa olen monet kalat ennenkin uuvuttanut ja panen tupakan.
Kun molemmat käteni ovat kiinni, toinen vavassa, toinen rullan
kammissa, ja kun suuren kalan aikana ei ole viisasta jättää rullaa
omiin hoteisiinsa, koska kalan liikkeelle lähtiessä siima voisi joutua
höllälle, täytyy tupakanpanon tapahtua siten, että Eemeli poika kopeloi
taskusta paperossin, pistää sen hampaihin ja sytyttää. Olkoon tässä
samalla sanottuna, että tupakan paneminen tulisimman taistelun
tuoksinassa on nautinto, jolla on vanhat kansalliset traditiot Otto von
Fieandtin ajoista asti.

Tällä kertaa olisin kuitenkin huoletta voinut laskea vapani vaikka
kainaloon, sillä kala oli niin rauhallinen, että koukku olisi yhtä
hyvin voinut olla vaikka pohjassa kuin lohen leuassa. Varovaisuus on
sodassa kuitenkin suurempi avu kuin urhoollisuus. Se oli tällä kertaa
sitäpaitsi siihenkin nähden täysin tilanteen vaatima, kun kala, ollen
ihan suuren kosken niskajänteessä, yhdellä ainoalla potkaisulla olisi
voinut heittäytyä sen vietäväksi.

Istun siis ja polttelen. Kala siinä, minä tässä, välillämme kireä
siima, jolla kosken vesi soittelee hiljaista hymniä, ylemmin ja alemmin
äänin sen mukaan kuin rulla hellittää tai kiristää kieltä. Vapakin soi,
käsi soi, koko ruumis soi, luontokin tuntuu soivan sitä sähköistä
jännitystä, joka tässä on syntynyt yht'äkkiä kuin ukkosen edellä. Se on
nyt pianissimoa, kuin kaukaisen hyttysparven surinaa, mutta joka
yht'äkkiä, milloin tahansa voi laueta räikeimmän vasken räminäksi.
Yllätys vaanii kaikkine mahdollisuuksineen joka tuokion takana... Se
saattaa loikata metrin kaksi ilmaan ja pudotessaan katkaista perukkeen,
ennenkuin olen ehtinyt laskea vavan kärkeä. Se saattaa mennä puomin
alle ja tartuttaa siihen koukut. Se saattaa uupua yht'äkkiä, kuin olisi
saanut halvauksen, kellahtaa selälleen ja pelkästä omasta painostaan
kantautua suureen koskeen kuin tahdoton hako. Se voi päästä pyrstöllään
kahmaisemaan siimaa, joka silloin menee poikki, vaikka olisi parasta
englannin patenttia... Tätä kaikkea on siiman hillityssä soitossa.

--Onpas sitä sydämikkö, kun ei jo lähde, sanoo Eemeli.--Kun ei vain
liene pohjassa.

Haavipoika luulee aina, että onki on pohjassa, kun vähänkin suurempi
kala on joksikin aikaa äkäytynyt yhteen kohti.

--Mitenkäs se olisi pohjassa, koska kerran vavan kärki liikkuu. Ja jos
tarkastat siimaa, niin näet, että se siirtyy oikeaan ja vasempaan. Kala
siinä on, ja iso onkin!

--Saattaa virta liikutella.

--Tule itse koettamaan, niin tunnet, kuinka se jutuaa.

--Kyllä se näämmä jutuaa. Vaan luulisi sen kuitenkin liikkuvan vähän
enemmän.

--Ei iso kala aina liiku. Kuta isompi se on, sitä vähemmän se liikkuu,
silloin kun ei ole liikkuakseen.

--Minä kyllä tiedän, mitä se siinä tekee: kihnuttaa siimaa kiven
kylkeen. On ehkä ennenkin sillä tavalla sahautunut irti. On yhtä viisas
kuin vanhakin.

Olen polttanut yhden paperossin ja sytytän toisen. Odotus alkaa käydä
pitkäksi... Jos koettaisin kiristää, ehkä se viimeinkin alkaisi väsyä.
Kiristän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että hieno vapani menee
luokille; hellitän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että vapa taas
oikenee ja alkaa vivuta ylös ja alas ja siima hiukan siirrähdellä
oikeaan ja vasempaan. Kala ei muuta asentoaan eikä näytä aikovankaan
muuttaa. Se on nähtävästi päättänyt uuvuttaa minut ennen kuin minä sen.
Se varmaankin jo tuntee, että käteni vapisee, että selkääni pakottaa,
että sylki suussa maistaa messingille. Ei maita enää tupakkakaan.
Toinen paperossi on jo poltettu ja pätkä viskattu menemään virran
myötä. Kolmas saa vain puoleksi poltettuna mennä samaa tietä. On
kulunut tunti siitä, kun kala tarttui. Kaikesta päättäen tulee kulumaan
toinen, ennenkuin ratkaisevan taistelun hetki on tullut. Koski vain
kohisee ja vesi vilisee. Ehtimiseen loikkaa isoja lohia ilmaan. Mylly
alempana jyryää. Sillalla siellä kolajaa ja kopisee rattaat ja kaviot.
Tukkilaiva huutaa niskassa. Aurinko lähenee laskuaan. Maailmassa on
voinut tapahtua tuhansia asioita, ihmisiä kuolla ja syntyä, junia
törmätä yhteen, kaupunkeja sortua, sotia syttyä, sillaikaa kun minulle
ja minun lohelleni ei tapahdu mitään. Nyt olen istunut tässä jo
puolitoista tuntia. Sanoma siitä, että Aholla on iso lohi ongessa, on
levinnyt kylään ja houkutellut uteliaita joutilaita toiselle rannalle.
Näytelmä yksillä sijoillaan istuvasta miehestä on kuitenkin käynyt
heille yksitoikkoiseksi ja aikansa katsottuaan ovat he haukotelleet ja
menneet, loppukohtausta odottamatta.

Totta puhuen alan minäkin saada huvista tarpeeni. Sitä enemmän, kun
alan epäillä, tuleeko tämä otus koskaan pussiani pullistamaan.
Pysyttyään noin kauan paikoillaan se tuskin enää on nouseva ylemmä.
Kerran liikkeelle lähdettyään menee se alas eikä hento vapani pysty
sitä pidättämään. Olisiko minun sittenkin käytettävä väkivaltaa ja
lopetettava lyhyeen, kävi miten kävi? Oikaisenko vavan ja rullan avulla
hinaan pedon piilostaan?

Sanon tässä niille, jotka eivät omasta kokemuksestaan tunne
lohenonkijan sielun liikkeitä, että kalanoton kaikkein kriitillisin
hetki on nyt tullut, hetki, josta lopullinen ratkaisu riippuu:
menettääkö malttinsa ja koettaa voimakeinoja käyttämällä jouduttaa
tapausten kehittymistä vaiko pysyä rauhallisena ja odottaa sitä hetkeä,
jolloin kala tuntien uupuvansa siinä, missä seisoo, lähtee etsimään
mukavampaa sijaa? Kun sekä englantilainen tieteellinen teoria--
lohenonkiminen on oikeastaan tiedettä, samoinkuin shakkipeli ja
sodankäynti--että oma kokemukseni monien lohien menettämisestä
hätiköimisen tähden puhuvat jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta, niin
pääsee parempi minäni voitolle, ja minä jään yhä edelleenkin istumaan
samaan asentoon saman pukin nenälle, jossa ja jolla jo olen istunut
kaksi tuntia--sillä kello on nyt täsmälleen kymmenen.

Kun viimeinen ottelu tässä jättiläistaistelussa suoritettiin vasta
kello 12 yöllä, kun johonkin pitempään romaaniin aion säästää niiden
mielialojen kuvaamisen, jotka nyt seurasivat, ja kun sitäpaitsi
ainoastaan ammattimiehet voisivat seurata minua niiden hienompien
vivahdusten ymmärtämisessä--siirtykäämme heti loppukatastroofin
tapahtumiin.

       *       *       *       *       *

--Eemeli! sanoin minä noin kolmen tunnin kuluttua siitä, kun heitto oli
tapahtunut.--Minulla on nälkä ja vilu.

--Niin minullakin.

--Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan. Minä haen!

--Kuule, siellä on äidilläsi varmaan saijut odottamassa.

--Olisi siellä saunakin.

--Ai, nythän on lauantai-ilta. Saunaa et tosin saane tuoduksi tänne,
mutta tuo sen sijaan kaikki muu, mitä saat irti ja jaksat kantaa.

Kuluu puoli tuntia, ennenkuin Eemeli on palannut, ja toinen puoli
tuntia, ennenkuin voileivät on syöty ja limunaatipulloon pantu saiju on
pulputettu kurkusta alas.

--Oolreit! Ja nyt se otetaan. Kokoo, poika, hattusi kiviä täyteen.

On melkein pettämätön keino saada lohi liikkeelle nakkelemalla kiviä
siihen paikkaan, hiukan yläpuolelle sitä, mihin se on äkäytynyt.
Ensimmäinen kivi polskahtaa, polskahtaa toinen ja kolmas, lopulta
kourallinen, monta kourallista--lohi ei ole tietävinäänkään.

--Ei kivi kiveä kaikkoa, sanoo Eemeli pilkallisesti hymähtäen.

Nyt minä suutun...

--Pian _se_ kivi kiskotaan ylös!

Ojennan vavan vettä pitkin, niin että se ja siima ovat yhtenä linjana,
ja kiristän.

--Se _on_ kala, koska se yhäkin jutuaa. Jos se olisi kivi, ei se
kiristäisi ja päästäisi.

--Vetää vain sitten pois kalan.

Minä vedän. Nyt se ei enää jutua. Siima on kireellä kuin viulun kieli.
Nykäisen vielä kerran, _kiskaisen_, kun ei nykäisystä apua. Sepä
perhana, ettet sinä...! Siima lätkähtää silmilleni ja jotakin pomppaa
pääni yli.

       *       *       *       *       *

Kertokoot rannan pyhät koivut halullisille haastattelijoille, mitä
muistanevat perhanaisesta pakinasta paitaisen urohon, kun Eemeli,
ulahtaen kuin jäniskoira, jonka edestä kissa on puuhun kurahtanut,
hyökkää haavi ojona otuksen jälkeen ja vetää puusta alas hattuni ja
hatun mukana siihen takertuneet--tyhjät koukut.

Eihän sentään aivan tyhjät.

Olen tehnyt kalastuspäiväkirjaani sen päivän kohdalle näin kuuluvan
muistiinpanon:

»Lauantaina 30 p:nä kesäkuuta 1909 klo 8 illalla tarttui Välisuvannosta
salakkavehkeeseen suuri lohi, joka, kun se vihdoinkin neljän tunnin
sitkeän taistelun jälkeen saatiin maihin, osoittautui olevansa haon
oksasta onkeen irtautunut--lastu.»



SALAPERÄISET SÄYNEET.


Metsästys- ja kalastusurheilun suurin viehätys ja sen harjoittamisen
voimakkain kiihoitin on se jännitys ja mielenliikutus, jonka sen
harjoittajalle antavat sen salaperäisyys ja siinä yhtä mittaa
esiintyvät yllätykset. Kyllähän urheilijaa jossakin määrin saaliskin
semmoisenaan kiihoittaa ja tyydyttää, mutta enemmän kuitenkin voitot ja
tappiot ja siitä aiheutuva riemu ja pettymys. Jos minä aina saisin,
kuinka paljon tahansa, millä pyydyksellä tahansa, minä pian
kyllästyisin ja hakisin urheilulleni jotakin uutta esinettä, joka olisi
vaikeammin tavattavissa. Niinpä nyt--puhuakseni onkimiehestä--hänen
mielensä pyrkii rekordeihin, joita ei ilmaise puntarin nokka, vaan
jotka mittaa vaikeuksien voittaminen. Minä aina olen ollut ylpeämpi
neljänneskilon mullosesta, jonka olen saanut oikein huonona
syöntipäivänä, kirkkaalla keskipäivällä ja pohjatuulella, vaikkapa
sitten vain matosellakin, kuin nelikiloisesta, jonka olen ottanut
tihusateessa tai illalla pilvisellä säällä, jolloin ottaa melkein mitä
hyvänsä. Ilo yhdestä vaivantakaisesta, älyä ja voimain ponnistusta
kysyvästä kaadetusta riistasta tai veneeseen kaikin konstein
viekotellusta kalasta on suurempi kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä,
jotka antautuvat itsestään. Kun on olemassa ainainen epävarmuus, on
myös olemassa ainainen toivo, ja kuta odottamattomammin se toteutuu,
sitä suurempi on myöskin tunteen viehätys ja järjen tyydytys.

Veden viljan pyynti on minusta monessa suhteessa jännittävämpää kuin
metsänriistan, ja onginnan vaikeudet näyttävät minusta yleensä olevan
suuremmat kuin metsästyksen. Se nyt saattaa olla seuraus
yksityiskohtaisesta suhtautumisesta toiseen niinkuin toiseenkin, ja
kehukoot muutkin kernaasti omaansa. Mutta kun nyt on puhe
salaperäisyyksistä ja yllätyksistä, on jo pyyntitavan ja ympäristön
salaperäisyys edellisessä suurempi kuin jälkimmäisessä. Onhan kylläkin
hermostoa hivelevää hiipiä linnun luo puun alle tai odottaa sitä
nousevaksi seisovan koiran edestä tai sydän kurkussa kuunnella koirain
lähenevää ajoa. Mutta ei minulle ainakaan ole ollut sen hetken
voittanutta, kun kaikkien valmistelujen jälkeen koho pulpahtaa veden
alle tai kun virvelisiima tiukkenee ja hauen otto tuntuu vavan kärjestä
varpaan nenään tai kun veden pinnalla kelluvaa perhoa kohti yht'äkkiä
vyörähtää vedenalainen aalto ja sen sisästä aukeaa keltainen kita ja
kohta samassa välähtää vaahtoa posahtava kämmenen kokoinen pyrstö,
samalla kuin vapa tutisten taipuu kuin runko pyörrevihurissa. Seuraa
sydäntä vihlaiseva hetki, jolloin sen tykintä tuntuu kurkkutorven
päähän asti ja kieli käy kuivaksi, kun et vielä tiedä, tarttuiko se
todella, jääkö se vai jättää. Hetki on verrattava laukauksen hetkeen,
osuneen tai harhautuneen, mutta ei metsästäjällä koskaan ole tarjona
sitä ottelun jännitystä, joka käy edellä, ennenkuin kala on kuivalla.
Toisen ja toisen urheilulajin ero on siinäkin, että kun riistan
tavallisesti näkee ja kuulee, ennenkuin sen saa, kala aina tulee
yllätyksenä näkymättömästä maailmastaan ja sinne katoaa, kykenemättäni
sitä seurata. Se on vieraan valtakunnan asukas, toisen maailman, joka
on siinä ihan alla ja ympärillä ja kuitenkin kaukana ylipääsemättömän
kuilun takana. Kala ei näy eikä kuulu, ennenkuin se on siinä ja sen
tuntee. Ei mikään jälki eikä haju ilmaise sen olinpaikkaa, ei ole sitä
koiraa, joka voisi sen tavata ja saada sen siitä esiin. Se on otettava
odottamalla ja väijymällä, sen pesä on kalamiehen itsensä etsittävä ja
arvattava, eikä siihen ole olemassa muun apurin vaistoa kuin kalamiehen
oma, jonka niin ollen täytyy olla oma koiransa ja siksi kehittyä
luontaisten lahjojensa ja taipumustensa mukaan. Taitavimmat kalamiehet
ovat melkein aina vanhoja tai vanhojen opettamia, noiden
ukkokääkkyräin, joilla on silmissään salaperäisen ammattinsa ilme ja
jotka, vaikka kyllä paljon tietoisesti tietävätkin, aavistelevat vielä
enemmän ja tekevät salataikojaan. Ja heillekin tapahtuu tuon tuostakin
yllätyksiä, joista he silmät harallaan kertovat. On ollut ongessa se
suuri suunnaton, jota ei koskaan saa, joka on vienyt vehkeet mennessään
ja ollut vähällä kaataa veneen,--se otti, kun en arvannutkaan, juuri
kun olin lähdössä pois ja heitin vielä viimeisen kerran tai heti
paikalla kun pudotin ongen veteen eikä ollut vielä siimakaan selvillä
j.n.e. Eikä sitten taas toiste ottanut, vaikka olisin kuinkakin
koettanut ja vaikka oli kaikki edellytykset olevinaan ja olisi luullut
kaikkien merkkien pitävän paikkansa. Niin, kala tulee ja menee tai on
ollenkaan tulematta, piilee ja pakenee, tietämättäsi minne. Se ei ole
enää huomenna siinä, missä tänään. Tuuli sen tavallisesti tuo ja vie,
mutta ei se aina tule ja mene tuulenkaan mukana. Vähinkin vaihdos
ilmoissa ja veden lämmössä voi määrätä sen menot--sanalla sanoen,
kalastus on täynnä tuntematonta ja arvaamatonta, jonka perille kuta
enemmän luulee pääsevänsä sitä enemmän siitä haihtuu. Kalastajista
tulee lopulta toinen fatalistiksi, toinen taikauskoiseksi, eikä ole
vaikea ymmärtää, miksi kalastustaiat ennen meillä olivat niin lukuisat.
Ja paljon niihin vieläkin erämaan järvien rannoilla turvaudutaan. Eikä
vain siellä. Kuka meistä ei olisi poikaressuna sylkäissyt lieroonsa ja
sylkäisee vaistomaisesti yhä vieläkin, hokien:

    Annappa Antti ahvenia,
    Pekka pieniä kaloja,
    Porohousu porsahia,
    Vääräsääri säynehiä;
    Ota onkee, sivalla siimaa,
    Väännä väkärautaa.


Säynehiä, niin, salaperäisimpiä niistä, joita olen pyytänyt ja saanut.

On kaloja, jotka tarjoamansa urheilun kannalta katsoen ovat
mielenkiintoisempia kuin toiset. Suurimmat sensatiot, syvimmät
mielenliikutukset tietysti tarjoo kaikkien kalojen kuningas lohi ja
hänen velipuolensa mullonen, mutta ennenkuin minulla oli kunnia
tutustua näihin ylhäisyyksiin, joka tapahtui vasta toistakymmentä
vuotta sitten, oli minulle säyne se, joka sai minussa aikaan
voimakkaimmat onkimiehen mielenliikutukset. Ja vieläkin minä heti jätän
kaikki muut kalat rauhaan, jos minulla on tilaisuus päästä suhteihin
säyneen kanssa.

Säyne, suuri säyne, noin puolen kilon painoisesta ylöspäin, on
kiehtonut mielikuvitustani ja sekaantunut yöllisiin uniini yhtä paljon
kuin kurjet Jukolan veljeksien. Onko mukavampaa olentoa kuin tuo
pullea, lihavaa, vasta saunasta tullutta talontyttöä muistuttava säyseä
ja samalla voimakasliikkeinen, sirosuinen, punaeväinen, sopusuhtainen,
suurissa sisarparvissa liikkuva vedenneito. Se tekee vangittuna alussa
tuimaa vastarintaa, mutta antautuu hetken päästä solahtaen haaviin kuin
mielellään, tappelematta viimeiseen asti niinkuin mullonen. Sitä ei
tarvitse ottaa väkisin--kuin vähän aikaa. En tiedä, uupuuko se vai
ihastuuko se ottajaansa. Minusta tuntuu, kuin se välistä rakastaisi
minua niinkuin minä sitä, niinkuin se niityn nurmella maatessaan olisi
yhtä tyytyväinen kuolemaansa kuin se varmaankin on ollut elämäänsä,
joka sille nähtävästi on verrattain helppoa, se kun on kaikkiruokainen
kala. Se syö matoja, perhoja, simpukoita ja mitä kaikkea, ja kai
myöskin toisia kaloja, koska ottaa täkyynkin ja varsinkin lippaan.
Säyne on kala, joka kulkee kaikkialla, mutta jota etsimällä ei tapaa
juuri muualta kuin kudulta tai sitten vissinä aikoina virroista ja
koskista. Järvissä ja merissä se ilmaantuu kuin mikäkin lentävä
hollantilainen, mellastaa aikansa jonakin paisteisena päivänä kareilla
ja matalikoilla ja lahdissa ja menee menojaan, tullen vasta vuoden
päästä takaisin samanlaisen sään aikana. Se on arka kala ja vielä
varovaisempi kuin mullonen, mutta kun sattuu sille päälle, päästää se
hyvinkin likelle parvensa keskeen ja posahtelee siinä vähääkään
välittämättä onkimiehestä--yhtä vähän kuin hänen pyydyksestäänkään.
Toisin ajoin se taas ottaa sitä vimmatusti, mutta lakkaa yhtä pian,
huomattuaan luultavasti oman vaaransa toisten liikkeistä. Verkoilla ja
rysillä sitä saatanee, mutta tuskin juuri muulloin kuin kutuaikoina.
Nuotta sen harvoin tavoittaa, ja sanotaan sen samoinkuin lahnan
välttävän sen painautumalla pohjaan, jopa laskeutuen lappeelleenkin,
antaakseen ainan luikua ylitsensä.

En muista tarkoin, milloin ensiksi sain säyneen, mutta sen muistan,
milloin en sitä ensiksi saanut, vaikka olisin kovin hartaasti halunnut.

Kotipitäjässäni Iisalmessa on Vieremän joki, joka useita kilometriä
pitkänä, lehto- ja luhtarantaisena mutkittelee Vieremänjärvestä
Iijärveen. Sen niskassa on honkia kasvava komeaniminen Kyrönmäen niemi,
jonka juuressa on Vieremän pappila, missä vietin ne poikavuodet,
jolloin kalastus- ja metsästysvaistot ensiksi heräävät. Joki oli siihen
aikaan hyvin kalarikas ja varsinkin kuulu säyneistään. Minulle on
sieltä säilynyt seuraava muisto:

Istun ruohikkorinnassa virran suvannon poukamassa ja olen onkivinani,
mutta en kuitenkaan ongi. Vavan kärki vaipuu veteen ja unohtuu siihen,
sillä minä seuraan silmät kiinteinä vain toisen miehen ongintaa. Se on
vanha äijä, Juntta Tammi, toissilmä, vääräsääri vetehinen, jota en
koskaan nähnyt kuivin housuin enkä kenkäjaloin, ihmisten pilkka,
talvena saunain karsinoissa eläjä, mutta onkimies ensi lajia, saaja.
semmoinen ja semmoisten, että hän oli pikkupojasta kuin puolijumala,
siihenkin nähden ylempi olento hänelle, että hän ei koskaan uskaltanut
lähestyä häntä hänen onkipaikalleen. Jos se tapahtui ja täytyi
meloa sivu, tuijotti silmä kamalasti ja heristyi nyrkki ja kuului
manaus: »Jos et sinä sen p----n papin poika heti häviä siitä
säikyttelemästä...» Ja hän oli oikeassa, onkimiestä, erittäinkin
säyneen onkijaa kesäisenä yönä ei saa häiritä. Mutta hän kiinnitti
mieltäni niin, että minä asetuin loitomma kaislikkorintaan ja seurasin
sieltä hänen hommiaan.

Usma väikkyy kesäkuun yönä virran yllä. Häämöittää vähän harmaata
hattua ja venheen kokkaa ja vavan varovaista, aaveilevaa liikuntaa
ruohikon yli. Ne liukuvat kaikki kolme: hattu, vapa ja venheen kokka
äänettömästi virran mukana ja tuon tuostakin kuuluu pyrstön posahdus,
joku epämääräinen »äh», ja sitten vapa tutisee, ja hetken päästä
päristys ilmaisten, että Juntta on saanut kalansa vettä puolillaan
olevaan venheeseensä. Se käy kaikki hiljaa ja vaanien, minkään
kolahtamatta. Virta kantaa hänet vähitellen näkymättömiin. Mutta jonkin
ajan kuluttua alkaa kuulua kahinaa kaislikosta, Juntan venhe lipuu
takaisin niskaan ja siitä virtaan. Hän ohjailee sitä pysymään pitkin
virtaa liikuttamalla toisella kädellään melaa venheen perän takana.
Toisella hän käyttää vapaa, jonka tyvi on polven alla ja jota hän
silloin tällöin nostaa ja laskee, mutta ei heitä. Säyneitä posahtelee
venheen ympärillä, mutta hän ei pysähdy, vaan liukuu taas niinkuin
äsken, uudistaen retkensä ylös ja alas kerta toisensa perästä ja saaden
joka retkellä ainakin jonkin säyneen. Kun aamu alkaa valjeta, ei hän
enää palaa ja säyneetkin ovat kadonneet.

Päivemmällä ukko aina toi kaupaksi yöllisen saaliinsa, kontillisen
suuria, lihavia säyneitä, sai maksun, ruokaa, ryypyn ja kourallisen
piipunperiä, isän parhaasta vaakunasta. Koetettiin houkutella hänen
saamisensa salaisuutta, mutta Juntta ei koskaan sitä ilmaissut: Hiivin
hänen venheelleen, mutta en tavannut siitä muuta kuin pitkän vavan,
joka oli tehty pitkästä suonäreestä ja kärkipuoli jätetty
kuorimattomaksi. Siima ja koukku olivat poissa. Luultavasti oli hänen
onkensa samanlainen kuin meidän muidenkin siihen aikaan tavallinen
messinkikolmio, jonka matalaan noukkaan oli kiinnitetty sittiäinen.
Semmoinen oli meilläkin, renkipojalla ja minulla, mutta saannin
salaisuus ei nähtävästi ollutkaan kätkettynä vehkeissä, vaan siinä,
että onkimiehen on liikuttava hiljaa, osattava olla kolistelematta eikä
huitoa vavallaan, vaan antaa syötin luontevasti liukua venheen ja
virran mukana eikä pysähtyä siihen, missä säyneet myllehtivät.
Ottaessaan kalaa hän kallisti venhettään ja ryyppäytti sen sillä
sisään, jolloin ei syntynyt kolinaa venheen laitaan. En saanut
ainoaakaan suurempaa, johon kai oli syynä sekin, että kun säyneet
olivat siinä, oli siinä myöskin Juntta, ja kun ei ollut Juntta, ei
ollut säyneitäkään. Kyllästyin pian turhaan kokeiluun. Sain sitäpaitsi
siihen aikaan pyssyn ja jouduin metsän lumoihin, niin perinpohjaisesti,
että vasta lähes parinkymmenen vuoden kuluttua tapasin itsestäni
poika-aikain onkijavaistot.

Ne olivat säyneet, jotka puhalsivat sen intohimon siihen tuleen, joka
sitten ei ole sammunut.

Oli lämmin, kaikkein kirkkain keskikesän päivä saaristossa,
Porkkalassa, tuuli virkeästi etelästä Lill-Svartön matalaan
etelälahteen, vastarannalle. Olin lähdössä ahvenkarilleni, mutta
ennenkuin työnsin venheeni vesille, heitin pilanpäiten ongen ulos. Koho
meni hetipaikalla voimakkaalla tempauksella umpeen ja siellä oli jokin
suuri. Se oli niin suuri, että se oli uuvutettava ja sitten hivutettava
litteälle matalalle kalliolle, missä hyökylaine auttoi saamaan sen
kuivalle. Se oli säyne. Heitin uudelleen ja tuskin oli koho vedessä,
kun se jo taas oli kiivaasti ummessa. Niitä tuli toinen toistaan
suurempia, kuin toinen toisensa kilvalla. Pian oli kalastajan poika
keksinyt minut ja rientänyt onkineen saaliin jakoon. Tuli siihen vielä
muuan neitonenkin ja meitä oli siinä kolme vapaa ja miltei joka
heitolla me saimme kukin, niin että meillä ennen pitkää lienee ollut
viidettäkymmentä, niin kauan kuin syöntiä kesti. Se lakkasi yht'äkkiä
kestettyään ehkä noin tunnin. Ajattelin siinä innoissani, että kun nyt
näin rupesi, niin kai myöskin repesi: mikseivät ne tulisi siihen
huomenna samaan aikaan, jos tuuli on sama! Tuuli oli sama, mutta
säyneitä ei näkynyt eikä kuulunut. Hollantilainen oli käynyt ja
kääntynyt. Tapasin ne kyllä kerran eräältä reimarikarilta ulompana
merestä Järvön saaren kupeelta, jossa aina kävi voimakas merivirta. Oli
varhainen aamu ja koko kari sitä lähestyessäni yhtenä kisakenttänä,
missä säyneet myllersivät kuperkeikkaa heittäin, selkä ja pyrstö
kaareillen ylös ja alas. Turhaan minä koetin niitä madollani tavoittaa.
Joko ne vain iloittelivat, »kylpivät», niinkuin saaristolainen sanoo,
tai ottivat hyönteisiä, tai joitakin hyvin pieniä kaloja tai
kalanpoikia, ehkä elritsoja, hyljeksien kaikkea muuta.

Tämä ilmiö oli minulle silloin uusi; sittemmin olen osaksi onnistunut
kohottamaan sen salaperäisyyden verhon lievettä, mutta sen jatkuva
kohottaminen kuuluu vielä tulevaan ongintaohjelmaani.

On koetettu etsiä joitakin yleispyydyksiä, joilla asianhaarain mukaan
mahdollisimman varmasti voisi saada kalan ottamaan, silloin kun se
saapuu syöntipaikalleen. On pyritty siihen päämaaliin, että voitaisiin
vallita kalat aina silloin, kun ne on syönnillään. Silloin kun kala
sulattaa ruokaansa piilopaikassaan tai on muuten haluton, on
luonnollista, ettei mikään mahti maailmassa voi pakottaa sitä avaamaan
suutaan, olkoon pyydys kuinka viehättävä tahansa, mutta kun se nousee
sammuttamaan nälkäänsä jollakin luonnon tarjoamalla ruokalajilla, kun
se siis kaikessa tapauksessa ottaa jotakin, silloinhan se kaiken järjen
ja todenmukaisuuden nimessä pitäisi saada käymään kiinni
keinotekoiseenkin, jos tämä on oikea ja vehkeet muuten tarpeellisen
hienot, ja onkimies tehtävänsä tasalla. On tehty yleisteorioita, jotka
käytäntö kuitenkin on kumonnut. Olen minäkin osaltani koettanut löytää
perhoja, jotka olisivat jossakin määrin varmat ja osaksi onnistunutkin,
mutta ainoastaan osaksi. Olen sentään säyneiden suhteen nyt paljon
lähempänä päämaalia kuin Vieremän ja Porkkalan aikoina.

On taas kesäinen yö--yö se sittenkin on säyneen saannin varmin aika,
mikä sekin lisää sen pyytämisen salamyhkäisyyttä. Koskessa ja kosken
varrella on pitkin päivää ollut vilkasta liikettä ja elämää. On tullut
tukkeja, on ollut ruuhkia ja niitä purettu. Myllyt kahden puolen kosken
ovat jyrynneet ja jauhaneet. Sirkkelisaha on kirkunut, ja vähä väliä
tärisyttävät rattaat siltaa. Automobiilikin tuolloin tällöin pärähtää
ja pörähtää jättäen vain hajunsa jäljelle. Tukkien rantaruuhkien vuoksi
en voi suuressa koskessa kalastaa sen suuria, vaikka tiedän niitä
siellä olevan ja sivuhaarojen pikkumulloset jätän kernaasti kasvamaan
niinkuin oman karjan, jota ne ovatkin, sillä olenhan istuttanut niitä
tuhansia tänäkin vuonna. Teurastan heitä pikkuvohliani vain sen verran
kuin ruuakseni tarvitsen ja lähden yöksi säyneitä ongelle. Ongin
keväisin kaikkein mieluimmin säyneitä sekä siksi, että ne antavat
melkein samaa tyydytystä kuin mullonen ja että niiden poistaminen
koskesta on hyvä työ jalommalle mulloselle, jonka ruokaa, toukkia ja
perhoja, ne parhaasta päästä syövät.

Olen illastanut niin herkullisesti kuin voi illastaa ainoastaan Kokon
Saiman voissa paistamaa mullosta. Muistelen sitä varsinkin nälkätalven
jälkeiseltä kesältä. Olen auringonlaskua odotellessa verkalleen
valinnut perhot, joita aavistelen ottavan, sen mukaan kuin olen
edellisinä iltoina nähnyt niitä liikkuvan. Perhojen joukossa on vanhoja
umpimähkään ostetuita, on englantilaisten kirjain suositusten mukaan
tilatuita, on myöskin aivan erikoisia omia, joita on valmistettu
lähettämieni luonnonperhojen mukaan. Olen liottanut perukkeet, kerinyt
kuivamassa olleen siiman rullalle, virittänyt vavan ja vetänyt siiman
jänteeksi sen kaareen. Kai on kohta aika lähteä katsomaan, ovatko
säyneet saapuneet kosken alle. Tukinlasku on laannut, myllyt
pysähtyneet, myllymiehet poistuneet, kaikki kosken väki mennyt levolle.
Aurinko laskee, mutta sen valo ei sammu. Sitä on kaikkialla, mutta sen
varjoa ei missään. Pohjoiseen päin antava aitan pääty ja kukkiva
pihlaja sen takana ovat muita valoisammat. Koski kohisee yöllä toisin
kuin päivällä. Siinä on aina voitolla sen suuri, syvä johtoääni, mutta
samalla kuuluu pikkupurojen ja putousten lirinä ja lorina, kukin
erikseen ja kaikki yhteen.

Olen jo kotvan aikaa istunut herttaisessa paikassa suvannon rannalla
korkeiden koivujen ja ikivanhojen haapojen alla. Tässä päättyy koski ja
leviää suvannoksi. Siinä päättyy myös sillasta alkava tukkipuoma. Juuri
tämän puoman päässä on suurien säyneiden saantipaikka.

Se on suorastaan ihanteellinen onkimapaikka. Siinä voi istua ja ihastua
oloonsa onkimattakin, mutta sen viehättäväisyyttä lisää se, että se on
onkimapaikka. Siinä on ne suuret puut ja niiden alla sauna ja
halkopino, joiden suojassa on, niinkuin olisi erämaan kosken rannalla.
Ei näy siihen siltaa, ei myllyjä, ei muuta kuin soiluva suvanto ja sen
toisen rannan niitty latoineen ja takana metsänranta, minkä taa aurinko
laski. Siitä voi heittää seisoen mukavalla kivellä ja saada heittonsa
menemään juuri niin pitkälle kuin on tarvis, hiukan ulomma alipuolelle
puoman pään, missä virta tempaa perhon ja oikaisee sopivasti siiman.
Siinä on pikku poukama, johon voi peloittamatta toisia uittaa kalan
heti, kun se sen sallii ja vetää sen luokseen.

Monena vuotena tuossa juhannuksen tienoissa olen viettänyt siinä vuoden
ihanimmat yöt auringon laskusta sen nousuun nauttien sekä luonnosta
että kalastuksesta, kokien kaikki sen tyydytykset ja pettymykset.

Säyne nousee siihen säännöllisesti joka ilta odottamaan iltaruokaansa
ja viipyy siinä, niin kauan kuin sitä on sille tarjolla. Se tulee
odottamaan siihen kosken mukana laskevia perhoja. Ne ovat tavallisesti
ruskeita ja harmaita, kooltaan suurempia tai pienempiä eri iltoina.
Parveillessaan ja parittuessaan tai muniessaan vedenpintaan ne ovat
lopulta sortuneet kosken vietäväksi, joka kantaa niitä alemma ja
alemma, painaen ne lopulta tukkipuomaa vastaan ja levittäen ne sen
päästä suvantoon, jossa säyneet ovat niitä vastassa. Toiset perhot ovat
joutuneet puomalle ja juoksevat sitä pitkin, kunnes suistuvat viimein
nekin sen päästä veteen.

Odottelen siinä ja kuuntelen. Alkaisi olla aika jo perhojen tulla,
sillä aurinko on ollut jo hetken aikaa alhaalla. Jo kuuluukin ääni,
jota on hiukan vaikea erottaa siitä, minkä kosken viimeinen virilaine
synnyttää kohdatessaan suvannon läikkeen. Kuuluu taas sama loksaus ja
näkyy pyrstö. Siinä se on, tiedustelija, ensimmäinen sanansaattaja,
että perhot ovat tulossa ja että säyneet ovat niitä vastassa. Se otti
perhon ja nyt on minun aika koettaa ottaa se. Kun vain tietäisin, mikä
on se perho, joka tänään tulee alas. En pääse puomalle eikä niitä ole
sen ja rannan välissä. Koetan sitä kokoa, joka tuli eilen. Se on pieni
_Hardys favourite_, jota viime kesänä sain ottamaan monien kokeilujen
jälkeen. Perhoni putoo nyt jotakuinkin puoman päähän ja tekee kaaren
alas. Siima tiukkenee, minä kohotan vavan kärkeä ja siinä se on. Eikä
olekaan aivan pieni ja on otettava varovasti. Säyne on minusta melkein
hauskempi uuvuttaa kuin kokoisensa lohi. Se tekee kyllä alussa lujaa
vastarintaa, ottaa siimaa monta vavan pituutta alas suvantoon, painii
voimakkaasti vavan kärjen kanssa, mutta tulee sitten tuuma tuumalta
ylös turhia reutomatta. Se on mukava tämmöisen vanhan herran kala,
kesäöisen verkkaisen onkijan ainoalaatuinen huvi. Ei tarvitse koskaan
pelätä, että se yllättää äkkihyökkäyksellä. Se näyttää kuin hengästyvän
omaa lihavuuttaan.

Tätä ensimmäistä uuvuttaessa ja ottaessa on niitä alkanut näkyä ja
kuulua yhä useampia puoman pään alapuolella. Yhä uusia selkiä ja
pyrstöjä pyllähtelee ylös ja alas. Saan vielä joitakin tällä samalla
perholla. Mutta sitten lakkaa sitä ottamasta, kuinka hartaasti
heittänenkin. Aivan samoin kuin eilen. Niin kauan kuin perhot tulivat
harvemmin, otti, kun niitä rupesi tulemaan tiheämmin, lakkasivat.
Perhot näyttävät olevan pienempää lajia kuin eiliset. Kiinnitän
pienemmän ja laihemman perhon, sitä ottaa toinen toisensa perästä,
viisi kuusi, joista suurin ainakin kolmatta kiloa. Tämä perho on
vartavasten edellisen kesän kokemuksien mukaan sidotettu, se on siis
vihdoinkin oikea perho, ainakin tämän hyönteisen parveillessa. Mutta
miksi ne yht'äkkiä lakkaavat sitäkin ottamasta? Kymmenkunta heittoa ja
ainoastaan veltto nykäys. Joko ne ehkä poistuivat, niinkuin välistä
odottamatta tekevät, etsimään ruokaansa jostakin toisesta paikasta? Ei,
siinä ne vielä ovat. Olisiko ensimmäinen luonnon perho lakannut
tulemasta alas ja jokin toinen laji tullut sijaan? Sama se on yhä. Sitä
alkaa pian tulla kuin pyryttämällä. Niitä putoilee kuin lumihiuteita
veteen. Säyneitä pätkää ja polskaa niitä tavoittelemassa koko suvannon
leveydeltä siinä, missä se alkaa kosken alla. Minun perhoni kai häviää
laumaan, niin etteivät ne sitä huomaa. Ei, kyllä ne sen huomaa, käyvät
sitä katsomassa, mutta hylkäävät. Se ei siis sittenkään ole oikea
perho. Mutta oikeampaa minulla ei ole eikä voikaan olla, sillä kyllä
tämä on samaa väriä ja samaa kokoa. Vika mahtaa olla jossakin muussa.
Ehkä siinä, että aamun jo valjetessa siima ja peruke näkyvät liian
selvästi. Nuo varovat ja viisaat kalat ovat jo oppineet varomaan. Ehkä
on syy siinäkin, että minun perhoni uppoo liiaksi, kun luonnon perhonen
kulkee pinnemmalla. Siima ja peruke ovat vettyneet ja painavat perhoa
syvään, niin että se menee niiden alitse, ja niiden huomio on kiintynyt
pintaruokaan. En voi asiata auttaa. Koetan muuta keinoa. Panen
semmoisen syötin, joka kokonaan eroo niistä, joita ne ottaa, panen ison
lohiperhon. Turhaan. Panen pienen lipan, joka jäljittelee pienen
valkean kalan liikettä. Siihen ottaa samassa, se on tämän yön suurin
saalis, mutta enempää en taaskaan saa. Heitän kastematoa, jota joskus
ottaa, mutta josta ne eivät tänään ole tietävinäänkään. Ja mitä kaikkea
minä siinä koetankin, kaikkia kokoja ja kaikkia värejä, ei
nykäystäkään, vaikka niitä siinä myllehtii ihan siimani ylikin.
Antaisin pois kaikki kymmenen, jotka lepäävät rivissä tuossa niityllä,
jos saisin vielä yhden, jos löytäisin perhon, joka kelpaa.

Olen kiihtynyt, miltei kiukustunut voimattomuuden ja kykenemättömyyden
tunteeseen. Se ei ole vanhan onkimiehen arvoinen tunne, on istuttava ja
sytytettävä savuke, täytyy tyyntyä ja tyytyä, tyytyä toteamaan, että en
vielä ole monikesäisten kokeilujen jälkeen päässyt kuin kukon askeleen
säyneiden saannin salaperäisyyden perille. Tupakka, se onkimiehen
uskollinen toveri, se kaiken rinnan riehun rauhoittaja, tekee
vähitellen tehtävänsä... On hyvä, ettet aina saa. Jos sinulla olisi se
haaveilemasi yleispyydys, koko onginta pian kadottaisi parhaan
kiihoittimensa, sinä kyllästyisit ja menettäisit parhaan virkistyksesi
ja ajanviettosi. Muista, että onginnan tulee olla parhaalta,
mielenkiintoisimmalta osaltaan kokeilua, aina uutta ja uutta.

Säyneprobleemi on vielä ratkaisematta. Minulla on oikeat perhot, tässä
koskessa ei ole sitä siivellistä eikä siivetöntä kalanruokaa, jota
keinotekoiseni eivät jäljittelisi niin hyvin kuin tekniikan
nykykannalla on mahdollista. Mitä ei vielä ole, sen voi hankkia. Jos
viitsisi turvautua Juntta Tammin sittiäisiin, olisi kysymys ehkä sillä
ratkaistu. Elävä täky olkoonpa se sittiäinen, kala, heinäsirkka,
sudenkorento, perho, kärpänen tai mikä muu tahansa, olisi ehkä yhtä
ratkaiseva säyneihin nähden kuin se on mullosiinkin. Mutta minun on
vaikea turvautua niihin, minulla ei ole sydäntä repiä siipiä
sittiäiseltä, tuolta kesäöiden pörröttäjältä, joka möyrii maassa, joka
lentää kuin aeroplaani ja suistuu äkkiarvaamatta maahan niinkuin sekin
--ennen minä tyydyn vähempään saaliiseen perhoillani--ja johan sitä on
tuossa tämänöistä saalista, on saatu ennen ja saadaan kai huomennakin,
niin että tälläkin menolla Kokon Saiman pönttö on pian täysi.

Ensi kesänä kokeilen uusilla keinoilla. Tähän saakka olen kalastanut
vain märillä perhoilla. Ne ottavat niitä silloin, kuin perhot tulevat
koskea alas uponneina. Niin pian kuin niitä alkaa sataa suoraan ilmasta
tai pudota puoman nenästä säyneiden eteen ja uida pinnalla, on
keinotekoinenkin tarjottava niille samassa muodossa. Ensi kesäksi
hankin hienon yhden käden vavan, jolla voin heittää hienossa veden
päällä pysyvässä siimassa kuivan uppoamattoman perhon--ehkä siinä on
koko ongelman ratkaisu. Se on oleva tuleva ohjelmani. Mutta parasta on
jo nyt sopia itsensä kanssa siitä, ettei sekään luultavasti ole
lopullinen ratkaisu.

No, nyt ne eivät enää ole siinä kiusaamassa, perhot ovat poissa ja
säyneet myös. Ovat menneet levolle auringon noustessa ja minun on
tehtävä samoin.



ONNEN ONGELLA OTETTUJA.


Yleensä luullaan, että kalan saaminen riippuu onkijan taidosta, joka
taas on tulos hänen saavuttamastaan kokemuksesta. Ja tietystihän täytyy
osata jonkin verran onkiakin, ennenkuin kalan saa. Ei se kernaasti ota
seisovaan syöttiin eikä aivan jalkojenkaan juuresta, vaikka tosin olen
nähnyt paljon loistavia esimerkkejä siitäkin. Mutta yhtä paljon kuin
taidosta, riippuu saalis sattumasta, onnen tempauksesta, jostakin
selittämättömästä yllätyksestä. Sen varassa on taitavimmankin onkijan
saalis. Olitpa kuinka harjaantunut tahansa, olipa sää kuinka suotuisan
näköinen hyvänsä, teitpä todennäköisyyslaskelmasi kuinka taitavasti
tahansa, se on: olipa sinulla kourassasi kuinka monet hyvät valtit
tahansa, peli saattaa olla menetetty, sillä kalalla on silläkin omat
korttinsa ja valttinsa, joita et tunne ja joihin se ei anna katsoa ja
jotka saattavat olla paremmat kuin sinun ja ovatkin tavallisesti.
Vaikka sinulla olisi mukanasi parhaaksi tietämäsi herkut, joita samana
vuodenaikana ja samalla säällä olet menestyksellisesti tarjonnut,
suvaitsee kala ottaa jotakin muuta, jota et ehdi sille tarjota,
ennenkuin se on syönyt syötävänsä omasta pöydästään ja mennyt
ruokalevolle. Voi myöskin tapahtua, että kala jostakin syystä ei ole
siinä paikassa, missä luulet sen olevan. Pienimmässäkin vedessä sillä
on monet olinpaikat, riippuen tuulista, ilman paineesta, veden
korkeudesta, auringon asemasta taivaalla. Päivällä se on toisessa
paikassa kuin yöllä, pilvisellä toisessa kuin poudalla.

Tämä nyt koskee etupäässä mullosta, joka on vesien oikullisin eläjä.
Vaikka olen kalastanut toistakymmentä vuotta samassa koskessa ja
luullut jo päässeeni tuntemaan kaikki sen kätköt ja sen kalojen oikut,
tuottaa minulle joka päivä yllätyksen.

Yksi osa kalastajan onnesta on myöskin hänen vaistonsa, joka hänen
itsensä tietämättä ohjaa häntä sopivaan paikkaan sopivalla pyydyksellä
ja joka kyllä voi olla tulos, joskin tietämätön, pitkällisestä
kokemisesta ja harjaantumisesta. Tuleehan useinkin--sen tietävät kyllä
kaikki oikeat innostuneet onkimiehet--yht'äkkiä kuin jonkinlainen
innoitus, inspiratio, sisäinen ilmestyksellinen sysäys--jos nyt oikein
juhlallisesti puhutaan--joka on sanovinaan, että nyt! ... nyt juuri on
sopiva hetki!--vaikka se hetki säähän ja tuntiin nähden ei näyttäisi
olevan ollenkaan edullinen. Minä sanon: »Nyt minä menen ottamaan kalan
... nyt varmaan syö ... siitä ja siitä.» Ja jos minä silloin onnistun
ja onnistun vielä toisenkin kerran, saattaa se toisista näyttää miltei
taikurimaiselta. Sillä ainoastaan onnistumiset jäävät muistiin ja
epäonnistumiset unohtuvat.

Itseni minun on aina täytynyt panna sellaiset tapaukset onnen laskuun,
vaikka toiset tahtovatkin nähdä niissä taidon tuloksia. Siitä
huolimatta hivelee sellainenkin menestys kalastajaturhamaisuuttani ja
annan toisten kernaasti kehua itseäni siitä, kursaillen vain näön
vuoksi. Ja suotakoon minulle se viaton ilo, sillä monessa muussakin
aikamies muuttuu onkiessaan lapseksi. Niin pian kuin hän tarttuu
vapaan, joutuu hän sen tenhon taikapiiriin aivan samoin kuin pikku
poikana siihen ensi kerran tarttuessaan. Ukko, kuinka vanha ja viisas
onkin, mikä ylhäinen asema hänellä lieneekin yhteiskunnassa ja
valtiossa, onkiessaan hän on uudelleen poika--ja siksi tullakseen hän
oikeastaan onkiikin. Ja niinkuin pojat aina kehuvat toisilleen
saaliitaan, kuinka pieniä tahansa, niin kehun siis tässä minäkin taas--
edellisen lisäksi--seuraavilla saavutuksillani, jotka ovat antaneet
turhamaisuudelleni erikoista tyydytystä.

Suurinta tyydytystä on minulle onkimiehenä tuottanut kalan saaminen
silloin, kun se on saatu ikäänkuin tilauksesta, kun sitä on välttämättä
tarvittu pataan pantavaksi, kun olen tahtonut ja luvannut sen saada ja
myös saanut. Olen esittänyt yhden sellaisen tapauksen siitä suuresta
yksinäisestä säyneestä Porkkalassa. Melkein samanlainen tapaus oli
minulla eräs jotenkin samanlaiseen tarpeeseen saatu mullonen
Huopanassa.

En ollut eräänä päivänä välittänyt mennä ongelle, en edes saadakseni
itselleni syömäkalaa. Keittäköön Kokon Saima vaihteen vuoksi puuron tai
vellin päivälliseksi. Silloin ajaa yht'äkkiä voimavaunu portin eteen.
Niitä kulkee jo sielläkin harva se päivä näitä voimavainolaisia,
pysähtyen pyytämään ruokaa, enkä nyt välitä mennä tuttavuutta tekemään.
jatkan vehkeiden kuntoon panemista iltaongintaa varten. Mutta Kokon
Saima tulee vähän niinkuin päivitellen, että kun taas tahtovat ruokaa,
ei ole kuulema joudettu syömään koko päivänä, mutta mitäs minä nyt
niille, kun ei ole tuoretta kalaakaan, menkööt majataloon.

--Onhan teillä peruja?

--Pelkkiä perujako minä niille hienoille Helsingin herroille ja
rouville ... kysyivät kalakeittoa... Kalat on koskessa, minä sanoin.

--Pankaahan pata tulelle, minä sanoin. Mahtaisiko pitää olla kuinka
monta kiloa?

--Söisi kai ne nälkäänsä montakin, mutta kunhan saisi edes kaksikaan,
niin höystäisi heitä hauikkaita läskisoossilla.

--Hyvä on, pankaa perupata tulelle.

Olin jossakin suuruudenhulluuden puuskauksessa ottanut urakan,
tietämättä lainkaan, voisinko sen täyttää. Kyllähän Huopana yleensä
antaa, mutta saattaa olla antamattakin. Jos olisin edes mennyt salaa.
Nyt otan vastaan kuin tilauksen ja ihan kilolleen. Millainen lienee
siellä ilmakaan? Kirkas paiste. Perhoa ne nyt eivät ota, tuskin
devoniakaan--ainoa mahdollinen on kai matonen. Niitä ei ole ennen
kaivetuita. Ehkä perupellosta saan ... ja saankin muutamia
savukelaatikon pohjaan. Matosella onkiminen ei tosin ole kuuluvinaan
hienoimpaan ongintalajiin, mutta mielestäni se on yhtä hieno ja vaikea
ja siis oikeutettu kuin täyllä onkiminen. Se vaatii samanlaista
heittotaitoa kuin virvelöiminen ja melkoista harjaantumista ja
mielenmalttia. Mato kiinnitetään tavalliseen ahvenonkeen, yhteen tai
kahteen, toinen toisen yläpuolella olevaan, niin että siitä osa jää
ulkopuolelle koukun. Pari korttelia koukusta on pienoinen soikea tai
pyöreä paino. Onki heitetään vastavirtaan tai viistoon ja annetaan
painon kulkea pohjassa kuitenkaan siihen tarttumatta. Jos pohja on
epätasaista, vaaditaan tarkkuutta ja taitoa, etteivät paino tai koukku
jäisi kiinni. Se estetään siten, että vapaa nostetaan ja siimaa otetaan
sisään sitä mukaa, kuin virta kantaa painoa alas. Kun kala ottaa,
pysähtyy siima, mutta nykäisyä ei saa tehdä heti. Kalan on annettava
sitä ennen ottaa syötti kokonaan suuhunsa, minkä kyllä tuntee vavan
kärjessä. Tämän ongintatavan jännittäväisyyttä ja mielenkiintoisuutta
lisää, että onkija on kalan kanssa kosketuksissa kauemmin eikä myöskään
heti tiedä, minkä kokoinen kala on. Käytän matokonstia joskus
kirkkaalla säällä, kun muut keinot eivät teho.

Riennän Välisuvannon arkulle. Sinne mennessä olen saavinani varmuuden,
että tulen saamaan. Sillä minun _täytyy_ saada, enhän voi jättää hyvää
emäntääni pulaan, on kysymyksessä hänen kunniansa, minun kunniani ja
koko tämän kuulun Huopanan kunnia. Ja niinkuin sitä manaten minä heitän
siimani kerran, kaksi, ja kolmannella jo tarttuu. Ja kun se matoseen
tarttuu, niin se myös pysyy. Mene vain, mene vain, kyllä sieltä pian
tuletkin, ei nyt ole aikaa oikkuilemisiin. Sääli sinua, mutta ei tässä
auta. Syönyt olet, luultavasti omaa sukuasikin, nyt syödään sinut. Kuta
pikemmin antaut, sitä pikemmin se on suoritettu. Näyt olevankin aika
nätti mullonen, isompi kuin luulinkaan. Riität hyvin herrasväelle
potatin paineeksi--ehkä olet kiloinen--saatat olla suurempikin--
kolmekiloinen olet--niitä taisi olla siellä kolme--siis kullekin
kilonsa...

Yht'äkkiä näyttää kaikki olevan hukassa: haavi on unohtunut lähdön
kiireessä kotiin--en voi ottaa sitä tästä arkulta, se on uitettava
maihin. Hiihdättelen kaitaista siltapuuta myöten maihin. Kala seuraa
väkistellen mukana, näen täältä ylhäältä jokaisen sen liikkeen, kun se
milloin seisoo päällään pyrkien pohjaan, milloin puhallaikse pinnalle
ja hyppääkin, mutta väsyy väsymistään ja olisi valmis otettavaksi. Ei
ole muuta mahdollisuutta kuin uittaa se rantaan. Ylen arveluttava
yritys, mutta muuta keinoa ei ole, käsin en uskalla koettaa. On poukama
matalampaa rantaa kivien välissä, saan sen siihen, vedän sen pään
kuivalle ja kun se siiman ollessa tiukalla potkaisee, siirtyy se yhä
ylemmä, vielä viimeinen potkaus ja se on kuivalla. Käyn sen kitasiin
kiinni, napautan veitsen hamaralla niskaan. Kala on minun, kolme kiloa,
enempää en tarvitse.

Herrasväet--miellyttävä herra ja hänen soma, reipas, herttaisesti
huudahteleva nuori rouvansa--tulevat puolitiessä vastaan. Sallin heidän
ihailla kaunista kalaa--»sehän on vallan suurenmoista--niin pian--
juurihan te...!»

Olen tietysti, niinkuin se ei olisi sen erikoisempaa, niinkuin se olisi
jokapäiväinen asia--mutta kalastuspäiväkirjaani minä panen sen päivän
saaliin kohdalle huutomerkin.

Se oli sen pituinen se juttu--ja tämä toinen ei ole sen pitempi.

       *       *       *       *       *

Minulla on kalakaveri, jolle olen kiitollisuuden velassa monista
ystävällisyyksistä. Hän on kuljetellut minua voimavaunussaan ja
vapauttanut minut siten loppumattoman pitkistä ja ikävistä rautatie- ja
laivamatkoista. Kun lähtee itseään hauskuuttelemaan, ei hän voi juuri
ajatella suurempaa huvia kuin jonakin kesäaamuna ison talon rappujen
edessä istua autoon ja selkäkenossa niinkuin lepotuolissa ajaa läpi
tuomia tuoksuvan Suomen ja saapua onkikoskelleen, mikä on ollut
talvenpitkäisten toivotusten tienpää. Tällä vierasvaraisella veljellä
oli sitäpaitsi jotakin, jota meillä muilla ei ole moniin vuosiin ollut
tarjottavana. Kun oli täytynyt rykiä rintansa käheäksi sammalen
sekaisesta sota-ajan sekatupakasta, oli hänellä vielä viime kesänäkin
säästössä vanhan ajan armiroa, jonka hän yhtä anteliaasti kuin kaiken
muunkin asetti ystäviensä käytettäväksi yhteisillä kalaretkillä.
Semmoinen toveruus velvoittaa, mutta en ollut tähän saakka saanut sitä
kuitatuksi muulla kuin suurella kiitoksella.

Oli taas vietetty koskella mukavia leppoisia päiviä, onkien toinen
toisella puolella kosken, kun oli siihen soveltuva, kaunis ilma,
nukkuen, kun nukutti, hätäilemättä, kiirehtimättä. Hänen oli lähdettävä
ennen kuin minun ja hän pani jo kampeitaan kokoon. Niiden joukossa ei
ollut tavanmukaista tuoretta lähtökalaa. Sattuu näet sekin joskus
kahdellekin kalamiehelle että se jää saamatta, jos liiaksi luottaa
viime tingan antiin. Emme kumpainenkaan olleet sinä päivänä emmekä
edellisenäkään saaneet semmoista kalaa, jota olisi viitsinyt viedä
suuren talon rouvalle tuoreiksi tuomisiksi. Sekä aamu- että
päiväkalastus oli mennyt hukkaan, vaikka lohia, suuriakin, oli ja näkyi
ja vaikka olimme koettaneet parastamme. Iltakalastus oli vielä
jäljellä, varmin kaikista suuriin nähden, mutta ennen kuin se alkaisi,
oli toverini lähdettävä laivaan--hänen autonsa oli sota vienyt, rauhan
tuomatta toista sijaan. Hän heitteli jo hyvästejään talonväelle,
jaellen lapsille jäljelle jääneitä makeisvarastojaan. Minäkin sain
niistä osani ja lisäksi laatikon niitä vanhoja armiroja.

--Vastalahjaksi sinun _täytyy_ saada lähtiäislohi! minä sanoin, tahtoen
osoittaa ainakin hyvää tahtoani. Ja minussa hytkähti, että ehkä ...
ehkä minä nyt onnistun--hänen onnellaan.

Mutta jos mieli, niin on pidettävä kiirettä. Silmäisen siinä pikaisesti
pöydälle levitettyä perhosvarastoani. On onkimiehen tärkeimpiä ja
samalla hauskimpia toimituksia tuumailu siitä, mitä perhoja milloinkin
olisi otettava mukaan koskelle. Sen harkinnan tuloksista riippuu, miten
kalastus tulee menestymään. Käy tavallisesti niin, että niitä sittenkin
tulee otetuksi mukaan liika paljon, ja jos ei ota ensimmäistä, niin on
edessä uusi valinta, joka vie aikaa ja lopulta sen sittenkin saa
ratkaista umpimähkään. Nyt ei ollut aikaa pitkään valintaan ja
kokeiluun ja minä kiinnitin siimaani yleisperhoni _Orange mallardin_,
jota ottaa melkoisen varmasti silloin, kun koskiperho _Stenofylax
stellatus_ on liikkeellä, sekä pistin hattuuni pari muuta.

Kokko on jo vetänyt kärryt rappujen eteen ja huutanut Akselille, että
on mentävä hakemaan hevosta haasta ja hetipaikalla.

--Jos Kokko on hyvä ja varaa nokkosia ja voipaperia, niin minä menen
ottamaan lähtölohen, minä sanon lähtiessäni.

--Jos se aiotaan ottaa tähän lähtöön, niin se on otettava pian! huutaa
Kokko jälkeeni.

--Ei tule minun tähteni viivykkiä!

Eikä tullutkaan. Heti ensimmäistä perhoa, jonka heitin arkulle vievältä
siltapuulta, ajoi iso, mutta ei tarttunut. Iskee melkein voimakkaammin
hermostoon, kun iso ajaa eikä ota, kun leimahtaa eikä jyrähdä. Se, joka
ajoi, ei aja toista kertaa ainakaan samaa perhoa. Niitä on siinä siis
suuria. Peräydyn kyyryssä siltapuuta myöten maihin, muutan toisen
perhon, suurenpuoleisen tummanruskean siivettömän n.k. _spider_perhon,
hiivin takaisin samaan paikkaan ja pudotan perhon lyhyestä siimasta,
niin että se tipahtaa veteen kohtisuoraan ilmasta, jolloin sen höyhenet
hajaantuvat herkulliseen asentoon. Mulahdus! posahdus! Kiinni on! Se on
hyväsisuinen, säyseä kala, eleistä päättäen mätikala. Näen jo, että
tulen saamaan sen pian--ehkä jo ennen kuin hevonen on valjaissa. Tuolla
Kokon poika sitä vie, huutaisinko apuun? En, otan itse, se on
komeampaa. Koukku on luja ja peruke myös. Kiristän sen arkun
huopeeseen, siitä rannemmaksi suvantoon, siirryn kivelle, jossa
iskukoukku on valmiina. Se loittonee, lähenee, kiertelee yhä lyhyemmin
--nyt vapa vasempaan käteen, koukku oikeaan--se kääntää kylkensä
kauniisti kohti ja nousee koukussa maihin. Se ei olekaan mätikala, vaan
uroskala, ainakin viisikiloinen. Tavallisesti se semmoinen tappelee
tunnin verran, tämä antautui viidessä minuutissa.

Hevonen ei ole vielä valjaissa. Siitä kuin lähdin, siihen kuin palasin,
on kulunut viisitoista minuuttia. Se oli reippaasti tehty, vaikka ma
itte sen sanon, ja koska muutkin sen sanoivat. Onnen takapotku,
jommoista en ole ennen saanut.

--Millä sinä sen sait? tahtoo toverini tietää.

--Sinun armirollasi.

Kun hän oli mennyt, löysin sitä vielä toisen laatikon pöydältäni. En
saanut sittenkään kiitollisuudenvelkaani lyhennetyksi. Hän pidätti
siinä taaskin itselleen viimeisen sanansa--kunnon kaveri Kurusta.

       *       *       *       *       *

Tuppaa tulemaan väkisinkin taikauskoiseksi näissä tämmöisissä. Jos
hyvinkin ehkä, kun ei muuten saa, saisi silloin, kun tekee lupauksen,
pyhittää saatavan lohen jollekin toiselle. Ja minä olen kuin olenkin
sen jälkeen silloin tällöin mennyt ongelle toisen onnella, kun olen
epäillyt omaani. Vaikka siihen taikaan oikeastaan en uskokaan, minä
sittenkin joskus sen tekaisen. Ja mitä on sanottava seuraavasta
tapauksesta?

Viime syksynä, onkikauden viimeisinä päivinä näytti siltä, kuin suuret
jo olisivat lakanneet ottamasta. Ei niille enää viikkoon pariin ollut
kelvannut sinikultadevon, jolla aikaisemmin oli saatu, tarvitsematta
muulla koettaakaan. Sitten oli ottanut erilaisia isompia lohiperhoja,
_Sweepiä, Silvergreytä, Silver doctoria_ ja semmoisia. Mutta sitten ne
eivät välittäneet niistäkään. Oli kyllä ollut onkijan epäedullisin sää,
heikko itätuuli ja ilma täynnä sitä ryssän savua, joka muutti kaikki
värisuhteet sekä ilmassa että vedessä; olihan aurinkokin milloin
aavemaisen keltainen, milloin punainen kuin kuparikastrullin kansi.
Mutta sitten meni tuuli länteen ja siitä pohjoiseen ajaen pois savun,
sitten kirkastaen taivaan ja viimein vetäen sen harsoiseen pilveen.

Kun näin ilmain vaihteessa usein ottaa, niin lähdin taas koskelle,
tehden kuitenkin--varmuuden vuoksi--sen päätöksen, että, sainpa mitä
sain, se suolataan erään toverin purkkiin.

Ei muuten ollut ollenkaan otollisin aika päivästä. Ne ottavat siellä
harvoin kahden ja kolmen välillä, pikemmin kahden puolen puoltapäivää
ja sitten iltamassa. En ottanut mukaani muuta kuin devonin. Saa olla
ottamatta, jos ei sitä ota. Oli minusta kyllä sen pyydyksen sää:
vuoroin kirkasta ja pilvistä. Välistä menee koskelle kiihkeänä, joka
jänne vireessä ja nivelhermot kihelmöiden, välistä taas
välinpitämättömästi: otan, jos annetaan, ei tuolla niin väliä.
Tallustelin tuhat kertaa tutun tien Välisuvannon arkulle. Lapoin
laiskasti siimaa pari vavan pituutta ja heitin. Pyydys teki kaarensa ja
tuli tyhjänä takaisin. Kun siima kerran oli lapettu, heitänmä häntä
vielä toisen kerran vähän pitemmälle, puoli koskeen. Sama tulos. Ei näy
olevan lupauksistakaan taikaa. Ennen kuin lähden, vetäisen kuitenkin,
kerittyäni suurimman osan siimaa rullalle, kerran vielä, nyt ylhäältä
päin alas, aivan arkun läheltä. Kas niin, se tarttui sittenkin pohjaan,
niinkuin siinä tavallisesti tekee. Mitä, siinähän onkin kala! Siis ne
vielä ottaa, ja vanhaa devonia--tästä voi tulla vielä uudet ihmeet--
koskihan on täynnä suuria. Vai oliko se vain sattuma? Ehkä se onkin
vain ulkoapäin kiinni? Ei, kyllä sillä on pyydys suussa. En pidä
kiirettä, tulkoon sitten, kun itse haluaa. Sama vaikka pääseekin--
toisen kala. Mutta siksi juurihan se ei saa päästäkään. Saisin sen jo
tuosta arkun huopeesta, mutta tulkoon maihin.

Se on arviolta kolmen ja puolen kilon kala. Ei täytä vielä purkkia.
Koettaisinko toista, lupaisinko senkin? Se olisi liiaksi
kouraantuntuvaa onnen lahjomista. Menisi pilalle taika, jos ei
tulisikaan. Mitä minä horisen, jos ei tule, ei tule. En ole aivan
varma, lupasinko sen aivan lopullisesti. Vaan jos se tulee, kirjoitan
osotteeseen:

    Täss' on kala kaverille,
    lohi Lahjalle luvattu,
    onnen ongella otettu,
    tavotettu teevonilla,
    hopealla Huopanasta.

Nythän olen siis sittenkin myönyt nahan, ennenkuin olen kaatanut
karhun. Se on siis kaadettava. Ja minä viritän taas jousen. Menen
yläpuolelle arkun, suvannon leveimmälle kohdalle, jossa lapan sileälle
kivelle siimaa niin paljon, kuin tiedän tarvittavan, jotta se ulottuisi
toiselle rannalle saakka. Sitten laukaisen ja devon lentää kuin nuoli
jousipyssystä, kaartaa kosken kuohujen yli auringossa kimmeltäen ja
iskee alas juuri niin, ettei käy rantakiviin. Keskikosken veden voima
tempaa siimaa ja pyydystä ja lohi, joka on sitä tyynen ja kuohun
taitteessa kärsimättömästi vaaninut kuinka kauan lieneekään, iskee
siihen kiinni kuin kissa kyyryltään ja on riuhtaista vavan kädestäni.

Se on sisultaan aivan toinen kuin taannoinen, vie siimaa melkein
suvannon alipäähän, ampuu sieltä ylös ja höllyttää siimaa niin, että
hetken aikaan en tiedä, onko se vielä kiinni vai onko jo päässyt,
kunnes sen taas tunnen. Se hyppii ja hyökkäilee, mutta hengästyy ja
tulee lopulta kiltisti koukun ulottuville.

Se oli neljän ja puolen kilon naaras ja kun ei toverin purkkiin olisi
enempää mahtunut ja kun ehkä olisi sopimatonta koettaa toisen onnella
omaan lukuunsa eikä oma onni ollut enää moneen päivään antanut, minä
lähdin pois, aloin panna kampeitani kokoon ja lopetin sen syksyn
kalastuksen siihen.



TOIVOMATTA TULLEITA.


Olen tässä kehuskellut kaloilla, joita olen saanut silloin, kun mieleni
on niitä erikoisen kiihkeästi halunnut. Kehun nyt vaihteeksi niillä,
joita olen saanut silloin, kun en ole niitä lainkaan halunnut.

Kun oleilen koskellani kauemmin kuin muut toverit ja saan pitää sen
kokonaan hallussani, luovutan sen toisten tullessa heille ja olen joko
kokonaan kalastamatta tai menen ulos vasta sitten, kun he ovat käyneet
onkimassa ongittavansa. Tai käytän myös aikani petokalojen, ahventen ja
haukien, vainoamiseen semmoisissa paikoissa, joista ei saa jalompaa
kalaa.

Eräänä aamuna, kun muut vielä vetelivät aamu-uniaan ja heidän vapansa
vetelehtivät telineillään pitkin tuvan seiniä suloisessa sekasotkussa
märät siimat rullissa ja pyydysten koukut toisten koukkuihin
takertuneina, otin minä haukivapani, kiinnitin siimaan lujan teräksisen
heittosiiman ja siihen suurimman devonini. Joukko kylän pikku poikia on
aina pihalla vahdissa päästäkseen haavipoikina mukaan. Yksi saa haavin,
toinen koukun, kolmas repun ja niin sitä lähdetään hanhimarssissa ensin
sillan yli, sitten myllyn taitse, sitten Alasuvannon rantaa saunalle,
jonka kesäasukkaista yhtyy mukaan vielä liuta tyttölapsia poikien
lisäksi. Porkataan vetinen niitty suvannon lahden ympäri niemeen, jossa
suvanto kapenee niin sanotuksi Alakariksi. Tämä niemi on nurmipengermää
ja sen vieressä oleva syvänne on hyvä ahvenapaja ja taattu haukihauta.
Melkein aina siinä niitä ottaa, ja olen varma, että niin on tekevä
nytkin. Lohta siitä en ole koskaan saanut eikä sitä tarvitse pelätä
nytkään. Ne yleensä eivät ota kosken alijuoksussa, vaan nousevat
ylemmä. Kaikki harrastukseni on keskittynyt haukeihin ja minun
ylpeyteni on oleva esittää aamu-unisille herroille urheilutovereilleni
toteutunut tosiasia, ennenkuin he vielä ovat selviytyneet yöpaidoistaan
ja aamukahvistaan.

Kouraisen siis voitonvarmana devonillani syvännettä nurmipenkereen
alla. Siinä tavallisesti ensi heitolla ottaa, mutta nyt, kumma kyllä,
ei ota. Heitän vähän ulomma, mutta ei ota sielläkään. Täytyy siis
ryhtyä olantakaiseen otteluun ja tehdä leikistä tosi. Olisipa ihme, jos
ei keskivirrasta, jossa on matalikko ja matalikon alla syvennys,
tarttuisi nyt, koska muulloin on tarttunut. Siinä on melkein aina
hauki, miksei olisi nytkin?

On riemu heittää tasaiselta tantereelta tarvitsematta varoa puita ja
pensaita niinkuin koskella. Pidän tässä pienen heittelyharjoituksen.
Lisään painoa pyydykseen ja annan sen sitten lätkähtää liki toista
rantaa.--»Näittekö, lapset, kuinka se lensi?»--»Olisi vielä lentänyt
vähän, niin pätkähti puomaan», säestelee mieliksi koukkua kantava
kellokas.--Siinä se on, niinkuin arvasin, hauki on ja on iso. Sen otto
on niin jykevä, että sanoisin olevan pohjassa, jos se ei samassa
liikahtaisi ja vapa vavahtaisi ja rulla räjähtäisi kuin jänisräikkä.
Onkin oikein jättiläishauki, pyrstöstä päättäen. Se on kymmenen, on
sadan lohen arvoinen, joka varmaan on hävittänyt tänäkin yhtenä kesänä
mullosia enemmän kuin minä heitä koko elämässäni. Voipi olla ainakin
viisikiloinen. Mitä se on mahtanutkaan tuhota lohen sukua tässä
suvannossa, jossa se luultavasti on kaiken ikänsä haaskannut, sillä
eiväthän hauet muuta majaa enemmän kuin muutkaan pedot, niin kauan kuin
niille ruokaa riittää. Viime kesänä sain tästä kolmekiloisen, jolla oli
vatsassaan kaksi puolenkilon mullosta. Niin että lohen lihaa sieltä
nousee, vaikka nousisikin hauki.

Mutta onko se hauki? Eihän se ole kuin lohi, oikein komea. Pojat ja
tytöt huutavat hurraata nähdessään sen hyppäävän ja alkavat kiistellä,
kuka sen saa ottaa, koukkupoikako vaiko haavipoika? Koukkupoika
tietysti, ei se haaviin mahdu! Mutta minä seison ja uuvuttelen sitä
hiukan sekavin tuntein. Enhän tullut tänne saamaan lohia, vaan haukia,
lohethan ovat tänä päivänä toverien eikä minun. Mutta toisekseen, eihän
niistä kukaan olisi arvannut tulla etsimään lohia täältä, mistä niitä
ei ole koskaan ennen saatu. Ja minähän lähdin koettamaan haukia,
vilpittömässä tarkoituksessa. Eihän tämä ole minun syyni. Tuli
tapaturma, tapahtui vahinko--mieluinen vahinko. Tästä aukee muuten
aivan uusia mahdollisuuksia vastaisille kokeiluille: tämä suvanto voi
olla yhtä antava kuin Välisuvantokin... Kala valmistaa minulle
melkolailla mielenkiintoisen otto-ottelun, pitää aikamoista meteliä
väljässä vedessä ja kaartelee kauniisti, ennenkuin antautuu penkereen
luona otettavaksi. Ottajapoika odottaa sitä jännityksestä käyränä
rannalla ja saa kuin saakin sen ja retuuttaa niitylle. Riemusaatossa he
kantavat sen seipäässä olallaan pihaan, häntä maata viistäen,
viisikiloisen koiraan.

Kaverit ovat vihdoinkin nousseet ja saaneet kahvinsa juoduksi ja ovat
vapoineen valmiina lähtemään koskelle ja aloittamaan aamukalastuksensa
hekin.

--Anteeksi nyt, pyhät veljet, enhän osannut aavistaakaan ... mutta minä
luulen, että nyt ottaa mistä tahansa, kun otti siitäkin, mistä muulloin
ei ole ottanut milloinkaan.

--Niinkö luulet?

Ja heille tulee kiire koskelle, pantuaan jokainen siimaansa samanlaisen
devonin kuin minun.

--Jos ketä haluttaisi koettaa haukia, niin tietäisin vielä toisenkin
paikan, jossa se aina asuu ja jossa eilenkin otti, mutta puraisi poikki
perukkeen ja vei vehkeet--se olisi välttämättä saatava siitä pois ...
minä tulen neuvomaan, jos kuka tahtoo.

--Ei meillä nyt ole aikaa haukien kanssa!

No, kun ei liene, niin menen sitten itse vielä kerran--enkähän ole
sielläkään kenenkään tiellä. Ja se nyt on ainakin semmoinen paikka,
jossa ei ole lohta.

He hajaantuivat koskelle, toiset Välisuvantoon, toiset niskaan.
Seurailen heitä verkkaisesti ja kun näen, mihin he ovat asettuneet enkä
missään tapauksessa tule heidän tielleen, menen omaan haukipaikkaani.

Se on ylinnä niskassa pieni poukama, jossa kasvaa ahvenheinää ja muuta
limaa, minkä suojassa hauen on mukava väijyä laskevia salakoita ja
muuta kalaa ja mihin uusi aina ilmaantuu heti, kun entinen on otettu.
Haukien suhteen ei ole tarvis olla varovainen ja kun olen täysin varma,
ettei lohi missään tapauksessa ota, menen minä kompuroitellen suoraa
päätä kivelle, josta on mukavin heittää ja roiskautan pyydyksen hiukan
ulkopuolelle ahvenheinikon. Annan sen painua vähän ja alan sitten
laiskasti ottaa sisään. Se tarttuu siellä limaan, minä nyhtäisen sen
irti ja luulen tuntevani, että se taas on limassa kiinni, kun se onkin
kiinni kalassa--tietysti hauessa! Minulla on lujat vehkeet, en välitä
uuvuttaa, lopetan lyhyeen ja peräydyn sitä varten sen verran, että saan
sen vapaa rasittamatta kerityksi rullalla maihin. Se sekaantuu yhä
enemmän heinikkoon, käärii tukon päänsä ympärille eikä kykene tekemään
vastarintaa--hinaan hiljalleen, tukko tulee suuremmaksi ja kun se on
kuivalla, minä menen ja aion nostaa sen vielä hiukan ylemmä, kun
huomaan taas saaneeni lohen, en tosin niin suurta kuin äsken, mutta
sentään kolmekiloisen.

Lohen onginta on--totean sen taas--täynnä yllätyksiä, ei koskaan voi
edeltäpäin mitään säätää eikä päättää. Milloin kapsahtaa katajaan, kun
kurkottaa kuuseen, milloin käy niinkuin Saulille, Kiisin pojalle, joka
lähti etsimään isänsä aaseja, mutta tavottikin kuninkaan kruunun.



ONKIKAUDEN VIIMEINEN KALA.


Olen minä nyt sentään saanut lähtölohen omallakin onnellani ja omaan
laskuunikin. Eräs toissyksyinen semmoinen oli komeimpia kalojani. Mutta
tiukalle sen ottaminen otti ja olisi kai sekin oikeastaan luettava
sattumalta saatujen onnen lohien luokkaan, niihin, jotka eivät ole
saadut säännöllisissä oloissa.

Elokuun viimeisellä viikolla on tavallisesti erinomainen syönti.
Minulla on silloin miltei joka vuosi ollut jokin aivan erikoinen päivä,
jolloin olen saanut kuusikin suurta, eikäpä sitä enempää juuri jaksaisi
eikä ehtisikään, jos käyttää hiukankaan hienompia vehkeitä, sillä
hyvinäkin syöntipäivinä ei lohi syö pitkin päivää, vaan ainoastaan
jonkin lyhyen ajan aamulla, keskipäivällä ja illalla. Toisina päivinä
olen voinut saada neljä tai ainakin ollut kosketuksissa niin monen
kanssa. Huonoimmat päivät ovat olleet kahden lohen päiviä. Sitten
syyskuun tullen ja kutuajan lähetessä on saalis vähentynyt yhteen ja
lopulta yhettömiin. Kuta enemmän lohia nousee koskeen, sitä huonommin
ne ottavat. On koko lailla kiusoittava ja nöyryyttävä se voimattomuuden
tunne, kun eivät mitkään ponnistukset auta. Edellisen hyvän syönnin
aikana on tullut melkein mahtaileva varmuus siitä, että kyllä niitä
saa, minkä viitsii ottaa, ja jos ei yhdellä vehkeellä, niin toisella.
Luulee olevansa kosken herra ja ottavansa siitä kuin aitastaan omalla
avaimellaan. On kovin nolaavaa, kun alkaa huomata, että lohi sittenkin
on oma herransa ja koskensa herra ja menettelee onkimiehen kanssa juuri
niinkuin itse tahtoo, tullen jokunen vain kuin armosta eikä ansiosta.

Se näyttää ilmaisevan sitä isännyyttään ja itsenäisyyttään ei
ainoastaan passiivisesti, olemalla ottamatta pyydykseen kuinka
viehättävään tahansa, vaan myöskin aktiivisesti. Menipä koskelle mihin
aikaan päivästä tahansa, aina siellä näkee suuria, niinkin suuria,
ettei niitä koskaan saa ongella. Siellä on sekä porsaan kokoisia että
emäsiankin. Ne alkavat ensin näyttäytyä kosken alla suuressa
suvannossa, pomppaillen siellä sen syvimmällä paikalla ilmaan metrien
korkeuteen, sitä vaille, etteivät välistä hyppää veneeseen. Niskassa ne
tekevät samoin ja olen minä siellä sekavin tuntein, sekä ihastellen
että harmitellen, istunut tuntikausia rannalla vapa toimetonna
vierelläni, odotellen hyppäyksiä ja sitä seuraavia posahduksia veden
sileään pintaan, kun vesi pärskähtää ilmaan niinkuin siihen olisi
pudonnut meteori taivaasta. Mutta varsinkin Välisuvannossa ne
metelöivät, loikaten siihen tullessaan ja siitä lähtiessään, milloin
keskellä, milloin milläkin rannalla, usein ihan arkun juurella, jossa
vain istun enkä enää heitä, koska siitä ei kuitenkaan ole mitään
tulosta, ellei ehkä sattuisi tarttumaan ulkoapäin--mutta enhän ole
tullut tuulaallekaan. Jos istun vähän aikaa hiljaa, nousevat ne siinä
niin lähellä, että erottaa silmän ilmeen ja kai näkisi sen
rävähtävänkin, jos kalan silmä rävähtäisi eikä tuijottaisi niin
jäykkänä ja tyhmänä.

Niillä on kuitenkin kullakin eri ilmeensä ja eleensä, eri tapansa
hypätä. Toiset nousevat verkkaisesti ja tyynesti ja joko putoavat
pyrstölleen solahtaen kuin entiseen reikään tai sitten kuin
tasapainonsa menettäen ja luiskahtaen lappeelleen. Toiset tulevat ylös
vihaista vauhtia, intohimoisen tuimassa hyppäyksessä joko suoraan ylös
tai pitkin vettä joskus kaksi kolme kertaa peräkkäin, niinkuin niillä
olisi jonnekin niin kiire, etteivät ehdi tehdä taivaltaan veden alla,
vaan oikaisevat ilmojen tietä. Joskus koko ruumis ja varsinkin pyrstö
tutisee tehdystä tempauksesta, toisen kerran niillä ei näytä olevan
itsellään mitään tekemistä ylösnousemuksensa kanssa, vaan näyttävät ne
syöksyvän syvyydestä kuin jonkin vieraan voiman työntäiseminä.
Tienneekö kukaan, mitä varten ne näin kutunsa edellä hyppivät:
pakenevatko ne toisiaan siellä mahdollisesti tapahtuneessa taistelussa
vai onko se vain kiimaa ja elämäniloa? Mutta miten ja mistä syystä
hyppinevätkin, onkijaan se semmoinen uhmaileva rehentely ihan hänen
nenänsä edessä vaikuttaa ilkunnalta ja ivalta eikä hänen lopulta auta
muuta kuin vastata ylenkatseeseen ylenkatseella ja kääntää heille
halveksuva selkänsä ja lähteä koskelta kotiin, lopullisesti,
peruuttamattomasti.

Olin tehnyt sen tempun jo monen monta kertaa ja joka kerran perästä
kuitenkin taas mennyt uudelleen yrittämään. Ja kuta useammin menee
turhaan, sitä suuremmaksi kasvaa halu koettaa yhä ja yhä, saadakseen
jos suinkin mahdollista kerran vielä uudelleen kokea kaikki ne
jännitykset, tyydytykset ja mielenliikutukset, joita suuren lohen
tarttuminen ja taistelu sen kanssa tarjoo. Saatuaan siitä vähän aikaa
paastota, tulee sitä kuin nälkäinen ikävä. Viikko sitten saatu lohi on
jo haihtunut veristä ja luonto vaatii uutta. Ja joskus saakin sen
tarpeen tyydytetyksi vielä viimeisenäkin päivänä, ja riittää siitä
sitten sensatiota koko talveksi.

Huopanan koskessa on sen keskijuoksussa n.k. Välisuvanto. Sen
vasemmalla rannalla on suuri kivi, jonka kohdalla kuohu juuri päättyy
ja vesi alkaa virrata hitaammin, muodostaen samalla pienemmän
syvänpuolisen akanvirran. Hiukan alempana on pari vedenalaista kiveä,
joiden kohdalta lähtee pienempi kosken sivuhaara. Tämä alue, mutta
varsinkin noiden vedenalaisten kivien ympärys on kosken parasta
kalavettä, jossa suuria kaloja aina seisoo, silloin kun niitä on
koskessa. Kalastan tämän paikan tavallisesti niin, että ensin kierrätän
perhon tuon suuren kiven ympäri ja annan sen joutua akanvirtaan. Kun se
heitto on tehty, siirryn askel askeleelta hiukan alemma, niin että
ensin ulotun noihin vedenalaisiin kiviin niiden yläpuolelle, sitten
niiden alapuolelle ja lopulta niin kauas suvannon keskeen kuin saan
siimani lentämään. Näitä ensimmäisiä heittoja tehdessä on oltava
mahdollisimman varovainen ja pysyteltävä ainakin pari vavan pituutta
vesirajasta tai myös kyyristyttävä ja heitettävä istualtaan, jottei
pelästyttäisi kalaa, joka hyvin usein hyökkää esiin rantakivien
lokeroista tai siinä olevan tukkipuoman alta. Jollei näillä heitoilla
ota, on mentävä rantakiville ylettääkseen ulomma ja keskemmälle
suvantoa, jossa taas siellä on useita varmoja ottopaikkoja. Jos nämä
heitot uudistaa eri perhoilla joitakin kertoja eikä kala ota, saa olla
jotenkin varma siitä, että kaloja joko ei ole tai eivät ne välitä
ottaa. Jos ne taas siitä ottavat, on niitä muuallakin ja on syytä, niin
pian kuin vain ehtii, ryhtyä penkomaan kosken muitakin kätköjä.

Olen nyt taas siinä, lähtöpäivän edellisenä iltana, yrittämässä vielä
viimeisen kerran. Annan kertautua vielä kerran kaikkien tuttujen
herkullisten heittojen, jotka vähitellen ovat muuttuneet niin
koneellisiksi, että osaisin tehdä ne ummessa silmin. Usein olen tehnyt
ne niin pimeässä, etten enää ole voinut nähdä siiman viriä veden
pinnalla...

Saisi se nyt ottaa, saisi koski nyt tehdä minulle viimeisen
palveluksen, kohtahan se pääsee minusta rauhaan yhdeksäksi kuukaudeksi.
Tulisit vaikka sinä, joka siellä juuri pomppasit ilmaan. Minulla on
sinulle siimassani yksi parhaita, makeimpia, lihavimpia perhojani, iso
_Cinnamon_, kanelinkarvainen makupala, yksi niitä suuria, joista pidät
ja jotka alkavat kohta tulla. Otahan nyt niitä odottaessasi tätä
edelläkävijää, ennenkuin muut ehtivät. Onhan sinulle suuri korotus ja
kunnia, jos tartut ja tulet. Minä kannan sinut kaiken kylänväen
katsellessa kauppapuodin ovelta ja pikku poikien seuratessa sillan yli
Kokkolaan, jossa sinut punnitaan kilovaa'alla ja julistetaan onkikauden
kauneimmaksi kalaksi. Sitten pannaan sinulle sokeri jauhoa suuhun,
sinut kääritään nokkosiin ja voipaperiin ja ommellaan valkoinen
palttina ympärillesi. Matkalla minä kannan sinua käsilläni kuin
kapalolasta. Kun sinut kotona vapautetaan kääröstäsi, saat olla varma
siitä, että sinua ihastellaan ja ihmetellään lihavuuttasi ja punaisia
täpliäsi ja mahtavaa pyrstöäsi ja valtavaa väkäleukaasi ja sanotaan:
»Semmoinen kala!»--ja siellä on niitä, jotka eivät ole sinunlaistasi
ennen nähneet eivätkä tahdo ottaa uskoakseen, että sinä, semmoinen
peto, olet ottanut onkeen ja siinä pysynyt. Minä sanon heille, että
sinä kyllä olisit päässyt irti, jos olisit tahtonut, vaan että sinä
tulit mielelläsi. Ei sinua silvota eikä suolata, vaan pannaan
kokonaisenaan pataan ja nostetaan padasta suurelle hopeavadille, jonka
reunat koristetaan vihreällä salaatilla ja punaisella tomaatilla ja
milläpä kaikella makosella ja kauniilla. On kutsuttu naapurin väet
vieraaksi ja minä lupaan, että he huudahtavat hämmästyksestä
nähdessään, kun sinut kannetaan esiin. Tulisit nyt, kun kerran sinun
kuitenkin on päätettävä päiväsi. Onhan parempi, että päätät ne näin,
kuin että voimakas sydämesi väsähtäisi vanhuuttaan ja sinä painuisit
pohjaan kuin vettynyt hako ja sieltä mätänevänä ja muodottomana
ajautuisit jonkin mutaisen lahden pohjukkaan, jossa lokit ja varikset
repeloisivat silmät päästäsi ja selkäruotosi lopulta joutuisi
ketturevon retuutettavaksi sen poikien haisevaan luolaan.

No, siellä se nyt on, näkyi selkäevä ja pyrstö! Se otti jotakin perhoa.
Ennenkuin saan siimani menemään sinne, otti se jo toisen. Jos
tapahtuisi se ihme, että se ottaisi minunkin perhoani! Heitto sinne,
missä se on, on kaikkein vaikeimpia. Virta siinä aina kantaa siiman
mutkalle niin, että se riipaisee perhon mukaansa ja tuo sen kalan eteen
väärin päin, silmukka edellä. Se olisi saatava sinne niin, että perho
pysyy ilmassa ja putoo ennen kuin siima. Koetan keinoa, jota sanotaan
siiman »syöttämiseksi»: kerään sitä ennen lopullista heittoa rullalta
pari metriä käteeni ja kun heitto on tehty ja siima ojentuen kantautuu
eteenpäin, lasken vavan kärkeä ja päästän irtosiiman menemään jolloin
ulkona oleva siima nielaisee kädessä olevankin renkaiden läpi ja vie
sen mukanaan. Heitto siten itsestään pitenee. Ja kun samalla kohotan
vavan kärkeä, oikiaa alaspäin taipuneen siiman mutka ja perho putoo
hiukkasta aikaisemmin kuin siima ja alkaa kaarensa sitä paikkaa kohti,
jossa kala äsken nousi. Onnistuiko se? Eikö kaari vieläkin ollut liika
lyhyt, kala oli kai alempana eikä nähnyt perhoa? Ei ollut. Heitto
onnistui.

Se näki sen! Siunatkoon, se näki sen ja otti! Sainko minä sittenkin sen
ottamaan?

Se on vanha koiraskala, jos on se, joka hyppäsi, jo siitäkin päättäen,
millaiset ovat sen eleet. Ensin pyrstön valtava posahdus, sitten suin
päin pohjaan. Mutta siinä on matalaa, siihen se ei voi jäädä. Hyökkäys
oikeaan, toinen vasempaan, sitten se viiltää eteenpäin, ei kuitenkaan
nopeammin kuin että rullan avulla ja viemällä vapa taapäin saan siiman
pysymään tarpeeksi tiukalla. Nyt se heti hyppää--niinkuin tekeekin. Se
se on, sama, jonka jo näin, musta uroskala, keltamahainen. Tästä tulee
totinen ottelu, tässä tulee kertautumaan kaikki entiset vaiheet. Kala
on nähtävästi juuri järvestä noussut, koska se ei vielä näytä tuntevan
kosken pohjaa. Syvää paikkaa etsiessään se hummaa edes takaisin
toiselta puolelta toiselle, riipoen siimaa ja laulattaen rullaa. Nyt se
on suvannon toisella puolella arkun luona, kohoo sitä rantaa hiljalleen
ylös ja aikoo arkun yläpuolella olevan puoman alle. Elä sinä sinne,
tule sinä vain tänne, tälle puolelle, täällä saat paremman suojan,
tänne sinun kuitenkin on lopulta tultava!

Voi sinua siunattu bamburuokovapani! Se milloin taipuu juurtaan myöten
luokille, milloin suoristaikse heti ja sitä mukaa kuin pingoitus
vähänkin laukeaa. Se on elävä olento, se tietää, mistä on kysymys, se
on täysin tehtävänsä tasalla. Se on saanut jousensa jänteen Gangesin
mudasta ja Intian auringosta ja siinä on jotakin tiikerin käpälän ja
kynnen ja hampaan kiinnipitävää voimaa, eikä se niskaan päästyään
päästä elefanttiakaan, vaan seuraa mukana ja pitää kiinni. Se on se,
joka tekee työn, minä annan sille rullalta vain sen, minkä se
milloinkin tarvitsee. Kun kala kiristää, niin se joustaa ja päästää,
kun kala päästää, niin se kiristää.

Ei ole kala vieläkään löytänyt sitä syvännettä, jota se etsii, pohjaa
tonkien. Se on nyt keskisuvannossa, jossa se jurnittaa ylöspäin, aina
kuohun alle ja hiukan ylemmäkin. Minun täytyy seurata mukana, pysytellä
aina yläpuolella, ettei koukun ote irtaantuisi. Yht'äkkiä se kääntyy
alas, laskeutuen hiljalleen myötävirtaan. Nyt se on löytänyt sen, mitä
etsii: kosken syvimmän haudan kuohun alla. Se äkäytyy siihen kuin
ankkuriin, viistossa pohjaan eikä sitä siitä saisi mikään voima ulos.
On kestävä vielä kauan, ennenkuin se uupuu niin, että ei enää jaksa
puskea päätään pohjaan.

Ja kestäköön kuinka kauan tahansa, ei tuolla väliä, kunhan tulee niin
ajoissa, että näen ottaa. Paljonko on kello? Oli kuusi kuin otti, nyt
se on puoli seitsemän. On valoisaa vielä ainakin tunnin verran. Ole
vain siinä, älä hätäile sinä, kun en minäkään. Istumme ja panemme
tupakan. Pyydän, ole hyvä ja pysy hiljaa, kunnes saan savukkeen suuhuni
ja raapaistuksi tulen laatikosta polvieni välissä. Hyvä on. Olen
valmis, nyt saat tehdä mitä tahansa, kunhan et vain lähtene alas--
silloin meistä tulee vihamiehet, minun täytyy panna kova kovaa vastaan
ja sinulle saattaa jäädä suuhun perho peräimineen. On parasta meille
molemmille, että pysymme ystävinä, äijät. Et ole enää luultavasti
kutukuntoinen, koska otit. Et välitä naaraista, koska sinulla on aikaa
muuhun. Kai tulit vain vanhalta muistolta koskeen kuokkimaan toisten
häitä. Joudat hyvin pois, ei ole elämälläsi enää mitään tarkoitusta,
nuorempasi tekevät sulhontehtävät paremmin kuin sinä.

Se on kiltti kala, ei pyri enää ylös eikä alas, ei riuhdo eikä reudo,
niinkuin pienempäin, jonkinjoutavain hätiköiden on tapana.

Ahaa, nyt se liikkuu--nousee sieltä--näkyy jo heittosiiman ja
rullasiiman solmu. Tuuma tuumalta se nousee eikä jaksa enää voittaa
vavan jousen jännitystä. Näkyy jo silloin tällöin selkäevä ja pyrstö.
Ettei se uupuessaan veden vietäväksi heittäytyen menisi sen mukana,
minä hellitän siimaa ja houkuttelen sen menemään takaisin pohjaan.
Uupukoon siellä. Kun se on vielä jonkin verran enemmän väsynyt, minä
saan sen helpommin johdetuksi lähemmä.

Se levähtää siellä, minä istun ja istun vavan huojuessa ylös ja alas
kuin hiljaisessa tuulessa. Yht'äkkiä laukee jousen jännitys, kala tekee
muutamia kiivaita tempauksia ja nousee pinnalle. Alkaa ottamisen
viimeinen, jännittävin vaihe. Se ei ole jaksanut vastustaa veden painoa
eikä vavan kärjen lakkaamatonta, uuvuttavaa kiristystä alhaalta ylös.
Se on siitä hermostunut, se suutahtaa ja tekee vihaisen pyörähdyksen
alas. Se saa nyt mennä minkä tahtoo, mutta se ei menekään, tekee vain
lyhyen kaaren ja kiertää takaisin ylös. Se pyrkii äskeiseen piiloonsa,
mutta ei enää jaksa päästä. Se on nyt jo lähempänä, kiertelee siinäkin
alas ja kaartelee ulos, mutta ympyrä käy yhä ahtaammaksi ja matka
välillämme vähemmäksi. Se on jo melkein veden pinnalla, niin että näen
sen mahtavat, joukeat liikkeet. Yhä enemmän rantautuen se on viimein
tukkipuoman luona ja käy sen allakin. Jos minulla olisi apumies, olisi
se jo minun, mutta minä en pääse liukkaalle, liikkuvalle puulle. Sen on
annettava painua puoman päähän, matalammalle vedelle. Se peräytyykin
sinne, mutta ennenkuin siimaa kerien joudun sinne iskukoukkuineni, ui
se taas ulos. Sitä alkaa siellä pyörryttää, se kaatuu kyljelleen, mutta
saavuttaa kohta taas tasapainonsa. Virta kantaa sen sivuhaaraan, sinne
se ei saa mennä, siellä on silta, jonka alitse ei saa vapaa. Täytyy
tiukoittaa ja käännyttää silläkin uhalla, että vehkeet pettää. Silloin
se kääntyy ja kantautuu rantakiville, pelästyy niitä ja lähtee ylös.
Minun on jäätävä alas ja koetettava saada se isketyksi silloin, kun se
taas palaa alas. Suoristan vavan ja siiman yhteen linjaan kalaa kohti
vastavirtaan päin ja astun veteen sitä vastaan, koukun varsi
kainalossa. Nyt vapa hiljalleen taas takaisin alavirtaan. Kala seuraa
mukana kelluen vatsa ylhäällä minua kohti siihen, missä seison polviani
myöten vedessä. Ennenkuin se ehtii luiskahtaa ohi, nostan sen siitä
koukulla jalkaini juuresta ja kahlaan maihin. Siiman höllentyessä on
perho irtautunut sen suupielestä. Sen lujemmassa se ei ollut. Jokin
potkaisu ja pyörähdys ja se olisi voinut päästä.

On vähän sääli ja surku voitettua veden urhoa siinä, missä se lepää
litteällä kivellä kaulasuoni avattuna ja vielä sykkivä sydän pulputtaen
tummaa verta. Se on kuollut, mutta sen sydän vielä elää, tuo voimakas
elin, joka antoi sille voimaa kovimmankin kuohun voittamiseen, mutta
uupui, ennenkuin katkesi minun jouhen hieno heittosiimani. Tekisi
mieleni pitää sille peijaiset ja laulajaiset ja loihtijaiset ja
sovittajaiset, niinkuin esi-isät pitivät mesikämmenelle, nimitellen
sitä kaikenlaisilla kunnianimillä. Tekee miltei aavemaisen vaikutuksen,
kun näen, kuinka suuri kala verensä vuotaessa menettää tummanruskean
värinsä, joka vähitellen vaihtuu kellanruskeaksi.

Olen ottelustamme niin menehtynyt, että minun on pakko, ennenkuin
lähden kantamaan saalistani kotiin, istua vainajan viereen levähtämään
ja tyynnyttämään omankin sydämeni sykintää. Miksi minä sittenkin hänet
huvikseni tapoin? En tapa heitä enää--ainakaan tänä syksynä.



MYLLÄRIN HOUSUT.


--Nyt sitä lähdetään niskaan soutamaan ja otetaan se iso rouvalle
viemisiksi!

--Eiköhän ole liika varhaista vielä?

--Saattaisi olla selkeällä säällä, mutta näin pilvisellä on nyt ihan
paras aika.

--Onhan siellä teidän niskassanne jo niin monta kertaa turhaan
koetettu. Onko sieltä oikeastaan milloinkaan saatu?

--Voi toki!

Ja kun meidän mylläri Matti kerran pääsi kehumaan koskensa niskaa,
jossa hän oli ikänsä soutanut onkiherrojaan, kuinka monta sataa lienee
heitä soutanutkaan, niin se se sitten vasta oli kalain pesäpaikka.
Siinä ne sen jänteessä, syvänteen reunassa, seisoivat ne kaikista
suurimmat lohet, joka _niitä_ tahtoi. Pienempiä saattoi pikkupoikain
toverina sorkkia muualtakin, jonka teki _niitä_ mieli.

--Onko sieltä oikeastaan koskaan saatu muuta kuin haukia?

--Vai haukia!--Jos pannaan ne vanhat vehkeet, joilla ennen
kamreerivainajan aikana otettiin ne suurimmat, niin kyllä nähdään.

--Mitä vehkeitä ne oli? kysyi toverini.

--Sanotaan sitten, kun ensin päätetään, lähdetäänkö!

Kyllä ne kaikki tiedettiin myllärin vanhat vehkeet... Meillä oli niistä
tuon tuostakin väittelyä. Mylläri ei uskonut minun perhosiini enkä minä
hänen ainoaan autuaaksi tekeväänsä, kuparilippaan.

Meitä oli kaksi kalamiestä, tukkukauppias ja minä, jotka parhaallaan
istuimme pöydässä päivällisen jälkeen kahvia lopetellen. Minut jätti
myllärin yllytys kylmäksi, sillä en mielelläni soudattanut itseäni, ja
sitäpaitsi oli minulla toteutettavanani oma ohjelmani, perhosonginta
suvannossa, jossa illalla näin lämpimän päivän jälkeen laskin
suurtenkin nousevan hyönteisten syöntiin. Toverini sitävastoin, joka
oli ensikertalainen tällä koskella eikä juuri onkinut perhosella, ja
mielellään soudatti itseään, missä se oli mahdollista, eikä vielä tällä
retkellämme ollut onnistunut saamaan suurempaa, näytti heti joutuvan
sen huumauksen valtaan, jonka kalamiehessä aina helposti synnyttää
toisen järkähtämätön usko. Kalastus on arpapeliä, jossa vastaisinkin
onni milloin tahansa saattaa kääntyä suotuisaksi. Vaikka olisit koko
päivän turhaan piessyt koskea, saattaa tapahtua, että juuri kun olet
pois lähdössä ja vielä viimeisen kerran ikäänkuin suotta aikojaan
pudotat pyydyksesi veteen, silloin juuri hyökkää viisikiloinen melkein
jalkaisi juuresta ja nielee koukun. Ei siis koskaan tiedä, ei siis
koskaan voi olla varma. Valtti voi milloin tahansa joutua kouraasi.
Tämä tuntemattoman kiihoitus on kaiken kalastuksen suurin viehätys.
Kalamies saa tehdä mahdollisuuslaskujaan, ottaa lukuun kaikenlaisia
suotuisia tekijöitä, päätellä kuusta, auringosta, tuulista, pilvistä ja
ilmapuntarista, mutta yhtä usein kuin laskut pitävät paikkansa, yhtä
usein ne pettävät. Siihen kokemukseen tulee varsinkin mullosenonkija,
sillä ei ole toista sen oikullisempaa kalaa kuin mullonen. Olen tehnyt
tilastoja säistä ja pyydyksistä liki vuosikymmenen kuluessa ja
koettanut menetellä niistä muka saamieni periaatteiden mukaan.
Päätelmät pitävät juuri niin kauan, kuin kala suvaitsee sallia. Mutta
yht'äkkiä ja yhtä usein tekevät ne kuperkeikan. Vanha tottunut
kalastaja saattaa mennä koskelle kaikkein hienoimpine perhosineen eikä
saa mitään, kun joku vasta-alkaja jollakin vanhalla silkkikalalla tai
salakan ruumiilla ottaa toisen toisensa perästä. Semmoista saattaa
tapahtua...

Oli puhuttu näistä päivällistä syödessä.

Toverini näytti käyvän levottomaksi. Suuren kalan saamisen kiihko
kiilsi jo hänen silmiensä pohjassa ja paloi hänen poskillaan, ja
äänellä, joka koetti pysytellä välinpitämätönnä, mutta jossa jo kuului
sydänalan sisäistä vavahtelua, hän kysyi:

--Luuletko sinä, että sinne kannattaa lähteä?

Vastasin niinkuin sellaiseen kysymykseen aina pitää vastata:

--Eihän tiedä ... sopiihan koettaa.

--Voihan olla, ettei maksa vaivaa.

Mutta minä näin, että hän jo oli päättänyt. Kiihkeinkin kalamies, ellei
hän ole aivan vasta-alkaja, koettaa tekeytyä välinpitämättömäksi,
hillitä intoaan, sitä enemmän kuta suurempi se on. Tyynin, mutta
luonnottoman tyynin ja hitain askelin hän astui ulos rappusille. Siellä
oli mylläri jo vastassa, valmiina käymään uuteen hyökkäykseen.
Selitykseksi hänen harrastuksestaan suuren lohen saamiseksi on
mainittava, että hän oli intohimoinen kalamies itsekin, että hän souti
tuntipalkalla ja että oli vanha tapa maksaa hänelle markka jokaisesta
suuresta, joka hänen soutamallaan onnistuttiin saamaan. Oli joku
enkelsmanni maksanut viisikin markkaa.

--Jassoo, mylläri luulee, että nyt niskassa puree, kuulin toverini
sanovan. Hänen äänestään kuulin heti, että hän oli antautunut.

--Minä luulen ... jos vain olisi se oikea pyydys ... katsotaanpas vähän
näitä teidän kampsujanne!

Toverini uistinlaatikko oli porstuan penkillä ja minä kuulin, kuinka
äijät alkoivat sitä rapistella.

--No ka, tässähän tämä on ... tätä tämmöistä se aina ennen otti ... jos
ei tätä ota, niin ei sitten ota mitään ... tällä tämmöisellä lipalla ne
kamreerinkin aikana otettiin ne suurimmat ... tämä kun pannaan.

--Mylläri panee sitten... Minkä perukkeen mylläri luulisi olevan
parhaan tällä ilmalla?

--Tämän paasin minä panisin.

--Eikö se ole liika paksu?

--Paksu se pitää ollakin, kun lähtee isoa ottamaan...

--Jos panisi sentään samalla myöskin perhoja, kuulin toverini taas
arvelevan.

--Saahan niitä panna ... pannaan vain... Mahtuuhan tähän perhojakin.
Minkäslaisia teillä on perhosia?

Siellä alettiin nyt pengoskella tirehtöörin perhosvarastoa. Kuului
täntapaista mielipiteiden vaihtoa:--Luuleeko mylläri, että tämmöistä
ottaisi?--Se on liika korea, tässä koskessa ei ota koreita ... kun
olisi ruskeita tai harmaita tai mustia ... siinähän olisi sen värinen,
mutta se on liika pieni. No, tässä on ihan parhaan kokoisia ... otetaan
tämä ja tuo musta ... siihen jos tarttuu, niin pysyy kanssa ... saahan
niitä tarjota perhosiakin ... vaikka kyllä se tämä lippavehe on varmin
... lippaa se ottaa, jos ottaakseen ... vaan solmitaan vain perhojakin.
Kurotaan heitä siihen useampiakin siltä varalta, ett'ei yhtä ottaisi.

Siellä kähnittiin ja laitettiin kahteen pekkaan, liotettiin suussa
perhosperukkeita, soiteltiin rullaa, jolla oli ääni kuin kahvimyllyllä,
hujauteltiin vapaa ja oltiin kai viimein valmiit, koska mylläri kuului
sanovan:

--Nyt lähdetään ... onkos tupakat ja tulitikut mukana?

Minua huvitti nähdä, millainen pyydys siellä nyt oli saatu pystyyn sen
suuren lohen pään menoksi, joka nyt oli otettava niskasta viemisiksi
rouvalle. Kalakaverini seisoi siinä valmiina taistelutamineissaan--
keski-ikäinen herrasmies, lihava, tanakka, punaposkinen,
paksuniskainen, ruskeaviiksinen, pulleasilmäinen, puettuna parhaaseen,
mitä Englannin urheilukaupoista on saatavana: monitaskuiseen takkiin,
polvihousuihin, ulsterisääryksiin ja ruskeihin nyörikenkiin, kädessä
huikea parin sadan markan splitbambuvapa ja siinä rulla lujinta tekoa--
katetun autopiilinsä edessä, jolla oli tultu Helsingistä Kajaanin taa--
kalaa vaille valmiina valokuvattavaksi ja jäljennettäväksi. Kun vain
pääasia, pyydys, olisi ollut yhtä ensiluokkaista. Mutta peruke oli
kaikkein paksuinta gimppiä, »paasia», joksi sitä mylläri kutsui, pitkä
ja monella leikarilla varustettu. Leikarien renkaihin oli umpisolmuihin
solmittu kolme perhosta, isointa lajia: musta »zulu» ylimmäksi,
keskelle punainen »soldier palmer». Alinna roikkui uistin, suuri kuin
soppalusikka, toiselta puolelta hopeoitu, toiselta kuparinvärinen,
siihen kiinnitetyt kolmikoukut kuin pikkuankkurit. Se oli hirvittävä
murha-ase, kuin rautaharava. Minusta se oli mahdoton, pikemmin pelätti
kuin pyydys. Mutta asianomaiset itse näyttivät olevan tekeleeseensä
varsin tyytyväisiä ja lähtivät pyylevinä tallustelemaan koskelle.

Myllytupa oli ylhäällä ahteella ja sen rappusilta oli vapaa näköala yli
koko kosken, niskasta alasuvantoon. Siitä näkyi leveä niska, sen
supistuessa syntyi kireä, paikoitellen korkeihinkin kuohuihin puhkeava
yläkoski ja sitten tuli suvanto, jonka alta lähti aika jyrkkä alakoski
vieden myllyn rännin ohi ja maantiesillan alitse alimmaiseen suvantoon
ja siitä järveen. Kun oli vettä hyvin, niinkuin nyt, oli koski vaaraton
laskea. Usein tapahtuikin, että se laskettiin kalan kanssa ylhäältä
alas asti.

Tukkukauppias ja mylläri katosivat jyrkän ahteen alle, ilmestyäkseen
jonkin ajan kuluttua niskassa olevaan venevalkamaan. Valkamassa oli
laituri, jonka päässä myllärin piika parhaallaan näkyi viruttavan
pyykkiä. Mylläri sanoo hänelle jotakin, hän jättää totkunsa siihen ja
tulee myllärin apuna työntämään venettä vesille... Sitten he nousevat
laiturilta veneeseen ja lähtevät soutamaan.

Vaikk'ei minulla ollutkaan suurta luottamusta myllärin lippaan ja hänen
perhosnuottaansa, enkä siis osannut toivoa saavani olla mukana
taistelussa kalan kanssa, lähdin kuitenkin hiljalleen astelemaan
niskaan.

Mylläri oli suorittanut ohjelmansa ensi osan: laskeutunut, rannalta
toiselle soutaen, niin, että oli joutunut tyynemmältä vedeltä
jänteeseen, siihen, missä varsinainen koski alkoi. Siinä hän tapansa
mukaan souti useampia kertoja edestakaisin, komentaen: »Vapa toiselle
puolelle... Nyt saa antaa enemmän liimaa... Kerikää vähän, siinä on
matalaa!» j.n.e.--vapaherran tehdessä työtä käskettyä.

Jänne oli se paikka, mistä otti, jos otti. Nyt ei kuitenkaan ottanut.

--Ei pure, sanoin, kun vene oli minun kohdallani, lähellä rantaa.

--Soutakaa maihin, sanoi tukkukauppias ja alkoi keriä siimaa rullalle.

--Ei pidä vielä keriä ... käydään vielä yksi reissu, kehoitteli
mylläri.

--Käydään sitten, jos teitä huvittaa.

Jättäen vavan irralleen veneeseen oli toverini ryhtynyt sytyttämään
uutta sikaria, myllärin kiskoessa venettä ylemmä vastavirtaan. He
olivat noin puolitiessä rannan ja pyykkisillan välissä, kun piika
huusi:

--Hoi, mylläri, hoi, kuulkaa! ottakaa ylös! Voi sentään!

--Mitä se huutaa? sanoi mylläri.

En minäkään kuullut, mitä se huusi, sillä samassa kirkasi rulla ja
vavan kärki tuikkasi veteen.

--Ahah! huusi mylläri.

--Soutakaa! Soutakaa! komensi tukkukauppias.

--Vapa pystyyn! huusin minä.

Jos se ei ollut pohjassa kiinni, niin oli siinä vavan kaaresta päättäen
iso kala. Se ei ollut pohjassa. Siimaa veti alaspäin ja silloin siinä
täytyi olla kala, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, koska he juuri
äsken olivat samaa vettä sotkeneet. Siima kulki kuin heiluri, ensin
oikeaan, sitten vasempaan, ja asettui sitten kosken suuntaan, samalla
painautuen painautumistaan alaspäin.

--Se pyrkii alas, mennään maihin, kuulin toverini ehdottavan.

--Ei mennä vielä, odotetaan, ehkä se rupeaa nousemaan.

--Se painaa niin pirusti ... kyllä se menee alas.

--Jos menee, niin menköön, päästäänhän me perässä.

Mylläri oli puoltanut veneensä lähemmä rantaa, jossa virta oli
heikompi. Suodakseni soutajalle tilaisuutta levähtämään astuin kivelle,
josta ulotuin tarttumaan veneen kokkaan. Tässä oli kaikesta päättäen
tulossa pitkällinen ottelu. Kala oli yht'äkkiä lakannut laskeutumasta
ja siima seisoi nyt viistossa veneestä, mutta se oli kuitenkin jo siksi
alhaalla, että se tuskin enää tulisi nousemaan ainakaan niin ylös, että
sen saisimme niskasta. Ja kun suuri kala kerran lähtee alas, niin se
tavallisesti pakottaa laskemaan mukanaan koko kosken, tai ainakin
suvantoon saakka. Sen tapahtuman varalta, että se laskeutuessaan
rantautuisi, sovittiin, että minä otan haavin ja koetan saada kalan
maihin, jos siihen ilmaantuu tilaisuutta.

--Siihenkö lippaan se otti?

--Siihen! kehahti mylläri, pää ylpeästi pyörähtäen.

--Vaan jos se on perhossa?

--Ei ole perhossa.

Annoin hänen jäädä siihen uskoonsa, vaikka minusta ainakin ylimmän
perhon ja osan heittosiimaa olisi pitänyt olla näkyvissä, jos kala oli
lipassa kiinni. Siima seisoi yhä samassa paikassa. Vapa kyllä
huojahteli, mutta kun minulla oli hiukan vanhaa kokemusta siitä, että
pohjahakokin voi käydä lohesta, uskalsin esittää arvelun, että jokin
monista perhosista mahdollisesti oli tarttunut pohjaan ja kala silloin
reväissyt itsensä irti, sen tuntumatta vavassa. Mutta jo pelkkä
sellainen olettaminenkin näytti harmittavan toveriani.

--Se on seikka, josta pian päästään selvyyteen, sanoi hän ja kiristi
siimaa.

Olin ollut sittenkin väärässä. Siima irtautui, mutta vapa ei oijennut.
Kyllä siinä oli kala ja iso olikin, veden väristä päättäen. Kala teki
heti taas kaaren virran suuntaan ja rulla rupesi soimaan riivatusti.

--Näittekö sen pyrstön, leveän kuin melan kärjen!

--Herra päästää irti veneen! huusi mylläri ja tarttui taas airoihinsa.

Kala oli jo jänteen alapuolella ja kiinnitti siimaa niin rajusti, että
veneen ei auttanut muuta kuin seurata mukana. Se joutui pian
näkyvistäni mutkan taa ja haavi kädessä minä riensin jälkeen. Kun
hetken päästä pääsin ulos lepikosta, näin, että kalastajat olivat jo
suvannossa ja että kala oli yhä kiinni.

Teoriani hienojen pyydysten välttämättömyydestä oli siis mennyt
myttyyn. Ja niskassa siis sittenkin otti! Siitä huolimatta iloitsin
kuitenkin toverini puolesta vilpittömästi siitä, että hän nyt
vihdoinkin oli saamassa suuren ja parhaallaan sai tuntea kaikkea sitä
jännitystä, minkä ottelu ison kalan kanssa tarjoo. Ellei jotakin aivan
erikoista tule väliin, on kala hänen, sillä eivät ainakaan vehkeet
petä--hänen paasillaan vetäisi maihin vaikka hylkeen.

Kala näytti rauhoittuneen suvantoon. Se oli kaikesta päättäen siivo
kala, joka ei hyppinyt eikä temponut eikä riidellyt itselleen
siimaakaan suuremmalla voimalla, vaan uiskenteli koko ajan pääuomassa,
seuraten, niinkuin minusta näytti, syvintä vettä. Yksi vaarallinen
taktiikka sillä kuitenkin oli. Tyyneydestään huolimatta se
itsepintaisesti, tuuma tuumalta pyrki alas. Jos se jossakin
akanvirrassa nousi, niin se siitä päästyään taas laski. Tuollainen
järjestelmällisesti alaspäin kaivautuva kala on usein kaikista
vaarallisin, sillä säästäen voimiaan viimeiseen nykäykseen se saattaa
yht'äkkiä heittäytyä menemään omaa painoaan kuin halko, pysähtymättä
ennen kuin vasta tyynessä vedessä.

Istahdin rannalle seuraamaan taistelun kehittymistä. Tilanteen totisuus
oli saanut toverini kokonaan valtaansa ja painanut häneen leimansa.
Sillä miehellä oli suuret asiat, hänellä oli sahoja, tehtaita, satoja
työmiehiä--nyt oli sota, kaikki maailmassa oli mullin mallin, kuka ties
mitkä vaarat uhkasivat hänen monia liikkeitään--mutta aivan varmaan ei
hänellä, enemmän kuin minullakaan eilen samanlaisessa tilassa, ollut
ajatustakaan muusta kuin siitä, miten hän oli suoriutuva ottelustaan
lohen kanssa. Hän istui alahankain tuhdolla, selin soutajaan, päin
kalaan, liikkumatonna, niinkuin olisi istunut lohenottajan kuvapatsasta
muovailevan kuvanveistäjän mallina: toinen jalka veneen kaaresta
ponnistaen, toinen koukussa tuhdon alla, vavan tyvi nojaten reittä
vasten sen ja vatsan pullean painanteessa; toinen käsi puristaen vapaa
rullan yläpuolelta, toinen rullan kammissa kiinni milloin vähän
päästäen, milloin vähän kiristäen, rullan päristimen ilmaistessa toisen
kerran pidätettyä kiihkoa, toisen kerran hillittyä varuillaanoloa: »Älä
luule ... tule ... tule!--Mene, mene ... kyllä minä ... et minua
petä...» Suupielessä oli hänellä yhä vielä sytyttämättä sikari, joka
oli jäänyt siihen niskassa, lähdön kiireessä. Otsa oli rypyssä, katse
synkkä ja syvä. Leikki oli kaukana...

Mylläri oli yhtä totinen kuin hänen herransa. Hänellä, pienellä
kääkkyrällä, olikin muuten täysi työ soutaessaan raskasta miestä, kun
veden kulku suvannossa kävi sitä voimakkaammaksi kuta lähemmä jännettä
kala pakotti laskeutumaan.

--Ottakaa väkisin, ennenkuin se menee alas! huusin minä heidän
lähetessään minun puolelleni. Olisi näet mielestäni ollut viisainta
ennemmin uskaltaa lopullinen kiristys kuin lähteä kalan jäljessä
suureen koskeen, jossa monet vaarat uhkasivat.

--Ei pidä ottaa väkisin! iski mylläri kiihkeästi, ja äsähti sitten
minulle:

--Ettehän te itsekään ota väkisin, miksi sitten toista siihen neuvotte?

--Jos uuvutte?

--Enkä uuvu.

--Jos se taas menee alas.

--Jos menee, niin antaa mennä.

Vene kävi toisella rannalla ja palasi taas minun puolelleni.

--On se sentään kumma kala.

--Mitenkä niin kumma kala? ... heittäkää se haavi tänne! ... mitenkä
niin kumma kala?

--Se kun seuraa venheen mukana, niinkuin olisi puu, mutta ei koskaan
nouse...

--Niskassa te sanoitte, että se oli pohjassa, ja nyt te luulette, että
se on puu ... ei pidä puhua pötyä... On niitä siksi monta soudettu ...
Ja hän käänsi kiivaasti venheensä taas toista rantaa kohti.

Mylläri alkoi nähtävästi hermostua, eikä se ollutkaan ihme, sillä
vanhana kalamiehenä hän kyllä jo käsitti, että hänen pian oli
laskettava koski, ja silloin oli olemassa kymmenen mahdollisuutta yhtä
vastaan, että kala pääsee karkuun. Toverini ei ollut koko aikana
suvannossa ollessaan hiiskunut sanaakaan. Karvan rävähtämättä hän hoiti
kampiaan, koettaen kyllä jarruttaa, mutta samalla hellittäen
hellittämistään, johon hänellä soutajansa varoituksista huolimatta oli
pakko, sillä vapa oli pahasti luokilla ja kala yhä suuremmalla voimalla
menossa alas. Hetki vain ja heidän oli soudettava mukana.

Olisin kovin kernaasti suonut toverilleni hänen kalansa, jonka saaminen
olisi korvannut kaikki matkan vaivat tänne pohjan perille, eikä olisi
loppunut puheenaihe Helsingin Kämpissä talvi-iltaisessa tarinapöydässä.
jotavastoin, jos kala pääsee...

--Voi kova onni, mikä vahinko piti tulla! kuulin yht'äkkiä takaani.
Sieltä tuli myllärin piika pyykkivasu olallaan korennossa. Hän oli
vähän semmoinen hölö hömsyttäjä, mutta riski ja topakka toimissaan.

--Voi kovan onnen kolaus, kun piti mennä myllärin kirkkohousut koskeen!
Ettekö te ole nähneet niitä? En minä ymmärrä, mitenkä ne pääsivät siitä
luiskahtamaan liukkaalta laudalta ... eikö noita liene kalamiehet itse
pudottaneet siinä veneeseen kompuroidessaan, mutta minun syyksi se
pannaan.

--On ne saattaneet Kaisalta itseltäänkin pudota, niinkuin viime kesänä
oma hameenne.

--Se toki löytyi myllyrännin häkistä ... ovat voineet housutkin mennä
sinne ... minäpä juoksen katsomaan ... kyllä kai se tuo vasu tuossa
sillä aikaa säilyy ... kyllä se ne minulla maksattaa, mutta milläpä
minä ne maksan... Voi kova onni sentään, kun sen olisi pitänyt saada ne
huomiseksi jalkaansa ... olisin minä ennättänyt saada ne saunan orrella
yön aikaan kuiviksi. No, nyt ne meni koskeen!

Todellakin--suvanto oli tyhjä ja veneen kokka keikkui kuohuissa. Vapa
huiskahti vielä kerran rantalepikon latvojen yli ja sitten katosi
sekin.

Riensin juoksujalassa kosken rantaa alas, niin pian kuin pääsin
kivikolta, ja sitten ylös ahdetta pihaan, josta kautta oli suorin tie
alasuvantoon. Tahdoin olla mukana vielä viimeisessä ottelussa, siellä,
missä taistelu oli oleva kuumin.

Pihaan tultuani näin kuitenkin heti, että minulla ei enää ollut asiaa
edemmä. Kala oli päässyt. Mylläri veti parhaallaan venettä maihin ja
tukkukauppias tuli jo pihaan. Jos kala olisi ollut veneessä, olisi
myllärin liikkeissä ollut toinen ryhti. Hän seisoi hetken ja pyyhki
otsaansa. Sitten hän kumartui ja kokosi kompeensa, alkaen uupunein
askelin ja haluttomin elein laahustaa jäljestä.

Kun omasta kokemuksestani tiesin, että kalamies suuren kalan
menetettyään mieluimmin on jonkin aikaa yksin, katsoin, että läsnäoloni
oli tarpeeton. Osanottoni onnettomuuteen olisi vain lisännyt kiveä
kuorman päälle. Jonnekin poistuakseni menin myllyyn. Kaisa tuli juuri
rännin niskasta, jossa oli turhaan seipäällä haronut myllärin housuja.

--Kyllä teidät nyt paha perii, kun niiltä vielä pääsi kala.

--Voi kova onni sentään! Nyt se kerrassa pieksää minut!

--Kävisitte vielä katselemassa suvannon rantoja ... jos ne olisivat
jonnekin sinne ajautuneet. Juoskaa joutuin tähystämään.

--No, minä juoksen!

Käyskentelin minkä missäkin, pistäysin puodissa ostamassa tupakkaa ja
karamelleja ja virkailin siellä täällä. Kun palasin pihaan, juosta
huohotti Kaisa minua vastaan portille.

--Sielläpähän ne oli ... Yläpihan Eetun lohiverkossa alakarilla! Ei
puhuta mitään kellekään koko asiasta! Minä vein ne saunaan kuivamaan.
Voi hyvä onni sentään! Huomenna se saa ne jalkaansa. Kyllä minun on nyt
hyvä olla!

Myllärillä sitävastoin ei näkynyt olevan hyvä olla. Hän makasi tuvan
sängyssä selällään, tylsästi kattoon tuijottaen, päätään kääntämättä,
mistään välittämättä. Olisi tehnyt mieleni tietää, kuinka kala oikein
oli päässyt, mutta ajattelin, että oli hienotunteisempaa puhua ilmasta.

--Näyttää siltä kuin rupeisi yöksi satamaan.

--Ruvetkoon! ärähti ukko.

Koska oli _se_ ääni kellossa, niin ei tarvinnut minunkaan hemmoitella,
ja kysyin siis säälimättä:

--Mitenkä se oikein pääsi?

--En tiedä. Kun tultiin suvantoon, oli poissa.

--Veikö se vehkeet mennessään?

--Kaikki oli tallella, yhtä ylintä perhoa vaille. Voi kova onni sentään
... semmoisen soutamisen jälkeen semmoinen kala--vähintäin
kymmenkiloinen... pthyi kuitenkin!

--Jäi teiltä nyt tapporaha saamatta.

--Vähät minä siitä, vaikka eihän minun syyni ollut, koska kerran
tarttui ja alas asti toin, mutta kun herran mieli meni niin pahaksi,
että näkyy lähtöään laittavan.

Olivatko asiat niin hullusti?

Menin kammariin. Toverillani oli siellä jo kampsunsa koossa.

Aikoiko hän todella lähteä?

Hänen täytyi. Asiat vaativat. Olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo eilen.

--Yön selkäänkö?

--Yöllä on rauhallisempi ajaa.

--Jahah, jahah, minä kai vielä jään.

--Jää sinä vain.

--Oli se nyt harmin paikka.

--Noo, mitäs siitä, sanoi hän pakotetun tyynesti. Sama se, kunhan sai
otella. Sehän on pääasia.

Kalamies sanoo aina niin, mutta kalamies aina valehtelee sekä itselleen
että muille, uskotellessaan, että on muka samantekevä, saako vai ei,
että on muka pääasia, että saa »otella»--ja kuta suurempi kala on ja
kuta kauemmin se on ollut kiinni, sitä vaikeampi on sen menettäminen
... en sanoisi, jos en itsestäni tietäisi. Sillä kalan menettäminen on
persoonallinen tappio. Se on nöyryytys, häpeä, taitamattomuuden
todistus niinkuin harhalaukaus, jota tavallisesti ei voi antaa
itselleen anteeksi. Kun kala pääsee, silloin on--ainakin minulla--
selkäpiissä sama tunne kuin näyttää olevan kissalla, joka tiepuolessa
kauan vaanittuaan vihdoin tekee hypyn, mutta hyppää harhaan ja selkä
köyryssä ja häntä nolona luikkii häveten piiloon.

Hetken kuluttua puhalsi auto pihasta, painaakseen yötä päivää yli
soiden ja nevojen, poikki vaarain, ohi kylien ja kirkkojen ja läpi
kaupunkien etelää kohti, ryypäten vain siellä täällä kiireen kautta
bentsiiniä janoonsa.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli sunnuntai. Istuin pihanurmikolla päivänpaisteessa
ottamassa aurinkokylpyä. Edessäni loikoi mylläri vatsallaan. Hänellä
oli yllään vain paita ja housut. Housut, ruskeat, puolivillaiset,
puhtaat ja vasta silitetyt olivat nähtävästi ne, jotka eilen olivat
olleet koskessa. Tuijotin niihin, kun ei ollut muutakaan tuijottamista.
Siinä paikassa, joka on hiukan alapuolella housunkaulusremmin, näin
jotakin mustaa ja punaista. Pääsin vähitellen varmuuteen siitä, että se
oli zulu, s.o. musta forelliperho, jossa on hiukan punaista mustien
villojen alla, lähempänä kärkeä. Se on saanut nimensä samannimisestä
neekeristä, hänen villavasta tukastaan ja punaisista huulistaan.

--Mistä mylläri on saanut tämän perhosen takapuoleensa?

--Mitä? Minkä perhosen?

--Olkaahan siinä, että saan irti.

Nyhtäisen irti koukun ja mylläri pääsee istumaan.

--Näyttäkääpäs...

--Eikös teillä ollut juuri tämmöinen ... juuri tämä perho ylinnä
perhossiimassanne?

--Tämmöinenkö ... tämäkö? ... mutta mitenkä se olisi joutunut minun
housuihini?

Minä olin ollut siitä heti selvillä, ja pian oli siitä selvillä
myllärikin, kuultuaan, kuinka ja milloin hänen housunsa eilen olivat
joutuneet koskeen, vähää ennen kuin otti se suuri lohi niskassa, ja
kuinka ja mistä ne olivat löytyneet vähän sen jälkeen kuin pääsi se
suuri lohi alasuvannossa.

--Ettäkö tuota...?--Eihän...! Kala se oli...

Mylläri vetosi takaraivonsa tuuheaan tukkaan, mutta tukka ei antanut
tukea millekään muulle selitykselle kuin sille, että hän kaksi tuntia
oli suurena lohena soutanut omia housujaan.

--Voi sen täyteisen täyteinen!

--Mylläri kehuu aina lippojaan, ja halveksii perhosia, mutta perhoonpas
se sittenkin otti eikä lippaan ... eivät edes omat housunne huolineet
lippaa.

--Voi täyteisen täyteinen...! Mutta ilmankos se ei kertaakaan hypännyt
eikä pyrkinyt vastavirtaankaan.

Tahdoin vajuuttaa vähän kiviä kuormasta ja kerroin, miten minä kerran
olin seisonut erään toisen kosken rannalla kolme tuntia ottamassa
lohta, joka sitten osoittautui olevansa pohjahako, ja kuinka toisen
kerran eräs tuttavani oli pilkkosen pimeänä, sateisena yönä istunut ja
soudattanut itseään kuinka kauan lieneekään tavattomassa jännityksessä,
joka laukesi vasta sitten, kun soutaja huomasi, että herran perho
olikin kiinni hänen karvareuhkassaan.

--Millä hatussa, millä housuissa ... sattuuhan semmoisia.

En tiedä, missä myllärin ajatukset askartelivat ja mitä hän mietti
raapiessaan karvaista rintaansa. Hetken päästä hän sanoi:

--Kuulkaahan, tästä ei saa hiiskua sanaakaan tukkukauppiaalle.

Se oli minusta hienosti ajateltu ja hienosti tunnettu. Ja minä lupasin
täyttää hänen pyyntönsä enkä olekaan vielä tähän päivään hiiskunut
hänelle asiasta halaistua sanaa.



»HIHHEI, SEN TUULI VEI!»


Olin pannut kokoon pyydykseni, perhot, uistimet ja muut vehkeet,
poistuakseni koskeltani. Kalastuskausi oli jo kulunut niin pitkälle,
että kutu oli alkanut, eivätkä suuret lohet enää ottaneet. Eivätkä
ottaneet pienetkään, ei ainakaan perhoa minkään väristä. Niillä oli
nähtävästi paremmat herkut tiedossa; ne odottivat jokavuotista
mätijuhlaa, joka pian oli alkava, ehkä oli jo alkanutkin. Kun mäti
isolta valuu ja joutuu virran vietäväksi, silloin jonottavat siinä
pienet suu auki hännän alla. Kala koskessa on kärsivällinen jonottaja.
Se voi seisoa koko kesän saman kiven kupeessa yönsä päivänsä
odottamassa.

En ollut saanut eväskaloja ja oli vähän noloa lähteä kotiin ilman
vereksiä viemisiä, sitä enemmän kun pikku purossa saunan ja pihan
välillä kihisi mitan täyttäviä mullosia kuinka paljon tahansa. Ne
söivät siinä jotakin, mutta eivät ottaneet mitään ongellista. Vähä
väliä tuikkasi niitä kivien takaa ja lumpeiden alta keskipuroon, jossa
ne lipattelivat hetken pinnalla ja luikkivat sitten pyrstö vettä
pärskäyttäen takaisin kätköihinsä. Välistä nousi niitä siihen
puolikymmentä rinnan.

Seisoin aittarakennuksen päässä ja katselin vesi suussa makupaloja,
joita turhaan olin koettanut houkutella, ja viimein vienyt vapanikin
pois ja pannut sen kokoon koteloonsa. Kun vähän liikautin kättäni,
katosivat ne, kun taas pysyin hiljaa, tulivat ne takaisin.

Pikku mullonen on luomakunnan kaikkein kauneimpia ja herkullisimpia
olioita. En luulisi, että sellainen rotueläin on voinut koteutua täällä
poloisissa pohjan vesissä; sen oikea paikka näyttäisi olevan alppien
eteläisiä rinteitä hyppelevien kirkasvetisten purojen
sinihopeakuohuissa. Sen täplissä on kypsyneen oranssin keltaa ja omenan
punaa, se on lakeerattu ja vernissattu tummalla ruokaöljyllä, se on
aina virkeä, intohimoinen, nopealiikkeinen, mutta pohjoismaista siinä
on sen sitkeys ja kestävyys. Niin korea kuin se onkin, on se ylhäältä
katsoen melkein näkymätön, ruskean selän sulautuessa yhteen kosken
tumman pohjan kanssa. Vaikka se seisoo liikkumatonna virtaa vastaan,
sen joka hermo elää ja joka evä pelaa. Kun sitä pitää kädessään, tekisi
mieli syödä se tuoreeltaan keittämättä ja paistamatta. Se ei näytä niin
julmalta kuin ahven, mutta peto se on, valmis syömään oman sukunsakin,
aina vaanimassa, mitä saisi pohjattoman nälkänsä sammutteeksi, aina
tähystämässä, mitä vesi toisi mukanaan. Se syöksee esiin piilostaan,
tarkastaa, tuppaa nokallaan, avaa kitansa ja nielee, tai sulkee suunsa
ja hylkää, tehden hännällään ylenkatseellisen, ylpeän tempun, joka
usein käy lankeemuksen edellä, sillä tuon tuostakin sattuu, että häntä
iskee koukkuun ja pahankurinen saa perä edellä pärskytellä maihin.
Sääli pienokaista, mutta kuka käski marjan olla niin makean. Sen liha
sulaa suussa kuin rasva, se on voita voissa paistamatonnakin--saati
sitten paistettuna, niinkuin saattoi tuon tuostakin tapahtua ennen
vanhaan, kun vielä oli paratiisi maan päällä ja vuoti hunaja ja rieska.

Meitä oli siinä kaksi vanhaa herkkusuuta kalamiestä kieltämme
lipomassa, minä ja kiss ... ei, sanon: kissa ja minä, koskenvartijan
Kokon kekki, joille molemmille olisi kelvannut kala, vaikkemme
olisikaan kernaasti kastaneet kynsiämme. Miisu oli vanha kalakaveri.
Aina kun se näki minun lähtevän koskelle, seuraili hän minua kauniilla
ilmalla vähän matkaa jälempänä, istahtaen kivelle tai kannon päähän
pitämään seuraa. Kun kala oli tarttunut ja pyrähteli ilmaan siiman
päässä ja vapa tutisi, liikahti hännän pää ymmärtävästi. Sitten se
lähenteli saaliin jakoon ja sai osansa. Mutta kun joskus riisuin
housuni ja kahlasin koskeen, häpesi toveri tuommoista ja hiipi
huomaamatta pois. Joskus tapasin hänet yksin koskella vaanimassa
vedenrajassa, vaikken tavannutkaan teosta. Mutta siitä näppäryydestä
päättäen, millä hän ... vaan älkäämme nostako esirippua, ennenkuin
kaikki on valmiina näyttämöllä.

Meitä oli siis kaksi, niinkuin sanoin, seuraamassa mullosten karkeloa
pikkupurossa, minä aitan suojassa, kekki vähän alempana
maantiesillalla, jonka alitse puro vilisi suureen koskeen. Punoimme
luultavasti molemmat yhtä intohimoisesti päätämme, miten saisimme ne
sieltä kuiville. Minun keinoni olivat lopussa, kissa piti toistaiseksi
omansa omana salaisuutenaan. Lähdin viimein pois, mutta kissa jäi
sillalle kyyristyneenä kaiteen alle.

Keksaisin silloin kalansiivuupöydän alla mätikaistaleen, joka oli
jäänyt siihen viimeistä lohta siivottaessa. Entäpä ne ottaisivat tuota,
ajattelin ja nakkasin mätijyväsen puroon. Polskis! ja punainen marja
oli kadonnut. Siroitin niitä useampia ja jokainen katosi parempiin
suihin. Näin jyvästen valuvan veden mukana, näin ja kuulin polskauksen,
mutta en nähnyt ottajaa, joskus ainoastaan aukenevan ja sulkeutuvan
vaalean kidan--niin yhdenvärinen oli ruskea selkä ja ruskea pohja.
Keräsin kouran mätiä täyteen. Menin lähemmä, hiipien kyyrylläni aitan
nurkan suojaan. Kuta enemmän heittelin mätiä, sitä enemmän ilmaantui
sen pikku syöjättäriä, niitä oli siinä jo kymmenkunta, nousten
alempaakin mätijyväsiä vastuuseen, nähtävästi luullen, että kutukestit
jo olivat alkaneet, ja rientäen kuokkimaan häitä. Suoristime äkkiä ja
hujautin kädelläni. Kuin säkenet ne sinkosivat pakoon, kätköön. Kissa
on laskeutunut sillalta ja painautunut pajupensaan juureen. Kyyristyn
taas, olen vähän aikaa hiljaa, sitten taas heitän. Siinä ne ovat taas,
tuuppien toisiaan, koettaen kilvan temmata toistensa suusta suurempia
mätipalloja. Heitän oikein suuren mätimöhkäleen, joka painuu pohjaan ja
vaipuu vesiheinien sisään. Siitäkin ne sen vainuavat, toinen hyökkää
toiselta rannalta, seisovat puolipystyssä tonkien sitä esiin kuin
porsaat, saavat kumpikin sen suuhunsa, retuuttavat sitä pois, se pääsee
kiistatessa molemmilta ja joutuu kolmannen suuhun, joka kuljettaa sen
piiloonsa pajukkoon, minkä alla kissa istuu. Se on nähnyt kaiken, sen
karva värähtää ja se tekee toisella etukäpälällään vaistomaisen
liikkeen vettä kohti niinkuin hiirtä korvalle lyödessään.

Saat sinä siinä mallailla, mutta maltahan, jahka minäkin mallaan... Nyt
tiedän, mitä ne ottaa, ja vapa ulos kotelosta, rullat ja siimat ja
koukut esiin, ja kohta on minulla pienessä kolmikoukussa mätipallo,
viimeinen, mikä on vielä jäljellä siivuupöydän alla. Asetan sen
huolellisesti koukkuun, käärinpä vielä varmemmaksi vakuudeksi
rihmallakin, ettei irtautuisi heittäessä ja että kestäisi useammankin
kalan suussa. Nyt minulla on kotituomiset tiedossa. Minä nokin heidät
sieltä, jokaisen, jahka joudun.

Ne ovat nyt jo niin kesyttyneet, etteivät enää pelkää minua eivätkä
vapaakaan, vaikka menen suorana aitan perään. Tuskin olen pudottanut
siiman veteen, kun joukosta suurin toisten ohi ampuen käy kiinni
syöttiin ja nielaisee sen kurkkuunsa. Pala on liika suuri ja luiskahtaa
pois siiman tiuketessa. Suupielistä välähtää irtautuneita mätijyväsiä,
jotka takana odottavat heti korjaavat. Äskeinen mullonen tekee uuden
hyökkäyksen, ja nyt se on kiinni ja kimpoo vavan kärjen vipuamana
rantaa kohti. Mutta ennenkuin sen ilmakaari on päättänyt kulkunsa
heinikkoon, leimahtaa sen ollessa korkeimmillaan valkea viiru
pajupensaan juuresta vastaan, kissa on ylhäällä ilmassa ja ottaa kaksin
kourin lennosta kopin, niin että lätkähtää. Huudan ja manaan, mutta
samassa se on sillä jo suussa ja se karkaa pois saaliineen
aittarakennuksen ympäri. Minulla on hätä kaksinkertainen, yksi tämä: se
saa koukun kurkkuunsa, ja toinen tämä: se menee sitten sen kanssa aitan
alle kivijalkaan, ja kisko se sitten sieltä väkisin ulos. Minulla on
kala ja kissa ongessa ja pian minä saan siihen vielä tytön. Ovat
kuulleet kirkunani. Kokon tyttö juoksee kissaa vastaan, kissa väistää,
tyttö perässä, ja nyt on minulla kolmas hätä, että tyttö sotkee
jalkansa siimaan ja katkaisee kalliin vapani. Silloin pääsee koukku
kalan suusta ja kissa loikkii saaliineen niittyä myöten metsään.

Jäivät saamatta minulta tuomiskalat, sillä kyytihevonen ajoi samassa
portin eteen ja oli lähdettävä laivalle.



»KALASTA ... NJET!»


Onhan tätä nykyä tässä suloisessa Suomen maassa, sekä maalla että
kaupungeissa ja varsinkin pääkaupungissa, Turusta Torniota myöten,
tullut tavaksi, sanoisinko uudeksi kansalliseksi tavaksi ja hyveeksi,
että Suomen mies hakee Suomen miestä vastaan apua Venäjän mieheltä.
Sekä suurissa että pienissä riidoissaan. Meidän korkeimman oikeutemme
jakaja on noudettu lähimmästä kasarmista. Se nyt on sitä aikaansa.
Ilmiö on sangen mielenkiintoinen Suomen vapauden aikaisen kansansielun
tutkijalle, yhtä mielenkiintoinen kuin aikoinaan ilmiantotauti.

Ilmiö ei kuitenkaan ole ihan eilispäiväinen. Se alkoi oireilla heti,
kun siihen ilmaantui tilaisuutta siellä, mihin venäläistä väkeä oli
sota-aikana sijoitettu. Kun minulla eräästä sen hengen ensi ilmauksesta
on pieni persoonallinen kokemus, en malta olla siitä kertomatta.
Saanhan samalla kosketella mieliainettani lohenongintaa.

       *       *       *       *       *

Olen toistakymmentä vuotta joka kesä kalastellut eräällä koskella
Keski-Suomessa. Se on jotenkin hankalain rautatie- ja laivamatkain
takana, pari vuorokautta Helsingistä.

Kun sota syttyi, ajattelin, että ainakin sinne pääsen sen jaloista kuin
piilopirtilleni, jos se yllättäisi minut merellisellä kalamajallani
Hankoniemen kainalossa. »Sota» saavutti minut kuitenkin siellä, missä
sitä kaikkein vähimmin olisin osannut odottaa.

Jo kevättalvella alkoi kuulua huhuja, että Huopanan koski tulee
varustettavaksi vihollista vastaan, joka jostakin pohjoisesta päin
aikoo tunkea maahan. Siellä on alettu paalutella ja pyykitellä ja puut
kosken kahden puolen ovat määrätyt poistettaviksi--ne puut, joita oli
säästetty kuin pyhiä puita, oksaa taittamatta, risua rikkomatta, jotta
ne loisivat kaloille mieluisen varjon veteen, jotta hyönteisillä,
lohenpoikasten mieliruualla, niissä olisi sikiämissijansa ja toukilla
paikat, mistä tuulenhengen olisi mukava pudottaa ne odottavan mullosen
suuhun. Se sitten toteutuikin. Sotatieteellisiä syitä vastaan eivät
auttaneet hyvät puheet, ei rannanomistajain lupaama takuukaan, että
niin pian kuin jossakin rajalla sotatorvi toitahtaa, heti pannaan
kirveet heilumaan ja muutamassa tunnissa avataan ampumalinja, kaadetaan
puut koskeen, joka sitten pitää niiden poiskuljettamisesta pikaisen
huolen. Puut kaadettiin, risut ja pensaat kaadettiin. Luonnonpuisto oli
muutamassa päivässä muuttunut raivioksi, jossa seisoi vain metrin
pituisia kantoja ja siellä täällä jokin karsittu puu.

Enemmän kuin teko semmoisenaan kirveli kuitenkin mieltä se mieliala,
missä hävitystyö oli suoritettu. Se oli ollut erikoisen mieluisa ja
riemukas tehtävä niille, jotka ottivat siihen osaa. Liekö
metsänhävittäjäkansan kirves koskaan heilunut reippaammin ja
vihaisemmin kuin tässä koskenrantakoivikossa ja sen takana olevassa
hirsimetsässä.--»Nyt siinä menee rikkaan manttaalijussin säästömetsä
eikä tule koskaan takaisin!»--Ei kukaan heistä ajatellut, kenen lukuun
ja missä tarkoituksessa metsä kaatui. Rikkaan häviöhän ei meillä ole
köyhän häviö; meillähän uskotaan, että rikkaan vahingolla päinvastoin
köyhä hyötyy. Kun karja kuolee nälkään tai maa jää kylvämättä--silloin
vasta alkaa sarastaa uusien aikojen aamu.

Toisaalla oli kuultu ilkuttavan: »Saahan nähdä, kuka tässä koskessa
ensi kesänä lohia onkii!»

Toistakymmentä vuotta on Huopanankosken kalastus ollut vuokrattuna
urheilijoille, jotka ovat siinä hiukan huvikseen ongiskelleetkin, mutta
joiden pääharrastuksena on ollut rauhoitus ja siitos. Ei ole
harjoitettu muuta pyyntiä kuin ongintaa. On pidetty vartijaa, joka
varsinkin on estänyt entisen tuhoisan tuulastuksen kutuaikana. Näiden
toimenpiteidensä vuoksi ovat kalastuksen vuokraajat olleet tikkuna
niiden silmissä, joiden mielestä kaiken maassa ja vedessä tulee olla
yhteistä--hävitettäväksi.

Kevään kuluessa ilmaantuikin koskelle aron poikia onkimaan. Onkiminen
oli kyllä semmoista kuin se voi olla sen, joka ei ole ennen vettä
nähnytkään ja jolla ei ainakaan lohenonginnasta ole aavistustakaan.
Ongen ja uistimet, joilla miten kuten lätkittiin veteen, eivät
olleetkaan heidän omiaan, vaan »meikäläisten» heille laittamia ja
käteen pistämiä. Mutta tarkoitus ei ollutkaan itse saanti, vaan
yksityisomistusoikeuden periaatteen rikkominen. »Sotamiehen ei tarvitse
välittää Suomen laista.» Ja kun _hän_ sen rikkoo, voivat sen sitten
hänen luvallaan tehdä kaikki muutkin--kaikki ne sadat miehet ja
poikaset, joita oli kokoontunut paikkakunnalle vallitustöihin.

Näin suunniteltu Huopanankosken valtaus ei kuitenkaan onnistunut.
Venäläisille saatiin, odottamatonta kyllä, heidän oman päällystönsä
avulla, luetuksi Suomen laki, jonka he lukivat miehilleen. Kun sen
puolen miehet melkein kaikkialla muualla kalastavat kuinka hyvänsä,
dynamiitillakin, en ymmärrä muuta kuin että poikkeus johtui siitä, että
koskea luultiin valtiolle kuuluvaksi, kun sen rannalla olevan
valtionapua nauttivan lohensiitoslaitoksen katolla oli liehunut
valtakunnan lippu. Kalastusta yritelleet puolustautuivat sillä, että
»he eivät olleet tienneet», että »eiväthän he» j.n.e., vaan että ne
olivat »finskit», jotka olivat heitä yllyttäneet ja panneet pyydykset
heidän käteensä. Siis jo silloin, ennen varsinaista veljeytymistä, sama
ilmiö, joka nyt vallankumouksen jälkeen on melkein joka maan kolkalla
kertaunut lakoissa ja valtausyrityksissä, se vain erotuksena, että
päällystön väliintulo svabodavapauden aikana on ollut olematon. Tästä
vapaudesta ei silloin vielä tietty, ja kotoinen korpilakivapaus
harjoittelihe astumaan vasta ensi askeleitaan.

Totisempi yritys samaan suuntaan tehtiin hiukan myöhemmin. Kun ei itse
päästy kalastamaan, koetettiin se estää toisilta, kosken vuokraajilta--
sekin taas sotilaiden avulla.

       *       *       *       *       *

Meitä saapui helluntaipäivänä pari onkimiestä koskellemme. Näky, joka
meitä siellä kohtasi, ei ollut ilahduttava. Rannat kahden puolen
koskea, samoin kuin siinä oleva saarikin, olivat kasvaneet toisin
paikoin riippuoksaisia koivuja, toisin paikoin sakeata lepikkoa ja
pajukkoa. Joka puu, joka pensas oli tuttu. Jokaiseen niistä oli
liittynyt jokin muisto niinkuin kotipuistosta. Sen ja sen pensaan
suojasta oli pistetty vavan kärki ulos ja saatu semmoinen ja semmoinen
kala. Sen ja sen koivun varjossa söi sinä ja sinä aikana päivästä. Sen
kiven päällä istuttiin ja odotettiin, kunnes metsän varjo lankeisi
sopivasti kalastuksen alkamista varten. Sillä lohi on arka kala; se
näkee jo kaukaa vavan ja onkimiehen liikkeen, varsinkin kun ne
kuvastuvat kirkasta taivasta vasten. Se myös valitsee väijymäpaikkansa
varjossa, jossa se itse näkyy niin vähän kuin suinkin. Näin muodostuu
rannan puitten ja kalamiehen kesken ainainen viehättävä yhteistoiminta.

Nyt oli koskemme rannalla tuskin yhtä ainoata varjostavaa puuta
jäljellä. Ei muuta kuin kantoja ja palaneita risukokkopaikkoja. Tulisi
kestämään vuosikymmeniä, ennenkuin kaikki olisi entisellään. Meidän
iäksemme oli kosken entinen viehätys mennyt. Varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan pääsee aurinko valaisemaan kosken piiloja. Se
yksinäisyyden ja erämaan tunnelma, joka on niin miellyttävä
kalamiehelle ja jota hän aina hakee, oli poissa. Onkimies oli koko
kylän näkyvissä, kateellisten ja ehkä vihamielistenkin silmien
saavutettavissa. Satoja miehiä liikkuu töissään joka taholla.
Poralaukauksia pamahtelee muutamien metrien päässä ja kiviä sinkoilee
ympäri korvia polskahdellen koskeen.

Kun rauha ja viihtymys näin olivat menneet, olimme päättäneet piankin
väistyä. Ennenkuin ehdimme sen tehdä, yritettiin meidät kuitenkin
väkisin karkoittaa. Tuskin olin päässyt kosken rannalle, aikoen koettaa
saada jotakin päivälliseksi, kun eräs paikkakunnan huligaani, joka m.m.
oli istunut linnassa varkaudesta, mutta oli parasta veikkoa kosken
uusien isäntien kanssa, juoksee luokseni ja komentaa: »Päivystäjä
käskee pihaan ja heti paikalla!» Ilme, liikkeet, ääni, koko
esiintyminen ilmaisee, että siinä se nyt on mies, jolla on käskynvalta
tai joka ainakin tulee sen puolesta, jolla on se valta. Että hän
etupäässä ajoi omaa asiaansa, siitä olin heti selvillä. Hän edusti
kaikkia niitä, joille tämän kalaveden vuokraaminen yksityisille aina
oli ollut tikkuna silmässä. Heidän mieleistensä kanssa oli tuon
tuostakin ollut kahnausta ja yhteentörmäyksiä. Ennenkuin koski joutui
vuokralle, oli siinä onkinut ja tuulastellut melkein kuka hyvänsä,
pienimmätkin sormenpituiset lohenpoikaset oli noukittu pois
matosongella, ja kutuaikoina oli harjoitettu tuhoavaa häikäilemätöntä
tuulastusta. Nyt, kun oli läpivuotinen vartija, oli tilaisuus
luvattomaan kalastukseen tukossa. Oli jonkin kerran täytynyt säikäyttää
sakoillakin. Kaikesta siitä oli syntynyt pinnistystä ja kaunaa, joka
pohjaltaan ei ollut muuta kuin yhteisomistuksen ja yksityisomistuksen
ikuista taistelua. Se oli samalla uudessa muodossa vanhaa kiistaa
kalavesistä, jonka kiistan historiallisia seutuja oli tämäkin Savon ja
Hämeen vanhoilla rajoilla oleva Huopanankoski. Uusi aika oli vain vähän
muutellut toisiksi taistelijat ja taistelutavat. Jos koski olisi ollut
vain minulla vuokralla, olisin mahdollisesti jättänyt sen kansanvallan
haltuun, vakuutettuna muuten kylläkin siitä, että yksityisten etujen
valvominen pohjaltaan oli yleistenkin etujen valvomista, sillä olin
vuosien kuluessa tullut näkemään, että kalastuksen hoito tässä
sopivassa siitoskoskessa lisäsi kalakantaa järvissä.

Näissä mietteissä tulin sillalle. Siellä oli vastassa sankka miesjoukko
ja kuului pistelyitä, joista ymmärsin, että meidät aiotaan heti
käännyttää takaisin. Asuntomme pihalla oli sotamies, päivystäjä,
odottamassa, helluntaiksi hiukan päihtynyt kaljaan sekoitetusta
hajuvedestä, ja ilmeisesti kiihtyneessä tilassa, röyhkeästi ja
mahtavasti puhuen minulle jotakin, josta en ymmärtänyt muuta kuin
»dokumenttii ... vaas dokumenttii!»--»Se tiukkoo teiltä passia»,
selitettiin miesjoukosta, joka oli meidät ympäröinyt. Niitä oli minulla
kolmekin: Helsingin poliisikammarin passi, venäjänkielinen
automobiilipassi ja ulkomaan passi. Minulla olisi pitänyt olla lupa
liikkua kaikilla ei-kielletyillä alueilla Suomessa, eikä aluetta, jossa
olin nyt, oltu julistettu kielletyksi. Tästä tuli ja meni matkustajia
maantien täydeltä eikä ketään oltu tähän saakka pidätetty eikä
tarkastettu. Mutta siitä huolimatta ei minulla ollut lupa jäädä. Minun
täytyi: »pois, pois!»--ainoat suomalaiset sanat, jotka mies taisi.
Mutta liikkeet, viittaukset maantielle olivat sitä selvempää
yleisesperantoa, jota jokainen taitaa. Lopulta tuli vielä pari muutakin
sanaa, jotka perustelivat pontta: »kalasta--niet». Sotamies tahtoi siis
kaikesta päättäen estää minua _kalastamasta_. Hän meni ja vei passin
mukanaan. Ympärillä seisovan mies joukon ilmeistä näin, mitä mieltä he
olivat tapahtuman johdosta.

Minut oli siis tuomittu lähtemään, mutta samalla siitä estetty. Ilman
papereitani en voinut lähteä, sillä silloin en olisi päässyt
pitkällekään ohi kaikkien niiden muiden vallitustyöpaikkojen, joita oli
ollut matkan varrella.

Oli omituinen tunne olla pidätettynä, täysin turvatonna; vaihteen
vuoksi oli se kylläkin opettava elämys. Mutta jollakin tavallahan
tuosta tilanteesta kuitenkin oli selviydyttävä. Ja silloin muisti
toverini, että olihan sentään ehkä vielä olemassa toinenkin
maailmanjärjestys--kotoinen nimismies. Hän oli puhelimen avulla
saavutettavissa. Kun sotamies huomasi telefonoimisaikeen, riensi hän
estämään, mutta tuli liika myöhään. Silloin hän vuorostaan soitti
päällystölleen, joka asui lähimmässä majatalossa. Meidän automme
rientää kirkonkylään, mutta majatalosta karkuuttaa aliupseeri hevosen
selässä koskelle.

Hän on saanut sen käsityksen, että Huopanankoskella on kahakka, sota
jonkinlainen, että täällä tehdään vastarintaa sotaväelle, ja kivääri
olalla ja patruunat vyöllä ja hattu päässä hän tulee tupaamme. Samassa
saapuu autokin vallesmannin kanssa.

Alkaa sangen hassunkurinen kohtaus. Suomalainen järjestysvalta tekee
hyökkäyksen venäläistä väkivaltaa vastaan ja--voittaa. Nimismies on
suuriääninen, pontevaryhtinen vanha herra, joka polveutuu eräästä
1808-09:n sotasankarista, jolla silläkin sanotaan olleen komea ryhti ja
iso ääni. Hän asettuu heti käskijän ja tutkijan ja yleisen syyttäjän
kannalle ja vaatii aliupseeria ankaralle tilille passin anastuksesta.
Semmoiseen ei heikäläisillä ole minkäännäköistä oikeutta! »Se olen
minä, joka olen herra täällä, se olen minä, joka tarkastan passit ja
annan oleskeluluvat.» Päivystäjä pyrkii selittämään ja puolustautumaan,
mutta ovi paukautetaan kiinni hänen nenänsä edessä. Ainoastaan upseeri
ansaitsee kunnian tulla kuulustelluksi. »Teillä ei ole täällä
minkäännäköistä poliisivaltaa, teillä ei ole muuta tehtävää kuin kaivaa
ojianne, mutta maantiestä ja matkustajista vastaan minä.»--»Panimaio,
panimaio!»--»Panimaio! Niin, mutta se teidän olisi pitänyt ymmärtää
heti. Ettekö osaa lukea omaa kieltänne? Onhan tässä venäjänkielinen
lupakirja! Ettekö osaa lukea sisältä?»... Hän ripittää häntä niinkuin
kenraali pikenttiään ja aliupseeri seisoo smirnaassa ja koettaa turhaan
saada sananvuoroa. Hän änkyttää jotakin kalastuksesta, mutta saa uuden
ryöpyn niskaansa. »Kalastuksen kanssa tässä koskessa teillä ei ole
mitään tekemistä, sillä kalastus täällä on näiden herrojen ja heidän
täytyy saada sitä harjoittaa niin kauan kuin he eivät ole teidän
tiellänne ja eivät kai he ole teidän tiellänne kosken rantaa
kävellessään enemmän kuin tukinuittajat ja muut kaikki, joiden on lupa
vapaasti liikkua.»

Sanalla sanoen: kunnon nimismies esiintyy sillä tarmolla, esittää
meidän passien anastuksen niin räikeäksi ja pöyristyttäväksi teoksi,
niin tuimin katsein, mahtavin viiksen vetelyin ja pöytään paukahtelevin
nyrkein, että upseeri lopulta pyytää anteeksi ja anoo, ettei asiasta
tehtäisi raporttia--mihin me tietysti armollisesti suostumme. Ennen
lähtöään asettaa nimismies poliisin koskelle valvomaan järjestystä
meidän suojaksemme.

       *       *       *       *       *

Me siis omituista kyllä suoriuduimme voittajina. Kalastelimme aikamme
ja poistuimme sitten omasta alotteestamme. Aika oli laittomuuden ja
väkivallan pahinta aikaa, jolloin kuitenkin, ainakin paikoitellen, oma
järjestysvalta vielä osasi pitää arvoaan yllä. En tiedä, kuinka olisi
käynyt, jos aika olisi ollut tätä nykyistä. Luultavasti »miliisi» ei
olisi pannut tikkua ristiin. Mahdollisesti olisi talo piiritetty eikä
meitä päästetty ennen pois kuin olimme luovuttaneet kalastusoikeutemme
»kansalle».

Tavallaan valtausyritys kuitenkin onnistui. Me poistuimme sittenkin
aikaisemmin kuin oli ollut aikomuksemme eikä enää sinä kesänä palattu.
Eihän ole hauskaa urheilla poliisin turvin, ja tietoisena siitä, että
ainakin oli yritetty käyttää vieraan maan miesten apua omia kansalaisia
vastaan. Mielemme haikeus olisi varmaan ollut pienempi, jos olisimme
aavistaneet, mihin muotoihin tämä veljeytyminen ja avun hakeminen
myöhemmin tulisi pukeutumaan. Tämänkesäisten suurtapausten rinnalle oli
meidän osallemme tullut vain pieni pirahdus. Olen kertonutkin sen vain
siksi, että sillä kuitenkin oli enteen arvo.

Kesäkuussa 1917.



STENOFYLAX STELLATUS.


Se on erään koskiperhon nimi, mutta lukijan ei pidä pelästyä, tämä ei
tule olemaan mikään luonnontieteellinen esitelmä. Aion vain kertoa
muutamista hauskimmista elämyksistäni, onkimisesta sillä
keinotekoisella höyhenperholla, joka on jäljennös luonnonperhosta,
koskihyönteisestä _Stenofylax Stellatus_. Monena syksynä olen saanut
parhaat kalani, suurimmat loheni, silloin kun tämä perhonen on
ilmaantunut vedenpinnalle. Se on antanut minulle mitä ihaninta
urheilua, vienyt minut jännittäviin otteluihin, joista useimmista olen
suoriutunut voittajana huolimatta hienoista vehkeistä, pimeästä,
kivistä, puista, risuista ja muista esteistä. Niin pian kuin tämä perho
hämärän tultua ilmaantuu lentelemään veden pinnan ylle, ilmaantuvat sen
alle myöskin suuret lohet sitä saalistamaan, ja joka kerta kuin silloin
kiinnitin vastaavanmuotoisen ja -värisen tekoperhon, tavallisesti
_Stone flyn_ tai _March brownin_ tai _August dunin_ tai _Orange
mallardin_, siimaani, sain olla varma saaliista minäkin.

Kun lohet ja perhot näin kiinteästi kuuluvat yhteen, täytyy minun
kertoa toisesta samalla kuin toisestakin. Ehkä tästä on jotakin oppia
muillekin onkimiehille ja antaa oma intoni heillekin intoa hienompaan
onkimiseen, jonka tieto ja taito meillä on hyvinkin alkuasteellaan.
Suurimmalla osalla meidän onkimiehiämme ei ole aavistustakaan oikeasta
perhosonginnasta, ei sen teoriasta eikä käytännöstä, saati sitten
antavuudesta, vaikka meillä useimmat kosket, kaikkikin, ovat myös
perhoskoskia eikä vain täky- ja uistinkoskia. Englannissa ongitaan
melkein yksinomaan perholla ja siellä ministeritkin kirjoittavat
perhoskalastuksesta laajoja tieteellisiä teoksia. Olen yhä enemmän
kehittynyt melkein yksinomaan perhollaonkijaksi ja viime vuosien
saaliistani on sekä pää- että kilolukuun nähden yhdeksänkymmentä
sadasta otettu perhosvavalla. Tämä maa olisi varmaan monine koskineen
hienommankin urheilukalastajan paratiisi, jos urheilukalastusta täällä
harrastettaisiin yleisemmin ja koskemme ja virtamme saatettaisiin
parempaan kuntoon ja hoitoon, kuin missä ne nyt ovat.

       *       *       *       *       *

Otin muutamia vuosia sitten mukaani koskelta, jossa tavallisesti
kalastelen, näytteitä siitä perhosta, jolla olin saavuttanut hyvät
tuloksen. Pyysin erään hyönteisten tutkijan tiedemiehen sitä tutkimaan
ja hakemaan kirjoistaan sen nimen ja antamaan minulle tietoja sen
elintavoista ja synnyistä syvistä, joista en silloin tiennyt muuta,
kuin että ne todella olivat »syvät», sillä sen verran olin selvillä,
että perho putkahti maailmaan vedestä. Sain tietää, että tämä perho
kosken yllä lennellessään laskee sen pinnalle suuren määrän hyvin
pieniä munia, joita yhdistää toisiinsa useita tuumia pitkä
gelatiinimainen nauha. Veteen tultuaan ne tarttuvat kiviin tai
vesikasveihin ja kehittyvät siinä toukiksi, jotka pian kyhäävät
ympärilleen kotelon kivistä, raakuista, hietamuruista, kasvijätteistä
ja sen semmoisista, jotka ne käärivät ympärilleen silkinhienoilla
kuiduilla. Tätä taloaan, joka on auki molemmista päistään, toukka
kuljettaa mukanaan liikkuessaan pohjassa ja elää siellä kasveista tai
vesieläimistä, jopa jotkut lajit pienistä kalanpoikasista, hyvin
pienistä lohenpoikasistakin. Perho syö siis lohia, ennenkuin lohi syö
sen--todellakin ihmeellistä luonnon kiertokulkua. On omituista
ajatella, että tuo lohi, joka tuossa juuri särpäisee kitaansa perhon,
on ehkä aikoinaan kiireesti kiven koloon piiloutuen nipin näpin
pelastunut--saman toukan jonkin esi-isän kynsistä.

Elettyään toukkana vuoden päivät tuleva perho pureutuu kiinni johonkin
vedenalaiseen kiveen tai puuhun ja kutoo silkkilangoilla kiinni
kotelonsa molemmat päät ja lepää siinä liikkumatonna viikon pari. Sen
ajan kuluessa se kehittyy perhoseksi, ja kun aika on täytetty, murtaa
se kotelonsa ja soutaa maihin selällään, airoina keskimäinen jalkapari.
Siitä se jonkin ajan päästä lähtee lentoon, hakien sulho morsianta ja
morsian sulhoaan viettääkseen häitään, minkä jälkeen naaras laskee
munansa veteen. Ja muutamien päivien kuluttua ne kuolevat molemmat, ne,
jotka eivät sitä ennen ole joutuneet mullosten suuhun joko silloin, kun
räpistelivät pohjasta pinnalle, tai silloin, kun laskeutuivat laskemaan
siihen muniaan. Tämä nousu ja tämä lentely alkaa tavallisesti hyvin
täsmälleen, miltei kellonlyönnilleen iltahämärissä auringonlaskun
jälkeen ja päättyy yhtä äkkiä, kuin se oli alkanutkin.

Ja sen ajan tietävät lohet niin hyvin, että tulevat piiloistaan melkein
minuutilleen silloin, kun _Stenofylaxit_ lähtevät omistaan. Ne
asettuvat erinäisiin sopiviin väijytyspaikkoihin, joissa virta on
heikompi ja vedenpinta sileämpi ja joihin se sopivasti ja runsaammin
kantaa kannettavansa. Suuremmat lohet valtaavat parhaat paikat
keskemmällä, missä saalis on suurin, pienemmät saavat vaania syrjempänä
ja taampana ja odottaa siellä, mitä heille voimakkaampien pöydältä
liikenee. Äsken kuollut vedenpinta alkaa elää sitä mukaa kuin ilma
elää, hyönteiset tulevat ja menevät. Isot pistävät turpansa tyynesti ja
taitavasti vesikalvoon ja imaisevat herkkupalan kitaansa, jolloin
vesikalvossa puhkeaa ja leviää ja kantautuu alas pyörylä toisensa
perästä. Joskus posahtaa suurikin pyrstö tai viiltää vettä mahtava
selkäevä, mutta useimmin lätkähtää pieni hännän huippu kiihkeästi ja
silloin ampuu muita ketterämpi mullonen ylös ilmaan siepaten lennosta
linnun, ennenkuin se ehti ohi tai veteen sortuen joutui parempaan
suuhun.

Ja silloin on onkimiehen aika lähteä ylkää vastaan. Jos hän myöhästyy
tai ei ymmärrä aikaansa, ovat perhot ja lohet tiessään ja otollinen
hetki on ohi eikä tule takaisin ennen kuin huomeniltana, tai ei tule
ollenkaan.

Mutta jos kalastaja tuntee koskensa ja tietää aikansa, silloin...

Etten myöhästyisi--sillä vaikka perhosten parveilu yleensä tuleekin
tunnilleen, saattaa heidän kellonsa joskus käydä edelläkin--olin
taaskin viime elokuun 24 p:nä, joka oli lauantai, lähtenyt koskelle
noin kello 6 illalla, vaikka aurinko ei ollutkaan vielä laskenut.
Vaikka alku ei työtä kaunistanutkaan, seisoi kuitenkin lopussa kiitos,
ja siitä ehtoosta tuli yksi parhaita kalapäiviäni. Minulla oli uusi
splitbambuvapa, jonka juuri olin saanut lahjaksi ystävältäni W----lta,
mieheltä, joka on merkittävä tähdellä suomalaisten perhollaonkijain
kirjaan. Kesemmällä olin katkaissut vanhan vapani, joka oli palvellut
minua kymmenkunnan vuotta. Rietautuessani sillä tekemään tavallista
pitempiä heittoja saavuttaakseni säyneet, jotka ajoivat perhoja kaukana
suvannon rannasta, olin varaani pitämättä tartuttanut siiman ryssäin
piikkilankapaaluun, joita heidän jäljeltään vielä kummitteli kosken
rannalla, ja siinä meni tempaistessa kärki kahdeksi kappaleeksi. Ei
tietysti ollut ajattelemistakaan saada Englannista uutta, niin kauan
kuin saksalaiset olivat maassa. Tein, mitä oikeastaan ei pitäisi tehdä:
pyysin lainata toisen työkalua. Kalatoveri pisti minulle kouraan
parhaansa, varta vasten tämän kosken kalastusta silmälläpitäen tilatun
uuden uutukaisen vavan. Jo edellisenä iltana olin sillä kokeillut. Se
oli ihana ase, Hardyn parasta tekoa, kevyt, sopivasti joustava ja
samalla tarpeeksi kiinteä kalaa uuvuttaessa.

En ollut tähän saakka tiennyt, mitä oikea perhosvapa oikeastaan on.
Vanha greenheart-vapani oli siihen verraten raskas rumilas, kankea kuin
aidan seiväs. Tämä uusi toimi miltei omin neuvoin, nostaen siiman
vedestä oman jousensa ponnella ja laskien sen perhoineen takaisin
veteen keveästi kuin höyhenen. Heti ensi heitolle tarttui sitä
koettaessani suuri 5-kiloinen, ja kun se oli saatu maihin, toinen
6-kiloinen. Parina seuraavana iltana olin saanut 4-kiloisen,
3-1/2-kiloisen, 5-kiloisen ja 7-kiloisen, kaikki iltahämärissä siihen
aikaan, kun _Stenofylax Stellatus_ parveili. 7-kiloinen, mahtava
koiraskala, otti vasta pimeän tultua. Se kulki ylös ja alas, kahden
puolen arkkua, josta en olisi päässyt sitä seuraamaan, jos se olisi
lähtenyt alas. Se aikoi jo kerran rynnätä jyrkän kosken jänteeseen,
josta sen kuitenkin sain käännytetyksi kiristäen rullaa. Oli onnen
kauppa, että vehkeet kestivät--luultavasti tasaisesti ja samalla
lujasti joustavan vavan ansio. Kala kääntyi takaisin, ja sain sen
lopulta houkutelluksi pois keskikoskesta arkun huopeeseen, siitä
rannemmaksi suvantoon ja lopuksi ihan rantaan. Oli jo niin pimeä, etten
enää nähnyt kalan liikkeitä muuta kuin pyrstön viristä hiukan vielä
hämärtävää taivasta vasten. Onneksi ohenivat pilvet ja kuu tuli esiin.
Sen valossa kala viimein otettiin uitettuna kahden kiven väliin,
suurimpia mitä olen saanut.

Se oli se ilta ja nyt odotin samanlaista, sillä olihan paras aika
vuodesta, elokuun viimeinen viikko, suuren _Stenofylax Stellatuksen_
sesonki. Tulisiko se tänäkin iltana esiin? Kaikkina iltoina se ei tule,
riippuen nähtävästi ilmoista sekä nyt että vuosi sitten, jolloin munat
laskettiin veteen. Jos joinakin päivinä silloin oli epäsuotuisat säät,
ja parveilu ei onnistunut, häiriytyivät silloiset häät ja lykkäytyivät
tänäiset ristiäiset.

Tänä päivänä oli ilma ollut mahdollisimman ruma ja huonoenteinen illan
kalastukselle. Koko edellisen yön oli satanut etelästä ja idästä ja
vaikka tuuli aamulla pyörähti luoteeseen, satoi yhäkin, koko päivän,
taivaan täydeltä, kunnes vasta klo 6:n tienoissa selkeni. Menin heti
koskelle. Matkalla kokeilin pienestä väylästä _Yellow mallard_
perholla, joka värinsä ja kokonsa puolesta jotakuinkin vastaa
_Stenofylaxia_. Pienet pienessä väylässä olivat syönnillään, ehkäpä
siis suuremmatkin, vaikka siitä ei suinkaan aina ole taikaa, sillä
pienet syövät usein pitkin päivää, niinkuin lapset yleensä, ja melkein
mitä tahansa. Tulin arkulle, joka on Välisuvannossa, suuren väylän
varrella, ja joka on rakennettu siihen otvain tueksi uiton aikana.
Arkku, johon maista johtaa pari hirttä, on siitä mukava, että siitä
lyhyemmälläkin siimalla voi ylettää parhaisiin paikkoihin, mutta siitä
voi menestyksellisesti kalastaa ainoastaan hämärän aikana, kun arka
kala muulloin helposti näkee korkealla olevan miehen ja hänen vapansa.
Päivällä siitä tavallisesti onnistuu vain ensimmäinen hirsisillalta
ulompaa tehty heitto. Mutta on siitä silti aikain kuluessa otettu yksi
jos toinenkin pieni ja suuri. Nytkin oli vielä liian valoisa. Nykäisy
kyllä, mutta ei »tarttua». Heittelin aikani ilman tulosta. Muutin
ylemmä maihin, mutta ei sielläkään ottanut. _Stenofylaxeja_ ei näkynyt
ilmassa eikä vedessä.

Kiersin toiselle puolelle kosken. Siellä on pari varmaa paikkaa, jossa
suuri lohi asustaa ja josta jos ei ota, ei ota muualtakaan. Kello oli
noin 1/2 7 ja aika alkoi lähestyä. Heitin tavalliset heittoni, mutta
ilman tulosta. Siirsime vähän alemma, mistä hallitsin melkein samat
paikat kuin äsken toiselta rannalta. Kaksi suuren nykäystä, vähän
maistoivat ja hylkäsivät pois. Kalat ovat siis kyllä kotonaan, mutta
kun niillä on hyvää aikaa tarkastaa yksinään tulevaa valheperhoa,
huomaavat petoksen ja pitävät pilanaan. Tarjosin toisia värejä ja
toisia suuruuksia, turhaan.

Istuin levähtämään kalakivelle, jossa voittojen kunniaksi on uhrattu
lukemattomat tupakkauhrit, voittojen kunniaksi ja tappioiden
valittajaisiksi. Tupakka on kalamiehen ystävä ilossa ja surussa. Se
kiihdyttää ja rauhoittaa. Kesken kalan otonkin se on pantava,
pistättämällä haavipojalla suuhun paperossi ja raapaisuttamalla tuli
omain käsien ollessa rullassa ja vavassa kiinni. Tilanne näytti
toivottomalta. Aurinko läheni laskujaan, mutta ei yhtäkään näkynyt.
Ehkeivät tulekaan. Syy kai oli molemmissa, sekä perhosissa että
auringossa. Eräs englantilainen auktoriteetti--ne ovat tutkineet
kaikkia mahdollisia lohenonginnan vivahduksia--tietää, että kaikista
huonoin syöntiaika päivästä on juuri vähää ennen auringon laskua, kun
se alhaalta valaisee keskitaivaan, mistä valo sitten kuin mistäkin
valonheittäjästä heijastuu alas ja tunkee veteen kirkastaen kosken
pohjan jokaista kiven koloa myöten. Olen itsekin huomannut usein, että
tähän aikaan yleensä ei saa, ellei taivas ole täydessä pilvessä.

--Lähtään saunaan, sanoi Akkeli, haavipoikani. Eikähän siinä tainnut
muukaan auttaa, vaikka vastahakoisesti taivuin ajatukseen, että tämän
päivän nähtävästi oli päätyttävä sekä suuretta että pienettä. Mutta
eihän kalastus olisi sitä onnenpeliä, mitä se on, jos aina tulisi
valtit kouraan. Eivät tulleet perhoset eivätkä tulleet lohet.

Ne tulivat kuitenkin kuin tulivatkin. Istuessani saunan lauteilla
lämmittelemässä näen jotakin räpistelevän ikkunassa, ja siinä se on,
ruskeasiipi, keltaruumis, iso ja lihava. Kiireesti kylmää vettä niskaan
ja vaatteihin. Ei ollut menetettävä hetkeäkään, saattoi riippua
minuuteista ison saanti.

Olisiko nyt kulunut puolituntinen siitä, kun olin lähtenyt kolealta,
elottomalta koskelta, mutta kun tulin takaisin arkulle, oli kaikki
muuttunut ilmassa ja ilman alla vedessä. Aurinko oli painunut
taivaanrannan taa, vedessä ei enää ollut voimakasta keskitaivaan
heijastusta, vaan vyöryi vuo tummahkona tumman pilven alla. _Stenofylax
Stellatus_ lenteli virvatähtenä kiihkeissä mutkissa, toinen toistaan
ajellen, töytäten välistä naamaani, välistä niskaan ja sitä tietään
kauluksenkin alle. Ne olivat isoja ja lihavia, oikeita herkkupaloja,
joita olisi tehnyt mieli syödä elävältä--sillä syöväthän kiinalaiset
kuulema onkimatojakin. Jo kaukaa näin mullosten suvannossa
»pistelevän». Sidoin kiireesti siimaan usein koetellun ruskeasiipisen,
keltaruumiisen, jonka senkin muutamia vuosia sitten olin saanut
W----lta. Minulla oli sitä lajia vain tämä yksi, mutta sillä olin
saanut useita suuria monena vuotena tähän aikaan päivästä. En tiedä sen
nimeä, mutta otan siitä selon, jahka pääsen yhteyteen Englannin kanssa
--eikähän nyt enää luulisi olevan estettä, kun saksalaisetkin ovat
menneet omalle maalleen. Oi sinuas, ylpeä Albion!

Hiivin kyyrylläni arkulle, etten peloittaisi pitkällä ruhollani enkä
askelteni töminällä. Turha varovaisuus, sillä lohilla oli
herkkupöytänsä katettuna ja ne tunkeilivat sen ympärillä, pienet ja
suuret, kaapatakseen kuin kanat ruokaa, jota veenemäntä tyttärineen
sirotti sormiensa lomitse heidän eteensä ympäri koskea. Samanlainen
pätke ympäri koskea kuin edellisinäkin iltoina. Äsken arat kalat eivät
nähneet eivätkä kuulleet eivätkä varoneet, vaan mulahtelivat,
posahtelivat ja pärskivät ihan arkun vieressä. Näkyi pyrstöä, päätä,
evää, ja joukeasti loirahtelevia selkiä. Suuria ainakin kymmenkunta,
pieniä kukaties kuinka paljon eri haaroilla koskessa.

Joka metsästä hiipien on tullut kaurahalmeen laitaan ja yht'äkkiä tapaa
joka kuhilaan päässä teeren, voi jotakuinkin kuvitella, millainen oli
hermojännitys sillä hetkellä, se sydämen pamppailu, se tunne
hartioissa, se sähkötys nivelissä sormenpäistä varpaihin, jonka
vanhakin erämies sellaisissa tilanteissa tuntee yhtä voimakkaasti kuin
vasta-alkaja poikanen. Se on tuttua ja koettua, mutta aina uutta. Se on
humalaa, sensatiota, olkoon, mutta ihanaa se on, ja joka on päässyt sen
makuun, sen intohimon valtaan, hän ei siitä koskaan parane, hänestä ei
tule raittiusmiestä, hän on ja pysyy parantumatonna alkoholistina
kuolemaansa asti. Hän hakee huumausta, mistä sen saa, maksaa siitä
niitä hyvänsä ja voi pahoin, jollei tuon tuostakin saa tyydytetyksi
vaistoaan, jotakin ammoin isiltä, alkuihmiseltä, ehkä vielä kauempaakin
perittyä petovaistoa, saukkovaistoa: saada kiinni, käydä hampain
kiinni, ei päästää, vaan pitää, kiristää kurkusta viimeiseen saakka.

Istuuduin arkulle ollakseni heittäessäni niin alhaalla kuin
mahdollista. Ensimmäinen heitto, tai toinen tai kolmas, on usein
ratkaiseva. Jos se epäonnistuu, on se sama kuin harhaisku, harhalaukaus
teeriparveen. Perho on joko itsessään sopimaton ja kalan epäluulo
herätetty toisiinkin nähden, tai putoo se huonosti, kala nousee ja
hylkää sen tai tarttuu heikosti ja pääsee, jos siima on jäänyt
höllälle.

Heilautin vapaa pari kertaa, sain siiman suoraksi ilmassa, pysäytin
vavan sopivassa kulmassa ja siima laskihe perhoineen keveästi pinnalle,
perho ensin, sitten siima, niinkuin tekniikka vaatii.

Kun perho on tehnyt kaarensa virran mukana, ja kulkenut niin kauas
alas, että uusi heitto pian olisi tehtävä, kiinnittyy siima, vavan
kärki vastaa ja kala on kiinni, ja iso onkin.

Tuskin on mikään vaihe niistä monista, joihin lohenonkija joutuu, niin
tenhoisa kuin ensimmäinen tuntu suuresta lohesta. En tiedä vielä,
millainen se on, en, minkätapainen, sen vain, että se siinä on. Olen
onnistunut, olen laskenut oikein, juuri sen perhon piti siihen ja
siihen paikkaan pudoten kaikkien teoriain mukaan kelvata. Ja samassa
välähtää kinematograafisin leimauksin kuvia ennen käydyistä otteluista.
Tekeekö se nytkin niin ja niin, paneeko se toimeen sen ja sen
yllätyksen? Onkimies on siima-vapajohtoa myöten saamansa sähköiskun
vaikutuksesta lyhyen hetken kuin tainnoksissa, huumautuneena, itsestään
poissa. Sitten herää hän todellisuuteen. Se on lohen valtavan pyrstön
posahdus, joka hänet siihen herättää. Kala on huomannut tulleensa
yllätetyksi, joutuneensa vangiksi ja koettaa nyt vapautua. Se tempoo,
pudistaa kahlettaan ja huomaa--kun vapa on notkea ja rulla herkkä--että
kahletta tuskin onkaan. Sitä on kuitenkin vähän, joka häntä pidättää,
vaikkei hän sitä näe, ainoastaan vähän tuntee. Siitä täytyy päästä
eroon. Lyhyitä hyökkäyksiä oikeaan ja vasempaan, pyöräyksiä ikäänkuin
epäröiden, mihin ryhtyä. Tuo vastustus seuraa yhä mukana, suupielessä
on jotakin, joka kiinnittää--siitä _on_ päästävä ja alkaa tositaistelu.

Se on, kun koukku on pieni ja peruke heikko ja hieno, jotenkin
tasaväkinen suuren kalan ja onkimiehen välillä. Se on sylipainia tai
sormikoukkua. Jos tässä kehaiseisin, sanoisin, että se on verrattavissa
urheiluun, jota Kaarle XII harjoitti painiessaan sulin käsin karhun
kanssa. Ei pyssyä, ei keihästäkään, ainoastaan kärjetön kanki, joka
lopulta sekin nakattiin menemään, ja käytiin sylipainiin. Ei missään
uudenaikaisessa pyydysurheilussa jouduta niin kiinteästi yhteen toinen
ja toinen. Ainakin on se täysin verrattavissa silmukkanuoran heittoon
ratsun selästä villihevosen kaulaan tai puhvelin sarviin tai
suksimiehen suopungin heittoon poron sarviin. Hieno vapahan ei ole
muuta kuin jatkuva käsi, kala tuntuu olevan sormen päässä ja ottelu on
hyvinkin mieskohtaista. Jokainen kalan liike tuntuu välittömästi,
jokainen pyrstön tempaus välittyy vapaa myöten sitä pitävän käteen ja
pitäjä voi usein lukea kalan ajatukset ja aikomuksetkin, mitä se nyt
tuumii ja mitä tulee tekemään. Vaikka kala on miestä heikompi, on
kuitenkin vehkeiden heikkouteen nähden tasapaino olemassa ja alussa on
etu aina kalan puolella. Kun perho on pieni ja se tavallisesti on
kiinni tunteettomassa leukaluussa tai suupielen lihaksensa, ei kala
tunne kipua ja sillä on kaikki edellytykset päästä irti. Onhan se
paljoa voimakkaampi kuin hieno peruke. Se vie siimaa mihin tahtoo, ja
jos se heti syöksyisi suoraan pois, katkeaisivat vehkeet, ei tarvitsisi
muuta kuin heittäytyä veden vietäväksi eikä mikään vene ehtisi mukaan,
vielä vähemmän tietysti rannalla oleva. Vehkeet eivät kestäisi edes
kalan kuollutta painoa. Suuren kalan kokoinen tavallinen uunihalkokin
menisi menojaan. Usein kala tämän etunsa älyääkin ja monet ovat ne
lohet, jotka siten ovat minulta päässeet, kun en ole voinut seurata
rantaa myöten mukana. Siima loppuu, nykäys vain ja kala on
kaksintaistelussa voittanut. Mutta tavallisesti kala on tyhmä tai
kokematon tai hätäytyy ja lähtee ylös tai pysyy paikallaan, äkäytyen
pohjaan, ja antaa uuvuttaa itsensä ja tulee vedetyksi yhä lähemmä.

Tämä tänillan ensimmäinen kala oli aika pahanilkinen. Vapa oli kovalla
koetuksella: kuinka se saikaan joustaa ja kuinka siima lauloi! Kala ei
tosin ollut suurimpia, ehkä noin 4-kiloinen, päättäen koosta sen
hypätessä. Sen kokoinen kala on notkea ja virkeä. Päätän ottaa sen
pian, sillä nyt ei ole aikaa uuvuttamiseen kaikkien taktiikan sääntöjen
mukaan. On jouduttava saamaan toisia, joita hyppii ihan tuossa edessä,
muutaman sylen päässä, vavan ja siiman muodostaman kaarenkin alla. Jos
tämä pääsee, otetaan uusi. Ja niin minä kiristän ja hengästytän sen
niin, että tuskin on kulunut viittä minuuttia, kun se loikertelee arkun
huopeessa, josta Akkeli kurkottaa sen koukkuunsa.

Samassa perho irtautui suusta ja vapa oli valmis uuteen heittoon.
Akkeli ei ole vielä ehtinyt kiikuttaa kalaa maihin, kun uusi kala on
kiinni. Koska perho ja peruke näkyvät kestävän, panen tämänkin heti
tiukalle ja saan sen ennen pitkää pyöräytetyksi arkun luo, niin että se
vielä täysissä voimissa ollen joutuu koukun saavutettavaksi. Se on
6-kiloinen uroskala. Joitakin heittoja taas ja taas jämähtää. Se on
sitkeämpi ja uitattaa itseään puolisen tuntia, pyrkii itsepintaisesti
alas, näyttää olevan jo menemässä suureen koskeen, mutta kääntyy viime
hetkessä, ui viistoon toiselle rannalle, kampeutuu sieltä tälle ja
pettyy antautumaan arkun ja maan väliseen matalaan suvantoon, jossa se
on helposti taltutettavissa ja johdettavissa rantaan. Se on 5-kiloinen
naaraskala.

On jo melkein pimeä, tuskin näen mennä arkulle, mutta menen sittenkin.
Tavallisesti minulle tämmöinen saalis jo riittää, mutta otamma heitä
nyt talven varalta minkä saan; jää niitä sinne sittenkin satoja
kutemaan: ja onhan niitä istutettu ja hoidettu tässä koskessa muidenkin
varalle. Perhosten parveilu yhä jatkuu, ja vaikka saamani kalat ovatkin
laahanneet sumaa koskessa ristiin rastiin, mikä tavallisesti peloittaa
tai arkiuttaa toiset, eivät ne nyt näy mistään välittävän. Siinä
mulahtelee ja pärskää lakkaamatta pieniä ja suuria. Silloin tällöin
töytähtää suuri, (8-9-kiloinen), joita ei juuri koskaan saa ongella,
ylös vedestä suoraan ilmaan kuin pökkelö, pudoten takaisin pyrstölleen.
Illan pimetessä ovat yölepakotkin saapuneet saaliin jakoon. Ne häärivät
vavan ympärillä sen soiton houkuttelemana, joka syntyy veden hangatessa
siiman kieltä, jota toisaalta pitää tiukalla vavan kärki, toisaalta
koskessa temmeltävä kala. Soitto kuuluu onkijankin korvaan eri
äänilajeissa, kun asettaa sen vapaan kiinni. Olen muuttanut perhon
kokeillakseni uudella kuosilla, suurella kiviperholla, _Stoneflyllä_,
joka sekin jäljittelee _Stenofylax Stellatusta_. Saan silläkin, näkyy
olevan samantekevää, mitä heille tänä iltana tarjoo. Se on 5-kiloinen
koiraskala, voimakas ja villi, jonka ottamisvaiheet jääkööt
kuvailematta; saanen vielä vain sanoa, että kesken kahakan täytyi panna
tupakka hermojen rauhoitukseksi--eikä haiku koskaan hivele keuhkoja
niinkuin tällaisessa tilanteessa.

Niitä makaa nyt rannalla rivissä neljä melkein samankokoista ruskeata
venkaletta, painaen yhteensä noin 20 kiloa, otetut 1-1/2 tunnin
kuluessa. Saaliin puolesta voisi jo riittää, mutta minun tekee mieleni
vielä nähdä, kuinka kauan näitä pitoja kestää, ja minä menen vielä
kerran arkulle, hiihdätellen melkein pilkkosen pimeässä sinne viepiä
puita myöten. Sen ajan kuluessa, mikä on mennyt perhon irtauttamiseen
viimeisen kalan kidasta ja hetken lepoon, on ehtinyt tapahtua
täydellinen käänne kosken elämässä. Lepakot ovat kadonneet, samoin
perhot, ei kuulu enää kalan liikettä, parveilu on päättynyt,
juhla-ateria korjattu pois ja vieraat poistuneet pöydästä minne
lienevät piiloihinsa. Muutan takaisin ensimmäisen hyvän perhon, mutta
ei ota enää sitäkään.

Akkeli on ripustanut kalat korentoon--konttiin ne eivät mahdu--ja me
kannamme saaliin kotiin, mieli metisenä ei ainoastaan taakasta
itsestään, vaan myöskin siitä, miten saalis oli saatu: ottamalla
huomioon oikea hetki ja käyttämällä oikeata perhoa. Saavutettu luonnon
tutkisteluun perustuva kokemus on lohenonginnan niinkuin muunkin
pyydystelyn menestymisen ensimmäisiä ehtoja.

Luonnolla on usein merkilliset metkunsa. Sen koneisto toimii yleensä
oikullisesti, mutta toisin kerroin taasen yllättävällä
yhdenmukaisuudella semmoisessakin pikkuasiassa kuin lohenonginnassa.
Samana päivänä ja samalla tunnilla kuin minä sain nämä loheni
Keski-Suomessa, oli toinen kalastaja Kalkkisten koskessa Heinolan
lähellä Etelä-Suomessa saanut melkein samanlaisen saaliin
samantapaisella keinotekoisella perholla samojen luonnonperhojen
parveillessa koskella.



TÄYLLÄ JA PERHOLLA.


Saavuin eräänä keväänä koskelleni kaikkine uusine ja vanhoine
perhoineni. Olin edellisenä keväänä ottanut talteen kaikkia niitä
perhoja, joita koskella tapasin ja hakenut kaikista Helsingin
urheilukaupoista niiden vastineet, mikäli niitä oli saatavissa. Niillä
oli minun nyt kokeiltava. Olin kuitenkin tullut liika varhain, sillä
perhot eivät vielä olleet ilmaantuneet. Heittelin viimekeväisiä,
samankokoisia malleja, mutta kaikkialla yhtä huonolla menestyksellä.
Silloin tällöin ajoi joku, räpsäyttäen pyrstöllään ja kääntyen
kiivaasti pois. Sain kielteisen vahvistuksen siihen teoriaan, että
mullonen ottaa perhoa vain silloin, kun sitä on koskessa toisessa tai
toisessa muodossa. Kun ne eivät näe niitä luonnossa, eivät ne välitä
niiden jäljennöksistäkään. Oikeauskoinen englantilainen perholla onkija
olisi jäänyt odottamaan perhojen parveilua, istuskellen ja
käyskennellen ja vartioiden kosken rannalla ryhtyäkseen toimeen vasta
sitten, kun näki mullosten liikehtimistä pinnalla. En malttanut odottaa
sitä, vaan ryhdyin toisiin keinoihin. En vielä silloin uskonut
»suurperhoon». Koetin kyllä lohiperhoa _Jock Scottia_ ja sainkin sillä
muutamia, mutta kun pidin niitä satunnaisena saaliina, en jatkanut.
Tässä saanen ohimennen huomauttaa, kuinka suuressa määrin jonkin
pyydyksen menestyksellisyys riippuu siitä, miten hartaasti siihen uskoo
ja millä vakaumuksella sitä siis käyttää. Usein saattaa kaikkein
paraskin pyydyslaji siirtyä miltei hyljättyjen sarakkeeseen vain siitä
syystä, ettei niillä malta kokeilla tarpeeksi. Luultavasti olisivat
»suurperhot» tänä kevännä kelvanneet yhtä hyvin kuin sitten
seuraavanakin.

Minä nyt sen sijaan turvauduin pyydykseen, jolla oli vanha hyvä maine
Huopanassa, pieneen devoniin. Sitä otti heti, aivan pienetkin, jotka
tavallisesti ottavat parhaiten perhoa. Sain niitä kymmenkunnan, joiden
yhteinen paino oli noin kolme kiloa. Seuraavana päivänä sain
suurempiakin, puolikiloisia ja kiloisia, jopa yhden liki kaksikiloisen.
Tämä viimemainittu oli n.k. kannibaali, oman sukunsa syöjä, suurisuinen
ja laiharuumiinen epämuodostuma, joka elää melkein yksinomaan
kalaravinnosta, mieluimmin omaan sukuunsa kuuluvasta, ja joka on kosken
kalakannan pahin vihollinen.

Mutta kun otti devonia, oli ilmeistä, että nyt ottaisi myöskin täkyä.
Niinkuin jo ennen olen maininnut, en minä juuri mielelläni turvaudu
täkyyn. Sen hankkimisessa on paljon puuhaa, sen kuljettaminen koskella
mukana on hankalaa ja sen heittäminen kiusallista, se kun tuoreena ei
tahdo kestää. Formaliinitäky ei myöskään ole miellyttävä käsitellä,
vaikka se onkin sitkeämpi.

Ryhdyin kuitenkin onkimaan salakoita perhosvavalla. Vaihteen vuoksi on
salakan onginta kylläkin hauskaa, varsinkin perholla, jota se ottaa
mielellään. Sainkin niitä pian täkysumpun täyteen. Ennenkuin kuitenkaan
ehdin itse niitä käyttää, saapui toveri, joka mielellään onki täyllä ja
sai minun salakkani. Näyttäytyi, että salakka oli oikea pyydys. Kaloja
löytyi melkein mistä hyvänsä ja ne olivat kaikki kosken parhaita, kilon
kokoisia, mustia ja villejä. Toverini otti niitä yhtenäkin päivänä
parikymmentä. Ja syönti kiihtyi päivä päivältä. Eräänä niistä, kun
toverini oli matkustanut pois, kävin minä vuorostani kokeilemaan läpi
koko kosken. Näitä samankokoisia mullosia oli siinä ylt'yleensä. Tuskin
olin pudottanut salakan kuohuun tai kiven huopeeseen tai suvantoon tai
arkkujen viereen tai puoman kupeeseen, kun kaikkialta karkasi mullonen
esiin ja otti kiihkeästi, intohimoisesti ja nälkäisesti.

Oli kuin koko koski ylt'yleensä olisi ollut hermostumisen vallassa. On
iso ero siinä tavassa, millä kala milloinkin ottaa. Kun syönti on
oikein rajua, iskee se koko kidallaan, eikä tokaise vain huultensa
huipulla--joskus se näyttää vain sitä seuraavan, suutaan avaamatta--
nielee suurenkin pyydyksen kurkkuunsa, jokin näyttää iskevän
useampaankin kertaan, jos ei ensi kerralla osu. Se näyttää menettäneen
kaiken varovaisuusvaistonsa, olevan sokea näkemään karkeimpaakin
koukkua ja paksuintakin peruketta.

Mikä tämän aiheuttanee? Todennäköistä on, että mullonen tähän aikaan
vuodesta ottaa korvauksen siitä paastosta, jota sen on täytynyt kestää
koko pitkän talven, ja seuraa silloin salakoita ja muita pikkukaloja,
jotka siihen aikaan paltoutuvat koskeen ja jos niitä ei siellä satu
olemaan aivan runsaasti, täyttää vatsansa kaikella mitä saa, ja niin
paljolla kuin saa ja niin pian kuin saa. Mutta näiden päivien kiihkeään
syöntiin vaikutti kai myöskin sää. Sillä kieltämätöntä on, että
sääsuhteilla on suurikin merkitys syöntiin nähden. Seisovilla
yksitoikkoisilla ilmoilla, olivatpa ne pitkällisesti sateiset tai
poutaiset, huonontuu syönti huonontumistaan. Jos sitävastoin ilmanpaine
on muuttumassa ja siitä aiheutuu levottomuutta ja syntyy sähköisyyttä,
jos ukkonen uhkaa ja taivaalle kasvaa pilviä, jotka milloin luovat
mustia varjoja, milloin päästävät päivän leimahtamaan ja sammumaan
veden pinnalla, jos rakentuu sadetta ja se sitten kuuropilvin vuoron
syntyy ja lakkaa samassa, silloin on syönnin aika. Syönti sellaisella
säällä voi taas riippua--niin on arveltu--sekä sähköisyyden ja
ilmanpaineen vaikutuksesta kalan organismiin että myöskin siitä, että
yhtämittaa vaihtelevat varjot ja valot estävät kalan näkemästä
pyydysten keinotekoisuutta ja ehkä myöskin häikäisevät sen silmiä. Tuo
näistä syistä syntyvä optillinen levottomuus ehkä myöskin jossakin
määrin suoranaisesti kiihoittaa kalaa. Kuinka tahansa, nyt oli
sellainen sää ja kala söi rajusti. Se otti kaikkialla yhtä hyvin,
Niskassa, välisuvannossa ja kosken alla.

Kunnes täyn syönti yht'äkkiä lakkasi. Samalla kuin ongin salakalla,
minä aina tuon tuostakin koetin perholla. Oli tullut koskelle eräs
toinen toveri, joka kalastaa melkein yksinomaan perholla. Hän palasi
koskelta tuoden tullessaan kolme samanlaista mullosta kuin ne, joita
oli saatu salakalla. Hän tavallisesti aina onkii lohiperholla, mutta
nyt hänellä oli ollut ruskea korkkiruumiinen ja gelatiinisiipinen, joka
jäljittelee päiväperhoa, efemeraa, jota englantilaiset kutsuvat
_Mayflyksi_ s.o. toukokuun perhoksi. Ja kun menin ulos, huomasin, että
näitä perhoja survi ylös ja alas ilmassa. Panin samanlaisen ja otti
sitä minultakin. Minulla ei ollut niitä kuin yksi vanha, jonka pian
menetin. Kiinnitin silloin siimaan samanvärisen ja saman suuruisen
_Coch-y-bondhyn_, jolla ei kuitenkaan ole siipiä niinkuin _Mayflyllä_,
vaan ainoastaan tuuhea karvaruumis. Olin lukenut ja merkinnyt muistiin,
että nämä perhot ajavat jotenkin saman asian ja että _Coch-y-bondhyä_
ottaa silloin, kun efemeroja on vähän--niinkuin nyt oli. Sainkin sillä
joitakuita.

Perhon syönti oli siis vihdoinkin alkamassa. Ja yht'äkkiä ne, nuo
tavalliset pienet ruskeat ja harmaat keväiset koskiperhot,
ilmaantuivatkin, kun olin niitä viikon verran odottanut. Vaihdoin
_Coch-y-bondhyn_ pienempiin ja sain _Hoflands fancylla, Stoneflyllä,
March brownilla, Hardys favouritellä, Governorilla_ y.m., joita minulla
oli milloin mitäkin lajia aina kolme siimassani, nyt yhtä hyvin kuin
sitä ennen devonilla ja salakalla. Jos olisin malttanut säästää nekin
kalat perhosaikaan, olisin luultavasti saanut nekin perholla.

Sain samalla kokea, että nyt ei kelvannut mikään muu kuin perho. Kosken
pöytä oli katettu mullosen kaikkein makeimmalla herkulla, jota se ahmi
tavattomalla ahneudella. Perhoja tuli kuin tuiskuttamalla. Niitä kihisi
kaikissa pensaissa, joista ne pelmahtelivat paksuina pilvinä ilmaan.
Niitä parveili savunaan puiden latvoissa, juoksenteli puomia ja
sillankaiteita pitkin kuin russakoita, niitä tunki silmiin, suuhun ja
sieraimiin, ikkunat oli pidettävä kiinni, etteivät ne täyttäisi
huoneita. Missä oli vähänkin suvantoa ja tyynempää vettä, siinä
tuikkivat turvat, pätkivät pyrstöt, ja hypähteli korkealle mullosia
ottaen ruokaansa sekä vedestä että ilmasta. Säyneitäkin mulahteli
Välisuvannossa puoman ja maan välissä. Vasta tämmöisinä päivinä näkee,
kuinka paljon kaloja koskessa todella on. Ruokaa riitti kaikille ja
sittenkin sitä meni suurin osa hukkaan. Jokainen kala oli pian paksu
kuin syöttöporsas, vatsa pingallaan ja kurkku läkähtymään asti täynnä.
Oli istuttava rannalle iloitsemaan toisten ilosta, sillä pian aikaa ei
maksanut vaivaa koettaakaan keinotekoisin perhoin kilpailla
luonnollisten kanssa, jotka elävinä putoilivat veteen ja lentelivät ja
juoksivat pinnan yllä ja pintaa pitkin. Sinä päivänä kuin perhostulva
oli korkeimmillaan, en saanut ainoatakaan, en perhoilla, en salakalla
enkä millään. Mullosten ei tarvinnut muuta kuin seisoa pää vastavirtaan
ja aukoilla suutaan ja niellä. Satojen joukossa oli minun perhoni vain
yksi ja siis vain sattuma, että se sattui suun kohdalle.

Näitä pitoja kesti useita päiviä. Sitten alkoi perhospyry vähitellen
vaimeta ja sitä mukaa syönti taas parata. Kun mulloset turhaan
odottivat luonnon tarjoilun jatkumista, ottivat ne taas minun
tarjoamiani. Kokeilin kaikenlaisilla malleilla ja kaikki kelpasivat,
erikoiset ja eriväriset. Sain pian tarpeekseni tästä ja lähdin. Ei
makeata mahan täydeltä, ja tulee se kai kesä toinenkin--niinkuin
tulikin.



UISTIN.


Kalamies on usein vanhoillinen eikä helposti luovu pyydyksestä, johon
hän on tottunut. Vanhat pyydykset voivat ruostua, mutta rakkaus niihin
ei ruostu. Samasta syystä hän ei myöskään ensi tilassa taivu käyttämään
sellaista, jolla joku toinen on saanut, mutta hän ei. Ja usein vanhalla
ja rumemmallakin, johon rajattomasti uskoo, saa paremmin kuin uudella
kauniimmalla, johon ei usko, sillä uskosta se tämä kalansaaliskin
riippuu. Joka uskoo johonkin pyydykseen, hän taistelee sen uskonsa
puolesta ja sen innostamana ja heittää hartaasti ja hikipäässä eikä
veltosti ja välinpitämättömästi niinkuin silloin, kun pyydyksellä ei
ole hänen täydellistä luottamustaan. Monien vehkeiden suhteen olen
tuuminut: »Saattaahan se olla hyvä tuokin, siellä ja siellä, sitä ottaa
semmoistakin, kun sattuu, ja kyllähän minä olen minäkin sillä koettanut
ja jonkin saanutkin, mutta paras on panna se ja se s.o. se, millä minä
yleensä olen saanut.» Vasta sitten, kun omat suosikit eivät kalasta,
kun niillä turhaan olen piessyt koskea pitkin ja poikki, vasta sitten
minä kuin jonkin ihmeen toivossa turvaudun toisen suosittelemaan, mutta
silloin hyvin usein ei kalasta sekään.

Vaikka oppi-isäni Lybeck käytti paljon uistinta tai oikeastaan lippaa,
joita hänellä oli useamman laatuisia, pieniä ja suuria, ja vaikka
tiedän olevan vesiä, joissa uistin lohenkin onginnassa on melkein
yksinomaan käyttökelpoinen, en minä ole siihen oikein päässyt
perehtymään, jotavastoin olen takertunut devoniin ja heittelen sitä
erivärisenä ja erikokoisena melkein aina silloin, kun en kalasta
perholla. Sitä on helppo heittää, sitä saa erisuuruisia ja hopeisia ja
kultaisia ja sitä voi ripolinillä maalailla minkä väriseksi milloinkin
tahtoo. Sillä voi jäljitellä valkoista kalaa, keltaisenpunaista ja
vihreänsinistä sekä elritsaa että pienintä mullosenpoikaa, jopa oikein
pienellä harmaankeltaista koskiperhon toukkaakin. Lippa ja varsinkin
soikea uistin sitävastoin leveytensä ja keveytensä vuoksi lentää
huonosti ilman lyijyä, on varsinkin kirkkaalla säällä liiaksi näkyvä
suurine koukkuineen, joita vauhti ei peitä niinkuin devonissa. Valkea
täky, jota se jäljittelee, on aina parempi, ja ainoastaan sen
puutteessa olen silloin tällöin käyttänyt uistinta etupäässä haukia
varten. Se onkin enemmän tyynessä tai vain heikossa virrassa uistelevan
kuin rannalta virvelöijän ja koskessa heittelevän pyydys. Se on
sitäpaitsi arka ja koko lailla vaikeasti käsiteltävä pyydys, sen
kuperuus kun pitää olla erilainen eri vahvassa virrassa, jotta
liikehtely vastaisi pyörtyneen kalan liikettä, jota ainakin suurempi
uistin ja lippa jäljittelee. Se ei saa lipattaa ja heittää
kuperkeikkojansa vedessä liian nopeasti eikä myöskään liian hitaasti.
Siinä suhteessa se kokonaan eroo devonista, joka aina pyörii yhtä
tasaisesti akselinsa ympäri ja jonka liike aina on sama, pyöripä se
hitaammin tai nopeammin.

Mutta kun uistin tai lippa sattuu olemaan oikeaa mallia siihen veteen,
missä sillä kalastetaan, voi se tehdä ihmeitä. Ja erään uistimen kanssa
minä kerran Huopanassa jouduin en tosin itse kalastajana, vaan toisen
soutajana, semmoiseen syönnin peliin, että tulen sen aina muistamaan--
ja harmikseni, jos sanon suoraan.

Tapasin kesällä Helsingin Esplanadissa vanhan kalakumppanin, joka sanoi
olevansa menossa urheilukauppaan ostamaan jotakin uistinta, jonka hän
oli huomannut erittäin tehoisaksi saaristossa haukia uistellessaan. Hän
arveli, että se ehkä olisi hyvä Huopanan lohillekin. Minä en uskonut,
jos en ollut uskomattakaan. Vaan sopiihan koettaa, sillä kaikkea pitää
koettaa. Vaikka olenkin vanhoillinen siihen nähden, millä lopulta
kalastelen, minä kyllä aina kokeilen uusillakin, negativinenkin kokemus
on kokemus sekin. En edes tiedustellut, millainen uistin se oli, jonka
hän aikoi ostaa. On pyydyksiä, jotka sattuma saattaa muotiin ja jota
sitten kauppiaat kehuvat asiakkailleen ja joita herkkäuskoiset ostavat,
kunnes ne sitten yhtä pian häviävät. Niissä on aina olevinaan jokin
hienous ja salaisuus. Milloin pitää uistimen välttämättä olla
päältäpäin kuparinvärinen ja alta hopeanvärinen, milloin taas
päinvastoin, milloin ei kupari kelpaa lainkaan, vaan sitävastoin
ehdottomasti vaski. Olen minäkin niitä ostanut ja maalannut ja
galvanisoittanut, pääsemättä kuitenkaan selvyyteen toisen tai toisen
ehdottomista eduista, sillä lopulta kaikki pyydykset
kalastavaisuuteensa nähden riippuvat veden väristä ja syvyydestä ja
taivaan pilvisyydestä tai poutaisuudesta ja kuka lopulta tietää mistä
taiasta, mutta sen tietää jokainen kalastaja, että aina ne oikkuilee ja
yllättelee. Elokuun keskivaiheilla tapasin toverini taas Huopanassa ja
hänen laatikostaan tuli esille ainakin neljän tuuman pituinen soikea
kalankuvainen hopeauistin, niitä semmoisia, joissa tylsä pyrstö on
asetettu pääpuoleksi ja terävä pääpuoli pyrstöksi--miksi niinpäin, sitä
en koskaan ole osannut selvittää--muodoltaan jotenkin samanlainen kuin
se, jota käytetään Kemijoen suvannoissa. Ennen näkemistäni se erosi
vain sikäli, että se oli yksivärinen ja kupera puoli oli tehty
suomuille. Siinä. oli kolme koukkuparia, yksi ylinnä, toinen alinna ja
kolmas keskellä, oikeita ankkureita.

--Mikäpäs siinä, uistin kuin uistin, ainakin siinä pysyy, kun kerran
tarttuu, saattaa olla haukia varten hyväkin, mutta täytyy olla hyvin
nälkäinen tai likinäköinen lohi, joka tuommoisen nielee.

--Menen minä nyt kuitenkin koettamaan aamiaiskalaa, kala kuin kala ja
kala se on haukikin.

--Minä tulen soutamaan.

Toisen varmuus aina hiukan tarttuu. Eihän tiedä, syöhän lohi
Keiteleessä sen suuria muikkuja ja ottaahan se koskessa salakkaakin,
miksei se ottaisi senkin kuvaa niinkuin kaikenlaisen muunkin elävän
ruokansa kuvaa?

Lähdimme niskaan hopeauistimen kauniisti kylläkin helähdellessä vapaa
vasten. Oli tuulinen, lounaasta tempoileva ilma, milloin poudassa,
milloin pilvessä. Niskassa on järven ja kosken rajalla pienoinen saari,
jonka ympärillä on hyviä haukipaikkoja. Kierrämme sen ensin järven
puolelta, mutta ei ole hauki syönnillään, vaikka on olevinaan niin hyvä
pyydys, että sillä Tammisaaren satamassakin saa niin paljon kuin
tahtoo. Ehkä ne ottavat saaren alapuolelta. Ei ota sieltäkään, vaan sen
sijaan uistin kyllä useamman kerran ottaa pohjaan ja antaa haravansa
täyden vesiheiniä. Siihen ne nuo moni- ja pitkäkoukkuiset yleensäkin
ovat erittäin taipuvaisia, niillä on aivan erikoinen rakkaus myöskin
pohjahakoihin, saa olla hyvin iso hako, joka niiden varassa ei nouse
ylös.

--Maltahan ... maltahan...

Laskeumme alemma, siinä on paikka, jossa melkein aina on hauki, onpa
joskus vaihteeksi lohikin. Siinä on sitä varten tarpeellinen kivi ja
kiven rannanpuolella ahvenheinikkotukko, jos ei siis siitä, niin ei
mistään. Ja siinä se samassa ottaa kuin ottaakin. Näyttää olevan noin
kilon painoinen, ja tulee oikonaan venettä kohti.

Toverillani on luja, kankea vapa, jonka kärki kyllä on melko lailla
taipunut, käyristynyt monessa tasapäätappelussa, mutta kestää yhä. Se
on saanut olla mukana monessa kovassa koetuksessa sekä Tainionkosken
kuohuissa että Äänekosken rännikanavan niskassa, joissa ei kuulema auta
olla helläkätinen; jos antaa lohelle hetkenkään hengähdysaikaa, se
menee. Täytyy huumata se ensi tempaisulla niin, ettei se ehdi
ajatellakaan lähtemistä pelastavaan kuohuun. Siima ja peruke ovat
ystävälläni yhtä lujat, tapsi teräslangasta punottu. Kun hänen
pyydykseensä kerran tarttuu, ja jos vielä tarttuu niin hyvin, että
kalan suupieli kestää, silloin hän myöskin voi vetää sen uuvuttamatta
maihin, ei niin isoa, ettei se tulisi. Sillä tekniikalla on kyllä monet
heikotkin puolensa, mutta on ainakin yksi vahva, se että hyvän syönnin
aikana ei aika mene hukkaan, niinkuin menee heikommilla vehkeillä. Ja
onhan sellainen menettely urheilunkin kannalta tyydytystä antava
sikäli, että ottaminen on koko ajan ottelua, vimmattua sylipainia
elämästä ja kuolemasta ilman mitään kuolleita välikohtauksia, ilman
yhtä ainoata hengähdyksen hetkeä, kala ei pääse painautumaan pohjaan,
ei jurnittamaan eikä jarruttamaan, joka voi saattaa kärsivällisimmänkin
epätoivoon.

Ja niinpä hauki nytkin vanhasta tottumuksesta otettiin oikonaan kotiin,
pää korkealla, suoraan haaviin ja olisi kai tullut ilman sitäkin laidan
yli yhtä kyytiä veneeseen. Vasta siinä se pääsi päristelemään ja
päristelihe heti irti. Jos hän ei olisi pannut sitä niin tiukalle kuin
pani ja päästänyt sen vain kerrankaan hyppäämään, olisi se päässyt jo
ennen. Vahva vapa, luja siima, teräsperuke, isot koukut, tuima otto--
ilman sitä se olisi mennyt ja kun ei mennyt, oli se tämän tekniikan
voitto--joka oli todistettava ja taas kerran todistettu. Olimme siitä
usein väitelleet ... minä myönsin.

--Näetkös nytkin?

Näinhän minä, mutta en minä sittenkään vielä ollut kaikin puolin
vakuutettu ... annahan olla, kun tarttuu suurempi, oikein suuri, eivät
siinä mitkään pelit kestä.

--Niin suuria ei ole ... ja jos ei kestä, niin olkoon kestämättä;
joskaan silloin en ole saanut, olen ainakin urheillut, jos en olekaan
voittanut, olen ainakin taistellut.

--Siis jatkamme.

--Minä olen valmis.

Lähdimme toivehikkain mielin soutamaan, sillä missä ja mitä yksi hauki
ottaa, siinä ja sitä ottaa toinenkin. Olihan jo todistettu, että tämä
suomuselkäinen uistin kelpaa ei vain Tammisaaren sataman, vaan myös
Huopanan haueille, ja minä ohjasin siis veneen takaisin vesille
vähemmin epäilevänä kuin äsken. Uistimen omistaja oli niin vuorenvarma
voitostaan, että sanoi: »Tuosta otetaan uusi ja parempi»--samassa kun
hän heitti helisevän pyydyksensä ulos niin, että siima vinkui vavan
renkaissa. Tuskin oli pyydys läiskähtänyt veteen ja ehtinyt hiukan
upota, kun vapa taipui ja kala oli kiinni.

--Mikä se on?

--Lohi, souda!

Tunsin airoissakin, että se oli suuri, mutta en soutanut, vaan päästin
päinvastoin venettä virtaan, ettei kiristys kävisi ylen suureksi.
Huusin vielä hädissäni, että hän päästäisi siimaa. Se menee kuitenkin
alas, on soudettava maihin ja seurattava mukana Välisuvantoon saakka.

--Souda, sanon minä! komentaa toverini.

--Katkeaa...

--Ei katkea, souda!

Teen työtä käskettyä. Se on todellakin lohi, ja koettaa turhaan sekä
oman voimansa että kosken niskan vesivoiman avulla laskea alas. Kun
vapamies vääntää rullaa ja soutumies airoja, on se pian pinnalla kuin
äskeinen hauki, velloen veden kauheaan vaahtoon niinkuin täydellä
paineelle liikkeelle pantu potkuri. Se ei voi sitä kauan kestää, sen
täytyy koettaa pelastautua ylöspäin, kun ei voinut pelastautua alaspäin
ja se syöksee eteenpäin venettä kohti, kilpaillen rullan ja soudun
kanssa.

--Nyt on helvetti!

--Mikä on?

--Helvetti ... älähän souda!

--Eikö enää?--Miksei?

--Malta!

--Pääsikö se?

--Ei, ei ... rulla pakana... Nyt saat taas soutaa.

Oli tapahtunut, että rulla siiman kiskaisemana oli kimmonnut
holkeistaan ja pudonnut kalastajan helmaan. Onneksi ei kala tiennyt
siitä mitään, vaan tuli yhä ylöspäin, jollaikaa kalastaja oli ehtinyt
panna rullan paikoilleen. Sellaisen kiristyskohtauksen jälkeen ei enää
ollut pienintäkään pelkoa siitä, että se enää pääsee. Minä hinasin sitä
siis tasaisessa tahdissa ylöspäin, se hyppäsikin, mutta hypätköön,
oltiin syvällä vedellä ja jo niin ylhäällä, saaren kohdalla, ettei se
olisi mennyt alas, vaikka olisi vähän hellittänytkin. Mutta toverini ei
hellittänyt. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin lohi oli pyörtynyt ja alkoi
parinkymmenmetrisen siiman päässä vintturoida pinnalla samanlaisin
kuperkeikoin kuin se uistin teki, johon se oli tarttunut. Ja minä
soudin rantaan, ajoin veneen kiinni kahden kiven väliin, tartuin
koukkuun, eikä aikaakaan, kun meillä oli iso, ruskea, komea, ainakin
kuusikiloinen koiraslohi veneessä, saatu uistimella, jota en olisi
ikinä uskonut ottavan tämmöisellä kirkkaalla säällä. Oli otettu
vajaassa viidessä minuutissa kala, jonka ottoon muulloin olisi mennyt
yhtä monta kymmentä minuuttia ja joka luultavasti alas päästyään ja
meidän noustuamme maihin olisi pysähtynyt vasta kosken alla
Välisuvannossa.

--Mitäs sanot?

--Eläköön, hurraa!

Meillä oli siinä yhteinen tupakkatunti, ennenkuin aloimme uudelleen.
Oli kuin olisimme kaataneet karhun ja pitäneet sille peijaisia.
Ystäväni mieliala oli sekoittamaton ja minä soin hänelle sen
tyydytyksen täydestä sydämestäni ja koetin itsekin olla siinä mukana.
Koetin, sillä minun mielihyväni ei ollut aivan sekoittamaton. Ne siis
todella ottavat tuommoistakin mammuttia Huopanankin lohet, joiden maku
jo olisi pitänyt jalostua. Eikö niille todellakaan tarvitse tarjota sen
hienompaa pyydystä? Siihenkö toteen meni kaikki heille antamani
kasvatus pikkumullosesta alkaen. Eikö ne ymmärrä, että semmoinen ei
lainkaan sovi minun perhoskoskessani? Eikö siis tarvita muuta kuin
nakata mokoma metallilevy menemään ja vetää kuin köydellä veneeseen?
Siihenkö toteen meni kaikki monimutkaiset perhoni, ja tutkimukseni ja
teoriani ja tieteilyni senkin seitsemistä, senkin seitsemistä
kymmenistä märistä ja kuivista ja suurperhoista ja pienperhoista?
Olenko kaikkina näinä vuosina tehnyt turhaa työtä, nähnyt vuosikautisia
vaivoja yhä hienontamalla pyydyksiäni ja päästänyt joka vuosi pienistä
perhoistani ja hienoista perukkeistani kuinka monta monituista joka
kesä! Ja koettanut opetella hienoja heittoja ja kehittää hienoja
keinoja? Ja nyt kelpaa sille kosken arimmassa paikassa, matalassa
niskassa, keskellä päivää, veneen pulikoidessa muutaman metrin päässä
siitä, tuommoinen pelätti. Silloin niiden täytyy ottaa melkein mitä
hyvänsä, vaikka suolaista silakkaa, joita kai siis täytyy ruveta
varustamaan mukaansa vastavuosina?

--Mitäs tuumit?

--Tuumin vain, että se on komea kala ja että sinulla on ihmeellinen
taikakalu uistimeksi.

--Tahdotko koettaa, vaihdetaan, ota sinä vapa, minä soudan?

--Kiitos, mutta kyllä minä yhtä mielelläni soudan itse.

Soudamme siis taas, laskemme niin alas kuin uskallamme siihen, missä
niska alkaa viedä vettä kiivaammin, samalle linjalle kuin äsken.
Kuljettelen venettä edestakaisin, ja uistin, joka välkkää siellä niin,
että näkyy veneeseen saakka, heilahtelee ylpeästi ja voitonvarmasti
veneen mutkien mukana, kunnes se siimaa laskettaessa lopulta katoo
niskajänteen alkavaan kuohuun.

--Nyt siinä on samanlainen!

--Jollei se ehkä ole pohjassa?

Olisin melkein suonut, että se olisi ollut pohjassa. Olisin saanut
ruveta uskomaan, että äskeinen lohi oli vain sattuma, ehkä vanha ja
likinäköinen, elämäänsä kyllästynyt itsemurhaaja.

--Ole huoletta, ei se ole pohjassa.

Ottaminen tapahtui samoin kuin äsken. En koetakaan enää suositella omia
ottotemppujani ja kiskon siis venettä ylös niin, että kokka kohisee.
Rulla laulaa, vapa on melkein kaksinkerroin, se on niin suuri, että
hänen sittenkin täytyy antaa sen mennä. Nyt huudan minä, miksi hän
päästää.

--Ole huoletta, en minä päästä, kyllä se tulee, vaikka vähän meneekin,
se on hauki.

Minusta on jostakin syystä mieluista, että se on hauki eikä lohi. Koska
se on hauki, niin oli lohi sitäkin enemmän sattuma. Se on suuri hauki,
yhtä suuri kuin lohi, oikea suvantojen vanha susi, jumalan kiitos, että
sellainen peto kerrankin saadaan pois. Se olkoon kernaasti uistimen
ansio.

Meillä on taas viihtyisä tupakkatunti veneessä samassa paikassa kahden
kiven välissä ja minunkin mielihyväni on nyt sekoittamaton.

--Kaksi haukia ja lohi, kauniit aamiaiskalat, lähdemmekö jo?

--Otamme mennessämme vielä kolmannen hauen.

Soudan hänet taas samaan paikkaan. Ei ota, ainakin ovat loppuneet ne
lohet, jotka ottavat uistinta. Mahdollisesti ottaisi nyt devonia ja
perhoa.

--Muutammeko? Koetammeko sitten jollakin muulla?

--Emme.

--Sama se.

Käytän hänet vielä toisella rannalla, ennenkuin soudan ylemmä
valkamaan. Soudan veneen aivan lähelle rantaa ja pyöräytän sen siinä
takaisin. Siima ja uistin melkein pyyhkäisevät rantakiviä. Silloin on
vapa vielä kerran vääränä ja siinä on vielä kerran lohi! Naaraslohi,
pienempi kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin lohi eikä hauki. Siis
naaraslohetkin ottavat sitä, minun kaikkein kaunoisimmat, perhojeni
parhaat ymmärtäjät--mutta herkutteleehan hienoinkin setteri välistä
hevosen haaskalla kylän tiistien kera.

Vielä yksi hauki, siis neljä haukea ja kaksi lohta, se ei siis ole
aivan yhtä hyvä lohiuistin kuin haukiuistin. Mutta ei ole enää
epäilystäkään, että se sittenkin on erinomainen ase.

--Minä luovutan aseeni, minun on pakko antautua, onnittelen.

Kannamme saaliin korennossa pihaan. On ollut kaksi muuta miestä samaan
aikaan koskella heittämässä sekä devonia että perhoja, niitä ja niitä,
minun neuvokkieni mukaan. Ei kumpainenkaan ole saanut pyrstöäkään.
Ainoastaan meidän uistimemme kelpasi. Samana päivänä saatiin sillä
Alasuvannosta vielä kolmas suuri lohi ja haukia en muista kuinka monta.

Lähtiessään lahjoitti ystäväni minulle uistimensa ja kehoitti minua
sitä ahkerasti käyttämään. Minä ... minä en kastellut sitä kertaakaan
koko syksynä. Sillä kalamies on vanhoillinen. Minä en tahdo, että
Huopanan lohet oppivat ottamaan muuta kuin minun devoniani ja minun
perhojani. Ja ottihan ne niitä ja ottavat kai vastakin.

Uistinta en käytä kiusallakaan, mutta jos hyvä toveri sallii, niin minä
sitä hänelle kernaasti soudan. Sillä enpä muista, milloin minulla
sittenkään olisi ollut niin jännittävän hipaisevaa kuin tuntiessani
lohen pyrstön potkaisut airojen nenissä. Sekin sensatio olisi jäänyt
kokematta, jollei vapa, siima, uistin ja pyydys olisi ollut tehty siltä
varalta.



SUURPERHO.


Oikeastaanhan onkimies on erakko. Harvoin meitä näkeekin kahta samassa
veneessä. Siihen on syynsä. Onginta on yhden työtä eikä siinä apumiestä
tarvita muuhun kuin soutamaan suurissa koskissa, joissa ei voi rannalta
heittää. Ammatti vaatii hiljaisuutta. Kuta varovammin ja vähemmän
kolistellen liikkuu, sitä pikemmin täyttyy kontti. Oikeassa tunnelmassa
pysyminen on onkimiehelle tärkeä viihtymisen ehto. Mutta se häiriytyy
helposti, ellei satu semmoista toveria, joka yleensä on samassa
vireessä. Vaikka hän muuten olisi minkämielinen tahansa, ei sillä
väliä, kunhan hän on onkimielinen. Kalakaverien on oltava
samasointuisia, onkimasointuisia. Sellaisia onkimasointuisia on
harvassa, vaikka onkijoita onkin paljon. Syntyy helposti epäsointua.
Toinen väsyy tai kyllästyy ja joutuu pois vireestä, kun toinen on
kärsivällisempi ja innostuneempi ja tahtoisi jatkaa, silloin kun toinen
haukottelee leukansa sijoiltaan ja ehdottaa, että mentäisiin kotiin.
Voi syntyä erimielisyyttä myöskin siitä mihin mennä, ja kun sieltä
sitten ei saa, tulee pahalle tuulelle se, joka ehdotti väärin. »Mennään
sitten sinun paikkaasi»--vaan jos sielläkään sitten ei enää syö, on
mieliala vielä kerran häiriintynyt.

Siksi minä yleensä ongiskelen yksin, saadakseni olla ja tulla ja mennä
mieleni mukaan ja toimia kaikkien päähänpistojeni mukaan. Luonnostakin
minä ongella istuessani nautin enemmän yksin kuin kaksin. On
sanomattoman suloista istua metsälammen kaislikkorinnassa näkemättä
ketään ja kuulematta mitään, samoin meren ulkokarilla loitolla väyliltä
ja laivoista, jotka kulkevat jossakin kaukana, tai koskella, jossa
ainoana seurana on vain veden ainainen vilinä. Niille
yksinäisyysjuhlille ei vedä vertoja mikään.

Mutta _jos_ on oikein samasointuinen toveri, jos sattuu hänen kanssaan
saamaan hyvin, silloin ei taas mikään ole sen ilon ja tyydytyksen
veroista, kuin soutaa kaksin kotiin yhteinen saalis ja uudelleen ja
uudelleen läpikäydä retken vaiheet ja muistella vanhaa ja suunnitella
uutta ja tehdä johtopäätöksiä kokemuksistaan ja huomioistaan. Varsinkin
lohenonginnassa, jossa on ainaista uutta ammatillista oppimista ja
jossa yksinomaan omine kokemuksineen ei pääse pitkällekään, on
samataitoinen ja samaintoinen ja muuten mukava toveri verraton.

Monivuotinen toivoni päästä taas kerran onkimaan lohia yhdessä ystäväni
W----n kanssa oli vihdoin toteutunut. Hän on niitä meillä verrattain
harvoja urheiluonkijoita, jotka harrastavat hienomman onginnan vaikeata
ja viehättävää taitoa ei vain käytännöllisesti, vaan myöskin
teoreettisesti. Englanninkieltä taitavana hän seuraa onginnan emämaan
kirjallisuutta sillä alalla, sen johdosta tuumaillen ja tieteillen.
Hänen esimerkkiään seuraten minäkin olen koettanut hiukan perehtyä
tähän onkijalle tarpeelliseen kieleen. Olemme molemmat päässeet
jossakin määrin perille perhosista, niiden kehittymisajoista ja
ilmaantumisesta ja tehneet itsellemme teorioita ei vain siitä, mitä
perhoa mullonen milloinkin ottaa, vaan myöskin, minkätähden se sitä
tekee. Pyrkimyksenämme on ollut englantilaisten kokemuksia omiimme
sovelluttamalla koettaa saada sekä vanhoista yleisvarastoista valituksi
että osviittojemme mukaan uudesti valmistutetuksi sellaisia
perhotyyppejä, jotka niissä ja niissä tapauksissa ja tilanteissa
soveltuisivat niihin vesiin, joissa olemme kalastaneet. Sitä varten me
talvisin tuon tuostakin puramme pyydyslaatikkomme--joka ohimennen
sanoen W----llä on, niinkuin kaikilla pitäisi olla, ensiluokkaista
tekoa, samoinkuin hänen vapansa ja muutkin vehkeensä--puramme ne ja
käymme uudelleen ja aina uudelleen läpi perhosvarastomme, jotka vuosien
kuluessa ovat kasvaneet kauniiksi kokoelmiksi. Paljonhan niissä on
kuollutta lastia, jolla ei ole saatu eikä kaikella tullut
koetetuksikaan, luettelojen mukaan tilatuita merkillisyyksiä, mutta on
siellä myöskin elävää tavaraa, jota aina ottaa ja jota on varastoon
hankittava joka vuosi uutta. Siellä on, pienimmästä tummimmasta
mullos- ja harriperhosta suurimpaan ja koreimpaan lohiperhoon saakka,
kaikki hyvin lajiteltuina laatikkoihin ja lompakkoihin. Moneen niihin
on kiintynyt muistoja onnistuneista saaliista, toisiin yhä vieläkin
kirveleviä muistoja pettymyksistä, vielä toisiin toiveita
vastakesäisten kokeilujen varalta... »Tuolla olisi mahdollisesti
saanut...»--»Se näyttää kylläkin kiehtovalta»...--»Ota sinä se ja
koettele ensi kesänä.»--»Kenties sinä koetat tätä, se oli viime
syksynä erinomainen»--ja niin niitä vaihdetaan, ja se on hauskaa
talvi-iltahuvia, siirtymistä mielikuvituksessa sinne kauas kesäöiselle
koskelle, kun autot täällä toitottaa ikkunan takana. Kaihoten ne taas
pannaan takaisin--on vielä pitkä, yksitoikkoinen talvitaival siihen,
kunnes taas ollaan koskella. Sen nukkuisi kernaasti karhuna kylkeä
kääntämättä.

Se taival kuitenkin katkeaa, kuinkahan katkenneekin--ja nyt olemme
samoine laatikoinemme koskella, kahdessa tutussa kamarissa, vehkeet
levällään, pulmat punnittavina, mutta nyt on mahdollisuus niiden
ratkaisemiseen ei vain teoriassa, vaan myöskin käytännössä, sillä koski
kuohuu ikkunan alla ja pikkupuro lirisee omassa pihassa ... ikkunasta
lentelee perhoja sisään ja hermosto latautuu kaiken sen sähköllä. Mutta
vaikka hänessä kuinka kihelmöisikin, vanha kalamies ei kiirehdi
poikahattaran tavoin koskelle ottaen umpimähkään mukaansa pyydyksen,
millä joskus on saanut tai kuullut saatavan, vaan mitä juuri nyt pitää
siitä ja siitä syystä mahdollisimman edullisena.

Olemme vähitellen valmiit--minulla on heittosiimassani harmaanruskea
yleisperho _March brown_, toverilla suuri musta _Sweep_, jossa on muuan
höyhen sinistä. Ja meillä on kummallakin ollut omat syymme, usein
keskustelun alaiset, joiden mukaan olemme tehneet valintamme. Täytyy
aina olla todennäköisyys tukemassa pyydyksen valintaa. Sama se, jos se
on oleva erehdys, sillä erehdyskin on kokemus, ehkä vielä suurempi kuin
se, joka saavutetaan oikeaan osumisella, sillä onnistuminen tekee
vanhoilliseksi, erehdys kannustaa uusiin kokeiluihin.

Minä olen yleensä ollut taipuvainen kalastamaan niin sanotun
jäljittelyteorian mukaan, joka tietää sitä, että lohelle on tarjottava
tekoperho mahdollisimman paljon sen näköisenä, kuin minä se esiintyy
luonnossa kunakin aikana. Edellä olevassa kuvauksessa »_Stenofylax
stellatus_» olen esittänyt esimerkkejä tämän teorian
menestyksellisyydestä, samoin myös kirjoituksessa »Salaperäiset
säyneet». Tavallisimmat perhoni ovat olleet kooltaan ja vivahduksiltaan
erilaiset ruskeat, mustat, tumman- ja vaaleanharmaat ja
punaisenruskeat, joista toiset jäljittelevät veden pinnalle putoilevia
munivia perhoja, toiset virran mukana tulevia pinnalle pyrkiviä
puolikehittyneitä perhoja eli n.k. nymfoja tai subimagoja, toiset
vedessä liikkuvia toukkia. Olen käyttänyt, nimeltään mainitakseni vain
muutamia, m.m. _March brownia, Stoneflytä, Bridgeä, Orange- ja Yellow
mallardia, Cinnamonia, Hoflands fancyä, Hammonds adoptedia, Alderia,
Hardys favouritea, Zulua, Brown-, Red- ja Soldier palmeria_ y.m.
Toverinikin on varsinkin Huopanassa onkiessaan käyttänyt näitä, mutta
Kalkkisissa hän on aina saanut paremmin suurilla perhoilla niinkuin
_Sweepillä, Silver greyllä, Silver doctorilla, Jock scottilla_ y.m.
suuremmilla ja pienemmillä lohiperhoilla. Sen lisäksi on hänellä siellä
ollut erikoinen suuri perho, josta tuonnempana. Näitä suurempia perhoja
ei minun aikanani ja tuskinpa sitä ennenkään ole yleensä käytetty
Huopanassa, ennenkuin eräs klubimme jäsen siellä alkoi niitä eräinä
aikoina erinomaisen tuloksellisesti käyttää Simunan koskessa ja
Haapakoskessa saamansa kokemuksen nojalla. Muuallakin, m.m.
Puntarinkoskessa on lohiperhoilla, varsinkin pienillä, saatu sekä
suuria että pieniäkin.

Päätimme nyt koettaa kumpaakin lajia, hän omia suosikeitaan, minä
omiani.

Vakuuttaakseen minua oman teoriansa puolesta W---- oli antanut minulle
matkalukemiseksi H.T. Sheringhamin teoksen »Elements of angling», jossa
on erikoinen luku »The big fly», suuri perho. Siinä huomautetaan aluksi
siitä, että vaikka mullonen joskus onkin tilaisuudessa ottamaan
perhosia veden pinnalta, se ei saa kaikkea tai edes suurinta osaa
ravintoaan sitä tietä. Kaikissa koskissa se hyvin suureksi osaksi elää
pohjaravinnosta: toukista, etanoista, jokikravuista ja kaikenlaisista
pikkukaloista. Sellaiseen ravintoon tottunut kala ei erittäin
halukkaasti ota onkimiehenkään perhoa, varsinkaan ei pientä perhoa,
vaikka sitä voi silläkin saada, kun sattuu. Perhosvavalla kalastavan
täytyy silloin turvautua n.k. »suurperhoon». Se oikeastaan ei ole
mikään perho, vaikka se muodoltaan ja rakenteeltaan sitä muistuttaakin.
Jos se jäljittelee jotakin, niin se jäljittelee pientä kalaa tai
kalanpoikasta. Oikeastaan jokainen lohiperho jäljittelee jotakin
sellaista vesielukkaa. Näitä lohiperhoja on satoja lajeja, mutta ei
niitä käytännössä tarvitse kovinkaan monta. Sheringham luettelee
seuraavat: _March brown, Silver Grey, Dusty Miller, Silver Doctor_ ja
_Alexandra_. Mitä näiden perhojen suuruuteen tulee, suosittelee hän
puolituumaisesta puolitoistatuumaiseen, pienimmän lajin kuumaa ilmaa ja
kirkasta, matalaa vettä varten, suurimman tuulisina päivinä ja sekaisen
tai tumman veden aikana. Näitä perhoja on hänen neuvonsa mukaan
käyteltävä niin, että niiden liikkeet jäljittelevät kalan liikkeitä. Ei
siis riitä, että ne niinkuin pintaperhot heitetään pinnalle veden
vietäväksi, vaan on niitä liikuteltava niinkuin vedessä liikehtii pieni
hermostunut tai muuten sairas pikku kala. Se tapahtuu parhaiten hiukan
nostamalla ja laskemalla vavan kärkeä. Perho on heitettävä joko
poikkivirtaan tai alas, ei aivan kauas, vaan niin, että vavan kärki
aina tuntee perhon. Siima ei saa joutua mutkalle, koska mutka vetää
perhon veden läpi epähoukuttelevassa asennossa ja koska kala
tartuttuaan helposti pääsee irti. Paras paikka ja aika tällaiselle
kalastukselle on se aika ja paikka, jolloin ja johon suuri mullonen
nousee etsimään ruokaansa. Aikainen aamu ja myöhäinen ilta tarjoovat
parhaan tilaisuuden suurten saantiin suurilla perhoilla.

Kun onkimies tavallisesti sitkeästi takertuu varsinkin sellaisiin
pyydyksiin, joilla hän on tuloksellisesti kalastellut, olin minä yhä
hiukan epäilevällä kannalla noiden suurten perhojen suhteen ja tein sen
vastaväitteen, että koska nämä suurperhot siis eivät jäljittele
perhoja, vaan kaloja, niin on yhtä hyvä ja parempikin kalastaa täyllä
tai kalan kuvalla niinkuin devonilla ja silkkikalalla, ne kun saa
lentämään kauemmas ja paremmin uppoamaan. Olin puolestani tullut hyviin
tuloksiin aivan pienillä ruskeilla ja sinisillä silkkikaloilla, jotka
jäljittelevät sekä pientä mullosen poikasta että salakkaa ja särkeä
ynnä muuta sen semmoista. Sitäpaitsi olin saanut suuriakin aivan
pienillä hyönteisiä jäljittelevillä huopanaperhoillani ja pidin niin
ollen varmana, että silloin kun perhoja on pinnalla ja mulloset
kiinnittävät niihin huomionsa ja asettuvat niitä odottamaan ja
ottamaan, silloin niiden täytyy ottaa myöskin niiden jäljennöksiä, jos
jäljennös kerran on oikea ja tarjotaan viehättävällä tavalla, tarpeeksi
hienosti. Uskoani näihin perhoihin vahvisti ainakin Huopanaan nähden
se, että kun eräänä edellisenä vuonna W---- alussa oli käyttänyt suurta
Kalkkisten koskessa hyvin kalastavaa _Sweepiä_, oli minun samaan aikaan
ja samassa paikassa käyttämäni pienempi _Stonefly_ osoittautunut niin
paljoa näpsemmäksi, että hänkin kävi käyttämään sitä. Olivathan muutkin
Huopanan kalastajat, samoin kuin minä itsekin, kokeilleet
lohiperhoilla, mutta aina palanneet vanhaan tyyppiin.

Tähän huomautti W---- oikein kylläkin, että vaikka täky ja
keinotekoinen metalli- ja silkkikala ehkä tekevätkin saman tehtävän, on
perho kuitenkin hauskempi ja hienompi, olkoon se sitten suuri tai
pieni. Sitäpaitsi se ei tartu pohjaan yhtä helposti kuin nuo raskaammat
toiset ja saa sen sijoitetuksi ahtaampiin ja matalampiin paikkoihin
kuin ne.

Näin punniten puoleen ja toiseen me astelimme kumpikin ominemme
koskelle. Ja minun täytyy heti myöntää, että »suurperho» suoriutui
kunnialla kilpailusta. Tosin kyllä minun perhojani pienet ottivat yhtä
hyvin kuin ennenkin perhojen parveiluaikoina, mutta suuria niillä ei
saanut. Sitävastoin _Sweep_ sekä muut suuret suuressa, syvässä väylässä
tekivät erinomaisesti tehtävänsä. Heti ensimmäisellä käynnillään sai
toverini useita kauniita kaloja ja minäkin sain _Silver Doctorilla_
muutaman. Mutta parhaan saaliin antoi toverilleni eräs suurperho, jota
hän muun nimen puutteessa nimitti Kalkkis-perhoksi. Sen koukkunumero
oli 1-1/2 Limerik, ja se oli rakenteeltaan siivet vaalean ruskeat ja
mustatäpläiset, ruumis keltainen, pää vihreä ja niskahöyhenet (hackles)
ruskeat. Se oli Englannissa teetetty erikoisesta tilauksesta erään
kotitekoisen mallin mukaan, joka oli saatu jonkin vanhan kalastajan
perhoskirjasta. Oliko tämä malli tuon vanhan kalastajan oma keksimä vai
mahdollisesti jäljennetty jostakin aikoinaan Englannista tänne
kulkeutuneesta, en tiedä. Ei ole helppo sanoa, mitä vesielukkaa tämä
perho jäljittelee, mahdollisesti jotakin heinäsirkkaa tai myöskin
jotakin toukkaa. Olen löytänyt sekä Huopanan kosken pohjasta että
kalojen kurkusta siihen vivahtavia toukkia. Voi se myöskin muistuttaa
aivan pientä ensimmäistä kesäänsä elävää mullosen poikaa, jossa
keltainen väri on vallitseva väri. Sekä sitä että _Sweepiä_ kuin
myöskin muita lohiperhoja otti hyvin, joka päivä useampi suuri, joista
osa saatiin, osa menetettiin syystä, että tukit ja ruuhkat yhdessä
voimakkaan veden kanssa vaikeuttivat ottoa.

Tuli siis todetuksi, että suurperho ajaa asiansa Huopanassakin niinkuin
muuallakin. Se oli sangen arvokas kokemus, joka saavutettiin suureksi
osaksi toisissa vesissä saavutetun kokemuksen nojalla, vesissä, joissa
on enemmän vettä kuin Huopanassa ja vähemmän perhoja. Nyt siellä oli
vettä tavallista enemmän, suuressa koskessa niin paljon, että pienet
perhot eivät siinä kestäneet ehyinä eivätkä kalat siinä siis niitä
voineet saada eivätkä niin ollen myöskään asettaneet syöntiänsä niiden
mukaan niinkuin useina edellisinä vuosina, jolloin vettä oli ollut
vähemmän. Suuremmat suuressa koskessa asustavat kalat olivat siinä nyt
vaanimassa etupäässä kalaravintoa ja ottivat sitä pyydystä, joka tätä
ravintoa jäljittelee. Siis aivan sama huomio kuin minkä Sheringham oli
tehnyt.

Mutta samalla tuli myöskin todetuksi, niinkuin muuten jo kauan sitten
oli tapahtunut, että suuret lohet, kilon kokoisista ylöspäin tähän
aikaan kesästä--paria viikkoa ennen juhannusta--ottavat erittäin
ahneesti myöskin täkyä ja niitä pyydyksiä--devonia ja silkkikalaa--
jotka sitä jäljittelevät. Minä näet, toverini kokeillessa perhoillaan,
kokeilin näillä, hänen kanssaan kilpaillen, ja sainkin. Kuinka melkein
samalla tavalla tehokkaita nämä molemmat pyydyslajit olivat, kävi aivan
erikoisesti selville eräänä iltana Välisuvannossa. Siinä on otvia
pitämään asetetun arkun maan puolella tyyni paikka, jonka laitaan otvan
alle oli muodostunut ruuhka. Heitin tähän tyyneen devonini lähelle
poikkitelaisen puun päätä, jossa näytti pitävän olla suurenkin kalan
mukava väijymäpaikka. Oitis ajoi sitä suuri kala, mutta palasi heti
pois, nähtävästi huomaten petoksen, kun pyydykseni ei pyörinyt
tarpeeksi nopeasti. Heitin toisen kerran, mutta nyt vedin lujemmin ja
taas ajoi samankokoinen, ehkä samakin, kala ja tarttui, kunnes meni
ruuhkan alle ja pääsi. Nyt heitti toverini Kalkkis-perhonsa samaan
paikkaan ja sitäkin otti samassa, vaikka sekin sitten pääsi. Mutta
todistettu oli, että nämä molemmat pyydykset olivat olleet yhtä näpsät.
Ei nytkään ollut ottanut pieniä perhoja, joita olin ensi aluksi
koettanut. Aivan samaan kokemukseen tultiin eräänä yönä niskassa.
Sielläkään eivät minun pienet ja ruskeat perhoni kelvanneet, mutta
kyllä Kalkkis-perho ja devon. Suuri otti toista niinkuin toistakin,
vaikka tukkiruuhka taas esti niitä saamasta maihin. W----n siima kävi
kalan mennessä alas ruuhkista ulos pistävään puuhun ja kala meni
menojaan. Samoin kävi minulle. Estääkseni siimaa tarttumasta ruuhkaan
lähdin seuraamaan kalaa alas ja jouduin alapuolelle tuon puun. Silloin
tuntui kala kääntyvän ylös ja tekevän sen vinhassa vauhdissa. Mutta se
menikin alas vetäen siimaa tukin ympäri ylöspäin. Huomasin sen vasta
sitten, kun melkein kaikki siima oli ulkona ja minun oli lähdettävä
mukaan. Kun siima viimein tarttui ja pysähtyi juoksemasta oli kalakin
poissa.

Jatkoimme kokeiluamme koko viikon samalla ohjelmalla ja samaan
tulokseen tullen, eli että otti suurperhoa yhtä hyvin kuin devoniakin.
Paitsi devonilla kokeilin myös salakalla. En saanut sillä sentään
suurempia kuin yksikiloisia, mutta niitä olisin saanut niin paljon,
kuin olisin viitsinyt ottaa. Niitä seisoi eräissä paikoissa suuressa
koskessa laumoittain, luultavasti vieri vieressään kiinni, koska sain
niitä melkein yksien jalkaini sijoilta, melkein joka heitolla. Tämä
täyllä saanti on muuten tavallinen kevätkesästä täällä niinkuin
muuallakin, jolloin pikkukalat laskevat koskeen järvestä, josta lohet
niitä silloin sinne seurannevat. Viittaan kuvaukseeni Koukkuvirrasta.

Tämä yhdessä toverin kanssa vietetty viikko Huopanan rannalla on
hauskimpia ja opettavimpia kalamatkojani. Kalasteltiin, istuttiin,
tuumittiin ja tupakoitiin. Yhteisin kokeiluin saavutettu kokemus
osoitti, että siihen aikaan vuodesta, kun koskessa on paljon vettä ja
vähän perhoja ja kun suuri kala on laskeutunut siihen salakkaparvien
mukana, pienet koskiperhoja jäljittelevät hyönteiset eivät käy, mutta
sen sijaan täky ja täkykaloja jäljittelevät keinotekoiset pyydykset--
sekä myöskin »suurperho», olipa se sitten _Sweep_, Kalkkis-perho tai
muu n.k. lohiperho.

Oli minulla kuitenkin eräänä yönä ilo saada vettä omaan vanhaan
myllyynikin, kun minun onnistui saada suuri käymään kiinni entisiin
»omiinkin» perhosiini, ja aivan erikoisiin omiini. Olin viime talvena
toverini kautta tilannut Englannista ruskeita _Orange Mallardeja_,
hiukan pienempiä kuin ne, jotka jäljittelevät suurta _Stenofylax
Stellatusta_, sitä varten, että koskelle varsinkin kesällä ilmaantuu
perhoja, jotka ovat muutoin suurien syksyllä tulevien _Stenofylaxien_
kaltaisia, mutta kooltaan hiukan pienempiä. Eräänä yönä aamupuoleen
yötä, kun palasin säyneitteni luota alasuvannosta, menin vielä kerran
ylös koskelle katsomaan, mitä mahdollisuuksia siellä ehkä olisi
tarjolla. Huomasin, että niskasta tuli alas noita juuri pienen _Orange
Mallardin_ kaltaisia ja kokoisia perhoja ja että pikku mulloset
Louhulla, joka on eräs kosken matalampi monikivinen haara, olivat
täydessä syönnin touhussa. Erään kiven alapuolella nouseskeli
säännöllisesti vähin väliajoin muuan suurempikin, nieleskellen siinä
toisen perhon toisensa jälkeen. Heitin siihen ensin lohiperhon sillä
seurauksella, että kala hetkeksi lakkasi nousemasta ja vetäytyi pois,
mutta alkoi sitten taas syöntinsä. Panin nyt _Orange Mallardini_ ja
koetin sijoittaa sen niin lähelle mullosen nokkaa kuin voin. Se oli
heti kiinni, luultavasti noin kolmekiloinen. Tappelin sen kanssa kotvan
aikaa vaikeassa vedessä kivien ja tukkien keskessä, kunnes se meni
käymäsillaksi asetettujen puiden alle, tuli kyllä taas ylös, mutta
pääsi ottaessa, kun ei ollut koukkua mukana.

Pidin tätä hyvänä enteenä siihen, että jahka elokuussa palaan ja vesi
laskee välisuvannossa ja kalaruoka vähenee eivätkä täkyvehkeet ja sen
semmoiset kelpaa, taas tulee _Stenofylax_-perhojen vuoro päästä
entiseen arvoonsa. Mutta kävi kuitenkin niin, että vaikkei toverini
ollutkaan mukana suurine perhoineen, hänen suurperhonsa ne kuitenkin
kalastivat parhaiten ja antoivat leimansa syyskalastukselleni. Perholla
saamistani suurista oli enemmän kuin kaksi vertaa saatu lohiperhoilla
_Sweep, Silver grey_ ja _Dusty Miller_.

Joka kerta kun aloitin onkimiseni, annoin aina etusijan omilleni ja
vasta, kun niitä ei ottanut, turvauduin suurperhoon, jolla joskus sain
heti paikalla siitä, mihin turhaan olin heittänyt toisia. Devonia otti
melkein yhtä hyvin kuin suurperhoja, joten jäljittelyperhoilla saatujen
suhdeluku toisiin pyydyksiin nähden yhä enemmän pienenee. Tämä
kuitenkin vain suuriin nähden, sillä pienet ottivat yhtä uskollisesti
kuin ennenkin pieniä perhojani, joiden joukossa oli sekä useita aivan
uusia siivettömiä n.k. _spider_perhoja että myöskin Huopanan
luonnonperhojen mukaan Englannissa valmistettuja uusia. Luultavasti
olisi tulos suurperhojen hyväksi ollut vielä näkyvämpi, jos keväällinen
toverini olisi ollut syksylläkin mukana perhosvarastoineen, minun oma
suurperhovarastoni kun oli verrattain vaatimaton ja vanha.

Vielä mainittakoon, että hiukan kokeilin n.k. Nirhalla, joka Vuoksessa
kuuluu olevan ainoa, jolla siellä saadaan. Niinkuin tunnettu on se joko
hansikkaan tilkusta tai sinisestä vaatekappaleesta tai mullosen tai
hauen nahkasta tehty kalan kuva ilman propellia. Sitä käsitellään
siellä aivan niinkuin Sheringham neuvoo käsittelemään suurperhoa,
uittamalla venheen perässä lähellä pintaa ja nostamalla ja laskemalla
vavan kärkeä. Vaikka se jäljitteleekin pinnalla uiskentelevaa
pikkukalaa, niinkuin muikkua, tai juuri sen vuoksi, on se katsottava
suurperhoksi. Vuoksenniskasta eräältä ammattikalastajalta saamallani
mullosennahkanirhalla onnistuin kiinnittämään yhden suuren, joka
kuitenkin hetken kuluttua pääsi, se kun kolmikoukkuun jääneestä
suomuksesta päättäen oli ulkoapäin kiinni. Vastainen kokeilu
vastatkoon siihen, missä määrin tämä pyydys kalastaa Huopanassa.
Halpahintaisuutensa vuoksi, se kun oikeastaan ei maksa mitään,
jotavastoin lohiperhot nykyjään ovat monen kymmenen markan hinnassa,
olisi se ehkä otettava yleisemmin käytäntöön varsinkin vesissä, esim.
Koukkuvirran tapaisissa, joissa lohi nousee pyydystämään pintakalaa.
Kiinnitän kotimaisten urheilukalastusvälineiden valmistajain huomiota
tähän pyydykseen, jonka sitäpaitsi osaa valmistaa kuka hyvänsä hiukan
kätevämpi kalastaja itse.

Vaikka suurperho tänä kesänä siis osoittautui näin antavaksi Huopanassa
siellä vallinneiden veden korkeussuhteiden vuoksi, luulen kuitenkin,
että jahka taas tulee vähävetisempiä vuosia, luonnonperhoja
jäljittelevät suuremmat ja pienemmät perhot kuitenkin pääsevät entiseen
arvoonsa. Olen vakuutettu, että hienoon siimaan kiinnitetty
ruskeanharmaa pikkuperho sittenkin on silloin viime tingassa ainoa
autuaaksi tekevä. Ehkä on myöskin ilmaantuva jokin uusi perho. Sillä
jos missä niin perhoskalastuksessa toteutuu sananlasku, että kuta
kauemmin elää, sitä useamman kärpäsen näkee. Olen toverilleni
W----lle kiitollinen siitä, että hän näytti ja neuvoi minulle nämä
suurkärpäset... Niin että vaikka kalamies tavallisesti pohjaltaan onkin
erakko, ja hänen usein tekee mieli olla yksin, tekee hänelle hyvää ja
on hänelle hyödyksi olla koskellaan joskus myöskin toisen kanssa
kaksin.



ENGLANTILAINEN.


Olin niin paljon kuullut ja lukenut englantilaisesta onkimataidosta,
että jo kauan olin toivoskellut tilaisuutta päästäkseni näkemään,
kuinka englantilainen oikein onkii. Viime kesänä tämä toivo vihdoinkin
toteutui.

Vaikka kirjallisuuden avulla koettaisikin päästä esim. heittotekniikan
ja perhoskäsittelyn perille, ei se kuitenkaan onnistu samassa määrin
kuin omin silmin nähden. Onkimisen taitohan on Englannissa kehittynyt
korkeammalle kuin missään muualla maailmassa. Se on siellä muihin
maihin verraten niin korkealla, että jos tahtoisi arvata englantilaisen
kulttuurin tasoa sen mukaan, se olisi korkein maailmassa. Tunnen sitä
oikeastaan vain urheilukalastusvälineitä valmistavien liikkeiden
luetteloista ja niistä tuotteista, joita niissä esitetään ja joista
osan olen saanut itsellenikin hankituksi, mutta se antaa minulle jo
sekin aavistuksen, mitä tuo kulttuuri mahtanee olla muillakin aloilla.
Ei tarvitse muuta kuin avata sellainen hienolle kiiltopaperille
painettu luettelo, niin avautuu siellä onkijalle ihmemaailma mitä
ihanimpia valmisteita pitkästä kahdenkäden lohivavasta, jolla otetaan
satain kilojen jättiläiskaloja, niinkuin masheer ja tarpon, hentoon
yhdenkäden vapaan, joka hyttysen kokoisen tekohyönteisen avulla tuo
maihin vastaavan kokoisen pikkumullosen. Tarjotaan jouhenhienoja
silkkisiimoja ja vielä hienompia melkein näkymättömiä perukkeita,
joilla kuitenkin saa uuvutetuksi villeimmänkin kilon kalan. Näkee
kuvattuina mitä herkullisimpia virveli- ja perhosrullia. Mutta ennen
kaikkea perhoja, joista jokainen on hienojen naishyppysten taideteos,
joiden höyhenet ovat kerätyt ja valikoidut Huippuvuorilta Hyväntoivon
niemeen. Toiset niistä, kaikkein pienimmät kuivaperhot, ovat niin
pieniä, että ovat käsiteltävät pihtien avulla, toiset, lohiperhot, taas
suuria ja loistavia kuin paratiisilinnut. Näiden kuvat luetteloissa
ovat väripainotaidon mestariteoksia--mitä sitten alkuperäiset!
Ennenkuin nämä valmisteet on voitu saada aikaan, on niitä valmistavan
teollisuuden täytynyt läpikäydä vuosisatain kehitys, on tarvittu
tutkimista, kokeilua ja monien miespolvien yhteistä ja jatkuvaa
älyllistä ponnistusta, uupumatonta harrastusta lempiasiaan,
lempiurheiluun, jonka harjoittamiseen ei yllytä vain saaliinhimo, vaan
jalostettu aatteellinen intohimo hienoon aseeseen, seurusteluun luonnon
kanssa, rakkaus siihen ja pyrkimys sen salakammioiden avaamiseen näiden
avaimien avulla. Että tämä tällaisia tarpeita palveleva teollisuus
kannattaa sinä suurteollisuutena, mitä se on, se todistaa osaltaan
sekin, että tuon harrastuksen ja rakkauden on oltava laajalle levinnyt
ja kaikkiin kansankerroksiin juurtunut--niinkuin se onkin sekä Albionin
saarilla että sen siirtomaissa, koko anglosaksisessa maailmassa.

Ei muutoin saisi kannatustaan myöskään se kirjallisuus, minkä
onkimaurheilun harrastus on luonut englanninkielellä. Sehän on hyvin
monipuolinen, laaja ja perinpohjainen. Se on osaksi tieteellistä
kalojen, hyönteisten ja vesieläimistön tutkimista, mitä
yksityiskohtaisimmin ammatillista heittotaidon opettamista, sekä
myöskin kaunokirjallista onkijan tunnelmain tulkitsemista ja luonnon
helmassa elämisen ylistystä sekä runoin että suorasanaisesti. Se on
spesialisoitunut suurissa ja monissa teoksissa käsittelemään urheilun
eri haaroja, mitkä lohenongintaa, mitkä mullosen ongintaa, mitkä
kaikenlaisen muun kalan. On eri teoksia, jotka usein toisiaan vastaan
väitellen esittävät esim. mikä märkäperholla, mikä kuivaperholla
kalastamisen etuja mitä perinpohjaisimmalla asiantuntemuksella ja
asiaan innostumisella molemmin puolin.

Olin viettänyt monet talvi-illat sen kirjallisuuden seurassa. Ongintani
oli siitä saanut sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tukevampaa
pohjaa ja silmäni olivat auenneet näkemään ilmiöitä, joita ennen vain
hämärästi aavistin tai joista siihen asti minulla itseoppineella ei
ollut aavistustakaan.

Mutta, niinkuin sanoin, en ollut nähnyt englantilaista onkitaitoa
käytännössä. Varsinkin olisin halunnut nähdä onkimista kuivalla
perholla. Märkä- ja lohiperholla onginnan, jotka tapahtuvat jotenkin
samalla tavalla, luulin osaavan jotakuinkin. Se on kirjainkin avulla
pian opittavissa. Märkäperhon heittäminen on verrattain helppoa, kun
vapa vain on sopiva ja se ja siima painoltaan ja paksuudeltaan
sointuvat yhteen. Kun virta on saanut viedä siimaa jonkin verran ulos
vavan kärjestä, nostetaan vapa niin paljon, että se taipuu hiukan
taapäin, annetaan samalla nousseen vavan oikaista siimaa niin suoraksi
kuin se on mahdollista, jolloin vapa sen jälkeen samassa viedään
eteenpäin. Perho silloin putoo veteen joko poikki kosken tai viistoon,
kuinka tahdot. Veteen pudonnut perho saa sitten upota niin paljon kuin
tahtoo ja kulkeutua kaaressa virran mukana, kunnes se siiman
suoristuessa pysähtyy, jolloin tehdään uusi hiukan pitempi
heitto j.n.e. Tämä on sitä, mitä englantilaiset nimittävät
_wetflyfishingiksi_. Se on hiukan umpimähkäistä lätkimistä, kosken
piiskaamista paikasta toiseen. Onkija laskeutuessaan ylhäältä alas ei
tiedä koskaan varmasti, onko kala siinä, mihin hän heittää, ja kun otto
tapahtuu syvässä, ei hän näe, milloin ja millainen kala ottaa,
ainoastaan tuntee sen ensin siiman tiukkenemisesta ja sitten vavan
kärjen taipumisesta.

Kuivaperholla onkiminen eli n.k. _dryflyfishing_ sitävastoin on paljon
hienompaa ja mutkallisempaa. Sitä harjoittaessa heitetään perho
ylävirtaan eikä se saa upota. Ennenkuin käsi tuntee kalan käyneen
kiinni, näkee sen silmä, ja käsi tekee vapaa nykäisevän liikkeen
samassa tuokiossa. Olin koettanut tätäkin konstia, mutta kun minulla
oli pitkä kahdenkäden vapa, ei käden vastaus kalan ottoon ehtinyt
tarpeeksi pian, josta oli seurauksena, että kala melkein aina pääsi.
Huomasin pian, ettei se käy, ennenkuin saan yhdenkäden vavan, ja oli
siinä hiukan muutakin, jonka nyt sain oppia englantilaiselta.

Hän saapui koskellemme erään kalastustoverini seurassa, jäntevä,
solakka, tyyni, arvokas, ystävällinen gentlemanni, samaa tyyppiä, jonka
olin nähnyt ja jota ihaillut monissa kuvissa heikäläisistä onkimiehistä
sekä kirjoissa että aikakauslehdissä. Hän oli puettu ruskeanharmaaseen
takkiin ja polvihousuihin, hattu pehmeää huopaa. Ketterä, keski-ikäinen
mies. Olin juuri tullut koskelta mukanani kymmenkunta kilon mullosta ja
vähän suurempiakin, jotka olin saanut salakalla. Tarjosin
vastatulleille salakkavarastoni, koska mulloset nyt nähtävästi ottivat
täkyä. Englantilainen kiitti, mutta sanoi mieluummin koettavansa
perholla ja ryhtyi heti panemaan kuntoon vehkeitään.

Seurasin uteliaana hänen valmistuksiaan. Hänen perhosvarastonsa mahtui
pieneen laatikkoon, jossa ne, kaikki pieniä pystysiipisiä kuivaperhoja,
olivat kiinnitetyt laatikon korkkipohjaan. Otettuaan niistä muutamia
kiinnitti hän ne takkinsa hihan suuhun. Ne olivat siis ne, joilla hän
aluksi aikoi koettaa, väriltään samanlaisia kuin ne, joilla täällä
yleensä oli ongittu, mutta paljon pienempiä. Hän sanoi, että niitä
Englannissa pidetään suurina, hänellä on toisia vielä pienempiä. Sitten
hän otti esille rullansa, joka oli kääritty sitä varten tehtyyn
nahkapussiin. Se oli minun rulliini verrattuna pienoinen kääpiörulla,
jossa oli päästään kapeneva hienohko siima, johon verraten minun
siimani oli ankkuriköyttä. Aloin käsittää: tietysti täytyy pinnalla
pysytettävän kuivaperhon siimakin olla kevyt ja hieno. Vedettyään sitä
rullalta jonkin verran siveli hän villaisella rievulla siihen rasvaa.
Rullan jarrun ääni oli miellyttävän hyrisevä, kaukana siitä kahvimyllyn
räminästä, minkä meikäläisten rullat tavallisesti päästävät. Se oli
Hardyn rullia, parasta tekoa, paljon käytetty ja koko lailla kulunut,
ilmaisten, että minulla oli edessäni vanha kalastaja: uudet, vasta
tehtaasta tulleet kapistukset ilmaisevat tavallisesti tulokasta ja
nousukasta, tämä englantilainen oli kaikesta päättäen onkijana vanhaa
rotuaatelia. Vavassa oli yhtä vähän uutuuden kiiltoa kuin rullassakaan.
Se oli nähtävästi nähnyt monet tuulet ja sateet, ja todellakin oli
sillä kalastettu sekä Norjassa että Etelä-Afrikassa. Sen sisäiset
ominaisuudet tulivat heti ilmi, kun sain pyynnöstä sitä koettaa. Se oli
splitbamburuokoinen yhdenkäden vapa, kevyt kuin höyhen, tyvi ja kärki
miellyttävässä tasapainossa, kärki hieno kuin sukkapuikko, taipuen ja
oieten ja tehdessään työtä ranteen käskemää sen heikoimmankin komennon
mukaan, vavahdellen hentouttaan samalla kuin osoittaessaan sisäistä
jäntevyyttään--suloinen ase, oman, mielestäni kylläkin kevyen vapani
rinnalla kuin leikkikalu, mutta kaikesta päättäen tarkoitukseensa
erinomaisen sopiva. Melkein ilman mitään vaivaa kaareili siima hienosti
vihellellen ilmassa ja tehden nöyrästi ja tottelevasti ne kierrokset,
joilla tällaiseen tottumatonna uskalsin sitä rasittaa. Ennenkuin olin
luovuttanut sen takaisin omistajalleen, oli minulle selvinnyt, että jos
ensi kesään eletään, minulla on oleva samanlainen oma. Vapaa
koettaessani oli sen omistaja heittänyt olalleen kalalaukun, josta
riippui kokoon käännettävä helposti irroitettava haavi, minkä varteen
voitiin kiinnittää myöskin iskukoukku. Oltiin valmiit lähtemään
koskelle, jonne pyysin saada seurata mukana, esittääkseni vieraan maan
miehen täkäläisille tuttavilleni, mullosille.

Minne hänet nyt vien, viedäkseni hänet parhaaseen paikkaan? Ei ollut
ajattelemistakaan päästää hänen vapaneitoaan Välisuvannon oriurhojen
karkeloon. Jos siinä voimakkaassa vedessä ottaisi vähänkin suurempi,
edes kilonkaan kokoinen varsa, ei sitä voisi mikään suistaa, alas se
menisi ja joskaan ei veisi vapaa, niin ainakin perhon. Olihan minulla
juuri äsken ollut tarpeeksi tekemistä suurellakin vavallani,
metalliheittosiimalla ja lujilla kolmikoukuillani. Kovassa koskessa
sitäpaitsi kuivaperho ei pysyisi pinnalla ja tuskin siinä pintaperhoa
ottaisikaan siksi, että vesi on syvä. Vien hänet Saarensalmeen. Se on
hänen vapansa vettä.

Me kuljemme ensin sillan yli, jonka alitse kuohuu suuri koski. Siltaa
edestakaisin kävellen siinä jo uittelee salakkaansa toverini, eikä
minua ihmetyttäisi, jos sieltä piankin, jahka täky on ehtinyt tarpeeksi
alas vanhaan, varmaan kalahautaan, jämähtäisi suurikin. Sillan yli
tultuamme ja kuljettuamme myllyn ja vanhan meijerin ohitse ja kauppiaan
puodin editse ja navetan päitse ja saunan sivu me saavumme pellon
piennarta veräjälle ja olemme sen yli noustuamme perillä. Olemme
paikassa, joka minusta tässä koskessamme on eniten englantilainen,
mikäli olen heidän onkivesiään nähnyt kuvattuina heidän kirjoissaan. Se
on kosken vasen sivuhaara, joka Välisuvannossa eroo suuresta koskesta
ja kiertää saaren ympäri ja sitten sillan alitse Alasuvantoon,
pyörittäen ennen sinne putoamistaan myllyä. Ennenkuin ryssät siinä
kaatoivat melkein koskemattoman rantametsän, oli se kosken suloisin
paikka. Pitkät puut sekä saaressa että mantereen puolella kätkivät sen
kaikilta katseilta, niin että siinä ollessaan saattoi kuvitella
olevansa jossakin kaukana erämaassa. Itseään koskea eivät ryssät
kuitenkaan kyenneet hävittämään ja vähitellen alkavat taas rannatkin
vesottua. Ja niinpä vesi siinä lepikon välitse edelleenkin ensin virtaa
sileänä niskana ja kaatuu sitten vähäisenä putouksena ja sen alisina
hyrskypäinä pieneen suvantoon, joka on pikku mullosten mitä mukavin
olinsija ja ruokailupaikka. Kaiken, minkä koski ylempää kantaa,
levittää se siinä kuin pöydälle ja on pieninkin hyönteinen siinä
helposti nähtävissä ja saatavissa. Yhtä mittaa pistelee pikkuturpia
vedenpintaan, läiskähtelee herttaisia pyrstöjä ja silloin tällöin
luikkaa kellanpunainen pulloposki kätköstään korkealle ilmaan näpäten
lennosta perhon.

Tämänhän pitäisi olla mitä ihanteellisinta kuivaperhovettä, ja minä
näenkin, että englantilaisen silmässä välähtää ja poski hiukan
punehtuu, ja minä olen varma siitä, että hänen sisässään myöskin
värähtää, vaikka hän kuinka hyvin osanneekin liikutuksensa kätkeä. Ne
odottavat siinä häntä, satain penikulmain päästä tullutta, laivoissa
keinunutta, rautateiden retuuttamaa, autolla läpi Suomen yötä päivää
tänne ajanutta ainoastaan tätä tilaisuutta varten, saadakseen
vihdoinkin kokea sen sensation, kun mullonen iskee ja alkaa päristellä
vapaa--minkä veroista elämystä intohimonsa armoittamalla kalamiehellä
ei ole toista.

Mutta hän ei pidä kiirettä, ei touhua ennen aikojaan niinkuin
ensikertalainen, saalis on siinä, mutta ei riitä, että se otetaan,
miten tahansa, se on otettava taidollisesti, kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan oikein, elegantisti. Saisihan sen siitä »märästikin», mutta
hänen ohjelmaansa kuuluu, että se on otettava »kuivasti».

Hän tekee viimeiset valmistelunsa. Hän kiertää vapansa tyvestä esiin
sen onteloon kätketyn keihään kärjen muotoisen piikin, jonka avulla
vapa voidaan pistää maahan pystyyn, tarvitsematta laskea sitä minkään
varaan. Kun hänellä näin on molemmat kädet vapaina, ottaa hän pyöreästä
aluminiumrasiasta siinä kostean huoparievun alla lionneen heittosiiman,
joka on kaikkein hienointa x-gutia ja johon hän solmiaa yhden hihassaan
olleista perhoista. Sitten hän rinnassa riippuvasta lasipullosesta
sivelee perhon siipiin hiukan öljyä, jotta se pysyisi paremmin
pinnalla, ja on vihdoinkin valmis tekemään heittonsa.

Olemme pysähtyneet jonkin matkaa rannasta. Vaikka tiedänkin, että se
onkiessa yleensä on välttämätöntä, minä harvoin tulen noudattaneeksi
tätä varovaisuussääntöä, osaksi huolimattomuudesta, osaksi siitäkin
syystä, että on hankalanlaista saada kahdenkäden vavasta siima ulos
päästämättä sitä ensin jonkin verran veteen. Yhdenkäden vavalla se,
niinkuin heti huomaan, tapahtuu ilmassa. Pitäen oikealla kädellä vapaa
hän vasemmalla pitää perhoa hyppystensä välissä, päästää sitten perhon
irti ja alkaa hiljalleen huojutella vapaa. Samalla kun oikea käsi näin
käyttää vapaa, vetäisee vasen siimaa rullalta. Joka heitolla ilmassa
oleva siima pitenee, ja kun sitä on niin paljon, että sen päässä oleva
perho alkaa ulottua rantaan ja siitä hiukan ulomma, tekee hän
lopullisen heiton. Se on tehtävä niin, että perho putoo noin kyynärän
verran kalan eteen siinä, missä se seisoo pohjassa ruokaansa pinnalta
vaanien. Vavan huojuessa ja siiman liikkuessa edestakaisin ilmassa on
hän huomannut jonkin matkaa rannasta hiukan ylöspäin kalan taas
pistävän. Hän tietää nyt tarkalleen, missä kala on, tähtää siihen,
tekee muutamia ilmaheittoja, kunnes saa siiman suoristumaan ylävirran
suuntaan. Perhon on pudottava veteen ennen kuin siiman. Sitä varten hän
oikaisee siiman mutkaa nostamalla hiukan vavan kärkeä ja niin hän
todellakin elegantilla pyyhkäisyllä on saanut perhon putoamaan veteen,
jossa se siivet hajallaan alkaa liukua alaspäin niin pettävästi
luonnollisen näköisenä, että ainakin minä kalan sijassa en hetkeäkään
epäilisi tunnustamasta sitä oikeaksi ja käymästä siihen kiinni.

Ollaan ongintanäytelmän kaikkein jännittävimmässä kohtauksessa, siinä,
mihin on valmistuttu, jota varten on lähdetty liikkeelle, uhrattu rahaa
ja aikaa, joka sekin on englantilaiselle rahaa, ratkaiseva hetki on
tullut, perho liukuu liukumistaan alas, on pian kalan näköpiirissä, sen
suippilon sisässä, jota ulomma kalansilmä ei kuonnu näkemään, mutta
jonka sisässä se näkee tarkasti kuin suurennuslasilla. Hyväksyykö kala
sen, ottaako se sen vai hylkääkö ja antaa mennä ylitsensä ja ohitsensa?

Hei, se otti, niitä karkaa sitä kohti kaksikin, meidän mulloset eivät
ole tottuneet pelkäämään näin viekottelevia herkkuja, vesi pärskähtää,
pyrstöt lätkähtää ja kala on kiinni, toisen jäädessä odottamaan
vuoroaan. Taitava onkija on pitänyt varansa, että se ei ainoastaan
ottaisi, vaan myöskin pysyisi, jottei siima virran alkaessa sitä
kuljettaa höllenisi, hän nostaa vapaa sitä mukaa, ja kun kala avaa
suunsa nielläksensä perhon, hän tekee ranteellaan nopean nykäyksen ja
tartuttaa koukun. Jollei hän sitä tekisi eikä tekisi sitä oikealla
hetkellä, sylkisi kala suustaan jo ottamansa perhon, heittäisi
kuperkeikan ja vilauttaisi hyvästiksi ylenkatseellista häntää.

Kala on pieni, mutta sisukas. Sen tempoessa hento vapa taipuu luokille
aivan yhtä paljon kuin lohivapani ison kanssa. Muutenkin sillä on samat
temput kuin suurella, se ammahtaa ilmaan, ajaa suvannon ristiin
rastiin, hakee sopivan lepohaudan, jyrää siinä; alkaa uupua, tekee
kierroksensa yhä lyhyemmin, kunnes englantilainen, joka on irroittanut
ja avannut haavinsa, on taitavasti uittanut siihen saaliinsa.

Mullonen täyttää parahiksi laillisen mitan, kaksikymmentä viisi
senttiä, mutta englantilainen on kalastanut kotimaansa vesissä, joissa
se tavallisesti ei kasva paljoakaan suuremmaksi. Kaikkihan on
verrannollista, ja varmaa on, että tuollaisella vavalla ja noilla
vehkeillä ja noilla heitoilla ja noin hienosti ja elegantisti otettu
kaksisatagrammainen kala on urheilukannalta katsoen yhtä arvokas kuin
kymmenkertaisesti niin paljon painava suuri.

Hän tarjoo minulle vapansa. Ei suinkaan, jatkakoon hän vain ... ainahan
minä ... nyt ovat koski ja sen kalat hänen.

--Jollen saisikaan muuta kuin tämän, olisin tyytyväinen.

--Ettekö olisi vielä tyytyväisempi, jos saisitte toisen, kolmannen,
kymmenen...?

--Kymmenen, liika paljon.

--Tahdoin vain sanoa, että otatte niin paljon kuin itse haluatte.

--Kiitos, otamme siis ainakin vielä sen, joka olisi ottanut, vaan ei
ehtinyt.

Hän ottaa sen samasta paikasta kuin äsken, ottaa vielä muitakin. On yhä
enemmän ilo nähdä, kuinka taitavasti hän heittää, kuinka vaivattomasti
ja tarkasti hän käsittelee asettaan, kuinka herkullisesti perho kelluu
sileästi vilisevässä virrassa, kuinka täsmällisesti hän vastaa
nykäisyyn. Hän yhä pidentää heittojaan, saa siimansa menemään toiselle
rannalle, tekee kerran oikein mestariheiton vapa vedenpintaa pitkin,
niin että perho ei ylhäältä, vaan sivulta putoo rannasta ulos pistävän
pajupensaan alle. Jokainen heitto ei tietystikään tavoita kalaa. Joko
se ei ota ollenkaan tai ottaa ja ei tartu tai tarttuu ja pääsee.
Silloin perho kastuu ja painuu, jonka jälkeen hän ei heti uudista
heittoaan, vaan kuivaa siitä veden häilyttämällä sitä ilmassa. Suurin,
minkä hän saa, on kilon painoinen. Hento vapa ei voi sitä pidättää, se
menee alas toiseen putoukseen ja sen alle ja on uuvutettava niinkuin
konsanaan suuri Välisuvannon lohi. Hentoudestaan huolimatta pitää vapa
ihmeellisesti puolensa ja vie lopulta voiton.

Englantilainen kalastaa koko Saarensalmen, askel askeleelta ylöspäin
nousten. Kuivaperholla kalastamisella on märkäperhoon nähden sekin etu,
että kalaa otettaessa ei peloteta toisia, koska se tapahtuu jo
kalastetussa vedessä. Sen monista viehätyksistä on ehkä suurin se, että
kalan aina _näkee_ ottavan. Toistelen toistelemistani itsekseni, että
minun täytyy, maksoi mitä maksoi, saada samanlainen vapa ja samanlaiset
muutkin vehkeet, josta minulle on alkava uusi onkijakausi uusine
iloineen. Sillä on paljon edellytyksiä tässäkin koskessa, kaikissa sen
puroissa ja pienissä väylissä, kaikkialla muualla paitsi suuressa
koskessa. Mutta onhan minulla sen jättiläisiä varten kahdenkäden
lohivapani ja siihen kuuluvat muut vehkeet.

Olemme istuneet levähtämään piiput sauhuten englantilaista _navy
cutia_, jota »Fishing Gazettessa» erikoisesti suositellaan
onkimiehille. Saalis on vieraan maan miehestä aivan ennätyksellinen. Se
lepää kalalaukussa vihreällä lehtivuoteella. Jokainen mullonen on
punnittu mukana olleella käsivaa'alla ja merkitty kirjaan, paino,
pituus, sukupuoli, aika, ilma ja perhon nimi.

       *       *       *       *       *

Vesakossa kuuluu liikettä ja toverini, englantilaisen ystävä ja opas,
ilmaantuu luoksemme.

--No? kysyy hän.

--Kymmenen, katso ... entä sinä?

--Ainoastaan yksi.

--Ah!

Toverini viheltää, lepikko aukeaa ja sieltä ilmaantuu kaksi poikaa
kantaen koukun varressa välissään sitä _yhtä_, jonka pyrstö viistää
maata ja joka painaa--seitsemän kiloa.

Meidän piippumme lakkaavat hetkeksi savuamasta.

--Siunatkoon, sanoo englantilainen, silmät pyöreinä.

--Sillalta?

--Yes.

--Salakalla?

--Yes.

Toveri tarjoo hänelle vapaansa. Välisuvannossa tässä lähellä olisi
tilaisuus koettaa salakalla. Englantilainen miettii hetken, vetäisee
savun piipustaan, nielee ja päästää sen verkalleen sieraimistaan ulos
ja sanoo sitten, että hän kalastaa mieluummin omalla vavallaan ja
kuivaperholla.

Olihan minusta turha olla sellainen puristi, mutta oli se minusta
samalla yhtä tyylikästä kuin hänen ongintansa yleensäkin.



KUNINKAAN KALA.


Kalamies hakee aina itselleen uutta huvia ja vaihtelua. Hän kyllästyy
pian poutaan ja toivoo sadetta, ja päinvastoin. Jos hän jollakin
pyydyksellä saa hyvin, hän muuttaa toisen--saadakseen vielä paremmin.
Jos hän ei saa, tietysti hän silloin ja varsinkin silloin tekee kaikki
voitavansa saavuttaakseen paremman tuloksen. Ottivatpa pienet kuinka
kiihkeästi tahansa, hän jättää ne ja työskentelee koko päivän,
turhaankin, tavoittaakseen suuren. Taisteltuaan itsensä suuren kanssa
uuvuksiin raskaalla vavalla, hän vie saaliinsa ja vapansa pois ja
lähtee heti pienellä, ketterällä vavalla koskelleen karkelemaan
levokseen pienten kanssa. Hän voi lopulta tympeytyä lohiin ja koko
koskeen niin, että hänen suurin tyydytyksensä on saada hauki jostakin
tyynestä suvannosta. Saatuaan tarpeensa siitä hän istuu onkimaan
ahvenia voidakseen tupakoida kaikessa rauhassa puoman kupeella limakon
reunassa, tarvitsematta riehua pitkin rantoja ja heitellä selkäänsä
kipeäksi. Saattaa saada kyllänsä vielä niistäkin ja löytää ilonsa vasta
särjistä ja salakoista. Kunnes kiertokulku alkaa uudelleen.

Minä välistä kyllästyn kosken parhaaseen paikkaan, sen Välisuvantoon ja
haen huonompia. Minulla on taas ollut siinä erinomaista urheilua
suurten kanssa. Mutta se oli ollut vähän liiankin erinomaista. Siinä on
jännitystä hiukan yli määränkin. Siinä väijyy aina jokin vaara, on aina
jotakin, joka uhkaa ja hermostuttaa ja samentaa ottamisen ilon. Siinä
ei koskaan voi olla varma, ennenkuin kala on maissa. Ei milloinkaan voi
antautua sen turvallisen tunteen valtaan, että pyydykset eivät petä ja
että kala ei voi päästä. Välisuvanto on aina epäluotettava. Siinä on
arkkuja, pukkeja ja otvia, joiden ympäri ja alitse kala voi kietaista
siiman ja katkaista sen. Ja jos se saa päähänsä, niinkuin se
tuontuostakin saa, lähteä alas, jonne minä en pääse sitä seuraamaan,
niin se menee, olipa siimaa kuinka pitkälti tahansa ja vehkeet
mahdollisimman lujat. Malja voidaan siinä milloin tahansa armotta
temmata sitä maistelevan kädestä. Enkö olisi voinut rakentaa siltoja
päästäkseni perään? Kai olisin, mutta minä tahdoin tuntea tätä
epävarmuudenkin, tämän esteratsastuksenkin kiihoitusta--vaihteen
vuoksi.

Koskessa on kuitenkin paikka, josta aina voi olla varma, ja sen
varmuuden vuoksi minä joskus haen siitä sitä vaihtelua, jonka semmoinen
varmuus tarjoo. Se paikka on heti sillan alla, alapuolella kaikkien
esteiden. Siinä on sillan arkun kupeessa oleva pyörre, jossa suuri kala
koskeen noustessaan usein lepää. Vähän alempana koski laajenee
laajenemistaan ja muuttuu vähitellen suvannoksi. Silta on kaikkien
vasta-alkajain ja mukavuutta rakastavien onkijain mielipaikka. Siitä
voi mukavasti laskea pyydyksen pyörteeseen ja päästää siimaa tuuma
tuumalta ja sillalla edestakaisin kävellen pitää sitä heilahtelevassa
liikkeessä niin pitkällä kuin siimaa riittää. Siten on siitä saatu
monet kauniit kalat. Kalastelen siinä minäkin silloin, tällöin.

En ollut eräänä päivänä oikeastaan aikonut kalastaa ollenkaan ennen
kuin vasta illalla iltaperhojen saavuttua.

Lepään ja levätköön koskikin. Korjailen toisen pöydän ääressä
pyydyksiäni, kirjoittelen ja käänneskelen raamattua toisen ääressä.
Mutta voinhan sentään panna vapani kuntoon siltä varalta, että jos
tulisi henki päälle. Henki tulikin pian päälleni. Kun vapa kerran on
kunnossa, rulla paikoillaan ja siima pujotettu renkaisiin ja
heittosiima solmittu siimaan ja siihen perho, on sitä vaikea päästää
kädestään. Vapa on kuin metsäkoira, joka houkuttelee mukaansa ja hyvin
usein saakin. Kuinka monta kertaa lankesinkaan ennen koirani
kiusaamiseen ja kuinka monta kertaa olenkaan antanut vavan viekoitella!
Voinhan mennä sillalle ainakin siksi aikaa, kuin siivoavat huoneeni,
sikarinpolttajaksi, ja käyn sitten heti pyhäin kirjain kimppuun, sillä
ei sillalta nyt luultavasti kuitenkaan saa.

Astelin laiskasti sillalle. Siinä on se ainainen myllymies, aina sama
ja aina uusi, töllistelemässä koskeen ja siihen kaiteen yli sylkemässä.
Kun ne näkevät vapaherran tulevan, ilmaantuu niitä siihen useampiakin
molemmista myllyistä. Siitäkin syystä minä yleensä karttelen siltaa.
Mutta olkoot ne nyt siinä, kun kerran ovat. Vedän siimaa vavan
pituuden, lasken vavan viistoon alas kosken yli, päästän perhon irti ja
annan sen pudota pyörteeseen silta-arkun viereen; se on nimeltään
_Coachman_, eli kuski, saanut nimensä keksijänsä, Englannin
kuningattaren Viktorian kuskin mukaan, joka heilutti vapaa yhtä hyvin
kuin piiskaa. Kuningattaren kuskin perho putoo juuri niin, kuin sen
taiteen kaikkien sääntöjen mukaan pitää pudota, keveästi kuin ohdakkeen
untuva--kunpa voisikin aina heittää näin ylhäältä, sirottaa perhonsa
kuin sormien lomitse. Se pyörähtää härän silmään ja painuu hiukan.
Keltainen kuve välähtää vedessä ja suuri kala on kiinni.

Sillalta sitä tietystikään ei voi saada otetuksi ylös eikä ole
tarviskaan. Sen alapuolella on hirsistä rakennettu suiste estämässä
tukkien ruuhkautumista, ja suisteen päässä on pieni suvanto, syvä
hauta, johon uupuvan kalan voi helposti ohjata. Suisteelle vie sillalta
mukavat portaat ja laskeun niitä myöten alas. Kala ei vielä ole
poistunut pyörteestä. Se tunkee siitä sillan alle, koettaen päästä
ylös, mutta veden voima painaa sen takaisin. Olisi sitä parempi kuta
kauemmin se pysyisi ylhäällä, uupuakseen pikemmin ja joutuakseen
suisteen päähän, josta haavipoika, joka jo on siellä, sen ottaisi.
Mutta se näkyykin olevan niitä, jotka eivät antaudu ensi yllätyksessä.
Se liikkuu voimakkain töytäyksin edes ja takaisin kovimmassa kuohussa
ja asettuu sitten joksikin aikaa keskelle koskea luultavasti jonkin
näkymättömän kiven huopeeseen. Sen seisomapaikka on jotenkin suisteen
pään tasalla ja kun se sen kerran jättää, ei se enää tule tähän, vaan
painuu yhä alemma. Tehköön niinkuin katsoo itselleen edullisimmaksi,
minulle on sama, minulla on siimaa tarpeeksi vaikka suvantoon asti.

On kuitenkin selvää, että jos kala menee alas, täytyy minunkin seurata.
Se on helpompaa kuin Välisuvannossa, jossa se on mahdotonta. Mutta
vaikeuksiahan pitää olla, ne ovat oikeastaan suotaviakin ja
tervetulleita, kunhan eivät ole voittamattomia. Olisi päästävä pienen
sivuhaaran poikki, joka tulee myllystä. Olen oikeastaan saaressa. Taas
kala laskee, mutta pysähtyy. Minun täytyy kai astua veteen, jota siinä
on vyötäisiä myöten. Mutta olkoon, ei auta, kala on otettava. Kun
haavipoika, joka on tämmöisiin tottunut ja on vikkelätuumainen, huomaa
aikeeni, kirmaisee hän sillalle, siitä myllyn alle, jossa on jonkun
myllymiehen vene, sysää sen ulos ja tuo sen samassa perä edellä
suisteen päähän, josta astun veneeseen ja siirryn myllyväylän yli sen
toiselle puolelle.

Tämän touhun aikana kokoontuu yhä enemmän väkeä sillalle. On levinnyt
tieto, että herralla on suuri lohi ongessa. Ja antaapa heidän vain
kokoontua, saavathan nähdä, kuinka iso kala otetaan oikein kaikkien
taiteen sääntöjen mukaan ... kertovat siitä sitten kylissään ... miksei
saisi tyydyttää hiukan turhamaisuuttaankin! Eivätkähän kehuisi suotta.

Rannalla, mukavalla kivettömällä niityllä valtaa minut nyt se
miellyttävä turvallisuuden tunne, josta ei koskaan saa nauttia
Välisuvannossa. Ei ole enää hätää mitään. Ei ole otvia, ei arkkuja, ei
pukkeja eikä pahempia kiviäkään koskessa. Jos kala lähtee alas, pääsen
minä mukaan vaikka suvantoon saakka, ja jos se menisi siitäkin alas
alimpaan koskeen ja vaikka järveen, pääsen minä veneellä sinnekin.

Se ei ole kaikkein isoimpia kaloja, ehkä neljä-, viisikiloinen, mutta
senkokoiset ovatkin sitkeimpiä. Mutta onhan minulla aikaa ja sikarikin
on vasta alullaan.

Kala tekee kaikki temput, jotka kuuluvat asiaan välttämättömän vaihteen
vuoksi. Se on löytänyt kosken syvimmän paikan, johon kun osuu, se ei
siitä hevillä heltiä. Se tonkii siinä puolisen tuntia, aikoen joskus
pois, mutta taas palaten siihen takaisin. Ehdin istua ja levätä
mukavalla kivellä. Ehdin sytyttää sammuneen sikarin. Ehdin sen taas
sauhutessa ihailla ympäristöä ja nauttia luonnosta, josta en nauti
juuri muulloin kuin silloin, kun minulla sen helmassa on jotakin
muutakin tekemistä kuin siitä nauttimista. Se ei tuossa ehkä ole
kaikkien kaunis, mutta se on minun kauniini, kalamiehen kaunis,
niinkuin on sulhon kaunis morsiamen aitta, kuinka harmaa ja hatara
lieneekin. Siinä on resuinen silta, kaiteet kierot ja lahot. Sillan
korvassa on pölyttynyt mylly ja entinen osuusmeijeri, joka on tehnyt
vararikon. Myllyn jatkona on sirkkelisahan kenoharjainen suojus, ja sen
edessä röykkiöittäin rimoja ja sikinsokin hirsiä ja pärepuita. Sillan
yllä roikkuu puhelinlankoja monessa kerroksessa. Kosken toisella
puolella on samanlaista kuin toisellakin: on toinen mylly ja toinen
entinen vararikon tehnyt kilpaileva meijeri, jossa ei enää vuosikausiin
ole valmistettu voita enemmän kuin toisessakaan. On vielä kauppiaan
talo ja makasiini ja jokin keskenjäänyt kivijalka. Kaiken tämän
taustana on koski, josta ei näe muuta kuin sen syvimmän uoman ja kahden
puolen sitä kuivat kivet, ruskean harmaan louhikon ja siellä ylempänä
Välisuvannossa ränstyneet arkut ja jonkin maalle nurin niskoin heitetyn
ryssäin aikuisen sahapukin, jalat ylös harrottaen kuin kuolleen
kangistuneen hevosen. Tämän kaiken keskustana on ryssäin ropottikesänä
hävittämä rantametsä, josta hakattiin koivut ja haavat ja hongat ja
jätettiin vain jokin karsittu puu ja matala lepikko.

Ja se on kuitenkin minusta kaunista, kalamiehen kaunista, kaikki
koskimaailman ihanuus, Imatran ja Vallinkosken veroinen, yhteen
koottuna, sillä minulla on taas lohi ongessa eikä ole pelkoa, että se
pääsee ja minä saan sen ottaa tuossa tuon riippuoksaisen koivun ja sen
vieressä seisovan haavan alla, ainoain, jotka venäläiset säästivät ties
mistä strategisista syistä. Siitä minä sen otan saunan perästä, jahka
se sinne siirtyy. On laskeutunut taas hiukan, nyt se ottaa siimaa
enemmän ja ottakoon vain, ottakoon vain, on sitä tässä antaa, istun
tässä vielä.

Mutta mikä kalamiehen ihannepaikka tämä koski mahtoikaan olla silloin,
kun se oli koskematon, kun ei ollut siltaa eikä myllyä eikä meijereitä
eikä kauppiaita, ja kun vesi vyöryi leveänä vaahtona kaikkien noiden
kivien yllä, tulvan aikana yhtenä kuohuna ylhäältä alas ja kuivanakin
aikana yhtä mahtava kuin nyt tulvillaan, kaikkine pienine puroineen ja
suvantoineen. Ja _sen_ kosken kehyksenä rantakorpi, erämaan reuna,
tuonnempana hiekkaharjulla ikihongikko ja rannempana riippuoksaista
koivikkoa...

Rulla pärisee, vapa taipuu luokille, siima polttaa sormea ... nyt se on
toisella rannalla ... nyt se palaa ... nyt se loikkaa, nyt se siirtyy
alemma ... jokohan menee yhtä päätä suvantoon?... Ei, se tulee
takaisin, viistoon ylös. Se tulee tähän, se on niin matalalla vedellä,
että selkäevä näkyy. En nouse, poika hiipii rantaan valmiina iskemään.
pelästyy matalata vettä ja menee takaisin, löytää taas alempana uuden
haudan ja jää siihen. Kai saisin sen jo, jos kiristäisin, mutta ei
minulla ole kiirettä mihinkään, ei ole pakko panna mitään alttiiksi,
uuvuttakoon itse itsensä ja tulkoon sitten avattuun syliini.

Haavipoika on nähdessään minun taas istuutuvan, ottanut taskustaan
lehden ja istuutunut hänkin. Sill'aikaa kun minä ongin, hän seuraa
maailman menoa. Minulla on täällä koskella tärkeämpääkin tehtävää.
Hoitakoon maailma menonsa, minulla on työtä tosissakin. Eipä siltä,
ettei tässä joutaisi tuumimaan mitä tahansa. Niillä on nyt siellä ne
kuningastouhunsa. Mahdanko minä olla kuningasmielinen vai
tasavaltalainen? Se riippuu siitä, mitä etua jommastakummasta tulee
olemaan minun puolueelleni. Mikä on minun puolueeni? Se, joka parhaiten
edistää minun erikoisharrastuksiani. Jos tulee tasavalta, ei sen
presidentti luultavastikaan ole oleva lohenonkija. En tunne ainoatakaan
valtiollisesti vaikutusvaltaista henkilöä, joka harrastaisi tätä jaloa
urheilua. Englannissa tuskin on ainoatakaan, joka ei. Mutta se sitten
onkin vanha kulttuurimaa, siellä onkii sekä kuningas että
perintöruhtinas. Kuninkaalla on siellä omat kalavetensä. Osanneeko
kukaan niistä kokoomuksen kuningaskandidaateista onkia? Ketä ne nyt
olivatkaan? Kuka se nyt olikaan se viimeinen kuningasehdokas? Oliko se
Adolf Friedrich vai Friedrich Adolf? vai joku muu Friedrich?

--Akkeli!

--No?

--Mikä se nyt olikaan sen Suomen tulevan kuninkaan nimi?

--Se on jo valittu.

--Mikset sitä heti sanonut? Milloin se on valittu?

--Eilen etuskunta vauhti.

--Kuka tuli valituksi?

--Hessin rinssi Rietrik Kaarl.

--Sano Friedrich Karl ja nouse heti ylös, sillä kala alkaa taas käydä
levottomaksi ... mene tuonne saunan perään koivun alle valmiiksi, minä
tuon sen sinne, hoi, mitäs meinaat?

--Jaa mistä?

--Että meillä on kuningas.

--Minulle on yhentekövä.

Vai yhdentekevä? Milloin on nähty tasavalloissa taiteita suosittavan?
Ei, kuningas se olla piti! Se oli sittenkin Friedrich. Olisi suuri onni
valtakunnalle, jos hänen majesteettinsa persoonallisestikin harrastaisi
urheilukalastusta. Jos mikään on se kuninkaallisen suosion ja
suojeluksen tarpeessa. Kun hän ensi kesänä lähtee ensimmäiselle
kiertomatkalleen, saapuu hän ehkä tänne maansydämeenkin, hänen autonsa
pysähtyy tuohon sillalle, jossa minä silloin seison jo valmiina siltä
varalta, että maan isä tahtoisi minuakin puhutella ja kysellä minulta
lohikalastuksen tulevaisuudesta Keski-Suomessa. Pääministeri tuntee
minut ja esittelee.--Hauska tuttustua teitä, sanoo Friedrich.--Ebenso
gleich, minä sanon. Huomattuaan, että taidan saksaa hän siitä ilostuen
kysyy äidinkielellään, haluaisinko jotakin armonosoitusta, jotakin
Gnadea.--Wollen Sie, ihre ... seine ... majestät, nur mir die
Gnadesfreude machen zu wollen hier nun in Huopanafors angeln
probieren?--Danke schön, mein herr, Ich bin aber nicht leider nicht
noch nicht Angler, aber mein jüngster Sohn will sicherlich hoffentlich
mit Entusiasmus...--Wie viele Jahre, bitte, hat ihre, seine .. ich
meine: der junge Herr Prinz?--Hörst du, kom hier, sanoo hän
suojeluskuntavormuun puetulle nuorukaiselle, joka nojaa kaiteen yli.--
Willst du den herr doctor selbst sagen, kuinka vana. Pääministeri
Ingman--sillä se on hän--kuiskaa jotakin nuoren miehen korvaan, joka
ojentaa minulle armollisesti kätensä ja sanoo selvällä suomenkielellä:
--Fijstoista vuota. Wunderschön! Kyllä hänestä vielä onkija tulee!
Ollappa jo täällä, niin saisi tulla ottamaan tätä... Ja minä näen jo
hengessäni hänessä, nuoressa ruhtinaassa, urheiluonginnan tulevaisuuden
turvan ja tuen tässä maassa. Hänen avullaan, hänen harrastustaan
hyväksemme käyttäen me saamme kaikki valtakunnan omistamat onkikosket
järkiperäisen hoidon ja valvonnan alaisiksi. Kalastushallitukseen
perustetaan onkijaneuvoksen virka, joka tarjotaan minulle. Minun
velvollisuuksiini kuuluu onginnan opettaminen kuninkaallisille
prinsseille ja ajutanteille ja muille hoviherroille, ehkäpä saan
itsensä vanhan kuninkaan innostumaan asiaan. Hommaan, että tämä
Huopanankoski lunastetaan »kruunun» kalavedeksi, että sen hautomoa
laajennetaan ja perustetaan sen yhteyteen talvilammikoita niinkuin
Puntarinkoskella. Tukinuiton kalastukselle ja kalanviljelykselle
aiheuttamien hankaluuksien poistamiseksi rakennetaan uittoränni, jota
ei ole saatu aikaan siksi, että tähänastinen kitupiikki hallitus
kiskoisi hävyttömiä hintoja siihen tarvittavista tukkipuista, vaikka
luulisi, että valtion oma etu, koska sillä itselläänkin on metsiä,
vaatisi... Hei, tässä tulee kohta toinen komento, koska meillä on
kuningas. Kaikki myrkyllinen pärtö puhdistetaan pois koskesta.
Ylhäisten onkijain mukavuudeksi minä viran puolesta laitan siltoja ja
mukavia käytäviä joka kivelle, niin että niitä myöten kuningaskin
pääsee kalan mukana Välisuvannosta siltaan asti ja sen alitsekin. Sitä
riemua, kun voi kalan mukana seurata niskasta tähän rannalle saakka. Ja
tänne rakennetaan heille kalastuspaviljonki niinkuin Langinkoskelle.
Ehkä reisaa itse keisarikin tänne asti, kun tulee tervehtimään
sisarensa miestä. Minulla, sen yli-intendentillä, on oma kamarini pihan
perällä. Minun _täytyy_ pitää huolta siitä, että täällä jääkellarissa
on annoslohia aina valmiina lähetettäväksi kuninkaan pöytään. Vai
yhdentekevää sinulle Akkeli? Sinusta minä teen vannotetun vahdin, saat
kävellä yötä päivää rannalla kivääri olalla ja vahtia, ettei Vaitinen
saa onkia eikä Mullosmäkeläinen tuulastaa. Hei vain!

--Heipä hei!

Kalakin yhtyy riemuumme. Ensimmäinen kuninkaankalani loikkaa vielä
kerran ilmaan. Sen tehtyään se lähtee lopullisesti alas, laskee yhtä
kyytiä suvantoon ja minä perässä. Ja nyt minä sen otan, onpa ihme,
ellei kala lopultakin uuvu. Johan se uupuukin, tulee vatsa ylöspäin
riippukoivun alle saunan rantaan.

--Ei muuta kuin iskee vain ... kuninkaan nimessä, Akseli--iske jo!

--Uuden kuninkaan kunniaksi!

Akselikin innostuu ja iskee, mutta ei osu, hotaisee vain koukun
mutkalla häntäpuoleen ja kääntää pyrstön ylöspäin ja pään alaspäin,
jolloin kala pääsee ja kelluu vatsa yhä ylhäällä virtaa alas. Sinne se
meni eikä tullut koskaan takaisin, kuninkaan kala. Eikä tullut
kuningaskaan. On täytynyt tyytyä tähän tasavaltaan.



LOHIVAPA.


Se kun on kaikkein hienointa lajia, on se lajiansa taideluoma. Ja kun
sanon, että se on taideluoma, olen antanut sille parhaan maineen, minkä
tiedän.

Työkalu on aina taideluoma, silloin kun se on sitä, mitä sen on oltava:
aatteensa mukainen ja tarkoitustaan täysin vastaava. Kirves, puukko,
viikate ovat sitä silloin, kun terä ja varsi ovat tasapainossa, toinen
niistä toista auttaen ja täydentäen. Ne ovat silloin kuin eläviä
elimistöjä. Niissä on niiden oma henkensä, minkä niiden tekijä on
niihin puhaltanut. Käsi niitä käyttelee, mutta samalla ne toimivat
ikäänkuin itsenäisesti. Lepoonkin jätettyinä ne siinäkin yhä elävät,
nukkuvat kyllä, mutta hengittävät kuitenkin. Kun siirrän silmäni
jalustallaan seisovasta antiikin veistoksesta kivikauden talttaan, joka
lepää sen vierellä museossa lasilaatikossaan, tuntee silmäni ja
sydämeni samaa iloa molemmista. Mikael Angelon meisseli ja vasara oli
varmaan yhtä kaunis kuin se Daavidin pää, jonka hän niiden avulla
muodosteli. Kuta lähempänä ihmistä itseään työkalu on, sitä enemmän se
saa hänen henkeään, sitä läheisempi leima siihen hänestä painuu, sillä
ollakseen oikea on puukon, kirveen, viikatteen oltava mitanmukainen,
kädenjatkoinen, osa käyttäjästä itsestään. Eikä vain kädestä, vaan koko
ruumiista, tehty hänen voimiensa, kokonsa, jopa hänen luonteensakin
mukaisesti. Mäyrällä on toiset kynnet kuin kissalla, sudella toiset
kuin leijonalla. Sanalla sanoen: miestä myöten miekka vyöllä ja--
ongenvapa onkijaansa ... sillä siihen tietysti tahdon tulla.

       *       *       *       *       *

Lohivapa on nykyisen kotiteollisuuden kauneimpia kukkia. Vaikka se
osalta onkin konetyön tuote, on se samalla kuin kotiteollisuuden
hienoin saavutus. Se on kuin Solingenin miekka, se on kuin kaikkein
arkatekoisin kirurginen työkalu. Siinä ei ole mitään liikaa, mutta
siinä on kaikki, mikä on tarpeen, ja se on yksilöllisesti sovellutettu
sille, joka sitä käsittelee.

Hienoinkin tehdasvapa on muodoltaan, rakenteeltaan ja aatteeltaan
yhäkin ruoko, niinkuin vapa aina aikojen alusta on ollut, kivikaudenkin
kalastajan kädessä, ja niinkuin se on vielä tänäkin päivänä kylän pojan
taittamana rannan tuomesta tai pientaren pihlajapensaasta. Lohivapa on
mitä huolellisimman aineenvalinnan tulos, mutta ei englantilainen
vapataituri höylää, punnitse ja tarkkaile tekelettään perinpohjaisemmin
ja hartaammin kuin vanhan kansan kalastaja tähystelee ja valikoi
sivakkaansa tai hylkää ja hyväksyy sen, ennenkuin kiinnittää siihen
jouhesta siimansa. Kuinka hän sitä koettelee, hujauttelee,
vihellyttelee, ennenkuin sen kuorii, jättäen kärjen ja kädensijan
kuorimatta, jotta joustavuus ja sitkeys säilyisi ja käsi pysyisi ja
kouristaisi vaivatta, luisumatta!--juuri niinkuin tekovavan tekijä,
joka keskittää suurimman huolensa kärkeen ja sitä lähinnä kädensijaan,
verhoten sen korkkipeitteellä. Ja niinkuin uudenaikainen urheiluonkija
ei tyydy, jos mielii harjoittaa ammattiaan, niinkuin ammatti vaatii,
vain yhteen vapaan, vaan tarvitsee ainakin yhden uistellakseen ja täkyä
heittääkseen, toisen perhostaakseen, niin vanhan kansan onkimieskin
omistaa niitä monta eri tarpeihinsa, yhden salakalle ja särelle, toisen
ahvenelle, kolmannen säyneelle, neljännen lahnalle, eri vavan
pintaongintaan, eri syväongintaan, siihenkin toisen kesällä, toisen
talvella.

Urheiluonkija hoitaa satoja maksavaa ruokovapaansa kuin kapalolasta,
mutta yhtä hellästi ja huolellisesti vaalii ja käsittelee tuo toinenkin
pihlajaistaan ja katajaistaan. Hän kantaa ne pihasta veneeseensä
taitavasti kainalossaan, asettaa ne kokkaan eikä veneen pohjaan, ei
unohda niitä sinettymään sateessa eikä paahtumaan ja halkeilemaan
auringossa. Hän niitä sormii ja suorii ja korjailee ja kirjailee, ottaa
ne orrelta alas talvellakin ja muistelee kesää. Eikä hän kernaasti
laita uutta, niin kauan kuin vanha kestää. Ne ovat hänelle tovereita ja
ystäviä, joiden kanssa hän on viettänyt monta yhteistä hiljaisen ilon
ja onnen hetkeä, joista ei ole tietoa muilla kuin heillä kahdella,
heillä kolmella, hänellä ja hänen vapaperheellään. Kun lapset itkee
kotona ja akka äykkää ja köyhän elämä käy tukalaksi ja sietämättömäksi
ja mieli vaatii unhotusta tai viihdytystä ja hiukan juhlaa, silloin
ukko hiipii rantaan heilimoivan ruispellon piennarta ja saunan ohi ja
työntää veneensä vesille, meloskelee, hymähtelee, hyrähtelee yksikseen
ja elää valoisana kesäyönä, lauantaina pyhää vasten, _oman_ hetkensä
joko solutellen virran mukana säyneparvessa tai istuen ulkokarilla
kaukana niemestä ystäväpiirissään, yksi vapa polven alla veneen laitaa,
vasten, toinen toisen polven alla, kolmas kädessä, yhdessä syöttinä
särki, toisessa sittiäinen, kolmannessa matonen. Niissä, vanhoissa
vavoissaan, mustuneissa, käden kuluttamissa, on hänelle kalaonnen
taika. Hän uskoo, että ainoastaan _niillä_ saa ja jos vaihtaa ja ottaa
uuden, ei saa. Sillä niillä on ennen saatu ja ne ovat kestäneet monissa
koetuksissa vuosien, vuosikymmenienkin, kuluessa. Ne ovat kulkeneet
perintönä isältä pojalle, niissä on säilynyt ja niiden mukana siirtyy
muistotietoja ongintataidon, sanon: onginta_taiteen_, salaisuuksista.
On sääli ja surku, kun vanha vapa särkyy tai hukkuu. Uusi pääsee vanhan
arvoon vasta, kun se on koetuksensa kestänyt. Jos sillä ei saa, on se
sen syy; jos vanhalla ei sattunut saamaan, oli syy jokin muu. Jospa nyt
liioitellenkin, paisutellenkin, en välitä, sydämeni lämpenee,
muistaessani tässä, lähtiessäni uutta vapaa ylistämään, noita
vanhojani, joita vuosikymmeniin ei enää ole ollut olemassa, noita
vanhojani, joita säilytin kesästä kesään, kuljettelin muutosta
muuttoon, omia tekemiäni ja hakemiani kaukaa korpiviidasta, missä
petäjä ja pihlaja kasvaa pitkän, oksattoman varren.

Mitä kaikkia muistoja liittyykään niihin: join itseni juovuksiin
kesäpäivän hellettä ja kesäyön viileämpää luonnon viiniä Ristisaaren
poukamassa Virran sillan yläpuolella Koljonvirran niskassa, tai
soluessani siitä arkun alitse Koiraniemeen, jossa aukeni laaja salmi ja
pappila ja kirkko ja häämötti Poroselän ulappa.

       *       *       *       *       *

Olin vihdoinkin saanut sen, uuden, vuosikausia haluamani,
ensiluokkaisen, jota parempaa _ei voi_ saada, sillä se on Hardyn
maailmankuulua tekoa ja patenttia, hänen parasta valmistettaan.
Niinkuin ennen etsin poika-ajan vapoja viidakoista, olen hakenut tätä
monien liikkeiden luetteloista, harkinnut ja toistenkin kanssa
tutkinut, millainen sen pitäisi olla minulle. Viimein olen niin
sanoakseni seisonut puun alla, löytänyt jotakuinkin mukiin menevän
mallin ja kysellyt ja kirjoitellut ja antanut mittani, painoni ja
pituuteni, ja millainen on koski, jossa aion sillä kalastaa ja kuinka
suuret sen kalat, ja pyytänyt heiltä neuvoa ja päätöstä, millainen
heidän mielestään sopisi minulle tähän kaikkeen nähden. He ovat
suosittaneet minulle mallin bamburuokovavasta, jolla on tuo kauniisti
soinnahtava nimi »Palakona», extra light--kokoonsa nähden kaikkein
kevein. Minä saan sen vasta kuusi kuukautta tilauksen jälkeen, se
siellä kasvaa ja varttuu. Kun ne lähettävät sen, ne kirjoittavat
panneensa sen valmistamiseen aivan erikoista huolta, se on heidän
etevimmän »taiteilijansa» tekemä ja he toivovat, että se on minua
miellyttävä, ja he iloitsisivat, jos tulisin olemaan siihen
tyytyväinen. Pyytävät, että kirjoittaisin, kun olen koettanut--niinkuin
nyt teenkin.

Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä
hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli
kapaloituna vedenpitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja
siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit.
Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani.

Minun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen,
junassa, laivassa, lounastuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita
koivuja asemien ympärillä, pihlajain kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja
vaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa
kahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä--vapa aina
vierelläni junavaunun verkossa ja laivan hytissä ... ettei vain kukaan
sitä veisi, ettei sille vain tapahtuisi vahinkoa. Itse minä sitä
kaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen
maataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapakotelon vaskihelaiset
lukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä
laatikossaan niinkuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen
kukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni,
kremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja
äsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko
niinkuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostakin
paratiisin puutarhasta. Vaikka sadoista säikeistä yhteen liitetty on se
elävä kuin tuores, kasvava kaisla, yhä kuin luonnontuote, vaikka konein
ja käsin tehty. Sitä pitäessäni se vavahtelee käteni pienimmästäkin
liikkeestä, sydämen sykähdyskin tuntuen tyvestä kärkeen, värähdellen,
rotuvapa, sisäistä tulta kuin rotuvarsan aina elävä, kuunteleva korva.

Ruoko, josta se on tehty, Intian bambu, on huojunut pyhän Gangesvirran
partaalla, ensin hentona kuin heinä, sitten kasvaen tropiikin kuumissa
sateissa ja auringon hehkussa korpikuusen pituiseksi ja yhtä paksuksi
kuin se. Se on sisältä ontto, pinnalta kova ja sileä kuin luu. Milloin
etelämerien kosteat tuulet, milloin hieta-aavikoiden polttavat vihurit
ovat heiluttaneet sen sitkeäksi ja joustavaksi, kestämään kuumaa ja
kosteaa. Se on valikoiden kaadettu ja paloitettu ja pinottu ja
niputettu ja suurmerien takaisilla laivoilla kuljetettu saarien
saareen, sitä varten rakennettuun tehtaaseen, joka on kuin kaupunki
tuhansine työmiehineen. Siellä se toisissa koneissa on keitetty,
toisissa kuivattu, toisissa se on halottu ja höylätty ja valmistettu ja
vielä toisissa kiilloitettu ja annettu sille sen viimeinen vernissaus--
työmiehet hienoja kuin herrat, gentlemannit valmistamassa gentlemannien
työkaluja. Työn tulos on lujuuttaan ja hienouttaan ja hentouttaan ja
sirouttaan voittamaton. Se painaa vain satasen grammaa, mutta se
voittaa painissa monisatakertaisen painonsa, iskee ja pitää kuin kärppä
kurkusta lentävää koppeloa.

Minä jo sen ottaessani tunnen heti, että se on osa minusta itsestäni.
Käteni hermoissa on siitä herkutteleva tunne ranteesta ylös olkani
niveleen. Niinkuin ennen poikana vasta taitetulla rannan pihlajalla
minä soittelen sillä ilmaa myllärin pihalla ilta-auringon paisteessa ja
pikkupurojen solistessa ja suuren kosken tuonnempana kohistessa. Se
vipajaa ja vapajaa, tempoo kättä kuin pyrkien siitä pois, mutta
kuitenkin siinä pysyen. Se taipuu ja oikiaa, ei tahdo rauhoittua,
vaikka minä jo lakkaan. Se pyytää siimaansa ja saa sen, sitä varten ja
sen heittovoiman mukaiseksi punotun ja punnitun. Pujotan sen hyväilevin
sormin renkaasta renkaaseen, joista alin ja ylin ovat agatia. Ja vasta
kun siimaan on kiinnitetty perho ja perho pistetty alimpaan renkaaseen
ja rullan kampi on kiristänyt siiman jänteelle ja siima vavan kaarelle,
vasta sitten se rauhoittuu ja seisoo kuin viritetty jousi, valmiina
lennättämään nuolensa, sulkaperhon, hopeanharmaan sointuvanimisen
_Silver greyn_, tekotaidon kukkasen, jonka hennoin sormin on solminnut
joku kalpea, hipiältä hieno, sinisilmä englannintyttö.

Se lennähtelee sitä soiluvan suvannon yllä, jossa ylös ja alas ilmassa
kiimailee kellanvihreä korennainen. Se lennättelee sitä yhä pitenevissä
ja yhä kauniimmissa kaarissa, ei pudota sitä huojahtaessaan ensi
kerralla eikä toisella kerralla eikä vielä kolmannellakaan, vaan vasta
sitten, kun on saanut osoittaa joustavuutensa viimeisen voiman. Vasta
sitten se, taipuen taapäin, oieten ylös ja eteenpäin ja taas hiukan
nousten, kun sitä nostan, pudottaa perhon sinne, missä sitä odottaa sen
ensimmäinen saalis, sen itsensä arvoinen, suvannon sulho, jonka se tuo
leikiten maihin, iloiten ottelusta ja odottaen uutta.

Se on miekka miestä myöten vyöllä. Se on ase minun mitallani tehty,
jäsen ruumiissani, elimellisesti siihen yhtynyt. En tiedä, sekö tekee
minun työni vai minäkö sen, sekö liikuttelee kättäni vai kätenikö sitä?
Sitä ei ole käsitellyt kukaan muu kuin minä eikä tulekaan
käsittelemään. Minulla ei ole ystävää niin läheistä, että sallisin sen
sitä käyttää. Se voisi särkyä. Se voi särkyä minultakin, mutta silloin
se särkyy _minulta_. Mutta se ei saa särkyä. Katketkoon käteni
kaatuessani ennen kuin se, minä suojelen sitä ennen kuin itseäni. Ennen
kuin illalla koskelta tultua hoidan itseni levolle, hoidan minä sen.
Minä riisun sen, kuivaan sen ja ripustan sen seinälle yöksi. Se siinä
parhaiten suoristaikse lepoon työpäivän vaivoista. Koko talven se
samoin lepää ja on kevään tullen entistään ehompi.

Esi-isät panivat vainajan mukaan hänen työkalunsa ja aseensa. Pannevat
poikani tämän vapani viereeni kirstuun, että saisin heitellä sitä
suvannoissa, joita haluaisin uskoa olevan sielläkin, asunnoissa
autuaitten. Sillä mitä minä siellä ilman sitä? Joka ei tätä oivalla,
oppikoon. Miksikäs en saisi laulahtaa näin lemmestäni minäkin!



SUNNUNTAI.

Onginnan estetiikkaa ja etiikkaa.


Kalaviikko on päättynyt kaikin puolin mieluisasti. Sen kuluessa on
saatu kohtuullisen hyvin, ei siis liian hyvin, joka voi pian tympäistä.
Ei ole tullut tehdyksi tyhmyyksiäkään, ei ole tapahtunut
onnettomuuksia, ei tarttunut pyydyksiä pohjaan eikä puihin eikä
myöskään kalain suuhun, mikä on ikävintä ja vastenmielisintä, mitä
kalamiehelle voi tapahtua. Olen sitten lauantai-iltana saanut vielä
suuren. En ole saanut sitä miten kuten, sattumalta, vaan juuri sillä
tavoin kuin mieluimmin haluan sen saada, niin sanoakseni taiteen
kaikkien sääntöjen mukaan. Sillä onkijaurheilijakin kehittyy
herkuttelijaksi, hänelläkin on ammatissaan oma estetiikkansa. Ei riitä,
että hän saa, hän tahtoo myös saada hienosti ja kauniisti. Samoin kuin
uimarin korkeushypyn arvoa lisää liikutun linjan kauneus, samoin lisää
onkimiehen tyydytystä se, miten tyylikkäästi ottaminen suoritettiin
siitä alkaen, kun kala tarttui, siihen saakka, kun se saatiin maihin.

Tämä sunnuntai-aaton suuri oli nyt saatu kaikin puolin tyylikkäästi. Se
oli ottanut juuri sitä pientä perhoa, jota sen kaiken todenmukaisuuden
mukaan oli otettava, sitä, joka sillä hetkellä parveili niskassa juuri
auringonlaskun aikana. Olin mielestäni tehnyt parhaimman,
mahdollisimman pisimmän heittoni kiven huopeeseen, missä suuri
tavallisesti vaanii. Se oli posahtanut valtavasti, oli sitten laajassa
niskassa loiruillut edes ja takaisin vavan taipuessa ja oietessa ja
rullan antaessa ja ottaessa siimaa. Sitten se oli seisonut asiaan
kuuluvan aikansa. Ja ilta oli ollut ihana ja tyyni ja rannan puut
ilta-auringon kultaamat ja lämpiävästä saunasta tuolla alempana oli
savu kohonnut patsaana taivaalle. Sitten oli kala lähtenyt alas niin
huimasti, että tuskin pääsin perään pahakivistä rantaa. Siima alkaa
loppua, mutta silloin pysähtyy kala levähtämään pienoiseen suvantoon
siksi, että ehdin taas keriä siiman rullalle, jolloin se lähtee
jatkamaan ja minä perässä, hypellen kiveltä kivelle, kahlaten
vedessäkin ja liveten ja kaatuenkin, mutta saaden vavan pysymään
pystyssä. Ja niin on tultu suvantoon, käsi-, selkä- ja jalkajänteet
äärimmäiseen asti pingoitettuina, josta ne ovat lauenneet mieluiseen
lepoon, kun kala koko vaikeassa ottopaikassa vihdoin on omin avuin
nostettu maihin. Ja on pantu reppuun ja kannettu kotiin ja punnittu ja
merkitty kirjaan.

Ja sitten on vapa riisuttu valjaistaan ja pyyhitty ja ripustettu
ansaittuun lepoon nauloihinsa suoriamaan. Siima on lapettu sängylle
kierrokseen rullan viereen. On riisuuduttu itsekin ja elokuun illan
viileässä astuttu saunaan pihan poikki ja purosillan yli, jossa pikku
mulloset, alamittaiset ja aina rauhoitetut, vielä puolihämärissä
loiskahtelevat perhoja ajellen ja lisäten painoaan milligramman
milligrammaan. Saunan salaperäinen maailma, sen lasi pieni ja pahanen,
monivärinen kuin pyhimyskappelin ikkuna ja siitä epätodellinen
kellanvihreä näköala pitkin koskea, joka ei kuulu, ainoastaan näkyy, ja
jonka kuohu näyttää seisovan liikkumatonna kuin vuoriston jäätikkö.
Kesäiset tuoksuvastat mummun taittamat ja laittamat, kipallinen vettä
vanhasta taitavasta kädestä kiukaan raunioon, joka on rakettu kosken
sorvaamista kivistä, ja kihahtava löyly, joka sulattaessaan ruumiin
sulattaa myös sielun. Ja huhuh! ja hohoh!

Ja kylvyn jäljestä ilkoisen alasti takaisin sillan yli, jonka alla
pienoiset yhä vielä pätkää. Ja hiilellä paistettu punalihainen
_mullonen_ ja kova kokkeli ja lämmin pehmoinen lauantairieska, jossa
voi sulaa kuin heinäkuun helteessä.

Ja sen päälle kahvikupponen ja sikari itselle ja isännälle ja kahvin
seassa jotakin, jota löytyy vielä pisarainen piiliherrain
jälkeenjättämästä pullosta, kolmekruunuisesta. En osta, mutta otan, kun
tarjotaan, koska sanotaan senkin olevan jumalanviljaa, varsinkin
kalamiehen viljelemää. Ja valkopaidassaan istuen ja huulet torvella
isäntä pitkulaisia savuja niellen ja puhallellen juttelee vanhaa ja
uutta, vanhaa enemmän kuin uutta, mutta aina kernaasti kuultua, sillä
itseään hän uusii ja uusinta on yhtä hyvä kuin alkuperäinen, siitä,
kuinka täällä ennen, ja saatiin sitä silloinkin, vaikkei ollut vehkeet
nykyisten veroiset--vallesmannivainaa ja kamreeri ja apteekkari ja
vanha Piilonen, jolla miljoonamiehellä oli ruokovapa ja kelarulla eikä
milloinkaan muuta pyydystä kuin elävä salakka, jota uitteli, mutta joka
otti sillä milloin tahtoi, mutta jos ei ottanut--sattui sekin--niin
paiskattiin lammas herroille pataan. Talvella otettiin myllyrännin
niskasta säryksellä ja leivottiin ja paistettiin mulloskukko ja
lähetettiin Piiloselle Helsinkiin, kun piti pitojaan
valtiopäivämiehille ja syötti ja juotti ja päätätti rautatien
Suolahteen, mistä on hyvä nousta laivaan, vaikka piilillähän nuo jo
nykyjään enimmäkseen ajaa. Oli ne aikoja entisetkin, vaikka eipä silti,
etteivät nämä nykyisetkin. Tässä meidän pihassakin ja myllypihassa on
seisonut kuusikin autoa yhteen aikaan, ennen sotaa, terehtöörejä ja
rohvessooreja ja tisponentteja; mikäpä niiden arvonimet kaikki
muistaneekaan, onhan ne tuossa päiväkirjassa--maistetaanko taas saunan
päälle? Ja koko Huopanan historia vaeltaa editseni.

Jota kuunnellessani minä järjestelen pyydyksiäni pyhäteloilleen,
valmiiksi maanantaita varten, koska en pyhänä ongi--lipat, devonit,
silkkikalat, täkyraksit, perhot, kunkin lajinsa mukaan ja kunkin lajin
kokonsa mukaan, itsekunkin laatikkoonsa ja lokeroonsa, kun ovat
sekaantuneet ja takertuneet kuontaloksi kuin mehiläiset parveillessaan.
On katkeillut peräimiä ja irtautunut koukkuja ja hankautunut pois
maalia, ja ovat nyt silkillä sidottavat ja siveltävät vernissalla ja
maalattavat ripoliinivärillä ja vihdoin ripustettavat kuivamaan uunin
kylkeen rihmaan, joka kiertää sen ympäri naulasta naulaan.

Ne pitää olla järjestyksessä, olisi paha olla, jos ne ei olisi, yhtä
hyvin kuin kalanpyydysliikkeessä ja vähän paremmassakin, ollakseen aina
ja heti yhdellä silmäyksellä nähtävissä, valmiina nautittaviksi ja
mietittäviksi ja esille otettaviksi, milloin tulee mikin päähänpisto,
että nyt muka sitä ja sitä ottaa. Ja kun ne ovat siinä järjestyksessä,
kuin niiden tulee, sovussa ja soinnussa, väriensä ja suuruuksiensa
mukaisessa, niin on niiden hyvä olla ja myös minun siitä hyvä olla ja
pöytä on kuin runo rytmeineen ja alku- ja loppusointuineen, jonka osaan
ulkoa kirjaan katsomatta.

On jo pimennyt ulkona, verhottoman ikkunan mustalla pohjalla on tulen
valaisema pihlaja, missä yöperhot räpyttävät pyörtyen lopulta lasiin,
johon tarttuvat ja typertyvät liikkumattomiksi ja kuolevat siihen kuin
valosta, sen valosta, huveten pois elämästä, joka kesti vain päivän.
Jokunen on päässyt sisään ja päättää päivänsä kynttilän liekissä. Ja
mitäpä on sitten elämällä enää tarjottavana muuta kuin yön uni, josta
joskus puolivalveille herättää ohitse ajavan hevosen kavion kopse,
mutta johon kosken kohina taas tuudittaa uudelleen.

Mitäkö muuta? On sillä vielä tarjottavana tätä lauantaita seurannut
sunnuntai; sen leppoisa rauha, sen aamun pilvetön pouta, ja istuskelu
pihapenkillä selkä seinää vasten elokuun viileässä paisteessa. Ja
lasten kanssa pitkällään puron matalalla sillalla, ja sen alla kesy
mullonen, ihanuuttaan luomakunnan ihme, pää vastavirtaan päin, pyrstö
lakkaamatta lipattaen, suu alinomaa aukeillen, pikku evät koneellisesti
eläen niinkuin näkyisi niissä vain sydämen itsetiedoton tykintä. Käden
huiskaus ja se on tiessään limakon alla;--odotus, ja se on tullut
takaisin, ei tiedä mistä;--matonen, ja se sieppaa sen, pää pystymmässä
odottaen uutta;--toinen matonen ja niitä on siinä kaksi sen kimpussa
nyhtämässä toinen toisensa suusta, toinen toisesta päästä, kunnes
kolmas, suurempi, saa sen ja saatuaan anastaa edullisen paikan,
karkoittaen heikommat häntänsä taa. Mutta ne saavat sunnuntairuokansa
kaikki, kunnes matotuohinen on tyhjä.

Ukko veisahtelee tuvassa ja sen ikkunassa istuu vanha mummu
isoränttistä kirjaansa katsellen ja sitä puoliääneen hyristen, aina
samaa.

Kävely koskelle ilman vapaa--se on outoa ja melkein juhlallista,
verkalleen rantoja pitkin ja kivillä istuskellen ja lopulta niskaan,
joka on tyyni ja siloinen ja järven selkä niskasaaren takana samoin.

Mitä ihmettä olet sinä oikein, pyhäinen rauha? Mistä tietää koski, että
nyt on pyhä ja osaa asettaa ääneensä sen soinnun? Mistä saa saari
ympärilleen sen harson ja mistä saa sen tuo raiskattu rantametsä ja tuo
karu kivikkoranta ja rannalle kiskaistut rampatukit? Kuinka saa sitä
varis raakuntaansa ja haukka huutoonsa, tuota jotakin, kirkkoajan
henkeä, joka kasvaa sitä voimallisemmaksi kuta kauemmaksi loittonen
kirkolta? Alan yhä paremmin ymmärtää entisen toverivainaan, joka ei
onkinut sunnuntaisin, mutta kerran kun onki ja kiivastui kiroamaan,
jätti vapansa ja riensi pois eikä tullut koskaan takaisin.

       *       *       *       *       *

Minulla on mukana kirja, englantilainen teos lohenonginnasta. Onhan
minunkin sopiva sunnuntaina tutkia sanaa. Se on niitä niin kauniisti
painetuita ja kansitetuita kirjoja, joita vain Englannissa osataan
valmistaa. Siellä ja vain siellä osataan ei vain onkimisen taito, vaan
myös siitä kirjoittamisen taito ja sen kirjoitetun tarjoamisen taito.
Tuokin kirja on jo päältäpäin kuin kaunehin kakku, jota ensin kääntelee
ja katselee ja sitten haistelee ja hivelee, ennenkuin sen leikkaa ja
nauttii.

Ei ole sitä onkimiehen ammatillista ongelmaa, ei sitä vivahdusta hänen
mielialoissaan ja mietteissään, jota ei koskettelisi, joka ei
kuvastuisi heidän kirjallisuudessaan. Se sisältää sekä onginnan
estetiikkaa että myöskin sen etiikkaa, josta voi tavata syvämielisiä
filosoofisia esityksiä heidän kuuluisimmilta miehiltään. Teos, joka
minulla tässä on polvellani, tukiessani selkää puuhun ja jalkoja
kiveen, on nimeltään »Kuinka on kalastettava», ja suo minun tutustua ei
sen vähäisemmän miehen kuin itsensä Herbert Spencerin käsitykseen
kalastuksen oikeutuksesta eetilliseltä kannalta katsottuna. Ajattelunsa
yläilmoista tämä maailman mainio filosoofi on hetkeksi laskeutunut
metsäpuron partaalle analysoimaan kysymystä, mistä johtuu, että hän voi
onkia, vaikkei voikaan metsästää. Kuinka hän, joka ei voisi hiipiä
hirven kimppuun ja sitä tappaa, voi ilman vastenmielisyyttä, jopa siitä
huvitettunakin, ajanvietokseen ottaa ongella kalan? Hänen itselleen
löytämänsä vastaus on, että tämänlaisen urheilun eetillinen luvallisuus
tai luvattomuus on suhteellinen pyydystettävän riistan suuruuteen. Kuta
suurempi saalistettava eläin on, sitä vastenmielisempää on sen
tappaminen. Hirven kaataminen on Spencerin mielestä julminta urheilua,
mitä ajatella voi. Ollen suuri eläin sen kuolonkamppailu johtaa
tappajan mieleen liiaksi ne tuskat, joita hän itse tulisi tuntemaan,
jos häntä tapettaisiin. Kun kala on paljoa pienempi ja paljoa vähemmän
ihmisen kaltainen kuin hirvi, ei sitä pyydystäessään ja tappaessaan
johdu tuntemaan sitä tunnonvaivojen tuottaman itsekidutuksen kipua,
mikä aiheutuu hirven tappamisesta. Kun kala kooltaan ei ole meidän
kaltaisemme ja kun sillä ei ole sen tunneherkkyyttä ilmaisevia
ulkonaisia elimiä, me voimme omantuntomme häiritsemättä sitä onkia.
Tämä tietää sitä, sanoo Spencer, että meidän etiikkamme tässä kohden
pohjaltaan riippuu hermostostamme. Suuren nelijalkaisen eläimen
ampuminen olisi oman tunteellisuutemme loukkaamista, joka usein
uudistuessaan tekisi meidät koviksi ja tunteettomiksi ja lopulta
siveellisesti rappeutuneiksi. Sentähden olemme siveellisiä tuntiessamme
vastenmielisyyttä hirven tappamiseen. Saattaahan olla, että kalankin
tappaminen tuottaa meille kipua, mutta tämä kipu ei ole voittamaton. Ja
sentähden, kun se tekomme ei vahingoita luonnettamme, me emme
siveellisesti turmellu, vaikka ongimmekin.

Tämä on Spencerin eetillinen suhtautuminen onkimiseensa. Sillä
onkijakirjailijalla, W. Yarl Hodgsonilla, joka tämän kirjansa eräässä
luvussa on ottanut asian puheeksi, on paljonkin muistuttamista tätä
siveysoppia vastaan. Spencerin opissa voi olla paljonkin totta, vaikka
onkin alentavaa ajatella, että myötätuntomme kärsivää eläintä kohtaan
pohjaltaan on vain huolta meistä itsestämme, kuvitellessamme itseämme
toisen tilalle. Hänen esityksensä ansaitsee kaikessa tapauksessa
tarkastamista. Onkohan itseensä kohdistuminen, omien tunteidensa mukaan
arvioiminen ainoa ratkaiseva lähtökohta eetillistä tuomiota tehtäessä?
Mahtaakohan Spencer tehdä oikeutta itselleen uskoessaan, että hän eroo
jostakin toisesta vertaisestaan tappajasta ainoastaan sikäli, kuin
hänen kärsimyksensä ei ollut mitään verrattuna tuon toisen siveelliseen
kärsimykseen, joka tappoi hirven? Ja mahtaako hän tehdä oikeutta tuolle
toiselle leimatessaan hänet, hirven tappajan, siveellisesti
rappeutuneeksi, tunteiltaan turtuneeksi?

On syytä sanoa--jatkaa Spencerin arvostelija--ettei hän tuominnut
oikein kummassakaan tapauksessa. Ihmisluonto on paljoa monimutkaisempi.
Melkein jokainen ihmisen teko johtuu siksi erilaisista voimista, ettei
niistä voi päätellä niin ylimalkaisesti kuin Spencer tekee. Me kyllä
voimme alkaa toteuttaa eetillisiä vaatimuksia toisia olentoja kohtaan
sitä tietä kuin Spencer eli niin, että otamme huomioon ne heistä meihin
heijastuvat kärsimykset, jotka herättävät meissä myötätuntoa niitä
kohtaan. Etiikkamme perustuksena tulee kuitenkin olla jotakin muutakin
kuin tunnetta. Siinä tulee olla määräävänä myöskin järki. Se on
ominaisuus, joka kutsutaan meissä toimimaan ulkonaisten olosuhteiden
pakosta ja jonka myös tulee olla määräämässä etiikkaamme niiden
johdosta. Ajateltakoon tätä tämän erikoisaiheemme yhteydessä. Ihminen
asuu seudussa, jossa on sekä hirviä että kaloja. Mihin suhteihin hän
joutuu heidän kanssaan? Spencerin mukaan on vastaus hyvin
yksinkertainen. Sen antaa ihmisen oma tunne. Pulmasta päästäkseen hänen
ei tarvitse muuta kuin kuunnella ja totella sitä. Hän siis ahdistakoon
ja tappakoon kalaa, koska kalalla fyysillisesti ei ole pienintäkään
yhtäläisyyttä hänen kanssaan eikä sen taistelu elämästä herätä hänessä
epämiellyttävää ajatusta siitä, mitä hän itse ehkä tuntisi, jos häntä
ahdistettaisiin. Mutta hänellä ei ole samanlaista oikeutta ahdistaa
hirveä, koska tämä eläin rakenteeltaan on hänen kaltaisensa ja sen
vuoksi sen kuolemankamppailusta häneen siirtyy tuskallisia ja
vahingollisia mielenliikutuksia.

Tämä siveysoppi perustuu kahdenlaiseen erehdykseen. Ihmistä ja hirveä
ensiksikin ei voi verrata toisiinsa, koska ihmisellä on vaistoja, joita
hirvellä ei ole ja joita täytyy ottaa lukuun. Hän on lihan syöjä, jota
hirvi ei ole. Hänellä on veressään metsästämisen vaisto, jota hirvellä
ei ole. Toiseksi ei ihminen voi perustaa etiikkaansa pelkästään
myötätuntoa tai vastenmielisyyttä herättäviin vaistoihin ja tunteisiin.
Spencer itse on esittänyt siitä monta esimerkkiä. Harvinaisella
todistavalla voimalla hän on osoittanut, että joka kerta kuin valtio
lakeja laatien on toiminut kansaa kohtaan vain myötätunnon sysäyksien
vaikutuksesta, tulos on ollut huono niille, joita lait olivat
tarkoitetut hyödyttämään. Hän on koettanut osoittaa, että on vähemmin
paha, että vaimot ja lapset, köyhät ja heikot joutuvat kapitalistien
riistettäväksi, kuin että heiltä riistetään vapaus tehdä työtä, missä
ja niin monta tuntia kuin haluavat. Hänen mielipiteensä oli, että
jokainen sosialinen parannus, joka perustuu järjettömään myötätuntoon,
aiheuttaa pahaa enemmän, kuin mitä se on tarkoitettu poistamaan.

Eräiden itsestämme johtuvien eetillisten vaistojen kuuleminen ei siis
riitä määräämään menettelyämme toisia kohtaan. On ihmetyttävää, että
niin tarkka ajattelija kuin Spencer ei huomannut tämän väitteensä
kantavuutta myöskin urheiluetiikkakysymyksen ratkaisuun nähden. Sillä
jos hänen myötätuntoteoriansa ei riitä määräämään ihmisen suhdetta
hänen omaan sukuunsa, on se vielä riittämättömämpi määräämään sitä
toisiin luotuihin nähden. Järki, jota vailla oleva myötätunto aikaansaa
pahaa sivistyneessä yhteiskunnassa, on vielä tarpeellisempi erämaassa.
Myötätuntovaisto kykenee kyllä johtamaan meitä siihen, että tapamme
niin kivuttomasti kuin mahdollista, ja urheilija pyrkiikin ja on
päässytkin siihen: ajatelkaamme vain, mikä ero on teurastamon ja sen
kirveiden ja metsän ja rihlapyssyn välillä tai verkossa kuristuvan ja
kituvan lohen ja ongella otetun lohen välillä. Mutta tapettava meidän
on, siihen meille järki sekä antaa luvan että panee pakon.
Olettakaamme, että asumme metsäseudussa. Siellä on hirviä, niitä ei ole
paljon, mutta jos niitä ei vähennettäisi, ne lisääntyisivät. Mitä
silloin tapahtuisi? Hirvet haaskaisivat laidunta ja hävittäisivät ja
tallaisivat halmeita ja kesyttyisivät lopulta niin, että veisivät
viljan pelloilta. Vuosien kuluessa ne olisivat lisääntyneet niin, että
niistä olisi tullut todellinen maanvaiva. Mutta Spencerin etiikan
mukaan hirviä ei saisi tappaa, koska moraalimme kärsisi siitä, että
emme välitä siitä säälin tunteesta, minkä suuren, ruumiillisesti meitä
lähellä olevan eläimen kuolonkamppailu meissä voisi herättää.

Mitä on siis tehtävä? Ratkaisemmeko kysymyksen antamalla vastauksen
tunteemme mukaisesti? Jossakin määrin kyllä. Kunnioitus itseämme
kohtaan luomakunnan herrana ja oma etumme vaatii meitä rajoittamaan
hirven meille aikaansaamaa hävitystä. Tätä vaatimusta me punnitsemme
niitä vaistoja vastaan, jotka tekevät meille vastenmieliseksi aiheuttaa
kipua ja kuolemaa. Ja me päätämme, että joidenkuiden eläinten kipu on
meille vähemmän vastenmielinen vaihtoehto.

Mutta näinkään me emme ole käsitelleet kysymystä tyhjentävästi. Sen
mielenkiintoisimmat puolet eivät vielä ole tulleet huomioon otetuiksi.
On olemassa muuan viisas järjestely, jota sanotaan luonnon
tasapainoksi. Joskus tämä tasapaino yleiseksi vahingoksi häiriintyy,
niinkuin esim. on tapahtunut Australiassa, missä ylenmäärin sikiävistä
kaniineista on tullut maan vitsaus. Spencer unohtaa, että ihminen itse
usein on tätä tasapainoa ylläpitävä voima, Välittämättä
myötätuntovaistoistamme meidän täytyy näiden ulkonaisten puristusten
pakosta toimia niinkuin järki vaatii. Spencerin urheiluetiikka ei tiedä
mitään tällaisesta tapauksesta. Sellainen tunne-etiikka, jonka mukaan
me voimme vetäytyä vastuunalaisuudesta, on epäeetillinen, itsekäs.
Edellisen lisäksi vielä siksikin, että vaikka ihminen itse on yksi
luonnon tasapainoa ylläpitävistä voimista, hän samalla johtaa monia
luonnonvoimia ja on vastuunalainen niiden joko liiallisuudesta tai
puutteellisuudesta. Hänellä on tuomio-oikeus eläimiin, lintuihin ja
kaloihin. Totta kyllä on, ettei hän ole ylimmäinen tuomari ja että on
ylempi oikeusaste, luonto itse, joka rankaisee kaiken sitä vastaan
tehdyn vääryyden. Mutta hänen asemansa luonnon herrana pakottaa häntä
olemaan jotakin enempää kuin tunne-egoisti ja hänen etiikkansa
muodostumaan jostakin muustakin kuin mielenliikutuksista.

Löytääksemme uskottavan urheiluetiikan meidän siis on läpikäytävä
paljon mutkallisempi kehitys kuin se, mikä riitti Spencerille, jolta
monet asiaan vaikuttavat tosiasiat jäivät huomaamatta. Olemme nähneet,
mitä ne ovat. Ne ovat alkujaan kahdenlaisia. Niitä on toisaalta ihmisen
oman luontonsa tunteminen, toisaalta ulkonaisen luonnon asettamat
vaatimukset.

Itsemme tunteminen paljastaa meissä taipumuksen urheiluun ja
vastenmielisyyden sitä kohtaan. Vastenmielisyys, joka syntyy meihin
heijastuneesta toisen kivusta, on tilapäinen ja haihtuva,
metsämiesvaisto sitävastoin pysyväinen. Sitä luonnon pakostakin
ylläpitää meissä tarve hankkia ravintoa itsellemme ja muille. Tätä
taipumusta lieventää vastenmielisyys vain sen verran, että tunnemme
olevamme velvolliset ajamaan riistaa ja ottamaan sitä mahdollisimman
inhimillisellä tavalla. Ulkonaisen luonnon ihmiselle asettamat
vaatimukset vievät samaan päätelmään, siihen, johon hänet on saattanut
sekä hänen oman itsensä tutkiminen että hänen ja muiden tarpeiden
tutkiminen. Hirvi ja kala tyydyttävät näitä tarpeita ja se tosiasia
tekee niiden pyydystämisen oikeutetuksi. Toiseksi hirvi ja kala samoin
kuin useimmat muutkin metsän ja veden eläimet ovat rauhoitetut ja
pidätetyt olemaan urheilun esineinä. Tämä sekä se, että ihminen niitä
tarvitsee, oikeuttaa niiden pyydystämiseen. Kolmanneksi ei voi vapautua
siitä tunteesta, että vaikka ihminen itse onkin voima luonnossa, hän on
määrätty kykynsä mukaan vallitsemaan kaloja, lintuja ja muita eläimiä
ja on hänen velvollisuutensa katsoa, että nämä eläimet menestyvät siinä
suhteessa, kuin luonto määrää. Urheilijana ihminen tekee voitavansa
täyttääkseen tämän velvollisuuden. Kaikki tämä tietää, ettei
kummankaanlainen urheilu, kalan yhtä vähän kuin hirvenkään ottaminen,
loukkaa etiikkaamme, vaan on siveellisesti sallittu.

Tätä johtopäätöstä, jo itsessään riittävää, vahvistaa ajatus, joka,
vaikka onkin niin vähän avoin erittelylle, ettei edes Spencer tullut
sitä tehneeksi, kuitenkin on voimakkaasti pakottava. Ihminen itse on,
niinkuin jo on huomautettu, yksi luonnon voimista. Kuuluu luonnon
järjestykseen, että hänen on toteltava sekä vaistojaan että myöskin
järkensä vaatimuksia. On selvää, että kun metsästämisvaisto on yleinen
hänen suvussaan, etiikka ei vain salli, vaan myös pakottaa hänet sitä
noudattamaan.

       *       *       *       *       *

Näin nämä englantilaiset onkijafilosofit. Ja onhan se kylläkin
tyhjentävää ja syvämielistä. Mutta ei tämä todistelu ja puolustelu
mielestäni kuitenkaan tunge asian ytimeen, siihen syvyyteen, johon
silloin tällöin tapaan itseni tuijottamasta näin onkikoskellani
istuessani. Istuessani tässä kosken partaalla suvisena sunnuntaina ja
itsenään kirkkoaikana tuntuu kuin pitäisi minunkin käydä tutkistelemaan
urheiluvaistojani ja eritellä niiden ilmenemistä ja alkuperää, kuin
pitäisi kääntää itsessäni nurin jotakin päästäkseni perille siitä, mikä
siellä jossakin kangertelee, sillä jokin siellä kangertelee, huolimatta
Spencerin ja Hodgsonin antamasta synninpäästöstä.

Kuolemaa aiheuttavan urheilun oikeutus kyllä osaksi riippuu siitä
suuresta kysymyksestä, onko tappaminen omaksi hyödyksi yleensä
eetillisesti oikeutettu. On uskontoja ja etiikkoja, jotka kieltävät
lihan syömisen ja kaiken tappamisen. Niitä vastaan mahdollisesti
voidaan esittää ne hyötysyyt, joita edellisessä on esitetty. Ihmisen
täytyy niistä ja niistä syistä tappaa elääksensä ja siitä
velvollisuudesta hän ei ehkä voi vapautua niinkauan kuin maailman
ravintotalous on nykyisellä tavalla järjestetty. Pitäneehän luonnon
herraksi kohonneen myöskin ylläpitää tuota luonnon tasapainoa
hävittämällä sen syöpäläisiä, ei vain lutikoita ja russakoita, vaan
ehkä myös kaniineja ja hirviä. Ehkä hänellä siihen on ei vain oikeus,
vaan myös pakko. Mutta vaikka minun hyötysyistä täytyköönkin tappaa tai
ainakin sallia tapettavan saamattani siitä tuomita itseäni tai muita,
ja vaikka tuo pakko antaisikin minulle anekirjan sekä tehtyihin että
tehtäviin synteihin, ei minua mikään voi oikeuttaa, vielä vähemmin
velvoittaa, tappamaan _huvikseni_, nauttiakseni siitä urheilemalla
niinkuin teen. Ehkä on minun pakko teurastaa kotieläin, pyydystää tai
ampua metsäeläin, ottaa verkolla, rysällä tai ongella kala elättääkseni
itseäni ja perhettäni. Mutta jos minä nautin, niinkuin teen, siitä
huvista, minkä onkiminen minulle tuottaa, joskaan ei välittömästi itse
tappaminen, niin kuitenkin sen yhteydessä olevat hauskuudet ja hommat,
jos minä vain tämän huvin vuoksi enkä välttämättömän ravinnon
hankkimisen vuoksi tapan, siihen innostun, sen hauskuutta ylistän,
huieten sen ohella runollisiin luonnon tunnelmiin, en minä voi itseäni
puolustaa vetoamalla mihinkään pakkoon. Se ei pohjaltaan ole mitään
muuta kuin intohimo, voittamaton vaisto, onginnalla ei ole mitään
eetillistä tukea. En voi muuta kuin sanoa, että harjoitan sitä, koska
se minua huvittaa, tuottaa minulle iloa ja nautintoa, jonka
tyydyttämisen tarve minussa on niin suuri, että en ajattele, en välitä
niistä kärsimyksistä, joita uhreilleni tuotan. Joskin tappaminen joskus
voi olla eetillisesti oikeutettu, se ei ole sitä minun urheiluhuvini
yhteydessä.

Spencerin mukaan tuottaa tällaisen eetillisen tunteen äänen
kuulemattomuus siveellistä rappeutumista ja tunteen turtumista siinä,
joka tuntee vastenmielisyyttä urheilunsa tuottamien kärsimysten vuoksi.
Jotten rappeutuisi, ei siis näytä auttavan muu kuin koettaa tukehduttaa
tätä ääntä. Ja onhan minulla koko joukko sen äänen vaimentajia. Joskus
minä koetan uskotella itselleni, etten ongikaan huvin vuoksi, vaan
hyödyn. En kalasta enemmän kalaa kuin sitä tarvitsen ruoaksi itselleni
ja perheelleni. Jos tulee yli sen määrän, jakelen lohiani tai haukiani
tovereille tai naapureille. Toisen kerran minä paiskaan vaakaan
toisenlaisen hyödyn, muka korkeammat edut, kaiken sen ruumiillisen ja
henkisen terveyden ja virkistyksen, jota kalastaminen minulle antaa. Se
hyöty on yhtä suuri, suurempikin, kuin minkä kala keitettynä tai
paistettuna tai suolattuna antaa. Koska kerran saa hyödykseen pyytää
kalaa, niin täytyy saada myöskin huvikseen silloin, kun se huvi on
minulle hyöty, ja tämä huvihan on minulle hyöty. Lopulta, kun tämä
alkaa tuntua saivartelulta ja pirun raamatun selitykseltä, minä ilman
muuta puraisen häpeältä pään, en suoraan sanoen välitä, teen vasten
parempaa tietoani.

Ja näin minä temppuilen tai revin itseni irti verkosta, jota etiikkani
koettaa kiertää ympärilleni.

Sillä mitenkä minä muutenkaan pääsisin pulmasta? Pitäisikö minun tehdä
niinkuin Lybeck ja jättää koski muille, myydä vehkeeni ja seurata
häntä? Ehkä sen teenkin, vaikken vielä ole tuntenut siihen lopullisesti
pakottavaa velvoitusta. Ehkä minun sitten vielä pitäisi ruveta
saarnaamaan urheiluongintaa vastaan? Minun? Joka tahdon olla sen
profeettoja tässä maassa, ylistää sitä, esitellä sen ihanuuksia,
osoitella sen hyötyä yksityiselle ja kansalle, minun, joka istutan
kaloja enemmän kuin otan--luopua tästä kansantaloudellisesti ja siis
myös isänmaallisesti hyödyllisestä kutsumuksesta? Olen ennemmin
siveellinen epäsikiö, joka en välitä paremmista, jalommista
tunteistani, en siitä omantunnon pistoksesta, jonka saaliinriemun
ohella tunnen joka kerta, kun veri pulppuaa suuren kalan kurkusta ja se
kalpenee verikivellä, missä istun sen vieressä ja panen tyydytyksen
tupakan ja nielaisen tunnon moitetta sammuttelevan sauhun.

Tämän kysymyksen ratkaisu minun kannaltani on siis loppujen lopuksi se,
ettei sitä lainkaan saa ratkaistuksi etiikan avulla, ei Spencerin,
vielä vähemmin hänen arvostelijana Hodgsonin. Saa ehkä joku, joka saa,
mutta minä en saa. Siinä on takana, esteenä, jokin minua voimakkaampi
vaisto, jokin veren perintö niiltä ajoilta, jolloin tämä kysymys
kaukaisten esi-isien omissatunnoissa ei vielä ollut herännyt eikä
voinut herätä, kun ihmisen niinkuin pedon piti elää yksinomaan
metsästyksestä ja kalastuksesta ja jolloin koko silloinen ihmiskunta
olisi menehtynyt, jollei se olisi tappanut. Silloin myös kai syntyi
riistan ajon yhteydessä ilmenevä ajamisen nautinto, siihen yllyttäen ja
sitä ylläpitäen, lisävoimaksi sen pysyväisenä pidättämiseen, sen
voimistuttamiseen. Siitä tuli ei vain velvollisuus vaan hauska
velvollisuus, eetillinen velvoitus, pyhä velvoitus. Ja se hohde, se
sädekehä sitä vieläkin ympäröi, se, joka on sen nautinto ja sen
hauskuus, ja jota urheilija yhä tuntee ja yhä hakee, vaikka urheilun
alkuperäinen tarkoitus ja merkitys on hälvennyt.

       *       *       *       *       *

Ja pian minä taas saan kokea sen itsessäni. Silloin kun istun siinä
kosken niskassa, minusta olisi vielä jonkin pyhyyden rikos, jos
noutaisin vapani ja alkaisin onkia. Olen kai vielä kyllästytetty
edellisen illan onginnalla ja onginta-intohimon tarpeen tyydytyksellä.
Sitä huumausainetta on veressäni vielä niin paljon, että minua
paluumatkalla ei vielä kiusaa edes varmuus siitä, että nyt kyllä saisi,
jos vain viitsisi koettaa. Koski kohisee ja vesi vilisee ja päivä
paistaa niinkuin parhaalla kalailmalla pitää, ja pilvet seisoo
taivaalla kaikkein parhaimmissa merkeissä. Heitto vain Välisuvannon
arkulta ja kohta olisi kiinni kuusikiloinen. Mutta ei minua nyt vielä
huvita. Antaa luonnon pitää pyhänsä loppuun, minä pidän kanssa.

Tulen kotiin. Ukko yhä veisahtelee ja mummu hymisee ikkunan ääressä.
Muutkin lukevat, toiset nukkuvat. Tytär tuo lautasella marjoja, kesän
viimeisiä. »Eikös lähdetä koettamaan? minä tulen haavipojaksi.»--»Enpä
häntä nyt.» Lähden kylään turisemaan tuttujen isäntien kanssa.
Haastellaan halki tämän maan asiat ja muiden. Nythän on niin helppo
saada koko maailmankin asiat suuhunsa. On sitä sotaa, on sitä
sosialismia ja etuskuntaa ja Vilsoonia ja Lemensoota. Sinne ei näy
koski eikä kuulu sen kohina. On kuin se olisi iankaikkisuuden takana.
En ehkä koskaan saa sinne palata. Ei ehkä koskaan uudistu eilinen
syönti. Ilmat voivat muuttua. Tänä iltana näyttäisi vielä tulevan
samanlainen ilta kuin eilen. Tänään varmaan vielä syö. Kello kuudelta
päättyy pyhä. Lybeck vainajakin alotti ongintansa kello kuudelta.--
»Mitäs herra tohtori ajattelee siitä?»--»Jaa mistä?»--»Siitä, että...»
--»Olen samaa mieltä kuin isäntäkin.--Mutta nyt minun taitaa pitää
lähteä.»--»Minnekkä on semmoinen kiire?» Keksin jonkin syyn, että posti
tulee tai jotakin semmoista. Kun en vain myöhästyisi iltasyönnistä...

Ja ennen pitkää huitoo vapa ja vinkuu siima niskassa ja sitten
Välisuvannossa niin vimmatusti kuin ensikertalaisella. Sunnuntaipaaston
perästä se maistuu sitä makeammalta. Ja mikäli minä enää osaan ottaa
mitään eetilliseltä kannalta, niin otan sen sikäli, että on
epäeetillistä onkia silloin, kun se on vastenmielistä ja tympäisee ja
kun tuntuu kylläiseltä eikä se oikein maita, vaan ainoastaan silloin
kun se _oikein_ huvittaa. On oltava kohtuuden ystävä, kun ei jaksa olla
ehdottomasti raitis. Ja tämä on ainoa, minkä saan paremmasta itsestäni
puristetuksi esiin urheiluonginnan etiikkaa. Paljon porua, vähän
villoja.



KUINKA KALA NÄKEE.


Vanha onkimiehen ohje kuuluu: hienosti ja kauas. Se on: pyydysten pitää
olla mahdollisimman hienoja ja hänen tulee niillä päästä niin kauas
kuin suinkin siitä, missä seisoo tai istuu. Kala on arka. Sen tiesi
vanhan ajan kalamieskin, vaikkei tiennyt sen syytä. Puutteellisilla
pyydyksillään hän ei olisi voinutkaan tätä sääntöä noudattaa. Hän
koetti korvata sen sillä, että liikkui hiljaa ja lähti liikkeelle
tavallisesti yötä vasten, jolloin arimmat kalat, niinkuin esim. säyneet
ja lohet, saatiin. Kalalla tosin ei sanota olevan kuuloa, ainoastaan
tunto, joka veden värähtämisestä välittää hänelle tiedon äänestä.
Jollei rannalla tai veneessä synnytetty ääni ole sen laatuinen, että se
panee veden äkkiä värähtämään niinkuin esim. airon kolahdus veneen
laitaan, ei kala näytä siitä suurestikaan välittävän. On tehty kokeita
esim. laukaisemalla pyssy rannalla eikä kala ole ollut tietävinäänkään.
Mutta jos sillalla seisoen lyön sen kaiteeseen, hajaantuvat sen alla
olevat salakat heti räiskähtäen joka taholle. Ei kala myöskään näy
pelkäävän sitä ääntä, minkä airon posahtelu vedessä synnyttää. Onhan
tapana vavan kärjellä saada aikaan vedessä pulahdusta, joka muistuttaa
kalan pyrstön synnyttämää ääntä ja siten houkutella sitä luo. Kuinka
vähän lohikin välittää soudusta, sen tulin huomaamaan kerran
Koukkuvirrassa Heinävedellä, jossa suuret lohet posahtelivat muikkuja
ajaessaan veneen vieressä melkein airon kärjen edessä.

Kalan aisteista näkyy näkö olevan kehittynein, voimakkain ja herkin.

Sen avulla se hakee ja yllättää saaliinsa ja välttää vihamiehensä. Kun
kala yleensä on arka ja pakenee pyydystäjäänsä hänet huomattuaan,
riippuu se siitä, että se näkee enemmän kuin vainuaa pyydystäjäänsä
vedessä tai veden pinnalla venheessä tai rannalla. Kuta piilommassa
onkimies voi pysytellä, kuta varovammin hän liikkuu, kuta kauempaa hän
voi heittää siimansa, kuta hienommat hänen vehkeensä ovat, sitä parempi
on tulos.

Pohjasta onkiessa meressä tai järvessä tai syvässä vuolaassa virrassa
ja koskessa, jossa vesi samalla on sameaa tai tummaa, ei varovaisuus
ole niin välttämätön kuin rannalla, pikkupurossa tai matalassa
koskessa. Mutta näissä se, varsinkin jos vesi on kirkasta, on
menestymisen ensimmäisiä ehtoja varsinkin pyydystettäessä niin arkoja
kaloja kuin lohia, mullosia, harreja, siikoja säyneitä j.n.e.
Varovaisuus on tarpeen varsinkin silloin, kun näitä kaloja pyydystetään
pintapyydyksellä, niinkuin esim. perholla, jota tavoitellessaan kalan
on noustava pinnalle piilostaan pohjahaudasta tai kiven huopeesta.
Välttääkseen kalan silmää, kun pyrkii lähestymään paikkaa, missä tietää
tai luulee kalan makaavan, täytyy onkimiehen hiukan tuntea niitä
optillisia eli valo-opillisia lakeja, jotka vaikuttavat ilmassa ja
varsinkin vedessä. Hänen tulee olla selvillä siitä, kuinka kala näkee.

Käytännöstä oppinsa saanut onkimies, olkoon hän kuinka vanha ja viisas
ja ovela tahansa, hyötyy paljonkin siitä, jos tuntee jonkin verran
myöskin teoriaa. Onkiminen, varsinkin hienompi, onkin yhtä paljon
teoriaa kuin praktiikkaa. Maissa, missä onkimisen taito on
kehittyneemmällä kannalla, on taidon rinnalla kehittynyt tietokin,
kehittynyt miltei tieteeksi, joka on tutkinut ja yhä tutkii ei vain
heittämistekniikkaa ja kaikenlaisten tarkoituksenmukaisimpien pyydysten
valmistusta, pienimmistä höyhenperhoista suurimpiin metalliuistimiin,
vaan myöskin hyönteiselämää ilmassa ja vedessä ja kalain elämää, niiden
tapoja ja vaistoja.

       *       *       *       *       *

Mitä nyt sitten tulee siihen, miten kala näkee, niin, vaikkakin yleensä
tiedetään, että kala ei voi nähdä takanaan olevaa esinettä häntänsä
suuntaan, ei tähän saakka vielä ole varmasti osoitettu, kuinka suuri on
se ala, josta valo ei ulotu tunkemaan sen liikkumattomaan silmään.
Kalan silmän näköpiiri on tietystikin suuruudeltaan vaihteleva riippuen
kunkin kalayksilön ruumiillisista ominaisuuksista, iästä ja
vuodenajoista, mutta seuraavat säännöt pitänevät kuitenkin yleensä
paikkansa. Seuraava esitys perustuu tutkielmaan, jonka on julaissut
Fredr. G. Shaw teoksessaan »The science of dry fly fishing and salmon
fly fishing» sekä Claude du Bois-Reymondin tutkielmaan »Angeln und
Optik», joka on julkaistu v. d. Borne-Brehmin teoksessa
»Angelfischerei».

Nämäkin pikku tutkielmat todistavat osaltaan, kuinka perinpohjaisesti
urheiluonkijat Englannissa ja Saksassa syventyvät alaansa. Ainoastaan
sillä tavalla harjoitettuna urheiluonginta kohookin korkeammalle
tasolle, niin sanoakseni henkiselle, ollen ei vain saalistamista ja
huvittelua ja ruumiillista harjoitusta, vaan luonnon ja sen lakien
tutkimista ja niihin perehtymistä.

Tutkiessaan kalan näköä on mainittu englantilainen onkijatiedemies,
joka samalla on erinomainen heittäjä ja heitonopettaja, tullut siihen
tulokseen (kuva 1), että jos ajattelemme kalan silmäin olevan keskellä
ympyrän muotoista vaakasuoraa tasapintaa, se tässä pinnassa voi nähdä
suoraan eteensä ja kummallekin kupeelleen ympyrästä 300 asteen alan.
Näkemättömäksi sille silloin jää ympyrästä vain 60 asteen ala.

[Kuva 1. F kala. D A B C vaakasuora ala, jonka kala näkee. D E C
vaakasuora ala, jota kala ei näe.]

On kyllä huomautettu, että kala joskus näyttää saattavan nähdä suoraan
taakseenkin, ja myönnettävä onkin, että kalalla joskus on tietoa
rannalla seisovasta miehestä silloinkin, kun tämä on tuossa
näkymättömyyden piirissä, mutta se tapahtuu ainoastaan silloin, kun
mies on ylempänä kuin kalan silmä. Jos kalan silmä ja sen takana oleva
esine ovat samassa tasapinnassa, s.o. yhtä korkealla, ei kala näe
miestä. Yleensä pitää paikkansa, että jos mieli kalan voida nähdä
esinettä, tämän tulee olla jonkin verran yläpuolella veden pintaa niin,
ettei kalan hartiain pullistuma tule sen silmän ja nähtävän esineen
väliin, niinkuin käy, jos kalan silmä ja esine ovat samassa
tasapinnassa, s.o. yhtä korkealla.

Kuvassa 1, jos A B C D merkitsevät vaakasuoraa pintaa, jonka sisällä
kala on, E silmää ja K kalan pyrstöä, on kalan katse luonnollisestikin
enimmäkseen suunnattuna suoraan eteenpäin vastavirtaan, josta kala
odottaa saalistaan, mutta se voi samalla nähdä kupeelleen tässä
asennossa jokaisen esineen, joka on piirissä D A B C samalla tasolla
kuin se itse, mutta se ei voi, tietystikään asentoaan muuttamatta, s.o.
kääntymättä, nähdä mitään, mikä on sen takana segmentissä D E C. Tästä
seuraa, että jos kalastaja on tämän piirin sisällä, voi hän lähestyä
kalaa sen häntä huomaamatta. Kuta kauempana kalastaja on kalasta, sitä
suurempi on kalaan nähden hänen näkymättömyytensä alue ja sitä suurempi
saa olla hänen ja hänen vapansa liikkumisalue.

Jos sitten tahdotaan päästä selville siitä, kuinka kala näkee ylöspäin,
kohtisuorasti tai vinosti, syntyy aivan toisenlainen näköpiiri.
Esiintyy aivan uusi ilmiö, nimittäin veden valonsäteitä taittava
vaikutus. Kaikki ilmasta veteen tunkevat säteet näet siinä taittuvat,
minkä voi huomata pannessaan esim. kepin veteen, jolloin se näyttää
siinä poikkinaiselta. Ei ole tässä tilaisuutta tarkemmin selvitellä
valonsäteiden taittumisen optillisia, valo-opillisia, lakeja;
huomautettakoon vain siitä tosiasiasta, että kalan kohtisuoraan eli
ylöspäin vedestä menevä näköpiiri on vedenpinnan yläpuolella oleviin
esineihin nähden rajoitettu sikäli, että se muodostaa onton koonin eli
kartion, jonka kärki on kalan silmässä ja jonka laidat nousevat
ylöspäin niin, että ne ovat noin 42 asteen kulmassa veden pintaan (ks.
kuva 3). Kala ei siis näe veteen tunkeutuvia valonsäteitä muuta kuin
mikä niitä sattuu siihen kehään, jonka tämän kartion suu muodostaa.
Tämän onton kartion sisällä, joka siis ulottuu 96 asteen kulmassa joka
suuntaan ylöspäin, kaikkien esineiden näkeminen on rajoitettu 180
asteeseen kohtisuorasti vedenpinnan yli. Toisin sanoen: kala näkee
kaikki esineet vedenpinnan yläpuolella niin sanoaksemme kartiomaisen
kaivon pohjasta, jonka kaivon suu tai aukko sen päällä on ympyrä, joka
on noin puolet siitä, mikä on noiden esineiden todellinen suuruus.
Näiden esineiden koko on suurempi tai pienempi sitä mukaa, ovatko ne
puristetut suurempaan tai pienempään näköpiiriin, laajempaan tai
ahtaampaan ympyrään.

[Kuva 2. a b c d, A B C D veden pinta; E kalan silmä; E A, E B, E C, E
D pysty kartio, jonka sisään puristuvat kaikki veden pinnan yläpuolella
olevat valonsäteet niistä esineistä, jotka kala voi nähdä: A C B D
pystykartion suu, jonka ulkopuolelta kala ei näe mitään valonsäteitä,
jotka sattuvat ilmasta veteen.]

[Kuva 3. A E B pystysuora leikkaus ontosta kartiosta (kuvassa 2.), joka
leikkaa vedenpinnan A B:ssa. M N rannalla oleva esine, esim. mies.
E b M, E B N viivat, joita myöten valonsäteet miehestä M N sattuvat
kalan silmään. E d D, E d D viivoja, jotka osoittavat, mitä tietä veden
pinnan alla olevat esineet ulkopuolelta kartion E A, E B sattuvat kalan
silmään kuvastuessaan siihen vedenpinnan alapuolelta d d:ssä.]

Tehdäksemme tämän niin selväksi kuin mahdollista esitämme sen kahdessa
kuvassa. Kuvassa 2 E on kalan silmä, josta nousee pysty kartio E A,
E C, E B, E D, jonka sivut leikkaavat vedenpinnan piirissä A B C D.
Kaikkien vedenpinnan yläpuolella olevista esineistä tulevien
valonsäteiden täytyy, saavuttaakseen kalan silmän, E:ssä tunkea veteen
ympyrän A C B D sisällä. Ajatelkaamme, että A E B (katso kuva 3) on
kuvassa 2 kuvatun koonin kohtisuora leikkaus, joka leikkaa vedenpinnan
A B:ssä. Silloin voivat valonsäteet rannalla olevasta, siis esim. siinä
seisovasta miehestä M N, sattua E:ssä olevan kalan silmään ainoastaan
silloin, kun ne kulkevat niin kuin pilkutetut viivat N B E ja M b E
osoittavat. Esine N M näkyy silloin suunnassa b B ja on pienentynyt
siihen kokoon kuin b B osoittaa. Kuta lähempänä veden tasapintaa, s.o.
kuta vinommassa kulmassa siihen kalastaja siis esiintyy, sitä
pienempänä kala näkee hänen hahmonsa.

Ne esineet, jotka ovat kohtisuoraan ylöspäin kalasta, muuttavat
vähemmän muotoaan ja kokoaan, kun valonsäteiden taittuminen vedessä
silloin on vähempi. Kuta enemmän esine taas laskeutuu kartion ympyrän
suun kehään päin, sitä enemmän se muuttuu näöltään ja kooltaan, sitä
pienempänä se näkyy kalan silmään, ja suurin on niiden muunnos niiden
ollessa ihan horisontissa. Niinpä esim. täysikuu juuri noustessaan
näkyy kaitaisena vaakasuorana valoviivana 42 astetta yläpuolella
horisontin ja pyöristyy asteittain oikeaan ympyriäiseen muotoonsa
lähestyessään keskitaivasta.

Näkyy siis, että kuta lähempänä esine on vedenpintaa sen yläpuolella,
sitä pienempi on se kulma, jossa se suhteellisesti on kalaan nähden,
toisin sanoen: kuta alempana esine on, sitä pienempänä kala sen näkee.

Tätä tärkeää tosiasiaa jokainen tottunut kalastaja käyttää hyväkseen,
sillä vaikka hän ei tunnekaan valo-oppia, on hän kuitenkin
kokemuksestaan oppinut, että jos hän tahtoo olla peloittamatta kalaa,
hänen tulee kumartua niin paljon kuin mahdollista ja siten pienentää
kokoaan. Kuta ylempänä vapa heiluu, sitä paremmin kala sen huomaa,
jonka vuoksi on edullista pitää vapa mahdollisimman alhaalla ja tehdä
heittonsa sivulta päin eikä pään yli. Kala tietysti silloinkin näkee
kalastajan, mutta kalastajan ja hänen vapansa kuva vedenpinnalla on
siksi pieni ja hämärä, ettei kala sitä enää osaa pelätä. Jos veden
pinta ei ole aivan tyyni, vaan jos tuuli, virta tai sade panee sen
väräjämään, käy kuva vieläkin epäselvemmäksi. Kun sanotaan, että kala
syö paremmin tuulella kuin tyynellä, sateella paremmin kuin poudalla,
riippuu se usein vain siitä, että kala silloin ei näe eikä siis osaa
pelätä onkimiestä. Mutta jos pinta on peilikirkas ja ilma tyyni, oppii
tyhminkin kala, nähdessään vapaansa huitovan oudon otuksen ja sen
huitomisen yhteydessä samalla veteen putoilevat perhot ja siiman,
piankin rinnastamaan toisiinsa nämä kaksi ilmiötä ja pakenemaan niin
pian kuin näkee miehen ilmaantuvan rannalle. Olkoon onkija siis kuinka
taitava heittäjä tahansa, ja tarjotkoon hän semmoisesta paikasta
lähellä rantaa kaikkein hienoimmat perhosensa, hänen työnsä on turha,
ellei hän samalla pysyttele tarpeeksi loitolla tai tarpeeksi matalana.
Tämä tulee kalamiehen ottaa huomioonsa ei ainoastaan itseänsä varten,
vaan kalastustoveriensakin vuoksi, sillä kerran arkiutunut kala ei
kesyty aivan helposti vaan pysyy piilossa kauankin. Usein kuulee
sanottavan, että toinen pilaa toisen kalaonnen ja koski yht'äkkiä on
kuin kirottu, vaikka sää muuten on suotuisa. Tällä taikauskolla on
usein hyvin luonnolliset syynsä.

Kaikki muut kalan silmään sattuvat valonsäteet, paitsi ne, jotka
sattuvat siihen ympyrään, mikä kartion suussa leikkaa veden pinnan,
tulevat jostakin vedenpinnan alla olevasta esineestä ja joutuvat
kartion ulkopuolelle. Kala näkee ne siellä luonnollisessa koossa
suoraan veden läpi, niinkuin me näemme ilmassa, sekä samalla
kuvastuksena veden pinnasta (katso E d D, E d D kuvassa 3), joka
muodostaa suunnattoman peilin, mihin kaikki pinnan alla olevat esineet
suotuisissa valosuhteissa kuvastuvat. Tästä tarkemmin alempana.

Jos nyt läpikäymme kalan silmään näkyvän koko hänen maailmansa, niin
saamme siitä sangen omituisen kuvan.

[Kuva 4. Kalan näköpiiri: I, jonka kala näkee katsoessaan ylöspäin II,
jonka se näkee katsoessaan kupeelleen, ja III, jonka se näkee
katsoessaan alaspäin.]

Sen näkemä ala jakaantuu kolmeen osaan (kuva 4). Se näkee ensiksi
pystysuorasti ylöspäin esineen semmoisenaan sen luonnollisessa muodossa
ja suuruudessa, sillä pystysuorasti veteen tunkeva valonsäde tunkee sen
läpi taittumatta. Sen näköpiirin ensimmäinen alue (kts. I kuvassa 4)
ulottuu pystysuorasta säteestä siihen säteeseen, joka muodostaa 48-1/2
asteen kulman pystysuoraan säteeseen. Se on tämä säde, joka viimeisenä
ja voimakkaimmin tunkee vedestä ilmaan ja yhtyy veden pintaan, kulkien
sitä myöten. Kaikki valo, joka pystysuorasta alkaen veden pintaan asti
tunkee ilmasta kalan silmään, yhtyy siis vedessä tämän ensimmäisen
kartiomaisen alueen sisässä. Kala näkee ympyrän muotoisen kirkkaan 97
asteen aukon silmänsä päällä. Tämän pyöreän valoaukon läpi näkyy sen
silmään koko yläpuolella oleva maailma. Tämän piirin sisään puristuvat
kaikki esineet: taivaalla kulkevat pilvet, rantapenger ja siinä seisova
mies kantapäitään myöten. Se ei voi tapahtua muuten, kuin että kaikki
siihen kuvastuvat esineet pienenevät. Ylinnä, keskikohdalla näkyy
kaikki vielä jotenkin oikeassa koossaan, mutta kuta matalammalla veden
pinnassa esine on, sitä enemmän pienennettynä ja kokoonpuristettuna
kokoonsa nähden esine esiintyy. Se, mikä on melkein veden pinnan
tasalla, siis aivan alhaalla, se välkkää ihan kaitaisena saumana eli
viivana valopiirin reunassa. Kalastajan pitäisi siis niin paljon kuin
mahdollista koettaa muuttua täksi viivaksi, hiipimällä pitkänään ja
heittämällä kyyryltään, olla lähestymättä rantaa enemmän kuin on
tarpeellista.

Tämän ensimmäisen valopiirin ympärillä on aina kirkas värillinen
sateenkaaren tapainen reuna, ulkopuolella punainen, sisempänä vihreä
tai sininen, joka veden vähänkin värähdellessä sulautuu väripilkuiksi
ja sekaantuu näköympyrän koko kuvaan. Tämä väriväreily, joka voi
vaihdella sen mukaan, millainen on taivaan, auringon ja rannan väri,
kai vaikuttaa onkiperhonkin väriin ja siihen oikullisuuteen, jota
mullonen osoittaa perhoa valitessaan, se kun ottaa milloin koreampaa
milloin tummempaa, milloin punaista, milloin sinistä j.n.e., saattaen
kalamiehen ihan epätoivoon sopivaa valitessa. Ja kun on vihdoin
löytänyt sopivan, on se jo myöhäistä, sillä valosuhteet ovat taas
muuttuneet. Tästä sateenkaaresta, joka rajoittaa ensimmäisen
näkemisalueen, alkaa toinen näkemisalue (II). Se ulottuu siis asteesta
49 noin asteeseen 90 ja on sen laajuus siis noin 41 astetta. Tässä
alueessa näkee kala luonnollisella tavalla kaikki vedessä olevat
esineet; mutta sen pään päällä näkyy sen silmään vedenpinta niinkuin
loistava hopeinen peili. Tämän peilin läpi ei sen silmään tunge
ainoatakaan valonsädettä veden yläpuolella olevasta maailmasta, vaan
kuvastuvat siihen ylösalaisin kaikki veden alla olevat esineet.
Esimerkiksi toinen kala, joka ui lähellä vedenpintaa, näkyy siis
kahtena, ensin siinä, missä se on ja sitten ylösalaisin peilissä,
näyttäen olevan niin korkealla vedenpinnasta kuin se todellisuudessa on
sen alla.

Tuo hopeanhohtoinen peili on seuraus n.k. kokonaiskuvastuksesta,
totalirefleksistä. Näimme jo, että kaikki valonsäteet, jotka vinommin
kuin 48-1/2 asteen kulmassa kohtisuorasta suunnasta nousevat pintaan,
eivät yleensä voi tunkea sen läpi, vaan taittuvat takaisin veteen
niinkuin kirkkaimmasta metallipeilistä. Siten on tämä peilikuva
tyynessä vedessä yhtä kirkas ja yhtä selvä kuin sen alkukuva.

Toisen näkemisalueen alla on kolmas näkemisalue (III), ja siihen kuuluu
koko alla oleva pallonpuolisko. Siinä näkee kalan silmä aivan samoin
kuin me ilman asukkaat näemme omassa maailmassamme, yksinkertaisesti ja
suorasti, kaikki oikealla paikallaan. On kuitenkin huomautettava, että
kala tästä osasta valtakuntaansa tavallisesti näkee verrattain vähän,
sillä sen silmät ovat siinä asennossa, että ne katsovat enemmän
ylöspäin ja eteenpäin kuin taapäin ja alas. Nähdäkseen alas täytyy
kalan siis asettua pystyyn päälleen ja sivulleen, ja niin näkee sen
joskus, joskin harvoin, tekevänkin. Koska kalan on helpoin nähdä
eteenpäin, ylöspäin ja sivulle, asettuukin se sen vuoksi mielellään
niin lähelle pohjaa kuin mahdollista. Siitä se voi hallita koko
maailmansa, sen, mikä on ympärillä, sekä todellisen että kuvastelevan,
ja sen, mikä on ylimpänä, s.o. myöskin koko ilmamaailman, kaikki
samasta paikasta yht'aikaa.

Niinkuin edellisestä siis on selvinnyt, voi kala suotuisissa oloissa
nähdä kalastajan yhtä hyvin kuin kalastaja kalan. Poikkeuksia on
kuitenkin olemassa riippuen seuraavista tekijöistä: 1) siitä
valomäärästä, joka valaisee jompaakumpaa; 2) jommankumman silmään
sattuvasta valon häikäisevästä heijastuksesta; ja 3) kummankin
taustasta.

Ensimmäinen tekijä voi olla välistä edullinen kalastajalle, välistä
kalalle, useimmin kuitenkin kalalle, sillä valo harvoin sattuu kalaan
yhtä heleästi kuin kalastajaan, vaan on kala päinvastoin varjossa, väri
sulautuneena pohjan väriin, ja voi sieltä nähdä niinkuin pimeästä
paikasta valoisaan.

Toinenkin tekijä on kalalle edullinen. Kalastaja saa silmäänsä suuren
osan, joskaan ei kaikkea, siitä heijastuksesta, joka tulee
vedenpinnasta kirkkaana päivänä, vaikka auringon valo vuorostaan kyllä
haittaa kalaakin.

Kolmas tekijä on tausta, jota vastaan kalastaja seisoo, ja se on
melkein aina edullinen kalalle. On erittäin tärkeää, että tämä tausta
on mahdollisimman tumma, jonka vuoksi kalastajan on koetettava välttää
seisomasta kirkasta, seesteistä taivasta vastaan, mikä on kaikista
taustoista epäedullisin. Jos hän rannalla kalastaessaan asettuu niin,
että hänellä on lähinnä takanaan puita, kallioita tai pensaita y.m.s.,
ja jos hänen pukunsa on niiden värinen, sekaantuu hänen kuvansa ja kuva
taustasta näkökartion suussa A D B C:ssa (ks. kuva 2) yhteen niin,
ettei kala helposti häntä huomaa. Hämärissä ja pilvisellä ilmalla tämä
sekaantuminen on suurempi kuin kirkkaana päivänä, ja se on yhtenä syynä
siihen, että kala silloin ei ole arka ja ottaa onkea.

Kaikesta tästä käy nyt selville, että kalan näkö on sen kehittynein
aisti, onkimiehen tulee koettaa pysytellä niin paljon kuin mahdollista
kalan näköpiirin ulkopuolella ja siitä syystä myös käyttää
mahdollisimman hienoja vehkeitä, varsinkin heittosiimaa, joka aina
tulee lähemmäksi kalan silmää. Kala ei näe kauas eikä välittömästi
vedestä ilmaan, niinkuin ilmassa olija näkee ilmassa. Mutta ahtaassa
piirissään se näkee selvästi ja tarkasti. Kala on likinäköinen, mutta
samalla tarkkanäköinen. Sen näkemismahdollisuudet vedestä ilmaan ovat
rajoitetut edellä kuvatun kartion piiriin, jota se niin sanoaksemme
kuljettaa mukanaan päänsä päällä ja joka siirtyy sen kanssa niinkuin
mikäkin silmäkoppa tai kiikari. Kala näkee siis veden pinnallakin uivat
esineet sangen ahtaassa piirissä ja sentähden täytyy sen liikkua
ahkerasti, kun se etsii siitä ruokaansa, tai sitten asettua esim.
koskessa paikkaan, jossa tätä ruokaa valuu runsaasti alas. Semmoiset
paikat koskessa, missä veden kulku on sellainen, että niihin vesi
kantaa esim. pinnalle laskeutuneita hyönteisiä, ovat melkein aina
»otetut» ja niissä ovat myöskin tavattavissa suurimmat kalat, jotka
niistä karkoittavat pienemmät. Niin pian kuin yksi poistuu
väijymäpaikasta, asettuu siihen toinen.

Omat kokemukseni ovat vahvistaneet kaikin puolin sen teorian
pätevyyttä, jonka edellä olen esittänyt. Kuta kirkkaampi ja matalampi
vesi on, sitä arempi siinä on kala. Vähimmin arka näyttää hauki olevan,
se makaa meressä usein ihan rannassa eikä poistu ohi kuljettaessa eikä
vapaa huidottaessa ja pyydystä läiskytettäessä. Se on välistä niin kesy
ja niin silmittömän ahnas, että vaikka pyydystä seuraten tuleekin
ulompaa, se pysähtyy siihen, missä pyydys nousee vedestä ja jää ihan
kuin odottamaan sen takaisin tuloa. Vaikka se toisella kerralla
pääsisikin, se ajaa ja ottaa vielä kolmannenkin, joskus useammankin
kerran. Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei se olisi nähnyt onkijaa
ja hänen liikkeitään. Mutta se ei välittänyt niistä. Sen ruokahalu oli
suurempi kuin sen pelko. Vai johtuneeko sen rohkeus siitäkin, että se
aina on tai on olevinaan piilossa joko jonkin pohjamättään tai heinikon
suojassa tai alla? Muutkaan kalat eivät aina kaikkoa kauas, vaan
kätkeytyvät. Ne painautuvat niinkuin jänis, joka pistäessään päänsä
pensaaseen kai luulee, ettei häntä nähdä, kun hän ei näe. Ahven tekee
sen usein, sitä on käestellessä välistä vaikea saada tarpomallakaan
irti rannan kasvistosta.

Niinkin arka ja varovainen kala kuin mullonen pistäikse vaaran uhatessa
vain lähimmän kiven koloon tai liman alle. Olen niitä puron rannalla
syötellessäni huomannut, että ne sieltä taas tuikahtavat esiin heti,
kun luulevat vaaran olevan ohi. Kala, suurikin, näyttää myös lopulta
tottuvan ympäristöönsä eikä välittävän vähääkään rannalla seisojista.
Huopanassa on melkein keskellä koskea arkku, jossa läpi koko kesän
seisoo tukinuittaja hakoineen. Lohet liikkuvat aivan arkun vieressä ja
ottavat siitä onkea. Pinnalta ne tosin harvoin nousevat ottamaan
muulloin kuin pimeän tullessa, mutta kirkkaimmalla paisteellakin ne
ottavat mitään pelkäämättä syvemmässä kulkevaa syöttiä. Niitä ei
koskaan näy, mutta niin pian kuin ne näkevät heitetyn matosen tai
mätijyväsen, vilahtelee niitä sieltä esiin montakin yht'aikaa. On
minulle myöskin joskus samassa paikassa tapahtunut, että uitellessani
suurta lohta tuskin vavan pituuden päässä rannasta toinen suuri on
loiruillut vavan ja siiman muodostaman kaaren alla.

Mutta yleensä pitää paikkansa, että varovaisuus vaatii pysymään niin
kaukana tai niin alhaalla, että joutuu kalan näköpiirin ulkopuolelle.
Kirkasvetisissä virroissaan englantilaiset lähestyvät rantaa
polvillaan, jopa ryömylläänkin eivätkä edes uskalla liikuttaa vapaansa
pystyasennossa, vaan viistossa. Kalaa haaviin otettaessa on tämä
varovaisuus yhtä tarpeellinen kuin sitä houkuteltaessakin. Ottajan on
parasta kyyristyä eikä tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Kun kala on saapunut
niin lähelle, että se voi nähdä ottajan, voi varomaton, äkkinäinen
liike pelästyttää sen viimeiseen voimainponnistukseen, jolloin se
saattaa katkaista perukkeen, jopa joskus murtaa vavankin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lohilastuja ja kalakaskuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.