Title: Muistelmia ja matkakuvia
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia ja matkakuvia" ***


MUISTELMIA JA MATKAKUVIA

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1921



SISÄLLYS:

Sakari Topeliuksen talviteloilta
Taru Sakari Topeliuksesta
Lönnrotin kuva
Eräs epäsiveyden ja epäuskon apostoli
»Suuri vainaja»
Bergbomien jäähyväisjuhla
Muutamia muistelmia Minna Canthista
Vaihduksissa
Käynti K.G. von Essenin luona
Professori F. Perander-vainaja
Kolme kirjettä Björnsonista
Henrik Ibsen ja me suomalaiset
Paavi Leo XIII
Matkalta Pariisiin v. 1889
Muutamia kuvia Pariisin maailmannäyttelystä v. 1889
Monsieur Henri ja hänen sanomalehtensä
Huutamassa Boulangerin hyväksi
Ranskan edustajakamarissa
Sasu Punanen Pariisin saunassa
Polkupyörällä Pariisissa
Vaikutelmia Venäjältä



SAKARI TOPELIUKSEN TALVITELOILTA.

Vaikutelmia käynnistä Koivuniemessä.


Monet ovat ne, jotka ovat Topeliuksen Koivuniemessä käyneet ja näistä
käynneistään kertoneet. Sallittakoon kuitenkin vielä minunkin kertoa
vaikutelmiani vanhan runoilijan talvimajasta. Sillä harvoin saamme enää
nähdä keskuudessamme hänet itsensä, tuon ainoan elossa olevan edustajan
kirjallisen suuruutemme ajoilta. Ainoastaan silloin tällöin hän on
viime aikoina pikimmältään pistäytynyt Helsingissä, jonne hän kuitenkin
säännöllisesti ilmaantuu, silloinkun Taiteilijaseura viettää
vuosijuhlaansa, Eläinsuojelusyhdistys pitää vuosikokoustaan ja
tyttökoulut Lucian päivänä kokoontuvat joulukuusen ympärille.
Sillävälin elää Sakari Topelius vanhain päiväinsä lepolassa,
syrjäisessä, kauniissa Koivuniemessään, Hiljaisena, vaatimattomana ja
miltei vienona on hän elämänsä suuren ja monipuolisen työn suorittanut.
Ja vielä hiljaisemmaksi on hän nyt loppuelämänsä järjestänyt.
Sopusointuista ja tasaista on hänen vaikutuksensa ollut isänmaan
palveluksessa. Jos mahdollista sitäkin sopusointuisempina kuluvat hänen
päivänsä siellä tyynen merenlahden rannalla, josta vain silloin tällöin
enää tuulahtavat hänen sanansa ja kauniit ajatuksensa sovinnollisena
suven henkäyksenä lauhduttamaan päivän taisteluista kiihoittuneita
mieliä.

Minusta on meidän velvollisuutemme hakea hänet sieltä tuon tuostakin
käsiimme. Sillä välistä tuntuu siltä kuin ei nuori, parhaissa
voimissaan oleva sukupolvi häntä tarpeeksi usein muistaisi.

Ja kuitenkaan ei hänen merkityksensä ja hänen persoonansa
mieleenjohtaminen ole koskaan ollut enemmän paikallaan kuin juuri tähän
aikaan. Sillä ne ajat, jolloin hän teki työtä julkisen sanan
palvelijana, olivat monessa kohden samanlaiset kuin ne, jotka tätä
nykyä ovat olemassa ja tulemassa. Samoja vaikeuksia vastaan sai hänkin
taistella ja välttää kompastumista samoihin kiviin, joita kuormittain
ajetaan nykyistenkin miesten tielle. Samaa henkeä ahdistavaa ilmaa sai
hänkin hengittää ja yhtä hämärältä näytti tulevaisuuden näköpiiri.
Vapaan sanan pauloja oli viritetty silloin, niinkuin nytkin, joka
oksalle ja vähäinenkin varomaton liike voi saattaa kaulan kurenauhaan.
Suomenkansan itsetajuntaan herättäminen oli siihen aikaan yhtä
hankalata tehtävää kuin nyt on tuon tajunnan vireillä pitäminen.

Mutta hän kirjoitti kuitenkin, kirjoitti, innostutti ja herätti, s.o.
osasi tehdä juuri sitä, mitä hänen asemassaan vaadittiin. Sen, mitä ei
saanut sanoa suorasanaisesti, sen sanoi hän runomitalla. Kun kuvaton
puhe oli kielletty, puhui hän vertauskuvin, jotka olivat kyllä
kirkkaita ja selviä kangastuksia sekä hänen että hänen kansansa
ajatuksista, tunteista ja toiveista, mutta samalla asuivat niin
ylhäällä, ettei niiden päälle voinut painaa asetusten varjostinta. Kun
hän runoili »jäiden lähdöstä Oulunjoessa», niin kaikki hänet
ymmärsivät--paitsi kenties sensuuri.

Hän sai sydämet sykkimään samoja tunteita, joita hän itsekin tunsi. Ja
siksi on meillä hänestä opittava ei ainoastaan, mille perille on
pyrittävä, vaan myöskin, miten sinne on päästävä. Sitä enemmän, kun hän
vielä vanhoillaankin on antanut meille näytteitä tästä isänmaallisen
runoutensa lajista. Muistettaneenhan tuo voimakas runo savokarjalaisten
viimeisessä »Koittaressa», jonka aiheena oli suomalainen sananlasku:

    »Ei ole aina Antin tuuli,
    Pietarin peräntakainen,
    Vielä on tuuli Tuomahankin.»

Jokainen me sen ymmärsimme ja tunsimme siinä lausutut luottamuksen
sanat omiksemme.

Mutta vasta sitten, kun olin saanut nähdä runoilijan itsensä omassa
ympäristössään, oli minusta kuin olisin hänet oikein ymmärtänyt.

       *       *       *       *       *

Oli iltapäivä syyskuun alkupuolella, kun itäisen saariston vartta
noudatteleva höyryvenhe poikkesi ulapalta lahtea kohti, joka näytti
tunkeutuvan tavallista syvemmälle mantereen sisään. Jos en olisi
tiennytkään, niin tuntui siltä kuin olisi pitänyt käsittää
ympäristöstä, että tämän lahden pohjassa asuu Sakari Topelius. Iso,
aava meri kalliopäisine saarineen katosi yht'äkkiä näkyvistä ja samassa
pehmeni seutu lehtoiseksi, niittyrantaiseksi sisämaan maisemaksi. Lahti
soukkeni soukkenemistaan, ja siellä täällä punoitti pieniä kalastajain
tupia vihreän sisästä.

Kun runoa lukee, niin ymmärtää sitä vain vähitellen ja se selviää sitä
mukaa kuin siinä edistyy, herättäen aina uusia tunteita. Ja kuta
enemmän lähenin Koivunientä, joka minulle tuolta tuonnempata
osoitettiin, sitä paremmin luulin ymmärtäväni sen haltijan. Hän oli
paikan itselleen valmiina valinnut, mutta sittenkin oli niin kuin olisi
paikka muuttunut sellaiseksi hänen vaikutuksestaan. Niin hyvin sopivat
ne mielestäni toinen toiseensa.

Tuossa eikä missään muualla näyttäisi pitävän olla se lehto, joka
ensiksi sai kuulla Sylvian laulut. Tuossa nuo ruohikkorinnassa
lipattelevat laineet, joissa hän olisi voinut kuulla vedenalaisen väen
soittelua illan suussa.

Noustaan maihin laivasillalle, ja toisella puolen pienoisen järven
kimaltelee ikkuna hänen asunnostaan laskevan auringon valossa. Ja
kuinka monta kertaa onkaan hän kuvannut tätä niin runollisen suloista
mielialaa, jonka tuo ilmiö synnyttää! Sää on tyyni ja kirkas. Maasta
nousee vielä kesäistä lämmintä, mutta ilma on jo kylmä ja taivas
selkeä. Puissa ja ruohoissa on vielä kesäinen vihreys vallalla, mutta
siellä täällä jo kellertää jokin yksinäinen koivu. Syksy on ovella,
mutta ei ole vielä astunut sisään. Luonto ikäänkuin vielä kätkee
povessaan kuluneen kesän lämpimiä tunteita, samalla kuin sen yllä
taivas jo selvenee talvisiin, järkevän kirkkaihin ajatuksiinsa--
niinkuin hänkin, joka täällä sen keskessä elelee. Ja ne minusta yhä
enemmän sopivat yhteen, nämä kaksi.

Tie kiertää metsän läpi taloa kohti ja tiellä tulee portti vastaan. Ja
siinä on taaskin palanen Topeliuksen omaa runoutta, ja mieleeni
muistuvat nuo kolme, joista hän on niin monta kertaa runoillut:
»Grinden, vägen och skogen»--portti, tie ja metsä. »Och barnen vid
grinden!» Ja siinä ne ovat lapsetkin. Hänellä on tässä maillaan koko
hänen rakkain maailmansa.

Yksi hänen hienoimpia luonnonkuvauksiaan on »Kesäyön kirkkaus
Pohjolassa». Ja siinä sattuvimpia piirteitä se paikka, jossa hän kuvaa
niittyä ja niityllä yösyötössä liikkuvaa hevosta. Tuossa on niitty
aitauksen sisässä ja niityllä käyskentelee hevonenkin--kenties se sama.

Mutta me lähenemme taloa, ja se talo tuntuu niin tutulta kuin olisi sen
kuinka monta kertaa jo tätä ennen nähnyt.

En tiedä, kuinka olin tullut mielessäni kuvitelleeksi, että hän oli
rakentanut itselleen huvilan uudenaikaiseen malliin. Ja nyt minä
iloiseksi hämmästyksekseni näin vanhanaikaisen herrastalon, jommoisia
on sadoittain järvenrantojemme ihanissa lehtoisissa niemekkeissä ja
joita hän on niin monta kertaa pikkunovelleissaan kuvannut, sekä ulkoa
että sisältä.

Siinä on päärakennus lasisine eteisineen, siinä yliskamari,
pirttirakennus ja puutarha. Ja siinä ennen kaikkea nuo riippuoksaiset
koivut, jotka niin suojelevasti ja miltei siunaavasti ojentavat oksansa
katon harjaa kohti ja seulovat lehtiään pitkin hiekoitettuja käytäviä.

Ei mitään uudenaikaista, kypsymätöntä ja keskentekoista, kaikki on niin
varmaa ja vakautunutta, niinkuin hänen vanhat ihanteensakin. Tulee halu
niihin uudelleen tutustua, koettaa niitä taas ymmärtää ja sovittaa
niitä omiinsa.

Tullaan eteiseen, josta vievät leveät rappuset yläkertaan. Runoilija on
ruokalevollaan, mutta talon emäntä, hänen ystävällinen ja herttainen
tyttärensä, saattaa meidät ruokasalin kautta saliin odottamaan. Se on
sisustettu tavalliseen tapaan sohvineen, pianoineen ja pöytineen,
pöydät täynnä albumeja ja korukantista kirjallisuutta. Kukkia on
ikkunain edessä ja kahden puolen ovea, joka vie puutarhan puoleiselle
verannalle. Seinät ja huonekalut ja koko huoneen vaikutus on hiukan
tumma. Ruokasali sitävastoin on sekä vaalea että valoisa. Sisustus on
korutonta kuosia, huonekalut vanhanaikuisia häkkiselustimineen ja
valkoisine punaraitaisine päällyksineen. Seinällä käyskentelee
verkalleen soikeakaappinen Könnin kello ja toisella on suuri Suomen
kartta ulottuen katosta lattiaan. Siinä on jotakin kovin viatonta ja
puhdasta perinnäistarua tuossa huoneessa.

Salin perällä on tuo niin tavanmukainen herrastalojen vieraskamari,
jossa makuutetaan kaikista arvokkaimmat vieraat, jonne ei lapsia
päästetä ja jonka sisustuksessa ei ole arkielämän jälkiä. Sen ikkunasta
avautuu ihmeen viehättävä näköala alas ruohorantaiselle järvelle
lahtineen ja niemineen, ja perällä heloittaa laivasilta ja punainen
mökki. Se lienee ennen ollut talon emäntä-vainajan huone, ja sen
seinällä yläpuolella sohvaa on muistona elinkautisesta toverista hänen
muotokuvansa. Hienopiirteinen, lempeän näköinen nainen.

Aiomme jatkaa tarkastustamme ja mennä salin läpi toiseen kamariin, jota
sanotaan »kirjastoksi», kun talon isäntä tulee meitä vastaan sen
ovella. Minkänäköinen on hänen ulkomuotonsa, sitä ei minun tarvitse
kuvata. Monista valokuvista tuntee hänet jokainen suomalainen, tuon
pienen, hyväntahtoisen, miellyttävän miehen. Ystävällinen, melkein
hellä sointu äänessä ja samanlainen katse silmissä hän toivottaa
vieraat tervetulleiksi ojentaen heille molemmat kätensä.

Hetken aikaa puheltuamme ehdottaa hän, että menisimme hänen
tiluksilleen, s.o. hänen puutarhaansa. Vanhus valitsee eteisen nurkassa
olevasta runsaasta keppivarastosta muutaman ja tarjoo minulle tueksi
toisen: oikean kansallisen paksun roskulakepin.

Rakennuksen ja rannan välissä on uhkea, hyvin hoidettu hedelmäpuisto ja
kukkalavoja toinen toisensa vieressä. Vasta nyt näyttää hän olevan
oikeassa ympäristössään, kukkiensa ja kasviensa keskessä. Voisi luulla
häntä, kuluneessa kauhtanassaan ja korvia myöten painuneessa
lierilakissaan, tuon herrastalon vanhaksi puutarhuriksi. Nuo monet
suuret puut ovat varmaankin olleet monta kertaa hänen ilonsa. Ja
samalla surunsakin, niinkuin kaikki rakkaat. Sillä viimesyksyinen
hirmumyrsky ei ollut säästänyt suojaista Koivunientäkään. Suurimmat ja
kauneimmat puut olivat silloin parahtaen kaatuneet taloa kohti ja
niistä olivat nyt vain kannot jälellä, niinkuin hautakivet ruohoisella
kirkkomaalla, muistuttamassa kuolleista ystävistä. Hän etsi ne jokaisen
käsiinsä ja osoitti, missä ne olivat seisoneet ja millä lailla
kaatuneet. Se oli ollut sellaista »isonvihan» aikuista aikaa, jolloin
vihollinen tunki sydänmaan rauhaisimpiinkin majoihin. Huoneen seiniä
myöten oli rauhan vuosina kasvanut viiniköynnöksiä seinä umpipeittoon,
maasta katonrajaan saakka. Tämänkin etelämaisen koristeen oli myrsky
armottomasti repinyt ikkunoita myöten alas.

Mutta siitä huolimatta oli talo tuossa ja sen läheinen ympäristö kovin
kaunis ja soma. Koko tämä paikka oli jo alkujaankin kuin runoilijan
silmällä valittu. Ja monien vuosien kuluessa olivat puuttuvat kohdat
yhä enemmän muodostetut asukkaan mukaisiksi. Hän kun on ahkera
kalastaja ja itse laskee verkkonsa illoin ja nostaa ne aamuin, niin on
hän teettänyt itselleen varsinaisen verkko-huoneen, jossa puolisataa
erilaista, hyvin hoidettua verkkoa riippuu orsillaan niin hyvässä
järjestyksessä kuin huolellisesti nidotut kirjat kaapissaan.
Laiturin kaiteelle on asetettu pari tusinaa siististi vuoleksittuja
puikkari-merkkejä niihin käärittyine nuorineen, ja sen päässä keinuu
kaksi kalavenettä. Ja kun hän on ahkera ja säännöllinen ilmahavaintojen
tekijä--toimi, johon hänet nähtävästi on saattanut hänen rakkautensa
luontoon ja halu elää sen ainaisessa yhteydessä--niin näemme vielä
laiturin päässä säiliön, josta hän laskee sadeveden määrän kunakin
päivänä.

Nousemme sitten rannasta pihaan ja teemme kävelyn maantielle päin,
jossa on istumasijoja jokaisen kauniimman näköalan kohdalla ja
tuuheimman koivun siimeksessä. Siellä on polkuja, joilla on jokaisella
oma nimensä ja jotka vievät toisiin istumapaikkoihin ja huvimajoihin.
Nämä viimeiset ne ovat hänen lapsenlapsiansa varten, jotka joka kesä
asuvat Koivuniemessä ja luovat eloa isoisänsä ympärille.

En voi olla pihaan palattaessa lausumatta vilpitöntä ihastustani tähän
hauskaan paikkaan. Sisään astuessaan sanoo hän ikäänkuin selitykseksi
siihen, miksi tämä ehkä niin miellyttää:

--Tavallaan ovat Suomen pienokaiset minulle Koivuniemen
lahjoittaneet... Olen ostanut sen niillä rahoilla, jotka olen saanut
lukukirjoistani lapsia varten.

       *       *       *       *       *

Tuossa onkin ehkä yksi selitys siihen, miksi hän täällä niin hyvin
viihtyy ja miksi täällä muutkin niin hyvin viihtyvät. Ne ovat kai nuo
pienet haltijat, jotka sen tekevät ja joita tapaa joka lehdellä hänen
kirjoituksissaan. Ja illan pimetessä, ja kuun valaistessa--se nouseekin
juuri koivun runkojen läpi kuumottamaan--tuntuvat ne kuppelehtavan joka
pensaan ja puun juurella täällä hänen tiluksillaan.

Monet niistä lapsista ovat jo kasvaneet aikaihmisiksi ja poistuneet
siitä maailmasta, jonka hän heidän ilokseen on luonut. Mutta joka vuosi
ilmaantuu niitä yhä uusia, jotka taas omistavat sen maailman itselleen.
Ja kaikilla on niillä tavallaan osansa runoilijavanhuksen kodin ja
ympäristön lunastamisessa. Heidän keskessään, vaikkakin erillään
heistä, elää hän täällä lempeitten lentojensa siimeksessä omaa
elämätään ja viettää tuota viisaan lepoa, jota ei ole kaikille suotu
niinkuin hänelle ja jonka antaa ainoastaan tieto siitä, että on voinut
jotakin toimia sen hyväksi, jota on rakastanut.

Syrjäisestä paikastaan seuraa hän kuitenkin tarkkaan ja hartaasti
aikansa rientoja, ja kukapa tietänee, mitä hänen herkkä sydämensä
kärsii ja mitä aavistuksia hänen mielensä kätkee, kun hän taaskin näkee
kansansa kulkevan uusiin kärsimyksiin ja taas synkistyvän sen taivaan,
jonka pilviä hänkin oli niin suurelta osaltaan ollut pois puhaltamassa.
Mutta hän ajatellee kai:

    »Ei ole aina Antin tuuli,
    Pietarin peräntakainen,
    Vielä on tuuli Tuomahankin.»

Se on tuo vakaa luottamus oikeuden ja totuuden voittoon, josta hän niin
usein on puhunut, joka häntä ylläpitää ja joka seuraa hänen luotaan
poistuvan vieraankin mukana.

Ja kun hautaan kallistuva vanhus vielä kiinnittää toivonsa
tulevaisuuteen, emmekö sitä sitten tekisi me nuoretkin? Kun ainaisille
talviteloilleen asettunut pursi odottaa kevään avovesiä, mitä syytä
olisi silloin uusien kolmilaitojen pelätä ikuisen talven tuloa!

»Päivälehti», lokak 7 pna 1891.



TARU SAKARI TOPELIUKSESTA.


Ihmiskunta ei tarvitse ainoastaan ihanteita semmoisinaan, sen tarvitsee
myöskin nähdä ne toteutettuina, voidakseen niitä palvella. Se ei tyydy
ainoastaan aatteihin aatteina, vaan tahtoo, että aatteilla on
edustajansa, joita se voi ihailla. Sehän on tarve ihanteiden, suurien
aatteiden ja tunnustettujen hyveiden henkilöimisestä, joka on
synnyttänyt pyhimysten palvelemisen. Eiväthän ne ole muuta kuin
ihmiskunnan itsensä jalustalle kohottamia edustajia kaiken sen, mitä se
pitää hyvänä, kauniina ja totena.

Meillä ei ole pyhimyksiä siinä merkityksessä kuin katolisissa maissa.
Uskonto on meille niin korkea ja niin korkealla, ettei se salli
näkyväisiä symbooleja eikä kumarrettavia kuvia.

Mutta meillä on suuret miehemme. Eikä tapamme heitä kunnioittaa
paljonkaan eroa siitä, miten katoliset pyhimyksiään palvelevat.

Emme tosin kumarra heidän kuviaan, mutta pystytämme kuitenkin heidän
muistopatsaansa keskuuteemme ja otamme lakin päästämme niiden ohi
astuessamme. Emme suitsuta savua heidän haudoillaan, mutta kannamme
sinne kuitenkin kukkia ja seppeleitä ja vuodatamme tunteittemme tulvan
lauluissa ja puheissa. Ja meillä on meilläkin pyhäinmiestenpäivämme,
suurten vainajiemme syntymä- ja kuolinpäivät, jolloin kernaasti
vaellamme niille paikoille, missä heidän luunsa lepäävät. Kirkoissa
niitä ei vietetä, mutta kyllä juhlasaleissa ja taiteen temppeleissä,
työ ei tosin keskeydy niinä päivinä, mutta kouluilla on kuitenkin lupa.

Ja muodostuuhan heidän teostensa, vaikutuksensa ja elämänsä perusteella
legendoja, jonkinlaisia muistotaruja, jotka hyvin vähässä määrin
eroavat kirkon kanonisoimain miesten muistotaruista.

Eikä ole isoa eroa siinäkään, miten katolinen kirkko puhuu
muistettavista miehistään ja miten me esim. Runebergista. Hänen
hautansa on koko kansamme pyhiinvaelluspaikka. Lönnrotin hautaseppeleet
Sammatin kirkon seinällä ovat mielestämme yhtä luonnolliset ja
oikeutetut siellä olemaan kuin pyhän Fransiskuksen reliikit Maria degli
Angelin kirkossa Assisissa. Vielä vähempi ero on siinä hartaudessa,
millä me puhumme niistä opetuksista, neuvoista ja herätyksistä, joita
olemme suurilta miehiltämme saaneet. Emmekä ainoastaan teoista, vaan
heidän elämästäänkin me luomme itsellemme noudatettavat esikuvat.
Kuinka monta kertaa onkaan kasvavan sukupolven mieleen painettu
Lönnrotin nöyryyttä, vaatimattomuutta ja uutteruutta, Topeliuksen
ihanteellisuutta, hellyyttä ja hänen elämänsä ja mielipiteittensä
puhtautta!

Itsestään johtuvat nämä mietteet ja vertailut mieleemme nyt, kun meille
rakas runoilijavanhus on laskettu hautaansa. Jo hänen eläessään oli
hänen ympärilleen muodostunut kauniita piirteitä hänen julkisesta
vaikutuksestaan ja yksityisestä elämästään, ja kohta hänen kuoltuaan
riensimme me juhlallisin menoin luomaan kunnioituksemme, ihailumme ja
rakkautemme sädekehää hänen nimensä ympärille. Koko kansa, valtion ja
kirkonkin edustamana, kanonisoi Sakari Topeliuksen »suureksi
vainajaksi». Piispa puhui saarnatuolista käyttäen tekstinä hänen
sanojaan ja yliopiston rehtori lausui hänestä: »Ei koskaan ole hän
pitkän kirjailijauransa aikana kirjoittanut sanaakaan, jota hänen olisi
tarvinnut hävetä ja joka ei olisi kantanut mielen jalouden leimaa.»
Enempää ei voi eikä tarvitse ihmisestä sanoa.

Tämä tunnustus, kunnioitus ja ylistys tuntuu meistä aivan
luonnolliselta ja oikeutetulta, jota se onkin. Se on koko kansan
vilpitön tunnetulva, joka näin kuohahtaen yli äyräittensä kantaa
ihailemamme miehen aalloillaan kohti sitä kuolemattomuutta, mikä tämän
maailman vallassa on antaa.

Niin yleistä, niin kaikinpuolista ja niin itsestään ilmaantunutta
mielenosoitusta ei ole meillä ennen nähty. Runeberg oli suuri, suurempi
kuin Topelius runoilijana, Lönnrotin merkitys ja seuraukset hänen
toimestaan olivat laajemmat, mutta Topelius lämmitti enemmän, kasvatti
enemmän ja vaikutti enemmän keskuudessamme. Hän oli kaitsija, paimen,
oikeaan ohjaaja ei ainoastaan suuressa, vaan myöskin pienessä ja
jokapäiväisessä. Hänen olennossaan, esiintymisessään ja vaikutuksessaan
oli jotakin, joka toi hänet meitä lähemmä, teki hänestä ikäänkuin
perheenjäsenen, samalla kun hänen neronsa nosti hänet meitä muita
ylemmä. Kaikki olivat hänet nähneet, häntä kuulleet, kaikkien kättä hän
oli puristanut ja saanut kaikille sanotuksi ystävällisen sanan, joita
hän osasi niin hyvin ja niin sattuvasti sanoa. Se oli juuri se, joka
vaikutti, että kansan rakkaus muodostui niin välittömäksi ja pyrki
omasta voimastaan häntä ympäröimään. Se oli se, joka jo hänen eläessään
kääri hänen olentonsa ympärille tuon tarun harson, tarun vanhasta,
viisaasta, lempeästä, hyväntahtoisesta ja sydämellisestä iso-isästä,
joka istuu tuolla syrjäisessä talvimajassaan, Suomen lasten hänelle
rakentamassa vanhuutensa kodissa, nauttien siellä lasten ja
lastenlasten ihailun eläkettä--ei ankarana, kärtyisenä, luopääsemätönnä
äijänä, vaan nuoria, nuorimpiakin aina ymmärtävänä, heille väliin
vakavia sanoja ja väliin hilpeätä leikkiä puhuvana vertaisena. Mutta
eniten kaikesta vaikutti hänen ihailuunsa se, että hän ei ainoastaan
opettanut, mutta myöskin eli niinkuin opetti, että hänen elämänsä, sekä
julkinen että yksityinen, oli sopusoinnussa hänen teostensa hengen
kanssa.

Onhan jo olemassa tarusto, kokonainen pikku kokoelma kauniita,
liikuttavia kertomuksia Topeliuksen suhteesta Suomen lapsiin, hänen
herttaisuudestaan ja suvaitsevaisuudestaan eri tavalla ajattelevia
kohtaan, hänen rakkaudestaan eläimiin j.n.e.--kaikki piirteitä, joissa
hänet esitetään runollisten lempiaatteittensa toteuttajana ja jotka
kerran koottuina tulevat muodostamaan legendakirjan elettyjä runoja,
yhtä kauniita kuin ne, jotka hän sepitti. Se on kansa, joka tällaiset
runot sepittää miehestä, joka ensin sepitti sille yhtä kauniita siitä
itsestään, keräten niihin kaiken toden ja tapahtuneen ja lisäten
mielikuvituksestaan kuvaavia piirteitä, jotka eivät ehkä koskaan ole
tapahtuneet, mutta jotka olisivat voineet tapahtua. Ja niin on hän
astunut siihen pyhäkköön, jossa kansat rakkautensa ja ihailunsa
jalustalle asettavat kaikki ne, joita he nimittävät hyväntekijöikseen
ja suuriksi miehikseen.

Toiset tulevat sinne pikemmin, toiset hitaammin; välistä kuluu
vuosisatoja, ennenkuin kansat ymmärtävät suurten miestensä arvon ja
kantavat heidän luunsa kunnioituksensa kirkkoon unhotuksen etäisiltä
hautausmailta.

Sakari Topelius tuli sinne jo eläessään.

Ja kuvaavaa oli tälle onnen suosikille, että kaikenlaiset pienet
sattumat, liikuttavat tilapäiset tapahtumat hänen viimeisistä
hetkistään tulivat kuin loppurepliikit hänen elämänsä näytelmässä
vahvistamaan sen kokonaisvaikutusta ja luomaan siihen soveltuvaa
lopputunnelmaa.

Sillä eikö hän mennyt täältä pois kuin noudattaen kaikkia taiteen
vaatimuksia! Eikö hän elänyt juuri niin kauan kuin sopivaa oli ja
kaunista! Eikö hän tullut vähää ennen kuolemaansa vielä kerran
keskeemme heittämään meille viimeisiä hyvästejään! Eivätkö nousseet
siinä tilaisuudessa hänen eteensä kaikki ne taruolennot, jotka hän oli
tyhjästä luonut! Eikö se ollut ihana, harvinainen hetki--liekö
kenellekään runoilijalle maailmassa semmoista ennen tapahtunut?

Ja kun hän keskuudestamme poistuttuaan kohta paneutui levolle, josta
hän ei enää noussut, oli niin kuin olisi hän itselleen sanonut: »Herra,
nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään.» Kuinka liikuttavat
olivatkaan hänen viime hetkensä! Vähää ennen kuin hänen viimeinen kova
kamppailunsa alkoi, virkkoi hän nuo sanat, jotka sananparren
sattuvaisuudella kuvaavat koko hänen luonnettaan, koko hänen
runouttaan, nuo sanat: »Pieni köyhä lapsi tuli tänne, pieni köyhä lapsi
lähtee täältä pois Jumalan luo»--joiden sanain siivillä hän ikäänkuin
liiteli luotamme.

Jos ei hän itse, viimeisen runollisen mielijohteensa neuvomana, olisi
niitä lausunut, olisi taru varmaankin kerran ne hänen sanomikseen
keksinyt.

Entä se auringon säde, joka pitkäin pilvipäiväin perästä heijasti hänen
huoneeseensa ikäänkuin hyvästiään heittämään!

Entä se lintu, joka lensi Östersundomin kirkon alttarin reunalle ja
kävi siinä visertämään juuri kun pappi aloitti kiitosrukouksensa
vainajalle!

Ja se toinen, kevään ensimmäinen leivonen, joka meren yli etelästä
lentäen itsenään hautauspäivänä, vähää ennen toimituksen alkamista,
näyttäytyi Uuden Kirkon päällä, ikäänkuin sekin pyrkien siihen osaa
ottamaan!

Kaikki tämä kuuluu kuin kauniilta tarulta, ja kuitenkin se on totta.
Vaan ei ole se totta sen vuoksi, että se on tapahtunut, mutta sen
vuoksi, että se on hänelle tapahtunut, ja sopii häneen. Pilkistäähän
päivä muidenkin sairaiden huoneisiin, laulavathan linnut muidenkin
haudoilla. Mutta kun se tapahtuu Topeliukselle, niin on sillä erityinen
merkityksensä ja se painuu mieliin. Nuo lintuset, ne muuttuvat silloin
niiden hyväin haltijain haamuiksi, jotka hänen kehtonsa ääressä
valvoivat, jotka häntä hänen eläessään aina johtivat ja jotka siis
tahtoivat häntä hautaankin saattaa.

Ja niin on taru Topeliuksesta valmis, taru suuresta miehestä, joka eli
kaiken kauniin palveluksessa ja kuoli yhtä kauniisti kuin oli elänyt.

»Uusi Kuvalehti», huhtik. 15 p:nä 1898.



LÖNNROTIN KUVA.


Ollaan yleensä taipuvaisia puhumaan pilkallisesti siitä innostuksesta
suurten miesten persooniin, joka ilmaantuu heidän ihailijoissaan. Ne
ovat muka vain työt, jotka ovat otettavat lukuun, sama se, millainen
oli se henkilö, joka sen suoritti. Päinvastoin on parempi, kuulee usein
sanottavan, että ei tunne suurta miestä, koska helposti voi tapahtua,
että hän himmentää sen kuvan, jonka hänen teoksensa antavat. Sellainen
pettymys voi kyllä olla mahdollinen, mutta yhtä mahdollista on myöskin,
että teot esiintyvät vielä suurempina ja ainakin selvempinä sille, joka
on nähnyt niiden tekijän, niiden sepän, ja pajan, missä tämä on
vasaraansa heiluttanut. Ainakin pitää tämän kirjoittaja parhaina
muistoinaan niitä hetkiä, jolloin hän Kajaanissa istui sen ladon
kynnyksellä, missä Lönnrot oli työskennellyt, tai nähdessään sen ahtaan
ullakkokamarin, missä Vänrikki Stoolin tarinat kirjoitettiin, tai
kävellessään sen talon huoneissa ja ympäristössä, jossa Topelius eleli.
Enkä minä mihinkään vaihtaisi sitä onnea, että sain kerran kaksi nähdä
Snellmanin ja kuulla hänen puhuvan ja yhtä monta kertaa nähdä ja kuulla
Elias Lönnrotia. Ellen sitä olisi saanut, tuntuu minusta kuin en osaisi
näitä miehiä ymmärtää ja rakastaa niin kuin nyt voin. Nyt näen heidät
ilmi-elävinä edessäni heidän vanhoilla päivillään ja voin kuvailla
heidät elävinä eteeni nuoremmiltakin ajoilta.

Tämä kadehdittava onni on tietysti tullut monen monituisen nykyisen
polven jäsenen osaksi, monella on tietysti Lönnrotista paljon selvempi
ja syvempi kuva kuin minulla, mutta saanenhan kuitenkin tänä hänen
muistopäivänään muutamin sanoin kertoa, millä tavalla Lönnrotin kuva on
eteeni kasvanut, painunut mieleeni ja millaisena sen nytkin vielä
sieltä löydän.

Jo pienenä poikana, ennenkuin oikein tiesin tuota »isoa Lönnrotia»
vielä olevan olemassakaan, kaikui Lönnrotin nimi kuitenkin korvissani
erään hänen sukulaisensa nimenä. Hän oli silloin ja on vieläkin pappina
kaukana pohjan perillä, josta tullen ja jonne mennen usein kävi
kotonani läpimatkalla. Hän on monessa suhteessa merkillinen mies,
perikuva maalaispapista ja kansanmiehestä, harva- ja syväsanainen, aina
puettuna sarkavaatteisiin jotakin erikoisen hienoa kotitekoa, siroihin
suomalaisiin pieksuihin ja kasvot niin rauhalliset, tyynet ja vakavat,
ja otsa, jota keskeltä jakaukselle kammattu tukka reunustaa, niin
puhdas ja korkea, että kun kerran on kiintynyt miestä katselemaan, on
vaikea saada hänestä pitkään aikaan silmiään irti. Kun sittemmin alkoi
selvitä, että oli toinenkin Lönnrot, semmoinen kansanmies hänkin, niin
sijoitin aateyhteyden avulla toisen sisällön toisen ulkomuotoon ja
pidin pitkät ajat näin saamani kuvan oikeana. Itsessään, niin
sanoakseni aatteellisesti katsottuna, ei suurta erehdystä ollutkaan
olemassa. Puvun, käytöksen yhtäläisyys oli ilmeinen, ja mitä
sisälliseen ihmiseen tulee, niin oli varmaankin hengen ja luonteiden
heimolaisuus suurena syynä siihen, että Lönnrot vielä vanhoilla
päivilläänkin usein matkusti läpi Suomen aina Ristijärvelle saakka
nauttiakseen siellä erikoisesti rakastamansa ympäristön viehätyksestä.

Toinen kuva, joka ihmisestä Lönnrotista jo kouluaikana astui eteeni,
oli hänen oma antamansa. Sain sen hänen esipuheistaan Kalevalaan ja
Kantelettareen. Harvoin on toteutunut sananparsi _le style c'est
l'homme_,--esitystapa, se on itse esittäjä--niin hyvin kuin kaikessa,
mitä Lönnrot on kirjoittanut. Hänen tyylinsä on täydellisesti hän itse.
Ei mitään tehtyä, ei mitään haettua ja keikailevaa, ei teennäisesti
kylmempää ja arvokkaampaa kuin mitä hän itsekään on. Kun hän
kirjoittaa, niin on kuin hän istuisi ja juttelisi pirtin lasin alla
penkillä, piippu hampaissa, kyynärpää polvien varassa, harvasteeseen,
perinpohjaisesti, kuulijakuntana sama Suomen kansa, joka tuvassa asuu
ja tuvan täyttää. Alkulause Kantelettareen, jonka hän päiväsi omana
syntymäpäivänään, tänä samana huhtikuun 9 päivänä 1840, on alusta
loppuun kansantajuinen esitelmä, jossa mitä koruttomimmin, mutta
samalla mitä tajuttavimmin tehdään selkoa suomalaisesta runoudesta, sen
hengestä, sisällöstä ja sen kauneuden luonteesta. Uudelleen ja aina
uudelleen luen tuon runollisia, kansanomaisia vertauksia täynnä olevan
alkulauseen enkä voi olla siitä tähänkään panematta muutamia otteita.

Vertaillessaan kansan ja oppineiden tekemiä runoja hän m.m. lausuu:
»Jos oppineiden teelmiä arvaisimma, niin siinä Suomen runosto jäisi
loitos jälelle monesta muusta kansasta, niinkuin jääki. Joka
jälkimäinen ei kuitenkaan paljo puolusta meitä, koska kansantekoisissa
runoissaan on pian ensimmäisiä. Kummallaki, niin kansan kuin
oppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo
emmekä taida vastustella, mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen
näemmä edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan.
Kansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei
tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä.----Pilvet taivaalla kulkevat
tietänsä eivätkä jätä kun varjonsa maalle. Samate ihmisen mieli ja
ajatukset; ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa ajellen, vaan
lähimmäinen siinä tilassa heistä ei tiedä suuresti mitään; mutta pilvet
viimein kasvavat ja puhkeevat sateeksi; samalla lailla paisuvat mieli
ja ajatukset aikanansa, puhkeevat sanoiksi ja lähtevät sanamuodossa
toistenkin havaittavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme joko
sopimattomasti vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja
erinäiset niiden vaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenestä rannasta alkaen
ensin siittää pienet väreet, kasvattaa väreistä laineet, kohottaa
laineista suuret, ulommaksi havattavat kuohupäät aallot. Samalla
tavalla erinäiset vaikutukset ensin liikuttavat tyvenen mielen ja sitä
jonkun ajan liikuteltuansa pakottavat viimein äänellä itsensä
ilmoittamaan. Olkoon siinä sikseen kansanrunoin synnystä ja
ilmauksesta.»

Ja kuinka viehättävästi hän esittää oman naivisen, melkein lapsellisen
itsensä seuraavassa:

»Oppineitten runot siinä kohta erotetaan kansanrunoista, etteivät ole
ajatuksetta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Siinä on muuttunut
työksi, mikä kansanrunoissa on ilmauma; elävän käen ääni metsässä
kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi
vesi-ojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Lapset usein
kuuntelevat mieluisemmin kuvakäkeä, joka seinäkelloissa tiimat huhuvi,
kun elävätä metsäkäkeä; pitävät suoran kaivosojan kauniimpana, kun
sinne tänne mutkittelevan luonnon puron; asuskelevat ennemmin
istutetussa puistossa, kun luontaisessa metsässä. Oppineitten runoissa
pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan ensinnä tehdään pilvi, jonka sitten
annetaan sataa, s.t.s. oppinut runoille ruvetessaan ensin kokee
mielensä ja sydämensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoilla--
Oppineet kuitenkin, moninaisuutta rakastavaiset, ottavat runoillaksensa
aineista, jotka ilman olisivat paremmat. Tätä emme nyt kuitenkaan sano
ylehensä kaikista oppineitten runoista. Tosin löytyy niidenki seassa
toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse
kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat ne muotonsa
moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha voittaa
puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on
suurempi.--Mikä siis on kansanrunoissa se ominaisuus, jossa enimmästi
tekorunoista erotaksen?--Se on luonto ja teeskentelemättömyys.»

Luonto ja teeskentelemättömyys--niin, se on se »omaisuus», jossa
myöskin noiden sanain kirjoittaja monista muista »erotaksen».

Mutta joskin hän tällä tavalla lyö ikäänkuin lämpimämpää kättä omalle
lapselleen, hellii hän toistakin: »Meidän toivotuksemme on, että Suomen
uusi laulu perustettaisi vanhan laulun kulmakivelle, vaikk'emme
sentähden katso sopivaksi, että koko rakennus tulisi tuon raukeavan,
heikon ja rauenneen, mukaiseksi. Mutta erinäisiä huoneita voipi
väljentää, akkunoita suurentaa, uloslämpiävä muuri kiukaan ja reppanan
sijasta rakentaa, koko rakennus korottaa ja vieläpä seinätkin
ulkopuolelta punata.» Onhan siinä uuden runoutemme ohjelma, jota ulomma
se vieläkään ei ole kehittynyt.

Vaan kaikista välittömimmin ja suoranaisimmin kääntyy hän
kuulijoittensa puoleen koettaessaan osoittaa, etteivät vanhat virret,
niinkuin siihen aikaan usein väitettiin, estä »oikean kristillisen
elämän harjoitusta maassa»: »Jos niin olisi, niin toki olisimmaki
paremmin tehneet, ne kerrassaan tuleen nakata, kun pränttiin toimittaa,
ja sitäkin paremmasti, jos niitä emme ensinkään olisi unohduksen tieltä
keränneet ja korjanneet. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä nytkin
kaiken ja monivuotisen työmme perästä, saisivat paikalla präntin
sijasta lieteen lentää nämä laulut ja virret, jos niistä mainitussa
kohdassa mitään haittaa, vastusta eli muuta hämmennystä pelkäisimmä.
Joka luulee kenenkään mielen ja ajatukset näiltä pidätettävän, se ennen
näitä ja meitä tuomitsematta hävittäköön maailmasta kaikki joutavat,
mielettömät puheet, seurat, hypyt, tanssit, soitot ja muut semmoiset--
kieltäköönpä linnutkin ilmassa laulamasta, koska ne kuitenkin
tiettävästi eivät aina laula luojansa ylistystä, vaan lauluillansa
useinkin suosittelevat toisiansa--kieltäköön myös maan kasvamasta
muuta, kun _ristinkukkia, kiesuksen kämmeköitä ja Maarian
vuodetheiniä_.»

On kuin _kuulisi_ hänen puhuvan, ensin totisesti, opettaen ja neuvoen
ja sitten juuri vakavimmallaan ollen puheensa lopuksi jo vähän
leikiksikin pistäen. Ja mikä omituinen viehätys tuossa nyt hiukan
oudolta ja vanhanaikaiselta kuuluvassa kielessä, niinkuin kuivuneessa
hajuheinässä, joka vanhan kirjan sisästä sattumalta käteen putoaa!
Siinä on samalla jotakin sammaltuneen muistomerkin viehätystä, jotakin
_monumentum linguae fennicae_, jotakin karkeatekoista, mutta samalla
tarkkaa ja täsmällistä, joka houkuttelee sen luo aina tuontuostakin
palaamaan.

Ja tätä hänen näin itsensä luomaa kuvaa täydentävät ne monet kaskut,
joita miehestä mieheen kerrottiin hänen seikkailuistaan: esim. kuinka
nimismies, luullen häntä maankulkijaksi, oli ottanut hänet kiinni
tiepuolesta, istuttanut rattailleen ja ajanut pappilaan, mutta kuinka
sinne saavuttua rovasti oli juossut häntä vastaan ja sulkenut hänet
syliinsä--monta muuta samanlaista tapausta mainitsematta, joissa
suomalainen hilpeys ja leikillisyys esiintyy mitä viehättävimmässä
valossaan.

Tässä yhteydessä mainittakoon myöskin mitä Grot kirjeissä eräälle
ystävälleen kertoo Lönnrotista: »Hänessä on semmoinen herttainen
hyväluontoisuus, suoruus ja teeskentelemättömyys, että kaikki, jotka
hänet tuntevat, rakastavat häntä sydämestään. Tuskin olimme eilen
istuneet lautalle (jolla kuljetettiin matkustajia Kallaveden yli) ja
hän saanut piippunsa sytytetyksi, kun minä huomasin hänen kädessään
vielä toisenkin piipun. Hän oli näet hiljalleen ottanut sen
naapuriltaan soutajalta, pisti sen täyteen tupakkaa, sytytti ja antoi
sen hänelle takaisin. Muistatkohan sinä oikein hänen omituista
muotoansa, rumaa, mutta miellyttävää, kun siihen tottui? Minä oikein
ihailen häntä, etenkin kun hän puhuu ja ojentelee käsiään ja nyykäyttää
päätään edestakaisin. Kertoessaan jotakin naurettavaa hän itse usein
purskahtaa nauruun. Hänen pukunsa on yhtä omituinen kuin hänen
olentonsakin. Päässä on hänellä viheriäinen, topattu verkalakki, jossa
on lippu ja samettinen reunus. Palttoo, harmaanruskea väriltään, on
tehty kotitekoisesta villakankaasta; siinä on musta samettikaulus ja
samanlaiset käänteet; uutena on se maksanut 16 rupl. 50 kop.
paperirahaa ja tehty se on Kajaanissa. Hän ei pukeudu näin ainoastaan
matkaa varten, vaan sentähden, ettei ole tottunut hienoihin vaatteisiin
ja koska hänen täytyy olla säästäväinen.------Hänen koulunaan olivat
olleet puute ja kaikenlaiset vaikeudet. Häneltä voin oppia olemaan
ilman mukavuuksia ja nautintoja. Jos niitä tarjotaan, ei hän niitä
hylkää, vaan jollei niitä ole, on se hänelle yhdentekevää. Hän ei
pelkää kuumuutta eikä kylmää, ei tule kärsimättömäksi eikä harmistu,
vaikka tapahtuukin pieniä vastoinkäymisiä matkalla, vaan hän on
kaikkeen ja kaikkiin tyytyväinen. Kuitenkaan ei hänen terveytensä ole
niin vahva kuin voisi luulla. Totta on, että hän on siitä liian
välinpitämätön; välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava
kaikissa hänen toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman
syvää uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta
tulla vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti
kehittynyt.» Kuva, jonka Grot näin piirtää, on niin elävä ja välitön,
ettei siihen ole tarvis mitään lisätä, semminkin kun pääväritys siinä
on sama, minkä elämäkerrallinen kirjallisuus yleensä Lönnrotista antaa.
Ja tuo kuva on lyhyesti sanottuna kuva suomalaisesta kansanmiehestä,
jalostuneesta, sisällisesti ja ulkonaisesti hienontuneesta, mutta aina
ominaisuutensa ja pääpiirteensä säilyttäneestä, joka oli joka paikassa
oma itsensä ja jossa koko kansa näki oman itsensä. Sentähden ei
kenenkään suuren miehemme ulkonainen ja sisällinen kuva ole painunut
niin syvästi, niin tarkkapiirteisesti muistoomme kuin Lönnrotin. On
vanha ja kulunut se lauseparsi, että se kuva ei ole ainoastaan
seinillämme, vaan myös sydämissämme, mutta sattuvammin ei hänen
paikkaansa voi eikä tarvitse määritellä.

Yhden piirteen siihen ehkä vielä voisi lisätä, sen, jonka Ahlqvist
antoi Lönnrotin kuvan selvittämiseksi. Eri runoja kokonaiseksi
Kalevalaksi yhteen liittäessään oli Lönnrot menetellyt samalla
oikeudella kuin mikä muukin runolaulaja, joka muistamansa yhteen
liittää. Tuosta tuli ainakin minun mielikuvituksessani Lönnrotin kuvaan
piirre karjalaista runolaulajaa eikä vain laulattajaa, ja minusta
tuntuu kuin olisi se luonnos, jonka Eemil Halonen laati Lönnrotin
patsaasta vaatimattomuudessaan, yksinkertaisuudessaan ja luonteen- ja
kansanomaisuudessaan lähempänä tätä kuvaa kuin se virallisempi, joka
nyt kohta tulee Helsinkiin pystytettäväksi. Vaan olisi Halosenkin
kotoinen Lönnrot-kuva saapa sijansa jossakin. Sija olisikin jo
valmis--Kajaanissa, jossa Lönnrot niin kauan asui ja josta käsin hän
runot keräsi. Siellä sydänmaan sisässä, mutta samalla vilkkaan
matkailijaliikkeen varrella, siellä olisi esim. vuolukiveen hakattu
kuvapatsas kuin kotonaan. Onhan Porvoossakin Runebergin patsas.

Että Lönnrot virallisestikin esiintyessään esiintyi samanlaisena kuin
yksityisesti, on luonnollista. Kuva, jonka olin muodostanut hänestä
hänen elämäkerroistaan, suullisista kertomuksista ja siitä, minkä hän
sitä tietämättään itse oli antanut itsestään kirjoituksissaan, oli
täydelleen sama kuin se, minä hän astui eteemme juhlassa, joka
pidettiin vanhukselle hänen täyttäessään 80 vuotta. Kun seisomme hänen
asuntonsa edessä ja hän tulee ulos ja lausuu muutamia ystävällisiä
sanoja, on minulla koko ajan tunne kuin olisin hänet aina semmoisena
nähnyt, niinkuin olisi hän vanha tuttu, joka on pysynyt yhä sinä, mikä
oli erotessamme. Mikä kokonainen, pienimmissäkin liitoksissaan
valmiiksi valettu luonne hän mahtoikaan olla, josta jo paljas maine oli
painanut mieleen juuri sen hahmon, mikä hän sitten silmin nähden ja
korvin kuullen todella oli!

Mutta mikä omituinen olojen iva! Yhtä kokonaisena kuin hän seisoikin
silloin kansansa edessä, yhtä hajanaisena seisoi kansa hänen edessään.
Suomen kansa oli siihen aikaan siinä tilassa, ettei se voinut suurimman
poikansa juhlaa viettää yhtenä kansana, vaan kahtena puolueena, eri
juhlissaan kumpainenkin. Se riiteli hänestä kuin saaliista, kahteen
jaettavasta, ja se kahakoi hänestä vielä hänen keskentekoisen
patsaansakin ympärillä. Mutta silloin olikin puoluesokeus jo mennyt
niin pitkälle, että se kaatui omaan silmittömyyteensä eikä siitä enää
niille jaloilleen nousse.

Mutta Lönnrot nousee pian jalustalleen, joka on tehty Suomen harmaasta
kivestä, vertauskuvana kansansa parhaasta työstä, kansansa sisällisestä
tarmosta ja sitkeästä voimasta ja, toivokaamme toki, myöskin sen
yksimielisyydestä ja--sen etevimmistä henkisistä ja siveellisistä
ominaisuuksista, sanalla sanoen--sen supisuomalaisuudesta.

»Päivälehti», huhtik. 9 p:nä 1902.



ERÄS EPÄSIVEYDEN JA EPÄUSKON APOSTOLI.



I.

Merkillinen löytö, jonka tässä tuonnoisena päivänä aivan sattumalta
tein.

Ei ole muka mitään uutta auringon alla. Ja tottahan onkin, että niin
outoja kuin olivatkin esim. pappissäädyn mielipiteet kotimaisesta
kirjallisuudestamme, niin semmoisia on kuultu ennenkin. Ei ainoastaan
nykyisiä kirjailijoita ja sanomalehtimiehiä katsottu yleiselle
järjestykselle, yhteiskunnalliselle moraalille ja kirkonopille niin
vaarallisiksi henkilöiksi, että heidän lehtiään on lakkautettu ja
heidän kirjojaan kielletty. Sellaiset miehet kuin Snellman, Runeberg ja
Topelius ovat kyllä aikoinaan saaneet kuulla ankaroita moitteita
jumalattomuudestaan ja maailmanmielisyydestään, puhumattakaan
suomalaisen realistisen kirjallisuuden isästä Aleksis Kivestä ja hänen
»Seitsemästä veljeksestään», joka aikoinaan julistettiin jokaisen
siivon ja sivistyneen perheen pöydälle sopimattomaksi kirjaksi. Mutta
uutta lienee sentään monelle, että näiden tällaisten joukkoon on luettu
myöskin mies sellainen kuin--Elias Lönnrot.

Ja niin kuitenkin tapahtui viisikymmentä vuotta sitten! Ajatelkaa, että
tätä siivoista siivointa, vaarattomista vaarattominta hiljaista
työntekijää, jonka kaikki sekä valtiolliset että kirkolliset
auktoriteetit ovat asettaneet suoran suomalaisen esikuvaksi, on
syytetty aivan samasta, mistä tätä nykyä niin usein syytetään
sanomalehtimiehiä ja kirjailijoita. Hänetkin on asetettu pilkkaajitten
penkille ja häntäkin on pidetty uudenaikaisena pakanana, hänen aikansa
kannalta katsoen.

Paitsi sitä, että tällä asialla tätä nykyä on n.s. päivän kysymyksen
merkitys, huvittanee se myöskin hauskana sivistyshistoriallisena
ilmiönä.

Lienee kyllä tunnettu asia, että kansanlaulujemme ja runojemme kerääjä
ei tämän toimensa tähden juuri ollut senaikuisen papiston suosiossa.
Kuinka olisi muuten voinut ollakaan, sillä olihan vanha runoutemme
kirkonmiesten mielestä pakanuuden aikuista lorua, jonka hävittäminen
kuului heidän ohjelmaansa. Niiden elvyttämistä ja kansan muistoon
johtamista katseltiin siis luonnollista kyllä sillä taholla karsain
silmin. Mutta että Lönnrotia on syytetty niin samanlaisista asioista ja
niin yhteen vivahtavilla sanoilla kuin tätä nykyä syytetään hänen
vähäpätöisiä jälkeläisiään sanomalehtimiehen työssä, sen harvat
tietänevät.

Eräs lähettäjä J.F.B. oli pitänyt velvollisuutenaan ottaa tätä
osoittaakseen, ja varoittaakseen Suomen kansaa tuosta vaarallisesta
miehestä ja hänen sanomalehdestään.

Kaikesta päättäen on kirjoittaja pappismies ja kenties on hänen
nimimerkkinsä monellekin tunnettu.

Ottakaamme tähän ensin näytteeksi syytös epäsiveydestä. Siihen näkyy
antaneen aihetta eräs runo »Hekkalan Mari», joka on helmikuun numerossa
1836 ja jossa lauletaan rikkaan tytön sulhaspuuhista. Siinä tavataan
esim. seuraavat säkeet:

    »Mari sänkynsä levitti,
    Paljon peittoja paneepi,
    Sanoopi sanalla tuolla:
    Riisu vieras vikkelästi,
    Poes kintahat käsistä,
    Lakki laske arkulleni,
    Kengät keskilattialle,
    Vilu siell' on seisoessa,
    Painu tänne pakkasesta,
    Siirry peittojen sisälle.»

Jääköön lukijan verrattavaksi, mitenkä likeinen on yhtäläisyys näiden
säkeiden ja erään kohdan välillä muutamassa tähän aikaan paljon puheena
olleessa kirjassa.

Mutta se tapa, millä senaikuinen kirkollinen kritiikki otti vastaan
tämän runon, muistuttaa ainakin hyvin elävästi siitä, mitä samalta
taholta on tähän aikaan sanottu samanlaisista kuvauksista.

»Tähän asti--niin kirjoittaa J.F.B.--ei yksin luonnollisille hyville
tavoille ole Mehiläisessä ollut oikeata puolta. Mikä lieneekään
nostanut sen sellaiseen vimmaan? Kun Lönnrot edellä mainitun runon
johdosta oli sanonut, ettei siinä 'Hekkalan Mariasta lausuta sen
pahempaa, ettei kyllä valitettavasti monestakin tytöstä käy pahempia
lauseita' ja kun hän vielä uskaltaa lisätä: 'Melkein lukisi koko runon
hälle kunniaksi, koska siinä ei voi hänen arvoansa suuresti millään
alentaa', niin ei sovi kummastella, että arvostelija 'ei toki usko
yhtään Suomen sirkkuaan niin raaksi, että suuttumatta, ja vieläpä
korvallekin läppäämättä' kuulisi itsestään laulettavan tällaista. 'En
usko, sanon vielä kerran, Suomen tytön punottamatta ja vihastumatta
toisestakaan tätä kuulevan laulettavan.'»

Kuinka monta kertaa sitä sitten on samalla ponnella vedottu Suomen
naisen kasvojen punaan, vaikken tiedä millä menestyksellä!

Saman runon lopussa on sitäpaitsi kymmenkunta säettä, joita
kainostelematta sanotaan »irstaisiksi». Ja jos ne todellakin siltä
kannalta ovat ymmärrettävät kuin arvostelija ne näyttää ymmärtävän,
niin jättää tämä vanha runous tälläkin alalla uudemman realistisen
kirjallisuuden kauas jälkeensä epäsiisteydessä ja ajatuksen
epäpuhtaudessa.

Rakkaudessaan kansan runouteen oli Lönnrot vielä lehdessään koettanut
poistaa vääriä käsityksiä vanhoista runoista ja sanonut, että »monessa
kohti maassamme on rahvaalla turha pelko runoistansa, kielletyn,
luvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulellakin niitä».

Sen lisäksi oli hän vielä kehoittanut kansaa runontekoon, painattanut
kansanrunoilijain kyhäyksiä ja antanut neuvojakin niiden tekemiseen.
Yllämainittu runo oli hänen mielestään esimerkiksi sopiva. »Paljon ei
puutu--kirjoittaa Lönnrot--ettei tämä runo sopisi varsin hyvin
osoitteeksi eli näytteeksi, miten laadullinen naururuno muillakin
kansan runoilijoilla olisi toimitettava.»

Mutta siitä hän sai mitä ankarimman kurituksen:

»Minun luullakseni, runojen ollessa sellaisia, kuin äsken esimerkiksi
pantu, ei toki nimitetty pelko olisikaan turha, vaan sangen hyvä, jos
vaan voisi tukahuttaa sellaisen runoelemisen innon, joka ei ainoasti
päätä suoraa sodi puhdasta kristillisyyttä vastaan, vaan myös on
vahingollinen luonnolliselle siistimenoisuudelle.»

Se oli siihen aikaan. Ja jotenkin samalla lailla kuin nytkin.

Sillä jos siihen aikaan olisi tehty anomus kirjailijapalkkioista,
niin olisi se tietysti saanut--juuri Elias Lönnrotin julkaisuja
silmällä pitäen--pappissäädyssä juuri saman vastauksen kuin
kirjailijapalkkioasia sai siellä näillä valtiopäivillä. Ja vielä
suuremmalla syyllä, sillä olihan tuo kirjallisuus, jonka silloin
katsottiin »turmelevan kansan siveellistä mieltä», varsinaista
kansankirjallisuutta, jonka hävittämiseen kansan keskessä kenties olisi
voinut varoja myöntää, mutta jonka kehittäminen olisi ollut kauhistus.

Seuraavassa osassa tätä kirjoitusta pyydän saada tuoda esimerkkejä
siitä, millä perusteilla Lönnrotista, tästä silloisen epäsiveyden
levittäjästä, sen lisäksi vielä tehtiin--epäuskon apostoli.



II.

Kaikkia niitä, joita joskus on syytetty epäsiveydestä, on tavallisesti
myöskin samalla syytetty epäuskosta. Sillä kulkevathan nämä kaksi hyvää
asiaa käsikädessä ja täydentävät toisensa.

Elias Lönnrotia kohtasi syytös jälkimmäisestä vielä ankarammin kuin
edellisestä. Me, jotka olemme tähän saakka luulleet, että hänen aikansa
katsoi hänet yhtä uskonnolliseksi kuin mikä hän lienee todella ollutkin
ja minä hän ainakin meille on esitetty juhlapuheissa ja muissa
kirjoituksissa, hämmästymme tietysti suuresti kuullessamme, että hän
sai kantaa »pakanan» nimeä hänkin. Hänestä, niinkuin edellisessä osassa
tätä kirjoitusta jo mainitsin, tehtiin täydellinen epäuskon apostoli.

Nekin perusteet, joilla tähän päätökseen tultiin, ovat tavattavissa
ennenmainitun J.F.B:n kirjoituksessa vuoden 1840 »Mehiläisessä». Ja
nekin muistuttavat hyvin elävästi eräistä hyökkäyksistä, joita
tuonnoittain muutamien kirkollisten maaseutulehtien puolelta tehtiin
eräitä toisia maaseutulehtiä vastaan.

Hetikohta, »Mehiläisen» ensimmäisen vuosikerran ensimmäisessä
numerossa, ajoi Lönnrot loukkauskivelle. Eräässä »Muunnelmia» nimisessä
kirjoituksessa selittää hän kansantajuisesti jumaluuskäsitteen syntyä
ja rohkenee m.m. väittää, että on ollut ja on vieläkin kansoja, »joilla
ei ole pienintäkään tietoa jumalasta». Kirjoituksensa alussa antaa
J.F.B. »Mehiläiselle» sen neuvon, ettei sen pitäisi »lentämän
korkeammalle kuin siivet kannattavat ja että sen tulisi muistaa
päämääränsä olevan ainoastaan tässä elossa kartutella hyödytystä ja
huvitusta ihmisille, ei yritelläkään kajoamaan uskonoppiin ja tulevan
elämän asioihin------että luonnossaan pysyin ja oikiata päämaaliaan
kohden kulkien ei taidottomuudessaan peräti hukkaan lentää
hurrittaisi».

Tämän alkulauseen jälkeen seuraavat varsinaiset syytöskohdat ja
todistukset:

»Mehiläinen on kyllä monasti julistanut pitävänsä P. Raamatun arvossa
ja oikean uskon ainoana perustuksena. Mutta sitä ei tämän kirjoittaja
jaksa uskoa, nähdessään ja kuullessaan siltä niin monta P. Raamatun
oppia vastaan käyväistä menoa ja ääntelemistä. Hän rohkenee esimerkiksi
päättää, jotta 'kaikki historian totuus juurraksen enemmältä muisto
muistolta säilyneihin tarinoihin ja kirjallisiin tietoihin', että 'pian
ainoat muinaisajan tiedot ovat etsittävät tarinoissa', että 'sekä ne,
jotka epäilevät suuresti mitänä totta näissä tarinoissa löytyvän, että
ne, jotka pitävät enimmiä totena, taitavat erehtyä', ettei
'historiallista totuutta silloin (vanhaan aikaan) kysytty, eikä
vaadittu, vaan ainoasti luonnollista totuutta eli asian kertomista sen
aikuisten ihmisten luulon ja toivon mukaiseksi, ja että ikivanhoja
aikoja tutkiessa, ikäs kun uimme avaralla merellä, kussa ei rantaa
erotakana'. Olisin uskonut Mehiläisen näitä puhuneen ei P. Raamatun
Historiasta, vaan muista maailmallisista, ellei se taas tulisi
sanomaan: 'monet kansat juontavat tarinoitansa aina maailman
alkuluomisesta, niin _Juudaankin kansa pyhissä kirjoissansa, jotka
vielä meilläkin ovat arvossa pidettävät_'.--

»Ja muut sanokoot, minkä verran puolta tuntunee Raamatulle seuraavista
sanoista: 'sen vaan sivumennessämme mainimma olevan, minkä Raamattu
alkuosista kertoo, paljon selvemmän, luonnollisemman ja ylevämmän
kaikkia muita Aasialaisten kansain loruja, satuja ja mieli johdannolta
näistä aineista' j.n.e.--siksikuin mainittuansa kinausta, kahdestako
vai useammasta alkuluodusta kaiken maan ihmiset juontavat sukunsa ja
syntynsä, erotaksen asiasta Mehiläinen näillä sanoilla: 'me tämän
riidan heitämmä silleen ja mainimma ilman kaikista maanpäällä nykyään
löytyvistä ihmislaaduista eli roduista' j.n.e.»

Kun muistaa, mitä raamattu niin selvään opettaa ihmiskunnan
esi-isistä, niin ei sovi juuri ihmetellä, jos Lönnrotin esiintuomain
mielipiteiden julkilausuminen saattoi puhdasoppisen kirkonmiehen
epäilemään hänen raamatullisuuttaan ja kysymään: »Mutta missäpä arvossa
se pitänee P. Raamattua, joka 'heittää silleen' ratkaisemata sellaisen
riidan?»

Yhtä hyvin voipi kirjoittajan kannalle asettuen ymmärtää seuraavankin
syytöskohdan.

Eräässä Lönnrotin julkaisemassa ja jonkun Pieksiäisen kirjoittamassa
runossa, »Kiitos Keisarille», joka oli voitollisesti taistellut
turkkilaisia vastaan, lauletaan:

    Voi teitä tuimat turkkilaiset,
    Jumalaton julma kansa,
    Pahanelkiset pakanat!
    Uskon päältä usiasti
    Kapinoita kauhioita,
    Tappeloita tuimimpia
    Harjoittelette häjyjä,
    Herran oppia hyveä
    Estelette eksyväiset.

Näiden säkeiden johdosta uskaltaa Mehiläisen toimittaja, varomattomasti
kyllä, antaa näin kuuluvan oikaisun: »Mitä turkkilaisista sanotaan, ei
ole toden tosi. Turkkilaiset eivät ole _jumalattomia_ eikä _pakanoita_,
vaan Mahometin uskolaisia, jotka tunnustavat yhden ainoan jumalan,
samaten kuin me Kristinuskovaisetkin, siinä meistä erinomattain
poikkeavaiset, etteivät pidä Vapahtajata Jumalana, vaan muuna pyhänä
miehenä, eivätkä palvele Jumalata muutenkaan kun yhdessä persoonassa.
Pian Vapahtajan sijaan on heillä Mahometi, ei kuitenkaan jumalallisesta
vaan propheetan arvosta, jonka kautta Jumala olisi ilmoittanutse.»

Tuosta selityksestä syntynyt epäluulo on terävä ase J.F.B:n kädessä
Lönnrotia ja »Mehiläistä» vastaan. »En ihmettelekään, sanoo hän, että
hän nureksii Pieksiäistä, kun hän mainitussa runossa sanoo
'Turkkilaisia jumalattomiksi', ja muuten kokee maalata heitä
sellaisilla värillä, että lukia, joka ei heitä muista kirjoituksista
tunne, pian vetää heidät kristittyin verraksi. Mutta sen vaan tähän
sanon, jos ei Turkkilaiset ole jumalattomiksi sanottavat, niin ei
sitten pakanatkaan, sillä jokaisellahan on jumalansa, jos ei oikia,
niin kuitenkin väärä.»

Kirjoittajan pyhimpiä tunteita loukkasi myöskin se leikillisyys, joka
niin usein ilmaantui Lönnrotin kirjoituksissa. Eräässä »Mehiläisen»
kirjoituksessa »Nykyisistä asioista», jossa m.m. jutellaan suurista
lumituiskuista v. 1835, pistetään pilaa seuraavin sanoin: »Oli kattoa
myöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen
juoksuttanut. Niin eräs matkustavainen sieltä puolen taloon lähenevä,
ei tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajaa täyttä vauhtia hevosensa,
ensinnä katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten, sillä
pihan puoli oli paljas. Sattu talonväkiäkin pihalle, joka kyllä
hämmästy tästä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista, sillä
ennen ei tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneekin
muutamia sinne menneitä.»

Nämä viimeiset sanat, sanoo kirjoittaja »yteliksi» ja »raamattua
ylenkatsovaisiksi».

Mutta lopullinen tuomio luetaan Mehiläiselle ja sen julkaisijalle
seuraavassa:

»Ja vielä ytelämmäksi ja Raamattua ylenkatsovammaksi tuntuu Heinäkuun
n:ossa olevan 'Tupakkirunon' jälkimaineessa tavattava juttu
'Ruotsalaisesta Pohjois-Amerikan pakanoita kääntämään lähteneestä
papista', jossa siistimpään pukuun puetaan pakanain senpäiväiset lorut,
kuin Kristillisen opettajan Raamatusta otettu lause, niin että jos
puolenpitämättömältä kysyttäisiin, pakanallisuudenko vai Kristinopin
ystäväksi hän luulee sen kirjoittajaa, hän arvelematta vastais,
pitävänsä hänen pakanallisuuden puoltajana.------Se vaan on vahinko,
ettei Mehiläinen puhtaalla rakkaudella kohtele uskonoppia, vaan
pikemmin kiukulla ja vahingoittamisen himolla, joka on sitä
vaarallisempi, jota enempi se kokee sitä peitellä, tekien itsensä
raamatun ystäväksi, sen vihollinen kuitenkin todella ollen. Sentähden
en voi uskoa sopimattomalle ja uskossa vahvistumattomalle rahvaalle
siitä sen mennä vuonna näytetystä innosta olevan niin suurta
hyödytystä, kuin siitä vahinko on, koska uskonoppi raamatullisessa
puhtaudessa opetettu, opittu ja seurattu, on kaiken kansan oikian onnen
perustus. Sentähden uskon heidän kädessään Mehiläisen olevan niinkuin
terävän veitsen taitamattoman lapsen kädessä. Ja sentähden en minäkään
ole rohjennut kehoittaa kansaa sitä lukemaan, vaikka edelläpäin
mainittuin etuin tähden kyllä olisin tahtonut ja tainnutkin hankkia
sille satojakin lukioita.»

       *       *       *       *       *

Mitä nyt Lönnrot kaikkiin näihin syytöksiin vastasi?

Tavallisella vaatimattomuudellaan, melkein nöyryydellään pisti hän näin
kuuluvan palasen J.F.B:n kirjoituksen alle: »Nyt emme tohdi
lukijoitamme niin kauan yhden jos tarpeellisenkin aineen kertomisella
pidättää. Vaan jos vasta tilaa saamme ja erittäinkin, jos kuulemma sitä
muiltakin lukijoiltamme toivottavan eli edes suattavan, niin
estelemättä tahdomme sen anotun paremman selityksen lukijoillemme antaa
missä taidamme. Siihen asti ajatelkaa niistä harvat lukiamme mitä kuki
näkee parhaaksi eli muuten tahtoo.»

Tuo kuuluu hiukan alakuloiselta. Oliko syytetty ehkä tullut
syyllisyytensä tuntoon? Vai vaikuttiko laimeaan vastaukseen se, että
»Mehiläisen» aineellinen perustus oli kovertunut? Tosiasia ainakin on,
että lehti seuraavassa n:ossaan ilmoitti aineellisen kannatuksen
puutteessa--lakkaavansa.

En tiedä, olivatko lukijat loukkaantuneet lehden »henkeen». Jos
olisivatkin niin tehneet, niin sai ainakin sen toimittaja, tuo maamme
ensimmäinen »epäuskoinen» sanomalehtimies, täyden korvauksen
kärsimästään vääryydestä.

Omituista kohtalon leikkiä näet on, että hänen tekemiään virsiä nyt
veisataan kaikissa kirkoissa ja hänen kuvansa riippuu joka pappilan
seinällä.

»Päivälehti», 1891, n:o 104 ja 105.



»SUURI VAINAJA».


    Viikon on Vipunen kuollut,
    Kauan Antero kaonnut.

Muistopatsasta, joka voisi vastaanottaa hänen kansalaistensa
kunnioituksen, ei ole hänelle vielä olemassa hänen maansa
pääkaupungissa. Se on, niinkuin minkäkin nurkkapatriootin, pystytetty
kaukaiseen pikkukaupunkiin. Täällä on vain hänen hautansa.

Oli varhainen aamu, toukokuun 12 päivänä. Kun astuin portista sisään
viedäkseni kukkaskimpun takatalven kylmältä routaiselta maalta hänen
haudalleen ja käännyin vasemmalle käytävälle, näin hänen astelevan
sieltä vastaani. En sitä ollenkaan ihmetellyt, sillä tiesinhän, että
suuret miehet ilmestyvät maailmaan juuri silloin, kun niitä kipeimmin
kaivataan.

Tunsin hänet heti, vaikka olikin kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun
hänet viimeksi näin--tuossa samassa lyhyessä takissa ja kädessä tuo
sama tukeva ruoko kansalaisjuhlassa Ylioppilastalolla toukokuun 12 p:nä
1881.

Astuin syrjään, annoin tietä, paljastin pääni ja aioin mennä ohi, kun
hän ystävällisesti pysähytti minut:

--Huomenta, huomenta! Saanko luvan kysyä, minne matka?--Vai sinne!--Ei
maksa vaivaa, ei maksa vaivaa ... pistäkää ne tänne, tähän napinläpeen
... ei siihen, vaan tähän ... ja tulkaa ennemmin, kun teillä näkyy
olevan joutilasta aikaa, pienelle kävelylle kanssani. Pelkään, etten
itsestäni siellä enää osaisi minnekään.

Kun olimme tulleet ulos hautuumaan portista, jatkoi hän:

--Teki mieleni lähteä vähän katsomaan ... vähän katsomaan--

--Olen maannut vähän huonosti viime aikoina ... siellä humisee ja
jyrisee ja korvissani milloin koirat haukkuvat, milloin sudet ulvoo--
sanokaa, miksi ollaan tätä nykyä niin levottomia, niin hermostuneita?
Onko vihollinen jo maassa, vai puoluepyörätkö ne taas niin jyräävät?

--Onhan niitä niitäkin taas jyryytetty, sanoin. On viimeinen taipaleen
loppu edessä, ja täytyyhän kiirehtiä.

--Se on suomalaisen kyyti-Matin tapa semmoinen, aina semmoinen, sanoi
hän. Lähtee myöhään liikkeelle, ajaa laiskasti, torkkuu taipaleella,
ajaa kiinni vastaantulijaan ja kuluttaa aikaa tappeluun ja
haukkumisiin, kun olisi viisaampi antaa tietä. Mutta kun majatalo
vihdoin näkyy ja hän todellakin voisi panna tupakan ja liikkua
tyynesti, niin tempaa hän piiskansa, huutaa kuin hunni ja karahuttaa
rattaansa portin pieleen. Vai niin, vai niin, vai siitä se jyrinä.

--»Kun tapaukset yllättivät meidät, ennenkuin se suuri uudistus oli
tapahtunut ja ennenkuin se täällä tapasi yksimielisen kansan»,--niin
täytyyhän jouduttaa.

--Se on siis tullut, mitä ennustin. Mutta miksi olette viivytelleet,
mitä olette nahjustelleet? Tie oli selvä! Miksi ette valjastaneet
kaikkia hevosia vaunujen eteen!

--Me kyllä valjastimme kukin omamme, mutta kuinka valjastimmekaan, aina
vetivät ne eri tahoille kaksi kahta vastaan. Ja niin ne vetävät yhä
vieläkin.

--Yhä vieläkin? Yhä vieläkin huolimatta kaikesta, mitä on tapahtunut!--
Hän pysähtyi keskelle katua, pyörähti päin, puristi keppiään, rypisti
kulmiaan, niinkuin olisi vaatinut minua tilille kaikesta siitä, mitä
oli laiminlyöty.

--Yhä vieläkin? Ja siinäkö siis seistään?

--Jos haluatte, suuri vainaja, tehdä pienen kierroksen kaupunkiin, niin
olette ehkä näkevä, että on sentään edistyttykin.

--No niin, no niin. Katsokaamme. Sitähän juuri halusinkin nähdä ...
halusinkin nähdä.

Olimme tulleet sillalle, jonka alitse satamarata kulkee. Pitkä
tavarajuna jyskytti juuri ohitse.

--Mikä rata tämä on? kysyi hän vilkkaasti.

--Se on Helsingin satamarata, joka on yhteydessä Joensuun, Kuopion,
Oulun ja kohta Tornionkin kanssa.

--Se oli reippaasti tehty, oikein reippaasti!--Mutta nyt on helppo olla
finanssipäällikkönä. Jos minulla olisi ollut satamaradat ja radat
Ouluun ja Kuopioon v. 1867--. Mutta mikä on tuo lasihuone keskellä
katua?

Se oli sähköraitiovaunu. Kysyin, eikö häntä ehkä haluttaisi nousta
siihen, niin ajaisimme sillä keskikaupungille. Hän suostui ja oli
liikkeelle lähdettyämme kovin ihmeissään ja ihastuksissaan. Minun piti
tehdä hänelle tarkkaa selkoa järjestelmästä: kuinka liikevoima syntyy
kaukaisella asemalla ja kuinka se sieltä tunkee joka suunnalle
johtolankoja myöten ja sitten vaunun koneistoon tuota liikkuvaa
heiluria myöten.

--Vai niin, vai niin, puhui hän veitikkamaisesti silmiään iskien, vai
tuota »heiluvaa häntää» myöten, joka välittää voimaa säiliöstä
rattaihin ja panee ne liikkeelle ja jota ilman vaunun johtaja olisi
vain jarrumies--jarrumies.--

--Toden totta, toden totta, se on erinomainen keksintö. Teidän pitää
muuttaa kaikki rautatiet Suomessa sähköraitioteiksi ... koskelta
koskelle ... säästää puuta ja polttaa vettä ... kuuletteko, muistakaa,
mitä sanoin ... koskelta koskelle, sanokaa se insinööreille, sanokaa se
heille!

Huomautin, että siinä ehkä oli vielä joitakin teknillisiä vaikeuksia.

--Ne ovat voitettavat! Suuri aate voittaa kaikki vaikeudet.--Juuri
niin, sähköratoja kautta koko maan, yksi ainoa suuri substanssi niitä
liikuttamassa... Se on hegeliläinen idea, se on dialektinen metodi,
joka johtaa kaikki yhdestä ainoasta alkuvoimasta...--Seis! huusi hän
yht'äkkiä, kun tultiin vanhan kirkon puistoon ... tässä nousemme alas,
tahdon nähdä vanhan kotini!--ja niinkuin olisi saanut sähkösysäyksen,
pyöräytti vaunun johtaja jarrua ja vaunu pysähtyi.

--Katsokaa tuota somaa maalaiskirkkoa keskellä näitä uusia palatseja.
Se herättää sittenkin huomiota, se tekee sittenkin vaikutuksensa; se
oli minulla aina silmäini edessä. Teillä pitäisi kaikilla olla
silmäinne edessä maalaiskirkko. Se on se, joka on Suomen kansan
kulttuurin kehto.

--Sen eteen aiotaan pystyttää Lönnrotin patsas, tuonne kadun taa,
sanoin minä, viitaten puistikkoon, toiselle puolen Antinkatua.

--Miksi sinne? Miksei tälle puolelle tähän suureen puistoon, näitten
tuuheitten puitten varjoon.

--Se paikka odottaa teitä.

Hän kiiruhti kulkuaan. Mutta kun tulimme Yrjönkadun ja Vladimirinkadun
kulmaan, ei siinä näkynyt jälkeäkään hänen vanhasta talostaan.

--Mi-mi-mitä tämä on?

--Se on Suomalainen Yhteiskoulu.

--Yhteiskoulu? Onko se taas jokin uusi kasvatusopillinen keksintö à la
Casimir von Kothen?

--Se on yhteinen koulu pojille ja tytöille, jossa heitä valmistetaan
Yliopistoon.

--Ja kuka keittää ruokaa? Ja kuka hoitaa lapsia?--Jos saan kysyä. Ja
tämä minun vanhalla tontillani? Minä heitä opetan!

Ja hän köpitti portista sisään ja minä luulen, että hän sanoi pari
kovaa sanaa mennessään.

Hän oli poissa lähes tunnin, jollaikaa astelin edestakaisin kadulla.
Kulkiessani taas kerran portin ohitse näin hänet vanhassa
puutarhassaan, liikkumassa puulta puulle, joita oli itse istuttanut.
Äskeinen ankara ilme oli poissa, hän näytti taas tyyneltä ja
tyytyväiseltä.

--Hm! sanoi hän.--Siellä oli pieni pojanpoikanikin. Ne näyttivät varsin
reippailta ja iloisilta, sekä tytöt että pojat. Ehkei ole hullumpaa!
Johtajatar sanoi minun sanoneeni: »Ei ole olemassa ainoatakaan syytä,
miksi ei naisen sivistys ylipäänsä voisi olla sama kuin miehen.»--Ehkei
ole hullumpaa!--Suokaa anteeksi, että annoin teidän niin kauan odottaa.
Tahdoin tutustua »tulevaisuuden kouluun» minä »vanhan koulun» mies.--
Mutta kuinka hyvänsä, se on suomalainen koulu, joka on sijoitettu
tuohon palatsiin.

--Tämän saman kadun varrella on vielä kaksi yhtä suurta suomalaista
koulupalatsia: Suomalainen tyttökoulu ja Suomalainen Normaalikoulu.

--Kolme suomalaista koulupalatsia saman kadun varrella! Luulen, että
suuri koulumies von Kothen kääntyisi haudassaan tämän kuultuaan,--sanoi
hän ja hirnahti niin kuin hänen tapansa oli aina silloin, kun oli
oikein hyvällä tuulella.

Jatkoimme matkaamme Vladimirinkatua ja tulimme Henrikin Esplanadiin,
jossa uudet korkeat rakennukset, sikin sokin kulkevat raitiovaunut ja
tavaton liike Aleksanterin- ja Itä-Heikinkatujen kulmauksessa näkyivät
hetkeksi panevan hänen päänsä pyörälle. Hänen silmänsä etsivät jotakin
ja löysivätkin sen vihdoin, Ylioppilastalon. Mutta se näytti kovin
pieneltä ja kokoonkyyristyneeltä, kun sen vieressä seisoi Tallbergin
suuri liikepalatsi korkeine lasisine päätyineen ja loistavine
kyltteineen ja Iris-ylellisyyksineen.

Mutta yht'äkkiä hän huomasi Suomen Teollisuuskaupan pitkän nimikilven
ja pysähtyi katukäytävälle. Kun olin selittänyt, että tuossa kaksi
kerrosta täyttävässä kaupassa myytävät tehdas- ja käsityötuotteet
olivat kaikki kotimaista tavaraa, virkkoi hän:

--Se oli minunkin lempiaatteitani. »Isänmaallisuutta voi osoittaa
jokaisella inhimillisen toiminnan alalla. Ei ainoastaan kotimainen
kirjallisuus kysy voimaimme ponnistamista. Mutta muista
toimintahaaroista ei varmaankaan ole mitään, joka enemmän voi säilyttää
suomalaista kansallisuutta kuin voimakas kotimainen teollisuus.
Teollisuustoiminnan edustajat ovat kansallisuuden kannattajia, he
elähyttävät kansallishenkeä, kiihoittaen kansaa kohoamaan vieraiden
kansain vertaiseksi.--Siinä on suurta tuossa: avata älyllä ja
yritteliäisyydellä uusia lähteitä maansa elinkeinoille.» Sanoinko sen
Saimassa vai Morgonbladetissa?

--Se seisoo siinä nyt, tuo komea talo, muistomerkkinä Morgonbladetin
haudalla.

--Niin tekeekin, siinähän juuri oli kerran sen toimituspaikka. Se on
siis kuollut, »tidning för politik, ekonomi och litteratur»?

--Ratsu seurasi ritariaan hautaan.

--Mutta Dagbladet, se vanha paraadi-orhi, se kai yhä elää ja
hirnahtelee ja tepastelee liberalismin yhteisillä laitumilla?

--Kuoli sekin--ei tointunut enää siitä huumaavasta iskusta, jonka sai
vanhan ritarin säilästä viimeisessä turnauksessa.

--Levätköön rauhassa luunsa. Tahto oli hyvä, mutta aate heikko. Ei
paraskaan tahto voi mitään heikon aatteen palveluksessa. Mutta hauta
kaikki sovittaa, sovittaa tyhmyydetkin. Historian tuomio heittää
multansa erehtyneidenkin yli.

Olimme näitä puhuessamme tulleet Mikonkadun kulmaan.

--Talo toistaan korkeampi ja komeampi, sanoi hän.

Niinkuin kirkkoja kaikki!

Sanoin, että se oli _suomalaisen_ palovakuutusosakeyhtiö Pohjolan talo
tuo, joka juuri oli kuorestaan puhkeamaisillaan, ja että oli olemassa
_suomalainen_ tapaturmavakuutusosakeyhtiö Kullervo ja _suomalainen_
henkivakuutusosakeyhtiö Suomi, joilla kaikilla oli omat talonsa tai
ainakin osaa niihin.

Hän katseli yhä kohti »Pohjolan kivimäkeä», mutisi jotakin auringosta,
joka tuskin tulisi sen takaa näkymään, ja virkkoi sitten:

--Niskani taitan, jos kauemmin katselen, niskani taitan.--Entä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura? Asuu vielä vuokralla?

--Silläkin on oma talonsa, vieläpä vastapäätä Ritarihuonetta.

--Se oli toki hyvä, oli toki hyvä.

--Tässä vieressä on Kansallis-Osakepankin talo, sekin suomenmielisten
perustama laitos. Voimme astua sisään, jos haluttaa.

--Ohhoh! sanoi hän. Kas sitä komeutta! Omat kaupat, omat yhtiöt, omat
pankit. Teistä on tullut äveriäitä miehiä--meillä oli vain velkoja
meillä.--Hyvä on, hyvä on!--katsokaamme, katsokaamme!--ja vahtimestarit
kultakauluksiset kuin senaatin eteisessä!--Mjuka tjenare!--Niinkuin
temppeli ikään pilareineen ja pylvästöineen! Mammonan temppeli!--
Uskaltaako köyhä velkainen mies astua sisäänkään?

--Ilman sitä miestä, joka uudisti Suomen rahakannan, ei olisi tätä
kaikkea olemassa...

--So-soo-so-soo!--Ja kansa kantaa uhrejaan alttarille ja pipittaret ja
papittaret häärivät alttariensa takana ja ottavat vastaan uhreja ja
antimia. Pienet somat papittaret--varsin viehättävät Vestan neidot,--
jotka ylläpitävät ikuista tulta metallikupposissa ... ei saa koskaan
sammua, ei koskaan sammua ... toinen toistaan somemmat, näppärämmät ...
kultaset, kullanmuruset ... he, he, he!

Ja hän käännähteli siinä lattialla pilarien välissä ja hymähteli ja
astahteli. Kassalta kassalle. Mutta yht'äkkiä kävi hän totiseksi.

--Hoitakaa hyvin kassan rahoja, rakkahani. Antakaa myöskin elkääkä vain
ottako. Saavatko talonpoika ja torpparinpoikakin, kun tulevat pienine
papereineen? Elkää koskaan unohtako sitä perustusta, jolle olette tämän
talon rakentaneet. Minä tiedän minä, mitä on talonpojan rahapula ja
kuinka vähällä hän on autettu.--

Elkää vain liiaksi pohattoituko. Rahapöyhkeys on kaikesta pöyhkeydestä
vastenmielisin. Muistakaa, että varakkuus velvoittaa.----»Kulta ei luo
neroja, mutta nero liittää helposti rikkauden antaman vaikutusvallan
muihin etevämmyyksiinsä.»

Kassaneidit vähän kummastellen katselivat äijää, joka heille jotakin
haasteli, vaan eivät joutuneet sitä sen tarkemmin kuuntelemaan.

--Hyvä se on kuitenkin, hyvä kuitenkin, jatkoi hän taas poistuessamme.
Ehkä on suomalainen sittenkin enemmän toiminnan mies kuin puheen mies.
--Hyvää jatkoa, hyvää jatkoa.

Mutta kun olimme tulleet kadulle, pysähtyi hän lukemaan pankkitalon
oven pielessä olevia komeita nimilaattoja.

--»Castrén & Snellman, asianajotoimisto.»

--Omistajat Serlachius & Lassenius, lisäsin minä.

--Kaunis kyltti, kaunis kyltti... Sanokaa,--hän katsahti kulmiensa
alta, mutisti suutaan ja virkkoi:--Onko myöskin olemassa »Osakeyhtiö
Lönnrot & Runeberg aktiebolag»,--omistajat Andersson & Petterson?--
Mutta minne me nyt menemme? Mikä Paapelin torni se on tuo, joka tuolla
näkyy?

Olimme Mikonkadulla ja se oli Suomalaisen Teatterin uusi talo, joka
sieltä kohosi korkeuteen ja jota vain sen ympärille käärityt telineet
näyttivät enää maahan kytkevän.

--Vai niin, vai niin! Yksimielisyyden ja yksikielisyyden symbooli.
Kansan kaikkein korkeimman kulttuurin temppeli. Sen Parthenon, joka
kohoo yli koko kaupungin, jota tulijan silmä ensiksi tervehtää ja jota
tuo toinen rakennus tuossa vastapäätä riemuiten tervehtii, torin yli
sille huutaen: »concordia res parvae crescunt!»--Työmme tunnustetaan,
näen mä!

--Se on Ateneum, taidepalatsi.

--Cygnaeuksenkin suuri unelma toteutunut.--Ei nyt Suomen runotarten
ainakaan tarvitse pelätä päätänsä kurkihirteen lyövänsä. On siinä nyt
heille tilaa asettaa maalinsa korkealle, taivasta tavoitella.

Kerroin vähän vaikeuksistakin, jotka olivat olleet voitettavat,
loppumattomista tonttirettelöistä, vastustajain viimeisistä
ponnistuksista, jotka olivat turhaan rauenneet.

--Kunde just gissa de'! Kunde just gissa de'!--Mutta nyt se on ainakin
katon alla--ja katon alla koko suomalaisuus, mikäli voin päättää. Se
oli reippaasti tehty, oikein reippaasti. Sykähtelee ilosta vanha
sydämeni...

Ja hetken kuluttua, kun olimme tulleet Kaisaniemeen:

--Se on siis tehty, se on siis suoritettu. Ajattelen, että
vastustajatkin jo myöntävät, että se oli niin tehtävä.--Tämä on siis se
vanha viileä Kaisaniemi, jossa »lauantai-iltojen» jälkeen kevätkäkösen
kukuntaa kuuntelimme, kun olimme tarpeeksemme kiistelleet.--Mutta mitä
pitääkään minun sanomani? Niin mitä te nyt sitten teette?

--Me taistelemme!

--Taistelette? Kenen kanssa? jos saan kysyä.

--Keskenämme tietysti, sanoin minä.

--Mutta mistä te taistelette? jos vieläkin saan kysyä...

--Sanomalehti-ilmoituksista!--sanoin minä ja minua jo vähän
kummastutti, ettei hän sitä tiennyt; olisihan sen melun pitänyt
sinnekin kuulua.

--Mutta mitä niissä on taistelemista?

Esitin hänelle asian: kuinka eräät ruotsinmieliset liikemiehet
olivat ottaneet ne pois; kuinka sen johdosta suomalaisuuden suuri
äänenkannattaja ja koko suomalaisuus, jopa isänmaakin oli
joutumaisillaan huutavaan hukkaan, kuinka emme nähneet mitään
mahdollisuutta selvitä tästä pulmastamme asettamalla kaikkia
joukkojamme sotajalalle ja kuinka ainoa lohdutuksemme tässä suuressa
hädässämme oli ollut, että hän, suuri vainajamme, jos tämän tiesi,
varmaankin olisi sen johdosta haudassaan kääntynyt.

--Onhan mahdollista,--sanoi hän, vähän aikaa mietittyään, sillä tapaus
oli hänelle nähtävästi uusi ja ennen sattumaton. Onhan mahdollista,
ettei hän olisi ainoastaan _kääntynyt_ haudassaan, vaan siitä ylöskin
noussut, saatuaan tietää, että ruotsalaisten rahoilla vielä on niin
suuri merkitys suomalaisuuden taloudessa. Mutta lohduttakaa itseänne
sillä tiedolla, että hänen lehdellään ei ollut ilmoituksia edes senkään
vertaa, että olisi saanut sen musteen maksetuksi, millä hän
kirjoituksensa kirjoitti--eikä suomalaisuus kuitenkaan hukkaan
joutunut. Ja sallikaa hänen myöskin sanoa, että jos hänen lehtensä
olemassaolo olisi joutunut riippumaan hänen vastustajainsa
ilmoitusmaksuista, hän olisi ne itse siitä poistanut.

--Sanokaa, onko teillä vielä jotakin muuta aihetta, josta taistelette?

--Ja sitä te voitte kysyä?--kiivastuin minä.--Ettekö siis tiedä, että
kielemme kahleet eivät vielä ole katkenneet! Että vankilamme
vuossataiset ovet eivät vielä ole auenneet? Että on vielä virastoja,
jotka käyttävät vierasta kieltä keskinäisessä kirjeenvaihdossaan--että
tullihallitus antaa meille ilmoituksia, joissa ei ole suomen sanaa--
että postilaitos lykkää meille lippuja, joissa ei ole suomen sanaa--
että Suomen pankissa kyllä olisi papereita, joissa on suomenkin san...
mutta että niitä papereita ei sieltä anneta? Eikö tämä ole sortoa, jota
emme saa sietää, eikö tämä ole kansallisuutemme halveksumista, jota
emme voi kärsiä? Vaan ei saa kauemmin olla niin! Me olemme herroja
tässä maassa, meillä on oikeus vaatia, eikä vain pyytää! Me emme aio
ottaa vastaan lahjana sitä, minkä voimme saaliinamme valloittaa.

--Nuori ystäväni...

--_Vanha_, jos saan luvan pyytää.--Mutta älkää minua keskeyttäkö! Se
olisi arvoamme alentavaa, se olisi velttoutta ja taantumista, johon
maata ja kansaa unettavilla rauhan huiluilla kyllä koetetaan nukuttaa,
niinkuin silloinkin, kun te nousitte. Mutta se ei ole onnistuva nyt
enempää kuin silloinkaan! Sillä me taistelemme kaikesta siitä, mistä te
olette käskeneet ja opettaneet meitä taistelemaan. Olettehan itse
sanonut että »rauhan instrumentti kelpaa ainoastaan silloin kun sitä
tukemassa on sodan instrumentti»!--Me toteutamme siis _Teidän_
aatteitanne! Meissä elää siis _teidän_ henkenne, teidän verenne meissä
kiehuu, _teidän_ vihanne meissä huokuu, teidän suuri säilänne välkkää
nyt kädessämme, teidän...

--Anteeksi, sanoi hän,--sallitteko minun jatkaa?

--Ja-hatkakaa vain! sanoin minä hiukan hengästyneenä.

Ja keskellä Kaisaniemen kenttää hän asettuen ryhdikkääseen asentoon
à la Kaarle XII, keppi kuin miekkana kädessä, minua matkien deklamoi:

    Kuningas Kustaa Adolf
    Salissaan noussut on,
    Vait-olon lakkauttaa
    Ja alkaa lausunnon:
    ------
    »Kahdennentoista Kaarlen
    Nyt kintaat otamme,
    Sen miesnä, kuninkaana
    Me tehdä tahdomme:
    _Tuon suuren urhon miekan
    Vyöllemme sidottaa,
    Kuin hänkin hämmästyttää
    velttoa maailmaa_.»

Tahdotteko kuulla lisää:

    Kuningas vielä virkkoi,
    Vakaana lausui näin:
    »Suomessa armeijamme
    Käy yhä taaksepäin,
    Toiveemme Klingsporista
    On tyhjiin rauennut,
    Ja Viapori mennyt,
    Se pylväs kaatunut.»

Ja teidän luvallanne loppuu runo näin:

    Ei tiedä aikakirjat,
    Hän saiko muuttumaan
    Teollaan uljahalla
    Asiat Suomenmaan,
    Vaan hämmästyipä kyllä
    Läheisin maailmans,
    Karl Lagerborg, Toll marski
    Ja Piper kreivi kanss.

Enempää ei hän virkkanut--enkä minäkään.

       *       *       *       *       *

Näimme vielä Suomen pankin talon, Valtioarkiston, Säätytalon ja
poikkesimme siitä vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talolle.
Olimme nähneet kaikki nuo »omat tuvat», jotka suomalaisuuden ja
kansallisuuden eri harrastukset olivat itselleen rakentaneet, kaikki
nuo varastohuoneet ja työpajat, joihin sopii koota, joissa kartuttaa ja
säilyttää--ja saavuimme lopulta senaatin torille.

Hän kävi yht'äkkiä totiseksi, melkein synkäksi ja kasvot värähtelivät
liikutuksesta, kun hän patsasta katsellen itsekseen puheli:

--Siinä seisoo hän kuin linnansa pihalla, jonka uudelleen rakennutti.
Siinä seisoo hän ja vankkoina muureina hänen ympärillään tuolla
Säätytalo--täällä Kirkko, Yliopisto ja Hallitus ja tuolla edempänä
Yhteiskunta ulkovarustuksena kouluineen, teollisuuksineen, kauppoineen,
taiteineen, tieteineen ja kirjallisuuksineen.

»Oppi valtiosta» toteutunut, maahan perustettuna, kiveen hakattuna,
korkeuteen kohoavana.

Hän teki hiljaa kierroksen patsaan ympäri ja jatkoi taas sen eteen
tullen:

--Kaiken sen sai Suomi häneltä, Suuriruhtinaaltaan. »Sai suojan
itsenäiselle valtiolliselle asemalleen, perustuslaeilleen,
perustuslailliselle vakiomuodolleen, omalle valtiotaloudelleen.--Sai
suojan valtiokirkolleen, sai sen oppi- ja uskonvapaudelleen, sai
laeilleen ja kaikesta muusta kuin niistä riippumattomalle
lainlaadinnalleen;--sai suojaa yhteiskuntaelämälleen ja kansan vapaalle
siveelliselle ja henkiselle työlle; sai suojan perheen vapaudelle ja
sen oikeudelle pitää huolta lasten ja nuorison opetuksesta ja
kasvattamisesta, niin ettei tätä oikeutta valtiollisilla, Suomelle
vierailla tarkoituksilla poljettu julkisissakaan oppilaitoksissa.»

Hän vaikeni hetkeksi ja sai tuskin ääntä liikutukseltaan:

--Kaiken sen saimme. »Emmekä kuitenkaan voineet tehdä mitään
suojellaksemme itseämme. Roistojoukkojen käsistä täytyi meidän
vastaanottaa kohtalomme. Syvästi painoi meitä hetkellä semmoisella
tieto siitä, että olemme pieni voimaton, riippuvainen kansa.» Se on
niinkuin se olisi eilen tapahtunut.

--Se tuli se hetki, jota ennustin, jatkoi hän. Mutta ei tullut toki
ennen kuin se suuri uudistus oli tapahtunut, ei tullut ennen kuin hento
sato oli tuleentunut ja aittaan korjattu ja ennen kuin se tapasi
kansan, joka jo voi, jos tahtoo sen yksimielisenä vastaanottaa. Enkä
tiedä, mikä estäisi sitä tapahtumasta.

Hän oli noussut patsaan jalustalle ja seisoi »Lain» edessä, sen jalkain
juuressa.

--Sen edessä on se tapahtuva ja se on sanova, kuinka se on tapahtuva.
Sillä yksi on kansallakin ohjenuora teoillensa ja yksi sen julkisilla
miehillä--laki! Jos hän taipuu käskyjen viittausten alle, jotka eivät
ole laillisia, vaan päinvastoin sotivat selvää lakia vastaan, niin
kieltää hän vakaumuksensa siitä, mikä oikein on.

--Niin, voi ilmaantua olosuhteita, jolloin mielivalta lainaa lain
leiman ja julkinen mies on kunnon miehenä velvollinen ottamaan sitäkin
tarpeelliseen huomioon. Kuinka? Tuleeko hänen asettaa kaikki sitä
vastaan, joka tätä varjoakin halveksuen lakkauttaa lain? Ei. Mutta
hänellä on vapaus olla olematta välikappaleena lain loukkaamiseksi. Jos
hän päinvastoin siihen antautuu, niin ei hän voi olla kunnon mies. Jos
hän sittenkin käy semmoisesta, niin osoittaa se vain suurta yleisen
mielipiteen turmelusta. Mutta varmaa on, että joka maassa ja kaikissa
oloissa on niitä, jotka antavat tämän tapaiselle toiminnalle sen arvon,
minkä se ansaitsee.

Hän otti rinnastaan kukan, joka oli takatalven routaiselta maalta
poimittu, laski sen lain eteen ja virkkoi syvällä rintaäänellä,
niinkuin olisi viimeisen sanansa sanonut:

--Valvo siis vartija lakia, valvo laki vartijaasi! Ja oli kadonnut.

»Päivälehti», toukok. 12 p:nä 1901.



BERGBOMIEN JÄÄHYVÄISJUHLA.


Viime sunnuntaina vietetty juhla Kansallisteatterissa oli varmaankin
omituisimpia ja onnistuneimpia mitä meillä koskaan on vietetty.
Vaikutus, minkä siinä olleet saivat ja ottivat siitä mukaansa, on
säilyvä muistona vuosikymmeniä, se on oleva yksi kulttuurihistoriamme
muistopäiviä. Ensinkin juhlan aihe. Nuori on todella kulttuurimme, kun
me vielä voimme katsoa kasvot vasten kasvoja niihin, jotka ovat olleet
sitä alusta alkaen luomassa.

Ei missään muualla maailmassa tavattane ilmiötä semmoista kuin tämä
meillä: että nykyjään elävän sukupolven edessä seisoo ilmielävänä
henkilöitä, jotka muualla ovat, joskaan eivät juuri tarujen takaisia,
niin ainakin siellä jo aikoja sitten päättyneeseen historialliseen
aikakauteen kuuluvia.

Kauan saavat italialaiset, ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset
selailla jälellepäin sivistyshistoriansa lehtiä, ennenkuin löytävät
niiden nimet, joista tiedetään tai ainakin luullaan tiedettävän, että
he ovat olleet avaamassa esirippua, minkä takana kansan oma kieli ensi
kerran kuului oman kansan korvaan. Ne ajat kuuluvat noissa maissa
tarujen aikaan. Meillä on tuo taru todellisuutta, nykyisyyttä. Mutta
kun näkee, mihin meillä nyt jo on ehditty siitä, mistä ensin
aloitettiin, niin tuntuu kaikki sittenkin meilläkin tarulta. Teki
sentähden melkein aavemaisen vaikutuksen nähdä noiden henkilöiden,
joiden työnsä suuruuteen tai taipaleensa pituuteen nähden tuntuisi
pitävän olla historiallisia henkilöitä, olevan ja liikkuvan työnsä
tulosten keskessä. Se oli unta, mutta kuitenkin totta. He ovat siinä.
Mutta vieläkö he todellakin ovat siinä? Ja miks'eivät he tule yhä
edelleenkin olemaan? Miksi he juuri nyt menevät.

Tuo kaikki antoi juhlallisuudelle aivan erityisen aatteellisen ja
tunnesisällön. Se nosti mielikuvituksen omituiseen ristilentoon ja
milloin sai sydämen kielet värähtelemään iloa ja ylpeyttä, milloin vei
mielen viehkeäksi, jopa surulliseksikin.

Mutta ennen muuta nousi eteen kysymys: miltä mahtaa _heistä_ tuntua?
Onko tämä hetki heille ilon ja tyydytyksen vaiko epäilyn, pettymyksen,
jopa katkeruudenkin hetki? Tuntuuko tämä tilaisuus heistä hautaukselta
--vaiko ylösnousemukselta? Eivätkö he mahda tulla kaipaamaan sitä,
jonka jättivät? Kenties ei mitään kaikesta tästä? Ehkei ajatustakaan
omasta itsestä, vaan ehkä yksinomaan huolestumista tästä: miksi on
suomalaisen näyttämön lähin tulevaisuus muodostuva?--Olen melkein varma
siitä, että tämä viimeinen oli heistä tälläkin heidän omalla hetkellään
vallitsevin.

Vaan oli miten oli: juhlan aihe oli suurimpia, joista voidaan juhlia.
Ja juhla itse täysin aiheensa arvoinen.

Se oli ja sen täytyi tietysti ollakin laitettu ja edeltäpäin mietitty.
Mutta ei millään ulkolaitteella koskaan voida saada aikaan sitä
välittömyyttä, joka puhalsi esiin, silloinkun juhlittavat ilmestyivät
heitä odottavaan kukkaisaitioon. Liikutuksen puna, joka leimahti neiti
Emilie Bergbomin poskille, sytytti saman punan palamaan sadoilla
muilla. Tunne, joka silloin tuulahti heitä vastaan, oli koko kansan
tunne. Tuo pieni, lyhyt alkukohtaus oli samalla ilmaus koko juhlan
sisimmästä sisällöstä. Jos ei muuta ohjelmaa olisi ollutkaan kuin tämä
yleisön hermoa värähyttävä lyhyt aploodi fanfaarin soidessa, olisi
silläkin saatu tulkituksi, mitä tunnettiin.

Vaikuttava ja välitön, joskin luonnollisesti enemmän tarkoituksellinen,
oli myöskin entisten ja nykyisten näyttelijäin juhlakulkue. Se oli
paraati, jommoista ei mikään sotajoukkojen johtaja pelkällä
komennollaan saa editsensä astumaan, sillä se oli elämäntyön ja
elämäntaistelujen tulosten paraati. Siinä astuivat esiin taiteilijan
omat teokset. Se oli teatterin ja sen johtajan symboolista historiaa,
joka oli semmoisenaan ikuistettava joko kohokuvana teatteritalon
otsikkoon tai freskona sen lämpiön seinälle. Mikä liikuttava kohtaus,
kun rouva Aspegren Katrina tuo tervehdyksensä teatterin aivan
ensimmäisiltä ajoilta. Odotti vain, että vainajatkin, Vilhot,
Lundahlit, Salat y.m. olisivat yhtyneet elävien joukkoon.
Korkeimmilleen kohosi tunteiden tulva, kun Iida Aalberg näyttelijäin
puolesta lausui heidän jäähyväisensä johtajalleen:

»Hehkumielin, kaukokatsein sinä eellä vaelsit. Meitä kiihdit, meitä
viihdit, aatteet meihin sytytit.»

»Tarmollasi, taidollasi, rakkautesi ihmetöin vaalit, valvoit, Taatto,
parastamme päivin öin.»

Suuri näyttelijä on harvoin kohonnut korkeammalle kuin tällä hetkellä.
Oli niinkuin olisi hän tahtonut oman itsensä kautta, omaan
kehitykseensä viitaten, osoittaa, mitä hedelmiä suomalaisen
näytelmätaiteen luojan työ on kypsyttänyt.

Jos missään, niin tässä »näyttelijäin kiitoksessa» työ tekijää kiittää.
Ja kun Aino Ackté lopuksi sirotti äänensä hopeat juhlan esineiden
eteen, niin oli niinkuin olisi vanha ooppera tyttären kautta tehnyt sen
kiitokseksi äidin puolesta...

Mutta kenties kaikista kauneinta tässä juhlassa oli se, ettei se
sittenkään saanut suruisen erojuhlan sävyä. Puun runko kyllä peittyi,
mutta peittyikin vain omien kasvattamiensa lehtien alle...

»Helsingin Sanomat», toukok. 3 p:nä 1905.



MUUTAMIA MUISTELMIA MINNA CANTHISTA.


Kuopio on tämän kirjoittajalle muistojen kaupunki. Tuskin on sitä
saarta Kallavedessä, tuskin sitä lahdelmaa sen rannoilla, tuskin
kukkulaa ja laaksoa tämän kauniin kaupungin ympäristössä, johon ei
jokin muisto kouluja myöhemmiltä ajoiltani olisi kiintynyt. Torit,
kadut, kadunkulmat, jopa yksityiset talotkin johtavat mieleen elettyjä
tapahtumia ja tunnelmia ja vaikuttavat niitä kuvitellessa tai niitä
uudelleen nähdessä kuin vanhat tuttavat, joilla aina on jotakin
kertomista sitten kuin viimeksi tavattiin.

Mutta etenkin yksi paikka tässä kaupungissa on muistoista rikas. Niin
usein kuin Kuopio johtuu mieleeni, esiintyy siitä ensiksi tuomiokirkko
ja sitten--Minna Canthin talo. Se on se, joka edustaa Kuopiota
ajatuksissani ja antaa sille leimansa.

Tuo muistorikas nurkkatalo on nyt tietysti painunut mieleeni niin
lujasti etupäässä sen vuoksi, että siinä asui Minna Canth, jonka luona
niin monta unhottumatonta, hauskaa ja herättävää hetkeä vietettiin?
Mutta ennenkuin tiesin Minna Canthia olevankaan, oli se syöpynyt
mieleeni. Sen nurkassa oli ennen vanhaan s.o. parikymmentä vuotta
sitten punainen postilaatikko, johon pistin ensimmäisen silloiselle
»Suomen Kuvalehdelle» osoitetun käsikirjoitukseni. Se oli jokin
rakkauden runo, joka kyllä tuli perille, mutta jota ei koskaan
painettu. Hetki oli jännittävä ja syövytti talon ulkomuodon mieleeni.

En kuitenkaan sillä kertaa aavistanut, että sen saman talon seinäin
sisällä tulisin myöhemmin viettämään niin monta kirjallisesti
herättävää ja innostuttavaa hetkeä.

Muistoni Minna Canthista ja monivuotisesta seurustelustani hänen
kanssaan ovat ehdottomasti yhteydessä tämän hänen kotitalonsa kanssa.
Siinä, omien seiniensä sisällä, oli hän se, mikä hän oli, ja siinä oli
hänet nähtävä. Ulkopuolella sitä, ja varsinkin suuremmissa seuroissa,
oli hän kuin omasta itsestään haihduksissa, vieras sekä itselleen että
muille. Näin hänet silloin tällöin esim. Helsingissä, häntä ihailevan
ja hänelle juhlivan suuren yleisön keskessä. Hän sanoi tuskin
sanaakaan, oli ujo ja miltei saamaton, ei ollenkaan se sukkelasanainen,
leimahteleva ja nerokas nainen, joka hän oli kotonaan. Siellä, omassa
salongissaan, keinutuolissaan oli hänet nähtävä. Siinä kehyksessä hän
vaikutti ja siihen hän kuului. Hänen omat seinänsä olivat kuin
heijastuslinssit valotornissa, jotka hänen ajatuksilleen ja olennolleen
antoivat niiden oikean lentopohjan.

En muista oikein tarkoin, milloin ja missä minut Minna Canthille
esitettiin. Kai se tapahtui hänen kotonaan. Mutta ennen sitä näin hänet
kerran ulkona, Väinölänniemellä Kuopiossa, ja silloin hän--säihkyi
suuttumusta. Oli jotkut kansan huvit jonkin isänmaallisen asian
hyväksi, ellen erehdy Kuopion suomalaisen tyttökoulun hyväksi. Se oli
tuota kouluinnostuksen kiihkeintä aikaa ja vastustuspuolue teki
parastaan hyviä hankkeita häiritäkseen. Että oli salavehkeitä
Kuopiossakin, sen arvaa. Nyt oli rouva Canth luullut päässeensä yhden
salaliiton perille ja hän kertoi kokoontuneille naisille ja
ylioppilaille, pyhän vihan hehku poskillaan, että eräs sveesipohatta
juuri siksi illaksi oli pannut toimeen kekkerit estääkseen
henkiheimolaisiaan tulemasta juhlaan. »Semmoisia ne ovat ne sveesit!
Kun ei iljetä julkisuudessa asettua hyvää asiata vastaan, niin
koetetaan salassa!»

Mainitsen tämän tapauksen senkin vuoksi, että rouva Canth siinä
tilaisuudessa toimi suomalaisuuden asiaan innostuneena. Tietysti hän
pysyi yhä edelleenkin tälle asialle uskollisena, vaikka sittemmin monet
muut aatteet, nuo n.s. »uudet aatteet» useissa eri muodoissaan ottivat
suuremman osan hänen innostuksestaan ja harrastuksestaan.

Ennenkuin tutustuin Minna Canthiin, oli hän jo kirjoittanut
»Murtovarkauden» ja »Roinilan talossa», ja oli tämä hänen niin
sanoakseni kirjallinen viattomuuskautensa jo ohi. Hän oli alkanut
innostua syvempiin aiheisiin ja kirjoitti parhaallaan »Työmiehen
vaimoa», joka alkaa hänen aatedraamainsa sarjan, ne, joissa hän
sittemmin niin suurella voimalla puhui naisten ja köyhän kansan
puolesta. Tuttavuutemme alkaessa oli hän saanut valmiiksi mainitun
näytelmän viimeistä näytöstä vaille, sitä näytöstä, jossa Homsantuu
ampuu »lakia ja oikeutta», mutta ampuu ohi. Ehkä huvittanee kuulla,
että kirjailija loppua suunnitellessaan oli ajatellut Homsantuun
laukauksen sattuvaksi hänen viettelijäänsä. Kuinka siinä keskusteltiin,
selvisi hänelle, että loppuvaikutus olisi suurempi, jos laukaus ei
sattuisikaan, ja siten syntyi tuo kuuluisa repliikki: »Lakia ja
oikeuttahan minun pitikin ampua!» Olisi hauska seurata rouva Canthin
kirjailijauraa edemmä siihen suuntaan, johon se tästä näytelmästä
kehittyi ja muistella niitä »uusien aatteiden» kuohumisaikoja, jotka
kuvastuvat hänen näytelmissään, romaaneissaan, novelleissaan ja
sanomalehtikirjoituksissaan. Kun ei se tehtävä kuitenkaan sovi tämän
muistelmani kehyksiin, tahdon vain huomauttaa siitä, että kaikki se
innostus länsimaisiin aatteisiin, joka silloista nuorisoa elähytti,
kokoontui hänessä ja hänen teoksissaan polttopisteeseensä ja heijasti
siitä hänen tempperamenttinsa välittämänä kauas Kuopion kirkkokadun
kulmatalosta--pimeään maailmaan. Olisi hauska muistella vieläkin sitä
ihastusta ja suuttumusta, joka siitä syntyi, mutta jääköön sekin--
varsinkin kun se on vielä kyllin tuoreessa muistossa.

Sen sijaan viettäkäämme hetkinen, parinen, hänen seurassaan ja
muistelkaamme häntä semmoisena kuin hän esiintyi emäntänä talossaan ja
seuraihmisenä.

Mainitsin Minna Canthin kodin muistoista rikkaaksi. Muistot siitä ovat
rikkaat siihenkin nähden, että Kuopiossa ollessani ja siellä käydessäni
tuskin kului päivääkään, ettei Kanttilassa ainakin pikimmältään
pistäytty; usein siellä käytiin monesti päivässä, oltiinpa välistä
aamusta iltaan.

Ennenkuin astuttiin portista sisään, otettiin tavallisesti selko siitä,
oliko »rouva» kotona. Se tapahtui varsin tuttavallisesti siten, että
kuljettiin ikkunain alatse ja kurkistettiin sisään. Kotona hän nyt
melkein aina oli, mutta saattoi hän joko istua kirjoittamassa ja
silloin ei häntä hennottu häiritä tai oli hänellä muita vieraita,
joiden kanssa ei välitetty tulla tekemisiin. Tästä päästiin pian
selville, sillä ikkunoissa oli tuskin koskaan uutimia.

Jos nyt satuttiin aamupuolella menemään vieraisille, niin tapahtui aika
usein, että pihalla nähtiin tepastelemassa vanha, kumarahartiainen
nainen. Se oli entisen kauppiaan leski, rouva Johnsson, Minna Canthin
äiti, joka »yläpuolen» kivijalassa piti sahdinkauppaa ja teki sen
vaikutuksen kuin olisi hän ollut talon haltija, joka antoi sille sen
tunnetun kauppaonnen.

Soikea pihamaa erotti talon kaksi puolta toisistaan, alapuolen, jossa
lankapuoti oli, ja yläpuolen, jossa rouva Canth asui. Yläpuolelle vei
korkeat rappuset ylös verannalle, josta mentiin sisään. Ensin oli siinä
kylmä porstua ja aukeni kaksi ovea, toinen suoraan salonkiin, toinen
lämpimänä etehisenä käytettyyn huoneeseen, joka samalla oli
jonkinlainen konttorihuone, seinillä laskuja ja konossementtejä.

Tavallisesti oli emäntä jo salongin ovella vastassa vieraitaan ja
tervehti heitä hänelle ominaisella herttaisella, iloisella lämmöllä,
säännöllisesti moittien tulijoita siitä, että olivat olleet niin kauan
käymättä, jos olivat pitäneet päivänkään väliä.

Etuhuoneesta mentiin salonkiin. Se oli kohtalaisen iso, soikulainen
huone, sisustettu tavalliseen porvarilliseen tapaan ilman mitään
erikoista leimaa asujastaan. Kadunpuolisella seinämällä, kahden
kukkasilla koristetun ikkunan välissä, oli resoorisohva tavanmukaisine
tyynyineen, sen edessä pöytä, jonka päässä oli kaksi mukavaa nojatuolia
ja iso sohvaan kuuluva mukava rottinkinojatuoli. Toisilla seinämillä
oli hyllypöytä, kirjahylly ja jokin pienempi pöytä ja joukko tuoleja.
Sohvan päällä oli laakeriseppeleen ympäröimänä miehen medaljonkikuva,
josta usein laskettiin leikkiä kysymällä, oliko se Snellmanin kuva vai
lehtori Canth vainajan. Varsinaisia taideteoksia ei näkynyt, mutta sen
sijaan oli seinillä, pöydillä ja telineillä joukko valo- ja
väripainokuvia, joiden joukossa kerrankin luin seitsemän Vapahtajan
kuvaa. Salonki olisi voinut olla kenen herrasväen tahansa, ja vaikka se
samalla oli kirjailijan työhuone ja tuo pyöreänurkkainen sohvapöytä oli
hänen työpöytänsä, ei siinä näkynyt mitään, joka olisi tästä työstä
muistuttanut, ellei ota lukuun jotakuta käsikirjoitusvihkoa, joka
kuitenkin kohta vieraiden tultua katosi joko pöytäliinan alle tai
upposi kirjailijan avaraan taskuun. Pöydällä ja etaseerilla olevat
kirjat ilmaisivat kuitenkin, että tässä huoneessa henkisillä
harrastuksilla oli etusija. Ne olivat melkein aina uusinta, tuoreinta
ja parasta kirjallisuutta, jota rouva Canth uutterasti viljeli.
Vähemmän kaunokirjallisuutta, sillä romaaneja ei hän juuri rakastanut,
enemmän filosofista, esteettistä ja etenkin kaikenlaisia
yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevää. Hänen lempikirjansa oli
kuitenkin Tuomas Kemppiläisen »Kristuksen seuraamisesta», joka ei kyllä
ollut koskaan esillä salongissa, vaan kuului olevan hänen yöpöydällään
makuuhuoneessa, jossa hän sitä joka ilta ennen maata menoaan tutki.

Sanoin, ettei Minna Canthin salongissa ollut mitään, joka olisi antanut
sille persoonallista, hänelle itselleen ominaista leimaa. Oli siinä
kuitenkin yksi paikka, tuo hänen jo mainitsemani keinutuoli. Se oli
mukava, suuri mööpeli ja kutsuttiin sitä hänen »valtaistuimekseen».
Siinä istuen kirjoitti hän enimmät, ehkä kaikkikin teoksensa, siitä
hallitsi hän ympäristöään, antoi käskyjä ja määräyksiä puotiin ja
kyökkiin, siinä piti hän seuraa vierailleen, siinä suri, iloitsi,
unhotti huolensa ja souti pois suuttumuksensa, kun tyhmät,
ahdasmieliset ihmiset ja ilkeät arvostelijat joskus saivat hänen
hermonsa kiihtymään. Mielestäni on tämä kirjailijatuoli siksi
merkillinen, että esim. Kuopion isänmaallisen seuran sopisi toimittaa
se kokoelmiinsa ja samalla koettaa hankkia haltuunsa myöskin rouva
Canthin käsikirjoitukset.

No niin! Istuttiin siis Kanttilan salissa, rouva itse keinussaan, jonka
hän poikkeuksetta tarjosi toisten istuttavaksi, mutta jonka toiset
poikkeuksetta hänelle »luovuttivat», vieraat sohvassa ja nojatuoleissa
ja, jos seura oli suurempi, puutuoleilla. Ja niin alkoi puhelu.

Tavallisesti alkoi se niin, että rouva Canth merkitsevästi kysyi
toisesta toiseen katsellen:

--N-n-no?

Kysymys merkitsi joko:--no, mihinkä päätökseen nyt olette tulleet siitä
asiasta, josta oli puhe viime kerralla?--tai:--no, mistäs päästä nyt
lähdetään?

Aina niitä oli päitä mistä lähteä, jos ei muilla, niin ainakin rouvalla
itsellään ja pian oli puhelu tai väittely vilkkaassa käynnissä.

Edellisinä päivinä oli saatettu puhua kaikista mahdollisista aatteista
ja asioista taivaassa ja maassa, välistä melkein väsyksiin asti. Rouva
Canthin virkeä ja pirteä henki ei kuitenkaan koskaan näyttänyt uupuvan
käsittelemään kysymyksiä, joista hän kerran oli päässyt innostumaan, ja
tuskin oli sitä asiaa, josta hän ei olisi innostunut. Jos oli jokin
vähänkään merkillisempi ilmanmuutos kulttuurimaiden ja varsinkin
pohjoismaiden henkisessä ilmapiirissä tekeillä, kohta tunsi hän sen
lähenemisen. Tuskin oli sitä -ismiä, joka ei olisi häneen vaikuttanut.
Syynä siihen, että hän niin voi pysyä liikkeiden pinnalla, oli se, että
hän hankki itselleen kaiken kutakin uutta aatesuuntaa edustavan
kirjallisuuden. Tuskin sitä viikkoa kului, ettei hän saanut postissa
jotakin uutta teosta.

Kun sellainen oli saapunut ja hän sen lukenut, oli hän aina valmis
tekemään selkoa sen sisällöstä. Ja semmoisella selonteolla päivän
puhelu tavallisesti alettiin. Rouva Canth selosteli mielellään ja
selosteli hyvin. Äänettöminä ja kiitollisina me häntä kuuntelimme ja
annoimme hänen puhua. Useimmista Millin, Spencerin ja Brandesin
teoksista hän teki meille selkoa, tutustutti Bebeleihin, Henry
Georges'eihin, kaikenlaiseen naiskysymystä, sosialismia,
siveellisyyskysymystä, naisen ja miehen välisiä suhteita, anarkismia
y.m. koskevaan kirjallisuuteen, täydensi tietojamme buddhalaisuudesta,
teosofiasta, spiritismistä, uusista keksinnöistä luonnontieteiden
alalla y.m., puhumattakaan eri virtauksista kaunokirjallisuudessa.
Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat hänen istuessaan aina
keinutuolissaan, joka välistä, kun hän jossakin innostuttavassa
paikassa teki tavallista suuremman liikkeen, oli pettää ystävänsä ja
keikauttaa hänet selälleen.

Silloin helähti heleä nauru sekä hänen huuliltaan että muiden, lumous
oli lopussa ja vieraat käyttivät tilaisuutta hyväkseen päästäkseen
esiin leikkeineen ja piloineen.

Leikki ja pila olivat jokapäiväisenä suolana niissä henkisissä
yhteisaterioissa, joita Kanttilassa tarjottiin, ja jos sitä suolaa
vieraatkin toivat mukanaan, niin oli sitä runsaasti talossakin.

Se tapa, millä Minna Canth omisti ja omiksi mielipiteikseen sulatti
ulkoa saamansa aatteet, antoi hyvinkin usein aihetta hilpeyteen hänen
kustannuksellaan. Kuta »hurjempi» jokin uusi aate oli, sitä enemmän se
häntä miellytti. Kaikenlaiset utopiat, tulevaisuuden tuulentuvat,
olivat niitä autuaitten asunnoita, joissa hän parhaiten viihtyi. Eikä
hän tyytynyt ristissä käsin asumaan toisten tekemissä ilmalinnoissa,
vaan pani itsekin ilmakerrosta ilmakerroksen päälle. Lukemattomat
olivat ne pilvipalatsit, joita hän ihmiskunnan onneksi uudesta
suunnitteli tai vanhoista paranti. Lukemattomat kerrat siellä Kanttilan
keinutuolista luotiin tämä miesten hutiloima maailma uudelleen naisten
avulla ja järjestettiin mallimaailmaksi. Vanhan alasrepiminen alkoi
tavallisesti huudahduksella: »Voi teitä suurmiehiä!»--ja uuden sijaan
rakentaminen: »Jos me naiset vain kerran oikein saisimme j.n.e.» Paitsi
sitä, että nyt kaikenlainen moraali, niinkuin valtiollinen,
yhteiskunnallinen, parlamenttaarinen, kauppa- y.m. moraali tulee
kerrassaan muuttumaan, tekevät naiset maailmansa parantamiseksi myöskin
kaikenlaisia keksintöjä, joiden rinnalla Edisonin keksinnöt ovat vain
lasten leikkiä!

--Mitä keksintöjä te tekisitte, rouva Canth, jos me miehet antaisimme
teille luvan tehdä jotakin?

Rouva Canthilla oli keksintönsä valmis.

--Minä keksisin esimerkiksi semmoisen koneen, jonka avulla voitaisiin
muuttaa kaikki ruoka-aineet kaasun muotoon, niin että me naiset
pääsisimme kyökissä seisomasta ja te miehet ruuan päältä riitelemästä.
Olisi vain johtotorvia, joita myöten eri kaasut, lihakaasu, leipäkaasu,
voikaasu päästettäisiin tänne sisään, ja samalla kun me teemme työtä
huoneessamme tai istumme näin intelligentissä keskustelussa, voisimme
tyydyttää ruumiimmekin tarpeet. Se olisi oiva keksintö.

Keksintö ei nyt ollut vallan uusi, olivathan jo Jukolan veljeksetkin
siitä haaveksineet. Mutta kieltämättä oli se sentään parannus heidän
puuro-automaatistaan, joka kuten tunnettu oli ajateltu sellaiseksi,
että hanikan avattua yhdestä alkaa työntyä puuroa, toisesta olutta ja
sen semmoista.

--Ja kun lähtisimme huviretkelle Puijolle tai Myhkyrin saareen, ei
tarvitsisi kuljettaa ruokavakkoja eikä keittokaluja, vaan olisi meillä
sitä kaasua pienissä pulloissa, niinkuin naisilla nyt on hajuvettä...

Ja siitä tuli pitkät haaveilut, miten ihmiset sen keksinnön avulla
vähitellen vapautuvat materiasta, muuttuvat nerokkaammiksi,
hienommiksi, henkisemmiksi...

--Ja lopulta ehkä kaasuna, hienona hajukaasuna, eetterinä, eteerisinä
olentoina liitelevät kohti korkeuksia? Rouva Canth purskahti muiden
kanssa iloiseen, sydämelliseen nauruun, sillä hän rakasti paradokseja
ja yhtyi niihin aina, vaikka ne olisivat koskeneet hänen rakkaimpia
lempiaatteitaan. Ja tulevaisuuden ruokakaasua odottaessa ja sen
asemasta tuotiin kahvitarjotin sisään.

--Kahvin minä kuitenkin tahtoisin kahvina juoda! nauroi rouva Canth ja
kävi nauttimaan mielijuomaansa, jota hän omain puheidensa mukaan
tyhjensi toistakymmentä kuppia päivässä, tuoden puolustuksekseen
Balzacin, joka »eli ja kuoli 20,000 kupista kahvia».

Vaikka nyt siis olisi lähdetty puheisiin kuinka totisista ja
syvällisistä asioista tahansa, niin tavallisesti sitä aina lopulta
päädyttiin leikkipuheisiin ja juuri se se teki seurustelun rouva
Canthin kanssa niin viehättäväksi ja virkistäväksi. Hänen herttainen
naurunsa tempasi jäykimmätkin ja kankeimmatkin mukaansa. Seuranaisena
ja ympäristönsä elähyttäjänä oli hän ensimmäisiä. Siihen ei vaikuttanut
ainoastaan hänen kykynsä itse kertoa, mutta myöskin taitonsa panna muut
kertomaan ja esiintuomaan parhaat puolensa. Jokainen, joka tuli hänen
kanssaan tekemisiin, oli hänestä joltakin kannalta katsottuna
intressantti ihminen. Vaikkei hän suinkaan umpimähkään ihaillut ihmisiä
ja vaikka hän useinkin varsin sattuvasti ja pistävästi toi esiin
tuttavainsa ja ystäväinsä heikkoudet, niin oli hän jo seuraavalla
hetkellä valmis esittämään heidät siinä edullisessa valossa, jossa hän
yleensä näki ihmiset. Pieninkin sympaattinen piirre esim. jossakin
hänen vastustajassaan, joka häntä oli jotenkuten julkisessa tai
yksityisessä arvostelussa pahoin pidellyt, riitti muuttamaan hänen
mielipiteensä asianomaisesta. Pappien kanssa eivät välit yleensä olleet
hyvät, sillä monessa kirjoituksessaan oli rouva Canth heitä kolhinut ja
he häntä, ja oli hän virallisen kirkon edustajista muodostanut
itselleen jotenkin epäedullisen käsityksen. Mutta kerran sattui Minna
Canth vierailemaan eräässä rauhallisessa maalaispappilassa. Ja
katseltuaan elämää siellä ja hengitettyään sitä herttaista ilmaa, joka
on niin useille maalaispappiloille omituinen, tuli hän niin
liikutetuksi, että kyynelsilmin virkkoi:--»Voi, voi, kuinka hyviä
ihmisiä ne papit kuitenkin ovat ... minkätähden niitä niin sätitään ja
moititaan!»

Voisin lopettaa nämä muistelmani tähän, mutta kun Kanttilasta oli aina
vaikea erota ja kun täytyi uudelleen ja aina uudelleen istuutua
sijalleen, jossa jo tuntikausia oli istunut, niin noudatan vieläkin
talon vanhaa tapaa.

Mainitsin hänen kyvystään selostaa lukemainsa kirjain sisältöä. Se ei
ollut ainoastaan suureksi huviksi, mutta vielä suuremmaksi hyödyksi
niille, joilla oli onni siitä nauttia. Tekemällä selkoa siitä
kirjallisuudesta, jota hän niin hartaasti viljeli, teki hän sillä
suuren palveluksen niille, joilla ei ollut tilaisuutta kirjallisuuden
hankkimiseen eikä aikaa sen lukemiseen. Kirjat maksavat rahaa ja
kalliita teoksia lukee ja lainaa mieluummin kuin ostaa. Olen esim. minä
suuressa kiitollisuuden velassa rouva Canthille siitä, että sain häntä
kuulemalla ja häneltä lainaamalla tutustua Brandesin, Tainen y.m.
kallishintaisiin teoksiin. Paljon hän senkin kautta vaikutti niiden
uusien aatteiden levittämiseen ja tunnetuksi tekemiseen, jotka häntä
elähyttivät. Sillä paljon oli niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka
tässäkin muodossa saivat käyttää hänen vieraanvaraisuuttaan hyväkseen.
Eivätkä ainoastaan Kuopiossa asuvat, mutta myöskin siellä vierailevat
ja kauttakulkevat.

Ja niitä, noita satunnaisia vieraita, niitä oli sadoittain. On usein
kummasteltu, miten »tuo lankapuodin rouva», »tuo pikkukauppias tiskinsä
takana tuolla kaukana Kuopiossa» voi pysyä niin pirteänä mieleltään,
niin avara-aatteisena, ja miten hän voi saavuttaa semmoisen
ihmistuntemisen. Etupäässä tuli se tietysti siitä, että pirteys,
avara-aatteisuus ja ihmistuntemus olivat synnynnäisiä, mutta hyvin
paljon vaikutti siihen, ettei hän päässyt jäykkenemään ja maatumaan,
sekin, että hän piti talonsa ovet selki selällään kaikille, jotka
tahtoivat sinne tulla. Ostajat, kauppaystävät ja kauppamatkustajat
tarjosivat ainaista tilaisuutta havaintojen tekoon ihmisistä.
Ylioppilaat, taiteilijat, kirjailijat, näyttelijät ja yleensä kaikki
henkisiä asioita harrastavat henkilöt, miehet niinkuin naisetkin,
toivat tullessaan tuoreita tuulahduksia ulkomaailmasta ja pitivät hänet
m.m. pääkaupungin rientojen tasalla. Varsinkin kesäiseen aikaan sai
olla varma tapaavansa Kanttilan verannalla tai salongissa uusia
kasvoja. Ja joka kerran oli yhden kerran ollut siellä, hän tuli kyllä
toistekin. Yhtä paljon kuin he häneltä oppivat, oppi hän heiltä. Ja jos
oli joku, joka häntä enemmän huvitti ja miellytti, sai se kunnian tulla
pyydetyksi asumaankin hänen luonaan ja melkein aina oli hänellä
kesäaikoina joku vieras asumassa eräässä suuressa huoneessa, jonka
ikkunat antavat Kirkkotorille päin. Tervetulleimpia vieraita oli rouva
Canthille aina tohtori Kaarlo Bergbom, jolle hän kernaasti myönsi
olevansa suuressa kiitollisuuden velassa hyvistä kirjallisista
neuvoista ja joka vuorostaan taas ei ole vähemmässä velassa rouva
Canthille Suomalaisen Teatterin puolesta. Teatterin käynnit Kuopiossa
olivat muuten juhlahetkiä rouva Canthille, ne kun tarjosivat
harvinaisen tilaisuuden hänelle niin tarpeellisiin herätyksiin
draamallisena kirjailijana. Vaikka teatteri, joko Suomalainen tai
Maaseututeatteri, jonkin kuukauden vuodessa vierailikin Kuopiossa ja
rouva Canthilla siis oli hiukan tilaisuutta näyttämöllisten vaikutusten
tutkimiseen, pysyy kuitenkin salaisuutena, miten hän niin perin pohjin
oli perehtynyt teatterin tekniikkaan, vaikka niin vähän oli teatterin
kanssa tekemisissä.

Melkein kaiken aikansa vietti rouva Canth Kuopiossa, sinne kerran
tultuaan. Kerran nuorena tyttönä lienee hän käynyt Pietarissa, mutta se
onkin hänen ainoa ulkomaanmatkansa. Helsingissä hän silloin tällöin
kävi, mutta sielläkin harvoin. Ja päävaikutuksenaan hän näiltä
pääkaupunkimatkoiltaan kertoi koti-ikävänsä. Vasta sitten, kun hän
istui keinutuolissaan perheensä ja monien tuttaviensa piirissä, oli hän
siinä ympäristössä, jossa parhaiten viihtyi. Kuopiossa oli muutenkin
niin hyvä olla. Ei ole toista kaupunkia Suomessa, jossa ympäristöt
olisivat niin kauniit, vaihtelevat ja viihdyttävät. Rouva Canthin
asunto oli melkein keskellä kaupunkia, tuomiokirkon juuressa ja aivan
kauniin kirkkopuiston partaalla. Tuon tuostakin, kuului sinne hänen
kirjoituspöytänsä ääreen kumeat tornikellon lyönnit ja torninvartijan
vastaukset kolmikulmaiseen äänirautaan. Sunnuntaisin avasi hän
ikkunansa veisuuta ja urkujen soittoa kuullakseen ja nautti siitä
sanomattomasti. Siinä oli aina tunnelmaa ja se herätti sitä.
Kun hän, uupuneena istumaan, lähti säännöllisille aamu- tai
iltapäiväkävelyilleen, oli siinä tuuhea kirkkopuisto, josta sitten voi
laskeutua vilkasliikkeiseen laivarantaan kansanelämää katselemaan ja
ulottaa retki rantakatuja myöten Väinölänniemelle ja sen ympäri.
Lähellä juhlakenttää olevassa niemekkeessä, jossa Kallavesi aukeaa
kahdelle haaralle, oli hänen mielipaikkansa, johon hän aina pysähtyi
laineiden loiskinaa kuulemaan. Ja kun kyllästyi niihin näköaloihin,
joita niemen puiden välitse aukeni, oli toisaalla Valkeisen tie, ihana
Alava ja Huuhanmäki, oli Savilahti ja Kelloniemen tie. Mutta ennen
kaikkea oli komea Puijo, jonne rouva Canth oli valmis kiipeilemään
milloin vain seuraa sai ja jonka teiden varsille rakennetuissa
huvimajoissa hänet useinkin voi tavata kesäpäivinä kirja kädessä
istumassa. Hänen lemmityin lempipaikkansa oli kuitenkin Myhkyrin
kallioinen saari.

Siinä oli eräässä pienessä suojaisessa poukamassa tasainen rantakenttä
ja sinne hän suuressa, avarassa perhevenheessään oli valmis viemään
vieraansa, milloin heitä vain halutti. Siellä juotiin kahvia ja syötiin
ja aatteita ahmittiin. Ja kun maailma oli ensin mullistettu ja sitten
uudeksi ja entistään ehommaksi taas raunioistaan rakennettu, niin
pistettiin paluumatkalla lauluksikin ja naurettiin herttaisesti, kun
laulun tahti pyrki soudun tahtia sotkemaan...

Semmoinen oli hän, Minna Canth, jokapäiväisessä elämässään, aina valpas
ja aina aikaansa seuraava, aina innostunut, herttainen ja hauska
seuranainen, aina vierasvarainen emäntä. Nyt hän on poissa, nyt ei voi
käydä häntä enää tervehtimässä. Sentähden tulee kaiho mieleen hänen
talonsa ohi kulkiessaan, eikä silloin Kuopiokaan enää tahdo Kuopiolle
tuntua.

»Nuori Suomi», 1897.



VAIHDUKSISSA.

Kirjoittaako rouva Canth ruotsinkielellä?


Äskettäin oli »Uudessa Savossa» pieni kirjallinen uutinen, jossa
kerrottiin, että rouva Canth kirjoittaa näytelmää ruotsinkielellä. En
ole nähnyt tätä uutista muihin lehtiin otettuna ja luulen, että se on
johtunut siitä, että sitä on pidetty sellaisena siivekkäänä, joita tuon
tuostakin lentelee sanomalehtipaperin valkoista pintaa pitkin.
Sellaisena sitä minäkin pidin. Oleskellessani »Päivälehden» lentävänä
kirjeenvaihtajana täällä Kuopiossa päätin kuitenkin käydä
tiedustelemassa uutisen todenperäisyyttä rouva Canthilta itseltään.

Rouva Canth asuu täällä kesänsä talvensa. Snellmanin-puiston kulmassa
nurkakkain vanhan tuomiokirkon kanssa on hänellä talonsa ja kaksi
kauppapuotiansa. Alapuolella porttia on hänen hyvin varustettu
lankakauppansa, yläpuolella toinen kauppa ja asuinhuoneet. Jyrkkiä
rappuja noustaan isolle verannalle, siinä on pöytä ja keinutuoli, jossa
kirjailijatar kauniilla säällä istuu ja tuumii tuumittavansa. Kun
kaikki ovet ovat auki, menen ympärilleni katsellen salonkiin. Siellä ei
näy ketään. Se on tavallisen kokoinen, vaatimattomasti sisustettu sali,
jonka yhdellä seinällä riippuu niitä seppeleitä ja nauhoja, joita hän
näyttämöllä on saanut vastaanottaa ihailevalta yleisöltä. Niitä
käännellessäni tulee rouva Canth itse sisään. Istuttuamme käyn heti
kohta kiinni asiaan.

--Sallikaa minun kysyä, sanon minä, eikö välinne »Uuden Savon»
sanomalehden kanssa ole jotenkuten kireä?

--Kuinka niin? kysyy hän kummastellen.

--Minä vain ajattelen siksi, kun se on laskenut ilmoille tuon uutisen
siitä, että muka kirjoittaisitte ruotsinkielellä.

--Mukako? Kyllä se on aivan totta.

--Ettäkö siis todellakin olisitte muuttanut kielenne?

--Toistaiseksi olen. Miksi se sitten teitä niin kummastuttaa?

Minä en osannut tehdä selkoa tunteistani, mutta pyysin kuitenkin saada
tietää, mitkä syyt olivat vaikuttaneet tähän mielestäni vähän
odottamattomaan muutokseen.

--Minä kirjoitan niin siksi, että se huvittaa minua. Minä olen saanut
kasvatukseni ruotsinkielellä ja minä tahdoin nyt koettaa, enkö voisi
sillä kielellä kirjoittaakin?

--No, ja kuinka se käy?

--Olen liian likeinen sitä arvostelemaan; saattehan sen sitten itse
päättää, kun teokseni on valmis.

--Ettekö suvaitsisi kertoa minulle sen sisältöä?

Kirjailija kertoi minulle hyväntahtoisesti uuden draamansa sisällön. En
tahdo siitä kuitenkaan nyt tehdä sen tarkempaa selkoa kuin että se
käsittelee aviollisia suhteita ja päättyy siihen, että nuori rouva--
myrkyttää miehensä. Aihe on jännittävä ja kaikesta päättäen tulee
käsittelykin vastaamaan sisältöä.

Mutta--niin, minun teki mieleni saada vielä syvempiä syitä siihen,
miksi meidän yhteinen äidinkielemme on saanut väistyä »toisen
kotimaisen kielen» tieltä.

--Eikö siinä ole jo kylliksi, kun minä sanon, että minua huvittaa
kirjoittaa ruotsiksi!

Mutta kun rouva Canth on avonainen ja pelkäämätön, niin kävi jatketusta
keskustelustamme kuitenkin selville, että hänellä oli muitakin syitä,
jotka tähän muutokseen olivat vaikuttaneet. Tuntui siltä kuin eivät
hänen tunteensa Suomalaista Teatteria kohtaan olisi olleet oikein
suosiolliset ja kuin häneenkin olisi epämiellyttävästi vaikuttanut se
kohtelu, joka siellä oli tullut m.m. hra v. Numersin osaksi. Omasta
puolestaan näkyy rouva Canthilla olevan yhtä ja toista tätä kotimaista
taidelaitostamme vastaan. Hän viittasi m.m. siihen kohtaloon, joka oli
tullut hänen näytelmänsä »Kovan onnen lapsia» osaksi, joka ensimmäisen
näytäntöillan jälkeen katosi näyttämöltä ilman mitään selityksiä
syistä. Se oli sitä kummallisempaa, kun teatteri oli sittemmin
näytellyt aivan yhtä karkeakuorisia näytelmiä, esim. Therese Raquin'in.

--Mutta ehkä oli teatterin pakko valtiollisista syistä pyyhkiä pois
teidän radikaalinen kappaleenne ohjelmastaan? huomautin minä.

--Miksi sama kappale katsottiin voitavan esittää Uudenmaan pataljoonan
julkisissa seuranäytelmissä, joista sanomalehdissäkin puhuttiin?

Sitähän en minä tiennyt.

--Ja sitäpaitsi, sanoi rouva Canth, vähän kiivastuen, on minua
loukannut se tapa, millä minua ovat kohdelleet muutamain teatterin
kanssa hyvin likeisten sanomalehtien arvostelijat. Minä en enää voi
kauemmin kärsiä sitä enkä tahdo tulla millään tavalla heidän kanssaan
tekemisiin. Yksinomaan sille teatterille, jonka näkyy olevan pakko
ottaa huomioon U.S:n-laisen lehden surullisesti tunnettuja
arvostelijoita, joista m.m. eräs on julistanut sopimattomaksi »Papin
perheen» esittämisen kansan näytäntönä--ja teatteri näkyy tätä kieltoa
totelleen--ei minun tee mieli kirjoittaa. En minäkään ikääni kaikkea
jaksa olla heidän hammasteltavanaan. Tekee minunkin mieleni kääntyä
yleisön puoleen, joka on osoittanut minua paremmin ymmärtävänsä ja
voivansa kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella.

--Minkä yleisön puoleen aiotte kääntyä sitten? Minä tarkoitan: mihin
teatteriin?

--Ruotsalaiseen.

Syntyi hetken äänettömyys. Minä katselin häntä epäilevästi hymyillen.

--Ehkä te sittenkin teette pilaa? Te ette kirjoita ruotsinkielellä?

--No hyvänen aika! nauroi puhuteltavani. Te näkyisitte toivovan, etten
kirjoittaisi ruotsiksi. Mutta miksi en sitä tekisi? Niinkuin jo sanoin,
ei itse kieli tee esteitä. Ja sitten sopii se itse aiheeseenikin, sillä
minä kuvaan uudessa näytelmässäni ruotsia puhuvaa herrassäätyämme. Jos
ette usko, niin katsokaa!

Ja hän haki kirjoituspöydältään käsikirjoituksensa, joka oli kuin
olikin--ruotsinkielinen.

--Mutta oletteko ajatellut seurauksia? kysyin.

--Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat. Minä olen vapaa ja
kenestäkään riippumaton. Tietysti tullaan nyt huutamaan, että olen
puolueeni pettänyt, että olen liitossa viikinkien kanssa y.m.s. Mutta
kyllä ääntä maailmaan mahtuu! Ja syy lisäksi, miksi kirjoitan
ruotsiksi, on vielä se, että kun fennomaniaa on aina käytetty
usutusvälikappaleena, agitatsionikeinona kaikkia niitä vastaan, jotka
eivät sovi kuin valetut sen kannen alle, tahdon minä näyttää, etten
siitä vähääkään välitä. Ja minä toivon, että sillä aseella nyt tullaan
iskemään niin silmittömästi, että se lopullisesti on kärkensä
katkaiseva.

--Hm ... se oli ainoa, mitä voin sanoa. Sillä minä näin, että rouva
Canth oli niin varma päätöksessään, ettei hän olisi siitä luopunut,
vaikka olisin häntä siihen kehoittanutkin. Kiitin häntä niistä
hyväntahtoisista tiedonannoista, joita olin häneltä saanut, heitin
hyvästini ja läksin.

Läksin hra Tavaststjernan luo saamaan häneltä lähempiä tietoja siitä,
kirjoittaako hra Tavaststjerna suomenkielellä?

Oli näet samassa »Uuden Savon» uutisessa, jossa kerrottiin rouva
Canthista, myöskin mainittu, että hra K.J. Tavaststjerna valmistaa
näytelmää suomalaista teatteria varten. Ajattelin, että kenties hän
vuorostaan kirjoittaa suomenkielellä ja menin häneltä sitä kysymään.

Hra Tavaststjerna asuu tätä nykyä täällä Kuopiossa nuoren rouvansa
kanssa. Hänellä on asuttavanaan oikea runoilijan paikka, paras, mitä
suinkin voi toivoa. Se on johtaja Killisen asunto, josta on mitä ihanin
näköala ulos Kuopion lahdelle ja Kallaselälle.

Hra Tavaststjerna oli juuri tullut pitkältä purjehdusmatkalta
Iisalmesta ja oli hän aivan ihastunut niihin seutuihin, joiden kautta
hän oli kulkenut. Hyvällä senterboordivenheellä oli hän, tämä »För
Morgonbris»-nimisen runovihkon kirjoittaja, vastatuuleen purjehtinut
tuon yhdeksän penikulman pituisen saarisen ja salmisen väylän kahdessa
päivässä. Paluumatkalla oli viivytty kolme päivää, mutta silloin oli
saatukin purjehtia melkein tyynessä.

Tultiin sitten käyntini tarkoitukseen, ja minä asetin hänelle yllä
olevan kysymyksen.

Hra Tavaststjerna, joka on kotoisin suomalaisesta seudusta--hän on
syntynyt ja suurimman osan lapsuuttaan viettänyt Mikkelissä--käyttää
suomenkieltä jotenkin virheettömästi.

--Minä kirjoittaisin suomenkielellä, jos osaisin, sanoi hän. Sillä
kansanelämää kuvatessani minä ajattelen suomenkielellä. Siitä onkin
seurauksena, että kielessäni on paljon suomalaisia käänteitä ja että
taitavan suomentajan on helppo saada esille ajatukseni aivan yhtä hyvin
kuin ne itse olen kirjoittanut. Onneksi on tätänykyä helppo saada hyviä
kääntäjiä, vaan jos en niitä saisi, koettaisin harjoittaa itseäni
kirjoittamaan suomeksi.

Kysymykseeni, miksi hra Tavaststjerna ei aio tarjota näytelmäänsä
Ruotsalaiseen Teatteriin, vastasi hän, ettei hän luota tämän teatterin
taitoon eikä tahtoon esittää kotimaisia kappaleita. Sen on kokemus jo
kyllin osoittanut ja siitähän on syntynytkin se uusi harrastus, joka
viime kevännä vei »draamallisen yhdistyksen» perustamiseen Helsingissä.
Tyytymättömyys ruotsalaista teatteria kohtaan on jo kauan kytenyt hra
Tavaststjernankin mielessä! Olipa hän ensimmäisiä, jotka tästä asiasta
kirjoittivat muutamia vuosia sitten. Silloin oli aate vielä uusi ja se
lehti, jonka palstoilla hän arvostelunsa julkaisi, pani siihen pitkän
vastalauseen. Eikä maamme ruotsinkielinen sanomalehdistö vielä nytkään
ole oikein taipuvainen myötävaikuttamaan niihin perinpohjaisiin
muutoksiin, joita ruotsalainen teatteri tarvitsisi. Vielä vähemmän
teatterin johtokunta. Sentähden ei hra Tavaststjernan tee mieli tämän
teatterin puoleen kääntyä, vaan on hän päättänyt muuttaa ainakin
nykyisin valmistumaisillaan olevine kappaleineen Suomalaiseen
Teatteriin, jonka johtajan tahto ja taito samalla kuin näyttelijäin
kyky ja taipumukset ovat paremmin omansa vaikuttamaan näytelmän
menestymiseen.

Jouduimme tämän johdosta puhumaan hra Tavaststjernan uudesta
näytelmästä. Se on muodostettu hänen romaanistaan »Kovina aikoina».
Kirjailija on näyttämön vaatimusten mukaan jotenkin vapaasti käsitellyt
ainettaan ja muutellutkin sitä. Siinä on m.m. aivan uusi henkilö: rouva
Thoreld. Neiti Louisesta ja hänen äidistään on muodostettu nainen,
jonka kanssa kapteeni Thoreld menee naimisiin.

Tämä näytelmä, joka jo aineensa puolesta sopii erittäin hyvin
suomalaiselle näyttämölle, valmistunee jo ensi syyskautena
esitettäväksi. Ja vaikka se kirjoitetaankin ruotsiksi, ilmaantuu se
kuitenkin sitä ennen suomalaisessa puvussa ja voi sitä siis tavallaan
pitää ruotsinkielisen kirjailijan--suomalaisena alkuteoksena.

Nyt ovat siis yhden suomenkielisen ja yhden ruotsinkielisen kirjailijan
osat tätä nykyä vaihduksissa, ja hauskaa on nähdä, millä lailla he
näitä uusia osiaan tulevat hoitamaan.

»Päivälehti», heinäk. 12 p:nä 1892.



KÄYNTI K.G. von ESSENIN LUONA.


Jokapäiväiset lehdet kertoivat tuonnottain hänen kuolemastaan ja
elämäntyöstään. Ne huomauttivat siitä merkityksestä, mikä vainajalla
oli ollut kansamme uskonnollisessa ja valtiollisessa elämässä. En aio
niistä tässä puhua. Tahdon vain julaista muutamia muistiinpanoja
eräästä päiväkauden kestäneestä seurustelustani professori von
Essen-vainajan kanssa neljättä vuotta sitten, jossa hänen luonteensa
esiintyi niin herttaisessa valossa, etten voi siitä olla kertomatta.
Ehkä valaisevat eräät kohdat allaolevassa sitä asemaakin, johon hän oli
asettunut herännäisyyden suhteen.

Tekemääni kirjeelliseen pyyntöön saada tulla häntä puhuttelemaan
vastasi hän myöntävästi ja niin minä, eräänä talvipäivänä v. 1892,
ajoin hänen maatilalleen lähelle Parolan asemaa, jonne hän oli
asettunut vanhuutensa lepopäiviä viettämään. Siellä tuli hän minua
vastaan jo porstuassa ja vei minut kohta kättä puristaen saliin. Syy
siihen, miksi se pisti niin erityisesti silmääni ja miksi sen
mainitsen, ei ole se, että se tapahtui minulle, vaan etten ollut juuri
tottunut sellaiseen vastaanottoon kaikkien niiden puolelta, joiden
luona olin samoissa asioissa käynyt. Mutta suvaitsevaisuus ja älykäs
toisten harrastusten ymmärtäminen olivat pääpiirteitä tämän herttaisen
ja valistuneen vanhan heränneen luonteessa. Vähän aikaa istuttuani ja
puheltuani pienen, leikkisän ukon kanssa, joka välistä oikein
kipenöitsi älykästä huumoria, olin häneen aivan ihastunut.

Tietysti tuli heti paikalla puhe vanhasta herännäisyydestä ja sen
miehistä. Aivan niinkuin vertaiselleen kertoi hän minulle, mitä halusin
tietää ja mitä hän muisti. Sai häneltä kuulla monta kuvaavaa piirrettä
senaikuisista miehistä ja monta sattuvaa kuvausta silloisista oloista.

Oman herätyksensä historiaan ei vanhus kajonnut enkä sitä rohjennut
häneltä kysyäkään. Olin siitä kuitenkin juuri vähää ennen saanut
hyvinkin kuvaavan yksityiskohdan eräässä kirjeessä, jonka minulle oli
lähettänyt eräs hänen vanhoista tuttavistaan, rouva Leontine Castrén.
Tämä kirje on jo ollut julaistuna »Uuden Kuvalehden» 22 n:ossa vuodelta
1892 nimeltä »Heräys eräissä häissä» ja on sitä myöskin käytetty
pohjana kuvaukseen »Häät» kertomussarjassa »Heränneitä». Se kuvaa
ihmeen elävästi Essenin samoinkuin monen muunkin senaikaisen nuoren
miehen uskonnollista »Sturm und Drang»-kautta ja osoittaa, kuinka
kiivaasti sitä siihen aikaan törmättiin yhteen aatteiden puolesta.
Saatiin niiden puolesta taistella ehkä enemmän kuin nyt. Essenin
taistelutovereita oli hänen hyvä ystävänsä Lars Stenbäck.
Ylioppilasaikanaan saivat he monta kovaa kokea, pietistejä kun siihen
aikaan pidettiin valtiollisestikin vaarallisina. Molempia epäiltiin
heitä m.m. simonismista, jonka tarkoituksena oli luoda jonkinlaista
yhteiskunnallista, yksistään kykyyn ja kelpoisuuteen nojautuvaa
pappeutta. Ranskassa oli tästä liikkeestä siihen aikaan paljon melua
syntynyt, ja sen johdosta kielsi Helsingin poliisimestari näitä nuoria
ylioppilaita yksityisiä hartaushetkiään pitämästä. Essen oli kiivasta
miestä eikä tahtonut alistua moisen omavaltaisuuden alle, vaan meni
suoraa päätä kuvernöörin puheille vaatimaan oikeutta. Hauska ja
tavallaan hullunkurinen oli tämä retki Essenin oman kertomuksen mukaan.
Tultuaan korkean herran etehiseen odotti hän vuoroaan ja katseli,
kuinka toinen mitalirintainen herra toisensa perästä meni sisään. Hän
kyllä näki pikentin aina vähänväliä katsahtavan ovesta sisään, mutta
kun ei hän tiennyt, että piti ilmoittautua sisään päästäkseen,
työlästyi hän odottamiseen, meni ilmoittaumatta sisään, astui suoraa
päätä kuvernöörin eteen ja huusi kuin sotamies raporttinsa säikähtyneen
korkean herran korvaan. Raportti ei sisältänyt vähempää kuin
vaatimuksen, että poliisimestari oli--erotettava virastaan. Samoissa
asioissa joutui hän kutsuttuna myöskin senaikuisen kenraalikuvernöörin
apulaisen Thesleffin puheille.--»Mitä te sitten teette noissa
kokouksissanne!» oli hänen ylhäisyytensä kysynyt.--»Me rukoilemme
Jumalaa.»--»Kenen puolesta?»--»Rukoilemme kaikkien puolesta, rukoilemme
Jumalalta armoa itsellemme ja kaikille ihmisille.»--»Rukoiletteko sitä
keisarillekin?»--»Rukoilemme sitä hänellekin.»--»No, ettehän te sitten
olekaan mitään maailman mullistajia, niinkuin väitetään!» Ja iloissaan
siitä, että sai antaa näin rauhoittavan raportin Pietariin, jonne
pietisteistä oli kieliä kanneltu, sulki kenraalikuvernööri hämmästyneen
ylioppilaan syliinsä, ja tästä lähtien saivat Essen ja hänen ystävänsä
häiritsemättä seurojaan pitää. Harhaoppisuus oli ankarin niistä
syytöksistä, jotka kohtasivat heränneitä pappeja. Varsinkin
yliopistossa suuntaa kovin pelättiin. Lars Stenbäckiä vastaan käyty
taistelu on siitä parhaana todistuksena. Mutta vaikkei liikettä olisi
voitu suorastaan harhaoppisenakaan pitää, koetettiin sitä kuitenkin
toisilla syillä tukahduttaa. Muun muassa sai Essenkin pitemmän aikaa
odottaa papiksi vihkimistään, joka häneltä kaikenlaisten tekosyiden
nojalla kiellettiin. Hänen kertomuksensa mukaan oli Runeberg, joka
siihen aikaan oli asessorina Porvoossa, hänen puolellaan, mutta piispa
oli vastaan. Hänen syynsä, jotka hän Essenille ilmaisi, olivat hyvinkin
omituiset ja aikaa kuvaavat. Kun Essen oli julkaissut teesinsä, sanoi
piispa, että ne kyllä olivat hyvät, mutta että suuri vika niissä
kuitenkin oli se, että olivat liian ankarat.--»Ovatko ne ankarammat
kuin tunnuskirjat ja raamattu?» sanoi Essen kysyneensä.--»Eivät ole»,
vastasi piispa, »mutta nekin ovat liian ankarat». Ja yht'äkkiä purki
piispa kylläisen sydämensä, vaikeroiden, ettei hänen ollenkaan olisi
pitänyt papiksi eikä piispaksi tulla, sillä ei hänen mielestään ole
mihinkään koko kristinopista. »Mitä hyvää se on vaikuttanut? Onko
ihmiskunta siitä parantunut? Ovatko sodat loppuneet, onko kurjuus
maailmasta kadonnut?»--Ei tarvinne lisätä, että nuori papinkokelas
seisoi kuin puulla päähän lyötynä tuollaista oppia kuullessaan--piispan
suusta.

Papiksi tultuaan joutui Essen Pohjanmaalle ja siellä likeiseen
yhteyteen herännäisyyden johtajain kanssa. Itsenäinen mies kun oli, ei
hän kuitenkaan kauan näy voineen alistua sen johdon alle, jota m.m.
Lagus ja Malmberg vaativat seuraamaan. Laguksen kanssa lienee väli
rikkoontunut erään kirjeen johdosta, jonka Essen hänelle kirjoitti ja
jossa hän kysyi häneltä, eikö hän ehkä ollut langennut hengelliseen
ylpeyteen ja eikö tahtonut olla mestarina Israelissa. Lagus lähetti
vastaukseksi jäähyväisensä.--Malmbergin ja Essenin suhde kylmeni
samoista syistä kuin tämän ja niin monen muun hänen virkaveljensä.
Essen oli saanut virkaveljiltään tehtäväksi nuhdella Malmbergia heidän
puolestaan, mutta ei tahtonut saada häntä mitenkään käsiinsä.
Kerrankin, kun hän tuli Malmbergin luo, teki tämä asiaa pitäjälle ja
jätti vieraansa siihen. Vihdoin hän kuitenkin tapasi Malmbergin ja
nuhteli häntä, virkkaen lopuksi, että jos ei hänessä muutosta
tapahtuisi, täytyisi heidän, kaikkien hänen virkaveljiensä, hänestä
luopua; niinkuin sittemmin tapahtuikin. Siihen oli Malmberg vastannut:
»Sen minä kyllä olen jo kauan tiennyt, että herrat minusta luopuvat,
mutta talonpojat ovat minun!»--Ja ne hänelle pysyivätkin uskollisina
hänen kuolinpäiväänsä saakka, sillä harvat uskoivat hänen
lankeemukseensa ja pitivät häntä viattomasti vainottuna.

Omituiseen asemaan joutui Essen, kun hän Malmbergin kuoltua sai
pitääkseen tälle ruumissaarnan. On mielestäni Essenin luonnetta
kuvaavaa se tavallaan sukkela tapa, millä hän tästä tehtävästä
suoriutui. »Minä suomensin», kertoi hän, »erään vanhan saarnan, jonka
Malmberg aikoinaan oli pitänyt Achrén vainajan haudalla Munsalossa.
Kirkosta kuului kuiskauksia, että se oli väärää oppia, ja että toista
oppia oli neuvonut vainaja. Mutta lopussa sanoin minä: »Se, mitä nyt
olen puhunut, on häneltä, joka tuossa kirstussa makaa.» Semmoinen oli
hänen oppinsa silloin, kun hän tuli tänne Lapualle.»

Ettei tämä saarna lisännyt hänen suosiotaan kansan keskessä, lienee
varma. Mutta ettei hän suosiota takaa ajanut missään, siitä on
todistuksena muun muassa seuraava: Vähää ennen kuolemaansa lähetti
Paavo Ruotsalainen Essenille kirjeen, jossa varoitti häntä Vilhelm
Niskasesta ja tuolla tavallisella töykeydellään käski ajaa hänet
ulos, jos taloon tulisi. Essen kertoi vastanneensa, ettei hänen ja
V. Niskasen välillä ole koskaan ollut lähempää yhteyttä, »mutta jos hän
tulee luokseni, niin en aja häntä ulos enemmän kuin ketään muutakaan.
En ole vielä alistunut minkään inhimillisen auktoriteetin alle, olkoot
ne sitten Laguksia tai Malmbergeja tai Ruotsalaisia tai suomalaisia.
Jumalansana on ollut ja on oleva ainoa auktoriteettini.» Tämä kirje oli
mennyt Bergin kautta Ruotsalaiselle ja oli Ruotsalainen sanonut sen
sisällön kuultuaan: »Mistä on tuo nuori mies sen viisauden saanut?»

Toinenkin Essenin ja Ruotsalaisen välinen kohtaus osoittaa samaa
pelkäämättömyyttä ja itsenäisyyttä. Erään kerran olivat Essen ja pappi
Landgren olleet Paavon luona. Essen oli silloin puhunut suunsa
puhtaaksi ja m.m. koskettanut »ukon» taipumusta väkeviin juomiin. Ukko
ei ollenkaan paheksunut tuota puhetta, oli selittänyt vain, että hän
tarvitsi väkeviä virkistyksekseen. Mutta Landgren oli ollut hädissään,
että ukko suuttuisi, ja korvat punaisina ja käsi silmillä tehnyt
syrjästä merkkejä, että Essen vaikenisi.

Näitä ja monia muita muistellessa kului päivä puolisiin, istuessamme
vanhan »emerituksen» kanssa, hän kertoen ja minä muistiinpanoja tehden.
Totisten asiain sekaan tuli aina jokin hupainenkin kasku.
Päivällispöydässä kysyi hän yht'äkkiä: »Tiedättekös, miten minä pääsin
kappalaiseksi Ilmajoelle? Siitä minä saan kiittää--mustalaisia.» Ja
veitikkamaisesti kertoi hän apulaisena ollessaan vihkineensä
mustalaispariskunnan, vaikkei näillä ollut mitään perukirjoituskirjaa.
Siitä syntyi rettelöltä ja seurakuntalaiset arvelivat hänen vaaliin
päästyään, ettei tuota tuollaista kokematonta poikaa huolita. Mutta kun
nuo mustalaiset saivat sen tietää, niin panivat he kaikki voimansa
liikkeelle ja kertoivat ympäri pitäjää toisesta kilpahakijasta
sellaisia juttuja, että tämä ei tullut kysymykseenkään. »Ja sillä
lailla minä sain kiittää mustalaisia siitä, että pääsin kappalaiseksi
Ilmajoelle», lopetti hän.

Vastaukseksi kysymykseeni, eikö hän tahtoisi kertoa minulle jotakin
tuosta n.k. »suruttomasta» papistosta, jonka kylmä ja kuollut oppi ja
hengettömät saarnat niin vähän kykenivät tyydyttämään kansan
uskonnollisia tarpeita, kertoi isäntäni--kun iltapäivällä taaskin
istuimme näistä asioista keskustellen--m.m. seuraavan kaskun:
»Tenholassa oli ennen minua, sanoi hän, muuan kappalainen nimeltä
Bergman, joka kunakin neljäntenä sunnuntaina saarnasi myöskin Bromarvin
kappelissa. Tällä papilla oli silloin tapana lukea sama saarna joka
pyhä.--'Kuulkaahan nyt, herra maisteri', huomautti hänelle sitten
muutaman kerran kappelin kirkkoväärti, 'kun ensi kerran saarnaatte,
ettekö voisi lukea jotakin toista saarnaa; tämän olemme kuulleet jo
niin monta kertaa peräkkäin.'--'Osaatteko sen sitten jo ulkoa? Niin
kauan minä sitä saarnaan, kunnes sen opitte'.--'Jos tarkoitus on oppia
se ulkoa', vastasi kirkkoväärti, 'niin saan sanoa herra maisterille,
että minulla on minullakin Hagborgin postilla, ja on se monella
muullakin'.»

Pukukysymys oli hyvin arka kysymys vanhoilla heränneillä. Varma kanta
siinä asiassa oli yhtä tärkeä, paikoitellen ehkä tärkeämpikin kuin
monessa uskoa ja oppia koskevassa. Essenin kantaa tähän kysymykseen
valaistakseni panen tähän vielä seuraavan jutun, jonka hän kertoi
minulle vähää ennen poislähtöäni:

»Kerran tuli minun luokseni nainen suuressa hädässä valittamaan, että
naapurin akat ahdistavat häntä siitä, että hänellä on tasku hameessa,
niinkuin herrasväen naisilla, eikä tuollaista irtonaista nauhalla
vyötäisiin kiinnitettyä lakkaria, ja kysyi, onko synti sellaista taskua
pitää.--'Mitä pidät sinä siinä?' kysyin minä.--'Avaimia ja veistäni'
----'Ei se siis ole koristukseksi aiottu?'--'Eihän sitä näykään hameen
poimujen alta.'--Silloin menin minä hänen eteensä ja sanoin hänelle:
'Sinä olet sen ymmärtäväisen isäsi tytär enkä minä voi käsittää, kuinka
sinä olet noin typerä. Mene sinä vain kotiisi ja sano, että pastori
sanoi, ettei missään raamatun paikassa ole kielletty taskuja
pitämästä.'--Vaimo meni ja teki niinkuin olin neuvonut. Mutta Malmberg
moitti minua neuvostani. 'Minä en ole räätälin oppia käynyt', vastasin
minä, 'mutta sinä näyt tekeytyneen räätäliksi koko Lapuan pitäjässä'.»

Ja vanhus nauroi makeasti tuon jutun kerrottuaan. Vietin yön vanhan
professorin vieraanvaraisessa kodissa. Varhain aamulla oli lähdettävä
junaan ja ukko tuli minua herättämään, pitkä kauhtana yllään. Uuni
lämpisi ja ulkona oli vielä pimeä. Sill'aikaa kun pukeuduin ja
aamukahvini join, istui isäntäni takan ääressä lämmitellen ja sen tulta
kohennellen. Oli niin omituinen tuo tunnelma, joka siinä mieleni täytti
hänen henkeviä ja älykkäitä, vaikka jo elämän taisteluista väsyneitä
kasvojaan tarkastellessani. Nyt hän oli siinä niin tyynen ja rauhansa
saavuttaneen näköinen tuo mies, jonka tiesin aikoinaan vakaumuksensa
tulesta hehkuneen ja monen sisäisen ja ulkonaisen ristiriidan kanssa
taistelleen. Miettikö hän siinä kadotettuja ystäviä, ajatteliko
kaihoten kaatuneita ihanteita, tekikö itsensä kanssa tiliä jostakin, en
tiedä. Mutta jotakin sellaista hänessä lienee liikkunut, koska
yht'äkkiä, kun kuuli hevosen ajavan rappujen eteen, virkkoi kuin
muistoistaan heräten: »Niin, niin, oli niissä ajoissa ja niiden aikain
miehissä paljon hyvää, jos oli puutteellistakin. Mutta kyllä oli
kuitenkin niin, että ne suuren herätyksen ensi ajat olivat paremmat ja
puhtaammat kuin viimeiset. Sitten tuli se lahkolaisuus, toistupaisuus
ja eripuraisuus ... vaan kukin kai kulki sitä tietä, minkä parhaaksi
näki. _De mortuis nil nisi bene_.»

Eli toisin sanoen: levätkööt rauhassa vainajat!

Levätköön hänkin, tuo herttainen vanhus, rauhassa,--ja rauhassa hän kai
lepääkin.

»Uusi Kuvalehti», elok. 15 p:nä 1895.



PROFESSORI F. PERANDER-VAINAJA.


Vanhan vuoden tuottamain tappioiden joukossa oli epäilemättä
odottamattomimpia professori F. Perander-vainajan kuolema.

Sillä varmaankaan ei kukaan olisi voinut luulla, että niin äkkiä
katkeaisi miehen elämä, joka näytti olevan voimakkaimmillaan, ja että
tuo ryhti, joka näytti niin jäykältä, näin nopeaan murtuisi. Se
ulkonainen tukevuus, joka vainajan vartalossa sattui jokaisen
vastaantulijan silmään, ei suinkaan antanut aihetta pelkoon, että
katkeaminen jo olisi niin lähellä. Ja jonka korviin tunki hänen syvän
äänensä sointu ja jolla oli tilaisuus kuulla sitä aatteiden ja
esitystavan eheyttä ja tuoreutta, mikä Peranderin puheissa kuuluville
kumpusi, hän ei suinkaan olisi uskonut, ettei särkyminen kestäisi kuin
muutaman tunnin. Ainoastaan tarkan ihmistuntijan ja tottuneen lääkärin
silmä ehkä saattoi vainajan synkkiin ryppyihin vetäytyneestä otsasta ja
uupuneen näköisestä katseesta päättää, ettei sisus ehkä ollutkaan niin
eheä kuin kuoresta päättäen olisi luullut.

Mutta kun äkillinen kuolonsanoma saapui, silloin varmaankin monelle
muistui mieleen juuri nuo uupuneet katseet ja niitä varjostava
ryppyinen otsa, ja niitä muistaessaan tuli hän ehdottomasti
ajatelleeksi, että ehkä olivat synkkä mieli ja pitkät ilottomat päivät
jo aikoja sitten jäytäneet rikki elon juuret. Ja ehkä juuri tämä olikin
syynä synkkään, umpimieliseen mielialaan ja yksinäiseen erakkoelämään.

Kenenkään yksityistä elämää ei toisella ole oikeus mennä kaivamaan.
Vaan kun aavistukset ja arvelut tunkevat mieleen, niin saahan ne
aavistuksena ja arveluina lausua. Sillä yksityinen elämä se kuitenkin
eniten kaikista vaikuttaa miehen luonteeseen ja kehitykseen, sen
vaiheet ja kokemukset ne luonteen luovat ja niistä katsantotapakin
muodostuu. Ne tavallisesti määräävät suhteen ulkomaailmaankin ja
samalla sen kannan, jolle ympäristöönsä nähden asettuu.

Millainen Peranderin lapsuus ja nuoruus lienee ollut, sitä emme
yksityiskohdittain tarkemmin tiedä. Mutta varma kuitenkin on, että
kovaa aineellista taistelua hän sai taistella ja on hän kärsinyt siinä
kohden ainakin saman verran kuin niin moni muu meidän etevimmistä
miehistämme. Kärsimyksiä hänellä epäilemättä on ollut enemmän kuin
iloja, ja sellaiseen herkkään ja syvään luonteeseen kuin Peranderiin
jää kaikesta ulkonaisesta koskettelusta herkemmin ja tunkee syvemmälle
jälki kuin tavalliseen lapseen tai nuorukaiseen. Ja luuloni on, että
useissa aikaisemman iän tapahtumissa jo lienee ollut syy siihen, että
vainaja sulkeutui itseensä, vetäytyi yhä enemmän erilleen muista ja
tavallaan erakkoelämää vietti. Tietysti oli tähän taipumukseen syynä
myöskin hänen miettiväinen filosofinluonteensa, mutta epäilemättä
olivat nämä molemmat vuorotellen syynä toinen toiseensa ja seurauksina
toinen toisestaan.

Vaan oli miten oli, erakkoelämää hän rakasti ja sitä eläen hän
parhaiten näytti viihtyvän. Useat kesät vietti hän aivan yksinään
saaristossa jossakin, eivätkä aina tienneet hänen lähimmät
ystävänsäkään, missä hän lupa-ajat oleskeli. Mahtavan luonnon kanssa
hän meren rannalla seurusteli, toisen vuoron sen kanssa, toisen vuoron
kirjojensa. Ja niinpä kerrotaan, että hän voi kesäkauden yhtä ainoaa
teosta tutkia, lukea esim. Dickensin David Copperfieldia, ja sukeltaa
tuon etevän psykologin kanssa ihmissielun salaisimpiin soppiin.

Sielunelämän tutkimiseen olikin vainajalla tavattoman hyvät taipumukset
ja sen hienoja puolia käsittämään oli juuri hänen sisäänpäin kääntynyt
henkensä kuin luotu. Sekä yksityistä sielunelämää että koko ihmishengen
kehitystä aikakausien kuluessa. Sillä filosofi oli Perander ennen
kaikkea, ja ne, jotka häntä kuuntelivat, ovat sitä mieltä, että hän
nykyään elävistä tiedemiehistämme oli sillä alalla itsenäisin ja syvin.
Samoinkuin Snellman edusti hän Hegelin kantaa, joka ennen kaikkea
vaatii yksityisen antaumista valtion ja isänmaan palvelukseen. Paitsi
väitöskirjaansa ei hän juuri mitään filosofisella alalla ole
julkaissut, mutta luennoillaan hän epäilemättä suuresti oppilaihinsa
vaikutti. Koulunopettajana on hänen vaikutuksensa myöskin ollut
perinpohjainen. Ankaran hänen siinä toimessaan sanotaan olleen. Mutta
kaikki hänen entiset oppilaansa häntä siitä kiittävät, sillä vaikka
lujuus useinkin saattoi tuntua vähemmän mieluiselta, totutti se
kuitenkin oppilaan velvollisuuttansa tinkimättä täyttämään ja katkeruus
suli kunnioitukseksi, kun kukin tiesi, että opettaja ei oppilaaltaan
muuta vaatinut kuin sitä, mitä itse oli tottunut tekemään.

Mutta aikomukseni ei ollut tässä puhua Peranderista filosofina ja
opettajina. Aikomukseni oli vain lausua muutama sana hänen niin
sanoakseni kaunokirjallisesta vaikutuksestaan. Sillä siinä, mitä hän
keveämmässä muodossa on suuremmalle yleisölle kirjoittanut, ilmenee
pääpiirteissään hänen katsantotapansa ja luonteensa toinen tärkeä
puoli, sen runollisuus.

Mies, joka itseensä sulkeutuu ja käy yksinäisyydessä luontoa ja
ihmishenkeä tutkimaan, hän on tavallisesti aina runollinen henki. Ja
että Perander oli sellainen, sen sanoo heti ensimmäinen katsahdus
siihen, mitä hän on kirjoittanut. Paljon hän ei ole kirjoittanut, eikä
kaunokirjallista ollenkaan, sen sanan varsinaisessa merkityksessä.
Arvosteluja ovat hänen kynästään lähteneet kirjoitukset melkein kaikki,
mutta kuitenkin tekee niiden lukeminen vaikutuksen sellaisen kuin olisi
lukenut jonkin suorasanaisen runoelman.

Useimmat suomalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat epäilemättä lukeneet
nuo nimimerkki F.P:n kirjoittamat kuvaelmain tapaiset mietteet
Kullervo- ja Aino-runoista, jotka ovat painettuina ylioppilas-albumissa
»Kaikuja Hämeestä». Niinikään ei varmaankaan keneltäkään Uuden
Suomettaren lukijoista ole jäänyt huomaamatta nuo useissa
isänmaallisissa tilaisuuksissa pidetyt aaterikkaat ja muodoltaan ehyet
puheet, joita silloin tällöin on ollut mainitussa lehdessä nähtävänä.
Ja luettuaan ne, luettuaan esim. Peranderin käsityksen Ainon
traagillisesta kohtalosta, on jokainen sen jälkeen varmaankin monta
vertaa paremmin Kalevalansa käsittänyt ja ruvennut sitä aivan toisilla
tunteilla lukemaan ja tutkimaan. Hänen silmänsä ovat sen jälkeen
pysähtyneet moneen hienoon kohtaan, joiden ohitse olivat sitä ennen
liukuneet, ja on hän käynyt miettimään monta paikkaa, jonka syvää
tarkoitusta ei ollut ennen tullut ajatelleeksi.

Mitenkä on Perander esimerkiksi selittänyt tuon kohdan Kalevalassa,
jossa Väinämöinen tapaa Ainon lehdossa ja häntä kosii! Aino silloin
riistää ristit rinnoiltansa, helmet kaulasta karistaa ja jättää ne
maalle maan hyviksi, lehtohon lehdon hyviksi sekä menee itkien kotihin.

»Kuinka kaunis tämä runon kohta! Kuinka merkillinen tuo Ainon itsessään
vähäpätöinen teko: koristeensa poistaminen!» huudahtaa Perander ja
vähän päästä sanoo hän: »Väinämöisen sanat, joilla kehoitti Ainoa
vast'edes kantamaan koristeitaan ainoastaan hänen ihailustaan varten,
teki Ainon mielen--kuten luonnollista--katkeraksi ja närkästyneeksi.
Vaan ei ainoastaan Väinämöinen itse ollut hänelle vastenmielinen, nuo
koristeetkin kävivät hänelle vastenmielisiksi, niitä olivat
saastuttaneet Väinämöisen näitä koristeita koskevat sanat, niiden
kauneutta oli häirinnyt se ajatus, jonka Väinämöinen oli rohjennut
niihin yhdistää kosimapuheessaan. Ne eivät enää neidon mielestä olleet
yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita. Aino ei niitä enää voi kärsiä, hän ne
menettää.»

Niin selittää Perander sen kohdan Kalevalasta. Kansanvalistusseuran
laulujuhlassa Jyväskylässä pitää hän v. 1884 tuon kuuluisan puheensa ja
lausuu siinä muun muassa laulun voimasta näin:

»Kotka kun kotonansa kuuli sorean soiton, heitti pesähän pentunsa ja
loihe itse soittohon lentämään. Itse ilman luonnottaret, ilman ihanat
immet, keskeyttivät tavalliset toimensa, kuunnellaksensa kanteloista
pilvien rusoreunoilla. Kuutar ja Päivätär, kultakangasta kutoessa,
hopeaista helskyttäissä, pitelevät pirtojansa, nostelevat niisiänsä,
mutta soiton kuultua

    Pääsi piosta pirta,
    Suistui sukkula käestä,
    Katkesihe kultarihmat,
    Helkähti hopeaniiet.

»Sisarukset Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat
hivuksiansa, harjasivat hapsiansa. Soiton kuultua heiltä

    Suikahti suka vetehen,
    Haihtui harja lainehesen,
    Jäi nivukset hiipomatta,
    Tukat kesken suorimatta.

»Mikä verraton kuvaus! Ei ole kansalle kellekään onnistunut ihanampaa
luoda eikä elävämmästi kuvata taidetten vaikutusta, niiden merkitystä
kansojen elämässä. Sävelet kun ovat todellista laatua, kun ovat
säilyttäneet oikeat tajunsa, keskeyttävät meidän jokapäiväiset,
erehtyväiset käsityksemme onnellisuudesta, ne saavat meille, vaikka
hämärästikin, tuntuviksi ne ihanteet, joita Luoja on kätkenyt maailman
sisimpään pohjaan. Ne auttavat meitä tuntemaan, että ihanteiden
havaitseminen ja niiden palveleminen on ihmisen tarkoitus.»

Nämä esimerkit olen vain umpimähkään maininnut parhaimpia etsimättä.
Monta valaisevampaakin epäilemättä löytyisi. Olen nämä pari kohtaa
tuonut esille vain siksi, että tuollaisesta niin sanoakseni
kaunotieteellisestä selittämisestä on varsin suuri hyöty, että,
niinkuin jo mainitsin, Kalevalan lukijan huomio herää ja teroittuu
hakemaan ja löytämään sitä, mikä kansanrunoudessamme on todellisesti
kaunista ja hienoa.

Etenkin taiteilijoilla, jotka joko marmoriin tai kankaalle kuvaavat
Kalevalan henkilöitä tai tapahtumia, luulisin tuollaisten viittausten
olevan varsin tervetulleita. Ehkäpä Perander näillä huomautuksillaan
juuri tällaista vaikutusta tarkoittikin. Sillä ainakin kerran kuuli
tämänkin kirjoittaja hänen suorastaan kääntyvän maalarien puoleen.
Muutama vuosi sitten piti hän näet esitelmän Helsingin Suomalaisessa
Seurassa, Kalevalan aiheen johdosta silloinkin. Tuolla kertaa puhui hän
Väinämöisen kosioretkestä Pohjolaan. Vanha laulaja purjehtii merta
pitkin ja Ilmarisen sisar

    Annikki hyväniminen,
    Yön tytti, hämärän neito,
    Pitkän puhtehen pitäjä,
    Aamun valvoja varainen,
    Joutui sotkut sotkemassa,
    Päässä portahan punaisen,
    Laajan laiturin laella,
    Nenässä utuisen niemen,
    Päässä saaren terhenisen,
    Katselevi, kääntelevi
    Ympäri ihalat ilmat
    Päänsä päälle taivahalle,
    Rannatse meriä myöten,
    Ylähällä päivä paistoi,
    Alahalla aallot välkkyi.

»Tuo paikka, sanoi Perander, on kuvaavimpia ja maalarin siveltimelle
kiitollisimpia. Siinä erinomainen aihe tauluun, johon runon sanoissa jo
pääpiirteet ovat olemassa: ulos ulapalle tarkkaava nainen, ylhäällä
paistava päivä ja alhaalla välkkyvät aallot, mutta ennen kaikkea juuri
tuon veljelleen kilpakosijaa vainuavan sukkamielisisaren pahaa
aavistavat piirteet.»

Nämä mainitsemani esimerkit ovat kuitenkin, niinkuin jo sanoin,
ainoastaan lyhyitä otteita satunnaisista puheista ja esitelmistä, joita
Perander silloin tällöin piti. Hajallaan ne ovat siellä täällä
sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa ja melkein kaikki
isänmaallistaiteellisissa tilaisuuksissa pidetyitä. Mutta vaikka
esitelmän tai puheen aine ei olisikaan varsinaisesti Kalevalasta
otettu, niin useimmissa tulee kuitenkin jokin piirre näkyviin siitä
rakkaudesta, joka niiden pitäjällä oli Kalevalan kaunotieteelliseen
tutkimiseen ja selittämiseen.

En tiedä, ovatko nämä hajanaiset palat näytteitä pitemmästä
tutkimuksesta vai ovatko ne vain joutohetkien huvityön hedelmiä. En
siis myöskään tiedä, oliko vainajan tarkoitus joskus tällä alalla
jotakin suurempaa ja kokonaisempaa teosta luoda. Ehkei ollut, mutta
siitä taidosta päättäen, millä hän nuo muutamat hajanaiskuvat piirsi,
ei suinkaan olisi ollut epäilemistäkään, ettei kokonaiskuvan luominen
olisi onnistunut.

Ja että nuo mainitut hajanaiskuvat tekevät itse kohdaltaan paljoa
vakavamman vaikutuksen kuin eräs vasta ilmaantunut suurempi, samoja
aiheita käsittelevä ja palkinnon saanut teos, se on ainakin tämän
kirjoittajan kokemus. Tarkalla psykologisella silmällään olisi Perander
varmaankin voinut tunkea paljoa syvemmälle Kalevalan sankarien
sielunelämään ja tuoda sen ilmiöitä esille.

Mutta paitsi tuota tarkkaa psykologista sattuvaisuutta viehättää
Peranderin kirjoituksissa suuresti myöskin niiden niin sanoakseni
plastillinen esitystapa. Sillä Perander oli perinpohjin klassillisesti
sivistynyt, oli ottanut vaikutuksia vanhasta maailmasta ei ainoastaan
aatteeseen ja katsantotapaan katsoen, vaan myöskin muodostanut
itselleen hyvien esikuvien pohjalla täsmällisen tyylin. Lukiessa tuo
tulee hyvin kyllä näkyviin, mutta vielä enemmän se vaikutti silloin,
kun hän itse puhujalavalla seisoi, vartalo vankkana, otsa korkeana ja
silmät syvästi kuulijoihin luotuina. Ääni lausui sanottavansa varmasti,
pontevasti ja vaikuttavasti, pannen tarkan painon kullekin sanalle. Ja
niin tuntui kuin olisi siinä ollut kuvanveistäjä taltallaan marmoria
muodostelemassa. Jokainen lyönti antaa kumean äänen, irtauttaa palasen
kovasta kivestä, ja joka palasen pudotessa tulee yhä enemmän näkyviin
taiteilijan ajattelema muoto ja kuultaa läpi yhä selvemmin hänen
tarkoittamansa aate.

Tuollaisen vaikutuksen tekivät Peranderin puheet. Se vaikutus oli
kuulijaan ja katsojaan syvä, useinpa mahtavakin ja aina se antoi
aihetta ajattelemiseen. Ja kun häntä nyt taas ajattelen, näen hänet
hetikohta edessäni puhujalavalla tuona ulkonaisesti voimakkaana
miehenä, joka voimakkaasti sanojen marmorista aatteitaan esihin
veistelee. Hän näyttää siinä seistessään itsekin jonkinlaiselta
vartalokuvalta, joka on saanut puheenlahjan ja filosofin järjen ja
jonka sisässä sykkii voimakas runollinen henki.

Semmoinen kuva on minuun hänestä tarttunut ja sitä muistellen olen
tämän vaillinaisen hahmokuvan hänestä piirtänyt.

»Keski-Suomi», marrask. 28 p:nä 1885.



KOLME KIRJETTÄ BJÖRNSONISTA.



I.

»Björnson on tullut!»


Helsinki, 4 p:nä toukok. 1888.

Ellen suuresti erehdy, en ole ainoa sanomalehtimies, joka juuri tällä
hetkellä istuu pöytänsä ääressä ja ihailee tuota mielestään kuvaavaa
otsaketta siihen uutiseen, jossa ilmoitetaan, että Björnson on saapunut
Suomeen.

»Björnson on tullut!»... »Björnson on tullut!»--Eikä mikään muu
paremmin kuvaakaan sitä hommaa ja sitä hätiköimistä, joka aina
vallitsee Helsingissä, silloinkun joku suuri mies muualta maailmasta
saapuu tänne.

Olisittepa nähneet sitä hyökkäilemistä, joka oli junalla tänä iltana.
Tiedettiin, että tuo suuri norjalainen kirjailija sillä saapuu. Ja
häntä tietysti kaikki katsomaan. Mustanaan vilisi katuja pitkin väkeä
asemalle, ja minä otaksun, että ne enimmäkseen olivat niitä, jotka
»vaativat mieheltä samaa siveellisyyttä kuin naiselta»--eikä
päinvastoin. Varsinkin oli naisia epälukuisin ja minun silmääni sattui
leikkotukkia tukuttain.

Mistä ovesta hän tulee? Jos hän tulee sieltä? Mutta ehkä hän tulee
täältä? Seisotaan tässä! Mennään tuonne!

Suurin osa riensi kuitenkin toisen luokan odotussaliin, jossa
valkotakkiset ylioppilaat odottivat laulullaan.

Ja ne, jotka sinne menivät, ne olivat oikean paikan valinneet.
Tähdättiin ovea kohti ja kohta tulikin hän ovesta. Mies roteva ja
juhlallinen. Harmahtava tukka, tuuheat kulmakarvat. Astui sisään kuin
kuningas, joka on tottunut kunnioitukseen. Käsipuolessa pienoinen
nainen, kainaloon asti, hänen puolisonsa.

»Ja vi elsker dette landet»--helähti, ja suurella liikkeellä paljasti
sankari päänsä. Seisoi ja kuunteli ja katseli ympärilleen.

»Eläköön Björnstjerne Björnson!» yllytti laulun loputtua laulajien
johtaja. Ja »eläköön» kajahti kymmenkertaisesti kaikilta tahoilta.
Jotkut uusmaalaiset koettivat kiilata »hurraataan» väliin, mutta se
haihtui kuin rantasipin papatus meren kohinaan.

Toivottiin tietysti pienoista puhetta ja se saatiinkin. Puhe siitä,
ettei tässä ole tilaisuus pitkältä puhua, mutta ehkä vasta sitä
enemmän. »Antakaa minun kuitenkin kuulla, miten te huudatte
eläköön-huudon Suomelle.»

Sen hän sai ja vielä »Savolaisen laulun» lisäksi. Jonka jälkeen lähti
menemään, kädessä kukkaskimppu, ja kainalossaan nuori neitonen. Kahden
puolen jakausi yleisö ja hattuaan nostaen kiiruhti hän heidän
ohitsensa.

Kun oli jo ovesta ulos menemäisillään, viilsi vielä ilmaa kimakka
naisen »eläköön». Runoniekka nosti lakkiaan ja näkyi hymähtävän. Ja
sitten hän katosi kadulle.

Huomenna on hänen ensimmäinen luentonsa yliopiston juhlasalissa.
Ihmiset tietysti rikkovat jäsenet itseltään ja muilta tapellessaan
pileteistä. Monet perheet ja hyvät ystävät riitaantuvat ikuisiksi
ajoiksi siitä, kuka saa pitää suurelle miehelle kutsut silloin ja kuka
silloin.

Ja naiset! He ovat viskanneet viuhkansa loukkoon ja tarttuneet kahden
käden »hansikkaihinsa». Jos niillä vain löyhyttelisivät! Mutta minä
pelkään pahoin, että he läiskyttelevätkin.



II.

Ensimmäinen luento.


Helsinki, 5 p:nä toukok. 1888.

Björnson on pitänyt ensimmäisen luentonsa. Tulen juuri sieltä. Istun
keinutuolissani poltellen ja tuumin sitä, mitä olen nähnyt ja kuullut.

Aivot tietysti koettavat pureskella ja sulattaa kaikkea, mitä ovat
saaneet vastaanottaa. Se ei ole suinkaan helppo tehtävä. Sillä kahden
tunnin kuluessa on sinne koottu aineskerroksia aineskerrosten päälle,
kuva kuvan jälkeen on työnnetty ovesta sisään. Vaikea on niiden
järjestyä ja asettua seiniä pitkin sopusointuun, varsinkin kun puhuja
pyysi, ettei hänen sanojansa pantaisi paperille.

Vaan jos en puhujan sanoista voikaan kokonaista vaikutusta säilyttää,
niin sitä kokonaisempana hän itse seisoo silmissäni. Jos hänen puheensa
ei pitemmältä pysyisikään mielessä, niin sitä kauemmin pysyy siinä
puhuja. Hänen todistuksiensa alla saattaa silloin tällöin kuulla onton
pohjan kumahtavan, mutta mies itse on tiivis ja täyteläinen kuin
tervashonka, joka juurensa tunkee syvälle maan penikseen, jopa
kallionkin kamarasta sisään.

Heti kohta kun on kerrankaan katsahtanut Björnsoniin, huomaa, että on
edessä mies, joka on aivan sankarin rajalla. Jo se, kun hän
kantapäillään käännähtää, ilmaisee voimaa ja rautaisia jäntereitä.
Mutta sisäisestä ponnesta puhuu voimakas katse, tuuheitten kulmien alta
tuleva, ja ennen kaikkea tuo leveän rinnan pohjasta kumpuileva suuri
ääni. Tuskin kukaan, joka oli tänään luennolla, unohtaa sen
vaikutuksen, jonka sai hänen ensimmäisestä esiintymisestään. Väkeä oli
kokoontunut ääriään myöten juhlasali täyteen. Juuri kun kello on 2,
aukeaa oven edessä seisova väkijoukko ja heidän keskestään siirräikse
Björnson verkalleen esiin. Hänen kookas vartalonsa, korkea otsa, harmaa
pysty tukka, joka seisoo kuin kypärän harja, korvaparta ja harmaat
kulmakarvat erottavat hänet heti kohta muusta kansasta. Ja muista
luennon pitäjistä, jotka tavallisesti esiintyvät frakeissa ja
hansikkaissa, erottihe hän myöskin. Tavallinen pitkä takki vain oli
hänellä yllään, vakava puku vakavan asian puolesta esiinnyttäessä.

Kunnioittavat käsien tapatukset seurasivat häntä hänen laskeutuessaan
alas kateederiin. Sinne tultuaan hän kumarsi muutamia kertoja, ryyppäsi
vettä ja alkoi puhua.

Ääni oli, niinkuin sanoin, suuri, mutta vielä paremmin sitä kuvaa sana
avara. Hän alkoi hiljaisella rintaäänellä, saneli harvaan ja vakavasti.
Mutta kun asia alkoi isota, kun aatteet ja kuvaukset rupesivat
tulvailemaan viljavammin, niin muuttui niiden ilmituojakin. Syöksymällä
syöksyi jo esille vakuuttavaa voimaa, myrskysi kuin orkesteri
rumpuineen ja torvineen. Mutta kun tarvittu vaikutus oli voitettu, niin
lakkasi se kohina silmänräpäyksessä ja saattoi päättyä sulavaan,
hienoon huiluääneen. Liikkeet käsillä ja päällä ja kasvojen piirteillä
seurasivat mukana, ollen milloin laajoja ja leveitä, milloin tuskin
näkyvätä sormien päitten pianopianissimoa.

Eivätkä ne milloinkaan tuntuneet teeskennellyiltä taikka
luonnottomilta. Jos niin olisi ollut, ei puhuja olisi saanut yleisöä
mukaansa. Sillä niin pian kuin huomaa, että temppuja tehdään, niin
ihaillaan niitä, jos ne ovat taitavasti tehtyjä, eikä sitä, mitä niiden
takana on.

Vaan kun Björnson puhui, niin tempasi hän mukaansa, veti luokseen,
pakotti seuraamaan. Niin pitkän matkan päästä kuin hänen esiintymisensä
ulottuu vetämään--ja se apaja ei ole pieni--sitoo hän kuulijat
itseensä, jopa kietoo heidät kahleihinsa. Vastustaminen ei auta, ja
vaikka olisi ollut ikänsä vakuutettu siitä, että se, mitä hän sanoo, ei
pidä paikkaansa, niin täytyy se myöntää oikeaksi ainakin sillä kertaa,
kun hän sen sanoo. Arvosteluun ei ole aikaa. Sillä asia ajaa asiata,
todistus tunkee toistaan kylkeen ja jos jäät yhtä punnitsemaan, niin
tulee toinen ja riistää puntarin kädestäsi. Siltä varalta, että ehkä ei
yksi väite vaikuta, on olemassa toinen ja sen takana, kolmas, jotka
pamahtelevat peräkkäin kuin raketit ilotulipyörässä. Niin kauan kun sen
läheisyydessä olet, täytyy sinun ihmetellä. Ja kun se loppuu, taputtaa
käsiäsi.

Vaan vaikka siis sanonkin, että Björnsonin persoonallinen vaikutus on
pääasia, niin ei sillä ole sanottu, etteivät hänen sanansa
semmoisinaankin tekisi vaikutustaan. Ne sattuvat kuin nuolet
tarkoitettuihin maaleihin. Suhahtavat kerta ilmassa vain ja ennenkuin
tiedätkään, on kärki seinässä, ja niin syvällä, ettei edes pyrstösulka
vavahda.

Mikä on sitten se seinä, johon hän ammuskeli? Se oli monivaimoisuuden
musta seinä. Ei sen monivaimoisuuden, joka itämailla on luvallinen
tapa, vaan sen, jota länsimaissa harjotetaan kenties vielä suuremmassa
määrin, vaikka salaa. Ellei puhuja olisi kieltänyt kertomasta
sanomalehdissä sanainsa sisältöä, tekisin sen mielelläni. Mutta hänen
pyyntöään noudattaen, joka perustui siihen, että hän väärinkäsityksien
välttämiseksi tahtoo kertoa näistä aroista asioista omilla sanoillaan,
olen vaiti ja odotan, kunnes esitelmä ilmestyy kirjana.

Pääasian saanee kuitenkin sanoa. Sen, että hän vaatii ehdotonta
puhtautta ennen avioliittoa, että hän katsoo sen saavuttamisen
mahdolliseksi sopivan kasvatuksen avulla. Semmoisia kuin olot nyt ovat,
turmelevat ne luonteen, kehittävät uskottomuutta, vilppiä ja petosta.
Ihmiskunta näyttää kuitenkin yhä enemmän kallistuvan yksivaimoisuuden
aatteeseen. Ja puhuja oli varma, että siihen lopulta tullaan kokonaan.

Päästäänkö sellaiseen paratiisiin, sitä lienee vaikea tietää. Mutta
uskoa täytyi silloin, kun hän sen vakuutti ja löi nyrkkinsä kateederin
laitaan. Hänen esittämiskykynsä vei väkisinkin mukaansa. Kun näki,
kuinka lujasti hän itse luotti asiaansa, tuli siihen sillä kertaa
itsekin luottaneeksi.

Ja jos tuo hänen luomansa taikavalaistus on haihtunut, sitten kun on
saanut paperossinsa loppuun poltetuksi ja ehtinyt tarkemmin punnita
yksityiskohtia, niin kaipaa sitä kuitenkin ja haluaa, että se
kauemminkin kestäisi.



III.

Runebergin haudalla.--Ylioppilasten kunnianosoitus.


Helsinki, 22 p:nä toukok. 1888.

Kirjoitetaan pitkiä kirjeitä pienemmistäkin miehistä. Saanenhan
sentähden minäkin kertoa vielä jotakin Björnsonista.

Viimeksi kulunut viikko on ollut oikea Björnsonin viikko, kaiken
kaupungin huomio on ollut kääntyneenä melkein yksinomaan häneen. Hän on
ollut kuin iso pyrstötähti, joka maailman avaruutta kierrellessään
vähäksi aikaa osui näkymään meidänkin taivaanrannallamme. Perässään
veti hän pitkän viirun valoa ja uusia aatteita, jotka hetkiseksi loivat
monelle outoa loimoa meidän harmaisiin oloihimme. Toiset sitä
ihastelivat ja taputtivat käsiään. Toiset olivat jo ennen hänen tuloaan
hänestä pahaa ennustaneet, ja kun hän tuli, ristivät he silmiään ja
vakuuttivat viimeisten aikain olevan käsissä.

Vaan toisessakin suhteessa saattaa Björnsonin oloa täällä verrata
pyrstötähden kulkuun. Sillä missä hän vain liikkui, siellä oli hänellä
tuuhea töyhtö ihailijoita kintereillään.

En ole kertonut vielä hänen käynnistään Porvoossa, jonne ihmistulva
Helsingistä epäilemättä oli siksi niin suuri, että tiedettiin hänen
sinne tulevan ja siellä ehkä vielä puhuvankin.

Kun juhlakulkueen oli lähteminen liikkeelle Runebergin kodin kohdalta,
osoitettiin Björnsonille ja hänen rouvalleen paikka taiteilijain ja
kirjailijain rivissä, jossa muun muassa kulki Sakari Topelius. Nuo
molemmat runoilijat tapasivat toisensa siinä ensikerran. Heidän
tervehdyksensä oli sydämellinen ja herttainen. Soma oli muuten nähdä
meidän pienen, sievoisen lasten »sedän» seisovan tuon suuren
jättiläisvartalon vieressä, joka kohosi kuin tunturi kukkulan rinnalla.

Ensimmäisenä puheenaiheena näkyi heilläkin olevan ilma.

--Täällä on niin kylmä täällä Suomessa, sanoi Topelius.

--Kaikkialla Pohjolassa puhaltavat tätä nykyä kylmät viimat,--vastasi
siihen Björnson.

Kun sitten lähdettiin liikkeelle, kulkivat he vierekkäin. Topelius
astui kumarahartiaisena ja katseli suoraan eteensä. Björnson kulki pää
pystyssä ja tarkasteli kirkkaitten, kultasankaisten silmälasiensa takaa
ympäröiviä seutuja. Silloin hän varmaankin teki sen huomionsa, jonka
hän sitten lausui eräässä yksityisessä seurassa. Hän kummasteli sitä,
että koko juhlakulkueessa ei näkynyt ainoatakaan naista, ei muuta kuin
paljasta »miesväkeä» (mandfolk).

Haudalla kun seistiin, oli Björnson mukana, mutta kaikesta näkyi, että
hänen tuli ikävä siinä kuunnellessaan Estlanderin äärettömän pitkää ja
kuivaa puhetta, joka ei tahtonut milloinkaan päättyä ja joka
päätyttyään--alkoi uudelleen suomenkielisenä. Kerrottiin, että hän tuon
juhlamenon aikana, jommoista ei liene ennen nähnyt, väsyi niin, ettei
enää huolinut puhua haudalla, vaikka oli aikonut.

Mutta alhaalla asemahuoneella hän puhui ylioppilaille. Kun hän yhdessä
Topeliuksen kanssa laskeutui hautakummulta pitkin kukkulan rinnettä
kiertävää tietä, saavutti heidät ylioppilasten valkolakkinen jono, joka
rientomarssissa kiiruhti junalle, ja ruoduittain heille kohotettiin
raikkaat »eläköön» huudot. Asemalla sitten laulettiin: »Ja, vi elsker».
Björnson astui esille kiittämään ja esitti eläköön-huudon Suomen
ensimmäiselle tenorille Z. Topeliukselle. Ennenkuin juna pääsi
lähtemään, laulettiin vielä useita lauluja, joita kaikkia runoilija
läheltä kuunteli, ja muodostui hänen ympärilleen siihen suuri, tiheä
ihmisryhmä.

       *       *       *       *       *

Luonnollista on, ettei sellaisen miehen kuin Björnsonin käynti täällä
voisi jäädä kunnianosoituksia hänelle synnyttämättä. Ei kuitenkaan
olisi luullut, että ne niin isoiksi ja suurenmoisiksi muodostuisivat.

Mutta taantumisen henki synnyttää vastavirran ja luultava on, että
eläköön-huudot Björnsonin, tuon kaiken edistyksen miehen kunniaksi
kohosivat juuri sen tähden niin raikkaasti, että tahdottiin vähän
vavahduttaa sitä ilmaa, joka paikoitellen alkaa käydä yhä tukalammaksi
ja painostavammaksi.

Ylioppilaskunnan oli ensiksi aikomus panna toimeen juhla sille
miehelle, joka omassa maassaan on ollut nousevan nuorison innostunut
johtaja ja joka kirjoituksillaan on tavattoman syvästi vaikuttanut
nykyisen sukupolven katsantotapaan. Se juhla olisi ollut jonkinmoinen
kiitos niistä monista muista tuoreista aatteista, joita Björnson on
meille antanut. Ja samalla olisi ollut tilaisuus sanoa hänelle, kuinka
suuri on ollut hänen ynnä muiden norjalaisten vaikutus siihen nuoreen
kirjallisuuteen, joka meillä parhaillaan on nurmen alta nousemassa.

Ylioppilaskunnan juhla jäi kuitenkin pitämättä, koska sen pelättiin
tulevan kaupunkilaisten toimeenpaneman juhlan tielle. Mutta sen sijaan
tehtiin kunnianosoitus toisessa muodossa, ja epäilemättä hyvin
onnistuneessa.

Ylioppilaat näet kävivät laululla tervehtimässä Björnsonia niiden
päivällisten aikana, joihin suuri joukko kansalaisia oli kutsunut hänet
torstaina t. k. 10 p:nä.

Kun astui siinä sujuttelevassa valkotakkisessa rivissä, joka
ylioppilastalolta kulki Kämpin ravintolaan, niin muistuivat
ehdottomasti mieleen nuo monet kerrat, jolloin kuljettiin
suomalaisuuden aatteen edustajia samalla tavalla kunnioittamaan. Sitä
nyt ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut. Mutta aate se oli nuorison
tälläkin kertaa saanut liikkeelle, vapaamielisen edistyksen aate, ja
kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä selvemmäksi kävi ainakin tämän
kirjoittajalle, että viime aikain akanvirrasta aletaan hiljalleen
päästä irtautumaan. Yliopiston nuoriso oli kuin ensi askeltaan
julkisuuden alalla ottamassa uudenaikaisen miehen ja uudenaikaisten
mielipiteiden tunnustamiseen.

Ääretön oli ihmisjoukko meitä odottamassa. Esplanadi oli yhtenä mustana
paikkana ja koko Kluuvikatu niin pakaten täynnä, että nelimiehinen rivi
vaivoin pääsi sen parvekkeen kohdalle, missä oli tarkoitus laulaa.

Kohta kun helähytettiin ilmoille laulu: »Ja vi elsker dette landet»,
astui Björnson esille ja vähän jälemmä hänen rouvansa. Niin pian kuin
laulu oli loppuun kajahtanut, kohosi eläköön-huuto pitkin riviä.

»Minä kiitän teitä tästä laulusta», vastasi tähän Björnson äänellä,
joka kuului kauas yli alhaalla olevan väkijoukon.--»Joka kerta kun te
tämän laulun minulle laulatte, tuntuu minusta, kuin te toisitte
mukananne kaikkein rakkaimman, mitä minulla on: Norjan, minun
isänmaani. Mutta minä en tahdo puhua teille Norjasta, vaan Suomesta,
Kun minä näen tuon pitkän, valkoisen juovan polveilevan mustan
väkijoukon keskitse, niin toivon minä, että te kulkisitte kautta koko
maan samanlaisena valkoisena juovana, joka levittää valoa kaikkeen
siihen pimeyteen, mikä kohtaa teitä tiellänne. Kun tapasin teidät ensi
kerran tänne tullessani, pyysin ylioppilasten kohottamaan äänekkään
eläköön-huudon Suomelle. Tahtoisin kerran vielä kuulla, kuinka yhdytte
eläköön-huutoon tämän suuren kauniin tulevaisuuden maan kunniaksi!»

Ja siihen eivät yhtyneet ainoastaan valkolakkiset, vaan heitä
piirittävä mustapäinen väkijoukko.

Kun oli vielä pari norjalaista laulua laulettu, joiden aikana runoilija
yhä seisoi parvekkeella, palattiin »Savolaisen laulun» soidessa
takaisin ylioppilastalolle, sittenkun kerran vielä oli hurrattu
Björnsonille ja Norjalle.

Sen pitempi ei ollut ylioppilasten mielenosoitus, muuta enempää ei
tarvittukaan. Siinä oli kylliksi todistusta ei ainoastaan Björnsonille,
vaan vielä enemmän meille itsellemme siitä, että Suomessakin on sen
paras nuoriso uskaltanut kohottaa lippunsa hulmuamaan siinä raittiissa
ilmassa, joka yhä täyteläisemmissä henkäyksissä alkaa aaltoilla meidän
rannikoltamme kohti. Ja länsimaisella lämmöllään sulatella niitä
nietoksia, jotka välistä uhkaavat huoneen korkuisiksi kohota ja sulkea
tien kaikelta edistykseltä ja kaikelta uudelta.

»Savo», toukok. 8, ix ja 22 p:nä 1888.



HENRIK IBSEN JA ME SUOMALAISET.


Kun suuri mies tulee jossakin maassa niin kuuluisaksi, että muidenkin
maiden alkaa sopia ylpeillä hänestä, esiintyy kohta elämäkertain
kirjoittajia, jotka koettavat todistaa, että hän joko omaan tai
vanhempainsa sukuperään katsoen oikeastaan onkin heidän omansa. Ja jos
ei häntä tällä tavalla saada anastetuksi, koetetaan hänet keinotella
omaksi hänen saamansa kasvatuksen ja sivistyksen tai ainakin hänen
heille osoittamansa myötätunnon nojalla.

Niin kävi aikain kuluessa Homerokselle ja niin on käynyt monelle muulle
hänen jälkeläiselleen.

Eihän tämä ole muuta kuin jaloa kilpailua, ilahuttava todistus siitä,
että suuret miehet oikeastaan ovat kaikkien kansojen omia.

Vaikkei nyt voitaisikaan kieltää norjalaisilta sitä kunniaa, että Ibsen
on Norjassa syntynyt ja että hänen vanhempansa olivat puhdasrotuisia
norjalaisia, ei se kuitenkaan estä tanskalaisia ylpeilemästä siitä,
että hän on saanut ensimmäisen kirjallisen sivistyksensä heidän
kauttansa. Saksalaiset väittävät, että hän heidän keskessään on elänyt
miehuutensa parhaat päivät, omistanut heidän kulttuurinsa ja heidän
maassaan oleskellessaan kirjoittanut suurimmat mestariteoksensa.
Ranskalaiset eivät ole hänestä ottaneet omakseen muuta kuin sen, minkä
hän muka on heiltä ottanut: mainion tekniikkansa ja repliikkinsä
terävyyden. Ja luultavasti keksivät ruotsalaisetkin jotakin, josta
Ibsenin on heitä kiittäminen. Ovathan kaikki skandinaavit serkuksia
keskenään ja pikkuserkuksia germaanien kanssa.

Entä me suomalaiset!

Meille tulee usein se kunnia, että meidät luetaan skandinaaveihin. Kun
ulkona maailmassa tulee puhe Ibsenistä, Björnsonista, Liestä,
Strindbergistä y.m., sanotaan meille heidän johdostaan kohteliaisuuksia
niinkuin omista miehistämme, ja kun huudahdetaan: _la lumière vient du
Nord!_ (valo tulee pohjolasta), saamme mekin olla kannoilla mukana.

Välistä saamme olla toisillakin kannoilla mukana. Kun ranskalainen
tahtoo mielitellä meitä oikein hienosti, puhuu hän ensin hyvin
kauniisti Tolstoista ja Turgenjevista ja Dostojevskista ja lisää sitten
suojelevasti: _vous etes russes, n'est-ce pas!_ (tehän olette
venäläisiä tekin!) Me nyt emme kuitenkaan ole skandinaaveja emmekä
venäläisiä. Mutta eihän olisi niin tuiki ihmeellistä, jos me kaiken
tämän jälkeen ylpistyisimme niin, että koettaisimme hankkia itsellemme
oikeuden Ibseniinkin.

Ja miksikä ei!

Tiedetäänhän, että suomalaista verta juoksee virtanaan norjalaisten
suonissa ja kuka tietää, eikö Ibsen, samoinkuin Lie, ole saanut siitä
osaansa. Olen ollut huomaavinani, että kun norjalaiset kirjailijat
kuvaavat jotakin oikein kamalaa ja puistattavaa ja onttosilmäistä
jossakin henkilössään, hakevat he siihen selityksen siitä, että hänen
suonissaan vuotaa--»finnblod» (suomalaista verta). »Merentyttäressä»
sanotaan tuosta »mystillisestä, vieraasta miehestä», että hän oli »födt
over i Finland» (syntynyt Suomessa). Ja novellissaan »Den fremsynte»
(Näkijä) koettaa Lie todistaa, että norjalaiset ovat saaneet parhaat
kansalliset ominaisuutensa--suomalaisilta!

Ajatelkaas, jos se olisi ollut atavismia Ibsenissä, joka loihti esille
tuon oudon, salaperäisen puolen hänen mielikuvituksessaan! Entä jos se
oli suomalainen noita, joka noin purkihe esiin! Noita!

Niin, mutta sehän hän oikeastaan onkin, suomalainen noita
runoilijaluonteeltaan: itseensä sulkeutunut, harvasanainen,
synkkämielinen, ihmispelko, joka yksinäisyydessään hautoo elämän
syntyjä syviä ja silloin tällöin pitkäin väliaikain kuluttua lausuu
salaperäisen viisauden sanansa.

Eihän meiltä suomalaisiltakaan siis puutu syytä ottaa osaa kilpailuun
Ibsenin omistamisesta.

Mutta me voimme kuitenkin luopua tästä kilpailusta, koska on muita
aloja, joilla voimme kilpailla hänestä paljoa suuremmalla
menestyksellä. Me voimme kilpailla siitä vaikutuksesta, joka hänellä on
ollut meihin ja joka--suotakoon ainakin meidän itsemme uskoa se--on
ollut yhtä suuri meillä kuin missään muussa maassa.

Ibsenillä ei meidän maassamme ole paikkaansa toisten suurten
kirjailijain rinnalla, niinkuin hänellä omassa maassaan on paikkansa
Björnsonin, Lien y.m. rinnalla. Hän täytti meillä tyhjän paikan. Eikä
ainoastaan niin, että hänen draamansa olisivat olleet kirjallisia
merkkitapauksia, ne olivat samalla uusien aatteiden juhlia, joiden
loistoa eivät mitkään kotimaiset kirjalliset muistopäivät himmentäneet.
Vanhemmat runoilijamme olivat joko menneet manalle tai asettuneet
talviteloilleen ja uusia ei ollut vielä ilmaantunut; kaikkien huomio
oli suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen suuntautunut länteen,
etupäässä Ruotsiin, josta me niin usein olimme tottuneet
vastaanottamaan kirjallisia ja muita herätyksiä. Herättäjä, aatteiden
antaja, taidemuotojen uudistaja ei tullut tällä kertaa Ruotsista, tuli
vuorien takaa, »over de höje Fjelde», maasta, josta me siihen saakka
olimme tuskin mitään tienneet ja jonka kirjailijat olivat meille vielä
vähemmän tunnetut. Mutta me omistimme hänet heti, sillä hänessä oli
jotakin, jota meillä oli kaikki edellytykset ymmärtää. Hänessä oli sitä
totisuutta, raskasmielisyyttä ja pessimismiä, jota pienet olot,
vuosisatain sorto vieraiden valtain alla ja kansan pietistinen kasvatus
ovat omansa synnyttämään. Mutta sen lisäksi oli hänessä jotakin
muutakin, oli ennakkoluuloista vapauttavaa voimaa, vastustusta ja
vihaista mieltä olevia oloja vastaan, joka ei kenessäkään omista
kirjailijoistamme ollut puhjennut ilmi niinkuin hänessä.

Tietysti oli Ibsenin vaikutus samanlainen muissakin maissa, mutta
muualla oli kuultu vapauttavia sanoja muiltakin huulilta, oli kuultu
ruoskan vinkuvan muissakin käsissä. Muualla elettiin verrattain
valoisemmissa oloissa yleensä ja paljoa vapaammissa paino-oloissa
erittäin. Sentähden tervehti häntä meillä se yleisö, joka kykeni
vastaanottamaan uusia vaikutuksia, innostuksella, jota ei ole tullut
kenenkään muun osaksi.

Tuossa tuokiossa opimme me norjankieltä lukemaan. Olin juuri tullut
ylioppilaaksi (v. 1880), kun ensi kerran kuulin puhuttavan Ibsenistä.
Ostin hänen runonsa ja aloin niitä tavailla. Puolet sanoista olivat
minulle tuntemattomia tai ymmärsin minä ne väärin, selittäessäni ne
ruotsin mukaan, mutta siitä huolimatta opin minä niistä ulkoa useita
niinkuin: »Bergvaeg brist med drön og brag for mitt tunge hammerslag»--
»Agnes, min dejlige sommerfugl».--Ihmeellinen oli noiden voimakkaiden
säkeiden vaikutus meihin, jotka olimme tottuneet Runebergin,
Topeliuksen ja suomalaisen kansanrunouden lempeämpään lyriikkaan.

Kun ovi kerran oli auennut, astuimme me sitten Ibsenin draamallisten
henkilöiden pylvästöön, tutustuen ensiksi niihin taideteoksiin, jotka
hän aikaisemmin oli luonut, ja sitten niihin uudempiin, joita hän aina
säännöllisten väliaikain kuluttua pystytti eteemme. Suomalainen
Teatteri piti huolta siitä, että Ibsenin henkilöt asetettiin
ilmielävinä eteemme, ja on meillä ilo omistaa sellainen hänen
naisluonteittensa esittäjä kuin Iida Aalberg, jonka asetamme siinä
kohden yläpuolelle kaikkia muita. Noran luonteen tulkitsijana ei
hänellä lienekään vertaistaan, ei ainakaan monta.

»Noran» jälkeen tulivat Ibsenin muut draamat kukin vuorollaan, joista
jokainen on meillä esitetty ja jotka melkein kaikki ovat herättäneet
vilkasta keskustelua ja ylläpitäneet kirjallista harrastusta, jommoista
emme ennen olleet nähneet. Kävihän kahden vuoden väliaika välistä
pitkäksi, mutta siitä huolimatta jaoimme me kuitenkin aikamme näiden
kirjallisten merkkipäiväin mukaan. Viime vuonna ei ollut »Ibsen-vuosi»,
mutta tänä vuonna se taas on ja me odotamme joulua jännityksellä ja
samalla luottamuksella, varmoina siitä nautinnosta, jota »uusi Ibsen»
on meille taas tuottava.

Ibsenin merkitys meillä on vielä siinäkin, että hän, kulkien loistavana
pyrstötähtenä harmaalla kirjallisella taivaallamme, toi tullessaan koko
sikermän muitakin tähtiä, jotka valaisivat meitä niinä väliaikoina,
jolloin hän itse oli piilossa. Virinnyt myötätuntoisuutemme Ibseniin
sai meidät tutustumaan Björnsoniin, Liehin, Kiellandiin ja Garborgiin.
Norjalainen kirjallisuus kävi meille yhtä rakkaaksi kuin omamme ja
syrjäytti osaksi ruotsalaisen. Norjankieli tuli meille
kulttuurikieleksi ja kärsivällisesti tavailimme me outoa
kansanmurrettakin Garborgin kirjoissa. Tällä kielellä, jota me tunnemme
vain kirjallisuudesta, on meidän korvissamme omituinen, juhlallisen
voimakas kaikunsa, sen sanoilla on meille tuoreempi ja kuvaavampi
merkitys kuin niille, jotka käyttävät sitä jokapäiväisenä kielenään.
Jos sitä sitten kuulemme jonkun norjalaisen huulilta, niin nostaa se
puhujan meidän silmissämme jonkinlaiseen tenhopiiriin ja tekee
tavallisesta merimiehestä tai jonkin sahalaitoksen konttoristista--
ibseniläisen henkilön. Se tekee meihin samanlaisen vaikutuksen kuin
esim. italiankielessä käytetyt tunnetut latinalaiset sanat, joita
luulimme voitavan käyttää vain vanhassa klassillisessa runoudessa.

Mutta minä huomaan alkavani käydä juhlalliseksi! Niin käy aina, kun on
kysymys Ibsenistä. Käy niinkuin jotakin vanhaa duomoa katsellessa, jota
aikoi tarkastaa vain ohimennen, mutta jonka juureen kuitenkin pysähtyy
tuijottamaan, kunnes niskaa alkaa pakottaa ja päätä huimata. On siis
aika lopettaa. Tiedänhän, että me suomalaiset, kun on kysymys Ibsenin
ihailemisesta, kuitenkin viemme voiton kilpailussa kenen kanssa
hyvänsä.

»Uusi Kuvalehti», maalisk. 15 p:nä 1898, ja eräs Ibsenin kunniaksi
toimitettu norjalainen juhlajulkaisu, hänen täyttäessään 70 vuotta.



PAAVI LEO XIII.


Jouduin hiukan omituisella tavalla tekemisiin paavi Leo XIII:n kanssa
tai oikeastaan vain hänen Vatikaninsa. Oli näet Roomaan tultuamme
ensimmäisenä työnä asunnon hankkiminen. Kun tahdottiin huone hyvälle
paikalle, josta olisi näköala niin laaja kuin suinkin yli ikuisen
kaupungin ja sen ympäristöjen, kesti kuleksia päivän ja toistakin eikä
sittenkään vielä osattu oikeaa valita. Näillä harhailuretkillä tultiin
kerran Pietarinkirkon edustalle. Saadapa tämän torin varrelta jokin
huone, niin tässä olisi kaikki, mitä tarvittaisiin: tuo komea kirkko,
sen mahtava pilaristo, suihkulähde keskellä ja kaiken päivää
kirkkomiesten vilkasta liikettä! Kuinka siinä seisoskelimme ja
tähtäilimmekin, niin jo valitsimme kirkon seinustassa olevasta
monikerroksisesta kivirakennuksesta sen kerroksen ja ne ikkunat, joita
mielestämme sopisi kysäistä. Ja jo kysäisimmekin luokse ehättävältä
oppaalta, luuliko hän tuossa talossa olevan huoneita vuokrattavana.
Italialaiset oppaat ovat kyllä tottuneet mitä kummallisimpiin
kysymyksiin, eivätkä he helposti hämmästy. Mutta tämä oli vähällä
lentää selälleen. Eikä se ihme ollutkaan, sillä me olimme halunneet
vuokrata huoneita itsestään Vatikanista ja päälle päätteeksi olimme
tähdänneet silmämme paavin omiin ikkunoihin.

Se oli harmillista kyllä, sillä jouduttuamme museoihin, näimme sieltä,
että näköala on ensimmäisiä maailmassa. Sillä paitsi Pietarinkirkon
edustaa ja koko Roomaa näkyy sieltä kaupungin yli ihanat
Albanolaisvuoret vihertävine rinteineen ja sinertävine huippuineen.

Ikkunat eivät kuitenkaan ainoastaan siitä syystä ole merkilliset. Ne
ovat kirkkohistoriallisestikin kuuluisat, sillä myöhään yöhön niistä
tuikkiva tuli ilmoittaa hartaille katolisille, että heidän välittäjänsä
Jumalan tykönä valvoo ja työskentelee valtakuntansa vahvistamiseksi.

Nykyinen paavi on vanki, niinkuin tiedetään. Sen jälkeen kun Italian
yhdistetty kuningaskunta perustettiin ja paavin maallinen valta
hävitettiin, ei hän astu ulos Vatikanin muurien sisältä eikä esiinny
Rooman kaduilla niissä suurissa juhlakulkueissa, jotka ennen aikaan
kaikkia ulkomaalaisia ihastuttivat. Silloin tällöin hän vain suurina
juhlina kannattaa itsensä Pietarinkirkkoon messua lukemaan tai esiintyy
muutamia kertoja vuodessa valitulle joukolle kotoisessa Sistinan
kappelissaan.

Vaan vaikkakin Leo XIII on maallisesti vanki, vaikkei hän entisten
sotapaavien tavoin astukaan ratsun selkään ja riennä keisareja tai
uppiniskaisia kuninkaita kurittamaan ja vaikkeivät pannanuolet enää
singahdakaan maihin ja kansoihin, on hän kuitenkin ehkä mahtavampi kuin
monet hänen mahtavimmista edeltäjistään. Noiden ikkunainsa takaa johtaa
hän omiatuntoja ja maailman menoa näkymättömillä langoilla taitavammin
ja varmemmin kuin miekalla, tulella, kahleilla ja inkvisitsionilla.

Hänen politiikkansa salaisuus on siinä, että hän on ensimmäinen niin
sanoaksemme »uudenaikainen» paavi. Hän ei ole tunnustanut uuden ajan
aatteita omikseen, hän taistelee yhäkin epäuskoa ja kieltämistä
vastaan, mutta hän on kuitenkin ottanut ajassa liikkuvat aatteelliset
voimat palvelukseensa.

Niiden avulla hän on ensiksikin vienyt voiton Bismarckilta vääntäessään
hänen kädestään »toukokuun lakien» miekan; vaatimalla kirkolta
osanottoa yhteiskunnallisiin parannuspuuhiin hän on osoittautunut niitä
vastustavien hallitusten vaaralliseksi kilpailijaksi ja tunnustamalla
Ranskan tasavallan hän on hankkinut katoliselle kirkolle suurta
kannatusta maassa, jossa sen paperit ovat olleet huonossa arvossa.
Katolisen kirkon vanhat traditsionit, jotka aina ovat olleet
yksinvallan puolella, on hän täten rikkonut, mutta hyöty siitä on ollut
suuri.

Jos mieli näitä tuloksia oikein ymmärtää, täytyy ymmärtää se uusi
järjestelmä, jonka mukaan Leo XIII on paavillista politiikkaa johtanut.
Hänen toimintatapansa ei näet ole eikä voikaan olla muuta kuin
varovaista mukautumista ajan vaatimusten mukaan sekä mitä sitkeimmän
tahdonlujuuden käytäntöön panemista. Ilman melua ja ilman tarpeettomia
voiman näytteitä, mutta aina tarkasti ja kylmäverisesti hän on ohjannut
»kirkkovenheensä» uudenajan virtaisille vesille heittäen siitä
suurimmissa aallokoissa pois vanhojen traditsionien häiritsevää
painolastia. Ja ainoastaan sen avulla hän on laajentanut kirkon valtaa
enemmän kuin kukaan muu paavi neljänä viimeisenä vuosisatana.

Vaan äskettäin on tämä Vatikanin vanha valtiomies kenties lyönyt
kaikista suurimman »tikkinsä»--jos saanee korttipelistä lainattua sanaa
käyttää vertauksena niin pyhän miehen toimista kuin paavi on.

Katolinen kirkko on tietysti kärsinyt yhtä paljon kuin
protestanttinenkin niistä mullistuksista, joita luonnontieteet ovat
saaneet aikaan ihmisten käsityksissä. Kuta sotaisemmalle kannalle on
asetuttu ja kuta itsepintaisemmin on pidetty kiinni kaikista Vanhan
Testamentin erehdyksistä näissä asioissa, sitä tuntuvammaksi on tullut
tappio. Nyt on paavi kuitenkin luopunut kirkkoa siinä kohden
johtaneesta tuomitsemisjärjestelmästä ja asettunut ymmärtävälle ja
välittävälle kannalle. Se on tapahtunut hänen äskettäin julkaisemassa,
mitä suurinta huomiota herättäneessä paimenkirjassaan, jossa puhutaan
raamatun uskon suhteesta luonnontieteisiin.

Voidaan kenties kysyä, mitä tekemistä tällä on käytöllisen
kirkkopolitiikan kanssa. Mutta tuskinpa mikään muu kuvaa Leo XIII:n
koko toimintaa paremmin kuin se tapa, millä hän määrää kirkon teologien
suhteen luonnontieteitten harjoittajiin. Hänen kirjoituksessaan ei näet
tapaa dogmaattista suvaitsemattomuutta ja kerettiläisten tuomitsemista,
ei mitään vihaa tieteitä ja uutuuksia kohtaan. Paavi, joka on vähän
runoilijaakin ja on ennen aikaan tehnyt latinalaisen runon
telegraafista, aukaisee taitavalla kädellä sen rajan, joka kulkee uskon
ja tiedon välillä ja vetää sen niin, että se voi sopia ajan uusiin ja
yhä uudistuviin vaatimuksiin. Tässä paimenkirjeessä myönnetään näet
selvästi, että luonnontiede nykyisellä kehityskannallaan on yhtä
voimakas valta kuin kirkkokin, jonka tulee kohdella sitä kuin
vertaistaan, koska se ei enää voi sitä kukistaa enempää teologisten
opinkappalten kuin interdiktin ja pannankaan avulla.

Omituista on, että paavi Leo XIII, samoin kuin moni kirkon helmassa
syntynyt epäilijä, muiden muassa Lutherus, vetoo kirkkoisä
Augustinukseen määrätessään kirkollisen teologian suhdetta
luonnontieteisiin. Hippon muinoinen piispa näet lausui: »Niille
vastustajistamme, jotka esittävät meille kumoamattomia todistuksia
luonnon laeista, tulee meidän osoittaa, että ne eivät sisällä mitään,
joka olisi ristiriidassa raamatun kanssa.» Tähän perustuen tulee
paavikin nyt siihen johtopäätökseen, ettei mitään asiallista eroa ole
olemassa teologin ja fyysikon välillä, jos vain molemmat varovat kukin
alallaan väittämästä mitään umpimähkään ja otaksumasta tunnetuksi sitä,
mikä ei ole tunnettua.

Leo XIII ei siis rupea vastustamaan viimeisten vuosisatojen ääretöntä
luonnontieteellistä edistystä, mutta koettaa pelastaa uskolle
isännyyden julistamalla, että kirkon teologien asiana ei ole langettaa
tuomiotaan silloin, kun raamattu ja luonnontieteet ovat ristiriidassa
keskenään, vaan että heidän tulee osoittaa, ettei tätä ristiriitaa
ollenkaan ole olemassa, jos vain raamattu oikein ymmärretään. Uskon
tulee siis mukautua tiedon mukaan eikä päinvastoin. Niinkuin siis
näkyy, on tuo nerokas vanhus tutkinut ja pitänyt silmällä aikansa
suuria voimia ja tullut huomaamaan, ettei niitä voi musertaa »sitä
kalliota Pietaria» vastaan. Hän ei tahdo alistaa uskoa tieteen alle,
mutta hän ei ryhdy dogmin miekkaan, johon niin moni kirkkoruhtinas on
kaatunut, sillä hän ei tahdo saattaa kirkkoa vaaraan. Hän tuntee ja
pelkää tieteitä, ja estääkseen niitä räjähyttämästä kirkon perustuksia
ilmaan laajentaa hän uskon rajoja. Siitä on katolinen kirkko hänelle
kiitollinen, sillä hänen kauttaan on se kaikessa hiljaisuudessa
paisunut mahtavammaksi kuin on voitu aavistaakaan.

Epäilemättä syntyy itsestään kysymys, millä silmillä protestanttisen
kirkon on tätä paavinvallan lisääntymistä katsottava. Meillä ei kysymys
voine koskaan tulla polttavaksi, mutta niissä maissa, joita
katolisuuden keskipiste on lähempänä ja joissa kansan luonne ja kansan
sivistys tarjoo suotuisamman maaperän tämän uskonnon leviämiselle,
saattaa vaara olla suurikin. Sillä niitä on paljon niitä viime
vuosikymmeninä kirkon tarhasta eksyneitä lampaita, jotka hakiessaan
tyydytystä uskonnolliselle tunteelleen luulevat löytävänsä sen
suvaitsevaisen katolisen kirkon helmasta.

»Uusi Kuvalehti», kesäk. 1894.



MATKALTA PARIISIIN V. 1889.


Merimatka.

Helsinki katoaa yhä kauemmaksi, painuu painumistaan pienemmäksi. Tästä
kun aukinaisen tupakkahytin oven läpi katselen, ei näy muuta kuin
kaitainen ruskea viiru ja sieltä täältä valkealta paistava paikka,
varmaankin jokin valkeaksi rapattu suurempi rakennus.

Tuntuu niin omituiselta ajatella, että on niin pieneksi kyyristynyt se,
joka äsken näytti niin suurelta ja mahtavaltakin.

Laiva seisoi valmiina lähtemään Keisarillisen Palatsin kohdalta.
Aamulla kello 10 soitettiin kolmannen kerran. Piti heittää hätäiset
hyvästit ja kiiruhtaa kannelle. Oli lempeä tuuli ja lämmin ilma.
Päiväpaistetta tulvi tulvimalla rantatorille. Silmiä melkein
häikäisivät palttinanvaaleat kivimuurit torin ympärillä ja korkealle
kohoava Nikolainkirkon seinä. Torin toisessa päässä lakkaamatta hääri
ostajia ja myyjiä. Heidän takanansa, päitten yli näkyen, jyryyttää
punainen omnibusvaunu ja kuuluu tuon tuostakin sen kellon soitto.
Perimmäisillä perillä kappeli-esplanadin tuuhea vihreys ja sitä vastaan
korkea Grönqvistin kivitalo, jonka katolla laiskasti liehuu veltto
lippu. Ja tuon taulun katkaisee paksu sähkölanka, joka pylväs
pylväältään vie seurahuoneelta poikki torin suureen uuteen
rantahalliin, jota sähkö iltaisin valaisee.

Toisaalla juoksee leveä katu ylös Katajanokan mäelle, vie rantasillan
yli kanavan poikki ja katoo kiertäen juhlallisen venäläisen kirkon
ympäri. Kadulla on alituista liikettä. Ajureja ajaa ylös ja alas ja
yht'äkkiä rämähtää marssivan pataljoonan rummutus, hetken päästä
uudistuen. Käy sääliksi noita sotamiehiä kuluneissa huonoissa
vaatteissaan. Me menemme merelle, raittiiseen ilmaan, he kasarmiaan
kohti, jossa on näköala rajoitettu ja sää aina samea.

Sitten lähdetään, aletaan poistua. Kankeasti ja hitaasti kampeaa suuri
laiva kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin ja kääntää
peränsä maata kohti. Verkalleen alkaa se hivuttautua ulommas. Sen
lähtöä on katsomassa joukko rannalla, josta liinat alkavat liehua.
Näkee, kuinka katseet teroittuvat viimeiseksi hyvästiksi. Mutta muut
kaikki näyttävät niin vähän välittäviltä. Keikaillen piirtävät
purjepurret värehtivää veden pintaa, eläen omia aikojaan. Ostava ja
myyvä yleisö tuolla taampana maalla kuhisee omaa kuhinataan
muurahaishommissaan. Ikäänkuin ilkkuen vingahtelevat pienet
höyryvenheet satamassa, pyyhkäisten laivamme kokan editse niinkuin
pahankuriset kärpäset kankealiikkeisen härän turvan ohitse.

Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtiaan ja asettaa kulkunsa
muutamaan Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksessa
katoavat ja sulavat yhdeksi pitkäksi riviksi. Kaupungin humina on
lakannut kuulumasta. Vielä vähän aikaa Viaporin uhkaavien vallien
välissä, joista tuijottavat ontot mustat ampumareiät, ja sitten ollaan
aavalla ulapalla, kynnetään sen sinistä pintaa, kokka Rääveliä kohti.

Nyt on Helsinki kadonnut. Ei näy merkkiäkään siitä, eikä maasta
muualtakaan. Paljas sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä
täällä paistaa kaukaa Ahdin peltojen periltä jokin purje. Kokan edessä
on nyt juuri päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja
hajoittavat ja pienentävät sen niin, että muodostuu leveä hohtava tie
häikäisevää valoa sinne päin, minne menemme. Tulee ajatelleeksi, että
onkohan se enne niistä uusista maista, joihin mennään.

Mieli käy väkisinkin virkeäksi. Huolet haihtuvat itsestään. En ajattele
mitään. Antaun vain hetken olemiseen ja sallin laivan hiljalleen keinua
loivia laineita myöten, joiden vihreillä harjoilla silloin tällöin
pärskähtää kimppunen valkeata merivaahtoa.

Meri on isonnut sitten eilisen. Ympyrä, jonka keskipisteestä emme näytä
mihinkään pääsevän, on avartunut. Maata ei näy missään, ei ole näkynyt
koko päivänä. Veden ja taivaanrannan rajassa vain joitakuita haihtuvia
pilvenhattaroita, jotka eivät uskalla lähetä sen likemmäksi.

       *       *       *       *       *

Eilen iltapäivällä saavuttiin Rääveliin. Kun Suomen ranta oli jonkin
aikaa ollut aseettoman silmän näkemättömänä, alkoi keulan edestä
häämöttää kirkontorneja ja kellahtavaa rantaa. Tornit merkitsivät
Rääveliä ja ranta Vironmaata. Kun tultiin likemmä, erotti jo laivain
mastoja satamassa ja niiden takaa vihreitä puita ja peltoja. Satamassa
tuli luotsi laivaan ja ohjasi sen puusta rakennetun suunnattoman suuren
hevosenkengän muotoisen aallonmurtajan kainaloon, johon seisatuttiin
puusillan kupeelle muutamaksi tunniksi. Rannalla jo huomasi, että maa
oli suurta Venäjän valtakuntaa. Venäläisiä tullivirkamiehiä pakkautui
heti paikalla laivaan ja alkoi penkoa maalle jäävien matkustajien
matkalaukkuja. Ainoastaan upseerit pääsivät muutamalla murahduksella,
johon santarmi vastasi alamaisesti kättä hattuun vieden.

Kaupunkiin, joka on hyvän matkaa satamasta, ei ehditty mennä. Laivan
seistessä saatiin vain tyytyä puumöljää myöten kävelemään. Siellä
kuulin jo viron kieltä puhuttavan. Jouduin suustani kiinni muutaman
kaljaasin omistajan talonpojan kanssa, jonka uusi venhe parhaallaan
tyhjensi halkoja. Puheihin päästyä osoitti hän minulle kaupungista
häämöttävää kukkulaa, jonka päällä oli joukko kirkkoja torneineen.
Siihen kertoi hän tarun mukaan haudatuksi virolaisen runosankarin
Kalevipoegin. Ja miehellä tuntui olevan tarkat tiedot kansansa
vanhoista taruista. Eikä ainoastaan oman kansansa, vaan meidänkin.
Väinämöiset ja Ilmariset olivat hänelle tuttuja miehiä. Ikävän
vaikutuksen teki minuun Räävelin puoli. Ehkä vaikuttivat siihen viime
aikain surulliset kertomukset Viron kansallisista pyrinnöistä, ehkä
myöskin synkkä ruma satama, jossa oli likainen tervanväri vallalla eikä
ollenkaan sitä iloista päiväpaisteista luonnetta, mikä niin suuresti
virkistää mieltä Helsingin satamassa.

Räävelistä kun lähdetään, ei seisatuta ennenkuin Lyypekissä. Kaksi
päivää olemme jo kulkeneet ja vielä on kolmas edessä.

Aamulla, kun hyvin maatun yön jälkeen nousee ylös kannelle, kulkee
katse ympäri avaran näköpiirin. Jokaiselta suunnalta näkee vain vettä
ja taivasta ja pieniä lipattelevia laineita, jotka tuskin jaksavat
kohottaa suurta raskasta runkoa. Kun silmä on ehtinyt ensi
häikäisystään selvitä, astuu autereen takaa esiin purje purjeen, laiva
laivan perästä. Ne, jotka ovat aurinkoa vasten, näyttävät mustilta kuin
varjo taikka muistuttavat ne purjeineen isoja kärpäsiä valkealla
vaatteella. Jota vastoin toisella puolen olevat hohtavat täydessä
valaistuksessa, purjeet paistavat valkeina ja näkyy niiden
pullistuminenkin tuulessa.

Matkustajat alkavat saapua kammioistaan ja tulevat vähitellen kaikki
avaralle pitkälle kannelle, jossa joko istuvat mukavissa sohvissa
taikka käyskentelevät joutilaina edestakaisin. Aurinko on täällä vielä
kuuma kuin kesällä ja tuuli lämmin ja leuto. Ruumis ja sielu lepäävät,
ja ainoa tunne on suloinen raukeus. Sitä ei häiritse mikään. Ei
ympäristökään, joka käy vähitellen yksitoikkoiseksi. Muiden
matkustajain kanssa on pian puhunut loppuun kaikki puhuttavansa. Kirja
tosin on aina kädessä, mutta lehdet kääntyvät hitaasti. Se unhottuu
polvelle ja vähän väliä tapaa itsensä tuijottamasta määrättömään
kaukaisuuteen. Siellä on vain sama sini ja samat purjeet, joita
ilmestyy aina uusia entisten poistuvain sijaan.

Soitetaan syömään. Se ei ole vähäinen huvitus. Se on varsinkin siihen
nähden suuri, että sen jälkeen voi taas vielä häiritsemättömämmin
antautua olemiseensa. Joutessaan kulkee kannella ristiin rastiin, käy
joka sopen, tarkastaa kauan mastoja, nuoria ja nuoraportaita. Niiden
lävitse tuijottaa kaiteeseen nojaten laineeseen, joka ulkonee laivan
sivusta ja katkeaa vaahtoiselle harjalle. Jättää sen ja seuraa
kivihiilisavua, joka paksusta piipusta kumpuaa mustana häntänä ulos,
jää jälelle ja laskeutuu raskaampana kuin ilma pitkin meren pintaa. Kun
sitä on aikansa nähnyt, istuu koneruuman luukun suulle, ja katselee
sinne alas kuunnellen koneen lakkaamatonta työtä, jonka jokainen
jyskytys työntää meitä syli syleltä eteenpäin, suoltaen alleen tuota
äärettömän pitkää tietä.

Yksi huvitus on laivan ohjaus. Ruorimies seisoo hänelle tehdyssä
suojuksessaan, josta hän melkein liikkumatonna katselee vuoroin
eteensä, vuoroin kompassiin. Ulkona kannella kävelee perämies
lakkaamatta edestakaisin ja määrää tuon tuostakin suunnan. Ei hän monta
sanaa puhu, vastaa vain lyhyesti johonkuhun uteliaan matkamiehen
kysymykseen, ja näyttää tottuneen äänettömyyteen, joka tuntuu täällä
merellä yhtä luonnolliselta kuin kirkossa tai suuressa synkässä
korvessa.

Sillä lailla kuluvat täällä tunnit toinen toisensa perästä. Pienenä
poikkeuksena on vain se, jos sattuu maata nousemaan merestä. Kiikarit
ojennetaan sinne ja ahnaasti tarkastetaan rantaa. Gottlanin suuri
saarento oli tänään puolenpäivän aikaan laivasta oikealla. Se oli
korkea maa, jossa näkyi taloja ja kyliä.

Rannemmalla kuului olevan kaupunkikin, vaikka silmiin paistava aurinko
esti sitä näkymästä. Ohitse mentäessä tuli omituisella säälin
sekaisella uteliaisuudella ajatelleeksi, että sielläkin niitä on
ihmisiä, jotka elävät ja harrastavat ja mitähän harrastanevat mikin?
Ovatkohan olot siellä samanlaiset kuin meidän vai paremmat? Jos olisi
seisahtua sinne, ihka outojen sekaan, jossa ei kukaan tunne!

Mutta maa jäi taakse, katosi pois ja unohtui. Ja taas on laiva ainoa
huomion esine ja ainoa hauskuus. Jos ei olisi päivä niin helakka, meri
niin suloinen ja siivo, niin voisi tuskastua sen yksitoikkoisuuteen.
Mutta nyt sille antaa anteeksi ja on kiitollinenkin, kun tietää, että
se herättyään ja suututtuaan kyllä saattaisi näyttää toisetkin tapansa.

Ilta ja yö on miltei kauniimpi kuin päivä. Aurinko pyörii punaisena
pallona veden rajaan, koskettaa sitä ja laskeutuu siihen kuin
uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu
vyötäisiään myöten ja yht'äkkiä sukeltaa umpimähkään ja näkymättömiin.

Samassa alkaa tulla pimeä. Taivas ja meri muuttuvat harmaiksi ja usmaa
alkaa kohota hiukan. Silmä ei erota vettä kuin muutamia syliä kahden
puolen laivan. Mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat
majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas
syttyvät ja sammuvat vähäisen väliajan kuluttua. Ja niiden väliä
taivaltaa laiva, kääntäen kokkansa yhdeltä tuollaiselta merilyhdyltä
toiselle. Kone lyö ruumassa, vesi pursuaa perän alla ja kokassa se
kohisee kuin koski kiven kohdalla. Se on kuin kehtolaulun tuuditusta,
jota on mahdoton vastustaa. Uni valtaa vähitellen kaikki muut paitsi
koneenkäyttäjät ja perämiehet, joiden täytyy valvoa.


Maamatka.

Yön maattuamme heräsimme siihen, että laivan pilli tuon tuostakin
huuteli valittavia, pelonsekaisia säveliä, jotka vaikuttivat omituisen
arastuttavasti. Seistiin näet sakeassa sumussa ja huudot olivat
varoittavia ääniä muille laivoille sitä varten, ettei yhteentörmäyksiä
tapahtuisi.

Oltiin pääsemässä Lyypekkiin ja täytyy myöntää, että oli harmillista
sillä lailla seistä ja odottaa toimetonna. Laivan kansi, jota jo kolme
vuorokautta oli ikävikseen mittaillut, melkein poltteli jalan alla.
Ulkomaa, tuo outo ja omituinen, oli ihan tuossa muutamain sylien
päässä, mutta läpinäkymättömän esiripun takana.

Vihdoin se kuitenkin kohosi ja eteen aukenivat uudet näköalat, ihan
erilaiset kuin siellä kotona. Laiva lähti pujottelemaan kaltaista
polveilevaa jokea. Kahden puolen sitä kohosivat rannat, toisin paikoin
yleten pienoisiksi loiviksi kukkuloiksi. Kaikki oli viheriäistä ja
viljeltyä. Ei pienintä kolkkaakaan, jota ei ihmiskäsi olisi vallannut.
Metsätkin, joissa näkyi kasvavan meille vieraita puita, olivat
viljeltyjä, istutettuja ja hyvin hoidettuja.

Edestä häämöttivät jo Lyypekin kirkkojen tornit. Ja kuta lähemmä
tultiin, sitä sakeammaksi tuli se metsä, joka muodostui laivain
mastoista kaupungin satamassa. Vähän ajan päästä ei niitä enää voinut
lukeakaan. Niitä kasvoi sadoittain, toistensa takaa. Höyrylaivoja,
purjelaivoja kaikkien kansojen lippuja liehuttaen seisoi vieri
vieressään kiinni niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kuljettiin ainakin
pari kilometriä kapeaa väylää myöten, joka syntyi niiden väliin. Ei voi
sanoin kuvata sitä hälinää ja melua, joka vallitsi satamassa.
Vipukoneitten hurina oli huumaava. Siihen yhtyi merimiesten huudot ja
rannalla ajavain kuormavaunujen rumina. Tuntui kuin suuri maailma olisi
yht'äkkiä avannut ovensa työhuoneeseensa ja tahtonut ikäänkuin ilkkuen
osoittaa, mitenkä työtä on tehtävä ja mitenkä liikuttava, jotta aika,
joka ei koskaan tule takaisin enemmän kuin vesi koskessa, ei kuluisi
hukkaan.

Elämä Lyypekin satamassa ei kuitenkaan ollut vielä muuta kuin vähäistä
esimakua siitä, mitä tuleman piti. Vasta sitten, kun istuttiin junaan
ja jouduttiin parin tunnin perästä Hampuriin, tuohon puolen miljoonan
asukkaan kaupunkiin, pääsi tietämään, mitä on kiire maailmassa ja mitä
merkitsee liike-elämä ja suuren kaupungin hyörinä. Kaikki nuo
äärettömän korkeat kivimuurit, joiden seinät olivat täynnä suunnattoman
suuria ilmoituksia kaiken maailman kauppatavaroista, olivat mustat kuin
pajat. Se tavaton määrä kivihiilisavua, joka nousee tuhansittain
korkeuteen kohoavien tehtaitten piipuista, laskeutuu alas ja paneutuu
joka paikkaan. Se pimittää paikoitellen päivänkin ja pölisee hienon
hienona nokena kaduille. Mutta se ei ainakaan liikemiehelle ole
vastenmielistä. Se osoittaa hänelle, että koneet ovat käymässä ja että
kuta enemmän noki pölisee, sitä nopeammin käy ihmiskunnan aineellinen--
ehkä henkinenkin--edistys.

Pari kolme tuntia vietimme Hampurissa ajaen ristiin rastiin kaupungin
katuja milloin hevosrautatievaunujen katoilla, milloin ajurien
rattailla. Silmään jäi kaikesta siitä vain kiireinen kuva avaroista
toreista, kaduista niin pitkistä, ettei päätä näe, mutta joissa on
kauppakonttoreja kauppakonttorien vieressä lukemattomat määrät,
silloista, joiden päällitse mennä puhaltaa rautatiejunia ja alla
tuhuttaa höyrylaivoja, ristiin rastiin kiitävistä ihmisistä, täyteen
ahdetuista raitiovaunuista, kanavista, jotka kulkevat kuin kadut
kaupungin laidasta toiseen, ja lopuksi äärettömän isosta
rautatieasemasta, jossa uupuneina astumme Pariisiin menevään junaan.

Se matka, joka silloin alkoi iltasella myöhään ja päättyi vasta
seuraavana iltana, on erikoisempia mitä voi tehdä. Tie kulkee Euroopan
kenties tiheimmin asuttujen seutujen kautta. Melkein jokainen
asemapaikka on kaupunki, suurempi tai pienempi. Siinä, missä ei ole
tehtaita, siinä on peltoja ja peltojen perillä on taloja ja kyliä,
joissa huoneet ovat rakennetut kuin parhaat herrastalot.

Välistä voivat seudut olla ihmeen ihania. Ensiksi on silmän alla
esimerkiksi laaja tasanko, jonka halki juna kiitää huimaavaa vauhtia.
Niinkuin jo sanoin, on kaikki viljeltyä. Sarat erottaa toisistaan
milloin eritapainen viljelys, milloin aidat, jotka eivät ole
rakennetut, vaan istutetut. Tuolla liehuu niittomiehiä viikatteillensa
ponnessa, ja jälessä kulkee lauma haravoivia naisia karhoa tehden.
Toisaalla mennä junnistaa kyntömies ajaen kahta suurta valkeasi hevosta
ison näköisen kääntöauran edessä. Siellä täällä näkyy peltojen perillä
leveä tie, jonka tuntee siitä, että sen kahden puolen kasvaa pitkiä
puita, rungosta karsituita ja ainoastaan latva kasvaen tuuheita lehviä.
Kun on helakka päivänpaiste, niin lämmin kuin siellä kotona kuumimpana
kesäaikana, lankeaa joka puusta tarkasti rajoitettuja varjoja poikki
tien, tehden sen hauskan juovikkaaksi. Tuo tie sujuu pitkän, kaukaisen
lakeuden perille ja vie kylään, jonka valkeat huoneiden seinät
paistavat häikäisevän kirkkaasti virstojen päähän. Kattojen yli kohoo
kirkontorni ja vielä etäämpänä savuaa korkea tehtaan savutorvi nousten
yläilmoihin paljon korkeammalle kuin torni.

Tämä näköala katoaa parin minuutin kuluttua, mutta sijaan tulee toinen
samanlainen ja tuntimääriä saatetaan matkustaa sellaisten seutujen
läpi. Ei luulisi siellä olevan köyhyyttä eikä elämisen puutetta.

Ei kuitenkaan aina ole samanlaista silmän alla. Sillä yht'äkkiä
tupsahtaa vaunu pilkkoisen pimeäksi, kun juna räsähtäen puskee mustaan
tunneliin. Ollaan vuoriseudussa ja kuljetaan syvässä laaksossa
kallioiden välissä. Niitten huipuilla on huoneita ja rinteet kasvavat
köynnöskasveja. Mennään jokien poikki. Tuossa pyörii mylly, ihmeen
sievä ja soma. Tuolla lampi, jossa joutsen koukistaa kaulaansa.

Mutta sitten tullaan omituiseen seutuun. Se on Belgian
hiilikaivospiiri. Lyypekissä kasvoi mastometsä, täällä on metsä
tehtaitten savutorvista. Ei näe muuta mitään kuin torvia ja taas
torvia. Ne nousevat suoraan maasta, ja savu, joka niistä tupruaa, tulee
suoraan maan sisästä. Ihmiset, joita siellä liikkuu, ovat mustia kuin
neekerit. Ja koko seutu on noettuna. Ei ainoatakaan valkoista pilkkua.
Vaikka kuinka sulkisi vaunujen ikkunat, käy kohta itsekin samanlaiseksi
sepäksi. Kahden puolen tietä on kivihiilikekoja, niin korkeita kuin
vuoria. Tuhansin seisoo tavaravaunuja sivuradoilla, kaikki täynnä tuota
samaa mustaa ainetta, jota maan sisästä murretaan, nostetaan ylös
pinnalle ja kuletetaan kaikkiin maailman ääriin, missä sen avulla
miljoonat koneet pannaan pyörimään.

Tätä tämmöistä seutua kestää penikulmien pituudelta ja niin leveältä
kuin silmä saattaa nähdä. Kun sen kautta kulkee, niin ymmärtää vasta
oikein, mikä on luonut nykyisen vuosisadan ja mikä on tehnyt
mahdolliseksi höyrykoneitten aikakauden. Se on kivihiili, jota jos ei
olisi, olisivat aikoja sitten lakanneet liikkumasta laivat ja
pysähtyneet junat. Sillä pian olisivat kasvavat puut tuhaksi
haihtuneet.

Mutta nyt sitä on vielä eikä ole pelkoa, että ainakaan meidän lastemme
ja lapsiemme lasten eläessä lakkaisi tämä musta voimakas veri
vuotamasta nykymaailman suonissa. Se tuntuu parhaiten tuosta veturista,
joka korskuu junamme edessä ja kirkuen, karjuen kuin hurja orhi mennä
karmaisee päämaaliaan, tätä maailmankaupunkia Pariisia kohti.

Lyhyeksi hetkeksi pysähtyy se vain asemille, joista tulvimalla tulvii
lisäväkeä mukaan. Ilta alkaa pimitä, niin ettei seutuja näe. Vauhti,
joka on tähän saakka ollut suunnaton, kiihtyy kiihtymistään
suunnattoman suureksi. Tuntuu siltä kuin toteutuisi satu, jossa
kerrotaan laivasta, joka läheni magneettivuorta. Se veti jo kaukaa sitä
luokseen, kuta likemmäksi tultiin, sitä ahnaammin imi vuori rautaista
alusta. Kaikki liitokset natisivat. Vihdoin tempasi magneetin vetovoima
sen kokonaan itsehensä, paiskasi vuoren rintaa vastaan ja laiva särkyi
säpäleiksi.

Tuo satu muistui mieleeni, kun alkoi Pariisi lähestyä.

Jo kauas tuntui suuren kaupungin samean kiihkoinen ilma.

Pitkän matkan päähän tuikkivat valot kaupungista ja kuului hiljainen
hyminä. Väsynyttä mieltä se vain kammotti eikä viehättänyt.

Mutta vahinkoa ei tapahtunut todellisuudessa niinkuin sadussa.
Hiljalleen laski juna asemalle, aivan tavallisella tavalla astuttiin
alas vaunuista ja tultiin väkivirran mukana ulos, ja istutaan nyt tätä
kirjoittamassa rauhallisessa pienessä huoneessa, ylhäällä Montmartren
vuoren rinteellä.

»Savo», syysk. 14, 17 ja 24 p:nä 1889.



MUUTAMIA KUVIA PARIISIN MAAILMANNÄYTTELYSTÄ v. 1889.


Näyttelyn ensimmäinen vaikutus.

Pariisi, syysk. 16 p:nä.

Harvoin on käsi kynän ponnessa tuntenut itsensä heikommaksi kuin nyt,
kun sen täytyy ruveta kuvaamaan Pariisin maailmannäyttelyä. Äkkiä tänne
tulevaan tekee näyttely niin mahtavan vaikutuksen, että kokonaan
typertyy sen alle. Eikä tuo tunne haihdu, vaikka siellä olisi käynyt
useamminkin, oleskellut päiväkausia ja katsellut ja tutkinut.
Ulkopiirteet tosin selviävät, mutta syvyys, näyttelyn sisältö ja
yksityiskohdat kasvavat, suurenevat ja kokonaisuus ikäänkuin hämmentyy
ja pimenee. Ei se kumma olekaan, kun ajattelee, että näyttelyn ala on
suuri kuin Kuopion kaupunki. Kuvitelkaa todellakin, miten olisi, jos
joka huone Kuopiossa olisi näyttelypaviljonki, jokainen niistä täynnä
outoja, ennen näkemättömiä esineitä, ja voitte likimäärin ymmärtää sen
suuruuden. Voitte myöskin ymmärtää, että tarvittaisiin vuosia siihen
tutustuakseen, hyvä, jos koskaan voisitte kaikkia käsittää ja säilyttää
mielessänne. Teidän täytyisi uhrata elämänne siihen, asettua tänne
asumaan ja saada olla täällä joka päivä, liikkua niinkuin kotonanne.
Näyttelyn pitäisi kestää ihmisiän aika. Pitäisi luoda yht'äkkiä uusi
kieli, jonka sanat olisivat aiotut ainoastaan tätä tarkoitusta varten.

Oli aamu kuin juhlapäivän, kuin ihanin kesäinen sunnuntaiaamu siellä
kotona, kun astuin ulos asunnostani toisessa laidassa Pariisin
kaupunkia ja tulin alas pienoiselle torille, jonka kaikista kulmista
lähtee säteilemään suuria leveitä puistokatuja joka haaralle. Keskellä
toria seisoo odottamassa suuri ihmisjoukko valkoisten hevosten vetämien
punaisien, keltaisien ja kaikenkarvaisien hevosrautatievaunujen
ympärillä. Vaivoin pääsee sinne sisälle, saaden kiittää onneaan, ettei
jää paikalle seisomaan ja odottamaan.

Puolen tuntia ajettuaan alinomaa tulvivassa ihmis-, hevos- ja
vaunuvirrassa, joka katujen kulmissa kuohuu ja humajaa omituisella
päätä huimaavalla tavallaan, saapuu vihdoinkin avarammalle paikalle,
jonka laidassa kohoaa korkea rakennus torneineen, niin korkeine kuin
parhaan kirkon. Se on Trocaderon palatsi. Tämän rakennuksen holvien
alitse kun menee, on siinä yht'äkkiä edessä, alhaalla laaksossa, koko
näyttely.

Silmä ei saa enää kulkea omia teitään. Se on kokonaan nähtävänsä
vallassa, joka johtaa sitä väkisin minne tahtoo. Hetkeksi kaatuu
syrjään kahden puolen kaikki muu ja Eiffeltorni tempaa mukaansa
vastustamattomalla voimalla ylös korkeuteen, jonne se puhaltautuu kuin
suunnattoman suuri yksinäinen korpikuusi keskellä viljavata vainiota.
Miljoonia silmiä se on samalla tavalla vaatinut sanomaan sille
ensimmäisen tervehdyksen näyttelyyn tullessa. Vaikka se on vähintäänkin
vielä puolen kilometrin päässä siitä, missä katsoja seisoo, näyttää
siltä kuin olisi se tuossa aivan katsojan edessä. Kaikki muu jää
pieneksi ja matalaksi sen alle ja korkeimmat rakennukset ovat ison
matkaa alapuolella sen alimmaista kaarta.

Vasta sitten kun tämä itsevaltias on mielestään tarpeeksi vanginnut
huomiosi, sallii se silmän siirtyä juuremmalle.

Siinä, sen ympärille kasvaneena kuin kirkonkylä joka puolella tapulin
tornia, on itse näyttely. Joka taholla palavat kupolien kullatut pallot
auringon häikäisevässä valossa. Ne ovat sinisiä, ne ovat punaisia,
keltaisia, vihreitä, kokoontuen kaikki erilaisiin, ihmeen ihaniin ja
sopusointuisiin ryhmiin. Lippuja liehuu ja väräjää joka huipun nenässä
ikäänkuin osoittaen sitä hermostunutta eloisuutta, mikä niiden alla
mahtaa vallita. Suoraan tuon tervanruskean Eiffeltornin ensimmäisen
kaaren kohdalla on samanvärinen hiukan haaleampi kupukatto, ainakin
yhtä korkea ja avara kuin Nikolainkirkon torni Helsingissä. Se kohoo
keskeltä koneosaston avaraa katua, joka ulottuu melkein yli
näyttelykentän takimmaisen osan. Oikealla ja vasemmalla puolen tornia
siintävät, hemmotellen silmää hienoilla väreillään, taiteen ja
taideteollisuuden huoneuksien kupukatot. Nämä rakennukset rajoittavat
ihmisten liikkumapaikaksi suuren, neliskulmaisen, soikean kentän, ne
kohoavat yli muista ja niiden ulko- ja takapuolella on lukematon määrä
matalampia kattoja ja yhtä kirkkaasti kimmelteleviä pienempiä
torninvesoja. Kaikkien noiden kolmen suuremman kupukaton ja melkein
jokaisen pienemmän tornin huipulla näkyy haamuja veistokuvista.
Suurimmista voi erottaa tänne saakka päämuodot. Toinen rohkeammin,
toinen rauhallisemmin näyttävät ne tekevän keveitä, sulavia,
riemukkaita liikkeitä kohden sinistä korkeutta.

Seisoessaan täällä ylhäällä, ja katsellessaan kaikkea tuota jalkainsa
alla olevaa voi helposti ymmärtää, miltä mahtoi näyttää temppelin
harjalta kaiken maailman komeus ja kuinka se mahtoi viehättää ja
kiusata. Sen se tekeekin, se vetää voimakkaasti luokseen, houkuttelee
heittäytymään syliinsä. Sen on kaukaa nähnyt, silmä on saanut kuvan
kokonaisuudesta ja haluaa päästä tunkeutumaan yksityiskohtiin.

Leveä tie laskeutuu tuossa jalkojen alla Eiffeltornin juurta kohti.
Siinä kuhisee ihmisiä kuin muurahaisia. Tie jakaantuu kahteen osaan, ja
niiden keskellä--kuohuu koski. Vesi kumpuaa Trocaderon palatsin
seinämältä, jossa sitä valkoisena vaahtona suustaan ja sieraimistaan
syöksevät ilmaan mahdottoman suuret vesieläimet. Kerros kerrokseltaan,
kivi kiveltään putoaa vesi sitten yhä alemma ja seisahtuu avaraan
lampeen, jossa joutsenet uida lurittelevat.

Olemme näyttelyssä ja kulkiessamme sivuutamme jo rakennuksia, joihin on
näyttelyesineitä asetettu. Mutta niihin ei jouda hätäistäkään huomiota
luomaan.

Kuljetaan eteenpäin, saavutaan suurelle Jenan sillalle, josta ei tahdo
väentungokselta yli päästä. Ja yhdenlainen on liike sen allakin. Pitkin
Seinejokea kiitävät pienet laivat kiihkeätä vauhtia, yhtä täynnä
yleisöä kuin omnibusvaunut kaupungissa.

Kaikkien määrä on päästä näyttelyn keskipisteeseen, kaikkialle näkyvän
ja joka paikassa silmään pistävän Eiffeltornin alle, josta tiet
haaraantuvat eri suunnille näyttelykentän jokaiseen kolkkaan.

Torni on ollut peitossa hetkisen aikaa, sillä yli kulettava silta on
katettu. Mutta kun sen alta yht'äkkiä astuu ulos, niin silloin on
samassa myöskin aivan tornin juuressa. Ajatelkaa eteenne likimäärin
niin korkea mäki kuin Puijo. Ajatelkaa, että sitä on ruvettu
kovertamaan ja koverrettu niin, että koko alus on saatu ontoksi ja
ainoastaan neljä kaarta jätetty, jotka ylhäältä yhtyvät toisiinsa.
Ajatelkaa se, niin on teillä kuva siitä holvista, jonka alla nyt
seisomme. Sen holvin korkeus on vasta kaksikolmannesta tornin
korkeudesta. Varsinainen torni tunkee vielä kolmannen osan siitä ulos
avaruuden sisään.

Olen muuttunut pieneksi, tuhottoman tuhoiseksi kääpiöksi tämän
jättiläisen haarojen alla. En voi muuta kuin suu auki ihmetellä ja
masentumistani masentua. Ainoa lohdutus on, että tuolla ylhäällä tornin
ensimmäisellä sillalla ovat muut yhtä pieniä kuin minä.

Jään tällä kertaa kaula kenossa tuijottamaan Eiffeltornin satoihin
tuhansiin sälöksiin. Vastedes lähden liikkumaan syvemmälle näyttelyn
sisään.


Eiffeltornin alta konesalin suulle.

Pariisi, 17 p:nä syysk.

Erosimme eilen Eiffeltornin alla, johon jäin teistä ihmettelemään sen
voimakkaita kaaria. Samalla lailla kuin minä sitä katselin, katselivat
sitä monet muutkin, sillä ei kukaan näy voivan kulkea sen alitse,
seisahtumatta siihen.

Jatkaakseen matkaansa sietää hetken haparoida, ennenkuin päättää, minne
päin mennä siinä ihmeitten kaupungissa, joka nyt on läpikäytävä ja
katsottava ja johon tornin alta lähtee teitä ja katuja joka haaralle.
Luonnollisin tie uutismiehelle on kuitenkin suoraan eteenpäin n.k.
konesalin suurta kupukattoa kohti. Tie tänne samoin kuin kaikkialle
muuallekin on leveä esplanadi, joka kahden puolen asetetuista
veistokuvista muodostuu kuin temppelin pylväistöksi. Esplanadin
keskelle, pienen lammikon pinnalle, on kohotettu mahdottoman suuri
veistosryhmä. Siinä on venhe, jonka päällä istuu enkeli nostaen soihtua
ilmaan, ja hänen jalkainsa juuressa puhaltavat toiset enkelit pasunaan.
Näiden veistoksien välisessä käytävässä liikkuu loppumaton ihmistulva.
Toisia kävelee, toisia istuu pienillä tuoleilla omia eväitään syöden,
sillä pariisilaiset ovat tarkkoja rahalle ja tulevat tänne omine
ruokineen niinkuin maalle.

Konesalin suuri kupu on ihmeellisimpiä teoksia, mitä milloinkaan lie
nähty. Sen ylimmäisellä huipulla seisoo sielläkin enkeli, rauhan palmu
toisessa kädessä ja toisessa laakeriseppele. Jalka on vapaana ilmassa,
samalla kuin toisen varpaat keveästi koskettavat maapalloa. Sitä
katsellessa tulee hiljaa huokaisseeksi rinnastaan sen toivomuksen, että
jospa tuo kaikki, mikä täällä sotaisten himojen keskipisteessä on
kokoontunut rauhalliseen kilvoitteluun, vaikuttaisi »ikuisen rauhan»
ylläpitämiseksi. Varmaa onkin, että Pariisin näyttely tätä tunnetta on
äärettömästi kehittänyt.

Melkein pyhä hartaus valtaa mielen, kun suuresta ovesta Teollisuuden ja
Kansan kuvapatsaiden välitse astuu sen kupukaton sisään, minkä
ulkopuolella äsken seisoimme.

Koko tuo suuri pallonpuolisko lienee lasista tehty, koskapa sen läpi
päivä kuultaa. Ulkopuolellaan hohtaa se ruskean pohjan päälle pantua
kultaa ja hopeaa, siihen on istutettu monivärisiä kilpiä, ja kaaret ja
pylväät päättyvät taitteissaan ja yhtymäpaikoissaan vartalo- ja
rintakuviin, joiden merkitystä ei kuitenkaan voi oitis käsittää, eikä
ole aikaa tarkempaan tutkimukseen, niin hauskaa kuin se voisikin olla.
Sisäpuolella tulee lukemattomilla lasimaalauksilla koristetun katon
läpi himmeä valo alas niinkuin katolisen kirkon kuoriin.

Niin ollen ei sen suuruus masenna, kuten äsken Eiffeltorni. Se nostaa
mieltä, samalla soinnuttaen sitä hiukan surulliseksi. Ero näiden kahden
tunteen välillä on ehkä sama kuin niiden, jotka syntyivät itämaalaisen
mielessä, hänen polvistuessaan hirviö-epäjumalansa edessä, ja
kreikkalaisen rinnassa, kun hän koetti saada taivaalliset ihanteensa
sopusointuun kehittyneen kauneudenaistinsa kanssa ja loi siitä
itselleen uskonnon. Paitsi Eiffeltornin ensi vaikutusta jääkin
näyttelyä kokonaisuudessaan, samoin kuin erityisosiakin katsellessa
mieleen juuri tuo jälkimmäinen tunne. Paras muisto, minkä siitä vie
kotiinsa, on täydellinen taiteellinen nautinnon tuottama sopusointu,
joka syntyy yksin koneitakin katsellessa.

Ei hennoisi lähteä kupolin alta. Tekisi mieli istua siihen pitkäksi
aikaa. Mutta väen hälinä häiritsee ja aikaa on vähän. Omituisena
vastakohtana sattuu sitäpaitsi silmään pitkän huonerivin perältä, jonka
katto laskee alas sinistä valoa, suuri pyörivä huimaratas, joka
osoittaa tien suoraan konesaliin ja antaa jo pienen aavistuksen sen
elämästä.

Monen kiusauksen kautta on kuitenkin sinne kulettava. Niin pian kuin
otat askeleenkaan eteenpäin, tulet uusien ja yhä uusien nähtävien
kohdalle. Jo itse siinä käytävässä, joka vie suoraan konesaliin, on
näyttelyesineitä toinen toistaan komeampia ja omituisempia. Ja vähän
väliä haaraantuu siitä kahden puolen yhtä korkeita ja vielä pitempiä
käytäviä, joiden päähän silmä tuskin tahtoo kantaa. Kaikki nämä eri
käytävät ovat täynnä teollisuuden tuotteita, jommoisia ei missään ole
tähän saakka nähty. Hienointa, komeinta, ylellisintä ja hyödyllisintä,
mitä maailma näihin aikoihin asti on saanut toimeen, on täällä eteeni
asetettu. Pienin paviljonki, kaukaisin nurkka olisi ikuinen ihme ei
ainoastaan siellä kotona Kuopiossa, mutta myöskin niin suuressa ja
omasta mielestään mahtavassa paikassa kuin Helsinki.

Meni puoli päivää näiden kautta kulkiessa eikä kuitenkaan tullut
nähdyksi niistä pientä murtomaakaan. Luettelen tässä ainoastaan
muutamia, jotka tarttuivat mieleeni hiljalleen vaeltaessani salista
saliin, käytävästä käytävään, holvin alta holvin alle.

Alkupäässä sinistä suurta holvia on useita paviljonkeja, jotka ovat
omistetut hienointa ylellisyyttä palveleville huonekaluille. Silkkiä ja
samettia kaikkialla! Tuossa on muuankin makuuhuone, sisustettu mitä
valkeimmalla, puhtaimmalla silkillä. Nurkassa seisoo lavea makuusija,
alusta ja tyynyt silkistä. Silkistä ovat pienet tuolit ja sohvat.
Ahnain silmin ahmivat sen neitseellistä, mutta samalla hiukan
hekumallista tuoksua pienet suloiset pariisittaret, huulet puoleksi
auki ihmetyksestä. Mikä viehätys hänelle laskeutua tuolle vuoteelle
väljässä yöpuvussa, mikä viehätys, maata siinä pitkälle seuraavan
päivän sisään ja aamulla nousta verkalleen ylös, istuutua ensimmäiselle
sohvalle, kutsua sisään suklaatilaitteet, nauttia virvoittavaa juomaa,
pieni, silkkiseen tohveliin huolettomasti pistetty jalka lepäämässä
silkkisellä jakkaralla, ja odottaa omansa tuloa tai--muistella hänen
menoaan.

Samanlaisia huoneita, valmiiksi sisustettuja, suurempia ja pienempiä,
on varakkaiden vara valita niin monta kuin mieli tekee ja mikä mitäkin
parhaiten miellyttää.

Kun nuo jättää, sattuu muutamakseen eteen rautakalujen holvi. Olen
nähnyt taiteilijainkin, ihmetyksen huudahdus huulilla, seisahtuvan
tämän holvin ovikoristuksen eteen. Koristus on suorastaan puhtain
taideteos omaa laatuaan. Koko seinä, ovi ja pihtipielet ovat tehdyt
pelkistä rautaisista työ- ja tarvekaluista. Siinä on patoja, veitsiä,
lapioita, ratakiskoja, eri koneitten osia, silintereitä, akseleita y.m.
y.m. Kaikki mitä maukkaimmissa asennoissa ja liitoksissa.

Tällä tavalla tehdyn portin alitse kun astuu, niin kulkee viileässä
ilmassa, keskellä rautaista maisemaa. Siinä viihtyy kaikki kiihoitus,
katoo kaikki ylellisyys. Joka puolella on vain hyöty ja käytännöllisyys
vallalla. Rauta-, kupari-, sinkki-, vaski-, y.m. valimot ja tehtaat
ovat asettaneet tänne näytteitä kaikista kaluista, mitä suinkin saattaa
näistä metalleista syntyä. Saadakseen tavaransa oikein esille ja
näkymään ovat kaikki koettaneet keksiä omituisia muotoja näytteille
asettamilleen esineille. Niin on esim. muuan rautalankaverkkoa
valmistava tehdas käärinyt sen paksummiksi ja hienommiksi pilareiksi,
joista on sitten muodostettu iso, korkea portti. Toinen on tehnyt
pronssista kokonaisen pienen huoneen korkuisen kirkon, jossa huiput,
katot, tornit, kaikki ovat samasta aineesta.

Nämä jättää; sattuu kellonäyttelyyn; joutuu porsliini- ja
mosaikkitavarain osastoon; siitä kultateoksien ja hohtokivien lasisten
kaappien ääreen; huikaisee niissä silmänsä kalleuksilla, harhailee
vaatetavarain ohitse, joita ei tule juuri katsoneeksikaan, joutuu
sota-aseiden osastoon, jossa on uusimpia murha-aseita, kanuunia,
kiväärejä; näkee kokonaisen pieleksen talkkoja ja haravia; sattuu kadun
päähän, missä on pitkät rivit vaunuja, kärryjä, rekiä, polkupyöriä;
seisahtuu sen päässä olevaan metsästys- ja kalastuskapineiden osastoon,
jossa näkee ketun kaulastaan raudassa kiinni ja haukan kynsistään,
jossa tapaa meikäläisen rysän ja merran kummallisimpien onkima- ja
muiden pyydyskoneitten vieressä j.n.e.--kunnes väsyneenä kiertokulkuun
löytää itsensä aivan konesalin suuren oviholvin suulta ja näkee siellä
taas hurisemassa äskeisen huimarattaan, mutta nyt likempänä, suurempana
ja vielä huimaavampana.

Ennenkuin sinne pääsee sisään, täytyy taas seisahtua uuden kupolin
alle, joka muodostaa ikäänkuin eteisen konesaliin. Kuinka se kohoo
keveästi ja samalla voimakkaasti sekin ylös korkeuteen! Sen sisustassa
on maalauksia, jotka kuvaavat Ranskan kauppaa, taidetta ja tiedettä.
Sen arkkitehdin työstä, joka on tämän kupolin valmistanut, on sanottu,
että hän on voinut siinä saada näkyviin siirtymän ensimmäisen kupolin
taiteellisesta koristusta vasta siihen ylevään paljouteen, joka on
ominainen kohta alkavalle konesalille.

Keskellä kupolia on mahdottoman suuri ja raskas veistos lyijystä ja
raudasta. Neljä tulista jättiläishevosta, suut auki ja sieraimet
leveinä, syöksyy siinä täyttä laukkaa eteenpäin kiskoen perässään
mutaan uponnutta muinaisaikaista vaunua, jossa nainen istuu, viitta
hulmuten menon vauhtia. Koko tuo mahtava valuteos on väriltään musta ja
vaikuttaa valtavasti ohikulkevaan. Sen paino kuuluu olevan--40,000
kiloa. Sen edessä seisoo toinen rauhallisempi veistos, enkeli musertaen
keihäällään käärmeen pään. Jos tässä kuvassa on se merkitys, että maata
mateleva pimeys on voitettu siinä salissa, jonka edessä kuvat seisovat,
niin täytyy sen aatetta sanoa onnistuneeksi.


Konesalissa.

Pariisi, 18 p:nä syysk.

Tuskin lienee milloinkaan maailmassa tarjoutunut nähtäväksi sellaista
näköalaa kuin se, mikä nyt on tuossa silmäin alla, seisoessamme
konesalin lehterillä. Edessä on _konemaisema_, täydellinen maisema
taivaineen, valaistuksineen, perspektiivineen.

Jos Eiffeltorni on tämän näyttelyn ihmeistä ensimmäinen, niin on
konesali toinen. Edellisessä on ihmisnero ponnistautunut korkeammalle
kuin milloinkaan ennen, jälkimmäisessä laveammalle kuin koskaan. Ei
milloinkaan ennen maailmassa ole niin isoa alaa ollut saman katon alla.
Sen pituus on 240 metriä ja leveys 115 ja jos lehterit otetaan mukaan,
nousee pinta-ala 80,400 neliömetriin. Kun se kenttä, johon näyttely on
sijoitettu, on ennen ollut sotaväen harjoituskenttänä, niin on tultu
sen johdosta laskeneeksi, että 30,000 miehen suuruinen armeija voisi
mukavasti leiriytyä konesalin katon alle ja että vielä sittenkin olisi
sijaa 12 à 15,000 hevoselle, joiden ratsumiehille vielä olisi
makuusijat lehterillä. Ei korkeuskaan ole aivan mantereen varassa.
Kuopion kirkontorni sopisi hyvästi sen alla suorana seisomaan.

Eivät ole suinkaan vähäiset ne hirretkään, joiden varassa tällaisen
tuvan katto lepää. Katto on sinertävästä lasista, samoin kuin seinätkin
suurimmaksi osaksi. Sitä kannattamassa on suunnattoman suuret rautaiset
kaaret, jotka yhtyvät katon taitteessa. Niiden suuruus lienee
likimäärin käsitettävissä, kun tietää, että kukin näistä kaarista
painaa 200,000 kiloa. Tämmöinen kaari, joka on vain yksi ainoa pieni
nivel koko rakennuksessa, on jo itsessään ihmeteos. Ja sitä tuskin
huomaakaan, huomiota kun on vetämässä se, mikä on jalkain alla tuolla
alhaalla lattialla.

Täydellinen hämmennys on ainoa, mistä pitkään aikaan pääsee selville.
Lähempänä tosin on tulisessa vauhdissa kirmaisevia pyöriä, edestakaisin
survovia silintereitä, ylös nousevia ja alas laskevia pistonkeja.
Etäämpää ei näe muuta kuin täydellisen sekasorron kiiltävää terästä ja
välkkyvää vaskea. Maiseman puut katoavat, ja sieltä kaukaa siintää
maiseman metsä, jonka yksityiskohtia pitäisi kiikarilla katsella.

Vasta pitkän ajan kuluttua tottuu silmä sen verran, että voi vakaantua
katselemaan jotakin erityistä kohtaa ja ruveta arvailemaan, mitä
mahtanee tuo olla ja mitä tuo. Silloin saa ensiksi selville, että koko
tuo suunnaton suorakulmainen ala on jaettu satoihin pienempiin
neliöihin ja suorakulmioihin, joita erottavat toisistaan kadut, täynnä
hyöriviä katsojia, jotka tänne ylös lehterille näkyvät aivan
pienennetyssä muodossa. Toisistaan erotetut alat sisältävät sitten
itsekukin erilaisia laitoksia höyryjä sahavoimalla käyvän teollisuuden
alalta.

Ehdottomasti seisahtuu silmä ensiksi tuohon jättiläis-huimarattaaseen,
joka kiinnitti huomiota jo tultaessa. Se liikkuu majesteetillisella
mahtavuudellaan. Tuntuu siltä kuin olisi edessä joku ruhtinaallinen
henkilö, ja mieleen tulee ajatus, etteiköhän pitäisi ottaa lakkia
päästään sen edessä. Ja rattaasta ei näy kuitenkaan yht'aikaa muuta
kuin puolisko, sillä samalla kuin toinen puoli sen kehää niin
sanoakseni pilviä hipoo, samalla painuu toinen puoli yhtä syvälle
sillan alle. Tuhannet lienevät ne hevosvoimat, jotka ojentavat ja
koukistavat sitä miehen reiden paksuista käsivartta, joka tätä pyörää
vääntää. Kone on n.k. ilman pumppuamiskone, joka suurista
kivihiilikaivoksista imee pilaantuneen kehnon ilman pois ja puhaltaa
sijaan uutta ja puhdasta, elähyttämään syvällä maan alla työskenteleviä
työmiesparkoja.

Tämä tämmöinen kone, tämä tämmöinen ratas ei ole kuitenkaan muuta kuin
yksi monen samanlaisen joukossa. Sillä on veljiä ja vertaisia joka
haaralla suuressa salissa, mihin vain katsoo. Sillä kaikki, mikä täällä
on koneita, on luonnollisessa koossa, ne eivät ole kuvia, vaan ne ovat
täällä itse todellisuudessa. Täällä on kokonaisia tehtaita täydessä
käynnissä. Täällä näytetään kädestä pitäen, miten paperia valmistetaan,
miten saadaan sähköä, mitenkä painetaan sanomalehti, kuinka
kutomakoneet käyvät, millä tavalla uudenaikaisimmittain on tiiliä
lyötävä j.n.e.

Täällä on pitkät rivit vetureja aina vanhimmista kaikkein uusimpiin,
rautatievaunuja niin komeita ja mukavia kuin palatsit. Ainoastaan
laivat on täytynyt tuoda pienennetyssä koossa näytteille. Mutta
niistäkin on kuvat ja suuret mallit, joista voi nähdä, millainen ukko
se on, joka esim. kuljettaa väkeä Atlantin yli Amerikkaan.

Kaikki koneet ovat uusinta keksintöä, vereksintä valmistusta. Ja kun
sen muistaa, niin voi todellakin käsittää, mikä ääretön hyöty mahtaa
tästä näyttelystä olla asiantunteville, ammattimiehille. Kukin voi
löytää täällä parhaat hänen alalleen soveltuvat teokset ja saada
tietoonsa, mistä sellaisia voi ostaa.

Kiiluvin silmin ja käsiään hykertäen kuulinkin erään insinöörin kaukaa
Bakusta kertovan muutamasta uudenlaisesta tiilenvalmistuskoneesta,
jonka hankkimisesta ja käytäntöön ottamisesta hän toivoi itselleen
mainiota voittoa. Hän osti koneen, joka oli ranskalaista tekoa, ja
koneen valmistaja sai sen kelvollisuuden todisteeksi kiinnittää
koneensa otsaan lipun, josta ohikulkeva voi lukea, että hän on sen
myynyt, myynyt jo kolmannen kerran. Hupaisuuden vuoksi mainittakoon,
että sellainen moukka koneitten käyttämisen alalla kuin tämän
kirjoittaja, löysi hänkin kulkiessaan ensi kävelyllään näyttelyn läpi
kaksi konetta, joista hänelle voi olla hyötyä. Toinen oli sellainen,
jolla kirjoitusta voi ottaa kaksikymmentä jäljennöstä tarvitsematta
minkäänlaisia puristimia ja suuria kopiokirjoja, toinen pienoinen
sukkela kapine, jonka avulla saa tehdyksi--paperosseja. Mitä sitten
muut mekanikot!

Totisesti tutkivien ammattimiesten seassa, jotka päästetään
sisäpuolelle aitauksia, missä he ymmärtävin silmin näyttävät katselevan
koneitten käyttämistä ja tarkkaavin korvin kuuntelevan heille
mieluisasti annettavia selityksiä, vaeltaa kuitenkin moninkertaisesti
suurempi joukko huvikseen kuljeskelevaa yleisöä. Ne ne oikeastaan
jättävät näyttelyyn suurimmat rahat ja niitä varten pitää joka paikassa
olla sellaista, joka heitä huvittaa. Pariisilaiset ovat mestareja siinä
taidossa, he osaavat laittaa kaikki niin, ettei se käy ikäväksi. Ne
äärettömät summat, joita on pantu Eiffeltorniin, taideteoksiin,
koristuksiin ja kaikkiin muihin mukavuuksiin, osoittavat sitä. Ja samaa
osoittaa sekin, kun kutomakoneella kudotaan Eiffeltornin kuvia
nenäliinoihin, kun jäätelöä valmistava kone tekee jääkylmiä konvehteja
ja jakaa näitä muutamista penneistä, kun puhalluskoneesta muuan torvi
on asetettu niin, että ilmavirta ohi kulkevalta puhaltaa lakin päästä
kaikkien suureksi huviksi, kun telefoonista saadaan milloin kuulla
laulua milloin soittoa j.n.e.

Erityistä huomiota näkyvät konesalissa herättävän sähkölaitokset. Ne
ovat melkein kaikki Edisonin osastossa, jolle on täytynyt myöntää 675
neliömetrin pinta-ala. Oikein se onkin, sillä ilman hänen sähkövaloansa
ei Pariisin maailmannäyttely olisi se, mikä se on. Suuret salit,
kupukatot ja holvit olisivat jääneet pimeiksi, jos ei niihin olisi
saatu sähkölamppuja asettaa. Suurin osa sen nykyistä loistoa ja
komeutta olisi kokonaan puuttunut ja samalla myös menestys jäänyt
tulematta. Ihan oikeutetulta tuntuu sentähden se kunnioitus, mikä
Edisonille on osoitettu, kun hänen rintakuvansa on asetettu kuin
kuninkaan kuvapatsas keskelle konesalia. Se seisoo monen sylen
levyisellä ja korkuisella alustalla, joka melkein kokonaan muodostuu
sähkövalosta. On näet sähkölamppuja asetettu ihan toisiinsa kiinni,
niin että ne vähän etäämpää katsoen sulautuvat yhdeksi ainoaksi
valomöhkäleeksi. Ne palavat päivälläkin eikä niiden kirkkaus näy isosti
himmenevän auringon valossakaan.

       *       *       *       *       *

Sähkön suurenmoinen käytäntö sattui muuten mitä voimakkaimmalla ja
vaikuttavimmalla tavalla esiintymään edessäni juuri sinä iltana, jona
katselin konesalia ja sen tässä koskettamiani ihmeitä. Olin
vaeltaessani käytäviä pitkin joutunut ulos muutamasta sivuovesta. Ollen
hiukan eksyksissä etsin Eiffeltornia, joka näkyy joka paikkaan, on
läsnä kaikkialla ja on ihmeteltävän hyvänä oppaana oudolle. Se on kuin
majakka merenkulkijoille, siitä saa aina varman pisteen ja voi määrätä
matkansa suunnan kartalla, jota ilman ei tule toimeen näyttelyn satoja
salmia soutaessaan. Hetken aikaa kulettuani näin muutaman itämaalaisen
temppelin ja länsi-intialaisen palviljongin välisestä solasta näyn,
joka ei helposti mielestä murene. Eiffeltorni oli edessäni
sähkövaloisessa iltapuvussaan. Nuo sen suuret jalkakaaret olivat kaikki
sähkölampuilla reunustetut. Ensimmäisen kerroksen räystäät olivat
samalla tavalla reunustetut ja niitä täynnä oli ylimmäinen huippukin.
Ulkoreunat kun sillä tavalla olivat rajoitetut ja noilla valopisteillä
merkityt ja kun ei näkynyt itse tornia pimeyden sisästä ollenkaan, niin
muodostui tuossa ikäänkuin uusi Eiffeltorni--paljasta sähkövaloa.

Olisi luullut, että jo tässä olisi ollut ilotulitusta siksi kerrakseen.
Mutta kun tulin ulos syrjäisestä paikastani, näin, että taaskaan
Eiffeltorni ei ollut muuta kuin osa näyttelyn kokonaisuudesta. Ihanana
ja avarana oli edessäni--koko kenttä sähkötulen nukuttamana. Perällä
paloi konesalin kupoli tulipallona. Sen räystäät olivat sirotellut
tulia täyteen. Pieninkin reunus ja hienoinkin huippu hehkui.
Katonharjalla olevan kuvapatsaan soihtu loimotti nyt kuin suuri kokko
ja ihan tuossa jalkojen juuressa hehkui nurmikenttä, jota ympäröi
heinikon sisästä kimmeltävä lamppurivi.

Ihan Eiffeltornin ylimmäiseltä huipulta tunkee paksu kuutamoinen
valovirta tänne alas. Se on ojennettuna keskellä kenttää olevaa
enkeliryhmää kohti, jonka se valaisee kokonaan.

Mutta yht'äkkiä, kenenkään aavistamatta, puhaltaa lammikon keskeltä
vesisuihku ilmaan. Ja samassa alkaa vuotaa vettä kuvapatsaiden suista
ja sieramista. Se on ensin vaalean kirkasta. Vaan samassa muuttuu se
punaiseksi, kaikki samalla aikaa. Sitten siniseksi, keltaiseksi,
viheriäksi. Ja tuota ihmeellistä värien vaihtelua kestää pitkän aikaa.
Hämmästyneenä katsoo sitä melkein henkeä vetämättä, suuri ihmisjoukko
ympärillä on ihan vaiti. Mutta kun vesipatsaiden karkelo on lakannut,
räjähtävät ranskalaiset käsiään taputtamaan ja huutavat: »hyvä, hyvä!»

Tätä tällaista huvitusta, tällaista joulu-iloa on täällä joka ilta.


Päiväntasaajan maissa.

Pariisi, 25 p:nä syysk.

Harhailtuaan vähän aikaa ikäänkuin määrätönnä kautta näyttelyn
lukemattomien käytävien, huomaa kuitenkin vähitellen, tarkastaessaan
syitä matkansa suuntaan, että askeleita sentään on puoleksi salaisesti
johtamassa jonkinlainen tarkoitus. On jotakin erikoista, jota hakee ja
joka määrää sen, mihin menee.

Se, mikä ainakin minua täällä eniten viehättää ja eniten huvittaa, on
nähdä niitä omituisuuksia, jotka esiintyvät kaikista maailman ääristä
tänne saapuneiden eri kansojen osastoissa. Ja siihen tarjoo näyttely
erinomaisen tilaisuuden. Täällä yleismaailmallisuuden keskipisteessä on
eri kansallisuuksille annettu niin näkyvä sija, että se kohta pistää
silmään. Kansallisuudet viettävät täällä täydellistä voittojuhlaansa.
Kaikki se, mikä kullakin maalla ja kansalla on omintakeista,
alkuperäistä, olkoon se kuinka pientä tahansa, se sattuu heti silmään,
se huomataan ja sitä haetaan hakemalla. Näyttää melkein siltä kuin
eurooppalainen ja etupäässä ranskalainen sivistys tuntisi hämärän
tarpeen imeä itseensä jotakin uutta ja tuoresta. Ihmisillä on
ensinnäkin halu saada nähdä ja tutkia, miten muualla eletään, mitä
muiden kansojen kesken katsotaan erinomaiseksi ja kauniiksi, ja sitten
sulattaa näkemiänsä eri muotoja itseensä. Selvä käsitys tuosta
tarpeesta on aivan silminnähtävästi ollut johtavana aatteena näyttelyä
koottaessa ja järjestettäessä ja se se on, joka vähitellen ikäänkuin
itsestään siirtyy katselijaankin.

Sen osoittavat parhaiten nuo tiheät ryhmät tungeskelevaa yleisöä, joita
tapaa vieraiden, ranskalaisille tähän saakka tuntemattomien kansain
näyttelyosastoissa. Todistuksena samasta taipumuksesta on vielä sekin,
että kuta elävämmin ja kuta vaikuttavammin jokin kansa on saanut kuvan
oloistaan esiintymään, sitä suurempaa huomiota se herättää. Ei tarvitse
tullakseen siitä vakuutetuksi muuta kuin pistäytyä esim. tuolle n.k.
Kairon kadulle, jossa näkee pienen palasen itämaista elämää. Täällä on
aina katsojia, aina uteliaita. Mutta parhaiten huomaa kaiken tämän
todeksi, kun poistuu varsinaisesta näyttelystä Marskentältä ja menee
tuohon n.k. Invaliidipuistoon, jonne useat etelä- ja itämaiset kansat
Aasiasta ja Afrikasta ovat kokoontuneet näyttämään länsimaalaisille,
millä lailla heillä eletään ja ollaan.

Tämä osa näyttelyä on aina väkeä täynnä. Tänne tulevat lyhyen kävelyn
jälkeen suuressa näyttelyssä kaikki, tehdäkseen muutamassa tunnissa
kävelyn mitä omituisimmissa seuduissa, läpi outojen vieraisiin
kaavoihin tehtyjen rakennusten ja ohitse ihmisten, joita eivät ole tätä
ennen nähneet muualla kuin kuvakirjoissa. He näkevät algerialaisia ja
tunisilaisia palatseja, kulkevat jaavalaisissa kylissä, saavat
oleskella Madagaskarin saarelaisten ja Senegalin neekerien seurassa,
ostaa tavaroita arabialaisilta, käydä annamilaisten teatterissa,
katsella omituista jaavalaista tanssia j.n.e. Suuren näyttelyn
paviljongeissa näkee vain kuolleen kuvan itsekunkin maan esineistä ja
tuotteista, täällä tapaa elämää, kohtaa itseään maan asukkaita.

       *       *       *       *       *

Tuolla soittaa muuan alkuperäinen algerialainen sotilassoittokunta.
Sävel on intohimoinen, tahti tulinen. Ohitse kulkee kaunis solakka
arabialainen, lieneekö beduini vai mikä. Hän on pitkä varreltaan,
puettuna leveään vaaleaan viittaan, joka heilahtelee hänen hartioillaan
kuin parhaan ruhtinaan, huolettomasti ja rennosti. Päässä on hänellä
turbaani, kääräisty taiteellisiin poimuihin, joiden aukosta näkyy
soikeat kauniit kasvot ja rohkeasti koukistunut nenä. Hän liikkuu
vapaasti, on hyvällä tuulella. Hänen toverinsa virkkavat hänelle
jotakin. Hän hypähtää, lyö näppiä yhteen ja pyörähtää tanssimaan. Siinä
on voimaa ja notkeutta ja jäsenten ja liikkeiden sopusointua. Laajan
viitan alta taipuu välistä rajummissa käänteissä solakka, jäntevä
ruumis. Toverilla on miekka kupeellaan. Tanssija tempaa sen käteensä,
ja säilän välähdys säikäyttää ympärillä seisovia hiukan peräytymään.
Toveri ei malta hänkään enää, hänkin innostuu toisen innosta, ja
koht'ikään tanssii siinä kaksi komeata miestä hurjaa miekkatanssia,
joka ei lakkaa ennenkuin soitto taukoo.

Käännyt taaksesi ja säpsähdät. Luulet olevasi pakanain maassa,
ihmissyöjäin keskessä. Ympärilläsi seisoo joukko mustia jättiläisiä
jostakin Afrikan kuumimmista maista. Mimmoiset suonet pullistuvat
heidän käsivarsissaan, kuinka kiiltää tuo valkoinen hammasrivi paksujen
huulien alta, kuinka kauniisti pyörähtää silmän valkuainen pikimustien
luomien alta! Sanon kauniisti, enkä ainoastaan silmistä, vaan koko
miehestä. Mitä voimaa, mitä karakteeria! Nuo pienet, sirot
ranskalaiset, kuinka vähäpätöisiltä ja elottomilta he näyttävät! He
eivät vaikuta kuin ryhmittäin, suuren lukunsa turvin yhden ainoan
tuollaisen erämaassa kasvaneen luonnonlapsen rinnalla.

Ihan toista lajia ovat jaavalaiset. He ovat pieniä kasvultaan ja
ulkomuodoltaan rumia, jos meikäläisen kauneudenaistin annetaan tuomita.
Silmät ovat vinossa, poskiluut ulottuvat pitkälle, hampaansa he
mustaavat ja kasvojen väri on ruskean harmaa. Heitä on näyttelyyn
saapunut kokonainen kyläkunta, ainakin puolisataa henkeä. Ne asuvat
täällä kuin kotonaan huoneissa, jotka ovat rakennetut bambuputkista,
Niissä tekevät he töitään: ompelevat, kutovat, takovat ja keittävät
ruokansa. Luulisi olevansa kaukana täältä, jos ei aidan takaa
yhtämittaa kuulisi veturin vihellystä. Keskellä kylää on teatteri,
heidän oma kansallinen näyttämönsä. Siinä tanssitaan. Tanssi on
kuitenkin jotakin aivan erikoista meille. Näyttämön perällä istuu neljä
naista, jotka kuuluvat olevan erään jaavalaisen ruhtinaan haaremista.
He ovat vaatetetut monivärisiksi ja koristetut kaikenlaisilla
kalleuksilla. Kullakin on soikea liina vyötäisiin kiinnitettynä. Kaikki
muut paitsi yksi ovat maalatut viheriän keltaisiksi jonkinlaisella
safranivärillä, joka lemuaa kauas. Kun alkaa kuulua näyttämön kupeille
ja taakse asetetun soittokunnan soittoa, heittävät tanssijattaret
paperossin suustaan ja alkavat liikkua ja liukua näyttämöä pitkin.
Hyppimistä ja äkkiarvaamattomia liikkeitä tässä tanssissa ei tapaa.
Kaikki on hiipivän kissanpojan plastiikkaa. Ruumis, jossa ei näytä
olevan luuta ollenkaan, ainoastaan lihaksia ja niveliä, mutkailee sinne
tänne niinkuin käärme; kädet tekevät samanlaisia temppuja. Kalvoset ja
sormet keveltyvät vähän, mutta ulospäin, ja nostelevat ja hypistelevät
esiliinaa. Joka liike käy luontevasti ja luikeasti ja mieleen johtuu
ehdottomasti, että nuo ovat maasta, jossa tiikerit, pantterit ja
käärmeet opettavat ihmisiä liikkumaan salaperäisesti hiipien kuin
hekin. Alussa tuntuu tämä tanssi oudolta, sen tarkoitusta ei ymmärrä,
mutta kun on vähän enemmän aikaa istunut ääressä ja nähnyt, kuinka
jokainen päänkin liike, jokainen sormen pään nousu tai lasku soveltuu
soiton eri vaihdoksiin, niin alkaa selvitä, että he siinä omia
tunteitaan ilmi tuovat tavalla, joka heidän kansalleen on yhtä
käsitettävää kuin meille käsittämätöntä.

Vielä enemmän ymmälle joutuu mennessään annamilaisten teatteriin, jossa
sekä tanssitaan että näytellään. Teatterissa ovat istuimet ja näyttämö
samanlaiset kuin meillä, se ero vain, ettei laitoksia koskaan vaihdeta.
Ja siitä alkaakin jo ero meidän ja heidän välillä. Meillä ensiksikin
koettaa musiikki vaikuttaa soinnullaan, heillä on orkesteri, joka etsii
kuta kauheimpia ääniä. Luulisi kuulevansa meikäläisten soittokoneiden
virittämistä. Laulu ja puhe on samanlaista. Näyttelijät rääkyvät,
ulvovat ja kiljuvat. Oikein liikuttaakseen yleisöä, tahtoessaan saada
kuulijansa oikein traagilliseen mielentilaan, parkaisee annamilainen
näyttelijä niinkuin metsän pahaäänisin peto. Kaikilla kansoilla
sanotaan laulun ja puheen kehittyneen luonnossa kuultujen äänien
mukaan, joita kukin on käsittänyt ja ruvennut matkimaan oman korvansa
mukaan. Meidän esi-isämme ovat näihin verrattuina ottaneet satakielen
sävelet tunteittensa ilmituomisen esikuviksi ja luoneet niistä sointuja
itselleen. Näitten esivanhempain korva on ehkä ollut rakennettu siten,
että siihen on tarttunut suden ulvonta, tiikerin kiljunta ja korpin
raakuminen. Ja onhan heillä oikeus pitää kauniina sitä niinkuin mekin
pidämme omaamme, kehittää sitä, luoda siitä taide itselleen.


Konesalin vastakohta.

Pariisi, 10 p:nä lokak.

Kun päivän käveltyään näyttelyssä illalla palaa kotiin ja alkaa
muistella, mitä on nähnyt, ei tavallisesti johdu mieleen mitään.
Silmänsä pohjasta ei saa ainoatakaan kuvaa esille pitkään aikaan. On
nähnyt liian paljon. Niin on minulle käynyt tänäänkin. Tehtyäni
matkustuksen läpi näyttelyn tuntuu siltä kuin en olisi siellä
ollutkaan. Ainoastaan muutaman asian olen tällä kertaa saanut sen
verran huomiolle pannuksi, että voin siitä jotakin kertoa.

Aivan omituisen viehätyksen tuntee, kun palatessaan näyttelykentältä
Trocadero-palatsin puoleisia portteja kohti sattuu poikkeamaan
vasempaan käteen ja joutuu puiston sisässä olevan rakennuksen ääreen,
joka on kokonaan kuorimattomasta puusta. Se on isonlainen, kovin soman
ja hauskan näköinen kaksikerroksinen rakennus, tehty sillä tavalla,
että kukin näytteille pantu puulaji on samalla yhtenä hirtenä
rakennuksen seinässä. Kun hirret seisovat pystyssä ja nousevat suoraan
maasta, niin näyttää siltä kuin seinät olisivat kasvaneet siihen
semmoisinaan. Seinästä ulkonee ikkunain ja ovien kohdalla pieniä
parvekkeita, joista muuan on valkeatuohisesta koivustakin. Suurimmat
kattoa kannattavat nurkkahirret ovat satavuotisista vanhoista
»hongista», jotka ovat niin paksuja, ettei kaksikaan miestä kunnolle
ylettäisi sylellään ympäri.

Katsellessaan ulompaa tuota taloa, jota varmaankin oli ollut taiteilija
tekemässä, tuli mieleeni, että tuohan on ihan kuin Tapion temppeli,
täydellinen Metsola. Ja tätä vertailua vahvisti karhun kuva, joka
seisoi ovenpielessä.

Sisään astuessaan tuntee hyvänhajuisten puiden kaarnan lemuavan vielä
heikosti ja pihkan hajun ja ruusupuun tuoksun sekautuvan toisiinsa.
Sali, joka on puupilaristolla reunustettu, sisältää suuren joukon
puuteollisuuden alalle kuuluvia työkaluja ja teoksia. Ensimmäinen ja
tärkein työkalu, saha, on asetettu keskelle lattiaa. Siinä on pienen
höyrykoneen avulla käypä raami, joka puree hampaansa ahnaasti puun
sisään ja raapii esiin tuon niin tutulta tuntuvan sahajauhon. Seinillä,
pöydillä, kaapeissa y.m. on sitten kirvestä, puukkoa, näveriä ja
kaikenlaista mitä hienointa teräkalua, ja niiden ympärillä näytteitä
erilaisista kapineista, joita heidän avullaan on saatu syntymään
raa'asta halosta. Siinä on sanalla sanoen edessä palanen
puuteollisuuden historiaa. Konesalissa oli kovan raudan valta
ylimmillään ja siellä tunsi olevansa maailman kihisevimmässä
keskipisteessä, tehtaitten tehtaassa. Täällä hallitsee pehmoinen puu,
jonka aikakausi on aikoja sitten mennyt. Mutta kun edellisessä hermot
kärsivät ja kiihoittuvat, niin täällä ne lauhtuvat ja mieliala muuttuu
pehmoiseksi kuin metsässä.

Istun juurista tehdylle tuolille, joka on sattumalta tyhjänä. Edessä on
keinotekoinen kallio, jonka sammaltunutta kuvetta pitkin putoilee
alaspäin pienoinen lirisevä puro. Sen yli näkyy panoraaman muotoon
tehty metsäinen vuorimaisema. Näyttää aivan siltä, kuin tuolta puiden
lomitse avautuisi eteen oikeat Alpit, lumisine huippuineen,
jyrkkäyksineen, laaksoineen ja laaksokylineen. Ympäristö, jossa on, vie
kauas pois meluavasta Pariisista valoisille, puhtaille,
päiväpaisteisille rinteille. Liekö tekijän tarkoitus ollut saada
syntymään tämä tunnelma, en tiedä. Mutta se ainakin minussa syntyi.


Viimeinen käynti näyttelyssä.

Pariisi, 13 p:nä marrask.

Syksyinen surullinen ilma on ollut jo pitemmän aikaa Pariisissakin.
Yhden vuoron sataa, toisen vuoron on usvaa ja ainoastaan silloin
tällöin kolmannen vuoron pääsee päivä paistamaan. Mutta joskin päivä
paistaa, on se niin alakuloisen näköinen kuin siellä kotonakin tähän
aikaan. Iltainen taivaanranta, jota luulin ainoastaan Suomessa
surulliseksi, on samanlainen täälläkin ja herättää samanlaisia
tunteita. Ne mielialat, joita sää synnyttää, sopivat erinomaisen hyvin
yhteen nykyisten olojen kanssa. Kesä on mennyt ja näyttely on mennyt
myöskin juhlineen, ilotulituksineen ja väentungoksineen.
Näyttelyvieraat ovat kaikki kiiruhtaneet koteihinsa ja jättäneet
Pariisin puhdistamaan heidän jälkiänsä.

Sen huomaa melkein joka paikassa, mutta etenkin boulevardeilla.
Istuessa muutama viikko sitten jonkin kahvilan seinämällä saattoi vielä
vähän väliä nähdä outoja kasvoja ja omituisia pukuja. Milloin kulki
musta neekeri ja katseli ihmetellen ympärilleen. Milloin asteli arvokas
arabialainen väljässä viitassaan ohitse. Kiinalaisen pitkä palmikko
vilahti tuon tuostakin väen tungoksessa, ja rotevaa suavisotilasta,
joka oli päätään pitempi kaikkea kansaa, tuli seuranneeksi silmillään
pitkän aikaa. Mutta nyt niitä ei enää näe kuin ihmeeksi. Joka päivä
ovat sanomalehdet kertoneet, että nyt on se ja se etelämainen kansa
vaeltanut kotimaahansa, ja kaduilla on taas vain tavalliset
pariisilaiset kävelijänsä. Knalleja knallien vieressä, muotipuku
toisessaan kiinni, ei yhtään punaista fetsiä tai valkoista turbaania
tai kirjavata kauhtanaa.

Mutta itse näyttelyssä on kuitenkin syksyn vaikutus kaikista valtavin.
Sattui eilen pilvetön päivä ja teki mieleni käydä kerta vielä
katsomassa, miltä näyttäisi sänkipelto elonkorjuun aikana.

Hyvästi sinne nyt pääsi, omnibusvaunuissa olisi ollut tilaa vaikka
pitkälleen panna. Ei ollut enää tungosta sisään tullessa. Se rähinä,
jonka piletinmyyjät ennen nostivat ympärillä, oli nyt supistunut
heikkoon, miltei rukoilevaan ääneen, jolla muuan vilusta värisevä mies
tarjosi kaupaksi jälelle jäänyttä pilettivarastoaan. Trocaderon
palatsin holveissa oli hujan hajan puulaatikoita. Tie, jonka kupeilla
ennen oli kukkasnäyttely, oli nyt vain tavallinen katu. Suihkulähteet
olivat kuivuneet. Koskessa, joka viime kerran käydessäni oli vielä
ryöpynnyt vaahtopäänä, näkyivät vain limaskaiset kivet. Ja reunainsa
yli kuohuneesta lammesta ei ollut jälellä muuta kuin likainen rapakko
kaikkein syvimmässä kuopassa.

Jenan sillalla, jossa oli aina ollut sellainen ahdinko, että tuskin
pääsi läpi, tuli nyt vastaan vain joitakuita työmiehiä. Siellä täällä
kuului näyttelyn valokuvia tarjoilevien pikkukauppiaitten huutoja,
joilta ei kukaan enää ostanut. Alhaalla Seinen virrassa näkyi vain
tuolta kaukaa tulemassa pikkuinen alus, joita tätä ennen suikkelehti
joka sekunti sillan arkkujen alitse. Eiffeltorni oli kyllä yhtä korkea
kuin koskaan ennen. Kupolit kiilsivät yhäkin ja kaikki muutkin
rakennukset olivat koskematta ainakin näin etäältä katsoen.

Mutta kun nousin tornin ensimmäiselle sillalle, oli se melkein autio.
Joitakuita myöhästyneitä muukalaisia, joita hyvin riitti nostamaan ja
laskemaan yksi ainoa nostokone, harhaili vielä rautaisten ristikkojen
välissä. Muistorahoja vielä myytiin, mutta se tapahtui samalla lailla
kuin markkinakopissa kolmantena markkinapäivänä. On vain rippeitä
jälellä ja kojun seinät ja hyllyt näkyvät liian selvästi läpi. Ja tuo
teki minuun sen vaikutuksen, että koko Eiffeltorni oli tehtävänsä
tehnyt samoinkuin markkinakoju ja että se nyt oli tarpeeton ja joutaisi
alas revittäväksi. Miljoonia maksanut rakennus, jota oli pyhällä
kunnioituksella katseltu, antamassa aihetta tuollaiseen vertailuun!
Mutta syyttäköön itseään, omaa hyödyttömyyttään.

Ja kun sitten laskeusin alas ja aloin kävellä ennen kuletuita teitä,
niin kävelin kuin talossa, josta asukkaat pakenevat vieden muassaan
kaikki, mitä suinkin saavat. Kaduilla revittiin kivitystä ja kaivettiin
pois kaasu- ja sähköjohtoja. Ravintoloissa oli pöydät päällekkäin ja
tiskit täynnä sylen korkuisia lautaspinoja, useimpain eri osastojen,
paviljonkien ja palatsien ovet olivat suljetut. Niihin, joihin vielä
pääsi sisään, oli tietä tukkeamassa puulaatikoita. Toisiin pantiin
tavaroita, toisia naulattiin kiinni. Siellä täällä avautui vielä
pitkien käytävien perältä jokin tuttu näköala, jota ei oltu ehditty
hävittää tuntemattomaksi. Konesaliin mentäessä näin vielä paikoillaan
ovikoristeet ja itse konesalin mahtava suuruus ei ollut muuttunut,
vaikka koneet eivät enää käyneet. Lasinen katto vaikutti vielä yhtä
mahtavasti, leväten kaariensa varassa, niinkuin taivaan kupu, jota ei
häiritse mikään, mikä sen alla liikkuu.

Omituiselta tuntui kulkea taideosastossa. Sinne sisään astuessa tuotiin
ovella vastaan suurta taulua »Kristus Pilatuksen edessä». Se oli
kannettaessa sattunut ylösalaisin. Toinen yhtä suuri jotakin
sotatapausta kuvaava kangas oli syrjällään, ja kumman näköisesti
irvistelivät siinä haavoitetut sotilaat koomillisissa asennoissa.
Eteisessä oli vielä veistokuvia. Vaan ne eivät olleet enää paikoillaan,
sopivain välimatkain päässä, sopusointuisissa ryhmissä. Ne olivat
siirretyt kokoihin antamaan tietä tavarain kuletukselle. Alastomat
olennot näyttivät värisevän kylmässä marmorissa. Useat olivat jo
kääreissä. Eräs nainen teki epätoivoisen liikkeen päästäkseen irti
niinisestä siteestään, johon kädet ja jalat olivat kiedotut. Toiselta
oli liikutellessa katkennut kaula ja pää pudonnut jalkojen juureen.

Poikkesin siitä näyttelyn syrjäteille, puistojen sisässä mutkaileville
poluille. Nurmi oli tallattua ja siellä täällä oli maassa puusta
pudonnut paperilyhty. Suomen paviljongin kellahtava väri veti luokseen.
Vaakuna oli vielä oven päällä, mutta ovi oli laudoilla telkitty.
Pilariin oli naulattu paperi, jossa koko komeus ilmoitettiin
myytäväksi. Se tiesi sitä, ettei ole ostajia vielä ilmaantunut ja että
velka on vielä maksamatta.

Astuessani ulos näyttelystä kuului laukaus tornista. Kello oli 4 j.pp.
ja näyttely suljettiin. Ei ollut monta syrjäistä ulos astumassa.
Enimmäkseen työmiehiä sinisissä puseroissaan. Aurinko valaisi vielä
vinosti kattoja ja kuvapatsaita. Mutta se oli surullista syksyn valoa.
Muistui mieleeni sänkipelto, josta aumoja vedetään riiheen illan
suussa. Tuon vertauksen toivat mieleeni korkeat kuormavaunut, joita
lähti konesalin ovelta ja toiset, joita siellä vielä täytettiin.

»Savo», syysk. 28, lokak. 1, 3, 8, 17 ja marrask. 21 p:nä 1889.



MONSIEUR HENRI JA HÄNEN SANOMALEHTENSÄ.


Pitkin boulevardia puhaltaa kolkonlainen syksyinen tuuli ja kahisten
lentävät pudonneet lehdet pitkää asfalttikäytävää myöten, koettaen
kokoontua katuojien suojaan. On aamiaistunti ja monsieur Henri,
liikemies tai jokin sentapainen, kiiruhtaa työpaikastaan
ruokaravintolaansa. Hän kulkee nopeasti ja notkeasti, olkapäät hiukan
kylmästä kyyryssä.

Boulevardin kulmassa on sanomalehtimyymälä ja sitä kohti painaa
monsieur Henri ruumistaan, ponnistaen tuulta vasten. Se on pikkuinen
kuusikulmainen torni, joka jo kaukaa herättää hänen huomiotaan.
Puitten, kadulla parveilevain ajurien ja sinne tänne suikkelehtivien
ihmisten välitse sattuvat kohta hänen silmäänsä sen monivärisillä
ilmoituksilla koristetut lasiseinät.

Myymälän sisässä kuhjottaa vanhanpuoleinen nainen niinkuin hautova
lintu pesässään. Pesä on kokonaan sisustettu sanomalehdillä, jotka ovat
asetetut limikkäin niin, että näkyy vain nimi ja kuvalehdistä jokin
paras piirustus. Monsieur Henrillä on jo varustettu lantti käteen, hän
heittää sen tiskille, sieppaa kasasta mieleisensä lehden, joka aina on
siinä samalla sijalla, ja saa vastaukseksi tavanmukaisen: 'merci,
monsieur.'

Monsieur Henri on saanut käteensä henkisen aamuruokansa. »Malttaa
köyhäkin keittää, vaan ei jäähdyttää»--ja jo mennessään tahtoo hän
haukata lämpöiset. Huolimatta tuulesta, joka nyhtää paperia hänen
kädestään, levittelee hän sitä lukeakseen ja ahmii sisäänsä lihavimmat
päällekirjoitukset, kiiruhtaessaan eteenpäin, sateenvarjo kainalon alle
pistettynä. Samalla lailla kuin hän siinä menee, menee hänen edellään,
rinnallaan ja takanaan yksi, toinen ja kolmas samanlainen
paperisiipinen lintu, jotka kaikki ovat lähteneet lentoon myymälän
edustalta ja nyt lehahtavat ravintolan ovesta sisään.

Hänellä on tietty paikkansa pöydänpäässä ja hyllyllä oma serviettinsä,
jonka palvelija tuota pikaa juoksuttaa hänen eteensä, asettaen siihen
samalla viinipullon, palan valkoista leipää ja luettelon ruokalajeista.

Ei hän tuota ... ei tuotakaan ... onko tuo hyvää?

--Un gigot.

--Un gigot ... un! huutaa palvelija heleällä viranomaisella äänellä,
jonka pitää tunkea aina kyökin perälle saakka, voittaa puhelun
lakkaamaton porina ja astiain alinomainen kalina.

Sillaikaa kun rasva ratisee kuumassa paistinpannussa, jatkaa hän
lehtensä lukemista. Hän on herkkusuu ja hakee kohta makeimman murusen
käsiinsä. Ensimmäisellä sivulla on heti pääkirjoituksen perässä
»kaikenlaisten kaikujen» osasto. Se on Pariisin parfyymiä, ne ovat
kotikaupungin kukkasia, jotka tuoksuvat siitä häntä vastaan. Hänellä on
tarkka vainu ja jo ensimmäisistä sanoista hän tuntee, maksaako vaivan
jatkaa. Siinä on ensin kertomus eräistä yksityisistä iltahuveista,
joissa ovat laulaen esiintyneet »tuo ihana mademoiselle V. ja vielä
viehättävämpi madame A----t»--näiden puvut kuvataan ja kiitetään ja
mainitaan nimeltään muitakin seurassa olleita kaunottaria. Monsieur
Henri jättää kappaleen kesken, kun näkee heti alla hauskemman.

Palvelija juoksuttaa esiin pyydetyn ruokalajin ja monsieur Henri
aloittaa aamiaisensa. Hän on taittanut lehtensä kuusin kerroin
palstojen mukaan ja asettanut sen eteensä viinipullon varaan. Hän on
valinnut sähkösanomat, joita hänen lehtensä kirjeenvaihtajat viime yön
kuluessa ovat lennätelleet kaikista maailman ääristä. Muutamilla
silmäyksillä on hänellä tilaisuus tehdä retki Kiinaan, New Yorkiin,
syvälle Venäjän sydämeen ja Espanjan äärimmäiseen niemekkeeseen. Ei
sitä suurempaa risahdusta maapallolla, joka pääsisi hänen korviensa
ohitse.

Tavallisesti lukee hän kaikki sanomat siinä järjestyksessä, johon
toimitus on ne taittanut. Mutta tällä kertaa tahtoo toimitus, että
muiden lomasta astuisi esiin erityinen asia. Siihen on painettu
paksuilla kirjaimilla:

»Tonkin asetettu piiritystilaan.»

Ja alla oleva sähkösanoma kertoo, että kiinalaiset rosvojoukot ovat
tehneet tukalaksi ranskalaisten aseman heidän siirtomaassaan.
Kahakoissa on kaatunut ja haavoittunut suuri joukko, joiden nimet
luetellaan. Uusia yhtä ikäviä uutisia on kohta odotettavissa.

Tästä ei ole pitkä matka kotimaiseen politiikkaan, ja luettelemainsa
tapahtumain johdosta on lehti laatinut erikoisen tulta tuiskuvan
artikkelin hallitusta vastaan. »Vaalitaistelujen aikana ja ennen sitä
piti hallitus tarkan huolen siitä, ettei totuus Tonkinin asiain
huonosta tilasta tulisi julkisuuteen. Ja viisasta kyllä! Sillä se
tiesi, mikä olisi ollut tulos kansan mielenilmauksesta, jos olisi
tiedetty, että viime aikoina tehdyt retkikunnat eivät ole tuottaneet
muuta kuin tappiota ranskalaisille ja hukkaa sen sotamiehille. Vaan
vielä on se sittenkin saava kuulla kunniansa. Eduskunnassa on oleva
siksi rohkeita miehiä, että uskaltavat huutaa ilmoille vihansa sitä
ministeristöä vastaan, joka typeryydellään, ahneudellaan ja omien
etujensa ajamisella on saattanut maamme perikadon partaalle!»

Juuri niin, inho on huudettava ilmoille! Hän on ihan yhtä mieltä lehden
kanssa. Ja hänen kuuma verensä kuohahtaa ja silmän pohjassa välähtää
jätteitä vaalitaistelun intohimosta, jonka hiillos ei vielä kokonaan
ole sammunut. Kiihoittunutta mieltä lauhduttaa kuitenkin kohta laji
viileätä ruohoruokaa. Ja sitäpaitsi on juuri silmän alla kertomus
keisarien kohtauksesta Berliinissä. Lehti riemuitsee ja hän sen mukana
siitä varovaisesta kylmyydestä, jolla Aleksanteri III on kohdellut
Vilhelm II:ta. Ei ole ainoatakaan sanaa herahtanut suuren itsevaltiaan
huulilta, joka olisi saattanut »saksalaista» toivomaan hänestä
puoluelaista Ranskaa vastaan. Bismarck on laskeutunut alakuloisena alas
rappuja H.M. Venäjän keisarin puheilta ja lausunut: »Tsaari on mykkä
kuin muuri». Ja mikä selvä viittaus! Hän on kiittänyt isäntäänsä
ranskankielellä. Oo, ranskankieli on yhä vielä loistavasti säilyttänyt
asemansa korkeimman diplomatian kielenä!

Näiltä retkiltä palauttaa lehti lukijansa takaisin Pariisiin.

Näyttelyssä on eilen käynyt yli 300,000:n hengen. Tungos oli ääretön ja
joka portin edessä täytyi lakkaamatta muodostaa jonoja.

--Garçon, un café, s'il vous plait!

Monsieur Henri ottaa sikarin taskustaan, levittää nyt lehtensä
levälleen ja noukkii sieltä täältä sivumennen mitä sattuu eteen.

Lensin hiilikaivoksissa leviävät työlakot leviämistään. Tuhansia kulkee
työttöminä ja nälkäisinä. Sotaväkeä on lähetetty suuret joukot
rauhattomuuksia estämään. Pari ministeriä on osakkaina
hiilikaivosyhtiössä, lehti ilmoittaa sen julki ja pistää loppuun pienen
purevan pätkän:

»Niinkuin näkyy, tekee hallitus kunnolla tehtävänsä työnlakkauttajia
vastaan ja herrat yhtiön osakkaat eivät suinkaan laiminlyöne lausua
hallitukselle hartaimpia kiitoksiaan ja sydämellisimpiä
onnentoivotuksiaan järjestyksen ylläpitämisestä.»

Pikkutiedot Pariisista täyttävät petitillä painettuina puolitoista
palstaa. Monsieur Henri lukee muutamia.

Lehti luettelee ne kuivasti ja kylmästi, ja monsieur Henri käy käsiksi
ateriaan.

Musta väkevä kahvi vähän kiihoittaa hermoja, mutta sikari niitä
viihdyttää eikä luettavakaan vaadi minkäänlaista ponnistusta.

Se on hauskaa, keveätä tarinoimista päivän tapahtumista. Se on taitettu
ja laitettu niin, että se tunkee itsestään kuin hyvä haju sieraimiin.
Paino oli isoa ja harvaa, esitys helppotajuista ja sisältö vaihtelevaa.
Kaikki, mitä lehden lukija mahdollisesti tahtoisi ajatella ja miettiä
äsken lukemansa johdosta, on tarinan tekijä jo ajatellut ja miettinyt.
Hän saa johtopäätökset kaiken maailman menosta valmiina eteensä.
Politiikka, koti- ja ulkomainen, teatteri, kirjallisuus, viimeiset
muodit y.m. kosketellaan lyhyissä palasissa, sattuvissa sanoissa,
koottuina kokonaisiin kimppuihin. Siinä ei ole mitään alakuloista ja
masentavaa. Puhuessaan viime päivän suuresta vainajasta, kirjailija
Emile Augier'sta, puhuu hän niin, että muille lisääntyy halu elää ja
nauttia elämästä. Ottaessaan esille totisen asian sujuttaa hän sanojaan
niin, että niistä lopussa syntyy leikkipuhe.

Kirjoituksen alla on kuuluisa nimi, se on tunnettu, taitava kirjailija,
useinkin joku kaikkein etevimmistä. Hänen kynänsä on kuin kadulla
ajavan ajurin sujuva ruoska. Se napajaa kuin meren ruoko, väräjää hänen
ajatuksiensa pienimmänkin määräyksen mukaan. Hän hyväilee sillä
lukijaansa niinkuin ajuri hevostaan, joka nautinnolla koukistaa
kaulaansa luokille. Ja kun hän on aikansa hyväillyt häntä, kiihoittanut
hänen kansallisylpeyttään, ylistänyt hänen isänmaataan ja puhunut hänen
mielensä mukaan, niin on hänen aikansa tulla pyrittävään päämaaliin.
Hän tekee vain vähäisen liikkeen ja siiman pää pamahtaa kuin pieni
pistoolin laukaus, se on vain läiskäys tyhjään ilmaan, mutta se ajaa
hänen lukijaansa mielipiteen, minkä ikinä hän tahtoo, ja vie hänet
yhden päivän matkan sitä päämaalia kohti, joka on suunniteltu, kukaties
kuinka pitkäksi aikaa eteenpäin, viisasten miesten salaisissa
lukituissa kammioissa.

Monsieur Henri kulkee taas pitkin boulevardia. Hän on suorittanut
aamiaisensa, sekä ruumiillisen että henkisen. Servietti on heitetty
huolettomasti ravintolan pöydälle ja sanomalehti melkein
ylenkatseellisesti rutistettu. Hän ei enää muista kumpaakaan. Mutta
samalla lailla kuin äsken nautittu ruoka on alkanut uudistaa hänen
elimistöään solu solulta, samalla lailla kiertelee jo lehdestä lähtenyt
mehu hänen aivoissaan. Sen mielipiteet ovat muuttuneet hänen
mielipiteikseen, hän on ottanut omikseen sen ajatukset, joita hän
puolustaa kuin omiaan ja joiden johdosta hän on valmis käymään
kiivaaseen kahakkaan. Ja jos kuuntelen hänen puhettaan, niin on siinä
samat käänteet, samat sutkaukset kuin taannoisessa tarinassa. Ja
samalla lailla kuin hänen on käynyt, on käynyt tämän, tuon, toisen ja
kolmannen, jotka ovat samasta myymälästä ostaneet saman lehden ja nyt
kiiruhtavat takaisin työpaikkaansa samaa tietä, jota äsken olivat
tulleet.



HUUTAMASSA BOULANGERIN HYVÄKSI.


Pariisissa, 22 p:nä jouluk, 1889.

Olin eilen illalla boulangististen vaalimiesten puoluekokouksessa;
korvissani soi vielä ranskankieli, heleä kuin kirkasääninen hopeakello.
Kolmatta tuntia olen kuullut sitä soitettavan laidasta laitaan,
seisotettavan kannallaan ja heilahutettavan takaisin, niin että seinät
tärisevät ja selkäpiitä viiltää.--Le suffrage universel!------Vive
Boulanger! A bas Joffrin!--

Kämmeneni ovat vielä hellät taputuksista, joilla olen pannut
vastalauseeni Ranskan nykyistä hallitusta, ministeri Constansia ja
edustajakamaria vastaan. Ne ovat olleet minulle »varkaita», »yleisen
äänivallan sortajia», »tasavallan vihollisia». Hattuni on heitetty
ilmaan Boulangerin kunniaksi ja sateenvarjoni on iskenyt koloja siltaan
Joffrinin perikadoksi. Hiukan hävettää, niinkuin sitä, joka on
päästänyt hätävalheen heikkona hetkenä. Mutta kun on myrskyssä, niin
täytyy taipua myrskyn mukaan, ulvoa sutena seurassa. Eikä todellakaan
maksanut vaivaa ruveta ottamaan kuhmuja otsaansa ja mustelmia
käsivarsiinsa, kun sen voi välttää ainoastaan hattua heiluttamalla. Ne
eivät varmaankaan olisi olleet vältettävissä, kuhmut ja mustelmat,
ilman innostusta oikean asian hyväksi. Mutta minulle oli pääasia saada
nähdä ja kuulla, millainen on valtiollinen puoluekokous Pariisissa, ja
siitä onkin nyt selvä kuva mielessäni.

Olin lukenut viikkoja ennen sanomalehdistä näin kuuluvan ilmoituksen:

    VASTALAUSE

  Joffrinin vaalin hyväksymistä vastaan.

    VAALIKOKOUS,

  jonka toimeenpanevat 18:n vaalipiirin tasavaltalaisten,
  revisionistien, sosialistien ja patrioottien komitea ynnä
  tasavaltalais-kansallinen komitea sekä keskuskomitea yleisen
  äänivallan puolustamista varten Lauantaina 21 p:nä joulukuuta
  1889 klo 8 illalla.

  Moolin de la Galettessa Girardon'in kadun varrella.

Päästäkseni sisään kävin pyytämässä piletin punaisimman boulangistisen
lehden »Cocarden» toimituspaikasta. Sieltä se heti annettiinkin ja vielä
kaupanpäälliseksi toinenkin, ystävällisellä silmäniskulla, että »jos
teillä on joku ystävä, joka tahtoo...»

Moulin de la Galette (s.o. rahamylly, sampo) on suuren tanssisalin nimi
ylhäällä Montmartren huipulla. Hakiessamme sitä käsiimme ahtaiden ja
huonosti valaistujen etukaupungin katujen periltä, meitä hiukan
pöyristytti, toveriani ja minua. Edellämme ja jälessämme kuului
raskaita anturan askeleita, ohitsemme kiiruhti epäilyttävän näköisesti
puettuja haamuja ja kuului tuota raakaa maalaismurretta, jota puhuu
Montmartren työväki.

--Minä en suinkaan kernaasti tahtoisi kulkea täällä yksin öiseen
aikaan, sanoi toverini. Ja ympäristö, tuo märkä muuri ja musta kadun
kita, johtikin mieleen ranskalaisten romaanien kertomuksia väijyvistä
varkaista, murhista, roistoväestä ja ryöväyksistä. Varovaisuuden vuoksi
päätimme olla paljon puhumatta toisillemme, sillä hänen tanskansa ja
minun ruotsinkieleni saattaisi merkitä meidät saksalaisiksi, ja
silloin--Jumala varjelkoon meitä vaivaisia syntisiä!

Olimme vähää ennen istuneet hienossa valoisassa boulevardikahvilassa ja
kävelleet katuja, joiden varrella hohtivat loistavat myymälät, sähkön
häikäisevässä valossa. Moulin de la Galetten edustalla oli vastakohta
silmiinpistävä. Valemyllyn siivet häämöttivät harmaan hämärän sisästä.
Pientä kadun risteykseen muodostunutta aukeaa paikkaa valaisivat vain
heikot tulet kulmassa olevasta ravintolasta, jonka tiskin ääressä hääri
päitä, käsiä ja ilmaan kohoavia täysiä ja tyhjennetyitä ryyppylaseja.
Ovi kokouspaikkaan, rautainen ristikkoportti, oli vielä suljettuna.
Katukäytävällä odotti jo pitkä jono, pitäen epämääräistä murinata.
Toisella puolen katua seinänvierellä huomasin äänettömän mustan
möhkäleen, joka oli painautunut kivijalan kylkeen. Se oli hallituksen
salavihainen kartanokoira, joka niuhotti vartioimassa yleistä
turvallisuutta, äänetönnä odottaen tilaisuutta purrakseen. Se oli
poliisiparvi, pari sataa miestä vartioimassa väkijoukkoa, joka tuskin
oli paljoa lukuisampi. Jonossa, johon asetuimme, keskusteltiin tietysti
Boulangerista.

Hänkö, ei hän ota armoa hallitukselta! Hän viisi välittää
anteeksiannosta. Hän on sanonut tulevansa takaisin omin voimin! Oo, se
ei kestä kauan, saattepa nähdä!--Vihdoin avattiin rautaristikko ja ovi
alkoi niellä jonoa sisäänsä. »Korttinne, kansalainen, korttinne,
kansalainen!» toistivat vartijat ovella. Toverini, joka oli
kotimaassaan Tanskassa ollut monessa tällaisessa mylläkässä, huomautti
minua siitä, etten vain vahingossakaan kutsuisi ketään monsieur'iksi,
sillä täällä ei ole kukaan »herra», täällä ovat kaikki »kansalaisia».

Yhtä kauniina »kansalaisina» kuin kaikki muutkin astuimme sisään
suureen, matalaan, lehtereillä varustettuun saliin. Varovaisuuden
vuoksi oli kaikki irtonaiset aseiksi kelpaavat kapineet korjattu pois
ja tuolitkin vaihdettu puutarhan penkkeihin, joita oli rivittäin
puolilattiaan. Sähkö- ja kaasutulien valossa oli nyt tilaisuus
tarkastaa ystäviä ympärilläni. Joka puolelta piiritti minua miesjoukko.
Nuo ne siis nyt olivat niitä n.s. boulangistejä, revisionisteja,
sosialisteja, patriootteja y.m.s. Jos oikein osaan päättää, on tuo
lihavanläntä vähän olevinaan olevan näköinen mies jonkin pienen
ravintolan isäntä, joka pitää kapakassaan »Cocardea» ja
»L'Intransigeant'ia» ja laskee vuotuisiin tuloihinsa sievoisen summan
siitä, että maustaa jokaisen antamansa absinttilasin pienellä puheella
Boulangerin puolesta. Toinen päätyyppi on työmies samettihousuissa ja
työmekossa. Ja kolmas ammatiltaan jotenkin epämääräinen henkilö,
jonkinlainen puoliherra, jolla on kaulus ja kravatti muodinmukainen,
mutta ei juuri puhtaudella pilattu, jolla on kulunut knalli ja
rikkinäiset napinlävet, ja jonka silmässä on kiilto, mikä ei juuri
herätä luottamusta. Siellä täällä miesten keskellä näkyy naisen hattu.
Ainakin olen yhden näistä kasvoista ennen nähnyt. Totta tosiaankin, se
oli juuri äsken illan hämärässä, kun hän juoksi jälessäni boulevardin
puitten välissä.

--Hiis tiesi, jos ei täällä vielä ennen illan loppua saa selkäänsä?--
tulee minulle mieleeni katsellessani yleisöä. Ja minä sanon itselleni,
että heti kohta, kun vaan jokukaan huutaa tai taputtaa tai koputtaa
keppiään, niin minä säestän, säestän sydämeni pohjasta ja teen mitä
ikinä näen muittenkin tekevän.

Aluksi ostivat he melkein kaikki sanomalehteä »La sentinelle de
Montmartre» (Montmartren vartiomies), jota myytiin joka haaralla. Minä
ostin myös. Ja se maksoi vaivan. Sen etusivua kaunisti korea kuva. Enkö
olisi ihaillut sitä, minä mies kansanvaltainen! Maassa lepää siinä
»yleinen äänivalta», lattiaan kahlehdittuna käsistään ja jaloistaan.
Häntä polkee rintaan Joffrin, pistooli kädessä. Vapaus ja oikeus
näyttää olevan viimeisillään. Mutta kun vaara on suurin, on pelastuskin
lähinnä. Kauempana kuvassa nähdään kansa rientämässä avuksi--myllyä
takaa. Kansalla on kädessään vasaroita, viitakkeita, kirveitä, luutia
ja lapioita. Ja kansan etupäässä astuu kenraali Boulanger, ruoska
kädessä. Vasta tänään olen uskaltanut olla huvitettu kuvasta. Eilen
panin kaikki voimani liikkeelle pysyäkseni totisena.

Puhujalava pysyi vielä tyhjänä. Tai oikeastaan soittolava, jossa joka
ilta istuu orkesteri puhaltamassa valsseja ja polkkia. Eiliseltä
jäleltä oli arvattavasti vielä ruokapöytä lavan perällä ja sen edessä
olevalta ilmoitustaululta luin suurin kirjaimin: »Polkka». Nykyhetken
tarkoituksesta muistutti siellä ainoastaan viheriä pöytä.

Me pysymme jotenkin rauhallisina kaikki »kansalaiset». Mutta yht'äkkiä
annetaan meille erinomainen syy ensimmäiseen mielenliikutukseen.
Ilmaantuu lavalle mies ja kiinnittää neulalla pöytäliinaan kenraali
Boulangerin kuvan, täysissä sotatamineissa, ristit ja kunniamerkit
rinnassa. Kuva, josta »La Presse» tänään ylpeillen kertoo, että se oli
lehden lahjapalkkio tilaajilleen, jää riippumaan yläpuolelle »Polkkaa».
Me kaikki boulangistit humahdamme seisoallemme, paljastamme päämme,
huudamme äärettömässä riemastuksessa: »Eläköön Boulanger!... Kuolkoon
Joffrin!» ja puhaltaumme laulamaan hänen lauluaan: »En revenant de la
revue!»

Ensimmäisen innostukseni iloa häiritsee kuitenkin pieni hetkellinen
pelästys. Siellä on tuolla takana niitä, jotka vastaavat vihellyksillä.
Täällä on siis Joffrininkin ystäviä! Kuka ties ne ovat enemmistössä? Ja
minä, joka jo olin »merkinnyt» kantani. Mutta onneksi ne vaikenivat,
meillä boulangisteilla on ehdoton enemmistö, »valtaava enemmistö»,
käyttääkseni Jonas Castrénin huulilta usein kuulemaamme sanaa.

Samassa astuivat lavalle ne, joita olimme odottaneet: kokouksen
toimeenpanijat. Yksi boulangistisen puolueen pääjohtajia, edusmies
Laguerre saa aikaan sanoin selittämättömän metelin. Sitten huudamme me
sen minkä keuhkomme kestävät: Vive Laisant! Vive Susini! Vive Gabriel!
Vive Vergoin! Vive Youssot! Ne ovat nuo meidän miehiämme, meidän
johtajiamme ja kalliin asiamme ajajia, ne ovat niitä kansan todellisia
ystäviä, oikeita tasavaltalaisia, kunnon kansalaisia. Hienoilta
herroilta ne näyttävät, älykkäiltä ja eleganteilta. Suurin osa heistä
on edusmiehiä, joiden vaaleja edustajakamari ei ole hyväksynyt. Mutta
juuri sentähden he ovat meistä tuhat kertaa rakkaammat. Sillä me olemme
tulleet tänne protesteeraamaan, protesteeraamaan. En oikein tiedä, mitä
vastaan ja millä perusteella protesteeraamme. Mutta nuo tuolla
ylhäällä, ne sen kyllä tietävät ja sanovat kai myös, minkä tietävät.

He ryhmittyvät kahden puolen pöytää. Joku pieni pienokainen mustaparta
nousee sanomaan jotakin. Asetettuaan kädellään myrskyn täällä alhaalla,
ehdottaa hän kokouksen kunniapresidentiksi Boulangerin ja kahdeksi
varakunniapresidentiksi Rochefortin ja Dillonin, jotka ovat paenneet
Ranskasta samoin kuin Boulangerkin.

--Eläköön Boulanger! Eläköön Rochefort! Eläköön Dillon!--Alas Joffrin!
Alas Constans! Alas varkaat!

Pieni mustaparta kiittää meitä kaikkia siitä, että olemme näin
lukuisasti tänne saapuneet panemaan vastalausettamme sitä eduskuntaa
vastaan, joka on häväissyt kansan yleistä äänestysoikeutta, hän lukee
kirjeitä eräiltä ystäviltä, joita »influensa» on estänyt saapuville
tulemasta, antaa puheenvuoron eräälle pitkälle herralle siellä ylhäällä
lavalla, ja niin on varsinainen kokous alkanut.

He ovat verrattoman taitavia puhujia kaikki. Meidän suurimmat suupaltit
siellä kotona ovat oppipoikia näiden rinnalla. Eivät he etsi sanojaan,
hylkää tai ota uusia. Se käy kuin ulkoa opittujen nuottien mukaan.
Liikkeet, asennot, mimiikki tekevät sen, että koko mies kiireestä
kantapäähän näyttää puhuvan. Hänen koko ruumiinsa sulaa hänen
sanoihinsa. Jokainen kure vaatteissakin, joka syntyy ja siliää hänen
liikkuessaan, lisää eloa ja antaa vauhtia hänen lausumilleen
ajatuksille.

Mutta on se heidän kielensäkin luotu kuin tätä tarkoitusta varten. Se
laulaa ja lirisee kuin puro, joka juoksee kivikkoa pitkin, se räiskyy
ja ritisee kuin kulo katajikossa, ja yht'äkkiä kurahtaa se siitä
paukkuen ja humisten kuivaan korpikuuseen. Se on todellista
ilotulitusta, ja siitä muistuttavat yleisön aplooditkin, jotka
säännöllisesti pamahtavat parhaimmissa paikoissa.

En ymmärrä kieltä niin tarkoin, että voisin antaa kuvan joka
vivahduksesta. Ainoastaan äkäisimmät kipinät, kirkkaimmat tulikaaret
jäävät mieleeni.

Marcel Habert, eräs vastavalittu edusmies, vertaa boulangismia »suuren
meren nousuveteen». Se saa voimaa niistä loukkauksista, joita yleinen
äänestysoikeus on saanut kärsiä. Edustajakamari on hylännyt sen, jonka
kansa hyväksyi. Joffrin, Boulangerin vastaehdokas täällä Montmartren
vaalipiirissä ei ole kansan valitsema, hän on hallituksen valitsema.
Nykyinen eduskunta ei tunnusta enää »ei lakia ei oikeutta, ei kykyä
eikä kuntoa». »He ovat saaneet Joffrininsa, suojelkoot nyt häntä! Me
muut, meillä on Boulangerimme ja me suojelemme häntä!»

Maurice Vergoin on ihan äskettäin tuomittu kahdeksan kuukauden
vankeuteen siitä, että hän on liiaksi sättinyt Quesnay de Baurefaire'a
joka oli asianajajana Boulangerin, Dillonin ja Rochefortin jutussa.
Hänen puheensa on katkera, ivallinen ja pureva. Melkein joka lause
herättää päättyessään naurua ja ihastusta.

Puheenjohtaja mainitsee jonkun nimen, mutta kansa huutaa Laguerrea ja
tahtoo kuulla häntä. Luulen, että huutajille oli siitä edeltäkäsin
annettu viittaus.

Laguerre on solakka, pitkä gentlemanni. Hänen puheensa
edustajakamarissa Joffrinin vaalin hyväksymistä vastaan kuului olleen
mestariteos logiikkaa ja lakitietoja. Aine on sama nytkin.

»On kuultu edusmiesten valtakirjoja hylättävän ennenkin. Mutta sitä ei
ole ennen kuultu, että eduskunta olisi itse valinnut edusmiehensä. Se
on nyt kuitenkin tapahtunut. Mutta minä olen iloinen siitä. Minä
onnittelen isänmaata ja puoluettamme näiden laittomuuksien, näiden
rikosten johdosta, jotka ovat loukanneet ja loanneet yleistä
äänioikeutta.»

»Minä tahtoisin tehdä sananlaskuksi totuuden: älä loukkaa yleistä
äänioikeutta!»

»Sillä se, joka tässä maassa on loukannut yleistä äänioikeutta, se on
samassa ollut hukassa».

»Ne verivirrat, mitkä Pariisissa ovat vuotaneet loukatun äänioikeuden
kostoksi, todistavat tosiksi sanani.»

»Niin pian kuin jokin hallitus on sitä loukannut, on se ollut hukassa.»

»Vuosina 1830 ja 1848 se jo tapahtui. Ja viimeksi vuonna 1871.»

»Keisarikunta pysyi pystyssä ainoastaan niin kauan kuin se kunnioitti
yleistä äänioikeutta. Mutta niin pian kuin se sitä häpäisi, se oli
hukassa.»

»Nykyinen opportunistinen tasavalta peri keisarikunnan. Se on nyt
vuorostaan häväissyt yleistä äänestysoikeutta. Ja sen on käyvä samalla
lailla: sekin on oleva hukassa!»

Puhetta seurasi pitkä, innokas mielenosoitus. Huudettiin, polettiin
jalkoja ja heilutettiin hattuja. Muuan työmies vierelläni huutaa niin,
että kasvot punottavat ja niskasuonet pullistuvat. Toinen on sivaltanut
hatun päästään, puristanut sen yhdeksi mytyksi käteensä, jota survoo
ylös ja alas ja eteenpäin, niinkuin tekisi säännöllisiä
voimisteluliikkeitä. Sähkökin näyttää ymmärtävän asemansa. Se tulee
levottomaksi, aikoo sammua, syttyy taas ja tirskuu ja rätäjää.

Vaivoin saavat seuraavat puhujat sananvuoroa. Laisant esittää
Boulangerin merkityksen: On hänen ansionsa, että Ranska on kadottanut
tunteen uhkaavasta perikadosta. Juuri hän on saanut Ranskan taas
ymmärtämään oman arvonsa. Maa ei tahtonut sotaa, mutta maa ajatteli:
Saksa tahtoo käydä kimppuumme; mutta silloin se on löytävä meitä
johtamassa Boulangerin, joka on meidät yhdistänyt ja saanut meissä
viriämään koston tulen. Ja tämä mies, tämä ihmeteltävän suuri isänmaan
ystävä, hän on joutunut entisten ylistäjäinsä ja imartelijainsa
kateuden ja koston uhriksi! Mutta eläköön hän! Ja hän on vielä elävä!

Susini, joka oli ministeri Constansin kilpailija Marseillessa, on
tulinen etelämaalainen ja purkaa kuohuvan sappensa voittajaansa
vastaan. »Meitä on peloitettu Boulangerin yksinvaltiudella, mutta
meillä on parhaallaan Constansin yksinvaltius!»

Lopuksi astuu esiin kokouksen puheenjohtaja, tuo ennen mainittu pieni
mustaparta. On kuin sata saakelia telmäisi ja tappelisi hänen
sisässään.

Youssot on hänen nimensä, eduskunta on hylännyt hänenkin vaalinsa
joidenkuiden laittomuuksien perusteella ja hän lopettaa puheensa näin:

»Oli ennen olemassa lippu, lippu, johon oli kirjoitettu valtiollisten
ja yhteiskunnallisten olojen uudistus. Sitä kuljetti ennen muinoin
edessään radikaalinen puolue. Nyt se on antanut sen pudota maahan ja
nyt se lippu ei ole muuta kuin rääsy, jolla peitetään edusmiesten
persoonalliset pyyteet.»

»Kansalaiset! Meidän on pelastettava tuo lippu ja sitä puolustettava.
Kohta ovat käsillä kunnalliset vaalit. Kantakaamme silloin tämä lippu
heilumaan Kaupungintalon katolle! Ja kun aika on täytetty ja kun
häpeällisten tekojen mitta on kukkurallaan, silloin ponnistakaamme
voimamme kaikki me patriootit ja boulangistit, ja kansanvallan
kohotetuilla käsivarsilla viekäämme se yhä eteenpäin ja nostakaamme se
heilumaan sinne, missä sen oikea paikka on, edustajahuoneen katon
harjalle!»

Ja ennenkuin höyry on ehtinyt haihtua, esittää hän samassa henkäyksessä
kokouksen hyväksyttäväksi näin kuuluvan lausunnon:

»Seinen departementin vaalimiehet, kokoontuneina Moulin de la
Gallette'n saliin lauantaina 21 p:nä joulukuuta 1889, luvultaan 500;
[Antiboulangistiset lehdet saavat tämän summan nousemaan 700:aan.]

Lausuvat vihansa kelvotonta parlamenttia vastaan, joka uskaltaa tehdä
astinlaudakseen yleisen äänioikeuden ja julistaa valituksi miehen, joka
ei ole valittu;

Lausuvat onnittelunsa niille muutamille edusmiehille, jotka ovat
jääneet uskollisiksi asialleen ja jotka ovat äänestäneet kenraali
Boulangerin, oikean kansanvalitun hyväksi;

Lähettävät hänelle tervehdyksensä, kiitoksensa ja kunnianosoituksensa;

Lausuvat vastalauseensa Maurice Vergoin'in tuomiota vastaan, joka olisi
saattanut keisarikunnankin punastumaan;

Päättävät julistaa kaikkia luvallisia aseita käyttävän sodan sitä
häpeällistä yksinvaltiutta vastaan, jonka valtikan alle nykyinen
hallitus on saattanut meidän rakkaan Ranskanmaamme;

Vetoovat kaikkiin Ranskan tasavallan ystäviin ja patriootteihin
kehoittaen heitä valmistamaan kansanvallan lopullista ja pikaista
voittoa;

Eläköön kansanvaltainen, sosialistinen tasavalta! Eläköön yleinen
äänioikeus!

Eläköön kenraali Boulanger, Clignancourt'in vaalipiirin ainoa oikea
edusmies!»

Siinä se, ja mitäs muuta neuvoksi kuin taas huutaa se hyväksi ja
kiittää kauniiksi! Eläköön, kasvakoon ja karttukoon kernaasti meidänkin
puolestamme!

Mutta tappelua ei tullutkaan. Olimme kaikki liiaksi yksimieliset.
Hihkuttiin ja hurrattiin vain, purkautuessamme ulos huoneesta pimeälle
kadulle. Mutta vartiojoukko oli äskeisestä kulmastaan siirtynyt oven
eteen ja muodosti käytävän kahden puolen. Aioin seisahtua katsomaan,
vieläkö piti mitään tuleman. Mutta totinen poliisimies ei sitä
sallinut. »Poistukaa!» sanoi hän käskevästi. Ja siihen loppui minun
puolestani tämä valtiollinen mielenosoitus. En tiedä, lienevätkö
hengenheimolaiseni sitä vielä jääneet jatkamaan.

--Se on nyt oikeastaan verratonta ilveilyä tuo kaikki, nauroi toverini.
Noista »kansalaisista» tuolla ylhäällä puhujalavalla, luuletko, että
heistä yksikään teki tuota tosissaan! Oo, minä olen ollut puhujalavalla
minäkin!

Mutta me olimme molemmat yksimieliset siitä, että heidän
näyttelijätaitonsa oli erinomainen.



RANSKAN EDUSTAJAKAMARISSA.


Pariisi, 8 p:nä maalisk. 1890.

Rakennus ei ole ulkoa nähden kovinkaan komea. Mutta kokoonpantuna
harmaasta kivestä, vaikuttaa se arvokkaasti ja sopusuhtaisesti sitä
katseltaessa Concorden sillalta, joka Place de la Concorde'lta vie
toiselle puolen Seinevirran.

Varustettuna sisäänpääsölipulla, joka on onnistuttu hankkia tuttavien
tuttavien avulla, joudutaan monien käytäväin kautta katsojain
lehterille. Jos on jokin tärkeä asia esillä, ovat paikat täytetyt jo
tunteja ennen istunnon alkamista. Pilarin suojasta katsellen, edessä
istuvain naisten niskojen taitse, tekee »kamari» vaikutuksen
samanlaisen kuin yliopiston juhlasali Helsingissä. Katosta puoliseinään
on pylväitä, joiden takana ovat katsojain istuimet kahdessa rivissä.
Alempana niitä, laskeutuen porras portaaltaan, ovat puoliympyrässä
edusmiesten punaisella veralla päällystetyt istuinrivit. Pieni aukea
pyörylä keskipisteessä, ja vastaisella seinämällä kohoaa suuri
monikerroksinen kateederi, kamarinpresidentin valta-istuin. Siinä on
eri osastonsa ylempänä ja alempana eduskunnan virkamiehiä: notarioita,
sihteerejä ja pikakirjureja varten. Valo tulee katosta suuren viuhkan
muotoisesta ikkunasta. Oikealla ja vasemmalla presidentin suuresta
pulpettirakennuksesta on iso mustakitainen ovi, josta auennee tie
tupakkahuoneisiin ja ravintoloihin. Katsellessa sinne alas muistuu
mieleen kuva vanhasta roomalaisesta sirkuksesta, ja tuo ovi näyttää
vievän johonkin maanalaiseen kellariholviin, mistä joka hetki odottaa
astuvan esiin tiikerin tai jalopeuran. Niiden vartioitako lienevät nuo
punarintaisiin univormuihin puetut miehet, jotka seisovat siellä
pihtipielissä tai tulevat silloin tällöin sisäänkin järjestämään
jotakin kohtaa taistelukentällä.

Vähitellen alkaa ilmestyä edusmiehiä autioon huoneeseen. Hiljaisuus
siellä muuttuu ensin muutamien muminaksi, kasvaa siitä keskusteluksi,
kehittyy yhä uusien tullen, on vähän aikaa sointuvata ja vilkasta
sananvaihtoa ja päättyy lopulta melkein huumaavaan kohinaan, josta
erottaa kaksi pää-ääntä: tuon heleän tenorin ja miellyttävästi
sorahtelevan ranskalaisen »ärrän». Edusmiehiä kuohuu ja kihisee
pienessä puoliympyrässä keskellä lattiaa ja siitä ne leviävät mustina
ryhminä ylös istumasijoilleen.

Katsojain parvella mainitaan nimiä ja lausutaan arvosteluja. Tuo
mustatukkainen, terhakan näköinen mies, joka istuu oikean puolen
alimmalle penkille, on Paul de Cassagnac, kuuluisa sanomalehtimies ja
kuninkuuden harrastaja. Hänen vieressään on muuan arkkipiispa, sininen
leveä vyö kiinnittämässä mustaa kauhtanaa. Ministerien penkillä istuvat
vierekkäin ulkoasiain ministeri lihava Spuller ja laiha Tirard. Tirard
on viime aikoina käynyt kärsivän näköiseksi ja kovin totiseksi. Vähän
vähä hieroelee hän hermostunutta otsaansa. Maanantaina olikin hänellä
kuuma päivä Constansin luopumisen johdosta ja joka hetki ovat
sanomalehdet olleet hänen kimpussaan. Äskettäin kuului hänellä olleen
kova hermotaudin kohtaus, mutta nähtävästi hän on jo parempi. Ei ole
kadehdittava tuokaan ammatti.

Aivan meidän edessämme istuvat boulangistit, äärimmäisinä vasemmalla.
Heidän miehistään ovat etevimmät Naquet ja Laguerre. He tulevatkin
usein yhdessä, Naquet edellä, valkeatukkainen kyyryselkä juutalainen,
Laguerre jälessä, pitkä mies ja elegantti, etevä puhuja. Heidän
ympärilleen kiiruhtaa joukko ystäviä ja kättä paiskellaan. Kuulen
sitten nimitettävän niitä ja niitä, mutta en saa selkoa, missä hän on
tuolla alhaalla se tai se, neljänsadan miehen muurahaispesässä.
Ainoastaan kaksi kummallista tyyppiä tarttui eilen silmääni tuosta
kaljupäisestä, redangottipukuisesta seurakunnasta. Katsojain lehterillä
kuuluu pidätettyä naurua ja sen esineeksi huomaan vanhan
patalakkipäisen ukon, joka kuluneeseen palttooseen puettuna ja iso
sinikantinen kirja kainalossa kömpii aina ylimmäiselle penkkiriville.
Kuka on tuo kummitus täällä hienojen herrain seurassa, en tiedä, mutta
hullunkuriselta hän näyttää. Toinen, jota jo ennakolta kysellään, on
sosialisti Thivrier, jonka tiedetään esiintyvän työmiehen mekossa. Hän
tulee melkein juoksemalla paikalleen, ja nyt ovat kaikki uteliaat
saaneet nähdä tämän ihmeen, josta kaikki sanomalehdet parin viikon
kuluessa sisälsivät pitkiä tarinoita, keskustellen sekä leikillisesti
että totisestikin sen periaatteen pätevyyttä, minkä nojalla mainittu
edusmies oli poikennut tavallisesta muodista. Hänen uusi
kansanvaltainen muotinsa näkyy muuten ulottuvan ainoastaan mekkoon.
Sillä tämän »työmiehen» kengät ovat kiilloitetut, housut ovat kuin
muillakin herroilla ja tukka öljytty.

Puhelu lakkaa, kun puhemies, presidentti, saapuu kokoushuoneeseen. Hän
on komea mies; iso harmaa tukka kuohuu kauniin pään ympärillä.
Seisoessaan estraadinsa huipulla on hän kuin korkein vaahtopäälaine
tuossa alhaalla olevassa kuohussa. Hän on »koristeellinen» ja
senkintähden sopii hän niin hyvin esimieheksi ranskalaisille, joilla
aina pitää olla silmän nautintoa.

Itse toimessaankin on hän erinomainen. Sellaista kuumaveristä katrasta
ei hallita niinkuin meikäläisiä lauhkeita lampaita. Ei riitä vasaran
isku puhemiehen pöytään. Täytyy osata asettua johdettaviensa kannalle,
kuljettaa heitä houkuttelemalla. Sen osaa Floquet. Vähän väliä kohoo
hän seisoalleen, röyhistää rintaansa, takoo paperiveitsellä pöydän
laitaan tai soittaa kelloaan sitä mukaa kuin melu vaatii, mutta se ei
pitkälle auta. Kaukaa katsoen näyttää hän tosin hyvinkin tuikealta,
mutta kiikarilla tarkastaen ovat suupielet aina pienessä ivanaurussa,
vastakohtana vartalon viralliselle asennolle. Ja tuossa hänen
ivallisuudessaan on hänen peränpitotaitonsa. Tirkistäen kakkulainsa
läpi pahimman melun pitäjiä ja heittäen heille sattuvan sätkäyksen saa
hän sanoillaan meren asettumaan. Silloin tällöin hän kyllä
julmistuukin. Ja riitelee niin että heläjää niille, jotka eivät usko
hyvällä. On verrattoman koomillista nähdä sillä lailla vastakkain
harmaahapsinen presidentti ja joku kaljupää, yhtä vanha edusmies,
kiistelemässä keskenään yli salin, molemmat sähisten kuin kissa ja
koira, toinen toisella puolen koskea, joka estää äänen kuulumasta.

Istunto alkaa kohta, kun presidentti on asettunut tuoliinsa. Hän alkaa
lukea jotakin, jota ei kukaan kuuntele, lienevätkö pöytäkirjoja vai
muita otteita. Hän ei koetakaan saada hiljaisuutta aikaan. Ainoastaan
suun käynnistä tietää, että hän on jotakin sanovinaan.

Vasta sitten, kun päivän keskustelukysymys on esitetty ja ensimmäinen
puhuja nousee puhujalavalle, presidentin istuimen eteen, syntyy
hiljaisuus.

Mutta ainoastaan lyhyeksi hetkeksi. Sillä vaikka puhuja tavallisesti
aina alkaa sävyisästi ja hitaasti ja sovittaa sanansa taitaviin
taitteisiin, niin kiihtyy hän kohta. Hän alkaa liikkua edestakaisin,
kulkea lavan yhdestä päästä toiseen, tekee jo liikkeitä käsillään ja
antaa niiden avulla vauhtia lauseilleen. Sanat ovat sitä mukaa
terävämmät, ja ei aikaakaan, niin katkeaa äänettömyys. Se on joko
paheksumista tai hyväksymistä, nurinata tai kättentaputusta ja
hyvä-huutoja. Koko tuo musta joukko tuolla alhaalla alkaa aaltoilla.
Liikutaan, noustaan ylös, nauretaan pilkallisesti tai käyvät kasvot
kiihkeiksi, vihaisiksi, ja tukat pörrötetään kiivailla käsien
tempauksilla. Aploodit tekevät aina vilkkaimman vaikutuksen katsojaan.
Kun puhuja on sanonut jonkin suuren, isänmaallisen sanan, kun hän on
puhunut onnistuneesti de l'honneur de la France [Ranskan kunniasta],
niin syttyvät sadat kämmenet rätäjämään kuin palava katajikko ja koko
tuo kalteva rinne on yhtenä valkeana mansettien väikkeenä.

Puhuja odottaa asianhaarain mukaan joko tyytyväisenä tai suuttuneena.
Jos häntä keskeytetään vihamielisessä tarkoituksessa, vetoo hän ensin
presidenttiin ja koettaa odottaa siksi, kunnes tämä saa myrskyn
asettumaan. Mutta usein herättää hänen ensi sanansa uuden metelin, ja
jos on niin, ettei kamarin enemmistö tahdo kuulla häntä, niin ei se
kuule kiusallakaan ja sillä hyvä. Eivät auta presidentin ponnistukset
eivätkä mitkään ja niin saa puhuja laskeutua alas. Vielä istuimeltaan
heittää hän ja hänen puoluelaisensa sattuvia sanoja huutajalle. Eilen
kiljasi esim. Deroulede, joka muuten aina on ensimmäinen
keskeyttämässä;

--Ette te osaa puhua ettekä edes kuunnellakaan!

Tuollainen rähinä saattaa tuntua ulkopuolella olevasta kuuntelijasta
harmilliselta. Mutta on täällä kuitenkin hauskempi kuin meidän
talonpoikaissäädyssä, jossa täytyy samoja saarnoja kuunnella
tuntikausia, ainoastaan eri miesten huulilta. Ja siitä on siis se
hyöty, että ei turhia laverruksia kärsitä, vaan lopetetaan löpinä
lyhyeen. Saattaa tosin väittää, että sillä tavalla jää sanomatta moni
hyvä asia. Mutta kun enemmistö ei tahdo kuunnella, niin ei siihen
silloin enää syytkään vaikuta.

Kun huudetaan äänestystä (»Aux voix! Aux voix!»), niin uskaltaa enää
harva puhuja esiintyä. Sillä huuto on merkki väsymyksestä, yleisö on
uupunut ja hermostunut ja ranskalainen ymmärtää antaa arvonsa
ranskalaisille hermoille.

Päätökset eivät tietääkseni ole sen tyhmempiä ja ajattelemattomampia,
vaikka ne olisivatkin seurauksia myrskyisistä keskusteluista. Etenkin
näyttää nykyinen eduskunta ymmärtävän aran edesvastuullisen asemansa.
Se on tullut näkyviin varsinkin sen suhteesta Tirardin ministeristöön.
Ministeristö ei ole suosittu, mutta sitä ei kuitenkaan tahdota ensi
tilassa kumota. Tilaisuutta ei ole puuttunut. Viimeinen tarjoutui
eilen, jolloin käsiteltiin interpellatsionia Ranskan osanotosta Saksan
keisarin kokoonkutsumaan työmieskonferenssiin. Oppositsionin s.o.
boulangistien puheissa pamahti pyssyt ja haisi ruuti. »Elsas ja
Lothringen!» »Häpeä Ranskalle!» »L'honneur de la France!» Sanalla
sanoen: kaikki kiihoittavat elementit olivat liikkeellä. Mutta älykkään
miehen maltilla antoi eduskunta tukensa ministeristölle, joka siis
yhäkin vielä pysyy pystyssä.

Ja niin ollen on, joka kerta tullessani noista meluisista istunnoista,
minulla ollut sama tunne kuin olisin nähnyt huvinäytelmän, jossa kaikki
uhkaavat pilvet hajoavat ja kappale päättyy päiväpaisteeseen ja
naimisiin.



SASU PUNANEN PARIISIN SAUNASSA.

(Ote yksityisestä kirjeestä.)


Hyvä Veli!------

       *       *       *       *       *

Et voi kuvailla hämmästystäni, kun tässä eräänä iltana suuria
Boulevardeja kävellessäni yht'äkkiä tapaan yhteisen ystävämme Sasun.
Olin lentää selälleni asfalttikadulle. Hän täällä! Sasu Punanen--
Pariisissa! Olinhan kuullut, että hän oli perinyt suuren omaisuuden
eräältä täti-vainajaltaan, joka häntä aina oli suositellut, kun hän oli
niin siivo poika. Mutta eihän hänen ulkomaanmatkastaan oltu mitään
mainittu sanomalehdissä, joissa kuitenkin kerrotaan kaikista ulkomailla
matkustaneista jatkolaisista ja musiikkiopiston oppilaista. Ja miten
hän oli muuttunut! Aivan vihoviimeistä muotia, päässä korkea
silkkiknalli, hirveän leveät keltaiset roimahousut, säkkiselkäinen
palttoo selässä ja mahdottoman suuri kirjava kravatti kaulassa.

--Sinä täällä...!

--Teällähän tuota näyn olevan, tuumaili hän musertavan rauhallisesti,
niinkuin olisimme olleet vain Helsingin esplanaadilla.

--Mutta mitenkä ihmeen lailla ... milloinka ... joko sinä kauankin...?

Viikon päivät oli hän ollut täällä »Paeriisissa», selitti hän minulle,
sittenkun olimme poikenneet ensimmäiseen kahvilaan. Hän oli jättänyt,
ainakin toistaiseksi, sikseen teologiset opintonsa ja lähtenyt maailmaa
katselemaan ja huvittelemaan. Vaan ei ollut vielä tähän saakka ilo
oikein ilolle tuntunut. Eihän tahtonut kieli oikein suussa kääntyä, ja
ne ainoat suomalaiset, jotka hän täällä oli tavannut, olivat olleet
niin ylpeitä, ettei niiden kanssa tullut mitenkään toimeen.

Eikä ollut oikein niistä tämän valtakunnan ruuistakaan, kun ei rukiista
leipää saa nähdäkään ja täytyy nieleksiä palasensa ilman voita ja
piimää. Harmittavan sanoi hän itseään tämän maailman
kevytmielisyydenkin, ja hän oli aivan varma siitä, että Ranskan kansa
kulkee suurin askelin perikatoaan kohti. Tekevät työtä sunnuntaina ja
pitävät puotinsa auki keskellä kirkkoaikaa. Mutta suurin ikävyys oli
täällä se, ettei saanut edes kylpeäkään... Minä sanoin, ettei missään
ole niin mainioita saunoja kuin Pariisissa. Hänen silmänsä välähtivät
ilosta, hän katseli minua rukoilevasti, mutta kun hän pohjaltaan on
hienotuntoinen mies, ei hän nähtävästi tahtonut vaivata minua
pyytämällä, että veisin hänet saunaan. Kysäisi hän kuitenkin,
mahtaisiko tästä kaupungin paikasta olla sinne pitkältäkin.

--Jos tahdot, voimme mennä yhdessä, ehdotin minä, minä tulen mukaasi.

Hän suostui tietysti heti paikalla ja me menimme nyt Sasun kanssa
Pariisin saunaan. Sinä tiedät sen mainion saunan siellä rue Cadet'n
varrella; sinne me menimme. Vaikka minä tavallisesti käytän toista
vähän halvempaa saunaa Faubourg St. Denis'ssä, ymmärrät kuitenkin, että
tahdoin sellaiselle saunantuntijalle kuin Sasu on tarjota, mitä parasta
tällä alalla on tarjottavana, enkä, totta maar, kadukaan kauppojani.

Ensin luuli Sasu, että tein hänestä pilaa. Tämähän oli komea hotellin
etehinen eikä mikään saunan porstua. Siinä olikin hienot punaiset matot
lattialla, kahden puolen marmoripilareita ja hiottua kiveä lattiana.
Pulska, hienosti puettu ovenvartija kiiruhti ottamaan päällystakkia,
hattua ja keppiä ja osoitti meidät pilettiluukulle, jossa istui nainen
kaunis kuin kuningatar. Näin, että Sasu ajatteli kukkaroaan, mutta
rauhoittui kuitenkin, kun kuuli, ettei sauna maksa kuin kaksi francia.
Ja niin pian kuin laitokset alkoivat ilmaantua, käsitti hän ne ja osasi
antaa niille oikean arvonsa.

Erittäin mukava oli hänestä vaatteiden riisuntahuone. Se oli pitkä
lämmin käytävä täynnä pieniä kaappeja, joihin vaatteet pantiin ja avain
ripustettiin nauhaan kaulan ympärille.

--No se, sanoi hän. Sehän on kerrassaan nerokasta! Minä pidän paljon
saunasta, mutta en ole koskaan voinut siitä täydellisesti nauttia
siellä kotona, kun minua aina on pelottanut, että jos saunapiika tai
joku muu pistäytyy hikoillessani lompakolleni.

Palvelija toi soikean lakanan ja verhosi hänet sillä, niinkuin
roomalaiset ennen aikaan verhosivat itsensä toogalla. Sasu kysyi syytä
siihen, ja minä selitin, että kun tämä on roomalainen sauna, niin
täytyy pukeutuakin roomalaisittain.

Kun hän kulki edelläni sisähuoneisiin pilariston välitse, niin hän
todella olikin kuin joku roomalainen keisari, niinkuin Nero tai
Tiberius. Ja mitä huomiota hän herätti! Kun tulimme siihen suureen
saliin, jonka keskellä on vesisäiliö ja ympärillä makuusijoja,
kohottivat kylpeneet väsyneitä päitään ja katselivat jälkeemme
huudahdellen puoliääneen: »mikä vartalo! mikä ruumis!» Ja palvelijat
kiiruhtivat edellämme tietä näyttämään. Ne luulivat varmaankin, että
Sasu Punanen oli jokin ulkomaalainen ruhtinas ja minä hänen
ajutanttinsa tai että me olimme ainakin joitakin amerikkalaisia
miljoonanomistajia.

Omituista kyllä ei Sasu Punanen täällä saunassa osoittanut juuri
ollenkaan sitä saamattomuutta, joka aina pistää silmään vasta tulleista
suomalaisista täällä Pariisissa. Hän oli tässä oudossa komeassa
saunapalatsissa sama tottunut kylpijä kuin Maariansaunassa siellä
Helsingissä, tai ainakin koetti hän sitä olla.

Edellämme kohotetun oviverhon alatse astuimme me juhlallisesti suureen
pyöreään, ylellisillä seinämaalauksilla koristettuun huoneeseen, jossa
jo oli kymmenkunta kylpijää ennen meitä. Toiset heistä istuivat
mukavilla sohvatuoleilla, jalat matalan, pyöreän pöydän päällä, jonka
alla olivat lämpöjohdot. Toiset käveleskelivät miettiväisinä
niinimatoilla peitettyä lattiaa pitkin ja tarttuivat tuon tuostakin
raskaisiin rautakuuliin niillä käsiään voimistellen ja saadakseen
hikoamista aikaan. Sasu luuli, että hänen tuli tehdä niinkuin muutkin,
hänelle tuli kai myöskin halu näyttää voimiaan, ja keräten niin monta
painoa kuin suinkin sai sormiensa väliin mahtumaan, nosti hän ne
vaivatta ensin olkapäänsä tasalle ja sitten siitä suoraan ylös. Se
herätti ansaittua huomiota, syntyi pieni kilpailu, mutta Sasua ei
kukaan voittanut, ja me nautimme molemmat menestyksestämme.

Sasu oli muutenkin yleisen huomion esineenä. Nuo pienet
ranskalaiskääkkyrät, joiden jalat olivat hienot kuin rantasipin, selät
laihat, rinnat ontelot ja käsivarret jänteitä vailla, katselivat
silminnähtävällä kunnioituksella hänen paksuja pohkeitaan, pulleata
rintaansa, leveätä niskaansa ja uhkeata selkäänsä. »Mikä takalisto,
mikä takalisto!» kuulin heidän sanovan.--»Mitä ne puhhuu?» tiedusteli
Sasu.--»Ihmettelevät sitä pulskinta Suomen poikaa», selitin minä.
»Antaapa heijän voan ihmetellä ... näkköökö ne, että myö ollaan
Suomesta?» sanoi Sasu.--»Näkeehän ne toki.»

Hetken aikaa istuttuamme ja lämmiteltyämme kysyi Sasu, eikö tässä
saunassa löylyä lyödäkään. Olin odottanut sitä kysymystä ja nautin jo
edeltäpäin siitä ilosta, jonka pian tulisin hänelle valmistamaan.

--Kuuletko tuota kihinää? kysyin. Siellä se on oikea sauna, tämä on
vasta vain porstua.

Ja minä vein hänet huoneeseen, jossa kohosivat lauteet kuin rappuset
lattiasta kattoon. Seinässä oli aukko, josta tuli höyryä. Sasu kiipesi
katon rajaan, minä jäin vähän alemma.

--Katohan peijakkaita, puheli hän katon rajasta, katohan konnia,
millaiset niillä on vehkeet. Se ei tule tuo löyly yht'äkkiä
puhaltamalla, niin että sorkat ovat palaa, voan noin näet vain
verkalleen, yhä lämpimämmin ja lämpimämmin... Ka, kun se tuoksuu
tervalle ... enpä oo ikinän' tämmöistä löylyä ... ähhäh, jopahan
viimeinni alakaa hik' irtautua ... eihän tässä kohta ennee näe mittään
... nyt en ennee erota kuin hoamuja ... missee sinä oot? ka, sielläkö
... en minä vielä tule.

Minä en tietysti kestänyt kuumuutta niinkuin hän ja juoksin
suihkuhuoneeseen. Sasu jäi sinne pilviinsä kuin mikä Olympon jumala, ja
silloin tällöin minä kuulin hänen päristyksensä, jonka ukkonen soi yli
höyryn sähinän ja suihkujen suhinan. Vasta sitten, kun höyryä oli
lakattu päästämästä ja ilma selvinnyt, laskeutui Sasu alas.

Hän oli punainen kuin keitetty krapu, ei virkkanut mitään, asettui vain
suihkun alle ja antoi sen valella jäseniään.--Alkaako sinua miellyttää
tämä Pariisi? kysyin minä, kun taas palasimme lämmittelyhuoneeseen.

--Enpä, enpä oes uskonna, että niillä oes tällaiset vehkeet.

--Onhan niillä peijakkailla vehkeet, mutta ei tässä vielä ole läheskään
kaikkea koeteltu.

Vielä oli pesu jälellä. Se suoritettiin taas eri huoneessaan,
marmoristen istuimien päällä, saippualla, joka tuoksui ruusulle ja
mandelille. Sen jälkeen vielä suihkua, jota saattoi ohjata milloin
mihinkin kohtaan ruumistaan, sekä vesisuihkua, että höyrysuihkua.

Sasu oli aivan haltioissaan, mutta hän oli kuitenkin totinen, niin
totinen kuin voi olla ainoastaan syvälle juurtunut intohimo, silloinkun
sitä oikein tyydytetään.

Ja vielä sittenkin oli hän saava tuta, että loppu oli kaikista
suloisin.

Vein hänet takaisin entisille jälillemme siihen suureen huoneeseen,
jossa oli vesisäiliö. Paiskauttuamme sen yhdestä päästä umpisukkeloon
nousimme toisesta päästä ylös. Meidät otettiin siellä vastaan
lämmitetyin lakanoin, meitä pyyhittiin ja kuivattiin ja sitten puettiin
päällemme paksusta palttinasta tehty kotiviitta, jonka jälkeen
palvelija viittasi meidät seuraamaan häntä.

--Minnekkä nyt?

--Nyt mennään lepäämään.

Ja meidät vietiin yläkertaan, asetettiin mukaville vuoteille, jotka
olivat kuin toisistaan erotetuita pilttuita, kaksi vuodetta kussakin
pilttuussa. Siinä meidät peitettiin, laitettiin tyynyt mukavasti selän
ja kyynäspäiden alle ja jätettiin nauttimaan olemisestamme. Se oli
suuri sali, niinkuin Kämpin hotellin juhlasali. Tuolla alhaalla lorisi
vesisäiliön suihku, sieltä täältä kuului puhelua, joka ei kuitenkaan
häirinnyt, me lepäsimme tässä tupakoiden ja maistellen olutta, jota
hieno edeskäypä oli meille tuonut.

--No, Sasu? Mitäs sanot?

--En sano mittään, en sano mittään.

--Etkö kiitä minua, että olen tuonut sinut tänne?

--Kiitänpä kiitän ... kiitänpä kiitän ... en oes uskonna, jos en oes
nähnä.

--Ei ne ole ne Helsingin saunat mitään tähän verraten.

--Eivätpä oo, eivätpä, eivätpä oo.

--Olisi ollut vahinko, jos sinun olisi pitänyt lähteä täältä
kylpemättä. Aiotko lähteä pian takaisin Suomeen?

--En tiiä ... aioinhan minä jo huomenna, vaan mikäpä tuonne lie niin
kiirekkään.

--Jää sinä vain. Kylvetään joka päivä.

--Riittää se joka toinennii. Sauna maistuu harvemmin kylpien
paremmalta, niinkuin ruokakin, kun sitä ei aina syö.

Meitä painoi herttainen väsymys, me ummistimme silmämme ja nukahdimme
vähäksi aikaa. Sasulta ummistuivat silmät ennen kuin minulta. En ole
koskaan nähnyt niin onnellisia, rauhallisia ja viattoman tyytyväisiä
kasvoja kuin hänen kasvonsa. Suu oli niin sanotussa autuaassa hymyssä,
huulilla ja poskilla käherteli valkoinen parta ja otsa ei näyttänyt
koskaan tietäneen mitään tämän maailman murheista.

Herättyämme pukeuduimme verkalleen, niinkuin Sasun tapa on, ja menimme
sitten syömään hienoon ravintolaan Boulevardien varrella. Sasu oli
pyytänyt saada tarjota ja minä soin sen mielelläni, sillä miehellä
näkyi olevan kukkaro yhtä pullollaan kuin posketkin. Tapansa mukaan oli
hän enimmäkseen vaiti kylvettyään. Mutta hän kuitenkin mietti ja
ilmaisi yht'äkkiä aatteensa kääntyen puoleeni kahvia juodessamme.

--Ei oo siellä Suomessa semmoisia saunoja kuin teällä, sanoi hän.

--Kaikessahan ne ovat täällä suuressa maailmassa meistä edellä.

--Enpä oes uskonna sitä ... enpä, enpä oes sitä uskonna, jos en oes
nähnä.

Oli siinä ehkä kateuttakin hänen äänessään, häntä nähtävästi hiukan
vaivasi se, ettei hänen maansa siinäkään suhteessa, niinkuin hän ehkä
oli luullut, ollut muista edellä. Sillä Sasu Punanen on hänkin
patriootti tavallaan.

--Mutta eiköhän siellä meilläi sais aikaan tuommoisia saunoja?

--Miksei, kun vain olisi tarpeeksi kapitaaleja.

--Kapitaalejako? Eiköhän noita niitä aina sais hankituks ... pannaanhan
sitä paljon turhempaannii.

Enempää ei hän puhunut sillä kertaa, mutta tuon tuostakin hän sitten
aina kylvettyämme palasi tähän aineeseensa. Ja jos olen oikein arvannut
hänen ajatustensa juoksun, niin hautoo hän mielessään jotakin
erikoista. Hän on joskus jälestäpäin tuumaillut, että paljokohan tuo
tuommoinen saunalaitos meillä tulisi maksamaan. Minä autoin häntä
taipaleelle ja kerroin, että ennen vanhaan vanhassa Roomassa ne
keisarit ja rikkaat ylimykset lahjoittivat kansalle paljoa komeampiakin
kylpylaitoksia kuin nämä pariisilaiset, jotka vain ovat niistä pieniä
jäljennöksiä.

--Onhan sitä joutavampiakin lahjoituksia tehty, naurahti hän. Mitäpä ne
nyt oikeastaan ovat ne Antellinkaan kokoelmat, vaikka niistä niin
suurta eäntä on pietty.

Sasu Punanen ei paljoa puhu aikeistaan. Mutta jos olen arvannut hänen
ajatuksensa, miettii hän suuren lahjoituksen tekemistä kansalleen. Ehkä
saatte piankin kuulla suurista saunahankkeista siellä Helsingissä. Jos
ne toteutuvat, niin vaatii oikeus ja kohtuus, että hän saa kaupungilta
tontin ilmaiseksi ja että hänen nimensä Biograafisen nimikirjan ensi
lisävihkossa mainitaan muiden suurten lahjoittajain joukossa.------



POLKUPYÖRÄLLÄ PARIISISSA.


Kun heräsin aamulla--eräänä sunnuntai-aamuna toukokuun lopulla--
sattuivat silmäni ensimmäiseksi uuteen pyörääni, joka seisoi huoneeni
seinämällä uutena ja välkkyvänä, vasta Amerikasta saavuttuaan. Se
näytti tahtovan sanoa jotakin, sillä näytti olevan jokin toivomus
lausuttavana. Oikein hieno polkupyörä, kaikkein uusinta mallia, osaa
näet joskaan ei puhua, niin ainakin ilmaista ajatuksensa. Se iskee
silmää, kirkasta, nikkelöityä silmää, kun auringonsäde sattuu kiiltävän
ohjaustangon käänteeseen. Ja kun vähän aikaa sitä katselet, niin totta
tosiaan kaaputtaa se poljinta, näyttää liikuttavan satulaa niinkuin
töpöhäntä koira häntänsä päätä, kun se houkuttelee isäntäänsä metsälle.
Kun minun on tapana haastatella pyörääni, kysyn minä:

--Mitä sinä nyt sitten tahdot?

Se näyttää tahtovan esitellä itsensä ja asiansa.

--Nimeni on Columbus, sanoo se. Koko ristimänimeni on Columbus Cycle ja
sukunimeni Manufacturing Company. Se on rintaani kirjoitettu. Olen
tullut meren yli Englantiin, matkalla Suomeen, kuulin, että olet
Pariisissa ja lähdin kysymään, etkö tahtoisi tulla kanssani pienelle
löytöretkelle täällä maailmankaupungissa ja sen ympäristössä. Amerikan
ja Englannin minä tunnen, olen ruohoaavikolta myöten kantanut
ruskeaihoisia ratsastajia ja kilparatoja pitkin kiidättänyt
koukkuselkä-jokkeita. Nyt tekisi mieleni kerran omiksi huvikseni
katsella hiukan Pariisiakin. Ruvennet oppaakseni, niin käymme
koettamaan.

--Saisihan tuota koettaa, mihin kelpaat.

--Pane sitten päällesi, sanoi Columbus. Kyllä minä puoleni pidän, jos
vain sinä.

Sillä on uudenaikaiset tomunpitävät laakerit, joita ei kuulema ole
tarvis puhdistaa kuin jouluna ja juhannussa. Vaihtopyörä suuri kuin
myllynratas, mutta sittenkin kuulema kevyt kuin väkkärä, pyörän kehät
puusta ja koko paino vain vähän yli kymmenen kilon. Semmoinen se on, ja
minulla on polvihousut ja ihopusero ja luimulakki. Tarjoan käteni
kaunottarelle, ja miten lieneekään kevyt polkea, kädessä kuljettaa se
on köykäinen kuin ruohokeppi. Lähdetään, lähdetään hotellin portin
edestä ylhäältä Pantheonin mäeltä sunnuntai-kävelylle.

Tunnen jo vanhan pyöräni ajoilta vanhat reitit Pariisissa. Ensin alas
sivukatuja Boulevard St. Germain'ille, joka johtaa Place de la
Concorde'lle ja siitä Champs Elysées'tä ylös Place de l'Etoile'lle,
josta leveät tiet laskeutuvat Boulogne'n metsään. Koko tämä taival,
yksi maailman ihanimpia taipalia, on puulla peitettyä katua, sileää
kuin lattia. Kun pyörä, päästyään kivettyjä pikkukatuja tärisemästä,
luikuu alas Boulevardille, hytkähtää se somasti kuin venhe, teloiltaan
vesille työnnetty, ja ojennaikse selkä suorana laukkaan kuin
kilpahevonen.

Mutta varovasti! ylen varovasti! Sillä tuskin on tietä toista niin
viehättävää ja samalla niin vaarallista. Vaarassa on viehätys, tässä
niinkuin koskessa, jota lasket. Kahden puolen Boulevardia kulkee
loppumaton jono vaunuja. Jos saisi rauhassa toista rantaa seurata,
edessä jokin valjakko, joka tasaista totuttua vauhtiaan pyörii
eteenpäin, ei olisi taito suurempi tarpeen kuin mikä sileää myötävirtaa
valuessa, venheen perässä selkä kenossa istuen ja mela kainalossa tietä
tehden. Mutta tuossa on poikkikatu, josta pursuaa hevosia ja vaunuja ja
joiden välitse täytyy pujotella kuin kuohujen välitse. Suuria
tavaravaunuja, joita yksin omnibussienkin täytyy odottaa, ajurien
vaunuja, jotka huolettomasti ja höllin ohjin lönkyttelevät, keskellä
boulevardia raitiovaunuja, kaikkien niiden välissä polkupyörä
kilisevine kelloineen.

Täytyy pujahtaa jostakin rattaiden ja hevosten päiden välisestä
solasta. Sykähtäähän sydän vähän, mutta kun jalat tietävät tehtävänsä
ja ohjaustanko miehen tahtoa tottelee, niin pääseehän siitä, ja taas on
vähän matkaa aukeata katua, sileää virtaa--seuraavaan kadunkulmaan. On
sitä ainakin kilometri tuota Boulevard St. Germainia, jota reunustavat
Ranskan vanhan ylimystön totiset talot, joiden ikkunaluukut ja ovet
ovat melkein aina suljetut ja jotka nyt näyttävät entistään vielä
salaperäisemmiltä sen jälkeen kun suuri basaaritulipalo toi vainajan
melkein joka taloon. Mutta katuelämä, uusi aika ja ihmisten
välinpitämättömyys vierii katua pitkin mistään huolimatta;--ja samassa
olemme Ranskan edustajakamarin edustalla. Se on vaarallinen paikka, tuo
edustajakamari. Sen sisällä kuohuvat kaiken maailman intohimot ja joka
päivä koetetaan siellä jalkakammilla ministeristöjä suulleen syöstä.
Sen ulkopuolella on pyöräilijä ainaisessa vaarassa, sillä kamarin
edustalla oleva katujen aukea on salavihainen ja odottamattomia
pyörteitä täynnä. Liike Boulevard St. Germain'illa, liike
kahtaalta päin pitkin leveitä Seinen rannan puistokatuja ja liike
Concorde-sillalla, jossa se oikealta ja vasemmalta Seinen rannalta
tullen muodostuu loppumattomaksi vaunuvirraksi, mikä lakkaamatta kuohuu
kiiltäviä vaununkattoja, hevosten helaisia päitä ja kuskien hattuja,--
yhtyy tähän ja tässä taas eroaa ja hajaantuu. Siinä tulee omnibusseja
ja raitiovaunuja vastakkain, siinä on taaskin alituinen jono ajureita,
mutta etenkin on siinä yksityisten korskuvia valjakolta, suuria,
pitkäkoipisia oriita, jotka jo pitkän matkan päässä peloittavat ja
näyttävät halveksivan kaikkia vastaantulijoita. Äkkiä pyörä aavistaa
vaaran, hiljentää vauhtinsa, hakee suojaa jonkin lähimmän vaunun
vanavedessä, pääsee sillan korvaan, mutta kun on muodostunut ruuhka
jossakin edempänä ja vaunujono pysähtynyt, täytyy pyöräratsun hiljaa
kallistua, laskea ajajansa maahan ja turvautua sen talutettavaksi
sillan yli jalkakäytävää myöten, joka on kuin maakannas pahan kuohun
kohdalla. Ainoastaan jotkut uskalikot pyörämiehet, jotka eivät älyä
pelätä pyöriään eivätkä henkeään, pujottelevat vastakkain tulevien
vaunujen vilinässä kadoten niiden väliin, sukeltaen hevosten kaulain
alitse ja alinomaa nelistäen kelloja ja viheltäen ja piiskuttaen kuin
koskikarat pyörteiden keskellä.

Concorde-silta johtaa edustajakamarin edustalta Place de la
Concordelle. Kun siihen tullaan, on tultu ristiaallokosta väljemmille
vesille.

En tiedä, mikä sen vaikuttaa, mutta on aivan erityinen viehätys hypätä
polkupyörän satulaan tämän historiallisen, maailmankuulun torin
laidassa ja tehdä kierros Kleopatran neulan ympäri, josta näkyy
yhtäällä Tuileries'n puisto ja Louvren museo ja toisaalta Champs
Elysées pitkine kaukaisuuksineen ja sen perällä Riemukaari, ynnä tuolla
tuonnempana Eiffeltorni. Mutta pyörä kai luulee olevansa kilparadalla,
kun tori on sileä kuin puulattia, ja lisää vauhtiaan välittämättä sikin
sokin kulkevista vaunuista. Se tahtoo, kerran paikalle päästyään,
pyyhkäistä koko torin ympäri voidakseen kotiin tultua kehua
kiertäneensä ympäri Place de la Concorden niinkuin minkä tavallisen
kilparadan--ollen siinä suhteessa oikea amerikkalainen. Minun täytyy
seurata mukana, mutta kun olemme kolme kierrosta tehneet, nielaisee
meidät vaunuvirta mukaansa ja me ojennamme ulos Elysealaisille
kentille, kokka Riemuporttia kohti.

Tämän kuuluisan kymen ja sen rantain ihanuudet ja sen viehätyksen,
minkä sitä pitkin kulkiessaan tuntee, oivaltaa oikein vasta
polkupyörällä sitä myöten kiitäessään. Se on Pariisin ja kenties koko
vanhan maailman vilkkain liikeväylä, sitä myöten kun melkein kaikkina
aikoina päivästä ajaa kymmenittäin vaunuja rinnakkain ylös ja alas
katkeamattomassa kulussa. Mutta siitä huolimatta on siinä ajaminen yhtä
turvallista kuin omalla lattialla. Liike käy säännöllisesti yhtäänne
päin ja toisaanne päin eivätkä sivukadutkaan häiritse, joten ei ole
pelkoa vastaan tulevista eikä tien poikki asettuvista. Valitset vain
itsellesi jonkin nopeaa vauhtia ajavan valjakon ja sen selän suojassa
poljet tasaista tahtia niin kauan kuin haluttaa. Jos pyörä innostuu
isompaan nopeuteen, niinkuin nyt Columbus, joka on siinäkin rotuhevosen
tapainen, että se tahtoo kaikista muista hevosista edelle, niin ohjaat
vain ohi ja asetut toisen valjakon taa. Sillä tavalla sivuutellen
milloin pieniä kaksipyöräisiä, joita joku »impi» ajaa ystävänsä
vieressä istuen, milloin suuria Viktorioita, landoita y.m.s., joissa
tiesi mitä kuninkaitten poikia tai presidentin tyttäriä selkäkenossa
istuu, saavut sinä pari kilometriä hiljalleen kohottuasi Place de
l'Etoile'lle Riemuportin juureen, teet kauniin kaaren sen ympäri,
pysähdytät pyöräsi ja laskeut alas.

Minulla on aina se hyvä tapa, että kun tulen jollekin merkkipaikalle
pyörineni, en aja ohi, vaan pysähdyn katselemaan--ja panen tupakan. Ja
jos missä, niin lie tässä syytä pysähtyä, tämän jättiläiskaaren alle,
josta eteesi aukeaa maailman merkillisin näköala. Ympyrän säteinä
juoksevat pitkät boulevardit ja avenyyt kaikille haaroille tästä
yhteisestä keskipisteestä, tästä Pariisin navasta. Siitä menevät yhdet
Montmartrea kohti, siitä toiset päinvastaiseen suuntaan Boulognen
metsään, jonka takana kohoo Mont Valerienin linnoitus, siitä taas
toiset Trocaderoon ja Eiffeltorniin päin, siitä sinne, siitä tänne,
mutta ennen kaikkea ja kaikkia muita katuja mahtavampana aukeaa Champs
Elysées taustanaan Concorden tori ja Tuileries.

--Miltäs näyttää? kysyn minä Columbus Cyclelta, sillä minulla on
myöskin se hyvä tapa, että nauttiessani lepoani en unohda hepoani, vaan
pidän sille seuraa niinkuin arapialainen pitää seuraa orhilleen, sille
haastellen ja sitä taputellen.

--Siinähän menee, vastaa Columbus, vähät minä muusta, mutta tie on
hyvää ja kulku helppoa ... olla tämmöistä aina allani.

--Nythän se ilo vasta alkaa!

--Lähdetään sitten taas!

--Olet levoton ... niin minäkin.

Lähdetään taas, lähdetään laskeutumaan Boulognen metsään.

Vaan ennenkuin lähdemme, olkoon mainittuna muutama sana
polkupyöräoloista Pariisissa. Ne ovat täällä monessa suhteessa
mallikelpoiset. Ensiksikin kohdellaan täällä polkupyöräilijää niinkuin
järkevää ihmistä ja kunnon kansalaista eikä niinkuin raivoisaa koiraa.
Ei tarvitse mitään numerotaulua eikä mitään poliisin lupaa
liikkuakseen. Pyörä on kuin mikä muu ajopeli tahansa, jota on
väistettävä vastaantullessa, ja jalkamiehet ottavat sen, kadun yli
kulkiessaan, yhtä paljon lukuun kuin minkä muunkin ajopelin. Onpa
pyörällä vielä suuremmat oikeudet kuin muilla ajopeleillä siihen
nähden, että sen nopeus saa olla tavallista hevosella-ajon nopeutta
paljonkin suurempi, josta seuraa, että se voi mielensä mukaan ajaa
ohi. Pyörää saa taluttaa katukäytävällä vaikka vilkkaimmilla
boulevardeillakin, jossa suhteessa sillä on samat vapaudet kuin
lastenvaunuilla. Sen lisäksi on yksityisesti pidetty hyvää huolta
pyöräilijäin mukavuudesta. Tulitpa mihin hotelliin tai kahvilaan
tahansa, niin otetaan pyörä yhtä hyvin vastaan kuin sen isäntäkin ja
viedään se talteen joko huoneeseen tai pannaan katukäytävälle varta
vasten valmistettuun pilttuuseen; melkein jokaisessa kahvilassa on
sitäpaitsi ilmapumppu. Jos kotonasi ei ole tilaa pyörälle, voit sen
vähäistä maksua vastaan sijoittaa jonkun tallettajan luo, joka
puhdistaa ja voitelee sen joka ratsastuksen jälkeen.

Mutta kaikista suurin todistus siitä merkityksestä, mikä polkupyörälle
Pariisissa jo tunnustetaan, on se tapa, jolla Boulognen metsää on
pyöräilijäin mukavuudeksi järjestetty.

Heti kohta Riemukaarelta lähtee näet pitkä ja leveä Avenue de la Grande
Armée loivasti laskeutumaan Seineä kohti. Ellen erehdy, on se
pituudeltaan ainakin pari kilometriä. Pitkin koko tätä puistokatua on
erityinen asfaltista tehty polkupyörätie, joka sitten liittyy metsässä
olevaan tavallisen maantien tapaan tehtyyn tiehen, kiertää sen kokonaan
ja risteilee sen sisässä, ja jossa ei muilla ajokaluilla ole lupa
liikkua.

Columbuskin käsittää kohteliaisuuden ja kiitää kaula suorana ja korvat
luimussa alas asfalttitietä. Ei kuulu luiskahdustakaan hyvin tehdyn
pyörän laakereista ja ketjukin kiertää äänetönnä rataansa. Kello vain
tuon tuostakin antaa vastaantulijalle varoittavan merkin. Parempaa
pyörätietä ei liene toista, en ainakaan minä ole ennen moista polkenut.
Entinen renki lausui hartaimpana toivomuksenaan: olla aina pyhä ja aina
pouta ja korkeat rengin palkat. Minä tässä pyörän selässä toivottelen:
olla aina asfalttitie alla, aina alamäki edessä ja aina ympärillä ihana
Pariisi!

Mutta huiskaus vain ja pyörä karahtaa jo karkeampaan tiehen. Ollaan
Boulognen metsässä, kukkivien puiden siimeksessä, yht'äkkiä niin
hiljaisessa seudussa kuin jossakin maantiellä Suomessa.

Koeta nyt voimiasi, Columbus, näytä nopeuttasi!... Ja korvat soi ja
ilma humisee ja metsän lyö silmissä viheriäksi lautaksi.

Jo riittää! Jo näen sinut juoksijaksi, Columbus. Mutta Boulognen metsää
on tyynemmin tarkastettava. Se on pyörämiehen lumottu ja luvattu metsä,
aina vaihteleva ja aina uusi, kuinka monta kertaa sen käytäviä
kierrelletkin. Juuri kun ajat yksinäistä metsäpolkua ja luulet olevasi
jossakin etäisessä erämaassa, solahdat puitten siimeksestä, lehväisten
katon alta suurelle leveälle tielle, jossa vaunuja ajaa ja jossa
Pariisin koko hieno maailma selkä kenossa raitista ilmaa nauttii.
Seuraat mukana ja tulet järvelle, jossa venheitä soutelee ja
palkovenheitä suikkelehtii ja joutsenet ja sorsat ja hanhet
liukuilevat. Tuossa on pieni soma ravintola, jonka edustalle istahdat
levähtämään ja janoasi sammuttamaan. Nouset siitä taas satulaan, ajat
tietämättä minne, ja saavut suurelle vihreälle kentälle, joka on
mustanaan kansaa ja jossa parhaallaan näet puolikymmentä
suorakaulaista hevosta hurjassa laukassa--se on Longchamps'in
kilpa-ajokenttä--ohjaat eteenpäin, käännyt metsäpolulle, poljet hiljaa
ja huolettomasti ja olet taas yksin maailmassa, etäisessä lehdossa,
jossa peipot visertää ja satakielet säveltelee, et tiedä, missä olet,
eksyt, et siitä välitä, ja tulet taas suurelle tielle, jota myöten
sallit taas ratsusi pyyhältää ja pääset virtaisen veden rannalle,
Seinevirran vierteelle. Nyt noudatat sitä ja tulee silta eteesi. Ajat
sillan yli, olet toisella rannalla, ja siinä on pieni kaupunki sillan
korvassa.

Se on Suresnes, yksi Pariisin hauskimpia etu-kaupunkeja, kaikkien
Pariisin sunnuntai-pyöräilijäin matkan määrä. Sadoittain, tuhansittain
istuu somiin urheilupukuihin puettuja naisia ja miehiä rantakahviloissa
ja niiden edustalla, iloista elämää pitäen. Pyörät annetaan niitä
varten asetettujen palvelijain haltuun ja muodostavat ne kahvilan
edustalla auringon valossa välkkyvän puoliympyrän, jonka somuutta vielä
ylentää melkein jokaisen pyörän ohjaustankoon kiinnitetty
kukkaiskimppu.

Hauska on siinä istua, kahvilan verannalla, ja katsella elämää
edessään. Pyöriä tulee, toisia menee ja kuta enemmän päivä kuluu, sitä
vilkkaammaksi käy liike. Niitä välkähtelee tuolla Boulognen metsän
puitten lomassa, niitä ajaa Seinevirran rantoja pitkin, niitä keikkuu
siltaa pitkin. Kaikki on pyöräilijäin hallussa, kaikki saa niistä
leimansa tällaisena sunnuntaipäivänä, kun ilma on tyyni, viileä ja
kaunis.

Tänä sunnuntaina on niitä vielä enemmän kuin muulloin, sillä joka hetki
odotetaan palaaviksi kilpailijoita, jotka ovat lähteneet Bordeaux'sta
ja joiden on tästä kautta määrä palata. Jännitys on suuri, sillä
sähkösanomat ovat jo kertoneet, että eräs ranskalainen on etunenässä.
Yht'-äkkiä syntyy levottomuutta kahviloissa, kadulla ja sillalla. On
kuin ukkonen olisi tulossa. Se lähenee, melu kovenee, hurraa-huudot
kiihtyvät ja samassa ajaa korskuen ohitse kauheaa pärinää pitäen
automobiili ja sen kintereillä pölyisen pyörän selässä melkein
mahallaan pieni, puolialaston nuorukainen--hän on voittaja, ensimmäinen
palkinto! ... hän suhahtaa ohi pirullisen melun seuraamana ja katoo
sillan yli päästyään Boulognen metsään.

Osa yleisöä rientää hänen jälkeensä ollakseen mukana hänen perille
tullessaan Seine-velodromiin, joka on jossakin Eiffeltorin tienoilla.
Toiset jäävät paikoillaan odottamaan toisten kilpailijain tuloa ja
heille hurraamaan. Pyöräni ja minä lähdemme levähdyttyämme hiljaiselle
paluumatkalle takaisin Pariisiin.

En aja samaa tietä, jota olin tullut. Halkaisen Boulognen metsän
merkittyäni suunnan Eiffeltornin mukaan, jonka ohitse on suorin tie
Quartier Latin'in ja Pantheonin mäelle. Monta kertaa on tämä majakka
samalla tavalla ollut viittanani, kun olen Pariisin ympäristöissä
harhailtuani hakenut itselleni suorinta tietä kotiin päin.

Olisihan mukavin palata sitä tietä, jota olin tullut. Mutta minä
valitsen tahallani toisen tien, suoremman ja huonomman koetellakseni,
miten Columbus siinä suoriutuu, miten se on oleva Suomessa tarkoituksen
mukainen. Pariisissa on kaikkea tarjona; huonot pyörätiet ovat siellä
yhtä tavallisia kuin hyvätkin. Katu Boulognen metsästä Passyn portin
kautta Trocaderoon on kuoppaista ja kivitettyä, aivan niinkuin
Helsingissä. On oikein sääli hentojäsenistä ja hienojänteistä hepoani,
mutta hyvin se kestää koetuksen ja koettaa kantaa herraansa tärisyttäen
häntä niin vähän kuin mahdollista. Sulavasti, melkein viehättävästi
luistaa se kiveltä kivelle ja hyppää kuoppain poikki melkein niiden
pohjaan koskematta. Eikä ole vammaa, ei naarmua, ei koloa
kummikavioissa, kun näitä Trocaderon palatsin edustalla tarkastelen.

Siitä alkaa taas parempi tie. Hurahdutan alas Alman sillalle, alatse
Eiffeltornin, teen kierroksen vanhalla näyttelyalueella, josta osa on
nyt luovutettu polkupyöräilijäin harjoituskentäksi, kampean siitä alas
Seinen rannalle, jota seuraten vähitellen saavun edustajakamarin
edustalle ja Boulevard St. Germainia myöten kotiin Pantheonin mäelle.

--No, Columbus Cycle, oletko tyytyväinen retkeesi?

Se näyttää iskevän nikkelöityä silmää ja kaaputtavan kampiaan, valmiina
lähtemään uudelle kiertomatkalle. Mutta minä olen saanut tarpeekseni
tällä kertaa ja olen aika tavalla uupunut. Sillä vaikka polkeminen
Pariisin parhaita katuja ei olekaan vaikeaa, käy ratsastus niitä myöten
kuitenkin aikalailla rasittavaksi sen jännityksen vuoksi, jossa
alinomainen varuillaanolo pitää hermoja;--mutta se jännitys se samalla
antaa aivan erityisen viehätyksen tällaisille retkille, joita voi
verrata ainoastaan kosken laskuun tai myrskyssä purjehtimiseen
karisilla vesillä.



VAIKUTELMIA VENÄJÄLTÄ.


Yleensä ei meidän suomalaisten tie mielellään mene itäänpäin. Liekö
siihen syynä se, että halumme aina on ollut idästä länteen, että
ihmisessä on jo synnynnäinen tuo vietti seurata auringon mukana,
ja että tuntuu siltä kuin ei meillä olisi mitään tekemistä noilla
korpi- ja aromailla, joiden läpi kulkumme on ollut niin vaivalloinen ja
jonne meidän veljistämme ja sukulaisistamme niin monet ovat hukkuneet
ja hävinneet teille tietymättömille. Kaikkien ulko-oviemme kynnyksiltä
kääntyvät tiet hetikohta länteen päin ja kun laskemme matkan pituuden
ulos Eurooppaan, niin otamme tavallisesti lukuun ainoastaan välin
Helsingistä tai Hankoniemestä Lyypekkiin tai Kööpenhaminaan. Pietarin
tie, se on meille kuin takaovi, jonka kautta vain hätätilassa
kiireimmittäin pujahdamme. Mitkä kaikki syyt siihen vaikuttanevatkin,
yksi lienee myöskin maamme muoto, jonka ranta ikäänkuin kulussaan
koukistuneena polvena astuu ulos ja pyrkii poispäin.

Sentähdenkö tuntunee rinnassamme niin miellyttävä tyydytyksen tunne,
kun asiamme vaativat meitä lähtemään länttä kohti ja sentähdenkö
vuotanee niin luonnollisesti ja ikäänkuin itsestään siirtolaistulva
tähän suuntaan? Ei osaa ajatellakaan, että lähtiessään itäänpäin voisi
nauttia lähdön riemusta niinkuin sen tuntee lähtiessä »suureen
länteen». Pietarihan on maailmankaupunki sekin ja onhan sen kuullut ja
ymmärtäähän sen, että se kyllä voi tarjota samat ulkonaiset viehätykset
kuin muutkin maailmankaupungit. Sen teatterit, sen konsertit, oudot
ihmiset, täydellinen riippumattomuus tuttavista, vilkas ja aina kuohuva
ja vaihtuva katuelämä, ne ovat tietysti samat täällä kuin muissakin
suurkaupungeissa. Mutta oikea mieliala on poissa, sydän tekee työlakon
ja tunteet vetävät siipensä suppuun. Ainoastaan uteliaisuus jää
vireille ja ainoastaan sille voipi perustaa jonkinlaisen viihtymisen
mahdollisuuden.

Ennen oli, omituista kyllä, aivan toisenlaista. Nykyisen miespolven
mielestä olivat haihtuneet muistot menneistä vainovuosista. Nurja väli
kahden erilaisen rodun kesken oli alkanut lauhtua. Lisääntyvä
kauppayhteys synnytti tuota molemminpuolisten etujen ystävyyttä, jonka
siteiden sanotaan olevan ja kenties ovatkin kaikista sitkeimmät. Sen
lisäksi ihmeteltiin ja rakastetiinkin meillä niinkuin muuallakin sitä
nerokasta uutta kirjallisuutta, joka yht'äkkiä hämmästytti koko
sivistyneen maailman ja joka yhäkin vielä viettää riemujuhlia, missä
sitä opitaan tuntemaan.

Mutta sitten tuli se, mikä tuli, ja herttainen hymyily muuttui ensin
totisuudeksi ja sitten jäykkyydeksi. Kun ison talon isäntä ylpeilee ja
uhkailee isoudellaan, niin välttää vähävaraisempi astua hänen
alueilleen ja tekee kernaammin kierroksen aidannurkassa. Vaan jos hän
kuitenkin jostakin syystä on pakotettu taloon poikkeamaan, niin on
hänen halunsa tehdä olo siellä niin lyhytaikaiseksi kuin suinkin.
Siellä saattaa kyllä olla ja tietäähän sen, että suurin osa talon väkeä
onkin hyväntahtoisia ja herttaisia ihmisiä. Mutta yksi ainoa
epäkohtelias ja kylmä katse joidenkuiden muiden puolesta--ja niitä ei
voine välttää--tulee varmaankin tekemään sen, että katoaa halu
kehenkään lähemmin tutustua.

Nuo tunteet täyttivät tämän kirjoittajan mielen, kun juna kiidätti
häntä asema asemalta itää kohti. Tuli yht'äkkiä rajaa lähetessä halu
heittäytyä pois ja jäädä Suomeen. Se sama tunne tulee tavallisesti
ainakin siirtyessä maasta toiseen ja siihen sekaantuu hiukan
epämääräistä surumielisyyttä. Mutta suomalaiselle, hänen vaikka vain
lyhyeksikin aikaa ja varsinkin ensi kerran ollessaan tätä askelta
ottamassa Suomesta Venäjälle, tulee siihen lisäksi vielä jotakin
muutakin. Vaan onhan toiselta puolen niinkin, että outoudella on oma
viehätyksensä, että koski aina vetää partaalleen ja että kääpiötkin
tekevät retkiä jättiläisten maahan.

Joutua yht'äkkiä tuohon valtakuntaan, joka ulottuu yli kuudennen osan
maapalloa ja jonka asukasluvussa me emme ole enemmän kuin hietajyvä
meren rannalla, joutua siihen pääkaupunkiin, josta tuota maata
hallitaan ja josta kaikki käskyt käyvät tämän jättiläiseläimen
etäisimpiin jäseniin,--tuntea itsensä turvattomaksi näiden jäsenien
välissä--se on samalla hirvittävää ja puoleensa vetävää.

Ja ne jäsenet, ne sormet, kynnet ja tuntosarvet, ne tuntuvat jo kaukana
toisella puolen Suomen rajan. Kaukaisille saloillemme ei venäläinen
vaikutus tosin vielä ole tunkeutunut. Mutta pienimmässäkin
maaseutukaupungissa sykkii jo jokin suoni suuresta ruumiista: jos ei
muuta, niin on ainakin sähkösanomakonttorin kyltti venäjänkielinen. Ja
Helsingissä on jo yhden ison valtasuonen pää, joka on jokapäiväisessä
ja suoranaisessa yhteydessä suuren sydämensä kanssa. Venäläinen kokardi
ja venäläinen univormu, venäläiset ajurien puvut, kylteistä ja katujen
nimistä puhumattakaan, ne ovat joka päivä silmäimme edessä. Oma on
kuitenkin aina voitolla, oma kieli kaikuu kaduilla ja toreilla,
talonpojilla on suomalaiset pukunsa ja kaikissa oloissa on kansallinen,
tuttu värityksensä. Vieras väritys on vain kuin poikkitelainen raide
kotimaisella pohjalla, jonka se saa sitä kirkkaammin astumaan esille.

Mutta Kaipiaisissa tulevat junat vastakkain, toinen menee Helsinkiin,
toinen Pietariin. Ja se, joka menee Pietariin, se tuo jo piankin
leyhäyksiä Pietarista vastaamme. Lappeenrannasta ja Viipurista tuoksuaa
vaunuihin yhä enemmän venäläistä ilmaa. Sieltä tulee venäläisiä
pikkukauppiaita ja torisaksoja litteissä lippalakeissaan--ne näkyvät
muuten ranskalais-venäläisen ystävyyden merkiksi syntyneen
pariisilaismuodin mukana tulleen toistakin tietä kauppaan ja kaupasta
suomalaisten herrasmiestenkin käytäntöön; sieltä tulee kauhtanoihin,
leveihin housuihin ja leveäkantaisiin saappaisiin puettuja talonpoikia
ja niiden väliin istuutuu kirjavahameisia ja -huivisia naisia, jotka
levittävät nyyttinsä ja pussinsa--yhtä pehmoiset kuin he ovat itsekin--
hyllyille ja penkeille, ja ristivät silmänsä syömään ruvetessaan.
Samalla ovat supisuomalaiset kolmannen luokan matkustajat vähitellen
tippuneet tielle; yhä harvemmin sattuu korvaan hämäläiskorkoinen
suomalainen sana ja vaunussa alkaa päästä voitolle ymmärtämättömän
kielen porina. Ja nekin, jotka suomea puhuvat, ne puhuvat sitä
vieraalla murteella; seassa on outoja sanoja ja ääntäminen soi
muukalaiselta.

Käsitämmehän toisemme kuitenkin ja alamme puhella. He ovat
rajapitäjistä, Uudeltakirkolta, Valkeasaaresta, Parkalasta y.m. Tulevat
Suomesta, ovat käyneet Lappeenrannan markkinoilla, saavat tietää, että
olemme Helsingistä ja alkavat puhua Pietarista. Eivät voi käsittää,
ettemme me ole käyneet Pietarissa ja naurahtavat meille siitä kuin
säälitellen. He käyvät siellä kaksi, kolme kertaa viikossa, vievät
sinne voita ja maitoa ja kermaa. Saattaahan sitä Suomessakin asua,
mutta sehän se vasta kaupunki on Pietari! Siellähän ne vasta kadut on
ja suuret talot ja hovit, siellähän vasta rahaa on ja siellähän on
kaikki tavara »huotavampaa» kuin Suomessa. He puhuvat siitä sillä
innolla, jolla puhutaan omasta, ja laskevat tulonsa ja menonsa ruplissa
ja kopekoissa.

Tuntuisi ehkä ikävämmältäkin, ellei heistä kuitenkin huomaisi, että he
sittenkin ovat suomalaisia, että kieli lausuu sekaan sotketut
venäläiset sanat suomalaisella korolla ja että vieras kansallisuus ei
ole vuosisatain kuluessa kyennyt tunkemaan kuorta syvemmälle. Vaikka
meri heittääkin hietansa rannalle ja peittää sen, niin tulee toinen
aalto ja vie sen takaisin ja kallio on aina sama--suomalainen.

Tuo ajatus tuntui lohdutukselta eikä suinkaan niinkään laihalta. Kun ei
vapaaehtoinen venäläistyminen, jota ovat olleet auttamassa kaikki
ulkonaiset olosuhteet, ole sen suurempia hedelmiä kantanut näillä
rajamailla, niin voihan toivoa, ettei pakollinenkaan
venäläistyttäminen, jolla ovat vastassaan kaikki n.s. luonnon lait, ole
onnistuva pyyhkimään kokonaista kansaa pois kansojen joukosta.

Ja kun olin saavinani tuon vakuutuksen itselleni, niin tuntui minusta
siltä kuin olisin paljoa levollisemmin voinut siirtyä rajan yli.

Se tuli se raja niin päivän selvästi, niin yhtäkkisesti ja n.s.
kaikessa loistossaan näkyviin jo Valkeasaaren asemalla. Ensinkin
tullivirasto, jossa venäläisiin pukuihin puetut virkamiehet tuskin
osasivat suomenkieltä. Sitten ravintola, joka ryyppylaseineen ja
voileipineen oli järjestetty venäläiseen tapaan, jossa hinnat sanottiin
venäjäksi ja jossa palvelija--tuollainen mustaviiksinen, sileäposkinen
tiskintakainen punakka mies--ei ymmärtänyt muuta kuin venäjänkieltä. Ja
Suomi oli yht'äkkiä kuin kokonaan kadonnut. Vielähän olivat
rautatievaunut samat kuin Helsingissä, vielähän osasivat
rautatiepalvelijat Pietarin asemallakin suomenkieltä ja kelpasi siellä
Suomen raha. Mutta ulos tultua ilmoittivat ajurien huudot
vastaansanomattomasti, että oltiin Venäjällä, niinkuin todella
oltiinkin. Oli ehdottomasti siirrytty rajan yli ja muutettu maasta
toiseen.

Mutta juuri se, että oli niin tapahtunut, että todellakin oli olemassa
raja, että se ei ollut umpeen kasvanut ja että se kuitenkin niin
selvästi näkyi, se teki sen, että alkumatkan alakuloisuus ja
hetkellinen pessimismi oli haihtunut.

Eikä koskaan ole vierailla mailla matkusteleminen ja oudoissa oloissa
oleskeleminen niin turvallista kuin silloin, kun on oma evässäkki
mukana ja kun on luottamus siihen, että on jotakin, vaikka olisi
vähänkin. Siksipä ei Pietarikaan herättänyt muunlaisia mielialoja kuin
muutkaan suuret maailmankaupungit.

Itää tuntui nyt voivan ruveta katselemaan samoilla silmillä, samoilla
tunteilla ja yhtä tyynesti ja puolueettomasti kuin oli ennen katsellut
länttä.

       *       *       *       *       *

Mitenkä sitten itse Pietari vaikuttaa ensikertalaiseen? Sen kysymyksen
olin usein tehnyt itselleni ja koettanut sitä »kuvitella». Mutta
millaiseksi olin sitä kuvitellut, sitä en enää osaa sanoa. Sillä
tavallisesti käy aina niin, että samassa, kun on jotakin
todellisuudessa nähnyt, samassa unohtaa kaiken, millaiseksi oli sen
ajatellut. Saan siis kertoa vaikutelmani sellaisina kuin ne todella
tunsin.

Suomen rautatieasema, joka on aivan kaupungin laidassa, on ainakin
siihen nähden hyvälle paikalle asetettu, että sieltä keskikylään
ajaessaan voi nähdä suuren osan varsinaista kaupunkia, jonka
luonteeseen siis jo ensi matkalla saa tilaisuuden tutustua. Niin pian
kuin ajuri oli muutaman tonttivälin ajanut, pisti silmään tien
tasaisuus. Sai hetikohta sen vaikutuksen, että Venäjän pääkaupunki on
tasangolle rakennettu. Tuon pitkän, huimaavan pitkän kadun varrella
kulkivat kaasulyhdyt kahtena yhdensuuntaisena viivana sekä eteen että
taakse niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ei näy mutkaa eikä kukkulaa, ja
se näyttäisi voivan jatkua samalla lailla vaikka Uralin vuoriin, jos ei
jokia olisi estämässä. Tasankoja ja jokia--ja tuossa on jo jokikin,
itse Nevajoki. On pimeä eikä voi nähdä sen laineita, muuta kuin minkä
lyhdyt pitkältä ja leveältä sillalta niitä vähän valaisevat. Virtavat
ja mustat ne ovat ja liikettä siellä on myöhään illallakin.
Arvattavasti on tuo tuolla suuri raskas hinaajalaiva, jonka lyhdyt
tuskin liikkuvat, mutta tuo nopeasti lähenevä valopilkku on varmaankin
yksi noita suomalaisia pikkulaivoja, jotka kuuluvat välittävän
matkustajaliikettä Venäjän pääkaupungin vesillä. Jotakin hyväähän sitä
siis meistäkin lähtee: näkyyhän ainakin kelpaavan suomalaiset
kulkuneuvot, sillä jollen erehdy, niin on ajurini hevonenkin ruumiin
rakennuksesta päättäen puhdasta suomalaista rotua. Leveä ja mahtava--
juuri semmoinen kuin jokien maan pääkaupungissa tulee ollakin--on
Nevajoki. Sen päätän noista tulista, jotka lukemattomina lyhtyinä
tuikkavat niinkuin tuikkaisivat Viaporin puolelta. Enkä muista koskaan
ajaneeni niin leveän sillan yli kuin tämä.

Sen toisessa päässä oli pitkä kasarmimainen rakennus ja samanlainen
tulee vastaan toisellakin rannalla. Se on synkkä, harmaankeltainen
ryhmä, jonka unisista ikkunoista ei näy kuin muutamista vähän
epämääräistä valoa.

Nurkassa on kaasulyhty ja porttikäytävän kamanassa tuikkaa toinen,
jonka valossa tähystävä silmä erottaa vahtikojun, ruskean sotamiehen ja
haamuja mustista tykeistä, jotka lavettiensa päältä ojentavat pyöreät
kitansa katua kohti.

Tietysti pitää niin ollakin, sillä ollaanhan nyt tasankojen, jokien,
sotamiesten, kasarmien ja kanuunien maassa. Siinä on karakteeria
tuossa, tämän maan luontaisinta luonnetta. Ja tuo kostea pimeys ja
pitkät matkat valolyhtyjen välillä, se on kuvaavaa sekin.

Ja pitkän aikaa ajaa hän, ajurimme, meitä samanlaista seutua myöten.
Kaikki talot näyttävät kasarmeilta ja kaikki on yhtä suoraa tasankoa.
Tuuli puskee vastaan niin leveästi ja voimakkaasti kuin ei sen koskaan
olisi tarvinnut uuvuttaa itseään mäkien yli kipuamalla; se on
vihuritonta, yhtämittaista tasangon viimaa, joka parhaillaan saapunee
tänne sisämaan aroilta ja on täällä yhtä kotonaan kuin sielläkin.

Mutta tuossa on kupukattoinen kirkontorni, jonka kupari heikosti
kimaltelee kadulta tulevassa valossa. Ajuri ristii silmänsä, ja
luultavasti oli se jonkin pyhimyksen kuva tuo valopilkku oven kupeella
seinässä.

Joet ja tasangot ... kasarmit ja kirkot ... ajattelen itsekseni.

Mutta sitten alkaa katu vähän vilkastua ja tulla valoisammaksi. Voin jo
erottaa käytävältä ohikulkevia ja vastaantulevia ihmisiä. Ne olen
nähnyt usein ennenkin nuo samat vartalot, nuo samat litteät lakit, ja
tasaisiksi leikatut tukat, nuo punaiset paidat liivien alla, nuo pitkät
esiliinat ja leveät lahkeet kenkien varsien sisässä. Se on venäläinen
mushikka tuo, joka hedelmiä ja jäätelöä kaupalla liikkuu valtakunnan
eteläisimmistä osista sen pohjoisimpiin ja joka tulee vastaan
Suomessakin, missä vain lienee vähänkin väkeä koolla ja vähänkin
kulkuneuvoja. Täällä hän häärii joka paikassa ja on alituisessa
hommassa. Näin hänet jo Suomen rautatiellä, asemalla niitä jo tuli
vastaan useampia ja nyt niitä vilisee, mihin vain katsoo. Puotien
ikkunoista näen hänet vilahdukselta tiskin takana tavarakääryä
sitaisemassa, tuossa tulee toinen samanlainen puodista ulos ja kolmas
menee sinne sisään. Ne näkyvät olevan tavarakuskeina, kadunlakaisijoina
ja ryhmittäin seisoo niitä kadunkulmissa. Kaikki ne ovat niin
samanlaisia ja tarkemmin katsoen on niitä joka taholla. Ja minä en
luule erehtyväni päätelmässäni, että jo olen ehtinyt nähdä pääedustajan
Venäjän kansasta, päätyypin noista monista miljoonista, jotka
muurahaisina häärivät noilla tasangoilla, juoksentelevat noiden jokien
varsilla ja joita varten ovat nuo kirkot ja kasarmit.

Siinä on omituisuutta tässä maassa, joka heti ensi näkemällä saa sen
niin selvästi vieraankin silmään pistämään.

Ja kun sitten seuraavina päivinä olen kävellyt ja päällisin puolin
tarkastellut tätä kaupunkia, on sen omituisuus tullut yhä enemmän
näkyviin.

Sillä kansallisempaa pääkaupunkia tuskin on toista Euroopassa. Paitsi
noita jo mainittuja muistuttavat maan oloista ja kansan luonteesta
lukemattomat muut seikat. Eivät missään ole kadut niin leveät kuin
Pietarissa, mutta ei missään ole maatakaan niin viljalta. Ei missään
tapaa sellaisia muodottomia rakennusryhmiä kuin täällä, mutta mikäs
kehittäisikään muotoaistia lakeitten arojen kansassa, jonka silmä aina
vain näkee taivaan sulavan maahan etäisten näköpiirien perillä.
Sellaista kullan kiiltoa ja kirkuvaa värien helakkuutta kuin täällä ei
liene muualla kuin itämailla, mutta sieltähän nämä ovat tulleetkin nämä
ja siellähän se tämän pään ruumis vielä vyötäisiään myöten seisookin.
Sitä makeutta ja lihavuutta, jota tiukkuvat ruokapuodit ja sitä
rasvaisuutta, jota kihoilee kyökeistä aina kadulle saakka, voisiko sitä
ollakaan muualla niinkuin täällä, jonne mustan mullan maa vyöryttää
kaikki parhaat tuotteensa! Ja sitä tyytyväisyyttä, sitä herttaisuutta
ja sitä mesisuloutta, joka on venäläiselle luonteelle niin omituinen,
mistä se tulisi muusta kuin siitä, että hänen maansa on runsasantinen
ja yleensä niin alttiisti palkitsee hänen vaivannäkönsä! Hän on
huoleton ja hyväluontoinen ja tulee niin helposti liikutetuksi, ja kun
hän on juonut vähän, niin ei hänen keveät verensä nouse vihan ja
katkeruuden raivona hänen päähänsä, vaan hän tahtoisi innossaan
suudella kaikkia ja koko maailmaa. Ja kun hän saa hyvän hevosen
eteensä--ja niitä hänellä on nopeita kuin hirviä--niin huikkaisee hän
sille ja laskee täyttä karkua pitkin rajatonta Nevskiään, jossa
varovainen muukalainen kääntyy hänen jälkeensä ja kysyy kummastellen,
kuinka tällainen meno on mahdollista. Mutta siksipä onkin hän sen
rakentanut niin pitkän ja leveän, että hän keskellä säädyllistä
Eurooppaakin saisi säilyttää esi-isiltä perityt omituisuutensa ja antaa
keuhkonsa puhjeta hänelle tarpeeksi tulleeseen hihkaisuhuutoon.

Sanalla sanoen, Pietari on kyllä eurooppalainen kaupunki--niin
väitetään--mutta ennen kaikkea on se kuitenkin venäläis-kansallinen
kaupunki, ja se käy ilmi jo ensi kävelyllä sen suurimmillakin ja
länsimaisimmilla kaduilla. Eurooppalaiset muotimakasiinit ovat
rinnakkain perin venäläisten lauhkojen kanssa, länsimaiset
pariisilaisravintolat tuiki kotimaisten teenjuontipaikkojen ja
»traktiirien» kanssa, ja ulkona kävelee jälekkäin muotiherra ja
mushikka, muotinainen ja omamainen maatushka. Kiiltäviä,
neliskulmaisia, yleismaailmallisia herrain vaunuja kiitää ylös ja alas
Nevskiä pitkin kumipyörillään, mutta silmä livahtaa pian niiden sivu ja
seuraa raskasrakenteisia monimutkaisia lastivaunuja, joissa suuret
hevoset kulettavat avarana porttina päänsä päällä tuon leveän
kansallisen luokin. Jälkimmäinen omituisuus on aina voitolla ja antaa
sen vaikutuksen kuin se olisi heille itselleen rakasta ja kuin he
olisivat siitä itsetietoiset ja ylpeät, tästä omasta kuosistaan.

Tämä kaupunki se on sen jättiläisen pää, jonka sydän on tuo kuuluisa
metropoli Moskova ja josta se ylläpitonsa imee. Sen pään ulkopiirteet
ovat ehkä hiukan hienontuneet eurooppalaisen sivistyksen vaikutuksesta,
mutta silmissä on aito venäläinen ilme ja otsaryppyjen alla asuu
aitovenäläisiä ajatuksia.

Se olisi hauskaa nähdä ja se vaikuttaisi miellyttävästi, jos vain nämä
aivot ymmärtäisivät, että muutkin ja pienemmätkin rakastavat itsessään
samanlaatuista omaa omituisuuttaan ja että se, mikä heille itselleen on
kallista ja pyhänä pidettävää, se sama on yhtä kallista ja pyhää
muillekin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia ja matkakuvia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.