Title: Rauhan erakko
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rauhan erakko" ***


RAUHAN ERAKKO

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1922.



I.


Lieneekö missään niin viihdyttävää katsella maailmaa ja mietiskellä sen
menoa kuin vuorilaakson pikkuravintolan edustalla, seinämäpenkiltä,
räystäskaton alta. Siinä ei juuri koskaan tuule, ja siinä on ainainen
auringon ja sateen suoja. Ennenkuin päivä ehtii niin alas, että se
kuontuisi paistamaan räystään alle, joutuu se jo vuoren peittoon, ja
kun sade laakson pohjassa melkein aina putoo kohtisuorana, ei se pääse
tunkeutumaan syrjästä siihen, missä istumme. Satoipa tai paistoi, aina
siinä istuu joku matkamies tai talon vakinainen vieras, jalat ojoina
pöydän alla, selkä seinään nojaten, katse suunnattuna ylös vuoristoon.
Kaikkein tavallisimmatkin kasvot, kaikkein kylmin ja järkevin silmä
saavat siinä jonkinlaisen haaveilevan, hyväntahtoisen ilmeen. Ja
ennenkuin vuoriston varsinainen asukas menee iltaisin levolle, viettää
hänkin siinä hetkisen katsellen elämää edessään laaksossa ja liikettä
alppijärven pinnalla ja rauhaa ylhäällä vuoristossa, missä ylinnä
sädehtii ikuisten lumien hehku milloin häikäisevänä valkeutena, milloin
hiiltyvänä punana.

Meitä istui siinä, harva se päivä, aina joitakin matkailijoita--olen
ikämies, joka jo vuosikausia olen käyttänyt loma-aikani hiljaisiin
vuorivaelluksiin--joukossamme ravintolan säännölliset vieraat: pappi,
postimestari, metsäherra ja pari naapuritalon isäntää, jotka
määrätunnillaan, vähää ennen auringon laskua, saapuvat maistelemaan
mikä oluttaan, mikä viiniään, ja kuuntelemaan matkailijain juttuja,
heidän keskustelujaan päivän tapahtumista, maailman politiikasta ja sen
semmoisesta. Ja olihan siinä puheen ainetta ja kannunvalamista
arkkiherttuan murhasta ja Itävallan ja Serbian kireistä väleistä...

Edessäni on pohjukka alppijärveä, joka kapenee laakson pohjaa kohti.
Lahden ympärillä nousevat rinteet melkein pystysuorina korkeuksia
kohti. Vuoren ja veden välissä on kummallakin rannalla kaistale
tasaista maata, viljava rannikko, jossa heilimöivien ruispeltojen ja
kukkivien ja tuoksuvien apilasniittyjen keskestä kohoaa kyliä kylien
vieressä pikku metsikköjen ympäröimine kirkkoineen ja taloineen.
Vuoriston vieraita tulee ja menee, kaikista maista--muut menevät, minä
jään, ensin päiviksi, sitten viikoiksi, niinkuin tapani usein on
pysähtyä, löydettyäni mieleiseni paikan. Oli usein, niinkuin tässä
olisi voinut olla kaiken maallisen matkani määrä, ja niinkuin maailma
tuolla vuorilla ja vuorten takana ei olisi ollut sen valmiimpaa ja
elämä antavampaa kuin täälläkään. Oli niinkuin juuri tässä maailman
sydän olisi sykkinyt lämpimimmillään, sen keuhkot hengittäneet
raittiimmillaan ja sen aivot ajatelleet kirkkaimpia, rauhallisimpia ja
onnekkaimpia ajatuksiaan ikäänkuin minunkin puolestani, mutta samalla
minunkin kauttani. Vasta tässä eikä niissä suurkaupungeissa ja
kulttuurikeskuksissa, joiden kautta olin tänne tullut ja jotka kyllä
olivat täyttäneet mieleni innostuksella ja ihmettelyllä, oli minusta
maailma niin valmis, ettei siihen ollut mitään lisättävänä. Täällä
olivat luonto ja kulttuuri käsikkäin, sylikkäin--laaksossa kaupungit
tehtaineen, laitoksineen, vuoristossa karu luonto, napaseutu, käden
ojentaman päässä. Täällä on ainaista vaihtelua ja virkistystä. Kun
täältä lähden, vien mukanani hengen ja ruumiin terveyden, uskon onneen
ja rauhaan ja hyvinvointiin ja siihen, että kaikki maailmassa--ainakin
yhdessä sen parhaista paikoista--on, niinkuin ollakin pitää. Se oli
ajatusteni ainainen toistunta. Rakensin siinä uudestaan ja aina
uudestaan ajatus- ja tunnemaailmani, kun se pyrki joutumaan epäkuntoon.

Alppijärven perimmässä pohjukassa oli vuoren kulmauksessa kahden
rautatietunnelin suut ja niiden välillä kallioon hakattu avoin holvi,
jota myöten junat syöksyivät tunnelista toiseen, kadoten melkein
samassa, kun olivat tulleetkin. Kansainvälinen maailmanliikenne tykki
siinä kuin veri valtasuonessa. Tuon tuostakin, jotenkin säännöllisin
väliajoin, puhalsi juna toisesta tunnelista sisään ja toisesta ulos.
Juuri vähää ennen saapuvan junan tuloa pullahti aukosta esiin milloin
musta savu, milloin valkoinen höyry, ja samoin jätti menevä juna
jälkeensä pilven, joka tuskin oli haihtunut, kun toinen syntyi tilalle.

Oli niinkuin vuoristo siinä olisi elänyt ja hengittänyt, niinkuin
siellä jossakin sen sisimmässä olisi ollut kätkössä sydän, joka imi
vanhaa pilaantunutta verta itseensä, pusertaakseen sen puhdistettuna ja
uudistettuna takaisin maailman elimistöön lakkaamattomana vaihtovirtana
pohjoisesta etelään, lakeuksilta vuoristoon ja takaisin. Tuo liike oli
säännöllistä kuin kellon heilurin liike, oli niinkuin luonnon oman
sydämen sykintää--maanalaisen voiman pulpahtelua lähteestä, joka ei
tyrehdy, ennenkuin itse elämä maapallon uumenissa hyytyy ja uupuu. Se
toimi sellaisella voimalla ja tärkeällä täsmällisyydellä, että sitä
katsellessa tuntui, niinkuin tuon valtasuonen tukehtumisen täytyisi
tietää koko maailman elämän tukehtumista ja epäjärjestykseen
joutumista. Panihan pieninkin häiriö junien toiminnassa, lumivyöry,
maanvieremä, särkynyt silta, kaikki kellot soimaan ja kaikki langat
ulvomaan. Ja sen poistamiseksi ponnistettiin viimeinen tarmo...
Tietoisuus siitä ja kaikesta muusta hyvästä teki tässä mielen hyväksi
ja sopusointuiseksi ja olemisen turvalliseksi. Oli viihdyttävää siitä
aattelehtia, istua kuin virran reunalla veden vilinää katsellen.

Oli taas tullut uutta väkeä ravintolaan, seurue ylioppilaita jostakin
Sveitsin yliopistosta, rauhankongressilaisia, matkalla Roomaan, eri
maista, englantilaisia, pari saksalaista, ranskalainen, venäläinen,
mikäli heidän kielestään voi päättää, innostunutta, äänekästä nuorta
väkeä, jotka tekivät huomioitaan kaikesta, puhuivat lakkaamatta siitä,
mitä näkivät, ilmaisten mielipiteensä kaikesta. Heitä yhdisti, paitsi
aatteensa, vuoristomatkan yhteinen tarkoitus, vuorille nousu samassa
seurassa, saman oppaan johdolla. He olivat valloittaneet jo useita
huippuja ja levänneet tässä pari päivää. Nyt oli heidän aikomuksensa
lähteä entistä pitemmälle jäätikkö- ja huippuretkelle ja painaa,
vuorten yli päästyään, niiden eteläisiä rinteitä ikuiseen kaupunkiin.

Edessämme pöydällä oli telineelleen asetettu aina valmis kaukoputki,
jolla kukin nuorista miehistä vuorostaan tarkasteli seudun
nähtävyyksiä. Harhailtuaan huipulta huipulle, seurailtuaan karjan
käyskentelyä alppilaitumilla, tutkittuaan elämää ja liikettä
vuoristokylissä jyrkänteiden partailla vei katsoja tähystimensä lopulta
taas siihen, mihin oli sen ensiksi asettanut: seuraamaan junia
tunnelien suulla, ja jääden ajanvietteeksi kello kädessä laskemaan,
kuinka monen minuutin kuluttua uusi juna aina on tuleva esiin.

--On totta, mitä sanotte, myönsi minulle heistä muuan ... siinä käy
maailman liikenne todella täsmällisesti kuin kellon heiluri--nyt meni
Rooman salamajuna--nyt tuli Berliinin pikajuna--se liikkuu todella
miltei matemaattisella tarkkuudella ... joka seitsemäs minuutti ulos ja
joka seitsemäs minuutti sisään. Ja semmoistahan se on kautta koko
maapallon, Kapmaasta teidän Lappiinne! Veri kaukaisempien hiussuonten
päässä liikahtelee ehkä hitaammin kuin keskuksessa, mutta liikahtelee
sittenkin, sama veri, säännöllisesti oikuttelematta, keskeytymättä.

--Se on kaunis sellainen ilmiö! innostui toinen. Minusta se on
suorastaan kaunis!

--Säännöllisyys, täsmällisyys, järjestys yleensä ovat ihanimpia
ilmiöitä maailmassa! puhkesi kolmas. Kuta pysyvämmiksi ne käyvät, sitä
sopusointuisemmaksi, sitä ihanammaksi minulle maailma käy. Kun ihmisen
järjestämä elämä kerran pääsee toimimaan samalla täsmällisyydellä
kautta koko maapallon kuin aurinko noustessaan ja laskiessaan...

--Mutta sehän toimii jo! Auringon kello peittyy pilveen ja pettää,
mutta kronometrikello ei koskaan petä. Aurinko ei kykene hajoittamaan
usvia, joihin meri kietoo valtamerilaivan, mutta langaton lennätin sen
jo tekee.

--Voiko enää yleensä ajatella suurempaa järjestyksen ja täsmällisyyden
saavutusta, kuin että matkustaja, lähtiessään Vladivostokista, voi
laskea minuutilleen, milloin hän Siperian, Euroopan, Atlantin ja
Amerikan mantereen yli kulkien saapuu San Fransiskoon! Se on
rauhallisten valtojen riemuvoitto, jommoista maailman historiassa ei
mikään muu aika ole kyennyt saavuttamaan.

--Puhutaan Jumalan _pyhästä_ maailmanjärjestyksestä--paino sanalla
"pyhä", virkkoi nuori mies, joka kaikesta päättäen oli saksalainen,--on
puhuttava Jumalan pyhästä maailman_järjestyksestä_--paino sanalla
"järjestys".

--Ilmiö tuossa on semmoisenaan korkean ihanteellinen! huudahti toinen
saksalainen. Se, mikä tapahtuu siinä kahden tunnelin välillä, on
enemmän kuin näkyväinen ilmiö maailmanjärjestyksestä--se on kuva
toteutuneesta maailmanveljeydestä, koko kulttuurimaailman
yhteenkuuluvaisuudesta, sotien ja vihollisuuksien mahdottomuudesta
ainakin sivistyskansojen kesken ... se on _se_ sydän, joka siinä
sykkii.

--Toteutunut unelma tuhatvuotisesta valtakunnasta maan päällä!

--Elkää pilkatko unelmia, herra ranskalainen! Uskottehan niihin
itsekin, koska kerran olette matkalla rauhankongressiin. Unelmat onnen
maista toteutuvat pikemmin kuin luullaankaan. Se liikenteellinen
olotila, jossa nyt elämme, on tuskin puolen vuosisadan ikäinen--mikä
onkaan oleva olotila sadan vuoden kuluttua! Meidän suuren Venäjämme
autioimmat siperialaiset erämaat ovat silloin voitetut viljelykselle ja
sen kaukaisimmat kolkat saatetut elinkeskustain yhteyteen idässä ja
lännessä, kaikki eri maiden ja valtakuntien liikerajat poistetut--yksi
ainoa aikataulu yli koko maailman! Ihminen koko maailmassa yhtä
kotonaan kuin omassa maassaan! Mutta siitä on oleva seurauksena, että
kansainväliset ennakkoluulot häipyvät, että syntyy kansoja johtava
yhteinen yläluokka, joka maailmanteollisuuden ja maailmankaupan etuja
ajaen johtaa kansoja rauhan hengessä, että ihmiset huomaavat etupäässä
omien etujensa pakottavan heitä olemaan veljiä ja sillä tavoin
suhtautumaan toisiinsa.

--Runoilkaamme! Maljanne!

Puhuja naurahti ja näytti itsekin myöntävän sen runoksi, mutta toinen
jatkoi:

--Ja miksi emme runoilisi? Eikö ole runoa, mikä jo on olemassa, se,
_että_ olemme tässä, ja _miten_ olemme tähän tulleet? Missä olimme
eilen? Minä olin ahtaassa, kuumassa lukukammiossani pölyisen kadun
varrella--hyppäsin pikavaunuun, heittäysin vuoteeseen, nukuin pois
satain kilometrien matkan ja heräsin kokonaan toisessa maailmassa--
täällä vuoristossa. Matka, jommoisia ennen tehtiin ainoastaan
matkakertomusten avulla, toisten tai omain mielikuvituksen siivillä,
tehdään nyt todellisuudessa, pikajunassa, vieteripatjan päällä. Ja kun
olen palannut sinne takaisin, olen uusi ihminen, henkisesti ja
ruumiillisesti toinen, minä ja samoin tuhannet muut, joita nuo junat
kuljettavat. On viety puhdasta ilmaa ja tuoretta verta ja onnen
tunnetta ja häviön ja kuoleman vastustuskykyä täältä kurjimpien
etukaupunkien pilaantuneimpiin soppiin. Mitä kaikkea terveyttä,
puhtautta, raittiutta, voimaa ja uudistusta välittääkään tuo liikenteen
valtasuoni tuossa edessämme täältä vuoriston keuhkoista sinne
lakeuksien elimistöön! Lakkaamatta, kenenkään tahtomatta tai voimatta
sitä häiritä! Se on huimaavan suurenmoista! Jumalallista! Siinä ei
sittenkään ole pantava korkoa sanalle "järjestys", vaan sanalle "pyhä".
Minä en voi, en voi enkä tahdo nähdä muuta, kuin että ihmiskunta
sittenkin, jo nyt, elää ihmemaailmassa ja rientää pikajunan vauhdilla
tuhatvuotista valtakuntaansa kohti.

--Jolloin ei _saa_ olla häiriöitä, ei sotia, ei tauteja, ei ruttoa--!

--Jolloin koko maailmassa on olemassa yhteinen aikataulu.

--Jonka mukaan myös pian lennetään.

--Ja miksei?

--Myös kuuhun ja Marsiin?

--Jos kerran voidaan liikkua ja hengittää vetten alla, miksei opittaisi
liikkumaan ja hengittämään myöskin ilmattomassa avaruudessa, jonkin
puristetun aineen avulla?

He olivat hilpeällä mielellä, aateisku seurasi toistaan, heillä oli
kaikilla tarve uskoa ja innostua, rakentaa päähänpistojensa ja
virkeästi virtaavien veriensä pilvilinnoja samassa kimmoituksessa, kuin
missä vuori tuossa heidän edessään kimposi korkeuteen, lakaten siitä
vasta sitten, kun oli saavuttanut taivaan sinisimmän sinen. He olivat
lomalla, vapaudessaan jokapäiväisen elämänsä puristuksesta. Heidän
täytyi saada hurmautua näiden töiden tuloksista, joita heidän kansansa
olivat olleet kukin tahollaan luomassa, rakentaa torni taivaaseen,
vuorten korkuinen, ja ottaa sieltä alas ihmiskunnan onni--oli jotakin
miellyttävää, mukaansa tempaavaa ja samalla kadehdittavaa tuossa
tyydytyksen, ylpeyden ja uhman tunteessa, joka niin usein ilmenee
täällä ulkona, missä ihmiset ovat tietoiset tarkoituksistaan, missä ei
saamattomuuden ja ahtaiden olojen painostus saata heitä epäilyksiin
kaiken turhuudesta. Ja mikseivät ne tuollaiset rotukansat todellakin
voisi toteuttaa viimeisimpiä, huimaavimpia suunnitelmiansa! Mikseivät
ne voisi älyllään ja tarmollaan saada aikaan mitä tahansa, saavuttaa
mitä huippuja hyvänsä, nuo tuommoiset jäntevät, sotilaallisesti
karaistut, koulitut, älykkäät, järjestelmällisesti harjotetut sekä
ruumiin että sielun puolesta ... nuo, jotka voivat totella ja käskeä,
laskea kuin kone ja haaveilla kuin paimenhuilu ... alistua, kun
tarvitaan, tehdä aloitteita, kun pitää--kytkeytyä yhteen köyteen ja
valloittaa yhteisvoimin vaikeimmatkin huiput kaikilla aloilla--nuora,
joka riippuu heidän kunkin olalla ja jonka toveri solmii toveriin
nuoraan heidän lähtiessään astumaan vaarallisimpien jäätikkökuilujen
yli, siten hakien toinen toisestaan tukea, se on sekin kuin vertauskuva
siitä siteestä, joka yhdistää sivistyskansat heidän menestykselliseen
toimintaansa, siitä yhteenkuuluvaisuudesta, jonka avulla he täällä ovat
saaneet aikaan kaiken, minkä ovat saaneet.

En saanut sitä sanotuksi heille näin, niinkuin olisin tahtonut. Sanoin
vain:

--Eläköön innostuksenne ja uskonne, nuoret miehet!

--Kiitos, vanha herra! vastasivat he saman hyvän tuulen sävyssä.

Jokailtaiset talonpojat olivat saapuneet ja istahtaneet seuraan,
toisella puolella olevaan pöytään, juomaan iltaoluttaan. Kohta heidän
jälkeensä oli tullut pappi ja postimestari. Suopea, utelias ilme
kasvoillaan he kuuntelivat nuorten miesten innostunutta puhetta. Silmä
muhoili, se oli kylläkin hupaista kuunnella oluthaarikan ääressä,
joskaan se oikeastaan ei kuulunut heihin. Herrasväet puhuvat niin
paljon ... jaa ... jaa ... vaan antaapa heidän puhua, antaa heidän vain
pitää hauskaa, maksavat hyvin, tuovat rahaa...

Isäntämme oli noita tuttavallisia, kaikille toverillisia vuoriston
pikkuravintolain isäntiä, jotka hoitavat hotellinsa ja sen tarjoilun
melkein yksin, ainoastaan perheväkensä avustamina, katsoen samalla
velvollisuudekseen huvittaa vieraitaan, olla aina valmiina antamaan
heille neuvojaan ja tietoja ympäristön nähtävyyksistä ja ihmeistä. Hän
oli vieraitaan palvellessaan ilmeisellä mielenkiinnolla seurannut
nuorten miesten keskustelua, odottaen vain tilaisuutta ottaakseen
siihen osaa. Kun kaukoputki hetken ajaksi joutui vapaaksi, asetti hän
sen määrättyyn suuntaan korkealle vuoristoa kohti ja virkkoi:

--Minä kuulen, että herrat puhuvat tuhatvuotisesta valtakunnasta. Jos
herrasväkiä huvittaa, voivat he heti nähdä miehen, joka uskoo, että
tuhatvuotinen valtakunta ei ainoastaan kerran tule, vaan että se on jo
tullutkin.

Pappi rykäisi ja iski silmää talonpojilleen, tarkoittaen: Nyt se alkaa
taas!--ja talonpojat hymähtivät vastaan ymmärtäväisesti, niinkuin
tiedossa olevaa juttua odottaessa.

--Tämä ravintola on ainoa paikka kylässä, josta hänen asumuksensa on
nähtävissä. Hän lähti juur'ikään majastaan ja astuu parhaillaan
koirineen polkua alas ... nyt hän katosi kallion taa, mutta tuossa
tuokiossa hän taas tulee näkyviin ... olkaa hyvä!

--Kuka hän on?

--Hän on nähtävyys, sanoi postimestari,--yksi tämän paikan
merkillisyyksiä, eritoten tämän ravintolan.

--Kaksi tähteä Baedekerissä, ivasi vuorostaan pappi ja sai
talonpojiltaan hyväksyvän hymähdyksen.

--Hän on jotakin meille.

Se heistä, joka oli lähinnä kiikaria, katsoi ja kertoi:

--Siellä on todella vihreällä rinteellä hiukan puurajan yläpuolella
kivistä kyhätty asumus ja siitä alaspäin lähtevällä polulla mies, joka
näyttää olevan avopäin, pitkätukkainen, yllään ruskea mekko.

--Se on juuri hän.

--Hänellä on iso koira kintereillään ... koiralla on suussa jotakin ...
niinkuin jokin kori.

--Hän on nähnyt tulijoita alempana ja lähtenyt heitä vastaan ... koira
kantaa heille virvokkeita. Hän tekee aina niin, selitti isäntä.

--Onko hän jokin bernhardilaismunkki?

--Ei juuri munkki, vaan erakko, "ikuisen rauhan erakko", sanoi pappi
merkitsevästi venytellen.

--Pyhä mies.

--Vuoriston Tolstoi.

--Emme saa olla ilkeitä, hyvät herrat, valitteli isäntä.--Ja kääntyen
meidän pöytämme puoleen puhui hän puolustellen:

--Ei hän ole mikään varsinainen erakko, vaikka asuukin siellä melkein
yksin, kesät talvet. Hän on kaikin puolin merkillinen mies. Kaikki
matkailijat, jotka vain voivat, käyvät hänen luonaan. Hänellä on
ystäviä, jotka Amerikasta asti tulevat joka vuosi häntä tapaamaan. Hän
saisi heiltä rahaa kuinka paljon tahansa, jos vain tahtoisi, sillä
heidän joukossaan on miljoonamiehiäkin, mutta hän ei ota itselleen
penniäkään. Hän on hyvä mies, tavattoman auttavainen ja hyvää
tekeväinen. Laskettaisiinpa vain kaikki ne kuormat, jotka hän on meille
kantanut, ja ne eksyneet, jotka hän on opastanut, ja ne lampaat, jotka
hän on lumimyrskyn alta pelastanut... Herrat ja papit eivät voi häntä
sietää siksi, että hän uskoo hiukan toisin kuin he, kuiskasi hän
lopuksi minulle, joka olin ainoa, joka kuuntelin häntä koko korvallani,
sillä nuorista miehistä oli osa jo noussut, valmistautuen lähtemään.

--Nyt hän palaa takaisin ... reppu selässä ... joku toinen astuu
perässä ... ja vielä toinen.

--Ne ovat kai ne kaksi vanhaa herraa, jotka lähtivät täältä tänä
aamuna, sanoi isäntä.

--Ja hänkö uskoo, että tuhatvuotinen valtakunta jo on toteutunut maan
päällä? kysyi muuan vieraista, tyhjentäen lasinsa ja nousten.

--Ja ettei koskaan enää tule sotaa eikä riitaa eikä nälkää eikä
kallista aikaa.

--Se on _hänen_ vakaumuksensa, herra pastori. Eikö se ole kaunis
vakaumus, jolla se on? Eikö meidän kaikkien pitäisi koettaa uskoa
siihen, hyvät herrat? Kuinka oli kaksi vuotta sitten? Silloin pelättiin
sotaa ja kaikki uskoivat, että se tulee, ja matkailijoita ei saapunut
puoltakaan entiseensä verraten. Minäkin menetin kaksituhatta markkaa
vain pelkän sen pelon vuoksi. Jos ihmiset olisivat uskoneet, niinkuin
meidän erakko uskoi, että sotaa ei enää voi tulla, eivät olisi sitä
turhaan pelänneet.

--Mistä hän sen tiesi?

--Hänen madonnansa oli sen hänelle sanonut.

Papin ja postimestarin pöydässä kohautettiin olkapäitä ja vaihdettiin
katseita.

--Nyt muistelen kuulleeni tai lukeneeni jotakin sellaisesta miehestä.

--On hänestä kirjoitettu, ja on hänen kuvansakin ollut jossakin.

--"Eräs rauhan apostoli lähellä lumirajaa"--jossakin Lausannen
lehdessä?

--Sama juuri.

--Herrojen on nähtävä se mies, Jos herrat aikovat nousta ensin
Wildspitzelle ja sitten Hornspitzelle, sopii herrain toiselta tultua ja
ennen toiselle lähtöä levähtää hänen majallaan. Siitä on yhtä pitkä
matka molemmille huipuille; kaikki muutkin tekevät samoin.

--Mitäs oppaamme sanoo?

--Aioin juuri ehdottaa samaa.

Se keskeytyi siihen, nuoret miehet neuvottelivat oppaansa kanssa
viimeisistä valmistuksista, nousivat, ja alkoivat tehdä lähtöään.
Pöytää puhdistaessaan kuiskasi minulle ravintolan siivoojatar, jonka
kanssa olin tullut hyväksi ystäväksi:

--Mustatakit eivät voi sietää häntä siksi, että hän on hurskas mies ja
että hän palvelee omaa madonnaansa, joka ei ole saanut pyhän isän
valtakirjaa. Mutta hänen madonnansa on silti yhtä hyvä kuin kenen muun
madonna tahansa ja on jo tehnyt kuinka monta ihmettä liekään. Hän on
sanonut Hanselille, että hänen madonnastansa on tuleva maailman
valtijatar ja että se silloin on tekevä sen ihmeen, että lopettaa
kaikki sodat maan päältä. Hanseli uskoo siihen ja minä uskon myös,
sillä se voi olla totta, ja silloin ei kenenkään tarvitse mennä sotaan.

--Kuka on Hanseli?

--Poikani hän on. Erakolla ei ole ketään niin hyvää ystävää kuin
Hanseli... Monet muutkin uskovat häneen ja rukoilevat häntä... Heitä
tulee kaukaisistakin maista, jotka uskovat häneen. En ole ennen kuullut
edes niiden maiden nimiäkään, joista kaukaa tullaan hänen madonnansa
luo. Teidänkin pitäisi kerran käydä siellä.

Nuoret miehet tekivät tilinsä, maksoivat ja lähtivät.

He lähtivät, minä jäin. Tuli uusia matkailijoita, joita isäntä ryhtyi
palvelemaan.

       *       *       *       *       *

Matkoilla, ravintolaseurustelussa, vaihtelee kaikki ja keskeytyy kaikki
tavallisesti pahimmoilleen. Harva tuttavuus pääsee kehittymään ensi
asteeltaan. Kun koko maailmanarvoitus näyttää olevan ratkeamassa
pöytäkeskustelussa jonkun henkilön kanssa, josta tuntuisi voivan tulla
elinaikainen henkiystävä, huutaa juna, ja hän rientää pois, ja
punoutumassa ollut side on iäksi katkennut. Aivot jäävät täyteen
tilapäisiä vaikutelmia, niinkuin amatöörivalokuvia, joilla ei ole muuta
yhteyttä keskenään kuin järjestys rullassa. Usein laatat unohtuvat
iäksi kehittämättä koteloonsa. Minulle ei sen päivän elämyksistä jäänyt
mieleeni juuri muuta, kuin että editseni oli pyrähtänyt parvi iloisia,
innostuneita nuoria miehiä, ja että tuolla vuorilla jossakin oli joku
omituinen mies, jolle talonpojat hymyilivät ja josta pappi ja
postimestari olivat toista mieltä kuin ravintolan palvelijatar ja hänen
isäntänsä, joka nähtävästi suosi häntä siksi, että hänellä oli hänestä
jotakin hyötyä, tai ehkä siksi, että mies ja hänen majansa olivat
kiikarin saavutettavissa vain _hänen_ hotellinsa edustalta.

Jäi mieleeni myöskin jonkinlainen haikea tunne siitä, että minulla
nähtävästi ei enää olisi ollut voimia seurata noita nuoria miehiä
heidän retkillään huippujen korkeuksiin eikä myöskään siihen
innostuksen ja hyväuskoisuuden maailmaan, jossa he elivät.

Jäin vielä hetkeksi paikalleni räystään alle, odottamaan viimeisen
hiilloksen sammumista alppien lumihuipuilla. Syttyi valoja
alppikylissä. Erillään muista, niitä paljon ylempänä, tuikki yksinäinen
tuli. Olin nähnyt sen edellisinäkin iltoina, tietämättä mistä se tuli.
Nyt tiesin, että se tuli miehen asumuksesta, joka jostakin syystä
uskoi, että tuhatvuotinen valtakunta jo oli toteutunut maan päällä.

Mikä haaveilija lienee hänkin? Onhan niitä monenlaisia uskovaisia
maailmassa, niinkuin nuokin äskeiset nuoret miehet ... nekin omalla
tavallaan. Ja saivathan ne hetkeksi mukaansa minutkin.

Olinko taas ehkä antanut rintani liiaksi lämmetä toisten tulesta, jota
en kuitenkaan saa itsessäni kauemmin pysytetyksi? Sillä eihän minulla
sittenkään ole pysyväistä ja vilpitöntä uskoa siihen, mihin heillä. Ei
maailmanliikenne koskaan tule käymään niinkuin kello, eikä sen
kulttuuri koskaan toteutumaan siinä määrin, kuin he kuvittelivat. Onko
todellakin saavutettu se, mitä he luulevat saavutetuksi? Aina siinä
jokin vieteri tuon tuostakin katkeaa tai laakeri murtuu. Lieneekö
sittenkään mitään ylempää järkeä, joka sitä itsetietoisesti johtaa?
Maailma on kyllä jotenkuten joutunut liikkeelle ja kulkee kulkemistaan,
mutta mistä minä tiedän, eikö sen ehkä ole niinkuin lapsen
leikkilaivan, joka, peräsin koneellisesti vinoon asetettuna, kiertää
aikansa, kunnes joko pysähtyy tai töyttää aivan toiselle rannalle, kuin
mihin liikkeellepanijan oli aikomus se suunnata. Mutta vaikka ei
kävisikään niin, vaikka maailma tulisikin sellaiseen järjestykseen,
että sen liikenne kulkee yhteisen aikataulun mukaan, ja kaikki muu
toiminta sen mukaiseksi ... mitä sitten? Eivät maailman maantiet eikä
maailmanliikenne koskaan ole taanneet maailmalle rauhaa, vaan päin
vastoin ehkä helpottaneet sotia. Kuta helpommin ihmiset pääsevät
toistensa yhteyteen, sitä helpompi heidän on päästä toistensa kimppuun.
Taistelu ja sorto ovat aina olleet suurimmat valtateiden varsilla. Kuta
enemmän ihmiset ovat eristetyt toisistaan, sitä suurempi rauha
vallitsee heidän välillään. Mikä se lopulta järjestää ja hallitsee
maailmaa? Valta ja voima, oma etu ja itsekkäisyys. Roomalaisten
maantiet ja Napoleonin viertotiet--nehän syntyivät kaikki sota- ja
sorto- ja sorron ylläpitämistarkoituksia varten. Valloitushaluhan ottaa
haltuunsa ja käyttää heti aseenaan kaiken, mitä ihmisnero kykenee
saamaan aikaan. Ihastus tähän nykyiseen maailmanmainiuteen on
varmaankin ennenaikainen. Ihmiskunnan onnen ehtojen uudestaluominen ei
ehkä ollenkaan tule sieltä, tästä eurooppalaisesta erinomaisuudesta,
josta sitä odotetaan. Se luodaan ehkä jossakin aivan toisaalla, ehkä
joidenkuiden aivan toisten aatteiden ja voimien vaikutuksesta. Jossakin
uudessa Galileassa, jossakin erämaan kosteikossa, jollakin Himalajan
rinteellä on ehkä sanottu se taikasana, syntynyt se aate, jonka avulla
päästään ihmiskunnan onneen.

Havahduin näistä siihen, että edessäni puolihämärässä näppäsi
mandoliini, ja kohta alkoi tytön ääni sen säestyksellä laulaa. Se oli
kiertelevä italialainen taiteilijapari, nähtävästi isä ja tyttö. Ne
olivat kai köyhiä mierolaisia auringon, soiton ja taiteen kotimaasta.
Mutta mikä hioutunut vanha, korkea kulttuuri ilmenikään heidän
esityksissään! Minkä äärettömän pitkän henkisen kehityksen taipaleen
olikaan ihmiskunnan tunne-elämä kulkenut, ennenkuin ilon ja surun
ensimmäisestä raakalaispurkauksesta oli tultu sen taiteelliseen
tulkintaan tälläkään tavoin! Tuossa yksinkertaisessa lemmenlaulussa,
tulisessa ja kuitenkin puhtaassa, oli sielua, tunnetta, sopusointua ...
mitä onkaan kaikki maailman nykyinen koneellinen kulttuuri
saavutuksineen sen sydämen ja tunteen kulttuurin rinnalla, jonka runous
ja taide ovat aikojen kuluessa luoneet ihmisissä itsessään, heitä
hellyttäen, hienontaen ja heidän yhteenkuuluvaisuuttaan lujittaen. Koko
maailmahan tuntee, iloitsee ja rakastaa samalla tavalla paljon enemmän
kuin ajattelee ja toimii. Jos maailmanveljeyden tuhatvuotisen
valtakunnan toteutumisen avainta on, niin ehkä se on juuri siinä.
Siinä, miten tunnetaan yhteisesti, ja ehkä siinäkin, miten yhteisesti
uskotaan. Tunneveljeys, uskonveljeys, maailmanveljeys.

Mutta mitä minä tiedän? Ehkä on toinen yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja
minun puolestani saakoon kaikki olla ratkaisematta...



II.


Olin seuraavana aamuna toivioretkellä ylös vuoristoon. Mieleni oli heti
herätessäni siinä vireessä, että minun on siirryttävä sinne. Oli
sunnuntaiaamu. Matkallani ei ollut mitään erikoista määrää; tunsin vain
tarpeen nousta sinne, jonnekin hiukan ylemmä, jollekin toiselle
tasolle. Vaikken voikaan seurata kaikkia reippaita nuoria miehiä
_heidän_ huipuilleen enkä niitä heidän tavallaan valloittaa, niin
nousenhan, minkä minä jaksan. Missä ikuinen hanki loistaa kaikkein
häikäisevimmin, missä tuoksuu vain lumi ja avaruuksien ilma, sinne en
pääse, mutta ehkä kuitenkin niin ylös, että saan jonkin rinteen
juurella puristaa edes pallon nuoskeaa lunta kouraani ja levätä yöni
jossakin ladossa, vastakuivattujen alppiheinien päällä. Niissä on aina
jotakin yläilmojen tuoksua, jotakin viileää pohjolaa, niinkuin
merenrantaheinässä on meren suolaa, jotakin luonnon temppelin pyhää
suitsutusta, joka tuntuu vaatteissa vielä päiviä, niinkuin pyhän savun
tuoksu kirkonkävijöille jää muistuttamaan soitosta, laulusta, kauniista
alttaritauluista ja mielen hartaudesta.

Laakso, järvi ja koko vuoristo oli lähtiessäni vielä aamu-usvan
peitossa. Kuului laivain vihellyksiä järveltä, mutta laivoja ei
näkynyt. Laitumelle ajettavan karjan kellot kilisivät, ja paimenet
huhusivat, mutta niitä itseään ei näkynyt. Maailmanliikenne tunnelien
suulla, josta sen tie kulki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin, oli
sekin kätkössä. Junien kulun säännöllisestä kuminasta päättäen se kello
kyllä kävi, vaikkei näkynytkään sen heilurin liikettä.

Kiipesin jyrkän rinteen, satakunnan metriä ylöspäin järvilaaksosta,
toisen ylemmän laakson suuhun, joka oli kuin holviportti vuoriston
linnaan ja josta syöksyi vuoripuro laaksoon, usvan sisään, niinkuin
manalaiseen kurimoon. Kaupungit, kylät, kirkot, järvi ja sen rannat,
kaikki _se_ maailma siellä oli jäänyt kuin pilven alle, tämä täällä
pilvien päällä oli kuin kokonaan toinen maailma, helottaen heleimmän
auringon alla, niinkuin suoranaisessa kosketuksessa yläilmojen ja
taivaan kanssa.

Tie lähti suloisessa, viileässä aamun paisteessa viemään vuoripuron
vartta, joka milloin hyrskähteli pikku nivoina puiden siimeksessä,
milloin vilisi tyynempänä virtana niittyjen keskitse. Vuorien rinteet
milloin puristuivat ahtaiksi rotkoholveiksi, milloin laajenivat kuin
linnanpihoiksi. Ylhäältä sulavien lumien salalähteistä ruiskahteli
suihkuja kuin joistakin katonpäällisistä säiliöistä, muuttuen ennen
alastuloaan huuruviuhkoiksi, jotka ilmanhengen niitä heilauttaessa
voivat laajeta tihusateena kostuttamaan kokonaisia niittyjä.

Laakson pohjassa loistaa kuin alttari kirkon perällä sininen jäätikkö,
ja kuin alttaritaulu sen yläpuolella valkoiset huiput.

On yht'äkkiä niin juhlallisen epätodellista kuin arkena kirkossa.
Syntyy ajatus: kuinka eivät urut soi? kuinka kaikki tuo ei virka
mitään? kuinka täällä _voi_ olla niin äänetöntä--täällä, jossa voi
karjua ja pauhata ja jyristä, niinkuin olisi maailmanloppu tulossa?
jossa tuo puro, joka nyt lirisee puhtaana ja taivaansinenkirkkaana, voi
ryöpsähtää koko laakson täyttäväksi, savenharmaaksi tulvaksi, vieden
mennessään kyliä ja kirkkoja? jossa tarvitaan vain pieni horjahdus
vuoren räystäällä paisteessa torkkuvassa ilmapatsaassa--niin purkautuu
ukkonen, jonka räjähdykset monistuvat rinteestä rinteeseen
loppumattomana kaikuna? Kuinka kaikki nuo huiput, rinteet, metsät,
röykkiöt _voivat_ olla niin vaiti, että jos niitä ei näkisi, ei voisi
aavistaakaan niiden olemassaoloa? Vaaniiko vuoristo jotakin?
Valmistaako se ehkä jotakin yllätystä? Purkautuuko ukkonen ennen iltaa?
Katkeavatko pian jotkin herkät kantimet? Irtautuuko kohta kokonainen
lumirinne haudatakseen kaikki alleen? Onko huomenna, ehkä jo ennen
iltaa, kaikki toisin?

On yhä enemmän, niinkuin tämä kaikki olisi vain haavetta. Todellinen
maailma on siellä jossakin näkymättömissä, kuulumattomissa syvyyksissä,
suuren sumumeren pohjassa, jossa meressä tämä vuorisaari ui niinkuin
Islanti valtameressä, Atlantin ja Jäämeren vaiheilla. Siellä ovat
kaupungit, maat, valtakunnat, koko ihmiskunta, jonka kanssa ei ole
tarvis olla missään tekemisissä. On niinkuin joka kerta, kun astuin
purteen ja viiletin ulkoriuttojen taa, tai kun nousin suksilleni ja
piha-aitojen yli hiihdin tiettömään korpeen ja korvesta rannattomille
soille, ulkopuolelle yhteiskunnan, sen takalistoille, missä ei ole
mitään oloja eikä suhteita eikä voi syntyäkään. Tämä tässä ei kaikessa
jättiläisvoimassaan tyrkytä mitään eikä pakota mihinkään. Ei tarvitse
olla mitään mielipidettä mistään, ei ratkaista mitään, ei olla millään
kannalla mistään. Ajatukset tulevat ja menevät, sattumalta, ilman
mitään aihetta ja ilman mitään yhteyttä toistensa kanssa. Niinkuin
linnut oksalle ja oksalta pois--joka kyllä liikahtaa, mutta jolle on
yhdentekevää, mikä sitä liikautti, oliko se varpunen vai satakieli. En
tiedä, ovatko ne omiani vai muiden. Ne ovat kuin sunnuntailentelyllä,
omiksi iloikseen, ja tervehtävät vain ohimennessään. On suloista olla
niiden kanssa tämmöisissä rauhallisissa, miellyttävissä suhteissa--ne
kun tavallisesti kiusaavat ja painavat.

Ei kukaan kysy, mitä uskon vai enkö usko mitään. Ei mikään omassa
itsessäni vaadi siihen vastausta. Ja kuitenkin minä tuntisin voivani
uskoa mihin hyvänsä, katsoa jo toteutuneeksi eilisten nuorten miesten
haaveetkin maailmanrauhasta, kansojen yhteenkuuluvaisuudesta,
tuhatvuotisesta valtakunnasta--joihin he tuskin itsekään uskoivat,
vaikka koettivat siitä innostua.

Tuolla on Wildspitze. He ovat ehkä parhaillaan siellä valloittamallaan
huipulla tai ehkä jo, käyttäen hyväkseen aamukylmän aikaa, astelevat
sieltä alas hauraita hankisiltoja myöten jäätiköiden kuolemankuilujen
yli. Mitä he näkivät? Peittikö usva näköalan? Oliko koko heidän
retkensä siis siihen nähden turha? Mutta jäihän tyydytykseksi ainakin
se, että he tiesivät tehneensä kaiken, mikä oli heidän voimissaan.
Olihan siinäkin. Onhan elämän suurin ilo enemmän pyrkimisessä kuin
saavutuksessa.

Olen kävellyt itseni uuvuksiin, täytyy levähtää.

En pääse koskaan semmoisiin korkeuksiin minä, en lähimaillekaan; kun
muut heiluttavat hattuaan ylös avaruuteen, tallustelen minä reppu
selässä ojan pohjaa. Eikä minulla ehkä olisikaan heidän uskoaan eikä
heidän pyrkimisensä intoakaan, vaikka olisi heidän voimansakin. Mistä
sen saisi siellä meillä? Kotoiset huiput ovat matalat ja näköalat
ahtaat. Siellä matelee niin usein esille kysymys: mitä kuuluu meihin
maailmanmeno? Mitä meillä on hyötyä siitä, olipa se millainen tahansa?
Paraneeko meidän asiamme siitä, että maailma paranee? Pitäisikö
rakastaa ventovierasten ihmiskuntaa vain sen vuoksi, että se on
ihmiskunta? Hurmautuako siihen, että joskus, ehkä vasta tuhansien
vuosien päästä, alkaa se tuhatvuotinen valtakunta ja parantaa kaiken?
Joka toteuttaa kaikki haaveet siitä, mikä on oikein ja mikä totta?

Ja kuitenkin on haave, unelma, ainoa, joka on jotakin ja jonka vuoksi
kannattaa elää. Ainoastaan haaveessa toteutuu kaikki. Mitä toteutuu
todellisuudessa? Kun ei ihmiselle ihmisenä koskaan toteudu mikään, tai
ainakin äärettömän vähän--niin tuskinpa ihmiskunnalle ja
maailmallekaan? Mikä toteutuu vuorenkiipijälle? Hänessä on laaksosta
lähtiessään tunne, että hän pääsee, joskaan ei taivaaseen, niin ainakin
vähän lähemmäksi sitä. Mihin hän lopulta päätyy? Kuta ylemmä hän tulee,
sitä karumman hän kohtaa. Puut pienenevät, katoavat, tulee vastaan
vaivaiskoivu ja kanerva, sitten nurmikko, yhä surkastuneempi, sitten ei
sitäkään, vain kiviraunio ja sen yläpuolella ikuinen lumi ja kuoleman
kylmyys. Sen hän siis saavutti. Taivas hänen yllään ja ympärillään on
kyllä laajemmalla alalla, mutta ei yhtään lähempänä. Todellisuuden
tietä ei päästä edes ikuisuuden portillekaan. Ainoastaan haaveiden
lentimin sinne todella tullaan. Sillä ainoastaan kuvittelun takana ei
ole kuolemaa ja hävitystä ja ikuista jäätä, koska haaveesta syntyy uusi
haave yhä ylemmä ja ylemmä kiertävänä portaana.

Haaveesta ei koskaan pety, sillä kukaan ei ole nähnyt sen
toteutumattomuutta eikä vaadi sen toteutumista. Ainoastaan unelmiensa
tietä on ihmiskunta pyrkinyt ja päässyt toiveittensa viimeisille
perille. Niiden avulla se on luonut itselleen taivaansakin. Jo tuhannen
tuhansia vuosia sitten se on kaikkein viisaimpiensa viemänä tullut
siihen, että sen onni ei ole ollut rakennettavissa missään muualla kuin
siellä--mistä ei ole mitään ja mistä ei kukaan tiedä mitään. Se ei ole
koskaan todenteolla uskonut uskotteluihin maan päällä toteutuvasta
onnesta, ei että se sille koskaan saataisiin jotenkuten järjestetyksi
täällä. Heidän haaveensa kansojen veljeydestä, maailmanrauhasta, siitä
maapallon yhteisestä aikataulustakin täytyy olla vain haavetta,
voidakseen olla jotakin. Eihän se tuo ihmiskunta ajan pitkään siedä
silmiensä edessä mitään, minkä se on rakentanut. Niin pian kuin se on
saavuttanut jotakin, särkee se itse omat saavutuksensa. Samalla
voima-aineella, millä se poraa kanavan kahden valtameren välille, tai
puhkaisee tunnelin tieksi valtakunnasta toiseen, se räjähdyttää ne
umpeen. Se kyllästyy kuin lapsi leluihinsa, joka rakentaa hiekkaan
kauniin kaupungin muureineen, torneineen ja linnoineen, ja juuri kun on
sen saanut valmiiksi, pyyhkäisee sen sileäksi maan tasalle...

Mutta toisekseen ...

Olin levännyt, nousin; kuului riemuisa joiku joltakin karjamajalta,
johon hetken päästä vastasi toinen yhtä riemuisa joltakin toiselta
alpilta...

... _kun_ ihmiskunta ei kuitenkaan henno sitä haavettaan jättää? Kun
sen herkimmät hermot, sen runoilijat, ajattelijat, tietäjät, sitä
lakkaamatta aavistelevat ja siihen uskovat--kun karuimmat käytännönkin
miehet toimivat siinä hengessä, niin on heillä siis siitä ei vain
toivo, vaan näyttää välistä, kuin olisi heillä siitä varmuus. Mistä on
heillä se varmuus? Onko sellainen onnen aika joskus ollut olemassa,
koska haave siitä on voinut elää ja muisto pysyä? Ellei ihmiskunta
joskus olisi menettänyt jotakin Eedeniään, ei usko sen
takaisinvoittamisesta olisi voinut elää kautta vuosituhansien. Miksi se
kuuntelee noiden onnenaavistustensa siipien salaperäistä havinaa
hiljaisina öinä ja tyyninä, kirkkaina päivinä? Miksi se ajattelee
onneaan aina jossakin muodossa mahdolliseksi? Selittäähän se jokaisen
uuden keksinnön tulevaisen onnensa enteeksi ja takeeksi. Se tahtoo
luoda sen uhallakin--kaikki kansat sitokoot itsensä sitä varten yhteen
köyteen niinkuin vuorillekiipeilijät, sen huippua valloittaakseen...!
Kasvaahan näiden tällaisten uskovain luku yhä.

Istuskelin puron reunalla, jonka vesi oli sinisempi kuin taivas,
lepäilin nurmikoilla, joiden nukka oli hienompi kuin salonkimaton,
hengitin ilmaa, jossa oli mäntymetsän pihkan ja lämminneen kiviseinän
ja sulavan jäätikön yhtynyttä tuoksua...

Miksen uskoisi minäkin siihen, koska kerran koko maailma uskoo? Kun
nuoret miehet siihen innostuneina nähtävästi lisäävät sillä uskollaan
olemisensa iloa ja matkailunsa hauskuutta, miksen minäkin soisi
itselleni iloa ja mielenkevennystä siitä, että maailmassa kaikki on
niin hyvin, kuin suinkin voi olla, ja että se on kehittymässä yhä
parempaan päin. Sillä tunteella mieltäni täyttääksenihän minä
oikeastaan aina lähdenkin matkoille ... päästäkseni onnellisiin ja
ihaniin maihin ja nauttiakseni kaikesta niiden kauniista. Aivan
niinkuin ennen nuorena, kun sisäisen olemisen ja elämisen riemun
pakotuksesta nousin purteeni, jonka valkeat purjeet lepattivat
levottomina rannalla, ja lähdin ja laskin ulapoille vetävässä tuulessa,
keinuin keinumistani--ja niin oli taivaani _siinä_ ja onneni siinä,
tarvitsemattani odottaa sitä haudan takaa.

Täytän siis nytkin sillä tunteella mieleni. Käyskentelen ensin täällä
näissä viileissä laaksoissa tämän ihanan kesän, siirryn syksyn tullen
alppien yli, vietän talveni Caprissa--maailma on luotu minun ilokseni,
minun on lupa ottaa siltä kaikki, minkä se voi minulle antaa.

Tartun taas sauvaani ja lähden. Polku on poikennut laakson keskestä ja
alkanut viedä sen toiseen laitaan, josta metsäinen loiva rinne nousee
nousemistaan aina sinne, missä metsänraja päättyy. Olen pian
hongikossa, viileässä pylvästössä, jonne päivä pääsee vain tihkuen
tunkemaan latvojen läpi. Puro on jäänyt laakson toiselle puolelle,
näkymättömiin, kuulumattomiin. Yht'äkkiä on edessäni tienristeys, josta
toinen polku vie suoraan eteenpäin, toinen lähtee pyrkimään rinnettä
ylös. Siihen on puun kylkeen pantu viitta, josta luen: "Maailman Rauhan
Majalle."

Tästä lähtee siis tie sen miehen luo, jonka ne eilen näkivät kiikarissa
ja joka uskoo siihen, että tuhatvuotinen valtakunta jo on toteutunut
maan päällä?

Kuuluu ääniä ja askelia jostakin ylempää, ja samassa huomaan tulemassa
alas kaksi vanhaa miestä, samat, jotka eilen olivat lähteneet tänne,
oltuaan edellisen yön meidän ravintolassamme, valkopartaisia, mutta
vielä reippaita vanhuksia, matkapuku molemmilla yhtäläinen kuin
sotilailla, alppiruusuja kokardeina hatussa. Hekin tunsivat minut ja me
tervehdimme.

--Menette majalle?

--En tiedä vielä...

--Menkää, herra, menkää ... maksaa vaivan ... ah, hän on merkillinen
mies, todella merkillinen!

Kun molemmat taisimme vain muutamia sanoja yhteistä kieltä, ei voinut
syntyä sen pitempää puhelua. Kysyin tietä ja kuinka kauan nousu
kestäisi.

--Suoraan ylös ... korkeintaan kolme tuntia.

Tie nousee nousemistaan, ja samalla metsä syvenee ja sakenee. Astun
kuin umpiportaita, näkemättä ympärilleni, tietämättä, kuinka korkealle
olen saapunut. Siellä täällä on käänteen päässä levähdyspaikka, milloin
puupenkki, milloin kalliopaasi, milloin tasoitettu kanto. Jokaisen
istumasijan edessä on puuhun naulattu taulu, johon on kirjoitettu jokin
tervehdyslause. Eräässä on: "Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne
kaikkia lähimmäisiäsi kohtaan." Toisessa on: "Kaikki ihmiset tulevat
veljiksi kerran." Kolmannessa: "Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa,
toivoa ja rakkautta maailmanrauhaan." Eräässä notkelmassa seisoo nuorta
metsää runko rungossa kiinni, ja siihen on pantu kuin sen ajatuksia
ilmaisemaan: "Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta
meitä ei ole tässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota." Sen
vieressä on toinen taulu: "Pyrkikööt ihmiset kilpailussaan toistensa
kanssa _ylöspäin_, aurinkoa kohti, niin kasvaa heistä kustakin solakka
huojuva honka."

Sitten tulee samassa metsässä toisia tauluja, joihin on kirjoitettu:

"Jollei minulla, hoikalla huojuvalla puulla, olisi suojanani tuhansia
muita puita, en minä pysyisi pystyssä myrskytuulen tullen."

"Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolemisellanne, niinkuin mekin sillä
tuemme toisiamme."

"Ei mikään toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen
uskoo."

"Maailmanrauha ei toteudu, jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen
alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo."

Katselin ensin noita kirjoituksia samalla silmällä kuin niitä
aatteellis-isänmaallis-uskonnollisia mielilauselmia, joita täällä tapaa
jokaisen talon ja ravintolan seinällä. Mutta on tässä kuitenkin jotakin
muutakin kuin vain vanhaa, hyvää tunneherkkyyttä. Nuo lauselmat eivät
ole pelkkiä koristeita, niiden takana on kaikesta päättäen miehen oma
hartaus ja häntä elähdyttävä aate. Hän on nähtävästi innostaja, joka
koettaa vaikuttaa käännytettäviinsä jo ennen, kuin tulee
kosketuksiinkaan heidän kanssaan. Joudutan nousuani nähdäkseni, minkä
totuuden seuraava taulu tulee sisältämään.

Siinä on kivestä veistetty allas, mihin pystyyn kohotetun paaden
reiästä lirisee vettä, joka sitten kivien lomitse ja puunjuurien alitse
solisee purona polun poikki. Altaan reunalla on somasti veistetty
puukauha. Paateen on hakattu sanat: "Rauhan madonna lähettää sinua
vastaan tämän veden jatkaaksesi virkistyneenä nousuasi Hänen Pyhälle
Lähteelleen."

Virkistyn jo pelkästä siitä herttaisuudesta ja somuudesta, millä tämä
on tehty, ajateltu ja sanottu. Mikä runoilija, mikä haaveilija siellä
asuukaan tuolla ylhäällä! Ja yhä enemmän kiinnittää mieltäni mies, joka
täällä erämaassa ajaa maailmanrauhan asiaa, julistaen sitä puiden ja
kivien ja purojen välityksellä. Joku Assisin Fransiskusko?

Tie käy jyrkemmäksi ja sen polvekkeet lyhemmiksi. Se on kuin
porraskäytävää haljenneiden kallioiden ja puiden lomassa. Jonkin matkan
päässä on pengermä, niityn pyörylä, kasvaen ääriään myöten
alppiruusuja, uhkuen niitä kuin kukkasmaljakko. Siinä on taas
kirjoitus: "Tulija, taita tästä ruusu ja vie se viemisiksi Pyhälle
Äidille!"

Tein, niinkuin hän pyysi. Otin uhrikukan laskeakseni sen hänen
jumalattarensa jalkojen juureen jossakin siellä, missä sen ehkä tapaan.
Mies tuolla ylhäällä näyttää todella palvelevan aatettaan uskontona.
Annan mieleni yhä enemmän täyttyä tunteesta, että kuljen tässä kuin
jossakin pyhässä lehdossa, olen nousemassa jollekin pyhälle vuorelle.
Vaikkei hänen jumalansa luultavasti olekaan minun jumalani, miksen
koettaisi omistaa sitä itselleni ainakin hetkeksi! Miksen voisi sitä
palvella, koska hän sen suo! Sellainen taipumus yllättää usein, kun
tulee kosketukseen välittömän tunteen tai vilpittömän uskonilmauksen
kanssa. Kuinka helposti joutuukaan ja kuinka mielellään antautuukaan
kreikkalaisen hengen valtaan vanhan kuvapatsaan ääressä, joka seisoo
jonkin temppeliraunion päädyn edessä, tai katolilaisen hartauteen hänen
kirkkonsa hämäryydessä, tai vaeltaessaan toivioretkeläisten seurassa
jollekin heidän pyhälle paikalleen.

Löysin rauhanmadonnan herttaisesta paikasta, metsärajan yläpuolella
olevalta niittypengermältä, korkean, jyrkän kallioseinän alta. Se oli
katettuun komeroon asetettu, puusta leikattu veistos, siniviittainen,
keltatukkainen, ystävällisesti hymyilevä äiti, polvellaan lapsensa.
Äiti painoi jalallaan poikki miekan, joka oli hahmoteltu käärmeeksi,
lapsella oli olevinaan toisessa kädessään rauhan palmu, toisessa
maapallon kuva. Veistos oli kömpelöä, mutta harrasta tekoa. Sen edessä
oli hylly niinkuin alttari, jonka päälle asetettujen alppiruusujen ja
muiden pikku-uhrien joukkoon minäkin asetin omani. Alttarilla paloi
öljytuohus himmeän lasin alla. Sen vierestä vuoriseinän alta kihelmöi
lähde maasta.

Näköala madonnan ja hänen lapsensa vihreältä niityltä on kaunis kuin
autuaan uni, ihanuuden ja sopusoinnun, rauhan ja onnen, suurenmoisuuden
ja somuuden näyte, jonka vertaista vastavalmistunut maailma
ensimmäisenä sapattinaan tuskin lienee voinut tarjota tekijälleen.
Siihen on levähdytetty kuin vartavasten katseltavaksi kaikki, mitä
luonnolla, viljelyksellä, sivistyksellä yleensä on annettavana, kehitys
autioimmasta erämaasta vanhan sivistyskeskustan täyteläisimpiin
muotoihin.

Usma sieltä alisista maailmoista on jo aikoja sitten noussut taivaalle
ja kiteytynyt liikkumattomiksi hattaroiksi huimaavaan korkeuteen. Suuri
sinisenvihreä alppijärvi, melkein kuin meri, heloittaa ja hehkuu
iltapäiväauringon kirkkaimmassa, pehmeimmässä valossa, ollen
paikoitellen sileä ja tyven ja liikkumaton, paikoitellen väreillen
satunnaisten tuulahdusten synnyttämänä tummempana virinä. Järven
perimmässä pohjukassa on kaupunki tehtaineen, torneineen ja valkoisine
huoneriveineen, joista ovat kuin vaahtopärskeitä huvilat ylempänä
olevilla rinteillä. Järven ranta ylt'yleensä molemmin puolin on kuin
katkeamaton päärme pikkukaupunkeja, kylpypaikkoja, kyliä, taloja ja
huviloita. Rannan ja vuoriston välillä on loivasti nouseva viljelty
kaista, missä leveämpi, missä kaitaisempi--vainioita, hedelmä- ja
viinitarhoja. Järven selällä risteilee laivoja rantoja pitkin ja sen
yli rannalta rannalle. Rannoilla kiitää junia, pistäytyen tunneleihin
ja tullen niistä ulos. Siellä elää, tykkii ja toimii. Kaikki _näkyy_
tänne, mutta ei mitään _kuulu_.

Mutta kaiken ympärillä kaartuvat vuoret, ensin alempana metsäiset,
niittyiset alpit useissa kerroksissa toistensa takana, sitten niitä
ylempänä karujen, harmaanruskeiden kiviröykkiöiden maailma ja kaikkein
ylinnä ja äärimmäisenä kaikista ihanin ja samalla kolkoin: eloton
erämaa lunta ja jäätä--jota kaikkea rauhan madonna ja hänen lapsensa,
kaiken tuon heistä mitään tietämättä ja välittämättä, katselevat,
kasvoillaan muuttumaton, hymyilyyn pyrkivä, hiukan ujo ja avuton ilme.

Suoraan heidän räystäspesänsä päältä nousee satoja jalkoja ylös
korkeuteen vuoren seinämä, päättyen keilamaiseen huippuun, päähineenään
luminen hiippa--osa ikuisesta alkuvuoresta, rosoinen ja rapautunut,
ikäänkuin yläilmojen itsensä veistämä jättiläiskuvapatsas. Sen ilme on
kylmä, tunteeton ja jylhä. Se näyttää olevan välinpitämätön kaikesta,
satoipa tai paistoi, raivosipa hirmumyrsky sen otsan ympärillä, tai
hivelikö suvituuli sen ohimoita. Sille on samantekevä, mitä ihmiset
siellä alhaalla kulttuurinsa pikkupihoilla luovat ja saavat aikaan tai
ovat saamatta. Mitäpä tätä pilvenpiirtäjää jumaluutta, liikkumatonta
Buddhaa, jonka jalat pohjaavat merienkin alle, liikuttaa mikään--
järjestäkööt itse asiansa, eläkööt tai kuolkoot! Mitä he ovat
saavuttaneet? Eikö suurin osa maailmaa yhä vieläkin, miljoonia vuosia
valmistumisensa jälkeen, ole suolaisten merien, hedelmättömien arojen
ja hieta-aavikkojen, rämeiden, aarniometsien ja kiviraunioiden
peitossa? Huippu tuossa lienee nähnyt, kuinka monta kertaa lieneekään,
lumen ja jään nousevan ja hukuttavan hänet kaulaansa myöten--sulavan
kyllä ja väistyvän pois, mutta tulevan taas takaisin. Se tietää ajat,
jolloin ei tästä näkynyt ainoatakaan puuta, ei ainoatakaan elävää
olentoa, ihmistä kaikista vähimmin. Ne olivat tulleet, ehkä montakin
kertaa, ja kadonneet, tulevat kukaties milloin, mutta varmasti,
katoamaan uudelleen.

Huippu tuossa ei ole milloinkaan ollut missään kosketuksissa sen
maailman kanssa, jonka hän tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt
kehittyvän allaan. Eikä sillä ole nytkään sen kanssa muuta yhteistä
kuin se, jota hänen harteillaan pesivä pyhä lintunsa korppikotka
ylläpitää laakson ja vuoriston välillä, täällä pesiessään, sieltä
ryöstäessään, täältä vaaniessaan, siellä iskiessään, sieltä hakiessaan,
tänne tuodessaan uhrinsa hänkin--verisen karitsan, ehkä lapsenkin,
jonka se tuolla ylhäällä raatelee ja syö. Siellä on _se_ jumaluus ja
siellä sen palvelijan uhrijätteet, vaalenneet luut ja kellastuneet
kallot--ja tuossa on rauhan madonna ja _sen_ palvelijain uhrilahjat,
alppiruusut ja muut kukkaset. Huippu tuossa, se ei mihinkään maalliseen
eikä inhimilliseen puutu, ei tunne iloa eikä sääliä eikä osanottoa, on
kuva ikuisten lakien laatijasta, joka ne kerran säädettyään ei itsekään
enää voi niitä muuttaa, jota ei kukaan tunne eikä palvele, mutta jonka
kerran peruuttamattomasti lausuma aate johtaa ja määrää iankaikkisesta
iankaikkiseen. Sille ei kukaan uhraa, mutta kuitenkin se saa uhrinsa
jokavuotisina hekatombeina kuolleita ja kaatuneita. Ja tähän, tuon
jylhän, tunteettoman jumalan jalkojen juureen on herkkätunteinen
ihminen, kuka lie, rakentanut asumuksen omalle unelmalleen, jonka
avulla hän aikoo kääntää maailmanmenon uusiin suuntiin, vakuutettuna
siitä, että aate on juuri tuolta ylhäältä kotoisin ja tulee
laskeutumaan sieltä tätä tietä alas niinkuin enkeli rusopilvessä. Onhan
se liikuttavaa, herttaista, mutta runoilemista se on, lapsellista,
tuota toivotonta, ainaista ihanteellisuutta ja optimismia--itsensä
pettämistä--mitä varten sitä on ja pitää olla, miksi siitä ei päästä,
kun se kuitenkin on epätotta, silmien lumetta--sillä kaiken takanahan
on kuitenkin kuolema?

Ei! Ovatko nyt taas _ne_ peikot kimpussani?

       *       *       *       *       *

--Jumalan tervehdys teille! kuulin miellyttävän, soinnukkaan äänen
sanovan jossakin takanani.

En ensin nähnyt siellä, mistä se tuli, muuta kuin harmaanruskean
vuorenseinän. Sitten siellä liikahti, ja vuoripolun viimeiseltä
askelmalta laskeutui minua kohti keski-ikäinen mies, yllään
vuorenvärinen karkea munkin viitta. Hän oli avopäin, tukka tuuhea ja
paksu, ohimoilta jo harmaantunut. Piirteet olivat hienot, otsa korkea
ja puhdas ja luottamusta herättävä. Silmät olivat rauhalliset ja
kirkkaat ja melkein lapsellisen vilpittömät. Niiden alla ja ympärillä
olevissa uurteissa oli merkkejä jostakin menneestä rasittuneisuudesta,
niinkuin arpia umpeen parantuneista sielun haavoista. Ennenkuin olin
ehtinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä, oli hän jo jollakin
salaperäisellä, koko olennostaan huokuvalla miellyttäväisyydellä
vetänyt minut itseänsä lähelle. Hänen miehekäs ja luottavan luja
kädenpuristuksensa, jonka omituisena vastakohtana oli hänen ujo,
melkein arka ilmeensä, voitti minut heti. Tunsin tarpeen olla yhtä
mieltä hänen kanssaan.

Häntä seurasi kintereillä suuri, hallava, verkkaisesti asteleva
paimenkoira, heiluttaen minulle häntäänsä niinkuin vanhalle turulle;
sen kaulassa riippui pieni puulekkeri.

--Herra on matkalla vuoristoon ... onko kauaskin?

--Teki mieleni vain tavata teitä.

--Minuako? sanoi hän melkein hämillään. Olette tervetullut majalleni,
mutta silloin täytyy teidän tyytyä lepäämään yönne heinävuoteessa.

--Juuri sitä haluaisinkin.

--Niinkö? ... no sitten! hymähti hän ymmärtävästi ... ja oli, kuin
olisi siitä alkanut punoutua tuttavuuteen vievä side välillemme.--
Sallitteko, että tarjoan teille hiukan virvoketta?

Hän kutsui koiran eteensä, komensi sen istumaan ja laski lekkeristä
viiniä maljaan, jonka ojensi minulle. Tyhjennettyäni sen ja kiitettyäni
ei hän näyttänyt tietävän, mitä virkkaisi, enkä minäkään keksinyt muuta
kuin:

--Ihana paikka tämä.

--Niin, eikö totta...

Minulla oli vastustamaton halu heti päästä häntä lähelle, puheisiin
hänen kanssaan siitä, mikä oli hänen elämänsä, mikä täytti hänen
mielensä kaikesta siitä päättäen, mitä tänne noustessani ja tässä olin
nähnyt, kaikesta siitä epäilystä huolimatta, mikä vielä hetki sitten
oli jäytänyt mieltäni.

--Rauhan madonna tuossa ei olisi voinut löytää parempaa levähdyspaikkaa
matkallansa alas maailmaan, sanoin.

--Olette hänen ystävänsä! tuli hänestä lämpimästi.

--Kukas ei sitä olisi...

--Ah, eivät kaikki vielä ole...

--Mutta toivokaamme, että he kerran siksi tulevat.

--Se on minunkin toivoni.

--Oletteko asunut kauankin täällä ylhäällä?

--Liki kymmenen vuotta.

--Ilman toveria?

--Joskus on minulla ollut joku toveri, joskus ei...

--Lienee suloista olla poissa maailmasta ja kuitenkin nähdä se noin
jalkainsa alla.

Hän ei vastannut suoraan, mutta hänen silmistään näin myönnytyksen ja
samalla mielihyvän siitä, että olin ymmärtänyt hänet.

--Maailmanrauha on kaunis ja jalo unelma, kun sen toteutumiseen vain
voisi uskoa.

--Mihin uskoo, se toteutuu...

Hän sanoi sen tyynesti, koruttomasti. Mutta siinä tavassa, millä hän
sen sanoi, oli niinkuin kaikilla, jotka uskovat ja siitä elävät eivätkä
kaipaa muuta eivätkä tunnusta muuta, kätkettynä itsepintainen,
järkkymätön vakaumus: "Koska _minä_ uskon, niin se toteutuu." Siinä oli
nähtävästi koko hänen elämänsä hermo.

--Sallikaa minun! sanoi hän, nähdessään minun aikovan nostaa reppua
selkääni. Vastustelustani huolimatta otti hän sen ja heitti omaan
selkäänsä.--Ei, se on minun oikeuteni ... teette minulle suuren ilon
... pahin taival on vielä jälellä.

Lähdimme nousemaan. Olin saattajalleni todella kiitollinen siitä, että
hän oli vapauttanut minut vähäisestäkin kannettavastani. Sillä maa,
jota tie kulki, oli yhtä ainoata rauniota, vaivalloista louhua, jossa
olisi ollut mahdoton päästä etenemään, ellei aina vähän väliä olisi
ollut kiviä ja paasia käännettyinä niin, että jalka voi niistä saada
tukea. Minulla oli täysi työ astua niin, etten satuttaisi jalkaani.
Saattajani kulki edelläni notkein askelin ja notkein vartaloin,
varoittaen minua pahimmista paikoista.

Koko se maailma, mikä äsken oli näkynyt madonnan niitylle, oli kadonnut
jonkin harjanteen taa. Ei näkynyt muuta kuin röykkiötä röykkiön takana.
Tie kulki kerran syvänteen reunaa, jonka pohjassa oli lumirantainen
lammikko, missä uiskenteli irtaantuneita jääpalasia ja lumilohkareita,
jotka luultavasti eivät sulaneet koskaan. Ei missään näkynyt vihreyden
merkkiäkään. Siellä täällä kohosi lumihuippuja lähempänä ja kauempana,
ja heti niiden alla siinteleviä jäätiköitä. Jossakin kuului veden
lorinaa, vaikkei vettä näkynyt. Ei muuta kuin jäätä, lunta ja kiveä--
poissa koko se maailma, joka oli näkynyt madonnan niitylle, ja sijassa
huippuhirviövaltiaan niinkuin mikä vihollismielinen maailma, pakanamaa,
jossa lempeillä valloilla ei ole mitään jalansijaa. Tuli tunne,
niinkuin olisin ollut menossa jonnekin, josta ei ole paluuta, johonkin
kylmenemistään kylmenevään, kivettymistään kivettyvään.

Mihin omituiseen seutuun tuo uskova mies sittenkin on asettunut
vaikuttamaan uskonsa toteutumisen hyväksi! Eikö rauhanaatteella ollut
sijaa tuolla alempana? Eikö se olekaan siitä maailmasta?

--Onko vielä pitkä matka majallenne?

Hän oli minua hiukan edellä, pysähtyi ja odotti, ja kun saavutin hänet,
näin kahden harjanteen välissä ylöspäin umpinaisen ja alas etelään päin
avonaisen pikku laakson, tasaisen ja suojatun pengermän kuin
nurkkahyllyn, jossa oli rakennus ja sen takana kuusimetsä.

--Onko tässäkin erämaassa kosteikko? Kuinka on mahdollista, että täällä
voi mikään kasvaa?

--Auringolle ja etelän lämpimälle ei ole mikään mahdotonta, hymähti
hän.

Paikka oli yhtä harvinainen kuin sen asukaskin.

       *       *       *       *       *

Asumus oli yksi ainoa huone, muurattu rosoisista kivistä, katto
ohkaisista liuskoista. Ovi ja ikkuna antoivat etelään päin. Leveän
räystään alla oli istuin. Edustalla oli puutarha ja joitakin
istutuksia. Kaikille muille tahoille paitsi etelään oli suojaava
harjanne niin laajassa kaaressa, että sen sisään mahtui kokonainen
metsikkö pientä tuuheaa, paikoitellen melkein katajana maassa matelevaa
kuusikkoa, joka tuskin ulottui huoneen räystääseen. Metsän takana
kihoava rinne oli paikoin punaisenaan, sinisenään, keltaisenaan eri
alppikukkia, paikoin vihreänä nurmikkona, jolla käyskenteli joitakin
lampaita ja vuohia.

--Oletteko itse kaiken tämän tänne rakentanut:

--En ole rakentanut, ainoastaan ylläpitänyt. Tämä on entinen
metsästysmaja, jonka sen omistaja, eräs vanha, hurskas ylimys,
lahjoitti minulle, kun madonna ilmaisi, että tappaminen on syntiä.

Hän pyysi minua käymään sisään. Astuin käytävään, joka jakoi huoneen
kahteen osaan ja jonka yllä oli vastatehdyille heinille tuoksuva
ullakko. Toisella puolella käytävää näkyi olevan saman katon alla
karjan olinpaikka, toisella oli suurehko tupa, jonka perällä roihusi
risuja ja kanervia palava takkavalkea ja jonka ainoana sisustuksena oli
pöytä ja seinään kiinnitetyt lavitsat.



III.


Siellä odotti minua iloinen yllätys, toispäiväiset nuoret miehet,
rauhankongressilaiset ja vuorikiipeilijät. He ottivat minut vastaan
jälleentapaamisen yhteisellä kuorotervehdyksellä. Ja isännälle huudahti
heistä muuan:

--No, isä, olette niin tyytyväisen näköinen, kuin olisitte voittanut
uuden opetuslapsen.

--Ah, ei ollut tarvis häntä voittaa, hän on jo madonnan ystävä niinkuin
tekin, ystävät, sanoi erakko hilpeästi.

--Kuinka monta lienette jo voittanutkaan meitä täällä ylhäällä!

--Onhan madonna joka vuosi nähnyt heitä saapuvan yhä useampia, jotka
uskovat ja tulevat uudestaankin häntä tervehtimään. Toivon, että tekin
tulette vielä toiste. Hänen halvimman palvelijansa mieli olisi siitä
kiitollinen ja hyvä.

Tavassa, millä hän sen sanoi, ei ollut mitään tekopyhää
vaatimattomuutta; hän sanoi sen kyllä ujosti, mutta samalla
koruttomasti, kaunis, valoisa ilme haaveellisissa, tummissa silmissään.
Hän oli avannut seinäkaapin, ottanut sieltä leipää ja juustoa ja
asettanut eteeni.

--Olkaa hyvä!

Hän poistui, ja me kuulimme hänen huoneen takana kutsuvan elukoitaan
lypsettäväksi.

Nuorilla miehillä oli ollut onnistunut retki. He olivat olleet tänä
aamuna Wildspitzellä, ilma oli ollut tyven ja kuulakka, monen tunnin
kävely aamupakkasessa heliseviä hankia myöten oli ollut suurenmoisen
ihana. Levättyään tässä päiväsydämen oli heillä aikomus pian lähteä
nousemaan suojamajalle ja yöpyä sinne, ollakseen heti aamun sarastaessa
siellä valmiina valloittamaan Hornspitzen. He olivat herkällä,
hilpeällä mielellä syötyään, levättyään ja nyt iltaviileän tultua
lämmitellessään jalkapohjiaan takan ääressä.

He olivat hekin sen omituisen vaikutuksen alaisina, joka lähti tästä
miehestä, ja yhtä ihastuneita kuin minäkin häneen ja hänen omituiseen
tapaansa ajaa rauhanaatetta täällä yläpuolella pilvien. Ja heillä oli
ilmeinen halu olla hänelle mieliksi, osoittaa hänelle olevansa samaa
mieltä kuin hän,--aivan niinkuin minullakin oli ollut heti hänet
nähtyäni. Sellainen halu valtaa meidät usein lasten ja hyvien ihmisten
seurassa. Se on meissä usein ilmaus siitä, mikä meissä on hienointa ja
parasta. Eikä se aina ole pelkkää kohteliaisuutta eikä ulkokullaisuutta
eikä suosioonpyrkimisen halua--uskomaton, epäilijä, kieltäjäkin löytää,
sellainen tarpeen tullen, uskovan seurassa itsestään tähteitä
lapsuutensa uskosta ja lapsuutensa aikuisista mielialoista, löytää ne
mielihyväkseen ja hakee niiden avulla yhtymäkohtia. Sellainen
ymmärtämisen ja yhtymisen halu ei synny missä hyvänsä, se valitsee
aikoja ja paikkoja, tarviten oikeata ympäristöä ja oikeata tunnelmaa.
Jos me olisimme kohdanneet tämän miehen jossakin muualla, alhaalla
omassa maailmassamme emmekä hänen maailmassaan täällä ylhäällä, olisi
luultavasti jäänyt tulematta se antautuminen niihin aatteisiin ja
tunteisiin, jotka täällä puhkesivat esiin kuin itsestään, kuin
ominamme, ilman muuta aihetta, ainoastaan pelkästä pyrkimyksestä päästä
sopusointuun sen hengen kanssa, joka täällä vallitsi ja johon hän oli
meidät, ainakin minut, virittänyt valmiiksi jo ennen, kuin olimme tänne
saapuneetkaan.

--Te näitte hänen madonnansa ja taulunsa--Eikö ole kovin herttaista
sillä tavalla ilmaista uskoaan ja ajaa asiaansa! puhkesi heistä munan
heti, kun hän oli mennyt.--Jos emme ennen olisi olleet rauhanaatteen
miehiä, olisimme sitä kuitenkin nyt.

Sanoin, että ainoastaan hänen tähtensä tahtoisin uskoa, että hänen
unelmansa pysyvästä maailmanrauhasta jo on toteutunut tai ainakin pian
tulee toteutumaan.

--Miksei se toteutuisi! Miksei maailmanrauha oikeastaan olisi
mahdollinen? tarttui heti toinen siihen kiinni. Ihmehän se olisi, mutta
onhan nykyaika ihmeitä täynnä. Onhan aika aatteellisillakin aloilla
mennyt niin satumaisen huimaavaa vauhtia eteenpäin, tehnyt saavutuksia,
joita tuonnoin ei edes oltu voitu haaveilla, että voi olettaa
mahdolliseksi melkein mitä tahansa, mikä ennen ohi pelkkää satua.
Mikseivät mieletkin muuttuisi sähkön avulla, ennakkoluulot räjähtäisi
ilmaan kuin pommeilla ammuttuina?

--Totta kai!

Ja yht'äkkiä oli siinä--sillä herkkyydellä ja valmiudella, mikä on
ominaista kaikille älyllisesti valppaille, sillä helppoudella, millä
nuorten ajatukset lehahtavat lentoon ja saapuvat päämaaliinsa yli
kaikkien esteiden ja ennakkoluulojen, mistään todellisuudesta
välittämättä--virinnyt rauhanaatteen ylistely ja keskustelu sen
toteutumisen mahdollisuudesta, samoin kuin maailmanliikenteestä
ja -veljeydestä eilen tuolla alhaalla. Käden käänteessä se todistettiin
mahdolliseksi ja otettiin todistelu todeksi, ainakin sillä hetkellä.
Sävel näkyi olevan kaikille tuttu, ja kun yksi antoi äänen, yhtyivät
toiset.

--Mitä rauha kansojen välillä oikeastaan olisi muuta kuin hiukan
laajennusta siitä rauhasta, joka jo vallitsee kansojen keskuudessa!
Koska kokonaiset ihmisryhmät, eturyhmät, puolueet, eri kansankerrokset
ratkaisevat riitansa tuomioistuimien edessä, joita ei vielä kovinkaan
kauan sitten tunnustettu, mikseivät valtiotkin olisi siihen
kypsyneet välisiinsä asioihin nähden? Kun kerran on saatu
aikaan _yhteiskuntajärjestys_, miksei voitaisi saada aikaan
_maailmanjärjestystä_ samassa mielessä? Miksi kansat kävisivät
toistensa kimppuun, kun monia kansoja luvultaan suuremmat ihmisryhmät,
joiden edut ovat paljoa ristiriitaisemmat kuin kansojen edut, eivät
sitä enää tee? Ovathan suurissakin maissa, jopa maanosissakin,
miljoonat ihmiset jo vuosisatoja eläneet toistensa kanssa sellaisissa
väleissä, etteivät he etujensa valvomiseksi ja oikeuksiensa
saavuttamiseksi ryöstä, tapa, polta eivätkä väkivaltaisesti anasta
toisen omaa, hänen maataan, hänen karjaansa, niinkuin silloin, kun
laillista olotilaa ja yhteiskuntajärjestystä ei vielä ollut olemassa.
Miksi ei siis...?

Erakko tuli, tuoden minulle tuopin maitoa. Hän aikoi sanoa jotakin,
mutta poistui ja palasi mukanaan kanervakimppu, jolla virkisti tulta
takassa. Niin pian kuin aurinko oli mennyt vuoren suojaan, oli tullut
syksyn tunnelma huoneeseen, ja elpyvä takkatuli lisäsi kodikkuutta.

--Ja kuitenkin on niiden miljoonain kesken, jotka voivat kuulua eri
kansallisuuksiin, puhua eri kieliä, olla eri uskontoja, jopa eri
rotujakin, olemassa monenlaisia, mitä vastakkaisimpia etuja, ja heidän
keskessään kuohuu kiivaita, hillittömiä intohimoja. Nämä ristiriidat
voivat olla saman kansan yksilöjen tai sen eri kansankerroksien kesken
aivan yhtä vaikeat sovittaa kuin eri kansojen kesken, mutta eihän niitä
enää ajatellakaan ruveta aseiden avulla ratkaisemaan. Riitapuolet
itsekin pitäisivät sitä mielettömyytenä. Jos kerran vuosituhansien
kehitys on voittanut kaikki ne äärettömät vaikeudet, joita on ollut
voitettavana, ennenkuin verikosto on poistettu ja omankäden oikeus
saatu lakkautetuksi, niin tuntuuhan melkein siltä, kuin omankäden
oikeuden ja väkevämmän anastusvallan lakkaamisen kansojenkin kesken
pitäisi voida pudota meille kypsänä hedelmänä puusta.

--Perustus maailmanrauhalle on kyllä jo olemassa...

--Niinkuin Pietarin kirkko on rakennettu sille kalliolle, joka on sen
perustus ... jolle ... virkkoi erakko, silmissä viaton, lapsellinen
ilme.

Hän oli istuutunut ovensuuhun ja kuunnellut siitä. Kaikki kääntyivät
häneen, ja syntyi hetken äänettömyys.

--Niin, jatkakaa vain, sanoi hän punastuen ja hiukan hämillään.

--Tehkää hyvin ja sanokaa itse...

--Minä sanoin jo...

--Tarvittaisiinhan oikeastaan varsin vähän maailmanrauhan
aikaansaamiseksi, aikoi joku, murteestaan päättäen englantilainen,
kaunis, solakka nuorukainen. Se olisi kahden rodun asia, meidän
anglosaksilaisen ja teidän slaavilaisen. Toinen on meren valtias,
toinen hallitsee jo suurta osaa maailman mannerta. Heidän etunsa ovat
itse asiassa niin vähissä määrin ristiriitaiset, ettei niiden
sovittamiseksi tarvita mitään sotia. Minä Englanti ja sinä Venäjä
voisimme vallan hyvin tehdä ikuisen rauhanliiton ja pakottaa nämä
muutkin kansat siihen liittymään.

--Niinkuin oikeastaan jo olemme tehneetkin, sinä Ranska kolmantena
liitossa, sanoi venäläinen.

--Sinä Saksa yksin et kykenisi rauhaa rikkomaan, virkkoi hento, tumma,
eloisailmeinen ranskalainen, puhuen omaa kieltään, merkitsevästi lyöden
polvelle vierustoveriaan.

--Minä Saksa olen liiaksi käytännöllinen kansa tahtoakseni sotaa teidän
kanssanne, vaikka voisinkin sen avulla saavuttaa joitakin etuja. Me
olemme kauppiaita, ja meidän etuihimme kuuluu, että ostajapiirimme
ostokyky pysyy heikontumatonna. Me emme tahdo työntää ketään pois, emme
valloittaa maita, ainoastaan täyttää tyhjän paikan, tyydyttää
kulttuuritarpeen, silloin kun semmoinen jollakin alalla ilmenee. Me
tulemme tavaroinemme sinne, missä niitä ei ole kotona olemassa. Kun
meille taataan vapaat kulkutiet...

--Jotka teillä jo on...

--Uuden Saksan todellinen edustaja ei ole junkkeri upseeri, vaan
tohtori ja kauppamatkustaja. Kaiseri on yhtä paljon kansansa
ensimmäinen kauppamatkustaja kuin sen ensimmäinen upseeri. Hän ei
koskaan tule vetämään miekkaansa tupesta.

--Niin paljon kuin tuppi heilahdelleekin.

--Niin että herrat minun suhteeni voivat olla täysin levolliset.

--Olet sosialisti, siksi sanot noin.

--Minä en ole, ja sanon samaa.

--Unohdamme Itävallan ja Balkanin.

--Itävalta on rauhan paras tuki, niin kauan kuin vanha Frans Josef
elää.

--Ja Balkanin sodat ovat aina olleet sotia takapihoilla,
ulkopalstoilla, pahankuristen pikkupoikain kahakoita. Kun melu siellä
milloin käy liian häiritseväksi, huudetaan riitapuolet sisään ja
talutetaan korvalehdestä nurkkaan.

--Maailmanrauha on siis sitä myöten valmis, naurahti joku.

--_Se_ huippu on siis valloitettu, sanoin minä.

Keskustelu vilkastui, läikkyen toisesta toiseen, pysyen kuitenkin yhä
tässä samassa. Oli niinkuin jokaisella olisi ollut tarve puoleksi
leikillä, puoleksi todella kantaa siihen rauhan erakon eteen kortensa,
koettaa esittää jotakin sen aatteen toteutumisen mahdollisuuden
puolesta, johon he yht'äkkiä olivat joutuneet innostumaan ja jota
heidän näkyi tekevän mieli todistaa mahdolliseksi.

... Siinä puhuttiin siitä, kuinka nykyisen aseellisen rauhan luoma
olotila lopulta käy sietämättömäksi ja kestämättömäksi, siitä, kuinka
aseiden riisumisen täytyy olla aivan läheisen tulevaisuuden kysymys.
Sillä _onhan_ ajan ollen suorastaan mieletöntä, että miljaardeja
sijoitetaan tuottamattomana, tuhoavana pääomana sotavarustuksiin, kun
niillä, hedelmällisiin ja tuottaviin yrityksiin käytettyinä, ainakin
aineellinen maailma olisi ennen pitkää uudistettavissa. Se _on_
suurenmoinen aate, kaikkein suurimpia! Tulisihan suorastaan tapahtumaan
ihmeitä, jos kaivettaisiin maahan se, mikä on aiottu ammuttavaksi
ilmaan tai upotettavaksi merien pohjaan. Kaikki uudistukset
teollisilla aloilla, joista keksijät, insinöörit, aatteen miehet,
maailmanparantajat uneksivat valloittaakseen maailman, helpottaakseen
liikeyhteyttä ja käyttääkseen hyväksensä luonnonvoimia, olisivat
toteutetut muutamissa vuosikymmenissä. Tunneli Englannin kanavan alle,
Pariisi ja Berliini muutettu valtamerisatamiksi, Afrikan hieta-aavikot
pelloiksi! Kaikki maailman vesivoimat, meren aaltoilu, luode ja vuoksi,
ja auringon lämpö muutettu yhteisillä ponnistuksilla ja uhrauksilla
sähkövoimaksi--ihmiskunta heräisi eräänä aamuna siihen, että se on
tullut pelastetuksi aineellisista huolistaan ja voi antautua tutkimaan
ajattelun ja tieteen korkeimpia kysymyksiä!... Se on saavutettavissa,
mikä tahansa on saavutettavissa, kun vain on olemassa keinot,
aineelliset apuneuvot. Ihmisajatuksen luomisvoimalla ei ole mitään
rajoja, se voi luoda mitä hyvänsä, kun vain on millä luoda... Mikä
aavistamaton uudistus kaikilla aloilla!... Sotavarustusvarat varmaan
riittäisivät sekä vanhuus- että työttömyys- ja sairausvakuutuksen
aikaansaamiseen ... siis koko sosiaalisen kysymyksen ratkaisemiseen.

--Kuinka suuret ovat maailman vuotuiset sotavarustusmenot?

Joku mainitsi huimaavan määrän miljaardeja.

Voiko kukaan sanoa, kuinka paljon se on? Se on summa, jota ei enää voi
ajatella todellisena, reaalisena. Se on sama kuin avaruus, äärettömyys,
suunnaton voima, jonka avulla voidaan saavuttaa kaikki, jonka teholla
ei ole mitään rajoja.

--Saataisiin pian luoduksi yhteishyvän vararahasto kaikkien huonojen
aikojen, tappioiden ja yllätyksien varalle. Ihminen olisi todella
ainoan todellisen vihollisensa, _luonnon_ voittaja ja sen valtias. Sen
voiton se olisi voittanut voittamalla itsensä, luopumalla taistelusta
itseään vastaan.

--Sotamenot ovat luultavasti kaikkina aikoina olleet suhteellisesti
samat, yhtä suuret kansojen varoihin ja väkilukuun nähden. Sodankäynti,
ainainen ja melkein taukoamaton, on luultavasti ollut se salainen
verenvuoto, joka lakkaamatta on hivuttanut ja heikontanut ihmiskuntaa
niin, ettei se vielä tähän saakka ole jaksanut saavuttaa sitä, mihin se
pyrkii.

Veri kihosi heille poskiin, silmissä välähteli.

--Sota on alkujuuri kaikkeen kurjuuteen, kaikkeen sosiaaliseen hätään,
joka ei koskaan katoa ja joka saa epätoivoon kaikki ihmisystävät ja
maailmanparantajat. Jos on ollut jossakin maassa joitakin vuosikymmeniä
kestänyt rauhan aika, on ihme nähdä, miten kaikki kasvaa ja versoo.

--Toisin sanoen: sodan haavat paranevat pian--siis: olkoon sodat!

--Ei niin, vaan: tulee sota, joka taas lamauttaa ja hävittää kaiken.
Älköön näitä haavoja siis ollenkaan iskettäkö!

... Entä ne tappiot, jotka sisältyvät ihmishenkien hukkaan, miljoonien
ihmiskunnan parhainten menettämiseen? Sotaa seuraa aina rodun
huononeminen, sanottakoon mitä hyvänsä niiden muka karaisevasta ja
kasvattavasta voimasta. Sota tarvitsee aina parhaat ja nerokkaimmat ja
voimakkaimmat jo valmistuksiinsakin, syttyneenä se riistää ne
rauhallisilta työaloilta, ja ne ne siinä myöskin ensiksi kaatuvat. Niin
kävi Rooman sotilasvaltiossa, niin Napoleonin verilöylyjen aikana.
Rotua jatkamaan jäävät vain vähälahjaisemmat, heikot, sairaat ja
pelkurit. Kuka voi lukea ne nerot ja nerojen alut, jotka maailman
sodissa ovat temmatut pois, ennenkuin ehtivät tehdä sen, mitä olisivat
voineet, ihmiskunnan edistyksen hyväksi!

He kuuntelivat toisiaan vain saadakseen itse sanan vuoroa, hyökätäkseen
aukkoon, minkä toinen jätti.

--Herbert Spencer on osoittanut, että inhimillisen kehityksen laki
luonnonlain välttämättömyydellä päättyy rauhaan ja että täydellinen
rauha ihmisten välillä on loogillinen ja välttämätön seuraus
kehitysopista!

He hurmautuivat yhä enemmän sanoistaan, heidän täytyi saada toistensa
kilvalla päästää nuorekas innostuksensa hulmuamaan viimeisimpien
johtopäätösten liekkinä...

--Kansat eivät enää vihaa toisiaan kansoina. Sota eri maiden välillä on
pian yhtä mahdoton kuin se olisi jonkin maan eri maakuntain välillä.
Rooma, Pariisi, Lontoo, Wien ja Berliini haluavat sotia toisiaan
vastaan yhtä vähän kuin Firenze, Venezia, Pisa, jotka muutamia
vuosisatoja sitten vielä olivat alinomaisissa kahakoissa keskenään
eivätkä voineet ajatellakaan muita ristiriitojensa ratkaisukeinoja. On
tuleva se päivä, jolloin me ranskalaiset, te venäläiset, italialaiset,
englantilaiset, saksalaiset, me kaikki kansat, voimme sulautua
korkeampaan yhteyteen, kadottamatta omia erikoispiirteitämme ja
yksilöllisyyttämme. On syntyvä järjestö, joka yhdistää kaikki maailman
parhaat, on syntyvä _maailmanaivot_, jotka ajatellen kaikkien puolesta,
yhdessä kaikkien kanssa, asettavat valtiollisen, kansallisen ja
yhteiskunnallisen sekasorron sijaan järkevän ja objektiivisen
älyllisyyden perusteet. Sen lainsäädännän sijaan, joka tähän saakka on
syntynyt kanuunankuulain, pommien, miinain ja panssarilaivojen turvin,
on tuleva sovinto-oikeus, suuri kansainvälinen senaatti, joka
Euroopalle, koko maailmalle on oleva se, mitä eri kansoille heidän
parlamenttinsa, valtiopäivänsä ja edustajakamarinsa. Sen aikaansaaminen
on kaiken ratkaisu. Se on riistävä lopullisen sananvallan vallalta ja
väkivallalta.

Uskalsin huomauttaa, että varustukset yhä vain kasvavat, että
sanomalehdet ovat koko kesän lietsoneet sotaa ... tuskinpa vain aseet
koskaan luovuttavat valtaansa... Mutta ei kukaan heistä minua kuullut.
Ja oikeastaan oli minullekin mieluista tempautua mukaan.

--Ette luule, että sellainen tuomioistuin voisi koskaan syntyä? Minä
olen varma siitä, että se syntyy; niin pian kuin se huomataan
tarpeelliseksi, se syntyy. Onhan se oikeus sitä paitsi jo istunut.
Onhan jo vedottu siihen, onhan sen tuomiovalta jo eräissä asioissa
tunnustettu, ja onhan se saanut ainakin joitakin sotia jo estetyksi...
Sen aikaansaaminen tietysti vaatii suuria ponnistuksia, agitatsionia,
on perustettava oppituoleja ... jos ei muu auta, niin ryhdyttäköön
_sotaan_ sen puolesta...

--Eihän toki...

--Mutta onhan ollut uskonsotia, onhan sodittu suurten aatteiden
puolesta, orjain vapauttamisen puolesta, jotka ovat kristillisiä
aatteita... Entä rauhanystäväin toiminta yli koko maailman ...
rauhanyhdistykset, rauhankongressit...

--Näin me puhumme, ettekä te, isä, sano mitään.

Erakko oli istunut ja kuunnellut kaikkea tätä ovensuussa penkin päässä.
Siinä hän johti mieleeni muiston vanhan kansan vaatimattomasta
sydänmaan isännästä, joka nuorten vieraidensa istuessa ja pitäessä
puhetta perällä itse pysytteli pihtipielen tuolilla. Tietystikin hän
oli nämä asiat ajatellut syvemmin ja perinpohjaisemmin kuin ne, jotka
siinä puhuivat. Se, mikä meille oli hetken keskusteluaine, oli hänelle
hengen asia, koko elämän sisällys. Mutta ilme hänen kasvoillaan oli
niin kiinteä, kuin kaikki olisi ollut hänelle uutta, niinkuin hän vasta
nyt ensi kerran olisi näitä kuullut. Vai oliko se vain ilmausta siitä,
että hän iloitsi saadessaan vastakaikua omille mielipiteilleen?

Tuon tuostakin hän vaihtoi paikkaa, aiheettomasti, niinkuin olisi
tahtonut saada sanotuksi jotakin, mutta ei rohjennut.

--Näin me puhumme ettekä te, isä, sano mitään, sanoin uudelleen.--
Kuinka te ajattelette sen kaiken toteutettavaksi?

--Täytyy vain uskoa, ja täytyy rukoilla madonnalta, että se toteutuisi,
niin se toteutuu.

Se tuli hänen kaikkein sisimmästään, oli vilpitön ja välitön purkaus.

--Tahdotteko sillä sanoa, isä, että rauhanaate voi toteutua vasta
sitten, kun vaatimus siitä on muuttunut meissä uskonnolliseksi
velvoitukseksi?

--Sitä minä juuri--ja että kaikkien kirkkojen on tultava rauhan
temppeleiksi--jokaisessa kirkossa tulee olla alttari rauhan madonnalle
--vasta sitten, kun kaikissa kirkoissa rukoillaan ja saarnataan, että
tuhatvuotinen rauhan valtakunta tulkoon ... koska kristinusko sen
vaatii ... siksi, että...

Hänen sanansa tulivat työnnähdellen. Hän ei nähtävästi ollut tottunut
pitemmältä puhumaan, hän koetti vaieta, mutta ei kuitenkaan voinut,
sanat pakottautuivat sittenkin tulemaan.

--... koska se on jo siihen menossa ... sillä se on Kristuksen käsky
... ja jollei sitä rukoilla madonnalta ja sytytetä hänelle kynttilöitä
--sillä yhdenvertaisuus ja veljeys ja vapaus ja rauhanaate, kaikki se
on tähän saakka jäänyt toteutumatta, koska se ei ole ollut Jumalasta
eikä sitä ole ajettu Jumalan avulla eikä hänen tähtensä...

Minusta näytti, että hän ikäänkuin odotti hyväksymistä ja ymmärtämystä
sille, mitä oli sanonut ... että hän ehkä koko ajan vain oli odottanut
tilaisuutta saadakseen sen sanotuksi. Silmänräpäyksen ajan oli hänen
kasvoillaan odottava jännitys. Sitten tuli hänen huulilleen--niin
ainakin minusta näytti--hämillinen hymy ja kasvoille pettymyksen ilme,
jota hän turhaan koetti peittää. Ollen kuin muistavinaan jotakin hän
poistui.

Olisin suonut hänelle sen ilon, jota hän ehkä oli odottanut. Herkät
nuoret miehet ehkä myöskin olivat huomanneet jotakin samaa. Syntyi
hetken hämillinen äänettömyys. Oli yht'äkkiä jouduttu toinen toiselle
tasolle, menetetty yhtymäkohta, vaikka asia oli yhteinen. Oli tahdottu
tuottaa hänelle iloa ja ehkä oli tuotettukin. Mutta juuri kun hän ehkä
oli luullut olevansa täydellisten hengenheimolaistensa seurassa, ei hän
tavannutkaan vastakaikua sille, mikä hänestä oli kaiken ydin.

Enhän ollut hänen kannallaan, mutta minusta oli, niinkuin nuorten
miesten äskeinen innostus olisi ollut onttoa touhua sen rinnalla, miten
erakko ajatteli aatteen toteutettavaksi. Se oli heillä kuin jotakin
pintapuolista, avutonta hyvän asian harrastamista, niinkuin maailma
usein hyvää harrastaa, pikemmin ylimalkaista aatteellista urheilua kuin
totista, syvää teon otetta. Hänelle oli asia _niin_ suuri, _sen_
arvoinen ja painoinen, että se oli toteutettavissa _ainoastaan_ uutena
uskontona, uusien jumalien avulla, jotka ihmiskunnan oli omaksuttava,
jos mieli syntyä maassa rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Hänen
päämaalinsa saavuttamiseksi eivät riittäneet mitkään tavalliset
maailmanparantajat, ei poliitikot, ei reformaattorit, hänen asiansa
edellytti apostoleita, profeettoja, ihmiskunnan uskon uudistajia, ehkä
marttyyrejäkin. Hänen aatettaan ei ollut ajettava _asiana_, niinkuin
aatteita tavallisesti ajetaan; sitä oli julistettava kansoille kuin
evankeliumia pakanoille. Se oli hänelle Jumalan oma asia.

Olinko ymmärtänyt hänet oikein? Olin varma siitä, että olin.

Se oli nähtävästi jossakin määrin selvinnyt nuorille miehillekin.

--Miksi ei kukaan sanonut hänelle mitään myötätuntoista? sanoi heistä
joku.

--Tahtoisin, että minulla olisi hänen uskonsa, voidakseni ilahuttaa
hänen mieltänsä sanomalla sen hänelle.

--Sanokaa se hänelle siitä huolimatta!

Opas tuli ja ilmoitti, että oli lähdettävä, jos mieli ehtiä ennen
pimeän tuloa suojamajalle, mistä jäätikkövaellus ylös Hornspitzelle
aamulla varhain oli alkava. Nuoret miehet alkoivat järjestää lähtöään,
solmita kengänpaulojaan, sitoa reppujaan. Tultuaan valmiiksi heittivät
he taakat selkäänsä, tarttuivat sauvoihinsa ja menivät ulos. Erakko oli
puutarhassaan alppiruusupensaidensa keskessä. Heleänpunaiset kukat
pitkissä varsissaan ulottuivat häntä melkein polviin. Hän seisoi siinä
kehystettynä kahden kallion aukkoon, josta ilman mitään ylimenoa
avautui laakso ja järvi ja kaikki se maailma siellä hennossa,
pehmoisessa iltavalaistuksessa. Hän tuli, kädessään kimppu
alppiruusuja, joista hän hyvästiksi ojensi yhden kullekin lähtevistä,
virkkaen kuin usein kerratun toivotuksen:

--Muistoksi rauhan madonnan puutarhasta.

Silloin heistä yksi, ranskalainen, keksi sen. Ottaen lakin päästään
irroitti hän sen lieren ympärille kiinnitetyn kiehkuran valkoisia
edelweisseja. Ymmärtäen heti hänen tarkoituksensa tekivät hänen
toverinsa samoin.

--Isä, sanoi hän. Nämä kukat ovat kalleinta ja rakkainta, mitä meillä
tällä hetkellä on. Olemme ne poimineet, joskus ehkä hiukan henkemme
kaupallakin, jyrkänteiden teiden rinteiltä ja kuilujen partailta,
viedäksemme ne mikä morsiamelleen, mikä siskolleen, mikä nuorelle
vaimolleen. Pyydämme teitä ottamaan ne meiltä muistoksi muutamista
täällä viettämistämme mitä mieluisimmista hetkistä ja laskemaan ne
vaatimattomana uhriantina rauhan madonnan alttarille.

--Te uskotte häneen?

--Uskomme, joskin ehkä hiukan toisella tavalla kuin te, isä.

--Rauhan madonna ei ole koskaan saanut lahjaa, joka olisi ilahuttanut
hänen mieltään enemmän kuin nämä.

Ja liikutettuna hän puristi jokaisen kättä vastaanottaessaan jokaiselta
hänen lahjansa. Se oli hieno, miellyttävä kohtaus, joita voi syntyä
vain hienojen, sivistyneiden, hyvien ihmisten välillä. Olisin tahtonut,
että hurraa olisi kajahtanut heidän jälkeensä ja liinat liehuneet
heille hyvästiksi.

He menivät. Erakko seurasi heitä näyttääkseen heille tien pään. Jäin
istumaan penkille majan ulkopuolelle.



IV.


Heidän innostuksellaan--oliko sillä oikeastaan totisempaa pohjaa?
Eivätkö he--ja enkö minäkin, niinkuin niin monta kertaa ennenkin
elämässäni--emmekö olleet tempautuneet mukaan semmoiseen, joka vain on
tuulen touhua, joka kyllä liehuttaa lippuja, mutta ei pyöritä rattaita?
Sillä eihän se semmoinen koskaan toteudu. Ei ihmiskunta ole koskaan
todenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei
ole siihen pyrkinyt. Pyrkineekö koskaan? Lieneekö ihmisluonnossa siihen
edes mitään edellytyksiäkään? Jos päästäisiin rauhan tilaan,
pyrittäisiin siitä luultavasti piankin pois. Mitä varten siihen sitten
antautua pelkän myötäsoinnun saavuttamiseksi niiden kanssa, joiden
seuraan sattumalta joutuu? Eihän sen aatteen toteutumisen aika ole
vielä alullakaan. Eihän se ole vielä periaatteessakaan tunnustettu.
Sodalla, sillähän ne vasta on profeettansa ja apostolinsa, jos millä.
Kuinka monta _pyhää_ sotaa lieneekään sodittu? Jos mikään aikojen
alusta on ollut ja yhä on uskontoa, valtioiden ja kansain, niin totta
sota--juuri _se_ on uskontoa. Huomenna nuo nuoret miehetkin ehkä ovat
sen vaikutuksen alaisina, valmiit uhraamaan ei vain kukkakimppujaan,
vaan oman henkensäkin sodan jumalan alttarille.

Heidän rauhaninnostuksensa tuskin oli muuta kuin jotakin ajan
tunnelmaa, heille mieluisaa tunnelmaa, henkisen huumautumisen
tyydyttämisen tarvetta. Täytyihän pukeutua johonkin muotoon, päästä
jollakin tavalla purkautumaan sen mielennousun, joka aina niin helposti
syntyy näin ylhäällä, kun on poissa kosketuksista todellisuuden kanssa,
näin kaukana siitä, mikä on--kun maailman siellä alhaalla voi kuvitella
millaiseksi haluaa. Tänne ei kuulu sieltä mitään sen omaa ääntä, täällä
soi meille vain se sävel, mikä meissä itsessämme syntyy.

Mutta taaskin, vielä kerran--miksei se saisi sitä tehdä, jos siitä on
mielelle ylennystä? Miksemme saisi haltioitua siitä--niinkuin
runoudesta, taiteesta, aatteista--jos meillä on siihen tarve, ja herätä
vasta huomenna todellisuuteen, jos meidän täytyy? On ehkä niitä
onnellisia, jotka eivät koskaan herää, jotka aina elävät unelmissaan,
tehden niistä itselleen todellisuuden.

Tuo erakko--häntä ei ainakaan mikään maailmassa voisi herättää siihen
todellisuuteen, että hänen aatteensa on vain haavetta. Hän on niitä,
jotka, kerran saatuaan uskon, eivät siitä koskaan luovu eivätkä siitä
pety. Heidän uskonsa sisällys ehkä joskus vaihtuu, mutta tuskin koskaan
katoo heiltä itse usko. Joka kerran uskoo, että on olemassa vanhurskas,
oikeamielinen Jumala, hän ei koskaan tule siihen, että häntä ei ole,
vaikka maailmanmeno kuinka usein osoittaisi toista. Vaikka mitkä
tapahtumat tahansa todistaisivat hänelle, että esimerkiksi rauhanaate
on pilvilinna, ei se hänelle merkitsisi mitään. Sillä mikä uskovalle ei
toteudu tänään, sen hän uskoo voivan toteutua huomenna. Jos sota syttyy
huomenna, on se hänelle viimeinen sota. Jollei sekään ole viimeinen,
niin on se viimeisen edellinen. _Hänen_ silmänsä jos eivät sitä näe,
niin näkevät _toisten_. Hän astuu aina askeleen edelle ja uskoo aina
lopulta siihen, mihin tahtoo uskoa, viitaten kaikkia tänäisen
todellisuuden todistuksia vastaan tulevaisuuden huomenen
mahdollisuuteen. Toteutumisen mahdollisuus ja toivo on hänelle
toteutuminen.

Hän tuli, koko olentonsa kuin säteillen ystävällisyyttä,
hyväntahtoisuutta ja mielihyvää.

--En koskaan ole täällä kuullut niin kaunista puhetta. He ovat, nuo
tuollaiset nuoret, jotka sen kerran toteuttavat. Jos sota joskus
syttyisi, ei heistä kukaan menisi.

--Mihin te sen varmuutenne perustatte?

--Koska heidän poskensa niin hehkuivat ja heidän silmänsä paloivat.

Siihen semmoiseen ihmistuntemiseen hän perusti heihin nähden uskonsa ja
vakaumuksensa maailmanrauhasta. Voiko mikään usko ja vakaumus olla
heikommalla asiallisella pohjalla? Ja kuitenkin hänen yksinkertainen
uskonsa maailmanrauhaan oli minulle vakuuttavampi kuin kaikki nuorten
miesten todistelut. Oli niinkuin minä, jos sen joskus voisin omistaa,
en tulisi omistamaan sitä heidän järjellään, vaan hänen tunteessaan.

       *       *       *       *       *

Hän osoitti minulle yösijan ullakolla, jonka toinen puoli oli
heinävajana, toisessa oli kaksi lattiavuodetta, kumpikin nurkassaan,
niiden päällä karkea hursti. Toinen on vieraan vuode, toinen hänen
omansa. Niin pian kuin oli saanut elukkansa ruokituksi, sanoi hän
tulevansa--ellei häiritsisi.

Heinävuoteelle ojentuessani oli yht'äkkiä, niinkuin olisin ollut
kotimaassa, vanhan tuttavani luona, hänen torpassaan, sen tallin
ylisillä. Minulla oli aikoinaan ollut siellä eräällä kaukaisella
sydänmaalla ystävä, hengenheimolainen, vaikk'emme olleet yhtä mieltä
juuri missään asiassa, tavallaan erakko hänkin. Olin usein hänen
luonaan metsästämässä ja kalastamassa. Meillä oli yhtymäkohtia vain
muutamissa asioissa, mutta me viihdyimme kuitenkin toistemme seurassa
hyvin. Hän oli uskovainen, minä en ollut. Mutta meillä oli jokin
yhteinen pohja, en tiedä oikein mikä. Ehkä vain se, että kunnioitimme
toistemme vilpittömyyttä. Ehkä hänen puoleltaan myöskin se, että hän
oli vakuutettu siitä, että minä kerran omaksun hänen uskonsa. Tuon
tuostakin hän toisti: "Sinä puhut nyt niin, mutta odotahan, kyllä sinä
vielä kerran." Ehkä minun puoleltani se, että hänellä oli jotakin, jota
minulla ei ollut--valonsa yössä, johtolankansa, jota kaipasin, iloiten,
kun olin löytänyt ne edes toisella. Ehkä hän oli huomannut, että tulin
hänen luokseen varsinkin silloin, kun olin henkisesti hajallani.
Hartaalla, tyytyväisellä olennollaan hän sai minut aina yhdistetyksi
itseeni. Kun näin, kuinka lujasti hän oli valanut olentonsa siitä, mikä
hänessä oli parasta, koetin minäkin tehdä samoin siitä, mitä minussa
oli. Hänen järkisyynsä eivät minuun koskaan vaikuttaneet, ainoastaan se
järkähtämätön voima, mikä oli hänen tunteessaan ja uskossaan. Mutta kun
joku koetti kumota hänen mielipiteitään, olin valmis puolustamaan niitä
ominani hänen järkisyillään ja omilla keksimilläni uusillakin.
Puolustin hänen uskoaan, vaikkei se ollut minun. Olisin ollut valmis
uskomaan kaikkeen, mihin hän uskoi. Kun hän koetti todistaa,
epäonnistui hän aina. Mutta kun hän hurmautuneena huudahti, viitaten
johonkin kauniiseen tai suureen tai ylevään: "Kas, tuossa on Jumala ...
etkö näe häntä--tuossa pilvessä--tuon tuulen huminassa--tuossa tuon
oikeuden voitossa ... hän puhuu meille kaikkialla, hän on kaikkialla
läsnä! On ihanaa uskoa ... soisin sinullekin sen ilon!"--niin minua
lämmitti hänen lämpönsä ja sähkötti hänen silmiensä tuli, ja minä
olisin tahtonut itse olla samanlainen. Uskovaisten, innostuvien
seurassa on minulla aina ollut viihdykästä. Heidän sielunsa lämpö
lämmittää minua.

Siellä hänen ullakollaan me usein kesäöinä puhelimme päivän nousuun.
Lehmät märehtivät. Lampaiden kellot kilahtelivat tarha-aidan kupeelta.
Koira tuli näin ja kiertyi jalkapohjiini. Hän itse liikkui siellä
niinkuin erakko nyt tuolla.

Taas tuli minulle se sama, mikä niin usein tämän päivän kuluessa, se,
mitä oikeastaan olin lähtenyt hakemaan täältä yläpuolelta pilvien.
Kaikki täällä vei siihen, nuorten miesten innostus, erakko, hänen
madonnansa. Tahdon vaikka vain suotta aikojaan uskoa, että tämä maailma
on paras mahdollinen, että suuret, jalot aatteet sitä hallitsevat, että
se menee yhä eteenpäin, voimistuen, hienontuen, kehittyen uusien
ihmisystävällisten yritysten, uusien keksintöjen avulla ennen
aavistamatonta tulevaisuutta kohti, ei vain aineellisella, vaan myöskin
hengen hienostumisen alalla. Sen kehityksen loppupäänä täytyy olla
maailmanrauha. Vasta se toteuttaa kristinopin sisimmän aatteen. Ilman
sitä on turhaa puhua mistään lopullisista kristillisistä saavutuksista.
Se on korkealla, mutta jos sinne ei päästä, ei ole päästy mihinkään,
vaan kaikki jää puolinaiseksi. Pessimismin aika on ohitse, samoin karun
kritiikin ja ivan. Tämä alkanut vuosisata on oleva Tolstoin aatteiden,
Punaisen ristin, Haagin sovinto-oikeuden--ja semmoisten.

Nuo tuollaiset nuoret miehet, ne ovat ehkä sittenkin tämän vuosisadan
oikeat edustajat. Heidän innostuksensa on ilmausta sen sisimmästä.
Olkoon, että se on vaahtoa, mutta vaahto ei synny itsestään. Sen
synnyttää ajan tuulen aiheuttama aaltoilu ihmismielissä. Se on se, joka
nostaa sen.

Eihän koskaan tiedä, mikä salaperäinen, kansoissa kätkeytynyt voima
siitä vielä voi purkautua. Niin vähän nykyaikainen kuin tuon miehen
usko onkin, voipi se vallata liikkeeksi kehittyen, yhtyen
sosialistisiin aatteisiin, maailman mielet. Jos kerran entisaikoina on
voitu huumautua semmoisiin ihanteellisiin yrityksiin kuin ristiretkiin
ja uskonsotiin, joita paljasjalkamunkit ovat panneet alulle, miksei
sama ilmiö voisi vieläkin uudistua! Ja toisaalta kaikki marttyyrit--
miksei voisi ajatella, että rauhanaatekin saattaa muuttua voimaksi,
jota ei mikään voi vastustaa, joka synnyttää sen puolesta uhrautuvia
semmoiset määrät, että heitä on mahdoton kaikkia sulkea vankiloihin tai
ajaa maanpakoon tai ottaa hengiltä heidän rauhallisen vastarintansa
vuoksi?

Tuollainen erakko--keskiajan pyhimys uudessa hahmossa--anna hänen
uskostaan kehittyä uskontokunnan, järjestyneen veljeskunnan, joka saa
omattunnot haltuunsa ja alkaa johtaa niitä--kuinka herkät sellaisille
vaikutuksille mielet ovat, sen näki vanhoista herroista, jotka tulivat
vastaan, sen näki noista nuorista miehistä, sen tunnen itsestäni.
Tuskin kukaan täältä lähtenee saamatta siitä jotakin vaikutusta. Se
on läheisessä yhteydessä koko nykyisen hengensuunnan kanssa ...
kansainvälisyyden, hengen aatteiden ja käytännöllisen elämän aatteiden
kanssa. Ne, jotka ovat vähänkin valmistuneet sille aatteelle--mikä
mainio paikka tämä sen aatteen ajamiselle tunteiden tietä! Täällä ovat
ihmiset vastaanottavia, noin takkavalkean ääressä. Kaikkein
erilaisimmat yhdistää täällä sama mieliala--syntyy hartaus, niinkuin
olisi oltu samassa jumalanpalveluksessa. Semmoisina hetkinä kylväytyvät
siemenet, joista ei tiedä, mitä ne itävät ja heilimöivät. Täällä kaikki
ainakin _koettavat_, ainakin hetkeksi, asettua hänen kannalleen.

Mutta tällaisia rauhanaatteen korkeuksia, joissa uhrataan rauhan
jumalalle ja häntä palvellaan, voi syntyä missä tahansa muuallakin,
vaikka suurkaupunkien keskellä.

Tuskin missään kirkossa vielä on totisesti saarnattu rauhanaatetta.
Ehkä yleisin rakkaudenopin sanoin, mutta ei koskaan erityisoppina,
aseidenriisumisvaatimuksena. Mutta ajatellaan, että sitä alettaisiin
yhä enemmän julistaa, että se tulisi saarnojen tekstiksi ja
jumalanpalveluksen sisällöksi, että pakotettaisiin esiin se puoli
Kristuksen opista, saataisiin _siitä_ uskontunnustus! Hän sanoi oikein:
yhdenvertaisuus ja veljeys ja rauhanaate ovat tähän saakka jääneet
toteutumatta, koska niitä ei ole ajettu Jumalan asiana.

Uskon asiaksi sen on tultava, jos mieli... Mikä suunnaton uskon
uudistus ja uskon puhdistus, jos niin tapahtuisi!

Kirkon tuleva, suuri tehtävä kautta koko maapallon: kaikki kansat
kristityiksi, kaikki kristityt rauhanuskoisiksi!

Tuo yksinkertainen mies täällä toimii jo siinä hengessä.

Minulle tuli vastustamaton halu tulla häntä lähemmä. Olisi ennen
kaikkea tehnyt mieleni saada tietää, millä tavalla hän oli saanut tuon
uskonsa ... mitä ihmeellisiä teitä hän oli siihen tullut ... kuinka hän
oli tullut asettuneeksi tänne sitä harjoittamaan ... mikä oli hänen
entisyytensä ... mitä mieskohtaisesti elettyä oli sen takana, mihin hän
oli antautunut.

Hän tuli, ja minä kysyin sen häneltä heti.

--Mistä olette saanut tuon ihmeellisen uskonne?

--Onko se teistä niin ihmeellinen?

Sanoin, että hänen uskontonsa vakuutti minua rauhanaatteen
toteutumisesta enemmän kuin kaikki todistukset, joita olin siitä
kuullut.

--Madonna ilmaisi minulle, että kaikki tappaminen on syntiä.

--Kertokaa minulle, kuinka hän sen teille ilmaisi!

Hän kertoi minulle, ventovieraalle, kääntymisensä, vuoteen laidalla
istuen, luonnollisesti, ilman hetkenkään epäilystä, etten sitä
ymmärtäisi, vailla sitä olevaisuutta, jonka usein tapaa uskovissa: et
sinä tätä käsitä, ei tästä maksa vaivaa sinulle puhua. Samalla tavalla
oli hän nähtävästi kertonut sen monelle muullekin, siitä päättäen, että
sanottava jo näytti kiteytyneen kuin varmaan muotoon.

Hän oli ennen ollut innokas metsästäjä. Hänen suurin intohimonsa oli
ollut huviksensa tappaminen, nautinto siitä sitä suurempi, kuta
ihanampi oli ympäristö, jossa se tapahtui. Isäntänsä seuralaisena hän
oli metsästellyt kaikissa maissa, kaatanut kaikenlaista riistaa. Hän
oli paljon nähnyt ja kokenut maailmaa, kyllästynyt siihen ja sen
touhuun ja lopulta pyrkinyt siitä pois. Herttua oli tehnyt hänestä
näillä alpeilla omistamiensa metsien ja laajojen metsästysmaiden
hoitajan ja vartijan. Joka vuosi saapui herttuan tuttavia tänne
suurille metsästyksille. Koko seudun väestö oli palkattu ajamaan
kauriita väijytyspaikkoja kohti, joissa metsästäjät odottivat
saalistaan. Riistaa kaatuu suunnattomat määrät, kymmenet miehet
kantavat sitä yhtä mittaa laaksoon myötäväksi tai pois kuljetettavaksi
herrojen linnoihin. Eräs väijymäpaikka on sillä pengermällä, missä nyt
on madonnan alttari. Siihen kauriit alhaalta tullen pysähtyivät
huoahtaakseen siinä, ennenkuin lähtevät lopulliselle pakoretkelleen
ylös jäätikköalueelle, minne niitä on mahdoton seurata. Jos ne siitä
pelastuvat, ovat ne turvassa. Ylempänä ei ole enää solia, joissa niitä
voisi väijyä.

--Oli jo ilta, vähää ennen angeluskellojen aikaa, jolloin ajon oli
päättyminen ja jonka jälkeen ei kukaan enää saanut ampua. Oli viimeinen
metsästyspäivä. Kun iltakellot alkavat soida laaksossa, silloin minun
on puhallettava merkki, jonka toistaa toinen torvimies toisella alpilla
ja sitten kolmas ja neljäs, ja niin kulkee soitto yli koko rintaman, ja
rauha on julistettu siksi vuodeksi. Iltakellot alkavat soida. Vien
torven huulilleni, puhaltaakseni päättäjäissävelen. Silloin tömähtää
vuori, ja keskellä pengermää seisoo nuori kauris, emästään eksynyt,
kuulostellen sitä ja varovasti äännähtäen. Minulta putosi torvi
kantimeensa ja pyssyn perä lensi poskelle. Vuona oli yhdellä laukalla
sen röykkiön päällä, jonka alla nyt on madonnan alttari. Laukaisin,
mutta en osannut kuolettavasti. Maassa oli verimerkkejä. Seurasin niitä
pimeään saakka saavuttamatta haavoittamaani. Yöllä ilmestyi minulle
madonna unessa ja sanoi:--"Sinä olet tehnyt murhan. Eläimen henki on
yhtä pyhä kuin ihmisen henki." Etsin monta päivää haavoitettua. Tapasin
sen pengermältä, erään kalliojyrkän alta, jonne se oli päässyt
laskeutumaan, mutta ei siitä enää nousemaan pois. Sen toinen etujalka
oli poikki. Se oli kuollut nälkään, syötyään kaiken vihreän ja
järsittyään maasta kanervan juuretkin.

--Ilmoitin herttualle, etten enää voi olla hänen metsästäjänsä. Hän
kysyi, miksen. Minä sanoin, että se on synti. Kuinka synti? hän kysyi.
Minä kerroin, mitä madonna oli ilmaissut minulle unessa. Herttua oli
vanha ja hurskas mies. Hän sanoi, että siellä, missä madonna on
ilmestynyt ja käskenyt jotakin, siellä häntä on toteltava. Sen jälkeen
täällä ei ole ammuttu, ei koko siinä vuoristossa, jonka herttua
omistaa. Hän pyysi minua jäämään tänne ja vartioimaan, ettei täällä
enää koskaan ammuttaisi. Olen vartioinut täällä kauriita kohta kymmenen
vuotta. Ne ovat niin kesyttyneet, että öisin tulevat syömään haasialta,
joka on tämän huoneen takana. Ajattelin, että madonnan tarkoitus oli
ollut vielä suurempi, että hänen oikea tarkoituksensa oli sanoa: koska
ihminen ei saa tappaa eläimiä, saa hän vielä vähemmän tappaa toisia
ihmisiä.

Tahdoin palvella häntä silläkin tavalla. Pystytin hänen kuvansa siihen.
Monet ovat ruvenneet häntä rukoilemaan ja palvelemaan. Kun he kysyvät,
miksi häntä palvelen, niin minä selitän heille sen. Madonna on tehnyt
muuta ihmettä. Hän suojelee lumivyöryiltä. Niiltä, jotka häneen
uskovat, ei karja joudu hukkaan. Moni tulee juomaan vettä hänen
lähteestään ja vie sitä pyhänä vetenä kotiinsakin. Papit eivät ole sitä
siunanneet, mutta se on silti pyhää, sillä madonna itse on sen
siunannut. Se ei koskaan samene. Kaikki muut lähteet samenevat, kun
jäätiköillä sataa, mutta madonnan lähdettä ei suurinkaan sade samenna.

Enhän voinut seurata häntä aivan kaikkeen tuohon. Mutta jos joku nyt
juuri olisi uskaltanut sitä epäillä tai kohauttanut sille
ylenkatseellisesti olkapäitään, olisin vakuuttanut uskovani, että
kaikki oli tapahtunut juuri niin, kuin hän uskoi. Madonna _oli_
ilmaantunut hänelle, madonna _teki_ ihmeitä, hänen lähteensä _oli_
pyhä, ja sen vesi pysyi aina kirkkaana _siksi_, että se oli pyhää
vettä.

Kuului keveitä, varovaisia askelia ulkoa. Koira kohotti päätään,
kuulosti, vainusi ja paneutui takaisin.

--Mitä se on?

--Kauriit saapuvat heinähaasialleen.

--Ne todella uskaltavat, vaikka talossa on koirakin?

--Pax ei mene koskaan ulos, ennenkuin kuulee heidän poistuneen.

--Ettekö koskaan epäile sitä, että aatteenne jää toteutumatta?

--En. Ihmisillä on tarve uskoa siihen. Uskon, että suurin osa
ihmiskuntaa sydämensä syvimmässä uskoo tai ainakin toivoo, ettei enää
syttyisi sotia. Ei kukaan, joka on täällä käynyt, ole puolustanut sotaa
niitä vastaan, jotka pitävät sitä pahana. Ehkä ajattelevat he toisin
tuolla alhaalla maailmassa, mutta niin pian kuin he ovat poikenneet
rauhan madonnan polulle ja saaneet juoda hänen lähteestään, tulee
heihin halu uskoa, että hän kerran saa sen aikaan. "Meistä on niin,
kuin tässä olisi pyhä paikka, ja rauhan jumalan asunto." Niin he
sanovat. Saattaahan olla, että monet puhuvat näin vain minulle
mieliksi. Ehkä minä heistä monestakin olen vain haaveilija, puolihullu
äijä, niinkuin ehkä olenkin. Mutta minä olen iloinen, että he edes
_sanovat_ uskovansa, vaikkeivät todella uskoisikaan, tai vaikka se
olisi heissä vain hetken tunnelmaa. Aina siitä sittenkin jää jotakin,
vaikka sanoisi sen suottakin. Minä kuvittelen, että heille tapahtuu
niinkuin mehiläiselle, joka tietämättään saa kukan siitepölyä siipiinsä
ja tietämättään hedelmöittää sillä toisen kukan... Tämä kesä on ollut
ihmeellinen kesä. Ei koskaan ennen ole tullut niin paljon
rauhanuskovia. Ne ovat tulleet vartavasten eikä vain sattumalta.
Madonna ne nuoret miehet sai puhumaan niin kauniisti ja innostuneesti.
Suokoon hän heille varjeluksensa, etteivät he syöksyisi alas... Hyvää
yötä teille.

Hän kuului rukoilevan hiljaa ja sitten nukkuvan heti. Ympärillä
vallitsi erämaan ja yläilmojen kaksinkertainen hiljaisuus. Puro yhä
lorisi jossakin. Koira huoahti nukkuessaan. Jokin hyönteinen risahti
heinissä. Lampaat ja kilit lepäsivät äänettöminä navetassaan, mutta
ulkoa kuului villikauriiden varovainen liikehtiminen heinähaasian
ympärillä. Niitä tuntui tulevan yhä enemmän, ja minua huvitti kuvitella
kaiken vuoriston väen jonoa rauhanmadonnan haasialle, jossa oli
loppumaton, itsestään siihen siunautuva heinä.

Hän oli totisesti sovittanut sen, minkä heitä kohtaan oli rikkonut.

Jos eläimen hengen ottaminen on synti, niin hän on totisesti sen
sovittanut.

Olinhan minäkin aikoinani ollut metsästäjä, tappanut ja haavoittanut,
kuinka paljon lienenkään, tulematta siitä kuitenkaan siihen, mihin hän.
Olin joistakin epämääräisistä tunnonvaivoista--vaiko vain
kyllästyksestä?--lakannut ajaksi, mutta alkanut taas uudestaan, koska
semmoinen minusta ei ollut muuta kuin hentomielisyyttä, turhaa
tunneherkkyyttä. Kuinka ei minussa ollut tapahtunut sitä muutosta, mikä
hänessä? Siksikö, ettei minulle ollut voinut tapahtua sellaista
ihmettä, sellaista yöllistä ilmestystä kuin hänelle? Onko ehkä heräys,
kääntymys johonkin perinpohjin uuteen, aina joidenkuiden salaperäisten,
meistä itsestämme riippumattomien ja meille tuntemattomien voimien
ihme--Jumalan ihme, niinkuin uskovaiset sanovat?

Pulppuaako toisissa, semmoisissa kuin hänessä tuossa, suoni joistakin
syvistä, aikakausien takaisista lähteistä? Onhan eläimen hengen
ottamisen kielto ja siitä johtuva lihan syömisen kammo olennaisena
sisällyksenä kokonaisissa uskonnoissa. Käyhän se säälin ja
vastenmielisyyden tunteen punaisena lankana läpi koko ihmiskunnan
siveysopin.

Pyysin aamulla herättyäni saada jäädä hänen luokseen. Pyyntöni näytti
olevan hänelle mieleen. Kun tiesin, ettei hän ota mitään rahamaksua
vierailtaan, kysyin, enkö voisi häntä jollakin tavalla työlläni auttaa.
Hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan heinään, jos se minua
huvittaisi.

Meitä oli kolme, jotka lähdimme. Jo varhain aamulla oli laaksosta
tullut nuori mies. Hän oli totinen, hiukan alakuloisen näköinen
nuorukainen. Kysyin laskeutuessamme, kuka hän oli.

--Hän on Hanseli, erään yksinäisen naisen poika. Hän on postimieheni ja
tavarankuljettajani. Oi, hän on ihana poika, kuiskasi hän. Hän on kyllä
suorittanut asevelvollisuutensa, mutta sotaan hän ei menisi. Hän uskoo
niinkuin minäkin.

Niityt olivat alempana, vähän matkaa madonnan pengermältä, jonne sieltä
vei polku viistoon vuoren rinnettä alas, kuusikon läpi. Siellä oli,
sekä laakson tällä puolella että sen toisella, kokonainen alue
talonpoikien heinämaita, joilla heinänkorjuu oli täydessä käynnissä.
Siellä liikkui kaikkialla väkeä pienten ruskeiden latojen ympärillä,
kuului viikatteiden hionnan helkettä, ja soi joikuja laakson yli
puolelta puolelle. Alhaalla laakson pohjassa huhusivat matkailijat
tervehdyksensä ylempänä oleville ja saivat vastaukseksi iloisen
sävelen. Taivas oli yhä edelleen sunnuntaikirkas, ilma tyven ja lämmin.
Työ kävi kuin karkelo. Sain taas pitkästä ajasta panna terävän raudan
kostean heinän juureen ja nauttia sen mielityöni sulosta. Aamulla
kaatui heinä, kuivi päivän helteisen auringon alla ja oli jo illan
tullen valmistunut kannettavaksi latoon, joka oli kuusikon reunassa,
aivan niinkuin ennen kotona, sydänmaan pienellä metsäniityllä ystäväni
luona. Se oli ero kuitenkin kotoisen ja tämän välillä, että täällä
kuusikon yli kurkottivat päälakeaan häikäisevät lumihuiput ja että
niityn yli näkyi vuoristomaisema kaikessa komeudessaan, moniväriset
laaksorinteet ja laakson pohjassa yhtäällä kuohuva koski, jonka pauhua
ei kuulunut, vaikka näkyikin vaahto, toisaalla hiljalleen vyöryvä vuo,
ja alimpana autereinen järvi ja kaikki sen kaupungit ja elämä ja liike.

Minua kuin pakottamalla pakotti asettamaan kaikki rauhanaatteen valoon.
Joka taholta oli tulevinaan vastaani sopu ja sointu ja siinä elävät ja
sitä harrastavat hyvät ihmiset. Minusta tuntui, kuin erakon aate olisi
heitä kaikkia elähyttänyt, kuin he olisivat sen läpitunkemia joka
liikkeessään, joka askeleellaan. Ne nousivat verkalleen jyrkkiä
rinteitä kukin ladolleen olallaan reppunsa ja aseensa, työnsä aseet,
viikatteet ja haravat. Niillä oli kaikilla sama puku, miehet lyhyissä,
harmaissa sarkatakeissa kuin vanhat kotoiset heränneet körteissään. Se
oli kuin sotaväkeä tuo, joka tuli valloittamaan sen viimeisenkin vähän,
minkä ihminen täällä voi luonnolta valloittaa, heinäkipenen ei kovin
kaukana ikuisen lumen rajoilta. Olihan siinä pienoiskuva rauhan asein
valloitetusta koko maailmasta--alhaalla järven rannalla viinirypäleiden
maa, hedelmien ja ruusujen, kaiken hienoimman viljelyksen maa--täällä
vaivaiskoivujen, tunturikuusien ja kanervain Lappi, ja sillä välillä
kaikki asteikot--yhtä maailmaa kaikki, keskenään ystävällisissä
väleissä elävien ihmisten hallussa.

Heinämiehet olivat kuin yhtä perhettä, tekivät kyllä omaa työtään,
mutta olivat samalla yhteistyössä, toimien kuin talkoissa, vaikkei
töitä oltu vartavasten niin järjestetty. Kun joltakin loppui oma
työnsä, siirtyi hän sanaa puhumatta toisen alueelle niittämään,
haravoimaan ja kantamaan. Vuoristo epävakaisine ilmoineen ja
yllätyksineen on vihollinen, jota vastaan täytyy aina olla varuillaan.
Jokainen täällä on joskus henkensä kaupalla toistaan auttanut ja saanut
samanlaista apua. Jos katoo eläin, tai ihmisten edes arvellaankaan
joutuneen vaaraan, lähtee koko kylä etsimään. Ihmiset ovat ystäviä,
luonto on kaikkien yhteinen vihollinen. Miksei voisi koko maailmankin
elämä olla sen periaatteen mukaan järjestettävissä? Ja niinhän se
suuresti katsoen jo tavallaan onkin. Missä ei ole, siinä se siihen
pyrkii.

Erakon madonna näytti kuin yhteisestä salaisesta sopimuksesta olevan
omaksuttu tämän paikkakunnan, näiden heinämiesten suojeluspyhimykseksi.
Hän oli heille hyvien säiden haltija, suotuisain ilmojen antaja,
selitti minulle erakko. Lähtiessään illalla kotimatkalle he
poikkesivat, melkein kaikki naiset ja monet miehetkin, hänen luokseen,
vaikka sinne oli noustava melkoinen, jyrkkä rinne. He polvistuivat
hetkeksi sen eteen, näyttivät rukoilevan ja olivat siitä noustessaan,
niinkuin olisivat täyttäneet totutun velvollisuuden. _Oli_ siis jo
olemassa rauhanmadonnan palvelus, rauhanseurakunta, oli rauhanaatteen
uskovaisia--sen alttari, pappi--oli pantu tulevan rauhankirkon
perustus--tosin kaukana suuresta maailmasta, tosin poissa
todellisuudesta yläpuolella pilvien, ehkä vain hämäränä tunnelmana--
mutta se _oli_ kuitenkin.

--Ettekö puhu heille koskaan tuossa madonnan pengermällä? kysyin eräänä
iltana noustessamme.

--Katsokaas, kun minä en osaa puhua. Jospa osaisinkin... Jos olisi
joku, joka selittäisi sitä heille, niinkuin ne nuoret miehet eilen.

Meidän heinäntekomme kestää useita päiviä. Lähdemme aina aamulla alas,
teemme työtä päivän ja palaamme illalla majalle. Sulaudun yhä enemmän
tähän hänen maailmaansa, joka alussa on kuin epätodellista tarua, mutta
muuttuu vähitellen todellisuudeksi, niinkuin ei muuta todellisuutta
olisikaan olemassa. Minäkin palvelen rauhan madonnaa, en tosin
polvistuen ja rukoillen, niinkuin hän ja muut, mutta vieden sille omine
toivotuksineni kukkani minäkin hänen alppiruusupuutarhastaan, joka
aamu, niinkuin se kuuluisi asiaan, niinkuin rikkoisin jotakin vastaan
sitä laiminlyömällä.

Joudun siellä näinä päivinä sielun ja ruumiin sopusointuun, mikä
minulle tulee vain harvinaisina juhlahetkinä luonnossa, saaristossa,
meren rannalla, katsellessani elokuun lämpimänä iltana majakkain
äänetöntä tuiketta, kun suuri kuu samalla seisoo taivaanrannalla--kun
ei voi eikä tahdo katsoa elämän nurealle puolelle ja kun uskoo, ettei
sillä sitä puolta olekaan, että toinen puoli on yhtä kirkas kuin
toinenkin. Ruumiini on suloisesti uuvuksissa tehdyn työn jälkeen, mieli
etsii vain miellyttävää ja viihdyttävää. Tahtoo nähdä kaikki, ei niin
kuin se ehkä on, vaan jossakin "hohteessa". Heikko paimenpillikin saa
sydämen väräjämään ja sielun haltioitumaan. Yksinkertainen virsi
vaikuttaa kuin mahtava orkesteriesitys. On herkkä ei vain tunteille,
vaan myös aatteille, tekee mieli koettaa ymmärtää kaikkea,
vastakkaisimpia suuntia, sitäkin, mitä on ennen tuominnut. Silloin
ennen kaikkea tahtoo uskoa, uskoa mahdottomintakin, sitä, että kaikki,
mitä toivoo, on toteutettavissa.

Ja minä uskoin, että maailmanrauha ei ole enää unelma, ei haave, vaan
että sen täytyy toteutua. Se ehkä jo onkin toteutunut. Viimeinen sota,
ainakin suurten sivistyskansojen kesken, on jo sodittu. Eihän täällä
koskaan tiedä aikaa eikä hetkeä. Ehkä se uusi vuosi on jo alkanut,
joskus meidän nukkuessamme, kello kaksitoista yöllä. Sen tähti on jo
noussut, viisaat miehet ovat sen jo huomanneet. Kanuunia ei enää
laukaista. Linnoitukset jäävät vähitellen sammaltumaan, vallitukset
puretaan... Sotalaivat ruostuvat satamissaan... Kuinka moni entisaikain
linna onkaan nyt museona, kouluna, kirkkona, kirjastona! Kuinka monet
vallit lasten leikkitanterina!

Angeluskellot alhaalla laaksossa soivat lempeästi tyynen illan
hämärässä. Niiden ääni kantautuu sieltä tänne saakka, ehkä vielä
ylemmäkin, ylimmille huipuille, ikuisten jäätiköiden peikkoluoliin. Ne
soivat nyt, juuri tällä hetkellä, yli koko Euroopan mantereen, samana
hetkenä Espanjassa, Ranskassa, Italiassa ... haastellen enkeleinä
maasta maahan, yli merien ja aavikoiden, vuorelta vuorelle ...
lennellen toistensa luo vierailemaan yön hiljaisuudessa, kun ihmiset
valmistuvat menemään levolleen ... sekaantuakseen heidän uniinsa.

Oli ihana tunne, että minulla taas pitkästä ajasta, ehkä oikeastaan
ensi kerran elämässäni, oli usko, usko hyvään, usko oikeuteen ja
ihmisrakkauteen, siihen, että maailma sittenkin paranee, että siitä voi
tulla ihmiskunnan onnela, kun se kerran ymmärtää onnensa ehdot--mikä
ilo, se tunne rinnassa, täältä painua vuorten yli auringon maahan!



V.


Seuraavana aamuna menimme taas niityllemme, hajoittamaan viimeisiä
rukoja. Joka aamu olimme rauhan madonnan pengermällä nähneet naisia
polvistumassa ja tavanneet heidän tuoreet kukkasensa alttarilla. Nyt
siinä ei ollut ketään, eivätkä kukkasetkaan olleet eilisestä
uusiutuneet.

Oli lauantai. Ja heillä oli kai ollut kiire töilleen, niin etteivät
malttaneet poiketa tänne ylös. Mutta kun tulimme niityille, ei
sinnekään ollut saapunut ketään. Ei muuallakaan näkynyt heinämiehiä,
eikä kuulunut viikatteen hionnan helinää niinkuin edellisinä aamuina.
Ru'ot seisoivat hajoittamatta, haravat odottivat pystyssä, rukoihin
pistettyinä.

Oliko tänään ehkä jokin kirkkojuhla, jotkut kyläkemut, joita
vuoristossa vähän väliä vietetään? Erakko ei tiennyt olevan. Mutta
saattoihan silti olla. Aloitimme työmme, hajoitimme heinät omalta
niityltämme ja myöskin naapurien niityiltä, niin paljon kuin arvelimme
ehtivämme saada niitä kokoon kahden miehen ennen illan tuloa.

Olihan sittenkin merkillistä, ettei ainoallekaan niitylle koko
laaksossa päivän pitkään ilmaantunut ainoatakaan heinämiestä. Jokin
yhteinen este täytyi olla olemassa. Onhan vuoristo yllätysten maailma.
Milloin tahansa voi tulla maanvieremä ja haudata alleen. Silloin
tarvitaan kaikki kylän miehet kaivamaan esille hautautuneita. Mutta
olisihan luullut ainakin naisten voivan tulla. Eivät ne täällä
kernaasti laiminlyö hoitamasta vähiä heiniään.

Olimme hajoittaneet heinät ja istuimme ladon ovella ympärillämme
tuoksuva, ritisevä luoko täydessä auringon paisteessa.

--Missä lienevät matkailijatkaan tänään? Ei näy heitäkään yhtä ainoata.

--Omituisinta on, ettei Hanseliakaan kuulu.

Eräässä tien käänteessä alhaalla laakson pohjassa tuli esiin jono
miehiä, ei matkailijoita, vaan vuoristolaisia, jotka astuivat
kiivaassa, reippaassa tahdissa alaspäin, marssia laulaen.

--Ehkä siellä sittenkin on jokin juhla.

Tömähti polulla, joka kulki viistoon vuoren rinnettä ja toi tähän
sotilasvartiomajalta ylempää vuoristosta. Sieltä riensi alppijääkäri,
huutaen alas, kulussaan pysähtymättä:

--Halloo, rauhan pappi, halloo! On julistettu sota!

--Mitä sinä puhut? huusi erakko ylös hänen jälkeensä.

--Totta, teidän pyhyytenne! vastasi mies, pysähtyen hetkeksi ja tehden
sotilaallista kunniaa, ivallisesti, niinkuin minusta näytti.

--Kuka sen on julistanut?

--Hänen majesteettinsa Itävallan keisari!

Hän huusi vielä jotakin, jota en kuullut, ja katosi harjanteen taa.

       *       *       *       *       *

Mitä sitten tapahtui, se tuli yllemme kuin alpeilta syöksyvä lumivyöry.

En muista enää, kuinka tulimme röykkiöitä ja rinteitä alas laaksoon,
siihen, mistä alkoi nousu erakon majalle. Meillä oli vain yksi ainoa
ajatus: saada varmuus siitä, mitä oli tapahtunut, oliko totta, mitä
sotamies oli huutanut. Ehkä oli siellä sittenkin vain sotaharjoitukset,
ehkä hän riensi vain sitä varten sinne? Ehkä Hanseli ja muut sentähden
olivat jääneet tulematta? Tai ehkä tuo mies oli tehnyt meistä vain
pilaa.

Mutta tien täydeltä, puolittain juoksumarssissa, rynnisti meidän
ohitsemme, pakottaen meidät tiepuoleen, komennuskunta alppijääkäreitä.
Seurasimme heitä hetken, niin hyvin kuin voimme, hengästyneinä heiltä
kysellen:

--Onko totta, että on sota?

--On!

--Kenen sota ketä vastaan?

--Kaikkien kaikkia vastaan!

--Kaikki meitä vastaan ja me kaikkia vastaan!

Upseerin äänessä oli innostusta ja ihastusta, niinkuin vihdoinkin olisi
toteutunut jokin, jota oli kauan toivottu, ja siinä oli samalla kuin
ilkuntaa sille, jolle se puhui.

Ne menivät, suonet paljaissa pohkeissa joka askeleella voimakkaasti
pullistuen ja kenkäin rautanaulapohjat karahtaen kiviin kuin hammasta
purren uhasta ja kiukusta.

Tulemme eräälle sillalle, jonka korvassa seisoo vartija. Silta on
miinoitettu. Se räjäytetään heti, kun tarvitaan. Enempää hän ei
ilmaissut, viitaten meitä menemään.

Meillä ei ole mitään sanomista toisillemme. Se, minkä jo olemme nähneet
ja kuulleet, tekee meidät kuin älyttömiksi, mutta kuitenkin me
riennämme, minkä kerkiämme, kuullaksemme lisää. Erakko, vanha tottunut
vuorelainen, astuu edellä, ja minun on vaikea pysyä perässä.

--Ah, hyvä Jumala! kuulen hänen huokaavan.

Näitä samoja teitä minä viime sunnuntaina kuljin, nousten ja nousten--.

Tulemme siihen paikkaan, missä ylempi laakso lakkaa tasaisesta
laskustaan ja ensin pusertautuen ahtaaksi holviportiksi sitten jyrkkänä
portaana vie alempaan laaksoon. Siinä on penikulmapatsas. Patsaaseen on
kiinnitetty Frans Josefin sodanjulistus Serbialle ja hänen manifestinsa
kansalleen. Hän koettaa siinä puolustaa sodanjulistustaan. Siinä on
seuraava lause: "Serbia astui vihamielisyyden tielle Itävalta-Unkaria
kohtaan, kun minä kolmikymmenvuotisen rauhallisen ja hedelmällisen työn
jälkeen Bosniassa ja Herzegovinassa ulotin hallitustoimeni näihin
maihin. Minun hallitukseni käytti silloin hyväkseen voimakkaamman
oikeuksia mitä suurimmalla alentuvaisuudella ja hellyydellä ja vaati
Serbiaa vähentämään armeijaansa."

--"Ulotti hallitustoimensa" ... toisin sanoen: anasti maan ... "vaati
vähentämään armeijaansa" ... toisin sanoen: luopumaan kaikesta
itsenäisyydestään. Ja kun toinen ei suostu, käy hänen
kaikkeinkristillisin majesteettinsa kurjaa kurkkuun. Niinpä niin...

Levähdän hetken, hengästyneenä kiivaasta kulusta. Nyt ei siinä ole usma
estämässä. Näkyy koko laakso ja järvi ja kaikki kaupungit, kylät ja
niiden kirkot aamun kirkkaimmassa valossa. Se on sama maisema kuin niin
monta kertaa ennen, mutta jotakin on kuitenkin toisin. Rannikkolaivat
eivät kulje tavallisia reittejään, sillasta siltaan, vaan pitkin ja
poikki, kuin hätiköivässä epäjärjestyksessä. Toiset ovat tyhjät, toiset
täpöisen täynnä. Lippuja liehuu kaikkialla, katoilla ja kirkkojen
torneissakin. Tiet ovat mustanaan ajavia ja kulkevia, vaunuja ja
autoja. Siihen näkyy myöskin sen tunnelin suu, jossa viikko sitten olin
nähnyt maailmanliikenteen käyvän kuin kellon heilurin: toinen juna
sisään, toinen ulos, matemaattisen täsmällisesti. Nyt ei näyttänyt
olevan aavistustakaan yhteisestä aikataulusta. Melkein kaikki junat
kulkivat yhteen suuntaan, pois vuoristosta, joka ikäänkuin tyhjensi
itseään, hylkäsi, minkä kerkesi. Siinä oli kuin jokin hätä ja ahdistus,
tänne asti tuntuen. Mutta liput liehuivat tuulessa kuin riemuiten,
valkeat punaristiset ylinnä muita, niinkuin nyt olisi heidän päivänsä,
ei suru-, vaan riemupäivänsä.

Erakko oli odottanut minua hiukan alempana. Kehoitin häntä rientämään
... tapaamme toisemme ravintolassa.

--Olen levoton Hanselin tähden ... anteeksi.

Ja hän eteni minusta etenemistään, niin että pian olin yksin.

Siis _on_ siellä sota tuolla, huolimatta kaikesta, huolimatta nuorten
miesten kaikista todisteluista, että se muka on mahdoton, huolimatta
pyhästä maailmanjärjestyksestä, huolimatta maailman yleisestä
mielipiteestä, erakon uskosta--ja minun haihatuksistani. Sanoinhan minä
sen! Eipäs maailma siis ollutkaan sen kummempi, kuin miksi sitä olin jo
kanan sitten uskonut. Siinäpäs sitä sittenkin oltiin. Sota tahallaan
tahdottu, tekemällä tehty--puhtaista puhtahin hyökkäyssota heikomman
niskaan, niinkuin niin monesti ennen. Kaikki siis taas paikoillaan!

       *       *       *       *       *

Kun tulin alas ensimmäiseen taloon kylän laidassa, sain lukea siinä
uuden sodanjulistuksen ja sen vieressä vielä toisenkin. Ne olivat
naulatut erään puutarhan lauta-aitaan, jonka yli kaareutui kirsikka- ja
omenapuita, oksat hedelmistä notkuen. Kaikki ovat mukana. Koko maailma
palaa. Erakko parka rauhanmadonnineen... Minä narri uusine uskoineni!
Tieni vei erään rautatieaseman ohitse. Se oli pieni paikallisasema
keskellä vihertävää niittyä, rakennettu matkailijaliikettä varten,
somaa tyyliä, kuin huvimaja. Sen sillalle oli ennen ollut vapaa
pääsy kenellä hyvänsä, ja sen mukavilta penkeiltä oli hauska
katsella tulevia ja meneviä pyyleviä, hyvätuulisia polvihousu- ja
reppuselkä-saksalaisia. Nyt sen eristivät kivääri olalla seisovat
vartiosotilaat. Hyväntahtoinen vanha asemapäällikkö, jolla ennen oli
arvonsa merkkinä viaton virkalakki, oli nyt puettu sotilaspukuun,
kupeella kalpa, ja hääri komentavan upseerin käskyläisenä, käsi vähän
väliä lipassa.

Saapui juna ja pysähtyi. Odotushuoneen ovi avautui, ja sillalla olevaa
yleisöä syöksyi sitä kohti, huutaen ja viheltäen: "Alas Englanti! Alas
Ranska!" Sieltä tuli sotilasvartion saattamina niitä nuoria miehiä,
jotka viikko sitten olivat istuneet rauhan erakon majalla takkavalkean
ääressä poltellen rauhanpiippua yhdessä, ranskalaiset, saksalaiset,
englantilaiset, venäläiset ... jotka olivat lähteneet vaaralliselle
kiipeilyretkelle samaan köyteen kytkeytyneinä, matkalla korkeuksiin ja
matkansa lopullisena määränä rauhan kongressi Roomassa... Heidän
saksalaisia tovereitaan ei näkynyt. "Kuristakaa ne vakoilijat!"
huudettiin heille. "Alas Ranska! Alas Englanti!"--samat maat, joista
kuitenkin koko tämä seutu oli suureksi osaksi elänyt, joiden rahoilla
tämä rautatie, nämä hotellit, tämä hyvinvointi oli saatu aikaan, joiden
väkeä vielä eilen palveltiin kuin ruhtinaita heitä varten rakennetuissa
loistolinnoissa. Ehdin nähdä heistä vain vilahduksen. Heidän eleistään
ilmeni, heidän silmissään paloi viha vihaa, ylenkatse ylenkatsetta
vastaan.

He nousivat santarmien seuraamina vaunuun, ilmaantuen hetkeksi sen
avonaiseen ikkunaan. Joukko räjähti uuteen haukkumahuutoon: "Alas
vakoojat!"

Silloin huusivat vangit, silmät säkenöiden, posket pingoittuen:
"Raakalaiset! Roistot! Barbaarit!--Eläköön Englanti! Eläköön Ranska!
Eläköön Elsass-Lothringen!" Heidät kiskaistiin olkapäistä armottomasti
vaunuun, ikkuna suljettiin ja uudin vedettiin ikkunan eteen, junan
lähtiessä liikkeelle.

Se oli rotuvihaa, kansojen vihaa kansoja kohtaan ... vihaa ihmisten
kesken, jotka vielä eilen olivat tavanneet toisensa rauhan ilossa,
asuneet samojen kattojen alla, syöneet samojen pöytien ääressä,
kulkeneet urheilun aseveljeydessä vaarallisimpien kuilujen partaita,
samaan köyteen kytkettyinä... Se viha oli ollut aina olemassa, päällä
vain hieno sovinnaisuuden kuori. Nyt se kuori oli murtunut, vapautuneet
intohimojen aallot huuhtoivat riemastuneina rantojaan.

Näen erakon toisella puolella radan, mutta hän ei näe minua. Hän
rientää pois, ja minä seuraan häntä.

Tulen kylän kirkolle. Sen tornissa hulmuaa sen valtakunnan lippu,
kellotapulin luukusta liehuu laivaston, armeijan, liittolaiskansan
lippuja, mitä kaikkia liehuneekaan, toisiaan hyväillen kuin kiimaisten
hunnut. Kirkossa on parhaillaan jumalanpalvelus. Sisällä ei nähtävästi
ole muita kuin pappeja ja sotilaita, koska näitä seisoo rivittäin vielä
ulkopuolellakin, kirkon pihalla sen aitauksen sisässä. Muu kansa
täyttää aukeaman kirkon ympärillä, hotellien liputetut parvekkeet,
ikkunat ja katot. Kirkon avonaisista ikkunoista kuuluu soittoa, laulua
ja messua. Kaikkien silmissä on kiinteä, useiden silmissä kiihtynyt,
intohimoinen ilme. Kirkosta kuuluu joskus Jeesuksen nimen maininta.
Silloin tekee kaikki väki kirkon ovelta talojen parvekkeille ja
katoille saakka ristinmerkin, ei hartaudella, vaan niinkuin uhalla,
niinkuin: hän on _meidän_ Jumala! Tuon tuostakin kuulen kerrottavan
papin kirkossa uudistuvat sanat: "Jumala on _meidän_ kanssamme, Herra
auttaa meitä oikeassa asiassamme."

Pappi vaikenee, urut soivat. Pappikulkue tulee kirkosta ulos täydessä
juhla-asussa. Toiset messuavat yhä, toiset heiluttavat pyhää
suitsutusta, yksi ripauttelee vihkivettä polvistuviin sotamiehiin.
Kaikki muukin kansa polvistuu. Muuan nainen itkee; hänen vieressään
oleva toruu häntä siitä. Minäkin polvistun vaistomaisesti; tuntuu, kuin
olisi henkeni vaarassa, jollen sitä tekisi.

On yksi ainoa, joka ei ole polvistunut, rauhan erakko. Hän seisoo
kirkkoaidan portin pielessä, paljain päin, tukka tuulessa, elottomin,
melkein älyttömin ilmein, niinkuin ei ymmärtäisi eikä koettaisikaan
ymmärtää, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pappikulkue lähestyy
porttia. "Polvillesi!" sähistään hänelle, mutta hän ei liikahda. Häntä
nyhdetään kauhtanan liepeistä. Kun hän ei siitäkään välitä, painaa joku
roteva mies hänet hartioista alas. Vastustelematta sallii hän sen
tapahtua, mutta seisoo polvillaankin yhtä suorana ja yhtä näkyvänä,
tekemättä ristinmerkkiä, ja siihen ne eivät häntä enää pakota.

Papit palaavat kirkkoon. Upseeri nostaa lipun ja tulee sen kanssa
kirkkopihan portille. Samalla soittokunta puhaltaa marssin, joka
tukehtuu suunnattomaan hurraahuutoon ja kättentaputukseen. Heilutetaan
ohitse astuville sotilaille hattuja ja liinoja, ja säikähtynyt
kyyhkysparvi katoilta ja naakkapilvi kirkon tornista kiitää varjona
päiden yli, toria kiertäen, edeten ja palaten.

Sotilaat hajaantuvat ravintoloihin ja taloihin, saatuaan käskyn tunnin
päästä kokoontua samaan paikkaan, lähteäkseen asemalle. Joka taholta
kuuluu eläköönhuutoja, karkeita, kimeitä, miesten, naisten ja lasten.

Joudun väen mukana entisen ravintolani edustalle. Sen piha ja
vierastupa ovat täynnä sotilaita ja heidän saattajiaan, jotka heitä
kestitsevät. Siinä on postimestari, ja pian tulee siihen myös pappi,
kumpikin asettuen isännäksi pöytäänsä. Jään seisomaan ulkopuolelle,
pensasaidan taa, pääsemättä penkilleni, jossa niin usein istuin,
katsellen siihen missä maailmanliikenteen valtasuoni tykki kahden
tunnelin välissä--mikä oli olevinaan kuva toteutuneesta
maailmanveljeydestä, koko kulttuurimaailman yhteenkuuluvaisuudesta ja
toisistaan-riippuvaisuudesta, sotien ja vihollisuuksien muka
mahdottomuudesta ja järjettömyydestä, ainakin sivistyskansojen kesken.
Siinä oli puhuttu ja ihastuttu maailmanrauhan ja tuhatvuotisen
valtakunnan toteutumisen mahdollisuudesta, tuon saman isännän silloin
hääriessä ja palvellessa niitä, jotka niihin uskoivat, uskotellen
itsekin uskovansa,--nyt hän, rauhan erakon ihailija ja hänen aatteensa
ymmärtäjä, posket hehkuen palvelee niitä, jotka tyhjentävät voiton
maljoja itselleen ja maalleen ja tappion ja tuhon maljoja toisille.

Koko tämä talo ja kai myöskin koko tämä laakso ja koko tämä maakin ovat
yhtenä ainoana intohimon hälinänä. Samat ajatukset, samat tunteet
luultavasti toistuvat kaikkialla muuallakin niinkuin täälläkin.

Rajalle niin pian kuin suinkin! Pikamarssissa heidän pääkaupunkeihinsa!
Sota on oleva vain muutamien kuukausien asia, iloinen sotilaskävely
Pariisiin. Keisari Vilhelm on sanonut syyskuun ensimmäisenä päivänä
syövänsä päivällistä Pariisissa, ja sen hän tekeekin, hän ei ole
koskaan myöhästynyt, hänen junansa on aina saapunut sekunnilleen
määräpaikkaansa.

--Suorinta tietä!--Tietysti Belgian kautta! Sen puolueettomuusko
traktaateilla taattu? Sota rikkoo traktaatit ja paperiperiaatteet!--sen
huutaa postimestari leveällä, pyyhkäisevällä liikkeellä.

--Me työnnämme Ranskan Atlantiin ja Venäjän Aasiaan! Ja Englannista me
teemme saksalaisen siirtomaan!

--Saksalainen järjestys,--saksalainen kuri--saksalainen sivistys--nyt
on niiden aika!

--Oikein! Oikein! säestetään väkijoukosta, joka piirittää sotaan
lähteviä.

--Kerrankin heidän täytyy saada tuntea, ketä ovat pistäneet. Koko
germaanisen rodun tulevaisuus ja kunnia ja olemassaolo sen vaativat.
Ah, vihdoinkin me heille näytämme!

En erota enkä ymmärrä kaikkea, mitä he huutavat. En taida tarpeeksi
heidän kieltään, kun sitä puhuu kiihko ja intohimo. Mutta he näkyvät
olevan selvillä kaikesta, mitä sodalla on voitettavana ja miten. Kuulen
ladeltavan teknillisiä termejä, mainittavan eri aselajeja ja kehuttavan
niiden tehoisaa vaikutusta. Se ja se kanuuna kantaa niin ja niin kauas,
niin ja niin suuri on sen ja sen räjähdysaineen voima.

Nuo paimenet ja nuo meijeristit, nuo kauppiaat ja nuo viinurit, nuo
tohtorit ja virkamiehet, juoksupojat ja hotellirengit, ne tuntevat
kaiken sen kuin aapisensa, se kuuluu heidän _sivistykseensä_, he ovat
yht'äkkiä erikoistuntijoita, ammattimiehiä alallaan... Onhan siellä
toden totta yksi äskeisistä rauhankongressilaisistakin, yksi kaikkein
innokkaimmista, Berliinin sosialistitohtori, joka vakuutti, että Saksa
ei koskaan aloita. Hänellä ei ole vielä univormua, mutta
urheilutakkinsa alla on hänellä valmis upseerin ryhti. Hän huutaa:

--Tämän täytyi tapahtua! Tämä tulee puhdistamaan ilmaa tässä
ummehtuneessa maailmassa! Meidän päällemme on hyökätty. Me emme ole
tahtoneet emmekä aloittaneet tätä sotaa, mutta emme myöskään sitä
pelkää! Se tuli ja tulkoon, meidän on saatettava se voitolliseen
päätökseen! On aika tehdä vihollistemme vehkeistä loppu. Näyttipäs
vielä kerran kyntensä Frans Josef! Oli jo aika, että Vilhelm lakkasi
kulkemasta kauppamatkustajana.

Sentapaista ne puhuvat ja purkavat. Jokainen heistä näyttää uskovan,
mitä sanoo. Sanomalehdet ja ammattiyllyttäjät eivät vielä olisi
ehtineet saada sitä aikaan. Se on istutettu heihin jo aikoja sitten, jo
pienuudesta pitäen, se on vuosisatojen sivistys, joka nyt näyttää _sen_
puolensa. Se on heissä koulun, kirkon ja kasarmihengen vaikutuksen
yhteinen tulos. Se on heillä verissä. Se on heillä uskonto, ilmaus
heidän syvimmästä, todellisimmasta, hartaimmasta itsestään. Se tulee
sydämestä--tässä niinkuin tuolla kadun takana toisessa ravintolassa,
kaikissa koko tämän järven rannalla--samoin luultavasti kaikissa
sotivissa maissa.

Missä ovat nyt ne muutamat, jotka kantoivat kukkia rauhan madonnalle?
Missä on se erakon pikku seurakunta, josta hän oli niin hellän ylpeä?

       *       *       *       *       *

--Herra, kuulkaa, herra, sanoi joku takanani, koskettaen kättäni.

Se oli Hanselin äiti, ravintolan siivoojatar. Hän oli itkettynyt, ja
hänen kasvoillaan kuvastui epätoivoinen hätä. Vetäen minut syrjään hän
puhui vapisten, kuin houraillen:

--Ne aikovat ampua Hanselin siksi, että hän ei tahdo mennä muiden
mukana. Ne ovat vanginneet hänet. Upseeri sanoo, ettei hänen ole tarvis
mennä rintamaan, että ne armahtavat hänet siitä hänen uskonsa vuoksi,
jos hän vain menee kuormastoonkaan tai kantajaksi tai ambulanssiin.
Mutta hän ei tahdo sitäkään. Olen rukoillut erakkoa, että hän menisi ja
puhuisi upseerille, mutta hän ei tahdo.

--Eikö hän tahdo?

--Ei hän tahdo ... tulkaa te puhumaan hänelle!

--Missä hän on?

--Täällä.

Me tapasimme erakon ravintolan karjapihalla. Hän seisoi siellä,
kasvoillaan melkein sama unennäkijän ilme kuin äsken kirkon edustalla.
Vaimo parka tarttui hänen käteensä tahtoen suudella sitä.

--Menkää puhumaan hänelle, että hänen on mentävä ... teitä hän kuulee
... minä rukoilen teitä!

--En voi sitä tehdä ... en voi sitä tehdä.

--Te ette _saa_ antaa heidän ampua häntä! hän melkein parkui. Menkää,
tulkaa puhumaan hänelle! Upseeri lupasi päästää teidät hänen
puheilleen! Jos hän lupaa mennä, saa hän armon ... ne odottavat
teitä...

--En voi ... en voi kehoittaa häntä menemään sotaan ... en mitenkään
voi ... eikä hän kuulisikaan minua.

--Kyllä hän kuulisi ... hän on aina tehnyt, niinkuin te olette sanonut
... kaikki mitä te tahdotte ... se on teidän syynne, jos hänet ammutaan
... ei, ei, en minä tahdo sanoa, että se on teidän syynne ... rakas,
hyvä, armollinen herra, elkää antako heidän ampua minun Hanseliani!

--Mutta eiväthän ne toki kuitenkaan ampune häntä? sanoin.

--Sotaoikeus on jo tuominnut hänet ... neljännestunnin päästä hänet
viedään...

--Tulkaa, missä hän on? sanoi erakko yht'äkkiä päättävästi.

Vaimo lähti viemään meitä.

Hän vei meidät kylän laitaan, jossa koulu- tai kunnan huoneentapainen
pienehkö rakennus oli otettu sotakansliaksi. Sen edessä oli piha, jonka
portti oli vartioitu. Vaimo mainitsi vartiosotilaalle jonkun upseerin
ja pyysi saada puhutella häntä. Hetken kuluttua tuli nuori upseeri
ulos.

--Se on hän ... päästäkää hänet Hanselin puheille, sanoi vaimo
osoittaen erakkoa.

--Luuletteko voivanne vaikuttaa häneen? kysyi upseeri. Näkyi, että hän
olisi kernaasti sen suonut.

--En voi enkä tahdo vaikuttaa Hanseliin.

--Mitä varten te sitten tulitte?

--Ottakaa minut hänen sijastaan.

--Sotapalvelukseenko?

--Ei, vaan ammuttavaksi, jos sen täytyy tapahtua.

Katseessa, jonka nuori, vielä parraton upseeri loi erakkoon, oli
sääliä, ylenkatsetta, kaikkea, mitä järjellä on ilmaistavana
hullutuksen edessä.

--Mitä te houritte?

--Tarkoitan totta, sanoi erakko hiljaisella, luonnollisella äänellä.

Upseeri ei ensin näyttänyt löytävän sitä pistävää, tappavaa sanaa, jota
hän etsi. Ilmeestä päättäen oli ensin tulemassa suuttumuksen sana,
sitten se teroi ja kärjistyi ivaksi, ja katse kylmänä hän pisti:

--Minulla ei omasta puolestani olisi mitään sitä vastaan, että juuri
teidät ammuttaisiin, koska tiedän, että oikea syyllinen olette te.
Ikävä vain, että sotalaki ei salli minun teitä siihen suosittaa.
Toivottavasti tulee kerran teidänkin vuoronne. Sitä odottaessanne
tehkää hyvin ja poistukaa!

Hän veti miekkansa, teki sillä kunniaa Hanselin äidille, kääntyi ympäri
kilistäen kannuksiaan ja huusi komentosanan pihan perälle. Eräs sivuovi
aukeni, ja sieltä tuli komennuskunta sotilaita, kiväärit olalla,
keskessään Hanseli, jonka kädet olivat köytetyt selän taa. Äiti
kirkaisi poikansa nimen ja alkoi syöstä häntä kohden. Hänet estettiin
siitä ja pidätettiin seuraamasta saattuetta, joka nopeasti poistui
pellon piennarta vuoren alle metsään.

Riensin pois päästäkseni kuulemasta äidin huutoja ja kuulemasta
laukausta, jonka kuitenkin kuulin--yhteislaukauksen, niinkuin monen
piiskansiiman sätkäyksen, ennenkuin ehdin kylään tarpeeksi kauas.
Minulla oli rinnassani yksi ainoa tunne: päästä pois jonnekin, mihin
hyvänsä, niin pian kuin suinkin. Tämä maailman ennen ihanin laakso oli
minulle nyt petojen luola, tämän kukkasmaljan pohjassa kuhisi ja sähisi
kyitä ja käärmeitä. Mutta mihin minä täältä menen, kuinka järjestän
matkani, mitä tietä pääsen kotiin? Toistaiseksi ei minulla näyttänyt
olevan muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin erakon majalle.

Olin tullut jollekin sillalle, jonka alitse kuohui vuolas vuorivirta...
Mutta enhän saanut jättää häntä...

Aioin kääntyä siitä takaisin, kun alkoi kuulua huutoa ja melua kylästä
päin ja tien käänteeseen ilmaantui kirkuva ja viheltävä parvi,
enimmäkseen naisia ja poikia seuraten erakkoa, joka kulki heidän
edellään. Hän ei kuitenkaan heitä paennut, astui vain tavallista,
nopeaa tahtiaan. Hänen ja heidän välillään kulki kylän pappi, ollen
pitävinään heitä hänestä jonkin verran loitolla, mutta oikeastaan
kiihoittaen ja johtaen heitä.

Kuului huutoja:--Isänmaaton! Isänmaaton! Pois täältä!--

Heidän eturivissään, papin kintereillä, hoippui, tukka hajallaan,
Hanselin äiti, toisen vuoron vaikeroiden:--Hän ammutti Hanselin!--
toisen vuoron kimeästi kirkaisten:--Heittäkää hänet koskeen!

Erakko oli saapunut sillalle.

--Elkää päästäkö häntä yli!

--Heittäkää hänet koskeen!

Jotkut pojat aikoivat rientää hänen ohitsensa sulkemaan häneltä tien.
Pappi pysähdytti heidät, astui teennäisen juhlallisesti erakon luo,
joka oli pysähtynyt nähtyään minut, ja laski kätensä hänen olalleen.

--Mitä te minusta tahdotte? kysyi erakko tyynesti ja sävyisästi.

--Tahdon sanoa teille pari sanaa.

--Heittäkää hänet koskeen! kirkaisi taas Hanselin äiti, muiden häntä
säestäessä.

--Malttakaa mielenne, ystävät! puhui heille pappi. Jääkäämme tähän!

Huutajat antoivat hetkeksi rauhoittaa itsensä ja peräytyivät, kiertäen
kehän ympärillemme.

--Ystävät, sanoi pappi. Sallikaa minun sanoa pari sanaa tälle miehelle
... ne kuultuaan hän menköön elköönkä enää koskaan palatko tämän sillan
yli... Se nuori mies oli tämän kylän parhaita poikia. Hän olisi voinut
olla siellä, missä hänen ikätoverinsa, rajalla, maataan puolustamassa,
ehkä kaatumassa kunnialla sen puolesta. Hänen täytyi kuolla häpeällisin
kuolema, minkä nuori mies tähän aikaan voi kuolla. Se ei ollut hänen
syynsä. Hänen sielunsa oli myrkytetty. Myrkyttäjä seisoo tässä. Hän
olisi ansainnut sen kuoleman, minkä tämä onneton äiti hänestä on
julistanut. Elkäämme kuitenkaan tehkö hänestä marttyyria, hänelle on
oleva suurempi rangaistus jäädä eloon kuin kuolla. Hän on lopultakin
vaaraton houkka. Yhden ainoan hän voitti puolelleen. Olette, ystäväni,
tehneet tehtävänne saattaessanne hänet ulos kylästämme. Jätämme
toisille kylille saman tehtävän kullekin piirissään. Elkäämme
viivyttäkö häntä, hänen madonnansa odottaa häntä.

Erakko oli kuunnellut pappia rauhallisesti, kunnioittavasti, melkein
nöyrästi.

--Saanko nyt mennä?

--Olkaa hyvä.

--Häntä ei saa päästää!

Suuri, roteva mies, olutkuskin näköinen, hiukan päissään, oli astunut
esiin ja huusi vielä:

--Hän _on_ heitettävä koskeen!

Kaikki taas huusivat samaa: häntä ei saanut päästää menemään, hänet oli
heitettävä koskeen!

Kukaan ei kuitenkaan, ei hän itsekään, käynyt täyttämään uhkausta.
Erakko oli astunut heitä kohti ja virkkoi:

--Teidän ei tarvitse heittää minua koskeen, minä menen itse, jos
tahdotte.

Syntyi hiljaisuus. Hän uudisti:

--Jos tahdotte, että astun kaiteen yli ... jos olen tehnyt jotakin,
josta minun on kuoltava, niin sanokaa, minä kuolen kernaasti.

Siinä, miten hän sen sanoi, tyynesti, varmasti, koruttomasti, ilman
katkeruutta ja mahtailua, oli minulle täysi varmuus, että hän tekee
sen, niin pian kuin kuulee käskyn. Koetin vetää häntä pois, mutta hän
uudisti vielä kerran:

--Jos yksi ainoa vaatii, niin minä menen. Hakiko hän tahallaan
kuolemaa? Oli kuin hän olisi toivonut kuulevansa käskyn.

Mutta uudistettua vaatimusta ei kuulunut. Pappi rupesi, melkein kuin
hätäillen, ohjaamaan pois väkeään sillalta. Näytti, kuin hän olisi
pelännyt, että vastuu siitä joutuisi hänelle.

Olutkuski koetti vielä yllyttää Hanselin äitiä:

--Sano sinä, sinun on asia.

Vaimo katseli hätääntyneenä ympärilleen. Erakko kääntyi hänen
puoleensa:

--Tahdotko sinä? Sotilaat eivät ottaneet minua Hanselin sijaan,
tahdotko sinä ottaa?

--Tarjoutuiko hän? kuului joku kysyvän.

--Tarjoutui, vastasi joku toinen.

--En, enhän minä, eihän se ollut hänen syynsä, hän oli kuin isä
Hanselille ... eihän se ollut hänen syynsä...

Vaimon pinnistys laukesi itkuun, ja liina silmillään hoippui hän pois
sillalta.

Vedin erakon mukaani. Hän antoi viedä itseään vastustelematta kuin
unissakävijä.



VI.


Olemme matkalla takaisin majallemme ylös vuoristoon. Hän kulkee
koneellisesti, tietämättä mitä tekee. Milloin hän jätättää, milloin jää
itse jälelle. Hänelle näyttää olevan yhdentekevä, minne menee. Joskus
hän on poikkeamassa väärälle polulle, ja kun ohjaan hänet oikeaan,
tottelee hän tahdottomasti. Joskus hänen jalkansa kompastuu kiveen tai
puunjuureen, niinkuin vanhan miehen jalka. Hän ei näytä tietävän
kuiluista, joiden yli ja ohi hän astuu kapeita siltoja tai polkuja,
mutta suoriutuu niistä kuitenkin, varmasti kuin unessa. Silloin tällöin
hän huokaa raskaasti ja tuskaisesti.

Olemme tulleet ylemmän laakson suuhun, siihen, missä on aina, niinkuin
olisi siinä raja kahden maailman välillä. Siinä hän yht'äkkiä pysähtyy
ja pyörähtää päin:

--Että ne nuoret miehetkin--ne nuoret miehetkin...!

Hänen kasvonsa olivat uupuneet ja elottomat, silmät kuin autiot
ikkunat. Kuljemme taas. Yht'äkkiä hän istahtaa aiheettomasti tien
vieressä olevalle penkille ja sanoo kokoon painuen, kädet hervottomina
polvilla:

--Maailman sota ... koko maailman sota...

Ja yhtä aiheettomasti hän suoristaikse ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Sitten hän jonkin matkaa kuljettuaan jää seisomaan keskelle tietä,
kohottaa käsiään ja sanoo kuin itsekseen puhuen:

--Ne olivat kaikki siitä niin riemuissaan, kuin sen suurempi onni ei
olisi voinut maailmaa kohdata.

Sama uudistuu hetken päästä, mutta äänessä on vielä suurempi epätoivon
avuttomuus:

--Kansat vihaavat toisiaan ... kansat vihaavat toisiaan kansoina.
Kaikki oli harhaa.

Olihan se ajatus minunkin, mutta minä katsoin kuitenkin asiakseni
sanoa:

--Tämä ehkä tarvittiin, jotta kaikki sitten kerran muuttuisi
perinpohjin.

--Ei sitä tarvittu. Ette usko sitä itsekään. Miksi puhutte minulle
mieliksi, _te_ niinkuin kaikki muutkin? Ei kukaan muu ole uskonut minua
kuin Hanseli.

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun, voitti sen ja virkkoi synkästi:

--Että semmoista saattaa tapahtua ... että Jumala sallii semmoista
tapahtua!

Tultiin siihen, missä oli tienviitta kepin päässä ja siinä kirjoitus:
"Maailman Rauhan Majalle." Hän katseli sitä hetken, noita sirosti,
hellästi kirjailemiansa sanoja, nosti sen sitten maasta ja heitti
metsään.

--Miksi otatte sen pois?

--Ei ole kenelläkään enää asiaa maailmanrauhan majalle.

Tultiin siihen, missä oli puuhun naulattuna tervehdyslauselma:
"Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne kaikkia lähimmäisiäsi
kohtaan." Hän repäisi taulun irti, niin että naula parahti, jolla se
oli lyöty puuhun. Hän aikoi heittää senkin menemään, mutta asetti sen
sitten puun taa maahan kuin varmaan kätköön.

Seuraavassa taulussa oli kirjoitus: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi
kerran." Sen hän irroitti varovammin, niinkuin ei olisi kärsinyt kuulla
puun valitusta, ja kätki senkin tiepuoleen.

Tultiin taululle, jossa oli kirjoitus:

"Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta meitä ei ole
tässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota."

--Valhetta, te päin vastoin tahdotte tekin kaikki toisenne tuhota,
päästäksenne ylenemään toistenne edelle.

Hän poimi pois taulun toisensa jälkeen, kaikki nuo, jotka oli omalla
kädellään veistänyt ja maalannut ja koristanut, kunkin eri kuosiinsa,
ja siihen niin suurella rakkaudella sijoittanut--sen, johon oli
piirtänyt: "Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa ja toivoa ja rakkautta
maailmanrauhaan"--sen johon oli piirtänyt ja maalannut sanat:
"Pyrkikööt ihmiset kilpailussa toistensa kanssa _ylöspäin_, aurinkoa
kohti, niin kasvaa heistä jokaisesta solakka huojuva honka"--sen, jossa
oli sanat: "Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolollanne, niinkuin
mekin sillä tuemme toisiamme."

Kun tultiin taululle, johon oli kirjoitettu: "Maailmanrauha ei toteudu,
jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan
siihen uskoo", luki hän näin: "Maailmanrauha ei toteudu koskaan, koska
ei kukaan sen toteutumiseen usko."

--Ettekö tekään?

--En.

Mitä hän on tekevä tultuaan madonnan purolle? Puro pursusi kiven alta
yhtä kirkkaana ja solisi tien yli yhtä iloisesti kuin ennen, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Kiveä hän ei voinut kaataa, otti ainoastaan
kauhan irti kantimestaan ja kätki sen kiven alle. Lähde jäi siihen ja
sen kiveen kaiverrus: "Rauhan madonna lähettää sinua vastaan tämän
veden jatkaaksesi virkistyneenä nousuasi Hänen Pyhälle Lähteelleen."

Tuli se vaikea, jyrkkä taival, joka melkein portaana nousi madonnan
lähteelle. Levähdyspaikkana olisi siinä ollut alppiruusupengermä, josta
olisi ollut otettava kukka uhriksi alttarille. Ei kumpikaan meistä sitä
tehnyt. En minä, kun ei hänkään. Hän nousi nousemistaan ja katosi
louhukkoon.

Saavutin hänet vasta madonnan pengermällä. Hän odotti minua, sylissään
pyhän äidin ja hänen lapsensa kuva. Hän oli ottanut sen pois alttarilta
ja kantoi sitä käsillään. Oikeasta asennostaan poistettu veistos oli
kuin itsestään kangistunut ruumis, jonka jäseniä ei kukaan sen
kuollessa ole ollut oikomassa. Sen avuton ilme oli vielä avuttomampi
kuin ennen. Silmät tuijottivat ilmeettöminä ylös jylhään, karuun
vuoristoon, lapsi piti yhä toisessa kädessään rauhanpalmuaan, toisessa
maapallon kuvaa, huulillaan sama hymy kuin ennen. Sen hyvää uskoa ei
mikään ollut järkyttänyt.

--Miksi otitte sen? ... miksi se ei saanut olla siinä, missä oli?

--El siihen kukaan enää usko.

--Ettekö tekään?

--En.

--Mutta voihan vielä tulla aika.

--Se ei tule, koska ei jo tullut.

Hän kantoi sen ylös majalle, niinkuin isä hukkuneen lapsensa, verhosi
sen siellä vaatteeseen ja asetti nurkkaan vastapäätä takkaa. Sen
tehtyään hän ryhtyi tavallisiin askareihinsa, lypsi ja ruokki
elukkansa, viritti valkean ja toi minulle ruokaa, mutta ei itse siihen
koskenut.

Ryhdyin lukemaan lehtiä, joita olin ehtinyt ostaa joitakuita alhaalla
laaksossa. Hänkin otti yhden, koetti lukea, mutta jätti sen samassa.
Samoin toisen ja kolmannen. Hänessä kaivoi ja jäyti. Ajattelin, että
hänen mielialansa ja menettelynsä ylös tultaessa oli ollut hetken
heikkoutta. Ehkä se oli vain pettymyksen ensi tuska, joka oli saanut
hänet kieltämään uskonsa. Hän ehkä sen katuu ja vie huomenna madonnansa
takaisin.

Hän on siirtynyt lähemmä tulta. Hänen ennen pehmoiset, hyväntahtoiset,
melkein lapselliset kasvonsa ovat käyneet kireiksi niinkuin ankaran
vanhan vaimon. Hänen suupielissään revähtää esiin katkera piirre.
Silmissä on terävä, rasittunut kiilto. Yht'äkkiä hän puhkeaa:

--Juhlavaatteissa he menevät kirkkoon, naiset ja lapsetkin,
kostuttamaan otsansa pyhällä vihkivedellä, rukoilemaan _Jumalaa_, että
hän antaisi menestystä aseille...

Oltuaan hetken vaiti hän puhkesi taas:

--Ne eivät voi uskoa, että Jumala on yksi, koska kaikki rukoilevat
häneltä apua toisiaan vastaan. Koska voivat sen tehdä, täytyy heidän
uskoa, että heillä jokaisella on oma erikoinen jumalansa... Jos he
uskoisivat, että Jumala on kaikilla sama, eivät he uskaltaisi, toinen
toisella puolen rajan, polvistua sen yhteisen Jumalan eteen... Veli ei
uskaltaisi pyytää isältä apua veljensä, hänen toisen poikansa,
surmaamiseen... He eivät usko, että isä taivaassa on kaikkien yhteisen
isä... Ehkei hän olekaan...

Edelleen hän ajatteli ääneen, lomaan aina vaieten:

--Narri, joka uskoin ja uskottelin muille, että ihmishenki on pyhä,
että suurin rikos on tappaa ... että ihmishenkeä ei saa ottaa kukaan
muu kuin Jumala, joka on sen antanut... Narri, minä, joka pystytin
rauhanmadonnan alttarin niille, joista tappaminen on suurin hyve, pyhin
velvollisuus!

--... Se on surkea harha, että ihmiset muka ovat omaksuneet
kristinopin. Ne eivät ole edes koettaneetkaan toteuttaa sitä täällä
maan päällä. Paratiisissa oli rauha. Mutta jo ensimmäisessä perheessä
veli surmasi veljen.

Hänen näytti täytyvän saada se sanotuksi. Suurella vaivalla hän oli
saanut sen puserretuksi esiin. Useat kerrat pyyhki hän hikeä otsaltaan,
ennenkuin löysi sanat. Hän nousi, mutta jäi hetkeksi katsomaan minuun
ovensuusta, silmissä ilme, jossa oli kuin kysymystä, rukousta ja
odotusta. Sitten hän meni.

Olisiko minun ehkä pitänyt kutsua hänet takaisin ja koettaa osoittaa,
että hän oli väärässä, että kristinuskon asia ja hänen rauhanasiansa
eivät sittenkään olleet kärsineet sitä haaksirikkoa, minkä hän luuli
niiden kärsineen ... että sodan jälkeen taas tulee rauha, että maailma
sitten on sen aatteelle vain sitä alttiimpi ... että kristinopin
totuudet kyllä jo hallitsevat ja ovat aina hallinneet maailmaa ... että
pitää vain, kaikesta huolimatta, työskennellä sen hyväksi, painaa aura
syvemmälle vastaisten kylvöjen ja satojen toivossa? Oliko hänen avuton
katseensa, sanojen jyrkkyydestä huolimatta, pyytänyt minulta apua ja
tukea? Olivatko hänen sanansa olleet liioiteltuja vain sitä varten,
että minä ne sitä voimakkaammin ja vakuuttavammin kumoaisin?

En kuitenkaan voinut tehdä mitään saadakseni hänet vakuutetuksi. Oma
viikon vanha uusi uskoni rauhaan ja maailman erinomaisuuteen ja
kaikkeen siihen oli mennyt samaa tietä kuin hänenkin. Ja enemmän kuin
mikään oli hänen oma epäilyksensä nyt juuri sitä repinyt. Uskoni lippu
oli riistetty riu'ustaan niin perin pohjin, ettei siitä ollut edes
riekaleita jälellä. Hän oli oikeassa kaikessa, mitä oli sanonut. Hänen
purkauksensa oli juuri sitä, minkä täytyy purkautua sen rinnasta, joka
on täydellisesti pettynyt. Ja hyvä, että petytään. Tätä maailmaa ei saa
haaveilla paremmaksi, kuin se on. Saakaamme silmämme auki ja oppikaamme
näkemään todellisuus semmoisena, kuin se on. Oppi on ihana ja oikea,
mutta ihmiset eivät ole sitä koskaan omaksuneet. Se ei ole toteutunut
eikä ole toteutettavissa. Juuri niin, kuin hän sen itse sanoi. Jos
kristinoppi on rakkautta ja rauhaa, ei se ole sovitettavissa tämän
maailman menoon. Sen keinot eivät riitä viemään meitä mihinkään
luvattuun maahan. Jahven oppi vei tunnustajansa heidän luvattuun
maahansa. Mutta hänen ehtonaan ja vaatimuksenaan olikin, että heidän
oli hävitettävä tieltään kaikki muut kansat, vaimot ja lapsetkin, jopa
joskus elukatkin. Niinkuin turkkilaiset tekevät vielä tänäkin päivänä
Armeniassa ja muualla. Niinkuin tässä sodassa kristitytkin näkyvät
aikovan tehdä. Belgiassa ollaan jo hyvällä alulla. Niinkuin suuret
yleensä tekevät pienemmilleen. Kristuksen oppi ei ole käytännöllisesti
sovitettavissa tähän pyhään maailmanjärjestykseen. Kansojen välisiin
suhteisiin se ei ole painanut heikointakaan leimaansa. Maailma ei
missään suhteessa, silloin kun oikein kovalle ottaa, koskaan kysy, onko
sen kristittynä maailmana lupa tehdä niin. Kongresseissa, paraateissa,
juhlissa ja jumalanpalveluksissa puhutaan rauhasta ja rakkaudesta;
kansojen arkitoiminnalla, pienessä niinkuin suuressakin, on oma
erikoisetiikkansa.

Ei niistä nuorista miehistä luultavasti kukaan uskonut mitään siitä,
mitä puhui. Se oli sittenkin heillä tilapäistä tunnelmaa, huumausta, ei
muuta.

Hän tuli takaisin, istui ja tuijotti tuleen.

... Lieneekö maailmassa mikään sota alkanut tarpeettomammin,
itsekkäämmin, räikeämmin? Suurvalta kietoo vuosikymmeniä puristukseensa
pientä kansaa, anastaa sen alueita, hakee riitaa ja karkaa sen
kimppuun--vielä sittenkin, kun se jo on nöyrtynyt sen eteen maahan maan
tasalle. Siitä purkautuu vyyhti: koska yksi, niin toinenkin...

... En näe vähintäkään syytä, miksi tämän olisi _täytynyt_ tapahtua,
miksi välejä ei olisi voitu selvittää rauhallista tietä. Mikä iva
heistä, kaiken maailman kylmäverisistä, kaukonäköisistä, taitavista,
tietävistä!

... Olivat saamassa valmiiksi tämän maailmansa nuo suuret, nerokkaat
sivistyskansat--luulivat ainakin--ja olinhan minäkin luullut. Kaikki
sen aineelliset, henkiset voimat olivat kytkeytymässä siihen yhteen
suureen voimakeskukseen, joka on eurooppalainen kulttuuri,
kansainvälisyys, jonka oli luotava, uudistettava, rakennettava maailma
entistään ehommaksi ... ja sitten menevät ja särkevät juuri sen,
katkovat kaikki johdot, lyövät rikki kaikki koneet, panevat kaikki
pyörät seisomaan... Ennen hävittivät _barbaarit_ kulttuureja ...
lienevätkö _ne_ sitä koskaan tehneet, siihen kyenneet? Kulttuurien
luojat itse ne kävivät toistensa ja omienkin kulttuuriensa kurkkuun ja
kuristivat ne hengiltä, barbaarit tulivat vasta koirina haaskoille.

... Kuka lopulta voittaneekin, kulttuuri ainakin joutuu tappiolle ja
saa maksaa kulut. Sitä tässä sodassa hävitetään, jokainen laukaus
pirstoo jonkin sen arvoista.

... Joku tuossa kirjoittaa: "Välttämätön, raudankova, maailmanmenoa
määräävä laki tähän pakotti. Kansamme on lisääntynyt liiaksi voidakseen
tulla toimeen meille pantujen rajojen sisällä. Meidän täytyi murtaa
patomme, päästä väljemmille vesille." Se, väljyys, varmasti
saavutetaankin. Mitä muutakin saavutettaneen, ainakin saavutetaan se,
että taas pitkäksi ajaksi ei tule ahdasta Euroopan mantereella. Liiasta
väestä ei tule olemaan vastusta, jos kanuunat ja kuularuiskut edelleen
tekevät tehtävänsä. Kaadetaan miljoonia. Tapetaan pois toisia toisten
tieltä, harvennetaan metsää. Kansat auttavat toisiaan tämän
tarkoitusperän saavuttamiseksi. Nuo tekevät sen palveluksena näille,
nämä saman vastapalveluksena noille. Kun taudit ja rutot ja nälkä eivät
enää tee tehtäväänsä niinkuin ennen, rupeavat kansat toistensa rutoksi,
toistensa näläksi. Se on paljoa mutkattomampi metku ratkaista
yhteiskunnalliset pulmat kuin keksiä keinoja, miten elinehtoja olisi
parannettava. Rauhanystävätkin tarttuvat miekkaan. Sosialistitkin ovat
mukana rakentamassa uutta aikaansa sillä keinoin. Eipäs heitettykään
kiväärejä kasaan kasarmien pihoille. Toveri ampuu toverin, niin on
tovereita vähemmän toistensa tiellä palkkoja painamassa. Sota se nyt
siis rakentaa ihmiskunnan onnea, panee perustusta uusille aikakausille.

--Vaan ette ehkä halua kuulla tätä tämmöistä--vaikenen, jos tahdotte.

--Puhukaa vain! Kuulkoot nämä seinät senkin.

Hän sanoi niin, mutta minä näin, että hänen oli vaikea sitä kuulla. En
kuitenkaan voinut olla jatkamatta.

--Teitä siis ehkä huvittaa kuulla, mitä tuossa kirjoittaa sotaisesti
innostunut professori. "Kaikkina aikoina on historia antanut loistavia
todistuksia siitä, että sodat panevat liikkeelle suunnattomia
siveellisiä voimia, avaavat sulkeutuneita sielujen syvyyksiä, vievät
elämän mahtavasti kuohuville vesille ja antavat sille sanomattoman
suuruuden ja pyhyyden keskellä hätää ja uhreja. Tästä suuruudesta tulee
osalliseksi jokaisen yksityisen elämä, jokainen meistä kutsutaan
toiminnastaan kohoamaan korkeammalle tasolle ja vapaaehtoisesti
täyttämään sen, mitä tämä rauta-aika on oikeutettu vaatimaan meiltä
kaikilta."--Niin ne puhuvat ne, jotka näkevät suuresti ja tuntevat
syvästi ja voimakkaasti. Ja paperitraktaatit revitään ja tuomiokirkkoja
pommitetaan ja vallihautoja kaivetaan peltoihin, puutarhoihin, jopa
vainajien asumuksiinkin. Me vanhat, tunneherkät miehet täällä maailman
ullakolla, rauhoittukaamme, nukkukaamme tyynesti yömme ja herätkäämme
uuteen aamuun! Vanha uskomme on meiltä otettu, mutta meille annetaan
sijaan uusi ja ehompi. Haaveemme paremmasta maailmasta ja
täydellisemmästä ihmiskunnasta on toteutumassa. Pyhä maailmanjärjestys
on jo pantu täytäntöön siinä järjestyksessä ja kurissa, jolla sota
toimii ja jonka se jättää jälkeensä tuleville polville. Suuret,
älykkäät sivistyskansat ovat päättäneet yhdellä pikaisella otteella
päästä tätä tietä onnensa perille. He ovat siihen vuosikymmeniä
varustautuneet. Se on ollut heillä aatteellisesti valmistettu,
tieteellisesti harkittu suunnitelma. Heidän pyhin innostuksensa, heidän
terävin järkensä, heidän ammatillisin kykynsä ovat olleet siinä mukana
sitä aikaansaamassa. Mielet on aikoja sitten muokattu, jänteet ja
lihakset harjoitettu. Se on tapahtunut kaikki maailmanrauhan merkeissä.
Se on sitä, jota eurooppalaisen sivistyksen korkein saavutus, sen
42-senttinen ämyri nyt julistaa maailmalle. Sen ääni se nyt
angeluskellojen äänenä tällä hetkellä soi yli Euroopan, lännestä itään,
yli aavikoiden, vuorelta vuorelle, vieden tulevan taivaan sanomaa
maasta maahan, sekaantuen kellareissa piilevien ihmisten uniin,
opettaen heitä käsittämään onnensa ehdot, muistuttaen heitä siitä
jumalasta, jota _nyt_ on palveltava.

--Niinpä niin...

--Viekää, ystäväni, madonna ja hänen lapsensa takaisin tuonne ulos
kuuntelemaan ajan enkelikuoroa! Älkää asettako häntä entiseen
paikkaansa, pikku komeroon, mistä näkyy vain viaton vaatimaton laakso,
vaan nouskaa hänen kanssaan korkeuksiin, korppikotkan huipulle, josta
hän voi seurata tapahtumia kaikilla näyttämöillä, jonne ei kuulu
kaatuvien valitushuutoja, ainoastaan kumea, komea ammunta heidän
kunniakseen!

--Eihän...

--Koska rauhanmadonnanne teidät petti, tehkää hänestä sodan madonna!
Siellä tulee häntä ehkä pian tervehtimään ilmalaivaritari, ehkä joku
heistä, jotka antoivat hänelle edelweissuhrinsa--pyytämään häneltä,
hyvien ilmojen antajalta, suopeita tuulia ja hyvää onnea retkelleen.
Palatessaan pudottamasta pommeja sairaaloihin tai jossakin
kirkkopuistossa leikkivään lapsilaumaan tuolla alhaalla lakeudella hän
yli liitäessään muistaa häntä kukkasuhrilla kiitokseksi hyvin
suoritetusta, onnistuneesta retkestään.

Koetin taas lukea, mutta minua äitelöitti kaikki, mitä luin, varsinkin
kaikki syytökset, puolustukset ja selitykset. Tämä sota oli minusta
itsensä alkupahan ilmaus, joka ei enää ole millään ihmisvoimalla
poistettavissa, koska innostusta siihen ilmeni kansojen parhaissakin.
Oikeuden ja rauhan jumala näytti maailman alusta alkaen tehneen turhaa
työtä sen poistamiseksi. Ei näyttänyt olevan mitään, joka voisi saada
minut vakuutetuksi siitä, että maailmanmeno enää on muutettavissa.

--Te uskoitte, että se tapahtuisi uskon uudistuksen avulla.

--Sen minä uskoin.

--Ette usko enää? Ja siinä olette oikeassa. Sitä uskonuudistajaa, joka
sen tekisi, ei luultavasti tule koskaan syntymään. Kai rauha taas
palajaa, mutta niinkuin aina ennenkin ainoastaan väliaikaisesti,
seurauksena uupumisesta ja sotivien kykenemättömyydestä sotaa
jatkamaan, vaan ei suinkaan mistään vakaumuksesta, että se oli
lopetettava itsensä vuoksi, sentähden, että se semmoisenaan on
kauhistus. Mitä kaikkea sitä vastaan taas katumuksen tai innostuksen ja
herätyksen hetkinä puhuttaneekin, mitä tehtäneekin, mitkä
maailmanparantajat, apostolit ja marttyyrit sen asiaa kerran taas
ajanevatkin--vaikka tuleva rauha sitä solmittaessa julistettakoon
kuinka ikuiseksi maailmanrauhaksi hyvänsä, siihen kaikkeen ei ole enää
luottamista. Sillä olihan kaikkea tätä olemassa jo ennenkin, kaikkia
näitä: uskoa, aatetta, uskojia ja ajattelijoita ja uskon sankareita ja
aatteen ajajia, veritodistajia, henkensäkin uhraajia, rauhan erakoita,
Hanseleita ... eivätkä saaneet mitään muuta aikaan, kuin että sittenkin
puhkesi sota, jommoista maailma ei koskaan ole nähnyt.

--Niin teki, niin teki...

--Ja _kun_ niin teki, kun maailmanrauhaa siis ei synny eikä voi syntyä,
niin on samalla myös kaikki inhimillinen ja kristillinen harrastus ja
pyrkimys yleensä vain puolitekoista toimenpidettä ja kaikki sen
saavutus keskeneräistä tulosta siihen nähden, minkä täytyisi olla
kristikunnan lopullinen pyrkimys ja päämäärä; oikeuden ehdoton voitto,
sen turvaaminen niillekin, ja ennen kaikkea juuri niille, jotka sitä
enimmän kaipaavat--aseettomille ja heikoille, jotka eivät itse voi sitä
hankkia.

--Entä mitä sitten?

--Omalta kohdaltani en näe muuta kuin kuoliaaksi isketyn uskon, teidän
ja minun, joka ei ole eloon herätettävissä, ellei ihmettä tapahdu.

--Ihmettäkö! virkkoi hän kuin säpsähtäen, luoden minuun
pikaisen, välähtävän katseen, mutta sitten vaipuen takaisin
välinpitämättömyyteensä, niinkuin olisi luullut nähneensä jotakin,
mutta huomannut sen harhaksi. Sitten hän nousi ja meni ullakolle
eikä enää palannut.

Hän oli minulle viimeinen pettymys. _Hänen_ ei olisi pitänyt siihen
tyytyä, ei omaksua sitä, minkä minä. Hänen olisi pitänyt tulla uskoni
avuksi, vaikkei olisi uskonutkaan. Olihan hän uskoni isä, miksei hän
edes yrittänytkään saada lastansa henkiin? Miksi juuri hän kieltämällä
oman uskonsa oli antanut minun uskolleni lopullisen iskun? Hänen ei
olisi pitänyt poistaa viittojaan eikä ottaa pois madonnaansa siitä,
mihin hän ne kerran oli pystyttänyt. Olisivathan olleet edes
hautaristeinä muistuttamassa jostakin, joka kerran oli elänyt. Jos ei
muuna, niin edes aaveina ilkkumassa maailmalle sen häpeätä ja
alennusta... Olisi antanut _heidän_ ne hävittää.

Mutta kaipa hän oli tehnyt, mitä tunteensa oli käskenyt.

Kaipa tässä ei voinutkaan muuta.

Kai täytyy käydä, niinkuin käy. Aikahan sovittaa ja antaa anteeksi
kaiken. Ja onhan uskovalla maailmalla aina se, joka ottaa kantaakseen
sen kuorman juuri pahimmalla taipaleella: "Se oli sallittu, se oli
välttämätöntä, se oli rangaistus meidän synneistämme. Mikä ei toteudu
täällä, se toteutuu tuolla" j.n.e. Ehkä ystäväni selviytyy hänkin sitä
tietä?

Mutta saako tyytyä kaikkeen ja antaa anteeksi kaiken, minkä hyvänsä?
Eikö se tuo veltto, villaisella painava, kaikkia repeämiä kiinni kurova
oppi, eikö se juuri lopulta ole kaiken uusiutumisen ja parantumisen
pahin jarru? Saako koskaan unohtaa ja antaa anteeksi sitä, mikä juuri
nyt tapahtuu Belgiassa, Flanderissa, Reimsissä? _Ne_ siellä eivät sitä
koskaan tee. Ne sopivat vasta sitten, ne tahtovat kuulla rauhasta
puhuttavan vasta sitten, kun heidän kärsimänsä vääryys on kostettu.
Eikö henki hengestä, hammas hampaasta, viha vihaa vastaan sittenkin,
ainakin eräissä tapauksissa, ole se, joka antaa parhaan ratkaisun,
johon tulee turvautua ja jota siis on ylläpidettävä pyhänä tulena?

Mutta sehän on juuri se pohja, jolle ne, jotka sotivat, aina tahtovat
rakentaa rauhan. Sillä tavallahan ne, toisen lopullisella voitolla ja
toisen perinpohjaisella kukistamisella, juuri uskovat jakavansa
oikeutta. Ja ehkä jakavatkin joillekuille. Mutta ne, jotka jakavat
oikeutta yhden heikon puolesta, ne kieltävät sen samassa henkäyksessä
taas toiselta heikolta, siltä, jonka ovat voittaneet ja siltä, jonka
oikeuksiinsa saattaminen ei kuulu heidän etuihinsa. Ase jakaa etuja
eikä oikeutta. Ase ei koskaan kelpaa riidanratkaisijaksi. Sen tuomiosta
on aina vedottava. Mutta mihin? Johonkin korkeampaan oikeuteen? Mutta
kun sitä ei ole, kun siihen ei kukaan usko: ei, että se on ollut, ei,
että sitä tulee koskaan olemaan.

... Ellei ihmettä tapahdu?

Aikooko hän, tuo tuolla ullakollaan, sittenkin tarttua siihen
oljenkorteen? Ojentaako hän ehkä kätensä sitä kohti, ennenkuin uppoaa?
Luopiko hän uuden haaveen menetetyn tilalle, odottaako ääntä taivaasta,
enkeliä pilvistä? Näytti melkein siltä hänen ilmeestään.

       *       *       *       *       *

Takkatuli valaisi viimeisellä tuikkeellaan huonetta. Sen perällä
nurkassa seisoi rauhan madonna, niinkuin erakko oli sen siihen
asettanut. Sen silmille heitetty vaate oli valahtanut pois. Se hymyili
yhä, ja sen lapsi piti yhä yhtä uskollisesti rauhanpalmuaan pystyssä.
Tekijänsä usko siinä eli, vaikkei se enää elänytkään tekijässä
itsessään. Se ei ollut mistään pettynyt eikä tule koskaan pettymään.
Sen sisaret, monet tuhannet madonnat, ovat kirkoissaan, kappeleissaan,
alttareillaan hymyilleet samaa hymyään, vähääkään häiriintymättä,
muuttamatta ilmettään, minkä taiteilijat ovat heille uskonsa hetkinä
antaneet. Niiden ympärillä, kaduilla ja toreilla, jopa niiden jalkojen
alla alttarin juurellakin on vuotanut sukuvihan ja uskonvihan veriä. Ne
on raastettu pois, unohdettu ullakoille vuosisadoiksi, löydetty, tuotu
takaisin ja panta vanhoihin paikkoihinsa hymyilemään, todistamaan siitä
uskosta ikuiseen hyvyyteen ja hellyyteen, joka oli elähyttänyt niiden
tekijät tekemään ne sellaisiksi, kuin ne oli tehty. Ja aina niitä on
tehty samanhenkisiä, samanilmeisiä kuin tuo. Se usko on aina elänyt, ei
mikään ole saanut sitä juurineen revityksi. Se on uupumatta, pettymättä
tyrkyttänyt itseään, vaikuttanut alttareilta, kappeleista,
luostareista, kammioista,--aina vain muistuttanut rauhasta ja hyvästä
tahdosta pimeimpinä, sotaisimpina perhe-, heimo ja sukukostosotien
aikoina, ja saanutkin lopulta jotakin aikaan, ei tosin rauhaa kansojen
kesken, vaan kuitenkin jonkinlaisen laillisen olotilan heidän
keskuudessaan.

Saanut rauhaa aikaan--eikä kuitenkaan mitään saanut, sillä mitä mikään
saavutus merkitsee, koska juuri raivoaa maailmansota, ennen kuulumaton?

Siitä huolimatta se tuossa vain hymyilee, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.

Ja koira lepää kiehkurassa lattialla, ja kauriit saapuvat
yösyönnöksilleen.

       *       *       *       *       *

Ja aamulla on, niinkuin koko maailmassa ei olisi mitään muuttunut. Ilma
on yhtä ihana, elokuun taivas yhtä kuulakka, vuorten valkeus yhtä
häikäisevä ja kaukaisuuksien sini yhtä leppoisan ystävällinen. Alhaalla
laaksossa näyttää olevan samoin kuin täällä ylhäällä. Laivat kulkevat,
ja junat ovat liikkeellä. Erakkokin toimii tänä elämänsä suurimman
pettymyksen jälkipäivänä askareissaan niinkuin ennen. Heinään hän ei
kuitenkaan tule. Menen sinne yksin. Siellä ovat talonpojat jälleen
työmaillaan, kokoamassa viimeisiä luokojaan. Työvoimia on vähemmän,
kaikki nuoret miehet ovat poissa, mutta vanhemmat miehet ja naiset
tekevät työn sitä reippaammin, niinkuin puuttuvienkin puolesta.
Vanhemmilla naisilla on rinnassa kukkakimppuja niinkuin kunniamerkkejä,
ilmaisemassa, kuinka monta heillä on poikaa sodassa. Kaikki he ovat tai
ainakin koettavat olla hilpeällä mielellä. Uskotaan, että sota päättyy
pian, että kaikki on valmiina uudeksi vuodeksi.

Kuulen parin vanhan miehen juttelevan, toisen luodessa, toisen
polkiessa heiniä latoon. He laskevat jo sodan voittoja ja tappioita.
Hotellit tulevat tietysti kärsimään matkailijain puutteesta, mutta
maamies hyötyy. Hänen tuotteensa, liha, voi, juusto tulevat olemaan
hyvissä hinnoissa, mutta varsinkin heinät. Se ei ole enää heinä, joka
tässä kahisee hangon päässä, se on hopeakuontalo, joka siinä helisee.
On kuulunut, että herttuan maat ja niiden riista julistetaan
takavarikoiduiksi, koska hän on vieraan maan alamainen. Metsästys
joutuu luultavasti vapaaksi, ja ainakin saa vuoriston vartioväki ampua
kauriita muonakseen.

--Mitä mahtanee erakko siihen sanoa?

--Äijä paha.

Sekö oli heidän pohjimmainen suhtautumisensa häneen?

Pari naista tulee puhelemaan kanssani. Kuka on vienyt pois madonnan?
Erakko itsekö? Mitä varten? He olisivat tahtoneet rukoilla häntä, että
hän soisi heidän aseilleen pikaisen voiton.--Kuinka te voisitte rauhan
madonnalta semmoista rukoilla?--Koska pikaista voittoa seuraisi
pikainen rauha. Sitten ei koskaan enää syttyisi sotia, kun me olisimme
kukistaneet kaikki vihollisemme; ei kukaan heistä enää voisi aloittaa
sotaa meitä vastaan, kun he kaikki olisivat kukistetut. Pyytäkää häntä
panemaan rauhan madonna siihen, missä se oli.--Voittehan rukoilla sitä
muilta madonnilta.--Täytyy rukoilla kaikkia madonnia, kaikkia pyhiä
täytyy rukoilla. Kaikki pyhimykset ovat rukoiltavat meidän puolellemme.

Sen verran he olivat selvillä siitä. Se oli _heidän_ käsityksensä
erakosta ja hänen aatteestaan.

Oli hänellä sittenkin ollut oikea vaisto korjatessaan pois madonnansa.

       *       *       *       *       *

Jäin sinne, kun en tiennyt, minne muuannekaan menisin. Kotimaahan
olivat tiet toistaiseksi tukossa. Täällä sain nähtävästi olla rauhassa.

Vuorillemme tuli talvi pian, käärien vaippaansa ensin ylemmän
vuoriston, valahtaen sitten meidän yllemme ja levittäen viimein
liepeensä laaksoon asti. Pian istuimme siellä kinosten keskessä
niinkuin pakopirtillä ennen, eristettyinä kaikesta, mutta tuntien ja
aavistaen kaiken kaameuden ja onnettomuuden olemassaolon. Olemme kuin
langattomassa yhteydessä ampumahautojen kanssa kaikilla rintamilla.
Kuulemme kanuunain paukkeen, kuularuiskujen rätinän, huudot, korinat ja
valitukset. Joskus saamme tukun sanomalehtiä, joita meille laaksosta
tuodaan. Ajatuksillamme ei ole muuta suuntaa kuin sota. Jos ne joskus
poikkeavatkin muuanne, palaavat ne kuitenkin heti sinne takaisin. Ja
aina nousee kysymyksiä, vanhoja ja uusia, tuskaisia ja turhia, joihin
ei koskaan tule vastausta.

Mitä varten tämä palo sytytettiin? Mitä aiotaan sillä saavuttaa, jota
ei olisi voitu saavuttaa ilman sitä? Miksi aatteelliseksi hyväksi
vuotaa kaikki tuo veri? Uhkasivatko jotkut persialaiset jotakin
Hellasta? Ovatko nyt mitkään Alankomaat olleet pakotetut luomaan
espanjalaisten sortajainsa iestä? Ahdistiko puolikuu ristiä? Onko
ajettavana minkään uskonvapauden tai orjain tai muiden vapautuksen
asia? Kun luen heidän tarkoituksistaan, on minusta, niinkuin he
itsekään eivät olisi niistä selvillä. Niitä on heillä joka päivä jokin
uusi. Kaikki sanovat tahtoneensa sitä estää. Kaikki olivat siihen
pakotetut. Kaikki syyttävät toisiaan ja pesevät kätensä. Ei kenelläkään
ollut siis _niin_ tärkeätä asiaa, että hän ehdoin tahdoin olisi
tahtonut viedä sen sodan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sota oli
yllätys ja erehdys. Mutta jos tuli erehdys, miksi he eivät siitä
lakkaa?

Jos maailma nykykannallaan ollen ei vielä saanut järjestetyksi
asioitaan ilman sotaa, jos ihmiskunnan, umpikujaan joutuneena, täytyi
siitä ulos päästäkseen murtaa tiensä väkivalloin, miksei silloin yhtä
hyvin puhjennut se suuri luokkataistelu, jota on odotettu ja pelätty,
se orjain ja kurjain kapina--tasaamaan tavaroita ja jakamaan maita? Se
ei puhjennut, mutta sen sijaan rahaton ja maaton rahvas antaa
ainoansakin, henkensäkin, rahan ja tavaran ei tasaamiseen, vaan
kasaamiseen entistä epätasaisempiin röykkiöihin. Mutta ehkä puhkeaa
vielä sekin sota? Koko maailman Sedania seuraako koko maailman
kommuuni? Onhan nyt opetettu kaikissa maissa vetoamaan väkivaltaan ja
voimaan korkeimpana oikeutena. Entä kun käsipommit ja myrkkykaasut
joka miehen kädessä alkavat työnsä kadunkulmissa ja bulevardien
risteyksissä, yhtä haavaa joka pääkaupungissa.

Enkä kuitenkaan voi olla joskus tekemättä laskelmia siitä, mitä kukin
lopulta tästä sodasta hyötyy. Yllätän itseni ajattelemasta: jos se
voittaa, seuraa siitä se ja se;--jos se ja se joutuu tappiolle, on se
sille ja sille asialle eduksi. Mitä toiveita on minulla, kuinka soisin
käyvän? Jos uskoisin madonnan voimaan, jos uskoisin hänen voivan antaa,
mitä pyydän--mitä häneltä pyytäisin? Viritän itseni tuntemaan ja
toivomaan sen mukaisesti, arvioimaan sen mukaisesti voittoja ja
tappioita, etenemisiä ja peräytymisiä.

Mutta saako kukaan ottaa omaksi hyväkseen mitään, mikä ehkä on
saavutettu toisten häviöllä ja silpomisella? _Heidän_ täytyy ensin
saada hyvityksensä, kävi miten kävi, _oikeuden_ täytyy ensin voittaa
siellä, missä sitä on räikeimmin rikottu. Paperitraktaattien, juuri
niiden täytyy saada tehonsa takaisin. Muut voivat odottaa. Ei kukaan
heikko saa ottaa mitään keneltäkään, joka on muilta heikoilta
ryöstänyt, ei mitään kädestä, joka on tahrattu toisten heikkojen
vereen... Minä kuulen, kuinka minulle jossakin nauretaan:--Kyllä sitten
saavat osapuolet odottaa ... mitä se heihin kuuluu ... mitä sillä on
väliä, mitenkä ja keneltä--kunhan--?

Ehkei olekaan, niinkuin maailma nyt on järjestetty. Mutta maailmahan
olikin järjestettävä kokonaan _toisin_. Siinä järjestämisessä voi olla
mukana ainoastaan se, joka ei ole ollut mukana järjestämässä, niinkuin
sitä nyt järjestetään, ja siitä hyötymässä...

El kenenkään sotivan asia voi olla niiden asia, jotka eivät sotaa
hyväksy. Sillä he kaikki taistelevat turhaan, mistä taistellevatkin,
kaatuvat hyödyttömästi, minkä hyväksi luullevatkin kaatuvansa. Maailman
urhoollisimpien, parhaimpien, nerokkaimpien veri vuotaa siis
juoksuhaudoissa hukkaan. Mutta koska kerran tahtovat, niin taistelkoot,
kaatukoot...

Kun edes saisi sydämensä turtumaan siihen, kiedotuksi ympärilleen
välinpitämättömyyden ja unhotuksen vaipan, niinkuin se, joka peittää
nuo autiot vuoret. Kun voisi päästä kaikesta ajattelemalla: sotikoot,
tapelkoot, mitä se minuun kuuluu! Ennen kaikkea--kun saisi mielestään
pois sen, mitä oli uneksinut ja uskonut.

Mutta kun yö ja ympäristö ovat hiljaisimmillaan, tulevat lempiaatteet
ja mielihaaveet, niinkuin ei mitään olisi muuttunut, kehien eteen
kaiken, mitä muinoin oli maailmanrauhasta ja sen mahdollisuudesta
runoillut ja miten sitä rakennellut.

Mitä kaikkea olikaan siellä ravintolan edustalla, seuratessamme
liikettä kahden tunnelin suulla, päätelty maailmanliikenteestä,
maailmanjärjestyksestä, ihmiskunnan rauhallisista yhteisharrastuksista,
kansojen veljeydestä, koko sivistyneen maailman yhteenkuuluvaisuudesta,
sotien ja vihollisuuksien mahdottomuudesta--mitä olikaan siinä puhuttu
kansainvälisten ennakkoluulojen häipymisestä: kuinka on jo syntymässä
kansojen yhteinen yläluokka, joka johtaa niitä rauhan hengessä ja
pakottaa ne omien etujensakin vuoksi olemaan veljiä ja sillä tavoin
suhtautumaan toisiinsa!... Johan ne nuoret miehet--se kirkassilmäisin,
hehkuvaposkisin niistä, johan hän oli luullut pikajunan nopeudella
rientävänsä siihen ihannemaahan, tuhatvuotiseen valtakuntaan, jossa ei
ole sotia, ei ruttoja, ei kärsimyksiä, tuskin kuolemaakaan... Minäkin
uskoin heihin, sillä mikseivät ne tuollaiset rotukansat, älykkäät,
voimakkaat, saatuaan aikaan sen, minkä jo ovat saaneet, voisi saada
aikaan vielä enempääkin, toteuttaa älyllään, tarmollaan ja hyvällä
tahdollaan viimeisimmät, huimaavimmat suunnitelmansa, saavuttaa mitä
huippuja hyvänsä!

Sitten retkeni tänne ylös sinä heleänä, aatepuhtaana, sointuvana
sunnuntaina, kun erakon rauhanviittojen välitse hiljalleen nousin ja
melkein tietämättäni omistin hänen uskonsa sen ilman mukana, jota
hengitin, puhdistuen epäilystäni, niinkuin veri puhdistuu pahoista
aineksistaan auringon ja vuoriston ilman vaikutuksesta...

Ja sitten niiden herkkien nuorten miesten innostus tässä tämän takan
ympärillä, jota hän piti vireillä keräämillään kuivilla kanervilla--
heidän hehkuvat puheensa, aatteet, jotka uskoin olevan ei ainoastaan
heidän vaan koko maailman parhaan nuorison, joka vuorostaan oli saanut
ne maailman jaloimmilta miehiltä, suurimmilta ajattelijoilta,
runoilijoilta ja tietäjiltä--koko se ilta ja yö. Ja erakon usko, että
hänen madonnansa on jumalolento, jota jo palvellaan ja jonka
tunnustajia pian on oleva kaikissa maissa...

Kaikki se oli joskus ollut olemassa. Eikä se aika ollut mikään
kaukainen aika, ei mikään hämärä, ihannoimalla luotu arkadinen
muinaisuus, vaan äsken totena ja uskottavana eletty. Miksi siitä ei
enää ole mitään jälellä! Miksi se oli harhaa!

Vaan eikö siitä todellakaan ole mitään jälellä? Onko se sittenkään
harhaa?

       *       *       *       *       *

Kuluu viikkoja, en tiedä oikein miten. Mitä muuta koettanenkin ajatella
ja kuvitella, ajatus päättyy aina lopulta näihin yksiin ja samoihin:
upotettuihin valtamerilaivoihin ... miinoihin ajaneisiin
risteilijöihin, jotka iskun saatuaan korskahtavat pystyyn ja kerran
leimahtaen katoavat kuin meteori veteen ... hävinneisiin vedenalaisiin,
joiden viimeisestä hengenvedosta tuo tiedon vain pinnalle pulpahtava
rasvakupla ... juoksukaivantoihin, joiden pohjaan tuon tuostakin nuori
mies, joku kansansa parhaista, tuuskahtaa tähystystelineeltään, punaten
verellään sen lumisohjuisen veden... Nuo kuvat käyvät pysyväksi
painajaiseksi, tullen milloin missäkin muodossa, ei vain öin, vaan
myöskin päivin.

Emme näistä emmekä juuri muustakaan enää puhu. En tiedä, mitä ystäväni
oikein miettii ja tuntee, mille kannalle hän lienee kehittynyt.
Kieltääkö hän yhä. Eikö hänelle ole vähääkään valjennut? En ole kuullut
hänen edes rukoilevan, niinkuin hän teki ennen, joka aamu ja ilta.
Ovatko hänen ja hänen Jumalansa välit kokonaan katkenneet? Hän ei näytä
saavan rauhaa missään. Usein hän on päiväkausia poissa, koiransa kanssa
vuoristossa, muka eksyneitä etsimässä, mutta ketään tapaamatta, sillä
eihän siellä nyt kukaan liiku eikä tarvitse apua. Mutta hänen
nähtävästi täytyy saada olla liikkeellä, viihdyttämässä edes sillä
tavoin sisäistä kipua, jota hän ei osaa lieventää valittamalla eikä
toiselle tulkitsemalla.

Hänen madonnansa seisoo yhä hylättynä nurkassa, peite yllään, samalla
paikalla, mihin hän on sen asettanut. Ollaan joulussa, sen aaton ilta
hämärtää. Hän kävelee edestakaisin lattialla, harhailevin askelin. Hän
pysähtyy madonnansa eteen, koskettaa peitettä, ikäänkuin aikoisi nostaa
sen pois, mutta ei tee sitä, puhaltaa pölyä sen päältä, tasoittelee sen
laskoksia, jättää sen siihen ja jatkaa kävelyään.

Sivuutamme pyhät, niitä millään tavoin erikoisemmin merkitsemättä--kun
ei hän, en minäkään,--niiden tuottamatta mitään muutosta oloihimme ja
mieliimme. Tulee uudenvuoden päivä. Hän ei toivota minulle hyvää
uuttavuotta enkä minäkään hänelle. Hänen näyttää olevan yhä vaikeampi
olla. Nyt hän ei enää mene ulos, vaan lepää vuoteessaan tai istuu,
missä sattuu, pitkät ajat eteensä tuijottaen; antaen minun hoitaa
pienet tehtävämme, elukkain ruokinnan, heinäin kantamisen alempaa
ladoista ja puiden pilkonnan.

Ollaan loppiaisessa. On kirkas, kaunis aamu. Räystäs jo tippuu päivän
puolella.

--Nythän on kolmen kuninkaan ja Betlehemin tähden päivä ... vapahtajan
pakanoille ilmestymisen juhla, sanon, jotakin sanoakseni.

Silloin hän lavitsaltaan ponnahtaen, luoden yltään kuin painon,
puhkeaa:

--Minä en jaksa ... en jaksa olla siihen uskomatta!

--Maailmanrauhanko mahdollisuuteen?

--Minun täytyy siihen uskoa!

--Huolimatta kaikesta?

--Kaikesta huolimatta minun täytyy siihen uskoa. Ei se voi olla harhaa.
Oli väärin, mitä sanoin. Koska Hanselikin... Se ei toteudu, jos ei
siihen kukaan usko... Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen
uskoo.

Hänen silmissään oli taas sama haaveellinen ilme, mikä niissä oli ollut
ennen. Otsan rypyt olivat samassa kuin silinneet ja piirteet
pehmenneet. Vapauttavalla liikkeellä hän nosti repun selkäänsä ja
riensi alas kylään, jossa hän ei ollut käynyt sitten sodan puhkeamisen.

Hän siis uskoo taas. Maailmanrauha oli ollut mahdoton, nyt se taas on
mahdollinen. Hänen sielunsa on ollut poissa liitoksistaan, nyt se on
jotenkuten päässyt jälleen sijoilleen.

Mitä on tapahtunut, mikä ihme on saanut sen aikaan? Ainoastaan tarve
uskoa siihen, mahdottomuus olla siihen uskomatta. Ei mitään uutta
asianhaaraa ole tullut lisäksi. Mutta hän ei jaksa muuta, hän uskoo
sentähden, että hänen täytyy, ja hän voi tehdä sen sentähden, että hän
tahtoo. Uskominen on hänelle elinehto.

Hän tukehtuu, jos ei saa hengittää sen ilmaa.

En oudoksu sitä. Minusta on luonnollisin asia maailmassa, että hän taas
uskoo. Hänen tietysti pitää uskoa--juuri kaikesta huolimatta. Ja
minussa on heti tarve uskoa niinkuin hän. Minulle tapahtuu taas, mikä
oli tapahtunut entisen uskovaisen ystäväni suhteen: jos joku olisi
tullut vastaväitteineen, olisin käynyt niitä kumoamaan, vaikka ne
olisivat olleet omanikin. Miksi juuri tämä sota riistäisi
maailmanrauhan ystäviltä uskon sen toteutumisen mahdollisuuteen enemmän
kuin muutkaan sodat, jotka eivät ole voineet sitä järkyttää? Onhan aate
ollut aina olemassa, onhan usko siihen ja toiminta sen hyväksi
lakkaamatta kasvanut, sota sodalta.

Olisin tällä kertaa ennen kaikkea sanonut, että usko jonkin aatteen tai
asian tulevaisuuteen on mitä hirmuisin ase sen puolesta, koska se
jäykkänä, itsepintaisena ei säiky mitään syitä ja vastuksia, ei anna
minkäänlaisten tosiasiain järkyttää itseään, ei pelästy mistään
kärsimistään tappioista, vaan uurtaa uurtamistaan vuosisatojen
vallihaudoissa, kaivannoissa ja katakombeissa, nostaa sata päätä, kun
yksi katkaistaan, voittaa lopulta ja rakentaa, ei linnaa pilviin, vaan
pyhän Pietarinkirkon juuri sen sirkuksen sijalle, missä uskovia kerran
poltettiin ja teurastettiin...

       *       *       *       *       *

Illan suussa hän palasi, temmaten kiireesti oven auki, silmät säteillen
ja posket hehkuen.

--Mitä on tapahtunut? Onko rauha tehty?

--On tapahtunut paljoa enemmän!

Hän ojensi minulle sanomalehden ja näytti paikan, josta minun oli
luettava. Luin: "Keskellä sodan kauhuja on mieltäylentävää saada
tietää, kuinka joulua vietettiin länsirintamalla, eräällä sen
englantilais-saksalaisella osalla. Siitä antavat tietoja monet
englantilaisten upseerien ja sotilaiden kirjeet, joita on julkaistu
englantilaisissa lehdissä. Nämä tiedot osoittavat, että ihminen
sittenkin on ihminen ja että tänä äärimmäisen vihan ja vihollisuuden
aikanakin inhimilliset tunteet väkisinkin pakottautuvat ulos sen painon
alta, jonka niiden päälle ovat panneet politiikka ja sotatila."

"Eräs englantilainen upseeri kirjoittaa..."

--Antakaa minä luen!

Hän otti minulta lehden ja luki:

--"Eräs englantilainen upseeri kirjoittaa näin:

'Te erehdytte suuresti, jos luulette, että me vastaanotimme joulun
huonosti. Päin vastoin se oli mitä ihmeellisin joulu. En vaihtaisi tätä
joulua mihinkään maailmassa. Emme voineet jouluaattona kokonaan
pidättää joulutunteitamme. Ihailimme ensin komeata auringonlaskua.
Sitten näimme kalpean kuun nousevan vihollisten asemien takaa ja
valaisevan niitä. Sen valossa kimmelsivät kaukana saksalaisten
piikkilankaesteet. Yht'äkkiä olimme kuulevinamme virren säveliä
sieltäpäin. Kuoro kuului yhä selvemmin ja selvemmin. Virsi seurasi
toistaan. Muutamat niistä olivat tutut meille englantilaisille, ja me
yhdyimme niihin. Jollei olisi kuulunut kaukaista kumeata
kanuunanammuntaa, olisi ympärillämme vallinnut täydellinen 'rauha' ja
'hyvä tahto'. Lopulta kuulimme joululaulumme 'Merry Cristmas'in'
sävelet ja nyt emme enää voineet pidättäytyä. Useat meistä hyppäsivät
vallihaudoista, me kiipesimme piikkilankaesteiden yli, menimme
puolitiehen vihollisen juoksuhautoja kohti ja tapasimme siellä
saksalaiset, jotka olivat tulleet meitä vastuuseen. Tervehdimme
toisiamme, toivotimme onnea ja joulurauhaa ja jakelimme toisillemme
lahjaksi sanomalehtiä, tupakkaa ja muita lahjoja.'"

Hän ei malttanut lukea loppuun, antoi taas lehden minulle ja meni
nurkkaan, jossa rauhanmadonna yhä seisoi peitetyin kasvoin. Hän poisti
vaatteen, otti madonnan syliinsä ja riensi ulos. Hangessa hoippuen
kantoi hän sitä varoskellen kuin kummi ristittäväksi vietävää lasta.

Luen edelleen samasta lehdestä:

"Toisesta paikasta kirjoittaa eräs sotamies: 'Kello 5 illalla me
kuulimme orkesterin säveliä saksalaisten puolelta, mutta meidän
tykistömme sekaantui asiaan lähettämällä muutamia projektiilejä juuri
vihollisten tiheintä rintamaa kohti. Voitte ajatella, kuinka kävi
soittajain. Mutta kun yö tuli, hämmästyimme kovin nähdessämme, kuinka
saksalaiset asettivat joulukuusia valleille juoksuhautojen eteen ja
itse ryhmittyivät niiden ympärille. Me nousimme haudoistamme ja
luulimme aluksi, että se oli jokin väijytys, mutta hetken kuluttua meni
kolme meidän upseeriamme kolmea saksalaista upseeria vastaan, jotka
tulivat heitä kohti. Valonheittäjä valaisi heidän tietään. Oli jotakin
aivan odottamatonta ja ihmeellistä nähdä, kuinka nämä kuusi upseeria
kohtasivat toisensa rintamien välillä, puristivat toistensa käsiä ja
valonheittäjän häikäisevässä valossa tarjosivat toisilleen tupakkaa.
Aivan haltioissaan alkoivat meidän poikamme kiihkeästi taputtaa
käsiään. Kun upseerimme palasivat, tuli meidän vuoromme. Suuressa
laumassa me riensimme odottamattomien ystäviemme luo ja tarjosimme
heille suklaata, jota he mielellään ottivat vastaan. Me sovimme siitä,
ettemme ammu toisiamme ennen puolta yötä.'

'Itsenään joulupäivänä muodostui tämä yht'äkkinen ystävyys vielä
hellemmäksi. Ei enää epäilty toisiaan, vaan aamusta alkaen kokoontuivat
vastustajat molemmista leireistä rintamien väliin. Noin puolet
miehistöstämme oli jättänyt juoksuhautansa paiskatakseen kättä
saksalaisille ja antaakseen ja vastaanottaakseen lahjoja. Saksalaiset
pyysivät, että auttaisimme heitä hautaamaan heidän kaatuneitaan. Siihen
me kernaasti suostuimme. Heidän upseerinsa rukoili rukouksen saksaksi,
ja me kuuntelimme tätä rukousta yhdessä saksalaisten sotamiesten kanssa
paljain päin. Ne ovat kunnon poikia, oikeita gentlemanneja ja parhaita
tovereita. Huomenna alkaa taistelu taas, mutta parempi olisi saada
taistella jotakin toista rintaman osaa vastaan kuin sitä, jossa meillä
on jouluystävämme.'"

Tuossa koruttomassa joulukuvauksessa--eikö siinä ollut kuin syntymässä
olevan legendan pohjasävel. Se olisi voinut alkaa näin: "ja tapahtui
siihen aikaan, kun kaikki maailma oli sodassa, että heidän väijyessään
vallihaudoissa Herran virsi soi..."

Erakko seisoi taas ovessa, kasvoillaan haltioitunut ilme.

--Kansat eivät vihaa toisiaan kansoina! He uskovat, että isä taivaassa
on heidän yhteinen isänsä!

Se oli siis riittänyt saamaan hänet vakuutetuksi siitä, etteivät kansat
vihaa toisiaan kansoina--se, että maailmansodassa oli ollut hetken
aselepo, että muutamat juoksuhautojen yksitoikkoisuuteen kyllästyneet
olivat joulutunnelman valtaamina veisanneet yhdessä virren, haudanneet
kuolleita ja tarjonneet toisilleen suklaata ja tupakkaa.

Ja sen johdosta hän oli katsonut ajan tulleen poistaa peitteen
maailmanrauhanmadonnan kasvoilta ja viedä hänet entisille sijoilleen.

Ja miksei se olisi riittänyt hänelle, joka jo ilman sitäkin oli saanut
uskonsa takaisin?

Sillä mitä vallihautoihin komennetut olisivat voineet enempääkään
tehdä? _Jos_ se olisi ollut heidän vallassaan, eivät he enää olisi
ampuneet näitä--ystäviään.

Mutta mikä oli tapahtunut yhtäällä, _olisi voinut_ tapahtua
toisaallakin, millä rintamalla hyvänsä, eikä vain jouluna, vaan milloin
hyvänsä, tunteiden tultua siihen vireeseen, että ollaan yksiä
kristityitä ja yksiä veljiä.

Hänellä oli kädessään kaksi lapiota. Toisen niistä hän tarjosi minulle,
pyytäen minua tulemaan alas madonnan penkereelle. Matkalla hän kertoi
kuulumisia laaksosta. Siellä oli joka talossa suru. Oli jurottavaa
vihaa ja pingoitettua kiukkua, mutta ei enää mitään uskoa eikä sitä
innostusta mitä kesällä. Häntä oli kylän laitaan seurannut Hanselin
äiti, puhuakseen siellä, mitä ei voinut puhua kylässä. Hän tahtoisi
taas rukoilla ikuista rauhaa ihmisten kesken, mutta hän ei voi tehdä
sitä siellä missään. Siellä on kielletty rukoilemasta rauhaa. Kaikki
kirkot ja kappelit ja alttarit ovat varatut niille, jotka rukoilevat
menestystä aseille ja sotaa viimeiseen hengenvetoon. Ei missään ole
jumalanäitiä eikä muuta pyhimystä, jolta voisi tai uskaltaisi rukoilla
rauhaa.

--"Pankaa paikoilleen taas se teidän madonnanne", pyysi hän.
"Sytyttäkää tuohus hänen eteensä, niin tiedämme tulla. Meitä on täällä
joitakuita muitakin kuin minä." Hän kertoi, kuinka he olivat katselleet
tänne jouluna ja uudenvuoden yönä, toivoen näkevänsä tulen niinkuin
ennen... Eräässä taistelussa on koko se komppania, jonka kanssa
Hanselin olisi ollut mentävä, pyyhkäisty pois.

El ainoatakaan ole jäänyt henkiin.

Rauhan madonnan penkereen oli talvi kokonaan nietostanut umpeen. Loimme
tien alttarille ja puhdistimme sen lumesta. Hän kaivoi kinokseen
alttarin yläpuolelle komeron ja asetti madonnansa siihen, sen entiseen
paikkaan, josta se näki ja josta se itse voi näkyä laaksoon saakka.
Sitten hän rakensi kokoonpuristamistaan lumipalloista lyhdyt
alttarille, semmoisen, joita lapset suojasäällä rakentelevat, ja pani
sen sisään kolme kynttilää. Oli tullut jo ilta, ja hän sytytti ne.
Hänellä oli sama ilme kuin lapsella, joka saatuaan laitoksensa
valmiiksi odottaa vanhempia ihmettä katsomaan. Ihastuneesti hymyillen
hän sanoi:

--Nyt ne sen näkevät ja voivat tulla niinkuin ennenkin, jotka tahtovat.

Siinä lyhty sitten loisti keskellä autioita hankia, lumierämaassa
jääkylmien tunturihuippujen välissä, loitolla maailmasta, näkyen
niille, jotka tahtoivat sen nähdä. Ja siinä meitä seisoi
kinoskaivannossa, kuin juoksuhaudassa mekin, yläpuolella pilvien,
alipuolella ylimpien huippujen kaksi, jotka keskellä maailmansotaa,
suurvaltasotaa, sen hurjimmillaan riehuessa kaikilla rintamilla,
kuitenkin kaikitenkin uskoimme, kun emme muutakaan osanneet, että
maailmanrauha kerran toteutuu ... että se ei toteudu, ellei sen
toteutumiseen kukaan usko, mutta että sen toteutuminen alkaa heti, kun
siihen jokukaan uskoo...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rauhan erakko" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.