Title: Rautatie
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rautatie" ***


RAUTATIE

eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet


Kirj.

Juhani Aho


1884.



I.


Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huurua
puihin ja pensaihin. Aurinko kultaa kirkon ja tapulin ristejä, paistaa
hauskasti härmäiseen koivikkoon ja valaisee joka savupatsaan, joita
kiemuroitellen kumpuilee piipuista ja lakeistorvista läheltä ja kaukaa.
Tie ei ihan juuri kuolemataankaan huuda reen jalaksen alla, vaikka
surullisesti ja toivottomasti se valittelee.

Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää
höyhenien sisässä. Se on jo päivän valetessa männiköstä yöpuultaan
pellon takaa liikkeelle lähtenyt, lentänyt riihen peräitse ja navetan
yli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinään seisoo kuusi
koivujen keskessä.

Ei ole harakka vielä aamiaista saanut, ei aukea kyökin ovi eikä näy
ajavata pappilan pihalla. Eilen hyvä piika nakkeli tähteitä harakalle,
ja eilen kun yksi hevosensa kanssa kartanolta lähti, niin toinen tuli...

Joku tuolta sakastin perästä nytkin ajaa--tuleekohan se?... Ei tule
pihaan, jäälle kääntyy, pappilan alaitse ajaa, vitkalleen kituuttaa
jäätä pitkin, hevonen huurussa ja miehen parta... Harakan mieli käy
surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu ... ei nyt siallekaan naura,
vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee ... eilen
tuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi.

Harakka vaipuu yhä syvemmälle höyheniensä sisään, ei huoli kiinnittää
huomiotaan mihinkään ... eikä ajatella mitään.

Eikä harakka huomaa, että niemen takaa jäätä myöten lähestyy hevosmies,
kohoaa törmästä pihaan, seisottaa hevosensa kyökin eteen, nykäisee
ohjaksia, ajaa vielä vähäisen ja kääntää koivua kohti, joka kasvaa
toisella puolen pihaa, portin pielessä.

--Ptuu!--ptuu!--

Nyt vasta harakka hänet huomaa, kikahtaa, keikahuttaa purstoaan, hänen
sydämensä hypähtää ilosta, ja hän laskeutuu alas puutarhan aidan
seipääseen.

Mies sitoo hevosensa koivuun, asettaa loimen selkään, kaataa kauroja
vasuun, panee sen eteen ja korjaa kerran vielä lointa...

--Eiköhän tuo nyt ehkä pysyne?

Kun harakka huomaa, että mies poistuu kyökkiin päin, kopistelee
jalkojaan ja aikoo astua sisään, muuttautuu hän portin pielessä kasvavan
koivun latvaan ja katselee pää kallellaan oksien lomasta alas. Ja kun ei
miestä enää näy, laskeutuu hän alimmalle oksalle ja nyt sitä jo
naurattaa ... olisi siellä jo ottamista, kun vain uskaltaisi. Harakka
hyppää maahan, hevonen luimistaa korviaan, ja harakkata yhä imelämmin
naurattaa.

Rovasti seisoo kamarinsa ikkunassa ja puhaltelee pitkiä savuja
piipustaan lasia vasten. Hän on katsellut ja odottanut, uskaltaisiko
harakka siepata jotakin. Ja odottaessaan hän hymyilee eikä polta
silloin...

--Ähäh--ähäh! jopahan sai siepatuksi ... mitähän lie saanut...!

--Rovasti olisi niin hyvä ja ottaisi kahvia, sanoo piian ääni selän
takana.

--Panehan sinne pöydälle.--Kes--kes! nyt se taas, nyt se taas--eläpäs,
eipä tamma annakaan! ... eikö se ole Korventaustan Matin tamma?

--Sen kai se lie, kosk' on itse Matti kyökissä ... kuuluisi olevan
asiata rovastille.

--Käske sen tulla tänne ... mitähän sill' on asiaa?

--En kysynyt.

--Taitaa olla jyväin maksussa, kosk' on säkkejä reessä ... sano, että
tulee ulko-oven kautta.

Rovasti istuutuu keinutuoliinsa, panee piippunsa lattialle pöydän jalkaa
vasten pystyyn ja rupeaa juomaan kahviansa. Mutta aina hän vähän väliin
ojentautuu taapäin, jotta näkisi harakan ja Matin hevosen.

--Eipä se nyt uskallakaan enää...

Tamma on takajalallaan potkaissut, ja harakka on lentänyt aitan katolle.
Sieltä se nyt surkein mielin alas maahan katselee.

Matti jo kolistelee porstuassa.

--Hyvää päivää, herra rovasti!

--Päivää--mitäs Matille kuuluu?

--Ei tuota mitään erinäistä, mitä vain rovastille ... on tuo vähän
kuivahka ilma.

--Kaksikymmentä raatia on pakkasta.--Matti istuu, onhan siinä puuta.

--Onpa tuota saanut istuakin.--Vai on kaksikymmentä raatia pakkasta?--

--Eilen oli kolmekymmentä.

--Vai oli eilen kolmekymmentä.--

--Kotoapäinkö se Matti ajelee?

--Kotoapäinpä sitä--olisin minä arentijyväin maksussa, jos rovastin
kävisi laatuun ruveta ottamaan. Ei ole ennen tullut tuoduksi, mutta
eilen sanoi Liisa: »Mene nyt huomenna arentijyvät viemään ... rovasti
saattaa luulla, ettet ehkä maksakaan--»

--Ennättääpähän nuo vielä--

--Kun olisi vastaanottomiestä, ajaisi suoraan makasiinin eteen,--niin
sitten saisi riisua tamman syömään.

--On kai siellä pirttikammarissa pehtori.--Matti tulee sitten tänne
tupakalle...

Kun Matti oli mennyt, keinutti rovasti taas tuolinsa niin, että näki
ikkunasta pihalle.

Sika oli yhyttänyt reen ja repi parhaallaan reikää säkin kylkeen. Loimi
oli pudonnut maahan hevosen selästä ... sen oli yhyttänyt toinen sika ja
kieritteli sitä lumessa. Harakka hyppeli milloin minkin ympärillä ja
ponnisteli kumpaakin vuorotellen selkään. Tamma helisteli tiukujaan ja
luimisteli.

--Hö-ös!--Siat!--ärjäisi Matti jo rappusilla, tempasi kartanolta luudan
varren ja juoksi hätään. Sai lyödyksi selkään sitä, joka säkkiä repi. Se
vinkaisi pahasti, hyppäsi syrjään ja survaisi toista kylkeen. Vähän
matkaa ne siitä yhdessä juoksivat, jäivät sitten kuuntelemaan, päät
toisissaan kiinni. Mutta harakka lensi kiiruusti toiselle puolen
pihamaata. Rovastista oli tämä niin hupaista, että täytyihän hänen sitä
ihan ääneensä nauraa.

Matti juoksi pirttiin, tuli sieltä pehtorin kanssa ja ajoi hevosensa
makasiinin eteen. Siat aikoivat tulla perästä, mutta kun Matti taas
ärjäisi äkäisesti, eivät uskaltaneet. Mutta harakka liiteli kuusesta
alas reen sijalle ja alkoi aamiaisensa.

On se äijä vielä aika vankka, vaikk' on pieni, tuumaili rovasti
itsekseen, kun näki Matin kantavan suurta säkkiä reestä
makasiiniin.--Minä en jaksaisi, vaikka olen nuorempi mies...

Rovasti alkoi keinua lyhyeen keinutuolissaan ja puhallella savuja ylös
kattoa kohti...

--Ei sillä vain ole yhtään lasta... (Rovastilla niitä oli jo seitsemän.)

Savuympyrät vaelsivat puolikatossa, isonivat, kohosivat ylemmäksi,
koskivat kattoon, kilpistyivät takaisin, hajosivat ja erisivät useiksi
pieniksi ympyröiksi...

-- ... ei ole lapsia, vaikk' on ollut naimisissa enemmän aikaa kuin moni
muu ... kuinka kauan lie ollutkaan. Mikähän siinäkin lie, että
muutamilla on, muutamilla ei?

Niin olikin, ett'ei Matilla lapsia ollut. Vaimo hänellä oli, Liisa,
muttei muuta joukkoa mitään. Kahden asuivat he Korventaustan pienessä
mökissä pappilan metsäsaralla. Vanhoja he olivat molemmat, olivat jo
olleet kauan ... ja pieniä. Pieni oli hevonenkin, tammarupukka, vaikka
riski, ja pieni oli Liisan lehmä. Muusta maailmasta he eivät paljoa
tienneet eikä muu maailma heistä. Muutamia kertoja vuodessa he vain
ihmisten ilmoissa kävivät ... kirkossa joulunpyhinä, kolmena pyhänä
peräkkäin, juhannuksena ja pitkänäperjantaina ripillä. Tammikuun lopulla
Matti sitten tavallisesti toi arentijyvät rovastille ja vaihtoi
ruustinnalta kehruuksia Liisalle. Sillä välin elelivät he sydänmaassaan.
Matti kaatoi keväällä pienoisen kasken, poltti sen seuraavana kesänä ja
kylvi, muokkasi peltotilkkunsa ja pani toisen puolen rukiiksi, toisen
potaatiksi. Sitten hän heinä aikana keräili yhdessä Liisan kanssa
ahoilta ja purojen varsilta heinät hevoselle ja lehmälle. Syksyn tullen
ja talvikaudet pyydysteli Matti lintuja ja jäniksiä; pyssyä ei Matti
ollut ikipäivinä kädessään käyttänyt. Liisa auttoi Mattia kesillä
ulkotöissä, ruokki talvella lehmän, porsaan ja kissan ja kehräsi sitten
mikkelistä lähtien helluntaihin saakka ruustinnalle villoja ja
liinoja.--

--Vielä se on riski mies tuo Matti, sanoi pehtori, kun tuli Matin kanssa
makasiinista ja Matti heitti melkein tyhjän säkkinsä rekeen.

Matista oli aina mieleen, kun häntä riskiksi mieheksi sanottiin. Mutta
aina hän kuitenkin siihen virkkoi:

--Mitäpä tuota minun riskeydestäni, vanhan miehen ... ei pidä pilkata
vanhaa miestä ... riskimpihän toki pehtori on itse.

--En toki ole ... mitä se Matti nyt sanoo ... vai ei Matti ole riski,
kun kantaa selässään puolen tynnörin säkin.

--Eihän siinä toki ollut kuin vähän päälle kymmenen kapan.

--Onpa sitä maar siinäkin.

--Mitäs minä nyt enää, mutta toista se oli silloin nuorra miessä
ollessa--...Ja Matti kertoi kiiluvin silmin saman kertomuksensa, jonka
joka kerta ennenkin oli jyväin maksussa kertonut. Se kertomus oli
semmoinen, että kun hän vielä renkinä ollessaan tässä samassa pappilassa
oli kerran ollut riihtä puimassa ja kun säkkiä kannettiin riihestä
aittaan, niin ei muuan renki--laiska vetelys, mikä lie ollut, vaikka oli
iso--ruvennut osastaan kantamaan ... sanoi vain, ett'ei hän
jaksa.--»Eikö noita ehkä saatane ilman sinuakin», oli Matti sanonut,
vääntänyt säkin kummallekin olkapäälleen ja sanonut vielä sille
rengille, että »jos haluttaa--hyppää itse säkkien päälle, niin pääset
riikyydillä pihaan...»--Silloinpa oli pehtori tuonut rovastivainajalta
(tämä nykyinen oli jo kolmas sillä sijalla Matin muistin aikaan) ...
tuonut ryypyn.

--Vaan mitäpä nyt enää jaksaisin, vanha mies ... ei minusta enää ryypyn
tienaajaksikaan.

--Ja eikö se Liisa siitä pitäen Mattiin mielistynyt? sanoi pehtori, joka
ei ollut yskää ymmärtävinään.

--Mitähän lie tehnyt.--Soh, tamma--

Matti käänsi hevosensa takapihalle päin. Pehtori hyppäsi kannoille.

--Siitä pitäenpä se oli, kun Liisa ajatteli Matista, että tuo se nyt on
se minun ... kyllä minä tiedän!

Pehtori puheli siksi näin, kun tiesi, että se puhe oli Matista mieleen.
Vaikka pehtori muuten oli ylpeänlainen mies, niin välistä hän laski
leikkiä.

--Kyllä se oli, totta puhuen, siitä pitäen, kun se Liisa mielistyi
minuun, vaikka ei se sitä ole kuulevinaankaan, kun sille sitä
sanoo.--»Elä tok', huono rahjushan olet ollut kaiken ikäsi!» vaan sanoo,
vaikka ei se niin ajattele.

--Eikös se ole itse Liisa Matille tunnustanut siitä pitäen ruvenneensa
hänestä tykkäämään?...

--Mistä se pehtori kaikki tietää?

--Niin ovat ihmiset kertoneet.

--Eiköhän pehtori omasta päästään--?

--En minä--niin kuului Liisa itse sanoneen--

--Liisa itsekö?--ei se sitä sanomaan mene, vaikka kyllä minä sen silti
tiedän, että niin se oli--luuli ennen rahjusmieheksi, mutta silloinpas
näki.--Maasta se pienikin ponnistaa.

--Liisakin oli ennen riski tyttö.

--Noo!--(Matti repäisi rinnuksen rivakasti auki) liekö tuo nyt niinkään
... semmoinen tavallinen terve ihminen--

Matti sitoi hevosensa reen sepiin kiinni ja katseli viekkaalla silmällä
pehtoriin...

--Entäs pehtori--mitenkäs se on sen asian kanssa? ... kertoipa se Liisa
vähän joulupyhinä merkinneensä että--

--Että mitä?

--Että kyökkipiika ja pehtori--ja yhä viekkaammin katseli Matti
pehtoria...

--Minäkö?--Ei! ... akkain puheita!--Pankaahan toki vähän enemmän jauhoja
appeeseen--

--Kyllä tämä riittää.

Pehtori päätti hämmästyttää Mattia uutisella, Sentähdenhän hän
oikeastaan oli ruvennutkin puheisiin...

--Ei taida Matti tietää, että minä tulen kohta tatsuunamieheksi...

--Niin miksikä mieheksi?

--Tatsuunamieheksi.

--Mikäs mies se on se--?

--Se on semmoinen mies, joka näyttää tietä, että osaa kulkea, kun tulee
tatsuunaan ... päivällä lakua ja yöllä lyhtyä, valkeata, jos saa ajaa
sivuitse, mutta punaista, jos pitää seisottaa.--Se on hyvä virka...

Matista se oli aivan kumma virka. Ei hän sitä kuitenkaan pehtorille
sanonut.

--No minkätähden se pehtori lähtee pois tästä talosta? kysyi hän siihen
sijaan.

--Rovasti on sukua Lapinlahden inspehtorille ja minä tulen Lapinlahden
kirkonkylään.

--Ei taideta tarvita täällä omassa kirkonkylässä semmoista
tiennäyttäjää--? sanoi Matti.

--Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie--

--_Rautako_ tie?

--Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon ... ja pääsee sitä myöten
ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo.

--Sitä tietäkö?

--Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain.

--Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?

--Yhtä kyytiä--!

--Eikö pidä syöttääkään välillä?

--Ei tarvitse ... rautatien hevoset syövät juostessaan ... tietääkö
Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?

--En minä häntä--

--Ne syövät halkoja--

--Elkää toki, pehtori, vanhaa miestä ... vai juostessaan halkoja? ... en
usko kuitenkaan.

--Halkoja ne syövät, vakuutti pehtori.

Mutta Matti katkaisi aina kaikki puheet, kun huomasi, että häntä
narrattiin ... ei hän ollut enää pehtoria kuulevinaankaan, puri huulensa
yhteen ja työnsi valmiin appeen hamuilevan tammansa eteen.

Pehtorin mielestä ei enää maksanut vaivaa ruveta selittelemään; hän
heitti avainnipun olalleen ja lähti vihellellen pirttiin päin.

--Luuli saavansa narratuksi--petyit, mies parka.

Matti peitti huolellisesti hevosensa loimella ja nahkasilla ja lähti
rovastin puheille.

--Nyt ne mitattiin jyvät ... kaksitoista kappaa ... sen verran sitä
pienestä mökistä,--sanoi Matti, kun oli tullut sisään ja istuutunut oven
suuhun sille arkulle, jossa kirkonkirjoja kinkereille kuletettiin.

--Matti istuu peremmäksi--onhan täällä tuolejakin--

--Kyllä minä tässäkin.

--Täss' olisi piippu ja tupakkaa on tuolla.--Rovasti toi Matille piipun
ja neuvoi tupakka-astian kakluunin reunalta.

Matti pisti piippuun, raapasi tulta ja sammutti tikun hyppysissään ...
sitten kantoi hän sen varovasti uuniin.--Vähän aikaa istuivat Matti ja
rovasti mitään puhumatta. Rovasti keinutti keinutuoliaan, ja Matti
puhaltaa tuhutteli pieniä savuja pitkän piipunvarren päästä.

--Tervennäkös se on saanut Matti olla? kysyi sitten rovasti.

--Tervennähän tuota on saanut Luojan avulla olla ... vanhuushan se
kuitenkin vain väliin tahtoo...

--Eihän Mattia toki vielä vanhuus ... riski mies, kun kantaa vielä
selässään puolen tynnörin säkin.

--Mistä se rovasti on sen kuullut?

--Näinhän minä tuon omilla silmilläni, kun kantoi selässään, niinkuin ei
mitään--

--Niinkuin ei mitään?--Heh!--heh!--heh!--vai näki rovasti sen--?

--Minä, vaikka olen nuorempi mies, en jaksaisi liikauttaakaan.

--Kyllä rovasti toki jaksaisi--jaksoinhan sitä minäkin ennen nuorra
miessä ollessani.--Ja Matti kertoi rovastille, että hän kun tässä
samassa pappilassa entisen rovastin aikana renkinä ollessaan kerran oli
ollut riihtä puimassa, ja kun säkkiä piti riihestä makasiiniin
kannettaman, niin ei muuan renki--laiska vetelys mikä lienee ollut,
vaikka oli iso--ruvennutkaan osastaan kantamaan ... ei sanonut
jaksavansa. Mutta silloin väänsi Matti kaksi säkkiä selkäänsä ja sanoi
vielä sille rengille, että »jos tahdot, hyppää itse vielä säkkien
päälle, niin pääset riikyydillä pihaan».--Pehtori oli silloin mennyt
rovastin puheille ... ja vähän päästä oli tullut ja sanonut, että
rovasti oli käskenyt ryypytellä Mattia siitä hyvästä...

Matti katasti kulmainsa alta rovastiin. Rovasti kalisteli avaimiaan
taskussaan, nousi seisoalleen, kulki pari kertaa lattian yli, veti käden
ja avaimen taskustaan ja meni lahvinsa luo. Avasi sen ... niinkuin oli
joka kerta ennenkin Matin käydessä ja kertoessa avannut ... otti pullon
ja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan. Matti esteli niinkuin aina
ennenkin oli estellyt ... sanoi, että jos menee päähän vanhan miehen ...
mutta otti sitten kuitenkin ryypyn, niinkuin oli aina ennenkin ottanut.
Rovasti pisti taas pullon ja pikarin piiloon, lukitsi lahvin, solahutti
avaimet taskuunsa ja istuutui keinumaan.

Puheltiin minkä mitäkin, pidettiin vähän väliäkin ja tupakoitiin.

Tuli siihen sitten rovastin ruustinnakin Mattia kättelemään ja
haastattelemaan...

Kysyi ruustinna, mitä Matille kuuluu ja mitenkä Liisa jaksaa.--Eihän
Matille mitään erinäistä ... ja hyvinhän Liisakin jaksaa--mikäpä sillä
jaksaessa, kun on leipää ja lämmintä...

--Pitäisi toki Matin tuoda Liisa useammin kirkkoon ... kun ei Matti
käytä Liisaa kirkossa kuin moniaan kerran talvessa, sanoi ruustinna.

--Ei toki ole milloinkaan yhteen kertaan jäänyt ... saisihan se käydä
pari kolmekin kertaa, jos tahtoisi.

--Eikö se tahdot?

--Ei tuo hyvin tahdokaan, kun sai lasit, että näkee kirjaa itsekin
katsella.

--Vieläkö Matti näkee ilman laseja?

--Minäkö?--Ei, hyvä ruustinna, en minä ole pitkään aikaan nähnyt ...
lautaksi lyöpi, en näe mitään vaikka kuinka koettaisin...

--Matin pitäisi ostaa silmälasit.

--Silmälasitko?--Ei ... olen minä koetellut, vaan ei ole ollut käypiä...

Matti ei uskaltanut katsoa rovastiin. Rovasti keinui ja puhalteli savuja
kattoon. Katasti vilkaisemalla Mattiin ... hän tiesi, että Matti oli
huonolukuinen, hyvin huonolukuinen.

--Kukapa niitä elukoita ruokkisi, jos Liisa joka pyhä kävisi kirkossa,
sanoi Matti.

--Matin pitäisi ottaa piika Liisalle avuksi ... onhan Matti varakas
mies...

--Mikä varakas mies minä? ... ei toki, hyvä ruustinna--kunhan leivässä
pysyy--

--Jolla toki kuuluu olevan rahoja velkanakin...

--Ne on niitä maailman puheita ... hyvä, kunhan leivässä pysyy.

--Niin, vaan pitäisi sitä Matin kuitenkin käyttää Liisaa rautatietä
katsomassa. Tokko lie Matti vielä itsekään käynyt...?

--En oo käynyt ... onko se missä kaukana?

--Ei se ole kaukana täältä. Me kun lähdimme aamiaisilta, niin oltiin
puolen päivän aikana rautatiellä ... huru långt ä' de' nu heller, pappa,
ti' järnvägen?

--Tietäähän Matti Lapinlahden kirkon? kysyi rovasti.

--Kyllähän minä sen tiedän, vaikken ole käynyt.

--Rautatie kulkee aivan lähitse Lapinlahden kirkon.

--Vai sieltä se kulkee?

--Kun lähtee yhtenä aamuna ajamaan, niin on jo toisena Helsingissä.

--Vai niin sukkelaan ... viipyyköhän kauan, jos menee ulkomaille? ...
kuuluuhan sillä sinnekin pääsevän.

--Se on sitä myöten, minne menee ... Ranskanmaalle ennättää viidessä
päivässä, jos tiukkaan ajaa.

--Entäpäs Amerikkaan?

--Sinne ei pääse rautatiellä, kun on meri välissä. Matti katsoisi ...
tässä kartalla näkyy, että on tämmöinen aava meri välissä, Atlantin
meri...

--Niinpähän näkyy.

--Mutta sukkelaan se menee ja siinä on toista kulkea kuin meidän
kärryillä kolistellen.

--Mahtaapa olla.

--Ei tärise ... ja menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee.

--Mahtaapa kyllä vilistä. Ruunuko sen on laittanut?

--Ruunu.

--Ruunuhan se semmoisia--tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun
ruunu panee oriinsa eteen.--Vaan sitä minä tässä vähän kuitenkin, että
onkohan se totta, kun puhuvat, että ne rautatien hevoset syövät halkoja
... ei mahda olla, taisi vaan pehtori minua narratakseen?...

Rovasti ja ruustinna, vaikka itse viisasta väkeä, eivät milloinkaan
kuitenkaan nauraneet, jos joku heidän mielestään sattui tyhmemmästikin
puhumaan... Ja mistäpä Matti sen niin tiesikään ja taisikaan tietää? Ja
kun ruustinna oikein ajatteli, niin olihan hänellekin alussa tullut
hevoset mieleen, kun oli kuullut rautatiestä puhuttavan,--oli hän
myöskin ajatellut: rautatie? tottahan se on tie, joka on raudasta,
niinkuin maantie maasta ja mullasta...

Rovasti oli jo ylioppilaana ollessaan nähnyt Helsingin rautatien eikä
hän enää muistanut, mimmoiseksi hän lie sen ensiksi ajatellut. Hänen
suunsa meni vähän nauruun, mutta sitten hän rupesi hiljaisesti ja
maltillisesti selittämään...

--Se, näetsen, on sillä tavalla, ettei siinä hevosia tarvita ... vaunut
kulkevat höyryn voimalla ... onhan Matti nähnyt vaunujas?

--Tokihan minä toki olen vaunuja nähnyt!

--Ei ne ole samanlaisia kuin meillä on ... ne pitää olla erilaisia,
jotka höyryn voimalla kulkevat.

--Kai ne pitää olla erilaisia.

--Ne on kuin huoneita ikään...

--Vai niinkuin huoneita ... ei nyt kiitetä!

--Ja niitä panee höyry liikkeelle niinkuin höyryvenheitä ... onhan
Matti nähnyt »Suomelan»?

--Näinhän minä tuon mennä kesänä tuossa kirkon salmella sätkättävän.

--Niin no, sen panee höyry liikkeelle vettä myöten, ja lokomotiivin eli
veturin, joka vaunuja vetää, sen panee kanssa höyry liikkeelle. Siipien
sijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla.

--Niinpä kai--eihän se miten siipiensä varassa mahtaisi maata myöten
kulkea.--

Kyllä Matti nyt ymmärsi sen täydelleen, minkälainen se oli ...
semmoinen, joka oli kuin höyryvenhe ja nostettuna pyörien päälle.

... Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos ... vaan tottapahan
rovasti tiesi, kun oli itse nähnyt.

--Ymmärtäähän Matti sen nyt?

--Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!...

--Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna.--Matti ottaisi kahvia ... ja
leipää kanssa. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa
mukaan.

Matti joi kahvia eikä vastannut mitään.

--Eikö tuota pitäne uskoa katsomattakin ... mitäpä tuota enää vanha mies
kaikista lysteistä ... tiedänhän minä, minkälainen se on, kun rovasti on
selittänyt.

--Ei sitä osaa kukaan oikein toiselle selittää, sanoi ruustinna,--omin
silmin se nähdä pitää ... kyllä sitä täytyy käydä katsomassa!

--Suur' kiitosta!--Jokohan pitänee käydä--?

--Kyllä ... ihan varmaan, ja ottaa Liisa mukaan.

--Mahtaa kai sen mieli ruveta sinne tekemään, kun kuulee.

Ruustinna lähti askareilleen, mutta rovasti ja Matti juttelivat vielä
minkä mistäkin. Siitä juttelivat, kuinka paljon se ihmisjärki ajattelee
ja laittelee ja mihinkä se vielä meneekin.

Ja rovasti sanoi, että »kunhan se ei vain menisi yli voimainsa
rimpuilemaan...»

--Ja reistailemaan, sanoi Matti.

--Kyllähän se on hyvä, että ihminen järkeänsä käyttää, joka sille on
luomisessa annettu ... jos se ei vain siitä ylpeilemään rupeaisi eikä
unohtaisi kaiken antajaa,--sanoi rovasti ja lisäsi, että Jumalan
töitähän ne on rautahöyryt ja rautatietkin.

--Eipähän ne kenenkään muunkaan liene, myönsi Matti.

Ja häntä kovin ajattelutti se kumma laitos, joka oli kuin huone ja
pyöräin päälle nostettu ... Mutta rovastia haukotutti, eikä tahtonut
puhe oikein sujua enää ... ja niin Matti heitti hyvästinsä ja lähti.



II.


Matti oli aika lailla hajamielinen, kun hevostaan valjasti, eikä
muistanut panna suitsia hevosensa suuhun, ennenkuin oli pihan yli ajanut
ja vasta kyökin edessä erehdyksensä huomasi... Ei tammakaan ollut
kiireissään, kun käveli pihan yli ja käveli vielä törmästäkin jäälle
laskeutuessaan.

Mutta siitä hävyttömyydestä Matti jo tuskastui.

--Soh, tamma!--mitä sinä siinä!--nä-nä-nä!--

Vaan tamma odotti parempaa manausta ... ei ollut kuulevinaankaan,
laahasi vain jalkojaan kuin vesitynnöriä vetäessään.

--Ka-ka-ka! ... etkö sinä sen!--Matti riuhtaisi ohjaksia, ensin oikeaa,
sitten vasenta, ja siitä tamma tiesi, että nyt sillä jo oli tosi
mielessä. Ennenkuin oikein irtautui juoksemaan, huiskautti häntäänsä ...
kaksi kertaa ... sillä se nyt oli kerran hänen tapansa semmoinen. Sitten
loikkasi juoksuun, kun rekikin alamäessä takaapäin kiirehti.

Aidan selällä istui harakka. Se hyppäsi siitä seipään nenään ja päästi
imelän naurun... »No kylläpä sillä nyt on lysti ... tyhjän naurajalla»,
mutisi Matti ja riuhtoi tammaansa parempaan juoksuun ... »etkö sinä
ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauraa--!»

Tamma juosta raksutteli jäätä pitkin, tie kitisi reen jalaksen alla,
resla ritisi, ja Matti istua könötti keskellä reslaa turkin kaulus
pystyssä. Lyhyt päivä jo tehdä tuhersi hämärätä ... Matti ajoi
viittatietä ja ajatteli...

Sitä Matti ajatteli, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut...
Vai oli se Lapinlahden kirkolla rautatie? Eipä olisi uskonut, joka ei
olisi omin korvin kuullut ... ja kummapa se oli, kun ei siitä ennen
ollut kuullut ... vasta kai se oli sinne tullut... Eiköhän sitä höyrylle
enää vettä riitä, kun jo maalle kapuaa...? Kyllä se mahtoi kumman
näköinen olla--kummahan tuo oli jo ennestäänkin vettä pitkin
sätkättäessään ... olisikohan häntä käydä katsomassa--lieköhän muut
käyneet kuin rovasti ja ruustinna?...

Viittatie teki niemen nenässä polvekkeen ja vei sitten soikeata järveä
pitkin Talvilahden pohjukkaan, Huttulan talon rantaan. Kuta likemmä
maata tultiin, sitä verkemmästi tamma nytkytteli. Matti ei ollut
kiirehtinyt pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa käydä ... vielä
takasillaan juoksua pani, vaikka eutset jo kävelemään heitti ... jo
takasetkin käveli ja lautanen kohoili kuin helpotuksesta huoaten.

--Ka-ka-ka!--Tamman täytyi taas alkaa etusilla juoksua ... takaset vielä
käveli. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta,
niin täytyi takastenkin yhtyä yhteen tahtiin.

Matilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden pohjukassa
Huttulan talon vesiavannosta. Ja vanhalta muistilta poikkesi sinne tamma
nytkin.

--Ka-ka-ka!--Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin.

--No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tammalle vallan.

Avannolla oli Huttulan talosta vesimies sammiota täyttämässä.

--Mistä se Matti ajelee? kysyi vesimies.

--Kirkolta päin ... pappilasta viimeksi, vastasi Matti ja kohosi tieroja
kopistelemaan tammansa jaloista.

--Kuuluuko sitä mitä?

--Eipä tuota erinäistä.--Onkos isäntä kotona?

--Ei oo kotona ... lähti tän' aamuna Lapinlahdelle.

--Taisi mennä rautatietä katsomaan?

--On kai se jo sen ennenkin nähnyt ... eikö lie mennyt tavaran hakuun.

--Hyvinköhän käyvät isännän kaupat?

--Hyvinkö nuo käynee, en tiedä ... lihovanhan tuo ainakin itse näkyy.

--Onkos Ville käynyt rautatietä katsomassa?

--Niin minäkö? ... olinhan minä tuota jo omin käsin tekemässäkin.

--Elä, elä...

--No ihan toki ... puolitoista vuotta, ja kohta lähden uudelleen.

--Minkälaista työtä se oli?

--Olipahan kuin ojan kaivua.

Vaan sitä ei Matti uskonut. Puri huulensa yhteen eikä puhunut mitään.
Kyllähän hänkin jotain tietää ... ettei sitä nyt niin vain narrina
pidetä. Tietäähän hänkin nyt sen verran rautatiestä ja sen semmoisista,
ettei niiden tekeminen kuitenkaan ojan kaivua ole. Ville-löyhkä, saattaa
se ehkä osata ojaa kaivaa, mutta rautatietä tekemään ... ei suinkaan
siihen kykene, jos ei ole seppä.

--Onkos se Matti käynyt rautatietä katsomassa?

--Mitähän lie tehnyt?

--Miltäs näytti?

--Miltähän lie näyttänyt ... itsepähän parhaiten tiennet.

Ville oli jo ammentanut sammionsa vettä täyteen ja ojensi kapan Matille.
Matti nosti vettä avannosta ja antoi tammalleen juoda,

--On se riski mies tuo Matti, kun yhdellä kädellä nostaa täyden
vesikapan, sanoi Ville.

Matti ei puhunut siihen mitään, mutta tunsi kuitenkin leppyvänsä.

--Onkos Matti milloinkaan ajanut rautatiellä? kysyi taas Ville.

--Ootkos sinä?

--Jo toki tavallakin ... se menee niin kiivaasti, ettei paras ori
rinnalla pitäisi, jos kilpaan kävisi...

--Pitäisi, jos laukalla laskisi...

--Saattaisipa alkumatkasta pitää, jos laukalla laskisi, myönnytteli
Ville.

Matti nosti tammalleen toisen kapallisen vettä, tällä kertaa vasemmalla
kädellään.

--Pappilan pehtori se kanssa lähtee rautatielle kevätpuoleen, sanoi
Ville.

--Sitä tuntui hokevan ... lähteneekö eli ei.

--Me lähdemme yhdessä ... pehtori pääsee tatsuunamieheksi, mutta minä
lähden muuhun työhön.

Mihinkä työhön se Ville?

--Tienkorjuutyöhön ... Tästä kevätpuoleen lähdetään ... olen nyt ollut
Huttulassa loisina ja tehnyt minkä mitäkin, mutta kohta kun maat
sulavat, niin lähden rautatietä korjaamaan. Eihän se korjaamatta kestä
ajaa.

--Kestäneehän tuo rauta?

--Sehän se vasta ei kestäkään ... kiskot lähtee yhä irti, niin pitää
olla aina korjaamamiehiä.--Tulkaa pois, Matti, tekin sinne työhön!

--Kyll' en minä ruunun työhön rupea.

--Vaan kun ruunu maksaa hyvän palkan?

--Paljonko siellä maksetaan?

--Kaksi markkaa päivältä.

--Niinkuin parhaana hein'aikana?

--Niin toki tavallakin ... tulee pois vaan Matti ruunun työhön.

--Enpä häntä.

--Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan työ ... kyllä sitä osaa tehdä.

--Kyllä kai sitä tehdä osaisi yksi niinkuin toinenkin ... vaan enpä
hänestä huoli.

--Ei taitaisi akka päästää!

--Akkako? vähät minä akasta!

--Eikös se ole vähän tiukka akka?

--Kyllä minä akkani tiedän ... tuossa on kappasi, heh--! vastasi Matti,
vähän närkästyneenä Villen luuloista, istuutui rekeensä ja alkoi ajaa
hyvästiä sanomatta. Huttulan vesimies nosti kapan sammioonsa ja lähti
nousemaan vesitien törmästä ylös.

Matti ajaa natuutteli viittatietä Talvilahden pohjaan, kohosi
nuottikodan kohdalla maalle ja tuli vähän matkaa metsätietä kulettuaan
maantielle, joka kiersi järven ympäri ja yhtyi täällä oikotiehen.

--Kyllä siellä käytävä olisi--ajatteli Matti eikä muuta paljon ajatella
osannutkaan kuin sitä, mitä oli kuullut. Rautatie ... vaikka eihän siitä
oikein tahtonut selvää saada, minkälainen se oli, vaikka kuinka olisi
ajatellut ja arvellut ... Ja kuitenkaan Matti ei saattanut olla sitä
ajattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan omiin ajatuksiinsa
sekaantua. Se oli milloin minkin näköinen. Välistä oli siitä selvän
saamaisillaan, mutta sitten se muuttui. Se oli ensiksikin semmoinen,
että oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut,
joissa oli isot pyörät ja pienet pyörät, ja ne tahtoivat aina näyttää
samanlaisilta kuin ne rovasti vainajan vanhat vaunut. Ja niiden edessä
näytti olevan kaksi hevosta, kuomin alla sitten rovasti ruustinnansa
kanssa ja vastapäätä nuori herra ja ryökkynät; kuskipukilla istui kuski,
kädet ojona, ja kuskin vieressä Matti, pienenä poikana, joka vähän
pelkäsi ja piteli käsillään kiinni.--Välistä ei taas ollut hevosia eikä
vaunuja eikä mitään, ennenkuin rupesi silmissä kuvattelemaan »Suomela»,
niinkuin se olisi kulkenut maantietä pitkin pyöräin päällä, isojen ja
pienien, lippu kokassa seipään nenään sidottuna, ja perässä seistä
töröttämässä kapteeni. Lotjia tuli jälessä nuoran mukana kaksi ... kolme
... ja myötämäessä ne töyttäsivät toisiinsa kiinni, eivät miehet
tahtoneet saada niitä irti toisistaan. Ja rytinää ja räiskettä siinä oli
niinkuin koko kirkkoväen ajaessa.

Matista se tahtoi tuntua unennäöltä kaikki tämä. Vaikka kyllä kai se
niin kuitenkin oli, koska on rovastikin kerran sen semmoiseksi nähnyt ja
puhunut. Ja tottapahan ne sen niin olivat laittaneet, ne sen tekijät,
että hyvästi passaa eikä myötämäessä eikä mäen allakaan häirinkiä
tullut. Vaan mitenkä? ... sitä Matti ei osannut itselleen selittää ... ja
mitäpä tuota tarvitsikaan?... Eikä enää pitkään aikaan huolinut Matti
ajatella koko asiaa, nykäisi tammansa juoksuun ja kaivoi kukkarosta
verekset piipun perät poskeensa...

Vaan silloin tamma juostessaan haukkasi lunta tiepuolesta, ja Matti tuli
ajatelleeksi, että onkohan sillä jano, vaikka sai Huttulan talon
avannolla juoda. Ja ajatus ryöstihe taas Matin tietämättä kulkemaan
avannosta sammioon, sammiosta Villeen ja Villestä--rautatiehen... Se
mies oli _ajanutkin_ rautatietä ... lieköhän montakin kertaa?

Kun ei tullut tarkemmin perustelluksi, mitenkä se kulkee ja mitenkä
sillä ajetaan ja minkälainen se on ... onko isot pyörät ja pienet pyörät
niinkuin vaunuissa, vai ovatko yhtä suuret vai mitenkä?... Kovasti se
vaan meni, kun ei parhaat juoksijat rinnalla pysyneet!... Mitenkähän lie
kuitenkaan sen asian? eiköhän ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan
juoksija...?

--Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos oikein pistokkaalla
pitkin sivuja voitelisi riski mies kappireessä hyvää juoksijata ja jos
tie olisi yhtä sileä kuin rautatie eikä vieruja mitään ja hyvä keli,
niin kyllä, koira vieköön, jälelle jäisi raskas rumilas, vaikka kuinka
sätkättäisi ja sutkittaisi ... jäisihän, perhana ollen, jälelle, että
livahtaisi!...

--Tamma hoi! tokko sinä tiedät, kuka sinulla ajaa ... häh? häh? ... kuka
sinulla ... häh ... ja Matti kohosi polvilleen reessä, löi ohjasperillä
tammaa selkään, löi, ja huuti joka lyönnillä: »häh!»

Tätä tämmöistä ei ollut tammalle tapahtunut vielä milloinkaan, ja siksi
se laski laukkaa, minkä kerkesi, mutta Matti ei helpottanut.

--Häh! häh! ... hih! ... tulkoonpas ruunu kilpaan rautateineen,
tulkoonpas ruunu rautateineen ... ih! ... hih! ... hih! ...--ja Matti
kohotti ohjakset korkealle ilmaan, hihkui ja ajatteli, että »jos olisi
kello vielä aisassa ... jos olisi kello vielä aisassa!»

Ja tamma työnti korvat luimussa laukkaa, ylä- ja alamäet yhtä kyytiä ...
ja yhä sakeammin syyti lunta Matin silmille ... ja suuhunkin sitä tuli,
mutta Matti ajatteli, että »ann' tulla vaan!»

Vielä Marjomäen törmässäkin Valkeiskylälle päästessä tamma laukkaa
laski, vaikka Matti jo oli istuutunut.

--Herra isä, kun päälle ajaa--! huusi naisihmisen ääni hevosen edestä,
ja samassa suhahti reki jonkun sivuitse, joka oli tiepuoleen hypännyt...

--Kuka se siinä ei käy tieltä pois?

--Ota hyvä mies rekeesi!

--Mikä sitä vastamäessä!

--Kyllä minä vastamäen kävelen ... kunhan tuolla myötämäen puolellakaan.

Matti seisautti hevosensa. Oli tullut jo hämärä.

--Kah, Matlienako se ... en tässä hämärissä ... käykäähän tänne rekeen,
onhan täällä sijaa... Matti oli tuntenut tietä kulkevan
hieroja-Lienaksi.

--Minähän sitä--kyllähän minä ... täällä kannoillakin ... tämän matkan,
läähätti Liena Matin niskaan.--Ottakaahan nyytty rekeenne... Kun pitää
vanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa ... eivätkä antaneet
hevostakaan... Isäntä itse ajoon lähtee ... juomaretkille ... vaan
mitenkäpähän olisi päässyt, jos en minä olisi sydänaloja sulatellut.
Vaan se on vissi tosi, etten minä toista kertaa ... vaikka siihen
paikkaan pakahtukoon ... niin en lähde minä toista kertaa
pehmittelemään...

--Mistä se Matliena tulee?

--Huttulan tallissahan sitä ei ole hierojalle hevosta muka ... olisi
pitänyt pyhään odottaa muka, että pääsisi kirkkomiesten kyydissä omalle
kylälle. Vaan kun oman ontermannin emäntä jo mennä lauantaina laittoi
sanat, että tulla vaan...

--Vai ei annettu hevosta?

--Ei annettu, enkä minä häntä hyvin kärttänytkään ... kun eivät
itsestään arvanne, niin ajattelin minä, että--

--Ajoonko kuului isäntä itse lähteneen?

--Ihan toki käsistä lähti ... sivut olivat vielä nykimättä, niin ei
muuta kuin rekeen eikä kysykkään...

--Rautatiellekö se lähti?

--Lähtipä tuo minne tahansa tuommoinen itramaha.

--Rautatielle se kuului menneen tavaroita hakemaan.--Onko Matliena
käynyt rautatietä katsomassa?

--Enhän minä ... mitenkäpä sitä vanha joka paikkaan...

--Kyllä siellä pitäisi Matlienan käydä.

--Pitäisi kai, pitäisi kai ... kun mennä pyhänäkin ajoi kirkon sivuitse
kolmen talon väkeä meidän kylältä sinne rautatietä katsomaan.
Lapinlahden kirkollahan sen kuuluu näkevän ... ei kuulu tarvitsevan
edemmä mennä.

--Sieltähän sen näkee.

--On kai Matti nähnyt sen?

--Niin nähnytkö? liehän tuota jo jotain nähnyt...

--Uutten uhkainko meni Mattikin katsomaan vai oliko muuta asiaa?

--Muutakin lie ollut asiaa.

--Liekö totta, kun puhuvat, että ne siellä talvellakin ajavat pyörien
päällä?

--Vai niin! ... niin, niinhän ne mahtaa ... niinhän ne ... minä en oo
talvella käynyt ... mikä sinne talvella.

--Sitä minäkin olen ajatellut, että kun Luoja antaisi kesän, niin kävisi
häntä katsomassa ja olisi Lapinlahden kirkossa yhdellä tiellä ... on
minulla veljenpoikakin Lapinlahdella.

Maantie kulki Valkeiskylän läpi. Ontermannin kuistin suussa laskeutui
Matliena kannoilta, otti nyytyn reestä ja laittoi Liisalle terveisiä.

Matti ajaa kitkutteli eteenpäin ... vähän maantietä vielä ... kääntyi
sitten Mähölän pihan läpi kulkemaan ja ajoi siitä pellon poikki Pitkälän
saunan perään... Jo kylpivät Pitkälässä, vastan läiske kuului, ja löylyä
höyrysi pakkaseen.--Saunan perästä oli jyrkkä törmä alas Naulalammin
jäälle. Tahtoi tamman kengättömiä takajalkoja vähän kaljamassa törmässä
livettää, mutta pääsihän tuosta, kun tasaisesti laskeutui ... ja
tasaisesti tamma laskeutui.

Jo oli tullut vähitellen pimeä. Taivas jo tähdessä tuikki, ja kumman
kirkkaasti ne nyt tuikkivatkin tänä iltana... Ja vähän väliä irtaantui
aina joku alaspäin liukumaan pitkin taivaan kantta.--Lammilta kohosi tie
niitylle, ja siitä se pistäytyi pilkkopimeään metsään. Kierrellen ja
kaarrellen kulki se sitten taas aukeita paikkoja, milloin ahon laitaa,
milloin harjun selkää, milloin niittyjä myöten ladolta ladolle. Pakkanen
kiihtyi, tinki huurtamaan hevosen kupeet ja miehen kulmat. Välistä
rasahti kuusen kylkeen, välistä napsahti ladon nurkkaan... Matti könötti
reslan perässä turkin kaulus pystyssä. Tamma sai valtoineen kulkea
tuttua tietä, mutta Matti tarkasteli itse yhä tähdettyvää taivaan
kantta. Iltatähdestä lähti silmänsä harhailemaan, siirtyi siitä tuttuun
otavaan, kävi pohjantähteen, tarkasteli seuliaista ja Väinämöisen
viikatetta. Mutta joka kerta, kun joku tähti irtautui alaspäin
liukumaan, sanoi Matti: »yhyh!», ja silloin hän nykäisi ohjasperistä
tammaa juoksuun ... mutta ei sen enemmän manannut, jos tamma yhä käveli
... sillä Matti ei nyt joutanut oikein hevosestaan huolta pitämään...

Sitä oli Matin mielestä niin paljon kummallista tässä maailmassa, jota
ei oikein tahtonut ymmärtää ... ymmärtäneekö tuota kukaan oikein, vaikka
luulevat olevansa viisaita, rovastit ja ruustinnat?... Eihän tuota ennen
ainakaan tämmöisiä kuulunut--tähän aikaan sitä ei muuta kuin puhuttiin
oudoista asioista, toinen toistaan kummemmista. Kunhan eivät
maailmanlopun edellä viisastuisi liian paljon ... niin oli sanonut
entinenkin rovasti, että maailmanlopun edellä viisastuvat ihmiset, piru
niitä neuvoo ja näyttää niille temppelin harjalta kaiken maailman
prameuden. Mutta silloin ... »yhyh!» ... silloin leimahtaa pitkäisen
tuli idästä ... »yhyh!» ... ja leimahtaa hamaan ... »yhyh!» ...
länteen... Kovinpa ne nyt tähdet tiheään sieltä taivaalta ... eihän nuo
ennen niin!--Kovin Matti maailmanloppua pelkäsi eikä hän muuta
pelännytkään ... mutta maailmanloppu tulee niinkuin varas yöllä ... vaan
ei se nyt vielä tule, kun on varuillaan ja sitä ajattelee; silloin se
tulee, kun ei sitä ollenkaan muistakkaan ... pitäisi ajatella ihmisen
aina, pitää Herra mielessään ja häntä rukoilla ja avuksensa huutaa...

Tamma lähti juoksemaan alas harjulta, josta tie laskeutui alavaan
korpeen. Se oli niin synkkää ja tuuheata kuusikkoa, ettei taivasta
näkynyt. Sieltä täältä rihvain välitse joku tähtönen tuikahti. Sinä
talvena oli iso lumitalvi, ja puut ja pensaat melkein kuin torkkuivat,
latvat painuksissa lumen paljouden alla. Matti ajoi melkein kuin
katoksen alla... Ja haukotuttamaan rupesi tuossa vähitellen korven
äänetön hiljaisuus ja reen jalaksen yksitoikkoinen ritinä. Raskaalta
alkoivat tuntua silmän luomet ... hevonen ja matkan teko haihtuivat
mielestä pois ja koko maailma haihtui ... kaikki ihmeet ja taivaalta
tipahtelevat tähdet.

Pää oli vaipunut reen laitaa vasten, ja Matti nukkui.

Matti näki unta.

Oli olevinaan pieni poikanen, semmoinen kuin oli ennen kipunapoikana
ollessaan ollut pappilassa entisen rovasti vainajan aikana. Pappilan iso
portti oli auki, ja Matti seisoi portin vahtina. Pehtori oli käskenyt
hänen siinä seisomaan ja antanut käteen kaksi lakua, punaisen ja
valkean, ja sanonut, että »kun näet rovastin vaunujen sakastin peräitse
ajavan, niin näytä silloin punaista lakua ... jos siat ovat ryytimaassa,
mutta jos saat ne sieltä ajetuksi, niin näytä valkeata, että rovasti saa
ajaa yhtä kyytiä pihaan...» Niin oli pehtori sanonut ja vakuuttanut
moneen kertaan ja mennyt itse nurkan taa piiloon ... sieltä oli sitten
pilkistellyt.--Matti seisoi ja katseli lakuja ja antoi tuulen niitä
heilutella. Mutta yht'äkkiä kuuli hän kirkonkellojen soivan, vaikka oli
keskellä viikkoa eikä pyhä, ja kun katasti sakastin perään, niin sieltä
täyttä laukkaa ajaa rovastin vaunut. Vaan kuistin suussa ne seisahtuvat,
ja kuski huiskuttaa kättään ja huutaa, että »tullako vai ei?...» Mutta
silloin ei Matti muistakaan, joko on siat ajanut ryytimaasta, ja hänelle
tulee hätä ja pelko pehtoria, ja hän rupeaa huiskuttamaan kumpaakin
lakua, ensin punaista ja sitten valkeaa ja sitten kumpaakin. Hevoset
ryöstäytyvät kuistin suusta kohti laukkaamaan, eikä kuski saa niitä
hillityksi ... vaan kun ovat vähän matkan päässä portista, niin toinen
puoli portista menee kiinni, ja vaunut kolahtavat porttiin, ja kuski
lentää nokalleen maahan. Vaan silloin hyökkää pehtori nurkan takaa ja
sivaltaa Mattia korvalle, ja kuski hyppää maasta ylös ja sivaltaa
toiselle korvalle...

Matin tamma on saanut valtoineen juosta, ja kuta likemmä kotia se tuntee
tulevansa, sitä kiivakammin se kulkee. Kun korpitie loppuu ja niitty
aukeaa eteen, niin tamma panee ravia, minkä jaksaa. Mutta pellon
veräjällä ojentaa se häntänsä, hörhähtää pikaiseen hirnuntaan ja
oikaisee täyttä laukkaa pihaan... Mutta mitäs ymmärtää tamma nurkkia
väistää? ... paukahuttaa reslan laidan pirtin nurkkaan niin, että sälö
lähtee kummastakin. Matin pää retkahtaa ensin toiseen reen laitaan,
sitten toiseen, ja kun hän herää, tuntee hän, että häntä on kummallekin
korvalle lyöty.

Tamma juoksi yhtä kyytiä pirtin eteen. Liisa seisoi pirtin ovella,
päresoihtu kädessä, ja katseli kummastellen miehensä kotiintuloa.

--Soh ... so soh!--Matti harasi pimeätä silmillään, näki jonkun seisovan
jollakulla ovella ja heiluttavan jotakin punaista päänsä päällä.

--Enhän minä mitenkä ... meinasinhan minä ... vaan kun minä...

--Mitä sinä horiset?

--Kuka se siinä punaista heiluttaa...? elä heiluta, akka, punaista, että
pääsee tulemaan--?

--Häh? ... että pääsee tulemaan? Kuka ei pääse tulemaan?

--Eivät pääse rovastin vaunut.

--Rovastin vaunut?... Se torkkuu vielä... Kuuletko, sinä nukut ja annat
tamman ajaa rekesi pirtin nurkkaan!--

--Eihän se ollut minun syyni...

--Mikä ei ollut sinun syysi?

--Ei mikään ... itsestäänhän se portti...

Liisa meni ja nykäisi Mattia käsipuolesta ja piti soihtua hänen
silmiensä edessä.

--Ukko hoi!... Yhäkö sinä horiset ... nukutko sinä vielä, vai oletko
humalassa?

--Enkä nuku ... ka, mitä sinä?

--No, nukuit kai äsken, kun ajoit rekesi pirtin nurkkaan...

--Elä valehtele! ... eikö sitä nukkumattakin?

--Ja missä on hattusi?

--Päässähän se ... ja Matti kopaisi päätään, mutta päässä se ei ollut.

--Tässähän tuo on reessä ... panehan päähäsi, ettet edes palellu ... jos
olisi tielle pudonnut ... sitä on miestä, kun nukkuu rekeensä niin,
ettei tiedä tästä maailmasta!

--Pidä sinä suusi kiinni, että minä olen nukkunut ... tiedänhän minä
paremmin itse.

Nyt piti Liisan ihan väkisinkin nauraa tuolle ... niinkuin se ei muka
olisi nukkunut, koska tuskin vieläkään on oikein valveilla...

--Johan minä pellon alta kuulin kuorsuusi, pilkkasi Liisa, niin sikeästi
sinä nukuit, että pellon alta kuului kuorsuusi.

--Kuka lie kuorsannut ... min' en oo...

--Herra Jumala ... kukas siellä, jos et sinä!

--Itse oot kuorsannut...

--Vai minä? ... jopa nyt, kun tulin navetasta lypsyltä juuri...

Mutta Matti oli saanut hevosensa riisutuksi ja lähti sitä talliin
viemään.

Liisa jäi palava päre hampaissa rekeä penkomaan...

Olipahan jäänyt jyviä säkin pohjaan ... eikö hän ollut jo lähtiessään
sille sanonut, ettei tarvitse panna täyttä puolta tynnöriä. Mutta sen
piti vaan saada puoli tynnöriä ... ei sanonut ilkiävänsä vähempää
selässään makasiiniin kantaa. Tietäähän sen, tahtoo muka voimiaan
näyttää... Eivätpähän olleet pappilassa apetta antaneet, kosk' on omat
silput kuluneet ... se on se nykyinen pehtori semmoinen, mikä lie...
Vitsapahan oli katkennut reslan laidasta, kun nurkkaan ajoi ... ja entäs
loimi, jopahan taas oli sika!...--Mitä? ... ja nyt näki Liisa jo
semmoista, että ei kiitetty, ja hän huusi siitä Matille talliin...

--Herra Jumala!... Matti hoi! kun on minun kehruut vielä täällä reen
pohjalla ... jotka olivat ruustinnalle vietävät!... Kuuletko sinä, sen
kötys, minkä tähden et ole antanutkaan niitä ruustinnalle?

Matti oli ruvennut apetta tekemään tammalleen ja tuli nyt noutamaan
jauhopussia reestä.

--Minkä tähden et ole antanutkaan minun kehruuksiani ruustinnalle?

--Olenpahan...

--Vai olet?--Tuoll' olivat heinien alla nykimättä ... et ole
liikauttanutkaan ... siin' on, heh!--ja Liisa heitti vihaisesti nyytin
takaisin rekeen.

--En muistanut.

--Et muistanut! Sanoinhan ma sen, ettet muista--olisit ottanut minut
mukaan, niin olisin muistanut ... siinä ne nyt ovat, ja mitähän
ruustinna sanoo?

--Olisikohan niillä ollut kiire?

--Totta kai niillä kiire, kun minä ne kerran laitoin.

--Mikä lie tällä kertaa ollut, onhan tuota ennen muistanut ... olin minä
ruustinnan puheillakin, mutta miten lie siinä lähtiessä haihtunut
mielestä...

--Haihtunut mielestä!--Mitä sinä sillä jauhopussilla?

--Tamman appeeseen...

--Se kulkee vielä torkuksissa tuo mies ... johan siell' on apetta
soimessa ... minä tein.

Matti meni takaisin talliin. Liisa otti kehruusnyytin, nahkaset ja säkit
reestä ja vei ne pirttiin.

Vähän ajan päästä tuli Matti tallista, tarkasteli rekeään ja näki, että
oli muuan vitsas reslan laidasta katkennut ... veti sen sitten aisoista
tallin seinämälle ja keikahdutti siihen kumolleen... Mutta ihan kuin
vahingossa tuli hän sitä siihen asetellessaan ajatelleeksi, että »ei kai
se nyt siitä minnekkä pyöri...» mutta sitten hän huomasi, että se oli
ihan järjetön ajatus, eikä ymmärtänyt, mitenkä se semmoinen oli hänen
päähänsä tullut. Oli jo tupaan menemäisillään, kun raapaisi
korvallistaan ja meni sen nurkan juureen, johon oli rekensä ajanut...
Olipahan sälö siihen halennut. Matti repäisi sen kokonaan irti, pisti
seinänrakoon ... ja sitten hän meni pirttiin.

Liisa oli siivilöimässä maitoa pyttyihin pöydän nurkalla. Kissa kierteli
häntä ja naukaisi aina väliin. Matti päästeli raskaammat vaatteet
päältään ja painautui sitten penkille istumaan pää käsien varassa. Liisa
vilkaisi häneen silloin tällöin siivilänsä ylitse ja ajatteli, että
»mikähän sillä nyt on», mutta ei kuitenkaan sitä kysynyt... Olisikohan
juonut ja nyt olisi kohmelossa? ... vaan ei hän sitä äsken suinkaan
hengestä tuntenut. Tokko lie juonut ... missäpä tuo olisi
ennättänytkään, kun tänä aamuna lähti?... Kissa hiipi Matin luo ja
hieroi hiljaa naukuen kylkiään Matin saappaihin. Mutta ei Matti ollut
kissaa näkevinään... »Jokin sillä on, koskei hyväile kissaakaan»,
ajatteli Liisa...

--Käy saunaan, sanoi Liisa Matille, kun viimeistä kertaa laski maitoa
siivilän läpi pyttyyn.

Matti harasi tukkaansa ja alkoi riisuutua saunaan. Ei puhunut mitään,
eikä Liisakaan puhunut. Pistäytyi ovesta pihalle, ja vähän ajan perästä
meni Liisa jälestä.

Ensin kuitenkin kaatoi kissan kuppiin maitoa ja asetti sen pankon eteen
lattialle; päreen hän kanssa sytytti uuden palamaan ja sovitti sen
pihtiin pankon nurkkauksessa.

Eikä pirttiin jäänyt muita kuin kissa maitoansa lakkimaan ja päre
pihdissään palamaan... Kissa lakki lämmintä maitoa, siististi ja
äänettömästi, päre palaa ritisi verkalleen, ja karsta kävi sitä mukaa
yhä useammalle kierteelle, kuta enemmän piteni. Mutta kun tuli oksan
kohta, suhahti siitä liekki pienenä kielekkeenä ylös- ja alaspäin
pihisemään ... ja silloin kissan hännän pää salaperäisesti liikahti.
Mutta kun se oli maitonsa lakkinut, kuppinsa nuollut ja kielensä
liponut, lähti se liikkumaan ympäri tupaa. Kulki kuulumattomin askelin
pankolta pöydän luo, hiipi siitä karsinaan, kiersi takaisin pankon
juureen ja siristi viheriäisiä silmiään pärevalkeaa vastaan, naukaisten
vähäisen. Meni taas pöydän päähän, hyppäsi penkille ja vainusi
maitopyttyjä, mutta laskeutui taas takaisin lattialle. Pankon luona
naukaisi surkeasti ja melkein kuin itseänsä säälien ja hyppäsi pankolle.
Siinä se ojenteli kaulaansa ... pitemmäksi, pitemmäksi ... kävi itse yhä
matalammaksi ja kavahti uunille.--Päre suhahti taas pihdissään
pihisemään, karsta ritisi, ja pehmoinen kehruu alkoi kuulua uunin
päältä.

Saunassa eivät Matti ja Liisa paljon mitään puhuneet. Matti oli jo
lauteilla, kun Liisa tuli. Liisa hautoi vastan ja ojensi sen Matille.

--Heh, tuoss' on vasta! sanoi hän.

--Tahdotko vielä? kysyi hän vähän ajan päästä ja löi löylyä.

--Lyö häntä vielä, sanoi Matti.

Liisa heitti herkeämättä vettä kiukaan kuumille kiville...

--Vieläkös?

Kun ei Matti mitään vastannut, niin Liisa löi vielä.

--Elä häntä ... huh! ... elä häntä ... huhhuh! enää! sanoi jo Matti ja
valeli päätään.

--Vähäänpä se nyt,--sanoi Liisa, mutta ajatteli itsekseen, että paljonpa
sen nahka nyt sietikin.

Eivät Liisa ja Matti vielä iltaista syödessäänkään puheisiin päässeet.
Matti söi kokkelia, mutta unohti usein lusikkansa kuppiin eikä muistanut
uutta palasta suuhunsa purra, kun oli entiset nielaissut. Liisa häneltä
aina silloin kysyi, että »minkätähden sinä et syö?»--johon Matti
pikaisesti vastasi, että »syönhän minä», ja söi. Olisi Liisan tehnyt
mieli härnätä Mattia siitä nukkumisesta, mutta sitten hän ajatteli, että
»härnäämmä häntä huomenna» ... eikä nyt härnännyt.

Syötyä oli Matin mieli vähän keveämpi ... kovin raskas se oli ennen
syöntiä ollutkin ... saunassakin vielä. Jo ajatteli hän mainita Liisalle
jotain rautatiestä. Ei hän kuitenkaan mitään maininnut ... ehkei se sitä
kuitenkaan uskoisi ja sanoisi unen näöksi eli miksikä muuksi tahansa ...
ainahan se sanoja löytää.

Ruokaa pois pöydältä korjatessaan sanoi Liisa saaneensa jäniksen.

--Eipähän ole malttanut olla käymättä minun pyydyksilläni, ajatteli
Matti, mutta ei sanonut muuta, kuin kysyihän hetken päästä, mihin
rautaan se oli käynyt...

Aidan nurkkaukseen oli käynyt, palon niitynpuolimmaiseen aidan
nurkkaukseen eikä metsän puolimmaiseen ... ei rautaan, vaan lankaan...

Vaan eihän Matti muistanut siellä nyt mitään lankaa olleenkaan ...
syksyllä sulan aikana oli ollut, mutta poishan hän ne keyrin aikaan
muisteli ottaneensa...

--Etpähän ollut ottanut, kosk' oli jäniskin käynyt, sanoi Liisa ja
kehaisi vielä, että se oli hänen onnellaan sinne mennyt ... eikä ollut
muuta kuin yksi jälki ... ihan suoraan metsäsaarekkeesta niityn poikki
... eikä vanhaa polkua mitään.

Ei Matin enää tehnyt mieli mitään puhua, kun kuuli, että oli jänis ihan
suoraan käynyt kesälliseen lankaan. Ei se hyvää merkinnyt semmoinen ...
suurten sotien ja vainovuosien edellä sitä semmoista tapahtuu, että
tähdet tippuvat taivaalta ja jänikset juoksevat kesällisiin pyydyksiin
... oikeassa menossa ne ei juokse... Ei sitä olisi kuitenkaan siitä
langasta pitänyt irti päästää ... siinä olisi pitänyt antaa olla,
tottapahan olisi se sen siitä korjannut, joka oli sen siihen
ajanutkin...

Sama kai se oli, joka höyryt laittoi maalle kulkemaan ja niillä ajoi ...
toinen mies eikä se oikea, joka on maailmankin luonut...

--Mikä sinulla on, Matti, kun et sinä nuku? murahti Liisa unisena ja
veti peitettä puoleensa.

--Nukunhan minä, sanoi Matti.

--Etpähän nuku ... kun olet koko yön siinä ähkinyt ja sinne tänne
heitelläinyt...

--Mikä lie valvottaja ... tokko lienen oikein terve.

--Vielä sinulla mikä ... ei mikään.--Kummapa, jos ei nukuta, kun
tullessaan koko matkan reessä makasi...

--En minä koko matkaa...

--On sitä puolessakin ... mut' olehan nyt vaiti ja nuku pois...

Liisaa nukutti kovin, hän veti taas peitteen korvilleen ja nukkui...

Matti mutisi, että »jos tietäisit, niin ei sinuakaan nukuttaisi». Mutta
sitten hän kohta itsekin nukkui.



III.


Seuraavana aamuna noustuaan oli Matti jo aivan rauhallisella mielellä ja
päätti kertoa Liisalle siitä, mitä oli pappilassa kuullut. Mutta ei
Liisa koko aamurupeamalla yhteen kohtaan seisottunut, kulki askareillaan
kodassa ja navetassa. Matti paikkaili kenkiään ja ajatteli, että
»kerrommahan aamiaista syödessä--ennättäähän se sen sittenkin kuulla».
Mutta kun Matti oli alkamaisillaan, lähti Liisa taas liikkeelle, ja
Matti ei tahtonut kertoa, ennenkuin Liisa oli yhteen kohtaan asettunut
kuulemaan.

Matti lähti havukasalleen tallin taa ja taivutti aina päätään nurkan
taitse katsoakseen, eikö Liisa jo olisi herennyt kävelemästä kodan ja
pirtin väliä. Siellä se vain käveli... Eikä pirttikään vielä lämminnyt
... tokkohan se aikoikaan panna sen lämpiämään tänä aamuna? Kylmä oli
tuulikin, niin että kyllä olisi sietänyt panna pirtti lämpiämään, että
olisi päässyt käsiään lämmittelemään...

Jo tuli Liisa noutamaan puita pinosta ... jopahan viimeinkin. Sitten kai
se kohta rukkinsa ääreenkin istuutuu...

Kun tuuli alkoi lappaa savua lakeistorven kautta pihalle, lähti Matti
lämmittelemään. Löi kassaransa havutukkiin ja ajatteli, että »kun ei
uskone, niin olkoon uskomatta ... ei se mikään uskonkappale olekaan».

Uuni lämpisi, lieska leimusi uunin suusta, ja silloin tällöin syttyi
karsta kytemään. Matti heitti rukkasensa pankolle, veti piipun
povestaan, halkaisi päreen ja otti sillä uunista tulta. Sitten
lämmitteli käsiään lieskassa ja katseli ikkunain tasalla lainehtivaa
savua.

Liisa oli laittautunut karsinalasin alle kehräämään. Matti nosti
tupakkihakkurin penkin alta ja rupesi hakkaamaan tupakkia.

--Joko se nyt on kaikki polttanut, jotka toissa päivänä hakkasi? kysyi
Liisa.

Eihän toki ollut kaikkia polttanut ... muutenhan tässä vain
lämmitellessään hakkaili...

Ja Matti hakkasi tupakkia ja veti vetämistään savuja piipustaan ... yhtä
kiivaammin. Kovin tavattomasti se nyt vetikin, veti niin, että yhtenä
rätinänä kävi kopan sisus...

Ei se ehkä usko ... vaan jos ei usko, niin olkoon uskomatta!... Sama kai
se on, uskooko tahi ei...

--Nythän se on Lapinlahdenkin kirkolla rautatie ... oletko kuullut?

Mutta Liisa kehräsi niin uutterasti, ja rukki hyrisi niin kovasti, ettei
hän kuullut oikein, mitä Matti sanoi.

--Niin mikä on?

Matti koetti puhua niin välinpitämättömästi kuin voi...

--Onpahan vain rautatie ... ovat nyt lapinlahtelaisetkin rautatien
pitäjäänsä saaneet ... kuuluvat sen niille sinne tehneen, kun olivat
ruunulta pyytäneet, etteivät tarvitsisi hevosella ajaa mihinkään aikaan,
ei kesällä eikä talvella... En tiedä, liekö totta, min puhuivat...

--Hyvänen aika, elä revi sitä uutta luutaa, jonka vast'ikään panin
varteen ... onhan siinä vanhempiakin! Mitä sinä siitä revit?

--Piippu on tukkeessa...

Matti oli puhuessaan vetänyt piippunsa tukkeeseen, ja oli häneltä kesken
puheensa tullut sopelle lähtö varpua hakemaan.

--No, eikö siihen tarpeeseen vältä vanhan luudan varpu?--Niin, että mitä
sinä sanoit niiden lapinlahtelaisten tehneen?

--Eivät ne ole mitään tehneet, mutta ruunu on tehnyt niille rautatien,
jota myöten saavat mennä vaikka Helsinkiin taikka Amerikkaan.

--Minnekkä?

--Amerikkaan...

--Elä nyt valehtele, hyvä mies...

Liisa seisautti rukkinsa ja katseli pyörän yli Mattia, niinkuin
semmoista valehtelijaa, jonka puheissa ei ole alunkaan perää.

Mutta siitä Matti kiivastui, ja häneltä katkesi varpu piipun varren
sisään...

--Mitä katsot?... Kun et usko, niin puske, mutta minä menen itse ihan
kohta sitä katsomaan ... on se siksi kumma katsottava, ja jos et sinä
tahdo tulla yhteen matkaan, niin ole tulematta ... ei sinua kovin
kärtetäkään...

--Sitä lapinlahtelaisten Amerikkaan lähtöäkö sinä menet katsomaan?
Sieltähän niitä kuuluu lähtevän Amerikkaan! Ja Liisan rukin takaa kuului
pilkallinen hymähdys.

--Enkä, kun rautatietä ... on sitä siinäkin katsottavata...

--Eikö lie yhdenlaista katsottavata kuin se panoraama siellä pappilan
pirtissä, jota silloin kärtit katsomaan...

--En minä ole sinua minnekään kärttänyt ... itsehän tuota mielesi teki
katsomaan...

--Ei ole tehnyt...

--Vai ei ... sepähän nähdään, kenenkä mieli tässä vielä minnekin
tekee... Matti naurahti pilkallisesti, pitihän hänen väkisinkin nauraa
Liisan typeryyttä...

--Eihän se mikään panoraama ole, kuka tässä panoraamasta puhuu?

--No mikäs se on?

--Rautatiehän se on.

--Mikäs se sitten se rautatie on? ... ei mikään.

--Vai ei mikään! akat ne ei ymmärrä mitään ... ne on niin typeriä ja
lyhytjärkisiä, ettei niillä tee mitään ... pässin järkikin on jo pitempi
kuin akkain... Vai ei rautatie ole mikään ... mistä sinä sen tiedät
paremmin kuin minä, joka olen omin korvin kuullut?

Mutta Liisa oli loukkautunut ja polki kiivakasti rukkiaan. Ja Matti
hakkasi, niin että rouheita maahan pölisi.

--Liisa! sanoi Matti vähän ajan päästä, mutta Liisa ei vastannut.

--Liisa! sanoi Matti uudelleen.

--Niin, niin, no sano, jos sinulla on mitä sanottavata!

--Ei se taida sillä parata, jos sinulle sanookin.

--Ole sitten sanomatta!

Mutta Matti ei malttanut olla sanomatta. Vähän ajan päästä hän sanoi
sen, neuvoi oikein kädestä pitäen ja herkesi hakkaamasta...

--Elähän nyt, Liisa ... kuulehan, kun minä selitän. Rautatie on rautatie
ja maantie on maantie ... maantie on maasta ja mullasta ja rautatie
raudasta...

--Ja puutie puusta ja vesitie vedestä?--Ja taas kuului rukin takaa
pilkallinen hymähdys...

Mutta Matti ei suuttunut...

--Elähän nyt, kyllä se on totta, että se niin on, kuin minä puhun... Et
sinä mahda tietää, millä lailla sitä rautatietä myöten ajetaankaan ...
luuletko, että hevosella?

Mutta Liisa ei luullut mitään. Kehräsi ja kuunteli, välistä
pilkallisesti Mattiin katsellen, mutta ajatteli, että antaa hänen puhua,
niin kuullaan, mitä valheita se on taas uskonut.

--Ei sitä hevosella, ei toki milloinkaan! ... pitää sen toki hevoselle
muunkinlaisen tien välttää... Kun kerran tehdään raudasta tie...

--Raudasta tie? ... pyh!

Matti taas rupesi kiivastumaan...

--Raudasta, raudasta ... jos et usko, niin ole uskomatta ...
rautapellistä ... hm! ... niin, niin, rautapellistä ... ja kun siitä
tehdään tie, niin pitää olla ajopelit ja vetäjät kanssa sitä myöten...
Höyryvenhe, semmoinen masina kuin »Suomela», vedetään maalle ja pannaan
pyörien päälle, ja se kulkee tulen voimalla ja vetää perässään vaunuja
... niin isoja kuin tämä pirtti ja vielä isompiakin ... kyllä se jaksaa
vaikka minkälaisia ... eikä tie tärise ... semmoinen se on!

--Kuka sinua, Matti parka, on nyt taas narrinaan pitänyt?

--Ei nyt eikä ennenkään!

--Sitten olet valehdellut omasta päästäsi ... olisit edes viisaammin
valehdellut ... et osaa edes oikein valehdellakaan, mies parka.

Mattia hykähdytti ... herkeät siinä luulemasta, kunhan kuulet, kuka
sanoi, ajatteli hän.

--Valettako lie vai totta?... Jos lie valetta, niin ovat paremmatkin
ihmiset valehdelleet ennen minua, joka muiden puheita vain kerron ... en
minä itsestäni mitään tiedä, ruustinnan puheita ne ovat, sanoi Matti
nöyrästi huokaisten ja rupesi taas tupakkia pienentelemään.

--Ruustinnan?... Oliko ne ruustinnan puheita?

Nyt Liisan rukki jo pysähtyi, ja nyt hänen korvansa vasta oikein
aukenivat.

--Ruustinnan ja rovastin, lisäsi Matti.

--Elä...?

--Ruustinna ja rovasti ne sen minulle kertoivat ... en minä sitä muualta
mistään tiedä.

--Elähän ... ihanko todella?

--Ne ne kertoivat ... olivat käyneet sitä uutten uhkain katsomassa.

--No, mitä ne kertoivat?

Nyt oli Matin aika olla mahtavana...

--Mitäkö kertoivat? Sitä, mitä minä jo kerroin, vaikka et uskonut.

--Ettäkö on siellä rautapellistä tie?

--Niin on, ja sitä myöten kulkee pyöräin päälle nostettu masina.

--Sekö »Suomela»?

--Se se taitaa olla ... siipien sijasta on sillä kohdalla pyörät, isot
pyörät ja pienet pyörät, joita kaikkia pannaan tulen voimalla
liikkeelle...

--Vaan sitä minä en usko, että se tulen voimalla liikkeelle lähtee!

--No, niin se tekee ... niinkuin vettäkin myöten kulkiessaan...

--Tehköönpä jos tahansa, mutta sitäpä minä en usko sitä, että se
vettäkään myöten kulkiessaan...

--Etkö usko rovastia ... oletko mielestäsi rovastia viisaampi?

--Enkä ole ... mutta eipä sanonut ruustinnakaan uskovansa, kun mennä
kesänä oli puhe, että se soutamatta kauan kulkee.

--Nytpä uskoo, kun on nähnyt maallakin kulkevan...

--Uskooko nyt?... Jako että se on pyörien päälle nostettu?... Kylläpä
sitä on rakennus!

--Mitä ne ei ruununmiehet osaa laittaa!

--Ruununmiehetkö ne ovat sen laittaneet?

--Nehän ne!

--No mitähän nuo tuosta Lapinlahden kirkolle ... olisivat tänne omalle
kirkolle, niin olisi kirkossa käydessään nähnyt ... eivätköhän nuo tuota
vielä tännekin? Kun tietäisi, milloinka ne sen tänne tuovat, niin menisi
katsomaan...

--En tiedä tuonevatko ... ei ollut puhetta siitä.

--Vai on ruustinnakin käynyt asian alkain katsomassa?

--Kun olivat aamusilla lähteneet, niin olivat puolen päivän aikaan
olleet perillä ... sanoi vielä, että pitäisi minunkin käydä katsomassa.

--Aiotkos käydä?

--Enpä tiedä ... mitäpä minä vanha mies?

--Eikö minusta mitään sanonut?

--Ei ollut puhetta sinusta.

--Kyllä se on kumma rakennus, jos vain se semmoinen on ... vieläkö hänet
nähnee, ennenkuin kuolee?... Vaan jos sinä valehtelet?

--Enkä valehtele ... olenko minä milloinkaan ennen valehdellut? ...
saatatko sanoa?

--Et, et ... vaan eikös se ole sinustakin kumma rakennus?

--Mikäpä se nyt niin eri kumma ... on niitä nähty ja kuultu
kummempiakin.

--Vaan eihän toki tämmöisiä?

Mutta Matti oli mielestään hakannut tarpeeksi tupakkia ja lähti taas
ulos havutukilleen. Kassarata havutukista irti kiskaistessaan hymähti
hän vähän itsekseen... »Uskoipahan ... ja mikäs siinä oikeassa opissa,
uskoahan sitä pitää vaikka keisarin...»

Liisa jäi yksin pirttiin. Kehräsi vähän aikaa, polki rukkia niin
kiivakasti ja nykki kuontalosta kehrättävää niin vihaisesti, että se
aina vähän päästä käsiin katkesi... Ja sitten oli aina tuska sitä
liittäissä ... mikä liekään niin hauras kohta kuontaloon sattunut, kun
aina vähän päästä katkesi.--Eikä nauhakaan pyörän päällä
pysynyt!--Huonosti loukutettuja liinoja nuo pappilan liinat, kun niin
pahasti pölisevät ... mitä lienevätkään kaiken maailman liinoja?...
Rukki rupesi sitten taas hyrräämään ... yhä kiivakammin, poljin natisi,
valkea naarmu pyörässä vilisi yhtenä viivana, ja rihmaa keräytyi vähälle
aikaa koko nietos rullaan. Liisa sitä sinne suoltamalla suolti, rulla
nieli yhä ahnaammin, kuontalo oli melkein puolilleen kehrättynä ...
mutta silloin riipaisi rulla yht'äkkiä kaiken rihman kitaansa ja yhteen
menoon kuontalotakin pitkän matkaa. Nauha luiskahti pyörän päältä, ja
Liisan piti heretä polkemasta, mutta silloin alkoi poljin laputtaa niin
pahalla äänellä, että sen luuli siihen paikkaan halkeavan... Ei, ei
ollut koko rukista minnekään, seisokoon nurkassa!... Ja Liisa melkein
nakkasi rukkinsa nurkkaan ja meni hiiliä uunista vetämään.--Nekin
peijakkaat polttivat ... ih! ... niin että oli silmät päästä palaa...

Liisa sulki lakeisen ja katasti ikkunasta pihalle. Reki siellä oli
kumollaan tallin seinämällä, pohjaraudat päivää vasten kiiltäen ... ja
Matin kassaran kärki vilkkui silloin tällöin tallin nurkan takaa...

Liisa huokaisi kovin pitkään ... mikähän lie huokaisuttanut ... ei hän
sitä itsekään oikein tiennyt. Väkinäisesti hän meni takaisin rukkinsa
ääreen ja rupesi selvittelemään sotkuista rullaa. Kovin se oli pahasti
sotkeutunut ... ja silloin rupesi aina nenän vartta kutkuttamaan, kun
sotkoksesta oli selvän saamaisillaan...

Vaan mitäpä noista kehruista ja muista? ... kehräsipä sitä vaikka minkä
ennätti, niin ei ne kehruut kuitenkaan perille tule, vaikka kuinka monta
kertaa laittaisi... Onko kummempia kuultu?... Lähtee mies viemään
kehruita eikä ole sitä älyä, että ottaisi ja antaisi? Kumma, kun jyvänsä
muisti maksaa? ... olisi nekin unohtanut yhdellä tiellään!...

Liisa meni ja sieppasi uunilta kehruunyytyn, joka oli Matilta jäänyt
ruustinnalle antamatta. Pani sen penkille viereensä ja aukaisi sen...
Siinä ne nyt olivat vyyhdet ja kerät niin hyvässä laitoksessa ...
vyyhdet ja kerät ... että oikein tuli sääli, kun ei ollut ruustinna
niitä nähnytkään. Olisi ottanut mukaansa edes ... mutta mitäs se mokoma,
itse menee eikä kuitenkaan saa asioita toimitetuksi... Mitähän ruustinna
nyt ajattelee, kun oli vielä niin tingalle tahtonut? Saattoi kai se
ajatella kuinka pahaa tahansa, jos vain tahtoi... Ja Liisasta rupesi
tuntumaan ihan siltä, kuin olisi hänen pitänyt lähteä viemään niitä heti
paikalla ... ihan vaikka jalan ... saattaisi se Matti toki hevosenkin
antaa, ei se liian paljon olisi, jos antaisi ... ruustinnan tähden
saattaisi antaa, kun se kuitenkin mahtoi lankojaan odottaa...

Vai oli se käynyt rautatietä katsomassa se hyvä ruustinna ... sen
parempaa ihmistä sitä toki ei ole koko maailmassa kuin se ruustinna...
Kyllä mahtaa olla rakennus se rautatie ... lieköhän ollut ruustinnasta
kumman näköinen?... Ja kun se vielä joulun aikaan varoitti, että kun
vain Matti arennin maksuun tulee, niin silloin lähettää kehruut sen
mukana ... ja että sitten saa uusia sijaan. Mitä se nyt ajattelee, kun
ei lähetettykään? Saattaa kai se ajatella mitä tahansa, jos vain tahtoo!

       *       *       *       *       *

Puolista syödessä oli Liisa hyvin huolissaan olevan näköinen. Sitten hän
sanoi yht'äkkiä:

--Kyllä se on niin, että siinä ei auta nyt mikään muu, kuin että pitää
lähteä ihan tänä iltana ruustinnalle kehruita viemään.

--Häh? sanoi Matti ja söi.

--Sitä, että sanoppa mitä tahansa, niin siinä ei auta mikään ... ei
kerrassa mikään, sanoi Liisa päättäväisesti, painoi veitsensä linkkuun
ja pisti sen taskuunsa.

--Mikä kiire niillä nyt niin on? sanoi Matti yhä syöden. Eikö niitä
ennätä vastakin?

Hyvä, ettei se sen enempää vastustellut... Liisa oli pelännyt, ettei se
ottaisi korviinsakaan.

--Kun olisi jo ennen pitänyt viedä ... paljoa ennen, ja nytkin vielä
jäivät. Kyllä sinuakin on asiamies! ... ja mitä minä sill'aikaa teen,
tyhjää rukkiako pyöritän?

--Rupea vaikka kehräämään niitä verkkorihmoja.

--Joita jo on enemmän kuin mitä milloinkaan saat kudotuksi!

--Mitäs sinä sitten eilen ja tänä päivänä olet kehrännyt? ... kehrää
niitä!

--Eihän se tämä vanha rukin rumilaskaan ... ei sillä tee liinoja
kehrätessä mitään ... ja ovat vielä niin huonosti loukutettuja.

--Paremminkos villoja?

--Ja kun ruustinna vielä aikoi panna kankaan ... eikö panne jo tällä
viikolla! Mistä se sitten kuteita saa, kun on kuteet täällä?

Ei vastannut Matti siihen mitään ... yhä söi vain, ja ryyppäsi tuopista
piimää. Se ainainen syönti ja ryyppiminen rupesi jo käymään Liisan
kyllälle...

--Jo ihan tänä päivänä pitää lähteä viemään!

--Kyllä kai minä en lähde toista kertaa.

--Eihän sinun tarvitsekaan ... saatanhan minä mennä, kun vain annat
hevosen...

--Sinäkö? (ja tuopin sisästä:)... Kukas lehmän hoitaa?

--Niinkuin sinä et sitä jo olisi monta kertaa ennenkin hoitanut...

--Saattaa rietautua tamma laukkaamaan, ja sinä et saa sitä seisotetuksi.

--Osaan minä toki tammalla ajaa yhtä hyvin kuin sinäkin ... ja minä en
ajaisikaan...

-- ... nurkkiin, oli Liisa sanomaisillaan, mutta ajatteli, että jos
suuttuu, eikä sanonut.

--Mitä et ajaisikaan?

--Eipä niin mitään ... tuota, mitä minä sanoinkaan? ... niin, että kyllä
sinne pitää lähteä jo ihan tänä iltana!

--Tänä iltana? ... mikä sinne nyt yön selkään?

--Hyvä on, ajatteli Liisa.

--Jos ei tänä iltana, niin viimeistään aamulla varhain...

Matti ei puhunut mitään, herkesi syömästä ja rupesi panemaan piippuunsa.
Ei näyttänyt myöntävän, mutta ei mitenkään kieltävänkään... Vähän ajan
päästä hän sanoi:

--Kysäseppä rovastilta, jos satut näkemään ... eli kysytä ruustinnan
kautta, jos ei se itse sitä tiedä, että onko niissä minkälaiset pyörät
niissä vaunuissa, isot ja pienetkö ... ei tullut minulta sitä
kysytyksi... Käske ruustinnan kysyä rovastilta.

--Kyllä minä sen toki saatan rovastilta itseltäänkin kysyä ... olen minä
sen puheilla siksi usein ollut. Kysynpä minä senkin, että tokko ne sen
rautatien tuovat sinne meidän kirkollekin?

--Kyllä minä sen tiedän, etteivät tuo ... et tarvitse kysyäkään ... ei
se niin vain tuotava ole.

--Ei sitä ihan varmaan tiedä ... sittenpähän sen varmaan tietää, kun
kysyy ... kyllä sitä on hyvä kysyä.

--Joudat kysyä, ajatteli Matti, muttei sitä niin nyt joka paikkaan...
Vaan jos hyvinkin ... ajatteli hän sitten, mutta ei hän siitä Liisalle
mitään puhunut...

Ja Liisa oli koko sen päivän niin ihmeen hyvällä tuulella, että melkein
sydänalassa ahdisti. Ihan oli kohona hypitellä vanhaa ihmistä. Aina
vähän väliä tahtoi nauru itsestään hyrähtää, vaikkei tiennyt oikein,
mistä syystä se milloinkin ... omista aatoksista useimmiten. Ja kaikin
puolin tuntui niin hyvältä olla. Rukkikin pyöri niinkuin ainakin, eikä
kertaakaan nauha pyörän päältä luiskahtanut.

Ja Mattia piti Liisa niin hyvänä, että keitti kahvit, lämmitti saunan,
vaikka oli eilenkin lämmittänyt, toi voita pöytään iltaista syödessä ja
piti puhetta rautatiestä ja antoi Matin kertoa. Matti ja Liisa vielä
pitkän aikaa illallisen jälkeen istuivat, toinen pöydän päässä piippuaan
poltellen, toinen sängyn laidalla tukkaansa sukien, ja katselivat,
kuinka kissa pankon kulmassa maitonsa lakki, kuppinsa nuoli, kielensä
lipoi ja lähti pitkin pirttiä hiipimään. Sitten sitä vuoroon
silittelivätkin, Matti otti syliinsäkin ja ruopi kaulan alustaa ja antoi
sen ruveta kehräämään. Ja rautatiestä he juttelivat, juttelivat tästä
ihan uudesta ihmeestä ja kummasta ... että kaikkia sitä vanhoillaan
kuuleekin. Vieläkö hänet nähneekin, arveli Liisa, mutta Matti sanoi,
että eikö tuota uskone näkemättäkin, johon ei Liisa virkkanut mitään.
Mutta sitten kun kissa oli vähän aikaa uunilla kehrännyt, sammuttivat he
päreen ja painautuivat vuoteelleen pitkäkseen...

Mutta Liisa oli niin kummallisen valpas tänä yönä. Matti jo nukkui, ja
kissan rukki yhä hyrisi tasaista hyrinätään uunin päällä, mutta Liisa ei
tahtonut saada unta silmiinsä. Kuuli pienimmänkin rasahduksen tuvan
seinissä, kuuli, jos russakka vahingossa putosi katosta lattialle, ja
kuuli tamman jalan kumeata kopsetta, kun se pilttuussaan liikahti.
Erotti muusta seinästä ikkunan valoisamman reiän ja sen läpi jonkun
tuikkavan tähden, ja kun veti peitteen korvilleen taikka pani silmänsä
kiinni, niin oli kuitenkin kuulevinaan ja näkevinään kaikki. Siitä taas
valpastui ja ajatteli, että jos olisi jo aika nousta ja panna evästä
huomiseksi, mutta pelkäsi, että jos Matti herää ja kysyy, eikä noussut.
Viimein hän nukkui, mutta aamulla ennen kukon laulua jo heräsi ja alkoi
lähtöänsä laittaa.



IV.


Matti oli laittanut Liisan taipaleelle päivän hämärissä. Oli käynyt reen
kohdalleen keikauttamassa, sen heinillä täyttänyt, pannut silppuja
säkkiin, taluttanut tamman tallista ja valjastanut. Sitten oli Liisan
rekeen istuttanut, peitellyt, antanut suitset käteen ja käskenyt tammaa
lähtemään. Tamma oli silloin vähän länkiään vasten siirtynyt, ja reki
oli lähtenyt liikkeelle. Matti oli jäänyt reen sijalle seisomaan ja
katsellut, kädet kupeella riippuen, tamman kulkua puoliväliin peltoa.
Mutta silloin oli Liisa yht'äkkiä huiviensa sisästä huutanut: »Herra
ju-umala!» ja seisottanut tamman. Matti oli kysynyt: »Mikä hätänä?»
Siihen oli Liisa taas vastaan huutanut: »Kun nyytti jäi ...
kehruusnyytti ... se on perälasin alla penkillä ... ptruu!»--Matti oli
käynyt nyytin perälasin alta penkiltä ottamassa, vienyt sen Liisalle, ja
sitten oli Liisa lähtenyt ajamaan ja kadonnut aamun hämärään.

Mutta Matti oli mennyt taas takaisin pirttiin, pannut maata ja nukkunut
pitkälle puolen päivän rintaan.

Sitten hän oli siitä kuitenkin noussut, venytellyt, haukotellut,
katsellut ikkunasta pihalle, milloin mistäkin--ja pannut uudelleen
maata.

Nousi kuitenkin siitä syömään. Söi aika tavalla, vaikka
verkalleen;--mihinkäpä häntä nyt hyvin kiirekään--söi varsinkin voita
paljon ja ryyppäsi tuopista piimää, johon oli puoleksi--enemmän kuin
puoleksi--pannut maitoa sekaan...

Lähti sitten syötyään navetassa käymään. Katsottavahan se oli lehmäkin,
oliko syömistä ... siinä se ynisikin parressaan Mattia vastaan, ja häkki
oli tyhjä. Matti heitti heiniä eteen, mutta ei kehdannut ruveta
juottamaan;--laittakoon Liisa juomisen, kun tulee...

Ei Liisaa kuitenkaan näkynyt sinä päivänä tulevaksi, ja Matin täytyi
juottaa lehmä ja itse lypsää se.

Lehmän lypsettyään, iltasen syötyään ja lämmintä maitoa juotuaan
hankkiutui Matti ennen maatapanoaan päreitä kiskomaan. Mutta kovin oli
tylsä nyt pärepuukko, kovin tylsä, eikä ollut tahkon pyörittäjääkään,
että olisi saanut terävämmäksi. Pölkkykin oli jäässä ... sulakoon se
huomiseksi ... ja olihan noita päreitä tuolla orrella vielä!--Matti
kantoi pärepölkyn takaisin sopelle, iski puukon ikkunan pieleen rakoon
ja kämmenpohjallaan sitä siihen vielä lujempaan takoi.--

Tuntui Matti kerrassaan maanneelta mieheltä ylös noustessaan. Eilen
olikin kovin raukaissut, mikä lie raukaissut, mutta nyt ei enää
raukaissut ollenkaan.--Päivän tuloa odotellessaan rupesi Matti taas
päreitä kiskomaan... Hyvinpä ne nyt hienoiksi halkeilivatkin--liekö
pölkky sulanut, vai veitsi seinässä teronnut!...

Päivän vaietessa alkoi Matti kuulostella Liisaa kotiin tulevaksi.
Pistäytyi pihalle ja asettui tuvan nurkkajuureen seisomaan. Johan sen
olisi pitänyt joutua, jos olisi noustuaan varhain lähtenyt, niinkuin oli
ollut puhe.

Mutta ei Liisaa kuulunut, ja Matin täytyi lypsää lehmä ja hoitaa se
päivää kohti elämään.

Matti mietti, mitä ruveta tekemään, mutta ei ollut mitään semmoista
työtä, jota olisi koko päivän kehdannut tehdä. Ei havun hakkuustakaan
ollut jokapäiväiseksi työksi. Matti arveli lähteäkseen metsään
jänisrautojaan kokemaan, ja niin hän päättikin tehdä. Jos olisi joku
sattunut jalastaan käydä kännähtämään. Olihan Liisallekin silloin
käynyt, kun ei ollut Matti kotona! ... kuka ties, jos nytkin?...

Aamiaisen syötyään--hän oli tuvan liedessä paistanut itselleen
potattipaistikkaita aamiaiseksi--teki Matti lähtöä metsään raudoilleen.
Otti suksensa alas pirtin seinämältä ja alkoi sovittaa jalkaa
varpaalliseen. Sukset olivat Liisan jäleltä, se oli niillä viimeksi
hiihtänyt... Ka, eikö ollut iskenyt pykälää pälkääseen? ... ei ollut
mahtanut muuten saada jäätikköä jalan sijasta irtautumaan, niin oli
pitänyt kirvestä käyttää... Lastupahan oli lähtenyt toisen suksen
pälkäästä, iso lastu... Se olisi ollut oikein sen näköistä, että kun
olisi ensin hiihtänyt niin kauan, ettei jäätikkö enää lähtenyt sauvan
varrella kopistellen, niin sitten olisi kantanut sukset pirttiin
sulamaan ja oikiamaan;--niin se oli kerran tehnytkin!...

Matti hiihti saunan peräitse ja pellon poikki valmista latua myöten
metsään päin. Ensimmäinen rauta oli Matilla kotipellon
nurkkauksessa;--ei siihen paljon milloinkaan mitään käynyt eikä se siinä
sitä varten ollutkaan. Mutta jos sitä ei olisi siinä ollut, ei olisi
muihinkaan lankoihin käynyt--sitä varten se siinä oli;--semmoinen oli
Matilla taika...

Matti hiihti eteenpäin pellolta metsään. Siellä oli hänellä rautoja
kolmessa kohden, kolme rautaa kussakin. Vähän matkaa metsän sisässä oli
aukkopaikka, johon olivat Matti ja Liisa kesällä lehtipuita kaataneet ja
taitelleet niistä kerppuja ja vastaksia. Sinne jänisten halu veti heitä
kuutamoisina öinä haavan kuorta jyrsimään, ja sinne oli Matti asettanut
rautansa väijyksiin. Aukon reunaan oli pannut jälen alle, siihen
paikkaan, johon jänis metsästä hiljaa kyykkien istuutuu kuuntelemaan,
tokko uskaltaisi tulla. Kolme polkua toi aukkopaikkaan, ja kunkin polun
suulle oli rauta pantu. Aina oli näihin joku käynyt ... jänis viikossa,
välistä kaksikin. Mutta nyt ei ollut käynyt yhtään;--ei ainoatakaan
kahteen rautaan, jotka olivat lähellä toisiaan...

Eikähän ollut kolmanteenkaan käynyt... Ka niin, kummako se oli, kun oli
tuossa lunta polulle karissut. Puista sitä oli karissut, ja kukas muu
kuin Liisa? ... se kai se oli sitä siihen kulkiessaan karistellut ... se
oli oksia nykinyt ... eikähän jänis sitä suvaitse, että on lunta
polulla. Matti tarkasteli tarkemmin polkua ... tiesihän hän sen, tuossa
oli jänis käynyt ja kääntynyt takaisin, kun oli tuntenut vierasta lunta
polulla... Mitä se Liisakin? ... johan hän oli sanonut, että heittäisi
jäniksen pyynnin hänen haltuunsa, mutta ei ... menee vain salaa toisen
poissa ollessa ja pilaa toisen pyyntionnen ... Ja käypikös siihen jänis
nyt enää? ... kyllä kai, kun kerran on vieraantunut...

Olipa niin kuin olisi Matti tuntenut äkää mielessään, kun lähti siitä
tyhjiltä pyydyksiltään muiden luo hiihtämään.--Mutta eihän pitäisi olla
äkäinen;--kun on äkäinen, niin eihän jänis semminkään käy rautaan...

Olisikohan käynyt heinäpieleksen luona oleviin rautoihin?--Heinäpieles
oli notkossa niityllä. Matti sujutti suksiaan myötämäessä heinätietä
myöten alas niitylle... Hän läheni pielestä ... ei vielä tiennyt, oliko
mitään käynyt, kun olivat raudat toisella puolen pieleksen... Vähän
sykähteli Matin sydän, kun hän koetti lähetä pielestä niin hiljaa kuin
suinkin;--olisikohan käynyt jänis rautaan? mitäs vielä ... ei Matti sitä
ollenkaan uskonut ... ei hän ollut siinä mielessä lähtenytkään, että
saisi;--muuten oli vain lähtenyt omiksi huvikseen hiihtelemään...--Jo
olivat suksen käret toisella puolen pielestä ja jo kurkotti Mattikin
päänsä toiselle puolen pielestä... Eihän perh!... Niin, no tiesihän sen
... ei mitään--ei näkynyt jänistä eikä jäniksen jälkeäkään! polkukin oli
ihan ummessa ... tuuli oli yöllä nietostanut sinne irtainta lunta ja
peittänyt jälen pitkän matkan päässä pieleksestä eikä ollut siellä
moneen päivään jänistä käynytkään. Happamen tunne mielessään kaivoi
Matti suksisauvallaan raudat lumesta ja nosti ne seipään nenään
pieleksen kupeelle...

Niityn toisessa laidassa tuolla puolen menneensyksyistä ruishalmetta
tiheässä näreikössä oli Matilla vielä viimeiset rautansa. Mutta sinne
hän ei viitsinyt mennä. Kun ei kerran ollut pieleksen luona, niin ei
muuallakaan--se oli varma merkki. Näkyihän, etteivät jänikset olleet
liikkuneet.

Mutta ei Matti kuitenkaan vielä kotiinsa kääntynyt... Jos olisi käydä
katsomassa halmeen nurkkauksessa sitä paikkaa, josta Liisa oli saanut
jäniksensä!--Ja Matti lähti noudattelemaan sitä latua, jonka Liisa oli
tehnyt. Lumessa se oli vähän. Matti hiihti metsäsaareketta kohti, joka
oli keskellä niittyä ... ja sitten sen sivuitse.--Saarekkeesta toi vanha
jäniksen jälki ja sitä noudatti suksen jälki. Mutta kas kummaa! ...
tuossahan oli aivan veres jälki, se tuli saarekkeesta ja vei aivan
samaan suuntaan kuin entinenkin jälki!...

Matti hiihti kiivakammin aidan nurkkausta kohti, jonne jälki yhä vei. Ei
ainakaan etäämpää katsoen siellä näyttänyt mitään olevan... Mutta kun
hän tuli likemmä, näki hän, että aidan vieruksessa oli joku lumessa
piehtaroinut ... saa nähdä, eikö se ole jänis? ... vaan se on ehkä
toisella puolen aidan... Matti ei malttanut hiihtää, pisti päähän
pelko, että jos se pääsee siitä irti, ja hän hyppäsi suksiltaan ja
kahlasi vyötäisiään myöten lumessa aidan nurkkaukseen...

Mutta pahasti Matti pettyi. Jänis siinä oli piehtaroinut vereksessä
lumessa, mutta ei sitä itseään näkynyt missään ... ei toisellakaan
puolen aitaa ... eikä lankaakaan näkynyt. Mutta kohta Matti huomasi,
mitenkä oli ... jänis oli katkaissut peräimen, jolla lanka oli kiinni
sidottuna... Ja kummako se oli? ... ei ollut, pöllö, osannut panna
peräimeksi uutta rihmaa, tietäähän sen, minkä verran vanha peräin
kestää, joka on koko talven siinä mädännyt.--Kas noin ... noin ...
noin!...--ja Matti repäisi langan peräimen irti siitä kepakosta, johon
se oli kiinnitettynä, ja nakkasi kepakon itsensä kauaksi metsään...

Ei Matti sitä saattanut Liisalle enää anteeksi antaa, että tämä oli
heittänyt vanhan peräimen lankaan... Kumma kun ei jo ensimmäinen jänis
ollut sitä katkaissut ... olisi kai se sen saanut, jos olisi tahtonut.
Mutta mikä lie ollutkaan koko se jänis ... nythän sen oikein näki, mikä
jänis se oli, joka suotta ei riuhtaissut poikki mädännyttä lankaa...
Joku kai sitä oli ollut pitelemässä, mikä lie ollut ... metsän
haltija... Vaan tämä oli oikea jänis, tämä viimeinen ... näkihän sen
kaikista merkeistä, kun oli langatkin katkaissut...

Matti lähti hiihtämään kotiinsa päin.--Mitä sillä olikaan Liisalla asiaa
mennä toisen pyydyksiä syynäilemään ... ensin karistelee lunta polulle
... kummako, jos ei jänis sitten käy lankaan? ... ja sitten heittää
vanhan peräimen ... jos ei sitä saa jänis katkaistuksi, niin sittenpä
kumma!... Ja sinne nyt vei jänis kaulassaan hyvän langan, ja tuopikos se
sen takaisin ... kyllä kai se sen sitä varten ottikin!...

Matti oli pahoillaan ... hyvin pahoillaan;--ja eikös ollut syytäkin? Hän
olisi tahtonut tietää, kuka muu metsämies olisi suvainnut akkoja
pyydyksilleen!... Vai akka pistäytyy jänisrautoja katsomaan! Olisi ollut
parahiksi, jos olisi itse semmoinen jalastaan käydä kännähtänyt rautaan,
niin olisi herennyt siellä juoksemasta, mokoma metsän kävijä.--

Matti hiihti peltoa myöten pihaan. Siinä oli vastamäkeä hiukan, ja jalka
tahtoi vähän väliä livetä varpaallisesta... Perhana! sitten se vielä
kyliä kulkee!... Kehruuksia viemässä? ... niinkuin niillä olisi
semmoinen kiire ollut ... olisi kai ruustinna kysynyt... Ilman se Liisa
sen vain syyksi sanoi, kun oli into kuulemaan rautatiestä jotain!...
Mitä se sitten siitä paranee, jos kuuleekin ... yhtä tuhma!...

Matin jalka taas lipesi, niin että oli kaatua nenälleen lumeen... Niin,
se rautatiekin! ... liekö tuota koko laitosta? Ihmisten puheita ne vain
ovat semmoiset! ... valetta, valetta koko matkan, että sitä myöten muka
vuorokaudessa pääsisi Helsinkiin ja ulkomaille!... Mahdotontahan se
on... Vai vuorokaudessa? ... eiköhän pitäisi taipaleelle jäädä yöksikin,
vaikka kuinka olisivat herrat itse ajamassa!... Saapas nähdä, mitä nyt
siellä Liisalle puhuvat ... se nyt on tietty, että se uskoo vaikka mitä,
se hälläkkä, ja muillekin vielä haastaa...

Matti hiihti juuri saunan peräitse pihaan, kun Liisa käänsi hevosensa
pirtin nurkan taitse...

--Ptruu!... Hyvää päivää! hyvää päivää! ... ptruu! ... terveisiä
ruustinnalta ja rovastilta, käskivät sanoa... Tuleppas, hyvä mies,
auttamaan, kun olen vaipunut tänne rekeen niin syvälle, etten ... ptruu!
... pappilan piiat niin peittelivät ja laittelivat ... minut ... tänne
... niin että ... ptruu! ... nyt se menee ... tule nyt hevosta
pitelemään, että se ei ... että minä ... kah no! ... ptruu!

Mutta Matti ei tullut hevosta pitelemään, ja tamma vei Liisan aivan
kujan perille ja alkoi hamuilla heiniä suuhunsa.

Matti asetti suksensa pirtin seinää vasten, sanoi Liisalle, että »mitä
sinä sinne kujaan ajat?»--ja meni sitten vasta hevosta kujasta
peruuttamaan.

--Ka, enhän minä sille mitään tainnut, kun vei...

--Pitäähän se nyt toki hevosensa saada hallituksi.--Ka, ka, ka! ... mitä
sinä tamma siinä? ... ei kai se ole saanut moneen aikaan suuhunsa
mitään, kosk' on noin nälissään...

--Ruokaa se on saanut ... tallissa se on ollut koko ajan ... ja
ruustinna vielä varoitti pehtoria ... kyllä ne toki aina, kun minä vain
käyn...

--Etkö sinä aio noustakaan? ... vai siihenkö sinä aiot iäksi päiväksi
äkäytyä?

--Eihän tuosta pääse ... autahan vähän, Matti.

--Keikautanko reen syrjälleen?

--Herra Jumala! ... elähän toki, Matti!--No! ... elä nyt ... kyllä minä
tästä pääsen!

Pääsi Liisa siitä ylös ja meni pirttiin. Matti riisui hevosen valjaista
ja vei sen talliin.

Vähän ajan päästä ilmestyi Liisa tallin ovelle.

--Teetkö sinä apetta tammalle? ... sepä hyvä ... anna minä kanssa
hämmentelen.

--Osaan tämän minäkin tehdä.

--No, minä haen sitten vettä tammalle.

--Jo se on juonut ... ei sill' ole jano.

--Ei sitä tiedä, jos hyvinkin vielä joisi.

--Eikä juo ... etkö sinä saata uskoa, kun minä sanon, ettei juo!

--No elähän nyt ... elähän nyt.

Ja hyvän mielen näköisenä kantoi Liisa ämpärillä sammiosta vettä talliin
ja pisti sen tamman eteen.

--Juopipahan se, sanoi Liisa.

Mutta Matti murjotti yhä ja hämmenteli äänetönnä apetta.

--No, et kysy kuulumisiakaan, Matti. Mitäs, jos minä olisin kuullut
paljon uutisia?

--Lie tuota ennättänyt kahteen päivään kuullakin vaikka mitä ... kumma,
kun jo raskit lähteä ... kun et jäänyt vieläkin kuuntelemaan.

Liisa käänti leikiksi...

--Enpä olisi raskinut oikein mielelläni, mutta pitihän viimeinkin, kun
pelkäsin, että mitenkä sinä, ukkoparka, täällä tulet ikävältä
toimeen.--Mutta voi herranen aika, kuinka me eilisen iltaa ruustinnan
kanssa istuttiin ja tarinoitiin!... Käveli siinä rovastikin tiheän
päähän piippuineen kyökkikamarin läpi, tarttuipa välistä puheeseenkin ja
puheli pitkät postit.

Mutta Matti tekeytyi aivan kuulemattomaksi ... kantoi appeen tamman
eteen ja rupesi tallia luomaan.

--Ja voi sitä kummaa rakennusta, sitä rautatietä ... siitähän me
tarinoitiin eikä paljon muusta mistään ... jos tietäisit, minkälainen se
on!

Tiesi Matti sen yhtä hyvin kuin Liisakin, mutta ei hän viitsinyt kehua
... oli yhä vain ääneti...

--Etköhän lähtisi jo huomenna ajamaan ... vai joko minun pitää panna
tamma heti kohta valjaihin ... ennenkuin on appeensakaan syönyt?

Mutta Liisaan eivät nyt Matin pistopuheet pystyneet.

--Ei vielä ... vaan kun kesä tulee, niin sitten mennään eikä siinä auta
mikään!

--Minnekkä sitä sitten semmoisella kiireellä mennään?

--Lapinlahden kirkolle rautatietä katsomaan!

--Mitä rautatietä?

--No, Herra Jumala, sitä rautatietä, joka siellä on!

--Sitä olematonta rautatietä?

--Olematonta?

--Siinä uskossako sinä sitten vielä elää hökötät, että semmoista toden
päälle saattaa olla olemassa?

--Siinä uskossako? ... entäs sinä.

--En minä ole siinä uskossa ollut milloinkaan ... minä en kuulopuheita
usko, ennenkuin omin silmin näen ... ja se on hullu, joka uskoo.

--Vaan ruustinnapa on nähnyt!

--Ruustinna on sinua narrinaan pitänyt, kun tietää, että sinä uskot
vaikka mitä.

--Entäs rovasti? onko rovastikin narrina pitänyt? ... häh? ... entäs
rovasti? etkö usko rovastiakaan?

--Ole huutamatta siinä! kuulenhan minä vähemmälläkin ... enhän minä mikä
kuuro ole!

--Enhän minä huudakaan ... kun kysyin vain, että sanotko rovastiakin
valehtelijaksi?

--Olenko minä sitä sitten valehtelijaksi sanonut?

--Valehtelijahan se silloin on, jos on sanonut, että rautatie on, ja
sitten sitä ei olekaan ... valehtelijahan se silloin on!...

--Ka, etkö sinä taas rupea huutamaan! ... mitä sinä tänne talliin tulit
huutamaan? ... huuda navetassa, jos mielesi tekee ... kyllä minä
hevoseni hoidan, hoida sinä lehmäsi!

Liisa meni, mutta kovin oli hänestä pahaa. Olisi niin mielellään
kertonut, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut ... ja kun
vielä tiesi, että Matti ei tiennyt paljon mitään rautatiestä sen suhteen
kuin hän. Mutta siksipä se ei sitä mahtanut kärsiä kuullakaan, kun itse
tiesi vähemmän ... kyll' olisi puhunut, jos olisi itse ollut
kuulemassa...

Vaan kyllä siitä vielä puhutaan, jahkahan Matti tulee paremmalle
tuulelle ... kun se on pahalla tuulella, niin silloin se aina on
tuommoinen...

Mutta ei Matti pitkään aikaan tahtonut tulla paremmalle tuulelle.
Murjotti monet päivät miettiväisen ja pahan tuulen näköisenä. Ja
varsinkin niinä päivinä, kun tuli metsästä eikä saanut mitään.

Eikä hän koko talvena saanutkaan kuin yhden jäniksen pieleksen luota ...
ja senkin oli puoleksi syönyt joku roisto.

Ja kun Liisa rupesi milloin rautatiestä puhumaan, niin sanoi hän heti
kohta:

--Valetta! ... elä puhukaan! ... en usko!

Ja Liisa olisi niin mielellään kertonut. Hän oli kuullut paljon
semmoista, josta ei Matti varmaankaan tiennyt mitään ... niistä isoista
ja pienistä pyöristä ja muista ... ja olisihan Liisa suonut, että
Mattikin olisi tiennyt, mitä hän itse tiesi. Ei Liisa tahtonut olla
miestään viisaampi ja tietäväisempi. Siitä ja siitä ei muistettu Matille
kertoa, oli ruustinna sanonut, ja varsinkin sitä olisi Liisan mieli
tehnyt Matille kertoa. Mutta kohta kun hän sitä rupesi tekemään, niin
sanoi Matti:

--Valetta ... elä puhukaan ... en usko!

Ja sepä Liisaa kovin loukkasi ... ja hän pyöräytti rukkinsa pyörimään
eikä puhunut Matille moneen päivään ... ruuan laittoi ja pöytään kantoi,
mutta ei Mattia syömään käskenyt. Eikä mennyt itse yhteen pöytään
syömään ... vasta sitten, kun Matti oli syönyt, rupesi Liisa syömään, ei
puhunut mitään ... eikä pannut voita leivälleen.

Ei Liisa muutamain kertain päästä sitten enää koko talvena rautatietä
puheeksi ottanut ... eikä Mattikaan ottanut.

Mutta kumpainenkin he kyllä rautatietä ajattelivat, vaikka eivät siitä
puhuneet. Näkivät untakin siitä usein ja kuulivat toistensa siitä
unissaan puhuvan. Mutta jos he silloin sattuivat yöllisistä
haasteluistaan heräämään, niin kääntyivät he kiireesti selin toisiinsa,
vetivät kumpikin peitteen puoleensa ja olivat nukkuvinaan.



V.


Mutta sitten alkoi talvesta kehitä kevät. Päivänpaiste painoi
painamistaan hankia ja nietoksia yhä matalammiksi maan tasalle ...
mäkipaikoissa alkoi lumen alta vettä valaa, valoi valamistaan, kunnes
yön kylmä sen juoksuunsa hyyti ja taas toisen päivän lämmin sen hyyteen
alemmaksi siirsi.

Viimein ei hyytänyt ollenkaan ... loristen laski sula vesi yönsä
päivänsä rinteitä pitkin, riipaisi kerrassaan kaikki hanget ja nietokset
pelloilta ja aitovarsilta alas alankoihin ja notkomaille, joissa
lahnankukkia sitten sadoittain sikisi puronvarsille, ja tuore kesänurmi
siellä täällä viherteli.

Pois suli talvi Korventaustan mökinkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi
vähitellen pirtin katolta alas, pälviä kohosi seinävierille päivän
puolelle huoneita, pälviä tuli pihoille, ja pellolta alkoi näkyä rukiin
laiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta
paljaina kaikki maat; halkopinojen kupeella lastukon alla vain vielä
jäätikkö vähän kylmyyttä huokui.

Mutta kun Matti siivosi lastut pois ja otti pikan ja lohkoeli jäätikön
pieniksi palasiksi ja heitteli ne pitkin pihamaata, niin kukisti kohta
aurinko hajalleen heitetyn joukon. Ja koivu rupesi pirtin perässä lehteä
laittamaan, ja pääsky lensi kirkonkylästä päin ja suikasi tallin
lakkaan, ja niin oli tullut kesä Korventaustan mökin ulkopuolelle,
päivän hellittämättä paistaessa.

Ja niin oli tullut kesä sen seinien sisäpuolellekin. Sulamistaan oli
sulanut mielien kankeus, ja viimein ei sitä ollut ollenkaan.

Hellittämättä oli päivä paistanut ikkunoista sisään, vuoroin kustakin.
Pitkiltä olivat ruvenneet tuntumaan talviset päivät, varsinkin pyhäiset
päivät. Niitä oli Matti koettanut nukkumalla loppuun kuluttaa ja Liisa
sanaa katsellen. Mutta eihän aina jaksanut nukkuakaan eikä aina sanaa
katsella, ei varsinkaan, kun aurinko yhä enemmän lattiaan lämmitti ja
siitä koko huonetta kuumenti.

Ei Matti jaksanut helatorstaina koko päivää nukkua. Iltapäivällä hän
penkiltä pitkältään kohosi, venyttelihe, haukotteli, sanoi: »Ho--hoi--
kylläpä on tätä nukkumistakin», ja suunsa vähän nauruun veti.

Liisa istui karsinalasin alla, kirjaa katsellen, messinkilasit nenällä.
Sieltä hän sankain yli katseensa työnti, silmäili Mattia ja sanoi vähän
lempeydellä, vähän moittivasti: »No kyllä on!»

--Vaan mitäpä häntä paljon muutakaan, sanoi Matti, paiskasi kämmenensä
polvia vasten, ponnistautui vaivalloisesti seisoalleen, kurkotti lasin
päältä piipun ja kyhni sitä liedestä sytyttämään. Sitten hän nojautui
selin pankkoon, kädet takana, poltteli ja katseli iltapäivän
päiväpaisteeseen.

--Kyllä kai ... tuota menoaan jos pitää, on helluntain pyhinä paljaat
maat.

--Ei tiedä, virkkoi Liisa siihen ja pani kirjansa pois.

--Ei nyt pääse täältä korven keskeltä minnekkään ... metsätiet
upottavat, ja maantie mahtaa olla ihan paljaana ... ei niitä saata
hevosella ajaa eikä kehtaa jalankaan porkata ... milloinhan päässeekään?

Silloin Liisa vähän aikaa mietti, arveli: »Jokohan sanon?» ja sitten hän
sen sanoi...

--Jos olisi rautatie meidän mökiltä kirkonkylään, niin ei kelirikko
haittaisi...--Sitä oli ruustinnakin samaa leikillä arvellut, että kun
olisi rautatie, niin ei kelirikko haittaisi.

Eikä Mattikaan nyt sitä valheeksi väittänyt. Ei hän ensin siihen mitään
virkkanut, katseli vain pitkän aikaa jonnekin yhteen paikkaan pihalle ja
sitten vasta tokaisi:

--Joka mökin tarpeeksipahan se semmoinen tullee...

--Hyvä on, ajatteli Liisa, mutta ei kuitenkaan sillä kertaa siitä
asiasta sen enempää puhunut. Vaan kohta oli hän kuitenkin pannut pannun
tulelle ja iltaista syödessään hän istuutui yhteen pöytään Matin kanssa
ja levitti voita leivälleen.

Helluntain lauantainapa juuri oli Matti sytenyt viimeisen sulamatta
jääneen jäätikön halkopinojen kupeelta. Liisa oli lämmittänyt saunan,
yhdessä he olivat kylpeneet, illastaneet ja kissan selkää silitelleet ja
siitä olivat alkaneet tarinoida, iltaruskon vielä pirtin ikkunoita
punatessa.

Ensin tuli puhe suurista juhlapäivistä, sitten Jumalan sanasta ja
Jumalan sanan julistajista ... papeista, hyvistä ja huonoista. Hyviä
olivat Matin mielestä oman pitäjän papit, rovasti varsinkin.

Hyviä olivat Liisastakin ... vaikka kyllä hän oli kuullut, että
Lapinlahden papilla kuitenkin oli paremmat lahjat...

--Vai paremmat?... Ei Matti muistanut sitä kuulleensa.

Vaan siihen sanoi Liisa, että »pa-aaremmat ... paremmat toki paljonkin
... ja paljonhan niillä lapinlahtelaisilla on muutakin hyvää».

--Mitä niillä sitten on muuta niin hyvää?

--No, ka, kun niillä on ne rautatiet ja kaikki.

--Niin, myönteli jo Mattikin taas niinkuin vanhaa tuttua asiaa, josta
ennen jo on ollut puhe.

Ääneti siinä vähän aikaa istuttiin. Sitten sanoi Matti:

--Kun olisi kerran käydä kuulemassa sitä Lapinlahden parempilahjaista
pappia.

--Niin käydäkö kuulemassa? ... onhan sinne vähän pitkänlainen matka.

--Eihän se niin kovin pitkä ... pari peninkulmaa meidän kirkolta...

--Milloinka sinne mentäisiin?

--Vaikka juhannuspyhiksi...

--Entäs lehmä?

--Saisithan sinä sieltä Valkeiskylältä hakea jonkun joutoakan tänne sitä
siksi aikaa hoitamaan.

Eikähän Liisalla ollut sitä asiaa vastaan sen enempää, jos kerran saisi
jonkun kotimiehen ottaa, ettei lehmäraukka lypsämättä jäisi... Saisihan
tuota kerran koettaa sitäkin, että käy vieraankin pitäjän pappia
kuulemassa, ennenkuin kuolee ... ainahan niitä oman pitäjän pappeja saa
kuulla ... ja jos tuosta jotain apua lähtisi syntiselle ihmiselle...

       *       *       *       *       *

Ja niin olivat juhannuslauantaina Matti ja Liisa lähdössä Lapinlahden
kirkolle parempilahjaista pappia kuulemaan.

--Alahan mennä ... kyllä minä tulen! huusi Liisa Matille, kun Matti
seisoi kartanolla ja odotti. Liisalla oli vielä jotain sanottavata, mitä
lie ollut, sille kotimiehelle, joka oli Valkeiskylältä haettuna taloa
vartioimaan.

Matti heitti eväskontin selkäänsä ja lähti liikkeelle. Nousi
jalkalautoja myöten piha-aidan yli, joka oli tehty aitan nurkasta pirtin
nurkkaan, kulki pellon piennarta myöten, ojan reunaa ja aitovartta ...
ja aitovarrella kasvoi hyvin hyötyvä vatukko. Veräjälle tultuaan, josta
niitylle mentiin, katasti Matti taakseen... Jopa oli Liisakin tulossa,
varasi juuri piha-aidan yli noustessaan aidan seipääseen, kokosi sitten
hameensa ja aikoi tulla.

Matti ei odottanut veräjällä, mutta Liisa sai hänet kiinni. Sitten
kulkivat he molemmat niittytietä myöten peräkkäin Matti edellä, Liisa
vähän jälempänä.

--Parin viikon päästä tässä saa jo alkaa viikatetta keikutella, sanoi
Matti.--Katso, kuinka tuolla aitovarsi angervata työntää.

--Niinpähän näkyy, sanoi Liisa ja koki pysyä perässä. Notkossa oli puro,
ja se oli vielä vesillä.

--Hyvänen aika, mitenkä minä tästä pääsen? sanoi Liisa ja jäi seisomaan.

--Kule puita myöten, sanoi Matti ja jatkoi matkaansa.

--Niin, vaan jos putoan ... elähän edes jätä!

--Etkä putoa!

Eikä Liisa pudonnutkaan.

Tulivat siitä niittyalangosta lehdon laitaan, lehdosta suon yli korpeen
ja korven kulettuaan ylevämmille maille, jotka kohoamistaan kohosivat
harjukankaaksi. Kiivakanlaisesti he kulkivat, vereksillä voimilla
uutterasti tietä tallaten.

Mutta harjulle päästyä oli tien vieressä se suuri Lepokanto, ja sen
kohdalla oli ensimmäinen neljännes matkasta kulettuna... Liisa istuutui
lepäämään, mutta Matti veti housunkauluksen alta tupakkikukkaron ja pani
piippuun.

--Elä heitä tikkua kuivaan sammaleen ... syttyy palamaan ja palaa koko
kangas.

--Mikä vahinko siitä sitten on, jos palaakin ... auhto kangas?

--Mikäs pakko sitä on tahallaan panna palamaan?

--No, eipä pakko mikään, myönnytteli Matti.

Ja sitten taas tietä tallaamaan, alas harjun toista rinnettä, luisumpaa
rinnettä, jota kulkiessa metsä milloin tiheni, milloin aukeni aho eteen
ja maa silloin paikoitellen jalan alla ontosti kumahti, sitten taas
väliin lehtoja, väliin niittyjäkin, mutta niityt kierrettiin ja
kulettiin ulommitse aitovarsia pitkin. Maantielle päästessä alkoi olla
pikkuista petäjämetsää, josta kuivan havunneulan haju kulkevien nenään
tuoksusi.

Aivan maantielle päästessä hypähti harakka metsästä tien yli ja alkoi
hypellä edellä puusta puuhun ja herkeämättä nauraa...

Matti aikoi temmata tiepuolesta karahkan ja heittää sillä ja hätistää
harakkata. Mutta ei hän kuitenkaan temmannut. Tuli ajatelleeksi, että
ehkä Liisa uskoisi hänen luulevan, että harakka muka heille nauraa, ja
että hän siksi sitä harmissaan hätistää. Ei ollut Matti siis harakkata
näkevinäänkään, antoi sen vain hypellä edellä ja nauraa. Ja harakka
nauroi ja hyppeli puusta puuhun kahden puolen tietä, ja kikahteli ja
häntäänsä keikutteli. Vasta maantielle päästessä se erosi Matista ja
Liisasta ja lensi takaisin metsään.

--Pesäkö hänellä lie ollut, kun sitä ilvettään piti, sanoi Liisa.

--Sillä on aina ne omat lystinsä, sanoi Matti.

Maantielle päästyä tienhaarassa, jossa virstapylvään juuressa oli
lumireki kesäteloillaan, oli toinen lepopaikka. Ojan laidalle laskeutui
Liisa, mutta Matti istuutui lumireen siiven nenälle.

--Siinä se on lumireki, sanoi Liisa.--Rautatiellä se on kanssa lumireki.

--Ne on silläkin tiellä lumirekensä niinkuin muillakin valtateillä.

--No, eipähän ilman ... vaan ei sitä rautatien lumirekeä hevoset vedä.

--No mikäs?

--Ruustinna sanoi sen masinan sitäkin vetävän...

--Se kai se jaksaa, joll' on vettä kulkiessaan seitsemän hevosen voimat.

--Vaan välistä kuuluu tarttuvan hankeen sekin kiinni, ettei pääse
tikahtamaankaan, vaikka mitä tekisi, kun oikein kujateille pyryttää...

--Ähäh! vai pitää senkin äytärin seisottua?... Entäs mitenkä se sitten
irti pääsee?

--Ka, kun en tullut sitä kysyneeksi.

--Eikö pitäne hakea lapioimamiehiä avuksi niinkuin muillekin lumireille
... siinä sen nyt näkee!

--Niin minkä?

--Sen, ettei ne masinat vain auta, kun oikein tiukka tulee.--Joko
lähdetään?

--Lähdetään vain.

Lähtivät siitä sitten maantietä kulkemaan. Matti mietti kulkiessaan yhä
sitä, että pitääpähän senkin seisottua, vaikka on niin kiireesti muka
menevinään, ettei pysy parhaatkaan juoksijat rinnalla. Ja minkä tähden
lie Matin tehnyt mieli melkein kutittelemaan rautatietä siitä, ettei se
päässyt lumen läpi. Jos olisi oikea ihme ollut, niin eivät olisi
lumihanget haitanneet ... yli olisi mennyt! ... eikä olisi kallioitakaan
väistänyt ... saipahan Mooses kalliosta vedenkin vuotamaan ... mutta
siinä miehessäpä olikin Herran henki...

Kulkivat maantietä pitkin, niin alkoi tien pohjasta näkyä Valkeiskylän
taloja.

--Kenenkähän nuo on lehmiä? kysyi Matti, kun näki lehmiä tiepuolessa.

--Valkeiskyläläisten lehmiä, sanoi Liisa, mutta silloin hän muisti
jotakin ja sanoi sen:

--Kuuleshan, Matti ... en ole muistanut kertoa, mitä ruustinna minulle
kertoi, kun silloin talvella siellä kävin...

Ja Liisa kertoi, mitä ruustinna oli hänelle kertonut, että nimittäin
rautatie oli ajanut lehmän päällitse mennä kesänä ... ja lehmä oli
mennyt keskeltä kahtia, toinen puoli ruumista toiselle puolen tietä...

--Ei se kuulu katsovan ... ajaa vain täyttä laukkaa, vaikka ihminen
olisi edessä.

--Onko pakko olla edessä?

--Niin, vaan kun lehmä ei ennätä ... eikä sillä ole sitä älyä...

--Ei, vaan ihminenpä.

--Ei ennätä ihminenkään ... eikä ne kuulu katsovan, joka vain heidän
tielleen sattuu ... viheltävän kuuluvat ja joka ei silloin...

--Viheltääkö se?

--Niin kuuluu tekevän...

--Se pitää näet samat tapansa maatakin kulkiessaan.--Silloinpa sen on
oma syynsä, joka alle menee.

--Hullu kai se on, joka alle menee, kun kerran saattaa muuallakin
kulkea...

--Pysyisi syrjempänä...

--Kuuluu se välistä syrjästäkin saavan, jos ei ole vähän edempänä ...
yhdenkin miehen kuului temmanneen, joka oli mennyt liian likelle ...
mikä lie siinä vetovoima, joka tempaa kuin koski pyörteeseensä...

--Jako viepi mennessään?

--Niin kai.

--Hennoisi kai tuosta seista edempänäkin, jos tuon maille sattuisi
joskus tulemaan ... hennoisin kai minä.

--Hennoisin kai minäkin.

Matti ja Liisa astelivat yhä eteenpäin ja olivat yksimieliset siitä,
että oli sulaa hulluutta ... jos nimittäin sattuisivat joskus sen maille
sattumaan ... mennä rautatien eteen tai edes liian lähellekään sitä...
Saattaahan tuota tuommoista ulompaakin katsella ... vaikka aidan takaa
... eikähän se mikään sormin koeteltava olekaan... Tietäähän sen, minkä
se semmoinen tekee, jos sitä härnäilee...

Kyllä sitä sentään on koko peto ... ajappas lehmä keskeltä kahtia! ...
kenenhän poloisen lie ollut lehmät... Ja elä sitten vielä seisota,
vaikka olisit ihmisen päälle ajamaisillasi!... Eivät Matti ja Liisa sitä
suinkaan omasta puolestaan olisi pelänneet ... jos olisivat maille
sattuneet ... mutta olihan niitäkin, jotka eivät tienneet, minkä se
tekee, kun sen lähelle menee ... ja niille se on vaarallinen.

Valkeiskylän kohdalla kulkivat Matti ja Liisa kiivakammin kuin muualla
eivätkä poikenneet yhteenkään taloon, vaikka kutsut olivat kovat moneen.

Onterin pellolla oli isäntä karhitsemassa. Kun sai ajaneeksi aidan
nurkkaukseen, seisautti hevosensa ja kävi nojaamaan aitaa vasten
pannakseen tupakan. Eivät häntä Matti ja Liisa siitä keksineet,
ennenkuin olivat jo vähän sivuitse menneet.

--Minnekkä sitä semmoisella kiireellä kuljetaan? kysyi näet yht'äkkiä
Onteri aitansa takaa.

--Kah, sanoivat Matti ja Liisa yht'aikaa ja vähän säpsähtivät.

--Minnekkäkö? sanoi Matti, tuonne kirkolle päin...

--Ovatpa oikein kontillisen evästä ottaneet...

--On vähän virkailemista siellä ... taidetaan viipyä yli pyhänkin
vähän...

--Kirkollako?

--Kirkollakin ... ja on sitä vähän asiata tuolle puolenkin kirkon.

--Kunhan ette vain menne rautatietä katsomaan?... Kaikki ne sinne nyt
menevätkin ... minulla ei vain ole ollut vielä niin paljon joutilasta
aikaa...

Matti käänsi puheen toisaalle.

--Hyväkös on karhita? kysyi hän.

--Mikäpähän siinä lie ... pölistähän tahtoo vähän kuiva pelto ... vaan
siinähän menee...

--Pitää lähteä, sanoi Matti, kun olivat vähän aikaa seisoneet ja
toisiaan katselleet.

--Eikö joudeta talossa käymään?

--Eipä joudettaisi oikein ... pitää lähteä ... ei muuta kuin hyvästi.

--Hyvästi, sanoi Onteri ja jäi edelleen piippuaan polttelemaan. Matti ja
Liisa lähtivät astumaan, mutta selässään he tunsivat, että hän heidän
jälkeensä katseli ... ja että hän heille naurahti itsekseen ... samalla
lailla kuin silloin, kun sanoi, että »kaikki ne nyt sinne menevätkin...»

Vaan eivät Matti ja Liisa siitä tunteesta toisilleen mitään virkkaneet.

Kulkivat he taas eivätkä ketään kohdanneet, ja jo alkoi pappila näkyä.
Päivä oli jo puolessa, kun olivat kotoa lähteneet ... eivät olleet ennen
selvinneet lähtemään ... ja nyt se oli jo kappaleen alenemaan päin. Oli
lehmäin lypsyaika, ja joka talon tarhalta kohosi savu suorana ilmaan.
Liisa ajatteli, että jokohan heidän kotimiehensä lienee lypsänyt vai
vastakohan savua tehnee... Ka, kun ei tullut sanotuksi, että
palavakkanen on aitan ylähyllyllä ... vaan ehkä se sen sieltä löytää.
Sanoi sen Liisa Matillekin, ja sitä arveli Mattikin, että kyllä kai se
sen sieltä löytää, kun lypsinkiulun ottaa.

Matti ja Liisa tulivat tienhaaraan. Toinen, oikotie, vei niittyjä myöten
suoraan pappilan pihan läpi kirkolle, mutta toinen, sama maantie, jota
olivat tulleetkin, kierrätteli pappilan niityt ja pellot.

Tienhaarassa seisottui Matti ja odotti Liisaa, joka aina vähän jälempänä
kulki. Liisa istuutui tiepuoleen ja rupesi panemaan kenkiä jalkaansa ...
aina oli siinä kohti akkain tapana panna kengät jalkaan ... eihän
pappilan pihan läpi ilennyt avojaloin kulkea... Mutta Matti arveli, että
tokko tuota nyt niittyjä myöten mentäneenkään... Liisa arveli, että
totta kai niittyjä myöten, kun oli suorempi siitä.

Vaan siihen sanoi Matti, että pappilan herrasväki näkee heidät ... ne
istuvat aina rappusilla kesäiseen aikaan.

Liisan mielestä se ei tekisi mitään, jos näkisivätkin ... ovathan nuo
ennenkin nähneet...

Ei suinkaan se mitään tekisi, mutta ne kuitenkin ehkä huutavat sisään ja
kysyvät, minnekkä matka, ja kuka siinä sitten rovastille selittelemään,
että on Lapinlahden kirkolle menossa kuulemaan parempilahjaista pappia
... saattaisi ajatella, että eikö niille enää oman pitäjän papit
kelpaakaan ... vaikka ei se sitä ehkä sanoisi.

--Sanotaan mentävän rautatietä katsomaan, sanoi Liisa.

Hm! ei sitä Matin mielestä oikein saattaisi sitäkään sanoa ... ja jos ei
hyvinkään tulisi rautatiellä käytyäkään ja sitten tulisi valehtelijaksi
rovastin edessä. Saattaahan sitä siihen sijaan palatessa kulkea pappilan
kautta...

Sama kai se Liisasta oli ... kulkipa tuota sitten mistä tahansa, kunhan
häntä kulki... Pani häntä kuitenkin edes kengät jalkaansa, kun oli
kerran ruvennut panemaan.

Ja Matti ja Liisa jatkoivat kulkuaan maantietä myöten. Kiersivät niityt
ja pellot, kulkivat pappilan kuistin suun sivuitse ja lähenivät kirkkoa.

Sakastin rappusille istuttiin lepäämään. Matti laski konttinsa
alimmaiselle rapulle, ja Liisa rupesi kenkiään riisumaan.

Mutta silloin tuli yht'äkkiä sakastin perästä maantietä myöten koko
pappilan herrasväki: rovasti, ruustinna, nuori herra ja ryökkinät ja
vielä muutamia vieraita mukana, joita eivät Matti ja Liisa tunteneet.
Eivät olleet ensin keksiäkään sakastin rappusilla istuvia, menivät jo
sivuitse vähäisen, mutta silloin käänsi ruustinna sattumalta päänsä.
Matti ruopaisi lakkiaan, ja Liisa nousi seisoalleen ja niiasi. Kaikki
seisottvivat nyt puhelemaan.

--Hyvää iltaa!--Ka, Matti ja Liisa!--Minnekkä te menette? kysyttiin.

Liisa otti puhuakseen.

--Hyvää iltaa, herra rovasti ... ja ruustinna ... terve! ...
kotoapäinhän sitä tullaan ... hyvää iltaa, ryökkynä ... terve, terve! ...
lähdettiin ... ka, nuori herrahan se on ... en ollut tunteakaan, kun on
niin isoksi kasvanut ... terve! ... lähdettiin vähän jaloittelemaan,
hupsut, tässä ennen heinäntekoa ... olisi Matti tahtonut talossakin
käydä, mutta minä sanoin, ettei malteta ... vaan tullessa oli aikomus
poiketa...

--Vai niin, sanoi ruustinna lempeästi, ja rovasti kysyi, minnekkä oli
matka.

--Tännehän se on vähän matkan päähän ... mikä tuonne lie, peninkulma ja
vähän toistakin ... Lapinlahden tien varteen.

--Onko matka Lapinlahdelle päin?

--Sinnehän se on ... sillä on tällä Matilla siellä sukulaisia muutamassa
talossa ... kuuluu sen talon rappusille näkyvän Lapinlahden kirkkokin.
Ne ovat aina kutsuneet käymään, vaikka ei ole ennen tullut
lähdetyksi.--Ketä ne on nämä herrasväen vieraat?

--Ne on meidän sukulaisia...

--Taitavat olla kaukaisiakin?

--Helsingistä ne on ... ne on tulleet tänne rautatietä myöten.

--Vai rautatietä?

--Niin, totta kai nyt Matti ja Liisakin käyvät rautatietä katsomaan, kun
kerran Lapinlahdelle menette?

--Rautatietäkö? ... en tiedä ... ei ole ollut siitä puhetta mitään...
Mahtaisiko tuota ennättääkään, kun oli aikomus joutua huomiseksi tänne
kirkkoon?

--Ainahan sitä saa kirkossa olla ... pitää toki käydä, kun on kerran
liikkeelle lähtenyt ... ja saattaahan olla Lapinlahden kirkossa?

--Niin, no niin ... kyllähän, vaikka eihän tuota ole puutetta papeista
omassa pitäjässäkään.

--Menkää nyt vain rautatietä katsomaan, kehoitti ruustinna yhä.

Liisa katsoi Mattiin, mutta Matti ei virkkanut mitään...

--Jokohan olisi mennä ... ei tiedä ... kyllä kai siinä olisi katsomista.

--Ja ajaa sillä pitää myöskin vähän matkaa.

--Ei toki meillä ole varoja lähteä semmoisella ajamaan ... hyvä, kunhan
saadaan nähdäkään, vanhat ihmiset.

--Ei se maksa kuin puolen tavallista kyytipalkkaa ... se on sama siinä
matkustaa kuin jos puolella kyydillä ajaisi.

--Vähäkös se on se?... Ei meidän toki milloinkaan ole kannattanut
kyydillä ajaa!

Vaan ruustinna ei heittänyt toivoaan. Hän tahtoi välttämättömästi, että
toinenkin saisi saman hauskuuden nauttia kuin hän itsekin oli saanut.

--Kyllä kannattaa, sanoi hän, ja kyllä teidän mieli alkaa tehdä siinä
ajamaankin, kunhan näette, minkälainen se on ... ja tulkaa sitten
palatessanne pappilaan.

Ja ruustinna heitti Matille ja Liisalle hyvästinsä ja lähti muiden
jälkeen, jotka olivat jo alkaneet mennä.

Kun Liisa oli kenkänsä riisunut ja Matti taas konttinsa selkään
sovittanut, jatkoivat he matkaansa.

--Jos tuonne sitten mentäisiin, kun ne niin tingalle tahtovat? sanoi
Liisa.

--Pitäneehän tuonne mennä!... Mikä niille sitten sanomaan, ettei ole
käynytkään, kun sitä kysyvät?

Hykähdytti heitä vähän kumpaakin, Mattia ja Liisaa, nämä puheet, mutta
eivät he siitä toisilleen mitään virkkaneet.

Teki Matin mieli kuitenkin ruveta vähän leikkiä laskemaan.

--Minkä tähden sinä, Liisa, valehtelit ruustinnalle, että me mennään
sukulaisiin?

Liisa otti nuhteen todeksi ja vastasi vähän vihaisesti...

--Mitäs minä olisin sanonut? Olisit itse sanonut paremmin...

--Eipä silti, eipä silti, lepytteli Matti, hyvähän se oli, että jotain
sanoit.

Jo leppyi Liisakin...

--Et vain sinä olisi sitäkään keksinyt ... olla jörötit etkä saanut
sanaa suustasi.

Kulettiin kirkonkylän talojen ohitse, sivu peltojen ja kuistin suiden.
Peltojen halki kulki maantie, poikkesi sitten kylän portilta metsään, ja
metsän käänteeseen katosivat kohta talot ja talojen pellot.

Yhtä metsäistä taivalta oli melkein Lapinlahden kirkonkylään saakka,
muuan niitty välillä vain, sen tiesivät Matti ja Liisa ja kiiruhtivat
kulkuaan öiseen aikaan viileän ollessa. Tie taipui milloin notkoksi
alas, ja silloin humahti suosta kulkevia vastaan jäähtynyt ilma, mutta
kovemmilla mailla lehahti aina kangaskanervan lämmin tuoksu. Kaste oli
jo tiepuoleen nurmikolle laskeutunut, ilta kului ja yö läheni, mutta ei
näkynyt vielä mökkiä, jossa oli määrä levähtää. Ja seisottumatta ja
toisilleen paljoa puhumatta kävelivät Matti ja Liisa kärrynpyörän kovaa
jälkeä, toinen toista, Matti vähän edellä, Liisa kokien jälessä tulla.

Jo oli puolen aamurupeamaa aurinko kirkkaalta taivaalta lämmittänyt
maantien multaa ja kiviä Isonharjun jyrkässä törmässä. Pettänyt oli
Mattia ja Liisaa uni yöpaikassa, makuuttanut pimeässä saunassa isoon
päivään... Saapa nähdä, ennättääkö enää rautatielle? Puolen peninkulmaa
oli vielä Lapinlahden kirkonkylään, tienhaaran kohtaan, josta oli, mikä
lie vielä ollutkaan, siihen paikkaan, jossa rautatien likeltä näki, eikä
se kuulunut ollenkaan näkyvän vielä tienhaaraan. Puolen päivän aikaan
kuului pitävän olla perillä, jos mieli nähdä--niin olivat mökissä
tienneet kertoa...

Tavallista kiiruummin astuivat Matti ja Liisa, ponnistellen mäkeä ylös.
Kuumunut multa jo Liisan jalkopohjia poltteli, ja Matin kantapäätä
hankasi kenkä. Päivä hellitteli niskaan melkein kuin keskipäivällä.

--Odotahan nyt, Matti ... elähän nyt semmoista kyytiä ... kun olisi
otettu hevonen ... olisihan se joutanut...

--Mikäs tässä on jalan kävellessä ... tässähän tämä menee, kun on mennyt
tähänkin asti.

--Kyllä kai tämä menee ... vaikka ei taitaisi sinunkaan kantapääsi enää
hyvin kävelyä kaivata.

--Totta kai tässä kävellä pitää, ei kai taival istumallakaan kulu...

--Eiköhän kuitenkin istuttaisi vähän lepäämään ... ei ole istuttu
sitten, kun mökistä lähdettiin.

--Joko sinua uuvuttaa?

--Kun ei olisi lähdetty koko matkalle!

--Käännytäänkö takaisin?

--Käydään häntä nyt katsomassa, kun kerran sitä varten on tullut
lähdetyksi ... vaan en minä enää toista kertaa lähde.--Kyll' on pitkältä
vielä tätäkin törmää ... tuonne ylös ... ka, mikä se on tuo tuolla
tiepuolessa?

--Missä? ... kivihän se on...

--Ei, vaan kiven kupeellapa?... Ihminen!... Eikö totta niin ole
Matliena?

Kuppari-Lienahan se istui siinä kiven kupeella maantieojan toisella
puolen ja tupakoi lyhyestä savinysästään.

--No, mistä se on Matliena tähän tullut?

--Tuolta minä tulen Lapinlahdelta päin ... alkoi kovin raukaisuttaa
matkan teko, niin rupesin tässä jalkojani lepuuttelemaan ... eikö liene
ukkonen ilmassa?

--Mitä asiaa sillä oli Matlienalla Lapinlahdelle?

--Mitäpä sitä muuta lienee tänne asti kuin rautatietä katsomaan ...
pitihän lähteä kerran liikkeelle, kun ovat jo kaikki muut ennen käyneet,
eikä ne kylissä muusta puhukaan ... niin että häpeähän tuo on
hierojalle, kun muut puhuvat, eikä itse tiedä mitään ... en malttanut
olla, niin läksin pyhäiltana käymään...

--Jalanko sitä on kulettu?

--Eipähän sitä köyhällä hevostakaan lie ... eikäpähän nuo rikkaat
kyytiinsä ottane. Huttulan talon isäntäkin lähti samana päivänä kuin
minäkin tänne itsekseen ajamaan, vaikka minä tahallani sen kuullen
saunassa käkesin ... olisi se toki toinen ihminen kyytiinsä ottanut,
jota kerran oli niin monta kertaa kupattu ja hierottu ... mutta mitäs
rikas huolii ... verekset sarven sijat sillä on nytkin leveissä
leuoissaan ... katsokaapahan, kun satutte näkemään, eikö ole ... vaan
viimeinen kerta se nyt toki saapi ollakin, että saavat minut siinä
talossa saunaan lähtemään ... hakekoot muualta kupparin.--Tämä on sitten
vielä niin talotonta taivalta koko matka, huokasi Matliena lopuksi.

--Talotonta on taivalta ... muutama mökki vain tuolla tien vieressä.

--Hupsu sitä on, kun lähtee kaikkien kummituksien tähden tämmöisiä
taipalia kulkemaan ... pitäisihän nuo vanhan ihmisen uskoa semmoiset
katsomattakin ... hupsuja olette tekin, kun menette!

--Ei me tiedetä vielä, jos mennäänkään ... ja tokkopa mentäneenkään?

--Minnekkäs te sitten menette?

--Lapinlahden kirkkoon me aiottiin.

--Aikokaapa minne tahansa, mutta rautatielle se teidät kuitenkin
riipaisee ... riipaisipahan minutkin...

--Ja näkikö Matliena sen?

--Näinhän minä.

--Hyvinkös oli? No, minkälainen se oli?

--Olihan se ... kummahan se oli... kumma, kumma... en minä olisi
semmoiseksi uskonut.

--Kulki pyörien päällä?

--Monienkin pyörien päällä kulki ... ja kun me seistiin siinä sen huoneen
edessä, jonka eteen ne sen ajaa ... ja alettiin odottaa...

--Mihinkä aikaan se tulee?

--Ei siihen kauan aikaa ole enää sen tuloon ... puolen päivän aikaan se
tulee.

--Nyt on kohta jo aamiaisten aika...

--Saatte sitä kiireesti kulkea, jos mieli ennättää näkemään...

--Me aiottiin olla ensin kirkossa ja sitten mennä sitä katsomaan, jos
niiksi tulisi ... odottaneehan tuo toki kirkkoajan, ennenkuin lähtee ...
odottihan tuo ennen.

--Odottiko?

--Vettä kulkiessaan odotti kirkon rannassa koko kirkkoajan.

--Sepä se on, ettei se maata kulkiessaan näy odottavankaan ... tulee
ensin aika kyytiä ja sitten seisoo hyvin vähän aikaa, kun lähtee
uudelleen ajamaan ... keskellä kirkkoaikaa...

--Vaan minä en lähde, Matti, koko rautatielle, jos pitää keskellä
kirkkoaikaa ... saat mennä itseksesi...

--Milloinkas sinä sen sitten näet?

--Vähät minä siitä, jos en näekään ... ja niinpä tuo jalkojakin pakottaa,
että ... en minä rupea sentähden syntiä tekemään.

--Mitäs syntiä siinä?

--Vai ei syntiä? mikäs se on sitten syntiä, jos ei se, kun keskellä
kirkkoaikaa...?

Matti ei virkkanut mitään, vaikka Liisa odotti, että hän olisi ruvennut
väittämään, ettei se mitään syntiä ole, jota Liisa synniksi sanoi.

--Onko se sitten paljon tuolla puolen kirkon? piti Liisan kysyä, kun
eivät muut mitään virkkaneet?

--On sinne tienhaarasta vielä hyvästikin ruotsinvirsta.

--Semmoinen matka vielä ... tämmöisessä paahteessa ... kun edes
tuulisikaan vähäisen!

--Mistä kohti se tie eroaa sinne? kysyi Matti.

--Se eroaa ... tästä kun vähän matkaa menette ja laskeutte mäen alle ja
nousette toisen mäen päälle, niin sen mäen päältä se eroaa ... se lähtee
oikeaan käteen ja tämä tie viepi suoraan kirkolle ... on siinä punaiseksi
maalattu viitta, joka osoittaa sinne päin, minnekkä mennä ... kyllä te
löydätte...

Ja löysivätkin Matti ja Liisa tienhaaran etsimättä ... siitähän se erosi
oikeaan käteen mäen päältä, ja niin oli merkit kuin Matliena oli
sanonut. Tienhaaraan tultua näkyi kirkkokin vähän alempana laaksossa.

Liisa seisottui sitä katselemaan, mutta Matti kääntyi arvelematta
oikeaan käteen.

--Sinnekös sinä menetkin? kysyi Liisa Matin jälkeen.

--Minnekäs minä sitten?

--Eihän sitä kirkkoaikana ... kuulehan ... odotahan!

--Eihän nyt vielä mikä kirkkoaika ... tule, jos tulet ... ei tässä
jouda vitkailemaan.

--Voi hyvä isä!

Mutta Matti yhä meni menemistään eikä odottanut ... sitähän on
jumalaton! ... ja Liisan täytyi tulla perässä... Eihän tässä tainnut
mikään muukaan auttaa, jos ei mieli erota toisistaan... Vaan missä sitä
sitten yhyttäisi toisensa, kun toinen menisi sinne, toinen tänne ...
näin vierailla mailla vielä... Ehkä tuolta vielä kirkkoonkin ennättäisi,
kun oikein koettaisi olla sukkelana...

--Odotahan, Matti ... kyllä minä tulen ... elähän jätä!

Ja Matin perään koki Liisa pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen
maantien kuumunutta hiekkaa ja hameensa helmoja aina vähän väliä
kouriinsa kooten. Hänen edellänsä kulki Matti, kiireenlaiseen
väännätellen, siniset piikkohousut haaroistaan vuorotellen veppaisten.



VI.


Lapinlahden rautatienasema on tehty ihan metsän sisään. Kun kulkee tietä
myöten, joka sinne vie, on toisella puolen sakeata metsää, toisella
korkea harju. Tie kulkee harjun viertä, mutta harjun päässä se sen
kiertää kuin kävyn kärjen, ja siinä on sinulla edessäsi yht'äkkiä
rautatie ja asema, ennenkuin tiedätkään.

Ensin näkyy muuan punainen huone, ja sitten, kun kävyn kärjitse
edemmäksi kierrät, toinen punainen huone, jossa on valkeat nurkat ja
iso, kaksin aukeava ovi. Mutta vähän matkan päässä näkyy, ensin puiden
välitse, sitten kokonaan, laudoilla vuorattu ja keltaiseksi maalattu
asemahuone, josta paistaa isot ikkunat ja lasiovet.

Vielä näyttiin nukuttavan asemalla, mahdettiin maata makeinta aamu-unta,
kosk' olivat kaikki ovet vielä kiinni ja peitteet ikkunoiden edessä...
Koko yö oli valvottu juhannuskokolla tuolla harjun selällä. »Rautatien
herrat» ne olivat sen sinne rengeillään teettäneet; koko yön olivat
siellä sitten juoneet ja paukuttaneet pistooleilla petäjän kylkeen ja
huutaneet huikeata hurraata avosuin taivasta kohti. Ja kun olivat yhdet
oluet loppuneet, oli laitettu toista kirkonkylän kauppamieheltä
noutamaan. Ja sitä oli taas tarjoeltu kaikille ihmisille ... kuka vain
tuli, sai sitä juoda, minkä itseltään ilkesi. Tyttöjen oli pitänyt
niidenkin juoda ... niidenhän sitä vasta oli pitänytkin ... ei ollut
auttanut mikään ... eivät olisi oikein viitsineet herrain juomia juoda,
mutta »puukhollari» otti kiinni ja uhkasi juottaa väkisin;--vaan eipä
ollut sekään omin jalkoineen kotiin päässyt ... muiden oli pitänyt
kahden puolen kainaloista kannattaa. Horjuvanpa näkyi itse inspehtorikin
alas mäkeä laskeutuessaan ... ja silloin oli jo iso päivä.

Siitä juttelivat miehet, jotka asemasillan laidalla istuivat ja
katselivat pitkin suoraa rataa niin kauas, kuin silmä kantoi.

Ne olivat vakaista väkeä, kirkonkylän miehiä, jotka olivat juhannusyönsä
yhtä rauhallisesti nukkuneet kuin muutkin yönsä, nousseet aamusilla
varhain niinkuin aina muulloinkin, panneet anturat jalkaansa, pistäneet
kellon kamarin naulasta housunkauluksen alle ja lähteneet rautatielle
päin kävelemään. Olivat siellä usein ennenkin käyneet, joka pyhä, ei
asiata mitään, mutta muuten vain...

Rataa myöten käyskenteli toisia miehiä. Kiskoja ne tarkastelivat ja
kiskojen alla olevia pölkkyjä, verkalleen kävellessään. Ne olivat
rautatien työmiehiä, ja parta oli ajettu pois, vain leuan alle vähän
heitetty haivenia kaulusta vasten kähertymään... Tiesivät ne, että
silloin ja silloin oli siitä kisko murtunut ... uusi oli pitänyt panna.
Se ja se oli ollut sitä siihen kiinnittämässä ... kauankohan nyt
kestänee?... Tuo muuan tuossa näytti jo kovin kuluneelta;--vaan saattoi
se vielä jonkun aikaa kestää, minkähän kestäisikään ... puolen vuotta
tai vähän päällekin...

--Kestipä tuo, minkä kestikin ... irtauttaa se siitä kuitenkin pitää;
aluspölkyt näkyvät jo mätänevän,--sen sanoi Ville, se Huttulan talon
menneentalvinen vesimies.

--Vaatii uusia sijaan, sanoi vähän päästä toinen mies.

--Vaativanpa näkyy, sanoi kolmas.

--Onhan niitä ruunulla pölkkyjä.

--Ja kun loppuu, toimittavat kirkonkylän ukot uusia.

Oli tultu asemasillan kohdalle, jossa kirkonkylän miehet vielä istuivat,
jalat riipuksissa, tupakoivat joutessaan ja syleksivät.

--Siinä se Villekin pasteerailee kuin herrat.

--Vai ei pasteerailisi... Huomenta! ... mitäs kuuluu?

Miehet kättelivat toisiaan ... ne, jotka sillan laidalla istuivat ... ja
ne, jotka rataa pitkin kävelivät.

--Vai ei pasteerailisi, kun on oma tekemänsä tie astuttavanaan.

--Ruunun tie, mutta meidän värkeistä, sanoivat kirkonkylän isännät.

--Teidän värkeistä?

--Pölkyt on meidän.--Mitenkäpähän ruunu tiensä tekisi, jos ei meiltä
aineita annettaisi.

--Aina niitä antavia olisi.--Eivät olleet isännät kokolla eilen?

--Taisi meistä panna jokainen kylvettyään maata ... herrat kuuluivat
juoneen menn' yönä...

--Joivat ja muita juottivat...

--Siksipä sitä niillä nyt untakin kestää.

--Milloinkas sitä ei herroilla kestä?

--Asemamies vielä sekin makaa.

--Herrako se on sekin?

--Mahtaisi kai se mielellään olla.

--Tähti on jo otsassa.

--Ja keltaista punontaista olkapäillä ... tultuaan se ei muuta
tehnytkään kuin kääntelihe lasisten ovien ja ikkunoiden edessä:--me sitä
lystiksemme katselimme.

--Hyvä mies muutoin.

--Ei moitetta mitään ... virkansa täyttää.

--Ajaisi siitä teidätkin radalta pois, jos näkisi.

--Ei meitä ... meillä on lupa kävellä, missä tahdotaan; mutta teidät
ajaisi...

--Mitenkäpähän ajaisi.

Nousivat siitä kaikki miehet sillalle ja lähtivät verkalleen astumaan
karkealla soralla peitettyä pihamaata pitkin maantien suuhun päin.

Katselivat lauta-aidan yli postineidin kukkasmaata. Kummailivat miehet
siinä, mitä varten noita kukkiakin kasvatetaan ... mitähän on niistäkin
hyötyä? ei toki mitään ... kylväisi ohran ennen tai herneen;--ja kun se
siinä peltomaassaan päiväkaudet nuojaa ja lapiollaan lykkii ... ja on
siitä niin äkäinen, että ikkunaansa koputtaa, jos joku aitaan vähääkään
nojaa ... pihalle tulee ja huutaa ruotsia silmät korvat täyteen, joka
poloinen siihen hevosensa sitoo ... vaikka eihän sen huudoista ja
mongerroksesta suomalainen tajuunsa pääse, sama, jos ei puhuisikaan...

Vetäytyivät miehet tien käänteeseen ja siirtelivät maantietä myöten.
Potkaisi joku anturansa kärellä kiven ojaan.

--Tuotapa näkyy kiire ajavan ... katsokaahan, miehet, eteenne...

--Enpä ole nähnyt vanhan miehen noin tiukkaan astuvan.

--Akkansahan tuota ajaa.

Matti ja Liisa ne sieltä tulivat ... Matti kappaleen edellä, Liisa
kokien perästä tulla. Ihan oli hengästyksissään Matti, kun miesten
kohdalle tuli.

--Minnekkä mies rientää? kysyi Ville ja seisottui... Muut miehet
kulkivat kulkuaan.

--Täh--hänneh ... hän meh! ... läähätti Matti.--Kah, Villehän se
on ... teh-herve!

--Joko lähdettiin rautatien työhön?

--Eihän tuota ty--y--yöhön--kään ... on niin li--iian helteinen ilma
kävellä, että ihan...

--Helteinenpä on ilma ... taitaa olla ukkonen ilmassa...

--Tah--haitaapa ... olla... Sinnepäinkö se Ville ... pitää lähteä
tänne...

--Asemalleko on kiire?

--Onkohan sinne pitkältä vielä?

--Tuossahan se on tuon käänteen takana ... siitä se jo näkyy...

Liisa jo saavutti heidät...

--Sanoinhan minä sille, ett' elä tyhjää kiirehdi ... vaan ei se kuule
mitään eikä seisotu, vaikka siihen paikkaan nääntyköön!

--Etpähän nääntynyt!

--Aikako siinä nääntyä, kun jättää ... onko se tämä mies rautatieltä
päin?--Sano, hyvä mies, meille!...

--Etkö sinä tunne ... tämähän on meidän pitäjän miehiä ... menneen
talvea oli Huttulassa huonemiehenä...

--Ka, Villehän se on ... minä en tässä kiireessä ... eikö se Ville
lähtisi meille matkaa näyttämään? ... jos ei hyvinkään osata!...

Saattoihan Ville lähteä...

--Ei taida olla kiirettä? sanoi Matti, vaikka luuli olevan.

Ei ollut kiirettä; Ville sanoi junan tulevan vasta puolisen aikaan.

--Niin, sekö masina se tulee?

--Niin, niin, masina--sitä kutsutaan täällä junaksi!

--Ja meillä kun oli kiire olevinaan, kiiruhti Liisa läähättäen Villen
rinnalle puhumaan, luultiin ettei ennätettäisikään, niin piti melkein
juoksujalassa... Ketä lie ollut miehiä tiepuolessa tuolla vähän matkan
päässä,--eivätkö lie olleet päissään, siitäpä näytti--niin kysyttiin,
että joko se kohta lähtee, niin huusivat meille: »jo lähtee! ... jo
lähtee!--juoskaa, ette muuten ennätä!» Ja meillekös kiire käteen ...
huhhuh! ... että ehkä ei ennätetäkään?

Matti oli jo tyyntynyt, mutta Liisaa kuohutti vielä äskeinen kiireinen
kävely.

--Tuossa sitä jo taitaa alkaa näkyä? kysyi Matti.

--Ka, eikö näy sieltä punainen huone! Mikä huone se on niin korea huone?

--Se on vain semmoinen erikoishuone ... herrojen varalle ... ei sitä
talonpojat tarvitse semmoista... Ja Ville veti suunsa vähän nauruun.
Liisa ymmärsi Villen ja iski silmää.

--Ne näet pitää olla erikoishuoneensa täällä niinkuin muuallakin ...
kyllä minä tiedän, minä olen ollut pappilassa piikana ... tietäähän sen
... vaan eiköhän välttäisi maalaamatta?... Ka, herra jumala, tuoll' on
toinen isompi!

--Mennäänhän, niin näkyy täältä vielä sitäkin isompi. Tuossa se jo
näkyy.

--Herra i--ihme! ... katso! kun on ... sehän on koreampi kuin pappilan...
Mikä ne on tänne metsän keskeen? Asuuko täällä herroja?

--Herrojahan täällä asuu, rautatien herroja.

--Vaan missä se on se rautatie?

--Näettekö tuolla tuota aukeata ... ja noita pylväitä?

--Mitä pylväitä ne on?

--Niiden ylitse kulkee rautalanka ... erotatteko?

--Ka, eikö kule!

--Mikäs se on tuo aukea?

--Oleppas, Matti! ... ka niin, minkä tähden siihen on tuohon tuommoinen
aukea metsään hakattu?

--Siitä se nyt menee se rautatie.

--Elä he--ele--!... Siitäkö se nyt!... Hyvä isä siunatkoon ... siinäkö se
nyt!... Voi tokkiisa, kun tämä nyt tuntuu kummalta--!

Ja Liisalle tuli kyyneleet silmiin.

Mattikin seisottui katsomaan... Olivatpa siinä nyt yhtä suoraan osanneet
hakata ... niin että tahtoi päätä pyörryttää...--Ville käski likempää
katsomaan.

--Elkäähän menkö, rukoili Liisa ja istuutui kiireesti tiepuoleen.
Odottakaahan ... minä ... elkäähän ... eihän sitä avojaloin ilkiä.

--Antaa sen jäädä siihen kenkiään panemaan ... lähdetään me vain, sanoi
Matti Villelle.

--Elkää nyt menkö ... odota, hyvä Ville, minuakin. Ville odotti, ja
Ville oli Liisan mielestä paras mies maailmassa--Matista ei toki
rinnalle pannenkaan ... se nyt vasta oli semmoinen ... ei olisi
odottanut ket'ikään ihmistä, kun vain itsellään oli kiire...

Ja semmoisella kiireellä sitoi Liisa kengät jalkaansa, että se
hikipisaroita otsasta pusersi.

--Tulkaahan nyt tänne, niin lähdetään katsomaan likempää, sanoi Ville ja
vei heidät piha-aukean yli asemahuoneen eteen.

Liisa ei varsinkaan tiennyt, mitenkä oli tullut tuon isolasisen ja
lasiovisen rakennuksen eteen ... olihan hän komeita huoneita ja kirkkoja
ennenkin nähnyt ... ja komeahan pappilankin pytinki ... eikähän tuo
niitä nähdessä noin ... mutta minkä tähden se nyt lie niin kummalta
tuntunut tämä, kun ihan polvia vapisutti...

--Tässä se inspehtori asuu.

--Tässäkö pehtori ... tässäkö tässä suuressa?

Epäilys tunkeusi mieleen, varsinkin Matin, mutta ei hän sitä epäilystään
osannut nyt sanoa ... saattoi Ville tarkoittaa jotakin toista ... olihan
niitä täällä ehkä muitakin pehtoreita, vai olisiko ollut se?...

--Mennään tänne toiselle puolen pytingin...

Matti ja Liisa kiersivät sinne Villen jälessä melkein hiipivin askelin
... eikä tahtonut oikein henki juosta vapaasti kummaltakaan...

Siellä se nyt vasta kaikista kummin oli ... ja siltä puolen yhä
komeampi.--Mutta eivät Matti ja Liisa oikein tienneet mitä katsella ...
siinä käveli kuin lattialla ... ja ihanhan se oikeata lattiata olikin
... vaan mitähän varten se oli ulkoilmassa lattia? ... ja ikkunat
kahdesta isosta lasista ... ja ovet yhä komeammat ... kirjoituksia
seinissä ... ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha...

Ville kuletti heidät asemasillan toiseen päähän, josta oli viettävää
siltaa alas radan viereen. Ohitse kulkiessa sattui Matin ja Liisan
silmiin eräästä ikkunasta keltaisia rattaita ja kuului sieltä pientä
naputusta ... katon rajassa ikkunan päällä oli kuin posliinikuppia
kumollaan ... ja lähti rautalanka, joka meni pylvään päähän ja siitä
toiseen ja sitten taas toiseen...

Mutta Ville käski Mattia ja Liisaa tulemaan ja katsomaan rautatietä...

Kaksi kapeata rautakaistaletta ... ja pölkkyjä poikkitelaisin ... vieri
vieressään ... yhtä suoraa silmän kantamattomaan ... ihan päätä
pyörrytti, kun sinne katseli ... ja toisaannepäin yhtä samaa aukeata ...
ja kapeni vähitellen...

--Tämäkö se tuota? ... tämäkö se nyt on se rautatie? kysyi Liisa vähän
vapisevalla äänellä, ja Matti yhtyi silmillään samaan kysymykseen, mutta
värähteli hänenkin muotonsa.

--Tämä se nyt on ... näitä myöten se nyt kulkee juna.

--Niin sekö masina? kysyi Matti. Näitäkö ... pölkkyjäkö?

--Ei pölkkyjä ... näitä rautoja.

--Vai näitä rautoja ... en taida ymmärtää ... vaan mitenkä ne tuota? ...
pyöräin päällähän se kulkee?

--Pyöräin.

--Mahtaneeko ne olla yhtä suuria vai--?

Eikö Matti sitä tiennyt? ... sen olisi Liisa jo talvella tiennyt
sanoa...

--Etumaiset on suuremmat ... veturin pyörät ... toiset pienemmät,
selitti Ville.

--Vai etumaiset suuremmat?... Vaan mitenkä ne tässä ... noiden rautain
päällä ... en taida ymmärtää ... vaan eikö ne putoo?

Ka, niin!... sitäpä ei Liisakaan...

--Ei ne putoo, selitti taas Ville. Ne on sillä tavalla laitetut ...
kuumain kanssa kummankin puolen pyörissä, ettei pääse luiskahtamaan.

--Niin, eihän se sitten--. Mutta Matti ei saanut sittenkään oikeata
käsitystä, mitenkä ne pysyivät, niin etteivät luiskahda... Vaan
tottapahan ne on ne niin asettaneet, että pysyvät ... itsepähän
tiesivät... Matti ja Liisa koettelivat kädellään ratakiskojen hamarata
... kyllä oli sileätä...

--Tämmöinen se nyt on tässä tämä rautatie, sanoi Liisa.--Ja sinä kun
luulit, Matti, että se oli rautapellistä pitkin matkaa.

--Lienenkö tuota luullut?

--Luulit, luulit ihan varmaan ... etkö muista, kun istuit vielä pirtin
penkillä ja hakkasit tupakkia ja silloin sanoit, että--

Mutta Matti ei ollut Liisaa kuulevinaan...

--Ja sitä on tuota suoraa tietä ... kuinka pitkältä liekään? kyseli hän.

--Onhan sitä siinä ... yhtä tasaista taivalta.

--Vai yhtä tasaista?

--Yhtä suoraa ja tasaista ... välistä mutkan tekee, mutta mäkeä ei tee
milloinkaan.

--Täällä mahtaa olla tasaiset taipaleet?

--On täällä mäkiä niinkuin muuallakin ... mutta ne kierretään kauaitse
... ja missä ei päästä ympäri, siihen puhkaistaan kulkupaikka mäen läpi.

--Yhhyy ... vai niin!

Tuota oli Matti koko talven miettinyt eikä siitä sen parempaa selvää
saanut ... ja tullessa taas pitkin matkaa ja mäen kohdalla varsinkin,
että mitenkä ne alamäkiä laskee ... ja eikö jälkimmäiset töyttää
eillimmäisten päälle ... vaan nythän niitä on helppo hallita, kun on
matkat tasaiset.

Liisan teki mieli koetella, mitenkä siinä olisi tuossa hänen kävellä ...
saattoihan siitä jalkamieskin kävellä, kun oli yhtä tasaista kuin silta.

--Saako tätä kävellä? ja hän astui toisella jalallaan radalle.

--Sakko siitä on, joka sitä kävelee, sanoi Ville.

--Herra jumala!--ja Liisa säikähti.

--Ka, elä mene sinne ... etkö sinä saata kävellä muuallakin? torui
Matti.

--Pilautuuko se siitä, jos sitä kävelee?

--Sitä en tiedä, mutta kova on kielto, ettei saa syrjäinen jalallaan
astua.--

--Oliko sinun pakko siihen astua jalallasi?

--Enhän minä vielä kuin toisella vähän ... eihän se Ville toki sakota--?
Liisaa jo vähän peloitti, että jos hyvinkin...

--Mitäpä minä hänestä, vaan jos tuolta ikkunasta olisi sattunut
inspehtori näkemään.

--Jokohan tuo näki?

--Liekö tuo nähnyt ... uutimet näkyy olevan ikkunoiden edessä ... eikö
maanne.

--Hyi, kun jo säikähdin!

--Mitäs menit ... jos olisi sattunut näkemään, niin olisi vielä saatu
sakkoja maksaa, torui vielä Matti.

Ville kohosi takaisin asemasillalle, ja Matti ja Liisa riensivät
perästä.

Yhä komeammalta se tuo asemahuone näytti, kuta likempää sitä katseli, ja
yhä kummempia sitä kuuli, kuta enemmän kyseli...

Nuo langatkin tuolla katon rajassa ... mitä vartenhan nekin on?--Ville
selitti ne semmoisiksi langoiksi, joiden toinen pää on Kajaanissa ja
toinen Kuopiossa ja joita myöten kulkee sana toisesta päästä
toiseen.--Sana lankaa myöten!...--Niin, sitä myöten se kulkee ...
kuuluuhan kulku vaikka milloin, kun menee ikkunan alle kuuntelemaan ...
naputusta kuuluu;--sehän siellä nytkin naputtaa tuolla huoneessa, ja
sana kulkee parhaillaan lankaa myöten...

Matti ja Liisa hiipivät hiljaa ikkunan alle kuuntelemaan. Silloin juuri
ei kuulunut, mutta kohta rupesi kuulumaan naputusta...

--Nyt se naputtaa ... nytkö sana kulkee? kuiskasivat he Villelle.

--Nyt se kulkee.

Mattia alkoi ryittää.

--Oleppas tuossa!... Ka, kun rykii.--Ymmärtääkö se Ville, mitä se nyt
naputtaa? Liisan mielestä oli Ville niin viisas, että hänen olisi
pitänyt ymmärtää kaikki.

--Ei sitä ymmärrä muut kuin ne, jotka ovat sitä koulua käyneet, selitti
Ville. Ne on eri miehet, jotka sitä koulua käyvät ... on täälläkin yksi.

--Hyvänen aika! Kyllä kai minä en oppisi ymmärtämään, vaikka kuinka
kauan kuuntelisin ... en enemmän kuin tikan naputusta.

Matti ja Liisa kuuntelivat seinävieressä kallella päin, siksi kun ei
enää naputusta kuulunut.

Sitten kutsui Ville heidät katsomaan odotussalin lasiovesta sisään...

Katso, katso, kun kello käydä nappaisee seinällä! ... paljonkohan lie
kello! ... eivät Matti ja Liisa sitä tunteneet.--Ville katasti omaa
umpikuori-ankkuriaan ja sanoi sen olevan yhdessä rautatien kellon kanssa
ja käyvän yhdeksättä ... viittä minuuttia vailla puolen...

--Ostakaa kello, Matti ... saatte huokeasta!

Matti säikähti, että »jokohan tuo nyt tuota ostamaan tahtoo», ja rupesi
katselemaan ilmoituspapereita oven pielissä ja seinissä ja kysyi, mitä
niissä seisoi.

--Ruotsia, sanoi Ville.

--Ka niin, ruotsia ... siksipä minä en niistä selvää saanutkaan...

--Vai siksi? ajatteli Liisa sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut ...
»mitäpä hänestä häpäisen...»

--Kun olisi seisonut suomeksi, niin olisi ollut soma tietää, mitä ne
ovat seiniinsä kirjoitelleet.

--Liekö noissa niin erinomaista, sanoi Ville ja istuutui rappusille.

--Eipä saata olla, sanoi Matti ja istuutui viereen.

Liisa katasteli yhä ympärilleen ja päänsä päälle ja tarkasteli
vuoratuita seiniä, koristetuita räystäitä ja pylväitä, jotka pitelivät
avonaisen porstuan kattoa.

Mutta silloin keksi hän yht'äkkiä kellon päänsä päältä...

Kun oli kuin syömäkello ... syömäkello kai se olikin?--Vai ei ole
syömäkello ... niin että sitä silloin soitetaan, kun rautatie lähtee
liikkeelle ... vai viheltää kanssa lähtiessään? ... ihan niinkuin vettä
kulkiessaan, tullen mennen.--Se Ville se kaikki tietää, kysyipä siltä
mitä tahansa.

--Tokko täällä sitten syömäkelloa onkaan? kysyi Matti.

Ei ollut syömäkelloa ... ei sitä tarvittu, kun kaikilla työmiehillä oli
oma kello lakkarissaan.

Matti jo pelästyi, että ehkä se taas tahtoo kaupitella kelloaan ja
käänsi kiireesti puheensa toisaalle...

--Tuota niin ... sitä minä ... että kenenkä se Ville sanoikaan asuvan
tässä talossa?

--Inspehtorihan se tässä asuu.

--Ei kai se ole semmoinen tavallinen pehtori?

--Herra se on, niinkuin ne muutkin.

--Oikea herrako?

--No mitenkäs ... herrahan se toki pitää siinä olla...

--Vai niin ... no niin kai ... niin kai...

--Matti taisi luulla, että se on se meidän pappilan entinen pehtori,
sanoi Liisa.

--Enkä luullut ... sitä nyt ei tänne kuuna päivänä huolittaisi ... eikö
lie valehdellut, kun sanoi tulevansa ... tokko lie tullutkaan?

--Kyllä se on täällä asemamiehenä.

--Se ei mahda olla kovin suuri virka?

--On se sen itsensä mielestä suurikin.

--No, sen nyt tietää, että itsensä mielestä ... semmoistahan se oli sen
pappilassa ollessakin ... ei kovin kumma virka miehellä, niin luuli
saavansa narrinaan pitää koko pitäjän väkeä. Vaan turhaan se muutamia
narrasi. Kerran rupesi minuakin uskottelemaan--ja eikö tuo lie itsekin
uskonut--että rautatien vaunuja vetävät hevoset niinkuin muitakin
vaunuja ... ja että ne juostessaan syövät halkoja ... niin sanoi, ihan
niin sanoi, vaan minä kun tiesin, mikä niitä vetää, en sanonut mitään
... annoin olla omassa luulossaan...

--Onhan se vähän semmoinen mies, myönnytteli Ville.

--Ja katsokaapas, Ville, kun se ei pappilassa ollessaan antanut Matin
hevoselle mitään, ei heiniäkään käskenyt ottaa, eikä Mattikaan ilennyt
pyytää ... vaan kun minä sitten kävin, niin ruustinna käski panna
hevosen talliin ja tehdä appeen talon värkeistä ... pitipähän silloin
antaa, supisi Liisa Villelle ja sanoi sitten vielä hiljemmin Villen
korvan juuressa, että »niin puhuivat piiat ja kyllähän ne tietää, että
se aina aitassa käydessään pisti jauhoja omaan pussiinsa ja möi niitä
... saattaa se sen tehdä täälläkin, niin ettei pitäisi antaa käydä
itsekseen jauhomakasiinissa...»

--Ei se täällä käykään jauhomakasiinissa, hymyili Ville.

--No, se on hyvä, se on hyvä.

Matti ja Ville istuivat rappusille ja panivat tupakan Matin kukkarosta.
Mutta Liisa ei malttanut istua ... lähti kävelemään asemahuoneen ympäri.
Hiiviskeli kuumassa päivänpaisteessa, kädet esiliinan alla, katseli
ovista ja ikkunoista sisään ja kun ei muuten nähnyt, nousi varpailleen
ja kurkotti kaulaansa... Ka, kun on kukkia ikkuna täynnä ... ja tuolla
on seinä täynnä kirkkaita astioita ... enemmänpä on siinä kuin pappilan
kyökin seinällä, vaikka paljonhan on sielläkin ... kyökki kai mahtaa
olla tämäkin... Ei yhtään ihmistä näkynyt ... kummapa se on, että saavat
piiatkin näin pitkään maata ... kun päivä jo on aamiaisissa.

--Ähvä-öö-ärrä ... vör ... tavaili Liisa sen pienemmän punaisen huoneen
oven päältä, jonka eteen oli kierrellessään joutunut ... kaikki muut
huoneet sillä puolen pihaa oli jo moneen kertaan kiertänyt ja
katsellut.--Taitaa olla ruotsia ... ämmä-ää-ännä-ännä-männä... Liisa oli
juuri sanan saamaisillaan, kun kuuli selkänsä takaa jonkun hiekassa
sipsuttelevan.

Päätään keikutteli se, joka tuli, hyrähteli ja vilkuili kahden puolen
hameensa helmoihin ja vielä eteen ja taaksekin... Kovin se oli Liisan
mielestä komeaksi puetettu ... leninki ... rimsut ... ja punainen huivi
päässä. Mahtoi olla talon mamsseli...

Liisa asettui niiaamaan ... niiasi ja toivotti hyvää huomenta. Mutta
toinen ei vastannut, ei huomannutkaan ... kulki ohitse ja pyöritteli
jotakin--liekö se ollut avain vai mikä?--etusormessaan ... hyräili ja
vilkuili kupeilleen ... ja hyppäsi välistä niinkuin tanssiaskeleen...

--Eiköhän tuo nähnyt? ... vai olisikohan ollut niin ylpeä, ettei ollut
näkevinään?

Liisa eteni soraisen pihamaan yli sen toiselle puolelle, ja kun näki
postineidin kukkasmaan, kävi sitä katsomaan... Koreitapa oli kukkia
siinä kasvamassa ... mikähän lie mikin nimeltään... Yhden Liisa tunsi,
valmun ... se oli ollut hänellä itselläänkin pirtin perässä kasvamassa,
vaikka oli pässi ruoja hypännyt aidan yli ja syönyt sen suuhunsa ...
johonka oli vielä ruustinna itse antanut siemenen ja neuvonut mitenkä
istuttaa...

Liisa tuli nojanneeksi kukkasmaan aitausta vastaan--mutta silloin
koputti joku hyvin tiukasti ikkunaan... Ei Liisa sitä ymmärtänyt, että
se hänelle koputti, ja nojasi yhä aitausta vastaan. Silloin rämähti
ikkuna auki, ja kimakka ääni alkoi huutaa Liisalle...

--Mitte sine, muija, siine! ... menne tiehees!

--Eikö tässä saa olla ... pilautuuko tämä siitä, jos tässä on?

--Pillauttuko? ... pillauttu se! ... mitte sine site kyssy? ... etkö
sine tottele? ... menne heti kohta! ... mine sano inspehtori ... kenen
sine ole muija? ... vasta minu!

--En minä ole kenenkään muija ... oikea ihminen minä olen!

--Menne loitto siite--ele koske se aitta ... mine sanno se viiminen
kerta!...

--Enhän minä häntä enää koskekaan ... eikö tässä saa seistakaan?

--Menne loitto siite, muija! sine ei malta kuitengin olla ilman että
koske ... katto loitto, jos tahto...

--Hennon kai minä tästä mennäkin...

--Niin noh!--Miksi sine sihen tuli ollenkan? ja ikkuna paukahti
vihaisesti kiinni.

-- ... Kylläpä täällä ollaan... Ihan ilman syyttä haukutaan ja
muijitellaan!... Liisa tunsi sydämessään kärsineensä ilmeisen
vääryyden... Mikä muija hän on? rehellisen miehen vaimo eikä mikään
muija... Pilautuikohan tuo tuosta, jos häntä vastaan vähän nojasikin ...
syyttä kai tässä ahdisteltiin ... ihan ilman syyttä...

Sillä välin Ville ja Matti asemahuoneen rappusilla tupakoivat ja
juttelivat. Kun näkivät Liisan lähenevän, huusi Matti hänet luokseen.

--Liisa, tuleppas tänne vähän!

Liisa tuli likemmä.

--No, mikä hätänä?

--Tässä on Villen kanssa vähän mietitty yhtä asiaa ... mitähän sinä
siitä sanoisit?

Mutta Liisalla oli oma asiansa mielessä...

--Täällähän vasta kummallista väkeä on ... eiväthän nuo muualla
herrasväetkään tuommoisia ole ... ei tarvitse kuin aidan takana seista,
yli nousemisesta ei puhettakaan, niin jo haukutaan ... ja
muijitellaan...

--Anna haukku vain haukkua ... kuka sinua on haukkunut?

--Mikä lie ollut väkäleuka!

--Ei, vaan kuulehan ... mitäs sinä siitä arvelet, kun minä olen arvellut
lähteä lystin ajuun--?

--Entäs minä?

--Sitäpä minä nyt tässä sinulta, että tahdotko sinä yhteen matkaan?

--Lystin ajuunko?

--Niin, kun rautatien masiina tulee tähän ... kohta kai se tulee ...
niin lyöttäytään yhteen kyytiin ja ajetaan vähän matkaa ... olisihan
tuolla soma kerran eläissään ajaa tuollakin vai mitä? ... eikö lähdetä?

--Minkä se maksaa?

--Ei se paljoa maksa, selitti Ville, kun markan maksatte, niin saatte
ajaa jo hyvän aikaa tästä toiselle asemalle.

--Niin, näetkös ... eihän tuo markka paljon tunnu ... saisihan tuota
sitten sanoa tuollakin ajaneensa ... ja kun on kerran tuota varten
lähtenyt...

--Jos katastettaisiin ensin, jahka se tulee?

--Ei sitä sitten enää ennätä päättää, selitti taas Ville, edeltäpäin se
pitää päättää ja maksaa.

--Edeltäpäinkö siitä pitää kyytiraha maksaa?

--Niin se on täällä asetus ... eikös se ole sama, milloinka sen maksaa
... ja siitä saa olla vissi, että perille se viepi...

--Samapa sama ... mitäs arvelet, Liisa?

--Mene vain, jos hyvin mielesi tekee.

--Ei minun mieleni niin tee ... vaan minä ajattelin, että jos sinun
tekisi ... vaan jos ei tee, niin...

--Niin, no lähdetään vain ... vaan milloinkas takaisin?

--Kyllä sieltä vielä tänä iltana ennätätte takaisinkin ... lähdette vain
rataa myöten astumaan.

--Saapikos sitä kävellä?

--Kukapa tuolla metsän keskessä lie poiskaan käskemässä ... käypi päälle
vain ... ja tie on hyvää, eikä se eksyksiinkään kuleta.

Matilta ja Liisalta päästä hyrähti hyvän mielen nauru... Niin leikkisä
se Ville ... vai ei eksyksiin kuleta? No, ei kai!

--Pääsisi sieltä samalla lailla takaisinkin, kun odottaisi muutamia
tuntia, sanoi Ville.

Mutta kyllähän Matti ja Liisa toki paluumatkan kävelläkin saattaisivat
... hyvähän tuo, kun sinnekään ajaa ... mikäpä sitä toki kaha-käteen...

Ja niin olivat Matti ja Liisa päättäneet lähteäkseen rautatiellä
ajamaan. Matti kaivoi heti kohta kukkarostaan markan ja tarjosi sen
Villelle, että Ville siitä kyytirahan maksaisi... Ei sanonut Ville vielä
kiirettä olevan ... vielä makasi inspehtorikin, joka kyytirahan
kantoi.--

Tokkohan tuo nouseekaan niin ajoissa, että ennättää ottaa rahan?...--Se
vähän peloitti Mattia ja Liisaa ... muuten olisi tämä odotus hauskalta
tuntunut...

... Vaan minkähän laista ajua se olisi? ... taitaa mennä sitä vauhtia,
ettei eteensä kykene katsomaan. Mahtaakohan siinä äkkinäinen osata
oikein ollakaan... Vaan eiköhän ehkä osaisi, kun näkisi, mitenkä muut...

Ville kai sen tiesi, joka oli itse monta kertaa ajanut... Kyllä oli hyvä
mies tämä Ville, kun neuvoi kaikkia ja näytteli ... mihinkähän olisivat
joutuneet täällä vieraalla maalla ihan oudot, jos eivät olisi Viileä
tavanneet!--ei toki olisi tullut heidän elämästään ei kerrassa mitään
... ei toki kerrassa mitään.

Puoleen alkoi tulla jo päivä, ja ikkunoiden edestä kohosivat vähitellen
verhot. Ovet rupesivat käymään, ihmisiä tuli huoneista, haukottelevia
herroja ja muita...

Silläpä on soma lakki tuolla ... vai se se nyt on se inspehtori! ...
ihan litteä lakki ja lippa kanssa yhtätasainen...--Vai se semmoinen
niillä on kaikilla rautatien herroilla!--se Ville se kaikki vain tietää
ja neuvoo... Vaan ylpeitäpä ne näytti olevan kaikki--ei tämäkään sivu
kulkiessaan katsonutkaan...

Matti ja Ville käyskentelivät huoneiden ympärillä ja yhtyivät siellä
niihin äskeisiin työmiehiin ja kirkonkylän isäntiin, jotka olivat
aikansa maantietä kulkeneet ja sitten takaisin kääntyneet, kun oli
tullut muita vastaan, jotka asemalle aikoivat.

Liisa oli mennyt inspehtorin kyökkiin ruvetakseen nyytistään syömään,
kun päivä paahtoi muualla niin, että tahtoi voi käsiin sulaa. Kyökissä
oli se sama naisihminen, jota Liisa oli ulkona tervehtinyt, ja oli
siellä muutamia muitakin... Tokkohan se oikea mamsseli onkaan,
koskapahan tekee hellaan valkeata?... Liisa toivotti uudelleen oven
suusta hyvää huomentaan, mutta ei siihen nytkään vastattu... Katsottiin
siristetyin silmin ja kysyttiin, mikä asiana. Ei sanonut Liisa olevan
asiaa tämän enempää ... olihan vain odotellessaan tullut. Vaan siihen
vastattiin, ettei täällä odoteta ... menköön odotussaliin...

--Enhän minä toki saliin ... saatanhan minä kyökissäkin, sanoi Liisa
nöyrästi.

Vaan nyt naurettiin hänelle vasten naamaa ... kaikki kyökissä olijat
nauroivat, eikä Liisa ymmärtänyt, minkä tähden ne nauroivat ... mutta
hänelle ne kai nauroivat.--Liisa vetäytyi pois kyökistä. Ei hän
ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän puolen ihmisiä ... mikä haukkui, mikä
nauroi, ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän nuo muualla herrat
tuommoisia olleet...

Alkoi ajaa hevosia kartanolle, kyytejäkin tuli, mikä kiesseillä, mikä
kärryillä. Humahti sinne yhdet vaunutkin ... ruununvoudin kuuluivat
olevan, joka tulee rouvansa kanssa rautatietä myöten.

--Mitä sinä minusta seurailet? suhahti Matti syrjäsuulla äkäisesti
Liisan korvaan.

Ei olisi näet suvainnut Matti Liisan häntä seurailevan, kun hän itse
miesten mukana kulki... Mutta minnekkäs olisi Liisa mennyt, kun ei ollut
tuttua yhtään ja joka paikassa oltiin äkäisiä. Ruununvoudin kuskikin oli
äsken pukiltaan ärjäissyt: »Pois tieltä, ämmä!»--eikä Liisa kuitenkaan
ollut muuta mitään kuin hyvän matkan päässä seisonut ja katsellut
hevosia ja vaunuja.

... Sen suuremman punaisen huoneen edustalle, jossa oli isot
kaksipuoliset ovet, oli kokoontunut väkeä. Liisa lähti katsomaan, mitä
ne siinä seisoivat, ja miehet siirtyivät myöskin sinnepäin... Nepähän
nyt tulevat minun perässäni enkä minä heidän! ajatteli Liisa.

Isossa huoneessa punnittiin tavaroita, kirstuja ja kapsäkkejä, jotka
kuuluivat olevan matkalle lähtevien--niin sanoi Ville.

Matti työntäytyi oven pieleen ja katseli punnitsema-miestä. Se oli
hänestä tuttu, ja kun oikein katseli, niin pehtorihan se olikin!
Yhdentyylinen oli takki ja lakki kuin inspehtorilla, vaikka ei aivan
niin komea... Hyvin se oli hommassa, mittasi, nosteli tavaroita ja
kirjoitti kirjaan ... ei puhunut monta sanaa eikä kertaakaan katsahtanut
ovella oleviin ... vaikka Matti sitä olisi odottanut, että olisi saanut
tervehtiä... Vähä väliä sitten meni paperien kanssa päärakennukseen,
väki aukesi edessä, mutta ei hän silloinkaan katsonut kehenkään.--Matti
ajatteli, että kun se tulee sieltä takaisin, niin silloin hän asettuu
eteen niin, että se näkee ... vaan ei se kertaakaan onnistunut. Eiköhän
olisi pehtori häntä enää tuntenut? vai eiköhän ollut näkevänään?

Punnittuaan tavarat nosteli pehtori ne matalapyöräisille kärryille ja
työnsi ovesta ulos. Tuimasti työnsi eikä katsonut sivulleen, vaikk'
olisi kuka allekin jäänyt. Matti olikin vähällä jäädä, mutta ei häntä
pehtori sittenkään huomannut... Ei Matti olisi pehtorista luullut
tulevan noin mahtavata miestä...

--Kohta se tulee, sanoi nyt Ville, ja siitä sanasta tuli Matille ja
Liisalle kiire.

--Hyvänen aika!--tuota--ihanko paikalla?...

--Puolen tunnin päästä on tässä ... nyt pitäisi jo maksaa kyytiraha...

--Kyytiraha ... niin ... tuota ... paljonko sitä olikaan kyytirahaa?

--Markka.

--Vai markka ... mitenkä se on? ... lähdetäänkö me Liisa?

--En minä häntä tiedä ... tässä kiireessä ... markkahan siitä ...
eiköhän lähdetä ... vaan en minä tiedä...

--Lähdetään nyt vain ... pitäähän sitä siinäkin!

--Eikö se Ville lähtisi mukaan?

--En minä ... kyllä se teiltä yksinkin passaa.

--Niin, no lähdetään sitten, lähdetään, kun on kerran tänne asti
tultu...

Matti kaivoi Villelle markan taskustaan, ja Ville meni ostamaan
pilettiä.

Ja Matti ja Liisa ajattelivat, että nyt siinä ei auta mikään ja että nyt
sitä kai pitää kohta siinä mennä. Niin tuntui, kuin olisi suuri tapaus
tulossa, jota ei ennen ollut elämässä ollut eikäpä mahtaisi vastakaan
tulla ... ei kuin tämän yhden kerran ... ja nyt se oli tulossa ... ja se
ajatus heidän sydänalaansa vapisutti ja pani äänen väräjämään...



VII.


Eivät tienneet oikein Matti ja Liisa, kuinka olivat rautatievaunuun
joutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt.

Ja nyt sitä oltiin siinä!...

Ja nyt se lähti liikkeelle ... koko huone ... ovet ja ikkunat ja
lattia... Herra jumala, kunhan ei hajoaisi!...

Siihen oli nyt jouduttu ja siinä sitä nyt mentiin... Liisa istui
penkillä ja piteli tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja
piteli hänkin käsillään kiinni...

Niin yht'äkkiä oli lähtö tullut, ettei tiennyt mitään, ennenkuin se jo
tuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä, että se
toisi piletin. Kello oli silloin soida rämähtänyt pään päällä ja Liisa
oli säikähtänyt siitä niin, ettei ennen ollut milloinkaan ollut niin
säikähtänyt. Kun oli tointunut katsomaan, oli siinä pehtori, joka sitä
kielestä rämisti...

Mutta silloin oli kuulunut kimakka vihellys, ja ihmiset olivat
huudahtaneet! »Tuolta se tulee! tuolta se tulee!» Ja sieltä se oli
tullutkin aukeata pitkin ... puhaltaunut huokuen ja pursuten sillan
syrjään ... sydänalaa oli vihlaissut Liisan ja aivan oli ollut selälleen
hoipertua ... ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyöräin
päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni, ja itse se
kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikaisi... Ihmisiä oli sieltä
pölähtänyt asemasilta täyteen...

Vaan silloin oli Ville tullut huoneesta melkein juoksujalassa, ottanut
käsipuolesta kiinni ja työntänyt sisään ja antanut keltaiset paperiliput
ja käskenyt näyttää, kun niitä kysytään ... itse oli sitten sitä tietään
mennyt ja heittänyt heidät siihen...

Ja sitten se oli alkanut liikkua ... siinä ne nyt olivat, ja nyt se
kulki täyttä vauhtia...

--Tule, Matti, istumaan, ettet putoa ... onhan tässä sijaa ... minun
vieressäni! sanoi Liisa vapisevalla äänellä ja puristautui yhä lujemmin
penkin laitaan kiinni.

--Eihän tästä ... minnekä ... pudonne, sanoi Matti, mutta siirtyi
kuitenkin penkille istumaan ja tarttui käsipuuhun kiinni.

Yhä kiihtyi kulku, metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta ulos
katasti ... välistä se viheltää hihkaisi, että selkäpiitä karmi ... ja
silloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen.

Matti ja Liisa istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitelivät
kiinni. Kummastakin tuntui heistä, kuin istuisivat he vauhkon hevosen
rattailla, joka suitsettomin suin alamäkeä laukkasi. Kerran oli Liisa
koskea laskenut, mutta ei se niin hirveätä ollut kuin tämä... Ei Liisa
uskaltanut ulos ikkunasta katsoa, Matti uskalsi vain välistä vilkaista.

Mutta kokivat Matti ja Liisa kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi
sanoa toisen pelänneen.

--Eihän meillä tässä mikä hätänä ole, koki Liisa vakuutella Matille.

--Mikäpähän tässä lie meillä sen kummempi kuin muillakaan.

--Onko täällä muitakin?

Liisa istui siinä selin muuhun vaunuun eikä nähnyt muita kuin Matin.

--Näkyyhän tuolla olevan.

Liisa vähän rauhoittui, kun oli muitakin.

--Onko monta?

--Etkö sinä saata itse katsoa? ... etkö uskalla päätäsi kääntää--?

Liisa uskalsi ... heitti kätensä irti ja kääntyi katsomaan... Taisihan
siinä sentään pitelemättäkin pysyä...

--Mikähän mies se on tuo tuossa?

--Missä?

--Tuo tuossa, jolla on parta ... joka meihin nyt katsoo...

--Oletko osoittelematta! ... en minä tiedä.

--Ei sinun, Matti, tarvitse käsilläsi siitä penkin laidasta kiinni pitää
... pysyyhän tässä ilmankin.

--En minä sen tähden pidäkään.

--Minkäs tähden?

--En minkään tähden.

Matti piti vielä vähän aikaa kiinni ... ei tahtonut heti kohta heretä
pitämästä, ettei Liisa olisi luullut, että hän sen tähden piti, kun
pelkäsi muuten putoavansa.

Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä. Sillä oli komeat verkavaatteet
silläkin, hopeiset napit, tähti otsassa ja nahkainen kotelo kupeella...
Mitähän se siinä kuletti? Olisi sitä Liisa halunnut tietää, mutta kovin
näytti isolta herralta, että olisi ilennyt kysyä.

--Tekö sitä olette se kapteeni? kysyi hän kuitenkin.

--Konduktööri minä olen.

--Missäs se on kapteeni.

--Sama se kapteeni eli konduktööri ... missä piletti?

--Anna, Matti, sinullahan ne on.

Matti kaivoi piletit taskustaan, ja konduktööri pisti ne koteloonsa.

--Poisko ne otetaan?

--Pois.

--Ei kai tässä mitään vaaraa tapahdu?

--Mitä vaaraa?

--Jos sattuisi kaatumaan ... eli miten muuten ... lehmän päällitse ...
kun näin kiivakasti--

Konduktööri naurahti ja meni ulos.

--Ylpeitä ne on kaikki nämä rautatien herrat, sanoi Liisa Matille, eivät
vastaa, vaikka oikein kysyy.

--Ei se tuo ylpeä ollut--mitäs sinä menit lehminesi siihen--

--No, niin ruustinna sanoi!

--Kyllä se tuo sen paremmin tietää.

Liisa antoi hänen tietää... Saattoipa se tietääkin. Ja ei kai tässä
hengen hätää ole, koska se nauroi.

Ja siitä naurahtamisesta väheni paljon Matin ja Liisan pelko.

Alkoivat katastella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä, ja tarkemmin
ikkunasta pihalle.

Kiivakkata oli yhä menon kyyti. Metsä ei kuin vilahteli jälelle jääden.
Huiskahtaen lensivät ohitse sanomalankapylväät, toinen toisensa perästä,
ja kun pelto tai niitty tai järvi kohdalle sattui, ei ennättänyt
kunnolle katastaa, niin oli jo metsässä taas.

--Ei sille häikeälle näy paraskaan juoksija piisaavan, ajatteli Matti.
Mutta mikä kumma tätä vetää? Sitä ei Matti jaksanut ymmärtää...

Matti siirtyi likemmäksi ikkunaa. Se oli auki... Eiköhän tuota tuosta
näkisi, kun päänsä pistäisi ulos ja katsoisi, mikä se siellä edellä tätä
vetää.

Mutta ei Matti uskaltanut pistää päätään ulos. Koetti hän kuitenkin
syrjittäin tirkistellä ikkunasta.

--Elä pistä päätäsi siihen, varotti Liisa. Etkö muista, mitä Ville
varoitti?

Mutta siksipä Matti nyt juuri pistikin päänsä ulos, ettei Liisa luulisi,
että hän ei uskaltanut. Vaan tuuli oli temmata hatun päästä, ja Matti
löi poskensa ikkunan pieleen.

--Ei siitä näe mitään ... menee liian kiivakasti, että näkisi...

--Nyt sen näit! ... olit pudottaa lakkisi, sanoi Liisa. Mutta Matti ei
siihen virkkanut mitään ... istui vain äänetönnä.

Silloin pujahti yhtäkkiä toisesta penkistä parrakas mies Matin ja Liisan
penkkiin ja katseli heitä vuorotellen vasten silmiä kumpaakin ja
pyöritteli naurua silmissään ja suupielissään, mutta ei kuitenkaan vielä
ääneen nauranut.

Ei se ollut Liisan mielestä oikein täysipäisen näköinen. Parta viuhotti
niin kummallisesti suupielissä, ja päällään oli sillä iso sarkanutun
reuhka, jossa oli laajat taskut. Yhden taskun revenneessä nurkassa
könötti puteli selkäkenossa.

Sanaakaan sanomatta rupesi mies hihittelemään siinä ja tirkistelemään
vuoroin kumpaakin, Mattia ja Liisaa.

Mutta eivät Matti ja Liisa olleet häntä ensin näkevinäan.

--Minnekäs isäntä ja emäntä menevät? kysyi hän vähän ajan kuluttua.

»Isännästä» ja »emännästä» leppyivät Matti ja Liisa häntä katsomaan.

--Ei me olla isäntiä ja emäntiä.

--Vai ette ole ... kik! kik! kik! ... kyllä minä tunnen, kuka on isäntä
ja emäntä!

--Vai tunnette!--Tässä tuota vain nyt mennään.

--Vai tässä vain mennään ... vai tässä vain mennään ... kik! kik!
kakkak! kuk!... Vai tässä vain mennään ... taitaa olla lysti mennä!

--Teillä taitaa olla vielä lystimpi, sanoi Liisa.

Mies iski Matille silmää ja nykäisi häntä kyynäspäällään...

--Vai lystimpi, vai lystimpi?... kik! ... ki! ki--ki kik!--Emäntä
meinaa, että minulla on lystimpi ... mitäs isäntä meinaa?

Liisaakin jo nauratti vähän tuon miehen soma nauru. Mies huomasi sen ja
nauroi yhä hartaammin. Sitten veti pullon taskustaan.

--Tietääkös emäntä, mitä tässä on isännälle? ... kik! kak!
kak--kek--kuk--kuk!

Mies puhui Liisalle ja iski silmää Matille.

--Mistäs se toki tiedettäisiin ... eihän sitä kenestäkään toki näe, mitä
sen putelissa on...

--Vai ei näe, vai ei näe! Emäntä pistelee, ettei minusta näe ...
ryypätään, isäntä, niin emäntä näkee...

Matti ei koskenut tarjottuun pulloon.

--Eikö isäntä tohdi emännältään ryypätä?

Mutta nyt Matti ryyppäsi, ryyppäsi vähän.

--Ei tohdi isäntä ryypätä aikamiehen ryyppyä.

Matti ryyppäsi pitemmän ryypyn ... ryypätessään katseli kuitenkin pitkin
putelin kuvetta Liisaan. Liisa näytti vähän loukkaantuneelta, mutta ei
kuitenkaan niin paljon, kuin Matti olisi luullut.

--Mistäs kaukaa ollaan! kysyi nyt Matti vieraalta.

--Milloin mistäkin (vieras ryyppäsi parhaillaan)--milloin mistäkin!

--Niitä kaiken maailman miehiä.

--No, niitä kaiken maailman miehiä--kik--kik! kik--kik--kik!

--Minnekäs on matka?

--Minne milloinkin ... minne milloinkin, saattaahan sitä kesällä vaikka
minne.

--Taidatte olla kisälli?

--Kisälli olen ja kesällä kulen ... kik--kik--kakkak--kek! ...
ryypätään...

--Vieläkö tuota ryyppäisi?--Matti ryyppäsi, mutta ei uskaltanut katsoa
Liisaan.

--Suutarin vai räätälinkö kisälli?

--Uurmaakarin ... eikö olisi isännällä kelloa, niin korjattaisiin!

Sitä ei ollut Matti kuulevinaan ... katseli ulos ikkunasta ja sanoi
menevän kiivakasti. Matin silmissä näyttikin, että vauhti yhä lisääntyi.

--Menee niin kiivakasti, että korvissa suhisee.

--Kik--kik--kik! nauroi kisälli ... »korvissa suhisee!» ... no eikö
vielä?

--Elä juo, Matti, enää! sanoi Liisa ankarasti.

--Tämän kiivakan kulun kunniaksi! sanoi kisälli.

--Kiivakan ... ku--ulun ... kunni--aksi ... ja joka sanan väliin Matti
ryyppäsi ryypyn.--

       *       *       *       *       *

--Heiluvee! ... nyt se vihelti! ... heiluvee! nyt sitä mennään!

Matti oli noussut seisoalleen, ja hänen hattunsa oli käynyt kallelleen.

--Istu, Matti, kuuletko sinä ... voi tuota jumalatonta! ... humalassahan
sinä!...

--Ole vaiti, Liisa! ... en minä ole humalassa ... antaa sen mennä vain!
... joko se seisottuu?

--Nyt se seisottuu ... nyt pitää lähteä maalle ... mehän ollaan tähän
jääpiä!

--Isäntä lähtee vielä eteenpäin yhden välin!

--Suusi kiinni sinä, sen rentale! Sinähän sen juotit ... tule pois,
Matti, näetkö, kun kaikki muut jo laittauvat!

--Eikö ajeta vielä yhtä väliä, kun ollaan kerta liikkeellä ... onhan
tässä päivää!

--Ei nyt enää!

--Ajetaan pois!--huih!--nyt se jo viheltää.

--Voi, hyvä isä!

Ja juna lähti taas liikkeelle, kiihtyi kiihtymistään ja kiiti kohta taas
täyttä vauhtia.

Liisa istui ja voivotteli vuoroin, vuoroin sadatteli Mattia ja kisälliä.

Mutta kisälli kikatteli, kakatteli ja kukatteli, ja Matti riemuitsi
kulun kiivaudesta. Ei ollut kisälli vielä ennen mielestään niin
hupaiseen mieheen yhtynyt.

--Hih! hih! hih!--Tulkoonpas nyt ruunu oriineen kilpaan! Hih! hih! hih!
nyt sitä laukalla lasketaan ... hei tamma!--Liisa hoi, eikö tämä ole
lystiä?

--Voi, hyvä isä!...

--Ei pidä emännän olla milläänkään ... antaa isännän vain ajaa lystiä!

--Suus' kiinni sinä, sen rentale, roisto!--Voi, voi, voi!

--Elä voivottele, Liisa, elä voivottele, kun sinua ruunun ori vetää ...
hevonen, hevonen, hevonen!

--Oletko vaiti, Matti ... kaikki ihmiset katselevat sinua!

--Katsokoot ... katsokoot!--Lempo soikoon!

--Ja nauravat sinulle...

--Nauravatko?

--Istu ja ole hihkumatta...

Matti istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä.--Konduktööri tuli vaatimaan
pilettiä...

--Johan me teille annettiin!...

--Ne olivat viime asemalle--nyt pitää olla uudet.

--Miksi ette jääneet viime asemalle?

--Voi, hyvä herra, olisihan me jääty, mutta kun en saanut tätä miestä...

--Onko se juovuksissa?

--Ei se ole, se ei ole kai ollut ennen milloinkaan eikä se ole nytkään,
muuten lie tullut kipeäksi, eikö tuo lie tämä jumalaton vauhti
mennyt päähän ... kun ei se lähtenyt paikaltaan...

--Vauhti päähän--kik--kik--kik--Sai halvauksen!

--Vai halvauksen?--Eipähän ... vieläkö se tuo häpeämätön sika?...

--Ei saa haukkua ihmisiä!

--Enhän minä, enhän minä ... vaan sehän sitä juotti eikä heittänyt
rauhaan ... voi, hyvä isä--!

--Piletti teidän täytyy kuitenkin maksaa.

--Paljonko se maksaa?

--Kaksi markkaa ... se on kaksinkertainen maksu.

--Eikö se markka piisaa ... eihän minulla ole ... tuon maksettavahan se
oikeutta myöten olisi, joka narrasi sen juomaan ... anna, Matti,
kukkarosi ... kuuletko sinä?

Mutta Matti ei kuullut ... hän jo käsiensä varassa nukkui. Liisa löysi
kuitenkin kukkaron ja maksoi.

--Voi hyvänen aika! Kaikkeen sitä on jouduttu onnettomuuteen!

Mutta silloin vihelti juna ja seisahtui uudelleen. Liisa kuletti
konduktöörin ja kisällin avulla Matin vaunusta ulos. Kisälli kikatteli,
kukatteli! Liisa itse voivotteli, ja konduktööri noitui...

--Elkäähän häntä edes, hyvä herra, noituko ... eihän se ole aina
semmoinen ... miten lie nyt sattunut... Se raukka kun ei moneen vuoteen,
niin mitäs se sietäisi, rukoili Liisa konduktööriä.

Mutta kun konduktööri oli heidät heittänyt ja noussut junaan ja juna
taas lähtenyt liikkeelle, niin retuutti Liisa Matin vähän syrjään
huoneiden suojaan ja siellä helähytti hän häntä korvalle, niin että
pääsi itseltäänkin itku.

Siitä Matti siksi tointui, että osasi kysyä: »mikä se oli?» ja sitten:
»mis--missä me ollaan?»

--Missä tuota lietäneekään ... ei tuo ole oman maan näköistäkään ...
mitä maailmata liekään?--ja Liisa pillahti uudestaan itkuun.

Maa olikin aivan oudon näköistä ... yhtä tasaista eikä puita eikä metsää
kuin kaukana häämötti.

--Minä nukkuisin ... osaatko sinä sanoa, missä minä nukkuisin? sopersi
Matti.

--Minnekkäpä minä sinut nyt nukkumaan ... nuku siinä, niissä olet ...
tuoss' on halko pääsi alle ... painau siihen lastukolle.

Matti painautui lastukolle halkopinon juureen ja nukkui heti kohta.

Liisa istuutui vähän matkaa siitä muutaman pölkyn päähän...

Nyt vasta tämä rupesi Liisasta oikein surkealta tuntumaan.

--Voi hyvänen aika, kun tuonne lähdettiinkään!--Jo hän oli sitä kauan
ajatellut, jo aivan omasta pihasta lähdettyä, kun Matti rupesi jättämään
... ja sitten pitkin matkaa ... kuumassa helteessä, ja kun piti kirkon
sivu mennä ... siitä se nyt oli rangaistukseksi kaikki tämä onnettomuus
ja eipä syyttä ollutkaan... Ja siinä kummassa kulun humakassa, johan hän
siinä ajatteli ... ja kun Matti vielä rupesi juomaan, niin jo hän
ajatteli, ettei tästä kuuna kullaisna päivänä hyvää loppua tule... Siinä
se nyt retkottaa! ... kunhan edes selviäisi, että pääsisi lähtemään ...
ja minnekkä sitä sitten lähtee? Osaako edes kotiinsakaan?... Voi, hyvä
isä--!



VIII.


Iltapäivä oli jo käsissä, ja Matti ja Liisa kävelivät rautatien rataa
pitkin ... sinnepäin kiinnittäen hitaista kävelyä, mistä äsken olivat
tulen vauhdilla tulleet.

Matti kulki edellä, Liisa vähän jälempänä, kokien perästä tulla.

Eivät puhuneet mitään toisilleen. Matti ei tahtonut mitään virkkaa, ja
Liisa ei tohtinut. Vielä olisi tehnyt Liisan mieli juonittelemaan ja
vielä sen sisuksissa riidan halu kutkutti, mutta ei sitä sieltä
uskaltanut päästää.

Matin herättyä oli Liisa ruvennut riitelemään ja saanut jo riidellä
vähän aikaa ja haukkua Mattia ... mutta kerran oikein selvittyään oli
Matti heti kohta käskenyt hänen tukkimaan suunsa, käskenyt yhden kerran
ja toisen kerran siivosti ja hiljaisesti ... mutta kun Liisa siitä vain
kiihtyi, niin silloin sanoi Matti kolmannen kerran: »Ole nyt, akka, vait
... tahi ei sinua hyvä peri!»--ja siitä täytyi Liisan heretä
riitelemästä ... vaikka väkinäistä oli herkeäminen...

Ei ollut päivänpaistetta Matinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli
ympärilleen eikä tuntenut seutuja. Ei hän sitä oikein muistanut, mitä
oli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään...

Koki itse muistella, kun väännätteli kontti selässä astuen rataa myöten
poikkipuulta poikkipuulle sanaakaan puhumatta. Vähän hän muisti, mutta
ei kaikkia kuitenkaan...

--Minulla on sinun rahakukkarosi, sanoi Liisa ja ajatteli, että kun se
sen tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa, että »tokkohan annankaan,
kun ei sinussa kuitenkaan taida olla sen haltijata vielä».

Mutta ei Matti tahtonutkaan kukkarotaan takaisin. Kulki, niinkuin ei
olisi kuullutkaan... »Sitä hävettää», ajatteli Liisa.

--Kaksi markkaa sitä meni tältä viime taipaleelta ihan hukkaan ... kun
olisi lähtenyt siinä kohti pois, niihin ensin oli määrä mennä, niin ei
olisi sekään raha mennyt hukkaan...

Mutta ei tämäkään vaikuttanut mitään.

Ja niin kulettiin taas ääneti linjasuoraa tietä myöten, ja ikävää oli
matkan teko, kovin ikävätä kummastakin ... niin ettei edes haastelemaan
siitä tehnyt mieli.

Ilma näytti vielä rupeavan sateiseksi. Pilviä oli koko päivän aurinkoa
vasten kasvattanut, ja ukkonenkin keskipäivällä jymissyt. Mutta siihen
haihtui kuitenkin ukkonen, tuuli kampesihe itään ja alkoi sadetta
nostaa.

Liisa oli muutamia kertoja taakseen katsonut, mutta Matti ei kertaakaan.
Ei näkynyt niitä paikkoja, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei
edessäkään päin erottanut muuta kuin yhtä suoraa ja yhä kapenevaa
aukeata!

Mutta yht'äkkiä katastivat kumpainenkin taakseen. Oli korva ottavinaan
niinkuin vihellystä jotain...

Hyvä olikin, että katsoivat taakseen ... ja hyppäsivät kuta kiireimmiten
tiepuoleen, toinen toiselle puolen tietä ... muuten olisivat alle
jääneet.

Juna sieltä tuli, hihkaisi vihaisesti kohdalla ja söhkäisi heidän
välitsensä. Kylmä ilman henki nuolaisi molempain kasvoja ja tuntui
selkäpiihin saakka.

--Siinä se nyt meni ja me olemme tässä, ajattelivat Matti ja Liisa.--Jos
olisi oikein ollut, niin olisi saatu siinä mennäkin sen kahden markan
edestä ... eikä olisi tarvinnut kävellä ... ja vielä olisi jäänyt
tähdettäkin... Mutta eivät he näitä aatoksiaan kumpainenkaan toiselle
ilmoitelleet.

Ja sitten rupesi satamaan heti kohta, kun juna oli ohitse mennyt, ja
näytti siltä, että se ei helpota moneen päivään. Idästä sadetta nosti ja
sieltä sitä kesti... Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti
nuttunsa kauluksen pystyyn.

Hyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä
ollenkaan, paljoa ennemmin paha ja ikävä. Sen tunsivat kumpainenkin. Ja
olisivat aikoja sitten takaisin kääntyneet, jos olisivat poispäin
menossa olleet, mutta kun kotiin päin oli matka, niin pitihän sitä mennä
... milloin häntä joutuneekaan omaan pirttiinsä?

Vaan eivät he enää vasta kuuna päivänä lähde ... ei niin kummaa ihmettä,
että he sitä lähtevät katsomaan ... ei, vaikka laittaisivat kaksi
tämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi.

Ja vettä rupesi yhä rankemmasti satamaan ... kylmänlaista sadetta vielä.
Matalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma ja päiväkin jo laskujaan
läheni...

Ei, kyllä he nyt sen ymmärtävät, etteivät ne heitä varten ole rautatiet
ja muut semmoiset ... hulluja he olivat ja lapsekkaita, kun tänne
lähtivät... Ja jos vielä eivät olisi ajamaan lähteneet ... olisivat edes
tyytyneet siihen, että syrjästä katselivat ... niin jo olisivat kohta
kotona ... vaan nyt, milloinhan lienevätkään?... Sohisten satoi vettä
synkkään metsään kahden puolen tietä, ja raskaasti tuuli ... ja
virtanaan valui sitä vaatteiden laskoksissa ja läpikin tunki ... tuli
sitä hatun lierin yli Matin silmille ja märän hameen läpi tippui Liisan
niskaan...

Satoi vettä Matin ja Liisan kotiin tullessakin vielä, yhtä matalana oli
taivas ja yhtä harmaana ilma.

Läpimärkiä olivat, savessa jalat ja lahkeet ja hameen helmat. Mitä
matkoja lienevät kulkeneetkaan ... eivät sitä itsekään oikein tienneet.
Eksyksissä olivat kulkeneet, soita rämpineet ja metsiä ja tiettömiä
korpia. Jostain kohti oli Matti metsätietä ollut oikaisemaan lähtevinään
ja Liisa oli kysymättä perästä tullut. Vaan ei ollut Matti kauan
kulkenut, ennenkuin oli jo haihtunut... Ei ollut Liisa siihen mitään
virkkanut, ääneti perässä tullut ja ajatellut, että »kulettakoon ...
tottapahan jonnekin kulettaa».

Olivathan viimein kuitenkin kyselemällä maantiehen yhtyneet ... lumireen
kohdalla juuri, jossa oma tie erosi maantiestä, ja sitä oli lähdetty
kotimökille kulkemaan.

Ja se menneenviikkoinen harakka oli taas entiseltä sijaltaan männiköstä
alkanut räkättää ja märkänä luuhakkeena kulkevain edessä hypellä puusta
puuhun kahden puolen tietä.

--Tuossa se nyt taas on sama lintu, oli Liisa ajatellut. Kun olisi sen
naurun ennen merkiksi arvannut, niin ei olisi tätäkään tullut...

Mutta ei Liisa siitä Matille mitään sanonut, ajatteli vain itseksensä
noin.

Jo alkoi loppumatkalla livettää kummankin jalkaa ... liukkaassa savessa
olletikin, niin että pitkä tuli jälki ja oli monesti selälleen kaatua
... mutta ei kuitenkaan kaatunut.

Lakoon oli ruis painunut pellolla ja lakoon paikoitellen sakea heinikko
aitovarrella. Mustiksi olivat sateen puolelta aidat vettyneet ja
huoneiden seinät ja ikkunain pielet.

Ja kun astuivat pirtin porstuasta sisään, niin vettä vuoti katosta,
jotta oli iso lammikko lattialla...

Ei ollut pirtin katto kuitenkaan vuotanut. Ja uunin oli toki kotimies
pannut lämmitä, että sai kuivailla.

Tinki kotimies yhtä ja toista kyselemään, mutta kun ei vastausta saanut,
niin herkesi.

Eivät Matti ja Liisa, kuivaa päälleen saatuaan, sitä ajatelleet, mitä
muut matkamiehet, että »on sitä nyt maailmaa nähty»;--sitä ajattelivat,
että »ei ne meitä varten ole semmoiset ... ei sekään rautatie...»

Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet ... eivät keskenään eivätkä
muiden ihmisten kanssa. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä
sattumalta läheni, ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta.
Ja kun muiden kuulivat rautatiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta
syrjempään tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet, jos varoivat
rautatien puheeksi tulevan.

       *       *       *       *       *

Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat
vuoteeltaan ja katastivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja
pouta tulossa.

--Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut ... poudanpahan kuitenkin antoi,
että heinään pääsee...

Niin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan
siitä aatoksestaan toisilleen mitään virkkaneet.

Ja kun Liisa oli tarhalle mennyt lehmää lypsämään, kuuli hän, kuinka
Matti pellon pientarella viikatettaan hioa helisteli.

--Se jo niittää ... pitää tästä minunkin jo sinne kohta.--

Ja Liisan sydänalassa hytkähti yht'äkkiä niin hyvän mielen tunne, että
pyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn.

Pilven ranta väistyi aamun kuluessa yhä korkeammalle, ja sijan täytti
kellahtava taivas. Aurinko alkoi sitten kimallutella kasteista
pihanurmea ja vettyneistä seinistä nostattaa höyryilevää lämmintä.

Matti oli viikatteensa hionut, ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea
piennarheinä.

Ja lehmänsä lypsi Liisa, siivilöi pyttyyn maidon ja kissan kupposen
pankon nurkkaukseen täytti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rautatie" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.