Title: Sanomalehtimiesajoiltani
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sanomalehtimiesajoiltani" ***


SANOMALEHTIMIESAJOILTANI

Kirj.

JUHANI AHO


1911



[Latojan huomautus: Korostusmerkinnät ovat: _alaviivaus_ harvennettu,
/kauttaviivat/ kursivoitu, isot kirjaimet lihavoitu. Esipuhe on kokonaan
kursiivia. Artikkelin alkuperäisen ilmestymisen merkinnät on siirretty
alaviitteestä artikkelin otsikon yhteyteen.]

[Transcriber's note: Emphasis markup as follows: _underscores_ are
wide-spaced text, /slashes/ in italics, capitals in bold. The foreword
is in italics. The original publication date of each story was
originally a footnote; here they are presented with the heading of
the article concerned.]



SISÄLLYS:

   Mitä varten
Sanomalehtimiehen muistelmia
   Kuinka minusta tuli sanomalehtimies
   »Suuri Suomalainen» ja ensimäiset tehtäväni sanomalehtimiehenä
   Tapahtumia »Suuren Suomalaisen» toimistossa
   »Suuren Suomalaisen» päätoimittaja
   Mitä »Suuri Suomalainen» sisälsi
   Kaksi lähetystöä
   Sanomalehtimies aatteiden palveluksessa
Kuvauksia säätyvaltiopäiväin ajoilta
   Plenum plenorum huhtikuun 11 p:nä 1885
   Valtiopäivien »juhlallinen» aljetuksi kuuluttaminen Helsingissä
     tammikuun 1 p:nä 1888
   Valtiopäivätanssiaiset maanantaina tammik. 23 p:nä 1885
   Käynti talonpoikaissäädyn istunnossa
   Pappissäädyn istunnossa huhtikuun 13 p:nä 1888
   Suomalainen Klubi
   Ritarihuoneen lehterillä
   Saman katon alla
Matkoilta omassa maassa
   Kesäkuvia
      Kirkonmäellä
      Kirkon rannassa
      Laivamatka
      Hovi ja sen herra
   Käynti Kolilla
   Pikimmältään Venäjän-Karjalassa
      Pankakoski ja Kalliolahti
      Erämaan taival
      Riion Pekka
      Tuulivaarassa
      Tuulijärvellä.--Satujen maailmassa
   Laatokalla ja Valamossa
   Yöllinen konsertti Kouvolassa
   Pyöräraivoilija
   Käynti »Herättäjän» kokouksessa



MITÄ VARTEN.


Mitä varten? Maksaako todellakin vaivan ruveta julkaisemaan entisiä
sanomalehtikirjoituksia? Ryhtyä haravoimaan vanhoja latopohjia?

Kun se nyt kuitenkin tapahtuu, jää lopullinen ratkaiseva vastaus
tietystikin lukijan ja arvostelun annettavaksi. Saanen sentään esittää
omatkin syyni. Niitä on montakin ja olkoon niiden lukuisuus kernaasti
osoituksena niiden heikkoudesta.

Ensiksikin--kun olen suurimman osan ikääni, enemmän kuin neljänneksen
vuosisataa, toiminut sanomalehtimiehenä: maaseututoimittajana,
valtiopäiväkertojana, juoksijana ja lentäjänä, koti- ja
ulkomaankirjeenvaihtajana, kirjoittanut mitä erilaisimmista aineista,
niin hyvin kirjallisuudesta ja taiteesta kuin metsästyksestä ja
kalastuksesta, sekä tunkioista että navetoista, pelloista ja
niityistä, politiikasta ja ekonomiiasta, kiihottanut yhdessä
henkäyksessä riitaan ja toisessa sovintoon kehottanut--niin olen
ajatellut, että näillä kirjoituksilla ehkä voisi olla jotain
sivistyshistoriallista arvoa näiden sanain jossain ahtaammassa
merkityksessä, niiden antaessa hajakuvia ajasta, oloista ja elämästä
ja omista näkemistä ja kokemista tapauksista sieltä täältä tuon
ajanjakson varrella.

Siksi toiseksi--olen usein ollut koko innollani ja sydämmelläni
mukana, joskaan en ohjissa enkä aisoissa, niin kuitenkin kannoilla,
aatteiden ajamisessa ja harrastusten kannattamisessa ja
arvostelemisessa, joista osa jo on poissa päiväjärjestyksestä, toiset
siinä yhä vieläkin olemassa. Hetken innostuksessa, kiivaudessa ja
katkeruudessakin syntynyt purkaus on usein ehkä oikeampi ja mehevämpi
ajankuva kuin jälkeenpäin kylmällä harkinnalla ja arvostelevalla
valinnalla kyhätty tutkielma. Kokoelma sanomalehtikirjoituksia on
tavallaan kokoelma yksityisiä kirjeitä, ja nehän ovat aina olleet
pikkuhistorikkojen himoruokaa. Helpotanhan siis, ainakin joltain
osalta, kirjastohiirien kopioimiskustannuksia.

Kolmas syy--aika, jonka kuluessa nämä kirjoitukset ovat syntyneet, on
niin lähellä nykyistä, että nuoremmalla polvella, halutessaan siihen
perehtyä, voi olla hyötyä vaillinaisemmistakin sen sisään viittovista
pilkotuksista.

Niin--ja kun kustantajakin mielellään tahtoo... Toisin sanoen:
sälytän oikeastaan kaikki edellisetkin syyt hänen selkäänsä.

Tässä tarjotun nidoksen jatkoksi--se on Otava, joka yhä puhuu--olisi
aikomus raapia kokoon toisiakin, jotka tulisivat sisältämään, paitse
kuvauksia ulkomaan matkoilta, päivän politiikkaa ja polemiikkaa,
kirja-arvosteluja ja sen semmoista--jos näet ystävällinen yleisö ei jo
tätä ensimäistä käännytä veräjiltään takaisin.

                                                            J.A.



SANOMALEHTIMIEHEN MUISTELMIA



I


KUINKA MINUSTA TULI SANOMALEHTIMIES.

»Päivälehti», n:o 255, 2 p:nä marraskuuta 1893.


Ei minulla oikeastaan ole ollut sen suurempaa synnynnäistä kutsumusta
sanomalehtimieheksi kuin niin monella muullakaan, jotka ovat sille
alalle antautuneet. Sattumus se on, joka on luonut sanomalehtimiehemme.
Mikä on sille alalle joutunut varojen puutteesta, kun ei ole voinut
jatkaa lukujaan ja tutkintojaan, mikä on onnistumatonna runoilijana tai
kaunokirjailijana katsonut paremmaksi päästä arvostelemaan kuin olla
arvosteltuna, mikä ihailemainsa suurten miesten kehotuksesta saanut
päähänsä, että hänen täytyy »uhrautua», s.o. panna aikansa ja varansa
yhteisen hyvän pyhälle alttarille. Toivo pienistä lisätuloista on ajanut
monen maaseutuopettajan publisistiuralle ja näiden toiveiden pettymys
on hänet siitä karkoittanut. Muutamia vain on meillä niitä, jos luetaan
pois varsinaiset kirjailijat, jotka kynänsä avulla olisivat kohonneet
suurempaan vaikutukseen ja jotka kirjoitustapaansa nähden eroaisivat
suuresta joukosta.

Ei minullakaan, niinkuin sanoin, ollut mitään aavistusta siitä, että
minusta olisi sanomalehtimieheksi. Olin parin vuoden vanha ylioppilas,
joka oli kuluttanut aikansa ja isältä saamansa ensimäiset oppirahat
kaunokirjallisuuden lukemiseen ja ylioppilaskunnan puolueriitoihin.
Ylioppilaskunnan lukusalissa kyllä kului paljonkin aikaa
sanomalehtien lukemiseen, johon minulla aina on ollut vastustamaton
halu, mutta sitä en kuitenkaan vielä osannut pitää merkkinä
vastaisista taipumuksistani. Tämä aika tietysti päättyi niin kuin se
tavallisesti päättyy: minun täytyi jäädä maalle isäni kotiin, kun muut
matkustivat pääkaupunkiin. Olisi edes ollut /pro excercitio/
kirjoitettu, niin olisi voinut alkaa lukea kandidaattitutkintoa
varten. Mutta minulla ei ollut silloin vielä akateemisista
opinnäytteistä takanani kuin »pikkuteologia» eikä ole vieläkään sen
enempää. Ja niin minä kuljin syyslukukauden toimetonna, koettaen
kuluttaa aikaani jäniksiä ampumalla ja kattoon syleksimällä,
kummassakaan sanottavasti onnistumatta. Aloin jo luulla, ett'ei
minusta olisi mihinkään. Mutta minä kelpasin kuitenkin
sanomalehtimieheksi.

Olihan minulla siinä virassa tosin jo pienoinen menneisyys takanani.
Jo koulupoikana olin kirjoitellut runoja ja ollut käsin kirjoitetun
sanomalehden toimittajana. Yliopistoon tultuani korotettiin minut
osakunnan lehden ulosantajaksi. Ja näiden ansioiden perusteella oli
minulla kylläksi hävyttömyyttä kirjoittaakseni eräälle tuttavalleni
Helsinkiin, että hän hankkisi minulle työtä jossain sanomalehdessä.

Mutta hämmästykseni oli kuitenkin vilpitön, kun vähää ennen joulua
sain häneltä kirjeen, että toivomani paikka oli minua odottamassa
tammikuun 1 p:stä. Se oli referentin paikka ja velvollisuuksiini
kuului sen lisäksi kääntämistyötä ja uutisten hankkimista kaupungilta.

En nukkunut koko sinä yönä, joka seurasi. Mitenkä minä oikean
sanomalehden toimittajaksi? Mitä minä osaisin siihen kirjoittaa?
Kuinka ennättäisin panna paperille kaikki, mitä kokouksissa puhutaan,
ja mistä minä tietäisin, mitä siihen olisi pantava ja mitä ei?

Hain käsiini vanhan sanomalehden ja aloin sitä lukea. Tuo vanha tuttu
repale oli kuin uusi ikään. Yhtäkkiä oli se nyt minusta niin viisasta,
niin syvää ja niin outoa, että en löytänyt mitään paikkaa, joka olisi
voinut tulla minun älylläni kokoonpannuksi. Mistä minä tietäisin esim.
milloin pitää panna »kuten H.D. kertoo» tai »H.D:n mukaan» tai vaan
»H.D.»? Asioista, joita ennen tuskin olin huomannut, tuli minulle nyt
mystillisiä seikkoja, joiden salaisuutta turhaan koetin ratkaista.
Kuinka voisin kirjoittaa niin, että _toinen sana_ tulisi mustemmalla
kuin toinen tai että _toiset paikat_ näyttäisivät valkoisemmilta kuin
toiset? Nyt sen konstin jo kuitenkin olen oppinut, niinkuin näette.

Koetin sitten miettiä, miten joku uutinen olisi kirjoitettava.
Naapurikylässä oli äskettäin hukkunut lapsi huonoon jäähän. Minä
tartun kynään ja alan kirjoittaa koetteeksi. Saan siitä näin kuuluvan
uutisen: »Tämän kuun 30 p:nä hukkui Latvalan kylässä työmies Pekka
Hartikaisen 5:llä oleva poika huonoon jäähän.» Pitäisihän sen riittää,
mutta ei se minua kuitenkaan oikein tyydyttänyt. Puuttui siitä
jotakin, mutta mitä? Aloin etsiä lehdestä, eikö siellä olisi jotain
samantapaista tapausta kerrottuna, josta voisin ottaa oppia. Eikä
tarvinnutkaan kauvan lukea, sillä hukkuuhan niitä lapsia syksyllä
huonoon jäähän maassa, jossa on vettä niin viljalti kuin Suomessa. Ja
aivan oikein, tuossa se jo onkin, siinä seisoo: »Surkea onnettomuus»:
(Ka niin, »surkeaksi onnettomuudeksi» olisi Latvalan lapsenkin
hukkumista voinut sanoa.) »Tämän kuun 20 päivänä, kun useat Heikkilän
kylän lapset olivat menneet luisua laskemaan kylän alla olevan lammen
jäälle, sattui surkea onnettomuus, että yksi heistä toisten
huomaamatta oli juossut yksiöiselle riitalle, jossa hän melkein
samassa upposi ja joutui ahtolan saaliiksi, ennenkun hänen apuunsa
jouduttiin. Vainaja oli vanhempainsa ainoa lapsi, jotka jäivät häntä
kauheasti suremaan. Tässä siis taaskin yksi varoittava esimerkki,
ett'eivät lasten vanhemmat tai heidän holhoojansa jättäisi pienokaisia
peräänkatsantoa vaille, niinkuin valitettavasti kovinkin usein
tapahtuu.»

Aivan samat asiat kuin minunkin uutisessani. Mutta siinä oli ollut
toinen mies kirjoittamassa. Samasta asiasta, mistä minä en saanut kuin
kolme riviä, teki hän yksitoista ja oli osannut lisätä pienen
yleishyödyllisen neuvonkin. Milloinka minä voisin sellaisen kätevyyden
saavuttaa? Minusta näytti, ett'en voisi milloinkaan. Ja minua alkoi jo
kaduttaa, että olin ruvennut koko puuhaan. Eihän minulla ollut siihen
kykyä eikä siitä mitään kokemusta. Ennen vaikka kansakoulunopettajaksi!

Mutta silloin tuli minulle avukseni luonteen ominaisuus, joka
sanomalehtimiehille on hyvin suuriarvoinen ja joka pelastaa heidät
kaikista pulmista. Me saamme kirjoittaa ja me totummekin kirjoittamaan
asioista, joita emme ollenkaan ymmärrä ja joista ei meillä ole
etäisintäkään käsitystä. Ja minä päätin kuin päätinkin ottaa vastaan
viran, jonka toimittamisesta minulla ei ollut aavistustakaan.
Saisinhan käydä edes Helsingissä, jos ei muuta.

Ja kohta joulunpyhäin jälkeen--taisi olla vuonna 1881--läksin minä
»omalla hevosella» ajamaan pääkaupunkia kohti. Eihän se ollut mitään
sanomalehtimiehen kyytiä. Mutta enhän minä vielä ollutkaan mikään
sanomalehtimies, en totta tosiaan ollutkaan.



II


»SUURI SUOMALAINEN JA ENSIMÄISET TEHTÄVÄNI SANOMALEHTIMIEHENÄ.

»Päivälehti», n:o 256, 3 p:nä marraskuuta 1893.


»Suuri Suomalainen» oli siihen aikaan pääkaupungin ainoa
suomenkielinen sanomalehti ja oli ollut jo kauvan, kuinka kauvan
lienee ollutkaan. Se oli yhtä vakava kuin vanhakin. Vaikk'ei silloin
vielä ollutkaan »nuoria» eikä »vanhoja», niin kutsuivat sitä kaikki
»vanhaksi» suomalaiseksi. »Se vanha Suomalainen», se oli samaa kuin se
rakas, se hyvä, se taattu, se vankka j.n.e. Ja sillä oli paljon
ystäviä, jotka sydämmestään antoivat anteeksi kaikki sen viat ja
puutteet.

Nykyajan kannalta katsottuna niitä olisi noita puutteita ollut
paljonkin, mutta silloin niitä tuskin huomattiin, sillä »Päivälehti»
ei vielä ollut korottanut yleisön vaatimuksia suomenkielisen
sanomalehden suhteen eikä puolueen arvo sallinut verrata sitä
ruotsinkielisiin, jotka olivat ajanmukaisemmin toimitetut.

Aivan äskettäin oli lehti tullut jokapäiväiseksi. Ensimäisenä
ylioppilasvuotenani se oli vielä ilmestynyt ainoastaan kolme kertaa
viikossa, silloinkin iltapäivällä. Mutta oli ollut Turkin sota ja se
on suuri merkkivuosi suomalaisen sanomalehdistön historiassa, sillä
siitä alkoi meidän sanomalehdistömme kehitys. Siitä pitäen alkoi
»Suuri Suomalainenkin» kannattaa ja kuulema voittoakin tuottaa, kun
pienet osakkeet oli muutettu suuriksi ja suuret osakkeet tulleet
lehden omistajiksi.

Me oltiin siis koko poikia, kun meilläkin oli--päivälehti. Ja ilomme
oli niin suuri, ett'emme koskaan nurkuneet, vaikka lehti
kaupunkitilaajoille olisi tullutkin vasta klo 12 päivällä. Sillä sehän
oli _päivä_lehti ja noudattihan se oikeastaan siinäkin suhteessa vain
ohjelmaansa, joka oli silloin ja on vielä nytkin: »kiireeseen ei ole
luotu Suomen mies».

Uuden vuoden päivänä itsenään 1882 astuin minä »Suuren Suomalaisen»
toimistoon. Saattamassa ja päätoimittajalle esittämässä oli minulla
mukanani ennen mainittu ystäväni. Me nousimme ensin kivirappuja,
sitten tulimme konttorihuoneisiin, joita oli kaksi, ja niiden läpi
toimitushuoneisiin, joita oli yksi. Siinä huoneessa oli kaksi suurta
hyllyä täynnä sanomalehtiä, nahkasohva ja pyöreä pöytä keskellä
lattiaa, jonka äärestä kohosi pikkuinen, harvatukkainen, hermostuneen
näköinen mies, jota ystäväni kutsui ristimänimeltään Teotoriksi.
Teotori pisti minulle kättä, katsahti sivumennen pukuani, joka ehkä
oli liika kansallinen kansallisenkin lehden toimittajan puvuksi, se
kun oli kaikkein kotikutoisinta sarkaa, ja käski menemään--kirkkoon.

Kirkossa en ollut käynyt vuosikausiin, Helsingin kirkossa en koskaan.
Täytyy tunnustaa, että minua hiukan kummastutti tämä, vaikka
tiesinkin, että »Suuri Suomalainen» oli silloin niinkuin on nytkin
kirkollismielinen. Vaan luultavasti täällä on tapana alottaa uusi
vuosi kirkossa käymällä, ajattelin, ja sanoa tokaisin jotain
sanoakseni: »Lähteekö ne muutkin miehet kirkkoon?»

Teotori purskahti nauramaan, samoin ystäväni ja konttorinainen, ja
minä sain tietää, että minun oli mentävä Nikolainkirkon sakaristoon
kirkkoherran kuulutuskirjasta kopioimaan vuoden varrella syntyneet,
kuolleet, vihityt ja poismuuttaneet.

Mennä Nikolainkirkon sakaristoon! Se oli helpompi sanoa kuin tehdä.
Kun minä kirkkoa kiertelin ja kaartelin, niin näytti minusta kuin
siinä olisi ollut sakaristoja joka kulmalla. Mutta joka kerta kun
yritin sisään, tulin kirkkoon, jossa urut soivat ja väki veisasi.
Viimein löysin oikean oven. Minua oli alkanut vähän pelottaa, että jos
ne kaikki Helsingin papit ovat siellä sisällä ja minä keskellä
kirkkoaikaa tulen heitä maallisilla hommillani häiritsemään, niin
saattavat suuttua. Mutta ne ottivat minut hyvin ystävällisesti
vastaan, sillä olihan Teotorin lehti teoloogienkin lehti, ja aukasivat
kuulutuskirjansa eteeni, kantoivat tuolin istuakseni ja kastelivat
kynänkin. Ja sillä tavalla suoritin minä kuin aika poika ensimäisen
publisistisen koetehtäväni.

Toinen kävi yhtä helposti. Se oli matkustaja- ja laivalistan
suomentaminen, jotka jostain, en koskaan saanut selkoa mistä, tulivat
toimistoon ruotsinkielisinä.

Sanomalehtimiesurani oli siis avattu, arpa oli heitetty, alani oli
löydetty. Enkä minä enää voinut käsittää, kuinka olin kutsumustani
epäillyt. Teotori oli vahvistanut minua uskossani. Kun työn lomassa
hänelle ujosti arvelin, että mahtaisiko minulla olla siihen
tarvittavia ominaisuuksia, vakuutti hän lohduttavasti, ett'ei
hänelläkään ollut sen enempää ollut. Hän sanoi, ett'ei siihen muuta
tarvita kuin uutteruutta, sitkeyttä, käden nopeutta ja käsialan
selvyyttä, etenkin käsialan selvyyttä. Ja nehän minulla oli--vielä
siihen aikaan!--ja mitä puuttui, sen voisin saavuttaa.

Voitte ehkä arvata, ett'eivät askeleeni paljoa painaneet, kun palasin
toimistosta asuntooni. Minä olin siis sanomalehtimies, minä kuuluin
»Suuren Suomalaisen» toimitukseen! Jo huomenna saisin nähdä työni
painettuna, lukea /minun/ kirjoittamani väkiluvun muutokset,
syntyneet, kuolleet, vihityt ja kastetut, lukea /minun/ laivalistani,
/minun/ matkustajani!

Painettaisinko ehkä runonikin vielä kerran?



III


TAPAHTUMIA »SUUREN SUOMALAISEN TOIMISTOSSA.


»Päivälehti», n:o 261, 9 p:nä marraskuuta.


Niinkuin jo edellä mainitsin, oli meillä pienessä toimistohuoneessa
yksi ainoa pyöreä pöytä. Sen ääressä oli meitä kolme miestä,
päätoimittaja, ulkomaanosaston toimittaja ja minä. Vaihtamatta
sanaakaan pitkään aikaan ratuuttelimme me kukin paperiamme ja menimme
työmme toimitettuamme tiehemme. Kaikilla oli määrätyt tehtävänsä,
minulla kaikista koneellisimmat. Se oli parhaasta päästä vain
käännöstyötä, jossa vähänä vaihteluna oli se, kun aina parin viikon
kuluttua sain käydä valtuusmiesten kokouksissa. Ulkomaanosaston
toimittaja käänsi hänkin ja valitti välistä, että hätäkö niillä on
noilla ruotsalaisilla lehdillä, jotka saavat käyttää saksia kaikkeen.
Päätoimittajakin teki paljon käännöstyötä tai luki läpi kaikki mitä me
muut olimme kääntäneet. Sen lisäksi hän korjaili maaseutukirjeitä ja
muita lähetettyjä kirjoituksia, joilla lehti parhaasta päästä
täytettiin.

Pääartikkeleita hän kirjoitti harvemmin ja silloinkin suurella
vaivalla. Hän puri partaansa ja poltteli paljon, pyyhki välistä pois
kaikki, mitä oli kirjoittanut, kirosi haikeasti ja alkoi kaikki
uudestaan. Silloin minä en uskaltanut liikahtaakaan, en
hiiskahtaakaan. Hän se myöskin hoiti pikkupolemiikkeja muiden lehtien
kanssa ja sitä oli aika paljon, yhtä paljon kuin nytkin. Mutta silloin
sitä ei, jumalan kiitos, tarvinnut käydä muita kuin ruotsinmielisiä
vastaan. Koko maaseutusanomalehdistön kesken vallitsi vielä rauha ja
rakkaus. Vaan ruotsalaiset lehdet, ne ne saivat takkiinsa niin että
pölisi.

Näki jo etäältä Teotorista, milloin hän oli hyvällä
polemiikkituulella. Hän ei purrut partaansa, ei kiroillut, ei
liikahdellut hermostuneesti tuolillaan, vaan veteli tyytyväisen
näköisenä viiksiään, tuon tuostakin hymähtäen ja purskahtaen välistä
lyhyeen nauruunkin. Eikä hän malttanut pidättäytyä, jo luki meillekin,
mitä oli kirjoittanut. Ne olivat lyhyitä, ilkeitä, ivallisia pätkiä,
niissä oli sellaisia sanoja kuin »moinen vastustaja», »mutta
rehellistä menettelyä emme tosin ole tottuneetkaan siltä taholta
odottamaan», »taas uusi todistus liberaalisen puolueen kuuluisasta
liberaalisuudesta», »/Qvod erat demonstrandum/» y.m.s. Meistä muista
se oli tietysti yhtä sukkelaa ja onnistunutta kuin päätoimittajasta
itsestäänkin, sillä olihan hän päätoimittaja. Eikä ainoastaan meistä,
mutta nähtävästi kaikista muistakin, sillä kaikki, jotka siihen aikaan
kirjoittivat sanomalehtiin, koettivat kirjoittaa niinkuin »Suuri
Suomalainen.» Kaikki se, mikä meidän toimistosta kajahti maaseudulle,
tuli sieltä monisteltuna takaisin. »Samat sanat, vaikka vähän
kovemmin» saatiin lukea kaikissa maaseutulehdissä. Ja luultavasti oli
tämä kirjoitustapa kansallista, koska se yhäkin vielä on pysynyt
käytännössä »Suuren Suomalaisen» polemiikeissa, joissa sitä nyt
eroituksetta käytetään sekä oman puolueen että vastapuolueen kanssa
riidellessä.

Mutta paitse pöytää oli toimistossa sohvakin, nahkasohva, joka
erityisistä syistä on mieleeni painunut. Se on näet, niinkuin
luonnollista onkin, hyvin likeisessä yhteydessä niiden vieraiden
kanssa, jotka tuon tuostakin tulivat »Suuren Suomalaisen» toimitusta
tervehtimään. Ja niiden joukossa olivat kaikki meidän nykyiset suuret
miehemme. Silloin tosin eivät vielä suuret eikä pienet, vaan siltä
väliltä, sillä Snellman eli vielä ja hänen nimensä piti muut
varjossaan. He tulivat sinne tavallisesti kerta päivässä uutisia
kuulemaan ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Niistä en saanut
kuitenkaan minä paljon tietää ennen kuin ehkä seuraavan päivän
lehdestä, sillä Teotori vapautti minut velvollisuuksistani sanoen:
»saat mennä!» Useimmittain oli heillä käsikirjoitustakin mukanaan,
sillä ne ne olivat, jotka pääartikkeleita kirjoittivat.

Heitä tuli vanha Yrjö ja hänen veljensä Jaakko. Tuli rehevä, terhakka
numeromies K.F.I. ja nopeakielinen, pulloposkinen pankkimies W.E.,
joka aina puhui ruotsinkieltä, tuli tuo lasisilmäinsä yli katseleva
Kangasalan karhu, aina iloinen »Matti» (Antti J.), jolla oli
minullekin joku ystävällinen sana sanottavana, ja kirkassilmäinen
Suonio, joka aina pisti kättä minullekin, samoinkuin puolueen ainoa
kenraalikin. Puolueen ainoata luutnanttia, joka myöhemmin on astunut
näyttämölle, ei vielä siihen aikaan näkynyt.

Ahkeroita vieraita, vaikka vähemmän tervetulleita, olivat
valtiopäivämiehet, varsinkin talonpojat, jotka näkyivät katsovan
velvollisuudekseen tulla äänenkannattajaansa tervehtimään. Heitä tuli
pitkin päivää, kiireisimpänäkin työ-aikana, ja he istuivat kauvan ja
tupakoivat paljon niinkuin olisivat olleet omassa tuvassaan. Ja vasta
sitten, kun oli kahlattu läpi kaikki maan asiat ja kaikki kansan
toivomukset, tuli oikea asia esille: »miksi ei minun lausuntoani ole
otettu lehteen?»--»Jaa, niin, en minä tiedä... minä kysyn
referentiltä,» oli toimittajan tavallinen vastaus. Vaan ukot tiesivät,
millaista se oli tuo referentiltä kysyminen ja vääntivät melkein
jok'ikinen povitaskustaan paksun paperipinkan, jossa oli heidän
lausuntonsa kirjoitettuna. Niitä kutsuttiin toimittajain kesken
»vaalisaarnoiksi» ja melkein poikkeuksetta saivat ne vaeltaa kaappiin,
josta ne sitten kesemmällä, kun sattui puutetta paremmasta
käsikirjoituksesta, pääsivät julkisuuteen.

Tuo alituinen edusmiesten tulva olisi voinut panna kovahermoisemmankin
miehen kärsivällisyyden koetukselle, kuin mitä oli »Suuren
Suomalaisen» toimittaja. Ja täytyi minun ihmetellä, kuinka
kärsivällisesti hän osasi tätä yleisöään palvella. Oven käydessä ja
raskaiden askelien junnahdellessa etuhuoneessa, hän kimmahti
tuoliltaan, raastoi tukkaansa ja huokasi epätoivoisena: »Jo taas!»
Mutta kun tulija seisoi selän takana, millä hellyydellä, millä
sydämmellisyydellä hän osasikaan ottaa häntä vastaan ja millä maltilla
kuunnella loppumattomia laverruksia! Ja tuskin oli yksi poistunut ja
hän saanut kuivuneen kynänsä taas käymään, kun tuli toinen ja kolmas
ja samat jutut alkoivat uudelleen.

Eivätkä ne kuitenkaan ne olleet toimituksen pahimpia vitsauksia.

Kuka meistä ei muistaisi Sipi-vainajata, jolla on niin suuret ansiot
kansanrunoutemme rikastuttamisessa ja jonka sanotaan kielemmekin
tutkimista rikastuttaneen! Mutta monien ominaisuuksiensa ohessa oli
hänellä sekin, että hän tahtoi olla runoilija ja publisisti ja saada
kumpaisenakin esiintyä. Ollen »Suuren Suomalaisen» entisiä
toimittajia, tahtoi hän edelleenkin sen palstat käytettäväkseen. Ja
hän saikin. Sai ensin runojansa ja sittemmin proosaansa varten.
Muistan edellisistä muutaman ulkoakin. Se oli kirjoitettu erään
rautatiejuhlan johdosta eikä ole hullumpia, vaikka sitä semmoisena
siihen aikaan naurettiin. Kun rautatiejuhlat ovat tätä nykyä
päivänkysymyksiä, panen sen tähän. Se on näin kuuluva:

  Nytpä Suomi suloin iloitse,
  Sekä riemuin riemuele,
  Kun olet vyötty riennon vyöllä.
  Riennon rintaseppeleillä,
  Suomen riennon rintavöillä
  Kansan kunniasiteillä!

  Riennon on juhla joutununna,
  Riennon on aurinko ylennyt,
  Riennon on aika auvennunna,
  Riennon on ikä alettu.

  Riennon on ikä ikuinen,
  Riennon on päivä päättymätön.
  Siis Suomi suloin iloitse,
  Sekä riemuin riemuele,
  Terve tiemme, terve työmme,
  Terve vyömme ja väkemme!

Se oli runoa. Ja proosassa oli silloin tällöin monen palstan pituisia
polemiikkeja ruotsinmielisiä vastaan. En niitä kuitenkaan koskaan
lukenut enkä kuullut muidenkaan lukeneen. Erään kerran oli kuitenkin
hänen kirjoituksensa varustettu esipuheella: »Emme ole tahtoneet
kieltää sijaa seuraavalta sepustukselta, josta kirjoittaja itse
vastatkoon.» Oikeampi olisi ollut sanoa: emme ole /uskaltaneet/ j.n.e.
sillä nämä kirjoitukset pakotettiin pakottamalla lehteen. Ei tosin
painolain nojalla, mutta lain, joka oli sitä paljoa tehokkaampi,
niinkuin kohta tulen kertomaan.

Kuulin jo ennen toimitukseen tuloani olleen pienempiä otteita »Suuren
Suomalaisen» toimistossa. Ne olivat päättyneet siten, että Sipi
miehissä työnnettiin ulos ja hänen kirjoituksensa paperikoriin. Mutta
vuosi vuodelta tuli hän yhä rohkeammaksi. Hänestä kerrankin
päästääkseen otettiin nyt tuo runo lehteen. Sitä ei kuitenkaan olisi
pitänyt tehdä, sillä vaatimukset siitä vaan suurenivat. Isolla
kiljunnalla ja hampaitten hionnalla sai hän aikaan sen, että hänen
polemiikkinsakin tuli lehteen, mutta varustettuna yllä mainitulla
esipuheella. Vaan siitä oli seurauksena tapaus, joka luultavasti on
ainoa laatuaan meidän sanomalehdistömme historiassa.

Sen jälkeisenä päivänä kuin kirjoitus oli ollut lehdessä julaistuna,
istuttiin »Suuren Suomalaisen» toimistossa suljettujen ovien takana,
sillä jo ennen toimitustunnin alkamista oli Sipi käynyt Teotoria
tapaamassa. Pieninkin risahdus konttorissa sai meidät työstämme
lakkaamaan ja kuuntelemaan. Jo kuului tuttu änkyttävä ääni kysyvän,
onko toimittaja tavattavissa. Konttorinainen vastaa niinkuin oli
neuvottu, ett'ei toimittaja ole tavattavissa. Mutta samassa tarttuu
käsi lukkoon. Teotori tarttuu toiselta puolelta. Molemmat vääntävät
voimiensa takaa, voitto on epätietoinen ja me seuraamme suurella
jännityksellä tapahtumien kehitystä.--»Aukase!» kähisee ääni oven
takana.--»Aukase, riivattu!» kähisee sama ääni uudelleen. Mutta
Teotori ei aukase. Kolmatta kertaa ei ääni enää kähähdäkään, vaan sen
sijaan lentää ovi auki kauhealla pamahduksella, sisään syöksyy ensin
ojennettu petolinnun koura, sitten toinen samanlainen koura, pieni
pää, piippoparta, pörrötukka ja tulta hehkuvat silmät. Hirviö parkuu,
kiljuu, syleksii ja karkaa Teotorin tukkaan, partaan, kaulukseen, ja
pienessä kammarissa syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta. Iskut,
temmellykset, käännähdykset ja pyörähdykset ovat niin nopeat, että
meidän on turha koettaakaan saada sormiamme väliin. Mutta yhtäkkiä
tekee Teotori jonkun sukkelan käsitempun ja hänen vastustajansa lentää
selälleen nahkasohvalle, samalla kun Teotori omia karvojaan pölisten
pelastuu ovesta ulos. Vaan nähdessään saaliin käsistään päässeen
joutuu hänen vainoojansa voimattoman kiukkukohtauksen valtaan, ja kuin
pahankurinen lapsi--ja lapsihan hän oikeastaan olikin--heitäkse hän
sohvalle pitkäkseen ja alkaa potkia jaloillaan, potkii rikki sohvan
selustimen, särkee tuolin ulkomaanosaston toimittajan alta, kaataa
kerta romauksella koko toimituspöydän, josta paperit ja kirjat
lentävät hajalleen ja muste vuotaa lattiata pitkin. Mutta nyt on
tullut meidän vuoromme, me tartumme villikkoa niskaan ja ohjaamme
hänet ulos, jonne hän nyt siivosti lähteekin, saatuaan sydämmensä
puretuksi.

Mutta mistä on Sipi niin silmittömästi suuttunut? Sen hän selittää
huomenna tullessaan katuvaisena tekoaan anteeksi pyytämään. Hänen
kirjoituksensa olisi pitänyt panna pääartikkelin paikalle, tai ainakin
olla sitä varustamatta häntä halventavalla esipuheella.

Teotori antoi tietysti anteeksi ja lisäsi tähän lahjaansa
kymmenmarkkasen pyydettyä tekijäpalkkiota, kuitenkin sillä
pisteliäällä huomautuksella, ett'ei hän tule /lehteä/ velkomaan
maksetusta summasta.



IV


»SUUREN SUOMALAISEN PÄÄTOIMITTAJA.

»Päivälehti», n:o 267, 16 p:nä marraskuuta 1893.


Saammehan me sanomalehtimiehet tehdä pientä pilaa toisistamme, mutta
me sen kuitenkin kaikista parhaiten tiedämme, mitkä vastukset meillä
on voitettavina ja kuinka työmme on vaivaloista ja kiittämätöntä.
Sanomalehden päätoimittajan asema on melkein kuin teatterin johtajan.
Koko koneisto, koko tuo loistava aparaatti, joka yleisön silmiä
häikäsee, on tavallisesti yhden miehen miettimä ja järjestämä, mutta
kun yleisö taputtaa käsiään ja huutaa hyvä-huutoja näyttelijöille tai
kirjailijoille, unohtuu melkein säännöllisesti se mies, jonka ansio on
suurin. Ei muisteta, että ne, jotka saavat näyttämöllä esiintyä,
taikka käyttävät päätoimittajan hiellä ja vaivalla vuosikausia
hoitamaa lehteä lahjojensa ja mielipiteittensä esille tuomiseksi, ovat
tulleet siihen tilaisuuteen ainoastaan siten, että on ollut se sitkeä
mies, joka heitä kaikkia n.s. on selässään kantanut ja joka on
tarjonnut niskansa heidän astinlaudakseen. Teatterin johtaja on vielä
vähän onnellisemmassa asemassa kuin sanomalehtimies, hän saattaa
silloin tällöin tulla esiin huudetuksi ja saada siis edes rahtusenkaan
sitä julkista tunnustusta osakseen, joka kuitenkin kaikille
kuolevaisille on niin tervetullut.

Mutta missä saisi sanomalehtimies tällaisen tunnustuksen? Omassa
lehdessäänkö? Kiittäköön onneaan, jos ei häntä painolain nojalla aivan
usein vaadita julkaisemaan hänen kimppuunsa käypiä kirjoituksia, jos
ei häntä pakoteta painattamaan oikeuden päätöksiä painojutuissa,
joissa hän on sattunut joutumaan tappiolle! Muissa lehdissäkö? Milloin
olette nähneet, että edes samanmielinenkään sanomalehti, puhumattakaan
toiseen leiriin tai puolueryhmään kuuluvista, olisi antanut
virkaveljelleen mitään mieskohtaista tunnustusta. Sopii katsoa onnen
sattumaksi, jos sanomalehtimies elää esim. viidenkymmenen ikään ja
hänen ystäviensä ja hänen lehtensä suosijain päähän pistää viettää
joku pieni juhlanen hänen kunniakseen.

Nämä mietteet ovat johtuneet mieleeni ajatellessani mitä kiitosta
»Suuren Suomalaisen» toimittaja on saanut kaikesta siitä työstä, jota
hän asiansa hyväksi on vuosikausien kuluessa suorittanut.

Varsinaisena kirjailijana hänen merkityksensä ei, niinkuin ennen jo
olen huomauttanut, liene ollut aivan suuri. Mutta lehtensä luojana,
sen johtajana ja kannattajana oli hänen elämäntyönsä arvokkaimpia
semmoisten töiden joukossa.

Kun työt toimistossa joksikuksi hetkeksi olivat loppuneet, kertoi hän
siitä minullekin hiukkasen. Hyvin ymmärrettävällä tyytyväisyyden
tunteella katseli hän ympäristöön, joka, vaikkakin vaatimaton
nykyisiin oloihin nähden, oli kuin tehdasliikettä nurkkasuutarin
työhön nähden, kun muistaa, millaista se oli lehteä alotettaessa
ollut.

Päätoimittaja oli näet siihen aikaan paitse paria kolmea latojaa ainoa
varsinainen työmies lehdessään. Hän oli päätoimittaja ja
aputoimittaja, referentti ja ulkomaanosaston toimittaja, sai itse
suomentaa novellit ja lukea korrehtuurin, oli taloudenhoitaja,
ilmoitusten vastaanottaja ja konttorineiti. Sama huone oli sekä
toimituksen että konttorin. Ja palkka siitä kaikesta? Sitä en koskaan
tullut kysyneeksi, mutta minun on syytä otaksua, että siinä summassa
numerot jäivät katselemaan jälelleen päin ja että se, mikä puuttui
nollia, sen sai asian innostama mielikuvitus lisätä omasta
varastostaan. Ja moni kansallinen työ se on tainnut saadakin leikata
kuponkejaan tällaisen pääoman koroista!

Mutta ei se minusta kuitenkaan tuntunut niin kunnioitusta herättävältä
kuin eräs toinen seikka: tuo äsken mainitsemani sanomalehtimiehen
asema.

Oli kai sitä jo siihen aikaan kulunut kymmenkunta vuotta siitä kuin
»Suuren Suomalaisen» toimittaja astui toimeensa. Olinhan minäkin
lehteä ahkerasti lukenut ainakin viisi vuotta, mutta jos joku olisi
kysynyt, kuka lehteä toimitti, niin olisin vastannut: »Toimitus». Se
oli näet »Toimitus», joka allekirjoitti tilausilmoitukset eikä
kenenkään yksityisen nimeä näkynyt ensi sivulla, artikkeleissä oli
harvoin mitään nimimerkkiä, mutta jos joskus olikin, oli se jonkun
toisen kuin toimittajan, jonkun tunnetun suuruuden, jonka takaa
pientä, jokapäiväisen työn tekijää ei näkynyt. Kun puolue
julkisuudessa esiintyi, kun sen huomattuja miehiä huudettiin esille
ja kiitoksella ja kunnialla mainittiin, ei Teotoria koskaan mainittu.
Hän istui pöytänsä ääressä ja teki näkymätöntä työtään, hän
revideerasi lehteään ja laitteli sitä painokuntoon, uhraten aikansa
siihen niin kokonaan, että kieltäysi vastaanottamasta tarjottuja
valtiopäivämiestoimiakin. Tuo pieni, välistä kärtyisä ja hermostunut
herra, hän oli siis se sitkeä puolueen selkäranka, joka kannatti sen
päätkin. Sillä mitä olisi puolue ollut ilman äänenkannattajaansa?

Rakkaus lehteensä näytti olevan hänen ainoa intohimonsa. Eikä se kumma
olekaan, kun muistaa, että lehti pienestä nenäliinasta oli hänen
silmäinsä alla kasvanut koko suureksi lakanaksi. Ja kasvanut
kaikellaisten vastusten, vaarainkin uhatessa. Monta kertaa oli hän
luullut tämän lapsensa kuolintautia sairastavan. Ainakin muut sitä
luulottelivat ja päivittelivät. Vaan hän ei menettänyt toivoaan. Hän
vähensi menoja, oli varovainen lehteä laajentaissaan, kiristi omaa ja
lehtensä suolivyötä, sai jotakuinkin tulot ja menot sopimaan
päällekkäin ja näki sitten vähitellen menettelynsä oikeaksi. Siitä hän
puhui välistä, puolusti taktiikkaansa ja sanoi välittämättä kestävänsä
kaikki moitteet, joita alkoi jo siihenkin aikaan kuulua. En siihen
aikaan oikein ymmärtänyt tuota hänen rakkauttaan sanomalehteensä.
Olihan hänen toimensa minusta »virka kuin virka», jonka olisi pitänyt
voida kaipauksetta vaihtaa johonkin parempaan, jos sellainen olisi
ollut tarjona. Sitten, kun itsekin vähän olen tämmöistä työtä
koettanut, tiedän, että voimakkaimpia sanomalehtimiehen tunteita on
hänen kiintymisensä siihen lehteen, jonka hän on luonut ja nostanut
jaloilleen.

Näistä ynnä muista samantapaisista asioista keskustellessamme innostui
Teotori välistä puhumaan tulevaisuudenkin toiveistaan. Silloin tuo
kuivan proosan mies tuli runoilijaksi. Hänen mielikuvituksensa alkoi
liihoitella suurissa kuusi- ja kahdeksanpalstaisissa numeroissa, hän
näki lehden oman rakennuksen kohoavan silmäinsä edessä, näki pitkän
rivin huoneita, joissa kymmenet kynät yht'aikaa tekivät
kuumeentapaista työtä, näki kansan parhaat tulevat kirjailijat
kantavan käsikirjoituksia »Suuren Suomalaisen» toimistoon, näki suuret
vararahastot kasvavan vastaisten kilpailijain varalle--eikä hän siinä
liene aivan suuresti erehtynytkään. Minä en ole enää hänen lehtensä
ihailijoita. Mutta kun ajattelen, että hänen haaveensa olisivat olleet
turhat, niin täytyy kuitenkin tunnustaa, että se Teotorin itsensä
vuoksi olisi minua säälittänyt.



V


MITÄ »SUURI SUOMALAINEN» SISÄLSI.

»Päivälehti», n:o 275, 25 p:nä marraskuuta 1893.


Kun selailee sen aikuisia »Suuren Suomalaisen» numeroita ja vertailee
niiden kokoa ja sisältöä nykyisiin suomenkielisiin sanomalehtiin, niin
täytyy kummastellen kysyä, onko todellakin mahdollista, että aika on
siihen määrin tälläkin alalla edistynyt kuin mitä se on tehnyt. Harva
se maaseutulehti, joka ei nyt näyttäisi vilkkaammin ja keveämmin
toimitetulta kuin pääkaupungin sen aikuinen suurin suomalainen
sanomalehti.

Ensiksikin jo pelkkään ulkomuotoon nähden. Vaikka saattaa olla
erimieliä siitä, kumpi on parempi, vaikuttaa minun mielestäni
kuitenkin hauskasti sellainen lehti, jossa on paljon ilmoituksia ja
jossa ilmoitukset alkavat ensi sivulta. Suurin osa lukijoista ei kyllä
katsahdakkaan ilmoituksiin, mutta sittenkin hän kaipaisi ilmoituksia,
jos niitä ei olisi. Se on sama vaikutus, jonka tuntee, kun menee
johonkin juhlatilaisuuteen. Jos ei väkeä seiso portin ulkopuolella ja
tungeskele käytävissä, vaan molemmat ovat tyhjät, saa olla varma
siitä, että sisässäkin on vähän väkeä. Vaan jos juhlasalin edustalla
seisoo pitkät rivit ajureita odottamassa, jos sanomalehtien myyjät ja
kaikellaiset pikkukauppiaat kovalla äänellä kuuluttavat tavaroitaan
ohikulkeville, niin syntyy heti se tunne, että sali on väkeä täynnä ja
että siellä tarjotaan sellaista, jota kannattaa kuunnella, ja niin
tekee mieli mennä sisään.

Toisestakin syystä tervehtii sanomalehden ystävä mielihyvällä lehtensä
lisääntyviä ilmoituspalstoja. Hän tietää, että tulot perustuvat
melkein yksinomaan ilmoituksiin ja että kuta suuremmat ne ovat, sitä
enemmän ja sitä parempaa lukemista lehti voi tarjota. »Suuri
Suomalainen» ei siihen aikaan sisältänyt ilmoituksia kuin vähäisen
murtoman siitä, mitä suomalaisissa lehdissä nyt nähdään. Ensi sivulla
niitä ei ollut ollenkaan ja hyvä jos neljäskään täyttyi. Mutta
lienevät ne kuitenkin riittäneet yhdessä tilausrahan kanssa korvaamaan
niitä kustannuksia, joita lehden painatus ja sisältö vaati.

Sisältö ei muuten liene vaatinut kovin paljoa yli sen mitä
varsinaisiin toimituspaikkoihin meni. Sillä siihen aikaan katsoivat
sekä varsinaiset että satunnaiset maaseutukirjeenvaihtajat kunniaksi,
jos saivat kyhäyksensä lehteen, ja olivat yllin kyllin palkitut, jos
heille annettiin lehti ilmaiseksi ja korvattiin postimaksut, joka ei
kuitenkaan sekään aina tapahtunut. Pääartikkeleita ei ollut paljon
sellaisia, jotka olisivat lehden kulunkiarvioita rasittaneet, novellin
kirjoittajat olivat vaatimuksissaan kohtuulliset eivätkä saaneet
sivulta enempää kuin kääntäjätkään. Kotimaisia sähkösanomia ei ollut
tapana siihen aikaan vaatia, ja jos sellainen joskus sattumalta olisi
tullutkin, olisi se ollut aivan outo ilmestys. Uutiset virastoista,
jotka nyt tulevat niin suunnattoman kalliiksi, käänsin minä
ruotsalaisista lehdistä. Ja jos minä saisin olla määräämässä, niin
kääntäisin ne vieläkin, sillä minä en todellakaan voi käsittää, mikä
tappio siitä olisi maailmalle, jos se saisi tiedon virallisista
nimityksistä tai semmoisista--päivää myöhemmin. Mutta katselkaamme
vertailun vuoksi mitä sen aikuinen suomalainen päivälehti sisälsi
nykyisiin nähden.

Kuinka vakavaa se sentään oli tuo vanha aika ja kuinka vakavia
silloiset pääkirjoitukset! Lehden ensimäinen sivu oli kuin kirkon
pääty, josta sisään astuessaan teki melkein mieli hattunsa päästä
reväistä. Pääkirjoituksessa oli harvoin mitään otsikkoa, ja jos mieli
saada sen sisällöstä aavistusta, täytyi lukea se alusta loppuun. Se
sisälsi tavallisimmasti kieliasioita, käsitteli sitä eri kannoilta,
raskaasti, harvoin pisteliäästi. Taikka keskusteltiin kouluasioista,
latinan tarpeellisuudesta, eri opinaineista y.m.s. Oli myöskin pitkiä
esitelmiä rautatierakennuksista, elinkeinoasioista, kaskenpoltosta ja
muista sellaisista, joita melkein kaikkia jatkettiin seuraavassa ja
sitä seuraavassa numerossa. Uskonnollisiakin asioita kosketeltiin,
mutta rauhallisesti ja intohimottomasti, sillä kukaan ei ollut vielä
keksinyt ruveta epäilemään tunnustuskirjain oppia. Raittius-asia ei
vielä nostanut päätäänkään ja naiskysymys oli tuntematon suuruus.
Puuttui siis melkein kaikki päivän polttavat kysymykset eivätkä
sanomalehtimiehet vielä olleet keksineet ruveta niitä itse laatimaan.

Kirjalliset kysymykset puuttuivat nekin, enkä muista, olisiko koko
sinä vuonna, kun minä olin »Suuren Suomalaisen» toimituksessa
osallisena, siinä ollut ainoatakaan kirja-arvostelua. Se ei kuitenkaan
ollut toimituksen vika, vaan kirjailijain, jotka loistivat
poissa-olollaan. Taidetta jo silloin oli ja lienee ollut
näyttelyjäkin, mutta ne olivat asioita, joiden ei katsottu suurta
suomalaista yleisöä liikuttavan. Ehkä se olikin niin, sillä eihän
taide vielä ollut tullut »kansalliseksi». Gallénista ei vielä ollut
aavistustakaan ja Järnefeltkin vasta alottelihe. Hän oli kerran
jättänyt taideyhdistyksen oppilaskilpailuun joitakuita harjoitelmia.
Maexmontan sai kuitenkin palkinnon ja Järnefeltille annettiin vaan se
naiivi tunnustus, että hänellä »on taipumusta taiteilijaksi».

Musiikki laiminlyötiin kokonaan, mutta teatteri s.o. kansallinen
teatteri oli ainoa, jota varten oli palkattu varsinainen arvostelija.
Hän kävi tavallisesti vain ensi-illoissa, ja muista näyttännöistä
kirjoitti kuka sattui. Kerran kirjoitin minäkin, mutta ei olisi
pitänyt kirjoittaa kertaakaan, sillä siitä oli hyvin ikävät
seuraukset. Siihen aikaan oli teatterissa kaksi »tähteä», jotka eivät
tahtoneet sopia samalla taivaalla paistamaan. Tähti X. oli yleisön
suosikki, tähti Y. ei ollut sitä yhtä suuressa määrin. Arvostelu pani
X:n aina ensisijaan ja Y:n toiseen. Eräänä juhlanäytäntö-iltana, kun
he molemmat esiytyivät, ei varsinainen arvostelija voinut olla
saapuvilla ja minut lähetettiin v.t:ksi. Minun päähäni pisti kerran
panna Y:kin etusijaan ja tein sen sitä suuremmalla mielihyvällä, kun
vähän vainusin, että isäntäväkeni ei olisi ollut tästä tunnustuksesta
pahoillaan. Mielenosoitukseni panin toimeen siten, että kirjoitin
melkein näin: »Sittenkun neiti X. oli esiintynyt pienellä runolla,
astui neiti Y. näyttämölle ja lausui tunnetulla etevällä ja pontevalla
tavallaan... (sen ja sen runon)... ja sai palkkioksi innokkaat
suosionosoitukset.» Tarkoittamani pistos oli nyt siinä, että kun neiti
X. mainittiin vain sivulauseessa, neiti Y:n nimi pantiin päälauseeseen
ja hänen nimensä harvennettiin. Ja pistos tuntui, siitä oli syntynyt
teatterissa seuraavana päivänä sellainen rähäkkä, sellaista itkua ja
hammasten kiristystä, ett'ei ennen vertaista. Neiti X. oli uhannut,
että jos häntä näin ylenkatseellisesti kohdellaan, hän jättää koko
kansallisen näyttämön ja menee joko ruotsalaiseen teatteriin tai
perustaa--oman seurueensa. Vaara kuitenkin sillä kertaa vältettiin
siten, että varsinainen arvostelija pesi kätensä ja että minulle ei
enää sen jälkeen uskottu arkaluontoista tehtävää.

Niinkuin ylläolevasta näkyy, ei siis sen aikuisissa lehdissä ollut
läheskään sitä mehua mikä on nykyisissä. Se oli sitä »katajaisen
kansallisuuden» aikaa ja ainoastaan harvoin oli katajassa tervaa.
Mistä se olisi leimu syntynytkään, mistä olisi saatu suuret
paloartikkeli-otsikot ja muut mielenkiihottimet! Ei niitä
kaivattukaan. Oltiin vaan tyytyväiset »vakavaan henkiseen ravintoon»
eikä kaivattu tuota »pienten tietojen» eikä viivan alusten
jälkiruokaa, jota nyt ei saa puuttua. Jos silloin tällöin saatiin joku
»kaikenlainen», ei enempää pyydetty.

Mutta väärin olisi kuitenkin sanoa, ett'ei lehdessä olisi ollut
hauskaakin lukemista. Jo silloin kirjoitettiin »Helsingin kirjeitä».
Ja silloinkun sellainen ilmaantui, oli kuin pieni juhlapäivä keskellä
viikkoa--keskiviikkona. »Matti» oli muuten sama »Matti» silloin kuin
nytkin, se sama laajasuinen, leveän leikillinen kynäniekka. Kun
kirjoitti totisesti, oli puheena avunkeräys jonkun kansallisen asian
hyväksi, etukädessä teatterin. Kun laski leikkiä, oli hampaissa
»Hämäläinen», jonka »mätäkuun oireet» olivat seisovana sukkeluutena.
Kun suuttui tai tahtoi pistää purevata pilkkaa, sai olla varma siitä,
että »Dagblad» oli jotakin »väärennellyt», »uskotellut yleisölleen»
»tunnettuun tapaansa» t.m.s. Se oli lukijoista hauskaa ottelua ja
»Matti» meistä tietysti aina piti puolensa ja muut saivat takkiinsa.
Olimme täydellisesti samaa mieltä hänen kanssaan esim. silloinkin, kun
hän ehdotti, että »Herää Suomi» otettaisiin suomalaiseksi
kansallislauluksi »Maamme»-laulun asemasta. »Matti» ei ollut
musikaalinen, mutta emme mekään. Ja kauvan me kummasteltiin sitä,
miksi »Maamme» laulua yhä vaan laulettiin.



VI

KAKSI LÄHETYSTÖÄ.

»Päivälehti», n:o 286, 8 p:nä joulukuuta 1893.


Siihen aikaan, jota nämä muistelmani tähän saakka ovat käsitelleet,
oli jonkunlainen seisauksen tai odotuksen aika. Suomalaisuus oli sekä
valtiopäivillä että sanomalehdistössä--ja muuallahan sillä ei ollut
sananvaltaa--ponnistanut ponnistettavansa. Edellisen ajan suurille
miehille oli pidetty riemu- ja hyvästijuhlat heidän töittensä
kiitokseksi, hedelmät olivat aivan kypsymäisillään ja johan oli esim.
ylioppilaskunnassa saavutettu voitto suomalaisuudelle, mutta
koulukysymys ja kieliasia eivät vielä olleet ratkaistut. Eikä ollut
vielä hallituksessakaan suomenmielisiä miehiä, muista korkeista
viroista puhumattakaan. Mutta kirves oli jo puun juurelle pantu. Pantu
useammassa kuin yhdessä suhteessa. Sillä pian ratkaistiin kouluasia ja
pian saatiin senaattiinkin suomenmielinen mies. Oli myöskin muuttunut
maan korkein hallitusmies. Uusi aika oli kaikin puolin tulossa ja
vaikkei »uusista aatteista» vielä tiedettykään, kytivät ne kuitenkin jo
mielissä. Alkoipa jo silloin tällöin kuulua niitä ääniä venäläisissä
lehdissä, jotka sitten kymmenen vuoden kuluessa kasvoivat jokapäiväiseksi
konsertiksi.

Kerron tässä muutamista ilmiöistä, jotka jossain suhteessa ovat tätä
väli-aikaa kuvaavia.

Alussa sitä vuotta, jolloin tulin »Suuren Suomalaisen» toimitukseen,
suoritettiin sen ja sen vastustajan »Helsingfors Dagbladin» välillä
omituinen kynäsota, jonka mieleen johtaminen ehkä huvittaa niitä,
jotka eivät vielä siihen aikaan seuranneet sanomalehtiä ja kotimaista
politiikkaa.

Koulu-asia ratkaistiin yht'äkkiä ja voitettiin se vastustus, jota
kansan sivistyspyrinnöille oli vuosikymmenien ketäissä pantu. Se ei
tietysti ollut mieleen »Dagbladille», jonka vuoksi tämä tapaus ja sen
yhteydessä olevat seikat olivat saatettavat niin epäedulliseen valoon
kuin mahdollista. Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kuului, että
Etelä-Hämeestä olisi tulossa lähetystö talonpoikia toivottamaan
kenraalikuvernöörille onnea venäläisen uuden vuoden päivänä ja samalla
kiittämään häntä koulu-asian onnellisesta ratkaisusta. H.D. kertoi
tämän uutisen suuritekoisessa pääartikkelissa ja otti sitä omalta
kannaltaan valaistakseen. Kun kielikysymys koulu-asiassa oli myöskin
latinakysymys, kysyi lehti pisteliäästi, olivatko lähetystön jäsenet
niin selvillä latinan ihmeitä tekevästä vaikutuksesta, että he
lähtivät liikkeelle kiittämään kenraalikuvernööriä sen vaaran
onnellisesta torjumisesta, josta latinan opetus nyt oli pelastunut?
Mutta jos ei siitä ollut tarkoitus kiittää, niin mistä sitten?
Siitäkö, että kun hallitus muka oli asiata niin viivyttänyt,
kenraalikuvernööri oli ajoissa joutunut hätään? Ja siitäkö, että hänen
ylhäisyytensä oli ehdottanut, että jos senaatin ehdottamat
latinattomat pohjakoulut saataisiin aikaan, venäjänkieli sen sijaan
tulisi ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi? Lehden mielestä oli kuitenkin
sekä senaatti että kenraalikuvernööri ehdottanut uusia suomalaisia
kouluja. Sentähden ei kenraalikuvernöörin kiittäminen ollut ollenkaan
paikallaan, koska sen kautta tulisi näyttämään siltä kuin olisi jotain
saatu aikaan senaatin tahtoa vastaan.

Lieneekö lähetystöllä alussa ollut niitä tarkoituksia, joista H.D. oli
tietävinään, eivät ne ainakaan tulleet näkyviin, sittenkun lähetystö
saapui. »Suuri Suomalainen» vastasi kuitenkin hyvin ankarasti heidän
puolestaan. Parissa kirjoituksessa löylytti se aika tavalla
vastustajaansa ja huomautti m.m. siitä omituisuudesta, että H D. näkyy
katsovan jokaista kiitollisuuden osoitusta hallitukselle loukkaukseksi
senaattia kohtaan. Eikä ollutkaan kuulema muuta tarkoitusta kuin antaa
adressi keisarille, kenraalikuvernöörin osallisuudesta koulu-asian
ratkaisemiseen ei siinä ollut mitään mainittu.

Lähetystö, joka tietääkseni on ainoa laatuaan--ei sellaisia ole
ainakaan sittemmin kuulunut liikkuviksi--tulikin ja jätti paperinsa
kenraalikuvernöörin kansliaan, koska hänen ylh. terveydellisistä
syistä oli estetty sitä vastaanottamasta. Mutta »Suuressa
Suomalaisessa» kerrottiin sitten, että sen Helsingin asemalle
saapuessa oli ollut urkkijoita, jotka olivat tiedustelleet niiden
miesten nimiä, jotka siihen kuuluivat. Lienevätkö saaneet ne selville,
en tiedä, mutta ei niitä ainakaan julkisuudessa näkynyt mainittuina.

Oli samana talvena toinenkin omituinen lähetystö tänne tulossa, vaikka
se saatiin ajoissa estetyksi. Se on kenties hullunkurisimpia ilmiöitä
meidän julkisen elämämme taivaalla. Oli silloin valtiopäivät täällä
istumassa ja niiden ratkaistavana oli tuo paljon mieliä kiihottanut
kysymys Ouluun rakennettavan rautatien suunnasta. Kuten tunnettu
voittivat rantaradan puolustajat ja Kuopion rautatien tahtojat
joutuivat tappiolle. Olisi epäilemättä niillä, jotka siihen aikaan
olivat osallisina näiden asiain ratkaisemisessa, monta kuvaavaa juttua
kerrottavana sen aikuisista valtiopäivä-interiööreistä. On ainakin
yksi tullut minunkin tietooni. Niinpä kerrotaan muutamasta Etelä-Savon
edusmiehestä, että hän äänesti--Oulun rataa. Millä perusteella? Hän
oli ensikertalainen, ja herrain päiville lähtiessään hyvin huolissaan
siitä, miten olla, kuin eleä. Meni sitten ennen lähtöään kysymään
neuvoja rovastiltaan. Rovasti tiesi neuvon: »Kyllä sinä siellä toimeen
tulet», lohdutti hän, »kun kuuntelet sitä miestä, joka kaikki tietää.
Mene aina Meurmanin luo, kysy häneltä ja tee niinkuin hän
käskee.»--»Kiitoksia, herra rovasti, kyllä minä koetan parastani.»
Tuli sitten rautatie-asia säätyyn. Oli paha pulma edessä, kun säädyssä
lausuttiin niin monenlaisia mielipiteitä, että aivan saattoi mennä pää
pyörälle. Mutta Savon mies teki niinkuin teki Meurman: äänesti Oulun
rataa.

Hän oli siis oikea esikuva, »Meurmannin miehestä.» Mutta Savon suuri
kansa ei ollut ainakaan siihen aikaan vielä tyytyväinen tällaisiin
»Meurmannin miehiin» eikä yleensäkään koko eduskuntaan. Kun rautatie
oli mennyt sivu Kuopion ja sillirata päätetty rakennettavaksi ennen
rittelirataa, joutuivat savolaisten vilkkaat veret kuohuksiin. Ja mitä
he tekivät? Kuuluttivat suuren kokouksen Kuopioon, johon saapui kaikki
paikkakunnan johtavat miehet, jopa läänin kuvernöörikin. Ja tässä
kokouksessa päättää pätkäytettiin, että lähetystö on pantava toimeen
pyytämään ylimääräisiä valtiopäiviä. Näiden valtiopäiväin
päätettäväksi esitettäisiin vaan yksi ainoa asia--Savonrata.

Olivat ne aikoja nekin! Eikä siitä ole kulunut kuin kymmenkunta
vuotta. Mutta saivat ne silloin kunniansa kuulla nuo paikkakuntansa
parasta harrastavat Savon miehet. »Suuri Suomalainenkin» antoi heille
niin, että paikat paukkui. Se lähetystö ei saapunut Helsinkiin, mutta
kolmen vuoden päästä päätettiin Savon rata rakennettavaksi.

Suurin valtiollinen tapaus tuolta vuodelta oli epäilemättä uusien
senaattorien nimitys. Eikä ainoastaan siltä kannalta katsottuna, että
hallitukseen tuli suomalaisen puolueen johtaja, mutta niihin
periaatteihin nähden, joiden luultiin vaikuttaneen näissä
nimityksissä. Nimitetyt miehet olivat näet herättäneet huomiota
etupäässä kansan edusmiehinä. Oltiinhan sitä siis hyvällä alulla saada
käytäntöön parlamenttaarisia periaatteita ja miks'ei myöskin
vastuunalaisia ministeristöjä. Vaan vaikka tästä iloittiin, ei,
omituista kyllä, kuitenkaan osattu irtautua omista puoluenäkökannoista.
H.D. oli hyvin kylmä ja äreä sitä suomalaisen puolueen miestä kohtaan,
joka kahden ruotsinmielisen mukana oli tullut hallitukseen. Hän ei muka
ole tarpeeksi maltillinen, ei osaa erottaa koko isänmaan hyötyä
puolueensa eduista. »Suuri Suomalainen» puolestaan ei sekään salannut
ajatuksiaan vastapuolueen miehistä.

Mutta vielä edemmä meni eräs maaseutulehti. Nimityksien edellä
liikkuvien huhujen johdosta kirjoitti se seuraavan valituksen, jonka
S. S. julkaisi: »Toivomme, ett' eivät nuo huhut puhu totta. Sillä
silloin taas menisi Suomen kansa epäluottamuksessa tulevaisuutta
kohti, joka hiljakkoin jo sarasti kirkkaana aamukoina, kun kerrottiin
että muutamia tosisuomenmielisiä miehiä tulisi hallitukseen
kutsuttavaksi. Oi, jospa tämän suomalaisen kansan mielialan ja
alammaiset toiveet H.K. Majesteettinsa likeisimmät neuvonantajat jalon
Hallitsijan eteen kantaisivat! Siitä vuotaisi maallemme runsas onni ja
siunaus.»

Ei silloin nähty erittäin kauvas. Nyt ei ainakaan enää pidettäisi
sillä niin suurta väliä, mihin puolueeseen kotimaiset hallitusmiehet
kuuluisivat, kunhan vaan olisivat kotimaisia.



VII


SANOMALEHTIMIES AATTEIDEN PALVELUKSESSA.

»Päivälehti», n:o 293, 16 p:nä joulukuuta 1893.


Sanomalehtimiehiä enemmän pelätään kuin rakastetaan. Hyvin usein
kuulee heistä sanottavan niinkuin jostain välttämättömästä pahasta:
»Niin, no, ne sanomalehtimiehet...» Syyt siihen ovat moninaiset.
Virkansa puolesta tulee sanomalehtimies monta kertaa kolahuttaneeksi
kovastikin niiden aatteiden ja asiain puolesta, joiden hyväksi hän
taistelee. Usein täytyy hänen olla säälimättömämpi kuin tuomarin,
vaikka sydäntä kirveleekin. Usein on hänen valtansa hyvinkin rajaton
ja väärinhän olisi sanoa, ett'ei hän sitä joskus väärinkin käyttäisi,
tai ainakin tulisi tietämättään niin tekemään. Taistelun touhinassa
sitäpaitse luonto karkiaa ja sydämmen ja tunteiden hienoimmat säikeet
katkeilevat. Sekin lienee osaksi syynä siihen, että sanomalehtimiehiä,
niinkuin sanoin, enemmän pelätään kuin rakastetaan. Tiedetään, että
tunne harvoin voi tulla kuuloon heidän samoin kuin niin monenlaisessa
muussakin julkisessa toiminnassa, jos kerran kylmä järki on toista
mieltä.

Kylmä järki!--Sitä valitettavasti täytyy sanomalehtimiehen totella
useamminkin kuin itse tahtoisi. Mutta sen viljeleminen taas kehittää
skeptisismiä eli kaiken epäilyä tai muodostaa luonteen arvostelevaksi
ja ivalliseksi.

Mutta kuinka voisi oikeastaan muuten ollakaan, kun muistaa, mitä
kaikkea yleisö ja lukijakunta vaatii äänenkannattajaltaan. Se ei vaadi
siltä ainoastaan selkoa kaikesta siitä, mikä sitä milloinkin huvittaa,
mutta myöskin kaikkien niiden aatteiden ajamista, joihin se sattumalta
innostuu. Niin on varsinkin pienessä maassa, jossa kaikki aatesuunnat,
kansan kerrokset ja ikäluokat eivät jaksa omaa äänitorvea ylläpitää ja
jossa sanomalehtien täytyy niin paljon kuin mahdollista koettaa
tyydyttää kaikkia näitä eri suuntia.

Siihen aikaan, kun aloin työskennellä »Suuren Suomalaisen»
toimituksessa, eivät nuo n.k. uudet aatteet vielä olleet päässeet
päiväjärjestykseen eivätkä niiden ajajat vielä olleet seuroiksi
ryhmittyneet. Kokouksia ei ollut hetikään niin paljon kuin tätä nykyä,
jolloin niitä on useampia joka ilta ja jolloin niistä täytyy kaikista
kertoa. Mutta pian niitä alkoi ilmestyä sekä aatteita että kokouksia.

Ensiksikin tuli naiskysymys ja vaati yleistä huomiota osakseen. Sen
ajajat pitivät kokouksia ja lausuivat mielipiteitä. Heidän intonsa oli
heidän asiansa nuoruuden intoa ja heidän puheensa sitä hehkui. Siihen
saakka oli maailma mennyt niin ja näin, retustellut hitaasti mutta
varmasti--turmiotaan kohti. Mutta nyt se oli siitä pelastettava, sen
kulku käännettävä uusiin suuntiin ja käännettävä tuossa tuokiossa.
Naislyseo, tyttöjen latinan luku, neitosten pääseminen yliopistoon
--niistä olisi alotettava yhteiskunnan pelastustyö. Sanomalehtimies
istuu velvollisuutensa mukaisesti kokouksissa ja kuuntelee, innostuu
vähä hänkin, kirjoittaa kaiken sen paperille ja toimittaa lehteensä.
Jos hän ei sitä tekisi, jos ei hänen kertomuksestaan näkyisi, että hän
ajattelee samaa kuin kokouksen enemmistö, tulvaisi jo seuraavana
päivänä oikaisuja ja vastalauseita.

Vaan tuskin on asiata valmistamaan asetettu komitea ehtinyt antaa
mietintönsä, kun sen esittämien syiden nojalla huomataankin, että
naislyseo on sopimaton ja latinan luku tarpeeton. Sitä vastoin kansan
tulevan onnen ehto on realisivistyksen levittäminen yhteiskoulujen
kautta. Ei siis muuta kuin kynä käteen ja siitä kertomaan
samanlaisella lämmöllä kuin edellisestä.

Ei sanomalehtimies kuitenkaan ole oikein ehtinyt tähän aatteeseen
perehtyä ja muodostaa siitä »kokemukseen perustettua vakaumusta»,
ruveta sen puolesta puhumaan muutenkin kuin vaan toisten lausumia
mielipiteitä kertomalla, kun näköpiiriin jo ilmaantuu uusi laiva, joka
täysin purjein laskee länsimailta Suomen rannikolle ja jota hänen
aikaansa seuratakseen täytyy olla satamassa vastaanottamassa. Se on
raittiusasia, jonka senkin kokassa kohisee uusi onni isänmaalle.
Siitäkin syntyy keskusteluita ja pidetään kokouksia, joista on
kerrottava. Ja niin sälytetään taas uusi tehtävä sanomalehtimiehen
selkään, ja voi häntä, joll'ei hän heti paikalla ota sitä perille
kuljettaakseen! Jos hän pari päivää puhuu muusta, saa hän jo
kolmantena lukea nimettömän kirjoituksen jossain toisessa lehdessä,
jossa tehdään viittauksia siitä, että hän vastustaa raittiutta siksi,
että itse rakastaa väkijuomia.

Hän nyt ei kuitenkaan vastusta raittiutta, vaikk'ei aivan
silmittömästi vihaakaan pientä tuutinkia »lauvantai-iltana saunan
jälkeen.» Mutta näinä kahtena välipäivänä hän on ollut estettynä yhtä
aatetta ajamasta siksi, että hän on ollut ajamassa toista. »Joukko
kansalaisia» on näet kuuluttanut kokouksen, johon kutsutaan kaikkia
niitä, jotka harrastavat esim. prostitutsionin poistamista ja tahtovat
pelastaa isänmaan paheiden valtaan vajoomasta. Sanomalehtimiehen on
täytynyt kiiruhtaa sinne, ja hänelle on tapahtunut se onni, että hänet
on valittu komiteaan, jonka tehtäväksi on jätetty selvitellä
siveellisyysasiaa kaikessa laajuudessaan.

Hän selvittelee sitä, koettaa perehtyä asiaan, jota ei ole tullut
ennen ajatelleeksikaan, tunkeutuu epäkohtiin, joita ei ennen ole
tiennyt olevan olemassakaan. Sillä välin hän saa kiistellä
yhteiskoulun vastustajain kanssa, kirjoittaa raittiuskirjoituksia tai
ainakin lausua olevansa samaa mieltä kuin se ja se »arvoisa
lähettäjä», puhumattakaan siitä, että hänellä aina täytyy olla ladattu
pyssy varsinaisia vastustajiaan ruotsinmielisiä varten. Sitä
tehdessään ei hän edes saa jakaa voimiaan, antamalla kullekin asialle
osansa, arvonsa. Häneltä vaaditaan, että hänen täytyy tunnustaa
jokainen asia yhtä tärkeäksi. Eikä ainoastaan niin, vaan että sen
harrastus on kaikkia muita tärkeämpi, että se on ainoa, joka voi
isänmaan pelastaa.

Hän koettaa, hän tekee parastaan, hän antaa kaikkien huutaa ja huutaa
itse mukana. Hän kasvattaa itselleen sielun jokaista asiaa varten ja
ajaa jokaista niistä koko sielullaan. Mutta kun hän sitten palaa yöllä
kotiinsa toimistosta ja arvostelee itseään ja arvostelee muita, niin
ei hän voi aivan itsestään syntyneeseen kysymykseen: »mikä paras»?
olla vastaamatta: »kaikki paras!» Mutta sehän on järjettömyyttä!
selviää hänelle. »Jos onkin, ei se ole ainakaan minun järjettömyyttäni.»
Ja niin on epäilijä ja irvistelijä hänessä valmis.

Vaan vielä hän on verrattain onnellisessa asemassa. Hän ei ole
joutunut itsensä kanssa ristiriitaan, sillä kaikki nuo »parhaat»
aatteet ja asiat soveltuvat vielä toisiinsa ja saattaa niitä rinnan
ajaa. Yksi hyvä ei näet lykkää toista hyvää luotaan. Se on: »molempi
parempi.»

Mutta yhtäkkiä saattaa tulla esille asia, joka on kaksipäinen kuin
makkara ja josta papitkin ovat erimieltä. Hänen yleisönsä jakaantuu
kahteen yhtä suureen leiriin, molemmat väittävät olevansa oikeassa ja
molemmat vaativat, että sanomalehtimiehen täytyy heille heidän
oikeuttaan jakaa.

Semmoista kollisioniasiaa ei tosin ilmaantunut vielä silloin, kun minä
olin »Suuren Suomalaisen» toimituksessa, mutta muutamia vuosia jälemmä
niitä ilmaantui useampia.

Oli ollut jo koko joukko »maaseuturähisijöitä», jotka vaativat
kaikellaista järjetöntä, tietysti isänmaan hyödyn nimessä. Vaativat
ehtoollispakon poistamista, vaativat siviiliavioliiton aikaansaamista.
Niille naurettiin, niitä pilkattiin mielettömiksi hulttioiksi ja
oltiin toiselta puolen iloiset siitä, että ainakin tuossa oli kaksi
aatetta, joiden vaunujen eteen ei toki tarvinnut väsyneen miehen
valjastautua.

Vaan kuinka kävikään? Vieri vuosi, vieri kaksi, niin jopa vuotena
kolmantena ottaa piispa ohjelmaansa ehtoollispakon poistamisen ja
piispaa vielä korkeampi ottaa ohjelmaansa siviiliavioliiton. Mutta
»Suurella Suomalaisella» ei ole asiassa mitään varmaa kantaa, jota sen
parhaat kannattajat siltä kuitenkin odottavat. Mutta en minä
ihmettelisi, jos toimittaja itsekseen hymähtäisi ivallisesti
lukiessaan molemmanpuolisia lausuntoja, joissa samaan maaliin
tähtäävät ampujat tuomitsevat toistensa pyssyjä turmiollisiksi
sota-aseiksi ja alkavat sitä osoittaakseen ampua toisiaan. Kunhan
eivät vaan minua ampuisi--mutta siitähän ei voi koskaan olla varma ja
siinä on hänen asemansa turvattomuus ja kierous, kun hän ehkä omasta
sydämmestään puolustaisi sekä ehtoollispakon poistamista että
siviiliavioliittoa.

Tämäkin ehkä vielä menettelisi, mutta tielle voi ilmaantua pahempiakin
pulmia. Hän on sanomalehtimiehenä suomenmielinen ja vastustaa
virka- ja rahavaltaa, puolustaa nais-asiaa ja raittiutta siksi, että
hän tahtoo korottaa kansaa sekä henkisesti että aineellisesti ja että
nuo kaikki asiat sitä edistävät. Mutta samalla on hänen työnsä
pyrkimistä kukkuloille, pyrkimistä valtaan, johtoon ja vaikuttavaan
asemaan, sillä ell'eivät virkamiehet ole suomenmielisiä ja
suomenkielisiä, ei suomenkielikään voi pysyä virallisena eikä
semmoisena vaikuttaa. Mutta kun hän sinne pääsee, niin näyttää maailma
ylhäältä päin katsoen jo hiukan toiselta kuin alhaalta päin.
Kansanvaltaiset harrastukset eivät kukkuloilla saavuta sitä
vastakaikua, minkä ne saavuttivat laaksossa. Mutta ne, jotka ovat
jääneet laaksoon, alkavat nurista siitä, ett'eivät he enää kuulekaan
niitä tuttuja ääniä, joilla heidän paimenensa heitä ennen houkutteli.
Sanomalehtimies, jonka pää nyt on pilvissä ja jonka kuitenkin täytyy
pitää jalkansa maassa, joutuu ristiriitaiseen asemaan. Ylhäällä vievät
tuulet tukkaa yhtäänne, alhaalla laaksossa toiset tuulet tempovat
nutun liepeitä toisaanne. Siitä syntyy ristiveto, joka on vaarallinen
ja epäterveellinen. Hän koettaa kyllä vakuuttaa, että kansanvaltaisuus
ja ylimysvaltaisuus sopivat yhteen, kun niitä vaan tahdotaan yhteen
sovittaa, että raittiusmies voi olla yhtä hyvä suomalainen kuin
viinamieskin, mutta sitä ei tietysti tuo suuri yksinkertainen yleisö
ymmärrä. Se uhkailee ja soimaa häntä uskottomuudesta entisille
aatteille.

Uskottomuudesta aatteille? Häntä, joka aina on koettanut palvella
kaikkia aatteita, uhrannut niihin voimansa, varansa ja terveytensä! Se
on kiittämätöntä, se on traagillista. Hän katkeroituu, ivahymy
ilmaantuu yhä useammin hänen huulilleen, hän muuttuu säälimättömäksi,
pistää ja iskee siinä, missä ennen siveli ja hyväili. Kaikki uudet
aatteet häntä tästälähin kyllästyttävät, hän koettaa pysyä niistä
erillään, muuttaa taistelunsa aatteiden puolesta taisteluksi aatteiden
ajajia vastaan ja käy pieneksi despootiksi. Mutta siitä on
seurauksena, että häntä enemmän pelätään kuin rakastetaan.

Niin on käynyt monen sanomalehtimiehen, se on heidän psykolooginen
kehityksensä ja sentähden ei sitä saa niin ankarasti tuomita kuin sitä
tavallisesti tuomitaan.



KUVAUKSIA SÄÄTYVALTIOPÄIVÄIN AJOILTA


PLENUM PLENORUM HUHTIKUUN 11 P:NÄ 1885.

»Kaiku», n:o 32, huhtikuun 22 p:nä 1885.


Viime lauvantai-iltana alkoi tuo kaikkien säätyjen yhteis-istunto,
joka pappien pyynnöstä ja muiden säätyjen suostumuksella pantiin
toimeen porvarissäädyn vaali-asian ratkaisemista varten.

Että tällainen uusi, meillä melkein tuntematon asia, kun kaikki maan
edusmiehet kokoontuvat yhteen huoneeseen neuvottelemaan, herättäisi
huomiota ja uteliaisuutta, ei ketään kummastuttane. Vaikka ei tuosta
mitään oikeata tulosta olisikaan, ja vaikka asiat eivät siitä
siirtyisikään sinne eikä tänne, niin olihan kuitenkin hyvä kerran
kaikkein puolueitten saada vasten naamaa toisilleen puhua, mitä
mielessä liikkuu. Olihan tilaisuus vihoviimeinkin viikingin sanoa
äärimmäiselle fennomaanille, mitä hän asioista ajattelee.

Ja ett'ei siinä sanoja säästetty, sen kai arvaa, kun kuulee, että
kielet kävivät melkein lakkaamatta kaksitoista tuntia!

Vaan mitä sitten sanottiin ja mitä siihen vastattiin? Sen sanon jo
edeltäpäin, että sitä kannikkaa on vaikea järsiä. Jos sen tekisin
jotakuinkin huolellisesti, niinkuin iso asia vaatisi, saisi »Kaiku»
ravintoa koko tämän ja tulevankin vuoden varalle. Kysymys oli
sensuksista ja korkeimmista äänimääristä, mikä puolsi 1000:nen, mikä
800:n markan sensusta; mikä 30:n mikä 20;n, mikä 10:n äänen korkeinta
määrää.

Niiden ympärillä liikkui suurissa kierroksissa keskustelukin ja
samoihin loppupäätöksiin tulivat puhujatkin, kukin kannaltaan, paitse
kaksi. Ne kaksi olivat kamariherra Taube ja Tampereen kaupungin nuori
edustaja Lauri Kivekäs. Ne ne puolustivat molemmat tuota radikaalia
periaatetta, että yksi mies yhdellä äänellä äänestäköön. Meidän
oloissa radikaali, muissa maissa jo vanha asia ja niin luonnollinen
ett'ei siellä uskottaisi, jos kerrottaisiin, ett'ei meillä siihen
suostuta.

Onnellinen se, joka sai piletin ja sijan itselleen nähdäkseen ja
kuullakseen tuota Suomen säätyjen julkista näytäntöä.
Paratiisipaikkoihin sai suurin osa tyytyä, ainoastaan muutamat
pääkaupunkilehtien kirjeenvaihtajat pääsivät alas saliin »maan isien»
joukkoon. Eivätkä paratiisipaikkojakaan ylhäällä lehterillä saaneet
kaikki, jotka niitä halusivat, ei rahallakaan, sillä maan isät eivät
rahan edestä näyttele. Ainoastaan hyvä tuttavuus itse näyttelijäin
kanssa, hellät suhteet ja semmoiset soivat mahdollisuuden sijan
saamiseen. Ja että hellät suhteet ja semmoiset olivat juuri enin
vaikuttaneet, sen näki siitä, että molemmat lehterit olivat täynnä
naisia, etupäässä kauniita, jotka kiikareineen alas katselivat, söivät
namusia--ja »ottivat osaa meidän valtiolliseen elämään».

Alhaalla salissa maamarsalkka parhallaan julisti juhlan avatuksi.
Kookas mies, komea ääni, »ritari pelvoton ja moittimaton!» Ja
sittenkun esirippu on nostettu, sitten on näyttelijäin vuoro astua
esiin. Vaan niin tapahtuu tämä näytteleminen, että kukin oman mielensä
mukaan näytelköön, omaa tekemäänsä osaa esittäköön ja omat
sanottavansa sanokoon.

»Kuka on tuo tuolla, joka puhuu?» kuiskataan lehterillä--»joka nyt
puhuu?»--Eräs hra Antell se on, yksi aatelisista, joka saa kaikista
ensiksi kunnian suunsa avata--ja niin on hänen nimensä Suomen
historian lehdille piirretty. Ei oikein kuulu, mitä hän sanoo, mutta
lopussa kuuluu hra Wreden nimi, ja niin on selvä mitä mies tahtoo. Ja
kun kohta päälle kuuluu: »förorda friherre Wredes reservation», niin
on hän kantansa sanonut, ja se on se, että »ei edistytä, ei pysytä
entisellään, vaan kuletaan vähän taapäin!»

Se loppuu siihen, mutta heti kohta alkaa salista kuulua tuttua kieltä,
suomenkieltä, joksi tulkki, tuo tunnettu ja taitava talonpoikaissäädyn
tulkkilehtori Almberg, puhujan lauseita kääntää. Kääntäjän selvä ääni
kyllä kuuluisi, mutta eihän sitä viitsi kuunnella, saahan sen
lehdistäkin lukea. Katselee häntä mieluummin salia.

On siellä ukoilla katselemista. Siellä on seinillä tavailemista
monellaista, siellä on sarvia ja on sorkkia monenvärisissä tauluissa
ja kehyksissä, mutta jokaisen kuvan alle on kirjoitettu »ketä sillä
meinataan». Ja siitä syystä kääntyvät ylöspäin monet vakaiset,
vilpittömät kasvot joka seinää tarkastellen.

Vähän alempana maamarsalkasta lepäävät huolettomina mukavilla
istuimilla muitten säätyjen puhemiehet. Eiköhän tulle illan ollen
ikävä joutilaille miehille? Vaan ne, jotka eivät joutilaina ole, ne
ovat pikakirjurit tuossa keskellä salia pöytiensä ääressä. Monta niitä
on, mutta työtä on vielä enemmän. Huomisiin lehtiin on saatava niin
monta puhetta kuin suinkin, ja kun toiset tuossa puheen loppua
paperille panevat, toiset jo hiipivät varpaillaan ulos alkupuolta
painoon jouduttamaan. Aivan tuntuu kuin jossain suuren maailman
parlamentissa.--

»Kammarherr Taube har ordet», kuuluu sanovan maamarsalkan voimakas
ääni.

»Högvälborne herr baron och landtmarskalk! Finlands höglofliga
ständer!» alkaa puhuja. Vähän epäilyttää tuo kamariherramainen
kohtelias alku. Vaan loppua puheesta, sitä ei odottaisi kamariherran
huulilta lähteneeksi. Kuuluu pieni humahdus alhaalta salista. »Hva'
sa' han?» kyselevät neitoset toisiltaan.--»Att endast en röst»!--Niin,
ainoastaan yhden äänen tahtoi se mies antaa kullekin äänivaltaiselle.
Ja tulkin kääntäessä kohoo korviini muun muassa sanat: »ja näyttää
puhujan mielestä kuin olisi herra Wreden vastalause kirjoitettu
äärimäisen oikeuston penkillä ja huokuu se semmoista konservatismia,
ett'ei se voine saada kannatusta enää missään eduskunnassa meidän
aikana».

Sitten saa professori Jaakko Forsman sananvuoron ja hän puhuu
suomeksi. Ensimäinen puhuja oli äärimäisen oikeimmiston miehiä, toinen
äärimäisen vasemmiston, tämä kolmas puhuja panee kirkon keskelle
kylää. Liekö niin sattuneet puheenvuorot, että jo alussa eri pääkannat
tulivat peräkkäin esitetyiksi vai oliko ehkä niin hiljaisuudessa
sovittu?

Vaan puhe on ruotsiksi käännettävä, sillä meidän suomalaisessa
eduskunnassa on miehiä, jotka eivät maan kieltä tajua.

Herra Felix Heikel saa puheenvuoron ja alkaa esityksensä. Se ei
huvita, tänne saakka ei oikein kuule, numeroita satelee ja sitäpaitse
alkaa löyly täällä ylhäällä kuumeta. Puhe kestää kappaleen aikaa.
Aikani minä sitä koetan kuunnella, mutta sitten lähden alas. Jos olisi
käydä katsomassa, miltä siellä käytävissä näyttää, jospa pääsisi
saliinkin pujahtamaan. Ulos lämpimään käytävään tulvaa juuri
parhaallaan musta virta suuresta salista, puhe on loppunut, sitä
käännetään ja virvoitukset alkavat kai tuntua tarpeellisilta,
koskapahan jono pakkautuu siihen huoneeseen, missä niitä on saatavana.
Minä pujahdan saliin, eikä kukaan minua estä. Tulkki on lähtenyt
paikaltaan ja koonnut ympärilleen omat ukkonsa talonpoikaissäädystä,
joille hartaasti puheen sisältöä neuvoo. Siellä täällä kurkistaa joku
aatelinenkin nenä toisten olkapäiden takaa kuullakseen, miltä
suomenkieli kuuluu.

Mutta salin viereisestä huoneesta kuuluu alituista naputuksen
hyrinätä, joka, edestakaisin kiirehtivien pikakirjurien ovea
avatessa, aina sillä kertaa selvemmin saliin tunkee. Tutun miehen
luvalla pääsen sinne pistäytymään. Useita kymmeniä naisia ja herroja
istuu siellä tulisessa työn touhussa. Toiset lukevat läpi ja
pudistelevat yhtämittaa sisään lentäviä lehtiä, joihin puhujain sanat
ovat pikakirjaimilla merkityt. Naiset istuvat ompelukoneiden näköisten
koneitten ääressä, soittavat sormillaan niissä olevia näppäimiä kuin
pianoa sen mukaan kuin toinen ääressä istuva sanelee. Ja vähä väliä
valuu kuin vaatetta tuosta koneesta liuska liuskan perästä, joihin on
painetuilla kirjaimilla puheet kirjoitettu kirjapainoon
lähetettäväksi. Ennen kuitenkin tulee kunkin puhujan lausuntonsa
tarkastaa, ja jos hän vähän kauvemmin puhuu, saattaa hän puhumasta
herettyään jo saada alkupuolen puheesta käsiinsä.

Tuota hauskaa työtä katsellessa, väliin salissa keskustelua
kuunnellessa, väliin virvoitushuoneissa viipyessä kuluu kulumistaan
aika. Puhuja puhujan perästä nousee, sanelee, istuutuu ja käännetään.
Hra Rein puhuu selvästi ja asiaan, hra Ignatius »valaisee numeroilla»
ja hra Runeberg'ille huudetaan aateliston penkeistä »bravo!», kun hän
vetelee semmoisia johtopäätöksiä, että muka talonpoikaissääty, koska
ei ole suostunut laajentamaan omaa piiriään, ei myöskään tahtone, että
vaali-oikeus porvarissäätyä varten laajennetaan. Hra Castrén nousee
maamarsalkan luvalla puhumaan ja joka mies salissa liikahtaa, monet
nousevat paikoiltaan, kiertävät puhujan kehään ja kuuntelevat
kriitillisin naamoin, mitä tuleman pitää. Ylhäältä ojentuu alas saliin
häntä kohti niin monta kiikaria kuin mitä siellä on, ja jos kussakin
niissä olisi nuoli, olisi miesparka ensi käänteessä lävistetty. Vaan
vakavasti, selvällä, kuuluvalla äänellä hän puhuu, lukee numeroita ja
niillä kantaansa todistaa. Melkeinpä voittaa numeroissa itse
numeroherrankin, hra Ignatius'en--»Hvar f-n ifrån har han sina
siffror?» mutisee nuori aatelismies viereiselleen.

Ollaan vaihteen vuoksi taas ylhäällä lehterillä. Parhaallaan puhuu
hra Kivekäs. Yleinen jännitys on sekä alhaalla salissa että täällä
ylhäällä lehterillä. Puhujan ympärille kokoontuu musta, uhkaava pilvi
ja kiikareja välkkää vastaisilta lehtereiltä alas häntä kohti. Kaiken
uneliaisuuden, joka edellisten puheiden aikana on tahtonut laskeutua
mieliin, on uteliaisuus puhaltanut näkymättömiin. Ollaan varmat siitä,
että nyt on tulivuori huipultaan puhjennut ja että se, mikä pohjalla
on tähän asti piillyt, että se sieltä on ulos syöksyvä.

Se syökseekin sieltä täyteläisen sydämmen pohjasta, rinnasta miehen,
joka on asiaansa innostunut ja antaa innostuksensa puhua. Vaan meidän
muka perin siivossa maassa pidetään innostusta miltei rikoksena.

Tänne ylös ei kuulu kaikki sanat, mutta kovin kuohu tänne kuitenkin
pärskähtelee sanoissa semmoisissa kuin: »minä en tiedä, tokko uskallan
tässä salissa, jonka seiniä koristaa keskiajan emblemit, en tiedä,
uskallanko täällä johtaa mieleen sitä maata Europassa, jossa artikkeli
ihmiskunnan oikeuksista ensi kerran julistettiin!»

Vihellystä ja jalan polkemista aateliston junkkerien penkeiltä.
Hyvä-huutoja aatelittomien! Meidän siivossa maassa ei kuitenkaan
viheltäminen ole epäparlamenttaarista, vaikka innostuminen sitä on.

Se puhujata kiihottaa ja vähän ajan perästä pärskähtää taas tänne
tähtiä kohti lause: »--keisarillinen esitys notkistaa yhden polven
rahan epäjumalan eteen, valiokunnan mietintö notkistaa molemmat polvet
tälle Jumalalle, mutta hra Wrede ja hänen miehensä heittäytyvät, kuin
itämaalaiset fetischinsä eteen, kokonaan pitkälleen tämän Jumalansa
eteen».

Hyss!--Hyvä!--Ja musta pilvi vetäytyy vähän ulommaksi seinävierille.

»Että kansan siveellinen itsetajunta, valtaan päästyään eduskunnassa,
saattaisi yhteiskunnan vaaraan, sitä ei voi pelätä eikä sitä pelkoaan
lausua muut kuin ne, jotka luulevat näkevänsä alasrepivää tarkoitusta
siinä suunnassa, joka tähän asti on kaikki voimansa alttiiksi pannut
tämän itsetajunnan saavuttamiseksi. Sitä suuntaa on etupäässä
kannattanut Suomen pappien ja talonpoikien suuri enemmistö, ja sen
kalliimpana päämaalina on ollut kansan kohottaminen henkisessä ja
siveellisessä suhteessa, se on koettanut panna sulkuja sitä
yhteiskunnan hävitystä vastaan, joka syntyy siitä, että löytyy laki,
jonka nojalla porvarit saavat kaupitella sitä viinaa, mitä
aatelismiehet polttavat!»

Yhä suurempaa melua, vihellystä ja jalkain polkemista aateliston
sivistyneiltä penkeiltä. Muistuttaa hyvin uusmaalaisten tuttuja ääniä
ylioppilaskunnan riitaisilta ajoilta. Muuten juuri tälle puhujalle
tuttuja ääniä. Mutta maamarsalkan vasara vaatii vaitioloa ja lapset
tottelevat.

Puhujakin rauhoittuu, tekee tyynesti loppuehdotuksensa ja lakkaa.

»Hyvä! Hyvä!» huudetaan puheelle, joka todellakin oli hyvä.

»Hyss! Hyss!» huudettiin toisaalta. Ja kostoksi muka ilmoittivat ne,
jotka eivät ennen ole suomenkieltä ymmärtäneet, ett'ei puhetta
tarvitse ruotsiksi kääntää, s.o. että he tällä kertaa ovat
suomenkieltä ymmärtäneet. Sillä muutahan ei liene hra Kivekäs
tahtonutkaan.

Se oli ankara pöyristys. Ja mieli-ala on kokonaan muuttunut.
Vilkkaasti, melkein kiihkoisesti vilisee sali tuolla alhaalla. On kuin
olisi kiven kalaparveen heittänyt.

Minä aavistan mitä lauseita tuonne salin perältä bufettiin menevät
viikinkiherrat laskettelevat. Tuntuu aivan kuin kuulisi sieltä:
»skamlöst! oförsynt!». Mutta sitähän ei ole viheltäminen eikä jalkain
polkeminen.

Puhuvat sitten taas Wredet, Palménit, Danielsonit ja muut. Ja ajan
ollen rauhoittuu taas kiihoittunut seurakunta ja »bravo»-huudot
lakkaavat, sittenkun niitä viimeisen puheen perästä on liitetty vähä
väliä paikkoihin, joista ei tiedä minkätähden niille »bravo»-tetaan.

Aika kuluu aamua kohti, uteliaisuus laimenee, naiset puikahtelevat
tiehensä, sittenkun ovat ottaneet osaa valtiolliseen elämään ja
jättäneet muistoksi siitä tyhjiä namuistötteröitä pitkin penkkejä ja
lattioita.

Tämän kirjoittaja pääsee nyt aivan tyhjään etupenkkiin istumaan.
Painaa leukansa vasten nyrkkejään, jotka lepäävät lehterin reunan
päällä. Katselee välinpitämättömästi alas uupuneen näköisenä
liikahtelevaa ja vähä väliä haukottelevaa eduskuntaa.

Pappien kasvoilta näkyy ikävän odotuksen merkkiä siitä, ett'ei ylkä
joudu, siunatun lopun sanansaattaja. Nuokahtelee siellä täällä jonkun
ukkosen väsynyt pää... yksitoikkoista puheen hyminää kuuluu...
kukahan lie se, joka puhuu... kovin raukaisee... ja sitten ei tämän
kirjoittajakaan enää muista mitään /plenum plenorum/'ista.

Aikain perästä tuntee hän että joku kylkeen koskettaa. Herää, hypähtää
ja ympärillä on selvä päivä...

»Di går yt alla som bäst», ilmoittaa vahtimestarin näköinen mies.

»Jahah, jahah,--onko se jo loppunut?

»Joo, se on jo loppu».

Siis pois tästä paikasta, sillä aamu koittaa.

Kadulle jouduttuani näin, että mustat parvet pyrkivät pitkin
Aleksanterinkatua kukin kotiinsa. Kotiini menen minäkin ja siihen
loppuu tämä kertomus Suomen Valtiosäätyjen toisesta julkisesta
istunnosta, joka pidettiin ritarihuoneen suuressa salissa lauvantaina
huhtikuun II pnä 1885 ja josta ei ollut mitään tulosta.

Sillä kyllä kai lukijat jo tietävät sen, ett'ei siitä mitään tulosta
ollut. Mutta eihän pitänytkään olla.



VALTIOPÄIVÄIN "JUHLALLINEN" ALJETUKSI KUULUTTAMINEN HELSINGISSÄ
TAMMIKUUN 11 P:NÄ 1888.

"Savo", tammikuun 24 p:nä 1888.


»Savo»-lehden kirjeenvaihtaja oli yksi niitä tuhansia, jotka tänään
vähää ennen k:lo II riensivät senaatintorille katsomaan ja kuulemaan,
mitenkä valtiopäivät senaatin portailta avatuksi julistetaan. Mustan
väkivirran mukana mennä touhusi hän Aleksanterinkatua pitkin
pääkaupungin keskipistettä kohti, »ottaakseen osaa valtiolliseen
elämään» ja ollakseen jo alusta alkaen läsnä.

Kaikki näkyivät olevan hommassa, kulku suunnattuna yhtäänne päin.
Tuskin ehtivät ihmiset vilkaista itseään edes puotien suuriin
peili-ikkunoihinkaan.

Yksi ainoa mies, joka ei näkynyt olevan päivän merkityksestä
milläänkään, oli muuan katulyhdyn puhdistaja yliopiston nurkalla. Hän
oli kohottanut tikapuunsa lyhtyä vasten ja hankasi tavattomalla
huolella sen laseja, antaen valtiollisten harrastusten kulkea
jalkapohjiensa alatse. Hän ei kehenkään katsahtanut, mutta kaikki
katsahtivat häneen.--

Kun tulin yliopiston nurkalle, avautui eteeni tuo joka taholta suurien
rakennusten sulkema senaatintori. Siinä seisoessa olisi tietysti
pitänyt tuntua juhlalliselta. Sillä ympäröihän minua kaikilta tahoilta
mahtavuudet. Tässä yliopisto, opin ja sivistyksen ahjo, virkamiesten
paja, edistyksen kivimuuri. Sitä vastapäätä senaatti, kotimaisen
hallituksen koti, laillisuuden ja oikeuden asuinsija. Ja näitten
välissä Nikolainkirkko, joka leveät perustuksensa painaa syvälle
maaemään ja kohottaa terävän huippunsa ylös korkeuteen.

Olisi pitänyt tuntua juhlalliselta. Mutta ulkonaiset muodot eivät aina
tee sitä vaikutusta, mikä niillä on aijottu saada aikaan. Tulee aina
ajattelemaan, että vastaavatkohan sisukset seiniä.

       *       *       *       *       *

Kansa oli jo täyttänyt senaatintorin puolilleen. Osa heitä oli
kiipeillyt Nikolainkirkon rappusillekin. Suurin osa siellä näkyi
olevan naisia; ne seisoivat puuhka edessä ja odottivat, mitä tuleman
piti. Useimmat olivat kuitenkin pysyneet maaperässä ja vetäytyneet
aivan liki senaatin rappusia, niin liki toimituspaikkaa kuin suinkin
pääsivät poliiseilta.

Mikä oli sitten se toimituspaikka ja mitä siinä toimitettiin?

Senaatin talon pääovi oli ammollaan auki ja sen mustasta kidasta kulki
kynnyksen yli tulipunainen kieli, verkavaatteesta tehty, ulos
rappusille. Sitä myöten kuului olevan määrä astua ulos hänen, joka
valtiopäivät avatuiksi juhlallisesti julistaa.

Ja häntä siinä nyt odotettiin, päivän kirkkaasti kullatessa
Nikolainkirkon ristejä. Kello oli viittä vailla II ja määrälleen k:lo
II sanottiin julistuksen tulevan tapahtumaan.

Oli siis aikaa hiukan katsella ympärilleen. Muuan komennuskunta
sotilaita ynnä soittokunta oli marssitettu senaatinhuoneen seinämälle
seisomaan. Isonlainen punapartainen sotaherra--kuului olevan kaartin
pataljoonan päällikkö Aminoff--käveli rintaman edustalla ja kilisteli
kannuksiaan. Hän »edusti».

Hänestä siirtyivät silmäni vähä väliä tuota mustaa kitaa ja tuota
tulipunaista kielekettä kohti. Kahden puolen sitä seisoi univormuun
puettuja herroja, jotka tuon tuostakin pujahtivat sisään ja taas
tulivat takaisin ulos. Ja puhuttelivat niitä naisia, jotka olivat
asettuneet molemmille puolille rappusia.

»Ovatko nuo senaattoreja ja nämä heidän naisiansa?» minä kysäsin
eräältä herralta, joka vieressäni seisoi.

Hän selitti ystävällisesti, että herrat olivat senaatin vahtimestareja
ja naiset heidän naisiansa.

»Senaattoreilla on valkeat housut, mutta vahtimestareilla on mustat.
Tuossa juuri menee muuan.»

Minä tarkastelin ja vertailin, enkä tietysti tule enää koskaan
erehtymään näin sopimattomasti. Sillä housuistaan minä heidät nyt
tunnen.

Siitä huolimatta koetin minä kuitenkin täyttää rintaani juhlallisilla
tunteilla. Oikasin selkäni, kääräsin turkkini ruumista myöten, vetäsin
tuoretta ilmaa keuhkoihini ja kuvailin mielessäni päivän merkitystä.
Nyt on se päivä, jolloin taas maan säädyt kokoontuvat keskustelemaan
ja päättämään maan ja kansan asioista. Perustuslaillisuus, se on
Suomen kansan kalliimpia oikeuksia, se antaa sille tilaisuuden itsekin
asioitaan ohjata. Kolmen vuoden kuluttua saapi taas kansa äänensä
kuuluville. Hetki on siis juhlallinen, kun valtiopäivät kuulutetaan
avatuiksi. Se hetki on aina historiallinen hetki. Tammikuun 17 päivä
on yksi Suomen historian merkkipäiviä. Nyt on se päivä. Kohta lyöpi se
hetki.

       *       *       *       *       *

Mutta ennenkun se löi, tapahtui eräs pieni seikka, joka veti kaikkien
valtiollisessa mielentilassa seisovain huomion puoleensa. Kun juuri
olin pääsemäisilläni siihen, että hetki on todellakin juhlallinen ja
päivä ylenmäärin merkillinen, kuulin takanani sävelen semmoisen, joka
Kuopion torilta oli minulle vanhastaan tuttu, mutta joka
senaatintorilla Helsingissä ja seitsemänsiä valtiopäiviä avattaessa ei
ollut ollenkaan paikallaan. Kun näin jo edeltäpäin panen vastalauseeni
ja sanon, ett'ei ollut ollenkaan paikallaan se mikä tapahtui, niin
eiväthän »savo-karjalaiset» [tarkoittaa silloista Kuopion lehteä,
»Savo-Karjala».] ystävänikään lähtene syyttämään minua juhlallisen
toimen »lokaan vetämisestä».

Asia oli lyhyesti se, että keskellä toria oli muristen, niskakarvat
pystyssä ja silmät vihan tulta suitsutellen, kaksi komeata
pääkaupungin koiraa toisiaan pitkän aikaa kierrellyt. »Mrrr...» pani
musta ja »mrrr...» pani se, joka oli karvaltaan kirjava. Mutta sitten
karkasi musta kirjavan kimppuun raivolla, jota harvoin näkee
hurtissakaan.

Vaan mitä luulette te helsinkiläisten tekevän! He hyökkäsivät riitaa
ratkaisemaan ja siitä syntyi hirmuinen hälinä. Yli torin juoksi
herroja hätään. Yksi kiskoo yhtä koiraa, toinen kiskoo toista ja eräs
virkamies takoo, itse raivostuneena, raivostuneita koiria päähän ja
kaulaan, minkä kerkiää. Millä hän takoo? Hän takoo salkkunsa terävällä
särmällä... Koirat luonnollisesti vaan kiihtyvät kiukussaan.

En tiedä, olisiko tuossa jo ennen valtiopäiväin alkua syntynyt kaksi
uutta puoluetta, jos ne vaan olisivat oikein päässeet muodostumaan.
Mutta valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi julistaminen keskeytti
kahakan.

Sillä juuri kun kello on ryhtynyt yhtätoista lyömään, syöksee mustasta
kidasta punaista kielekettä myöten ulos rappusille senaatt... ei,
vahtimestari, ja antaa kädellään merkin sille punapartaiselle
sotaherralle. Sotaherra oikasekse, sanoo muutamia venäläisiä sanoja ja
fanfaari ryöpsähtää kaartilaisten torvien suista. Sen soidessa astuu
ulos rappusille (vahtimestarien ja heidän naistensa muodostaman
käytävän keskitse) eräs herra. Päällä on hänellä turkki, päässä
kolmikulmainen lakki ja kädessä kirja.

Hän avaa kirjan, rupeaa siitä lukemaan ja valtiopäiväin juhlallinen
avatuksi julistaminen on alkanut.

Sitä ei kuitenkaan tiedä siitä, mitä hän siinä sanoo, vaan se pitää
arvata siitä, että hän siinä seisoo. Hän puhuu niin hiljaisella
äänellä, että en ainakaan minä voi vielä tällä hetkelläkään varmasti
vakuuttaa, julistiko hän valtiopäivät avatuiksi vai sulkiko hän jo ne
samalla. Sen tietävät ainoataan vahtimestarit ja heidän naisensa.

Molemmilla kielillä kuului hän lukeneen H. Keis. Majesteettinsa
valtiopäiväkutsumuksen ja molemmat kielet olivat silloin täydellisessä
tasa-arvossa ainakin siihen nähden, että molempia kuului yhtä /vähän/.
Kerrotaan hänen samassa myöskin antaneen alhaalla seisoville
valtiosäädyille kehoituksen, että määrätyillä paikoilla ilmoittaisivat
itsensä nimenkirjoitusta ja valtakirjainsa esille antamista varten.
Mutta umpipohjukkaan siinä joutuisivat maan säädyt, jos eivät muusta
ilmoituksesta tietäisi.

Samalla tavalla on sama mies aina ennenkin kuuluttanut valtiopäivät
avatuiksi. Saattaa sanoa, ett'ei valtiopäiviä meillä ole moneen aikaan
kuultu avattavan. Auvenneet ne nyt kuitenkin ovat.

Mutta mikä mahtava vaikutus siitä olisi ollut, jos sillä sijalla olisi
seisonut isoääninen mies! Pontevasti ja voimakkaasti, niin että
kiviseinissä olisi kajahdellut, olisi hänen pitänyt sanottavansa
sanoa. Niin että vieras, muukalainenkin, olisi saanut tietää, että
tänäpänä alkavat Suomen Suuriruhtinaanmaan Seitsemännet Valtiopäivät.
Mutta nyt tapahtui koko toimitus kuiskuttamalla, ikäänkuin olisi
tahdottu sitä kuultavaksi niin vähän matkan päähän kuin suinkin.

Merkiksi siitä, että nyt hän on lopettanut ja että nyt saavat muut
alkaa, kääntyi heikkoääninen herra sen usein mainitun sotaherran
puoleen. Tämä sanoi taas jotakin venäjäksi, asettui rintamaan,
kiidätti kaksi sormea lakkinsa lippaan, jäykisti kasvonsa, jännitti
silmänsä ja keisarin hymnin sävelet kajahtivat. Päät paljastuivat ja
taampana alkoi kuulua kova hurraahuuto, jota kesti koko sen ajan kuin
soittoakin. Hymni vaihtui »Maamme»-lauluksi, ja kun torvet vaikenivat,
peittyivät päätkin. Kuuluttaja teki lyhyen kumarruksen kansalle ja
katosi sitä punaista kieltä myöten siihen mustaan kitaan. Taaskin
seisoivat vahtimestarit ja heidän naisensa käytävän kahden puolen.
Sotaherra komensi komppaniansa liikkeelle ja marssinsävelten soidessa
lähti väkijoukko valumaan takaisin niitä teitä, joita tullutkin oli.

Ja niin oli valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi kuuluttaminen
tapahtunut.



VALTIOPÄIVÄTANSSIAISET MAANANTAINA TAMMIK. 23 P:NÄ 1885.

»Savo», tammikuun 31 p:nä 1888.


Teidän kirjeenvaihtajanne, arvoisa »Savon» lukijakunta, oli eilen
illalla Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Aleksanteri III:n vieraana.
Te voitte kuvailla paremmin kuin hän sen selittää, kuinka ylpeä hän
oli ja on vieläkin tästä kunniasta. Ajatelkaas, että hän eräänä
päivänä saa näin kuuluvan kutsumakirjeen, joka oli (siltä varalta kai,
että jos hän ei yhtä kieltä ymmärrä, niin tottahan toista) kolmella
kielellä kirjoitettu, nimittäin ruotsiksi, venäjäksi ja suomeksi:

/»Valtiopäiväin juhlallisen avaamisen johdosta annetaan Hänen
Keisarillisen Majesteettinsa Korkeassa nimessä, sunnuntaina 22 (10
p:nä tammikuuta) k:lo 9 j.pp. Tanssipidot Keisarillisessa Linnassa
Helsingissä, joihin tämän kautta pyydetään tulemaan (se ja se, tällä
kertaa »Savon» kirjeenvaihtaja).»/

Että teidän nöyrin palvelijanne tunsi itsensä vähintäinkin
valtiopäivämiehen arvoiseksi, sitä ei teille tietysti tarvitse
sanoakaan. Hän käänteli ja katseli tuota isoa paksua paperia, tutki
siihen painettua vaakunaa ja kultaisia kaiteita. Sitten pani hän sen
pöydälle eteensä, huusi palvelijan sisään ja varotti häntä moneen
kertaan siitä, ett'ei hän millään muotoa saa sitä rasvasilla
hyppysillä nykiä... jos tahtoo sitä nähdä tai muille näyttää, täytyy
kurkalta katsoa.

Heti kohta hän lähti, teidän kirjeenvaihtajanne, hankkimaan itselleen
juhlavaatteita. Virallisista lehdistä oli hän lukenut määräyksen,
että naisten tulee olla puettuina vaaleaan tanssiaispukuun, sotilasten
ja siviilivirkamiesten sekä ritariston ja aatelin jäsenten
juhlaunivormuun ja muitten »kutsuttuin herrain siviliin
juhlavaatteihin». »Savon» kirjeenvaihtaja luki itsensä »muitten
herrain» luokkaan kuuluvaksi. Siis frakki, valkeat hansikkaat, pysty
kaulus ja sen ympärille valkoinen huivi, jonka muoti määrää niin
pieneksi kuin suinkin. Ja näiden lisäksi tulee vielä olla varustettuna
sellaisella korkealla silkkilakilla, jonka saattaa rutistaa niin
littuun, että se on litteä kuin lautanen.

Näillä vehkeillä varustettuna lähtee hän sitten sunnuntai-iltana
matkalle, astuu ulos kadulle ja viheltää ajurin.

/»Ajakaa Keisarilliseen Linnaan!»/

Hänen äänessään on jotain mahtavaa ja itsetietoista. Tajunneeko tuo
ajuri edes, mimmoinen kunnia hänelle tapahtuu, kun saa kyyditä
semmoista miestä, joka ajaa Keisarilliseen linnaan? Käsittäneekö hän
mitä merkitsee se, että saapi seisottaa hevosensa Hänen Majesteettinsa
palatsin rappujen eteen?

Kun kirjeenvaihtajanne saapui määräpaikkaan, huomasi hän kuitenkin,
ett'ei hänen rekensä päässytkään toivotuille perille. Linnan piha oli
niin täynnä edestakaisin ajavia vaunuvaljakoita, että hänen täytyi
seisottaa kauvas kadulle ja pujotellaita parhaan taitonsa mukaan
pakkasessa kitisevien vaununpyöräin ja pärskyvien orhitten turpain
välitse.

Pääsi hän kuin paasikin etehiseen. Mutta siellä tuli hänelle vähä
niinkuin hätä. Sillä sen minä sanon, ett'ei ole mikään leikin asia
saapua Suuriruhtinaan pitoihin. Kuinka olla? Eikö jotain ole
epäkunnossa? Ehkä kaulus on vinossa? Kenties on turkista tarttunut
karvoja selkään? Ovatko hansikkaat vedettävät molempiin käsiin?
Kainalossako vai kädessä on hattulautanen kannettava?--»Tee aivan
niinkuin muut tekevät», neuvoi minua eräs ystävä, »täällä tekee
jokainen samalla tavalla kuin jokainen toinenkin».

No, jos täällä ei sen suurempia temppuja tarvitse, ajattelin minä, ja
valitsin siis esikuvakseni lähimäisen herran. Hänellä oli vasen käsi
hansikkaassa, mutta oikea käsi /ei ollut/. Hattu oli hänellä
kainalossa ja siellä oli minunkin hattuni. Nyt lähtee hän liikkeelle
etehisestä ja minä seuraan häntä kuin salapoliisi. Me kohoamme ylös
rappusia. Ympärillämme tungeskelee kullan kiiltäviä herroja, minä näen
kaljuja päitä ja kaljuja olkapäitä. Sähkövalo huikasee silmiäni, kun
katsahdan sivulleni, niinkuin minun edeskäypänikin tekee. Allani
tunnen minä pehmoset matot, jotka tekevät sen, ett'ei kuule askelien
ääntä ollenkaan, vaikka satamääriin nouseva ihmisjono astuu rappu
rapulta toiseen kerrokseen. En kuule muuta kuin hiljaista hyrinää.
Ehkä tuntuu puhe kuiskutukselta sentähden, että kahden puolen rappuja
kasvava kukkaismetsä tukahduttaa äänen. Joskus vain kilahtaa kannus
niinkuin paksussa heinikossa.

Hän, jota minä katseillani vainoon, on ehtinyt rappujen käänteeseen.
Suuri on siinä peili. Hän tarkastaa itseään kiireestä kantapäähän.
Minäpä myös. Kaikki on edestäpäin tarpeellisessa kunnossa. Mutta kun
minä heitän silmäyksen yli olkapääni, huomaan kauhukseni hiuksen
hartiotteni kohdalla. Oikea käteni ei kuonnu sitä ottamaan pois ja
vasenta vangitsee kainalossa oleva lakki. Eräs tuttava tunkee
sivulleni ja aikoo mennä ohitseni. »Kuule, hyvä veli, auta minua, ota
pois tuo pitkä hiuskarva tuolta selästäni.» »Ei siellä ole mitään
hiuskarvaa.» Oliko se siis vaan naarmu peilin pinnassa? Minä kiitän
Teitä, peili, tuosta naarmustanne.--Tunnen itseni hiukan varmemmaksi,
vaikka polviniveleni yhä vielä ovat niin suloisen vetrakat.

Pääsen niiden avulla kuitenkin keisarillisen linnan keskimäiseen
kerrokseen. Siinä on etehiskäytävä, jonka aukinaisista ovista näkyy
pitkän pitkä rivi valaistuja huoneita. Tuntematon ystäväni astuu
yhdestä sisään, ja kun minä nousen saman kynnyksen yli, näen seuraavan
oven suussa hänen ylhäisyytensä kreivi Heydenin. Hänen vieressään
seisoo kullankiiltävässä univormussa juhlamenojen ohjaaja kreivi
Armfelt. Ja toisella puolella kreivinna Heyden ja yksi hänen
tyttäristään. He ottavat vastaan vieraita ja kattelevat niitä, jotka
kreivi Armfelt heille esittää. Kunkin täytyy sanoa nimensä kreivi
Armfeltille. Tuon kaiken minä jo ennakolta osasin ulkomuistista. Ja
kerrattuani sen vielä yhden kerran mielessäni astuin minä siihen
huoneeseen, jossa kaiken tämän tuli tapahtua. Vainoamani herrasmies on
kadonnut näkyvistäni. Onko hänet maa niellyt? Edessäni on toinen
herra, jolla on oikeassa kädessä hansikas ja hattu kädessä eikä
kainalossa. Minulla ei ole. Enkä ehdi panna. Maan keskipiste vetää
minua tavattomalla voimalla puoleensa. Mutta minua työnnetään
takaapäin eteenpäin. Kreivi Armfeltin silmissä on kysyvä katse. Kuulen
nimeni yhden kerran mainittavan. Ääni vivahtaa minun äänelleni. Kuulen
saman nimen toisen kerran. Minulle hymyillään ystävällisesti. Kolme
kertaa minä kumarran, kolme kertaa ojennan käteni ja kolme kertaa
siihen tartutaan. Olen päässyt Pällistä alas. Pahimmat kuohut ovat
takanani. Minä olen pelastettu.

       *       *       *       *       *

Tyven suvanto kulettaa nyt teidän kirjeenvaihtajaanne eteenpäin. Hän
voi katsella ympärilleen ja tarkastella rantoja. Hän on tehnyt
muistiinpanoja teidän varallenne. Jos haluttaa seurata, niin voi hän
näytellä yhtä ja toista. Nyt kävelee hän jo niinkuin vanha tuttava
talossa. Valo ei häikäise hänen silmiään eikä lattiat luistata jalkaa.

Vastaanottohuoneesta vaeltaa vierasten virta keisarillisen linnan
sisäisiin suojiin. Ne ovat jokainen eri tavalla sisustetut. Kaikkien
permantoja peittävät pehmoset matot, kaikkien seinillä on tauluja
taulujen, peiliä peilien vieressä. Lattiasta lakeen kasvavat kukkaset
tekevät muutamista huoneista etelämaisen metsikön. Silmään sattuu
yhtaikaa niin paljon loistoa ja komeutta, ettei se saa yksityiskohtia
toisistaan eroitetuksi. Seinät ja sillat, laet ja lattiat, olkapoletit
ja alastomat olkapäät, kalahtelevat miekat ja heilahtelevat viuhkat,
ruotsi, suomi ja venäjä, kaikki ne sulavat semmoiseen sekasortoon,
ett´eivät näkimet eivätkä kuulimet saa niistä mitään kokonaista kuvaa
aivoihin istutetuksi.

Eikä tuo vievä virta anna kauvan yhdessä huoneessa virkailla. Se
työntää edellään yhä uusia katseltavia kohti. Parin-, kolmen-, neljän
huoneen läpi kulettaa se pitkänpuoleiseen soikulaan saliin. Siinä on
seisauspaikka, sillä siinä tarjotaan virvokkeita. Pitkin seiniä on
asetettu pöytiä. Yhden päällä on lasisilla tarjottimilla hedelmiä ja
makeisia. Teetä tarjotaan toisella seinämällä, kolmannella
virvoittavia vesiä. Kun väkeä tulvaa yhtämittaa tähän huoneeseen, ja
kun suurin osa hetkeksi siihen seisattuu, syntyy siinä ennen pitkää
tukehduttava tungos. Minua litistetään milloin tähditettyä soturin
rintaa vastaan, milloin kiilaa minua kylkeen kovan turnyyrin saparo.
Sujuvana kuin sisilisko pujottautuu kainaloni alatse hienovartaloinen
neitonen. Hän, hänen sisarensa, äitinsä ja kaikki tuttavansa ovat
uimapukuihin puetut. He eivät tosin ole aivan alastomat, mutta
/melkein/.

       *       *       *       *       *

Aikansa siinä akanvirrassa pyörittyään joutuu vihdoinkin
valtaistuinsaliin. Lukuisista sähkölampuista leviää häikäisevä valo
joka paikkaan. Sali näyttää puolta suuremmalta, sillä yksi seinä on
melkein kokonaan peililasista. Sieltä heijastaa valo entistä
voimakkaampana takaisin. Kaikki, mitä on nähtävänä, sen se näyttää.

Tuossa seisoo ryhmä punalakkisia kuvernöörejä, valkohousuisia
senaattoreja ja »muita kenraaleja». Kuinka hyväntahtoisesti he
jakelevat kädenlyöntinsä armon osoituksia niille, joilla on onni olla
heidän tuttavansa. Joka kerta kun he liikahtavat, välkähtää jotakin
rinnoilla tai olkapäillä. Toisessa paikassa puhuttelee kaartin upseeri
nuorta neitosta. Upseerilla on kaulus niin kankea ja korkea, että hän
töintuskin näkee kiiltovartiset saappaansa. Neitosella, hänellä ei ole
kaulusta ollenkaan ja vaatetus alkaa alhaalta, alhaalta... hyvin
alhaalta. Jos hänen olisi tarvinnut punastua ja painaa päänsä
poveensa, niin voisi hän sen ihan poveensa painaa. Mutta hän ei
punastu; kaikki muut punastuvat ennen kuin hän. Neitosen ohitse astuu
arvokkaasti joku pappissäädyn edusmies. Hän luo katseen neitoseen,
kääntyy pois, katsahtaa toisaalle, vaan kun kohtaa kaikkialla saman
näön, niin ei hän enää käännykkään. Hänellä ei ole paikkaa, kuhunka
päänsä kallistaisi. Tuolla seinämällä, muiden takana, istuu tosin
muuan savolaisen valtiopäivämiehen vaimo, mustassa vihtoriininutussa
ja suorassa hameessa. Mutta häneen ei kukaan katsahda.

Lehteriltä aletaan soittaa vakavata kävelytahtia.

»Sijaa hänen ylhäisyydelleen... sijaa... olkaa hyvät... siirtykää
vähän.»

Kullan kiiltävä kamariherra jakaa joukot kahteen leiriin. Ja kujaa
myöten astuu hänen ylhäisyytensä kreivi Heyden, kuljettaen
maamarsalkkatarta. Maamarsalkka viepi hänen ylh. kreivitär Heydeniä.
He kiertävät salin ja yhteen jonoon liittyy muita ylhäisiä pareja.
Säätyjen puhemiehet saavat kunnian olla kukin vuorollaan kreivittären
keikarina. Ja kreivi kulettaa vuorostaan heidän rouviaan.

Teidän kirjeenvaihtajanne seisoo lähellä ja katselee. Hän osaa jo
ulkoa ne liikkeet ja ne hymyilyt ja ne silmäkulmain säännölliset
kohotukset, jotka aina uudistuvat noin parin tahtivälin päästä.
Luulette kenties, että hän meni yhteen joukkoon. Hän päättää säästää
itsensä siksi, kunnes hänet ehkä nimitetään salaneuvokseksi tai
ylennetään aatelissäätyyn.

Kävelyä seuraa valssi. Nuori väki liikkuu lattialla. Kullan kiiltävä
kamarijunkkari kiidättää kuutamon kalvakkaa naista. Heidän menoaan
katselee pari senaatin ylimääräistä kopistia.

»Se mies tulee kohoamaan vielä korkealle», sanoo toinen.

»Olkoon hänen tulevaisuutensa yhtä loistava kuin hänen pukunsa»,
vastasi toinen.

»Ja yhtä /kullan/ kiiltävä.»

He eivät puhuneet kateudesta eikä ivalla. Heidän äänensä ilmaisi
hartautta, niinkuin sen, joka haaveksii itselleen saavuttamattomasta
tulevaisuudesta.

       *       *       *       *       *

Täällä ei tarjota mitään, vaan täällä saa jokainen ottaa, sen minkä
kerkiää. Hänen Keis. Majesteettinsa on mainio isäntä. Itse hän tosin
ei ole saapuvilla, mutta käskynsähaltijoille hän on antanut määräyksen
siitä, ett'ei vierailta saa mitään puuttua. Ja niin on valmista
boolia, totineuvoja, viinejä vaikka minkälaisia, olutta, portteria,
viinaa, seltteriä, limonaadia--kaikkia on itse kutakin eri
huoneessaan. Mene pöydän ääreen, tilaa mitä tahdot ja sinä saat
niinkuin parhaasta ravintolasta,... mutta maksaa et tarvitse. Ja kun
sinulle tulee nälkä, niin käy tuohon suureen pitkään saliin, jossa on
pöytä seinästä seinään ja pöydän päällä ruokalajeja kymmenittäin. Syö
mitä mielesi tekee, survi toisia syrjään, valloita heidän paikkansa,
ahmi, pure, niele, ja ryyppää portteria päälle!

Sitä neuvoa näkyy suurin osa seuraavankin. Sillä vähän ajan päästä on
täällä yhtä suuri ahdinko kuin alhaailakin. Vanhat »sedät» asettuvat
pöytien ääreen tupakoimaan ja näkyy olevan muutamia niitäkin, jotka
istuvat korttipöydän ympärille eivätkä siitä hievahda koko iltana.

       *       *       *       *       *

Enhän tässä jaksa kaikkia kertoa, mitä näin ja kuulin. Harhailin minä
sekä ala- että yläkerrassa, Ja sen huomasin, että edellämainitussa
koettelivat ihmiset käyttäytyä kuin hovissa, mutta jälkimäiseen
päästyään olivat he kuin kotonaan, jossa puhe tulee lasi lasilta yhä
papattavammaksi ja maailma muuttaa joka hetki muotoaan, niinkuin
huhtikuun päivänä.

       *       *       *       *       *

Puolen yön aikana alkoi kuulua yläkerrassa suhketta, joka vähitellen
muuttui varmuudeksi, että »suuri illallinen» on aljettu ja että siellä
valuu virtanaan--sampanjaa. Minä kuin nuolena alas rappusia! En häpeä
vähääkään sitä tunnustamasta, sillä miksi se minulle olisi häpeäksi,
kun sedätkin tekevät samalla tavalla.

Valtaistuinsalin tuonnimmaisessa päässä on ovi, jota ei kukkien ja
kasvien välistä ensin huomaakaan. Se on ollut suljettuna koko illan.
Mutta yhtäkkiä kajahtaa juhlamarssin sävelet, ovet avataan ja edessä
on soikea ja hiukan himmeästi valaistu viileä holvi. Tottumaton luulee
tulleensa satumaailmaan, yltäkylläisyyden metsikköön, Kanaaninmaahan,
jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa. Pöytäin selät näyttävät ketkistyvän
lihavatien ja jälkiruokien painon alla. Jos en näkisi tuossa erästä
vaaleatukkaista, harmaasilmäistä savolaista tuttavaani tyytyväisenä
levittämässä voita leivälleen, niin luulisin olevani itämaisessa
taikalinnassa. Jos ei paras ystäväni, pappissäädyn rajikaula edusmies,
veteleisi pitkiä siemauksia sampanjalasista ja tarjoisi sitä
tavalliselle Helsingin kyypparille uudelleen täytettäväksi, niin
päättäisin päässeeni Muhamedin seitsemänteen taivaaseen.

Ei minulle enemmän kuin niille muillekaan herroille, jotka jo
yläkerrassa »välipalansa» söivät, maista tämä herkkujen paljous. Me
teemme kierroksen pöytien ympäri ja antaessamme silmän nauttia
nipistämme vain sieltä täältä jonkun viinirypäleen tai pähkinän.
Mutta jahka me saisimme ne rekeemme ahtaa, ajaa kuorman kanssa kotiin
ja pitkin vuotta pureksia ja valutella... ah!

       *       *       *       *       *

Pois minä lähden. Palaan takaisin valtaistuinsaliin. Siellä vaan
tanssia jatketaan. Intohimoinen soitto kiihoittaa kiihkeään hyppelyyn.
Puolalaisessa masurkassa telmii lattialla neitosia, nuoria rouvia,
upseereja ja joitakuita uusmaalaisia ylioppilaita. Puuterijauholla
umpeen tuiskutettu ihon väri alkaa siellä täällä käsivarsissa ja
olkapäillä tulla näkyviin. Oikenevat suortuvat, hipiän epätasaisuudet,
hikireijät... uh!

Alikerran virvoitushuoneessa on vaan rehuja jälellä hedelmien ja
makeisten paljoudesta. Ylikerran ruokavadeissa on isot lovet,
jälkiruokavuoren huippu on tuuskahtanut suulleen liemeen. Sen onkii
sieltä muuan alemman näköinen virkamies, ja kun hän saa ensimäisen
suuntäyden syödyksi, menee hän keräilemään itselleen viinin tähteitä
tyhjennetyistä pulloista.

Pois minä lähden. Otan hattuni käteeni ja pistän hansikkaat taskuuni.
Olen nähnyt mitä olen tarvinnut. Ja kertonut tässä mitä olen nähnyt.

       *       *       *       *       *

Ulos tultuani tunnen purevan pakkasen. Taivas leimuaa täydessä
tähdessä. Minun täytyy vetää turkin kaulus kasvojeni eteen.
Lammasnahka tuoksahtaa niin tutulta. Muistuu mieleeni eräs kaitanen
metsätie, jota myöten tänne pääkaupunkiin tullessani osuin pahaseen
torppaan. Siellä oltiin juuri illallisella. Hapanta kalaa, kovaa
leipää ja kaljaa. Tienneekö torpan väki, millaisen aterian olen
vast'ikään syönyt heidän kustannuksellaan?



KÄYNTI TALONPOIKAISSÄÄDYN ISTUNNOSSA.

»Savo», maaliskuun 27 p:nä 1888.


Kaikki aatelittomat säädyt asustavat näillä valtiopäivillä
Ateneum'issa, tuossa tietämättömällä tavalla syntyneessä rakennuksessa,
joka kohosi kuin taikalinna meren pohjasta. Viime valtiopäivillä
lausuttiin säädyissä mielipahaa tuollaisten talojen rakentamisesta ja
huomautettiin niiden tarpeettomuudesta. Mutta vastaukseksi siihen ovat
säädyt nyt samaan taloon sijoitetut--säätyhuonetta odottamaan. Ja joka
kerta kun he astuvat Ateneum'iin, saavat papit ja talonpojat sydämmensä
sulakkeeksi lukea kultakirjaimilla räystään reunaan latinaksi
kirjoitetut sanat: /Concordia res parvae crescunt/.

Talonpoikaissäädyn istuntohuone on alimmassa kerroksessa. Se on iso
sali, jonka kattoa kannattaa neljä tukevaa pilaria. Ikkunoita on siinä
sekä etelää että pohjoista kohti. Itäisellä seinämällä on kuulijain
lehteri ja vastapäätä sitä toisella puolen salia suuri ovi, ulos
vestibyyliin eli porstuaan. Keskellä lattiaa pilarien välissä ja
niiden ulkopuolellakin on suuri joukko pieniä keltasia pulpetteja,
yksi kutakin edusmiestä varten. Kansi pulpetissa on jyrkkä ja vino,
mutta pienen linkun avulla saadaan se kohoamaan melkein vaakasuoraksi
pöydäksi. Kaikkien pulpettien huomio on ikäänkuin käännetty yhtäänne
päin, puhemiehen pöytään, joka pohjoisella seinämällä seisoo ylempänä
muita. Puhemiehen pöytä on koristettu punasella veralla ja sen takana
on kaksi tuolia, toinen puhemiestä, toinen sihteeriä varten. Toisella
puolen tätä pöytää on notarion paikka ja toisella tulkin; sen edessä
istuvat pikakirjurit kahden pöydän ääressä.

       *       *       *       *       *

Sali on tyhjä, mutta säädyn kanslian puoleksi aukinaisesta ovesta
näkyy pöydän ääressä istuvan kiiltonappiseen frakkiin puettu mies,
säädyn sihteeri. Hänen läheisyydessään seisoo kanslisti, jotain
kysyen. He kääntelevät papereita, panevat yksiä pois ja ottavat toisia
esille. Järjestävät varmaankin tänään esitettäviä asioita.

Iso ovi alkaa aukeilla ja aikaisimmat edusmiehet tulevat sisään. Jos
se on joku herrasmies, jolla on silmälasit, niin taivuttaa hän päätään
eteenpäin, katsoa maurauttaa huurtuneiden lasien yli ja alkaa niitä
sitten pyyhkiä. Hän on hyvin aseettoman näköinen tuossa sähkön
huikastessa hänen silmiään kuin päivä huuhkajan. Kun lasit ovat
paikoillaan, lähtee hän oven suusta liikkeelle ja jatkaa matkaansa
vesikarahvin luo. Riihimäen lähdevettä juopi hän siinä kulauksen
toisensa perästä. Ruokalevon päälle se kuivaan suuhun mahtaa
maistuakin mainion makealta.

Sill'aikaa on tullut toinen edusmies. Hän on paksu rusthollari, joka
vyöryttää itseään eteenpäin varmasti ja vakavasti. Kuuluisi tukevien
askelien jymähteleminen, ell'ei lattia olisi niinisessä matossa.
Rusthollariakin janottaa ja häntä vetää samalle lähteelle kuin
herrasmiestä. He nyökäyttävät molemmat toisilleen päätä vesilasin yli
ja sitten tuppaavat he kättä. Sen tehtyään he menevät kukin
pulpetilleen. Istuutuessaan katsahtavat he kuulijain lehterille ja
herrasmies taivuttaa niskaansa jollekin tuttavalle.

Mutta yhä useammin alkaa aukeilla ovi ja ukkoja tulee kaksittainkin
sisään. Muutamilla on mietintöjä ja kirjoja kainalossa, toisilla
irtaallaan, toisilla sitä varten laitetuissa kansissa, joihin on
kultakirjaimilla painettu: »Propositioner.» Ne pannaan pulpetille,
jonka sisässä pää ja kädet vähän aikaa toimivat. Pulpettien päälle on
asetettu uusia mietintöjä. Rusthollari ottaa kynän taskustaan,
pyöräyttää sen kärkeä suussaan ja kirjoittaa hyvin totisen näköisenä
nimensä vihkon ylälaitaan.

Tulleet alkavat muodostaa ryhmiä lattialla. Heidän keskusteluistaan
rupeaa syntymään surinaa salissa. Toiset ovat herrasmiesten näköisiä,
pitkissä halkohelmatakeissa, toiset käyvät kotikutoverassa, krajeissa
ja manseteissa. On niitäkin, joilla on harmaa sarkanuttu ja liivien
yläreunan yli käännetty paidan kaulus. Mutta pieksuja ei näy kuin
yhdellä ainoalla.--»Tuolla tulee puhemies.»--Hän on kumarahartiainen,
pyöreäotsainen, tukeva talonpoika. Mennä jurrittaa juuri ketään
tervehtimättä kansliahuoneeseen. Kun hän aukaisee oven, kuuluu sieltä
naurua. Ja tietä annettuaan puhemiehelle astuvat sieltä peräkkäin ulos
edusmiehet Meurman ja Avellan. Edellinen on varmaankin sanonut jonkun
kompasanan, koska jälkimäisen niska vielä pulpetinkin ääressä
nyökkäsee. Herra Avellan viittaa luokseen rusthollarin, joka nojaa
kyynärpäänsä pulpettiin. Herra Meurman menee toisen istuvan
rusthollarin luo ja laskee kätensä hänen selkäänsä. Puhuu hänelle ja
kohottaa käsiään, olkapäitään ja silmäkulmiaan hänelle omituisella
venäläisellä tavalla. Hän nähtävästi selittää jotain tuiki tärkeää
»asianlaitaa». Mutta kun rusthollari on ymmärtänyt asian, niin herra
Meurman häntä ystävällisesti taputtaa hartioille. Molemmat rakastavat
he rusthollareja ja rusthollarit rakastavat heitä.

--»Onko tuo Castrén!» Hän se on. Hän on juuri tullut sisään ja
liittynyt muutamaan ryhmään perempänä salia. Hän seisoo suorana ja
hajasäärin. Kalpeanlaiset kasvot tekee sähkövalo vieläkin
kalpeammiksi. Mutta silmälasista välähtää se terävästi takaisin.
Tavallisesti on herra Castrénilla suuri pinkka kirjoja kädessään,
perustuslakeja ja muita lakeja. Nehän ne ovatkin edusmiehen oikeita
aseita. Ja mainita sopinee tässä sivumennen, että herra Castrén hyvin
taitavasti niitä heiluttaa. Milloin pistää hän yksityisellä pykälällä,
milloin lyö vastustajaansa päähän koko valtiopäiväjärjestyksellä, että
jymähtää.

       *       *       *       *       *

Mutta yhtäkkiä kuuluu kolme koputusta puhemiehen pöydän pintaan. Hän
on kiivennyt paikoilleen ja istuutunut sihteerin viereen. Ryhmät
hajoavat ja kukin kiiruhtaa paikoilleen.

»Puhemiesneuvosta», alkaa tavallisesti herra Slotte, »on ollut koolla
ja meerennyt istuntoja pidetteveksi tulevalla viikolla tiistaina ja
lauvantaina.--Talmanskonfiransen ha' haft sammanträde o'bistämt att
plena ska' hållas i nästa vikka tisdag och lördag.»

Heti kohta sen jälkeen alkaa sihteeri lukea viime istunnon
pöytäkirjaa: »Ote talonpoikaissäädyn pöytäkirjasta, joka tehtiin
valtiopäivillä Helsingissä, helmikuun 20 päivänä 1888 j.n.e.» Mutta
pöytäkirjan lukemista ei tavallisesti kukaan kuuntele. Säädyn jäsenet
hommaavat joko pulpettinsa kanssa tai selailevat niitä uusia
mietintöjä, joita vahtimestari parhaallaan jakelee kunkin eteen.
Levottomimmat, niinkuin esimerkiksi herra Castrén, saattavat jo tehdä
pieniä matkustuksia lattialla ja istuinten välisillä käytävillä.

»Onko seedyllä miteen muistuttamista ylösluettua pöytekirjaa vastaan?»

Sääty murahtaa jotain ja puhemies vahvistaa vasaran lyönnillä
murahduksen hyväksymiseksi.

Sittenkun se on tehty, antaa sihteeri puhemiehelle käteen jonkun
paperin.

»Esiteten ennen pöydelle pantu taalousvaaliokunnan mietintö (se ja se
siitä ja siitä asiasta)... fyridragas föryt bordlagda äkonomäj-
ytskottes bitänkande» (j.n.e.)

Mietinnössä esitetty asia saattaa olla hyvinkin vähäpätöinen.
Tiedetään, että se on yhdellä vasaran iskulla päätetty kaikissa muissa
säädyissä. Eikä ole kuulunut ääniä siitä, että asiasta olisi tässäkään
säädyssä erimieliä. Toivotaan sentähden ainakin kuulijain lehterillä,
että ei synny keskustelua, ei ainakaan pitkää, ja että pian päästään
johonkin toiseen paljoa hauskempaan asiaan.

Mutta jos mieli jonkun asian mennä talonpoikaissäädyssä läpi ilman
keskustelua, niin pitäisi puhemiehen esittää se varkain, parille
kolmelle miehelle kuiskaten ja pyytää heitä, »etteivät virkkaisi
kellekään mitään».

Nyt hän on kuitenkin esittänyt asian kuuluvalla äänellä.

»Herra Puhemies!»--»Puhemies!»--»Herr Talman!»--»Herra Puhemies!»
»Herra Puhemies!»--»Talman!»--»Herra Puhe...! Herra Puh.» j.n.e.

Siis kilvan, toinen toisensa uhalla! Kaikillako heillä on jotain
sanomista?

Herra »puh.» koettaa panna paperille nimiä, minkä kerkiää, mutta tämä
tehtävä käy yli hänen voimiensa...

»Kyllä minun taas taitaa teytyä lukia ylös niitten nimet, kun niitä on
niin monta, kuin ovat pyyteneet puheen vuoroa.» Ja sitten hän ne
luettelee A:sta O:hon.--Oikein ovat kaikki muut paitsi J., joka
ilmoittaa, että hän E:n jälkeen pyysi puheenvuoroa ja T., joka pyysi
puheenvuoroa ennen kuin S.

Kappaleen aikaa kyntelee puhemiehen kynän tynkä paperin pintaan Ojasia
ja Teittisiä, Hedbergiä ja Svedbergiä. Ja jokaisen vaon välillä hakee
lyijykynän pää mehua kielen kärestä, jossa pyörähtää pari kertaa,
ennenkun alkaa uuden.

Vihdoin ovat kaikkien puheenvuoroa pyytäneiden nimet »kirjoitetut
ylös».

»Edusmies H:lla on puheenvuoro.»

       *       *       *       *       *

Ja nyt alkaa keskustelu. Keskustelu, josta ainoastaan sen tiedät,
mistä se tulee, mutta et sitä, minne se menee. Sen eri vaiheita en
yritäkään kertomaan. Se huojuu sinne, huojuu tänne. Kiertää asiata
pitkissä soikuloissa niinkuin pyrstötähti aurinkoa. Välistä on niin
kaukana siitä, ett'ei luulisi takaisin tulevankaan. Toisen vuoron
tulee niin likelle, että näyttää siihen suistuvan ja samassa loppuvan
kanssa.

Mutta maailma loppuu, ennenkun keskustelu talonpoikaissäädyssä
sellaisesta asiasta, joka jo itsestään on selvä. Juuri kun puhemiehen
vasara on pöytään putoamaisillaan keskustelun päättäjäisiksi, kuuluu
jostain salin perältä: »Herra Puhemies!» Siellä on joku, joka on
keksinyt pienen pikkuruisen vielä täyttämättömän aukon, ja siihen hän
kiiruhtaa sormensa pistämään. Kovertelee, kovertelee sitä, suuremmaksi
ja suuremmaksi. Toinen ei salli tuota tehtävän ja hän tahtoo täyttää
aukon. Yksi liittyy yhteen, toinen toiseen. Mikä »kannattaa», mikä ei
»kannata». Eräs sanoo olevansa aivan samaa mieltä »etellisten
arvoisain puhujin kanssa, jotka ovat jo ehtineet sanoa paljoa
selevemmin ja asiallisemmin sen, mitä minnäi olin aikonna sanno». Ja
ett'ei hänen suinkaan epäiltäisi voivan puhua yhtä selvästi ja
asiallisesti, niin näyttää hän heti kohta pitkällä puheella toteen
sen, että edelliset puhujat todellakin ovat paljoa selvemmin ja
asiallisemmin sanoneet sen, minkä hän nyt sanoo.

Toinen taas tahtoo ilmoittaa, että hänen mielipiteensä on peräti
päinvastainen kuin edellisen puhujan; jonka tähden hän yhtyy kaikkiin
niihin, jotka ovat tätä puhujaa vastustaneet.

Mutta nyt on vanha ukko Päivärinta jo pitkän aikaa osottanut
levottomuutta. Hän pyytää puheenvuoroa ja ehdottaa, että keskustelu
toki vihdoinkin lopetettaisiin ja herettäisiin yhtä asiaa ijän kaiken
»jankkaamasta ja jankkaamasta».--»Hyvä!» huudetaan yli koko salin ja
varsinkin yhtyvät siihen sydämmestään kuulijat, jotka ahtaalle
lehterille ahtautuneina, takimaiset etumaisten sulkemina, jo kauvan
ovat poispäästäkseen odottaneet tämän »kansan näytännön» päättymistä.
Mutta vielä on eräällä puhujalla käyttämättä tämänpäiväinen
sananvalta. Hän ei sano tahtovansa »kuluttaa säädyn kallista aikaa»,
mutta pyytää ainoastaan »saada huomauttaa muutamista kielivirheistä
suomalaisen mietinnön ponnessa»! Pilkut eivät myöskään ole kaikin
paikoin sijoillaan... Nuo hän luettelee ja hänen takanaan istuja
häntä täydellisesti kannattaa.

Keskustelun kestäessä ovat edusmiehet salissa koettaneet huvittaa
itseään parhaansa mukaan. Mikä heistä on kulettanut sinne
seinänvierus-tuoleille emäntänsä, mikä muun tuttavansa. Heitä
puhutellaan ja heidän vieressään istutaan. Ja vähä väliä juodaan
Riihimäen lähdevettä. Leskimiehet taas, ne näet, joilla on rouvat
kotona, lohduttelevat itseään toisella puolella käytävää olevassa
»tupakkavaliokunnassa», josta tietävät sähkökellon kutsuvan
äänestämään, jahka se aika kerran maailmassa valkiaa.

Kuuntelijat täällä lavalla ovat ehtineet ajatella monenlaisia
ajatuksia. Taampana olija on saattanut, jos on sitä tahtonut, laskea
jokaisen hivuksen hänen edessään istuvan neitosen leikkotukasta;
tuumia, mahtaneeko tuo toinen olla kenenkään kanssa kihloissa; mieltyä
hänen vieressään olevaan, unohtaa hänet ja rakastua tähän nuoreen
solakkavartaloiseen naiseen, joka on heittänyt hienonahkaisen turkin
hartioiltaan ja silloin tällöin katsahtanut mustilla silmillä hänehen,
joka on häntä katsonut. Mutta sill'aikaa kun tulkki on melkein sanasta
sanaan kertonut aivan vastikään pidetyn puheen, on lehterillä istuja
ehtinyt unohtaa mieltymyksensä ja rakkautensa. Hän on haukotellut
ensin kouraansa, mutta sitten uljaasti ihan ikkunata vasten.

Missä hänen mielensä menneekin, sitä hän tuskin itsekään tietää, kun
vihdoin viimeinkin kuulee puhemiehen sanat:

»Onko keskustelu peettynyt?--Kan diskusionen anses vara afslutad?»

»Herra Puhemies!»

Sun horna nielköön! Mitä ihmettä hänelläkin on vielä?

»Edusmies K:lla on puheenvuoro.»

K. nousee puhumaan niin rauhallisesti kuin olisi keskustelu vasta
alussa ja hänen se pohjustettava.

»Kun tämä asia on varsin tärkeää laatua ja kun mielipiteet säädyssä
eivät siitä näytä aivan vakaantuneilta (minusta niitten olisi pitänyt
jo ainakin kolme kertaa kivettyä), niin ehdottaisin minä, että
mietintö vielä pantaisiin pöydälle tulevaan istuntoon.»

Ja sitä hän ei saattanut tehdä paria kolmea tuntia aikaisemmin! Hän
istuutuu niin rauhallisesti kuin oli noussutkin, niinkuin olisi
täyttänyt velvollisuutensa eikä muuta mitään.

»Minä pyydän saada kannattaa.»

»Koska kaksi seedyn jäsentä on pyytänyt mietinnön pöydälle seuraavaan
istuntoon--Då tvenne stånds lidamöter ha'yrka' på bordläggning»
(j.n.e.)...

Ja kussa puhemies on siirtänyt äskeisen mietinnön syrjään, saa hän
sihteeriltä eteensä toisen. Hän lukee päällekirjoitusta ja kuulijat
kuulevat, että se on jotakin semmoista kuin »yleisen
vaalitusvaliokunnan mietintö numero kolme koskeva... koskeva»...
(tuota tai tätä, esimerkiksi jotain sellaista maailmaa mullistavaa
ehdotusta kuin Laatokan rantojen viittomista).

Onnellinen se, joka on jäänyt oven suuhun istumaan. Hän pääsee ulos
kadulle hengittämään raitista ilmaa. Mutta minä olen perimäisenä
sillinä tässä tynnörissä ja saan istua loppuun saakka.

Voisinhan kostaa pahan pahalla ja saattaa lukijani samaan asemaan kuin
minutkin on heidän tähtensä saatettu, voisin kertoa ensimäisestä
sanasta tuon keskustelun, joka nyt on alkanut. Mutta minä olen
jalomielinen. En tahdo enempää ikävystyttää heitä kertomuksella,
josta ei toden totta voisi tämän hauskempaa tulla, jos näet oikein
/todenmukaisesti/ tahtoisi kuvata talonpoikaissäädyn istuntoa.

Pyydän vaan lopuksi saada mainita, miten äänestäminen eli toisin
sanoen päättäminen tapahtuu, joka tällä kertaa tapahtui noin puoliyön
aikana.

Kun kukaan ei ole enää pyytänyt puheenvuoroa, niin puhemies julistaa
keskustelun loppuneeksi. Sitten sanoo hän, että »keskusteluksessa on
ilmaantunut kaksi mielipidettä, joista toinen on puolustanut ja toinen
vastustanut valiokunnan mietintöä».

--»Jos ne, jotka puolustavat mietintöä, vastaavat: jaa, ja ne jotka
vastustavat: ei. Hyväksyykö seety eenestys-esityksen?»

»Hyväksyy.»

»Jos seety sitten suullisesti vastaa »jaa» eli »ei?»

»Jaa--ei--jaa!»

Puhemiehen mielestä on »ei» voitolla, mutta joku vaatii
lippuäänestystä. Sen täytyy siis tapahtua.

»Eenestysesitys on kirjallisesti ylös pantu ja lujetaan
hyväksyttäväksi.»

Kun se on »lujettu» ja hyväksytty, alkaa notarius hakea paperista
edusmiesten nimiä ja samassa järjestyksessä heittävät nämä lippunsa
uurnaan.

Siksi aikaa kun ääniä lasketaan, menevät edusmiehet
tupakkahuoneeseensa.

Minä tein viimeisen ponnistuksen ja käyttäen hyväksi liikettä
lehterillä tunkeuduin kuin tunkeuduinkin ulos.

Olen istunut kuusi tuntia yksillä istuimillani kuuntelemassa melkein
yksiä ja samoja puheita. Jos kotia mennessäni ajattelen, että vaikka
puhuminen on hopeaa, olisi vaikeneminen kuitenkin kultaa, niin ei
sääty minua siitä sentään kovin soimanne. Sillä kunkin puhujan ajatus
on samanlainen kuin minunkin, paitse siinä, mitä tulee--häneen
itseensä.



PAPPISSÄÄDYN ISTUNNOSSA HUHTIKUUN 13 P:NÄ 1888.

»Savo», 17 p:nä toukokuuta 1888.


On aina totuttu sanomaan ritaristoa ja aatelia maamme »ensimäiseksi»
säädyksi. Mutta se joka tästä lähin niin sanoo hän panettelee
pappissäätyä. Sillä senjälkeen mitä näillä valtiopäivillä yleensä on
tapahtunut ja mitä erittäin tapahtui istunnossa viime tiistaina, on
pappissääty ehdottomasti julistettava maamme ensimäiseksi
säädyksi--tietysti myöskin siihen nähden, että se on ensimäiseksi
poistettava.

Ja se on kunnia, joka ei tule joka miehelle.

Suurin kunnia on mielestäni olla tien raivaaja, tunnelin poraaja läpi
kovan kallion, joka estää edistyksen kulkemasta suorinta tietä. Mutta
sen jälkeen on suurin kunnia olla kalliona, tuona mustana muurina,
kääntämässä edistyksen virtaa perinpäin, ja jonka muuttamiseksi, en
tahdo sanoa murtamiseksi, vaaditaan muitten mitä pinnistävimmät
ponnistukset.

Että pappissäädyn enemmistö meillä on tuosta osastaan ylpeä, se käy
selville miltei jokaisesta keskustelusta, jossa sillä vain on
tilaisuus asettua vanhoillaan olemisen mielipiteitä edustamaan.

Vaikka olisi kysymyksessä kuinka pienen kelkan tekeminen tahansa,
jolla sen luontoon katsoen keula on luonnollisesti /eteenpäin,/ niin
heti kohta kasvaa se pappien silmissä jättiläisreslaksi. Johtajat
tarttuvat koko vakuutuksensa voimalla kaplaihin kiini, toiset
heittävät siihen kaiken ominaisen painonsa, joka tässä säädyssä ei ole
vähäinen, ja niin tulla huristaa pieni kelkka suurena rekenä alas mäen
päältä, johon juuri oli pääsemäisillään.

Niin tapahtui esimerkiksi kirjailijapalkkio-asiassa ja samalla tavalla
kävi kysymykselle naisten päästämisestä yliopistoon.

       *       *       *       *       *

On ihana huhtikuun iltapäivä. Aurinkoa ei näy, harmaa pahanhajuinen
usma peittää kaupungin ja lika lotisee kantapäissä. Happamen näköisinä
vaeltavat edusmiehet Ateneum'ia kohti ja raskasjalkaisina kohoavat he
ylös sen rappusia.

Teidän kirjevaihtajanne aikoo tällä kertaa pappissäätyyn. Sen
istuntohuone on ylimmässä kerroksessa ja leveä on se tie, joka sinne
johtaa... niin leveä, että koko sääty sopisi sitä rinnakkain käsi
kädessä kävelemään. Sitä tietä, jonka yläpäässä seisoo Ilmarisia ja
muita alastomia epäjumalia, eivät kuitenkaan tarvitse kuulijat kulkea.
Heitä varten on olemassa tie kaitainen ja portti ahdas, joka
Ateneum'in itäisestä päästä vie ylös kuulijalehterille.

Juhlallinen ja totinen on se näkö, joka lehterille tultua aukeaa
eteen. Se on kuin Herran temppeli surujumalanpalveluksen aikana.
Puhemiehen pöytä on kuin alttari, verhottuna tummaan verkaan. Valo ei
ole tuota tavallista maallista valoa, jota muihin ihmisten asuntoihin
tunkee kadulta. Katosta se suoraan vuodatetaan alas ja jos silmänsä
tekisikin mieli ulkomaailmaan luomaan, eivät ne kohtaisi muuta kuin
avonaisen taivaan. Yksin pulpetitkin näyttävät kyyristyvän
matalammiksi sen painon alla.

Mustiin kaapuihin ja valkoisiin kaulahuiveihin puetut edusmiehet
näyttävät tuntevan paikan pyhyyden. He kokoontuvat kuin
jumalanpalvelukseen. Heitä ei edes seuraa heidän omat varjonsa, sillä
valo tulee kohtisuorasti ylhäältä. Sitä herttaista, hauskaa
kodikkaisuutta, joka niin miellyttää esim. talonpoikaissäädyssä, ei
täällä näy. Askeleet ovat ylen arvokkaat ja liikkeet raskaat.
Tervehdykset tehdään suurella kunnioittamisella ja puhelu on
puoliäänistä tuumittelua. Professori Palmén on ainoa, joka antaa
hiukan eloa maisemalle. Hän liikkuu vilkkaasti, puhelee iloisesti ja
pyörähtelee kantapäillään. Mutta melkein kaikista muista näkyy, että
he tietävät seisovansa Kaikkein Korkeimman suoranaisen katselun ja
kaitselun alaisina.

Ja se näkyy myöskin, että esimiehiä on läsnä. Puheenvuoroa
pyydettäissä esimerkiksi sanotaan harvoin, niinkuin muissa säädyissä:
»herra puhemies!» vaan melkein aina: »herra arkkipiispa!»--ja hyvin
usein: »herra tohtori ja arkkipiispa!» Jos talonpojat ja porvarit
noudattaisivat samaa tapaa, pitäisi heidän huudahtaa: »herra
herrastuomari!» ja »herra kauppaneuvos!»

Ja kun joku piispoista puhuu vakavasti jollekin säätyveljelleen, niin
on tämä kahta vertaa vakavamman näköinen. Jos piispan kasvojen
piirteitten totisuutta merkittäisiin 2:lla, niin olisi toisen kasvojen
totisuus 2^2. Vaan niin pian kun piispa suvaitsee antaa hymyilyn
vilahtaa kasvoilleen, kirkastaa hänen puhuttelemansakin piirteitä
täysi päiväpaiste. Ja kun sitten seuraa ystävällinen taputus
olkapäälle, tuntuu syrjäisen ja osattomankin sisässä, kuinka
onnenosaisen sydämmestä valahtaa lämpimän haalakka hyvän mielen
verivirta läpi ruumiin ja alatse mustan kauhtanan.

Semmoisia suloisia tunteita eivät saa koskaan tuntea muitten säätyjen
edusmiehet, sillä heidän johtajansa eivät ole heidän esimiehiään.
Mutta eipä heidän johtajiensa sanoilla olekaan sitä painoa kuin
esimerkiksi pappissäädyn johtajain. Kuinka suuri tuo paino on, sen
huomasin silloin, kun oli kirjailijapalkkioasia ensi kerran esillä.
Kuulijalehterin eroittaa tupakkahuoneen ovesta lautaseinä. Seisoin
seinää vasten ja kuulin kaksi ääntä ahtaassa käytävässä keskustelevan.
»Tiedätkö, mitä mieltä on piispa--?»--»Minä luulen hänen
vastustavan.»--»Ei sitä voikaan puolustaa.» Ja kysymys raukesi,
niinkuin tiedätte.

       *       *       *       *       *

Pappissäädyssä alotetaan istunnot aina rukouksella ja päätetään myös.
Kun arkkipiispa kopauttaa vasaransa pöytään, humahtaa koko sääty
seisoalleen ja heidän kanssaan tavallisesti myöskin joku määrä tätejä
kuulijalehterillä. Rukous on vuorotellen kunkin säädyn jäsenen
pidettävä. Jos se sattuu jonkun professorin tai muun maallikon osaksi,
niin lukee hän tavallisesti vaan Isämeidän paljaaltaan. Kuuluipa
kerran eräillä edellisillä valtiopäivillä tapahtuneen sekin, että sinä
päivänä kun erään professorin oli rukoiltava löydettiin hänen
pulpetistaan katkismus levällään auki Herranrukouksen kohdalta.
Varsinaisen papin ei kuitenkaan sovi rukoilla yksistään »hänen omalla
opettamallaan rukouksella». Ollakseen oikea rukoilija kuuluu asiaan
panna hiukan omiaan. Hän laittelee sanansa sentähden kauniille
kihermälle, johon on kunkin »lahjain» mukaan kudottu kukkasia ylevistä
ajatuksista ja sointuvista sanoista. Näissä kukkasissa välkkyilee
hyvin usein helmiksi muuttuneita kyyneleitä »nykyajan epäuskosta».
Mutta kukkaiskihermän keskestä ikäänkuin kiertyy esiin aina silkkinen
nauha, jossa jokainen juuri epätoivoon joutumaisillaan saapi
lohdutuksen lukea, että »Suomen kansa on toki uskonnollinen kansa».
Sen kansan puolesta me olemme tänne päättämään tulleet. Sen
elinasioita ratkaisemaan. Mutta ennen kaikkea Hänen kunniakseen
toimimaan, Hänen tahtoaan täyttämään. Hän johtakoon meidän päätöksemme
oikeaan. Hän meitä valaiskoon. Oma järkemme on pimitetty ja sillä
yksin emme mitään voita.

Ja kun sanat ovat tehneet vielä muutamia somaisia sulavia kaaria
ilmassa, solmitaan ne ihmeteltävällä kätevyydellä Isämeitään. Mutta
kun amen on sanottu ja vähän aikaa äänettömyys vallitsee, niin tuntuu
siltä kuin äsken solmittu kiehkura kyyhkyiseksi muuttuneena
liihoittelisi läpi lasisen katon ja yli tämän syntisen kaupungin
tuonne pyörryttävään korkeuteen.

Tuollaisen rukouksen jälkeen saatetaan ensimäiseksi keskusteluaineeksi
ottaa varsojen laitumelle laskeminen taikka kysymys papiston palkkain
järjestämisestä. Enkä ole huomannut kenenkään keskustelujen aikana
turvautuvan muuhun mihinkään kuin omaan järkeensä.

       *       *       *       *       *

Tällä kertaa on ensimäisenä päivälistalla pienten palkkioiden
myöntäminen kotimaisille kaunokirjailijoille.

Joka sinä iltana sattui säätyyn, sai mitä parhaimman tilaisuuden
tutustua sen kantaan ja eri puolueihin. Kantoja on sillä pääasiassa
kaksi: kivikonservatiivisen enemmistön ja hiukan (sanoo: hiukan)
uudenaikaisemman vähemmistön.

Suvaitsemattomuus eri lailla ajattelevia kohtaan ilmaantui mitä
peittelemättömimmällä tavalla. Ja samalla miltei kuoleman kammo niitä
kohtaan, jotka tavallisesti kaikissa maissa kantavat edistyksen
lippua.

Kotimaiselle kaunokirjallisuudelle näet, joka, puhukoot muutamat papit
mitä tahansa, on juuri sen kautta, että se on asettunut »siveellisten
voimain palvelukseen», saavuttanut varsinaisessa kansassa parhaimman
kannatuksensa, ei annettu melkein minkäänlaista arvoa. Kirjailijoita,
joita kuitenkin juuri rakkaus kansaansa on varsin vaikeissakin oloissa
ylläpitänyt, kuvattiin miehiksi, joita ei elähytä isänmaanrakkaus eikä
totuus. Ne kuvaavat vain paheita mitä viehättävimmässä muodossa. Ne
jäytävät siveellisen maailmanjärjestyksen perustuksia. Neroa niillä
kyllä on, se täytyy tunnustaa, mutta henki on huono ja jalot aatteet
puuttuvat. Sentähden ei heitä sovi kannattaa kansan eduskunnan. Eräs
puhuja piti »parempana, että ennemmin kaikki kunnolliset jäävät
palkintoa saamatta kuin että yksi ainoa, joka ei ole palkintoa
ansainnut, sellaisen saisi». Yhden ainoan luullun mätämunan pelosta
ovat kaikki muut munat särettävät. Mitähän jos Pettersson-paran
tähden joku ehdottelisi desimeerausta siinä poikueessa, jonka pesän
hän on pilannut? Silloin tietysti hyvällä syyllä nousisi huuto mitä
kauheimmasta vääryyden teosta. Mikä suuri ero siis noiden valon
vartijain mielipiteissä ja Hänen, joka antaa päivänsä paistaa niin
hyville kuin huonoillekin ja joka muistaakseni olisi säästänyt Sodoman
ja Gomorran kymmenen vanhurskaan tähden!

Mikä toivoton pessimismi sen ohessa! Eikö siis elä kansassa enää
jaloja ja puhtaita tunteita, isänmaan ja totuuden rakkautta ja
uskonnollista mieltä sen vertaa, että se saisi luoduksi itselleen
nerokkaita ja viehättäviä edustajia niillekin? Ei ole suuri silloin
luottamus omaan asiaan, jos sitä epäillään. Myönnetäänkö todellakin,
että nero siis on siirtynyt kokonaan pahan palvelukseen? Puuttuisiko
näiden miesten edustamalta »hyvältä» siihen määrin tuoretta
elinvoimaa, että se kykenisi synnyttämään ainoastaan keskinkertaisia
kykyjä?

Mutta suurin suvaitsemattomuus ilmaantui tämän keskustelun kuluessa
kuitenkin siinä, ett'ei muulle totuuden hakemiselle mitään arvoa
anneta kuin sille, joka jo edeltäpäin tahdotaan kammeta juuri niihin
johtopäätöksiin, joihin ennen on tultu ja joihin on isketty
valtiokirkollisen opin hyväksymä leima. Suvaitsemattomuus, ja samalla
mitä suurin epäjohdonmukaisuus. Sillä viime valtiopäivillä pyysi ja
sai sääty palkankoroitusta yliopiston opettajille. Vaan silloin ei
tahdottu erottaa sen saamisesta niitä, jotka puolustavat kehitysoppia
ja ylistävät Darvinia.

Osaksi näillä syillä osaksi muilla koetti pappissäädyn vapaamielisempi
vähemmistö estää hylkäävän päätöksen tekemistä ja karkoittaa sitä
varjoa, joka nyt kuitenkin lankesi kuin lankesikin säätyyn
kokonaisuudessaan. Muun muassa vedottiin vielä vanhoihin
traditsioneihin, lausuttiin se toivomus, että pappissääty osoittaisi
talonpoikaissäädylle, joka oli tehnyt kirjailijapalkkion antamisen
miltei sydämmensä asiaksi, entistä myötätuntoisuutta sen hyväksymällä.
Mutta hämmästyttävällä rohkeudella heitettiin vasten talonpoikaissäädyn
kasvoja se epäluottamuksen osoitus, ett'ei se edustakaan Suomen
talonpoikaista rahvasta, ett'ei se tunnekaan kansan mieltä, jonka
ainoastaan tuntevat ne ja ne papit. Kun huomautettiin siitä, että
palkkioita tulisi antamaan hallitus kirkollistoimiston päällikön,
senaattori Yrjö-Koskisen ehdotuksesta ja että siis ei suinkaan voisi
olla mahdollisuuttakaan olemassa epäsiveellisen kirjallisuuden
kannattamiseen, sanottiin suoraan, että herra Erkko, joka äsken siltä
taholta on saanut tunnustuksen, kuuluu niiden kirjailijain joukkoon,
joiden palkitsemisesta pappissääty ei voisi vastata kansan edessä.
Lopuksi löi professori Donner pöytään vielä viimeisen valtin, joka
usein ennen on kaatanut koko pakan. Hän vetosi »siihen säätyyn, joka
aina on osoittanut olevansa korkeampien etujen valvoja» (som städse
visat sig vara en representant af de högre intressen). Puhui hän
myöskin jotakin pappissäädyn »valistuneesta mielestä».

Nämä kiitokset tuntuivat kuitenkin edellä käyneen keskustelun jälkeen
ilmeiseltä ivalta. Ja eivätkö liene papit niitä siksi käsittäneetkin,
koska vastustus siitä vaan kiihtyi. Ja kiihtyessään muuttui se samalla
hyvin hauskaksi. Ei enää voinut olla suutuksissakaan, vaikka olisi
kuinkakin koettanut. Rypyt kuulijain otsilla silisivät tai siirtyivät
suupieliin.

Pari minulle tuntematonta pappia, joista en saanut nähdä muuta kuin
mustan selän, pitivät näet pitkiä puheita kirjallisuuden
tarpeellisuudesta, mutta sortuivat siihen lopputulokseen, että
kirjallisuus on tarpeeton. Kun he koettivat todistaa suomalaisen
kirjallisuuden hyötyä, niin tulivat he siihen johtopäätökseen, että
kirjallisuus on Suomen kansalle vahingoksi. Ainoastaan muutamat 10-15
vuoden vanhat historialliset romaanit kelpaavat luettaviksi. Vaikka
puhuja ei maininnut noiden hyödyllisten kirjain nimiä, arvelen
kuitenkin, että hän tarkoitti »Välskärin kertomuksia», »Ivanhoeta» ja
aivan varmaan myöskin »Hatanpään Heikkiä ja hänen morsiantaan».

Kaikista hupaisinta oli kuitenkin kuulla, mihin kaikkeen nykyiset
kirjailijat ovat tehneet itsensä syypäiksi. Romaanit päättyvät
itsemurhilla--sen sijaan kuin niiden kai pitäisi loppua
herttaisimmilla häillä, joissa nuori maisteri saa ikuiseksi omakseen
pulloposkisen pappilan mamsselin. Se vaikuttaa takaisin yhteiskuntaan,
niinkuin sen pahempi nyt usein nähdään ja kuullaan.

Syytös itsemurhain kuvaamisesta koski tietysti ainoastaan
uudenaikaisia realistisia kirjailijoita. Mutta niin ollen unohti
puhuja varmaankin kirjailijat sellaiset kuin ovat Shakespeare, Göthe,
Schiller, Runeberg ja Topelius, joiden draamoissa useinkin
tusinoittain henkilöitä pistää puukon kurkkunsa. Kun uudempien
kirjailijain kuvaamat itsemurhaajat kuolevat mitä kammottavimmalla
todellisella tavalla, niin tekevät vanhain mestarien sankarit
itsemurhansa niin viehättävässä muodossa ja kaatuvat teatterin
permannolle niin kauniiseen järjestykseen, että vesi ei tule
ainoastaan silmiin, mutta myöskin suuhun kiehahtaa heitä niin
ajatellessa. Kun »Regina von Emmeritz» imeksittyään myrkkypaperia
keikahtaa selälleen maahan, pitää Kustaa Aadolf hänelle
ruumis-saarnan, paljastaa päänsä ja huutaa lopuksi: »Soturit,
kunniaa!» Ja pappienkin olen nähnyt sille tapaukselle taputtavan
helliksi kämmenensä. Semmoisenhan siis jos minkään oikein
kehoittamalla pitäisi kehoittaa päiviänsä päättämään.

Ylipäänsä kuulikin tottuneempi korva hetikohta, että puhujain tiedot
kirjallisuudesta eivät juuri ole laudatuuritietoja. Kaiken uudemman
kirjallisuuden asettaminen yhden pannan alaiseksi osoittaa mitä
suurinta tietämättömyyttä tästä kirjallisuudesta, jonka tuotteissa on
toisistaan aivan vastakkaisia virtauksia. Tuntui melkein siltä kuin
eivät nuo arvoisat kirjallisuuden arvostelijat olisikaan saaneet
mielipiteitään alkulähteestä, mutta että se, mikä nyt tuli ulos, oli
ammennettu sisään »Finlandin» kauhalla.

Ihme ei siis kaikkeen edelliseen nähden olekaan, jos kirjailijat,
joita niin vähässä arvossa pidettiin ja joita niin vähän tunnettiin ja
tahdottiin ymmärtää, jäivät pappissäädyn puolelta kaikkea kannatusta
vaille.

Synti olisi kuitenkin sanoa, että he ihan ilmankaan jäivät. Tosin
heille ei edes sallittu niiden murujen kokoamista, joita rikkaitten
pöydiltä putoo. Mutta heille suotiin paljoa enemmän. Heidät heitettiin
»Jumalan haltuun». Hänen asiakseen jätti muuankin semmoisten
kirjailijain palkitsemisen, »jotka Hänen kunniakseen ja isänmaan
hyväksi toimivat».

Epäilemättä hän sen tekeekin.

Mutta miks'ei Hänen asiakseen jätetä pappienkin palkkaamista? Miks'ei
hänen anneta määrätä, ketkä heistä »Hänen kunniakseen ja isänmaan
hyväksi toimivat». Pelätäänkö kenties, että rästikirja kasvaisi
tavallista paksummaksi? Että syntyisi papin puute Suomessa?

Mutta miksi minä häiritsen sopimattomilla kysymyksillä. En sitä
teekään enää. Sillä luulen saavuttaneeni sen, joka oli tarkoituksenani:
antaa ulkopiirteissään kuva pappissäädyn kannasta näillä valtiopäivillä.

Olisivat ehkä ulkopiirteet vielä »varjosteltavat». Mutta varjot saavat
tällä kertaa langeta itsestään. Ja itsestään ne lankeavatkin,
niinpiankun aurinko alenee keskitaivaalta ja alkaa lähetä laskujaan.

Sanotaan, ett'ei pappissäädyn aurinko näiden lausunnoiden jälkeen enää
talonpoikaissäädyn silmissä ole niin korkealla kuin ennen. Ainakin
antoivat tähän arveluun aihetta muutamat lauseet siinä istunnossa,
jossa hyväksyttiin naisten pääseminen yliopistoon, kysymys, jonka
pappissääty vähää ennen oli hyljännyt.



SUOMALAINEN KLUBI.

»Savo», marraskuun 20 p:nä 1888.


Jos tahtoo nähdä millaista on niin sanoakseni valtiopäivämiesten
perhe-elämä, niin on käytävä jonakin iltana heidän yhteisessä
isopirtissään, Suomalaisen Klubin kokoushuoneessa. Siellä he
esiintyvät kotikarvassaan, siellä he pitävät tupakkapuheensa ja
seurustelevat keskenään taistelujen väli-ajalla.

Keskellä keskimäistä Helsinkiä, Pohjois-Esplanaadikadun varrella on
tuo komea ja kuuluisa Kämpin hotelli. Korkea on Grönqvistin kivimuuri,
mutta vielä korkeammalle kohoavat Kämpin katolta viiritangot, joiden
nenässä melkein joka päivä liehuu kolme kauvas näkyvää lippua. Tässä
talossa on Suomalainen Klubi saanut yhden nurkan asuakseen.

Kluuvikadun puolelta menee holvin tapainen porttikäytävä tuon suuren
hotellin ahtaaseen pihaan. Käytävän päässä on pienet rappuset ja
kaitaisenlainen ovi. Oveen on kirjoitettu, että ainoastaan klubin
jäsenillä on oikeus sitä avata ja jäseniksi pääsevät ainoastaan
oikeauskoiset fennomaanit. Tulemme aamupäivällä klubiin. Huone, johon
astumme, on pitkä, soikulainen ja hämärä. Se on kuin pilarikäytävä,
sillä kattoa kannattaa kaksi pylväsriviä, jotka jakavat salin
sisäiseen osaan ja ulko-osaan. Pitkin salin pituutta on pöytä, jonka
yhdestä päästä tuskin toista eroittaa. Perempänä on toinen pöytä
poikkipuolin ja ikkunain luona ynnä siellä täällä seinämillä on niitä
myöskin.

Oven suussa on korkeajalkainen n.k. viinapöytä, josta kävijät
iltaisin tyydyttävät ruumiilliset tarpeensa. Sitä voi sanoa, puhuakseni
valtiopäiväkielellä, yhdeksi klubin ponneksi eli klämmiksi. Toinen ja
paras ponsi on klubilla kuitenkin tuo parin sylen pituinen
sanomalehtihylly. Iltasilla kenties useampi saapuu klubiin syödäkseen,
mutta näin aamupäivällä käy jokainen tulija hetikohta sanomalehtihyllyn
kimppuun. Kaikki oman maan lehdet ja useita ulkomaisia on siellä
saatavana. Mikä niistä minkin tempaa mukaansa ja kiiruhtaa johonkin
valoisampaan paikkaan niitä lukemaan. Kun usealla klubin jäsenellä on
kotonaan ainakin joku pääkaupungin lehdistä, niin näytään tavallisimmin
tartuttavan maaseutulehtiin. Varsinkin valtiopäivämiehet seuraavat
tarkkaan paikkakuntainsa kuulumisia. Lukiessaan pitäjänsä asioita
johtuu heille mieleen olot kotipuolessa. Tuolloin tällöin tulee
maaseutukirjeissä esille valitsijamiesten mielipiteitä
valtiopäivillä käsiteltävistä asioista ja saattaa niidenkin huomioon
ottaminen olla paikallaan. Jotenkin tunnokkaasti näyttävät varsinkin
talonpoikaissäädyn jäsenet tahtovan noudattaa valitsijainsa heille
lausumia toiveita.

Vähä on kuitenkin aamupäivällä väkeä klubissa. Niin pian kun kävijät
saavat särvityksi luettaviensa lehtien sisällön, pujahtavat he
tiehensä, mennen mikä kotiinsa mietintöjä lukemaan, mikä valiokuntiin
mietintöjä tekemään. Tavallisin näkö aamupäivällä klubiin pistäytyessä
on seuraava: Joku tai pari tai kolme miestä istuu sanomalehtiin
tuijottaen mikä perä-ikkunan alla, mikä sohvassa hyvin mukavaan
asentoon heittäytyneenä, mikä lämpiävän uunin edessä jalkojaan sen
hohteessa hautoen. Tuolloin tällöin kahisee paperi lukijain hyppysissä
ja kuuluu kyökin puolelta astiain kolinaa.

       *       *       *       *       *

Mutta iltapäivällä on klubissa toinen elämä. Kun astuu ovesta sisään,
tulvaa tulijata vastaan kirkasta sähköä. Ja sen valossa näkee miehiä
kuin haamuja pitkän salin sisässä. Ne ovat kiedotut ainaisen savun
huntuun, joka aaltoilee ympäri huonetta kuin sisäänlämpiävässä
pirtissä. Se tekee olon kodikkaaksi. Tuon pitkän pöydän ääreen istuu
mies miehensä perästä ja vääntää eväspussinsa esille. Millä on
olutseideli saatavana, millä tuutinki tehtävänä, mikä pyytää »pihviä»,
mikä vaatii vasikkata. On muuan savolainen, joka aina tilaa »sikkoo»
(gigot).

Ja ruuan niinkuin juomankin ääressä istutaan siinä sitten eri ryhmissä
ja rupatellaan. Talonpojat istuvat tavallisesti talonpoikain kanssa,
porvarit porvarien ja papit pappien. Välistä, kun oikein hyvin sattuu,
ei yhden pöydän ympärillä istu muita kuin hengen miehiä. Seidelien
ääressä pistetään siinä tarinaa, niin että yhtenä surinana käypi.
Hyvin hupaiselta näyttää varsinkin silloin, kun joku »johtaja», joita
papeillakin on, selittää jotain tärkeätä asiaa. Kaljut päät
pakkautuvat niin likelle toisiaan kuin suinkin ja muodostavat hyvin
kunnioitettavan kehyksen seidelein, punssilasien ja poroastiain
ympärille.

Samallaisia erityisryhmiä muodostavat talonpojatkin. Rauhallisina ja
tyytyväisinä istuvat he ja tekevät totiaan. Tuon tuostakin lähenee
heitä joku helsinkiläinen, pistäytyy pariin, kättelee ja alkaa
innokkaasti puhella. Käsillä ja kielellä koettaa hän nähtävästi saada
maaseutulaisille ymmärrettäväksi, mitä pääkaupungissa ajatellaan siitä
taikka tästä asiasta. Ukot kuuntelevat ja katsahtavat toisiansa
silmiin. Mistä on puhe ja mitä puheeseen vastataan, en ole
tilaisuudessa kertomaan, kun istun loitommalla. Mutta jonkun ajan
päästä näen helsinkiläisen nousevan ja menevän toiseen samallaiseen
ryhmään ja tekevän samalla lailla.

Kun on ollut kiihkeitä keskusteluja säädyissä tai valiokunnissa,
silloin on väkeä tavallista enemmän Suomalaisessa Klubissa. Silloin on
liike siellä vilkkaampaa, puhe kova-äänisempää ja nauru hohottavampaa.
Vaihdetaan yli pöytien mielipiteitä tai tarttuu joku toistaan
käsipuoleen, kulettaa pilarin taakse ja selittää ja selittää. Käsien
liikkeistä ja kasvojen väänteistä näkyy, vyörytetäänkö siinä jotain
kiveä paikoiltaan vai telkitäänkö entisiä vielä lujempaan. Koko
kämmenellä tehty varoittava ja rauhoittava viputteleminen kai
merkitsee sitä, että pitää olla varovainen... »varovainen», ei tiedä,
kuinka voi käydä. Sitä vastoin tekee toinen kiivaita liikkeitä, avaa
ja sulkee kätensä ja näyttää tahtovan tehdä ymmärrettäväksi, että mitä
hän on sanonut, sen hän on sanonut... että valiokunnan mietintö...
ett'ei hän voi luopua mielipiteestään...

Kun valiokunnat istuvat iltasinkin, odotetaan niiden jäseniä
uteliaisuudella tulevaksi. Ja kun ne tulevat ja kun kuullaan
äänestyksen tulos, alkaa keskustelu, usein kiivaskin, tehdystä
päätöksestä. Valiokuntain jäsenet saavat kenties monestikin puolustaa
tingempään mielipiteitään yksityisissä keskusteluissa kuin julkisissa.
Sillä juomapöydän ääressä on lupa koskea vaikuttimiinkin ja niitä on
usein yhtä vaikea salata kuin puolustaa.

       *       *       *       *       *

Hyvin tavallinen näkö on klubissa joku frakkiin ja valkoseen huiviin
puettu valtiopäivämies. On ollut jotkut päivälliset, jotka joko on
pitänyt säädylle puhemies tai sääty puhemiehelle, maamarsalkka muitten
säätyjen puhemiehille ja varapuhemiehille tai muitten säätyjen
puhemiehet maamarsalkalle. Ne ovat alkaneet noin klo 4 ja päättyneet
silloin, kun muut alkavat syödä illallistaan. Ne ovat kestäneet niin
kauvan, että lopettaessa on tullut jo uusi nälkä. Sentähdenpä näkeekin
usein, että tulija hetikohta käypi viinapöydän kimppuun ja syö niinkuin
olisi paastonnut 40 yötä ja 40 päivää. Muuten ovat tuollaiset
päivällisiltä tulijat tavallisesti--niin saattaapa sanoa aina--jotenkin
hyvällä mielellä. Kun he uutisten nälkäisille sanomalehtimiehille ovat
saaneet tehdä selkoa päivällisillä pidetyistä puheista, istuvat he
johonkin iloiseen pöytään ja jos siellä keskustelut ovat tavallista
äänekkäämmät ja kätten ja kasvojen liikkeet vilkkaat kuin venäläisillä,
niin ei se muuta kuin lisää yhteistä iloa ja innostusta Suomalaisessa
Klubissa.

Mainitsematta on vielä eräs ryhmä suomalaisen klubin jäseniä. Ne eivät
ole valtiopäivämiehiä, mutta kuitenkin kuuluvat he valtiopäivämiehiin.
He ovat edusmiehiin verraten samassa suhteessa kuin taiteenharrastajat
taiteilijoihin. Nuoria maistereja, ylioppilaita, helsinkiläisiä
virkamiehiä--semmoisia, jotka suurella tarkkuudella seuraavat kaikkea,
mitä valtiopäivillä tapahtuu ja ovat läheisiä tuttavia
valtiopäivämiesten kanssa. Itse he miltei lukevat itsensä
valtiopäivämiehiksi, lausuvat suurella varmuudella mielipiteensä esillä
olevista asioista, tahi antavat hyväntahtoisia neuvoja ja viittauksia
siitä, mitenkä /heidän/ mielestään olisi asiat päätettävät. »Jos minä
saisin olla puhumassa ja äänestämässä, niin kyllä tietäisin, kuinka...»
Ja ell'en erehdy, niin moni heistä aikookin vielä kerran olla puhumassa
ja päättämässä.

Noista ryhmistä on kirjavanlainen Suomalainen Klubi koottu. Sen
huoneustossa kohtaavat toisiaan kaikki etevimmät sekä valtiolliset
kyvyt että muutkin »nerot» suomalaisessa puolueessa, ne näet, jotka
ovat Helsingissä. Ja koska helsinkiläiset itse erittäin mielellään
puhuvat siitä, että ainoastaan täällä on neroja ja kykyjä, niin
jääkööt he kernaasti siihen luuloonsa.

Loppuvaikutus, mikä jää kunakin iltana Suomalaisesta Klubista
lähtiessä, on se, että suomalainen puolue pääkaupungissakin on jo
vahva ja vankka puolue, joka vaatii itselleen tunnustusta ja
kunnioitusta tai että se ainakin itse jo tuntee oman arvonsa.



RITARIHUONEEN LEHTERILLÄ.

»Päivälehti», 23 p:nä toukok. 1891.


Nyt kun meillä on olemassa säätyhuone kolmea aatelitonta säätyä
varten, jossa ne kaikki saa nähdä yhdessä ryhmässä, unohtuu usein
ikäänkuin itsestään, että on olemassa neljäskin sääty s.o. maan
ensimäinen sääty. Se on siellä Servaalissaan niin erillään muusta
eduskunnasta, että suuri yleisö ainoastaan sattumalta sitä muistaa.

Ritaristo ja aateli ei kuitenkaan, pelkän uteliaisuudenkin kannalta
katsoen, ansaitse tätä syrjäyttämistä. Ulkoasuunsa samoin kuin
jäseniinsäkin nähden on se epäilemättä hauskin ja vaihtelevin sääty.

Ja sen istuntohuonekin antaa katsojalle enemmän ajankuluketta ja
enemmän viihdytystä kuin muiden säätyjen, vaikka ne nyt ovatkin
vaihtelevammat kuin ennen. Hätäisen silmäyksen luotuaan alas saliin
ryhtyykin lehterille tulija ensiksi ritarihuoneen seiniä
tarkastelemaan. Jos hän on sukukilpien ihailija, niin olisi hänellä
työalaa koko valtiopäiväkaudeksi tutkiessaan noita outoja merkkejä,
joiden pitäisi kuvata niitä avuja, mitkä sen ja sen suvun esi-isälle
kerran maailmassa ovat olleet ominaisia. Kuinka paljon itsensä
kiitosta lienee noissa monivärisissä kiivissä ja useinkin hiukan
pöyhkeileviltä tuntuvissa synboolisissa kuvioissa, ei aina niin
varmaan voi sanoa, mutta että niiden monenkin kautta herää muistoja
kunniakkaista tapahtumista isänmaan historiassa, sitä ei voi kieltää.
Ritarihuone on tavallaan kuvilla varustettu kansamme loistoajan
historia ja ainakin siihen nähden se varsinkin tähän aikaan säilyttää
paikkansa säätyjen joukossa. Aatelissukujemme historia on yksi lehti
itsenäisen kehityksemme historiaa. Onhan siellä tosin korkealla
kunniasijalla suuri joukko sellaisiakin kilpiä, joita ei ole kaikin
puolin kannettu kansan kunniaksi ja jotka eivät koskaan ole välkkyneet
muulloin kuin silloin, kun ylhäältä päin tuleva aurinko on niihin
sattumalta säteensä luonut. Mutta on siellä niitäkin, joilla on /oma/
kirkas loistonsa ja jotka ovat sinne kohotetut palkinnoksi isänmaalle
tehdyistä palveluksista, olkootpa nämä sitten tehdyt tappotantereella
taikka yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa työssä.

Kun sitten seiniltä siirtyy alas lattialle, niin kohtaa sielläkin
silmää suurempi vaihtelevaisuus kuin muissa säädyissä. Istuntohuone on
iso ja iloinen, ikkunat ovat suuret ja tavallisesta lasista, niin että
päivä pääsee himmenemättä paistamaan sisään. Lehterillä istuessaan voi
nähdä ulos tuohon pieneen ritarihuoneen edustalla olevaan puistoon ja
välkkyy sieltä tuolta ulompaa palanen eteläsatamaa ja avonaista
mertakin. Maamarsalkan ja sihteerin pöydät ovat verhotut punasella
veralla ja säädyn jäsenten pulpetit ja istuimet tekevät valoisan ja
keveän vaikutuksen.

Maamarsalkan ulkomuoto, hänen vieressään oleva pitkä kultanuppuinen
sauva, jonka hän kantaa virkansa merkiksi, virkahännyksiin puetut
virkamiehet, virkaroseteilla varustetut vahtimestarit ja
korkeaselustimiset tuolit lasien puoleisella seinämällä antavat tuolle
keveydelle kuitenkin jonkunlaisen virallisen arvokkaisuuden, joka niin
hyvin sopii yhteen säädyn muistojen ja hengen kanssa.

Tuossa ympäristössä liikkuvat sitten ritariston ja aatelin jäsenet ja
vetävät sekä seiniltä että sisustuksesta huomiomme pian omaan
puoleensa.

Ei missään säädyssä ole niin vaihtelevia ja erilaisia tyyppejä kuin
ritaristossa ja aatelissa. Se tulee kai siitä, että ei mikään muu
sääty ole kokoonpantu niin kirjavista aineksista kuin tämä. Kaikki
muut ammatit paitse papin ammatti ovat siellä jollain tavalla
edustetut--ja onhan siellä sekin, sillä pappejahan ovat hrat
Björkenheim ja Boije, vaikka ovatkin maallikkopappeja. Ritaristossa ja
aatelissa istuu paitse muutamia harvoja maanviljelijöitä ja sotilaita,
liikemiehiä, teollisuuden harjoittajia, virkamiehiä monelta eri
alalta, varsinaisia ammattilaisiakin niinkuin esim. hra von Wright,
eikä sieltä puutu taiteenkaan harjoittajia ja harrastajia, kun
muistaa, että professori v. Becker on aatelismies ja että samassa
säädyssä istuu vanha hra B.O. Schauman.

Ritariston ja aatelin ulkomuotoa tarkastaessaan pistävät hetikohta
silmään erittäinkin muutamat muista helposti erottuvat vartalot ja
kasvot.

Maamarsalkka itse, vaikka hän ei olisikaan niin huomattavalla paikalla
kuin on, vaan istuisi tavallisen aatelismiehen tuolilla, saisi
muutenkin hetikohta silmät itseensä kääntymään. Pitkä, solakka
vartalo, niin pitkä, ett'ei sille näytä loppua tulevankaan, musta
ihonväri ja hoikat kasvot muistuttavat kovin elävästi jotain
synkkämielistä itämaalaista ruhtinasta, jonka oikea puku olisi
valkoinen viitta ja uljas turbaani. Mutta omituisen arvokkaalta hän
näyttää frakkipuvussaankin, kun hän sauva kädessään saapuu sisään
kumartaen kohteliaasti kaikille tahoille ja vastaanottaen samanlaisen
tervehdyksen paikoillaan seisovilta säädyn jäseniltä.

von Haartmanin vastakohtana kilpailee katsojain ensi huomiosta August
Schauman, joka on täydellinen perikuva pohjoismaalaisesta. Hänen
leveät hartiansa, rehevä vartalonsa, kohotettu päänsä ja ennen kaikkia
nuo lempeät ja avonaiset lainehtivan valkoisen parran ympäröimät
kasvot näyttävät viittaavan siihen, että niiden kantaja polveutuu
jostain vanhasta skandinavilaisesta muinaissankarisuvusta. Hra
Schaumanin veli hra B.O. Schauman, joka muuten on säätynsä ja kenties
koko eduskunnan alkuperäisimpiä ilmiöitä, näyttää kuitenkin olevan
todistus siitä, että Schaumanin suku on itsepintaista suomalaista
perijuurta.

Ulkomuodoltaan samoinkuin muultakin esiintymiseltään on säädyn
komeimpia miehiä hra L. Mechelin, jonka huomaa hetikohta, kun hän
astuu sisään. Hän on kenties säädyn ryhdikkäin mies ja näyttää
kiinteälle napitetussa takissaan melkein sotilaalta siviilipuvussa.

Sitävastoin luulisi sota-asiain päällikköä, senaattori Procopétä
siviilimieheksi sotapuvussa. Hän on kuin lauhkea, hyvin voipa
tilanomistaja, joka, univormu höllästi ruumiin ympärillä ja lahkeet
pehmeissä laskoksissa, tyynesti ja hiukan veltosti käyskentelee tuolla
kuin tiluksillaan, kädet mukavasti selän taakse solmittuina.

Kamariherra Taube on myöskin niitä miehiä, joista ei voi olla
kysymättä, kuka hän on tuo pieni, ketterä kääpiö, joka näyttää olevan
pelkkää jäykkää vanhan kansan kohteliaisuutta. Samaa maata on
juhlamenojen ohjaaja, parooni Linder, jonka kumarrukset ja täsmälleen
lukkoon napsahtavat jalkatemput tulevat ijäti yhtäläisinä takaisin
valtiopäiviä avattaessa ja päätettäessä. Yleensä saa ritaristossa ja
aatelissa nähdä erittäin kohteliaita, välistä melkein kylmän
arvokkaita kumarruksia--muitten säätyjen jäsenet näkyvät pään
nyökkäyksistä päättäen olevan vanhoja veljiä keskenään--, mutta ei
sentään milloinkaan niin täydellisesti onnistuneessa muodossa kuin
silloin, kun nämä kaksi kamariherraa sattuvat vastakkain. Siinä
vivahtaa silloin esiin jotain vanhaa kustaavilaisuutta, joka ei ole
yhden sukupolven saavutettavissa. Useissa säädyn nuoremmissa
aatelismiehissä on kenties enemmän pariisilaista chic'iä, mutta ei se
ole kuitenkaan sitä samaa vanhan hovi- tai tallimestarin n.s.
sisällisestä vakuutuksesta lähtevää liikkeitten tasapainoa, joka aina
tietää, mille puolen ja miten paljon kallistuu.

Eivät sentään säädyn huomattavimmat miehet läheskään kaikki astu esiin
näin ensi silmäyksellä.

Vasta sitten kun istunto on alkanut ja he ovat asettuneet paikoilleen,
tulevat etevimmät kyvyt kuuluville.

Vaikka ritariston ja aatelin jäsenet istuvatkin arvon mukaisessa
järjestyksessä, nimittäin siten, että istuimien sisimmäisessä kehässä
ovat kaikkein jalosukuisimmat kreivit ja ulommaisimmassa tavalliset
aatelismiehet, joiden jalosukuisuus on eilispäivästä, niin ei tuo
jakoperustus enää pidä paikkaansa etevyyteen nähden. Päin vastoin
tuntuu siltä, että kyky laajenee kehän mukaan ja että viimeiset
takarivin miehet tulevat ensimäisiksi.

Poikkeuksia kuitenkin on, ja ensimäinen niistä on ritariston ja
aatelin ensimäinen mies, professori vapaaherra R.A. Wrede, joka
edustaa ensimäistä kreivillistä Creutzin sukua ja jonka omankin suvun
juuret pistävät kauvas menneisyyteen. Vapaaherra R.A. Wrede on
säätynsä kaikista etevimpiä ja taitavimpia miehiä. Hän on tavattoman
tarkkapäinen lakimies ja aina johdonmukainen lausunnoissaan, jotka
kyllä tuntuvat hiukan kuivilta, mutta sattuvatkin sentähden aina
ytimeen, niinkuin hyvin laaditut lakipykälät. Kaikkia hänen
lausunnoitaan kuuntelee sääty hiljaa ja tarkkaavaisesti ja jos hänen
mielipiteeseensä yhtyy hra L. Mechelin, niin on äänestyksen tulos
selvä. Jos taas nämä molemmat säädyn parhaat lakimiehet sattuvat
olemaan eri mieltä, niin seuraa sääty tavallisesti mieluummin
vapaaherra Wredeä kuin Mecheliniä. Hän on hiukan kumarahartiainen ja
puhuu vaatimattomalla, melkein nöyrällä äänellä, muistuttaen sekä
ulkomuodossaan että esiintymisessään hiukan senaattori Y.Z.
Yrjö-Koskista.

Vapaaherra Wreden henkiystävä, vaikkakin luonteeltaan hänen
täydellinen vastakohtansa, on ruotsinmielisyydestään kuuluisa
Sarvilahden parooni V.M. von Born. Nämä molemmat vapaaherrat kulkevat
keskusteluissa usein rinnakkain ja kannattavat toisiaan. Heidän
nimensä tullaan aina mainitsemaan yhdessä näiden valtiopäiväin
historiassa, sillä ne olivat molemmat tuon tunnetun postianomuksen
alla. Vapaahra von Born näyttää muuten olevan mies, joka todenteolla
koettaa toteuttaa ohjetta /noblesse oblige/ ja sovittaa käytös- ja
katsantotavan suoruutta myöskin politiikkaan, jossa valitettavasti
kyllä ei suu aina saa puhua mitä sydän tahtoisi sanoa.

Näistä molemmista miehistä saa siirtyä kappaleen matkaa, ennenkun
katsoja kohtaa jonkun huomattavamman miehen. Teollisuushallituksen
intendentti hra L. Gripenberg on ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja
vaatimaton, mutta sen sijaan yksi eduskunnan kyvykkäimpiä,
teräväpäisimpiä ja työteliäimpiä jäseniä. Varsinkin on hän
rautatieasioissa ensimäisiä auktoriteetteja ja tuo paljon kiitetty
rautatievaliokunnan mietintö lienee hänen kirjoittamansa. Taitavia
fakkimiehiä ovat myöskin alallaan yksi meidän suurimmista ja
innokkaimmista suurviljelijöistämme, maanviljelysneuvos N. Grotenfelt,
ja yksi laajaliikkeisimpiä liikemiehiämme kauppaneuvos W. Hackman,
joka on valtiovaliokunnan puheenjohtaja.

Kuuluisimpia ja tunnetuimpia ei ainoastaan meillä, mutta myöskin
naapurimaissa ja muualla ulkomailla ovat nuo »separatistin»
brutus-nimeä kantavat eronneet hallituksen jäsenet hrat L. Mechelin,
R. Montgomery ja von Weissenberg. Heidän olonsa ritaristossa ja
aatelissa antaa tälle säädylle, sen päätöksille ja lausunnoille paljoa
tärkeämmän merkityksen kuin on muilla. He tuntevat »aseman» likempää
kuin kukaan muu ja heidän sanansa ovat painaneet ja painanevat
vieläkin paljon siinä kultavaa'asssa, josta tätä nykyä nähdään yleinen
mielipide ulkopolitiikkamme suhteen.--Hra Mecheliniä kuvaa sitäpaitse
vielä näilläkin valtiopäivillä se, että hän kokee pysytellä tavallisen
puoluejakomme ulkopuolella ja että hän, äskettäin vielä hallitusmies
ollen, antaa kannatuksen hallituksen toimenpiteille, joista monet
muuten vielä ovat hänen omiakin toimenpiteitään.--Hra Montgomeryllä on
yksi näiden valtiopäiväin suurimpia luottamustoimia: hän on
lakivaliokunnan puheenjohtaja, sen valiokunnan, jossa ovat laaditut
mietinnöt postiasiassa ja rikoslakiasiassa.--Mitä sitten hra von
Weissenbergiin tulee, niin ei hänellä kenties valtiopäivämiehenä ole
ollut niin huomattavaa asemaa kuin edellisillä, mutta hän saa olla
tyytyväinen laakereihinsa. Hän sanoi kerran sanottavansa omantuntonsa
mukaan, ja poistui nauttimaan kansansa kiitoksesta ja kunnioituksesta.

Ritariston ja aatelin vaikuttavia ja yksi sen puheliaimpia miehiä on
hra K. Antell, joka useimmittain käy yhdessä vapaaherrain Wreden ja
von Bornin kanssa.

Lähellä häntä, tuolirivin viimeisessä kaaressa istuu hra Th. Rein. Hän
on itsenäinen ja selväkantainen. Ollen säädyn harvoja suomenmielisiä
ei hänen mielipiteensä puolueasioissa taikka niiksi tehdyissä saavuta
säädyn kannatusta. Mutta hänen lausuntonsa ovat kuitenkin aina
sellaisia, että niitä on vaikeanlainen olla huomioon ottamatta. Ne
ovat perinpohjaisia ja opettavia ja niillä on se suuri etu usean muun
rinnalla, että ne aina asettuvat n. s. periaatteen kannalle.

Säädyn äärimmäisessä laidassa, maamarsalkan vasemmalla puolella, istuu
kouluylihallituksen esimies, talousvaliokunnan puheenjohtaja hra L.
Lindelöf, jonka nimi usein näkyy referaateissa ja joka varsinkin
kouluasioissa lienee auktoriteetti.

Vastapäätä häntä, kaukana toisella puolen salia on hra Yrjö-Koskisen
paikka--mutta ennenkun tulemme häneen, merkitkäämme sivumennen
muistoomme muutamia säädyn nuoremmista miehistä, niistä näet, jotka
eivät istu aivan ääneti. Näitä ovat hrat Kustavi Grotenfelt, joka
äänekkäästi ja innokkaasti kannattaa Yrjö-Koskista;--vapaahra R.F. von
Willebrand, joka ijältään on nuori, vaikka mielipiteiltään vanha ja
jonka kykyä kuvannee yleisen valitusvaliokunnan mietintö
kirjailijapalkkioasiasta, mikä lienee ollut hänen kirjoittamansa;
--maisteri E.G. Lagus, joka on pontevasti esiintynyt kouluasioissa;
sekä vapaahra Langenskiöld, joka tarkkaan valvoo sitä, että lakitekstit
ovat oikein laaditut ja joka mielellään näkyy ilmoittavan varovaisuuden
politiikkaa kannattavansa. Yhteydessä näiden kanssa sopinee mainita
raittiusliikkeen johtaja A.A. Granfelt ja työväenliikkeen johtaja
tehtailija v. Wright, jotka eivät koskaan laiminlyö tulemasta esille,
silloinkun heidän asiansakin tulevat esille.

Yrjö-Koskinen sitten? Hän on Suomen nuorimpia aatelismiehiä ja istuu
säätynsä melkein viimeisenä miehenä. Mutta ainoastaan nimeksi, sillä
kieltämättä on hän kykyyn nähden sen ensimäisiä. Tavallisesti ei häntä
näe istunnoissa läsnä. Ainoastaan harvoin, silloinkun on joku hänen
alkuunpanostaan syntynyt armollinen esitys käsiteltävänä tai kun joku
muu ohjelmakysymys on tuleva esille, nähdään hänen astua nyökkäsevän
sisään ja asettuvan tuolilleen, johon hän painautuu kasvot melkein
kiinni asiapapereissa. Hänen tulonsa herättää aina huomiota ja vielä
enemmän se, kun hän pyytää puheenvuoroa. Koko sääty lähtee vaeltamaan
hänen puolelleen salia, ett'ei menisi hukkaan ainoakaan sana. Siinä
mustassa arvostelevan näköisessä ryhmässä, joka täten muodostuu
suomalaisen puolueen vaikuttavimman miehen ja sen politiikan johtajan
ympärille, herättävät huomiota varsinkin kaksi miestä, jotka näyttävät
kokoavan korviinsa jokaisen sanan puhujan suusta. Nuo kaksi ovat
senaattori vapaahra von Alfthan ja vapaahra Hisinger, jotka molemmat
ovat vähäkuuloisia. Edellisellä on ääniaaltojen kokoamista varten
hampaissaan kahvitarjottimen kokoinen metallilevy, jota purren hän
tuimasti tuijottaa virkatoveriaan suoraan silmiin, seisoen aivan hänen
edessään. Jälkimäinen taas kääntyy selin puhujaan, mutta ojentaa häntä
kohden tuntosarvenaan mustan kuulotorven eikä hievahdakaan, ennenkun
puhe on päättänyt. Syrjäistä tuo ryhmä hiukan hymyilyttää, mutta sääty
näkyy hyvin tottuneen sitä näkemään.

Senaattori Yrjö-Koskisen lausunnot ovat usein pitkiäkin, mutta aina
tietysti asiallisia ja hyvin mietityitä. Usein herättävät ne ankaraa
vastustusta, sillä ritaristo ja aateli ei ole se sääty, johon
pystyisivät kirkollisasiain toimituskunnan päällikön ja entisen
pappissäädyn johtajan syyt ja terävät, tyynellä, varmalla kädellä
tehdyt pistokset. Mutta puheet eivät nähtävästi ole aijotutkaan omaa
säätyä varten. Ne ovat ylipäällikön ohjeita esikunnan kenraaleille
pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Sanomalehdissä julaistuina
vaikuttavat sitäpaitse hra Yrjö-Koskisen lausunnot semmoisinaankin
näiden kahden säädyn uskollisiin sotamiehiin.

Kun hän on lopettanut ja jälleen vaipunut istuimelleen, hajoo ryhmä ja
sääty on valmis äänestämään, ja melkein säännöllisesti äänestämään
kumoon sen ehdotuksen, jonka puhuja on tehnyt. Joskin siihen
useimmittain vaikuttaakin vastakkainen maailman katsantotapa ja
periaatteellinen eroavaisuus mielipiteissä, niin tuntuu välistä siltä
kuin ehdotus menisi kumoon siksi, että sen tekijä on--Yrjö-Koskinen.

Nämä ovat ritariston ja aatelin huomattavimmat miehet ainakin sen
mukaan, mitä lehteriltä katsoen voi päättää. Miehiä on tosin muitakin,
sillä ritaristossa ja aatelissa on näillä valtiopäivillä
valtiopäiväkalenterin mukaan 112 miestä. He eivät kuitenkaan koskaan
avaa suutaan, ei edes ilmoittaakseen, mitä mielipidettä he milloinkin
kannattavat. Mutta yhden sellaisen tyhjän täytteenä olevan
itseoikeutetun miehen poispantu lippu voi kuitenkin ratkaista koko
maalle ylen tärkeitä asioita. Tuossa on kyllä yksi ritariston ja
aatelin varjopuolia, mutta se on asia, joka ei tähän aikaan puhumalla
paranne. Ritaristoon ja aateliin, samoinkuin eduskuntaan yleensä,
täytyy nykyaikaan tyytyä sellaisena kuin se on ja sitä siltä kannalta
arvostella.



SAMAN KATON ALLA.

»Päivälehti», tammikuun 27 p:nä 1891.


Sanottakoon mitä tahansa siitä, että nykyiset valtiopäivät kokoontuvat
aikana, jolloin ei juuri tee mieli mitään iloisin mielin katselemaan
ja että edusmiehet surullisin tuntein astuvat istuntohuoneisiinsa, on
kuitenkin yksi seikka, joka mieltä hiukan keventää. Suomen säädyillä
on oma kotinsa, oma lietensä, oma katto päänsä päällä. Ja sen merkitys
on suurempi kuin kenties ensi hetkellä voi ajatellakaan. En puhu siitä
käytännöllisestä hyödystä, jonka tuottaa oman huoneen mukavuus. Se on
kyllä suuri etu sekin, kun ei tarvitse hakea toisiaan milloin mistäkin
tilapäisesti vuokratusta yksityisestä koulusalista, ja erittäinkin
ovat siitä kuulijat kiitolliset. Mutta huoneen suurin merkitys on sen
n.s. aatteellinen puoli, sen yhdistävä merkitys. On epäilemättä
turvallinen tunne se, kun saa kokoontua likelle toisiaan, painautua
ikäänkuin kylki kylkeen kiinni. Se synnyttää luottamusta, se luo
mieliin tunteen siitä, että nuo kolme ovat yksi. Edusmiehet
veljeytyvät, tapaavat toisiaan, ovat pakoitetut seurustelemaan
keskenään ja tulevat tuntemaan toisensa mielipiteet yksityisessäkin
sananvaihdossa.

Ja onhan sitäpaitse tämä rakennus jo nyt tulos eduskuntamme
yksimielisyydestä. Se valmistui juuri siihen aikaan, jolloin säätyjen
eri ainekset olivat ehtineet vaikuttaa toisiinsa niin paljon, että ne
voivat kansamme tärkeimmissä elinkysymyksissä sulautua yksimielisyyteen.
Eri säikeet, jotka aikoinaan useinkin pyrkivät vetämään eri haaroille,
ovat nyt punoutuneet yhdeksi ainoaksi vahvaksi köydeksi. Ja kun siihen
oli kehitytty, silloin kohosi säätyhuonekin sisältönsä oikeaksi ja sitä
sattuvasti kuvaavaksi ulkomuodoksi.

Huolimatta kaikesta saattaa siis tieto tästä mielen rauhalliseksi ja
turvalliseksi. Tuntuu siltä kuin laki ja oikeus voisivat paeta tänne
niinkuin alttarin juurelle, jossa olisi pyhyyden rikos niitä häiritä.
Katosta tuleva himmeähkö kirkon valokin vielä lisää tätä vaikutusta.

Säätyhuoneen juhlallisuus yhdessä aikain totisuuden kanssa vaikuttaa
epäilemättä korottavasti jokaiseen valtio-päivämieheenkin. Tavallista
jäykempinä, tavallista huolekkaampina, mutta samalla kasvon piirteet
päättäväisinä, näkyvät he astuvan leveitä ulkoportaita myöten pääoven
edessä olevien pilarien välitse tähän palatsimaiseen rakennukseensa.
Hiljalleen heittävät he päällysvaatteensa alakäytävään ja kohoavat
istuntosaleihinsa toisessa kerroksessa, jonne kolmannesta kerroksesta
katsoja kunnioituksella ja osanotolla seuraa heitä.

Ylhäällä istuntohuoneen parvella on sama mieliala kuin alhaallakin.
Edusmiesten vastuunalaisuuden tunne kohoaa tännekin ja tunkee läpi
senkin, joka itse ei tiedä voivansa mitään suoranaista tehdä. Se
enentää myötätuntoisuuden heitä kohtaan melkein ihailuksi. Sillä
senhän on kuullut heidän puheistaan ja senhän tiesi jo ilman sitäkin,
että he ovat valmiit tekemään kansansa hyväksi kaiken, mikä heidän
voimissaan on, ja että he myöskin paljoon kykenevät, sen on heidän
entinen toimintansa osoittanut.

Yhdeltä tiukasti koossa pysyvältä joukolta he näyttävät. Eikä tule
päähänkään heitä jakaa eri puolueihin. Ei porvarissäädyn lehterillä
nyt enää ole niin vierasta ja kylmää suomenmieliselle katsojalle kuin
ennen aikaan. Epäkansallinen enemmistö näyttää sulautuneen
suomenmieliseen vähemmistöön yhdeksi isänmaalliseksi kokonaisuudeksi.
Suomenkielen puhumista eivät ruotsinkielen käyttäjät näy katsovan
miksikään protestiksi: se on luonnollinen, totuttu tapa, jota
kunnioituksella kohdellaan.

Pappissäätyyn meni ennen sillä mielellä kuin menee seuraan, jonka
mielipiteet eivät useassa asiassa sovi omiin. Hienonen pilkan hymy
huulilla siellä yleisö kernaasti laitteli mielessään sukkeluuksia
»mustasta seinästä», ylhäältä päin tulevasta valosta ja muusta
semmoisesta. Ajat ovat muuttuneet. Mutta seinä on nyt muuri, jonka
suojaan mieluumminkin tahdottaisiin turvautua kuin käydä sitä
rikkomaan.

Talonpoikaissäädyn parvelle tultuaan oli ennen useimman kuulijan
ensimäinen mielitehtävä hajoittaa edusmiehiä eri ryhmiin, etsiä
»vanhoja» ja »nuoria», laskea Meurmannin miehet ja Castrénin miehet.
Kuka sitä nyt ajattelee? Eivät ainakaan nämä »johtajat» itse. Ennen
olivat he sijoittuneet toisistaan niin kauvaksi kuin mahdollista, koko
sali oli väliä, mutta nyt istuvat he likempänä toisiaan, samalla
puolen huonetta, ainoastaan jonkun pulpettirivin eroittamina. Usein
näkee heidän yhdessä totisesti tuumivan ja keskustelevan hartaasti
keskenään. Aivan varmaankin on satiirinen vanhus säästävä
pistopuheensa iloisempiin aikoihin ja hra Castrénin vastaukseksi
tähdätyt repliikit koettanevat olla vähemmin terävät.

Tällainen on vaikutus ensimäisestä käynnistä säätyjen istunnossa. Ja
jos on totta, että on oikea ja pysyvä se äkkivaikutus, minkä saapi
jostain henkilöstä häntä ensi kerran kohdatessaan, niin tuskinpa se
sääntö tulee tässäkään tapauksessa suuresti muuttumaan.



MATKOILTA OMASSA MAASSA


KESÄKUVIA.


I

KIRKONMÄELLÄ.

»Keski-Suomi», syyskuun 23 p:nä ja seur. 1886.


Ei ole juuri milloinkaan tehnyt mieleni matkustamaan Aavasaksalle
tynnörin pohjan kokoista aurinkoa katsomaan. Eikä minulla ole koskaan
ollut kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten
jälkiä myöten Venäjän Karjalaan tai Lappiin tai Wiroon tai muiden
suomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai kansantieteellisiä
riepuja tai rättejä penkomaan. Puhumattakaan siitä, että olisin
hakenut tai saanut jonkun stipendin, jonka avulla olisin voinut tehdä
huvimatkan ulkomaalle vuodeksi tai pariksi.

Mutta matkustamaan minulla on aina kuitenkin ollut halu tulisen
palava. Ja kun en ole päässyt ulompia taipalia liikkumaan, niin päätin
lähteä kerran tallustelemaan niitä, joita jokainen on ennen minua
tallustellut. Ja kirjoittaa matkamuistelmia kerran minäkin, niinkuin
kaikki muutkin tähän maailman aikaan.

Paljon minulla tosin ei ole kertomista. Ei mitään muuta kuin mitä kuka
tahansa saattaa nähdä siirtyessään hiukan pirtin nurkkajuurta
ulommaksi. Ei ole minulla tarjottavana tarkkoja kertomuksia
kivitaltoista eikä kansantieteellisistä housuista ja päähineistä,
joista nuoret tiedemiehet tätä nykyä niin innokkaasti kirjoittelevat,
ja joita tietävät niin ja niin monta kymmentä vuotta sitten siinä tai
siinä paikkakunnassa käytetyn. En osaa myöskään määrätä, kuinka monta
jalkaa meren pinnasta lukien ovat ne kukkulat, joille tulen kohoamaan.
En sanalla sanoen kykene antamaan minkäänlaista luetteloa
minkäänlaisesta »saaliista», jota kaikki muut matkamiehet saavat
kokoon, ja jotkut hevoiskuormittain. En kykene, sentähden ett'en ole
mitään saalista kokoon saanut.

Mutta siitä huolimatta minä nyt kuitenkin aion matkastani kirjoittaa.
Ja katson itseni siihen oikeutetuksi, etupäässä sentähden, että aion
noudattaa yhtä pääsääntöä, jota kaikki matkamiehet ennen minua ovat
noudattaneet ja luultavasti tulevat vastedeskin noudattamaan. Minä
näet aion kirjoittaa hyvin paljon itsestäni. Vaan jos sattuisi niin,
että joskus »poikkeaisin aineestani» ja kertoisin siinä sivussa
jostain muustakin, niin pyydän huomauttaa, että kaikilla säännöillä on
poikkeuksensa.

/Minä/ siis lähdin liikeelle muutamasta suuresta kirkonkylästä, jonka
nimeä on sentähden tarpeeton mainita, että niitä samallaisia
kirkonkyliä on Suomessa satoja. Vaan tämä oli kuitenkin yksi niitä
suurimpia, sillä se oli suuren pitäjän keskessä. Lavea maaseutu levisi
parin kolmen peninkulman päähän joka haaralle, vaikka olisit lähtenyt
mitä ilmaa kohti tahansa kulkemaan jostain kirkon neljästä ovesta. Ja
tämän maaseudun väki se kokoontui tähän kirkkoon joka sunnuntai
yhteistä Jumalaansa yhteisin voimin palvelemaan. Jo lauvantai-iltana
se tänne saapui ja aina oli sillä yksi tie ja kaksi asiaa. Siellä
kirkolla käydessään se saattoi toimittaa sekä aineelliset että
hengelliset asiansa. Ja ihmiset tulivat tänne kuin maailmansa
keskipisteeseen, jossa oli kaikki ne huvit tarjottavana, mitä maailma
heille keskimäärin saattoi tarjota. Toiset tulivat höyry- tai
kirkkovenheissä suurten selkäin takaa, toiset kaukaisista mäkikylistä
hevosella ajaen.

Ne, joilla oli pappilaan asiata, ne sinne poikkesivat, mutta suurin
osa meni sivu kirkon ja pappilan ja kiiruhti kauppamiehiin tahi meni
kamreerin eli vallesmannin puheille. Ja näiden asiat olivat tärkeämpiä
kuin noiden edellisten ja niiden toimittamista sitä oikeastaan
»kirkolla» käymiseksi kutsuttiin.

Ja »kirkolla» käymiseen se useilta jäikin, vaikka »kirkossa» olivat
käyvinään ja kotiin tultuaan sanoivat terveisiä »kirkosta». Se se oli
lähtiessäkin olevinaan tärkeintä asiaa, mutta kuta enemmän kirkonkylää
läheni, sitä pienemmäksi painui mielessä kirkko ja sitä isommaksi
kasvoivat maalliset asiat ja kauppamiehen puoti.

Sinnehän oli niin mukava hevosensa sitoa valmiiseen ruuheen
kauppamiehen makasiinin eteen, nostaa voi-astia kärryistä ja kantaa se
puotiin. Sillä sitten suorittaa talvellinen puotivelka ja saada
itselleen sikari suuhun ja emännän kouraan naula kahvia. Ja tarinoida
ja rupatella ja puhua laidasta laitaan kaiken maailman poudat ja
sateet, sekä kysellä muiden heinänteosta ja leikkuusta ja samalla
selittää omiaan. Jos sitten vielä lisäksi oli nuori mies ja käveli
verkanuttuun puettuna, jalassa punasuiset suvarohvisaappaat, niin mikä
mielihyvä tavata maantien varrella neitosta neitosen vieressä, kättä
lyödä ja keikaroiden kävellä! Ja viedä tuttavansa suntion matammiin ja
juoda ja juottaa sikurikahvit korpun kanssa. Tai jos oli ryyppymies,
niin mikä riemu ja sydämmen tyydytys tavata toinen ryyppymies, hankkia
puteli viinaa ja povi pullollaan juosta vihkaista pitäjäntuvan taakse
männikköön, istua siellä aikansa ja kiikaroida putelin pohjan läpi
kirkasta kesäistä taivasta, sekä hihkaisten palata kirkon kylän
maantietä kokemaan, että tokko se kannatti, ja kuulemaan mitenkä
koreasti helähtelivät ikkunat seinillä kahden puolen tietä--.

Oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän kirkonkylään, jossa
edellisenä iltana ja yönä oli maaseudun väki mellastanut iloaan pitäen
ja nauttien kaikesta siitä hauskuudesta, jota tämän pitäjän
»kulttuurin» keskipiste voi heille tarjota. Yöllisten kuleksivain
laulut, ikkunain helinä ja aidanseipäitten läiskinä oli aina pappilaan
asti kuulunut ja herättänyt rovastinkin hänen sikeästä unestaan. Mutta
rovasti oli ikkunansa kahteen hakaan vetänyt ja vetänyt peitteen
paremmin korvilleen. Sillä minkäpä hän maailmalle mahtoi, joka meni
omaa menoaan eikä kysynyt häneltä lupaa. Kun vielä kellonsoittaja ja
haudankaivajakin olivat yhdessä joukossa. Ja sitten arveli hän
toisekseen niin, että jos ne lauvantaina huutavat, niin ovat ne sitten
sitä siivommalla sunnuntaina kirkossa.

Hyvin hän tunsikin seurakuntansa ja tiesi jo vanhastaan, kuinka pian
tässä maailmassa olojen ulkomuoto muuttuu. Sillä ihana olikin jo heti
kohta pyhäinen aamu ja kaikki oli kuin kiilloitettua jälleen.
Aamupuoleen oli hiukan sataa pihauttanut karjankynteen ja kun pilvet
tuossa ennen aamiaista hajosivat, valaisi aurinko kuin puhtaaksi pestyä
seutua. Kirkko oli kuin valkeudella valeltuna aamupäivän paisteessa,
ikkunat hohtivat ja risti kiilteli kauvas kaukaisiin seutuihin, näkyen
loitolle korkeihin mäkikylihin. Ja pappilata, joka kostean koivikon
sisässä pilkotti vähän matkaa kirkosta, verhosi sitäkin sellainen
salaperäinen sunnuntai-aamun pyhyys, joka tavallisesti aina laskeutuu
vanhojen asuinpaikkojen päälle. Ja joka laskeutuu joka paikan päälle,
mikä vaan sen alle joutuu. Yksin suljettujen kauppapuotien ja kiinni
pantujen kapakoiden ja pölyisen maantien, sanalla sanoen koko kuluneen
kirkonkylän päälle. Se ei valitse paikkaa eikä katso ihmisten muotoa.
Niin että siinä valaistuksessa ovat ajettuine partoineen ja puhtaine
paidankauluksineen suntio ja haudankaivaja yhtä arvokkaan ja pyhäisen
näköisiä kuin rovasti ja kappalainenkin, kulkiessaan peräkkäin
papinkellon soidessa pappilasta kirkkoon, jonka ympärillä rauhallisesti
parveilee sinne saapunut pitäjän väki.

Niinkuin jo sanoin, oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän
kirkonkylään, parahiksi nähdäkseni, kun papisto läheni sakastin ovea.
Ukkoja oli sakastin oven edustalla seisonut odottamassa saadakseen
tervehtiä rovastia, ja akkoja rappusilla istunut. Mutta nyt ne
nousivat seisoalleen, väistyivät syrjään ja tekivät hyvän huomenen,
toiset kumartaen toiset niiaten. Ja kun minä arvasin rovastin yölliset
aatokset, niin tiesin myöskin hänen tämänaamuisensa. Ja tätä hän
ajatteli siinä kohotessaan kirkkoonsa ja luodessaan silmäyksen yli
viheriän kirkonmäen ja siinä liikkuvan hartaan näköisen kansan:
kävipähän aavistukseni toteen, kun ei nyt näy jälkeäkään yön
syntisestä elämästä... ei jälkeäkään... kaikki on sunnuntaiaamun
tenhovoima huuhtaissut näkymättömiin.

Mutta minä en mennyt kirkkoon, niinkuin sinne eivät vielä menneet
monet muutkaan. Jäin kirkon edustalle käyskentelemään niinkuin jäi
sinne suuri osa muutakin kansaa, sillä »ohjelmassa» oli saarnoja
kokonaista kolme ja kuulutuksiin oli pitkä aika vielä. Ja täällä
tuulla höllytteli lauhkea eteläinen, kun kirkossa sen sijaan oli
ummehtunut ilma ja tukahduttava kuumuus.

En siis mennyt kirkkoon, vaan jäin sen ympäryksiä katselemaan. Suuren
selän niemessä olin ja kahden puolen oli ruohoiset lahdelmat, joiden
ranteilla näkyi taloja talojen takana ja peltoja pelloissaan kiinni.
Kaikki oli hyvin rakennettua ja hyvin viljeltyä. Muutamalta mieheltä,
joka oli useiden muiden kanssa seurannut minua, minne vaan kuljin,
kysyin, kuka tuossa niemekkeessä asui vasemman puolisen lahden
rannalla. Mutta ennenkun hän vastasi minun kysymykseeni, tahtoi hän
tietää mikä mies häntä puhutteli.

Minä selitin säätyni ja arvoni.

--Vai ylioppilas... niin tuota työ ootta sitte semmoinen tutentti,
niinkuin rovastin nuori herra...

--Semmoinen, selitin minä.

--Meinoottako sitä papiksi?

En sanonut meinoovani.

--Vaan sehän se ois hyvä virka.

--Saattaisipa olla hyväkin, sanoin minä ja uudistin kysymykseni.

--Tuossa, siinä asuu kappalainen ja tuolla, jonka katto paistaa metän
takkoo, on vallesmannin paikka.

--Siellä näyttää olevan laajat viljelykset?

--Loajathan ne on... niin isot, ett'ei niihen meäree tiijäkkään. Joka
kyntääkin uuven muotisilla oatroilla ja puip riihesä höyrymassiinalla...

--Totta kai hän leikkaakin koneilla?

--Jo on monet vu'et leikanna ja niittännä...

--Onko täällä muillakin maanviljelyskoneita? kysyin kääntyen samassa
miesjoukkoon, joka oli kokoontunut ympärilleni.

Ja vuorotellen siinä miehet alkoivat vastailla, ottaen vähä väliä
suunvuoron toisiltaan.

--On niitä rovastii muutamia itelleen laittanna, voan eipä niitä
muilla taija olla...

--Ompaan kauppamiehelläi leikkuumassiina...

--Kenellä kauppiaalla?

--Tuolla, jonka puot tuossa näkkyy...

--Onko hän varakas mies?

--Mikäs se on kauppamies muu kuin rikas... pittää elon kauppoo ja
voin kauppoo ja kaiken muun tavaran kauppoo...

--Eikös kellään maanmiehellä ole uudenaikaisia koneita?

--Ei niitä kannata talonpoikain pittee... tulloo semmoisen pito
vähävaraiselle kalliiks...

--Tokko lie muilla niitä kuin kirkonkylän herroilla.

--Ompaan Hovin herrallakin.

--Ei oo muuta kuin vältti.

--Etpä tunnu tietävänkään, kun eilen illalla tuli höyryssä niittokone
ja kirkkoaijan jälestä kuulutaan lähettävän sitä viemään.

--Kuka hän on tuo Hovin herra?

--Sitä vaan sanotaan Hovin herraks... sinne on tästä yheksän
neljännestä.

--Kulkeeko sinne höyry?

--Kulokoohan sinne höyry... se käyp tok joka lauvantai hakemassa
kirkkoväkkee ja pyhänä viep takasi...

--Siinähän minä sitten pääsenkin...

--Minnekkä se on herralla sinne matka...

--Eikös sieltä pääse naapuripitäjän kirkolle?

--Sieltähän sitä syvänmaita myöten peässöö... myö ollaan kanssa
sieltä päin... voan mittee työ sinne määttä?

--Minulla on sukulaisia siellä.

Minua tarkastettiin kuin jotakin epäiltävää olentoa joka haaralta. Ja
miesten naamoista olin näkevinäni ihmettelyn sellaisen, että kumma
mies tuo, kun lähtee sydänmaita myöten sukulaistensa luo. Vähän ajan
päästä sanoi kuitenkin se, jota olin ensiksi puhutellut:

--Jos työ ootta sinnepäin mänövä, niin soatatta ollakin Hovissa yötä...
tuossahan tuo näkkyy ite kävelevännii...

Heti kohta huomasin, että sieltä tuli mahtava mies, puoleksi herra,
puoleksi talonpoika, mutta joka mielellään näki sen, että häntä
kutsuttiin »possessionaatiksi.» Sen jo näin ensi silmäyksellä ja en
tiedä mistä syystä niin tein, mutta tuo päätelmä tuli mieleeni sen
johdosta, että hänellä oli sateenvarjo kädessään ja kalossit jalassa.
Herra tuli samaan miesjoukkoon, jossa minäkin seisoin, mutta kun
talonpojat ovat hitaita esittelemään, niin käytin tilaisuutta
poistuakseni tästä ryhmästä muuanne. Kun vähän matkaa kulettuani
seisotuin katselemaan muutamata taulua kirkkomaalla, huomasin, että
siellä minusta jo herralle puhuttiin.

Annoin heidän puhella ja kävelin edelleen kirkonseutuvilla lueskellen
hautakirjoituksia. Monenlaisia niitä siinä olikin ja oikokirjoitus oli
ollut kunkin vainajan sukulaisilla erilainen. Mutta urut olivat jo
jonkun aikaa soida lurikoitelleet, sitten oli kuulunut saarnaamistakin
ja nyt soitettiin juuri yhteen. Kirkon ovella syntyi ankara tungos,
sillä toisia tuli ja toisia tahtoi mennä. Tuleva virta kuitenkin
voitti, vaikka menevässä oli pappilan neidet ja nuori herra, joka koki
heille tietä raivata. Eivät tahtoneet nämä »herrainpenkkiläiset»
päästä mitenkään eteenpäin, sillä porstuassa pyöri ankara »akan
virta», joka oli »akan virta» sanan varsinaisimmassa merkityksessä.
Kauvan aikaa tässä virrassa pyörittyään pääsivät kuitenkin nuoren
herran soutamina kirkon ovelle ja katosivat vihdoinkin sen isoon
kitaan.

Jymäkkä-ääninen rovasti alkoi kohta saarnata paukuttaa kirkossa, niin
että kuuluivat tärkeimmät sanat, joille pantiin kaikista suurin paino,
aina hautausmaan kaukaisimpaan nurkaan, jonne istuuduin vähän matkaa
muutamasta miesjoukosta, pannen tupakan niinkuin olivat hekin tehneet.
Ukot eivät puhuneet mitään ja tuntuivat kuuntelevan niinkuin minäkin.
Ja minä kuulin hajanaisia sanoja:--se nykyajan kalvava epäusko--joka
kansoja kalvaa--nousevassa nuorisossa--kun ei enää huolita Jumalasta
eikä hänen sanastaan--ja kaikellaiset lahkokunnat--kirotut olkoot--

--Ketään se nyt kiroo? kysäsi toiseltaan muuan polttelevista miehistä.

--Villiläisiähän se joka pyhä kiroo...

--Mitähän pahaa ne on sille tehneet?

--Eikö se pappi saata pahan tekemättä kirota...

--Kun on lain vasara vallassaan, niin pittäähän sillä paukuttoo...

--Eihän tuolla ies vasarata ookkaan, kun nyrkillään aina
saarnastuolisa laitaan lyyvvä jämmäyttellöö...

--Milläs lailla se olikaan männä pyhänä saarnasa peättännä?

--Sillähän se oli peättännä, että nyt on tärkeitä kuulutuksia.. niin
ett'ei piä männä kennenkää kuulutuksista pois...

--Mitään kuulutuksia ne sitten olikaan?

--Soataviaanhan se sitten kuulutti...

--So, so...

--No, kuulinhan minä omilla korvillani.

--Ja ett'eikö ne sitten ole tärkeitä!

--Tärkeitähän ne tok on.

Ukot siinä huvittelivat itseään saarna-aikana ja alkuun päästyään
jatkoivat tarinoitaan samaan suuntaan.

Niitä oli usea tarina. Kun oli ollut tämä rovasti vaalissa tänne, niin
oli ollut muuan tämän pitäjän mies siinä hänen entisessä pitäjäässään
tukkityössä. Se oli se hulivili Kattainen, joka osasi kaikille puhua
mieliksi. Sen oli kutsuttanut rovasti puheilleen ja kysellyt, tokko ne
hänelle aikovat äänensä antaa.--»No ihan tok järestään», oli Kattainen
sanonut, »ikävällähän sinne teitä outetaannii».

--»Mutta kuules, Kattainen», oli siihen kysynyt, »sanopas, kuoleeko
siellä teijän pitäjässä isäntiä ja emäntiä?»--»No, niitähän kaatuu
kuin lahokantoja, miten täällä rovastin pitäjässä kuollee?»--

»Eihän ne ies kuollekaan.. ne on ruojat niin sitkeähenkisiä»...

Ei vetäytynyt ainoakaan suu nauruun, mikä ei olisi sopinutkaan
kirkko-aikana, eikä muidenkaan samallaisten johdosta, joita harvakseen
kerrottiin.

Sain vielä kuulla, että tämä rovasti oli tullut tänne keisarin
määräyksestä vastoin seurakunnan tahtoa, joka oli melkein
yksimielisesti anonut toista miestä. Vaan rovasti, joka oli herrain
ystävä, oli käynyt kumartamassa piispat ja keisarit ja saanut viran.

Kun olin polttanut paperossini pohjaan, jätin ukot siihen
kirkko-aikaansa omalla tavalla kuluttamaan ja lähdin kävelemään niemen
kärkeen päin, josta kuului höyryveneen hiljainen tohina. Kirkon lasin
alatse kulkiessani kuulin rovastin siellä yhä vaan vielä epäuskoa
pommittavan. Totta puhuakseni valtasi minut uteliaisuus ja päätin
astua sisälle templiin. Porstuassa oli nyt tungos loppunut eikä siellä
tällä haavaa ollut muuta kuin pari kolme vaimoa, jotka hyssyttelivät
parkuvia lapsiaan. Ja kaksi koiraa, jotka toinen toiselta puolen
kynnyksen tunnustelivat toisiaan, valmiina käydäkseen hammaskähmään.
Ei ne kuitenkaan päässeet härähtämään ennen kuin käytävien
risteyksessä, niin että minä pääsin rauhassa istuutumaan
ovensuupenkkiin.

Epäuskon kanssa siinä saarnamies yhä vaan taisteli ja minä huomasin,
että hän saarnasi katkismussaarnaa ensimäisen uskonkappaleen johdosta.
Paavista oli hän nähtävästi alottanut ja ennusti nyt Antikristusten
tuloa ja maailman loppua, jonka edellä ilmaantuivat kaikellaiset von
Bergenit ja muut epäuskon apostolit tänne meidän rakkaaseen, ennen
rauhalliseen isänmaahammekin, rakkaaseen Suomenmaahankin, jonka kansa
kuitenkin oli uskonnollinen kansa eikä villitsijöiden mukana kulkenut
eikä heidän houkutuksiaan kuunnellut. Mutta varoillaan meidän
kuitenkin pitäisi oleman, seisoman aina uskon miekka kädessä aamusta
varhain iltaan myöhään. Sillä pahuuden ruhtinas, joka muuten kulkee
kuin kiljuva jalopeura, se oli tätä nykyä alkanut n. s. uusien
aatteiden hahmossa hiipiä kuin huuhkain nielläksensä ja
kuolettaaksensa ja ijankaikkiseen kadotukseen saattaaksensa. Sillä
hänen valtansa oli suuri ihmisten yli.

Tähän suuntaan hän saarnasi ja huitoi kahdella kädellään, niitä aina
vuorotellen saarnastuolin laitaan jämähyttäen. Mutta kuumuus oli
kirkossa painava ja moni mies, joka oli viikon työtä tehnyt ja varhain
sunnuntai-aamuna lähtenyt kirkolle soutamaan, koetti turhaan
pysyttäytyä valveilla. Minunkin vieressäni siinä muuan mies
viattomasti kuorsasi, vaeltaen kuka sen tiesikään missä asti näistä
syntisen maailman kauhuista ja taisteluista. Vasta sitten, kun
rovasti oli saarnansa kaikuvaan ameneen lopettanut ja laskeutunut alas
kuoriin kyselemään muilta sitä, mitä itse oli heille sanellut, heräsi
mies ja työntäytyi muiden mukana ulos. Ja minä kun seurasin hänen
kulkuaan, näin kuinka hän haukotellen vetäytyi niemen kainaloon
venevalkamaa kohti, asettui sinne päiväpaisteeseen suuren
kirkkovenheen kokkaan ja nukkui sinne, poistuen tämän matoisen
maailman uskoista ja epäuskoista. Hänellä oli oma vihollisensa,
väsymys, joka oli ottanut häntä väijyäkseen, ja joka oli hänet
voittanut.

Vaan jos oli väsyneitä, niin oli virkeitäkin. Niemen nenässä siellä,
mistä kuului höyryn hiljainen tohina, oli suuri joukko nuorta väkeä
pyhäänsä pitämässä. Ne olivat tyttöjä ja poikia, niitä samoja, jotka
lauvantai-iltana kauppamiehen edustalla kävelivät. Nyt he olivat
istuutuneet rantatöyräille suurempiin ja pienempiin piireihin, tytöt
ja pojat vastakkain. Pojilla oli yhäkin kenkäin varret alaspäin
kierrettyinä, niin että punainen sahviaani tuli kokonaan näkyviin ja
tyttärien päällyshameet olivat siksi ylöspäin käännetyt, että
punaraitaiset sukat sieltä pistivät silmään samoinkuin monenkarvaiset
alushameitten helmat. Ja hopeahelaisesta piipustaan pojat
ostotupakkiaan polttelivat, mutta tytöt kiersivät arpaheiniä sormiensa
ympärille tai kurkottivat läheisestä puusta lehden, jota vuoron
pureksivat, vuoron kämmeniensä keskessä hieroskelivat, kunnes se
mureni ja uusi tuli otettavaksi.

Lähenin höyryvenhettä, joka oli parista lankusta tehdyn sillan päähän
kiinnitettynä. Kokassa luin latinaisilla kirjaimilla maalatun sanan
»Wellamo.»



II

KIRKON RANNASSA.


Astuin huojuvaa lautalaituria myöten venheen sisään. Se oli jaettuna
kahteen osaan eli oikeammin sanoen osastoon, joista perempänä olevata
kutsuttiin »salongiksi» ja joka lienee ollut aijottuna herroja varten.
Talonpoikia varten oli taas toinen puoli katoksen alustaa ja samassa
osastossa oli myöskin kone.

Pari lautamiehen näköistä miestä istui penkillä polttelemassa sikaria,
joita heille nähtävästi oli antanut heidän kolmas seuratoverinsa josta
en voinut varmuudella päättää, mikä hän oli. Mutta sen voi kuitenkin
jo ensi silmäyksellään nähdä, että hän »luuli olevansa jotakin»,
niinkuin sanotaan.

Minä istuuduin toiselle puolelle konetta ja kuulostin.

Ei mahtanut kolmas mies olla säädyltään muita kahta paljoakaan
etevämpi, koskapahan nämä häntä sinuttelivat.

--No, rengikskö sinä nyt ruppeet, vai onko muuta ammattia?

--En tietä minä hyvin rengikskään ruppeemistani... huonot maksetaan
tätä nykyä palkat... puolta toista tarjottiin mulle pappilasta, jos
oisin pehtuoriksi ruvennut, mutt'en minä ottanut pestiä...

--Voan oishan siinä jo palakkoo ollu yhelle miehelle.

--Kaupungissa maksetaan puotirengille kaksin kolmin.

--Kaupunkiinko sulla on sitte tarkotus männä?

--En tieä... ehkä mennään.

--Etkö sieltä jo kyllääsi soanna, kun olit kolomekkii vuotta.

--Ruununtyö on erittäin.

--Etköön ennee ruppeis toista satsia olemaan?

--Ei ole ennee pakko ruveta... minä olen velvollisuuteni isänmaan
palveluksessa jo täyttännä... niin sanoi övestikin, kun heitin
hyvästini, että numero kolme Heikkinen on nyt vapaa isänmaan
palveluksesta...

--Vai niin sanoi... se oli kolomen numerolla sinun huutos... sit oot
ollunnai ensmäisiä miehiä.

--Ensimäisiä... tässä on kellokin, joka annettiin mulle ampumisesta.

--Siinäpähän on...

--Ankkurikello?

--Ankkurikello.

Sitä mahtavuutta, jolla sanottiin tuo »ankkurikello»! Siinä äänessä
oli monellaiset vivahdukset. Se sanottiin sekä vähäisellä
ylenkatseella, jopa halveksienkin, kuin myöskin niin, että siitä kävi
selville: »totta kai ankkurikello!» Ja kello vedettiin taskusta ja
annettiin lautamiesten katsella. Mutta ketjun koukku oli kuitenkin
napinlävessä kiinni eikä sitä siitä irtautettu. Ja mikä ylevä
välinpitämättömyys piirteissä, kun entinen asevelvollinen istui selkä
kenossa ja seurasi silmillään kahta puhetoveriaan. Taulut ja »pujetit»
tarkasteltiin samalla tarkkuudella ja sitten katsottiin vielä
peräimet.

--Eikö tuota pantane jo taskuun, sanoi sitten kellon omistaja.

--Pannaan, pannaan, mutt' mittees siihen on tuohon kuoreen
»ravvierattu»?

--Siinä on Hänen Majesteettinsa Keisarin nimi.

--Elä valehtele...

--No, ettäkö ossoo lukkee, vaikka ootte lautamiehiä?

--Niinpähän on... ettäkö oot tämän Keisarilta suanna?

--Minkätähen se ei o'o sitä soattanna soaha...

--Taiat sinä sitte olla hyväi ampuja?

--Toinen mies minä olin Lappeenrannan leirissä.

Ei hän siis ollutkaan mikään vähäinen mies, kun oli toinen mies
ampumisessa ja saanut Keisarilta kellon, ajattelin minä.

--Eiköön täältä laivasta soa olutta eli muuta maistamista... minua
niin kovasti janottais..

--Missä lie se kapteeni... sillähän sitä on olutta kaupan...

Asevelvollinen meni salonkiin, ja tuli sieltä vähän päästä ulos
kapteenin kanssa, joka nähtävästi oli nukkunut. Tämä meni kokkaan ja
toi sieltä olutpullon. Mutta kun asevelvollinen sen huomasi, käski hän
tuomaan pari kolme yhdellä tiellä. Kapteeni toi, ja kun masinisti,
joka nukkui kokassa, rasvariivettä päänsä alla, oli herätetty,
vetäytyivät kaikki neljä salonkiin ja painoivat oven tarkasti kiinni
jälkeensä. Josta minä päätin, ett'ei anniskelu kirkon rannassa
kuitenkaan mahtanut olla aivan niin luvallista kuin minä ensiksi
luulin.



III

LAIVAMATKA.


Missähän lienen siellä kirkkomaalla päiväpaisteessa loikoen kulutellut
aikaani siihen asti kuin kirkkomenot päättyivät ja tapulista
vihdoinkin kuului kolme läppäystä suuren kellon laitaan...

Vaan sitä ennen oli jo hyvän ansaa pursunnut ihmisiä kirkosta ja
paksua mustaa savua »Wellamon» piipusta.

Kirkonmäellä syntyi hälinä ja pauke kuin pienillä markkinoilla.
Hevosia valjastettiin, kärryjä ratisi pitkin maantietä pois kotiin
päin ja pölyä kohosi kuin pilvenä. Rantaan kuitenkin riensivät
useimmat osavenheilleen, mutta suurin osa tuli »Wellamoon».

Kun tuli sinne, oli se sullottuna ukkoja, akkoja, voipyttyjä,
eväskontteja, tyttöjä ja poikia niin täyteen, että tuskin sopi päätään
kääntämään. Ja siinä tungoksessa kuitenkin koneenkäyttäjä hyöriskeli,
voiteli ja panetti puita uuniin, tuon tuostakin huudatellen. Eikä
ainoastaan kolme kertaa, niinkuin on tavallista, mutta aina vähä
väliä, varmaankin puolikymmentä kertaa.

--Mitä ne noin yhtä mittaa sitä huudattavat? kysyin minä
lähimäiseltäni.

--Taitaavat kiirehtiä sitä Hovin herroo, sain vastaukseksi.

Minä vähän kummastelin tätä kaunista kansallista tapaa, jota en ollut
vielä muualla Suomessa tavannut, mutta kysyin kuitenkin, mikä oikeus
hänellä oli tuolla Hovin herralla odotuttaa itseään.

--Sillä on puolet tätä venettä, selitettiin minulle ja sitten
arveltiin hänen viipymisensä syyksi sitä, että oli niittokone tuotava
kauppamiehestä laivaan.

Kun koneenkäyttäjä, joka näkyi olevan suurempi kapteeni kuin kapteeni
itse, oli vielä jonkun aikaa kiukuissaan huudattanut konettaan ja
odottanut herraa maan puolelta tulevaksi, saapui tämä vihdoin
viimeinkin järven puolelta. Pitkin rantaa soudettiin suurta
kirkkovenettä, jonka keskessä näkyi kummannäköinen, punaiseksi
maalattu härrykkä, ja perässä seisoi hattu kädessä ja hikeä otsaltaan
pyyhkien se usein mainittu hovin herra, jonka jo olin kirkonmäellä
nähnyt. Kun venhe tuli likemmä, kuulin että oli aikomus saada punanen
härrykkä »höyryyn», mutta väen paljouden takia täytyi sen tyytyä
kuitenkin siihen kunniaan, että sai tulla perässä siinä venheessään,
johon jo oli sijoitettu. Laittelemista siinä oli kuitenkin kappaleen,
ennenkun saatiin rossit kiinnitetyiksi ja ennenkun herra itse oli
peränpuolelta otettu höyryvenheeseen.

Kun kaikki oli onnellisesti suoritettu, päästiin vihdoinkin lähtemään
»hiljaan etes», niinkuin kapteeni komensi, ja vähän päästä sitten
»täyttä kyytiä».

Minä häpeän, että nyt vasta olen päässyt varsinaisesti matkalle, mutta
lohdutan itseäni kuitenkin sillä, että taival nyt katkeaa kymmenen
hevosen voimalla. Höyryvenhe joka näkyy olevan hyvä-kulkuinen,
kyyristyy kuin laukkaava hevonen, joka maha matalana kiitää eteenpäin.
Kahden puolen lakoilevat laineet kokan edessä, savua ja kipinöitä
pursuaa piipusta ja pistongit veivaavat semmoisella innolla kuin
olisivat jo kauvan odottaneet tätä vapautuksensa hetkeä. Rannat jäävät
vilisten jälelle eivätkä kauvan pysy kirkkovenheetkään rinnalla,
vaikka koettavat parastaan.

Vaan ne ovatkin vanhan ajan kulkuneuvoja ja tässä viedään suomalaista
talonpoikaa kirkosta kotiinsa uuden ajan airoilla, joista ei vielä
muutama kymmenen vuotta takaperin ukoilla ollut aavistustakaan.

Niin, koska tuli uusi aika puheeksi, niin saanen tässä höyryvenheen
suurta selkää kyntäessä ja jättäessään kirkonkylän kirkkoineen sinne
niemeensä pienenemään, esittää muutamia mietteitä, jotka tulivat
mieleeni istuessani siinä »Wellamon» kokassa. Minä näet ajattelin,
että jos viljelyksestä ja sivistyksestä eli yleensä sekä aineellisesta
että henkisestä edistyksestä meidän kansassamme voisi luoda jonkun
keskimääräisen kuvan, niin sopisi sellaiselle ehkä paraimmaksi
malliksi tuollainen kirkonkylä maaseudulla. Siinä on nähtävänä
ikäänkuin tulos meidän kultuuristamme semmoisena kuin se saataisiin,
jos kaupunkien sivistys ja kehitys laskettaisiin siihen sivistykseen
ja niihin tietoihin, jotka tavataan kaukaisimmassa korven mökissä--

Ja niinikään on samassa paikassa toteutunut kuva meidän aineellisesta
viljelyksestämme, kulkuneuvoista, y.m. uuden ajan antamista eduista,
joka syntyisi sekin siten, että verrattaisiin kaupunkien etuja ja
maaseudun puutteellisuuksia toisiinsa. Jos siis esim. mitä oppinein
teologian professori liitettäisiin semmoiseen korven jätkään, joka ei
ole saanut kolmessakymmenessä vuodessa rippikouluaan suoritetuksi, ja
tästä taikinasta muodostettaisiin uusi ihminen, jolle molemmat
elementit ovat antaneet itsestänsä kaiken sisällyksensä, niin luulen,
että tästä uudesta ihmisestä tulisi pappi, joka näyttäisi melkein
maaseudun rovastin näköiseltä. Samaten saataisiin rikkaasta Helsingin
tukkukauppiaasta, jolla on kauppatietoja ja kauppasivistystä Saksaa ja
Englantia myöten ja joka nauttii lain ja asetusten suojaa kehuen aina
niitä noudattavansa, ja maata kuljeksivasta reppurista--saataisiin
näistä sekoitus sellainen, että siitä syntyisi tuollainen
kirkonkylässä asuva maakauppias, joka lain nojalla laukkuvenäläistä
vainoo, mutta joka voikaupassaan saattaa käyttää vääriä mittoja ja
pitää luvatonta rommin ja oluen kauppaa. Taikka jos vielä kaikki
maailman tieteet lukenut filosofian professori ja ensimäisiin opin
alkeisiin perehtynyt kiertokoulun opettaja lyötäisiin yhteen ahjoon
sulamaan, niin en luulisi suuresti erehtyväni sanoessani, että näistä
takeista muodostuisi kansakoulun opettaja.

Samanlainen olisi asian laita muillakin aloilla, esim.
maanviljelyksen. Siinäkin pitäisi luullakseni kirkonkylän edustaa
keskimääräistä tulosta Suomen eri maanviljelystavoista, nimittäin enin
uudenaikaisista ja kaikkein alkuperäisimmistä. Ja mitä kulkuneuvoihin
tulee, niin luulen että suurimman höyrylaivan ja pienimmän
soutuvenheen edut ja puutteet, pantuina yhteen vaikuttamaan,
tuottaisivat lopulliseksi tuloksekseen tällaisen maaseutuhöyryn kuin
esim. tämä »Wellamo.» Eli lyhyesti sanoen: suurin ja pienin edistys
eri aloilla meidän maassamme antaisi keskimäärin sellaisen edistyksen,
joka on kirkonkylässä tavattavana.

Jotenka siis esim. tuo kirkonkylä, joka yhä enemmän on jäämäisillään
tuonne auringon sumun peittoon, oikeastaan tulee mainita sekä meidän
henkisen että aineellisen elämän diagonaaliksi. Eikä suinkaan
Helsinkiä tai muuta suurempaa kaupunkia. Siltä ainakin minusta
/näyttää/, vaikka en sitä nyt tässä osaa numeroilla /toteen/ näyttää.
Vaan ehkä joku nuori maisteri ottaisi siitä kirjoittaakseen
väitöskirjan tohtorin arvoa varten.

Mutta näitä miettiessäni oli jo saatu ensimäinen selkä kuletuksi ja
vedet alkoivat vähitellen kaveta ikäänkuin sisämaahan tunkeakseen.
Kulettiin pieniä järviä, jokia ja salmia ja käytiin yhtä mittaa
laitureissa, joihin riputettiin pari kolme ihmistä kerrallaan. Yhteen
ahdettu elämä höyryvenheessä siitä vähän väljeni, niin että pääsi jo
sääriäänkin oikomaan. Minä tein sen ja tarkastelin sitten maisemaa.
Oli kulettu pari tuntia ja kun kello oli kirkolta lähtiessä ollut 4:n
paikoilla, kävi se nyt 6:tta. Oli siis tuollainen ihana sunnuntain
iltapäivä, joka on meidän maisemillemme niin omituinen. Päivä ei enää
paahda, ainoastaan valaisee ja lämmittää. Vähäinenkin tuuli on jo
paneutunut levolle ja kaikki mitä vaan rannoilla on, kuvastuu tyyneen
veteen. Niittyiset rannat, tuuheat lehdot ja jonkun kivikkoniemen
nenässä yksinäinen nuottakota ja sen takana pari vanhaa vääntynyttä
petäjää. Ylettyvät talotkin vähän ylempää kuvastumaan veteen ja
niitten mukana seuraa aina joukko lapsia, jotka rantatietä juoksevat
alas rantaan nähdäkseen ohitse kulkevaa laivaa niin likeltä kuin
suinkin. Niityt ovat huolellisesti raivatuita, pellot näyttävät hyvin
viljellyiltä, ja sarat eroavat suorin ojin tarkasti toisistaan.
Kaikesta näkyy, että kuletaan seudussa, joka ei lue itseään
sydänmaahan. Minä huomautan tästä muutamalle miehelle, joka seisoo
vieressäni ja hän sanoo, että »onhan tämä tok' kaupunkia syömmoan
suhteen». Ja sitten sanoo hän, että »ei nämä talot tok oo vielä
mittaan hovin rinnalla... siellä se vasta emätalo on.»

Kun minä toisen kerran kuulin tuota hovia mainittavan ja kun minulle
oli sanottu, että siinä sopisi olla yötä, niin vetäysin tuosta
salonkiin, jossa itsensä »herran» olisi pitänyt olla. Siellä hän
olikin ja kun näki minut herrasmieheksi, niin esitteli itsensä
ruotsiksi ja mainitsi itsensä »possessionaatiksi,» niinkuin jo olin
arvellut kirkkomaalla hänet nähdessäni. Tätä pientä turhamaisuutta
lukuunottamatta oli hän kuitenkin aika miellyttävä mies. Kun sai
kuulla, että matkani veti hänen talonsa kautta, pyysi hän minua
tekemään hyvin ja seisottumaan heille yöksi, lisäten, että kunhan
sinne tullaan, niin ehkä siellä näyttää saattavan yönsä nukkua
niinkuin muuallakin. Minä tietysti kiitin ja sanoin kuulleeni, että
siellä oli hänellä komea talo sydänmaassa.

--Onhan se, vaikka ei mitään erittäin, sanoi hän vähän siihen
vivahtavalla tavalla kuin oli sanonut tuo ennen mainittu
asevelvollinen ankkurikellostaan.

Minä olisin ruvennut juttelemaan kaikellaista seudun maanviljelys- ynnä
muista asioista, mutta herralla olivat omat asiansa niin sydämmellä,
että puheet yhtä mittaa keskeytyivät. Venhe siellä perässä vaati hänen
alituista huomiotaan.

--Varo sinä, Pekka, siellä perässä, ett'ei kipinät polta
vehnäjauhosäkkiä! Pitäisi olla vielä yksi mies lisää tuonne
venheeseen...

Ja sitten oli asiaa joka toiselle miehelle tien varrella. Ei sitä
pysäyspaikka, jossa ei hän lähtenyt salongista ja huutanut nimeltään
milloin mitäkin rannalla olijaa. Milloin oli siellä joku Matti, jota
kutsuttiin kasakaksi, milloin joku Taavetti, jonka piti tulla
maanantaina mökkinsä puolesta päivätöitä tekemään, milloin taas joku
Liisa tai Mari, joilta tiedusteltiin eivätkö ottaisi piiaksi
ruvetaksensa.

Ja niiden tähden keskeytyi puhe vähä väliä, sikarin pätkä, joka
lyhyytensä tähden jo aikoja sitten olisi joutanut piipunperän
purijalle, sammui yhtä mittaa ja jäi viimein pöydän nurkalle, josta
vähitellen koneen tärinästä vieryi yhä täperämmälle, pudoten siitä
sitten likaiselle lattialle. Ei herrakaan pitkään aikaan joutanut
salongissa käymään, ja kun ei siellä muitakaan ollut, heittäysin
pitkäkseni penkille. Epämukavanlainen oli ollakseni ja pää minulla
tutisi laivan liikkeestä kuin vanhalla ukolla.

Huvikseni aloin tarkastella huonetta. Se oli parahiksi niin pitkä,
että juuri sovin sohvalla jalat suorana loikomaan. Ja muita
huonekaluja ei täällä ollut kuin pari kokoon käännettävää tuolia ja
pöytä. Tämän viimemainitun puhtaus oli alle keskimäärän. Puolet sen
pinnasta oli yhtenä ainoana olutlammikkona, ja toisessa puolessa
kuljeskeli edestakaisin kaksi pulloa ja kolme lasia. Koneen jyskytys
pani ne liikkeelle, mutta muuten niiden kulku näytti olevan
joidenkuiden minulle tuntemattomien luonnonlakien vaikutuksen
alaisena. Toinen pulloista ja lasit olivat tyhjät, vaan toinen pullo
oli puolillaan olutta. Ja tämän ympäri nuo tyhjät kiertelivät. Milloin
tulivat aivan likelle sitä, kilistivät sen kupeeseen ikäänkuin jotain
anoakseen. Lasit varsinkin olivat yhtämittaa pullon kimpussa.
Houkuttelivat ja houkuttelivat, mutta kun eivät mitään saaneet,
tulivat niin kovasti kiihkoihinsa, että luulin niiden siihen paikkaan
halkeavan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi puolillaan oleva pullo
heille virkkanut jotain vihaista ja vastenmielistä, koskapahan nämä
lähtivät kuin yhteisestä päätöksestä mennä kalkuttamaan, aina pöydän
laitaan saakka. Mutta juuri kun olivat putoamaisillaan, kääntyivät
takaisin ja lähtivät yksissä tuumin taas täydempää toveriaan
kosioimaan. Vaan silloin laiva vähän kallistihe, pöydällä olevasta
oluesta syntyi ankara luodevesi, joka tulvi yli toisenkin puolen
pöytää ja siihen tarttuivat sekä pullot että lasit, pääsemättä enää
paikaltaan liikahtamaan.

Jonkun aikaa kun siinä olin antanut takaraivoni jyskyttää venheen
laitaa vasten, tuli taas ihmisiä salonkiin. Niitä oli kaksi tyttöä ja
kaksi nuorta miestä, olivat nähtävästi naimakansaa, joita oli kirkossa
kuulutettu. Tytöt istuutuivat penkille, vaan toinen pojista haki
peräpuolelta kapteenin käsiinsä. Jonkun aikaa kuiskuttelivat he
keskenään ja katsoivat aina minuun. Mutta minä painoin silloin silmäni
kiinni ja olin nukkuvinani. Sitten tuotiin olutta ja tarjottiin
tytöille. Vähän kipristellen nämä sitä maistelivat ja sanoivat olevan
»pahhoo». Mutta pojat ottivat suun täydeltä.

--Juokee työ, tytöt, olutta!

--Eipä tuo oo ies hyvän makuistakaan...

--Vai ei oo hyvän makuista... jota tok särpää kuin sinukkata...

Kun pullo oli tyhjennetty, menivät tytöt ulos, mutta pojat kävivät
taas kolkuttamaan sitä ovea, joka vei perään kapteenin seisomasijalle
...

--Kuulkeepas, kapteeni, eikö teilloo viinoo?

--Eijoo viinoo.

--No entäs konjakkia?

--Konjakkia on...

--Paljonko sitä putel maksaa...

--Ei anneta putelittain, vaan ryyppy maksaa 25 penniä.

--Otetaanko myö?

--No antoo tänne!

Ja kapteeni laski heille ryypyn kullekin ja kun se oli yhdellä
siemauksella tyhjennetty, antoi toinen pojista kapteenille markan ja
käski kaataa vielä toisen »satsin». Seisovilta jaloilta se sekin
haukattiin. Hipristelivät siinä miehet vähän aikaa suutaan ja
katsoivat toisiaan silmiin. Vaan silloin kaivoi kukkaronsa se, joka ei
ollut äsken maksanut ja sanoi:

--Koatoos häntä minunnii rätinkiin...

--En minä ennee juo, sanoi toinen.

--Juo pois!

--Voan jos männöö peähän?

--Tämän vertainen... (ja silloin he taas kallistivat) nyt ei mää
kennenkään peähän... pankoo vielä, kapteeni, yhet ryypyt.

--Elekee panna... minä en ota...

--Etkö ota, jos minä tarjoan...

--En ota... soat olla vissi siitä, ett'en minä ota.

--No, kun et ota...

Ja niin he poistuivat. Mutta en minä ollut kauvan yksinäni, ennenkun
taas tulee sisään viimeinen tarjooja ja ryyppää kapteenilta yhteen
perään kolme ryyppyä. Minusta näytti, että hän jo hiukan horjahti
ovesta mennessään. Mutta kun laiva laski ensimaiseen seisauspaikkaansa,
näin minä salongin ikkunasta saman miehen hyppäävän tasakäpälässä
laiturille, vaikka laiva oli vielä ainakin sylen päässä maasta. Ja
laiturille päästyään hän hyppäsi vielä kerran ilmaan, löi kahta
kämmentään yhteen ja hihkasi niin, että seutu kajahti.

--Kuka se on tuo hurja? kuulin jonkun vaimonpuolen kysyvän.

--Sehän se on Hietapuron renki, vastattiin,--jo on taas juonna ihtesä
humalaan...

--Jahah! sanoi samassa Hovin herran ääni takanani. Nyt se on tämä
taival lopussa...

--Eikö tämä höyryvene kulje enää eteenpäin?

--Ei kulje, ei kulje...huhhuh, kylläpä ovat tuota olutta tuohon
pöydälleen töhrineet... niin, ei tämä kulje, mutta nyt tästä
lähettäisiin venheellä... ja jos teidän sopii... ei meillä ole
mitään erikoisempaa tarjottavana... vanlig bondkost...

--Kiitoksia vaan...

--Niin no, jos sopii, niin lähdetään tästä veneeseen, jonkun tunnin
perästä ollaan perillä... minulla on hyvä vene ja riskit soutajat...
muiden veneiden edelle me ajetaan niin että hurahtaa...

Lähdettiin siitä sitten salongista ja kun olin suorittanut markan
kyytirahaa kapteenille, astuttiin Hovin herran veneeseen.



IV

HOVI JA SEN HERRA.


Soudettiin soukkaa jokea, sitten kaitaista järveä ja saavuttiin hovin
rantaan. Jo ensi silmäyksellä näki, että oltiin vanhassa talossa.
Rannasta vei pihaan miellyttävä polku, kulkien pellon keskitse, jossa
nuokkui kellahtava ruis. Kartano, johon kohottiin, oli vakavan ja
rauhallisen näköinen, niinkuin vanhat herrastalot tavallisesti ovat.
Suuria koivuja kasvoi puutarhassa ja niitten vieressä vielä suurempia
haapoja, joiden lehdet meidän lähestyessämme rupesivat lepattamaan
ikäänkuin meitä tervehtiäkseen. Tie kulki hyvin tehdyn aitauksen
vartta, joka erotti puutarhan pelloista. Minä katsahdin sen yli ja
näin siellä täydessä kunnossaan olevan puutarhan herne-, papu- ja
kaalipenkkeineen. Talossa on varmaankin nuoria neitosia, ajattelin,
kun huomasin keskustassa kukkasia. Ja arveluni toteutuikin samassa,
sillä herra huusi takanani:

--Terveisiä kirkosta, tytöt! Minä tuon teille vieraita.

--Kiitoksia, pappa, vastattiin iloisesti ja silloin vasta minä
huomasin, että kaksi valkoveristä olentoa nojasi vähän matkan päässä
edessämme aitausta vastaan. Minä tietysti kohotin lakkiani ja siinä
meidät esitettiin aitauksen yli ilman muita mutkia.

--Onkos mammalla kahvi valmiina? kysyi herra ja kun tytöt olivat
yhteen ääneen vastanneet olevan, niin katosivat he syreenipensaikkoon
ja me käännyimme samassa nurkan ympäri pihaan. Porstuata nähdessäni
ennätin tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että talo oli todellakin
vankka ja että kaikki rakennukset olivat hyvässä järjestyksessä kukin
lujittuneina tarkasti määrätylle paikalleen. Niinikään ennätin keksiä
ruokakellon porstuan päädystä ja siihen katsahtaissani saada suudelman
suurelta villakoiralta, joka oli heittää minut selälleen.

--Huut, Pontus! Se on vielä pentu!... Olkaa hyvä ja astukaa sisään.

--Minä olen vähän näin sopimattomassa asussa... pieksuissa, ja...

--Vieläpä tässä nyt lankkisaappaita ja frakkeja sydänmaan keskessä...

--Vai sydänmaan keskessä... ei nämä paikat siltä näytä.

Porstuassa esitettiin minulle talon emäntä, hennonlainen nainen, jonka
piirteet olivat hienon ja samalla vähän kärsivän näköiset. Hänen
tervehdyksensä oli ystävällinen ja vaatimaton, mutta koko olennossa
oli silmiinpistävä ylimyksellinen arvokkaisuus. Sainkin sitten tietää,
että hän oli alkujaan aatelisneiti, joka oli saanut kasvatuksensa
hienossa maailmassa.

Minut vietiin suoraan saliin, joka näin sydänmaan saliksi oli komea
kylläkin. Jänneniekka tuolit ja sohvat, sohvapöydät ja albumit. Ja
suuri joukko kukkia ikkunain edessä, joiden astiat oli asetettu
koivuisten ja honkaisten pölkkyjen päälle. Muutamassa nurkassa kasvoi
kotimaan kataja ja toisessa tuuhea pienonen kuusi.

Tuskin olin ehtinyt istuutua, niin tulivat neitoset sisään ja
tervehtivät minua uudelleen. Herra jätti minut kohta siihen naisten
kanssa istumaan, sillä hänen piti toimittaa rannasta niittokone
pihaan. Jos hän ei ole katsomassa, niin pudottavat ne sen järveen.
Rouvakin meni taloutensa toimiin, luultavasti kahvia varustamaan ja
minä jäin siis neitosten kanssa siihen istumaan.

Asema on tavallisesti hyvin tukala, kun joutuu tuntemattomien
neitosten seuraan, eikä sovi millään muotoa olla vaiti, mutta ei
myöskään ole mitään puhumista. Ja se on kahta tukalampaa, kun neitoset
pitävät herran velvollisuutena puhella, mutta omana oikeutenaan olla
vaiti. Onneksi olivat nämä neitoset kuitenkin niin hyvin kasvatettuja,
että molempain tehtävät olivat muuttuneet.--

Neitoset olivat erittäin puheliaita ja vielä enemmän kyseliäitä. Niin
että minä tulin heidän kanssa varsin oivallisesti toimeen, kun
kysymyksetkään eivät juuri olleet kovin vaikeita. Minä sain muun
muassa vastata siihen, mistä minä tulin ja siihen, minne menin. Ja
sitten siihen »tykkäsinkö, että nämä seudut olivat kauniita,» johon
tietysti vastasin niin, että olin aivan ihastunut varsinkin tähän
paikkaan. Ja moneen muuhun samanlaiseen kysymykseen minä annoin sen
enempää miettimättä mielestäni aivan oikeat vastaukset. Sillä välin me
tarkastelimme toisiamme, he minua ja minä heitä. Enkä minä tiedä,
olinko minä heidän nähdäkseen jotenkuten naurettavan näköinen, mutta
siltä minusta näytti, että he vähä väliä olivat purskahtamaisillaan
nauruun. Kun olen kuitenkin jo usein ennenkin huomannut, varsinkin
maaseudun neitosissa, samanlaisen selittämättömän taipumuksen, niin en
huolinut siitä loukkaantua. Varsinkin kun he sitten kohta
ehdottelivat, että tulisin heidän kanssaan puutarhaan, jossa piti
juotaman kahvia. Sillä pappa tahtoi, että hänen kirkosta tultuaan aina
juotaisiin lehtimajassa tuomen alla tulokahvit.

En rupea tässä kertomaan näistä neitosista tämän enempää. Ennenkun
heidät jätän, täytyy minun kuitenkin saada sanotuksi, että ne olivat
erittäin hyvin kasvatettuja tyttöjä, mikä näkyi siitäkin, että he
pitivät huolen siitä, että vieras pani kylliksi sokeria kahviinsa ja
että hän otti joka »sorttia» leipää; ja että he, vaikka olivatkin
käyneet »rouvasväen koulun» läpi, eivät talouden toimia ylenkatsoneet,
vaan auttoivat äitiä kaikissa. He olivat /melkein/ toistensa näköiset
ja /aivan/ toistensa kokoiset ja pukuiset, hameet hienorantuista
pumpulikangasta.

Oli tuo oikea maalaiskuva siinä kahvia juodessa. Isä istuu keskellä
kiikkulautaa, polttaa piippuaan, katsoo suoraan järvelle ja antaa
ohimennen määräyksiä rengeille, jotka tulevat kysymään, millekkä
niitylle huomenna mennään heinään. Äiti vähän matkaa hänestä, kädet
rinnan päällä ristissä, pujotettuina villaiseen liinaan, sillä
hänellä on iltakosteudesta vähän kylmä. Ja tytöt, jotka hänen takanaan
äänettöminä istuvat ja kuuntelevat, mitä vanhemmat ihmiset
puhuivat--mutta tytöistähän minun ei pitänytkään enää kertoman. Olen
kuitenkin siksi itserakas ollakseni varma siitä, että he odottivat,
milloin pappa ja mamma lakkaisivat ja he saisivat anastaa minut taas
kokonaan. Mutta jos heillä oli sellaisia toiveita, niin jäivät ne nyt
ainakin tällä kertaa toteutumatta, sillä isä ehdotti, että mentäisiin
vähän tiluksia katsomaan.

Hm!--niin, no, tietysti täytyi sanoa, että oli hauska mennä tiluksia
katsomaan.

Maanviljelijät hyvin mielellään näyttelevät talo jaan ja tavaroitaan.
Eikähän tuo kumma olekkaan, sillä mielelläänhän taiteilijakin kulettaa
sinut taulunsa ääreen ja yhtä mielellään lukee sinulle kirjailija
teoksiaan. Miks'ei sitten Hovin herrakin olisi saanut esittää
nähtäväksesi ja ihmeteltäväksesi sitä, minkä oli sekasortoisesta
raaka-aineesta luonut sopusointuisaksi kokonaiskuvaksi ja selittää,
kuinka hän siinä oli menetellyt. Sillä onhan maanviljelijäkin
tavallaan taideniekka. Neroa, mielikuvitusta, aistia ja kätevyyttä
tarvitaan viljeltävän talon raatamisessa korven keskestä yhtä paljon
kuin kiven kalkuttamisessa tai värien sekoituksessa.

Niinkuin jo olin ensi silmäyksellä huomannut, oli kartano varsin hyvin
rakennettu ja kaikki huoneet siinä asetetut juuri sille paikalle,
missä niiden tuli ollakin. Ensin olivat asuinhuoneet, antaen järvelle
päin. Ne olivat yhdessä jaksossa niin herrasväen puoli kuin pirttikin,
yhden katon alle pantuina eikä niitä eroittanut toisistaan kuin
porstua.

--Ja niin sen pitää ollakin, huomautti herra, sillä palvelija on
talossa yhtä tarpeellinen kuin isäntäkin ja heidät tulee asettaa niin
läheiseen yhteyteen kuin suinkin. Sitäpaitse huojentaa tämä heidän
silmälläpitoaan. Vastapäätä päärakennusta oli aittoja ja makasiineja,
joiden takaa näkyi peltoja, peltojen perällä niittyjä ja sitten
järviä, sillä talo oli isommassa niemessä.

Mutta näitä katasteltiin vaan sivumennen ja mentiin suoraa päätä
navettarakennusta kohti, joka oli suorassa kulmassa asuinrakennukseen
ja jonka nurkasta oli vain sata askelta pirtin nurkkaan. Navetta oli
vähän muista huoneista ylempänä pienoisella ylänteellä ja sen harja
kohosi korkeammalle kuin päärakennuksen katto. Se ikäänkuin hallitsi
ympäristöään ja oikeushan sillä olikin vaatia itselleen ensimäinen
sija, kun oli kaiken muun talouden kannattaja ja keskipiste. Sillä oli
sama paikka kuin rautatehtaan pajarakennuksella tai masuunalla,
joidenka piiput aina näkyvät yli tehtaanhoitajan asunnon ja sattuvat
ennen silmään, olkoon tämä sitten kuinka komea tahansa. Sentähdenpä
ilmaantuukin mielestäni useissa uudemman ajan maanviljelijöissä hyvin
luonnollinen aisti juuri siinä, että navetta tehdään arvonsa
mukaisesti komea ja kauvaksi näkyvälle paikalle. Vasta se talo on
mielestäni esteetisesti kaunis, jonka navetta paistaa pitkien matkojen
päähän. Jota vastoin semmoinen talo, missä navettaa saa hakea jostain
likaisesta notkosta muiden rakennuksien takaa, vaikuttaa
epäsointuisesti juuri sentähden, että pääasia on sysätty syrjään, ja
että siihen sillä tavalla tulee jotain keskentekoista ja vinoa.

Julkeaksi kuin mikäkin temppeli oli hovinkin navetta rakennettu ja
kansa, joka aina osaa antaa asioille ja esineille kuvaavat
nimityksensä, puhuttelikin sitä keskuudessaan »kirkoksi.»

--Eikä se olekaan tuhmasti sanottu, selitti minulle herra, sillä sen
minä sanon suoraan, vaikka siinä tulisinkin omaani kiittämään, että
tämä minun navettani on yhtä hyvä ja tilava kuin monen pienen pitäjän
kirkko.

Ja sitä en tarvinne huomauttaakaan, että herra tätä rakennustaan
kernaammin näytteli kuin joku rovasti vasta rakennettua kirkkoaan.
Enkä suuresti erehtyne sanoessani, että hän ainakin kuusi päivää
viikossa eli tämän kirkkonsa uskossa. Jonkunmoisella kunnioituksella
sitä minäkin katselin ja täytyy tunnustaakseni, että kuta enemmän sitä
katselin, sitä enemmän se rupesi minunkin silmissäni kirkolta
näyttämään. Sillä kivestä oli tämäkin rakennettu ja pitkän jyrkän
kattonsa tähden se muistutti paljon noita vanhoja keskiajan kirkkoja,
joita tavataan Hämeessä ja Etelä-Suomessa.

Iloinen ammunta ja rautakytkyitten kilske kuului meitä vastaamme
navetasta. Siellä kytkettiin parsiinsa lehmiä, jotka parhaallaan
saapuivat lypsettäviksi. Minä jo olin astumassa kynnyksen yli
navettaan, kun herra huusi minut takaisin. Sillä kaikki piti
katsottaman järjestyksessään. Eikä se katsottava tällä kertaa
ollutkaan vähäinen, kun oli pumppulaitos, joka nosti veden aina
järvestä navetan porstuaan saakka.

--Tämä on erittäin »fiffinen» laitos,--puhui hän ja alkoi keikuttaa
pumpun vipua. Lihavanläntä mies kun oli, rupesivat jo vesikarpalot
otsalta kihoamaan, mutta silloin kuului koriseva ääni pumpun sisästä
ja hanikasta tulla kohahti vettä sammioon. Vaan suunsa täydeltä
sylkäistyään lakkasi hanikka jo samassa vettä antamasta.

--Ei oo kievarin sammiossa vettä! huudahti herra ja syöksyi
ulos.--Olli hoi! Olli hoi! Juokse kievariin ja pumppaa vettä sammioon!

Olliko lie ollut se, joka puhaltautui pirtin rappusilta laukkaan ja
katosi jonnekin huoneiden taakse.

--Odotetaan, sanoi herra, kyllä kohta saadaan vettä!--Ja sitä
odottaessa selitti hän minulle mikä tuo kievari oli. Ja niin sain
tietää, että se oli huone, puolitiessä rantaan, ja että siinä
huoneessa oli samanlainen sammio, joka pumputtiin vettä täyteen
samalla tavalla kuin tämäkin sammio. Sillä muuten ei olisi vettä saatu
noin korkealle kohoamaan, kun luonnolakien avulla ei vettä saada
imupumpulla nousemaan kuin vähä yli kahdenkymmenen jalan ja tämä
navettarakennus on neljättäkymmentä jalkaa veden pintaa korkeammalla.
Mutta kun vesi kievaripumpun ja tämän pumpun avulla kerran saadaan
tähän sammioon, niin juoksee sitä tästä maanalaisia torvia myöten sekä
kyökkiin että pirttiin että maitokammariin että talliin.

Ja selittäessään sitä hän taas alkoi vivun ponnessa nyökkäistä ja
ähkää.

--Kohta se kohahtaa... kohta se kohahtaa... äh, puh, Sojaa! Sojaa!

Ja vettä tuli, tuli torven täydeltä eikä kauvan kestänyt, ennenkun
sammio oli puolillaan.

--Koettakaapa teki pumputa... ei se ole raskas ollenkaan... päin
vastoin se on hyvin herkkä... se on mitä herkimpiä pumppuja.

Minä tietysti koettelin, mutta tinki minua naurattamaan, kun
ajattelin, että samalla tavalla kuin minä tässä nyökkäsen, samalla
tavalla siellä kievarissa joku Olli nyökkäsee.

--No, jo riittää. Semmoinen laitos se on tämä. Ja eikö ole tämä
helkkunan mukava. Hevosen ja miehen aika tämän kautta säästyy hyvinkin
ja sitten tästä saapi veden niinkuin jo sanoin vaikka mihin
juoksemaan.

En tarvinne mainitakaan, että minä myönsin kaiken sen, minkä näin,
erinomaisen mukavaksi ja nerokkaaksi.

Ja sitten vasta me menimme navettaan. Se oli sisästä yhtä juhlallinen
kuin päältäpäinkin nähden. Katto oli korkealla, ikkunat suuret ja koko
huone siitä syystä valoisa ja iloinen. Parret oli rakennettu kahteen
pitkään riviin, joiden välissä oli n. s. pöytä, johon heitettiin rehu
elukkain eteen pöydälle juoksevasta heinähäkistä. Ainoastaan muuan
kaidepuu erotti parressaan seisovat lehmät toisistaan, niin että ne
voivat aivan hyvin sen ylitse ja alitse nähdä, jopa nuoleksiakin
toisiansa.

--Eikö ne tingi puskemaan tuossa toisiaan? kysyin.

--Niin sen luulisi, mutta eikös mitä. Lehmä rakastaa seuraa ja sen
kauttahan ne juuri pysyy lauhkeina ja sävyisinä, kun saavat siinä
syöntinsä lomalla toisiaan katsoa maurottaa. Jota vastoin, jos ne
pidetään pimeässä navetassa ja eroitetaan toisistaan hirsistä
salvetuilla parsilla, niistä tulee äkäisiä ja pelkureita.

Iloisen ja vilkkaan näköisiä olivatkin kaikki lehmät, jotka nyt siinä
seisoivat kukin parressaan, yhtämittaista hiljaista yninätä pitäen,
anoessaan palaa hoitajiltaan. Näitä oli vaan kolme ja näytti niillä
olevan työtä tarpeeksi palotellessaan ja lypsäessään yli
viidenkymmenen pään suuruista karjaa. Vaan reippaasti kävi heiltä
siinä kuitenkin askareen teko eikä kauvan kestänyt, ennenkun aina
keskellä lattiaa olevaan suureen korvoon kaadettiin vaahtoava
kiulullinen lämmintä maitoa.

Navetasta tultiin välittömästi talliin, joka oli saman katon alla kuin
navettakin ja yhtä siisti ja valoisa.

Pilttuita oli siellä toista kymmentä ja perimmäisestä hirnua hörhätti
meitä vastaan kiiltävän musta ori, kohottaen päänsä pilttuun
laiteelle. Herra meni sen eteen ja tarjosi sille sokuripalasen,
niinkuin hän sanoi aina tallissa käydessään tekevänsä. Sillä lailla
tulee hevosesta kesy ja se oppii isäntäänsä rakastamaan.

--Elukka pitää opettaa hyvyydellä ja ainoastaan poikkeustilassa
käyttää ruoskaa.

Ja sitä sanoessaan taputti hän orittaan kaulalle ja nimitteli häntä
nimeltään. Kehoitti minuakin koettelemaan sen lautasta ja
tunnustelemaan turpaa, joka oli »sileä kuin sametin nukka.»

Oriista päästyämme katsahdimme rekiliiteriin, johon tultiin suoraan
tallista. Siellä aina kuuluttiin hevoset valjastettavan, joka oli
paljon mukavampi täällä tehdä kuin ulkona kartanolla pyryssä ja
pakkasessa.

--Ja tästä ne on aina niin sukkelat pyöräyttää talliin.

Minä luulin jo, että ulkohuoneiden tarkastus olisi loppunut, mutta
sitä minun ei olisi pitänyt luulla, sillä »yläsilta» oli vielä
käymättä, vaan ei suinkaan tarkoitus sitä semmoiseksi jättää.

Mukavia kiertoportaita myöten sinne tallista kohottiin ja toden totta
minä hämmästyin, kun aukeni eteeni siellä huone semmoinen, että päätä
huimenti. Yhtenä ainoana suurena salina oli koko navetan päällys ja
niin siisti kuin puhtahin pirtti.

--Täällä saattaisi vaikka tanssiksi pistää, ihmettelin.

--Jottako täällä ei olekin sitten pistetty, jo toki montakin kertaa.
Melkein joka vuosi täällä kauranleikkuutalkoossa tanssia lekutellaan.

--»Ja siin' ei seinät hämmentele», deklamoin minä.

Keskelle tuota mahdottoman suurta luhtia oli ripustettu nuorakiikku ja
siihen sanoi herra kylän poikien aina sunnuntaisin kokoontuvan
tyttöjänsä kiikuttelemaan.

--Vaimoni mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta minä ajattelen,
että parempi on, että ne kokoontuvat tänne kuin jonnekin muualle, niin
ei omain renkien ja piikojen tee mieli kylään juosta.--On siinä
tänäkin päivänä mahdettu heippasta, mutta nyt se joutaa taas viikoksi
yöpuulleen.--

Ja sen sanottuaan nakkasi hän nuoran pohjukan ylös orrelle. Siitä
läyskäyksestä säikähti sitten pääsky pesässään ja suikasi ulos. Ja kun
sen johdosta tulin tarkastaneeksi kattoa, huomasin siellä näiden
viehättävien lintujen pesiä toisen toisessaan kiinni.

--Kyllä tänne heiniä mahtuu, sanoi siinä sitten herra ja pyörähti
kantapäillään, tehden kepillään kaaren ilmaan. Eikä muuta pihalatoa
tarvitakaan, kun tänne ajaa niin heinänsä kuin olkensakin. Eikähän
tämä vielä meidän nykyisistä rehuista tule puolilleenkaan, mutta hyvä
se on suuri olemassa, kun on toivo saada niittyä lisääntymään. Ja
täältä ne on mukavia pudottaa sekä lehmille että hevosille.

--Se häkki aina ajetaan tänne ylös saakka?

--Niinhän se tehdään. Tuosta suuresta ovesta sisään vaan... tulkaapa
katsomaan, maisteri.

Ja niin hän vei minut toiseen päähän yläsiltaa mahdottoman leveälle
kaksois-ovelle, josta yhtä leveät, hiljalleen viettävät rappuset
veivät alas maahan.

--Tästä ne häkit ajetaan sisään... niin, ja tästä nyt näette melkein
kaikki minun tilukseni.

Mutta minä olin jo ehtinyt kääntyä näköalaa katselemaan enkä pannut
huomiota hänen tiluksiinsa. Sillä todella olikin kaunis se, mikä siinä
eteeni aukeni. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja valoi viimeisillä
säteillään metsikköä tuolla ahon reunassa toisella puolen järven. Isot
petäjät ikäänkuin tulessa paloivat ja aho hohti kuin kullattu kumpu.
Mutta se ei kestänyt kuin jonkun silmänräpäyksen, aurinko samassa
pyöri piiloon ja heitti pitkät hohtavat sädejuovat puolitiehen
taivasta. Vaan kauvan en minä saanut siinä antautua luonnon
runollisuutta nauttimaan, sillä vieressäni seisoi realisti, joka oli
kokonaan muusta huvitettu, vaatien minutkin olemaan samasta asiasta
innostunut.

--Mitäs pidätte? kysyi hän.

--Kyllä se on harvinaisen kaunis auringonlasku, sanoin minä.

--Niin, mutta eikös siinä ole tuossa kaunis ruispeltokin? kysyi /hän/.

Olin todellakin kuin pilvistä pudonnut, vaan samassa kuitenkin siksi
toinnuin, että ymmärsin asemani ja osasin myöntää, että ruispelto oli
kaunis.

--Ja eikös siinä ole peltoa yhden talon tarpeeksi?

--Hyvin onkin. Ja kuinka paljon luulette siitä saavanne?

--Ei sitä tarkoilleen tiedä, vaan jos ovat hyvälähtöisiä, niin
saattaapa tulla parin sadan tynnörin paikoille.

--Jaa-a! ihmettelin minä ja kyllä se sen sietikin, sillä pelto oli
todellakin komea, eikä ainoastaan aineelliselta kannalta katsoen
komea, mutta minun silmäni katsellessa vielä enemmän taiteelliselta.
Siellä se ulottui aaltomaisena lakeutena useita satoja kyynäriä
melkein meidän jalkojemme alta aina rantaan saakka, jossa sitä
rajoitti tuuheata lehtipuuta kasvava piennar. Ja miellyttävän
vaikutuksen tekivät siinä siellä täällä kohoavat kivirauniot, joiden
lomassa kasvavat viheriät vaarainpensaat kuvautuivat tarkasti
kellahtavaa ruisvainiota vastaan.

--Se oli kaikki tuo paksuna metsänä, kun minä tulin tänne. Mutta minä
panin miehet sinne kirveineen liehumaan, ja toiset kantoja juurimaan.
Eivät ne olisi alussa kehdanneet ja neuvoivat minun sitä kaskeksi
hakkaamaan. Vaan mitäs minä kaskeksi. Olihan minun yhtä hyvä tehdä se
pelloksi ja ottaa siitä kaiken ikäni sato, kuin se että vaan kerran
tahi pari. Ei se yhtenä vuonna tullut tehdyksi eikä kahtenakaan, mutta
vuosi vuodelta minä ajoin metsän reunaa yhä edemmäksi, kunnes viimein
järven ranta vastasi. Ja armosta minä vaan jätin tuonne pientareen
rajaan muutamia puita seisomaan. Minulla on siinä kohden talonpojan
katsantokanta, että minä en suvaitse metsää taloni ympärillä, sillä
minun mielestäni on kaunista se, kun on aukeata paljo ja peltonsa
näkee kaikille suunnille niinkuin tässäkin. Kun metsä loppui järveen
päin, aloin minä sitä muualta ahdistella. Ja kun suo tuli eteen,
muokkasin minä suon ja aloin taas metsän reunaa työntää edelläni
ulommaksi. Tuossa sen näette, kun katsotte tänne maan puolelle.

Ja minä silmäsin ja silmäni seisattuivat katsomaan. Se osa peltoa,
jota äsken olimme katselleet ja joka oli navetan ja järven välillä,
oli vielä pienonen tilkka sen suhteen, mitä navetan takapuolella oli
tehty. Ja hupaista oli tuota vainiota katsella ja nähdä siinä ihan
kuin tuoreeltaan, mitenkä viljelys karkoittaa tieltään korven eli
kuinka sivistyksen voima voittaa raakuuden vastarinnan.

Vaikka oli vielä jotenkin valoisa, oli kuitenkin jo ilta siksi
hämärtänyt, ett'ei kaikkia yksityiskohtia tarkkaan eroittanut. Mutta
sen kuitenkin huomasin, että etumaiset sarka-osat olivat siistiä,
vakaantunutta peltoa, jossa kasvoi rehevä ohra. Tuonnempana kasvava
kaura näytti olevan harvempaa ja kasvulleen huonompaa ja herra
kertoikin, että se pelto tänä kesänä kasvoi ensimäistä satoaan. Tämän
takana oli kääntöauralla käännettyä nurmikkoa, joka mennä vuonna oli
ollut heinän kasvussa; ja vielä siitäkin taampana näkyi
kylvöheinävainiota, joka ennen oli ollut vetelänä suona.

Kaikista näistä piti herra minulle pitkän ja asiallisen esitelmän,
selittäen niiden kyntämisestä ja kylvämisestä ja osoittaen kepillään,
missä oli suuret viemäriojat ja missä muut pienemmät. Mutta ihan
perimmäisenä pellon ja metsän välissä oli vielä iso aukea, josta näkyi
halkopinoja ja häämöitti kummallisia häkkyräimäisiä olentoja, joista
en osannut ymmärtää, mitä ne oikein olivat. Ja vasta vähän aikaa
katseltuani huomasin, että ne olivat kantoja, jotka juurineen oli
maasta väännetty, ja heitetty nurin niskoin suuriin kokoihin.
Iltahämärässä ne näyttivät kammottavilta satasarvi-kummituksilta,
jotka olivat metsästä astuneet sitä vartioimaan. Vaan oikeastaan ne
olivatkin korven kaatuneita sotilaita, jotka viljelyksen voimakas
valloittaja oli ijänikuisilta asuinsijoiltaan keikauttanut kumoon ja
säälimättä heittänyt töppöset taivasta kohti. Mutta korven reunassa
tuolla seisoi vielä synkkänä ja uhkaavana lukematon joukko heidän
veljiään, seisoi siellä mustaverisiä pitkiä kuusia ja jäntterävartisia
petäjiä, jotka olivat toinen toiselleen vannoneet metsän itsenäisyyttä
puolustavansa, vannoneet ennen siihen kaatuvansa kuin hiuskarvaakaan
väistyvänsä. Ja kerran oli heidänkin kaatumisensa päivä, ehkä jo ensi
syksynä. Miehiä sinne silloin on heitä vastaan piennarta myöten kirves
olalla asteleva, pian he saavuttavat korven reunan, terä vilkkaa,
runko paukkaa ja vihaisesti ravistelee vanha metsän ruhtinas tuuheata
tukkaansa. Mutta vihamies on voimakkaampi, yhä suurenee juurella haava
ja lyhyt parahdus vain ilmoittaa vieressä seisovalle veljelle, että
hänen vuoronsa on tullut.

Ei kuitenkaan ollut vielä tuo hetki tullut. Vielä seisoivat he siellä
syvälle maahansa juurtuneina, hautoen juuriensa välissä tälvellista
routaa, jota tuhoa tuottavana halla-usvana huokuivat yli vihannan
vainion.

--Se se on se ikuinen hallanpesä tuo Suontaus-korpi ja routa ei sen
povesta ole sulanut milloinkaan, sanoi herra, mutta jahka tässä ikää
annetaan, niin kyllä se pengotaan ja eipähän mikään auta hallan
paetessa, kun pannaan aurinko silmästä silmään paistamaan.

--Pappa! huudettiin yht'äkkiä heleällä neitosen äänellä ja minä näin
yhden noista kahdesta seisovan kartanolla ja katsovan tännepäin.
--Tulkaa ruualle!

--Tullaan, tullaan, vastasi herra, ja sitten sitä mentiin syömään.

       *       *       *       *       *

Heitän haastamatta ruuat ja ruokapuheetkin. En puhu ruuan jälkeen
rappusilla istumisestakaan, joka kuitenkin usein on maata
matkustelevan nuorukaisen ihanimpia hetkiä sellaisessa talossa, jossa
on nuoria neitosia. Jäykkyys on silloin jo sulanut, kesä-illan
hämäryys antaa ajatuksille vauhtia ja jokapäiväisimpienkin kasvojen
piirteitä verhoaa silloin salaperäisyyden viehätys, jota niissä
selvällä päivällä turhaan hakee.--Ventovieraatkin tutustuvat tuossa
pian toisiinsa ja olisivat millä hetkellä hyvänsä valmiit juomaan
»sinun»-maljan.

Mutta pappaa alkaa haukotuttaa ja hän ehdottaa mammalle, että
mentäisiin maata. Sanotaan »hyvää yötä» ja ohjataan vieras
yliskammariin, jossa hänelle on valmistettu vuode kahdesta
höyhenpatjasta ja pantu kynttilä, tulitikut ja vesilasi tuolille pään
pohjiin.

Vieras jää yksin ja alkaa riisuutua. Sitä tehdessään hän avaa ikkunan
ja nojautuu katsomaan ulos. Puutarha on siinä aivan hänen allaan ja
koivun lehdistä tuoksuu yökaste. Hän tarkastelee puutarhaa. Hämärätä
on, mutta hän huomaa valkoisen olennon väijyen hiipivän pitkin
hiekkaista käytävää ja pujahtavan hernepenkkiin. Se on kissa. Siitä
hän luo silmänsä ruispellon yli rantaan. Siellä on yksinäinen sauna ja
etempänä rannalla nuottakota. Niityllä syö hevonen ja silloin tällöin
kalahtaa sen vaskinen kello. Usma kohoo järven pinnasta ja peittää
sitä paikotelien. Kuuluu yksinäisen yökulkijan varovainen melonta.
Kaukana järven takana, jossain virstojen päässä mörisee härkä ja ammuu
tuontuostakin intohimoisesti.

Vaan usma sakenee ja kosteus enenee! Vieraan käsivarsissa tuntuu vähän
kylmältä. Hän sulkee akkunan. Kiipee sänkyynsä. Painuu syvälle
pehmeihin höyheniin.

Kuinka kaunis on maailma, kuinka ihana elämä! Mistä syystä? en
tiedä--se on vaan.



KÄYNTI KOLILLA.

»Päivälehti», 5 p:nä elok. 1892.


Karjala on minulle tähän saakka ollut satujen maailma. Ei minulla ole
ollut siitä mitään muita kuvia kuin mitä innokkaat sen seutulaiset
ovat luoneet eteeni Pielisestä, Höytiäisestä, Joensuusta ja
Koitereesta. Sitäpaitse ovat muutamat nuoremmat taiteilijat siihen
määrin hurmaantuneet Venäjän Karjalaan, että he tuolla jossain
Kajaanin takana ovat viettäneet useampia kesiänsä ja sinne muitakin
houkutelleet.

Se yhteinen Karjala-innostusko lienee tarttunut minuunkin, koska
yhtäkkiä istuin Kuopiosta itäänpäin menevässä laivassa. Jostain oli
tullut tietooni, että Pielisjärven rannalla ovat n. s. Kolin vuoret ja
että Karjalan luonto niissä nousee huippuunsa.

Kohta kun lähtee Juan-tehtaalta ajamaan Kaaville päin, muuttuukin
luonto vivahduksiltaan toisellaiseksi kuin se on Kuopion seuduilla.
Mäet eivät kasva mäntypuuta niinkuin moniahtaalla Savossa, vaan
kaikkein korkeimmatkin kukkulat ovat vihreätä lehtoa ja kivikoisia
ahoja. Se on kuin Karjalan lehtiporstua, jossa tämän kaskiviljelyksen
kotimaan luonto näyttää ilmaantuvan äärimmilleen kehittyneenä.
Hauskana vaihteluna ja vastakohtana tälle melkein sydäntä etovalle
hempeydelle siintävät kuitenkin idempää nuo korkeat kukkulat, joita
karjalainen kutsuu »vaaroiksi» ja jotka lienevät Karjalan maan
varsinaisimmat tuntomerkit.

Niitä kohden me pyrimme Juukaan vievää maantietä myöten, joka on
ojentautunut melkein linjasuorana ruskeana viivana menemään vaaran
huipulta toiselle. Juuan ja Kaavin pitäjäin väliset suuret sydänmaat
se halkasee kulkien pitkät matkat talottomia taipalia. Se on kuin
maatunutta lainehtivaa merta, jossa milloin vaipuu sen laaksoon,
milloin taas kimmahtaa sen kyömyiselle selälle, josta silloin joka
kerta näkyvät yhä lähempänä edessä olevat vaarat.

Niinkuin muita korkeampina majakoina siintää matkamme määrä, Kolin
vuoriryhmä. Se on siellä suon tiettömän taipaleen takana, ainakin
peninkulman verran Juuasta Joensuuhun menevältä maantieltä.

Ahmavaaran kylästä otamme oppaan saloiselle taipaleelle ja lähdemme
metsäpolun vietäväksi. Se on suloinen kävellä taas pitkästä ajasta
tuollainen karjan ura, joka omien mielijohteittensa mukaan milloin
kaareutuu ahon rinteelle, milloin pistäytyy sakeaan lepikkoon, milloin
heitäksen kivisen metsäpuron poikki. Yhtäkkiä tulee järvi eteen ja
laineet loiskivat jyrkän kallion juuressa. Se on sydänmaan järvi,
soikea allas jyrkkien kaskettujen mäkien keskessä. Ei ole ainoatakaan
asumusta näkyvissä tällä rannalla eikä venettä, millä voisi yli
päästä. Mutta etäisen lahden pohjukassa kuultaa saarien lomitse mökin
katto ja oppaalla on omat keinonsa. Hän kerää risuja metsästä, kantaa
ne kallion päähän ja tekee tulen. Se on sovittu merkki ja kun savu on
aikansa tuprunnut ylös tyyneen ilmaan, kuuluu veden pintaa pitkin
tapin kolkutusta ja saaren taitse soutaa hetken päästä vene esiin.

Toiselle rannalle tultua alkaa maa kohota Kolia kohti. Tie, jota nyt
kuljemme läpi talojen pihain, läpi heilimoivain ruishuhtain, poikki
poltettujen palojen ja ohitse vasta kaadettujen lehtokaskien, joissa
pihlaja vielä kukkii ja tuoksuu maahan kaatuneenakin ja joissa
pikkulapset kerppuja ja vastaksia taittelevat--se on jo itsestäänkin
ihaninta, mitä kesäinen matkailija voi toivoa. Mutta sillä on vielä
taka-alana maisema, joka on yhtä mahtava kuin tämä tie on sievän soma
ja viehättävä.

Me istumme Kolin vastaisella vaaralla erään veräjän päällä.

Kolissa on kolme yppylää niinkuin kamelin selässä, kaikki paljaita
avopäitä kallioita. Ne kohoavat yläpuolelle kaikkia muita lähellä
olevia kukkuloita ja niiden rinteet paistavat parhaallaan täydessä
paahtavan keskipäivän valossa. Siellä on juurella notkoja ja notkoisia
lampia.

Lammista vähän ylempänä on talo ja taas vähän ylempänä toinen talo
pienten pellontilkareiden keskessä ja etäämpänä ahojen ja lehtojen
ympäröiminä. Metsä juovittelee siellä viljelyksien välissä ja katkeaa
vähä väliä jyrkkään pykälään ahon reunassa. Koko rinne muodostuu
juovikkaaksi kudokseksi, joka on levitetty kuin loimeksi vaaran kylkiä
peittämään. Se on kuin elävä vaate, joka yhtä mittaa muuttelee
muotoaan auringon säteiden ja varjojen mukaan. Milloin helähtää se
vaalean vihreäksi, milloin taas synkkenevät sen posket. On kuuma
keskipäivä, auer hehkuu hikevistä lehdoista, tuolla täällä poltetaan
kaskia ja joskus tuikahtaa tulen liekkikin savun seasta. Ja se on tuo
eloisuus, tuo asutus, joka tekee tämän rinteen niin ihanaksi, että
sitä uupumatta jaksaisi katsella kuinka kauvan tahansa. Puijon
läheisyydestä tullen tulee sitä ehdottomasti tähän verranneeksi. Koli
voittaa vertailussa. Puijo on aina totinen, synkkä ja yksivakainen.
Satoipa siihen tai paistoi, aina on se yhtä juhlallinen ja
yksitoikkoinen. Koli sitä vastoin, vaikka korkeampi ja mahtavampi,
tekee virkeän, aina muuttelevan vaikutuksen.

Se näyttää olevan aivan lähellä tuossa edessämme ja taloihin tuolla
sen rinteellä ei näyttäisi olevan matkaa kuin kerta liikkeelle
lähtien. Mutta kun alamme mennä, on vielä monet talot sivuutettavat,
moneen alankoon painuttava ja monet notkot rämmittävät. Samassa on
vuorenhuippukin kadonnut, kun sen rinnettä alamme kohota.

Levähdetään talossa, joka on noin puolimatkassa vaaran laelta. Se on
noita pieniä karjalaisia taloja, jotka ovat käpristäytyneet jyrkän
mäen kupeelle ja joiden paikan on määrännyt kallion kylestä lirisevä
lähde. Rakennukset ovat supistetut niin vähiin kuin suinkin, sillä
karjalainen ei juuri viitsi rasittaa itseään liialla raatamisella.
Pienissä kivikko-pelloissa ja vielä kivisemmissä kaskissa on tarpeeksi
vastustusvoimaa voitettavana /hänen/ työhalulleen. Kaksi pirttiä
hänellä kuitenkin on ja niiden välissä porstuanpohja-kammari.
Vastapäätä porstuan ovea on pienonen navetta, sillä karja on pieni,
noin kymmenlehmäinen. Sen yhteydessä on katettu kuja, jonka ylisille
vie hevosella ajettavat leveät raput. Että ollaan kivisellä
mäkimaalla, sen osoittaa sekin, että suurin osa kujaa ja navettaa on
tehty kivestä. Mutta ett'ei järvikään ole kaukana, sen voi arvata
siitä, että päreliisteiden päälle ja seinänrakoihin asetettujen
tikkujen neniin on asetettu kaloja päiväpaisteessa kuivaamaan. Suuri
Pielinen onkin tuossa toisella puolen vaaran ja sen »mujeet» ovat
kaukanakin kuuluisat.

Mutta Kolille! Sinne on talosta liki pari kilometriä melkein koko ajan
kohoavaa metsäpolkua. Kahden puolen tietä kasvaa korkeaa heinikkoa,
sillä vaikka asutus täällä on satain vuosien vanha ja vaikka monet
sukupolvet ovat vaaran kylkiä kaskeamalla haaskanneet, ei se
kuitenkaan ole vielä mehuaan menettänyt. Näyttää siltä kuin sen
kivissä asuisi ainainen ruokamulta, joka siitä polttamalla murenee ja
muodostaa maan hedelmällisen maakerroksen.

Yhtäkkiä avautuu lehdon sisästä iso, ylenevä aukea ja sen ylipäässä on
kohtisuorana kohoava kallio. Vaivoin sen juureen kiivettyämme
näyttäytyy se yhtä korkeaksi kuin tavallinen kolmikerroksinen
kivirakennus. Sen alla on jääkylmä suon silmäke. Ja kun tulemme sen
harjalle, niin seisotaan sileällä ukonkivisellä kalliolla kuin
lasisella katolla. Siinä sitä sitten ollaan ja siinä se on sitten
Kolin kuuluisa näköala.

Ei tuo näköala kuitenkaan ole vielä saavuttanut sitä mainetta, minkä
se ansaitsee.

--»Ei mutta kylläpä--!» huudahti toverini ja minä en voinut muuta kuin
päätä nyökäyttämällä vahvistaa hänen ihastustaan.

Sillä kyllä se onkin sitä mitä se on, lajissaan ennen näkemätöntä.

Suurten selkien niemissä näkyy luonto mielellään melskeitään pitäneen.
Puijo on kohottanut harjansa Kallavedelle uhaksi ja Kolin vaarat ovat
Pielisjärven niemessä ja kulkevat pitkin sen rantaa pohjoisesta
etelään. Siltä kukkulalta millä seisomme näemme kolme vähän
matalampaa. Ja ne jakavat näköalan kahteen osaan. Toinen, vasemmalla
kädellä oleva, on samanlainen kuin mikä oli äsken edessämme; erotus on
vaan se, että se minkä äsken näimme Kolille, sen näemme nyt Kolilta.
Siellä on samat kasket, ahot, palot, huuhdat ja talot.

Maisema on vaan vähän matalampi, sillä Koli on korkeampi ja sen
harjulle kuontuu siintämään kaukaisimmatkin vaarat. Niitä näkyy
useista pitäjistä, niiden kaikkien nimiä ei tiedäkään. Päivä paistaa
nyt sinne edullisesti. Se sattuu talojen ikkunoihin ja panee ne
peninkulmain päästä kimmeltämään. Se saa esille pienimmätkin
muodostukset maanpinnassa ja metsissä. Se kouhottelee lehmi- ja
kaskisavut ihmeellisen selviksi ja kun se sattuu pieneen vaarojen
väliseen metsälampiin, hehkuu tämä kuin sulava lyijy. Kuka niiden
kaikkien vesien, järvien ja lampien nimiä tienneekään. Mutta opas
nimittelee niitä mitä Herajärveksi, mitä Höytiäiseksi, mitä
Jeronjärveksi, mitä miksikin.

Tuota kaikkea katsellessa, hakiessa esiin aina uusia yksityiskohtia
tästä »mäkisestä lakeudesta», joka melkein uuvuttaa moninaisuudellaan,
melkein rasittaa rikkaalla vaihtelullaan, on Kolin toinen näköala
aivan unohtunut.

Sinne kääntyy kuin viileyttä hakeakseen. Sillä se on totinen,
juhlallinen ja yhtä vakava kuin edellinen on raskas. Se on
luonteeltaan samanlainen kuin Puijon näköala. Siitä näkyy vain vettä
ja saaria ja synkkää havumetsäistä mannerta. Mutta nähdäksemme sen
kaiken kerta katsomalla on meidän kohottava yksi pykälä ylemmä,
kaikkein korkeimmalle Kolille. Sinne on vähän metsää ja vähän notkoa
ja sitten nousee sinne melkein pystysuora polku, jota myöten täytyy
puitten oksien avulla kiivetä tuolle n.s. »vanhalle Kolille». Siitä
katsoen on edessämme koko peninkulmain pitkä Pielinen. Etelästä
siintävät Enon vaarat ja pohjoisesta kuultaa kukkuloita, jotka
lienevät jossain Nurmeksen puolella Pielisen pohjoispäässä. Mutta
itään päin kantaa silmä kaikista kauvimmas ja nuo metsäiset vuoret ne
sanotaan olevan jo rajantakaisia, Venäjän puoleisia maailmoita.

Vaan itse Pielinen! Se lepää nyt siinä rauhallisena ja tyynenä. Siellä
ei näy pienintäkään liikettä, ei ainoatakaan asumusta ole sen
rannoilla, ei yhtään venettä souda siellä alhaalla. Hyvin heikko
tuulen henki saa liikkeelle pienen laineen, joka satojen saarien
rannoilla kuitenkin kokonaan katoaa. Siinä on kuin suuri, autio
erämaa, joka uinailee itsetiedotonna ja ummessa silmin. Eikä sieltä
kuulu muuta kuin hiljainen, säännöllinen sohina, joka syntyy siitä,
että nuo pienet laineet toinen toisensa perästä murtuvat kivikoiseen
rantaan Kolin juurella, jonka veden puolinen rinne melkein
kohtisuorana putoo alas Pielisen helmaan.



PIKIMMÄLTÄÄN VENÄJÄN-KARJALASSA.

MUUTAMIA MATKAHAVAINNOITA.



I

PANKAKOSKI JA KALLIOLAHTI.

»Päivälehti», syyskuun 13 p:nä 1892.


Pielisjärven kirkonkylä oli se paikka, mistä meidän oli määrä lähteä
nousemaan Venäjän-Karjalaa kohti. Tämä kylä, jota voisi kutsua
suomalaisen viljelyksen viimeiseksi turvapaikaksi idässä, onkin tämän
asemansa arvoinen. Se on laaja, hyvin viljelty suuri tasanko, jossa on
taloja kuin pienessä kaupungissa, muutamassa Pielisjärven ja
Lieksanjoen muodostamassa niemessä. Kaikki näyttää täällä niin
rehevältä, että luulisi olevansa parhaalla Pohjanmaalla eikä karun
Karjalan äärimmäisessä laidassa.

Mutta ei kauvan tarvitse itää kohti kulkea, ennenkun luonto muuttuu ja
muuttuu kokonaan. Ajettuamme suuren laajan sillan yli, jonka alatse
Venäjältä tuleva ja monissa kymmenissä koskissa mylleröinyt vesi nyt
jo jotakuinkin rauhallisesti, vaikka vähän hermostuneesti virtaa,
tulemme tiehaaraan, joka suurelta maantieltä kääntyy Pankakosken
tehtaalle. Tämä tie on viimeinen ajotie ja jos ei kulkisikaan sitä
edemmä, voisi jo saada käsityksen rajantakaisesta luonnosta. Siinä on
vaan kuivaa kangasta ja surullista, pienipetäjäistä suota. Muuten on
sekä tuo tie että maisema hyvin tuttua. Sen tapaisen tapaa näet
kaikkialla, missä joku vesistö lähteitään lähetessään muodostaa koskia
ja synnyttää niihin tuon tähän asti varsinkin ylimäissä melkein ainoan
tehdaslaitoksen: rautaruukin.

Semmoinen on nytkin tulossa. Se näkyy siitä, että tielle on vedetty
kuonaa soran sijasta ja että metsä on pientä ja ympäristö asumatonta.
Eikä aikaakaan, kun alkaa jo kohina kuulua, ja kun vähän vielä
ajetaan, vilkkuvat jo vaahtopää aallot petäjikön sisästä.

Pankakoski on epäilemättä meidän mahtavimpia koskiamme. Putous on
siinä pitkä ja jyrkkä ja aalto kosken alajuoksussa niin kuohuinen
jämähtävä, ett'ei ole ajattelemistakaan siihen venheellä lähteä. Tähän
päättyykin se venereitti, joka kaukaa Repolan pitäjästä alkaen tuo
tänne saakka. Vasen ranta on jyrkkä, suora törmä, oikea on matalampi
ja siinä on tehdas, jonka valssissa pääasiallisesti rautalankaa
valmistettanee. Nyt siinä kuitenkin seisoo melkein kaikki liike.
Suuret sulatusuunit ovat kylmillään, pitkät ja paksut piiput eivät
anna savua. Ainoastaan muuan sirkkelisaha pienenteli halkoja ja sen
räikeä, vähä väliä uudistuva säräys kuului kosken äänenkin läpi.
Vaelsimme pajasta pajaan. Vasarat nukkuivat tukiensa varassa ja
muistuttivat leukaa, joka haukotellessaan on mennyt sijoiltaan.
Ainoastaan muuan käsiseppä kalkutteli yksinään joitain pieniä,
tilapäisiä takeita. Muut missä lienevät olleet, eikä ollut tehtaan
omistajakaan kotona. Tuntui niin omituiselta tuo seisaus paikalla,
jossa luonnon voimat ikäänkuin yllyttämällä yllyttävät ihmistä
pysymään mukana.

Niinkuin sanoin loppuu rattailla kulettava tie tehtaalle. Vielä sitä
sentään oli muuan puoli kilometriä eteenpäin tehtaan lastauspaikalle,
yläpuolelle kosken. Tähän kokoontuvat kaikki tehtaan halko- ja
hiilivarat pitkiin pinoihin, ja suuriin kokoihin on siihen keräytynyt
venheistä heitettyä malmia, joka on muodostanut maan mustanruskeaksi
kovaksi kamaraksi. Maalle on vedetty isoja lotjia ja toisia
samanlaisia on järvessä, vettä puolillaan. Ihmisiä täällä ei näy muita
kuin joitain lapsia, jotka ovat juosseet alas rantaan.

Astumme venheeseen ja lähdemme soutamaan valkamasta. Näköala ja
ympäristömme ei ole juuri ilahuttavimpia. Joki, jota alamme kulkea, on
leveänlainen, se on tulvillaan ja ikäänkuin läkähtymäisillään
vesisateista. Rannat ovat matalata suota ja näyttää siltä kuin se
aivan ikään olisi ollut veden alla ja yhtenä järvenä joen kanssa.
Suolla kasvaa kuitenkin petäjikköä, joka on niin hoikkaa ja pitkää
kuin palmumetsä. Joen niskassa tapaamme tukkilautan ja ponttuun
miehineen. Ne ovat tulleet alas rajan takaa, aina Repolan pitäjästä.
Ja sitähän todistaa sekin, että ponttuun ohi kulkiessamme siitä
hajahtaa tuo Venäjän nahkan tuttu tököttivoide.

Järvi, johon tulemme, on Pankajärvi, ja luonto sen ympärillä on yhtä
karua kuin jokivarrellakin. Pitkät matalat lahdet muuttuvat soiksi ja
jatkuvat alavana korpena niin kauvas, kunnes viimein nousee joku
kaukainen vaara niinkuin korkea saari metsäjärvestä. Sinne on
viljelyskin kiivennyt kuivana ja sulana pysyäkseen. Sieltä näkyy
taloja, ahoja, kaskia ja peltoja. Järven rannoilla ei näy mitään
asutusta. Ne ovat kovat ja sulkeutuneet. Siinä, missä ei ole suota, on
kivikkoa ja petäjikköä, joka kääkkyräisenä kasvaa melkein veden
partaasta. Saarissakin on kasvullisuus sama. Varsinkin savolaisen
silmässä, joka on tottunut suurienkin järviensä rannoilla näkemään
luonnon niittyjä ja viljelystä, syntyy säälin sekainen kaipuu. Ainoa,
mitä tämä järvi tuntuu antavan, on malmi. Sitä nostetaan yhä ja sen
haavimamiehiä näkyy nytkin ahertamassa siellä täällä ponttuitten
päällä. Se on raskasta työtä ja alakuloinen nostomies tuskin katsahtaa
meihin ohi mennesssämme.

Yksi ainoa viljelyspaikka sattuu tiellemme. Se on Kalliolahden talo
Pankajarven itäisellä rannalla ja siihen päättyy venematkamme,
kestettyään noin puolitoista tuntia. Pitkä Lieksanjoki tekee näet
tässä suuren polven pois matkamme suunnasta ja muuttuu siellä hyvin
koskiseksi, jonka vuoksi kaikki matkamiehet oijustavat tästä lähtien
jalkasin.

Talo, jonka pihaan nousemme, on niin sanoakseni ensimäinen aavistus
rajantakaisista taloista.



Se on aution järven rannalla ainoa meidän huomaamamme asumus. Tuntuu
heti, että tästä se nyt jo oikea sydänmaan taival alkaa. Siihen
vaikuttaa varsinkin pirtti, joka on täydellinen perikuva vanhasta
savutuvasta.

Ikkunat siinä ensiksikin ovat vain noin puolen kyynärän suuruiset
neliöt ja nähtävästi tehdyt siihen aikaan kun lasi vielä oli kallista
ylellisyystavaraa. Vaikka tupa onkin tavallisen suuri, on ikkunoita
vaan neljä, kaksi pöydänpäänurkassa hyvin lähellä toisiaan ja toiset
kaksi samallaista karsinanurkassa. Se, että ikkunat olivat näin
lähekkäin, teki, että tuvassa olivat ainoastaan nuo kaksi nurkkaa
valaistut ja muu pirtti pitkine mustine seinineen melkein hämärässä.
Omassa nurkassaan seisoi sitten suuri uuni, lajiaan huomiota
ansaitseva. Se oli tehty yläpuoli kivestä ja pankko puusta. Samalla
teki uuni myöskin kuopankaton virkaa, sillä sen kupeella olevasta
laatikosta meni raput sillan alle, jossa kuuluttiin säilytettävän
perunoita y. m. tarpeita.

Tuo komero muistutti mieleen vanhoja tarinoita sota- ja vainovuosilta,
jolloin--ainakin Topeliuksen mukaan--takaa-ajetut karkulaiset
pakenivat sillan alle ja siellä piilottelivat. Tietysti ei myöskään
puuttunut noita tavallisia yhdestä paksusta pölkystä tehtyjä portaita.
Uunin päällä, katossa ja porstuan orsilla oli sitten joukko
kaikellaista vanhaa talon kalua, puusta ja tuohesta tehtyjä astioita,
jotka kaikki niin hyvin sopivat tähän ympäristöön. Kotona ei ollut
muuta väkeä kuin piikatyttö, jonka pajattava puhetapa ja lyhyt ruumis
ja hämmästyneet harrottavat silmät muistuttivat metsän alkuasukasta
semmoisena kuin sitä tavallisesti kuvaillaan.

Taipaleelle lähtiessämme herätti huomiotamme eräs kapine, joka sitten
näyttäytyi aivan omituiseksi ja välttämättömäksi tämmöisille
maantiettömille metsätaipalille. Se oli kesäreki, jonka jalakset ja
aisat olivat yhdestä puusta, aisat tavallisen pituiset, mutta jalakset
niinkuin olisi tavallisesta reestä vain ensimäinen kaplasväli jälellä.
Tämän tämmöisen ajopelin valjastaa sydänmaalainen hevosensa jälkeen ja
ajaa sillä niin hyvin kuin voi kuormiaan metsäteitä pitkin. Kankaita
ja kuivia maita sillä pääseekin aika hyvin ja jos ei olisi soita
vastuksina, niin tuskin tuntuisi tien puute kesälläkään kovin
rasittavalta.

Kalliolahdesta lähtevä jalkatie olikin samalla tämmöisellä reelläkin
ajettava. Ja että sitä oli paljo ajettu, sen osoittivat jälet.
Oppaaltamme ja kantomieheltämme saimmekin tietää, että tästä muutama
viikko sitten oli kulkenut suuri »ruunun ransportti». Siitä oli näet
viety Venäjän puolelle suuri määrä kulijauhoja, jotka ensin tuotiin
laivalla Pielisjärvelle, siitä maitse Pankakoskelle, josta venheellä
Kalliolahden rantaan. Kalliolahdessa ne pantiin kesärekiin sillä
tavalla vietäviksi noin peninkulman verran Ruunaan kylään, jossa ne
vielä kerran lastattiin venheisiin ja Lieksanjoen koskia myöten
nostettiin Lieksan järveen ja sitten soudettiin Repolan kirkolle.

Vaivaloisempia ja monimutkaisempia taipalia tuskin voi ajatella. Tuon
tuostakin oli tiemme varrella hajonneita rekiä, ja kovia koskia myöten
on kuletus tietysti vieläkin hankalampaa. Mutta hätä pakottaa
riehumaan, sillä rajan takana ei ole viljan saannista puhettakaan ja
kaikki leipäaine täytyy kulettaa sinne Pietarista. Sieltä ne olivat
nämäkin elot tulleet hätää lievittämään. Hirvittää kuitenkin melkein
sanoakin, miten paljo leipä tämmöisten takuusten taa kuletettuna tulee
maksamaan. Se kuuluu näet nousseen 21 ruplaan säkki, ennenkun joutui
Repolan kirkolle sen hinnan mukaan köyhien kesken jaettavaksi.

Kun tämä niin kallis vilja kuului olevan hätäapuviljaksi aijottua,
niin syntyi itsestään kysymys, miksi ei sitä talven aikaan oltu tuotu,
jolloin kuletusmaksut tietysti olisivat suuresti alenneet. Suomen
puolella eivät osanneet tuohon kysymykseen vastausta antaa, mutta
rajan takana tiettiin siihen syy. Oli sitä viljaa valtion puolelta jo
kelin aikaan lähetetty, ja sen viljan hinta ei ollut kuin 16 ruplaa
säkki. Se olisi riittänytkin Repolan köyhille ensi rekikeliin asti.
Mutta keväällä ilmaantui suuria tukkitöitä ja tukkiherrat saivat
jotenkuten sellaisilla keinoilla, jotka rajan takana hyvin tunnetaan,
ostetuksi sen viljan, mikä ei suinkaan ollut heille aijottu.
Makasiinit olivat pian tyhjät ja nälkä ovella. Silloin ei auttanut muu
kuin hankkia uutta viljaa, jonka kuletuskustannukset eivät tietysti
tulleet muualta kuin köyhäin kukkaroista. Pitkin matkaamme meille
tästä asiasta näin kerrottiin, kerrottiin ilman katkeruutta, niinkuin
välttämättömänä kovana onnena, joka usein tapahtuu, mutta jota ei voi
auttaa. »Ka, se oli sallittua--oli niin sallittu.»

Oli tätä samaa tietä muutamia vuosia sitten kulkenut toinenkin
transportti, joka oli hyvässä muistossa siinä talossa, mihin yövyimme
matkustettuamme noin peninkulman verran Pankakoskelta. Tuo yöpaikka
oli Naarajoen varrella olevan metsävahdin mökki ja näytti jotenkin
varakkaalta ja elävältä. Siinä oli hyvin puhelias emäntä, joka tiesi
kertoa kaikenlaista niistä monista matkamiehistä, jotka tästä kesänsä
talvensa kulkevat Venäjälle ja sieltä takaisin. Niiden joukossa oli
monta tuttua miestä, jotka olivat käyneet talossa sadun- ja
runonkeräysmatkoillaan.

Mutta kaikista merkillisin oli eräs matkue, joka joku aika sitten oli
kulkenut Petroskoin kuvernöörin kanssa.

Tämä suuri herra oli kerran tahtonut nähdä lääninsä laitapuoletkin.
Sitä varten hän oli ensin mennyt Pietariin ja sieltä kiertänyt
Joensuun kautta Pielisjärvelle ja sitten pyrkinyt rajalle samaa tietä
mitä me nyt. Kalliolahteen saakka oli häntä vastassa ollut
kaikellaisia ylempiä ja alempia virkamiehiä, jotka kaikki ajoivat
selkähevosella. Vaikka kuvernööri kuului olleenkin sotaväen kenraali,
ei hän uskaltanut huonoilla teillä nousta hevosen selkään. Kävelläkään
ei lihava mies jaksanut. Hän asettui kesärekeen, joka jalaksien päälle
nuoritettujen tyynyjen avulla oli koetettu tehdä niin mukavaksi kuin
suinkin. Siinä hän istui, yksi mies ajoi rinnalla kulettaen hevosta ja
toinen kannatteli takaa rekeä niinkuin auraa, ett'ei se pääsisi
kaatumaan. Ja sillä laillahan sitä sitten mennä könyttiin niinkuin
parhaiten taidettiin.

Näistä puhellessamme metsämiehen siistissä tuvassa oli jo tullut
iltamyöhä ja päätimme jäädä yöksi, kun meille vakuutettiin, että aivan
hyvin ennättäisimme huomispäivänä matkamme ensimäiseen määrään, Lusman
kylään suuren Tuulijärven rannalle. Syötiin makea maitokokkeli-illallinen
ja heittäyttiin pitkäksemme mukaville olkivuoteille.



II

ERÄMAAN TAIVAL.


Ei pidetty kiirettä metsävahdin mökiltä lähdettäissä, kun Lusman
kylään rajan takana ei kuulunut olevan matkaa enemmän kuin pari
peninkulmaa, joka kyllä päivässä ennätettäisiin päättää. Saimme
oppaaksi ja kantajaksi talon emännän itsensä, joka jo kävi
kuudettakymmentä. Epäilimme jaksaisiko hän, mutta eukko heitti
keikauttamalla selkäänsä ensin oman kannettavansa ja olisi sitten
vielä tahtonut ottaa meidänkin reppumme. Eikä sittenkään olisi kuulema
tullut sitä kuormaa minkä hän keruutörkyä tehdessään on tottunut
kantamaan virstain päästä kaukaisilta soilta ja mäkien rinteiltä.

Hän oli muutenkin mukava toveri, hauskin koko matkalla. Kun oli päästy
pihasta lähtemään ja saatu haihdutetuksi sika, joka väkisinkin pyrki
syöttäjänsä jälkeen, valjasti eukko jalat alleen ja lensi edellämme
kuin kuiva tuohikääry tuulessa. Meidän muka reippaiden miesten täytyi
jo kiellellä häntä, ett'ei sentään niin mennä, kun tässä ennättää
vähemmälläkin. Silloin hän vähän hiljensi vauhtiaan ja antoi sen
sijaan kielensä laulaa. Hän puhui siitä suuresta »ruunun
ransportista», puhui Petroskoin kuvernöörin matkasta, puhui omista
elannoistaan ja muiden, kertoi karhujen kaatamista lehmistä, kun siltä
ja siltäkin mökiltä oli sinä ja sinäkin kesänä mennyt kaikki elämiset
kontion häntään. Oli toki häneltä itseltään säilynyt kaatamatta, mutta
monta kertaa oli hän nähnyt elävän metsässä. Äskettäin olivat olleet
tyttönsä kanssa marjassa. Silloin oli suon laidasta tullut kolme
karhua, emä kahden poikansa kanssa, ja »siihen jäivät marjat, astiat,
kun lähdettiin pakoon kursimaan!»

Siltä se näyttikin tämä taival kuin tässä olisi milloin hyvänsä
saattanut metsän isäntä perheineen vastaan astua. Maa oli milloin
suota, jonka yli kulettiin poikkitelaisia puita myöten, kahden puolen
hyllyvä, pohjaton hete, milloin kangasta niin tasaista kuin kammarin
lattiaa, jossa kasvoi koskematonta komeaa hongikkoa ja siellä täällä
vilahteli pieni metsälammen pyörylä. Välistä, kun noustiin
kallioiselle mäelle, ei sieltä näkynyt muuta kuin tätä yhtä ainoata
rannatonta metsämerta, ainoastaan siellä täällä näkyi tällainen vähän
ylävämpi harjanne ja siitä nousevat ruskeat rungot.

Tie kuitenkin kohosi ja kun ruunun metsät loppuivat, ilmaantui
lehtimetsää ja ahoja. Noustiin yhä ylemmä ja oltiin Ruunaan kylässä,
joka on viimeinen kylänen kylä Suomen puolella. Talo, johon tultiin,
oli korkealla mäellä. Kaikkialla ympäröi sitä metsät ja ainoastaan
idän puolella näkyi järvi, jonka toisella puolella jo kohosivat
Venäjän puoleiset vaarat. Rakennustapa oli sokkeloista ja
monimutkaista, muistuttaen vähän sitä rakennustapaa, minkä sittemmin
tapasimme Venäjän-Karjalassa. Vähän matkaa pihasta kasvoi
toistakymmentä tuuheata pihlajapensaikkoa, joista meille erityisesti
huomautettiin niinkuin jostain hyvin harvinaisesta ilmiöstä täällä
havupuiden luvatussa maassa. Ne tekivätkin minuun sen vaikutuksen kuin
olisi niissä ollut jotain salaperäistä ja se omituinen ääni, jolla
niitä mainittiin, johti mieleeni ajatuksen, että ehkä ne ovat joitain
jätteitä vanhain aikain pyhistä puista, vai olisivatko ne vain
ensimäisen kasken kaatajan jättämiä käen kukuntapuita.

Isäntä lupautui meille saattomieheksi. Oli ensin kulettava venheellä
järveä, sitten jokea, ja kun tuli ensimäinen koski, noustava maihin ja
käveltävä noin peninkulma, jolloin oltaisiin Lusman kylässä.

Ruunaan järvi on pitkä ja soikulainen. Se kulkee korkeiden vaarain
välissä ja eteläpäässä yhtyy siihen kaksi suurta Venäjältä tulevaa
jokea, toinen Tuulijärvestä, toinen sen takana olevasta Lieksan
järvestä. Rannat ovat vielä kolkommat kuin Pankajärvessä. Me nousemme
Tuulijärveen vievää jokea. Vähä väliä on honkia kaatunut veteen.
Muutaman ison hongan latvassa on tyhjä petolinnun pesä. Vesi on
ruskeaa kuin terva. Turhaan etsii silmä luhtaa joen rannalla, turhaan
mitään muutakaan; tämä on täydellistä erämaata, jossa tuskin
milloinkaan tulee minkäänlaista viljelystä ilmaantumaan, ei ainakaan
ennen kuin soiset rannat ovat maatuneet. Ei kuulu kalojakaan, sillä
vaikka meillä on uistin perässä viilettämässä, ei sitä nykäsekään.

Mutta yhtäkkiä ilmaantuu joen käänteessä talo. Se on metsävahdin
torppa, yksi noita pakollisia asumuksia korven keskessä. Mökin
rannassa juoksee virta vihaisissa härän silmissä, sillä vähän matkaa
ylempänä on koski. Kun väkevää virtaa olisi vaikea soutaa ylös,
jätämme venheen tähän, nakkaamme reput selkään ja lähdemme jokivartta
nousemaan. Jonkun kilometrin kulettuamme hyötyisää sekametsää, olemme
Aittokosken rannalla, josta on vain muutamia askeleita rajalle.

Aittokoski on suuri ja voimakas koski. Se kuohuu siinä aivan erikseen
synkän sydänmaan sisässä. Rannalle on kyllä kerran koetettu tehdä
asumus, on siinä tupaa vähän ja vähän muitakin huoneita, kaikki
kuitenkin hajoamaisillaan. Pihamaa ja pieni pelto ovat aivan
heinittyneet. Entiseen aikaan kuului koskessa olleen myllykin, mutta
kun ei täällä asti ollut kenelläkään mitään jauhattamista, niin hävisi
se ja nyt siitä on koskessa vain vähän raunioita jälellä. Istuttiin
kappaleen aikaa tässä ja annettiin veden kuohua silmäimme alla
ilta-auringon kullatessa valkeita aaltoja ja korkeaa lehtoista vaaraa
vastakkaisella rannalla.

Sitten me muutamia kymmeniä askelia otettuamme seisoimme rajalla.
Täytyy tunnustaa, että se hetki tuntui hiukan juhlalliselta. Joskus
ennen olin kuullut kerrottavan, että Suomen ja Venäjän raja on umpeen
kasvamaisillaan. Miten lie ennen ollut, nyt se ainakin oli avattu ja
puhdas puista kuin pellon sarka. Se kulki leveänä juovana niin
pitkälle kuin silmä kantoi halki äänettömän korven. Tuntui se melkein
itsetietoiselta tehtävästään, niinkuin olisi tahtonut sanoa, että
tässä minä olen ja tässä minä pysyn enkä mene kiusallakaan umpeen. Ja
siinä kai se on ja siinä kai se pysyykin, ja ell'ei siihen
»yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi» istuteta korpikuusia kasvamaan,
niin kestää varmaankin vuosisatoja, ennenkun se käy näkymättömäksi.

Olemme kuulleet oppailtamme ja muiltakin pitkin matkaa, että olot ja
elämä toisella puolen rajan kohtikään muuttuvat. Tottahan se tavallaan
olikin. Matkustaja panee ensin huomioonsa tiesuhteet ja nämä olivat
hetikohta erilaiset. Suomen puolella oli jalkatie leveätä ja
verrannollisesti jotakuinkin hyvin hoidettua. Soiden yli oli asetettu
poikkitelaisia pölkkyjä, joita pääsi melkein kuivin jaloin kulkemaan,
ja purojen poikki toi tavalliset maantieojasillat. Venäjän puolella
tuskin ollenkaan erotti polkua, joka oli kaitainen ja mutkitteleva
kuin karjan ura. Ja ensimäiselle suolle tultuamme ei siinä ollut muuta
ylimenon apua kuin kaksi kaltaista pitkospuuta, jotka upposivat
näkymättömiin jalan alla. Luultavasti oli tällaisen sillan insinööri
kuitenkin katsonut työtään hyvinkin tyytyväisin silmin, kun hän
melkein jokaisen tämmöisen maahan kaatamansa puun tyveen oli lyönyt
pari venäläistä kirjainta, arvattavasti omat alkukirjaimensa. Sillä
ennen vanhaan ei kuulunut tällä tiellä, joka kuitenkin välittää
hyvinkin vilkasta liikettä keski-Karjalan ja Repolan pitäjän välillä,
olleen tämmöisiäkään ylipääsökeinoja. Eräs Repolasta kotoisin oleva
varakas pietarilainen kauppias oli kuitenkin testamentannut useita
satoja ruplia jalkasiltain tekemiseen ja määrännyt, että ne
vetelimmille paikoille ovat tehtävät poikkitelaisista puista. Vaan
rajan takaiset olotko lienevät olleet syynä siihen, että vaikka
nykyiset sillat tuskin tulivat maksamaan kymmenissä ruplissa sen, mikä
oli sadoissa ollut tarkoitus, rahat kuitenkin kuluivat siihen niin,
ett'ei näy jääneen tähteeksi ylläpitovarojakaan.

Saimme siis kulkea niinkuin parhaiten taisimme ja aina kuivalle maalle
tultuamme istahtaa kivelle kaatamaan saappaistamme varsien yli
hulahtanutta vettä.

Tien huonouden korvasi muuten yllin kyllä meitä ympäröivä luonto. En
ole sellaista maisemaa vielä eläissäni nähnyt. Oli niitä Suomen
puolellakin ollut soita ja metsiä, mutta siihen mahtavuuteen kuin
täällä eivät ne missään kohonneet. Siihen vaikutti etupäässä se, että
metsät olivat kerrassaan koskemattomia. Kaitaisten suosalmekkeiden
välissä, jotka näkyivät kulkevan samaa suuntaa kuin vesistötkin eli
luoteesta kaakkoon, ja suurien suojärvien ympärillä oli äärettömiä
hietakankaita, joissa metsä oli mitä ihanteellisinta hongikkoa s.o.
sellaista, joka ei ikipäivinä näy kirveen kolahdusta kuulleen. Suuret
suunnattomat petäjät olivat rauhoitettuina otuksina saaneet kasvaa
täällä nähtävästi siitä lähtien kuin Sampsa Pellervoinen

  kylvi maita kyyhätteli,
  kylvi maita, kylvi soita,
  kylvi auhtoja ahoja,

ja kun hän

  mäet kylvi männiköiksi,
  kummut kylvi kuusikoiksi,
  kankahat kanervikoiksi,
  notkot nuoriksi vesoiksi.

Siinä kävellessä näet johtui kuin itsestään Kalevala ja Kalevalan
aikuiset ajat mieleemme. Ja jos missään, niin täällä tuntui siltä kuin
olisi joka puu ja kivi kätkenyt elävän olennon ja kuin olisivat
haltijat meitä metsän sisästä pilkistelleet. Sitä tunnetta kartutti
vielä yhä enemmän kesäyön hämärä, joka saattaa kyllä olla viehättävä
vesilläkin, mutta joka tällaisen synkän salon sisässä on aivan
selittämättömän salaperäinen.

Kuljimme kulkemistamme. Jonkun ajan käveltyämme loppuivat suot ja
kankaat ja tie alkoi kohota. Päästyämme suuremman selänteen rinteelle
hämmästytti meitä yhtäkkiä omituinen näkö. Kohtasimme näet kasken,
suuren suunnattoman hakkion, jossa kaadetut puut olivat kaikki
ikihonkia. Vaikka puut olivat pitkällään, muodostivat oksat kuitenkin
niin korkean ja sakean metsän, että täytyi kiivetä kivelle sen yli
nähdäkseen. Yön hämärässä näytti se kuin tappotantereelta, johon
satoja urhoja oli kaatunut päällekkäin, pitkittäin ja poikittain,
kädet, sääret ja aseet kamalassa sekasorrossa ja niin uhkaavissa
asennoissa, että melkeinpä teki mieli pelottamaan.

Omituinen ahdistus mielessä me taas vaelsimme eteenpäin. Sekin saattoi
sydämmen vähän arasti sykkimään, kun oppaan sanan mukaan pian olisimme
perillä Lusman kylässä suuren Tuulijärven rannalla. Tällaisen
taipaleen takana oleva matkamme määrä alkoi näyttää jonkinlaiselta
satumaiselta maailmalta, ja yhtäkkiä rupesi meitä arveluttamaan,
mitenkä siellä otettaisiin vastaan, kun sinne saapuisimme, ja miten
siellä osaisi olla, kuin eleä. Ei kauvan kestänytkään, ennenkun puiden
välistä jo välkkyi veden pinta. Me kiinnitimme kulkuamme, tulimme
melkein juoksujalassa rantaan ja samassa loppui tie pieneen ruohoiseen
niemeen.

Siinä oli nyt Tuulijärvi edessämme enkä koskaan unohda sitä
vaikutusta, minkä se teki. Laaja, tyyni ulappa oli hienon autereen
peitossa. Me seisoimme siinä

  nenässä utuisen niemen,
  päässä saaren ternehisen,

ja yhä enemmän muinaisaikaiselta, yhä enemmän kalevalaiselta alkoi
ympäristömme tuntua. Ei muistettu ensi hetkellä huutaa venettäkään
päästäksemme kylään, jonka talot vaan vähän häämöittivät toiselta
rannalta muutaman niemen takaa.

Samassa kuitenkin keksimme kaksi venettä järvellä nuottaa vetämässä,
oppaamme huhusi sinne, kylän koirat kuullessaan vieraita ääniä
alkoivat ulvahdellen haukkua ja kohta tuli venekin meitä ottamaan ja
vei meidät lahden poikki--Venäjän Karjalaan.



III

RIION PEKKA.


Se muinaisaikain runollisuus, jonka mielikuvituksemme oli luonut
eteemme suurta saloa kulkiessamme ja tullessamme veden niemeen
Tuulijärven rannalle, haihtui melkein kohta kun pääsimme lahden yli
Lusman kylään. Rannalla kohosi komea punaseksi maalattu talo (ja
valkoset ikkunalaudat)--aivan niinkuin paras herrastalo Suomessa.
Pellolla oli tuulimylly ja kun lähenimme rantalaituria, josta tie
näkyi vievän peltojen läpi pihaan, niin mitä näimme? Höyrypurren!

Höyrypursi täällä, näiden taipalien takana? Niin se kuitenkin oli.
Pieni puinen höyrypursi, Varkaudessa tehty, siinä seisoi kuin
seisoikin. Ja kun tulimme pihaan, olivat kaikki muutkin laitokset
sopusoinnussa tämän kanssa.

Me menimme suuren ulkoporstuan kautta pirttiin. Se oli avara ja
puhdas, ikkunat suuret, lattiat, pöydät ja penkit maalatut. Pirtin
perällä seisoi kookas, mahtavan näköinen mies. Hän otti meidät
erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan ja vei kohta
porstuan toisella puolen olevaan salonkiinsa, joita oli kaksi
huonetta, sisustetut keinutuolien, sohvain, tapettien, uutimien ja
kaikkien herrastalossa tavatta vain mukavuuksien kanssa.

Talon isäntä oli nimeltään Peter Grigorieff eli Riion Pekka, joka on
hänen suomalainen nimensä.

Hänenlaisiaan hyvinvoipia, tuuheapartaisia, isoäänisiä miehiä tapaa
hyvin tiheään Suomen markkinoilla kauppaa tekemässä ja melkein joka
hetki tulee niitä vastaan Pietarin kaduilla tai istuu niitä sen
lukemattomissa traktiireissä teetä särpien. Olisi luullut hänet
täydelliseksi venäläiseksi, ell'ei hänen huuliltaan olisi helkkynyt
tuo hauskalta kuuluva karjalankieli täynnä satu- ja kalevala-sanoja.
Emmehän olleet tulleet juuri tämänlaisia taloja ja tämänlaisia
tyyppejä hakemaan, mutta siitä huolimatta ei tuttavuutemme kummankin
kanssa ollut hauskuuttaan vailla, sillä sekä talon että sen isännän
tarina on palanen rajantakaisen maan tarinaa ja se kehitys ja edistys,
mikä tällä paikalla tuli näkyviin, korkein aste, mihin siellä yleensä
on voitu kohota.

Riion Pekka on epäilemättä kauppaan kärkkäiden kansalaistensa joukossa
yksi etevimpiä. Tietysti on vaikea sanoa, millä tavalla sellaisissa
oloissa kuin missä hän ja hänen vertaisensa elävät, omaisuus kootaan.
Mutta että hänen aineelliselle kannalleen tullakseen tarvitaan
tavallista suurempaa kauppaälyä, sen osoittaa se, että hän, vaikka
alkujaan olikin ollut varaton talonpoika, kuitenkin oh ajanut
vertaisistaan niin paljoa edelle, että heidän talonsa hänen talonsa
rinnalla näyttävät kuin hökkeleiltä ja hän itse heidän suhteensa kuin
pikkuruhtinaalta.

Onni ja äly olivat häntä alussa auttaneet saamaan pientä pääomaa. Kun
muutamia vuosia sitten karjalaiset kyläkunnat saivat oman maapalstan
lohkaistuksi erilleen valtion yleistnaasta, lienee Riion Pekka
käyttänyt tilaisuutta tukkipuita myydäkseen, ennenkun siitä tuli
kielto. Tällä tavalla alkuun päästyään pani hän heti rahansa siihen
liikkeesen, jota hän nyt suurella menestyksellä harjoittaa.

Samoin kuin niin monet muutkin vähän varakkaammat karjalaiset ostaa
hän näet vuosittain suuret määrät tavaraa Pietarista ja palkkaa miehiä
niitä kantamaan ympäri Suomea; itse hän tekee suuria kauppoja
ostamalla lintuja ja nahkoja sekä kaikilta Suomen markkinoilta, joilla
hän talven pitkään matkustelee, että myöskin omalta paikkakunnaltaan,
jolle hän siten toimittaa hyvinkin arvokasta rahanansiota. Tuolla
tavoin kootut tavarat sitten lähetetään Pietariin ja Sunkkuun ja
myydään siellä hyvällä voitolla. Näiden rahalähteiden lisänä on
hänellä vielä kolme kauppapuotia, yksi Joensuussa, toinen kotonaan ja
kolmas Repolan kirkolla.

Monilta matkoiltaan Suomessa, josta on kotoisin hänen niinkuin
kaikkien muidenkin karjalaisten varallisuus, on Riion Pekka tuonut
tullessaan suomalaiset olotkin kotiinsa. Sekä sisällä että ulkona on
siinä melkein kokonaan suomalainen leima, tietysti kuitenkin osaksi
sekoitettuna venäläisiinkin tapoihin. Niinpä oli esim. hänen vaimonsa,
herttaisen ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, joka palveli meitä
sydämmellisellä ja leppoisella kohteliaisuudella, puettuna aivan
suomalaiseen, savolaiseen malliin.

Suomalaisesta vaikutuksesta pisti kuitenkin enin kaikista silmään
Riion Pekan maanviljelys. Peltoja oli hänellä talonsa ympärillä
useampi tynnörinala ja lehmiä kuului olevan toista kymmentä, jota
sikäläisiin oloihin nähden voisi sanoa miltei suurviljelykseksi. Tässä
toimessaan on hänellä hyvänä apuna tuo äsken mainittu höyrypursi,
jolla hän nopeasti kulettaa työväkensä milloin millekin puolelle tuota
kolmea peninkulmaa pitkää ja peninkulmaa leveätä Tuulijärveä, jonka
rannoilla olevilta soilta ja joiltakuilta luhdilta hän saa kerätä
heinät karjalleen.

Tuollainen suuri hovi keskellä sydänmaata on tietysti mieluisa
käyntipaikka kaikille niille, jotka sielläpäin Suomen puolelta
matkustelevat. Melkein joka vuosi käy siellä Karjalan herroja karhun
ampumaretkillään. Arvokkaimpia käypäläisiä oli kuitenkin ollut pari
vuotta sitten Lusmassa vieraillut Kuopion läänin kuvernööri. Emme
olleet kauvan jutelleet isännän kanssa, ennenkun puhe kääntyi tähän
käyntiin. Sen johdosta tuli isäntämme myöskin kertoneeksi erään
seikkailun, joka seuraavana talvena oli tapahtunut Kuopiossa ja jossa
hän ja kuvernööri olivat päähenkilöitä.

Riion Pekalle oli näet tullut Pietarista niin kiire lähtö Kuopion
markkinoille, ett'ei hän ollut ehtinyt hankkia itselleen passia
viranomaisilta. Mutta kun hän alkaa tehdä kauppaansa kaupungin
torilla, niin ilmaantuu sinne poliisi ja vaatii papereita. Kun niitä
ei ole, täytyy jättää kaupat kesken ja lähteä viskaaliin. Viskaali
vaatii passia. Kun sitä ei ole, niin kysyy hän, eikö hänellä olisi
jotain tuttavaa, joka voisi taata, ett'ei hän ole mikään vaarallinen
mies, joka kulkee luvattomilla retkillä. Olisihan niitä ollut Riion
Pekalla kauppalankoja paljonkin, mutta kun ne noin turhanpäiten häntä
ahdistelivat, niin pisti hänen päähänsä tehdä pieni kepponen. »Eihän
miulla ouolla miehellä ole teällä muita kuin yks ainoa mies, ku milma
tuntee, voan enhän mie tiejä, miten heän teille kelvannoo?»--»Kuka se
olisi, voithan sanoa edes sen, niin katsotaan sitten, mitä voidaan
tehdä.»--»Ka, käihän tuo meillä mennä kesänä kupernyöri, tuntenetteko
hänet, mutta varmaan hän minut tuntee.»

Viskaali vähän ällistyi, mutta ei ottanut vielä uskoakseen, ja lähetti
hänet poliisin kanssa kuvernöörin luo. Siellä otettiin hänet avosylin
vastaan, vietiin kuvernöörin omaan kammariin ja poliisi sai tehdä
kunniaa porstuassa. Pekka selitti asiansa ja kuvernööri lupasi antaa
viskaalille käskyn, ett'ei Riion Pekkaa saa ahdistaa, vaan saakoon hän
vapaasti tehdä kauppojaan. Vaan tämä tahtoi paperia itselleenkin.
»Anna sie moaherra miulle oikea paperi», pyysi hän, »anna semmoinen
kirja, jota mie soan näytteä kaikille siun rengilles, kun hyö ei milma
tuntene kaikki ja ehkä vielä tulloot milma uuvelleen vangitshemaan ja
minun täytynöö toas tulla siulla heille sanottamaan kuka mie oun. Niin
että anna sie miulle heijän jalkavaivoja säästäessäs, anna miulle se
paperi omaan taskuuni.»

Kuvernööri mietti vähän, repäsi sitten lehden taskukirjastaan ja
kirjoitti siihen, että Riion Pekan pitää antaa rauhassa markkinoida
markkinoitavansa missä ikänä hänen asiansa Suomen rajain sisällä sitä
vaativat.

Ja apu siitä lähti. Joka kerta kun se poliisi, joka oli Riion Pekkaa
vankina kuletellut, nyt kulki ohitse, niin nyökytti se jo kaukaa
päätään ja teki kohdalle tultuaan kunniaa kuin sotamies upseerilleen.

»Ka, niinhän tuo miulle hyvästi käi sillä kertaa, voan ei tieä, missä
oltais kallihit tavarat, jos ei ois sattunut tuttu hyvä herra
apumiehekseni.»

Siitä johtui puhe itsestään laukkumiesten vaikeaan asemaan ja me
tulimme kaikki siihen päätökseen, että kielto heidän kulkemisestaan
olisi poistettava. Ja tuskinpa lienee ainoatakaan Venäjän-Karjalassa
kulkenutta ja tämän maan oloja omin silmin nähnyttä, joka ei olisi
tullut tähän samaan päätökseen.

       *       *       *       *       *

Viivyimme Riion Pekan hovissa seuraavan päivän puoliväliin, tultuamme
sinne iltasella myöhään. Meitä kestittiin parhaalla mitä talo voi
tarjota ja tarjoukset olivat kaikki suomalaiselle suulle soveltuvia,
sillä isäntämme näytti kaikessa koettavan harrastaa sitä, että hänen
elantonsa näyttäisi niin suomalaiselta kuin suinkin.

Muissa taloissa, joissa pistäysimme, olivat olot tietysti paljoa
yksinkertaisemmat. Huoneiden rakennustapa näissä varsinaisissa
talonpoikaispaikoissa erosi siinä kohden suomenpuolisista, että kaikki
suojat sekä ihmisten että elukkain olivat yhdessä jaksossa ja ikkunat
pienemmät kuin meillä. Tuvat olivat meikäläiseen tapaan sisustetut,
mutta uloslämpiävät ja paljoa siistimmät. Sisustuskin oli muuten
samanlaista, paitse että pöytä ei ollut asetettu pitkin peräseinää,
vaan poikittain. Mitä muuten omituiseen karjalaisuuteen tulee puvuissa
ja koristeissa, niin näytti siltä että se mikä ei ollut suomalaista,
se oli venäläistä vaikutusta. Kotona kudotuista vaatteista ei näkynyt
muuta kuin kaikkein karkeimmat alusvaatteet, vaan kenties nekin olivat
meidän puolella valmistettuja ja sieltä ostettuja. Kaikki muut
vaatteet samoin kuin niiden kuosikin olivat selvästi Venäjältä
tuotuja. Venäläisiä karttuuneja näkyivät olevan miesten paremmat
paidat ja kaikki naisten vaatteet. Ja mitä kuosiin tulee, niin oli
miehillä järjestään sellainen puku kuin minkä voi nähdä jokaisella
laukkuvenäläisellä s.o. nuttu oli yleismaailmallinen, housut leveähköt
niinkuin venäläisillä on tapana ne pitää ja paita ulkopuolella
liivien. Tuota pitkää kauhtanaa, johon Väinämöinen on kuvattu, ei
täällä näkynyt. Naisten puvut taas olivat venäläisiä kansallispukuja:
hame pitkä, vyöhystä ihan lyhyt ja kaulasta syvälle avonainen. Siitä
päättäen, että eräs nuorikko Tuulivaarassa kantoi tällaista pukua,
vaikka olikin kotoisin kaukaa sisä-Karjalasta, luulisin että tuo puku
on karjalaisilla naisilla aivan yleinen ja ett'ei heillä käytännössä
tätä nykyä siis sen ominaisempaa olekaan. Ja jotenkin luonnollistahan
onkin, että puvun kuosi on lainattu sieltä, mistä puvun ainekin.

Venäläisen vaikutuksen puheeksi tultua muistuu tässä mieleeni eräs sen
vaikutuksen edustajoita, jonka tuttavuuden teimme Riion Pekan talossa.
Siellä oli näet meidän ollessamme vieraana Repolan kansakoulun
opettaja. Karjalassakin on kansakouluja, mutta tietysti kaikki
venäläisiä, opettaja oli ummikkovenäläinen, taitamatta sanaakaan
niiden kieltä, joiden opettajaksi hän oli pantu. Hän puhui kyllä
erilaisista opetustavoista, niinkuin havaintometoodista y.m.s., mutta
kun tuli kysymys hänen antamansa opetuksen tuloksista, niin saatiin
selville, että se supistui ainoastaan venäjänkielen opetukseen. Riion
Pekallakin oli ollut pikku poika tässä koulussa joitain lukukausia ja
sanoi hänkin jo /joitakuita/ sanoja venäjänkieltä oppineensa. Vaimonsa
ja pienen lapsensa kanssa oli opettaja tullut kesävieraaksi Lusmaan.
Siellä he kuitenkin haikailivat ja kävelivät kuin outojen seurassa
eikä keskustelut talonväen kanssa näyttäneet kovinkaan vilkkaasti
sujuvan, sillä jos isäntä osasikin vähän venäjätä, ei se emännältä
tuntunut juuri ollenkaan käyvän. Mutta vaikka opettajan vaikutus lie
ollutkin kuin pisara, joka kalliolle putoaa, niin eihän sentään tiedä,
millaisen loven se pisarakin kallioon kaivaa aikain kuluessa.

Muita venäläisyyden edustajia emme tavanneet koko matkallamme. Kerran
vuodessako täällä vaan käynee pappi ja toisen kerran metsäherra.
Jälkimäinen onkin kaikesta päättäen se, josta ollaan enin riippuvaisia
ja joka hallitsee sitä, mistä parhaat ruoka- ja muut tarpeet ovat
otettavat, nimittäin metsää. Hän se esittää ne asetukset, joita tuon
tuostakin tulla tupsahtaa kuin salamoita kirkkaalta taivaalta ja jotka
yhtäkkiä saattavat mitä likeisimmästi vaikuttaa asujanten talouteen.

Yksi semmoinen asetus oli tuo ennen mainitsemani kielto tukkipuiden
myymisestä. Kun tuli puheeksi tuo suuri, ikihongista kaadettu kaski,
jonka matkallamme olimme nähneet ja kun me kummastelimme, miksi nuo
julmat puut poltettiin rangoiksi, kun niistä myymällä olisi voinut
saada kasken tuottaman sadon moninkertaisen hinnan, niin kerrottiin
meille asian selvittämiseksi seuraavaa.

Liki viisi vuotta sitten olivat talonpojat täällä samoin kuin
muuallakin Karjalassa saaneet kutakin kyläkuntaa kohden palan
perintömaata viljelläkseen. Tuo pala annettiin asianomaisia
kuulusteltua ja nämä valitsivat siinä toivossa, että saisivat
menetellä maansa kanssa miten tahtoisivat, enimmäkseen tukkipuita
kasvavia kangasmaita, jättäen viljelykseen sopivimmat vaarat sikseen.
Pian alettiinkin tukkikauppoja hieroa ja usein mainittu yritteliäs
isäntämme oli jo pannut rahoja liikkeelle ostellen useilta
kyläläisiltään heidän metsäosuutensa. Tällaisen toimen edullisuuden
oli huomannut myöskin eräs asianomainen metsäherra ja kerännyt ja
saanut hänkin valtakirjoja puiden omistajilta tarjoutuen heidän
asiamiehekseen. Miesten mielet olivat kuitenkin pian kääntyneet ja he
vaativat nimensä pois peläten jäävänsä liika vähälle osalle.
Suuttuneena tästä lienee metsän herra yhtäkkiä ruvennut metsän
palvelijaksi ja vaikuttanut siihen, että tuli julistus, joka kielsi
kaikenlaisen metsäkaupan. Julistuksessa sanottiin kiellon syyksi se,
että metsät myyden pian häviäisivät ja niiden kanssa metsänriista.
Talonpojat saisivat yhdellä kerralla liika paljon rahaa, tulisivat
laiskoiksi ja ylpeiksi eivätkä sitten viitsisikään enää tehdä työtä.
Kaikki ennen tehdytkin kaupat peruutettiin ja siihen päättyivät
haaveet pikaisen kulta-ajan koitosta, joka yhtäkkiä oli noussut
säteilemään köyhäin karjalaisten silmissä.



IV

TUULIVAARASSA.

»Päivälehti», 6 p:nä lokak. 1892.


Yhtä hyvän hoidon kuin meille oli antanut Riion Pekka talossaan, yhtä
hyvän hän meille antoi lähdönkin. Meillä oli näet määrä mennä
Tuulijärven pohjoispäässä olevaan Tuulivaaran kylään. Matkan saimme
kulkea talon höyrypurrella.

Tuntui kerrassaan omituiselta lasketella höyryn voimalla tätä autiota
järveä sen lukemattomien saarien lomitse, joissa ei näkynyt
vivahdustakaan asutuksesta ja joka oudolle näytti sellaiselta
sokkelolta, mistä ei mitenkään olisi voinut omin neuvoineen selvitä.
Saattajana oli meillä Pekan kaksi poikaa, toinen perämiehenä, toinen
koneenkäyttäjänä. Olihan se meistä vähän nurinperäistä tällainen
kulkeminen, mutta se hyvähän siitä oli, että säästyi aikaa. Ja
ennenkun osattiin ajatellakaan, niin huudahti jo toinen
saattajistamme: »Tuolla on Tuulivaara!»

Tuon kauniilta kajahtavan nimen, Tuulivaaran, johdostako lienen
kuvaillut sen kauniiksi paikaksi. En siinä erehtynytkään, sillä kun
katsahdin eteeni, oli siellä vihreärantainen lahti, jonka pohjukassa
oli hauskan näköinen talo ja talon takana korkeanlainen lehtoinen mäen
rinne peltoineen ja ahoineen. Kun olimme monta päivää vaeltaneet
yksitoikkoista ruskeaa havumetsätaivalta, niin teki hyvää silmälle
tämä hymyilevä vihreys.

Lahden pohjassa oleva talo oli huvittavampi kuin ne, mitkä olimme
Lusmassa nähneet. Ikkunat olivat pienet ja lautaluukuilla varustetut.
Pääty oli leveä ja katonrajassa olevan aukon edessä oli soma pieni
parveke.

Talon ympärillä oli paljon ulkohuoneita: aittoja, riihi y. m. ja vähän
matkaa niistä niemen nenässä pienonen kappelikirkko kuusikon keskessä.

Kaikesta päättäen oli talo varakas. Nousimme korkeille, katetuille
rappusille eli kuistille. Siitä tultiin isoon porstuaan, jonka
toisella puolen oli erityinen kammari, toisella suuri pirtti. Pirtistä
vei vielä uunin kupeelta ovi kammariinkin ja senkin kammarin takana
oli vielä kammari. Kaikissa niissä oli vanhoja kaappeja, ahdetut sekä
päältä että sisältä täyteen kaikellaisia kapineita, nähtävästi
enimmäkseen ostokalua ja romua.

Se olikin tämä paikka vanhan rikkaan Sernin ukon entinen talo, jota
nyt poika hallitsi. Ukko-vainaja oli ollut suuri turkiksien kauppias,
joka melkein kuolemaansa saakka kolusi kaikki Suomen kaupungit ja
markkinapaikat, joka viljeli kaskia ja keräsi suuren omaisuuden sekä
ahkeruudellaan että suurella tarkkuudellaan, joka meni niin pitkälle,
että hän pani pettua leipään, vaikka hinkalot olivat eloa täynnä.
Tämän vanhuksen perintöä sitä nyt Sernilässä sekä syötiin
että--juotiin.

Kun tulimme pirttiin, seisoi siellä keskellä lattiaa äärettömän
lihava, punaisen keltaiseen ja rinnasta avonaiseen hameeseen puettu
emäntä. Hänen vieressään oli pitkä, mustaverinen mies, joka tarttui
meitä käteen kahdella kämmenellä ja toivotti meitä tervetulleiksi,
vähän oudot värähdykset kasvoissaan. Luulin niiden ensin tulevan
erinomaisesta ihastuksesta saada nähdä vieraita. Emme kuitenkaan
tarvinneet kauvan istua peräkammarissa, jonne hän meidät vei, ennenkun
näimme, että hän oli--humalassa.

Seuraavalla hetkellä oli hän jo tuonut pullon viinaa pöytään ja pyysi
saada tarjota siitä meillekin ryypyn. Kun kielsimme, ei hän siitä
pahastunut sen enempää kuin että otti itse kolme pikarillista yhteen
menoon. Ja samassa alkoi hän jo kertoa itsestään.

»Pari kymmentä vuotta, sanoi hän, olen mie ollut viinaan mänövä. Mie
en tie päiväkausiin muuta kuin pikaria kallistelen, en muuta kuin
kallistelen... näin ikään vaan... En syökään... en kuin välistä
vaan kuivaa kannikkaa purasen. Sentähden mie olenkin näin laihtunut...
ei näissä käsissäkään ole enää muuta jälellä kuin luu ja nahka...
tietäähän sen, kun ei käy syönti... ei muuta kuin luu ja nahka,
vaikk' olin ennen nuorra miessä ollessani niin lihava ja hyötyvä kuin
siekin (hän osoitti minua)... Vaan eikö vieraat haluttaisi ottaa
pientä paukkua matkan päälle... eikö?... no, ei sitten, ei sitten...
mie otan vähän väliä... menee kaksi pulloa päivässä... Hohhoo! niin
on, niin on!»

Kun meidät kohta kutsuttiin teetä juomaan toiseen huoneeseen,
ehdottelimme, että isäntäkin joisi lasin meidän toverinamme.

»Enhän mie saijua, mie otan paukun vieraiden kunniaksi... kas niin...
votka haraso... se on minun ruoka ja juoma... Yhhyh!... tahtoo
välistä vähän sisuksia korventaa... tähän näin tekee kipeää
sydänalaan... pitää ottaa paukku, pitää ottaa paukku...»

Semmoisen isännän kanssa on helppo tulla toimeen, ei muuta kuin antaa
puhua ja kuuntelee. Ja hän kertoi meille kaikki asiansa yhteen menoon.

»Mie kun olen näin viinaan mänövä, niin annoin kaiken hallituksen
akalleni, että jos rahat olisivat minulla, niin ne hävittäisin. Mie en
taho muuta kuin antavat viinoa... sitä ottelen päivät pitkät ja
välillä makailen... On meillä ottopoikakin... se on nyt vaaralla
lehtiä tekemässä... ei ole ollut eukossa oman perillisen saajaa»...
--»Elähän sie nyt kaikkia asioitasi hoasta», huomautti emäntä
--»Olehan vait sie... hoastan mitä hoastan... ka, koa vieraille
saijua... ettekö huoli... no, no, ei pakoteta.»

Kun olimme ensimäiset virvoitukset nauttineet, lähdimme tarkastelemaan
hautuumaata ja kirkkoa. Isäntä oli kirkon vartija ja hän tietysti tuli
sitä näyttämään. Mies parka oli jo siihen määrin voimansa menettänyt,
että tuskin jaksoi tulla mukana.

Kohteliaisuudesta meidän tietysti täytyi kulkea hänen mukanaan ja vähä
väliä seisottua, kun hän veti henkeänsä.

Tuosta seurasta huolimatta teki kuitenkin tämä erämaan kappeli ja sitä
ympäröivä hautuumaa miellyttävän runollisen vaikutuksen. Kappeli oli
tuskin heinäladon kokoinen, jaettuna kahteen osastoon. Ensimmäinen
osasto oli pieni porstua, josta kaitaiset kiertoportaat veivät
kellotorniin. Toinen osasto oli itse kirkko, peräseinällä pieni
alttari ja sen tausta täynnä pyhimysten kuvia, joiden eteen oli
asetettu suurempia ja pienempiä vahakynttilöitä sekä suuri joukko
kaikellaista uhrikalua, niinkuin karttuunihuiveja, silkkinauhoja
y.m.s. Lattiata oli kirkossa niin vähän, että siihen tuskin mahtui
parikymmentä henkeä messua kuuntelemaan, silloinkun sen pitäjä jonkun
kerran vuodessa tänne saapuu. Mahtoi se sellainen tilaisuus olla
juhlallinen, kun kellot soivat hiljaisen erämaan keskessä kaukaisiin
Tuulijärven saariin, missä niiden helinää ei ole kuulemassa muut kuin
rannan kivet ja totiset ikihongat.

Päästyämme isännästämme erillemme--hän oli vihdoinkin kehittynyt niin
pitkälle, että katosi tallin ylisille nukkumaan päivällisuntaan
--nousimme lähellä olevalle vaaralle, jossa oli varsinainen Tuulivaaran
kylä. Siellä oli viljeltyjä peltoja, useampia taloja yksillä pelloilla.
Kahdessa niistä kävimme sisällä ja istuskelimme pitkän aikaa asukkaiden
kanssa jutellen. Toinen oli suuri talo, jossa puolikymmentä veljestä
asui vaimoineen ja lapsineen kuin yhtenä perheenä. Vanhus oli kuollut,
mutta hänen vaimonsa oli vielä elossa. Tämä oli iso, roteva,
mustaverinen ihminen, vanhaa sitkeätä rotua. Pojista ei kuitenkaan
ollut kotona kuin kaksi, joista toinen, ei kauvan sitten, oli palannut
kotiinsa sotapalveluksesta. Kolme nuorempaa poikaa oli vielä sillä
tiellään samaa velvollisuutta täyttämässä jossain kaukaisessa sisämaan
kaupungissa. Vielä Suomessakin tapaa tuollaisia suurijoukkoisia taloja,
vaikka ne meillä tavallisesti hajoavat isän kuoltua useiksi
pienemmiksi. Täällä ei näyttänyt erosta olevan puhettakaan siitä
päättäen, että entistä, monisokkeloista taloa parhaallaan jatkettiin
suurella uudella tuvalla. Kaikkein vanhinkin ja alkuperäisin tupa oli
vielä jälellä. Se oli pyöreistä hirsistä tehty savupirtti, joka ei
koskaan ole ikkunoita nähnyt, ainoastaan luukkuja. Matala, kiukaan
tapainen uuni oli vielä jälellä. Vastapäätä tämän tuvan ovea oli
navetta, jolla oli sama porstua kuin tuvallakin.

Mutta vielä alkuperäisempi asumus oli kylän laidassa. Se oli pienemmän
mökin tapainen ja tupa oli oikea ihanne vanhasta erämaan asumuksesta.
Hirret eivät ainoastaan pyöreät ja kolomattomat, mutta nurkatkin
epätasaiset ja kirveen jäleltä; katto turpeesta, joka kasvoi
moniväristä kukkaisheinää; rappuna kivi; uunin alaosa puusta; pöytä
ristikkojaikain päällä; lattia ja penkit kirveellä halastuista
laudoista.

Tämä asumus oli etäisin paikka, johon tungimme tällä matkallamme. Aika
ei antanut mennä pitemmälle ja niin minusta tuntuikin, että sitä jo
yhdeksi kerraksi riitti sydänmaan luontoa ja sen herättämiä
mielialoja. Ne kai olisivat olleet samat, jos olisimme jatkaneet
matkaamme. Tänne saakka tullessamme olimme nähneet parhaiten
viljeltyjä ja edistyneimpiä paikkakuntia Suomessa. Kuta syvemmälle
sukelsimme, sitä alkuperäisemmiksi muuttuivat olot ja me olimme
asteettain saaneet nähdä eri kehityskausia kansamme elämästä:
rehoittavan kirkonkylän, suuria sydänmaan taloja ja vihdoin tämän
pienen torpan, joka edusti sitä tilaa, missä meidän puolellamme
elettiin sata vuotta tai pari jälelle päin.

Erittäinkin tuntui siihen olevan hyvä kuva tuo maisema, joka näkyi
mökin pihalle. Tässä oli tämän vaaran huippu viljelty ja siinä olevat
talot olivat ainoat monen peninkulman piirissä. Koko tuo suuri ympyrä
jonka keskipisteessä seisoimme, oli yksitoikkoista tumman ruskeaa
havumetsää niin kauvas kuin silmä kantoi. Semmoista se on ollut
yleensä Suomen puolellakin, ennenkun se kaskeamalla vähitellen muuttui
lehtimaaksi. Järviä ja lampia välkkyi joka taholla, mutta niiden
rannoilta ei näkynyt heleän vihreää luhtaa. Ehkä sitä vielä sitäkin
löytyy, kun kosket vähitellen perkautuvat ja vedet laskeutuvat. Soita
näkyi ja kukaties mitä ne nekin kuivattamalla ja ojittamalla olisivat
voineet antaa, mutta vielä ei ole varallisuus ehtinyt niin pitkälle,
että se olisi jaksanut ottaa suolta omansa. Karjaa täällä pitää
paimentaa kontiolta läpi kesän, ja sittenkin tahtoo se sen käsistä
ottaa. Mutta metsän riistaa on niin paljon kuin pyytää tahtoo ja
kaloja kuhisee kuin muurahaisia monissa koskissa ja virroissa.



V

TUULIJÄRVELLÄ.--SATUJEN MAAILMASSA.

»Päivälehti», 26 p:nä lokak. 1892.


Tuulijärvi, tuo suuri autio selkä rajan toisella puolella, oli meihin
jo ensi näkemällä vaikuttanut ihmeen runollisesti ja niin sanoakseni
satumaisesti, kun synkän korven sisästä yhtäkkiä tulimme sen rannalle
ja näimme sen tyynen, laajan pinnan, jota ympäröi kaikkialla
rikkomaton havumetsäinen kehys. Sama vaikutus uudistui vielä toisenkin
kerran, ja paljoa voimakkaampana.

Käännyttyämme takaisin järven pohjoiselta rannalta olevasta
Tuulivaaran kylästä, lähdimme illan suussa soutelemaan samaa tietä,
jota olimme tulleetkin.

Ilma oli aivan tyven ja veden sileä pinta ei liikahtanutkaan muualla
kuin matalikoilla ja niemien nenissä, joissa maininki sai aikaan vähän
kuolevia väreitä.

Pian oli Tuulivaaran valkama taloineen näkymättömissä ja me
matkustimme taas täydellisessä erämaassa.

On niitä meilläkin autioita sydänmaan järviä ja asumattomia rantoja,
mutta aina sentään jostain salmekkeesta vihertää niitty, kellertää
pelto tai kiiltää kaukainen ikkuna. Täällä ei peninkulman matkalla
näkynyt muuta kuin kivinientä kiviniemen takana, kalliosaarta
kalliosaaren suojassa. Eikä missään muuta puuta kuin ruskeaa
petäjikköä ja mitä komeinta hongikkoa, jotka kuvastuivat tervan
karvaiseen veteen. Se vesi se sitten aukeili suuriksi seliksi, niin
että toinen ranta vaan vähän siinteli pisimmiltä pohjukoilta.

En ole aavoilla merillä, en synkimmässä korvessakaan tuntenut itseäni
niin täydellisesti kasvotusten luonnottarien kanssa kuin tällä
venetaipaleella Tuulijärvellä. Samalla kun se oli synkkää, oli siinä
jotain äärettömän lapsellista, viatonta, itsetiedotonta ja
turmeltumatonta.

Asutuissa paikoissa sekoittuu ilmaan aina jotain, jota voisi sanoa
viljelyksen hengitykseksi, jotain, joka hunnuttaa ja himmentää
näköpiiriä ja joka kaskista ja soista nousevine savuineen antaa omat
väri vivahduksensa pilville ja taivaalle, mistä se sitten vaikuttaa
veteen, maahan, puihin ja koko maisemaan. Täällä ei siitä ollut mitään
nähtävänä, täällä sai aurinko taittaa esiin alkuperäisimmät,
sekoittamattomimmat säteensä.

Ja kun siinä ei sitten kuulunut luiskahdustakaan, ei etäisintäkään
ääntä, ei ihmisen haastelua, ei karjan kellon kalahdusta, ei vasikan
ynähdystä, ei mitään, ei niin mitään... jos ei ota lukuun tuota
kareihin varovasti murtuvaa lainetta ja keskellä selkää silloin
tällöin pulakehtelevaa ahventa, joka pikkukaloja ajaessaan sattui
aikaansaamaan äänen, niinkuin olisi pieni kivi pudonnut veteen jostain
hyvin korkealta ilmasta.

Tämmöinen on muistoni Tuulijärvestä, mutta se on vaan kehyksenä
toiselle, joka painui vielä vaikuttavammin mieleeni...

       *       *       *       *       *

Niin kauvan kun mekin olimme olleet vaiti, ei soutajammekaan mitään
virkkanut. Puhetta alottamatta nyökki hän kokkatuhdolla ja antoi
silmäinsä harhailla ohitsemme taivaan rannan tasalla, huulilla
tyytyväinen hymy ja kasvoilla vähän haaveellinen ilme. Hän oli
keski-ikäinen mies, piirteet hienot ja älykkäät, vaikka vähän raukeat
ja kärsivät, niinkuin niin monella muullakin tuolla puolen rajan,
jotka melkein läpi vuoden kantavat pettuleipää laukussaan.

Aikamme maisemaa ihailtuamme teimme hänen kanssaan lähempää
tuttavuutta ja kysyimme, eikö hän osaisi laulaa vanhoja runoja. Se
olisi niin hyvin sopinut tähän ympäristöön. Ei hän osannut runoja
laulaa, mutta »kaskuja mie hennon hoastoo». Se sopi meistä vielä
paremmin ja me pyysimme hänen heti alkamaan. Hän kysyi, mitä me
tahtoisimme kuunnella, mutta me ehdottelimme, että hän itse valitseisi
aineensa. Vähän mietittyään hän löysikin sen, mitä oli hakenut, ja
rupesi kertomaan.

Ne ovat omituinen laji kansanrunoutta nuo sadut. En niitä ole missään
niin ymmärtänyt ja niiden henkeä ja hienoutta niin hyvin käsittänyt
kuin nyt tällä autiolla, haaveellisella järven selällä. Ne tuntuivat
kuin juuri tässä ympäristössä syntyneiltä. Vaikk'eivät ne suorastaan
käsitteleisikään sitä, mitä kertojan ympärillä tapahtuu, näyttää tuo
ympäristö kuitenkin olevan niiden välttämätön elinehto. Sillä siellä,
missä liike, hälinä ja aina uudistuvat vaikutukset yhtä mittaa
häiritsevät, ei mielikuvitus koskaan saa sitä laajaa vapautta
liikkuakseen, minkä se tarvitsee puhjetakseen sadun muodossa esille.
Eikä missään muualla kuin erämaiden, tällaisten metsäjärvimaisemain
hiljaisuudessa voi kehittyä se hämmästyttävän tarkka muisti, joka
täytyy olla runolaulajalla tai satujen sanelijalla. Kun hän alkaa
alusta ja pääsee loppuun, niin on hänen esityksensä tehnyt taipaleen,
joka näyttää kaareutuvan taivaanrannasta toiseen. Siinä on itämaisten
aivojen miltei rajatonta hajaantumista, samalla kun se nousee päätä
huimaavaan korkeuteen.

Ei ainakaan minun länsimainen mielikuvitukseni kauvan kannoilla
pysynyt satua kuunnellessamme. Hetken aikaa oli kyllä helppo häntä
seurata, kun hän esitti sankarinsa ja kertoi hänen elämästään. Se oli
joku köyhä mies niinkuin kertojakin. Hän lähti matkalle onneansa
etsimään ja siellä alkoivat jo ensimäiset vastukset kohdata: niitä oli
karhuja, susia, haastelevia hirviä, tulta kuohuvia koskia j.n.e. Mutta
kun niitä tuli yhä ihmeellisempiä, yhä monimutkaisempia ja kun
seikkailut rupesivat kutoutumaan toisiinsa ja toisiinsa vaikuttamaan
hyvin pitkäin välimatkain päästä, niin sain jännittää kaikki henkiset
voimani pitääkseni entisen mielessäni ja pysyäkseni samalla yhä
uudistuvain seikkailujen rinnalla. Turhaan ponnistin aivojani enkä
hetken kuluttua enää saanutkaan pidetyksi lukua muista kuin aivan
läheisimmistä seikoista. Oltiin kuninkaan linnassa, kulettiin sodasta
sotaan, käytiin järven pohjalla Ahdin kultaisissa kartanoissa,
noustiin sieltä ihmeitten kautta taas ihmisten ilmoille, kosittiin
kuninkaitten tyttäriä, omistettiin kaiken maailman rikkaudet, tultiin
taas köyhiksi miehiksi jälleen j.n.e. j.n.e. Kauvan ennen kuin satu
loppui olin kadottanut kaiken juonen käsistäni ja unohtanut lopen,
mistä oli ollut kysymys ja mitä satu alussa oli sisältänyt. Aloin
lohduttaa itseäni sillä, että ehkä hän vaan laskee tarun toisensa
perästä ilman mitään yhteyttä ja ehkä hänen kielensä käy yhtä
itsetiedottomasti kuin hänen kätensä airoja kiskovat.

Mutta tarkasti hänellä kuitenkin näytti olevan aine hallussaan ja
kaikki se näkyi olevan aineeseen kuuluvaa. Kuului hänen äänensä
lämmöstä ja sen eri vivahduksista ja näkyi hänen kasvojensa liikkeistä
ja silmien väikkeestä, että kaikki tapaukset olivat hänellä tarkasti
mielessä ja että hän kuletti niitä varmalla kädellä loppukohtausta
kohti. Jos muistan oikein, niin tuli tarun sankari siihen, mistä oli
lähtenyt ja jäi siksi samaksi, mikä hän ennenkin oli ollut. Mutta nuo
äärettömät matkat, jotka hän oli tehnyt, ja tuo tapausten meno, joka
huikasevana vilinänä oli kulkenut ohitseni, se oli hänestä vain
pienonen kasku, jonka hän päätti vaatimattomalla loppuponnella: »Sen
pituinen se!»

Taas soudettiin äänettöminä ja minä puolestani olin tyytyväinen
saadessani lepuuttaa aivojani, jotka olivat aivan uuvuksissa
tekemästään työstä. Katsellessani luontoa, joka kulkiessamme ei
näyttänyt ollenkaan muuttuneen, tulin ajatelleeksi, että yhtä vähän
kuin minä olisin osannut pois tältä järveltä, jonka saaret ja salmet
muodostivat minulle sokkelokäytävän, tai löytänyt tien oudosta
korvesta, jossa kaikki puut ovat minulle samanlaisia,--yhtä vähän
kykenin minä erottamaan sadusta sen yksityiskohdat. Mutta samalla
selvisi minulle, että yhtä hyvin kuin hän, tuo korven eläjä erottaa
puun puusta, salmen salmesta ja saaren saaresta--jotka hän
nimeltäänkin tuntee--yhtä tarkasti ovat sadunkin pikkuseikat hänen
mielessään määrätyt ja siihen paikkaan kuuluvat mihin hän ne asettaa.
Sillä miksipä hän muuten säpsähtäisi ja hämmentyisi, niinkuin olisi
ottanut väärän äänen, jos sattumalta hairahtuu pois totutulta
tolaltaan tai tulee ne panneeksi värälle paikalleen.

Eikä hänellä ollut muistissaan ainoastaan yksi tuollainen tarina.
Niitä oli siellä kymmeniä, kenties satojakin, yhtä monimutkaisia,
joista hän vielä useita kertoi meille taipaleen kuluksi, helposti ja
sujuvasti ilman mitään ponnistusta ja näkyvää vaivaa. Vaikutti melkein
mahtavasti ajatellessa sitä sielun voimain jäntevyyttä ja tuoreutta,
joka täytyy olla tuollaisella miehellä. Mitähän hän olisikaan saanut
aikaan, jos tuo kykynsä olisi ollut luovaa laatua ja jos hän olisi
sepittäjä sen sijaan kuin nyt oli vaan esittäjä! Vaan on kai niitä
aikoinaan ollut niitäkin.

Ja näillä mailla kai ne olivat nekin elelleet, näitä samoja salmia
soudelleet ja eläneet kasvokkain tämän luonnon kanssa.

En tahdo ruveta tekemään uusia teorioja enkä ottaa niitä
puolustaakseni, mutta eihän kukaan kieltäne minulta hauskuutta edes
kuvailla omassa mielessäni, että vanha taru- ja runomaailmamme ainakin
yhdellä kulmallaan ulottui tälle Tuulijärvellekin, jonka nukkuvaa
pintaa pitkin me tyynenä heinäkuun yönä näin hiljalleen soutelimme.



LAATOKALLA JA VALAMOSSA.

»Uusi Kuvalehti», 1896, n:o 15.


Oli helteinen kesäkuun päivä--alottaakseni tunnettuun tapaan, ja
harvoin on tällainen alku ollutkaan paremmin paikallaan. Sortavala ei
tosin ollut niin täynnä laulujuhlayleisöä kuin paikkakunnalla ehkä oli
odotettu, mutta kadut pölisivät onnettomasti ja aurinko paahtoi ja
kuumensi niin, ett'ei olisi luullut merikaupungissa olevansa: oli kuin
olisivat kaikki Karjalan kasket palaneet jossain tuulen päällä ja
ajaneet savuaan ja lämmintään katuja pitkin.

Ajureilla, polkupyörillä, vene-ajureilla--mainio laitos!--mutta suurin
osa jalkaisin, kiiruhtivat ihmiset juhlakentälle--harjoituksia
kuuntelemaan. Allekirjoittanut oli kuitenkin tullut näkemään Laatokkaa
ja astui ensimäisen juhlapäivän aattona laivaan, jonka oli määrä
lähteä Valamoon.

Laatokka samoin kuin koko Karjalakin on aina ollut minulle taruston
huntuun kiedottuna. Taitavathan ne tieteelliset runoteoriiat nykyään
olla sitä mieltä, että Kalevalan »ulapat aukeat» ja »saaret
merelliset» eivät ole Laatokan ulapoita eikä sen saaria, mutta
mielikuvituksella on omat teoriiansa ja kun minun mielikuvitukseni ei
ole viitsinyt lähteä merta edemmä kalaan, niin on se aina sijoittanut
runojen toiminnan Laatokan rannoille. Illusionia häiritsemättä se
voikin huoletta tapahtua, Laatokan seuduilla kun on kaikki mitä
tarvitaan vanhojen runojen ympäristöä ymmärtääkseen. Siellä on koskia
kovia, on vaaroja vaskisia ja Sortavala sopii erinomaisen hyvin
summaksi Sariolaksi siihen paksuun veitsellä leikattavaan usvaan
nähden, joka sinne tuon tuostakin Laatokalta tulvahtaa ja joka ei
varmaankaan ole paksumpaa Vienassakaan, Ja Valamoon olen minä kaikista
munkkiluostarin pyhistä säännöistä huolimatta sijoittanut sen Saaren,
jossa Lemminkäinen vietti iloisia päiviään »noitten impien iloissa
kassapäiden karkeloissa».

Nyt piti siis lähteä tuota kuuluisata merta kyntämään ja tarkastamaan,
oliko perää kaikissa niissä kehumisissa, joilla karjalaiset olivat
Laatokkaa ylistelleet. Heidän puheistaan päättäen oli Laatokka kaikkia
meriä kauniimpi, eikä sen rannoille ollut verran vetävää.

Laivaväylä Sortavalasta ulos merelle onkin aika miellyttävä. Toisen
vuoron on vihreitä rantoja, toisen vuoron jylhiä kallioita, siellä
joku talo, tuolla joku huvila. Luonto on melkein samallaista kuin
Saimaan vesillä, mutta siihen somuuteen ei maisema kuitenkaan pääse,
mikä silmälle tarjoutuu Leppävirroilla, Kuopiossa ja Iisalmen
väylällä. Ei näy noita niittyisiä rantoja, ei noita lempeitä lehtoja
eikä kauvempana kohoavia asutulta kukkuloita, jotka luovat
värivaihteluaan savolaiseen maisemaan. Sanotaan ehkä, että
kalliosaaret ovat korkeampia ja jylhempiä, mutta eivät ne mielestäni
olleet sen korkeampia ja jylhempiä kuin mitä on väylällä Puumalasta
Savonlinnaan ja Savonlinnasta Varkauteen päin.

Jos sanon suoraan vaikutukseni Laatokan sisemmästä saaristosta, niin
tuntui se minusta jotenkin yksitoikkoiselta heti kohta, kun Sortavalan
katot ja kirkot olivat kadonneet näkyvistämme. Odotin kuitenkin sitä
suuremmalla jännityksellä itseään merta, eikä kauvan kestänytkään,
ennenkun se aukeni eteeni.

Ehkä on väärin vertailla yhtä maisemaa toiseen ja saattaahan olla
niin, että »kauneuden kilpailu» on tällä alalla vähemmän paikallaan.
Mutta kun nyt kerran vertailu tuli itsestään mieleen, niin saanenhan
sen tulokset tässä mainita.

Laiva, jonka kannelta Laatokkaa katselimme, oli entinen
saaristolaislaiva »Leimu», jolla ennen olimme kulkeneet läntisessä
saaristossa Helsingistä Turkuun. Näköala oli tavallaan sama, mutta
kuitenkin niin erilainen. Onhan tässäkin aava rannaton meri edessä,
oli kallioita ja kareja ja merimerkkejä ja puhalsihan ulapalta raitis,
viileä merituuli. Mutta ei se meri kuitenkaan ole Suomenlahden meri.
Eivät nyt ensiksikin nuo kalliot ole noita oikean meren kallioita.
Harmaita ne ovat ja ikäviä eikä niissä ole sitä ryhtiä, mikä on esim.
Hangon edustalla olevissa, punaiselta paistavissa kivilouhuissa. Ei
ole meressä sitä kirkkautta, mikä on suolaisen meren vihertävässä
pinnassa. Ja sitten on laine niin siivo ja kevyt, vaikka se kyllä
voinee olla äkäinen ja vaarallinen. Ei ole sanalla sanoen sitä
suuruutta ja voimaa, ei sitä vaihtelua, ei sitä ikuisen levottomuuden
leimaa, mikä oikeaa merta kulkiessa sen tyynenäkin ollen aina tuon
tuostakin sydänalaa vihlasee ja selkäpiitä karmasee. Turhaan hakee
Laatokkata kulkiessa siitä sitä vaikutusta, mikä valtaa mielen, kun
esim. Helsingistä tai Hangosta merelle urkenee. Laatokka on kuin onkin
suurempi sisäjärvi, saareton Saimaa. En minä ainakaan merielämästä
nauttiakseni lähtisi sitä Laatokalle nauttimaan. Siihen aikaan kuin
Laatokka oli--niinkuin sanotaan olleen--yhtäältä yhteydessä Jäämeren
kanssa ja toisaalta Suomenlahden--se olisi ollut toista.

       *       *       *       *       *

Mutta on se Laatokallakin ihmeensä, jonka vertaista ei ole monellakaan
merellä,--on Valamonsa. Se on helmi, saarien helmi, jonka kirkkautta
kuitenkin, ainakin meikäläisten silmissä himmentävät sen
kehykset--tarkoitan luostarilaitoksia. Mutta sittenkin!

Vaikka ei olekaan oikeauskoinen, niin voi kuitenkin ymmärtää ne
tunteet, joilla toivioretkeläiset meren pintaa liukuen katselevat
tuota aaltojen sinestä nousevaa toiveittensa saarta ja sen kirkkojen
kimmelteleviä ristejä ja kullalle hohtavia kupooleja. Ne nousevat
heidän eteensä ensin ristit merestä, sitten kupoolit, sitten metsän
ranta ja kohta koko saari luvaten lohdutusta ja anteeksi antamusta.
Kreikkalais-katoolinen on herkkä mieleltään, hänen uskontonsa on
tunnetta, ja sitä on tämä näky omansa mitä suurimmassa määrässä
tyydyttämään. On ihme, ett'eivät karjalaiset, jotka vieläkin, ainakin
eräissä paikoin, runoja sepittelevät, ole mitään laulaneet Valamosta
ja matkasta sinne. Ehkä on syynä siihen se, että kristinusko heidän
omistamassaan muodossa on liika vähän heidän sisimpään olentoonsa
tunkeutunut. Olen kuitenkin kuullut karjalaisten naisten kertovan
pyhiinvaelluksistaan sekä Valamoon että Solovetskoihin tavalla, joka
osoittaa, että noilla monastereilla on ollut viehätyksensä heihin
juuri tuon omituisen ihanan, meren keskessä sijaitsevan asemansakin
vuoksi.

Somempaa satamaa ja viehättävämpää maallenousupaikkaa kuin Valamossa
lienee harvassa. Se on nyt suorastaan ihanne siitä, mitä
pohjoismaisesta maisemasta luonto ja ihmiskädet voivat saada aikaan.
Suomalaisen luonnon heikkous on sen yksitoikkoisuus. Meidän kaikkein
kauneimmat näköalat kärsivät sen vaihtelun puutetta, jota viljelys ja
asutus suopi. Etelämaisten maisemain suuri viehätys on siinä värien
rikkaudessa, jota pellot, puutarhat, kaupungit ja nuo kaikkialle
sirotetut valkoset talot synnyttävät. Erämaa ja kulttuuri täydentävät
toisiaan Valamossa. Siinä on tuo synkkä viheriän ruskea havumetsäpohja
ja nuo harmaat rantakalliot, mutta niitä ympäröivät puutarhat. Vaikka
paikka on hiljaisuudelle ja rauhalle pyhitetty, tekee satamaan tulo
milt'ei iloisen vaikutuksen.

Heti sataman suussa on pienoisella saarella vaalean viheriä kirkko ja
sen vieressä joitain vaaleita rakennuksia. Joka kallion kielekkeellä
on somia rukoushuoneita kuin huvimajoja. Siellä täällä viehättävien
pikku lahdelmien poukamissa on venehuoneita ja työpajain näköisiä
lautamajoja. Laivasillalla on vilkasta liikettä, sillä juuri ennen
meitä on toinen laiva Sortavalasta saapunut sinne tuoden täytensä
laulujuhlalaisia, joita nyt pienillä venheillä lähdetään soutamaan
Valamon saaren merkillisimpiä paikkoja näkemään. Päivä on tyven ja
aurinko paistaa ja ylinnä tässä iloisessa maisemassa, joka näyttää
olevan kuin meitä huvimatkailijoita varten luotu, hallitsee rannan
korkealla äyräällä oleva luostarin kirkko, jonka monet tornit ja
tornipallot säteilevät auringon valossa niin, että silmää häikäisee.
Kun laiva on laskenut rantaan ja me mukavia, korkeita kiviportaita
nousemme luostariin, pysyy mielessä yhäkin vielä tunne hilpeyttä ja
iloisuutta. Siinä on puutarhoja, kukkivia taimilavoja, hyvin
hoidetuita käytäviä, outoja puita ja etelämaisia kasveja, ja kaikki
tämä on suomalaisen maiseman keskellä, vaikka se yhtä hyvin voisi olla
jossain Välimeren rannikolla, jossain noista satumaisista rivieran
paratiisilinnoista.

Mutta siihen, muurien ulkopuolelle, pysähtyykin vertailun
mahdollisuus. Niin pian kun ollaan muurien sisällä, on lumous
kadonnut. Kadun melkein, ett'en pysynyt ulkopuolella. Luostarin pihaan
tultua ei olla enää Suomessa, ei olla Välimeren rannalla; ollaan
venäläisessä monasterissa ja mieliala käy masennuksiinsa.

En tiedä oikein, miksi se niin käy, mutta kovin surumielisen
vaikutuksen saan siitä, mitä näen. Tulleeko se siitä vertailusta,
jonka ehdottomasti tulen tehneeksi ennen Italiassa näkemieni
katoolisten luostarien ja tämän luostarin välillä. Siellä oli pihan
ympärillä pylvästöitä, joissa jokainen pilari oli taideteos, täällä
sileä seinä kuin kasarmissa ja uuvuttavan pitkä rivi yksitoikkoisia
ikkunoita. Siellä oli kirkko kaunis ja sopusuhtainen, täällä on se
korea ja rakenteeltaan raskas, jota ulkonaisen kiillon paljous turhaan
koettaa kevennellä. Kirkon sisusta oli siellä täynnä vanhoja, suurten
taiteilijain tekemiä maalauksia, täällä ovat kuvat räikein värin
tehtyjä, öljypainoskuvain kaltaisia. Siellä laskettiin kirkon
kalleuksien arvo niiden taiteellisen tekotavan mukaan, täällä on
pääpaino kullan, hopean ja kalliiden kivien painossa.

Mutta kaikista surunvoittoisimmin vaikuttaa täällä samoin kuin
kaikissa luostareissa yleensä itse luostarin asujamisto. Onhan se
tavallaan suuri aate tuo maailmasta eroaminen, eikähän elämäänsä
kyllästyneiden puolesta voi olla iloitsematta siitä, että on olemassa
tällaisia tyyniä satamia, joihin elämän ulapoilla haaksirikkoon
joutuneet voivat vetäytyä. Mutta kun näkee sadoittain nuoria miehiä,
pitkätukkaisina ja pitkäpartaisina, uupunein askelin, kalpein poskin
ja sammunein silmin, joissa elämän tulen pitäisi palaa, astelevan
korkeiden muurien välissä, niin käy sydän kipeäksi ja rintaa painaa.
Siinä on jotain sairaaloista koko tuossa järjestelmässä, jotain kieroa
koko suunnassa. Luostareissa vieraillessani on minulle usein tullut
mieleen ajatus, että pitäisi maalata suurilla kirjaimilla niiden
pääoven päälle: »Menkäät kaikkeen maailmaan ja opettakaat kaikkea
kansaa!» Se johtuu mieleen Valamossakin ja sen ajatuksen valossa ei
tuo ihana saari, jonka somistamiseen ja viljelemiseen on niin
äärettömän paljon ihmisvoimaa uhrattu, ja josta hurskaiden
rikkauksilla on saatu niin arvaamattoman kallisarvoinen helmi, enää
kykene äskeisen ihailevan innostuksen tunnetta ylläpitämään. Turhaan
kävelee siellä noita sileitä teitä, jotka saattavat yhdestä
runollisesta paikasta toiseen, turhaan antaa siellä soudattaa itseään
saaresta saareen ja niemestä niemeen. Ei ota mieli tyytyäkseen, vaan
ikävöi pois raikkaampiin oloihin. Ja helpoituksen huokaus pääsee
rinnasta, kun laiva taas tupruavin piipuin keinuu Laatokan ulapalla ja
reipas sekakööri toisesta laivasta virittää iloisen säveleen.



YÖLLINEN KONSERTTI KOUVOLASSA.

(RAUTATIETUNNELMA VUODELTA 1890.)

»Päivälehti», syyskuun 1 p:nä 1890.


Olen istunut koko yön kolmannen luokan vaunussa ja nauttinut
sanomattomasti kuunnellessani pyörien soittamia suloisia skaaloja.
Joskus kyllä on ruumis tahtonut solahtaa pitkäkseen penkille ja pää
vaipua ikäänkuin varkain seinää vasten. Ja on hetkiä, jolloin olen
lakannut kuulemasta, ja silmäni ummistuvat. Kuvailen, että ehkä jo
heretään ehkä saan nukkua, tai edes torkkua. Mutta samassa jo saan
huomata, että minä olen paneutunut itsensä soittokoneen päälle.
Karahutetaan vekselin yli, allani kirkuu ja karjuu, koko piano
nytkähtelee ja minun täytyy uudelleen nousta istualleen nauttimaan
kotimaisesta musiikista, joka milloin soi rautasiltain bassona,
milloin kiilautuu ylös kimeimpään diskantiin lyhyitten kiskojen
kohdalla.

Ja miks' en minä nauttisi! Onhan yö niin kaunis, taivaan ranta niin
kirkas ja haaveelliset usmapilvet harhailevat järvistä niityille ja
niityiltä metsiin, tien varrella. Suloiset tunteet vaeltavat
selkäpiitäni pitkin ja karsivat hekumallisella kylmyydellään koko
ruumistani.

Harvoin tarjoutuu kesäaikana tilaisuutta taidenautintoon, mietin minä.
Minä nyt vaan voitan väsymykseni ja pakoitan itseni istumaan valveilla
koko yön. Saanhan sitäpaitse nukkua Kouvolassa vähintäin viisi tuntia.

Jokainen, joka on nauttinut rautatiematkasta yöjunissa, hän tuntee,
kuinka haikealla mielellä astuu rauhaiselle, hiljaiselle asemalle,
jossa ei kuulu muuta kuin poispakenevan junan laimeneva jyrinä. Kuinka
minä kadehdin seisoessani Kouvolan asemasillalla niitä onnen suosimia,
jotka olin juurikään jättänyt junaan ja jotka saivat jatkaa matkaansa
Pietariin saakka ja vasta aamulla tarvitsisivat lähteä ulos vaunujen
runollisuudesta. En voinut olla ajattelematta heitä katkeruudella, kun
saavat nytkyä siellä oikeaan ja vasempaan, huumaantua ja suloisesti
väsyä, sillaikaa kuin minun täytyy mennä nukkumaan vuoteelleni, missä
minulla luultavasti ei ole kuultavana muuta kuin kammottava, tuudittava
haudan hiljaisuus. Jotenkin alakuloisena, melkein synkkänä istuin
sentähden odotushuoneen rappusille ja toivoin, että jos Kuopion juna jo
pian lähtisi, niin minun ei tarvitsisi kitua soiton puutteessa.
Kyllähän tuolta metsästä kuului lehmän kellojen kilinä ja rastas
sirautteli lehdossa toisella puolen rataa. Humisivat sähkölangatkin
syviä ja surullisia rinta-ääniään. Mutta mikä epäsointu, mikä korvia
särkevä vastakohta, mikä heikommuus--junamusiikkiin verrattuna!

Tyytymättömyyteni oli kuitenkin liika aikainen. Lepo ja yörauha ovat
sopivat ainoastaan jokapäiväisessä elämässä. Matkustajan, varsinkin
huvimatkailijan täytyy saada huvitusta ja hauskaa virkistystä aina ja
jokapaikassa, yksin yölläkin ja odotuspaikoissakin. Ett'ei nykyajan
sivistyneen ihmisen tarvitsisi kitua niiden puutteessa, on
rautatiehallitus toimeenpannut yöllisiä konsertteja Kouvolan muuten
ikävällä asemalla. Minä en niistä tiennyt mitään, ja sentähden oli
sekä hämmästykseni että iloni vilpitön.

Vähän matkaa itse asemahuoneesta länteenpäin on olemassa puinen
rakennus, yömaja matkustajia varten. Kun tulin toisen luokan
makuuhuoneeseen, en ensiksi huomannut mitään erikoista. Suuri, korkea
sali, jonka kattoa kannattavat useat pilarit, kaksi kaakeliuunia,
useita isoja ikkunoita ja pitkin seinävieriä makuusijoja, joista
toiset ovat tyhjiä, toisissa lepää jo yövieraita. Minulla kun on
sattumalta tyyny ja villapeite mukana, niin lasken vuoteelle, jossa
niitä ei ennestään ole ja alan riisuutua. Häpeäkseni täytyy minun
tunnustaa, että minua raukasee ja minä ajattelen melkein mielihyvällä
hetikohta lähestyvää lepohetkeäni. Olen kokonaan unohtanut äskeisen
innostukseni rautatiemusiikkiin. Kaikki henkiset taipumukseni ovat
haihtuneet, minä olen täydellinen materialisti.

Melkein rentonani heittäydyn minä selälleni sänkyyn. Mutta lennän
samassa istualleni. Minä, joka luulen tulleeni rauhalliseen
vuoteeseen, olenkin hypännyt soittokoneen päälle. Se parkuu,
narahtelee vikisee ja kitisee. Ja yhä uusia ääniä, niinpiankun vaan
hiukankaan liikahdan. Eikä ainoastaan minun kohdallani, vaan joka
haaralta muuallakin kuuluu suuressa hämärässä salissa samanlaista
mystillistä soittoa. Joka sänky on pelikalu, jokainen yövieras on
taiteilija. He käännähtelevät ja väännähtelevät ja kun yksi alkaa,
niin toinen lopettaa. Ei pitkään aikaan hetkenkään hiljaisuutta. Samat
hurmaavat säveleet, välistä voimakkaampina, välistä heikompina.

Ensi hämmästyksestä selvittyäni käyn tutkimaan tätä omituisen outoa
ilmiötä ja kiiruhdan nyt heti kohta selittämään tutkimusteni tulokset.

Vuoteeni on tosin ensi silmäyksellä sellaisen vuoteen näköinen, joita
matkailijayhdistyksen toimesta on kaukaisissa maaseutukievareissa,
esim. Kajaanin ja Iisalmen välillä, ja joita työntää kiinni ja vetää
auki mielensä mukaan. Mutta kun sitä kauvemmin katselee, niin
muistuttaa se elävästi jättiläisvirsseliä eli käsiharmoonikkaa. Ääni
ei kuitenkaan tule palkeista, koska niitä ei ole, vaan jalkain
kihnauksesta tosiaan vastaan. Sekä siinä suhteessa että myöskin
jalkain paljouteen nähden muistuttavat nämä soittovuoteet mahdottoman
suuria heinäsirkkoja.

Uneni on tietysti kokonaan haihtunut. Ei ole makaamista
ajatteleminenkaan. Sirkat sirittävät koko yön, lakkaamatta, uupumatta.
Joskus aikoo tulla hiljaisuus. Nähtävästi koettelevat soittomiehet
pitää paussia. Ainoastaan heikko narinan sekainen pianissimovikinä
kuuluu jostain etäisestä nurkasta toisella puolen huonetta. Luulen jo
kaikkien nukkuvan ja minäkin jo yritän ummistaa silmäni. Mutta samassa
parahtaa vierustoverini virsseli forte fortissimoon, kun hän,
sattumaltako vai tahallaan, en tiedä, pyörähtää yhdeltä kyleltään
toiselle. Se on merkki hänen takanaan olevalle, ja niinkuin suuressa
orkesterissa innostuvat kaikki soittokoneet yhteen ainoaan suureen ja
mahtavaan säveleen. Soittoniekat peppuroivat haltioissaan, potkivat
jaloillaan ja heittelevät käsiään, nousevat istualleen pörröllä päin
ja katsovat toisiaan vihaisin silmin.

Kun ne tekevät samalla lailla oikeissakin konserteissa, niin voin olla
täydellisesti tyytyväinen. Melua voi joskus sanoa helvetilliseksi,
mutta jos en väärin muista, on soittokappale, jonka nimenä on
»Hexentanz». Niin, juuri sitähän tämä taitaa ollakin, kun sitä
tarkemmin kuuntelen.

Viisi tuntia kestää tätä konserttia, jollaisia joka yö pidetään
rautatiehallituksen toimesta Kouvolassa. Kun ne lisäksi ovat
maksuttomia, niin luulen asettuvani jotenkin laajalle levinneen
mielipiteen ilmituojaksi, kiittäessäni rautatiehallitusta näin
harvinaisen hauskasti vietetystä yöstä.



PYÖRÄRAIVOILIJA.

»Uusi Kuvalehti», n:o 9 1898.


Hän on ollut jotenkin siivo ja tasainen mies kaiken elinaikansa. Ei
ole tiedetty hänellä olevan mitään erikoisemman raivokkaita intohimoja
ja vielä vähemmin mitään varsinaisia paheita. Hänen ruumiinsa ja
sielunsa ovat olleet siinä tyynessä tasapainossa, johon joutuu mies,
joka on syntynyt kristillisistä vanhemmista, käynyt koulussa luokan ja
vuoden, suorittanut täsmälleen tarpeelliset tutkinnot ja päässyt
palvelemaan virastossa, jossa edistys on varma, vaikkakaan ei liioin
nopea. Ei koskaan ollut hänen elämässään suurempia mullistuksia
tapahtunut eikä niitä näyttänyt olevan odotettavissakaan.

Mutta ei kenessäkään ole toteutunut sananlasku, että tyynessä vedessä
ne suurimmat kalat kutevat, paremmin kuin hänessä. Häntä hallitsee
eräs intohimo, melkein raivo, joka tosin ei vielä ole vienyt häntä
perikatoon, vaikka onkin jo hänet hyvin sen partaalle ajanut.

Milloin hullu koira häntä purasi, ei voi varmuudella sanoa, mutta jo
viime kevännä, vähää ennen polkupyöräajokauden alkamista, rupesi
hänessä ilmaantumaan arveluttavia oireita. Hän kävi alakuloiseksi,
harvasanaiseksi, ei tuntenut kaikistellen tovereitaan kadulla, teki
tuon tuostakin tehtävänsä hulluin päin virastossaan, ja tavattiin
vähäväliä seisomassa kasvot synkkinä milloin Stockmanin, milloin
Brandt & Blombergin, milloin Suomen Polkupyöräliikkeen ikkunassa.
Alussa hän nähtävästi koetti taistella miehuullisesti tautia vastaan,
puhui halveksivasti polkupyörällä ajamisesta, vakuutti muitakin siitä,
että se on vain sitä viimeistä muotihulluutta, joka pian on menevä
ohi. Mutta silmät päässä tuijottaen ja kasvot kankeina pidätetystä
uteliaisuudesta kuunteli hän pyörämiesten keskusteluja heidän
teräsratsustaan ja kesällä aikomista retkistään.

Jo kauvan sitten oli hän kuitenkin salaisessa mielessään päättänyt
ostaa pyörän eikä kysymys nyt enää ollut muusta kuin siitä, /minkä/
pyörän hän ostaisi. Hänestä olivat ne kaikki yhtä hyviä, vaikka hän
kuinkakin olisi niitä tarkastellut, sekä suuhun että hännän alle, ja
antanut niiden, polkimista kädellä pyörittäen, ravata paikoillaan
kauppapuodin lattialla. Mutta kaikkien muiden mielestä olivat kaikki
muut pyörät kelvottomia paitse tietysti se ainoa, joka on paras
kaikista--itsekunkin oma pyörä.

Vihdoin löi vapautuksen hetki ja hän osti »Columbian», uusimman ja
uudenaikaisimman viime kevännä.

Sen kautta oli hän päässyt pahasta painajaisesta, mikä pyörä olisi
ostettava. Mutta nyt oli häneen painajaisen sijasta mennyt »heittäjä»
ja sen vallassa on hän yhä vieläkin.

Pyöräkoiran purema vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti. »Heittäjä» saa
vaan vähitellen uhrinsa valtaansa.

Naama happamena, suu väännyksissä, koko ruumis siinä
asennossa--hartiat korvissa ja pää olkapäiden välissä--kuin jos olisi
hyvin pahaa rohtoa ottanut eikä saisi sitä alas niellyksi, töyttäilee
hän ensin maneesissa seinästä seinään ja sitten Kaisaniemen kentällä
puusta puuhun. Vähitellen vakautuu hän, pääsee ikäänkuin parempaan
makuun, oppii ajamaan kaduilla ja viertoteillä ja nyt loistavat kasvot
jo kauvas tyydytystä, rohkeutta ja itsetietoista iloa, joka on yhtä
vilpitöntä kuin koulupojan ensimäinen humala-ilo. Sydämessään hihkasee
vanha mies, hihkaseisi ääneenkin, jos ilkeäisi--ja ennättäisi. Sillä
juuri silloin, kun riemu on rajattomin, kun kaikki maailman pahuus on
vain kalpea muisto, töyttää pyörä ilman mitään ymmärrettävää aihetta
kuin hullaantunut, ohjia tottelematon hevonen syyttömän jalkamiehen
kimppuun, kaataa hänet maahan ja heittää ratsastajan raviin. Poliisi
korjaa hänet sieltä ja sakottaa; naarmuissa on naama, koko ruumis
runneltuna ja mieli synkkä ja epätoivoinen.

Ei kuitenkaan synkkä ja epätoivoinen siitä, että ajoi syyttömän päälle
ja että jäseniä pakottaa, vaan siitä, ett'ei osannut ajaa ja ett'ei
tiedä, jos koskaan oppiikaan. Ehkä se on hänessä synnynnäinen vika,
ett'ei opi, ehkä hän aina tulee kaatuilemaan ja ihmisten päälle
ajamaan.

Muutamia päivä on hän ajamatta ja jo luulevat toverit, että hän on
parantunut ja päässyt taudistaan.

Mutta sittenhän se vasta oikein puhkesikin. Sattui sunnuntai, koko
päivä oli vapaa ja jo varhain aamulla hyppäsi hän hevosensa selkään,
ajoi autioita katuja, kierti Kaivopuiston, töyttäsi sieltä Esplanaadin
kautta Töölööseen, poikkesi Eläintarhaan, polki viertotietä vanhaan
kaupunkiin ja sieltä takaisin Kaivopuistoon ja Töölööseen j.n.e.
herkeämättömässä kiertokulussa. Päästyään kerran pyörä pyörimään,
näytti siltä kuin ei sitä mikään enää olisi saanut pysähtymään.

Eikä sitä ole saanutkaan. Milloin vaan virkatoimet vähänkään myöten
antavat, nähdään hänet polkemassa... Hän polkee Sipoot, Espoot,
polkee Porvoot... viertotiet, maantiet, jopa metsäpolutkin... polkee
kesän kaikkein kuumimmankin, syksyn sateisimmankin, ja olisi polkenut
talvenkin, ell'ei pyry olisi nostanut nietoksia eteen.

Talvi kului kuin sairaudessa, itsetiedottomassa horrostilassa niinkuin
karhulla, eikä siitä näyttänyt alkavan loppua tullakaan. Kun hän
heräsi asemaansa ymmärtämään ja näki yhä vaan lunta satavan, pui hän
nyrkkiä taivaalle ja kiroili kinoksia Helsingin kaduilla, jotka eivät
muuta kuin kohosivat.

Mutta vihdoin lakkaa lumen tulo, vihdoin alkaa pistää paljasta katua
esiin... Jo laskiaisesta on hänen pyöränsä seisonut pumputtuna ja
voideltuna hänen huoneessaan. Jo viikkoa ennen kuin ajurit ottivat
rattaansa esiin, nähtiin hänet hepoaan rääkkäämässä yökylmän
kovettamilla kaduilla.

Hän ajaa nyt varmasti ja vakavasti, ei horju eikä kaadu, näennäisesti
tyynenä ja arvokkaana. Mutta verissä palaa kuume, silmissä outo tuli,
hänellä on joku paha mielessä. Hän miettii lähteäkseen
polkupyöräretkelle ympäri Suomen, ei tyydy enää Helsinkiin ja sen
ympäristöihin.

Varmaankin tulette hänet vielä näkemään, milloin siellä, milloin
täällä. Jos tyynenä kesäisenä yönä käyskelette maantien viertä ja
kuuntelette käen kukuntaa tai lahorastaan laulua... jos korvaanne
sattuu sähisevä ääni... jos sieltä karkaa esiin, sieramet suurina,
suu auki, silmät kuin vihasta veripunaisina joku outo olento...
vapiskaa häntä, varokaa itseänne, hypätkää ravin taa, se on hän...
hän voi purra teitä ohi mennessänne... hänen raivonsa voi tarttua
teihinkin!



KÄYNTI "HERÄTTÄJÄN" KOKOUKSESSA.

MUUTAMIA VAIKUTUKSIA POHJANMAALTA.

»Uusi Kuvalehti» n:o 22 1900.


Vanhan herännäisyyden merkitystä kansalliseen kehitykseemme nähden on
viime aikoina alettu yhä selvemmin ymmärtää. Ylen suuret ovatkin sen
vaikutukset varsinkin Savossa ja Pohjanmaalla olleet. Saattaa sanoa,
että siitä vielä tänäkin päivänä tuntuu voimaa siinä vainiossa, johon
kulttuuri kylvää, tuntuu niilläkin paikkakunnilla, joilla liike
liikkeenä jo aikoja sitten on kadonnut. Se on tullut näkyviin
varsinkin viime aikoina. Tuskinpa missään muualla maassamme lienee
harrastus valtiollisiin asioihin ja selvyys siitä, mitä asema tätä
nykyä vaatii, niin virkeä kuin niissä seuduissa, joissa herännäisyys
vielä vaikuttaa. Se tulee tietysti siitä, että tämä liike on ollut
alunpitäen ei ainoastaan uskonnollisesti, vaan yleensä aatteellisesti
herättävää laatua. Elävä uskonnollinen tunne pitää vireillä
järkähtämättömiä siveellisiä periaatteita, kannattaa käsitystä
oikeudesta ja totuudesta ja vaatii niiden toteuttamista sekä
yksityisessä elämässä että myöskin julkisessa. Niiden loukkaaminen
vaikuttaa siis välittömämmin sellaiseen mieleen, jossa tunne tästä on
herkkä.

Viime kesänä olivat »heränneet» kokoontuneet tavanmukaiseen suureen
vuosikokoukseensa Lapualle. Tästä kokouksesta saamistani
vaikutuksista pyydän saada muutamin sanoin kertoa.

       *       *       *       *       *

Kokous pidettiin ihanimmalla Pohjanmaalla kesän ihanimmillaan ollessa,
heinäkuun 5 p:nä. Sisä- ja rantasuomalaiset pitävät yleensä Pohjanmaan
seutuja rumina eivätkähän pohjalaiset itsekään vaadi mitään kauneuden
palkintoa lakeuksilleen. Mutta kaikkihan on niinkuin sitä katsoo. Ja
kun minä Lapuan kirkonkylän takana olevalta harjaanteelta katsoin
lakeutta edessäni, niin oli se sillä kertaa minusta kaunein näköala
mitä aikoihin olin nähnyt. Ei mikään maisema ole itsessään kaunis,
kaunis on se vain sikäli, kuin siinä on karaktääriä, leimaa. Onhan
niitä meillä metsiä, on järviä, on välistä aivan ikäväksi asti tuota
synkän sinistä ja sitä ruskean harmaata, josta siellä täällä
pilkoittaa joku vihreä tai kellahtava ruispelto. Mutta harvassa on
tuollaista rannatonta lakeutta, yhtä ainoata vihreätä viljelysmerta,
harvassa noin paljon ja noin upeita suuria, varakkaita taloja. Mikä
ääretön määrä työtä siinä onkaan mahdettu vuosisatain kuluessa tehdä,
ennenkun viljelys on saatu sille kannalle, millä se siinä nyt on
edessämme. Sillä se on ollut korpea ja se on ollut suota ja nevaa,
siinä on taisteltu vilua ja hallaa vastaan ehkä enemmän kuin missään
muualla. Että Suomen karu luonto on siihen määrin saanut luvan
muotoaan muuttaa ja taipua inhimillisen tahdon alle, se on sellainen
todistus tämän kansan tarmosta, että tuntuu loukkaukselta epäillä sen
tulevaisuutta millä muullakin alalla tahansa, kun se vaan tahtoo tämän
tulevaisuutensa puolesta jotain tehdä. Sitä enemmän, kun ne eivät ole
orjat, jotka ovat tässä raataneet, eivät herrain rengit eivätkä
suurten kartanojen kidutetut muonamiehet, vaan vapaat talolliset
omilla konnuillaan omine väkineen, omine poikineen ja tyttärineen. Ja
se työ jatkuu yhäkin. Yhä uusia ojia kaivetaan, yhä uusia maanalaisia
kantoja ja juuria kiskotaan päivänvaloon. Tuskin on maata niin huonoa,
suota niin rahkaista, jota ei pakotettaisi viljaa lainehtimaan ja
karjalaumoja selässään kantamaan. Yhä uusia asuntoja ilmaantuu, yhä
tihenee asutus ja kirkonkylä laajenee, muuttuen vähitellen,
kaupungiksi, sellaiseksi maata viljeleväksi kaupungiksi, joita tapaa
vanhain kulttuurimaiden parhailla viljelysseuduilla. Se on kuin kuva
tulevasta Suomesta. Ja eikö maisema, joka tätä tulkitsee, olisi
kaunis?

Mutta onhan se sitäpaitse itsessäänkin kaunis mitä ihanimman kesäillan
valossa, kiedottuna hienoon kytösavun huntuun, jota soista tupruilee
ja joka suota tuoksuu, tuoksuu noita väkeviä yrttejä, jotka
vuosituhansia ovat kukkineet ja kaatuneet ja maaksi maatuneet, mutta
joiden hengen nyt tuli eloon herättää.

Se oli komea näky, se oli mahtava maisema.

Mutta komea oli sekin näky, joka meitä seuraavana aamuna kirkolla
kohtasi. Kirkko on tavallisestikin pitäjän keskusta, sinne ne kaikki
sen tiet johtavat, niinkuin Roomaan muinoin, mistä vaan suinkin
pääsevät. Mutta niin näkyvästi, niin ilmeisesti kuin Lapualla tämä
aate harvoin toteutuu. Niinkuin säteet tuon laajan lakeuden ympyrän
kehästä tuovat tiet kahden joen niemeen, jossa kirkko seisoo. Ja teitä
myöten rientää kansaa loppumattomissa jonoissa keskustaa kohti.

Liekö se aikaisemman lapsuuteni ajoilta jäänyt muisto, jolloin vanha
körttipuku vielä oli yleinen Savossakin, liekö se se, joka sen tekee,
mutta ei minusta ole kansa koskaan oikein kansalta tuntunut ilman tätä
vanhaa vaatetusta. Se ei ole vaan muotia, ei vanhaa tapaa tuo puku,
sillä on syvemmät juuret. Se ikäänkuin tulkitsee Suomen maalaisväestön
luonteen parasta puolta: vakavuutta, yksinkertaisuutta, lujuutta,
omintakeisuutta ja omistaan elämistä; Kun näkee tätä pukua kantavain
joukossa jonkun tavallisiin ostovaatteihin puetun likaisine
urheilupaitoineen, on körttimies hänen rinnallaan kuin ruhtinas.

Tätä ruhtinaallista väkeä oli täynnä kirkkomäki ja kirkko
tungoksellaan. Tuskin ihmeekseenkään näki siellä muunlaista pukua. Se
oli niin puhdasta, niin kokonaista, niin tyylikästä kuin on vaan se,
mikä on vanhaa, koeteltua, horjumatonta. En väsynyt sakastin ovelta
katselemasta noita jakaukselle kammatun tukan reunustamia kauniita
miesten kasvoja, noita sielukkaita silmiä, noita korkeita otsia, ja
sinisten huivien suojasta katselevia naisia heidän virttä
veisatessaan. Kuinka monta syvää ilmettä, kuinka paljon totista
mietettä ja tyyntä hartautta! Ja millä jännityksellä ne seurasivat
saarnaa! Ei missään esiinny ilme ihmisen kasvoissa niin kauniina ja
puhtaana kuin jonkun henkisen toiminnan kestäessä, olkoon se
uskonnollista tai muuta aatteellista laatua. Ken tahtoisi kuvata
Suomen kansaa sen ihanteellisessa ilmestysmuodossa, hän katselkoon
sitä kasvoihin jumalanpalveluksen aikana maalaiskirkossa, kun se
kuuntelee jonkun ihailemansa opettajan esitystä.

Vaikutusta lisäsivät ne muistot, jotka olivat tähän ympäristöön
kiinnitetyt. Oltiin Lapualla, Niilo Kustaa Malmbergin vanhassa
pitäjässä, samassa kirkossa, jossa hän oli luihin ja ytimiin
tärisyttänyt sen ajan raainta rahvasta, kesyttänyt karhut, ajanut
sudet lammaskarsinaan ja sinne telkinnyt katumusta tekemään. Hänen
kuoltuaan ja muiden vanhain johtajain kuoltua oli lauma hajaantunut,
harrastus laimentunut. Mutta nyt on hänen poikansa taas järjestänyt
joukon, puhaltanut siihen uutta tietoisuutta itsestään, uudistanut
vanhat tavat ja sovittanut ne uuden ajan vaatimuksiin--se oli hän,
joka saarnasi. Ja vanhat miehet sanoivat kuulevansa esityksessä isän
kaikua pojassa.

Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, oli määrä kokoontua varsinaiseen
juhlaan. Se pidettiin Sinninmäen talossa, noin puolitoista
peninkulmaa kirkolta nevojen takana. Tie sinne kulki kilometrittäin
yhtenä suorana viivana ja niin pitkältä kuin silmä kantoi oli hevosta
hevosen takana ja jalkaväkeä tie täynnä, yhä sankemmissa ryhmissä,
kuta lähemmä kokouspaikkaa tultiin. Oli polkupyöräilijöitäkin
körttitakissa ja kurpposkengissä. Tuntui kuin ei maailmassa olisi
muuta kansaa ollutkaan kuin tätä herännyttä. Tuli herroja vastaan,
joitain valtion virkamiehiä. Saivat ajaa syrjään ja odottaa, silmässä
kummasteleva katse, vaikkakin huulilla yritys yleenkatseelliseen
hymyyn. Toiset olivat ajat nyt, toiset yli puoli vuosisataa sitten,
kun noiden isät kulettivat näiden poikia käräjissä korkean esivallan
käskystä.

Tulin ajatelleeksi monia muita kesäisiä juhlia, joihin kansa rientää.
Kansako? Harvoin niissä kansaa näkee, varsinaista kansaa. Onko niissä
jotain, joka on kansalle vierasta, laulujuhlissa ja sen semmoisissa?
Onko tässä jotain, joka on enemmän sen omaa henkeä? Jotain siinä
lienee, ei vaan vanhaa tapaa, joka saattaa tuhannet jättämään työnsä,
sadat valjastamaan hevosensa tuntemattomien kyyditsemiseksi ja
ravitsemiseksi. Hevosia oli seisonut kirkkomäellä valmiina viemään
ketä vain halutti rattaille astua. Eikä ollut ero sillä kuuluiko
»joukkoon» tai ei. Kaikki otettiin vastaan yhtä vieraanvaraisesti.

Talo, johon tulimme, oli noita pulskia pohjalaisia, joita sanottaisiin
hoveiksi Savossa. En tiedä, liekö se varustautunut vastaanottamaan
väkijoukkoa, joka nousi ainakin pariin tuhanteen henkeen, mutta jota
toiset arvioivat enemmäksikin. Vaan tungosta ei ollut huomattavissa.
Mihin lienevät nuo hevoset ja kärryt kadonneetkin, kuka lienee niiden
tuloa ja menoa järjestänyt, ne ajoivat esiin, pujottelivat ja ajoivat
taas pois pihalta niinkuin jonkun suurkaupungin taitavimman
poliisimestarin käden viittauksesta. Ja kun minä kaikessa tahdoin
nähdä näitä ihmisiä yhdistävän aatteen vaikutusta, niin sallittakoon
minun nähdä se tässäkin. Ja minä näin sen vielä siinä tyyneydessä ja
hiljaisuudessa, millä tämä väki liikkui kartanolla ja huoneissa. Ei
mitään tungosta syötäessä, ei mitään ruokapuuhassa, kukin tiesi
aikansa, otti siitä vaarin ja poistui. Ja kaikki se ilman näkyviä
marsalkkoja ja juhlamenojen ohjaajia.

Talo oli metsäisessä aavan lakeuden niemessä. Puuttomalta Pohjanmaalta
oli tultu kuin jonnekin Savoon suuren selän rannalle, josta aittojen
lomitse, pirtin peräitse ja kaivon vintin kahden puolen siinti
autereinen ulappa tuolla kaukana toisen rannan rajoittamana. Tuvan
takana kohosi komea havumäki. Sinne vei tie huoneiden välitse. Tie oli
hiekoitettu ja viitotettu kuusilla ja koivuilla, jotka estivät
näkemästä kujia ja takapihoja. Seurasin väkeä, jota valui sinne
valumistaan sitä mukaa kuin talon puolesta tarjotut tervetuliaiset oli
nautittu.

Olivatpa osanneetkin valita paikan! »Juhlakenttä» koristelematon,
mutta mitä viehättävin ajatella voi, oli niittypelto metsän keskessä,
jonka toiseen laitaan oli kuusikon rintaan pienoisen kallion alle
rakennettu »puhujalava», viheriällä hiukan koristettu. Kentällä ei
ollut muita istumasijoja kuin nurmikko, johon seuraväki oli asettunut
taajaan ryhmään, naiset vasemmalle puolelle lavaa ja miehet oikealle;
etäämpänä olevat istuivat ojien reunalla niin paljon kuin tilaa
riitti.

Se oli mitä omituisin näkö tuo kaksivärinen ryhmä, synkän sininen ja
ruskean harmaa, selkä selän takana, pää päässään kiinni. Niistä ei
voinut erottaa nuoria eikä vanhoja, sillä syrjittäinkin kääntyneet
kasvot peitti kankea huivi. Koetit ruumiin rakennuksesta arvata
jotain, päättelit tuota vanhaksi vaimoksi, mutta kun eteen kiersit,
pilkistivät huivin alta mitä kirkkaimmat silmät ja mitä heleimmät
posket. Lapsetkin, niin pojat kuin tytötkin, olivat puetut kuin
aikuiset--pienois-ihmisiä, nukkeja--samallaiseen, joskin vähän
pienempään muottiin valetuita. Pieni vivahdus humoristisuuteen
korotti vaan vaikutusta, lisäsi myötätuntoisuutta. Siellä täällä
häiritsi kokonaisuutta joku ryhmä uteliasta herrasväkeä, joku
ylioppilaslakki, joku olkihattu, vaalea urheilupuku tai värikäs
päivävarjo outona vastakohtana.

Ei ollut minusta lavakaan oikein »tyylissä», ei oikein sopusoinnussa
ympäristön kanssa. Se muistutti liiaksi uudenaikaisia kansan- ja
laulujuhlia. Joku kivi, joku kallion reuna, hirsikoko tai kaatunut
puu--nehän olivat ennen vanhaan olleet saarnastuoleja. Lavaa käyttivät
vain papit; kun kansan miehet puhuivat, seisoivat he sen juurella.

Hymisi virren veisuu vastaamme lähestyessämme. Sitä oli vakituinen
»naiskööri» kannattamassa, mutta kaikki ottivat siihen osaa enemmän
tai vähemmän. Tuskin oli yksi virsi loppunut, sammunut, kuin tuikahti
uusi, ensin heikkona, yhden ainoan äänen kannattamana, joka paloi kuin
tuli pienessä tuijussa, mutta siitä yleni ja sytytti toisia itseensä
yhtymään. Lopulta, kun olivat ehtineet saada selkoa numerosta ja sen
virsikirjastaan löytäneet, yhtyivät siihen miehetkin. Virsi ei voi
jymistä eikä tehdä valtavampaa vaikutusta, mutta se sointuu
erinomaisesti yhteen Suomen luonnon kanssa. Surullinen kansanlaulu
puhtaimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan ja virsi, henkensä
puolesta niin läheistä sukua toisilleen, seuraavat rytmissään
rantaimme rajaviivoja, viihtyvät parhaiten veneessä tai metsäpolulla,
joka koivistossa kulkee. Virsi ei pyri murtautumaan toisiin taloihin
ja vieraihin kyliin niinkuin uudenaikainen torvisoitto, eikä tule
esiin töytähdellen pianissimojen ja fortissimojen kanssa niinkuin
usein kvartettilaulu; virsi joko kuuluu kokonaan tai ei kuulu
ollenkaan. Tuntuu kuin se nousisi enemmän ylöspäin kuin laajalle
leviäisi. Vaan vaikka se onkin niin vähän vaihtelevaa, tulkitsee se
kuitenkin mitä erilaisimpia tunteita. Iloahan siinä ei juuri ole,
riemua ei juuri ollenkaan, mutta siinä on kiitollisuutta,
tyytyväisyyttä ja ennen kaikkea toivoa.

Odotin suurella uteliaisuudella puhujoita. Niissähän se on ollut
herännäisliikkeen voima, sen kansanpuhujissa. Malmbergit, Lagukset,
Durchmannit, Bergit, Ruotsalaiset, Niskaset--elävä sana, elävä esitys,
joita kuulemaan vaellettiin maan äärestä toiseen saamaan sisältöä
tyhjentyneelle sielulle, vahvistusta horjuvalle mielelle. En voi
vertailla entisiä nykyisiin, mutta sen voi huomata, että muistot elivät
ja että muistoja kunnioitettiin ja että oli elävä pyrkimys ainakin
koettaa pysyä sillä kannalla, johon oli päästy. Periaatteet ovat aikain
kuluessa selvinneet, erimielisyydet tasaantuneet, oppi vakautunut.
Näyttää kuin koetettaisiin enemmän ylläpitää ja hoitaa vanhaa kuin
uutta rakentaa, niinkuin pantaisiin paljon huolta siihen, että aatteet
elämässä toteutuvat, että nuorisossa pidetään vireillä puhdas henki,
siisti käytös, hyvät tavat. Nykyisen herännäisyysliikkeen tarkoitus
näyttää olevan n.s. käytännöllinen kristillisyys ja semmoisena on sillä
ylen suuri yhteiskunnallinen ja siitä seurauksena isänmaallinen
merkitys. Ulkonainen hyvinvointi on siitä uutteruuden, säännöllisen
elämän, keskinäisen avuliaisuuden ja keskinäisen kurinpidon tuloksena.
Hyvin harva heränneistä esim. lähtee Ameriikkaan ja tätä muuttokuumetta
kuulee heidän ankarasti arvostelevan. Että samat tulokset ovat muitakin
teitä saavutettavissa, ei vähennä liikkeen ansiota tässä kohden.

Puhujista ovat epäilemättä etevimpiä liikkeen kaksi pääjohtajaa,
kirkkoherra Malmberg ja rehtori Rosendal. Jälkimäinen piti kentällä
varsinaisen juhlapuheen. Hän on kuin luotu kansanpuhujaksi ja hänen
voimakas äänensä ja syvä paatoksensa tempaa ehdottomasti mukaansa.
Nuoremmissa papeissa, joita on liikkeeseen liittynyt suuri joukko,
tapaa toisissa hehkuvaa intoa, toisissa lämmintä tunnetta ja sitä
sisäisen itsensä tuntemisen taitoa, sitä kykyä ymmärtää sielullisia
ilmiöitä, niitä arvostella ja tuomitakin, jotka aina ovat olleet tämän
liikkeen tunnusmerkkejä ja sitä uudistavia ja ylläpitäviä voimia.
Ankara itsekritiikki, kaiken hengellisen valheen viha, kaiken
siirappimaisuuden puute--jos saan tuota sanaa käyttää--ne ovat nämä
puolet, jotka meidän pietismille sen parhaassa muodossa ovat antaneet
sen miehekkään, suoran n.s. »sarkaisen» luonteen ja joiden kautta se
niin edullisesti erotakse niin monesta muusta meidän päiväimme
hengellisyydestä. Onhan tietysti varjopuoliakin, on ehkä
itsekkäisyyttä, toisen tuomitsemista, ahdasmielisyyttä,
lahkohenkeä--mutta missäpä liikkeessä tai puolueessa sitä ei olisi.

Miellyttävän vaikutuksen tekivät maallikkopuhujat, jotka vasta toisena
päivänä esiintyivät n.s. ulkopuolella ohjelmaa. Useimmalla näistä oli
hidas puhe ja kankea kieli, mutta se vain lisäsi ytimekkyyttä ja
pontta puheelle. Sanain takana oli aina kokemusta ja omaa mietettä,
joka perustui oleelliseen elämään ja otti siitä valaisevia vertauksia.
Vaikuttavin puhe niistä monista, joita pidettiin, oli ehkä Malkamäen
Lapualta. Esitys oli täynnä hillittyä sisäistä hehkua, joka näytti
syvästi vaikuttavan nuorisoon, jolle se oli omistettu. Nuo tuon
pienen, tanakan, kalpean miehen sanat antoivat syrjäisellekin
aavistuksen siitä kovasta, mutta isällisesti ymmärtävästä kurista,
jolla Pohjanmaan tuliset isät pitävät itseään vielä tulisempia
poikiaan hyveiden kaitasella polulla.

En voi lopettaa tätä esitystä kertomatta erästä lausetta, joka painui
ainaiseksi mieleeni. Keskustellessani erään isännän kanssa tulin
lausuneeksi ihmettelyni siitä erinomaisesta ystävällisyydestä ja
vieraanvaraisuudesta, jota täällä osotettiin tuiki tuntemattomalle ja
arvelin, ett'eikö sentään ole rasittavaa kyyditä ja ruokkia niin
lukuisia vieraita ilman kysymystäkään korvauksesta. »Me ollahan siihen
totuttu. Ei me pruukata koskahan ottaa maksua, ei ruast' eikä
kyyrist' niiltä, jotka kulkevat hengellisisä ja aatteellisisa
asioisa.»

Sain tuosta vielä lähtiessänikin loistavan todistuksen. Kun näkivät,
että aloin liikkua lähtöpuuhissa, osotettiin minulle valjastettu
hevonen, annettiin ohjat käsiin, pyydettiin ajamaan se pappilan
seinään ja jättämään siihen, he sen sieltä noutaisivat. Tein niin,
ajoin puolitoista peninkulmaa, vein tavarani asemalle ja sidoin
hevosen pappilan seinään. En tuntenut miestä eikä mies minua.

Olisivatpa tavat muuallakin maassamme samanlaiset...!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sanomalehtimiesajoiltani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.