Title: Iltalampun ääressä I
Author: Aina, 1856-1928
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Iltalampun ääressä I" ***


ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ I

Kirj.

Aina [Edith Forssman]


Suomentanut Vihtori Peltonen


Werner Söderström, Porvoo, 1893.



SISÄLTÖ:

Lintujen jouluvirsi
Uskonheimolaisia
Turvaton
Magna
Ensi kertaa
Erään naisen vaiheet



LINTUJEN JOULUVIRSI.


Pastori seisoi työhuoneensa ikkunassa, katsellen talvista maisemaa,
joka välkkyi ilta-auringon viimmeisen viivähtävän heijastuksen valossa.
Jouluaatto oli käsissä ja koko luonto oli verhoutunut juhlapukuun,
valkoisena hohti huura pensaissa ja puissa ja läheisestä kirkosta,
jonka korkea torni jyrkästi kuvastui valoisaa taivasta vasten, kaikui
kellojen soitto juhlallisena alkavan aaton merkiksi. -- Turhaan haki
kuitenkin ulkona vallitsevan rauhan heijastusta tämän yksinäisen miehen
kasvoilla, joka veltosti, milt'ei tylsästi katseli eteensä, suun
ollessa suonenvetoisesti ikäänkuin tuskan väänteihin sulkeuneena.

Mitäpä se häneen koski, jos seisoikin metsä siinä tarumaisessa
loisteessa, jos kimeltikin talvinen taivas mitä kirkkaimmissa väreissä,
jos ilmoittivatkin kellot joulun, tuon iloisen, rakkaan, siunatun
joulun saapuneeksi. Tuolla hiljaisessa nurkkakamarissa, valkoisilla
uutimilla verhotun ikkunan takana, lepäsi hänen pieni, punaposkinen
tyttönsä kalpeana kalman kouristamana.

Lyhyt, mutta kova oli ollut pienokaisen kuolonkamppaus, se oli tullut
niin odottamatta, niin kiihkeällä, ja nyt se oli loppunut -- pikku
"valkotukka", kuten hän mielellään lasta nimitteli, lepäsi nyt äänettä
ja liikkumatta valkoisella patjallaan. Hän oli äsken seisonut ja
katsellut lasta siellä kamarissa; kuoleman ankarasta majesteettiudesta
ei näkynyt jälkeäkään noilla kauniilla kasvoilla; ainoastaan lapsuuden
viaton rauha kuvastui niiden pehmeissä piirteissä -- näytti siltä kuin
olisi hän vaan nukkunut. Hetken aikaa oli hän kuvitellut tämmöistä
mielessään, mutta samalla oli hän jälleen huomannut tuon kolkon, tyhjän
todellisuuden. Sitten oli hän kääntynyt pois ja hiljaa sulkenut oven.
-- Nyt seisoi hän täällä työhuoneessaan, tuijottaen ulos ikkunasta; hän
oli vetäynyt tänne joulupäivä-saarnaansa miettiäkseen, mutta se oli
hänelle mahdotonta. Huomenna piti hänen tuolla vanhassa, rakkaassa
kirkossa julistaa saarnatuolistaan joulun siunattua evankeliumia
lukuisalle kansanjoukolle, ja kuitenkin oli hän nyt siinä tilassa, joka
kristitylle on kaikista kauhein -- hän oli kapinassa Jumalaansa
vastaan.

Minkä tähden, kyseli hän tavan takaa itseltänsä, minkä tähden oli
Jumala riistänyt häneltä hänen ainoan, hellästi lemmityn lapsensa,
sehän oli kovaa, aivan julmaa. -- Kylän juopotteleva räätäli oli saanut
pitää kaikki seitsemän lastansa, oliko tämä, joka tuskin koskaan näki
selvää päivää, paremmin sen ansainnut kuin hän, joka kaiken ikänsä oli
koettanut vaeltaa Herran käskyjen jälkeen. Se oli todellakin kovaa; hän
melkein närkästyi vaimoonsa, joka niin nöyrästi saattoi taipua surua
kantamaan ja suudella tuota kurittavaa kättä, sillä hänessä itsessään
riehui hyrskyisen meren tapainen hillimätön, hurja uhka -- ja hän oli
kristitty pappi. -- Tämä se juuri viilsikin hänen sydäntänsä terävän
miekan tavoin.

Ikkunaan, jonka ääressä hän seisoi, oli laitettu pieni, sisältäpäin
helposti aukeneva luukku, ja ulkopuolella oli lauta, jolle saattoi
ripotella jyviä linnuille. Kuinka usein olikaan hän, pikku tyttönsä
käsivarrellaan, seisonut siinä katselemassa miten halukkaasti pienet
tiaiset ja kotivarpuset nokkelivat ripotettuja jyviä, ja mielihyvällä
nähnyt "valkotukkansa" ihastelevan lintusten sieviä liikkeitä ja
pirteitä mustia silmiä. Nytkin piiperteli pari pientä tiitistä
odotellen laudalla, kääntelivät vilkkaasti päitään ja tirkistivät
ikkunasta sisään.

Silloinkin, kun ihminen on mitä huumaantunein jonkun musertavan iskun
tähden, säilyttää muisti usein tietämättään vanhoja, juurtuneita
tapoja. Aivan koneellisesti ojensi pastori kätensä jyväkourallista
ottamaan ja aukaisi sen jälkeen luukkusen, sirotellakseen niitä pikku
ystävilleen. Vanhan pahkaisen ikkunan kohdalla kasvavan omenapuun
latvaan oli viljakupo pystytetty ja sen ympärille kasaantui vaakkuvia
variksia, visertäviä varpusia, hohkanärhiä ja muita talvilintuja, mutta
arat tiaisparvet, jotka eivät uskaltaneet näiden joukkoon, noukkivat
tyytyväisinä ravintoansa ikkunalaudalta. Kun kaikki jyvät oli
loppuneet, lensivät he tiehensä, istuutuivat sireenipensaiden
huurteisille oksille, alkaen viserrellä, ja yht'äkkiä kajahti ilmoille
kokonainen kööri, loppumatonta riemulaulua soinnutellen, niin että
pastori ihmeekseen sitä kuunteli. -- Sen vertaista ei hän muistellut
konsanaan kuulleensa. Ilma aivan tulvi pelkkiä linnunsäveleitä, eikä se
ollut ravinnon kiistely joka äänen synnytti -- kyllyyden ja tyydytyksen
sävelet siinä soivat; nuo poloiset höyhenpeitteiset, sieluttomat
olennot ylistivät vaistomaisesti luojaansa. "Häntä, joka avaa lempeän
kätensä ja ravitsee kaikki, joissa henki on."

Pastorin valtasi omituinen tunne; hän, ihminen, peitti kasvonsa,
häveten näitä eläinraukkoja -- kun ne vaistomaisesti kiittivät tämän
päivän ravinnosta, huolehtimatta huomisesta, jolloin tämä ylellisyys
kenties jo loppuisi, ja hän -- hän joka neljättäkymmentä vuotta joka
päivä oli nauttinut Jumalan armon runsautta, hän oli tänään syntisessä
ynseydessään kapinoinut ja kiittämättömästi syyttänyt Kaikkivaltiasta,
taivaiden Herraa, siitä että Hän oli uskaltanut anastaa eräältä
luodultaan maallisen aarteen.

Eikö kaikki lahjat olleet Hänen -- omaammeko me mitään, jota Jumala ei
ole lahjoittanut. Ja jos kaikki kerran oli hänen, eikö Hänellä sitten
ollut oikeutta ottaa takaisin, mitä hän oli antanut vaan
kallisarvoisena lainana? Oli kyllä, aivan varmaan, kaikui pastorin
tuskaisessa rinnassa; ja kuitenkin oli hän vast'ikään kärttänyt palkkaa
ansiokkaasta elämästään, työstänsä Herran viinamäessä.

Oi, kun silmä oikein avautuu sisällistä mielentilaa käsittämään, huomaa
se sydämmessä kuiluja, joita ei ikänä olisi voinut uneksiakaan! Hän oli
aina luullut, että koko hänen elämänsä, kaikki hänen toimensa johtuivat
Jumalalle altiista rakkaudesta, sulasta omaa etua pyytämättömästä
rakkaudesta; nyt hän näki, mitä itsekäs ihmisluonto oli vaatinut -- ei
armoa, vaan palkkaa. Oi Herra, armahda! Hän painoi päänsä ristiyneihin
käsiinsä ja vaipui rukoukseen; hän anoi anteeksi napinataan,
uhottelevaa valitustaan, anoi voimaa vastaisuuden varalle, anoi että
hän huomenna voisi Jumalan kunniaksi julistaa armon suloista sanomaa
janoaville sieluille. -- Kun hän lopetettuaan oli hiljaa kohottanut
kasvonsa, au'aistiin ovi varovasti ja hänen vaimonsa astui huoneesen.
-- Hiljalleen kulki hän lattian yli miehensä luo ja suolsi kätensä
hänen käteensä. -- "Armaani -- sanoi hän lempein äänin -- alkaa
hämärtää; minä olen jo sytyttänyt kuusen pienille vierailleni, noille
kolmelle orpolapselle, tiedäthän -- jotka poismennyt lemmikkimme oli
pyytänyt saada käskeä jouluiltana meille -- äiti ei ole unohtanut hänen
viimmeistä toivomustaan, nuo kolme lasta seisovat jo ihmetellen kuusen
ääressä ja koko perhekunta on koolla; etkö tahdo tulla sisään pitämään
jouluhartautta meidän kanssamme?" Mikä lempeä, rukoileva sointu tuossa
hiljaisessa äänessä!

-- Kyllä, armaiseni, vaimoseni, sen minä tahdon, hän painalsi hänet
itseään vasten ja kauvan hillityt kyyneleet vierivät hänen miehekkäille
poskilleen -- minä ikävöin saadakseni teidän kanssanne kiittää ja
ylistää Jumalaa, joka on lähettänyt ainoan poikansa maailmaan syntisiä
vapahtamaan. Mutta ensin on minulla jotain anteeksi anottavaa sinulta,
rakas ystäväni. -- Syntisesti valittaessani katkeroitti sinun nöyrä
altiutesi minua yhä enemmin; tiedän nyt sen olleen syyttäjänä, joka
ankarasti ahdisti kapinallista sydäntäni. Nyt on Herra kuitenkin saanut
minun valtaansa. Hän on täydelleen minut masentanut, painanut minut
tomuun, mutta samalla kertaa on Hän itse tullut minulle kaikki
kaikeksi! Niin menettelee tuo rakas, kaikkivoipa Herra.

Hän vaikeni hetkeksi ääntään tukehuttavan liikutuksen tähden, mutta
sitten kertoi hän vaimolleen lintujen jouluvirrestä ja mitkä tunteet se
oli hänessä herättänyt. -- Silloin murtuivat viimmeiset sulut --
virkkoi hän -- sydämmeni suli ja ymmärsin Jumalan rakkauden, joka
kurittaa sen tähden, että Hän meitä rakastaa. En voinut enää surra,
tiesinhän että pikku "valkotukallani" oli siellä paljoa parempi olla
kuin meidän luonamme; hän viettää nyt joulua Jumalan valtakunnassa;
uurastakaamme mekin sitä, että viimmeisen hetkemme tultua saisimme
viettää ijäistä joulua hänen kanssaan tuolla ylhäällä. -- Amen,
tehkäämme se -- vastasi äiti hiljaa itkien, ja sitten menivät molemmat
ulos pimeästä huoneesta joulukuusen ja joulukynttiläin luo, ylistämään
Jumalaa ja tekemään laupeudentyötä -- elävä kuva heidän vastaisesta
elämästään ja niistä hedelmistä, joita koettelemus kantaa kristittyjen
sydämmissä.

Ja tästä syrjäisestä erämaan pappilasta kohosivat ylistyksen sävelet
riemukkaasti taivasta kohti, yhtä voittoisasti, yhtä varmasti kuin
lintujen jouluvirren kaiku aina Jumalan istuimen luo.



USKONHEIMOLAISIA.


Kaksi henkilöä oli pysähtynyt kadunkulmaan puhelemaan.

-- Sehän tulee kokous tänä iltana Montellien luona -- virkkoi toinen,
muuan vanttera rouva, eloisine ruskeine silmineen -- Fredriikka aikonee
luultavasti sinne?

-- Luonnollisesti -- vastasi toinen, viidenkymmenen ikäinen naimaton
nainen -- tuo herttainen Liina lähettää aina minulle kutsut, milloin
vaan on tilaisuutta kuulla kelvollista jumalansanaa heidän luonaan.
Jumala tätä armon sisarta siunatkoon!

Hän nosti hartaasti vesiharmajat silmänsä taivasta kohden, puristaen
kätensä lujasti pienen neylelippaansa ympäri.

-- Todellakin on tuo Liina Montell kelpo ihminen, sitä en tahdo
kieltää, hän se kerkii kaikkialle. Mutta nyt pitää minun mennä tänne
Rödliniin kuulemaan joko sinne on saapunut tuota hyvää chesterjuustoa,
josta minun ukkoni pitää niin tavattomasti. Me tapaamme illalla
Montellien luona, hyvästi siihen asti.

-- Hyvästi -- sanoi neiti Fredriikka Fager jotenkin kuivasti ja kun
neuvoksetar Hellsbergin huomattava vartalo oli kadonnut puodinoven taa,
loivat nuo vesiharmajat silmät terävän, tutkivan katseen hänen
jälkeensä. -- Ja tuommoisiakin tahraisia lampaita kun pitää kärsiä
ainoassa todellisessa lammaslaumassa -- mutisi hän -- minä en voi
ollenkaan ymmärtää Montelleja, anitenkaan Liinaa, joka viitsii kutsua
moista maailmanlasta meidän hartaushetkiimme. -- Neiti Fager työnsi
jotenkin kärttyisenä vanhanaikuisen sateenvarjonsa kannan maahan,
astellen sitte sotaisin askelin edelleen katua, kunnes kääntyi erääsen
syyssateen tähden vesikkoiseksi ja kuraiseksi käyneesen katusolaan,
jonka varrella hänen vaatimaton majansa oli. Vanhassa X:ssä ei oltu
kovin tarkkoja katujen puhtauden suhteen, varsinkin näin syyshämärässä
katselivat kaupungin hallitusmiehet näitä asioita läpi sormiensa ja
toivoivat lunta, marraskuu kun oli jo käsillä.

Muutamia tuntia myöhemmin, äsken sytytettyjen katulyhtyjen unisesti
tuikottaessa, tuiverti neiti Fager taasen ulkona syyslo'assa. Tällä
kertaa kulki hän pitkin Suurtakatua muutamaa pitkähköä puurakennusta
kohti, jonka toisessa päässä oli komea myymälä akkunoissaan upeilevine,
kaikenlaisine nykyaikaisine korutavaroineen, ja jonka oven päälle
Esaias Montellin nimi kultakirjaimin oli maalattu.

Pääkäytävä oli pihan puolella. Sen muodosti joka puolelta verhottu
lasisuojus, joka kesäisin tavallisesti oli aivan täynnä kukkia. Eteisen
ovi oli lukitsematta, vaan kattolamppu oli jo kuitenkin sytytetty.
Neiti Fager ripusti vanhan, sumun kostuttaman sadevaippansa
tavalliseen naulaansa kakluunin luo ja silitteli juuri parhaillaan
harmajankellervää tukkaansa, kun läheisen salin ovi avautui ja talon
emäntä tuli ulos, toivotellen ystävällisesti vierastaan tervetulleeksi.

Rouva Montell oli kaupungin varakkaimpia ja arvokkaimpia
kauppiaanrouvia, olipa häntä nuorempana pidetty aivan sen kukkeimpana
impenä. Viidestä viidettä vuodestaan huolimatta oli hän vielä nytkin
vehmaan ihonsa, ruskean, viljavan tukkansa ja kirkkaiden, viisasten
silmiensä vuoksi varsin pulskan näköinen. Hän oli pitkä ja soleva sekä
käytökseltään sulava, tehden itsensä huomatuksi kaikissa liikkeissään
ilmautuvalla voimakkuudella ja rivakkuudella.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, sinä teit varsin kiltisti, Fredriikka,
tullessasi hiukan aikaisemmin, nyt saan esittää sinut meidän nuorelle
pastorillemme. Hän söi meillä päivällistä ja on nyt ollut hetkisen
itsekseen tuolla sisässä. Ole hyvä ja käy sisälle!

-- Kiitoksia, Liina herttaiseni; sinä olet aina niin ystävällinen -- ja
neiti Fager puristi useampia kertoja hänen kättään.

-- Pastori Törne harjoittaa parhaallaan erästä virttä ja minä toimitin
Annan häntä säestämään ruokasalin harmoonilla. Kenties menemmekin
sinne?

-- Mutta mehän voimme häiritä -- kuiskasi neiti Fager, pidättäen
emäntää heidän seisoessaan suureen, ilmakkaasen, vaaleankiiltävillä
tuoleilla ja siroiksi maalatuilla penkeillä sisustettuun huoneesen
johtavan kynnyksen ääressä. Nurkkaan oli asetettu viteettäin pieni
lumivalkealla liinalla verhottu pöytä, jota muutamat kukkivat
ruukkukasvit somistivat, vienosti valaiseva lamppu heitti väikettään
heidän ylitsensä, heijastuen pieneen hopeatarjottimeen, jolla oli lasi
raikasta vettä.

-- Miten miellyttävästi sinä aina osaat kaikki asettaa, hyvä Liina!

Rouva Montell kumartihe kaunista päätään, hän tiesi hyvin, että se oli
totta.

Sivuseinän vieressä oli komea urkuharmoonio, jonka pronssisissa
kynttilähaarakkeissa paloivat kynttilät. Muuan nuori tyttö istui
näppäimistön yli kumartuneena, soitellen ihania, juhlallisia säveleitä;
hänen vieressään seisoi sirkeä mies, mustat silmät kädessään olevaan
virsikirjaan kiinnitettynä.

-- Voi Jumala, mikä miehen kuva! sopersi neiti Fager.

-- Niin, hän on tosiaankin saanut Herralta suuret sekä ruumiin että
sielun lahjat -- vastasi emäntä hieman nuhtelevalla äänellä.

-- Toden totta, hän on yksi harvoja valittuja, huokasi neiti Fager,
kohottaen taasen hartaan katseen kohden kattoa.

Nuori urkuri lopetti soittonsa vienolla, sulavalla sävelellä, pastori
kääntyi ympäri ja rouva Montell esitteli vieraansa.

Pastori Törne oli kasvoiltaan laiha ja parraton, korkeaa kaunista otsaa
varjosti tumma tukka, mutta mustat, syvällä asuvat silmät antoivat
tavallisesti milt'ei synkän sävyn noille kalvakoille piirteille, paitsi
silloin kun voittava hymyily niitä lievensi. Hän puheli tavallisessa
seurustelussa matalalla ja yksitoikkoisella äänellä, antaen mielellään
silmäluomien vaipua alas, mutta ne, jotka olivat nähneet hänen
saarnatuolissa tai puhujalavalla, tiesivät että tuo ääni voi kohota
tavattomalla voimuudella sekä paisua mitä soinnukkaimmaksi helkkeeksi
ja että hänen mustat silmänsä semmoisina hetkinä säteilivät sisäisen
innostuksen liekehtivää tulta. Semmoinen oli tämä X:n uusi pastori,
joka viimme sunnuntaina piti tulosaarnansa seurakunnan kirkossa
ylhäisille ja alhaisille, maailmanlapsille ja uskovaisille, mutta joka
nyt aikoi puhua pienelle valittujen sielujen joukolle -- tuolle
ainoalle todelliselle laumalle, kuten neiti Fager sitä nimitti.

Rouva Montell sytytti itse kaikki kynttilät ja lamput, pastori kuunteli
jotenkin hajamielisenä neiti Fagerin sokeroitua puhetta hänen
sunnuntaisesta saarnastaan ja harmoonion luona oleva talon tytär
järjesteli, väsähtänyt ilme kasvoillaan, lähenevään hartaushetkeen
tarvittavia nuotteja.

Tuo suuri huone alkoi vähitellen täyttyä eri yhteiskuntaluokkiin
kuuluvasta väestä, siinä rouvaa undenaikuisissa syyshatuissaan,
matammia mustissa päähineissään, nenäliina tiukkaan nahkakantisen
virsikirjan ympäri kierrettynä, siinä siistittyä käsityöläistä, jotka
aivan paistoivat veden ja saipuan äskettäisestä käytännästä. Rouva
Montell toivotti ystävällisesti kaikki tervetulleiksi ilman eroitusta,
kaikkialla näyttäysi hänen korkea vartensa, järjestäen istumatiloja
jokaiselle sekä jakaen virsikirjoja oikealle ja vasemmalle. Kaikki kävi
ripeästi ja toimekkaasti. Pastori oli tällä välin sijoittunut tuon
pienen, lampun valaiseman ja kukkien somistaman pöydän taakse ja äiti
antoi tyttärelleen vihjauksen virren alottamiseksi. Eräästä sivuovesta
astui aivan hiljalleen sisään lyhyehkö, suurilla vaaleanpullakoilla,
harvan punervan poskiparran ympäröimillä kasvoilla varustettu mies.
Punerva tukka oli alkanut jo harventua päälaelta, tehden lakean otsan
tavattoman pitkähkön näköiseksi. Hänen esiintymisessään ja
liikunnossaan ilmausi samalla kertaa jotain pöyhkeää itsetietoisuutta
sekä kaihtelevaa arkamaisuutta ja nähtävällä huolekkuudella koki hän
peitellä tavattoman punaisia käsiään. Se oli talon isäntä, rikas
kauppias Esaias Montell.

Lähinnä istuvat rouvat tervehtivät häntä kohteliaalla hymyllä kun hän
suoltihe istuutumaan tavalliselle paikalleen heidän taakseen, minkään
muunlainen tervehtiminen ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä
valtavana ja juhlallisena kaikui urkujen ääni jo huoneessa ja sävelet
näyttivät tempaavan ihmismielen ja ajatukset kohti korkeutta, ainakin
levittihe harras, rauhaisa ilme useille kasvoille, joilla tavallisesti
jonkun verran karkeampi, arkipäiväinen sävy asusti.

Laulun vai'ettua kumartihe saarnaaja syvään rukoukseen ja moniaita
hetkiä vallitsi äänetön hiljaisuus ääriään myöten täyttyneessä
huoneessa, sitte kuului yksinäinen ääni, alkaen jotenkin hiljaisesti
lukea muutamia värsyjä eräästä Siionin laulusta. Kaikki kuuntelivat
jännitetyllä tarkkaavaisuudella, useampain kasvojen ilmeissä voi
havaita odottavaisuutta, tuota odottavaisuutta, joka on niin tavallista
odotellessa uuden kehutun puhujan esiintymistä. Ja pastori Törneä oli
aivan ylistelty muutamissa ankaran uskonnollisissa piireissä, jolla
taasen oli huomattava vaikutus, varsinkin X:ssä. Ja puolueviehätyksen
vaikutustapa oli suurimmaksi osaksi hänen tänne tulonsakin.

Tuo jotenkin hento ja väritön ääni oli alkanut paisua ja ensimmäinen
aavistus salatusta voimasta kävi rauhoittavana puistutuksena läpi
seurakunnan. Siinä seisoi hän, kädet pienen raamattunsa ympäri
ristittyinä, liikkumatonna, ainoankaan eleen värähtämättä; vaalea
lampun valo loi hänen mustan päänsä jyrkkäpiirteisenä seinän valoisalle
ta'ustalle. Ja sanoja ei häneltä puuttunut, kuni vuolas, yhä
voimakkaammasti tulviva virta kumpusivat ne hänen huuliltaan ja kuta
korkeammaksi ääni paisui, sitä suuremmaksi avautuivat nuo mustat
silmät, alkaen säteillen loistaa kauniinkaarevain silmäluomien alta.
Vaan mikä oli saarnan ydin? Se oli itse evankeliumin ydin, Jeesuksen
Kristuksen ääretön rakkaus, jonka tähden hän antautui kuolemaan
syntisten edestä, ansaitakseen heille autuuden armosta, ilman ansiota.
Milloin lempeän kehoittavana, milloin myrskyisen tulvivana pyysi ja
rukoili hän kuulijoitaan ottamaan vastaan tämän suloisen sanoman,
hyljäämään kaiken muun ja yksin Hänet omistamaan, joka sulasta
armostaan lahjoitti heille elämän ja autuuden ijankaikkisiksi ajoiksi.

Kaikkialla kuului hillittyjä nyyhkytyksiä kokouneitten kesken ja
akkojen nenäliinat olivat ahkerassa käytännössä.

Anna Montell oli jättänyt huomattavan paikkansa urkujen vieressä ja
vetäynyt taaksepäin muutamaan nurkkaan, jossa hän istui pää käteen
nojanneena. Hän näytti vieläkin väsyneeltä, mutta hänen silmänsä
tarkastelivat herkeämättä tutkivasti saarnajaa. Hänellä oli äidin
kirkkaat sinisilmät, jonka lisäksi niissä väikehtivä haaveellisuus teki
ne vieläkin kauniimmiksi. Pintapuolinen katselija olisi voinut luulla,
että hän sulatti pastorin esitelmää hyvinkin suurella hartaudella,
mutta syvemmälle tunkeva silmäys ilmaisi kuitenkin aivan toista.
Ajattelevana ja tutkivana tarkasteli hän nuorta pappia, ja mikäli puhe
eteni, sikäli hiipi jonkunlainen alakuloisuuden ja angervon ilme hänen
kasvoilleen. Joskus käänsi hän vaistomaisesti kasvonsa toisaalle, mutta
silloin kohtasi häntä aina äidin katse, joka aivan kuin pakotti hänet
niin tekemään. Rouva Montell ei katsellut tytärtään kylmyydellä eikä
ankaruudella -- hän ei tehnyt koskaan niin -- hän katseli tyttöään
tuolla valtavalla mahdilla, joka aivan tietämättä näytti tekevän Annaan
vaikutuksen, saaden hänet jok'ainoa kerta, kuin heidän silmänsä
kohtasivat, hienoisesti ailahtamaan. Kuitenkin kääntyi hän yhä
uudelleen, kiinnittäen katseensa puhujaan.

Tiesiköhän äiti miten tämä esitelmä, joka näytti täyttävän kaikki muut
ihastuksella, jätti tämän nuoren sydänrukan tyhjäksi ja lohduttomaksi.
Hän oli puristanut kätensä lujasti yhteen ja tuo alakuloisuuden ilme
muuntihe syväksi apeaksi.

-- Tule Vapahtajan luo sinä viheliäinen, synnin raskauttama sielu --
kuului pastorin lempeästi väreilevä ääni -- tule sinä, jota
velkakuormasi taakka painaa alas tomuun, kaikki on pyyhitty pois,
kaikki sovitettu, sinä olet vapahdettu ja autuutettu armosta uskon
kautta. Itse sinä et voi mitään tehdä, sinun työsi ovat kuin saastainen
puku, ota vastaan autuus sulasta armosta. Herra ottaa syntisiä vastaan!

Eikö se ollut ihanaa puhetta, oi, niin ihmeen ihanaa, mutta --
ainoastaan niille, jotka voivat sen omata itselleen. Pastori puhui
juuri synnin raskauttamille, niille, jotka tuntivat syntinsä, siis
niille, jotka jo olivat palanneet, ei ollenkaan niille raukoille, jotka
eivät mitään _tunteneet_ eikä voineet _uskoa_. Hän puhui siis aivan
samaa kuin kaikki muutkin opettajat, joilla oli tapana esiintyä heidän
kokouksissaan. Anna ei tietänyt miksi hän oli odottanut tältä puhujalta
jotain toista. Mutta jos hänen puheensa olisikin ollut toisenlaista,
niin ei hän myöskään olisi kuulunut tähän joukkoon eikä saarnannut
tässä huoneessa.

_Uskoa ja tuntea_, ne olivat kaksi aivan pientä sanaa, vaan miten
polttivatkaan ne hänen sydäntään, hän tiesi varmaan olevansa ainoa
tässä joukossa, joka ei tuntenut syntejään eikä omannut uskoa. Voi, jos
hän olisi edes kerrankaan sanonut:

-- Tule semmoisena kuin olet, Jumala ei kysy sinun tunteitasi, usko ei
ole joka miehen, se on Jumalan kallis lahja huokaileville, ikävöiville
ihmislapsille, ja nöyrässä, palavassa rukouksessa tulee heidän halata
tuota lahjaa. Mutta niin hän ei sanonut.

Sitä, mitä hänen sielunsa isosi, ei tämä saarnaaja antanut, hänen
puheensa sisälsi ainoastaan rikkaan sanat kerjäläiselle: "menkää,
lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", antamatta hänelle kuitenkaan mitään,
mitä ruumis tarvitsee.

Kuin unissaan kuuli Anna pastorin sanat "aamen, Jeesuksen nimeen
aamen", ja nousi konemaisesti, mennäkseen urkujen luo. Viimmeisten
sävelten vaiettua seurasi hetkisen häiritsemätön hiljaisuus, sitte
kuului äänien sorina, tuolien ramina ja jalkojen poljenta semmoinen,
kuin jos olisi suuren vesisulun avannut. Kaikki tungeksivat puristamaan
isäntäväen ja pastorin kättä; sen jälkeen läksivät useimmat pois ja
ainoastaan ani harvat valitut pyydettiin jäämään teenjuontiin.
Hajauttiin viereiseen saliin ja neuvoksetar Hellsberg, muuan noita
kutsutuita, viittasi Annan luokseen ja kysyi sydämmellisesti:

-- Miten minun rakas kummi tyttäreni voi, minusta näyttää kuin posket
olisivat hiukan vaaleat?

Annan silmiin herahti kyynelet: -- Minä tunsin itseni niin ahdistetulta
äskeisen selityksen aikana -- sanoi hän hiljaan. Rakas kummi, minä olen
häijy tyttö, sinun ei pidä välittää minusta vähääkään!

-- Ettäkö en välittäisi pienestä laululintusestani, kaikkiakin. --
Hän suuteli tyttöä otsalle: -- tule meille huomenna laulamaan
kummi-ukollesi, satakieliseni!

-- Ah, miten voi minun kiltti kummini? virkkoi Anna.

-- Häntä on kolotus taasen ilkeästi kiusotellut, mutta hän on
tyytyväinen, kuten tavallisesti, vastasi neuvoksetar, tarttuen nuoren
tytön käsivarteen ja astuen isännän kehoitusta seuraten ruokasaliin.
Siellä oli Liinan rivakasta toimesta kadonnut jok'ainoa jälki äsken
pidetystä hartaushetkestä. Penkkirivejä ei ollut enää ja tuolit olivat
asetetut tavallisille paikoilleen; huone oli tuuletettu ja keskellä
sitä oli nyt komea teepöytä, jossa talon rouva emännöi höyryävän
teekeittiön ääressä.

-- Anna minulle anteeksi, rakas äiti, nyt olen taasen unohtanut auttaa
sinua, huusi Anna katuvasti.

-- Niin, eikö tosiaankin minulla ole laiska tytär, hyvä kummitäti?
kysyi äiti hymyillen.

-- Enpä juuri tiedä, kenties hän ei ole aivan yhtä käytännöllinen ja
ripeä kuin sinä, kelpo Liinaseni.

Rouva Montell katseli tyynen itsetietoisesti ympärilleen, hän tiesi
hyvin mihin hän kelpasi, ja minkä vuoksi tahtoisi hän kieltää sitä.

-- Pastori ei tahtonut jäädä teelle -- sanoi rouva -- hän ei halua olla
seurassa heti sen jälkeen, kun hän on jakanut jumalan sanaa, vaikkapa
kohta seuranpitäjät olisivatkin uskonheimolaisia, kuten me.

Neuvoksetar nyökäytti päätään: -- Tuomas Kemppi puhuu myös "huoneesensa
sulkeutumisesta", ja kaiken kuullen itsekseen tutkistelemisesta;
kenties kaipaa opettaja yksinäisyyttä yhtä paljon kuin kuulijatkin.

-- Minä en luule pastori Törnellä olevan paljonkaan yhteistä Tuomas
Kempin kanssa -- sanoi rouva Montell opettavaisella äänellä -- Hän ei
ole mikään töitten mies, hän näyttää kokonaan uskon ihmiseltä.

-- Olkoonpa niinkin, ystäväiseni, kuitenkin toivon minä, että hän
nuorilla voimillaan tulee vaikuttamaan paljon hyvää seurakunnassamme;
minusta hän näyttää varsin hyvältä ja rakastettavalta ihmiseltä.

-- Niin, ainakin hänestä tulee meille hehkuva ja valaiseva kynttilä --
kuppi teetä, paras kummitäti!

-- Kiitoksia -- kohteliaasti päätään nyökäyttäen otti neuvoksetar
tarjotun kupin, mutta hänen ilmeikkäillä huulillaan väikehti hieno,
tuskin huomattava hymy, ajatellessaan tuota erikoista äänenpainoa,
jonka rouva Montell pani sanalle -- meille --. Rakas ulkokullattu!
ajatteli hän. Talon isäntä läheni samalla:

-- Mikä kunnia meidän matalalle majallemme, kun serkku malttoi jäädä
meille teetä juomaan, sanoi hän omituisella honottavalla äänellä.

-- Kas serkkua, kun on liian kohtelias, kuten tavallisesti, vastasi
neuvoksetar, päästäen raikkaan naurun, jolloin kaksi riviä hyvin
hoidettuja hampaita paljastui, antaen hänelle, kaikesta ruumiinsa
vantteruudesta huolimatta, vielä aivan nuorehkon näön.

-- Miltä tunnustaa meidän uusi pastori?

-- Varsin pidettävältä, mutta vaikeaahan tuo on lausua mitään päättävää
jonkun papin lahjoista näin lyhyen tuttavuuden perusteella.

Rouva Montell ja neiti Fager vaihtoivat salaymmärteisen silmäyksen, he
huomasivat selvästi neuvoksettaren kykenemättömyyden arvostelemaan
semmoista opettajaa kuin pastori Törne.

Herra Montell osoitti tällä aikaa neiti Fagerin katkeraksi
mieliharmiksi mitä huomaavaisinta kohteliaisuutta tälle vieraalleen,
kunnes tämä nousi heittääkseen hyvästinsä.

-- Hyvästi, pieni kummityttöseni, -- hän suuteli Annaa sydämmellisesti
-- ja huomennahan sinä tulet kummiukkoasi tervehtämään?

Ennenkun Anna ennätti vastata, sanoi Liina rouva ystävällisesti, mutta
vakavan painokkaasti: -- Kiitoksia Annan puolesta, paras kummitäti,
mutta huomenna kokoontuu ompeluseura ja pastori Törne on luvannut tulla
sinne pitämään meille puheen, eikä Annan sovi jäädä sieltä pois.

-- Ei luonnollisestikaan, ehätti neiti Fager väliin.

-- Niin, mutta jos kummitäti niin haluaa, väitti herra Montell tehden
kumarruksen, joka oli olevinaan hyvin ritarillinen.

-- No kaikkiakin, Anna on yhtä tervetullut ylihuomennakin, vastasi
neuvoksetar hyväntahtoisesti. Hyvää yötä, ystäväiseni!

-- Suo, serkkuseni, minun saattaa sinua alas rappusista -- herra
Montell, joka muulloin oli jotenkin kankea, oli nyt nuortea kuin
vitsas; hän näytti pitävän neuvoksetarta erittäin suuressa arvossa.
Mutta neiti Fager puristi ohuvia huuliaan yhteen, mumisten: --
tarpeetonta hupsuttelua! Hän kietoi vanhan vaippansa ympärilleen ja
katosi aivan huomaamatta.

       *       *       *       *       *

Asia oli kun olikin niin. Neiti Fager ja hänen hengenheimolaisensa
kyllä pitivät herra Montellin käytöstä Hellsbergiä kohtaan aivan liian
mairittelevana, mutta Liina rouva vaikeni viisaasti, hän tiesi
miehellään olevan useita tähdellisiä syitä siihen. Ensinnäkin oli
neuvoksetar pormestarin sisar ja hänelle sekä miehelleen antoi koko
kaupunki aivan erikoisen arvon, oli siis viisainta olla hyvissä
kirjoissa heidän kanssaan, tuumi herra Montell; sitä paitsi olivat nämä
perheet Liinan äidin kautta hiukan sukuakin toisilleen ja viho
viimmeksi olivat Hellsbergit hyvissä varoissa. He olivat olleet Annan
kummeina, olivat ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen jääneet aivan
lapsettomiksi ja kukapa tiesi mitä he vielä aikoivat tehdä
kummitytölleen. Liina rouva ei kuitenkaan antanut samaa arvoa näille
etuisuksille kuin hänen herransa ja miehensä, hän antoi todellista
arvoa neuvoksettaren luonteen synnynnäiselle aitohikkuudelle, vaikk'ei
heidän uskonnolliset näkökantansa aivan yhteen sulauneetkaan. Mutta
heidän välillään oli kuitenkin olemassa joku nikara, joku salainen
kilvoittelu, neuvoksettaren puoleltaan antamatta siihen kuitenkaan
mitään aihetta.

Vanhemmalla heistä oli luonnollisesti ollut huomattava
yhteiskunnallinen asema jo silloin kuin Liina rouva oli vielä nuori
tyttö; hänellä oli luottamustoimensa useissa yhdistyksissä, ollen
samalla kaiken neron ja sivistyksen edustaja paikkakunnalla. Kauniissa,
vierasvaraisessa kodissaan otti hän ja pitkällisen sairauden rasittama
miehensä vastaan kaikkia, joita X:ssä pidettiin "sivistyneihin"
kuuluvana, sitä paitsi oli heidän talonsa aina kaikkein matkustavain
taiteilijain ja muiden kaupungissa käyväin eteväin henkilöitten
herttaisin vierailupaikka.

Neuvosmies Hellsberg oli nuorempana lueskellut, mutta rikkaan kauppiaan
ainoana poikana sijoittui hän lukunsa päätettyään kotikaupunkiinsa ja
antausi isänsä asioita hoitamaan. Hän oli kuitenkin jo aikoja sitte
kivulloisuuden vuoksi vetäytynyt hiljaisuuteen ja eleli nyt varakkaana
miehenä kodissa, jonka hänen hienosti sivistynyt ja lahjakas vaimonsa
järjesteli mitä viehkeimmäksi. Hän oli myös erittäin musikaalinen,
olipa nuorempana käytellyt viulunjoustakin melko sulavuudella, kaikki X
kaupungin musikaaliset kyvyt voivatkin sen vuoksi luottaa hänen
hyväntahtoisuuteensa ja jokaisessa yrityksessä, missä musiikki vain
tuli kysymykseen, oli Hellsberg kieltämättä etukynnessä.

Kaikkiin näihin asianhaaroihin nähden olikin neuvosmies ja vaimonsa
jonkunlaisia taiteen suojelushengettäriä kaupungissaan. Vaan tämäpä
herätti kateenhaimenta eräässä ankaran suljetussa joukkueessa, jossa
kauppias Montell ja Liina rouva olivat johtavia. Kaupunki oli jo
vuosikausia ollut jaettuna kahteen jyrkästi eroavaan puolueesen,
Montellilaiset nimittivät toisia muitta mutkitta "maailmanlapsiksi",
vaan itseään "heränneiksi".

X:kaupungin uskonnollinen suunta johtui oikeastaan rouva Montellin
suvusta, hänen vanhempainsa kodista. Hänen enonsa oli nimittäin pappi,
sekä hyvin innostunut siihen hengelliseen liikkeesen, joka muutamia
vuosikymmeniä takaperin alkoi levitä maassamme. Hän vaikutti minkä voi
liikkeen edistämiseksi ja juuri hänen vanhempansa olivat ensimmäisiä
"pietistejä". Heidän kotonaan pidettiin ahkerasti raamatunselityksiä,
joissa samaan suuntaan kuuluvat papit ja maallikot jakoivat jumalan
sanaa; he eroittivat itsensä kokonaan kaikista entisistä
seurustelututtavistaan, jotka eivät vain yhtyneet heidän uskonnolliseen
katsantokantaansa ja liittyivät ainoastaan uskonheimolaisiinsa. Olipa
heissä vielä jonkunverran ankaraa tuomitsevaisuuttakin, vaikka tosin
heitä, syvää vakavuutta tähtäämänsä totuuden tähden, usein tunnettiin
väärinkin ja halveksittiin.

Semmoisissa oloissa oli Liina Ringvall kasvanut; hän oli vanheimpainsa
ainoa tytär, kaunis, hyväpäinen ja käytännöllisesti lahjakas. Äiti,
joka uskoninnon ensi kuohuissa muuttui melkein ulkokullatuksi, tyyntyi
joinkin määrin vuosien vieriessä, mutta kaikissa tapauksissa piti hän
kuitenkin tyttärensä tiukoissa ohjaksissa. Aivan itsensä kaltaiseksi ei
hän kumminkaan häntä tahtonut muodostaa, hän ei esim. pakottanut häntä
käymään muista eroavassa vaatetuksessa. Tyttö sai varsin hyvän
kasvatuksen, kehjeten varsinkin käytännöllisillä aloilla huomattavaksi.
Täytettyään tuskin kuuttatoista, häntä jo kosi äskettäin kaupunkiin
muuttanut kauppias Montell, saamatta kuitenkaan vanhempain myönnytystä,
hän kun ei ollut heidän uskonheimolaisiaan. Mutta tuo nuori miespä
omasikin melkoisen määrän luontaista sitkeyttä eikä liestynytkään niin
helposti kerran tekemästään päätöksestä. Hän alkoi ahkerasti
seurustella noiden ankarain uskovaisten piireissä, käyden aina heidän
raamatunselityksissään ja joutuen siten tekemisiin vanhan Ringvallin ja
sydänvalionsa kanssa. Vähitellen alkoi puolue pitää häntä aivan täyden
toden miehenä, ja seuraavana vuonna vei hän kauniin Liinan kotiinsa
omana naisenaan. Luonnollisesti herätti tämä avioliitto yleistä
kummastelua kaupungissa, varsinkin ihmeteltiin tuon nuoren tytön
valintaa, vaan lopulta yhdyttiin yksimielisesti vanhaan totuuteen, että
kauniimmat ja etevimmät tytöt usein valitsevat mitä mitättömimmän
miehen puolisokseen.

Herra Montellilla oli nimittäin kovin vastenmielinen ulkoluomus:
tyvelijäs vartalo, kelmeän pullakat kasvot ja punaiset hiukset; mutta
pää oli hänelle paremmin osunut, hän oli niitä miehiä, joita sanotaan
asioima-älyiksi ja joille kohoaminen on ihmeteltävän helppoa. Niinpä
onnistui hänenkin vuosien kuluessa hankkia itselleen melkoinen omaisuus
ja hyvä nimi kaupungin liikemaailmassa, vaikk'ei ollutkaan alku kovin
kaksinainen. Appensa kuolema lisäsi vielä hänen menestyksensä vauhtia,
vävypoika nimittäin anasti vastuksetta hänen huomattavan asemansa
puolueen kesken, aseman, jonka varsinaisena tukipylväänä oli kuitenkin
hänen vaimonsa. Vanha Ringvall oli ollut hyvin huonoissa varoissa,
mutta Montellilla sitä vastoin oli niitä kyllin ja hän voi kyllä antaa
moniaitten kolikoiden soljua sinne tai tänne. Jonkun lemmikki-papin
hyväksi koottavan rahankeruun etukynteen asettuminen tai esiintyminen
sattuvissa juhlissa oli heille sekä helppoa että haluttua. Varsinkin
Liina rouva oli kuin luotu semmoisiin hommiin, kelläpä olisi ollut
semmoista järjestävää neroa, oli sitte kysymyksessä joku ompeluseura,
raamatunselitys tai lähetysjuhla, ja jos miehensä joskus olisi ollutkin
taipuisa nahjusmaisuuteen, niin onnistui hänen aina viisaudellaan se jo
aikoinaan korjata.

Ja hänpä se juuri seisoikin kaikkialla etunenässä, hän se otti vastaan
matkaavat saarnaajat ja oli heille mitä vieraanvaraisin emäntä. Mies
sitä vastoin esiintyi usein kotonaan kuin vieras, tuommoisena omituisen
levottomana ja kaihtelijaana, mutta konttoorissaan ja kauppahuoneessaan
oli hän itsevaltijas hallitsija, vieläpä tuima hallitsija; konttoori
oli hänen maailmansa, jossa hän ennen kaikkea liikkui ja tuoli pulpetin
ääressä oli hänen valtaistuimensa.

Perheesen oli jo sikeynyt neljä lastakin, mutta kaksi kuoli jo
pikkuruisna; vanhin poika, Juho, istui jo isän konttoorissa ja ainoa
tytär Anna oli äskettäin täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa. Juho
oli sekä isän että äidin suosikki; hän oli kehittynyt aikaisin, ja
kenties oli vanhempain hellyys häntä kohtaan kasvanut vielä suuremmaksi
sen tähden, että hän jonkun aikaa oli heidän ainoa lapsensa vanhempain
sisarestensa kuoltua. Hän edistyi hyvin koulussa, hänellä oli hyvä pää
ja terävä käsityskyky, mutta muuten oli hän aika lurjus, tuhansien
elkeitten keksijä. Vanhemmat katselivat kuitenkin tavallisesti hänen
virheitään sormiensa läpi ja jos maine jostain kovin uskalijaasta
kujeesta saapui heidänkin korviinsa, olivat he tavallisesti hyvin
taipuisia antamaan hänelle anteeksi.

Anna taasen oli luonteeltaan hiljainen, ollen oppilaana kerrassaan
mallikelpoinen, mutta hyvin useinpa kävikin niin, että hän sai kotonaan
nuhteita pienemmistäkin virheistä kuin veli sen sijaan pelasti
nahkansa. Tämä ei, onneksi kyllä, herättänyt Annassa mitään kateutta,
vaan olivat sisarekset päin vastoin mitä hellimmin toisiinsa
kiintyneitä.

Molemmat vanhemmat olivat aika tarkkoja Annan uskonnollisen kasvatuksen
suhteen, ja jo pienenä pahaisena piti hänen ruveta kulkemaan mukana
noissa myötään sattuvissa raamatunselityksissä, kun he sen sijaan
tavallisesti huomasivat aina jonkun tähdellisen syyn, jonka nojalla
Juho sai jäädä pois. Hän oli niin eloisa, ja mahdotontahan oli pakottaa
häntä istumaan paikallaan, selittelivät he; sitten tulivat luvut väliin
ja nyt taasen oli konttoori esteenä. Mutta sitä eivät he ollenkaan
huomanneet, että nuorella herralla kyllä oli aikaa mennäkseen
kaikellaisiin hauskoihin seuroihin, joissa hänen vanhempainsa
hartaimmat heränneet hengenheimolaiset -- esimerkiksi neiti Fager --
olivat usein hänen säälimättömän pilansa esineenä.

Kenties äidin rintaan joskus nousi hiljaisia nuhteita poikaansa kohtaan
osoittamansa heikkouten vuoksi, mutta mahdotonta oli hänen kohdella
häntä ankarasti, katsellessaan hänen iloisia, vehmaita kasvojaan ja
seuratessaan salaisella ihastuksella tuon solevan varren reippaita
liikkeitä, liikkeitä, jotka niin suuressa määrin muistuttivat häntä
itseään. Poika oli hänelle liian rakas, eikä hän ollenkaan tullut
ajatelleeksi sitä, että kaikki moitittavat puolet, joita maailmanlapset
huomaavat niissä, jotka tahtovat näyttäytyä jumalaapelkääviltä, ei
alenna ainoastaan heitä itseään, vaan samalla myös sitä oppia, jota he
suosivat. Ylävällä paikalla seisova patsas huomatkoon myös, että
kaikkien silmät tähtäävät sitä.

Rouva Montellin äiti eli vielä, joskin kohta hyvin yksinäisyyteen
vetäyneenä; hän ei käynyt koskaan ulkona ja otti vieraita vastaan
ainoastaan luonaan pidettävinä hartaushetkinä, mutta sittekin nautti
hän tuttavapiirissään tavatonta arvoa. Ja arvoa hän todella
ansaitsikin. Tuo vanha nainen mustassa, sileässä leningissään ja
valkeassa kaulahuivissaan oli vanhemman ajan tarkkapiirteisin ilmaus.
Hänen jyrkistä, elähtäneistä piirteistänsä ja jonkun verran ankarasta
katseestaan voi lukea kokonaisen historian ihmissielun taistoa ja
kamppailua vapauden edestä, mutta voitto oli ollut kallishintainen,
kestetyn katkeran taistelun jäljet eivät kadonneet niinkään helposti,
vaan loivat jonkunlaisen pimennon hänen elämänsä ehtoolle. Koskaan ei
nähty hänen hymyilevän, vaan hänen laihoilla kasvoillaan väikehti sen
sijaan jonkunlainen erakkomainen vakavuus ja hänen äänessään oli aina
sama määrätty sävel, joka ei kohonnut eikä laskenut. Hän ei ottanut
vävyltänsä koskaan vastaan mitään apua, vaan eli äärimmäisimmän
tarkasti omilla varoillaan, auttoipa vielä köyhiäkin suuressa
määrin, jopa semmoisiakin, jotka eivät kuuluneet hänen omaan
hengenheimolaisuuteensa. Hän oli lahjomattoman suora, ankaran harras
uskonnollisessa vakaumuksessaan sekä itsensä kieltäväinen, pitämättä
tätä kuitenkaan minään ansiohyveenä. "Kääntyneiden" pitää aina olla
valmiit eroamaan maasta ja sen hyvyyksistä, meidän ei tule pitää
itseämme minään maan asuvaisina eikä riemuita millekään maalliselle,
vaan jok'ainoa päivä vaeltaa kohti oikeata päämaalia.

Semmoinen oli hänen elämänkatsantonsa, pohjiaan myöten totuuden
mukainen, vaan samalla kertaa järkkymättömän ankaruutensa vuoksi tomuun
lannistava. Hänestä oli kaikki kovin ihmismäistä, lapsuus viattomine
leikkeineen, nuoruus tuhansine toiveineen ja miehuus vakavine
kutsumuksineen, elinvaatimuksineen ei ollut minkään arvoinen. Hän eli
omassa suljetussa maailmassaan, ajatukset kiinnitettyinä katoovaisuuden
loppukohtaan hautaan ja sitä seuraavaan elämään, hän oli varma maailman
kadotuksenalaisuudesta, mutta hän ei vihannut eikä rakastanut sitä.

Kun Anna Montell vielä oli pieni tyttönen, niin hän, väsyttyään kovin
pitkien raamatunselitysten aikana, usein katseli tutkiellen nurkastaan
isoäitinsä kasvoja, aprikoiden olisiko niissäkin joskus, ollessaan
nuoret ja varmaan kauniitkin, hymynväreitäkin väikehtinyt. Mutta
koskaan ei hän päässyt mihinkään päätökseen noiden lapsellisten
mietiskelyjensä suhteen. Myöhemmin kiinnittyi hänen katseensa erääseen
toiseen merkikkäisyyteen tuon vanhan naisen omituisessa
ulkoluomuksessa. Istuessaan aivan mustaan puettuna nojatuolissaan,
hopeanvalkeat hiukset taaksepäin työnnettyinä, näytti hän tuosta
nuoresta tytöstä joltain vanhantestamentin-aikuiselta tietäjä-akalta,
yhtä jyrkästi eroavana nykyisestä ajasta kuin elonlämpö eroaa kuolon
kylmyydestä. Vieläkin tuntuvammaksi tuli tämä vaikutus sen jälkeen kun
isoäitiä kohtasi silmätauti, joka aivan kokonaan turmeli hänen näkönsä,
tehden katseen jäykäksi ja lasittavaksi. Kun hän siis tirrotti
liikkumatonna eteensä, näytti hän melkein joltain henkiennäkijältä. Hän
nimitti kaikkia omaan puolueeseensa kuuluvia miehiä "veljiksi" ja
naisia tyttäriksi, tyttärentyttäriksi, tai "rakkaiksi sisariksi",
viettäen sokeana päivänsä kädet rukoukseen ristittyinä tai veisaten
hengellisiä lauluja äänellä, joka hänen korkeasta ijästään huolimatta
vielä oli säilyttänyt kauniin, juhlallisen soinnun.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin pastori Törne piti tuon ennen
mainitsemamme esitelmän Montellissa, lähti Liina rouva tyttärineen
kello viiden ajoissa iltapäivällä ompeluseuran kokoukseen; hän oli
nimittäin sen puheenjohtaja. Sateisesta säästä huolimatta kulkivat
molemmat naiset jalkaisin, sillä rouva Montellin perusajatuksena oli
ajaa niin harvoin kuin mahdollista -- neuvoksetar Hellsberg sitä
vastoin ajeli varsin usein, kovin turpea ruumiinsa kun synnytti
kävellessä hengästystä. Ja säälle ei Liina rouva pannut koskaan mitään
arvoa, vaan oli alituiseen, aivan kuin tuon virkun luonteensa
pakottamana liikkeessä, niinpä hän tämmöisenäkin koleana päivänä oli
mitä parhaimmalla tuulella astuessaan yhdistyksen suureen kokoussaliin.

Kaikki naiset nousivat melkein yht'aikaa ja tervehtivät arvokkaalla
sydämmellisyydellä rakasta puheenjohtajaansa, joka taasen puoleltaan
otti tuon kunnioituksen vastaan mitä luonnollisimpana ja asiaan
kuuluvimpana, hän kun oli jo monet ajat tottunut olemaan joukon
etevimpänä.

Tavallisen reippautensa avustuksella oli hän heti kaikista selvillä,
jakoi töitä ja tarkasteli niitä, antoi oikealla ja vasemmalla
pyydettyjä neuvoja ja viittaeli välkkyvillä leikkuusaksilla kuin
valtikalla.

Mehiläispesälle omituisen surinan tapaista kuului salissa, vaan
sielläpä olikin koolla neljättäkymmentä eri ikäistä naista, kaksi
ompelukonetta käydä huristi minkä kerkisivät ja aaltoilevan meren
tavalla kiihtyi ja hiljeni puhelu.

Pastori Törnen edellisenä iltana pitämää raamatunselitystä ylisteli
jokainen seuraan kuuluva, paitsi Anna Montell, joka oli ompelunsa,
pakanalapsille aijotun pummulimekon, yli kumartuneena. Tätä paitsi
käsiteltiin hyväntekeväisyysiltaman toimeenpanoa jonkun nuoren
musikaalisen neron auttamiseksi, jonka homman johtajana tulisi olemaan
rouva Hellsberg. Yksin pienimmistäkin seikoista oltiin tavattoman
selvillä ja homman toimeenpanija sai sivumennen muutamia kelpo
letkauksia. Annasta tuntuivat ne kovin ilkeiltä, hänen äitinsä taasen
teki työtä uutterasti, mutta vaitelijaana ja omituinen, viekas ilme
viisaissa silmissään.

Kuin ukkosen jymyn vaijentamana hiljenivät äänet: pastori Törne seisoi
kynnyksellä. Useat vuolaimmatkin puhujat näyttivät kovin ällistyneiltä,
mutta aina malttinsa pitävä Liina rouva toivotti mitä herttaisimmalla
tavalla pastorin tervetulleeksi, puhellen vilkkaasti hänen kanssaan,
kunnes toisetkin ennättivät tyyntyä. Pastori ilmoitti myös pian, että
hän rouva Montellin kehoituksesta oli tullut tänne, esittääkseen hiukan
jumalan sanaa arvoisalle kokoukselle. Jokainen antausi taasen
uutterasti työhön käsiksi ja nuori pappi sijoittausi heidän keskelleen,
istuen Raamattu kädessä ja, kuten näytti, varsin tyyneenä ja
ujoilemattomana. Annasta tunnusti hän kokonaan kutsumukseensa
hurmauneelta ja hänen suorasta esiintymisestään sekä palavasta
rukouksestaan piti hän hyvin paljon. Mutta tekstinselitys ei
vaikuttanut häneen nytkään mitään. Se oli kyllä armosanoman
lahjomatonta julistusta ja vakavaa kutsumista, mutta jokapäiväiseen
elämään ei hän sitä sovittanut, tuohon elämään, joka juuri nytkin mitä
erillaisimpina tunteina sykki noissa häntä ympäröivissä sydämmissä.

Esitelmän päätyttyä ehdotti muuan, että laulettaisiin joku "rakas
siioninvirsi", kuten ehdottelija sitä nimitti. Pastori yhtyi siihen ja
kaikki muut, paitsi Anna, herkesivät veisaamaan. Hän painalsi päin
vastoin päättävästi pehmeät huulensa toisiaan vastaan, sillä nämä
hartaat, herätykseksi aijotut sanat menettivät kokonaan arvonsa hänen
silmissään maailmallisen, aivan jonkun tappelulaulun tapaisen sävelensä
kautta. X:n katupojat olivat tälle sävelelle sepinneet toiset sanat ja
sen vuoksi juuri tuntuivatkin ne hänestä niin korvia vihlovilta. Mutta
erään vanhanpiian loistavista silmistä häntä kohdannut ilme teki uuden
vaikutuksen. Tuo hento nainen näytti niin onnelliselta, melkeinpä
kirkastetulta, seisoessaan siinä ja laulaessaan kehnolla, sortuneella
äänellänsä, että Annan silmiin valahti kyynelet ja tuo kauvan etsimänsä
hartaus täytti hänen janoovan sielunsa.

Heti laulun vaijettua hiipi hän hiljaan neiti Biinan viereen, puristi
hänen kättään ja kuiskasi: -- kiitoksia, tuhansia kiitoksia!

Tuo ikälikkö katsoi ihmetellen häntä: -- minkä vuoksi kiittää neiti
minua?

-- Niin, minulla on suurempi syy kiitollisuuteen kuin te luulettekaan,
minun oli äsken niin raskas ollani, mutta nähdessäni miten iloisesti te
lauloitte -- niin, tuo teidän laulunne, neiti Biina -- -- --

-- Niin, tapahtuuhan tässä maailmassa joskus niinkin, että köyhä voi
antaa jotain rikkaalle, sanoi vanhus nöyrästi; sielullakin on kuivat
aikansa, jolloin se turhaan ikävöi kastetta, mutta sitte avaa Herra
taas kätensä ja "virvoittaa hänen perintönsä". Minä en voi kertoa,
armas pikku neitiseni, miten onnellinen minun sydänraukkani on tänä
hartaushetkenä ollut. Minun silmäni ovat joskus hyvin heikot ja silloin
on minun vaikea lukea, mutta kuulo, se on Jumalan kiitos mitä
parhaimpia, sen vuoksi käynkin minä niin mielelläni siellä missä
jumalan sanaa julistetaan, ja täällä uskosisarten joukossa ollessa
tuntee kaikessa suuressa heikkoudessaan itsensä ihmeteltävän vahvaksi
ja voimalliseksi. Eikö asia ole niin, rakas neiti?

Anna pudisti surullisesti päätänsä.

-- Niin no, tuumaili Biina neiti ystävällisesti, kaikki eivät tunne
sitä aivan samalla tavalla.

-- Eipä kyllä, ajatteli nuori tyttö, mutta täällä oli kuitenkin jotain,
joka ansaitsi kuulemista: erityinen uskovaisten liittokunta, jonka
jäsenet tukevat toistensa uskoa.

-- Minä en ole aivan tyytyväinen sinuun, Anna, sanoi rouva Montell
kotimatkalla. Sinä tiedät kyllä, tyttäreni, ett'ei minulla ole
ollenkaan halua moittimiseen, mutta minkä vuoksi sinä et ottanut
lauluun osaa, minä en huomannut sinun kuuluvaa ääntäsi?

-- Minä en voinut, äiti!

-- Et voinut?

-- Niin, tuon kauhean sävelen vuoksi.

-- Lapsellisuuksia, meidän pitää ensi sijassa tarkkaaman sanoja ja
ajatusta.

-- Niin, mutta minä luulen, että tuo sävel pilaa ajatuksen!

-- Ei suinkaan, päin vastoin pyhittää sävel sanat.

Anna ei vastannut tähän mitään ja äitikin vaihtoi puheen ainetta,
hänellä ei ollut koskaan tapana pitää pitkiä varoituspuheita, mutta
sittekin ymmärsi Anna varsin hyvin, ett'ei äitinsä ollut hänen
tyytyväinen, tarvittiin vain pieni, tuskin huomattava silmäkulmain
rypistys tämän selvittämiseksi. Eipä tosiaankaan ollut ketään niin
hyvää ja kelpo ihmistä kuin tuo äiti, ainoastaan sielunasioissa eivät
he ymmärtäneet toisiaan, siinä vain eroitus.

Seuraavan päivän iltapuolella kulki tuo nuori tyttö kevein askelin
torin poikki neuvosmies Hellsbergin upeaa taloa kohden. Hän oli niin
iloinen ja sydämmensä sykki tavallista kevyemmin, melkein tanssien
kupeltihe hän eteenpäin ja kenstisti kuin konsaan itse Liina rouvalla
heilui tuo pieni pystynenä ilmassa. Hänen ollessaan näin iloisena,
raittiit ruusut vielä poskia somistain, voi selvästi huomata miten
paljon äiti ja tytär olivat toistensa näköisiä.

Neuvoksetar nyökäytti hänelle päätään kuvastinlasisesta ikkunasta,
jonka ääressä hän istui tavallisella paikallaan heijastuskuvaimen
takana, jota hän nimitti "observatoriokseen". Kielikellot väittivät,
että hän istui siinä "uutisia utelemassa" ja tuo juttu huvitti suuresti
niin hyvin häntä itseään kuin leikkisää miestänsäkin.

Eteisessä tervehti Annaa pieni lihava Titti, koko talon lemmikki ja
heti sen jälkeen hänen emäntänsä, joka sydämmellisesti syleili nuorta
vierastaan.

-- Etpä tiedä, miten kummisetäsi on täällä istunut kello kädessä aina
siitä saakka kun hän nousi päivällisettoneltaan -- sanoi hän naurussa
suin. Hän on niin eloisa, kuten tiedät, ja minä olen säilyttänyt
sinulle ruokasalin seinäloukossa kappaleen Vapun kermaleivosta; muista
nyt vaan kehua sitä, niin saatpa nähdä, miten eukko tulee
mielihyviinsä.

-- Sen lupaan, kummitätini.

-- Ja nyt kummisedän luo! Hän tarttui tytön käteen ja vei hänen
vierashuoneesen, missä vanha neuvosmies Hellsberg istui
rullatuolissaan, kihtitautihiset, flanellinkappaleella verhotut
jalkansa leväten pienellä tyynyllä. Ukon ystävälliset silmät loistivat
riemastuksesta nähdessään lemmikkinsä tulevan. Anna olikin molempain
vanhain silmäteränen, ja heidän helläin katseittensa kirkastamassa
valossa näyttäysi hän kaikessa pirteässä suloudessaan.

Annakin tunsi itsensä aivan kuin toiseksi ihmiseksi tässä kodissa, joka
aina lapsuudesta pitäin oli ollut hänelle niin rakas, yksin ilmakin
tuntui tässä huoneessa paljon kevyemmältä ja vapaammalta, ja tieto
siitä, että kaikki mitä hän täällä puhui ja teki, ymmärrettiin aina
oikein, lisäsi vielä hänen riemastustaan ja irrallisuuden tunnettaan.
Neuvoksettarella oli myös aivan erikoinen kyky voittaa ihmisten
luottamusta ja kotinsa teki hän mitä mieluisimmaksi turvapaikaksi
heille; Annasta oli jokainoa huonekalu tässä suuressa rakennuksessa
hänelle rakas, erittäinkin oli hän innostunut tuohon vanhankodikkaasen
vierashuoneesen. Vanha mahonkisohva ja raskaat, vaaleankellahtavalla
damastilla verhotut nojatuolit, kiinalaisesta silkistä tehty vanha
tulenvarjostin, pieni kaappi hoikkine, arvokkailla anttiikisilla
posliinimuodostuksilla somistetuine kierujalkoineen todistivat huoneen
vanhaa varakkuutta ja hienoon aistiin yhdistettyä hyvinvointia.
Kiinnittävin vetovoima oli kuitenkin tuolla rullatuolissa istuvalla
harmaantuneella ukolla, joka kaikista tuskistaan ja vaivoistaan
huolimatta kuitenkin aina säilytti reippaan leikillisyytensä, jonka
vuoksi vastapuolue nimittikin häntä "auttamattomaksi kevytmieleksi", ja
talon muhoilevalla, vielä nuorenvehmaalla emännällä, joka
hyväntahtoisine, ajattelevine silmineen ja valtaavan äidillisenä aina
näytti ajattelevan vaan toisten rattoisuutta, jolla oli suopea silmäys
ja hyvä sana jokaisella.

Oli kyllä semmoisia, jotka arvelivat, ett'ei ole mikään kummakaan olla
tuommoisella leppeällä tuulella neuvoksetar Hellsbergin oloissa,
koskaan kun ei tarvitse taistella puutetta ja murhetta vastaan. Ja
totta puhuen ei neuvoksetar ollutkaan tarvinnut kokea mitään puutetta
taloudellisessa suhteessa, mutta surua oli kyllä tullut hänenkin
osakseen, vieläpä katkerinta surua. Hänen armas tyttärensä oli
nimittäin kuollut juuri kukkeimmillaan ja siten muuntanut osan noita
mustia hiuksia harmaiksi. Kenties olikin Anna hänelle niin rakas juuri
sen vuoksi, että hän muistutti hänen "pientä Augustaansa".

Nyt istui tuo nuori tyttö näiden hyvien ystäviensä keskellä, Titti
polvellaan ja kermaleivos sievästi asetettuna pienelle tarjottimella
eteensä pöydälle. Kummiukolla oli niin paljon kertomista
ulkomaalaisista aikakauskirjoistaan ja kummiäiti näytti hänelle
muutaman aivan uudenaikaisen neulontatekeleen -- neulominen oli
nimittäin tämän kunnon rouvan keppihevonen. Anna puoleltaan kuunteli ja
katseli ja lomasta ylisteli Vapun leivosta mitä vilpittömimmin. Sitte
asettausi hän kauniin pianinon eteen, antaen äänensä helähdellä tuossa
korkeassa huoneessa ja siten ilahuttaen kummiukkoaan hänen
lempilauluillaan.

Miten toisin olikaan täällä kuin kotona. Siellä äiti ei tahtonut kuulla
koskaan muita kuin Siionin veisuja, tai mahdollisesti jonkun virren,
isä taasen ei ymmärtänyt musiikista mitään. Täällä kummiukko sen sijaan
nautti täydestä sydämmestään laulusta, varsinkin nuo raittiit
kansanlaulut tekivät häneen syvän vaikutuksen ja kyynelet väikehtivät
kummiäidin kauniissa silmissä joka kerta kun sävelet saivat hänen
sydämmensä jänteet voimakkaammin väreilemään.

Anna lauloi laulamistaan, sitte alkoi hän omia haaveilusäveleitään,
vaivuttaen kuulijansa suloiseen uinailuun, josta heidät äkkiä tempasi
erään tunnetun katuviisun räikeä sävel.

-- Mitä, mitä nyt, lapseni? huusi kummiukko ällistyneenä.

-- Minä tuskin tulin ajatelleeksi mitä soitin, vastasi Anna, lopettaen
soittonsa epäsoinnulla. -- He lauloivat tuon laulun eilen yhdistyksen
illanvietossa.

-- Tuonko juomalaulun, ehei tyttöseni, siitä ei tullut mitään!

-- Voi hyvä kummisetäseni, minä tarkoitan ainoastaan säveltä, sanat
olivat Siionin kanteleesta.

-- Ahaa, sanoi vanha Hellsberg pitkäveteisesti.

-- Minä en voinut laulaa mukana, se oli minulle aivan mahdotonta,
virkkoi Anna.

-- Etpä ainakaan, se oli luonnollista, mutta ne toiset pitivät sitä
tietystikin varsin kauniina?

Ukko näytti niin ilkamoiselta, että Annan piti vasten tahtoaankin vetää
suunsa nauruun.

-- Niin, lapseni, mielipiteistä ja ma'usta ei meidän pidä koskaan
väitellä.

Neuvoksetar kohotti lempeän varoittavasti sormensa, hän ei sietänyt
milloinkaan pienintäkään ivan hengähdystä kaupungin toisesta
puolueesta.

-- Ei, ei, älähän toki pelkää, ystäväiseni, eihän tässä ole
kysymyksessä mikään Montechi ja Capuletti, vaan ainoastaan Montellit ja
Hellsbergit, pieni jokapäiväistarina Kolmikulmalta -- muhoili ukko
leikkisään tapaansa.

-- Minä en tiedä mitä ne toiset oikeastaan pitivät siitä, vastasi Anna,
mutta nähdessäni vanhan Biina-neidin seisovan ja laulavan yli ääriensä
tulvivasta sydämmestään, silloin unohdin minä tuon kauhean sävelen ja
yhdyin heidän lauluunsa -- ja sisimmästäni.

Neuvoksetar veti hänet luokseen ja suuteli hänen kaunista,
vilpittömän-ilmeistä otsaansa.

-- Sinä olet oikeassa lapseni! Meidän kallis Herramme ja Vapahtajamme
katsoo sydämmeen eikä säveleesen, jolla häntä ylistämme, vaikka minä
kyllä myönnän, että maailmalliset sävelet hengellisiin lauluihin
sovitettuina usein vaivaavat minuakin. Sielu kyllä halusta tahtoo
kohota korkeuteen puhtaimpain ja pyhimpäin sävelten siivillä, mutta
pääasia on kuitenkin, että laulamme sydämmestämme, kuten minun hyvä,
kunnon Biinani tekee. Minä luulen, että minun pikku Annani on väliin
hiukan väsynyt noihin raamatunselityksiin, jatkoi neuvoksetar pikkuisen
vaitiolon jälkeen. Vaan luulenpa kuitenkin, että nuo selitykset
ovat suureksi hyödyksi seurakunnalliselle elämällemme ja
sisälähetyksellemme, se on, jos jumalan sanaa vaan puhtaasti ja
selvästi jaetaan ja tämä tapahtuu sopivaan aikaan. Sinuun voimme
kenties sovittaa viisaan Salomonin sanat "liika saarnaaminen käy
väsyttäväksi", selityshetket eivät silloin voi johtaa jumalan sanalle,
vaan päin vastoin -- --.

-- Erään kerran, ollessani vanhempaisi kanssa muutamalla
hartaushetkellä, satuin minä istumaan suutari Sormusen taakse, tuon
raukan kyttyräseljän, jonka hyvin kyllä tunnet, ja harvoinpa on
kokonaiset kirkkokonsertit minua niin virkistänyt kuin tuon viallisen
heikko ääni kun hän kuohuvain kyynelten vallassa juhlallisella äänellä
lauloi "Vapahtajani jo pian ompi tääll'".

Anna kumartui ja suuteli hänen kättään, näkyipä kummiukkokin
pyyhkäsevän jotain kosteaa silmänurkastaan. Kenties leijaili tätä
seuraavan hiljaisuuden aikana enkeli huoneessa, vaikk'ei kukaan nähnyt
sen siipien siinnähdyksiä.

       *       *       *       *       *

Annan kulkiessa kotiinsa tältä vierailultaan, tuli joku reippain
askelin hänen jälessään käytävällä ja samalla kuului iloinen ääni: --
Hyvää iltaa, pikku sisarueni!

-- Iltaa, Juho; mistä sinä tulet?

-- Kaupungin kellarista ja sinä Hellsbergistä, eikö niin? Setä kai oli
kerrassaan oivallinen!

-- Hän oli iloinen ja ystävällinen, kuten tavallisesti, vastasi Anna
hymyillen veikon omituiselle puhetavalle. -- Tuletko kotiin minun
kanssani?

-- En, en millään muotoa -- hän veti kelpo siemauksen äsken
sytyttämästään sikaarista. -- Saat sen uskoa, että meillä on ollut aika
hauskaa herra Wolfgangin kanssa, hän on aito miehiä. -- --

-- Sekö saksalainen kauppamatkustaja, joka oli eilen isän luona?

-- Hän juuri, mutta juuri kun hänen parhaimmat kokkapuheensa olivat
ylimmillään, muistui mieleeni sähkösanoma, jonka lähettämisestä vielä
tänä iltana olin antanut lupauksen isälleni; ja aika olikin paras, jos
vain kerkiän sen toimittaa ennen lennätintoimiston sulkemista.

-- Mutta sitte tulet sinä kuitenkin kotiin, Juho?

-- En suinkaan, vunukkaiseni, me syömme hiukan iltapalasta saksalaisen
luona numero viidessä -- hän matkustaa yöllä.

Anna huokasi. -- Tiedätkö, että äiti näyttää niin murheelliselta aina
milloin vain sinun paikkasi illallispöydässä on tyhjä -- sanoi hän.

-- Niin, äiti on oikea aitohelmi, hänellä on lämmin sydän epäkelpoa
poikaansa kohtaan -- vastasi nuori mies hyvänsävyisesti -- mutta
katsohan, Anna, asia on kun onkin niin, että nykyisellä kannallaan ei
meidän kotimme tyydytä minua täydellisesti. Äläkä sinäkään, sisarueni,
nyt hyökkää kimppuuni siveyssaarnoinesi, muuten lähden minä
seitsenpenikulmaisin askelin suoraan lennätintoimistoon.

-- No mutta tiedäthän sinä, vei'oni, että minulla ei ole tapana soimata
sinua.

-- Tiedän, tiedän, sinä olet aimokkain sisko maailmassa -- hän asetti
hellästi sisarensa käsivarren omaansa -- minä tiedän voivani puhella
sinun kanssasi avomielisesti, sinä ymmärrät minua. Näetsä, meidän
kotoiset tapamme ovat aina tuntuneet minusta kovin painustavilta: isäni
kanssa en voi koskaan olla oikein samansointuinen, hän akkiloipi aina
konttorikirjojaan, ja mitä äitiin tulee, niin hän on, kuten jo sanoin,
oikea aitohelmi naisten joukossa, mutta hänen siirappikristityitä
tuttaviaan en minä suoraan sanoen voi ollenkaan kärsiä, he aivan
eroittavat äidin ja pojan.

-- Kun ollaan nuoria, pikku sisarueni, ei pidä elonhehkulta siipiä
katkoa, siellä kotona kurpistellaan kulmia viattomimmallekin leikille,
ja olenpa varma, että neiti Fager ja ne muut "sisaret" ovat jo aikoja
sitte tuominneet minut helvettiin!

-- Älä toki noin puhu missään tapauksessa, Juho!

-- No no, kenties intoilen hieman, mutta totuus on ja pysyy totuutena,
eli mitä arvelet siitä, että aina konttoorista tullessamme löydämme
neitejä ja matammeja tungeskelevan äidin ympärillä, niin ett'ei hän
jouda muille korvaa lainaamaan, tai huoneen kihisevän täynnä vieraita
ihmisiä ja jonkun mustanuttuisen, eli useimminkin jonkun heränneen
nurkkasaarnaajan jostain idästä tai lännestä pauhaavan kaikin voimin --
se, Anna, karkoittaa minut pois kotoa.

-- Sinä liioittelet, Juho; sinä tulet vääriin päätöksiin.

-- Olkoonpa niin, minä myönnän, että he jok'ainoa ovat kunnon väkeä,
parempaa tunnustusta en voi juuri antaa; mutta ethän sinä pitäne
itsekään liioin moisista näytöksistä -- voitko kieltää sitä?

-- En, Juho -- mutta melkoisesti eroavat kuitenkin meidän käsityksemme
heidän suhteensa!

-- Niin, se merkitsee että sinä, joka olet niin paljon minua parempi,
käsität -- --

-- Älä puhu noin, Juho, sanoi hän, puristaen hellästi veljensä kättä,
minä en ymmärrä miten oikein selittäisinkään tarkoitukseni.

-- Kenties en minäkään ymmärrä sinua tässä suhteessa, pikku sisareni;
te naiset olette kauttaaltanne sulaa tunteellisuutta. Mutta hauskaa oli
kuitenkin puhella sinun kanssasi muutamia järkeviä sanoja -- nyt pitää
minun viistää toiselle puolelle, lennätinlaitokseen. Hyvää yötä, Anna,
tervehdä äitiä ja voithan samalla kuiskata hänen pieneen, siroon
korvaansa jotain iltasesta saksalaisen luona!

Hilpeää säveltä vihellellen meni hän yli kadun, jättäen Annan yksikseen
akkiloimaan hänen äskeisiä puheitaan. Useita tunteja saikin tyttönen
valvoa yöllä niiden tähden.

Noissa sanoissa oli sittekin, vaikk'ei hän sitä juuri tahtonut
tunnustaa, ollut paljon syvää totuutta, puolittain kuultavaa valitusta
vanhempia kohtaan, jotka kuitenkin rakastivat niin hellästi lapsiaan ja
ajattelivat heistä niin kunnollista. Voi, miten elämä sentään on
kummallista ja miten vähän ihmiset, yksinpä läheisimmätkään, ymmärtävät
toisiaan. Sitte ajatteli hän eroavaisuuksia omassa ja veljensä
käsityskannassa ja asemassa kodin suhteen. Veljensä olivat nuo ankaran
yksipuoliset uskonnolliset harjoitukset syrjäyttäneet kauvas kaikesta
hengellisestä elämästä, hän kuitenkin vielä koetti uurastaa sen
saavuttamiseksi, jota hänen sielunsa kaipasi. Hänestä nähden ei
saarnaajalla ollut mitään eroitusta, olipa hän alhainen tai ylhäinen,
vihitty tai maallikko, kun hän vain olisi voinut antaa hänelle sitä
elämän leipää, jota hän isosi.

Hänen terävä silmänsä oli tosin noissa niin sanotuissa "hurskaissa"
huomannut paljon ulkokullaisuutta, kätkettynä jumalisuuden naamarin
taa, paljon vilpillisyyttä näennäiseen vakaisuuteen verhottuna, mutta
hän tunsi myös suuren joukon semmoisia, joiden vilpittömyydestä ei
voinut olla epäilystä ja jotka olivat niin onnellisia, niin
tyytyväisiä, vapaita ja iloisia Jumalassa, vaikkapa olivatkin saman
joukkueen jäseniä. Miten usein synkät ajatukset olivatkaan saaneet
hänet lähes toivottamaksi, kun hän ei voinut tehdä samaa tunnustusta
kuin he, eikä hän uskaltanut ruveta etsimään syytä tähän heidän
opissaan, ei, hänen itsensä oli syy, hänen yksin. Tuntui toisinaan,
että hän olisi mielellään kärsinyt marttyyrin vaivoja, jos hän vain
olisi sillä voinut saavuttaa tuon uskonheimolaisissaan huomattavan
turvakkuuden, mutta miten paljon hän taistelikin sieluntuskissaan, jäi
hän kuitenkin aina ainoaksi paatuneeksi noiden "heränneiden" joukossa.

Näitä tunteitaan uskalsi hän kuitenkin perin harvoin ilmaista
äidilleen, ne olivat niin eroavia tämän omista, että he tuskin
ymmärtäisivät toisiaan.

Liina rouvan kaikki kaikissa terve ja käytännöllinen luonne, jossa ei
ollut tilaa pienimmällekään ihanteellisuuden häivähdykselle, oli hänen
ankarassa kodissaan mitä yksinkertaisimmalla tavalla, aivan kuin
koneellisesti, muovautunut jonkunlaiseksi eroamattomaksi valannaiseksi
niistä hengellistä käsitteistä, joita hänen vanhempansa ja näiden
hengenheimolaiset pitivät ainoina oikeina ja autuuttavina. Hän uskoi,
ryhtymättä koskaan harkitsemaan minkä vuoksi, uskoi tyynesti ja
järkkymättömästi, sallimatta epäilyksen milloinkaan synkistää sielunsa
turvaisaa riemua. Tämän varman, horjumattoman vakuutuksensa
vahvistamana oli hän antaunut elon taisteluun, valmiina täyttämään
niitä velvollisuuksia, jotka hänen osakseen sattuisivat.

Hän oli toimekas, kelpo nainen, huolekas perheenäiti ja koko puolueensa
äidillinen neuvonantaja. Sen lisäksi oli hän avulias kaikille
tarvitseville, erittäinkin uskonheimolaisilleen, joiden suhteen hän
muihin verraten teki hienon eroituksen. Sanalla sanoen: nainen, joka
tunsi kuljettavansa tien ja sen vuoksi kulkikin varmoin askelin,
kenties liiankin varmoin.

Anna katseli toisinaan häntä jonkunlaisella avuttoman tuskaisuudella;
kuinka voisi semmoinen, joka itse oli niin varma ja turvainen, ymmärtää
hänen sydänraukkansa angervoa. Semmoisina hetkinä valtasi hänet
vastustamaton halu päästä kummitädin luo. Ei sen vuoksi, että hän
siellä olisi voinut ilmaista kaikki ne tunteet, jotka hänen
sisimmässään liikkuivat, ei, ani harvoin voi hän puhua itsestään, mutta
hän tiesi vanhan, rakkaan ystävänsä vaistomaisesti käsittävän hänen
sisäiset liikutuksensa ja sitä paitsi halusi hän olla lähellä sitä
henkilöä, joka selvemmin kuin joku muu todisti elämällään tuota samaa
uskoa, joka hänestä tuntui niin vaikealta käsittää. Usko, joka ei ollut
yhtä tyyni ja varma kuin hänen äitinsä, vaan sen sijaan taisteleva,
joka ei tyynellä itsetietoisuudella katsellut toisia epävarmuudessa
taistelevia, joiden vakuutus hiuskarvankaan verran erosi hänen
omastaan, vaan usko, joka alati ilmautui rakkauden töissä, lempeässä
toisten vikojen anteeksi antavaisuudessa ja armeliaisuudessa kaikkia
kärsiviä kohtaan.

Semmoinen oli Annan kummitäti, hän, jota neiti Fager nimitti
"tahraiseksi lampaaksi ainoassa totisessa lammaslaumassa, maailman
lapseksi". Tämä tuomio oli kyllä ennättänyt hänen itsensäkin
kuuluville, mutta panettelu oli jo aikoja sitte käynyt hänelle
haavoittamattomaksi, samoinkuin koko hänen elämänsä todisti tuon
Mestarinsa käskyn uskollista täyttämistä: "Älkäät tuomitko!"

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai ja kirkonkellojen ääni aaltoili kehoittavana ja
juhlallisena ohuen lumenvidin peittämien kattojen päällitse.

Rouva Montell vaatehtihe upeaan syyshattuunsa -- hän kävi aina erittäin
siististi ja maukkaasti puettuna -- ja hänen hienohipiäiset, nuorekkaat
kasvonsa näyttäytyivät erikoisen suotuisassa valossa mustien pitsien ja
sulkatöyhtöjen keskitse. Anna tuli huoneestaan virsikirja kädessä.

-- Mihin äiti aikoo?

-- Ylös isoäidin luo lukemaan jumalan sanaa, entä sinä lapseni?

-- Minä arvelin mennä kirkkoon.

Liina rouvan mehevä alihuuli kurtistihe huomaamatta:

-- Siellähän saarnaa rovasti ennen puoltapäivää, sanoi hän, vasta
iltakirkkoon tulee meidän pastori. Tiedätkö sinä sitä?

-- Tiedän, äiti.

-- Ja kuitenkin -- -- -- --?

-- Mutta minkä vuoksi meidän pitäisi valita pappeja, sanoi nuori tyttö
hiljaan.

-- Valita pappeja, tuo lause juontuu varmaankin kummitädistä -- rouva
Montell solmi tuolla hänelle omituisella itsetietoisella tavallaan
hattunsa nauhat siroksi ruusukkeeksi -- hän teki aina kaikki
kunnollisesti -- minä en valitse sitä tai tätä, minä menen aivan
yksinkertaisesti kuulemaan sitä, joka antaa minun sielulleni parhainta
ravintoa.

-- Kenties sanoin sopimattomasti, mutta jos minä vain olen vilpitön,
niin on minusta nähden yhtä hyvä kuunnella vanhaa rovastia kuin ketään
muutakin.

Äiti kääntyi ympäri ja kiinnitti häneen kummastelevan, moittivan
katseen.

-- Niin, katsohan rakas äiti, jatkoi Anna, setä T:llä tosin ei ole
kummemmat puhujalahjat, mutta hän saarnaa kristillisellä elämällään
yhtä paljon kuin puheillaan saarnatuolissa.

-- Ai, ai, lapseni, varo itseäsi lain orjuuteen joutumasta! Sinun olisi
pitänyt kuulla pastori Törneä eilenillalla isoäidin luona, mutta sinne
et sinä voinut tulla päänsärkysi vuoksi; hän näytti meille, mihin omiin
töihin luottaminen johtaa -- suoraa tietä kadotukseen.

-- Mutta uskon pelko, äiti? Eikö papin tule opettaa kuulijoitaan
sovittamaan uskoa elämään?

-- Sinä tiedät, että minä en koskaan antau väittelyihin pappiemme
sananjakamistavasta, vastasi äiti tyynesti. -- Hyvästi, tyttöseni, me
tapaamme päivällisellä!

-- Mutta sinä olet pahoillasi minun kirkkoon menostani, lisäsi Anna
empien.

-- En suinkaan, eihän minulla muutenkaan ole tapana moittia toisten
mielipiteitä ja sinä kun olet vielä niin nuori ja siis jalkasi helposti
voivat livistyä oikealta polulta, mutta Herra on sinut kyllä jälleen
oikealle tielle ohjaava, sanoi äiti, ojentaen hänelle ystävällisesti
kätensä. Minä en ollenkaan huolehdi sinun tähtesi, mutta voi, jos
voisin sanoa samaa Juhostakin!

Hän huokasi ja tuskan ilme kohosi tuon kauniin suun ympärille,
todistaen, että myös tämän tyynen pinnan alla asusti kalvava mato;
äidin sydänhuolena on nimittäin aina lapsensa onni ja onnettomuus.

Voi kuitenkin, ajatteli Anna suruisena, hän ei tiedä miten mustalta
minusta kaikki näyttää. -- Hitaasti antausi Anna kirkkotielleen;
äitinsä sen sijaan kohosi kevein askelin mäenrinnettä ylös vanhaa,
harmajaa huonetta kohden, jossa tuo sokea vietti päivän toisensa perään
paperivarjostimien luomassa pimennossa.

Kun Anna kulki pitkin kirkon käytävää, sädehti neuvoksettaren kasvot
auringon paisteena hänelle vastaan, viitaten hänen sijoittumaan samaan
penkkiin.

-- Terve tultuasi, lemmikkini -- kuiskasi hän, eikö meillä ole
ihana sunnuntai tänään, katsohan miten kauniisti kuura somistaa
puu-istutuksia; minä ylistin Jumalaa kaikkien hänen tekojensa tähden
ajaessani kirkolle.

Hän näytti niin onnelliselta ja kun virsi alkoi, helkkyi hänen kaunis
alttoäänensä niin kirkkaana, että se selvästi ilmaisi tulevansa
riemuitsevasta sydämmestä. Anna tuli aivan liikutetuksi, jos jo yksin
neuvoksettaren näkeminen oli hänestä kyllin voimakas herättämään
hartautta, niin oli jumalanpalvelus ja tuo kaunis virrenveisuu hänen
sorretulle sielulleen todelliseksi virkistykseksi.

Kun kirkonmeno oli loppunut, antausi neuvoksetar nuoren ystävänsä kera
pitemmälle kävelylle maalle päin. Raikas talvi-ilma nostatti Annan
nykyjään niin vaaleille poskille väriä ja äidin kanssa puhellessa
syntyneen epäsoinnun jäännökset haihtuivat, niin että hänen kirkkaissa
silmissään nyt kajasti hiljainen tyytyväisyys.

-- Eikö se ole pastori Törne, joka tulee tuolla meitä vastaan? kysyi
neuvoksetar heidän palattuaan jälleen kaupungin kadulle.

-- Näyttää olevan, hän menee varmaankin rouva Blomgrénin luo
päivällisille, muistan äidin jotain siitä maininneen.

-- Hyvää päivää, pastori Törne -- neuvoksetar vihjasi innokkaasti
hansikkaallaan ja kumartaen läheni pastori heitä.

-- Suokaa anteeksi, herra pastori, jotta pakotin teidät pysähtymään,
mutta minä haluaisin kernaasti puhella hiukan teidän kanssanne.

-- Minä olen mielelläni teille palvelukseksi.

-- Kiitoksia siitä -- hän hymyili sydämmellisesti -- asia on nimittäin
niin, että täällä kaupungissa on muuan minun entinen palvelijattareni,
joka meni meillä ollessaan naimisiin, vaan joutui sitte mitä
surullisimman kohtalon alaiseksi. Hän makaa nyt viimmeisillään ja minä
luulen, että hän kaipaa suuresti henkistä lohtua. Hän on kauvan elänyt
synnin palveluksessa, mutta nyt on synti näyttäynyt hänelle koko
viheliäisyydessään ja minä luulen hänen sydämmessään löytyvän kappaleen
valmista maata jumalan sanan kylvölle.

-- Mikä on naisen nimi? kysyi pastori ystävällisesti.

Neuvoksetar vaikeni hetkiseksi, sitte sanoi hän: -- Snygg'in leski,
Liisa Snygg, hän asuu punaisessa huoneessa aina Rantakadulla.

-- Vai niin, vai hän -- pastori venytti näitä sanoja.

-- Minä huomaan, että pastori on kuullut hänestä jotain vähemmin
suosiollista, sanoi neuvoksetar. Liisa raukka, hän kyllä ansaitsee
moitettakin, minä tiedän hyvin sen, mutta -- -- --

-- Hän kuuluu olevan juomari ja jumalanpilkkaaja -- rouva Blomgrén
puhui hänestä joku päivä takaperin.

-- Mutta kaikissa tapauksissa tahtonee pastori kuitenkin mennä hänen
luokseen?

-- Minun pyhä velvollisuuteni on etsiä niitä, jotka kadonneet ovat,
vastasi pastori.

-- Kiitoksia -- neuvoksetar nyökäytti päätään herttaisesti
jäähyväisiksi, pudistaen hänen kättään, Anna ainoastaan kumarsi päätään
mitään sanomatta. Pastorista tuntui, kuin Annan katseessa olisi
kajastunut salatuita moitteita, minkä vuoksi hän muuten olisi katsellut
niin paheksuvasti häntä. Oliko se hänen syynsä, että kaikki paha, mitä
hän oli kuullut tuosta vanhasta ryypiskelevästä naisesta, muistui niin
elävästi hänen mieleensä, kuullessaan neuvoksettaren mainitsevan hänen
huononkuulua nimeään. Hän oli vielä outo paikkakunnalle ja sen vuoksi
täytyikin hänen olettaa todeksi, mitä hänen kaitsentaansa uskottuun
laumaan kuuluvat kunnioitettavat, kristilliset henkilöt ilmoittivat.
Luonnollisesti kävi hän mieluummin uskollisten lammasten luona, mutta
halusta tahtoi hän kuitenkin mennä Snygg'in leskeäkin katsomaan. Ja hän
tekisi sen jo tänäiltana jos aika vain myöntäisi, mutta hän kun tuli
luvanneeksi rouva Blomgrénille pitää raamatunselityksen hänen luonaan
iltasaarnan jälkeen, niin vaikea oli hänen kieltäytyä, varsinkin kun
rouva Blomgrén oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan. Sitä paitsi
oli jumalan sanan selittäminen hänelle suureksi iloksi, niin että hän
harvoin tahtoi kieltäytyä siitä muiden kertyväin toimien vuoksi. Mutta
hän koetti heikkojen voimiensa mukaan täyttää myös muut
velvollisuutensa, mitä enempää voisi häneltä vaatia. Yhä uudelleen
ilmausi hänelle tuon nuoren tytön nuhteleva silmäys, mitä mahtoikaan
hän ajatella; hän vielä kerran kysyy häneltä, kunhan he vain
tulevat tutummiksi. Muuten olikin tuo neiti Montell hänestä hyvin
loitolla-pysyttelevä ja erillainen äitiinsä nähden, jonka kanssa hän
oli alun pitäin tuntenut itsensä uskotulta. Hän voi täydellä sydämmellä
yhtyä siihen ylistyspuheesen, joka omistettiin Liina rouvalle
Blomgrénin päivällisillä.

Kun hän iltapäivällä seisoi saarnatuolissa ja katseli seurakuntaa,
huomasi hän, kirkon himmeästä valaistuksesta huolimatta, molempain
Montellin naisien istuvan penkissään lähellä lehteriä. Hän oli iloinen
siitä, ett'ei hän voinut nähdä Annan kasvoja ja hänen kirkkaita sinisiä
silmiään, jotka olivat tutkivasti häneen suunnattuina, se nimittäin
olisi tehnyt häneen jonkunlaisen vaikutuksen, arveli hän. Mutta jo
seuraavana hetkenä tunsi hän sisimmässään soimauksia tämän tunteen
tähden. Tuleeko papin, Herran palvelijan, joka seisoo kaikkivoivan
Jumalan edessä, heittäytyä ihmisten vaikutusten, heidän kiitoksensa tai
moitteensa alaiseksi? Ei, ei millään muotoa! Hän taivutti nöyrästi
päänsä palavaan rukoukseen ja kun hän taasen antoi mustista silmistään
lähteväin haaveksivain silmäysten harhailla hämärässä kirkossa, oli
niissä rukousten alttarilla syttynyt tyyne kimallus.

Muutamia päiviä myöhemmin istui Anna Montell eräänä iltapäivänä vanhain
rakasten ystäväinsä luona. Hän oli ottanut käsityön mukaansa ja äsken
sytytetty lamppu loi ystävällistä valoaan kodikkaaseen arkihuoneesen.
Kummisedän rullatuoli oli työnnetty keskelle valovirtaa ja hän
puuhasi juuri parhaillaan kalanuotan kudonnassa, joka oli hänellä
ajankulukkeena talvisaikaan ja neuvoksetar istui sohvannurkassa,
uurastaen kauniin villaneyleensä pudonnutta silmää etsien. Samalla
soitettiin kelloa ja pastori Törne astui sisään ensi käynnilleen.

Talon ystävällinen isäntäväki otti hänet, samoinkuin kaikki muutkin
vieraansa, sydämmellisen tervetulleena vastaan ja mielihyvällä
tarkasteli pastori ympärilleen, kenties ajatteli hän, miten tuo niin
paljon moitittu Hellsbergien koti näyttäysi hänestä näin
miellyttävältä. Sitte kiintyi hänen katseensa Annaan ja sievonen
pimento hivahti hänen vaaleille kasvoilleen, muistaessaan heidän viimme
kohtaustaan. Mutta hän kääntyi reippaasti Annasta ja alkoi puhella
neuvoksettaren kanssa.

-- Minä olen täyttänyt teidän toivomuksenne ja käynyt useita kertoja
Snyggin lesken luona, aloitti hän. Ja minä toivon, enkä vain toivo,
vaan uskallan varmasti uskoakin, että hän on nyt valmis pitkälle
matkalleen, joka ei lienekään aivan kaukana.

-- Minä olen teille kiitollinen, herra pastori, vastasi neuvoksetar
liikutettuna. Tulvivien kyynelten kesken kertoi Liisa rukka minulle,
että teidän lämpimät sananne olivat sulattaneet jääkuoren hänen
kovettuneesta sydämmestään.

-- Minä pelkäsin, että hän olisi kokonaan paatunut, sillä sen mukaan,
mitä minä olen kuullut, näyttää hänellä aina olleen suuri ylenkatse
raamatunselityksiä kohtaan ja näyttää hän kaikin mokomin kaihdelleen
niitä -- sanoi pastori.

Neuvoksetar antoi neyleensä hivua syliinsä. -- Minä tahdon sanoa
teille, minkä luulen syyksi Liisan raamatunselityskammoon, sanoi hän
matalalla ja vakavalla äänellä. Hänen miehensä oli, tai tahtoi ainakin
näyttäytyä, hyvin jumalaapelkääväiseltä. Hän juoksi kaikissa
kokouksissa ja rukoushetkissä sekä sopivalla että sopimattomalla
ajalla, luki, saarnasi ja lauloi, sekä kulki aina jumalan sana
huulillaan, mutta kotonaan hän pieksi vaimoaan ja lapsiaan, ollen mitä
kelvottomin perheenisä. Pelkäänpä, että hänen suhteensa ovat käyneet
toteen sanat: "hän saa palkkansa pilkkaajain joukossa". Hänen onneton
vaimonsa ei voinut uskoa oppia, joka ei näyttänyt vaikutustaan
elämässä.

-- Kuitenkin oli evankeliumin voide nyt hänelle oikea lääke.

-- Sen käsitän hyvästi. Hän oli jo kauvan kärsinyt syntiensä tähden ja
tuntenut sen haavoittavia pistoksia omassatunnossaan, ja juuri siten
tuleekin laki -- kun otamme huomioon, miten paljon olemme rikkoneet sen
käskyjä vastaan -- meidän kurittajaksemme Kristuksen tykö.

-- Joll'ei se vain saa meitä epäilemään.

-- Laki on hyvä, jos me vain sitä oikein käytämme, sanoi neuvoksetar
lempeästi.

-- Se on totta, minäkin olen monta kertaa huomannut lain vasaran
tarpeellisuutta vanhan itsekkään sydämmeni pehmittämiseksi, virkkoi
kummiukko leikkisään tapaansa.

-- Laki ei voi koskaan luoda eloa.

-- Eipä kyllä, vaan kuten jo äsken sanoin, ajaa meidät elämän
lähteelle. Minä ajattelen, että kun Jumala pyhässä sanassaan on antanut
meille molemmat, lain ja evankeliumin, on hän tarkoittanut, että niiden
pitää myös yhdessä vaikuttaa ihmiselämään. Tässä asiassa on meillä
eroavat mielipiteet, minä tiedän sen.

-- Kirkon jäsenillä on monta erillaista ajatussuuntaa, tuumihe nuori
pappi varovaisesti.

-- Niinpä onkin, mutta mitä minuun tulee, niin minä en kuulu mihinkään
lahkoon tai erityiseen puolueesen, minun kunniani ja suurin onneni on
ainoastaan olla Jeesuksen Kristuksen vapaan yhteisen seurakunnan
jäsenenä. Nähkääpäs, rakas pastori, me tulemme aina suuremmassa tai
pienemmässä määrässä kiinnitetyiksi ihmisellisiin säännöksiin, jos me
liitymme johonkin erikoiseen heimouteen, eikä se asia voikaan olla
toisin; mutta minun käsitykseni mukaan pitää ihminen olla vapaa, vapaa
tämän kauniin sanan oikeassa, laajassa merkityksessä.

Pastori katsahti ylös, Annan silmät säteilivät henkevyyttä ja hän
katseli hellästi kummitätiään.

Pastorin täytyi myöntää, että hän ei suinkaan ollut osannut aavistaa
näin vakavasisältöistä keskustelua, kuin mille nyt oli jouduttu, eikä
neuvoksetarkaan näyttänyt hänestä ollenkaan maailmanlapselta, kenties
oli asia kuitenkin niin kuin rouva Blomgrén ja neiti Fager olivat
sanoneet, että neuvoksettarella nimittäin oli erikoinen kyky pukeutua
hurskaihin korulauseihin, joilla hän helposti petti vieraan todellisen
arvonsa suhteen. Pastori ei juuri halunnut olla toisten vaikutuksen
alaisena, siksi päättikin hän ruveta nerokkaammin puoltamaan
uskonnollisia mielipiteitään. Mutta hänellä ei ollut siihen enää
tilaisuutta, neuvoksetar oli jo vaihtanut puheenainetta, kosketellen
viimmeisiä uutisia lähetyskentältä, yliopiston jumaluusopillisia oloja
y.m., puhellen niin miellyttävästi ja tuorekkaasti, että pastorin piti
ottaa osaa keskusteluun eloisalla kiintymyksellä.

-- Etkö sinä tahtoisi hiukan soitella meille, kiltti Annani? kysyi
emäntä lopuksi, kääntyen tuon nuoren tytön puoleen, joka enimmäkseen
oli istunut vaiteliaana ja ainoastaan ilmeikkäällä kasvoneleillään
näyttänyt, että hän kiintymyksellä oli seurannut keskustelua.

-- Halusta, kummitäti, vastasi tämä ja meni suuren pianinon luo, alkaen
ulkomuistista hiljalleen soitella muuatta Beethovenin andantea.
Kummiukko oli työntänyt nuotankudonnan syrjään, neuvoksetar istui
niinikään taaksepäin kallistauneena sohvassa ja kuunteli ristityin
käsin soittoa.

Jos tätä sanotaan maailmalliseksi musiikiksi, ajatteli pastori, on se
kuitenkin erinomaisen kiinnittävää ja hartautta herättävää. Soiton
vaiettua, istuivat kaikki hetkisen äänettöminä, sitte sanoi
neuvoksetar: -- Laula meille myös, lapseni, joku minun rakkaita
virsiäni!

Anna soitteli hetkisen jotain etusäveltä, aivan kuin etsien oikeata
ääntä ja alkoi sitte täyteläisellä, nuorella äänellään Wennerbergin
majesteetillisen sävellyksen tuohon vanhaan, ihanaan psalmiin "Niinkuin
peura janoissansa lähtehelle halajaa, niin mun sielun tuskissansa
ikävöitsee Jumalaa".

Huoneessa vallitsi hiljaisuus, juhlallinen kuin kirkossa, tuumaili
pastori. Rukoilevina ja ikävöivinä kohosivat nuo liikuttavat sävelet ja
kerta toisen perästä kiinnittyivät hänen silmänsä nuoreen laulajaan,
jonka kainot katseet aivan kuin etsien suuntautuivat kohti korkeutta.
Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään laulavan niin täydestä
sydämmestään, hän tunsi mitä hän lauloi; oliko sitte hänen Jumalaa
ikävöimisensä vielä tyydyttämättä, harhailiko tämä nuori olento vielä
etsien kuivassa erämaassa, jossa "itku oli hänen juomansa"? Nämä
ajatukset liikkuivat pastorissa ja tämän lisäksi muisti hän
raamatunselitys-hetkinä usein nähneensä hänen kasvojensa synkistyvän,
aivan kuin jonkun sisäisen tuskan vaikutuksesta. Aivan arvoitukselta
tuntui hänestä, miten niin iloisella ja varmauskoisella äidillä voi
olla tuommoinen umpimielinen, mietiskelevä tyttö.

Lopetettuaan laulunsa, tuli Anna sohvan luo ja neuvoksetar veti hänet
hellästi lähemmä itseään. Pastori oli huomaavinaan kyyneleitä hänen
kauniissa silmissään.

Miten hiljaista ja kodikasta olikaan täällä lämpimän miellyttävässä
huoneessa, tuntui kuin olisi täällä kaikkialla leijaillut sopusoinnun
hengetär, joka syntyi näiden molempien puolisojen kesken vallitsevassa
yhteensulavuudessa; itse onni mahtoi täällä asustaa. Hänen täytyi
ehdottomasti verrata, miten jyrkän vastakkaista kaikki todellisuudessa
olikaan siihen verraten, mitä hän oli kuullut heistä. Kenties oli hän
liian herkkä ihastumaan, mutta kaikissa tapauksissa oli hän viettänyt
harvinaisen hupaisen illan.

Teenjuonnin jälkeen heitti Anna hyvästinsä ja pastorikin nousi
lähteäkseen, hän akkiloi sitä, josko hänen velvollisuutensa olisi
saattaa häntä kotiin. Mutta tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta,
hän ei yleensäkään ollut seurustellut naisten kanssa juuri sanottavasti
ja nyt tunsi hän aivan häpeevänsä olla kahden Anna Montellin kanssa.

Hän ei tarvinnut kauvan empiä, sillä samalla tuli neuvoksetar ja
ilmoitti, että kuski odotti Annaa ulkona. He menivätkin sen vuoksi
yhdessä ainoastaan porrasten eteen, siinä nousi Anna ketterästi rekeen,
joka alkoi kiidättää häntä pois.

Pastori käveli hitaasti tietään ja pilkisti useita kertoja ylös tuon
äsken jättämänsä vierasvaraisen huoneen kirkkaihin, valastuihin
ikkunoihin: kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, laski hän, ihmetellen miten
kauniina nuo etelämaiset kasvit kuvautuivat pitsiverhojen takana lampun
valossa. Rikkautta, upeutta, ajatteli hän, -- joutavaa, turhamielistä,
sanoivat toiset.

Mikä sitte oli totuus? Pitäisikö hänen luottaa muiden tuomioon? Tuikan
selvästi tunsi hän äkkiä, että hänestä joko tulee tämän kodin ystävä
tai on hänen mahdollisuuden mukaan välttäminen sitä. Kahden herran
palvelijan tavoin horjui hän epävarmana, mutta hän ei ollenkaan ottanut
selvää siitä, että kaiken tämän pohjana oli vain kaksi eroavaa
puoluetta ja että hän, joskin aivan tietämättään, ei tahtonut pahoittaa
hengenheimolaistensa mieltä. Oli tosiaankin jonkunlaiset puolittain
näkymättömät kahleet, joista neuvoksetar oli puhunut: hänen tahtonsa,
hänen työnsä eivät olleet enää vapaita.

Hän pysyi kuitenkin poissa Hellsbergistä, ja kummiukolla olikin tapana
toisinaan lausua ihmettelynsä tämän tähden, mutta neuvoksetar vaikeni,
hän tunsi liian hyvin vastapuolueen vaikutusvoiman. Kenties olivat
hänen avomielisesti lausutut mielipiteensä nuoren papin omastakin
mielestä vastenmielisiä, arveli hän. Mutta hän oli tehnyt sen
tarkoituksella, sillä meidän pitää olla selvillä asemastamme toisiin
ihmisiin. Kuitenkin huolestutti pastorin laitolla-pysytteleväisyys
häntä suuressa määrässä, sillä hänessä oli herännyt melkoinen
myötätuntoisuus tätä nuorta miestä kohtaan; yksikään X:ssä olleista
nuorista pappismiehistä ei ollut miellyttänyt häntä niin paljon kuin
pastori Törne. Hänen vakavuudessaan oli jotain rehtiä, eikä hänen
yksipuolisuutensakaan tuntuneet niin vastenmieliseltä tästä
terävähenkisestä naisesta.

Joulu oli ollut ja mennyt. Rouva Montell oli tähän aikaan toiminut
erittäin reimakasti, hänen tuli varustaa joulujuhlia varten, järjestää
ja pitää kokouksia, tuntui milt'ei käsittämättömältä, miten hän kerkesi
kaikkiin ja aivanpa Annan piti toisinaan ihmetellä äitinsä tavatonta
kerkeäväisyyttä. Hänen parhain puolensa tässä suhteessa oli, ett'ei hän
koskaan kadottanut miehuuttaan, kohtasipa sitte vaikeuksia miten paljon
tahansa, vaan tuli sen sijaan entistään uperammaksi jonkun esteen
kohdattua sekä säilytti aina tyynen, tasaisen luonteensa. Eipä siis
kummasteleminen, jos hän yksin sulassa ihmisystävällisessä
tarkoituksessa katseli hiukan halveksivalla sääliväisyydellä
Rosa Hellsbergin hänen mielestään kovin raukeita yrityksiä
hyväntekeväisyyden alalla. Hän unohti kokonaan, että täällä maailmassa
voi harjoittaa armeliaisuutta monella tavalla, ja neuvoksetar seurasi
tässä suhteessa useimmiten sitä lausetta, joka sanoo: "Älköön vasen
kätes' tietäkö, mitä oikea tekee!"

Liina rouvalla oli monasti sisäisiä syitä yhtyä heimolaistensa usein
sattuviin moitteisiin neuvoksettaren töistä ja toimista, niinkuin
esimerkiksi hänen puuhaamistaan kansankonserteista, joiden
tarkoituksena oli hankkia työväen luokkaan kuuluvalle nuorisolle
huotavaa ja jalostavaa nautintoa sunnuntai-iltoina, samalla kun se oli
hänen oman yhteiskuntaluokkansa nuorisolle suotuisana tilaisuutena
käyttää aikaansa ja lahjojaan lähimmäistensä hyväksi.

Neiti Fager nimitti sitä "kansan houkuttelemiseksi ainoalta oikealta
tieltä" ja rouva Blomgrénillä oli tapana korkea-äänisesti huomauttaa:
"karkoitu kauvas laulunmellakoinesi!" Mutta tuo paatunut Hellsbergin
rouva kulki yhtä rauhallisena omaa tietään; hän tunsi, että kaunis
laulu tai ihana sävelkappale oli myös Jumalan lahja sielun
ylentämiseksi, joskus kenties vaikuttavampi kuin köyhähenkinen selitys
suuresta, ihanasta jumalan sanasta, jota selittämään jok'ainoa
ihmiskieli on liian heikko.

Pastori Törne oli pyhäin aikana käynyt tavallista tiheämmin kutsuilla
Montelleissa ja Liina rouva otti hänet vastaan semmoisella äidillisellä
hyväntahtoisuudella, että se vaikutti hänen vähemmin käytölliseen
luonteesensa mitä tehokkaimmin.

Juholla oli tapana laskea leikkiä siitä, että hänen äitinsä tiesi
paremmin kuin pastori itse kuinka monta paria hänellä oli sukkia, joka
muuten olikin hyvin todenmukaista. Pastori tarvitsi hänen huolenpitoaan
ja luonnollisesti tahtoi hän puoleltaan ajatella hiukan pastorinkin
tarpeita.

Eipä aikaakaan oli hän jo talon jokapäiväinen vieras, mutta miten usein
hän tapasikaan Annan, näytti heidän keskinen tuttavuus hyvin vähän
edistyvän. Pastori tunsi itsensä ujoksi ja saamattomaksi Annan seurassa
ja hän taasen puoleltaan kohteli pastoria, äitinsä hienoista,
ystävällisistä viittauksista huolimatta, yhä edelleenkin jäykästi.
Rouva Montellin hyväntahtoisuudella sitä vastoin ei ollut ollenkaan
rajoja ja hän käytti kaikkia mahdollisia tilaisuuksia esitelläkseen
pastoria tytölleen mitä häikäisevimmässä valossa; pastori juuri oli
hänen ajatuksensa mukaan oikea mies, elävä kristitty sekä pappi
hengessä ja totuudessa. Anna katseli kuitenkin näitä kokeita jotenkin
kylmästi ja kuta enemmin äitinsä uurasti kehuakseen pastoria, sitä
useampia virheitä oli tytär, tuon ihmisluonteelle niin tavallisen
vastaansanomishalun vaikutuksesta, huomaavinaan hänessä.

Siispä näkyy niinkin viisas nainen kuin rouva Montell voivan joskus
tehdä erehdyksen, joka yhä kauvemmaksi loitontaa tavoittelemansa
päämaalin.

Puolueen kesken alettiin kuitenkin jotenkin äänekkäästi kuiskutella,
että Annan ja pastori Törnen yhteenmeno olisi mitä sopivin. Akat
nyökäyttivät toisilleen vakuuttavasti päitään ja tuumailivat, että
juuri semmoista vävyä Liina rouva halusi. Hän kyllä voisi olla apuna
nuorelle parille ja järjestää heidän taloutensa hyvään käyntiin. Neiti
Fager, joka huomasi, että nämä huhut miellyttivät hänen ystävätärtään,
ei suinkaan ollut haluton niitä julkaisemaan, siksipä supistiin ja
sipistiinkin asiasta jo aikoja ennemmin kuin asianomaisten päähän edes
sentapainen ajatuskaan juolahti. Niinhän se käy toisinaan maailmassa.

       *       *       *       *       *

-- Kuinka sinä näytät noin alakuloiselta, rakas kummityttöseni, sanoi
neuvoksetar Annalle erään kerran keväällä, tämän astuessa hänen
sänkykamariinsa, jonne neuvoksettaren oli pitänyt sulkeutua useiksi
viikoiksi itsepäisen katarrin vuoksi.

-- Onko sinulla joitakuita huolia, joita voit uskoa minulle, lapseni?

-- Monia, oikein monia, kummitätiseni, vastasi nuori tyttö huo'asten.
-- Siellä kotona on ollut tavattoman ikävää nykyjään, isä on ollut
hirveän tyytymätön Juhoon, se on ensi kerta kuin semmoista tapahtuu ja,
kuten luulen, ainakin osittain syystä. Juho on, sen pahempi, hyvin
tuhlaavainen, hän ei ajattele ollenkaan mitä hän menettää; ja se on
väärin, sillä rahat ovat isän eikä hänen. Katsokaahan, eräänä päivänä
konttoorissa ollessaan sai isä maksaa suuren joukon kaupungin
käsityöläisten antamia laskuja, näyttää kuin olisivat he aivan
keskenään sopineet hyökätäkseen kaikki yht'aikaa hänen kimppuunsa, ja
siitä kiehittyi sananvaihto hänen ja Juhon kesken.

-- Minä luulen Juhon toivoneen äidin käyvän häntä puoltamaan, mutta
äiti on liian kunnokas ryhtyäkseen semmoiseen, varsinkin kuin isällä on
alun pitäin oikein, vaikka -- -- -- --

-- Mitä "vaikka", tyttöseni?

-- Voi rakas kummitäti, meidän ei tulisi moittia vanhempiamme ja sitä
paitsi niin hyviä ja helliä vanhempia -- virkkoi Anna. -- mutta
kuitenkin ovat he minun mielestäni liian kovia Juholle. Kun hän on aina
lapsesta pitäin saanut olla vapain valloin, niin onko kumma, jos
erehtyy milloin mihinkin hullutukseen -- pohjasävyltään on hän
kuitenkin hyvä poika.

-- Minä olen aina ajatellut Juhon luonnepiirteen ilmautuvan parhaiten
seuraavassa kummiukon lausunnossa: "hänen on liian vaikea vastata
kieltävästi, sen vuoksi onkin hän ylen taipuisa vastaamaan
myöntävästi", sanoi neuvoksetar ajatellen. -- Juhon olisi pitänyt saada
aina horjumattoman isällisen tahdon suomaa tukea.

-- Samaa luulen minä, ja luulenpa vielä, että vaikka hänen käytöksensä
ansaitsisikin vakavia nuhteita, niin ei vanhempain tämänkertainen
hämmästyttävä ankaruus ollut paikallaan. Hänen sydämmensä koveni ja sen
sijaan, että hän varmasti olisi tuntenut sisäistä katumusta, puolusteli
hän nyt itseään varsin uhottelevalla tavalla. Voi rakas kummiäiti, tämä
asia on tuntunut minun sydämmelleni niin tavattoman raskaalta!

Neuvoksetar hyväili hellästi hänen vaaleahiuksista päätään, joka oli
painautunut alas häntä kohden.

-- Joskus haluaisin minä -- -- -- --

-- Mitä haluaisit, lemmikkini?

-- Minä haluaisin -- että meidän kotimme olisi hiukan toisenlainen kuin
se nyt on, vastasi tuo nuori tyttö vapisevin huulin. -- Älkää tuomitko
minua tämän toivoni tähden, kummitäti, minä en voi sille mitään, mutta
kun ajattelen Juhoa, tuntuu siltä, että jos koti olisi tarjonnut
enemmin hänelle, niin ei hän myös olisi etsinyt kaikkea hauskuuttaan
sen ulkopuolelta. Ja minä itse, olenko minä sitte onnellinen? Oi en,
en! Hän kätki päänsä käsiinsä: -- Aina lapsuudestani pitäin on aivan
kuin joku painajainen vaivannut minua; sinä kyllä arvaat sen,
kummitäti. Minä en ymmärtänyt silloin enkä vielä moniin aikoihin
myöhempäänkään mikä se oli, mutta nyt minä tiedän, että se oli tuo
alituinen ahkeroiminen muodostaa minun ajatuksiani ja katsantokantaani,
koko minun sielunelämääni määrättyyn henkiseen suuntaan. Ja minä olen
kyllä koettanut oppia ja uskoa samaa kuin vanhempani ja äitini
vanhemmat, Jumala tietää, että minä olen koettanut, minä en ole
tahtonut eritä omaisistani, mutta usko ei ole mikään läksy, jonka
voisimme oppia ulkoa. Minä en voi puhua edes silmänräpäyksen
herätyksestä; jos toisin sanoisin, olisin valehtelija.

-- Ah, lapseni, tuo muutos ei voi tapahtua vain ihan itsestään
ulkoisista vaikutuksista, se pitää tulla Jumalalta ja alkaa meidän
sisimmässä sydämmessämme -- neuvoksettaren lempeä ääni väreili syvää
vakavuutta. -- Ne nimittävät itseään "heränneiksi", mutta se on
ahdasmielisesti; jokainen, joka tuntee korkeamman tarvetta, henkisen
elämän tarvetta, herää sisimmässään ja on siis "herännyt", sitten tulee
vähitellen mielen valistus ja pyhittäminen. Mutta minä palaan äskeiseen
lausuntoosi kodistasi. Luulenpa tosiaankin sinun olevan täysin
oikeassa, minä en voi selittää asiaa niinkuin haluaisin, mutta moniaat
sanat arvokkaalta hengelliseltä kirjailijalta professori Vikneriltä
ilmaisevat täydellisesti minun ajatukseni.

Hän otti pieneltä sohvan vieressä olevalta pöydältä kirjan, selaili
hetkisen lehtiä ja luki sitte:

Totta on, että voi löytyä semmoisiakin koteja, joissa todellakin ollaan
jäykkiä ja yksipuolisia, ei sen vuoksi, että Herran Kristuksen
tunnustaminen toisi mukanaan semmoista, vaan sen vuoksi, että
kristillinen elämä on siellä vielä liian ahtaisiin muotoihin sidottua
eikä ole vielä ennättänyt kehittyä todelliseen vapauteensa. Ja
kieltämättä on yksipuolinenkin kristillinen elämä kaikissa tapauksissa
parempi kuin itsevaltainen synninelämä, sillä kodista, jonka ystäväksi
Herra Kristus tulee, ajaa hän ensin synnin pois ja sitte vasta
yksipuolisuuden. Mutta itse todellinen hengellinen elämä ei vaadi
jäykkyyttä eikä yksipuolisuutta eikä myöskään ehkäise luonnonlahjain
kehkiämistä.

-- Eikö tunnu sinustakin kuin nämä sanat olisivat kauttaaltaan lausutut
teidän kodistanne? kysyi hän. Se on useimmissa suhteissa hyvä koti,
mutta se tahtoo sitoa kristillisyyden liialliseen ahdashenkisyyteen,
sallien sen siten polkea luonnonlahjain kasvantaa, jotka kuitenkin ovat
nekin taivaallisen Isän armolahjoja.

Anna nyökäytti päätään myöntävästi.

-- Minä en ymmärrä kuitenkaan miten tämä kohta olisi voinut toisinkaan
kehittyä, mutta Jumalalla on useita keinoja ja äitisi luonteen
perinpohjaisesta kunnokkuudesta ja hyvästä tahdosta olen aivan
vakuutettu. Mutta sittekin käsitän minä asian niin, että se, joka teitä
juuri kotiin kiinnittäisi, puuttuu. Teidän luonteenne ei pääse sen
vuoksi kehittymään luonnollisella tavalla, sekä Juho että sinä,
tyttöseni, olette kumpainenkin saaneet rikkaat lahjat, mutta ne eivät
pääse kehkiämään täyteen parauteensa; teidän nuoruuden-hehkunne
tukehutetaan ahtaitten tekorajain sisällä. Mutta miehen seurauksista
välinpitämättömämpi luonne on uskaliaasti kahleensa murtanut. Liina
raukka, se päivä, jona hän huomaa kaiken tämän totuuden, tulee
varmaankin hänen elämänsä raskaimmaksi.

Annan silmistä herui hiljalleen kyyneleitä.

-- Onko Juho puhellut sinun kanssasi tuttavallisemmin? kysyi
neuvoksetar hetkisen äänettömyyden jälkeen.

-- Ei, me tapaamme toisemme ainoastaan ruoka-aikoina, ja silloin ei hän
puhu ainoatakaan sanaa ja lähtee heti syömästä päästyään tiehensä. Minä
en ymmärrä, mitä tästä lopulta sukeutuneekaan, parasta olisi jos Juho
saisi matkustaa ulkomaille, niinkuin hän jo kauvan on halunnut,
saamatta kuitenkaan isän suostumusta. Vanhempaini kanssa en myöskään
ole saanut puhua mitään asiasta, ja tänään, isän kadottua konttooriinsa
ja äidin lähdettyä isoäidin luo, pujahdin minä tänne, saadakseni
keventää ylen täyteistä sydäntäni.

Neuvoksetar muhoili: -- Se oli hyvin tehty, lapsueni, kun saamme purkaa
sydämmemme; tunnemme todellakin huojennusta. Mutta kerroppa minulle nyt
miten isoäitisi voi!

-- Äiti luulee hänen viimme aikoina tulleen huomattavasti heikommaksi.

-- Niin, minustakin hän näytti melkeän huonolta käydessäni viimmeksi
hänen luonaan, sanoi neuvoksetar. Ringvallin täti raukka, aina kun minä
tulen hänen luotaan, tunnen itseni niin ahdistetulta. Se on kummallista
miten ihmiset muuttavat uskonnon, joka pitäisi olla sulaa valoa ja
vapautta, synkäksi ja ahtaaksi vankilaksi. Kenties on aivan asiaan
kuuluvata, että eri luonteet käsittävät asian eri tavalla, mutta
nähdessäni täti Ringvallin synkkää, itseään kiduttavaa ankaruutta,
tulen ehdottomasti verranneeksi häntä omaan rakkaaseen äitiini. Ah,
sinun olisi pitänyt nähdä hänet, lapseni; hän oli parhain, jaloin
nainen, mitä konsaan olen nähnyt, koeteltu kuin valajan kulta, mutta
kuitenkin niin iloinen ja riemuitseva kauniissa, rikashenkisessä
uskossaan Jumalan rajattomaan armeliaisuuteen Kristuksessa. En ole
milloinkaan nähnyt elävämpää, elämässään rakkautta uhkuvampaa uskoa, en
koskaan ketään, joka olisi sydämmellisemmin kammonnut syntiä, mutta
kuitenkin ottanut syntisiä vastaan. Hän ei kuulunut koskaan mihinkään
puolueesen, hän oli aina ulkopuolella -- haluanpa mieluummin sanoa
korkeammalla heidän pikkumaisia rajoittelujaan ja ahdasmielisiä
tuomioitaan. Milloinkaan en kuullut hänen myöskään jyrkästi tuomitsevan
niitä, jotka eivät käsittäneet Vapahtajan armoa yhtä täydellisesti
kuin hän -- ollen iloinen, raitisuskoinen, elävä kristitty aina
kuolinpäiväänsä saakka, oli hänelle siinä kyllin, että Kristuksen armo
etsii ja saavuttaa jokaisen. Semmoisia vastakohtia voimme löytää
kristillismielisten ihmisten keskuudessa. Minusta näytti äitini syväkäs
hymyily saarnalta, sillä hänestä voin todellakin sanoa, että hän "eli
Jeesuksessa". Neuvoksetar vaikeni, pyyhkäisten muutamia kyyneleitä
kirkkaista, ruskeista silmistään.

-- Kiitoksia, kummitäti, sanoi Anna; sinä arimoit minulle kauniin
kuvan.

-- Me näemme aina silloin kauniin kuvan kun näemme kadotetun Jumalan
kuvan selvempänä kuvastuvan jonkun ihmisen olemuksessa maan päällä, ja
kerran tulemme me, lapseni, Kristuksen tähden ja Hänen kauttansa
näkemään sen täydellisenä hänen ihanuutensa kirkkaudessa.

-- Aamen -- kuiskasi Anna hiljaan.

-- Olenko minä väsyttänyt sinua, rakas kummitäti, minä olen levoton
sentähden?

-- Et vähintäkään, sitä vastoin tunnen itseni melkein virkeämmäksi, ja
minun iloni onkin juuri keventää toisten taakkoja, jos vain suinkin
voin.

-- Ah niin, armas kummitätini, toisinaan näyttääkin minusta kuin jos
muiden ihmisten murheet sinut aivan maahan painaisivat.

-- Erehdys, erehdys, mutta murheet sikseen, sinä mainitsit juuri
vanhasta Biinasta!

-- Niin, se raukka kun on taittanut jalkansa iljanteella.

-- Ja minä olen maannut täällä toimettomana ja aprikoinut mitä voisin
tehdä hänen hyväkseen.

-- Äiti kävi häntä tervehtämässä ja hankki erään välskärin jalkaa
hoitamaan.

-- Sitä voi Liinalta odottaakin!

-- Niin, ja äiti sanoi, että kummisetä on lähettänyt hänelle puita ja
muutakin.

-- Eipä juuri, vähän soppaa on Vappu keittänyt silloin tällöin, mutta
nyt johtui mieleeni vuokra. Kenties on se maksamatta ja nyt istuu tuo
ani rehellinen naikkonen ja harmittelee sitä, ett'ei hän voi kävellä
kuten ennen ja ansaita vuokramaksua. Näetsä, minä en ole tahtonut
tarjota hänelle rahoja Vapun tai Josefan kautta, tunnen siksi hyvin
vanhan Biinan hienotunteisuuden, aivan toista on jos sinä tahdot käydä
hänen luonaan minun puolestani. Katsohan, tässä on seteli, tyttöseni,
sano minulta sydämmellisimmät terveiset tuolle kiltille Biinalle.

-- Sen olen tekevä kummitäti, ja minä lähdenkin aivan paikalla, sillä
ulkona on vielä valoisa ja minä olen jo useita kertoja aikonut käydä
hänen luonaan.

-- Oivallisesti, sydänkäpyseni, hyvästi sitte ja Jumala olkoon
kanssasi!

Anna työnsi setelin pieneen sievään kukkaroonsa ja riensi sitä tietään
vanhan neidin asuntoa kohti, joka oli muutamassa kaupungin
ulkosyrjässä. Se oli pieni hökkeli, kuuluva erään kammantekijän
omistamaan taloon, jonka vaimo oli kaikkein ankarampia "heränneitä".

Matammi Kinnula pisti uteliaana huippuisen nenänsä ulos pimeähköstä
eteisestä ja kun hän huomasi Annan, ehätti hän kerskuilevilla lauseilla
kaikertelemaan sitä, ett'ei rappuset olleet kylliksi puhtaat niin
hienoille vieraalle. Anna vakuutti, että ne olivat kyllin hyvät hänelle
ja sanoi tulleensa neiti Rosqvistiä tapaamaan.

-- Vai niin, neiti onkin siinä tapauksessa aivan liian aulis; miten
ylpeäksi hän tuleekaan kun koko kaupungin hienoin herrasseurue käy
häntä katsomassa -- sanoi matammi Kinnula makosasti. -- Niin, kukaan ei
tiedä minkä tien kautta saatana, meidän päävihollisemme, koettaa väliin
tunkeutua, emme voi koskaan olla varmoja hänen viekkailta
hyökkäyksiltään ja pastori sanoo -- --

Anna keskeytti kerrassaan tuon vuolaan sanatulvan avaten lähimmän oven,
jonka hän tiesi vievän vanhan neidin kamariin. Huone oli pieni, matala
ja rappeoitunut, tiilikakluuni oli savuttunut ja ikkunat vetoisat,
ominaisuuksia, jotka matammi Kinnula kuitenkin osasi sotkea
huomaamattomiin joka kerta, kuin hänen pieni, kelpo ukkonsa mainitsi,
että "vanhan Biinankin huonetta olisi korjailtava."

Kaikki oli kuitenkin erittäin siistiä ja puhdasta tässä varattomassa
huoneessa ja Biina neiti istui itse vanhassa narisevassa keinutuolissa,
jalat eräälle jakkaralle asetettuna.

-- Hyvää iltaa, tervehti Anna.

-- Iltaa, iltaa, ai, se onkin minun oma, pikkuinen, rakas Anna
neitiseni, huusi vanhus lyöden kätensä yhteen; se on todellakin
iloista! Hänen pienet silmänsä loistivat ystävällisesti ja hän koetti
nousta, mutta Anna pidätti hänet hymyillen.

-- Ei millään muotoa, Biina neiti, istukaa hiljaan, minä noudan tähän
tuolin ja istahdan hetkiseksi, niin saamme puhella.

Riemun säde välkähti eukon silmissä: -- Niin, sanoi hän, kukaan ei
tiedä miten suurella kaipuulla me odotamme saadaksemme puhua muutamia
sanoja, ollessamme näin sisäänsuljettuna yhdessä kohti kuin vangit. En
puhu tätä valittaakseni neitille, en ainakaan. Herra on ollut niin hyvä
ja lähettänyt minulle niin paljon apua tänä koetuksen aikana. Ensin
toimitti neidin äiti, Jumala häntä siunatkoon -- välskärin jalkaani
hoitamaan, sitte tuli neuvosmies Hellsbergiltä puita, ne tuli juuri
parhaasen aikaan, silloin kun enää vain muutamia sälöjä oli jälellä ja
minä olen voinut pitää kamarini lämpöisenä. Ja tuo hyvä ruoka sitten,
minä olen elänyt melkein koko ajan yksinomaan neuvoksettaren ja rouva
Montellin voimakkailla sopilla. Rouva Blomgrén kävi niinikään eräänä
päivänä täällä, tuoden pienen kirjasen "terveellisestä armosta", ja se
on hyvä kirja lukea, vaikka olen sen jo ennenkin lukenut moneen
kertaan. Neiti Fager tuli myös eilen tänne, mukanaan ryytipussi, jonka
neuvoi minun asettamaan jalkani päälle, minä en uskaltanut kuitenkaan
sitä tehdä välskärin tähden; älkää hyvä neiti toki puhuko siitä mitään
neiti Fagerille: hän tarkoittaa parhainta, mutta loukkaantuu, joll'ei
aivan pisteelleen tehdä mitä hän tahtoo. Niin, niin, kaikki ovat olleet
niin hyviä minua kohtaan ja pastori on käynyt kolme kertaa minua
tervehtämässä; minä en voi ollenkaan sanoa, miten paljon tämä Herran
palvelija on minun sieluani vahvistanut. -- Vanhuksen ääni vapisi
liikutuksesta.

Anna taputti ystävällisesti hänen työteliästä kättään: -- Onko jalka
hyvin kipeä?

-- Ei nykyjään enää, neiti; ensin se oli aika vaikea, mutta nyt saatan
minä jo istuskella näin ylhäällä, sanoi välskäri.

-- Se vaatii hyvin paljon kärsivällisyyttä, rakas Biina!

-- Oh, siitä pitää rakas Herra Jeesus kyllä huolta, mutta minua painaa
hiukan se, että matammi Kinnula tulee joka päivä tänne ja aihkailee
sitä, koska minä tulen jälleen niin kykeneväksi, että jaksan maksaa
huoneen vuokran. -- Vanhuksen ääni oli painuksissa ja hän katseli
levottomasti ovea kohden.

Anna tunsi itsensä niin iloiseksi, miten onnellisesti sattuikaan kun
hänen rakas kummitätinsä juuri huomasi poistaa tämän murheen tuon
vanhan yksinäisen harteilta. Hän otti setelin esiin ja pisti sen hänen
käteensä: -- Se on rouva Hellsbergiltä, Biina neiti!

-- "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän sinulle tehnyt
on", kuiskasi vanha värisevin huulin. -- Voi rakas neiti, kun me kerran
oikein perinpohjin käsitämme Jeesuksen armon, niin ei meidän tarvitse
huolehtia. Hän on lahjoittanut elämänsä meidän syntisten tähden, kuinka
hän voisi unohtaa sen vähän, mitä tarvitsemme maallisen elämämme
ylläpitämiseksi.

Ottaessaan jäähyväisiä, tunsi Anna, että tästä lyhyestä käynnistä oli
ollut hänelle enemmin hyötyä kuin monista pitkistä hartaushetkistä. Hän
avasi äkkiä oven, mutta oli saman tien suistua suin päin talon emännän
silmille.

-- Herttainen pikku neiti, minä olin juuri tulossa sisään, kysyäkseni
miten rouva Montell ja herran valittu rouva Ringvall voivat? alkoi hän.

Anna vastasi kylmästi ja sanoi pitemmittä mutkitta hyvästi. Matammi
Kinnula ei ollut koskaan ollut hänen suosikkinsa ja tällä kertaa oli
hänellä jotenkin vahva epäilys siitä, että hänellä juuri oli ollut
korva avaimenreijällä ja että juuri tuon saman pelvon tähden Biina
neitikin puhui niin matalalla äänellä ja pälysi levottomasti harvaa
ovea kohden.

-- Tekopyhyys, sinä viheliäisistä viheliäisin! mutisi Anna itsekseen,
rientäen reippaasti pimeän pihan poikki kehnolle kivitetylle kadulle.
Hän ei ollut vielä pitkälle kerjennyt, ennenkun huomasi pastori Törnen
solevan varren vastaisella puolella.

-- Onko se, voiko se olla neiti Montell? kysyi hän, tullen äkkiä ylitse
hänen luokseen.

Hän vastasi ainoastaan hyvää iltaa sanomalla.

-- Nyt on jo melko pimeä ja tämä on syrjäinen kuja, sanoi hän alkaen
käydä Annan sivulla.

-- Oo, minä en pelkää koskaan, vakuutti Anna. -- Muuten en ole vielä
tullut ajatelleeksikaan, että illat olisivat mitään pimeitä; minä tulen
juuri neiti Rosqvistin luota.

-- Vai niin, minä ajattelin myös käydä tänä iltana siellä, vaan
käveltyäni siitä ohitse, huomasin jo liian myöhäiseksi. Neiti
varmaankin on käynyt kelpo äitinsä asialla?

-- Eipä niin, äiti ei edes tiedä koko käynnistä, minä vein vaan pienen
rahalahjan kummitädiltäni neuvoksetar Hellsbergiltä.

-- Todellakin!

-- Se näyttää ihmetyttävän teitä, sanoi nuori tyttö hiukan kiihkeästi.
Hän tunsi usein tämmöistä mielentilaa pastori Törneä kohtaan, vaikka se
hyvin harvoin puhkesi sanoiksi.

-- Eipä ensinkään, minä olen kyllä kuullut kerrottavan, että hän on
hyvä köyhiä kohtaan, vaikk'en minä koskaan ole nähnyt häntä heidän
luonaan.

-- Niin, kummitätin on toisinaan hyvin vaikea liikkua hengen
ahdistuksensa vuoksi, ja nykyjään on hänen täytynyt sulkeutua useiksi
viikoiksi sisään hellittämättömän katarrin vuoksi.

-- Sitä en minä ole ollenkaan tietänyt, vastasi hän kokonaan
katuvaisena.

-- Minun kummitätini tapana on koettaa anneissaan suoriutua niin
vähällä melulla kuin mahdollista, jatkoi Anna edelleen jotenkin
kiihtyneenä, vaan luulenpa, ett'ette te, herra pastori, ole vielä
oppinut antamaan oikeata arvoa hänen jalolle ja suuremmoiselle
luonteelleen.

-- Sen myönnän kernaasti, vastasi hän melkein nöyrästi. -- Hän on
erittäin ystävällinen ja luulenpa hänen olevan toisena äitinä teille,
neiti Anna?

-- Se on totta ja hänestä onkin paljon oppimista.

Pastori kumarsi, sitte alkoi hän puhua kaupungissa ilmautuvista
erillaisista kristillisen armeliaisuuden lajeista, johtuen vähitellen
puhumaan omasta itsestään, vaikutuksestaan ja miten hyvin hän viihtyi
täällä.

Hän ei ollut koskaan puhunut Annan kanssa niin paljon, ja tämä olikin
varsin ihmeissään, itse arveli hän, että kenties iltahämy oli tehnyt
hänen niin rohkeaksi. Kun Anna astui etehiseen, tuli äiti heti vastaan,
katsellen häntä jonkunlaisella kysyvällä odotuksella.

-- Sehän oli pastori, joka saattoi sinua kotiin, minä näin teidät isän
ikkunasta, sinä luonnollisestikin pyysit häntä meille iltaselle?

-- Sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi, äiti.

-- Rakas Anna, sinä olet liian hajamielinen, nuori tyttö ei saa
milloinkaan olla hajamielinen, minua ei ole se vika koskaan vaivannut.

-- Se oli ikävästi, ett'en minä voinut aavistaa sinun toivettasi.

-- Niin on, älkäämme puhuko siitä asiasta pitemmälti, asia on
autettavissa ensi kerralla.

       *       *       *       *       *

Se raskas mieliala, joka oli Montellien kodissa vallinnut, oli
haihtunut äkkiä. Juhon iloinen katse sädehti Annalle pöydän toiselta
puolelta ja aterian loputtua otti hän leikillään Annaa uumien ympäriltä
ja kuiskasi: -- Sinun kummitätisi on oikea hyvä haltijatar, minä saan
matkustaa ulkomaille!

Anna aprikoi näitä arvoituksentapaisia sanoja kunnes äiti seuraavana
päivänä puhui, että isä vihdoinkin oli suostunut Juhon kauvan
rukoustamaan toiveesen päästä maailmaa näkemään. Hän matkustaa vasta
ensi viikolla, sanoi äiti, ja luultavasti vaikuttaa häneen tehoovasti
jonkunaikainen oleskelu poissa kotoa, kenties hän oppii antamaan sille
enemmin arvoa.

Anna ihmetteli yhäkin miksi Juho mainitsi kummitätin nimeä matkansa
yhteydessä ja päätti kysyä asiasta häneltä. Neuvoksetar oli jälleen
tervehtynyt ennalleen ja oli eräänä puolipäivänä käynyt Montelleja
tervehtämässä, vaikka Anna mieliapeoikseen sattui silloin olemaan
poikessa.

Kun hän tuli vanhain ystäväinsä luo, katseli kummitäti häntä odottavan
kysyvästi.

-- Mitä on minun pienellä kummitytölläni kertomista, kenties joku suuri
uutinen?

-- Uutinen tosiaankin Juhon matkasta, mutta te tiedätte sen jo, ja
minulla pikemminkin on jotain kysyttävää teiltä.

-- Kysy niin paljon kun haluat, lapseni -- neuvoksetar veti hänet
hellästi viereensä istumaan ja katsoi tutkivasti noihin vehmaisiin,
nuoriin kasvoihin -- mitä se sitte olisi?

-- Niin, minä haluaisin mielelläni tietää, minkä vuoksi Juho pitää
ulkomaanmatkansa riippuvana jostain hyvän haltijattaren ominaisuudesta
sinun puoleltasi, rakas kummitäti?

Neuvoksetar ei näyttänyt juuri odottavan tätä kysymystä, mutta
tavalliseen sydämmelliseen tapaansa vastasi hän. -- Minä luulen, että
Juho uskoo, eikä kenties aivan syyttä, minun rukousteni vaikuttaneen
isääsi tässä asiassa. Minä kuulin juuri sinulta miten halusta hän
tahtoisi matkustaa, ja kun ei käy kieltäminen, että minä voin jonkun
verran vaikuttaa Montell-serkkuun, niin puhuin minä Juhon puolesta.

-- Voi miten kelpo kummitäti sinä kuitenkin olet, sanoi Anna, suudellen
hänen kättään.

-- Mutta mihin minun kummityttöni sitte aikoo matkustaa huvitteleimaan?
kysyi neuvoksetar leikkisästi.

-- Minäkö -- ooh, matkustaisinko minäkin -- sitä en ole tullut koskaan
ajatelleeksi!

Hänen vanha, hyvä ystävänsä katseli häntä kauvan ja vakavasti, hän
ajatteli niitä viittauksia, jotka Liina rouva oli antanut huuliltaan
luiskahtaa hänen viimme käynnillään, jotain semmoista toivetta, että
Anna kenties pian kääntyy saman hengen lapseksi -- vieläpä joksikin
muuksikin, niinkuin hänelle oli selvinnyt pastori Törnen edellisenä
päivänä tekemän vierailun johdosta. Nyt hän vielä näki tuon säteilyn
Annan silmissä ja melkein tyttömäisen punan nousevan hänen vaaleille
poskilleen, milloin kuuli nimeään mainittavan. Sanomattakin selvää oli,
että hän rakasti tuota nuorta tyttöä, tietäen myöskin hyvin vanhempain
toiveet hänen suhteensa.

Mutta mitä arveli Anna itse asiasta? Hänen katseensa ilme ei muuttunut
vähintäkään puhuessaan pastori Törnestä, ei myös voinut huomata
pienintäkään punastumisen merkkiä.

Hetkisen perusteellisesti mietittyään tuli neuvoksetar siihen
päätökseen, että Anna oli aivan tietämätön mistään lämpimämmistä
tunteista, ja hän ihmetteli suuresti, miten tuo nuori pastori ei ollut
voinut saada niitä hereille.

Seuraava viikko meni Juhoa matkalle varustaissa. Rouva Montell puuhasi
virkeästi, siksi olikin kaikki tuon nuoren miehen äidin-huoliteltaviin
kuuluvat matkatarpeet mitä hienoimmassa ja upeimmassa kunnossa, hyvin
täytetystä rahapussista sai taasen isä pitää huolen. Se tuntui ukosta
raskaalta, sillä hän tiesi, mikä arvo oli noilla kauniilla seteleillä,
jotka siirtyivät kassasta pojan pussiin, pojan, joka hyvin vähän tiesi
näistä asioista, ja joka tähän asti oli ansainnut niistä tuskin yhtään
ainoata omalla työllään. Toisinaan taasen vipuehti hänen mielessään se,
että hän oli ollut liian myöntyväinen kun oli kysymys matkasta, mutta
mikä oli kerran tehty, se pysyi tehtynä ja kenties olisi Juho
palattuaan tyytyväisempi omaan maailmaansa, ja sekin jo korvaisi hyvin
matkakustannukset.

Eräänä kauniina, keväisenä sunnuntai-ehtoopäivänä piti pastori Törne
raamatunselityksen rouva Ringvallin luona. Tuo vanha rouva oli nyt niin
heikko, että hän vietti suurimman osan päivästäkin sinisillä ja
valkoisilla verhoilla varustetussa sängyssään, harmaja pää
päänalaisella leväten. Hän oli säilyttänyt henkiset voimansa
heikkenemättöminä, mutta iho oli käynyt pergamentin kellerväksi ja nuo
sammuvat silmät näyttivät Annasta entistä elottomammilta ja
ilmeettömämmiltä.

Kuinka mielellään olisikaan Anna tämmöisenä valoisana päivänä lähtenyt
metsään kävelemään, etsiäkseen sinivuokkoja päivänpaisteisilta
mäenrinteiltä. Mutta se ei voinut tulla kysymykseenkään, vaan hänen
piti istua isoäidin kamarissa kahdenkertaisten ikkunain ja
alaslaskettujen verhojen takana, missä painustava ilma ja menehdyttävä
vari teki olon aivan sietämättömäksi. Kansaakin oli kokoontunut
melkoisesti, sillä kaikki halusivat nähdä vanhaa Ringvallin rouvaa ja
rouva Montellille oli kerrassaan vaikeus saada heille kaikille tiloja.
Annasta tuntui tämä kerrassaan suvaitsemattomalta pyhäinpalvelukselta
ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Kokouneet lauloivat veisun
toisensa jälkeen, odotellen pastoria, mutta laulu kuului aivan
häkäytetyltä tämmöisessä kuumuudessa.

Vihdoinkin tuli pastori, hän oli käynyt muutaman sairaan luona tämän
viimme hetkenä. Hän näyttikin sen vuoksi väsyneeltä ja puhekin oli,
kuten luonnollista, tavallista raukeampaa. Ruumiillinen täytyy
toisinaan vaikuttaa henkiseen, olkoonpa tuo henkilö sitten vaikka kohta
mitä ihastuttavin puhuja, tuumaili Anna. Mutta itse asiassa se oli
yhden tekevä: kaikki, mitä hän sanoi, löysi vastakaikunsa kuulijoissa,
kunhan he vain olivat vakuutettuja siitä, että papilla oli oikea usko,
sai hän puhua miten halusi. He eivät vaivanneet itseään ajattelemalla,
pappi teki sen heidän puolestaan, he ottivat aivan yksinkertaisesti
vastaan, mitä hän heille antoi, kuin laiskat kuokkavieraat ainakin.

Hänen tämänpäiväinen puheensa oli alituista ennen kuullun märehtimistä,
höystettynä uudistetuilla raamatunlauseilla, jotka olivat jokaiselle
niin tuttuja, että ne aivan sulasta tottumuksesta sujahtivat ohi
korvien.

Anna katseli ympärilleen kokoutuneiden erillaisia kasvojenluomuksia,
useat näyttivät niin henkevän hartailta, toiset taasen aivan tylsiltä.
Hänen huomionsa kiintyi väkisin tuohon paksuun, rasvaiseen
teurastajaan, joka kissansilmineen tirroitti eteensä ja jonka
uskottomuudesta pientä kaiskeravartista, etäisessä nurkassa
istuvaa vaimoaan kohtaan hän oli kuullut kerrottavan, hän huomasi
Pitkän-Kaisan, jonka sanottiin pitävän salakapakkaa ja köyhäin
vuokralaistansa ovienreijissä kuuntelevan matamini Kinnulan. Kaikkia
näitä kehoitettiin aina vaan uskomaan, vaan ei koskaan panemaan arvoa
töitten ansiolle. Ja se oli kyllä oikein, mutta miksi ei hän samalla
myös toistellut että "usko ilman töitä on kuollut", usko, joka ei
ilmene rakkauden elähyttämässä vaikutuksessa, on sulaa pilkantekoa.
Nämä ihmiset voivat mennä täältä jokapäiväisiin toimiinsa samassa
mielentilassa ja samoilla taipumuksilla, vakuutettuina siitä, että kun
he vain uskovat, niin saavat he elää miten tahtovat.

Uh, miten hänessä liikkui katkeria ajatuksia, miksi hän ei voinut
seurata pastorin puhetta: hän koetti korjata tätä kohtaa, mutta
ennenkuin hän huomasikaan, oli hän taasen vaipunut äskeisiin
ajatuksiinsa. Hänen katseensa pysähtyi hetkiseksi isoäidin
kivettyneennäköiselle haamulle, tarkasteli noita risteyneitä käsiä,
jotka olivat niin luiset ja vahamaiset, että hän näytti ihka
tunnottomalta ruumiilta. Ja tämä olento oli kuitenkin kerran sykkinyt
nuoruuden hehkua ja veri oli kohotellut tuoresta punaansa tuolle nyt
tuhkanharmaalle iholle.

Annan vieressä istui hänen äitinsä, leyhytellen lähelle tunkevia
kärpäsiä tiehensä. Mikä ääretön vastakohtaisuus olikaan olemassa heidän
välillään, ajatteli Anna. Äitiä ei näyttänyt vaivaavan enemmin vari
kuin tuo tukehuttava ilmakaan, hän näytti selvästi olevan oikeassa
olennossaan. Hänen viisaat silmänsä tähyilivät tarkkaavasti pappia, hän
näytti seuraavan puhetta ja käsittävän jok'ainoan sanan, täällä oli
siis yksi, joka ymmärsi hänen saarnansa koko tarkoituksen ja joka myös
sovitti sen hedelmää kantavaksi jokapäiväiseen elämäänsä. Hänen
mieleensä muistui nyt myös tuo köyhä Biina neiti, joka riemuitsi näistä
hartaushetkistä ja kertoi miten samanhenkisten sielujen yhtyminen
vahvistaa hänen uskoaan. Teurastajan vaimo, tuo pieni rouva Grönqvist,
oli myöskin kunniallinen ja nöyrä kristitty, samoin pastorin
emännöitsijä, yleisesti arvossa pidetty neiti Gustava Rask, ja hän
tunsi hyvin useita, jotka olivat onnellisia ja vapaita. Syvä huokaus
kohosi nuoren tytön rinnasta ja kun pastori lausui aamenen, taivutti
hän, kuten muutkin, päänsä siunaukseen, mutta mitään rukousta ei
noussut hänen ahdistetusta sielustaan, vaan pikemmin puoleksi
tiedottomasti huuto: -- "Ah, ah, sua Jumalan, isoan ja janoan!"

Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin levottomaksi ja epävarmaksi,
hänkö sitte oli väärässä, hänkö tuomitsi ankarasti? Ah, hän epäili niin
suuresti, mutta enimmän kuitenkin itseään. Jos hänen äitinsä ja
isoäitinsä sekä muut oikein ajattelevat ihmiset etsivät ja myös
löytävät tuon ainoan tarpeellisen juuri omassa suunnassaan, täytyy
heidän olla oikeassa ja hän yksin harhailee kuin eksynyt lammas
erämaassa, täynnä vavistusta että joku väkevä näkymätön vihollinen
hänet musertaa.

Kokous hajosi parhaillaan; hän nousi ylös hitaasti ja meni sitte
viereiseen huoneeseen, jonka ikkunan hän avasi. Aurinko oli juuri
laskemaisillaan ja heitti väikehtivät jäähyväisensä puutarhan pieneen
koivikkoon, täyteläisenä ja virkistävänä tunkeusi kevät-ilma sisään ja
hän hengitti sitä syvin vetein.

-- Minä pelkään, että neiti voi pahoin? kuului pastorin nuortea ääni
aivan hänen vieressään.

Anna loi häneen lähes tylsän katseen: -- Siellä sisällä oli niin kuuma!

-- Myös minua vaivasi se suuresti -- sanoi hän -- minä oli yhteen
aikaan jo aivan menehtyä sen tähden. Hän pyyhkäsi säipällä kädellään
otsaansa.

Hän voi tuntea aivan samaa kuin joku muukin heikko olentoraukka,
ajatteli Anna, havahtuen turruksistaan ja kysyen kokonaan
ystävällisesti, jos hänen päätään pakotti.

Pastorin mustat silmät loistivat entistään enemmin vastatessaan
osaaottavalla äänellä: -- Tuhansia kiitoksia, neiti; niin, minun pääni
on todellakin kipeä, se vaivaa minua joskus kun olen puhunut pitemmän
aikaa, varsinkin semmoisessa tukehuttavassa ilmassa, kuin tuollakin
sisässä. Minun pitää nyt joksikin aikaa kieltäytyä raamatunselityksistä
sunnuntai-iltapäivin!

-- Todellakin!

-- Niin, ainoastaan saadakseni käyntiin tuon aijotun pyhäkoulun.

-- Pyhäkoulu, miten se ilahuttaa minua! Kummitätini ja minä olemme
usein puhelleet semmoisen koulun tarpeellisuudesta.

Pastori näytti hyvin tyytyväiseltä, siinä oli vihdoinkin aine, joka
näytti miellyttävän tuota nuorta tyttöä, jotain, joka voi heitä
molempia innostaa.

-- Minä luulen, ett'ei oppilaista tule puutetta, sanoi hän säveään
tapaansa, mutta sangen vaikeaksi tulee saada opettajavoimia. Suutari
Sormunen on luvannut olla minulle apuna.

-- Vai niin, minä luulen, että hän on todellakin jumalaapelkääväinen
ihminen, sanoi Anna ajatellen. Hän asuu Hellsbergin kartanossa ja kun
minä toisinaan käyn siellä, näen hänen istuvan ikkunan vieressä ja
laulavan virsiä niin iloisena, kuin jos hänellä ei olisikaan
virheellistä ruumista ja kuutta lasta huollettavana.

-- Rikkaat eivät ole aina onnellisimpia, huomautti pastori. -- Jumala
antaa köyhille usein tyytyväisen sydämmen.

Anna nyökäytti päätään: -- Oletteko saanut useampia avuntarjouksia?

-- Kyllä, lastenopettaja Johansson on niinikään luvannut auttaa meitä
joskus.

-- Minä en tiedä, josko uskaltaisin -- alkoi Anna, minä pidän niin
paljon pienistä lapsista, kenties pastori tahtoisi uskoa minulle jotain
pienempiä tehtäviä? -- Hän katsoi pastoria kokonaan rukoilevasti
suurine sinisine silmineen.

-- Kuinka voisinkaan teitä oikein kiittää, neiti, vastasi hän hiukan
himmeä-ilmeisellä äänellä, -- te teette hyvin, omistaessanne itsenne jo
nuorena kristilliselle opetukselle ja Jumala on siunaava teidän
vaivanne.

-- Kiitoksia, se on siis päätetty, sanoi hän, ojentaen kätensä
pastorille. Tämä puristi sitä kovasti, niin että Anna katsoi häntä
hiukan ihmetellen; hän taasen näytti liikutetulta, mutta ei sanonut
mitään.

Kun äiti ja Anna illalla menivät kotiin, kysyi Liina rouva: -- Mistä
asiasta sinä ja pastori puhelitte niin innokkaasti?

-- Hän kertoi vastaisesta sunnuntaikoulustaan ja minä tarjouduin
opettajattareksi.

-- Siinäkö kaikki?

-- Niin äiti, ja minä toivon, ett'ei teille olisi mitään minun
lupaustani vastaan?

-- Ei, ei millään muotoa, lapseni, mutta -- hän keskeytti puheensa ja
peitetyn odotuksen ilme kuvautui hänen kasvoilleen, ilme, jota Anna ei
ollenkaan ymmärtänyt.

       *       *       *       *       *

Kesä oli jo kappaleen matkaa kulunut. Neuvoksetar Hellsberg asui
kauniissa Merenlahti nimisessä huvilassaan aivan meren rannalla.
Neuvoksetar askarteli toisinaan aamusta iltaan kukoistavassa
puutarhassaan ja kummiukko, joka lämpimänä vuodenaikana voi vankan
tammisauvan varassa liikkua jotenkin vapaasti, antautui kaiken
kaikkineen mieliurheiluunsa kalastukseen.

Montellit eivät muuttaneet koskaan kesäksi maalle, Liina rouvalla oli
kaupungissa huollettavana suuri taloutensa ja muut hänen kaikkialle
ulottuvaan toimeliaisuuteensa kuuluvat hommat; toimetonna maleksiminen
jossain huvilassa oli hänen irralliselle luonteelleen kerrassaan
mahdottomuus -- vakuutti hän itse. Hänen miehensä viihtyi taasen
erinomaisesti rakkaassa konttoorissaan, Anna oli ainoa, joka ikävöi
usein maa-ilmaa ja viheriöitä ruohomattoja ja riensi aina silloin
Merenlahteen, jossa hänen tuloaan tervehdittiin viikon iloisimpana
tapahtumana.

Hänestä oli niin mieluista maata nurmikolla riippukoivujen alla, kädet
pään alle työnnettynä, ja huojuilevain oksien lomitse tähytä siniselle
taivaalle, tai sitäkin mieluisempaa istua merenrannalla ja kuunnella
laineiden soinnukasta loisketta. Toisinaan hän taasen sousi kummiukkoa
ahvenmatalikolle tai auttoi kummitätiä tämän asetellessa tukia
rakkaille ruusuilleen ja neilikoilleen. Hänestä oli Merenlahti oikea
pieni onnela, hän tunsi itsensä niin onnelliseksi siellä.

Eikä Anna ollut ainoa vieras, talon laaja seurustelupiiri vietti
nimittäin myöskin täällä aikaansa, hengiten raikasta meri-ilmaa ja
nauttien päivänpaistetta, ympäristön vihannuutta sekä kohtelun
armautta. Nähtiinpä vielä lähes joka sunnuntai-iltapäivällä tuo pieni,
soreapiirteinen Biina neiti huvikävelyllä puutarhassa; -- hänkin
tarvitsee hiukan virkistystä aina viikon vaihteessa, sanoi neuvoksetar,
ja tuolla laiskalla rautikolla, joka aivan välkkyy hyvinvointia, on
kyllin aikaa kyyditä hänet takaisin kaupunkiin illalla. Suutari
Sormusen kalvakoita pikkuvunukoita tuotiin niinikään vuorotellen
tänne "viheriälle laitumelle", kuten kummiukolla oli tapana sanoa,
ja Merenlahden isäntäväen suurimpana riemuna oli osoittaa
hyväntahtoisuuttaan ja nähdä ympärillään iloisia kasvoja.

Annasta tuntui tämä kesä useasta syystä onnellisimmalta, mitä hänellä
oli ollut vuosikausiin. Hänestä tuntui niin hauskalta, tietäessään
ett'ei veljensä tarvinnut nyt, kuten ennen, istua nurpeilla nenin
pimeässä konttoorissa, vaan että hän oli kaukana poissa ja voi nauttia
kaikkea kaunista, mitä luonto ja taide yhdessä voivat tarjota. Ja
hänen kirjeensä sitte, ne olivat alinomaisen riemun lähteenä, eikä
Anna olisi voinut koskaan uskoa, että hän lähettäisi niin pitkiä
päiväkirja-muistiinpanoja tai että hän edes kirjoittaisi niin hyvin.
Kenties asustaakin hänessä taiteilijan sielu, joka ei voinut salpautua
konttoorin ahtaitten seinien sisälle ja joka sen vuoksi teki hänet
tyytymättömäksi ja rauhattomaksi, vietellen hänet heittäymään
halpamaisiin ajanviettoihin, jotka eivät koskaan voineet antaa sitä,
mitä hän vaistomaisesti kaipasi.

Kertomukset Dresdenin taulugallerioista, Kölnin tuomiokirkosta tai
Florentsin taide-aarteista ja vanhan Rooman kuulusta suuruudesta tuntui
ihanalta musiikilta, lempeältä, sydäntä soinnuttavalta; Juholla oli
sekä kieli että värit vallassaan. Usein kirjoitti hän myös vanhemmille,
mutta miten lyhyitä ja ytimettömiä ne olivatkaan Annan mielestä,
paljaita kuivia matkasuuntia, yhtä ja toista tehtaista, joita hän oli
nähnyt ja kauppahuoneista, joissa hän oli käynyt.

Mutta isän ja äidin mielestä olivat nämä kirjeet aivan semmoisia, kuin
niiden ollakin piti, he eivät koskaan halunneet tietää mitään enempää,
poikansa hyvinvointi ja matkan onnistuminen sai olla sinään. Kenties
nurkueli hra Montell kyllä hiljoilleen niiden summien tähden, joita
Juho tuhlasi, Liina rouva taasen vaikeni koko asiassa, sillä hänellä ei
ollut koskaan tapana sanoa miestänsä vastaan ja senpä vuoksi ei
tullutkaan heille koskaan sananvaihtoa eri mielipiteistä, mutta asiaan
kuuluvaa olikin, että kaikki meni rouvan mielen mukaan ja hänen
tahtonsa suhteen ei ollut juuri mitään tinkimistä. Hän oli tavaton,
kerrassaan erinomainen vaimo, vakuuttivat kaikki, neuvoksetar
Hellsbergillä oli tapana tähän vielä hymyillen lisätä: -- sekä erittäin
viisas ja terävä-älyinen nainen.

Anna oli toisinaan lukenut jonkun kirjeistään äidille, mutta sanoessaan
Juhon kerrontaa Rafaelin pyhästä-äidistä "jumalaiseksi puheeksi",
ihastellessaan Heidelbergin "pilajuttuja", huomasi hän voivansa enimmän
iloita veljensä kirjeistä pitäessään niiden sisällön vain
yksityisomaisuutenaan tai puhuessaan niistä Merenlahtelaisten
ystäväinsä kanssa.

Toisena ilonaiheena Annalle oli sunnuntaikoulu; joka
sunnuntai-iltapäivä riensi hän kevein askelin kouluhuoneelle pienen
rakkaan luokkansa luo, jota hän rakasti koko nuoren sydämmensä täydellä
kiintymyksellä.

Pastorilla oli tapana olla aina saapuvilla ja alkaa opetus
yksinkertaisella rukouksella, joka Annan mielestä oli varsin hyvä. Hän
puhui niin ystävällisesti noille pienokaisille ja ymmärsi heitä niin
hyvin ja kun hän seisoi siinä kuuntelevain, hienopiirteisten,
vaaleakasvoisten lasten keskellä, joiden silmät säteilivät
sydämmellistä suostuutumista, oppi Anna entistä paremmin käsittämään ja
antamaan arvoa hänen luonteelleen, tuolle samalla kertaa syvän
vakavalle ja yksipuolisen uskonnolliselle käsityskannalle, lämpimälle
innostukselle ja väsymättömälle uuraudelle kaiken sen eteen, mikä hänen
mielestään oli oikeaa ja totta. Milloin oli iltakirkko, tuli hän
kouluun vasta loppurukouksen ajaksi, kokosi nuo pienokaiset ympärilleen
ja antoi heidän laulaa pieniä hengellisiä veisuja, niinkuin "Herra
kaitse pientä laumaamme", "Sinun kunniakses veisaamme" ja "Pyhäkoulua
minä rakastan".

Noiden pienten äänet soivat Annan mielestä niin sulavasti ja hän tunsi
usein kyynelten kohoovan silmiinsä sitä kuullessaan. Sitte saatteli
pastori tavallisesti Annan kotiin ja sai kutsut teelle, jonka hän
varsin mielellään otti vastaan, varsinkin kun Anna teki tuon pyynnön.
Kävelyillään oli heillä tapana puhella koulusta ja oppilaista,
toisinaan pyysi Anna jonkun neuvon tai kertoi jonkun pienen ilmeen
noista pienistä, ja se ilahutti häntä erittäin. Siten syntyi heidän
välillään luottoisa ja ystävällinen seurustelu Annan aavistamatta
vähääkään, minkä merkityksen monet muut, anitenkin tuo nuori pastori
itse, antoi tälle yhdessä olostelulle ja millä lämpimällä
levottomuudella äiti joka sunnuntai-ilta katseli tätä nuorta paria.

Huolellisesti vältti Anna puhelun johtumasta hengelliselle alalle hänen
kanssaan, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ajatteli hän, kun heillä
kerran oli niin eroavat mielipiteet ja muuten ei hän ajatellut
sanottavasti koko kysymystä tänä kesänä. Tosin luki hän aamuin illoin
rukouksensa, kävi kirkossa ja tunsi sydämmessään heräävän jonkun verran
kiitollisuudentunnetta aina silloin, kun joku Jumalan luomassa
luonnossa ilmautuva kauneuden ja suuruuden ilme tuntuvammin esiintyi,
mutta muuten oli hänen sielunsa jonkunlaisessa horroksessa, josta
hänellä tuskin oli uskallusta valveutua.

Tämän vuoden syyskesä oli erittäin helteinen ja viisaat maaseudulla
ennustelivat, että tuo epäterveellinen ilma vielä siittäisi jonkun
kulkutaudin.

Eräänä sunnuntaina saapui Anna jotenkin myöhään ja hengästyneenä
kouluun, pastori oli jo opetus-istuimella ja näytti Annan mielestä
alakuloiselta. Ennen rukousta ennätti hän vain nyökäyttää päätään
tervehdykseksi pienokaisilleen, mutta rukousten aikana laski hän hiljaa
pienen laumansa, josko kaikki olivat saapuvilla. Ja yksi puuttui, hänen
lemmikkinsä ja kaimansa Anna Sormunen. Hän oli juuri kysymäisillään
jotain tämän johdosta, kun hän huomasi, että myös tytön isä, tuo
kyttyräselkäinen suutari, oli poissa. Laulu loppui juuri ja silloin
lausui pastori äkkiä yksinkertaisesti ja suruisesti: -- Teille, rakkaat
lapset, tahdon minä ilmoittaa, että Herra Jeesus on tänä aamuna
kutsunut pois rakkaan toverinne, pienen Anna Sormusen. Hän seurasi
mielellään Herran kutsumusta, sillä hän tiesi, että Hyvä paimen kutsui
pientä karitsaansa ijäiseen lepoon luokseen. Rukoilkaamme kallista
Vapahtajaamme, että hän kerran yhdistäisi meidät hänen kanssaan
valoisassa, ihanassa taivaassaan.

Hetkisen äänettömyys seurasi näitä sanoja, useimmat lapset nyyhkyttivät
hiljaan ja Anna tunsi itsensä syvästi liikutetulta, hän ei ollut koko
viikon kuluessa nähnyt ainoatakaan Sormusta ja nyt sai hän tämän
odottamattoman kuolonsanoman. Hänen sydäntään ahdisti tuska,
ajatellessaan tuota pientä, vaaleatukkaista tyttöä, joka viattomilla
lapsensilmillään katsoi niin luottavasti häneen ja aina antoi niin
viisaita ja järkeviä vastauksia. Hän olisi mielellään kysellyt
pastorilta lähemmin kuolontapauksesta, mutta hänen täytyi koota pieni
luokkansa ympärilleen, sillä pastori otti Sormusen oppilaat
huoltaakseen.

Kun lukeminen oli loppunut ja he, kuten tavallisesti, tulivat yhtenä
kadulla, alkoi Anna heti puhua asiasta.

Tuo pienoinen oli ollut sairaana ainoastaan muutamia päiviä -- kertoi
pastori; lääkäri oli ollut hänen luonaan, samoin hän, pastori. Tyttö
oli ikävöinyt päästä Jeesuksen luo ja ollut varsin kärsiväinen, vaikka
tuskat olivatkin kovat.

-- Ah, minun pitää käydä tervehtämässä noita surevia vanhempia, sanoi
Anna innokkaasti.

-- Ei, Anna neiti, sitä te ette saa tehdä.

Anna katsoi ihmeissään, kuullessaan tuon päättävän äänen:

-- Miksikä en minä saisi mennä sinne? jatkoi hän; minä tiedän varmaan
heidän tulevan iloisiksi minun käyntini johdosta.

-- Sitä en epäile, neiti, mutta te ette saa millään muotoa -- pikku
Annalla oli pahanlaatuinen kurkkumätä ja hänen kaksi siskoaan makaa
edelleen samassa taudissa.

-- Miten surullista tuolle tuiretuiselle perheelle, mutta sitä suurempi
syy käydä heidän luonaan.

-- Neiti unohtaa kokonaan, että tämä kamala tauti on tarttuvaista!

-- Ah, minä en pelkää vähääkään, huudahti hän.

-- Mutta minä -- onko se sitte teidän tähtenne -- tangerti hän
puolitukehtuneella äänellä; me menemme ja kysymme teidän äidiltänne,
eikö hänkin ole samaa mieltä minun kanssani.

-- No, jos te ehdottomasti niin tahdotte, vastasi Anna, käyden itsekin
kummiinsa, miten hän oli käynyt asiaan käsiksi semmoisella
vakavuudella. -- Äiti sitä paitsi ei koskaan peljännyt mitään
tartuntaa.

Rouva Montell oli heitä vastaanottamassa ja niin pian kun hän sai
kuulla mistä kysymys oli, antausi hän -- Annan suureksi ihmeeksi --
empimättä pastorin puolelle.

Luonnollisestikin se oli parasta, ett'ei Anna mennyt Sormusten luo,
hänen oli siitä kiittäminen pastorin ajattelevaisuutta.

-- Mutta sinähän, äiti, et ole koskaan ennen ollut pelkuri, alotti
Anna.

-- Varovaisuus ei ole vahingoksi, sanoi Liina rouva tyynesti; se ei ole
myöskään Jumalan mieltä vastaan, että suojelemme terveyttämme,
erittäinkin toisten ystävällisten esirukousten tähden. Minä menen
Sormusten luo sinun edestäsi, tyttöseni.

-- Sinäkö, äiti! Mutta sinähän heittäyt aivan samaan vaaraan?

-- Siitä vaarasta minä en tiedä mitään, minun ikäiseni ihmiset
nimittäin eivät ole niin herkkiä tartunnalle ja minulla ei muutenkaan
ole taipumusta kaulatauteihin, kun sinä sitä vastoin olit vähällä
kuolla kurkunkuristajaan.

-- Ja Anna neiti matkustaa parin viikon ajaksi Merenlahteen, sanoi
pastori matalasti, katse tähdättynä rouva Montelliin.

-- Niin, se on kyllä parasta; Hellsbergin kuski ajoi juuri tästä ohitse
vanhan Biinan kanssa, me voimme huutaa hänet sisään takaisin
palatessaan, joten sinä voit mennä hänen mukanaan vielä tänä iltana.

-- Minä en pidä ollenkaan siitä, että minua pidetään jonain
tavarapakettina, sanoi Anna ärtyneenä.

-- Mutta rakas lapsi, sinun pitää oppia ymmärtämään, että se on hyvässä
tarkoituksessa, tuumaili äiti.

-- Minä pyydän, rakas Anna neiti, älkää olko pahoillanne, rukousti
pastori, näyttäen varsin onnettomalta. Mutta nuori tyttö oli liian
kiihottunut vastatakseen mitään, sen vuoksi menikin hän hyvästi
sanomatta saliin. Rouva Montell oli kuitenkin vieraansa kanssa hyvän
hetkisen, ja tämä läksi talosta paljon iloisempana kuin oli tullut,
Liina rouvan silmät niinikään säteilivät sisäistä riemua suudellessaan
tytärtään hellästi hyvästiksi.

       *       *       *       *       *

Liina Montell on oikea ruunu, sanoi kummiukko päivällispöydässä muutama
päivä myöhemmin. -- Minä tapasin tänään tohtori Westerin kaupungilla ja
hän tuumaili, että jos jokaisessa yhteiskunnassa olisi joitakuita hänen
kaltaisiaan naisia, olisi asiat paljon paremmin maailmassa.

Neuvoksetar nyökkäsi myöntävästi.

-- Minä luulen, että tohtori tarkoitti äidin käyntiä Sormusten luona,
sanoi Anna.

-- Oikein arvattu, lapseni, hän käy siellä useampia kertoja
vuorokaudessa, sillä tuo kalpea äiti on aivan menehtyä murheesta ja
väsymyksestä, ja estääkseen tartuntaa leviämästä jonkun naapuriukon
kautta, joka tarjoisi heille apuaan, hoitaa äitisi mielt'ei yksinään
noita sairaita lapsia. Semmoista on jalomielisyys, semmoista on
luonteen suuruus!

-- Ah niin, juuri niin tekee äiti aina, vastasi Anna tyttären
ylpeydellä. Muistatko kummitäti, kuinka hän muutamia viikkoja takaperin
hoiti sitä miesrukkaa, jolla oli tuo kauhea tartunnaisrokko, jonka
tähden kaikki häntä kammoksuivat ja joka sitte kuoli meidän taloon!

-- Muistan, muistan varsin hyvin ja myös sen, että tohtori Wester oli
varsin ihastunut siihen tarkkuuteen, jota äitisi noudatti kaikissa
tartuntaa ehkäisevissä toimenpiteissä. Vaan eipä ilmautunutkaan rokkoa
sen enempää koko kaupungissa.

-- Ei, vaan siihen aikaan ei äidillä ollut edes pienintä pelkoa
tartunnan meihin johtumisesta, sanoi Anna; sen vuoksi en ymmärräkään
hänen nykyistä varovaisuuttaan: pastori Törne kun vain mainitsi sanasen
siitä, niin hän oli valmis lähettämään minut paikalla tänne.

-- Minä luulen kuitenkin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa, sanoi
neuvoksetar hymyillen omaan omituiseen tapaansa.

-- Oliko sinusta sitte niin vaikeaa tulla joksikin aikaa tänne
Merenlahteen maanpakoon? kysyi kummiukko piloillaan.

-- Ei suinkaan, mutta minusta tuntui jonkunlaiselta arkamaisuudelta
matkustaa mahdollista vaaraa pakoon, minä en juuri tahtoisi olla
sotilas, joka jättää vartiopaikkansa.

-- Mutta mepä emme tiedäkään, tokko Jumala on määrännyt juuri Sormusten
lasten hoitoa sinun vartiopaikaksesi, rakas kummityttöni. Minä tiedän,
että sinä olisit sen tehnyt mielelläsi, mutta me kuljemme toisinaan
omia teitämme, vaikka kyllä luulottelemme kulkevamme Jumalan teitä,
sanoi neuvoksetar lempeästi.

-- Minun täytyy hyvinkin uskoa se, tuumihe Anna huoahtain.

-- Mene nyt uistimen-soutuun kummiukkosi kanssa, kehoitti neuvoksetar,
sitte tarvitsen minä sinun näppäriä sormiasi herneitten riivinnässä,
tässä talossa sinun vain ei tarvitse työn puutteessa olla.

Elokuun illat olivat erittäin kauniita ja leyhkeitä ja lumoava kuu teki
ne vieläkin ihastuttavimmiksi Annan mielestä. Hän teki pitkiä kävelyjä
ja nautti maalla-elosteluaan perin pohjin.

Eräänä iltapäivänä, kun perhe juuri oli kokounut kahvipöydän ympärille
hauskaan ulkoeteiseensä, saapui pastori Törne Annan suureksi kummaksi
käynnilleen.

-- Minä en ole kolmeen päivään käynyt Sormusten luona, ei pitäisi siis
olla mitään pelkoa tartunnan suhteen, sanoi hän heti tervehtimästä
päästyään ja katsoi Annaan.

-- Oo, me olemme aika uskalikkoja täällä maalla, arveli kummisetä;
istukaa vain alas ja maistakaa kahvia, jota meidän pikku kummityttömme
on itse korkean omakätisesti keittänyt.

Pastori katseli taasen tuota nuorta tyttöä, joka aivan tietämättään
punastui, katseli noiden mustien silmiensä käsittämättömällä
pilkkeellä. Hän oli verrattoman kaunis, seisoessaan siinä vaaleassa
kesäleningissään, jonka vyöhön oli pistettynä muutamia orvokkeja.
Pastorista ei hän ollut milloinkaan näyttänyt niin rakastettavalta;
toden totta, tuo sininen kirkkaus silmissä, otsan puhtoisuus ja huulten
pirteä puna olivat kauniinta, mitä hän ikinä oli nähnyt jonkun naisen
luomuksessa.

He istuivat kauvan yhdessä etehisessä haastellen, vaan sitte kutsui
vanha Vappu neuvoksetarta luokseen jonkun tärkeän taloudellisen seikan
vuoksi ja kummiukko ehdotteli, että Anna lähtisi näyttämään pastorille
puutarhaa. Hän oli tänään ollut itse niin paljon liikkeellä ja "hänen
itsevaltijaansa", kuten hän nimitti kipeitä jalkojaan, käskivät hänen
nyt pysyä hiljalleen.

Anna nouti hattunsa sisäeteisestä, mutta hän ei pannut sitä päähänsä,
vaan heilutteli kädessään, kävellen hitaasti vieraansa rinnalla
hiekotetulla käytävällä ja aina välistä kiinnittäen hänen hnomiotaan
milloin kaksoisneilikkaan, milloin sulkamaiseen tähdykkään tai
majesteetilliseen georginiin.

Miten hartaasti toivoikaan pastori, että hän asettaisi päähänsä tuon
leveälierisen hatun ja siten varjostaisi hiukan noita kasvoja, joiden
katselemisessa hän ei koskaan väsynyt, kasvoja, jotka päivä päivältä
kävivät hänelle rakkaammiksi.

Liisteaidan ulkopuolella ulkoni pitkin järven rantaa pieni metsähaka ja
kun he olivat tulleet puutarhan päähän, avasi Anna veräjän ja alkoi
mennä eteenpäin pitkin pientä polkua läpi viitakon aina alas rantaan
asti, mihin hän niin usein muulloinkin kuljeksi kuuntelemassa laineiden
salaperästä soittaa. Hän käveli aivan rauhallisena, aavistamatta mitään
niistä kuohuvista tunteista, jotka liekehtivät hänen seuralaisensa
sydämmessä. Nuoren pastorin tällä käynnillä oli oma erikoinen
tarkoituksensa, hän oli päättänyt puhua Annan kanssa, oikein avata
hänelle sydämmensä. Heidän ympärillään oli niin hiljaista tässä
pienessä lehdikössä, nyt, juuri nyt oli hänen hetkensä tullut, sille he
olivat aivan kahden, ainoastaan tuuli, joka hiljalleen puiden latvoissa
humisi, voi kuulla mitä sanottiin. Hän tahtoi, hänen täytyy puhua:
lämpimät, lempeät ja sydämmelliset sanat tulvivat hänen huulilleen,
hänen silmänsä loistivat, poskensa hehkuivat ja äänessä oli niin ihmeen
pehmeä sointu.

Anna kuunteli tätä kuin unissaan, hän ei ymmärtänyt hitustakaan.
Pastori rakasti häntä ja pyysi häntä vaimokseen; hän koetti käsittää
näiden sanojen merkitystä ja havahtui yhdellä hivahduksella
vastenmieliseen todellisuuteen.

Tunteittensa ylenmääräisessä kuohussa oli pastori painaltanut Annan
käden vasten rintaansa, mutta Anna veti nyt kätensä pois ja pudisti
päätään torjuen.

-- Mitä merkitsee tämä, Anna neiti, kysyi hän tuskaisesti -- mitä saan
minä uskoa, mitä toivoa?

-- Minä hämmästyin kokonaan, kangersi tuo nuori tyttö; -- minulla ei
ollut edes aavistustakaan, että teillä olisi semmoisia tunteita minua
kohtaan!

-- Eikö edes silloin kuin minä en kyennyt salaamaan pelkoani, että te
sairastuisitte, rakas Anna?

Hän pudisti kieltävästi päätään -- ei edes silloinkaan.

-- Minä olen rakastanut teitä jo kuukausia, toisti hän hiljaan. --
minun valoisa unelmani on ollut, että te, Anna, jakaisitte minun
kanssani minun tulevaisuuteni, ajatukseni, suunnitelmani ja toiveeni.
-- Hän katseli Annaa selittämättömällä hellyydellä ja tämä seisoi
taasen kuin huumeuksissa, hypistellen suonenvetoisesti muutamia kukkia,
joita hän oli tieltä poiminut.

-- Ah, virkkoi hän vihdoinkin, me olemme niin erillaisia, onko teidän
koskaan ollut hyvä ollaksenne minun seurassani, pastori Törne?

-- Minä olen ollut onnellinen yksin tietäessäni saavani olla tiedän
läheisyydessänne, vastasi hän.

Tuo matala, väräjävä sointu äänessä sanoi selvemmin kuin sanat kuinka
syvästi, kuinka tulisesti hän oli rakastunut. Mutta tämä rakkaus ei
herättänyt mitään vastakaikua Annan sydämmessä, päin vastoin tunsi hän
itsensä erinomaisen jäykäksi ja kylmäksi tätä liikutettua nuorta miestä
kohtaan. Mutta hänen vakavuutensa pakotti häntä heti antamaan
selväsanaisen vastauksen, tuon ainoan, minkä hän voi antaa.

-- Istukaamme tähän, sanoi hän, laskeutuen muutamalle suurelle
rantajyrkänteen kivelle, minä luulen, että minun pitää puhua
vilpittömästi teidän kanssanne, luvatkaa ainoastaan kuunnella minua
kärsivällisesti.

-- Sen lupaan, vastasi hän vakavasti, mutta hän ei näyttänyt enää
iloiselta eikä toivovalta, pikemmin varjosti hänen kasvojaan pimento,
joku synkistyttävä heijastus Annan katseessa kuvastuvasta kylmyydestä.

Anna alkoi, kertomalla hänelle lapsuudestaan muutamia lyhyviä
piirteitä, jotka selvästi kuvasivat hänen sisäisen silmänsä näkösälle
tuon pienen, vaiteliaan, itseensäsuljetun tytön, joka kuunteli
salaperäisiä säveleitä mielikuvitteen luodessa hänelle satumaailmoita
ihmepuistoineen keskellä sulaa jokapäiväistä elämää. Hänen kotonaan ei
kukaan ymmärtänyt häntä eikä hän sen vuoksi voinut kellekään uskoa
lapsellisia unelmiaan; hän rakasti hellästi vanhempiaan eikä tahtonut
pahoittaa heidän mieltään, siksi antoikin hän vetää itsensä aivan
tiedottomasti tuohon hengelliseen joukkueen, johon hänen sukulaisensa
kuuluivat.

-- Nähkääs, sanoi hän, minulla ei ole mitään vakuutusta, minä olen
seurannut heitä vain välttyäkseni tekemästä heille mieliapeaa, ja olen
edelleenkin niin tekevä; mutta heidän vakuutuksensa ei ole minun, minä
kuulun heidän uskonheimouteensa vain näön vuoksi. Minä olen raukka,
horjuva varjo ja varsin, varsin onneton! Ah, minä luulen, ett'ei kukaan
voi käsittää, miten paljon minä olen kärsinyt tuosta pakosta, jolla
minun sieluani on vaivattu. Minua on viety noihin alinomaisiin
kokouksiin, niin että itse jumalan sanakin on käynyt minusta aivan
yhdentekeväksi noiden loppumattomain kääntymishistoriain ja tuon
hengellisen laajasanaisen laapotuksen tähden, jolla keskustelut
maustetaan. Kaiken sen julistaminen, yksinpä sisäisimmänkin, mikä
tapahtuu Jumalan ja sielun välillä, henkisten kokemusten lohkoeleminen
pienempiinkin yksityispiirteihinsä, tuntuu minusta selittämättömän
kiusalliselta, tuntuu kuin karkea käsi huolettomasti muserrellen
käsittelisi armaan suloisesti tuoksuavan kukan lehtiä. Minusta tuntuu
tuo minulle tyrkytetty oppi löyhältä ravinnolta, enkä minä voi sitä
ottaa vastaan, ja kuitenkin saavuttaa minut rajaton sieluntuska joka
kerta, kun ajattelen, että minun rakas äitini ja moni muu hyvä ja
rehellinen ihminen on tällä tiellä löytänyt vapautensa ja onnensa. Minä
olen tuntenut itseni aivan muserretuksi, ja semmoiseksi tunnen minä
itseni tälläkin hetkellä!

-- Rakas Anna, kenties suo Jumala minun lohduttaa sinua, sanoi nuori
pappi hellästi.

-- Ei, ei, vastasi hän suruisesti; tosin kyllä minä aluksi toivoin
teidän kauttanne pääseväni johonkin varmuuteen, mutta se ei onnistunut
minulle. Te kutsutte ainoastaan syntisiä, jotka tuntevat syntiensä
painon -- ja minä olen usein aivan tunteeton; te sanotte: "usko
ainoastaan" ja -- minä en voi uskoa. Teidän sananne ovat jo aikoja
sitte jättäneet minut täysin toivottamaksi, minusta on teidän saarnanne
oppia, joka kyllä soi hartaussalin seinissä, mutta joka ei tunkeudu
puhdistavana ja vahvistavana elämän hyörinnöihin; on sieluja, jotka
keskellä hunajan yltäkylläisyyttä ovat nääntyä suolan puutteesen, ja --
minä olen yksi semmoinen.

Hän kätki päänsä käsiinsä ja koko tuo hento vartalo vapisi
liikutuksesta.

Pastori oli hyvin vaalea, hän istui aivan liikkumatonna ja katseli
hievahtamatta tuota liikutettua nuorta tyttöä ja kun hän istui,
laineiden loiskiessa aivan hänen jalkainsa juuressa, tuntui kuin olisi
leveä rotko auvennut hänen ja hänen rakkautensa, hänen unelmoidun
onnensa ja valoisain toiveittensa välille.

Anna katsoi ylös ja pyyhkäsi kädellään otsaansa, hän ei itkenyt, mutta
hänen silmissään kuvastui liikuttava, tuskainen ilme: -- Minä olen
tahtonut sanoa kaiken tämän teille, pastori Törne, sanoi hän hiljaa,
olen tahtonut teille näyttää kuinka kaukana me itse asiassa olemme
toisistamme ja ilman täydellistä sopusointua elämän syvimmissä
kysymyksissä ei voi syntyä mitään onnea, eikö niin?

Pastori ainoastaan taivutti päätään vastaukseksi, ainoatakaan sanaa ei
lähtenyt hänen vaaleilta huuliltaan.

-- Minä kiitän teitä sydämmellisesti minulle osoittamastanne
luottamuksesta, jatkoi Anna; sekä pappina että ihmisenä pidän minä
teitä suuressa arvossa, ainoa mitä tahdon vielä sanoa teille, pastori
Törne, edellä sanomaani suuntaan on: puhukaa vähemmin ja toimikaa
enemmin! Minä tiedän, että olen haavoittanut teitä syvästi, mutta minä
en voinut menetellä toisin jos tahdoin olla rehellinen sekä teille että
itselleni. Voitteko antaa minulle anteeksi?

-- Mitä anteeksi antamista olisi minulla sen vuoksi, ett'ette te voi
rakastaa minua, vastasi hän suruisesti.

-- Ja myös ne katkerat sanat, jotka tulin lausuneeksi ja joita jo niin
kauvan olen mielessäni hautonut?

Pastori puristi ystävällisesti hänen kättään:

-- Teidän puheessanne on hyvin paljon totuutta, vakavuudella ja
suoruudella lausuttua totuutta pitää meidän itserakkautemme oppia
sulattamaan.

Näytti kuin hän olisi aikonut lähteä hyvästiä heittämättä, mutta äkkiä
kääntyi hän jälleen häneen päin ja noissa syvissä mustissa silmissä
välkkyi kaunis kimallus: -- Me emme voi uskoa toisen edestä, sanoi hän
matalasti, mutta me voimme rukoilla, että tuo toinen tulisi
uskovaiseksi. Vapahtaja, joka lukee jokaisen ajatukset, kuulee myös
hiljaisenkin huokauksen, kuulee janoovan peuran huudon tuoreen veden
perään eikä vielä kukaan, joka on häntä etsinyt, ole jäänyt avutta.
Jumala ei päästä teitä niin, hän pitää teitä lujasti voimakkaalla
kädellään ja kun hänen hetkensä on tullut, on täydellinen valo
valistava teidän sydämmenne. Jumala siunatkoon teitä, Anna!

       *       *       *       *       *

Varsin myöhään palasi pastori Törne asumukseensa, hän oli kulkenut
käyden koko matkan Merenlahdesta, olipa vielä tehnyt pienen
syrjäkierronkin, sillä liikunta vaikutti rauhoittavasti hänen kuohuviin
tunteihinsa.

Hän asui pienen, hiljaisen kadun varrella vanhan Rask-mamsellin luona,
joka taisteli innokkaasti tuota uudenaikaista neiti-nimeä vastaan,
tahtoen säilyttää vanhan nimityksen. Eukolla oli oma pieni talonsa,
siisti ja hoidettu niin ulkoa kuin sisältä sekä sievoset vuotuiset
tulot, joita hän vielä lisäsi vuokraamalla kaksi pientä huonetta
muille, mieluimmin papeille, sillä papit olivat mamselli Gustava Raskin
heikko puoli ja aitohikkaalla, leikikkäällä tavallaan laskikin hän
toisinaan pientä pilaa mieltymyksestään tämänlaatuiseen väkeen. Hän oli
mitä hupaisin nainen avomielisine uskaliaine kasvonpiirteineen ja
viisaine, ystävällisine silmineen, vielä oli koko hänen olemuksensa
mitä ehein ja äidillisin.

Pastori Törne ei voinut toivoa itselleen sopivampaa asuntoa kuin minkä
hän sai tässä hyvin tunnetussa pappiskortteerissa ja jonka
iloluontoinen emäntä oli nyt, kuten tavallisestikin, kerkeä ylistämään
"hänen pastoriaan". Kun pastori saapui kotiin tänä iltana, oli hän jo
portailla vastassa terveisineen, ja kun hän huomasi pastorin suruiset
kasvot, levisi tuo hyväkäs hymy hänen huulilleen.

-- No, mitä kuuluukaan nyt minun pastorilleni? pääsi aivan kuin
tahtomattaan hänen huuliltaan.

Pastori hymyili hänelle ystävällisesti: -- Rakas Gustava mamselli,
sanoi hän matalalla soinnukkaalla äänellään -- päivä ei paista aina,
toisinaan sallii Jumala sen peittyä pilviin, mutta hänen armonsa
aurinko ei laske milloinkaan.

-- Ei, ei, vastasi hän herttaisesti, ja se valaisee usein kirkkaimmin
silloin kuin maa on pimeä, sen olen minä itse kokenut.

Pastori puristi kiitollisesti hänen kättään, tuo lämmin osanotto teki
hänelle niin hyvää, mutta kun hän innokkaasti kehoitti pastoria käymään
saliin iltaselle, kiitti tämä ystävällisesti ja päättävästi: --
Huomenna on myöskin päivä, rakas mamselli Rask.

-- Mutta minun täytyy sanoa, että huomispäivä tapailee usein
olemaan aika veijari, tuumi vanhus hymyillen, ainakin minun kelpo
munakokkeliani kohtaan se on semmoinen!

Pastori hymyili: -- Hyvää yötä, ystäväiseni!

-- Hyvää yötä, hyvää yötä!

Pastori vetäysi noihin pieniin ylishuoneisiinsa, joissa hän asui, ne
olivat matalia, varustettu vaaleaksi valaistuilla tiilikakluuneilla,
huonekalut olivat mamselli Raskin vanhempain perintöä, ikkunain verhot
omatekoisia. Makuuhuoneen ikkuna oli tuon hiljaisen kadun puolella
ja siinä avautuvaa näköalaa rajoitti vanha keltaiseksi maalattu
lauta-aita, jonka ylitse levittihe nyörinpunoja Paulsonin puutarhasta
pistäyvät tuuheat oksat. Pastorilla ei ollutkaan siis tämän ikkunan
ääressä juuri mitään näkemistä, mutta hän asettui siihen sen vuoksi,
että sen edessä oli hänen kirjoituspöytänsä ja hän oli tottunut
ajattelemaan ja työskentelemään juuri tässä paikassa.

Hän ei sytyttänyt kynttilää, mutta verhoomattoman ikkunan kautta
tunkeusi kuun valo supistettuna valovirtana hänen alaskuuristauneen
päänsä ylitse, hivautellen välkkyviä laineitaan tuolle kuluneelle
mutta puhtaaksi pestylle lattialle ja noille seinillä riippuville,
raamatullisia tapauksia kuvaaville kivipiirroksille. Mutta pastorin
katse ei tarkannut näitä, se tähysi syvemmälle hänen istuessaan siinä
liikkumattomana, vaipuneena aatemereen, jonka tämän päivän tapahtumat
olivat panneet kuohuvaan liikkeesen.

Miten paljon olikaan tänään tapahtunut, kova musertava isku oli hänet
aivan kuin maahan lysmistänyt. Hänen kaunis unelmansa maallisesta
onnesta oli murrettu ja hajalleen revitty ja hänen sydämmensä
vertavuotavat haavat kirvelivät. Mutta kaikki ei ollut siinä: ne sanat,
jotka Anna lausui, olivat tulisina nuolina lävistäneet hänen sydämmensä
tavalla, jota hän ei voinut selittää. Hän ajatteli koko kulunutta
elämäänsä, miten hän köyhästä pojasta oli hellittämättömän taistelun
kautta askel askeleelta päässyt eteenpäin, miten vakaisen taistelun hän
oli kestänyt juuri nuorukaisijän kynnyksellä, jolloin hänen
henkielämänsä sai suuntansa ja myös määräsi hänen maallisen
kutsumuksensa. Tuo taistelu oli ollut hänelle ankara, lain
raskaan taakan alle orjuuttava, ollen vähällä musertaa ja saattaa
hänen epäilyksen partaalle. Mutta juuri silloin sai hän erään
kristillismielisen toverinsa kautta tiedon vapauttavasta armosta, joka
kohotti hänet valoon, vapauteen ja onneen. Oliko sitte ihme jos hän --
tultuaan papiksi -- tunsi itsensä pakotetuksi myös muille julistamaan
tätä valtavan selittämätöntä armoa, joka oli hänen oma riemunsa ja
autuutensa. Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi puhua sydämmensä
kyllyydestä, vapauttaakseen ne, jotka vielä olivat, kuten hän itse
muinen, sidottuna lain orjuuteen.

Hän ei itse mielestään kuulunut mihinkään erityiseen kirkolliseen
puolueeseen, mutta pian huomasi hän kuitenkin aivan tietämättään
liittyneensä oman mielipiteensä heimolaisiin. Muuan entinen lukutoveri,
joka oli muuttanut mielipidettään ja antaunut lakitieteilijäksi,
nimitti häntä eräänä päivänä "heränneeksi papiksi" ja vakuutti että hän
nyt kuului mahtavaan ja laajalle levinneesen puolueesen. Hän ei
ymmärtänyt sitä silloin, mutta sittemmin huomasi hän, että tuossa
puheessa oli paljon totuutta, hän huomasi, että kaikkialla ojennettiin
hänelle ystävällisiä käsiä ja toivotettiin tervetulleeksi.
Lukuaikoinaan oli hän elänyt niukalla ruoalla ja palellut kehnoissa
vaatteissa, nyt sai hän myötään hyvää tarkoittavia lahjoja, useinkaan
aavistamatta kuka antaja oli, hän sai ainoastaan pienen viittauksen
että lahjoittaja oli joku uskoveli tai pikemminkin -- sisar.

Ystävänsä olivat neuvoneet häntä muuttamaan X:ään, eikä hän ollut
koskaan tuntenut selvemmin kuinka joku näkymätön, katkeamaton side
yhdisti tämän paikkakunnan samanuskoista joukkoa, joka nyt etsi
hänessä henkistä keskipistettään. Kaikki nämä kohtelivat häntä mitä
sydämmellisimmin -- toisin ajattelevia ei hän juuri monia tuntenutkaan
-- eikä noilla tuhannenlaisilla ystävyydenosoituksilla ollut koskaan
mitään rajaa. Ja ne viihdyttivät häntä, hän tunsi itsensä turvalliseksi
ja onnelliseksi.

Mutta oliko kaikki todellakin hyvin, oliko kaikki kuin olla piti nyt
kuin hän oli heittäynyt jonkunlaiseen lepotilaan? Nuo Annan sanat:
"puhukaa vähemmin ja toimikaa enemmin", eivät antaneet hänelle rauhaa,
levotonna vääntelihe hän muistellessaan niitä. Kenties rajoittuikin
hänen vaikutuksensa enimmäkseen vain sanoihin; hän puhui niin
mielellään juuri semmoista, joka liikutti sydäntä ja mahdollisesti
olikin hän tämän kautta itse köyhtynyt saattamatta kuitenkaan ketään
rikkaammaksi. Meidän oma henkemme voi nimittäin täten köyhtyä, ja
siinäpä se juuri onkin vaara tarjona. Kenties oli hän myös liian paljon
luottanut noihin hyviin ystäviinsä turvautumatta ollenkaan omaan
arvosteluunsa tai tahtomatta itse omin silmin katsella asioita; hän oli
myös luullut tarpeelliseksi olla luottamaton toisin ajattelevia kohtaan
ja tuntenut itsensä välinpitämättömämmäksi heitä kuin omanuskoisiaan
kohtaan. Hän ajatteli sitä, että jos hän aivan tietämättään pettikin
itseään, jos hän olikin uinumaisillaan tuohon omaan varmuuteensa, tätä
hän enimmän pelkäsi.

Oi Jumalani, Jumalani! kuului hänen yhteen puristetuilta huuliltaan.
Sinä tunnet minun, sinä tiedät minun sisimmän pyrkimykseni, minun
haluni aina ja kaikissa täyttää sinun tahtoasi, ja jos minä
tietämättäni vaivun leväperäisyyteen ja hengelliseen velttouteen, jos
inhimillisyys tahtoo sinun kuvasi himmentää, niin armahda minua ja anna
minulle anteeksi. Auta niitä, joita minä heikkouteni ja suuren
puuttuvaisuuteni tähden en onnistunut voittamaan sinulle ja siunaa
minun heikko työni, niin että sinun kunniasi ja ihanuutesi tulisi
kaikkialla ylistetyksi. "Anna Sinä, mitä tahdot, anna riemua, anna
tuskaa, ainoastaan minun ruununi anna minulle viimmeiseksi!"

Eloton hiljaisuus vallitsi tuossa pienessä huoneessa ja ulkona tuolla
rauhoittuneella kadulla, yksikään ihmisolento ei huomannut minkä
rukoustaistelun tuo yksinäinen mies suoritti tänä kauniina elokuun yönä
Jumalan kasvojen edessä. Ja kun hän muutamia tuntia myöhemmin nukkui
vuoteellaan, levisi hänen vaaleille kasvoilleen samalla kertaa syvä ja
voittoisa levollisuus. Se ei ollut uinuavan lapsen viatonta
rauhaisuutta, se oli miehen rauhaisuutta, joka oli taistellut ja --
voittanut. Sinä Jumalan sotilas: -- Ole uskollinen kuolemaan asti, niin
hän on sinulle elämän ruunun antava.

       *       *       *       *       *

Kun Anna seuraavalla viikolla palasi kotiinsa, puhui äidin katse
selvemmin kuin sanat, että hän tiesi pastorin kosinnan ja että hän myös
tunsi tyttärensä vastauksen ja paheksui sitä.

-- Voi, äiti, minä en voinut tehdä toisin, huusi tuo nuori tyttö
heittäytyen äitinsä syliin; minä tiedän, että se oli sinun toivoasi
vastaan, mutta pastori Törne on siksi hyvä ja vakava-perusteinen mies,
ett'en minä voinut muuta kuin olla vilpitön häntä kohtaan -- ja niin
minun täytyi vastata kieltävästi.

-- Minä tunnustan ujoilematta, että vanhempaasi hartain toivo oli nähdä
sinun liittyvän tähän mieheen, vastasi äiti raukeasti. Minä olin aina
ajatellut tyttöstäni papin rouvaksi; näes, äitilläkin voi joskus olla
mielihaluja lastensa tulevaisuuden suhteen, ja niissä pettyminen koskee
häneen tuntuvasti.

-- Tulisina hiilinä lankee jokainen sinun sanasi minun sielulleni,
nyyhkytti Anna raukka; sinä olet aina ollut niin hellä äiti ja nyt
palkitsen minä sinun näin huonosti.

-- Niin ei sinun pidä puhua, lapseni, sanoi Liina rouva lempeästi,
äidinrakkaus ei odota mitään palkintoa, mutta kenties sinä et olekaan
täydellä vakavuudella koetellut sydäntäsi?

-- Minä en rakasta häntä, vastasi Anna tumman punastuksen kohotessa
hänen poskilleen ja kaulalleen ja hän piilotti pelokkaasti päänsä äidin
rintaa vasten.

-- Niin ollen emme puhele tästä asiasta sen enempää, sanoi rouva
Montell tavallisella tyyneydellään. Lupaa ainoastaan, että kohtelet
aina pastori Törneä ystävällisesti, sinun tähtesi ei hänen pidä tarvita
välttää meidän taloa.

-- Sen lupaan, äiti!

-- Hyvä, mutta älä itke nyt enää, tyttöseni, se on tarpeetonta
tunteellisuutta. Hän suuteli tytärtään sydämmellisesti ja sillä oli
keskustelu päätetty.

Anna tiesi nyt, ett'ei hänen äitinsä enää koskaan tulisi puhumaan tästä
asiasta, hänen luonteensa mukaista ei ollut palautua alituisesti samaan
aineesen kaikenlaisten, enemmän tai vähemmin haavoittavain viittausten
muodossa, mutta hän tiesi nyt ensi kerran menetelleensä aivan
vanhempainsa tahtoa vastaan, ja se juuri ahdisti hänen tunteellista
mieltään. Muuten oli hänellä kyllin kärsimistä kaikista heidän
seurusteluystäväinsä antamista pienistä syrjä-iskuista, kaikki
tuntuivat olevan ihmeteltävän selvillä hänen salaisuudestaan, vaikk'ei
hän voinut ollenkaan ymmärtää mitä tietä se olisi heidän tietoonsa
tullut.

Rakkaalle kummitädilleen puhui Anna luonnollisestikin aivan
perin-pohjaisesti asian ja tuli hyvin ihmeihinsä, kuullessaan että
neuvoksetar jo kauvan oli aavistanut pastorin aikeet sekä arvannut syyn
hänen muistettavaan käyntiinsä Merenlahdella. Tuo kunnon rouva olisi
niinikään mielellään nähnyt Annan yhdistyvän pastoriin, joka hänessä
aina oli herättänyt niin suurta myötätunnetta. Hän oli myös toisinaan
toivonut, että nämä kaksi vaikuttaisivat molemmin puolin tehokkaasti
toisiinsa, mutta kun tämä toivo nyt näytti häipyvän, ajatteli hän
hiljaisuudessa, että Jumalalla on monta keinoa ja monta tietä
vaikuttaakseen ihmissydämmeen ja että hän kyllä vielä voi tehdä hänen
armaan kummityttönsäkin onnelliseksi sekä henkisessä että ajallisessa
suhteessa. Pastori Törnellä oli kuitenkin oma sijansa hänen
äidillisessä sydämmessään.

Nuoret näkivät toisensa tämän jälkeen monta kertaa, milloin kirkossa,
milloin sunnuntaikoulussa, jonka pastori nykyjään ylellisesti
kertyneiden toimien tähden oli jättänyt lastenopettaja Johanssonnille,
sitte vielä erityisesti vanhan Ringvallin rouvan luona, jonne pastori
oli kutsuttu jakamaan tuolle väsyneelle pyhiinvaeltajalle sekä hänen
lapsilleen ja lastensa lapsille Herran ehtoollista, matkaevästä tuolle
pitkälle matkalle, jolle vanhus pian tämän jälkeen antausi.

Nuori pastori näyttäysi aina Annaa kohtaan ystävälliseltä ja
huomaavaiselta, vaikka hänen seuraansa ei hän, kuten luonnollistakin
oli, enää pyrkinyt.

Suurta iloa tuotti Annalle syksyllä veljensä kotiintulo. Hän oli
nimittäin kirjoittanut isälle ja pyytänyt saada olla vuoden umpeen
matkallaan, mutta saanut jyrkän kiellon ja kehoituksen palata kotiin
eikä vetelehtäen kuluttaa kallista aikaa pitemmälti.

Siten sukeutui niin, että nuori Juho herra koteutui eräänä päivänä
X:ään uusimuotisena "ulkomaalaisena", kuten ihmiset sanoivat, iloisena
ja elonhehkuisena, aivanpa entistään kauniimpana äidin mielestä, joka
ei voinut katsella ylpeydettä tuota uljasta vartta ja sulavasti
kannettua päätä, joka niin karskisti kohosi hänen leveiltä voimakkailta
harteiltaan. Hänessä ei ollut mitään isän näköistä, kaikki oli
jäljennöstä äidistä itsestään.

Anna oli onnellinen, hän voi tuntikausittain istua ja kuunnella
veljen kertovan matkoistaan, hän tunsi itsensä niin sydämmellisen
tyytyväiseksi veljensä kuiskatessa ettei kukaan ymmärtänyt häntä niin
hyvin kuin "hänen pieni, kiltti siskonsa". He kävelivät usein yhdessä
ja suunnittelivat, että Juhon pitäisi Annalle lähettämäinsä pitkäin
kirjeitten pohjalla kirjoittaa matkakuvauksia, ja hänestä tuntui niin
riemuisalta nähdessään veikon tahtovan kokonaan unohtaa vanhat tapansa
ja tulla vakautuneeksi mieheksi. Isä näki jo hengessä Montell nuoremman
nousevan hänen tilalleen tuon arvokkaan liikkeen johtajaksi ja Liina
rouva taasen heitti tutkivia silmäyksiä kaupungin tyttäriin,
löytääkseen hänelle arvokkaan puolison.

Anna ei ajatellut niin pitkälle, hän oli tyytyväinen olevaiseen
riemuun, mutta kuitenkin toivoi hän parasta kaiken senkin suhteen mitä
tulevaisuus oli mukanaan tuova, vaikka hänen katsettaan tahtoi
himmentää muuan varjo, joka hiljaisena, uhkaavana pilvenä kohosi veljen
otsalle. Eräänä hämärähetkenä, jolloin he kylmästä vihmasateesta
huolimatta olivat tavallisella kävelyllään, katkasi Juho vihdoin tuon
tässä suhteessa siskoaankin kohtaan osoittamansa vaiteliaisuuden. Hän
valitti katkerasti sitä, että isä oli kieltänyt hänen pysähtymästä
pitemmälti ulkomailla ja muuten nureksi hän koko elonkohtaloaan
yleensä: nuo ahtaat pikkukaupunkilais-olot tuntuivat hänestä nyt aivan
sietämättömiltä sen jälkeen kuin hän oli saanut nauttia vapautta siellä
ulkona, hänen täytyi tunnustaa, että tuo tuleva vaikutus ala, jota
hänelle tyrkytettiin, näyttäysi nyt aivan mahdottomalta, se painoi
hänen sieluaan, se tuntui hänestä jonkunlaiselta ilkeältä
kummitukselta.

-- Sinä saat vielä nähdä, Anna, virkkoi hän, että minä joko tulen
hulluksi tai päätän katuojaan!

Anna kehoitti häntä puhumaan kaikki rehellisesti isälle, vaikk'ei
hänellä itselläänkään ollut juuri toiveita sen onnistumisesta.

-- Entä sitten? kysyi Juho katkerasti, -- jos isä antaisikin minulle
vapauden vaihtaa ammattia, niin mille alalle minä antautuisin, sillä
minä olen varsin kasvatettu konttorijakkaraa varten.

Anna aivan kauhistui hänen apeamielisyyttään ja koetti kaikin tavoin
lohduttaa häntä puhuen vanhempain suuresta rakkaudesta lapsiaan kohtaan
ja miten paljon he toivoivat pojastaan. Konttoorityö ei häntä
miellyttänyt ja kuitenkin oli hänellä velvollisuuden täyttämisessä
vanhempiaan kohtaan niin paljon semmoista, jonka eteen kannatti elää.
Mutta Annan sanat tuntuivat luiskahtavan hänen ohitsensa ja kun Anna
vanhastaan tiesi että siveyssaarnat tekivät hänet vain niskoittelevaksi
ja ivalliseksi, keskeytti hän tykkänään kaikki, joka voisi vähentää
veljen luottavaisuutta häneen. Kaikissa tapauksissa oli jo sekin hyvä
kun hän tahtoi edes puhua murheistaan jollekin.

Tämä suru veljensä tähden ja hänen oma pitkällinen sieluntaistelunsa
riudutti vihdoin hänen terveytensä, niin että neuvoksetar
levottomuudella puhui hänen kalpeista poskistaan. Sen vuoksi uskalsikin
hän vain viitata veljensä mielenapeaan, sillä tämä oli kovin
hellätunteinen eikä suvainnut kennenkään huolehtivan hänen
mielipiteistään ja ajatuksistaan. Annan täytyi siis yksin kantaa
taakkansa, sillä ei edes äitikään huomannut Juhon mielentilaa. Hän,
samoin kuin isäkin, oli tyytyväinen kun näki poikansa välttävän tuota
entistä iloista toveriseuraa ja ainoastaan silloin tälläin huvittelevan
metsästämällä kaupungin läheistössä Sormusen vanhimman pojan, hänen
"aseenkantajansa" kanssa, kuten hänellä oli tapana sanoa.

Annalla oli surullinen joulu, tosin syötiin ja juotiin kuten
tavallisesti heimolaisten ja ystäväin luona ja vietettiin
joulujuhlallisuuksia sunnuntaikoulussa ja lähetysyhdistyksessä, mutta
sydäntuskaa tuottavaa oli tulla kotiin ja tavata Juhon synkkää katsetta
hänen ollessaan vaipuneena jonkun kirjan tai sanomalehden lukemiseen.
Hän oli muutenkin tullut niin hirveän ärtyiseksi ja pisteliääksi että
oli melkein mahdoton seurustella hänen kanssaan, pari kolme kertaa oli
jo ollut pieniä yhteensattumisiakin isän kanssa ja Annasta näytti kuin
häntä myöskin vaivaisi joku ruumiillinen kivulloisuus, kenties joku
hermosairaus. Hän olisi mielellään kysynyt neuvoa talon hyvältä
ystävältä tohtori Westeriltä, mutta rautahermoinen Liina rouva ei
voinut ollenkaan käsittää koko asiaa, hän luuli Juhon vain oppineen
ulkomailla huonoja tapoja, mutta meidän pitää ohjata kehnoa
luonnettamme ja harjaantua itsensä hallitsemiseen j.n.e. Taaskin vanha
juttu: huolimatta syvästä, palavasta rakkaudestaan lapsiaan kohtaan, ei
hän taasenkaan heitä ymmärtänyt.

       *       *       *       *       *

-- Miten Juho viipyy kauvan tällä kertaa, sanoi Anna eräänä aamuna
Uudenvuoden jälkeen, mennen ikkunan luo ja silmäillen levottomasti
Suurelle-kadulle. -- Toinen vuorokausi on jo kulumassa sitte kun hän
läksi, eikä Kalle Sormunenkaan ole hänen kanssaan, minä tapasin Kallen
eilen.

-- Juho lie hyvinkin entiseen tapaansa majoittunut johonkin
talonpoikaistaloon, vastasi Liina rouva tyynesti; kenties hänellä on
ollut hyvä metsästysonni. Tuletko sinä mukaan rouva Blomgrénin luo
edellä puolisen.

-- Minulla on nuottien kirjoittamista sunnuntaikoulua varten, äitihän
tietänee että minä ja opettaja olemme alkaneet harjoittaa lapsille myös
laulua?

-- No siinä tapauksessa voit jäädä kotiin, ja jos Juho tulee, niin on
kyökkipiialla pieni lämmin aamiainen valmiina, minä olen niin
toimittanut.

Anna seurasi äitiään eteiseen, mutta meni sitte ainakin viidennen
kerran ikkunaan, hän tunsi niin selittämätöntä levottomuutta veljensä
tähden, ett'ei hän voinut sitä millään järkevillä syillä tukahuttaa. Ja
koko yön oli hän nähnyt tuskallisia unia, veli ei ollut viipynyt niin
kauvan millään metsästysretkellä.

Hän koetti käydä työhön käsiksi, mutta siitäkään ei tahtonut tulla
mitään, sitte harjoitti hän erästä virttä urkujen säestyksellä, mutta
kääntyi kuitenkin aina lopuksi ikkunaan. Siten tulikin hän ensimmäisenä
huomanneeksi miten muuatta yksinkertaista, lammasnahkaisella
rekiverholla peitettyä talonpoikaisrekeä ajettiin kartanolle. Tuulena
törmäsi hän eteiseen ja portaita alas, vaistomaisesti aavistaen jotain
riensi hän re'en luo juuri silloin kun kyytimies pysäytti hevosen.
Näytti kuin hänen pelkonsa olisi arvannut, että joku onnettomuus oli
tapahtunut. Ja siellä makasikin hänen Juho veljensä peitteen alla mitä
elottomimpana, pää kääreesen kiedottuna.

-- Onko hän kuollut? kysyi hän kääntyen konemaisesti kyytimieheen.

-- Ei luullakseni, ainakin aamulla, kun me löysimme hänet pyssynsä
vierestä meidän metsästä, männikön alalaidasta, eli hän. Korkeintaan
luulen nuoren herran pyörtyneen.

Kiitäen hivelti Anna noutamaan palvelusväkeä kantamaan haavotettua
sisään ja lähetti sitte heti äitiä hakemaan. Rouva olikin jo
kotiintulossa ja ilmausi tuota pikaa tuohon pieneen joukkoon, joka oli
keräytynyt ruokasalin sohvan ympärille, mille talon nuori herra oli
laskettu.

-- Ah, äiti, Jumalan kiitos jotta tulit niin pian! huudahti Anna.

Äiti viskasi päältään kallisarvoisen turkkiviittansa ja polvistui
poikansa viereen, vetäen hänen liikkumatonta päätään puoleensa. Mutta
tämä pieni liike hellitti tuota väliaikaista sidettä ja muutamia
pisaroita mustaa sakeaa verta tunkeusi pienestä takaraivossa olevasta
haavasta ja putosi Liina rouvan hienolle pitsireunustalle.

-- Kiireesti tohtori Westeriä hakemaan, kuiskasi hän, painaen
sormellaan lujasti haavaa. Tämä kipua tuottava liike sekä Annan
käyttämä kylmä vesi herätti sairaan tajuttomuudestaan.

Hän katseli harhaillen ympärilleen ja sanoi tuskin kuultavasti: --
Missä minä olen?

-- Kotona poikaseni, koeta olla tyyneenä, sinä olet hiukan loukannut
itseäsi, mutta tohtori Wester tulee pian katsomaan vammaasi. Hänen
äänensä ilmaisi hillittyä levollisuutta ja Anna aivan ihmetteli kuinka
hän ei hetkeksikään kadottanut malttiaan, vaan puhui yhtä tyyneesti
kuin tavallisesti.

Pian oli nuori mies toimitettu omalle vuoteelleen, mutta kun häntä
kannettiin huoneesensa, valitti hän ääneensä, niin että Anna ihmetteli
miten tuo näköjään niin vähäpätöinen haava voi tuottaa semmoista kipua.
Tohtori Wester, vanha, kokenut, jonkunverran ärtyisä lääkäri tuli
viivyttelemättä, tutki haavan mitä huolekkaimmasti ja kävi sitä
tehdessään yhä ajattelevammaksi.

-- Tuo pieni haava takaraivossa on kuulan tekemä!

Rouva Montell nyökäytti myöntäen, Annan katse oli hievahtamattomasti
kiintynyt lääkärin huuliin.

-- Kuula pitänee kaiketi ottaa pois? kysyi äiti.

-- Hm, omituista kyllä on se nähtävästi tullut itsekseen ulos, täällä
on pieni reikä tukanrajan alapuolella, mutta ruumis näyttää saaneen
tuntuvamman kolauksen!

-- Mies, joka toi hänet kotiin, kertoi että hän luultavasti on luisunut
korkeata vuoren rinnettä alas, sanoi Anna vaalein huulin.

-- Kas niin, se on siis selvää, hän on kaatunut ja lau'ettanut siten
pyssynsä tapaturmaisesti ja me voimme tässä nähdä tuon onnettoman
metsästysretken lopun, mumisi vanha eläinystävällinen lääkäri.

-- Me voimme siis hyvinkin peljätä haavakuumetta? kysyi äiti.

Tohtori nyökäytti myöntävästi. --

-- Sanokaa vain miten minun tulee häntä hoitaa, minä en ole mitään
unhottava.

-- Ette kyllä, sen tiedän, te olette oivallinen sairaanhoitaja, Liina
rouva; mutta alkakaa nyt ensin tuosta nuoresta neidistä, joka on
pyörtymäisillään -- ei tarvitse nähdä kuin pennin lantin kokoisen
haavan, niin jo alkaa huulet vaaleta, varsin on toisista aineista kuin
äiti.

Anna oli tarttunut käsiksi muutamaan tuolinselustimeen ja piti siitä
suonenvetoisesti kiinni, mutta häntä ei saanut vaalenemaan tuon pienen
haavan näkeminen, vaan muuan toinen ajatus, kauhea, hirvittävä
aavistus. Tohtori oli selittänyt miten pyssy oli tapaturmassa lauennut
veljen kaatuessa vuoren rinteellä ja sanonut "se on siis selvää", hän
huomasi myös äidin luulevan sen vahingossa tapahtuneen, mutta mitä
voisi, mitä uskaltaisi hän itse ajatella tästä? Juho oli ollut niin
sairalloinen ja alakuloinen, ajatus että hän hetkisen epäilyksen
valtaamana -- hän ei kyennyt ajattelemaan sen pitemmälle, hänen
silmänsä sulkeutuivat ja kuin unessa kuuli hän tohtorin sanovan: --
Antakaa hänelle lasi vettä, se on samalla ohitse!

-- Ei, ei! vastasi hän, kirvahtaen suoraksi voimiaan ponnistaen -- minä
en pyörry.

-- Niin no, vaan kaukana ei se missään tapauksessa ollut, pikku
ystäväiseni, sanoi tuo tuikea ukko ystävällisesti. Anna oli ollut hänen
oikea lemmikkinsä aina siitä pitäin kun hänen onnistui pelastaa
tyttönen kuristustaudista lapsena ollessaan.

Tuskaisia ja levottomia olivat seuraavat tunnit; Juho makasi lähes koko
ajan huumoksissa, herra Montell käveli käsiään väännellen ympäri
huonetta äidin istuessa koko ajan sairaan vuoteen vieressä ja
tarkatessa pienempiäkin muutoksia. Hän suvaitsi Annan tuskin ojentavan
kättään avuksi sairaanhoidossa: -- Minä olen niin tottunut siihen --
sanoi hän tyynen estävästi ja kun isään ei vaikuttaneet mitkään
lohdutukset eikä osaaottavat sanat, jäi tuo nuori tyttö kokonaan omia
pelottavia ajatuksiaan akkiloimaan.

Kyytimieheltä oli luonollisestikin kyselty kaikkea aivan
perinpohjaisesti ennenkun häntä päästettiin lähtemään.

-- Nuorella herralla on tapana metsästysmatkoilla ollessaan tulla usein
heidän taloonsa ja pyytää kuppi kahvia tai lasi maitoa, kertoi mies.
Edellisenä päivänä oli hän puolenpäivän tienoissa ollut heillä ja
tilannut itselleen yömajan, mutta kun ei häntä illalla kuulunut
tulevaksi, luultiin hänen yöpyneen jonnekin muualla. Aamulla ani
varhain, kuin isäntä miehineen meni metsään hakkuulle, löysivät he
hänet lumelta aivan sen äkkisyvän jyrkänteen alta, jota kansa nimittää
"Velhovuoreksi". Lumessa olevista jäljistä voi selvään nähdä kuinka hän
oli luisunut alas kallionsyrjältä, joka todellisuudessa oli aivan
sileän jääiljangon peittämä, vaikka sen päälle oli päivällä höytyellyt
hiukan lunta; kallionhalkeimessa kasvoi muuan mutkikas mänty ja
rikkirepeytyneestä hihan kyynäspäästä näkyi, että se oli tarttunut
siihen kiinni, ja silloin oli hänen pyssynsä lauennut. Kun he löysivät
hänen, makasi hän levitetyin käsin suullaan maassa, se oli oikea
Jumalan varjelus, ett'ei hän paleltunut yöllä, mutta hänellä oli
lammasnahkainen takki ja, kummallista kyllä, oli ilmakin illan tullen
leutoutunut.

Siinä oli melkein kaikki mitä he saivat tietää tapahtuneesta
onnettomuudesta, mutta asian syvällisintä puolta ei voinut kukaan, ei
kyytimies eikä kukaan muu valaista, ajatteli Anna vapisevin sydämmin.

Seuraavana päivänä kävi tohtori uudelleen sairaan luona, näyttäen Annan
mielestä yhtä arvelevalta kuin ensi kerrallakin; äiti taasen huolehti
ainoastaan haavakuumeen tähden, hän ei näyttänyt ollenkaan ajattelevan
lääkärin selitystä kaatumisesta ja loukkaantumisesta, joka oli tullut
nuoren metsästäjän osaksi. Anna yksin huomasi, että lääkäriä ei
huolestuttanut kuulan tekemä vaikutus tai sen seuraukset, ja kun
tohtori otti hyvästinsä, hiipi hän hänen jälkeensä eteiseen.

-- Paras setä, kuiskasi hän hivauttaen kätensä hänen käsivarteensa.

-- No, mitä pikku ystäväiseni nyt asioipi, tahtooko hän lääkkeitä
hermopuuskauksille, vai? Vanhuksen halu heittäytyä leikkisille katosi
kuitenkin heti katsottuaan hänen rukoileviin silmiinsä: -- Puhu,
lapseni, kehoitti hän.

-- Minä haluaisin mielelläni tietää -- hän pysähtyi tähän, vetäen
syvemmin henkeään, mutta jatkoi sitte päättävästi -- minä rukoilen,
sanokaa minulle onko Juhon tila hengenvaarallinen?

-- Hm, hm -- niin -- minulla ei ole koskaan tapana hätäillä
tuomioissani, vastasi ukko, kiinnitellen hitaasti hansikkaittensa
nappeja; -- tuo pieni haava on tosin vähäpätöinen asia, mutta -- --

-- Kenties Juho vahingoitti itsensä pudotessaan? ehätti Anna vapisevin
huulin.

-- Siinä osasi hän oikeaan, Juho lienee saanut jonkun sisäisen vamman.

-- Ja se on hyvin vaarallinen?

Tohtori tarttui äkkiä hänen molempiin käsiinsä, vei hänet täyteen
lampunvaloon ja katseli tutkien hänen vaaleihin, tuskanilmeisiin
kasvoihinsa. -- Luulenpa parhaaksi ilmaista hänelle totuuden, mutisi
hän. Tuo nuori pillomus tuolla sisällä -- hän näytti kädellään sairaan
huoneesen -- olisi tehnyt viisaimmin, jos hän ei koskaan olisi lähtenyt
metsälle viattomia eläimiä vainoamaan kun ei hänellä kerran ole sen
vakauneempaa aistia ja tottumusta metsän polkuja astella. Nyt hän on
siten saattanut omaisilleen sydämmen surua -- eikä hänellä,
poikarukalla, ole sen pahempi enää monia päiviä jäljellä.

Anna ei huutanut, vaikka tohtori sitä puolittain pelkäsi, mutta sen
sijaan näki hän miten raju puistutus hivahutti koko hänen ruumistaan.

-- Voitteko te kestää sen lapseni? kysyi tuo töykeä ukko milt'ei
hellästi.

-- Minun täytyy, -- hän puristi kovasti tohtorin käsiä jäähyväisiksi ja
lähti, kiiti varjona omaan yksinäiseen huoneesensa, tarttui molemmin
käsin päähänsä sekä seisoi moniaita hetkiä liikkumatonna, melkein
tiedotonna.

-- Hän kuolee itsemurhaajana -- tunkeusi hänen yhteenpuristettujen
huuliensa lomitse, sitte vaipui hän aivan kasaan kuin murtunut ruoko
noiden hirvittäväin sanain soidessa kuolonkellona hänen korvissaan.
Voi, jos Juho vielä hetkiseksi havautuisi täyteen tietoisuuteen, jos
hän uskaltaisi kysyä! Hänen sieluntuskansa oli niin suuri, ett'ei hän
luullut voivansa kestää tämän epävarmuuden painoa. Mutta vanhempien ei
tule saada mitään tietää; ja se tieto, että heidän poikansa täytyy
kuolla, olisi kyllin voimakas musertamaan heidät. Miten surullista
onkaan elämä, hän oli niin usein kuullut maailmaa sanottavan "murheen
laaksoksi", nyt ymmärsi hän täydellisesti noiden sanojen merkityksen,
sillä taivas oli suljettu kuin rautaovi ja Jumala äärettömän kaukana.
Hän ei rukoillut, hänellä ei ollut sanoja siihen.

Äiti ei tahtonut sallia hänen valvoa yöllä, mutta hetkeksikään ei hän
kuitenkaan voinut silmiään ummistaa ja aamupuoleen hiipi hän hiljaan
sairaan huoneesen. Äiti viittasi häntä luokseen: -- Sinä voit tulla
hetkiseksi minun tilalleni, Anna, kuiskasi hän, minun pitää mennä
puhelemaan isärukan kanssa, joka on pitkin yötä käynyt täällä
katsomassa.

-- Eikö äiti tarvitsisi levätä hetkisen?

-- En, minä en tunne ollenkaan itseäni väsyneeksi, minä olen niin
voimakas, kuten tiedät. -- Ja kaikesta levottomuudesta ja kahden yön
valvomisesta huolimatta näyttikin hän aivan terveeltä ja reippaalta. --
Täällä on minun kutimeni, kaidenna säären kohdalta joka seitsemännellä
kierroksella.

Anna katseli hetkisen tuota pitkää, harmaata "lähetyssukkaa", sitte
asetti hän sen huoahtain pois luotaan, hänellä ei ollut äidin
tavatonta, kaikissa olosuhteissa kukistumatonta tointa. Sairas liikutti
itseään ja valitti hiljaa. Anna kumartui hänen ylitsensä kuiskaten mitä
vienoimmalla, hellimmällä äänellä hänen nimensä, ja kuin hänen
lemmenvoimaisen tahtonsa tenhoamana avasi sairas hitaasti silmänsä ja
katsoi häntä aivan selvä-ilmeisellä katseella.

-- Pikku siskoseni -- sanoi hän soinnuttomasti, ääntäminen näytti
tuottavan hänelle kipuja.

-- Armas Juho! -- Hän polvistui vuoteen viereen, niin että hänen
kasvonsa olivat milt'ei veljen kasvojen vieressä tyynyllä: -- sinä et
tiedä miten levoton minä olin sinun tähtesi eilispäivänä, kuiskasi hän,
minä aavistin, että joku onnettomuus oli kohdannut sinua.

Juho tarttui lujasti hänen käteensä: -- minä olin hyvin alakuloinen
sinä päivänä, mumisi hän, en tietänyt mitä tahdoin. Katsohan, elämä
näytti minusta liian raskaalta ja minä -- -- --

Anna tunsi miten jääkylmä puistutus hivautti hänen ruumistaan, mutta
hän pakotti itseään ja sanoi mitä vienoimmalla äänellä: -- Mitä
ajattelitkaan, oma, rakas veljeni?

-- Vetäydy pois, Anna -- sanoi hän tukehtuneella äänellä -- minä olin
päättänyt ampua luodin otsaani!

Mutta Annapa ei poistunutkaan, hän painautui sen sijaan yhä lähemmä ja
kiersi kätensä hänen kaulalleen: -- Sinähän et kuitenkaan ampunut,
Juho?

-- En, sitä en tehnyt, minä ajattelin sinua, pikku sisarueni, ja äitiä.
Muistatko muuatta kertaa lapsuudestani, jolloin putosin heinäladon
rappusilta! Kaikki luulivat minua kuolleeksi, mutta minä ainoastaan
pyörryin, ja kun toivuin, seisoi äiti ylitseni kumartuneena, silmissä
katse, jota en koskaan voi unhottaa -- ja juuri tuo katse se pidätti
minua nytkin.

Anna painalsi yhä uudelleen ja uudelleen huulensa veljen huulia vasten,
hän ei voinut puhua, vaan siltä tuntui kuin olisi ääretön paino äkkiä
irtaunut hänen harteiltaan ja hänen äsken elottomasta sielustaan kohosi
nyt juhlivia ylistys- ja riemuvirsiä kohti korkeutta. Nyt tuli hän
ajatelleeksi myös sitä, että puheleminen saattoi olla vaarallista hänen
veljelleen, koska se näkyi niin vaikealta; mutta jos tämä keskustelu
lyhentäisikin hänen elämäänsä, ei hän sittekään olisi tahtonut välttää
sitä, hän tunsi tämän jälkeen voivansa kestää vaikka mitä, kunhan vain
tuo kauhea mahdollisuus oli häipynyt. Kun Juho tahtoi ruveta kertomaan
miten tuo tapahtuma oli sukeutunut, pani Anna hymyillen sormensa hänen
huulilleen ja kertoi itse mitä hän oli kuullut kyytimieheltä, jolle
veli nyökäytti myöntävästi, hänellä oli tuohon kaikkeen ainoastaan
joitakuita pikkuseikkoja lisättävänä.

Kun äiti palasi, huomasi hän potilaan melkoista reippaammaksi, niin
että sekä hän että isä siitä suuresti riemastuivat. Annan sydäntä
kirvelti kuitenkin tätä nähdessään, sillä hän muisti tohtorin sanoja;
mutta toivon ääni kuiski hänelle että kokeneinkaan lääkäri ei ole
kuitenkaan mikään Jumala ja se rohkaisi häntä suuressa määrässä.

Kummallista kyllä ei tuo vanha lääkäri lausunut mitään erikoista iloa
tai ihmettelyä tuon heidän mielestään Juhon tilassa huomattavan
melkoisen tervehtymisen johdosta, syvä poimu asui edelleenkin hänen
tuuheain kulmakarvainsa välillä ja Annan täytyi itsekseen myöntää
ett'ei se näyttänyt ollenkaan ilahuttavalta.

-- Kunhan vain vapauduttaisiin tuosta kuumeesta, tuumitteli äiti
luottoisesti. Tohtori vaikeni ja Juho sulki raukeasti silmänsä.

Kun Liina rouvaa heti tämän jälkeen kutsuttiin pois, kävi Anna hänen
tilalleen. Silloin sanoi tuo nuori mies äkkiä: -- Kun ihminen seisoo
haudan reunalla, näyttää elämä pikku murheineen aivan toisenlaiselta
kuin sitä ennen!

Anna katsoi häntä hämmästyneenä. Juho vastasi hänen katseesensa
suruvoittoisesti hymyillen: -- Tiedätkö, pikku sisarueni, että
ihmissydän on kumman horjuva, sanoi hän hiljaa; minä olen kaiken aikaa
aihkaillut huolissani ja antanut niiden raskauttaa itseäni siinä
määrässä, jotta olin vähällä väkivaltaisesti vapauttaa itseni niistä,
mutta nyt, kun todella seison kuolon kynnyksellä, huomaan että on
kuitenkin jotain, jonka eteen kannattaa elää.

-- Oletko sitte niin varma kuolemastasi, rakas Juho? kysyi hän.

-- Näeppäs, Anna, vastasi hän, minä tunnen, että minä olen tavalla tai
toisella turmeltunut ja ukko Westerin sanoista ymmärsin samaa, en voi
kertoa miten pieninkin liike vaivaa minua, minä olen aivan musertunut.
Äiti rukka, hänellä kun on niin hyvä toivo!

Tämä oli myös totta. Rouva Montell tyyneine luonteineen katseli asiaa
yleensä parhaalta puolelta ja kun hänen tapaturman tuottama ensi
hämmästyksensä oli asettunut, ei hänessä ollut pienintäkään pelvon
vivahdusta siitä ett'ei poika hänen huolekkaalla hoidollaan pian
tervehtyisi ennalleen. Olihan hän nuori ja tavattoman lujarakenteinen,
melkein kuin äiti itse, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan sairastanut,
siksi ei hän voinutkaan uskoa, että kuolema nyt juuri ja juuri tämän
onnettomuuden kautta hänet yllättäisi.

Anna kärsi sanomattomasti tästä varmatoiveisuudesta, vaikk'ei hänellä
kuitenkaan itselläänkään ollut uskallusta sitä epäillä, vaikka hän
kyllä peittelemättä näyttikin levottomuuttaan sairaan tähden.

-- Minun armas tyttöseni on aina ollut taipuisa katsomaan kaikkia
mustalta puoleltaan -- oli rouva Montellin ainoa vastaus tyttärensä
arveluttaviin viittauksiin. Seuraavana päivänä oli Juho entistään
raukeampi ja makasi enimmäkseen horroksen tapaisessa uinailussa.
Iltasella, kun Anna taasen hetkisen istui hänen luonaan, valitti hän
isosti.

-- Miten voit, rakas ystäväiseni? kysyi Anna hellän levottomasti.

-- Minulla on luullakseni tänään ollut enemmin tuskia.

Anna katseli tutkivasti hänen tuskanilmeisiä piirteitään, jotka vielä
äsken loistivat terveyttä ja eloa, hänen sydäntään puristi ja ahdisti
tuska, sillä hänestä näytti kuolema joka silmänräpäys hiipivän lähemmä
ja hän ei tietänyt tunsiko veli tätä peljättävää totuutta.

Kuin vastaukseksi näihin hiljaisiin ajatuksiin sanoi sairas äkkiä
sortuneella äänellään: -- Kuolema tuntuu kovalta, pikku sisareni, kun
meillä on ollut kyllin kaikkea täällä ja siellä toisella puolella ei
ole mitään odotettavissa, jos nimittäin mitään on olemassakaan! Kenties
onkin kaikki vain kaunista lohdutussaarnaa, jota teidän pappinne tarjoo
hurskaille sieluille. Niin, niin, Anna, älä näytä ollenkaan niin
hämmästyneeltä, sillä minusta on näyttänyt kuin sinä olisit itsekin
suuresti epäillyt pappien saarnain totuutta.

-- Ah, rakas Juho -- hän kumarsihe alas ja otti hänen vaipuneen kätensä
omiinsa -- minua on monet epäillykset ahdistaneet, mutta varmuus siitä,
että on Jumala, tuomio ja tulevainen elämä, on aina säilynyt
järkkymättömänä taistelevassa sielussani. Katsoppas, minä luulen
loukkaantuneeni muotoon ja siten jouduin vieraantumaan koko opin
rikkaasta sisällöstä, mutta näinä pimeinä, synkkinä päivinä, rakas
veikkoni, on Jumala sallinut valkeutensa valistaa minua ja suuresta
rakkaudestaan johtanut minut Vapahtajan luo. Nyt tuntuu kaikki minusta
niin valoisalta, ja rehellisesti, epäilemättä voin nyt sanoa: minä
uskon, uskon Jumalan ijankaikkisesti armahtavan laupeuden Jeesuksessa
Kristuksessa. Kyynelet tulvivat hänen poskilleen, mutta hänen
silmistään loisti sisäinen kirkastus.

Juho naurahti surunvoittoisesti. -- Se on siis hyväksi sinulle, pikku
siskoni, koska se tekee sinut onnelliseksi, sanoi hän hiljaan.

-- Jos sinäkin voisit tulla samanlaiseksi, Juho, kuiskasi hän;
haluaisitko sinä puhutella pastori Törneä.

Hänen kasvonsa sävähtivät jäykiksi ja kylmiksi: -- Ei, sanoi hän
tuimasti; sen verran olen minä pitkin elämääni kiusautunut pappeihin
ja heidän puheisinsa ett'en minä halua ketään heistä luokseni
kuolinhetkenäni. Jos kenenkään ihmisen sanoihin voin luottaa, niin voin
juuri sinun sanoihisi, Anna; mutta toisen vakuutus ei voi auttaa toista
kuolonsyvyyden ylitse ja mitä luulisit sinä muuten tämmöisellä
maailmanlapsella kuin minulla voivan olla odotettavana siellä toisella
puolella? -- Hän puhui tavattoman tyynesti, mutta niin jäätävän
toivottomasti, että Annan sydän oli tuskasta haljeta; pakottavana
kaipuuna ikävöi hän kaunopuheisuuden lahjaa, voidakseen mitä
palavimmilla sanoilla johtaa hänen sielunsa armon lähteelle. Mutta
hänen kielensä oli kuin kiinni sidottuna ja suuren heikkoutensa
tunnossa turvautui hän Jumalan rajattomaan laupeuteen: -- Herra Jeesus,
auta meitä! tunkeusi hänen vapisevilta huuliltaan.

Kun tohtori Wester seuraavana aamupäivänä astui sairaan huoneesen,
havaitsi hänen tarkka silmänsä, että tavaton muutos oli tapahtunut
sairaan tilassa. Piirteet olivat käyneet teräviksi, silmät elottomiksi
ja sisäänpainuneiksi sekä iho kellahtavaksi, kaikista näkyi että kuolon
työ oli jo alkanut.

-- Minusta tuntuu Juho tänään puhuvan paljon helpommin, sanoi rouva
Montell toiveikkaasti. Yöllä hän niinikään nukkui useita tuntia.

Tuo kokenut lääkäri läheni sairasta ja tarttui hänen herpouneesen
käteensä, hänen tutkiva silmänsä kiinnittyi noihin tyynyllä lepääviin
vaaleihin kasvoihin ja kun hän kohtasi äkkiä nuoren miehen katseen,
ymmärsi hän sanoitta niiden selvää kieltä: -- Sanokaa hänelle, että
kuolontaistelu on käynnissä. Sairaasta kohotti hän katseensa
pääpuolessa seisovaan Annaan ja havaitsi hänenkin kasvoillaan tuon
saman visseyden, äiti yksin istui rauhaisana kuolinvuoteen vieressä.

-- Ehkä me annamme nuorelle ystävällemme jotain rauhoittavaa, sanoi hän
ja tuossa karmeassa äänessä voi huomata harvinaisen, väräjän soinnun;
-- hän tarvitsee ennen kaikkea -- lepoa. Hän laski harmajan päänsä
alas, asettaen korvansa sairaan rintaa vasten, oliko se todellakin
vielä nuorukaissydän, joka tykkäeli noin raukean väsähtäneesti!

-- Valmistakaa häntä varovasti, sanoi Juho soinnuttomalla äänellä hänen
korvaansa. Tohtori nyökäytti päätään ja rouva Montell seurasi häntä
ulos.

-- Äiti parka, hetki on tullut, kuiskasi Juho.

-- Jumala häntä vahvistakoon! sanoi Anna, ottaen Juhon käden omaansa.

-- Minä olen tuumaillut paljon eilistä keskusteluamme, sanoi hän
vaivaloisesti; tiedätkö, siskoseni, minäkin luulen etsineeni Jumalaa,
vaikka tosin omalla tavallani, ja löytäneeni hänen käsialaansa taiteen
suuruudessa, kaikessa luonnossa ilmenevässä kauneudessa. Minä en
tietänyt sitä silloin, mutta nyt ymmärrän minä, että minussa on aina
ollut salainen ikävöiminen jonkun korkeamman perään, minä nimitin sitä
ihanteeksi, mutta mikä sitte on meidän korkein, ylevin ihanteemme,
joll'ei juuri -- Jumala. Jos me kerran uskomme hänen olevan olemassa,
niin täytyy meidän myös olettaa, että kerran tulee tuomio, jossa
jokainen saa töittensä jälkeen, mutta Jumala ja syntiset, Anna -- -- --

-- On olemassa välittäjä Jumalan ja meidän välillämme, Jeesus Kristus,
vastasi Anna juhlallisesti.

-- Minä en tiedä, jos minä voin käsittää sitä, sanoi hän surullisesti
-- minun ajatusvoimani on sammumaisillaan.

-- Mutta Vapahtaja voi käsittää sinua, rakas veljeni, vastasi hän
sydämmellisesti yhä kasvavalla luottavaisuudella. -- Hän on sanonut
"rukoilkaat, niin te saatte" ja minä olen lakkaamatta rukoillut Herraa
sinun tähtesi.

Samalla hetkellä tuli äiti sisään, hän ei mennyt kuten tavallisesti
vuodetta kohti, vaan suoraa päätä ikkunan luo, jonka alaslasketut
verhot hän veti ylös, päästäen siten talvipäivän hämäränomaisen valon
virtaamaan huoneesen. Sitte läheni hän askel askeleelta sairasta,
tutkivain silmäystensä tarkastellessa hänen kasvojaan. Ja mitä
kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi hän tuli lääkäriltä äsken
kuulemainsa totuudesta. Hän oli ollut siksi monen kuolinvuoteen
ääressä, ett'ei hän voinut epäillä noiden kuolonmerkkien
luotettavaisuutta, jotka kohosivat hänen poikansa, esikoisensa, kylmän
hien kostuttamalle otsalle.

Kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, otti nuori mies hiljaa
hänen kätensä ja asetti sen poskeaan vastaan, mutta kumpainenkaan ei
puhunut mitään. On hetkiä elämässä, jolloin tunteet ovat niin valtavia,
että uupuu sanat niiden ilmaisemiseksi.

Tämä päivä oli Annasta kuin joku eriskummainen uni, ja hän olisi niin
mielellään toivonut, että hän olisi voinut puhella äidin kanssa kahden
kesken, siitä olisi ollut huojennusta heille molemmille. Mutta äiti
sanoi vain ohimennen: -- Minä olen pyytänyt tohtori Westerin puhumaan
asiasta isälle, häntäkin tarvitsee valmistaa. -- Hän liikutteli itseään
ja puhui aivan kuin tavallisesti, kuitenkin näytti Annasta kuin koko
hänen olemuksessaan olisi jotain outoa ja kylmää.

Tohtorin antamien lääkkeiden vaikutuksesta makasi Juho jonkunlaiseen
horroksen tapaiseen uneen vaipuneena eikä häntä näyttänyt mitkään
tuskat vaivaavan. Anna oli kiitollinen tuolle kokeneelle lääkärille
siitä, että tämä kykynsä mukaan koetti lieventää kuolontaistelun tuskia
ja odotti joka hetki lopun lähenemistä.

Jälkeen puolenpäivän tuli neuvoksetar, kuten useita kertoja ennemminkin
sairausaikana. Rouva Montell istui sisässä sairaan luona, mutta Anna
tuli niin iloiseksi saadessaan heittäytyä moniaiksi minuuteiksi
puhelemaan vanhan rakkaan ystävänsä kanssa -- Minä olen niin
omituisessa mielenvireessä, sanoi hän -- Juhon kuolontaistelu on jo
alkanut, mutta minä en itke enkä sure, sillä minä tiedän, että hänen
tähän asti kahlittu henkensä on nyt vapautumaisillaan. Voi kummitätini,
hänelle on varmaankin onnellisinta, että hän pääsee täältä, sillä
tietämätöntä on, olisiko elämä voinut hänelle tarjota tyydyttävää
vaikutusalaa ja hänen sielunsa suhteen en minä ole nyt enää ollenkaan
levoton. Minä en voi sitä selittää, mutta minua elähyttää niin
ihmeellinen tunne: Herra on vallannut minun kovan sydämmeni, minun
sieluni luottaa häneen täydellisesti ja samoin toivon olevan veljenikin
laita.

-- Aamen sanokaamme sitte! vastasi tuo kokenut ystävä sydämmellisesti
ja he kumartuivat yhteiseen hiljaiseen rukoukseen Jumalan edessä.

Kun Anna palasi sairaan huoneesen, oli siellä perin hiljaista,
liikkumatonna istui sekä isä että äiti sairaan vuoteen ääressä. Nuori
tyttö polvistui nyt, kuten usein ennenkin, heidän keskelleen ja ottaen
Juhon voipuneen, kylmähkön käden omiin elonhehkuisiin kätösiinsä, äänsi
hän: -- Rakas Juho! Tuo hellä, hyväilevä ääni herätti vielä kerran
liitävän sielun horroksen huumeestaan. Hän avasi silmänsä ja katsoi
häntä sammuvin katsein.

-- Oi Jeesus, tule ja vapauta meidän rakkaamme! rukoili Anna selvällä,
nuorella äänellään. -- Ainoastaan sinuun, Herra Jeesus, me luotamme,
tule, meidän ainoa turvamme.

Hänen vaiettuaan sanoi äiti konemaisesti: -- rukoile, rukoile!

-- Jeesus on jo tullut, äiti -- kuiskasi hän. Rukouksen avain oli
avannut elon portit.

       *       *       *       *       *

Saatuaan sanoman kuolontapauksesta, riensivät kaikki Montelliin,
näyttääkseen osanottoaan suruun. Isäntä vetäysi kuitenkin konttoriin,
jättäen vieraat naisten huollettavaksi. Liina rouva oli aina siitä
pitäin, kun hän tohtorilta sai tiedon poikansa lähenevästä kuolemasta,
ollut aivan kuin kone, hän kyllä täytti tavalliset velvollisuutensa,
vieläpä järjesteli kaikki kuollutta ja hänen hautaamistaan koskevat
seikat, mutta hän jätti Annan tehtäväksi yhä uudelleen ja uudelleen
kertoa noille lukuisille ystäville sairaudesta ja kuolemanhetkestä,
näytti kuin hän ei olisi itse tahtonut tehdä sitä eikä kuunnella heidän
hyväntarkoituksellisia lohdutussaarnojaan.

Neiti Fager ja rouva Blomgrén huomasivat, että tuo rakas Liina kantoi
suruaan kerrassaan sopimattomalla ja kristitylle hyljättävällä tavalla,
sen vuoksi pitivätkin he kristillisenä velvollisuutenaan antaa hänelle
vakavia nuhteita ja istuivat niin tuntikausia hänen luonaan puhellen
Jumalasta, joka hyvyydessään lähettää ihmisille koettelemuksia,
nöyryyttääkseen heidän ylpeää sydäntään; Liinakin oli jumaloinut
poikaansa, sen vuoksi täytyi Herran ottaa sen häneltä pois. Herra
Jumala, kaikki maallinen on katoovaista; kiusaukset ovat niin
monenlaiset, sen vuoksi pitääkin meidän katsoa eteemme, ja he
huokasivat ja huomasivat, että tuo rakas kristisisar itse asiassa
olikin kovin itsevaltias ihminen, Jumalan täytyi hänellekin, jonka
kaikki asiat aina olivat olleet niin hyvin, löytää joku kuritus. Sitte
menivät he rauhoitetuilla omillatunnoilla matkaansa. Annan huulilta
pääsi helpotuksen huokaus, sulkiessaan eteisen ovea noiden "Jobin
ystäväin" jälkeen, niinkuin hän heitä nimitti. Heidän sanoissaan oli
kyllä paljon totuutta, mutta heiltä puuttui kokonaan oikea lohdutustapa
ja vilpitön mieli. Annalle johtui mieleen pastori Törne, äiti kyllä ei
ollut hänestä mitään puhunut, mutta Anna luuli olevansa varma siitä,
että äitinsä halusi tavata häntä.

Koko Juhon sairauden ajan oli pastori maannut vuoteen omana pahanlaisen
vilustumisen tähden, mutta Anna tiesi että hän heti tervehtymisensä
jälkeen tulisi ensi työkseen heillä käymään. Anna toivoi vielä, että
hän myös toimittaisi ruumiin siunauksen, kuten äitikin halusi.

Päivää ennen hautausta tulikin tuo nuori pappi heidän luokseen. Anna
tuli vilpittömän iloiseksi nähdessään hänen tulevan ja toivotti hänet
sydämmellisesti tervetulleeksi. Pastori oli kyllin hienotunteinen
ymmärtääkseen oikein tämän vastaanoton herttaisuuden, hän puristi
luottavasti tytön kättä, vaikka hienonen punerrus kohosikin hänen
taudin kalvakoimille kasvoilleen.

-- Minä luulen äidin odottaneen teitä, sanoi Anna, pastori varmaan
löytää hänet hyvin paljon muuttuneena, hän on tullut niin hiljaisiksi
ja ihmeteltävän välinpitämättömäksi.

-- Suru vaikuttaa eri lailla -- sanoi pastori merkitsevästi, katsellen
hänen avoimiin ilmeikkäisiin kasvoihinsa. Anna ei vastannut, hänen
kirkastunut, luottoisa katseensa vain kohtasi pastorin silmäilyä, sitte
saattoi hän hänet äidin luo ja jätti heidät kahden kesken. Ja kun hän
tunnin kuluttua palasi, tulvivat tuon surevan äidin tähän saakka
kuivista silmistä kyynelet ensi kertaa kuolemantapauksen jälkeen. Anna
kiersi kätensä hänen ympärilleen:

-- Äiti rukka, armas äiti!

Pastori oli mennyt ikkunan luo ja myös hänen silmissään huomasi Anna
kostean väikkeen. Hyvästiä heittäessä sanoi Anna hänelle, tuo kaunis,
avoin katse silmissään:

-- Minä tahtoisin sanoa teille jotain, herra pastori, jotain, josta
minä olen varma ja joka tulee teitä ilahuttamaan. -- Pastori katsoi
häneen kysyvästi.

-- Muistatteko, minkä kauniin toivomuksen te sanoitte minusta, te
uskoitte, että Herra suurella pelastajan rakkaudellaan vielä on etsivä
minua -- ja nyt voin minä sanoa teille: Hän on myös minut löytänyt --
surun tiellä.

-- Herra kuulee rukoukset, niinkuin hän pettämättömästi luvannut on!
vastasi pastori painokkaasti.

       *       *       *       *       *

Aina pastorin käynnistä saakka, niinpä itse hautauspäivänäkin, näytti
rouva Montell olevan ennallaan, hän vastasi ystävällisesti kaikkein
osaa-ottaviin kysymyksiin, kuultiinpa hänen kirkkaan äänensä yhtyvän
hautausvirteenkin. Hänen ystävättärensä huomasivat tässä todistuksen
siitä, että heidän viisaat neuvonsa olivat vaikuttaneet hyvää Liina
sisaressa, eikä kumma, sillä mehän olemme hyvin taipuisia uskomaan
omalla vaikutuksellamme olevan valtaa ja tehokkuutta. Anna oli kenties
ainoa, joka huomasi, että vaikka äiti näyttikin jälleen ennalleen
tasautuvan ja vähitellen käyvän käsiksi poikansa sairauden ja kuoleman
kautta keskeytyneesen laajaan toimintaansa, oli hän kuitenkin jossain
määrässä muuttunut.

Hän lueskeli nyt, jota hän ei tähän saakka pitänyt ollenkaan
tarpeellisena -- ja Anna huomasi, että hän ajatteli vieläkin enemmin,
vaikk'ei hän puhellut asioistaan enemmin hänelle kuin vanhoille
ystävilleenkään, päin vastoin näytti toisinaan kuin hienonen, tuskin
huomattava väliaita kohoisi Liina rouvan ja hänen muinaisten
innokkaimpain ihailijainsa, esim. neiti Fagerin ja rouva Blomgrénin,
välille, viimmemainittujen sitä kuitenkaan huomaamatta.  Annan äiti oli
syvällisesti omaksunut ne uskonnolliset käsitteet, joiden piirissä hän
oli kasvanut ja ne olivat aina täydellisesti tyydyttäneet hänen
henkiset tarpeensa, niin ett'ei hänen mielipiteensä voineetkaan koskaan
joutua minkään suuremman muodostuksen alaiseksi. Mutta oli kuitenkin
olemassa jonkun verran ahdasmielisyyttäkin, pieniä omituisuuksia, jotka
aina ilmenivät hänen avoimelle siimalleen oikeassa karvassaan. Oli
tosin eroa ihmisillä, mutta koskaan ei hän tuntenut itsellään
taipumusta ketään tuomitsemaan. Hän alkoi huomata, että ihminen voi
olla kristitty tarvitsematta rajoittaa henkeään mihinkään visseihin,
ahtaisiin muotoihin.

Tuolla älykkäällä, toimivalla luonteella oli salaista taipumusta
farisealaisuuteen, tosin tuohon hienompimuotoiseen; ja tälle pienelle
siemenelle olikin runsaasti langennut ihmiskiitoksen hunajakastetta.
Mutta hänen kristielämänsä rehellinen, totinen puoli oli kuitenkin
voimakkaasti vastustanut tuota nousevaa tainta. Mutta nyt tuli pojan
kuolema ja paljasti salaman välähdyksen tapaisella valolla tuon salassa
versoneen vesan, ainoastaan jotkut harvat juurenhapset säilyivät tuolta
mullistukselta. Voimakkaan iskun tavalla nöyryytti suru hänen oman
voimansa maan tasalle.

Ja juuri se, että hän, kristitty äiti, jo lapsuudessa herännyt ja
valistunut nainen, vieläpä koko puolueensa kokenut neuvonantaja, ei
kyennyt tekemään mitään oman poikansa saattamiseksi Jumalan luo -- se
juuri antoi hänen omalle varmuudelleen kuolon iskun. Oli kerrassaan
käsittämätöntä, selittämätöntä, miks'ei hän koskaan voinut pienintäkään
vaikuttaa poikaansa tässä suhteessa; hänen nuoruudenhehkuinen elämänsä
oli kiitäen häipynyt ja kun hän vihdoin, muutamia tiimoja ennen kuin se
kokonaan sammui, kauhistuneena tuijotti kuolemaa kasvoista kasvoihin,
oli hänen kielensä aivan halpautunut. Hänellä ei ollut ainoata sanaa,
ei ainoata pelastusköyttä viskattavana tuolle rakkaalle sielulle, jota
Tuonenvirta mustilla laineillaan kuljetti yhä kauvemmas hänen
läheisyydestään. Hänelle muistui mieleen Raamatun kertomus ylimmäisen
papin Elin pojista -- oliko se mikään puollustus lastensa suhteen
velvollisuutensa unohtaneille vanhemmille? Ei, se oli peloittava
varoitus!

"Kasvattakaa lapsenne kurituksessa ja Herran nuhteessa!"

Pastori Törne oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhella tuosta kauheasta
painosta, joka lepäsi hänen sielullaan sekä pelvostaan ja toiveistaan
poikansa sielun suhteen, Anna taasen iloisella varmuudellaan ei kyennyt
häntä lohduttamaan. Pastori neuvoi äitiä turvautumaan ahkerasti
rukoukseen, omasta kokemuksestaan tiesi hän, että tämmöinen neuvo oli
ainoa, minkä täänlaatuisessa tapauksessa voi antaa. Me emme voi katsoa
toiselle puolelle hautaa tuon alaslasketun esiripun taakse ja siten
vakuuttautua rakkaittemme kohtalosta, mutta meillä on oikeus rukoilla
heidän edestään ja rukous suo samalla meidän omille sieluillemme toivoa
ja vapautta Jumalassa.

       *       *       *       *       *

Vuosi oli mennyt menojaan, kevään kukat olivat kaunistaneet pojan ja
veljen hautaa tuolla hiljaisella hautuumaalla, syksyn sumut olivat sitä
ympäröineet ja talven lumi juuri parhaillaan levitteli sille pehmyttä,
valkeaa vaippaansa.

Anna oli kesän ajalla seurannut neuvosmies Hellsbergiä tämän kylpy- ja
terveyslähdematkoilla ja sitte kotimatkalla pysähtynyt pääkaupunkiin
muutaman rakkaan kummitätinsä sisaren luokse. Se oli myöskin
neuvoksettaren tointa, että tuo nuori tyttö joutui heidän
matkueeseensa, hän nimittäin piti tarpeellisena muuttaa tämän
suojattinsa uusiin oloihin, sillä nuo surulliset kotoiset olot: veljen
kuolema ja siitä syntynyt kaipuu, olivat heikontaneet hänen
terveyttään. Hänen sekä ruumiinsa että sielunsa kaipasi toista
ympäristöä, uusia, vereksiä vaikutteita ja vanhemmat, jotka tekivät
kaikki minkä voivat ainoan elossa olevan lapsensa eteen, olivat
vilpittömän kiitollisia voidessaan jättää hänet noiden vanhain kelpo
ystäväinsä huostaan.

Neuvoksettaren sisar, muuan professorin leski, kuului piiriin, joka oli
tunnettu sekä teräväsilmäisestä älystään että syvästä, vakavasta
suunnastaan, ja häneltä sai Anna useita hyviä vaikutteita ja
kokemuksia. Tuo täällä nuorten tyttöjen kesken huomattava
työteliäs elämä antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hänen
kotikaupunkinsa, kovin ahtailta tuntuvine oloineen, ei olisi hänelle
suotuisa työvainio, mutta hän ei tahtonut siitä huolehtia, Jumala kyllä
näyttää hänelle jonkun vaatimattoman toimialan, jolla hän voi olla
toisten hyödyksi.

Reippaana ja elpyneenä palasi Anna kotiinsa ja huomasi siellä kaikki
olevan ennallaan. Isä askarteli vanhaan tapaansa rakkaassa
konttoorissaan ja äiti oli aivan kuin ennen, ompeluyhdistyksen
ja kokousten keskuksena, hänen viljavissa hiuksissaan ei ollut
ainoatakaan harmajaa karvaa ja hänen terve hipiänsä antoi hänen
kasvoilleen vielä kauniin ja nuorekkaan sävyn, mutta noissa kirkkaissa
silmissä voi toisinaan aivan kuin vahingossa huomata väsymyksen ja
kärsimyksensekaisen ilmeen, joka ilmaisi, että tämän äidinsydämmen
sisimmässä sopukassa asui esikoistaan kaipaava suru, joka ei koskaan
enää katoaisi. Kuitenkin haihtui tämä ilmaus niin äkisti, että
ainoastaan Annan herkkä silmä voi sen huomata, ja hän taasen, joka
hyvin ymmärsi sen alkulähteen, koetti osoittaa äidilleen
kahdenkertaista rakkautta. Äidin ja tyttären väli ei koskaan ennen
ollut näin hyvä, he näyttivät nyt ymmärtävän toisiaan kaikissa ja
kiitollisuudella tunsi Anna että äitinsä viimme aikoina oli vapautunut
kaikesta pakollisuudesta, huomio, joka teki kodin hänelle entistä
rakkaammaksi.

Kauvan ei hänen tarvinnut olla kotonaan ennenkun hän huomasi, että tuo
ennen niin jakamattoman kehuva arvostelu pastori Törnestä oli
melkoisesti himmentynyt. Hän ei enää istunut tuolla koskemattoman
pyhällä istuimella, jonne nämä uskovaiset aina tahtoivat pappinsa
asettaa, vaan oli alentunut tavalliseksi syntiseksi ihmiseksi.

Kun esimerkiksi ajateltiin, että hän sunnuntaikoulussa oli koko luokan
edessä torunut Kinnulan matammin poikaa -- ja matammi kun nautti
semmoista arvoa uskonheimolaistensa keskuudessa -- ja selittänyt
vakuutuksensa olevan, että tuo jumalaton Liisa Snygg oli mennyt
autuaana ijankaikkisuuteen -- juuri näillä sanoilla lopetti neiti
Fager, puhuessaan asiasta ompeluyhdistyksessä -- niin voi hyvin
ymmärtää, ett'ei kaikki ollut kuin olla piti, ja muutenkin hän oli
käynyt niin ankaraksi kirkossa jotta toisinaan oikein tahtoi
puistuttaa. Niin, puheessa ei ollut enää yksinomaan evankeliumin
hunajaa ja maitoa. Hän, neiti Fager, pelkäsi todellakin saaneensa
maistaa lain kirpeää viiniä -- niinhän se käy kun ei ole varovampi
seurapiirinsä suhteen. Pään pudistus ilmaisi paremmin kuin sanat,
että neiti Fager mielellään haluaisi vapautua noista pastorin nykyjään
niin tiheistä käyneistä Hellsbergien luona; mutta hän ei saanut mitään
kannatusta, sillä Liina rouva ei edes suljetummassakaan piirissä
hyväksynyt moittivia arvosteluja. Hän ei sitä paitsi huomannut nuoressa
papissa tapahtuneeksi mitään moitetta ansaitsevaa muutosta, hän sanoi
ainoastaan, että pastori Juhon kuoleman jälkeen oli ollut hänen paras
poikansa.

Nämä erilaiset lausunnot herättivät Annassa jännitetyn halun saada
kuulla hänen saarnaansa. Ensimmäinen sunnuntai hänen kotiintulonsa
jälkeen oli viimmeinen adventtipyhä, niin että jonkunlainen
joulutunnelma tuntui vallanneen koko seurakunnan, ainakin tuntui
Annasta niin, sillä hänen omaan sieluunsa oli joulurauha jo koteutunut.
Miten hyvältä tuntuakaan olla jälleen kotona ja nähdä sulia tuttuja
kasvoja, siellä istui mamselli Rask leppeine, tyytyväisyyttä
säteilevine, vanhanaikuisen päähineensä reunustamine kasvoineen. Anna
nyökäytti tervehdykseksi vanhalle Biina neidelle ja hymyili vastapäätä
olevassa penkissä istuvalle rakkaalle kummitädilleen. Sitte kaikuivat
urkujen mahtavat sävelet, ja äänet kohosivat aamuvirren sävelinä
ylistäen ja kiittäen kohti korkeutta. Sen jälkeen rukoili Anna
sydämmensä syvyydestä, että pastori "jakaisi heille oikein totuuden
sanaa", ja hänen rukouksensa tuli myös täydellisesti kuulluksi.

Saarna oli todellinen adventtisaarna, josta kajausi kauttaaltaan
joulukellojen juhlallinen sointu. Vastustamattomalla voimalla tempasi
tuo vakava ääni kuulijat mukaansa ja tämä evankeliumin julistus ei
liikuttanut yksinomaan tunteita, vaan tunkeusi voimakkaana sisimpään
sydämmen sopukkaan, avasi sielun silmän raamatun kirkkaalle valolle ja
näytti samalla kertaa kuinka tämän valon tulee valaista koko elämän,
yksin sen pienimmätkin jokapäiväiset hyörinnät, sen tulee puhdistaa ja
pyhittää ne, niin että jokainen, joka tahtoo omistaa kristityn nimen,
myös täytyy vaeltaa tuon suuren mestarin jälkiä. Eikä hänen tule tehdä
tätä ansaitakseen töillään autuutta, vaan hänen tulee todistaa koko
maailmalle, että joka todella rakastaa Kristusta ja uskoo häneen, hänen
tulee myös tämän uskon ja rakkauden pakottamana elää ja vaeltaa
Kristuksen seuraajana.

Tämän suuntainen oli saarna. Anna ei kadottanut ainoatakaan sanaa, vaan
syvä, todellinen ilo täytti hänen sielunsa ja hänen silmissään säteili
kostea välke katsellessaan pastorin vakavia, aivan kuin sisäisen valon
kirkastamia kasvoja.

-- Minä olen niin sanomattoman iloinen, kummitäti, sanoi hän, puristaen
kirkon käytävässä neuvoksettaren kättä -- hän puhui aivan minun oman
sydämmeni tunteita.

-- Todellakin on hän myös minun mieleni mukainen pappi, vastasi tuo
hyvä kummitäti sydämmellisesti.

-- Ja kuitenkin julistaa hän samaa vanhaa, siunattua evankeliumia --
tuumaili Liina rouva.

-- Henki on sama, mutta julistamistapa erilainen, sanoi neuvoksetar
painokkaasti.

Anna näki pastori Törnen uudelleen vielä samana päivänä kotonaan
päivällispöydässä, mutta ei saanut tilaisuutta kiittää häntä saarnan
edestä, kuten olisi tahtonut; pastori oli häntä kohtaan ystävällinen ja
huomaavainen, antaumatta kuitenkaan mihinkään keskusteluun hänen
kanssaan. Ja sama oli asian laita myöhemminkin kun he silloin tällöin
tapasivat toisiaan sunnuntaikoululla tai Hellsbergein luona, -- missä
pastori oli nyt milt'ei jokapäiväinen vieras. Annan kaikesta
uurastamisesta huolimatta ei heidän välinsä tullut enää ennalleen, ja
se apeoitti häntä, sillä nyt olisivat he voineet ymmärtää toisiaan
paljon paremmin kuin ennen.

Äiti puhui hyvin harvoin hänen kanssaan pastorista, mutta neuvoksetar
sen sijaan sitä useammin, niin että tuo nuori tyttö tätä tietä tutustui
aivan perinpohjaisesti hänen makuunsa ja ajatuskantaansa.

-- Minä en ymmärrä, minkä vuoksi ei meistä voi tulla hyviä ystäviä,
sanoi hän erään kerran melkein kärsimättömästi -- ja niin mielelläni
kun minä sitä haluaisin. Kummitäti hymyili sievosesti: -- Ystävyys
rakkauden sijaan, on samaa kuin kivet leivän sijaan, sanoi hän --
kenties saat sinä ajan pitkään tarjota hänelle saman lahjan, jota hän
ei nyt voi ottaa vastaan.

Anna sävähti hyvin punaiseksi ja loi katseensa alas välttääkseen
kummitädin ystävällistä, tutkivaa silmäystä, eikä hän sen perästä
siihen aineesen enää palannutkaan.

Aika kului edelleen tasaista menoaan ja tuo nuori tyttö tunsi itsensä
onnelliseksi kodissaan, jota hän nyt sulostutti tasaisella, aina
iloisella luonteellaan. Vasta nyt huomasi isäkin, kuinka suuresti hän
itse asiassa oli kaivannut häntä pitkän poissa-olonsa aikana, ja äiti,
joka ei suinkaan ollut kovin herkkä hellyyden osoituksiin, loi häneen
usein katseen, jolla oli suurempi arvo kuin herttaisimmilla
hyväilyillä.

-- Minun ja äidin väli on nykyjään aina niin ihmeen selvä, sanoi Anna
kummitädilleen -- minä tunnen itseni aivan pakotetuksi hänen
seuraansa eikä minulla ole enää entisiä katkeroita tunteita hänen
hengenheimolaisiaankaan kohtaan; minun henkinen ihmiseni on vapautunut
ja minä olen vapaa sekä Jumalaan että ihmisiin nähden.

-- Niin ollen on kaikki hyvin, lapseni -- kunhan vain voimme
pidättäytyä toisiamme tuomitsemasta ja sen sijaan, joskin tosin
heikkoudessa, seurata tuota jumalallista käskyä: -- "_Rakkaat veljet,
rakastakaat toisianne, täyttäen siten Kristuksen lakia_".

Uusi vuosi oli jo aikoja sitte mennyt ja kevättalvi oli juuri
murtumaisillaan auringon pakottavan voiman alaiseksi, kun Anna eräänä
päivänä, posket raikkaan ilman purppuroimina, astui neuvoksettaren
kodikkaaseen arkihuoneesen. Kummisedän luona oli muuan "turvatti",
kuten semmoisia ihmisiä nimitetään, -- Anna tiesi hyvin, että se oli
joku varaton nuorukainen, joka oli avunhaalinnalla eteenpäin
pyrkiäkseen. Mutta hänen kummitätinsäkään ei kuitenkaan ollut yksin,
pastori Törne nimittäin istui aivan vastapäätä häntä valoisan ikkunan
luona. Anna punastui ehdottomasti huomatessaan pastorin, hän oli koko
tien ajatellut häntä ja tuntui kuin olisi hän sen kautta kadottanut
jotain heidän nyt niin äkkiä jouduttuaan kasvot vasten kasvoja.

Neuvoksetar veti hänet alas sivulleen istumaan ja pyysi pastorin
ottamaan jälleen entisen paikkansa, heillä kolmen olisi nyt oikein
hauska puheluhetki, tuumitteli hän. Mutta itse asiassa olivat nuo
molemmat nuoret niin vaiteliaita, että hän sai melkein yksin pitää
huolen keskustelusta. Anna ei voinut ymmärtää miksi hän tunsi itsensä
nykyjään usein hyvin saamattomaksi pastorin läheisyydessä, kenties
juuri senkin vuoksi, että pastori itse oli niin syrjäänvetäytyvä, hän
tuumikin sen vuoksi juuri jotain aihetta, jonka nojalla voisi lyhentää
tätä käyntiään, kun neuvoksetar nousi ja asettaen kätensä hänen
käsivarrelleen sanoi jonkunlaisella painokkuudella: -- Tiedätkö, Anna,
mitä pastori on minulle tänään kertonut, hän on kertonut suuren
uutisen! sanoi hän.

Mutta minkä vuoksi alkoi Annan sydän tätä kuullessaan tykkiä lähes
kuuluvasti, minkä vuoksi hänet äkkiä valloitti sisäinen tuska?

Neuvoksetar jatkoi tyynesti: -- Tämän uutisen pitäisi minua ilahuttaa,
kun hän itsekin on niin tyytyväinen, -- mutta lyhyeen -- hän aikoo
jättää X:n vielä tänä kevännä, on omasta pyynnöstään tullut muutetuksi
pieneen -- -- -- joen kappeliin kauvas erämaahan. Hän nyökäytti päätään
aivan kuin sanojensa vahvikkeeksi, otti sitte pienen avainkorinsa ja
jätti huoneen.

Tätä seurasi hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen Anna aivan
pakottamalla sai sanotuksi: -- Pastori ei siis viihdy täällä
kauvemmin?

-- Oo, minä viihdyn erinomaisesti, sanoi hän iloisesti -- kuinka
voisinkaan toivoa parempaa ja sopivampaa paikkaa kuin tämä, mutta --
minulle itselleni on suuremmaksi hyödyksi jos muutan täältä, sen olen
jo kauvan tuntenut. Täällä X:ssä saan minä alituiseen taistella
lepoon-asettumisen mielitekoa vastaan ja pyhiinvaeltaja -- varsinkin
niin nuori kuin minä -- ei saa koskaan majoittua kovin pitkäksi aikaa
samaan paikkaan, se tekee hänet vain uneliaaksi.

-- Ah -- sanoi hän -- minä juuri luulen huomanneeni päinvastaista,
teidän jumalansanan julistamisessanne on tavatonta eloisuutta ja minä
olen odottanut sitä hetkeä, jolloin voisin ilmaista sydämmelliset
kiitokseni opettajan voimakkaasta saarnasta. Kummitädin kautta tiedän
minä myös, että teidän vaikutuksenne -- hän keskeytti ja punastui
häiriytyneenä.

-- "Puhukaa vähemmin, toimikaa enemmin", ovat juuri teidän omat
sananne, sanoi hän hienoisesti hymyillen, Anna neiti; minä tunnen ja
tunnustan niiden totuuden sekä olen koettanut heikkojen voimieni
mukaan sovittaa ne itseeni. Luuletteko te työmiehen, joka uurastaa
päivätyössään täyttääkseen velvollisuutensa, ansaitsevan kiitosta? --
Ei, Jumalan sana sanoo: -- _Koska te olette kaikki tehneet, kuin teille
käsketty on, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palvelijat, me teimme
sen kuin meidän piti tekemän._ -- Päin vastoin tulee minun kiittää
teitä sen valon edestä, jonka te kerran sytytitte minussa ja joka
läpitunkevalla totuudellaan valaisi minun sieluni pimeät sopet, niin
että minä huomasin paljon semmoista, jota en koskaan olisi luullut
sieltä löytäväni. Pappi tarvitsee useammin kuin muut semmoisen
perinpohjaisen puhdistuksen, hän kaipaa sitä todella, muuten hän vajoo
omaan varmuuteensa. Moni kyllä moittii pappia takanapäin, mutta
harvalla on miehuutta sanoa hänen puutteitaan avomielisesti hänelle
itselleen ja siten avata hänen omat silmänsä itse niitä huomaamaan.

-- Minun täytyy rehellisesti tunnustaa, ett'en minä sillä kertaa
ollenkaan -- jos niin itse lienen luullutkin -- ajanut Jumalan asiaa,
sanoi Anna hiljaa, -- minä olin itse väsynyt ja sortunut omiin
sisällisiin taisteluihini, olin tulvillani vastenmielisyyden
kiihoitusta ja tunsin oikein todellista tarvetta lausua julki mitä jo
vuosikausia oli sielussani itänyt ja paisunut. Muille olisi pikemminkin
ollut hyötyä niistä mietteistä, joita te silloin lausuitte.

-- Ne olivat minulle hyväksi, sanoi hän ystävällisesti -- minä
huomasin, että minun näköalani laajeni suuresti, vaikka uskon kautta
armosta autuaaksitekevän evankeliumin julistaminen tulee tästä
lähteinkin olemaan minun elämäni tehtävä. Minä olen huomannut
ikävöiväni päästä joksikin ajaksi -- kenties moniaiksi vuosiksi --
johonkin syrjäiseen, hiljaiseen loukkoon, jossa voisin ajaa Herran
asiaa sydämmeni halun mukaan minkään puoluehengen minua rajoittamatta,
ja siten valmistautua paremmin suojelemaan kristityn vapauttani. Minä
olen koettanut kaikissa kysyä Herran tahtoa ja minulle on selvinnyt,
että minä nyt toimin sopusoinnussa sen kanssa.

Hänen koko olemuksessaan kuvastui semmoinen tyyni vakuus, että ihan
ehdottomasti täytyi tunnustaa tämän miehen vaeltavan Jumalan kasvojen
edessä.

-- Tietääkö äiti jo teidän päätöksenne? kysyi Anna matalalla äänellä.

-- Kyllä, eilen illasta alkaen.

-- Oi, se olikin sitte juuri tämän tähden kun hän näytti niin
masentuneelta; hän tulee teitä suuresti kaipaamaan.

-- Me kristityt olemme kuitenkin Vapahtajamme kautta yhteydessä
toistemme kanssa, joskin toisinaan olemme ulkonaisesti erotettuina,
sanoi hän luottavasti.

-- Tunnetteko lähemmin uutta seurakuntaanne?

-- Tunnen tavallani, sillä minun isäni alkoi ratansa köyhänä
paimenpoikana -- -- -- joen erämaissa; ja se muisto on aina vetänyt
minua sinne, niin että viimme kesänäkin käväsin siellä. Luonto siellä
on suurenmoinen ja minä luulen, että minä tulen siellä myös viihtymään;
elämä ei olekaan alituista vaellusta auringon paisteessa, eikä
kristityn tule valittaa sen tähden, että hänen joskus täytyy vaeltaa
pimennossakin. Iloisella mielellä katselen minä tulevaisuuttani, vaikka
sitte saisinkin taivaltaa sitä -- yksinäni.

-- Ei, ei -- Annan herttaisille kasvoille kohosi hienoinen punerrus --
ei yksin -- tavoitteli hän.

-- Onko niin, voiko olla mahdollista, että sinä Anna tahtoisit -- hän
tarttui Annan molempiin käsiin ja katsoi syvästi hänen silmiinsä.

-- Tulla teidän kanssanne; niin, minä tahdon -- kuiskasi hän kätkien
punoittavat kasvonsa käsiinsä. Mutta pastori veti ne hellästi
puoleensa, sallien niiden levätä uskollista sydäntään vasten.

Kun neuvoksetar vähää myöhemmin avasi oven, astuivat he käsi kädessä
häntä vastaan: -- Ajatelkaas, hän on luvannut tulla minun vaimokseni ja
seurata minua sinne kauvas, sanoi nuori pastori liikutuksesta
vapisevalla äänellä. -- Jumala on pohjattomassa armossaan lahjoittanut
minulle suurimman maallisen onnen!

-- Niin, hän on kuullut minun rukoukseni, ja sallinut teidän liittyä
yhteen -- vastasi tuo hyvä kummitäti sydämmellisesti. -- Minä olen jo
jonkun aikaa toivonut että niin kävisi, vaikk'ei minun pikku
kummityttöni antanutkaan minun täydellisesti kurkistaa sydämmeensä.

-- Minä en voinut ollenkaan aavistaa, että hänen tunteensa olisivat
muuttuneet, sanoi onnellinen sulho.

-- Sen vuoksi olinkin minä pakotettu itse ne ilmaisemaan, kuiskasi
Anna. -- Miten iloiseksi äiti tuleekaan nyt!

Neuvoksetar katseli heitä kyynelten kimaltaessa kauniissa, lempeissä
silmissään: -- Niin, sanoi hän, sinun äitisi, Anna, on samoinkuin
minäkin toivova teidän onneanne ja rukoileva Jumalan siunausta teidän
tulevaisuudellenne!



TURVATON.


    "Sillä Sinä olet minun kallioni
    ja minun linnani," Ps. 31:3.

Vapaaherran suuressa, upeasti sisustetussa asunnossa oli ilo
ylimmillään. Oli syntynyt pieni tyttö, kauvan odotettu, sydämmellisesti
tervehditty vieras, ja kohottanut talossa asustavan onnen
kukkuroilleen.

Kaikkia, mitä elämä voi tarjota, oli täällä ennestään yllin kyllin:
rikkautta, arvoa, terveyttä, kunniaa ja -- rakkautta. Ei voinut tavata
onnellisempaa ja sirompaa paria kuin vapaaherra ja hänen sinisilmäinen
rouvansa. Jospahan vain olisi ollut perillinen, kaiken tämän loiston ja
rikkauden tuleva perijä, niin olisi heidän onnensa ollut täydellinen.
Ja nyt oli syntynyt pieni tyttö.

Isästä oli uusi tulokas maailman kauniin lapsi ja äiti oli siitä aivan
ylpeä. Mutta kumpainenkaan heistä ei muistanut tämän kalliin lahjan
antajaa, kumpaisellekin oli rukous ja kiitos tuntematon.

Lapsi makasi kuin prinsessa uusimpain piirustusten mukaan tehdyllä
erinomaisella vuoteella, missä lakanat olivat hienointa liinaa,
tyynyset pitsitettyjä ja ohut peite sinistä silkkiä. Mikään ei ollut
liiaksi tälle pienoiselle. Mutta se ei tajunnut vähintäkään tästä
komeudesta, se vain uinaili aivan samalla tavalla kuin uinailee mikä
hyvänsä ryysyinen mökkiläisen lapsi. Vanhemmat nimittivät häntä
"ainoisekseen", hänellä kun ei vielä ollut mitään oikeaa nimeä. Mutta
muutamain viikkojen päästä tuli nimikysymyskin päivän polttavimmaksi.
Isän mielestä oli koko ristiminen vain vanhanaikuinen palvemeno, vaan
isoäidin tähden piti sekin kuitenkin toimittaa, hän kun itsepintaisesti
riippuu kiinni kaikissa vanhanaikaisuuksissa. Ja tarvitseehan tyttö
luonnollisesti jonkun nimenkin, ja siinä se juuri onkin kasteen
merkitys, tuumine hän. -- Siten tuli "ainoinen", kuten muutkin
ikäisensä, eräänä päivänä kastetuksi pieneksi kristityksi, vaikka
ainoa, mikä vanhempain mieleen jäi koko tästä tärkeästä toimituksesta,
oli tytön nimi Aino. -- Aino makasi koko kastamisajan aivan hiljaan,
tähyillen avoimin silmin pappia, juuri kuin hänkin olisi "jotain
ymmärtänyt", sanoi hoitajatar, muuan vanha eukko, joka päivät
pääksytysten vakuutteli "herra vapaaherralle" ja "rouva
vapaaherrattarelle" että heidän pienoisensa oli itse täydellisyys
ikäisekseen.

Ja jälkeenpäin näytti kuin olisi tuo vanha ollut oikeassa, sillä Aino
oli todellakin jonkunlainen ihmelapsi muidenkin mielestä. Hänellä oli
mitä ihanimmat pikku kasvot, musta tukka, suuret kirkkaat silmät ja
hipiä sametin hienoinen. Jo neljän vuotiaana opettelihe hän eräästä
kuvakirjasta aakkoset, teki kysymyksiä, jotka olivat liian syvällisiä
aikuistenkaan vastata ja laulaa liverteli sievällä, heläjävällä äänellä
talon vierasten huviksi.

Aino oli todellakin "ihmelapsi", siitä olivat kaikki yksimielisiä.
Mutta mikä kummempi, hänen kehityksensä ei tyrehtynyt puolitiehen,
kuten tavallisesti tämmöisten ihmelasten, vaan mikäli vuodet vierivät,
sikäli kehittyi hänkin kaikin puolin. Vanhemmat -- anitenkin
isä -- olivat älykkäitä ja hienosti sivistyneitä, samoin oli
seurustelupiirinsäkin huolekkaasti valittu. Tieto ja valistus oli
heidän mielestään kaikki kaikessa ja kaikkia nykyajan suuria kysymyksiä
pohdittiin täällä älyllä ja terävällä havaitsemiskyvyllä. Semmoisissa
oloissa kasvoi Aino. Hänen isänsä oli siveellisessä katseessa oikea
miehen ihanne, hänen ilmeikkäissä kasvonpiirteissään säteili
elämänhalua ja hänen sorja, voimakas vartalonsa osoitti parhaiten,
miten huolekkaasti hän sitä hoiti. Siveellinen puhtaus ja henkinen
sopusointu oli hänen tunnussanansa ja tähän yhtynyt ruumiin
terveyshoidollinen kehittäminen oli hänen mielestään kasvatuksen perus.
Näiden periaatteiden mukaan kasvatettiin Ainoa. Äiti -- kaunis, hieno
hoidokaskukka, kasvanut suuren maailman ilmassa -- tunsi toisinaan
halua vastustaa miehensä kasvatussuunnitelmia, jotka tunnustivat hiukan
mahdottomilta. Mutta hän ihaili miestään siihen määrään, että kaikki
syvempi aattelu häipyi sikseen. Ja isän ihanteiden mukaanpa se oli koko
Ainon elämäkin järjestetty: hän söi, joi, kylpi, lepäsi ja liikkui
ohjeiden mukaan, kuitenkin ilman pakotusta. Tästä seurasi, että hän
tottui aina kääntymään kaikkine toiveineen ja pyyntöineen isänsä
puoleen ja yhtä luonnollista oli, että hän myös ajan pitkään oli
kiintyvä häneen sisällisellä luottamuksella.

Isä ohjasi hänen lukujaan, auttoi häntä vaikeakäsitteisissä läksyissä
ja oli hänelle tukena kaikin puolin. Mutta hän ei ollut vain hyvä
opettaja, vaan yhtä aulis myös ottamaan osaa hänen iloihinsa ja
huveihinsa, joiden etupäässä tuli avustaa hänen ruumiinsa kehkiämistä,
niinkuin luistelu, hiihtäminen, jalkamatkat j.n.e. Jo pienestä pitäin
sai Aino olla paljon ulkona, kehitys ja karkaiseminen tapahtui
taitavasti, siksipä sukeusikin hänestä nuori tyttö, sopusointuinen sekä
kasvultaan että ulkonäöltään, kevätpirteä kuin äsken puhjennut
kukannuppu. Isä oli hänestä aivan rajattomiin asti ylpeä; kaikki hänen
ihanteensa olivat toteutuneet hänessä ja kaiken sen kauniin
elonhehkuisena hengettärenä, josta hän oli ajatellut ja uneksinut,
seisoi tuo armas tyttönen nyt hänen ihailtavanaan.

Yhtä runsaat ja kehjenneet olivat tytön henkisetkin lahjat. Isä ei
ollut milloinkaan tavannut naista -- vielä vähemmin nuorta tyttöä --
jolla olisi ollut semmoinen johdonmukainen ajatuksen terävyys,
semmoinen kyky tunkeutua tieteen syvyyksiin; mutta hänpä olikin itse
ollut tytön ohjaajana. Yhdessä olivat he pelanneet shakkia, yhdessä
ihastelleet kaikkea suurta ja kaunista taiteessa ja tieteessä sekä
omaksuneet suurten ajattelijain rikkaita aatelmia.

Oli kuitenkin yksi aine, josta isä ei koskaan puhunut, jota hän melkein
väitteli. -- Ainolle ei koskaan opetettu uskontoa.

Äiti oli tosin joskus vienyt hänen mukanaan n.s. "hengellisiin
esitelmiin", joissa esiintyi maailmankuuluja saarnaajia. Sitä vaati
hyvä tapa, ja vapaaherratar ei suinkaan tahtonut olla "hyviä tapoja"
vastaan, mutta kirkossakäynti Herraa ylistävine menoineen oli tälle
nuorelle tytölle aivan tuntematon.

Isän puhe Jumalasta oli perin häilyvää, se oli puhetta "korkeimmasta
olennosta" ja antoi Ainolle sen käsityksen, että Jumala olisi jossain
äärettömässä avaruudessa, josta maa kaikkineen on äärettömiin
eroitettu. Isä oli sanonut, että ihmisessä asustaa siveellinen voima,
jonka avulla hänen tulee taistella saastaisia himoja, kaikkea alhaista,
pimeää ja epäjaloa vastaan, ja siten saavuttaa se rauha ja selvyys,
jonka vapaa, valistunut ihmishenki tulee omata.

Semmoista uskontoa opetettiin Ainolle, uskontoa, jota hän ymmärsi ja
voi omata, sillä koko tuon autuuden voi kuka hyvänsä itse luoda, kunhan
vain oli tahdonlujuutta. Olla hyvä, sehän oli varsin helppoa -- kateus,
luottamattomuus ja ylpeys, miten alhaista se olikaan; vapaa henki
tahtoo kohota korkealle, korkeammalle kaikkia pikkumaisuuksia, ja
sieltä korkeudestaan katsella, huomaamatta niitä, jotka täällä alempana
vielä kilvoitellen kulkevat. Tämmöinen ajatussuunta kajasti Ainon
varmassa katseessa, hän kulki tietään tyyneenä, huoletonna, aivan kuin
eroitettuna häntä ympäröivästä surujen, kärsimysten, synnin ja
taistelun maailmasta, jossa kuitenkin itää jumalainen elonsiemen
monessa kurjassa ihmissydämmessä.

       *       *       *       *       *

Kun Aino tuli rippikoulu ikään, sanoi äiti erään kerran: -- Mutta
pitäisi kai meidän toimittaa tyttö rippikouluunkin; se nyt on kerran
tapana ja tarpeellinenkin maailman tähden. Me kyllä puolestamme panemme
sille hyvin vähän arvoa, vaan eihän se pääse tyttö naimisiinkaan
ripille lukematta.

-- Tarkoitat kai, ett'ei hän saa kirkollista vihkimistä, sanoi mies
ivallisesti hymyillen. -- Mutta sanohan, ystäväiseni, onko tuokin
sinusta olevinaan jotain niin tärkeää. Kun me vietimme häitämme ja
seisoimme papin edessä, tunsin vain vastenmielisyyttä ja inhoa koko
tuota naurettavaa temppuilemista kohtaan. Toivoin silloin pääseväni
rauhaan kaikilta kysymyksiltä ja saavani sinut vaimokseni ilman moisia
mutkia.

Vapaaherratar teki kädellään torjuvan liikkeen: -- Mutta vihkimisessä
on kuitenkin jotain juhlallista!

-- Tottumuksen mahtia kaikki, ystäväiseni, sanoi vapaaherra kylmästi.
-- Jos Ainolla itsellään ei ole halua ripillekäyntiin, niin en suinkaan
häntä milloinkaan siihen pakoita, kaikkein vähimmän vastaisen
avioliiton tähden. Kun kerran tulemme niin pitkälle, selvinnemme siitä
jollain muullakin tavalla. Valistus kohoo päivä päivältä jätin askelin,
kuka tietää miksi tämäkin kohta vielä muuttuu?

Vapaaherratar nyökkäsi päällään suostumuksensa merkiksi.

Ja Ainolla ei ollut mitään halua rippikouluun, miksipä hän semmoista
olisi halunnut, hän, joka ei koskaan vähintäkään kaivannut "pappien
uskontoa", joksi isä sitä nimitti. Sehän olisi ollut vain hengen
polkemista, tuumihe tyttö. Isä oli perin onnellinen tämän päätöksen
tähden.

-- Myös minä kammoon kaikkea pakkoa, sanoi hän; -- papit tahtovat
puristaa sielut ainoaan autuaaksi tekevään haarniskaansa, mutta se vain
sitoo ja kuristaa sieluja. Sinä olet omasta vapaasta tahdostasi
vapautunut vanhentuneista omantunnon siteistä, ja minä onnittelen sinua
sentähden. Nyt tahdomme me kahden rientää avaraan maailmaan ja sinä
saat ihmetellä kaikkea ihanaa mitä nerokkaat ihmiset ovat keksineet
maallisen elämän kaunistamiseksi ja jalostamiseksi.

Aino riemuitsi: hänen isänsä oli sittekin parhain ja jaloin ihminen, ei
löytynyt ketään hänen vertaistaan, ei ketään, joka olisi tehnyt niin
paljon hänen hyväkseen. Isä ei ollut koskaan kieltänyt häneltä mitään
huvia eikä koskaan käskenyt häntä luotaan, milloin hän etsi apua ja
lohtua lapsellisille huolilleen -- ja muunlaisia huolia ei hänellä
ollut tähän asti ollutkaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin päilyvä
virta, jota hymyilevät rannat somistavat ja joka aina oli virrannut
niinkuin hän oli ajatellut ja toivonut. -- Onnellinen Aino, sanoivat
hänen ystävänsä, -- onnellinen, kadehdittava!

Vanhempainsa seuraamina antausi tuo nuori tyttö nyt ensi matkalleen
maailmaan. Äiti, joka oli heikko eikä sen vuoksi ollut juuri halukas
tuommoiseen paikasta toiseen muuttelemiseen, asettui hetimmiten
muutamaan uudenaikaiseen kylpylään. Mutta isä ja tytär -- nuo kaksi,
joiden välillä vallitsi sydämmellisin sopusointu ja jotka ymmärsivät
toisiaan -- jatkoivat iloisin mielin matkaansa eteenpäin kaupungista
kaupunkiin, paikasta paikkaan, kaikkialle, missä vain silmällä tai
korvalla oli jotain nauttimista. Ainon sydän sykki runsainta riemua,
hän ei ollut milloinkaan nauttinut semmoista onnea, milloinkaan
tuntenut niin pulppuavaa elonhalua kuin nyt jumaloidun isänsä seurassa,
joka aivan kuin siivin kiidätti häntä ihanaan, päivänpaisteiseen
maailmaan. Hänen isänsä oli niin uljas, niin miehekkään kaunis, hänen
olemuksensa herätti kaikkialla huomiota ja tuttavallisuutta. Miten
ylpeältä tuntuikaan olla semmoisen isän tytär. Ja niin kulkivat he
kahden yhä edemmäs, heidän eteensä avautui taulu toisensa perästä
kirjavaa elämää, nerokasta taidetta ja pulppuavaa maailmaniloa. Mutta
sitä mukaa kuin aika vieri, tunkeutui myös Ainon avoimeen sieluun
uusia, outoja ajatuksia. Dresdenin mahtavassa galleriassa näki hän
Pyhän neitsyen maailmankuulun kuvan ja hänet valtasi tuo sama
selittämätön pyhyyden tunne, jonka taiteilija oli loihtinut esille
Jumalan äidin ja Jesuslapsen jaloissa piirteissä. Jumalallisen voiman
ja ihanuuden tuulahdus väreilytti ensi kerran tätä nuorta sielua, ei
ilon väreillä vaan pikemminkin levottomuuden ja pelvon. Hän tunsi
olevansa juureton kukka, joka häilyelee maailman meren aallokossa. --
Sitte tuli hän vanhaan Roomaan, näki paikan, missä tuhansien
marttyyrien veri oli vuotanut, kulki katakombeissa ja katseli
todistusmerkkejä ensimmäisten kristittyjen uskosta, uskosta mihin,
uskosta kehen?

Lukemattomia kysymyksiä alkoi syntyä hänessä, eikä hän saanut niihin
koskaan vastausta, kaikkein vähimmän sieltä, mistä hän aina ennen oli
tottunut saamaan valaistusta -- isältään.

Tuo ääretön riemu, joka oli äskettäin hänen sielunsa täyttänyt, hälveni
vähitellen kuin yhä etääntyvän laineen kohu, ja elämä, joka hänestä
vast'ikään näytti rikkaalta ja ihanalta, verhoutui äkkiä harmajaan
hämyyn. Näytti kuin hänen silmänsä nyt vasta olisivat avautuneet
kaikelle synkälle ja surulliselle, kaikelle inhimilliselle
viheliäisyydelle, joka tuhansissa muodoissa nyt hänelle ilmausi. Hän
näki sokeita, joiden silmät eivät koskaan saaneet nauttia auringon
valoa, hän näki viheliäisiä raajarikkoja, houruja, sortuneita ja
kärsiviä olennoita kaikkialla. Voi, maailma ei ollutkaan enää mikään
ihanuuksien ruusutarha, se oli valituksen, surkeuden pesä -- kuinka hän
ei ollut sitä ennen huomannut, kuullut tuota angervon ääntä, jota
maailma kauttaaltaan kaikui?

Hänen isänsä huomasi kyllä tapahtuneen muutoksen, se ilmausi varsinkin
tuona tutkivana levottomuutena hänen ennen niin iloisessa, varmassa
katseessaan. Mutta kaikkiin isänsä kysymyksiin vastasi Aino ainoastaan,
että häntä painusti kaikkien noiden uusien vaikutteiden moninaisuus,
kunhan ne vain ennättävät koteutua hänen sieluunsa, silloin hän myös
taasen on ennallaan. Tähän täytyi isän tyytyä, ja kun Aino huomasi
mielentilansa vaikuttavan isässä levottomuutta, koetti hän väkisinkin
näyttäytyä iloiselta. Ja se onnistuikin niin hyvin, että isä piammiten
huomasi tytön voittaneen entisen mielensävynsä ja iloisuutensa. Voi,
miten surkeasti pettyykään isä, ajatteli nuori tyttö katkeran
suruisesti. Isä rankka, hän varmaan tuntisi itsensä kovin alakuloiseksi
ja murretuksi, jos hän tietäisi, että tyttärensä, jonka onneksi hän oli
niin paljon tehnyt, tunsi itsensä perin onnettomaksi, tunsi häilyvänsä
syvän, mustan pohjattomuuden partaalla, havaitsematta ainoatakaan
auttavaa kättä. Miten tämä oli tapahtunut, sitä ei hän itsekään voinut
selittää, mutta nyt hän ei enää uskonut isänsä uskontoa, ihmisvoiman
mahtia, hengen valtaa aineellisuuden yli, sillä mihin hän katsoikaan,
näki hän sen tappioita, siksi peloittavia, ett'ei mikään kohoominen
tullut kysymykseenkään. Maailmaa kaijuttava valitushuuto puistutti
hänen koko olemustaan, hän ei voinut tukkia siltä korviaan, eikä
missään enää nähdä tuota kukkulaa, jolta vapautunut henki katseleisi
ihmisten alhaisia hyörinnöitä.

Nuo ihannekukkulat häipyivät hämyyn hänen etsiväin silmäinsä edessä;
hän näki ympärillään miljoonittain ojennettuja, apua hapuilevia käsiä,
miljoonittain etsiviä silmäyksiä, kuvastaen kysymyksiä, joihin kukaan
ei vastannut.

Teaatterisaleissa, musiikin säveleissä, galleriain taideteoksissa,
kaikkialla ympäröivät häntä nuo kysymykset ja hänen omassa murtuneessa
rinnassaan kaikui sama tyhjyys. Selittämätön tyhjyys valtasi hänet ja
suurimmalta huojennukselta tuntui hänestä silloin kiitää eteenpäin
nopealla pikajunalla, varsinkin yön aikaan, jolloin häntä usein vaivasi
unettomuus. Se helpotti, tuntui kuin kiitäisi hän omia ajatuksiaan
pakoon.

       *       *       *       *       *

Monta kuukautta oli kulunut kun he taasen palasivat kotimaahansa.
Kotona pääkaupungissa olivat talvihuvit ylimmillään. Tähän kevyeen
seuraelämään vietiin Ainokin, hän kun oli nyt täysinkehjennyt nuori
neiti.

Nuoruus ja kauneus, yhdistettynä arvoon ja rikkauteen, tekee aina syvän
vaikutuksen. Niinpä veti tämäkin nuori tyttö ensi hetkestä pitäin
tuntuvaa huomiota puoleensa. Päivän sankarit liehuivat hänen
ympärillään, häntä ihailtiin ja ihmeteltiin, ja näyttipä kuin olisi
tämä häntä miellyttänyt, sillä melkein kiihkeällä innolla antausi hän
huvien pyörteeseen. Seuraelämä vei häneltä päivät, usein pitkältä
öitäkin jatkoksi, ja niin suloiselta kuin tuntuikin isästä nähdä
lemmikkinsä voittokulkuja, nähdä hänet iloisena, kauniina ja ihailtuna,
tuntui melkein pettymykseltä, että juuri hänen Ainonsa, hänen
ylpeytensä, niin kaikkineen antausi huveille, juuri kuin ei hänellä ja
noilla muilla tytöillä mitään eroa olisikaan. Aino ei puhunut nyt enään
milloinkaan luvuista eikä tullut enään hänen luokseen tutkimaan ja
kyselemään, kuten entisaikaan.

Surulla ajatteli hän, että elämällä aina on pettymyksensäkin. Vaan
senhän voi jo edeltäpäinkin aavistaa, kunhan ei tytön terveys vain
kärsisi. Hän ei nimittäin ollut tottunut semmoiseen luonnottomaan
elintapaan; mutta nyt vallitsi kuosi houkkamaisine vaatimuksineen ja
vaati sokeaa kuuliaisuutta.

Tätä menoa oli kestänyt jo useita kuukausia, kun Aino eräänä iltana
valitti päänsärkyä, pistoa rinnassa ja vilunpuistutuksia.

Vanhemmat, jotka eivät olleet tottuneet näkemään häntä kipeänä,
lähettivät heti lääkärin. Tämä selitti, että Ainossa oli vilustumisesta
johtunut lievä keuhkotulehdus. Hän ei ollut tottunut koskaan mitään
kärsimään, hän valitti ja oli kärsimätön kuin pieni lapsi, osoittaen
lukemattomia oikkuja. Mutta mikäli voimat heikkonivat, sikäli tuli hän
myös rauhallisemmaksi, maaten vihdoin tuntikausia aivan hiljaa, silmät
suljettuina.

Lääkärillä oli aluksi mitä parhaimmat toiveet taudin pikaisesta
parantumisesta, varsinkin kun Ainolla oli harvinaisen vahva
ruumiinrakennus. Mutta pian tuli hän levottomaksi ja huomasi
velvollisuudekseen ilmoittaa vanhemmille, että tauti oli tuimentunut.

Hämmästys, melkein toivottomuus valtasi heidät, luonnatenkin isän.
Koskihan tuo hänen lemmikkiään, hänen aitohelmyttään; ja vaikk'ei
ainoatakaan pelvon sanaa päässyt hänen huuliltaan, kuvautui kuitenkin
hänen kalpeissa, riutuneissa kasvoissaan kalvava levottomuus. Aino
huomasi sen ja alkoi akkiloita syytä tähän, vakoellen jokaista
vanhempainsa silmäystä, jokaista hänen läheisyydessään puoliääneen
kuiskattua sanaa. Syynä täytyi olla jotain -- jotain hirveää, isän
kasvonsävystä ja äidin itkeneistä silmistä päättäen.

Koskisiko se hänen sairauttaan? Jos se olisikin vaarallista! Ei, hän
karkoitti nuo ajatukset mielestään. Mutta ne tulivat takaisin yhä
uudelleen ja yhä uhkaavampina, ja unettomien öiden pitkinä tunteina,
kun kuume tulisimmin poltteli, kaikui lakkaamatta hänen korviinsa
pieni, varsin pieni sana: kuolema, kuolema! Voisiko niin tapahtua,
voisiko näin nuori ihminen kuolla? Voi, liiankin mahdollista! kuului
joka puolelta, sitä puhuivat kaikki ne ruumissaatot, kaikki ne surevat
isät ja itkevät äidit, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä.

Kun lääkäri seuraavana päivänä seisoi hänen vuoteensa vieressä, puhui
hän toiveikkaasti, mutta silmänilmeessä ja äänensävyssä kuvastuva
vakavuus kaikui hänelle kauheana totuutena, soitti hänelle
kuolonkelloja. Kuolema, kuolema!

Lääkärin mentyä tuli isä ja istui hänen viereensä. Hän silitteli Ainon
kauniita hiuksia ja hyväili hänen levottomia, kuumia sormiaan: -- Sinä
voit nyt paremmin, eikö niin?

-- Isä, sanoi hän, kohoten kiihkeästi vuoteellaan, -- isä, minun täytyy
kuolla, minä tiedän sen; olen lukenut sen teidän kasvoistanne, ja
tänään näin sen lääkärin silmistä. Kuolema on kauheata, oi, auta isä!
Hän kietoi käsivartensa isän ympärille ja painautui suonenvetoisesti
vavisten häneen kiinni. Tuota vankkaa miestä puistutti kauttaaltaan
raju vilunväristys: -- Älä puhu niin, lapseni, sanoi hän, hyväillen yhä
innokkaammin noita pieniä kätösiä. -- Sinä tulet pian terveeksi!

Aino työnsi hänet hiljaa, melkein torjuen luotaan. -- Isä, sanoi hän,
katsoen häntä terävästi silmiin -- sinä et usko itsekään omia sanojasi.
Minä tiedän mitä lääkäri ajattelee, hän langetti tänään minun
kuolemantuomioni. Oi, isä, isä, huusi hän toivottomuus äänessä ja
katseessa ja heittäysi taaksepäin tyynyille. -- Kun viimme yönä makasin
valveella, ajattelin mitä kuolema on, näin tuon kamalan, ahtaan
ruumisarkun, syvän, kylmän haudan, ja minä vapisin tuskasta. Mutta
siinä ei ole kaikki! Joku sanoo sisimmässäni, ett'ei sielu kuole
ruumiin mukana, ja jos se elää, isä, mihin se silloin joutuu, mihin
joutuu henki? Tuntuu kuin olisi edessäni pohjaton kuilu, johon minun
täytyy suistua, havaitsematta mitään pelastuksen mahdollisuutta.

Hän vaikeni, kiinnittäen harhailevan silmäyksensä isän kuolonkalpeille
kasvoille, jotka herkeämättä katselivat häntä. -- Isä rukka, sanoi hän
väsyneesti -- sinä olet tehnyt niin paljon minun tähteni, enkä minä
sittekään ole ollut onnellinen. Onni kuoli vähitellen meidän
matkustellessamme, selittämätön, salainen levottomuus hiipi salamyrkyn
tavoin suoniini ja pilasi vereni, hävitti onneni, elämäniloni. Koko
maailma näyttäytyi minulle kärsimyksen ja valituksen näyttämöltä,
ihmiset kantoivat raskasta taakkaa ja hapuilivat auttajaa, ja minä
hapuilin heidän kanssaan. Oi, miten onneton ja rauhaton olen ollut,
minä olen heittäytynyt nautintojen pyörteeseen ja siten koettanut
tukehuttaa kalvavia tunteitani. Mutta mikään ei auttanut, ja nyt vielä
kuolema -- -- -- Hän peitti kuumeisilla käsillään kasvonsa, joilla
kylmä hiki helmeili, mutta noissa luonnottoman kirkkaissa silmissä ei
kimaltanut ainoatakaan kyyneltä.

Isä kumartui kiihkeästi, kohotti tuon hennon vartalon ja painalsi
hänet itseensä ikäänkuin suojatakseen häntä, kuten aina ennenkin.
-- Lemmikkini, sinun täytyy elää, sinun täytyy tulla onnelliseksi,
huudahti hän kiihkoisesti. Sinä olet niin nuori, koko maailma
aarteineen on sinulle alttiina ja me vanhempasi, jotka sinua
rakastamme, teemme kaikki mitä voimme, huvittaaksemme ja
tyydyttääksemme sinua, ja minä, lapseni, Ainoiseni, tahdon temmata
sinut kuoleman kourista. Hän vapisi suonenvedon tapaisesti ja melkein
hurja voimuuden ilme paloi hänen silmissään.

Nuori tyttö pudisti suruisesti päätään. -- Sitä sinä et voi, isä rukka,
sanoi hän sanomaton tuska katseessaan. -- Nyt saat sinä itse nähdä
ihmisvoiman kehnouden, tuon ponnettoman voiman, jonka sinä esitit
minulle niin mahtavaksi.

Hän vaipui takaisin vuoteelleen, sulkien silmänsä raukeasti ja lepäsi
lopun päivää unentapaisessa horroksessa. Kun hän illemmalla havahtui,
istui isä hänen sänkynsä laidalla kirja kädessään.

-- Sinä luet, isä? kysäsi hän.

-- Niin, lapseni, olen koko päivän etsinyt lemmikkikirjailijaimme
teoksista semmoisia kohtia, jotka sinua elähyttäisivät. Tahdotko
kuulla?

Hän nyökkäsi raukeasti ja isä alkoi lukea tuolla täyteläisellä,
miehekkäällä äänellään, jota Aino oli aina ihastellut. Hän makasi
hetkisen hiljaa ja näytti kuuntelevan, mutta sitte kohosi hän ylös ja
työnsi kirjan kiihkeästi luotaan, niin että se vierähti isän käsistä
lattialle. Hänen silmänsä salamoivat synkästi, kuumeen hehkuva puna
paloi poskilla ja hurjasti huusi hän: -- Minä en voi sitä kuulla, se on
viheliäistä petosta kaikki tyyni; ei ole mitään siveellistä korkeutta,
jossa henki tuntisi itsensä vapaaksi; ei, ei; maailmassa on vain
kurjuutta, taistelua, tyhjyyttä, ammottavaa tyhjyyttä. Ja minä suistun
sinne, suistun, suistun!

Hän vaipui voimattomana taaksepäin, jäykkä, eloton katse silmissä. --
Lääkäriä lähdettiin heti hakemaan ja hän huomasi taudinpuuskauksen
kääntyneen aivoihin, koko tauti oli saanut uuden suunnan.

Seuraavat päivät makasi hän milloin horroksissa, milloin rajuissa
houreissa, jotka tuntuivat kiihtyvän, milloin hän vain kuuli isänsä
äänenkin. Miten sydämmellisesti isä rukoilikin, miten hellästi
puhuttelikin, ojensi Aino torjuen kätensä häntä vastaan tai käänsihe
seinään päin.

Kolmen päivän ankaran taistelun perästä sammui tämä nuori elämä.

Isän mielentilasta ei saanut kukaan tietoa, ei edes hänen surun murtama
vaimonsakaan. Hän sulkeutui huoneeseensa, ei huolinut ruuasta eikä
tahtonut nähdä ketään. Kun hän tuli sieltä ulos, olivat hänen mustat
hiuksensa käyneet harmaiksi ja syvät rypyt olivat hänen miehekkäille
kasvoilleen painaneet vanhan ukon leiman.

       *       *       *       *       *

Kun Ainon maalliset jäännökset muutamia päiviä myöhemmin laskettiin
kylmään, syvään hautaan, jota hän eläissään niin kauheasti pelkäsi,
paistoi aurinko lämpimästi. Ilma oli leyhkeä, lumi suli puroiksi ja
puiden silmikot näyttivät niin ruskeilta ja elonvoimaisilta -- ne
olivat kevään hengetärten sanantuojia, tulevan kesän toivehikkaita
viestejä.

Oliko tuolla nuorella tyttörukallakin yhtä elähyttäviä toiveita?

Elävien ei sovi tuomita kuolleita, hän oli valoa ja varmuutta etsivä
henki, siksi jääköönkin hän sen tuomittavaksi, joka on sanonut:
"_Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä_".



MAGNA.


Veitsien ja haarukoiden kilinän säestämää puhelua ja aikavälistäisiä
naurunpyrskähdyksiä kuului ruokailuhuoneesta. Kapteeninrouva Cederkvist
istui ruokapöydässä perheineen ja ruokailijoineen ja tämän talon
päivällispöydässä oli tavallisesti aika eloisata.

Vanhin tytär, neiti Alli, ja ylioppilas Witikka johtivat puhelua, kuten
tavallisesti; Sanni, "sanasutkailija", suikautti joukkoon silloin
tällöin ja molemmat lyseolaiset hymyilivät itsemahtavasti. Emäntä,
lihava ja hellottava, piti huolta, että jokainen sai osansa höyryävää
lihamuherrusta ja levitteli salapäin kelpo voileivän viipaleita
lemmikkitytölleen, Kertulle, vaikka voi oikeastaan oli pöytyeen
vanhempia jäseniä, musiikinopettajatarta neiti Schneideriä, herra
Witikkaa ja professoria varten. Viimmemainittu oli ainoa, joka istui
vaiti, akkiloiden jotakin oppinutta probleemia, kuten neiti Schneider
arveli. Neiti Schneider ei nimittäin ollut kyllin tarkkasilmäinen
huomatakseen niitä ivallisia eleitä, jotka väreilivät professorin
vakavan suun ympärillä ja jotka kyllin todistivat, että hän oli
seurannut keskustelua ja omalla hiljaisella tavallaan nauttinut päivän
"uutisista".

-- Neiti Lilli menee kaiketi iltamaan? kysyi herra Witikka.

-- Luonnollisestikin, minähän annoin teille lupaukseni jo kolme viikkoa
takaperin.

-- Iltamaan! -- ehätti kapteeninrouva pitkäveteisesti -- ja minä kun
juuri aijoin pyytää teitä, nuoret, tänä iltana alas asemalle neiti
Roosia vastaanottamaan.

-- Ei sovellu, äiti; minä en aijo menettää hauskaa iltaani juoksemalla
semmoista jumalatonta matkaa asemalle -- ja Alli neiti pudisti
kieltävästi huolekkaasti käherrettyä päätään, heittäen Witikkaan
silmäyksen, huomauttaakseen tälle miten ihmeteltävän mainiosti hän osaa
käyttää itsenäisyyttään.

-- Kenties Oskar tai Rolf menisi? tuumasi rouva sävyisästi.

-- Anteeksi, meillä on konventti tänä iltana -- vastasivat herrat
lyseolaiset ja katsoivat toisiinsa.

-- Mutta hyvänen aika, kenen minä sitte saan? huokasi emäntä.

-- Eikö äiti voi lähettää Eriikkaa? sanoi Lilli kärsimättömästi.

-- Rakkaani, meillähän on pesu tänään ja sitä paitsi pitää Eriikan
mennä hakemaan Ellaa ja Sannia, jotka menevät lasteniltamaan
valtioneuvoksen luokse, kuten tiedät.

-- Minä käyn hakemassa neiti Roosin, sanoi professori äkkiä. Pieni
kävely luennon jälkeen virkistää minua.

-- Sinäkö, vaivaisitko tosiaankin itseäsi? puheli kapteeninrouva. Ei,
ei, kyllä minä koetan tulla muuten aikaan jollakin tavoin.

-- Jätä se asia minun huolekseni, paras äiti, sehän on perin
vähäpätöinen -- ja niin puhein työnsi professori tuoliaan hiukan
taaksepäin, sillä hän se tavallisesti antoi merkin pöydästä
nousemiseen.

Neiti Schneider istui pianinon viereen saliin ja alkoi soittaa
"ijankaikkista Beethoveniaan", kuten suulas Sanni sitä nimitti, ja
professori heittäysi sanomalehti kädessä keinutuoliin. Neiti Schneider
arveli, että hänen soitossaan pitäisi olla kyllin nauttimista, mutta
professori oli vanhojen tapojensa orja: hän rakasti pehmeäksi verhottua
keinutuolia ja aikaisemmin, kun tuo vaaleaverinen saksatar ei vielä
ollut talossa ruokailijana, oli hän keinutuolissaan vetäissyt pienen
päivällisunenkin.

Viereisestä huoneesta kuului kinastelevia ääniä. Selvimpänä kuului
Allin kimakka ääni:

-- Minä vaan en rupea uuninloukossa asumaan tuommoisen vennonvieraan
tytön tähden, jolla äiti minua alinomaa kiusottelee. Minun huoneeni on
perin pieni, ja ensi viikolla tulee tänne Witikan sisar, jolle minä
olen luvannut luonani asunnon niiksi päiviksi, jotka hän viipyy täällä
kaupungissa.

-- Vai niin, vai semmoisia sinä olet luvannut, puhumatta minulle
sanaakaan -- moitiskeli äiti. -- Mutta mihin luulet minun voivan
sijoittaa neiti Roosin; muistahan toki, että hänen vanhempansa pyysivät
hänet meille jo kesällä, kun minä olin tädin luona maalla!

-- Mutta hänhän voi asua Ellan ja Sannin huoneessa, se on kyllin suuri.

-- Uh, miten kiusallinen tuo Alli aina on, huusi Sanni, ei suinkaan ole
mitään hauskaa saada tuntematon tyttö samaan huoneeseen, silloinhan
loppuu kaikki iltarupatukset ja tärkeät salaisuuksien uskomiset.

-- Niin, ja isä sanoo ilman pilaumiseen nähden kauhean
epäterveelliseksi, että useita henkilöitä asuu samassa huoneessa,
huomautti Ella Tenlén julkeasti.

-- Voi hyvä lapsi, meillähän on niin erinomaiset ilman vaihtajat.

-- Niin, siinä nyt näette, äiti, mimmoisia tuhmuuksia te teette
luvatessanne edeltäpäin, harmitteli Alli. Ja tuo neiti Roos sitte
kuuluu olevan oikea maalaislötys, aivan parasta sorttia, ja "herännyt"
kaupanpäälle. Vanhemmat ovat hihhuleita tai mitä lienevätkään ja tyttö
ei ole käynyt mitään koulua, saamme luultavasti hyvinkin hävetä hänen
tähtensä.

-- Minusta näytti pastori Roosin perhe kerrassaan aito ihmisiltä,
tuumasi kapteeninrouva, piittaamatta vähääkään kauniin tyttärensä
vihasta. Neiti Roos tulee Sannin ja Ellan huoneeseen; minä menen nyt
sanomaan Eriikalle, että hän tuo rautasängyn alas, sitte asetamme sen
ympärille varjostimet, niin että hän saa oman pienen nurkkasensa. Siten
sopii se kyllä hyvästi, pikku tyttöseni; saattepas nähdä.

-- Mutta eikö yhtä sänkyä voisi yönajaksi nostaa saliin? mutisi Sanni.
Kapteeninrouva ei kuitenkaan enää kuunnellut mitään vastaväitteitä,
vaan hyväntuulen häiritsemätön sävy kasvoillaan poistui hän
voitollisena taistelusta.

-- Äiti on kuin luotu ruokaväkeä pitämään, tuumaili professori
hymyillen; on oikein opettavaa kuulla, miten hän pujottaupi kaikkien
vaikeuksien läpi. Mutta tuota vierasta neitirukkaa minä surkuttelen,
hän ei näy olevan kovinkaan tervetullut. Sitä paitsi on tämä seura
siksi itsekseen elävää, ett'ei oudon ole tänne kovinkaan helppoa
koteutua.

Professori laski sanomalehden pöydälle, kohensi silmälasiaan ja meni
omalle puolelleen. Hänellä oli nimittäin kaksi kaunista huonetta salin
toisella puolella ja ne olivat niin rauhoitettuja, että itse
kapteeninrouvakin astui sinne jonkunmoisella varovaisuudella. Muuten
hän antoikin professorille -- pojalleen ensi naimisista -- niin suuren
arvon, että tämän tahto oli hänelle melkein poikkeamattomana lakina.
Hän oli pojalleen niin äärettömän kiitollinen siitä, että tämä tyytyi
asumaan hänen luonaan; hän tiesi hyvin, ett'ei monetkaan nuoret miehet
hänen asemassaan olisi tehneet niin, ja se summa, minkä professoripoika
antoi hänelle asunnosta ja hoidosta, ei ollut niinkään turha hänen
taloudellisissa asioissaan. Ja aivan merkitystä vailla ei ollut sekään,
että nyt oli saatavilla rahapussi, joka avautui aina, milloin hänen
asiansa niin vaativat.

Professorin isä, aitohikas tiedemies tohtori Bruun, oli jättänyt
melkoisen omaisuuden nuorelle leskelleen ja ainoalle, puolikasvuiselle
pojalleen. Rouva Bruun olisi voinut viettää huoletonta elämää
kuolinpäiväänsä asti, mutta hänellä oli, sen pahempi, kovin myöstävä
sydän, niin että hän muutamana heikkona hetkenään lupautui naimisiin
nuoren kapteenin kanssa, jolla ei ollut mitään muuta merkikkyyttä kuin
ihastuttavat viikset ja uljas ryhti.

Kun kapteeni oli menettänyt terveytensä ja samalla varansa oli hän
itsekin melkein mennyttä kalua. Mutta hän eli kuitenkin siksi kauvan,
jotta kerkesi kuluttaa vaimonsakin omaisuuden niin tarkkaan, että tämä
hänen kuoltuaan jäi puille paljaille kolmen pienen lapsen kanssa.

Nykyinen professori ei ollut silloin vielä laillisessa ijässä ja
holhooja -- isän vanha ystävä -- piti tarkalla, ett'ei ainoatakaan
penniä pojan omaisuudesta kietoutunut isäpuolen asioihin. Hän ei
antanut pojan edes asua kotona ja vasta isäpuolen kuoleman jälkeen sai
nuori Bruun muuttaa äitinsä luo, tukeakseen hänen taloudellista
asemaansa.

Äiti ja poika olivat perin erilaisia luonteeltaan. Mutta he antoivat
kuitenkin toisilleen arvoa ja kapteeninrouva ihaili salassa oppinutta
poikaansa, joka vuosi vuodelta tuli yhä kuuluisammaksi. Hän piti
poikaansa arvossa, mutta se ei estänyt hänen kertomasta tälle mitä
jokapäiväisimpiä pikkujuttuja ja nurkkahuhuja sekä kaupungilta että
kyökistä. Hänelle ei nimittäin koskaan johtunut edes mieleenkään, että
tämmöiset pikkusalaisuudet voisivat tuntua pojasta vähäpätöisiltä
ja joutavilta ja jos professoripoika joskus vastasi jotain
välinpitämätöntä, selitti hän asian, jotta "Hugo on aina ollut
harvasanainen, semmoinen oikea kirjatoukka". Muista sitä vastoin oli
professori jäykän käytöksensä ja ainaisen ivallisen tyyneytensä vuoksi
perin itsemahtava ja mahdoton henkilö -- mutta sitä asiaa ei
kapteeninrouva voinut päättää. Hän itse oli kauttaaltaan oikea ehta
arki-ihminen, mitään varsinaista sivistystä hän ei ollut koskaan
saanut, eipä ollut edes ulkokuorikaan aina kyllin siloisa. Kukaan ei
käsittänyt miten tuo filosoofinen tohtori oli aikoinaan valinnut hänet
puolisokseen, joll'emme tahdo syyttää juuri tätä hänen filosofiataan,
jolla näyttää olevan aivan ominaisuutena hiukan petkutella oppilaitaan
puhtaasti käytännöllisissä asioissa.

Minkä verran kapteeninrouvalla lie ollut punaa poskillaan nuorempana,
oli tietämätöntä, vaan nyt hän helakanpunaisine, hyllyvine kasvoineen
ja muodottomine muosimaisine muotoineen oli oikean jokapäiväisen
ruokatädin perikuva, suuttumaton ja hyväntahtoinen, mutta jotenkin
pintapuolinen.

Professori oli aikoja sitte sytyttänyt lampun ja istui pöydän ääressä
kirjoituksensa yli kumartuneena, kun ovi avautui ja äiti hiukan
yskähdellen astui kahvitarjottimineen sisään. Professori tiesi
vanhastaan, että milloin äiti itse toi iltapuoliskahvin, oli hänellä
myös jotain erikoista puhuttavaa. Siksi panikin hän heti kynän pois
kädestään ja kysyi ystävällisesti, vaikka hiukan hillitysti: -- No,
äiti hyvä, mitä nyt?

-- Oi, äidillä ovat omat huolensa, puhalteli kapteeninrouva, vaipuen
vastapäätä poikaansa nojatuoliin istumaan. -- Tänään on ollut tiukka
päivä, tiedätsä, Alli on ollut kauhean huonolla tuulella sentähden kun
ompelija pilasi hänen iltamapukunsa. Enkä minäkään voi käsittää miten
voidaan niin katalasti reunustaa, se on aivan vanhanaikuinen, kukaan
ihminen ei ole sitte syksyn semmoista käyttänyt ja -- ja sitte on
minulle vielä tullut vastuksia uudesta hoidokkaastamme.

-- Minä kuulin, että teillä oli iltapäivällä kiistaa siitä, mihin tuo
uusi tulokas sijoitettaisiin asumaan, vastasi professori, juoden
kahviaan pikku siemauksin, ja katsellen koko ajan rakkaan
kirjoituksensa viimmeisiä rivejä.

-- Luonnollisestikin täytyy minun aluksi ottaa hänet vastaan, mutta
katsottaneeko sitä sanansasyömiseksi jos minä hankin hänelle toisen
paikan siinä tapauksessa että täällä syntyy ikävyyksiä?

-- Mikäpä juuri estäisi teidän niin tekemästä, äiti hyvä, tuumasi
professori.

-- Niinpä kyllä, mutta ikävältä se tuntuu kaikissa tapauksissa, sillä
pastori aivan rukousti minua ottamaan tytön hoitooni. Heillä on tuskin
nimeksi tuttavia täällä kaupungissa ja täti on suosittanut minua.

-- Jos äiti pitää sitä omantunnon asiana, niin saa se luonnollisesti
kokonaan toisen merkityksen.

-- Tiesipä juuri omastatunnostakaan, -- mutta tuo kiusallinen Alli kun
ei voinut ottaa häntä huoneeseensa -- -- muka ahtauden tähden,
juurikuin tässä muilla olisi niin erittäin väljää. Mutta enin
minua huolettaa Ella Tenlén. Hän on minun paras hoitolaiseni,
kunnallisneuvoksetar lähettää aina syksyisin niin runsaalla kädellä
voita, lihan ja makkaraa, ja jos Ella kirjoittaa kotiinsa ja valittaa,
että neiti Roos on ahdettu asumaan heidän kanssaan. Minä en tahtoisi
loukata hänen vanhempiaan, ja jos kunnallisneuvos luulee, ett'ei
Ellalla ole kaikki parhain päin, syntyy siitä varmaan ikävyyksiä, sillä
ukko on aika kierä mies.

-- Siinä tapauksessa saa neiti Roos muuttaa!

-- Mutta rahatkin ovat hyviä, se on pieni lisäys kassaan ja sitä paitsi
on tyttö niin nuori ja ensi kertaa poissa kotoa -- näyttiin erikoisesti
pidettävän silmällä, että tyttö joutuisi kelpo ihmisiin ja saisi hyvän
hoidon, ja enpä tiedä tosiaankaan ketä tässä kiireessä voisin siihen
nähden suosittaa.

-- Minä luulen, ett'ei meidänkään talo siinä suhteessa ole liioin
kadehdittava, sanoi professori kuivasti.

-- Kuinka sinä, Hugo, voit niin sanoa, -- kapteeninrouva melkein
nyyhkytti -- minä vakuutan, ett'ei kukaan tarjoo voimakkaampaa ruokaa
kuin minä. Tiedätkö sinä, miten minä juoksen ympäri kaupunkia, etsien
tuoretta lihaa ja munia, mutta ketään ihmistä ei moitita niin paljon
kuin sitä, joka pitää ruokavieraita. Herra Witikka saarnaa jok'ainoa
ateria ruokien ravintoarvosta ja maistelee maitoa, joka ei hänen
mielestään koskaan ole kyllin voimakasta, Ella tahtoisi kakaota, hän
kun on heikko, neiti Schneider ei saa syödä perunoita vatsakatarrinsa
tähden ja omat tyttöni sitte eivät tee muuta kuin tonkivat ruokia,
vähemmästäkin sitä jo voi itkeä.

-- Rauhoitu, äiti, enhän minä ruokaa tarkoittanut, sinä tiedät, että
minä aina olen kehunut sinun keittotaitoasi ja meidän pöytämme on
kyllin hyvä tuommoiselle vaatimattomalle, yksinkertaiselle
maalaispappilan tytölle. Minä tarkoitin tyttöjen vastenmielisyyttä
uutta tulokasta kohtaan, varmaankin tapaa hän täällä mitä epäilevimpiä
silmäyksiä.

-- Sen luulen kyllä korjautuvan, vastasi kapteeninrouva, jonka sydän
nyt oli keventynyt ja jolle kaikki näyttäytyi nyt mitä heleimmissä
väreissä. -- Kenties on hän kiltti ja mukautuva tyttö, ja niin menee
kaikki hyvin.

-- Ja joll'ei mene, löydät sinä varmaan hänelle jonkun toisen paikan,
lopetti professori, joka oli ottanut kellonsa ja laski levottomasti
miten paljon hänen kallista aikaansa oli mennyt turhaan.

-- Saamme nähdä! sanoi kapteeninrouva, otti kahvitarjottimen ja
vaaperti ulos.

       *       *       *       *       *

Luento oli loppunut, mutta professori oli hiukan viivähtänyt puhelussa
muutaman tuttavansa kanssa, niin että tornikello näytti jo puolta
kymmentä kun hän astui ulos. Hänellä oli siis aika kiire, jos mieli
pitää äidille antamansa lupaus ja noutaa neiti Roos asemalta.

Oli sovittu, että neiti Roos odottaisi kolmannen luokan odotussalin
ovella kapteenin rouvan lähettämää noutajaa ja tämän oli äiti monta
monituista kertaa teroittanut professorin mieleen. Siksi menikin hän
suoraa päätä mainitulle ovelle heti kun matkustajia alkoi tulvata
etusillalta sisään. Hänen mustat, hiukan tuikeakatseiset silmänsä
tarkkasivat jokaista ohimenijää. Tungoksen keskellä pysähtyi muuan,
jonka ulkomuoto oli siihen suuntaan, joksi hän oli tulokkaan ajatellut:
pitkä, kaiskera vartalo, harhaileva, ujo sävy kasvoilla; hän se täytyi
olla. Professori meni suoraan häntä kohden, mutta samalla olikin jo
tyttö hävinnyt tungokseen. Hän katseli hiukan ällistyneenä ympärilleen
ja huomasi samalla nuoren tytön, joka seisoi samalla paikalla oven
luona kuin hän itse äsken. Sillä oli pienenpyöreät, vehmaat kasvot,
vaalea palmikko riippui hartioilla ja hän tähyili avoimin, reippain
katsein kirjavaa, tungeskelevaa joukkoa. Mahtoiko tämä nyt olla oikea?
Professori läheni, kumarsi ja kysyi kohteliaasti oliko hänellä kunnia
tavata neiti Roos'ia!

Tyttö, joka ei ollut häntä ennen huomannut, näytti hieman
hämmästyneeltä ja vastasi myöntävästi.

-- Siinä tapauksessa saan esittää itseni. Olen professori Bruun,
äitini, kapteeninrouva Cederqvistin lähettämä neitiä noutamaan.

Hänen kirkkaat silmänsä katselivat avonaisesti professoria kun hän
ojensi luottavasti kätensä.

-- Olkaa hyvä, jättäkää minulle matkakapine-numeronne!

-- Täällä, antakaa anteeksi, jotta vaivaan teitä niin paljon, mutta
minä en oikein tiedä, miten tästä omin neuvoin selviäisin.

-- Oo, antakaa minun pitää siitä huolta, neitiseni; olkaa hyvä ja
ainoastaan seuratkaa minua niin ett'en kadota teitä ahdingossa.

-- Olkaa varma, siitä minä kyllä olen varuillani!

-- Kas niin, nyt tulemme juuri parhaaseen aikaan luukulle. Onko tämä
teidän matkalaukkunne?

-- Juuri se!

-- Hyvä! Professori vihjasi kantajan luokseen, ajurista oli hän jo
edeltäpäin pitänyt huolta; eikä aikaakaan kun hän jo auttoi
kohteliaasti pikku naisensa rekeen, istuen itse viereen.

-- Lieneehän neiti vain hyvin puettu, meillä on jotenkin pitkä matka ja
ilta tuntuu olevan kylmä.

-- Minä en ole ollenkaan arka kylmälle, vakuutti hän. -- Mutta miten
kummalliselta tuntuu olla nyt pääkaupungissa; minä olen usein uneksinut
tätä hetkeä, mutta nyt en minä tahdo saada tajuuni, että todellakin
olen täällä. Miten valoisaa kaikkialla, luulenpa, ett'ei täällä unta
muistetakaan. -- Tuoko se sitten on Ateeneumi, todellako? Miten
suurenmoista! Mikä on tuon kadun nimi, jolle nyt juuri käännymme?

Kysymys seurasi kysymystä ja professori vastasi kaikkiin mitä
sävyisimmin, hymyillen koko ajan. Jos noissa kysymyksissä olisi
iimautunut kipinäkään keikailevaisuutta, hitunenkaan halua näyttäytyä
lapsellisen alkuperäiseltä, olisi hänkin vastannut tavallisella
kylmällä välinpitämättömyydellään, mutta hänen esiintymisensä eheä
luontaisuus huvitti professoria. Hän istui käsi suojelevasti
ojennettuna reen laidalle tytön taakse ja kuunteli noita
keskeytymättömiä, vilkkaita ihmettelyn ja ihastuksen huudahduksia,
katsellen hymyillen noihin nuoriin kasvoihin, jotka kaihtelematta
kääntyivät häneen, pyytäen selitystä kaikelle oudolle tässä uudessa,
tuntemattomassa maailmassa. Professori ei ollut nähnyt moisia kasvoja
moniin aikoihin, eikä niitä tavatakaan aivan joka päivä, kaikkein
vähimmän suurissa kaupungeissa, joissa ympäristö painaa leimansa
ihmisiin, eritotenkin herkkään nuorisoon.

Pikaisesti muisteli hän mielessään kaikkia niitä kasvoja, joita hän oli
ollut tilaisuudessa lähemmin tarkastelemaan, varsinkin kotonaan. Mutta
semmoisia kuin nämä ei hän muistanut koskaan nähneensä. Ei siskoilla,
kaikkein vähimmin juuri niillä; Alli oli oikullinen, keikaileva Sanni
taasen suulas pikkuvanha. Hän tunsi äkkiä osanottoa tuon nuoren tytön
kohtaloon, ajatellessaan sitä kotia ja sitä seurapiiriä, johon hän
hänet nyt vei. Jos hän todellakin oli niin turmeltumaton ja kokematon
kuin näytti, olipa toden totta synti tämmöinen kohtalo!

Ajuri pysäytti. -- Jaha, me olemme perillä nyt!

-- Joko nyt, oi sepä oli vahinko, minä olisin mieluusti ajellut pari
tuntia tulematta uniseksi. Se oli niin lumoavan hauskaa, aivan kuin
sadussa.

Professori tahtoi auttaa häntä reestä, mutta tyttö oli jo hypännyt
maahan ja seisoi häntä odottaen portilla.

-- Asuuko täällä muitakin vieraita? kysyi hän heidän noustessaan
rappusia.

-- Asuu, muuan saksalainen musiikinopettajatar, eräs koulutyttö, kaksi
lyseolaista ja yksi ylioppilas. Meitä onkin koko joukko ja tämän
lisäksi on minulla vielä kolme sisarpuolta, kuten neiti kenties
tietänee.

-- Aivan niin, minä tiedän. Miten hauskaa onkaan asua samanikäisten
kanssa!

-- Aivan erinomaista, kunpa hän tuntisi heidät, ajatteli professori.
Tytön ihastus vaikutti hänessä aivan tietämättään vastenmielisen
tunteen.

Kapteeninrouva tuli heille vastaan eteisessä ja toivotti mitä
sydämmellisimmin nuoren hoidokkaansa tervetulleeksi, pyytäen hänet
saliin teenjuontiin. Aamiainen ja iltanen tarjottiin nimittäin salissa,
koska Kerttu tähän aikaan jo makasi viattomuuden unta varsinaisessa
ruokailuhuoneessa, joka samalla oli sekä hänen että äitinsä
makuuhuoneena.

Professori tuli myöskin sisään ja istuen teelasin ääressä katseli hän
nyt täydessä lampun valossa nuorta saattovierastaan. Ilman päähinettä
näytti hän pienemmältä ja lapsellisemmalta, jota vaikutusta hartioilla
riippuva palmikko vielä jonkun verran lisäsi. Hänen poskillaan oli
vielä lapsuuden pehmeä pyöreys ja hipiä oli rusottava, mutta ei liian
valkea. Kokonaisuudessaan olivat piirteet säännölliset; miksikään
"sieviksi" olisi niitä tuskin vaativampi arvostelija sanonut, mutta
kasvojen luomusten tutkijan huomiota olisi hänen ilmeikäs suunsa kyllä
herättänyt ja ihmisvihaaja olisi varmaan kadehtinut hänen reipasta
hymyään ja iloisten sinisilmäinsä loistetta. Kapteeninrouva järjesti
iltasen, kehottaen syömään ja tuosta nuoresta tytöstä näytti kaikki
maistuvan hyvältä. Voileipä toisensa perästä hupeni hänen punaisten
huuliensa lomitse ja näkkileipä ratisi valkeain luonnonhampaitten
välissä. -- Erinomainen ruokahalu, hänen eloisissa kasvoissaan voi
lukea: -- se maistaa hyvältä ja minä jaksan syödä hyvin. Professori
katseli neiti Schneideriä, joka yhä vielä leikellä nipisteli
ensimmäistä sillipalastaan, neiti rukka, on toki ihanaa omata terve
ruokahalu. Vaan tylystipä tuomitseekin tyrannimaisen muodin vaatimukset
tuon maalais-immen. Hänen vyötäisensä ovat auttamattomasti suvaittavaa
mittaa paksummat, näkyi, ettei ollut kureliivi kahlehtinut hänen
voimakasta kasvantaansa eikä pilannut ruuansulatusta. Löytyy siis
vieläkin järkeviä ihmisiä maailmassa, vaikka professori oli sitä
melkein epäillyt, ja terveysoppi ja luonnonmukainen puku olivat juuri
hänen lempiaatteitaan. Mutta jotta tuon maalaisimmen kotikutoinen
matkapuku näytti professorista vallan ihanteelliselta, siitä ei hänellä
itsellään ollut aavistustakaan.

Professorin tarkastelut keskeytyivät, sillä kapteeninrouva selitti
hyväntahtoisesti että hän oli tässä talossa "kaikkein täti" ja pyysi
sen vuoksi tietää "pienen ystävänsä" nimeä.

-- Minun nimeni on Manghild, vastasi nuori tyttö.

-- Oi, miten runollista, kuiskasi neiti Schneider.

-- Kotona nimitetään minua kuitenkin aivan yksinkertaisesti Magnaksi.
Isä on Magnus ja minä olen saanut hänestä nimeni.

-- Sepä tunnustaa omituiselta, sanoi professori.

-- Meillä on kaikilla perin harvinaiset nimet, vastasi hän hymyillen;
veljeni nimi on Cyril ja sisarieni Berith ja Aida.

-- Niin ihmeen alkuperäisiä, lallatti pieni musiikinopettajatar,
kohottaen siniset silmänsä kattoa kohden.

-- Saanko tarjota jotakin lisää?

-- Ei, ei millään muotoa, täti kulta, minähän olen tehnyt jo oikeaa
hävitystä illallispöydälle, mutta minulla oli sitte semmoinen nälkäkin,
tunnusti hän ujoilematta.

-- Miten kauvan pikkutytöt viipyvät, valitteli kapteeninrouva. --
Eriika on saanut odottaa jo ainakin tunnin. Ne syönevät iltaista vasta
yhdentoista aikaan.

-- Lasteniltamaksi erinomaisen järkevästi järjestetty! muhoili
professori pilkallisesti.

-- Sitä nyt sanotaankin lasten iltamaksi vain sen vuoksi, että
valtioneuvoksen vanhin tyttö vasta äskettäin täytti kaksitoista vuotta.
Ellalta sen sijaan kuulin, että sinne tulee ylioppilaitakin tanssin
tähden.

-- Yhä vain parempaa -- mutisi professori.

-- Allia en voi odottaa kotiin ennen kello yhtä, sillä täällä kaikki
huvit loppuvat niin myöhään.

-- Se tuntuu minusta hiukan nurinkuriselta, sanoi Magna, kääntyen
professoriin, he kun olivat jo vanhoja tuttuja. Siellä kotona
sammutetaan tuli aina ennen kymmentä ja makuulla lukeminen oli kokonaan
kielletty.

-- Teidän isänne, neitiseni, täytyy olla tavattoman järkevä mies?

-- Hyvin hyvä hän ainakin on, vastasi Magna hymyillen.

-- Eikö meillä olisi vielä hauska puhella tässä lampun ääressä,
ehdotteli neiti Schneider, ottaen kudoksen käteensä. Magna katsoi häntä
ihmetellen ja professori kiirehti sanomaan: -- Paras neiti, älkäämme
näyttäkö vieraallemme nurinkurisia pääkaupunkilaistapojamme heti ensi
iltana, sillä tässäkin talossa erotaan tavallisissa oloissa hiukan
aikaisemmin. Hyvää yötä!

Kapteeninrouva saattoi Magnan pikkutyttöjen kamariin ja näytti hänelle
vastaisen pienen nurkkansa. Nuori tyttö oli kiitollinen ja tyytyväinen
kaikkeen, niin että tuo hyväntahtoinen rouva tuli aivan liikutetuksi.
Muutamia minuutteja myöhemmin oli Magnan pää jo vaipunut tyynyyn ja hän
nukkui kuin hyvä lapsi ainakin.

Tosin havahtui hän hetkisen perästä verhon takaa kuuluvaan
naurunkiherrykseen ja vähää jälemmin tuntui kuin olisi tuuliaispää
kiitänyt läpi huoneen: se oli Alli neiti, joka tuli kotiin. Mutta Magna
oli liian väsynyt häiriytyäkseen tästä ja hänen unensa, ensimmäinen
kaupungissa, oli yhtä rauhaisa ja uneksimisista vapaa kuin ennen kotona
maalla.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna havahtui Magna tapansa mukaan aikaiseen. Hän nousi
ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui. Vuoteilla vastaisen seinän
vieressä nukkuivat vielä nuo eiliset tanssiaistytöt: Sanni pörhöisiä,
poltetuita suortuvia otsalleen valahtaneena, Ella harmaankalpeana,
väännähdellen edestakaisin levottomasti vuoteellaan. Ehdottomasti
muistui hänelle mieleen omat pikku siskonsa: Aida, joka nukkuessaan
näytti uinailevalta enkeliltä ja Berith musta hiuspalmikko pyöreän
käsivarren ympäri kierrettynä; mitä viehättävimpiä olentoja molemmat.

Häneltä pääsi kaipauksen huokaus, oma koti ja rakkaimmat siellä -- hän
alkoi palmikoida tuuheaa tukkaansa, tarvitsematta ollenkaan peilin
apua. Sen tehtyä otti Magna matkalaukustaan Raamatun. Koko talossa
vallitsi vielä hiljaisuus, hän ajatteli, että aamuhetket varmaankin
olisivat rauhallisimmat eikä hän tahtonut niitä turhaan hukata; täällä
kaukana, poissa kotoa ja yksinäisenä tarvitsee hänen enemmin kuin ennen
turvautua taivaalliseen ystäväänsä. Hän kumarsi päätään ja rukoili
hiljaa, mutta sydämmellisesti: "Ota minut suojaas ja johdata minua!"

Kun hän astui saliin, paloi täällä jo iloinen valkea uunissa ja Eriikka
valmisti parhaillaan aamiaispöytää. Magna tervehti ja istui sitte
iloisen valkean ääreen kudin kourassaan. Hän ei ollut tottunut jouten
haaveilemaan.

Vihdoin tuli kapteeninrouvakin näkyviin kirjavassa aamunutussaan,
kodikas myssy kampaamattomassa päässään. -- No hyvä ihme, oletko sinä
jo pukeutunut ja täydessä työntouhussa, sinähän olet oikea muurahainen!
huudahti hän aivan hämmästyneenä. Sinä varmaankin haluaisit juoda
kahvin aikaisemmin? Kunhan nyt vain Eriikalla olisi kahvileipää kotona!

-- Älkää mitenkään vaivatko itseänne minun tähteni, hyvä täti; äiti ei
olisi hyvillään jos minusta olisi jotain erikoista puuhaa, vakuutti
Magna innokkaasti. Minä olen vain tottunut nousemaan aikaisin ylös ja
täällä oli niin lämmin ja iloinen valkea.

-- Hyvä, pikku ystäväiseni; mutta täälläpä onkin nyt Eriika saanut
kaikki kuntoon -- minun pitää vain juosta Ellaa herättämään, muuten hän
taasen myöhästyy koulusta.

Samassa tuli hän aivan hengästyneenä takaisin: -- Se lapsi rukka on
aivan unenhoureissa, läähätti hän. Ne tulivat myöhään kotiin ja sitä
paitsi alkaa Ellan koulu aikaisempaan. Niin, rakas ystäväiseni, sinä
onnellinen maalainen et ollenkaan tiedä, miltä tuntuu semmoisen
kaupunkilaisperheen huoltaminen, jossa on useita jäseniä, jossa melkein
jok'ainoa on erikseen herätettävä ja jokainen syö ateriansa eri
aikoina. Minä saan juosta koko päivän ympäri kuin vanha kyytihevonen
pitääkseni silmällä, että kaikki on kuin olla pitää ja iltasin olen
minä niin väsynyt, että jalat tahtovat uupua. Kas niin, siinähän se on
Ella, Jumalan kiitos.

-- Kiiruhda pikku tyttöni, täällä on sinun kakaosi valmiiksi
sekoitettuna ja lämmin ranskanleipäsi; syö nyt, äläkä hukkaa aikaa. Ai,
sinä seisot ja katselet saamatonna uutta huonetoveriasi, minä unohdin
esittää. Rakas Magna, tässä on meidän pikku Ella. Mutta nyt sinun
täytyy rientää, aika kyytiä. Sen jälkeen tuli kahvipöydän ääreen herrat
lyseolaiset ja esitettiin nuorina Levineinä. Neiti Schneider joi
vatsakatarrinsa tähden ainoastaan lämmintä vettä. Tuli yksi ja toinen,
eikä rouva rukka kerjennyt muuta kuin myötään tarjota ja kehoittaa.
Magna tunsi oikeaa osanottavaisuutta tuota paljohuolista rouvaa
kohtaan, joka tuskin kerkesi lähentää kahvikupin huuliaan kohden kun jo
taasen joku uusi vieras ilmautui kahvinjuontiin. Ja kun aamukahvi oli
juotu, alkoi aamiaisen laittaminen. Jokainen söi miten hänelle soveltui
ja viimmeiset tavallisesti niin myöhään, että päivällisvalmistukset
olivat jo täydessä käynnissä. Pöytä sai siten olla katettuna lähes koko
päivän.

Vasta aamiaisella tuli professori näkyviin. Hän oli kylpenyt,
voimistellut ja tehnyt kävelymatkan -- kukaan ei hoitanut itseään niin
huolekkaasti kuin hän -- mutta siksipä olikin hän ikäisekseen erittäin
hyvin säilynyt. Magna tuli varsin iloiseksi nähtyään hänen ja tervehti
häntä vapaasti, neiti Schneider, Ella, yksinpä tuo rohkea Sannikin
ihmettelivät häntä, jokainen antoi hänelle arvoa. Tuon nuoren tytön
avomielinen käytös miellytti professoria niin, että hän antautui
puhelemaan hänen kanssaan harvinaisella eloisuudella.

Professori kyseli yhtä ja toista niistä luvuista, joita varten hän oli
tullut pääkaupunkiin ja kun Magna luonnollisestikin oli epävarma kuinka
hän ne oikein järjestäisi ja varsin kiitollinen hyvistä neuvoista,
tarjoutui professori järjestämään hänelle soveliaan kurssin ja
suosittamaan opettajan.

Magna oli ihastuksissaan. -- Kaikki sujuu kuin itsestään, huudahti hän.
Isä oli aivan huolissaan minusta, mutta minä koetin rauhoittaa häntä;
nähkääs, herra professori, minä olen sunnuntailapsi ja semmoisilla on
onni kaikkialla.

Professori nauroi tuolle lausumamuodolle: -- Jos neiti vain luottaa
minuun -- -- --

-- Tuhansia kiitoksia!

Alli, joka nyt -- happamana ja huonolla tuulella havahtuneena -- oli
saapunut joukkoon ja tullut esitellyksi, kääntyi Magnaan ja töykeällä,
säädyttömällä tavallaan kysyä tokasi:

-- Neiti ei tietääkseni ole saanut juuri mitään kasvatusta?

Nuori tyttö karahti punaiseksi ja professori loi julmistuneen
silmäyksen sisareensa, purren huuliaan.

-- Minä tarkoitan: käynyt mitään koulua -- oikaisi Alli hitaasti.

-- En, minä en ole koskaan käynyt mitään koulua, vastasi Magna
alasvaipunein katsein, mutta, lisäsi hän kohottaen päätään, rohkea ilme
kirkkaissa, lapsellisissa silmissään, isäni, vanha koulunopettaja on
antanut minulle opetusta, eikä minusta tunnu mikään onnellisemmalta
kuin saada opetusta omalta isältään.

-- Samaa mieltä olen minäkin, sanoi professori lyhyesti.

Alli näytti epäilevältä, mutta vaikeni, sitten kallistausi hän takaisin
tuolin selustaa vasten ja huusi: -- Onko herra Vitikka jo syönyt?

-- Ei, mutta täälläpä hän juuri tuleekin.

Tuo nuori ylioppilas oli vasta parinkymmenen ijässä, laiha ja hoikka,
hiukset mustat ja omituinen kiiluvaisuus silmissä, piirteet olivat
jyrkät ja viisaat, mutta näyttivät melkoisesti riutuneilta. Professori
esitti hänet Magnalle jonkun verran juhlallisesti ja hän taasen, joka
oli asianymmärtäjä milloin oli kysymys nuorista naisista, katseli uutta
tulokasta jonkunlaisella kiintymyksellä. Mutta Alli pani tälle pian
sulun tielle, alkaen pauhuisan puhelun edellisen illan huveista.

Professori kutsuttiin pois muutaman käynnin tähden, joten Magna jäi
yksin ja kun Alli jatkoi puheluaan hänelle aivan tuntemattomista
aineista, katsoi hän itsensä liikavieraaksi ja meni takaisin
makuuhuoneeseen. Siellä istui Sanni kyynelet silmissä peilin edessä,
kampa kun ei ottanut mennäkseen eilisiltana takkaloituneen tukan läpi.

-- Saako uusi huonekumppanisi auttaa sinua hiukan? kysyi Magna
ystävällisesti. Tästä tarjouksesta tuli Sanni niin kiitolliseksi, että
unohti kokonaan vastenmielisyytensä heidän vapautensa häiritsijää
kohtaan. Tyytyväisenä otti hän tarjouksen vastaan ja tuli paljon
leppeämmälle tuulelle tuntiessaan miten hellävaroen hänen
tukkaraukkaansa käsiteltiin. Ehkä tuosta uudesta tulokkaasta on hiukan
hyötyäkin, tuumiskeli Sanni neiti, joka kernaasti antoi passata
itseään, milloin siihen vain oli tilaisuutta.

Pikku Kerttu -- kymmenvuotias tyttönen, jonka eräänlaisen katarrin
tähden täytyi näinä aikoina pysytelläidä sisällä, tuli myöskin
huoneeseen, niin että Magna vähitellen tuli tuntemaan koko perheen
jäsenet.

Sitte kun kaikki olivat hajauneet tehtäviinsä -- Allillakin oli pieni
kirjurin toimi -- ja rouva ruvennut valmistamaan pasteijitaikinaa
seuraavaa päivää, sunnuntaita, varten, puuhasi Magna Kertun kanssa,
joka oli kalpea ja hiukan ruikutteleva, mutta pohjiltaan kuitenkin
kiltti tyttö. Magna opetti hänelle helpompaa harsokutomista, kertoi
hänelle pienistä siskoistaan ja sai tällä ystävyydellään talon pienintä
kohtaan äidin niin heltymään, ett'ei tullut edes mieleenkään hankkia
hänelle uutta asuntoa.

Tämä ensimmäinen aamupäivä tuntui Magnasta kovin pitkällä. Hän loi
ikävöiviä silmäyksiä ulos ikkunasta, hän olisi niin mielellään tahtonut
lähteä pienelle kävelylle tutustuakseen lähemmin kaupunkiin. Mutta hän
oli vieras eikä siis uskaltanut omin päin, hänen olisi pitänyt saada
ainakin joitakuita neuvoja ja ohjeita. Päivällispöydässä kääntyi hän
vieruskumppaniinsa, Alli neitiin, kysyen olisiko hänellä kaupungin
asemakarttaa ja voisiko hän saada sitä katseltavakseen. Herra Vitikka
arveli, että Magna oli ensi kertaa pääkaupungissa ja Ella Tenlén
katseli häntä säälitellen, muistamatta, että hän itse pari vuotta
takaperin, tänne kouluun tullessaan, oli aivan yhtäläinen tomppeli.

Professori istui tapansa mukaan vaiti koko ruoka-ajan, mutta Magna,
joka istui häntä vastapäätä, oli varma, että hän kuuli kaikki, mitä
sanottiin.

Aterialta päästyä toi Alli kartan, jonka hän pikemmin huolettomasti
kuin kohteliaasti viskasi salin sohvapöydälle. Magna kiitti häntä
sydämmellisesti ja antausi innolla katuja selvittelemään Oskar Levinin
johdolla, joka heti näytti halukkaalta häntä auttamaan. Professori
istui keinutuolissa tavallisine terävine katseineen, mutta kun Magna
nyt selitti mielestään olevansa koko selvillä kaupungista ja näytti
valmistautuvan kävelylle, nousi hän äkkiä ylös ja meni omalle
puolelleen.

Hiukkaa myöhemmin kulki hän hattuun ja turkkeihin puettuna edestakaisin
käytävällä pääportin edessä, aivan kuin hän odottaisi ovea avautuvaksi
ja siitä pientä tyttöä, jota hän rientäisi vastaan. Mutta Magna astui
kadulle nuoren Levinin seuraamana, joka puhellen kulki hänen sivullaan.

Professori kääntyi reippaasti nurkan taa ja syvä poimu ilmestyi äkkiä
hänen silmäkulmainsa väliin: hän pettyi hiukan, hän olisi niin
mielellään halunnut näyttää hänelle kaupunkia ensi kertaa. Mutta
"lapset leikkivät mieluimmin keskenään", sitä paitsi oli Magna eilen
ollut niin onnellisen iloinen kuullessaan, että talossa oli nuorta
väkeä, ja professorihan ei toki enää voinut laskea itseään tähän
joukkoon. -- No niin, hän on vielä lapsi ja on jätetty meidän
suojeltavaksemme, minä tahdon koettaa parastani. Professorin katse
kirkastui, hänen askeleensa tulivat varmemmiksi; ja olihan hänellä
tehtävä, hän päätti järjestää Magnan luvut sen suunnitelman mukaan,
jonka hän tänään oli tehnyt. Magna saa nähdä, että hän voi
turvallisesti luottaa häneen.

Magna tuli takaisin rusoittavin poskin ja loistavin silmin, he olivat
laukanneet melkein koko kaupungin ympäri ja nähneet niin paljon,
vakuutti hän. Oli ollut niin erinomaisen hauskaa ja nyt hän luuli
varmasti osaavansa vaikka mihin. Kun professori tuli teenjuontiin,
pulppusi Magna hänellekin iloisuuttaan ja ihastustaan, huomaamatta
ollenkaan, että tämä oli "pohjoisnapatuulellaan", kuten Sanni kuiskasi
Ellalle. Kumma kyllä, oli Magnan puhelulla erinomainen voima sulattaa
hänenkin mieltään, varsinkin kun hän huomasi, miten tuo nuori tyttö
kohteli äskeistä saattajaansa. Hän nimittäin käyttäytyi sekä häntä että
hänen nuorempaa veljeään kohtaan niin toverimaisesti ja luonnollisesti,
että professori ajatteli: -- jos lienee perää siinä väitteessä, että
jokainen nainen tieten tai tietämättään koettaa olla viehättävä, niin
on ainakin tämä tyttö siitä poikkeus.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli, kuten jo mainittiin, sunnuntai ja Magna, joka oli
tottunut säännölliseen kirkonkäyntiin, piti varsin luonnollisena, että
myös täällä noudatettiin samaa tapaa. Mutta hän kävi varsin kummiinsa,
kysellessään aamiaispöydässä minä aikoina eri jumalanpalvelukset
alkoivat ja huomatessaan, ett'ei kellään ollut aikomusta mennä
kirkkoon. Sanni vakuutti, että hän ja Ella eivät käy koskaan muulloin
kirkossa kuin ensimmäisenä Adventtina, jolloin Hosianna lauletaan;
rouva sanoi päivällispuuhansa esteeksi ja ainoastaan neiti Schneider
tarjoutui lähtemään hänen kanssaan, jos hän nimittäin tahtoi mennä
saksalaiseen jumalanpalvelukseen. Tämän tarjouksen täytyi hänen
kuitenkin hyljätä, koska hän ei tainnut kieltä siksi hyvin, että olisi
voinut "hartaudella" seurata saarnaa. Hän ei aavistanut, että Alli
hänen selkänsä takana näytti merkeillä Vitikalle, jotta hän oli
lopultakin ollut oikeassa nimittäessään neiti Roosia "jumaliseksi."
Magnassa sen sijaan heräsi apean tunne, huomatessaan miten
välinpitämättömiä täällä oltiin sapatin viettoon. Hän seisoi hetkisen
kahden vaiheella kumpaanko jumalanpalvelukseen menisi, silloin sanoi
rouva hiukan hämillään: -- Eriikka saa mennä kahdentoista kirkkoon,
kenties tahdot sinä mennä hänen mukaansa, hän voi opastaa sinua.

-- Kiitoksia, täti hyvä; minä olen siitä varsin kiitollinen, vastasi
hän iloisesti.

Professori oli huonolla tuulella, häntä vaivasi se, ett'ei kukaan hänen
omaisistaan, ei edes äiti, tahtonut ottaa ainoataan askelta tuon nuoren
vieraan mieliksi. Jos hän olisi voinut, niin hän olisi itse mielellään
tarjonnut hänelle seuraansa; ei häntä pidättänyt se, että hän näyttäisi
naurettavalta muiden silmissä, vaan se, että kirkko hänestä oli
ainoastaan uskovaisia varten. Kenties vaikutti häneen tottumuskin,
sillä hänen kotonaan ei pyhäpäivä ollut koskaan eronnut arkipäivistä
muuten kuin tavallista herkullisemman päivällisensä kautta.

Magna meni siis palvelijattaren kanssa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi.
Iltapäivällä puuhaili professori pitkät ajat hänen kanssaan, esitti
hänelle tekemänsä lukusuunnitelman ja ilmoitti, että hän voisi alkaa jo
huomispäivänä. Professori toivoi, että hän tämän mukaan menetellessään
ennättäisi pisimmälle tänä lukukautena ja pyysi saada auttaa häntä,
milloin jotain vaikeuksia sattuisi.

Magna kiitti häntä mitä sydämmellisimmin ja kun hän illalla kirjoitti
ensi kirjeen kotiinsa, kuvasi hän innostuneesti professori Bruunin
hyväntahtoisuutta ja vakuutti löytäneensä hänessä parhaimman
neuvonantajansa, aivanpa todellisen ystävän.

Vanhemmat luonnollisestikin aivan ihastuivat näistä hyvistä uutisista,
heistä näytti professori vanhalta, harmaapäiseltä kunnon mieheltä,
arvokkaalta ja isälliseltä suojelijalta heidän nuorelle tyttärelleen,
tuolle pienelle, livertävälle linnunpojalle, joka monet rukoukset
rukoustettuaan oli saanut hiukan loitontua pesästä.

Magnalla oli todellakin kerrassaan iloinen luonne -- hän oli nyt
täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Mutta hänen iloisuudessaan oli
samalla jotain vakavaa, järkähtämätöntä älykkyyttä. Hän oli saanut
perin vakavan kasvatuksen ja kasvanut oloissa, jotka olivat omiaan
kehittämään niitä rikkaita lahjoja, jotka uinailivat tuossa nuoressa
sielussa.

Elämänkysymykset, joita monet joutuvat ajattelemaan vasta aikuisempina,
olivat jo aikaisin kiinnittäneet hänen huomiotaan ja ajatustaan.
Siksi olikin hän, astuessaan ensi kerran maailmaan, kehittyneempi
vastustamaan sen huonoja vaikutuksia kuin tuhannet muut. Hänellä oli
vahva, horjumaton kallioperustus jalkainsa alla ja kun hän, ollessaan
ensi aamua kotoa poissa, rukoili: -- "ota minut suojaas ja johdata
minua", kuuli hän sydämmessään uskollisen vastauksen: -- "minä en
hyljää enkä unhota sinua!"

Magna ei ollut mikään nuori ihannoitsija, mikään elävä runoelma, kuten
runosepät niin viehkeästi sanovat. Hän oli vain huolellisesti
kasvatettu, totuudellinen ja ajatteleva tyttö, joka uurasti
täydellisyyttä ja taisteli omia virheitään vastaan, koettaen voittaa
tuon kaikkein vaikeimman voiton -- oman itsensä.

Väsymättömällä innolla antautui hän nyt lukuihin, kuunteli esitelmiä,
teki muistiinpanoja, luki ja vertaili. Vanhemmilla ei ollut liikoja
varoja tuhlata, hän tiesi sen, ja kun he uhrauksia tehden olivat
hänelle hankkineet tämmöisen kehittymistilaisuuden, tunsi hän
velvollisuudekseen myös kaikin voimin käyttää sitä hyväkseen.

Ja professori oli koko ajan hänelle apuna sekä työllä että neuvolla,
hän joka ennen usein antoi ihmisten huomata, että he hävittivät hänen
kallista aikaansa, ei näyttänyt nyt ollenkaan ajattelevan niitä monia
tunteja, jotka hän uhrasi Magnan hyväksi. Usein istui hän myöhään
yöhön kirjoitellen pientä esitystä tai tehden muistiinpanoja, jotka
olisivat Magnalle helpotukseksi perehtyäkseen aineisiinsa tai etsi
kirjakokoelmastaan tärkeitä elämäkerrallis- tai asiallistietoja, joista
hänelle oli hyötyä.

Koko siinä nuorten naisten parvessa, jotka vuosien kuluessa olivat
olleet kapteeninrouvan äidillisessä hoidossa oli Magna professorin
mielestä ainoa, joka omasi mehiläisen uutteruuden, kooten tieteen
hunajaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Hän oli iloinen, ett'ei
äiti ottanut edes suulleen toisen hoitopaikan hankkimista ja tuo hänen
ensiaikainen pelkonsa pintapuolisen ja teeskentelevän ympäristön
turmiollisesta vaikutuksesta hälveni vähitellen, tultuaan vakuutetuksi
Magnan luonnonpirteän luonteen voimakkaasta vastustuskyvystä.

Toisinaan uskoi professori, että Magna oli kyllin tarkkasilmäinen
katsomaan pohjiaan myöten kaikkien seurapiirinsä jäsenten sisimpään
olemukseen. Mutta toisinaan taasen tuntui liialliselta, että tämä lapsi
omaisi semmoisen maailmanviisauden ja hän käsitti pikemminkin asian
niin, että Magna oli muuan niitä onnellisia, jotka herättävät kaikissa,
joiden kanssa he tulevat tekemisiin, olemuksen jaloimmat puolet
eleille. Kuinka esim. pikku Kerttu, tuo entinen itkusuu kaikertelija,
johon kaikki tuskaantuivat, oli kokonaan muuttunut, ja ainoastaan
houkuttelemalla luonteen parempi puoli eleille. Yksinpä Sanninkin
ilkeät hyökkäykset kuoleutuivat huulille kun Magna ihmetellen katsoi
hänen silmiinsä ja neiti Schneideriin vaikutti hänen seuransa erittäin
tehokkaasti.

Tosin kyllä tähyilivät hänen raukeat silmänsä vielä joskus professoria,
mutta hänen teeskennellyssä luonteessaan oli tapahtunut melkoinen
muutos. Kun Magnan lämmin sydän osaaottavasti läheni tuota vierasta,
kaukaisesta kotimaastaan tänne vanhalle äidilleen niukkaa leipää
ansaitsemaan lähtenyttä naista, häipyi ehdottomasti kaikki petollisuus,
hän tuli avomieliseksi ja totuudelliseksi ja hänen sielunsa aitohelmet:
omaa etua katsomaton hellyys ja tavaton uhraamiskyky hijoutuivat
esille. Magna ei nauranut "vanhan Schneiderin" omituisuuksille, kuten
muut, ei väsynyt kuulemaan hänen "ijankaikkista Beethoveniaan" ja luki
ihastuksella hänen kanssaan hänen jumaloimaansa Schilleriä.

Nuorten Levinien kanssa oli hän ensi päivästä pitäin mitä parhaimmissa
väleissä. He saattelivat häntä luistinradalle, kilpailivat keskenään
pikku palveluksilla ja hankkivat "nekkoja", herkkuja, joille Magna
antoi yhtä suuren arvon kuin mikä entis-aikain koulutyttö hyvänsä.

Kapteeninrouva piti paljon "pikku ystäväisestään", joka hänen omain
tottelemattomain lastensa suhteen oli oikea enkeli, ja kun Magna oli
näppärä käsistään ja kotonaan oppinut olemaan apuna kyökissä, riensi
hän usein tarpeen hetkenä tuon rasitetun rouva rukan avuksi. Eriikka
taasen piti pitkiä ylistyspuheita siitä, miten Magna autteli häntä
jokapäiväisissä puuhissaan. Mutta nuori Ella Tenlén, hän yhä vain oli
epäluuloinen tuota vasten hänen tahtoaan taloon tullutta huonetoveria
kohtaan; hänellä oli valheellinen, itsekäs luonne ja hän se tiesi panna
arvoa neljäntoista vuoden ijälleen. Perin piloille lelliteltynä, kuten
useat rikkaiden kotien ainoat lapset, oli hän Magnalle kovin jyrkkänä
vastakohtana, niin ett'ei mikään sopusointu heidän keskellän voinut
tulla kysymykseenkään. Melkein samallainen oli suhde Alliin, joka ei
välittänyt vähääkään toisista, oli pintapuolinen ja ajatteli ainoastaan
omaa huviaan. Herra Vitikka oli hänen palveleva seuraajahenkensä ja he
kahden huvittelivat usein toisten kustannuksella rehellisen Magnan
harmiksi. Allilla ei ollut mitään hyvää päätä, mutta hän oli kekseliäs
ja hänen ihailijansa käsitti helposti naurettavat puolet ja käytti
niitä hyväkseen, välittämättä useinkaan minkälaisia kolauksia muut
saivat.

Joskus voi tuo nuori ylioppilas olla varsin huvittavakin ja Magna oli
monet illat kiintymyksellä seurannut hänen vilkkaita, hiukan äkkinäisen
mahtavia kuvauksiaan henkilöistä ja oloista, silloin nimittäin kuin
hänen omatuntonsa ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Tämä ei ollut jäänyt
Vitikalta huomaamatta, hän kun luonnollisesti oli yhtä heikko kuin
kaikki muutkin ihmiset tuntemaan tyydytystä muiden suosiosta. Mutta
myöhemmin huomasi hän, että tuolla vaatimattomalla tytöllä oli terävä
tarkastelukyky ja kehittynyt älykkyys, ominaisuuksia, jotka tekivät
hänen puheensa miellyttäviksi yksin niinkin riutuneelle miehelle
kuin hänelle. Mutta Alli katseli hänen tuolle "maalaistollolle"
osoittamaansa huomaavaisuutta jotenkin armottomasti ja tuli Magnaa
kohden vieläkin kärsimättömämmäksi, osoittaen sitä loukkaavalla
välinpitämättömyydellä ja vastenmielisyydellä.

Niinpä tarvitsi Magna eräänä päivänä ostaa muutamia pieniä
vaatetustarpeita ja luullen varmasti kääntyvänsä asiaan perehtyneeseen
henkilöön, pyysi hän Allin neuvomaan itselleen mistä hän saisi paraita
halvimmalla hinnalla. Professorikin sattui juuri olemaan salissa ja
kuuli tuon kysymyksen samoinkuin sisaren yrmeän vastauksen: --
Semmoista romua saa ostaa kaikkialta, minulla ei todellakaan ole aikaa
juosta sinun kanssasi puodista puotiin, siitä minun täytyy tehdä
kerrassaan loppu.

-- Niin paljoa minä en olisi pyytänytkään, vastasi Magna, -- minä
toivoin ainoastaan saavani joitakuita hyviä neuvoja, mutta se asia
selviää kyllä muutenkin hyvin. Professori huomasi Magnan säkenöivistä
silmistä ja punaa hehkuvista poskista, että tulinen vastustus kohoili
hänen rinnassaan, mutta että hän koetti sitä kaikin voimin tukahuttaa.

Alli oli välinpitämättömänä mennyt omaa tietään romaani kourassaan, hän
arveli, että Magna oli liian lauhkea tullakseen huonolle tuulelle --
hän itse ei ollut koskaan oppinut tulisuuttaan hillitsemään. Mutta
professori ymmärsi Magnaa paremmin ja kun tyttö heti tämän jälkeen
lähti kaupunkiin, seurasi professori häntä loitolta ja näki hänen
käyvän useammissa myymälöissä.

Professori sovitti niin, että hän tapasi Magnan juuri kun tämä,
useampia paketteja kädessään, näytti kääntyvän kotiin päin. -- Joko
neiti on tehnyt ostoksensa? kysyi hän ystävällisesti.

Magna katsahti iloisesti häneen ja vastasi myöntävästi, mutta
professori huomasi, että hänen hymyilynsä oli teennäistä ja silmissään
näkyi kyynelten jälkiä.

-- Minä olen kovin pahoillani Allin tämänpäiväisen tylyyden tähden,
sanoi hän matalasti. Sen pahempi en minä parhaimmallakaan tahdollani
voi olla teille avuksi naisten vaatetustarpeiden suhteen, sillä se ala
on todellakin minulle aivan "terra incognita", mutta kaikissa muissa
toivon minä teidän kääntyvän puoleeni.

-- Tuhansia kiitoksia, te ette tiedä, herra professori, kuinka
sydämmellisesti...

Professori keskeytti hänen innokkaat kiitoksensa kysymällä: -- kuinka
onnistui kauppa?

-- Oi, varsin hyvin, minä sain hyviä neuvoja eräältä hyväluontoiselta
puotiherralta, hän tunsi minun siltä kerralta kuin olin hänen
puodissaan tädin kanssa. Ja muutenhan ei pienistä vastoinkäymisistä
pidä huolehtiakaan, lisäsi hän.

-- Helppo sanoa, mutta ei aina yhtä helppo täyttää, vastasi professori.
Minä näen kyllä, ett'ei neiti ole aivan yhtä iloinen kuin ennen. --
Magnan huulet vapisivat.

-- Ei, ei, älkää sanoko mitään, pyysi professori. Minulla ei ole
oikeutta urkkia teidän tunteitanne -- lapsi.

Professori ei tietänyt, että hän ei juuri nyt halunnut mitään muuta
kuin saada purkaa tunteensa. Ystävällisesti otti professori hänen
pakettinsa ja työnsi ne päällysnuttunsa taskuun. Sitte ehdotteli hän,
että he kääntyisivät ympäri pienemmälle kävelylle, hän tiesi, että
raitis ilma oli paras lääke epäsoinnun karkoittamiseksi.

-- Miten hyvä te olette, tahtoessanne kävellä minun kanssani, huudahti
Magna.

-- Minä ajattelen, että juuri nyt kävely vaikuttaa virkistävästi
neitiin!

-- Niin luulen itsekin -- ja katsoen kiitollisesti professoria silmiin
käveli hän kevein askelin hänen rinnallaan.

-- Nähkääs, professori, alkoi hän sitte äkkiä, minulla on niin
tavattoman tulinen luonne ja aina kun minua kohtaa vastus, olen minä
aivan tulisissa tappuroissa.

-- Mahdollista kyllä, mutta ainakin tänään te taistelitte sitä vastaan,
sen näin minä.

-- Näittekö; niin, minä voin kyllä niellä nuo tulvivat sanat, mutta nuo
ilkeät ajatukset, niitä on vaikea hillitä, niitä saa aina katua. -- Hän
katseli alas huoaisten.

-- Niinpä kyllä, voitollakin on siis katkerat puolensa, sanoi
professori hymyillen. Mutta nyt pitää meidän koettaa hälventää tuon
epäsovun synnyttämiä vastenmielisiä tunteita. Mitä arvelette, emmekö
joisi kuppia suklaata tuossa uudessa kahvilassa? Magna luonnollisesti
suostui, hän hymyili taas kuten ennenkin ja pian istuivat he iloisesti
puhellen höyryävien kuppien ääressä.

Kun he sitten, tehtyään ensin pitkän kävelyn Kaisaniemen lehdossa,
palasivat kotiin, alkoi sataa lunta, suuria pehmeitä höytyviä
pudotellen. Magna oli ihastuksissaan, lumisäällä oli hän aina oikeassa
olennossaan. Hän käänsi rusottavat poskensa tuulta vasten ja tavotteli
leikkien suuria lumihiutaleita käteensä.

Professori katseli häntä herkeämättä, Magna näytti hänestä yhtä
puhtoselta ja rakastettavalta kuin tuo valkea lumi. Hänet valtasi
käsittämätön surumielisyyden tunne: säilyisikö tuo nuori tyttö aina
yhtä vapaana maailman vaikutukselta? Ja niin ollen, miten suuri eroitus
heidän välillään olikaan olemassa, hän itse elänyt ja nauttinut elämää,
ei tosin pohjiaan myöten, vaan siksi runsaasti kuitenkin, että hän
kadehtien ja arastellen katsoi noihin nuoriin kasvoihin, jotka nyt niin
luottavasti olivat häneen kohotettuna.

Jokaisen ihmisen elämässä sattuu hetkiä, jolloin haluaisimme alkaa
elämämme uudelleen alusta pitäin, tahtoisimme elää paremmin. Juuri
semmoista tunsi professori, hän tunsi, ett'ei hän koskaan voisi unohtaa
tätä kävelyään lumisateessa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kauniina, auringonpaisteisena sunnuntaipäivänä,
ilmoitti Alli aamiaispöydässä, että hän useiden nuorien neitojen kanssa
lähtisi kävelylle Alppilaan ja joisi siellä kahvia. Hanki oli mainio ja
muutamat herrat -- muiden joukossa myös Witikka -- ajattelivat saada
pienen hiihtokilpailun toimeen.

-- Ah, minä tahdon myöskin tulla mukaan, huudahti Sanni eloisasti.

-- Nulikat eivät tule kysymykseenkään tälle matkalle, oikasi Alli.

-- Sinä olet aina niin hirveän julma, sinä ajattelet ainoastaan omaa
huviasi, äyskäsi Sanni kiihottuneena. Mutta minä ja Magnapas mennäänkin
omin päin Eläintarhaan, kenties saamme mekin nähdä hiihtokilpailun --
hän vilkasi salavihkaa herra Witikkaan, joka hymyili myöntyvästi
vastaukseksi.

-- Siitä tulee hauskaa, Magna, eikö niin?

-- Kiitoksia ystävällisestä suunnitelmastasi, mutta sinä unohdat, että
minä aijon kirkkoon.

-- Voi miten kiusallista, pitääkö sinun nyt välttämättömästi mennä
sinne? Miks'et mennyt yhdeksän kirkkoon, niin olisi -- -- --

-- Niin olisi kirkko jo ennättänyt saada kymmenyksensä, ehätti
ilkamoinen Rolf Levin.

-- Vaiti Rolf -- mutta miks'et sinä vastaa Magna?

Mutta Magna vain hymyili, häntä ei haluttanut kertoa, miten hän oli
koko aamunsa puuhannut kyökissä, jotta Eriikka sai käydä aikaisemmassa
jumalanpalveluksessa. Keskustelu muistutti professorille mieleen ensi
sunnuntain, minkä Magna vietti kaupungissa: hän ei ollut milloinkaan
unohtanut kirkonkäyntiään, niin paljon kun häntä olikin koeteltu
houkutella. Professori tuli ehdottomasti verranneeksi muiden kylmiä,
välinpitämättömiä kasvoja tuohon säteilevään rauhaan, joka
sunnuntaiaamuisin kuvastui Magnan avoimella otsalla. Hänelle näytti
sapatti olevan eri merkityksestä, pyhitetty päivä, siitä ei
epäilystäkään. Professori olisi tahtonut astua hänen luokseen ja sanoa:
-- Opeta minullekin tuon rauhan salaisuus, elämä on saastaista, pimeää
ja taistelua täynnä; täytyy olla jotain, jota ihminen kaipaa, vaikka me
maailmallisten vetovoimain sokaisemina emme ymmärrä sitä etsiä.

Illalla olivat kaikki kokoutuneet saliin. Kapteeninrouva tarjosi
päivällisherkkujen jäännöksiä, neiti Schneider soitteli ja Witikka
huvitti seuraa lukemalla kaskuja pilalehdestä.

Professori istui keinutuolissa sikaaria poltellen ja katseli sinisten
savukiemurain lävitse Magnan vakavia kasvoja. Hän ja pikku Kerttu
huvittelivat professorin valokuvakokoelmalla ja kuuntelivat väliin
soittoa, välittämättä vähääkään herra Witikan esitelmistä, joita muut
palkitsivat äänekkäillä naurunpyrskähdyksillä. Päin vastoin näytti
Magna häirityltä tuon kimisevän äänen tähden, joka epäsointuisesti
sotki soittoa. Professori nousi ylös, ja tullen Magnan viereen
istumaan, alkoi hän kertoa noiden kauniiden taulunjäljennösten
aiheista, hän kun laajoilla matkoillaan oli omin silmin nähnyt useita
alkuperäisessä muodossaan. Magna oli niin ihastunut professorin
miellyttävään kuvailuun, että hän melkein tykkänään unohti muun seuran.
Siksipä hän hiukan kavahti kun herra Witikka huusi hänelle: -- Neiti
Roos, täällä on jotain teille! Magna katsoi kysyvästi Witikkaa. --
Täällä on oiva pala lahkolaisista ja kun teidän kotipaikkanne on,
voimme sanoa, lahkolaisten kehto, niin kai tämä herättänee teidän
mielenkiintoanne. Ilkamoisella innostuksella luki hän sitte muutaman
kaskun, jossa jotenkin paksuin värein kuvailtiin erään tunnetun
maallikkosaarnaajan esiintymistä; kasku oli kauttaaltaan ivaileva.
Useimmat kuulijoista nauroivat huutaen: -- erinomaista! Magna oli
hetkisen vaiti, sitte sanoi hän tyynen varmasti: -- Koko juttu on
valetta alusta loppuun, minä tunnen hyvin herra X:n.

Witikan kasvoilla kuvastui: -- Tuonhan tiesi jo edeltäpäin! ja Alli
nyökkäsi vakuuttavasti päätään. Mutta Ella Tenlén vetäysi pois Magnan
vierestä, jossa hän tähän asti oli istunut, selvästi huomauttaen,
ett'ei hän tahdo olla missään tekemisessä henkilön kanssa, jolla on
niin ala-arvoisia tuttavia. Isällään oli arvoa ja äitinsä oli hyvästä
perheestä -- sitä ei hän unohtanut koskaan.

-- Voiko neiti todellakin kumota tuon pisteliään kaskun? kysyi
ylioppilas ivallisesti.

-- Ainakin voin totuudenmukaisesti vakuuttaa, ett'ei herra X ole
kumpikaan, ei ulkokullattu eikä jesuiitti, hän on ainoastaan lämpimästi
innostunut uskonnollisiin asioihin, jonka vuoksi hän on antaunut
siunausta tuottavaan kutsumukseen ja alkanut matkustaa ympäri
saarnaamassa.

-- No niin, mutta minä luulen, että neitiinkin on lahkolaisuus
vaikuttanut jonkun verran; ja sehän on aivan luonnollista siihen
ilmanalaan katsoen, missä olette kasvanut. Mutta suokaa minun
vakuuttaa, ett'ei kaikki herra X:n hengenheimolaiset -- jotka,
sivumennen sanoen, ovat kerrassaan onnellisia omatessaan niin mainion
puolustajan -- menettele aivan niin jalosti kuin neiti luulee. Tuo
vanha lause, "tarkoitus pyhittää keinot", ei näytä heidän keskuudessaan
juuri pannaan julistetulta; niinpä olen esim. kuullut kerrottavan, että
mainitun herran uskolaiset hartausiltamissaan tarjoovat "valituille"
teetä ja kun tahdotaan oikein tuntuvasti vaikuttaa, niin herneitä
sianlihan kanssa, mutta takkuiset lampaat saavat mennä kuivin suin
matkoihinsa. Ha, ha, haa!

Puhujaa tervehdittiin kaikuvilla hyvähuudoilla ja Alli kiinnitti
Magnaan riemuitsevan katseen, ilmaisten siten pitävänsä hänen nyt
voitettuna. Mutta nuori tyttö ei hämmästynyt, hän näytti ainoastaan
ajattelevalta.

-- Oletteko aivan varma, että tuota kestitystä tarjotaan uusien
uskonheimolaisten voittamiseksi? kysyi hän.

-- Aivanko aijotte kuulustella minua valan perusteella? nauroi
ylioppilas.

-- En, mutta ruokavaroja voidaan kyllä jakaa seudun köyhille muussakin
tarkoituksessa. Ainakin näyttää se minusta selvältä, mutta
pahoinsuominen kääntää kaikki asiat nurinpäin.

-- Minä huomaan, että lahkolaiskaskujen kertomisesta ei tule mitään,
sanoi Witikka pilkallisesti, neiti kun näyttää pitävän meitä oikeina
pyhän häväisijöinä.

Magna katsahti ympärilleen, professori ei istunut enää hänen
vieressään, vaan oli istunut neiti Schneiderin jälkeen pianon ääreen,
jossa hän nyt silloin tällöin näppäytteli hajanaisia sointuja -- Magna
ei tiennyt vieläkö hän seurasi keskustelua. Lukuunottamatta tuota
hyväluontoista saksatarta ja kapteeninrouvaa, joka istui sohvannurkassa
ja nyökäytteli päätään, kuvastui muiden kasvoilla salainen ilkamoisuus
ja odotettiin, että hän seuran huviksi puhuisi edelleen, puhuin itsensä
pussiin. Heidän mielestään näytti hän turhamaiselta ja naurettavalta.
Hän tunsi ahdistusta rinnassaan; usein ennen, kun oli ilkkuen käsitelty
vakavia kysymyksiä tai ne välinpitämättömästi sivuutettu, oli hän
kysynyt itseltään tulisiko hänen avomielisesti lausua ajatuksensa --
vaikeneminen kun oli melkein myöntämistä. Mutta häveliäisyys oli häntä
aina pidättänyt, se olisi näyttänyt esiintymishalulta, omain ajatusten
esittämiskiihkolta. Nyt syntyi hänessä taasen sama kysymys, tuliko
hänen puhua, ilmaista suoraan ajatuksensa asiassa? Erinomaisen helppoa
ja kaunista tosin olisi ollut vaijeta ja hän oli muuten hyvin
arkatuntoinen ivan pistoksille. Mutta pelkuri ei hän myöskään tahtonut
olla, se olisi ollut oman itsensä, elinperustustensa kieltämistä.

-- Herra Witikka mainitsi äsken minun kotiseutuani lahkolaisuuden
pesäksi, alkoi hän päättävästi, vienon punastuksen kohotessa poskille,
-- mutta siitä huolimatta olen minä vapaa kaikesta puolue-uskosta.
Minulle ei vanha, rakas kirkkomme ole liian ahdas, mutta minä olen
myötätuntoinen kaikkia kohtaan, jotka taistelevat omantunnon rauhan
vuoksi enkä voi sietää, että heitä syyttömästi panetellaan. Minä voisin
kyllä kertoa joukon kuvauksia lahkolaisten elämästä, mutta aivan
toisenlaisia kuin herra Witikan pilajutut. Luulen, ett'ei löydy mitään
suuntaa, jossa olisi niin paljon mieltä kiinnittävää, kuin juuri
hengellinen suunta.

-- Kun isäni tuli virkaansa P:n pitäjässä, oli hänellä kyllin
vaikeuksia niistä, jotka mielipiteiltään erosivat kirkosta. Nyt on
kuitenkin kaikki muuttunut, useat kiivaimmistakin ovat itse
suostuutuneet häneen ja kukaan ei häntä enään vihaa. Hän ei ole koskaan
sulkenut ovea toisin ajattelevilta, päin vastoin avannut ne seljälleen
mitä erillaisimpain uskonsuuntien tunnustajille. Jokainen on saanut
tulla hänen luokseen epäilyksineen, kysymyksineen ja hän on heidän
antanut puhua vapaasti, koskaan en ole hänen nähnyt sivuuttavan heidän
asioitaan tai katsovan heidän arvoonsa. Mutta kuitenkaan ei hän koskaan
ole hairahtunut velvollisuuden ja totuuden tieltä. Minä vakuutan
teille, että olen useasti mitä syvimmällä mielihartaudella kuunnellut
keskusteluja uskonnollisista asioista isäni luona, olen tarkastellut
noita miehiä, joilla on rypyt kasvoilla ja ankara vakavuus koko
olemuksessa, jotka sisimpänsä ikävöimisellä etsivät sielulleen
ravintoa, ijankaikkista autuutta. On jotain suuremmoista monenkin
heidän olennossaan, huomaa, että he ovat taistelleet omantunnon
taisteluja, joista ei maailmallismielisellä ole käsitystäkään. Kaikkia
heitä on isäni kohdellut samalla tavalla, kaikkia kohtaan on hän
koettanut täyttää suurta veljenrakkauskäskyä, ja minä olen varma, että
ne rukoukset, joita valtiokirkon tunnustajat ja eriuskolaiset yhdessä
ovat rukoilleet, eivät tämän tähden ole olleet vähemmin otollisia
meidän Jumalamme edessä. -- En tiedä, oletteko minua ymmärtäneet, sillä
usein näyttää minusta, kuin olisin nykyään keskuudessa, jolle minun
elämänaatelmani ovat kokonaan vieraita. Älkää luulko, että minä tahdon
esiintyä uskonkäännyttäjänä -- lisäsi hän, vakava hymyily kasvoillaan
-- pelkään, että olen kehno siihen tehtävään. Mutta Herran asiaa en
tahdo milloinkaan jättää puolustamatta enkä myöskään hävetä tunnustaa
sitä uskoa ja toivoa, joka on minun elämäni peruksena. -- Magna
vaikeni, mutta hänen kasvoillaan hehkui tuo sama innostus, jonka
elähyttämänä hän puhui.

Seurasi sitte pitkä äänettömyys, Alli oli raivoissaan Magnalle, tämä
kun lopultakin oli jäänyt voittajaksi, Witikan istuessa sanatonna. Alli
ei huomannut, että ivanilme ylioppilaan huulilla oli muuttunut
synkäksi, melkein surulliseksi piirteeksi. Ella haukotteli kuuluvasti,
kapteeninrouva havahtui ja tahtoen näyttää, että hän koko ajan oli
seurannut keskustelua -- ominaisuus, jonka huomaamme kaikilla, joilla
on tapana nukahtaa seurassa ollessaan -- vakuutti hän, että herneet ja
sianliha olivat hänen lempiruokaansa, selitys, joka sai koko seuran
pyrskähtämään leveään nauruun ja siten useampain mielihyväksi lopetti
tuon vakavan mielialan.

Magnan sanat eivät vaikuttaneetkaan sitä kuin alussa luultiin: ei edes
Sannia eikä Rolf Leviniä haluttanut hymyillä, saati nauraa; he eivät
ymmärtäneet miksi, mutta syitä siihen he eivät myöskään viitsineet
ruveta ajattelemaan.

Pian rupatteli Magna taasen pienen Kertun kanssa, iloisesti kuten
tavallisesti. Mutta kuitenkin oli koko hänen olemuksessaan vielä
vakavuutta, vakavuutta, joka kaunisti häntä. Herra Witikka nousi,
jättääkseen seuran, mutta ensi tuli hän Magnan luo, ojensi hänelle
kätensä ja sanoi melkein arvoa antaen: -- Suokaa, neiti, minun lausua
teille syvimmän kunnioitukseni siitä uljuudesta, millä vastustatte
kaikkea, pysyäksenne lujana vakuutuksellenne.

-- Se on minusta aivan luonnollista, sanoi nuori tyttö ihmetellen.

-- Suokaa anteeksi -- ylioppilas katseli häntä ystävällisesti -- teidän
nykyinen ajatuskantanne johtuu siitä, ett'ette tunne maailmaa; siellä
mukautuu näkökannat saavutettavien etujen mukaan, siellä vallitsee
omanedun etsintä itsevaltiaana. -- Hän kumarsi ja jätti huoneen äkkiä;
samoin katosi Alli -- seura oli hänen mielestään menettänyt
viehätyksensä -- ja pianpa olivat Magna, neiti Schneider ja professori
kolmisin jälellä. Professori oli jättänyt pianinon ja käveli nyt
levottomin askelin edes takaisin. Magna huomasi, että hän oli
liikutettu ja kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, havaitsi hän
professorin mustissa silmissä raskasmielisyyden ilmauksen. Mistä mahtoi
se johtua?

-- Ah, sanoi neiti Schneider ja katsoi pyytävästi professoria, -- jos
professori tahtoisi meidän iloksemme laulaa jonkun virren, siitä on jo
niin pitkä aika kuin minulla on ollut onni saada -- -- --

Professori pysähtyi äkkiä ja huolimatta hänen pyynnöstään sen enempää,
kääntyi hän Magnaan ja kysyi yht'äkkiä: -- Pidättekö laulusta, neiti
Roos; tahdotteko, että laulan?

-- Ah, niin mielelläni, minä olisin niin kiitollinen.

Professori istuutui jälleen pianinon ääreen ja soitellen muutamia
kauniita sointuja, alkoi hän kauniilla baritoni-äänellään laulaa erästä
Schumanin pikku laulua. Neiti Schneider oli liikutettu, hän puristi
Magnan käsiä, vuoroin nauraen, vuoroin itkien: -- Eikö ole ihana ääni,
kerrassaan erinomainen? kyseli hän tuon tuostakin. Mutta tuo nuori
tyttö ei kyennyt vastamaan: kun hän nautti jotain kaunista, varsinkin
laulua tai soittoa, ei hänen tunteensa koskaan puhjenneet sanoiksi.
Siksi hiipikin hän hiljaa pois, työnsi ikkunan uudinta syrjään ja
nojausi kyynäspäillään ikkunanlautaan, kuten hänellä oli tapana
kotonaan aina kun hän tahtoi ajatella yksikseen, oikein yksikseen.
Kadulla oli aution hiljaista, mutta hän ei katsellut katua, vaan ylös
korkeaa taivaan lakea, joka tähditettynä holvikattona kaareusi
kaupungin ylitse. Samassa kuuli hän takanaan hiljaista etusoittoa ja
kohta sen jälkeen kaikui Schubertin ihana "Wanderer" valtavana
hiljaisessa huoneessa: "Ich komme vom gebirge her". -- Magna kuunteli
henkeään vetämättä, yhä syvällisemmin, yhä vaikuttavammin kaikui
professorin ääni, kunnes se sanoissa "Wo bist du, wo bist du, mein
geliebtes Land, gesucht, geahnt, unt nie gekannt" kohosi tuskaiseksi
huudoksi ja loppui ikävöivään huokaukseen.

Magna oli painanut kätensä sydämmelleen ja oli niin vaipunut tuon
valtavan laulun herättämiin tunteisiin, ett'ei hän huomannut ollenkaan
kun professori nousi ylös ja läheni häntä. Kohottaessaan katseensa,
huomasi hän professorin seisovan vieressään ja katselevan häntä
tutkivin silmäyksin.

-- Te olette tehnyt minun niin onnelliseksi! huudahti hän, ojentaen
molemmat kätensä professorille.

Professori tarttui niihin kiihkeästi, mutta antoi niiden jälleen vaipua
alas: -- Oi, neiti Magna, älkää minua kiittäkö, teillä ei ole mitään
kiittämistä, vaan minä sen sijaan olen teille suuressa kiitollisuuden
velassa. Älkää katsoko niin kummastellen, te ette ymmärrä, miten ihanaa
on kuunnella semmoista, joka vielä seisoo elämän aamukoitteessa, sydän
täynnä lämmintä uskoa ja luottoisaa toivoa! Lapsi, lapsi, te ette
tiedä, kuinka onnellinen te oikeastaan olette, kun elämä kääntyy
ehtoopäivälleen, lankee sille illan varjot.

-- Ah, mutta juuri vähää ennen laskuaan aurinko useinkin säteileekin
suloisimmin, vastasi hän riemuisesti hymyillen.

Professori ravisti suruisesti päätään ja meni. Tänä iltana oli Magna
kauvan hereillä, professorin viimme sanat ja varsinkin tuo ilme, joka
kaikui kauttaaltaan hänen laulussaan, antoi Magnan eloisalle
ajatukselle paljon askartamista.

Heti ensi hetkestä pitäin oli professori osoittanut hänelle suurta
hyväntahtoisuutta, Magna oli varma, että hän oli hyvä ja lahjakas,
etevä tiedemies oli hän myöskin, mutta kuitenkin puuttui häneltä
jotakin, jo ensi päivänä oli hän selvästi huomannut ja saanut selville
mitä se oli. Hän kaipasi elämänsä perustusta, uskon kalliota, jonka
turvissa hän, Magna, niin nuori kuin olikin, tunsi itsensä turvatuksi
kuin lapsi isänsä sydämmen läheisyydessä.

Hän, pieni, oppimaton, kokematon tyttöraiska omisti siis kuitenkin
jotain, jota professori kadehti. Voi, miten hän sinä hetkenä olisi
tahtonut jakaa rikkaudestaan tuolle kelpo professorille, ojentaa
kätensä ja osoittaa hänelle sen maan, jota hän etsi ja aavisti
olevaksi, vaan jota hän ei löytänyt. -- Kuumat kyynelet vierivät
hiljalleen, tietämättä hänen kirkkaista silmistään ja kostuttivat
päänalaisen. Hän käänsi kuivan puolen päälle ja kohensi hiukset
otsaltaan. Olipa tosiaankin kummallista: hän oli kyllä havainnut, miten
suuresti hänen nykyinen seuruspiirinsä erosi hänestä itsestään
uskonnollisissa kysymyksissä ja että heidän elämänaatoksensa olivat
perin toisenlaiset; hän oli kenties joskus sydämmestään säälinnytkin
heitä ja toivonut, että he kaikki tulisivat yhtä onnellisiksi kuin hän
itse. Mutta nyt vasta havaitsi hän sisimmässään palavan ikävöimisen
voidakseen tehdä jotain professorin eteen, nyt hän vasta oikein häpesi,
miten välinpitämätön hän oli ollut muiden onnen suhteen. Miten vaikeaa
onkaan noudattaa tuota ihanaa rakkauden käskyä; niiden edestä, joita
kohtaan tunnemme myötätuntoisuutta, olemme kyllä valmiit uhrautumaan,
mutta yleinen ihmisrakkaus, lähimmäisen-rakkaus, se saa olla kuinka
sattuu.

Magna ummisti silmänsä huoahtain, sitte painoi hän pehmeän poskensa
tyynyyn ja nukkui vihdoinkin.

       *       *       *       *       *

Pitkä talvi alkoi muuttua kauniiksi kevääksi, lumi kaduilla oli
jo aikoja sitte kadottanut valkean värinsä ja ajettiin nyt
likaisen-harmaana sohjona ulos kaupungista, jääkin satamassa näytti
petolliselta. Nuoriso kuljeksi kaupungin ympäristössä, poimi
pajunkissoja ja somisti itseään vuokoilla.

Magnasta oli lukukausi ollut kuin lyhyt unelma, hänellä oli vielä niin
paljon tekemättä, paljon semmoista, johon hän olisi tahtonut perehtyä.
Mutta päivä vierähti toisensa jälkeen ja kevät-ilma herätti hänessä
koti-ikävän, kaipuun maalle, missä valveutunut elonsuoni sykki
voimakkaampana ja raikkaampana kuin täällä kaupungissa. Isä kirjoitti
tekevänsä parhaillaan suunnitelmaa hänen tulevaisuudelleen -- jotain
lukutiellä, arveli Magna -- äiti kaipasi oikeaa kättänsä ja siskot
olivat aivan menehtyä ikävästä. Tuntui niin hyvältä kun kaikki pitivät
häntä tarpeellisena ja kaivattuna.

Eipä ollut Magnan talvi turhiin kuulunut, siitä kiitos professorin
väsymättömälle avuliaisuudella. Hän oli oppinut paljon, sitä paitsi oli
professori järjestänyt hänen kesälukunsa ja luvannut hankkia hänelle
kirjoja. Professorin huolenpito oli todellakin ihmeteltävää, mutta
kuitenkin tuntui Magnasta kuin olisi heidän välinsä hiukan muuttunut.
Kenties rasitti häntä nykyään työ enemmin kuin tavallisesti, kenties --
hän ei tiennyt, mikä oikeastaan syynä oli, mutta, niin ystävällinen
kuin hän ainakin oli, näyttäysi hänessä nykyään jonkunlaista
kylmyyttä, niin ett'ei Magna enää uskaltanut lähetä häntä entisellä
avomielisyydellä, niinä harvoina hetkinä kun professori nykyään vietti
perheen piirissä. Vasta ensi kertaa johtui nyt Magnan mieleen, että
professori todellakin oli perin mahtava henkilö, joka sulasta
hyväntahtoisuudesta oli uhrannut niin paljon kallista aikaansa hänen
hyväkseen. Hän ajatteli häveten, miten monta kertaa professori
lieneekään väsynyt hänen lapsellisiin rupatuksiinsa ja tämä vaikutti,
että Magnakin puoleltaan alkoi pysytellä loitompana. Talossa oli tänä
kevännä tavattoman vilkas liike, useampia matkustajia oli täällä
lyhyemmän ajan vieraisilla, muun muassa Witikan veli ja tämän nuori
toveri, jotka olivat ylioppilastutkintoa suorittamassa. Molemmat
nuorukaiset koteutuivat pian talossa, ollen tavattoman eloisia, ja
Magna, joka aina näyttäysi iloisena eikä milloin minkinnäköisenä, kuten
Sanni ja Alli, muuttui tuota pikaa molempain poikain ihanteeksi. He
aivan hehkuivat hänelle ja hän taasen otti heidän vilpittömän suosionsa
ilomielin vastaan.

Kaikki on kuin olla pitää, ajatteli professori heidän raikkaan,
heläjävän naurunsa kaikuessa hänen hiljaiseen lukukamariinsa -- nuoruus
ja ilo seuraavat toisiaan, ne kuuluvat eroittamattomasti toisilleen. --
Voi, hän ei ollutkaan tähän aikaan kaikiste niin uutterassa työssä kuin
luultiin, usein maleksi kynä liikkumatonna hänen kädessään ajatusten
askarrellessa suruisissa mietteissä. Mutta kun nuo salissa kaikuvat
iloiset äänet ja Magnan heleä nauru tunkeusivat hänen korviinsa, kohosi
hänen otsalleen tumma varjo, tehden hänet perin synkän näköiseksi.

Oliko Magnalla hauskaa, oliko hän onnellinen ikäistensä parissa? kyseli
hän toisinaan itsekseen. Ja vastaus oli aina myöntävä. Ja miksikä hän
ei saisi olla iloinen, oliko tuossa viattomassa iloisuudessa jotain
pahaa? hänen päänsä vaipui käden nojaan ja hän häpesi, että oli melkein
kadehtinut Magnan iloisuutta. Ei, ei, sitä hän ei tahtonut, Magnahan
oli vielä onnellinen lapsi ja jos hän auttoikin häntä neuvoillaan, niin
se ei ollut koskaan tapahtunut missään palkan toivossa. Päin vastoin
oli hänestä tuntunut niin viattomalta ja puhtaan riemuiselta johtaa
tämän nuoren sielun ensi askeleita tietojen polulla. Hänelle olisivat
nämä kuukaudet elämänsä valoisimpana muistona, vaikkapa sitte Magna ei
hänestä sen enempää välittäisikään. Mutta tätä ajatellessaan hiipi
hänen mieleensä sanomaton katkeruus, selittämätön angervon tunne. Magna
seisoi vielä, kuten hän kerran sanoi, elämän aamuhohteessa, kun hän
itse vaelsi iltapäivän varjojen keskellä. Hän ei voinut vetää tuota
aamukoiton lasta mukaansa, ja jos hän olisi voinutkin, olisiko hän
tahtonutkaan. Tuon kuuluisan, oppineen professorin katse vaipui
alas nuoren, vaatimattoman maalaistytön edessä. Hän pelkäsi
varomattomuudellaan hävittävänsä kevättuoksun perhosen siiviltä. Magna
oli talven kuluessa käynyt hyvin harvoin yleisissä huveissa, mutta sitä
innokkaammin oli hän tutustunut kaikkeen muuhun näkemistä ansaitsevaan
ja kiintymyksellä seurannut jokaista professorin suosittamaa esitelmää.
Viimme viikkojen kuluessa oli professori itse pitänyt sarjan
erillaisia, päivän tärkeitä kysymyksiä käsitteleviä esitelmiä ja siten
koonnut lukuisan kuulijakunnan ympärilleen. Mutta tässä joukossa ei
ollut ketään, joka olisi suuremmalla tarkkuudella kuunnellut hänen
heleää ääntään, kuin tuo yksinkertaiseen hattuun ja vaatimattomaan
sadevaippaan pukeutunut nuori tyttö. Magna saapui aina aikaiseen ja
istuutui aina samalle, vaatimattomalle paikalle kaukaisessa, hämärässä
nurkassa, voidakseen oikein rauhassa nauttia esitelmästä. Kuitenkin
näytti hänestä toisinaan kuin professorin mustat silmät etsisivät juuri
häntä, kuin puhuisi hän hänelle yksin, sillä kaiken sen, mitä hän nyt
esitelmänä puhui, oli hän monet kerrat puhunut hänelle kahden kesken.
Hän istui niin liikkumattomana, että olisi melkein luullut hänen
nukahtavan, mutta vaipuneiden silmäluomien alta vierähti usein
liikutuksen kyyneliä. Niin pian kun professori oli lopettanut, hiipi
hän heti kiireesti ulos; heillä tosin oli sama tie, mutta hän pelkäsi
professorin piankin luulevan, että hän tahtoi tupata hänen seuraansa.

Eräänä kauniina toukokuun iltana sattui kuitenkin niin, että Magna tuli
viivähtäneeksi erään tuttavansa vuoksi, ja kun hän tuli kadulle, seisoi
professori rappusten luona, nähtävästi odotellen. -- Meneekö neiti
suoraa päätä kotiin? kysyi hän.

-- Niin olen ajatellut.

-- No sittepä voimme mennä yhdessä.

Magna sävähti varsin iloiseksi, hän toivoi varmaan taasen kerran
saavansa puhella hauskasti hänen kanssaan. Mutta toivo petti,
professori käveli äänetönnä hänen rinnallaan. Magna tunsi vallan
häpeävänsä häntä, mutta kiitollisuus hänen esitelmistään -- jotka juuri
nyt loppuivat -- täytti hänen lämmintunteisen, nuoren sydämmensä. Hän
ei voinut vaijeta: -- En tiedä, kuinka teitä oikein kiittäisinkään,
herra professori, sanoi hän vihdoin hiljaa. Nämä hetket, joina olen
teitä kuunnellut, ovat olleet minulle oikeita juhlahetkiä, te olette
antanut minun hengelleni siivet.

Lempeä hymyily kirkasti äkkiä professorin vakavia kasvoja: -- Se oli
kaunis tunnustus, se palkitsee minun uutterat valmistukseni, vastasi
hän. Mutta tiedättekö vaikka teilläkin olisi ollut osaa sen
onnistumiseen?

-- Ah voi, mitenkä se olisi -- te unohdatte kuinka tietämätön minä
olen! huudahti hän iloisesti. -- Kaikki, mitä täällä olen oppinut, sen
olen oppinut teiltä.

-- Oletteko kuulleet tuota hiukan kulunutta vertausta hammasrattaasta
suuressa maailmankoneessa, jossa kaikki hampaat suuremmassa tai
vähemmässä määrässä tarttuvat toisiinsa?

Magna nyökäytti päätään.

-- Se sisältää syvän totuuden. Elontiellä tapaavat ihmiset toisensa ja
aivan tietämättään vaikuttaa yksi toiseen arvaamattoman tuntuvasti.
Heidän tiensä ei jälemmin useinkaan enää satu yhteen, mutta tuo ainoa
kohtaus on vaikuttanut kentiespä koko elämän juoksuun.

Magna näytti kummastuneelta: -- Luulen ymmärtäväni teitä, sanoi hän.
Kun minä vanhenen ja katsahdan kehitykseni vaiheisiin, niin en koskaan
voi unohtaa sitä hyötyä kuin meidän tapaamisestamme on ollut minulle,
mutta miten voin minä olla teille hyödyksi?

Magnan kysymys saattoi hänet melkein epäilykseen. -- Te olette lapsi,
te ette ymmärrä minua enkä minä voi selittää sitä teille! huudahti hän
melkein kiihkeästi.

Magna katseli häntä ihmetellen, mutta hänestä tuntui pahalta, että
professori aina vaan piti häntä lapsena, joka ei häntä ymmärtäisi. Ja
kuitenkin luuli hän tuntevansa yhtä tarkkaan kuin hänkin, tuntevansa
jokaisen suonenlyönnin, jokaisen hermon sisimmässään. Hän olisi niin
mielellään tahtonut ilmaista sen hänelle, mutta professori oli jo
rauhoittunut ja käveli ainoastaan hiukan nopeammin.

-- Suokaa anteeksi, pyysi professori, katsellen häntä sanomattomalla
lempeydellä. Luulen hiukan hermostuneeni rasittavasta työstä, äiti sitä
juuri eilen surkutteli. Ja hän oli oikeassa, ainakaan teidän, lapsen,
nähden ei minun sopisi kiivastua, mutta itse asiassa tarkoitan minä
teille hyvää -- parempaa kuin te kenties voinette aavistaakaan. Minä
tahtoisin itse mielelläni kärsiä, kunhan vain teidän nuoruudenilonne ja
kevyt sydämmenne säilyisi.

Professori hymyili hänelle, mutta tuo hymyily sai Magnan melkein
kyyneliin, nyt oli hän taas tuo sama ystävällinen, rakastettava,
ihmeteltävä professori. Magna otti hänen kätensä omiinsa ja puristi
sitä sydämmellisesti, sitte juoksi hän professorin edellä rappusia
ylös, he olivat jo kotona.

       *       *       *       *       *

-- Oliko sinulla hauskaa eilen keilanheitossa, Magna? kysyi Sanni
eräänä iltapäivänä kun tytöt puuhailivat käsitöittensä kanssa salissa.

-- Kyllä, varsin hauskaa, vastasi puhuteltu, kokonaan vaipuneena uuden
pitsikudoksen salaisuuksiin, joita neiti Schneider hänelle paraillaan
opetti.

-- Eikö keilanheitto sitte Magnasta olisikaan synnillistä? huomautti
Alli terävästi. -- Kaikki huvithan sinun mielestäsi ovat hyljättäviä.

-- Enpä tiedä sitä niin tarkoin, vastasi Magna hyväluontoisesti.

-- Mutta sinähän et käy koskaan teaatterissa ja vihaat tanssia kuin
ruttoa.

-- Päin vastoin -- päin vastoin -- jos vain minun ilontunnelmani etsisi
niin raisun ilmaisutavan, niin ei omatuntoni suinkaan panisi sille
esteitä, selitti Magna nauraen.

Professori istui keinutuolissa ja seurasi tarkkaavasti keskustelua
levitetyn sanomalehtensä takaa.

-- Minä en ole koskaan opetellut tanssimaan, sanoi Magna; vanhemmat
arvelivat kaiketi, että minulla on muuta hyödyllisempääkin opittavaa.
Mutta joulukuusen ympärillä ja heinärukojen päällitse osaan minä kyllä
hypähdellä; ja se on tanssia sekin.

-- Villikansoilla on myöskin uhritanssinsa! -- Alli nykäytti
olkapäitään ylenkatseellisesti.

-- Siitäpä sen näet, että tanssia on niin perin monta lajia.

Kaikkien täytyi nauraa, Magnan iloisuus oli aivan vastustamaton.

-- Mutta vakavasti puhuen, miks'et sinä käy teaatterissa? kysyi Sanni,
kumartuen pöydän yli.

-- Niin, vakavasti puhuen, kuten sinä sanot -- vastasi nuori tyttö
ystävällisesti -- on minulla useita ja tähdellisiä syitä pysyä poissa.
Minun isäni ei käy koskaan teaatterissa periaatteen vuoksi, hän ei
tosin ole minua kieltänyt menemästä, mutta minä tiedän miten hän toivoo
minun menettelevän sen suhteen. Näepäs, ystäväiseni, tuntuu niin
hauskalta noudattaa niiden tahtoa, joita rakastamme ja kunnioitamme.

Sanni näytti ällistyneeltä: oman huvinsa, omain mielitekojensa
uhraaminen jonkun elävän olennon edestä maan päällä, näytti hänestä
kerrassaan ihmeeltä.

-- Luonnollisesti pidät sinä itsekin teaatteria tuommoisena syntisenä
huvituksena, sinä kun olet semmoinen pyhimys, sanoi Alli.

-- Teaatterin suhteen olen minä liian kokematon, voidakseni lausua
mitään varmaa, vastasi Magna, jonka onnistui hillitä Allin pistelevän
puheen synnyttämä närkästys. Sitä paitsi arvelen, että jokaisen pitäisi
tämmöisissä tapauksissa ottaa omatuntonsa neuvonantajaksi, sillä se,
joka jo on toiselle vahingoksi, ei toiselle ole miksikään haitaksi.

-- Sinä olet liiaksi totuuden ystävä, pikku ystäväni, voidaksesi pitää
semmoisista huveista, tuumaili neiti Schneider.

-- Mutta me emme halua enää useampia siveyssaarnaajia! kivahti Alli.

Professori oli tällä välin lähennyt ja istuutunut Magnan viereen. --
Teaatteri on kuitenkin sivistyksen välittäjä, lieneekö isänne katsellut
asiaa koskaan siltä kannalta -- alkoi hän. En tarkoita, että papin
tulisi käydä oopperoita kuuntelemassa, sillä se soveltuu huonosti hänen
arvokkuudelleen, mutta myöntää täytyy, että draamallisen taiteen
suurteokset ovat aina ammoisista ajoista vaikuttaneet hienon ja jalon
havaitsemisaistin kohottamiseksi. Sillä on syvällinen vaikutus, se
tahtoo elävänä luoda katselijan eteen ihmiselämän monen monissa
kirjavissa värivivahduksissaan. Se loihtee eteemme todellisuuden
valtavalla voimallaan, sekä hyvän että pahan, rakkauden, vihan,
sankariuden ja raukkamaisuuden, salakavalimmat vehkeet sekä
suuremmoisimmat sankarityöt.

-- Niin kyllä, jos ms vain saamme nähdä puhdasluontoisia kappaleita,
vaikuttaa kyllä teaatteri jalostavasti, sanoi neiti Schneider.

-- Minä en myöskään ajattele mitään semmoista viheliäistä
nurkkatuotetta, jota voidaan tarjota ylen hienostuneelle, pilauneelle
yleisölle, sanoi professori lämpimästi. Minä tahdon vain huomauttaa,
mikä suuri tarkoitusperä teaatterilla on sivistyneiden kansojen
keskuudessa, nimittäin elävin piirtein kuvata kansojen elämää ja
vaiheita ihmishengen elähyttämiseksi ja jalostamiseksi.

-- Mutta miksi sinä itse käyt niin perin harvoin teaatterissa, kun
kerran sitä niin innokkaasti puolustat? kysyi Alli.

Professori antoi katseensa vaipua ja istui hetken äänettä. -- Minä
pelkään näyttäväni epäjohdonmukaiselta, sanoi hän viimmein. Minusta ei
teaatteri ole likimainkaan semmoinen kuin se pitäisi olla ja sen
lisäksi en minä voi pitää siitä hairahduttavasta tavasta, millä
draamallisia kappaleita esitetään. Jos minä esim. menen katsomaan
jotain lemmikkirunoilijani teosta, jota minä yksin lukeissani olen
ihastuneena ihmetellyt; minä näen kappaleen henkilöiden esiintyvän ja
alan seurata kiintymyksellä kappaleen kulkua, mutta silloin -- hän
pysäytti puheensa hetkiseksi -- silloin himmenee kappaleen loisto.
Minä en näe ruhtinaita enkä valtiomiehiä, jaloja sankarittaria
tai viheliäisiä juonittelijoita, vaan -- taiteilijoita, joita
mahdollisesti edellisenä päivänä olen tavannut jossain juomalassa tai
taiteilijattaria, jotka -- hänen kasvoilleen hivahti sievonen pimento.

-- Miks'et jatka? huudahti Alli, -- minä toivoin juuri saavani kuulla
jonkun pisteliään kaskun elämästä kulissien takana.

-- Anteeksi, niitä asioita en minä ole koskaan liioin tuntenut, sanoi
hän kylmästi.

-- Oi, ja minä kun luulin, että sinä kerrankin olisit puhunut oikein
suoraa kieltä, sanoi Alli nauraen. -- Me nykyajan tytöt kyllä voimme
kuulla yhtä ja toista haitatta, sen voin sinulle vakuuttaa, ja jos
Magna punastuu, niin eipä haitaksi, jos hänenkin silmänsä avautuisivat.
Ihanteiden aika on mennyt!

Professori katseli häntä kylmästi: -- En epäile ollenkaan, että ainakin
sinä, Alli sisko, olet kokonaan unohtanut punehtumisen, vastasi hän
terävästi.

-- Mutta etkö tiedä, että meidän aika vaatii, ett'ei nainenkaan saa
kulkea peitetyin silmin, sanoi Alli kärsimättömästi. -- Kaikki kulkee
eteenpäin, pitäisikö meidän yksin seisoa paikallamme. Ei, kiitos herra
Vitikan, joka hankki minulle ajanmukaisia kirjoja, näen nyt varsin
selvästi.

-- Ja nämä kirjat -- mainittakoon sivumennen Arne Garborg ja Zola --
ovat luonnollisesti tehneet sinut äärettömän onnelliseksi, sanoi
professori musertavan ivallisesti -- elämän vihlovin viheliäisyys, sen
kurjin loka, puettuna pessimismin mustimpaan pukuun, se on varmaankin
ollut suureksi siunaukseksi sinun siveelliselle olemuksellesi.

-- Niin, luonnollisestikin vaadit myös sinä tuota suloista
naisellisuutta, viattomuutta kyyhkyslakassa, semmoista, joka ei tiedä
mitään eikä saa tietää mitään.

-- En, Alli, sitä moitetta minä en omista -- professori oli kohonnut
seisoalleen. Päin vastoin tahdon minä, että tiede tarjoo rikkaita
aarteitaan tasan sekä miehelle että naiselle, että se tarjoo heille
parhainta ja jalointa, mitä se aartehistossaan omaa. Mutta se tiede,
jota sinä harrastat, ei opeta kellekään elämän syvyyksiä -- sakoisessa
lähteessä on aina likaista vettä.

-- Meidän ei siis tule edes aavistaa, että pahaa on olemassa, sitä
vähemmin olla sitä näkevinämme, sanoi Alli. -- Suo anteeksi, mutta
semmoinen ulkokullattu minä en tahdo olla. Ainoastaan silloin, kun
tunnemme maailmaa kaikin puolin, voimme olla apuna maailman
parantamisessa.

-- Mutta sinusta ei ole semmoisiin suurtöihin, vastasi professori
kuivasti. Sitä paitsi luulen, että kypsyneelle naiselle näyttää elämä
itse synnin, syvine, surullisine seurauksineen, hän tuntee ja kärsii
noiden pahuuden voimien alla huokailevien olentojen kanssa ja
semmoisella naisella on useita keinoja niiden auttamiseksi. Ei
tietämätön, mutta tahraton, niin minä tahtoisin sen olevaksi, lisäsi
professori vakavasti; -- älkää luulko myöskään, että minä pidän miehiä
onnellisina sen vuoksi, että olot saattavat heidät useammin pahan
kanssa tekemisiin, sillä kukaan, joka rapakkoisella tiellä käy, ei
säily aivan tahratonna. Elämän peloittavin puoli onkin juuri se, että
paha tunkeutuu kaikkialle, yksinpä jaloimpiinkin harrastuksiin, ja sitä
emme voi auttaa. Mutta palataksemme puheemme alkuun, myöskin teaatterin
jaloa tarkoitusta pyrkii saastuttamaan tuo sama turmiota tuottava
voima. Se vaikuttaa jossain määrin turmelevasti yleisöön, mutta sitäkin
enemmin itse taiteen harjoittajiin.

-- Niin, teaatteri on luisu ja ohdakkeinen tie monelle, sanoi neiti
Schneider.

-- Korvaako sitte sen tarkoitus noiden monien ihmissielujen perikadon?
kysyi Magna hiljaan.

-- Siitä asiasta kirjoittavat siveysopettajat vielä aikaa myöten
tutkimuksia, vastasi professori vältellen.

Magna katseli ajatellen häntä, hän piti paljon useimmista professorin
ajatuksista, niissä oli henkistä terveyttä ja raittiutta, mutta
kuitenkin puhui ja ajatteli hän kuin siveellisesti puhdasaatteinen
ihminen, ei niinkuin kristitty, ei niinkuin hänen isänsä. Hän huomasi
kyllä kaiken inhimillisen puutteellisuuden, tunsi synnin ylivallan,
mutta ei tahtonut tietää mitään Hänestä, joka oli tullut
puutteellisuuksia poistamaan ja kukistamaan pahuuden juuria.

Professori huomasi selvästi nämä ajatukset Magnan ilmeikkäillä
kasvoilla ja hänen huulensa liikahtivat, juuri kuin hän olisi tahtonut
jotain sanoa. Mutta hän loi pikaisen silmäyksen ympäristöönsä eikä
virkkanut mitään, vaan nousi ylös ja otti sanomalehtensä.

Sanni, joka tämän hänen mielestään ikävän keskustelun aikana pikimmiten
oli silmännyt muutamia sivuja erästä romaania, kumartihe taasen pöydän
yli ja sanoi: -- Mutta ylioppilaskonserttiin sinä tulet huomenna
kaikissa tapauksissa, Magna, niin vähän kun muuten välitätkin huveista.
Ja sinähän olet jo useita viikkoja iloinnut siitä. Muistatko miten
ihastunut sinä olit jousineljäkön esitykseen talvella ja simfoniaan,
jota kuunnellessa minä olin vähällä nukkua.

-- Se oli todellakin ihanaa! huudahti Magna eloisasti.

-- Herra Vitikka lupasi hankkia meille pääsyliput, niistä tulee
varmaankin tiukka, sanoi Alli.

-- Mitäpä vielä, minä luulen varmasti, että Levinit kyllä hankkivat
Magnalle pääsylipun, heidän serkkunsa on M. M:sti, korjasi Sanni.

-- Kiitoksia, mutta minä en aijo mennä sinne, sanoi Magna matalalla
äänellä.

-- Miksikä et?

-- Minä tiedän kyllä -- huusi pieni Kerttu, joka juuri tuli sisään --
Magna sanoi muuan päivä, ett'ei hänen varansa riitä konserteissa
käyntiin, sillä hän aikoo kotiinmennessään ostaa niin kalliin kirjan
isälleen tuliaisiksi.

-- Vaiti, pikku ystäväiseni!

-- Niin, mutta se on ihan totta, sinä itse sanoit.

-- Vaikka, mutta --

-- Etkä sinä aijo ostaa uutta hattuakaan, sillä sinä aijot -- -- --

Magna painoi hymyellen sormensa tuon pikku rupattelijan huulille. --
Kas niin, kiitoksia, hyvä neiti -- luulenpa, että tämän pitsin
salaisuus on jo muistissani. Miten iloiseksi äiti tuleekaan, hän
tarvitsi juuri tämmöisen reunuksen nukkatäkkiinsä. Tuhansia kiitoksia!

Keskustelu loppui ja seura hajausi pian tämän jälkeen salista.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltapäivänä istui Magna yksinään salin ikkunan ääressä
ja kirjoitti kirjettä kotiinsa, ilmoittaakseen omaisilleen
kotiintulopäivänsä. Kapteeninrouva valmisti keittiössä sillisallaatia
iltaseksi ja muut olivat jo aikoja sitten lähteneet konserttiin,
saadakseen hyvät istumatilat.

Hän ei tosin tahtonut sitä itselleenkään myöntää, mutta sittekin tuntui
hänen rinnassaan jonkunlainen kaipaus noihin kauvan odotettuihin
huveihin. Mutta hän oli kerran tehnyt päätöksensä, hän tahtoi hankkia
isälleen muutaman arvokkaan jumaluusopillisen teoksen, jota hän kauvan
oli halunnut itselleen ja jonka Magna äskettäin oli sattunut huomaamaan
kirjakaupan ikkunassa. Mutta sitä hän ei voinut ostaa ilman pienittä
uhrauksitta, varsinkaan kun hänellä oli menoja kaikenlaisiin kesää
varten ostettaviin koulukirjoihin ja työaineihin. Mutta mikäli hän
eteni kirjeensä kirjoittamisessa ja lausui ilonsa lähenevästä
jälleennäkemisestä, sikäli kirkastui heidän olemuksensa hänen sisäisen
silmänsä edessä. Hänen sydämmensä alkoi sykkiä niin nopeasti ja hän
tunsi, että paljon suuremmatkin uhraukset niiden edestä, joita hän
rakasti, olisivat tuntuneet hänestä vähäpätöisiltä.

Hän pysäytti hetkiseksi kirjoituksensa ja hänen silmänsä seurasivat
pienen auerpilven kulkua kevättaivaalla. Samalla avautui ovi ja
professori astui kiireisesti sisään: -- Oletteko valmis seuraamaan
minua konserttiin, neiti Roos?

Magna hymyili: -- Minä en ole aikonut mennä sinne ollenkaan, sanoi hän.

-- Mutta minä olen ostanut jo meille pääsyliput, samoin äidille, jos
häntä haluttaa tulla; meillä on hyvät numeroidut tilat. Mutta kaikissa
tapauksissa on jo aika lähteä, jos mieli kuulla alusta pitäin.

Magnan silmät loistivat, hän ei löytänyt sanoja ilmaistakseen iloaan ja
kiitollisuuttaan, hän ainoastaan tarttui professorin molempiin käsiin,
kuten tapansa oli, ja puristi niitä kiihkeästi.

Professori hymyili: -- Kunhan minä saisin vain äidistä selvän.

-- Minä menen häntä hakemaan! ja tuulena riensi hän pois, mutta tuli
kohta takaisin, hengästynyt kapteeninrouva mukanaan.

-- Mitä nyt on oikein kysymyksessä, Hugo, Magna puhuu jostain
laulajaislipuista, minä en käsitä ollenkaan -- läähätti eukko.

-- Minä olen ostanut teitä varten, äiti, pääsylipun tämä illan
laulajaisiin, mutta kenties teitä ei haluta tulla mukaan?

-- Ettäkö minua ei haluttaisi! -- Mutta katsohan, Hugo, Eriikan täytyy
mennä hakemaan tärkkivaatteita ja Allin kenkiä ja muuten minulla ei ole
edes hattua, ompelijatar kun näki hyväksi narrata minua. Ja aivan
avopäin minä en voi tulla, ymmärräthän.

-- Siinä tapauksessa vaihetamme pääsylipun joksikin muuksi, joka sopii
paremmin äidille, sanoi professori pilaillen -- hänestä oli äidin
kielto milt'ei mieleen. Mutta Magna juoksi päällysvaippaansa hakemaan
ja oli iloissaan jotta hän äskettäin oli tullut ostaneeksi uudet,
vaaleanharmajat hansikkaat; nyt ne olivat parhaiksi. Vasta kun he
tulivat kadulle, johtui hänen mieleensä, miten jokapäiväiseltä hän
näyttäneekään tuon aito hienon, uljaan professorin rinnalla ja perin
alakuloisena kääntyi hän seuraajaansa ja sanoi lapsellisesti: -- Voi,
miten hyvä te sentään olette, kun tulette laulajaisiin minun kanssani;
ajatelkaahan, että minulla on päässäni vanha talvihattu, ainoastaan
hansikkaat menevät mukiin, lisäsi hän empien.

Professori loi häneen kummallisen katseen: -- Luuletteko, lapsi, että
minä katselen hattuanne muulla kuin ilolla, ajatellessani, että nuori
tyttö voi kieltää jonkun korukappaleen hämmästyttääkseen isäänsä
rakkaalla lahjalla. Minusta nähden te olette varsin hyvin puettu.

Magna, joka ensin punastui, huomatessaan että professori todellakin oli
kuullut Kertun ajattelemattoman puheen, rauhoittui tästä hänen
vakuutuksestaan ja astui varsin rauhallisena hänen rinnallaan
parhaille tiloille täytetyssä laulajaissalissa. Ja nyt tempasi laulu
hänet koko taikavoimallaan mukaansa, hän ei huomannut ollenkaan mitä
ympärillään tapahtui. Mutta kun professori katseli noita vaihtelevia
tunteenilmauksia, jotka kuvastuivat hänen kirkkaissa silmissään, tuntui
hänestä, ett'ei komeimpainkaan keväthattujen somistamat kasvot vetäneet
vertoja Magnan elontuoreutta ja onnea säteileville piirteille,

Magna ei puhellut paljon eikä koettanut vuolaalla sanatulvalla
ilmoittaa tunteitaan, mutta kun hän katsahti professoriin, ilmaisivat
hänen kosteat silmänsä paremmin kuin kaunopuheisimmat sanat, miten
onnellinen hän oli. Kerran tarttui Magna hänen käteensä ja puristi sitä
hiljaa, professori ailahti hiukan, mutta vastasi sitte lujalla
puristuksella, pitäen aivan huomaamattaan koko jälellä olevan illan
tuota pientä, vakavaa kätöstä omassaan.

-- Minä en voi koskaan unohtaa tätä ihanaa iltaa! huudahti Magna
huoahtain heidän palatessaan kotiin kevätillan vaaleassa hämyssä.

-- Ja minä, sanoi professori, kadun aina, ett'en ennemmin valmistanut
teille hiukan enemmin musikaalista nautintoa -- ajattelematon
itsekkyys! Myös minulle jää tämä ilta muistoksi koko elämäni ajaksi.
Magna katsoi tutkivasti hänen liikutuksen hillitsemistä ilmaiseviin
vaaleihin kasvoihinsa.

-- Hän ei ymmärrä minua, ajatteli professori, hän on kun hienon,
viheriän verhon suojaama kukannuppu, ei tunne auringon suutelojen
tenhoa, ja minun ei suinkaan tule herättää häntä niitä tuntemaan.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoi Magna, matkalaukku olalla riippuen,
rautatien etusillalla. Hänen ympärillään oli kapteeninrouva, tytöt ja
kaikki hoitolaiset, nuo kaksi äskenleivottua ylioppilasta tulisivat
hänelle matkatovereiksi.

Nyt tuli professorikin, päivän sanomalehdet kädessään, ja pyysi Magnan
seuraamaan häntä siihen vaunuun, jonka professori oli hänelle valinnut.
Siellä oli jo Magnan muut kapineet, pieni matkakori seisoi nurkassa
makeisilla ja hedelmillä täytettynä -- professori oli pitänyt huolta
kaikista -- ja tavattoman suuresta paperitötteröstä ilmausi äkkiä mitä
ihanin ja tuoksuavin, oikeista ruusuista, kieloista ja reseetoista
laitettu kukkavihkonen.

Professori laski sen kiireisesti hänen käteensä: -- Kukat virkistävät
teitä pitkällä matkallanne, sanoi hän. Ne eivät lakastu aivan pian,
katsokaahan, minä en voi kärsiä noita luonnottomia teräslankavihkoja,
tässä vihkosessa on jokaisella kukalla oma luonnonvartensa.

Magnan silmät kostuivat ja kirkkaita pisaria putoeli kädessään olevalle
kukkavihkolle. -- Te olette niin tavattoman hyvä minulle, kuiskasi hän,
isä ja äiti ovat teille niin kiitollisia; -- oi, jospa te kerran
tulisitte meille ja antaisitte heidän itse ilmaista kiitollisuutensa,
he voisivat tehdä sen paremmin kuin minä!

-- Pyydättekö te, Magna, kutsutteko todellakin kotiinne? professorin
kasvoilla väikehti säteilevä hymyily.

-- Ah, niin, te olisitte meidän rakkain vieraamme!

-- No siinä tapauksessa minä vielä tulenkin sinne, hyvästi! Soi
kolmannen kerran ja lähtövihellys kuului. -- Hyvästi Magna, jos te
tietäisitte! Sanokaa yksi ainoa kerta -- sanat uupuivat -- Hugo,
tavoitteli hän.

Hän puristi rajusti Magnan kättä, tämä katsahti ihmetellen häneen,
mutta sitte levisi hänen poskilleen syvä puna ja hänen nuoret kasvonsa
säteilivät omituisesti. -- Hyvästi -- Hugo -- kuiskasi hän. Mutta
professori ei kuullut sitä, hän seisoi jo etusillalla, sillä juna oli
alkanut hitaasti liikkumaan.

Magna riensi ikkunaan, hän ei itkenyt enää, vaan vihjoi iloisesti
valkealla nenäliinallaan. Mahtoiko professori huomata sitä? -- Hänen
takanaan seisoivat nuo nuoret ylioppilaat ja heiluttaen valkeita
hattujaan, huusivat he: Eläköön Helsinki, eläköön kaikki kauniit tytöt,
eläköön, eläköön!

Juna kiiti pois ja professori seisoi yksinään paikallaan yhteen
puristetuin huulin. -- Minä olin todellakin houkka, mumisi hän, mutta
semmoiset jäähyväiset voivat saada ihmisen hupsuksi. Nähnenkö sinua
enää koskaan Magna -- rakkaani!

       *       *       *       *       *

Professori Bruunilta Magna Roosille.

                                             Heidelberg 20/VII 188--.

Magna!

Kaksi kuukautta on kohta vierähtänyt siitä kun teidät viimmeksi näin.
Kuten tulitte tietämään, olen viettänyt jonkun aikaa matkoilla,
rientänyt paikasta toiseen, rientänyt levottomalla nopeudella. Mihin?
Sitä en tiedä itsekään, tuntuu vain, kuin olisi joku minua ajanut yhä
etenpäin. Vihdoinkin olen asettunut tähän vanhaan yliopistokaupunkiin,
jossa ylioppilaat polvi polven jälkeen ovat haaveilleet ja laulaneet
Neckarin rannoilla.

Täällä on kaunista; älkää kuitenkaan luulko, että rupeisin teitä
vaivaamaan innostuneilla kuvauksilla ja siten houkuttelemaan kauniille
huulillenne hymyilyä, hymyilyä kuivalle professorille, joka on
antaunut haaveilemaan, nuoruuden-unelmia uinailemaan. Ja kuitenkin on
tuo professori houkka, totuuden sanoakseni. Muistatteko meidän
jäähyväisiämme, minä olin epätoivoinen, minun sydämmessäni vallitsi
silloin yksi ainoa tunne, lämpimin, tulisin rakkaus sitä nuorta tyttöä
kohtaan, jonka kohtalo oli minun tielleni johtanut. Älkää kummastelko
tätä epäjohdonmukaisuutta, vaan sallikaa minun kertoa erään yksinäisen
miesraiskan elämänvaiheet, kenties huomaatte, ett'ei hänen
houkkamaisuutensa olekaan niin nurinkurista.

Aina lapsuudesta pitäin on luonteeni ollut suljettu ja erillään
pysyttelevä ja kotonani ei kukaan ole ymmärtänyt minua. Minun isäni oli
kunnon mies, mutta samalla niin hurjan innokas tiedemies, ett'ei
häneltä riittänyt vähääkään aikaa ainoan lapsensa hyväksi. Äitini te
tunnette, hän on hyväntahtoinen olento, mutta hänellä ei ollut
semmoista lempeää lujuutta, jolla hän olisi osannut kiinnittää itseensä
aran, vaiteliaan pojan ja siten koittanut herättää hänessä luottamusta.
Isäni kuoleman jälkeen jouduin holhoojani hoitoon. Hän oli
lahjomattoman rehellinen ja kunnokas mies, mutta vanhoihin,
erakkomaisiin tapoihinsa piintynyt. -- Vähää myöhemmin meni äitini
toisen kerran naimisiin miehen kanssa, jonka luonteen kehnouden yksin
semmoinen kokematon pojannallikka, kuin minä silloin olin, voi helposti
huomata, vaikk'en koskaan asunut hänen luonaan. Joukko sisarpuolia
kasvoi, kaikki aivan vieraita minulle ja kasvatettiin ilman pontta ja
tarkoitusta. Minä jäin yksin ja juuri tämä yksinäisyys synnytti minussa
katkeruuden, mikä vihdoin valtasi koko olemukseni.

Minä olin nuori ja taloudellisessa suhteessa turvattu, minua ei
kiinnittänyt mikään hellä side; ilman uskonnollisen vakaumuksen tukea,
ilman lapsuudenuskon muistoja antausin minä elämän taisteluun. Minä
luotin yksinomaan omiin voimiini, eipä siis kummastelemista, jos
useammin hävisin kuin voitin. Minuun vaikutti kuitenkin vaistomaisesti
siveyden voima, se etsi minua turmion tieltä ja pienintäkin poikkeusta
siveyslain vaatimuksista pidin rikoksena. Minä en antaunut viettien
orjaksi, vaan minusta tuli epäluuloinen ivailija, joka terävästi
tarkkailee maailman monikirjavaista elämää. Kyllästyneenä tuohon
halpamaisuuteen ja onttoon tyhjyyteen, jota tarkasteleva silmäni
huomasi kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla, antausin vihdoin tieteitä
tutkimaan ja aloin ymmärtää isääni, joka tutkimisessa löysi ainoan
tyydytyksensä.

Minä olen viettänyt onnellisia hetkiä kirjojeni ääressä, se
myönnettäköön, ja minun miehiselle kunnianhimolleni ovat työni hedelmät
antaneet tyydytystä. Mutta minun sydämmeni on jäänyt tyhjäksi ja
kylmäksi, se aivan suonenvetoisesti kouristui joka kerta kun minussa
heräsi kysymys: tämmöistäkö elämä on, eikö sillä ole mitään enempää
tarjottavaa. Ja joka kerta tukehutin minä tuon kysymyksen: semmoista on
elämä ja semmoiseksi se jää. Minä uurastin eteenpäin -- en nopeasti ja
kevein askelin, kuten jotkut onnelliset -- vaan kuten väsynyt vaeltaja
erämaata kulkeissaan. En toivonut koskaan tapaavani tuoksuavaa kukkaa
yksinäisellä erakkopolullani, vaan silloin -- silloin tapasin minä
aavistamatta eräissä viattomissa silmissä tuon puhtaan loisteen.

Ja juuri te, Magna, tuoksuavan metsäkukan tavoin virkistitte nääntyneen
vaeltajan sielua. Luottavasti kuin lapsi lähenitte te tuota itseensä
sulkeunutta miestä, jota muut väistivät. Minä sain pilkistää teidän
sieluunne, lukea kuin selväpainoista kirjaa, jossa ei löytynyt
ainoatakaan epäselvää riviä, vaan puhtautta ja totuutta jok'ainoassa
sanassa. Ensi kertaa puhalsi minun kylmettyneen sydämmeni lävitse
leyhkeä kevättuulahdus, verho putosi silmiltäni ja koko elämä
näyttäytyi minulle uudessa valossa.

Te herätitte minussa jälleen uskon totuuden voimaan, osoititte
aavistamani ihanteet ja neuvoitte minut runsaille aarteille, joiden
arvoa ette kenties itsekään oikein ymmärtänyt. Mutta mikä teille oli
yksinkertaista ja luonnollista, kaikki, mitä te uskoitte ja toivoitte,
kaikki nuo, joita minä olin koko elämäni turhaan etsinyt, ne voin minä
vasta ankaran taistelun jälkeen omata. Mutta ne tulivatkin nyt minun
kalliimmaksi omaisuudekseni ja ainoastaan se, joka minun laillani
pitkät ajat on saanut kiviä leivän asemesta, voi käsittää iloani.

Niin, minä olin onnellinen, minä olisin tahtonut, että te olisitte
ollut aina luonani suuntaamassa ja elähyttämässä elämätäni. Mutta te
olitte nuori ja minä en tahtonut eroittaa teitä ikäistenne seurasta;
niin vaikealta kuin tämä minusta tuntuikin, oli teidän ilonne kuitenkin
minulle kaikkein kallein.

Vaikeammaksi muuttui minulle taistelu kun minun sydämmeni
äkkiarvaamatta alkoi sykkiä kauvan uinuneen rakkauden syviä tunteita,
kun minä opin rakastamaan teitä, ikämme erilaisuudesta huolimatta. Oli
hetkiä, jolloin minun rakkauteni, ensimmäinen rakkauteni -- oi, älkää
naurako vanhan miehen tunnustukselle -- tahtoi katkaista kaikki siteet,
kun sanat polttivat huuliani, mutta teidän kirkkaiden lapsensilmienne
yksi ainoa katse sai minut pysähtymään.

Voisinko minä häiritä teidän onnellista tietämättömyyttänne, pakottaa
teitä selitykseen, joka teidän hienotunteisuudellenne olisi tuntunut
mitä tuskallisimmalta, koska tuommoiset tunteet olivat teille vieraita.
Ei, minä vaikenin, ja sitä paitsi pakotti eräs toinenkin seikka minun
niin menettelemään.

Jos minua suosisikin tuo ääretön, aavistamaton onni, että Magna
luottavasti liittyisi minuun, niin olisiko minulla oikeutta ottaa
vastaan niin kallisarvoista lahjaa, oikeutta kiinnittää teitä itseeni?
Oliko minulla, maailmaa kokeneella miehellä, joka olin nähnyt niin
paljon pahaa, jonka mielen oli seoittanut epäilys ja joka olin saanut
osani maailman elämän-nautinnoista, oliko semmoisella miehellä oikeutta
yhdistää kohtaloaan semmoiseen nuoreen olentoon kuin sinä, semmoiseen
lämminlempiseen, kyyhkyslakan kirkassilmäiseen, viattomaan
linnunpoikaseen.

Siinä minun kärsimiseni, tuo tuska, joka murti minua ja joka vielä
tänäkin päivänä kaivaa sydäntäni. Minä voin vaijeta päivästä toiseen,
aina siihen hetkeen asti, jolloin meidän piti erota, kenties
ainaiseksi. Minä puristin silloinkin huuleni yhteen, mutta tietämättäni
tunkeusi niiden välitse muutamia varomattomia sanoja, minä tunsin
itsessäni houkkamaisen päähänpiston saadakseni kerran kuulla sinun
armaan äänesi lausuvan nimeni. En tiennyt, mitä sanoin tai tein. Mutta
kun jäin yksinäni, muistin tuosta kaikesta vain sen, että sinä kutsuit
minua käymään kotonasi ja että minulla siis oli tilaisuus taas nähdä
sinua.

Ja kuitenkaan en ole vielä sinua nähnyt. Minä olen vakavasti koetellut
itseäni -- sen Jumala tietää -- ja ensi kertaa olen minä voinut luottaa
häneen, antaa kalleimman maallisen asiani hänen huostaansa.

Minulla ei ole sen enempi sanomista! Magna, tässä kunniallisen
miehen käsi, tässä sydämmeni, joka ei toivo rakkautta, mutta --
myötätuntoisuutta en myöskään pyydä -- anna minulle mitä voit, suo
minun kuitenkin jäädä ainaisiksi ajoiksi vanhaksi ystäväksesi. --
Saanko nyt tulla?

       *       *       *       *       *

Magna Roosilta professori Bruunille.

                                    P:n pappilassa 10/VIII 188--.

Rakas vaeltaja!

Riennä kotiin pitkältä retkeltäsi, suoraan tuohon "lämminlempiseen
kyyhkyslakkaan." Totta on, että Magna on vielä lapsi monessa suhteessa,
eikä ansaitse niitä kauniita ajatuksia, joita "eräällä" on häntä
kohtaan, vielä vähemmin hänen rakkauttaan. Mutta hän tuntee syvästi,
miten paljon häneltä puuttuu ja pyytää jokapäiväisissä sydämmellisissä
rukouksissaan, että hän tulisi yhä paremmaksi. Pitkinä, valoisina
kesäpäivinä, kun hän makaa nurmikolla riippukoivujen alla ja niiden
lävitse tähyää sinitaivaalle, muistuu hänen mieleensä usein tuo hyvä
professori. Mutta niitä tunteita, joita hänessä liikkuu tuota kunnon
miestä kohtaan, ei hän voi selittää, sillä hän on vain oppimaton
tyttöraiska. Jos hänen kuitenkin täytyisi ne selittää, niin sanoisi
hän, että ne ovat syvää kaipuuta ja sydämmellistä ikävöimistä tuon
oppineen miehen perään -- sanottaisiinko semmoista mahdollisesti
rakkaudeksi?

Tuo pieni linnunpoika istuu mietiskellen pesän reunalla ja tähyää
kaikkiin suuntiin, mutta kun se tulee, jota hän alituiseen ajattelee,
kohottaa hän siipensä ja lentää suoraan hänen rehelliselle rinnalleen.

                                                         Magna.

P.S. Ja siitä hän on aivan varma, ett'ei sitä omituista tunnetta, joka
hänellä on tuota oppinutta professoria kohtaan, milloinkaan voida
nimittää myötätuntoisuudeksi.

Tule pian -- Hugo!



ENSI KERTAA.


    "Henki tekee eläväksi."

Pastori Allén istui kirjoituspöytänsä ääressä kylmässä, kolkossa
huoneessaan autiossa maalaispappilassa. Hän istui ja mietiskeli
huomispäivän saarnaa, mutta sitäkin enemmin kovaa kohtaloaan. Heti
papiksi vihittyään oli hän määrätty tämmöiseen kaukaiseen erämaan
kappeliin, kauvas suuren maailman valtateistä, elämästä, ystävistä ja
seurasta. Hänen edeltäjänsä oli nimittäin kuollut äkkiä ja kun
seurakunta valitti sielunpaimenen puutetta korkeille viranomaisille,
lähetettiin Allén heidän kaitsijakseen. Täällä hän nyt oli ja täällä
hän sai olla, tiesi Jumala kuinka kauvan. Paikka oli ruma, yksinäinen
ja rappeutunut, huoneet kylmiä, ei jälkeäkään kodikkuudesta missään, ja
mitä ravintoon tulee, niin ei vuokraajan vaimon kalsea suolaliha ja
paksu puuro juuri ruokahalua kiihottanut.

Kaikki oli niin surkeata kuin suinkin olla voi ja tämän lisäksi oli
vielä saarnoistakin vaikeutta; miten paljon hän ajatteli ja
mietiskelikin, eivät aatteet tahtoneet sanoiksi sukeutua. Oli jo
kerrassaan päivätyö saada kasaan johdantoa, mutta eteenpäin jatkaminen
oli sitäkin vaikeampaa. Ennen oli hän luullut kykenevänsä käyttämään
kynää sujuvasti, mutta nyt hän huomasikin sen suhteen erehtyneensä.
Eilen oli myöskin ollut pyhäpäivä, nuo yhtämittaiset saarnat hänen
aivan uuvuttivat, hän tunsi olevansa tyhjä sekä ajatuksista että
sanoista.

Ainoastaan muutamia lehtiä oli vasta kirjoitettuna pöydällä, tuskin
kolmatta osaa siitä, mitä kohtalaiselta saarnalta voitiin vaatia. Hän
luki vielä kerran huomispäivän tekstin, löytämättä kuitenkaan mitään,
josta olisi voinut johtaa selityksensä, se oli tosiaankin kamalaa.
Epätoivoisena pöyhi hän käsillään tuuheaa tukkaansa ja hieroi silmiään,
kunnes ne tulivat punaisiksi. Noissa nuoruuden vehmaissa kasvoissa,
tuossa pitkässä, sorjassa vartalossa ei ollut mitään papillista; hän
näytti olevan noita hyväinpäiväin lapsia, jotka antauvat pappisuralle
vain sen tähden, että se on lyhin ja pikimmin omanleivän eläjäksi
vievä. Mitään kutsumusta, hengen taistelua, hän ei ollut koskaan
tuntenut, mutta virkaansa hän kyllä piti arvossa ja oli halukas
täyttämään valansa niin hyvin kuin heikko ihminen voi, sillä heikkoutta
on jokaisessa, myönsi hän nöyrästi.

Hän katsoi kelloaan, se läheni kymmentä, kaikki talon asukkaat
makasivat ja hän tunsi voimakkaan halun seurata heidän esimerkkiään.
Mutta nuo tyhjinä ammottavat lehdet näyttivät aavemaisen uhkaavilta, ne
eivät suoneet hänelle lepoa.

Samassa kuului ulkona askeleita, joku tuli pimeässä eteisessä ja vähää
myöhemmin koputti se jo ovella. Avain oli jo otettu pois, pastori nousi
ja avasi. Siellä seisoi muuan rahvaanmies lakki kourassa, nuori kyllä
ijältään, mutta kasvoiltaan vakava.

-- Astukaa sisään, mitä asioitte? Allén vetäysi kirjoituspöytänsä
ääreen.

-- Minun isäni makaa sairaana kotona.

-- Vai niin, kuka hän on?

-- Mustasaaren isäntä.

-- Hyvä, entä sitte?

Talonpoika ei nähtävästi ollut oppinut niin äkkiä puhumaan asioitaan ja
sitä paitsi näki hän nuoren pastorin vasta ensi kertaa lähemmältä. --
Aika on perin sopimaton, sanoi hän harvaan ja joka sanaa punniten,
mutta kuten isä sanoo: kuolema ei valitse aikaa.

-- Oh, onko hän jo niin huono?

-- On -- nähkääs, herra pastori, isä kärsii sekä ruumiin että sielun
tuskia, kuume tuimentelee häntä ja silloin tällöin palaavat puuskaukset
tuottavat hänelle sanomattomia sieluntuskia. Hän on kyllä kaiken ikänsä
ollut hyvä kristitty ja taitanut autuudenopin kappaleet, mutta se
lienee niin, ett'ei kukaan pääse taistelutta vapaaksi.

-- Ei, ei, niin se on. -- Allén pureskeli hermostuneena kynänvartta.

-- Niin ollen olisi tarkoitus jos herra pastori tahtoisi seurata minua
kotiin, isä toivoo saavansa huojennusta kun saisi puhua Jumalan
palvelijan kanssa.

-- Vai niin, vai niin, -- kevyt ahdistus valtasi nuoren pastorin. Hän
oli tottumaton semmoiseen tehtävään, tämä olisi hänen ensimmäinen
sairaskäyntinsä, ja sepä juuri tekikin hänet alakuloiseksi. Muuten oli
hänestä vastenmielistä lähetä kuumesairasta, varmaankin huonosti
tuuletetussa huoneessa, sekä lähteä kylmään yöilmaan. Mutta voisiko hän
muutakaan tehdä? Arveleminen ei sopinut, hän otti käsikirjan ja
ripitysneuvot, kietoi matkaturkin ympärilleen ja seurasi tuota nuorta
talonpoikaa.

-- Onko matka pitkä?

-- Ei, ainoastaan yksi penikulma!

-- Hyvä! Allén veti turkkinsa kauluksen korvilleen, häntä vilutti,
oliko se sitten ulkonaista vai sisäistä kylmyyttä, sitä hän ei
tietänyt. Tie kulki syvien metsien läpi, missä lumi oli ajautunut
paksuiksi nietoksiksi puiden oksille. Pastorista tuntui, että hänen
olisi pitänyt puhella jotain kyyditsijälleen, mutta hän ei löytänyt
sopivaa puheenainetta. Ja niin kului aika, kunnes he tulivat tuohon
yksinäiseen taloon.

Kuu valaisi heikosti, muuan koira haukkui loitommalla; muuten oli
kaikin puolin hiljaista.

Nuori kyytimies sitoi hevosen aitaan kiinni ja seurasi pastoria pimeään
eteiseen, jossa pieni valonjuova näytti tietä tuvan ovelle. Suuri tupa
oli hämärä, vuoluhirret olivat mustuneita ja suuressa pesässä tuikotti
pieni tuli. -- Nuori tyttö nousi penkiltä istumasta ja tervehti
kohteliaasti, pian sen jälkeen tuli kamarista muuan ikälikkäämpi
nainen. -- Hyvää iltaa, herra pastori on siis jo tullut, sanoi hän.
Jumalalle olkoon kiitos, hän onkin niin odottanut ja toivonut teitä!

Pastori riisui turkkinsa ja meni tulen luo: -- Minun on vilu, en saata
mennä sairaan luo ennenkun olen hiukan lämmennyt. -- Saattaa olla niin,
tuumi nainen ja alkoi puhaltaa riutunutta tulta. Allén seisoi ja
seurasi hänen liikkeitään erikoisella tarkkaavaisuudella, hän ei ollut
koskaan tuntenut itseään niin masentuneeksi kuin nyt.

Kyytimieskin tuli nyt sisään, nuo kolme, äiti ja lapset, olivat niin
ihmeteltävästi toistensa näköisiä: sama vakavuus piirteissä, sama
älykkyys silmissä ja tyyneys olemuksessa. Hän yksin oli levoton, sillä
noita toisia elähytti kärsivällisyyden suoma rauha.

Voisiko hän lausua ainoatakaan sanaa näiden kolmen henkilön tutkivain
silmäysten edessä, jotka näyttivät katselevan hänen lävitsensä ja juuri
synnyttävän hänessä tuon tuskallisen levottomuuden. He eivät suinkaan
tietäneet, että tämä oli hänen ensimmäinen sairaskäyntinsä, ei, hän
tahtoi olla kahden sairaan kanssa. Ja siitä ei häntä kukaan estänyt.

Sairaan huone ei ollut mikään matala hökkeli, vaan pieni, siisti
kamari; lattia oli pesty valkeaksi, ikkunoita verhosi karttuuniuutimet
ja valaistussa tiiliuunissa paloi hiljalleen ratiseva tuli.
Peränurkassa oli suuri, sinisellä pummuliverholla varustettu sänky,
siinä makasi kookas mies suoraksi ojentuneena. Hänen tuuhea, harmahtava
päänsä lepäsi raskaasti päänalaisella ja jänteiset kädet lepäsivät
hervottomina sivuilla. Voimakas, jäntevä oli tuo ruumis, jonka sairaus
oli nöyristänyt, milt'ei musertanut.

-- Hyvää iltaa, tervehti pastori sisäänastuessaan.

-- Hyvää iltaa -- ah, se on pastori, istukaa alas, istukaa, kuului
käheä, liikutettu ääni. -- Tämä on surun huone, herra pastori, sairaus
on raskas risti, mutta mitä ovat ruumiin vaivat sieluntuskien rinnalla.

Hän vääntelihe levottomana vuoteellaan: -- Tuska jäytää minua, minun
täytyy astua Jumalan tuomioistuimen eteen tänä yönä, kenties jo tämän
tunnin kuluessa, ja "kauheaa on langeta elävän Jumalan käsiin", joll'ei
meillä ole "puolustajaa Isän tykönä." Ja semmoinen on minulla ollut tai
olen luullut olevan aina tähän asti, mutta nyt "Hän on kätkenyt
kasvonsa minulta." Sanat tulivat katkonaisina ja ääni oli sortunut.

Allén istuutui vuoteen viereen, selvitti äänensä ja alkoi puheensa.
Ensin kyselemällä yhtä ja toista, mutta sitte alkoi hän puhua yksin,
ajatukset alkoivat muotoutua kauniiksi, onnistuneiksi lauseiksi.
Menestys virkisti häntä, hän alkoi puhua yhä lämpimämmin, mutta kuta
innokkaammaksi hän tuli, sitä kalpeammaksi ja synkemmäksi muuttui
sairas, ainoastaan kuumeiset kädet liikkuivat levottomasti peitteen
päällä.

Kun pastori lopetti, ei kuulunut huoneessa muuta ääntä kuin seinäkellon
yksitoikkoinen tikutus. Mutta äkkiä kohosi sairas istualleen ja kuin
uhaten ojensi hän oikean kätensä nuorta pastoria kohden: -- Kauniita
sanoja, herra pastori, kauniita sanoja, mutta tyhjiä, oi, voi! "Henki
yksin tekee eläväksi, vaan liha kuolettaa," -- Minä viheliäinen, mitä
voin minä toivoa häneltä?

Tuskallisesti huudahtaen vaipui hän takaisin vuoteelleen, ja tuo huuto,
se tunkeusi miekan tavoin nuoren pastorin sydämmeen. Oliko tuo kauhea
tuomio todellakin totta, oliko hänen kaunis esitelmänsä ainoastaan
sanoja, hengettömiä sanoja?

Ensi kertaa selveni hänelle nyt oma sisäinen olemuksensa, kuin olisi
välähtävä salama sitä valaissut. Mikä pitäisi pappi oleman? Oi,
sielujen lääkäri! Koko hänen toimensahan juuri oli sielunhoitoa, ja
sitä ei voi toimittaa yksin ruumiillisilla voimilla. Ei, ei koskaan!
Nyt selveni hänelle, että papin tulee olla pappi hengessä ja
totuudessa, muuten on hän kelvoton kantamaan papillista pukuaan. Voi
häntä, joka ajattelemattomasi ja leivän tähden antausi sille uralle, ja
totisesti saa hän rangaistuksensa, tuon rangaistuksen, joka nyt niin
armottomasti painoi häntä: istua kuolinvuoteen ääressä, kuulla
huudettavan lohdutusta ja apua, eikä voida auttaa.

Jumalan sana on syvä ja rikas lähde, mutta tuo nuori mies ei voinut
siitä ammentaa mitään. Kuolevan epätoivoiset huokaukset ajoivat
tuskanhien hänen otsalleen ja sieluntuskissaan kallistausi hän vuoteen
ylitse ja sanoi: -- Rakas isäntä, me olemme yhtä avuttomia molemmat,
minä ja te.

-- Niin, minä olen väärin antanut noutaa teidät tänne; jos olisin sen
tietänyt, niin olisin lähettänyt hakemaan Johannes Nygårdia, hän ei
koskaan jättäisi minua hädässä avuttomaksi.

-- Kuka on Johannes Nygård?

-- Hän, Johannes, ah, hän on niitä, joita sanotaan lahkolaisiksi, hän
käy ympäri myyden kirjoja ja puhuen Jumalan sanaa kansalle.

-- Vai niin -- maallikkosaarnaaja. Allénin ääni ilmaisi
tyytymättömyyttä: -- Kuka tietää, jos hän on oikeaoppinenkaan?

Voimiaan ponnistaen kohosi vanhus taasen istualleen, ryppyisillä,
ilmeikkäillä kasvoilla kuvautui kovan sisällisen liikutuksen ilme ja
suuret, syvällä asuvat silmät katsoivat terävästi nuorta pastoria. --
Minä tahdon sanoa teille jotakin, herra pastori, alkoi hän selvällä
äänellä. Älkää luulko, että minä olen niitä, jotka juoksevat kirkosta
ja pappien luota kuulemaan jokaista, joka nimittää itseään opettajaksi
ja voi saarnata. Ei, kaukana siitä! Jos minä vaan saan kuulla hyvää
Jumalan sanaa saarnatuolista, sykkii sydämmeni ilosta, mutta niiden
pitää olla sanoja, jotka tulevat sydämmestä ja tunkeuvat sydämmeen,
niissä pitää olla henkeä ja elämää. Nähkääs, pastori, me annamme
ruumiille tarpeensa, luuletteko, että henki voisi elää ravinnotta?
Henki vaatii myös osansa ja kun pastori ei voi tyydyttää sen nälkää,
silloin tulee joku Johannes Nygård, sielu täynnä palavaa rakkautta ja
intoa Jumalan asialle -- voitteko tuomita niitä, jotka kuuntelevat
häntä? Joll'ei täällä erämailla olisi semmoisia, olisi tänäkään päivänä
tuskin ainoatakaan elävää kristittyä seurakunnassa, mutta nyt on
Herralla täällä kuitenkin pieni laumansa.

-- Miksi tulitte meidän luoksemme, herra pastori? Tulitteko oman
hyötynne tähden tai rakkaudesta meihin? Jälkimmäisessä tapauksessa
saatte Johannes Nygårdista uskollisen auttajan työssänne seurakunnan
hyväksi, muuten -- saa se asia jäädä semmoiseksi kuin se on ollutkin:
Jumalan sana ei ole sidottu.

Nuoren papin pää vaipui syvälle alas. Mutta sairaan terävä silmä
huomasi kuitenkin, mitä hänen sielussaan liikkui. -- Nuori mies, sanoi
hän, pankaa muistiinne kuolevan sanat. Te olette vihitty Herran
palvelijaksi, mutta tähän asti olette te ollut se vain nimeltä,
rukoilkaa Jumalaa, että hän täst'edes vihkisi teidän sielunne, niinkuin
hän itse luvannut on: "Minä kihlaan sinut armolla ja laupeudella."
Silloin vasta teistä tulee pappi hengessä ja totuudessa Herran
kunniaksi ja seurakuntanne lohdutukseksi. Ja semmoisen papin ei
tarvitse koskaan peljätä, että tulee joku ja viettelee lauman hänen
luotaan; sillä hän on oikea paimen, eikä mikään -- palkkapaimen.

Raukeana ja läähättävänä vaipui vanhus takaisin vuoteelleen.

Allén tarttui hänen käteensä: -- Rukoilkaamme kuitenkin yhdessä, sanoi
hän hiljaa. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja huokaus toisensa perään
tunkeusi hänen ahdistetusta rinnastaan.

Juhlallinen hiljaisuus vallitsi huoneessa, sairaan piirteet olivat
tulleet tyyneiksi ja hän makasi aivan hiljaa suljetuin silmin. Kun
pastori nousi, katsoi hän häneen ylös: -- Hyvästi nyt, herra pastori,
älkää olko ollenkaan levoton minun tähteni, sillä kun hätä on suurin,
on apukin lähin, minä alan jo tuntea Jeesuksessa Kristuksessa
saavutettavan rauhan esimakua. Herra kätkeytyy ainoastaan hetkiseksi,
mutta hän ei unohda meitä, kenties hän tahtoikin antaa minulle juuri
tämän opetuksen.

-- Hyvä, että Herra antoi teille, mitä te halasitte, sanoi nuori
pastori suruisesti, -- minä en voinut antaa teille mitään.

-- Teidän tulee ensin kylvää ja sitte niittää siunausta, vastasi
vanhus, kirkas profeetallinen katse silmissään.

-- Entä ehtoollinen? kysyi pastori empien.

-- Niin, sen otan minä mielelläni huomenna, jos vielä silloin elän,
sitä ennen täytyy minun olla hetkisen kahden Herrani kanssa.

       *       *       *       *       *

Pastori seisoi taasen tuvassa ja pukeutui turkkeihinsa. -- Huomenna
tulen minä jälleen, sanoi hän emännälle.

-- Haluaako hän niin?

-- Haluaa!

Emäntä nyökäytti päätään -- pappi on aina tervetullut murheellisten
luo: Hyvästi!

Paluumatka joutui pian, pastori istui taasen yksinäisessä kamarissaan.
Puolivalmis saarna oli kirjoituspöydällä, hän luki sen lävitse, otti
sitte lehden toisensa perästä ja poltti kynttilän liekissä. Kun kaikki
oli muuttunut tuhaksi, löi hän otsaansa ja mumisi: -- Niin, "henki
tekee eläväksi", mutta minulla ei ole mitään henkeä. Oi Jumala, älä
rankaise vanhurskaassa vihassasi tietämätöntä, joka on antaunut uralle,
jota hän ei tuntenut, ruvennut virkaan, johon hänellä ei ollut
kutsumusta. -- Hän vaipui polvilleen, henkisesti köyhänä ja neuvotonna,
kenties tänä hetkenä maailman silmissä halveksittuna miehenä, mutta
Jumalan edessä hänen armonsa ilmestykselle valmistettuna sieluna.
Sille, joka pimeydessä vaeltaa, valmistaa hän suuren valkeuden. Jumalan
valtakunnassa käy aina niin, ensin pimeyttä, sitte vasta valoa, ensin
taistelua, sitte voitto.

       *       *       *       *       *

Huomispäivänä seisoi saarnatuolissa riutunut, kuolonkalpea mies, niin
eroava muinaisesta Allénista kuin eroaa yö päivästä. Hänellä ei ollut
kirjoitettua saarnaa -- sehän oli tuhkana -- ainoastaan muutamia
hajanaisia muistiinpanoja oli hän ennättänyt yön kuluessa tehdä. Siksi
olikin hänen saarnansa tavoittelevaa ja hidasta, mutta hän pysyi
väsymättä saarnan aineessa kiinni, rukoillen alinomaa Jeesusta
avukseen. Ja Herra ei koskaan anna uskollisen palvelijansa turhaan
rukoilla, niin totta kuin hänen sanansa ei koskaan tyhjänä palaja.

Kuulijat tuskin huomasivat, että uudessa pastorissa oli tapahtunut
muutos, mutta tuntui kuitenkin kuin olisi joku elämäntuulahdus käynyt
läpi kirkon. Nuoren saarnaajan äänessä oli surullinen sointu, mutta
hänen rukouksensa olivat niin palavia ja sydämmellisiä, että ne
tempasivat koko seurakunnan mukaansa, kuin olisivat kaikki olleet
yhtenä sieluna ja sydämmenä.

Kun Allén jumalanpalveluksen jälkeen tuli sakaristoon, odotti häntä
täällä eilinen kyytimiehensä, tuo nuori, vakavakasvoinen talonpoika.

-- Minä pyydän sanoa paljon terveisiä kotoa, sanoi hän, ja ilmoittaa,
että isä kuoli vähää jälkeen puolen yön.

-- Todellakin! -- pastorin ääni vapisi liikutuksesta. Ja minä kun hänen
toivomuksensa mukaan aijoin tulla tänään uudelleen, antamaan hänelle
herran ehtoollista.

-- Niin, isä käski sanomaan herra pastorille, ett'ei hän sitä enää
tarvinnut maan päällä, koska hän oli aivan varma, että hän pääsee
osalliseksi siitä suuresta ehtoollisesta taivaassa. Sitte sanoi hän
vielä, ett'ei herra pastorin tarvitsisi huolehtia hänen tähtensä, sillä
Herra oli tullut ja osoittanut hänelle armonsa täydellisyyden.

Pastori ei voinut vastata, hän ainoastaan puristi sydämmellisesti tuon
nuoren miehen kättä jäähyväisiksi.

Kirkko oli nyt aivan tyhjä, ainoastaan lukkari-ukko puuhasi
numerotaulunsa luona. Mutta pää käden varaan tuettuna istui nuori
pastori yksinään kylmässä, pimeässä sakaristossa ja tuijotti jäykästi
eteensä. Hän näki kaikkialla mustan yön ympärillään: -- Mihin kelpaan
minä? huokasi hän, mitä voin minä tämmöisenä vaikuttaa?

Hänen istuessaan näin alasvaipuneena kuin raskaan taakan painamana,
astahti äkkiä hänen sielunsilmäinsä eteen tuon vanhan, kuolevan
talonpojan profeetallinen katse ja hän kuuli taasen nuo samat sanat:
"Teidän tulee ensin kylvää ja sitte niittää siunausta." Valonsäteenä
tunkeusi tämä muisto hänen pimeään sieluunsa, hän kumarsi taasen
väsynyttä päätään ja vaipui nöyrään rukoukseen. Ja kuin korkeuden
vastauksena kuuli hän sydämmessään voimakkaan äänen: -- Ole hyvässä
turvassa, poikani, nouse ja käy!

Tuon synkän, surullisen yön jälkeen alkoi aamukoitto sarastaa,
ilmoittaen uuden, toivorikkaan päivän nousua. -- Voitto on tosin
Jumalan kädessä, mutta nyt oli tuo nuori taistelija urhokkaasti
antaunut siihen taisteluun, joka jokaisen kristityn on suorittaminen.
Mutta nyt ei hän luottanut omiin voimiinsa, vaan Jumalan
kaikkivoipuuteen, joka täydellisentää inhimillisen heikkouden.



ERÄÄN NAISEN VAIHEET.


Hän seisoi ikkunan ääressä ja katseli hämärtyvään syysiltaan. Seutu oli
aution yksitoikkoista: silmän kantaman savipeltoja reunojaan myöten
täyteisine ojineen, yksin tuo vähän tummempi juova taivanrannassa --
metsä -- oli liian etäällä kuuluakseen näköalaan. Ja tämmöistä oli
hänen näköalansa oleva aina, huomenna, ylihuomenna, koko pitkän elämän.

Hän painoi otsansa kylmää ikkunanlasia vastaan ja tuijotti eteensä,
suuret mustat silmät täynnä ikävöivää katkeruutta. Tämä kylä oli
varmaan rumin koko tienueella, hän ei voinut edes aavistaa, että
löytyisi niin lohduttoman rumaa seutua missään, vaan mitäpä hän
tiesikään, hän, joka ei koskaan ollut kulkenut kotitienoon
rajoja ulompana. Hän muisteli pientä kotoista jokea viehkeine
lepikkörantoineen, korkeaa, metsän verhoamaa vaaraa, jonne hänellä oli
tapana hiipiä vapaina sunnuntaiehtoopäivinä. Miten kaunista tuo kaikki
olikaan verrattuna tähän viheliäiseen kylään, jossa huoneet oli
rakennettu seinä seinään kiinni, jossa ei ollut muuta kuin ruoppaisia
maanteitä ja allikoita, missä siat tonkivat ja myllertivät.

Joku huusi häntä: -- Liisa, missä sinä olet, Liisa? Se oli hänen
miehensä terävä, hiukan kähisevä ääni.

-- Täällä! vastasi hän ja poistui hitaasti ikkunan luota.

Tohtorin suuri, pörhöinen pää työntyi ovesta sisään: -- Lindström ja
Orell tulevat tänne hetkisen päästä, pidäppä huolta, että saamme siksi
lämmintä vettä.

Ovi sulkeusi jälleen raskaasti. Nuoren rouvan kasvojenilme pysyi
ennallaan; hän meni keittiöön ja teki tulen savuttuneeseen pesään,
asettaen totiveden kiehumaan. Lotta, heidän ainoa palvelijattarensa,
oli mennyt lautamiehen taloon iltamaitoa noutamaan.

Puut olivat märkiä ja syttyivät perin vastenmielisesti, niin että hänen
täytyi myötään työnnellä milloin tuohenpalasia, milloin pikku lastuja
sytykkeeksi. Kun tuli vihdoinkin oli alkanut palaa vakavammin, istui
hän ja tuijotti tuleen tuo sama surumielinen sävy silmissä kuin
äskenkin ikkunasta katsellessaan. Hän ei käsittänyt itsekään mikä häntä
oikeastaan vaivasi, ei hän ennen koskaan noin ajatuksiin vaipuneena
tuijotellut. Eikä hänellä juuri ollut aikaakaan uinailuihin tuolla
pienessä kappalaistalossa setänsä luona, jossa hän, orpotyttö, oli
saanut suojan, sillä miksikään kodiksi ei se ollut hänelle koskaan
tuntunut. Vuosittain yhä kasvava lapsilauma antoi kyllin puuhaa ja kun
tulot olivat pienet, niin ei luonnollisesti kannattanut pitää useita
palvelijoitakaan. Liisa oli terve ja vahva ja tämän lisäksi hyvin
kätevä, siksipä hän ei muistanutkaan semmoista päivää, jona hän olisi
ollut toimetonna, pyhiä lukuunottamatta. Mutta koskaan ei hän ollut
nurissut tuon rasittavan työn tähden, sillä vaikk'ei hänellä ollutkaan
mitään erikoista puuhailijaluonnetta, oli hänessä kuitenkin toiminnan
tarve hereillä. Aikaiseen aamusta iltaan myöhään oli hän alituiseen
liikkeessä, aina saatavissa ja aina tasaisella mielialalla, joka oli
hyvinkin tarpeen tuon tässä talossa niin tavallisen epäsointuisuuden
vuoksi.

Pastori ja rouvansa olivat nimittäin toistensa täydellisiä vastakohtia.
Rouva oli toimekas, työteliäs ja reipasluontoinen, ollen muidenkin
suhteen ankara vaatimuksissaan sekä samalla kiivas, vallitsijahaluinen.
Pastori taasen oli synkkämielinen ja kivuloinen, aina lapsesta pitäin
taloudellisten huolien tähden oppinut katselemaan elämää saineesti.
Näin erillaisten mielipidetten oli aivan mahdotonta sopia yhteen.
Lapset, jotka melkein järjestään tulivat äitiinsä, olivat usein
riitakapulana vanhempain välillä: äiti oli myötenantavainen, isä piti
sitä vääränä, mutta oli liian heikko täyttääkseen sitä, minkä tiesi
velvollisuudekseen.

Pappilan arkielämä, sen pahempi, oli nikaraista ja loukkauskiviä
täynnä; mutta Liisa oli nuori ja omasi rautaisen terveyden, hän voi
nousta ylös yhtäaikaa kuin aurinko ja kun hän illalla laski päänsä
tyynylle, nukkui hän aivan samassa -- se oli työn siunausta.
Sunnuntaisin oli hänellä ainakin iltapäivällä vapautta. Ja silloin meni
hän tavallisesti ulos luonnon helmaan, saadakseen olla oikein rauhassa;
sillä kotona, lasten melussa, ei semmoinen tullut kysymykseenkään.
Kesän aikaan oli hänellä myös omituinen pieni hökkelinsä, matala
yksi-ikkunainen yliskamari; mutta siinä ei ollut tulipesää ja
talvikylmä ajoi hänet taasen armotta ahtaaseen lastenkamariin.

Mutta ei hänen mieltään painanut työ eikä kodin ikävämäisyys, vaan
toivo saada oppia jotakin. Talossa ei ollut, kuten tiedämme, liikoja
varoja, ja niidenkin nakertajia oli kyllä tarpeeksi, Liisan osaksi ei
siis riittänyt mitään, ei edes tiedon murenia. Pastorinrouva itse ei
ollut saanut mitään oppinutta kasvatusta ja hänen mielestään oli kyllä
kun nainen osasi leipoa, tehdä juotavaa sekä hoitaa taloutta ja lapsia,
kaikki muu oli tarpeetonta, melkeinpä pahennusta tuottavaa. Sulaa
järjettömyyttä olisi lähettää Liisaa kouluun, poikien luonnollisestikin
tuli saada oppia, mutta tytöistä hän kyllä itse pitäisi huolen, ensin
Liisasta ja muista sitte ikänsä mukaan. Ja Liisa suoritti kunnialla
rippikoulunsa jo ennen neljäätoista täytettyään, hämmästyttäen
tovereitaan sujuvalla luvullaan ja taitamalla katkismuksen ulkoa
kannesta kanteen. Hän osasi myös leipoa hapanleipää, kirnuta voita ja
tehdä makkaroita, liinavaatevarasto oli kaiken kaikkineen uskottu hänen
huostaansa ja isoissa-siivouksissa oli hän aivan turhan tarkka. Täti
oli häneen varsin tyytyväinen, vaikka hän hyvin harvoin ilmaisi sitä
sanoin, sillä hänen mielestään vaikuttivat nuhteet ja torat nuoriin
paremmin kuin kiitokset.

Mutta pastorinrouvalla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä
Liisan sisimmässä liikkui, hän ei käsittänyt tuon nuoren tytön
opinikävää. Ja miten mieluisia olikaan Liisalle nuo viikkoja vanhat
sanomalehdet, joita tukuttain lähetettiin emäseurakunnan pappilasta,
miten kiihkoisesti hän ahmikaan tietoja poikien vanhoista
koulukirjoista. Hän aivan kadehti Fritsiä ja Eemeliä, ne kun saivat
olla koulussa lukukauden toisensa perään kun hänen sen sijaan täytyi
häärätä kotoisissa yksitoikkoisuuksissa. Voi, jos hänkin olisi poika,
silloin olisi koulutie hänellekin avoin! Silloin ei hänen tarvitsi
parsia sukkia eikä pallistaa karkeita rohdinlakanoita ikävässä
työhuoneessa, jossa pastori myötään tuprutteli huonoa tupakkaa ja hänen
vaimonsa väsymättömänä helskytteli kangaspuissaan.

Ikkunan ääressä, Liisan tavallisella istumapaikalla, oli aina suuri
kori, täynnä rikkeimiä vaatteita, ja miten hän uurastikin, ei se
näyttänyt koskaan tyhjentyvän. Miten jokapäiväistä kaikkialla, niin
julman jokapäiväistä, ja tuo nuori tyttö kun olisi niin mielellään
suonut elämän näyttäyvän hiukan helakammissa väreissään, hän piti niin
paljon kaikesta hienosta ja kauniista, ja kuitenkin oli se mahdotonta
hänen elämänurallaan. Hänessä heräsi toisinaan oikein sisäinen
vastenmielisyys, vastenmielisyys koko taloa, noita mellastavia lapsia
ja etupäässä omaa köyhähenkistä olemustaan kohtaan.

Ja jokapäiväiseltä näytti hänen ulkoasunsakin, sitä vakuutteli hänelle
jok'ainoa päivä ikkunanpielessä oleva kuvastin, jonka edessä hän joka
aamu punoi paksut, ruskeat hiuksensa palmikolle. Helpoimmasta
ostokankaasta tehty rippipuku oli hänen ainoa pyhävaatetuksensa, muut
kaikki kudottiin tädin kangaspuissa, kudottiin sekä villaista että
pummulista, sekä lämmintä että kestävää. Mutta väreistä ei välitetty.

Liisa ei kerran ollut aivan tyytyväinen muutamaan kankaaseen, jossa
ruusukeltainen ja ruohonviheriä pistivät kovin räikeävärisinä silmään
ja siitä pitäin kudottiin hänelle aina jotain harmajaa harmajalle
pohjalle. Ja tuommoisesta paksusta, karkeasta villakankaasta oli
mahdoton saada vähääkään kuosikasta pukua, varsinkaan kun ei tullut
kysymykseenkään mitkään reunussomisteet. "Parempi suora ja sileä kuin
huonosti poimutettu", oli pastorinrouvan tavallinen puheentapa.

Liisa oli suuri- ja vankkatekoinen, vartalo oli suhteikas ja pää kaunis
ja hänen yksinkertainen arkipukunsa, vakava ryhtinsä ja säännölliset
piirteensä antoivat hänelle hiukan kuvamaisen sävyn. Mutta hänen
silmissään ei ollut sitä tyyneyttä, joka muuten ilmausi hänen koko
olemuksessaan; ne olivat mustat ja ajattelevat ja niiden syvyydessä
näkyi piilevän jotain levotonta tiedustelua.

Liisa oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta kun tohtori Galle kerran kävi
pappilassa, ei lääkärintehtävillä, vaan aivan sattumoilta, kun hän
innokkaana metsämiehenä sattui vierailemaan naapuristossa. Hän oli
vankkatekoinen mies, lähemmä neljäkymmentä vanha; pieniä, teräviä
silmiä, joilla ei ollut mitään omituista väriä, varjosti tuuheat
kulmakarvat, pää oli suuri ja hiukset harjasmaiset, suu leveä ja
hampaat vahvat ja kellahtavat. Hän ei suinkaan ollut mikään hieno mies,
sitä vähemmin seuramies, varsinkin naisseurassa oli hän perin
harvasanainen. Ja kun hän puhui, oli äänessä jotain kähisevää ja
samalla terävää, niin että Liisa peljästyneenä hiukan säpsähti
kuullessaan sen ensi kertaa.

Jos joku olisi kuiskanut tuon nuoren tytön korvaan: -- Ennenkuin vuosi
on umpeen kulunut, on tuo mies puolisosi -- ei hän suinkaan olisi sitä
uskonut. Mutta kuitenkin kävi niin. Tohtori pistäysi pappilassa vielä
pari kertaa, sitte kirjoitti hän pastorille ja pyysi veljentyttären
kättä. Liisa muisti varsin hyvin tuon päivän, sedän hämmästyksen ja
tädin ilon tuon edullisen tarjouksen johdosta. Hylkääminen ei johtunut
edes mieleen kummallekaan. Mutta Liisa itse? Hän ei tiennyt mitä
ajatella. Itse asiassa hän oli vielä lapsi, elämä kirjavuuksineen oli
hänelle vielä melkein outoa. Kenties tuntui tohtorin kosinta hänestä
pelastukselta nykyisestä yksitoikkoisuudesta, pelastukselta
"armoleiviltä", josta täti useinkin puhui. Hän ei tuntenut tohtoria sen
lähemmin kuin että tämä oli lääkäri, mitään kiehtoavaisuutta ei hän
myöskään tuntenut tohtorissa. Mutta hänpä ei ollutkaan, kuten useimmat
nuoret tytöt, uneksinut mitään ihannemiestä, ihanneolentoa, joka olisi
työntänyt syrjään tohtori Gallen jokapäiväisen olemuksen.

Kukaties ajatteli Liisa myöskin nuorison tavallisella
luottavaisuudella, että uudet olot aina olisivat vanhoja paremmat, että
hänen salattu kauneuden ikävöimisensä uusissa oloissa vihdoinkin
toteutuisi. Ja niin alkoi tuo ajatus päästä hänessä yhä enemmin valtaan
-- pastori ja rouvansa olivat pitäneet asiaa ensi hetkestä lähtein
päätettynä -- ja siksi kirjoitettiinkin tohtorille kohtelias myöntymys.

Niin tuli Liisasta morsian ja muutamia kuukausia myöhemmin
tohtorinrouva ja pastorinrouva voi tyytyväisenä vakuuttaa, että hän oli
tehnyt mitä suinkin voi kasvattityttönsä hyväksi. Hän oli antanut
taloudellisen kasvatuksen, mikä hankki tytölle kunniallisen miehen,
pitänyt tavanmukaisesti häät ja varustanut säädylliset myötäjäiset,
mitä muuta voitiin häneltä vaatia? Nyt oli hänellä aikaa ajatella
omainkin lastensa tulevaisuutta. Kaikki oli hänen viisaalla johdollaan
mennyt hyvin -- hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Mutta tuo
tuumiskeleva, kaihoeleva pastori ei ollut aivan yhtä tyytyväinen.
Ensinnäkin oli Liisa hänen ainoan veljensä ainoa tyttö ja pastori piti
hänestä omalla tavallaan, tietäen varmaan häntä kaipaavansa. Sitte oli
tohtori hänen mielestään enempi kiero ja vastenmielinen mies, jonka
kanssa onni tuskin häiriytymättä säilyisi. Mutta hän oli pitkin ikäänsä
kärsinyt siksi paljon taloudellista puutetta, että hän kuitenkin
toisekseen tunsi kiitollisuuttakin sentähden, että Liisa oli nyt
turvattu siinä suhteessa, sillä jos hän, pastori, kuolisi milloin
tahansa, niin ei suinkaan Liisalla olisi mitään turvaa semmoisesta
kodista, jossa oli niin paljon nuorempia huollettavana.

Nyt oli Liisa ollut jo neljättä kuukautta naimisissa, emäntänä eräässä
vanhassa hökkelissä Lehtolan kylässä, jonne tohtori oli asettunut
asumaan. Liisa ei ollut tosin tottunut loistavaan eikä lellittelevään
elämään, vaan päin vastoin mitä suurimpaan yksinkertaisuuteen, mutta
hänen uusi kotinsa oli kurjempi kuin hän koskaan oli voinut aavistaa.
Kun hän ensi päivää katseli noita mustia seiniä, joilla yksinkertaiset
tapetit repaleina riippuivat, tuota noen mustuttamaa kakluunia ja
vanhuuttaan lahonneita ikkunanlautoja, valtasi hänet selittämätön
lohduttomuuden tunne. Ovet olivat vinossa mikä minnekin, tuskin
ainoatakaan niistä voi lukita ja parittomat huonekalut näyttivät
kulkeneen jo monissa huutokaupoissa ennenkuin olivat tänne eksyneet.

Ei voinut juuri moittia tohtoria siitä, että hän tahtoi liialla
loistolla nuoren vaimonsa silmät soaista. Ei, hän sai heti nähdä
peittelemättömän todellisuuden ja sen siksi alastonna, että se täytti
hänen mielensä äänettömällä epätoivolla. Hän ajatteli nyt tätä kaikkea,
istuessaan vetoisessa keittiössään suitsuavan tulen ääressä. Vasta kun
vesi pannussa alkoi kiehua, havahtui hän unelmistaan. Reippaasti nosti
hän pannun tulelta, täytti posliinikannun vedellä ja meni sitte
viereiseen huoneeseen totitarjotinta järjestämään. Se oli tuttua työtä,
noiden kolmen kuukauden ajalla oli hän lukemattomat kerrat tehnyt
samat temput. Pitäjän nimismies Anton Lindström ja apteekkari Orell,
jotka asuivat samassa kylässä, olivat tohtorilassa melkein
jokapäiväisvieraita. He voivat istua kaiket illat korttiensa ja
totilasiensa ääressä ja kaikesta päättäen oli heillä hyvin hauskaakin.
Hauskaa -- sepä se juuri ihmetyttikin Liisaa; hän oli muutamia kertoja
seisonut tuolla sisässä miehensä tuolin takana ja katsellut kuinka he
sekoittelivat korttejaan ja löivät niitä pöydälle. Tuo kaikki oli
hänestä niin perin yksitoikkoista, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt mikä
siinä olisi huvittavaa eikä tohtorikaan välittänyt neuvoa hänelle pelin
salaisuuksia. Koko peli ei kuulunut Liisalle vähäkään, hänellä ei ollut
mitään tekemistä miehensä puuhissa, tohtori kyllä piti huolen siitä,
että hänelle selvisi missä oli miehen ja naisen toimialan raja.

Ja työtäkin oli Liisalla kyllin, kuten ainakin semmoisessa talossa,
jossa kaikki on ylösalaisin. Mutta työ ei sujunut hänen mielestään
täällä yhtä hyvin kuin ennen pappilassa. Siellä voi toisinaan joku työ
tulla niin tehdyksi, ett'ei siihen tarvinnut kajota moniin aikoihin,
mutta tässä lahonneessa talossa, johon tomu ja hämähäkinseitit
näyttivät aivan pesiytyneen, ei näyttänyt mistään työstä tulevan
koskaan valmista.

Tohtorin vaattehisto kaipasi niinikään perinpohjaisen uudistuksen;
mutta kun ei Liisalla ollut ompelukonetta, mainitsi hän kerran
tohtorille, että semmoinenkin tarvittaisiin. Tohtorista oli ompelukone
kuitenkin kokonaan tarpeeton, mitäpä naisilla oikeastaan olisi
tekemistä, jos koneet tekisivät kaikki heidän työnsä, arveli hän. Ja
sillä hyvä! Liisa ei suinkaan tahtonut vaivata häntä alituisilla
rukouksillaan. Hän koetti vain työskennellä joka päivä voimiensa
mukaan, vaikka tuntuikin työnteko jotenkin yhden tekevältä. Ja kun
joskus noiden pelaavain miesten kimeät naurunpurskahdukset tunkeusivat
hänen korviinsa, istuessaan yksinään työnsä ääressä, kohosi omituinen,
katkera hymy hänen yhteenpuristetuille huulilleen.

Sepä kumma, että toisilla ihmisillä voi täällä olla hauskaa, täällä,
jossa hän olisi voinut kuolla sulasta ikävyydestä. Sitte tarttui hän
taasen ompeluunsa käsiksi samalla välinpitämättömyydellä kuin ennenkin,
ajatusten kulkiessa omaa uraansa. Elämä oli ikävää, läpeensä
jokapäiväistä; jos hän joskus oli uskaltanut toivoa valoisammin, niin
tiesi hän nyt, ett'ei hänellä ollut mitään toivomista vastaisuudessa.

       *       *       *       *       *

Joulu oli tullut, surullinen joulu Liisalle. Pappilassakin olivat
jouluvalmistukset olleet hyvin vaatimattomat, mutta siellä vallitsi
kuitenkin juhlatunnelma koko talossa kun pojat tulivat koulusta kotiin
ja nuo monet juhlapäivät soivat vapautta ja lepoa.

-- Tohtorinna ei ole vielä saanut ostaa ainoatakaan tuoretta munaa --
uskoi piika-Lotta apteekkarin Eriikalle kahden kesken. Rusinat ja
saframi eivät tulleet kysymykseenkään, sillä tohtori riiteli
jok'ainoasta pennistä, jonka hän antoi taloustarpeisiin, sen hän,
Lotta, kyllä tiesi.

Tuo puhe oli totta, liiankin totta. Liisa oli aikoja sitte huomannut,
että tohtori oli raha-asioissa turhan tarkka, melkein ahne. Hän
rukousti toisinaan useampia päiviä perättäin muutamia pennejä
taloudellisia ostoksiaan varten ja hänen ilonsa olisi ollut rajaton,
jos tohtori olisi antanut hänelle kuukausittain jonkun määrätyn summan,
vaikkapa sitte pienemmänkin, jota hän olisi voinut mielensä mukaan
hallita. Mutta siitä ei tohtori tahtonut kuulla puhuttavankaan.
Hän voi tuntikausia jankata jonkun särkyneen lampunlasin tähden,
tai liiallisesta tikkujen tuhlaamisesta ja monesta muusta
vähäpätöisyydestä. Ja jos Liisa koetti puolustaa itseään tai Lottaa,
niin silloinkos hän vasta törkeäksi äityi ja selitti painokkain
lausein, että miehellä täytynee toki omassa huoneessaan olla oikeus
puhua suunsa puhtaaksi.

Liisa ei tosin ollut mikään hellätunteinen nainen, mutta nämä
kohtaukset tuottivat hänelle kuitenkin avioliittonsa ensi aikoina monta
katkeraa kyyneltä. Mutta hän itki yksinäisyydessä, hän oli liian ylpeä
salliakseen miehensä niitä huomata.

Niin kuluivat joulunpyhät aivan kuin kaikki muutkin päivät, tohtorilla
oli tavalliset vieraansa tai oli hän heidän luonaan ja Liisa istui
yksinään kotona. Hämärässä hän tavallisesti antausi joksikin aikaa
kävelylle, mutta näinä pitkinä juhlaehtoina istui hän useimmiten
synkissä mietteissään ikkunansa ääressä ja katseli välinpitämättömästi
kuinka tuli toisensa perään ilmausi kylän asukasten ikkunoihin, itse
hän ei sytyttänyt tulta, sillä siten hän säästi hiukan öljyä. Jos
hänellä olisi ollut joku kirja, olisi aika kyllä kulunut, mutta
tohtorin kirjastossa oli ainoastaan lääketieteellisiä teoksia tai
hänelle aivan vieraskielisiä kirjoja ja sanomalehdet jäivät aina
apteekkiin. Hän tunsi toisinaan kaipaavansa henkistä ruokaa paljon
enemmin kuin ruumillista.

Nurkkahyllyllä tosin oli Virsikirja ja vanha Raamattu, ja vaikk'ei hän
ollutkaan aivan unohtanut tätä kirjojen kirjaa, niin pysyi se hänelle
kuitenkin vieraana ja käyttämättömänä. Ennen oli hänellä tapana lukea
siitä sunnuntaisin muutamia värsyjä, mutta nykyään oli hän senkin
jättänyt. Hän ei tuntenut edes rippikoulun aikaan mitään jumalallisten
totuuksien liikutuksia, sillä niin hyvää tarkoittava mies kuin setä
muuten olikin, oli hän tavattoman kuiva opettaja eikä suvainnut mitään
kysymyksiä, joita nuoren tytön eloisa mieli olisi niin halusta tehnyt.
Ja hänen sunnuntaiset saarnansa, ne osasi Liisa ulkoa vanhastaan,
hänellä oli oikein täysi työ pysyessään valveella niinä pyhinä, joina
hänen tuli vuorostaan käydä kirkossa. Liisa ei siis käynyt kirkossa
minkään sisäisen kutsumuksen pakottamana ja kun hänen miehensä -- heti
hänen tultuaan uuteen kotiinsa -- selitti, ett'ei hän voinut ruveta
juoksemaan vaimonsa kanssa kirkossa, koska hän oli pastorin kanssa
huonoissa väleissä, niin tuntui hänestäkin jotenkin helpolta pysyä
sieltä kokonaan poissa.

Mutta kirkko ja lukeminen tuntui hänestä vastenmieliseltä vielä eräästä
toisestakin syystä. Hänessä oli nimittäin tänä synkkänä aikana herännyt
outo katkeruuden tunne kaikkea, vaan etupäässä -- Jumalaa kohtaan. Hän
oli onneton, yksinäinen, vieroitettu kaikesta, mikä voi tehdä elämän
mieluisaksi; miksi oli hänen kohtalonsa semmoinen, miksi Jumala oli
juuri hänelle huonoimman osan suonut.

Hän, kaikkivaltias, istui siellä ylhäällä ihanuudessaan ja salli hänen
nääntyä täällä. Kenties ei ollut olemassakaan mitään maailmoiden
haltijaa, ainakaan ei kannattanut häneltä mitään odottaa. Tohtori uskoi
luonnonvoimien jumaluutta, ne olivat kaiken alku ja perus ja Liisan
väsynyt sydän yhtyi vähitellen tähän mielipiteeseen ja uskoi sitä
tylsästi, sen enempää ajattelematta. Hänen nykyiseen horrostilaansa
nähden oli jotenkin yhden tekevää, hallitsiko maailmaa Jumala tai
luonnonvoimat.

Talven mittaan tuli hän haluttomaksi ja väsyneeksi, työ tuntui yhä
vastenmielisemmältä eikä kävelytkään huvittaneet. Eräänä päivänä istui
hän ikkunassaan ja näki miten apteekkarin rappusten eteen ajoi muuan
matkareki. Siitä nousi matkapukimiin kääriytynyt herrasnainen.
Apteekkari itse tuli häntä vastaanottamaan ja sitte alkoivat he yksissä
neuvoin viedä sisään matkakapineita, joita ei näyttänyt niin aivan
vähän olevankaan. Liisa ihmetteli juuri kuka tuo nainen olisi, kun
Lotta tuli sisään ja kertoi, että apteekkarille oli tullut vieraita,
apteekkarin sisar oli tullut veljensä luo asumaan; tohtorinna
varmaankin oli kuullut siitä puhuttavan?

Ei, hän ei ollut kuullut mitään. Ja eihän hän juuri mitään saanut
kuullakaan, sillä tohtorilla ei ollut tapana kertoa uutisia eikä
hänkään taasen niitä koskaan uudellut.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli tuo vieras Liisaa tervehtimään, se oli
ensi kertaa kun joku nainen kävi häntä katsomassa. Neiti Orell ei ollut
enää mikään nuori, hän oli pieni, hyväluontoinen, vaaleahiuksinen,
sinisilmäinen nainen. Hän vakuutti innokkaasti, että tieto siitä, jotta
tohtorilla oli nuori vaimo, oli tuntuvasti vaikuttanut hänen
tännetuloonsa, sillä voidakseen viihtyä maalla, täytyi ehdottomasti
olla naapureita, ja hän toivoi, että heistä tulisi hyvät ystävät.

Liisa yhtyi vilpittömästi tähän toivoon, hän piti paljon heti ensi
silmäykseltä tuosta ystävällisestä Miina neidistä ja oli varma, että
hänen läsnäolonsa tekisi hänenkin elämänsä hiukan siedettävämmäksi.
Tämä toivo näytti myös toteutuvan ja kun Liisa muutamain viikkojen
kuluttua synnytti pojan ja kaipasi apua ja neuvoa, oli hänelle hyvästä
naapuristaan todellista tukea. Hänen iloinen luonteensa lievensi
tuntuvasti tohtorin yrmeyden tuottamaa katkeruutta, hän oli
käytännöllinen ja kun hänellä sitä paitsi oli varattuna kaikkia, mitä
taloudessa tarvittiin, antoi hän tuolle nuorelle rouvalle usein
tuntuvaa apua.

Lapseen kiinnitti tohtori hyvin vähän huomiotaan, hän ainoastaan teki
sen, mitä kaikki muutkin isät: lausui tyytyväisyytensä siitä, että
lapsi oli "mies." Äidille sen sijaan oli poika kaikki kaikessa hänen
riemunsa, hänen maailmansa. Hän istui pitkät kesäpäivät pojan kätkyen
yli kumartuneena, ajoi pois nenäkkäitä kärpäsiä ja nautti lemmittynsä
rauhaisasta uinailusta ja varmaan olisi hän pannut oman terveytensä
alttiiksi pojan tähden, jollei neiti Orell olisi tullut avuksi
järkevine neuvoineen. Oli kerrassaan työlästä saada hänet lähtemään
edes hetkiseksi helteisestä huoneesta pitemmälle kävelylle ja yölläkin
nousi hän usein ylös kietoakseen peitteen paremmin sydänkäpysensä
ympärille, joka tavallisesti nukkui mainion hyvästi, sillä hän oli
terve ja vankka poika.

Ensi kerran elämässään tunsi Liisakin siis onnea, tuota kauvan
kaihottua onnea, joka sai veren virtailemaan eloisammin hänen
suonissaan, kohotti tervettä väriä poskiin ja loistetta mustiin
silmiin. Mutta tähän autuuteen sekoittui suruakin, pojasta oli
lisämenoja ja tohtori oli yhtä kitsas poikansa kuin muidenkin suhteen.

Liisa kaapi kasaan vanhoista vaatekappaleista, leikkeli ja neuloskeli,
niin että poika kyllä oli auttavasti puettu, mutta silloinpa heräsikin
hänessä taasen eleille tuo vanha koreanhalunsa, hän olisi tahtonut
pukea pikku Paulinsa kuin minkähän prinssin. Jos hänellä vain olisi
ollut vähänkään rahoja omasta takaa, vaan mistäpä niitä otti, sitä hän
turhaan akkiloi. Mutta eräänä päivänä oli Lotta kovin ihastunut pieneen
myssyyn, jonka Liisa oli neulonut pojalleen, ja pyysi sitä lainaan
ristiäismyssyksi sisarensa äskensyntyneelle. Liisa tarjosi heti myssyn
lahjaksi, sillä hän piti paljon kelpo palvelijattarestaan ja soi
hänelle mielellään pienen ilon. Kiitollisuudella otti Lotta lahjan
vastaan, mutta seuraavana päivänä tuli hän ja kysyi empien eikö
tohtorinna tahtoisi valmistaa lautamiehen emännälle samanlaista myssyä,
hän kun myöskin tarvitsisi semmoisen.

Liisa suostui siihen heti, osti pienillä säästövaroillaan kappaleen
kangasta ja muutamia kyynäröitä pitsiä kylän puodista ja niin oli
tehdas valmis.

Liisan tehtaasta lähti sittemmin useoita pikku myssyjä,
pitsikravatteja, ruusuja ja kaulaliinoja, jommoisia tällä seudulla
käytettiin paljon. Pikku Paul sai niistä kokoontuneilla rahoilla
milloin uuden etuliinan, reunuskoltin tai kiiltävät pikku saappaat ja
ihastuksella katseli äiti poikaansa uusissa pukimissaan. Tuo nuori
rouva ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä hänen miehensä sanoisi
hänen uudesta hommastaan, mutta vaistomaisesti arvasi hän, ett'ei
tohtori sitä hyväksyisi. Siksi neuloikin hän vieraat neulomukset puoli
salassa, tohtori kun oli paljon poissa kotoa, milloin sairaiden luona,
milloin apteekissa sanomalehtiä lukemassa.

Eräänä syyspäivänä, tuli hän kuitenkin aivan odottamatta kotiin,
sanoakseen Liisalle, että hän tarvitsi puolipäiväisensä aikaisemmin kun
hän aikoi nimismiehen kanssa lähteä metsästysretkelle. Liisa sattui
juuri olemaan Miina-neidin kyökissä keskustelemassa jostakin tärkeästä
taloudellisesta kysymyksestä, mutta häneltä oli lähteissään jäänyt
pöydälle muuan alotettu myssy.

Sanaakaan sanomatta otti tohtori tuon sievän musliinipäähineen ja
kiersi suuren nyrkkinsä ympärille.

-- Se vasta on kaunis myssy, sanoi Lotta, joka yksinkertaisessa
hyväntahtoisuudessaan oli aivan ylpeä emäntänsä suuresta
taidokkuudesta. -- Lautamiehen emäntä oli vallan ihastunut käydessään
täällä aamulla ja tilasi heti kaksi -- nähkääs, hänen ottotyttönsä sai
kaksoiset eilen -- mutta tämä myssy tulee Anttilan vaimolle!

-- Anttilan vaimolle? -- tohtorin terävät silmät sävähtivät sepo
seljalleen.

-- Niin, se on totta, vakuutti Lotta, joka alkoi tuntea itsensä hiukan
levottomaksi, mutta lisäsi kuitenkin varmuuden vuoksi, ett'ei hän voi
luetella kaikkia niitä myssyjä ja kaulaliinoja, joita rouvalta on
tilattu.

-- Vai niin -- tohtori ei sanonut sen enempää, mutta kova äänensointu
tuntui onnettomuutta uhkaavalta. Aivan ällämystyneenä meni palvelijatar
päivällistä hommaamaan ja samalla tuli Liisakin neiti Orellin
seuraamana. Pikaisesti silmäsi Liisa pöydälle, johon hän oli jättänyt
työnsä, sitten katsoi hän tohtoriin ja huomasi, mihin tuo pikku myssy
oli joutunut. Syvä punastus kohosi hetkiseksi hänen poskilleen.

Tohtori katseli häntä pilkallisesti: -- Voit tosiaankin punastua, sanoi
hän terävästi, olen juuri saanut kuulla kauniin jutun sinusta, minun
vaimoni neuloo maksun edestä talonpoikaisämmille, erinomainen keino
kohottaa miehensä arvoa.

Näkyi kaikesta, että hän oli julmalla päällä, ohaussuonet olivat
paisuksissa ja koko kasvot mustanpuhuvat. Miina neiti tunsi itsensä
perin onnettomaksi täytyessään olla tämmöisen perhekohtauksen
todistajana, mutta ei tietänyt, uskaltaisiko hän lähteäkään ja jättää
Liisaa kahden tuon julman, raivostuneen miehen kanssa. Nuori rouva oli
koko ajan näköään täysin tyyne, mutta levottoman nopeat liikkeet,
joilla hän korjasi ompelutarpeensa pöydältä, osoittivat että hänkin oli
liikutettu.

-- Maksun edestä! -- toisti tohtori, kohottaen tuota onnettomuuden
myssyä. Luultavasti olet kärsinyt nälkää tässä talossa!

-- Minä olen käyttänyt nuo pennivähät pieniin ostoksiin poikaa varten,
vastasi Liisa lyhyesti.

-- Niin, vaatteihin, ilkkui tohtori -- ymmärrän kyllä, pikkuinen olisi
ilman sinun huolenpidottasi saanut olla alasti. Oh, ymmärrän kyllä
tarkoituksesi, sinä tahdot rimsuttaa ja remsuttaa poikaparan
pitsinpätkillä ja rievunkappaleilla, mutta siitä pelistä minä teen
lopun, sen saat ymmärtää. Tästä päivästä lähtein sinä et ompele rahan
edestä! -- Hän meni uunin luo ja syvintä ylenkatsetta osoittavalla
liikkeellä viskasi hän tuon pienen myssyn leimuavaan tuleen. Sitte
läksi hän huoneesta, lyöden oven särähtäen jälkeensä kiinni, niin että
poika kauhistuneena kavahti kätkyessään.

Liisa riensi heti pienokaista rauhoittamaan, nuo kauniit kasvot olivat
ennallaan, niissä ei näkynyt jälkeäkään liikutuksesta, ainoastaan suun
ympärillä oli tavatonta lujuutta ilmaiseva piirre. Miina vapisi ensin
jonkun aikaa tohtorin esiintymisen johdosta ja katseli ihmetellen
Liisaa. Sitte otti hän ystävälliset jäähyväiset, mutta ei saanut
ainoatakaan sanaa huuliltaan. Hän tiesi ainoastaan, että hänen
läheisyydessään näyteltiin surullista avionäytelmää, jonka suhteen hän
oli pakotettu olemaan toimetonna katselijana.

Kun Lotta hiukkaa myöhemmin tuli pöytää kattamaan, näki hän kauhukseen
puolipalaneen pitsinpätkän kakluunissa. -- Jumala varjelkoon, mihin
myssy onkaan joutunut! huudahti hän hämmästyneenä.

-- Myssy on pudonnut tuleen, vastasi Liisa tyyneesti -- sinun täytyy,
Lotta, sanoa lautamiehen emännälle, ett'en minä voikaan täyttää
lupaustani, minä en voi tästäpuoleen neuloa muille, ja tohtori on kyllä
oikeassa, sanoessaan, ett'ei se ole liioin tarpeenkaan. Tässä saat sinä
muutamia kangaskappaleita ja pitsinpätkiä pieniä siskosi lapsia varten,
minä en tarvitse niitä enää.

Lotta niiasi ja kiitti, mutta ei uskaltanut kysyä mitään, sillä
tohtorinna näytti tällä hetkellä yhtä jyrkältä kuin itse tohtori, niin
hyvä emäntä kuin hän muutoin olikin.

Liisan olennossa oli tänään jotain ankaraa ja kylmää, tuo hänen vakava
arvokkuutensa ilmaantui tavallista voimakkaampana. Tohtori sanoi häntä
"niskoittelijaksi" ja siinä hän kenties ei ollutkaan niin aivan
väärässä. Mutta hän ei aavistanut, että yksi ainoa ystävällinen sana
olisi kyennyt sulattamaan Liisan kylmyyden, että tuon kovan pinnan alla
sykki vapiseva sydänraukka, joka toivoi päivänpaistetta sisäisen
lämpönsä ja hehkunsa puhkeamiseksi. Miehensä alituinen tylyys ja
taipumattomuus teki hänen umpimieliseksi ja itseensä sulkeuneeksi ja
vaikk'ei hänen ylpeytensä koskaan sallinut kyynelten tulla näkyviin
noiden perheellisten kohtausten tähden, vaikutti heidän perhe-elämänsä
jokapäiväinen epäsointu kuitenkin häneen yhä mieltä masentavammin.

Neiti Orell katseli huolehtien noita nuoria kasvoja, joilla ei näkynyt
hymyilyä muulloin kuin milloin hän katseli poikaansa. Tuo synkkä katse
noissa kauniissa silmissä vaikutti häneen surullisesti, mutta asia ei
ollut autettavissa. Neiti Orell itse oli noita myötenantavia,
hyväluontoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voi olla aivan onnettomia,
sillä heillä on jonkunlainen sisäinen taipumus uhrautua toisten edestä
ja tavallisesti toivovat he elämältä vähän, niin vähän, että heidän
toiveensa harvoin pettyvät. Hän oli suoraluontoinen arki-ihminen ja
vaikka hän osittain tajusi Liisan luonnetta ja lausui ihmettelynsä,
ett'ei nuori rouva milloinkaan käynyt kirkossa sekä viittaili
hienoisesti, että uskonto olisi paras lohdutus murheissa, ei hänellä
kuitenkaan ollut kyllin voimaa ja itseensäluottamusta koettaakseen edes
tämän suhteen vaikuttaa Liisaan. Hänen käytöksensä Liisaa kohtaan oli
tavattoman armasta ja hän oli kiitollinen pienimmästäkin ystävyyden
osoituksesta, mutta samalla niin hienotuntoinen ja varova, ett'ei hän
koskaan tunkeutunut antamaan neuvojaan eikä ilmaisemaan
osanottavaisuuttaan.

       *       *       *       *       *

Poika oli jo toisella vuodella, aika oli kulunut tavallista tasaista
menoaan. Oli taasen syksy, tuo kauhea syksy, jota Liisa aivan pelkäsi,
sillä Lehtolan kylään toi se mukanaan pohjattomat, velluvat tiet ja
sankan sumun, joka läpinäkymättömänä muurina sulki näköalan ja pilasi
hengitettävän ilman. Liisalla oli myös kyllin syytä levottomuuteen,
sillä pitäjään oli ilmaantunut pahanlainen kaulatauti, ja joka kerta
kun tohtoria haettiin sairaan luo, kavahti hän sydämmensä pohjasta.
Tartuntahan voisi helposti siirtyä heille tohtorin mukana ja
tuskallisesti katseli hän pientä Paulia, joka terveenä ja reippaana
tallusteli ympäri huonetta. Poika oli hänen elämänsä ainoa päivänsäde,
hänen mustasukkaisen innolla vartioima aarteensa, hänen päiväinsä
ajatus ja öittensä unelma.

-- Paul, Paul, oma poikani, pikku armaani, kuiski hän, ottaen pojan
syliinsä ja painaltaen itseensä kuin jos ei mikään voima voisi sitä
häneltä ryöstää. Semmoisena hetkenä tuntee äiti itsensä voimakkaaksi
taistelemaan kaikkia vastaan, jotka tahtovat riistää hänen sydänilonsa;
mutta on voima, joka on paljon mahtavampi, joka ei huoli kyyneleistä,
ei uhkasta eikä valituksesta, joka kulkee omia teitään, tempaa
uhrikseen milloin ukon haudanpartaallisen, milloin uinuvan lapsen.
Muutamia päiviä myöhemmin olikin Liisan pelko toteutunut, pikku Paul
makasi vuoteellaan kuumeisena ja tylsästi ympärilleen tuijottaen.

Yöt päivät valvoi äiti hänen vieressään, vaalien hänen pienintäkin
liikettään ja ollen ymmärtävinään hänen piirteittensä pienimmätkin
ilmeet. Tohtori, joka ei alussa antanut taudille mitään merkitystä,
huomasi kuitenkin pian, ett'ei se ollutkaan niin vaaratonta, ja kun hän
-- vaikka sitä tuskin olisi voinut aavistaa -- kuitenkin piti
pienoisesta, kasvoi hänen pelkonsa kohta yhtä suureksi kuin Liisankin.
Mutta se ilmausi toisella tavalla. Kun Liisa ei tahtonut hetkiseksikään
jättää pikku sairaan vuodetta, ei tohtori taasen ollut kuin käymältä
huoneessa ja levottomuutensa ilmausi mitä vihaisimpana ja katkerimpana
mielialana, mikä ei säästänyt ketään ympäristössään, kaikkein vähimmän
Liisaa -- kenties siitäkin syystä, ett'ei Liisa antanut mitään
merkitystä hänelle. Tohtori tunsi, että vaimonsa piti häntä ainoastaan
lapsensa lääkärinä, jota hän vaivasi avunpyynnöllään.

Tohtori Galle ei ollut lääkärinä tuhmempia, päin vastoin, ja varsinkin
kaulatauteihin oli hän erikoisesti perehtynyt, sillä ne ilmaantuivat
usein kulkutauteina tällä seudulla. Mutta on väliin taudintapauksia,
joissa ei mikään taito eikä tahto kykene sairasta pelastamaan. Ja
semmoinen potilas oli pikku Paulkin.

Miina neiti oli väsymättömän osanottavainen, usein istui hän
tuntikausia Liisan luona ja tarjoutui joka ilta valvomaan sairaan
luona. Mutta Liisa pudisti kieltävästi päätään, hän ei olisi kuitenkaan
voinut saada unta silmiinsä.

Oli kulumassa yhdeksäs päivä pojan sairastumisesta. Ikkunanverhot
olivat lasketut alas esteeksi myrskylle, joka tunkeusi sisään
hataroista ikkunoista. Ilta oli tuulinen ja ikävä, valkean edessä istui
Liisa, pieni Paul sylissään.

-- Minä luulen, että hän makaa mielellään juuri tuossa asennossa, sanoi
Miina neiti, joka tuli samalla sisään.

-- Hänellä on pitkin päivää ollut ankaroita kouristuspuuskia, jotka
ovat saaneet tuon pienen ruumiin aivan vapisemaan, vastasi Liisa, katse
yhä lapseen kiintyneenä.

-- Mitä tuumaa miehesi? kysyi neiti Orell. -- Ah, sieltähän se tuleekin
itse -- mitä arvelee tohtori pojasta?

Tuo jättiläinen kumartui raskaasti alas ja asettaen suuren kätensä
lapsen kohoilevalle rinnalle vastasi hän: -- Minä luulen, että
kuolontaistelu on jo alkanut.

Liisa tarttui kiihkoisesti hänen käteensä ja tuijotti hänen silmiinsä:
-- Eihän se ole totta! -- Hän oli kyllä nähnyt miten elonkipinän hehku
muuttui päivä päivältä yhä heikommaksi, hän oli nähnyt tuskien
kiertävän virnalleen nuo kuumeesta hohtavat kasvot ja kuitenkaan --
niin uskomattomattomalta kuin parantuminen näyttikin -- ei hän
hetkeksikään ollut menettänyt toivoaan, hukkuvan epätoivolla pysytteli
hän siinä kiinni. -- Se ei ole totta, sanoi hän vielä kerran.

-- Hän ei näe huomispäivää, sanoi tohtori synkästi.

Tukehtunut huudahdus tunkeusi Liinan rinnasta, se ei muistuttanut
ihmisääntä, vaan pedon kiljuntaa, jolta metsästäjä on riistänyt
poikasen. Poika säpsähti äkisti ja alkoi vavista.

-- Järjetön olento, sinä sammutat viimmeisenkin elonkipinän hänessä,
sanoi tohtori tuikeasti.

Raju puistatus värisytti tuota nuorta rouvaa, äsken tuskan vääristämät
kasvonsa muuttuivat luonnottoman jäykiksi ja yksi ainoa suuri kyynel
juoksi hitaasti pitkin poskea ja tipahti lapsen jo puolikylmälle
otsalle. Hänen katseensa oli kiintynyt pojan kalman leimaamiin
kasvoihin; poika parka, hän oli tiedoton kaikesta, mitä ympärillään
tapahtui, uusiutunut kouristus pudistutti häntä ja hetken perästä
makasi hän kuolleena äidin sylissä.

Miina neiti otti pienokaisen ja asetti hänet vuoteelle. Tajutonna salli
Liisa sen tapahtua, mutta kun Miina koetti lohduttaa häntä, loi hän
ystävättäreensä epätoivoisen katseen: minä olen tappanut hänen, minä
olen tappanut hänen, hän olisi vielä voinut elää muutamia tunteja, oi,
se oli minun syyni, oi, voi!

Hän viskausi vuoteelle ja raju pudistus värisytti häntä uudelleen.
Hänen hyvä ystävättärensä katsoi ympärilleen, mutta tohtori oli jo
mennyt, ja hellästi hyväillen tuota kaunista päätä, sanoi hän: --
Olisitko todellakin toivonut lapsesi kärsivän vielä muutamia
tuskallisia tunteja? Ei, Liisa, yhtä vähän kuin voit torjua kuolemaa,
yhtä vähän olisi äidinsydämmesi halunnut nähdä pienokaisen tuskia, sen
tiedän varmaan. Nyt on hänen hyvä olla, meidän ei sovi kadehtia hänen
lepoaan.

Liisa ei vastannut, hänen päänsä vain vaipui yhä syvemmälle sängyn
reunalle; Miina neidin täytyi vihdoin jättää hänet yksin kuolleen
lapsensa luo.

Yhtä hiljainen ja äänetön oli hän aina hautauspäivään asti. Hänen hyvä
ystävättärensä oli hänelle uskollisena auttajana kaikessa, mutta pojan
viimmeisen vuoteen laittoi äiti itse ja asetti hänen pienen
valkotukkaisen päänsä tyynylle pitkään lepoonsa.

-- Emmekö voisi uskoa, että hän ainoastaan nukkua sanoi Miina neiti,
katsellessaan kyynelet silmissä pikku vainajaa viimmeisen kerran ennen
kannon kiinninaulaamista. -- Ruumis lepää, mutta sielu elää taivaassa.

-- Niin, jos todellakin on taivasta olemassa, niin varmaankin joutuvat
sinne tuommoiset viattomat olennot kuin pikku Paul, sanoi Liisa
vapisevin huulin.

Ystävätär olisi tahtonut puhua jotain jälleennäkemisestä ja Jumalan
sanan lohdutuksista, mutta siihen ei hän nyt kyennyt ja sitte lähtivät
kaikki hautuumaalle. Tohtori ja vaimonsa olivat omituinen pari
seisoessaan tuon avonaisen haudan reunalla: Miina neidistä ei tohtori
ollut milloinkaan näyttänyt niin tylyltä ja armottomalta kuin juuri
nyt. Mutta eipä seisonut Liisakaan hänen vieressään tukea ja hoivaa
etsien, vaan aivan toisella puolella hautaa, haudankaivajan luona,
pitäen tarkasti silmällä, ett'ei ainoatakaan kiveä olisi mullan mukana
vierähtänyt kirstulle. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen silmänsä
olivat kuivat ja kasvot näyttivät kivettyneen äänettömään suruun.

Liisa rukka -- hän oli niin kovin kiintynyt tuohon poikaansa, ajatteli
Miina neiti. Mutta tuo kelpo nainen ei voinut edes aavistaa hänen
surunsa syvyyttä, mitä hän tunsi mennessään tyhjään elottomaan kotiinsa
ja täytyessään elää tuivertaa ainoankaan päivänsäteen suomatta lämpöään
hänelle. Ainoastaan lapsi oli tuonut hänen autioon taloonsa eloa -- nyt
oli sekin poissa.

Kun Liisa seuraavana päivänä taasen ryhtyi käsiksi pojan sairauden ja
kuoleman kantta keskeytyneihin töihinsä, muistui hänelle mieleen juhta,
jonka uudelleen täytyy taivuttaa päänsä ikeen alle -- hänen kohtalonsa
oli aivan sama. Mutta hän ei voinut eheällä kärsivällisyydellä kantaa
kohtalonsa kovuutta, vaan tuskastui ja murisi taakkansa tähden ja
noiden yhteenpuristettujen huulien ympärillä asusti tuo kylmä, kankea
piirre entistään silmäänpistävämpänä.

Jos tohtori oli toivonut tuosta vaatimattomasti puetusta, köyhässä
maälaispappilassa yksinkertaisesti kasvatetusta tytöstä säveän ja
kuuliaisen vaimon, oli hän tavallaan erehtynyt. Hänellä oli tapana
toisinaan päivällispöydässä tarkastella vaimoaan tarkemmin
kulmakarvojensa alta ja silloin hän aina itsekseen päätteli, ett'ei
Liisa ollut aivan semmoinen kuin hän oli hänen luullut ensi näkemältä.
Mutta mitäpä siitä, jos hän yleensä olikin niskoitteleva, kun hän
kaikissa tapauksissa täytti perheelliset velvollisuutensa erittäin
hyvin, hän itse oli harvasanainen, miksi vaati hän vaimoltaankaan
enempää. Mitä vielä -- naisilla on oikkunsa, he ovat hiukan
konstikkaita, joka sorkka, eikä hän, paremmin kuin muutkaan, onnistunut
saamaan mitään täydellisyyttä avioliiton vaaliuurnasta. Ja siihen
loppuivat tohtorin tuumailut, hän otti vielä yhden mehukkaan
sianlihaviipaleen ja oli tyytyväinen. Olkoon Liisa oikullinenkin,
kunhan hän vain valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin tähänkin asti, siinä
kaikki hänen vaatimuksensa. Ja varsin tyytyväisenä ympäristöönsä nousi
tohtori pöydästä, vaipuakseen hetimmiten mieluisaan päivällisuneen
omassa huoneessaan. Mutta ryppyisin otsin meni Liisa täyteisen
vaatekorin viereen, jossa motkotti kasa harmaita villasukkia kantapäät
ja varpaat rikkeiminä. Hän ei tiennyt ikävämpää työtä kuin
sukanparsiminen eikä ketään kauheampaa sukkain kuluttajaa kuin hänen
jättiläisensä. Hänen kasvonpiirteissään ei ilmaunut nyt mitään
ystävällistä eikä hyvää, tuntui kuin olisi hän yksin väärin tuomittu
itsekieltäymykseen ja hänen sydämmensä kohosi uhmaan vastarintaan sen
sijaan, että sen olisi pitänyt nöyrtyä surun alla.

Ja kuitenkin oli hänenkin oloissaan valoisampiakin puolia: hänellä oli
uskollinen ja harras palvelijatar, apteekkarin sisar oli hänelle
ystävätär, joka oli aina aulis auttamaan häntä neuvolla ja työllä,
ollen samalla ystävällinen ja hyväntahtoinen. Miina neiti ei ollut
mikään älyniekka eikä lukemiseen innostunut, mutta heti kun hän huomasi
Liisan lukuhalun, lainasi hän uskollisesti hänelle jokaisen kirjan,
jonka hän käsiinsä sai. Ja Liisasta oli yhdentekevää, mitä ainetta
kirja käsitteli, olipa se sitte joku vanha apteekin yliskaapista
löydetty yleistieteellinen teos tai historia tai runokokoelma. Hän oli
vielä monin puolin lapsi, mutta lahjakas lapsi, joka ainoastaan ikävöi
vapautta kehittyäkseen.

Muuan hänen käsiinsä sattuneista oli Becher Stoven "Setä Tuomon tupa."
Sitä lukiessaan kohosi hänen eloisassa sielussaan mitä syvin katkeruus
noita orjapohatoita kohtaan, kun hän taasen tunsi aivan kärsivänsä
onnettomain, menehtyväin orjien kanssa. Vapautta, vapautta! kaikui
hänenkin sisimmässään, hän vihasi kaikkea, mikä tunnusti kahleilta ja
pakolta.

Miina neiti aivan hämmästyi, nähdessään miten innostunut hän oli kirjan
sisältöön ja miten eloisasti hän oli kiintynyt siinä kuvattuihin
henkilöihin.

-- Minä olisin tehnyt aivan samalla tavalla kuin Eliisa, vakuutti hän
säihkyvin silmin. Jos joku olisi tahtonut riistää minulta lapseni,
niin en suinkaan olisi kammonut minkäänlaista jokea vyöryvine
jäälohkareineen pelastaakseni lapseni.

-- Etpä kyllä, sen uskon, sanoi Miina neiti, hymyillen hänen innolleen.
Minä uskon, että sinulla on varsin luja tahdonvoima ja hyvä terveys,
mutta juo nyt ystäväiseni hiukan enemmin kahvia ja unhota koko tuo
liikuttava tapahtuma. Pikku Paul on Jumalan huostassa, häntä ei mikään
paha voi vahingoittaa!

-- Ei kyllä, mutta minä saan pian toisen pikku lapsen.

-- Siitäkös ilo nousee, arveli ystävätär.

Liisa ei kuunnellut ystävättärensä puhetta: -- Tohtori huomautti
minulle kuinka ruma nainen on tässä tilassa, hänet pitäisi silloin
"salvata huoneeseen", sanoi hän.

-- Minä en voi uskoa, että mies on tuommoinen, tuommoinen -- -- --

-- Epähieno, sanoi nuori rouva katkerasti nauraen. Se oli olevinaan
pilaa, näes, hän oli hyvällä tuulella ja sitä en minä suinkaan lue
hänelle virheeksi. Mutta hän ei huomaa koska hän haavoittaa, hän ei
tiedä miltä tuntuu minusta ajatellessani, että olen pakotettu antamaan
elämän pienelle, viattomalle olentoraukalle, joka syntyy kenties
kuollakseen hetimmiten tuskaisen kuoleman, kuten pikku Paul.

-- Älä puhu noin, rakas Liisa; ajattele, että juuri Jumala lähettää
sinulle nuo pikku rakkaat.

Liisa ei vastannut, hän laski äkkiä kahvikupit pöydälle ja ratkesi
raivoisaan itkuun.

Miina neiti ei ollut tottunut koskaan näkemään Liisalla semmoisia
tunteitten purkauksia, hänellä, joka niin mainiosti voi hillitä
itsensä; siksi koettikin hän kaikin tavoin rauhoittaa ystävätärtään. Ja
se onnistuikin hänelle, sillä pian oli Liisa tarttunut uudelleen
neyleeseensä ja ainoastaan punaiset pilkat poskilla todistivat, että
sisällä vielä aaltoili. Neiti Orell johti taitavasti keskustelun muihin
asioihin, mutta hän oli kuitenkin hyvin levoton siitä, mitä äskeinen
tapaus mahdollisesti vaikutti Liisan vastaiseen terveydentilaan. Hän
pistäysi useampia kertoja päivässä nuoren ystävättärensä luona,
varsinkin silloin, kun tohtori oli poissa kotoa sairaskäynneillään.

Liisa vakuutti hänelle voivansa varsin hyvin. Illalla näytti hän
kuitenkin Miinasta kovin raukealta ja seuraavana aamuna käväsi tohtori
apteekissa ja kertoi, että Liisa yöllä oli saanut pienen tytön -- liian
aikaiseen, jonka vuoksi se olikin "perin viheliäinen raukka", kuten hän
sitä nimitti.

Kun Miina neiti taasen näki Liisan, näytti tämä väsyneeltä ja
alakuloiselta.

-- Ajatteles, siitä tulikin tyttö, sanoi hän melkein valittaen -- pieni
olento orjan iestä kantamaan. Mitään vastaamatta katseli ystävätär
äidin vieressä makaavaa tavattoman hentoa olentoa, hän katseli
ajatellen noita kämertyneitä kasvoja: -- siitä varmaankaan ei tule
pitkäikäistä.

-- Minä toivoin saavani kuolla samana yönä, jatkoi nuori rouva samalla
surullisella äänellä. Mutta minä olen niin voimakas, tohtori sanoo,
että minä olen aivan luotu lapsia synnyttämään; lausunto, joka hänen
sanoikseen varmaankin on kohteliaisuutta.

Miina neidin täytyi hymyillä: -- Koetakin siis käsittää se iloiselta
kannalta, lohdutti hän. Liisa kääntyi poispäin kärsimättömästi
huoahtain, hänen suurissa, mustissa silmissään ei ollut pienintäkään
hymyn pilkahdusta. Hän oli niin hieno- ja valkeahipiäinen, maatessaan
siinä vaaleat kasvot tyynyä vasten, oikea kaunotar, tuumaili Miina
neiti. Mutta tohtori oli kerrassaan raakalainen, joka ei ymmärtänyt
sinnepäinkään, miten kaunis vaimo hänellä oli. Hän kumartui, työnsi
hiukset Liisan leveältä, viisaalta otsalta ja suuteli sitä hellästi.

-- Sinä olet niin hyvä, sanoi Liisa hiljaa, kiertäen käsivartensa hänen
kaulalleen -- liian hyvä minulle viheliäiselle raukalle.

-- Hänessä on kyllä lämpöä, kunhan vain osaisimme saada sen hehkumaan,
ajatteli ystävällinen Miina neiti.

       *       *       *       *       *

Kaikista ennakkoluuloista huolimatta alkoi tuo pieni tulokas varttua
päivä päivältä. Hän oli kaunis lapsi, hänellä oli pitkät, mustat
hiukset ja säännölliset kasvonpiirteet.

-- Hänestä tulee aivan sinun kuvasi, sanoi Miina neiti eräänä päivänä,
ihaillessaan pientä kummityttöään uudessa koltissaan. Mutta Liisa
pudisti päätään: -- Se ei ole miksikään onneksi pienelle Paula
raukalleni, minä en ole mikään mallikelpoinen nainen, sanoi hän
huoahtain.

-- Tiedätkö, mitä minä ajattelen sinusta, minä olen vakuutettu, että
sinulla on useita hyviä ominaisuuksia, mutta ne eivät ole päässeet
kasvamaan eikä kehittymään, kukaan ei ole vaivannut itseään etsiäkseen
kultajyväsiä sydämmesi aartehistosta. Sinun tyttäresi tulee
onnellisemmaksi, sillä hänellä on äiti, joka häntä rakastaa.

-- Onnellisemmaksi -- toisti Liisa katkerasti. -- Etkö muista enää mitä
minä sanoin Setä Tuomon tuvan Eliisasta? Jonain päivänä teen minä aivan
samoin kuin hän, juoksen matkoihini Paulan kanssa, sen saat vielä
nähdä; semmoisessa kodissa, kuin tämä on, ei tyttö voi kasvaa koskaan
hyväksi eikä onnelliseksi naiseksi. -- Hänen silmänsä säihkyivät
hetkisen ja rusottava punerrus kohosi hänen poskilleen, mutta sitte
rupesi hän taasen tyyneesti hyväilemään polvillaan istuvaa tyttöä.

Miina neiti arveli, että olisi ehkä tarpeen sanoa jotain siitäkin,
ett'ei Liisa kenties tehnyt itsekään kaikkea mitä voi kotinsa eteen.
Mutta kun hänen mieleensä muistui tohtori ja tuo vanha, autio talo,
tyrehtyi puhe sikseen. Liisa olisi voinut saada huonommankin miehen,
sillä tohtori Galle ei ollut kuitenkaan mikään ilkeä, vaikka tosin
raaka ja itsekäs, hän ei vaatinut vaimoltaan mitään liiallisia, mutta
yrmeämpää ja harvasanaisempaa ihmistä ei Miina neiti muistanut koskaan
nähneensä. Ja kun hän katseli Liisaa, tuota nuorta naista älykkäine
kasvoineen ja suurine, tutkivine silmineen, täytyi hänen myöntää, että
nuo kaksi eivät sopineet yhteen. Tuon nuoren rouvan katseessa oli tällä
hetkellä ikävöivän odotuksen ilme, sama kuin vangilla rautaristikon
takana, ja kieltämättä oli hän jossain määrin muuttunut Paulan
syntymisen jälkeen, koko hänen olemuksessaan oli jotain levotonta ja
jännitettyä, josta ei vieras päässyt selville.

Kevät leyhkeine tuulineen oli tullut, ei lumen päljää enää missään
nähtävänä. Miina neiti oli viimme aikoina pakottanut Liisan kanssaan
pitemmälle kävelyille aina etäiseen metsään, jossa se saivat ihailla
koivujen ja leppien lehdelle puhkeamista ja lintujen iloista laulua. Ei
edes tämä reipas elämä kyennyt poistamaan nuoren rouvan synkkää
mielialaa; hän oli kyllä kiitollinen ystävättärensä hyväntahtoisille
kokeille hänen elähyttämisekseen, mutta hän tuli kuitenkin päivä
päivältä itseensä-sulkeuneemmaksi ja vaiteliaammaksi.

-- Sinä olet nopea jalankävelijä, sanoi Miina neiti eräänä aamuna --
sinä joudut aina edelle, vaikka kyllä näen, että sinä koetat tasoitella
askeleitasi niin, että minäkin, ahdasrintainen olento, pysyisin
rinnallasi.

-- Niin, luulenpa itsekin, että voisin kävellä pitkät matkat väsymättä,
vaikkapa vielä Paulakin olisi käsivarrellani, vastasi Liisa ajatellen.

He heittivät hyvästit apteekin rappusten edessä, mutta Liisa kääntyi
takaisin ja puristi vielä kerran ystävättärensä kättä: -- Kiitoksia,
kiitoksia tämän päivän seurasta, kiitoksia kaikesta ystävällisyydestäsi
aina ensi hetkestä asti.

-- No, Liisa, mutta sinähän otat semmoiset hyvästit kuin emme pitkiin
aikoihin tapaisi toisiamme! huudahti Miina neiti ihmetellen.

-- Niinpä kyllä, mutta sinähän matkustatkin tänään rovastilaan
ystäviäsi tervehtimään.

-- Kyllä, mutta minä tulen huomenna jälleen takaisin.

Nuori rouva nyökäytti päätään hyvästiksi ja läksi.

-- Minä tulen aina niin levottomaksi kun minä vain näen hänen, sanoi
tuo hyväntahtoinen pikku nainen sulkiessaan ovea jälkeensä. Siitä tulee
kerran myöskin jonkunlainen loppu, mutta minkälainen?

Vähää myöhemmin ajoi hän aikomalleen tervehdysmatkalle. Hän kääntyi
tohtorin taloon päin ja vihjasi Liisalle jäähyväiset. Mutta ikkuna,
hänen tavallinen paikkansa oli tyhjä.

Tohtori oli matkustanut kauvas sairaan luo ja sen vuoksi syönyt
aikaiseen päivällisen. Koko kylä näytti tyhjältä ja autiolta iltapäivän
rasittavassa tyvenessä.

Liisa huusi Lotan luokseen: -- Sinä voit nyt mennä kotiisi ja olla
siellä yötä, koska äitisi on sairaana, sanoi hän; tohtori tulee myöhään
takaisin ja minä voin kyllä asettaa hänelle iltasen.

Lotta oli kovin tyytyväinen: hänen emäntänsä oli aina niin hyvä ja
ajatteleva.

Liisa ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja sanoi: -- Tervehdä äitiäsi
ja sano, että minä olen ollut aina sinuun tyytyväinen.

Lotta sulki kyökin oven jälkeensä; nuori rouva oli nyt yksin
hiljaisessa talossa, pikku Paulan jokellellessa kätkyessään.

Liisa avasi muutamia laatikoita ja järjesti niissä olevat tavaravähät,
sitten kietoi hän hiukan liinavaatteita itselleen ja lapselleen
siistiksi kääröksi. Lopuksi pukeusi hän käytettyyn, mutta
hyvinsäilytettyyn mustaan leninkiin, jonka hän oli saanut
morsiuslahjaksi ainoalta tädiltään -- mitään uutta pukua ei hän ollut
koko naimisissa oloaikanaan laittanutkaan.

Betti täti, häntä oli Liisa viimme aikoina usein ajatellut. Betti oli
hänen isänsä ainoa sisar, ikälikkö vanhaneiti, joka asui
pääkaupungissa. Siitä pitäin kun Liisa muisti, oli Betti täti
ainoastaan kerran käynyt pappilassa: hänen ja pastorinrouvan väli kun
ei ollut juuri parhaimpia.

Betti täti oli vilkas, puhelias vanhaneiti, hänellä oli lyhyeksi
leikatut harmaat hiukset ja viisaat ruskeat silmät. Viidestäkymmenestä
vuodestaan huolimatta oli hän vielä veitikkamainen ja eloisa
pastorinrouvan suureksi harmiksi, joka nimitti häntä "sinisukaksi" --
tietämättä sinnepäinkään mitä tuo nimitys merkitsi -- ja väitti, ett'ei
käly ole ollenkaan älyävinään, että hän alkaa tulla jo vanhaksi.

Betti täti nauroi tälle ilkamoisesti ja tuumi, että pastorinrouva
katseli häntä kierosti sentähden, ett'ei hän täyttänyt naisellista
tarkoitustaan, mutta eihän kaikki tytöt voi toivoa itselleen miestä,
koska niitä kerran yleensä oli niukanlaisesti. Tätä syytä ei
pastorinrouva kuitenkaan tahtonut hyväksyä, vaan vakuutti, että käly
vihasi sekä miehiä että avioliittoa, hänellä oli hupsuja päähänpistoja
naisen oikeuksista ja velvollisuuksista ja niiden perusteella tahtoi
hän mullistaa koko maailman ylösalaisin. Betti täti oli sitä paitsi
kirjahupsu, vastustaen isää ja äitiä saadakseen lukea ja tulla
mieheksi; talouden hoitaminen oli luonnollisestikin hänelle liian
alhaista, hän tahtoi olla vapaa ja "riippumaton", siinä hänen
pyrkimyksensä ja kunniansa. Sitä ei otettu huomioon, että hän
opettajattarena taisteli ja raivasi itselleen edistyksen tietä, Betti
täti kun kälynsä silmissä kerran oli tuommoinen hylky. Mutta Liisan
mielestä ei lähtenyt koskaan hänen kaunis, ystävällinen katseensa ja
tuo liikutus, mikä ilmausi silloin kun hän hyvästellessä nosti hänen
siihen aikaan kolmentoista vuotiasta päätään, katsoi häntä silmiin ja
sanoi: -- Näyttääpä kuin itäisi sinussa jotain hyvää, lapsi!

Kun hän sai tiedon Liisan kihlauksesta ja häistä, lähetti hän mainitun
leningin ja muita pienempiä lahjoja. Niitä seurasi lyhyt, sydämmellinen
kirje: -- Minä en voinut edes aavistaa, että sinä, rakas veljeni tyttö,
menisit niin pian naimisiin. Mutta kun kerran niin on käynyt, toivon,
että olet tehnyt vaalin tuumaillen ja vapaasta tahdosta, sillä
avioliitto on vakava laitos, se vaatii uskollisuutta, rakkautta ja
väsymätöntä velvollisuuden tuntoa, jos mieli tulla onnelliseksi.
Niin, minä toivon, että sinä omaat nämä kaikki ja että sinusta siis
tulee hyvä vaimo. Luultavastikin tulet naimisiin jouduttuasi
riippumattomammaksi kuin nyt olet ollut setäsi luona ja luulenpa, että
miehestäsi tuntuu hauskalta antaa nuoren vaimonsa hiukan silmittyä
suuren maailman oloihin. Jos sitte joskus osutte meidän hyvään
pääkaupunkiimme, niin et varmaankaan unohtane käydä Betti tätiäkin
katsomassa. Osoitteeni seuraa mukana.

Liisa oli moneen kertaan lukenut tuon kirjeen, varsinkin viimme
aikoina. Hän otti sen taasen nytkin tuon mustan hameen taskusta ja
painoi Betti tädin osoitteen tarkasti mieleensä. Sitten etsi hän
rahapussinsa, tuon pienen ikivanhan harmaan silkkikukkaron, jonka hän
oli perinyt äidiltään, ja laski sen sisällön.

Neiti Orell oli juuri muutamia päiviä takaperin huomauttanut
tohtorille, että Liisan päällysvaippa alkoi olla kovin kehno ja tohtori
oli jonkun tavattoman anteliaisuuden-puuskauksen valtaamana antanut
Liisalle rahaa uuden hankkimiseksi. Hän oli hyvin kiitollinen tuosta
summasta ja kun hän oli pistänyt kukkaron samaan taskuun, missä oli
Betti tädin kirjekin, kallistausi hän hellästi kätkyen yli ja työnsi
sen hiljoilleen liekumaan: -- Nyt saa pikku ystäväiseni nukkua --
nukkua oikein kelpo unen. -- Ja hän lauloi kauniilla, vienolla
alttoäänellään:

    Nuku, nuku pienoisein,
    Hiljaa, sirost', armaisein,
    Kirkkaaks' nuku silmyet,
    Kuni taivaan tähtyet;
    Ja kun vihdoin uinuilet
    Kukkii poskes' ruususet.

Pian vaipuikin tyttö syvään uneen, joten äidille taasen tuli aikaa
muihin hommiin. Kaikkein ensimmäiseksi pukeutui hän tuohon mustaan
villapukuun, valmisti sitte tohtorille illallisen valmiiksi ja meni
vihdoin ikkunan ääreen, jossa hän vakavasti katseli pitkiä varjoja,
joita laskeva aurinko loi maanteille, sekä kylän rumia, yhteenahdettuja
huoneriviä. Lähes neljä vuotta oli hän viettänyt tällä paikalla, neljä
pitkää, toivottoman synkkää vuotta, synkimmät vuodet hänen elämässään.

Täällä olivat hänen nuoruuden-unelmansa tomuksi rauenneet, täällä
hänessä herännyt tietoisuus siitä taakasta, jonka hän vapaaehtoisesti
oli hartioilleen ottanut, täällä oli hän kokenut äidin onnea, täällä
nähnyt tuon onnen, kaikkein rakkaimman, häneltä riistettävän. Täällä ei
ollut mitään, mikä olisi häntä kiinnittänyt, mitä hän olisi kaivannut,
ei ainoatakaan puuta, ei kiveä. Kuni aron raisut varsat hurjina
pureskelevat suitsirautojaan ja ainoastaan väkisin tottelevat ohjausta,
samoin oli Liisakin jo kuukausia pyrhistellyt ympäröiväin olojen
painosta vapautuakseen.

Mutta nyt oli muutos tapahtunut, hän hengitti syvään,
kevyesti; jo muutamia viikkoja takaperin olivat hänen epävarmat
vapautumissuunnitelmansa saavuttaneet ilmaumismuotonsa.

Pian oli aurinko kadonnut metsän taa ja vaalea keväthämy levittihe yli
maiden. Liisa nousi päättävästi, kiersi saalin harteillensa ja solmi
tumman liinan päähänsä, niin että hän näytti siististi puetulta
talonpoikaisnaiselta. Sitte otti hän pikku Paulan kätkyestä, kääri
hänen huolellisesti lämpimään huopapeitteeseen ja otti hänet semmoisena
käsivarrelleen. Sen jälkeen läksi hän hiljaan talosta pientä takaovea
myöten, joka vei suoraan aukealle kentälle.

Hän kulki joutuisasti, mutta ilman mitään näennäistä kiirettä pitkin
ojan pientareita noiden laajain peltojen läpi. Kenties joku huomasikin
hänen, mutta niinkin ollen ei tuo yksinkertaisesti puettu nainen
herättänyt mitään erikoisempaa huomiota, joten Liisa tunnin aikaa
käveltyään saapui erästä oikotietä suurelle maantielle.

Häntä hiukan epäillytti antautua kulkemaan tietä pitkin, sillä ilta oli
vielä koko lailla valoisa. Mutta hänen tuumiessaan siinä metsän
reunassa, tuli muuan talonpoika ajaen pitkin tietä hiljalleen kylästä
päin. Salamana välähti hänessä ajatus, että tässä kenties avautuisi
hyvä tilaisuus pikemmin päästä koko seudulta ja siten tulla lähemmä
matkan päämaalia, tuota kaukaista rautatienasemaa. Kun hän tarkkaan
katseltuaan huomasi miehen aivan tuntemattomaksi, läheni hän häntä ja
tervehti hyvää iltaa kohteliaasti. Sitte kysyi hän mihin mies matkustaa
ja saatuaan itselleen soveltuvan vastauksen ja kuultuaan, että ukko
taipui ottamaan hänet kärryilleen, nousi hän reippaasti hänen
viereensä, nukkuva Paula käsivarrellaan.

Ukko näytti olevan hyväntahtoinen vanhus ja niihin harvoihin
kysymyksiin, jotka hän Liisalle teki, voi tämä totuudenmukaisesti
vastata. Liisa ilmoitti rehellisesti matkan varsinaiseksi
tarkoitukseksi pääkaupungin, mutta että hän mietiskeli, miten hän voisi
päästä läheiselle rautatienasemalle ja kysyi, voisiko hän tietää
olisiko hänen kotikylässään -- pari penikulmaa Lehtolasta -- ketään,
joka olisi halukas kyyditsemään häntä kohtuhinnasta. Ukko tuumiskeli
hetkisen ja sanoi sitte, että "naapurin Kalle se kyllä kyytiin
kyhäytyy, se kun onkin oikein semmoinen kyydinajaja". Liisan matkaa
näytti onni suosivan, hän oli tyytyväinen ja he jatkoivat matkaa
parhaassa sovussa, pikku Paulan nauttiessa yhä häiriytymättömänä lapsen
virkistävää, levollista unta.

Niin oli Liisa pannut lähtönsä toimeen kuin mitä yksinkertaisimman ja
vähäpätöisimmän asian, vaikka se kylläkin kokeneemmasta ja maailman
oloihin perehtyneemmästä olisi näyttänyt mahdottomalta. Mutta Liisa,
hän hylki kotiansa, tunsi vastenmieliseltä elää kauvemmin yksissä
miehensä kanssa ja tahtoi siksi koko nuoren sielunsa elonvoimaisella
tarmolla vapautua noista vihattavista siteistä -- varsinkin kun hän ei
tuntenut mitään sisäistä ääntä, joka olisi puhunut velvollisuuksien
täyttämisestä. Sen vuoksi olikin hän jättänyt kotinsa, hänen
menettelönsä oli täydellisesti hänen luonteensa mukaista -- hän oli
luonnonlapsi, hänen lahjansa olivat kehittymättä, kenties olivat ne
rikkaat, hänen täytyi raivata itselleen oman ominaisen tien tai --
sortua.

       *       *       *       *       *

Valoisan, tyynen kevätyön helmassa lepäsi kylä tohtorin palatessa
vihdoinkin kotiinsa. Tavallisine raskaine askeleineen kulki hän eteisen
läpi omaan huoneeseensa, jättääkseen sinne hattunsa ja päällystakkinsa.
Liisa luonnollisestikin odotti, milloin hän saisi panna iltasen
pöytään, semmoinen oli hänellä tapa. Ei ainoatakaan tulta ollut
sytytetty, mutta lapsi luultavasti nukkui hyvin ja Liisasta itsestään
oli mieluista hämyhetken pidolla kulutella aikaansa.

Talo tunnusti tohtorista tänä iltana ihmeteltävän hiljaiselta.
Ruokailuhuoneeseen tultuaan etsi hänen silmänsä ikkunan äärestä tuota
sorjaa vartaloa, joka tavallisesti kevyesti nousi heti hänen ovea
avatessaan. Mutta nyt oli hänen paikkansa tyhjä.

-- Liisa, missä sinä olet, Liisa! huusi hän. Ei vastausta. Hän avasi
keittiön oven ja kurkisti sinne, mutta sielläkään ei ollut ainoata
ihmistä, ei edes Lotan äänekästä kuorsausta kuulunut. Harmistuneena
kääntyi hän ympäri. Voiko Liisa todellakin olla niin ajattelematon,
että lähtee kävelylle näin myöhään ja jättää lapsen yksikseen kotiin?

Hän meni kätkyen luo, mutta pysähtyi hämmästyneenä: pienoista ei
ollutkaan siellä, peite oli viskattu syrjään ja vuode oli tyhjänä.

-- Tuhat tulimmaista -- tohtori löi otsaansa -- onko tuo nyt laitaa
mennä sydänyönä vieraisille rintalapsi mukana, luonnollisestikin on
Liisa neiti Orellin luona, kiusattuja nuo naiset ja niiden
ijankaikkiset pärpätykset. Tohtori oli nälkäinen, hän oli ottanut
ystävänsä nimismiehen luona ryypyn, pari, ja konjakki se kyllä ruokaa
vaatii. Hän istui kuitenkin pöytään, joskin murrutuulella ja kävi
käsiksi Liisan maukkaisiin ruokiin, katsellen silloin tällöin
levottomasti ikkunaan, nähdäkseen milloin Liisa palajaisi. Mutta
Liisaapa ei kuulunutkaan ja lisääntyvä katkeruus mielessään päätti
tohtori lähteä naapuriin kadonneita etsimään.

Pihalle tultuaan huomasi hän apteekkarin tulet jo olevan sammuksissa,
koko talo näytti olevan unen helmoissa. Hän seisoi hetkisen apteekkarin
yökellon vieressä tuumien, mutta sitte soitti hän kelloa harmistuneen
malttamattomuudella. Apteekkari itse tulikin heti päästämään hänet
sisään, luullen jollekin kuolevalle lääkkeitä haettavan.

-- Sinäkö se oletkin, Galle, mitä sinä nyt? kysyi hän hämmästyneenä,
tuijottaen tohtoriin unisilla silmillään.

-- Sallitko sinä siskosi pitävän aina puoleenyöhön kestäviä
illanviettoja äideille ja kapalolapsille? sähisi tohtori äkäisesti. Hän
tapasi vihdoinkin jonkun, jonka silmille voi kiukkunsa syytää.

-- En käsitä tarkoitustasi, Galle, sanoi hiljaluontoinen apteekkari,
joka yhä vieläkin luuli elävänsä unien maailmassa.

-- Suoraan puhuen merkitsee se, että sinun sisaresi näkee hyväksi
pidättää minun vaimoani ja lastani täällä, vaikka kello jo on lähemmä
kahtatoista.

-- Minun sisareni -- Miina -- hänhän on rovastilassa vieraisilla ja
tulee kotiin vasta huomispäivänä, huudahti Orell.

Tohtori istuutui raskaasti läheiselle tuolille. -- Liisa on poissa,
sanoi hän vihdoin, -- hän on ottanut lapsen mukaansa; missä
lienevätkään?

Apteekkarin vaaleat silmät levisivät sepo seljälleen; hän näytti
kokonaan hämmästyneeltä, mutta havahtui pian täyteen tietoonsa. -- Onko
sinun vaimosi, onko tohtorinna poissa?

-- Niin, hitossa, sitä juuri olen jo puolen tuntia päähäsi ajanut,
ärjyi tohtori. -- Hän ja tyttö ovat kadonneet ja talo on jätetty ypö
yksin.

-- Se on todellakin, hm, se on perin merkillinen juttu, sanoi
apteekkari, joka oli jo saanut hiukan vaatteita päälleen ja nyt
parhaillaan etsi saappaitaan. -- Täällä ei ole juuri muitakaan
semmoisia naapureita, joiden luona voisi olettaa, hm, niin, hm, sinun
vaimosi ei käy kenenkään luona. Minä seuraan sinua teille, piialta
saamme kaikissa tapauksissa jotain tietoja.

-- Sekin on kadonnut, vastasi tohtori lyhyesti.

-- Yhä sotkuisempaa, näyttääpä kuin olisi aivan liitto tekeillä, mumisi
Orell.

He menivät yhdessä tohtorilaan, kurkistivat uudelleen keittiöön,
vakuuttautuivat, että talo todellakin oli tyhjä ja seisoivat hetkisen
neuvottomina vastattain, kunnes apteekkarin silmiin äkkiä osui pieni
ikkunalaudalla kellottava kirje.

-- Katsohan tuota paperilippua, kenties se antaa valoa tälle
salaperäisyydelle.

Tohtori repäsi kuoren auki, jolloin pieni esine helähtäen putosi
lattialle. Oli siksi pimeä, että oli mahdoton saada selvää niistä
moniaista riveistä, jotka paperilla häämöittivät. Kärsimättömänä huusi
tohtori valoa ja Orellin onnistuikin löytää keittiöstä pikku lamppunen.

Kun apteekkari kääntyi, huomasi hän lattialla tohtorin jalkain juuressa
pienen kultaristin. Se kuului Liisalle ja siihen oli kaiverrettu
"muisto" sana.

-- Katsohan, täällä on jotain vaimosi omaisuutta, sanoi hän, ojentaen
ristin tohtorille. Mutta tämä työnsi hänen kätensä syrjään, koko hänen
huomionsa oli kiintynyt kirjeeseen. Apteekkari katseli häntä kysyvästi:
-- Mitä se on, Galle, mitä siellä kirjoitetaan?

-- Kirje ei ole minulle, vastasi tohtori -- se on sinun sisarellesi.

Apteekkari otti ihmetellen kirjeen ja luki seuraavat rivit: -- Hyvä
Miina! Muistatko Elsaa Setä Tuomon tuvassa? Minä olen päättänyt tehdä
aivan samoin kuin hän, minä lähden orjuudesta pienen Paulani kanssa,
täällä hän ei voi kasvaa, hän ei saa oppia tuntemaan äitiään
taitamattomaksi ja onnettomaksi naiseksi. Minä olen jo pitkän aikaa
ajatellut tätä asiaa, mutta minun täytyi odottaa siksi, kunnes Paula
tuli niin suureksi, että voin hänet ottaa mukaan. Älä kysy mihin menen
-- sillä enpä tiedä sitä liioin itsekään mihin joudumme. Mutta minä
luulen, että maailmassa täytyy olla joku nurkka, jossa äiti voi
työskennellä lapsensa eteen, jossa he molemmat voivat tuntea itsensä
vapaiksi ja onnellisiksi. Sinä tiedät, ett'ei minun elämänvaatimukseni
ole suuret -- minä en ole lellitellen pilattu! Kiitos ystävyydestäsi,
se on ollut virkistävä kukka minun ohdakkeisella polullani, tämän
muiston elähyttämänä pyydän sinun hoitamaan poikani hautaa, tuota
ainoaa, jonka kaipauksella jätän. Mutta jos on totta, kuten sinä
luulet, että hänen henkensä elää toisessa maailmassa, siellä missä ajan
ja avaruuden rajoja ei määritellä, niin kenties seuraa hänen henkensä
minua nykyiseenkin olinpaikkaani. Pidä mukana seuraava pieni risti
muistona siltä, jolle aina osoitit ystävyyttä. Muista joskus Liisaa.

-- Jäähyväiset pikku Paulalta kummilleen!

Kirje putosi apteekkarin kädestä. Hän katsoi tohtoriin ja yskähti
merkitsevästi.

-- Kaunis juttu, Orell; siinä nyt näet minkä verran vaimosta on hyötyä,
älä mene koskaan naimisiin, vanhapoika, älä milloinkaan. Tohtori laski
suuren nyrkkinsä naapurin olkapäälle, hän näytti jättiläiseltä tuon
kaiskeran apteekkarin rinnalla.

-- Kuuletko, vaimoni on pettänyt minun, hän on -- karannut!

-- Se on katalasti, jumalattoman katalasti, mutisi apteekkari, joka ei
oikeastaan tietänyt mitä hänen piti sanoa.

-- Mene kotiisi ja paneudu makuulle, sanoi tohtori terävän ankarasti,
-- täällä ei ole mitään tekemistä. Jos jotakin haluttaa luulla, että
minä lähtisin juoksemaan mäkiä ja kukkuloita etsien matkoihinsa
juossutta vaimoa, niin on hän saanut kokonaan väärän käsityksen Frans
Gallesta!

Voimakkaalla liikkeellä työnsi hän apteekkarin edellään ovelle, avasi
sen kiireisesti ja pakotti hänen astumaan ulos. Vastustaminen ei olisi
merkinnyt mitään, siksi poistuikin Orell niin pian kuin mahdollista
vielä aivan hämmästyneenä tuon uskomattoman tapauksen tähden. Hän jätti
tohtorin liikutettuine tunteineen yksikseen tuohon autioon taloon.

Ja liikutettu oli todellakin tohtori, vieläpä aivan rajun liikutuksen
vallassa, siitä ei epäilystäkään, mutta jos tuota töykeää miestä olisi
tämmöisenä hetkenä ruvennut surkuttelemaan, niin olisi se saanut hänet
hurjaan raivoon. Hänen tunteitaan ei kukaan uskaltanut kysyä, sen tiesi
apteekkari.

Tohtorin purkaessa vihaansa ja rajatonta katkeruuttaan tyhjille
seinille, nukkui Liisa tyynesti kuin pieni tyttönsä tuon kunnon
talonpojan vierasvaraisessa talossa. Seuraavana päivänä nousi hän
aikaisin kärryihin, jotka veivät hänet rautatien asemalla. Mutta vasta
seuraavan päivän illalla ennätti hän matkansa perille, pääkaupunkiin.

Jos matkustus nopeasti kiitävässä junassa sai hänet jonkunlaiseen
huumaukseen, niin sitäkin hämmentyneemmäksi tunsi hän itsensä ihmisillä
täytetyn odotussalin hälinässä. Useita iloisia jälleennäkemisiä näki
hän ympärillään, mutta hänelle, tuolle avuttomalle, yksinäiselle
vieraalle, ei ainoatakaan ystävällistä kättä ojennettu. Mutta muuan
poliisimies huomasi hänen neuvottomuutensa ja hankki hänelle ajurin,
joka Betti tädin osoitteen kuultuaan ajoi joutuisaa juoksua pitkin
tuntemattomia, valaistuja katuja.

Neiti Betti Modén istui vanhan tapansa mukaan teen jälkeen
kirjoituspöytänsä ääressä pienessä kodikkaassa arkihuoneessaan. Hän
asui neljännessä kerroksessa muutamassa suuressa kivitalossa
Aleksanderin kadun varrella. Hän hymyili juuri eräälle onnistuneelle
kuvaukselle, jonka hän oli kirjoittanut siihen aikakauslehteen, jonka
uuraana avunantajana hän oli. Illan rauhaisa tyyneys täytti hänen
mielensä. Mutta samalla temmattiin ovi äkkiä auki ja hänen vanha,
uskollinen palvelijattarensa Senoobia törmäsi huoneeseen hämmästys
kurttuisilla, ilmeikkäillä kasvoillaan.

-- Entä nyt, rakas Senoobia, joko sinua ahdistaa poliisi kun tulet
semmoisella hopulla? kysyi hänen emäntänsä, katsahtaen ihmetellen
työstään.

-- Ah, neiti Betti -- neiti ei voi ollenkaan käsittää, läähätti
palvelijatar -- koko eteinen on täynnä vieraita.

-- No hyvänen aika, käske ne sisään, kehoitti Betti neiti, nousten heti
seisoalleen ja pannen kynän kädestään. -- Mutta ketä ne sitte
mahtanevat olla, minulle ei ole ilmoitettu mitään käyntejä -- ne ovat
varmaankin tulleet junalla.

-- Kaiken näköistä sitä pitää ollakin -- mumisi palvelijatar
rientäessään ulos. Tavallisine keveine askeleineen seurasi Betti neiti
häntä eteiseen, kohensi silmälasejaan ja katseli odottavasti Senoobian
vieraita, jotka juuri astuivat sisään. Senoobian koko suuri
vierasjoukko supistuikin yksinkertaisesti puettuun naiseen, jolla oli
lapsi käsivarrellaan.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, tervehti ystävällinen emäntä, tirkistäen
vierasta likinäköisine silmineen ja ojentaen Liisalle kätensä
tervehdykseksi. Hän ei aavistanut vähääkään kuka vieras oli.

Liisa läheni, tarttui hänen käteensä ja sanoi melkein lapsellisen
kainosti: Betti täti, ettekö tunne minua? Minä olen Liisa pappilasta ja
tämä lapsi on oma pieni tyttöni.

-- Pikku Liisa, veljenitytär -- mutta miten suureksi sinä olet
tullutkaan, eipä kumma jos en tuntenut -- sydämmellisen tervetullut
sekä sinä että pienoinen.

Hän puristi Liisan rintaansa vasten ja suuteli hänen punottavaa
poskeaan: -- Sinä olet siis matkustanut pääkaupunkiin, tyttöeni, ja
tullut vanhaa tätiäsi katsomaan, se oli kiltisti tehty! Hän auttoi
Liisaa päällysvaipan riisumisessa ja vei hänet sitte sisään jotta hän
voisi asettaa nukkuvan lapsen sohvalle lepäämään.

-- Kas niin, pikkuinen lepäilee siinä erinomaisesti, kunnes ennätämme
saada hänelle sopivamman vuoteen ja Senoobia on kerjennyt laittaa
sinulle lämmintä teetä, puheli emäntä. Mutta kerrohan nyt matkastasi,
ja miks'et sinä kirjoittanut edeltäpäin tulostasi, jotta olisin
tietänyt tulla asemalle vastaanottamaan.

Liisa, joka ei ollut vielä istuutunut, seisoi yhä lapsensa luona pitkät
silmäripset alasluotuina ja posket hohtavina. Äkkiä kohotti hän
katseensa ja katsoi tätiä avoimesti kasvoihin: -- Betti täti, minä --
olen -- lähtenyt pois -- mieheni luota -- sanoi hän harvaan ja
painokkaasti.

-- Mitä puhutkaan, hyvä lapsi; minä en käsitä sitä! huudahti täti
todellisen hämmästyksen valtaamana.

Liisa toisti sanansa, mutta tällä kertaa harvempaan ja korkeammalla
äänellä, juuri kuin olisi luullut tädin siten käsittävän paremmin hänen
tarkoituksensa.

-- Eikö tohtori sitte tiedä mitään sinun matkastasi?

-- Ei, siitä ei hän tietänyt aavistamallakaan, minä en puhunut asiasta
kellekään ihmiselle, vaikka jo aikoja sitte tein päätökseni. Minä jätin
kotini keskiviikko-iltana kun tohtori oli sairaan luona, ajoin koko
tuorstaisen päivän ja olen nyt täällä. Liisa puheli varsin tyyneesti,
aivan kuin olisi hänen menettelönsä ollut niin perin luonnollista.

Betti täti ei hevin menettänyt mielentilansa tasapainoa, mutta nyt oli
hänkin aivan ällistynyt. -- Rakas Liisa, sanoi hän, tämä tuntuu perin
merkilliseltä, sinulla on kai täytynyt olla tähdellisiä syitä
menettelöösi.

Liisa painoi molemmat kätensä kiihkeästi ohimoilleen. -- Syitä, toisti
hän -- niin, syitäpä kylläkin, koko maailmassa ei löydy ainoatakaan
paikkaa, jota minä kammoksuisin niin kuin tuota, jota sanotaan minun
kodikseni. Voi, jos sinä, hyvä Betti täti, koettaisit semmoista
elämää kuin minä olen elänyt nämä viimmeiset vuodet, onnettomana,
vapaudettomana, miehen kanssa, joka on niin kova, niin harvasanainen,
niin kauhean tunteeton -- hän ratkesi itkuun ja koko tuo onnettomuus,
koko hänen päivänpaisteen ja elonlämmön kaipuunsa tuntui olevan entistä
elävämpänä hänen edessään. Se ei ollut milloinkaan puhjennut sanoiksi,
mutta siksipä tuntuikin se nyt hänestä monta vertaa suuremmalta ja
epätoivoisemmalta.

Betti täti ei sanonut mitään, hän painoi ainoastaan hiljaan ja hellästi
Liisan pään rintaansa vasten. Josko hän oli syytön eli syyllinen, sen
tahtoi hän jälemmin ratkaista, hienotunteisesti käsitti hän nyt
ainoastaan, että Liisa ennen kaikkea tarvitsi saada itkeä sydämmensä
tyhjäksi jonkun äidillisen sydämmen tukemana.

Pikku Paula liikahutti itseään unissaan. Heti herkesi nuoren rouvan
rajut nyyhkytykset kuin tai'an tyrehyttämänä. Hän riensi lapsensa luo
ja otti hänet sydämmellisen hellästi syliinsä.

-- Tiedätkö mitä, sanoi Betti täti, joka liikutettuna katseli nuoren
äidin hellyyttä, nyt me emme puhu tänä iltana enää sanaakaan matkasi
syistä; sinä olet väsynyt ja liikutettu ja tarvitset ensi työksi lepoa.
Tuossa tuleekin Senoobia ilmoittamaan, että tee on valmista ja minä
menen heti hommaaman pienoisellesi vuodetta. Ihmeellistä, että
meidänkin talossa on tuommoinen pieni lapsi; oletko sinäkään, Senoobia,
koskaan nähnyt kauniimpaa pikku palleroista? -- Vanha palvelijatar
käänsi päänsä toisaalle uhmalla liikkeellä, mutta jo seuraavana aamuna
oli hänen luonteensa syntyperäinen hyvyys voittanut noiden
odottamattomain vierasten tulon synnyttämän tyytymättömyyden. Ja kun
Liisa pyysi hiukan lämmintä vettä lapsensa pesua varten, oli Senoobia
mitä avuliain pesuhommassa.

       *       *       *       *       *

-- Nyt -- sanoi Betti täti, istuutuen mukavaan kirjoitustuoliinsa, nyt
kun olemme nukkuneet ja syöneet aamiaista, tahdomme tuumitella hiukan
sinun asioistasi, rakas veljenitytär.

Liisa nyökkäsi päätään; hän istui vastapäätä tätiään kalpeana, mutta
tyyneenä ja katseli avonaisesti hänen ilmeikkäihin silmiinsä. -- Kerro
nyt, lapseni, kaikki, sillä siitä päättäen, että tulit luokseni, voi
olettaa sinun luottavan minuun; kunpahan vain voisin osoittaa, että
olen luottamuksesi ansainnut. Kuinka alkoi teidän aviollinen
epäsopunne?

-- Meidän välillämme ei ole ollut mitään epäsopua, täti; minä en ole
koskaan kinastellut tohtorin kanssa, sillä kun hän yltyy pahalle
päälle, vaikenen minä uhkamielin, sanoi Liisa vilpittömästi. Syy on
kokonaan siinä, että minä vihaan sikäläistä elämää, tunnen itseni
vangiksi ja kaipaan vapautta. Hän kertoi reippain, kuvaavin piirtein
avioliittonsa vaiheet.

-- Minä ajattelin toisinaan -- se tapahtui heti poikani kuoleman
jälkeen -- että jos kylässämme olisi löytynyt kyllin syviä vesiä, niin
olisin hukuttanut niihin itseni, mutta sikäläisissä lätäköissä saa
tuskin jalkansa märjäksi. Luulin, ett'en voisi tuota painoa kestää,
näes, olin niin epätoivoinen. Mutta aika kului kuitenkin, sitte syntyi
pikku Paula ja minulle selvisi, ett'en voinut pysähtyä kauvemmaksi
kotiini, ett'en voinut nähdä hänen kasvavan niin onnettomissa oloissa.
Betti täti nojasi päätään kättänsä vastaan ja katseli jännitetyllä
tarkkaavaisuudella veljensätytärtä. Tuntui kuin olisi hänen eteensä
äkkiä kuvautunut taulu nykyajan realisesta kirjallisuudessa, jonka
lempiaiheena ovat avionäytelmät satoine vivahduksineen. Oliko Liisa
todellakin tuommoinen intoileva, hermostunut nykyajan nainen; oliko tuo
kaikki, mitä hän äsken kertoi, ajanhengen mädännäisyyden seurauksia tai
oliko se mielikuvituksen liiallista kiihotusta? Hän tarkasteli kerran
toisensa perästä noita kauniita kasvoja: ne olivat aivan tyynet, noissa
suurissa, syvissä silmissä ei kuvastunut minkäänmoista intohimoa,
ainoastaan jotain selittämätöntä kaihomielisyyttä.

-- Oletko lueskellut paljon, Liisa? kysyi hän äkkiä.

Nuo mustat silmät salamoivat: -- Lueskellut, toisti Liisa hiljaan --
lukemistahan minä olen koko ikäni ikävöinyt!

-- Minä en tarkoita oppineiden teosten lukemista, vaan romaaneja.

Liisa pudisti päätään: -- Naapurimme, neiti Orell, lainasi minulle
toisinaan käsiinsä saatavia kirjoja, matkakuvauksia, vanhoja
runovihkoja, en tiedä kenen kirjoittamia, sillä nimilehdet olivat
poisrepiytyneet; joukossa oli vielä muutamia yleistiedollisia teoksia,
Setä Tuomon tupa sekä joitakuita muitakin, joiden nimiä en tässä
kiireessä muista. Mutta miksi kysyt tätä kaikkea?

Betti täti, joka hymyili tälle omituiselle kirjaluettelolle, sanoi
ystävällisesti: -- Sen vuoksi, lapseni, että kaikki nyt kertomasi
tuntuu niin kuvitteelliselta kuin jos aihe olisi juontunut jonkun liian
aaterikkaan romaaninkirjoittajan aivoista. Mutta jatka nyt, kerro
kaikki!

Liisa katseli häntä ihmetellen: -- Minä olen jo kertonut kaikki, sanoi
hän. Kun elämäni tuli sietämättömäksi, läksin minä, sehän on aivan
luonnollista.

-- Niin kyllä, sanoi Betti täti, joka ei voinut estää hymynväreitä
kohoamasta huulilleen. -- Voi pyhä yksinkertaisuus, mutta missä oli
sitte sinun velvollisuudentuntosi, lapsi? Etkö tiedä, ett'ei vaimolla
ole oikeutta "juosta miehensä luota", jolle hän vihkimisessä on
luvannut uskollisuutta. Sinä olet lupauksenrikkoja, Liisa; sinä olet
pettänyt miehesi.

Nuoren rouvan katse suuntautui alas ja tumma punastus kohosi hänen
poskilleen, vasta nyt näki hän kauhukseen menettelönsä aivan uudessa
valossa, mutta hänen muutoin lempeä sydämmensä oli noina neljänä
onnettomana vuonna sanomattomasti kovettunut.

Uhkamielin pudisti hän päätään ja vastasi: -- Mutta minäpä olinkin
lapsi, antaessani tohtorille lupaukseni; en ymmärtänyt, mitä lupasin,
vielä vähemmin osasin aavistaa, että minua kohtaisi tuommoinen kohtalo,
kova, julma kohtalo!

Betti tädin viisaissa silmissä kuvastui syvä vakavuus. -- Minä syytän
tästä itseäni enemmin kuin voin sanoa, puheli hän. -- Minä olen tätisi,
läheisin naispuolinen sukulaisesi ja sen vuoksi lankeaa osa syytä
minunkin hartioilleni, sillä syyn juuret ovat kasvatuksessasi, sinä
laiminlyöty tyttöparkani. Katsohan Liisa, kun minun vanhempani kuolivat
aivan perättäin, olin minä köyhä tyttö, joka hellittämättömällä,
huonosti palkitulla työlläni ansaitsin leipäni. Sinun isäsi, jonka
niukat tulot hupenivat oman perheensä huoltamisessa, ei
parhaimmallakaan tahdollaan voinut auttaa minua ja sinun sedälläsi ei
ollut silloin vielä omaa kotia, johon hän olisi voinut ottaa sisarensa.
Ja tuskinpa olisin minä edes suostunut semmoiseen tarjoukseen,
sillä minun sisimmässäni asui sama vastustamaton vapauden ja
riippumattomuuden halu, jonka nyt olen huomannut sinulla olevan.
Onneksi oli minulla kuitenkin, päin vastoin kuin sinulla, tilaisuutta
kehittyä. Vanhempani hyvät ystävät pitivät minusta huolta ja antoivat
minulle, varattomalle tyttörukalle, parasta kuin he antaa voivat --
aito kelvollisen kasvatuksen, jota minä jälemmin koetin itse täydentää.
Isä ja äiti aikoinaan katsoivat sen ajan tapaan perin tarpeettomaksi
huolehtia minun opetuksestani; mutta kun minä jäin oman onneni nojaan,
aivan varattomana, siunasin minä tietojen kartuttamishaluani, sillä sen
nojalla sain toimeentuloni opettajattarena.

Kun sinä orpona jouduit pappilaan, olin minä yhä vielä
kotiopettajattarena; minulla ei ollut mitään omaa kotia enkä siis
voinut antaa sinulle hoivaa enkä suojaa. Siksi olinkin kiitollinen,
että sinä pääsit Janne sedän luo. Siihen aikaan en vielä tuntenut
kälyäni ja vasta aikaa voittain kehittyivät minussakin täyteen
varmuuteen nuo aatteet, jotka hän tuomitsee niin hyljättäviksi.

Katsohan, juuri silloin alkoi maailmassa puhaltaa uusi tuulahdus meidän
naisten eduksi, vuosisatain kahleet alkoivat kalista ja auveta
juotteistaan. Että naisellakin oli ajatteleva, rikkaaseen henki-elämään
kyhäytyvä henki, että hänellä oli oikeus kehittyä miehen kanssa rinnan
-- tämä ja paljon muutakin soi kauniina sävelenä tuhansien sorrettujen,
levottomain ja etsiväin naisten sydämmissä.

Tuo raikas tuulahdus osui minunkin sydämmeeni; se alkoi sykkiä
nopeammin, vasta nyt tunsin eläväni ja päätin uhrata vähät voimani,
halvan työni, koko elonhehkuni ja kiintymykseni tuolle suurelle
aatteelle. Ja luulenpa voivani sanoa, ett'en ole tästä päätöksestäni
milloinkaan poikennut. Siitä on kulunut monta vuotta, minun nuoruuteni
on ohitse, mutta minun innostukseni naisasiaan on yhtä eloisa, ja kun
tuo aate on reippain askelin kiirehtänyt eteenpäin, olen minä
uskollisesti sen kulkua seurannut, iloinnut jokaisesta myötäkäymisestä,
taistellut väsymättä ja synkkinä aikoina katsahtanut toivon lohtuiseen
lippuun.

Minä pääsin tilaisuuteen jatkaa lukujani perusteellisemmin, minä erosin
kotiopettajattaren toimesta ja tulin opettajattareksi erääseen kouluun
-- nyt nautin minä pientä eläkettä ja olen innolla antautunut
kirjoittelemaan, kaikki siinä samassa tarkoituksessa, mikä on ollut
elämäni ohjelmana. -- Betti täti pyyhkäsi otsaansa kädellään, hänen
silmänsä loistivat innostuksen tulta ja vieno puna kohosi hänen
poskilleen. Tällä hetkellä ei ollut hänen ja noiden vastapäätään
olevain nuorten kasvojen välillä juuri mitään eroitusta.

-- Monta kertaa ajattelin sinua, lapseni -- jatkoi täti -- mutta tuon
levottoman taistelun aikana ei minulla ollut ainoatakaan rauhaisaa
nurkkaa, johon olisin voinut ottaa mukaani sinun tapaisesi pienen
tytön. Minä olin siihen aikaan perin köyhä, monasti tyydytin ainoastaan
pahimman nälkäni, mutta minun teräksinen terveyteni kesti kuitenkin
onnellisesti kaikki puutteellisuudet. Minun tulevaisuudensuunnitelmani
oli kerran saada kokoon varoja sen verran, että voisin ottaa sinut
luokseni ja opettaa sinulle jotain hyödyllistä, niin että voisit itse
pitää huolta toimeentulostasi. Minä kirjoitin siitä pappilaan, mutta
siellä eivät ajatukseni saaneet kannatusta, kälyni ei tahtonut päästää
sinua ennenkuin omat tyttönsä kerkeisivät kasvaa siksi suuriksi, että
kykenenisivät häntä auttamaan. -- Ja minustakin näytti oikealta, että
olit apuna siellä, missä sinulle oli suotu lapsuuden koti, minä en
myöskään tahtonut saattaa sinua ikävään asemaan tuon riidanhaluisen
pastorinrouvan kanssa ja tämän lisäksi -- minä en edes tuntenut sinun
mieltäsi. Ja juuri se onkin minun vikani, minun olisi pitänyt tutustua
sinun ajatuksiisi ja toiveihisi. Kun näin tuon pienen, käytännöllisen
tytön avainkimppu kädessään pappilassa aina hääräävän talouden
puuhissa, niin olipa todellakin vaikea arvata, mitkä tunteet liikkuivat
tuossa nuoressa sielussa. Mutta silloinen ajattelemattomuuteni
painaakin nyt raskaina nuhteina mieltäni. -- Sitte tuli aivan äkkiä
tieto naimisiin menostasi. Setä kirjoitti minulle, että kosijasi,
tohtori Galle, oli kerrassaan kunnon mies, jonka pyyntöön he empimättä
voivat suostua ja kälyni vielä lisäsi, että he kaikin olivat
vakuutettuja vastaisesta onnestasi. Minä olisin kuitenkin tahtonut itse
vakuuttautua tästä ja tulla häihisi, mutta kun olin lupautunut
saattamaan erästä sairasta ystävääni kylpylään, niin en voinut toivoani
täyttää.

-- Olen näinä viimme vuosina usein ajatellut sinua, olen aprikoinut
sitä, tokko mahdoit löytää tuon onnen, jota täti ennusti. Olen usein
tuntenut itseni levottomaksi tähtesi, mutta en koskaan ole voinut
synkimmissäkään aavistuksissani arvata kohtaloasi semmoiseksi kuin se
todella on. Katsohan, Liisa, minä olen ollut julma, minun olisi pitänyt
ottaa sinut luokseni, suoda sinulle kokemusteni tukea ja opettaa sinun
nuorelle sydämmellesi mitä elämä on!

Hän laski kätensä nuoren rouvan olkapäille ja katseli häntä suruisesti:
-- Ja miten paljon onnettomuutta tuo sinun elämän-tuntemattomuutesi on
sinulle tuottanutkaan, lapsi rukkani, sanoi hän. Sinun turhaan kulunut
nuoruutesi on maailman poltinmerkillä leimattu, sinä -- olet miehesi
luota karannut vaimo, jonka tämä voi viedä takasin milloin hän tahtoo.

-- Koettakoonpahan hän vain pakottaa minua, sanoi Liisa kovasti -- minä
en palaja koskaan takaisin.

Betti täti katseli häntä huolestuneesti. -- Ja sitä paitsi ei tohtori
ajattele koko asiaa, jatkoi Liisa tyynemmin hetkisen perästä. Hän ei
välitä enemmin minusta kuin lapsestakaan; jättäkäämme hänet oman
onnensa nojaan, Betti täti; älkäämme puhuko hänestä tämän koommin.

-- Eipä niinkään, rakas lapsi, sinun vastainen asemasi mieheesi tulee
meidän juuri saada selväksi, vastasi Betti täti päättävästi.

-- Kälyni on aina väittänyt, että minä halveksisin avioliittoa, mutta
minä uskallan vakuuttaa itselläni olevan syvemmän käsityksen avioliiton
pyhyydestä kuin hänellä, vaikkapa itse olenkin jäänyt vanhaksipiiaksi.
Vaikkapa miehesi olisi minulle miten vastenmielinen tahansa, niin olen
minä kuitenkin hänen puolellaan ja kirjoitan tänään hänelle
ilmoittaakseni hänelle sinun täällä-olosi.

Liisan silmissä näkyi äkkiä sama ilme kuin vainotun pedon silmissä kun
hän turhaan koettaa paeta vainoojiaan. Äkkiä kääntyi hänen katseensa
lapseen, joka jokelteli pehmeällä matolla heidän jalkainsa juuressa.

Betti täti tarttui hänen käteensä: -- Ole levollinen, lapseni, äläkä
näytä niin kauhistuneelta. Luonnollisestikin esitän minä kaikki
oikeassa valossaan, enkä epäile, ett'ei hän...

Hän vaikeni, sillä se, mitä hän nyt aikoi sanoa, kaikui niin
epätoivoiselta hänen korvissaan. Se koski avioeroa ja hän tiesi
hyvästi, ett'ei Liisa voinut käsittää vastaisen elämänsä katkeruutta,
hän ei voinut ymmärtää mitä ankarasti tuomitsevat, vakavamieliset
ihmiset ajattelivat miehestään eronneesta vaimosta. -- Liisa rukka!
Lapseni, sanoi hän hyväillen hiljaa Liisan kättä, joka vielä lepäsi
hänen omassaan. Eikö sisimmässäsi kuulunut ainoatakaan ääntä, joka
syyttäjänä olisi vastustanut aikomustasi? Jumala on jokaiseen
ihmisrintaan kätkenyt herättävän äänen pahuuteen taipuvaisen luontomme
ojentamiseksi; eikö omatuntosi sanonut, että sinä teit syntiä Jumalaa
vastaan?

Liisan mustat silmät rävähtivät synkästi: -- Siitä on jo aikoja kuin
minulla on ollut mitään tekemistä Jumalan kanssa, vastasi hän
terävästi. -- Tohtori luulee, että luonnonvoimat johtavat maailmaa,
että ne ovat sen oikeita haltijoita, ja onneton kun olen ollut, niin on
minulla ollut hyväkin syy olettaa, että tunnottomat voimat ohjaavat
tapausten kulkua.

Betti täti ei vastannut mitään, hän vain katseli Liisaa tavattoman
hellällä ja ilmeikkäällä katseella, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa:
-- Vihdoinkin olen, lapsi rukka, löytänyt onnettomuutesi perustuksen ja
pääsyyn; voi, miten kauvas oletkin hairahtunut! Ja tuntui kuin olisi
tuo katse alkanut liennyttää Liisan sydämmestä katkeruuden ja surun
sinne kylmäämää jäätikköä. Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi
pois.

Taistelu oikean, hyvän ja toden edestä, tuo taistelu, jota jokaisen
syvähenkisemmän luonteen on suoritettava, jos mieli päästä selvyyteen
omasta itsestään ja elämästä, oli nyt herätetty. Betti täti oli saanut
toivonsa toteutumaan ja tuon taistelun syntymään. Äänetönnä nousi hän
ylös ja jätti huoneen, sillä hän tiesi, että on hetkiä, jolloin
yksinäisyys on paras lääke haavoitetulle sydämmelle.

       *       *       *       *       *

Kun neiti Orell palasi kotiin ja kuuli uutisen Liisan katoamisesta,
valtasi hänet sanomaton kauhistus. Kerran toisensa perästä luki hän
jälkeenjätettyä kirjettä -- ainoaa selitystä hänen pakenemiselleen. Ja
nyt muisti hän myöskin, että Liisa oli joskus viitannut sentapaista
sekä miten sydämmellinen hänen viimmeinen hyvästijättönsä oli. Niin,
tavallisesti huomaamme tuommoisten pikkuseikkain merkityksen liian
myöhään.

Apteekkari ei juuri uskonut, että tohtori pysyisi niin ehdottomasti
lupauksessaan olla sen enempää kuulustelematta vaimoaan ja lastaan.
Eikä ollut syytäkään, sillä salateitä sai hän tietää, että tohtori oli
etsityttänyt heitä semmoisistakin paikoista, jotka tuskin olisivat
muiden mieleenkään johtuneet -- niinkuin loitolla olevista kaivoista
j.n.e. Luonnollista oli myöskin, että hän kävi asiaa kuulustelemassa
Liisan sukulaisilta pappilassa. Mutta niin paljon kuin tohtori siitä
matkastaan toivoikin, oli se aivan hyödytön ja hänen levottomuutensa
puhkesi rajuksi vihaksi ja katkeruudeksi. Hän kirosi koko naissukua,
joka hänen mielestään oli liian kurja polkemaan jalkaansa maahan ja
ystävänsä nimismiehen neuvosta oli hän juuri kuuluttamaisillaan
julkisesti karannutta vaimoaan. Mutta samalla tuli neiti Betti Modénin
kirje ja muutti hänen ajatuksensa. Jotta Liisa olisi paennut tätinsä
luo, se ei ollut johtunut enemmin hänen kuin muidenkaan mieleen, vaikka
se olikin niin varsin luonnollista. Siksi ihmettelikin tohtori sekä
kirjettä että sen sisällystä sitä enemmin.

Betti tädin kirje oli arvokas, tasainen ja selväpuheinen. Hän ei
ryhtynyt kuvaamaan Liisan onnettomuutta tunteellisilla väreillä,
arvaten siten kiihottavansa tohtorin vastustushenkeä, mutta hän kuvasi
lyhyin piirtein Liisan elämän aina lapsesta pitäin, mitä hän ajatteli,
tunsi ja toivoi. Hän ilmoitti myös peittelemättä tohtorille, ett'ei
Liisa enemmin hyvällä kuin pahalla näyttänyt voivan palata takaisin
kotiinsa, jonka vuoksi avioero -- niin ikävää kuin se muuten olikin --
näytti nykyisissä oloissa parhaimmalta kumpaisellekin. Lopuksi pyysi
hän tohtorin itse saapumaan pääkaupunkiin persoonallisesti
neuvottelemaan vaimonsa kanssa. Avioero ei tosin olisi mitään helppoa,
sen tiesi hän -- varsinkaan kun oli olemassa lapsi -- mutta hän oli
kuitenkin tahtonut esittää asian tohtorille oikeassa valossaan eikä
voinut muuta toivoa kuin parhainta mahdollista päätöstä.

Tohtori vaipui syviin mietteisiin luettuaan tuon selvällä, melkein
miesmäisellä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Seuraavana päivänä
kirjoitti hän vastauksensa. -- Kiittäen tiedonannoistanne -- kirjoitti
hän -- saan ilmoittaa, ett'ei minulla puolestani ole mitään avioeroa
vastaan. Mitä tulee hänen käytökseensä: ilman pienintäkään aihetta
häväistä sitä kunniallista nimeä, jonka minä hänelle annoin, niin siitä
en tahdo puhua mitään, sitä vähemmin olen löytänyt hänen karkaamisensa
syitä -- vasta teidän kirjeestänne selvisi minulle, ett'ei hän ollut
tyytyväinen meikäläisiin oloihin. Sikäli kun naisia tunnen, olen tullut
vakuutetuksi siitä, että he kaiken kaikkineen ovat perin konstikkaita
olennoita! Kun olisi hullutusta rasittaa minua kuuden kuukauden vanhan
lapsen hoidolla, niin en ymmärrä miks'ei äiti voisi pitää häntä luonaan
ja muuten minä olen puolestani valmis antamaan hänelle elatuksen apua.
Edellä olleesta lienette, neitiseni, huomannut, että minun ja vaimoni
tapaaminen on vähintäänkin -- tarpeetonta.

-- Piste -- sanoi Betti täti painokkaasti, lopetettuaan lukemisen. Nyt
tunnen mikä tohtori on miehiään -- ei juuri mikään tyranni, vaan
suoraan sanoen tavallinen itsekäs ihminen, joka on luonteeltaan äkäinen
ja käytökseltään karkea. Eikö niin, tyttöseni?

Liisa nyökkäsi myöntävästi:

-- Siitä näet, ett'ei hän välitä meistä, sanoi hän ja veti syvän,
keventävän henkäyksen. Hänen mustissa silmissään loisti kostea kimallus
ja valtavan hellyyden haltioissa puristi hän pikku Paulaa sydäntänsä
vasten.

Betti täti näytti ajattelevalta: -- Minä en ole niin vakuutettu
tohtorin tunteista kuin sinä, minä luulen, että hänen miehenylpeytensä
on saanut kovan kolauksen ja että hän tuntee pistokset. -- Sinä näytät
niin iloiselta ja onnelliselta, lapseni, ja kuitenkin on tulevaisuutesi
perin epävarma ja synkkä.

-- Mutta minä olen kuitenkin vapaa, Betti täti -- sinä tiedät, mitä se
merkitsee!

-- Vapaa miehestäsi kyllä, mutta minä ajattelen kokonaan toisenlaista
vapautta. Minä ajattelen koko sitä pitkää kehityskautta, joka vaaditaan
ennenkuin sinun luontoiset lahjasi kehittyvät oikeaan suuntaan,
ennenkuin sinusta tulee kypsynyt, ajatteleva nainen kaiken sen
perusteella, mitä elämällä on vielä sinulle opetettavaa ja ennenkuin
Jumalan henki tekee sielusi vapaaksi!

Liisa kumartui ja suuteli tädin kättä; kyyneleisin katsein ja väräjävin
äänin kuiskasi hän hiljaan: -- Auta minua tulemaan hyväksi!

-- Jumala yksin voi tukea meitä elinkautisessa taistelussamme pahaa
vastaan, vastasi täti vakavasti. -- Mutta minäkin kyllä teen minkä voin
hyväksesi, ole siitä varma.

Siten tuli tuon nuoren rouvan kohtalo päätetyksi. Mutta kaukana
Lehtolassa istui tohtori Galle paksun tupakinsavu-pilven ympäröimänä ja
odotteli pelutovereitaan.

Lotta, joka kauvan mietittyään jäi taloudenhoitajattareksi, oli saanut
totiveden hankkimisen toimekseen. Kaikki meni tavallista latuaan ilman
Liisaa, vieläpä varsin hyvin, kuten tohtori vakuutteli, asian sattuessa
puheeksi. Ken haluaa juosta matkoihinsa, se juoskoon; hän vain ei
välitä rahtuakaan entisestä, se on ollutta ja mennyttä.

Niin arveli tuo tuima tohtori, mutta miksi kohosi toisinaan synkkä
varjo hänen vielä äsken niin tyytyväisille kasvoilleen? Se oli joku
satunnainen muisto, joku, jonka hän oli ennen omistanut, mutta
kadottanut -- pikku Paul. Hänen sydämmessään oli siis kuitenkin muuan
hellempikin kolkka, ja tämä muisto johti aina mieleen erään toisenkin
pienen olennon, joka myöskin oli tähyillyt ympärilleen tässä vanhassa
talossa, mutta joka nyt oli ainaiseksi kuollut hänelle.

Jouduttuaan melkein tietämättään ajatuksissaan näin pitkälle, pudisteli
tohtori harmistuneena itseään: oliko hän mies eli ei? Oliko häntä
katalasti petetty eli ei? Nuo kirotut naiset, mitäpä hän lapsesta
välittäisi, sehän oli vain -- tyttö.

       *       *       *       *       *

Talviaurinko loi valoaan pääkaupungin eloisille, vilkasliikkeisille
kaduille ja kuvasteli myymäläin suurissa akkunoissa, joihin kaiken
maailman ihanuus oli levitetty halukkaiden katseltavaksi.

Erään semmoisen akkunan eteen oli tänään, kuten tavallisesti
muulloinkin, kokoontunut suuri parvi naisia, jotka ihmettelivät
muutamaa miellyttävää käsitekelettä, kotimaiseen kuosiin tehtyä mattoa,
joka oli runsaasti kirjaeltu sulavilla väreillä. Ikkunan luona istui
myyntipöydän takana muuan kolmenkymmenen ikäinen nainen uutterasti
kirjoitellen. Ostajan sisäänastuessa keskeytti hän kuitenkin heti
kirjoituksensa, mennen erittäin ystävällisellä ja auliilla tavalla
ostajia palvelemaan.

Hän oli pitkä ja solakka, ryhti oli kaunis ja vaatetus hienon aistikas,
mielellään katseli hänen kauniin pystyä päätään, tummia somia
hiuksiaan, säännöllisiä kasvonpiirteitään ja suuria, loistavia
silmiään. Hänen arvokkaasta käytöksestään voi heti arvata, että hän oli
sivistynyt nainen, ja harvalla ihmiselläpä olikaan käytöksessä niin
paljon yksinkertaista arvokkuutta ja luonnollista viehkeyttä kuin juuri
tämän myymälän johtajattarella, rouva Liisa Modénilla. Sillä nainen oli
Liisa, paljon entistä Liisaa muistuttava, mutta myös toiselta puolen
niin paljon siitä eroava kuin eroavat toisistaan kukat, joista toinen
on valon ja raittiin ilman puutteesta kuihtunut, toinen vapaasti
nauttinut päivän valoa ja aamukastetta.

Hänen sopusointuinen ulkomuotonsa ja vehmas värinsä ilmaisi parhainta
terveyttä, älykkäissä kasvoissa loisti elonhehkua, kun taasen muuan
vakava piirre kauniin suunsa ympärille antoi hänen kasvoilleen
tavattoman miellyttävän sävyn.

Viimmeinen ostaja oli mennyt, oli päivällisaika ja sen vuoksi
ostajiakin vähemmin. Liisa istuutui taasen kirjoituksensa ääreen, mutta
hänen ajatuksensa harhailivat siellä täällä, enimmäkseen kuluneissa
tapahtumissa.

Kahdeksan vuotta, merkikkäimmät hänen elämässään, kahdeksan vuotta
täynnä vaihtelevaisuuksia sekä ulkoisissa oloissa että sisäisissä
vieläkin enemmin. Hän ajatteli pääkaupungissa olonsa ensi kuukausia,
jolloin hän vielä oli kuin lapsi, aivan kuin pieni Paulansa, sillä
kuten lapsi oppii päivä päivältä enemmin eroittamaan ympäristöään,
samoin oppi hän tuntemaan häntä ympäröivän maailman moninaisia
vivahduksia.

Hänen ensi pyrintönsä uusissa oloissa oli hankkia itselleen ja
lapselleen "jokapäiväinen leipä", varsinkin kun hän ei voinut
tohtorilta ottaa mitään apua pikku Paulan nimiin. Betti täti, joka
kerran itse oli sitkeästi taistellut aineellisen riippumattomuuden
tähden, auttoi häntä uskollisesti. Mutta Liisalle tämä taistelu tuli
paljon vaikeammaksi, sillä häneltä puuttui kaikki ne edut, jotka hyvä
kasvatus suo. Ilman perusteellisia tietoja on todellakin meidän päivinä
kerrassaan vaikea saada minkäänmoista toimialaa, sen sai Liisa kyllin
kokea, vaikka hän kyllä ei kainostellut ryhtyä käsiksi mihin työhön
tahansa. Niinpä koetti hän liinavaatteiden ompelemista, hienompain
vaatteiden pesua, villalankaneulousta, töitä, joita hän kykeni kyllä
tekemään, mutta joita sen pahempi voi koneilla valmistaa paljon
nopeammin ja helpommasta hinnasta. Muutaman ajan leipoi hän pikkuleipiä
ja oli joitakuita kuukausia lukijana muutamalla vanhalla, sokealla
rouvalla. Ensimmäisen vakinaisemman paikan sai hän muutamassa
lankakaupassa; palkka ei tosin ollut suuri, mutta Liisa olisi kuitenkin
ollut perin tyytyväinen, joll'ei hän olisi ollut pakotettu viettämään
suurinta osaa päivästä Paulasta erotettuna. Tyttö tosin viihtyi hyvin
Senoobian hoidossa -- Liisa asui nimittäin Betti tädin luona -- mutta
Liisan alituisena pyrintönä oli saada kerran oma pieni asuntonsa, jossa
hän olisi voinut pitää lapsensa luonaan.

Mutta miten paljon taistelua ja vastoinkäymisiä tuo vapauden ja
riippumattomuuden harrastus tuottikaan, Liisa oli jo aikoja sitte
oppinut tuntemaan ne murheet, joita Betti täti aavisteli, kaikki nuo
tuhannet maalliset pikkuhuolet, joista hänellä ei ennen ollut
aavistustakaan. Hän oli kyllä saanut kestää vääriä ja moittivia
tuomioita ja hänen oli mahdoton moniin aikoihin vapautua tuosta
piinallisesta ajatuksesta, että kaikki katselivat häntä uteliaisuudella
tai ylenkatseella, kuin häpeällä leimattua olentoa, naista, joka oli
karannut miehensä luota. Tuolla vapaudella, jota hän niin kiihkeästi
toivoi, oli ollut myös katkeruutensa, ja ne terävät orjantappurapiikit,
jotka häntä tänä aikana pistelivät, olivat synnyttäneet niin syviä
haavoja, että ne tuskin koskaan täydelleen tervehtyisivät.

Betti tädillä oli laaja tuttavapiirinsä, sitä paitsi kävi hänen luonaan
paljon ihmisiä jos jonkinlaisilla asioilla. Siinä joukossa nuoria
tyttöjä, jotka olivat epätietoisia minkä elämänuran valitsisivat,
toisia, jotka halusivat neuvoja lukujensa järjestämisessä, maaseudulta
tulleita palvelijattaria, jotka olivat tässä vieraassa kaupungissa
joutuneet huonoille jäljille j.n.e. Ja noita kaikkia kohtaan osoitti
tuo toimekas, lämminsydämminen nainen mitä vilpittömintä osanottoa ja
parasta tahtoa auttaakseen heitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.

Mutta varsinkin jokainen torstai-ilta kokoontui tuohon kodikkaaseen
arkihuoneeseen pieni joukko samanmielisiä, eri-ikäisiä naisia. Täällä
kehiteltiin monta hyödyllistä tuumaa, annettiin alku monella jalolle
siveelliselle yritykselle; se oli yhdistys, jossa Betti täti oli
sieluna ja jonka lippuun ei ollut ainoastaan naisen siveellisen
vapautuksen vaatimus kirjoitettu, vaan jossa myös työskenneltiin kaiken
hyvän, oikean ja ihmisystävällisen eteen.

Aluksi Liisa milt'ei pelkäsi vieraita, eikä tätikään pakottanut häntä
ottamaan osaa heidän seuruselämäänsä. Mutta aikaa myöten veti tuo pieni
seura häntä salaperäisellä voimalla piiriinsä. Nämä niin eri-ikäiset
naiset, jotka ajatustensa ja näkökantojensa suhteen kuitenkin olivat
niin yhteensulavia, olivat kaikki tavattoman lahjakkaita ja
monipuolisen sivistyksen saaneita. He keskustelivat kaikista
ihmiselämän ja erikoisesti meidän aikamme tärkeimmistä kysymyksistä
ilman katkeruutta, viisaasti ja valistuneesti. Ja kun Liisa äänettä
kuunteli heitä, tuntui kuin olisi aivan uusi ajatusten ja tunnelmien
maailma avautunut hänen eteensä. Hän tunsi itsensä halvaksi ja
taitamattomaksi tuossa joukossa, jossa äly asusti ja jossa tuon
tuostakin lausuttiin reippaita, leikikkäitä mietteitä. Mutta nuo naiset
katselivat häntä lämpimällä osanotolla ja osoittivat kilvan
ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan tuolle turvattomalle nuorelle
naiselle.

Liisa ajatteli nyt kaikkea tätä, muistellessaan kuluneita päiviään,
askel askeleelta oli hän päässyt nykyiseen asemaansa. Siinä
lankakaupassa, jossa hän palveli, myytiin myös kaikenlaisia
käsintehtyjä teoksia ja se seikka johti hänen mieleensä ajatuksen omata
kaiken vapaa-aikansa taideompelukselle, johon hänellä oli erikoinen
taipumus. Nuo tavattoman aistikkaat mallit herättivät huomiota,
alettiin antaa arvoa niiden keksijälle ja kysellä häneltä neuvoja siltä
alalta. Se antoi hänelle intoa nykyiseen toimekkuuteensa, josta ajan
pitkään Betti tädin ja hänen ystäväinsä hyvien neuvojen ja tuen avulla
kehittyi tuottava pikkuliike.

Hän muisti vielä hyvin, mikä riemun ja ilon tunne täytti hänen
sydämmensä kun hän vihdoinkin saavutti tuon kauvan haluamansa
päämäärän: oman pienen kodin, kun hän ensi iltana katseli Paulan
viatonta uinailua pienellä vuoteellaan hänen oman sänkynsä vieressä.
Nyt oli hän onnellinen, todella onnellinen, hänet valtasi sanomaton
helpotuksen tunne vapauduttuaan vihdoinkin monivuotisesta taakastaan.
Innolla antausi hän uuteen toimintaansa, jossa hänellä kuitenkin oli
koko joukko vapaa-aikaa -- varsinkin varhaisina aamuhetkinä -- kehittää
sieluaan ja täydentää tietojaan. Kun hän ajatteli sitä aikaa, jolloin
hän oli vaimona, tuota tyhjää, rasittavaa oloa, joka täytti hänen
mielensä katkeruudella, ja vertasi sitä nykyiseen hiljaiseen,
rauhaiseen onneensa, niin tuntui tämä eroitus yhtä suurelta kuin yön ja
päivän eroitus. Ja kun hän kysyi mielessään: "tahtoisinko olleen
olemattomaksi, avioeron ja nuo kahdeksan vuotta vain unelmaksi?" tunsi
hän voivansa tähän kysymykseen vastata ainoastaan yhdellä tavalla: en,
en millään muotoa!

Kuitenkin oli toisinaan hetkiä, jolloin hän oli kahden vaiheella, esim.
silloin kuin pikku Paula viattomuudessaan kysyi isäänsä, kysyi miks'ei
hänellä, samoinkuin muillakin koulutovereillaan ollut isää, joka
ottaisi hänet kanssaan kävelylle, antaisi hänelle makeisia ja olisi
hyvä häntä kohtaan.

Edesvastuu siitä, että hän oli riistänyt lapsen pois isänsä luota,
tuotti toisinaan hänelle kiusallista tuskaa, vaikka tosin kaikki
muistot Lehtolasta vakuuttivat hänelle, ett'ei tohtori Gallella, jota
hän siihen aikaan nimitti puolisokseen, ollut mitään erikoisia kunnon
kasvattajan ominaisuuksia. Mutta hän katselikin nyt elämää toisilla
silmillä kuin ennen.

Kun hän ensi kertaa ikäänkuin havahtui täyteen tietoisuuteen ja katseli
menettelöään maailman näkökannalta, valtasi hänet hävyn tunne, häpeä
sen vuoksi, että hän oli astunut kaikkien tavallisten rajamerkkien yli.
Myöhemmin koetti hän katsella tekoaan siveellisenä pakkoaskeleena
vapautuakseen noista alentavista siteistä. Mutta tämäkin peruste
raukesi tomuksi, kun Betti tädin puhe omastatunnosta ja
velvollisuuksista alkoi hänessä vaikuttaa yhä enemmin.

Liisalla oli avoin ja rehellinen luonne ja kun hänen sisimmät tunteensa
kerran olivat joutuneet ristiriitaan, täytyi kaikki tulla päivän
valoon, kaikki tulla koetelluksi tarkan mietiskelyn, tai kenties
uskonnollisen oikeellisuuskäsitteen valossa.

Liisa oli ikävöinyt vapautta ja oppinut, että "ainoastaan totuus tekee
meidät todella vapaiksi" ja että voimme kärsiä, uhrautua ja kieltäytyä
nöyrästi ja iloisesti, jos antaumme sen ohjattavaksi, joka on mennyt
kuolemaan viheliäisten ihmislasten edestä. Betti täti tarkoitti hengen
vapautumista, muutosta, joka hiljaisesti mutta varmasti muodostaa
nöyrän sielun niin, että alkuperäinen Jumalan kuva ilmenee siinä
kirkkaampana. Mutta semmoinen muutos ei tapahdu helposti, tiellä on
paljon taistelua, pimeyttä ja epäilystä; mutta jokainen, joka todella
etsii valoa ja totuutta, saa vihdoin voiton. Liisa oli tehnyt niin,
pitkät vuodet oli hän tuota päämäärää etsinyt ja etsimänsä löytänyt.

"Etsikäät, niin te löydätte, sillä -- joka etsii, hän löytää."

Jos hänen mielessään olisi hääpäivänään vallinneet samat tyynet,
rauhaisat tunteet, niin ei hän varmaankaan olisi nyt miehestään eronnut
vaimo. Asiain nykyisellä kannallaan ollen uskoi hän, että Jumala oli
kääntänyt hyväksi hänen ajattelemattoman tekonsa ja hänen vapisevan
sydämmensä täytti usein syvä kiitollisuus.

Hiljaisuus tuon yksinäisen mietiskelijän ympärillä keskeytyi äkkiä.
Rusottavin poskin ja ilosta loistavin silmin törmäsi pikku Paula
myymälään. -- Äiti, äiti, huusi hän, minulle on käynyt hyvin tänäin,
syntymäpäivänäni; kaikki tytöt onnittelivat ja täti antoi minulle niin
kauniin kortin sanoen: "sinustahan tulee jo iso tyttö!"

Liisa hymyili ja painoi hänet sydämmellisesti rintaansa vasten
kyynelten kimallellessa silmässään: -- Jumala siunatkoon sinua,
lemmikkini, oma rakas tyttöni, kuiskasi hän -- sinun syntymäpäiväsi,
Paula, on minulle iloisin päivä koko vuodessa.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin, kun Liisa askaroi taiteellisen
kirjo-ompelunsa ääressä, huomasi hän erään leveäharteisen herran
kulkevan useampia kertoja ikkunan ohitse. Hän ei kiinnittänyt siihen
erikoisemmin huomiotaan, mutta vähää myöhemmin aukeni ovi ja mainittu
herra astui sisään. Liisa nousi työnsä äärestä ja meni tavallisella
auliilla tavallaan tuota, kuten hän luuli, uutta ostajaa palvelemaan.
Mutta hän kavahti hiukan -- mies myymäpöydän takana oli tohtori Frans
Galle.

Liisa seisoi hetken kalpein poskin ja saamatonna, ikäänkuin tukea
etsien, mutta samalla kykeni hän jo taasen hallitsemaan mielensä ja
ojensi reippaasti kätensä tervehdykseksi.

-- Minä olen kävellyt tämän oven editse tänäin useita kertoja, sanoi
tohtori empien, mutta -- -- --

-- Se oli oikein, että vihdoinkin tulit sisään, vastasi Liisa, joka
taasen oli aivan ennallaan. Koska tulit sinä tänne?

-- Eilen. Liisa kyseli ja tohtori vastaili aivan kuin he olisivat
olleet henkilöitä, jotka usein tapaavat toisensa, ja kuitenkin näki
Liisa nyt taasen ensi kertaa miehensä sen jälkeen kuin hän läksi
kotoaan. Tohtori ei ollut suurinkaan muuttunut, kenties hiukan
vanhettunut ja harmaita hiuksia ilmaantunut hänen harjaksiseen
tukkaansa.

-- Minä arvaan, että tulit Paulaa katsomaan, sanoi Liisa
ystävällisesti.

Tohtori nyökkäsi myöntävästi.

-- Hän ei ole vielä palannut koulusta; sinä luonnollisestikin istut
täällä ja odotat hiukan?

Hän osoitti kehoittavalla liikkeellä viereistä huonetta. Tohtori empi
hetkisen, mutta kun samalla eräs uusi ostaja astui sisään, seurasi hän
pitemmittä mutkitta kehoitusta.

Tohtori tarkasteli huonetta odotellessaan. Se oli pieni, mutta niin
tavattoman miellyttävä ja kodikas kuin koti voi olla ainoastaan hienon
aistin ja järjestävän käden huolittelemana. Lähemmin tarkastaessaan
huomasi hän kuitenkin, että kalusto oli perin yksinkertainen: sohvan ja
pienien jakkarain päällysverhona oli ainoastaan kukallista kretonkia,
ikkunain ja oven verhot olivat samaa helppoa ainetta, mutta kaikkialla
kuitenkin miellyttävä, pehmoinen värisävy. Kaikki oli sopusointuisaa,
seinillä kauniit valokuvat mustissa puitteissa, lattialla lämpimät
matot ja pienellä ompelupöydällä ikkunan ääressä kukoistava, valkea
hyasintti, joka täytti huoneen suloisella lemullaan.

Tohtori istui nurkassa olevan kirjoituspöydän ääreen ja katseli
hajamielisesti sen monia pikku koristeita. Äkkiä kiinnittyi hänen
katseensa suureen, kirjoitusmaton oikealla puolella jalineessa olevaan
valokuvaan. Se oli pienen lapsen valokuva, pieni ihana tyttönen, joka
pehmeälle lepotuolille polvistuneena sirosti nojasi viattomia kasvojaan
tuolin pehmoista verhoilua vastaan.

Tohtori pidätti hengitystään, yksi ainoa ajatus täytti tänä hetkenä
hänen mielensä hämmästyksellä, toivolla ja epätietoisuudella. Hän oli
muiden tärkeäin asiain tähden matkustanut pääkaupunkiin, oli sitte
tuntenut vasten tahtoaan jonkunlaista halua käydä Liisan luona,
saadakseen taasen nähdä tyttärensä, olematta ollenkaan selvillä mitä
hän odotti tästä kohtauksesta tai kuinka hän edes löytäisi tuon
pienokaisen. -- Voiko, voiko todellakin tuo suloinen olento olla Paula,
hänen lapsensa? Hän otti valokuvan käteensä, katseli sitä puolelta ja
toiselta, laski sen pöydälle ja otti taasen uudelleen käteensä -- nuo
veitikkamaiset siimat, tuo pieni, hymyilevä suu sai hänet aivan
humauksiin.

Kun hän siinä istui lapsen kuvan katselemiseen vaipuneena, kuului
myymälästä iloisia ääniä hänen korviinsa. Siellä oli pieni joukko
nuoria naisia, kaikki eloisia ja puheliaita, ja noiden eri äänien
joukosta eroitti hän selvästi Liisan helakan äänen.

-- Se kuuluu liian kauniilta, ollakseen totta, kuuli hän Liisan
sanovan.

-- Vaikkapa, mutta sinun täytyy toki uskoa minua -- kuului toinen ääni
sanovan. Toimittaja kehui kirjoitustasi kerrassaan mainioksi ja pyysi
minun sanomaan sinulle hänen kunnioittavimmat terveisensä arvokkaalle
kirjailijattarelle, kuten hänen sanansa kuuluivat. Kaikki ennustavat
sinulle loistavaa kirjailijauraa. Eläköön rouva Elisabeth Modén!
Eläköön, eläköön!

-- Hiljaa, hiljaa! kuului Liisan ääni.

-- No, no, sinun nimimerkkisi ei ole pysynyt niinkään salassa kuin
luulet! eilen konsertissa kuulin useain kuiskaavan: -- Tuolla tulee
hän! -- Sinä onnellinen kuolevainen, sinulla on yleisö vallassasi!
Niin, ja naisyhdistyksen puheenjohtaja kysyi joko sinä saanet tuon
pyydetyn ehdotuksen valmiiksi ensi kokoukseen, sanoi eräs toinen
nainen. -- Meidän pikku komitea kokoontuu huomenna.

-- Hyvä, siellä tulee tehtäväksi tärkeä päätös, tärkeämpi kuin kenties
koskaan ennen tai jälkeenkään. Siis kaikki saapuville, muistakaa se!

-- Betti täti tulee myöskin sinne -- miten mainio hänen viimmeinen
kirjoituksensa olikaan, kukaan naisista ei käytä kynää semmoisella
loistavuudella kuin hän.

-- Sano ennemmin semmoisella arvokkuudella. Ja Liisalla on todellakin
oikein, meidän ei pidä antaa ihmisille aihetta moittiakseen meitä
liiallisesta intoilemisesta. Tuo Eeva esim. on kerrassaan huimapää.
Sinun olisi pitänyt kuulla häntä viimme kokouksessa! Muuan vahtimestari
kurkisti ovesta sisään, Eeva huomasi hänen heti ja luoden tuohon
miesparkaan kerrassaan surmaavan silmäyksen sanoi hän: -- Se oli vain
muuan mies, ja sen niin murhaavalla äänellä, että koko kokous purskahti
nauruun.

-- No se ei suinkaan ollut niin kovin pahasti! -- Rakas Eeva, luulenpa,
että olet miestenvihaaja; miten sinä viihdyt kollegoiden kanssa siellä
koulussa, ettekö te väliin ottele keskenänne?

-- Ka otellaanpa ja niin että herrat punastuvat korvaksiaan myöten ja
meidän ranskankielen opettaja, tuo pikku leskirouva, huutaa ah ja voi
minun mahdottomuudelleni. Hyi, miten ilettäviä nuo naimahaluiset,
mielistelevät hupakot ovat!

-- Mutta rakas Eeva, sinähän käytät melkein liian karkeita sanoja!

-- Käytän kun käytänkin, koska kerran hiukan liioittelen. Mutta
tiedätkö sinä, ihastuttava Liisa, että kaikilla puolueilla pitää olla
joku tuommoinen ensi luokan kirkuja, joka kulkee muiden edellä ja
vinguttelee ruoskaa kääntääkseen ihmisten huomiota itse ratsasjoukon
kulkuun.

-- Ja sinä nyt vinguttelet ruoskaasi aidanseipäisiin miessuvun suhteen,
kuului useita ääniä. Kaikki nauroivat.

-- Oikea asia ei kaipaa mitään kirkujia, sanoi Liisa.

-- Eipä kyllä, mutta tuommoiset huimapäät hankkivat meille
maltillisille naisille syytöksiä sekä miesten että -- -- --

-- Mutta naisen täytyy saada lausua julki rehdit ajatuksensa!

-- Eeva, Eeva, nainen vaijetkoon seurakunnassa, huudettiin joukossa.

-- Sitäpä minä haluaisin nähdä kuka minulta suun tukkisi, siihen ei
kykene ainakaan minun arvoisat aatesisareni, jotka eivät itsekään ole
oppineet vaikenemisen taitoa. Vaan jopa sietää lähteä, hyvästi, kaunis
Liisa, hyvästi kaikki!

Toisetkin kuuluivat sanovan hyvästinsä ja myymälän ovi sulkeutui
jälleen pienen ovikellon iloisesti kilahtaessa. Tohtori oli pannut
valokuvan taasen pöydälle ja melkein huumautuneena kuunnellut tuota
vilkasta sanatulvaa. Hänen muinainen vaimonsa oli siis joutunut tuohon
piiriin, tuohon yhä tihenevään uudenajan naisten valppaaseen riviin,
naisten, jotka leikkuuttavat tukkansa lyhyeksi, käyttävät silmälaseja
ja puhuvat naisen oikeuksista. Tännekö siis Liisa pyrki, tällaista
vapauttako hän tavoitteli. Tohtori muisti äkkiä mitä pastorinrouva oli
sanonut Betti tädistä, niin, olisihan hänen pitänyt arvata mikä
Liisasta tämmöisen vaikutuksen alaisena tulisi. Ja semmoisessa
piirissä, semmoisen äidin kasvatettavana oli hänen tyttärensä! Nyt
huomasi hän kaikki, nyt ymmärsi hän, ett'ei hänellä enää ollut mitään
lasta, sillä ei suinkaan Liisa semmoisissa oloissa taivuttanut Paulan
sydäntä isänsä luo, miehen luo, joka hänestä ja hengenheimolaisistaan
oli tyranni pahinta lajia. Mutta minkä hän sille voi, vapaaehtoisesti
oli hän jättänyt tyttären äidille, nyt sai hän vaijeten ummistaa
silmänsä ja antaa kaiken mennä menoaan -- turmioon.

Samassa astui Liisa verhoseinän takaa hänen luokseen. Hänen poskiaan
kaunisti sievä rusotus ja suurissa, mustissa silmissä säteili
elonhehkuinen kimallus. Ensi kertaa hämmästyi tohtori tuota poskien
rusotusta, koko olemuksessa ilmautuvaa käytöksen arvokkuutta ja
kasvojen reipasta nuorteutta. Hän ei ollut miltään puolelta semmoinen,
miksi tohtori oli mielessään kuvitellut nykyajan emansipeeratun naisen,
hän oli vain kaunis, eloisa nainen, jonka tumma tukka oli koottu
yksinkertaiseksi palmikoksi niskaan ja jonka silmäin säteilyä ei
mitkään lasit varjostaneet.

-- Sinä olet varmaankin katsellut Paulan kuvaa, sanoi Liisa
ystävällisesti läheten. Se on otettu jo vuosia takaperin ja sittemmin
on hän kasvanut melkoisesti. Kuten ehkä muistanet, vietti hän äskettäin
kahdeksannen syntymäpäivänsä.

Tohtori nyökäytti myöntäen. Ovikello soi taasen ja pienien jalkain
sipsutusta kuului myymälästä. Liisa hymyili ja samassa juoksi Paula
huoneeseen.

-- Täällä on joku, joka on tullut vaseti sinua tervehtämään, pikku
tyttöseni, sanoi Liisa harvaan ja painokkaasti. -- Mene tervehtämään
häntä, Paula, se on -- isäsi!

Pienet, valkeaan huntuun verhotut kasvot sävähtivät helottavan
punaisiksi ja jonkunlainen puistutus näytti värisyttävän tuota pientä
olentoa. Sitte astui hän empien askeleen eteenpäin, niin toisen ja
kolmannen, katsellen silmää räpäyttämättä koko ajan tohtoria. Liisa
tarkkasi koko ajan tohtoria, jonka kasvoissa oli tapahtunut äkkiä
jyrkkä muutos, hän oli kalpea ja huulensa vapisivat suonenvetoisesti.
Saamatonna, mutta samalla kuitenkin ikävöiden ojensi hän kätensä tyttöä
kohti.

Tuo pieni jalka otti vielä yhden askeleen eteenpäin, sitte heittäysi
hän äkkiä, odottamatta eloisan luonteensa lämpimässä innossa tohtorin
käsivarrelle ja kätki suloisen päänsä hänen leveää rintaansa vasten.

Liisa katseli tätä kaunis, kyynelehtevä hymy huulillaan, hän oli
sielunsa pohjasta kiitollinen, että Paula vapaaehtoisesti suostuutui
isäänsä. Siitä voi isä nähdä, ett'ei lasta oltu vieroitettu hänestä ja
ett'ei äidin sydämmessä asunut vähintäkään katkeruutta.

Myymälään tulijat kutsuivat Liisan jälleen todellisuuteen. Ja kun hän
palasi takaisin, istui Paula tohtorin polvella; tohtori oli riisunut
hunnun hänen päästään ja hyväili nyt ihastuneena hänen hiuksiaan. Ja
tuolla pienellä kirsikkasuulla oli tuhansia asioita kerrottavana.

-- Eikö sinua haluttaisi syödä päivällistä meidän kanssamme,
joll'ei nimittäin mikään lupaus vaadi sinua muualle? kysyi Liisa
ystävällisesti. Näytti, että tohtorin oli vaikea erota Paulasta, siksi
ottikin hän kiitollisuudella kutsun vastaan.

Aterian jälkeen kertoi Paula lapsellisella viattomuudellaan, että
"hänelle annettiin musiikkitunteja." Liisa täydensi uutisen, kertoen
tytön ihmeteltävästä taipumuksesta musiikkiin, joka saattoi muutaman
heidän hyvän tuttavansa puoleksi leikillään rupeamaan opettamaan
hänelle ensi alkeita. Tohtori nousi lähteäkseen, silloin ehdotti Liisa,
että hän ja Paula lähtisivät yksissä kävelemään.

Paula oli aivan ihastunut: nyt saisi hänkin lähteä kävelylle isänsä
kanssa. Tohtori näytti hämmästyneeltä ja tyytyväiseltä.

-- Sinä tulet varmaan huomenna taasen meitä katsomaan, tuumi Liisa
auttaessaan päällysviittaa Paulan ylle.

-- Enpä tiedä oikein, minä ajattelin matkustaa, mutta -- -- --

-- Matkustaa pois jo huomenna, oi, sitä sinä et saa tehdä, isä, huusi
Paula, riippuen kiinni hänen käsivarressaan. Sinun täytyy tulla minun
kanssani luisteluradalle, äiti ei laske minua sinne yksin eikä hänellä
itsellään ole aikaa tulla mukaan muulloin kuin sunnuntaisin,
ymmärräthän, ja -- ei, isä, sinä et saa matkustaa huomenna pois.

-- Paula on pieni takkiainen -- sanoi Liisa hymyillen. -- Meneppä nyt
kauniisti, tyttöseni, ja katso, ett'et rasita isääsi kovin paljon.

-- Hänkö rasittaisi -- juttua -- mumisi tohtori kun hän tytön käsi
omassaan astui kadulle. Aurinko ei ollut vielä aivan laskenut, sen
kimellys välkehti esplanaadin puissa ja noissa loppumattomissa
akkunariveissä. Miten komeaksi, suurkaupunkimaiseksi tää kaupunki
olikaan kasvanut.

Syvin vetein hengitti tohtori raikasta talvi-ilmaa ja hänen suonissaan
virtasi uusi elonhehku. Hän katseli ennen tuntemattomalla
hyväntahtoisuudella vastaantulevia ihmisryhmiä ja kun joku ihmettelevä
silmäys kiintyi Paulan sievään muotoon, ailahti hän ilosta. Niin, hän
oli todellakin maailman somin pikkutyttö, siitä oli tohtori aivan
varma, ja niin luottoisesti kun hän piti pikku kätöstään hänen suuressa
kourassaan.

-- Isä!

-- Mikä sitte, Paula?

-- Oh, minä tahdoin vaan sanoa, että tämä on niin hauskaa ja että minä
pidän sinusta, isä, oikein tavattoman paljon!

Tohtorin muuten niin tuikea katse himmeni hetkiseksi. Mikä sen
vaikutti, sitä ei hän ruvennut akkiloimaan. Kun hän taasen näki
selvästi, näytti maailma hänestä niin sanomattoman suloiselta, tuo
maailma, joka kuvastui hänelle lapsen viattomassa katseessa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä istui tohtori Galle taasen Liisan miellyttävässä
arkihuoneessa. Paulalla oli lupapäivä ja hän näytteli äidin
kehoituksesta miten hän oli koulussa edistynyt. Myöhemmin lähtivät he
kahden kävelylle ja jos eivät he ennättäneetkään Paulan lemmitylle
luisteluradalle, oli siihen syynä se, että tohtorilla oli niin paljon
tekemistä namus- ja leikkikalu-kaupoissa, ett'eivät he kerjenneet
pitemmälle. Vihdoin söivät he päivällistä yhdessä, tuossa pienessä,
milt'ei nurkkakaapilta näyttävässä ruokailuhuoneessa, ja kerrassaan
hyvän päivällisen söivätkin. Iltahämyssä söivät he takkavalkean ääressä
paistetuita omenoita, jolloin Liisalla oli hyvä tilaisuus selvitellä
kasvatussuunnitelmiaan Paulan suhteen, tytön itsensä puuhaillessa
aamupäivän ostosten kanssa, jotka kaikki oli jätetty hänen huostaansa.

Liisa puhui hyvin ja ajatteli selvästi, tohtorin täytyi myöntää hänellä
olevan oikein kaikessa, sillä hänen vehmailta huuliltaan ei päässyt
ainoatakaan mahdotonta ajatusta.

Tohtori tunsi viihtyvänsä erinomaisesti, ensi kertaa tunsi hän
käsittävänsä mitä sana kodikkuus merkitsee. Ja kun he olivat siinä
kolmisin, Liisa vastapäätä häntä ja Paula hänen polveensa nojautuneena,
valtasi tohtorin selittämätön onnen tunne. Mutta samalla avautui ovi ja
sisään astui uljas, ijäkkäämpi nainen, jonka Liisa esitti Betti
tädiksi.

Vieraan tulo vaikutti tohtorin suloisiin tunnelmiin kuin jäähdyttävä
ruiske. Sen käsityksen mukaan, minkä hän oli saanut Betti tädistä,
olisi hän kaikkein vähimmän halunnut juuri häntä tavata. Siksi olikin
hän heti valmis kääntämään luonteensa karkean puolen nähtäväksi.

Mutta Betti täti ei ollut millänsäkään, vaan istuutui tyyneenä
nojatuoliin, jonka Liisa hänelle tarjosi. Hänen viisaat silmänsä
tarkastelivat kiintymyksellä tohtori Gallen tällä kertaa hyvin vähän
myötätunnetta herättävää olemusta. Mutta hienolla, maailmaa kokeneella
tavallaan alkoi hän sitten keskustelun, johon tohtori kiintyi vasten
tahtoaan ja ennen pitkää oli hän, ihmeellistä kyllä, unohtanut koko
vastenmielisyytensä vanhoja emansipeerattuja naisia, etupäässä Betti
tätiä kohtaan. Hän oli todellakin kiehtoava ja mielenkiintoa herättävä
tuo hopeahiuksinen neiti, joka niin hyväntahtoisesti katseli tohtoria
vielä nuoruutta uhkuvilla kirkkailla silmillään.

Kun Paula oli kokonaan kiintynyt leikkimään uusilla nukeillaan ja Liisa
mennyt myymälään erästä ostajaa palvelemaan, katseli Betti täti
ajattelevasti hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän tohtoriin ja sanoi
matalalla äänellä: -- Hän on varmaankin teidän mielestänne paljon
muuttunut, tohtori Galle?

Tohtori murahti myöntävän vastauksen.

-- Älkää luulko, että lausun tätä jonkunlaisena moitteena teitä kohtaan
-- jatkoi hän ystävällisesti -- mutta kun Liisa kahdeksan vuotta
takaperin tuli luokseni, oli hän kuin surkastunut, pimeässä kasvanut
kukka, mutta nyt -- nyt on hän kehittynyt kauniiksi, kukkivaksi
ruusuksi. En sano, että hän menetteli oikein jättäessään teidät, mutta
luulen, että tämä ero, tämä koko hänen entisen elämänsä murros, oli
tarpeen hänen sisäiselle kehitykselleen, jotta hänestä voisi tulla se,
mikä hän nyt on: hyödyllinen, ajatteleva ja ennen kaikkea --
kristillismielinen nainen. Te jätitte hyviin käsiin lapsenne, tohtori
Galle, Paula kasvaa pienenä, onnellisena tyttönä, äitinsä opettaessa
häntä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiään ja tämän rakkauden voimalla
pyrkimään velvollisuutensa täyttäväksi ja hyväksi ihmiseksi. Jumala on
kääntänyt ihmisellisen hulluuden hyväksi neuvoksi viisautensa rakkautta
uhkuvan aivoituksen jälkeen. Minä olen iloinen, saadessani kerran sanoa
tämän teille ja minä toivon teitä ilahuttavan sen, että Liisa nyt on
onnellinen.

Hän vaikeni, sillä samassa astui sisään Liisa ja pani avoimen kirjeen
hänen käteensä: -- Toimittajalta, sanoi hän -- hän kirjoittaa niin
ystävällisesti ja lähettää samalla minulle kirjoituspalkkion. Hän
kohotti kädessään muutamia uusia, kauniita seteleitä: -- Täällä on
meidän kesänviettoa varten, pikku täti; Paula saa nyt hengittää,
suolaisenmeren ilmaa, minä olen niin sanomattoman iloinen!

Tohtorin kasvot synkistyivät: -- Jos sinulla on ollut jonkunlaisia
tarpeita, miks'et sitte ole sallinut Paulan isän -- -- --

Tavattomalla suloudella asetti Liisa kätensä tohtorin käsivarrelle,
hempeän rusotuksen kohotessa poskilleen: -- Suo anteeksi, sanoi hän
hiljaa, se on kun onkin minun ylpeyteni ja iloni kasvattaa Paula omain
kätteni työllä. Tähän asti on kaikki mennyt hyvin eikä meiltä ole
koskaan mitään puuttunut, jos sinä tahdot koota jotakin hänen
hyväkseen, niin talleta ne siksi, kunnes hän aikuisena tahtoo kehittyä
jollekin erikoiselle alalle.

Tohtori ei vastannut, hän oli noussut ja mennyt ikkunan luo; hän tunsi,
että tuo juopa, joka oli hänen ja hänen entisen vaimonsa välillä ja
jonka hän vast'ikään oli vähällä kokonaan unhottaa, oli taasen
ammahtanut syvemmäksi, syvemmäksi kuin koskaan ennen. Hän katseli sitä
tavattomalla kauhulla, mutta sen toisella puolella seisoi Liisa
tyyneenä ja kauneutta säteilevänä, Paulan käsi omassaan, yhdistettynä
eroittamattomasti siteellä, jota ei mikään maallinen mahti kykenisi
murtamaan. Tänä hetkenä tunsi hän olevansa heistä molemmista niin
tavattoman kauvaksi eroitettuna. Mikä hän oikeastaan oli heille? Lapsen
isä kyllä, mutta muuten vento vieras. Vieras heidän ajatuksilleen, koko
heidän elämän-katsannolleen; miksi hän oli viipynyt täällä päivän tätä
kaikkea kokeakseen, sillä itse asiassa oli hän iloinen, että hänen
asuinpitäjänsä ja pääkaupungin väliä oli kymmeniä penikulmia.

Betti täti istui vaiti ja ajatteli miten vaikeata on kerran särkynyttä
enää saada eheäksi. Liisa oli sytyttänyt lamput ja ottanut hienon
käsityönsä esille. Hänen poskillaan paloi kaksi pientä, punaista
pilkkua, varmana merkkinä sisäisestä liikutuksesta. Mutta hänen otsansa
oli avoin ja lujan päättäväisyyden ilme kuvautui hänen kauniin suunsa
ympärillä; näkyi että elämä oli selvänä hänen edessään.

Betti täti yhdisti taasen taitavasti keskustelun katkenneet langat.
Mutta tohtori ei voinut viipyä kauvemmin, hän tunsi, että tämän
kodikkaan arkihuoneen tuoksuava ilma oli vähällä tukehuttaa hänet.

Paula heittäytyi hänen kaulaansa ja lupasi kirjoittaa hänelle usein,
Liisa ojensi hänelle kätensä ystävällisesti, mutta ei pyytänyt häntä
tulemaan takaisin. Tohtori ei ollut nykyään hänelle mitään, ei edes
synkkä varjo, jonka hän tahtoisi poistaa mielestään.

Tohtori seisoi kauan ulkona kadulla ja katseli valaistuun myymälään.
Siellä seisoi Liisa ja lajitteli kirjavia silkki- ja villalankoja,
tyyneenä, ilman pienintäkään mielenliikutuksen ilmettä olemuksessaan.
Hänen kirkkaat silmänsä katselivat ystävällisesti ostajaa, jonka kanssa
hän puheli, ja punerva lampunvarjostin loi himmeän valaistuksen hänen
vehmaille kasvoilleen, mustille hiuksilleen ja sorealle varrelleen. --
Hyvä, ajatteleva ja kristillismielinen nainen, kertoi hän konemaisesti
Betti tädin sanoja -- voiko toivoa enempää -- ja semmoinen nainen oli
kerran ollut hänen vaimonaan.

       *       *       *       *       *

-- Mikä se on, Paula?

-- Kirje, äiti, ja osoite kuoressa on kummin käsialaa.

-- Näytäppä minulle, lapseni -- aivan oikein, se on Miina Orellilta!

Liisa otti kirjeen ja kallistausi taaksepäin tuolle alkuperäiselle
lepotuolille, Paula, joka nyt oli soleva, kaksitoistavuotias tyttö,
heittäysi kahden suuren koivun välissä olevaan riippumattoon. Liisa
tyttärineen asui nyt, kuten jo monena edellisenäkin kesänä,
luotsivanhus Janssonin luona. Meri oli tyyni ja välkehti ilta-auringon
valossa, luotsi-ukko puuhasi rannassa veneensä luona ja kalalokki lensi
välkkyvin siivin salmelle päin. Miten kaikki oli rakasta ja tuttua,
ajatteli Paula, täällä oli hän viettänyt nuoren elämänsä iloisimmat ja
huolettomimmat hetket. Tyytyväisyydestä huoahtain sulki hän mustat
silmänsä. Mutta hän avasi ne taasen jälleen äidin huudahtaessa:

-- Mitä kirjoittaa kummi?

Liisa kohotti silmänsä, syvä vakavuus katseessa: -- Kummisi kertoo
varsin surullisia uutisia, sanoi hän. Isääsi on kohdannut onnettomuus,
hän on ajanut kumoon käydessään muutaman sairaan luona ja taittanut
oikean jalkansa!

Paula syöksähti ylös ja seisoi samalla vaalein poskin äitinsä edessä:
-- Mitä aijot sinä tehdä, äiti? kysyi hän kiihkeästi.

-- Mitä tahtoisit sinä sitte minun tekemään? Liisa katseli tutkivasti,
jännityksellä tytärtään.

-- Meidän täytyy matkustaa hänen luokseen -- nyt heti!

-- Hyvä, matkustakaamme sitte!

Luotsivanhus sekä hänen eukkonsa saivat myöskin uutisesta tiedon.
Pieni tyttärenpoika, Pekka, lähetettiin kylään hevosta hakemaan ja
Liisa sulloi kiireesti tarpeellisimmat kapineet matkalaukkuun,
mielenliikutuksen valtaaman Paulan kävellessä levottomasti ulos ja
sisään. Sitte läksivät he molemmat valoisana kesäyönä rauhaisasta
kesäasunnostaan sydänmaata kohden.

Tie oli pitkä ja rautatiestä etäällä, mutta Liisa ja hänen tyttärensä
eivät olleet liian arkailevia kärrymatkustukseen. Lepuutustunteja
pidettiin harvoin ja mahdollisimman lyhyviä ja niin läheni Liisa sitä
kotia, jonka hän kohta kaksitoista vuotta takaperin jätti.
Selittämättömät tunteet valtasivat hänen kuta likemmäksi hän tuli tuota
tuttua kylää. Hän näki metsästä laskeuvan maantielle tuon saman
syrjätien, jonka päässä hän oli kohdannut vanhan talonpojan. Kaukana
näkyi kirkko kunnallaan. Seutu muuttui yhä avonaisemmaksi ja pian
levittäysi heidän eteensä Lehtolan kylän alavat pellot. Liisa tunsi
äkkiä tukehuttavaa kuristusta kurkussaan heidän kääntyessään
tohtorilaan vievälle tielle. Kaikki oli ennallaan, rumat, navettamaiset
asuinhuoneet sammaleisine kattoineen ja vinoine ikkunoineen, ainoastaan
apteekki oli äskettäin maalattu ja varustettu komealla nimikilvellä.
Sieltä tuli juosten ulos pieni nainen, vanhettunut, laihtunut Miina
neiti, jonka ohuissa hiuksissa alkoi jo harmaja kajastaa.

-- Liisa, Liisa, onko se todellakin Liisa, huusi hän ja syleili
sydämmellisesti entistä tohtorinnaa. -- Ja tämä sitte, jatkoi hän, on
varmaankin minun pieni kummityttöni; oi Jumala, niin suuri, ei kumma,
jos me alamme vanhettua, kun pikkulapset kasvavat ja tulevat suuriksi!

-- Ajattelehan, rakas ystävä, että siitä on kaksitoista vuotta, sanoi
Liisa.

-- Niin, se on todellakin pitkä aika; mutta voi miten iloinen minä
olen, kun te nyt olette täällä. En tiennyt oikein, mitä minun piti
tekemän, päätin kuitenkin kirjoittaa. Tohtori ei sanonut asiasta
ainoatakaan sanaa, mutta hän puheli usein Paulasta ja kun kerroin, että
kirje oli lähetetty, näytti hän niin tyytyväiseltä.

-- Se oli oivallisesti, että kirjoitit, sanoi Liisa -- mutta menkäämme
nyt sisään.

-- Menkäämme, menkäämme, mutta pistäykää kaikin mokomin meille
ensin sisään. Tuo pieni, innokas olento työnsi heidät takaisin
hyväntahtoisella pakolla: -- Luulen tohtorin odottavan teitä, mutta
hämmästyttäminen voisi olla hänelle vahingoksi. Minä juoksen sen vuoksi
sinne edeltäpäin ja valmistan häntä hiukan; sinä et voi uskoa, miten
huono hän on!

-- Kerro meille kaikki, pyysi Liisa, pitäen Paulan vapisevaa kättä
omassaan. Miina neiti kertoi tarkasti mitä oli tapahtunut ja kuinka
tohtori ei tahtonut luottaa lääkäreihin, vaan antoi lukkarin hoitaa
itseään.

-- Onneksi luottaa veljeni Amos lukkariin, päätti hän puheensa. -- Hän
näyttää olevan taitava luuvammojen parantaja; mutta tohtorilla on ollut
paljon kärsimistä, Amos sanoo, että hänen ihonsa on huonoa paranemaan
ja sitte -- -- --

Hän katsahti äkkiä Paulaan, sitte kumartui hän ja kuiskasi Liisan
korvaan: -- Sitte on hän viimme aikoina juonut niin hirveästi ja siinä
se juuri onnettomuus onkin!

Liisa antoi päänsä vaipua hiljaa kuin vastaukseksi.

-- Niin, hyvä Jumala, kaikkea sitä voikin tapahtua, huokasi tuo
hyväluontoinen pikku nainen. Nyt menen minä ja keitän teille tilkkasen
kahvia, te olette varmaankin nälkäisiä ja janoisia tuommoisen pitkän
matkan jälkeen.

Paula katseli äitiään tuskallisen rukoilevasti.

Liisa ymmärsi hänen halunsa: -- Paras Miina, anna kahvin jäädä
toistaiseksi ja mene sen sijaan valmistamaan sairasta; minun pieni
Paula rukkani ikävöi isänsä luo.

-- Sitä kilttiä tyttöä, niin, niin, minä menen heti, huusi Miina neiti,
mennen jo ovessa ja jättäen vieraansa yksikseen pieneen kuumaan
arkihuoneeseen, jonne aurinko tunkeusi esteettömästi ikkunoista.

-- Oi, äiti, äiti! Paula kiersi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja
ratkesi itkemään: -- Eikö ole kauheaa, että hän makaa siellä ja kärsii,
kenties kuoleekin avutta. Suonenvetoiset nyyhkytykset vapisuttivat
häntä ja hän painautui lujasti äitinsä rinnoille.

-- Koeta rauhoittua, tyttöseni, sanoi Liisa, työntäen hellästi hänen
epäjärjestykseen joutuneet hiuksensa kauniilta otsaltaan. -- Joll'et
sinä voi olla aivan hiljaa, en minä uskallakaan ottaa sinua mukaani
isän luo; huomaa, tyttöseni, ett'ei niin kovin sairaan henkilön mieltä
saa millään tavalla liikuttaa.

Paula lakkasi heti nyyhkyttämästä, hän oli perinyt äidiltään luonteen
voimakkuutta ja saanut jo nuorena oppia itsensähillitsemisen vaikeaa
taitoa. Kun Miina neiti hetkistä myöhemmin palasi ja kertoi, että
tohtori jo ajoneuvojen äänestä oli arvannut vierasten tulon, kykeni
Paula tyyneenä, joskin tosin kalpeana, seuraamaan äitiään ruohottuneen
pihan poikki tohtorin asuntoon.

Laakea kivipaasi oli vielä paikallaan kuluneen porrasastuimen edessä.
Liisan täytyi nojautua porrasjohdakkeeseen. Astuessaan nyt taasen
ikäänkuin entisyyden kynnykselle, oli hänen vuoronsa joutua liikutuksen
valtoihin, jonka syitä ei Paula voinut aavistaa.

-- Voitko sinä pahoin, äiti? kuiskasi Paula levottomasti.

-- En, pikku tyttöseni, en minä ole kipeä -- ja Liisa astui päättävästi
viimmeisen porrasastuimen ja astui hämärään, autioon eteiseen. Sitte
avasi hän tohtorin huoneeseen vievän tutun oven.

Leveä, nahalla päällystetty sohva oli muutettu sairasvuoteeksi ja
aurinko, joka ammottavien, autioiden ikkunoiden kautta tunkeusi sisään,
lankesi terävästi tuon kokoonkutistuneen jättiläisen vartalolle, joka
puolittain istuen nojausi tyynyjä vasten. Tohtorissa oli tapahtunut
todellakin kauhistuttava muutos, hänen suuret, karkeat kasvonsa olivat
kellastuneet ja vanhettuneet, silmät asuivat syvällä kuopissaan ja
vaaleanharmaja tukka riippui tuuheana otsalla.

-- Isä, rakas isä rukka! -- kevyesti kuin keijukainen oli Paula
rientänyt epätasaisen, matottoman lattian poikki ja polvistunut sairaan
viereen.

Tohtorin suuri käsi hapuili saamattomana Paulan kättä.

-- Oletko sinä hyvin kipeä, isä? Isä teki myöntävän liikkeen.

-- Heti kun saimme kuulla, mitä oli tapahtunut, läksimme matkalle sinun
luoksesi, sanoi Liisa, istuutuen tuolille vuoteen viereen niin
levollisena, kuin olisi hänen paikkansa ollut juuri siinä. -- Paula oli
niin innoissaan päästäkseen tervehtämään isäänsä ja minä arvelin, että
kai sinä tarvitset sairaanhoitajankin. Onko vanha Lotta vielä täällä?

-- Ei, hän meni naimisiin viimme vuonna; tätä nykyä on minulla vanha
kuuro akka, koko talous on rappiolla, sanoi tohtori katkonaisesti.

-- Miten kuuma täällä on ja aurinko paahtaa sinua vasten kasvoja.
Meidän täytyy asettaa uudin toiseen ikkunaan, sanoi Liisa, avaten
varjopuolella olevan ikkunan, niin että vilpoisa ilmavirta pääsi
tunkeumaan huoneeseen. -- Paula pienoiseni, näitkö sinä mihin meidän
matkalaukkumme joutui?

-- Se jäi apteekin portaille, sanoi Miina neiti, joka juuri astui
sisään.

-- Kenties se voitaisiin tuoda tänne, sanoi Liisa. Hän avasi suuren,
aution salin oven, joka näytti entistäänkin autiommalta, ja astui
muinaiseen kamariinsa, jossa hän oli niin paljon katkeruutta kokenut,
jossa molemmat hänen lapsensa olivat nähneet päivän valon ja jossa hän
oli tehnyt pikku poikansa viimmeisen vuoteen.

Muistojen valtaamana vaipui hän lähimmälle tuolille istumaan, josta
hänet tapasi Miina neiti, joka vähäistä myöhemmin astui sisään
matkakapineita tuoden.

-- Voi rakas Liisani, minä voin arvata sinun tunteesi, kun taasen näet
kaiken tämän, ja tuo hyväluontoinen ystävätär puhkesi viljaviin
kyyneleihin. Mutta Liisan suuriin, vakaviin silmiin kohosi ainoastaan
kostea kimallus.

-- Minä olen iloinen tännetuloni johdosta, sanoi hän, -- minä luulen
voivani olla joksikin hyödyksi ja keventää sinun ystävällistä
huolenpitoasi, rakas ystävä. Minä tiedän, että sinä olet uhrannut sekä
aikaa että vaivaa tämän talon hyväksi.

-- Oo, minä olen kyllä halusta koettanut olla apuna vähien voimieni
mukaan, mutta, näes, siitä on samalla ollut myös jonkunlaista
edesvastaustakin. Tohtori tuli heti pahalle tuulelle kun Amos vain
puhui, että tarvitsisi hakea lääkäri kaupungista -- hän näytti haluavan
olla rauhassa ja huolehtia niin vähän kuin mahdollista. Tiedäppäs, mitä
minä olen ajatellut, olen arvellut, että hän kyllä ymmärtää, miten
huono hänen tilansa on, mutta ett'ei hän välitä meni miten tahansa.

-- Minun täytyy saada puhutella apteekkaria vielä tänä iltana, sanoi
Liisa päättävästi -- ja jos jotain vielä voi tehdä hänen hyväkseen,
niin on se myös heti tehtävä!

Miina neiti katseli häntä ihmetellen ja päästi helpoituksen huokauksen;
hän oli niin tyytyväinen, jotta edesvastuu sairaasta nyt siirtyi hänen
nerokkaalle ystävättärelleen.

Miten kummalliselta tuntuikaan ensi ilta tässä muinaisessa kodissaan,
josta hänellä oli niin monta muistoa ja erilaista tunnelmaa. Hänestä
tuntui toisinaan kuin tahtoisi rinta haljeta, hän ei voinut hengittää
vapaasti, kävellessään järjestellen ulos ja sisään tuossa tutussa
huoneessa. Paula sen sijaan koteutui nuorten tavallisella
mukautuvaisuudella pian uusiin oloihin, auttaen väliin äitiään, istuen
taasen toisinaan isän sairasvuoteen ääressä tai huvittaen apteekkaria
ja hänen elähtänyttä sisartaan pistäymällä toisinaan apteekissa
jollakin asialla. Hänen ensimmäinen katkera surunsa oli jo tyyntynyt
saadessaan nähdä isänsä, hän voi hymyillä tuota kaunista hymyään, joka
muodosti hänen pehmoisille poskilleen sievät kuoppaset, ja hän keksi
tuhansia hellyyden osoituksia sairasta huvittaakseen.

Mutta tohtorin katse ei kiintynyt yksin häneen, vaan se seurasi
lakkaamatta tuota uljasta naisvartaloa, jonka ryhdissä ei ollut
pienintäkään vanhahkon vivahdusta, joka niin hiljaa liikkui hänen
ympärillään, toimitellen yhtä ja toista hänen mukavuudekseen ja
viihdytyksekseen. Illan tultua, kun Paula matkasta ja uusista
tunnelmista väsyneenä uinui samalla paikalla, missä hänen kätkyensä
muinoin oli ollut, istui Liisa hiljaisessa sairashuoneessa ja katseli
aatellen ikkunasta hämärään elokuun yöhön.

Tohtori heittelihe levottomasti vuoteellaan puolittain nukkuneena,
puolittain horrokseen vaipuneena. Valveella ollessaan oli hän
enimmäkseen vaiti, mutta näytti tyytyväiseltä milloin Liisa järjesteli
hänen tyynyjään tai tarjosi hänelle raikkaan virvoitusjuoman. Nuo
pitkät yöt yksinäisyydessä, sillä kuuroa eukkoa, joka oli valvovinaan
hänen luonaan, ei suinkaan voinut laskea miksikään, ne olivat olleet
hänelle oikea kauhistus; nyt, sen sijaan, kuluivat tunnit kuin ennen
minuutit.

Samaa tunsi Liisakin, päivän monien mielenliikutusten vaikutuksesta ei
hänkään tuntenut mitään unen tarvetta. Ja kun aamu koitti, näytti hän
aivan reippaalta ja levänneeltä. Punertava taivas loi rusotuksensa
hänen vakaville kasvoilleen ja kohotetuille silmilleen; tohtori katseli
häntä äänetönnä, hänestä näytti Liisan kasvoilla lepäävän kirkastuneen
vapauden puhdas ilme.

Liisan vaikutuksesta tapahtui koko talossa ihmeteltävä muutos parempaan
päin; ja mikä ihmeellisintä, tohtorikin taipui hänen tahtonsa mukaan.
Muuan nuori, taitava lääkäri kutsuttiin kaupungista ja hänen kanssaan
neuvoteltuaan päätti Liisa ehdottaa tohtorille, että he muuttaisivat
pääkaupunkiin, saadakseen vikaantuneelle jalalle tarpeellista hoitoa.

-- Mitä arvelet, jos matkustaisimme, sanoi hän, katsellen
ystävällisesti tohtorin tuskien rypistämiin kasvoihin. -- Luuletko
voivasi kestää, Frans.

Siitä oli aikoja kun hän oli kuullut tuon äänen lausuvan nimeään, nyt
kaikui se soittona hänen korvissaan:

-- Haluatko sinä, Liisa, että minä matkustaisin?

-- Minusta on meidän velvollisuutemme tehdä kaikki mitä voimme, sinun
terveytesi palauttamiseksi, vastasi hän lempeästi.

-- No, matkustakaamme sitte, minä en toivo mitään pelastusta, mutta
tahdon koettaa, kun sinä katsot sen oikeaksi.

Liisa ei vastannut, mutta hän kumartui alas ja silitteli pehmeällä,
vilpoisella kädellään hänen kuumaa otsaansa, ja se oli tohtorista kuin
enkelin siipien hyväilyä. Jos vain Liisa olisi ollut häntä tukemassa,
olisi vaikeimpikin tuntunut hänestä kevyeltä.

Matka pääkaupunkiin oli myös perin vaikea ja toisinaan pelkäsi Liisa,
että tohtorilla todellakin oli oikein sanoessaan, ett'ei ollut
pelastuksesta toivoa. Hän oli kenties menetellyt tyhmästi
houkutellessaan miehensä jättämään kotinsa, jossa hän olisi voinut
kuolla rauhassa ja vapaudessa, sillä hänen tuskansa olivat toisinaan
sanomattoman kovat. Mutta kun kaikki oli kestetty ja hän näki tohtorin
tyytyväisenä hyvällä vuoteella tuossa pienessä sairaskamarissa,
ympärillään kaikkea, mikä voi tuottaa apua ja helpotusta, ei hän voinut
muuta kuin kiittää Jumalaa, joka oli auttanut heitä niin pitkälle.

-- Herra on minun turvani murheessa, minun kallioni ja minun linnani!
kuului hiljainen vakuutuksen ääni hänen sisimmässään.

       *       *       *       *       *

Se oli Liisan onneksi, että hänellä oli tämmöinen vakuutus tukenaan nyt
seuraavina päivinä. Hänen onnistui saada sen ystävänsä, joka kesän
aikana oli hoitanut hänen tointaan myymälässä, pysähtymään edelleenkin
hänen tilalleen, joten hänellä oli aikaa joka päivä käydä sairasta
hoitamassa. Se ei kenties enää kauvan tarvitsisikaan hänen
huolenpitoaan -- semmoinen oli hänen nykyinen tilansa. Ja jos Liisa
kerran tohtorin vaimona oli syvästi rikkonut häntä vastaan, tahtoi hän
nyt hädän hetkenä uskollisena ystävänä sovittaa rikoksensa. Ja jos
tohtorin piakkoin täytyisi mennä tuonen joen ylitse, toivoi hän
sydämmestään voivansa levittää ijäisyyden valoa kuolon hämärään
kammioon.

Kauvan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen lääkärein ajatuksesta
tohtorin jalan suhteen. Loppupäätös pidetyssä keskustelussa oli, että
jalan poikkisahaaminen oli ainoa pelastuskeino ja professori itse
kääntyi Liisan puoleen kysyäkseen hänen mielipidettään -- hän,
samoinkuin sairaanhoitajattaretkin, pitivät luonnollisestikin häntä
tohtorin vaimona.

Liisa ei miettinyt kauvan: -- Jos se on ainoa keino, katson minä
puolestani empimisen sulaksi mahdottomuudeksi, sanoi hän päättävästi.

Professori toivoi, että hän itse puhuisi "miehensä" kanssa asiasta.
Liisa lupasi, leikkauksen pitäisi viivyttelemättä tapahtua.

Keskustelu oli tapahtunut käytävässä sairaskamarin kohdalla ja kun
Liisa meni sisään, katsoi tohtori häntä tarkasti: -- Minä tiedän sinun
ajatuksesi, sanoi hän lyhyesti -- nuo suopeat herrat uhkaavat sahata
minulta jalan?

Liisa ei vastannut heti, vaan istuutui, tarttuen hänen käteensä: --
Sinun tarkkaa lääkärinsilmääsi ei voi pettää, Frans, sanoi hän -- eikä
ole ollut tarkoituskaan salata sinulta tätä raskasta totuutta. -- Hän
vaikeni ja katseli syvän vakavasti sairaan otsalle vähitellen kihoavia
hikipisaroita.

-- Minä tiedän, miltä jalan katkaiseminen tuntuu, olen itse kerran
sahannut jalan eräältä raukalta, se ei ole leikkiä se, saat uskoa, ja
sitte -- on koko tuo kärsimys kenties turhaa! -- Vaivoin kuuluivat nämä
viimmeiset sanat hänen kuivilta huuliltaan.

-- Professori ei tahdo pakottaa sinua, mutta hän sanoi sen ainoaksi
keinoksi, minkä enää voi tehdä -- sinä tulit liian myöhään, sanoi Liisa
hiljaan.

-- Minä arvasin sen kyllä, mumisi tohtori, joka katsettaan
hivauttamatta katseli pienen oksan muodostamaa tummempaa täplää
ovenkehyksessä. Minä en välittänyt koko asiasta, kävi sitte kuinka
tahansa!

-- Saanko minä ilmoittaa professorille, että sinä päätit antaa sahata
jalkasi?

-- Jos sitä kuolee lääkärin veitsen tähden tai noiden hellittämättömäin
tuskain runtelemana, se lienee itse asiassa yhden tekevää, vastasi hän.
-- Minä olen valmis!

-- Kiitos! -- Tuo lopullinen päätös näytti vaikuttavaa rauhoittavasti
sairaaseen, hän puheli vilkkaammasti kuin tavallisesti, vieläpä
nukkuikin edellä puolenpäivän. Mutta kun Paula tuli tavalliselle
jokapäiväiselle käynnilleen, tuli tohtori hyvin tuskaisen näköiseksi,
niin että Liisa näki parhaaksi lähettää tytön pois niin pian kuin
mahdollista.

Hän ei ollut ennättänyt vielä kertoa Paulalle mitä oli tekeillä, mutta
isän liikutuksesta ja milt'ei hurjasta syleilystä näytti Paula tekevän
jonkun kauhean loppupäätöksen. Vavisten koko ruumiiltaan jätti hän
huoneen.

Liisa meni hänen jälessään ulos, rauhoittaakseen häntä muutamilla
sydämmellisillä sanoilla. Palatessaan hän aivan peljästyi, nähdessään
tuon tuhkanharmajan värin, joka oli tällä välin levinnyt sairaan
kuihtuneille kasvoille. Hän pani kätensä tohtorin otsalle, se oli
kostea ja kylmä ja ankarat pudistukset värisyttivät koko hänen
olemustaan.

-- Mitä se on, Frans? -- kuiskasi Liisa. Kärsitkö sinä paljon, voinko
minä auttaa sinua?

-- Se on kuoleman esimakua, vastasi hän värittömällä äänellä -- minä en
näe enää koskaan kaunista, viatonta lastani, joka rakastaa minua,
vaikk'en sitä ansaitsekaan. Se oli sinun ansiotasi, Liisa, sinä teit
oikein eroittaessasi hänet minusta, sillä minun läheisyydessäni olisi
hän vain oppinut halveksimaan isäänsä. Minun oma syyni on, että makaan
nyt tässä ilman toivoa; minulla oli terve, karaistu ruumis ja
teräksinen terveys, mutta minä olen tehnyt kaikennäköistä sitä
turmellakseni. Minä olen viheliäinen ihmishylky, joka tuskin kelpaan
lannoittamaan sitä maata, johon ruumiini kohdakkain kätketään. -- Hän
käänsi päänsä kiihkeästi seinään päin.

-- Meidän ei tule ajatella nyt ruumista, sanoi Liisa matalasti --
Frans, sinulla on myöskin sielu!

-- Luuletko sinä, Liisa, minulla vielä olevan semmoisen? kysyi hän
kovasti.

-- Minä tiedän sen varmaan, Frans. Sinä olet niin mieluhikkaasti
taipunut kaikkiin minun toivomuksiini sen jälkeen kuin minä tulin
hoitajaksesi, kuule kuitenkin vielä yksi pyyntö. Pastori on täällä
paraillaan sairasten luona, suo hänen tulla sinuakin katsomaan!

Tuon karkean miehen rinnassa syntyi ankara taistelu, mutta Liisan
rukoilevilla silmäyksillä oli tavaton voima, ja kun hän istui tohtorin
viereen vuoteelle, hänen kätensä omassaan, astui nuori pastori sisään
rauhan tervehdys huulillaan. Hän ei puhunut jumaluusopillisia
viisasteluja eikä oppineita mietelmiä, vaan hän puhui kuin oikea
sielunystävä sairaalle veljelle, joka kenties piankin saisi seisoa
ijankaikkisuuden kynnyksellä. Hän sanoi kuulleensa, miten vaikea
koettelemus sairaalla oli edessään ja piti yksinkertaisen rukouksen
hänen vuoteensa ääressä. Hän rukoili sairaalle voimia tuskien ajaksi,
lievitystä Jumalan tahdon mukaan ja ennen kaikkea, jos maallinen apu
osoittautuu voimattomaksi, että oikea auttaja tulisi ja toisi sielun
lääkkeitä: ijankaikkisuuden armoa ja rauhaa. Kun hän sitte
hyvästellessään toivoi heille Jumalan siunausta, tuntui Liisasta kuin
olisi outo liikutus kuvautunut tohtorin kasvoilla. Hän ei tahtonut
häiritä sitä tunnelmaa ja lähetti ainoastaan hiljaiset esirukoukset
sydämmensä syvyydestä.

Liisa ei tahtonut jättää tohtoria tänä yönä, vaan pyysi ottaa osaa
ystävällisen hoitajattaren valvomiseen. Ja noina pitkinä hetkinä
sairasvuoteen ääressä oli hänellä kyllin aikaa sekä ajatella että
rukoilla. Kerran kun hän kumartui, kuullakseen nukkuisiko tohtori,
asetti tohtori hiljan kätensä hänen käsivarrelleen: -- Liisa, eikö
jossain paikassa puhuta tulisista hiilistä -- kuiskasi hän -- tiedätkö,
että sinä kokoot tulisia hiiliä juuri minun pääni kohdalle. -- Hän
katsahti Liisaan arasti ja rukoilevasti: -- Minä olin raakalainen,
hirveän julma mies sinua kohtaan, Liisa rankka!

-- Ja minä tietämätön, uppiniskainen lapsi, vastasi hän lempeästi.

-- Minulla on niin paljon sovitettavaa!

-- Tunnustakaamme yhdessä syntimme ja pyytäkäämme toisiltamme anteeksi,
sanoi Liisa hiljaan, kohentaen tyynyä hänen väsyneen päänsä alla.

       *       *       *       *       *

Pitkä, hengenvaarallinen leikkaus oli ohitse ja potilaan tila, vasten
kaikkia enteitä, varsin tyydyttävä; tuo vankka ruumiinrakennus oli
vielä kerran tehnyt jättiläisponnistuksen ja voittanut kaikki
vaikeudet. Luonnollisestikin pysyisi hän pitkät ajat heikkona ja
täytyisi varoa kaikkia vahingollisia mielenliikutuksia, mutta terveys
kostui kuitenkin päivä päivältä.

Paula istui isänsä luona ja syötti hänelle karamellejä, joita tohtori
-- vaikkapa muuten olikin vastenmielinen imelille aineille -- otti
kiitollisuudella vastaan. Paula oli tavattoman iloinen, kun kaikki
levottomuus ja pelko nyt oli ohitse. -- Sinusta tulee taasen terve ja
vahva kuin karhu, sinä suuri isä, sanoi hän -- ja me olemme aina
yhdessä ja elämme onnellisina monet vuodet, kuten saduissa kerrotaan.

Tohtorin otsa oli syvissä rypyissä, hän ei katsellut Paulaa, vaan
Liisaa, joka istui ikkunan luona niin vaipuneena työhönsä, ett'ei hän
näyttänyt ollenkaan seuranneen keskustelua.

Paula otti jäähyväiset, mennäkseen lukutunneilleen, ja muutamia
minuutteja vallitsi huoneessa semmoinen hiljaisuus, että kuului
ainoastaan Liisan sukkapuikkojen ääni, milloin nämä sattuivat
toisiinsa.

Tohtori kääntelihe levottomasti: -- Minä en voinut uskoa kestäväni
leikkausta, sanoi hän äkkiä. Minulla oli niin selvillä kuinka kaikkien
asiain piti järjestyä minun kuolemani jälkeen, ja kun minä nyt, kuten
näyttää, olen paranemaan päin, niin tunnenpa itseni kuolleeksi, joka
olen taasen noussut haudastani. -- Liisa oli noussut ylös ja istuutunut
hänen viereensä vuoteelle, tohtorin ääni kuului hänestä niin tavattoman
alakuloiselta ja suruiselta.

-- Sinä et siis ole iloinen, Frans, ruvettuasi taasen uudelleen
elämään! sanoi hän.

-- Luuletko sinä minulla olevan niin suuria ilon syitä? kysyi hän
synkästi. Takanani on kulunut elämäni, jonka muistot tuottavat minulle
aina tuskia, edessäni raihnainen terveys ja keskeytynyt virka-ura!
Luultavasti täytyy minun ottaa ero kunnallislääkärin virasta, sillä
jalaton tohtori on melkein sama kuin tohtori Avuton. Pitäisikö minun
tosiaankin iloita tästä kaikesta?

-- Pidennetty elämä on aina pidennetty armonaika, sanoi Liisa.

-- Kuka tietää -- tohtori tuijotti ajattelevana eteensä -- minä voin
kuolla suurempana epäilijänä kuin olin sinä yönä ennen leikkausta --
ihmisluonne on täynnä vastaanhangoittelua.

-- Ei, ei! huusi Liisa ja hänen silmänsä säteilivät vakuutuksen tulta
-- Jumala ei temmannut sinun ruumistasi kuoleman kidasta sentähden,
että sinun siveellinen ihmisesi saisi kukistua. Minä olen varma, minä
tiedän, että sinulle on vielä koittava toivehikas elämä.

-- Sinä koetat lohduttaa ja elähyttää minua ja minä kyllä ymmärrän
sinun kauniit ajatuksesi, mutta ne tuntuvat minusta vain unelmilta,
sanoi hän surunvoittoisesti. Kuudenkymmenen viiden vanhana ei, Liisa
hyvä, enää aloteta uutta elämää. Mutta minä olen kiittämätön kun
valitan, onhan minulla lapsi, rakastettu tytär, minun kallis lahjani,
ja voin uskoa, että häneen nähden on Jumalalla kenties joku aikomus
minun suhteeni; luulen, että hän tahtoo käyttää vanhan kuluneen koneen
joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Muisto näistä viikoista ja tieto, että
sinä olet onnellinen, on kuitenkin aina päivänsäteenä loistava minun
yksinäisellä tielläni. -- Hän peitti äkkiä kasvonsa käsillään ja
hengitti raskaasti: -- Minusta tuntuu niin sanomattoman raskaalta se
tieto, että sinun juuri minun kelvottomuuteni tähden täytyi koetella
elämän katkeruutta ja että avioero, tuo meitä yhdistäväin sidetten
täydellinen katkaiseminen, oli ainoa keino sinun onnelliseksi
tulemisellesi. Sinä olet tyytyväinen nykyiseen elämääsi ja kuitenkaan
en minä voi olla toivomatta, että sinä jalon, valistuneen miehen
vaimona saisit nauttia maallisen onnen korkeinta täydellisyyttä -- olla
rakastettu!

-- Minä olen täysin tyytyväinen kohtalooni, sanoi Liisa iloisesti.

Hän näytti tänä hetkenä niin rakastettavalta, että tohtorin täytyi
ehdottomasti sulkea silmänsä; ne eivät sietäneet tuota lempeää,
suloista päivänpaistetta, joka täydellä loistollaan säteili hänen
katseessaan. Mutta Liisa luuli sen väsymyksen synnyttämäksi ja hiipi
hiljaa työnsä ääreen.

Seuraavana päivänä täytyi Liisan taasen ryhtyä toimeensa myymälässä.
Mutta hän kävi kuitenkin edelleen joka päivä sairaskodissa ja Paula
vietti tavallisesti kaikki vapaat hetkensä isän luona.

Tohtorin tervehtyminen kävi kuitenkin nopeasti eikä viipynyt kauvan
ennenkuin hän sai alkaa kävellä kainalosauvoilla.

Oli kirkas sunnuntaipäivä, kuura välkehti puiden oksilla esplanaadissa;
Liisa oli ollut kirkossa ja käveli nyt kevein askelin tuota usein
kulkemaansa tietä sairaskotiin. Näkyi jo ikkuna, jonka ääressä tohtori
tavallisesti istui, odotellen hänen tuloaan. Mutta nyt oli se tyhjä ja
hiukan tätä oudostellen riensi Liisa huoneeseen. Hän katsoi vuoteelle,
jossa tohtorilla oli tapana levätä, mutta sekin oli tyhjä, sen sijaan
istui hän, kasvot kainalosauvoihin nojattuna pienellä, hänen
mukavuudekseen sisääntuodulla sohvalla.

-- Miten huonolta sinä näytät tänään, ystäväiseni, huudahti hän,
riisuen päällysvaipan päältään -- tunnetko taasen itsesi huonommaksi?
-- Tohtori ei vastannut, pudisti ainoastaan kieltäen päätään.

-- Katsohan, mitä Paula lähetti sinulle, sanoi Liisa, istuutuen hänen
viereensä. -- Nämä komeat päärynät lähetti Betti täti hänelle,
lohdutukseksi tuon vastenmielisen vankeuden aikana, johon tohtori
pakotti hänet hellittämättömän katarrin tähden, ja nyt tahtoo hän
vuorostaan lahjoittaa niistä osan isälle. Minä kuorin heti sinulle
yhden!

Semmoisina, kuin he siinä istuivat rinnattain, muodostivat he keskenään
todellisen vastakohdan: vehmas, kukoistava kesä ja harmaa, kellahtunut
syksy. Tohtori kumartuneine vartaloineen, ryppyisine kasvoineen sekä
jäänharmaine hiuksineen ja partoineen, näytti vanhalta ukolta. Liisa
taasen tuulen purpuroimine poskineen, eloisine, säteilevine silmineen
ja siroine, aistikkaaseen talvipukuun verhottuine vartaloineen, oli
itse kukoistava elonvoima. Kenties pistikin tämä liian räikeänä
eroavaisuutena tohtorin silmään, sillä hän kääntyi toisaanne ja puristi
kätensä lujemmasti sauvojensa ympärille.

-- Sinä olet tänään erillainen kuin muina päivinä. Frans, alkoi Liisa
taasen, katsellen häntä tarkkaavasti; kerro minulle surusi, anna minua
ottaa niihin osaa.

-- Sitä sinä tuskin voit, vastasi hän hiukan töykeästi. Professori oli
äsken täällä ja mainitsi, että minut voidaan jo poistaa sairaskirjasta
ja että minä olen niin terve, kun minä luultavasti tulen olemaankin
lopun ikääni.

-- No nehän ovat sulia hyviä uutisia, tuumi Liisa ja ojensi hänelle
päärynän kappaleen pienen hopeaisen hedelmäveitsensä kärjellä. Mutta
minkälaiset ovat sinun tulevaisuuden-suunnitelmasi, ystäväiseni?

-- Sitäpä juuri en tiedä; Orell kirjoittaa, että tohtori K, joka on
ollut minulla viransijaisena nämä kuukaudet, on taipuvainen olemaan
vielä jonkun aikaa edelleenkin.

-- Tahdotko enemmin päärynää, Frans?

-- En, kiitoksia -- tohtori näytti melkein vihaiselta hänelle, kuinka
voi tuo muuten niin hienotunteinen Liisa juuri tänä hänelle niin
katkerana hetkenä, jolloin hän vapisi, ajatellessaan uutta eroa,
osoittaa niin rajatonta välinpitämättömyyttä.

-- Orell tarjosi minulle myös täyden hoidon, jos nimittäin olisin
halukas palaamaan jälleen Lehtolaan, katsellakseni kuinka toinen hoitaa
virkaani, jatkoi tohtori katkerasti. Siinä hän teki kiltisti ja itse
asiassa lienee jotenkin yhdentekevää mihin minä asetun.

Hän katseli syrjästä Liisaa, joka juuri oli saanut kuorituksi uuden
päärynän ja antoi sen nyt pala palalta kadota suuhunsa:

-- Äiti saa myöskin päärynistä osansa, semmoinen oli Paulan toivomus --
sanoi hän piloillaan. Tohtori kääntyi uudelleen toisaanne ja syvä apeus
levittihe hänen kuihtuneille kasvoilleen.

Liisa loi häneen omituisen katseen:

-- Sinä olet siis puhunut kaikki, mitä sinulla on minulle puhuttavaa,
alkoi hän -- minulla on toinen ehdotus, tahdotko kuulla sitä, Frans?

-- Sinulla -- minulle ehdotus?

-- Niin, minä olen ajatellut hiukan omin päin, entisaikaan se ei olisi
sinua miellyttänyt, mutta luulenpa sinun pitävän siitä nyt. Katsohan,
professori ja minä olemme tuumineet sinusta yhtä ja toista; sinulla on,
ystäväiseni, hyvä maine lääkärinä ja minä luulen, että sinun
kannattaisi kyllä jäädä tänne pääkaupunkiin toimivaksi lääkäriksi. --
Tohtorin tuuheain kulmakarvain alla säkenöi ja hän kohosi puolittain
ylös.

-- Sinä et luonnollisestikaan ole siellä sydänmaassa voinut seurata
kaikkia lääketieteen edistyksiä, jatkoi Liisa, mutta professori arveli,
että sinä, odotellessasi entisten voimaisi palautumista, voisit
tutustua sekä käytännöllisesti että tietopuolisesti näihin
uudistuksiin, ollessasi täällä tieteemme keskuksessa. Mitä arvelet,
eikö kannata harkita ehdotustani?

-- Se olisi minun pelastukseni, jupisi tohtori, tarttuen hänen
käteensä.

-- Minun ehdotukseeni kuuluu vielä jotain muutakin, jatkoi Liisa
pitkäveteisesti. -- Jos sinä päätät jäädä vastaiseksi tänne, niin tulee
meidän välimme hyvin nurinkuriseksi, kuten itse ymmärrät. Sinä
tarvitset edelleen huolekasta hoitoa ja hiukan kodikkuutta ympärilläsi,
mutta Paula on vielä liian nuori, voidakseen sinua siinä suhteessa
täysin tyydyttää ja sitä paitsi tulisi hän alituiseen horjumaan isän ja
äidin välillä. Sen vuoksi en löydä mitään muuta keinoa, kuin että
meidän kolmen täytyy asua yhdessä. Tahdotko sinä, Frans, vielä kerran
minua omaksesi, ja minä lupaan Jumalan avulla olla sinulle parempi ja
uskollisempi vaimo kuin muinen?

Hän käänsi vehmaat, voimakkaan sisäisen liikutuksen kirkastamat
kasvonsa tohtoriin ja ojensi hänelle luottavasti kätensä: -- Tahdotko,
Frans?

-- En, en -- takelsi tohtori vapisevin huulin -- sinun
jalomielisyytesi, Liisa, on suurenmoista ja sinun naisellinen
osanottavaisuutesi uhraavaista, mutta minä en ole kuitenkaan niin kurja
kuin luulet. Minä en ota vastaan sinun uhriasi, sillä minulla on vielä
jälellä hiukkanen kunniantuntoa; siksi en voikaan koskaan sallia
nuoren, kukoistavan naisen yhdistävän kohtaloaan vanhaan raajarikkoon.

Liisan silmät täyttyivät kyynelistä: -- Rakas Frans, ajattele lastamme,
se tekisi hänet onnelliseksi.

-- Liisa, älä kiusaa minua, se olisi liian suuri onni...

-- Minä luulen Jumalan tahtovan niin -- sanoi Liisa hiljaa. Hän
ajatteli niitä monia öitä, jolloin hän akkiloi tätä asiaa, jolloin hän
rukoili valoa ja johdatusta, kunnes vihdoin hänen sisimmässään selveni,
että juuri niin tuli kaikkien ristiriitaisuuksien päättyä, eikä
kuinkaan toisin.

-- Koettakaamme vielä kerran Jumalan avulla, Frans!

Tohtorilla oli sisäisen taistelun hetki, hän hengitti raskaasti. --
Oletko ajatellut ja harkinnut kaikkia puolia, Liisa? kysyi hän
vapaisevalla äänellä -- maailman tuomiota, ystäväisi paheksumista,
vapauttasi, riippumattomuuttasi, kaikkea, mitä aijot uhrata minun
tähteni?

-- Olen!

-- Tiedä, että kun me menimme naimisiin, en minä ymmärtänyt sen aarteen
arvoa, jonka silloin sain, mutta nyt on toisin, Jumala auttoi minua, ja
jos sinä vielä kerran tulet minun omakseni, ei mikään maallinen valta
voi meitä eroittaa. Pilkkaa sinä minua, Liisa, naura sinä, joka olet
nuori ja kaunis, vanhan virheellisen miehen tunteille, miehen, joka
vasta nyt elämänsä iltahämyssä on oppinut tuntemaan rakkauden
salaisuuksia. Minä rakastan sinua, Liisa, minä en voi sille mitään!

Liisan mustissa silmissä hehkui kaunis kimallus. -- Minä otan vastaan
sinun rakkauden-lahjasi, sanoi hän hellästi. -- Jumala on auttava minua
palkitsemaan sen takaisin. -- Hän painoi pehmeän, rusottavan poskensa
tohtorin poskea vastaan ja silittele hellästi hänen harmaantuneita
hiuksiaan. Tohtori painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten.

Kun Liisa muutamia tuntia myöhemmin meni kotiinsa, oli aurinko jo
aikoja sitte laskenut, ainoastaan lempeä punerrus kaunisti läntistä
taivaanrantaa. Tämä päivänloisteen heijastus oli niin sopusoinnussa
Liisan mielentilaan ja siihen selvyyteen, joka täytti hänen sielunsa.
Tulevaisuus oli selväksi viitoitettuna hänen edessään, kaavailtuna
velvollisuuden-täyttämisen kirkkailla väreillä; tyyneenä, varmoin
askelin kulki hän tietään.

Miten paljon hän oli taistellut ennenkuin hän oli saavuttanut voittajan
varmuuden, sitä ei tietänyt kukaan, ei edes Betti täti, tuo luotettava
ystävä ja neuvonantaja, ei hänen nuori onnellinen tyttärensä, ei edes
hän, jota hän nyt taasen kutsui puolisokseen, vaikka hän kyllä paremmin
kuin muut voi sen ankaruuden aavistaa. Jumala yksin oli nähnyt hänen
taistelunsa, hänen rehellisen pyrkimyksensä velvollisuuden tiellä ja
Hän se nyt lahjoitti hänelle sielun rauhan taistelun jälkeen. Häneen
asetti hän kaiken toivonsa ja luottamuksensa ja kun hän kohotti
kyyneleistä loistavat silmänsä kohti korkeutta, kuului hänen huuliltaan
hiljainen, sydämmellinen huokaus:

-- Jumala, minun Jumalani, sinua minä kiitän!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Iltalampun ääressä I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.