Title: Kotona Kerttulassa - Kertomus nuorisolle
Author: Aina, 1856-1928
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotona Kerttulassa - Kertomus nuorisolle" ***


Kotona Kerttulassa.

Kertomus nuorisolle.


Kirjoittanut
Aina [Edith Forssman].


Suomentanut
Th. Yrjö-Koskinen.


Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1903.



Nuorille lukijoilleni.


_Luettuani "Ainan" "*Hemma på Gretaby*", ihastuin kirjaan, tekijän
puhtaan hengen ja sujuvan kirjoitustavan vuoksi, ja ajattelin, että
tämähän olisi meidän suomalaisellekkin nuorisolle sopivaa lukemista.
Koska aina olen rakastanut nuorisoa, päätin kääntää yllämainitun kirjan
suomeksi. Kauppaneuvos G. W. Edlund otti sen hyväntahtoisesti
kustantaaksensa, joten se nyt suomalaisessa asussaan, nimellä "*Kotona
Kerttulassa*", tarjotaan Teille luettavaksi._

_Toivoen Teille, nuorille lukijoilleni, siitä paljon hyödyllistä huvia,
piirrän_

        _vanha ystävänne
      *Th. Yrjö-Koskinen*._



Enon ja tädin luona.


      _Äiti rakas!_

Täällä nyt siis olen terveenä ja raittiina rakkaassa lapsuudenkodissasi
Kerttulassa, ja tämäpä todellakin on ihan sellainen, jommoiseksi sitä
olet kuvannut, miellyttävin paikka mitä maailmassa löytyy. Muistoni
siitä ovat hyvin hämärät, sen huomasin heti, ja mitäpä neljänvuotiaasta
saattaisikaan muistaa. Senpä vuoksi kaikki täällä onkin melkein kuin
uutta minulle.

Eno ja Meeri olivat minua vastassa asemalla. Olisinhan saattanut tulla
tänne laivallakin kahta päivää myöhemmin, täällä kun on oma
laivalaituri, mutta junamatka oli myöskin varsin hauska. Satuin
tutustumaan erääseen rouvaan, jolla oli kolme vilkasta lasta. Minä
rupesin näitten lasten kanssa leikkimään, jotta äiti sai hetkeksi lepoa,
ja tiedätkö, äiti, hän erotessamme oikein kiitti minua tuosta
vähäpätöisestä avusta.

Eno itse ajoi ja Meeri ja minä istuimme takaistuimella vähäisissä
nelipyöräisissä troskan tapaisissa ajoneuvoissa, ja hevonen -- sen nimi
oli Oiva -- se nyt oli oikein komea elukka, tumman ruuni,
tuuheaharjainen ja -häntäinen. En koskaan ole nähnyt jalompaa hepoa. Eno
sanoo asemalta olevan 14 kilometriä Kerttulaan, mutta minusta tämä matka
kului niin nopeaan kuin tanssi, sillä minulla oli niin paljo nähtävää ja
kuultavaa. Kyllähän ennenmuinoin Koivulassa vanhan iso-äidin luonakin
oli hauskaa, mutta tämä seutu metsäisine vuorineen, järvineen ja
lampineen on kuitenkin paljon ihanampi. Vedet välkkyvät sinisilminä
tuolla vehreyden keskellä.

Minä muistin setä Topelius'en kaikki kauniit kertomukset ihanasta
synnyinmaastamme Suomesta ja sydämmeni rupesi taajempaan sykkimään.
Tiedätkö, äiti kultani, kyllä minä tunnen, että rakastan kotimaatani,
vaikka tähän asti en kentiesi ole sitä oikein käsittänyt. -- Meeri oli
iloinen, kun näki minun ihastukseni, hän oikein ylpeileekin siitä, että
hän on suomalainen, ja eno hymyili ystävällisesti meille. -- Hyvä on,
että olette isänmaallisia, rakkaat tyttöseni -- sanoi hän -- mutta
teidän tulee myöskin aina työssänne ja toimessanne elämässä osottaa,
että isänmaan menestys on pyrkimystenne päämaali, sillä se on oikeata
isänmaanrakkautta. --

Aurinko läheni jo laskuaan, kun me ajoimme pitkin Kerttulaan vievää
lehtokujaa, jossa lehevät koivut levittivät varjoansa. Ne sinä
varmaankin vielä muistat, äiti kulta, vaikka ne tietysti ovat paljon
kasvaneet sinun nuoruutesi ajoilta. Piha näyttää somalta, kun tie
jakautuu kahtaalle, kiertäen kukkaryhmillä koristettua ruohonurmikkoa.
Kun sitten ajetaan portaitten eteen, näyttää Kerttulan vaalea
kahdenkertainen rakennus erittäin kodikkaalta ruskeine akkunapuitteineen
ja sievine kattokoristeineen.

Veranta tänne on laitettu lisää sittekuin sinä olit täällä. Se on niin
iso, että koko perhe mahtuu siinä päivällistä syömään, vieläpä
vieraitakin lisäksi. -- Täti otti minut vastaan avosylin; hän näytti
niin hyvältä ja hauskalta; voi, en saata kuvata häntä kuten tahtoisin,
mutta sinä, äiti, kyllä muistat hänet. Hän on ikäänkuin Gerdan vanhempi
sisar. Gerda täyttääkin jo pian kahdeksantoista vuotta ja Fredrik
seitsemäntoista sekä Meeri viisitoista, -- Meeri ja minähän olemme ihan
yhden-ikäiset, kuten tiedät, -- ja Bruuno on kolmentoista vuotias. Sitte
täällä vielä on kaksoisveljekset Haarald ja Pentti, jotka makasivat
kehdossa minun viimein täällä ollessani, sitte Eedit ja Ester, "pikku
tytöt", joiksi heitä nimitetään, ja viimeiseksi kaikkein herttaisin
kultanuppu, pieni Lilli, joka ei vielä osaa selvästi puhua.

Meitä on niin monta, että täällä surisee kuten mehiläispesässä, kun
olemme kaikki koossa, mutta täällä Kerttulassa on niin hyvää tilaa,
ettei milloinkaan tunnu ahtaalta. -- "Missä sydän antaa tilaa, löytyy
kyllä makuusijaa", sanoo täti, vaikka hänellä olisi kuinkakin monta
majoitettavaa, eikä hän myöskään näytä rasittuneelta, vaikka me miten
hääräisimme ja teuhaisimme hänen ympärillään.

Pojilla on tänä vuonna opettaja, eräs herra Kontio, joka näyttää vähän
puhkilukeneelta. Bruunohan sai keväällä ehdot matematiikassa. Fredrik
tutkii kasveja ahkerasti, hänestä tulee varmaankin luonnontutkia -- ja
maisteri tekee samoin; heitä tuskin vielä olen nähnyt. -- Sitten en
myöskään saa unhottaa kertoa äidille kaikkien lemmikistä, vanhasta
Tussesta -- suuresta newfoundlantilaisesta mustaturkkisesta koirasta,
jolla on viisaat ruskeat silmät ja pitkät pörhöiset korvat. Se seuraa
lapsia kaikkialle sekä on heidän rakkahin leikkikumppaninsa, ja kun se
loikoilee pihassa auringon paisteessa, niin ei voi olla taputtamatta
tätä uskollista, oivallista talonvartiaa.

Serkut ovat jo tehneet kaikenmoisia hauskoja suunnitelmia kesää varten;
me aiomme soudella ja ajella, kylpeä ja kävellä, ja minä tiedän, että
minun tulee hyvin hauska, joll'et sinä, rakas äiti, vain minua siellä
Ruotsissa liiaksi kaipaa. Jospa sinä nyt oikein voisit kylpeä pois pahan
päänkivistyksesi ja tulisit oikein terveeksi ja reippaaksi. Sano
terveisiä rakkaalle isälleni ja muista joka päivä omaa

      _Helkaasi_.

-- No nyt on kirje valmis! -- Helka piirsi nimensä viimeiselle sivulle
tehden vallattoman koukeron lopulle, otti sitten kirjekotelon käteensä
ja juoksi portaita alas. Hän naputti hiljaa etehisestä vasemmalle
menevää ovea. -- Eno! --

-- Noh, mitä tahdot, pikku ystäväni? Astu sisään vain! --

-- Tuon kirjettä äidilleni. --

-- Se on oikein tehty. Laske se tuonne hyllypöydälle muitten joukkoon,
minun täytyy vielä kirjoittaa yksi, ennenkuin posti lähtee. Äiti on,
näenmä, saanut sinulta pitkän jutun; se tulee häntä huvittamaan
suuresti, kun hän siellä istuu yksinäisyydessä kaipaillen ainoaa
lastansa -- sanoi asessori Bergendahl ystävällisesti. -- Kunpa nyt vain
viihtyisit Kerttulassa, rakas Helkaseni!

-- Hoh, sen tunnen varmasti, -- vastasi Helka katsellen suurilla
ruskeilla silmillään suoraan enoonsa. -- Olen jo vuosikausia toivonut
tänne, sillä silloin kun olin pieni, kertoi äitini tuontuostakin minulle
rakkaasta lapsuudenkodistaan, mutta kun me asuimme niin kaukana, emme
tulleet matkustaneeksi tänne, ei senkään vuoksi, että äiti oli kovin
heikko, eikä hän uskaltanut antaa minun lähteä yksin.

Asessori nyökkäsi myöntävästi päätään.

-- Kun sitte muutimme Helsinkiin ja minä tutustuin serkkuihin ja tulin
heidän koulutoveriksensa, silloin minä yhä enemmän rupesin halajamaan
tänne, ja sitte vanhempani lupasivat, että pääsisin tänne tänä kesänä.

-- Niin, ja nyt siis olet täällä tädin ja enon luona vanhassa
Kerttulassa -- sanoi asessori ja taputti sydämmellisesti
sisarentytärtään olalle. -- Huvittele nyt serkkujesi kanssa miten
parhaiten saatat; silloin tulet pian, toivon minä, yhtä ahvettuneeksi
kuin Meeri ja tunnet itsesi oikein kodistuneeksi luonamme.

-- Kiitoksia, eno hyvä, sen kyllä uskon... Nyt Meeri minua huutaa...

Ja poissa oli tyttö.



Arki-elämää.


-- Missä olet, serkkuseni? Noh, hyvä että sain sinut käsiini, tule nyt
kaikella muotoa! Gerda on jo mennyt hyvän matkaa rannalle päin lasten
kanssa. -- Meeri tarttui kiihkeästi Helkan käteen ja vei hänet mukaansa.

Meren lahti sijaitsi noin viiden minuutin matkan päässä
asuinrakennuksesta, tie kulki puiston kautta ja sitte kauniin lehti- ja
hakometsikön läpi, ja sitte oltiin jo heti perillä keltaiseksi maalatun
kylpyhuoneen luona, jota tuuheakasvuinen niemi suojasi aavemmalta
tulevaa tuulta vastaan. Täällä meressä oli lapsilla iloisimmat hetkensä.
Pikku tytöt olivat jo vedessä, jossa potkielivat niin, että vesi roiskui
kauas heidän ympärillään, ja Gerda seisoi lautalla asettaen nutturalle
pitkää palmikkoansa, Meeri viskasi äkkipäätä vaatteet yltään ja
molskahti veteen kuin suuri sammakko, mutta Gerda laskeutui alas kuten
kaunis valkoinen kalalokki; siltä hän ainakin näytti Helkan mielestä,
joka seisoi portailla pöyristellen kastaen paljaita jalkojansa kylmään
veteen. Ester ja Eedit koettivat oppia uimaan; he makasivat poikittain
kuivatuitten kahilakimppujen ja korkkityynyjen päällä. Meeri tuli varsin
hyvin toimeen vedessä, ja Helka ihmetteli Gerdaa, joka uiskenteli sinne
tänne niin taitavasti, että tuskin näki hänen liikuttavan käsiään tai
jalkojaan.

Hui, ui, nyt täytyi Helkankin mennä veteen. Se tuntui niin kylmältä kuin
jää, hänen kuumaa ruumistansa vasten, mutta kun ensi vastenmielisyys oli
voitettu, ihastui hän niin tuohon kirkkaaseen veteen, että hän rupesi
piirisille lasten kanssa ja lupasi pyytää Gerdaa opettamaan hänellekin
uimataitoa.

Kaikkien mielestä uiminen oli mitä hauskinta, ja vaikea oli saada
pikkutyttöjä vedestä pois. Meeri nuhteli ja Gerda varoitti levollisella,
hiljaisella tavallaan, mutta aina he vastasivat: -- Me kastamme itseämme
vain kerran vielä, katsoppas nyt, tämä käy oikein taiteellisesti -- yks,
kaks, kolme! -- Ja noin he kastoivat itseään monta monituista kertaa,
kunnes heidän oli niin vilu, että hampaat kalisivat, ja silloin he aivan
sinikalpeina riensivät uimahuoneeseen. Siellä oli jokaisella määrätty
paikkansa ja vaatevaarnansa. Kerttulassa oli kaikki huolellisen käden
järjestämää, sen huomasi heti. Eedit auttoi pikku Esteriä, joka ei vielä
tullut toimeen nappiensa ja nauhojensa kiinnittämisessä. Tullaksensa
lämpimiksi uimisen jälkeen, lapset lähtivät juosten kotiin, mutta isot
tytöt istuivat vielä kauan puolipuettuina juttelemassa, suureksi
harmiksi Bruunolle, joka jo maltittomasti halusi päästä uimaan.

Poikain oli tapana juosta oitis aamulla noustuaan järveen kylpemään,
mutta he menivät sitte jo taas toistamiseen ennen päivällistä. Pikku
tytöt eivät sitä saaneet tehdä, heillä kun oli ollut talvella hinkua.

Päivällislepoa vietettiin pihalla riippumatoissa koivujen alla tahi
vaahterikossa puutarhassa. Jokainen etsi mielipaikkansa, sillä välin
kuin isä luki sanomalehtiä kammarissaan ja äiti nautti hetken lepoa
verannan sohvannurkassa. Hänen vapaahetkensä olivat harvat, ja usein
hänet kutsuttiin pois kesken hänen lyhyttä lepoansa.

-- Täti ei saa olla viittä minuuttia rauhassa, luulen minä -- sanoi
Helka eräänä päivänä -- nyt jo kolmannen kerran tätiä huudetaan, sitte
kuin tänne istuimme.

-- Olet kyllä oikeassa -- myönsi Meeri -- hän tekee kaikki meidän
kaikkien puolesta, ja me olemme niin ajattelemattomia, että usein
unohdamme auttaa häntä, milloin sitä voisimme tehdä. En tiedä miten aika
joutuu niin nopeaan, ikäänkuin sillä olisi siivet, ja aina loma-aika
tuntuu liian lyhyeltä.

-- Gerda hakkaa kuitenkin kaiken sokerin, mitä talossa tarvitaan.

-- Sen hän kyllä tekee, ja minä olen ottanut tehtäväkseni kukkien
kastamisen; Freedrik ja Bruuno auttavat puutarhassa Piilin muijan
johdolla; hän on meidän puutarhurimme.

-- Niin -- sanoi Bruuno -- ellen sitä tekisi äitini tähden, niin minä
varmaan juoksisin tieheni, sillä ikävämpää tehtävää en tiedä, kuin maata
nelinryömin porkkanasaroissa ja nyhtää pois rikkaruohoa, niin pientä,
että sitä tuskin saa hyppysiinsä.

Tytöt nauroivat. -- Kyllä näkyy missä Bruuno on liikkunut, Freedrik on
paljon säännöllisempi, niin sanoo Piilin muijakin -- arveli Meeri.

-- Niin, kun muija on niin kovasti säntillinen, ja mitenkä sitä saisi
niin perattua, että jokainen pieni korsi tulisi mukaan poikki menemättä.
Mutta Freedrik on sen sijasta kovin hidas, sillä hän näkee jokaisessa
rikkaruohossa kasvitieteellisen harvinaisuuden, ja sitä, näes, täytyy
tutkia, ja siihen menee aikaa, ymmärräthän sen.

-- Mutta nyt emme saa laiminlyödä kukkien kuivaamista niin kauan kuin on
kevätkukkien aika -- sanoi Helka.

-- Mennään jo tänään poimimaan -- vastasi Meeri.

Helka ja Meeri olivat sivukumppaneita koulussa, Bruuno oli yhtä luokkaa
alempana ja Gerda oli tänä keväänä lopettanut koulunkäyntinsä, joten hän
nyt ensi kerran käytti valkoista ylioppilaslakkia kiiltävine lyyryineen.

-- Oih, kuinka tuo kukkasten kuivaaminen on ilkeätä! -- Bruuno laski
kätensä päänsä alle ja loikoili pitkänään ruohikossa Meerin jalkojen
edessä. -- Eihän sitä koskaan saa olla rauhassa, ei edes loma-aikana.

-- Hyi sinua, laiskuri -- torui Meeri ja pisti veljeänsä niskaan
kastikkeen kärjellä.

-- Äs, oletko ilkiö taas niskassani!

-- Noh, älä suutu noin vähästä, Bruuno hyvä -- sanoi Meeri, mutta Bruuno
käänsi selkänsä ja oli suutuksissa olevinaan.

-- Sain kiitosta kukistani menneenä vuonna -- sanoi Helka, johdattaen
puhetta toisaalle -- mutta se oli varmaankin ansaitsematonta, sillä
omasta mielestäni ne eivät ensinkään olleet onnistuneita enkä minä
myöskään löytänyt niitä paljoa sieltä huvilan luota, jossa me asuimme.

-- Oi raukkaa sinua, joka asuit huvilassa, sehän oli melkein kuin olisi
täytynyt istua teljettynä kaupunkipuutarhaan, jossa on rakennuksia ja
aitauksia kaikkialla minne vain kääntyy.

-- Eipä siellä yhtään ollut paha oltava, kuten sinä kuvittelet.
Ikkunoista emme nähneet edes lähimpiä naapureitamme, sillä siinä oli
kaksi suurta vaahteraa ja pensas-aita rakennusten välillä.

-- Suurenmoista tosiaan! Olisin mielestäni kuten sidottu vasikka, ellen
saisi olla oikein maalla kesällä -- sanoi Bruuno vähän päätään
nostattaen. -- Ajatteles, kun ei pääsisi kertaakaan juoksemaan
tarpeeksensa, ellei tulisi aitaus vastaan tahi ellei jo olisi toisen
huvilan alueella. Sitte ei siellä ole hevosia eikä lehmiä, tuskin
kanaakaan. Ei, toista täällä maalla on. Tämä vasta on jotakin! Tätä minä
kiitän.

-- Ja Kerttulaa ensi sijassa -- lisäsi Meeri. -- Täällä sinä kyllä
asuskelisit vuodet ympärinsä.

-- Sen kyllä myönnän! Kun tässä nyt olen kuhnustellut koulun läpi,
rupeankin maanviljelystä harjoittelemaan, sen isä jo minulle on
luvannut, ja sitte tulen kentiesi vielä Kerttulan pehtooriksi.

-- Tule vain minun puolestani! En aio minäkään tässä laiskan tointa
pitää, sen saat nähdä, minä aion ruveta voimistelun-opettajaksi, ja
Helka aikoo tulla veistotyön-opettajaksi!

-- Onneksi olkoon! Vai niin, teistä ei siis kumpikaan aio naimisiin
mennä, ehkä se on olevinaan vanhanaikuista; mutta minä aion hankkia
itselleni rouvan, ja kaunis hänen täytyy olla.

-- Niin, ehkei pappilan Elma riitäkään -- ivaili Meeri, joka mielellään
vähän kiusotteli veljeään.

-- Täällä pihalla on niin kuuma, että tulee elävänä paistetuksi --
mutisi Bruuno ja siirtyi lehtimajaan vaahterain siimekseen.

-- Hänen tulee aina kuuma, kun puhutaan hänen entisestä suosikistansa --
sanoi vallaton Meeri hymyillen ja meni jälleen loikoilemaan
riippumattoon. -- Nyt on Iines Stormbom taas hänen paras
leikkikumppaninsa.

-- Vanhako on Elma Broberg? -- kysyi Helka.

-- Talvella täytti neljätoista; hänestä tulet pitämään, hän on oikein
oiva tyttö, ja hänen veljensä Vihtori on myöskin oikein hyvä poika.

-- Hän kaiketi tuli ylioppilaaksi menneenä vuonna?

-- Tuli niin, ja hän on niin taitava käytökseltään ja käyttää
pincenez'tä, joka tekee hänet oikein soman näköiseksi, ja sitten hänellä
vielä on sievät viikset.

-- Minä luulen hänessä olevan vähän keikarin vikaa -- sanoi Helka --
siltä minusta näytti silloin, kuin hänet näin teidän asunnossanne
kaupungissa.

-- En minä juuri sitä tiedä, mutta kyllä hän aina käy hienommassa
puvussa kuin Freedrik ja herra Kontio. -- Tiedätkö, että Elma tulee
meidän kouluumme syksyllä. -- Pian täältä lähdemme pappilaan, joten saat
tehdä naapuriemme tuttavuutta. Santaniemeen meidän myöskin täytyy mennä
tervehtimään Lotta tätiä. Hänellä, tiedätkö, on niin kovasti hauska ja
kaunis koti, ja hän niin mielellään tahtoo nähdä nuorta väkeä
ympärillään. Santaniemi on komein kartano meidän pitäjässä.

-- Hauskempi kuin Kerttula ei se kuitenkaan saata olla -- intti Helka
päättävästi. -- Mutta kerroppas nyt vielä jotakin Lotta tädistä!

-- Aivan mielelläni; mutta hän ei suinkaan ole ainoastaan minun; vaan
meidän kaikkien herttainen täti, ensimmäinen henkilö, jota minä voin
muistaa aikaisesta lapsuudestani. Silloin eli vielä hänen äitinsä, joka
oli kovin vanha, mutta nyt on täti yksin rakkaassa Santaniemessään ja
hallitsee ja asettelee siellä kaikkea paremmin kuin paras isäntä. Kaikki
alustalaiset katsovat kunnioittaen häneen, ikään kuin hän olisi heidän
äitinsä. Isä sanoo, että hän on niin hyvä, ettei hän milloinkaan anna
vasemman käden tietää, mitä oikea tekee. Siellä on niin kummallisia
vanhoja kapineita, siellä Santaniemessä, ja niin kauniita
vierashuoneita, joissa on valkoiseksi maalatut paneilit ja perhekuvia
seinillä. Puutarhassa kasvaa omenapuita satamäärin, ja marjapensaat
seisovat siellä pitkissä jaksoissa kuten sotamiehet rivissä. Sitte
siellä on huvihuone ja keinu ja talli, jossa on mitä komeimpia hevosia;
ne ovat Lotta tädin lemmikkejä. Niin, kyllä me olemme leikkineet ja
pitäneet hauskaa senkin seitsemän kertaa Santaniemessä ennen, jolloin
tädin veljenpoika, Heikki, lapsena asui siellä. Nyt hän jo on suuri
mies, jo yli kahdenkymmenen, eikä hän olekkaan pitkiin aikoihin
oleskellut Santaniemessä muuta kuin pari viikkoa erästään. Hänestä tulee
insinööri ja hän lueskelee paraikaa eräässä oppilaitoksessa Dresdenissä.
Heikki on erinomaisen hyvä ja vakava poika, vaikka hän on vähän
hiljainen ja harvapuheinen. Lotta täti onkin häneen hyvin kiintynyt; hän
on tädin ainoa elossa oleva sukulainen. Oikein hauskaa saada sinut
tutustumaan Santaniemeen ja Lotta tätiin... Mutta tule nyt, äiti jo
verannasta viittoo meitä luoksensa.

Molemmat tytöt kiirehtivät portaitten luo.

-- Täällä on ollut Santaniemestä joku, joka on tuonut kopallisen hyvää
lämmintä leipää, ja minä panin Fiinan kattamaan kahvipöydän tänne ulos
-- sanoi rouva Bergendahl iloisesti; hän oli aina tyytyväinen, kun
hänellä oli hauskoja uutisia kerrottavana ja kun hän saattoi asettaa
hauskuutta ympäristöllensä. -- Isä tulee kohta, nyt soitan poikia ja
Gerdaa tulemaan myöskin!

Kellon tuttu ääni kutsui perheen jäseniä "keskus-asemalle", joksi Bruuno
hyvin sattuvasti nimitti verantaa, joka kesällä oli tavallisena
kokouspaikkana.

Pää täynnänsä saksalaisia lauselmia ja sananparsia, tuli Gerda alas
ylikerrassa sijaitsevasta huoneestaan; hän luki innokkaasti voidaksensa
syksyllä lähteä ulkomaille täydentämään siellä opintojansa
saksankielessä, joka oli hänen pää-aineensa. Bruuno, joka oli nukkunut
makeasti siimehikkäässä lehtimajassa, hieroi par'aikaa unta silmistään.

Freedrik ja herra Kontio olivat laittaneet kuntoon muutamia harvinaisia
kuivattuja kasveja; ja "maisteri" näytti siltä, kuin hän vielä olisi
oleskellut "tieteiden esikartanoissa", kuiskasi Meeri Helkalle, sillä
hänen vaalea tukkansa oli pystyssä ja katse kaukaisuudessa, aina siihen
asti kuin Gerdan sointuva ääni kuului joukosta, jolloin hän ikäänkuin
unesta hätkähti hereille.

Freedrik oli pitkä, vaalea ja hyvin solakka, hänellä oli aattehikas otsa
ja suuret sinisenharmaat silmät, ja hän oli ihan vastakohta Bruunolle,
joka oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen ja hyvin tanakka. Bruunon
vilkkaat silmät saattoivat välistä välähtää salaman tapaan, kun joku
häntä vastusteli, mutta Freedrikin luonteessa oli jotakin levollista ja
vakavaa, ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, kirkastuivat hänen
kasvonsa ihmeellisesti. Hän oli äitinsä näköinen; heillä oli sama lämmin
katse ja yhtä miellyttävä hymyily.

-- Olemme aikoneet mennä uistinta soutamaan tänä iltana, haluttaako
teitä tulla mukaan? -- kysyi Freedrik.

-- Tietysti!

-- Me myöskin tahdomme tulla mukaan! -- huusivat pikku tytöt ja
kaksoiset.

-- Te ette voi olla ääneti -- sanoi Meeri.

-- Vene ei kannata niin monta -- mutisi Bruuno.

-- Saatammehan ottaa ison ruuhen -- esitti Freedrik, joka ei tahtonut
saattaa mielipahaa pikkusiskoille.

-- Me pääsemme mukaan, me pääsemme mukaan! -- huusivat lapset riemuiten
ja keräytyivät vanhimman veljen ympärille, hän kun aina oli kiltti heitä
kohtaan.

Nuorison iloinen pakina kuului verannassa niin äänekkäästi, että seinät
kajahtivat. Vanhemmat katselivat hymyillen toisiaan. -- Jumalan kiitos,
kyllä talossa eloa ja iloa oli!

Parin tunnin kuluttua nähtiin vilkkaan joukon rientävän venerantaan,
joka oli kauniin lahdelman pohjukassa, missä myöskin laivalaituri
sijaitsi; ja leikillisesti jutellen asetettiin siimat ja kopat
veneeseen, jonne nuoret vihdoin itsekin kiipesivät.

-- Jollei teillä ole kala-onnea, niin poiketkaa vanhan Joosepin luo
paluumatkallanne -- sanoi äiti -- hänellä varmaankin on joku hauki
kalasäiliössään.

-- Kyllä, kyllä, äiti -- kuului vastaus, mutta kaikki he toivoivat
runsasta kalansaalista.

Herra Kontio, joka aina oli pitkäveteinen esityksissään, kertoi laveasti
Gerdalle eräästä uudenlaatuisesta ongenvavasta, joka juuri oli tullut
perille höyryaluksella, ja Freedrik pani kuntoon uistinta, sillä aikaa
kuin Bruuno hiljaa souteli eteenpäin. Kaikki koettivat olla niin hiljaa
kuin mahdollista, mutta siinäpä lensi sorsaparvi ylös kahilistosta, ja
taas näkyi joku vene ulkona ulapalla; kaikki nämät vetivät nuorten
huomiota puoleensa, ja niin eivät enään muistaneetkaan olla vaiti, vaan
juttelivat täyttä vauhtia. Miten nyt soutelivatkin oikealle ja
vasemmalle ja suoraan Kaijakan saarelle, niin eipä kertaakaan kala
uistimeen tarttunut.

-- Semmoista se on, kun on vene täynnä lörpötteleviä lapsinulikoita --
sanoi Bruuno ollen vähän aikaa soutamatta.

-- Minun mielestäni me vanhemmat emme ensinkään ole olleet hiljaisempia
kuin lapset -- sanoi Freedrik nauraen. -- Mitä kalan väliä on, annetaan
sen uida; niin kauniina iltana kuin tämä, tuntuu kuitenkin
ihastuttavalta olla ulkona lahdella.

-- Kyllä tosiaan on ihanaa -- sanoi Helka -- lahti on tyyni ja kirkas
kuin kuvastin!

Hän oli oikeassa; oli niin tyyntä, ettei pienintä värettäkään näkynyt
sen kiiltävällä pinnalla, ja kaukana ulapan tuolla puolen laskeutui
ilta-aurinko. Kaikki veneessä olijat kävivät vähitellen äänettömiksi,
heihinkin vaikutti valtavasti luonnon juhlallinen iltarauha.

-- Oi sinä kirkas iltarauha -- sanoi Freedrik hiljaa.

-- Emmekö laulaisi jotakin -- kysyi Gerda. He olivat kaikki musikaalisia
ja heidän oli usein tapana laulaa yhdessä varsinkin kesäisin ulkona
ollessaan, ja pian kajahteli lahden yli: "Kultaisessa kartanossa elää
Ahti syvällä aalloissa", "Sä kasvoit neito" y. m. tunnetuita lauluja.

Kun he vihdoin suuntasivat venheensä kotiapäin, olisi koko seurue
unohtanut sen ikävän seikan, ettei heidän kopassaan hyppinyt ainoatakaan
kalaa, ellei pieni Eedit pikku viisaasti olisi muistuttanut: -- Tästä
käy tie Joosepin tupaan.

Meeri ja Helka lähtivät kalastajan luo saadaksensa äidin asian toimeen,
mutta toiset jatkoivat matkaansa kotiin päin. Muutaman hetken perästä
tytöt seisoivat lahden pohjukassa pienen punaisen tuvan luona, jonka
edustalla vanha Jooseppi verkkojansa selitteli. Hän lupasi seuraavana
aamuna tuoda kalan ja hymyili vähän ivallisesti herrasväen kala-onnelle.

-- Miten Leena tänään voi?

-- Kuten tavallisesti, arvaan minä -- tuumasi ukko.

-- Käykäämme sisälle häntä katsomaan -- sanoi Meeri. -- Hän on vanhan
Joosepin sokea vaimo, kuten tiedät. -- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! --
Meeri avasi rohkeasti tuvan oven.

-- Hyvää iltaa, pikku neiti, minä tunsin teidät oitis äänestänne. --
Sokea tuli empimättä suoraan heitä kohti. -- Täällä on joku vielä lisää,
luulen minä!

-- On, Helka serkkuni Helsingistä.

-- No hyvänen aika, Roosa rouvan tytär! Häntä minä olisin mielelläni
tahtonut nähdä, jos sen Jumala olisi suonut sillä hänen äitinsä oli niin
harvinaisen hyvä ihminen nuoruudessaan.

-- Äiti on kyllä kertonut kalastajatuvasta, sekä miten heidän täällä oli
tapana keittää takassa kahvia, jota sitten alhaalla rannassa juotiin.

-- Jumala hänen hyvää muistiansa siunatkoon; mutta siihen aikaan minä en
vielä ollut pimeydessä, kuten nyt.

-- Niin, Leena parka, kyllä teidän on vaikea oltava -- sanoi Meeri.

-- Ei saa valittaa, pikku neiti; Jumala itse on pannut ristin päälleni,
ja hän tietää, mikä meille paras on. Minulla on myöskin niin paljo,
josta minun tulee olla kiitollinen; ensiksikin on ukkoni kovin hyvä ja
auttaa minua kaikin tavoin; sitte minulla on niin hyvää isäntäväkeä,
joka ei milloinkaan väsy osottamasta minulle hyvyyttä, ja vieläpä
minulla on katto pääni päällä ja jokapäiväinen leipä Herran armosta,
ilman mitään ansiota. Olen kuten kukkanen kedolla ja kuten taivaan
lintu, minä en kehrää enkä kylvä, mutta saan kuitenkin osani tämän
maailman hyvyydestä. Niin, niin, nuoret neitini, vanha Leena on kaikin
tavoin tyytyväinen.

-- Hyvästi nyt taas tällä kertaa!

-- Hyvästi, ja kiitoksia paljo, kun tulitte katsomaan! On niin
ilahuttavaa sydämmelleni, kun muistetaan minua. -- Muija noikkasi ja
kurkoitti tyytyväisenä pienet kurttuiset kätensä hyvästiksi.

-- Miten hyvä ja kiltti vanha muija tuo Leena on -- sanoi Helka ihan
liikutettuna, kun kotiin lähtivät.

-- Niin -- sanoi Meeri -- luulenpa että hän on tyytyväisin ja
kiitollisin ihminen mitä minä tunnen. Äidin on tapana sanoa, että Leena
on monta kertaa antanut hänelle neuvoa kärsivällisyyteen esimerkkinsä
kautta.

-- Varmaankin hänestä voisi paljon oppia -- sanoi Helka miettiväisesti.

Pihalta kuului samassa kellojen iloinen kilinä, ja tytöt rupesivat
juoksemaan kilpaa joutuakseen aikanaan illalliselle.



Naapurimme.


-- Tänään aiomme lähteä ajamaan pappilaan -- sanoi asessori eräänä
aamuna aamiaista syödessään -- äidillä on suuri siivoominen
juhannusjuhlaa varten, ja hän näkee varmaankin mielellään, että
siirrymme pois muutamaksi tunniksi.

-- Mitkä hevoset otetaan, isä?

-- Rusko ja Pekka; siitä sinä Bruuno saat huolta pitää.

Poika lähti nuolen nopeudella; hän ei milloinkaan tällaisissa asioissa
vitkastellut. Tytöt riensivät pukemaan itseänsä matkaa varten. Meeri ja
Helka asuivat yhdessä eräässä kammarissa yläkerrassa, ja Gerda, joka
kesän ajaksi oli jättänyt vuoteensa orpanalleen, oli muuttanut pieneen
vieraskammioon, jossa hän sai olla häiritsemättä kirjoineen. Pojat ja
herra Kontio asuivat ylikerran porstuan toisella puolen, ja lapset
makasivat alhaalla isän ja äidin luona.

Kaikki huoneet talossa olivat korkeat ja valoisat, ja huolimatta
yksinkertaisuudestaan olivat ne kuitenkin hyvin hauskat ja kodikkaat.
Helka oli vallan ihastunut tyttöjen kammariin, jossa kaikki huonekalut
olivat valkoisiksi maalatut ja päällystetyt vaaleanpunaisella
kukillisella kretongilla. Valkoisten akkunauudinten yläpuolelle oli
somasti laskotettu samanlaatuista kangasta, ja myöskin pienen
pukeumapöydän ympärille, joka sijaitsi huoneen nurkassa ja jolle
tyttöjen kaikkein kauniimmat koristeet olivat aistikkaasti asetetut.

Molemmilla oli oma piironkinsa ja pesukaappinsa; hauska kirjoituspöytä
oli akkunan ääressä, ja huoneitten välikäytävässä oli tilava vaatehuone.
"Yksinkertaista, mutta mukavaa" -- se sananparsi näkyi tulleen
pääsäännöksi Kerttulassa.

-- Otan raitaisen kretonkihameeni ylleni -- sanoi Meeri, joka
kiireimmiten harjasi lyhyeksi leikattuja hiuksiansa. Hän ei milloinkaan
tuhlannut aikaa ajatellaksensa pukuansa.

-- Täti neuvoi minua ottamaan sinisen puseroni ja mustan hameeni --
kertoi Helka. -- Hiukseni ovat jo aivan pörröisinä, minun täytyy ne
uudestaan kammata, ja sitte panen sinisen nauhan palmikkooni, että se
pysyy siistinä.

-- Sievänä, tarkoitat kaiketi -- sanoi Meeri hymyillen, hän kun
mielellään laski leikkiä serkkunsa halusta käydä sievästi puettuna.

Helka näytti vähän nololta, sillä hän muisti, että äiti oli varoittanut
häntä turhamaisuudesta; mutta samassa tuokiossa hän jo jälleen koetteli,
miten somasti hopeainen rintasolki soveltuisi siniseen puseroon.

-- Oletteko pian puettuina, tytöt -- kysyi Gerda, jolla jo oli hattu
päässä. -- Hevoset ajetaan kohta portaitten eteen eikä isä tahdo
mielellään odottaa.

-- Kohta, kohta! -- Meeri etsi suurimmassa tuskassa käsineitään ja
nenäliinaansa; hänen kapineillaan oli omituinen taipumus kadota juuri
viimeisessä hetkessä. "Hamssu" sanaa, jota hän usein sai kuulla nimensä
sijasta mainittavan, ei hänelle aivan syyttömästi sanottu.

-- Hyvästi äiti, hyvästi pikku tytöt!

Asessori ja Helka istuivat nelipyöräisten rattaitten taka-istuimelle.
Bruuno ajoi, Meeri istui hänen rinnallaan, ja muilla oli hyvä tila
linjaalirattailla.

Seura oli iloinen, ja matka oli hauska kauniissa kesä-ilmassa.
Molemmissa ajoneuvoissa juteltiin niin vilkkaasti, ettei kukaan muu kuin
Bruuno ajatellut sitä, kuinka pian Rusko ja Pekka veivät heitä määrän
päähän. Mutta hän kyllä uskollisesti valvoi ja piti surua
matkakumppaneistaankin. Joka mäessä ja jokaisen sillan luona hän muisti
huutaa maisterille, joka molemmin käsin piteli ohjaksia ja katseli
Gerdaa enemmän kuin hevosta: -- Pitäkää nyt silmät auki!

Pappila oli vihantain puiden keskellä vähäisen järven rannalla. Se oli
punaiseksi maalattu, ja akkunapuitteet olivat valkoiset. Suuret
vanhan-aikuiset portaat näyttivät varsin hauskoilta.

-- Tervetultua, tervetultua! -- Pieni pyöreä olento kepsahti kuten
tuulispää yli pihan avataksensa veräjät selkiselälleen; se oli Elma.
Provasti ja pruustinna seisoivat portailla vieraita vastassa, ja nuori
Vihtori herra tervehti neitosia niin kohteliaalla kumarruksella, että se
kyllä riitti heille kaikille kolmelle.

-- Olemme koko viikon odottaneet teitä -- sanoi pruustinna. -- Elma on
katsellut maantielle päin joka päivä. Mutta nyt teidän täytyy, hyvät
ystäväni, välttämättömästi jäädä päivällistä syömään meille, minulla on
aivan tuore kuha tarjottavana. Istukaa nyt tänne ulos, täällä on
vilpoista, kahvi tulee ihan kohta. -- Pieni hyväntahtoinen pruustinna
riensi pois, innostunut kun oli, toimittamaan virvokkeita vieraillensa.

Provasti ja asessori olivat sillä välin sytyttäneet sikarinsa sekä
istuneet nurkassa olevaan sälesohvaan, ja nuoret asettuivat portaille
istumaan, kuten aina oli tapana pappilassa. Elmalla oli kaikenmoista
kerrottavaa, hänen pieni suunsa liikkui lakkaamatta, niin ettei Helka
saattanut olla hymyilemättä; mutta sitähän Elma juuri tahtoikin, sillä
hänestä oli hauska, kun ihmiset näyttivät iloisilta. Siksipä hän
ansaitsikin hyväilynimen "auringonsäde", jonka hänen isänsä oli hänelle
antanut.

Vihtori oli hiljaisempi, mutta paljon kauniimpi kuin sisarensa. --
Oikein hieno ja sievä nuori ylioppilas -- sanoi Meeri.

Niin pian kuin oli kahvia juotu pruustinna tädin kiitettyjen ja
tunnettujen kuminakaakkujen kera, vei Elma vieraansa hakaan katselemaan
komeaa ayrshire-vasikkaa, joka äsken oli saanut palkinnon eräässä
karjanäyttelyssä. Sitte heidän täytyi tarkastaa kanahuonetta ja
kyyhkyslakkaa, jotka olivat Elman erityisessä hoidossa. Hän kyllä tunsi
jokaisen kyyhkysen ja pienimmänkin kananpoikasen nimen, vaikka ne Helkan
tottumattomissa silmissä olivat kaikki yhdennäköisiä. Kaikki oli uutta
ja hauskaa nähdä, ja kun oli kuljettu ympäri kaikkialla, yhdyttiin
seuran toisiin jäseniin ja ruvettiin kaikin krokettia pelaamaan
pihamaalla, joka portaitten edestä oli tasoitettu sileäksi kentäksi.

Helka ja Freedrik sekä Bruuno ja Elma olivat yhtä puoluetta, herra
Kontio ja Vihtori sekä Gerda ja Meeri toista. Kaikki viimeksimainitut
pelasivat erittäin hyvin, ja vähän epätasaisen taistelun perästä heidän
onnistui voittajina päästä sodasta. Väsyneinä ja lämpöisinä nuoret
tulivat päivälliselle ja olivat vielä täydessä keskustelussa pelistään,
jota Bruuno ehdotti jatkettavaksi päivällisen jälkeen. Siitä tytöt eivät
kuitenkaan olleet huvitettuja, vaan he tahtoivat mieluummin istua
siimeksessä keinulavitsalla provastin ikkunan alla. Siinä piti
tuumattaman miten juhannus-iltaa vietettäisiin, ja monta suunnitelmaa
tehtiin, kunnes vihdoin kaikki yhtyivät asessori Bergendahlin
ehdotukseen, että he tänä vuonna soutaisivat Kaijakkasaareen ja
polttaisivat kokkoa saaren äärimmäisen niemen päässä.

Vihtori oli puhelias ja vieraille hyvin kohtelias. Hän kertoi tytöille
pieniä kaskuja pääkaupungista ja tarjosi nuorille herroille papirosseja;
mutta ei Freedrik eikä herra Kontio polttanut. Bruuno kurkisti
salavihkaa avoinna olevaan ikkunaan ja otti sitte äkkiä kotelosta
papirossin. Muutaman hetken kuluttua sattui asessori kurkistamaan ulos
provastin kammarin ikkunasta. Hänen tarkka silmänsä havaitsi heti
suitsevan papirossin Bruunon huulien välissä, mutta hän ei maininnut
siitä mitään; hänen tyyni ilmehikäs katseensa puhui kuitenkin tarpeeksi
Bruunolle, joka heti viskasi pois puoleksi poltetun papirossi-pätkän.
Hän tunsi kyllä isänsä mielipiteen, ettei poikien sopinut polttaa,
ennenkuin he itse olivat ansainneet rahaa tuohon tarpeettomaan huviin,
ja kaikkein vähimmin -- sen tiesi Bruuno -- sopi kolmentoista vuotiaan
koulupojan polttaa papirossia. Hän oli vain ollut liika veltto
vastustamaan kiusausta; oli tuntunut hauskalta koettaa, miltä tuollainen
maistui. Vaan nyt hän oli pahalla mielellä. Iloinen seura ei häntä enää
huvittanut, ja hän oli tyytyväinen, kun vihdoinkin tuli aika lähteä
pois, ja hän pääsi toimittamaan hevosia valjaisiin. Koko kotimatkan hän
istui synkkänä ja ääneti; mutta kun Helka ja Meeri olivat astuneet alas
ajoneuvoista, tarttui Bruuno äkkiä isänsä käteen kuiskaten: -- Isä, suo
anteeksi!

-- Sen olen jo suonut, poikani -- vastasi isä lempeästi, ja siten oli
pilvi haihtunut Bruunon taivaalta.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Muutamia päiviä myöhemmin näkivät tytöt äidin panevan kutimensa
vähäiseen työlaukkuun.

-- Mitä tuo merkitsee, äiti?

-- Sitä vain, että minä aion vieraisille Santaniemeen ja ajattelin
ehdottaa, että sinä Meeri ja Helka tulisitte seurakseni.

-- Ai, niin hauskaa, niin hauskaa -- huusi Meeri, joka rakasti
seuraelämää ja vieraisilla oloa, varsinkin kun oli kysymys lähdöstä
Lotta tädin luo.

Matka molempien maakartanoitten välillä ei ollut pitkä, kun hevosella
ajettiin, mutta vielä lyhempi, jos kuljettiin pientä polkua metsän läpi.
Tavallisesti naapurit käyttivät tätä oikotietä, jos ilma oli kaunis. Nyt
siis rouva Bergendahl ja tytöt lähtivät jalkaisin, ja Tusse seurasi
mukana. Hyppien ja ilakoiden se heilutti tuuheaa häntäänsä, kun oli
päässyt mukaan.

Taivas oli kirkkaan sininen, ainoastaan kevyet pilvenhattarat liikkuivat
siellä ylhäällä ikäänkuin valkoiset pumpulihahtuvat, ja metsässä
vanamokukat tuoksuivat. Helkan täytyi ehtimiseen seisahtua niitä
poimimaan, joten hän jäi koko pitkästi toisten jälkeen; mutta mikäpä
olisi ollut hauskempaa, kuin poimia noita pieniä kukkakellosia ja
leppoisena kesäiltana suhisevien hakopuiden siimeksessä nauttia niiden
tuoksua.

-- No katsoppas, nyt tulemme jo heti kartanoon -- huudahti Meeri, ja
hänen orpanansa kiirehti yhtymään heihin talon komeitten rautaporttien
luona, jotka johtivat vanhaan, hyvin hoidettuun puistoon, missä suuret
lehmukset ja saarnipuut levittivät tuuheita oksiaan.

-- Santaniemi on monessa polvessa kuulunut neiti Furumarkin suvulle --
kertoi rouva Bergendahl, sillä välin kuin he kulkivat leveätä
sannoitettua ajotietä pitkin. -- Kaikki täällä onkin hyvin säilynyttä ja
kunnossa pidettyä vanhoista ajoista asti, niin että sitä oikein
mielikseen katselee. Tuossa nyt näet talon päärakennuksen suoraan
edessäsi.

-- Täti, sehän on ihan linnan näköinen -- huudahti Helka kiinnittäessään
katseensa tuohon valkoiseen kulmakattoiseen komeaan kolmikerroksiseen
kivikartanoon.

-- Täällä asuu Lotta täti kuten prinsessa! -- Rouva Bergendahl hymyili.
-- Katsos, tuolla hän itse seisoo ja viittaa meille tervetuliaisia.

Portailla seisoi kullatun vaakunan alla pitkävartaloinen, vielä
nuorennäköinen nainen, harmaaseen silkkihameeseen puettuna ja musta
pitsisolmuke vähän harmahtavissa hiuksissaan. Tämä nainen oli Lotta täti
omassa persoonassaan, ja kun vieraat tulivat lähemmäksi, riensi hän
reippaasti heitä vastaan.

-- Tervetultua! Hauska kun saan teitä nähdä, hyvät ystäväni. Ja sinäkin,
pieni kaupungin tyttö, tervetultuasi Santaniemeen! -- sanoi hän
sointuvalla äänellään ja suuteli Helkaa otsalle. -- Meidän täytyy heti
alusta tulla hyviksi ystäviksi, muista se!

Vilpoinen oli tuo suuri hämärä porraskäytävä ja seinillä kummalliset
maalaukset; täällä saattoi olla vilu keskikesälläkin. Leveällä
akkunalaudalla seisoi jäällä jäähdytettyä vettä, joka maistui ihanalta
lämmittävän kävelyretken perästä. Lotta täti ehdotti että Meeri, joka
oli tuttu talossa, näyttäisi Helkalle kaikki talon huoneet ja yleensä
mitä nähtävää oli. Siinä syntyi sitten oikea huonetarkastus. He
juoksivat portaita ylös ja alas ja pitkin kapeita pitkiä käytäviä ja
taas sieviin vierashuoneisiin, joista Meeri ennen oli kertonut; sitte
ylös ullakkoon näkö-alaa ihailemaan ja taas alas synkkiin
kellariholveihin, joissa talon väki sanoi aaveitten kulkevan. Helka ei
milloinkaan ollut huvittavampaa nähnyt.

Alikerrassa olivat juhlahuoneet, kuten emäntä niitä nimitti. Siellä oli
iso sali komeine kalustoineen: pitkine sohvineen, joissa oli punaiset
tamastipäälliset, korkeanojaisine tuoleineen ja pöytineen, joiden jalat
olivat taitehikkaissa kiemuroissa. Keltaisessa vierashuoneessa olivat
sekä huonekalujen päälliset että uutimet mitä vahvimpaa silkkibrokaatia,
ja kiinalaisessa kammiossa oli jos jonkinmoisia kiinalaisia
porsliinikapineita hyllyillä, kaappien ja pöytien päällä. Tämä oli aivan
kuin joku museo.

Viimeiseksi he tulivat ruokasaliin, pitkään, kapeaan huoneeseen, jossa
oli tummat paneilit, vanhat mahonkikaapit ja perhekuvia kaikilla
seinillä. Siellä istuivat nyt Lotta täti ja rouva Bergendahl juomassa
suklaatia, ja kun Helka ihastuneena kertoi kaikesta, mitä hän oli
nähnyt, sanoi emäntä:

-- Teidän täytyy tulla olemaan täällä kokonainen päivä, silloin vasta
pikku ystäväni oikein kodistuu Santaniemessä, ja sitte teidän täytyy
jäädä yöksi ja maata viheriäisessä kammarissa -- tiedäthän Meeri --
siellä, jossa seinissä naksahtelee ja jossa aina uneksitaan hauskoja
unia.

-- Tuhansia kiitoksia, hyvä tätiseni, en tiedä mitään hauskempaa --
huudahti Meeri. -- Tuo viheriä kammari vaikuttaa aina niin lumoavasti
minuun.

-- Hyvä, asia on siis varma! -- Menkää nyt alas puutarhaan kukkasia
katsomaan, ansareissa ei näin kesä-aikaan ole paljon nähtävää. Sitte me
kaikin lähdemme lammikolle katselemaan joutsenten toissapäivänä
valmistunutta asuntoa.

-- Joutsenia, onko täällä todellakin joutsenia?

-- On kyllä, neljä kappaletta. Ne uivat pitkin päivää lammikossaan.

Meeri vei Helkan mukaansa talon komeita ansareita katsomaan. Kun olivat
tarpeekseen katselleet kukkasia ja saaneet puutarhurilta suuret
kukkavihot, läksivät he emännän ja rouva Bergendahlin parissa vähän
edemmäksi puistoon ja tulivat pienen viehättävän lammikon luo, joka
kirkkaana kuvastimena oli heidän edessään. Lammikon keskellä oli
keinotekoinen pieni saari, johon ennenmainittu joutsenten uusi huone oli
rakennettu kiinalaisen pagodin tapaan, koristettuna pykäharjalla ja
tornilla. Kirkkaan lammikon pinnalla uiskentelivat joutsenet
majesteettisen arvokkaasti.

Lotta täti oli ottanut leipää mukaansa tyttöjen murennettavaksi noille
kauniille eläimille, jotka niin sievästi kurkoittivat pitkää kaulaansa,
ottaakseen heille viskattuja herkkupaloja.

Pieni lammikko vanhojen jättiläislehmusten siimeksessä muodosti
sanomattoman kauniin taulun, eikä Helka väsynyt sitä katselemasta, siinä
kun hän seisoi nojautuneena vähäisen sillan rautakaidepuita vasten.
Tädit istuivat sohvalla lähellä keinotekoista kanavaa, joka johti veden
lammikkoon. Myöhemmin he vielä kävivät tallia tarkastamassa sekä
ihailemassa hevosia ja pientä varsaa, joka oli täysveristä
englantilaista rotua ja emännän erityinen suosikki. Vihdoin vieraat
jälleen lähtivät paluumatkalle, ja Lotta täti seurasi heitä
puistoveräjälle. -- Tänne minä nyt jään, omalle yksityiselle alalleni --
sanoi hän iloisesti noikaten hyvästijätöksi -- tulkaa pian jälleen ja
ottakaa kaikki Kerttulan nuoret mukaanne, sillä hyötymansikat kypsyvät
jo pian ja teidän täytyy auttaa minua niitten syömisessä. -- Hän viittoi
vielä heille viimeiset jäähyväiset, ennenkuin he katosivat metsään.



Juhannus.


-- Nyt on juhannus, nyt viettää kesä häitään kautta koko Suomen --
lausui Meeri, kun hän muitten nuorten kanssa sitoili pihamaalla
köynnöksiä verantaa varten.

-- Juhannus muistuttaa aina joulua -- sanoi hän. -- Tänään ajattelen:
"mitenkähän vietämme joulua", ja joulu-aattona muistelen juhannuskokkoa;
ne ovat kuten kaksi rajakiveä puolivuosien välillä.

-- Niin, mutta joulu-aatto on kuitenkin hauskempi kuin juhannus-aatto --
sanoi pieni Ester, joka auttoi tyttöjä antamalla kukkia ja oksia
köynnöksiin.

-- Niin minunkin mielestäni -- vakuutti Eedit.

-- Louluputti tytyy "onto tilttiä laptia" -- huusi Lilli, joka myöskin
tahtoi jotakin joukkoon puhua, ja hänen pikku mansikka suunsa näytti
niin suloiselta, että Helka orpanan täytyi viskata köynnös syrjään ja
siepata pieni tyttö syliinsä häntä syleilläkseen.

-- Lilli tattoo olla tiltti, Lilli pitää louluputitta -- löperteli
lapsi.

-- Oi, ei hän sinua unhota, pikku kultunen, siitä olen varma.

-- Voi, jos saisit viettää joulua täällä, Helka, ehkä täti ja setä
suostuisivat tulemaan tänne, -- tuumi Meeri.

-- Se kyllä olisi hauskaa; mutta monet tuulet ennättävät sitä ennen
puhaltaa, -- niin on meidän vanhan Vapun tapana sanoa.

-- Niinhän se on. -- Hurraa, nyt on minun köynnökseni valmis! Noh, pikku
tytöt, etsikää nyt pian pojat tänne, heidän täytyy kuitenkin auttaa
meitä koristuspuuhissamme asettamalla näitä paikoilleen, koska me yksin
olemme saaneet niitä sitoa.

Eedit ja Ester lähtivät juoksemaan, niin että heidän valkoiset
palmikkonsa tuulessa heiluivat. He olivat kuten vaunuhevoset, niin
yhtäläiset, ja posket punottivat ja silmät loistivat ilosta, ja aina he
olivat toistensa kaikuna. Pian ilmestyivätkin Freedrik ja Bruuno, ja
monen keskustelun ja tuuman perästä saatiin köynnökset kiinnitetyiksi
somiin kiemuroihin verannan ympärille. Se oli Bruunon näppärien sormien
ja ison veljen hyvän tahdon ansio.

-- Nyt tässä vasta oikein juhannukselta näyttää -- sanoi Meeri
tyytyväisenä. -- Vähän vaivaahan meillä on ollut, mutta tuntuu
juhlalliselta, kun on vähän viheriää sisällä juhannus-iltana.

-- Suo anteeksi, että unohdin tulla apuun! -- Freedrik näytti olevan
pahoillaan. -- Tulin viipyneeksi metsässä.

-- Minä kävin isän kanssa opettamassa Liinaharjaa -- sanoi Bruuno
mahtipontisesti.

-- Katsokaapas Helkan sormia, niistä tippuu verta! -- huudahtivat
lapset.

-- Sain muutamia naarmuja katajan havuista -- sanoi hän ja koetti
hymyillen piilottaa käsiänsä, jotka olivat punaiset ja täynnä
riipaleita.

-- Helkalla on liika hieno nahka, toista ovat minun kourani -- nauroi
Meeri ja pisti esiin tukevat, ruskeat kätensä.

-- Tuollaiset pienet käsiraukat! -- Freedrik veti esiin Helkan kädet ja
tarkasteli noita lukemattomia naarmuja. -- "Paremmat ovat hyödylliset
kuin kauniit kädet", on äidin tapana sanoa -- lisäsi hän ystävällisesti.

-- Kyllä se onkin niin, täti on aina oikeassa.

-- Mene nyt kylmässä vedessä hautomaan prinsessa-sormiasi, niin
äilehtiminen kyllä niistä katoaa.

-- Kiitos hyvästä neuvosta! -- Helka riensi hymyillen ylös portaita. --
Miten hyvä sydän Freedrikillä sentään oli.

Teetä juotiin ulkona pihalla koivujen alla; se oli vanha tapa aina ilman
ollessa niin kaunis kuin tänä juhannus-aattona. Nuoret pelasivat
lawn-tennista ja lapset hyppäsivät ympäri ruohostossa kuten pienet
vohlat, jotka ensi kerran ovat päässeet laitumelle. Eedit ja Ester
juoksivat kilpaa kaksoisten kanssa, jotka lihavuuteen nähden
muistuttivat Bruuno veljeä; mutta Lilli oli "toista lajia", kuten
lapsenhoitajan oli tapana sanoa.

Kun toiset mellastivat ja painiskelivat keskenänsä hurjassa leikissä,
liikkui hän kuten pieni keijukainen vähän varpaitaan maahan kosketellen.
Hänen pitkät vaaleat kiharansa, valkoinen ihonsa ja siniset silmänsä
antoivat hänelle enkelintapaisen muodon, joka täytti äidin sydämen
surullisilla aavistuksilla. Tuo hento olento, kestäisikö hän täällä
siksi, että varttuisi vahvaksi?...

Illallisen jälkeen sälytettiin kaksi suurta koppaa täyteen kahvikaluja
ja leivoksia, jotka sisäneitsyt Fiina ja Kalle kuski veivät veneellä
Kaijakkasaareen, minne pojat Kallen avulla jo monta päivää olivat
kuljettaneet kuivia risuja ja katajia. Lilli oli sanonut yöhyväiset ja
mennyt vanhan hoitajansa saattamana levolle, mutta kaikki muut läksivät
mitä iloisimmalla juhlatuulella alas rantaan, jossa suuri vene oli
valmiina heitä odottamassa.

Pojat soutivat ja isä istui itse perää pitämässä tällä lyhyellä matkalla
saareen, jossa Fiina jo rantakivien välille oli pannut tulta kahvipannun
alle, sillä välin kuin Kalle laski salmeen tyhjiä tervatynnyreitä, jotka
olivat täytetyt vanhalla sälyllä.

-- Tuolla tulevat pappilalaiset! -- huudahti Bruuno, ja oikeinpa todella
siellä näkyikin vähäinen valkoiseksi maalattu purjevene tulevan esiin
niemen takaa. Vihtori oli innokas purjehtia ja palkoveneen meloja,
vaikka hänellä pappilasta oli kahden kilometrin matka venerantaan.

Veneessä istuivat Elma ja Iines Stormbom. Vihtori istui purjenuorat
kädessä "vallattoman sievästi", kuten Meeri sanoi. Hänen paitansa rinnus
oli vaalearaitainen, kaulus oli alaspäin käännetty ja punainen silkki
sievästi solmittu kaulan ympäri. Hän oli oikein taiteilian näköinen
Helkan mielestä, mutta näyttipä siltäkin, kuin hän olisi tahtonut
herättää vähän huomiota, arveli hän; ja ehkäpä Helka kyllä olikin
oikeassa.

Nuoret kiirehtivät nyt saaren korkeimmalle huipulle. Siinä asessori
Bergendahl jo parasta aikaa sytytti kokkoa, joka pian lasten suureksi
huviksi leimusi korkealle taivasta kohti. Tuli oli erittäin kaunis.
Tervatynnyrit alkoivat nyt myöskin leimahtaa ilmi tuleen, ja siellä
täällä pitkin rantoja näkyi juhannuskokkoja etäämmältäkin kesä-illan
hämärässä.

Äiti, joka auttoi Fiinaa kahvinkeitossa, tuli nyt myöskin ylös muitten
joukkoon ja rupesi tyttöjen avulla kattamaan tilapäistä kahvipöytää
tasaiselle paikalle kallioiden väliin, joiden reunalla kukin sai valita
paikan itselleen mielensä mukaan. Sitten tuli Fiina kantaen kahta suurta
kuparipannua, ja tämän makuisan juoman tuoksu sekaantui miellyttävästi
kokosta suitsuvaan katajansavuun. Lapsetkin nyt joivat kaksi kuppia
illan kunniaksi, ja vaikka olikin syöty aimo illallinen, katosi
leipäkoppien sisällys kuten lumi päivänpaisteessa.

Kun valkea rupesi hämärtämään, meni osa nuorisoa niemeltä etsimään
risuja lisää; toiset lähtivät järvelle Vihtorin veneellä, josta pian
kuului laulu: "On tyyni yö".

-- Meidän täytyy vastata heille -- sanoi asessori Bergendahl, kun nuoret
palasivat tuoden suuret kantamukset risuja.

-- Mitä sitten laulaisimme? --

-- Suomen laulun!

Soutaja tuolla järvellä pidätti aironsa ja jäi kuuntelemaan, ja kun
laulu oli laannut, heiluttivat tytöt nenäliinojaan ja Vihtori valkoista
lakkiaan kiitokseksi. Pian tämän jälkeen vastasivat he kansanlaululla:
"Tuoll' on mun kultani".

Tämä vuorolaulu illan tyvenessä kuului kauniilta, ja äiti, joka oli
ottanut unisen Esterin syliinsä, viittoi ympärillään olevia jatkamaan
lauluansa.

-- En tietänyt enon laulavan -- sanoi Helka Freedrikille, kun molemmat
olivat valkeata korjaamassa.

-- Isä on aikoinaan ollut parhaimpia laulajia yliopistossa.

-- No eipä ihme, että laulumme kaikui niin erittäin kauniilta tänä
iltana. Mutta näetkö veneen tuolla? Vihtori nojautuu taaksepäin ja hänen
kätensä lepää toisen airon päällä.

-- Hän näyttää sievältä vaaleassa puvussaan.

-- Sen hän kyllä itsekin tietää, ja se ei ensinkään näytä sievältä minun
mielestäni.

-- No niin, kyllä hän tosin vähän liiaksi näkee vaivaa vaatetuksestaan
-- tuumasi Freedrik hyväntahtoisesti -- mutta pohjaltaan hän kuitenkin
on kelpo poika, ja hänellä on oiva luonne.

Helka vaikeni hieman nolona, sillä hän tiesi kyllä äsken vähän
loukkaantuneensa Vihtorin armollisesta kohteliaisuudesta nuorempia
tyttöjä kohtaan, joten hän ei oikein puolueettomasti voinut häntä
arvostella; mutta että Meeri saattoi häntä ihastella -- sitä hän ei
voinut käsittää.

Aika oli rientänyt lentämällä, ja äiti rupesi muistuttamaan, että lasten
täytyi päästä höyhensaarille.

-- Vielä meidän täytyy laulaa, ennenkuin erkanemme -- sanoi asessori --
yhtykäämme kaikin laulamaan "Maamme".

-- Niin, niin, tehkäämme niin -- huudahtivat nuoret; ja valoisassa
kesä-yössä kajahteli rakastettu kotimaan laulu laajalle avarien vesien
ja lehtevien saarien yli, päättäen sopusointuisesti kesän juhlallisimman
illan.

-- Hyvästi, hyvästi! -- kuului veneistä, kun erottiin, ja pappilan
vähäinen purjevene kiiti pois.

-- Me tapaamme toisemme huomenna kirkossa, -- ei, tänään, sillä kello on
kohta yksi -- hyvää huomenta, hyvää huomenta!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Aikaisin kaiketi meiltä kirkkoon mennään -- sanoi Helka kotiin
tultuaan.

-- Se riippuu siitä, mitä sinä aikaisena pidät -- vastasi asessori
hymyillen. -- Kello kymmenen olisi Bruunon mielestä aivan aikaista, vai
miten?

-- Kyllä minäkin melkein joka aamu olen unikeko, mutta niin kauan me
tytöt emme sentään makaa milloinkaan.

-- No siis, jos olet valmiina kello yhdeksän, niin meillä on hyvä aika.
Hyvää yötä nyt, ystäväiseni, nukkukaa hyvin kaikki tyyni!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Meeri, miksi et ota vaatteita yltäsi?

-- Ole vaiti, minä odotan, että pojat menisivät huoneeseensa. Tuo Kontio
nyt puhuu iankaikkisesti tuolla ulkona. Etkö muista, että meidän piti
poimia yhdeksää lajia kukkasia tänä iltana ja laskea ne pään-aluksen
alle.

-- Kyllä, kyllä, mutta mistä me ne nyt enää löydämme?

-- Minä kyllä tiedän, mistä me ne löydämme; sitä paitsi päivä jo
sarastaa. Ota kengät jalastasi, että pääsemme hiljaa hiipimään, muuten
Bruuno saattaisi tulla ulos ja tehdä meille kiusaa. -- No nyt meidän
täytyy mennä!

Hiljaa kun hiiret hiipivät molemmat tytöt ulos portaita pitkin, ottivat
ovisalvan auki ja olivat pian puutarhassa, jossa vieno sumu leijaili
pensaitten ja kukkaryhmien yli.

-- Tässä on sinulle apila ja harakankukka, tuosta saat sireenikukan ja
narsissan. -- Yksi, kolme, kuusi, kahdeksan, yhdeksän -- nyt luulen,
että minulla on tarpeeksi, laske nyt sinäkin kukkasesi, niin olemme
valmiit.

Muutama minuutti myöhemmin makasivat tytöt vuoteissaan kukkavihot
pään-aluksen alla.

-- Mitä nyt uneksimme tänä yönä, se tapahtuu -- sanoi Meeri ja viskasi
käsivartensa päänsä yli.

-- Minä en milloinkaan uneksi -- tuumasi Helka. -- Oikeammin sanoen, se
tapahtuu kuitenkin ani harvoin -- lisäsi hän hyvin tunnontarkasti.

-- Sitte uneksit varmaankin nyt juhannus-yönä -- sanoi Meeri
leikillisesti. -- Nyt meidän täytyy nukkua, muuten heräämme liian
myöhään huomenna.

Meeri oli unien suhteen ennustanut oikein. Kun Helka heräsi aamulla ja
näki auringon loistavan sisään vaaleanpunaisten uutimien läpi, näki hän
aivan selvästi edessään tien, jota hän unissaan oli kävellyt, kauniin
tien, joka kulki lehevien puitten ja taajojen pensaitten välitse. Valo
tunkihe oksien lomitse, lintu viserteli korkealla hänen päänsä
yläpuolella, ja vanamo tuoksui hänen lähellään. Hänen rinnallaan kulki
joku, joka taivutti sivulle päin hänen edessään riippuvan oksan ja poimi
kaikki pienet kivet pois epätasaiselta polulta. Mutta kun hän kumartui
katsoakseen, kenen näköinen tuo henkilö oli, niin hän heräsi. Kyllä hän
varmaan luuli, että Freedrikin olkihattu se unessa leijaili hänen
edessään, vaikka tuhmaahan se oli semmoinen.

Alhaalla kuului kello lyövän jo kahdeksan. Helka hyppäsi reippaasti
vuoteeltaan ja huusi Meeriä, joka haukotellen tirkisteli toisella
silmällään.

-- Joudu, Meeri, me olemme nukkuneet liiaksi!

-- Ois, miksi minua herätit, olin juuri rupeamaisillani näkemään unta.

-- Se olisi ollut ihan liian myöhäistä -- nauroi Helka, joka juuri pisti
kasvonsa pesuvatiin. -- Minä suoritin sen asian jo aikaisemmin ja tein
kävelyretken metsään. Kuinkahan pitkälle minun tänään vielä täytynee
kulkea?

-- Tuhmahan olet! Eihän juhannus-yön unen heti tarvitse toteen mennä.
Vasta vuosien takaa saattaa se vielä toteutua.

-- Kiitoksia, ennustaja, nyt lähden alas aamiaista syömään enoni kanssa
-- sanoi Helka. Ohimennen hän naputti Bruunon ovelle varoittaen:

-- Nouse jo, Nukku-Matti, muuten lähdemme ja jätämme sinut!

Ainoana vastauksena oli epäselvä mörinä, joka kuului puolittain patjan
helmasta. Bruuno ei vain joutunut kirkkoon sinä päivänä, sen Helka
arvasi.

Vaan kaikki muut läksivät rilloissa ja isoissa vaunuissa kirkolle, joka
sijaitsi kauniilla paikalla ja oli nyt täynnä sireenikukkien ja kielojen
tuoksua, sillä rippikoululapset olivat tänään laskettavat Herran
ehtoolliselle. Heidän puolestaan vanhempien hartaat rukoukset nousivat
Kaikkivaltiaan luo.

Juhlallista oli nähdä nuorta joukkoa tuolla alttarikehän ympärillä, --
siltä ainakin tuntui Helkan mielestä. Edellisenä vuotena olivat Gerda ja
Freedrik seisoneet siellä toisten parissa. Hän katsoi serkkuihinsa;
Gerdan silmistä valui kyyneleitä, ja Freedrikin levollinen muoto näytti
juhlallisen vakavalta.

Helka painoi päänsä penkkiin ja sulki silmänsä.

-- Oi Jeesus -- rukoili hän hiljaa -- minulla on niin paljon
taisteltavaa, olen usein paha, tyytymätön ja kiittämätön, vaikka olet
antanut minulle niin paljon hyvää. Auta minua oikein sydämessäni Sinua
kiittämään ja auta minua tulemaan lapseksesi täällä ja
iankaikkisuudessa.

Urkujen soitto kaikui mahtavasti kirkon vanhoissa holveissa, ja
seurakunta veisasi hartaudella: "Sun haltuus, rakas Isäni, mä annan aina
itseni, mun sielun', ruumiin', tavaran', ne ota, Herra vastahan".

Helka kohotti päänsä ja rupesi veisaamaan mukana. Hänen sydämmensä
tuntui nyt niin kevyeltä ja luottavalta, ja siksipä tuon virren sanat
olivat ikäänkuin häntä varten kirjoitetut. Ei hän milloinkaan ollut
unohtava tätä jumalanpalvelusta tässä kukkasilla koristetussa
temppelissä, johon kesäiset lauhkeat tuulahdukset virtailivat auki
olevista ikkunoista ja auringon valo laskihe seurakunnan yli; -- niin,
ei milloinkaan!



Sadetta ja päänsärkyä.


Litis, latis, loiskis, loiskis!

-- Mitä lotinaa minä kuulen? -- kysyi Meeri eräänä aamuna unisella
äänellä.

-- Siellä sataa, luulen minä -- kuului vastaus.

Meeri kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui uudestaan, mutta hänen
serkkunsa makasi valveilla ja kuuli miten sadepisarat ratisivat
ikkunoita vasten ja miten vesi lorisi alas kattokourua pitkin. Ensi
kerran nyt satoi, sitte kuin Helka oli Kerttulaan tullut.

Lapset olivat kaikin vähän nurpealla tuulella aamiaista syödessään.
Pikku tytöt aikoivat juuri tänään panna toimeen nukkiensa
vaatteidenpesun, ja pojat olivat aikoneet tehdä suurenmoisen lammikon
kaivon luona olevaan isoon ojaan, mutta kun nyt satoi, ei voinut ryhtyä
mihinkään.

-- Meidän täytyy jättää pyrola unifloran poimiminen toiseen aikaan --
sanoi Freedrik tarkastaessaan pilvistä taivasta.

-- Ois tuota sadetta, kun se nyt tulikin -- valitti Meeri. -- Tänään
meidän piti lähteä Lotta-tädin luo ja olla siellä koko päivä.

-- Sade on hyvää perunoille ja kauran-oraille -- tuumasi Bruuno hyvin
viisaan näköisenä -- siitä isä iloitsee.

-- Kyllä niin, se tuli juuri parahiksi, sillä nyt on laiho kukkinut, ja
kaikki kasvit janosivat vettä.

-- Puutarhapenkereet myöskin hyvästyvät tästä sateesta -- sanoi äiti. --
Piilin muija on jo kauan valittanut kovaa kuivuutta.

-- Vaihtelua täytyy olla sekä luonnossa että elämässä kehityksen tähden
-- sanoi asessori. -- Tämä on sopiva päivä käyttää kirjoituksiin, joita
olen lykännyt tuonnemmaksi.

Gerda hymyili hänelle. -- Ajattelin juuri tuota, isä. Kun sataa, silloin
ei ensinkään tee mieli lähteä ulos aikaansa tuhlaamaan.

-- Älä toki liiaksi työtä tee, tyttöseni -- isä veti hänet hellästi
luoksensa -- me ihmislapset olemme kuten nuoret hevoset, toista täytyy
hopottaa menemään, toista täytyy pidättää kulussaan. En koskaan uskonut,
että pikku linnustani tulisi tuollainen kirjatoukka!

-- Tahdon hyvin valmistaa itseäni, isäseni, kallista oloani varten
Dresdenissä, jonne sinä minut kustannat syksyllä.

-- Tunnollinen, hyvä tyttöni! -- Hän suuteli sydämellisesti tyttärensä
otsaa ja läksi huoneesta.

Äiti otti avainkimppunsa ja katosi kyökkitoimiin. Haarald ja Pentti
joutuivat kinaan veitsestä, Eedit rummutti akkunalle ja Ester kierieli
lattialla. Helka meni ulos verannalle ja näki miten sade oli tehnyt
pieniä puroja santaan ja miten sireenien oksat vedestä raskaina
taipuivat maahan asti. Vahinko, ettei aina saattanut olla kaunista
ilmaa!

Nyt tuli äiti takaisin. -- Nouse pystyyn, Ester pieni, miksi siinä
makaat?

-- Siksi että sataa enkä tiedä mitä tekisin.

-- No sen äiti kyllä tietää! Reipastukaa nyt, lapset, olettehan
ikäänkuin olisitte kaupattavanne myyneet ja rahanne hukanneet. Tänäänhän
on työpäivä, tulkaa nyt käsityötä tekemään, niin minä luen teille oikein
hauskan kertomuksen.

-- Sepä hauskaa! -- Tyytymättömyys oli kuin poispuhallettu. Pojat
asettivat tuoleja pöydän ympärille, ja jokainen kiirehti etsimään
työnsä. Haarald ja Pentti kutoivat tomuliinoja, Eedit ompeli
koululaukkua ja Ester päärmäsi nenäliinaa. Lillin korkea tuoli
asetettiin äidin viereen ja hänelle annettiin paperi ja kynä, joten hän
saattoi piirtää "uttoja". Bruuno etsi esiin puolivalmiin kalakassinsa ja
Meerillä oli käsissään sekainen virkkaus.

-- Hauskaltapa täällä näyttää -- sanoi Helka, kun hän verannalta tullen
astui sisälle. -- Täälläpä luullakseni on lukuseura; saanko tulla
mukaan?

-- Tietysti, eikö sinulla ole mitään työtä?

-- Kyllä minulla on pöytäliina, joka ei tullut valmiiksi lukukauden
aikana.

-- Sehän sopii mainiosti, nyt otamme sen esiin.

Hetken perästä oli myöskin Helka joukossa, ja kaikki kuuntelivat
tarkkuudella Amanda Kerfstedtin kertomuksia "Pienokaiset ja suuret",
joita äiti luki ääneensä. Lapset olivat niin ihastuneet kertomuksen
"pienokaisiin", että he unhottivat koko sade-ilman, ja aamupäivä kului
kuten uni.

-- Äiti kulta, lue vielä kappale, yksi ainoa vain, -- näin aina
huudettiin, kun luvusta uhkasi tulla loppu; mutta vihdoin siitä
kuitenkin tuli loppu. Rouva Bergendahl oli luja ja sanoi heidän istuneen
tarpeeksi kauan alallaan tällä kertaa; nyt saattoivat kaikin panna
työnsä pois päivällisiin asti, ja pikku tyttöjen tuli lähteä
kanahuoneeseen katsomaan, olivatko Korkeajalka ja Helmikana jo munineet.

-- Miten aika on rientänyt -- sanoi Helka, kun hän huolellisesti pani
kokoon pöytäliinansa. -- Tunnit ovat oikein lentäneet, sillä välin kun
täti on lukenut.

-- Niin äiti aina tekee, kun sataa, ja myöskin muuten, jos hänellä on
aikaa. Hänen mielestään lapsille on terveellistä tehdä hyödyllistä
käsityötä leikkien välillä.

-- Kuinka täti sentään on viisas -- sanoi Helka ihaellen -- hän
ajattelee kaikkea!

Päivällisen jälkeen menivät lapset ullakkoon palloa heittämään, sillä
sadetta kesti vain yhäti koko päivän. Meeri oli saanut käsiinsä kirjan
"Tytöistä parhain" ja luki sitä innokkaasti.

-- Tarvitsisin vähän apua näitten sokeriherneitten perkaamiseen -- sanoi
rouva Bergendahl astuessaan sisälle täysinäinen koppa käsivarrella. --
Vanha Mari kuivaa korppuja ja Fiina on silittämässä vaatteita.

Meeri ei liikahtanut paikaltaan.

-- Minä tulen -- huudahti Helka salista, jossa hän oli selaillut
valokuvakirjaa.

Meeri katsahti pois kirjasta, mutta rupesi jälleen kahta innokkaammin
lukemaan.

-- Siellä kyökissä on muija, joka tahtoisi puhutella asessorin rouvaa.

-- Vai niin; sano, Fiina, että tulen kohta. Nyt saat yksin suoria noita
herneitä, Helka hyvä.

-- Ei sillä väliä ole!

-- Ois, niin ilkeätä; ei milloinkaan saa lukea rauhassa. --
Harmistuneena pisti Meeri kirjan kainaloonsa ja läksi saliin.

Nyt palasi rouva Bergendahl. -- Tänään on aivan hullusti -- sanoi hän
hymyillen -- kun toinen lähtee, tulee taas toinen sijaan. -- Tuossa näen
Joosepin tulevan kalakoppineen kyökkiin. Pelkäänpä, että yksin saat
hoitaa tätä koppaa loppuun asti.

Kalastajan jälkeen tuli pieni tyttö tuoden tuohisellisen mansikoita.
Sitten pikku Ester oli langennut ja saanut kuhlon otsaansa, jota äidin
täytyi voidella; ja pojat pyysivät lupaa saada mennä miesten kanssa
hakaan hankkimaan vastaksia. -- Asessorin rouva oli aivan hengästynyt,
ennenkuin hän oli saanut tyydytetyksi kaikki, jotka häntä tarvitsivat,
ja Helka, joka oli tehnyt ahkeraan työtä, rupesi vähitellen toivomaan,
että tuon tyhjentymättömän hernekopan pohja jo näkyisi.

Tuossa nyt tuli Meeri, joka kärtyisen näköisenä laski kirjansa kaappiin.
Hän oli sen lukenut loppuun ja aikoi vihdoin tulla auttamaan Helkaa;
mutta kopassa ei ollutkaan enää muuta kuin kolme palkoa jäljellä.

-- Oikein hauskaa, kun tämä työ nyt on tieltä poissa -- sanoi äiti ja
tyhjensi roskat kopasta leveään talousvyöliinaansa. -- Kiitos hyvästä
avusta, Helka.

Helka kiirehti portaita ylös pestäksensä käsiänsä kammarissaan. Hän
ajatteli, miltähän Meeristä nyt tuntui, siinä kun hän seisoi katsellen
akkunasta sade-ilmaa. Omasta katkerasta kokemuksestaan hän tiesi, ettei
sydän milloinkaan tuntunut keveältä silloin, kun oli poikennut pois
velvollisuuden tieltä.

Kun tytöt illalla panivat maata, tuli äiti heidän luoksensa ja istui
vuoteitten laidalle muutamaksi minuutiksi. Hänen oli tapana aina joka
ilta käydä kaikkia lapsiansa katsomassa ja sanoa heille yöhyväiset,
ennenkuin hän itse meni levolle.

-- Hyvää yötä, täti kulta!

-- Hyvää yötä, lapseni!

-- Hyvää yötä, äiti! -- Meerin käsivarret olivat kovasti kiedotut äidin
kaulan ympäri ja hänen huulensa kuiskasivat kauan äidin korvaan.

-- Nukkukaa makeasti, pikku tytöt; nyt menen Gerdan luo.

Meeri makasi hetken ääneti; sitte hän kääntyi äkkiä serkkuunsa päin ja
kurkoitti hänelle kätensä. -- Enkö ole häijy, kun saatan olla auttamatta
sellaista äitiä kuin minulla on -- sanoi hän katuen. -- Hyi, kuinka
sietämättömän tuhma minä olin tässä iltapäivällä, ja sinä raukkakin sait
kärsiä minun laiskuuteni tähden.

-- Minusta ei puhettakaan! -- Helka pudisti sydämmellisesti Meerin
kättä.

-- Jumalan kiitos, nyt voin rauhassa nukkua -- sanoi Meeri ja oikaisi
itseänsä. -- Kun vielä olin pieni enkä tahtonut pyytää anteeksi, vaikka
olin ollut hyvin paha, silloin opetti äitini minulle raamatunlauseen,
joka ei sittemmin milloinkaan ole mielestäni mennyt: "Älkää antako
auringon laskea vihanne ylitse".

-- Niin, sitä on kyllä hyvä muistaa -- tuumasi Helka. -- Ei kuitenkaan
saa rauhaa sydämmeensä, ennenkuin vikansa on tunnustanut.

-- Niinpä on -- vastasi Meeri hiljaa.

Seuraavana päivänä satoi yhä. Mikä lieneekin vaikuttanut, tämä ruma
ilmako vai yhtämittainen sisälläolo, -- ainakin pakotti Helkan päätä ja
hänen oli vilu, kun hän läksi alas aamiaiselle.

Aamupäivällä tuli Lotta täti kävellen suuri sateenvarjo kädessä, ja hän
oli niin iloinen ja leikillinen, että Helka melkein unhotti päänkipunsa,
kun kuunteli hänen hauskoja kertomuksiansa. Lotta täti kokosi aina
nuorison ympärilleen; "hänessä oli joku erityinen vetovoima heihin
nähden", sanoi asessori.

Mutta kun Lotta täti oli lähtenyt ja päivällinen oli ohitse, rupesi
päänsärky jälleen tuntumaan. Asessorin rouva kehoitti silloin Helkaa
menemään ylös kammariinsa ja panemaan maata. Hän lähti mielellään.

Suloiselta tuntui saada painaa polttavia ohimoitaan viileätä patjaa
vasten. Korkeat lehmukset humisivat nukuttavasti akkunain ulkopuolella,
ja kaikki äänet alhaalta tunkivat vain heikosti tänne ylös. Hänen
väsynyt katseensa seurasi koneentapaisesti kärpästä, joka kömpi hitaasti
alas pitkin uudinta, ja vähän päästä oli hän nukkunut syvään,
levolliseen uneen.

Hänen herättyään tuntui otsa vilpoiselta. Rouva Bergendahl oli Helkan
nukkuessa pannut jäähdyttävän kääreen hänen otsalleen ja istui nyt
sukkaa kutoen hänen vuoteensa ääressä.

-- Onko täti istunut täällä minun luonani koko iltapäivän?

-- En, ainoastaan välimmiten, kun olen joutunut. Olet saanut oikein
hyvin nukkua, tyttöseni, ja nyt on paha ilmakin ohitse. Pilvet ovat nyt
melkein haihtuneet, ja minä luulen, että saamme ihanan auringonlaskun.

-- Oi niin hauskaa, näen jo vähän sinitaivasta tuolta lehmusten oksien
välistä. Pääni on jo melkein terve, tunnen itseni vain vähän väsyneeksi.

-- Se on aivan luonnollista tuollaisen päänkivun perästä, makaa nyt vain
aivan hiljaa, älä myöskään tule alas illalliselle; annan tyttöjen tuoda
sinulle kupillisen teetä ja voileivän.

-- Kiitoksia, täti! Ihanaa on katsella täältä tuonne ulos.
Kultaliepeiset pilvet näyttävät nyt niin keveiltä. Välistä tuumaan, mikä
lienee kauniimpi, kesä-aamu vaiko kesä-ilta, jolloin aurinko mailleen
menee.

-- Kyllä aamuhetki on kaunis, sillä silloin koko luonto herää uuteen
eloon. Kaikki lapset siitä pitävät, koska päivä on heidän edessään
leikkeineen ja kaikenlaisine huveineen; mutta meille vanhoille on ehkä
auringonlasku suloisempi, se kun tuottaa rauhaa ja lepoa päivän työn ja
puuhan jälkeen. Vuorokauden vaiheet muistuttavat ihmis-elämän eri
ajanjaksoja. Oletko milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi sitä.

-- En, mutta se on kyllä totta!

-- Eikä illan tarvitse aina juuri tarkoittaa vanhuuden-aikaa, näetkös.
Se saattaa myöskin muistuttaa meille elämämme viimeistä iltaa, joka voi
tulla yhtä hyvin nuoruudessa kuin vanhuudessa. Ihanaa olisi, jos
päivämme laskeutuisi rauhassa, sillä kuoleman illan jälkeen tulee
iäisyyden valoisa aamu.

Hän laski hellästi kätensä Helkan otsalle. -- Nyt soitetaan
illalliselle!

Helka tarttui tätinsä käteen ja suuteli sitä kuiskaten: -- Kiitoksia,
kiitoksia kaikesta!



Gerdan syntymäpäivä.


-- Miten nyt viettäisimme Gerdan syntymäpäivää? -- kysyi Meeri, kun
nuoret eräänä päivänä istuivat koivujen suojassa pihalla.

-- Kuulleeko hän mistä me juttelemme?

-- Ei, hän pani juuri akkunan kiinni tuolla ylhäällä.

-- Ommelkaa hänet kiinni vuoteeseensa -- neuvoi Bruuno.

-- Kyllä kai, hänpä meistä on aikaisin nousemaan aamusilla; mutta
muistanpa neuvoasi, jahka sinun vuorosi tulee, veli kulta!

-- Vietetään se siten, että lähdemme huvimatkalle ja syömme päivällistä
ulkona -- ehdotti Freedrik.

-- Viilipiimää ja kermamunkkeja -- Bruuno mauskutti suutaan.

-- Niin proosallista! Ei, jotakin hienompaa täytyy olla.

-- Meidän pitäisi harjoitella jotakin laulua, jolla hänet herättäisimme
aamulla; sinä Kontio saatat kyllä kyhätä kokoon muutamia somia värsyjä
-- tuumasi Freedrik.

-- No enpä juuri tiedä, enhän minä -- maisteri näytti olevan hämillään.

-- Se oli hyvä keksintö, mutta jotakin muuta juhlallista tarvittaisiin
vielä.

-- Vieraita tulee, vieraita tulee -- huusivat lapset. -- Ne ovat
pappilalaiset!

-- He tulevat ihan kuin heitä olisi kutsuttu -- virkkoi Meeri. --
Vihtorin täytyy antaa meille hyviä neuvoja, hän keksii kyllä jotakin
sievää.

-- Tietysti! -- Freedrik hymyili.

Koska Gerda ei ollut huomannut vieraitten saapumista, pyydettiin
vastatulleita nuoria heti ottamaan osaa neuvotteluun. Sitte kuin siinä
monta ehdotusta oli tehty ja hylätty, päätettiin vihdoin Gerdan
kunniaksi panna toimeen kuvaelma lehtimajassa, ja Vihtori lupasi ottaa
toimekseen koko asian. Pikku tytöt pistivät uteliaina esiin pienet
pääkkösensä, sillä hekin tahtoivat olla vähän mukana noin tärkeässä
neuvottelussa, ja koska Vihtorin juuri oli aikomus käyttää heitä
haltiattarina kuvaelmassa, saivat he suureksi ihastuksekseen kuulla koko
asian, sillä ehdolla, etteivät siitä puhuisi kenellekään muulle kuin
äidille.

-- Ajatelkaapas, että Gerda jo täyttää kahdeksantoista vuotta huomenna
-- sanoi asessori, kun aamiaista syötiin. -- Muistan vielä niin selvään,
kuin jos se olisi ollut eilen, kun sinä istuit polvellani ja pistit
leivänmurenoita suuhuni. Niin pian aika joutuu!

-- Lotta täti aikoo tänne päivällisille huomenna -- kertoi äiti -- ja
pappilalaiset ovat luvanneet tulla iltapäivällä. Elman orpanat,
Stormbomin tytöt, tulevat mukaan. Olette kaiketi kuulleet, että he ovat
vieraisilla pappilassa?

-- Hauskaa, hauskaa! -- kirkasi Meeri.

-- Iines Stormbom on sievä tyttö -- virkkoi Bruuno -- mutta Eeva on
laappa.

-- Hyi, olet oikein tuhma, kun puhut tuolla tavalla herttaisesta
Eevasta, joka vain on vähän ujoluonteinen -- torui Gerda veljeänsä.

-- No, sittenhän meitä tulee olemaan koko suuri seura huomenna, äitiseni
-- sanoi Freedrik, joka istui äitinsä vieressä. -- Näytät väsyneeltä,
äiti!

-- Lilli yski yöllä ja piti minua hereillä -- vastasi rouva Bergendahl
ja katsoi ystävällisesti vanhimpaan poikaansa. He ymmärsivät aina hyvin
toisiansa.

-- Mistä on Lilli voinut saada yskää keskikesällä? Mielestäni äiti ja
hoitaja vartioitsevat häntä aamusta iltaan.

-- Vain viime viikon kosteasta ilmasta. Hän on sellainen heikko olento.

-- Yöt päivät on äidillä meistä muretta, et koskaan, äiti kulta, väsy
uhraamasta itseäsi lastesi hyväksi.

-- Rakas poikani, luuletko äidin rakkauden pitävän sellaista minään
uhrina?

Freedrikin katse kohtasi äidin katsetta, ja syvä kiitollisuus kuvautui
siinä. -- Suokoon Jumala, ettet milloinkaan saisi meistä surua, äiti,
kun aina meistä kaikista vaivojasi säästämättä pidät huolta -- sanoi
hän, -- ei kenelläkään maailmassa ole niin hyvää äitiä kuin meillä.

Gerdan syntymäpäivän johdosta oli Kerttulassa nyt paljo puuhaa, ja
Gerda, joka aavisti jotakin olevan tekeillä, pysyi kiltisti huoneessaan.
Vanha Mari leipoi syntymäpäivärinkelin, ja asessorin rouva kulki vispilä
kädessään ja näytti tuumivalta; se kyllä koski tuota tavallista kaakkua,
jonka jokainen lapsi oli tottunut saamaan nimi- ja syntymäpäivänään.
Meeri ja Helka leipoivat pieniä rinkeliä ja muita pikkuleipiä ja pitivät
sitä paitsi salaisia neuvotteluja Vihtorin kanssa, joka tuli tuon
tuostakin harjoittamaan pientä kööriä, jota oikeastaan maisteri johti.

      "Oi terve sinä impi suloinen,
      Sä kukka elon keväimen!
      Oi terve sulle, joka nyt
      Oot kahdeksantoista täyttänyt!"

Näin alkoi Gerdan kunniaksi sepitetty komea runo, jota laulettiin
tutulla nuotilla. Jotta päivän sankaritar ei kuulisi laulua ennen
aikaansa, täytyi harjoitukset pitää leivintuvassa leipälautojen ja
taikina-astioiden välissä. Mutta tuollaisia jokapäiväisiä asioita ei
kukaan ajatellut, kaikkein vähimmän nuori johtaja, joka hiki päässä
käytti leipäpistintä tahtipuikkona kädessään. Vähätpä siitä, kun kaikki
vain kävi "lennokkaasti".

Asiat olivat hyvin järjestetyt huomispäivää varten. Nyt riippui
menestyminen ainoastaan siitä, tulisiko ilma kauniiksi. Paljo
ennusteltiin illallista syödessä, ja monta levotonta katsetta tähdättiin
taivasta kohden. Hyvä, että aurinko kuitenkin laskeutui kultaan ja
purppuraan.

Vihdoinkin odotettu päivä valkeni. Onneksi se viittoi hyvää huomenta
kirkkaalta pilvettömältä taivaalta, ja keveinä kuten hengettäret
sipsuttivat Helka ja Meeri alas portaita, yhtyäksensä toisiin, jotka
olivat koossa Gerdan akkunan alla. Meeri oli purskahtamaisillaan
nauruun, juuri kuin heidän piti ääntä ottaman, ja uninen Bruuno lauloi
silmät vielä puoli ummessa; mutta laulu kävi kuitenkin välttävästi. Kun
he olivat lopettaneet, hämmästytti Gerda heitä sillä, että hän täysin
puettuna ilmaantui akkunan eteen kätten taputuksella heitä kiittämään.
Turhaa oli ollut koettaa häntä herättää!

Verannalla seisoi koristettu nimipäiväpöytä kukkineen ja lehtineen.
Siinä oli äidin kaakku ja vanhan Marin pöhöinen rusinarinkeli. Lahjoja
oli myöskin sekä pienempiä että suurempia. Oli korukantinen saksalainen
runokokoelma, jonka vanhemmat olivat antaneet; Freedrikiltä oli valokuva
ja herra Kontiolta hänen runonsa kauniisti piirrettynä ruusunpunaiselle
paperille. Haarald ja Pentti lahjoittivat kopallisen kauniita
mansikoita, ja sokea Leena oli tuonut tuokkosellisen tuoreita munia.
Kaikki olivat muistaneet Gerdan syntymäpäivää, ja Gerda oli oikein
liikutettu, kun hän katseli koristettua pöytää ja näki, miten siinä
ilmaantui paljo rakkautta.

-- Näetkö, miten kaakku näyttää keltaiselta ja makealta -- sanoi Ester.

-- Etpä tietänyt, että me olimme mansikoita poimimassa eilen --
uhoilivat kaksoiset.

-- En ollenkaan!

-- Lilli on itte palmitoinnut maton -- kertoi nuorin lapsi.

-- Todellakin, pikku kultani! Monta tuhatta kiitosta teille kaikille! --
Gerda kurkotti kätensä kaikille ympärillä oleville ja näytti niin
iloiselta ja hyvältä, kuin nuoren onnellisen tytön aina tulisi olla.

Nyt tuli asessori Bergendahl kävelyltään, hän kun tavallisesti aamusin
oli maitaan tarkastelemassa. Gerda juoksi häntä vastaan.

-- Jumala siunatkoon pikku, ei, isoa tyttöäni!

-- Isä kulta, sinulle olen kuitenkin aina pikku Gerdasi.

Aamiaishetki oli hyvin iloinen tänä päivänä. Aamupäivällä saivat sitte
kaikki lapset kahvia ja sekä rusinaleipää että kaakkua. Lotta täti oli
aikaisin aamulla lähettänyt ison kopan hyötymansikoita ja oivallisen
meloonin. Päivälliseksi hän tuli itse tuoden mukanaan komean kukkavihon,
jossa oli kahdeksantoista lajia ruusuja, sekä pienen hajuvesipullon
hopeasuullisineen. Ei kukaan antanut halukkaammin kuin Lotta täti, ja
aina hän keksi erittäin somia lahjoja.

Kaikilla tytöillä oli tänään rinnassa kukkasia, joita olivat puutarhasta
poimineet, mutta Gerda, joka oli päivän sankaritar, oli koristettu
kokonaisella kiehkuralla, ja se oikein somistutti hänen valkoista
kesäpukuansa. Ilo oli ylimmillään, kun pappilan vaunut ajoivat pihaan.
Elma tarttui oitis Meerin käsikynään ja rupesi tuttavallisesti
kuiskailemaan hänen kanssaan, sillä välin kuin hänen serkkunsa, ujo
Eeva, turvautui Helkaan.

-- Tuolla tytöt taas kulkevat kuiskaillen ja virnistellen -- sanoi
Bruuno. -- Tule Iines, sinä joka olet viisas ihminen, katsomaan kaunista
varsaani; sain sen jouluksi isältäni, ja nyt se on kasvanut niin
suunnattomasti.

-- Niin, menkäämme oitis -- huudahti reipas Iines, ja he kiirehtivät
pois.

Gerda puhui sekä nuorten että vanhojen kanssa, ja Vihtori valkoiset
liivit yllä ja hansikkaat käsissä oli hänen ainainen ritarinsa,
kohtelias ja hieno tavallisuuden mukaan. -- Hän näyttelee osaansa aina
tottuneesti, ei hämmenny, milloinkaan -- arveli Lotta täti, joka vähän
hymyili hänen keikarimaisuuttaan. Mutta avuliaampaa ja kohteliaampaa
nuorukaista tuskin saattoi tavata, sen täti halusta myönsi, vaikka teki
mieli vähän ivata hänen lapsellista turhamaisuuttaan.

Kun kaikki olivat juoneet kahvia, kokoontuivat nuoret pihamaalle. Siellä
seisottiin ryhmissä katselemassa miten Vihtori ja Freedrik Gerdan kanssa
pelasivat lawn-tennistä; mutta Lotta täti, joka aina tahtoi eloa ja
vilkkautta seuraan, kehoitti heitä juoksuleikkeihin.

-- Voi niin, leikitään, leikitään! -- lapset huusivat innostuneina, ja
yks kaks oli koko joukko asettunut leskisille. Nyt syntyi eloa ja
vilkkautta toden takaa. Pikku tytöt juoksivat kuin varsat laitumella, ja
Lilli, istuen ison veljen olalla, otti osaa leikkiin ja oli äärettömän
ihastunut asemaansa. Meerin lyhyet hiukset lensivät hänen päänsä ympäri
kuten sädekehänä, siinä kuin hän juoksi täyttä vauhtia, jotta ei jäisi
viimeiseksi, ja Vihtori sekä herra Kontio sattuivat lyömään päänsä
yhteen, kun koettivat saada kiinni Gerdaa, joka huolimatta
kahdeksastatoista vuodestaan kuitenkin oli vikkelin tässä iloisessa
kilpajuoksussa.

Lämpiminä ja hengästyneinä tulivat kaikki vihdoin verantaan, jossa äiti
tarjosi vaarainmehua ja jäänsekaista vettä sekä hyötymansikoita ja
kermaa. Vieläpä siinä oli tarjona Lotta tädin makuisaa meloonia, jota
kaikki kiittivät. Vihtori leyhytti palmunlehtiviuhkalla viileyttä päivän
kuningattarelle ja tarjosi aina välimiten hedelmiä ja mehua tytöille.
Sillä aikaa Bruuno ja Ossi Stormbom eräässä nurkassa ahmivat suuret
lautaselliset marjoja ja niitten mukana runsaasti sokeria ja kermaa.

Lotta täti istui keskellä nuorten piiriä ja kertoi muutamista
syntymäpäiväpidoista viisikymmentä vuotta sitte; hänellä oli aina niin
paljo hauskaa puhuttavaa, että kaikki yhtyivät hänen ympärilleen. Sitte
piti Gerdan soittaa, ja Vihtori lauloi laulut "Vanha mummo" ja "Tuoll'
leijuu lummekukka" niin kauniisti, että melkein täytyi heltyä itkemään.
Runollisen puolen perästä tuli sitte proosallinen komean ja runsaan
illallisen muodossa, johon kuului uusia perunoita, kananpojan paistia ja
kermajäätelöä.

Nuoriso istui verantaan, ja Gerdalle kannettiin ruokaa niin, ettei hänen
tarvinnut paikastaan liikkua.

-- Tulkaa nyt, Iines ja Elma, ruvetaan yhteen ruokaan, Meerillä on
tuolla pöytä juuri neljää varten. Te ette varmaankaan vielä ole syöneet
pappilassa uusia perunoita. Nyt me pidämme oikein vallattoman hauskaa.
-- Annappas tietä, Helka!

-- Mitenkä saatat olla noin epäkohtelias serkkuasi kohtaan -- nuhteli
Freedrik.

-- Noh, hänpä on omainen talossa ja saattaa kyllä itse hankkia paikan
itselleen -- vastusteli huoleton Bruuno. Mutta Freedrik tarjosi
ritarillisesti Helkalle paikan Gerdan sivulle pöydän päähän ja hankki
hänen lautaselleen runsaasti kaikenlaista hyvää. -- Sanottiin usein,
että Freedrik oli hajamielinen eikä käyttänyt silmiään, ja kuitenkin
juuri hän aina huomasi, jos jotakuta laiminlyötiin -- ajatteli Helka. --
Tuossa hän taas toi esiin ujon Eevan, joka ei vielä ollut hankkinut
itselleen muuta kuin tyhjän lautasen. -- Miten kelpo poika se Freedrik
sentään oli! Syvässä kiitollisuuden tunnossaan valmisti Helka puolestaan
Freedrikille paikan viereensä.

Tuolla ulkona oli luonto jo hämärän verhossa, sillä taivas oli mennyt
pilveen, mutta ilma oli sanomattoman lauhkea, ja ruusuista ja resedoista
nousi viehättävä tuoksu.

-- Meilläpä tänään on ollut kovin hauskaa, eikö totta, Freedrik?

-- Kyllä varmaan, ja niin erittäin kaunista ilmaakin aamusta asti; nyt
on syntynyt pilviä taivaalle ikäänkuin tilaamalla.

-- Sinä tuumaat meidän kuvaelmaamme ja bengaalitulta?

-- Niin kyllä, tarvitaanhan vähän pimeyttä -- Freedrik puhui
hiljaisemmalla äänellä. -- Vihtori valmistaa vieläkin erään
odottamattoman hauskuuden myöhemmin illalla. Pysy hereillä, niin saat
kuulla!

-- Sehän on hauskaa; en ole tietävinäni mistään.

-- Nyt Meeri viittoo, ehkä se koskee kuvaelmaa -- sanoi Helka ja
kiirehti pois.

Puoli tuntia tämän jälkeen pyydettiin seuraa kävelemään puutarhaan. Isä
itse tarjosi käsivartensa Gerdalle, ja juuri kun kaikki olivat joutuneet
perille lehtimajan luo, vedettiin esirippu sivullepäin, ja katsojain
eteen ilmaantui bengaalitulen valossa ryhmä keveitä olentoja löyhyävissä
pilventapaisissa puvuissa. Toivon haltiatar seisoi ensimmäisenä tarjoten
laakeriseppelettä päivän kuningattarelle, ja sillä välin toiset
viskasivat ruusuja hänen jalkojensa eteen.

-- Tämä on tulevaisuuden ennustus -- selitti isä. -- Laakeri ja ruusut
merkitsevät kunniaa ja onnea yhdistettyinä. Mitä enempää saatat toivoa,
pikku tyttöni?

-- Mutta katsokaapas, miten Lilli on enkelin näköinen tuolla kaikkein
korkeimmalla, ja Helka seppeleineen on varsin viehättävä.

Nyt sammui valo ja verho vedettiin eteen. Yleisö taputteli käsiään, ja
kaikki kiittivät Vihtoria, jolle koko kunnia tuli tästä onnistuneesta
esityksestä.

Pruustinna, joka ennusti sekä sadetta että ukkos-ilmaa, kehoitti
lähtemään pois, ja monet kiitokset lausuttuaan ja sydämmelliset hyvästit
sanottuaan istuivat vieraat taas ajoneuvoihinsa, tyytyväisinä hauskaan
iltaan.

-- Toivoisin että huomenna taas olisi jonkun syntymäpäivä -- sanoi pikku
Ester, kun lapset sanoivat yöhyväiset.

-- Jos kaikki päivät olisivat juhlapäiviä, niin ne kyllä pian tulisivat
ikäviksi, siitä saat olla varma -- vastasi isä hymyillen ja taputti
häntä poskelle. -- Leikillä ja vakavuudella pitää olla aikansa
elämässämme; hyvää yötä nyt, pikku väki! Hyvää yötä, Gerda. Uneksi
haltiattaristasi!

Helka oli tänä iltana puuhaavinaan kaikenmoisissa tarpeettomissa
askareissa odottaessaan luvattua hauskaa yllätystä, mutta Meeri, jolla
ei ollut asiasta vihiä, pani mitään aavistamatta levolle. Pitkäksi
odotus ei kuitenkaan tullut, sillä tuskin oli serkku painanut päänsä
patjaan ja Gerda huutanut heille hyvää yötä, ennenkuin lempeät sävelet
kuuluivat illan tyyneydessä Gerdan akkunan alta vielä toisen kerran tänä
muistorikkaana päivänä.

"Helmi kallis, loistavainen", lauloi hyvin harjoitettu kvartetti, ja
Vihtorin kaunis tenori kaikui sopusointuisesti Freedrikin puhtaan basson
kanssa yhdessä, joten ei huomattu, että herra Kontion ääni oli käynyt
vähän karkeaksi ja että Bruunolla paraikaa oli äänenmurros.

Äiti, jolle asiasta oli kerrottu, tuli ylös, tuoden kaksi sytytettyä
kynttilää muassaan, ja tytöt istuivat kaikki lattialla sillä aikaa kuin
laulajat lauloivat: "Tähti kirkas" ja "Miks' kaukana niin olet".
Hyvästiksi he lauloivat vielä: "Nuku armas", ja sitte sävelet etenivät
vähitellen ja haihtuivat vihdoin kuten väreilevät aallot yön hämärään.
Ei milloinkaan ennen Gerda ollut saanut niin paljon kunnian-osotuksia
kuin tänä syntymäpäivänä.



Kulovalkea.


Isä oli sanonut tosisanat. Leikki ja elämän vakavat toimet käyvät aina
käsi kädessä täällä maailmassa.

Kun tytöt seuraavana päivänä heräsivät, saivat he kuulla sen kammottavan
uutisen, että kulovalkea oli syttynyt Kerttulan metsään. Tummat pilvet
olivat vain heittäneet muutamia pisaroita auringonpaahteen kuivaamaan
maahan, ja jostakin varomattomasti poisviskatusta tulitikusta oli valkea
syttynyt, ruveten pelottavassa määrässä riehumaan.

Asessori Bergendahl oli Freedrikin ja Bruunon kanssa heti kiirehtinyt
paikalle, missä tuho oli alkanut, asettuaksensa sammutustyön eturiviin,
ja jokainen mies talosta oli mukana. Ilma tuntui painostavalta koko
talossa ja kaikki oli niin hiljaista kuin pyhäpäivänä.

Äiti ja tytöt sekä herra Kontio istuivat alakuloisina verannalla, eikä
työ eikä keskustelu tahtonut mitenkään sujua.

-- Isä raukka, joka tuskin ennätti syödä suupalaa aamiaiseksi -- sanoi
äiti päivällispöydässä. -- Ja miten nälkäisiä pojatkin lienevät!

-- Eikö heille mitenkään voisi lähettää ruokaa? -- kysyi Gerda.

-- Vaikea on tietää, missä he ovat, sillä he menevät sinne tänne, missä
valkea eniten uhkaa.

-- Olisipa hyvin hauskaa nähdä kulovalkeata vähän lähemmältä -- tuumi
Helka.

-- Jumala varjelkoon sinua lapsi noin kammottavasta näystä -- sanoi
rouva Bergendahl. -- Kerran olen kaukaa katsellut tuollaista paloa, ja
sitä näkyä en milloinkaan unohda.

-- Miten olisi, jos me lähtisimme viemään ruokakoppaa Kuusimäen
torppaan; sieltä korkealta mäeltä me kyllä näkisimme palopaikan savun,
ja ehkäpä isä ja pojat kuulisivat, jos puhaltaisimme torveen aikalailla
-- sanoi Meeri, joka aina oli valmis suunnitelmia tekemään.

-- Ei, lapsi kullat, en minä uskalla antaa teidän lähteä.

-- Mutta, äiti rakas, eihän Kuusimäki ole tuulen alla, vaan päinvastoin.
Ehkä siellä tapaamme jonkun miehistä, joka voisi viedä kopan eteenpäin.

-- Se kyllä saattaisi olla mahdollista, mutta kaikissa tapauksissa -- --

-- Jos minä menisin mukaan -- ehdotti maisteri. Meeri tuumi itsekseen,
että he yhtä hyvin olisivat voineet ottaa pikku Pentin ritarikseen,
sillä niin epäkäytännöllinen ja "hoksaamaton" herra Kontio oli, mutta
äiti arveli toisin.

-- No niin, jos tytöt saavat maisterin seuraansa, niin saavat he koettaa
mennä Kuusimäkeen, mutta ei askeltakaan kauvemmaksi.

-- Se on tietty, me kyllä palajamme takaisin, ellemme tapaa ketään, joka
veisi heille kopan -- vakuutti Meeri.

-- Löydätkö oikein varmaan uuden tien? Tiedäthän, että isä antoi perata
suon siitä kohden, josta käytiin yli ennen; nyt polku menee suoraan
vasemmalle, erään käyrän männyn kohdalta.

-- Meninhän minä siitä viime viikolla isän kanssa!

-- Noh, tule sitte Gerda auttamaan minua voileipien levittämisessä!
Vanha Mari saa laittaa kuntoon pienen läkkihinkan ja panna siihen hyvää
maitoa. Se virkistää heidän kuivia kurkkujansa.

Pian he kaikin olivat toimessa; Meeri ripusti jahtitorven olallensa,
herra Kontiolle uskottiin maitohinkka ja Helka otti viedäkseen kopan,
jossa voileivät olivat.

-- Äiti, nyt olemme valmiit hyvästi nyt, älä ole levoton, eihän ole
mitään vaaraa yhtään!

-- Ei, ei, sitä minäkin toivon.

-- Ehkä isä ja pojat tulevat meitä vastaan, -- sanoi Meeri, astuen
rivakkaasti pienen seuran etupäässä.

Koko luonto oli verhottuna hienoon savuun, joka tuli palopaikalta, ja
ilma tuntui sakealta, niin että oli raskas hengittää. Nuo kolme kulkijaa
kiirehtivät reippaasti eteenpäin, tuhlaamatta aikaa keskusteluun, puhuen
ainoastaan silloin tällöin jonkun yksityisen sanan.

Kuusimäkeen oli Kerttulasta oikeastaan vaan pari kilometriä, mutta
uutisviljelys, joka oli jotensakin lavea, oli pidentänyt tietä
melkoisesti.

-- Tässä on suo, tuossa kulki ennen polku ja kun siihen asti pääsi, oli
jo pian perillä -- kertoi Meeri. -- Näkövuorelta Kuusiniemen luota näkee
kauas, niin kauas. Sieltä näkee kirkontorninkin, jonka huippu pistäytyy
esiin kuusenlatvojen välistä.

-- Saatatko nähdä, missä käyrä mänty on? -- kysyi Helka.

-- Tietysti se löytyy!

-- Ilma on niin harmaata, että tuskin näen käteni silmieni edessä --
sanoi herra Kontio, joka oli hyvin likinäköinen, ja tirkisteli
innokkaasti ympärilleen lasisilmiensä lävitse.

-- Täällä on vanha kuusi, mutta en minä mitään käyrää mäntyä näe.

-- En minäkään. Rupeanpa uskomaan, ettei äidin varoitus ollutkaan suotta
annettu. Varmaankin olen kulkenut polun ohi; se on vielä niin vähän
sotkettu, etten ole sitä huomannut. Mutta älä sen vuoksi pelkää, serkku,
kiivetään lähimmälle vuorelle, niin saamme kyllä selvää siitä, missä
olemme.

He kulkivat pensastojen läpi ja kiipesivät kaatuneitten puitten yli,
hyppäsivät kiveltä kivelle ja kapusivat vuoren jyrkännettä ylös. Mutta
tultuansa huipulle he eivät nähneet Kuusimäkeä missään eikä muutakaan
torppaa, sillä koko seutu oli niin sakean savun verhossa, ettei
ympäristöstä näkynyt mitään.

-- Mitä meidän nyt tulee tehdä? -- kysyi Helka surullisena.

-- Älä pelkää -- vastasi Meeri, joka aina oli urhokas. -- Minä puhallan
jahtitorveen, niin saamme ehkä vastauksen jostakin päin!

-- Hoolihoi! -- Hän puhalsi puhaltamistaan minkä jaksoi, mutta sakea
ilma näytti estävän äänen kaikumasta, niin heikolta se kuului. Meeri
koetti yhä uudestaan, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, ehdotti
hän, että he palaisivat takaisin kotiinsa. Turhaa oli kulkea täällä
savussa, eivätkä he ketään myöskään olleet tavanneet.

Mutta eipä ollutkaan helppo asia löytää takaisin polulle. He kulkivat
mäkiä ylös ja alas, ja kukin ihmetteli itsekseen, ettei metsästä loppua
tullut. Vihdoin heitä pelästytti ratiseva ääni, jonka he kuulivat päänsä
päältä.

-- Mitä se on? --Meeri katsoi äkkiä taaksensa. -- Se on valkea -- sanoi
hän hiljaa -- tuuli on varmaankin kääntynyt, taikka ehkä me olemme
pyörineet ympäri. Eksyneet me ainakin olemme ja kulovalkea on
kintereillämme.

-- Tuolla ylhäällä suuressa männyssä palaa jo valkea.

Helka, joka äsken oli toivonut saavansa ihailla kulovalkeata, oli nyt
saanut toivonsa tyydytetyksi odottamattomalla tavalla; äänettömänä
kauhusta hän oli laskenut kätensä kovasti tykyttävälle sydämmelleen.
Valkea ratisi heidän päänsä päällä, ja salaman nopeudella kipinät
lensivät toisesta puunlatvasta toiseen. Juuri kun he luulivat olevansa
turvassa, kuului rätinä taas heidän lähellään, ja kipinät sinkoilivat
heidän vaatteisiinsa ja polttivat läpiä heidän olkihattuihinsa.

He kulkivat ja juoksivat sinne tänne savussa, ja herra Kontio, joka ei
voinut mitään erottaa, seurasi tarkasti heidän jälkiänsä; hän oli aivan
pyörällä päin, sillä näin pahassa pulassa hän ei ollut milloinkaan ennen
ollut. Ei Meeri eikä Helka ollut tietänyt, mitä todellinen hengenvaara
on, mutta nyt he sen tunsivat ensi kerran elämässään, ja he käsittivät
kuinka mitättömäksi ihmisvoima käy hädän hetkenä.

-- Luuletko, että meidän täytyy joutua tulen uhriksi? -- kysyi Helka
vapisevin huulin.

-- Koetan vielä kerran puhaltaa torveen -- vastasi serkku.

Helka seisoi hetkisen hiljaa ristissä käsin. -- Herra, älä anna meidän
menehtyä -- rukoili hän sydämmensä syvyydestä. -- Jeesus, tule auttamaan
meitä heikkoja lapsia!

Meeri kietoi käsivartensa Helkan ympäri. -- Kiitos siitä, että muistutit
minua Hänestä, joka yksin voi auttaa meitä tästä hädästä -- kuiskasi
hän. -- Katso, minusta näyttää kuin savu vähän kääntyisi poispäin!
Odotappas, eikö kuulukkin ääniä! -- He kuuntelivat kaikin jännitetyllä
mielellä.

-- Haloo, haloo! -- kaikui ääni kumeasti etäisyydestä.

-- Haloo! -- huusi Meeri niin kovaa kuin saattoi, ja muutamia minuutteja
myöhemmin kuului tuttu ääni aivan läheltä. Se oli Freedrikin ääni. --
Kuinka, hyvänen aika, olette tänne tulleet?

-- Meidän oli aikomuksemme lähteä Kuusimäkeen viemään ruokakoppaa teille
-- vastasi Meeri, joka heti sai takaisin rohkeutensa, kun pelastus oli
lähellä.

-- Lapsi kulta, tuuli on kääntynyt, ja me olemme juuri suurella vaivalla
saaneet pelastetuksi torpan valkean vaarasta -- sanoi isä, joka nyt
myöskin oli ehtinyt paikalle. -- Mikä Jumalan armo, että olette
pelastuneet tässä vaaran keskellä!

-- Miten levoton äiti olisi ollut, jos hän olisi voinut aavistaa, että
me niin pahasti eksyimme täällä -- sanoi Meeri. -- Me aioimme kyllä
palata takaisin heti, kun minä huomasin, että olin erehtynyt oikeasta
tiestä, mutta savu oli niin sakea ympärillämme joka puolella, ettemme
tietäneet minne mennä.

Herra Kontio pyyhki hien otsastaan nenäliinallaan, mutta Helka itki ja
painoi päänsä vasten enonsa olkaa.

-- Sinä pieni raukka! Vai niin, te olisitte tuoneet muonaa meille, se
oli kyllä kiltisti tehty, mutta se hyvä työ olisi sen pahempi voinut
päättyä kovin surullisesti. Katsokaa, miten uskollisesti Helka yhä vielä
pitää ruokakoppaa pienessä nokisessa kädessään. -- Asessori otti tuon
keveän pajukopan ja kurotti tarkoittavin katsein sitä Bruunolle.

-- Sinä kaiketi olet nälissäsi kuten karhu?

-- Täällä on maitoa hinkassa!

-- Ei, Kontio hyvä, ei pisaraakaan! -- Kansi oli pudonnut pois matkalla
ja astia oli tyhjä. Maisteri seisoi siinä hämillään, mutta asessori
lohdutteli häntä sillä, että tuollainen vahinko helposti voi tapahtua,
kun juoksee henkensä puolesta, ja tarkoitus oli kuitenkin ollut hyvä.
Sitten hän ehdotti, että he istuutuisivat pikku hetkeksi ja jakaisivat
kristillisesti voileivät.

-- Onko vaara nyt jo ohitse, isä? -- kysyi Meeri.

-- On se ainakin tällä haavaa. Me olimme juuri matkalla kotiin, ja polku
käy tästä aivan läheltä.

-- Todellakin! Kuinka kamalilta me mahdamme näyttää kaikki tyyni; Bruuno
on saanut nokiviikset!

-- Sama se, kun vaan saan ruokaa, vatsani on jo kirkunut monta tuntia --
sanoi poika ja haukkasi voileipäänsä valkoisilla terveillä hampaillaan.

-- Niin, se maistuu todellakin mainion hyvältä -- myönsi isä.

-- Oi Freedrik, sinähän olet loukannut kätesi, sehän näyttää oikein
hirveältä -- huudahti Helka pelästyneenä.

-- Hoh, ei se mitään ole. Palava oksa sitä vaan vähän raapasi -- vastasi
Freedrik.

-- Molemmat pojat ovat olleet oikein reippaita eivätkä yhtään säästäneet
itseään -- sanoi isä hyväksyen. -- Tuntui oikein hauskalta, kun oli
kaksi reipasta poikaa rinnallani, mutta jos olisin aavistanut, että te,
pikku tyttöseni, myöskin olitte mukana vaarassa, en tosiaankaan olisi
ollut aivan levollinen. -- Asessori kietoi hellästi käsivartensa
molempien tyttöjen ympäri.

-- Nyt meidän täytyy kiirehtiä kotiin päin, koppa on tyhjennetty, ja
äiti odottaa varmaankin kuulumisia.

-- Kenpä nyt jo olisi järvessä -- sanoi Freedrik. -- Kuumuuden ja kaiken
savun ja noen perästä tuntuisi kylmä kylpy ihanalta. En minä vain
mielelläni olisi noen nuohooja enkä myöskään seppä -- lisäsi hän
hymyillen ja katseli nokisia käsiään.

Kaikki olivat nyt iloisia, ja Helka kulki tyytyväisenä enonsa rinnalla.
Matka taloon oli pian kuljettu, ja kohta olivat kaikki jälleen koossa
verannalla, jossa äiti ja Gerda levottomina olivat heitä odottaneet. Nyt
syntyi kysymyksiä ja selityksiä loppumattomiin asti. Äiti kalpeni
kauhistuksesta, kun hän sai kuulla tyttöjen seikkailusta ja näki
Freedrikin haavoitetun käden.

-- Kuinka hirveästi mahdoittekaan pelätä -- sanoi Gerda.

-- Niin, kyllähän minä hetken olin vähän hämilläni -- myönsi Meeri --
mutta Helka, hän muisti hädän hetkenä rukoilla. Sen minä olin unhottanut
ja ajattelin vain miten pääsisimme pois savusta.

-- Sinun huutosi se kuitenkin Freedrikiä opasti.

-- "Rukoile Jumalaa avuksi ja tee sitte kaikki mitä voit". Se oli vanhan
iso-isän neuvo, ja hyvä neuvo se tosiaan oli -- sanoi asessori vakaasti.

-- No mutta katsokaapas tänne! -- Gerda oli ottanut Helkan päästä hänen
pahoin pilaantuneen hattunsa, ja samalla putosi serkun vahva ruskea
palmikko hänen käteensä; joku palava säkene oli sytyttänyt palmikon ja
polttanut sen.

-- Etkö ollenkaan tuntenut siitä mitään, Helka?

-- Kyllä kerran kirventeli niskassa, ja minä painoin käsivarteni lujasti
kipeää paikkaa vasten -- vastasi tyttö, katsoen hämmästyneenä hävitettyä
päänkoristettaan.

-- Olipa hyvä, että tukehutit valkean, muuten olisi koko tukka saattanut
mennä saman tien -- tuumasi Bruuno.

Lapset uikuttivat oikeita valitusvirsiä, ja osanottoa kuului kaikkialta.
-- Voi mitä nyt sanonevat setä ja täti -- virkkoi vihdoin pieni Ester.
Mutta silloin Helka rupesi nauramaan.

-- Kyllä palmikko pian jälleen kasvaa -- vastasi hän iloisesti.

-- Oikein, tyttöseni, hyvä on, että vahinkosi kärsit noin tyynellä
mielellä. Meillä on kuitenkin suuri syy kiittää Jumalaa, joka varjeli
teitä suuremmasta vaarasta metsässä. Kulovalkeakin hävitti vähemmän kuin
ensi aluksi saattoi uskoa. Ei ainoatakaan ihmishenkeä ole hukkaan
mennyt, ja vaaran uhkaamat torpat ovat kaikki pelastuneet. Tietysti
vieläkin täytyy valkeata vartioida, ettei se saa laveammalle levitä.

-- Me kyllä myöskin menemme huomenna vartiopiiriin -- sanoivat molemmat
pojat yht'aikaa.

-- Muista kipeää kättäsi, Freedrik -- varoitti Helka.

-- Se kyllä pian jälleen tulee terveeksi; äiti on hoitanut sitä niin
hyvin. Pahempi on sinun komean palmikkosi laita -- ja Freedrik otti sen
käteensä melkein hellän varovaisesti. -- Minä tallennan tämän muistona
tästä vaiherikkaasta päivästä. Mutta tule nyt Bruuno alas järvelle, ja
sinä Kontio myöskin; sinullahan on oikea nokiparta.

-- Niin, kyllä se oli vaivalloinen kyyti -- myönsi maisteri -- ja huono
puolustaja minä olin tytöille. Olinhan melkein kuin tyrmistynyt, jotta
tuskin tiesin mitä tehdä.

-- Niin, sen vain tiedän, ettei hyvää tahtoa puuttunut -- sanoi rouva
Bergendahl ystävällisesti.

-- Vaikea päivä tämä on ollut, mutta Jumalan kiitos, että kaikki
kuitenkin lopullisesti on käynyt hyvin. Kun loppu on hyvä, on kaikki
hyvää. Hätä opettaa meitä turvaamaan Häneen, joka yksin taitaa hädässä
auttaa, mutta jonka me niin helposti unhotamme hyvänä ja valoisana
päivänä.

-- Niin on, äiti rakas! -- Freedrik kumartui suutelemaan äitinsä kättä.

-- Nyt minä menen uimaan -- huudahti Bruuno.

-- Äiti hyvä, anna Marin laittaa valmiiksi päivällinen siksi kuin
tulemme takaisin, sillä nyt minun on niin nälkä, että syön kuin kymmenen
sutta!



Urheiluhuvia.


Freedrik oli kovin innokas palkovene-urheilia. Joka aamu nähtiin hänen
valkoiseksi maalatun "pähkinänkuorensa", kuten vanhan Marin oli tapana
sitä nimittää, kiitävän ulos lahdesta, eikä hän ainoanakaan kauniina
iltana laiminlyönyt tätä lempihuviansa. Bruunoa huvitti taas
polkupyörällä ajaminen. Hän oli säästörahoillaan ostanut vanhan
polkupyörän, joka aluksi oli aivan tarpeeksi hyvä hänelle, koska hän
vielä oli tottumaton; mutta hän toivoi varmasti, että hän kerran
polkupyörän käyttämisessä tulisi niin taitavaksi, että hänen isänsä,
annetun lupauksensa mukaan, ostaisi hänelle oikein hyvän, uusimman
mallin mukaisen pyörän.

Helkan taito uimisessa oli mennyt paljon eteenpäin; hän uskalsi jo
lähteä hyvän matkan rannasta, vaikka ei hän vielä läheskään voinut
kilpailla Gerdan ja Meerin kanssa. Oikein ihanalta tuntui, kun aallot
häntä kannattivat ja hän saattoi levätä veden päällä ja tuntea miten
pienet salakat hyppivät hänen ympärillään, ihan koskien hänen
kyynärpäähänsä. Jos hän nyt joutuisi merihätään, niin hän kyllä omin
voimin voisi pysyttää itseänsä veden päällä hyvän aikaa; se nyt oli toki
hyvä asia, ja äiti oli tuleva iloiseksi siitä, että hän oli oppinut
jotakin hyödyllistä pitkänä kesä-aikana maalla.

Välistä tuli Lillikin vanhan hoitajansa kanssa uimahuoneelle katselemaan
miten uimajoukko teki temppujaan järvessä. Silloin piti häneltä
otettaman sukat ja kengät jalasta, ja hänen pienet jalkansa pulikoivat
vedessä rannan hienolla santapohjalla. Kauemmaksi hän ei uskaltanut. --
"Lilli ei uttalla, tiellä on niin märtää" -- oli hänen tapana sanoa.
Mutta Tusse koira ainakaan ei märkää pelännyt. Se seurasi useimmiten
Lilliä ja juoksi oitis rannalle ehdittyään, mielissään järveen, niin
että vesi roiskui sen vahvan turkin ympärillä. Tusse paran täytyi koko
päivän kärsiä kuumuutta, se makasi tavallisesti ruohikossa läähättäen
kieli pitkänä, ja siksi vilvoittava vesi aina välillä tuntui sille niin
hyvältä.

Uimatunti oli lapsille päivän hauskin hetki, ja sen jälkeen he vain
ehtivät vähän kävellä, ennenkuin soitettiin päivälliselle. Sitte he
kaikessa rauhassa saattoivat maata riippumatoissa ja lukea jotakin
kirjaa "nuorisonkirjastosta", joksi isä nimitti ruokasalissa olevaa
hyvin varustettua kirjakaappia.

Siinä oli yllin kyllin hyvää lukemista kaikenkaltaista. Siellä oli
"lukemista nuorille tytöille" ja jännittäviä kertomuksia intiaaneista,
hauskoja luonnonkuvauksia ja matkakertomuksia y. m. Vuosittain ostettiin
uusia kirjoja noille kauniisti järjestetyille hyllyille, ja kaikki talon
nuoret saivat valita tästä yltäkylläisyydestä oman mielensä mukaan.
Kahta ehtoa täytyi heidän kuitenkin noudattaa, nimittäin, ettei yhtään
kirjaa saanut lupaa pyytämättä lainata pois, sekä että jokainen kirja,
sitten kuin se oli luettu, pantiin samaan paikkaan, josta se oli otettu.
-- Ainoastaan sillä tavalla saattaa hyvän kirjaston pitää hyvässä
kunnossa -- vakuutti isä, joka ei milloinkaan kärsinyt nähdä kirjoja,
joitten selät olivat rikki väännetyt ja kansissa likapilkkuja, ja jotka
sinne tänne viskattuina nurkissa venyivät.

Iltasin, jolloin ilma oli vilpoisempi, lähti nuoriso tavallisesti
pitemmälle kävelylle jollekin vuorelle, jolta oli kaunis näköala, taikka
lahdelle soutelemaan. Kukkien poimiminen, tutkiminen ja kuivaaminen oli
samalla sekä hauskaa että hyödyllistä, ja sitä ahkerasti muistettiin
tehdä. Freedrik ja Kontio olivat uutteria kalastajia, ja he saivat monet
kauniit hauet ja ahvenet, jotka sitte makuisana ruokana tarjottiin
seuralle.

Vanhemmat näkivät mielellään, että lapset harjoittivat huvikseen
kaikenlaista hyödyllistä urheilua; mutta etenkin he pitivät hyödyllisinä
jalkamatkoja, eikä ainoakaan kesä kulunut, jolloin ei isä kerran tahi
useamminkin lähtenyt nuoren joukkonsa etupäässä omin jaloin matkalle,
vaikka Kerttulan talli oli hyvillä juoksioilla varustettu. Väliin oli
joku vanha kirkko, väliin luonnonihana paikka tahi uusi tehdas
katsottavana ja heidän jalkamatkansa päämääränä. Aina oli ollut hauskaa,
ja kotiin tultiin iloisina ja reipastuneina, vaikka ilmakin välistä teki
matkailioille joitakin kepposia.

Koska Helka ei milloinkaan ollut nähnyt rautatehdasta, päätettiin tänä
vuonna lähteä 25 kilometrin matkalle, jotta hän saisi tämän huvin.
Eräänä kauniina Heinäkuun päivänä seisoi asessori Bergendahl ja hänen
kolme tyttöänsä, pojat ja "maisteri" pihalla. Heillä oli laukut ja
kävelykepit kullakin, ja lapset häärivät heidän ympärillään sanoakseen
heille jäähyväiset, sillä välin kuin äiti vielä viimeisessä hetkessä
pani muutamia herkkupaloja heille eväiksi.

Bruuno katsoi kaipaavin silmin rakasta polkupyöräänsä. Hän ei näet juuri
mielellään kävellyt, ainakaan ennenkuin oli oikein alkuun päässyt, vaan
olisi ennemmin lähtenyt polkupyörällä tahi hevosella; mutta tässä ei
mikään vastustaminen auttanut, kun isä itse oli yrityksen etupäässä.

Aaltoilevien laihojen yli, jotka jo rupesivat kellastumaan, puhalteli
viileä tuuli, ja kuumuus ei siis ollut aivan vaivaava
jalkamatkailioille, jotka isän neuvon mukaan eivät alussa kulkeneet
varsin kovaa. -- Tulihan sitäpaitsi kulkea niin, että jotakin ennätti
nähdä -- tuumi hän. Oli hyödyllistä katsoa yli oman aitansa, jotta
tietäisi miten muitten oli tapana elää. -- Siis he astelivat hiljaa
eteenpäin, iloisella mielellä ja keveätä taakkaa kantaen, valmiina
nauttimaan kaikesta uudesta ja ihanasta, mitä heidän eteensä sattuisi.

Rautatehtaalla, johon he aikoivat, oli hyvin kaunis asema, ja siksi se
oli erittäin sopiva päämaaliksi jalkamatkailioille. Heidän aikomuksensa
oli päästä perille samana päivänä, sitte levätä lähellä olevassa
talonpoikaistalossa sekä palata seuraavana päivänä.

Kun kello läheni kahtatoista, rupesivat jo muutamat katselemaan
etsivästi tietä pitkin, sillä isä oli äsken sanonut, että
seisahduttaisiin ensimmäiselle ihmis-asunnolle, jossa saisi ostaa maitoa
mukana olevien voileipien lisäksi. Seutu oli synkkä. Mihinkä ikänä
katsoi, näki ainoastaan hoikkaa jouhimetsää, puitten ruskeat rungot
seisoivat oikoisina kuten pylväät rivi riviltä molemmin puolin
maantietä. Vihdoin he huomasivat jyrkän vuoren juuressa sammaltuneen
mökin, jonka pieniruutuiset lasi-ikkunat olivat vanhuudesta
monivärisiksi tulleet ja vinossa olevan oven saranat ruostuneet. --
Tässä asui nuoruudessani ukko, jota nimitettiin Viulu-Jaakoksi, koska
hän kaikissa kylän tansseissa ja häissä soitti viulua -- sanoi isä. --
Menkää sinne joku katsomaan, kuka nyt on muuttanut tuohon huonoon
koppiin.

Helka ja Gerda ohjasivat heti kulkunsa tupaa kohti. He viipyivät siellä
kuitenkin niin kauan, että Meeri kävi levottomaksi ja Bruuno rupesi
avaamaan eväskääröänsä, joka sisälsi kahdeksan vahvaa voileipää läski-
ja juustoliuskoineen. Vihdoin näkyivät tytöt palaavan takaisin.

-- Oi isä! -- Gerda oli oikein liikutettu.

-- Noh, mitä olette nähneet siellä? -- kysyivät kaikki yht'aikaa.

-- Erään raajarikko raukan, pojan, joka ei saata seisoa eikä kävellä --
vastasivat tytöt. -- Hän näytti niin kiltiltä, tuo pieni vaivainen,
siellä kun hän istui huonossa vuoteessaan. Hänellä on ainoastaan toinen
käsi, ja jalat ovat melkein aivan hervottomat. Me puhuimme vähän aikaa
hänen äitinsä kanssa, mutta mitään maitoa emme voineet saada, ja siellä
näytti kovin köyhältä.

-- Ihmisparat, minä menen sinne nyt vuorostani juttelemaan heidän
kanssaan vähän -- sanoi asessori ja nousi pystyyn. -- Te nuoret saatatte
sillä välin leiriytyä tähän tien syrjään.

Kun asessori oli mennyt, alkoivat toiset seurata Bruunon esimerkkiä ja
aukaista eväskääröjänsä, mutta samassa Gerda ja Helka katsoivat
tarkoittavasti toisiinsa. -- Entä jos tuo sairas poika tuolla mökissäkin
haluaisi saada voileivän.

-- Aivan varmaan!

Seuraavassa hetkessä olivat kaikki antaneet osan eväistään, toiset
enemmän, toiset vähemmän pienelle raajarikolle, ja kun isä tuli takaisin
köyhän muijan seuraamana, niin Gerda laski kaikkityyni, mitä olivat
koonneet, muijan vyöliinaan, sekä vielä lisäksi piparkaakkuja ja
rinkilöitä, joita oli runsas vara heidän laukuissaan.

Kaikki menivät sitte vuorotellen tervehtimään pientä raajarikkoa, joka
ei ensinkään ollut ujo, vaan vastasi iloisesti ja viisaasti heidän
kysymyksiinsä. Hän oli kymmenen vuoden vanha, vaikka tuskin olisi
luullut hänen täyttäneen kahdeksan, niin kuihtunut ja laiha oli hänen
raihnas ruumiinsa. Mutta silmät olivat kirkkaat ja älykkäät, ja hänen
äitinsä näytti tyytyväisenä muutamia pieniä tuohikoppia, joita pikku
Janne oli palmikoinnut ainoalla kädellään.

Tämä käynti köyhässä mökissä antoi runsasta aihetta keskusteluun
matkailioille ja Janneen oli tällä haavaa heidän kaikkien ajatukset
kiintyneet.

Köyhä vaimo oli kertonut asessorille, että hänen miehensä kauvan oli
ollut työssä etäisissä pitäjissä, joilla matkoilla hän edellisenä
talvena oli kuollut. Kun vaimo sitte jäi yksin sairaan poikansa kanssa,
oli hän muuttanut takaisin kotipitäjäänsä saadaksensa pojalle jotakin
apua vaivaishoidolta, ja se oli antanut tämän huonon mökin heidän
asuttavakseen.

-- Kuinka somasti hän on palmikoinnut kokoon tuon kopan, ja vain yhdellä
kädellä! -- ihmetteli Meeri.

-- Niin, raajarikot saavat usein meidät, joilla on terveet jäsenet,
häpeämään -- sanoi isä.

-- Entis-vuonna olin joulun edellä äidin keralla raajarikkoisten
myyjäisissä Helsingissä, ja oikein ihmetytti nähdä, miten somia töitä
oppilaat olivat osanneet laittaa; olen myöskin monta kertaa nähnyt, kun
he ovat tehneet työtä -- kertoi Helka.

-- Eiköhän voisi jotakin tehdä tämän pojan hyväksi -- tuumaili Freedrik.

-- Hän näkyy olevan viisas lapsi, ja sen vuoksi olisi kyllä syytä
koettaa saada hänelle jotakin opetusta -- sanoi isä -- mutta minä
tiedän, että kunta tällä haavaa ylläpitää monta puutteen-alaista, enkä
siis ole varma, onko se altis auttamaan tätä uutta pientä
tulokas-raukkaa.

Kaikki kulkivat eteenpäin äänettöminä ja miettiväisinä, ja matka joutui
nopeasti, niin että he jo saattoivat nähdä etäältä tehtaan korkeat
savupiiput. Seura asettui nyt lähimpään taloon, jossa emäntä heti lupasi
heille sekä päivällistä että yösijaa. Viilipiimä sekä äsken leivottu
ruisleipä maistuivat mainion hyviltä. Sitäpaitsi oli vielä kalaa, munia
ja kahvia jälkiruoaksi.

Virkistyneinä ja tarpeeksi levänneinä he kävelivät kaikin alas
tehtaalle, jota aiottiin tarkastaa ennen iltaa. Asessori tunsi tehtaan
hoitajan, eikä heidän siis ollut vaikeata päästä katsomaan kaikkea, mitä
tehtaassa oli nähtävää. Hoitaja päin vastoin seurasi heitä kaikkialle.
Aina raaka-aineesta asti he saivat nähdä, miten rautaa valmistettiin; he
näkivät ensin suuret malmiläjät rannalla ja lopuksi varastomakasiinin,
jossa oli kauniit valin-tavarat valmiina ulosvietäviksi.

Tehtaan eri osissa koko joukko kuunteli innostuneena kertomuksia raudan
muuttumisesta siihen tilaan, missä se jalostettuna heidän silmiensä
edessä nyt oli. Freedrik, joka tavallisesti oli huvitettu asiain
kaikista erityiskohdista, tahtoi nähdä hienotaonta-verstaan ja
tarkastella niitä monia eri asteita, joiden läpi pienimmänkin ruuvin
täytyi käydä, ennenkuin se oli valmis asetettavaksi paikalleen
rataslaitokseen. Tytöt olivat ihastuneet valssilaitokseen eivätkä olisi
malttaneet lähteä sen suurilta uuneilta, joista pitkät, vahvat, nokiset
miehet vetivät tulipunaisia rautajuntikoita, valssaten niitä sitte ulos
ja sisälle noihin suriseviin koneisiin, kunnes rauta tuli kankina niistä
ulos. Tämä oli heidän mielestään näytelmä, johon ei voinut väsyä.

Mutta kuitenkin, kun he olivat kulkeneet rakennuksesta rakennukseen
alituisessa liikkeessä olevien koneiden välissä, he olivat kaikin
tyytyväisiä päästessään jälleen ulos vapaaseen ilmaan, jättäen taakseen
nokiset, meluavat koneet.

Kauan he sitten istuivat lähellä olevalla kunnaalla kesä-illan
tyvenessä. Meri oli peili-kirkkaana heidän edessään, ja aurinko meni
mailleen luotojen väliin. Tänne ylös tunki työn surina vain kuten
hiljennetty kaiku; lehmänkello kalkutteli kaukana metsässä ja ikäänkuin
näkymättömien siipien kannattamana kuului paimentytön lapsellinen ääni
illan hiljaisuudessa:

      "Lapsen sydän ilon saa,
      Kun se uskoo, rakastaa.
      Kiitä Herraa, sieluni!
      Hän on osas, onnesi."

-- Hän sepittää sanat ja sävelen luonnon suureen ehtoovirteen -- sanoi
asessori. -- Kaikki ympärillämme kiittää tavallaan Luojaa.

Kun he palasivat talonpoikaistaloon, laski emäntä juuri par'aikaa
höyryävän puurovadin pöydälle, ja syömisen jälkeen mentiin kaikin
levolle, asessori parhaaseen huoneeseen ja tytöt suureen ulosvedettävään
vuoteeseen porstuakammariin. Nuoret herrat sijoitettiin saliin, jossa he
päivän kävelyistä väsyneinä makasivat niin makeasti heinäsäkkien päällä,
kuin jos ne olisivat olleet parhaita untuvapatjoja.

Seuraavana päivänä he läksivät vielä tehtaalle nähdäksensä "raudan
laskua" eli sulatus-uunin purkamista ja sulatetun raudan valamista
upokkaaseen. Tätä näköä tuskin kukaan katselioista oli unohtava. Sitte
käännyttiin paluumatkalle samalla hyvällä mielellä kuin ennenkin ja
virkistynein voimin yön levon jälkeen. Heidän hyväntahtoinen emäntänsä
oli varustanut heidän laukkunsa uusilla eväillä, ja nyt päätettiin,
ettei syötäisi, ennenkuin tultaisiin pienen tupasen luo, jossa
raajarikko asui.

Pikku Janne oikein vilkastui, kun hän jälleen näki nuo ystävälliset
nuoret, ja myöskin tällä kertaa hän sai runsaan osansa eväistä. Asessori
puhui kauan äidin kanssa ja lupasi tehdä mitä hän voi pojan puolesta;
ensi aluksi hän lupasi lähettää lapsen seudun lääkärin luo, ja köyhä
vaimo kiitti kyynelsilmin heitä kaikkia heidän ystävällisyydestään.

Nyt matkailiat kulkivat hitaasti eteenpäin. Tuossa oli jo honkametsä
oikoisine runkoineen, ja pihkainen tuoksu tuntui voimakkaalta ja
virkistyttävältä. Sitte tulivat vainiot, joiden laihot olivat
kypsymäisillään, ja sitte mylly tuolla mäenvierulla ja mustat porsaat
veräjätuvalla -- kaikki oli kuten eilen, ja kuitenkin näytti kaikki niin
toisenlaiselta nyt iltapäivän lempeässä valossa.

-- Nyt näen Kerttulan viirin!

-- Ja minä näen navetan katon!

-- Kauniiltapa se näyttää, kun katselee sitä vasten koivumetsää ja noita
reheviä vainioita.

Muutamia minuutteja myöhemmin olivat kaikki taas Kerttulan
auringonloisteisessa pihassa, jossa äiti ja pikkulapset sanoivat heille
tervetuliaiset ja Tusse hyppi ja haukkui iloissaan siitä, että jälleen
sai heidät nähdä.

-- Pieni jalkamatka tuottaa sentään paljon hyvää -- sanoi isä, katsellen
hymyillen ympärilleen. -- Näkee uusia seutuja ja uusia ihmisiä, saa
uusia vaikutelmia ja oppii tuntemaan uusia oloja, sanalla sanoen,
rikastuttaa näköalojansa, ja päällisten päätteeksi oppii tuntemaan
todeksi vanhan sananlaskun, joka sanoo: "Kylässä hyvä, mutta kotona
parempi".

-- Niin kyllä -- sanoi Meeri -- Kerttula ei koskaan ole minun mielestäni
niin kaunis ja hauska kuin oltuani poissa jonkun aikaa ja palatessani
kotiin jälleen.

-- Aivan niin, rakas lapseni, meillä täytyy olla myöskin täällä
maailmassa eläessämme juurensijamme, kotimme, isänmaamme. Kosmopoliitta
on tuuli-ajolla oleva raukka valtameren kuohuvilla aalloilla.

-- Hyvällä kodilla täällä alhaalla on myöskin toinen tehtävä -- sanoi
äiti vakavasti. -- Sen tulee alituisesti muistuttaa meitä iankaikkisesta
kodistamme, sillä taivas on oikea kotimme ja meidän kaikkien todellinen
isänmaa.



Rakkaudentöitä.


-- Mitä täti niin ahkeraan tekee? -- kysyi Helka, kun hän eräänä aamuna
tuli ulos verannalle.

-- Ompelen kolttua Kuusimäen muijan pikku pojalle. Akka parka, joka
kauan on ollut heikko ja huono, pelästyi niin, kun hän näki kulovalkean
uhkaavan hänen kotiaan, ettei hänellä siitä asti ole ollut tervettä
päivää. Entisviikolla hän tuli vuoteen omaksi, ja hänen kodissaan näytti
surkealta, kun minä tässä eräänä päivänä kävin häntä tervehtimässä.
Hänen neljä lastansa olivat likaisia ja pukemattomia ja koko koti
huonossa hoidossa; mies keittää puuroa tahi perunoita, kun hän iltasin
palaa kotiin työstä, ja siinä on se lämmin ruoka, mitä heidän on
mahdollista saada. Kuusimäki on myöskin niin yksinäisellä paikalla, että
naapurien on vaikea usein käydä heitä katsomassa.

-- Ihmisparat! Ja nyt täti ompelee heille vaatteita?

-- Niin, sillä nuorin lapsi oli melkein alasti. Minulla on täällä
joitakuita pikku tyttöjen pukuja, jotka ovat heille tulleet liian
ahtaiksi, mutta muutamia täytyisi vähän muodostaa toisin ja toisia
täytyisi paikata. Entä jos panisimme toimeen pienet ompelutalkoot nyt
tässä aamupäivällä?

-- Se olisi hauskaa -- vastasivat Meeri ja Helka yhtä haavaa, ja Gerda
läksi heti tuomaan ompelukoppaansa.

-- Vahinko, että käteni vielä on vähän kipeä, jotta en voi teitä auttaa
-- sanoi Freedrik, joka oli seuraan yhtynyt. -- Niin, sinä näytät niin
epäilevältä, Helka, mutta kysy äidiltä, enkö osaa välttävästi käyttää
silmäneulaa.

-- Kyllä, kyllä, ei sinulta ompelu käy aivan huonosti -- myönsi äiti
hymyillen. -- Freedrik ompeli kerran koulun loma-aikana itselleen paidan
ja Bruuno kutoi tumpit. Hyvä on osata vähän yhtä ja toista tässä
maailmassa.

-- Niin, eihän tiedä, mitä tarvitsee tehdä. Saattaahan tulla viskatuksi
asumattomalle luodolle, kuten Roobinpoika -- tuumaili Meeri.

-- Epätietoista vaan on, löytyykö tuolla saarella mitään ompelukaluja --
sanoi Freedrik naurahtaen. -- Mutta minun ompelutaitoni on jo monta
kertaa ollut minulle hyödyksi, kun joku paidan nappi on höltynyt tahi
kun sukkaani on ilmestynyt reikä. Usein ei heti voi saada apua, ja
silloin on hyvä olla muista riippumaton ja tuntea, että "kelpo mies voi
itseänsä auttaa". Monesti olen ollut kiitollinen sadepäivistä ja niiden
työhetkistä. -- Ja Freedrik suuteli hartaasti äitinsä ahkeria käsiä. --
Nyt minä rupean lukemaan teille ääneen, niin työ käy nopeammin.

-- Kiitoksia vain, on sekin tavallaan hyvä apu.

-- Pitääkö panna laskos tähän hameeseen, äiti?

-- Pitää, ja kaulus punaiseen pumpulileninkiin.

-- Hyvä, aletaan nyt sitte vaan. -- Freedrik luki, ja silmäneulat
kulkivat nopeasti edestakaisin kankaan läpi, siksi että kello soitti
päivälliselle; silloin oli työ valmis ja pantu kääröön vanhaan
pyyhinliinaan.

-- Meneekö äiti Kuusimäkeen tänään iltapäivällä?

-- Luultavasti.

-- Saanko tulla mukaan? -- kysyi Helka.

-- Saat aivan mielellään.

-- Minä myöskin tulen -- sanoi Gerda. Meeri oli vaiti, sillä "Andreas
Jelkyn merkilliset elämänvaiheet", jotka olivat hänen kammarinsa
pöydällä, houkuttelivat häntä vastustamattomalla voimalla jäämään
kotiin.

Rouva Bergendahlilla oli vielä aterian jälkeen paljon tehtävää, niin
että hän vasta vähän myöhempään saattoi molempien tyttöjen seuraamana
lähteä matkaan.

Helkan mieleen tuli niin selvästi se muistettava päivä, jolloin hän
kulovalkean riehuessa oli kävellyt tätä tietä. Nyt hän näki käyrän
männyn jo kaukaa, eikä siinä mitenkään voinut eksyä tiestä. Jumalan
kiitos, että nuo kauhistuttavat hetket nyt olivat pelkkänä muistona.
Paitsi Freedrikin kättä, joka hitaasti parantui, ei heillä ollut palosta
mitään pahaa. Helka ei ensinkään surrut kadotettua palmikkoansa, sillä
kesäkuumassa tuntui vain hyvältä ja vilpoiselta, kun se oli poissa.

Nyt haukkui pieni koira metsässä, ilmoittaen, että he olivat
päämaaliinsa ennättäneet. Näkyi kyllä, että torpan emäntä oli sairas,
sillä porstua oli lakaisematon ja kissan maitokuppi seisoi
keskilattialla, niin että asessorin rouva oli siihen kompastumaisillaan.
Tuvan kynnyksellä istui tyttö ja poika sormet suussa; vanhin tyttö tuuti
nuorinta lasta, niin että tuvan epätasainen lattia jyskyi, ja vuoteella
makasi äiti silmät puoli ummessa.

-- Hyvää päivää, Anna -- tervehti asessorin rouva ystävällisesti. --
Kuinka voit tänään?

-- Ehkä vähän paremmin, voimistuin mielestäni niin liharuoasta, jota
talosta minulle tuotiin eilen.

-- Sepä hauskaa; nyt meillä on sinulle mukanamme vähän hedelmäruokaa.
Ota tuo kivivati, Helka, ja lusikka tuolta hyllyltä, niin Anna saa heti
maistaa.

-- Oi kuinka se on hyvää -- sairas nielasi lusikallisen toisensa perästä
hedelmäkeittoa, joka nähtävästi maistui hänelle hyvältä. -- Meillä on
kyllä ruokaa, niin ettei minun sovi valittaa siitä syystä, mutta kun on
sairas, tekee mieli jotakin uutta.

Rouva Bergendahl avasi vaatekäärön. -- Näetkös, tämän koltun olen
ommellut pikku pojalle -- sanoi hän. -- Miten hauskalta hän näyttänee,
kun hän saa sen yllensä! Luulenpa, että hän nyt on hereillä; nosta hänet
ylös, Gerda, ja tuo hänet tänne luokseni. Katsoppas vain, mikä reipas
lapsi -- huudahti hän, kun lapsi makasi hänen sylissään ja katsoi päin
kattoa kirkkailla sinisillä silmillään.

-- Raukkaa ei ole kylvetetty moneen viikkoon -- vaikeroi äiti. --
Mustansuon Liisa oli täällä eräänä päivänä leipomassa, mutta hänellä oli
jo kyllin tehtävää, ennenkuin sai kaiken muun kuntoon, mitä täällä oli
laiminlyöty.

-- Jos Helka tuo vähän vettä kivivatiin, niin minä pesen lapsen tuota
pikaa -- sanoi rouva Bergendahl. -- Tässä on minulla vaatteitten
ympärillä vanha pyyhinliina, jota sopii käyttää. Sinä pikkarainen, --
katsokaa, miten hän tyytyväisenä oikaisee itseänsä, hän pitää siitä,
että pääsee puhtaaksi. Kukkuu, pikku ystäväni, -- ja nyt puetaan lapsi
uuteen kolttuun. Katsoppas nyt tänne, äiti! -- Rouva nosti lapsen
käsivarrelleen ja hypytti häntä äidin ihastuneitten silmien edessä.

-- Kuules, Gerda, entä jos koettaisit tuota punaista leninkiä pikku
Maijan päälle? Tule lapsi tänne!

Tyttö istui kynnyksellä eikä liikkunut paikaltaan, mutta Gerda otti
hameen ja meni hänen luokseen. Pian näkyi hän tulleen lasten
tuttavuuteen, vaikka olivatkin ujoja, ja nyt otti hänkin vuorostaan
vettä ja pyyhinliinan, jolla hieroi Maijan ja Kallen pyöreät naamat niin
puhtaiksi, että kiilsivät.

-- Täällä on kampa akkunalla -- sanoi Helka, joka koko ajan oli
tarkannut ja auttanut serkkuansa puhdistustyössä.

Gerda vähän nyrpisti nenäänsä, mutta tarttui kuitenkin innokkaasti ja
päättävästi kampaan, äitinsä kehoittavan katseen johdosta.

-- Tuskin enää tunnen omat lapseni -- sanoi sairas hymyillen.

-- Noh, tulet kyllä pian terveeksi ja voit itse hoitaa lapsiasi, Anna
hyvä -- sanoi asessorin rouva lohdutellen.

-- Helka, koetappas, osaatko tehdä takkaan tulta; Maija ja Hilta
löytävät kyllä muutamia risuja ja lastuja. Minä näen, että perunat ovat
padassa valmiina keitettäväksi.

-- Niin, lapset poimivat keiton erän maasta, ja isän pitäisi ne keittää,
kun hän päivätyöstään palaa -- sanoi vaimo.

-- Tänään voimme säästää häntä tuosta vaivasta, hänellä on kyllä työtä
jo ilman sitä, ennenkuin saa lehmän lypsetyksi ja tuoduksi vettä ja
puita sisälle.

-- Niin, hyvä hän kyllä on, meidän isä.

-- Tämä on hyvin suuri ilo ja onni sinulle, että sinulla on kelpo mies.
Katsoppas, nyt valkea palaa oikein hyvin.

Gerda kaatoi vettä perunain päälle ja ripusti padan hahlaimiin
valkealle; sitte pyyhkivät he akkunan alla olevan pöydän ja kattoivat
sen illalliseksi ottaen veitset ja lautaset seinähyllyltä. Kun kaikki
oli kunnossa ja perunat alkoivat kypsyä, rupesi rouva Bergendahl
tekemään lähtöä.

-- Onpa nyt isä varmaankin ihmeissään, kun hän kotiin palaa -- sanoi
sairas ilosta loistavin silmin.

-- Kyllä me vastedeskin tulemme sinua katsomaan, jotta näemme mitä
täältä puuttuu -- vakuutti asessorin rouva. -- Noitten hyvien lääkkeiden
ja vahvistavan ruoan avulla toivon piankin saavani sinut jaloillesi
jälleen.

Rouva kantoi pojan, joka oli nukkunut, äitinsä luo vuoteeseen, noikkasi
ystävällisesti ja läksi.

-- Minä kyllä mielelläni menisin Kuusimäkeen huomenna jälleen -- sanoi
Gerda kotimatkalla.

-- Ja minä myöskin -- virkkoi Helka innokkaasti.

-- On tarpeeksi aivan, kun yksi erästään menee, nyt kun olemme nähneet,
mitä on tehtävänä -- sanoi äiti.

-- Nuo lapset olivat oikein sieviä, sitte kuin olivat puhtaaksi pestyjä.

-- Mutta kampaaminen ei suinkaan ollut erittäin hauskaa -- sanoi Helka
naurahtaen -- Gerdalla oli niin sopiva muoto, kun hän siihen toimeen
ryhtyi.

-- Nuorin lapsi oli hyvin siistimätön, mutta äiti otti asian niin
luonnolliselta kannalta, että minäkin sain paremmin rohkeutta.

-- Olin juuri varta vasten ottanut leveän talousesiliinan eteeni --
sanoi äiti -- kun lähtee köyhäin luo, ei milloinkaan saa loukata heitä
pyyhkäisemällä tuolia, ennenkuin istuu, sillä se osottaa ylenkatsetta.
Juuri se, että asetumme heidän kannallensa seurustellessamme heidän
kanssaan, ja annamme jotakin omasta itsestämme, samalla kuin annamme
heille apuamme, tekee heille avun kalliimmaksi ja helpommaksi ottaa
vastaan.

-- Niin, täällä se kyllä käy päinsä, mutta kaupungissa?

-- Tietysti siellä on toisin, siellä olot ovat toisenlaiset. Mutta jos
sydämmesi on altis auttamaan, ja tahtosi on hyvä, niin löydät aina
tilaisuutta ja parhaan tavan millä voit auttaa, ole vakuutettu siitä,
tyttöseni.

Gerda tarttui äitinsä käteen, sanoen: -- Tietääkö äiti, minä tahtoisin
hyvin mielelläni leikata lyhyiksi nuo valkoiset pellavatukat, siten
tulisi kampaamistyö paljon helpommaksi.

-- No siinä minun luullakseni ei mikään ole estämässä. Kas tuossa ovat
Eedit ja Ester, jotka lupasivat tulla meitä vastaan, ja tuolla kävelee
isä pitkin lehtokujaa; me tulemme varmaankin juuri parahiksi
illalliselle.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Sain kirjeen tohtori Bong'ilta eilen -- sanoi asessori seuraavana
päivänä. -- Hän on ollut katsomassa pientä raajarikkoa, johon
tutustuimme kävelymatkallamme.

-- Mitä hän sanoi Jannesta? -- kysyivät nuoret innostunein mielin.

-- Tohtori luuli, että poika voimistuisi melkoisesti, jos hän saisi
mallaskylpyjä ja voimakasta ruokaa.

-- Siihen heillä valitettavasti ei ole varaa -- tuumi Freedrik.

-- Ei, sen vuoksi olemmekin äiti ja minä päättäneet ottaa eukon ja pojan
joksikin aikaa tänne. Muija saattaa auttaa Piilin matamia puutarhassa ja
sillä välin hoitaa poikaa tohtorin määräyksen mukaan.

-- Sepä oli kovin hauskaa -- huusivat kaikki yhteen ääneen.

-- Oi kuinka hyviä isä ja äiti ovat! -- sanoi Freedrik.

Vielä samana päivänä lähti asessori köyhälle tuvalle, jossa raajarikko
asui, ja toi hänet äitineen Kerttulaan, jossa he vastaiseksi saivat
asettua tuvan takana olevaan kammariin. Lapset olivat kovin huvitetut
pienestä vieraasta ja istuivat tuntikausia hänen luonaan oppiaksensa
hänen tuohenpalmikoimistansa. Myöskin vanhemmat lapset menivät tuon
tuostakin häntä katsomaan, ja Janne viihtyi nähtävästi hyvin uudessa
ympäristössään.

-- Tuumaan lakkaamatta, miten voisimme saada pojan raajarikkoisten
kouluun Helsinkiin, -- sanoi Freedrik eräänä päivänä Helkalle, kun he
olivat marjoja syömässä puutarhassa. -- Hänestä varmaankin tulisi
taitava ammattilainen, jos hän saisi oppia jotakin.

-- Mitähän se koulunkäynti maksanee -- tuumaili Helka.

-- Siitä kyllä pian saa selvää, kun kirjoittaa johtajattarelle. Isä ei
luule, että kunta tällä haavaa voi auttaa, ja vanhemmilla on jo meidän
tähtemme tarpeeksi kustannuksia.

-- Se kyllä on tosi, mutta aluksi hänellä on hyvä täällä. -- Katsoppas,
sillä välin kuin olemme jutelleet, olen hänelle poiminut koppani täyteen
karviaismarjoja.

-- Ja minä olen vain syönyt -- sanoi Freedrik pahoilla mielin.

-- Minä olen kyllä poiminut suuhuni myöskin, oi miten hyviä nämä marjat
ovat!

Oli jouduttu nuorison hartaasti odotettuun marja-aikaan, ja Kerttulan
puutarhassa marjapensaitten oksat riippuivat marjoja täynnään.

-- Täällä on hyvä olla, olen kuin porsas pahnoissa -- huudahti Bruuno,
joka juuri kömpi esiin viinimarjapensaan alta, jossa hän ahkeraan oli
riipinyt tertun toisensa perästä noita heleänpunaisia marjoja.

Seuraavana päivänä tuli Freedrik Helkan luo, joka istui lukemassa
ruokasalissa. -- Nyt olen keksinyt, millä tavalla voidaan saada rahaa
Jannen koulunkäyntiin -- kuiskasi hän salavihkaa. -- Minä myyn
palkoveneeni Vihtorille, joka jo monta kertaa on aikonut ostaa
samallaisen itsellensä. Me suostuimme eilen illalla kaupasta.

-- Todellako! Mutta sinähän itse niin mielelläsi käytät palkovenettä.

-- Se kyllä on tosi, mutta näetkös, voinhan kuitenkin päästä merelle
veneissäkin. Palkovene on omani, ja minä saan tehdä sillä mitä itse
haluan. Tule mukaani rantaan, minä menen sitä vähän puhdistamaan, sillä
huomenna jo on Vihtori luvannut tulla sitä noutamaan.

Helka oli heti valmis, ja he läksivät yhdessä Jooseppi kalastajan tuvan
vieressä olevaan venetalaaseen, johon tuo soma alus oli vedetty.

-- Sillä välin kuin sinä venettäsi puhdistat, minä käyn katsomassa
sokeaa Leenaa -- sanoi Helka. Oli aina hauska käydä kalastajan mökissä.
Sokea muija istui siellä kudin kädessään niin iloisena ja lempeänä kuin
auringonpaiste, ja aina hän kertoi jonkun hauskan kertomuksen rikkaan
muistonsa tyhjentymättömästä varastosta. Hän osasi myöskin lauluja ja
satuja äärettömän paljon vanhan vanhoista ajoista asti. Kun istui hänen
luonaan ja näki hänen sammuneen katseensa, niin oppi kiittämään Jumalaa
näöstä, terveydestä ja monen monesta hyvästä lahjasta.

-- Kummallista on nähdä, miten hyvin Leena löytää joka paikkaan täällä
huoneessa -- sanoi Helka, kun muija nousi istualta ja otti lankakerän
seinäkaapista.

-- Kyllä minä jotakuinkin hyvin osaan täällä huoneessa liikkua --
vastasi sokea ilomielisellä tavallaan. -- Minä kiitän Jumalaa joka päivä
siitä, että hän on asettanut kaikki niin hyvin minulle. Ainoa suruni on
etten enää saata lukea; sitä tein ennen aina niin mielelläni. Ukkoni ei
ole oikein luvuntaitava, vaikka hän kyllä pyhinä koettaa tavata saarnan
kirjasta.

-- Saisinkohan minä lukea Leenalle vähän? -- sanoi Helka ujosti. -- Luen
usein ääneen äidilleni, kun hänellä on päänsärkyä.

-- Kyllähän se olisi kovin hauskaa, mutta siitä tulisi paljo vaivaa
neidille -- kursaili Leena. -- Asessorin rouva on myöskin niin hyvä ja
lukee välistä minulle.

-- No sitte minä pyydän tädiltä kirjoja, kun tänne toiste tulen, että
saan lukea Leenalle.

-- On minulla täällä sekä virsikirja että Uusitestamentti -- vastasi
muija innokkaasti ja kiirehti ottamaan alas kirjat vuoteen yläpuolella
olevalta hyllyltä.

-- Lehtien välissä on vielä vanhat merkkini siitä ajasta, jolloin olin
näkevä ja saatoin itse lukea.

Helka aukasi hartaasti Uudentestamentin kannet ja luki puoli-ääneen
lukujen päällekirjoituksia.

-- Markuksen evankeliumin kymmenennessä luvussa puhutaan niin kauniisti
siitä, miten Jeesus paransi sokean -- sanoi vanha Leena, joka melkein
osasi raamattunsa ulkoa. -- Sitä paikkaa minä mieluimmin tahtoisin
kuulla.

Sillä aikaa kuin Helka verkalleen luki mainittua kertomusta, täyttyivät
kuulian silmät kyynelillä, jotka vähitellen vierivät alas hänen
kurttuisille poskillensa ja vielä hänen ristissä oleville käsillensä.

-- Leena itkee -- sanoi Helka ihmetellen ja laski kirjan pöydälle.

-- Ilosta vain, pikku neiti, oli niin hauska kuulla noita kalliita
sanoja. Ja sitte ajattelin sitä hetkeä, jolloin Vapahtaja sanoo myöskin
vanhalle Leenalle: _Ole näkevä!_

-- Voi, kun ei Jeesus enää käy ympäri täällä maailmassa sairaita
parantamassa -- ajatteli Helka.

Mutta tuntui siltä, kuin vanhus olisi voinut lukea hänen ajatuksensa,
sillä hän lausui: -- Tuolla ylhäällä ei ole mitään yötä, siellä tulevat
kaikki näkeviksi.

-- Halajaako Leena täältä pois? -- kysyi Helka hiljaa.

-- Odotan tyytyväisenä Herran kutsua -- vastasi vanhus. -- Kiitoksia
nyt, pikku neiti, lukemisesta.

-- Tulen taas toiste -- lupasi Helka sanoessaan hyvästi.

Kun hän tuli ulos, oli Freedrik juuri valmistanut työnsä ja katseli
hellästi valkoiseksi maalattua palkovenettänsä. -- Vihtori kyllä tulee
tyytymään tuohon -- sanoi hän, ja pieni kaipauksen huokaus nousi hänen
rinnastaan, kun he läksivät kulkemaan kotiinpäin.

Heidän poissa ollessaan oli Lotta täti tullut Kerttulaan ja verannalta
kuului iloista puhetta.

-- Lotta täti on ostanut kolme koppaa Jannelta ja maksanut kaksikymmentä
viisi penniä kappaleesta -- huusivat lapset.

-- Hän näkyy olevan näppärä poika -- sanoi neiti Furumark
tarkastellessaan pieniä tuohikoppia, jotka hän oli ostanut.

-- Ehkä hänestä voi sukeutua jotakin kelvollista.

-- Kyllä, jos hän vain saa apua -- sanoi Freedrik. Sitte hän kääntyi
isän puoleen, sanoen vähän hiljaisemmalla äänellä: -- Olen myynyt
palkoveneeni; siitä tulee sievä summa Jannen kasvatukseksi.

-- Oletko tarkoin ajatellut tuota asiaa? -- asessori laski voimakkaasti
kätensä pojan olalle. -- Sinä teet suuren uhrauksen, sillä niin kalliita
kapineita ei helposti saa uudestaan.

Freedrik katsoi levollisesti isäänsä. -- Minä en ole päätöstäni katuva
-- vastasi hän.

-- Sitte, poikaseni, olen sinuun tyytyväinen!

-- Mitä salaisuuksia isällä ja Freedrikillä on? -- kysyi Meeri, pistäen
uteliaana pienen pystynenänsä esiin isänsä olan yli.

-- Me olemme salaliitossa Jannen tulevaisuuden hyväksi. Freedrik on
juuri tänään pannut ensimmäisen perusrahan hänen koulunkäyntinsä
varalle.

-- Oikein ilosanoma! -- huusi Meeri.

-- Minä sen kyllä tiesin -- sanoi Helka.

-- Minun säästölaatikossani on myöskin muutamia markkoja, jotka minä
sain keväällä syntymäpäivänäni; rakas eno, käytä myöskin ne jollakin
tavoin Jannen hyväksi.

-- Sen kyllä teen, tyttöseni!

-- Meidän pitäisi kaikkien yhtyä auttamaan Jannea -- kehoitti Meeri. --
Minä lupaan antaa kolmannen osan viikkorahoistani aina jouluun asti.

-- Hyvä, hyvä, lapsukaiseni! Minua ilahuttaa, että jokainen olette
valmiit kieltäytymään hoidokkaanne hyväksi jostakin esineestä, mistä
teille voisi olla hauskuutta. Mutta ennenkuin ryhdymme tähän yritykseen,
tulee meidän muistaa, että raajarikkoisten koulukurssi ei lopu yhdessä
lukukaudessa eikä vuodessakaan. Hyvä on alkaa kunnollisesti, mutta vielä
parempi, jos on kestävyyttä viedä alotettu päätös hyvään loppuun. Jannen
koulunkäynti tulee tuottamaan teille vielä monta kieltäymystä --
oletteko valmiit niihin vielä tulevaisuudessakin?

-- Olemme -- vastasivat kaikki yhteen ääneen.

-- Antakaa minun pitää huolta vaatteista ja muusta sellaisesta, jota
mahdollisesti tarvitaan -- sanoi Lotta täti, jolla aina oli antelias
käsi.

-- Täti kulta, sinä tahdot tulla hänen hyväksi haltiattareksensa!

-- Hyvin mielelläni, mutta teidän kaikkien turvatiksi hän kuitenkin
jääpi. -- Mutta tiedättekö, minkä vuoksi minä nyt oikeastaan olen täällä
tänään? -- Kutsuakseni teitä kaikkia tulemaan leikkuujuhlaan tuorstaina.
Sehän on vanha tapa Santaniemessä, kuten muistanette, että
leikkuupäivänä juhlitaan.

-- Oi miten hauskaa, miten hauskaa! -- huusivat Helka ja Meeri
yhtähaavaa.

Lotta täti hymyili tyytyväisenä. -- Tervetultua siis miehissä! Mutta nyt
minun täytyy lähteä kotiin leipomaan sata rusinapallukkaa pitoja varten.



Leikkuujuhla Santaniemessä.


Tuorstai-aamuna tuli Lotta-tädiltä pieni kirje, jossa hän pyysi Meeriä
ja Helkaa tulemaan heti suuruksen jälkeen auttamaan häntä illanviettoa
varten. -- Sitä paitsi -- kirjoitti hän -- olette jo vanhan lupauksen
mukaan sitoutuneet jäämään kerran luokseni yöksi, jotta saisitte nukkua
viheriässä makuuhuoneessa; olkaa siis valmiit jäämään, sillä enpä aio
laskea teitä pois, ennenkuin aamulla.

Meeri huudahti ilosta; aina tuo hyvä Lotta täti ajatteli, miten hän
saattaisi muille valmistaa iloa.

Tytöt laskivat pitoja varten otettavat vaaleat puserot vähäiseen koppaan
ja lähtivät sitte matkaan. Tultuansa perille Santaniemeen, näkivät he
siellä kaikki jo vilkkaassa häärinässä. Puutarhuri haravoi käytäviä ja
puhdisti kukkapenkereitä, keittäjä valmisti kermajäätelöä, ja
taloudenhoitaja vatkasi pannukakkutaikinaa. Paitsi naapureita,
Kerttulalaisia, oli nimittäin myöskin provastin perhe ja useita muita
pitäjäläisiä kutsuttu ottamaan osaa suuriin leikkuupitoihin.

Keskellä hyörinää näkyi emäntä itse järjestämässä ja johtamassa. --
Tervetultua, tervetultua, lapseni -- sanoi hän tyttöjen tullessa suureen
kyökkiin. -- Tulette juuri "kreivin aikaan", Liinalla on tässä teitä
varten kaksi valkoista vyöliinaa, ja minä annan teille oitis työtä.
Meeri saa laittaa kuntoon nämät kaakkulaatikot ja pikku Helka saa
kuumalla vedellä irroittaa mantelinkuoret; monta kättä tekee joutuisaa
työtä.

Tytöt sitoivat leveät vyöliinat eteensä ja ryhtyivät reippaasti
osotettuun työhön; heille tuntui huvittavalta työskennellä tässä
mallikelpoisessa kyökissä, jonka seinillä kupariastiat kirkkaina
kiilsivät. Taloudenhoitaja Liina, joka oli ollut monta vuotta
Santaniemessä, näytti heille ystävällisesti, mitä heidän tuli tehdä, ja
kaikki kaakku- ja leivoslaitokset näyttivät niin herkullisilta ja
hauskoilta, että tämä oli Helkan mielestä ikäänkuin työskentelemistä
ruoanlaittokoulussa. Kun kaikki laatikot oli pantu uuniin ja pannut,
sekä kastrullit puhdistettu, "ottivat he lupaa itsellensä", kuten Lotta
täti sanoi, sekä istuivat ruokasaliin ja rupesivat syömään jäätelöä,
jota heitä varten oli asetettu suuret annokset ruokasalin pöydälle.
Sitte he sitoivat kukkavihkoja kaikkiin kukkamaljoihin, mitä talossa
oli, sekä monenlaisiin vateihin, ja sitte juoksivat suureen
kuivauslatoon katsomaan, kuinka sievästi pehtori oli sen pukenut
kuusilla ja köynnöksillä, jotka kulkivat pitkin seiniä; ja oven
yläpuolelle hän oli asettanut kirjavia lippuja.

Tytöt olivat sitte yhä ahkerassa toimessa. Hätimmiten syötyänsä
päivällistä, olivat he avussa, kun herkulliset hedelmät asetettiin
suuriin lasivateihin illallista varten. He valitsivat itsellensä
kukkavihkoja rintaan ja pukivat juuri yllensä puhtaita puseroja, kun
kuulivat Lotta tädin huutavan iloisesti: -- tervetultua!

-- Meikäläiset varmaankin tulivat -- sanoi Helka ja kiirehti ulos, mutta
seisahtui hämmästyneenä ovelle, kun näki ihan vieraan herran etehisessä.

-- No hyvänen aika, Heikkihän se on -- huusi Meeri ihastuneena ja
syöksyi kädet oikoisena nuoren miehen luo, joka tuttavallisesti kietoi
käsivartensa Lotta tädin hartioiden ympäri.

Niin, siinä oli todellakin Heikki Furumark, Lotta tädin rakastettu
veljenpoika, joka ihan odottamatta oli tullut Santaniemeen lyhyeksi
aikaa. Hän ei kirjoittanut edeltäpäin, sillä hän tahtoi tehdä tädilleen
odottamattoman ilon, ja nyt oli todellakin kahdenkertaisesti
iloitsemisen syytä tässä vanhassa talossa. Yht'äkkiä valmistettiin
pöydän toiseen päähän päivällinen tälle rakkaalle matkustajalle; ja
sitte vähitellen rupesivat kutsutut vieraat tulemaan toinen toisensa
perästä, joten niitä vilisi kuten mehiläispesässä sekä sisällä että
pihassa, jossa leikkuuväki parhaisiin vaatteisiinsa puettuna seisoi.

Kellon lyödessä neljä astui Lotta täti Heikin käsivarteen nojautuneena
ulos portaille, ja tervehti iloisesti oikealle ja vasemmalle, jonka
jälkeen he kahden viulun soidessa kulkivat koko joukon etupäässä
koristettuun juhlahuoneeseen. Komealta näytti suuri kuivinhuone, ja
juhlallinen tunnelma vallitsi siellä, kun kunnianarvoisa emäntä astui
esiin lehdillä koristetun kynttiläruunun alle ja lausui kokoontuneelle
yleisölle seuraavaan tapaan:

-- Jumala kaikkivaltias on antanut minulle runsaan laihon, jonka ahkerat
kädet ovat kaataneet, ja kykäs kykkään vieressä todistaa siitä
siunauksesta, mikä on tullut minun osakseni. Kiitollisuudeksi
ahkeruudestanne olen tänään tahtonut koota teidät ilojuhlaan. Teitä,
uskollisia palvelioitani, jotka olette olleet viljaani korjaamassa,
kehoitan minä nauttimaan, mitä hyvästä sydämmestä tänään teille
vieraanvarana tarjoan tyytyväisyyteni osotteeksi työnne tuloksesta.
Toivon, että te tänään sekä nuoret että vanhat huvittelette oikein
sydämmen pohjasta.

Asessori Bergendahl kohotti kätensä ja huusi: -- Eläköön aina rakkaus ja
rauha työnantajan ja työväen välillä, eläköön! -- Viulunsoittajat
soittivat marssin ja asessorin taluttamana kulki Lotta täti salin ympäri
kertaalleen, ja väen mielestä hän oli niin komea, kaunis ja hyvä kuin
kuningatar. Heikki vei pruustinnaa ja Freedrik äitiänsä, Vihtori talutti
Gerdaa ja Bruuno Helkaa, ja viuluniekat vinguttivat viuluansa niin, että
hiki valui otsasta, kunnes jokainen, ukosta nuorimpaan lapseen asti, oli
kulkenut salin ympäri.

Sitte seurasi kahvin juonti. Kaksi pitkää pöytää oli katettuna; Meeri ja
Helka pitivät tarjoilian virkaa toisen pöydän ääressä ja taloudenhoitaja
toisessa, jossa ukkoja, akkoja ja lapsia runsaasti kestittiin. Tämä oli
ohjelman ensimmäinen osa, ja nyt seurasi piiritanssia ja leikkiä, jota
jatkui niin pitkälle kuin vain halutti. Siinä pyörivät vanhat eukot
vanhojen ukkojen kanssa tunti tunnin perästä väsymättä. Kerttulan
nuoriso sekä Vihtori ja Elma ottivat myöskin iloisesti osaa
piiritanssiin. Useimmiten Vihtorin kaunis ääni johti laulua. Heikki
sitävastoin istui nurkassa katselemassa iloa. Hän kyllä mielellään
tahtoi nähdä muitten riemuitsevan, mutta kun Freedrik pyysi häntä
piiriin, sanoi hän leikillisesti, että silloin syntyisi karhuntanssia.
Viimein kuitenkin, kun Gerda seisahtui hänen eteensä kurkottaen kätensä
hänelle, ei hän voinutkaan vastustaa, vaan meni pyörielemään hänen
kanssaan iloisesti.

Meeri kuiskasi Helkalle, että Heikin ja Gerdan väli aina oli ollut
erittäin hyvä; pieninä ollessaan olivat he nimittäneet toisiansa "pikku
vaariksi" ja "pikku muoriksi", eikä vanha rakkaus ruostu.

Jenkkaa ja purpuria tanssittiin myöskin. Helkalle oli uutta nähdä, miten
vakavasti kansa kävi tähän toimeen. Tanssioitten rautanauloilla
varustetut korot kopsahtivat tahdinmukaisesti lattiapalkkia vastaan,
ikäänkuin varstanlyönnit riihtä puidessa, eikä ainoatakaan hymähdystä
näkynyt heidän huulillaan, huvi oli ikäänkuin tosi työtä, ja sitä täytyi
tehdä oikein juurta jaksain.

Tanssin ja leikkien välillä juotiin virkistykseksi vaahtoavaa kotona
valmistettua kaljaa, ja kun viulunsoitto lakkasi ja väki poistui
seinänvierustoille istumaan vähän levähtääkseen tanssin perästä,
tarjottiin kukkurallisista vadeista pannukaakunpaloja ja suuria
nisuvoileipiä, joiden päällä oli juustoa ja lihaa. Kun Lotta täti piti
pitoja, olivat vieraanvarat runsaat kaikin puolin. Koko ajan oli emäntä
itse saapuvilla; hän katsoi, että jokainen sai tarpeeksi osaa antimista,
ja sillä välin hän jutteli vieraittensa kanssa. Keskellä vilinää hänen
komea vartalonsa yhäti näkyi milloin missäkin päin, ja ystävällinen
hymyily riitti häneltä jokaiselle.

Kellon lähetessä kymmentä lakkasivat viulunsoittajat soittamasta ja
tanssi taukosi. Lotta täti astui taas lattian keskelle ja kiitti hyvästä
seurasta. Tämä oli viittaus siihen, että oli aika lähteä, ja sillä välin
kuin väki tunkeusi sanomaan hyvästi emännälleen, oli Vihtori pannut
toimeen ilotulituksen. Auringoita, tähtiä ja säkenöitseviä raketteja
näkyi vieraille, kun he valaistusta juhlasalista astuivat ulos hämäränä
elokuun-iltana. Tämä oli kaunis näkö, ja Lotta täti, joka piti paljon
tuollaisista odottamattomista huvituksista, oli varsin ihastuksissaan;
vieraat katsoivat sitä melkein kuin jotakin taikatemppua.

Kun talon alustalaiset kaikki olivat lähteneet kotia päin, tarjottiin
illallista ylhäällä suuressa ruokasalissa, jossa Lotta täti yhäti
väsymättömän hyväntahtoisena piti emännyyttä valosta, hopeasta ja
kristallista säteilevän pöytänsä ääressä. Vihtori, joka ei milloinkaan
unohtanut olla kohtelias, kantoi ruokaa lautasilla sekä vanhoille että
nuorille. Aina oli hänellä lasi, lautanen tai veitsi tai haarukka
käsissään, kun hän juoksenteli edestakaisin.

-- Onnellinen hän -- sanoi Heikki hiljaa Gerdalle -- mitäpä
antaisinkaan, jos voisin liikkua niin sujuvasti kuin Vihtori. Ujous on
vaivannut minua aina lapsuudesta asti, ja minun karhumaiset liikkeeni
loukkaavat kyllä niitä, joiden kanssa olen tekemisissä, sen tiedän
varmaan.

-- Ei käytöksesi ainakaan loukkaa vanhoja ystäviäsi -- sanoi Gerda
katsoen vilpittömällä luottavaisuudella häneen. -- Vihtorilla on nyt se
lahja, mutta sinulla on niin monta muuta, joita me kaikki ymmärrämme
arvossa pitää. On niin hauskaa, kun taas saamme pitää sinua, Heikki
hyvä, kotona!

-- Kiitoksia niistä sanoista, Gerda! -- Heikin viisaat, ruskeat silmät
säteilivät. -- Etkö halua mitään, Gerda, siellä on niin maukkaita
hedelmiä jälkiruoaksi?

-- Kyllä, tuoppas minulle päärynä ja muutama keltainen luumu, ne ovat
kovin hyviä -- sanoi hän, ja tuo roteva nuorukainen lähti pois. Hän oli
ujo kuten poikanen, mutta voimakas ja vakava kuten kypsynyt mies, ja
Gerda katsoi ihaellen hänen jälkeensä.

Kohta illallisen päätyttyä käskettiin ajaa vaunut esiin, ja kaikki
vieraat sanoivat hyvästi, paitsi Meeri ja Helka. -- Minun pikku
apulaiseni -- sanoi Lotta täti, -- jäävät tänne yöksi, kuten on
suostuttu, ja saavat maata ihailemassaan viheriässä kammarissa. -- Tämä
sijaitsi vieraskammarin ja emännän huoneen välissä ja oli pieni sievä
huone, jonka seinät olivat meriviheriät, uutimet raskaasta viheriästä
silkistä ja tuolien päälliset samoin viheriästä kirjaillusta
silkkikankaasta. Pukeumapöydän yläpuolella riippui peili, jonka kehykset
olivat komeasti veistoksilla koristetut, ja kapealla pöydällä oli
hopeainen neulavati ja koko joukko hajuvesipulloja. Molemmissa
mahonkisängyissä oli viheriät silkkipeitteet ja viheriät silkki-uutimet,
jotka putoilivat syviin laskoksiin verhoten vuoteet muinais-ajan tapaan.

Kaikki siellä sisällä oli Lotta tädin iso-äidin aikaista, ja koko
huonekaluston oli tämä tuonut mukanaan ranskalaisesta kodistaan.
Vähäisen, erilaisilla puulajeilla koristetun piirongin yläpuolella
riippui seinässä hänen kuvansa nuoruuden ajoilta; pastellimaalaus, joka
esitti nuorta ihanaa naista, jolla oli puuteroitut hiukset ja kaulassa
jalokivikoriste. Sormi huulillaan näytti hän salavihkaa, mutta
veitikkamaisesti katselevan noita kahta pikku tyttöä, jotka nyt
riisuivat yltänsä juuri saman pöydän ääressä, missä hän oli pukenut
itseänsä hovitanssiaisiin.

-- Täällä minä makaan seitsemän untuvapatjan päällä kuten prinsessa,
joka sittekin tunsi herneen selkänsä alla! Se vaan on erotus, etten minä
tunne mitään hernettä. Eikö olekkin täällä komeaa, Helka? Kun makaan
tässä huoneessa, ajattelen aina iso-äiti Etienne-vainajata, ja sitte
minä olen kuulevinani, kuinka täällä napsuu joka nurkassa. Vanhat
muistot, näes, kulkevat ympäri aaveilemassa hämärässä.

-- Hui, oikeinhan sinä minua pelottelet!

-- Sinä pieni hupakko, sehän juuri on hauskinta asiassa, että saamme
maata itse Santaniemen kummitushuoneessa -- vastasi vallaton serkku. --
Eikö meillä ole ollut hauskaa tänään? Minä saattaisin puhua vaikka
kuinka paljon tänä iltana, ellen olisi niin hirveän uninen. Hyvää yötä,
nupukka, uneksi -- iso-äidistä! -- Meeri kääri kahisevan silkkipeitteen
ympärilleen, kääntyi seinään päin ja nukkui jo samassa tuokiossa.

Mutta Helka ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksissaan häälyi kaikki, mitä
hän oli nähnyt ja kokenut päivän kuluessa, ja serkun leikilliset sanat
"kummitushuoneesta" kaikuivat vielä hänen korvissaan. Ne kuuluivat niin
kamalilta, ja Helka tunsi itsensä levottomaksi. Hänpä sitä paitsi makasi
ensi kerran vieraassa paikassa, ja joka ääni, mikä kaikui hänen
korviinsa, tuntui vieraalta ja kummalliselta yön hiljaisuudessa.

Koiran haukunta kuului kumeasti heidän huoneeseensa. Olikohan se Heikin
suuri valkoinen koira, joka haukkui, -- tuo komea eläin, joka seurasi
isäntäänsä kaikkialle ja näytti yhtä luotettavalta ja uskolliselta kuin
hänkin? Mikähän ovi narahti? Nyt varmaankin joku kulki ulkona
käytävässä! Ei, kyllä se vain oli mielikuvitusta, kaikki varmaan jo
nukkuivat, ja sitäpä hänenkin piti tehdä.

Helka sulki silmänsä päättäen varmasti nukkua, mutta tulevassa hetkessä
hän jälleen makasi ihan valveilla tuijottaen valoisaan säteeseen, joka
laskeutui suoraan seinällä olevaan kuvaan. Mikähän valo se oli? Se
näytti aivan ihmeelliseltä. Vapisevana hän kiipesi vuoteeltaan ja riensi
akkunan luo. Siellä ulkona näkyi vanha puutarha kauniina ja
rauhallisena, ja täysikuu levitti hopeavaloansa sen ylitse, luoden
valosäteen myöskin viheriään kammariin, jossa Helka valvoi. Tämä
rauhallinen näkö-ala viihdytti heti Helkan mielen, ja hän palasi
takaisin, mutta seisahtui hetkeksi pastellimaalauksen eteen, joka
hymyillen näytti noikkaavan hänelle "hyvää yötä". Kun Helka sitte painoi
päänsä patjaan, hän tuskin ehti hartaasti rukoilla: "Jumala varjele isää
ja äitiä", ennenkuin uni hänet vei höyhensaarille.

Kun tytöt seuraavana aamuna heräsivät, tuli Lotta täti heille hyvää
huomenta sanomaan sekä puhumaan hetken heidän kanssaan.

-- Noh, miten nyt olette nukkuneet, pikku ystäväni? -- kysyi hän
ystävällisesti ja istahti vuoteen syrjälle.

-- Suloisesti, oikein hyvin! -- vakuutti Meeri innokkaasti.

-- Sepä hauskaa; tietysti te myöskin olette nähneet unta täällä
viheriässä kammarissa?

Helka hymyili. -- Kyllä minä uneksin jotakin hauskaa -- sanoi hän --
mutta nyt en muista mitään.

-- Niinpä aina käy -- nauroi Lotta täti -- iloiset unelmat istuvat
piilossa tuolla vuoteen verhoissa, ja niin pian kuin unetar painaa
silmät kiinni, lentävät ne alas keveinä, mutta eipä kukaan niitä vielä
ole voinut minulle kertoa. Sepä juuri on viheriän kammarin salaisuus.



Krapuretki.


Heikki Furumark tuli joka päivä Kerttulaan, ja Helka piti joka kerta
hänestä yhä enemmän. Heikki ei milloinkaan väsynyt leikkimästä lasten
kanssa, ja Lilli valitsi hänet heti suosikikseen. Vaikka hän tuntui
jotenkin hiljaiselta ja harvapuheiselta, ei hän milloinkaan ollut äreä
eikä ynseä, vaan päin vastoin levollisuus ja hyvänsävyisyys olivat
hänessä huomattavimpina ominaisuuksina.

Gerdan kanssa hänellä oli paljo keskusteltavaa Dresdenistä, jossa Gerdan
oli määrä viettää seuraava syksy ja talvi eräässä kiitetyssä
asumakoulussa, ja molemmat he iloitsivat siitä, että välistä saisivat
tavata toisiansa siellä vieraassa maassa ja voisivat keskenään jutella
kodistansa.

Eräänä päivänä, kun tavallisuuden mukaan Heikki oli Kerttulassa ja he
kaikin istuivat verannassa, astui Vihtori sisään. Hän toi terveisiä
kotoväeltä sekä ehdotti, että Heikki ja Kerttulan nuoret ajaisivat
iltapäivällä pappilaan, jotta yhdessä lähdettäisiin joelle koettelemaan
krapu-onnea. Pruustinna kutsui kahville, ja ilma näytti olevan suotuisa.

Ehdotus otettiin tietysti vastaan suurella mieltymyksellä, ja kun
Vihtorin kutsumus myöskin ulottui pikku lapsiin, niin ilo nousi
ylimmilleen. Niin pian kuin päivällinen oli syöty, rupesi seurue
laittamaan itseänsä kuntoon ja etsimään keppejä ja haaveja matkaa
varten.

Bruuno oli ajajana vanhoissa, keltaisiksi maalatuissa, nelipyöräisissä
ajoneuvoissa, joita käytettiin ainoastaan silloin, kun koko lapsilauma
oli mukana, ja Heikki ajoi Gerdan kanssa Lotta tädin pienissä vaunuissa.
Matka kului nopeaan iloisesti juteltaessa, kunnes ehdittiin pappilaan,
johon hevoset jätettiin. Vaan nuoriso lähti kravunpyydyksineen,
kahvipannuineen ja leipäkoppineen niitylle, jonka läpi vähäinen joki
luikerteli.

Tultuansa perille hajaantui seura eri ryhmiin. Osa siitä lähti panemaan
syöttejä keppeihin ja laskemaan niitä pitkin joen vartta, toiset menivät
valitsemaan sopivaa paikkaa, johon asettuisivat kahvia keittämään.
Muutamia nokisia kiviä, joita ennenkin oli tällaisissa
huvitilaisuuksissa käytetty, asetettiin tilapäiseksi takaksi, ja
kuivista risuista ja katajasta laittoivat tytöt pian iloisen tulen
pannun alle.

-- No Helka, jätä nyt kyökkitoimet hetkeksi ja tule minun kanssani --
huusi Freedrik; ja serkku, joka ei milloinkaan ennen ollut kravustusta
nähnyt, oli heti valmis noudattamaan hänen pyyntöänsä. Suurella
jännityksellä katseli Helka nyt, miten Freedrik varovaisesti laski
haavin alas veteen ja nosti sen nopeasti ylös. Tuossa meni aika junkkari
pohjaan, mutta kaksi makasi kuitenkin verkossa vuoroin aukaisten ja
sulkien saksiansa.

Hyi, miten rumia ne olivat! Helka pelkäsi niitä niin, että hän kirkasi,
kun serkku tarttui niitä niskaan viskatakseen ne koppaan; mutta hauska
oli kuitenkin katsella ja nostaa keppiä kepin perästä. Onneksi oli
joessa niin paljo krapuja, että harvoin pyydyksiltä palattiin ilman
täysinäistä koppaa. Freedrik ja Heikki olivat levollisimmat, ja heillä
oli aina paras onni. Bruuno oli liian liukas liikkeissään, ja Meerin
sekä Elman oli laita samoin, joten he useimmiten pelottivat suurimmat
kravut mutaan takaisin. Lapset myöskin ilohuudoillaan pelästyttivät
noita vauhkoja eläviä.

Vihtori oli mainio isäntä. Aina hän oli valmis parantamaan rikkunutta
haavia tahi asettamaan uutta keppiä kuntoon; sitäpaitsi hänellä oli
aikaa auttaa Gerdaa, joka oli ottanut koko kahvikomennon haltuunsa.
Herra Kontio sitävastoin loikoili ruohostossa ja lausui runoja toisen
toisensa perästä mukaan otetusta runovihosta.

Valkoinen pöytäliina levitettiin nurmelle, ja sitte rupesi Gerda
ottamaan esiin koppien sisällystä. Kuppeja, sokeria ja kermaa
lukuunottamatta oli siinä pehmeätä leipää, korppuja, mustikka-paistosta,
hunaja-- ja piparikaakkuja. Pruustinna tiesi kyllä, mikä nuorille
hyvältä maistui huvimatkalla. Gerda nosti varovasti kahvipannun kantta
ja tuumi, että se oli jo kyllin kiehunutta, ja pian Vihtorin ääni kutsui
innostuneet kravustajat katetun nurmipöydän ympäri sijoittumaan ja
siihen asetettuja herkkuja nauttimaan.

Raitis ilma antoi hyvän ruokahalun, ja Vihtori, joka tavallisella
sujuvuudellaan hoiteli "kahvi-Kaisaa", sai tavantakaa täyttää
tyhjennettyjä kuppeja, sillä välin kuin Gerda levitti voileipiä
ruokahaluisille lapsille.

-- Tämä tosiaankin on hauskaa -- sanoi Heikki laskeutuessaan alas
nurmelle levitettyjen vaippojen päälle. -- Vahinko, ettei minulla ole
mukana valokuvauskonetta, olisinhan voinut ikuistuttaa teidät
kaikkityyni siinä, kun istutte kahvipöydän ympärillä. -- Vihtori ei
puhunut mitään, vaan otti äkkiä pienen kirjan taskustaan ja piirsi
reippaasti onnistuneen kuvan nurmikolla istuvasta seurasta.

Lapset, Bruuno ja Elma palasivat pian jälleen joelle kravustamaan, mutta
toiset jäivät leirivalkean luo, joka vielä hiljakseen paloi. Iltapäivä
oli tyven ja kaunis, joen toisella puolella leikkasi pappilan väki
suviviljaa ja haravoitsi sitä kokoon pieniksi kuhilaiksi. Työntekiöitten
laulu ja puhe kuului heleänä kirkkaassa, tyvenessä ilmassa. Kaikki oli
niin kaunista ja sopusointuisaa, mutta kuitenkin tuntui vieno syksyn
suruvoittoisa tuulahdus liehuvan läpi luonnon. Kenties se vaikutti
seuraankin, koska se kävi yhä hiljaisemmaksi. Jokainen nähtävästi vaipui
omiin ajatuksiinsa.

-- Tästä kuukauden perästä olen jo Dresdenissä -- sanoi Gerda katsellen
haaveksivasti eteensä.

-- Ja me olemme keskellä koulu-olojamme -- lisäsi Meeri. -- Mitä sinä,
Vihtori, aiot toimittaa tänä syksynä?

-- Aion käydä taideyhdistyksen piirustuskoulua. Tiedäthän, että aina
olen halunnut taiteilijan uralle, mutta isäni tahtoi, että ensin tulisin
ylioppilaaksi; vaan nyt olen vapaa seuraamaan omaa taipumustani.

-- Ja jonakuna päivänä hämmästytät meitä sillä että lähdet ulkomaille ja
palaat suurena taiteilijana -- virkkoi Freedrik nauraen.

-- Silloin minä maalaan uuden alttaritaulun kirkkoomme; vanha taulu
tummine kuvineen on jo kauan ollut silmätikkunani.

-- Hyvä vain, kunpa minullakin olisi tulevaisuuteni ohjelma noin
selvillä!

-- Oohoh, sinä Freedrik, joka aina olet ollut niin erittäin
päättäväinen?

-- En voi saada selville, mihin minun tulee pyrkiä. Opin-uralle minä
kaiketi sentään viimeksi joudun.

-- Sinä kyllä lopetat urasi tulemalla kasvitieteen professoriksi meidän
yliopistoomme -- ennusti Heikki.

-- Minä olen tuuminut tulla kansanopistoon opettajaksi, taikka kentiesi
minä haen opettajaksi johonkin seminaariin -- sanoi herra Kontio
kainolla itsetietoisuudella, katsoen huoaten Gerdaan.

-- Minä ajattelen tulevia oppilaita, joita kuvittelen saavani hyvin
paljon, kun nyt ensin Dresdenissä tulen oikein varmaksi
saksankielessäni.

-- No sitä voimme toivoa; minä näen sinut jo vapaudestasi nauttivana
naisena, lyhyttukkaisena ja prillit nenällä -- sanoi Freedrik,
silitellen hyväilevästi sisarensa vaaleita kiharoita. Hän oli kuitenkin
kaikin puolin ylpeä sisarestaan.

-- Niin pian kuin koulunkäyntini lopetan, lähden minä Ruotsiin
tullakseni taitavaksi voimistelunopettajaksi. -- Meeri nosti kerskaillen
pienen pystynenänsä ilmaan. -- Kyllä minä sitte ilmaiseksi hieron,
nipistän ja koputan teitä kaikkia voimieni takaa.

-- Kiitos hyvästä lupauksestasi! -- sanoi Freedrik hymyillen. -- Mutta
mitä sinä, Vihtori, tuumaat, sinä varmaankin uneksit jotakin kaunista
taiteilia-unelmaa?

Nuori ylioppilas hymyili. -- Olisipa ihanaa voida saada aikaan taideteos
niin suurenmoinen ja vaikuttava, että jokainen katselia ihastuneena
seisahtaisi sen eteen -- huudahti hän innostuneena.

-- Niin, siten sinä myöskin tuottaisit kunniaa maallesi -- sanoi
Freedrik. -- Minä en voi ajatella mitään ihanampaa, kuin saada koko
voimallani tehdä työtä isänmaan puolesta. Sitä vasta elämäksi saatan
sanoa!

Helka katsoi ihaellen serkkuansa.

-- "Maan eestä kuolisitko tään?" -- sanoi Heikki hiljaa.

-- Onko se sinun tulevaisuutesi päämaali, veliseni? -- Freedrik laski
hymyillen käsivartensa tuon rotevan nuorukaisen olalle.

-- En tiedä, ansaitsisinko niin ihanan onnen osakseni -- vastasi Heikki
miettiväisenä -- mutta sen tiedän, että rakastan isänmaatani enemmän
kuin itseäni sekä että tahtoisin sitä palvella voimieni takaa. "Maani
lähinnä Jumalaa" on hyvä mielilause.

-- Entä koti? -- kysyi Gerda lempeästi.

-- Kodin suljen hartaimmasti isänmaanrakkauteeni -- vastasi Heikki
levollisella, luotettavalla tavallaan.

-- Olemme saaneet viisisataa krapua -- huusivat lapset -- Bruuno on ne
jo jakanut ja Elma lähetti toiset puolet pappilaan, sillä pruustinna
täti on luvannut keittää ne illalliseksi.

-- Ajatelkaa, kuinka me olemme laiskotelleet, olemme vain haaveilleet
täällä aikamme hukkaan -- sanoi Freedrik. -- Nuo toiset saavat nyt ottaa
suurimmat kiitokset kaikesta.

-- Mutta tämä on ollut hyvin suloinen hetki -- sanoi Gerda katsellen
haaveilevasti ympärilleen.

-- Nimitämmekö tätä paikkaa "unelmien kummuksi?" -- kysyi Vihtori, ja
kaikki pitivät nimen erittäin sopivana. Sitte tytöt rupesivat asettamaan
kahvikuppeja ja vateja koppiin, sillä välin kuin pojat kokosivat haavit
ja kepit. Kaipauksella lähdettiin joen rannalta hauskasta leiripaikasta,
jossa äsken niin monta valoisaa tulevaisuuden suunnitelmaa oli tehty.

Pappilassa oli illallispöytä katettu, kun huvimatkailiat ehtivät
perille, ja kukkuralliset vadit keitettyjä krapuja kannettiin kyökistä
sisälle. Nyt syötiin ja juteltiin aikalailla, ja kun hevoset vihdoin
ajettiin portaitten eteen, oli kuu jo noussut taivaalle.

-- Meillä on ollut kovin hauska matka -- sanoi Helka kotiin tultuansa.

-- Niin, se täytyy myöntää -- sanoi Meeri ja suuteli äitiänsä, joka oli
istunut valveilla heitä odottamassa.

-- Jos huomenna sataa, niin meidän täytyy kuivata viimeiset kukkasemme.

-- Niin, sen teemmekin, ja iltapäivällä minä lähden lukemaan sokealle
Leenalle; hän ilostuu aina, kun minä tulen -- sanoi Helka.

Rouva Bergendahl noikkasi hyvästi. -- Kuusimäen muori on ollut täällä
sillä aikaa kuin te olitte poissa. Muija näytti varsin reippaalta ja toi
suuren tuokkosellisen mustikoita teille kiitokseksi hyvästä avusta, jota
hän teiltä sai sairautensa aikana. Lapset olivat ahkerasti poimineet
marjoja ja kaikin he olivat teihin kovin ihastuneet.

-- Me olemme sentään varsin vähän voineet tehdä heidän hyväkseen --
sanoi Gerda.

-- Tyttöseni, ei se riipu avun suuruudesta, vaan tavasta, miten apua
annetaan -- vastasi äiti lempeästi. -- Vesipikaria Jeesuksen nimessä Hän
ei jätä palkitsematta.

Kun Helka painoi päänsä patjaan, ajatteli hän: -- Pieni rakkauden työ
tehty siinä, missä sitä voi tehdä, on kaiketi myöskin kansan ja isänmaan
palvelemista, josta äsken niin kauniisti puhuttiin siellä rannalla. --
Hän ei sitä vielä oikein täydellisesti ymmärtänyt, mutta kyllä kaiketi
asia kuitenkin oli juuri sillä tavalla.



Syksy ja hyvästit.


Päivät olivat vielä valoisat ja kauniit, mutta aamut sumuiset ja illat
pimeät. Vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut, että kesää olisi
kestänyt, täytyi kuitenkin huomata, että syksy teki tuloa.

Kerttulan puutarha oli mitä ihanimpia hedelmiä täynnä, omenia,
päärynöitä ja luumuja kaikenvärisiä ja -muotoisia. Varstojen pauke
kuului luhista, ja puolukan kyljet hohtivat punaisina metsänrinteillä.

Nuoriso hyörieli ympäri maita ja metsiä tavallisuuden mukaan, nauttien
maalais-elämän ihanaa vapautta. Jokainen tunsi, että tämä aika pian oli
loppuva; keskellä iloa tunkeusi sydämiin surun voittoisa tunne, joka
hiipi sinne, kuten luontoon tuo sininen usva, joka tavan takaa kääri
seudun hentoon harsoonsa.

Vanhalla Marilla oli täysi työ, joutuakseen käyttää syksyn runsaita
tuotteita, ja tytöt auttoivat häntä uskollisesti herneitten
silpomisessa, papujen kuivaamisessa ja omenien kuorimisessa. Hauskempaa
työtä heillä kuitenkin oli puutarhassa, jossa saivat koota puitten
runsaat hedelmät. Lapsilla oli jonkunlainen pelon-alainen kunnioitus
Piilin muijaa, puutarhan vanhaa, harmaatukkaista ja teräväsilmäistä
hoitajaa kohtaan. Helkan oli kuitenkin jo alusta onnistunut voittaa
muijan suosio jollakin pienellä avuliaisuuden osotuksella, ja tätä muija
palkitsi tuon tuostakin kauniilla kukalla, hyvällä omenalla tai
päärynällä ja välistä maukkaalla porkkanallakin, joka ei myöskään ollut
ylenkatsottava. Vaikka vanha Piilin muija ulkomuodoltaan olikin vähän
karkea ja jäykkä, oli hän kuitenkin suuri kukkien rakastaja. Hän
vartioitsi jokaista pientä nuppua, ikäänkuin se olisi ollut hänen
silmäteränsä, ja hänen ihastuksensa jokaisesta kukasta, joka puhkesi,
oli oikein liikuttava. Hedelmien alas-otossa oli muija kuitenkin
nuorison avusta hyvin kiitollinen, ja tavallisesti Bruuno silloin kävi
työn etupäässä. Hän oli väsymätön seisomaan tikapuilla ottamassa
hedelmiä alas, sillä välin kuin tytöt poimivat koppiinsa, mitä maasta
ylettyivät saamaan. -- Kauneimpia omenia täytyy varjella kuten jalokiviä
-- sanoi Piilin muija, eikä hän itse koskenut niihin, ellei hänellä
ollut villasormikkaat kädessä.

Kun viimeiset hedelmät otettiin alas ja ravistettiin puita, koska oli
vaikea ulettua niihin, silloin lapset riensivät maasta poimimaan kaikki
omenat ja päärynät. Ne, joita ei pistetty koppiin, katosivat erinomaisen
nopeasti heidän terveitten hampaittensa väliin. Heidän pienet vatsansa
näyttivät olevan pohjattomia, milloin puutarhan herkkuja oli tarjona,
niin vakuutti ainakin asessori Bergendahl, ja sitä eivät lapsetkaan
voineet kieltää.

Kun hedelmät olivat otetut alas, järjestettiin ne huolellisesti
suuruutensa, kypsyytensä ja säilyväisyytensä mukaan suuriin, mataliin
koppiin. Melkoiset määrät myytiin kaupunkiin hedelmäkauppiaille, osa
määrättiin syötäväksi syksyn kuluessa ja loput talletettiin
omenakammarissa talven varaksi.

Helkan mielestä oli mitä hauskinta kulkea omenakammarissa, jonka ilma
oli täynnä hedelmäntuoksua, ja tarkastella noita erilaisia hedelmiä,
jotka olivat hänen enonsa ylpeytenä. Siellä oli päärynöitä nyrkin
kokoisia, sekä punaisia, keltaisia ja viheriäisiä luumuja, niin
herkullisia, että oikein oli vähällä syödä niitä liiaksi. Ulkona
kurkkupenkereet vivahtivat viheriäiseltä ja keltaiselta, ja meloonit
riippuivat keltaisina, suurina kuten lapsen päät, villavilla varsillaan,
tuuheiden lehtiensä välissä. Niin, oli se Kerttulan puutarha oikea
paratiisi!

Asessorin rouva istui päiväkaudet ompelukoneen ääressä, sillä paljo oli,
jota täytyi parantaa, ja myöskin oli uutta ommeltavaa ennen lasten
lähtöä kouluihin, joten hänen ahkerat sormensa olivat lakkaamatta
toimessa. Miina neitsy kantoi pakan toisensa perästä tärkättyjä ja
silitettyjä häikäisevän valkoisia paitoja sisään silityskammiosta;
kaiken täytyi olla kunnossa lukukauden varalle, joka nyt läheni suurin
askelin. Gerdan matkaa varten oli myöskin paljo hommaa; hänen piti
matkustaa muutamia päiviä ennen kuin muut. Kaikki ilmaisi pian
tapahtuvaa poislähtöä, kaikki kertoi että tämä iloinen piiri kodin
helmasta kohta hajaantuisi. Nuorista oli ainoastaan herra Kontio jäävä
Kerttulaan Haaraldin ja Pentin opettamista varten.

Mutta alhaalla kalastajamökissä oli toinen matka tulossa. Siellä
nimittäin makasi vanha Leena lievänlaisessa kuumeessa, joka kulutti
hänen heikkoja voimiansa, ja lääkäri, joka oli kutsuttu sairaan luo, ei
antanut mitään paranemisen toivoa. -- Hän sammuu kuten loppuun palanut
kynttilä -- sanoi lääkäri.

Joka päivä kävi joku talosta tuossa pienessä mökissä. Kaikki pitivät
muijasta, ja aina hänen kurttuisilla kasvoillaan näkyi sama lempeä,
kiitollinen ilme.

Leenalla ei ollut monta sanaa sanottavana ystävilleen, mutta hän tunsi
heidät kaikki käynnistä, askeleitten äänestä ja tavasta millä he
tarttuivat oven ripaan, ja kun Helka tuli, tahtoi Leena kuulla jonkun
virren tai raamatusta muutaman värsyn. -- Se virvoittaa sieluani ja
tulee evääksi pitkälle matkalleni -- oli hänen tapana sanoa.

Jooseppi ukko kulki surullisena ulos ja sisälle jälleen, ja ruoka seisoi
usein liikuttamatta toisesta ateriasta toiseen. Kaikki oli hiljaista
tässä matalassa majassa, jossa odotettiin korkeinta käskyä, mikä pian
tulikin.

Kun rouva Bergendahl ja Helka sekä Meeri eräänä päivänä astuivat
mökkiin, näyttivät Leenan kasvot tavallista kalpeammilta ja ikäänkuin
kirkastetuilta. Kuolema oli selvästi painanut leimansa hänen otsalleen.

-- Miten Leena tänään voi? -- kysyi asessorin rouva osaa-ottavasti ja
kumartui vuoteelle päin.

-- Luulen, että pian saan muuttaa -- vastasi vanhus. -- Kentiesi rakkaat
nuoret neidit saavat ikävän muiston elin-ajakseen, jos ovat täällä, kun
minä nukun?

-- Täytyyhän meidän kaikkien kuolla, sekä nuorten että vanhojen -- sanoi
rouva Bergendahl vakavasti. -- Leena rakas, olethan sinä tyytyväinen
lähtemään?

-- Olen, olen, sen tietää kyllä Jumala, minun Vapahtajani -- huokaili
muija.

Hän makasi kauan ääneti, kädet ristissä rinnalla, ja läsnä-oliat tuskin
uskalsivat hengittää, jotta eivät häiritsisi sielun lentoa ruumiin
kahleista.

-- On niin valoisaa -- sanoi hän äkkiä, nousten istualle vuoteellensa.
-- "Ole näkevä, uskosi auttoi sinua, mene rauhaan" -- sanoi hän ääneensä
ja vaipui sitten raskaasti takaisin patjoille.

Rouva Bergendahl laski hiljaa kätensä hänen sydämmellensä. Se ei
sykkinyt enää.

-- Nyt on Leena näkevä -- sanoi hän juhlallisesti. -- Sinä olet hänen
lunastanut, Herra, Sinä uskollinen Jumala.

Puoli tuntia tämän jälkeen kulki äiti molempien tyttöjen keralla
hiljakseen puiston läpi; asessorin rouva oli vakaa, ja nuoret hyvin
liikutettuina.

-- Olisitteko mieluummin lähteneet ennen loppua? -- kysyi äiti
ystävällisesti.

-- Oi ei, äitini -- sanoi Meeri nyyhkyttäen -- olihan suloista nähdä
Leenan nukkuvan aivan kuten väsynyt lapsi; en milloinkaan unohda tuota
hetkeä.

Myöskin Helkan kyyneleet vierivät taajaan, ja hän sanoi:

-- Kun olin pieni tyttö, näin nuoremman veljeni pantavan mustaan
arkkuun, ja siitä asti olen kammolla ajatellut kuolemaa, mutta Leenan
loppu karkoitti minusta tuon pelon, sen tunnen varmaan.

-- Autuaat ovat ne, jotka Herrassa nukkuvat, -- sanoi rouva Bergendahl.
-- Uskon voimalla pitäen kiinni Jeesuksesta käy matka turvallisesti
pimeän virran yli tuntemattomaan maahan. Missä paras ystävämme on,
siellä emme milloinkaan voi tuntea itseämme yksinäisiksi emmekä
vieraiksi, ja sen tiesi vanha Leenakin.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Seuraavana sunnuntaina kätkettiin sokean ruumis kirkkomaan helmaan, ja
Kerttulan nuoret koristivat haudan syksyn kauneimmilla kukilla. Tämä oli
heidän kiitollisuutensa vanhan Leenan hurskaasta uskosta ja iloisesta
tyytyväisyydestä, jonka hän oli jättänyt heille noudatettavaksi
esimerkiksi. Maallisessa pimeydessään oli hän saanut olla monelle
tien-oppaana taivaan iankaikkiseen valoon. Monet hyvät aikomukset
mielessä palasivat nuoret haudalta. He toivoivat vain, että työssä ja
toimessa saisivat niitä toteuttaa.

      Ei siemen rakkauden
      Jää multahan milloinkaan,
      Kevät kerran nostavi sen
      Sadon kultia tuottamaan.

Tämä sunnuntai oli viimeinen, jona Gerda tällä erää oli kotona, ja
hiljainen vakavuus vallitsi koko talossa. Lotta täti tuli hänelle
sanomaan jäähyväisiä ja toi hänelle lahjaksi mitä somimman matkasälykön,
joka sisälsi kaikkea, mitä mahdollisesti tarvittiin matkalla. Siinä oli
kammat, harjat, neulat, sakset ja langat y. m., ja kaikki niin hienoa ja
sievää, kuin tädin aina oli tapana hankkia, milloin hän lahjoja antoi.
Myöskin Vihtori ilmaantui, tuoden tuoksuvan, ruusuista ja reseedoista
tehdyn kukkavihon Gerdalle, jolle hän sitä paitsi piti pienen puheen,
kiittäen häntä hyvästä seurasta kesän iloisina päivinä.

Kaikki kodissa koettivat sulostuttaa Gerdan viimeistä yhdessä-oloa
kotolaisten kanssa. Jokainen tahtoi osottaa hänelle jonkun pienen
palveluksen, ja illalliseksi valmistettiin pelkkiä hänen mieliruokiansa.
Aikaisin seuraavana aamuna tuli hänen lähteä asemalle, ja sen vuoksi hän
jo illalla sanoi hyvästi lapsille, istuen hetken jokaisen vuoteen
ääressä; mutta ennenkuin hän läksi pois, palasi hän vielä kerran Lillin
vuoteen luo.

-- Katsoppas, äiti, hän makaa jo niin makeassa unessa, pieni käsi posken
alla -- kuiskasi hän. -- Kuinka suloinen hän on, tuo pieni kulta, aivan
kuten hieno, kaunis kukka.

-- Niin, hento pieni taimi tosiaankin -- vastasi äiti.

-- Miten äiti tarkoittaa?

-- Että meidän nuorimpamme on kallis laina, jonka minä pelkään Herran
piankin vaativan takaisin; mutta älä itke, tyttöseni, kaikki on Jumalan
hallussa. Hän antaa ja ottaa sen mukaan kuin meille parasta on. Hänen
suojaansa jätän nyt myöskin sinut, ja ole varma siitä, että äitisi
rukoukset seuraavat sinua joka päivä siellä vieraassa maassa.

Gerda kietoi hellästi käsivartensa äidin kaulan ympäri, ja kun hän
illalla nukkui, oli hänen pään-aluksensa kyyneleistä kosteana.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaana, kun Rusko ja Oiva
kaappivat maata portaiden edessä. Kastehelmet kimaltelivat kukkasissa ja
puissa, ja elämä heräsi vähitellen unen helmoista päivän työhön. Äiti
kaasi kahvia kuppeihin ruokasalissa, ja isä oli jo matkapuvussaan;
täytyi kiirehtiä, jotta jouduttaisiin aikanaan junalle. Siellä tuli
Bruuno puoli unisena aika kopinalla alas ylikerran portaita, ja herra
Kontio ilmaantui myöskin, takki visusti napitettuna ylös asti,
tavallisuuden mukaan. Ei kukaan tahtonut olla sanomatta jäähyväisiä
Gerdalle.

-- Hyvästi, hyvästi, onnellista matkaa! -- huusivat verannassa kaikki
yhdessä; ja Gerda viipotti nenäliinaansa siellä kun hän istui isänsä
vieressä vaunuissa, mutta vastata hän ei saattanut. Nyt hoputettiin
hevosia, vaunujen pyörät vierivät ratisten santaisen pihan yli, ja
hetken perästä matkustajat näkyivät alhaalla lehtokujassa katoavana
tummana pilkkuna vain.

-- Nyt Gerda käy niin pieneksi, niin pieneksi -- huusi Ester, jonka oli
onnistunut herätä ja päästä esiin sängystänsä juuri siksi kuin Gerda
lähti.

-- Niin, etäisyys vähentää, se on luonnon laki -- sanoi herra Kontio.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Tuskin oli viikko kulunut Gerdan lähdöstä, kun jo taas laitettiin
toisten lasten matkasäkit ja laukut kuntoon, ja silloin oli heidän
vuoronsa sanoa hyvästi kaikille mielipaikoille sekä lehmille, hevosille
ja kanoille. Niitähän ei saataisi nähdä ennenkuin jouluna, ja siihen oli
vielä niin hirveän pitkä aika.

Helka ajatteli onnellista kesäänsä ja kävi alakuloiseksi. Hänen oli
myöskin ikävä lähteä, vaikka hän niin mielellään tahtoikin jälleen nähdä
isää ja äitiä.

Sitte tuli viimeinen päivä. Heidän piti matkustaa höyrylaivalla kello
yksitoista, ja sen vuoksi vanha Mari valmisti vahvan aamiaisen, sillä
välin kuin asessorin rouva laittoi voileipiä eväskoppaan.

Bruunolla ja Meerillä oli täysi työ saada matkalaukkunsa kiinni, sillä
niin täyteen oli niihin ahdattu päärynöitä, omenoita ja muita herkkuja
-- ainahan matkoilla tulee hyvä nälkä. Freedrik pisti reppuunsa muutamia
kirjoja luettavakseen, ja Helka sitoi vihoksi joukon kukkia, jotka
Piilin muija omakätisesti oli hänelle antanut. Tämä oli ystävyyden
osotus, jota Helka täydellisesti ymmärsi pitää arvossa. Jokaisella oli
kiire viimeiseen asti, ja heitä täytyi vielä hoputtaa, jotta eivät
myöhästyisi. Oi tuota rakasta kotia, kovinpa vaikea oli siitä erota!

Vihdoinkin lähti koko seurue alas laiturille, missä pikku Janne jo istui
odottamassa, ja hänen äitinsä kyynelsilmin oli katselevinaan
höyry-alusta, jotta poika ei huomaisi, kuinka vaikea hänen oli erota
lapsestaan. Olihan hänellä suuri ilo siitä, että Janne pääsi kaupunkiin
ja sai ruveta koulua käymään ja oppimaan, eikä hän milloinkaan kyllin
saattanut kiittää nuorta herrasväkeä siitä huolenpidosta, mikä heillä
oli ollut hänestä, mutta ero tuntui vaikealta sentään. Hän oli kuitenkin
levollinen poikansa puolesta, kun hän katsoi Freedrik herraa, joka oli
ottanut Jannen erityiseen hoitoonsa ja suojaansa; hän kyllä oli pitävä
lapsesta huolen myöskin matkalla, sen hän varmaan tiesi.

Paljo sanottavaa oli vielä viimeisessä hetkessä, mutta kuitenkin jäi
suurin osa sanomatta, sillä tuolla tuli jo laiva, ja täytyi kiirehtiä
siihen, jotta ei se jättäisi.

-- Monet tuhannet kiitokset, rakas eno ja täti -- kuiskasi Helka
kyynelsilmin.

-- Isä, pidä huolta Virkusta, jotta se aikalailla kasvaisi ja lihoisi
jouluksi!

-- Äiti kulta, lähetä meille vähän omenia syksympänä!

-- Kyllä, kyllä, sen kyllä lupaan. Pitäkää huolta Jannesta ja käärikää
vaippa hyvin hänen ympärilleen, jos merellä puhaltaa. -- Jumala teitä
suojelkoon, rakkaat lapset!

-- Hyvästi, hyvästi nyt kaikki tyyni! -- kuului vuorotellen laiturilta
ja höyrylaivan kannelta, missä Helka ja Meeri seisoivat käsitysten.
Freedrik nojasi laivan laiteeseen ja Bruuno viipotti lakkiaan voimiensa
takaa. Rantaporras vedettiin laivaan, alus rupesi hiljakseen liikkumaan,
ja matka laiturin ja laivan välillä kävi yhä pitemmäksi. Vielä kerran
heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja viimeisiksi jäähyväisiksi
vanhemmille ja siskoille sekä herra Kontiolle, joka seisoi siinä niin
surullisena, ettei saanut sanaakaan suustaan. Propelli jyskytti, rannat
liukuivat pian ohitse, ja monet kaipaavat katseet tähdättiin kohti
rakasta Kerttulaa.



Kaupungissa.


Nyt oli todellakin syksy; puut pääkaupungin puistoissa olivat
lehdettömiä, ja sade virtaili alas harmaalta, pilviseltä taivaalta.
Mennyt kesä auringonpaisteineen, kukkineen ja linnunlauluineen oli kuten
unennäkö kaukana etäisyydessä tuon raskaan pilviseinän takana, joka nyt
aina riippui torien ja katujen yli.

Sisällä kotona oli sitä hauskempaa ja kodikkaampaa, kun sisä-akkunat
olivat jo paikoillaan ja matot lattialla lämmittämässä. Helkan isä,
kasööri Lange, asui perheineen mukavassa huoneustossa pohjoissatamassa.
Siinä oli Freedrikillä ja Bruunolla huone etehisen vieressä, ja Meeri
asui yhdessä Helkan kanssa. Edellisenä vuotena orpanat olivat asuneet
vieraan luona, sillä Langen herrasväellä ei silloin ollut tarpeeksi
huoneita, mutta kun Helkan äiti halusi saada rakkaan veljensä lapset
kotiinsa, olivat he nyt vuokranneet suuremman huoneuston.

Helkalle oli tämä suuri ilo, sillä hän oli usein kaivannut yhdenikäistä
seuraa, ja Kerttulan nuorista tuntui, ikäänkuin he olisivat tulleet
kodista kotiin.

Pikku Roosa täti, joka aina kärsi hermo-päänsärkyä ja alituista
katarria, ei tosin ollut heidän levollinen, väsymätön, rakastettu
äitinsä, mutta hän kulki kuitenkin ympäri hellän levottomana, huolehtien
siitä, miten hän voisi asettaa kaikki oikein hauskaksi heille. Sen
vuoksi he pitivät häntä oikein sydämmestään hyvänä, ja kasööri Lange,
joka oli mitä rauhallisin ja hiljaisin ihminen, ei tehnyt haittaa
matosellekkaan, niin vakuutti ainakin Meeri.

Helkan koti oli aina ollut kovin hiljainen, ja rouva Lange oli usein
huolehtinut sitä, että hänen tyttärensä kaipasi ilostuttavaa seuraa.
Siitä syystä hän nyt oli mielissään, kun talossa oli vilkasta elämää.
Myöskin silloin, kun hän särkevin ohimoin makasi sohvallaan, iloitsi hän
kuullessaan nuot nuoret hilpeät äänet ruokasalista, joka oli perheen
tavallinen kokoushuone.

Päiväjärjestys oli yksinkertainen ja säännöllinen.

Kello 1/2 7 soi herätyskello armottomasti poikain huoneessa, ja samaan
aikaan tuli vanha uskollinen palveliatar Vappu tyttöjen kammariin. Meeri
nousi heti vikkelästi vuoteeltaan, mutta Helka rukoili surkeasti: --
viisi minuuttia vielä, vaan viisi minuuttia, -- ja Bruuno nukkui
säännöllisesti, niin pian kuin pikku herättäjä oli soinut loppuun asti,
ja sitte oli veljellä vastus saada hänet hereille.

Kahvin juonti ruokasalissa kävi kiireimmän kautta, ja sitte kuljettiin
sumussa ja sateessa tai auringonpaisteessa pitkä matka yhteiskouluun.
Aamiaiseksi nuoret tulivat sitte kotia hyvin nälkäisinä ja virkistyneinä
aamupäivän oppitunneista. Roosa täti oli silloin jo ylhäällä ja
puettuna, piti heille ahkerasti seuraa ja kuunteli tarkasti ja
mieltymyksellä heidän vilkasta keskusteluaan. Hänelle saattoi kertoa
pienimmästäkin asiasta, sen lapset kyllä tiesivät, sillä niin oli
Helkankin tapana aina tehdä.

Päivällisen jälkeen, joka aina oli maukas ja hyvin valmistettu, sillä
vanha Vappu oli mainio keittäjä, istuttiin lukemaan seuraavan päivän
läksyjä; niin tekivät kaikki muut, paitsi Bruuno, joka säännöllisesti
meni kävelemään hämärässä naapuritalon poikien kanssa. Freedrikin täytyi
ehtimiseen muistuttaa veljeänsä ehdoista, jotka edellisenä kesänä olivat
tuottaneet hänelle monta ikävää hetkeä.

Iso veli oli oikea kirjatoukka, eivätkä läksyt milloinkaan häneltä
joutuneet unohduksiin. Meerillä oli hyvä pää, hän käsitti helposti
opittavansa, eikä hänen siis tarvinnut paljon aikaa panna luettavaansa;
Helka ei oppinut yhtä pian, mutta oli tavattoman tunnollinen oppilas,
jonka kunnianhimo ei sallinut hänen jäädä muista kumppaneistaan jälkeen.

Kello kahdeksan syötiin illallista, ja kun pöydästä oli ruoka viety
pois, istuttiin vielä tunnin verran yhdessä juttelemassa, ennenkuin
erottiin ja sanottiin hyvää yötä toisilleen, sillä "aikaisin ylös
aamulla ja varhain vuoteelle illalla", se oli jokapäiväisenä sääntönä.

Freedrik, jolla oli luokallaan paljo luettavaa, istui kuitenkin
mieluummin pari tuntia illalla valveilla, kuin antoi herättää itsensä
aikaisin aamulla, sillä hänen oli vaikea uskoa, että pimeällä
syksylläkin "aamuhetki on kullan kallis".

Viikko kului ahkerassa lukemisessa, kunnes lauantai-ilta joutui, jolloin
pyhäpäivän lepo oli edessä. Tämän vapaan iltapäivän oli Langen nuoriso
määrännyt "Lauantaiyhdistyksensä" kokouspäiväksi. Näihin kokouksiin
tulivat säännöllisesti Elma ja Stormbomin tytöt sekä väliin myöskin
Vihtori. Silloin paistettiin omenia ja syötiin pähkinöitä
suunnattomasti, ja kun lamppu sytytettiin, ottivat tytöt esille
käsityönsä, jotka olivat aiotut joululahjoiksi kotolaisille. Bruuno
veisteli jotakin somaa esinettä samaa tarkoitusta varten, ja Freedrik
luki ääneensä. Jos Vihtori oli muassa, leikittiin jonkunlaisia
mietelmäleikkejä, koetettiin arvata arvoituksia tahi otettiin selkoa
vaikeista laskuista; muutamia kertoja lukukaudessa Vihtori myöskin pani
toimeen ja järjesteli kuvaelmia tahi jotakin muuta hauskaa, mitä keksi.

Kaikessa sellaisessa hän oli mestari, ja hänellä oli erinomainen taito
saada itsensä toisen näköiseksi kuin hän oli. Poltetulla korkilla kun
veti muutaman viivan kasvoihinsa, niin hän oli aivan tuntematon
muodoltaan, ja silloin hän tuota pikaa ilmaantui hyytelöryssänä
pyttyineen tahi posetiivin soittajana marakatti olalla tahi
"arkkiviisujen" laulajana. Kaikkia tuollaisia temppuja suoritti hän niin
mainiosti ja niin nauruhermoja kiihottavalla tavalla, että koko seurue
taputti käsiään ihastuksesta.

Lauantain iltapäivä oli viikon hauskin hetki; mutta sen kanssa kilpaili
sunnuntai-aamu, jolloin heräsi siinä suloisessa tiedossa, että nyt ei
tarvinnutkaan heti nousta, vaan sai kääntyä toiselle korvalle ja nukkua
vielä hetkisen. Mitä saattoikaan tähän verrata?

Oli niin ihanaa maata siellä ja kuunnella miten valkea räiskyi uunissa
sillä välin kuin ajatukset lensivät omaisten luo Kerttulaan. Helka
muisteli mielellään sunnuntai-aamuja maalla, jolloin aurinko loi
säteitään kukkasiin ja pani kastehelmet kimaltelemaan, ja lapset
leikkivät sannoitetun pihan äsken haravoituilla käytävillä, puhtaissa
kesäpuvuissaan. Ne, jotka halusivat, saivat lähteä kirkkoon, mutta
kotona-oliat kokoontuivat isän ja äidin ympärille kuuntelemaan saarnaa,
jota luettiin kirjasta "Evankeliumi lapsille", sillä sitä kaikki
lapsetkin niin hyvin ymmärsivät. Pieni Lillikin kiipesi isän tai äidin
syliin, eikä hänen mielestään ollut oikein pyhäkään, ellei hän saanut
olla kodin jumalanpalveluksessa mukana. Siellä oli niin hiljaista ja
rauhallista koko talossa; työväki lähti kirkolle tahi lepäsi viikon
vaivoista vapaana, ja työhevoset olivat laitumella. Siellä tunsi, että
pyhäpäivä oli lepopäivä sekä ihmisille että eläimille.

Kaupungissa kulki elämä tavallista rataansa melussa ja tohinassa, toinen
päivä oli toisensa kaltainen, ja monta koulutoveria löytyi, jotka koko
vuotena tuskin kertaakaan olivat käyneet kirkossa, eivätkä he mistään
pyhäpäivälukemisesta tietäneet kotonakaan. Rouva Lange jaksoi harvoin
itse mennä kirkkoon, mutta hänen miehensä meni säännöllisesti
"kahdentoista" jumalanpalvelukseen, ja tavallisesti oli joku nuorista
hänen mukanaan. Muut istuivat Roosa tädin luona, jolloin Helka tai Meeri
luki ääneensä saarnan; Helka varsinkin oli tottunut olemaan
ääneen-lukiana, sillä niin pitkälle kuin hän muisti, oli äidillä aina
ollut arka kurkku. Tämä hiljainen hetki kotona muodosti pyhäpäivän
myöskin kaupungissa toisenlaiseksi kuin arkipäivät. Kun ilma oli kaunis,
menivät nuoret setänsä kanssa päivällisen edellä kävelemään joko
Eläintarhaan tahi Kaivopuistoon, jossa saivat ihailla meren suurenmoista
kauneutta. Iltasilla oli kasööri Langen tapana soittaa viulua, jota
Meeri, joka oli sangen musikaalinen, säesti pianolla. Hän lauloi myöskin
veljiensä kanssa yhdessä pieniä kolmiäänisiä lauluja, ja Helka, jolla ei
ollut ääntä ja joka ei myöskään ollut oppinut soittamaan, kuunteli hyvin
mielellään näitä pieniä taiteilioita.

Rouva Langella ei ollut mitään sitä vastaan, että nuoret joutohetkinään
kävivät vieraissa koulutovereittensa luona; mutta halukkaammin hän
kuitenkin näki, että he ottivat tovereitaan vastaan kodissa, ja hän oli
iloinen siitä, että he siellä viihtyivätkin parhaiten eivätkä usein
menneet muualle, elleivät terveytensä vuoksi lähteneet ulos kävelylle.

Meeri ja Iines Stormbom olivat kieltämättä luokan etevimmät terävän
käsityksensä puolesta, mutta Helka sai usein kiitosta siitä, että hän
oli tarkkuudella luettavansa lukenut ja saattoi siis antaa selviä
vastauksia. Hän oli käynyt miettiväiseksi ja vanhaksi ennenaikojaan,
syystä että oli ollut kivulloisen äidin ainoana seuralaisena. Mutta
pienen Elma Brobergin oli vaikea tulla toimeen luokallaan, sillä vaikka
hän oli kovin ahkera, olivat laskut aina niin vaikeat, etteivät ne
tahtoneet mahtua hänen pyöreään päähänsä. Eeva Stormbom ja hänen
veljensä Ossi sekä Bruuno olivat luokkatovereita. Ossi oli vallaton
veitikka, josta ei kukaan toveri oikein pitänyt, sillä hän oli kova
ahmaaja ja kielikello. Toivo Stenberg, Meerin sivukumppani, oli
sitävastoin iloinen kelpo poika. Hänestä kaikki yleensä pitivät, ja hän
oli aina ensimmäisenä kaikissa leikeissä, joita koulupihassa leikittiin.
Hän oli myöskin valittu Lauantaiyhdistykseen Langelle ja tuotti aina
paljon hauskuutta.

Tavallisesti tytöt tulivat yhdessä kotia koulusta, mutta Bruuno juoksi
välistä sinne ja välistä tänne, joten hänestä ei milloinkaan ollut
tietoa, missä oli.

-- Mihin sinä nyt taas riennät, Bruuno? -- huusi Meeri eräänä päivänä
veljellensä, kun heidän tuli lähteä kotiin päivälliselle ja veli pötki
toisaalle. -- Sinä olet viime aikoina monasti tullut liian myöhään
aterialle.

-- Lorua vain! -- Bruuno teki kädellään liikkeen ilmaan ja meni menojaan
toisten poikien kanssa.

-- Pojat ovat aina niin huolettomia ja ajattelemattomia -- sanoi Iines.
-- He eivät milloinkaan voi kulkea kadulla hyppäämättä katu-ojissa
taikka viheltämättä koirille. -- Tuo pieni itseensä tyytyväinen fariseus
nosti hienon nenänsä ilmaan. Iines saattoi kyllä toisinaan itsekkin olla
hyvin poikamainen, mutta hän tiesi olevansa sievä ja oli sen vuoksi
vähän olevinansa siinä kun käveli Toivon rinnalla.

-- Niin, te tytöt olette varmaan kymmenen vertaa viisaammat, kuin me
tyhmät pojat! -- Toivo nauroi virnistellen.

-- Bruuno on nyt kahden viikon kuluessa tuhlannut taskurahansa niin,
etten voi käsittää mihin ne ovat menneet -- sanoi Freedrik samana
päivänä Meerille ja Helkalle.

-- Ehkä hän on ne lainannut jollekin toverille.

-- Niin, saattaapa niinkin olla, mutta minun täytyy joka tapauksessa
kysyä häneltä sitä, sillä isä toivoo, että me tarkkaan kirjoittaisimme
muistiin kaikki menomme, jotta sitte voisimme niistä tehdä hänelle
selkoa.

-- Minun äitini on myöskin antanut minulle pienen muistiinpanokirjan,
nyt kun olen saanut omat kuukausirahat käyttääkseni -- sanoi Helka.

-- Minä voin todistaa, että sinä säännöllisesti kirjoitat laskuihisi
joka pennin -- vakuutti Meeri.

-- Luulisin, että se on hyvä oppi vastaisuutta varten -- virkkoi
Freedrik.

Muutama päivä myöhemmin tuli Meeri aika tohinalla ruokasaliin, jossa
Bruuno istui lukemassa, pää nojautuneena käsiä vastaan.

-- Nyt tiedän, missä sinä tuhlaat rahasi -- huudahti hän. -- Sinä menet
Fazerille syömään makeisia! Hyi sinua! Ossi Stormbom on sanonut sen
Iinekselle.

-- Semmoinen kantelia! -- Bruuno viskasi harmistuneena kirjansa sivulle
päin.

-- Teetkö mielestäsi oikein, sinä, joka saat niin paljon hyvää täällä
kotona, kun kehtaat sittekin mennä rahojasi kuluttamaan torttuihin? --
Meeri oli oikein tullut vauhtiin ja oli innosta punaisena.

-- Olenko minä velvollinen sinulle tekemään selkoa siitä, miten rahojani
käytän? -- tiuskasi Bruuno.

-- Et, mutta olenhan sinua vanhempi.

-- Ikäänkuin sinä aina hoitaisit rahojasi niin mallikelpoisesti! Varo
vain itseäsi! Muistatko kellonvitjoja ja hienoa rosettia, jolla komeilit
menneenä vuonna!

-- Oih kun sinä olet ikävä! Sehän oli ihan toista.

-- En saata sanoa!

-- Mikä nyt on? -- kysyi Roosa täti, joka samassa astui sisälle. Hän oli
hämmästynyt tuosta äänekkäästä keskustelusta, mutta kun ei kukaan
vastannut ja Bruuno otti jälleen kirjansa, samalla kun Meeri laski pois
koululaukkunsa, oli tätikin vaiti. Hän piti viisaimpana olla
sekaantumatta nuorten kinaan, vaan antoi heidän selvittää asioitansa
omin neuvoin.

Kun Bruunon illalla piti panna maata, istui hän pitkän aikaa vuoteensa
syrjällä ja näytti tuumaavalta; vihdoin hän virkkoi:

-- Meeri on kaiketi tuonut esiin minun ansioluetteloni, vai kuinka?

-- Ei, hän ei ole mitään sanonut -- vastasi Freedrik.

-- Katsoppas, asian laita oli semmoinen, että -- Bruuno keskeytti
puheensa, hämillään kun oli -- että -- niin, Ossi ja minä sekä pari
muuta poikaa olemme koululla muodostaneet neliapilan, ja me olemme
pysyneet yhdessä koko lukukauden. Senhän sinä kaiketi tiedät?

Freedrik nyökähytti myöntävästi päätään.

-- Noh, me olemme vähän peuhanneet ja pitäneet hauskaa yhdessä ja sitte
olemme pistäytyneet Fazerille välistä.

Freedrik ei vastannut mitään.

-- Olihan se tuhmaa, mutta omenatortut ovat niin hirveän hyviä eivätkä
maksa enemmän kuin 10 penniä kappale.

-- Niin, eihän se niin paljolta tunnu.

-- Ei, mutta se on hullumpi, että kun vain maistaa sellaista, niin ei
tyydy enää yhteen ja kahteen, vaan yhtäkkiä on syönyt neljälläkymmenellä
tai viidelläkymmenellä pennillä.

-- No niin, kerran se kyllä saattaa käydä!

-- Mitä vielä! Tietysti me olemme käyneet siellä montakin kertaa ja --
niin se nyt on yhtäkaikki, mutta rahani ovat nyt lopussa, ja minä olen
lainannut 50 penniä Ossilta.

-- Ne sinun täytyy heti huomenna maksaa pois -- sanoi Freedrik
päättävästi. -- Minä annan sinulle kassastani. Tiedäthän, että isä
ankarasti on kieltänyt ja varoittanut meitä ottamasta pieniä lainoja
tovereiltamme.

Bruuno oli vähän nolon näköinen. -- Sinä olet kunnon poika, Freedrik,
kun autat minua tästä pälkähästä -- sanoi hän vihdoin.

-- Onhan se luonnollista; mutta nyt sinun myöskin täytyy luvata minulle,
että vastaisuudessa olet lujempi, kun tuollaiset kiusaukset sinua
vaivaavat, ja jos tulisit pinteeseen, niin puhu heti asiasta minulle.

-- Sen tahdon tehdä; sinun kanssasi onkin niin hyvä puhua, mutta Meeri
käy päälle kuin mikäkin porokello ja on aina olevinaan niin viisas ja
uljas.

-- Kuulin kyllä kinanne päivällä; Meeri oli vähän kiivas, mutta ei hän
mitään pahaa sentään tarkoita.

-- Ehkä ei, mutta paljon melua hän sentään tekee. -- Näin sanoen Bruuno
veti peiton korviinsa asti ja tunsi sydämmensä oikein keveäksi
tunnustuksensa perästä.

-- Kuka noputtaa ovea? -- Freedrik kurkisti ulos. -- Mitä tahdot, Meeri?

-- Nukkuuko Bruuno jo?

-- Melkein.

-- Noh, herätä hänet sitte ja sano, että minä olin äkäpussi päivällä,
huomenna olen taas lempeä kuin kyyhkynen.

-- Hyvä -- huusi Bruuno vuoteestaan -- minä suon sinulle anteeksi --
sinähän olet vain tyttö!

-- Hyi, sinä ilkeä poika, minä sinua vielä opetan! -- Hän lähti
matkoihinsa kiireesti, niin että tohvelien klipin klapina vain kuului
käytävien korkkimatoilta.



Joulutuumia ja kotimatka.


-- Aika kuluu toki hyvin pian -- sanoi Meeri eräänä päivänä -- nyt ei
meillä enää ole muuta kuin kolme viikkoa jouluun eikä muuta kuin
kuusitoista päivää siksi kuin lähdemme kotiin.

-- Miten kauniilta Kerttula nyt näyttänee talvipuvussaan -- sanoi Helka.
-- Ajattelen sitä usein ja toivon että sen näkisin todellisuudessa.

-- Sedällä ja minulla on yhteinen salaisuus, sinä kyllä saat sen
aikoinasi kuulla -- sanoi Meeri, joka samalla näytti hyvin
salaperäiseltä.

-- Varmaankin on kysymys jostakin joululahjasta -- tuumaili Helka, mutta
Meeri vain nauroi.

Kaikki mitä näinä viikkoina tehtiin tai puhuttiin, koski aina toivottua
joulua, joka koko syksyn ikäänkuin etäisyydessä olevana valopilkkuna oli
häämöittänyt nuorten mielessä. Kadut olivat täynnä kiirehtiviä ihmisiä,
ja kauppapuodit hohtivat illoin mitä komeimmassa sähkövalossa, jotta
uhkeat joulunäyttelyt esiintyisivät niin loistavina kuin mahdollista.
Kyllä siellä ostettavaa löytyi, kun vain rahaa oli kukkarossa.

Kerttulan lapset olivat jo aikoja sitte laatineet toivomusluettelonsa.
Kaksoisveljekset toivoivat saavansa uudet luistimet, kelkat ja
lampaannahkaiset lakit. Eedit oli pyytänyt lastenlehteä tulevaa vuotta
varten ja nukkepöydän kaluston. Ester toivoi nukenhellaa
keittoastioineen. Myöskin Lilli oli äitinsä avustamana kirjoittanut:
"monta monta nuttea ja suuji hevonen", ja isä oli lupaavasti hymyillen
pistänyt listan lompakkoonsa muiden mukaan.

Freedrikin joululuettelo oli yhtä järjestyksellinen kuin hän itse:

N:o 1. Yksi vaatekerta.
 "  2. Uusi kartasto.
 "  3. Saksalainen sanakirja.
N:o 4. "Välskärin kertomukset" korukansissa.
 "  5. Uusi kukkapuserrin.
 "  6. Pari hansikoita.
 "  7. Kirjahylly.
 "  8. Kalossit.
 "  9. Kirjesalkku.
 " 10. Paperiveitsi.

Bruuno oli toivonut itselleen kajaanilaiset sukset sekä potkukelkan,
jonkun joululehden ja vähintäin parikymmentä muuta kapinetta. Meerin
listalla oli sikin sokin: hajuvesipulloja, uusi nahkareunus, kengät ja
hansikat, hauskoja kirjoja ja marsipaanikaramelleja; mutta Helka ei
pyytänyt muuta kuin kirjoitusneuvot ja nahkalakin.

Toivomuslistat antoivat aihetta monenlaiseen puheeseen ja tuumaan
joutohetkinä, ja sitte jokainen hiljaisuudessa laski varojansa,
ennenkuin lähti ostoksille, sillä monta oli, joille tuli antaa, eikä
kukaan saanut jäädä ilman.

Meeri oli ommellut kirjoitusmaton isälleen sekä työlaukun äidilleen;
setä Langen piti saada kynänpyyhin, ja Roosa tädille hänen oli aikomus
valmistaa munasäiliö, ja nyt täytyi joka vapaahetkenä olla ahkera, jotta
kaikki tulisi aikanaan tehdyksi. Hän ja Bruuno laskivat kilvan sekä
päivät että tunnit, mitkä vielä olivat jäljellä ennen kotimatkaa, ja
Helka kuunteli heidän puhettaan vähän surumielisenä. Tietysti joulu
kaupungissakin tavallaan oli hauska -- tuumi hän -- mutta ettei se ollut
sellainen kuin joulunpyhät kotona Kerttulassa, sen hän kyllä käsitti
serkkujen innostuneista kertomuksista.

-- Mitä sinä siitä pitäisit, jos saisit lähteä serkkujesi kanssa maalle?
-- kysyi hänen äitinsä päivää ennen kuin toisten piti lähteä.

Helka hätkähti. -- Oi, miten hauskaa se olisi -- huudahti hän -- mutta
-- minä en tahtoisi olla erotettuna isästä ja äidistä joulu-iltana. --
Hän kietoi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja hyväili häntä
sydämmellisesti.

-- Nyt täytyy kaiketi sedän tuoda esiin meidän salaisuutemme -- sanoi
Meeri hyvin puhuvin katsein.

Kasööri lykkäsi tukkaansa otsalta ja asetti paremmin kuntoon
silmälasinsa. -- Professori luulee maa-ilman vahvistavan äidin hermoja;
lähde vain serkkujesi muassa, tyttöseni, me tulemme kyllä perässä päivää
ennen joulua.

-- Onko se oikein totta? -- Helka katsoi kysyvänä toisesta toiseen.

-- Niin, niin, sinä seuraat meitä, sen setä ja minä olemme jo aikaa
päättäneet -- sanoi Meeri iloiten ja pyörieli serkkunsa kanssa riemuiten
ympäri salia. -- Sinä vietät joulua Kerttulassa, ja meille tulee niin
hauskaa, niin hauskaa!

Setä Lange silitteli tyttärensä lyhyttä tukkaa, ja Roosa tädin
ystävälliset silmät kiilsivät kosteina; molemmat olivat iloisia siitä,
että saattoivat valmistaa tyttärellensä suuren joulu-ilon.

Nyt syntyi kiire joululahjojen tähden, kun ne kaikki olivat pantavat
kääröön ja pakattavat matkalaukkuihin muitten kamssujen muassa. Vielä
viimeisessä hetkessä täytyi ostaa jotakin, joka oli unhottumaisillaan,
ja sitte täytyi heidän vielä mennä sanomaan jäähyväisiä Jannelle,
saadaksensa oikein tuoreita terveisiä kotiin. Heidän pikku turvattinsa
tunsi itsensä onnelliseksi koulussaan kumppanien parissa, ja hän oli jo
oppinut valmistamaan koko joukon hyödyllisiä kapineita. Opettajattaret
olivat niin herttaisen hyviä häntä kohtaan -- sanoi hän -- ja jalat
olivat tulleet paljon paremmiksi. Luulipa tohtori, että hän
vastaisuudessa saattaisi ruveta liikkumaan kainalosauvojen avulla.
Pelkkiä hyviä uutisia oli siis vietävänä; näytti olevan hyvä päätös tuo,
että Janne kouluun vietiin. Kaikilla lapsilla oli mukanaan hänelle pieni
joululahja, ja Lotta täti oli lähettänyt ison käärön, joka näytti hyvin
lupaavalta. Joulu-aattona piti oleman juhla koululla, sellaista joulua
ei Janne milloinkaan ennen ollut viettänyt, ja tuo häämöittävä ilo
säteili jo hänen kirkkaissa lapsensilmissään.

Freedrik laski suojelevasti käsivartensa hänen hennon ruumiinsa ympäri,
sanoen: -- Voi nyt hyvin, pikku Janne, kyllä me viemme terveisiä äidille
ja ilahutamme häntä sillä tiedolla, että sinun on täällä hyvä olla.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Seuraavana aamuna nuoret läksivät.

-- Hyvästi, äiti rakas! Tervetultua jäljestäpäin! --

Näin jätti Helka hyvästi äitinsä hänen vuoteensa ääressä lähtöhetkenä
aamulla, ja sitte kiirehdittiin asemalle, jonne kasööri heitä saattoi,
nähdäkseen, että kaikki oikein tulivat vaunuihin. Siellä vasta olikin
sekamelskaa asemasillalla, ja vaunuihin tunkeili koululapsia
kaiken-ikäisiä. Vihdoin tulivat kuitenkin kaikki matkalaukut, mytyt ja
kääröt paikoilleen, asemakello soi, ja pitkä vaunujono lähti liikkeelle,
kiitäen pois kylmässä talvi-ilmassa, ohi Kaisaniemen lehdettömien
puitten ja Eläintarhan alastomien lehtojen.

Alussa oli vaunuissa niin ahdasta, että kaikki käytävät sohvien välissä
olivat täynnä, istuttiin neljä ja viisikin yhdellä penkillä, ja sohina
vaunuissa kuului ikäänkuin meri olisi pauhannut myrskyssä. Siinä
puhuttiin ja syötiin; kukin tarjosi toisille, mitä hänellä oli
laukussaan. Elmalla oli valmiiksi riksityitä pähkinöitä mukanaan..
Meerillä oli karamelleja ja Helkalla suklaatipastilleja. Bruuno piti
tarkkaa huolta voileipäpussista, ja Iines Stormbom, jonka oli määrä
viettää joulua Elman kodissa, tarjosi ameriikkalaisia omenia. Freedrik
luki päivän sanomalehteä, jonka hän oli ostanut asemalla, ja Vihtori
pysyi tupakkavaunussa.

Kaikki olivat niin iloisia ja onnellisia, kuin saattaa olla ainoastaan
lähtiessä kotiin jouluksi, kuten Meeri sanoi; kaikki ajattelivat ja
puhuivat vain jouluillasta. Jokainen mytty tai käärö, jonka uudet
väliasemilta tulleet matkustajat asettivat hyllyille tai sohvien alle,
oli nuorten mielestä välttämättömästi joululahja, ja käärön muodon
mukaan koetettiin arvata, mitä se mahdollisesti sisältäisi.

Juna seisahtui asemille ja pysäkeille, jättäen tavaraa ja matkustajia,
mutta vaunut eivät sittekään käyneet paljoakaan väljemmiksi, niin
täpötäynnään ne olivat alusta alkaen. Ja niin kuljettiin eteenpäin, yhä
eteenpäin.

Niin, puhise sinä, vanha rehellinen veturi; sinä et tiedä, kuinka monta
sydäntä kiivaasti sykähtelee kärsimättömässä innossa päästäksensä pian,
pian rakastettuun päämaaliin!

-- Isä tulee itse meitä vastaan asemalle -- sanoi Meeri.

-- Hänellä on Oiva ja Rusko mukanaan, ja Ruskoa minä ajan. -- Bruuno
hieroi tyytyväisenä käsiään.

-- Luulenpa että nukut, Helka?

-- En suinkaan!

-- Niin, mutta nyt meidän kuitenkin vähän täytyy nukkua, jotta aika
rientää paremmin. Katsos, nyt hämärtää jo, meillä ei enää ole erittäin
pitkästi matkaa jäljellä.

Mutta Helka ei nukkunut, vaikka hän istui ihan hiljaa liikkumattomana,
niin että Meeri saattoi nojata päänsä hänen olkaansa vasten. Hän katseli
lakkaamatta ulos vaunun-ikkunoista noita lumella peitettyjä metsiä,
jotka niin kiireesti näyttivät kulkevan ohitse; ne tuntuivat niin
taikamaisilta hämärässä ja muodostivat vasten talvitaivasta
kummannäköisiä kuvioita. Ratavartiain mökeistä vilkutti valo niin
ystävällisesti ulos pimeyteen, että oikein sydäntä lämmitti; lapsien
päitä näkyi ikkunoissa, ne kurkistivat uteliaina ulos ja katosivat taas,
kuten unikuvat. Asemat olivat kuten suuret lyhdyt loistavine
akkunariveineen, ja keveitten harsouutimien takaa näkyi kukkia, ja
sisällä istui naisia, jotka ompelivat ruusuhuntuisten lamppujen valossa.
Toinen taulu vaihtui toiseen, ja ne kutoutuivat Helkan muistiin
kirjavana satuna, kauniimpana kuin mitä hän milloinkaan oli lukenut.

Näin kuluivat tunnit, ja nyt ilmoitti konduktööri, että oltiin F:n
asemalla. Meeri syöksähti unen pöperössä kapineittensa kimppuun, ja
pojat kokoilivat kiireesti matkalaukkuja.

-- Nyt siis todellakin ollaan perillä!

-- Olemme niin, tuolla seisoo isä asemasillalla.

-- Tervetultua, tervetultua! -- Asessori Bergendahl syleili heitä
kaikkia. Sitte pojat kiirehtivät ottamaan selkoa matkatavaroista, sillä
välin kuin tytöt odotussalissa käärivät ympärilleen lämpimiä
villahuiveja ja päällysnuttuja, joita äiti oli heille lähettänyt.

-- Ovatko kaikki kodissa terveitä?

-- Ovat, Jumalan kiitos, -- teitä odotetaan kovin. Kontio on lasten
avulla laittanut hyvän kelkkamäen, ja vanha Mari on leiponut koko
päivän. Nyt olemme valmiit lähtemään, luullakseni.

Oiva ylpeili ja ravisti kaunista päätänsä niin, että kaikki kulkuset
luokkavarustuksessa helisivät. Asessori otti Helkan omaan rekeensä,
Bruuno oli Freedrikin ja Meerin ajajana. Pappilan kuski, vanha Juntunen,
ajoi kolmatta rekeä. Hän oli käärinyt Vihtorin ja Elman vahvoihin
nahkavällyihin ja istui sitte itse ajajan paikalle, ja niin mentiin
asemapihalta ulos huurteiseen metsään.

Iloisesti helisivät kulkuset raittiissa talvi-ilmassa, ja kirkkaina
loistivat tähdet tummansinisellä taivaalla. Helka hengitti syvään
turkinkauluksensa takana. -- Oi, kuinka tämä oli ihanaa!

-- Onko sinun vilu, tyttöseni?

-- Ei, eno hyvä!

-- Hyvä, sittehän voit vähän nukkua, jos tahdot.

Mutta Helkan ei tehnyt mieli nukkua. Hän istui siinä hyvin varustettuna
lämpimissä vaatteissa ja nautti kulkusten kilinästä, sillä hänen
korvissaan ne soivat ikäänkuin olisivat laulaneet: "kotiin, kotiin,
kotiin, kotiin jouluksi". Kukapa olisi voinut nukkua tuollaista laulua
kuullessaan!

Tuossa näkyi kirkko äänetönnä ja kunnioitusta herättävänä
hiljaisuudessaan, ja valo pappilan akkunoista viittoi tervetuloa.

-- Hyvästi, hyvästi! -- huusivat Vihtori ja Elma, kun poikkesivat
tienhaarasta pappilaan päin, ja Juntunen nosti arvokkaasti
lammasnahkaista lakkiaan.

-- Näetkö valoa pajasta? -- huusi Meeri.

-- Siellä taotaan joulukenkiä Ruskolle ja Oivalle sekä Pekalle ja koko
joukolle.

-- Katsoppas, tuolla jo on veräjätupa! Oi kuinka kauniit nuot koivut
kujanteessa ovat!

-- Noh, jouduppas nyt Rusko, vanha poika, sillä nyt kohta jo olemme
perillä Kerttulassa!

Niin, siinä nyt todellakin oli tuo suuri, kaunis kartano, loistaen kuten
taikalinna monine kynttilöineen, jotka oli sytytetty kotiin tuliain
kunniaksi. Tusse hyppäsi iloissaan, ja herra Kontio seisoi verannalla
heiluttaen lakkiaan.

-- Ptro, ptro, Rusko ja Oiva, seisokaa nyt! Hyvää päivää, Miina ja Mari
-- noh Tusse lomppi, poikaseni, hyvää päivää, hyvää päivää!

Etehisen ovi lensi auki, ja siellä jo Freedrik samalla oli äitiä
syleilemässä.

-- Tervetuloa, rakkaat, rakkaat lapseni! -- tervehti äiti.

Iloinen tuli räiskyi ruokasalin uunissa, ja lattian keskellä seisoi
katettu teepöytä, jossa oli tutut siniset kupit ja kukkuralliset kopat
täynnä lämmintä leipää sekä tuoreita, vastakuivatuita korppuja,
sellaisia, joita ei löytynyt missään muualla maailmassa kuin täällä
kotona. Kiiltävä teekyökki porisi pöydän päässä, missä äiti kaatoi
kullekin tuota lämmittävää nestettä. Ester hyppäsi tasajalkaa tuolinsa
edessä, ja Lilli istui hiljaa ja onnellisena ison veljen sylissä. Heidän
välinsä oli erittäin hyvä; pienokainen tahtoi kastaa leipänsä ison
veljen kuppiin ja myöskin murentaa korppua hänelle.

-- Jumalan kiitos, että teidät taas näen täällä kaikki terveinä! --
Äidin katse lensi hellänä pöydän ympärillä istuviin, toisesta toiseen.
-- Freedrik näyttää vähän kalpealta, mutta Meerillä ja Bruunolla on
kyllä voimat tallella. Pikku Helka on varmaan kasvanut, eikö niin, herra
Kontio? -- Saattepa uskoa, että täällä on ollut hommaa, ennenkuin olemme
saaneet kaikki kuntoon teidän tuloanne varten. Herra Kontio on oikein
kiitettävällä innolla auttanut minua.

-- Hm, sehän on aivan vähän, mitä minä olen voinut tehdä -- nuori mies
punastui korviaan myöten kainoudessaan.

-- Me olemme laittaneet kelkkamäen -- alkoi Haarald.

-- Se menee suorastaan korkealta mäeltä venetalaslahteen -- selitti
Pentti.

-- Olen jo kolmasti luistanut kumoon -- sanoi Eedit.

Noin puhuivat he kaikin melkein yhtähaavaa ja kertoivat hevosista,
lehmistä, lampaista ja kanoista. Bruunon rakkaasta Virkusta, joka oli
tullut niin hirveän korkeaksi, sekä Tusse paran jalasta, joka oli ollut
kipeänä kolme viikkoa.

-- Nyt jauhaa perhemylly -- sanoi asessori leikillisesti rouvallensa.

-- Se soi minun korviini kuin kaunein musiikki -- vastasi äiti loistavin
silmin.

-- Minä kaipaan vain Gerdan ääntä tekemään sitä täysisointuiseksi.

-- Me olemme ommelleet niin hirveän paljon joululahjoja -- kertoi Eedit
jälleen. -- Isä saa ... ei, ei, minä en saata sitä puhua, hän ei saa
sitä kuulla, mutta minä kuiskaan korvaasi...

-- Meeri saa jotakin neliskulmaista, joka alkaa -- -- en sano!

-- Kerro nyt heti, olen hyvin utelias!

-- En, en -- mutta Bruunon joululahja on soikea ja Freedrikin on maton
muotoinen, ei, tyynyn muotoinen se on.

-- Et saa sanoa enempää, ole nyt jo vaiti!

Pikku tyttöjen salaisuudet kuiskattiin korvasta korvaan, kunnes kaikki
pöydän ympärillä olevat hyvin tiesivät, mitä lahjaksi saisivat; mutta
mitäpä se teki, lahjat olivat yhtä rakkaat kuitenkin.

Tuli uunissa loppui vähitellen, nuo valoisat huoneet olivat niin
lämpöiset, ja vilkas puhe hiljeni aina sen mukaan kuin toinen toisensa
perästä lähti väsyneenä makuuhuoneeseensa. Ihanalta tuntui pitkän matkan
jälkeen päästä pehmoisiin vuoteisiin, jotka odottivat valmiiksi
pöyhittyinä, ottaakseen heitä lämpimään helmaansa. Sitte tuli äiti ja
istui hetken jokaisen vuoteen laidalla, antaen lapsille siunauksensa
yöhyväisiksi. Vihdoin oli kaikki ympäristössä aivan äänetöntä; ei mitään
ratasten jyrinää eikä meluavia ääniä kuulunut, kuten tavallisesti
kaupungissa. Tussekin makasi kopissaan oljilla, tähdet yksin valvoivat
yön hiljaisuudessa, ja Kerttulassa nuoriso turvallisesti nukkui kodin
suojelevassa satamassa.



Joulu-aatto.


-- Hauskaa joulua, hauskaa joulua! -- kuului vaihtelevissa ääni-asteissa
läpi koko talon, sillä välin kuin luonto vielä oli aamuhämärän verhossa
ja kahvitarjottimet kilisivät huoneesta huoneeseen. Oli nimittäin vanha
tapa Kerttulassa, että sekä vanhat että nuoret jouluaattopäivänä joivat
kahvia vuoteessaan, sytytettyjen lamppujen ja ratisevan pesävalkean
valossa, ja tämä harvinainen nautinto oli varsinkin lasten mielestä
suuri-arvoinen.

Edellisenä iltana Helkan vanhemmat olivat saapuneet, ja nyt vasta oli
hänen joulu-ilonsa täydellinen, kun hänellä oli kaikki rakkaansa
Kerttulan katon alla. Mitäpä hän vielä olisi voinut pyytää?

Vankan aamiaisen syötyään lähtivät kaikki nuoret, varustettuina kopilla,
joissa oli kauroja ja leivänpalasia, viemään ylimääräistä herkku-ateriaa
navetan ja tallin asukkaille, siten toivottaaksensa niille hyvää joulua.
Hauska oli nähdä Eeditin ja Esterin iloa, kun kanat nokkivat jyviä
heidän käsistään. Lammasläävässä he ottivat karitsat syliinsä, ja niitä
täytyi sitte Helkan ja ison siskon ihailla.

Mutta tallissa oli Bruuno isäntänä. Tänään hän jo monta kertaa oli
käynyt kurkistamassa lemmikkiänsä Virkkua, joka vielä seisoi
varsakarsinassa, mutta jota talven aikana piti opetettaman valjaissa
juoksemaan. Tyttöjen täytyi nyt nähdä, miten taitavasti se otti
sokeripalan Bruunon kädestä samalla kuin hän toisella hyväili sen
kaulaa. -- Oi sitä Virkkua, se oli varmaan yhtä viisas kuin ihminen!

Puut kujannekäytävässä olivat juhlaksi pukeutuneet mitä hienoimpaan
härmäiseen juhlapukuun, joka kimalteli ja loisti auringon paisteessa, ja
ympäri suuren olkilyhteen, jonka tallirenki oli ripustanut pihaportin
pylvääseen, kokoontui joukko lavertelevia pikkulintuja. Tämä oli niin
kaunista, että Freedrik ja Helka joutuivat väittelyyn, oliko Kerttula
kauniimpi kesällä vaiko talvella.

Sisään tultuansa he saivat nähdä komean, kauniin joulukuusen seisovan
keskellä salin lattiaa, ja sen koristamiseen tarvittiin nyt nuorten
käsiä. Äiti toi esiin kaikkein parhaat talvi-omenansa, ja herra Kontio
oli kullannut pähkinöitä syksyn kuluessa. Lippuja ja hopealankoja,
konvehteja, piparikaakkuja ja kaikenlaista kimaltelevaa tavaraa ja
koristusta oli pantu täydentämään puun komeutta, ja sitäpaitsi vielä
lukemattomia kynttilöitä, jotka valollaan saivat lapset ilosta
huutamaan. Joulu-aatto oli kuitenkin kaikkein hauskin päivä koko
vuodessa!

Päivällisen jälkeen ajettiin hevoset portaitten eteen, ja Helka, Meeri,
Freedrik sekä "maisteri" lähtivät kiertomatkalle talon kaikkiin
torppiin, viedäksensä lämmintä leipää eukoille ja kutsuaksensa torpan
väkeä joulupitoihin herraskartanoon kolmantena joulupäivänä. Ilokseen he
katselivat näitä pieniä koteja, sillä kaikkialla oli siivottu ja
puhdistettu ja lattiat huuhdottu valkoisiksi; takatkin olivat
valkoisiksi kalkitut, ja puhtaat uutimet riippuivat akkunain edessä.
Lasten silmät kiilsivät ilosta, kun he ajattelivat sitä iloa, mikä
heillä oli odotettavissa. Ei milloinkaan sydän ole niin lämmin, ei
milloinkaan niin altis valmistamaan muille pientä iloa, kuin
joulu-aattona. -- Metsä seisoi hiljaisena ja juhlallisena, ja lumi
lepäsi hienona ja pehmeänä teillä ja poluilla, ja kaikki vihreät kuuset
olivat ikäänkuin joulukuusia, kun ne niin härmäisinä kimaltelivat.

Nuorten tullessa kotiin oli teepöytä jo katettuna ja koristettuna
kirjavilla tulpaaneilla ja tuoksuvilla narsissakukilla, jotka olivat
kasvaneet Santaniemen ansarissa; ne olivat Lotta tädin tervehdyksenä
hänen rakkaille naapureillensa.

Nyt kynttilät loistivat kaikista kruunuista, ja valaistun kuusen
ympärille kokoontuivat, isäntäväki ja palveliat, vanhat ja nuoret, ja
kaikki yhtyivät veisaamaan hyvin tunnettua jouluvirttä:

      Enkeli taivaan lausui näin:
      Miks hämmästyitte säikähtäin?
      Mä suuren ilon ilmoitan
      Maan kansoille nyt tulevan.

Joulukuusen ääressä luettiin Gerdan kirje. Hän kirjoitti:

"Sydämmestäni ajattelen teitä, rakastettujani, ja syleilen teitä
hengessäni. Kiitoksia siitä runsaasta rakkaudesta, joka lapsuudestani
asti on tehnyt kaikki joulu-aatot minulle niin valoisiksi ja
onnellisiksi, että muisto niistä sulostuttaa yksinäisen jouluni täällä
vieraassa maassakin. Täällä on minulla kuitenkin yksi ystävä, joka
kaikin tavoin on koettanut auttaa minua ja yhäti on tukenani kuin paras
veli, -- se on Heikki. Sanokaa se rakkaalle Lotta tädille, se häntä
ilahuttaa. Kaikki täällä kasvatuslaitoksessa ovat myöskin erittäin hyviä
minulle, ja meilläkin vietetään joulua siten, että jaetaan pieniä
lahjoja. Heikki on myöskin kutsuttu vieraaksi luoksemme, ja yhdessä me
sitte muistelemme teitä ja juttelemme kodista ja kotolaisista. Heikki
pyysi minua lähettämään teille kaikille paljon terveisiä ja toivotti
lapsille monta lahjaa. Erittäinkin toivoi hän, ettei vanha pukki vain
unhottaisi hänen suosikkiansa pikku Lilliä, vaan muistaisi häntä
kaikella, mitä hän hartaimmin on toivonut saavansa. -- Ellei Heikki
olisi täällä, luulen että välistä kärsisin koti-ikävästä, mutta me
olemme jotenkin usein yhdessä, ja hän on ollut mukana pienillä
huvimatkoillamme, joita olemme tehneet lähiseutuihin. Hänen lukunsa
menestyvät hyvin, ja hänen toverinsa pitävät paljon hänestä. --
Ajatuksissani olen luonanne joulu-aattona, kun luette tämän kirjeeni;
näen niin selvästi teidän kaikkien kasvot edessäni ja kuusenne ja
jouluriemunne sekä isänmaani valkoisessa juhlapuvussaan. Sydämmeni
pohjasta toivotan teille kaikille hyvää joulua -- Ajatelkaa rakkaudessa

      _Gerdaanne_".

Äiti seisoi käsi isän olalla, sillä välin kuin isä luki kirjeen, ja
hänen hyvät ja ystävälliset silmänsä kiilsivät kosteina, sillä muisto
poissa-olevasta tyttärestä ja hänen tyhjä paikkansa perhepiirissä oli
ainoa asia, joka toi varjon tähän iloiseen jouluun.

Mutta nyt koputti joulupukki lunta saappaistaan porstuassa ja tuli
sisälle takkuisessa turkissaan, kantaen suurta koppaa, joka oli täynnä
joululahjoja.

-- Onko täällä kilttejä lapsia?

Pikku tytöt piiloutuivat iloisesti pelästyen äitinsä hameen taakse
eivätkä uskaltaneet puhua eikä vastata, mutta Haarald vakuutti
miehekkäästi, että hän tunsi joulupukin saappaat, ne oli Kalle saanut
juuri ennen joulua aivan uusina. Lilli istui turvallisesti isän
käsivarrella ja hymyili iloisesti "putti jautalle, jota oli täynyt niin
pittän mattan ja tantanut niin tuujen topan". Niin, hän kurotti pienen
kätensä ja tahtoi "tilittää tilttiä puttia". Sitte pukki laski alas
koppansa ja jätti sen lattialle kaikkine salaisine kääröineen ja sanoi
hyvästi seuraavaksi jouluksi.

Lapset huusivat: -- Tervetultua takaisin! -- ja Lilli taputti käsiään
ihastuksissaan, mutta hän ei huutanut eikä melunnut kuten toiset lapset.
Hän hiipi valkoisessa puvussaan joulukuusen ympäri ja nousi varpailleen
ulottuakseen ottamaan kuusesta jonkun karamellin.

-- Hän on kuten pieni joulu-enkeli -- sanoi Roosa täti, kun tuo pieni
keijukainen hyppi hänen ohitsensa -- ja katsokaa, miten hänen silmänsä
säteilevät, aivan kuin tähdet. En milloinkaan ole nähnyt suloisempaa
lasta!

Äiti otti Lillin syliinsä painaen hänen ruusuisen poskensa poveansa
vasten. -- Sydänkäpyni -- sanoi hän -- ja lisäsi häntä hellästi
katsellen: -- hän on meille niin kallis, mutta niin hento ja heikko,
ettei hän kestä tuulenleyhkääkään.

-- Niin, pienokaisemme tarvitsisi istua pumpulissa lasikaapissa -- sanoi
asessori Bergendahl leikillisesti.

-- Pojat ja pikku tytöt näyttävät sen sijasta terveiltä ja tukevilta --
tuumasi Roosa täti.

-- Kyllä, Jumalan kiitos, sitä kyllä syystäkin voi sanoa -- vastasi äiti
hymyillen -- heillä onkin ihmeen hyvä ruokahalu, ja maitoa he juovat
kilpaa parhaitten vasikkojeni kanssa.

-- Katsoppas Lilli, ota kiinni, tuolla tulee sinulle jälleen käärö. Mitä
siinä on päällekirjoituksena? Katsokaapas! "Pikku Lumikko prinsessalle".

-- Hohho, miten monta nimeä sillä tytöllä on -- nauroi isä, joka auttoi
sinettiä avatessa -- äsken oli nukke "Neiti talvikukkaselle" ja tuleva
käärö on "Pikku auringonsäteelle".

Mutta Lillin mielestä tämä ei ollut mitään kummallista, hän piti
osotteet kaikki ihan oikeina.

-- Rakkaalla lapsella on monta nimeä, -- sanoi kasööri setä.

Pian oli koko salin lattia täynnä papereita ja käärylankoja, ja
tuoleilla, sohvilla ja pöydillä oli mitä kirjavin joukko kaikenlaisia
esineitä. Helka ja Meeri saivat kumpikin valkoiset turkisreunukset,
pikku pojat saivat luistimet ja Bruuno oivalliset sukset sekä toivotun
potkukelkan, jonka talon taitavin käsityöntekiä oli valmistanut. Pikku
tytöt iloitsivat äärettömästi pienestä somasta nukenhellasta, jonka
olivat saaneet kaikkine keittokaluineen. Freedrik ja "maisteri"
selailivat uusia kirjojaan; kaikki olivat saaneet juuri sitä, mitä
toivoivat. Iloisia katseita ja kiitoksia vaihdettiin kuusen ympärillä,
jonka kynttilät vähitellen sammuivat toinen toisensa perästä, kunnes
latvalyhty oli ainoa, joka levitti valonsa hopeahuurteen ja pumpulilumen
ylitse.

Lilli nukahti äitinsä syliin keskellä iloisinta leikkiään, lempinukke
hellästi painettuna rintaansa vasten. Mutta toiset lapset koettivat
pysyä valveilla siksi kuin illallista syötiin, jotta saisivat
lipeäkalaa, joulukinkkua ja riisiryynipuuroa sekä torttuja
omenatäytteineen.

Kun puuroa syötiin, oli tapana lausua loppusointuisia säkeitä. Bruuno
pääsi asiasta sillä, että lausui, ottaessaan puuroa kolmannen kerran
eteensä: -- "Puuroa mä ahmin, se on ruoka vahvin". -- Että tässä
seurassa oltiin iloisia, se oli tietty asia.

Sitte tuli hiljainen yö ja suloinen uni sivelemään lasten väsyneitä
silmiä kiinni. Tähdet loistivat, ei tuulenleyhkää liikkunut, ja koko
luonto lepäsi pyhässä rauhassa, ikäänkuin ensimmäisenä joulu-yönä,
jolloin enkelit lauloivat:

      "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,
      maassa rauha,
      ihmisille hyvä tahto".

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Myöhään illalla oli maata menty, ja aikaisin tuli jälleen olla
liikkeellä, jos tahtoi ehtiä aamukirkkoon. Kello viisi olivat kaikki jo
jalkeilla. Kynttilöitä ja lamppuja sytytettiin kaikkialla, kahvipannu
höyrysi ruokasalin pöydällä, ja kaikki kiiruhtivat saamaan kupillisen
kahvia, ennenkuin kirkkoon lähdettiin. Oiva ja Rusko, Polle ja Pekka
seisoivat jo valjastettuina; koko talon väki sai tänään ajaa kirkolle,
ja niin sitte lähdettiin ulos talvi-aamun hämärään.

Oi, miten kaunis Kerttula oli nyt täydessä valossa, kun kääntyi sitä
katselemaan kujanteesta! Jokaisesta pienimmästäkin mökistä tien
vierustalla loisti valo, ja Santaniemi oli kuten palava linna tuolla
lahden toisella puolen; mutta kaunein oli kuitenkin vanha kirkko, joka
loisti ikäänkuin kaukaa tervehtien kirkkoon pyrkijöitä.

Kansaa kulki eteenpäin kaikilla teillä, ja kun nuot tummat joukot
tulivat kirkon ovien sisäpuolelle, soi urkujen ihana ääni vanhojen
holvien alla kutsuvasti heitä vastaan. Helka ei muistanut milloinkaan
nähneensä mitään niin kaunista, kuin aamukirkko maalla jouluna. Noista
lukemattomista kynttilöistä nousi savu keveinä hattaroina yli rukoukseen
kumartuneen kansan. Ylöspäin, ylöspäin, kuten hartaitten rukoukset!
Helkan mielestä oli ikäänkuin Vapahtajan kuva tuosta tummasta
alttaritaulusta olisi savuhunnun lävitse katsellut lempeästi ja
rakastettavasti juuri häneen, ja aivan kuten hänen pyhät huulensa juuri
olisivat lausuneet ne siunatut sanat, jotka olivat kuvan alle
kirjoitetut: _"Tulkaat minun tyköni kaikki"!_

Niin, hän oli kyllä yksi, joka tahtoi tulla, hän tahtoi niin mielellään
seurata Jeesusta ja palvella häntä. Kovin heikko hän oli, mutta Herra
oli väkevä, ja hän tiesi, että mitä sydämmessään rukoili, sitä Jumala
oli luvannut antaa. Sen vuoksi hän painoi päänsä penkkiin, rukoili
juhannus-rukouksensa uudestaan, pyytäen saada olla Jumalan lapsena
elämässä ja kuolemassa.



Joulunpyhinä.


Toisena joulupäivänä oli Lotta tädillä suuret päivälliset, mutta
pikkulapset jäivät kotiin keittämään rusinakeittoa ja paistamaan lättyjä
uudessa nukenhellassa, sillä aikaa kuin isä, äiti ja isot siskot mitä
kauneimmassa talvi-ilmassa ajoivat Santaniemeen. Matkalla sattuivat
pappilalaiset yhteen, ja sitte he ajoivat kaikin yhtä jonoa vanhan
puiston läpi, jäätyneen joutsenlammikon ja oljilla peitettyjen
ruusupensaitten ohi pääkäytävää pitkin portaitten eteen.

Komealta näyttivät Santaniemen korkeat huoneet kalliine vanhan-aikaisine
kalustoineen. Oikein olisi tuntenut itsensä ujoksi ja hämmästyneeksi,
ellei Lotta täti olisi ollut siellä emäntänä. Mutta kun näki hänen
loistavan iloiset silmänsä ja ystävällisen hymynsä, haihtui ujous pois,
ja ilo ja hauskuus täytti mielen.

Päivällispöydässä, jota koristivat mitä kauneimmat ansarikukat, oli
jokaisella vieraalla kukkanen lautasensa vieressä, ja kaikki nuoret oli
pantu istumaan rinnakkain, joten saattoivat rohkeasti jutella toistensa
kanssa; ei kukaan saattanut asettaa niin hyvin vieraitansa varten kuin
Lotta täti. Itse hän istui pöydän päässä eli kunniaistuimella ja säteili
hyväntahtoisuudesta, sillä välin kuin kukkurallisia vateja kannettiin
ympäri.

Mieli-ala yleensä oli mitä paras. Asessori Bergendahl piti puheen
emännälle vieraitten puolesta ja Lotta täti vastasi siihen heti
leikillisesti ja näppärästi. Herra Kontio hämmästytti seuraa hauskasti
lukemalla sievän runon, ja Vihtori tulkitsi nuorten syvän kiitollisuuden
kunnioitettua tätiä kohtaan, joka heidän lapsuuden-ajoistaan asti aina
oli tahtonut valmistaa heille iloa ja hauskuutta. Hän puhui niin
lämpimästi, että kyyneleet tulivat Lotta tädin silmiin, eikä yksikään
pöydässä olioista ollut toista mieltä kuin puhuja.

Meeri katsoi häneen ihastuneena. -- Niin, se Vihtori saattoi esittää
mitä vain kulloinkin tarvittiin!

Punaisessa salissa juotiin kahvia pienistä kiinalaisista
posliinikupeista, jotka iso-isä Furumark oli tuonut kotiin
purjehdusmatkaltaan maailman ympäri sata vuotta sitte. Kahvinjuomisen
jälkeen meni nuoriso viheriään sänkykammariin, jossa valo viheriästä
kattolampusta loi salaperäisen hohteen huoneen vanhan-aikuiselle
kalustolle ja iso-äiti Etienne vainajan kuvalle, joka riippui piirongin
yläpuolella.

-- Puhukaamme nyt kummitusjuttuja -- sanoi Meeri. -- Täällä itse
kummituskammarissa se käy kaikkein parhaiten.

Freedrikin mielestä tämä pieni kaunis huone ei ensinkään näyttänyt
pelottavalta, mutta toiset huusivat ääneensä: -- Voi niin,
kummituskertomuksia, ne vasta hauskoja! -- Elma vetäytyi luottavasti
lähemmäksi rohkeata Meeriä, ja Helkan silmiin kyyneleet nousivat siitä
pelosta, mitä hirveätä hän saisikaan kuulla.

-- Ala sinä, Vihtori!

-- Noh, miksi ei. -- Nuori ylioppilas seisoi käsivarret ristissä nojaten
kevyesti uunia vasten.

-- Eikö hän mahtanut tietää, että hän siinä asennossa näytti somalta, --
ajatteli Helka. Hänellä nähtävästi ei ollut mitään sitä vastaan, että
hän juuri oli valittu kertojaksi; päin vastoin näytti siltä, kuin
hänellä olisi ollut kertomus valmiina.

-- Oli eräs Elokuun ilta sinä kesänä, jolloin oleskelin Hämeessä
Stormbomin herrasväen luona. He asuivat lähellä kirkkoa suuressa
kylässä, jossa moni muu kaupunkilainen oli vuokrannut itsellensä
kesä-asunnon. Seutu oli ihana, siellä oli mitä kauneimpia näkö-aloja,
järviä ja saaria lukemattomiin asti; erittäinkin oli siellä eräs
koivikko, jota yksimielisesti ihailtiin. Se oli meidän tavallisena
kävelypaikkanamme, mutta kaikesta kauneudestaan huolimatta oli sillä
hyvin proosallinen nimi: "Lehmihaka", vaikka minä tosin en milloinkaan
nähnyt siellä lehmiä. Eräänä iltana olin siellä toverini kanssa hyvin
omituisesta syystä. Oli nimittäin varmuudella kerrottu, että kummitus
kulki haassa. Naiset olivat ihan poissa suunniltaan pelosta, ja myöskin
herrat menivät halukkaammin toisaalle, kun lähtivät iltakävelylle.
Joskus oli joku muija huomannut aaveen liehuvan puissa, toisinaan taas
oli joku ukko kuullut ivanaurua ja nähnyt valkoisen haamun hitaasti
katoavan koivumetsään. Hauska kävelypaikka tuli pahaan huutoon, kukaan
ei uskaltanut mennä sinne edes keskipäivällä, ja hauskoista
kahvikesteistä, joita siellä olimme pitäneet, tuli ihan loppu; se oli
oikein harmillinen seikka. Silloin päätimme, toverini Maksu Stenberg ja
minä, lähteä hakaan eräänä iltana, ottaaksemme toden perästä selkoa,
miten oikeastaan tuon sietämättömän kummituksen laita oli, joka uhkasi
hävittää meidän kesähuvituksemme. Tuumasta toimeen! Ilmoittamatta
kenellekään mitään, päätimme me, kun muutamat muijat hämärässä taas
olivat nähneet näkyjä, mennä hakaan hiljaa kuin hiiret.

-- Hyi kuinka kammottavaa! -- Helka ja Elma pitivät lujasti kiinni
toistensa käsistä, ja heitä oikein pöyristytti. Meerin silmät
säteilivät, ja hänen mielestään Vihtori oli oikea sankari.

-- Noh, miten sitte kävi? -- kysyi hän uteliaana.

-- Ilta oli jotenkin pimeä, sillä kuu peittyi pilviin; me hiivimme
muutamien katajapensaiden taakse ja tirkistelimme tutkivin silmin
koivumetsään päin, joka huhun mukaan oli kummituksen pesäpaikka. Juuri
kun siinä makasimme, kuiskasi toverini korvaani: näetkö mitään?

Minä käännyin, ja siinä, tuskin parikymmentä askelta meistä, seisoi
valkoinen olento, ikäänkuin se olisi maasta noussut. Kuu, joka samassa
tuli esiin pilvistä, valaisi selvästi tuon eriskummallisen olennon.
Hitaasti se hiipi eteenpäin ja hapuili ilmaa ulospäin levitetyillä
käsillään. Me emme juuri olleet pelonarkoja, mutta minun täytyy
tunnustaa, että sydämmeni sykki kovin, kun kummitus läheni ikäänkuin
viitaten meille tuossa epäselvässä kuuvalossa.

-- Ja sitte se lähestyi ja tarttui sinuun jääkylmällä kourallaan --
lausui Freedrik hymyillen.

-- Ei, päinvastoin, juuri kuin olimme toisiamme ihan lähellä, katosi se
äkki-arvaamatta suuren kiven taakse, ja silloin me rupesimme
aavistamaan, että tässä oli vallaton leikki. Maksu riensi perässä aika
kyytiä, ja minä samaten minkä ennätin, ja muutaman silmänräpäyksen
perästä olimme tarttuneet pahantekiän kaulukseen kiinni. Se oli vallaton
ylioppilasnulikka, joka oli huvitellut itseään tuolla tuhmalla
aaveilemisella pelotellaksensa kahta nuorta tyttöä, jotka olivat häntä
suututtaneet. Hän ei ollut saanut mitään vihiä meidän päätöksestämme
ottaa sinä iltana selkoa asiasta, vaan toivoi vieläkin voivansa pelottaa
muutamia jänismäisiä raukkoja, mutta joutuikin samalla itse pihtiin. Me
annoimme hänelle kyytiä hänen tuhmuudestaan, ja seuraavana päivänä hän
joutui kaikkein naisten naurun ja pilkan esineeksi. Kyllä hän rukoili,
ettemme puhuisi asiasta, mutta jotakin rangaistusta hänen täytyi saada
tyhmästä leikistään, ja kiireimmiten hän jo ensi laivalla lähti tiehensä
suotuisammille aloille.

Meeri henkäsi syvään. -- Tämä oli sukkela lorun loppu -- nauroi hän.

-- Alku kuului niin kammottavalta -- sanoi Helka, tuntien vielä vähäisen
pöyristyksen selässään -- mutta hauska oli, että kaikki kävi hyvin
lopulta.

-- Huih -- sanoi Elma -- minä vain en milloinkaan olisi uskaltanut mennä
tuohon hakaan kuuvalossa. -- Mutta nyt Iineksen täytyy kertoa meille
todellinen kummitushistoria; tuo, tiedäthän, tuosta tanssivasta
luurangosta autiossa linnassa!

-- Ei, älä millään muotoa -- pyysi Helka -- se kuuluu liian hirveältä!

-- Oikein hiukset pystyyn nousevat -- lisäsi Freedrik.

-- Mistä te niin innokkaasti keskustelette? -- kysyi Lotta täti, joka
juuri astui huoneeseen.

-- Me kerromme kummituksista, ja se on niin kovin hauskaa; siitä saa
oikein miellyttäviä pöyristyksiä selkäänsä.

-- Todellako? Helka on mielestäni ihan kalpea.

-- Hän on aina niin arka -- sanoi Bruuno ylimielisesti.

-- Täti kulta, tule nyt tänne meidän luoksemme istumaan ja juttelemaan
jotakin erinomaista! Sinä olet varmaankin maailmassa nähnyt monta
kummallista tapahtumaa.

-- Luuletko niin? -- sanoi neiti Furumark. -- Aaveitten kanssa minulla
tosiaan ei ole ollut mitään tekemistä, lapsi kullat, mutta yhtä ja
toista, joka ei ole aivan tavallista, on kaiketi jokainen ihminen
elämässään nähnyt. Iso-äiti tuolla ylhäällä seinällä oli sitävastoin
kovin taika-uskoinen, se kuului ajan henkeen; hän uskoi enteisiin ja
näki näkyjä. Eräänä yönä, kun hän heräsi, luuli hän näkevänsä rinnallaan
sukulaisen, joka asui Ranskanmaalla eikä ollut milloinkaan Suomessa
käynyt. Iso-äiti nousi istumaan vuoteellensa ja kysyi: "Mitä minulta
tahdot?" -- Mutta olento viittasi vain kädellään ja katosi. Monta
viikkoa myöhemmin hän sai kuulla, että tämä sukulainen oli kuollut
samana yönä ja samalla kellonlyönnillä, jolloin hän oli nähnyt hänet
vuoteensa ääressä. "Hän tuli hyvästi jättämään" -- oli iso-äidin tapana
sanoa, kun hän meille kertoi tämän tapauksen.

-- Niin kummallista! Mutta eikö se ollut juuri tädin iso-äiti, joka aina
edeltäkäsin tiesi tunnin, milloin hänen miehensä saapui kotiin oltuaan
poissa matkoilla?

-- Oli kyllä. Neljänneksen tuntia edeltäkäsin hän kuuli
hevosenkavioitten kapsetta sillalta, joka on kujanteessa, ja silloin hän
antoi sytyttää kynttilät joka huoneeseen, ovet avattiin, ja palveliain
täytyi seisoa portailla valmiina ottamaan vastaan herraansa.

-- Ja tuliko hän todellakin viidentoista minuutin perästä?

-- Iso-äiti ei milloinkaan erehtynyt.

-- Kummallista!

-- Niin, siltä näyttää, mutta nykyajan ajatusten lukiat voisivat
varmaankin selittää tuollaisia kokemuksia aivan luonnollisella tavalla.
Iso-äidin ajatukset olivat niin yksin-omaan kiinnitetyt siihen, milloin
hänen miehensä kotiin saapuisi, että hän siitä sai tuon varman tiedon.
-- Mutta jättäkäämme nyt kaikki nuot salaperäisyydet, ja tulkaa
katsomaan, minkä yllätyksen teille olen valmistanut iso-isän saliin.

Kaikki kiirehtivät pois, valmiina seuraamaan Lotta tätiä, joka
salaperäisesti viittoi heitä eteenpäin pitkää käytävää myöten, jonka
äärimmäisessä päässä ovet äkkiä avattiin. Siellä sisällä keskellä
valomerta, joka levisi kynttilöistä, kruunuista ja seinälampuista, joita
huoneen suuret, vanhan-aikuiset kuvastimet monistivat, seisoi
jättiläismäinen joulukuusi.

Samassa hetkessä kuului piilossa olevasta pianosta iloisen polskan
sävelet, ja nyt sekä nuoret että vanhat muodostivat piirin joulukuusen
ympäri. Kun sitte mitä iloisimmalla mielellä oli pyöritty ympäri hetken
aikaa, tarjosi punalakkinen tonttu kopastaan numerolippuja jokaiselle,
ja silloin havaittiin, että kuusi oli päästä päähän täynnä
arpajaisvoittoja. Tästä nyt syntyi pakina ja sekamelska, kun kaikki
tunkeilivat joulukuusen ympärille etsimään, mitä kullekin oli sattunut,
ja suuri ilo heräsi, kun sattuma jakoi lahjat sopimattomasti. Meeri sai
nimittäin saappaanvetimen ja herra Kontio ompelukopan, Freedrik
kyökki-esiliinan ja Helka paperossirasian. Lotta täti nauroi niin, että
kyyneleet silmistä vierivät, ja kaikki kiittivät häntä hänen hauskan
keksintönsä vuoksi. Sitte seurasi vilkas vaihtokauppa, joka oli kaikkein
hauskinta, ja sen kautta sai jokainen vähintäin kolme pientä somaa
kappaletta muistoksi tästä hupaisesta päivästä. Teenjuonnin jälkeen
lähtivät kaikki kotiin.

-- Tervetultua Kerttulaan huomenna aamupäivällä -- sanoi rouva
Bergendahl hyvästijättäessään pappilan nuorisolle. -- Herra Kontiolla on
mainio kelkkamäki tarjottavana, ja Bruuno kiittää luistinrataansa;
tulkaa nyt niitä koettelemaan. Teidän täytyy sitte jäädä päivälliselle
ja nähdä torpparien lasten joulu-iloa iltapäivällä.

-- Tuhansia kiitoksia! -- Olihan iloa edelleenkin joulunpyhinä.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Seuraavana aamuna lapset tuskin saivat silmänsä auki, ennenkuin
rupesivat puhumaan kelkkamäestä, ja aikaisin aamupäivällä seisahtui
pappilan reki portaitten eteen.

-- Heijoo, nyt sitä hauskaa pidetään -- kerskasi Bruuno, syöksähtäen
ulos sanomaan tervetuliaisia vieraille. -- Olen koko aamun lakaissut
luistinrataani venetalaan lahdella, ja ne, jotka eivät tahdo laskea
mäkeä, saavat luistella.

-- Oivallista, siitä minä olen huvitettu -- sanoi Iines, joka oli
tunnettu luokkansa parhaaksi luisteliaksi.

Ruokasalissa he joivat sitte kahvia ja söivät joulukaakkusia ja
torttuja, ja sitte koko joukko lähti iloiten kelkkoineen, potkureineen
ja luistimineen rantaan. Bruuno luisti kelkalla alas mäestä ja vei Elman
mukanaan, Freedrik ohjasi Helkan kelkkaa, ja pikku tytöt huusivat
ilosta, kun kelkat liukuivat semmoista vauhtia, että korvat suhisivat,
ja pojat lensivät kuin lumipallot tehden kuperikeikkoja.

Sillä välin Vihtori, Iines ja Meeri olivat koettelemassa luistinrataa,
jonka havaitsivat olevan mainiossa kunnossa. Iines lensi eteenpäin kuten
lokki levitetyin siivin, eikä Meerikään jäänyt jälkeen, ja Vihtori
esiintyi turkkireunusteisessa lyhyessä nutussa ja pieni nahkalakki
keikarimaisesti asetettuna vähän vinoon hänen tummankiharaiseen
päähänsä. Hän käyttäytyi erittäin somasti ja osasi tehdä jos
jonkinmoisia koukeroita luistimillaan. Asessorin rouva oli myöskin
tullut ulos Lillin kanssa, kun ilma oli erittäin leuto ja ihana. Hänkin
tahtoi nähdä, kuinka nuoret huvittelivat. Lilli oli puettu valkoiseen
päällysnuttuun ja lakkiin joka oli reunustettu joutsenen untuvilla,
joten häntä syystä sopi nimittää "Lumikoksi", -- niin hieno ja puhdas
hän oli, ja hänen poskensa olivat vienosti rusottuneet raittiista
ilmasta. Isä itse laski mäkeä lastensa kanssa ja liikkui yhtä reippaasti
kuin joku heistä. Se oli reipasta, raitista huvitusta, ja kaikki olivat
ihan punaposkisia, kun he vihdoin tulivat sisään päivällistä syömään.

-- Tämä on ollut ihana aamupäivä -- sanoi Iines, heilutellen
käsivarrellaan olevia luistimia.

-- Hauskempi ehkä kuin kaupungin radalla, vai miten? -- sanoi Freedrik.

-- Paras on venetalaslahti täällä kotona -- vakuutti Meeri.

-- Niin, ihanaa on olla maalla -- myönsi Vihtori.

-- Sitä minäkin, onhan se toki toista kuin "Espiksellä" kulkeminen --
tuumaili Bruuno -- ja sitte täällä on nälkäinen kuin susi, ja kun saa
lihapallukoita ja riisiputinkia ja keitettyjä omenia, niin se vasta
maistuu!

-- Sinä olet varmaankin saanut tietosi vanhalta Marilta -- sanoi
Freedrik. -- Tänään en luule kenenkään meistä juoksevan pakoon
päivällisistä, raitis ilma antaa kyllä ruokahalua.

Aterian jälkeen tuli nuorison koristaa joulukuusi suureen väentupaan,
joka iltaa varten oli somisteltu katajaköynnöksillä ja varustettu ovien
sekä ikkunain yläpuolelle asetetuilla kynttiläkaarilla. Tänne kokoontui
pian lukuisa lapsiparvi talon kaikista torpista ja tuvista; keskellä
joukkoa seisoi rouva Bergendahl ja puhui pienokaisille, niinkuin
ainoastaan äiti voi puhua. Hän puhui Jeesuslapsesta, joka seimessä
makasi, Betlehemin paimenista ja enkelien laulusta jouluyön
hiljaisuudessa, ja miten kaikki ihmiset jouluna iloitsevat sanomasta,
että Vapahtaja on tullut näyttämään tietä taivaaseen sekä vanhoille että
nuorille. Pienet vieraat käsittivät jokaisen sanan, siinä kun he
seisoivat piirissä hänen ympärillään tarkasti kuunnellen, mitä hän
heille kertoi. Sitte he lauloivat yhdessä kauniin joululaulun:

      "Tervehtii jo meitä
      Joulu armahin..."

ja joulukuusen kynttilät heijastuivat lasten onnesta säteilevissä
silmissä.

Laulun jälkeen tarjottiin kahvia nisusten kera, ja Freedrik sekä Bruuno
jakoivat omenia ja kaakkuja puusta. Sitte alkoivat leikit ilolla ja
riemulla. "Lainattiin tulta" ja "leikattiin kauraa", "kudottiin sarkaa"
ja "lähdettiin viheriälle niitylle", ja ilo oli kattoon asti. Talon
nuoriso oli aina mukana leikkiä ohjaamassa, ja pikku tytöt varsinkin
olivat etupäässä.

Viimeiseksi lapset saivat suuret voileivät, ja ennenkuin he lähtivät,
sai jokainen pienen lahjansa sekä joululehden. Rouva Bergendahl kätteli
heitä kaikkia ja kehoitti heitä tulemaan kiltiksi lapsiksi, jotta
olisivat iloksi Jumalalle ja vanhemmillensa.

Nyt lapset läksivät, isot pannukaakkupytkyt nenäliinoihin sidottuina
säästöksi kotiväelle; mutta talossa vietetty joulujuhla loisti heidän
mielessään kuten aurinko koko vuoden ajan. Oi joulu, ken kyllin voi
kiittää ihanuuttasi!



Uusi vuosi.


Bruuno oli koettanut uusia suksiansa ja potkukelkkaa, ja Haarald ja
Pentti olivat uudistaneet luistimensa; kaikki olivat sydämmen pohjasta
huvitelleet tässä rakkaassa kodissa, ja nyt oli vuoden viimeinen päivä
käsissä.

Tuli leiskui kodikkaasti ruokasalin uunissa, ja perhe oli kokoontunut
sen ääreen. Freedrik rikkoi pähkinöitä lapsille, ja tytöt paistoivat
omenia pitkissä langoissa lieden edessä, missä heidän omat poskensa
paistuivat punaisemmiksi kuin heidän omenansa.

Kun puut olivat palaneet hiilelle, otti Bruuno sulatuskauhan ja
tinapytkyn valaaksensa uudenvuoden onnea kaikille. Lapset pitivät tätä
tointa hyvin tärkeänä, ja he kokoontuivat kuten varpuset uunin ääreen.

-- Loiskis -- siinä meni ensi panos vesimaljaan. -- Siinä on Gerdan
onni, pikku Gerdan, joka on niin kaukana.

-- No nähkääs nyt, Gerda saa matkustaa laivalla tänä vuonna! Tuossahan
on laiva piippuineen ja kaikki tyyni.

-- Niin tietysti, hänenhän täytyy tulla kotiin yli meren. Miten totta
tuo onnen tina saattoi puhua!

Sitten tuon valetun kappaleen varjoa täytyi katsella kaikilta puolin,
siksi että jokainen oli sanonut mielipiteensä.

Helkan "onni" oli kuin kukkamalja, ja Meerin kuin morsiamen kruunu. Oli
varsin kummallista nähdä, miten monta eri muotoista kappaletta Bruuno
otti ylös maljasta. Kun kaikki olivat saaneet osansa, valettiin vielä
viimeisestä tinapytkystä "kotihaltian" onneksi.

-- Eläköön, eläköön kotionni! -- huusivat lapset.

-- Miten kauniisti se loistaa lampun valossa!

Kaikki katsoivat ihaellen Bruunon viimeistä mestariteosta, jota kasööri
Lange tarkasteli.

-- Mitä setä siitä tuumaa? -- kysyi Bruuno uteliaasti.

-- Minusta se näyttää olevan kaunis puu, jossa on tuuheat oksat ja monta
pientä vesaa.

-- Todellakin, sitte se on kuvaannollinen onni -- sanoi asessori. --
Antakaa minun katsoa, -- oikein! Puu se onkin, ja puu merkitsee
perhettä, jonka levitetyt oksat tahtovat suojella ja hoitaa nuoria
vesoja. -- Hän laski käsivartensa vaimonsa vyötäisille ja katsoi
ympärillään olevaa perhettänsä. -- Niin tulee olla! Jos ollaan kaukana
taikka lähellä, tulee kodin helman aina tuntua turvallisimmalta ja
lämpimimmältä satamalta. Jumalan kiitos hyvästä kodista!

Freedrikin silmä kohtasi isän silmää, sitte hän painoi suudelman äitinsä
kädelle. -- Kun minä kerran rakennan oman pesän, otan kaikessa
esikuvaksi lapsuudenkotini -- sanoi hän hiljaa.

"Kotihaltian onni" pantiin ylös astiakaapin päälle, jossa jokainen
saattoi sen nähdä. Sitte viskattiin kenkiä ja sytytettiin kynttilää
saksanpähkinän kuoressa, jotta saataisiin tietää tulevan vuoden
tapahtumia. Vihdoin Roosa täti ripusti vihkisormuksensa hiuskarvaan,
pudotti tämän juomalasiin, ja toisella kädellään pitäen kiinni Meerin
kädestä hän luki seuraavat sanat:

      "Mikä Meerin kohtalo?
      Sormus kulta, kerro jo!
      Kunniaa,
      Mainetta,
      Vaunuja ja kartanoita,
      Rahoja ja tavaroita,
      Rikkautta, onnea,
      Köyhyyttä ja puutetta,
      Uskoa,
      Toivoa?"

Viimeisten sanain kaikuessa kilahti sormus hiljaa ja sointuvasti lasin
syrjää vasten, ja se oli tädin sanojen mukaan ennustus Meerin uudelle
vuodelle. Nyt piti kaikkien vuorostaan koettaa samaa temppua. Freedrik
sai "kunniaa" ja Helka "rahoja ja tavaroita", herra Kontio "mainetta" ja
Bruuno "vaunuja ja kartanoita", ja hän sanoi heti sen ennustuksen
todistavan, että hänestä tulisi hyvinvoipa maanviljeliä. Illalliseksi
tarjottiin vielä kerran jouluruokaa, ja Freedrik sai mantelin
puurovadista.

-- Lyyryn saat keväällä -- ennusti isä, ja äiti hymyili toivoa
ilmaisevaa hymyilyä, sillä hän tiesi kyllä poikansa tekevän parastaan.

Ennenkuin lapset menivät levolle, kokosi isä heidät vielä kerran yhteen
vuoden viimeisenä päivänä.

-- Jokainen uudenvuoden-aatto on kuten tienpylväs -- sanoi hän -- siihen
seisahdutaan ja katsellaan taaksepäin matkaa, joka on kuljettu, ja sitte
katsotaan taas eteenpäin kohti toista tienpylvästä. Se näyttää olevan
kaukana, niin kaukana, mutta aika rientää kuten unennäkö. Kun siinä
sitte seisotaan, muistaa sydän kiitollisuudella kaikkea hyvää, mitä
Jumala on lahjoittanut menneinä vuosina. Talven iloiset leikit, kevään
valoisat päivät ja kesän runsaat riemut, samaten kuin syksyn työ,
kaikki, kaikki ovat Hänen armolahjojansa. Mutta näitä muistaessa tulee
myöskin mieleen kaikki ne hyvät päätökset ja aikomukset, joita olemme
unohtaneet panna täytäntöön, kaikki viat ja puutteet. Hyvä ja paha ovat
ainaisessa taistelussa sydämmessämme. Rukoilkaamme Jumalaa tämän uuden
vuoden alkaessa auttamaan meitä voittamaan itsemme siten, että hyvyys
lopulta voiton saavuttaisi. Ja nyt hyvää yötä! Jumala siunatkoon pieniä
taimiani!

Eedit ja Ester kiirehtivät ensin isän syliin ja sitte äidin, sitte tuli
kaksoisten vuoro, ja sitte tahtoivat isot siskot myöskin olla mukana,
siksi että he kaikin muodostivat suuren piirin isän ja äidin ympäri
tuossa suuressa uudenvuodensyleilyssä.

Pikku lasten poismentyä istuivat vanhemmat vielä keskustelemassa
entisistä ja tulevaisista asioista, sillä muisto ja toivohan ovat ne
renkaat, jotka yhdistävät menneisyyden tulevaisuuteen. Kun ruokasalin
suuri seinäkello juhlallisesti löi kaksitoista lyöntiänsä, nousivat
kaikki istualta ja toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Uuden vuoden aamu oli kylmä ja tuulinen, mutta huurre kimalteli puissa
auringonpaisteessa ja maailma näytti siltä, kuin sekin olisi noussut
nuortuneena yön hämärästä uutta vuotta vastaan ottamaan. Freedrik lähti
isänsä ja setänsä mukana kirkkoon, mutta naisväki jäi kotiin pakkasen
takia, ja senkin vuoksi, että heidän iltapäivällä jälleen tuli ajaa sama
tie pappilaan onnellista uutta vuotta toivottamaan.

Lotta täti, joka ei milloinkaan pelännyt ilmaa, oli se minkälainen
hyvänsä, tuli kuitenkin Kerttulaan ja toi uudenvuodenlahjaksi täydessä
kukassa olevan atsalean, joka oli kääritty pumpuliin ja pantu suureen
koppaan. Sitäpaitsi hän toi mukanaan Heikin valokuvan, jonka
päällekirjoituksena oli: "Ystävilleni Kerttulassa sydämmellisimmät
onnentoivotukseni tulevaa vuotta varten".

Täti antoi houkutella itsensä jäämään päivälliselle naapuriensa luo, ja
sitte hän tarjosi Helkalle paikan reessään pappilan matkalle. Vanhan
ystävällisen tädin vieressä Helka sai istua pehmeitten
karhunnahkavällyjen sisällä, ja tädin harmaat hevoset laukkasivat
eteenpäin tietä pitkin semmoisella vauhdilla, että oikein riemulla sitä
katseli; mutta sellaisia juoksioita kuin Santaniemen kartanossa ei
löytynytkään likimailla.

Pappilaan oli joukko pitäjäläisiä kokoontunut, ja nuoriso huvitteli
suuressa tilavassa salissa, jossa Vihtori liikkui kohteliaana isäntänä
nuorten keskellä ja Elma koetti parastaan emäntänä. Meeri soitti
muutamia kappaleita, ja Vihtori lauloi kauneimpia laulujansa. Pruustinna
tarjosi komean illallisen, jonka jälkeen kaikki lauloivat ehtoovirren,
kuten pappilassa aina oli tapana.

Kun vieraat läksivät kotiin, oli tuuli yltynyt ja lumi putoili suurissa
hiutaleissa; metsässä suhisi ja vinkui, ja herrat vetivät
turkinkauluksensa korviensa yli.

Seuraavana päivänä täytyi yhtä mittaa istua sisällä, sillä korkeat
kinokset täyttivät sekä maantiet että kaikki polut. Bruuno lapioitsi
lunta koko päivän, sillä välin kuin toiset olivat ruokasalissa koossa ja
lukivat ääneensä uusista joululahjakirjoistaan. Hämyssä leikittiin
lasten huviksi "piilosta" sekä "kettua ja hanhea".

Pari päivää myöhemmin matkustivat Helkan vanhemmat pois, mutta Helka sai
jäädä siksi kunnes loma-aika loppui. Aika kului kuin siivillä, ja joka
päivä tarjosi aina jotakin uutta täällä kotona Kerttulassa. Mutta pian
jo lähestyi "Nuutti, joulun loppu", ja silloin täytyi nuorison lähteä
kaupunkiin jälleen lukujansa hoitamaan.

-- Voi, nyt on tämä ihana joululoma ohitse -- sanoi Bruuno huoaten
illalla ennen lähtöänsä.

-- Niin, kyllä tuntuukin ikävältä jättää koti -- myönsi Meeri -- mutta
hauskaa on taas päästä kouluun ja tavata kaikki toverit.

Freedrik oli samaa mieltä. Kotona nautitun levon jälkeen oli hänestäkin
taas hauska käydä työhön käsiksi.

-- Loma-aika on koululle sama kuin sunnuntai työviikolle, ne tarvitaan
molemmat -- sanoi äiti. -- Lakkaamaton työ painaa sielun voimat lamaan,
ja lakkaamaton lepo veltostuttaa ihmistä. Ymmärrän varsin hyvin, että te
lukukauden alussa halajatte käydä käsiksi kirjoihinne, sillä
maanantai-aamuna minä aina tunnen suurta halua ryhtyä uuden viikon
töihin. Mutta sitte on taas niin herttaista, kun lauantai-ilta tulee
rauhallisena muistuttaen sabbatin suloista lepoa. "Muistakaa pyhittää
lepopäivää", lapset! Sitä käskyä älkää milloinkaan unhottako.

-- Minun mielestäni pyhäpäivän rauhasta jotakin jää äitiin koko viikoksi
-- sanoi Freedrik hellästi hyväillen äitiään.

-- Me emme saa väärin käyttää sabbattia, mutta yhtä tärkeätä on, että
teemme jokaisen päivän Herran päiväksi. -- Jokaisena tuntina ja hetkenä
voimme puhua Jumalan kanssa; jos olemme kotona taikka muualla, voimme
kiittää ja ylistää häntä. Tämän meidän sisällisen sunnuntai-elämämme
täytyy sitte jokapäiväisessä elämässämme kantaa hedelmiä, niin että me
kärsivällisinä, rakastavaisina ja itsekieltävinä palvelemme toisiamme.
-- Tulevaisuus on valoisena ja hymyilevänä edessänne, rakkaat lapseni,
iloitkaa siitä. Neljä pientä sanaa tahdon teroittaa mieleenne
jättäissäni teidät hyvästi: "Sinä, Jumala, näet minut". Pitäkää ne
muistissanne, niin saatte nähdä, että suuri voima on niissä sanoissa.
Jos me aina muistaisimme, että me kuljemme Jumalan silmien edessä,
kuinka toisin me silloin eläisimme tässä maailmassa!

Kaikki istuivat ääneti miettimässä äidin sanoja. Niiden muisto oli aina
yhdistyvä siihen muistoon, joka heillä oli oleva tästä viimeisestä,
suloisesta illasta heidän rakkaassa kodissansa. -- Sitte lapset tulivat
sanomaan hyvää yötä; Lilliä nostettiin tavallisuuden mukaan sylistä
syliin, ja jokainen häntä hyväili.

-- Kasva suureksi ja vahvaksi, pikku sisar -- sanoi Freedrik, kohottaen
hänet käsivarrellaan aina kattoon asti.

-- Lilli tattoo katvaa ylöt taivaateen.

-- Silloinhan tulet jättiläistytöksi, pitemmäksi kuin pisin joulukuusi
metsässä!

-- Ei, ei, Lilli lentää näin! -- Tuo pieni keijukainen levitti
käsivartensa ja heilutti pieniä käsiänsä ilmassa.

-- Älä lennä liian kauaksi meistä, pieni enkeli -- kuiskasi veli,
sulkien hänet hellästi syliinsä.

Lilli hyppäsi iloisena hänen polveltaan seurataksensa hoitajaansa
lastenkammariin. Kynnykseltä hän kääntyi vielä takaisin ja heitti
veitikkamaisesti sormisuukkosen kaikille sekä hiipi sitten hymyillen
huoneesta. Tämä oli hänen hyvästijättönsä, ja siskojen oli kyllin syytä
pitää näitä jäähyväisiä rakkaassa muistissa jäljestäkin päin.

Seuraavana aamuna, kun pimeys vielä peitti meret ja manteret, veivät
Kerttulan reippaat juoksiat talon nuorison laukkuineen kamssuineen
asemalle, sillä nyt oli joululoma loppunut ja uusi vuosi töineen
velvollisuuksineen oli odottamassa.



Talvihuvit kaupungissa.


Elämä kaupungissa meni taas tavallista rataansa, ja koululapset hyörivät
ympäri kuten iloiset mehiläiset, jotka lentävät edestakaisin.

Lauantaikokoukset Langella olivat myöskin uutta vauhtia alkaneet, sitte
kuin Meeri ja muutamat muut luokkalaiset olivat ruvenneet julkaisemaan
pientä sanomalehteä. Se painettiin hehtograafilla ja sen nimi oli
"Meteoori", joka olikin erittäin sopiva nimi, koska se ei ilmaantunut
säännöllisesti, vaan ainoastaan silloin, kun satuttiin saamaan oikein
onnistuneita kirjoituksia. Sen jälkeen kuin Vihtori ensi numeroon oli
kirjoittanut oikein näppärän runomittaisen tilaus-ilmoituksen,
varrottiin Meteooria mitä hartaimmasti koko luokalla, jonka piirissä
sillä oli useimmat tilaajansa. Myöskin Kerttulassa odotettiin mitä
suurimmalla uteliaisuudella jokaista numeroa, vieläpä Gerdan ja
Heikinkin luo löysi tuo lentolehti tiensä.

Lauantaikokouksissa keskusteltiin sanomalehteä koskevista asioista.
Iines Stormbom kirjoitti kronikat jokaiseen numeroon, ja kummallista
oli, kuinka paljo hauskaa hänellä oli kerrottavaa kaikesta, mitä oli
tapahtunut toveripiirissä. Meerillä oli uutis-osasto toimitettavana, ja
hän etsi pieniä ja hauskoja uutisia suurella innolla; hän pani myöskin
muistiin kaskuja ja sukkelia kokkapuheita, jotka saivat yhteiseksi
otsakirjoituksekseen "Kaikenlaista". Helkassa oli vähän runoilijan
vikaa; hän kirjoitti kesä-illan kauneudesta ja rekimatkoista
sydäntalvella, ja Freedrik kirjoitti tieteellisiä kyhäelmiä
mieli-aineittensa alalta. Kotoisen tekiän kirjoittama novelli piti
myöskin olla, sillä se oli päätetty, ettei mikään toisista lehdistä
otettu saanut kelvata. Toivo Stenberg hoiti hehtograafia ja Meeri lehden
jakamista. Tämä pieni sanomalehtipuuha huvitti suuresti kaikkia
osaa-ottavia.

Kun nyt ei ollut mitään joululahjoja laitettavana, päättivät tytöt
lauantai-iltoina ommella vaatteita muutamille köyhille lapsille, joitten
äidin rouva Lange tunsi. Sillä välin kuin he tekivät työtä, lukivat
pojat vuorotellen ääneensä; siten heidän pieni seuransa tuotti
todellisempaa tyydytystä, kun se ei ollut olemassa ainoastaan heidän
omaa huviansa varten, vaan myöskin muiden hyödyksi. Roosa täti johti
lasten ompelusta ja leikkasi sellaisia vaatteita, joita hän tiesi
parhaiten tarvittavan köyhissä kodeissa.

Kaikkina kauniina päivinä, kun päivällinen oli ohitse, kulkivat Meeri,
Helka ja pojat luistimineen luistinradalle, missä tavallisesti tapasivat
Toivon, Iineksen, Elman ja monta muuta toveria. Heidän oli silloin
tapana kilpailla luistelussa taikka luistella käsi kädessä, joka myöskin
oli "hirveän hauskaa".

-- Minä ajattelen kuitenkin usein kaipauksella luistinrataa kotona
venetalaslahdella -- oli Helkan tapana sanoa, kun Freedrik auttoi häntä
pysymään luistimilla, joilla hän oli vähän tottumaton liikkumaan ja
sitäpaitsi jotenkin "arkamainen", kuten Meeri sanoi. -- Siellä ei tehnyt
mitään, jos kaatuikin välistä ja oli vähän kömpelö, mutta täällä olen
niin ujo, kun oppimiseni käy niin hitaasti.

-- Älä huoli, en luule, että täällä kukaan joutuu niin tarkkaan
katselemaan toista -- lohdutti serkku, kurottaen hänelle vahvan kätensä
tueksi, jotta hän saisi rohkeutta lähteä radalle, jossa Meeri ja Toivo
lensivät tuulen nopeudella.

Kello seitsemän täytyi tämän iloisen huvin kuitenkin loppua, jos tahtoi
tarkasti lukea huomispäivän läksyt, ja pian reippaat luisteliat
olivatkin jo ajatuksineen syvästi vaipuneet luettaviinsa, Bruunokin
vanhaan pöpöönsä, matematiikkaan. -- Lukukauden kuluessa he olivat
monesti käyneet raajarikkoisten koulussa Jannea katsomassa. Varsinkin
Freedrik otti hyvin lämpimästi osaa pojan kohtaloon ja iloitsi hänen
edistymisestään; hän oli mielestään jonkinmoisessa edesvastuussa heidän
yhteisestä turvatistaan, jonka hyväksi he vielä jokainen uhrasivat osan
kuukausirahoistaan. Myöskin Bruuno ajatteli pikku Jannea, kun hän
urhoollisesti riensi Fazerin myymälän ohitse akkunaan katsahtamatta.

Vanhemmat eivät olleet kieltäneet lapsia menemästä kutsuihin toveriensa
luo, elleivät kutsut olleet sitä laatua, että ne vaikuttivat
häiritsevästi heidän koulutyöhönsä. Eräänä päivänä tytöt tulivat kotiin
aivan ihastuksissaan ja kertoivat, että Iines Stormbom seuraavana
päivänä viettäisi syntymäpäiväänsä sekä että hän oli vanhemmiltaan
saanut luvan kutsua koko luokkansa luokseen.

Helka oli hyvin mielissään, kun sai ottaa yllensä uuden sinisen
hameensa, ja Meerikin, joka ei yleensä paljon välittänyt puvustaan, oli
nyt salavihkaa poikkinaisella kivikynänpätkällä polttanut kiharoita
otsalleen.

-- Sinähän olet kuten kerimätön lammas -- sanoi Bruuno, kun tytöt
valmiiksi puettuina astuivat ruokasaliin; ja Meeri raukka oli aivan
häpeillään poltettujen kiharoittensa takia ja olisi hartaasti halunnut
juosta kamariinsa pistääkseen päänsä pesuvatiin, jotta hiukset olisivat
oientuneet.

Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, vaan hänen täytyi alakuloisena
lähteä matkalle. Kun myöskin Toivo veti suutansa nauruun hänet
nähdessään, päätti Meeri pyhästi, ettei hän enää milloinkaan tuolla
tapaa pahentaisi komeata tukkaansa.

Tuomari Stormbom asui suuressa kauniissa rakennuksessa Unioninkadun
varrella, ja hänen hauskassa salissaan oli lukuisa joukko nuoria poikia
ja tyttöjä koossa, kun Helka, Meeri ja Bruuno astuivat sisään. Iines,
talon tytär ja päivän sankaritar, oli valkoiseen pukuun puettuna.
"Oikein sievä", tuumasivat pojat. Toivo, joka oli luvannut tehdä isännän
virkaa, oli kutsunut hänet ensimmäiseen tanssiin. Eeva näytti myöskin
hyvin suloiselta, vaikka hän aina pysyi syrjemmällä, antaen vanhemman
sisarensa olla ikäänkuin johdossa ja etupäässä, ja Ossi ajatteli vain,
miten hän tarjottaissa virkistyksiä saisi runsaan osan itselleen.

Tänään hän saikin ahmia kylläkseen, sillä ruokasalin pitkä pöytä oli
katettu täyteen kaikenlaisia herkkuja: siellä oli kahvia, leipiä, omenia
ja marmelaadeja sekä rusinoita ja manteleita suurissa lasi-astioissa.
Iines oli aamulla saanut kaksi kukoistavaa ruusua sekä kopallisen
hyasintteja ja kieloja; ne koristivat nyt komeata pitopöytää, jonka
ääreen seura kokoontui kuten mehiläisparvi hunajakukkien ympäri.

Salissa soitti Iineksen vanhempi sisar iloista säveltä, ja Toivo oli
Iineksen kanssa ensimmäisenä parina "jenkkaa" tanssimassa. Helka ja Eeva
istuivat tavallisuuden mukaan nurkassa ja katselivat valokuvia, mutta
vihdoin hekin uskalsivat tulla lattialle, ja heidän oli hyvin hauska,
kun kerran pääsivät alkuun.

Useimmat huvittelivat oikein sydämmestään, mutta sohvassa istui muutamia
suurempia tyttöjä, jotka nyrpistivät nenäänsä; he olivat olleet
tanssiaisissa monta kertaa ennenkin ja heidän mielestään nämät olivat
ihan epä-onnistuneet, sillä ei yksikään herroista tanssinut hansikat
kädessä, ja lisäksihän ne olivat pelkkiä lapsia ja pikkupoikia. He
löyhyttelivät itseään suurilla viuhkoilla ja nauroivat, kun voileipiä
tarjottiin teen mukana. -- Uih, niin sietämättömän ikävä ilta tämä oli!

Toista mieltä olivat kuitenkin muut seuralaiset, sillä he olivat
leikkineet ja tanssineet, kunnes posket punaisina hehkuivat ja sydän
vilkkaasti sykähteli. Nuot tyytymättömät neidet saivat häiritsemättä
istua, sillä ei yksikään pojista huolinut pyytää heitä tanssimaan.

-- Me olemme vain pikku poikia heidän mielestään -- sanoi Toivo nauraen
-- antaa heidän olla; tämä ei ole mikään "paali", vaan pienet huvit,
joissa vähän pyörielemme jalkojamme notkeammiksi näin luokkatoverien
kesken.

-- Niin, yhden-ikäiset sopivat parhaiten leikkitovereiksi -- sanoi rouva
Stormbom. -- Emme enää milloinkaan kutsu Bergmanin eikä Winterin
tyttöjä, sillä eivät he huoli leikkiä teidän kanssanne, senhän näkee
varsin selvään. Lapsi parat, he ovat vanhentuneet ennen aikojaan. Millä
he itseään huvittavat, kun tulevat isoiksi?

Etehisessä oli aika liuta, kun illalla erottiin.

-- Hyvää yötä, Meeri! -- Menemmekö "potkimaan" huomenna iltapäivällä?

-- Kyllä, sopiihan se, kun on lupapäivä.

-- Me tapaamme siis toisemme radalla!

-- Ylihuomennahan meillä taas on tuo ilkeä "matti!" Nyt lähden! Hyvää
yötä!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Seuraavana päivänä tytöt makasivat puoleen aamupäivään asti, ja Bruunoa
oli melkein mahdoton saada hereille. Oli se hyvä, että Iineksellä ei
ollut muuta kuin yksi syntymäpäivä vuodessa.

Sitte tuli Roosa täti kuulustelemaan, minkälaista heillä oli pidoissa
ollut, ja kaikki kerrottiin juurta jaksain, sekä kahvileivistä että
nimipäivälahjoista ja kotimatkasta ja puheliaasta issikasta, jonka
sattuivat saamaan. Hauskaa oli pidoissa ollut, ja se ilo oli kyllä
heidän muistossaan säilyvä.

-- Mutta nyt vihdoin täytyy nousta vuoteesta -- tuumasi Helka oikaisten
sääriään. -- Hyvin sitä väsyttää tällaisten huvien jälkeen.

-- Mitä vielä -- sanoi Meeri -- iltapäivällä minä menen Toivon ja
Bruunon kanssa koettelemaan uutta potkuriani; se vie tuota hätää
väsymyksen ruumiistani. Tule sinäkin mukaan!

Kaikenlainen talvi-urheilu oli Meerille mieluista, ja vaikka pakkanen
puri nenänpäähän, läksi hän kuitenkin aina raittiiseen ilmaan. Helka
sitävastoin ei aina ollut yhtä urhea, ja monesti, milloin luistinrata
houkutteli, jäi hän kotiin kylmällä vedellä hautomaan äitinsä kipeää
otsaa tahi muuten pitämään hänelle seuraa, kun hän makasi väsyneenä. Ei
mikään huvi ollut hänelle niin mieluinen, kuin oleminen äidin pienenä
apulaisena kodissa.

Kevät-talvesta, kun aurinko jo rupesi sulattamaan jäätä katonräystäistä,
sattui Helka kylmettymään, ja hänen täytyi olla sisällä muutamia
viikkoja. Kun hän jälleen pääsi ulos, oli jo melkein kevät. Nuoret
rupesivat nyt nousemaan aikaisin vuoteelta sunnuntaisin, menivät sitte
kävelemään aina Eläintarhaan asti ja tulivat kotiin kädet täynnä
"palmuja" eli "pajukissoja", jotka niin lupaavina ilmoittivat, että
kevät todellakin oli tulossa. Ja aurinko paistoi, ja lumikinokset
sulivat, ja sitten oli jo pääsiäinen.



Kotiin pääsiäiseksi.


Kun oli viikko pääsiäislupaa, niin kukapa meidän nuorista ei silloin
olisi mielellään lähtenyt kotiin Kerttulaan. -- Vanhemmat kyllä
tiesivät, että lapset hartaasti halasivat kotiin, ja siksi olikin
luvattu, että he pääsiäiseksi pääsisivät. Myöskin Helkan piti tulla
mukaan, sillä "hän on juuri kuin meikäläisiä", arveltiin Kerttulassa, ja
Roosa täti luuli, että maailma tekisi hänelle hyvää pitkällisen yskän
perästä.

Iloisina ja toivoa täynnä he istuivat junaan, ja ajatukset riensivät
kilpaa höyryhevon kanssa päämaalia kohti. Mutta kun he ennättivät
koti-asemalle, ei isä ollutkaan kuten tavallisesti heitä vastassa, vaan
ainoastaan tallirenki, joka näytti vakaalta ja alakuloiselta.

-- Mitä oli tapahtunut kotona? -- Lilli makasi sairaana, ja tohtori oli
sanonut, että hän oli kovin huono. -- Voi, nyt meni heidän aurinkonsa
pilviin, ja äänettöminä ja surullisina he istuivat rekeen. Äiti oli
kyllä kirjoittanut, että Lilli kauan oli ollut yskässä ja että hän oli
heikko, mutta ei heistä kukaan käsittänyt sen olleen vaarallista.

Tuo rakas pieni auringonsäde, pitikö hänen nyt mennä pois heidän
luotaan? Sitä he eivät ensinkään tahtoneet uskoa.

Isä tuli heitä vastaan verannassa.

-- Oi isä, mikä meidän Lilliä vaivaa?

-- Hän sairastui kolme päivää sitte keuhkotulehdukseen, kuume on kova,
ja hän on usein tainnoton -- vastasi asessori surullisena.

Meeri kietoi nyyhkyttäen kätensä hänen kaulansa ympäri.

-- Tottahan vielä on toivoa?

Isä pudisti vakavasti päätään; näkyi selvästi, ettei hän tahtonut heihin
synnyttää turhaa toivoa. Kaikki kulkivat hiljaa varpaillaan; ei kukaan
puhunut ääneen, ja koko talo oli niin hiljainen, ikäänkuin ei siellä
asukkaita olisi ollutkaan. Makuuhuoneessa pienellä vuoteellaan kamppaili
pienoinen olento viimeistä kamppaustansa, eikä mikään ihmisvoima enää
voinut tehdä mitään hänen puolestaan, kodin lemmikin, jonka lyhyttä
lapsuudenpäivää jokainen oli koettanut sulostuttaa.

Vuoteen ääressä istui äiti, niin tyvenen ja kärsivällisen näköisenä,
että oikein oli rauhoittavaa katsella häntä, ja piti Lillin kuumeista
kättä omassaan. Nytkin, koetuksen hetkenä, oli äidillä tervetuliaishymy
ja hellä katse rakkaille matkustajille; sitte hän antoi heidän kaikkien
tulla vuorotellen hyväilemään pientä vaaleata päätä, joka levottomana
vääntelihe pään-aluksella. Pikku Lilli raukka, hän kärsi paljon, sydän
oikein tahtoi särkyä hänen tuskiaan nähdessä, ja kuitenkin jokainen
siinä seisoi voimatta mitään.

Kaikki tahtoivat niin mielellään auttaa sairaanhoidossa, tytöt tahtoivat
välttämättömästi valvoa, mutta äiti ei antanut, heidän täytyi levätä
matkansa jälkeen.

Seuraavana päivänä oli pitkäperjantai. Se oli surullinen, synkkä päivä,
taivas oli pilvessä, ja tunnelma yleensä surullinen tässä ennen niin
iloisessa kodissa. Kun äiti tuli ulos sairashuoneesta, kokoontuivat
kaikki hänen ympärilleen ja katsoivat häneen levottomin ja kyyneleisin
silmin.

-- Te olette tottuneet auringonpaisteeseen ja iloisiin päiviin -- sanoi
hän hellästi -- mutta älkäämme pimeinä hetkinä unhottako Jumalan
hyvyyttä. Tänään Kristus riippui ristinpuussa meidän syntiemme tähden,
oppikaamme Hänestä kantamaan ristiämme kärsivällisyydellä ja toivolla.

Illalla juuri auringonlaskun aikaan lensi tuo pieni lapsenhenki
maallisesta majastaan. -- Äiti, ota Lilli -- olivat hänen viimeiset
sanansa kuumehoureessa, ja suljettuna äitinsä syliin hän veti viimeisen
henkäyksensä.

Kun siskot tulivat huoneeseen, makasi hän valkoisessa vuoteessaan, hieno
poski keveästi leväten patjaa vasten ja kädet ristissä peitteen päällä.
Siinä oli pieni uinuva enkeli, joka oli palannut ijäiseen kotiinsa.

-- Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi -- sanoi isä
juhlallisesti, ja yksitellen he menivät sitte sanomaan hyvästi
pienokaiselle.

Kodissa vallitsi suuri hiljaisuus koko pääsiäisaikana; Lillin iloinen
hymyily ei enää luonut auringonpaistettaan sinne, mutta oli ikäänkuin
hänen henkensä olisi levittänyt pyhän rauhan kaikkialle ja kaikkiin.

Pilvisen pitkäperjantain perästä muuttui ilma, ja pääsiäispäivänä
aurinko nousi loistavana kirkkaalle taivaalle. Koko luonnossa oli
kevättä ja uudistusta, ikäänkuin sekin olisi tahtonut yhtyä livertävien
lintujen kanssa laulamaan pääsiäisvirttä.

Vaikka vanhemmat surivat pientä kuollutta, muistivat he kuitenkin
rakkaudella elossa olevia lapsiansa ja koettivat kaikin tavoin lieventää
heidän katkeraa kaipaustansa. Lotta täti tuli, hyvänä ja osaa-ottavana
kuten aina, koristamaan valkoisilla ruusuilla ja kieloilla Lillin
viimeistä vuodetta, ja pikku Jannen äiti laski kiitollisena poikansa
tähden vuoden ensimmäiset sinivuokot pienokaisen jalkojen ääreen
valkoiseen arkkuun.

Muutamia päiviä myöhemmin arkku vietiin pois kirkkomaahan ja laskettiin
mullan poveen suuren koivun juurelle. Siellä kevään linnut lauloivat
iloisia liverryksiään. Provasti puhui haudalla niin kauniisti
ylösnousemuksen toivosta; nuorten kyynelet vuotivat tulvanaan, ja
myöskin isän silmät olivat kosteina, mutta äiti itki niin hiljaa kuin
kaste laskee kesän kukkasille. Hän saattoi kesken surunsa kiittää
Jumalaa siitä, että hänen pieni lapsensa oli päässyt "hyvän paimenen"
helmaan. Sitte he läksivät kaikin kotiin, eivätkä lapset saattaneet
ymmärtää, että heidän todella täytyi jättää Lilli yksin niin kauas;
mutta pikku Ester kiipesi äitinsä syliin, painoi poskensa äitinsä poskea
vasten ja kuiskasi ujosti: -- Nyt minä tulen äidin pikku, pikku tytöksi
enkä ole koskaan enää paha.

Äiti suuteli hellästi pientä tyttöänsä. Jumalalle kiitos, että hänellä
vielä oli hellittävänä monta rakasta, joitten hyväksi hän saattoi elää.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Tämä on ollut surullinen pääsiäislupa -- sanoi Meeri viimeisenä
päivänä, minkä he olivat kotona -- mutta en kuitenkaan millään ehdolla
olisi tahtonut olla poissa. Gerda raukka, joka ei enää milloinkaan saa
nähdä Lilliä!

-- Hän tahtoi lentää -- sanoi Freedrik -- nyt hän on saanut siivet.

Meeri itki katkerasti, mutta hänen äitinsä istui hänen viereensä ja
silitteli hiljaa hänen päätänsä. -- Olemme viettäneet raskaita päiviä
yhdessä -- sanoi hän -- mutta minä toivon, että koetus ei ole mennyt
ohitsemme jälkiä jättämättä, tuottamatta siunausta tulevaisuudelle. Suru
vetää meitä ylöspäin, ja siellä on meidän päämaalimme! -- Mutta katsokaa
nyt, kuinka aurinko loistaa lämpimästi tuolla ulkona, menkää sinne ja
kävelkää kauan raittiissa ilmassa, niin Marin mämmi maistuu teille
oikein hyvältä. Se aivan loukkaa muijan hyvää sydäntä, ettei teistä
kukaan tänä vuonna ole siitä välittänyt. -- Hän noikkasi lempeästi
hymyillen heille, ja äidillisessä huolenpidossaan heidän hyvästään hän
unhotti oman katkeran surunsa.

Niin, siellä oli todellakin ihana ilma; lumi oli melkein kokonaan
sulanut, ja umput puissa paisuivat auringon lämmössä. Nuoret kulkivat
hitaasti puistoa pitkin ja hengittivät leppoisaa ilmaa syvin siemauksin.
Kaukana metsässä kevätpurot iloisesti kohisten virtailivat alas vuorten
rinteitä, ja korkealla taivaan kannen alla liiteli leivonen liverrellen
riemulaulujaan.

Siellä täällä mäenrinteillä pistäytyi jo esiin joku ruohonkorsi
menneenvuotisten ruskeitten lehtien lomista. Nuo pienet esikoiset
kurkistivat pelokkaina esiin, sillä olivathan he vain rikkaamman
vehreyden arkoja ennustajia, toivon kirkkaaseen väriin puettuja kesän
sanansaattajia.

Freedrik kumartui maata kohti ja katseli miettivänä noita pieniä lehtiä,
mutta äkkiä hänen muotonsa kirkastui, hän kohotti päänsä, ikäänkuin hän
olisi unesta herännyt.

-- Katsokaa näitä pieniä lehtiä ja umppuja! Ne ovat meidän kaltaisiamme,
nämä kevään enteet -- sanoi hän. -- Me olemme vielä samanlaisia kuin ne,
kevätkylvöä, isän ja äidin tulevaisuudentoivoa, mutta me tahdomme
eteenpäin pyrkiä, eikö niin? Jumalan avulla tahdomme tulla heidän
onnekseen ja ilokseen koko elin-ajaksemme.

-- Niin, niin, sitä me tahdomme! -- vakuuttivat kaikki.

-- Me olemme nuoret ja raittiit kuin kevät. Katsokaa, kuinka se versoo
ympärillämme; kuulkaa, kuinka ilmassa suhisee meidän päämme päällä! Se
tahtoo muistuttaa meitä käyttämään voimiamme elämän työssä, jotta emme
tuhlaisi aikaamme. Oi, ihanaa on elää! -- Freedrik heilutti innokkaasti
lakkiansa ilmassa.

-- Minä toivoisin, että nyt jo olisi kesä -- sanoi Meeri.

-- Niin, sitte saisimme jo jäädä tänne -- tuumasi Bruuno.

-- Vielä täytyy meillä olla vähän kärsivällisyyttä -- sanoi Freedrik. --
Isä ja äitikin odottavat hiljaisuudessa hedelmää kevät-oraistaan. Kevät
antaa niin monta rikasta lupausta; toteuttakoon kesä ne kaikki! --
Katso, Helka, kuinka täällä on hiljaista ja kaunista metsässä! Oi, miten
meidän köyhä Suomemme sentään on kauneudesta rikas!

Läpi vihertyvän puiston läksivät nuoret takaisin Kerttulaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotona Kerttulassa - Kertomus nuorisolle" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.