Title: Jaakko Jaakonpoika
Author: Alkio, Santeri, 1862-1930
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jaakko Jaakonpoika" ***


JAAKKO JAAKONPOIKA

ROMAANI


Santeri Alkio



Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1913



1.


Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti
yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen
erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki
sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili
hikikarpaloita.

Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan
rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja
hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä
joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan.

-- Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään
aivan kuin estääkseen.

-- Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies,
laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen
reunasta.

-- Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota...

Käsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt
ilme.

-- Nyt minä taas sekaannuin... Emäntä! Mahtaako se olla tuvas?

Hypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko
Jaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin
voimin.

-- Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi
hän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin.

-- Emäntä! Missä sekin mahtaa olla?

-- Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven.

-- Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä.

-- Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan.

Emäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla.

-- Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan.

-- Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä
minäkin ne jo ... mutta saat sinäkin koettaa.

Emäntä läheni pöytää.

-- Laske itse sun rahas.

-- Noo, yhtä hyvin ne ovat sun.

Emäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään
pois.

-- Älä nyt niin!

-- Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea?

-- Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja
tuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin...

-- Seitsemänkymmentä.

-- Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin
kahdeksankymmentä.

Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se
seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta.
Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja
tuijottamaan syrjästä.

-- Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi
penniä, virkkoi emäntä laskettuaan.

-- Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies.

-- Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen.

-- Sanoin vain, että kyllä se niin on.

-- Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas
taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt
eksyksistä, -- mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin
paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta
taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän
emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen.

Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon.

-- Isävainajan lompuuki, virkkoi.

-- No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen
taas kätensä sitä ottaakseen.

-- Tuota...

Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista
sitä saamasta.

-- Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden
vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle.

-- Niin on taitanut.

-- Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari,
minä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä
sulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on.

Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin:

-- Puhutteko te nyt totta vai leikkiä?

-- Totta minä, tuota.

Maksaja asettui vakavaksi:

-- Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle.

-- Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain
viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä
pitäisin sen niin kuin muistona, mutta... Tuos on, jos et sinä...

Alakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika
paperia.

Velanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti:

-- Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä
toisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto.

Jaakko Jaakonpojan katse kirkastui.

-- Mutta sepä vasta sopiikin!

Ja velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen
kahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka
ääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon.
Velanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti
Matinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva.

Sitte ruvettiin juttelemaan muista asioista.

-- Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika.

-- Noo, tulihan siitä.

-- Veloistas pääset ja jääkin?

-- Noo, vähin.

-- Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä
tiedä.

-- Mikä pakko teidän oliskaan myödä.

-- Eihän meillä pakkoa, -- enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua
hätyyttänyt ole, vai olenko?

-- Ei minua kukaan.

-- Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin
velkahittena, eikös ole?

Kuusenlatva nauroi.

-- Arvatenkin!

Jaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään:

-- Arvatenkin, sanoo, aivan kuin ei sitä nyt tietäisi, kun on juuri
maksanut velkansa.

Kun oli kahvit juotu, Kuusenlatva mennyt pois ja Jaakko Jaakonpoika
käveli tarhakartanolla, äkkäsi hän yht'äkkiä, ettei ollut muistanut
puhua Kuusenlatvalle mitään muutaman päivän perästä tulevista
vaaleista. Harmissaan käveli hän takaisin tupaan, jossa Mäkipihlajan
tytär Liisa piti takkaraudasta ja jutteli emännän kanssa. Katsottuaan
kamarin kaapissa lompakkoon ja pantuaan sen jälleen paikoilleen, palasi
hän tupaan, josta Liisa oli juuri menossa. Huusi perään:

-- Älä mene Liisa, kuulitko!

Liisa palasi ja astui kynnyksen yli.

-- Mitä?

-- Menevätkö sun isäs ja äitees vaaliin?

-- Isä taitaa mennä, mutta ei suinkaan äitee.

-- Mitä puoluetta se isäs äänestää?

-- Eiköhän maalaisliittoa.

-- Hääh? Mitä lempparia se? Eikö sun isäs ole suomalainen mies?

Liisa nauroi:

-- Totta kai! Ei suinkaan se ruotsia taida sanaakaan.

-- Niitä ruottalaisten hännänheiluttajia ja kirkonrepijöitä... Kuinka se
isäskin, järkimies, niin hulluksi on tullut?

-- Tiedä.

-- Kamalaa.

-- Onko se sitte niin kamalaa? Isä sanoo ettei hän niitä
kaupunginherroja ainakaan auta valtiopäiville. Sopivampi on panna tuttu
mies, sanoo.

-- Tuttu mies... Tämä arvatenkin, tämä...

-- Niin kai isä ajatteli. Mitäs te äänestätte?

-- Suomalaista puoluetta minä ja meidän emäntä, ei me lähdetä keljujen
kelkkahan.

-- Jos minä äänestänkin sosialistia, nauroi emäntä.

-- Äänestä, sanoi mies. Johan sulla onkin sosialistiset mielipiteet.
Mutta ei täs meidänkään tavaras paljo jakamista olisi, vaikka sitä nyt
vähä on. Vai tuumaa se isäs niitä kirkonrepijöitä. Vaikka ei suinkaan se
välitä uskosta. Kyllä mun täytyy käydä siellä teillä.

-- Akuteeraamaanko lähtis, päivitteli emäntä.

-- Tulkaa vain, kehoitti Liisa ja meni.

Jaakko Jaakonpoika viritti piippunsa:

-- Se on kummallista, virkkoi hän, istuessaan pöytäpenkille tupakoimaan.
Tuumi hetkisen ja uudisti:

-- Kummallista, että ne köyhänpuolohittet talolliset pakkaavat siihen
maalaisliittoon kuin eläin valkiaan.

Emäntä tokasi takan luota:

-- Taitais olla sunkin viisahinta...

Jaakko Jaakonpoika kauhistui:

-- Jopa sinä nyt, ettäkö minä pettäisin puolueeni?

Ja vähän ajan kuluttua:

-- Mitähän minä sanoisin pastorillekin, jos... Koetasta sinä sanoa,
mitä, jos me nyt kirkonrepijöitä?

Hän astui muutaman askeleen vaimoansa lähemmäksi ja aivan kuin
valanperästä vannottaen kysyi:

-- Ja keitä siihen sitte kuuluu oikein noin vakavia, niin kuin meidänkin
arvoisia?

Emännän silmäkuopassa välähti veitikka:

-- Meidän Marttikin.

-- Kakaroita!

Hän rupesi iloisesti nauramaan.

-- Kakaroita, kakaroita! Vai pidät sinä ne meidän arvoisina. Mutta eipä
Marttikaan, jumalan kiitos, saa äänestää vielä moneen vuoteen.

-- Mutta sitä maalaisliittoa se äänestää kun ijän täyttää.

Mies loi vaimoonsa pitkän epäluuloisen katseen:

-- Taidat sinäkin?

-- Kuka tietää! Emäntä nauroi niin että lihava ruumis nytkyi.

-- Minä en vie sua vaaliin! julisti mies ja lähti tuvan perälle.

-- Pääsen minä itsekin, kiusasi vaimo.

Jaakko Jaakonpoika istuutui uudestaan pöytäpenkille ja tuijotti hetkisen
yhteen kohti lattialla. Virkkoi pyytävällä sävyllä:

-- Älä viitsi puhua tuollaisia, saat vain turhanpäiten mun mieleni
menemään pahaksi.

Emäntä oli nähtävästi tottunut tällaisiin ja häntä miellytti vielä
kiusata:

-- Mitäs sinä aina...

-- Mitä minä?

Keskustelu kuoli tällä kertaa siihen, sillä Kaisu tuli koulusta ja pojat
metsästä.

Kaisu oli tuoreen näköinen 9-vuotias tyttö, perinyt äidin älykkäät
silmät ja suulauden.

-- Taisitko läksys? kysyi isä mennessään ulos.

-- Taisin!

-- Taidat valehdella, kiusasi isä.

-- Itse te... yritti tyttö. Mutta isä oli ehtinyt panna oven kiinni
jälkeensä.

Siellä pojat olivat jo päästäneet hevoset, panneet talliin, pyyhkivät
niitä ja valmistivat olkisilppua. Hevosia oli kaksi ja viime keväinen
varsa, kaikki hyvin laihoja.

-- Täällä ei ole jauhoja, ilmoitti Hermanni, pojanhoilakka, joka oli
pistänyt kätensä pitkälle pieneksi jääneen takin hihoista.

-- Hae aitasta, käski vanhempi veli, Martti, mieheksi kypsyvä 20:ssä
oleva nuorukainen.

-- Antaiskohan se isä? epäili Hermanni.

-- Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti.

Hermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta:

-- Panitko sinä kaikki jauhot?

-- Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein
horjuvat.

-- Hoor-ju-vat! matki isä. -- Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos
sinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin.

-- Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo.

-- En minä anna. Haen sitte illaksi itse.

-- Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin.

-- Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut...

Martin ääni alkoi kuulua tallinovelta:

-- Oikeinko se isä meinaa tappaa hevoset? Oli nytkin hädin tuskin
kuinka päästiin kotia.

-- Te panette kuormat niin hulluudenpäähän suuria.

-- Puoli siitä, mitä sahan hevosille pannaan.

-- Valehtelet! Ja hätäkö sahan on hevosiaan syöttää. Mutta ei meidän
kannata.

Pojat kuitenkin panivat isän niin ahtaalle, että täytyi antaa
jauhopuodin avain. Sitä hakiessaan Jaakko Jaakonpoika itsekseen haukkua
nalkutteli poikiaan ja soimasi että ne ovat tulleet äitiinsä.

Isäntä oli tuskin ehtinyt näistä vaivoista huoahtamaan pöytäpenkille,
kun Kaisu, katsoen ikkunasta pihaan, huusi:

-- Nyt tulee Bränforssi!

-- Talonostelija, virkkoi siihen jatkoksi isäntä. Hänen kasvoilleen
nousi omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua hän jatkoi, käyden ikkunaan:

-- Vai jo se taas?... Joko myydään, äitee, talo, jos antaa
kolmekymmentätuhatta? Mies katsoi omituisesti hymyillen, vakoilevasti
vaimoaan. Vähän ajan kuluttua tämä vastasi, vältellen hänkin:

-- Kolme-kymmentä-tuhatta... Silläkö lähtisit kotoas?

Jaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille:

-- Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta... Se on
paljo rahaa, se.

Bränfors astui tupaan.



2.


Jaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä.
Emäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli
mies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka
suunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon
pulskat ja terveen näköiset.

Avioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja
kaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa,
Kaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki
nämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko
Jaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin
paljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet,
oli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan
ikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata.
Hänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa
pitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle.
Sillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi
teettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen
muuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat
kaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla
miehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden
yrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa
yhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti
ruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä
oikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia.

Talo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet
juuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen
miespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli
vanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt
tarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen
siitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan
voinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei
ollutkaan 7--8 vuoteen otettu ruokavettä, -- ihmisille näetten.
Eläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi
oli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin
keväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo
vettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi
joskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä.
Pojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo
viimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä
töistä.

Kerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi
lantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko
Jaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan
jokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän
katsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi:

-- Katsos, kun menee!

Mutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti
miehen ilon:

-- Kuule! Mutta sehän sotkee jokiveden, ja mistä sitte keittää?

-- Keittääkö?

Jaakko Jaakonpoika pani piippuun ja tuijotti miettivän näköisenä
työalaansa keksimättä siinä hetkessä pulman selvitystä. Mutta yht'äkkiä
hänen kasvonsa kirkastuivat:

-- Mutta ... tottapa kaivovesi puhdistuu kun tämä lantavesi menee
jokeen?

Emäntä oli voitettu, vaikka ei näyttänyt olevan kiireissään sitä
tunnustamaan. Muistutti vain:

-- Se pitää edes perata.

-- Ammentaa tyhjäksi, tarvinneeko tuo muuta.

Mies ajatteli itsekseen, että jos kaivoa ruvetaan perkaamaan, tarvitsee
se uuden kehänkin. Eikä hän hallitusaikanaan enää viitsi ruveta
sellaisiin kustannuksiin.

Emäntä vielä viipyi pihalla silloin ja isäntä jatkoi puhetta:

-- Kehäkin siihen kaivoon tehtiin isävainajan loppuaikoina. Teimme sen,
minä ja Pikku-Simuna. Enkä minä viitsi enää elinajassani sitä
uudestaan... Palkatkin ovat niin kalliita ja puuvärkki. Eivätkä ne
omatkaan pojat ole tällaisiin töihin tottuneet.

Vasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen
vaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa:

-- Ota keittovesi virran yläpuolelta!

Emäntä mumisi jotain.

Illemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli,
puhkesi hän vielä sanomaan itsekseen:

-- Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä
olis ollut mäntä katolla.

-- Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan.

-- Ei mitään ... minä täs vain itsekseni...

Nojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti
vaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän.

       *       *       *       *       *

Maantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin
hiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä
kunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän
oli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon
vaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli
annettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla
huudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin
lainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan
kartanokujaan.

Jaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä
Jaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan
asti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut,
kyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa
jälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan
alle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin,
-- mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin
olivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa
oli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä.

Siinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän
tunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata
enää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren
Proberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle,
osittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun
leventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan
polttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus
hän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili »Viittäveljestä», mutta
emäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria
hajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut
vakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta
siitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän
kukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi.



3.


Isältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin
koossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä.
Siihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä
peritty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa
ja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin
koossapitämispuuhiin.

Mutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus:
rikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!...

Se ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen
tukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa
samanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin
hänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan
perintölunastuksessa laskettiin.

-- Seitsenkertaiseksi!...

Tämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein
yliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään
asianomaiselta.

Tämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi
kirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti,
mökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan
pantu korkkimatto.

Vanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa
itse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan.

-- Päivää, sanoi tulija.

Kahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli
kahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä
hymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille.

-- No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään
vierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti
tassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva.

Vehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden.

-- Päivää.

-- Päivää vain, sanoi vieras uudestaan.

Istumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen
osasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen
tuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen
kuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia
mukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa
joka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa
tarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin
rouvat, -- heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai
porvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!...

-- Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän
joutoaikaa parempaakin asiaa varten.

-- Johan sitä...

-- Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä.

-- Ei, kyllä sinä totta puhut. Kerran täältäkin on lähdettävä.

-- Mutta kun sitä on kovin maailmas kiinni, niin tulee monelle lähtö
kesken.

-- Kyllähän se niin on.

-- Ja astua Herran tuomiolle ilman, että on joutunut yhtään sielunsa
tilaa murehtimaan...

-- Vaikka ei se omalla murehtimalla parane, sanoi Jaakko Jaakonpoika,
suoristaikse istuvillaan suoremmaksi ja varustautui oikasemaan
Vehmeröistä.

-- Vapahtajahan on kuollut kaikkien meidän edestämme, julisti hän
painolla.

Vehmeröinen joi kahvinsa loppuun. Hymyillen punertavilla huulillaan
lempeästi, vastasi hän:

-- Jos olet kastettu.

-- Niin nytkö miehenä, tarkoitat?

-- Niin.

-- Kyllä sulla on siinä väärin...

Siitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat
syrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko
Jaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa
sentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen
asioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa
sopusoinnussa.

-- Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä.

Jaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään.

-- Minäkö?

-- Niin, sinä.

-- Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin
tarjottu, mutta... Meillä on siinä niitä poikiakin ja...

-- Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan
Pihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne
menevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät
emännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja
piikain kanssa. En minä vain!

Jaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan
sen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen
pelkkänä korvana:

-- Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada?

-- Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30--35 tuhatta.

Hymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea
selittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta.

-- Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti.

Sillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen
ominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6
tuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän
Pihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko
Martilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta
oli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne
suorittaa...

Mutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät
saaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä
muuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai
aivan sinne tänne heitteleviä vastauksia.

Paluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa -- jota talonmyyntiajatus 35
tuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan
hymyillen helli ja suosi -- kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla,
jolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan?

Mitähän isävainaja mahtaisi sanoa?

Tämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen.
Oli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja
otsansa ryppyyn.

-- Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty
uneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas.

Hymyili.

-- Kelpas! kertasi ääneen.

Ja vähän ajan kuluttua:

-- Ne pojat eivät kuitenkaan voi sitä lunastaa ja tytärmukulat tahtovat
rahat. Mistä pojat ottavat?

Ja taas vähänajan kuluttua:

-- Kolmekymmentäviisituhatta, sanoi, he he...

Hevonen nuuski heinää tienvarresta ja pysähtyi hiukan, mutta isäntä ei
huomannut.

-- Martilla on niin kopia luontokin, että mitä sellaisella palvelijain
kanssa taloa asutaan.

Mutta nyt hän rupesi hoputtamaan hevosta, joka laihtunutta olemustaan
liikutteli isäntänsä reen edellä. Virkahti hoputuksensa sekaan:

-- Hermannista taitaa tulla porvari, sillä on vähä sellaisia ... ja aina
kirja kädes... Kumma kakara!

Jaakko Jaakonpoika hymyili tälle nuoremman poikansa porvariksi tulemisen
ajatukselle. Siitä johtui helposti taas raha-asioihin. Mielessä alkoi
soutaa kysymys: minkälaiselle se mahtaisi tuntua, jos ihmisestä yhtäkkiä
tehtäisiin tässä oikein rahamies?

Nauratti.

Hän oli tosin myyskennellyt metsiä ennenkin, milloin sahapuita, milloin
puriloitakin, tosin pieniä määriä vain. Mutta rahat? Missä ne nyt ovat?

-- Pojat ja tyttäret äitinsä kanssa kilpaa kiskoneet kynttenkin välistä!
mutisi itsekseen suuttuneena. Nyt jos hän tulisi sille päälle ja myisi
talon, saisivat pojat mennä, hän antaisi lähteissä käsirahoja.
Elättäkööt itsensä! Saavat periä kuolemani jälkeen, jos jää...

-- Ja sitä jää! Minä en kuluta, virkahti, hymähtäen varmuuden tunnosta.

-- Niistä ei ikipäivinä tule talonpitäjiä yhdestäkään, päivitteli tarkka
mies.

-- Eikä hän jätä taloansa niille hävitettäväksi, hän sen ennen vaikka...

-- Itse myy, kun saa hyvän hinnan.

Niin olis isävainajakin tehnyt, arveli.

Jaakko Jaakonpoika joutui isää muistellessa tunnelmien aloille. Hämärän
läpi talojen tulia kireästi tirkistävän silmän tuike lientyi.

... Kun hänen aikansa tulee kerran, tahtoo hänkin tehdä selvän
lopputilin, näyttää kuinka uskollisesti hän on leiviskänsä hoitanut ja
niitä kasvattanut niin kuin sanassa sanoo...

Kyynel herahti pehmenneeseen silmään. Mies joutui tarkastelemaan
elämäntilinsä vastattavankin puolta. Sielläkin Jaakko Jaakonpojan suu
vetäysi autualliseen hymyyn, sillä kirjoihin oli kirjoitettu »Kaikki on
maksettu.»

-- Kaikki on maksettu! kertasi hän ääneen.

Tulia tuikki läheisten talojen ikkunoista. Mutta tiellä ei kulkenut
ketään muita kuin Jaakko Jaakonpoika, jonka hevonen taas höpläsi
heinätukkoa tienohesta, siksi hetkeksi pysähtyen. Ajaja ei huomannut
sitä, sillä hän alkoi reessään hiljaisesti väräjävällä äänellä laulaa:

      »Herraa hyvää kiittäkäät,
      iloisest' ylistäkäät!» -- --



4.


Helmikuun sunnuntai-illan hämärä alkoi hiipiä tupaan. Hermanni koetti
kirjansa kera siirtyä lähemmäksi ikkunaa, voidakseen jatkaa. Emäntä
istui takkakivellä nojaten muurinpieleen ja uinaili. Suuri, harmaa kissa
kehräsi sylissä. Isäntä, Jaakko Jaakonpoika, tuli ulkoa, kävi suoraan
hyllykaapille etsiäkseen jotain suuhunsa. Emäntä raotti silmiään ja
virkkoi unisella äänellä:

-- Ota pannusta.

-- Viivyin niin kauan, alkoi mies selittää kun tuli savikupin kanssa
pannun luo.

-- Saitko lupaan?

-- Niin, sitä suutaria? Lupasihan se, mutta...

-- Eikö luvannut tällä viikolla? kysyi Hermanni hieman korotetulla
äänellä ja katsoi isäänsä yli kirjan.

-- Eipä se, lupaili vasta siellä lähempänä Pääsiäistä.

Hermanni laski kirjan alas ja puhui puolikasvuisten poikain tutulla,
syyttävällä sävyllä:

-- Mutta mun kenkäni ovat niin huonot ja pienet ettei niillä näin
kylmillä pääse mihinkään.

-- Paikkaa pieksujas.

-- Ei niillä sovi pyhinä mihinkään mennä.

-- Pieksuilla minäkin kyläs käyn.

-- Mitäs teistä!

-- Jos vain mun esimerkkiäni seuraat, poikaparka, niin et tarvitse
mailmas hävetä.

-- Niin ... aina te itsiänne vertaatte, muistutti Hermanni nurisevalla
äänellä.

-- Kuu-in-ka-han usein mä nyt itsiäni, mutta sanon vain, jotta komiempaa
on kulkea pieksuilla ja rahaa taskus kuin narusaappahilla rahanhaus.

Hermanni ei enää jatkanut, vaan rupesi taas lukemaan. Isän pingoittunut
ääni oli tungennut pojan sydämmeen. Sieltä kuohui jotain, jota olisi
tehnyt mieli sanoa, tuoda julki, mutta se oli vielä niin epäämäräistä,
eikä keksinyt sanoja, jotka olisivat sitä tunnetta kuvanneet. Se oli
niin suututtavaa että pyrki hammasta purettamaan. Pian se siitä
kuitenkin lauhtui ja painui lepoon, kun isä äänetönnä söi ja äiti alkoi
hiljaa kuorsata. Ajatus ei silti kiintynyt luettavaan, vaan askaroi
edelleen suutarikysymyksessä. Jo syksyllä, ennen joulua oli pitänyt
suutarin tulla ja hänen piti saada saappaat, mutta suutari ei
tullutkaan. Syyn keksi Hermanni olleen siinä, kun isä aina neuvoi
suutarille mistä ja miten piti nahkaa leikata. Ja sitäkö, se suutari
sitte sieti! Lykki tuloaan viikosta viikkoon, eikä lopulta tullut
ollenkaan. Hermanni alkoi tosissaan epäillä ettei suutari tule
Pääsiäisenkään edellä. Nurkuvalla äänellä sanoi:

-- Ei suinkaan se tule ollenkaan.

Isä nieli ensinnä pari suullista ja sanoi sitte rauhallisesti:

-- Jos ei tule, niin saapa pyytää muita.

-- Mutta ei ne ehdi pääsiäisen edellä!

Oltiin vähän aikaa vaiti. Äiti silmiään avaamatta, hiukan vain
ruumiinasentoa muuttaen virkkoi:

-- Kyllä Hermanni olis kengät tarvinnut.

Isä nieli taas, mutta vain yhden suullisen, ennen kuin sanoi:

-- Jottako sais paremmin kylää hypätä? Ja vähän ajan kuluttua:

-- Rippikouluvuotena.

Siihen eivät toiset sanoneet mitään ja tuvassa oltiin hetkinen vaiti.
Hermanni aikoi sytyttää kattolampun, kun hämärä alkoi jo voittaa.

-- Mitäs siinä nyt vielä tulella, kielsi isä. Anna olla, kyllä täs nyt
puhua nähdään ja äitiskin kohta tekee valkeata takkaan.

-- Minä lukisin.

-- Onhan täs ollut päivää, öljykin kuuluu taas kallistuneen. Eikä niiden
sun kirjais vuoksi kannata ostoöljyä polttaa.

-- Kun se Hermanniparka lukiskin Katikismusta ja Lastenraamattua, jotta
ei aivan mene ketoon, kun keväällä pitää rippikouluun, jutteli äiti,
nousten jäseniään oikoen askareilleen.

-- Se oliskin eri asia, totesi isä.

-- Kyllähän minä Katikismuksen osaan.

-- Osaat niin kun osaat, mutta ymmärrätkö sinä sitä? kysyi isä.

-- Eihän ymmärtämättömyys siitä parane vaikka kuinka lukis?

-- Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me
tapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin
lämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta
laskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin
kilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli,
se usein oli ensimäisenä.

-- Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan
Minävaivaisenkin.

-- Niin se aina kehui lukevansa.

Isä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä.

-- Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla,
silmät hehkuvina katsoen mieheensä.

-- Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa
ajatuksissaan muistellen. -- Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut
Katikismusta käsittämään.

Jaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen
pöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa.

Sillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta
isoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä
jalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti
takkapielessä lukien. Isä käski talliin.

Hermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata.

-- Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä
katsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja
kädet nutunhihoista.

-- Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä.

-- Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava
karahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta.

-- Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin,
ovat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin
puolikyynärpäihin.

Hermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla
sävyllä:

-- Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi.

-- Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä.

-- Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan.

-- Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika.

Isä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten
kyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua,
otti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi:

-- Eipä niitä saa!

Äiti pysähtyi askarejuoksustaan, asetti kädet lanteille, katsoi
velvoittavasti miestään ja ehdotti:

-- Kun koettais? Ei se poika noilla vaatteilla näy enää juuri mihinkään
saattavan mennä.

-- Ky-yllä! Tehdään sitte Valporiksi kun rippikoulukin alkaa, sinne
kumminkin pitää.

Äiti mutisi jotain vastaan alistuessaan.

Hermanni suuttui, mutta ei puhunut mitään, lähti vain kiivaasti
lyhtyineen ulos.

-- Sinä aina niille kaikkea puollat, nuhteli mies kun jäivät
kahdenkesken.

-- Niin, mutta kyllä sulla on siinä, kuule, väärä käsitys, kun sinä
pidät poikia niin ahtaalla. Kyllä niidenkin mieltä vähä pitää noutaa.

-- Nouda näiden kaikkia mielitekoja! nouda jo, niin pian saat talosta
lähteä.

-- Noo ... en minä nyt mielestäni ole tätä taloa hävittänyt.

-- Et, et, mutta...

-- Jos niitä kovin ahtaalla pitää, niin livistävät ... Amerikkaan ja
muuta.

-- Meidänkö pojat?

-- Meidän niinkuin muidenkin.

Jaakko Jaakonpoika rupesi nauramaan. Oli mahdoton tajuta mitä hän
naurullaan tarkoitti.

Vaimo loi häneen olkansa yli pitkän, tuskastuneen katseen.

-- Vai... alotti mies jotain sanoakseen.

Mutta tupaan tuli nyt kaksi nuorukaista, edellimäinen talon vanhempi
poika Martti, kumppalina joku toveri kylästä. Aivan jälessä tuli Kaisu,
jota äiti alkoi nuhdella kauanolemisesta, komensi vaatetta muuttamaan ja
itseään askareenteossa avustamaan.

Mitään puhumatta kävi Martti etsimään syömistä itselleen. Äiti neuvoi
mistä saa. Isäntä siirtyi sivupenkille juttelemaan vieraan pojan kanssa.

Hermanni tuli tallista, asetti lyhdyn naulalle ja kävi kirjoineen
takkavalkean ääreen, jonka valossa vaivoin näki lukea. Tupaan oli
savupellin avattua hiipinyt kylmä. Hämärästi valaisi kolmenhalon tuli
vesipadan alta. Syötyään meni Marttikin istumaan sivupenkille, jossa
toiset harvakseen ajatuksia vaihtelivat.

Toveri alkoi kiirehtiä Marttia.

-- Mihin nyt sitte? uteli isäntä.

-- Iltamaan vain, sanoi Martin toveri.

-- Niis iltamis te...

-- Jossain sitä nuorten täytyy toisiaan tavata, puollusti Martin toveri.

-- Niin, mutta kun aina.

-- Ainahan sitä ennenkin nuoret pyhäaikoina olivat jalanpäällä.

Isäntä taas nauroi omituista nauruaan.

Martti läheni isäänsä ja puoliääneen kuiskaten pyysi:

-- Antakaa mulle vähä rahaa.

-- Mitä sinä nyt rahalla?

-- Tarvitsen.

-- Iltamaanko?

-- Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut
värähdys.

-- Aina niihin joutaviin.

-- Noo ... ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa
ole pyytänyt.

-- Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas.
-- Rahat menevät niin että, jatkoi.

Martti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi:

-- Ettekö te anna?

Isä oli vähän aikaa vaiti.

-- Paljonko sinä tahtoisit?

-- Kun sais edes pari markkaa.

-- Ei mulla ole pieniäkään ... markka taitaa olla.

Martti nousi:

-- Mitä minä silläkään. Meni toverinsa luo ja molemmat lähtivät ulos.

-- Ole ilman sitte! virkkoi isä, nauraa kitkautti ja pani kukkaron
taskuunsa.

Hermanni oli syrjäsilmällä seurannut tapausta, samalla kun kitisevän
vesivalkean valossa yritti lukea. Mutta nyt valkea melkein sammui. Poika
potkasi kekälettä padan alle niin että vesi sieltä läiskähti.

-- Mitä sinä siinä niin potkit? isä muistutti, katsellen peränurkan
pimennosta pojan puuhia.

Hermanni ei vastannut mitään, koetti vain tirkistää kirjaansa.

Isän ääni kuului taas pimennosta:

-- Pane nyt lamppuun valkeata, mutta älä väännä kovin palamaan, alkaa
vain savuta ja menee lasi rikki.

Mutta Hermanni ei noussut, karvahdetun takkavalkean valossa vain
lukemistaan jatkoi. Isäntä ryhtyi itse varovasti lamppua sytyttämään.
Sen tehtyään alkoi täyttää piippuaan ja selin Hermanniin neuvoa:

-- Ei sinun, Hermanni, pidä vain ruveta olemaan rahan kans niin
avokätinen kuin tuo Martti. Mitä se nyt on sellainen, kun markan markan
perään panee... Ja suututtelee sitte jos ei aina paperirahat ole niin
kuin hyllyltä ottaen! Siirry nyt tänne lampun ääreen lukemaan ja lue
niin että minäkin kuulen.

Hetkisen kuluttua nosti poika silmänsä kirjasta ja katsahti isään, joka
kuultelevan ja odottavan näköisenä istui vastapäin tuolilla, nojaten
ryömillään tuolinselkämykseen ja imien piippuaan.

-- En minä viitsi, sanoi Hermanni. Vei kirjan kaappiin ja lähti,
paukauttaen hieman ovea.

Isä jännitti katseensa pojan jälkeen, silmäkulmat hiukan rypistyivät,
mutta kohta lientyivät, jota vastoin huulille ilmestyi omituinen
hymynkierre. Sitten hän kaapista kopeloi Hermannin kirjan ja etsi
silmälasinsa. Lampun otti katosta ja asetti lähemmäksi pöydälle. Se
valaisi nyt kirkkaammin kovettuneita, juomuisia kasvoja, kun mies kaiken
näkövoimansa jännittäen tuijotti kirjaan. Huulet olivat tiukasti
yhteenpuristettuina ja niiden ympärille näytti pysyväisesti asettuneen
omia edesottamisiaan hyväksyvä ylimyksellinen ivahymy.



5.


Tuli varhainen kevät. Hyvissä ajoin huhtikuulla jo paljastui maa ja
ilmat lämpenivät.

Muutamana huhtikuun iltana seisoivat Pihlajaniemen Martti ja Kuusiston
Vihtori kylätienristeyksessä polkupyöriinsä nojaten. Oli satanut.
Iltayön hämärässä löyhähtelevä kevätlämpöinen teki suloisen vaikutuksen.
Paikanpäällä liikkui muutamia tummia sadepilviä, mutta etäämmältä
metsien takaa näkyi kuultavaa, vaaleata keväistä taivaanrantaa. Korviin
oli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei
erottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli
tuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa
väriseviä omituisia ääniä. Sammakon kurnutus läheisessä ojassa kuului
selvään, samoin kuin muutamat helakat naisäänet toiseltapuolen jokea,
sekä kaukainen rattaiden pärinä ja hevosen kopisteleminen Heinosen
tallista. Mutta sitten siinä oli jotain muuta, joka suli etäiseen
koskenpauhuun naskuttaen, raksuttaen, kuristen, humisten, -- kaikki
hiljaa ja salaperäisesti.

Nuoret miehet olivat aivan ilmeisesti keväisen lumouksen valtaamia. He
nojailivat polkupyöriinsä ja vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun
hajanaisen sanan. Näyttivät olevan aikeessa erota ja lähteä kumpanenkin
omalle haaralleen, mutta arvatenkin illan lumoava tunnelma pidätti.
Heinosen kartanopuitten alastomia oksia alkoi tuulikin hiljaa
liikutella.

-- Taitaa tulla sade, virkkoi Vihtori pilviä katsellen.

Martti sanoi vähän ajan kuluttua:

-- Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja...
Hän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin.

-- Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa
kun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa
suosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas.

-- Senkin vois kärsiä, mutta...

-- Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai
metsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi.

-- Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa,
että... Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä
meidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä.

-- Siinäpä se on!

-- Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka
tuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan
myymästä.

-- Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa.

Martin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana
puhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan
toverilleen:

-- Isä sitte vielä asuukin taloa niin kovin vanhaan tyyliin, kituuttaa.

Siihen Vihtori vastasi:

-- Kyllä meidän äijä asuu, ei se pelkää, eikä kituuta.

Martti innostui:

-- Jos minä olisin sun tilallas, Vihtori, niin luulisin melkein etten
ikänä Amerikkaan ajattelisikaan.

-- Mahdollista.

-- Isäs on hyvä johtamaan, osaa ja uskaltaa teettää, ei pelkää
uudistuksia ja on itse kova työmies. Mutta sinä olet laiska, Vihtori,
etkä sen vuoksi sovi isäs kanssa.

Nauroi toverillisesti.

Vihtori muljautti silmäkulmien takaa, nähtävästi aikeessa suutahtaa.
Mutta älysi heti toisen puolustuskeinon.

-- Järki-ihmisen ei kannata olla ahkera.

-- Niin, jatkoi toinen nauraen, sinähän olet periaatteellisesti laiska.

-- Joo. Siinä meilläkin on niin monta perillistä ettei siinä viitsi
hosua. Mukuloitakin vielä tulla tipahtelee vanhuksille... Eivätkä ne
sellaiset tee mitään, mutta kyllä ne syövät ja perinnönjaos ovat yhtä
nenällään kuin sekin, joka on parhaan nuoruutensa raatanut heidän
hyväksensä, heille perintöjä koonnut. Minä olen liian itsekäs
elättääkseni yhteiskuntaa vähillä voimillani. Nyt menen Amerikkaan taas
ja elän siellä omaksi huvikseni niin kauan kuin huvittaa. Tulen taas
tänne katsomaan jos sattuu...

-- Minä taas en koskaan päättele tänne kotimaahan tulostani niin että
»jos sattuu», vaan ajattelen että en ole siellä monta vuotta jos
vähänkin onnestaa.

-- Sullahan onkin kulta, ja se on eri asia. Mutta minä olen vapaa poika
ja tottunut jo maailmaa kiertämään niin että ei minusta enää olisi yhden
konnun eläjäksi.

-- Vaikka ei olisikaan, niin ... mutta voisihan hänkin tulla jos sikseen
kääntyisi.

-- Ota mukaasi, Martti!

Martti ravisti päätään:

-- En minä. En ollenkaan voi saada päähäni sitä, että voisi asettua
oikein olevaisesti asumaan muualle kuin tänne.

-- Sepä oli terve ajatus! kuului miehen ääni Martin selän takaa. Lähellä
olevan huoneen nurkkauksesta astui Heinonen kattelemaan. Kertoi:

-- Istuin saunan edessä kivellä ja kuulin puheenne, niin täytyi
ilmottautua etten salakuultelijaksi joutuisi.

-- Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti.

Puhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta
kiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun.

-- Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen.

-- Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä
aiottukaan julaista.

-- Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan
kuin aikeessa lähteä.

-- Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli
Heinonen.

Naurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi
Heinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin
kolmisin pihan poikki.

Heinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7--8 vuotta vanhempi,
vahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti
jonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä
voimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät
tuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli
lakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki
miellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat
vastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö
jo lähenteli.

Heinonen kävi edellä pihan poikki.

-- Se on ... aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän,
puhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa.

-- Puhuakin se melkein yrittää, jatkoi Martti samaa ajatusta.

-- Puhuvathan ne ainakin nuo sammakot. Vihtori naurahti pilkkailevin
elein.

-- »Kullallensa se sammakonpoikakin rapakossa kurnuttelee», hyräilee
Heinonen.

-- Olin päivällä vainiolla, alkoi Martti kertoa. Siellä oli toisen
talon sarka jäänyt syksyllä kääntämättä, mutta toisen oli käännetty.
Siinä sen näki eron. Mun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, ja sitä
varten sinne meninkin, kun niillä viime talvellisilla luentokursseilla
siitä niin paljo puhuttiin. Muistatko Heinonen kun se agronomi kerran
kuvaili, miten huhtikuun sade on kuin toimellisen emännän juoksujalassa
huutama aamuherätys, jonka perässä tulee lämmin aurinko, kuin ainakin
nouseva päivänairut kutsumaan maaemoa poikineen alkavaan kesäkautiseen
päivätyöhön. Siinä pellolla oli hauska vertailla. Sänkipellolla vielä
monessa kohti paksu hanki ja jää ja maa näytti aivan kuolleelta.
Muutamin paikoin suuria vesilammikoita jäänpinnalla. Sitä vastoin se
syksyllä aurattu pelto höyrysi ja huokui. Se teki, aivan kuin agronomi
sanoi, sen vaikutuksen kuin siinä olisivat jo kaikki siihen kätketyt
luonnonvoimat lähteneet aamuaskareilleen.

He olivat jo istuutuneet Heinosen tuvanpenkille. Ikkunasta tuli kevätyön
hämäränkuulakkaa valoa. Sovittiin, ettei oteta tulta, mutta sen sijaan
avattiin ikkuna. Martin kertomus oli näissä puuhissa häiriytynyt ja hän
jatkoi sitä nyt vain heränneessä mielikuvituksessaan. Mutta Heinonen,
joka oli tarkoin kuunnellut, muistutti:

-- Noh, ja entä sitte?

-- Sittenkö? havahti Martti. Ei mitään enää. Tunteeni olivat vain niin
herkistyneet, että olin kuulevinani sieltä pellosta ääniä, jotka
panivat: »noh, noh, noh, hei, hei, hei...»

Martti vaikeni ja katsahti arkana tovereitaan. Vihtorin suupielessä
väreili ivahymyn alkua, Heinonen tuijotti pienillä silmillään vieressään
olevaa nuorta miestä, joka aivan ilmeisesti epäili tehneensä itsensä
naurunalaiseksi.

-- Ja sinä aiot lähteä Amerikkaan? katkaisi Heinonen äänettömyyden.

Martti säpsähti. Katse lipui jalankärkiin. Vaistomaisesti tuli häneltä:

-- Mutta se sänkipelto olikin meidän.

-- Voivat ne teidänkin pellot jo ensi syksynä tulla käännetyiksi!
kivahti Heinonen. Vaan tuntien naapurin olosuhteet ja isännän aikoi
jatkaa vähän ajan kuluttua jotain:

-- Taikka, tuota...

-- Niin, sanoi Martti edelleen kengänkärkiä katsellen, ei siitä tule
mitään.

Lähti astuskelemaan ovelle, palasi kohta ja jatkoi samaan ajatukseen:

-- Ei isä tee sellaista.

-- Tee sinä, kehotti Heinonen arkoen ja tunnustellen.

-- Mitäs minä ... isä on isäntä, eikä hän salli.

-- Eikö hän salli, jos sinä selität?

-- En minä kykene isälle mitään asuma-uudistuksia selittämään.

Kaikki olivat hetkisen vaiti. Parille heistä oli äskeisen
kevät-tunnelman yli vetäytynyt kuin peittävää sumua. Vihtorin ajatus
juoksi vapaana ja esteettömänä omia uriaan.

-- Mennä tekemään toisin kuin ne äijät käskevät, niin siitäpä vasta saa
silmilleen.

Siihen ei kukaan jatkanut. Martti alkoi aivan kuin uudesta kohdasta:

-- Kun sais palan omaa maata. Sitä varten minä Amerikkaan aion.

-- Sekin on niin epävarmaa siellä Amerikassakin, muistutti Heinonen.

-- Mutta kun on terve, eikä pelkää työtä, niin eikö tuolla tuhatta,
paria vuodessa panisi kokoon? Monet ovat panneet enempikin.

Heinonen ei kiinnittänyt huomiota tähän, vaan antaen ajatustensa kulkea
toisia teitä virkkoi:

-- Sinun isälläskin olis kyllä maata kahdenkin asuttavaksi.

-- Sano neljän!

-- Vaikka neljän. Pihlajaniemes on laajat takamaat. Eikö hän voisi antaa
sinulle osaa talostaan?

Alakuloisena sanoi Martti:

-- Eihän se ... taitaa myydä.

-- Onko saha jo ostellut?

-- Ainakin hintoja on kysytty.

-- Sitä vielä, että Pihlajaniemikin!

Heinonen ravisti päätään.

-- Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?...

-- Millä minä ostan?

-- Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies ... ja rahoja vielä, ja
hyvä metsä, myyköön kantokaupalla.

-- Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan
kanssa.

-- Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän
niillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä
leipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein
vanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja?

Martti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti
häntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus:

-- Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo.

Siihen vaiettiin vähäksi aikaa.

-- Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan.

-- Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä
se kannata.

Vihtori huomautti:

-- Miks' ei se kannata. Panet vain sielus takaamaan kapitalistille 7 %
korkoa siitä, että saat luvan tehdä työtä ja nähdä nälkää.

Aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vihtorin pilkkaa, jatkoi Martti
omaa ajatustaan:

-- Maata ei rohkene ottaa aivan kokonaan velaksi, eikä mulla ole yhtään
rahaa.

-- Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen
kuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken
jälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun.

Martti säpsähti ja katsoi hätien.

Samassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä.
Pilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti
kattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää
omille ajatuksilleen.

Heinonen sanoi vakavasti:

-- Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä
sanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota ... perhana...

-- Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen.

-- Sinä juuri!

Heinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli
jo ollut lähellä ruutia.

Martti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui.

Heinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi:

-- Kihlat ne voi aina jokainen työkykyinen mies saada, kun ostaa
sellaiset kuin jaksaa, mutta ... mutta...

-- Juurihulikkaan pantavaa on vaikeampi saada, auttoi Vihtori.

Ikävä tunnelma haihtui, toisten täytyi ruveta nauramaan. Heinonen
myönsi:

-- Kyllä siinäkin on perää.

Martti katseli ikkunasta hämärtävään yöhön.

Tunnustuksesta innostuneena jatkoi Vihtori:

-- Perääpä hyvinkin! Eikä tähän aikaan kenenkään täysijärkisen ihmisen
kannata mennä naimisiin muutenkaan.

-- Miks'ei, kun vain saa kunnollisen, väitti Heinonen.

-- Kunnollisen? Kyllähän nuori mies aina jonkullaisen akan saa,
mukuloita ja maatakin. Mutta sopia akan kanssa, elättää tenavat ja
maksaa maavelkansa korkoja, siinä se konsti on.

Vihtorin alkujaan ylimielisen ivallinen ilme oli alkanut muuttua
hermostuneeksi.

Heinonen vastasi rauhallisesti:

-- Kaikki se saattaa olla totta, mutta ainoastaan sillä ehdolla että
mies pitää vaimoaan vihollisenaan, lapsiaan elätteinä ja ... ja ...
maata vain kuolleena pääomana.

-- Mutta...

-- *Mutta*, jatkoi Heinonen keskeyttäen, jos mies pitää vaimoaan
elämäntoverina, lapsia elämänsä ilona ja maataan elämänsä toimikenttänä
ja perheen leivän ja ilon lähteenä, silloin sinun ajatuksesi on valhe.

-- Ei missään tuolla lailla olla muualla kuin romaaneissa.

-- Kyllä!

-- En minä ainakaan usko, intti Vihtori päätä ravistaen ja heitellen
jalkojaan.

-- Kuinkapa sinä...

-- Niin, en minä. Ennen se saattoi olla vähän sinne päin, siihen aikaan
kun uskottiin Jumalaan ja ijankaikkiseen autuuteen. Mutta nyt kun
aletaan ymmärtää, että materia määrää elämänehdot, niin kaikki sellainen
tulee mahdottomaksi. Kun työväkikin tulee täysikäiseksi...

-- Luuletko itseäs täysi-ikäiseksi? kysyi Heinonen.

-- Luulen olevani siksi tulemassa.

-- Itse mielestäsi?

-- Vaikka. Harvoin muut sellaista tunnustavat.

-- Siinähän se on!

-- Mitäs toinen ihminen tietää tai välittää toisen kokemuksista?

-- Mitä kokemuksia sinulla on?

-- Ei niin suuria, mutta minä teen havaintoja.

-- Sinulla ei ole akkaa, ei lapsia, ei maata.

-- Niitä ei, herra paratkoon, täällä tarvitse itse, havaintoja saa
liiaksikin katsellessaan kurjuudessa elävää kansaa ympärillään.

-- Epäilemättä. Mutta sitä katsovat eri ihmiset vähän eri tavalla.

-- Niin katsovatkin! Esim. porvari katsoo aivan toisin samaa asiaa jota
sosialidemokraatti katsoo toisin.

-- Kumpikin maailmankäsityksensä valossa ensin, lisäksi ennakkoluuloisin
puoluesilmin.

-- Niin.

-- Ennakkoluulot ovat pääasia.

-- Ei minunlaiselleni, kielsi Vihtori hiljaisella äänellä, tirkistäen
samalla syrjittäin Heinosen silmiin. Viimemainittu imi vahvasti
sikarinsavua.

-- Eikö sulla muka ole ennakkoluuloja?

-- Ei. Mitä, minkälaisia mulla niitä olis?

-- Mitä sulla sitten on?

-- Va-vakaumuksia, to-totuuksia.

Heinonen nauroi ja pilkkasi:

-- Totuuksia, vakaumuksia...

-- Aivan totta!

-- No sano nyt, hyvä mies, mitä *tutkimuksia* sinä olet tehnyt
jumala-kysymyksessä, aviorauha-kysymyksessä, lapsikysymyksessä,
maanviljelyskysymyksessä?..

Vihtori vastasi koomillisuutta lähentelevällä totisuudella:

-- Minä olen, kuule Heinonen, ja kylläpä sinä sen tiedätkin, lukenut
jokseenkin paljo ja verrannut havaintoihini.

-- Ja muodostanut ennakkoluuloja?

-- En minä usko mitään, jota en edes jotenkin ymmärrä.

-- Mutta jo sekin on ennakkoluulo, vieläpä pahinta laatua, että sinä
näin uskot.

-- Kuinka?

-- Se on vain vähän uudenaikaisempi kuin Ison Kreetan ennakkoluulo,
mutta suku ja laji ovat samat.

Marttikin nauroi. Vihtori tunsi puhuneensa liikoja ja pyrki hämilleen.
Heinonen tahtoi käyttää tilaisuutta:

-- Isolla Kreetalla oli haltiaisten valta kaikkena kaikessa, Kuuselan
Vihtorilla taas materian, -- aivan samoin kuin koronkiskurilla.

Vihtori luimisteli sivuilleen ja alkoi etsiä tilapäistä pakoreikää:

-- Sulla on vikkelämpi kieli.

-- Mutta sulla on huonompi asia.

-- Ei se niin ole, mutta...

Martti katsoi kelloa. Se lähenteli jo 1:tä.

He nousivat lähteäkseen.

-- Tästä pitää vielä joskus jatkaa, sanoi Vihtori.

-- Jatketaan vain.

Kätellessään pidätti Heinonen Marttia hiukan Vihtorin jälkeen.

-- Etkö aio puhua isälles talonkaupasta, palasta, että saisit
talonpalan?

-- Tuskin, vastasi Martti viivytellen. Se on, kuule, sillä tavalla, niin
kuin sä tiedätkin, ettei me voida isän kanssa saada niin paljoa
keskusteltua.

-- Onko ne välit niin...

-- Ei! Ei ne niin huonot ole, mutta me emme voi ymmärtää toisiamme
yhtään silloin kun puhutaan näistä tällaisista.

-- Mutta jos minä tulisin tulkiksi?

-- Sinäkö? Martti katsoi pitkään. Hän ajatteli: sua ei isä uskoisi
senkään vertaa; mutta sanoi vain hymähtäen:

-- Ei taitaisi auttaa.

-- Ei taitaisi, tajusi Heinonen. Mutta, lisäsi kohta, sitä pitää vielä
miehissä ajatella. Älä nyt vielä sitä Amerikkaan menoa päätä.

Martti ihastui. Kenties sittenkin keksitään...

-- No en minä päätä!

Erosivat.



6.


Samalla kun talonmyyntiajatus askarteli Jaakko Jaakonpojan mielessä kävi
hän yhä säästäväisemmäksi. Martin mielialojen kehitystä katseli hän yhä
kasvavalla epäluulolla. Aina siitä saakka kun Martti oli tilannut
Pellervoa, varoi isä pojan ajatuksissa kapinahenkeä. Viime suvisten
maanviljelysretkeilyjen jälkeen oli se henki kasvanut, kuten hän oli
pelännytkin. Siitä lähtein asettui isä varovaisuuden vuoksi aina
vastustamaan pojan ehdotuksia, varsinkin kun ne koskivat taloutta.
Joskus jälestäpäin hän ajatteli, ettei asia olisi ollut niin
vaarallinen, mutta niin se sai jäädä. Isä ei voinut päästä siitä
vaikutelmasta, että kaikki muiden tekemät ehdotukset olivat vain hänen
omaa kykyänsä vastaan tehtyjä muistutuksia. Joskus hän ajatteli
harmissaan, miten ikävää se oli että kaikellaiset herrat ja narrit
saivat poikaan niin vaikuttaa, aivan kuin emäntään entisaikaan...

-- Eikä siitä tule talonpitäjää, Martista, totesi isä tällaisessa
tapauksessa itselleen ja sanoi muillekin kun sattui.

Silloin hiipi aina kintereillä pääajatus että hän kuitenkin kenties myy
talon. Mitä sitte maksaa vaivaa ruveta uudistuksia kustantamaan!

Tämä kysymys oli Jaakko Jaakonpojalle muuten käynyt omituisen araksi
asiaksi. Mitä enempi hän myyntipäätöksessään itse varmistui, sitä
vaikeammalta tuntui siitä puhua Martille. Sanoi asian millätavoin
tahansa, aina näytti mahdolliselta että Martti suuttuu silmittömästi. Ja
vaikka kuinka ajatteli, miten puolustautua, ei rahasummakaan näyttänyt
turvaa takaavan, sillä hän epäili, että ne alkavat vaatia rahoista osaa
itselleen. Sitä hän aivan kauhistui... Hänen eläessään ei muuta kuin
pikkusen. Muutenhan ne olisivat pian pitkin maailmaa!

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen käveli
Martti syvissä ajatuksissa kotitietään. Olivat tulleet yhdessä Heinosen
kanssa maamiesseuran kokouksesta ja eronneet tienhaarassa. Olivat
jutelleet maataloudesta, tahi oikeammin Heinonen oli jutellut ja Martti
kuunnellut.

Nuori mies oli alakuloinen. Hänestä tuntui kuin olisi taas nostettu
jotain esirippua ja annettu katsahtaa näyttämöllä elämäntehtäväänsä ja
sytytetty siihen sellainen into että teki mieli taputtaa käsiään. Mutta
heti kotitielle käännyttyä laskeusi esirippu. Elämän vakava todellisuus
ympäröi nuoren miehen kuin hyökyaalto. Kaikki vapauttavat, elämää
lupaavat unelmat jättäytyivät tienhaaraan aivan kuin odottamaan siksi
kun Martti taas tulee ja lähtee kylille muiden ihmisten seuraan.

-- Isä asuu taloa vielä ainakin 10 vuotta, -- ellei se nyt myy, mutisi
poika itsekseen, ja käsi meni korvantaukseen. -- Silloinhan minä olen
jo vanha mies! virkahti taas vähän ajan kuluttua.

Kaikki tämä oli niin synkeän varmaa, ettei mikään toivonsäde tällä
kertaa pilkistänyt sitä epämääräiseksi tekemään.

Ahdistettu ikävä mieli karkasi hätäytyneenä Liisan luo. Siellä se aina
kohosi, oli muuten miten tahansa. Mutta kotiolojen painostus seurasi nyt
sillekin tielle. Pojan ruskeat silmät iskivät tulta. Hän potkasi
vimmatusti pari kokkaretta tieltä. --

Astuttuaan tupaan oli hänen mielensä vielä niin katkeroittunut, ettei
saattanut olla härnäämättä isää siitä, ettei tämä tule koskaan
maamiesseuran kokouksiin.

-- Kun tulee näin vanhaksi, niin sen maanrääppimäkonstin osaa, sanoi isä
rauhallisesti.

-- Osaa niin kuin osaa. Mutta se on sitte sellaista kituuttamista.

Isä korotti ääntään:

-- Kituuttamista, kituuttamista! Tehkää työtä, niin kas vain kuinka
luistaa.

Martti mumisi:

-- Kun ei saa koskaan penniäkään ilman kerjäämistä, ettekä anna edes
yrittää itse mitään.

-- Hääh?

-- Kun aina pitää kerjätä tarpeisiinsa vaikka kuinka talontöitä hosuis.

-- Kerjätä! Enkö minä ostanut sulle polkupyöränkin viime keväänä vähin
hyvin, enkö jo?

-- Aina se polkupyörä on edes!

-- Noo kun sinä et ole olevinas mitään saanut.

Nyt laukasi Martti:

-- Antaisitte mulle maapalan, että sais koettaa ... lempoako tässä
polkupyörällä.

Isä loi nopean silmäyksen poikaan ja vastasi hiukan nolona:

-- Maa-pa-lan. Siinä sinä sitte koettaisit... Mitä lapset!

Nyt tuli lisäksi se naurunkitkaus, joka Marttia loukkasi aina
omituisella epämääräisyydellään.

Hermanni oli tullut tallista ja kuullut viimeisen keskustelun. Poika
alkoi puoltaa veljeä:

-- Miksi ei Martti saa maata, kun sen tekee mieli?

-- Ja etkö sinä halua? kysyi isä pilkoillaan.

Hermanni oli vähän aikaa vaiti, kunnes aivan kuin harkinnan perästä
vastasi:

-- En.

-- Hoo! Vai et. Mitäs sinä meinaat puuhata?

Poika sanoi taas vähän ajan kuluttua:

-- Minä menen kauppakouluun.

-- Ja porvariksiko sitten? kysyi isä.

Hermanni aikoi ensinnä vastata juonikkaammin, mutta tyytyi sanomaan
asiallisesti:

-- Osuuskaupanhoitajiksikin ne kyllä pääsevät.

-- Ei taitaisi olla hullumpaa, sanoi isä tosissaan. Pojat katsahtivat
toisiaan.

-- Menisit maanviljelyskouluun, jos isä rahaa antaa, sanoi Martti.

-- En minä! kielsi Hermanni jyrkästi.

-- Se nyt ei ainakaan kannata, ruveta pienen talon isännäksi kouluja
käymällä, olispa siinäkin, selitti isä.

-- Minä menisin, ilmoitti Martti.

-- Sinä... Kyllähän sinä...

Emännän ääni kuului porstuasta ovenraosta.

-- Tulkaa kohta tänne!

Siellä siis on jotain hätää. Miehet menivät puolijuoksua.

-- Mustikee ja Taulikee eivät pääse enää jaloilleen, selitti emäntä
hätäisen katkonaisesti jälessään tuleville.

Yhteisvoimin saatiin lehmät jalkeille.

-- Kyllä niille täytyy ruveta antamaan enemmän suurusta, etteivät...
puhui emäntä.

Mutta isäntä viritti piippunsa ja lohdutti:

-- Kerranko sitä lehmät keväällä nostettavina ovat, varsinkin tällaisena
matovuonna. Eikä siihen jalkain menemiseen aina ruoan puute ole syynä,
mikä hänes milloinkin lienee. Ka, eikä nämä niin laihoja ole.

Isäntä koetteli lehmäin kylkiä.

-- Mitä sinä tyhjää kehut, ovat ne laihoja, ja minä annan niille tästä
päivästä lähtien enemmän suurusta. Oikein hävettää, kun vieras ihminen
joskus navettaan sattuu.

Jaakko Jaakonpoika ei nyt tehnyt kohta vastaväitettä. Hän kiinnitti
tarkkaavan katseensa Taulikeeheen, otti piipun oikein pois suustaan ja
koetteli kädellään vielä varmuudeksi lehmän kuvetta. Rupesi aivan kuin
puoleksi myönnytykseen itseään taivutellen:

-- Ja pojatkin tahtovat talliin aina vain lisää. Eläinten jauhot ovat
kohta lopussa, missä saanee, myllytetyksikään, missä jo...

Emäntä jatkoi tuskaantuneella äänellä:

-- Ei sillä ijankaikkisella kituuttamisella saa muuta aikaan kuin
raadonnahkoja... Tässä oikein alkaa väsyä...

Hermanni oli jäänyt vasikan kanssa leikkimään. Oli karsinanaidan yli
kurottautuneena vasikkaa käsin silittelemässä, kun virkkoi:

-- Aivanhan ne lehmät menevät umpeenkin, jos ei yhtään suurusta anneta.

-- Me-enköön! nauroi isä hermostuneesti. Mutta ei saattanut olla
lisäämättä: Mitähän sinäkin puhut.

-- Puhun minä, selitti poika siitä sen enempää välittämättä.

Emäntä kiskoi kiivaasti horjuvan elukan laihoista utareista, joista
norui varsin niukasti maitoa.

Navetassa, joka oli vanhanaikainen, ummehtunut, olkiparsinen, haisi
tukahuttava lannanhaju. Ovesta tunki sen avoinna ollessa niukasti valoa.
Peräseinässä oli aivan pieni ikkuna, mutta se oli mennyt rikki ja
tukittu oljilla.

-- Möötää! kehoitti emäntä Mustikeeta.

Isäntä hiipi ulos, sillä hän ei viitsinyt jatkaa juttua emännän kanssa
silloin, kun tämä oli niin ilkeällä tuulella.

Talliin toi hän aitasta samantien puolenkapallista jauhoja ja höysti
itse puolikouralla hevosten silppuja. Häntä suorastaan harmitti, kun
kaikki taas soimaavat. Yhteinen asiahan tämä on! Jos jotain jää, niin
pojathan sen saavat ja tyttäret, juoksi ajatuksissa. Hän tunsi taas
syväksi harmikseen, miten pojat ovat tulleet äitiinsä ja vetävät tämän
kanssa aina yhtä köyttä. Mieli jo kuohahti, että mitä, jos antais niiden
koettaa huushollata mielensä mukaan, niin saisivat nähdä! Mutta se
ajatus oli niin älytön, että hän hylkäsi sen kuitenkin kohta aivan
levollisella mielellä.

Pojat katselivat isän toimia. Tämä havaitsi sen syrjäsilmällä ja alkoi
jutella:

-- Ei Pruunin vatsa siitä nouse, vaikka silppuun miten hulluudenpäähän
jauhoja ajais. En minä ymmärrä kuinka se tuntee ruokansa niin huonosti.

-- Sen suolet ovat niin piinatut, sanoi Martti.

Isä katsoi, mahtaako poika tarkoittaa että hän on sitä konia piinannut?
Hevonen oli näet viime vuotena ostettu. Saamatta nähtävästi oikein
selkoa lähti hän ulos. Mutta sanoi vielä ovessa mennessään:

-- Eivät ne muutamat hevoset tunne ruokaansa, ja on niitä ihmisiäkin
sellaisia, niin kuin minäkin.

Etsien ajatustavalleen ymmärrystä ja haluten taas kotoista sopusointua
loi isä tutkivan pyytävän katseensa poikiin. Mutta kumpasenkin silmät
pysyivät taipumattomina, aivan kuin mykkinä.

Niine hyvineen isä meni ja alkoi pihalla hyräillä virttä.

Pojat katselivat yhä vaieten laihoja hevosia, jotka nyt ahnaasti purivat
apettaan.

-- Nälkä on, sanoi Hermanni.

Martti astui Pruunin parteen ja taputteli hevosta kaulalle. Se kohotti
päänsä, haisteli Marttia ja höpläili huulillaan.

Kumpanenkin pojista katsahti toisiinsa, silmissä liikutettu,
itkunsekainen ilme.

-- Kuule, kuiskasi Martti, kun tuli parresta, sinähän menet huomenna
myllylle?

-- Sanoihan isä.

Vanhempi veli otti tallin nurkasta isonpuoleisen apepussin, kääri ja
antoi sen Hermannille.

-- Pane siihen jauhoja matkalla, heitä tullessas portin välyseen, ei
suinkaan hevosia tappaa sovi.

Nuorempi veli otti pussin ja pani tietoonsa.



7.


Pihlajaniemen keväthakkuut olivat jääneet niin myöhälle, että jotkut
toiset jo pelloillaan alottelivat. Jaakko Jaakonpoika ei enää ollut
tällaisiin töihin moniin vuosiin osaa ottanut. Mutta nyt oli lähtenyt
itse hakemaan hakkuumiehiä ja samalla tarkastelemaan metsiä.

Käveltyään ristiin rastiin kappaleen metsää, oli hänen aivan mahdotonta
käsittää, miten niistä luultiin niin paljo tulevan puuta, että talosta
kannatti sahan tarjota jo 28 tuhatta. Hän puolestaan jos olisi
talonostaja ollut, ei olisi uskaltanut tarjota Pihlajaniemestä nykyään
enempää kuin 18 tuhatta. Sekin olisi ollut kolminkertainen hinta siitä,
mitä talo perintölunastuksessa maksoi. Istuessa metsäsaunan ovella,
odotellessaan poikia metsästä, vaelsivat ajatukset joka sokkeloon
Pihlajaniemen metsissä. Hänessä varmistui yhä se käsitys, että sahan
mies oli laskuissaan erehtynyt kymmenellätuhannella. Tämä havainto
kiihottaen hermostutti. Siinä oli kymmenentuhatta kämmenen päällä
tarjolla! Pitikö se ottaa, vai? Tämä on kauppa. Heidän on oma asiansa
katsoa eteensä. Hänen ei ole velvollisuutensa siitä huomauttaa. Ja kun
kauppa on tehty, on se kuin surma, peruuttamaton.

-- 28 tuhatta! lausui Jaakko Jaakonpoika ääneen. Kun uskaltais kiusata
30:neen, mutta jos huomaa...

Piippukin oli sammunut. Olkapäässä ja kylessä pisteli ja naputteli kuin
olisi siellä ollut joku kaivelija nahan alla. Lumi oli sulanut suuren,
rajaantuneen pieksusaappaan alta ja jalka tuntui märältä.

-- Kun uskaltais, se olis niin ympyriäinen summa, kolmekymmentä
tuhatta...

-- Eikö se isä olekaan kantanut vielä niitä kapineita saunasta rekeen?
kuului Hermannin ääni lepikon reunasta. Vähän etäämpänä tuli Martti
kantaen olallaan jotain isompaa värkkipuuta.

Isä havahtui, nousi jaloilleen ja katseli kuin unesta heränneenä
ympärilleen.

Ryhtyi laittamaan piippua kuntoon ja sitten hevosta.

       *       *       *       *       *

Omituisen valtaavalla tavalla olivat Jaakko Jaakonpojan ajatukset näihin
aikoihin joutuneet askartelemaan aloilla, missä ne eivät olleet ennen
liikkuneet.

Niinpä, kun hän sai kuulla, että eräs talon poika oli perustanut
itselleen kauppapuodin toisessa päässä pitäjää, hän eräänä päivänä lähti
astelemaan sinne kymmenkilometrisen matkan. Asiana oli saada
Pietarsaaren Proberaria, kun osuuskaupassa ei niitä enää saanut. Miehet
täällä päässä pitäjää olivat ruvenneet polttamaan aivan paperossia.

Mennessään hän koko matkan kuvitteli mielessään, miten hän juttelemalla
ottaa selon siitä, mitä uusi porvari nyt kaupasta pitää. Tämä tuntui
hänestä niin tärkeältä, että sen rinnalla itse Proberarikin laskeusi.
Oli niin hauskaa puhua rahanansaitsemisesta. Koko matkan etsiskeli hän
ajatuksissaan aivan sellaisia miehiä, jotka »hommasivat» jotain, ja aina
kun muisti jonkun, tapasi itsessään sellaista kohtaan myötätuntoa.

Hänen sielunsa näytti avautuneen uusille vaikutuksille. Rahanrakkaus,
joka siellä ennen oli elänyt isiltä perittyä elämää, oli nyt kiihtynyt
kuohuvan elinvoimaisena himona aivan uudenaikaisissa muodoissa. --

-- No kuinka kauppamiehen kaupat alkavat kannattaa?

Jaakko Jaakonpoika oli paneutunut ryömälleen kauppapöydälle. Huiviin
sidottuna odotti vieressä jo Proberari. Hän poltti sikaria ja katsoi
silmät sirrillään kauppamiestä.

Tämä ei osannut siihen vielä sanoa mitään erityistä. Istuen tuolilla
oikasi jalkansa suoriksi, puhalsi sikarisavut ja sanoi:

-- Ainahan siinä laiskan voittaa.

-- Tottahan. Meidän Hermanni ajattelee, luulen, kauppakouluun.

-- Onko se vanha?

-- Rippikouluun nyt menee.

-- Sellaiselle sopii kauppakoulu.

-- Niinkö kauppamies tuumaa? Martti haluais maanviljelyskouluun.

-- Mitä siellä!

-- Sitä minäkin olen sanonut.

Nyt kauppias kertoi miten siitä erään naapurin poika oli päässyt
kauppapalvelijaksi kaupunkiin ja ruvennut kohta saamaan viidensadan
markan palkkaa.

-- Mutta silläpä oli onni! ihmetteli Jaakko Jaakonpoika. Tuonko
Mikonperän Jaanun poika?

-- Sen.

Hänen rupesi tekemään mieli käydä Mikonperässä. He olivat sen isännän
kanssa nuoruudentuttuja.

-- Vai on sen Jaanunkin poika kauppapalvelijana, tuota. Eihän ne enää
kotona pysy tähän aikaan, eivätkä maatöihin...

-- Niin, ja se Jaanu on myynyt talonsa.

-- Myynyt talonsa? Kelle?

-- Mikä lie ollut, joku vieras.

Mutta nyt ei Jaakko Jaakonpoika enää udellut. Kiireesti kooten
kapineensa lähti hän ulos sanoen menevänsä katsomaan.

       *       *       *       *       *

Siitä lähtein, kun Heinosen tuvassa tapahtui yöllinen keskustelu, oli
Martin aivoissa kiehunut uusia ajatuksia. Hän pohti kysymystä, olisko
mahdollista saada isältä toinen puoli Pihlajanientä jo tänä keväänä? Jos
isä suostuisi, mitä mahtaisi vaatia? Miten rupeaisi aluksi asumaan
taloaan, miten järjestäisi?

Hän näet ajatteli vahvasti samalla käydä naimisiin Mäkipihlajan Liisan
kanssa.

Mutta Liisasta ei ollut näissä asioissa paljon neuvonantajaa. Hän
mieluimmin kallistui siihen, että olis viisainta molempain mennä
Amerikkaan ja sitten jos onnestaa, ostettaisiin tila kun palataan.
Liisan koti oli köyhänpuoleinen ja lapsirikas. Sieltä ei ollut suuria
tuen toiveita. Tyttö oli järkeilevä, elämänsä työtä tehnyt eikä
perintöjen avulla päässyt suuria unelmoimaan. Hän tiesi että
Pihlajaniemessä olisi suotu Martille rikkaampi. Mutta suhde hänen ja
Martin välillä oli jo kehittynyt siksi, ettei hän välittänyt suuria
siitä mitä tämän vanhemmat sanoisivat. Siitä oli joskus Martinkin kanssa
ajatuksia vaihdettu ja tultu siihen mielipiteeseen, että heillä ei
suurta turvaa ole enempää toisen kuin toisenkaan kodissa, vaan on
sarkansa kynnettävä itse.

Kerran kun Liisa oli jollain tavoin tämän lausunut heidän istuessaan
kaksin Mäkipihlajan porstuan kamarissa, jäi Martti tuijottamaan
omituisin katsein.

-- Pelkäätkö? Vahvarakenteinen tyttö nousi, ojensi kätensä yletyttäen
matalaan kamarinkattoon. Lyhyet puseronhihat valahtivat alas. Käsivarret
koko komeudessaan paljastuivat. Liisa ei sillä mitään tarkoittanut.
Mutta Martin katse kiintyi kuitenkin käsivarsiin ja pinnistyneen
vartalon uhkeisiin muotoihin. Hän hyppäsi ylös.

-- Ei, mutta näytä! Otti Liisan kädet omiinsa ja katseli niitä
ihastuksella.

-- Mitä? kysyi Liisa ja nauraen antoi Martin koetella vahvoja
käsivarsiaan.

-- Onko »hennot»? tyttö pilkkasi.

Martti paljasti omat käsivartensa. Niissä olivat hyvin kehittyneet
lihakset, mutta sittenkin olivat heikommat kuin Liisan.

Leikkien puristi Martti Liisan käsiranteista. Rajulla, reippaalla
liikkeellä mursi tyttö kätensä vapaiksi ja tavotti nyt vuorostaan Martin
käsiranteet.

-- Älä...!

Martti todellakin väänteli nauraen tuskissaan.

Tyttö laski pojan kädet, pyörähti rajulla liikkeellä ympäri ja virkkoi:

-- Kun ihmisellä oliskin muuta niin kuin voimaa!

-- Kun meillä oliskin edes kymmenentuhatta markkaa rahaa, niin...

-- Sepä, Martti. Mutta heitä turhat surut. Lähdetään Amerikkaan!

Hän asetti taas kätensä Martin käsien rinnalle.

-- Jollei kahdella tällaisella käsiparilla...

Mutta nyt valtasi tytön liikutus ja hän rupesi nyyhkimään. Martti kävi
lohduttamaan, pyyhkien Liisan esiliinankulmalla tämän silmiä, -- mutta
rupesi itse samalla sisäisen tunteen valtaamana nytkähtelemään. Poika
otti tytön pään rinnalleen.

-- Älä...

Mutta samassa tyttö taas kiinnitti käsivartensa pojan vartalon ympäri ja
hymyillen kyyneltensä takaa puristi lujasti. Martti teki vuorostaan
saman tempun. Ja sitte tyttö laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja
kuiskasi:

-- Kuinkahan sinä olet niin...?

-- Mitä?

-- Sitä...

-- Mitä, sano?

-- Ei!

-- Sano!

-- Sitä vain ... ilkeä vain.

Liisa nauroi ja nypisteli Martin huulesta parranhaiventa. -- Koskeeko?

-- Ei.

-- Mutta tämä ei olekaan partaa.

-- Mitä se sitten on?

-- Ihokarvoja! Tyttö nauroi ja nypisteli rajummin.

-- Älä, älä!

-- Aina sinä valitat.

-- Mitäs sinä ... annas kun minäkin... Martti nipisti huulesta.

-- Älä sillä lailla! Liisa lähti karkuun.

Samalla äidin ääni kuului kutsuvan häntä. Martti jäi yksin.



8.


Tehtiin kaurankylvöä. Maa oli kovin märkää, mutta isä halusi panna
siihen kuitenkin siemenen. Poika ehdotti parin päivän lykkäystä, mutta
isä ei suostunut. Eräänlaisella, viimeaikoina tavakseen ottamallaan
hermostuneella ärähdyksellä hän koetti tulkita ettei siitä tarvitsisi
enää puhua.

Martti oli tänään kuitenkin aurinkoisella tuulella. Hän äesti kun isä
kylvi. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Olihan se tuossa sentään *isä*.
Väsyneeltä ja surkastuneelta ukko näytti. Väsähtänee pian ja luovuttaa
*meille* talon, -- Hermannille ja hänelle. Asuu Hermannin osuutta itse
siksi kun tämä mieheksi tulee, mutta antaa hänen osansa heti...

Jos tahtoisikin nyt vielä itse jonkun vuoden pitää, niin antaisi hänelle
edes Hevoshaankydön, kun ei sitä muutenkaan tule kunnolla asutuksi...

Martti äesti ja haaveksi. Kirkas, aurinkoinen taivaslaki oli täynnä
kiurunlaulua. Maantietä ajoi pitkä jono sahan lautakuormia. Vainiolla
oli kaikkialla kylvöväkeä ahkerassa puuhassa. Talven kaatumisen jälkeen
oli elämä taasen saavuttamassa keväistä reippauttaan, valaistua
kirkkauttaan. Nuorukaisen mielestä se karkoitti roudan. Huhtikuun
jääsohjuinen katkeruus suli. Moni talvinen tuska muistui tässä mieleen
pimeinä mielikuvina, jotka nyt keväisessä valaistuksessa saivat
kirkkaamman pohjan.

-- Hevoshaankytö!

Alkoi näyttää siltä kuin kaikkien ristiriitojen ensimmäinen selvittäjä
olisi siinä. Jos hän saisi sen täksi kesäksi jo? Ajatukset punoivat
hänet niin kiinni tähän päähänpistoon, että hän heitti hevosensa siihen
seisomaan ja kävi isän luo, joka kylvi.

Hän puhui asian isälleen. Selitti ensin hajanaisin, epämääräisin sanoin
koko suunnitelmansa ja kosketti lopuksi *tulevaisuudessa* tapahtuvaa
talonjakoa.

Mutta isä suuttui. Hän käsitti pojan vaatimuksen itseensä kohdistuneeksi
hävyttömyydeksi, ettei hän muka enää saisi olla isäntänä...!

Erittäin lie koskenut arkaan kohtaan Martin puhe talon jakamisesta. Se
meni aivan toiseen suuntaan kuin ne suunnitelmat, jotka isän sielussa
olivat talven kuluessa kehittymistään kehittyneet. Jaakko Jaakonpoika
oli pelännyt juuri Marttia, jos tämä alkaisi vastustaa talon myyntiä.
Vaikka ei hänen tarvinnut pojasta suuria välittää, oli tämä pelko ollut
pitkin talvea omituisena, levottomuutta tuottavana painajaisena
mielessä, kun muuten huvittelihe talonhinnan tuottamien mielikuvitusten
iloilla. Martti oli vaikuttanut kuin uhkaava omatunto.

Nyt oli tämä astunut esiin juuri kun isä ajatteli, että milloin siltä
suoraan kysyisi, myydäänkö talo?

Niin puhkesi riita. Aivan kuin paha paisuma olisi alkanut juosta.

Toisiinsa eivät he kuitenkaan koskeneet.

Martti ajoi lakittomin päin ja isä edelleen kylvi. Kovat, syyttävät,
katkerat sanat sinkoilivat vastakkain.

Märkä pelto höyrysi, oli limaista ja kuollutta.

Kiuru siirtyi etäämmälle livertämään, aivan kuin tuntien, ettei täällä
nyt kukaan jouda sitä kuuntelemaan.

Vähitellen miesten kovat sanat harvenevat, katkeruus lakkaa
purkautumasta, seuraa synkkä vaikeneminen.

Tälle asteelle on ehditty, kun sisar tulee isää hakemaan kotiin.

-- Kuka siellä?

-- Se on se herra, Bränforssi, sanoo Kaisu.

Jaakko Jaakonpoika heittää vielä pari kolme kouraa, laskee kylvinvakan
maahan ja lähtee kesken kylvöään, sanomatta äestäjälle mitään ohjetta
siltä varalta jos kylväjä viipyy.

       *       *       *       *       *

Bränfors oli taas tullut katsomaan joko talonkaupat tehdään.

-- En minä vielä ole aikonut, kielsi Jaakko Jaakonpoika.

Vieras jutteli. Kun poikakin kuuluu Amerikkaan hommaavan, mitäs vanha
mies enää sitten talolla tekee.

-- Amerikkaan? Marttiko? kysyi Jaakko Jaakonpoika, otti paperossin pois
suustaan ja tuijotti herraa silmiin.

Niin oli kerrottu. Kuka? No sitä puhuttiin.

-- Kumma ettei isäntä tiedä itse.

Hänelle ei, muka, sanota, valitti Jaakko Jaakonpoika nololla, matalalla
äänellä.

Mutta hän oli lukenut metsän, otti vieras puheeksi pääasian. Siellä oli
paljo vajamittaisia puita, huomattavan paljo lahoja, vähä kelvollisia.
Mutta uittoväylä on hyvä. Sen vuoksi voi hän maksaa hyvästi.

-- Kaksikymmentäkahdeksantuhatta viisisataa.

-- Viisisataako päälle? tiedusteli Jaakko Jaakonpoika hiljaa. Huulet
värisivät liikutuksesta ja silmät tuijottivat nauraen juttelijaan. Hän
oli jo melkein sanomaisillaan, että onko se nyt sitte oikein
jumalansanaksi, ettei siihen voisi puoltatoista lisätä, mutta samassa
emäntä, joka oli puuhannut kaapin luona, muistutti:

-- Älä vain! -- Loi mieheensä pitkän, merkitsevän katseen.

-- Tähän aikaan ei kannata maanviljelys, selitti herra. Ei kukaan viitsi
tehdä työtä. Nuorikansa ei jouda muuhun kuin iltamapuuhiin ja työväkeä
ei saa muuta kuin hevosen selästä puhutella.

-- Se on aivan tosipuhetta.

-- Miksei se olisi. Ja jumalattomuus on niin suuri. Ei kukaan käy
kirkossa, eikä ota elämää vakavasti. Ken on talon edessä, hänellä on
liian raskas taakka, asui taloa sitte omain lasten taikka vieraan
palvelijaväen kanssa. --

Mutta tämäpä mies ymmärtää, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja tuijotti
ihmeissään toisen suuhun. Jo pyrki kielelle sana ja teki mieli ruveta
juttelemaan omia kokemuksia, tämänpäiväisiäkin. Mutta kun emäntä taas
tuli kamariin, karttoi tekemästä sitä tämän kuullen.

Talonkaupoista ei tullut sen valmiimpaa tällä kertaa. Mutta kun Jaakko
Jaakonpoika meni takaisin pellolle, oli hänen silmissään tuima, voitokas
katse. Hän oli ollut havaitsevinaan että se nousee kolmeenkymmeneen
tuhanteen.

       *       *       *       *       *

Samana iltana pidettiin Pihlajaniemessä raamatunselitys. Isäntä oli
puhujan kanssa tuttu. Istuivat kamarissa jutellen kun odottivat
seuraväkeä.

Jaakko Jaakonpojan teki mieli tälle opettajalle tyhjentää sydäntään,
sillä illan tullen painoivat päivän vaihtelevat kokemukset raskaasti
miestä, joka koko elämänsä oli joutunut vain verrattain tyyniä
soutamaan. Vaikeuksista oli hän tavallisesti selviytynyt pujahtamalla
niiden ohi. Mutta tässä nyt näytti nousevan eteen ristiriitoja, joiden
ohi ei päässyt samalla tavalla kuin ennen: jäämällä hiljaiseksi ja
antamalla asian mennä menojaan. Niin kuin se Martinkin maapuuha. Tulee
juuri silloin kun hän oli suunnitellut järjestää asiat parhaan
ymmärryksensä mukaan aivan toisin, lastensa parasta katsoen...

-- Vai mitä se Kananteri siitä ajattelee? jatkoi hän ääneen saarnaajalle
puhuen.

-- Niin mistä?

-- Tässä vain ajattelen, kun ei tahdo enää saada lapsiaan ollenkaan
tottelemaan.

-- Jumalattomuus kasvaa.

-- Eikö se sitä mahda olla... Vaikka eipä sillä, kyllä nämä meidän ovat
totelleet näihin asti, mutta vanhin poika alkaa yllöötellä.

-- Onko se sosialisti, vai?

-- Ee-i se, minä luulen, mutta nuorisoseuralainen, siellä se...

Kananteri naurahti:

-- Samaa maatahan ne ovat. Ei niissä jumalasta puhuta eikä vanhuksen
kunnioittamisesta, ei.

-- Jopa nämä niistä.

-- Syntisiä lihanhimoja kutkuttavia elkeitä keksivät.

-- Ja uskonevatko enää Jumalaankaan kaikki?

-- Ei toki, Jaakko hyvä. Uskooko edes teidän poikanne?

Jaakko Jaakonpoika nosti pelästyneenä silmänsä.

-- Marttiko? kysyi.

-- Teidän poikanne?

-- Niin Martti, Hermanni onkin nyt parhaillaan vasta rippikoulus.

Saarnaaja hivutti kämmentä sormellaan.

-- Mahtaako Martilla olla vielä jumalantuntoa, vai onko seura saanut
hävittää tyyten?

Jaakko Jaakonpojalle alkoi tehdä keskustelu pahaa. Isäntunto nousi
puolustamaan poikaa. Kiinnittäen neuvottomana haparoivan katseensa
Kananterin urkkiviin, nauraviin silmiin, sanoi hän syvällä
vakavuudella:

-- Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo.

Mutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika,
jolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli
kohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä
hiki.

Hänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja
vaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi,
mutta virkkoi vielä puheenaineeksi:

-- Talon ostajakin tässä oli.

Kananteri pyöristi silmiään:

-- Aiotteko talonne myödä?

Eihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja
tarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri
siitä?... Emäntä ja Martti ovat vastaan...

-- Sahako?

-- Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen
kun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen
palkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi
mitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen ... tekis mieli
loppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä
parempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin...

Jaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen
omituisella tavallaan.

-- Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi
ajatellen jo jotain muuta.

-- Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman
mieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli
tekee.

-- Vai niin!

Nyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo
istuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua
heinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan.



9.


Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain
perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat
eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän
syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*.
Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa
kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...!

Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja
nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta
uhma.

Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen
ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja
talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä.

Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli
jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden
kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä
milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa.

... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään
jatkoi katkerasti:

-- Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei
yhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa
pikkutarpeisiin...

       *       *       *       *       *

Kun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu.
Pihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta
päättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä
tupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui.

-- Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään.

Vanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia.

-- Selitys on taitanut jo alkaa?

-- Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta.

Ukko meni tupaan.

Martti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla
palasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti
sitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin
työtä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti
astui pöytään. Isä kysyi asiakseen:

-- Äestitkö sinä sen?

Mutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän
tapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan
ennen kuin Martti vastasi:

-- Rääpin niin kuin tällainen rääppii.

Mutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän
heitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos.

Isän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään,
mutta ei onnistunut.

Hermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta
siihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan.

Jaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui
edelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi
hän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena:

-- Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin?

Poika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan.

-- Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain
itsekseen, puolittain pojalle aiottuna.

Hermanni jatkoi lukemistaan.

-- Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo?

Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan
luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen.

Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä
hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä:

-- Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata,
pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo.

       *       *       *       *       *

Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa.
Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin
viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan.

Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun
kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski
liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa,
tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä
olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin.

He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista
pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä
vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut
elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän
näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut.
Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista
tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin
Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen.

Mikä äidin oli tullut?

Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti
havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut.

-- Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule
kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin
vähäpätöisestä asiasta.

Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta?

-- Olenko minä sitte todellakin niin huono?

-- E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa
asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja
Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin...

Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa.

-- En minä!

Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi:

-- Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään
Amerikkaan halua.

-- Sinäkö, lapsiparka?

Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa
eloisuutta.

-- Ja ketä sinä ajattelet?

Martti mainitsi.

Tumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle.

-- Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti?

Äiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla.

-- Milläkö?

Martti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka
silmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan.

-- Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo
perinnöstä lunastaa tähän aikaan.

-- Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika.

-- Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei
tässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali.

Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä
ponnistaa uskoaan.

-- Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa.

-- Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi.
Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin...

Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta
pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään.

Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi:

-- Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen
ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua
yhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä
välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta
ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne
kukin.

Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa
vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä
hänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime
tingassa asettuisi vastanakaan.

... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä
mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää
jolla sen irti saisi...

-- Ei ikänä! virkahti hän ääneen.

-- Hääh? kysyi äiti.

Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut.

Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi
vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin
odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt
mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin.

Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven
jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä.

Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun
tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta
aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä
asiasta äidille puhua koskaan.

-- Ei koskaan!

Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi
tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin,
tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...?

Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän.
Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion
lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...!

Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut
havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt
vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä
pelkää...? Todellakin...!

Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa.

Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat
nyrkkiin:

-- En kerjää! En äitiä, en isää!

Sen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista.

Isä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari
syltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle
voimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta
vehkeillen.

-- Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin
ennenkin.

Ilta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta.
Koira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta
Kaisua, joka sille huuteli:

-- Kissu, kissu, kissu.

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta
yhdestä sadasta markasta.

Sen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi.



10.


Jaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla
hopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot
loistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta.

Oli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon
keskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen
järven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka
kirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana
usvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen
levykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen
sinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella
puolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli
mustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat
kylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous
kaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia.
Pappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä.

-- Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa
etsimään.

Hän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia
ääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja
yksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta
elämäntuntoa.

-- Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan
piippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja
kuuntelemaan.

Tämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli
useita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja
porstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten
ympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen
mäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan.

Pikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä
asussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa
kaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt.
Jaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä
oli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä
millä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä
tappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla
ylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja
hautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului
tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista
kuului aina lukkarin veisuu... Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa
kuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia
murheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti
oli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä
jokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja
apulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli
ruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi.
Saateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt
tullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin ...
ihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä!

Tämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata
omistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun
kontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään
maallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin
kuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli
siihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin
osui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä
paikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata.

-- Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko
mies.

-- Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän
tarkoituksen.

-- Kuinka niinkö?

-- Niin, että mitä isäntä meinaa?

-- Meinaan vain, jotta hätäkö rikkahia on maallansa pitää, saa edes
saatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se
Villekin...

-- Joilla ei ole muuta kuin suu omaa.

-- Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä.

-- Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika
sanomaan ja otti piipun suustaan, -- niin imehellistä, että vaikka olis
omaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan
niin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se.

Jaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä
Kotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain:

-- Niin se on.

Mutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä
Kotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi
siitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa.

-- »Suu omaa ja hampaat irvillänsä», sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän
multakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa
toimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh.

Jaakko Jaakonpojan istuessa ja katsellessa majansa ovelta kylään päin,
oli emäntä juossut edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Laittanut
laitumelle lehmän, jonka Kaisu oli vienyt. Käynyt jo kääntämässä tuvan
takana perunamaatakin, joka lämpöisenä huokui ja tuoksusi.

Tuvan takalla porisi perunapannu. Tältä Villeltä oli saatu erinomaisen
hyvinä säilyneitä perunoita. Avonaisesta ikkunasta luuli mies tuntevansa
niiden tuoreen hajun ja kävi keihästämässä yhden pannusta.

-- Kyllä nämä ovat erinomaisia perunoita, kehui kuuma peruna suussa.

-- Mäkimaas tulevat hyviä, todisti emäntä.

-- Oliko se suutarin akka eilen meillä kahvilla?

-- Oli. Entä sitten?

-- Minä vain tässä tuumasin mennä sinne suutarin juttuihin. Se on mukava
mies, vaikka onkin sellainen jumalaton ja sosialisti.

-- Sinun pitäis joutessas laittaa tuo aidankulma tänä päivänä. Siitä
aina pakkaa perunamaahan Kotimäen sika ja eilen omat lampaat siitä
menivät mäkeen.

-- Kyllähän minä, onpa täs nyt päivää, eikä suuret touhut, aioin vain
siellä suutaris käydä sitte kun on syöty.

Hän pujahti kamariin.

Jaakko Jaakonpojan oli hyvä olla. Pienoinen kamari oli kuin äsken
tekijän kädestä päässyt nukkekammio. Lattia oli keltaiseksi maalattu, ja
vahva liinöljyn haju täytti huoneen. Tapetit olivat vaaleat. Katto
valkoinen. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja siinä Kaisun hoivaamia
kukkasia, kukkaruukkujen ympäri käärittynä seinistä jääneitä
tapetinjäännöksiä. Nurkassa oli vanhanaikainen piironki ja sen päällys
peitettynä virkatulla liinalla. Lamppu, pullo puolillaan punaiseksi
värjättyä öljyä. Lamppua vasten nojallaan isokokoinen valokuva Martista
ja Liisasta amerikkalaisissa hääpukimissa ja posliiniasetilla muutamia
kuvakortteja. Vuoteen yläpuolella seinässä kiiltävä venäläinen
pyhimyskuva. Lattialla muutamia vääräjalkaisia tuoleja. Hurjistunut
kärpänen pompotti kamarin kattoa ja piti suurta ääntä, parvi surisi
ikkunassa, jonka toinen puolikas oli avoinna.

Jaakko Jaakonpoika pysähtyi silmäilemään kukkaspöydän yli ulos
avonaisesta ikkunasta. Pari uljasta pihlajaa kasvoi juuri ikkunan alla
ja huojuttelivat hiljaisen aamutuulen henkäilyn mukaan oksiaan, jotka
leikkivät äsken puhjenneen lehtipukunsa kera.

Miehen oli hyvä ja levollinen olla. Hän kaivoi vuoteen vaatteiden alta
käsiinsä piirongin avaimen, avasi sen oven, veti eteensä erään laatikon
ja rupesi katselemaan papereita. Siinä oli useampia pankkitalletuksia,
joita hän vuorontiestä katseli. Sitten jokunen velkakirja ja vihdoin se
puolikas.

Hän katselee kaikkia niitä omituinen, tunnelmallinen hymy huulillaan.

Samalla lyö soittaja kirkonkellolla läppäyksen.

Jaakko Jaakonpoika vavahtaa. Tunnelmissa on tapahtunut jonkunlainen
häiriö. Kokoo papereita takaisin isävainajan vanhaan lompakkoon ja
sulkee piirongin.

Emäntä kutsuu syömään. Kaisun ääni kuuluu pihasta, kun hän avonaisen
ikkunan kautta juttelee sieltä jotain äidilleen.



11.


Vahvasti heräävällä uteliaisuudella alkoi Pihlajaniemen entinen isäntä
tutustua uuteen ympäristöönsä. Ennen ei hän vuosikausiin käynyt
naapureissa, eikä tullut sairaaksi vaikka ei tiennyt yhtään mitä ne
ajattelivat. Mutta nyt hän tuijotti jokaista vastaantulijaa silmiin
aivan kuin aikeessa yrittää saada heitä puhumaan. Usein hän alotti itse
puhelun, varsinkin jos tunsi. Ja kun sai sanan vaihtaa, meni mielihyvin
edelleen. Tuntui kuin olisi jonkun velvollisuuden täyttänyt ja saanut
siitä iloa.

Hän joutui tätäkin seikkaa ajattelemaan:

Minkä tähden mun nyt tekee niin mieleni puhumaan kaikellaisille ... enkä
minä ennen välittänyt?

Hän oli sitä ajatellut jo monet kerrat itsekseen ja kerran johtui siitä
puhumaan emännälle, arveli että jos emäntä ymmärtäisi.

-- Työn puute, sanoi vaimo.

-- Häh, ajatteletko jotta, tuota...

-- Ajattelen, jotta laiskuudesta se tulee, kun ei ole mitään tekemistä,
niin on kuin kipeä.

Muorin ääni oli tavallista kimakampi. Olikohan hän itsekin tuntenut
samaa? Mies jo katsoi tarkemminkin, että mitä se muori ajattelee ja
sanoo.

-- Ja sitte se on niin imehellistä, että kun tuttu ihminen menee, niin
jää mieleen kuin ikävä.

-- Laiskuudesta se tulee. Kun ei ole mitään työtä, eikä ajattelemista.

-- Niin puhuu edes ja kyselee ihmisiltä.

-- Joutavia mailman juttuja.

-- Mielelläsipä sinäkin sitte kuuntelet kun sullekin kerron mitä ihmiset
puhuvat.

-- Mihinkäpä ne korvansa.

-- Ja jos sitä nyt menis ihmisten ohi mitään puhumatta, niin kopiaksi ne
sanoisit kohta, kun tietävät että meillä vähä on.

Muorilla näytti olevan pahantuulen hetki, joka hänelle muuten sattui
harvoin. Viimeiseen miehensä huomautukseen pyöri kielellä jo terävä
vastaus, mutta painoi sen alas ja äänsi vain:

-- Hmm.

-- Mitä aioit sanoa? uteli mies, joka oli huomannut.

-- En mitään! Emäntä tarttui saaviin ja lähti ulos. Toinen jäi
tuijottamaan jälkeen, mielessä polttava uteliaisuus.

Hän saattoi tällaisessa tapauksessa joutua omituiseen
levottomuudentilaan. Tarve saada tietää mitä ihmiset ajattelivat juuri
silloin kun ne käänsivät selkänsä ja jättivät viimeisen sanansa hieman
umpikuljuiseksi ja hämäräksi, tuntui kasvavan kuin nälkä. Hän koetti
seuraavalta onkia tietoonsa sitä, mikä edellisen kanssa jäi hämäräksi.
Mutta kun ei voinut suoraan kysyä, täytyi yrittää kiertotietä.

Toisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä:
pitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä
minulla on liian vähä, niin.

Se oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi
selville, niin...

Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi
»Hooperkin äijäksi» ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki
hänet niiden joukkoon.

Se verenimijäkin? Verenimijä...? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi
sanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita.

Toisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan
kysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän
perintötalon, ja nyt olen torpasta?

-- Torpasta, ajatteli hän. -- Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä!

Kun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti
arvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se
vanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika
pitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita.

Naapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja
ihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli
mahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki.

Eräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli
pieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän
oli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat
kainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli
keski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä.
Näytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään
väistämättä lennähdellä.

Pihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle
meni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka
pelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain
häntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat
rahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen
katkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan
mieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa!
Enkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se,
sellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin
isäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis
tienailevan 6--7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on
siunausta tällaisille ... läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja
taitavat sittekin mukulat nähdä nälkää...

-- Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä...

Puhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti
kumpaankin, mutta jatkoi työtään.

-- Villekö se siinä? koetti Jaakko Jaakonpoika, tavoitellen leikkisää
sävyä.

-- Niin, Ville se siinä, Ville vain!

-- Ville vain.

-- Ville vain!

Jaakko Jaakonpoika hiplaili itseään edemmäksi, silmissä jo arastava
ilme.

-- Joudatko sinä suutari paikkaamaan nämä mun rajani?

-- Olisko niillä kiire? Mestari pysähtyi työssään ja asettui puhelemaan.

Suutari oli vähäinen, keski-ikäinen mies, jolla oli lempeästi sointuva
ääni, täsmällinen puhetapa ja kauniit siniset silmät.

-- Kohta ne pitäis ... ei proletaarilla ole kenkiä pankolla.

Suutari oli ottanut kengät ja katseli niitä.

-- En suinkaan minä jouda niitä korjaamaan ennen kuin ylihuomenna.

Ville kiroili.

-- Mikä sua sitte nyt niin kovin kiirehtii?

-- Kotimäen töitä nämä tässä ovat ja ne on luvattu huomisiltaan.

Ville alkoi uudestaan kiroilla.

-- Ja sinäkin teet sellaisille ennen kuin tällaisille! Onko sen vietävän
verenimijän raha parempaa vai mitä armoa sinä siltä odotat? Minä en
sellaisille tekisi ollenkaan!

Ville vannoi sen päälle.

Suutarin kasvoille levisi hyväntahtoinen hymy, rauhallisesti hän
selitteli:

-- Armonosotuksien nälässäkö sinä sahayhtiön puutavaraa ajat?

-- En, vaan sen tähden että nälkä pakottaa.

Hän kiroili taas.

-- Sama se on tässä muiden.

-- Se on pirun järjestelmä tämä kapitalistinen järjestelmä.

-- Älä niin jumalattomasti kiroile, kielsi suutarin vaimo, joka lakasi
lattiata. Ville ja hän olivat sisar ja veli.

-- Ahdistaako se muoria?

-- Ahdistaa. On aina niin ilkeätä kuulla kun köyhä ihminen pitää
tuollaista tyhjää melua.

-- Meluaa edes köyhyydessään.

-- Niin, mutta se on justiin sellaista kun hampaaton ämmä puris
hammasta.

-- Piru kun tuolla Annikalla on suuri suu, totesi veli naurussasuin.
Suutari oli ruvennut uudestaan neulomaan ja Jaakko Jaakonpoika kopisti
hopeahelaisestaan suutarin työpöydännurkalle poroja suu aivan leveässä
naurussa ja sanoi:

-- Kyllä ne akat osaavat.

Veli kysyi:

-- Etkö sä, Annikka, rupea naisten agitaattoriksi?

Mutta nyt juuri kaatoi vuoden vanha poika piimäkupin pöydältä lattiaan
vähän vanhemman veljen niskaan, joka oli piehtaroinut pöydän alla.

-- Mukulat siellä! Äiti löi paljasta tukevaa jalkaa lattiaan. Lähti
hätään valittaen: -- Voi sen tähden kuitenkin!

Ville alkoi puhutella Jaakko Jaakonpoikaa.

-- Te saatte hyvin heiniä siitä *mun* maastani.

-- Tuleehan siitä vähäsen. Jaakko Jaakonpoika katsoi arasti vilauttaen
Villen silmiin.

-- Hyvinhän siitä tulee. Minä panin siihen voimaa.

-- Taisitpa panna.

-- Panin minä. Ja sen vuoksi se pistääkin niin hartaasti mun vihakseni.

-- Saithan sinä korvausta.

-- Piruako se sellainen! -- Vaikka ei mun oikeastaan sopisi teitä
karehtia, sillä kyllä teitä vedettiin siinä talonkaupas.

Jaakko Jaakonpoika vavahti.

-- Niinkö meinaat?

Suu tavoitteli hymyä, mutuellen hermostuneesti.

-- Niitä puita on nyt joet ja järvet täynnä. Sanovat että
viidenkolmattatuhannen puut on jo otettu, eikä vielä ole kaikki.

Ville katseli syrjittään minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi
asianomaiseen. Jaakko Jaakonpojan huulet eivät enää tavoitelleetkaan
hymyä. Hänet näytti hiljalleen valtaavan sisäinen tuska. Kynsäsi
tavantakaa korvallistaan, otti piipun pois suustaan ja pani uudelleen,
vaihtoi polvea polven päälle.

-- Johan ne sanovat, mutta en minä sitä usko.

-- Olisitte myynyt metsänne kantokaupalla.

-- Ajateltiinhan sitäkin, mutta siinä oli olevinaan niin hintaa, että...

-- Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta
Pihlajaniemestä.

Ville iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti
Pihlajaniemen entisen isännän kasvoihin.

Jaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko
ruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet
yrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään.

-- Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen.

-- Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. -- Sitä sanoo
työnjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa.

Jaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas
sisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti.

Suutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa:

-- Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta.

Jaakko Jaakonpoika hieman ilostui.

-- Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. -- Arka
silmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti
näihin?

Ville puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen
veitikka.

-- Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä
mahtaisi teillekään pahaa tehdä.

Se oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän
hermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan.

-- Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi.

-- Niin, tuota...

-- Äläs puhukaan! -- Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. -- Kellekäs
lemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis
satojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää.

-- Sitä minäkin.

-- Niin, sitä minäkin, mutta...

-- Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari.

-- Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika.

       *       *       *       *       *

Kun hän vähän myöhemmin asteli polkua kotiinsa, kuohuivat ajatukset
toisinaan myrskynä, toisinaan taasen pysähtyivät. Joku oli kyllä
ennenkin puheltaessa maininnut siitä, että Pihlajaniemestä oisi voinut
saada enempi. Mutta kaikki sellainen oli tapahtunut välinpitämättömästi,
ohimennen. Tämä nyt sanoi suoraan summan... Hyvä Jumala! Se voi olla
totta. Minä olen lahjoittanut talon ... perintötalon... Hän poikkesi
polulta ja istahti kivelle. Vatsassa viilteli niin omituisesti. Mikä
siellä? ajatteli hän ja koetti panna pitkälleen puolukanvarsikkoon.
Mutta nousi kuitenkin kohta, jos sattuisi joku näkemään. Omituinen
voimattomuuden tunne ja heikkous oli vallannut koko ruumiin. Tuntui
vilunväreitä.

Astellessaan kotiinpäin hän ajatteli, että saa nähdä tulenko minä
kipeäksi.



12.


Hän sairasti toista viikkoa. Apteekista haettiin kylmyydentippoja ja
koetettiin niitä. Kotimäen emännällä oli muuan vanha resepti, jolla
isäntä oli kerran sellaisesta kohtauksesta parantunut, mutta se maksoi
1:86 penniä. Päätettiin siis odottaa apua kylmyydentipoista. Ja vihdoin
kipu rupesikin hellittämään.

Koko ajan hän ajatteli, miten siinä talonkaupassa oli petetty. Rupesi
yhä itsetietoisemmin epäilemään ettei tappio voisi olla niin suuri.
Meneehän niiltä kustannuksiinkin. Ja tarvitsevathan ne voittoakin. Nämä
havainnot lohduttivat koko lailla. Mutta samalla heräsi uudelleen ennen
hyvinkin vahvasti kiusannut köyhtymisen pelko. Jos pitää vanhaksikin
elää, niin kuluvat rahat. Ja lapset nyppivät niitä vähitellen.
Hermannille piti kuukausittain lähettää kauppakouluun 80 markkaa.
Maijaliisa kävi alituiseen tahtomassa rahaa.

Miten niidenkin on? ajatteli pienen kamarin vuoteessa makaava sairas
mies. Hyvinhän se Kuusistonmies, niin kuin apelle oli tapa sanoa,
talonsa asuu, mutta mihin ne sitä rahaa aina...?

-- Mihin, matki muori hyväntuulisesti kerran, kun tästä sattui tulemaan
puhe. Tottahan sen on, Maijaliisan, mukavampi ottaa täältä ja säästää
omiaan.

-- Niinköhän se tekee?

-- No niin se tekee! Tottahan sinä Maijaliisan tunnet. Kyllä se eteensä
katsoo.

Jaakko Jaakonpojan oli hyvä mieli, kun asia sai tämän käänteen. Mutta
samalla ajatteli: äläpä huoli, ei meilläkään satu olemaan rahaa
tästälähtein! Hymyili.

Sairastumisen aikana tuli Martiltakin kirje. Loukkaantumisen vuoksi oli
ollut pois töistä jonkun viikon. Pääsi kuitenkin taas jalkeilleen ja
pystyi ansaitsemaan. Mutta molempia kiusasi koti-ikävä. Jos vain olisi
rahaa, että saisi kotipuolessa jonkunlaisen talonpalan, he tulisivat
pois. Mutta nyt ei sovi ajatellakaan...

-- Hm.

Kamarinovi oli kiinni. Jaakko Jaakonpoika makasi yksinään. Ulkona oli
ilma pilvinen. Elokuun tuuli suhisi tuvantausta-pihlajissa ja huokui
hiljaa kohisten läheisessä kuusikossa. Se synnytti apeata mieltä
sairaassa, joka tunsi ruumiinvoimiensa alkavan palata, mutta joutui sitä
syvemmin taas ajattelemaan elämänhuolia... Maata sairaana vieraalla
maalla, jossa elämä tulee niin kalliiksi... Ja muori oli kirjeessä
jostain sanasta, jota oli Kaisulla luettanut moneen kertaan, ruvennut
aavistamaan että Liisa on lapsiinpäinkin.

Isä ajatteli nyt sitä. Katsoi kattoon ja ajatteli minkälaista se olisi,
jos hän nyt olis Amerikassa, jalka murskana makaisi näin jossain
nurkassa, emäntä olis lapsiinpäin, eikä olis rahaa yhtään?

Jaakko Jaakonpojan mieliala kävi oudoksi, yhä apeammaksi. Kun se oli
aikansa askaroinut Amerikassa, heikon mielikuvituksen avulla kuvaillen
Martin ja Liisan oloja, milloin sellaisiksi kuin olisivat he olleet
Pihlajaniemen muurittomassa vinttikamarissa, kun talo oli
englanninkieltä puhuvan miehen oma, milloin taas...

Mutta yht'äkkiä hän askaroi Pihlajaniemen vainiolla, eläen muistoissaan
sen tukalan päivän, jolloin he Martin kanssa riitelivät. Se muisto oli
merkillisen elävä. Hiki rupesi taasen kuohumaan. Hän muisti
sanoneensa... Ja Martti sanoi... Kädet menivät ristiin.

-- Herra Jumala, anna mun syntini anteeksi, huokasi hän hiljaa, tuskan
painaessa rintaa.

Metsän huokaileminen kuului toisinaan. Silloin tällöin pilkisti huimasti
kiitäväin pilvien lomitse kirkas auringonsäde joutuen kuitenkin taasen
eteen kiitävän pilven peittoon.

-- Kaksikymmentätuhatta markkaa saivat puijata, ja minä luulin...

Niin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta!

-- Herra Jumala anna anteeksi mun syntini!

Pihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman,
epävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala,
harva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen
puutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään,
koska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä
selvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi... Hän sanoi...

-- Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja
nyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla...

Hän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan.
Ne tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se
kaksikymmentätuhatta lisää...

-- Mitähän isävainaja mahtais sanoa?

Mielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin
tuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman
koukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen
visakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies
vapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän --
aivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean
jalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin -- kyselevän pojalta
töitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli
harmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään,
että missä on kotitalo, Pihlajaniemi?... Oletko sinä, nahjus, taas
antanut koijarien vetää itseäs nenästä?... Missä on sun poikas Martti,
jota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen
talonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö
nämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle
myynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh...?

Aivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen
loiskaus.

       *       *       *       *       *

Kun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui
kuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja.



13.


Parannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi,
sitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän
liikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi
edes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin
kovin pitkäksi.

Eräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli
jo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin
päähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen
syrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti,
josta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut
kauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä
kirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut
penniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva
työmies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi
myös. Mies oli sahassa ajo-työssä.

Ja näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat
asuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo
teki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi
hevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin
vaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot,
joiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan
pitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät
osanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen
joskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä,
ja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on
kumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa
katsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan.

Vaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen
omituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä
taasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta
leikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli
arvatenkin omat syynsä.

-- Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen,
heitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi
matalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien
välinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies
telineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla.

-- Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen
huomaavaisesti tulijalle.

-- Iltaa.

-- Täälläkö rakennetaan?

-- Niin.

Aivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha
voikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla
kiven kolossa paloi tuli.

-- Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut.

Taavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo
puoli-ikkunoissa.

-- Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään.

Jaakko Jaakonpoika kiersi nurkantaitse pihanpuolelle, missä vaimo purki
kuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen.

-- Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! --
Kuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä
kumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän
oli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli
hevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin
väsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan
mielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut.

-- Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen
mäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti
ovenvirkaa.

-- Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. -- Vaimo pujahti latoon.

-- Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten
verhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli
pöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti
ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään
siistiä.

-- Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka
tukevat, terveet posket loistivat peiton alta.

-- Joo-o. -- Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa.

Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään.

-- Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti
vaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen
pieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi
niityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote
rauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut,
mutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer.

Taavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he
siirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon,
mutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli
niin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa.
Ja kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se,
minkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon
säästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli
velkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi
suunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä,
hän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on
nuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän
katsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita
tekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies.

-- Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan
reunalla.

-- On jumaliste! toinen todisti.

-- Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti.
Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita
töitä! -- Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät.

Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli
ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken
tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun
pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta
hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu
oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja
virkkoi:

-- Niin, noo, kyllä te maanne pidätte.

-- Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta
kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan
rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin.

Mäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan.
Ojan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui
aivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen
läsnäollessa samallaiselle.

Eihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka
höristellen tervehti.

Ihana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua
ajatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat
säveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin:

      »Penni on mulla perintöä
      Ja kullallani on kaksi...»,

sillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja.
Joku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen,
kummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan
samassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan
kirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina.

Hevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle
päästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen
torvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän
toisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista.

Hermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan.

-- Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä
nurisevalla äänellä.

-- Kyyllä minä sitä joskus...

Poika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan.

-- Joskus, matkii isä epäillen.

Emäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut
pukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla... Mutta mies kertoi harvoin
sanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että
Kaisu oli tullut itkien kylästä.

-- Mitä varten? uteli isä.

-- Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet.

-- Kaisulleko? Mistä?

-- Mistähän oli, joutavasta asiasta. -- Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut
itsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä.

-- Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että... Lienevätkö
kelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä.

-- Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä
vastuksensa saa, lauhdutti emäntä.

-- Hmm, pani mies mumisten.



14.


Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se
muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt
liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3--4-kertaisista
hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu
sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin
aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään
talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja
nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja
ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät
maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen
nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada
palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia
veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun
tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin
valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat
mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se
tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen
nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille,
kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun
naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä
pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla
pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina!

Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton
vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja
palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin
tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin
suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu
muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein
silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro.

Vielä 8--9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen
iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa.
Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin
ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi
ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle
puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti
muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa
vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella
puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt
talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen,
taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä
myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea
enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä.

Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi
sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat
nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman
näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien
ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun
ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen
asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla
kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen
pikkuasunnon nurkkakilpeen.

       *       *       *       *       *

Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli
syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan
kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa
viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa,
missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden
takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää.
Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä
muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti
uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat,
miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa
taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat
viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan,
muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden
katoovaisuuden armottomasta laista.

Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo
lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta.
Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan
puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä
tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus
hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja
lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa.
Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä.
Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan
työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen,
mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi
hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen,
mutta se onnistui perin huonosti.

-- Mikäs perttana...!

Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä
temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä.

-- Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä.

Ohi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon
alla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi.

-- Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan.

Mutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa
työntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen
tiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut
muutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka
ikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään,
alkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan
pyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi
nopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan
tietään.

Häntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet
tuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat,
mikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja
lihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli
kuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen.

Mies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa
vastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi
äsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri
tuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa
puolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän
ranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin
toisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet
ja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti
ryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi
vaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten
itsekseen.

-- Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies,
kun tulivat vastakkain.

-- Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu...

Jaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin.

-- Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu.

-- Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että... No
mitä se täälläpäin nyt?

-- Miitä...

Mikonperä luimisteli sivuilleen: -- Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se
kulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla
että mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa.

Jaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan
makuukuorma.

Sitte kysyi Mikonperä:

-- Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon?

-- Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. -- Entä sinä?

-- Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista
silmiin ja jatkoi: -- Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika
aivan juomiseen.

-- Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa
terävän kysyvänä Mikonperään.

-- Varmaan!

-- Soo'o.

-- Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja?

-- Niitä ne ovat.

-- Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit
niin vanhanaikainenkin, niin helpolla?

-- Oletko sinäkin sitä kuullut?

-- Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille
kaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö
niin? -- Mikonperä nauroi.

-- Niinhän se... Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun
jouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta.

-- On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes
lehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos... Ja
sitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves ... näin! -- Hän
näytteli itseään. -- Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä
kävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat ... ja piru, etkö sinäkin edes?

-- En, mitäs minä.

-- Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. -- Sinä ookaat sahalla
ja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta!

Jaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti
vielä:

-- Eivätkö ne pistele sinulle? Hän viittasi etäällä meneviin ajureihin.

-- Noo, ainahan ne, mutta mitähän siitä.

-- Kuule, Jaakko, ostetaan talot uudestaan. Ei me vielä olla liian
vanhoja. Mitäh?

Jaakko Jaakonpoika tuijotti ääneti, suu omituisessa hymyssä. Toinen
jatkoi juttuaan. Sanoi lopuksi:

-- Tule tuonne maamiesseuran kokoukseen huomenna, ja näyttelyyn!

-- Missä?

-- Seurahuoneella.

-- Minä en niissä ole ollut ikänä.

-- Olisit ollut, et olisi myynyt taloas, ainakaan puolilla hinnoilla.

-- Pitäis tätä ajoakin.

-- Viis! Ethän sinä niiden muutamain pennien vaivainen ole?

-- En suinkaan, mutta...

Jaakko Jaakonpojan täytyi nyt lähteä, ettei jäisi kovin kauas toisista.

-- Tuletko? kysyi huutaen Mikonperä.

-- Saa nyt nähdä, vastasi Jaakko Jaakonpoika. Mutta hän tunsi jo
itsessään heränneen valtaavan uteliaisuuden. Sillä samalla kun
Mikonperän huomautukset talonkaupoista kohlivat kipeästi vanhoja,
helposti avautuvia haavoja, samalla oli hänen epäselvissä
viittauksissaan jotain, joka pyrki ikäänkuin uudestaan avaamaan niitä
näköaloja, jotka häneltä olivat olleet useita viikkoja ummessa. Hän
katsahti taakseen Mikonperään päin, joka näkyi menevän hitaasti astellen
edelleen.

-- Se taitaa ryypiskellä, mutisi itsekseen. Ja kohta meni mieleen
kysymys, mahtoikohan se saada talostaan kylläkin hintaa? Onhan se ollut
uudenaikaisempi mies, lautamieskin, tottapa se ymmärsi lukea metsänsä.
Samalla ajatteli hän taas lihamakkaraa taskussaan, se oli maistunut
hyvälle, ilmanko ne niin sitä... Sellaisia ne syövät kun on hyvät
ansiot, ei talollisten kannattaisi...

Hän otti povitaskustaan ja haukkasi aika palan lihamakkaraa ja musersi
junttapullaa mukaan. Samassa johtui ajattelemaan: mahtavatko ne
Amerikassa syödä paljonkin lihamakkaraa, vehnänen niillä kuuluu olevan
leipänä.

Mutta yht'äkkiä meni taas ajatus maamiesseuran kokoukseen ja Mikonperän
juttuihin. Ostaako talo uudestaan? Sepä oli kumma ajatus. Taloko? Jos
sais helpolla? Talo? Mistä? Jaakko Jaakonpoika vavahti, kun ajatuksiin
meni yht'äkkiä: Pihlajaniemi. Hän pysähtyi tiellä ja suu täynnä
lihamakkaraa virkkoi ääneen:

-- Mitähän nyt tahtoisivat Pihlajaniemestä?

Hän ei ollut koskaan ennen joutunut tätä asiaa *sillälailla*
ajattelemaan.

Nyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä
joku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että
Pihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut.

-- Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita
on tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat
kustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä
rahat takaisin.

-- Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja
kallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän?

-- Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt.

-- Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna
huudahtanut.

Samalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli
kotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut,
miten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa ...
ymmärtäähän sen!

Mutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan
ajattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää
Pihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän
lukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen
mahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen,
tuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru
pääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua
taloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja
kiukkuiseksi, ehkä hänkin...

Jaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko
maailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin.

Ilta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa
kulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun.

-- Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni.

-- Kah!

Hänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla
istui vieras herrasmies.

-- Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla.

-- Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja!

Siinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen
ailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan,
mutta nyt hän menee ... ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee
ostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen?
ajatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan...

Se ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi
nyrkki puuskassa:

-- Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä
muutakaan hommaa ... vaikk' olis kuinka rahaa!



15.


Omat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä
emännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton:
Takakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi
Pihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja
ijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä
edelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset
maailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei
vielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen
tekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten
arka koskettaa, sen moni oli huomannut.

Emäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka
halusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että
hän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja,
jopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus,
kun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia
muistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina
voittajana.

Kun hänen elämäänsä kehuttiin, ei hän sanonut että se on hyvä, ei
myöskään, että se on ikävä. Ainoastaan uskostaan hän avonaisemmin
puhui, jopa kerskasi. Olihan Jumala häntä kuletellut omia teitään
uskonsatamaan, armoistuimen luo ilman omia ansioita, sanoi hän. Eikä
kukaan voinut sanoa, että se oli lörpötystä. Sitä vastoin vaikutti
melkein koomilliselta, kun joku kirkkovieraista uskonasioista
jututtaessa emännän kanssa, jotain sanoakseen isännällekin, kysyi tämän
uskoa.

-- Ei mitänä ole itselläni, sanoi tämä. Ja kyselijän suu saattoi mennä
nauruun. Ei sen vuoksi, ettei Jaakko Jaakonpojan tunnustusta olisi
uskottu. Mutta tiedonanto kuulosti, ettei hän siitä niin suuria
välittänyt, vaikka ei mitään ollutkaan itsellä sellaista, mikä olis
Jumalalle kelvannut, kun vain oli kädestälähtevää. Jumala sai tyytyä
Jaakko Jaakonpojan uskoon vain, sehän sopi hyvin molemmille...

Emäntää kävi kesänmittaan moni vanha tuttava tervehtimässä, varsinkin
kirkko- ja seuramatkoillaan. Itse hän sangen harvoin kävi missään
muualla kuin kirkossa ja seuroissa. Otti kuitenkin mielellään vastaan
kun joku tuli katsomaan, pani pannun tulelle ja kahvitti. Ne olivat
vaimoihmisiä Pihlajankyliltä, mökkien akkoja ja talojen emäntiä. Toiset
todellisia, toiset teeskenteleviä uskonsisaria. Tuttavuuden ja
ystävyyden perustuksena olivat elinaikaiset yhteiset olot ja muistot.
Toisensa oli tunnettu lapsuudesta alkaen, jo isät ja äidit ja niiden
vanhemmat kuinka kauas hyvänsä.

Siinä oli emännällä kuulemista mitä ne kukin sanoivat. Melkein kaikki
yhteen suuhun ylistivät tätä uutta olinpaikkaa ja huoneita, kuinka oli
mukavaa, sopivaa ja rauhallista. Kamaria muutamain kävi oikein kateeksi,
kun toiset ihmiset saavat maalliset elonsa tällaiseksi, mutta toisten
pitää koko ikänsä rääpystää ja riidellä. Hätäkö täällä on Jumalaansakin
ajatella, jollei vain liiaksi ala maailmankoreus vetää...

Emännän tarkka korva oli käynyt näistä asioista keskusteltaessa melkein
araksi. Itseään häntä oli Pihlajaniemen myynti aina painanut aivan kuin
synti. Hän epäili silloinkin kun se myytiin. Mutta tottumus alistumaan
miehen tahtoon, ja kun talo oli sentään miehen eikä hänen kotitalo,
vaikutti sen, ettei hän juuri vastustanut silloin. Mutta mielestään ei
hän sitä koskaan saanut.

Martin kirjeiden tultua hän aina parina päivänä itki. Kaisua koetti
silloin aivan erityisesti kädestäpitäen vetää pieniin talousaskareisiin.
Ja kun Hermanni koulusta oli suven kotona, otti äiti tämän usein, kun
isä sattui olemaan poissa, puhuteltavakseen. Koulun jokapäiväinen työ
selvisi hänelle siten, ja joskus he jo haastelivat Hermannin
tulevaisuudestakin, niin vastahakoinen kuin Hermanni siihen olikin. Joka
tapauksessa näytti äiti olevan levoton, ja usein hän vakavasti kyseli,
oliko tuo puotipojan touhu niin hupaista? Siihen ei Hermanni, joka nyt
koko suven oli ollut erittäin innostunut urheiluun, sanonut juuri
mitään. Poika oli yhä edelleen harvapuheinen ja osoitti taipumuksia
äitiinsä. Iltasin, kun Hermanni pienen navetan päädyllä urheili ja isä
kivellä istuen poltti piippuaan ja katseli, teki äitiin oikein ikävän
vaikutuksen. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut syvä kunnioitus
vakavaan työhön. Tuo roikkuminen ja hyppiminen tuntui hänestä olevan
aivan kuin vakinaista synnintekoa, jota tehtiin töikseen. Poika oli
kohta täysi mies, eikä päiväkausiin tehnyt mitään muuta kuin urheili ja
pyöräili. Se painosti äitiä. Hiljaiseen tapaansa hän joskus sanoikin,
että hänen mielestään tuo on niin kovin turhaa. Mutta eihän heillä ollut
työtä pojalle, eikä sitä voinut sentään palkkatöihinkään panna.

Näitä ajatellessa meni usein mieleen Kaisunkin kohtalo. Sille oli nyt
vielä, tuollaisena puolikasvavana tyttönä kotonakin mitä tehdä, mutta
kun kasvaa, mitä sillä teettää? Pannako palvelukseen, vai...? Äidin
sydän hytkähti omituisesti. Palveluspiiaksiko se Kaisu sitten? Eihän se
mitään muuten, mutta sittenkin... Ajatus painoi syvästi. Raha ei ollut
kertaakaan kyennyt äidin silmissä nostamaan tytön arvoa rahojen kera
siihen, mitä se olisi, jos oltaisiin vielä Pihlajaniemestä...

Ukko oli suvella sairastellut. Silloin oli emäntä kyllä usein luullut
havainneensa etteivät ne nekään kivut aina olleet oikeita jumalan
tauteja. Hän oli varma, että mies katuu. Olihan siitä puhuttu silloin
tällöin. Mutta asia oli molemmille niin kipeä, nähtävästi, että siitä
mieluimmin vanhaan, Pihlajaniemen viime vuosikymmenen tapaan vaiettiin.
Kumpanenkin kärsi yksin. Aina kun pyrki hiukankin puhkaisemaan pintaa
toiselle, yritti särkyä välit ja tulla riita.

Silloin kun Martilta tuli se Jobin-posti hänen tapaturmastaan, olivat
olleet oikein ikävät ajat. Isä oli sairastanut pari viikkoa ja hourinut
usein Martista. Äiti oli navetassa istunut yksin monta iltaa ja
ajatellut sitä, kun Martti häneltä kerran pyysi rahaa kihloihin, eikä
hän antanut. Jos äiti olisi antanut rahaa, kenties olisivat kaikki asiat
nyt toisin? Martti olis täällä ja... Jumala tietää, taitais olla
kotitalo myymättä, ja...

Se ajatus painoi lyijyraskaana Mäkitorpan emäntää niihin aikoihin.
Jonkun verran helpotti vasta sitten kun yhdessä päätettiin kirjoittaa
Martille ja Liisalle, että jos he tarvitsevat, voivat isä ja äiti kyllä
lähettää rahaa. Samalla kysyttiin, että jos tulisivat kotiin,
lähetettäisiin matkarahat.

Eivät he silloinkaan voineet puhua Pihlajaniemestä, kun tämä kirje
kirjoitettiin, vaikka keskinäinen tunnelma olikin paljon tavallista
herkempi.

Hermanni, joka kirjettä laati, sai kirjoittaa erikseen äidin ja isän
sanelemana, kumpasellakin kun oli Liisalle ja Martille joku lämmin sana.
Piti kirjoittaa juuri niin kuin he tahtoivat. Poika yritti muutella,
mutta se ei vanhempia tyydyttänyt, joten hän vaieten suostui.

Syyskesällä oli taasen ruvennut kirkonkylillä päin olemaan enempi
seuroja. Pihlajankylänkin akkoja joutui siten entistä enempi kulkemaan
Mäkitorpassa, niiden oikotie kun kulki siitä lähitse, mäen yli. Siten
pysyi emäntä pitäjään juorujen tasalla. Niissä oli aina mukana näitä
mäkitorppalaisiakin koskevia. Melkein tuntui siltä, kuin ne olisivat
syksyn lähetessä taas lisääntyneet. Emäntä joskus ajatteli sitä.
Ajatteli myöskin, että se voi näyttää vain sellaiselta, kun on tullut
sateiset ilmat ja mieliala on muutenkin painunut ja apea. Moni heitä
koskeva pikkujuoru tuntui siltä, kuin hyvä ystävä olisi sitä lisännyt ja
kääntänyt ilkeämmäksi juuri kertoessaan. Nämä puheet olivat saaneet nyt
aivan uutta vauhtia siitä, että Pihlajaniemi oli, muka, myyty noin 20
tuhatta halvemmasta kuin sen arvo oli. Saattoi havaita ihmisten ilkkuvan
mielialan, kun joitakuita oli saatu näin pettää. Eivätkä Mäkitorpan
emännän ystävätkään voineet tätä mielialaa aina peittää emännältä. Joku
tiesi, että Pihlajaniemi oli täytynyt myydä sen vuoksi, ettei asumisesta
enää tullut mitään, kun isäntä oli niin tarkka ettei malttanut ottaa
palkkatyöväkeä ja omat lapset pakenivat käsistä...

-- Niinkö ne sanovat, heh? Jaakko Jaakonpoika tätä asiaa ajatellessaan
usein itsekseen mutisi.

Mutta nuorenväen oma tahtohan se oli, tiesi kertoja, niin
Pihlajaniemessä kuin muuallakin. Kaikkihan nykyään kodistaan pakenevat,
talollistenkin lapset, rahatöihin ja rahanansioihin. Moni kertoi, miten
paljo pitäjällä nyt ihmiset puhuvat siitä, että Pihlajaniemi oli myyty
melkein puolilla hinnoilla. Onko se niin? kyselivät.

Sitte ne vaikeroivat omia vaivojaan. Kenellä oli tuskaa piioistaan,
kuka taas valitti tyttärensä kohtaloa, joka oli joutunut huonoon
palveluspaikkaan. Jotkut kantoivat miestensäkin päälle. Niistä muutamain
asiat vetivät liian usein oluttehtaalle eikä töistä tahtonut tulla
mitään. Toisilla oli taas muita, vielä pahempia vikoja. Sellaisten
kanssa ihminen tarkenee. Oli sellaisiakin, jotka kehuivat miehiään ja
sanoivat Jumalaakin kiittäneensä, kun on saanut sellaisen miehen että
saa edes olla kotona. Samaan suuntaan muutamat ylistivät lapsiaan, jotka
kyllä hyppäävät, niin kuin nuoret ainakin, mutta jättämään kotoaan,
menemään Amerikkaan tai puotipojiksi ei saisi vaikka käskis...

Kun tällaisia juteltiin, tuli avuksi Mäkitorpan emännän tyyni luonne.
Hän pisti sanotun muistiinsa vain ja ajatteli, että taitaapa sitä
sullakin, ystävä kulta, olla omat tuskas.

Kaikki nämä yhteensä tuottivat sittenkin niin paljon maallista murhetta,
että monasti alkoi syksynpuoleen jo tuntua siltä kuin parempaa asiaa ei
voisi nyt ajatella niinkään rauhassa kuin ennen. Kerran emäntä sortui jo
valittamaan ja neuvoa kysymään Kananteriltakin. Tämä sanoi että kaikki
sellaiset murheet ovat häjynhengen juonia, joita lunastettu sielu ei saa
laskea mieleensäkään.

Mutta niin vahva usko kuin emännällä olikin ollut jo monet herran
vuodet, nyt se usein horjui näiden kiusausten alla. Hänen järkensä, joka
nuoruudessa oli pyrkinyt vilkkaasti sekaantumaan talousasioihin, mutta
välillä pitemmän aikaa uskonelämän vaikutuksesta alistunut vaieten
Jumalan ja miehen tahdon alle, pyrki nyt olemaan yhtämittaisessa
levottomuudentilassa. Kyllä hän koetti vakuutella itseään, että kaikki
nämä maailmanmurheet ja epäilykset olivat peräisin valheenisästä, mutta
ei se auttanut. Järki mietiskeli yhtä myötään kaikellaista, m.*m.:
myytiinkö Pihlajaniemi liian helpolla? Eikö hän tehnyt väärin, ettei
estänyt miestä myymästä? Tuntui rikokselta, että he olivat myyneet
lapsilta kodin. Nyt Martti virui kolikaivannossa, eikä tiennyt vaikka
olis jo tällä hetkellä murskana... Hermanni roikkui kaiket päivät
navetan päädyllä tangossa ja polkupyörällä pitkin kyliä... Ei, ei
sellaisesta ikänä tule hyvää...

Äiti sai tällaisissa tapauksissa tuskanhien kohtauksia.

... Kaisu ei opi mitään...! piiaksi saa mennä ... muiden navettoihin
vettä riiputtamaan... Muiden pelloille kyntämään... Muiden riihenovelta
kurkistelemaan... Sitte saa jonkun häntäänsä joka vain katsoo rahoja,
sillä Kaisu ei ole talosta...

-- Minä olen syntiä tehnyt, sinun edessäsi, Herra, rukoili hän kamarissa
itsekseen. Lamppu pöydällä valaisi avoinna olevaa pikkukirjasta, jota
juuri oli lukenut. Silmälasit olivat ison virsikirjan päällä, ja silmät
tuijottivat ikkunasta pimenevään hämäryyteen, mistä pihlajan ääriviivat
hiljaa huojuen erottuivat.

-- Toivoin täällä maallista iloa ja lepoa, raukka, mutta tällaista
levottomuutta sain. -- Ja ajatuksissa jatkui, että tämä ei voi olla
muuta kuin Jumalan rangaistus rahanahneudesta ja laiskuudesta.

Ulkoa kuului rattaiden kolketta ja hevosen teräskenkien kavistelua
kivisellä torpantiellä.

-- Se nyt, Jaakkokin, saa ajaa rahtiajoja töikseen, niin kuin muutkin
mökinmiehet.

Ovi raottui. Kaisun pää pistäysi:

-- Isä tulee, keitänkö jo puuron?

-- Keitä vain.

Laitettuaan hevosensa tiloilleen tuli Jaakko Jaakonpoika tupaan. Emäntä
oli jo sillä välin tullut myöskin askareilleen. Hän ajatteli juuri että
saa nähdä, mitä se nyt valittaa ja nurkuu ensimmäisenä, kun mies astui
tupaan, pani kirveen ovenpäälle ja kintaat muurinotsikolle.

-- Hyvää iltaa.

Vaimo katsoi. Mikä sillä nyt? Tämä tervehdys oli erikoista, äänessäkin
joku uusi sointu.

-- Iltaa.

Vaimo jatkoi askareitaan, odottaen.

Mutta mies jutteli vain yhtä ja toista kylänkuulumia. Vasta kun oltiin
kolmisin pöydänympärillä puurolla, se puhkesi.

-- Tapasin tuolla Mikonperän Jaanun ja se sanoi kyllästyneensä jo jouten
olemaan, lupasi pian taas ostaa talon.

-- Jaanuko?

-- Niin se Jaanu, jonka poika on kaupungis, siellä...

-- Kyllä minä sen tunnen. Sehän ryyppää. Kehuvat aina istuvan olutpotun
ääres.

-- Sitä se sanookin, kehui itsekin jo moittivansa.

Kumpanenkin tunsi, että tässä nyt aivan tahallaan viivyteltiin
syrjäasioissa, kunnes emäntä vasten tapojaan puheliaalta näyttäen palasi
suoraa tietä pääasiaan.

-- Vai talon?

-- Kehui alkavan ikäväksi käydä, kun ei ole mistään kotoisin.

-- Niin, kunko ei ole mistään kotoisin? Emännän silmät kiiluivat,
pöytään nojaten tuijotti hän miestään silmiin.

-- Niin sanoi. Jaanu oli vähän ryypännyt.

-- Missä sinä tapasit?

-- Siinä kaupparistillä.

-- No mistä se meinaa ostaa?

-- Sanoi että kyllä niitä on. Kysyi että emmekö mekin jo osta.

-- Mekö?

Kaisun huomio kiintyi keskusteluun, sillä äidin kysymys tuli harvinaisen
kiihtyneellä äänenpainolla.

-- Niin?

Puolisot katsoivat toisiaan yli pöydän uteliaina, tutkivina, odottavina.

-- No ja mitä sinä sanoit? kysyi vainio.

-- Mitäs minä, vastasi mies, emmehän me ole siitä mitään ajatelleet.

-- Niin mutta, uteli vaimo.

... Tämäpä kummallista, ajatteli mies. Aikookohan se...? Ajatteleekohan
se...? aprikoi vaimo mielessään kun korjasi pöytää.

Silloin kuului takanluota Kaisun ääni:

-- Aikooko sitte isä ostaa talon?

-- Sanoakin! virkahti emäntä hymyhuulin.

-- Tiedä, mitä siihen sanois Kaisu? he ... heh.

Jaakko Jaakonpoika päästi taasen kerran tuon omituisen naurahduksen,
joka viimeaikoina oli käynyt yhä harvinaisemmaksi.

-- Ostakaa vain! huudahti tyttö.

-- Ostakaa vain, meinaa Kaisu, sanoi emäntä.

Jaakko Jaakonpoikaa yhä nauratti.

-- Kaisu taitaa tuumata, jotta talosta olis mukavee olla kuin torpasta,
jatkoi isä.

-- Niin oliskin!

-- Kukas työt tekis? Isä ja minä olemme jo vanhoja, etkä sinä yksin
pitkälle, lapsiparka.

-- Kirjotetaan Martti ja Liisa Amerikasta!

Kaisu puhui innostunein huudahdusäänin.

Äiti ajatteli: kyllä sen kuulee että lapsikin jo ajattelee.

Isä otti taskustaan lihamakkaran ja vehnäleivän jäännökset ja pani
hyllynreunalle.

-- Panen tuohon, sanoi.

Hän tunsi itsensä työstä väsyneeksi ja ajatteli jo makuullemenoa. Mutta
koko mielialan täytti omituinen tyydytyksen tunne siitä, mitä vaimo ja
tytär olivat tänä iltana jutelleet. Enimmin kiinnitti väsähtäneen
mielenkiintoa kysymys, mahtaisivatko Martti ja Liisa tulla takaisin?
Sekä vähän myöhemmin: mitähän patruuna nyt tahtois Pihlajaniemestä?
Ajatellessaan sitä, piiputteli hän jo vuoteenlaidalla. Tunnelma oli niin
elähyttävä, että hän kesken hiljaisuuden, emännän juuri riisuutuessa
virkkoi:

-- Se Jaanu kosi Pihlajanientä meille.

Emäntä pysähtyi uteliaana:

-- Kuinka Jaanu sitä?

-- Sanoi vain, eikö lie kuullut kaupattavan.

-- Nyt metsätönnä?

-- Kyllä siinä kuuluu vielä polttopuuta ja sellaista olevan.

-- Ja mitä se sellaisena nyt maksaa?

-- Ei Jaanukaan, enkä minäkään ole kysynyt.

Oltiin vähänaikaa vaiti. Jaakko Jaakonpojasta oli niin mukavaa nyt
jutella. Yht'äkkiä hän muisti ja sanoi sen kohta:

-- Huomenna on maamiesseuran juurikasvinäyttely ja kokous
seurahuoneella. Minä ajattelin mennä.

-- Sinnekö?

-- Niin, ajattelin.

-- Ethän sinä niis ennenkään? Emännän äänessä oli vastaanpaneva sävy.

-- Olis tainnut pitää enemmänkin, sanoi mies ja ähki. Vaimo katsahti
vuoteeseen, että mitä se Jaakko nyt? Vähäisen väliajan kuluttua sanoi:

-- Mene vain, mun puolestani.

-- Etkö sinäkin? kysyi taas vuorostaan mies.

-- Sinnekö turniksia katsomaan?

-- Niin ja kaalia.

-- Olis pitänyt viedä meidänkin kaalia.

-- Olisit vienyt.

-- Mitä ne näin mökkiläisten kaalit sitte...

-- Mökkiläistenkö? Entä jos oltaisiin vielä talosta?

-- Niin mutta nyt ei olla.

-- Onpa rahaa.

-- Mitä se raha sitte.

-- Saa sillä talon.

-- No saa. Mutta kun on kerta myyty niin...

-- Mitä siitä, moni myy ja ostaa taas ja rikastuvat sillä lailla kun
voittavat.

-- Ei meistä, isä, ole sellaisiksi! Vaimo laskeutui vuoteeseen
huoahtaen. Mies veteli savuja hetkisen, laski piipun vuoteen vieressä
olevan hyllyn reunalle ja vastasi:

-- Eipä ei, mutta jos ne Martti ja Liisa tulisivat Amerikasta niin kyllä
me talon asuisimme vielä.

Vähän ajan kuluttua äänsi vaimo:

-- Jos ne tulevat ... meille?

-- Pitää kysyä, jos...

-- Mitä?

-- Jos niin kuin talonpuuhiin tässä...

Jaakko Jaakonpoika veteli jo raskaita, syviä henkäyksiä, kun emäntä
vielä tuntui valvovan täydessä tajussaan.

-- Nukutko sinä?

-- Häh?

-- Arvelin vain, että sinähän voisit joskus kysyä patruunalta
Pihlajanientä?

-- Niin kuin piloillaniko?

-- Vaikka.

Vähänajan kuluttua molemmat nukkuivat.



16.


Heinosen puhe *Maamiehelle* oli herättänyt suurta hälinää. Koko
näyttely-yleisö puhui siitä. Muutamat olivat loukkaantuneet. Olihan
yleisö kirjavaa.

Hän oli sanonut, että yleinen havainto näistä maamiesseurojen
kokouksista oli monena vuotena ollut sellainen, että niissä tuli ikävä.
Ja missä ihmisten tulee ikävä, sinne menoaan he karttavat. Tämän ilmiön
syynä oli hänen luulonsa mukaan se, että pidettiin niin ylen paljo
maataloudellisia rippisaarnoja. Maanviljelijät kuormitettiin
taloudellisilla ja ammatillisilla syntitaakoilla aivan kuin erämaan
kameelit. Ahkerimmatkin maataloudellisen parannuksen tekijät alkoivat
väsyä ja uupua. Minkä tähden? Sentähden, kun jokaiselle, kuka vain oli
päässyt pujahtamaan pois tästä joukosta ja saanut toisen ammatin,
hänelle kohta loisti taloudellisen hyvinvoinnin-valo ja herraspäivät
aivan luvallisina. Jos talonpoika koettaa ruveta talonpoikana ollessaan
herrastelemaan niin kuin muutkin ihmiset, heti hänen edesottamisiaan
rupeavat murehtimaan kaikki: maa on vaarassa! Jos siis tahtoo
ajanvaatimusten mukaan sivistyä tahi ruveta olemaan ihmisten joukossa
eikä halua saada nuhteita, pitää myydä talo ja ruveta harjoittamaan
jotain liikettä. Tämä kasvatus on sanomattomasti valaissut maanmiesten
pimeitä älyjä. Maanviljelystoimi heidät on tehnyt arvottomiksi ja
kyvyttömiksi, eivätkä he voi kenenkään mielestä täyttää kutsumustaan.
Nyt vihdoin on maanomistus julistettu varkaudeksi, vaikka useimmat ovat
maksaneet tiloistaan korkeat hinnat...

Vähemmästäkin täytyy jo tomppelinkin herätä. Pitää myydä talo! Pääsee
ihmisten joukkoon. Se vain on paha, jos saa liian paljo, myyjä saa
huijarin-nimen; jos saa liian vähä, sanotaan hölmöksi. Mutta joka
tapauksessa ihminen, joka vapautuu maasta, pääsee pujahtamaan kuin koira
veräjästä siitä yhteiskunnallisesta ahtaastaportista, jonka toisella
puolella on ainaisilta kyvyttömyyden-ja laiskuudenmuistutuksilta
suojattuna. Maansa myymällä voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Saa tehdä
mitä tahtoo: kantaa korkoja ja olla, ruveta porvaroimaan ja
keinottelemaan, tahi asioimaan, tai saarnaamaan, y.*m. Saa tehdä mitä
haluaa, eikä muilla ihmisillä ole niin suuria sanomisia, teki toimensa
hyvin eli huonosti. Tämän ovat maamiehet havainneet ja ruvenneet oikein
kilvalla myymään talojaan. Se on aivan yleisen herätyksen merkki.

Mutta äläs! Kun maamiehet myyvät maitansa, sitte he vasta kuolemansynnin
tekevät, sanovat ripittäjät. Ja nyt tulee viimeinen villitys pahemmaksi
kuin ensimäinen. Maamies ei saa myydä maatansa! huudetaan. Mihin isänmaa
joutuu, jos ei kukaan sitä viljele? Asukaa hyvät miehet talojanne!
Ymmärrättehän sen, että jos maaseutu tyhjäytyy väestöstä ja kaikki
tulevat kaupunkeihin eikä maantöitä enää tehdä, silloinhan koko kansan
perii hukka. Kuka maksaa palkat virkamiehille? Kuka ostaa ja myy pitäen
yllä liikemaailman, jos maatilat tulevat metsätiloiksi? Jos itsenäinen
talonpoikaisluokka häviää, missä silloin on maan turva? Maansa myyminen
on isänmaan kavaltamista, kuulitteko!...

Niin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa
ja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin.
Entinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein
20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää
»kuolemanodottajaismökissään» kuin karussa oleva maansa pettäjä
tietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi
onko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan.

Sellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten
keskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai
vetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa?

Minä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että
maamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko
paljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen,
sen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä
tyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän
tulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa
terveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi
herrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun
maanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin
siitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen,
iso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa,
eikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse
leipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja
kun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin
ruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli
vihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti
silloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia
villoja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat
ovat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään
muullalailla, omin neuvoin.

Koko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian
vanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja
imeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet
purrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut
miehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti,
rakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet
silkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja
älynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun
itsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia,
joiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa
tuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista,
kärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade
ja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi
maamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on
jo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on
paruttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua
kaikille vatsantäyttä. -- --

Maamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea
kansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava
vapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja
näet miten kansallisuus kukoistaa! -- --

-- Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään,
omaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! --

Puheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen
vaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt
kättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista
maamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa
nähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti
juurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia.

Syrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi
elämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti
tunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan.

-- Kylläpä puhuu!

-- Vai osaa se Heinonen noin...

-- Kerrankin niin kuin asia on.

-- Justiin! Ei yhtään liikaa.

Peränpuolella salia oli istunut Pihlajaniemi ja -- emäntä vierellään.
Jaakko Jaakonpojan suu näytti jähmettyneen ihmettelevään hymyyn. Emäntä
istui totisena ja suljettuna. Heinonen vanhana naapurina tuli
kättelemään. Kumpasenkin mieli meni iloiseksi. Kun kuulumisia juteltiin,
nauroi emäntäkin ja sanoi aina väliin muutaman huomion, hillityllä
sävyllään.

-- Saarnaat kuin paras pappi! sai Jaakko Jaakonpoika tilaisuuden
kehahtaa.

-- Joutavia!

-- No se oli oikein oikeata puhetta, juuri tuolla tavalla se on, kehui
emäntä. Aivan siinä saa olla niin kuin aidanraos, kun ollaan talon edes,
ja jos talonsa myy niin sitte ihmiset vasta käsihinsä ottavat.

-- Mepä tuon tiedämme, sanoi Jaakko Jaakonpoika, sorvaten tupakkaa
piippuunsa.

-- Ei täällä saa polttaa, huomautti emäntä.

-- Ahah, sopiipa mennä pihalle.

-- Onpa siellä sievä ilma, lohdutti Heinonen ja jatkoi kysellen: Kuinka
se teidän aikanne nyt kuluu?

-- Siinähän se, sanoi Jaakko Jaakonpoika.

-- Kuluu niin kuin kuluu, lisäsi emäntä.

Heinonen havaitsi että kumpasenkin mieli meni alakuloiseksi.

-- Hm, mumisi hän.

-- Tässä on jo vähin -- Jaakko Jaakonpoika katsahti ympärilleen olisiko
tarpeettomia korvia kuulemassa -- kaduttu, kun tuli myydyksi.

-- Minä arvaan sen.

-- Siinä vain raha miellytti.

-- Niinkö?

-- Sehän se ... ja sittenkin taisi mennä halvalla. Mitä se Heinonen
arvelee, jos ostais sen takaisin?

-- Pihlajaniemenkö?

-- Niin sen.

-- Tekö?

-- Me.

-- Mitäs minä siihen osaan...

-- Ajattelen että jos Marttikin tulis kotipuoleen.

-- Tulisko hän?

Heinonen kiintyi nyt asiaan ja vei entisen naapurinsa hieman syrjempään,
emännän jäädessä puhelemaan Heinosen emännän kanssa, joka oli ryhmään
liittynyt.

Juurikasvinäyttelyn ympärillä hääri yhä tungeskellen ihmisiä. Monelle
näytti se tarjoavan sangen mielenkiintoista tarkastettavaa. Harvat
olivat tulleet tuotteitaan näytteille panneeksi, mutta sitä kiinteämmin
nyt vertailivat näytteilläolevia omiinsa. Kellä oli parempia kotona,
kuka taas ei ollut viitsinyt niiden kanssa niin suurta vaivaa nähdä,
joten olivat kasvaneet vain pienemmiksi. Mutta yleensä näyttely
innostutti. Kaikilla oli jo tietona, että ne karjanrehuna lisäävät
maidontuotantoa ja vähentävät heinäinmenoa. Maidon laihduttamisesta
jotkut, joiden turnipsiviljelykset oli rikkaruoho vallannut, puhuivat.
Mutta kun toiset kertoivat satua ketusta ja pihlajanmarjoista
vetäytyivät nämä toiseen huoneeseen piiputtelemaan ja juttelemaan muista
asioista.

Heinosen puheen jälkeen oli siihen saakka suljettu ja raskas mieliala
vapautunut. Kaikissa huoneissa vallitsi nyt korkeaääninen puhelu,
väittely, elämä ja nauru. Se pehmitti jo piintyneimmänkin erakon ja
liehdytti juroimmankin. Maamiesten silmiin ilmestyi vilkkaampaa eloa ja
päät kohosivat pystympään. Tämä heille vieras paikka oli täyttynyt
heidän hengellään. Hetki oli puhaltanut eloon yhteistunnon ammonaikoja
sitten sammuneet hiilokset. Heinonen oli loihtinut esiin voimia, mitkä
vuosia olivat kismitelleet ja haukotelleet miesten povissa, mutta sitten
väsyneinä laskeutuneet lepoon. Elämä oli mennyt menojaan ja sangen
monelle ujunut lopulta talonostajan odotukseksi.

Mutta nyt. Aivan kuin siunaus nousi maamiesten omanarvontunto perittyjen
muistojen takaa. Ainainen pilvi väistyi hetkiseksi syrjään, aurinko
pääsi valaisemaan ja maamies jouti kerran katsomaan itseään uudessa
kirkastetussa valossa: oman henkensä valossa.

Tämä tunnelma aiheutti ne aivan uudet kuohahtelevan elämäntunnon
ilmaukset, jotka nyt yhdessä synnyttivät salissa elinvoimaisen möyhyn.

Sähkökello soi. Ihmiset rientävät eri huoneista ja ulkoa puolijuoksua
paikoilleen. Kuulemisentarve vaikuttaa nyt kuin nälkä. Mitä nyt
sanotaan? Kuka nyt puhuu?

Heinonen astuu pöydän taakse maamiesseuran puheenjohtajana. Ilmoittaa,
että nyt jaetaan tämän kesäiset viljelyspalkinnot. Mutta ensimäisenä
annetaan kunnan lahjoittama 100 markan metsänhoitopalkinto. Se on
yksimielisesti määrätty Matti Kuusenlatvalle.

Kuusenlatva istuu maamiesseuran sihteerinä pöydänpäässä, nousee.

Heinonen ojentaa puheen johtajapaikaltaan uutta satamarkkasta.
Kuusenlatva astuu lähemmäksi, saa rahan, kumartaa. Yleisö yllättää
Heinosen edelle: »eläköön»-huudot täyttävät salin, täristäen
ikkunaruutuja. Koko pitäjä tietää ja tuntee että Kuusenlatvan metsiä on
ihana katsella. Harvoin ollaan palkinnoista niin yksimielisiä. Ihmiset
yrittävät kurkistella Mattia. Jaakko Jaakonpoikakin kurkistaa toisten
yli, minkälaiselta se nyt näyttää? Hän muistaa niin elävästi, kun Matti
maksoi hänelle isävainajansa velan, jonka tämä oli tehnyt hänen
isävainajalleen...

-- Niin ne ajat menee, mumisi itsekseen, alakuloisena ja vaivattuna.

Palkintojen jako jatkui. Tultiin viimeiseen numeroon. Maamiesseura oli
päättänyt 25 markan rahapalkinnolla muistaa kahta raatajaa, jotka nyt,
jo vanhuudenikäänsä lähennellen, oli katsottu sellaisen palkinnon
arvoisiksi.

Silloin vaihtuu mies pöydäntaakse, harmaahapsinen, kunnianarvoinen. Hän
puhuu kunniavieraille ikätoverina, työnantajana, maamiehenä. Puhe on
koruton, mutta asiallinen. Ja sydämiä hetkentunnelma koskettaa. Kun
raatajasankarit astuvat pöydän ääreen, kajahtaa taas ikkunoia täristävä
»eläköön!» Miehet joutuvat hämille. Kääntyessään menemään paikoilleen
toinen jo tyrskii, toinen on vielä totinen ja kova. Mutta kun
eläköönhuudot taukoovat, etsii moni nenäliinaansa ja kovalta näyttänyt
raatajasankari kumartuu.



17.


Alakuloisena astelee Jaakko Jaakonpoika väsyneesti tietään. Se on
Pihlajaniemeen vievä maantie. Ei ole sielläpäin kulkenut sitten kun
muutettiin. Ja siitä on kulunut kauan aikaa. Viime keväänähän se oli?
ajattelee hän ja kummastelee että aika on ollut niin lyhyt, vaikka on
olevinaan pitkä. Aivan kuin monta vuotta! Mikähän sen tekee? miettii.

Saapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä
ihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä
auroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat
kyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita.
Riihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla
kiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina.
Tuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö,
repii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma
pellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava
tyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt
pellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti
suitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta
pellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa.
Sitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä.
Kuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle.
Korkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua
noudattaen.

Jaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on
niin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on,
ettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee ...
aivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät.

Riihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän
ahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja
hengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää
oikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos
ne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain
hengittää kun kulki riihten ohi.

Mieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee
Pihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta
kun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut
riihiä, eikä peltoja... Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt
töittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta
yrittääkään enää mukaan.

Häntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö
sahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti
tulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän
tunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä
Pihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään,
jos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se
tule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on
väsynyt...

Tiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset
muuttopuuhatkin. Hän myhähti.

-- Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä
ne nyt ovat?

Siellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän
ajatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja
tyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille:

-- Hmh!

Taas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta
uusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin,
olisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin
mennyt 400--500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne
olisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa... Sekös
niiden kanssa!

Hän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli
luonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat
isävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani
vielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi.
Ajatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein
laskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä
ollut kellään niin paljoa rahaista rahaa...

Ainoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko
Jaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko
Matinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain
tuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten
koetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta,
aina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan,
Pihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea,
mutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään.

-- Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen
puolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo
levännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan
järjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä
ja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä
tiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis
toiset perilliset lunastanut?

-- Ei millään, eikä ikinä!

Jumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten
oli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli
talonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän
valmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta
pusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan
hyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella,
nousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena
hevoselle:

-- Ooo!

       *       *       *       *       *

Nyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän
hevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti
sydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois.
Nyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva
pyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä,
ikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen
taivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä
muuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja
ainoana asukkaana...

Isävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi
astuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä
sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa
kiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä.
Ei hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti,
-- mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan
pitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa,
jos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan
sukuun...

Hän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin
ikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika
käyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin
painoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi...

Eiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä,
alkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan
oman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt.
Ennen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt ... mistä milloinkin
porottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne
nurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon
niin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin
katosi, eikä tahdo löytää mistään... Kun yksi elämänmurhe jättää tulee
jo toinen... Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein
nielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset
päivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin...

Mutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli
syviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen.
Entinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä
oli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se
liiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista
pihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta
kaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii
hänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään.
Sulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy.

-- Ka isäntäpä!

-- Päivää.

-- Päivää!

Jaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi.
Lapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan.

-- Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan.

Ei hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa
mille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella.

Niin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne
sinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei
vaikka... Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan!

Samaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain
askelin Mäkitorpalle päin.



18.


Patruuna oli valmis myymään Pihlajaniemen. Hänestä oli hauskaa että
isäntä tuli nyt jo, ennenkuin talvihakkuut järjestettiin, sillä ajatus
oli ollut ottaa Pihlajaniemen metsät loppuun tänä talvena. Monet tulevat
ostelemaan taloja vasta sitten kun metsät on viety kaikki. Mistä hän
niille silloin tarvepuuta hankkii. Eikä hän metsiä osta säästääkseen.
Hän on liikemies, joka ottaa talot, metsät, koko elämän omalta
kannaltaan. Ihmisissä, varsinkin metsänomistajissa on paljon
puolinormaaleja ihmisiä. Hän maksaa niille usein liika paljon metsistä.
Kaikki luulevat sitten että hän rikastuu joka talonkaupassa. Se on
naurettavaa. Mutta ihmiset nyt kerran ovat sellaisia. Hän nyt sanoo,
että monet metsät tulevat liian kalliiksi. Niiden kanssa saa koettaa
kaikkensa, jos saa omansa.

Mutta sen sanoo hän suoraan, että Pihlajaniemi oli ollut tavallinen
kauppa. Hän ei vielä sitä myisi niine metsineen, mitkä siinä nyt ovat,
vieraalle. Mutta kun isäntä itse tahtoo talon takaisin, niin hän myy,
koska on aikomus palauttaa se sukuun. Pihlajaniemi maksaa nyt 25 tuhatta
markkaa. Ja silloin on se helppo. Talossa on vielä polttometsää aivan
riittävästi ja vähin rakennuspuutakin. Kun kymmenen vuotta menetellään
taiten metsän kanssa, on jo sievä rakennusmetsäkin, taikka myytäväksi
kelpaavaa tukkimetsää.

       *       *       *       *       *

Kirjoitettiin Martille, tahtoisiko hän tulla? Saisi kohta toisenpuolen
talonkirjat itselleen, omiin nimiinsä, mutta asuttaisiin yhdessä nyt
aluksi. Isä antaisi Martille komennon, kun Martti on nuorempi ja
muutenkin ymmärtää paremmin nykyajan viljelystapoja. Isällä ja äidillä
on niin ikävä Pihlajaniemeen. He ovat sairastelleet ja luulevat että
siihen on pelkkä ikävä ja työnpuute syynä. Kallis on Pihlajaniemi.
Kehutaan että sen metsistä on jo saatu talonhinta. Mutta siinä on metsää
vielä. Ja isä ja äiti arvelevat, että olis parempi elää sittenkin
Pihlajaniemessä, vaikka vähemmilläkin rahoilla. Tietäisihän edes mistä
ollaan. Ja kun Martilla oli niin halu maahan, niin isä ja äiti
ajattelevat, että jos Martilla ja Liisalla on vielä halua, ostetaan
Pihlajaniemi.

Martti vastasi viipymättä. Hän ja Liisa kyllä tulevat mielelläänkin, jos
vain niin voidaan järjestää asiat kuin oli luvattu. Hän ei pidä
Amerikasta, vaikka taloudellisesti häntä on onnestanut. Kesällä kyllä
oli se onnettomuus, mutta parannuttuaan hän taas pääsi työhön. Liisalla
on koko ajan ollut ikävä. Jos he saavat varmuutta siitä, että saavat
omiin nimiinsä puolen taloa, he kyllä mielellään tulevat yksiin leipiin.
Sopiihan erota sitten, jos ei sovita. Talon hinta on kyllä nyt, kun
parhaat metsät meni, kovin kallis. Mutta samoin kuin vanhemmillakin, on
heilläkin se mieli, että se on koko elinajan mielenpainona jos suvun
perintötalo saa mennä. Martti oli kyllä ollut aikanaankin sitä mieltä,
mutta ei tahtonut nyt silti ruveta isää nuhtelemaan, kun huomaa että isä
jo katuu. Hänen oma rakkautensa kotiseutuun ja maanviljelykseen on aina
vain kasvanut. Kolimaini on hyvä kasvattaja.

       *       *       *       *       *

Kun asiat oli kirjevaihdon kautta näin saatu selviksi, syntyivät kaupat.
Pihlajaniemi siirtyi taas takaisin entisille omistajilleen melkein
samasta hinnasta kuin aikoinaan myytiin. Mutta suurimmalla osalla
erinomaisesta metsästä oli sahayhtiö lisännyt pääomiaan.

He siirtyivät kohta takaisin entiseen kotiinsa. Jaakko Jaakonpoika tunsi
rupeavansa elämään uudestaan. Hänen silmänsä saivat terävämmän ilmeen ja
kirkkaamman loisteen. Jalka astui nopeammin, vartalo suoristui. Emäntä
ei nytkään paljon puhunut, mutta päänkipu hävisi ja kasvoille asettui
asumaan taas entinen puuhakas hymy.

Talvi tuli aikaisin. Lokakuulla oli jo kylmännyt maat ja marraskuulla
oli täysi talvi. Talonkaupat tehtiin marraskuun lopulla. Joulukuulla
meni lumi ja sade sulatti maan. Auraajat ilmestyivät silloin
Pihlajaniemen maille. Ihmiset sanoivat ihmeissään:

-- Kas kas!

Seuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut
varhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat,
ruohonpää nousi maasta.

Vappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon
pihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän
talvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa!
Hänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen
ponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa.
Kasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi
tunnelmaa.

Naapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan.
Juttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat
olleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä
myrskyjä.

-- Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan
jäleltä? kiusasi Heinonen.

-- En, en minä, tuota ... kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta
tienhaarasta.

-- Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi.

-- Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui
vihellellen.

Samaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon.
Tarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia.

Vappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona.

Vappu tuli iloisesti loistelevan auringon kera.

Pihlajaniemen isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkolle. Isäntä panee
jo hevosta aisoihin. Palvelustyttö tuo heiniä häkkirattaille ja Kaisu
juoksuttaa tuvasta puna-valkoraitaista tyynyä. Mutta keskipihassa
pysähtyy tyttö, tuijottaa portin läpi tielle, huudahtaa:

-- Liisa ja Martti tulevat!

Palvelustyttökin heittää heinät siihen ja juoksee portille. Jaakko
Jaakonpojan huulet vavahtelevat ja hänen on vaikea osata tampin-naulaa.
Emäntä juoksee tuvasta kirkkopuvussa, pyylevänä ja sädehtien, pysähtyy
portaille ja katsoo silmät sirrillään portin läpi kujalle.

Pihaan ajaa kaksi hevosta. Edellisessä istuvat Liisa ja Martti,
jälkimmäisillä rattailla on pari isonlaista matka-arkkua. Liisan sylissä
on punakolttuinen, kukoistava poika.

Syntyy iloinen hälinä.

-- Päivää, terveisiä Amerikasta!

-- Jumala antakoon, terve tuloa vain!

-- Väinö, Väinö! Liisa, anna mulle Väinö! Kaisu huutaa ja kurottaa
käsiään.

-- Pudotat sinä, älä... hätäilee emäntä.

-- Vaarille, vaarille! huutaa Liisa nauraen kun havaitsee vaarinkin
kurottelevan poikaa.

Toiset väistyvät ja tytöt katselevat nurjin silmin vaaria, joka huulet
liikutuksesta mutuellen ojentaa kätensä saadakseen pojan.

-- Siinä on vaarille talonkanto, laskee Liisa leikkiä, antaessaan pojan
hieman vapiseviin ja hätäileviin käsiin. Martti nauraa ja Kolimainissa
kellastuneet posket saavat rusoa.

Poika katsoo pitkään ja juhlallisen totisena vaarin silmiin. Tämä
ajattelee ruvetakseen sille puhelemaan, mutta ei löydä sanoja.

-- Talonkanto, kuiskaa vihdoin itsekseen, puristaa lasta rintaansa
vasten ja lähtee viemään saalistaan tupaan sisällinen hymynhohde
silmissä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jaakko Jaakonpoika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.