Title: Arabian nights. Selections. Finnish - Tuhannen ja yhden yön tarinoita III
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Arabian nights. Selections. Finnish - Tuhannen ja yhden yön tarinoita III" ***


TUHANNEN JA YHDEN YÖN TARINOITA III

Toimittanut

Helmi Krohn


Nuorten Kirjoja N:o 18.


Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1920.



SISÄLLYS:

Päivä kalifina
Kalastaja ja henki
Epäilevä sulttaani
Pieni tuomari
Kuningas Mahmud ja leipuri



PÄIVÄ KALIFINA.


Kalifi Harun al Rashidin aikana eli Bagdadissa kauppias, joka oli hyvin
rikas ja hyvin itara.

Hänellä oli yksi ainoa poika, jonka nimi oli Abu Hassan. Häntä
kasvatettiin hyvin ankarasti. Hän sai käydä huonoissa vaatteissa
aivankuin köyhän miehen poika ja syödä yhdessä työmiesten kanssa;
huvituksia ei tullut koskaan kysymykseenkään, mutta sen sijaan hän sai
selkäänsä ja nuhteita, jollei hän kyllin ahkerasti työskennellyt.

Usein Abu Hassan ajatteli alakuloisena toisia nuoria miehiä, jotka
kävivät hienosti puettuina ja elivät iloista elämää, vaikka heidän
vanhempansa olivat paljoa varattomammat kuin hänen omansa, ja hän olisi
mielellään antanut puolet perinnöstänsä, jos hän olisi saanut olla
heidän asemassaan.

Mutta kun Abu Hassan oli viidenkolmatta vuoden vanha, kuoli hänen
isänsä. Poika oli vihdoinkin vapaa ja sai käyttää suurta omaisuuttansa
miten itse vain halusi.

Nyt hän tahtoi nauttia elämästä. Mutta olipa hän noina puutteen ja
kärsimyksen aikoina oppinut yhtä ja toista ja tullut varovaisemmaksi,
kuin mitä hän muuten varmaan olisi ollut, ellei hän olisi tuntenut
rahan arvoa.

Eräänä aamuna hän meni äitinsä luo, jota hän hellästi rakasti, ja kysyi
häneltä neuvoa, miten hän parhaiten järjestäisi elämänsä. Hän sanoi
tahtovansa elää yhtä iloisesti ja huolettomasti kuin muutkin nuoret
miehet. Mutta hän pelkäsi, ettei hän voisi elää varojensa mukaan kerran
vauhtiin päästyänsä ja siksi hän päätti jakaa omaisuutensa kahteen yhtä
suureen osaan. Toisen osan varoistaan hän käyttäisi maatilojen
ostamiseen, joita ei ollut helppo myödä, ja toisen osan huvituksiinsa.
Jos hän kadottaisikin sen osan omaisuuttansa, niin se ei olisi niin
vaarallista. Olihan hän joka tapauksessa saanut elää iloisesti, ja
jäljelle jäisi sittenkin niin paljon, että hän saattaisi elää rauhassa
lopun elämäänsä.

Äiti taputti poikaansa päälaelle ja arveli, että hän teki oikein. Hän
iloitsi siitä, että poika, jonka koko lapsuus oli ollut niin ilotonta,
saisi nyt hiukan korvausta, ja ajatteli vain ilolla poikansa
huvituksia, vaikka ne riistivätkin häneltä hänen seuransa.

Poika tekikin niinkuin hän oli sanonut, osti maatiloja puolella
omaisuudellaan ja käytti toisen puolen huvituksiin.

Nytpä vasta iloinen elämä alkoi. Hän otti osaa jos jonkinlaisiin
huveihin. Hän antoi koristaa talonsa kallisarvoisilla matoilla,
huonekaluilla ja taloustarpeilla. Hän hankki itselleen hienoja
vaatteita ja jalokiviä, ja ystäviä hän sai vaikka kuinka paljon.

Vihdoin vanhan äidin mielestä talo kävi liian rauhattomaksi, sillä
juhlia ja huvituksia riitti siellä yöt päivät, ja hän muutti asumaan
pieneen taloon, jonka hän omisti kaupungin laidassa. Mutta silloin Abu
Hassanin elämä muuttui vieläkin hurjemmaksi. Sellaisia juhlia kuin
hänen talossansa ei ennen oltu nähtykään, ja kaikki rikkaat nuoret
miehet etsivät kilvan hänen seuraansa, sillä ei missään ollut niin
hauska olla kuin hänen luonansa. Sellaista komeutta kuin Abu Hassanin
talossa ei ollut missään muualla, eikä muualla missään ollut niin
iloista, ystävällistä ja vierasvaraista isäntääkään.

Hän auttoi jokaista joka vain apua tarvitsi, ja koko kaupunki kilvan
ylisti häntä. Eipä ollut ketään muuta nuorta miestä, jota kaikki
olisivat niin suuresti ihailleet ja rakastaneet kuin häntä, ja hän
ajatteli mielissään monia uskollisia ystäviänsä.

Mutta eräänä päivänä tuli hänen taloudenhoitajansa hänen luoksensa ja
pyysi saada enemmän rahaa.

-- Mitä! huudahti Abu Hassan, olenhan antanut sinulle kaikki varani ja
käskenyt sinua hoitamaan niitä järkevästi.

-- Enhän minä ole voinut säästää, kun sinä tahdoit niin komeasti elää!
vastasi taloudenhoitaja.

Ja sitten hän näytti Abu Hassanille, että rahat olivat rehellisesti
käytetyt hänen omiin tarpeihinsa. Parissa vuodessa oli Abu Hassan siten
kuluttanut loppuun toisen puolen suurta perintöänsä.

Surumielin läksi nyt Abu Hassan äitinsä luo ja kertoi hänelle asian
laidan. Hänen oli pakko asettaa elämänsä aivan toiselle kannalle, jos
mieli saada rahansa riittämään loppuelämäksensä, ja hänestä tuntui
varsinkin kovin ikävältä ajatella, ettei hän enää entiseen tapaansa
voisi seurustella monien ystäviensä kanssa, jotka olivat tulleet
hänelle hyvin rakkaiksi.

Mutta äiti lohdutti häntä niin hyvin kuin hän taisi.

-- Minä muutan jälleen asumaan sinun luoksesi, sanoi hän, ja jos
järkevästi elämme, niin tulemme erittäin hyvin toimeen niillä varoilla,
jotka sinulla vielä on jäljellä, jollet voikkaan viettää enää yhtä
suuria juhlia kuin ennen. Ja mitä ystäviisi tulee, niin he kyllä
kutsuvat nyt vuorossaan sinut luoksensa, kun he saavat tietää, ettei
sinulla enää ole siihen varaa.

Nuo viimeiset sanat hän lausui kuitenkin hiukan pilkallisesti
hymyillen, sillä hän oli nähnyt elämässä jo yhtä ja toista ja tiesi,
etteivät kaikki ystävät olleet luotettavia.

He tekivät niinkuin äiti oli ehdottanut. Äiti muutti pojan luo asumaan.
Poika erotti useimmat palvelijoistansa, möi hevosensa ja vaununsa ja
supisti elämäänsä kaikella tavalla.

Mutta kun hänen ystävänsä kuulivat puhuttavan tästä muutoksesta, niin
he luulivat hänen tulleen aivan köyhäksi, eikä hän sen jälkeen enää
ollut heidän mielestään yhtä mieluisa ja hupainen kuin ennen.

Kun he tapasivat hänet kadulla, niin heillä oli aina niin kiire,
etteivät he ennättäneet puhua hänen kanssansa. Muutamat eivät yhtään
häntä huomanneetkaan, vaikka hän tuli suoraan heitä vastaan, eikä
mitään kutsujakaan saapunut, vaikka Abu Hassan olisi kuinka
kärsivällisesti tahansa odottanut niitä.

Vihdoin hän ei malttanut olla valittamatta äidillensä ja kysyi
ihmeissänsä, mikähän saattoi olla syynä siihen, ettei kukaan hänen
ystävistänsä enää tullut häntä tervehtimään.

Äiti hymyili ja nyökkäsi päätään merkitsevästi.

-- Niin, niin, sanoi hän, melkeinpä minä sitä aavistin. Mutta sellaisia
ystäviä kuin nuo sinun ystäväsi näyttävät olleen, ei maksa vaivaa
surra. Voitpa olla iloinen, että niin vähällä opit tietämään millaisia
he oikeastaan ovat.

Mutta Abu Hassan suuttui ja puolusti ystäviänsä. Niin huonoja he eivät
olleet, että he hylkäisivät hänet. Heillä oli tietysti pätevät syyt,
miksi he eivät olleet käyneet hänen luonansa, ja osoittaakseen
äidilleen olevansa oikeassa, hän aikoi panna heidät koetukselle. Hän
päätti sanoa heille tulleensa perin köyhäksi ja pyytää heiltä apua,
niin silloin äiti saisi nähdä, etteivät he olleet unohtaneet häntä.

Abu Hassan läksi lähimmän ystävänsä luo, mutta tämä vastasi, ettei hän
tällä kertaa voinut häntä auttaa, sillä hän oli itsekin rahapulassa.

Ja kuitenkin Abu Hassan näki suuren kasan kultarahoja pöydällä.

Toisella, jonka luo hän läksi, ei ollut aikaa häntä puhutella.

Kolmas katsoi häneen oudosti ja kysyi kuka hän oli. Hänen oli aivan
mahdotonta muistaa nähneensä häntä ennen.

Neljäs käski sanoa hänelle, että hän oli matkoilla, vaikka Abu Hassan
näki hänet ikkunassa. Ja viides käski palvelijoidensa heittää hänet
ulos ovesta.

Abu Hassan kävi siten kaikkien ystäviensä luona, mutta ei ainoakaan
antanut hänelle pienintäkään apua. Kaikki käänsivät vain hänelle
selkänsä, eivätkä ajatelleet yhtään sitä ystävällisyyttä ja
vieraanvaraisuutta, jota hän oli osoittanut heille niin runsaasti. Äiti
oli oikeassa. Ihmisellä on ystäviä yllinkyllin, kun onni häntä suosii,
mutta harvat pysyvät uskollisina onnettomuuden kohdatessa.

Ja Abu Hassanin mieli katkeroittui hänen tehdessään tämän huomion. Hän
ei tahtonut enää koskaan tulla tekemisiin näiden viekkaiden ihmisten
kanssa. Hän ei luottaisi enää keneenkään. Ja hän antoi sen pyhän
lupauksen, ettei kukaan Bagdadin asukkaista pääsisi enää hänen taloonsa
eikä saisi nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa.

Hän sulkeutui nyt omaan taloonsa ja eli siellä äitinsä kanssa hiljaista
elämää. Mutta hänen entinen hilpeä mielensä oli kadonnut, ja hän näytti
niin synkältä ja miettivältä, että äiti alkoi tulla levottomaksi.

-- Hae itsellesi seuraa, poikaseni! sanoi äiti. Voithan löytää uusia
ystäviä ja ehkäpä lopulta tapaat sellaisiakin, jotka ovat hyviä ja
vilpittömiä.

Mutta Abu Hassanin kokemukset olivat niin katkeria, ettei hänen tehnyt
mielensä yrittää uudestaan.

Eräänä päivänä hän kuitenkin pyysi äitiään varustamaan oikein hienon
aterian kahdelle hengelle.

-- Olen keksinyt hyvän tuuman, sanoi hän. Tosin olen pyhästi luvannut,
etten kestitse ainoatakaan Bagdadin asukasta enää talossani, mutta mikä
estää minua kutsumasta luokseni muukalaisia. Olen aikonut kehottaa
matkustavaisia, jotka tulevat kaupunkiin, tulemaan luokseni. Heidän
parissaan on varmaan paljon kokeneita ihmisiä, ja luulenpa saavani
paljon huvia heidän seurastansa. Mutta jotta en pettyisi heidänkin
suhteensa, niin aion panna heille sen ehdon, etteivät he koskaan saa
toistamiseen tulla talooni, eikä kutsua minua myöskään luoksensa, sillä
minä en tahdo enää koskaan kiintyä mihinkään elävään olentoon.

Äiti tuli iloiseksi, kun poika oli keksinyt jotakin, joka voisi tuottaa
hänelle huvia, ja lupasi heti pitää huolta ateriasta. Sillä välin Abu
Hassan läksi ulos etsimään sopivaa vierasta.

Matkustavien piti aina kulkea leveän sillan yli päästäkseen itse
kaupunkiin, ja tänne sillan korvaan asettui Abu Hassan nyt
tarkastelemaan ohikulkevia. Moni sai kulkea häiritsemättä hänen
ohitsensa, mutta kun hän vihdoin näki miehen, jonka kasvot näyttivät
hänestä viisailta ja miellyttäviltä, niin hän astui hänen luokseen ja
kutsui hänet kotiinsa illalliselle, samalla kun hän selitti, että
tuttavuuden täytyi rajoittua tähän ainoaan kertaan.

Vieras suostui mielissään Abu Hassanin pyyntöön, ja seurasi häntä
kotiin.

Siellä he viettivät iltansa iloisesti, söivät, joivat ja juttelivat,
kunnes yö tuli ja isäntä ohjasi vieraansa huoneeseen, missä vuode oli
varattuna häntä varten. Seuraavana aamuna miehet erosivat iäksi.

Mutta parin päivän kuluttua Abu Hassan läksi jälleen sillalle ja kutsui
luokseen uuden vieraan, ja siten hän hankki itselleen monta hauskaa
hetkeä. Hän tuli iloiseksi taas mieleltänsä, ja jokainen, joka oli
vieraana hänen talossansa, olisi mielellään tullut toisenkin kerran.
Mutta heitä ei koskaan kutsuttu uudestaan. Vaikka Abu Hassan olisi
ollut kuinka mieltynyt tahansa vieraaseensa, niin ei hän sittenkään
luopunut päätöksestään ja jos hän sattumalta kohtasi hänet kadulla,
niin hän väistyi aina hänen tieltään.

Eräänä päivänä, kun Abu Hassan tapansa mukaan seisoi sillalla ja etsi
jotakuta, jonka hän voisi kutsua vieraaksensa, näki hän muukalaisen,
jonka ulkomuoto häntä suuresti miellytti.

Se oli suuri, komea mies, joka astui pystypäisenä, ja jonka
kasvojenpiirteet olivat jalot ja hienot. Mutta hänen pukunsa oli aivan
tomussa ja kasvojenilme väsynyt.

Päättävästi Abu Hassan astui hänen luokseen.

-- Herra, sanoi hän ja kumarsi kunnioittavasti, minä näen, että olet
väsynyt matkastasi. Jos tahtoisit tulla kotiini levähtämään, niin
tekisit minulle suuren ilon. Se minun täytyy kuitenkin edeltäpäin
sinulle ilmoittaa, etten voi pitää sinua luonani kauemmin kuin päivän,
sillä olen pyhästi luvannut, etten samaa vierasta kutsu kuin kerran
talooni.

Matkustaja ei ollut kukaan muu kuin itse kalifi Harun al Rashid, joka
kauppiaan valepuvussa oli matkustellut suurvisiirinsä, Giafarin, kanssa
ympäri maata ottaaksensa selkoa alamaistensa elämästä ja oli juuri
paluumatkalla palatsiinsa.

Häntä huvitti Abu Hassanin merkillinen kutsu, ja kun miehen kasvot
häntä miellyttivät, niin hän päätti seurata hänen mukanansa.

-- Kiitos, sanoi hän, seuraan mielelläni sinua, mutta sillä ehdolla,
että ulotat vieraanvaraisuutesi palvelijaanikin.

Samalla hän viittasi Giafarille, joka oli astunut pari askelta hänen
jäljessänsä, mutta nyt kiiruhti herransa rinnalle.

Koska Giafar näytti rehelliseltä ja siivolta palvelijalta, vieläpä
varsin herrasmaiseltakin, niin ei Abu Hassanilla ollut mitään sitä
vastaan, ja iloisesti jutellen kaikki kolme astuivat hänen
asunnollensa.

Kalifi huomasi, että Abu Hassan oli erittäin miellyttävä nuori mies, ja
mitä vieraanvaraisin isäntä. Pöytä oli katettu, kun he saapuivat
perille, ja täynnä mitä herkullisimpia ruokia. Mutta parhaana ruuan
höysteenä olivat Abu Hassanin leikkipuheet ja hyvä tuuli. Ja kun he
olivat kyllikseen syöneet, niin haki Abu Hassan hyvää viiniä ja tarjosi
sitä vieraillensa.

-- Tavallisissa oloissa ei meillä muhamettilaisilla ole lupa juoda
viiniä, sanoi hän, mutta juhlat ovat poikkeuksia, ja tänään on minulla
juhla.

Puhuessaan Abu Hassan kaatoi viiniä laseihin, ja koska sekä kalifi että
Giafar pitivät hyvästä ruuasta ja juomasta, niin he joivat hyvällä
halulla. Mieliala kävi yhä iloisemmaksi, ja he nauroivat aivan
pakahtuaksensa kaikille Abu Hassanin hauskoille jutuille. Mutta lopulta
kalifi ei voinut enää hillitä uteliaisuuttansa, vaan kysyi Abu
Hassanilta, miksikä hän niin omituisella tavalla kutsui luokseen
vieraita suoraan kadulta ja miksei hän useamman kerran halunnut olla
heidän seurassansa.

Abu Hassan kertoi asian alusta alkaen salaamatta mitään, ja sanoi ettei
hän voinut enää luottaa keneenkään ihmiseen, kun hänen ystävänsä olivat
pettäneet hänet niin häpeällisesti, ja että hän oli nyt asettanut
elämänsä niin, että hän saattoi tyytyväisenä ja iloisena elää ilmankin
heitä.

Kun kalifi kuuli tämän tunnustuksen, niin hänen ihailunsa kohosi vielä
entistä enemmän.

-- Minä ihailen sinua todellakin, sanoi Harun al Rashid, sillä en
koskaan ole kuullut puhuttavan kenestäkään, joka olisi järjettömästi
tuhlannut varojansa, mutta kyennyt ajoissa hillitsemään halunsa,
ennenkuin oli joutunut perikatoon. Mutta myönnäpä kuitenkin, että
joskus olet tyytymätön ja saat taistella halujasi vastaan!

Mutta Abu Hassan vastasi kieltävästi. Hän vakuutti olevansa täysin
tyytyväinen, eikä toivovansa mitään muutosta elämässänsä.

Mutta tämä vastaus ei tyydyttänyt kalifia. Hän oli suuresti mieltynyt
viisaaseen ja hauskaan isäntäänsä, ja olisi mielellään jollakin tavalla
osoittanut hänelle suosiotaan. Siksipä hän ei tyytynytkään tähän
vastaukseen, vaan jatkoi kyselyjään ja tiedustelujaan.

-- Rakas ystävä, ei ole mahdollista, että olisit täydellisesti
tyytyväinen, sanoi hän. Jokainen ihminen haluaa jotakin, jota hänen on
mahdoton saavuttaa, ja jos voisin auttaa sinua, jotta saisit jonkun
toiveesi täytetyksi, niin olisin hyvin iloinen. Tosin olen vain
kauppias Stambulista, mutta minä olen rikas ja minulla on paljon
vaikutusvaltaa. Sano suoraan, eikö mikään toive mielessäsi päily?

Vieraan erinomainen ystävällisyys ilahdutti Abu Hassania ja hän puristi
sydämellisesti hänen kättänsä.

-- Usko minua, sanoi hän, minä olen aivan tyytyväinen ja onnellinen, ja
jos jotakin toivoisinkin, niin sitä et kuitenkaan voisi minulle
hankkia.

-- Mutta voisithan ainakin sanoa, mitä se on, pyysi kalifi.

-- Te nauratte vain minulle jos sen sanon.

Toiset lupasivat olla nauramatta.

-- No, voinhan sen sitten vaikka sanoakin, sanoi Abu Hassan. Niin, minä
toivoisin, että saisin olla yhden päivän kalifina, sillä minäpä tiedän
yhtä ja toista, mistä hyvällä hallitsijallamme, Harun al Rashidilla, ei
ole aavistustakaan.

-- Mitä sinä silloin tekisit? kysyi kalifi.

-- Sen minä sanon sinulle. Tiedäthän, että kaupunkimme on jaettu
kortteleihin, ja joka korttelilla on oma moskeansa, joka moskealla
imaninsa, jonka tulee hoitaa jumalanpalvelusta ja olla hyvänä
esimerkkinä seurakuntalaisillensa. Mutta meidän korttelimme imani ei
täytä laisinkaan velvollisuuttansa. Hän ei selitä yhtään koraania,
mutta sen sijaan hän on hyvin kärkäs selittämään kanssaihmistensä
sanoja ja tekoja huonolla tavalla, panettelee ja pitää heitä kovassa
kurissa ja ottaa vastaan lahjoja. Jos olisin kalifi, niin ensi työkseni
määräisin hänelle neljäsataa raippaa jalkapohjiin ja sitten antaisin
hänen ratsastaa aasin selässä ympäri kaupunkia istuen takaperin sen
selässä, aasin häntä ohjaksinaan, ja mies, joka taluttaisi häntä, saisi
huutaa: "Ratsastakoon takaperin se, joka selittää takaperin Jumalan
sanaa." Toiseksi määräisin kaksisataa raipaniskua kullekin noista
neljästä kauppiaasta, jotka asuvat tuossa kadun toisella puolen ja
sekottavat hiekkaa jauhoihin ja myövät sitä sitten köyhille. Ja
kolmanneksi työkseni tekisin kepposet entisille ystävilleni.

-- Millaiset ne kepposet olisivat? kysyi kalifi.

-- Sitä en tiedä. Mutta kyllä kai minä keinon keksisin, jos vain
pääsisin kalifiksi, sanoi Abu Hassan.

-- Niin, niin, kukapa tietää, mitä voi tapahtua!

Kalifi nyökkäsi päätään ja nauroi. Abu Hassanin toiveet huvittivat
häntä suuresti ja hän alkoi tuumia, miten hän voisi ne täyttää. Pila
oli hyvä, eikä uusi kalifi hoitaisi niinkään hullusti tointansa, sillä
hän puhui sekä viisaasti että oikeudenmukaisesti. Voisipa todellakin
olla huvittavaa nähdä miten hän käyttäytyisi.

-- Rakas ystäväni, sanoi hän, sinun toiveesi miellyttää minua niin
suuresti, että todellakin toivoisin voivani sen täyttää. Mutta ainakin
voimme juoda sen onneksi!

Hän tarttui itse viinikannuun ja kaatoi toisillekin. Samassa hän
viittasi ulos ikkunasta kadulle, josta kuului melua, ja kun Abu Hassan
kiiruhti ikkunan luo katsoakseen mitä ulkona tapahtui, niin kalifi
sekotti unipulverin Abu Hassanin viinipikariin.

Sitten hän nosti pikarinsa ja joi isäntänsä maljan. Mutta tuskin Abu
Hassan oli laskenut pikarinsa jälleen pöydälle ja käynyt istumaan
entiselle paikallensa, niin hän tunsi päätänsä pyörryttävän. Hän vaipui
kokoon istuimelleen, pää painui alas rinnalle ja hän nukahti sikeään
uneen.

Kalifi viittasi Giafarille ja käski hänen heti mennä hakemaan pari
vahvaa kantajaa. Hetken kuluttua Giafar palasikin jo takaisin mukanaan
kaksi orjaa, jotka nostivat Abu Hassanin olkapäilleen. He kantoivat
hänet kuninkaalliseen palatsiin ja laskivat hänet sohvalle Harun al
Rashidin omassa makuuhuoneessa.

Kun orjat olivat menneet, niin kamaripalvelijat käskettiin sisään ja he
pukivat Abu Hassanin ylle kalifin yönutun, ja kantoivat hänet
vuoteeseen, jossa hän sai nukkua levossa ja rauhassa.

Sitten Harun al Rashid käski koko hovinsa saapuville ja sanoi heille,
että kaikkien tuli seuraavana päivänä kohdella Abu Hassania kuin
oikeata kalifia, täyttää kaikki hänen käskynsä ja kunnioittaa häntä
aivankuin Harun al Rashidia itseäänkin.

Kaikki läsnäolijat kumarsivat maahan saakka merkiksi, että he
tottelisivat kalifin käskyä ja poistuivat sitten kukin tahollensa.
Kalifi meni myös itse levolle.

Seuraavana päivänä hän nousi varhain ylös, sillä hän tahtoi itse olla
näkemässä, kun Abu Hassan heräisi komeuteensa ja loistoonsa. Hän meni
makuuhuoneensa viereiseen suojaan, jonka seinässä oli pieni
ristikkoikkuna, ja siitä hän saattoi kenenkään huomaamatta tarkastella
Abu Hassania ja seurata kepposensa menestymistä.

Juuri kun kalifi oli asettunut paikoillensa ikkunan ääreen, astuivat
kaikki nekin, joilla oli tapana aamuisin käydä tervehtimässä kalifia
itseänsä, Abu Hassanin luo. Siinä oli ministereitä ja visiirejä,
hoviherroja ja virkamiehiä, kamaripalvelijoita ja orjia, ja kaikki he
nyt asettuivat juhlallisina ja arvokkaina Abu Hassanin vuoteen
ympärille. Ei kukaan edes uskaltanut vetää suutaan nauruun, sillä he
tiesivät, että kalifi näki koko näytelmän, ja rankaisisi ankarasti
sitä, joka uskaltaisi rikkoa hänen käskyänsä vastaan ja pilata hänen
huvinsa.

Kun kukin oli asettunut paikallensa, astui Giafar esiin ja piteli
hetken aikaa etikkaan kastettua sientä Abu Hassanin nenän alla ja
vetäytyi sitten kiireesti taas paikoillensa.

Hassan aivasti, oikoi jäseniänsä ja avasi silmänsä. Ja samassapa hän
nosti päänsä äkisti pystyyn ja katseli unimielissään ja hämillään
ympärilleen. Missä hän oli? Miten hän oli tullut tänne? Samassa hän
muistikin eilisen keskustelunsa kauppiaan kanssa. Varmaan hänen
päässään pyörivät yhä nuo tyhjät puheet, miten hän oli toivonut
saavansa olla yhden päivän kalifina, ja nyt tuo mielijohde varmaan
sekaantui hänen unelmiinsakin. Ja siksipä hän laskeutui uudelleen alas
päänalukselleen ja yritti nukkua.

Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Mesrur, orjien päällikkö, astui nyt
hänen vuoteensa ääreen ja kumarsi syvään.

-- Suurivaltainen herra, kaikkien oikeauskoisten hallitsija, suvaitse
jo nousta toimittamaan aamuhartauttasi, sillä aurinko nousee pian!
sanoi hän.

Nyt Abu Hassan kohoutui jälleen vuoteellaan ja katseli hämmästyneenä
ympärilleen, sillä kaikki, ihmiset, äänet, huone, päivänvalo, kaikki
näytti hänestä niin todelliselta ja elävältä, ettei hän voinut enää
luulla uneksivansa.

Mutta missä ihmeessä hän oli? Hän ei tuntenut ainoatakaan ihmistä
ympärillänsä, ei edes Giafaria, sillä edellisenä päivänä hänellä oli
ollut valepuku, irtoparta leuassa ja irtokulmakarvat kulmilla.

Äkkiä hänen silmänsä osuivat komeaan, kultakirjailtuun pukuun ja
jalokivillä koristettuun turbaaniin, joita yksi orjista ojensi häntä
kohti.

Tuohan oli Harun al Rashidin puku ja turbaani, nehän jokainen Bagdadin
asukas tunsi!

Hän tarttui päähänsä. Oliko hän tullut hulluksi, vai olisiko Allah
kuullut hänen toiveensa ja tehnyt hänestä kalifin? Kaikki hänen
ympärillään kumarsivat hänelle maahan asti, ikäänkuin hän olisi ollut
kalifi.

Mutta eihän se sittenkään voinut olla mahdollista! Tiesihän hän
olevansa Abu Hassan, äitinsä poika eikä kukaan muu, vaikka harhakuvat
hänen ympärillään näyttivätkin niin ihmeen eläviltä. Ja hän laskeutui
jälleen maata.

Mutta rauhaa hän ei saanut. Tuskin hän oli painanut korvansa vasten
tyynyä, kun Giafar astui hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, sanoi hän, et koskaan ennen
ole nukkunut näin kauan. Aurinko on jo korkealla taivaalla ja
rukoushetki on jo mennyt ohitse. Mutta suvaitse nyt nousta ja tulla
neuvottelusaliin, sillä siellä odottavat sinua lähettiläät kaikista
valtakunnan maakunnista, ja kansaa on keräytynyt idästä ja lännestä
kuulemaan sinun viisaita tuomioitasi ja päätöksiäsi.

Hassan kohosi kyynärpäänsä varaan ja siveli silmiänsä. Mutta kun tuo
harhanäky ei sittenkään kadonnut, niin hän huudahti niin kovasti, että
ääni kuului aina ulos kadulle saakka:

-- Mutta missä ihmeessä minä olen?

Kaikki hoviherrat, ministerit ja orjat painoivat käden sydämelle ja
kumartuivat maahan aivankuin tuulessa huojuvat kaislat.

-- Omassa palatsissasi, kaikkivaltias herra, vastasivat he.

Silloin viittasi Abu Hassan luokseen lähimpänä olevan orjan.

-- Sano minulle suoraan, keneksi sinä luulet minua? kysyi hän.

-- Kaikkien oikeauskoisten hallitsijaksi, vastasi orja, eikä hänen
kasvoissaan kuvastunut mitään muuta kuin kaikkein syvintä kunnioitusta.
Ja lakkaamatta kumartaen hän astui takaperin takaisin paikallensa.

Mutta Hassan suuttui, kun hän ei voinut hallita tätä ihmeellistä
mielikuviensa leikkiä, jonka vallassa hän luuli olevansa.

-- Tule tänne! huusi hän Mesrurille. Luuletko sinä todellakin, että te
voitte saada minut uskomaan, että olisin muka kalifi? Ei, veikkonen,
niin tyhmä minä en ole.

Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.

-- Salli minun, kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, kysyä sinulta,
miten sinä jaksat, sanoi hän. Sinä olet varmaan nähnyt pahoja unia,
koska et tunne omaa palatsiasi etkä omia palvelijoitasi, niin, etpä
edes tiedä kuka oikeastaan olet. Mutta pitäisihän sinun toki luottaa
meihin, uskollisiin orjiisi, jotka olemme niin kauan palvelleet sinua.
Enkö minä, joka olen joka ainoa aamu ojentanut sinulle takkisi ja
pesuvatisi, enkö minä tietäisi, että sinä olet minun rakkain herrani ja
kalifini! Oi, herra, jos olemme rikkoneet sinun tahtoasi vastaan, ja
jos tahdot meitä rangaista, niin sano, mitä me olemme tehneet, mutta
älä väitä, ettet tunne meitä!

Tämä puhe, joka näytti ilmaisevan syvää surua, täytti tarkoituksensa.
Olisiko palvelija voinut puhua tuolla tavalla, ellei hän tarkoittanut
mitä hän sanoi?

Abu Hassan tuli äkkiä aivan rauhalliseksi.

-- No, sanoi hän, koska todellakin näyttää siltä, kuin Allah olisi
suvainnut tehdä minut teidän herraksenne ja kalifiksenne, niin en huoli
sen kauemmin tuumailla, miten se on käynyt, vaan tyydyn kohtalooni.
Olkaa hyvät, minä sallin teidän pukea ylleni!

Hän ojensi jalkansa, jotta kengät vedettäisiin hänelle jalkaan. Kaikki
orjat hyökkäsivät esiin samalla kertaa, toiset toivat pesuvettä, toiset
hyvänhajuisia öljyjä, toiset taas vaatteita ja kallisarvoisia
koristeita, joilla he koristivat uutta kalifia.

Kun hän oli valmis, huusi Giafar:

-- Tehkää tilaa kalifille!

Ja kaikki palvelijat ja hoviherrat asettuivat kahteen riviin, ja kun
Abu Hassan ja Giafar kulkivat heidän ohitsensa, niin he sanoivat kaikki
kovalla äänellä:

-- Allah antakoon armolliselle hallitsijallemme hyvän päivän!

Mutta Harun al Rashid, joka oli seisonut ristikkoikkunan ääressä ja
nauranut, kiersi toista tietä neuvossaliin ja piiloutui verhon taakse,
jotta hän salassa saattaisi nähdä mitä nyt tapahtuisi.

Vahdit avasivatkin jo samassa suuret ovet, ja Abu Hassan astui sisään
Giafarin ja koko saattojoukkonsa kanssa.

Hän ei näyttänyt olevan vähääkään hämillään, kun hän astui suoraan
valtaistuimen luo, otti valtikan käteensä ja kävi istumaan, samalla kun
ministerit ja neuvosherrat asettuivat hänen ympärilleen. Rummunräminää
kuului salin perältä ja ovet avautuivat vieläkin kerran. Emiirit
loistavissa puvuissaan astuivat saliin ja heidän jäljessään kaikki
vieraat lähettiläät.

Kukin vuorossaan astui hitaasti ja juhlallisesti Abu Hassanin eteen ja
tervehtiessään häntä syvällä kumarruksella sanoi:

-- Siunattu ollos sinä, oi herra ja kalifi, siunattu tämä päivä,
jolloin silmäni sinut näkevät!

Seurasi sitten hetken äänettömyys ennenkuin ryhdyttiin asioiden
käsittelyyn.

Lähettiläät astuivat esiin ja esittivät asiansa. Emiirit puhuivat
lämpimästi uudelle kalifille monesta eri asiasta, ja suurvisiiri esitti
valituksia, joita Bagdadin asukkaat olivat nostaneet toisiansa vastaan.

Kaikkia näitä asioita tuli Abu Hassanin nyt tuomita, ja hän tekikin sen
niin arvokkaasti ja älykkäästi, että oikea kalifi piilossansa oli aivan
ihmeissään. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän itsekään olisi voinut
niistä suoriutua sen paremmin.

Kun kaikki asiat vihdoin olivat suoritetut, ja Giafar aikoi julistaa
neuvottelun päättyneeksi, niin Abu Hassan käski hänen vielä odottaa
hetken aikaa.

-- Anna avata ovet vielä kerran! sanoi hän.

Giafar viittasi vahdeille, ja ovesta astui nyt sisään surkean näköinen
imani, jota kaksi henkivartiostoon kuuluvaa miestä talutti. Asian laita
oli nimittäin se, että Abu Hassan oli asioiden käsittelyn väliaikana
antanut käskyn hakea paikalle tuon kelvottoman papin josta hän
edellisenä päivänä oli puhunut Harun al Rashidille. Hän ei ollut
unohtanut, miksi hän oli halunnut tulla kalifiksi.

-- Sinä kelvoton imani! sanoi hän hänelle. Minä tiedän, kuinka
jumalattomasti sinä elät, ja että olet häpeäpilkkuna koko siinä
kaupunginosassa, jossa asut. Varoitukseksi kaikille muille tuomitsen
minä sinulle neljäsataa raipaniskua jalkapohjiin ja päälle päätteeksi
saat ratsastaa takaperin aasin selässä ympäri kaupunkia, ja vahti, joka
sinua kuljettaa, huutakoon kaikelle kansalle: Ratsastakoon takaperin
se, joka selittää takaperin Jumalan sanaa!

Salissa kajahti ääretön riemu, sillä moni tunsi tuon jumalattoman
imanin, joka niin kauan oli saanut rankaisematta viettää huonoa
elämäänsä. Ja kaikkien mielestä hän oli saanut ansaitun palkkansa, kun
hänet kauhusta kokoonlyyhistyneenä kuljetettiin ulos rangaistustaan
kärsimään.

Mutta samassa kun hänet vietiin ulos, saattoivat vahdit neljä muuta
rikollista sisään. Siinä oli nyt nuo neljä kauppiasta, joilla oli
tapana sekottaa hiekkaa jauhojen sekaan ja myödä sitä sitten köyhille.
Abu Hassan oli salassa lähettänyt myös heitä hakemaan.

-- Te roistot! sanoi hän uhaten heitä sormella, kun he tulivat hänen
eteensä. Te aioitte rikastua pettämällä köyhiä kansalaisianne. Mutta
palkaksenne saatte kaksisataa raipaniskua jalkapohjiinne, ja tästälähin
teidän täytyy aina kantaa kaulassanne hiekkapussia, jotta se painaisi
teidän sydäntänne.

Taaskin kajahti salissa riemu, sillä kaikki iloitsivat, kun näiden
pettureiden viekkaus tuli ilmi ja rangaistuksi. Se oli terveellinen
muistutus kaikille muillekin epärehellisille kauppiaille, sillä niitä
oli kaupungissa yllinkyllin.

Mutta kun nuo neljä rikollista astuivat ulos salista, katseet maahan
luotuina, niin ovet pysyivät yhä edelleenkin auki, sillä joukko
koreapukuisia nuoria miehiä tunkeutui nyt sisään saliin. Ne olivat Abu
Hassanin entisiä ystäviä, jotka hän myös oli kutsuttanut paikalle.

He näyttivät varsin ällistyneiltä, sillä he eivät voineet ymmärtää,
miksi kalifi oli kutsuttanut heidät niin äkkiä luokseen, mutta he
astuivat sittenkin selät kenossa sisään ja näyttivät hyvin kopeilta,
sillä eipä ollut niinkään pieni kunnia tulla kutsutuksi kalifin
palatsiin.

-- Astukaa lähemmäksi, ystäväni, ja katselkaa minua! sanoi Abu Hassan.

Ja ystävät astuivat aivan valtaistuimen ääreen ja katselivat häntä.
Mutta silloinpa heidän kasvonsa muuttuivatkin niin ihmeen
kummallisiksi. Toiset tulivat aivan vihreiksi, toiset keltaisiksi.
Toiset irvistelivät, ikäänkuin he olisivat yrittäneet hymyillä, toisten
hampaat alkoivat kalista.

-- Tunnetteko minut? kysyi Abu Hassan.

Mutta silloin he heittäytyivät kaikki maahan, niin että lattia tärisi.

-- Hyvä, sanoi Abu Hassan. Minä näen, että tunnette minut. Kiitos
viimeisestä. Tarkoitan sitä kertaa, jolloin te ajoitte minut ulos
ovesta.

-- Armoa, armoa, armoa! huusivat kaikki ystävät maatessaan
valtaistuimen juuressa ja vapistessaan kuin haavan lehdet.

-- Niin, sanoi Abu Hassan, tiedänhän minä, ettei teidän tarkoituksenne
ollut olla epäystävällisiä vanhalle ystävälle. Te laskitte vain
leikkiä. Ja tullakseni siitä vakuutetuksi minä lähetinkin teitä tänne
hakemaan. Itse en enää kaipaa teidän apuanne, minä kun nyt olen
kohonnut näin suuresti arvossa ja tullut kalifiksi. Mutta köyhiä on
sittenkin yllin-kyllin tässä kaupungissa. Lähtekää kotiinne ja tuokaa
tänne niin paljon rahaa, kuin olisitte halukkaat minulle antamaan, jos
olisin avun tarpeessa. Minä annan ne sitten köyhille.

Salissa kuului ikäänkuin sadottain lintuja olisi pyrähtänyt lentoon,
niin äkkiä ystävät kohosivat maasta ja kiiruhtivat kotiin hakemaan
lahjoja ja rahoja kalifille. Abu Hassan ei ehtinyt kuin hetken aikaa
jutella vieraiden maiden lähettiläiden kanssa, kun hänen entiset
juomatoverinsa palasivat jo takaisin tuoden mukanaan mitä
kallisarvoisimpia lahjoja. Toiset toivat kultarahoja, toiset taas
koristeita ja hopeakaluja, sillä kaikilla ei ollut aikaa hankkia rahaa.
Muutamien lahjat olivat niinkin kallisarvoisia, että ne vastasivat
neljättä osaa heidän omaisuuttaan, sillä kukin halusi antaa enimmin
päästäkseen uuden kalifin suurimpaan suosioon.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Abu Hassan, nyt minä näen, että te säälitte
köyhiä. Saatte mennä.

Sitten hän antoi kaikki aarteet kuninkaalliselle almujenjakajalle, ja
ystävät, jotka olivat luulleet, että heitä pyydettäisiin aterialle,
saivat pötkiä tiehensä pitkin nenin.

Mutta salissa nousi suuri ilo, kaikki hoviherrat ja visiirit ja
emiirit, vieläpä orjatkin nauroivat, sillä jokaisen oli hauska nähdä,
miten kavalat ystävät saivat ansaitun palkkansa.

Mutta Abu Hassan otti sormestaan kauneimman sormuksensa. Mesrur oli
ojentanut sen hänelle aamulla, kun hän puki yllensä, ja timantti, joka
loisti siinä, oli suuri kuin kirsikka.

-- Ota tämä sormus, sanoi hän yhdelle palvelijoistansa, ja vie se Abu
Hassanin äidille ja sano hänelle paljon terveisiä pojaltansa,
kalifilta!

Hän selitti tarkalleen talon, missä hän asui, ja nousi sitten
arvokkaasti ja levollisesti valtaistuimelta, käski Giafarin hajoittaa
neuvottelun, viittasi jäähyväisiksi läsnäoleville ja läksi pois salista
samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.

Mutta Giafar kiiruhti hänen jäljessään ja vei hänet juhlallisesti
koristeltuun ruokasaliin, missä viidensadan hengen suuruinen kuoro
alkoi laulaa kaikkein ihanimpia lauluja samassa hetkessä kun hän astui
sisään. Seitsemän kultaista kynttiläkruunua riippui katosta ja niistä
levisi valo, joka oli päivänvaloakin voimakkaampi. Seinillä
kimaltelivat kultaukset ja jalokivet, ja keskellä lattiaa seisoi suuri
pöytä, joka oli täynnä mitä herkullisimpia ja hyvähajuisimpia ruokia.

Giafarin kehotuksesta hän kävi istumaan ja alkoi syödä, ja kaiken aikaa
kuului palmupuiden muodostamasta lehdosta suloista soittoa, ja
seitsemän nuorta, kaunista tyttöä leijaili sisään käsissään viuhkat,
joilla he löyhöttelivät hänen kasvojansa ja tarjosivat hänelle ruokaa
aterian kestäessä.

-- No, jos näen yhä vieläkin unta, niin on tämä kaikkein ihaninta unta,
mitä maan päällä voi nähdä, ajatteli Abu Hassan.

Ja ilomielissään hän pyysi tyttöjä istumaan pöytään ja syömään hänen
kanssaan, vaikka he olivatkin niin ujoja, etteivät juuri uskaltaneet
koskea mihinkään. Mutta silloin hän pani itse ruokaa heidän eteensä,
laski leikkiä heidän kanssansa ja kysyi heidän nimiänsä.

Niin, ensimäinen oli nimeltään Kuutar, toinen Lilja, kolmas Kamelia,
neljäs Annansilmä, viides Orvokki, kuudes Kirkassilmä ja seitsemäs
Ruusunnuppu.

Ja hän oli niin kohtelias ja laski niin paljon leikkiä, että hän sai
kaikki nauramaan, mitä he eivät koskaan ennen olleet tehneet, ja oikea
kalifi, joka seisoi palvelijoiden takana piilossa, nauroi myöskin.

Kun ateria oli loppunut, niin Kuutar antoi merkin toisille orjille, ja
nämä kiiruhtivat heti esille kantaen kultaista pesuvatia ja
kukkasellista silkkipyyhettä. Abu Hassan kasteli kätensä vedessä,
pyyhki ne silkkiliinaan ja nousi ylös.

Heti soittokunta alkoi soittaa marssia. Viereisen huoneen ovet avattiin
selkoselälleen ja nuo seitsemän neitosta saattoivat Abu Hassanin sinne.

Tämä sali oli vieläkin loistavampi kuin edellinen. Kultaa ja jalokiviä
säkenöi ikkunapuitteista, matto oli vihreätä samettia ja niin paksu,
että olisi voinut luulla kävelevänsä pehmeässä ruohossa, ja kun kävi
sohvapatjoille istumaan, niin tuntuipa siltä kuin olisi keinunut
keveillä pilvillä.

Herkullisia hedelmiä oli pöydällä huoneen nurkassa, ja kun Abu Hassan
kävi sohvaan istumaan, niin taaskin tuli seitsemän nuorta tyttöä
juoksujalassa saliin, otti kultaiset hedelmämaljakot käsiinsä ja
tarjosi hänelle. Mutta hän pyysi heitäkin istumaan viereensä, ja ilo
kohosi yhä korkeammalle.

Täten aika kului nopeasti, eikä Abu Hassan huomannutkaan, että oli jo
ilta. Silloin ovet avautuivat vielä kolmanteenkin saliin ja nuoret
tytöt kuljettivat nyt hänet keskessään sinne.

Häikäisevä valomeri tulvahti täällä häntä vastaan, sillä neljätoista
aitokultaista kynttiläkruunua valaisi salia. Täällä ei ollut katettua
pöytää. Sen sijaan sinne tuli taaskin seitsemän valkeapukuista nuorta
tyttöä, joilla oli helmiä ja kultakoristeita, ja kullakin oli kädessä
kultainen viinimalja ja kultainen pikari.

Kun Abu Hassan oli käynyt istumaan kaikkein kauneimmalle, silkillä
päällystetylle sohvalle, tulivat tytöt tanssien hänen luoksensa. Yksi
joukosta astui piiristä esiin, laskeutui polvilleen maahan, kaatoi
viiniä pikariin ja tarjosi sen hänelle.

Niin hyvää viiniä ei hän eläissään ollut juonut, ja kun hän tahtoi
lisää, niin hän viittasi vain tanssiville tytöille, niin heti oli yksi
heistä valmis täyttämään hänen pikarinsa.

Jotta tytöt saisivat levätä tanssin välillä, kutsui hän heidät
viereensä istumaan ja hän jutteli ja laski leikkiä kaikkien kanssa.
Sellaista iloa ei koskaan ennen ollut vallinnut Harun al Rashidin
palatsissa.

Kun keskiyö lähestyi, arveli kuitenkin oikea kalifi, että iloa oli
ollut riittämään asti. Salaa hän antoi merkin yhdelle valkeapukuisista
tytöistä, antoi hänelle unipulverin ja käski tämän sekottaa sen Abu
Hassanin viiniin.

Tyttö pani sen salaa siihen pikariin, joka hänellä oli kädessä, kaatoi
sen täyteen viiniä ja tarjosi sen Abu Hassanille pyytäen, että hän
tyhjentäisi tämän pikarin alamaistensa onneksi.

-- Olkoon menneeksi, sanoi hän. Eläkööt onnellisina ja tyytyväisinä
minun valtikkani kunniaksi!

Mutta heti kun viimeinen pisara oli mennyt hänen kurkustaan alas,
kaatui hän patjoja vasten ja vaipui yhtä sikeään uneen kuin silloinkin,
kun hänet tuotiin palatsiin.

Harun al Rashid astui nyt palvelijoiden joukosta esiin yhdessä Giafarin
ja Mesrurin kanssa ja hän lähetti kaikki tytöt ja orjat pois paitsi
kahta, jotka saivat toimekseen tuoda Abu Hassanin omat vaatteet, pukea
ne hänen ylleen ja viedä hänet sitten takaisin hänen omaan asuntoonsa.

Mutta kalifilla oli koko päivän ollut niin hauska, ettei hän tahtonut
tähän lopettaa pilaansa. Hän tahtoi nähdä miten Abu Hassanin herätessä
kävisi, ja sitä paitsi oli hän oppinut panemaan niin suurta arvoa
häneen, että hän arveli velvollisuudekseen antaa hänelle jonkinmoisen
selityksen.

Puettuna kalifin pukuun ja Giafarin seuraamana hän läksi siis kantajien
jäljissä Abu Hassanin taloon.

Kun he olivat saapuneet perille, niin kolkuttivat orjat talon ovelle,
ja hetken kuluttua näkyi tulta ikkunasta. Abu Hassanin vanha äiti oli
herännyt kolkutukseen ja tuli nyt avaamaan ovea, lamppu kädessä.

Mutta hän peräytyi kauhusta nähdessään poikansa kankean ruumiin, jota
kaksi vierasta miestä kantoi, ja kalifin heidän jäljessään koko
kuninkaallisessa komeudessaan. Hän oli ollut hyvin huolissaan, kun Abu
Hassan oli kadonnut kotoa, ja ihmetellyt suuresti sitä ihmeellistä
lahjaa, jonka hän oli saanut pojaltaan, kalifilta, mutta nyt hän oli
varmasti vakautunut siitä, että jotakin pahaa oli tapahtunut.

Mutta kalifi rauhoitti häntä.

-- Älä pelkää, hyvä vaimo! sanoi hän. Päästä meidät vain poikasi
huoneeseen, jotta voimme laskea hänet vuoteeseen makaamaan, niin
selitän sinulle koko jutun.

Vaimo astui edeltä ja molemmat miehet kantoivat Abu Hassanin
vuoteeseen. Sitten orjat läksivät pois. Mutta Harun al Rashid ja Giafar
jäivät taloon.

-- Nyt, sanoi kalifi, saat tietää, miksi me olemme täällä.

Ja hän kertoi sitten koko jutun alusta alkaen, siitä saakka kun Abu
Hassan ensin kohtasi hänet sillalla aina siksi kunnes hän toisen kerran
juotti hänelle unijuomaa, ja kehui sitten hänen älykkäisyyttään ja
sukkeluuttaan ja miten paljon huvia hän oli tuottanut hänelle.

-- Mutta tämä pila ei ole täydellinen, jollen saa olla mukana näkemässä
hänen heräämistänsä. Sentähden pyydän saada jäädä tänne yöksi. Sitä
paitsi haluan aamulla päästä sellaiseen paikkaan, josta voin hänen
huomaamattaan nähdä ja kuulla kaikki. Mutta lupaa, ettet anna meitä
ilmi.

Abu Hassanin äiti oli tietysti kovin mielissään kalifin
ystävällisyydestä ja kiiruhti laittamaan kuntoon korkealle vieraalle
yösijaa.

Varhain seuraavana aamuna hän herätti heidät ja osoitti heille paikan
erään esiripun takana, joka erotti Abu Hassanin makuusuojan hänen
pukuhuoneestansa. Sinne he saattoivat kuulla joka sanan makuuhuoneesta
ja esteettömästi nähdäkin esiripussa olevien ratkeamien kautta.

Giafar antoi nyt Abu Hassanin äidille sienen, joka oli kastettu
etikkaan, ja neuvoi häntä miten hänen tuli pitää sitä poikansa nenän
alla saadakseen hänet heräämään. Vanha vaimo tekikin niinkuin häntä
neuvottiin ja vetäytyi sitten nopeasti pois vuoteen äärestä.

Kaikkein ensiksi kuului kova aivastus, sitten Abu Hassan avasi silmänsä
ja katseli unisena ympärilleen.

-- Giafar! huusi hän. Mesrur! Ettekö kuule?

Hetken aikaa hän makasi ja odotti, mutta sitten hän alkoi taas huutaa,
joskin toisia nimiä.

-- Kuutar! Orvokki! Annansilmä! Ruusunnuppu!

Kun ei kukaan saapunut, tuli hän hyvin hämillensä, kohosi kyynärpäänsä
varaan ja siveli kädellään otsaansa selvitelläkseen ajatuksiaan.

-- Missä ovat kaikki minun orjani? mutisi hän itsekseen. Kyllä minä
heitä vielä opetan. Ja missä ovat kaikki muutkin, jotka eilen olivat
niin ihmeen kohteliaita? Ovatko he nukkuneet yli ajan?

Mutta kun hän sai silmänsä oikein auki ja oli ehtinyt katsella
tarkemmin ympärilleen, hämmästyi hän entistään enemmän. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän olisikin ollut taas siinä samassa huoneessa, jossa hän
asui ennen ollessaan Abu Hassan. Mutta kuinka se oli mahdollista, nyt
kun hän oli tullut kalifiksi? Varmaan hän uneksi vielä.

No, kyllä siitä on helppo ottaa selkoa. Hän puraisi sormeensa niin
kovasti, että veri alkoi juosta ja valui alas vaatteille ja hän itse
huudahti tuskasta.

Ei, ei hän enää nukkunut. Sitten varmaan hänen mielikseen oli huone
järjestetty samanlaiseksi, kuin hänellä oli ennen kotonaankin ollut.
Mutta oliko tuo nyt laita, että hänet jätettiin näin yksin. Ja hän
alkoi huutaa niin kovaan kuin hän jaksoi:

-- Giafar! Mesrur! Missä te olette? Kiiruhtakaa tänne!

Kalifi ja Giafar olivat pakahtua nauruun esirippunsa takana.

Mutta kun Abu Hassan ei lakannut huutamasta, vaan oli herättää kaikki
naapuritkin melullansa, niin hänen äitinsä meni hänen luokseen ja kysyi
mitä ihmeen peliä hän piti.

Abu Hassan mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka, ojensi itsensä
suoraksi ja teki kopean liikkeen kädellänsä.

-- Keneksi luulet minua, koska uskallat täten minua kohdella? kysyi
hän.

-- Keneksikö luulen sinua! toisti äiti. Kukapa muu sinä olisit kuin
minun rakas poikani, Abu Hassan?

Mutta silloin Abu Hassan vimmastui.

-- Mitä sinä uskallat väittää? huusi hän. Etkö tiedä, etkö näe, että
minä olen kalifi, kaikkien oikeauskoisten hallitsija? En minä ole Abu
Hassan. Allah on korottanut minut valtaistuimelle, jotta tuomitsisin
ihmisiä lain ja oikeuden mukaan. Enkö muka lähettänyt sinulle eilen
sormusta sormestani ja käskenyt viedä terveiset pojaltasi, kalifilta,
jotta sinäkin saisit tietää, mihin arvoon olin korotettu.

-- Kyllä, sen sinä teit, änkytti vanha vaimo. Mutta hän ei ehtinyt
sanoa sen enempää, sillä samassa Abu Hassan seisoikin suorana hänen
edessään etusormi ojossa.

-- Sinä siis tunnustat? huusi hän. Polvistu siis ja pyydä anteeksi, kun
uskalsit minua puhutella niin röyhkeästi!

Olihan siinä selvä todistus, että hän oli kalifi, koska äitikin
tunnusti saaneensa sormuksen.

Mutta vanha äiti pudisti päätään ja koetti puhua hänelle järkeä. Hän
pyysi ettei hän ajattelisi enää eilistä päivää. Pitihän hänen huomata,
ettei hän nyt enää ainakaan ollut kalifi. Makasihan hän omassa
vuoteessansa, omissa vaatteissansa. Kaikki esineet huoneessakin olivat
hänen omiaan, ja ikkunastahan hän saattoi nähdä naapurien talot. Ja
pitäisihän hänen tuntea myös oma äitinsä, joka oli aina ollut hänelle
rakas.

Vähitellen Abu Hassan tuli rauhallisemmaksi. Hän alkoi ymmärtää, että
jotakin hullua varmaan oli tapahtunut.

-- Voi, rakas äiti, sanoi hän, minustapa tuntuu melkein siltä, kuin
sinä olisitkin oikeassa. Enhän minä voi olla kukaan muu kuin Abu Hassan
vain. Varmaan en ollut aivan viisas.

Mutta kun hän rupesi muistelemaan kaikkia kalifin palatsin ihanuuksia,
loistavia saleja, joissa hän oli saanut hallita, kaikkia visiirejä ja
emiirejä, jotka polvistuivat hänen eteensä, Kuutarta, Orvokkia,
Ruusunnuppua ja kaikkia muita, jotka olivat häntä palvelleet ja
auttaneet, niin ajatukset alkoivat pyöriä sekaisin hänen päässänsä.

-- Mutta olenpa sittenkin kalifi, huudahti hän ukkosäänellä ja iski
nyrkkinsä pöytään. Minä opetan sinua, sinä vanha noita, osoittamaan
kunnioitusta kaikkien oikeauskoisten hallitsijalle!

Hän aikoi hyökätä äitinsä kimppuun kurittaakseen häntä. Mutta samassa
oikea kalifi työnsi esiripun syrjään ja seisoi kuninkaallisessa
komeudessaan Abu Hassanin edessä, kalifin vaippa hartioilla. Nyt Abu
Hassan aivan kivettyi. Hän näki heti paikalla, että Harun al Rashid,
oikeauskoisten oikea hallitsija seisoi hänen edessänsä, ja hän vapisi
pelosta ajatellessaan, että hän itse oli tahtonut esiintyä kalifina.
Mutta samassa, kun hän ymmärsi, että Harun al Rashid oli huoneessa,
tunsi hän myöskin hänet siksi kauppiaaksi, joka oli ollut hänen
vieraanaan, ja hän alkoi aavistaa, miten kaikki oli käynyt.

Sanaakaan sanomatta hän vihdoin polvistui maahan ja nosti ristiin
pannut kätensä kalifia kohti.

-- Nouse ylös! sanoi kalifi ja auttoi hänet ystävällisesti ylös. Ei
sinulla ole syytä pyytää minulta armoa. Päin vastoin pitää minun pyytää
sinulta anteeksi, kun olen sinun kustannuksellasi huvitellut.

Sitten hän kertoi, miten hänen oli tehnyt mieli täyttää Abu Hassanin
toive ja antaa hänen olla päivän kalifina, ja kuinka paljon huvia
hänellä oli ollut nähdessään, miten hän täytti tehtävänsä
oikeauskoisten hallitsijana.

-- Niin, kiitos avusta! lopetti hän puheensa ja puristi Abu
Hassanin kättä. Olipa oikein ihanaa, kun kerrankin sain levätä
hallitustoimistani kokonaisen päivän, varsinkin kun sain sijaisen, joka
hoiti tehtäviä niin hyvin kuin sinä.

Abu Hassan nauroi nyt itsekin koko jutulle ja oli mielissänsä, että hän
oli saavuttanut hallitsijansa suosion. Ja hänen ilonsa muuttui vieläkin
suuremmaksi, kun kalifi ehdotti hänelle, että hän muuttaisi äitinsä
kanssa palatsiin asumaan ja lupasi antaa hänelle oman huoneustonkin.
Hänen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin silloin tällöin pitää hänelle
seuraa ja huvittaa häntä hauskoilla jutuillaan. Abu Hassan suostui
tähän, eikä hänen koskaan tarvinnut sitä katua. Sillä kalifi oli aina
hänelle armollinen ja ystävällinen. Ja siten leikki oli kaikille
mieleen ja sai hyvän ja onnellisen lopun.



KALASTAJA JA HENKI.


Olipa kerran vanha kalastaja, jolla oli vaimo ja kolme lasta. Hän oli
hyvin köyhä, mutta hän koetti kalastuksella elättää perhettään niin
hyvin kuin taisi. Joka päivä hän laski verkkonsa neljästi mereen, mutta
saalis oli enimmäkseen hyvin huonoa.

Eräänä päivänä hän läksi taaskin keskipäivän aikana merenrantaan ja
laski verkkonsa veteen. Hän odotti kunnes se oli laskeutunut pohjaan,
ja kun hän alkoi vetää sitä jälleen ylös, tunsi hän, että se oli kovin
raskas. Hän veti sitä kaikin voimin ja iloitsi jo mielessänsä, että
vihdoinkin onni oli häntä suosinut ja verkkoon tarttunut oikein kosolta
kaloja. Mutta kylläpä hän ällistyi, kun verkossa ei ollut ainoatakaan
kalaa, vaan sen sijaan vanhan aasin raato, joka oli repinyt verkon
monesta kohti rikki.

Pahoilla mielin kalastaja irrotti aasin verkosta, korjasi rikkinäiset
kohdat ja laski sen uudestaan mereen rukoillen Jumalalta nyt parempaa
kalaonnea.

Tuskin verkko tälläkään kertaa oli painunut veteen, niin kalastaja
alkoi vetää sitä ylös, ja se tuntui vieläkin raskaammalta kuin
edellisellä kerralla. Kalastaja luuli taaskin saavansa koko kantamuksen
kaloja, mutta pahastipa hän jälleen pettyi, kun verkkoon olikin
tarttunut vain kiviä ja liejua.

Hän puhdisti verkon ja huokasi istuessaan meren rannalla:

-- Jumalalla ei suinkaan ole aikaa ajatella minua, koska hän niin
kokonaan on hyljännyt minut!

Sitten hän heitti verkkonsa jälleen mereen ja rukoillen Jumalalta
parempaa kalaonnea hän katseli, miten se hiljalleen vaipui syvyyteen.

Tälläkin kertaa verkko tuntui heti hyvin raskaalta, mutta kun hän veti
sen ylös, niin ei siinä ollutkaan muuta kuin lasinsiruja. Ja
alakuloisena hän alkoi taas puhdistaa verkkoansa.

Kolme kertaa hän oli jo turhaan heittänyt verkkonsa veteen, mutta hän
päätti vielä kerran koettaa. Eiköhän Jumala häntä vihdoin armahtaisi ja
antaisi hänelle edes hiukan saalista. Eihän hän voinut sallia, että
hänen vaimonsa ja lapsensa kuolisivat nälkään.

Hän heitti siis vielä viimeisen kerran verkon veteen, ja hetken
kuluttua se tuntui jälleen raskaalta. Kun hän sai verkon ylös, niin hän
huomasi, ettei siinä tälläkään kertaa ollut kaloja, mutta sen sijaan
raskas vaskipullo, joka sisälsi jotakin nestettä. Pullo oli tarkasti
suljettu sinetillä. Kalastaja oli mielissään tästäkin saaliista, sillä
saisihan hän sillä hiukan rahaa, kun hän sen möisi markkinoilla.

Kalastaja irroitti pullon verkosta ja koetti avata sitä. Kun hän
vihdoin sai sen auki, yritti hän kaataa siitä nestettä käteensä, mutta
vaikka hän olisi kallistellut pulloa kuinka paljon tahansa, niin eipä
siitä sittenkään lähtenyt mitään. Ihmeekseen hän huomasi vain, että
paksu savu alkoi nousta pullosta ja kohota aina ylös taivaaseen asti.
Ja kun pullo vihdoin oli tyhjä, niin koko seutu oli paksun savun
peitossa.

Vähitellen savu alkoi vetäytyä kokoon ja muodostua pilviksi, ja äkkiä
kalastaja ihmeekseen näki edessään hirveän jättiläisen, jonka pää
ylettyi pilviin asti, mutta jalat koskettelivat maata. Pää oli niin
suuri kuin kirkon kupu, kädet ikäänkuin heinähankoja, suu kuin
kallioluola, hampaat kuin kivilohkareita ja silmät kuin kaksi
suunnatonta lamppua.

Kalastaja vapisi pelosta nähdessään tuon hirviön, ja hampaat kalisivat
hänen suussaan. Ja vieläkin enemmän hän kauhistui, kun hirviö huusi
ukkosäänellään:

-- Jumala on yksi ja Salomon on hänen profeettansa! Anna minulle
anteeksi, Salomon, mitä sinua vastaan olen rikkonut! En enää koskaan
vastusta sinun tahtoasi.

Kun kalastaja tämän kuuli, rohkaisi hän mielensä. Tokkopa tuo hirviö
olikaan niin pelottava, koska hän puhui noin nöyrästi.

-- Puhutko sinä profeetta Salomonista? kysyi kalastaja hengeltä. Hänhän
on maannut haudassaan jo tuhatkahdeksansataa vuotta. Mikä on sinulle
tapahtunut? Miksi sinä olit sulkeutunut pulloon?

Henki katseli kalastajaa halveksien ja huudahti kovalla äänellä:

-- Kurja raukka, kuinka sinä uskallat puhutella minua? Tiedä, että minä
olen voimakkain kaikista hengistä! Sinä olet kuoleman oma!

Kalastaja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta sanoi äkisti:

-- Miksikä minun pitäisi kuolla? Minähän pelastin sinut juuri äsken
pullosta.

-- Sinun täytyy kuolla, sanoi henki taaskin ukkosäänellänsä. En voi
muuta armoa sinulle suoda, kuin sallia sinun valita tavan, millä tahdot
kuolla.

-- Mitä minä sitten olen tehnyt, koska palkitset minua tuolla tavalla?

-- Kuule siis, mitä sinulle kerron, sanoi henki. Ja kun olet kuullut
kertomukseni, niin huomaat itsekin, etten voi toisin tehdä. Suuri
joukko henkiä liittoutui kerta taivasta vastaan, ja minä olin heidän
joukossansa. Me emme tahtoneet tunnustaa muuta valtaa olevankaan, kuin
meidän omamme vain. Mutta profeetta Salomon oli sittenkin meitä
voimakkaampi. Hänen palvelijansa ottivat kerta minut kiinni ja veivät
hänen valtaistuimensa eteen. Hän istui siinä kaikessa komeudessaan ja
loistossaan ja puhui minulle hyvin ystävällisesti. Hän lupasi minulle
anteeksiantoa, jos tunnustaisin Jumalan kaikkivallan, mutta minä olin
uhkamielinen. Silloin Salomon tuli kärsimättömäksi, antoi tuoda
vaskipullon ja pani minut siihen. Hän sulki pullon sinetillänsä, jota
me henget emme kykene rikkomaan, ja sitten hän käski heittää sen
mereen, kaikkein syvimpään kohtaan. Eipä minulla ole ollut paljon
toivoa, että koskaan enää saisin nähdä päivän valoa. Minä kaduin
katkerasti tottelemattomuuttani. Ja maatessani syvällä meren pohjassa
lupasin pyhästi, että jos joku pelastaisi minut ennenkuin vuosisata on
loppuun kulunut, niin tekisin hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Mutta
vuosisata meni menojaan, eikä kukaan tullut minua vapahtamaan. Silloin
minä tein uuden lupauksen, sen nimittäin, että jos seuraavan vuosisadan
kuluessa joku tulisi minua pelastamaan, niin antaisin pelastajalleni
kaikki maailman aarteet. Mutta sekin vuosisata meni menojaan, eikä
pelastajaa kuulunut. Kolmannen vuosisadan alkaessa lupasin korottaa
pelastajani kuninkaaksi ja suojella häntä koko elinaikansa. Mutta ei
sinäkään aikana kukaan säälinyt minua. Silloin minä sydännyin ja
päätin, että jos joku nyt tulisi minua pelastamaan, niin hän olisi
kuoleman oma. Ja katso, sinä olet pelastanut minut! Sinua tämä kova
kohtalo nyt kohtaa!

Kalastaja joutui aivan suunniltansa. Hän pyysi ja rukoili, että henki
armahtaisi häntä, mutta mikään ei auttanut. Tämä käski hänen vain
sanoa, millä tavalla hän halusi kuolla, mutta hänen piti kiiruhtaa,
sillä hänellä ei ollut aikaa tuhlata turhaan.

Kun kalastaja huomasi, ettei mikään tässä auttaisi, niin hän ajatteli
suruissaan vaimoaan ja lapsiaan, jotka varmaan kuolisivat nälkään, kun
hän ei enää voinut pitää heistä huolta, ja äkkiä hän sai päähänpiston.
Ehkäpä hän viekkaudella voisi pelastua tästä vaarasta.

-- Suuri ja voimakas henki, sanoi kalastaja, jos sinä todellakin olet
niin kovasydäminen, että tahdot kostaa hyvän pahalla ja tappaa minut,
niin täytynee minun alistua kohtalooni, mutta lupaa minulle ainoan
oikean Jumalan nimessä, että vastaat minulle yhteen kysymykseen,
ennenkuin otat minut hengiltä.

Kun henki kuuli Jumalan nimen, niin häntä vapisutti, mutta hän ei
voinut kieltäytyä, kun kalastaja vetosi siihen nimeen.

-- Puhu, mutta nopeasti!

Silloin kysyi kalastaja:

-- Kuinka sinä, joka olet niin suuri, voit mahtua noin pieneen astiaan?
Ehkäpä koko juttusi on vain turhaa lorua!

-- Etkö sinä usko, että minä olin tuon pullon sisällä? kysyi henki.

-- En usko, jollen näe sitä omin silmin, vastasi kalastaja.

-- No, jollet usko, sanoi henki, niin voinhan ryömiä sinne sisään.

Hän muutti itsensä savuksi, joka kohosi aina ylös taivaaseen asti, ja
tunkeutui vähitellen pullon sisään, kunnes viimeinenkin jälki hänestä
oli kadonnut.

Silloin kalastaja sulki pullon suun nopeasti ja huusi:

-- Valitsepa nyt millä tavalla tahdot kuolla! Minä viskaan sinut
takaisin mereen, mistä sinut löysinkin. Sen saat palkaksesi, kun hyvää
tahdoit pahalla palkita.

Henki väänteli itseään pullossa ja koetti päästä pois vankeudestansa,
mutta kalastaja oli painanut Salomonin sinetin pullon suulle, eikä
henki voinut sitä rikkoa. Kun hänellä ei ollut muuta neuvoa, rupesi hän
kauniisti rukoilemaan ja lupasi kalastajalle kultaa ja kalleuksia, jos
tämä päästäisi hänet jälleen vapaaksi.

Mutta kalastaja nosti vaskipullon veneeseensä ja työnsi jo aluksensa
vesille.

-- Ei minun mieleni tee kuolla, sanoi kalastaja, ja koska olet maannut
tuhatkahdeksansataa vuotta meren pohjassa, niin saat maata siellä vielä
kauemminkin, aina tuomiopäivään asti. Enkö minä pyytänyt sinua
armahtamaan itseäni, mutta välititkö sinä minun pyynnöstäni? Sentähden
Jumala antoi sinut minun valtaani, jotta saisit ansaitun
rangaistuksesi.

-- Kuulehan, sanoi henki. Jos päästät minut vapaaksi, niin minä
palkitsen sinua moninkertaisesti. Korkeimman nimessä minä vannon, että
pidän lupaukseni.

Kalastaja tiesi, että henget pitävät aina lupauksensa, kun he vannovat
jotakin Jumalan nimeen, sillä muuten heitä kohtaa ikuinen perikato. Ja
ehkäpä hänellä ja hänen perheellään voisi olla jotakin hyötyäkin siitä,
jos hän päästäisi hengen vapaaksi.

-- No, koska sinä lupaat niin pyhästi, niin uskon sinua, sanoi hän
hengelle ja nosti pullon veneestä maalle.

Kalastaja aukaisi pullon suun ja savu kohosi jälleen ylös ilmaan ja
muodostui jättiläismäiseksi haamuksi. Mutta hän seisoi nyt kalastajan
edessä nöyränä ja kiitti häntä sydämellisin sanoin pelastuksestansa.
Sitten hän heitti pullon kauaksi mereen, jotta se ei enää tuottaisi
hänelle harmia. Sen tehtyään hän käski kalastajan koota verkkonsa ja
seurata hänen mukanansa.

He astuivat tietä myöten ja kulkivat kaupungin ohi korkealle
kukkulalle, ja siitä he laskeutuivat alas suureen laaksoon. Siellä
henki pysähtyi.

-- Kuule nyt tarkoin mitä sinulle sanon, virkkoi henki. Sinä voit
pelastaa erään onnettoman ihmisen ja samalla saavuttaa itsekin onnen.
Mutta yksin et voi sitä työtä suorittaa. Noudata siis tarkasti minun
neuvojani, niin kaikki käy hyvin.

Henki veti kepillänsä ympyrän maahan, ja heti siihen ilmestyi kirkasta
vettä. Ihmeissään kalastaja katseli eteensä, eikä voinut ymmärtää,
mistä tuo järvi äkkiä oli tullut keskelle kuivaa maata. Se oli syvä ja
vesi oli läpikuultavan kirkasta. Hän saattoi nähdä monen sylen
syvyyteen, ja järven pohjalla hän ihmeekseen huomasi kokonaisen
kaupungin, jossa oli komeita taloja ja kristallipalatseja. Kalat
uiskentelivat edestakaisin talojen ikkunoista ja ovista, aivankuin ne
olisivat olleet niiden omia asuntoja. Mutta olivatpa ne kummia kaloja!
Toiset olivat sinisiä, toiset aivan valkeita, toiset taas tulipunaisia.

-- Kerran päivässä vain saat heittää verkkosi veteen, sanoi henki. Joka
kerralla saat neljä kalaa. Mutta kun viet nuo kalat sulttaanille, niin
hän antaa sinulle paljon rahaa, niin ettei sinun enää tarvitse
puutteessa elää. Mitä sitten tapahtuu, sen saat tietää myöhemmin.

Heti kun hän oli puhunut loppuun, polki hän maata, ja maa avautui hänen
jalkojensa juuressa ja tuo jättiläishenki katosi tietymättömiin.

Kalastaja hieroi silmiään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän oli
valveilla, mutta kun hän yhä edelleen näki moniväristen kalojen
uiskentelevan järven pohjassa, niin hän laski kiireesti verkkonsa
veteen. Ja kun hän veti sen ylös, niin verkossa olikin neljä kalaa,
sininen, punainen, keltainen ja valkoinen.

Hyvillä mielin kalastaja kiiruhti saaliineen kaupunkiin, astui
sulttaanin palatsiin ja tapasi ovella sulttaanin itsensä.

Sulttaani, jota alamaiset rakastivat, mutta viholliset pelkäsivät,
nyökkäsi ystävällisesti kalastajalle päätään ja katseli hänen
kalojansa.

Hän ihastui suuresti näihin kauniihin kaloihin ja käski rahavartijansa
maksaa niistä kaksisataa sekiiniä.

Kalastaja oli vähällä hypätä ilosta ilmaan, ja onnellisena hän läksi
kotiinsa vieden mukanaan lihaa ja leipää ja kaikenlaista muuta hyvää
vaimolleen ja lapsilleen. Nyt heillä oli mitä he tarvitsivat pitkäksi
aikaa.

Mutta sulttaani antoi kalat visiirilleen, ja visiiri vei ne keittiöön
ja käski kokin valmistaa niistä maukkaan aterian.

Kokki perkasi ja huuhtoi ne hyvin, pani paistinpannun tulelle ja
paistoi ne voissa, niin että ne kiehuivat ja pihisivät ja näyttivät
oikein maukkailta.

Mutta juuri kun hän oli kääntämässä kaloja, avautui keittiön seinä, ja
solakka, kaunis tyttö astui sieltä esiin. Hän oli puettuna hienoon
silkkipukuun ja otsalla loisti jalokivillä koristettu päänauha.

Toisessa kädessään hänellä oli sauva, jolla hän liikutteli kaloja. Hän
lausui seuraavat sanat:

    Kirjokalat, ystäväni,
    noudatteko käskyjäni?

Kaikki kalat kohottivat samassa päänsä ja vastasivat yhteen ääneen:

    Kuinka toisin olla vois? --
    Tottelemme -- huoli pois!

Sitten kalat painuivat taas paikoillensa, ja haamu katosi. Mutta kun
kokki hiukan tointui hämmästyksestään ja yritti jälleen kääntää kaloja,
niin ne hyppäsivät kaikki pannun laidan yli tuleen ja paloivat poroksi,
jotta niitä oli mahdoton syödä.

Kokki kiiruhti heti visiirin luo ja kertoi mitä oli tapahtunut, hän
vuorostaan meni taas sulttaanin luo. Juttu tuntui sulttaanista niin
kummalliselta, että hänen oli vaikea sitä uskoa, mutta hän antoi
kuitenkin kokille anteeksi ja käski lähettää kalastajalle sanan, että
tämä toisi hänelle uusia kaloja.

Kalastaja läksi seuraavana aamuna järven rannalle ja heitti taas
verkkonsa veteen ja sai tälläkin kertaa neljä kalaa: punaisen,
keltaisen, sinisen ja valkoisen. Hän vei ne jälleen sulttaanin
palatsiin. Palkakseen hän sai nytkin kaksisataa kultarahaa, joista hän
ihastui ikihyväksi.

Nyt hän mielestään oli oikein rikas ja osti kaikenlaisia herkkuja
vaimolleen ja lapsilleen.

Visiiri vei kalat keittiöön ja varmuuden vuoksi hän tahtoi itse olla
läsnä, kun kokki niitä valmisti, jotta onnettomuutta ei uudestaan
tapahtuisi.

Kokki perkasi ja huuhtoi kalat ja pani ne sitten pannulle paistumaan.
Mutta juuri kun ne alkoivat pihistä, tapahtui aivan samoin kuin
edelliselläkin kerralla. Seinä halkesi kahtia ja nuori, kaunis tyttö
tuli esille. Hän kosketteli taaskin kaloja sauvallaan ja sanoi:

    Kirjokalat, ystäväni,
    noudatteko käskyjäni?

Heti kalat nostivat päänsä pystyyn ja vastasivat yhteen ääneen:

    Kuinka toisin olla vois? --
    Tottelemme -- huoli pois!

Sitten kaikki taasen laskeutuivat paikoilleen ja haamu katosi.

Visiiri seisoi ihmeissään, ja kokki astui varovaisesti lieden ääreen
veitsi kädessä. Hän ei tiennyt, uskaltaisiko hän koskea kaloihin ja
kysyi visiiriltä neuvoa.

-- Käännä vaan, sanoi visiiri ja asetti kätensä suojelevasti pannun
yli, jotta kalat eivät voisi päästä karkuun.

Mutta tuskin kokki oli veitsellä niihin kajonnut, niin kalat hypähtivät
korkealle ilmaan ja putosivat tuleen.

Kauhun vallassa visiiri ja kokki juoksivat sulttaanin luo ja kertoivat
mitä oli tapahtunut. Varmaan tuossa jutussa sittenkin oli perää,
ajatteli sulttaani, koska he molemmat olivat sen nähneet.

Kalastajalle lähetettiin taaskin sana ja käskettiin hänen tuoda uusia
kaloja. Seuraavana päivänä hän toikin taas neljä kalaa ja sai nytkin
palkakseen kaksisataa kultarahaa. Tällä kertaa hän osti vaimolleen ja
lapsilleen vaatteita ja meni iloisin mielin kotiinsa.

Sulttaani oli nyt niin utelias, että hän tahtoi omin silmin nähdä,
millä tavalla kokki valmisti kalat, ja siksi hän meni nyt keittiöön
katselemaan.

Kokki perkasi ja huuhtoi kalat ja pani ne pannulle. Ja totta tosiaan,
juuri kun voi alkoi pihistä, avautui seinä taaskin kovalla rytinällä.
Mutta tällä kertaa ei kaunis tyttö astunutkaan esiin, vaan suuri, musta
mies, joka näytti hyvin ankaralta. Hän kosketteli kaloja sauvalla ja
huusi kovalla äänellä:

    Kalat, mik' on toimenne?

Ja kalat kohottivat heti päänsä pystyyn ja vastasivat:

    Käskyjäsi seuraamme.

Seinä sulkeutui jälleen ja näky katosi. Sulttaani, visiiri ja kokki
katsoivat ihmeissään toisiinsa.

-- No, käännäpä nyt kalat! sanoi sulttaani, kun kokki seisoi pelosta
vapisten veitsi kädessä, muuten ne palavat.

Sekä sulttaani että visiiri koettivat käsillään varjella pannua, jotta
kalat eivät pääsisi karkuun, mutta heti kun kokki kosketteli niitä
veitsellään, hyppäsivät kalat korkealle ilmaan ja katosivat liekkeihin.

-- Tässä on jotakin hullua, sanoi sulttaani. Käskekää kalastaja tänne
huomen-aamulla! Hänen täytyy viedä minut ja koko hovini tuon järven
rannalle, mistä hän on pyytänyt nämät kalat, niin saadaanpa nähdä,
emmekö saa jotakin selvitystä tälle arvoitukselle.

Seuraavana päivänä sai kalastaja tehdä sulttaanille selkoa tuosta
merkillisestä järvestä.

-- Mutta eihän siellä ole mitään järveä, sanoivat kaikki ministerit,
kun kalastaja oli lopettanut kertomuksensa.

Ei kukaan ihminen ollut kuullut puhuttavankaan järvestä niin lähellä
kaupunkia.

Sulttaani läksi kuitenkin koko hovinsa kanssa sinne, missä kalastaja
oli sanonut järven olevan, ja vähän matkaa kuljettuansa he saapuivat
korkealle kukkulalle, josta he näkivät laajan laakson edessänsä.

-- Tuolla, tuolla se on, sanoi kalastaja ja osoitti järveä, jonka
kirkas vesi päilyi auringon paisteessa, tuossa järvi on!

-- Missä, missä? huusivat ministerit ja hoviherrat ja katselivat
ympärilleen. Mutta he eivät voineet nähdä mitään.

-- Sepä kummallista, että te ette näe mitään, sanoi sulttaani.

Hän näki sen aivan selvästi, ja kun he astuivat järven rantaan, niin
hän varoitti toisia, etteivät he menisi liian lähelle, sillä muuten he
putoaisivat veteen. Mutta hoviherrat, jotka eivät nähneet mitään, eivät
voineet sitä varoa, ja ihmeekseen sulttaani huomasi, että he astuivat
keskelle järveä suoraan laineihin, kastamatta kuitenkaan jalkojansa.
Mutta kun sulttaani pisti kätensä veteen, niin tuli se märäksi. Sen
kaikki saattoivat selvästi nähdä ja he ihmettelivät suuresti.

-- Heitä verkkosi veteen, sanoi sulttaani kalastajalle, joka hyvän
aikaa oli seisonut ja katsellut veteen.

-- En minä näe ainoatakaan kalaa, sanoi hän. En myöskään näe kaunista
kaupunkia enkä kristallipalatseja ja puutarhoja.

-- No, voithan kuitenkin heittää verkkosi veteen, arveli sulttaani.

Kalastaja totteli ja veti verkon jälleen ylös. Tosin se oli märkä ja
ruohojakin siihen oli takertunut, mutta siinä ei ollut ainoatakaan
kalaa.

Silloin sulttaani viittasi hänelle ja sanoi:

-- Mennään me molemmat, jotka voimme nähdä järven, hiukan kauemmaksi.
Toiset voivat meitä niinkauan odottaa.

Hän nyökkäsi päätään toisille ja läksi kalastajan kanssa astumaan
pitkin järven rantaa. Kalastaja tarkasteli koko ajan vettä, mutta hän
ei nähnyt ainoatakaan kalaa.

He olivat kulkeneet noin tunnin aikaa, kun sulttaani äkkiä huudahti:

-- Kas, mikä kaunis kaupunki on tuolla, järven toisessa päässä! Kumma,
etten sitä ennemmin huomannut!

Kalastaja katseli ja katseli, mutta hän ei voinut nähdä mitään. Mutta
kun hän katsoi alas järveen, niin hän näki taaskin kauniin
vesikaupungin järven pohjassa.

-- Armollisin sulttaani, sinä tarkoitat kai tätä vesikaupunkia! sanoi
hän, sen minäkin nyt näen.

Mutta sitä ei sulttaani tarkoittanut. Hän näki kaupungin kuivalla
maalla, ja kalastaja näki sen vedessä. Sulttaani oli jo aivan suuttua,
kun kalastaja ei voinut sitä nähdä, vaikka se kohosi aivan heidän
nenänsä edessä järven rannassa. He tulivat yhä lähemmäksi sitä ja
olivat nyt aivan portin edessä.

-- No, nyt ainakin sinä näet sen, sanoi sulttaani. Sinähän isket nenäsi
suoraan vasten muuria.

-- En minä sitä tunne, sanoi kalastaja. Mutta varohan toki, kaikkein
armollisin sulttaani, sinähän astut suoraan veteen!

Hän kiiruhti auttamaan sulttaania, joka peräytyikin askeleen, mutta
hänen vaatteensa eivät olleet yhtään märkiä.

-- Nyt minä kolkutan porttia, sanoi sulttaani.

Kalastajaa kuuli kolkutuksen, vaikkei hän nähnytkään mitään porttia.
Mutta sulttaani näki sen aivan selvästi, hän näki myös, miten se
avautui, vaikkei ainoatakaan ihmistä ollut paikalla.

-- Astu sisään, sanoi hän kalastajalle, kuljettuaan itse portista
sisään.

Mutta kalastaja vetäytyi kauemmaksi kauhun vallassa. Jos hän olisi
seurannut sulttaania, niin hän olisi astunut suoraan veteen. Hän näki
hänet jo syvällä järvessä.

-- No, odota sitten täällä minua, kunnes palaan takaisin! sanoi
sulttaani ja sulki portin jälessään kiinni.

-- Allah meitä auttakoon! huudahti kalastaja ja nosti kätensä taivasta
kohti, sillä hän näki, miten aallot löivät sulttaanin pään yli ja hän
katosi syvyyteen.

Kalastaja arvasi, että suuri henki, jonka hän oli vapauttanut
vaskipullosta, oli mukana tässäkin pelissä ja oli loihtinut heidän
silmänsä, ja siksi hän jäi kaikessa rauhassa odottamaan järven
rannalle.

Mutta sulttaani läksi edelleen astumaan ja tuli kaupunkiin. Siellä oli
kauniita palatseja ja ihania puutarhoja, mutta hän ei voinut nähdä
ainoatakaan ihmistä. Kadut ja torit olivat tyhjät, ja jos kaupungissa
oli asukkaita, niin ne varmaan nukkuivat kaikki sikeässä unessa.

Hetken kuluttua hän tuli suuren ja komean linnan edustalle, joka oli
niin ihana, ettei se voinut olla muuta kuin kuninkaallinen palatsi, ja
kun portit olivat auki, niin hän astui sisään.

Sisältäkin linna oli yhtä kaunis kuin ulkopuolelta. Sulttaani katseli
ihaillen korkeita pilarikäytäviä ja kultaisia saleja, joiden läpi hän
astui, ja ihmetteli kaikkea sitä komeutta ja loistoa, mikä kohtasi
täällä hänen silmäänsä. Mutta eipä täälläkään ollut ainoatakaan
ihmistä, ja hän luuli jo, ettei eläviä olentoja ollutkaan koko
kaupungissa, kun äkkiä surkea valitushuuto kohtasi hänen korvaansa.

Hän pysähtyi ja kuunteli. Huuto kuului uudestaan, vaikkei se tällä
kertaa ollutkaan yhtä äänekäs.

Hän astui ääntä kohti ja kulki vielä usean huoneen läpi, joissa
marmorisista suihkukaivoista vesi kohosi korkealle ilmaan, levittäen
vilpoisuutta ylt'ympärille. Hän näki pehmeitä patjoja, jotka olivat
päällystetyt kulta- ja hopeakankailla ja tarjosivat hetken lepoa ja
rauhaa. Mutta hän kiiruhti niiden ohi yhä kauemmaksi, sillä hän ei
voinut ajatella muuta kuin tuota onnetonta, jonka surkea valitus oli
kuulunut hänen korviinsa.

Vihdoin hän kuuli sen aivan läheltä, ja kun hän avasi puoleksi suljetun
oven, niin hän näki kauniin, nuoren miehen, joka istui keskellä suurta
salia mustalla marmorisella valtaistuimella. Päässään hänellä oli
kultainen kruunu. Purppuraviitta riippui hänen hartioillaan ja kädessä
hänellä oli valtikka. Mutta vaikka hän olikin näin komeasti puettu,
niin hänen kasvojensa ilme oli tuskallinen, ikäänkuin joku suuri suru
olisi häntä vaivannut.

Sulttaani tervehti häntä syvään kumartaen, mutta mies ei
liikahtanut paikaltaan, vastasi vain tervehdykseen ystävällisellä
päännyökkäyksellä.

-- Tervetultua, muukalainen, ken lienetkin, sanoi hän. Äläkä ihmettele,
vaikken tervehdikään sinua kohteliaammin. Jos astut lähemmäksi, niin
selitän sinulle syyn tarkemmin.

Nuori mies avasi purppuraviittansa. Hänen ruumiinsa oli solakka ja
kaunis, aivankuin tavallisen ihmisen. Mutta vain lanteita myöten se oli
lihaa ja verta. Koko alaosa oli mustaa marmoria, samoinkuin
valtaistuinkin.

Sanaakaan sanomatta onneton nuorukainen kääri taas viitan ympärilleen,
peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkuun.

Sulttaani seisoi ensin aivan kivettyneenä kauhusta, mutta sitten hän
astui nuorukaisen luo ja syleili häntä hellästi, osoittaakseen hänelle
siten myötätuntoisuuttaan.

-- Kerro miten tämä onnettomuus on tapahtunut, pyysi hän, ja minä
tahdon tehdä sinulle mitä ikänä voin, helpoittaakseni ja kostaakseni
sinun kärsimyksiäsi.

Nuorukainen katsoi sulttaaniin kiitollisena.

-- Minä kerron sinulle tarinani, sanoi hän. Se on yhtä surullinen kuin
ihmeellinenkin.

Kun sulttaani hänen kehotuksestaan oli istunut sohvalle hänen
viereensä, alkoi hän kertoa:

-- Minä olen kuningas Mahmudin poika. Isäni hallitsi Neljän mustan
saaren valtakunnassa. Hänen kuolemansa jälkeen minä astuin
valtaistuimelle ja nain setäni tyttären. Hän oli kaunis ja hyvä ja hän
rakasti minua niin suuresti, ettei hän tahtonut edes syödäkään minun
poissaollessani. Monta vuotta me elimme onnellisina yhdessä.

Sattuipa sitten kerran, että vanha, ruma harpunsoittaja tuli linnaan ja
pyysi saada soittaa ja laulaa meille. Hän sai luvan siihen, ja me
olimme hyvin ihastuneet häneen ja hänen soittoonsa. Mutta varsinkin
kuningatar ihastui häneen suuresti. Hän ei voinut kyllin kuunnella
häntä, pidätti hänet linnassa päivän toisensa jälkeen, ja vihdoin hänen
pyynnöstään mies sai jäädä linnaan opettaakseen kuningatarta soittamaan
harppua.

Siitä hetkestä alkaen minun onneni oli kadonnut. Vanha harpunsoittaja
opetti tosin puolisoani soittamaan harppua, mutta vain sen vuoksi, että
saisi hänet valtaansa ja voisi käyttää häntä hyväksensä. Ammatiltaan
hän oikeastaan oli noita, ja hänen tarkoituksensa oli syöstä minut
valtaistuimelta ja anastaa minun paikkani.

Kun hän opetti kuningatarta soittamaan, käytti hän samalla tilaisuutta
hyväkseen huvittaakseen häntä pienillä noitakonsteilla, ja ne
huvittivat häntä niin suuresti, että hän alati tahtoi nähdä uusia.
Noita tarjoutui silloin opettamaan häntä itseäänkin tekemään niitä, ja
sen sijaan että he olisivat soittaneet, he istuivat nyt kaiken aikaa ja
tekivät noitakonsteja.

Puolisoni tuli yhä epäystävällisemmäksi minua kohtaan, ja minä huomasin
pian, ettei hän välittänyt enää kenestäkään muusta kuin vanhasta,
rumasta noitaukosta. Siihen määrään hän oli jo noiduttu.

Mutta kun minä huomasin tämän, niin päätin tehdä lopun koko jutusta.
Minä kutsuin puolisoni luokseni ja pyysin, että hän erottaisi
harpunsoittajan toimestaan. Mutta hän vastasi minulle kieltävästi
kylmällä ja uhkamielisellä äänellä. Ja vaikka kuinka hartaasti olisin
häntä pyytänyt ja rukoillut, niin hän ei muuttanut mieltänsä. Silloin
minä suutuin ja sanoin, että hänen täytyi totella minua, jos hän mieli
elää minun luonani. Ja silloin vasta hän alistui tahtooni.

Noitaa ei enää näkynyt. Minä luulin, että hän oli lähtenyt pois ja
toivoin, että kaikki muuttuisi taas entiselleen ja onni palaisi
kotiini. Mutta siinäpä minä petyinkin.

Eräänä iltapäivänä, kun olin paneutunut sohvalle lepäämään, ja kaksi
orjatarta seisoi pääpuolessa löyhötellen viuhkoillansa, suljin minä
silmäni. Mutta en ollut ennättänyt vielä nukahtaa, kun kuulin
orjattarien keskustelevan hiljaa keskenänsä otaksuen, että olin
nukkunut.

-- Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi toinen, ettei kuningatar
rakasta hyvää kuningastamme, joka on niin lempeä ja ystävällinen
ruhtinas.

-- Niin, sanoi toinen, kuinka häpeällistä, että hän pettää häntä tuon
vanhan, ruman noidan vuoksi. Jospa kuningas vain tietäisi, että hän on
piilottanut hänet huvimajaan puutarhassa ja käy hänen luonaan joka yö
keittämässä noitasoppiaan. Mutta ei kukaan uskalla sitä hänelle sanoa,
sillä kuningatar kostaisi aivan kauheasti.

-- Mutta minä en voi ymmärtää, sanoi toinen, ettei kuningas itse mitään
huomaa, kun kuningatar joka yö nousee vuoteeltaan ja lähtee ulos
huoneesta.

-- Ihmekö tuo, vastasi taas toinen, kuningatar sekoittaa joka ilta
unipulverin kuninkaan juomaan, ja silloin hän nukkuu vaikka kuinka
kauan.

Orjattaret vaikenivat, ja vaikka olin aivan suunniltani siitä, mitä
olin kuullut, niin makasin sittenkin vielä hetken aikaa aivan hiljaa ja
olin nukkuvinani, jotta he eivät huomaisi, että olin kuullut koko
heidän keskustelunsa.

Mutta illalla, kun kuningatar hymyillen tarjosi minulle juomaa, menin
ikkunan luo ja kaadoin hänen huomaamattaan juoman ulos ikkunasta.
Sitten panin maata ja olin nukkuvinani. Onneksi juuri silloin pääsin
hänen petoksensa perille, sillä hän olikin sekottanut juomaan myrkkyä.
Hän ilmaisi sen itse kumartuessaan hetken kuluttua vuoteeni yli ja
sanoessaan:

-- Makaa nyt siinä, äläkä koskaan enää nouse ylös!

Sitten hän läksi ulos huoneesta ja hetken kuluttua näin hänen kulkevan
puutarhan kautta huvimajaa kohti.

Kiireesti puin ylleni ja juoksin hänen jälkeensä. Minä hiivin hiljaa
pensaitten varjossa, ja kun hän kolkutti huvimajan ovelle, niin seisoin
minä nurkan takana piilossa ja näin noidan avaavan hänelle oven. He
seisoivat hetken aikaa portailla kuutamossa, ja minä kuulin heidän
puhuvan keskenänsä.

-- Onko hän kuollut? kysyi noita.

-- Hän makaa henkitoreissaan, vastasi kuningatar, mutta en malttanut
jäädä sinne, sillä minä ikävöin sinun luoksesi.

Silloin vanha noita ojensi hänelle armollisesti kätensä suudeltavaksi.

-- Hyvä, sanoi hän. Silloin minusta vihdoinkin tulee kuningas ja
sinusta minun kuningattareni.

Nyt olin kuullut kylliksi. Minä hyökkäsin esiin ja iskin petturia
miekallani päähän, niin että hän kaatui maahan, ja minä luulin hänen
kuolleen.

Sitten tartuin puolisoani ranteesta kiinni ja koetin vetää hänet
mukanani. Mutta hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin haamun ja silmät
pyörivät päässä. Ja hän nosti kätensä minua kohti ja lausui
loihtusanoja.

Minä pelästyin ja päästin hänet irti, kiiruhdin takaisin linnaan,
herätin palvelijat ja käskin kutsua ministerit neuvottelusaliin. Itse
kävin istumaan valtaistuimelle. Vielä tänä yönä tahdoin tuomita tuon
uskottoman vaimon.

Mutta kun me kaikki olimme kokoontuneet saliin, niin ovet avautuivat
aivan itsestänsä. Kuningatar astui sisään yhtä kalmankalpeana kuin
äskenkin ja lähestyi minua käsi pystyssä.

-- Sinä murhasit sen ainoan, jota minä rakastin, sanoi hän. Ota siis
vastaan palkkasi! Ole puoleksi ihminen, puoleksi marmoria, niinkuin
valtaistuin, jolla istut!

Minä tunsin heti kivettyväni ja siitä saakka olen nyt ollut tämmöinen.

Mutta ei tässä kyllin. Hänen kostonsa ulottui myös alamaisiini. Hän
viittasi kädellään ja karkotti siten ministerini ja palvelijani
salista, ja myöhemmin hän kertoi minulle, että hän upotti valtakuntani
järven pohjaan ja muutti kaikki kaloiksi: muhamettilaiset valkoisiksi
kaloiksi, persialaiset punaisiksi, kristityt sinisiksi ja juutalaiset
keltaisiksi. Vain linnan ja pienen osan kaupunkia hän erotti vedestä
piirtämällä sauvallaan piirin sen ympärille. Mutta millä tavalla sinä
olet voinut päästä tänne veden alle, sitä en ymmärrä, jollei siinäkin
ole taikakonsteja käytetty.

Sulttaani nyökkäsi päätään ja lupasi siitä kertoa myöhemmin, kun
kuningas ensin oli lopettanut kertomuksensa.

Niin, jatkoi kuningas, sen päivän jälkeen on minun elämäni ollut
yhtämittaista kärsimystä. Joka aamu puolisoni tulee tänne ja lyö
minua hartioihin nahkapiiskalla, jotta veri vuotaa pitkin selkääni.
Ja sillä välin hän kertoo minulle, kuinka hän pitää hellää huolta
tuosta kurjasta noidasta, sillä hän ei ole kuollut, vaikka ei
oikein eläväkään. Noitakonsteillaan hänen onnistui pelastaa hänen
henkensä, mutta oikein terveeksi hän ei häntä saanut. Hän on
järjestänyt huvimajan komeaksi temppeliksi, ja siellä noita makaa
purppurapatjoillansa voimatta kuitenkaan puhua. Mutta niinkauankuin
nuo kaksi elävät, ei minun tuskillani ole mitään lievitystä.

Onneton kuningas peitti kasvonsa viittaansa ja valitti surkeasti. Mutta
sulttaani lohdutti häntä ja kertoi, miten hän oli joutunut tähän
autioon kaupunkiin. Ihmeellinen käsi näytti johtavan heidän
kohtaloitansa, ja se varmaan auttaisi häntä keksimään jonkun keinon,
jonka avulla hän voisi pelastaa onnettoman kuninkaan. Mutta yö oli jo
käsissä, ja he tarvitsivat kumpikin lepoa.

Sulttaani meni viereiseen huoneeseen, sammutti janonsa suihkulähteen
vedellä ja heittäytyi sohvalle kootakseen ajatuksensa ja keksiäkseen
jonkun keinon, jonka avulla hän voisi pelastaa onnettoman kuninkaan.
Pian hänellä olikin suunnitelma valmis ja hän nukkui hyvin koko yön.

Heti aamun sarastaessa hän läksi ulos puutarhaan ottaakseen selkoa
huvimajasta, jossa noita asusti. Sitä ei ollutkaan vaikea löytää, sillä
sen kultainen katto ja kimaltelevat puolikuut loistivat jo pitkän
matkan päähän.

Astuttuaan sisään hän näki myös heti komean vuoteen, jossa noita lepäsi
purppurapatjoilla. Mutta eipä sulttaani kauan vitkastellut, vaan otti
miekkansa esille ja yhdellä iskulla irrotti pään hänen ruumiistansa.

Nopeasti hän kääri hänet peitteeseen, laahasi hänet puutarhaan ja
kaivoi kuopan, johon hän hautasi tuon vanhan petturin.

Nyt toinen rikollisista oli saanut ansaitun palkkansa. Mutta toinen oli
vielä jäljellä. Mieluimmin hän olisi yhdellä iskulla myös lopettanut
uskottoman kuningattaren elämän, mutta hän pelkäsi, ettei hän voisikaan
silloin vapauttaa kuningasta noituudesta, ja siksi hän päätti toimia
viekkaasti ja varovaisesti.

Hän palasi takaisin temppeliin ja kävi makaamaan noidan vuoteeseen,
laitteli tukkaansa ja partaansa, jotta hän tuli noidan näköiseksi ja
veti purppurapeitteen korviinsa, jotta kasvoista ei näkynyt juuri
mitään.

Heti kun hän oli laskeutunut vuoteeseen, kuuli hän surkeata
valitushuutoa, ja hän tiesi, että kuningatar taaskin ensi työkseen
piiskasi puolisoraukkaansa. Hetken kuluttua hän kuuli askeleita
portailta, ja seuraavassa hetkessä kuningatar kumartui hänen ylitsensä.

-- Miten voit tänään, rakas oppimestarini? kysyi hän hunajanmakealla
äänellä.

-- Hiukan paremmin, mutisi sulttaani peitteen alta.

-- Paremminko?

Ilosta huudahtaen kuningatar heittäytyi hänen ylitseen ja alkoi
hyväillä häntä.

-- Oi, armas ystäväni! Onko se mahdollista, että kuulet minun ääneni ja
voit vastatakin minulle?

-- Niin, vaikket sinä yhtään ansaitse, että puhuisin sinulle, sanoi
sulttaani ja painautui vieläkin syvemmälle tyynyihin. Sinua saan
kiittää siitä, että näin kauan olen saanut maata ja taistella elämästä
ja kuolemasta. Sinun puolisosi valitushuudot estävät minua saamasta
rauhaa yöllä ja päivällä. Niinkauankuin hän on noiduttuna, en minäkään
voi parantua.

-- Jollei mikään muu estä sinua terveeksi tulemasta, rakkahin herrani
ja mestarini, niin kyllä se helposti on autettu, sanoi kuningatar.

Hän kiiruhti temppelistä linnaan. Suihkulähteen luona hän täytti
kultamaljan vedellä ja astui sitten valtaistuinsaliin, missä hänen
puolisonsa istui. Kolme kertaa hän pirskotti vettä hänen ylitsensä ja
mutisi samalla loihtuja.

-- Jos alkujaan olet luotu sellaiseksi kuin nyt olet, niin jää myös
entisellesi! sanoi hän. Mutta jos olet loihdittu, niin muutu jälleen
entiseen muotoosi.

Heti lumous katosi nuoren kuninkaan ruumiista. Hän nousi terveenä ja
reippaana piinapenkiltänsä ja kiitti Allahia pelastuksestaan.

Mutta kuningatar torjui häntä kädellään.

-- Mene pois silmistäni! huusi hän. Äläkä palaa koskaan takaisin, jos
henkesi on sinulle kallis!

Peläten, että kuningatar loihtisi hänet uudestaan, läksi kuningas pois
linnasta ja hiipi temppelin läheisyyteen, sillä hän aavisti, että hänen
uusi ystävänsä, sulttaani, oli siellä, ja hän halusi nähdä, mitä nyt
tapahtuisi.

Kuningatar kiiruhti takaisin vuoteen ääreen, jossa hän luuli noidan
nukkuvan.

-- Nyt, herrani ja mestarini, sanoi hän ilosta loistaen, nyt ei enää
mikään häiritse sinun rauhaasi. Ilkeä kuningas on mennyt tiehensä.

-- Voi, en minä vieläkään saa rauhaa, mutisi sulttaani ja väänteli
itseään peitteen alla. Niinkauankuin kalat huokaavat öisin ja vesi
kohisee päämme päällä, en saa sitä lepoa ja rauhaa, jota tarvitsisin
parantuakseni.

-- No, kyllä sen saa autetuksi, vastasi kuningatar.

Nopein askelin hän astui temppelin portaille, kohotti käsivartensa pään
yli ja lausui loihdun hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä.

Tuskin hän oli lopettanut, niin koko veteen vajonnut valtakunta kohosi
aalloista. Taloja ja moskeoja, vuoria ja metsiä nousi vedestä ja joka
puolelta kuului ihmisääniä ja melua. Kuninkaallisen linnan ikkunoista
katselivat palvelijat ulos, ja kaikkialla oli elämää ja liikettä,
niinkuin suuressa kaupungissa ainakin.

Silloin astui kuningatar jälleen temppeliin.

-- Olen totellut käskyäsi, sanoi hän. Ja nyt, armas opettajani, ei
mikään enää voi sinua häiritä, eikä estää parantumistasi. Etkö voisi
nousta ylös vuoteelta?

-- Tule lähemmäksi, sanoi sulttaani, tule vieläkin lähemmäksi!

Sulttaani tarttui lujasti miekkansa kahvaan, ja juuri kun kuningatar
kumartui hänen ylitsensä, hyökkäsi hän ylös ja iski miekkansa hänen
rintaansa niin nopeasti, ettei toisella ollut aikaa puolustautua.

Sulttaani veti helpotuksenhuokauksen ja astui ulos portaille. Samassa
nuori kuningaskin tuli häntä vastaan ja syleili häntä. Piilopaikastaan
hän oli nähnyt, miten paha nainen oli saanut rangaistuksensa, ja hän
kiitti pelastajaansa kyynelsilmin.

Sitten hän vei hänet mukanaan linnaan voidakseen iloita hänen ja
alamaistensa kanssa lumouksen katoamisesta. Ja minne ikänä sulttaani
astui, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen hänen eteensä, ja kun hän
näyttäytyi linnan parvekkeella, niin kansa huusi riemuiten:

-- Eläköön jalo pelastajamme!

Mutta vihdoin hän muisti kalastajan, joka istui kaupunginportin
ulkopuolella ja odotti. Hän oli varmaan istunut siellä lähes
vuorokauden. Ja yhdessä kuninkaan kanssa hän meni päästämään häntä
sisään.

Mutta kun hän katseli portista ulos, niin eipä siellä ollutkaan
kalastajaa, ja koko seutu oli hänelle vallan vieras.

Hän sanoi sen kuninkaalle, joka tuumi hetken aikaa ja kysyi sitten
mistä maasta hän oli kotoisin, sillä sitä sulttaani ei ollut muistanut
kertoa. Ja kun kuningas sai sen tietää, niin hän hämmästyi suuresti.

-- Voi, ystäväni, sanoi hän, sinä olet kaukana kotoasi ja saat
matkustaa kokonaisen kuukauden, ennenkuin pääset sinne. Voimakas henki
se varmaan oli, joka muutti koko järven ja vedenalaisen kaupungin sinun
pääkaupunkisi läheisyyteen. Mutta kun lumous katosi, niin kaikki tuli
tietysti taas entiselle paikallensa, ja sinä jouduit kauaksi
omaisistasi.

Sulttaani ihmetteli, mitähän hänen uskolliset alamaisensa nyt tuumivat,
kun hän niin äkkiä oli kadonnut. Mutta he saivat rauhoittua niin hyvin
kuin saattoivat, ja hän jäi kolmeksi päiväksi "Neljän mustan saaren"
kuninkaan luo ja oli mukana kaikissa juhlallisuuksissa, joita hänen
kunniaksensa pantiin toimeen.

Neljäntenä päivänä hän vihdoin läksi matkaan. Mutta nuori kuningas oli
niin suuresti mieltynyt häneen, ettei hän voinut erota hänestä, vaan
seurasi hänen kanssansa hänen valtakuntaansa ja otti mukanansa
loistavan seurueen ja kaksikymmentä kamelia, joiden selkään sälytettiin
kallisarvoisia lahjoja sulttaanille.

Kuukauden kuluttua he tulivat perille, ja kaikki ihmiset sulttaanin
valtakunnassa olivat suuren surun vallassa. Mutta kun he näkivät hänen
lähestyvän kaupunkia, niin heidän surunsa muuttui yhtä suureksi iloksi.
"Neljän mustan saaren" kuningas jäi pitkäksi aikaa sulttaanin vieraaksi
ja nai sulttaanin sisaren. Siten heidän ystävyydenliittonsa vahvistui
vielä entistä lujemmaksi, ja juhlia vietettiin loppumattomasti.

Mutta eipä kalastajaakaan unohdettu. Hänet kutsuttiin kullatuissa
vaunuissa linnaan ja hän sai niin paljon kultaa "Neljän mustan saaren"
kuninkaalta, että hän saattoi ostaa itselleen suuren talon ja elää koko
elinaikansa ylellisyydessä.

Ja sen hän olikin rehellisesti ansainnut, sillä jollei hän olisi saanut
verkkoonsa vaskipulloa ja pakottanut henkeä palvelemaan itseänsä, niin
olisi kai nuori kuningas vielä tänäkin päivänä saanut istua
kahlehdittuna marmoriseen valtaistuimeensa.



EPÄILEVÄ SULTTAANI.


Useita satoja vuosia sitten eli Egyptissä sulttaani, joka ei ollut
muitakaan ihmisiä parempi, mutta hänen oli hyvin vaikea uskoa todeksi
niitä ihmeitä, joita kerrottiin Jumalan tehneen profeetta Muhamedin
aikana.

-- Siitähän on jo niin pitkä aika, oli hänellä tapana sanoa. Ja mikä on
tapahtunut hyvin kauan sitten, siitä ei koskaan voi olla aivan varma.
Jos nyt tapahtuisi jotakin ihmeellistä, jota minä itse saisin nähdä,
niin se olisi toista. Silloin minä kyllä uskoisin. Mutta sellaista ei
tapahdu.

Eräänä päivänä hän oli neuvotellut kauan aikaa ministeriensä ja muiden
viisaiden miesten kanssa maan asioista, ja sitten he alkoivat puhua
henkisistä asioista ja sanoivat, ettei mikään ollut Jumalalle
mahdotonta.

Vanhin miehistä kertoi sen johdosta esimerkkinä, että Jumala antoi
kerran ylienkelinsä Gabrielin tuoda luokseen profeetta Muhamedin
suoraan vuoteesta, ja pidettyään kahdeksankymmentätuhatta keskustelua
hänen kanssaan eri aineista, oli enkeli kantanut hänet takaisin maan
päälle hänen omaan huoneeseensa. Mutta meno- ja paluumatka sekä nuo
kahdeksankymmentätuhatta keskustelua eivät olleet kestäneet edes niin
kauan, että hänen vuoteensa sillä välin olisi ehtinyt jähtyä. Niin,
eipä edes vesi ruukusta, jonka enkeli Gabriel sattui kaatamaan nurin,
ollut ehtinyt juosta loppuun.

-- Loruja, sanoi sulttaani, kun viisas mies oli lopettanut
kertomuksensa. Kuinka viisas ihminen voi uskoa tuollaisia tyhmyyksiä?
Ei kukaan saa minua uskomaan, että profeetta Muhamed olisi kulkenut
niin pitkää matkaa niin lyhyessä ajassa. Jokainen tietää, että jos
kaataa ruukun nurin, jossa on vettä, ja kiiruhtaa nostamaan sitä
pystyyn, niin vesi on sittenkin jo ehtinyt juosta kuiviin. Sanopa siis
minulle, miten Muhamed saattoi nähdä veden vielä juoksevan ruukusta
lattialle, kun hän matkusti kaikkien seitsemän taivaan halki
päästäkseen Jumalan luo, ja kun matka kustakin taivaasta toiseen kestää
viisi päivää, sillä sen lyhyempi se ei taida olla! Tahtoisinpa nähdä
sen miehen, joka pystyy selvittämään sellaista laskuesimerkkiä.

Viisaat miehet selittivät, että Jumala oli kaikkivaltias ja saattoi
tehdä mitä hän tahtoi. Ihmetyö oli ihmetyö, eikä sitä voinut selittää
siten, että kuolevainen sitä voisi ymmärtää. Mutta sulttaani suuttui,
kun toiset eivät olleet samaa mieltä kuin hän, ja hetken kuluttua hän
lausui neuvottelun päättyneeksi.

Ylt'ympäri maata levisi tieto sulttaanin epäileväisyydestä, ja monet
surivat sitä, sillä hallitsijan tulee aina osoittaa hyvää esimerkkiä
alamaisilleen.

Vihdoin tuo tieto saapui erään hurskaan dervishinkin korviin, joka asui
Kiseldagi vuorella. Hänen nimensä oli Shahabeddin ja hän oli hyvin
viisas ja oppinut mies, mutta viime aikoina hän oli vetäytynyt pois
maailmasta ja eli erakkona pienessä majassa vuorellaan.

Häntäkin sulttaanin epäusko suuresti suretti, ja hän läksi heti
matkalle pääkaupunkiin, Kairoon, jossa sulttaani asui, koetellakseen
valistaa ja käännyttää häntä.

Kun hän oli tullut matkansa määrään ja astui sulttaanin palatsiin, otti
maan hallitsija hänet sydämellisesti vastaan, sillä tämä kunnioitti
häntä suuresti hänen viisautensa ja hurskautensa vuoksi. Hänet
saatettiin komeaan saliin, jonka katto kaareutui korkeana kupuna ja
joka sai valonsa neljästä, korkeasta, eri ilmansuunnille viettävästä
ikkunasta. Sulttaani pyysi hänet viereensä istumaan pehmeälle
sohvapatjalle, ja siinä he sitten keskustelivat kauan ja hartaasti.

Dervishi koetti selittää kauniin sanoin Jumalan viisautta ja voimaa,
mutta vaikka hän olisi sovitellut sanansa kuinka viehättävästi tahansa,
niin sulttaanilla ei ollut muuta vastausta hänelle varattuna:

-- En voi uskoa asioita ja tapahtumia, joita en itse ole nähnyt tai
kokenut.

Silloin dervishi nousi paikaltansa.

-- Korkea-arvoinen sulttaani, sanoi hän kunnioittavasti, sinä et usko
mitään, mitä et itse ole nähnyt tai kokenut. No hyvä, minäpä näytän
sinulle jotakin, saadaanpa nähdä, voitko sitä sitten uskoa.

Hän astui sen ikkunan ääreen, joka vietti pohjoisen puolelle, avasi sen
ja kehotti sulttaania katsomaan ulos.

Tämä seurasi hänen kehotustansa ja näki vuorien piirittämän laajan
lakeuden, missä vilja hiljalleen huojui tuulenhengessä.

Äkkiä hän huomasi, että keihäitten kärkiä välkkyi kallioiden lomassa,
rautapukuisia miehiä hyökkäsi hevosten selässä alas laaksoon, heidän
joukkonsa kasvoi kasvamistaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin kokonainen
armeija lähestyi pääkaupunkia. Aurinko välkkyi kiivissä, torvet
toitottivat, sotahuutoja kajahti ilmassa ja hurja humina kohosi
eteenpäin ryntäävästä joukosta.

Sulttaani kalpeni ja tarttui dervishiä käsivarteen kiinni.

-- Jumala armahtakoon meitä! huudahti hän. Miten voin puolustaa itseäni
ja kaupunkiani tuollaista vihollisjoukkoa vastaan!

Mutta dervishi vain hymyili ja kehotti sulttaania vielä kerran
katsomaan ulos ikkunasta.

Hän totteli ja seisoi siinä ihmeissään, sillä ei näkynyt enää
jälkeäkään koko mahtavasta sotajoukosta. Lakeus siinsi silmään
rauhallisena kuten ennenkin, ja vilja huojui taaskin tuulen hengessä.

-- Katsopa nyt tänne; sanoi dervishi ja vei sulttaanin itäisen ikkunan
ääreen.

Sulttaani avasi ikkunan, mutta aluksi hän ei nähnyt muuta kuin Kairon
kaupungin monine katuineen ja toreineen, palatseineen ja komeine
moskeoineen. Mutta äkkiäpä kohosi liekkejä joka puolelta kaupunkia.
Paksut savupylväät nousivat ilmaan, ja koko kaupunki näytti
loppumattomalta tulimereltä.

Kauhuissaan sulttaani säpsähti ja kiiruhti ovelle huutaakseen apua.

-- Voi, kaunista kaupunkiani! Kohta se on maan tasalla! huusi hän.

Mutta dervishi pidätti häntä.

-- Katsohan uudestaan ulos! sanoi hän.

Ja kun sulttaani katsoi jälleen ulos ikkunasta, niin oli kaunis
kaupunki taas entisellään.

Ennenkuin sulttaani ehti ilmaista ihmetystään, vei dervishi hänet
taaskin eteläisen ikkunan ääreen.

Sieltä näkyi suuri Niili-virta, kun se juhlallisena ja levollisena
virtasi kaupungin ohi.

Mutta äkkiä vesi alkoi nousta, se paisui yli äyräittensä ja kohosi
aivan rakennusten tasalle. Äärettömiä vesijoukkoja vieri yli peltojen
ja niittyjen, kaatui puita ja taloja ja lähestyi Kairoa hirveällä
vauhdilla.

Ei nytkään sulttaani voinut hillitä kauhistustansa ja huudahti
tuskissaan:

-- Niili paisuu yli äyräittensä! Se hukuttaa kaikki elävät olennot!

Taaskin dervishi hymyili hänen kauhulleen ja käski hänen katsoa
uudestaan ulos ikkunasta. Ja kun hän sen teki, niin virta oli jälleen
aivan tyyni ja vesi kulki rauhallisesti eteenpäin.

Kun sulttaani oli rauhoittunut, vei dervishi hänet läntisen ikkunan
ääreen.

-- Katsopas nyt tänne! sanoi hän. Tästä ikkunasta näkyi tavallisesti
autio, hedelmätön erämaa, jonka lentohiekassa ei puu eikä kasvi voinut
juurtua, mutta kun sulttaani katsoi nyt ulos, niin hänen silmäänsä
kohtasi näky, joka sai hänet ihastuksesta huudahtamaan ja mielissään
hän siveli mustaa partaansa.

Siinä missä erämaa oli ennen ollut, ulottui nyt ihana puutarha yli koko
lakeuden. Ruusupensaista levisi suloinen tuoksu aina palatsiin asti.
Komeat, korkeat liljat huojuivat tuulessa. Palmulehdot humisivat ja
tarjosivat vilpoista suojaa. Purojen hopeankirkas vesi kiemurteli
vihantojen pensaitten ja tuuheiden puiden lomissa. Linnut visertelivät
lentäessään taivaan alla.

-- Millainen paratiisi! Mikä ihana paikka! huudahti sulttaani. Minä
tahdon mennä lähemmäksi katselemaan.

Ja hän käännähti ympäri mennäkseen uuteen puutarhaansa, mutta dervishi
tarttui häntä käteen kiinni.

-- Säästä vaivasi! sanoi hän. Ennenkuin pääset perille, on puutarhasi
kadonnut.

Ja hän viittasi ulos ikkunasta, jotta sulttaani katsoisi sinne.

Ihmeekseen hän nyt näki miten palmut käpertyivät, kukat kuihtuivat,
ruoho lakastui, purot kuivuivat. Hetken kuluttua oli viimeinenkin jälki
kauniista puutarhasta kadonnut. Erämaa avautui siinä silmien eteen
niinkuin ennenkin.

-- Oletko nyt huomannut, ettei aina voi luottaa silmiinsä ja korviinsa?
kysyi dervishi.

-- Arvoisa isä, vastasi sulttaani kumartaen syvään dervishille. Jumala
on antanut sinulle suuren vallan. Mutta vaikka oletkin voinut hetkeksi
lumota minun silmäni, niin ei se sittenkään todista tosiksi niitä
ihmeellisiä ihmeitä, joita profeetta Muhamed on voinut nähdä.

-- Hyvä, vastasi dervishi, minäpä teen vielä yhden kokeen, jotta saisin
sinut uskomaan. Käske palvelijoiden tuoda tänne kylpyamme ja valmistaa
kaikki kylpyä varten.

Sulttaani teki kuten dervishi pyysi ja käski palvelijoiden valmistaa
kylvyn. Kun se oli valmis, niin dervishi sanoi:

-- Anna minun nyt auttaa päältäsi ja kylvettää sinua! Mutta ei kukaan
palvelijoistasi saa poistua huoneesta.

Sulttaani oli hyvin utelias näkemään tätä uutta ihmettä ja suostui
sentähden dervishin pyyntöön. Ja hetken kuluttua hän oli kylvyssä.

-- Pistä nyt pääsi veden alle, mutta nosta se heti taas ylös! sanoi
dervishi.

Sulttaani teki niinkuin häntä käskettiin, mutta samassa hän tunsi
aivan käsittämättömällä tavalla joutuvansa pois huoneestaan ja
ympäristöstään, ja kun hän tointui tuosta pyörryttävästä tunteesta ja
avasi silmänsä, niin hän huomasi makaavansa alastomana ja avuttomana
vieraalla, autiolla rannalla, hyrskyävä meri silmiensä edessä.

Sulttaani kauhistui huomatessaan minne hän oli joutunut ja katui
herkkäuskoisuuttaan, sillä hän käsitti nyt, että viekas dervishi oli
käyttänyt valtaansa saattaakseen hänet perikatoon. Hän kohotti kätensä
nyrkkiin ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin dervishi olisi voinut
kuulla hänen äänensä:

-- Lurjus! Petturi! Sinä olet käyttänyt väärin minun luottamustani
anastaaksesi maani ja valtakuntani. Mutta jos joskus pääsen takaisin
valtaan, niin silloin minun kostoni kohtaa sinua! Tuhatkertaisen
kuoleman sinä saat kestää! Voi, minua houkkiota! Kuinka onneton nyt
olen!

Täten hän valitti ja kulki tuntikausia pitkin rantaa, melkein hulluna
surusta ja vihasta. Vihdoin alkoi kuitenkin aurinko paahtaa niin
kuumasti, että hänen täytyi paeta palmupuitten suojaan, jotka näkyivät
jonkun matkan päässä rannasta.

Nyt hän huomasikin, ettei seutu ollutkaan niin autio kuin hän oli
luullut, sillä hänen korvaansa kuului kirveen iskuja ja hetken kuluttua
hän tapasi useita puunhakkaajia, jotka kaatoivat puita. Kun he näkivät
hänet aivan alastomana, niin he hämmästyivät suuresti, eikä sulttaani
uskaltanut kertoa heille asian todellista laatua, sillä he eivät olisi
sitä kuitenkaan uskoneet. Hän koetti keksiä siis jotakin uskottavampaa.

-- Hyvät ystävät, sanoi hän, armahtakaa minua! Olen haaksirikkoinen, ja
monta päivää olen ajelehtinut aalloilla. Kaiken omaisuuteni olen
kadottanut, vieläpä viimeiset vaateriepunikin. Antakaa minulle jotakin,
millä alastomuuteni peittäisin!

Hyväsydämiset miehet säälivät onnetonta ja ottivat hänet mukanaan
kotiin. Kukin antoi hänelle jonkun vaatekappaleen, niin että hän sai
vaatteet päälleen. Sitten he neuvoivat hänelle tietä läheiseen
kaupunkiin, jossa hän ehkä voisi saada työtä. Hän läksi matkaan
kiittäen ja siunaten hyväntekijöitään.

Heti kun hän kohtasi ihmisiä, kysyi hän heiltä, tokko he tunsivat hänen
maatansa ja voisivatko he neuvoa hänelle tietä sinne. Mutta ei kukaan
ollut kuullut edes sen nimeä. Ja kun hän tuli kaupunkiin, niin ei
sielläkään kellään ollut edes aavistusta siitä, että sellaista maata
oli olemassakaan.

Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi tullut maailman toiseen ääreen ja
hän kadotti kaiken toivonsakin enää koskaan päästä kotiinsa.

Alakuloisena ja näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä hän
kuljeskeli pitkin suuren kaupungin katuja tietämättä miten hän voisi
ansaita palasenkaan leipää. Kerjäämäänkin hän oli liian ylpeä. Kun hän
vihdoin oli väsymyksestä uupua maahan, pysähtyi hän erään pajan
edustalle, missä parasta aikaa taottiin komeita aseita ja haarniskoja.

Hän nojautui oven pieleen, mutta ei katsonut edes sisään, sillä hän
ajatteli vain kovaa kohtaloansa, joka niin äkkiä oli muuttanut koko
hänen elämänsä. Vielä eilen hän oli mahtava sulttaani, tänään kurjempi
kurjintakin kerjäläistä, sillä kerjäläinen osasi ainakin kerjätä
leipäänsä.

Mutta pajan omistaja oli huomannut hänet ja hän tunsi sääliä tuota mies
raukkaa kohtaan, joka näytti niin sairaalta ja kurjalta, eikä
kuitenkaan valittanut. Hän oli hyväsydäminen mies ja niinpä hän meni
kysymään, miten hän voisi häntä auttaa.

-- Voi, sanoi sulttaani, minä olen kovan onnen mies!

Sitten hän kertoi saman jutun haaksirikosta, jonka hän oli kertonut
puunhakkaajillekin, sillä hän tiesi, että jokainen luulisi häntä
petturiksi, jos hän kertoisi asian niinkuin se todellisuudessa oli.
Sehän oli aivan uskomaton asia.

Kun hän oli kertonut loppuun, tunsi seppä vielä entistä suurempaa
sääliä häntä kohtaan ja vei hänet asuntoonsa, missä hän sai levätä ja
syödä hyvän aterian. Sitten hän lupasi antaa hänelle hyvän neuvon.

-- Koska et osaa mitään ammattia, jolla voisit hankkia itsellesi
elatusta, niin voithan koettaa onneasi. Mene joen rantaan, sinne missä
naisten uimahuoneet ovat, ja asetu oven eteen seisomaan. Kun näet
jonkun naisen tulevan ulos uimahuoneesta lähteäkseen kotiinsa, niin
kysy häneltä onko hän naimisissa. Jos hän on naimisissa, niin hän
nyökkää päätään ja astuu edelleen. Mutta jollei hän ole naimisissa,
niin täytyy hänen pysähtyä, sillä maan tapa on sellainen, että hän
ottaa miehekseen sen, joka tekee hänelle tuon kysymyksen. Jos sinulla
on hyvä onni, niin voit saada rikkaan vaimon. Ja jollei ole, niin
tuskimpa voit joutua sen kurjempaan tilaan, kuin missä nyt jo olet.

Sulttaani kiitti häntä ja päätti seurata miehen neuvoa. Voisihan
sattua, että onni suosisi häntä.

Sepän neuvon mukaan hän kulki nyt kaupungin läpi ja tuli pian naisten
uimahuoneelle. Hän kävi seisomaan oven pieleen ja odotti, kunnes joku
tuli ulos.

Hetken kuluttua ovi aukenikin ja toinen hunnutettu nainen toisensa
jälkeen astui ulos. Muutamista hän luuli voivansa huomata, että he
olivat vanhoja ja rumia, ja jonkunmoisella pelolla hän kysyi heiltä
olivatko he naimisissa. Mutta kaikki, sekä nuoret että vanhat, lihavat
ja laihat nyökkäsivät päätään ja astuivat edelleen. Kylpyaika läheni
loppuaan, ja sulttaani tuumi mielessänsä, tokko kaikki kaupungin naiset
olivatkin naituja, kun ovi jälleen avautui ja kookas, komea nainen
näyttäytyi kynnyksellä.

Hänen pukunsa oli koristettu jalokivillä ja helmillä, ja siitä
sulttaani päätti, että hän varmaan oli rikas. Ja luultavasti hän oli
nuori ja kauniskin, sillä hänellä oli hyvä ryhti ja juostava käynti.
Siksipä sulttaani nyt sykkivin sydämin kysyi häneltä, oliko hän
naimisissa.

Sulttaani otaksui, että tämäkin nainen nyökkäisi vain hänelle päätään
ja astuisi hänen ohitsensa, niinkuin kaikki muutkin, mutta hän ihastui
suuresti, kun tämä pysähtyikin ja jäi häntä katselemaan. Mutta hetken
kuluttua hän viittasi palvelijallensa ja heittäen kopeasti päätään
jatkoi matkaansa. Sulttaani jäi nolona paikoilleen seisomaan, sillä hän
ei voinut muuta otaksua, kuin että nainen halveksi hänen huonoa
pukuansa, ja ettei maan laki merkinnyt mitään tuollaiselle kurjalle
raukalle kuin hän oli.

Alakuloisena hän istahti nyt maahan ja peitti kasvonsa käsiinsä ja
alkoi tuumia mitä hän nyt tekisi. Sillä turhaa hänen enää oli kysyäkään
niiltä naisilta, jotka vielä tulivat uimahuoneesta, olivatko he naituja
vai ei.

Äkkiä hän heräsi kuitenkin ajatuksistansa, sillä joku puhutteli häntä,
ja kun hän katsoi ylös, niin hän näki edessään mustan orjan, joka oli
puettu komeaan pukuun ja kumarsi hänelle syvään.

-- Minä etsin erästä repaleista miestä, joka vast'ikään kysyi kaikilta
ohikulkevilta naisilta, olivatko he naituja vai ei, sanoi orja. Minä
oletan, että sinä olet samainen mies.

Kun sulttaani vastasi myöntävästi, niin orja pyysi häntä seuraamaan
itseään. He kulkivat kadulta toiselle, kunnes he tulivat kauniin
palatsin edustalle, jonka portilla seisoi kaksi orjaa. Nämät avasivat
portin ja kumarsivat syvään sulttaanille. Orja saattoi hänet komeaan
saliin, jossa oli peililasiset seinät ja purppuranpunaiset, pehmeät
sohvat.

Orja jätti hänet hetkeksi yksin ja palatessaan takaisin toi hänelle
komean puvun, jonka hän auttoi hänen yllensä.

Eipä kestänyt kauan ennenkuin sulttaani oli kurjasta kerjäläisestä
muuttunut kauniiksi, komeaksi mieheksi, mikä hän todellisuudessa
olikin, ja musta orja katseli häntä ihmeissään. Hän kumarsi nyt vielä
entistään syvempään ja vei hänet toiseen huoneeseen, joka oli vieläkin
suurempi ja komeampi kuin se, jossa hän äsken oli ollut.

Kaunis tyttö nousi sohvalta, kun sulttaani tuli sisään, ja astui häntä
vastaan.

Hänen kasvonilmeensä oli kylmä, eikä hän ensin tahtonut edes silmiään
kohottaa sulttaaniin. Mutta kun hän vihdoin katsoi häneen, niin hänen
kasvonsa kirkastuivat. Hän näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta samassa
hänen hämmästyksensä muuttui iloksi ja hän ojensi ystävällisesti
sulttaanille kätensä.

-- Tervetuloa, herrani ja puolisoni! sanoi hän. Maan lain mukaan olen
minä nyt sinun vaimosi ja minun olisi pitänyt tyytyä sinuun sittenkin,
vaikka olisit ollut vain kurja kerjäläinen, joksi sinua luulin. Mutta
iloni on suuri, kun nyt huomaankin, että olet jalo ja miellyttävä mies.

Tytön vanhemmat astuivat nyt sisään ja lausuivat sulttaanin
tervetulleeksi. Sitten he veivät hänet suureen saliin, jossa
juhla-ateria oli valmistettu. Herkullisia ruokia ja hienoja viinejä
tarjottiin ihanan soiton kajahtaessa korkeitten lehtikasvien takaa, ja
laulajattaret lauloivat morsiamen kunniaksi.

Kun juhla, oli päättynyt, niin morsiamen äiti saattoi tyttärensä ja
sulttaanin heitä varten varattuihin huoneihin, jotka olivat järjestetyt
hyvin aistikkaasti ja kauniisti.

Täällä sulttaani vietti nyt onnellisia päiviä yhdessä kauniin
puolisonsa kanssa. Vuoden kuluttua syntyi heille kaksoiset, tyttö ja
poika. Ja kun taaskin vuosi oli umpeen kulunut, syntyi heille jälleen
tyttö ja poika. Siten jatkui vuosi vuodelta, kunnes heillä kaikkiaan
oli neljätoista lasta.

Mutta silloinpa oli sekä heidän omat varansa että appivanhempien
omaisuus lopussa. Niin monta suuta oli vaikea syöttää, kun ei kukaan
ansainnut mitään. Kallisarvoiset huonekalut olivat nyt myötävät, samoin
orjat, vaatteet ja koristukset. Vihdoin heidän oli pakko muuttaa pois
kauniista palatsistaankin ja asua pienessä kurjassa mökissä. Ja eräänä
päivänä tuli sulttaanin puoliso hänen luoksensa käsiään väännellen.

-- Nyt kaikki varat ovat lopussa, sanoi hän. Nekin rahat, jotka saimme
palatsistamme, ovat kuluneet loppuun, eikä minulla ole edes leipää
antaa nälkäisille lapsillemme. Seitsemän vuotta minä olen elättänyt
sinua. Nyt on sinun vuorosi elättää meitä.

Sulttaani tietysti tuli kovin pahoillensa. Mutta hän myönsi kuitenkin,
että hänen vaimonsa oli oikeassa, ja että hänen velvollisuutensa oli
nyt pitää huolta perheestänsä. Raskaalla mielellä hän läksi ulos ja
astuessaan edestakaisin kaduilla tietämättä mitä tehdä, hänen mieleensä
äkkiä muistui seppä, joka seitsemän vuotta sitten oli antanut hänelle
niin hyvän neuvon. Ehkäpä hän nytkin voisi auttaa häntä.

Viipymättä hän läksi hänen luokseen ja kertoi hänelle huolensa.

-- Mitä minä nyt teen? lopetti hän puheensa. Nyt minun asemani on tuhat
vertaa tukalampi kuin seitsemän vuotta sitten, sillä silloin minä olin
yksin, jota vastoin minulla nyt on neljätoista lasta, vaimo, anoppi ja
appi.

Seppä pudisti päätänsä ja tuumi hetken aikaa. Sitten hän ojensi hänelle
kultarahan ja sanoi:

-- Ystävä parka, ota tämä raha ja osta itsellesi nuora! Sinulla ei ole
muuta neuvoa kuin heittää se olalle ja mennä satamaan, asettua siellä
toisten kantajien joukkoon ja odottaa kunnes joku antaa sinulle työtä.
Muuta neuvoa en tiedä, kun et osaa mitään ammattia.

Tuo neuvo ei ollut kovin houkutteleva, mutta sulttaani kiitti kuitenkin
seppää, osti nuoranpätkän ja asettui kantajien joukkoon seisomaan.
Mutta toiset olivat paljoa nopeammat kuin hän tarjoutumaan työhön, ja
kesti kauan ennenkuin sulttaani sai tavaroita kannettavakseen.

Vihdoin kuitenkin eräs kauppias antoi hänelle arkun kannettavaksi.
Sulttaani kiersi nuoran arkun ympärille ja nosti sen selkäänsä. Mutta
se oli niin raskas, että hänen täytyi matkalla levätä monta kertaa.
Hiki juoksi virtana otsalta, ja hän luuli tuon kovan painon musertavan
jalat hänen altaan. Kun hän vihdoin kumminkin pääsi määräpaikalle, sai
hän kauppiaalta muutamia hopearahoja, ja hän kiiruhti kotiin antaakseen
ne vaimolleen.

Mutta vaimo alkoi vain valittaa ja voivotella.

-- Voi, puoliso raukkani, sanoi hän, etkö koko päivään ole ansainnut
sen enempää? Jollet joka päivä voi antaa minulle ainakin kymmenen
vertaa näin paljon, niin me kuolemme nälkään.

Nämä sanat koskivat kovasti sulttaaniin, kun hän ajatteli, kuinka
kovasti hän oli saanut raataa ansaitakseen tämänkin summan, ja hän
huomasi, että hänen olisi aivan mahdotonta ansaita edes kaksi sen
vertaa. Ja kuitenkin vaimo olisi halunnut saada kymmenen kertaa
enemmän.

Epätoivoissaan hän läksi jälleen ulos ja astui kauaksi ulkopuolelle
kaupunkia saadakseen olla yksin omine ajatuksineen. Kaiken yötä hän
samoili umpimähkään ajatellen onnetonta kohtaloaan ja kiroten
dervishiä, joka oli syynä kaikkeen. Kun päivä alkoi sarastaa, niin hän
huomasi tulleensa aina sille autiolle rannalle, jossa hän seitsemän
vuotta sitten oli herännyt alastomana ja turvattomana, kaukana kotoaan
ja maastaan.

Hän aikoi polvistua maahan ja rukoilla Allahilta armoa, mutta samassa
hän muisti, että hänen sitä ennen tuli pestä itsensä, niinkuin
jokaisella hurskaalla muhamettilaisella on tapana tehdä ennenkuin hän
toimittaa hartauttansa.

Kiireesti hän riisui yltään ja kasteli itseään vedessä. Mutta samassa,
kun hän nosti päänsä ylös, himmeni kaikki hänen silmissänsä, eikä hän
voinut ymmärtää mitä hänelle oikeastaan tapahtui.

Hän ei tuntenut enää ympäristöään. Meri ja ranta oli kadonnut ja sen
sijaan hän olikin omassa kylpyammeessansa. Hänen vieressään seisoi
dervishi ja kaikki hänen palvelijansa.

Ensin hän hieroi silmiään eikä voinut uskoa muuta, kuin että näkö petti
häntä. Mutta kun ei mikään muuttunut hänen ympärillään, kohosi hän
vihdoin ylös ja puristi nyrkkiään dervishille.

-- Sinä lurjus! huusi hän. Miten olet uskaltanut kohdella tällä tavalla
herraasi ja sulttaaniasi? Minä kostan sinulle nuo seitsemän vuotta,
jotka olen saanut maanpaossa viettää!

-- Seitsemän vuotta! Minä en käsitä mitä sinä sanot, armollisin
hallitsijani, sanoi dervishi. Tuskin on tunti siitä kulunut, kun tulin
palatsiisi ja näin sinut ensi kertaa. Enkä minä ole tehnyt sinulle
mitään muuta kuin että pyysin sinua kastamaan pääsi veteen ja heti
nostamaan sen taas ylös.

-- Valehtelija! huudahti sulttaani. Väitätkö sinä, että aivan äsken
pistin pääni veden alle?

Dervishi nauroi ja viittasi palvelijoihin.

-- Voithan kysyä palvelijoiltasi, sanoi hän.

Kaikki orjat vakuuttivat yhdellä suulla, että siitä oli kulunut vain
sekunnin verran aikaa ja etteivät he sinä aikana olleet liikahtaneet
paikoiltansakaan.

Mutta hän ei tahtonut sitä sittenkään uskoa, vaan kertoi vaimostansa ja
neljästätoista lapsestansa ja kaikesta, mikä hänelle noina seitsemänä
vuonna oli tapahtunut, jolloin hän oli ollut poissa.

Silloin dervishi lähetti hakemaan sulttaanin omaa pientä poikaa, joka
oli vain kahden vuoden vanha, ja vasta kun tämä ojensi molemmat kätensä
isällensä, putosivat ikäänkuin suomut hänen silmiltänsä ja hän ymmärsi,
että nuo seitsemän vuotta olivatkin olleet vain silmänräpäys.

Hän kumartui maahan ja suuteli dervishin vaipan lievettä, ja dervishi
laski kätensä hänen päälaellensa.

-- Allah on minun heikon voimani kautta tahtonut antaa sinulle
todistuksen voimastaan, sanoi hän. Älä nyt enää epäile niitä ihmeitä,
joita järkesi ei voi käsittää!

Pyhä mies palasi takaisin yksinäisyyteensä vuorelle. Mutta sulttaani
oli parantunut epäuskostansa ja hallitsi suuremmalla viisaudella ja
lempeydellä alamaisiaan kuin ennen.



PIENI TUOMARI.


Harun al Rashidin hallitessa asui Bagdadissa mies, nimeltä Ali Chodjah.
Hän harjoitti pientä kauppaa omassa talossaan, jonka hän oli isältään
perinyt. Siten hän ansaitsi niukan leipänsä.

Kolmena yönä perätysten hän näki unen, joka vaikutti häneen hyvin
valtavasti. Vanha, kunnianarvoinen ukko astui hänen vuoteensa ääreen,
kohotti kätensä ja lausui lujalla äänellä:

-- Ali Chodjah, miksi nukut toimettomana vuoteellasi? Nouse ja lähde
pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan!

Joka kerta Ali Chodjah säikähti niin kovasti, että hän heräsi kesken
untaan, ja kolmannella kerralla hän päätti heti lähteä matkaan. Hän möi
kaikki tavaransa, vuokrasi talonsa toisille ja hankki matkatarpeita
pitkää ja vaivalloista retkeänsä varten. Kun kaikki oli valmista, niin
hän huomasi omistavansa vielä tuhatta sekiiniä, joita hän ei turhan
päiten halunnut ottaa matkaan. Hän koetti keksiä jonkun varman
säilytyspaikan, jonne hän rahansa piilottaisi, kunnes hän palaisi taas
kotiin, ja hän luuli löytäneensä hyvänkin paikan. Aitassaan hänellä oli
suuri, savinen ruukku, sen hän nyt otti, pani rahat ruukun pohjalle ja
täytti astian oliiveilla. Sitten hän sulki ruukun visusti ja meni
naapurinsa luo, joka oli hänen hyvä ystävänsä.

-- Olen aikonut lähteä Mekkaan, kertoi Ali Chodjah ystävälleen,
Mustafalle, tokko ottaisit tämän ruukun talteen ja säilyttäisit sitä,
kunnes parin kuukauden kuluttua palaan takaisin?

-- Mielelläni, sanoi Mustafa, tässä on aittani avain, laske ruukkusi
minne sinua haluttaa. Kotiinpalatessasi löydät sen samasta paikasta.

He menivät yhdessä aittaan, ja Ali Chodjah laski ruukkunsa aitan
nurkkaan. Sitten he sulkivat aitan ja Ali läksi matkaan.

Suuren karavaanin mukana hän saapuikin Mekkaan ja rukoiltuaan Muhamedin
haudalla hän otti esille mukanaan tuomat tavaransa ja alkoi kaupitella
niitä, sillä viisaana kauppiaana hän oli ajatellut myös omaa etuansa.
Hän möikin tavaroitaan edulliseen hintaan, mutta kun hän kuuli
kerrottavan, että tavaroiden hinta Egyptissä oli vielä paljoa suurempi
kuin Mekassa, niin hän päätti lähteä sinne ja koettaa siellä onneansa.
Kauppa onnistuikin hyvin ja menestys viekoitteli häntä kulkemaan yhä
kauemmaksi ja poikkeamaan yhä useampiin kaupunkeihin. Siten hänen
matkansa kestikin paljoa kauemmin kuin mitä hän alkuaan oli aikonut, ja
kun hän vihdoin kääntyi kotimatkalle, olikin jo seitsemättä vuotta
kulunut.

Sillä välin ei Mustafa ollut yhtään muistanut Ali Chodjahia eikä hänen
oliiviruukkuansa. Mutta eräänä päivänä, kun hän istui vaimonsa kanssa
aterioimassa, sanoi vaimo äkkiä:

-- Kylläpä nyt oliivit hyvältä maistuisivat! Meillä ei ole ollut niitä
moneen aikaan.

-- Maltahan, sanoi Mustafa, aitassa on ruukullinen oliiveja, jotka Ali
Chodjah jätti sinne ennen matkalle lähtöänsä. Mutta siitä on jo lähes
seitsemän vuotta, ja hän on varmaan sillä retkellä kuollut, koskei
häntä ole takaisin kuulunut. Haepas ruukku aitasta, ja jos oliivit ovat
vielä tuoreita, niin voimme syödä ne hyvällä maulla.

-- Älä koske niihin, sanoi vaimo. Ethän voi tietää, vaikka Ali Chodjah
tulisi huomispäivänä kotiin.

Mutta Mustafa ei ottanut hänen puhettaan korviinsa. Hän meni aittaan,
sytytti lyhdyn ja etsi ruukun nurkasta esille. Se oli tarkasti
suljettu, mutta kun Mustafa avasi sen ja maisteli paria marjaa, niin ne
olivat aivan pilaantuneet ja homeessa. Hän kallisteli ruukkua
nähdäksensä, olivatko ne pohjaa myöten pilaantuneet, ja silloin hän
kuuli kilahtavan äänen ruukun pohjalta. Hän ei malttanut nyt olla
kaatamatta koko ruukun sisällystä toiseen astiaan, ja ihmeekseen hän
näki, että ruukussa olikin joukko kirkkaita, kiiltäviä kultarahoja.

Kiusaus oli liian suuri. Kiireesti hän pisti rahat taskuunsa, kaatoi
oliivit takaisin ruukkuun ja sulki aitan oven.

-- Ne olivat aivan pilaantuneet, sanoi hän vaimollensa, ei niitä kukaan
voi syödä.

Mutta vaimo oli levottomalla mielellä.

-- Ei sinun olisi pitänyt niihin koskea, sanoi hän. Jos Ali Chodjah
palaa takaisin, niin hän on varmaan pahoillansa, kun hänen ruukkuunsa
on koskettu.

Siitä Mustafakin pelästyi. Kaataessaan oliivit ruukusta oli osa
pudonnut maahan ja tahraantunut, eikä niitä käynyt enää ruukkuun
paneminen. Sitä paitsi kun rahatkin olivat poissa, niin astia ei ollut
enää yhtä täynnä kuin alkuaan. Siksipä Mustafa osti tuoreita oliiveja,
täytti ruukun niillä ja asetti sen jälleen entiselle paikallensa. Ei
kukaan voinut nyt huomata, että ruukkuun oli koskettu.

Eipä kestänytkään monta viikkoa ennenkuin Ali Chodjah palasi kotiin.
Ensi työkseen hän meni ystävänsä, Mustafan, luo. Hän tervehti iloisena
ystäväänsä, joka koetti myös tekeytyä iloiseksi, vaikka hän sydämessään
tunsikin levottomuutta ja pelkoa. Kun Ali Chodjah oli kertonut
matkastaan ja onnistuneista kaupoistansa, pyysi hän saada saviruukkunsa
takaisin, jonka hän ennen matkalle lähtöään oli jättänyt Mustafan luo
talteen.

-- Mene itse sitä aitastani hakemaan, sanoi Mustafa, itsehän parhaiten
tiedät, minne sen panit. Minä en ole koko ruukkua sen koomin nähnyt.

Ali Chodjah otti ruukun aitasta ja läksi kotiinsa. Heti sisään tultuaan
hän kaasi oliivit ruukusta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että
kultarahat olivat poissa. Hän tuli kovin pahalle mielelle ja kiiruhti
heti takaisin Mustafan luo.

-- Rakas ystävä, sanoi hän astuessaan sisään, kun annoin tuon ruukun
haltuusi, oli siinä tuhatta sekiiniä, mutta nyt ne ovat kaikki poissa.

-- Mitä ihmettä, huudahti Mustafa, oliko ruukussa tuhat sekiiniä! Jos
ne olivat siinä lähtiessäsi, niin ovat ne siellä vieläkin. Ethän voinne
epäillä, että ystäväsi olisi sinua pettänyt?

-- Ei, sitä en tosiaankaan tahtoisi, mutta ihmeen kummallista tämä on.
Lähtiessäni ruukussa oli tuhat sekiiniä, mutta nyt ne ovat poissa. Ehkä
olet ollut rahan tarpeessa ja olet lainannut ne? Jos niin on, niin
tunnusta rehellisesti. En minä sinua siitä syytä. Saathan maksaa sitten
kun jaksat.

Mutta silloin alkoi Mustafa huutaa ja sättiä.

-- En minä ole saanut muuta kuin ruukullisen oliiveja, sanoi hän
vihasta väristen. Ei kukaan ole sanaakaan puhunut rahoista. Yhtä hyvin
voisit vaatia minulta helmiä ja jalokiviä!

Ali Chodjah koetti kaikella tavalla saada häntä tunnustamaan ja uhkasi,
että hän vetäisi asian oikeuteen, jollei toinen hyvällä tunnustaisi.
Mutta Mustafa pysyi yhä väitteessään, ettei hän ollut rahoja
nähnytkään. Hän tuli yhä äkäisemmäksi ja alkoi sättiä Ali Chodjahia.
Ihmisiä kertyi paikalle, ja Mustafa selitti nyt kaikille, jotka
halusivat häntä kuulla, kuinka hävyttömästi Ali Chodjah häntä syytti ja
koetti pilata hänen hyvää mainettansa. Ja hän lupasi vaikka valalla
vannoa viattomuutensa.

Silloin Ali Chodjah tarttui häntä käsivarteen kiinni.

-- Hyvä, sanoi hän, minä menen nyt tuomarin luo, hänelle et ainakaan
voi valehdella. Mutta pidä mielessäsi, että varotin sinua.

Ali Chodjah odotti vielä pari päivää, sillä hän toivoi Mustafan katuvan
ja tunnustavan tekonsa. Mutta kun hän ei sitä tehnyt, niin Ali Chodjah
meni tuomarin luo ja kertoi hänelle asiansa. Tuomari kuunteli hänen
kertomustansa ja kysyi:

-- Onko sinulla todistajia?

-- Oi herra, vastasi Ali Chodjah, minä en uskaltanut kertoa kellekään,
mihin rahani olin piilottanut, mutta minä luotin ystävääni ja luulin,
että hän oli rehellinen mies.

-- Sitten minä en voi muuta tehdä, sanoi tuomari, kuin käskeä mies
valalle.

Mustafa saapui röyhkeänä tuomarin eteen ja vannoi, ettei hän ollut
rahoja nähnyt eikä tiennyt niistä yhtään mitään. Ja kun todistajia ei
ollut, niin tuomari julisti hänet syyttömäksi.

Ali Chodjah läksi suruissaan kotiinsa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi
tuollaisen onnettomuuden oli pitänyt häntä kohdata. Mutta kaikkea
toivoaan hän ei kuitenkaan kadottanut. Hän päätti kirjoittaa
anomuskirjeen Harun al Rashidille ja anoa häneltä oikeutta, ja pantuaan
pyyntönsä paperille, hän läksi kalifin palatsiin.

Kalifi otti vastaan Ali Chodjahin anomuksen ja määräsi, että seuraavana
päivänä oli pidettävä uusi tutkinto asiasta, ja lupasi itse saapua
paikalle.

Mutta vielä samana iltana läksi Harun al Rashid tapansa mukaan
valepuvussa kaupungille ja yhdessä visiirinsä kanssa hän samoili pitkin
katuja ja toreja, nähdäkseen omin silmin miten hänen alamaisensa
elivät. Hän astui suuren torin yli, jossa parhaillaan muutamia lapsia
oli leikkimässä, ja hän pysähtyi heidän leikkiänsä katsomaan. Siinä oli
noin kaksitoista poikaa, jotka istuivat piirissä kuutamossa, ja Harun
al Rashid kuuli erään nuoren, kauniin pojan sanovan tovereillensa:

-- Ruvetaanko leikkimään Ali Chodjahia ja Mustafaa?

Toiset olivat heti valmiit. Poika, joka oli leikin ehdottanut, rupesi
tuomariksi ja kävi istumaan suurelle laatikolle vakavan ja juhlallisen
näköisenä. Kaksi muuta poikaa rupesi Ali Chodjahiksi ja Mustafaksi.

-- Astukaa esiin, sanoi pieni tuomari korkealta tuomioistuimeltansa, ja
esittäkää kumpikin asianne.

Kun Harun al Rashid kuuli Ali Chodjahin nimen, niin hänen mieleensä
muistui kauppiaan anomuskirje, ja hän jäi kuuntelemaan poikien leikkiä.
Tuo oikeusjuttu oli varmaan herättänyt koko kaupungin huomiota, koska
lapsetkin siitä puhuivat, ja hän päätti kuunnella, miten tuo pieni
tuomari suoriutui asiastansa, ja minkä tuomion hän langettaisi.

Molemmat pojat, jotka olivat olevinaan Ali Chodjah ja Mustafa, astuivat
nyt tuomarin eteen, ja tämä kysyi heiltä:

-- Ali Chodjah, mistä sinä syytät tätä kauppiasta?

Syyttäjä esitti asiansa seikkaperäisesti. Kun hän oli lopettanut
kertomuksensa, niin tuomari kääntyi sen pojan puoleen, joka esitti
Mustafaa, ja sanoi hänelle:

-- Mitä sinulla on tähän syytteeseen vastattavana ja miksi et antanut
kultarahoja takaisin?

Syytetty vastasi aivan samoin kuin todellinenkin Mustafa oli vastannut,
ja oli valmiina vannomaan väitteensä todeksi.

-- Odotahan hiukan, sanoi pieni tuomari miettivän näköisenä, ennenkuin
vannot, tahtoisin nähdä sitä saviruukkua, jonka Ali Chodjah antoi sinun
haltuusi.

Se pojista, joka oli Ali Chodjah, läksi etsimään jotakin astiaa ja
palasi hetken kuluttua rikkinäinen ruukku kädessä.

-- Onko tämä sama ruukku, joka oli sinun aitassasi? kysyi tuomari
Mustafalta.

Hän myönsi sen samaksi. Silloin tuomari pisti kätensä ruukkuun ja oli
ottavinaan sieltä oliiveja.

-- Hyviäpä nämä ovatkin, sanoi poika maiskutellen suutansa. Ja hän
puraisi niin, että hampaat narskuivat.

-- Mutta sepä on ihmeellistä, jatkoi hän hetken kuluttua, kuinka ne
voivat olla näin tuoreita ja hyvänmakuisia, vaikka ne ovat olleet
seitsemän vuotta ruukussa? Miten sen asian laita oikeastaan lienee?
Onko täällä yhtään oliivikauppiasta?

Kaksi poikaa astui esille.

-- No, mitä te arvelette, sanoi tuomari, kääntyen poikien puoleen,
jotka esittivät oliivikauppiaita. Voivatko oliivit pysyä seitsemän
vuotta pilaantumatta?

-- Armollinen herra, vastasivat oliivikauppiaat, se on aivan
mahdotonta. Oliivit voivat säilyä korkeintaan kolme vuotta hyvinä,
mutta silloinkin ne ovat kadottaneet kauniin värinsä ja hyvän makunsa.

Tuomari ojensi heille ruukun tarkasteltavaksi.

-- Katsokaa näitä, sanoi hän. Voitteko suunnilleen sanoa, kuinka
vanhoja ne ovat?

Oliivikauppiaat olivat ruukusta ottavinansa muutamia oliiveja,
maistelivat niitä ja vakuuttivat:

-- Herra, nämä oliivit ovat erinomaisen hyviä ja aivan tuoreita.

-- Sepä kumma, sanoi tuomari, sillä ne ovat jo seitsemän
vuoden vanhoja. Seitsemän vuotta sitten, kun Ali Chodjah läksi
pyhiinvaellusretkellensä, hän pani ne tähän astiaan.

-- Se on mahdotonta, väittivät oliivikauppiaat, kysy keltä tahansa,
mutta nämä oliivit ovat tämän vuoden satoa.

Pieni tuomari katsoi ankarasti syytettyyn ja sanoi:

-- Jos nämä oliivit ovat tämän vuoden satoa, niin silloin sinä olet
varas ja petturi! Ja rangaistukseksi sinut ripustetaan hirsipuuhun.

Kun pojat kuulivat tämän tuomion, niin he hyppivät ilosta ja taputtivat
käsiänsä, ja sitten he ottivat sen pojan kiinni, joka oli esittänyt
Mustafan osaa ja olivat ripustavinaan hänet läheisimpään puuhun.

Kun leikki oli lopussa, niin Harun al Rashid ja hänen visiirinsä
läksivät pois. Mutta kalifi oli niin ihmeissään pojan viisaudesta, että
hän käski visiirinsä ottamaan selkoa pojasta ja tuomaan hänet
seuraavana päivänä palatsiin. Myöskin hän käski hänen antaa sanaa Ali
Chodjahille ja Mustafalle, että hekin saapuisivat palatsiin seuraavana
päivänä, ja että Ali Chodjah toisi saviruukkunsa mukanaan.

Kylläpä poika ja hänen äitinsä hämmästyivät, kun niin suuri vieras,
itse kalifin visiiri, astui heidän matalaan mökkiinsä, mutta heidän
hämmästyksensä muuttui peloksi ja kauhistukseksi, kun hän käski pojan
seuraamaan mukanaan kalifin palatsiin. Äiti luuli pojan tehneen jotakin
pahaa ja oli vähällä purskahtaa itkuun. Mutta visiiri lohdutti häntä ja
vakuutti, ettei pojalle tulisi mitään pahaa tapahtumaan, ja että hän
pian pääsisi taas kotiinsa. Äiti puki hänen ylleen hänen parhaat
vaatteensa, ja sitten poika läksi visiirin kanssa linnaan.

Visiiri vei hänet heti kalifin luo, ja kun poika kumarsi hänelle
syvästi ja katsoi häntä rohkeasti silmiin, niin kalifi taputti häntä
olkapäälle ja sanoi hänelle:

-- Minä kuulin eilen teidän leikkinne, poikaseni, ja siksi olen
käskenyt sinut nyt luokseni. Tule mukanani, niin saat tuomiosalissani
uudistaa leikkisi ja ratkaista oikean Ali Chodjahin ja Mustafan riidan.

Hän otti poikaa kädestä kiinni ja astui hänen kanssansa
tuomioistuinsaliin, jossa koko hovi oli koolla. Ali Chodjah ja Mustafa
seisoivat keskellä lattiaa, ja vähän matkan päässä heistä tuomari, joka
oli langettanut väärän tuomion. Sillä kalifi tahtoi antaa hänellekin
pienen opetuksen, miten tuomittaessa oli otettava asioista selkoa.

Kalifi nousi tuomioistuimelleen ja nosti pienen pojan viereensä
istumaan. Kaikki katsoivat ihmeissään tuota köyhää poikaa, voimatta
ymmärtää, mitä tekemistä hänellä saattoi olla tässä tärkeässä
tilaisuudessa.

Nyt käski kalifi, että Ali Chodjah ja Mustafa esittäisivät asiansa.
Mustafa vakuutti jälleen syyttömyyttään ja oli valmis valalla vannomaan
viattomuutensa, ja Ali Chodjah pyysi, että hänelle annettaisiin
takaisin kadottamansa rahat.

Kun molemmat kauppiaat olivat lopettaneet kertomuksensa, sanoi pieni
poika kaikkien läsnäolevien suureksi hämmästykseksi:

-- Älä vanno, Mustafa, ennenkuin sinua käsketään. Tuokaa saviruukku
tänne, jossa oliivit olivat säilössä.

Ruukku tuotiin esille, ja Mustafan täytyi tunnustaa, että se oli sama
astia, joka hänen aitassansa oli ollut seitsemän vuotta. Sitten poika
kääntyi kohteliaasti kalifin puoleen ja pyysi, että hän maistaisi
oliiveja.

-- Totta tosiaan, ne ovat erinomaisen maukkaita, sanoi kalifi, pistäen
yhden suuhunsa.

-- Kuuletteko, sanoi pieni tuomari, oikeauskoisten hallitsija sanoo,
että ne ovat maukkaita. Mutta kuinka kauan oliivit voivat säilyä? Jos
täällä olisi oliivikauppiaita, niin voisimme saada sen tietää.

Visiiri oli pitänyt tästäkin seikasta huolta, ja kutsuttanut useita
oliivikauppiaita paikalle. Nämä astuivat nyt esille ja sanoivat
olevansa valmiit lausumaan mielipiteensä.

-- Kauemmin kuin kolme vuotta eivät oliivit voi säilyä, sanoivat he.

-- Tutkikaa näitä ja sanokaa, kuinka vanhoja ne voivat olla, sanoi
pieni tuomari.

Oliivikauppiaat tekivät niinkuin heitä käskettiin, ja kaikki väittivät
yhdestä suusta, että ne olivat saman vuoden satoa.

-- Sehän on mahdotonta, huudahti pieni tuomari, seitsemän vuotta sitten
Ali Chodjah antoi ne Mustafan haltuun!

Mustafa kalpeni ja aikoi sanoa jotakin puolustukseksensa, mutta kalifi
pakotti hänet vaikenemaan.

-- Sinun rikoksesi on tullut ilmi, sanoi hän Mustafalle, tämä lapsi on
sen paljastanut kaikille. Viekää pois varas ja hirttäkää hänet, mutta
vasta sitten, kun hän on tunnustanut, minne hän on kätkenyt Ali
Chodjahin rahat.

Vahdit ottivat Mustafan heti vangiksi ja veivät hänet pois, ja kalifi
kääntyi tuomarin puoleen, joka oli tuominnut Mustafan syyttömäksi.

-- Ota oppia tältä lapselta, sanoi hän laskien kätensä pojan päälaelle,
ja muista, että tästälähin tutkit tarkemmin asiaa, ennenkuin tuomitset.

Sitten kalifi syleili poikaa ja käski antaa hänelle tuhat kultarahaa
vanhempiansa varten. Eikä siinä kylliksi. Hän piti huolta siitä, että
poika sai hyvän kasvatuksen, ja kun hän oli varttunut mieheksi, otti
kalifi hänet palvelukseensa ja osoitti hänelle aina suurta suosiota ja
hyvyyttä.



KUNINGAS MAHMUD JA LEIPURI.


Suuressa valtakunnassa itämailla hallitsi kauan aikaa sitten vanha
kuningas, joka rakasti suuresti alamaisiansa. Siksipä hän kasvatti myös
pojastansa hyvän hallitsijan ja antoi hänen oppia ja kehittää
lahjojansa.

Mutta jotakin häneltä vielä puuttui ennenkuin hänen kasvatuksensa oli
loppuunsaatettu: hänen tuli matkustaa ja nähdä vieraita maita
oppiakseen maailmaa tuntemaan. Vanha kuningas oli tähän asti halunnut
pitää hänet kotona, sillä hän tiesi, ettei hänellä itsellään ollut enää
pitkältä elinpäiviä ja hän tahtoi mielellään nähdä poikansa luonaan
kuoleman lähestyessä. Mutta vihdoin hän päätti antaa hänen matkustaa,
sillä kun poika kerran oli päässyt kuninkaaksi, ei hän voinut enää
poistua valtakunnastaan.

-- Rakas Mahmud, sanoi vanhus eräänä päivänä prinssille, koska minä
näyn elävän vaikka sadan vuoden vanhaksi, niin ei maksa vaivaa lykätä
enää matkaasi. Ota paras hevonen tallistani ja kaksi palvelijaa
seuralaiseksesi! Ota matkaasi kaksi rahakukkaroa ja täytä kumpikin
kolmella tuhannella sekiinillä! Ratsasta sitten ulos maailmaan ja palaa
takaisin viisaampana ja kokeneempana!

Mahmud suuteli isänsä kättä ja lähti iloisin mielin matkaan. Useita
maita ja kaupunkeja ja paljon merkillisyyksiä hän näki tällä
matkallansa, mutta kaikista näkemistään miellytti häntä kaikkein eniten
eräs ihmeen ihana tyttö. Hänen isänsä oli linnanvoutina erään kuninkaan
linnassa, jossa prinssi oli vieraisilla.

Ihastuttava Naima hurmasi hänet siihen määrään kauneudellaan ja
suloudellaan, että hän jäi linnaan paljoa pitemmäksi aikaa kuin mitä
hän alkujaan oli aikonut ja lopulta hän huomasi, ettei hän voinut elää
ilman häntä. Tosin tyttö ei ollut kuninkaallista sukua, mutta hänen
suloinen käytöksensä, komea ryhtinsä ja kauneutensa olivat kuin
kuningattaren, ja hän päätti pyytää hänet omaksensa.

Eräänä aamuna prinssi kutsui tytön isän, linnanvoudin, luoksensa, ja
kun tämä seisoi syvästi kumartaen hänen edessänsä, niin prinssi kehotti
häntä ystävällisesti istuutumaan.

-- Olen kutsunut sinut luokseni, sanoi hän, siksi että tyttäresi
suuresti miellyttää minua, ja minä haluan ottaa hänet puolisokseni, jos
isäni siihen vain suostuu.

Linnanvouti nousi ylös kumartaen syvään.

-- Suo anteeksi, herra prinssi, mutta minä saan luvan sanoa sinulle,
ettei asia vielä sillä ole päätetty.

Prinssi, joka aina oli tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi ja joka
sitäpaitsi luuli osoittaneensa yksinkertaiselle linnanvoudille
tavattoman armon, josta tämän olisi pitänyt kiittää häntä polvillansa,
hämmästyi niin suuresti, ettei hän aluksi voinut muuta kuin katsella
voutia silmät pyöreinä päässä.

-- Mitä tämä merkitsee? sanoi hän vihdoin.

-- Niin, se merkitsee sitä, että minullakin on jotakin sanottavaa
asiassa.

-- Ehkäpä minä sinun mielestäsi en ole kyllin hieno vävyksi? kysyi
prinssi pilkallisesti.

-- No, herra prinssi, mitä siihen tulee, niin voisin olla aivan
tyytyväinen. Mutta katsos, minä olen antanut pyhän lupauksen, etten
anna tytärtäni kellekään, joka ei taida jotakin ammattia. Voisihan
tosin tuntua siltä, ettet sinä, tuleva kuningas, koskaan joutuisi
minkäänlaiseen pulaan. Mutta eihän mistään voi olla aivan varma, ja
kuningaskin voi menettää paikkansa. Ja täytyyhän jokaisen oppia itse
ansaitsemaan leipänsä. Jos tahdot saada tyttäreni, niin tulee sinun
oppia jokin ammatti. Se on minun viimeinen sanani.

Tämä puhe tuntui kuitenkin prinssistä niin hävyttömältä, että hän antoi
röyhkeän linnanvoudin heti lähteä ja läksi tapaamaan hänen tytärtänsä,
kun tämä iltapuolella oli kävelyllä linnan puutarhassa.

Prinssi ilmaisi hänelle peittelemättä rakkautensa ja pyysi, että hän
lähtisi isänsä luota ja seuraisi häntä valtakuntaansa. Mutta tyttö loi
vain ylpeän silmäyksen prinssiin.

-- Prinssini, sanoi hän, en koskaan mene naimisiin vastoin isäni
tahtoa.

Toistamiseen hänen aikeensa siis menivät myttyyn ja vihan ja harmin
vallassa hän läksi heti kotimatkalle. Hän tahtoi unohtaa tuon ylpeän
kaunottaren ja hänen vieläkin kopeamman isänsä.

Olipa sekin laitaa, kun pantiin ehtoja prinssille, joka kosi alhaista
linnanvoudin tytärtä. Ja mikä häpeä, kun häntä käskettiin oppimaan
jotakin ammattia.

Kun hän saapui jälleen kotimaahansa, niin hän sai yllin kyllin muutakin
ajateltavaa, sillä ensimäinen sanoma, joka kohtasi häntä, oli hänen
isänsä äkillinen kuolema.

Hän oli rakastanut hellästi isäänsä, ja siksi hänen surunsa oli hyvin
suuri, ja hän tunsi nyt seisovansa aivan yksin maailmassa. Hänen uudet
hallitsijavelvollisuutensa eivät voineet lievittää hänen suruansa, yhtä
vähän kuin kansan rakkauskaan, ja yhä kiihkeämmin hän alkoi taas
kaivata kaunista Naimaa, joka oli voittanut hänen sydämensä. Hän yksin
olisi voinut lohduttaa häntä, sen hän nyt selvästi tunsi.

Mutta osaamatta mitään ammattia hän ei voinut saada häntä puolisokseen,
ja miten olikaan, niin hän aikoi koettaa oppia jotakin.

Hän päätti oppia kutomaan silkkimattoja. Sehän on hienoa ja siistiä
käsityötä, ja hän pyysi kaikessa salaisuudessa suurvisiiriään
hankkimaan hänelle opettajan. Sellainen löytyikin helposti, ja kuningas
Mahmud istui nyt joka ilta työssä kutoen silkkimattoja ja koristaen
niitä reunusmalleilla tai kreikkalaisilla lauseparsilla, sillä hän oli
hyvin mieltynyt kreikankieleen.

Vihdoin hän sai valmiiksi maton, joka suurvisiirin mielestä oli niin
erinomaisen kaunis, että se heloitti kirkkaammin kuin itse aurinko ja
kuu. Oppimestarinkin mielestä se oli oikein hyvä, ja hän antoi kuningas
Mahmudille mestarikirjan, joka todisti, että hän oli täysin oppinut
matonkutomisammatissa. Nyt kuningas saattoi siis uudestaan lähteä
kosimaan.

Hän läksikin pian matkaan, eikä mikään estänytkään enää häntä tuomasta
kaunista Naimaa morsiamenansa kotiin. Linnanvouti oli kovin hyvillänsä,
sillä kun hän tiesi saavansa vävykseen matonkutojan, niin hän arveli,
että hänen tyttärensä tulevaisuus oli taattu.

Häät vietettiin suurella komeudella, juhlia pantiin toimeen ylt'yleensä
koko valtakunnassa, ja kuningas Mahmud eli onnellisena kauniin
kuningattarensa kanssa monta monituista vuotta. He saivat useita
lapsia, ja kuningas hallitsi kansaansa rakkaudella ja viisaudella,
jotta kaikki häntä rakastivat. Hänen paikkansa valtaistuimella ei siis
ollutkaan niin epävarma, kuin hänen appensa oli luullut, ja usein hän
itsekseen naureskeli ukon pelolle.

Mutta saipa hän kerran kokea, ettei vanhus ollut niinkään väärässä
ollut.

Samoinkuin suuri sulttaani Harun al Rashid ja monta muuta itämaista
hallitsijaa, oli kuningas Mahmudillakin tapana kuljeskella valepuvussa
alamaistensa parissa oppiaksensa tuntemaan heidän olosuhteitansa niin
hyvin kuin suinkin.

Kerran hän oli pukeutunut dervishin pukuun ja läksi varhain aamulla
yksin ulos. Kävelyllään hän osui aina laitakaupungille saakka, ja aika
kului häneltä nopeammin kuin mitä hän oli luullut katsellessansa
kaikenlaista, mikä hänen mieltänsä kiinnitti. Vihdoin hän tunsi
kuitenkin olevansa nälkäinen, ja koska hän oli kaukana palatsista, niin
hän päätti poiketa leipurin luo, joka oli ovensa edustalle ripustanut
houkuttelevan kyltin. Siellä varmaan olisi ainakin jotain, joka
poistaisi hänen nälkänsä.

Astuttuaan sisään hän huomasi, että puoti oli erinomaisen hieno ja
soma. Leivoksia oli rivissä pöydällä, ja kaikki oli puhdasta ja
miellyttävää. Raollaan olevan oven kautta näkyi toinen vieläkin
kauniimpi huone. Seiniä koristivat maalatut köynnökset, ja pehmeät,
punaiset patjat huoneen nurkissa houkuttelivat hetken lepoa nauttimaan.

Kohtelias leipuri, joka kiiruhti tarjoamaan vieraalleen parasta mitä
talossa oli, kysyikin heti, eikö hän tahtonut astua toiseen huoneeseen.

-- Siellä on hyvin mukava istua, sanoi hän, ja aivan rauhassakin saa
siellä olla, sillä siellä ei ole ketään muuta tällä erää. Voinpa sulkea
ovenkin, ettei kukaan pääse häiritsemään.

Kuningas Mahmud oli mielissään saadessaan syödä ja levätä rauhassa. Hän
astui siis aistikkaasti järjestettyyn huoneeseen ja antoi leipurin
tuoda muutamia leivoksia, jotka tämä asetti pienelle pöydälle kaikkein
pehmeimmän patjan viereen. Heti kun isäntä oli poistunut ja sulkenut
oven, niin kuningas heittäytyi punaiselle höyhenpatjalle ja tarttui
halukkaasti leivokseen.

Mutta tuskinpa hän ehti haukatakaan sitä, ennenkuin hän kauhukseen
huomasi vajoavansa lattian alle. Hän ei kyennyt liikuttamaan
kättänsäkään pelastuaksensa, ennenkuin hän vajosi syvään pimeyteen.

Kaikkein ensiksi hän kuuli kovan kolahduksen. Luukku oli osunut
pohjaan, ja puoleksi tunnotonna hän vieri kostealle maapermannolle.

Kun hän tointui ja saattoi selvästi ajatella, niin hän käsitti
joutuneensa kellariin. Katonalaisesta ikkunasta tunkeutui hiukan valoa,
ja kun hänen silmänsä olivat tottuneet hämäryyteen, niin hän saattoi
erottaa esineitä ympärillään.

Mutta samalla hän keksi jotakin kauheaa. Hän näki lattialla ihmisten
ruumiita ja katkottuja jäseniä, ja kaikesta päättäen nuo ihmiset olivat
murhattuja. Kaikkialla oli pääkalloja ja luita, ja hirveä löyhkä oli
tukehduttaa hänet.

Mutta hän ei ehtinyt vielä selvästi käsittää koko onnettomuuttansa,
ennenkuin rautaovi aukeni kellarin pimeimmässä sopukassa, ja mies hiipi
sisään kädessään kirves, joka välähti puolihämärässä. Hetkeksi valo
lankesi myös miehen kasvoille, ja Mahmud tunsi hänet. Se oli leipuri.

Pimeässä ei leipuri voinut oikein tietää, missä hänen uhrinsa oli,
mutta äkkiä hän huomasikin hänet ja ryntäsi häntä kohti kirves ojossa.
Mutta kuningas oli huomannut hänen aikomuksensa, väistyi syrjään ja
piiloutui suuren arkun taakse, joka seisoi nurkassa. Ensiksi hän aikoi
ilmaista kuka hän oli, mutta hän huomasikin samassa, ettei se häntä
auttaisi, sillä tuo roisto ei kuitenkaan koston pelosta uskaltaisi
päästää häntä hengissä luotaan.

Silloin äkkiä hänen mieleensä juolahti keino, millä pelastaa itsensä.

-- Säästä minua! huudahti hän. Minähän olen vain köyhä dervishi, et
sinä minusta hyödy yhtään. Mutta jos annat minun elää, niin voisit
ansaita paljon minun työlläni, sillä minä olen taitava ammatissani.

Leipuri näytti epäilevältä. Dervishin vaatteet eivät tosiaankaan olleet
suuren arvoiset, ja jos hänellä oli rahoja, niin saattoihan hän ne
ottaa häneltä tappamattakin häntä.

-- No, mitä sinä sitten osaat? kysyi leipuri murahtaen.

-- Minä osaan kutoa erinomaisen kauniita mattoja, sanoi kuningas
Mahmud. Anna minulle vain silkkiä, lankaa ja kultarihmaa ja tuo minulle
lamppu, niin kudon sinulle mattoja, joita ruhtinaat ja kuninkaatkin
voivat kadehtia, ja sinä rikastut myömällä niitä.

-- Sinä valehtelet varmaan, sanoi leipuri, mutta voithan saada koettaa.

Leipuri läksi pois ja toi hetken kuluttua hiukan lankaa, silkkiä ja
lampun, jotta Mahmud saattoi kutoa hänelle näytteen.

Mahmud kävi heti työhön käsiksi, ja kun rosvo huomasi, kuinka
taitavasti hän teki työtä, niin hän päätti antaa hänen elää.
Taiteellisesti tehdyt matot olivat haluttua tavaraa, ja hän laski
helposti ansaitsevansa tällä vangillaan enemmän kuin kymmenellä
tavallisella vieraalla, joita hän pudotutti alas luukusta ja murhasi.

Jotta Mahmudin olo ei olisi kovin tukala, kuljetti leipuri ruumiit pois
kellarista, lakaisi lattian, antoi hänelle olkivuoteen ja toi hänelle
kahdesti päivässä ruokaa ja juomaa. Sitäpaitsi hän antoi hänelle
runsaasti silkkiä, lankaa ja kultaa ja näki iloksensa, miten suuri,
komea matto valmistumistaan valmistui hänen uhrinsa käsistä. Iloiset,
kirjavat värit muodostuivat kauniiksi kuosiksi, mutta laitoja pitkin
kulki pienistä epäsäännöllisistä kuvioista punottu reunus, jota leipuri
ei oikein voinut ymmärtää.

-- Mitä tuo on olevinaan? hän kysyi.

-- Se on uudenlainen kuosi, joka nykyään on hyvin muodissa, sanoi
kuningas.

Mutta todellisuudessa se ei ollutkaan mikään kuosi, vaan
kirjoitusmerkkejä, ja tämän kummallisen reunuksen avulla kuningas
Mahmud toivoi pelastuvansa.

Parin viikon kuluttua matto oli vihdoin valmis, ja se ilahdutti
loistollaan ja komeudellaan leipurin mustaa, ahnasta sielua. Sillä hän
varmaan ansaitsisi hyvät rahat.

-- Minäpä sanon sinulle, minne sinun tulee mennä saadaksesi matto
myödyksi, sanoi kuningas Mahmud. Kuninkaan suurvisiiri on kovasti
ihastunut kauniihin mattoihin. Ei kukaan osaa panna niihin niin suurta
arvoa kuin hän, eikä kukaan voi niistä parempaa hintaakaan maksaa.

Se neuvo oli leipurista hyvä. Hän kääri maton kokoon, otti sen
kainaloonsa ja läksi heti visiirin luo, joka asui kuninkaallisessa
palatsissa.

Mutta tullessaan sinne oli koko hovi syvän surun vallassa, sillä
rakastettu kuningas oli ollut kateissa kauan aikaa, eikä visiiri ensin
tahtonut kuulla puhuttavankaan maton ostosta. Mutta kun leipuri oli
kovin kiihkeä ja käski sanoa, ettei kukaan ollut ennen nähnytkään niin
kaunista mattoa kuin hänellä oli tarjona, niin visiiri vihdoinkin
halusi nähdä sitä, sillä muistuttihan se hänelle rakasta herraansa ja
kuningastansa, jonka hän luuli ainaiseksi kadottaneensa.

-- Anna miehen tulla sisään, sanoi hän, niin saamme nähdä mitä
hänellä on!

Leipuri saatettiin sisään, ja hän levitti maton visiirin eteen, joka
heti ihastui siihen. Mutta mikä ihmeellinen reunus siinä oli? Hän
kumartui lähemmäksi ja katseli sitä tarkemmin. Ja hänen hämmästyksensä
eneni yhä. Siinähän oli kirjoitusmerkkejä ja kreikkalaisia sanoja!

Hän alkoi tavata ja sommitella kirjaimia yhteen ja kun hän oli
lopettanut lukemisensa, seisoi hän hämmästyksestä aivan jäykkänä. Siinä
seisoi:

"Seuratkaa miestä, joka tarjoo tätä mattoa! Hän on roisto, joka on
vanginnut kuninkaanne kellariholviin."

Visiiri ei kuitenkaan ilmaissut mielenliikutustansa, vaan käski maksaa
sata sekiiniä leipurille kallisarvoisesta matosta. Mutta kun tämä oli
lähdössä, niin visiiri käski kahden oikeudenpalvelijan seurata häntä
salaa, ja itse hän heitti hartioilleen vaipan ja hiipi varovaisesti
roiston jäljessä.

Tämä ei aavistanut mitään. Hän ajatteli vain sitä suurta rahasummaa,
jonka hän matosta oli saanut ja läksi tyytyväisenä kotiinsa
valmistaakseen itselleen iloisen päivän.

Mutta juuri kun hän oli päässyt ovesta sisään ja parhaillaan sitoi
eteensä leipuriesiliinansa, astuivat oikeudenpalvelijat sisään ja
tarttuivat häntä olkapäistä kiinni. Ja samassa suurvisiirikin ilmestyi
kynnykselle.

-- Lurjus, sinun konnanvehkeesi ovat tulleet ilmi! Vie meidät heti
kellariin, huusi tämä ukkosäänellä.

Leipuri vapisi kuin haavanlehti, sillä hän tiesi loppunsa nyt tulleen,
ja vastustelematta hän otti esiin kuningas Mahmudin vankilan avaimen.
Visiiri kiiruhti heti alas ja avasi kellarin oven selkoselälleen.
Seuraavassa hetkessä hän sulki herransa ja kuninkaansa syliinsä, ja he
itkivät molemmat ilosta onnellisen pelastuksen johdosta.

Sillä välin oli koko korttelissa levinnyt tieto siitä, mitä leipurin
talossa oli tapahtunut. Väkijoukko tunkeili kellarin oven edustalle, ja
kun kuningas Mahmud astui ulos, tervehdittiin häntä loppumattomalla
riemulla, ja sitä jatkui pitkin matkaa hänen astuessaan linnaansa.

Mutta kun oikeudenpalvelijat astuivat ulos puodista leipurin kanssa,
niin silloinpa tuli toinen ääni kelloon. Silmänräpäyksessä kansanjoukko
riisti hänet heidän käsistänsä ja kivitti häntä, kunnes hän heitti
henkensä.

Tämän seikkailun jälkeen kuningas Mahmud eli taas tyytyväisenä ja
onnellisena perheensä ja rakkaitten alamaistensa keskuudessa. Mutta
niinpiankuin hän sai aikaa, matkusti hän appensa luo ja kiitti häntä
siitä, että hän oli pakottanut häntä oppimaan jotakin ammattia, sillä
nyt hänen täytyi myöntää, että hänellä oli ollut siitä hyötyä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Arabian nights. Selections. Finnish - Tuhannen ja yhden yön tarinoita III" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.