Title: Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja - Suomen kaartin retkestä Konstantinopolin muurien edustalle - vuosina 1877-1878
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja - Suomen kaartin retkestä Konstantinopolin muurien edustalle - vuosina 1877-1878" ***


VÄÄPELI LEMMINKÄISEN PÄIVÄKIRJA

Suomen kaartin retkestä Konstantinopolin muurien edustalle
vuosina 1877-1878


G. W. Edlund, Helsinki, kustantaja.
Helsingin Sentraalikirjapaino, 1899.



ALKULAUSE.


    "Jotakin ehkä tietäisin,
    Olinhan siinä minäkin."

             Vänrikki Stool.

Kunnioitettavat lukijat.

Seuraava päiväkirja tarjoo lukijoillensa muutamia tietoja Suomen
kaartin matkustuspaikoilta, viime itämaisen sodan aikana, ja sen
toiminnoista siellä, niin myös kaikenlaisia hupaisia tapahtumia,
päiväkäskyjä ja seikkailuja.

Kertomus on varmoista lähteistä, sen verran kuin sitä yksityisellä
soturilla on tilaisuutta nähdä ja taitoa käsittää. Huomautan myös
arvoisille lukijoille, että tässä parhaasta päästä puhutaan ainoastaan
kolmannesta komppaniasta, syystä että kertoja koko sota-ajan oli
mainitun komppanian rivissä, eikä siis voinut tarkoin seurata toisten
komppanioin liikkeitä, koska sodassa hyvin usein yhdenkin pataljonan
komppaniat toimivat eri paikoilla ja toisinaan eri tavallakin.
Luonnollista on, että suuria erilaisuuksia siinä ei voi olla,
jonkatähden tämä kertomus jotenkin kuvailee tapahtumia toisissakin
komppanioissa. -- Kertomus ei ole mitään vakinaista kirjakieltä, onhan
vaan semmoista suoranaista soturin juttua, jonkatähden yhdyn tuohon
tunnettuun ja virvoittavaan lauseparteen: "Vaikka voimia puuttuu, on
tahto kuitenkin kiitettävä."



PÄIVÄKIRJA.


Jokainen muistan vielä ne hirmuiset rettelöt ja kapinat, joista syttyi
1877-1878 vuosien sota Balkanin niemimaalla, kun nuo pienet
ruhtinaskunnat Herzegovina, Bosnia, Montenegro, Servia ja Bulgaria
olivat nousneet kapinan, vapauttaaksensa itseänsä Turkkilaisten
järjettömän sorron ja väkivallan alta. -- Turkkilaiset olivat
voittaneet servialaiset ja sekä tulella että miekalla hävittäneet koko
seutuja Bulgariassa autioiksi. Silloin Venäjä pakotti Turkin
rauhasovintoon Servian kanssa ja suostutti kaikki Euroopan vallat
yhteiseen neuvotteluun, miten nuot alinomaiset sortamiset sekä niistä
syntyvät kapinat ja verenvuodatukset Turkinmaalla saataisiin
estetyiksi.

Valtain lähettiläät laittoivat yhteisen ehdotuksen Europan yhteisen
peräänkatsannon alle asetettavista parannussäännöistä, jonka he
esittivät Turkille, mutta tämä kielsi jyrkästi, luottaen Englannin
silminnähtävään häilyväisyyteen. Koko asia siis nyt olisi rauvennut
mitättömäksi ja kristittyin tila jäänyt Jumala tiesi kuinka kauaksi
aikaa vielä parantamatta. Muut vallat tyytyivät sultaanin tyhjiin
lupauksiin eivätkä tahtoneet ankarampiin pakoituskeinoihin ryhtyä.

Venäjän Keisari Aleksander II:nen teki toisin. -- Samalla aikaa myös
osa Venäjän armeijasta laitettiin sotakuntoon ja lähetettiin
Bessarabian Turkin rajalle. Hänen Majesteettinsa matkusti armeijan
luokse, piti joukkojen katselmuksen Kischinev'issä Huhtikuun 23:na
päivänä 1877 ja ilmoitti heille sodan olevan tarjona. "Vastenmielisesti
lähetän teidät sotaan, lausui hän; minun on vaikea vuodattaa teidän
vertanne, joka on minulle kallis, siksi olen viivytellyt sotaa niin
kauan kuin mahdollista, mutta kun nyt Venäjän kunnia on vaarassa, olen
varma että me kaikki viimeiseen mieheen sitä puolustamme. Jumala olkoon
kanssanne!"

Seuraavana päivänä menivät Venäjän armeijat kolmessa joukossa rajan
yli.

Elokuun lopulla lähti Pietarista koko Venäjän kaarti, 35,000 miestä
valittua väkeä.

Suomen kaartipataljoonakin sai tervetulleen käskyn lähteä sotaan
Venäjän kaartin kanssa.

Elokuun 3:na päivänä julistettiin Suomen kaartille, Keisarin lähettämä
sähkösanoma, jossa käskettiin pataljonan valmistautua sotakuntoon.
Samana päivänä vietimme Keisarinnan korkeata nimipäivää, jonka johdosta
meillä oli jumalanpalvelus pataljonan kirkossa. Tultua kirkosta
kasarmin pihalle ja asetuttua riveihin tuli pataljonan komentaja
vapaaherra Ramsay ja lausui: "toivokaamme onnea Keisarinna Marialle
hänen korkean nimipäivänsä johdosta, hurraa!"

Innokkaat hurrahuudot kaikuivat riveistä; soittokunta soitti
keisarihymnin.

"Toiseksi," vapaaherra Ramsay lausui, "on minun ilmoitettava teille
että Keisari on armossa tahtonut määrätä Suomen kaartinpataljonan
valmistautua sotakuntoon, mitä pikemmin sitä parempi." Kaikkialla,
voimakkailla hurrahuudoilla tervehdimme tätä soturille tervetullutta,
iloista käskyä. Kasarmin avonaiset akkunatkin ilmestyivät hurraavia
sotureita täyteen ja myrskyn tapainen hurraaminen kesti kauvan aikaa,
päälliköiden lähdettyäkin. Jokainen soturi tunsi pyhän velvollisuuden
tunnon käydä miehuudella puolustamaan kristinuskoa ja muinaista
esi-isäimme voittamaa sotakunniaa.

Elokuun 3:nen päivän jälestä ruvettiin kaartin pataljonassa tehokkaisin
toimiin. Hevosia ostettiin ja kuormastoa varustettiin, sotamiesten
pestaajia (värvääjiä) lähetettiin useammalle taholle Pohjanmaalle,
Hameeseen, Savoon ja Karjalaan. Virtanaan tulvasi miehiä joka taholta.

Oltuani Hämeessä 4 päivää toin sieltä mukanani 20 vahvaa miestä.
Samalla sanoin jäähyväiset vanhalle äidilleni ja tuttavilleni, jotka
kyynelsilmin puristivat kättäni, ajatellen että ehkä viimeisen kerran
näkisimme toisiamme. Sydämellisesti liikutettuna lupasin palata
jälleen, jos Jumala niin sallisi, käytyäni ensin Konstantinopolissa.

Harjoitus alkoi: opetettiin käännöksiä, marssia, kivärin opastusta ja
ampumista, kaikki rauhanaikaiset "seremonit" jäivät teettämättä.

Koko Elokuun kesti ahkeraan nuorten sotamiesten opetusta ja kuormaston
varustamista.

Syyskuun 3:na päivänä valmistivat Helsingin kaupungin asukkaat meille
jäähyväis-päivällisen. Kaartin uuteen maneesiin oli asetettu pitkiä
pöytärivejä ruokineen ja herkkuineen, viinaa, punssia ja oluttynnyriä
oli ladottu jalaksille ja peitetty viheriäisillä seppeleillä, niistä
joka mies sai laskea mielinmäärin ja katsoa lasin pohjaan soturille
siihen aikaan käytettyyn tapaan. Pidettiin siellä kauniita puheitakin,
keisarille, isänmaalle ja soturien oikeasta tarkoituksesta. Soittokunta
soitti koko atria-ajan ja hurrahuudot kaikuivat ehtimiseen, kunnes
vihdoin juhla lopetettiin ja menimme jokainen tavallansa kasarmiin
levolle.

On syyskuun 6:s päivä.

Suomen kaartipataljonan kasarmissa on tavallista vilkkaampi liike, jo
varhain aamulla käy jommoinenkin huuto ja hälinä. Ratsuja satuloitaan
ja kuormahevosia valjastetaan täydennettyjen kuormien eteen, kaikki
todistaa matkaanlähtöä. Miehistö on vielä asuinhuoneissaan täydennellen
laukkujaan (rensselejään) sekä hääräten yhtä ja toista. Laukkuihin
pannaan ensin kaikki "ruunun tavara", sitten katsellaan, eiköhän tuonne
vielä mahtuisi jotain muuta, niinkuin esimerkiksi "Tasku-Matti" (ja
"sakuskaa", syötävää), joka on kaikille matkustaville suotuisa
matkatoveri ja erittäin soturille sotaan lähtiessä, kauaksi rakkaasta
isänmaastaan.

Sen jälestä tarkastetaan kivärit, vedetään hanat ylös jonkun kerran ja
laukaistaan tyhjiltään, jutellen keskenään: "kuinkahan monta
Turkkilaista minä tuolla tapan, koskahan ensi kerran punapäitä nähdään,
ja kyllä nyt Turkkilaiset selkäänsä saavat, koska sinne suomalaisiakin
viedään" j.n.e.

Kello 6 aamulla huudettiin pukeumaan ja tulemaan valmiina etukäytävään,
jossa Vääpeli jakoi miehet plutoniin, osastoihin ja ruotuihin sekä sen
jälestä vei valmiina kasarmin pihalle. Upserit tulevat, tervehtivät
miehiään ja toivottavat onnea matkalle. Kun kaikki olivat kokoontuneet
kasarmin pihalle, mentiin kasarmitorille ja asetuttiin komppanioin
neliö-kolonnaan. Samalla aikaa oli sinne myös kokoutunut väkeä oikein
tungokseen, siinä oli soturien vaimoja, morsiamia, tuttavia ja muita
uteliaita. -- Naispuolisille tuttaville tämä hetki näytti olleen
jotenkin katkera, kun ajattelivat eroa armaistansa, kukaties iki
pitkiksi päiviksi.

Sen jälestä kun komppaniat olivat asettuneet paikoilleen tuli
pataljonamme pappi, pastori Rancken ja asettui lipun juurelle, jolloin
komentaja komensi: kypärit rukousasentoon, lakit päästä; ensin
veisattiin virsi: Linnan' luja on Jumal' taivast' j.n.e., jonka jälestä
pastori piti sydäntä liikuttavan rukous- ja hyvästijättö-saarnan, jota
hartaudella jokainen kuunteli. Rukouksen lopetettua lähdettiin
marssimaan kaupungin läpi, ensin Fabianin- sitte Esplanadin- ja viimein
Mikonkatua rautatien torille. Raikkaat hurrahuudot riemahtivat vähän
väliä kolonnasta sen marssiessa kaupungin läpi ja miekat sekä painetit
välähtelivät kauniisti aamu-auringon ihanassa valossa. Kansa, jota on
akkunoissa ja kahden puolen katuja, heiluttelee nenäliinojaan ja mitä
kullakin sattuu käsillä olemaan, sotureille jäähyväisiksi.

Tultuamme rautatien torille oli sekin väkeä täpötäynnä. Venäläisiä
soturia soittokuntineen oli myös saattoväen joukossa, hurraten ja
soittaen hekin lähtemisemme kunniaksi. Teaterein soittokunnat myöskin
olivat meidän lähtöämme läsnäolollaan kunnioittamassa, soittaen
kauniita lähtömarssia.

Miehistön jaettua vaunu-osastoihin, tuli aika astua vaunuihin.
Otettuamme viimeiset jäähyväiset, astuimme niinkutsuttuihin
"härkävaunuihin". -- Pilli viheltää, juna lähtee liikkeelle, kansa
huutaa liehuttaen lakkejaan ja nenäliinojaan: eläköön Keisari, eläköön
Suomen kaarti ja onnea heille sodassa. Mekin puolestamme hurrasimme
"härkävaunuissa" aikalailla, heiluttaen lakkejamme valkoisine
päällystöineen, ovien raoista ja ilmarei'istä. -- Juna kiihoittaa
kulkuaan eteenpäin ja näin poistumme armaasta isänmaastamme
tietämättömiksi ajoiksi.

Edellämainitun päivän ehtoolla k:lo 6 saavuimme Viipuriin, jossa
kaupunkilaiset meitä kestitsivät mainion suurilla piirakoilla;
tarjottiin myös silli, pullo olutta ja pieni mytty sikaria mieheen.
Mainittu piirakka kesti monella soturilla aina Etelä-Venäjälle, sekä
sikareista kuulin vielä Tonavalla lausuttavan: Huomenna poltan
viimeisen Viipurin-sikarini.

Astuessamme junaan takaisin toivottivat Viipurilaiset meille onnea
matkalle huutaen hurraata junan hiljalleen lähtiessä asemahuoneen
etusillan äärestä. Osanotto näkyi olleen erittäin sydämellinen.

Syyskuun 7:nä päivänä saavuimme Pietariin, jossa meidät majoitettiin
Kirassierien manesiin. Pietarissa saimme vielä kohdata viimeisiä
tuttaviamme, jotka kohtelivat meitä sangen hyvästi ja ystävällisesti.
Täällä ollessamme luki vääpeli erään hyväntahtoisen maamiehemme jalon
ja pontevan hyvästijättö kirjeen (se oli oikeastaan aivottu Helsingissä
luettavaksi, ennen lähtöä, vaan ei keritty); se kuuluu seuraavasti:

"Sotilaat! Veljet!

"Käsky on tullut, aika joutunut jättääksemme se maa, joka meidän on
nähnyt syntyvän, ja lähteäksemme Venäjän vallan suuren voiman kanssa
sotimaan mahomettilaisia, Turkkilaisia vastaan, jotka ovat sortaneet
meidän osaveljiämme kristillisessä uskossa.

"Koska kaikkivaltias on suonut että meidän isänmaa on yhdistetty
Venäjän valtakuntaan, ja tällä vallalla on tuo korkea tehtävä suojella
Balkanin niemen ja yleensä Itämaan kristittyjä väärän profetan
Mahometin vimmatun lahkokunnan kiukulta, niin tuntekaamme mekin pyhäksi
velvollisuudeksemme ja katsokaamme suurimmaksi kunniaksemme olla
rakkaan kotimaamme edustajina ja uhrina, jonka meidän kansamme tuopi
omasta lihastansa ja verestänsä, ollaksensa avulias tuon korkian
tehtävän täytäntöön ja osallinen sen voiton kunniaan, joka niin
kallista tehtävää on aikanansa välttämättömästi seuraava. Johonkin
määrään vastataksemme niin korkeaan tarkoitukseen kuin nyt sanottu on,
vaaditaan meiltä itseltämmekin suuria uhrauksia. Mitä rakkahinta ja
kallihinta ihmisellä on, se täytyy meidän jättää ja lähteä
tietämättömiä kohtaloita kohden. Matkamme on pitkä ja vaivaloinen.
Meillä on oleva monenlaista kärsittävänä, nälkää, janoa, kipua, vilua,
kuumuutta, sodan kamppauksia, veren vuodatuksia, vihollisen raakuutta
ja lepokammio vieraalla maalla kaukana kodistamme. Sanalla sanottu: me
kastetaan tulikasteella. Mutta kuin tiedämme lähtemisemme painavan
tarkoituksen, niin kernaasti jätämmekin Jumalan haltuun vaimot ja
lapset, vanhemmat ja sukulaiset, ystävät, kansalaiset ja isänmaan ja
lähdemme, velvollisuudellemme kuuliaisina, vanhurskaita tuomioita
täyttämään. Kaikessa tässä on meidän järkähtämättömänä turvanamme
Jumala, sotajoukkojen Haltia ja Herra, johon uskaltaen kaikki voitamme
ja jonka tykö myös kotimaahan jääneitten omaistemme ja kansalaistemme
rukoukset meidän edestämme nousevat, sekä myös on meillä
lohdutuksenamme se tieto, että isänmaa ei unhota niitä, jotka meidän
kaatumisemme kautta kadottavat isän, puolison, vanhan päivän turvan,
rakastetun, ja että, jos Herra on sen hyväksi nähnyt ett'emme
palajaisi, on muistomme siunattu ja sen kautta myös se paikka, jossa
leposian saatuamme saamme levätä. Jos taas joku palajaa kotimaahansa
vaatteet kuluneina, jäsenet katkottuina tahi lävitse ammuttuina, niin
tämä, joka hänessä näkyy, ei muuta ole kuin oikian sotilassielun
näkyväisiä kaunistuksia.

"Sotilaat, veljet! Rukoilkaamme Jumalaa ett'emme millään velttoudella
kadottaisi sitä kunniaa, jonka urholliset esi-isämme ovat Suomen
sotajoukolle hankkineet, kuin he entis-aikoina taistelivat Pommerissa,
Breitenfeldissä, Würzburgissa, Lech'in virralla, Lyzenissä, Narvassa,
Puolassa, Pultavassa, Isossakyrössä, Lappeenrannalla, Porrassalmella,
Siikajoella, Revonlahdella, Lapualla, Oravaisissa, ja kuka osaakaan
luetella kaikki ne paikat, jossa he voittivat ikuisia seppeleitä,
vaikka heillä oli vaivojakin kärsittävänä, palelivat, näkivät nälkää ja
voittivat myöskin.

"Esi-isäimme hautakummut puhuvat nyt meille ja koko kansallemme.
Ottakaamme siitä mielen vahvistusta, miehuutta ja rohkeutta!

"Muistakaamme että velvollisuuttamme tehdessämme todella saamme Jumalan
suojelusta, sillä velvollisuuden tekeminen on hänen otollinen
palveluksensa. Hän antakoon meille turvan vaaroissa, voiton
sotatantereella ja armon kuolemahetkellä. Hän aina pitäkäämme
sydämmessämme ja itsemme Hänen vanhurskautensa aseina, niin kaikki
menestyy."

Syyskuun 8:na päivänä kello 12 päivällä lähdimme Kyrassierien manesista
marssimaan Varssovan rautatien-asemahuoneelle. Täälläkin katselivat
uteliaina Pietarin asukkaat muukalaisia veljiään, jotka voitolle tahi
kuololle vihittyinä olivat lähdössä puolustamaan kristinuskon, oman
maan ja kunnian pyhää asiaa. Kello 2 j.pp. astuimme junaan, ja jätimme
tuon Pietarin suuren jättiläiskaupungin kaikkine kauneuksineen
taaksemme. Junamme piirsi eteenpäin hyvällä vauhdilla.

Syyskuun 9:nen päivän aamulla pysähdyttiin muutamaksi tunniksi
Dünaburg'in kaupunkiin, jossa meitä kestittiin tuolla maukkaalla
tuoreella kaalikeitolla.

Syyskuun 10:nen päivän aamulla saavuimme Vilnan kaupunkiin, jossa
arvoisien porvarien puolesta oli meille laitettu pulska
puolipäivällinen, jonka ohessa myös tarjottiin viinaa ja teetä. Muun
lystin päälle piti Vilnan kenraali-kuvernööri meille venäjän-kielisen
reiman puheen, tietysti jutellen asian tärkeästä merkityksestä, jonka
toimeen-panemiseksi mekin olimme liikkeelle lähetetyt. Neljän tunnin
kukuttua jatkoimme matkaamme samaan suuntaan, kunnes tulimme
Martinshantschin pysäyspaikalle, jossa seisahduimme noin pariksi
tunniksi. Tästä läksimme tietysti eteenpäin, siksi että saavuimme
Bjelostockin kaupunkiin kello 10 j.pp. Täällä saimme väliaikaiseksi
asunnoksemme erään tykkiväen kasarmin.

Syyskuun 11 päivänä vietimme edellämainitussa kaupungissa
juhlallisesti jumalanpalveluksineen, jalomielisen hallitsijamme
keisari Aleksander II:sen nimipäivää. Täällä oli myös maamme
kenraalikuvernöri kreivi Adlerberg meitä tervehtimässä. Hän esitteli
jumalanpalveluksen päätettyä puheessansa eläköön-maljan sekä keisarille
että isänmaallemme, johon me vastasimme raikkailla hurrahuudoilla ja
soittokunta soitti keisarihymnin, ja isänmaamme maljan esiteltyä
"Maamme". Sen jälestä ryyppäsimme h. ylh. tarjooman viinaryypyn. Ei
h. ylh. myöskään unohtanut onnen ja menestyksen toivottamista meille
suureen ja vaikeaan edesottamiseemme. Hän käsitti sangen hyvin, kuinka
läheisessä yhteydessä me olimme maamme ja kansalaistemme suhteen.

Kaupungista ei ole mitään erittäin mainittavaa, paitsi että kauniit
juutalaisneidet vetivät puoleensa meidän poikain tarkkaa
huomaavaisuutta.

Syyskuun 12 päivän ehtoolla lähdimme Bjelostock'ista ja jatkoimme
matkaamme eteenpäin, poiketen Kovel'in pysäyspaikkaan, jossa myös
saimme ruokaa. Tästä matkustimme aina eteenpäin monen tuntemattoman
paikan ohitse.

Syyskuun 13 päivänä saavuimme Schmerinkon pysäyspaikalle.
Tänne tuli myös keisarilta sähkösanoma, vastaukseksi siihen
onnittelu-sähkösanomaan, jonka pataljonamme päällikkö lähetti
keisarille Bjelostock'ista hänen korkian nimipäivänsä johdosta.
Keisarin sähkösanoma oli seuraava:

  "Ilmoittakaa minun sydämelliset kiitokseni kunniakkaalle Suomen
  kaartille. Minä olen varma siitä, että tämä pataljona tässä,
  niinkuin edellisissäkin sodissa, kaunistaa lippunsa suurimmalla
  kunnialla.

                                                    Aleksander."

Syyskuun 14 päivänä poikkesimme Raschdjelnajan pysäyspaikkaan, josta,
hiukan aikaa levättyämme, jatkoimme matkaamme ja saavuimme
ehtoopäivällä Benderyn kaupunkiin. Tämä paikka on meille tuttu
menneistä melskeistä, tuon kuuluisan, urhean Ruotsin kuninkaan Kaarle
XII:n retkistä. Kaupungilla on omituinen asemansa korkeiden
hietaylänköin keskellä, varustettu vahvalla linnalla, jonka muurien
editse juoksee Dnjester virta.

Syyskuun 15 päivänä saavuimme tuohon Etelä-Venäjän suureen
maakauppa-kaupunkiin Kischinev'iin. Tänne pysähdyimme useammiksi
päiviksi, joten me määrättiin asentopaikkaan (bivakiin) kaupungin
lähellä oleville ylängöille, sinne pystytimme kangastelttamme, joissa
asuimme; kaupungissa kävimme ainoastaan "vieraissa". Täällä saimme
myöskin halvalla hinnalla nauttia oikein mielinmäärin jaloja
Etelä-Europan hedelmiä; erittäin merkittäviä olivat nuot makuisat
viinirypäleet ja arbusit, ne maksoivat: viinirypäleet 2-3 kopeekkaa
naula ja ihmisenpään kokoinen arbusi 5-8 kopekkaan kappale. Niitähän
sitä sitte syötiin, että olimme vähällä "terveytemme menettää".
Ehtoisilla oli hyvin hauskaa kuunnella, kuinka kaupungin monta sataa
koiraa haukkuivat omituisella tavallaan, melkein vuorotellen.

Syyskuun 18 päivänä vietimme täällä pataljonamme vuosijuhlaa. Tätä
juhlaa viettäessämme emme myös unohtaneet sitä, jolta kaikkinainen hyvä
anto tulee, nimittäin taivaan Herraa, jolle kannoimme hartaalla,
yksinkertaisella sydämellä nöyrät kiitoksemme. Tänä juhlallisena
hetkenä muistui taas jokaisen sotilaan rinnassa muistot pataljonamme
muodostumisesta, jonka edistäminen oli meillekin tärkeä tehtävä nyt
alotetulla sotaretkellämme erittäin, sillä sotaretki juuri onkin
otollinen aika, jolloin sopii edistää ja saattaa kunniaan sekä
maineesen joku erityinen pataljoona eli joukko ja samalla se kansa,
jonka pojat sen lippua urhollisesti seuraavat.

Kischinev'issä viivyimme saman kuun 1:seen päivään.

Syyskuun 21:nä päivänä k:lo 1. j.pp. läksimme marssimaan
leiripaikastamme rautatien asemahuoneelle, jossa saimme odottaa koko
ehtopäivän ja vielä osan yötäkin, nojaillen ja istuskellen lähellä
asemahuoneen rakennuksia. -- Siinä vartoessani kuuvalon näöllä
kirjoitin minäkin erään kirjeen hirren päällä, joka ajelehti lähellä
tavarahuonetta, lähettääkseni Suomeen.

Tästä läksimme rientämään eteenpäin klo 9 j.pp., kunnes 22 päivä k:lo
8 e.pp. saavuimme Korneschtiin, joka on muuan pysäyspaikka vielä
Venäjän puolella; täällä viivyimme noin 6 tuntia, jolla ajalla
aterioitsimme, ja sen jälestä jatkoimme matkaamme eteenpäin.
Ehtoopäivällä pysähdyimme erääsen pysäyspaikkaan, joka oli Venäjän ja
Rumanian rajalla, nimeltä Ungheni, jossa kohtasimme ensikerran rumia
Turkin baschibotsukeja sotavankeina, meidän pojat arvelivat: "kyllä
nuot ovat aika mörköjä". Viivyttyämme tässä 40 minuuttia läksi juna
taas piirtämään eteenpäin. Junamme kulki Pruth virran ylitse k:lo 1/2 8
j.pp., jolloin soittokunta soitti "Porilaisten marssia" ja
hurraahuudot kaikuivat kaikista vaunuista. -- Tämä virta on rajana
Venäjän ja Turkin välillä, nyt oli siis kaikki jäänyt, joka vielä olisi
muistuttanut mieleemme jotakin oman keisarikunnan muodosta. --

Me olimme Rumaanian rajain sisällä ja saavuimme Jassy'n kaupunkiin
ehtoolla myöhään. Täällä asetuimme leiriin eräälle korkealle mäen
rinteelle lähelle kaupunkia, jonne pystytimme telttamme, ja sen jälestä
panimme levolle.

Syyskuun 23 päivän aamulla k:lo 9 pidettiin jumalanpalvelus leirimme
kentällä, sinisen ja kirkkaan taivaan alla. Ilman muita erityisiä
tapauksia, käyskentelimme huviksemme pitkin Jassyn sementistä
perustettuja katuja sekä kaupungin vierellä olevissa kauniissa
puistoissa. Juutalaisia näkyi täällä olevan tavallista enemmän. Ajurit
(isvossikat) olivat hyvin upeasti varustetut, kaksi hevosta edessä ja
punaisella veralla päällystetyt istuimet ajopelissä (vaunuissa) ja
niillä ajo näytti hyvin upealta, sentähden että siellä issikoilla ei
ollut numerotaulua näkyville asetettu, vaan luuli jonkun pöyhkeän
henkilön omistavan ne. -- Karhun-tanssittajia kävi leirissämme
useampia, niillä näytti täällä olevan vapaa liikuntolupa. Vetivätpä
meidänkin pojat vähä "nallen kanssa käsikalikkaa", se myöskin oli vähä
omituista, kun ne nallen tanssittajat olivat melkein yhtä karvaista
(partaisia) kuin nallekin, kumminkin mitä kasvoista näkyi; ne lauloivat
niin kimakkaasti muutamia värssyn pätkiä venäläisen tanssitahdin
mukaan, että meitäkin melkein hypitytti, sitä vähemmin "Mesikämmentä".
-- -- Jassyn kaupunki on rakettu kauniiseen avaraan laaksoon ja
mäenvieremään. Asujamet tuntuivat luonteeltaan olevan hyvänsuopia
ihmisiä.

Syyskuun 26 päivän aamulla k:lo 6 lähdimme Jassysta. Rautatie kulki
Sereth virran ja sen lisäjokien yli. Monta kertaa juna pysähteli
monissa pysäyspaikoissa isot ajat.

Syyskuun 27 päivän ehtoolla pysähdyttiin Brailov'an pysäyspaikkaan
Donavan rannalla. Siinä oli hupainen katsella kuinka Donavalla
kuleksivat sotalaivat antoivat merkkiä ja viittauksia toisilleen
sähöllä, pilkko pimeässä syys-yössä. Muutaman tunnin tässä seisottuamme
jatkoimme taas matkaamme eteenpäin, kunnes Syyskuun 28 päivän aamulla
k:lo 8 pysähdyimme vähäksi aikaa Ploesc'in kaupunkiin. Tästä jatkoimme
matkaamme eteenpäin ja saavuimme k:lo 1/2 12 e.pp. Bukarestiin
Rumanian pääkaupunkiin. Tässä seisottiin ehtoosen asti. Kaupunki näytti
suurelta ja kauniisti raketulta. Meidän ei sallittu mennä kaupunkiin,
vaan täytyi oleskella siinä, missä juna pysäytettiin. Onneksi sattuivat
pysäyttämään sen erään suuren tehtaan kohdalle, jossa monia satoja
neitosia työskenteli. Niiden tultua päivällis-levolle, eräälle
kauniille kedolle lähelle sitä paikkaa, missä meidänkin junamme seisoi,
aljettiinpa tässä nyt tanssia oikein aika lailla, meidän pojilla kun
oli pillit ja pelit mukana. Puhetta ei ymmärretty, mutta tytöt
hymyilivät niinkuin ainakin tanssissa. Ehtoolla lähdimme tästä
eteenpäin; kuljettuamme koko yön saavuimme Syyskuun 29 päivän aamulla
k:lo 5 Fradeschdi'in pysäyspaikalle noin kuusi virstaa Giurgevon
kaupungista Donavan rannalla vastapäätä Rustschuk'ia. Meillä on hyvä
hevonen, sanoi joku joukosta, koska se aina vaan kiljuu ja puhkuen
rientää eteenpäin. Mutta jopa se huusikin viimeisen kerran, sanoi
toinen, kun juna pysähtyi pysäyspaikan etusillan viereen. Näin päätimme
matkustuksemme nopeimmilla kulkuneuvoilla eli höyryveturilla.

Olimmekin hiukan jo kangistuneet, kun istua kökötimme, paitsi muutamia
pieniä poikkeuksia, junassa 17 vuorokautta. -- Siellä väliin koetimme
nukkuakin penkeille, vaan eihän niille kaikki mahtuneet. Siitä
sovittiin "pitkän tikun vedolla", kenen oli vuoro mennä penkin alle.
Fradeschdin pysäyspaikalta marssimme vähän matkaa eräälle ylängölle,
otettuamme kaiken tavaramme junasta mukaamme. Täällä asetuimme leiriin
ja pystytimme telttamme, joissa sitten sopi oikoa kangistuneita
jäseniämme. Ilma oli sangen lämmin ja ihana sekä kaunis näköala
Donavalle Giurgevoon ja Rustschukiin päin. Tässä kuulimme ensi kerran
tykistön laukauksia oikein todellisuudessa, vaikka Krasnoje-Selossa
olimme niitä paljon kuulleet leikkisodissa pamahuteltavan.

Syyskuun 30 päivän aamulla k:lo 7 aloitimme tuon pitkän jalkamarssin,
joka olikin mitä vaikeinta, kuin ajattelee sitä rasittavaa kuumuutta ja
auringon paahdetta, joka näinä päivinä vaikeutti meidän kulkuamme.
Täysi taakka seljässä kuin kamelilla, astuimme eteenpäin kärsien
sanomatonta janoa, sillä matkamme kävi läpi summattomain
maissipeltojen, joissa monen virstan laajuudelta oli mahdoton saada
vettä. Sitä paitsi oli tällainen marssiminen meille vielä outoa näin
kuumassa ilman-alassa. Marssisuuntamme länttä kohden, pitkin Donavan
rannikkoa, niin kaukana kuitenkin siitä, ett'emme virtaa nähneet. Yöksi
saavuimme Potineis nimiseen kylään, jossa lepäsimme yömme kylän
läheisellä ahteella.

Lokakuun 1:sen päivän aamulla k:lo 6, sen jälkeen kuin rauhallinen uni
oli virvoittanut matkasta uupuneita voimiamme lähdimme marssimaan
pitkin ääretöintä maissipelto-tasankoa; 9 pitkää tuntia ilman vettä,
kuljimme kärsien polttavaa janoa ja päivän paahtamista, kunnes
ehtoopäivällä saavuimme Brigabir nimiseen kylään. Täällä asetimme
telttamme kuntoon kylän vieritse juoksevan virran rannalle. Siinä
sitten uimme ja haudoimme jalkojamme siksi kunnes ehtoolla paneusimme
levolle.

Lokakuun 2:sen päivän aamulla k:lo 6 jätettyämme yösijat, kävimme
astumaan täksi päiväksi määrätyn matkamme päämaalia kohden, nimittäin
Simnitzan kaupunkiin, jonne saavuimme k:lo 3 j.pp.

Täällä asetimme telttamme eräälle Donavan ympäröimälle saarekkeelle.
Kas täällä nyt seisoimme mielet kiihkeinä tuon eteläpuolisen Europan
kuningasvirran Donavan äyräillä. Entiset esi-isämme, nuot saksalaisilta
tunnetut "Hakkapelitat" olivat tosin ennen ehtineet täällä täyttää
maljansa sen samealla vedellä, vaan nyt seurasi toinen joukko; heidän
terässekaiset jälkeläisensä, yhtä uljaalla mielellä seuraten myös
heidän esimerkkiänsä aikoen voittaa ja ansaita muukalaisten silmissä
saman puhtaan sotakunnian kuin heidän jo muinaisuuden muistoihin
vaipuneissa Saksan sodissa. Silloin rangaisten paavilaisia; nyt
mahometteja. Kummalliset äänet häiritsivät rauhallista yölepoamme,
sillä Simnitzasta kuului lakkaamaton koirain haukunta ja varsin
innokkaat säveleet satojen kukkojen kurkuista. Plevnasta taas kuului
ankara tykkien jyske, jossa tuonen enkeli teroitti kamaloita
kutsumuksiansa tuon mahtavan ja kovasti puolustetun Plevnan verihäihin.
Mukava kehtolaulu sotureille. Kaunis kuvaus kuutamossa, suloisena
syysehtoona.

Lokakuun 3:n päivän aamulla k:lo 8 jätimme tuon Donovan pikkusaaren
taaksemme ja lähdimme marssimaan Donavan yli vievän sillan luokse.
Siinä saimme odottaa tuntikauden, ennenkuin tuli vuoromme yli mennä,
sillä tykistö meni ensin, jonka suojelijana me kuljimme. Kun aloimme
marssia yli sillan, käski pataljoonan komentaja soittokunnan ja
laulajat etunenään; marssin aljettua alkoi soittokunta soittaa
suomalaisten marssia kolmikymmenen-vuotisessa sodassa. Sen lopetettua
lauloivat laulajat saman "Meill' Pohjola luminen on kotimaa j.n.e."
Niin sitä sitten vuoroteltiin kunnes oli sillan yli päästy. Näin
Donavan yli päästyämme Sistovan puoleiselle rannalle kaikuivat raikkaat
hurraahuudot ja onnittelimme toisiamme senjohdosta, että olimme
astuneet jalkamme vihollisemme maahan. Tässä myös pistimme painetit
kivärien päihin, joita tähän saakka olimme tupessa kantaneet. Nyt
poljimme jo sitä maata, jossa meidän kohtalomme oli ratkaistava.

Eräs Wieniläisen "Presse" lehden kirjeenvaihtaja, joka oli Sistovan
sillalla katsellut Venäläisten joukkojen ylikulkua ja kuvailee eri
kansalaisuuksia, mainitsee Suomen kaartista seuraavia ystävällisiä
sanoja:

"Mutta kauniin näky oli kumminkin Suomalaiset. Suomalainen kaartin
tarkk'ampujain pataljona kulki par'aikaa kaartin tykistön suojelijana.
Nämä miehet ovat neljä viikkoa olleet matkalla, mutta huolivatta tuosta
pitkästä marssista kulkivat he niin ripeästi, olivat niin iloisia, että
oikein tuntui iloiselta nähdä niitä. Upserit, useimmat ratsain,
puhuivat kaikki saksaa. Rykmenttiä, joka tunnustaa protestanttista
oppia, seuraa pastori; etunenässä marssii soittokunta; ensimäisissä
riveissä kulkevat laulajat ja sitten vasta rykmentti. Miehet eivät ole
kookkaita, mutta hartevia ovat ne enemmästä päästä, parrattomia nuoria,
valkoverisiä miehiä, ystävällisin kasvoin, ymmärtäväisin katsein ja
miellyttävin kasvopiirtein, jommoista muutoin harvoin huomaa
Venäläisissä. Heidän kielensä on tavattoman sointuvaa ja heidän
laulunsa harmonillista, melodiat vilkkaita, ei kumminkaan jonkinlaista
surumielisyyttä vailla. Rykmenttiä seuraa myös sen lääkäri tohtori
Wahlberg Helsingistä. Hän on kauvan aikaa ollut Wienin yliopistossa ja
muistelee niin suurella lemmellä siellä oloansa, että hän suuresti
ihastui tavatessaan täällä Wieniläisiä. Rykmentin päällikkönä on paroni
Ramsay, josta sotamiehensä pitävät paljon ja joka osaa heitä innostaa.
Hänen kutsumustansa noudattaen kuljin minäkin sillan yli. Kuin joukon
etupää astui sillalle, käski hän soittaa Kustaa Adolfin sotamarssia.
Tätä marssia soitetaan Pohjoismaissa vieläkin, ollen alkujaan niiltä
ajoilta, jolloin Kustaa Adolfi ratsuväkineen voitti Lyzenin tappelun,
ja vielä tänäänkin tuo yksinkertainen, mutta ripeä marssi herättää
sotamiehessä sotahalua ja iloista mieltä. Soiton vai'ettua alkoivat
sotamiehet laulaa ja noin vuoroteltiin niin kauvan kuin marssia sillan
yli kesti. Tuskin olivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, niin
kaikui heiltä innokkaat hurraahuudot; he onnittelivat toisiansa ja
upseereitansa ja läksivät ripeästi marssimaan -- Bulgarialaisen loan
kautta. -- He marssivat ensin Gorny-Studeniin, jonne Preobrashenskin
rykmentti nyt on tullut, ja sieltä taisteluun. En voinut poistaa
itsestäni haikeata tunnetta, ottaissani jäähyväisiä upsereilta ja
joukolta. Mieleeni johtuivat ne uhrit, joita sota nyt jo on vaatinut,
ja sääli minun oli kauniita, nuoria, terveitä miehiä, jotka ohitsemme
kulkivat kuolemaa kohti."

Marssittuamme pari tuntia jyrkkiä mäenrinteitä ja ahteita, saavuimme
erään kylän lähelle nimeltä Tsarevo, johon eräälle mäen harjulle
pystytimme telttamme ja asetuimme asentopaikkaan (bivakiin).

Lokakuun 4 päivänä oli lepopäivä. Aamulla k:lo 8 pidettiin rukous
asentopaikassamme, sen jälestä puhdistimme vaatteitamme ja hioimme
miekkojamme ja painettejamme. Olopaikkamme ohitse kulki maantie,
jota myöten yhtämittaa kulki milloin muonakuormia, milloin joku
sotaväki-joukko, milloin taas sotavankeja muutaman kasakan saattamana.
Tällä mäellä oli myös viljalta käärmeitä ja kilpikonnia, jotka
viimemainitut olivat meille varsin outoja, emme olleet niitä koskaan
nähneet. Ne muilopäät tulivat välistä teltteihimme ja kurkistelivat
meitä oudoksuen kovan kuorensa alta. Jos häntä vähänkin hätyytit, oli
se kyllä sukkela vetämään päänsä ja häntänsä piiloon kovan kuorensa
alle ja oli olevinaan kuollut.

Lokakuun 5:n päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin.
Marssittuamme ahkeraan kello 3 asti j.pp. saavuimme Gorny-Studen'in
kylään, jossa siihen aikaan oli "pääkortteri". Keisari seurueineen,
ratsastaen majesteetillisesti, tuli meitä kylän raitilla vastaan.
Iloisin ja lempein katsein tervehti hän meitä ja toivotti
tervetulleiksi sotatantereelle, johonka me vastasimme raikkailla,
innokkailla hurraa huudoilla, niin että kylän kunnaat kaikuivat
huutojemme vastaukseksi. -- Hänen Majesteettinsä käski pataljonan
komentajan kutsua laulukunnan etunenään, jossa hän itsekin ratsasti.
Suomalaisten laulujen kaikuessa marssimme kylän läpi, Keisarin
saattamana, sen lähellä olevalle niitylle, johon saimme
asentopaikkamme. Täällä myös tapasimme prikatiimme kuuluvat toiset
tarkk'ampujapataljoonat.

He olivat meidän tulostamme hyvin mielissään ja kestitsivät meitä
lihalla ja tuoreella kaalikeitolla. He olivat täällä jo olleet
puolitoista viikkoa ja rakentaneet sill'aikaa itselleen mukavat
risukojut. Sanoivatpa Keisarinkin käyneen niitä tarkastamassa ja
arvelleen että kyllä soturi pikaa itselleen majan hankkii, vaikka
kuivalle kalliolle.

Lokakuun 6 päivän aamulla k:lo 8 pidettiin rukous leirissämme. Kello 11
e.pp. piti Keisari katselmuksen meidän osastollemme, jossa oli muutamia
rykmenttejä ja pataljonia yhdessä. Lopuksi toivotti hän meille onnea
sodan kohtaloissa. Innokkaat hurraahuudot kaikuivat loppumattomasti.
Sen jälestä lähdimme kolonissa hiljalleen marssimaan eteenpäin. Vettä
satoi ankarasti, että tulimme varsin läpimärjiksi, tässä nyt sitte sopi
itsekunkin ajatella onnensa tulevia kohtaloita. Yöksi saavuimme erään
pienen virran rannalle, johon heti pystytimme telttamme koettaen saada
niistä edes vähänkin suojaa; sepä niistä olikin, mutta maa oli allamme
märkä ja vetinen kuin rahkasuo.

Lokakuun 7 päivän aamulla k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Vettä
satoi vaan yhtä mittaa. Tiet olivat tulleet kovin kehnoiksi, äskeisten
sateiden tähden; ne kun muutenkin olivat pehmoisia savi- ja multamaita,
eivätkä olleetkaan mitään vasituisia teitä, vaan sotaväen sotkemia
oiko- ja kiertopolkuja. Ne olivat muuttuneet täysiksi mutalammeiksi.
Likaa oli, että joka askeleella vaipui puolipolveen; tällaisessa
suhteessa neljänkymmenen virstan marssi oli jotenkin työläs tehtävä,
täysi taakka seljässä. Koko päivän satoi vettä, vaatteemme tulivat ihan
läpimärjiksi, ja monenpa saappaista ratkesi pohjat ja kura meni sinne
vieraaksi, hieroen hirveästi marssivien soturien jalkoja. Uupuneina,
ehtoolla pilkkosenpimeällä saavuimme määrän päähän Borodinon kylään,
jonka kuraisella pellolla meidät pysäytettiin, ja tähän saimme ruveta
väsyneinä, nälkäisinä yölevolle huokaamaan. Emme edes enää nähneet
asettaa telttejämme kuntoon, joista kumminkin olisi ollut hiukan
suojaa, sillä pimeä oli kuin "säkissä". Sylen päähän ei tuntenut
kumppaniaan, vaikka olisi kuinka hartaasti tirkistänyt. Siihen
laskeusimme sotalipun juurelle pitkäksemme; telttikaistaleet kiersimme
ympärillemme ja paneusimme nukkumaan hyvin lähelle toisiamme, että muka
paremmin lämpeäisimme, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli kylmä
ilmakin. -- Eikä tätä kurjuutta taida sanoilla niin kertoa, eikä se
siitä paranekaan; eikä yksikään murhenäyttelijä osaa sitä niin kuvailla
kuin se oikeastaan oli. Ajatelkaa, hyvät lukijani, että nälkäisenä,
väsyneenä koko päivän huonoa tietä marssittuaan raskas taakka seljässä
rankassa vesisateessa, saapua jollekin lokaiselle pellolle, ilman
ruokaa, ilman tulta, sen lisäksi vielä kaukana vieraalla maalia, sodan
ja muiden epäkohtain aikana. Omassa maassa tällaiset rasitukset
olisivat jotenkin vähäpätöisiä. "Vieraan leipä on aina kovempi", sanoo
sananlasku, mutta ihmisen tulee muistaa, että ei aina kukkain ja
ruusujen keskellä kävellä, ja ovathan suomalaiset ennenkin kovaa
kokeneet, miksi me sitte nurisisimme.

Lokakuun 8:n päivän valjettua nousimme ylös, hampaamme löivät vilun
tähden loukkua aika lailla. Savessa ja liassa olimme kauttaaltaan, ei
ollut kuivaa, ei liatonta paikkaa koko miehessä vaatteineen,
varustuksineen päivineen, olimmepa kuin kuralammesta nostetut. Kukapa
olisi meitä tämän näköisenä suosinut. Tässä muistui oikein mieleemme
milloin pieni viinaryyppy olisi sotureille mukava, kun rauhan aikana
hyvin usein tulee turhaan ottaneeksi "Erkki-mummun sikurista".
[Niinkuin tiedämme, viina ensin lämmittää, vaan sitten viepi
entisenkin lämmön ruumiista pois. Oikolukijan huomautus.]

Aamulla heti saimme käskyn muuttaa kylän toiselle puolen, jossa oli
hiukan kuivempi kenttä. Sinne pystytimme telttamme ja rupesimme hiukan
huokaamaan, kunnes nousimme ylös ja koetimme hankkia puita nuotiotulia
varten. Suurella vaivalla löysimme vähän varpuja, että saimme edes
kiehauttaa teevettä ruumiimme lämmikkeeksi. Koko tämänkin päivän satoi
vettä, ei siis ollut aivan hupainen oltava. -- Koko päivän ja seuraavan
yön lepäsimme samassa paikassa.

Lokakuun 9 päivän aamulla, juuri kuin olimme valmiit lähtemään
asentopaikastamme, tuli Rumanian ruhtinas Kaarlo I tervehtimään meitä
ja meidän osastoomme kuuluvia toisia pataljonia. Sen jälestä lähdimme
marssimaan eteenpäin. Tiemme kulki taas samanlaisten veteläin
maissi-peltojen läpi kuin 7:nä päivänäkin. Se vaan eroitus, että loka
oli sitkeämpää, johon olimme vähällä kadottaa jo muutenkin kuluneet
saappaamme, vaikka olivat hihnoilla säärivarsiin kiinni nivottuina.
Saavuimme sitte erääsen kylään, jonka nimi oli Raljevo. Tämä kylä oli
korkeiden mäkien rotkossa, joiden läpi kaitainen virta juosta liritti.
Meidät asetettiin leiriin mainitun kylän länsipuolisille kunnaille.
Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle. Vaan mitäs ollakaan.
Ehtoolla tuli käsky että meidän komppanian piti lähtemän etuvartioksi
eräälle hyvin korkealle ylängölle vähän matkaa kylästä. Kapteenimme
Bremer asetti itse joka ainoan vahtipaikan ja neuvoi tarkasti, kuinka
olisi meneteltävä, jos vihollinen tekisi päällekarkauksen. Pimeä oli
kuin "säkissä", maata vastaan piti tirkistellä, jos hiukankin tahdoit
nähdä eteenpäin. Täällä seisoimme koko yön rankassa vesisateessa,
täyttäen virkavelvollisuuksiamme. Nälkä tuppasi myöskin vieraaksi,
ravinto-aineita ei ollut mitään ja kuormastoa ei kuulunut eikä näkynyt.

Lokakuun 10 päivän aamulla saimme muuton etuvartiosta ja tulimme
takaisin leiriin. Vettä satoi vaan yhtämittaa oikein ripeästi, vesi ja
loka tahtoivat tunkeutua teltteihimmekin vallan väkisin, joista muuten
oli hyvä suoja.

Lokakuun 11 päivän olimme vielä samassa paikassa. Ravinnoksemme
saimme nauttia keitettyä lampaan lihaa, ilman suolaa, ilman leipää,
sillä näitä pää-ravintoaineita olimme peräti vailla. Lampaitakin
oli hankittava seuraavalla omituisella tavalla: lähetettiin näet
12-miehisiä partiokuntia läheisiin kyliin, jonkun reiman aliupseerin
johtamina, joiden oli määrä hankkia lampaita niin paljon kuin
tarvittiin. Ne ottivat sitte lampaita kiini, missä vaan näkivät
lammaslauman ja antoivat niistä hinnan omistajilleen, muistaakseni
hopearuplan kustakin. Muulla kaupalla ei niitä ollut mahdollinen saada.
Bulgarian äijät koettivat vaan selittää: "jos me myymme teille karjamme
ja Turkkilaiset sattuvat ryntäämään Plevnasta ulos ja tulevat tänne",
-- muka voittaen takaisin kylät haltuunsa -- "sekä saavat tietää että
olemme teitä lampaillamme ravinneet, niin olisi hirveä hirsipuu meidän
poloisien osaksemme tuleva". Tässä esiintyi vallan selvästi mitenkä
Osman paschan ankara kurinpito tehokkaasti vaikutti Bulgarilaisiin,
vaikka hän itse rehenteli Plevnassa.

Lokakuun 12 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin, pitkin eräitä
vuorisolia. Aamupäivä oli sateinen, tiet olivat tulleet vetelöiksi,
vaan ei se sentään näyttänyt ketään murehduttavan; pataljoonain ja
rykmenttien laulukunnat olivat kutsutut etunenään ja laulaa
hurittelivat iloisia laulujansa, niinkuin ei olisi ollut minkäänlaista
vaikeutta. Ehtoopäivällä pääsimme määrämatkamme perille, saapuessamme
Jeni-Barkatschisi kylän luokse, jonne meidät asetettiin asentopaikkaan.
Siihen heti pystytimme telttamme ja olimme taas niinkuin kotonamme.
Täällä oli myös ensimäinen kysymys: mistä saadaan ruoka-aineita?
Lampaita hankittiin taas niinkuin ennenkin. Joka mies sai itse keittää
osansa laukun kattilassa eli tehdä miten parhaaksi näki. Moni vähä
käristi osaansa nuotiotulella ja kalvoi sitä sitte puoli raakana ja
peitti lopun mäkeen, josta Bulgarilaisten koirat olivat vikkelät sen
korjaamaan.

Lokakuun 13 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli taas isot
aikaa kaunis ja lämpöinen. Emmekä juuri muutenkaan voineet moittia
oloamme, kun saimme huoata pitkän ja vaivaloisen marssimisemme perästä,
jos vaan ei olisi puuttunut nuo kalliit tavarat, nim. leipä ja suola,
joista Herran lahjoista koko täällä-olon ajan oli tavallinen puute.
Niitä ei voitu hankkia ei kullalla eikä hopealla. Senpätähden meidän
pojat jälestäpäin nimittivätkin sen kylän "Nälkäkylän" nimellä, joka jo
yksin onkin hyvä todistus asian tärkeydestä. Lihaa saimme kyllä
tarpeenmukaisesti, jossa tilaisuudessa Bulgarilaisten ja Turkkilaisten
lampaat saivat olla tervetulleita meidän nälkäisille vatsoillemme.
Siinä paikassa luettiin meille päiväkäskyssä muun muassa seuraavaa: "ja
pitää oltaman joka silmänräpäys valmiina ryntäämään esiin, jos tarve
vaatii". Sillä näet jos Osman pascha olisi tehnyt Plevnasta
uloshyökkäyksen ja Mehemed-Ali paschan armeija olisi rynnännyt
toisaalta, niin olisimme joutuneet kahden tulen keskelle, senpätähden
olimmekin aina valppaana varoillamme. Ympäristöt varustettiin vahvoilla
valleilla (retuuteilla) ja rintasuojilla, että tarpeen tullessa olisi
ollut huokeampi torjua heitä aivan lähelle tulemasta.

Lokakuun 14 päivän aamulla kello 7 määrättiin meidän komppania
etuvartiaketjun päävahdiksi, vähän matkan päähän asentopaikastamme.
Ratsuväen partiomiehet kävivät vakoilemassa Plevnaan ja Vid virralle
päin, samalla tuoden viinirypäleitä kopilla ja pusseilla, millä
kulloinkin sattui. Sitte he myivät niitä jalkamiehille ja saivat
senlaista turhan aikaista rahaa, josta emme me ensinkään olleet
hyvillämme, kadehtien ratsumiesten etuoikeutta siinä tilaisuudessa.

Mitäs ollakaan, me pyysimme myös päälliköiltä luvan lähteä viinitarhaa
vakoilemaan, johon saimmekin luvan. 6-8-miehisiä partiokuntia
varustettiin lähtemään matkalle, pussit selässä, kivärit ja varusteet
mukana, torjuakseen Turkkilaisia, jos sattuisivat yhteen marjamaahan.
Viinitarha oli tästä pari virstaa Plevnaan päin, etuvartio-ketjun
etupuolella, joten siis partiokunnan johtajan oli aina hankittava
päästölippu, kaikkein etuvartiain päälliköltä, jonka näytettyä
etuvartia-ketjun päästö-vartiasto päästi ketjun läpi. Sitte sai liikkua
vapaasti, mutta piti sentään aina olla varoillaan, ett'ei joku
Turkkilainen salaa maissipellosta hyökkäisi niskaan. Tavallisesti ne
marjamiehet aina söivät viinimarjoja vatsansa niin täyteen, että
puhkumalla hiljalleen tallustelivat kotiin eli asentopaikkaan, oltuansa
marjareissulla useampia tuntia; sieltä myöskin oli aina määrä tuoda
pussissa marjoja kumppaneilleen tuliaisiksi. Näin siellä sitte käytiin
vuorotellen. -- Minäkin menin kerta sinne erään samanlaisen
partiokunnan johtajana, aikoen kerta oikein mielinmäärin syödä
viinimarjoja. Saavuttuamme sinne oli siellä monta tynnyrinalaa laaja
viinitarha, eräällä pienellä ylänteellä, maissipeltojen ympäröimänä.
Ensin söimme vatsamme täyteen niin paljon kuin ikinä mahtui ja sitte
rupesimme noukkimaan tuliaismarjoja kumppaneillemme. Oikeinpa oli
surkeata katsella, kuinka paljon meheviä viinirypäleitä oli tallattu
peltoon, ja pitkällisten sateiden tähden oli myös niitä paljon
homehtunut. -- Kotiin pääsimme onnellisesti, pussit ja vatsanahat
pinkoitettuina viinimarjoilla, ettei enää moneen päivään viinimarjat
meille oikein maistaneet, ja sepä olikin hyvin luonnollista.
Kärsittyämme muutamia vatsan kivistyksiä olimme taas yhtä mukavat
luonnonlapset kuin ennenkin.

Lokakuun 15 päivän aamulla kello 8 saimme muuton päävahdista ja tulimme
takaisin asentopaikkaan. Kello 12 päivällä pidettiin jumalanpalvelus
asentopaikassamme, vaikka oli maanantai päivä; syystä että sunnuntain
olimme palvelustoimessa.

Ilma oli tämänkin päivän kaunis ja lämmin.

Lokakuun 16 päivän aamulla kello 8 menimme taas etuvartioiksi samaan
paikkaan kuin ennenkin. Kello 4 j.pp. käskettiin meidät muuttamaan
ylemmäksi, olimme nimittäin olleet laaksommassa tähän asti, eräälle
kukkulalle siinä lähistössä. Sinne olivat sapöörit meille kaivaneet
vahvoja valleja ja rintasuojia, joiden takana sitte istuskelimme pienen
nuotiotulen ääressä, muistellen entisiä aikoja ja ajatellen nykyisiä
kohtaloitamme.

Lokakuun 17 päivän aamulla kello 8 saimme muuton patterivahdista ja
tulimme takaisin asentopaikkaan, joka oli sill'aikaa muutettu
edellämainitun kylän eteläpuolelle (se oli ensin itäpuolella). Tänään
tuli myös tieto lennätinsanomalla Kaukaasialaisten sotaveljiemme
suuresta ja loistavasta voitosta Kars'in linnat lähitienoolla, jonka
johdosta pidettiin meidänkin asentopaikassamme jumalanpalvelus, jossa
hartaat sydämelliset kiitokset nousivat Jumalalle, sotajoukkojen
Herralle. Jumalanpalveluksen lopetettua luettiin julki mainittu
sähkösanoma, joka oli näin kuuluva: "Venäläiset aseet ovat saaneet
loistavan voiton. Kaukaasialainen toimieleva osasto on korkean
päällikkönsä, ylipäällikön, johdolla perin pohjin voittanut Muktar
Paschan armeijan. Tappelu taisteltiin 16 virstaa Kars'in linnasta.
Voitettu vihollinen haki pelastuksensa paolla; viisi tuhatta miestä ja
6 tykkiä otettiin vangiksi tappelun ajalla. Vihollista takaa ajettaessa
saatiin vielä kiertämällä 3 divisiä ja 46 tykkiä ympäröityä, jotka
antoivat aseensa pois ja vangittiin; 7 Paschaa oli vankien joukossa.
Muktar'in onnistui itse paeta Kars'iin, vaan vihollisen armeijan
jäännökset ovat pois pakoitetut linnoituksista.

"Länsiarmeijalle ilmoittaissani tämän kaukaasialaisilta veljiltämme
voitetun loistavan voiton, olen myöskin siitä vakuutettu että he minun
kanssani siinä näkevät uuden todistuksen, että Ylhäisin siunaa tätä
meidän oikeuden asiaamme.

"Venäläiset! Rumaanilaiset! Yhdistykäämme meidän yhteisen sotalippumme
ympärille; -- tämä lippu, joka on ihmisyyden rakkauden ja totuuden
risti, on Jumalan avulla osoittava meille tien kunniaan ja voittoon.

                                            Länsi-osaston päällikkö
                                               Rumanian ruhtinas
                                                  Kaarlo I:n."

Lokakuun 18 päivän aamulla kello 9 menimme taas etuvartioiksi samoihin
pattereihin, missä ennenkin olimme olleet. Yö 19 päivää vastaan oli
kylmä, rankka vesisade rupesi valumaan alas pilvistä, juuri kuin minä
nukuin maissiruokojen päällä vallihaudassa ja näin kaunista riemuisata
unta, vaan samassa raskaat vesipisareet tippuivat suoraa kasvoilleni ja
häiritsivät tuon herttaisen uneni.

Lokakuun 19 päivän aamulla kello 7 saimme muuton etuvartio-ketjusta ja
tulimme takaisin asentopaikkaan. Vähän aikaa oltuamme tässä tuli käsky
että kaikki rykmentit ja pataljoonat asetettaisiin täydelliseen
rintamajärjestykseen kolonniin. Kenraali Gurkon sanottiin tulevan
tunnin päästä pitämään pientä katselmusta ja niin hän tulikin.
Tultuansa meidän tarkk'ampuja-prikaatimme kohdalle tervehti hän meitä
kaikkia yhteiseen, tavallisella, kauniisti kumisevalla paasoäänellään:
"hyvää päivää tarkk'ampujat!" Sen jälestä kutsui hän kaikki prikatin
upseerit rintaman etupuolelle ja lausui heille: "Hyvät herrat! Niinkuin
tiedätte, on H. M. Keisari määrännyt minut kaartinjoukkojen
ylipäälliköksi. Koko maailma odottaa nyt uteliaisuudella, mitä tämä
loistava kaarti tulee vaikuttamaan, ja seuraavat meitä joka askeleella
täällä sodan kohtaloissa. Siis näyttäkäämme keisarille ja
isänmaallemme, ett'emme ole turhaan näin loistavaa kaartin pukua ja
nimeä kantaneet. Kun joudutte tappeluun vihollisen kanssa, niin olkaa
hyvin tyynimieliset ja järjestys ei saa häiriytyä, enemmän kuin jos
olisitte jossain rauhan-aikaisessa äksiisissä. Eikä saa antaa käskyä
miehistölle ampumaan, ennenkuin varmaan arvaa matkan pituuden ja että
sinne jo hyvin saattaa osata." Lopuksi lausui hän: "säästäkäätte
patroneja sodassa ja korppuja bivakissa." Puheensa lopetettua antoi hän
merkin upseereille, että saivat poistua ja mennä kukin paikoillensa
riveihin.

Sen jälestä lähestyi hän miehistön rivejä ja lausui heille: "Minä
tahdon näyttää muotoni joka sotamiehelle, että he tuntisivat minun."
Lähestyessään Suomalaisten rivejä lausui kenraali: "Minä olen kuullut
että te suomalaiset olette aina olleet mainioita tarkk'ampujia ja
ampuatte lintujakin lennosta, niin ei se tule olemaan ihme, jos osaatte
ampua turkkilaisia, jotka ainoastaan kävelevät ja juoksevat. Siis ei
meillä tule tässä suuriakaan vaikeuksia." -- Puheensa lopetettua käski
hän pataljoonamme komentajan vapaaherra Ramsay'n suomentamaan
lauseensa. Tämän kaiken suomeksi kuultuamme, miehissä vastasimme:
"koetamme, teidän Ylhäisyytenne!"

Lokakuun 20 päivänä oli komppanian äksisi kahden puolen päivää. Ilma
oli kaunis ja herttainen. Tänä päivänä ei tapahtunut mitään
mainittavaa. Ruokatavara oli tavattoman kallista, esim. silli maksoi
frankin eli markan kappale, joita samanmoisia täällä Suomessa saadaan
25 pennillä. "Markitantti" kuitenkin valitti kaupan käyvän huonosti ja
tulevansa vahingolle.

Lokakuun 21 päivän aamulla menimme komppanian äksisiin, vaan vähän ajan
perästä tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaan. Kello 1 j.pp.
pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme. Samana päivänä tuli tänne
myös pystytetyksi kenttä-sähkösanoma-pylväät lankoineen. Siihen kuuluva
kone vietiin erääseen taloon ja lyötiin seinään reijät, josta
puetettiin sähkölangat läpi ja niin oli sahkölennätin-konttori valmis.
Keto-posti-laatikko myöskin naulattiin kiini erään talon seinään ja
sinne sai kaikki soturit panna kirjettä maksotta. Mekin panimme sinne
koko joukon lähestyäksemme omaisiamme rakkaassa isänmaassamme Suomessa.

Lokakuun 22 päivän aamulla kello 8 saimme käskyn mennä etuvartiain
päävahdiksi. Puolen-päivän aikaan tuli käsky tulla takaisin
asentopaikkaamme, sen jälestä saimme kuulla että tästä piti muutettaman
jonnekin toiseen paikkaan ja siitäpä tulimmekin hyville mielin, sillä
ikäväksihän se jo tahtookin pistää olla yhdessä leiripaikassa niin
kauan, jonninjoutavata etuvartia-virkaa toimittaen. Sitä paitsi oli
tässä paikassa melkein alituinen puute kaikista ruoka-aineista.

Lokakuun 23 päivä oli meille tuon kuuluisan tappelupäivän aatto. --
Aseita koeteltiin ja jaettiin muona- ja ampumavaroja. Se ilmoitettiin
kursailematta, että huomenna on tapeltava ja ajettava turkkilaiset pois
eräästä kylästä; kylän nimeä ei muistaakseni sanottu emmekä me olleet
sitä aivan uteliaat tiedustelemaankaan. Se oli vaan meistä hyvin
hupaista kuulla, kun kapteenimme Bremer jutteli meille: "kyllä me
huomenna pääsemme lihavampaan seutuun, kun ensin ajamme turkkilaiset
sieltä pois", ja arveli ettei se taida olla muuta kuin "suurustyö". Me
kuvailimme itsellemme, mitenkä se oikein huomenna tulisi käymään. Joko
voitto tahi kuolo kunnian kentällä! Ja oudot tunteet valtasivat
sydämemme. -- Iltaruoan alle saimme ryypyn viinaa ja puuroa söimme
päälle. Ehtoolla käskettiin sammuttamaan kaikki nuotiotulet, ett'eivät
vihollisen vakoojat saisi minkäänlaisia tietoja aikomuksistamme. Sitte
istuskelimme nuotioilla, mitkä laulellen, mitkä jutellen keskenään.
Eräs sotamiehistä hyräili tuota tunnettua Fredman'in epistolaa, jossa
muun muassa sanotaan:

    "Kun nukkumaan kutsuvi tuonelan yö
    Jo sinuakin kerran, et enää syö,
    Suuhus et viinoja visko" j.n.e.

Sitte kun kaikki kapineemme ja varusteemme oli täydessä reilassa,
panimme vähäksi aikaa levolle.

Lokakuun 24 päivän aamulla varhain kello 1 kuului käsky: "nouskaatte
ylös ja pukeutukaa varusteisiinne". Muutamassa minuutissa olimme
valmiit ja seisoimme jokainen riveissä paikoillamme sotalipun juurella.
Pataljonamme komentaja vapaaherra Ramsay komensi: "lakit päästä" ja
pastori Rancken luki kauniin hartaan aamurukouksen, hiljaisessa yön
pimeydessä. Sen jälestä alkoi marssi. Marssiessa jutellaan keskenään:
"jos minä tänäpänä kaadun ja sinä jäät eloon, niin sano tuhansia
terveisiä omaisilleni, jos sitte joskus Suomeen pääset". "Minulle pitää
tänäpäivänä urhoollisuudesta tappelussa annettaman Yrjänän risti,"
sanoi eräs Gröndahl niminen sotamies. Hän olikin kylliksi urhea poika,
mutta Turkkilaisen kuula, senkin vietävä, lävisti hänen rintansa
ennenkuin päivä oli puolillaankaan. Toiset laskevat leikkiä: "lupaa
minulle perintös; kyllä minä korjaan sinun morsiames, jos sinä kaadut".
"Kun äiti tietäisi, missä poika tälläkin haavaa marssii," j.n.e.

Hiljaisessa pimeässä yössä marssittiin rivakkaasti eteenpäin,
maissipeltojen kautta kulkevaa mutkaista, luikertelevaa tietä, kunnes
päivän koittaissa kello 4 aikaan aamulla saavuimme Vidvirran rannalle.
Heti saimme käskyn kahlata virran yli. Vettä oli vähä polven
yläpuolelle, jotenkin kylmänlaista. Kursailematta astuimme veteen,
kapteenimme Bremer edellä. Virran yli kahlaus oli tehtävä sentähden
ett'ei vihollinen huomaisi meidän lähestymistämme. Toiseksi oli
vihollinen puolestansa särkenyt sillat estääkseen päällekarkaajia
vaikeuksitta etenemästä.

Päästyämme virran yli ja marssittuamme siitä vähän sivulle pysäytettiin
meidät ja asetettiin kolonniin, jonka jälestä pidettiin vähäinen
levähdys (privalli). Oli kylmä hallayö, joka auringon nousun aikaan
kylmeni kylmenemistään, ja oikeinpa tahtoi vilu tulla, kun päälliseksi
olimme läpimärkinä entisestään. Päällystakit käärittiin kääreisin,
kannettavaksi olalla, niinkuin tavallista on aina silloin kuin ei ole
vallan talvi-ilma. -- Tällä ajalla myös haukkasimme vähän suurusta
eväspusseistamme, joissa tällä kertaa oli leipää moneksi päivää,
liha-annos ja säilyjauhoja (konservia) keittoa varten.

Päivän koittaissa annettiin käsky: "Aseisin!" Paikalla olimmekin
valmiit. Prikatimme komentaja kenrali Ellis I antaa käskyn: "lakit
päästä! lukekaa Isä meidän!" Suomalaiset lukivat rukouksen
suomenkielellä, Venäläiset venäjänkielellä, mutta samalle Jumalalle,
joka kaiken maailman Herra on. Rukouksen luettua komennettiin: "lakit
päähän", "eteenpäin mars!" Samalla nousi aurinko veripunaisena Balkanin
vuorten takaa, juuri kuin ennustaisi se meille veristä tappelupäivää.
-- Se heijasti kirkkailla säteillään yli äärettömäin maissipeltojen ja
heinikkojen. Sotajoukkoja näkyi joka haaralta marssivan eteenpäin.
Ratsuväki kiitää edellä nuolen nopeudella, vakoillakseen vihollisten
asemia. Tykistö seuraa jalkaväkeä patterein kolonnissa, hevoset
hirnuvat ja pärskyvät vetäessään raskaita tykkejä vetelähköjä
maissipeltoja myöten. Kirkkaan aamuauringon loistossa, tyynessä
kaikuvassa ilmastossa, näyttää kaikki niin juhlalliselta kuin olisi
ijäisyyden viimeinen paraati. Jokaisen joukkokunnan kolonnat
marssivat täydellisessä järjestyksessä. Ison aikaa marssimme miehen
mittaisten maissiruokojen keskellä, josta ei erottanut muuta kuin
ratsain-ajajat ja miesten painettien kärjet. Tuntikauden marssittuamme
saavuimme kyntämättömälle tasangolle noin tuhannen sylen päähän
tappelutantereesta eli Gorny-Dubniak'in linnoituksesta, jolloin
pataljoonamme komentaja vapaaherra Ramsay antoi komannon: "komppaniat
kahteen linjaan, toinen ja kolmas etulinjaan!" Tällä komannolla
pataljona erosi kolonnasta ja jatkoi marssiaan komppanioittain.
Komppanianpäälliköt sitte antoivat komannon: "puolikomppanioittain!"
jolla komannolla tehdään senlainen liike, että ensi puoli komppaniaa
marssii edellä, toinen seuraa sitä noin 150 askeleen päässä.

Kenraali Gurko ratsastaa pitkin sotalinjaa, varsin tyyneen näköisenä,
tervehtien joka osastoa. Tultuansa meidän kohdalle sanoi hän tuolla
kauniilla kuuluvalla paaso-äänellään: "Terve suomalaiset" (Starova
Finnii!) "Terveyttä toivotamme teidän ylhäisyydellenne!" oli vastaus.
Ratsuväen vakoilijat olivat jo ärsyttäneet Turkkilaisten etuvartiat
ampumaan ampumaojistaan, jotka olivat kivärinkantaman etäisyydellä
päälinnoituksesta, sekä pienen kahakan perästä pakoittivat heidät
pakenemaan päälinnoitukseen. Eräs Kubalilainen kasakka tuli meitä
vastaan, istuen ratsunsa seljässä horjuvana, vaaleana. Kumppaninsa
hoiti hänenkin hevostansa. Miehen rinta oli lävistetty mainitussa
kahakassa. Jo alkoivat kuulat vinkua meidänkin korvissamme, lentäen
aika surinalla sivutsemme ja päällitsemme. Joku sotamiehistämme sanoi:
"ei noi taida olla laita kärpäsiä, koska ne noin kovaa surisevat".

Yhä riennetään kiivain askelein eteenpäin, kuulain surina kiihtyy
kiihtymistään, milloin ottaen maahan-ponkkauksen (rikosetin) ja siitä
uudestaan ilmaan, toisenlaisella säveleellä (nuotilla). (Ne vinkuvat
rumemmin, jotka poukahduksilla lentävät). Nyt ei enää auttanut
kävelyllä jatkaa matkaa eteenpäin, oli juostava kiivaasti upseerin
määräämä matka ja sitte heittäytyä vatsalleen maahan niin sukkelasti
kuin pilvistä pudonnut, ett'ei koko ruumis olisi tauluna
Turkkilaisille, sekä ampua kyynäspäitten nojasta, myöskin upseerin
määräämän tähtäinkorkeuden ja suunnan mukaan. Vaan näkyivät ne kuulat
sittenkin ottavan, kun se niiksi oli. Eräskin sotamies oli jo
vatsallaan maassa, lataillen kiväriään, mutta ennenkuin kerkisi
lauasta, sattui eräs Turkkilaisten lähettämä kuula hänen vatsaansa.
Tiesi herra kuinkahan sinne löysikin, mutta kyllä mies vatsallaan oli
pää viholliseen päin, ruumis hiukan käänteissä oikealle, mukavamman
ampuma-asennon vuoksi. Niin me sen sitte päätimme, ettei se ollut
mikään tavallinen suoras-laukaus, vaan poukahdusten tähden erehtynyt
semmoisille salateille.

Ankara tykkituli oli myöskin alkanut. Tykistöstämme kuului vaan yhtä
mittaa noita reimoja ilahuttavia komantosanoja: "pervaja (ensimäinen)
ftaraja (toinen)!" j.n.e. Samalla kohisivat ja paukkuivat kranaatit
lentäessään ilmassa ja särkyessään Turkkilaisten varustuksia vasten.
Turkkilaiset vastasivat näihin, ampuen varustuksistaan ja näyttivätkin
osaavan hyvällä menestyksellä. Kaptenimme Bremer lausui, hyökäten
kiivaasti eteenpäin ja me perässä: "jota lähemmäksi pääsemme, sitä
vähemmin he meihin osaavat." Aina kun joku osasto tahi joku mieskin
ryntäsi eteenpäin, satoi kuulia ja kranaatteja sitä hirveämmin. Melkein
joka askel maksoi verta ja ihmisuhria. -- Turkkilaiset suojelivat
itseään valliensa takana jotenkin hyvin, niin että vähä vaan näkyi
punaista "fetsiä" eli patalakkia tupsuinensa. Kuulia satoi niinkuin
rakeita. Joku meidän suomalaisista sanoi: "kyllä maar noi Turkkilaiset
mahtavat olla aika pöllöjä, kun kehtaavat ampua rehellisiä ihmisiä noin
sikamaisesti vast'silmiä."

Nuori uljas vänrikkimme Welin huutaa: "hitto kun saataisi lupa rynnätä
linnoitukseen heidän kimppuunsa, muuten ne pirut tappavat meidät joka
miehen; ne ampuvat niin sikamaisesti". Nyt oli meilläkin jo lupa ampua,
vaikk'ei tähän asti. Hyödytöntäpä se olisi ollutkin, ja sitä paitsi
tarkasti noudatimme kenrali Gurkon antamia käskyjä, ett'ei turhaan
ammuskella, ennenkuin voisi oikein nähdä ja sattua. Vaan Turkkilaiset,
ne pojat ampuivat jo 2-3 virstan päästä, vähän huolien siitä mihin
heidän kuulansa oikeastaan tapaisivat. Moni kuula, vaikka vaan aivan
tähtäämatön, tappoi miehen niin että heilahti. Jota enemmän lähenimme
varustuksia sitä tiheämmin lennättivät Turkkilaiset kuuliansa
vastaamme. Kumppaneistamme kaatui yksi ja toinen. Mikä kuoli paikalla,
mikä taas jäi tantereelle kitumaan. Isoja aukkoja tulee riviimme, vaan
sitä ei auta katsoa; "eteenpäin pojat!" kuuluu kapteenimme huuto.
Komppaniamme upsereista haavoittui aliluutnantti Neovius, jolloin eräs
sotamiehistämme sieppasi hänen parhaimmassa kuula-tuiskussa selkäänsä
ja kantoi väkevillä hartioillaan haavansitomus-paikalle. Pysähdytty oli
ja odotettiin päättävää käskyä rynnätä varustuksiin. Kapteenimme Bremer
huutaa tähystellen ympärilleen: "missä kaikki minun tarkk'ampujani
ovat, minä en enää näe niitä kun muutaman kymmenkunnan miestä."
Vastaus kuuluu sivultaan ja takaansa: "Täällä ollaan herra kapteeni".
"No", jatkoi kapteenimme, "kunhan on kymmenkunta hyvää rotevata
Suomen poikaa, niin ryntäämme, kun se hetki tulee, tiheimpään
turkkilaisjoukkoon". Ensimäisinä miehinä nähdään myös kunnianarvoinen
överstimme Sundman, johtaen ampumaketjun yleisiä liikkeitä, niinkuin
pataljonan nuoremman esiupserin tulee. Ampuen sotamiehen kivärillä ja
kehoittaen miehiään sanoo hän: "minä olen myös vanha tarkk'ampuja,
annappas kiväris, niin minäkin tervehdän heitä". Vasemmalla puolellamme
ryntäävät urhoollisesti Henkigranatierin ja Moskovan kaartin
rykmenttien hyökkäyslinjat. Vapailla silmillä katsotaan kuoloa vast'
silmiä, vaikka joka viidennellä askeleella kumminkin sortuu joku aina
riveistä, haavoittuen milloin mihinkin paikkaan. Kaikisten rumimmalta
kuului silloin, kun joku kuula sattui vatsaan, se pläjähti niin
ilkeästi ja sitä paitsi antoi sen saaneelle hirveimpiä tuskia, mitä
ihminen ajatella taitaa. Erästä Moskovan rykmentin kaptenia sattui
reiteen niin pahasti, että hän heti paikalle sortui maahan pitkäkseen.
Mutta niin kuin tuli ja leimaus kiepsahti hän istualleen ja alkoi sitoa
nenäliinallaan verestä pulppuavaa haavaa reidessään. Istuen verisellä
kentällä ja samalla huutaen miehilleen: "Moskofskaja tsetverttaja rota
fperjoot!" (Moskovalaisten neljäs komppania eteenpäin!) Itse lähtee hän
myöskin eteenpäin ontuvalla jalallaan, miehensä seuraavat häntä
vilpittömästi. Kehno olisi toki, joka ei seuraisi tuonlaista urhoa.

    "Iloisen hurran saakohon,
    Ken sodass' uljas ollut on."

                        Runeberg.

Eteenpäin hyökkäyksiä tehdään, milloin miltäkin puolen linnoitusta,
jolloin aina Turkkilaisten varustuksista hirveämmin rupeaa kuulia
satamaan, joihin taas ne joukkiot, jotka vatsallaan loikovat kentällä,
vastaavat miehuullisesti. Tykistö pauhaa mahtavasti, komentavien
käskysanat, hyökkäävien kiljunta, haavoitettujen parkuminen ja
kuolevien soturien viimeiset voivotukset sekaantuvat niihin. Taivas ja
maa peittyvät tomu- ja savupilviin. Tulenliekit salamoitsevat sieltä
väliin ja yllämainitut säveleet yhtyvät siihen mahtavaan pasunaan,
joka soi silloin kuin "tuonelan enkeli niittää viljojaan". -- Jälestä
puolen päivän harveni vähän kiväri- ja tykkituli, juuri niinkuin
ukkosenilmalla sadekuurot hiljenevät väliin, sataakseen sitä ripeämmin
seuraavasta pilvestä.

Meikäläisten varaväet (reservit) alkoivat myös jo lähetä joukko joukon
perään. Silloin taas Turkkilaisten kuulat tuiskunaan lensivät heitä
vastaan, tehden isoja aukkoja heidän riveihinsä. Mutta se ei voinut
estää heitä tulemasta eteenpäin.

Erästä meidän komppanian sotamiestä, nimeltä Hällfors, sattui kuula
tällaisen kuulasateen aikana selkään ja vei siitä aika kaistaleen.
Hällfors huusi vaan meille: "molotsii, kas se oli treffi!" suomeksi:
"hyvä on, kyllä osaatte". Erästä toisen komppanian sotamiestä, nimeltä
Pihlflyckt, sattui päähän iso kranaatin kaistale, jolloin hän sanoi
lähimmäisille tovereilleen: "sanokaa äidilleni paljon terveisiä jos
joskus vielä Suomeen pääsette, ja sanokaa, että kranaatti tappoi
poikansa." Samalla vaipui hän kuoleman uneen. -- Ehtoopäivällä kun taas
oli senlainen kuulatuiskun välihetki, niin eräs pahoin haavoitettu
meidän komppanian sotamies, joka oli hirveissä poltteissa haavainsa
tähden eikä enää voinut itseänsä kääntää mihinkään päin, näkemään
tappelun laatua, kysyi tovereiltaan: "miten käy, voittaako meidän puoli
vai häviääkö?" "Kyllä me voitolla ollaan", vastaa kumppani. "No, sitte
minäkin voin rauhallisesti silmäni kiini painaa", sanoo kuoleva ja
menehtyy horrostilaan.

Moni pahoin haavoitettu kärsii sanomatointa tuskaa, mutta ei valita. --
Eräänkin muistan senlaisen sankarin meidän komppaniassa, joka oli läpi
ruumiin ammuttu ja eli sentään koko vuorokauden sen jälkeen, vaan
valituksen sanaa hänen ei kuultu sanovan. -- Vähä vähältä olimme
saapuneet hyvin lähelle Turkkilaisten varustuksia ja joissakuissa
paikoissa olivat jo koettaneet hyökätä sisäänkin, mutta syöstiin
takaisin verissä päin. Kiihkeinä odoteltiin ratkaisevaa päätöstä. Oli
jo ehtoolla auringon laskun aika, kello taisi olla 1/2 8, kun äkkiä
ilmestyi Turkkilaisten vallille valkoinen lippu ja ampuminen taukosi
vähemmälle. Kiljuen hurraata rientävät meikäläiset joka taholta
varustuksiin, pillit soi, rummut räikää (ne, jotka vielä eivät olleet
kerinneet murskautua ja joiden kantajat vielä olivat hengissä). Mutta
kuulia rupesikin taas lentämään ristiin rastiin ja käymään aika melske
ja mäikinä. Turkkilaiset eivät luulleet armoa saavansakaan, vai mikä
heillä mahtoi olla tarkoitus? Mutta ampumaan rupesivat uudestaan; me
myös. Samalla hyökkäsi yksi osa Turkkilaisia ulos varustuksistansa
kivärit kädessä ja toiset heistä ammuskelivat, ihan siltä kohtaa missä
meidän pataljonan 2:nen ja 3:s komppania seisoi. "Nyt ne pirut tulevat
ihan suuhun," sanoi joku meidän sotamiehistä. Samalla antoi kapteenimme
Bremer käskyn: "ampukaa niitä piruja, ei suinkaan niillä ole mitään
aselevon tarkoitusta, kun tuolla tavalla tulevat." Eipäs muuta
tarvinnutkaan. Meidän pojat, nojaten erästä töyrästä vasten, ampuivat
tarkkoja laukauksiaan 25-10 askeleen päästä! Joka kuula sattui.
Turkkilaisia kaatui niinkuin "heinää". Muutamat olivat jo käsikähmässä,
taistellen hengestä ja verestä. Turkkilaiset tällä tuhmalla
hyökkäyksellään saivat kärsiä hirveätä mieshäviötä. Päälliköt huutavat:
"älkää ampuko! kivärit jalalle!" Välirauha, aselepo; ampuminen hälvenee
hiljalleen. Tässä jälkikahakassa kaatui meidänkin komppaniasta vielä
kaksi miestä. Turkkilaisten päällikkö Ahmed-Defik-pascha, erään
venäläisen atjutantin seuraamana marssii sinnepäin, missä me rähisimme
Turkkilaisten kanssa, ja käskee heitä antamaan aseensa pois. -- Mutta
eipä ne pojat olleetkaan mitään "hätähousuja". Vähän aikaa juttelivat
he keskenään kiivaalla äänellä. Jonka jälestä yks ja toinen rupesi
antamaan aseensa. Vaan toiset heistä löivät sen tantereesen tuhansiksi
murskaleiksi. Meikäläiset kokoontuvat jälelle jääneen turkkilais-joukon
ympärille katsellakseen heitä oikein "silmistä silmiin", Aseita myös
vielä riisutaan; joka ei tahdo antaa asettaan pois, saa maistaa
painetista. Turkkilaiset olivat ihmeteltävällä miehuudella puolustaneet
itseänsä koko päivän. Hiki ja veri näkyi tippuvan monen kasvoista. Ne
sanottiinkin olleen Turkin parasta sotaväkeä, jotka Osman pascha oli
asettanut varjelemaan Sofiasta tulevaa muonatietä ja samalla
puolustamaan Plevnan etulukkoa. Niistä saattoi ihan helposti sanoa:
"Kyllä te olette Turkin parhaita peikkoja." Sotavangeiksi otettiin
kaikki jälellä olevat turkkilaiset, noin kolmatta tuhatta miestä, yksi
pascha ja muutamia muita upsereja. Viisituhatta sanotaan heitä olleen
alkuansa, siis toiset puolet olivat saaneet surmansa tappelussa.
Ratsuväen ympäröittyä vangit, alkoivat nyt tarkastukset kussakin
joukkiossa, että nähtäisiin, kuinka monta ja keitä kustakin joukosta
oli kaatunut ja haavoitettu. Meidän komppania kokoontui myös kolonnaan,
koko päivän oltuaan ampumaketjussa. Nyt tervehdeltiin toisiansa ja
kyseltiin: "vielähän sinäkin elät?" j.n.e.

Kaptenimme Bremer seisoi kolonnan edessä ja sanoi: "kylläpä komppania
näyttää vähältä! Vääpeli, lukekaa miehet ja tehkää uusi jako." Vääpeli
lukee ja jakaa miehet uudestaan ja sen tehtyä ilmoittaa kaptenille että
ne ja ne ovat poissa. Kapteni arvelee: "kyllä se oli aika leikki." Itse
hänen päällystakissaan oli useampia reikiä, vaikka se oli ollut
kääreessä olkapään ylitse; ja osasivatpa hänen nahkarukkasiinsakin,
mutta ei yksikään kuula sattunut häneen itseensä. "Onnella sotaa
käydään" sanoo sananlasku. Miehistöllä oli vilkas keskustelu. Nyt
jutellaan yhtä ja toista päivän tapauksista. Joku sanoi: "se piru oli
vähällä tappaa minut, nyt vasta kaupanpäälliseksi; oikaisi äkkiä
revolverinsa päin rintaani aivan ääressäni, minä kolahutin häntä
kivärillä niin että kyllä ukon kädestä revolveri heltisi; näetkös
tuohon se sentään otti," näyttäen olkatilkkuansa, joka oli poikki
ammuttu.

Muistaa myös tulee, että kolmannessa komppaniassa oli enemmän
kaatuneita ja haavoitettuja, kun toisissa komppanioissa. Vaan kun
tuhansista kivääreistä yht'aikaa lentää kuulia ja tykeistä kranaattia
siihen lisäksi, niin siinä ei ole paljon sattumatointa paikkaa. -- On
pilkko pimeä ja kylmä syyskuun ehtoo, ainoastaan turkkilaisten
palaneista kojuista kajastaa himmeä valo ja tappelutannerta peittää yön
musta vaippa. Pataljonamme seisoo kolonnassa turkkilaisten varustusten
edessä. Aljetaan jo katsella, mihinkähän tässä ruvettaisiin yölevolle.
Pitkälle poistuminen ei tule kysymykseenkään. Ympäristöä ja
tappelutannerta peittävät ruumiit pitkät matkat joka taholle. -- Melua
ja hälinää kuuluu kaikkialla. Alkaa myös kuulua kovaa pauketta,
jotenkin luonnollista kivärin pauketta; se kiihtyy kiihtymistään. Vähän
ajan kuluttua kuuluu jostain huuto: "nieprijatel, trevooga!" suom.:
"vihollinen, hälytys!" Pillit soi ja rummut räikää, koko kaartijoukko
rientää taas rintama-asentoon paikoilleen. Yhtä ja toista ääntä ja
mässäystä kuuluu joka haaralta. Pimeä on kuin "säkissä", vaikeata olisi
tuntea ystävätä vihollisesta.

Pataljonamme komentaja vapaaherra Översti Ramsay antaa käskyjä: "ei
askeltakaan pojat paikalta! puolustakaamme tässä itseämme viimeiseen
mieheen." Turkkilaiset saattavat tulla kuinka suurella ylivoimalla
hyvänsä. Valmiina ollaan kaikessa tapauksessa. Ratsuväen partiomiehet
palaavat jo takaisin, jotka nuolen nopeudella hyppäsivät hevosensa
selkiin, ottaakseen tietoja mistä vihollinen tulisi. He tuovat tiedon:
"ei vihollista kuulu miltään suunnalta." Siis pieni kepponen vaan.
Jonkun veitikan "trevoska eli hälytys" huudosta. Hyvin luonnollistahan
se oli luulla vihollisenkin tulevan, jos nimittäin herra Osman olisi
Plevnasta päin hyökännyt päällemme noin äkkiarvaamatta isolla
armeijallaan ja toiseksi jos Telischin varusväet olisivat myös
lähteneet liikkeelle; koska ne aamupäivällä niin pahoin pitelivät
kaartin Jääkeri-rykmenttiä. Jos se olisikin ollut todellinen hälytys,
niin pilkkopimeässä yössä olisi siitä syntynyt aika sekamelska, sillä
kun oli monella taholla omankin puolen väkeä. Syy paukkeesen oli
toinen. Turkkilaisten kojut linnoituksen sisällä jatkoivat yhä
palamistaan ja rupesivat jo palamaan pohjia myöten. Niissä löytyi
kaikenlaista rojua, arvattavasti pehmikkeeksi maatessa. Sinne olivat he
sitte myöskin kantaneet satoja laatikoita patroneja ja kun ne syttyivät
palamaan, pitivät ne tuon kummallisen paukkeen ihan kun olisi jossain
etäällä täydellisesti ammuttu. -- Siinä kaikki.

Iki muistettavaa kiitosta ja kunniaa ansaitsevat meidän upserimme,
jotka jalolla, reippaalla käytöksellään ja ritarillisella
urhoollisuudellaan olivat meille hyvänä esimerkkinä vaarojen keskellä
Kuka ei astuisi kuoloa kohden vapaalla iloisella mielellä, kun näkee
sen päällikkönsä tekevän edellä, kehoittaen miehiään: "Nyt pojat
voittoon tahi kuoloon!"

Melske ja hälinä on hälvennyt, kaikki hiljenee vähitellen. Kuu luo
himmeätä valoansa tappotantereelle, väliin tullen esiin hiukan pilvien
raosta, ikäänkuin ei tahtoisi kokonaisuudessansa tulla näkyviin,
valaisemaan tätä näin hirveätä näytelmäpaikkaa. -- Kolmetuhatta
kaatunutta ja kuusituhatta haavoitettua peittää tannerta ja linnoitusta
ympäriinsä pitkät matkat. Verta vuotaa tulvanaan ja on tulvaillut koko
päivän, nurmi punoittaa verestä hyvin monessa kohden. Haavoitetut
valittavat tuskissansa pimeässä kylmässä syysyössä. Ne kärsivät tässä
sanomattomia tuskia, vilua ja haavainsa poltetta. Monen nääntyneen
soturin murretun sydämen valtaavat ehkä nekin ajatukset: tähän saan
nääntyä enkä tiedä koska turkkilaiset tulevat, leikellen jäsenen
erältään, antaen siten mun tuntea hirveitä sanomattomia tuskia, ja
lopuksi kuolema kaukana vieraalla maalla. Ei ole silmiäni kiini
painamassa äidin hellä käsi, eikä rakkaat omaiset osanottavaisesti
puristamassa vaipuvaa voimatonta kättäni. Ei rippi-isän eli papin
lohduttavaiset sanat ole tässä tukemassa murtunutta mielentilaani. Yö
pimenee, kylmyys enenee ja sitä myöten monen soturin tuskatkin, kunnes
viimein tuo tuonen armotoin käsi on tehnyt lopun kaikista kivuista ja
vaivoista, päästäen hänen siihen rauhalliseen leiriin, jossa ei ikinä
enää sota pauhaa.

Meikäläisiä koeteltiin korjata ja auttaa niin paljon kun oli
mahdollista löytää heitä pimeässä. Haavoitettujen korjaajat liikkuivat
pitkin tannerta kuni haamut, etsien kukin niitä, keitä oli käsketty.
Monelta ei kuulu mitään vastaukseksi, kun kysytään: "mistä rykmentistä
eli pataljonasta olet?" Soturin henki on jo muuttanut toiseen maailmaan
ja suu siis on sanatonna. Viimeisessä tuskassaan on moni vetänyt
telttakaistaleen peitteekseen eli päästänyt päällystakkinsa kääreestä
sillä suojellakseen itseään kylmää yötä vastaan, sekä siihen nukkunut
ijäisesti. Toiset, joissa vielä on henki, koettavat sanoa korjaajille,
mihin väkiosastoon kuuluvat. Korjaajat sitte huutavat toisillensa:
täällä on sen ja sen rykmentin mies j.n.e. Vaan ne, joita ei millään
tavalla voida pimeässä löytää, jäävät seuraavaan päivänkoittoon. Meidän
suomalaisemme sentään löydettiin ahkeroilla ponnistuksilla melkein
kaikki samana ehtona. Ikävältä sydäntä särkevältä tuntuu katsellessa
omain sotakumppaniensa lepäävän verissään ijäistä unta. Vaan se vapaa
alttiiksi antamus, joka heidät on tähän tilaan saattanut, on mieltä
ylentävää ja jalostuttavaa, sekä se, kun muistelee kuinka monet vieraat
sotatantereet tätä ennen ovat tulleet suomalaisten verellä
purpuroituksi. He olivat kuolleet urhollisen soturikuoleman ja
kaatuneet kunniantantereella, pyhän asian puolustukseksi. Kuolleenakin
näyttivät he vielä urhon näköisiltä, kiväri ja miekka vaipuneessa
kädessä; moni täydessä ampuma-asemassa, kiväri tähdättynä viholliseen
päin. Moni oli jäänyt linnoituksen vallia vasten puoli-seisoalleen,
silmät, suu auki. Tämä oli kammoittava näky, soturinkin terästytetylle
luonnolle. -- Turkkilaiset paraasta päästä olivat kuolleet seljälleen.
Arvattavasti sen Muhammedin korani jossain pykälässä niin määrää. Nekin
turkkilaiset järjestään, jotka siinä viimeisessä kahakassa tapoimme ja
jossa sen oikein selvästi näimme, miten se kävi, he heittivät
seljälleen, että mätkähti. Näyttipä yksi kovasisuinen vielä tässä
asemassa ollessaan kurkkuansa, arvattavasti tarkoittaen: leikatkaa
tuostakin.

Täällä nähdään ruumiina monenlaista kansaa: venäläisiä, turkkilaisia,
vähäaasialaisia, arabialaisia, suomalaisia sekä yhtä ja toista
kansallisuutta. Olipa muutamia roteva-ruumiisia mustia neekereitäkin
ollut turkkilaisten riveissä ja urhona kaatunut niinkuin
valkea-ihoisetkin.

Eläin-raukatkin turkkilaisten varustuksissa (retuutteissa) olivat
saaneet kärsiä sodan kovaa kohtaloa. Niitä oli haavoittuneita ja
kaatuneita, niinkuin ihmisiäkin. Hevoset, moni kaunista Arabialaista
rotua, härät, lampaat, aasit ja koirat, kaikilla oli ollut sama
kohtalo. Yksin kissaankin oli surman luoti sattunut. Ihmiset ja eläimet
olivat sekaisin kaatuneet turkkilaisten vallihautoihin ja varustusten
pihoille, joiden tähden nämät vallihaudat antoivat mitä hirvittävimpiä
ja kirjavia näköjä.

Kello 10 aikaan ehtoolla ollaan jo taas kaikki paikoillaan ja vietetään
asentopaikka-elämää. -- Ilma on kylmä, niin että hampaat lyö loukkua
vilun tähden. Puita kokoillaan ja hankitaan mistä vaan saadaan
nuotiotulta varten. Sähkösanoma-lankain pylväät hakataan poikki ja
tuodaan nuotiopuiksi, kaikki mitä ympäristössä suinkin löytyy; yksin
katkenneet kivärien tukitkin ja tyhjät patronalaatikot, joita
turkkilaiset olivat viljalta jättäneet. Kaikki pannaan tulen uhriksi.
Sitten istutaan nuotion ympärillä. Muutamat hakevat vettä, muutamat
puita, muutamat taas haavoitettuja kumppaneitamme, joista vielä
joitakuita oli löytämättä pimeyden tähden. Heti kun he löydettiin,
kannettiin he nuotion ääreen kantimilla. Sitte sidottiin heidän
haavansa ja lämmitettiin kangistuneet jäsenensä. Kellä vaan tippakin
vielä oli jälellä "Tasku-Matissa", se annettiin haavoitetuille
tuskiensa lievitykseksi.

Ehtoollisen toimessa myös ollaan, säilyjauhoista (konservista)
keitetään herneruokaa, puuroa ja velliä. Leipää on tällä kertaa
yltäkyllin, sillä moni oli jättänyt tappotantereelle leipäpussinsa ja
kaiken yksinkertaisen soturitavaransa muuttaessaan tuonelan tuville,
manalan majoille.

Etteivät nämät varsin saisi jäädä unohdukseen pohjattomaan syvyyteen,
niin lisään tähän nimiluettelon kolmannen komppanian kaatuneista,
haavoitetuista ja tärähdyksen (kontusionin) saaneista tapeltaessa
Gorny-Dubniak'in edustalla:

        Kaatuneita:

  Tarkk'ampujat:

  N:o 2 Jisu Gröndahl, komppanian ilveilijä, laulaja, pelmanni
        ja suutari y.m.
   " 13 Jaakko Salli.
   " 34 Kalle Udd.
   " 59 Konstantin Sihlman.
   " 63 Iisakki Lintula.

Korprali:

  N:o 86 Klaus Smiz, komppanian oikeasivusta-mies, jäykkä, vakava
         Suomen poika -- oli palvellut jo viisitoista vuotta.

Tarkk'ampujat:

  N:o 101 Herman Kukkonen.
   "  119 Kalle Bergelin.
   "  165 Fredrikki Lagerbom.
   "  174 Kustaa Berggren.

        Kuoleman-haavan saaneet:

  Tarkk'ampuja N:o 78 Vihtori Lemke.
  Korprali N:o 136 Efraimi Kast.
  Tarkk'ampuja N:o 171 Aleksanteri Bäckström.

        Paranevia haavoja saaneet, joista useammat sentään jäivät
        raajarikkoisiksi:

  Aliluutnantti Akseli Neovius.
  Aliupseeri Kaarlo Wennerström.
      "      Fransi Huopanen.
  Torvensoittaja Jaakko Andersson.
  Tarkk'ampujat:
  N:o  3 Daavetti Andersson.
   "   6 Juho Manni.
   "  15 Vilho Knall, kävi Helsingissä välillä ja aikoi tulla uudestaan
         Turkinmaalle vapaaehtoisesti, mutta kuoli, toista kertaa
         tullessaan Jassyn kaupungissa "kuumetautiin".
  Tarkk'ampujat:
  N:o 18 Juho Rajala.
   "  54 Vihtori Salminen.
   "  58 Malakias Sarman.
   "  64 Erikki Loukola.
   "  65 Paavo Nygrén.
   "  66 Fransi Wallen.
   "  75 Juho Nanhinen.
   "  79 Verneri Nessling.
   "  94 August Wåhrström.
   "  98 Heikki Alfredi Hällfors.
   " 102 Nikolai Flinckman.
   " 104 Erikki Helander, kävi kaksi kertaa Turkinmaalla, tuli toisen
         kerran varaväen kanssa San-Stefanoon. -- Kun me kysyimme:
         "no mitä varten tänne taas tulit?" vastasi hän: "ei sitä
         viitti sotamies tälläisinä aikoina Helsingissä uunin päällä
         maata." Hän toi terveisiä meille oikein kourakaupalla.
  Tarkk'ampujat:
  N:o 108 Erikki Luode.
   "  117 Fransi Björn.
   "  121 Vilho Roth.
   "  127 August Dahlman.
   "  130 Kalle Wahlman.
   "  134 Hermani Salonen.
   "  151 Juho Randell.
   "  155 Taavetti Lindgren.
   "  175 Heikki Helenius.

        Puhteita sekä täräyksiä saaneet:

  Tarkk'ampuja N:o 22 Kalle Männistö.
       "        "  25 Eriki Josefsson.
       "        "  52 Juho Melander.
       "        "  87 Kustaa Mäenpää.

Sitä paitsi repivät ja pirstasivat kuulat ja kranaattien sirpaleet
melkein jokaisen päallystakki-kääreen, virkatakin, lakin lippuineen,
leipäpussin, keittokattilan, kivärintukin ja piipun, saapasvarret, ja
veivätpä monelta saappaan koronkin niin sukkelasti, ett'ei sitä suutari
sen puhtaammin olisi tehnyt y.m.

Pitkäksi, pitkäksi tulisi tässä kertoa ja selittää kaikkia sen päivän
monenmoisia tapauksia. -- Olkoon tässä kylliksi.

En milloinkaan ole unhoittava tätä päivää ja aina kun tämä johtuu
mieleeni, nousee hiljainen, sydämellinen kiitos Jumalalle,
sotajoukkojen Herralle, joka on antanut minulle armon nähdä sen päivän
ja monen muun.

Yömme sitte lepäsimme edellämainitulla tappotantereella, ruumiitten
joukossa.

Lokakuun 25 päivän aamulla kello 6 lähetettiin hautauskomanto, joka
komppaniasta 20 miestä 1 aliupserin johdolla. Heidän oli käsketty koota
kaikki oman pataljonan kaatuneet ja toimittaa ne haudatuiksi.

Kaikki meidän pataljonan kaatuneet löydettiinkin onnellisesti, niin
ett'ei tietämättömiin jäänyt ketään, vaikka kyllä monen miehen olivat
kranaatit ja kuulat niin pahoin silponeet, ett'ei voinut tuntea
kasvojen muodosta, vaikka oli oma numerokumppani. Täytyi siis hakea
nimiä vaatteista.

Ensin ne kannettiin kaikki eräälle vähäiselle ylängölle, kauniin
tammiviidakon ympäröimälle, jossa oli pienenlainen aho.

Toiset kaivoivat sillaikaa hautaa. Sitte riisuttiin urhoilta aseet ja
varusteet sekä pussit ja päällystakki-kääreet. Virkatakit ja muut
vaatteet jätettiin päälle. Päällystakit (sinellit) päästettiin
kääreistä auki ja levitettiin haudan pohjalle alustaksi. -- Urho urhon
viereen laskettiin he sitte suureen laveaan hautaan kahta riviä
jalotuksin. Peitteeksi pantiin niin kutsutut telttakaistaleet.

Pastorimme Rancken tuli hautauspaikalle siunaamaan ruumiit ja piti
tässä tilaisuudessa sopivan, jalon ja sydäntä liikuttavan hautauspuheen
eli saarnan jonka jälestä hän siunasi heidät jok'ainoan erittäin.

Heitettyämme viimeiset myötätunteiset katseemme hyvästijätöksi
sotaveljiemme ruumiillisille jäännöksille, peitimme haudan ajatellen:
Nämä veikot seurasivat meitä tänne aina Suomen poloisilta
pohjanperiltä, puolustaaksensa kristinuskoa ja lippuansa uskollisesti
seuraten. Mutta tässä he löysivät elon myrskyistä rauhallisen
lepokammionsa. Herra itse tietää, missä me tällaisen löydämme eli
saavutamme. He eivät olleet mitään äveriämpää sukua kuin moni muukaan
meistä, vaan yhtä hyvin oli Luoja heidän osakseen sallinut niin jalon
ja ylevän kohtalon, että kelpasivat rakkaan, kalliin Suomemme puolesta
uhriksi tässä kristinuskon puolustajien verisessä leikissä. -- Kuinka
moni äiti eikö ollut kyyneliä vuodattanut ja halaillen siunannut
poikaansa lähtiessä Turkinmaalle ja eivätkö nämät olleet ne ensimäiset
uhrit, jotka Suomi oli uhrannut tämän pyhän asian tähden, jossa Venäjä
jo niin monta poikaansa oli alttiiksi pannut?

Haudan peitettyämme pystytimme sen päälle yksinkertaisen tammesta
kirveellä veistetyn ristin (kiviä ei tällä paikkakunnalla ollut), johon
pastorimme Rancken kirjoitti seuraavan päällekirjoituksen:

        "22 suomalaista,
    Kaatuneita kunniantantereella.
           24/10 1877.
        Levätkööt rauhassa."

Hautajaisten jälkeen pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme.
Pataljonamme komentaja vapaahara Ramsay lausui meille, kun olimme
kokoontuneet neliöhön (kareaan): "Pojat! kiittäkäämme Jumalaa, joka on
antanut meille voiton. Hän on voittojen Herra -- sekä koska Hän pyhän
tahtonsa mukaan on sallinut meidän vielä nähdä tämänkin ihanan
aamuhetken. -- Rukoilkaamme niiden sotatoveriemme edestä, jotka eilen
urhoina kaatuivat keisarin ja isänmaamme kunnian puolesta." -- Sen
jälestä veisattiin virsi soittokunnan säestäessä ja pastorimme piti
jalon ja mieltä ylentävän rukoussaarnan.

Kello 9 e.pp. saimme käskyn marssia Gorny-Dubniak'in kylän
länsipuolelle. Kulkeissamme kylän lävitse vallitsi siellä kalmiston
kolkkous ja haudan hiljaisuus. Asukkaat olivat paenneet ja jättäneet
huoneensa kylmilleen ja talonsa tyhjiksi.

Erään talon pihalla näin sentään vanhan eukon seisovan kädet ristissä
ja katselevan murheellisen näköisenä meidän ohitsekulkuamme. Eräässä
talossa paloi tupanen vielä, arvattavasti eilisen kranaattisateen
sytyttämä, josta savu ja kipinät hiljalleen tupruelivat ilmaan.

Vähän aikaa oltuamme kylän toisella puolella saimme käskyn tulla
takaisin linnoituksen lähellä olevalle kentälle.

Kello 11 e.pp. tuli Kenraali Gurko, käyden joka rykmentissä ja
pataljonassa erittäin, tervehdellen ja kiitellen eilisen urhollisen
tappelun johdosta. Kenrali Gurko lausui: "Kiitän teitä, pojat,
urhollisesta käytöksestänne tappelun ajalla, Ei se juuri niin mennyt,
kuin minä sen olin päättänyt meneväksi, sillä liian suuri mieshukka
siinä tuli; se todistaa teidän pelkäämätöintä urhoollisuuttanne. Vaan
huomata tulee, että se oli jotenkin vaikea paikka valloittaa
väkirynnäköllä; sekä nuoret joukot ensi kerta tappelussa, niin
päälliköt kuin miehetkin. Minä toivon ja luotan, kun seuraavaan
tappeluun joudumme, niin silloin jo olemmekin niinkuin vanhat ja
tottuneet soturit ainakin."

Kello 1 j.pp. tuli toimivan armeijan ylipäällikkö suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitsch. Hänen korkeutena tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä
erittäin. Tultuansa meidän pataljonan kohdalle tervehti hän meitä
Suomeksi sanoen: "No juva päivää!" tunnetulla leikillisellä tavallaan,
ja käski pataljonamme päällikön kysyä meiltä suomeksi, mitä me
arvelimme turkkilaisista eilisessä tappelussa. Kysymyksen kuultuamme
vastasimme: "arvelimme heistä hyvää, jonka tähden koetimmekin kohdata
heitä niin monella kiväärin kuulalla kuin mahdollista oli."
Suuriruhtinas sanoi: "ennen minä olen teille aina antanut ryypyn viinaa
ja sillin, mutta nyt minä annan teille kaksi ryyppyä viinaa ja kaksi
silliä; kiitoksia, Suomen pojat, urhoollisuudestanne." "Ahkeruus on
ilomme, Teidän keisarillinen korkeutenne!" kuului reima vastaus
Suomalaisten riveissä. -- Sen perästä ratsasti Hänen korkeutensa
varustuksen sisäpuolelle. Nähtyänsä turkkilaisten ruumiita kasottain
vallihaudoissa ja varustuksen pihalla, kysyi Hänen korkeutensa: "kuka
näitä tänne on kasannut?" Tähän kenraali Gurko vastasi: "ne ovat siihen
kaatuneet tappelun ajalla, Teidän korkeutenne." "No", jatkoi
suuriruhtinas, "ei mitään moitittavaa, hyvin ovat kaartin joukot
täyttäneet tehtävänsä." Suuriruhtinaan pois mentyä pakoitettiin
turkkilaiset sotavangit hautaamaan kaatuneet kumppaninsa, jota eivät he
näkyneet juuri mielellään tekevän. Taisi olla sekin vikana heidän
hitauteensa, kuin mielensä olivat kovin murheelliset tappelussa
häviämisestään. Hautaaminen tapahtui seuraavalla tavalla: toiset
kaivoivat suuria avaroita hautoja, joihin mahtui noin 80-90 ruumista;
toiset sill'aikaa, mitkä kantoivat, mitkä sitoivat nuoran kuolleen
jalkoihin ja vetivät heitä perässään pitkin maata hautain luokse niin
että töyssyi ja kaistaleet lenteli. He näet eivät tahtoneet kantaa
niitä, pahan ilettävän hajun tähden. Vaan ne, jotka vetämiseenkin
olivat vastahakoisia, saivat kehoituksen venäläisien ratsumiesten
ratsupiiskoista, käskyllä: "haitaa oitii!" Sittekuin hauta saatiin
valmiiksi, pantiin Turkkilaisia sinne niinkuin "silakoita suolaan".
Peitettiin mullalla ja niin oli se valmis.

Kaikki haavoitetut lähetettiin, niin meikäläisten kuin
Turkkilaisienkin, Donavalle päin punaisen ristin lasaretteihin
hoidettavaksi. Siellä sitten monta kertaa oli meikäläisten ja
Turkkilaisten sairassängyt rinnakkain, vaan ei heidän kesken ollut enää
harkkaa sanaa. Olivat kumpikin tyytyväiset kohtaloonsa, niinkuin kunnon
soturien tulee olla.

Lokakuun 26 päivän olimme samassa asentopaikassa, lähellä
Gorny-Dubniak'in varustuksia, valmiina tappeluun, jos tarve vaatisi.
Kello 2 j.pp. pidettiin yhteinen jumalan-palvelus prikatissamme.
Venäläiset olivat löytäneet maissipellosta erään pyhäinkuvan eli
taulun; se oli parin kyynärän korkuinen ja kuvasi Neitsyt
Mariaa Kristuslapsen kanssa. Tämä taulu oli nyt mainitussa
jumalanpalveluksessamme alttaritauluna ja kirkonmeno näytti erittäin
juhlalliselta. -- Varmaankin olivat Bulgarit mainitun taulun kätkeneet
sinne maissipeltoon, sodan syttyessä, etteivät Turkkilaiset saisi
häväistäksensä pyhäin kuvia, joita kreikanuskoiset kansat pitävät
erittäin pyhinä ja kalliissa arvossa.

Lokakuun 27 päivän olimme vielä samassa paikassa. Sapörit kävivät
kaivamassa rintasuojia ja valleja, Plevnaan ja Dolny-Dubniak'iin päin,
että olisimme tärkin varustetut Osman paschan mahdollisia hyökkäyksiä
vastaan; jota ei hän sentään tehnyt, vaan tuli itse ympäröidyksi tuolla
lujalla "rautarenkaalla", josta hänen oli mahdoton ulos tulla.

Ankara tykkien jyske kuului Plevnasta ja Telischistä päin.

Lokakuun 28 päivänä kuului hirmuinen tykkien jyske. Maa ikäänkuin
heilahteli allamme ja tulen leimauksia näkyi kaukana etäällä
taivaanrannalla. Sadoilla tykeillä ammuttiin Plevnaan; ja Telisch'iin
seitsemälläkymmenellä kahdella. Samana päivänä antautui Telisch'in
varustusväki puolitoista tuntia kestettyään ankaraa tykkitulta, johonka
ei heillä ollut voimaa eikä aseita vastata. Sieltä sanovat saadun 4,000
vankia. Kyllä mekin olimme valmiina, varusteet yllämme, lähtemään
rynnäkölle, jos tarve olisi vaatinut. -- Vaan tässä tappelussa ei
käytetty ensinkään jalka-, vaan tykki- ja ratsuväkeä.

Kello 12 päivällä tuli meidän asentopaikkaamme eräs kenraali Keisarin
pääkortteerista, Keisarin omasta käskystä kiittämään kaartinjoukkoja,
lausuen: "Hänen Majesteettinsa Keisari käskee kiittämään teitä,
urhoisat Gorny-Dubniak'in valloittajat. Hän on vakuutettu, että kaarti
vasta tulevissakin tappeluissa näyttää samaa urhoollisuutta, kuin
tässäkin." -- Tänä päivänä lähetti myös Keisari muutamia Yrjänän-ristejä
joka rykmenttiin jo erikseen jaettuihin pataljooneihin, jaettaviksi
urhollisimmille alipäälliköille ja miehille. Se kävi sillä tavoin, että
soturit keskenään saivat äänestää kenenkä he urhoollisimmaksi
joukostansa katsoisivat. Niitä oli määrätty annettavaksi kolme joka
komppaniaan. Me 3:nen komppanian miehet valitsimme sitte ne saatavaksi:
yhden sille, joka haavoitetun upseerimme kantoi kuulatuiskusta pois,
sitomapaikalle, ne kaksi jälellä olevaa huudettiin annettavaksi
haavoitetuille, jotka ehkä elämänajakseen tulivat raajarikkoisiksi,
että sekin vähän lieventäisi heidän haavainsa poltetta ja lyhentäisi
surullisia, pitkiä päiviään. -- Itse arvelimme: kyllä vielä tappeluita
piisaa, ehkä niitä saamme joka mies, ennenkuin sota loppuu. -- Näitä
Pyhän Yrjänän-ristiä kaulaan ripustettaissa seisoi prikaatimme yhdessä
varusteessa sisäneliössä (kareassa). Soittokunnat soittivat pataljonain
kunniamarssia. Prikatin komentaja kenrali Ellis I ripusti jokaisen
"valitun" rintaan mainitun ristin ja antoi samalla heille suutelon.

Lokakuun 29 päivän olimme aina vaan samassa asentopaikassa. Päälliköt
arvattavasti luulivat että tässä viivytään enempikin aikaa, kun
antoivat meille käskyn kantaa puita Turkkilaisten jälellä olevista
hökkeleistä ja ruveta niistä kyhäämään jonkunlaisia kojuja
suojellaksemme itseämme syksyn kolkoilta öiltä; mutta työmme oli turha.

Lokakuun 30 päivän aamulla varhain kello 3 lähdimme marssimaan Dolny
Dubniak nimisen linnoituksen edustalle, jossa Turkkilaiset vielä
pitivät isännyyttä. -- Täällä meidät hajoitettiin etuvartiaketjuun,
erään maissipellon syrjään, jossa tähän asti oli ollut muuan venäläinen
tartk'ampujapataljona, jolle me tulimme muutoksi. Juuri kun rupesimme
muuttamaan vahtivuoroja, äkkäsivät Turkkilaisetkin sen, vaikka oli
vielä aamuhämärä. Turkkilaisten etuvartiat arvattavasti aprikoivat:
eipäs tuon muutoin anneta noin hiljaisesti käydä, ilmoitetaanpas että
täälläkin ollaan valveilla, ja he rupesivat ampumaan meitä kohden
yhteislaukauksilla (salvoilla) ampumaojistaan, joista ei heitä muuta
näkynyt kuin vähän punaista "fetsi" lakkia, niin että kuulat kiljuen
lensivät ympärillämme. Eivät sentään osanneet, paitsi erääseen ensi
komppanian mieheen, joka tässä muuttokahakassa haavoittui. -- Me kun
kerkesimme Venäläisten kaivamiin rintasuojihin, rupesimme paukuttamaan
takaisin. Kun kaikki oli paikoillaan, lopetettiin ampuminen kummin
puolin. Maissipellon syrjän ja Turkkilaisten varustusten välimatka oli
aivan lakea tasanko, jossa ei kasvanut muuta kuin kuivaa harvaa
heinänkortta. Tätä tasankoa ratsastelivat Turkkilaisten partiot
sinne tänne nuuskien tietoja, kuinka paljon meitä piti olla
maissipellon takana ja reunalla; vaan kun oli neljättä kyynärää pitkää
maissi-ruovostoa, oli sinne vaikea nähdä ja tarkastaa, mitä siellä
toimieltiin ja kuinka paljon siellä olisi väkeä. Aina kun Turkin
ratsumies lähestyi meitä arviolta kivärinkantaman päähän, pamahti
meidän rintasuojissamme ja luoti lensi vinkuen ratsastajaa kohden
muistuttaen häntä tulemasta liika lähelle "piippu suussa". Tätä
tämmöistä leikkiä kesti koko päivän, kunnes ehtoon pimeys teki siitä
lopun.

Pimeän tultua käski komppanianpäällikkö minun kuuden sotamiehen kanssa
menemään viholliseen päin muutamia satoja askelia salavahdiksi
(sekretiksi), pitämään siellä vaaria vihollisen yöllisistä liikkeistä
ja vehkeistä. -- Me menimme ison matkaa vihollisen kiiltäviä
nuotiotulia kohden ja pysähdyimme erääseen notkomaiseen paikkaan, josta
tähystelimme pitkin maanpintaa niin tarkasti kuin säkkipimeässä
syysyössä saattoi nähdä. -- Emme siellä mitään erinomaista nähneet
emmekä kuulleet muuta kuin yhtä ja toista mölinää Turkkilaisten
etuvartiain nuotioilta, joilta välistä hiukan eroitti mustia haamuja
liikkuvan nuotioin kohdalla edestakaisin. Yksi meistä seisoi vahtina,
toiset istuivat ja torkkuivat kentällä, ladattu kivääri kädessä,
valmiina neuvomaan opittuja temppujansa, jos vihollinen olisi päälle
karannut. -- Vähää ennen päivän koittoa lähdimme sieltä takaisin
toisten luoksi. Tultuamme noin parin sadan askeleen päässä meikäläisten
etuvartia vahdeista, niin äkkiä pamahti kolme laukausta ja tuli
leiskahti pimeässä meikäläisten etuvartiain oikeasta sivustasta. Kuulat
lensivät vinkuen yksi ylitsemme ja kaksi sivuitsemme. Me sanoimme
keskenämme: "nehän nyt vasta ovat aika veitikoita, kun olivat vähällä
ampua omia ihmisiä". Se oli vaan pieni erehdys; joku meikäläisten
vahtimies luuli meitä Turkkilaisiksi ja ampua räjähytteli suoraa meitä
kohden. -- Pimeyttä tulee kiittää ett'emme silloin keikahtaneet
viimmeistä kertaa. -- Onnella sotaa käydään, sanoo sananlasku.

Lokakuun 31 päivän aamulla kello 4 saimme muuton etuvartijaketjussa ja
tulimme vähän matkaa takaisin päin erään pienen ojan varrelle joka
juoksee sen avaran kentän lävitse, mikä eroittaa Dubniak'it
toisistansa. Tähän pystytimme telttamme ja vähän ajan perästä jo
nukuimmekin niissä, makeassa unessa. -- Se olikin hyvään tarpeesen, kun
ei oltu saatu kahteen vuorokauteen ensinkään nukahtaa. Nyt olimme taas
ikäänkuin kotonamme.

Marraskuun 1 päivän aamupuolella valmistauttiin väkirynnäköllä
valloittamaan yllä mainittua Dolny Dubniak'in linnoitusta.
Ratsupartioita lähetettiin tarkastelemaan vihollisen asemia, kun
etuvartiat olivat huomanneet että siellä elämä oli muuttunut kovin
hiljaiseksi. Ratsumiehet ajaa karahuttivat linnoitukseen päin, valmiina
ottamaan vastaan, jos sieltä kuulia rupeaisi satamaan, ladatut kivärit
kädessä. Vaan mikä ihme ja kumma! Ei näy, ei kuulu mitään, ei
kivärinlaukauksiakaan, joilla Turkkilaiset aina tavallisesti
tervehtivät vieraitaan, jos tunkivat liian lähelle nuuskimaan heidän
asentopaikkojaan. Ratsumiehet lähenivät lähenemistään, mutta ei hiiren
hivahdustakaan. Siis varustukset olivat tyhjät, kuin olivatkin. Eräs
ratsumies toi sitte sanoman meikäläisen kolonnan päällikölle, että
varustukset olivat ihan tyhjät Turkkilaisista. Ne veitikat olivat
pötkineet yön pimeydessä tiehensä; arvattavasti Osmanin oman hoidon
alle Plevnaan.

Mihinkäs muualle, väkeä oli joka taholla, paitsi Plevnan puolella oli
vielä eräs kulma auki. -- Meidän päällikkömme, saatuansa ratsumieheltä
tietää että Turkkilaiset olivat pötkineet yöllä karkuun, sanoivat
meille: "pannaan tupakkaa piippuun ja perässä". -- Vähän ajan perästä
lähdimme marssimaan linnoitukseen päin ja valloitimme sen miekan
lyönnittä. Harmitti sentään vähän, kun Turkkilaiset noin salakähmässä
pääsivät pakoon, selkäänsä saamatta. Asentopaikka otettiin lähelle
erästä niistä linnoituksista, joita yhteen oli neljä, kaksi kummallakin
puolen kylää. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle.

Marraskuun 2 päivän aamulla muutimme vähän asentopaikkaa, kylän
pohjoispuolella olevan varustuksen luokse. (Tämä, jonka luona yötä
olimme, oli eteläpuolella).

Ehtoopäivällä kävi kenraali kreivi Schuvalov tervehtimässä meitä. Vähän
aikaa juteltuansa päällikköjemme kanssa, aprikoitsi kreivi: "Ah! kuinka
kaukana tekin sentään olette kotiseuduiltanne ja syntymämajoiltanne".

Lokakuun 3 päivänä kävi Rumanian ruhtinas Kaarlo I kenrali Gurkon
seuraamana tervehtimässä meitä. Hän oli, niinkuin ennen olen jo
huomauttanut, nimitetty läntisen armeijan ylipäälliköksi, johonka me
suomalaisetkin kuuluimme. Ratsastettuaan meidän pataljonan kohdalle,
pysäytti hän ratsunsa ja tervehti meitä venäjänkielellä, vaan sen
jälestä puhui prikatimme komentajan kanssa ison aikaa ranskankielellä,
jota me emme ymmärtäneet. -- Arvattavasti ruhtinas kysyi prikatimme
komentajalta: "mistä nuo reimat pojat ovat kotoisin".

Marraskuun 4 päivän aamulla kello 1 saimme käskyn muuttaa
asentopaikastamme väliaikaiseen leiriin, kylän eteläpuolelle, sillä
siellä oli aukeampi ja tasaisempi kenttä, jonne kaikki lähiseuduilla
olevat joukot kokoontuivat. -- Kello 12 päivällä ratsastivat kenralit
kreivi Schuvalov ja Gurko luoksemme ja kutsuivat kaikki osastojen
päälliköt tykönsä, sanoen heille: "järjestäkää ja puhdistuttakaa
miehistönne hyvään kuntoon, Hänen Majesteettinsa Keisari tulee tänäpänä
pitämää katselmuksen kaikille näille joukoille, jotka tappelivat
Gorny-Dubniakilla."

Kello 2 j.pp. tuli Keisari veljensä suuriruhtinaan Nikolai
Nikolajevitsin ja suuren joukon seuraamana, jossa paitsi muita oli
useampia ulkomaan lähettiläitä ja kirjeenvaihtajia. Seuraajien joukossa
ratsasti myös eräs ratsuväen aliupseeri, joka kantoi pitkässä varressa
suurta valkoista lippua, jonka keskustaan oli neulottu sinivärinen
Vapahtajan ristin kuva. Tämä jalo ja ylevänäköinen ristinlippu liehui
korkealla ilmassa, Keisarin joukkoineen ratsastaessa pitkin kolonnain
rintamaa.

Keisari tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä ja pataljonaa erittäin ja
näytti hyvin liikutetulta. Koko sotajoukko tunsi itsensä tässä
juhlallisessa tilaisuudessa velvoitetuksi ryntäämään, vaikka koko
maailmaa vastaan, puolustaakseen ylevää pyhää ristinlippua.

Keisari, tultuansa meidän pataljonan kohdalle, tervehti meitä ja kiitti
monta kertaa sekä kyseli keitä oli tappelussa kaatunut ja haavoittunut.
Näyttääkseen ylhäistä suosiotansa pataljonallemme, suuteli Hänen
Majesteettinsa pataljonamme komentajaa vapaaherra Ramsayta rintaman
edessä sekä nimitti hänen komentamaan vast'edes henkikaartin Semenovan
rykmenttiä. -- Innokkaat raikkaat hurraahuudot kaikuivat koko Keisarin
leirissämme olon ajan. Tässä seisoi se joukko, joka pani tuon
"rautaisen renkaan" Plevnan ja sen puolustajain ympärille. Ehtoolla
Keisarin poismentyä muutimme entiseen asentopaikkaamme.

Marraskuun 5-14 päivään olimme samassa asentopaikassa. Kävimme äksisiä,
harjoituksissa ja teimme vahtia asentopaikkamme ympärillä sekä yhtä ja
toista askaretta, mitä sotaleirin järjestykseen kuuluu. Pesimme
vaatteitamme, hankimme lämmitys- ja keittopuita sekä härkiä ja lampaita
syödäksemme. -- Elämä tuntui täällä kaukaisessa sotaleirissä syksyn
kolkoilla kylmillä ilmoilla jotenkin yksitoikkoiselta. Ei ketään muita
ihmisiä näkynyt leirin lähettyvillä kuin ainoastaan joku ahnas saituri
rahanhimoinen "markitantti", paitsi sotureita, niitä liikkui tarjolla
mihinkä päin vaan katsoikin.

Ote pataljonamme päiväkäskystä 11 päivältä Lokak.: Vapaaherra Ramsay'n
hyvästijättö puhe: "Koska Hänen Majesteetinsa Keisari 4 päivänä tätä
kuuta on armossa määrännyt minun Semenovan henkivartia-rykmentin
päälliköksi ja Permskin jalkaväen komentajan översti Procopé'n minun
tilalleni pataljonan päälliköksi, annan minä Herra översti Procopé'n
poissa ollessa pataljonankomentajan viran överstiluutnantti
Sundmanille. Syvillä ikävyyden tunteilla jätän minä nyt tämän viran
muutoksen vuoksi pataljonalle hyvästi! Tällä lyhyellä ajalla, ainoasti
3 1/2 vuotta kun olen ollut pataljonan esimiehenä, on minulla ollut
tilaisuus nähdä ja käsittää että velvollisuuden kunnioittaminen,
rakkaus ahkeruuteen sekä palava elävä halu noudattaa pataljonan
todellista hyötyä, sanalla sanoen kaikki ne ehdot, jotka parhaiten
tuottavat järjestystä ja kelvollisuutta jokaiselle sotajoukolle,
pataljonassamme ovat aina olleet vallitsevat ja nämät ehdot ovat
myöskin yhäti ylläpitäneet sen erinomaisen hyvän järjestyksen ja
kunnollisuuden, joka useoita kertoja on tuottanut pataljonalle H. M.
meidän armollisimman Keisarimme korkean suosion ja H. K. K.
yli-päällikkömme kiitokset ja hyväksymiset.

"Tältä ajalta, joka minulle on ollut yhtämittainen jakso edistymisiä,
joka on ollut ja vastaedeskin tulee olemaan onnellisin aika
sotilasvirassani; tältä ajalta, joka ikuisesti on pysyvä minun
mielessäni rakkaassa uskollisessa muistossa, on minulle velvollisuus ja
huvitus tässä lausua Herra överstiluutnantti Sundman'ille, herroille
komppaniain päälliköille, kaikille herroille upsereille, adjutantille,
rahastonvartialle, majamestarille, pataljonan vanhemmalle ja
nuoremmalle lääkärille, pastorille, tuomarille ja soittokunnan
johtajalle sulimmat sydämellisimmät kiitokset.

"Pojat! Vastaan ottakaa minun viimeiset kiitokseni jokaisesta
edistymisestä, jokaisesta hyväksymisestä ja kiitoksesta, kuin meille on
lausuttu ja osoitettu, niin hyvin rauhallisissa töissämme, kun nytkin,
koska meillä on tehtävänä korkein työ, nimittäin uudelleen perustaa
Suomen pataljonan sotilaskunnia.

"Hyvästi pojat! Älkää milloinkaan unhottako, että me isänmaamme edessä,
joka rakkaudella ja luottamuksella seuraa jälkiämme vieraassa maassa,
olemme vastaamassa jokaisesta työstämme, että meidän maineemme,
voittomme ja kunniamme on Suomen maalle kuuluva".

                                                     Paroni Ramsay.

Marraskuun 14 päivänä kello 7 aamulla lähdimme marssimaan länteen päin
Dolny Dubniakista erästä laveata kivi- eli viertotietä, joka johtaa
Plevnasta Sofiaa kohden. Tie oli mainion hyvää sen suhteen kuin ennen
olimme marssineet veteliä vajoavia savipeltoja.

Marssiminen tuntui kuitenkin raskaalta, ehkä senkin tähden kun olimme
taas saaneet niin kauvan lepäillä yksillä paikoilla, vaiko sentähden
kun harva se mies jota ei vaivannut tuo hirveä puna- eli vatsatauti. Se
tauti kerrassaan vähentää ihmeteltävän monasti miehen voimat, vaikka
olisi kuinkakin roteva.

Marssittavamme maantie meni tuon mainion tappelutantereemme
Gorny-Dubniak'in lävitse, johon pysähdyttiin vähäksi aikaa. Jylhä
kolkkous vallitsi siellä, pitkän pituisia hautakumpuja ympäri
linnoitusta, verisiä paikkoja, vaaterepaleita, ase- ja varustustavaraa
suuret kasat, ihmisien ja elukkain katkotuita päitä ja kaikenlaisia
muita jäseniä näkyi vielä siellä täällä; kaikki todisti että tässä oli
veristä näytelmää hiljattain näytelty. -- Yksinkertaiset puuristit
olivat pystytetyt meikäläisten hautakummuille. Tämä kaikki näytti niin
juhlallisen kolkolta, että väkisinkin johtui mieleen, kuinka ihmisen
elämä on lyhyt ja vähäpätöinen. Suomalaisten haudan jätimme myös
hyvästi, ajatellen mihinkähän on meille tuonlainen lepopaikka suotu?

Vähän ajan kuluttua jatkoimme marssiamme eteenpäin. Puolipäivä-levolle
saavuimme Telisch'in kylään, jossa myös oli ennen mainittu meikäläisten
valloittama vahva linnoitus. Kylässä ei näkynyt ainoatakaan asujanta
jälellä, kaikki olivat paenneet. Haukattuamme vähän leipää
päivälliseksi ja hiukan aikaa levähdettyämme, jatkoimme taas matkaamme
eteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme Radomitzan kylään. Kylä oli
eräällä mäenvieremällä, joki juoksee sen editse kapeanläntäisen laakson
pohjalla. Me marssimme kylän ohitse ja mainitun joen ylivievän sillan
yli sekä asetuimme asentopaikkaan lähelle jokirantaa. Tänne pystytimme
telttamme sekä asetimme kaikki tarpeelliseen kuntoon, jonka jälestä
paneusimme maata. -- Tässä olimme vielä 15:n päivänkin.

Marraskuun 16 päivän aamulla kello 7 jatkoimme marssiamme eteenpäin.
Maantie oli muhkean leveä, hyväksi kivitetty ja tasotettu. Seutu, jota
marssimme, oli kaunista, juhlallisen näköistä vuoriseutua, joka tarjosi
meille mitä somempia ja vaihtelevaisempia näköaloja. Pieni virta
luikerteli kahden puolen maantietä, välistä kadoten vuoristoon ja taas
tullen uudestaan esiin; korkeat vuorihuiput ja niiden välissä tasaiset
laaksot, joihin oli vähän väliä rakettu taloja ja kyliä sekä mainitun
virran varrelle useampia myllyjä, joista toiset olivat käytännössä ja
toiset seisoivat tyhjillään.

Toisin paikoin oli mahdottoman suuria syvennyksiä ja aukkoja
vuoriloukoissa; ne olisivat olleet oikein mukavia jättiläisten
haudoiksi ja hiiden kiukaiksi.

Vaikka nyt oli syksy myöhä ja kasvit olivat kellastuneet, todistivat
kumminkin kaikki tämän paikkakunnan seudut että ne suven ihanalla
ajalla ovat erittäin somat ja viehättävät, silloin kuin kaikki on
parhaassa kukoistuksessaan.

Yösijalle saavuimme lähelle erästä Petrev nimistä kylää äsken mainitun
pikkuvirran rannalle; sinne pystytimme telttamme ja panimme levolle.

Marraskuun 17 päivän aamulla jatkoimme matkaamme eteenpäin. Paikkakunta
oli yhtä somaa ja kaunista, sillä eroituksella vaan, että vuorisolat
tulivat aina jyrkemmiksi, mitä enemmän lähenimme isoa Balkania. --
Ahkeraa marssittuamme ehtoopuoleen päivää, saavuimme Jablonitza
nimiseen kylään. Täältä oli vähää ennen meidän tuloamme Venäläisten
ratsuväki karkoittanut baschibozukit pois, jotka tehden kylässä yhtä ja
toista pahaa olivat luvanneet kylän asukkaille palaavansa jälleen
jonkun ajan päästä, ajaen muka meikäläiset takaisin; mutta sepä ei
koskaan toteutunut.

Telttamme pystytimme kylän vieressä olevalle pellolle ja sen tehtyämme
rupesimme syömään mitä kukin pussistansa parasta löysi; tosin ei
tarvitse kenenkään luulla että sieltä mitään herkkupaloja tuli esiin,
vaan sen sijaan kuivia korpun palasia.

Tähän kylään oli myös saapunut samaan aikaan pari armeija-rykmenttiä,
yksi rykmentti punasia husareja ja kaksi patteria tykistöä. Siis ei
olisikaan ollut isompaa hätää, vaikka Mehmed-Ali pascha olisikin tehnyt
jonkunlaisen pienen hyökkäyksen asentopaikkaamme.

Marraskuun 18 päivän lepäsimme mainitun kylän pellolla
"kangaspirteissämme". Kylä oli rakennettu kauniiseen tammimetsällä
ympäröittyyn laaksoon, korkeiden vuoriharjanteiden väliin. -- Pieni
virta juoksi kylän keskitse, josta saimme virvoittavaa raikasta
lähdevettä. Päivät olivat kauniit ja lämpöiset, mutta yöt hyvin
kylmät, ne rupesivat jo täälläkin muistuttamaan talven pikaista tuloa.
Öillä oli noin 5-6 asteen pakkanen. Teltassamme jäätyi vesi, jota oli
eräässä hamppukankaisessa sangossa, jonka olimme löytäneet läheltä
Dolny-Dubniakia ollessamme siellä etuvartiaketjulla. Sitä oli mukava
kuljettaa matkalla myttyyn litistettynä vaikka pussissa. -- Minä
varustin itseni Dolny-Dubniakissa, jossa paljon tapettiin ja syötiin
lampaita, hyvillä pitkävartisilla lammas-nahka-lapikkailla, joita pidin
öillä jaloissani, niin ei ensinkään paleltanut jalkojani, ja nepä
olivatkin hyvin käytännölliset tässä suhteessa.

Marraskuun 19 päivänä muutimme asentopaikkaa vähän edemmäksi kylästä
erääsen kauniisen tammimetsään erittäin luonnon-ihanalle paikalle.
Vuoripurot kohinallaan ja kirkkaat lämpöiset auringon säteet
ilahuttivat ja virkistivät meidän jotenkin yksitoikkoista eloamme
yksinäisessä asentopaikassamme. Päivät olivat aina vaan lämpöiset,
mutta yöt kylmenivät kylmenemistään.

Marraskuun 20 päivän olimme samassa asentopaikassa. Päivällä olimme
tekemässä multavarustuksia ja ampumaojia lähellä oleville pienemmille
ylängöille, joista oli mukava näkö-ala vihollisiin päin. Varoillamme
täytyi olla sentähden, että olisimme voineet torjua mahdollisia
hyökkäyksiä Mehmed-Ali paschan joukoilta, jotka eivät olleet meistä
aivan etäällä.

Marraskuun 21 päivän aamulla menimme koko pataljona kaivamaan
varustuksia (multavalleja), kilvan koettaen kukin komppania parastansa.
-- Kello 2 j.pp. saimme käskyn tulla asentopaikkaan takaisin ja
pikaisesti valmistauda eteenpäin marssiin. Muutamien minuuttien
kuluttua olimmekin valmiit lähtöön ja seisoimme maantiellä täydessä
marssikunnossa.

Päällikkömme onnittelivat meitä, sanoen: "Huomispäivänä saatte, pojat
taas tapella, onnea ja menestystä vaan", joihin onnitteluihin
vastasimme: "saamme kunnian kiittää herra kapteenia j.n.e." ja sanoimme
itsellämmekin halun olevan tapella, että sota saataisiin pikemmin
loppumaan. Sen jälestä lähdimme marssimaan kiivaasti eteenpäin, jota
kesti siksi kunnes ehtoon tullen saavuimme pieneen Vedrar nimiseen
kylään, jonne pysähdyttiin yöksi. -- Koko ehtoopäivän satoi vettä,
josta tuli huono keli ja vaatteemme kastuivat läpimärjiksi. Heti
kylään päästyämme hajoitimme muutamia kylmillään olevia huoneita ja
kannoimme hirret ja puut kylän lähellä olevalle kankaalle, jossa oli
asentopaikkamme. Niistä laitoimme hyviä nuotioita, joiden ympärillä
kuivasimme itseämme ja keitimme ehtoollisemme. Sen jälestä menimme
telttoihimme, panimme levolle ja vaivuimme unelmien rakkaisiin
helmoihin.

Marraskuun 22 päivän aamulla jatkoimme marssiamme eteenpäin. Lähellä
Pravetzin kylää tuli meidän etuvartioita eli ratsuväen-partioitamme
vastaan vähäinen baschibozukki-joukko ja räjähytti kivääreillään
meikäläisiä kohden eräästä mäenlaiteesta. Täten tappelu oli valmis.
Tästä seurasi kahden puoleinen ampuminen siksi, että baschibozukkien
täytyi vetäytyä takaisin päävarustuksiin Pravetzin vuorille. Samalla
alkoivat tykistötkin pauhata molemmin puolin. Kranaatteja lentää jo
päämme ylitse niin että ilma suhisee; putoavatpa väliin aivan
viereemmekin ja särkyvät tuhansiksi pirstaleiksi, mutta onni oli hyvä,
ei kehenkään sattunut. Vuoristo oli jyrkkä kuin seinä, mihin
Turkkilaiset olivat varustaneet itsensä. Sinne olivat he kaivaneet
itselleen ensin vuoren korkeimmalle kukkulalle mahtavan suuren
hevosenkengän muotoisen varustuksen; sitte olivat he kaivaneet
vuoririnteeseen mukavia ampumahautoja eli ojia, joissa isommissa oli
kattokin, ja yhdistäneet ne kaikki sitte juoksuhaudoilla (salateillä),
että oli melkein mahdotoin nähdä heidän liikkeitänsä. Näitä mutkaisia
korkeita äkkijyrkkiä vuorisolia vastaan olisi ollut melkein mahdoton
tehdä suoranaista väkirynnäkköä, jonkatähden kenrali Gurko lähettikin
sivujoukot etäältä saartamaan Turkkilaisten asemia. -- Meidän
asennoksemme oli määrätty eräs vuoriryhmä vastapäätä Turkkilaisten
keskirintamaa. Maantie kulki alhaalla vuorten rotkoissa, sieltä emme
olisi voineet mitään vaikuttaa, sieltä siis poikkesimme tieltä pois ja
kapuilimme sangen korkealle vuoriharjanteelle, kiskoen tykkejä
perässämme, toiset kantoivat useampia kivärejä, toiset vetivät tykkejä.
Hevoset oli riisuttu tykkien edestä ja talutettiin tyhjiltään, joita
sittenkin oli vaikea saada tulemaan perässä ja pysymään pystyssä.
Suurten ponnistusten ja kiskomisten perästä, hikipäin ja paita
märkänä, pääsimme vihdoin määrätylle vuoriharjanteelle, joka oli,
niinkuin jo ennen on mainittu, poikittain vastapäätä Turkkilaisten
keskirintama-asemaa. -- Toisilla meikäläisten tykeillä ammuskeltiin
ahkerasti koko kiipeämisemme ajan kahden puolen maantietä olevilta
pienemmiltä mäkitöyräiltä. Me kun saimme vuorella kaikki tarpeelliseen
kuntoon, rupesimme vaihettelemaan Turkkilaisten kanssa laukauksia
tykeillä ja kiväreillä, jota kesti koko loppupuolen päivää. Pimeän
tultua hälveni jyry vähitellen molemmin puolin ja tappelutoverukset (me
ja he) jäivät entisille asemilleen. Myöhemmin ehtoolla lähetettiin
puoli komppaniaa erällään sen vuoriharjanteen etukärkeen, jossa
asemamme oli, kaivamaan tykkivalleja. Nämät valmiiksi saatuamme
hinasimme tykit sinne ja asetimme ne täydelliseen kuntoon, että aamun
tullen olisi oikein mukava tervehtää tappelutoverejamme aivan uusista
ja ehjistä tykkivalleista. -- Yöllä marraskuun 23 päivää vasten kello 3
vallan pilkkopimeässä pamautettiin meikäläisten keskurintaman kaikista
tykeistä yht'aikaa kolme yhteislaukausta patterittain. Turkkilaiset
vastasivat näihin yhdellä ainoalla laukauksella ilmaistakseen
arvattavasti: jo mekin täällä hereillä ollaan. Mainittu ampuminen
sanottiin olleen kenraali Gurkon käskystä, vetääkseen sillä tavalla
Turkkilaisten huomion keskirintaman eli meidän puoleemme, että
saartojoukot saisivat kummallakin sivustallamme havaitsematta rauhassa
kulkea eteenpäin ja tehdä liikkeitänsä. -- Aamuhämärässä marssitettiin
meidän komppania muutamia satoja askeleita eteenpäin ja hajoitettiin
ampumaketjuun pitkin erästä kaltevaa vuoririnnettä, jolla ajalla
Turkkilaisten kuulat ehtimiseen lentäen vinkuivat ympärillämme.

Paikoillemme asetuttua tähtäilimme ja ammuskelimme toinen toisiimme
päin, Turkkilaiset meihin ja me heihin. Louhinen ja näreinen vuoririnne
esti kumpaisenkin näkemästä tarkemmasti toisensa liikkeitä ja
aikomuksia. Laukauksia vaiheteltiin ehtoopuoleen asti, välistä oikein
tiheästikin.

Kranaatit ja kuulat kaatoivat kuivia karankoita ja kasvavia näreitä
sekä löivät maasta santaa, soraa ja kivenpalasia vasten silmiä; pauhua
ja paukkinaa kesti koko päivän.

Kello 4 j.pp. saimme käskyn ryntäämään, kun sivujoukotkin jo olivat
kerinneet tehdä saarrosliikkeensä. Kunnianarvoinen överstimme Sundman
huutaa: "käykää päälle, Suomen pojat!" itsellä mainion pitkä
tunturisauva kädessä, jolla harppailee yli kuilujen ja jyrkänneitten.

Täällä vuorilla olikin kammoittavan suuria kuiluja ja
äkkijyrkkäyksiä, joissa ei millään tavalla olisi ratsastaminen käynyt
päinsä. -- Kaptenimme Bremer antaa käskynsä komppaniansa yhteisiin
rynnäkkö-liikkeisiin johtaen itse sen vasenta siipeä ja kehoittaen
tähtäämään tarkasti, koska kerran on hyviä tukia saatavina, nimittäin
tammenoksat ja karangot. Ryntäyskenttämme tällä kertaa on äkkijyrkkää
vuoririnnettä alaspäin, jossa kasvaa matalahkoa tammimetsikköä, ja
paikoittain on kivilouhikkoista; kiivaasti kapuellaan samalla
eteenpäin. Vänrikkimme Brunov huutaa: "asettakaa, pojat, tähtäimet
paikoilleen, ja ampukaa tarkoin!" sekä menee ja korjaa samalla erään
nuoren rekryytin tähtäintä paikoilleen, joka ei ollut osannut asettaa
sitä niinkuin piti matkan pituuden mukaan. Vähän ajan perästä kuulemme
jonkun sotamiehistä huutavan: "Herra Jumala!" luutnantti kaatui,
samalla vilkaisimme toisetkin sinnepäin ja näimme urhean vänrikkimme
pitkänään tanterella. Kuula oli lävistänyt hänen molemmat säärensä.
Pari sotamiestä auttoi hänen sitte sitomapaikalle. Seuratkaamme häntä
sinne vähäksi aikaa.

Tänne tultua kysyi lääkärimme, todellinen valtioneuvos Winter,
vänrikiltämme: "kummassako jalassanne on haava?" "Kyllä niissä on
molemmissakin", vastasi vänrikki; sekä laskee leikkiä: "hitto vieköön
koko Turkkilaiset, kun pilasivat aivan hyvät, uudet saapasvarteni".

Jättäkäämme urhea vänrikkimme lääkärin hoidettavaksi ja palatkaamme
takaisin tappelutanterelle.

Samaan aikaan tuli myöskin haavoitetuksi eräs meidän komppanian
sotamies N:o 80 Teudor Takt, jota sattui niin sopivasti toiseen
takakaistaleeseen (istinkukkulaan), että kumppaneita oikein nauratti ja
he sanoivat: "kyllä Turkkilaiset tiesivät ketä he rankaisivat, koska
laskivat Taktua takakaistaleesen".

_Muistutus_. Takt oli ollut poissa Gorny-Dubniakin tappelusta,
määrättynä johonkin kuormastotoimiin. Siitä hänen muka Turkkilaisilta
tarvitsi saada vähän muistutusta.

Brunov'in haavoituttua ei ollut jälellä yhtään nuorempaa upseria
komppaniassamme, komppanian päällikkö vain yksin; silloin huutaa
överstimme Sundman: "Vääpeli, olkaa upseerin tilalla ensipuolessa
komppaniaa!" "Ymmärrän, herra översti" vastasin minä. "Ja käykää
hartaasti päälle!" jatkoi överstimme vielä tuolla tunnetulla
isällisellä kovalla äänellään. Tykit pauhaa ja kuulat vinkuu, tappelua
kestää yhä edelleen. Norjalainen luutnanttimme Kristersen huutaa meille
ruotsinkielellä, mutta Norjan kimeällä murteella: "Finska gossar
framåt!" (Suomen pojat eteenpäin!) itse muuttaen puulta puulle ja
ampuen sotamieskivärillä, väliin aina tähystellen kiikarillaan mihin
muka hänen kuulansa ottavat; ampuen miestä paraten, ja lausuen aina
sekaan niin liukkailla kimakoilla sukkelilla sanoilla, että tuskin sitä
voimme ymmärtääkään: "Det här trädet är icke bra, jag skall flytta till
ett annat!" (Tämä puu ei ole hyvä, annappas muutan toiselle).

Mutta aika melske ja pauhu siinä kävikin. Kranaatteja, kuulia, pieniä
kiviä, puunpalaisia, santaa ja pölyä lensi niin hirveästi ympärillämme,
että oli vähällä "silmät soaista" sanoi entinen soturi. -- Kyllä se
sokaisikin sentään erään tykkiniekan silmät hyvin mukavasti. Hän
nimittäin oli se mies tykkiniekkain joukosta, jonka velvollisuus oli
tuoda kranaatti ruutirattailta (kärryiltä) tykkiin pistettäväksi.

_Muistutus_. Ruutirattaat viedään tappelun alkaessa vähän matkaa
takapuolelle, ja jos suinkin mahdollista, jonkun mäkitöyrään taakse,
ett'ei vihollinen voi tehdä vahinkoa kranaattikuormastolle, jos hän
nimittäin sattuisi osaamaan siihen.

Yllämainittu tykkiniekka toi kranaattinsa nahkaisessa pussissa ja oli
juuri tulossa puolivälillä tykkiä ja rattaita, kun samalla kuului
kohinaa ilmassa ja yksi Turkkilaisten ampuma kranaatti tulla suhitti
ihan suoraan kranaatintuojaamme kohden. Mies kallisti päätänsä, muka
väistyäksensä kranaatilta, vaan tämäpä putosikin maahan vallan suoraan
hänen eteensä, kyntäen maata ja särkyen pirstaleiksi. Mutta miehellä
oli onni kun olikin. Kranaatin palaset eivät sattuneetkaan häneen, vaan
söivät maasta multaa ja soraa tykkiniekan "suut silmät" täyteen, niin
ett'ei hän nähnyt eikä kuullut, eikä saanut suutansakaan auki. --
Pyhäistyään kasvojaan käsillään sanoi tykkiniekkamme: "Ah ti tsort"
(suom.: ah sinä piru), rientäen samalla kiiruusti tykkinsä luokse;
pistäen kranaattinsa tykin peräreijästä sisään sanoi hän: "vot tibe"
(suom.: tuossa on sinulle). Sen jälestä kuului komento: "pervaja!"
(suom.: ensimmäinen!) silloin tykki laukesi ja kranaatti lähti
lentämään kiitokset Turkkilaisille meidän oivan tykkiniekkamme
puolesta. -- -- --

Eräskin nuori sotamies ampui vieressäni ahkerasti erään kuivan karangon
oksalta, kun samassa Turkkilaisen kuula tuli ja kaatoi koko karangon
sekä meni menojansa miehen jalkain välistä. Mies muutti vallan
tyynimielisesti kivärinsä lähellä olevalle toiselle aisalle ja jatkoi
yhä ampumistaan, sanoen vaan "katsos hirmuja, kun osaavat tarkoin".

Tappelussa sanoivat sotamiehemme: "soittakaamme tenoria, koska paasot
ovat noin hyvät!" He näet kutsuivat kivärinsä pauketta tenoriksi ja
tykin jyrinää paasoksi.

Ehtoopuolella päivää olivat Turkkilaiset jo tulleet saarretuiksi
kolmelta sivulta; ainoastaan eräs kapea aukko oli Orhanien puolella
avoinna, jonka kautta ehtoon pimeys ja sumu auttoikin heitä pakoon.

Auringonlaskun aikaan kaikui juhlallisen komea musiikki; tykit
pauhasivat, kivärit rätisivät ja schrapnellit vinkuivat, hajotessaan
ilmassa, upserien käskemät komentosanat ja sotilasten tuhat-ääniset
hurra-huudot sekaantuivat tähän, kuuluen kaukaa ympärinsä, kunnailta,
laaksoista ja vuorilta; jota kesti siksi kunnes auringon viimeiset
säteet katosivat ja paksut sumupilvet peittivät nämät jylhät
vuoriseudut.

Turkkilaisia saatiin useampia kymmeniä sotavangeiksi ja pakenevia ajoi
ratsuväki takaa, lyöden maahan keitä vaan yön pimeydessä voivat kiinni
saada.

Turkkilaisten päävoima vetäysi myöskin takaisin ja he asettuivat
erääsen vuoristoon Orhaniesta länteen päin, parin peninkulman päähän.

Meikäläisten viimeiset rynnäkköhuudot kaikuivat vielä syysehtoon
pimeydessäkin, levittäen jylhää kaikua laaksoissa ja vuorilla, hälveten
vähitellen kuin myrsky tyynen tultua. -- Sotalinjamme vasemman siiven
saartojoukot yhtyivät meidän komppaniasta lähetettyyn partiojoukkoon,
molemmalla sivustallamme.

Venäläiset huusivat jo etäältä: "kto idjoot?" (suom.: kuka tulee?)
"Finski" (Suomalaisia), oli vastaus. Pimeä oli kuin säkissä. "No kiitos
Jumalalle, ne ovat meidän Suomalaisia," jatkoivat Venäläiset, "kyllä
Turkkilaiset nyt siis jo ovat hyvässä satimessa".

Tavallisen hyvässä satimessa ne olivatkin, saarrettuina hevosenkengän
muotoiseen kehään; niin että ne, jotka heistä pakoon pääsivät, saavat
kiittää hyvää juoksutaitoansa ja olla sangen tyytyväiset, vaikka heiltä
putosi muutama pari hyviä tohveleita (teräsiä), vuoririnteitä alas
sinkoellessaan, "jänekset housuissa".

Me marssimme sitte, kun kaikki melske ja tappelu oli hälvennyt, eräälle
pienemmälle vuoritöyräälle ja asetuimme siihen yöksi, hankkien heti
paikalla puita ja vettä.

Vähän ajan kuluttua jo leimusivat iloiset lieskat meikäläisten
nuotiotulista, joiden ympärillä istui tiheitä soturiparvia, jotka
kuivasivat vaatteitansa sekä keittivät ja paistoivat mitä suinkin
parasta löytyi. -- Erittäin arvossa pidettyä oli eräs laji keittoa.
Sitä kutsuttiin: "leipäpuuroksi", "sydämmenvahvistajaksi",
"ressunketkuksi". Ja muilla kaikenlaisilla kunnianimillä koetettiin
sitä ylistellä ja kunnioittaa. Sen se ansaitsikin, erittäin tällaisissa
tilaisuuksissa, joissa ei millään keinolla muita keittoaineksia voida
hankkia. Tämä keitto sisälsi vettä, korppuja (kuivaa leipää), ja
suolaa. Mutta erittäin hyvän höysteen eli ma'un antoi siihen tuore
naudanrasva, jos nimittäin tätä Herran lahjaa oli saatavana.

Upserimme istuivat nuotiolla kanssamme, joita ei sentään meidän
komppaniassa tällä kertaa ollutkaan muita kuin kapteenimme ja aamulla
tullut Norjalainen luutnantti. Erittäin oli hupaista kuunnella tuon
hauskan miehen, uuden tulokkaamme Norjalaisen luutnantin vilkasta
keskustelua kaptenimme kanssa, kun he istuivat rinnakkain nuotion
ympärillä.

Hän oli juuri päivää ennen Pravetzin tappelua saapunut pataljonaamme
"rientomarssissa", keritäkseen tappeluun suomalaisten keralla ja ehkä
näyttääkseen Norjan poikain tappelukykyä ja kuntoa, jota tuolla
uljaalla luutnantilla näkyi olevankin kylliksi.

Hän jutteli arvattavasti paljon hauskoja kertomuksia Norjasta, tuolta
ylhäältä pohjolan periltä, vielä pohjoisemmasta meidänkin maatamme. --
Hänen ruotsin puheensa kävi niin sopivan nuotikkaasti, että vaikka
meistäkin joku vähän osasi ruotsia, niin eivät he sentään ymmärtäneet
hänen puheestaan ainoatakaan sanaa. -- Marraskuun 24 päivän
aamuhämärässä lähdimme kapuelemaan erästä jyrkkää vuoririnnettä
ylöspäin, siltä kohtaa missä Turkkilaisten päävarustukset olivat. Vuori
oli niin jyrkkä, että mäeltä väkisin tahtoi jalat luistaa takaisinpäin,
täytyi ottaa paikottain kiinni puitten oksista ja sillä tavalla kiskoen
auttaa itseänsä ylöspäin. Päästyämme lähelle heidän ensimäisiä
etuvarustuksiaan, oli niiden eteen hakattu oivallinen murros.

Me kiersimme murroksen ympäri ja pääsimme heidän etuvarustuksiinsa,
joista isommat olivat jokapuolelta suojattuja, muuripääskysen pesän
tapaan rakennettuja; vähemmät tavallisia rintasuojia.

Tarkastettuamme niitä, näkyi täällä selvästi hedelmät meidän tarkoista
laukauksistamme. Turkkilaisia makasi hengetönnä, niin isossa
etuvarustuksessa kuin rintasuojissakin, moni rähmällään vallia vasten
niinkuin torkuksissa vaan, kiväri puristettuna kätten väliin, pää alas
painuksissa.

Eräskin sellainen, jolta minä otin Henri-Martini-kivärin ja 100 siihen
kuuluvaa patronaa, oli lävistetty keskeltä otsaa, kas se oli ollut
tarkka sattuma. Mainittua kiväriä kannoin uudenvuodenpäivään asti;
Dolny Karnartzyn tappelun jälkeen heitin sen menemään luminietokseen
(kinokseen) ajatellen: saapahan noita uusia, kun taas päästään toiseen
tappeluun.

Isossa etuvarustuksessa oli myös useampia kaatuneita Turkkilaisia.

Heidän pienistä ampumarei'istään olivat meikäläisten tykin- ja kiväärin
kuulat tunkeneet sisään ja tehneet tehtävänsä. Tässä kiipesimme vielä
ylemmäksi, kunnes pääsimme vuoren harjalle, isoon linnoitukseen. Sinne
olivat Turkkilaiset kiireissään jättäneet telttansa, keittokalunsa,
työaseensa, patronalaatikkonsa ynnä yhtä ja toista muuta tavaraa.

Linnoitus oli vahva ja konstikkaasti rakennettu, monenkaltaisilla
teillä ja välikäytävillä varustettu.

Me ihmettelimme suuresti, mitenkä Mehemed Ali pascha jätti niin hyvät
varustuksensa, joita meikäläiset varmaan olisivat puollustaneet
viimeiseen mieheen.

Vaan se oli juuri se Gurkon kiertämis taito, joka peloitti
Turkkilaisia. Tästä marssimme erästä Orhanie nimistä kylää eli
kauppalaa kohden, pitkin sen pohjoispuolella kulkevaa vuoriharjannetta,
jonne pysähdyimmekin ja asetuimme asentopaikkaan.

Heti paikalla kaivoimme vuoririnteesen pienen varustuksen
(rintasuojan), niin pitkän että puoli komppaniaa olisi sopinut siitä
ampumaan yht'aikaa ja toinen puoli olisi ollut harjanteen takana
varaväkenä. Muutamia vartiomiehiä piti aina olla seisomassa, valppaasti
vartioiden; jolloin komppanian muu väki sai levätä.

Marraskuun 25 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli ihana ja
lämmin. Meillä oli siis hyvä tilaisuus tarkastella ja ihannella noita
kauniita majesteetillisiä sangen korkeita vuoriseutuja, joilta alas
katsellen kylät ja huoneet laaksoissa näyttivät niin kummallisen
pieniltä kuin nuot pienet leikkitupaset, joita tavataan lasten
kamareissa. Marraskuun 26 päivän aamulla rupesi puhaltamaan ja
raivoamaan ankaran kylmä pohjoistuuli, joka puolenpäivän aikaan muuttui
vesi- ja lumituiskuksi.

Tästä jo kyllä voipi arvata ja kuvailla, minkälainen oli elantomme
autioilla vuorilla. -- Muutamat, joilla vielä oli jälellä, pystyttivät
kangastelttansa.

Toiset kaivoivat maakuoppia. Minä kumppanineni pystytin telttarisasen,
mutta mitä hyvää tästä oli? Tuuli ja myrsky heilutti ja rönkytti sitä
niin hirveästi, että mies piti olla kiinni pitämässä joka nurkasta,
muuten ehkä tuuli olisi lennättänyt sen ijankaikkista tietään.

Olimmepa kuin ilmapallossa. Me ajattelimmekin vaan: jos tänlainen
myrsky vielä kovemmaksi kiihtyy, niin kukatiesi saattaahan se lennättää
meidät telttoineen päivineen lähellä olevaan Turkkilaisten leiriin,
jossa varmaankin olisimme tuota pikaa "hirsipuussa killuneet!"

Tulee myöskin huomata, että meidän telttamme ja kuoppamme olivat
pohjoispuolisissa vuoririnteissä, jostapäin juuri tuuli ja myrsky kävi.

Eteläpuolella ei saanut kukaan olla paitsi vartiat, ettei vihollinen
näkisi asentojamme.

Marraskuun 27 päivän asuimme vielä samalla vuorella ja kaivoimme joka
telttakunta itsellemme kuopat maan sisään niinkuin myyrät.

Näissä kuopissa olikin hyvin lämmin ja hauska oleskella, sinne ei
sopinut tuuli eikä myrsky, mutta oli siellä sentään tavallisen pimeä.
Vuorotellen seisottiin vartioina.

Vaan yhden asian tähden oli kuitenkin pula tulossa: kun näet
ruokavaramme loppuivat ja vesikin oli kaukaa alhaalta laaksosta
haettavana, eikä sitäkään sieltä häiritsemättä saanut noutaa, kun
viholliset ammuskelivat tykeillään veden hakijoita kohden, koettaen
parhaansa mukaan estää heitä.

Nyt ei siis muuta neuvoksi, täytyi lähettää laaksossa oleviin läheisiin
kyliin pieniä ryöstöpartioita, joista toiset puolet varustettiin
kivääreillä, ottamaan vastaan mahdollisia kohtauksia, toiset nuorilla,
veitsillä ja sauvoilla.

Näin varustettuina lähtivät meidän pojat muutamiin kyliin, vähän matkaa
vihollisesta.

Semmoisista taloista, joista asujamet olivat paenneet, oli heillä lupa
ottaa muonavaroja.

Se onnistuikin erinomattain hyvin. Eivät partioretkeilijämme
tulleetkaan tyhjinä takaisin, vaan hyvillä saaliilla, tuoden mukanansa:
sikoja, pukkeja, lampaita, lehmiä, härkiä, vasikoita, juustoa,
maissi- ja nisujauhoja, papuja, turkinpippuria ja tupakkaa sekä yhtä ja
toista muuta ruokatavaraa, paitsi leipää ja suolaa, jotka Herran lahjat
olivat jotenkin vähissä. Muutoin oli meillä nyt taas ruokavaroja elää
oikein "herroiksi!"

Marraskuun 28 päivän olimme vielä samassa asentopaikassa.

Me elimme täällä oikein vuoripeikkojen elämää, kannoimme laaksoista
lehtikerpoja, heiniä, puimattomia nisun- ja ohranolkia, pehmikkeeksi
allemme. Ohran oljista oli vielä sekin hyöty, että niistä sopi
varistella ohria, joista sitten keitimme ja joimme sitä niin kutsuttua
"ohrakahvia", joka kylmässä ilmassa ollessamme vaikutti ruumiimme
lämpimyydeksi.

Sokeria tosin ei meillä ollut, vaan sepä olisikin ollut tällaisissa
tilaisuuksissa ylellistä.

Marraskuun 29 päivän olimme vielä samassa asentopaikassa. Vähää ennen
ehtoohämärää saimme käskyn valmistaa itseämme poislähtöön.

Kiiruusti hajoitimme kojumme ja pesämme vuoriäyräästä, sekä asetimme
kapineet pusseihimme. Olipa taas oikein ikävä lähteä pois hyvin
varustetuista kojuistamme, joihin jo olimme vähän kotiutuneet, oltuamme
tässä usean päivän. Tästä marssimme samana ehtoona puoli virstaa
vasemmalle eli länteenpäin, jossa oli pataljoonamme ensi komppania.

Siellä sitte oleskelimme koko yön heidän kanssansa vesisateessa ilman
minkäänlaista suojaa, vaan eipä tämä enää ollut outoa, tottumus auttaa
paljon. -- Me paneusimme toinen toisemme viereen maata, teltinkaistat
peitteeksi, ja koetimme täten suojella itseämme sateelta ja kylmältä.

Marraskuun 30 päivän aamulla k:lo 6 rupesimme laskemaan alas Provetzin
vuorelta, kuljettaen myötämme, koko pataljona, 8 raskasta tykkiä
lavetteineen, ruutirattaineen, siis kaksi tykkiä komppaniaa päälle.
Mehemeb Alin armeijat olivat kaivaneet täältä alaspäin jonkinlaisia
kiertopolkuja, joissa kyllä näytti olevan tuhlattu monta päivätyötä, ja
olikin ollut välttämättömän tarpeellinen, ennenkuin näin äkkijyrkältä
vuorelta voi mitään isompaa esinettä alas tahi ylös kuljettaa.

Näitä polkuja pitkin hiljakseen koetimme hinata eli laskea tykkejä
alaspäin, toiset kiinni pidellen, toiset vetäen. Tarkka vaari oli
pidettävä ettei tykki päässyt menemään omin päinsä liika kovaa
vauhtia, sitten se olisi mennyt vuoren rotkoihin tuhansiksi
pirstaleiksi, ja siitä olisi ollut päälliköillemme ankara edesvastaus
ja meille suuri häpeä.

Kun kaikki oli saatu vuorelta alas hyvässä järjestyksessä, riisuimme
päällystakit yltämme ja kääreimme ne olalle kannettavaksi, sillä
laaksoissa oli paljon lämpöisempi kuin siellä lähelle pilviä kohoavilla
vuorilla, joissa paikoittain oli lunta suvellakin.

Sittenkuin kaikki oli saatu reilaan, alkoi marssi. Me marsseimme monen
pienemmän kylän ja Orhanien kauppalan lävitse, jossa vielä näkyi olevan
monta uljastakin rakennusta.

Kauppalan lävitse marssiessamme keskikatua soittivat Bulgarit kirkkonsa
kelloja, (jotka Turkinvallan aikana olivat olleet kauan soittamatta,
sillä he eivät sallineet kristittyjen kirkonkellojen soitantoa),
näitten uljasten vapaudensankarien kunniaksi, jotka jalomielisyydellään
vertaan vuodattaen olivat tunkeneet tappelujen ja myrskyjen lävitse
tänne Orhanien ihanaan laaksoon saakka, jota Turkkilaiset olivat
pitäneet ihan voittamattomana, kovien varustustensa tähden. He
sanoivat, että se oli viisi kertaa vahvemmin varustettu kuin
Gorny-Dubniak ja Telisch; sitä paitsi oli täällä sodallisessa
katsannossa tavattoman edulliset maisemat.

Se olikin totta, pattereja (retuuttia) ja rintasuojia oli kaivettu ja
varustettu joka vuoren nyppylällä ja vielä oikein mestarin tavalla
tehty ja kaunistettu.

Bulgarit kertoivat että eräät insinörit olivat niitä teettäneet, puoli
vuotta ennen sotaa, talonpojilla (Bulgareilla). Ilman vähintäkään
palkkaa oli näiden raukkojen täytynyt raataa (tehdä työtä) ja jos eivät
tahtoneet olla oikein ahkeria, niin olivat insinörien kovista ruoskista
(piiskoista) lähteneet lyönnit olleet heille hyvänä muistuttajana
ahkeruuteen. -- Me marssimme vielä länttä kohden eteenpäin Orhaniesta
muutamia virstoja, siksi että ehtoopäivällä saavuimme Vratschesch
nimiseen kylään. Kylä oli korkeiden vuoriharjanteiden ristimyksessä ja
virta juoksi sen keskitse.

Tämä oli ollut Turkkilaisilla oikein pääpesänä Sofian ja Plevnan
välillä sekä muonan ja muun tavaran kokouspaikkana, koska me täältä
löysimme kaikellaista tavaraa yltäkyllin: satoja säkkiä jauhoja ja
ryyniä, keksileipiä, papuja, voita useampia tynnyriä, suuria
sikalaumoja (ne eivät sentään kuuluneet Turkkilaisille, sillä he eivät
syö sianlihaa, ne olivat kyläläisten omia, jotka olivat Bulgareja),
paljon apteekkitavaroita, rohtoja (troppia), sotilas- ja
lasarettivaatteita, monta tynnyriä viiniä y.m.

Nämät kaikki olivat aiotut Plevnaan vietäväksi, vaan nyt se oli jo
myöhäistä.

Heiniä oli myös, suuria aumoja, joista teimme pehmeitä yösijoja.

Hyvää suuta myös aljettiin pitää, voileipää syötiin sianlihan kanssa,
riisiryynipuuroa voinensa oikein mielin määrin. Meidän pojat
juttelivatkin: "pidetään nyt joulua, koska Turkkilaiset ovat noin
hätähousuja, että jättivät muonavaransa meidän nautittaviksemme".

Tätä kestiä vietimme vallan rauhallisesti, niinkuin olisimme olleet
sangen kaukana vihollisista.

Vasta seuraavan päivän aamulla saimme tietää ratsuväen partiomiehiltä,
että tästä vähän matkan päässä vuoristossa oli asettunut viisitoista
tuhatta Turkkilaista, ja meitä oli ainoastaan muutamia komppanioita
neljän tykin kanssa. Jos tämän olisivat punalakit tienneet, niin
varmaankin olisivat he tulleet tähän kestiimme "kuokkavieraiksi".

Niin sitä vaan väliin hurrataan sotaretkillä, kun oikein onnenpyörällä
ajetaan ja rohkeita ollaan.

Joulukuun 1 päivänä olimme aamupäivän samassa asentopaikassa.

Ehtoopäivällä sai meidän komppania käskyn mennä etuvartia-ketjuun
eräälle Vratsches'in kylän lähellä olevalle vuoritöyräälle. Ensin
kiipesimme vuorelle. Sinne päästyämme asetti komppaniamme päällikkö
itse vahtimiehet paikoilleen. Vuorottain sitte seisottiin ketjussa
vartioina, toinen puoli miehistä sai istua nuotion ääressä, ollen
päävahtina.

Pimeän tultua rupesi käymään ankara myrsky tuuliaispäineen, joka löi
nuotioista sen ympärillä istuvien miesten vasten naamaa tuhkaa, tulisia
kekäleitä ja hiiliä, niin ett'ei niistä nuotioistakaan ollut paljon
apua. Myrsky oli niin kova, että kaatoi kivääri-kasat (kytkyet) ja
lennätti monen miehen lakin alas vuorenrotkoihin, jota pimeässä oli
mahdotoin sieltä löytää. -- Olimmepa niinkuin "hullu myllyssä".

Joulukuun 2 päivän aamulla k:lo 1 saimme muuton etuvartiavirasta ja
tulimme vuorelta alas, ennenmainitun kylän lähelle, entiseen
asentopaikkaamme. Täällä sitte kauniissa lämpöisessä päiväpaisteessa
istuskelimme ja korjailimme epäkuntoon menneitä vaatetus- ja
varustekapineitamme.

Joulukuun 3 päivän aamulla menimme taasen etuvartioiksi samalle
vuorelle, jossa olimme olleet yön 2 päivää vasten, paitsi että ei
asetuttu samoille asemille eli paikoille. Nyt kiivettiin ylemmäksi
vuoren korkeammalle paikalle, johon Turkkilaiset olivat rakentaneet
vahvan neliövarustuksen (nelisivuisen patterin).

Tänne hinasimme mennessämme kylän miesten avulla neljä raskasta
kenttätykkiä ja asetimme ne mainittuun varustukseen, tulikidat
viholliseen päin; siitä sitte lähetettiin heille tervetuliaisia
"rautakirnuista". Niillä pamahutettiin vähän väliä lähellä olevaan
Turkkilaisten leiriin, niin että kappaleet lentelivät ilmassa heidän
teltoistansa ja monta "punalakkia" luullaksemme sai surmansa ja pahoja
vammoja.

Turkkilaiset koettivat vastata näihin, mutta heidän tykkinsä eivät
kannattaneetkaan meihin asti, näet kun ei heillä ollut, kaikeksi meidän
onneksemme ja iloksemme, ensinkään tykkejä ensimmäisessä eli
läheisemmässä leirissä (asentopaikassa). Toisessa leirissä niillä oli
muutamia tykkejä, joka oli samaan suuntaan, mutta ison joukon
etäämmällä ja korkeammalla vuoriharjanteella, vaan sieltä asti eivät
meihin kannattaneet.

Kranaatit väsyivät jo muutamia satoja askelia ennen meihin
ylettymistänsä ja putosivat maahan erääsen laaksoon, joka oli vuorten
välissä, meidän suureksi huviksemme. Tykit paikoilleen saatuamme asetti
komppaniamme päällikkö meidät etuvartioiksi, pitkin vuoren laidetta ja
harjannetta muutamia satoja askelia mainitusta isosta eli
pääpatterista.

Ehtoolla pimeän tultua määräsi hän minun ja kaksi sotamiestä menemään
tiedustusretkelle sotalinjamme vasemmalle sivustalle. Siellä oli eräs
laakso meidän ja siellä olevain soturein välillä, jossa ei ensinkään
ollut vartioita, mutta sen toisella puolen oli taas eräs vuoriharjanne,
jossa seisoi etuvartioina joku komppania Ismailov'in kaartirykmentistä.
Sinne oli meidän määrä mennä ja ilmoittaa heidän päällikölleen että
meidän puoleisella vuorella ei ollut havaittu mitään erinomaista
tapahtuneeksi, sekä kysyä, josko heillä olisi jotakin ilmoitettavana.

Käskystä toimeen. Me hapuilimme pimeässä ensin alas vuorelta, sitte
pitkin laakson pohjaa, jonka lävitse myös juoksi eräs pienenlainen
joki; siitä oli yli kahlattava. Meitä ei oikein haluttanut kastella
itseämme, haimme siis mistä olisi helpompi päästä ylitse kastumatta,
kuivin jaloin, joka pimeässä oli jotenkin vaikeata. Viimein löysimme
sentään semmoisen paikan erään myllyn luona, mutta tässä oli kiivettävä
ensin aidan ylitse joen varrella olevan myllärin pihaan. Päästyämme
aidan ylitse hyökkäsi myllärin tunkiolta päällemme kuusi rotevata isoa
turkkilaista koiraa (heidän koiransa ovat hyvin suden näköisiä ja
luontoisiakin); minä tempasin miekan tupestani (huotrastani) ja rupesin
sillä sivelemään pimeepäihin petomaiseen koiraryhmään, härsyttäen
tupella. Miehet tekivät kiväreillään "varjelusasentoon" (pojugo-tofs)
ja pistelivät sekä löivät aika lailla, jolloin aina joku koirista
päästi pahan kiljahduksen, poistui luotamme ja juoksi samalla tiehensä,
toisten vielä pauhatessa ympärillämme.

Oli kovin pimeä, ett'emme oikein nähneet sivalluksiemme ja hosumisiemme
vaikutuksia, mutta mielemme oli kuitenkin varsin hyvä, että pääsimme
koko veitikoista erillemme ja saimme jatkaa rauhallisesti
tiedusteluretkeämme eteenpäin. Mylläri ei ollut tietävinään koko
asiasta, vaikka pihallaan semmoinen meteli kävi.

Päästyämme määrätylle vuorelle, Venäläisten asentopaikkaan, menin minä
heidän etuvartiainsa päällikön luokse ja ilmoitin mitä oli käsketty.

Tämän jälestä lähdimme palausretkelle, takaisin omaan asentopaikkaamme.

Päästyämme sinne menin kaptenillemme ilmoittamaan että kaikki oli
tarpeellisessa kunnossa senkin puolen vartioväestöllä, paitsi että
myllärin koirat tuolla laaksossa olivat vähän liika vihaisia. "Se on
tavallista", vastasi kaptenimme naurahtaen.

Joulukuun 4 päivän aamulla muutimme virkaa. Tulimme nimittäin
etuvartiain päävahdiksi. Koko vuorokauden loikoilimme nuotioin ääressä,
tarinoiden sekä laskien yhtä ja toista leikkiä ajanvietteeksi.

Joulukuun 5 päivän aamulla tulimme isoon eli pää-patteriin tykkien
vartioiksi. Toisen puolen komppaniastamme oli määrä aina pitää
varusteet (vyöt patruunataskuineen) yllään ja muuten olla valmiina joka
hetki puollustamaan tykkipatteriamme viimeiseen mieheen, jos vihollinen
olisi tehnyt salahyökkäyksiä.

Tämä vuori oli tuleva meille oikein vasituiseksi asentopaikaksi moneksi
aikaa, jonka tähden se nimitettiinkin Venäläisissä käsikirjoissa:
"Finskij gora" (Suomen eli Suomalaisten vuoreksi). Kenraali Gurko
määräsi kenraalimajuri Etter'in niiden joukkojen päälliköksi, jotka
olivat asetetut Vratsches'in kylään ja sen lähellä oleville vuorille ja
joidenka oli määrä vastustaa niitä isoja vihollisjoukkoja, jotka olivat
asettuneet vähän matkaa mainitusta kylästä vuoristoon, sillä aikaa kun
hän itse teki hyökkäyksiä toisella osastollaan, vasemmalla siivellämme,
Arab-Konak solaa vastaan. (Mainittu sola on siinä, mistä maantie menee
Balkanin korkeimman harjun lävitse, Plevnasta Sofiaan).

Kenraalimajuri Etter antoi meille tarkat säännöt ja ohjeet, mitä kunkin
pataljonan tulisi tehdä, jos tarve vaatisi, nimittäin jos vihollinen
ryntäsi päällemme.

Syystä että meitä oli paljon vähemmän kuin Turkkilaisia, sen vuoksi
olikin juuri tarpeellinen määrätä ennakolta kullekin pataljonalle omat
tehtävänsä. Muun muassa lausui kenrali päiväkäskyssään: "minä olen
varma siitä että ne joukot, jotka ovat uskotut minun komantooni,
toimittavat tämän meille määrätyn toimen uskaliaasti, eivätkä peräänny
askeltakaan niistä varustuksista, jotka meillä nyt ovat. Jumala
kanssamme. Ei askeltakaan takaisin".

H. M. K. Sivus-adjutantti kenrali-majuri von Etter.

Joulukuun 6 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi.

Nämät vuoriäyräät tulivat meille jo niin tutuiksi, kuin jos olisimme
täällä syntyneet ja olleet omassa "vasikkaha'assa".

Joulukuun 7 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme taas
vartioimaan pääpatteria, samassa järjestyksessä kuin 5 päivänä.

Joulukuun 8 päivän saimme levätä; se olikin nyt jo hyvin tarpeesen,
koska olimme saaneet kaksi vuorokautta valvoa yhtä mittaa.

Joulukuun 9 päivän aamulla menimme etuvartiain päävahdiksi.

Koko vuorokauden satoi lunta oikein vahvasti, joka muutti meidät
valkoisiksi hahmuiksi, vaan me seisoimme lumisinakin kuin korpikuuset
talvella Suomen metsässä.

Nuotiotuletkin tahtoivat vallan väkisin sammua lumesta ja märkyydestä
ja kaikki olimme peittyä lumeen. -- Ehtoolla pimeän tultua tapahtui
eräs seikkailu.

Olimme näet rakentaneet kojuja ja majoja risuista ja lehtipuun-oksista
suojellaksemme itseämme kylmältä tuulelta ja lumipyryltä.

Samanlaisen olimme myöskin rakentaneet kaptenillemme; sitä paitsi
teimme hänen kojuunsa kiukaantapaisen kivikasan peränurkkaan, josta oli
johdettu savureikä "seinän" alitse ulos. Siinä sopi esim. kiehauttaa
ruokaa, teetä, lämmitellä käsiä, jalkoja j.n.e.

Mutta varovasti oli sitä sentään lämmitettävä. Liekki tuli suun kautta
kojuun sisään, yhtä hyvin kuin uloskin peränpuolelta.

Oli miten oli, mutta tapaus oli seuraava: Kaptenimme sanoi
palvelijalleen (entinen Venäläinen sotamies, Krimin sodan ajoilta,
nimeltä Alekseijev, hauska äijän hopakko): "Minä panen vähäksi aikaa
levolle, ole sinä valveilla ja tarkasta tulen perään". Kaptenimme
nukahti. Mutta Alekseijev nukahti myöskin, antaen tulen palaa omin
päinsä.

Puut olivatkin virinneet palamaan liika kovaa vauhtia sekä lyöneet
liekin ulos kiukaasta josta seurasi se, että koko koju syttyi palamaan.
Se oli, näettekös, kuivista lehtikervoista kyhätty; vaikka satoi
luntakin, niin eihän se ollut sentään sisäpuolelta kastunut, Ehtoon
pimeydessä näimme äkkiä päällikkömme kojun täysissä liekeissä palavan
kauttaaltaan. Me riensimme silmänräpäyksessä katsomaan mikä ihme ja
kumma nyt piti tapahtuneen. Eihän päällikkömme ennenkään ollut
tuonlaisia "ilmonatsania" (ilotulituksia) käskenyt tekemään,
erittäinkään näin öiseen aikaan, jolloin vihollinen voisi tulien
suunnasta havaita yhtä ja toista, niinkuin väkiluvusta, asentopaikasta
y.m.

Mitä vielä, se oli valkean vaara. -- Alekseijev, joka oli nukahtanut
oven eli aukon suulle, hyökkäsi ulos ensin niin, että palavat varvut
ravahtivat, vaan samassa näimme myös rakkaan päällikkömmekin rientävän
ulos korkealle ilmaan leimuavien liekkien keskeltä.

Jumalan kiitos! hän on pelastettu. -- Olipa tuskin nyt taas
jonkinlainen metku, arvelimme me, koettaen pelastaa palavasta kojusta
"huonekalut", joita ei sentään ollutkaan kuin pari pussia, vaippa, sekä
pieni patanen lusikoineen kauhoineen.

Kaptenimme ei ollut paljon tietävinään koko valkeanvaarasta, sanoihan
vaan: "katsos hiton risukasaa, kuinka oli herkkä palamaan".

Kysyi sitte Alekseijev'ilta: "saitkos pelastetuksi piippuni?" "Sain",
vastasi Alekseijev, "mutta kyllä se vähän vikaantui".

Se oli näet semmoinen lyhytvartinen piippu-nysä, jota me tavallisesti
nimitämme: garibaldiksi ja keisarin saunapiipuksi.

Siitä oli kaptenimme vedellyt savuja kaikissa melskeissä ja tappeluissa
sekä niiden lomahetkinä.

Ja juuri sentähden se olikin niin tärkeä kalu. -- -- --

Miehet sitten kiusoittelivat Alekseijev äijää, sanoen: "katsos sinä
verkasen poika, kun olit vähällä polttaa meidän uljaan kaptenimme; jos
sen olisit tehnyt, niin sinun olisi hiisi perinyt". Alekseijev oli
itsekin pahoillaan, mutta mikäs auttoi. Ei vahingot tule kello
kaulassa, on tapana sanoa. -- Turkkilaiset, arvattavasti, ajattelivat,
nähdessään tuonlaiset "helkavalkeat" (suuret tulenliekit) nousevan
Suomalaisten etuvartioilta: "kyllä maar noi Suomalaiset ovat
aika konstikkaita miehiä, kun pitävät tuonlaista leikkiä
tappelutantereellakin."

Joulukuun 10 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme
pääpatterivahtiin. Ilma oli vaan yhtä mittaa sateinen ja sumuinen,
ett'emme voineet nähdä vihollista eivätkä he meitä. Olimmepa kuin
"säkissä" molemmat, saimme olla omillamme, saimme toimia omia
askareitamme, Turkkilaisten näkemättä; vallan rauhallisesti kaivoimme
vuoririnteesen rintasuojia ja muita semmoisia.

Arvattavasti he tekivät samoin, kun kerta oli näin hyvä
tilaisuus. -- -- --

Joulukuun 11 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Ilma oli isosta
aikaa kaunis ja päivä paistoi ihanasti. Meillä oli hyvä tilaisuus nyt
taas nähdä ja tarkastella vihollisen asemia ja liikunnoita ja josko
olivat tehneet mitään muutoksia aamun vallitessa. Heti auringon
noustessa tervehdittiinkin heitä laulamalla kaikista neljästä
tykistämme yht'aikaa, että saivat kranaatteja suuruksensa "höysteeksi".
Ja samalla näkivät ne häirinneen Muhamettien aamurukoukset. He näet
rukoilevat auringon nousun aikana, Kello 11 e.pp. seisoessamme ketjulla
saimme tietää, että turkkilaiset olivat Plevnasta koittaneet
uloshyökätä ja samalla koko Osman'in iso armeija joutunut vangiksi. --
Tämä herätti meissä välitöntä riemua; ponteva, innokas hurraaminen
alkoi kaikua koko ketjulinjalla ja pääjoukoissamme; lakkeja heiteltiin
hurratessa ilmaan ja riemua kuului joka haaralta. Turkkilaistenkin
etuvartiat, jotka seisoivat vastassa meitä, näyttivät kummastelevan,
mitä ihmeitä ne taas mahtavat hurrata. Heitä ilmestyi miehissä
valliensa päälle tarkastelemaan, mitä raivokas, iloinen hurraaminen
merkitsisi.

Aamulla varhain 12 päivänä Joulukuuta kutsui kaptenimme minun
luoksensa, käski ottamaan eli valitsemaan joukosta taitavampaa ja
vanhempaa miestä sekä yhden aliupseerin. Niiden kanssa käski hän minun
mennä vihollisen asennoita tarkastelemaan. Oli vielä pilkko pimeä, kun
lähdimme; ja marssimme erästä vuoriharjannetta pitkät matkat
viholliseen päin, kunnes päivän koitossa saavuimme lähelle heidän
etuvartioitansa. Tässä me aprikoitsimme erään pensaikon suojassa,
mitä olisi tehtävä saadaksemme vähän hauskuutta leirielämän
yksitoikkoisuuden muutteeksi.

Ensin tarkastimme, mitenkä heidän etuvartiansa olivat asetetut, mitenkä
etuvahdit olivat sioitetut y.m., y.m. Hauska oli katsella, kuinka kaksi
Turkkilaista etuvartiaa seisoi rinnatusten, puhuen keskenään, meistä
mitään tietämättä. Me ajattelimme: mitäs tässä odottelemme suotta,
tehdään pois. Otimme kiväärimme ja panimme pistimet erikorkeuksille
ajatellen: tottahan kuitenkin joku kuula sattuu. Toisten oli määrä
tähdätä päävahtiin, toisten etuvartioihin. Minä komensin itse oikein
reimasti, niinkuin olisi ollut väkeä koko komppania, ja huusin niin
paljon kuin kurkusta lähti: "rotaa-pli!" (suom.: komppania lauaiskaa).
Näin ammuimme kaikin kolme yhteislaukausta, että kyllä Turkkilaiset
heräsivät unelmistaan. Yksi heidän etuvartioistaan näkyi menneen
pitkälleen maahan, oliko häneen sitte todellisesti sattunut, vai
tekikö hän sen leikillään, sitä emme tiedä. Toiset vetäysivät
ampumakuoppiinsa ja rupesivat myöskin ampumaan sekä pääpatterista että
etuvartio-ketjusta.

Meikäläisten punaiset husarit, jotka olivat etuvartioina oikealla
sivustallamme, rupesivat myöskin ampumaan, arvattavasti aprikoiden: kai
tuossa ampumisessa jotain tarkoitusta mahtaa olla, ruvetaanpas mekin
käymään päälle. Niin sitä räiskytettiin, kunnes kumpaisetkin
taukosivat, nähtyänsä ett'ei siinä ollutkaan sen suurempaa hätää. Sen
jälestä me lähdimme pois ja tulimme takaisin asentopaikkaamme.

Minä sitte ilmoitin kaptenillemme, että kyllä siellä oli kaikki hyvässä
tilassa, ja jos jotkut vielä sattuivatkin nukkumaan, niin kyllä me ne
herätimme.

Joulukuun 12 päivänä kello 9 aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja
tulimme risukojuihimme, joita olimme rakentaneet lähelle pääpatteria.
Vähän aikaa oltuamme kojuissamme tuli komppaniamme päällikkö luoksemme
lausuen: "Pääkortterista on H. M. Keisari lähettänyt pataljoonaamme
kaksitoista P. Yrjänän ritarikunnan ristiä jaettavaksi alipäällystölle
ja miehistölle Pravetzin tappelun johdosta. Niistä annetaan joka
komppaniaan kolme ja nyt siis saatte keskenänne valita, kenelle
tahdotte ne annettavaksi. Minä puolestani ehdoitan eli valitsen yhdeksi
vääpelimme, mitä te siihen sanotte?" -- "Oikein, herra kapteni",
sanoivat miehet niinkuin yhdestä suusta, "vääpelimme on sen täysin
ansainnut". Ja samalla tarttuivat minuun kiini ja heittivät korkealle
ilmaan, voimakkailla, kokeneilla käsillään, iloisten, raikuvien
hurraahuutojen kaikuessa. Minä, päästyäni heidän käsistään, kiitin
sydämellisesti urhollisia ja reippaita tovereitani, huomauttaen heti
samalla, että mainittu risti ei ollut ainoastaan minun ansiostani, vaan
oli ansaittu yhteisellä hiellä, verellä, työllä ja vaivalla, joten
kunnia ja H. M. Keisarin korkea suosio siitä yhteiseen lankee
urhokkaille kolmannen komppanian pojille! Eläkööt!

Sen jälestä saimme käskyn asettua, se puoli pataljonaa eli ne
komppaniat, jotka olivat vapaana etuvartioketjusta, täysissä
varusteissa kolonnaan pääpatterin edustalle. Sen tehtyämme tuli
pataljonamme komentaja översti Sundman ja kutsui rintaman eteen kaikki
valitut eli ritarikandidaatit, lausuen; "H. M. Keisari on lähettänyt
pataljonaamme muutamia P. Yrjänän ritarikunnan ristejä suosiolahjaksi
Pravetzin tappelun johdosta urhoollisuudesta. Ja koska nämät ovat
ilmoitetut, viitaten meihin, ne saaviksi, niin eläköön pataljonassamme
aina urhoisuus ja onnea näille uusille ritareille -- hurraa!" Raikkaat
hurraahuudot kaikuivat riveistä. Överstimme, ripustaessaan
kunniamerkkejä rintaamme, jolloin hän vielä yksityisestikin kiitteli
meitä, toivotti onnea ja kehoitti vast'edeskin kunnolla ja miehuudella
seuraamaan Suomen lippua.

    "Ja sodass' rauhass' kuin olla saan,
    Mies joukoss urheain;
    Sotahan olen valmis ja kuolemaan,
    Jumal' aamun suokoon vain!"

                Numero viisitoista Stolt.

Joulukuun 13 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Päivällä oli
kyllä lämmin auringon paistaessa, mutta ehtoolla auringon laskun
jälkeen ja yöllä oli jotenkin kylmä, jonka tähden täytyikin vartioita
vähän väliä muuttaa, että pääsivät nuotioille lämmittelemään.

Joulukuun 14 päivän aamulla muutimme virkaa ja tulimme etuvartiain
päävahdiksi. Ilma oli kaunis niinkuin eilenkin, vaan ehtoopäivällä
nousi sakea sumu Orhanien laaksosta, niin ett'emme voineet eteemme
nähdä kahta syltä edemmäksi.

Joulukuun 15 päivän aamulla saimme muuton ja käskyn tulla alas
Vratscheschin kylään; vaan eihän siitä juuri suurtakaan iloa ollut.
Huoneet, joihin saimme majamme, olivat pienemmät ja kylmät -- ja
lämmityspuita ei liioin ollut saatavina eikä niitä olisi sopinutkaan
lämmittää. Kyllä asukkaat olivat hyvinkin ystävällisiä meitä kohtaan,
vaan sepä olikin ainoa lahja, millä he voivat meitä auttaa, sillä he
olivat itsekin sangen kurjassa tilassa, niinkuin ainakin ne, jotka ovat
sodan jalkoihin jääneet.

Joulukuun 16 päivän olimme samoissa majataloissa. Kello 1 j.pp.
saimme käskyn mennä ulos ja asettua neliökolonnaan eräälle autiolle
kentälle lähellä kylää, jossa pataljonamme pastori Rancken piti
jumalanpalveluksen, muistuttaen meille, kuinka tärkeätä on aina pyytää
Jumalalta apua ja näin tietämättöminä aikoina erittäin, jolloin
henkemme on joka hetki vaarassa ja sitä paitsi ollaan kaukana rakkaasta
isänmaastamme j.n.e.

Lunta sateli tämän juhlallisen hetken kunniaksi.

Bulgarin äijät seisoivat ja katselivat, meistä vähän loitompana,
suuresti ihmetellen tätä heillä näin harvoin nähtyä jumalanpalvelusta.

Joulukuun 17 päivän aamulla menimme uudestaan ylös vuorelle
etuvartioiksi. Lumiräntää satoi koko päivän ja oli muutoinkin
rankanlainen ilma, joka ehtoopäivällä muuttui pakkaseksi. Me seisoimme
vaan niinkuin "lumiäijät". Telttakaistaleet olimme sitoneet kaulamme
ympäri toisesta päästä ja toinen pää roikkui alas hartioilta, niinkuin
joku pitkä viitta tai kauhtana, joka suojeli samalla sekä selkää että
käsivarsia kastumasta. Pakkasen tullessa nämät märät viittamme
jäätyivät ja pitivät kävellessämme omituista rapinaa, vähän siihen
tapaan kuin hienohelmain "tärkätyt" alushameet.

Joulukuun 18 päivän aamulla saimme muuton ja tulimme pääpatterille
tykkien vartioiksi. Lunta satoi vaan ehtimiseen, sitä oli jo karttunut
lähes puolen kyynärän paksuudelta.

Joulukuun 19 päivän aamulla saimme taas käskyn tulla alas kylään
samoihin majataloihin, joissa ennenkin olimme olleet. Ehtoopäivällä
saimme käskyn muuttaa majaa eräisiin toisiin vielä pienempiin,
kylmempiin ja muutenkin huonompiin hökkeleihin. Lunta satoi vaan
herkeämättä.

Joulukuun 20 päivän olimme samoissa hökkeleissä, pitäen pientä
nokkanuotiota permannottomalla ladon laattialla. Isoa nuotiota ei
ollut tekeminen, muuten olisi palanut koko talo ja niin olisimme
jääneet paljaan taivaan alle. Pidimme vaan sellaista pientä
nokkanuotiota, jolla voimme vuorotellen lämmitellä nenäämme ja
käsiämme. -- Lunta tulla tuprueli yhtä mittaa niinkuin ennenkin, sitä
oli jo karttunut ylipuolelle polven. Elämämme oli jotenkin mustalaisten
tapaan, joll'ei paljon hullumpaa.

Joulukuun 21 päivän aamulla menimme jälleen etuvartioiksi ympäri eli
oikealta puolen kiertämällä edellämainitun Suomalaisten vuoren,
sotasiipemme oikeaan päähän. Täällä me sitte taas seisoimme kuni
"Lusper pumpussa", eräällä mäen vieremällä mainitun vuoren laiteella.
Punaisten husarien ratsuvartioita seisoi meistä vielä viimeisenä
oikeammalle.

Joulukuun 22 päivän olimme vielä etuvartioina samalla paikalla. Lunta
oli jo karttunut aika tavalla ja pakkanenkin tuli vuorostaan, olipa
kuin täysi pohjolan talvi.

Joulukuun 23 päivän aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja tulimme
kylään takaisin. Mutta ei enää päästykään niihin huoneisiin, joissa
ennen lähtöämme olimme majaa olleet; ne olivat toiset sill'aikaa
vallanneet. Meidän siis oli haettava toisia; pakkanen oli, että nurkat
paukkuivat, suojaa tarvittiin. --

Huoneita ei ollutkaan enää saatavina, edes sellaisia kuin joissa ennen
lähtöämme olimme asuneet, kylä kun oli pieni ja sotaväkeä tuli lisää
joka päivä Plevnan antaumisen jälkeen. Vihdoin saimme majamme eräisiin
jonkinlaisiin maissi- ja pehkukoppeleihin. Ne olivat kovin matalat,
ahtaat ja kylmät, täytyi aina, jos tahtoi vähänkin liikkua, konttia
ryömimällä, suorana eli seisoallaan käveleminen ei niissä kävisi
laatuun. Sitä paitsi olivat ne hengenvaaralliset, nimittäin jos ne
sattuisivat kastumaan, sillä niin huonoilla perustuksilla ne olivat;
silloin olisivat niiden liuskakiviset katot pudonneet päällemme ja me
olisimme jääneet niinkuin hiiret loukkuun.

Se plutona, jonka kanssa minä asuin, oli majaa eräässä kivijalassa,
pehkukoppelin alikerroksessa. Ylikerroksessa eli itsessä koppelissa oli
vahvalta pahnoja permannolla, joita siellä majailevat varistelivat
päällemme, harvan permannon raoista. Mutta olivat ne tänlaisetkin
asunnot sentään paremmat kuin ulkona kylmässä pakkasessa, paljaan
taivaan alla.

Pientä nokkanuotiota täytyi meidän pitää sentään aina permannolla, joka
oli savesta; ei tässä auttanut peljätä josko lato oli vakuutettu taikka
ei, kylmän tähden täytyi koettaa kaikkia keinoja. Niillä pikku
nuotioillamme sitte keitimme teetä ja ohrakahvia sekä lämmittelimme
käsiämme ja jalkojamme.

Mutta ei niidenkään ääressä ollut aivan hauska oltava; huone kun oli
kovin matala, tuli se tuota pikaa savua täpötäyteen ja rupesi
kirveltämään silmiä niin että oikein harmitti. Ja mielelläänkin poistui
nuotion äärestä pienen kiron kanssa heittäytyäkseen vatsalleen nurkkaan
"savua pakoon".

Joulukuun 24 päivän (jouluaaton) olimme samoissa majoissa ja vietimme
samanlaista elantoa. Kello 11 j.pp., kun miehistö huudettiin raitille
"asentoon" päivälliselle mennäkseen, rysähti eräs edellämainituista
hökkeleistä kasaan, ja kun sen katto oli laaka- eli liuska-kivestä
tehty, painoi se hirveän paljon. Eräs miehistämme oli mennyt nurkan
taakse ulkopuolelle ja kopisteli siellä seinähirrestä jotain pientä
lastua, mutta samassa kaatui koppeli kumoon painavan kivikaton
vaikutuksesta. Siellä asui komppaniamme neljäs plutona, vaan tällä
kertaa eivät, Jumalan kiitos, sattuneet olemaan siellä sisällä, paitsi
kaksi miestä, jotka olivat myöhästyneet ehkä lusikan haussa ja
onnettomuudekseen vielä jälellä. He jäivät kumpainenkin likistykseen
seinähirsien ja katosta pudonneen kivikasan alle. Heistä yksi kuoli
jonkun minutin kuluttua, kärsittyään hirveitä tuskia. Toinen eli vielä
muutaman viikon sen jälkeen jossakin sotalasaretissa ja vaipui hänkin
tämän surullisen tapauksen kautta kuoleman uneen. Ei auttanut lääkärit
eikä mitkään, niin pahasti olivat he runneltuneet. Ehtoopäivällä
hautasimme tämän sotaveljemme edellämainitun Suomen vuoren kauniiseen
syrjään eli viereen. Pastori siunasi ruumiin, pitäen samalla kauniin,
sydäntä liikuttavan hautaus-puheen vainajan muistoksi ja meille jälkeen
jääneille lohdutukseksi. Levätköön rauhassa kunnon soturi!

Ehtoohämärässä kokoonnuimme koko pataljona erään pienen joen rannalle,
jossa oli kuormastomme ja keittopaikkamme, syömään jouluehtoollista. --
Pastorimme luki ruokasiunauksen, ennenkuin rupesimme nauttimaan
ehtoollista. Samalla huomautti hän, kuinka meidän vanhempamme ja muut
omaisemme istuivat, ehkä tällä hetkellä, herkullisen pöytänsä ääressä
rakkaan kodin helmoissa huokaillen ja muistellen kaukaisilla mailla
vaeltavien veljiensä edestä Kaikkivaltiaan Jumalan tykö. Mutta
olimmehan me saman taivaan alla ja sama Kaikkivaltias, joka kaikkein
ihmisten tiet ja toimet johtaa, oli meitäkin täällä johdattamassa. --
Hetki oli tosiaankin juhlallinen. -- Pakkais-ehtoo ja tähtikirkas
taivas olivat yksin meitä näkemässä. Jylhät vuoret joka haaralla
ympärillämme näyttivät pimeän hämärässä ikäänkuin hymyilevän meille ja
ottavan osaa juhlallisuuteemme. Joka miehellä näytti olevan tällä
hetkellä pyhimpiä tunteita sydämmessään: mikä miettien korkeata juhlan
arvoa, Vapahtajamme syntymistä, mikä rakasta kotia ja omaisia kaukana
pohjolassa, Suomen sorjilla saloilla. -- Ja monen ehkä valtasivat nekin
ajatukset, josko koskaan enää pääsisi rakkaasen kotimaahansa tätä
juhlaa viettämään.

Syötyämme ehtoollisen menimme takaisin entisiin majoihimme eli
hökkeleihimme tyytyväisinä, ajatellen ja toivoen parempia aikoja.

Joulukuun 25 päivän, ensimmäisen joulupäivän aamulla saimme käskyn
valmistaa itseämme poislähtöön. Puolipäivän aikaan lähdimme marssimaan
eteenpäin suurta Sofiaan vievää maantietä Arab-Konak'ia kohden.
Marssittuamme muutaman virstan pysäytettiin kolonnat maantielle.
Pakkanen oli niin, että ratisi ja parrat olivat hyyteessä. Käskettiin
laittaa nuotiotulia; tosin se oli helppo käskeä, vaan sen täyttäminen
oli sitä vaikeampi. Sieltä täältä löysimme ainoastaan muutamia tuoreita
tammia ja orapihlajia, joista oli lumen päälle tehtävä nuotio
jotensakin vaikea saada palamaan, ja jos ne lopuksi syttyivätkin, niin
niistä lähtevä kitkerä savu kirveli silmiä ja teki ne niin araksi, että
olimme vähällä melkein jokamies tulla näkemättömäksi kuin "kissan
pojat". Se ei auttanut, 20 asteen pakkanen vaati meitä koettamaan
kaikkia mahdollisia keinoja, jos tahdoimme itseämme varjella sen
kovilta, harmailta kourilta.

Joulukuun 26 päivän (Tapaninpäivän) olimme vielä samalla paikalla. Oli
kylmä ilma ja tuuli sekä satoi kaiken päivää. Melkein oli mahdotointa
saada nuotiotulia pysymään vireillä. Joulujuhla tuntui jotensakin
ikävähköltä.

Joulukuun 27 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin. Mutta ei
enään menty kuin vähän matkaa isoa maantietä Arab-Konak'ia kohden, vaan
käännyimme, vähän aikaa marssittuamme, oikealle kädelle eräälle
pienenlaiselle vuoripolulle, jota sapörit yhtä mittaa koettivat
levittää ja korjata. Tätä vuoripolkua oli nyt meidän pyrkiminen
eteenpäin, vaan ei sitä tänä päivänä vielä pitkälle päästy eli
kerjitty. Vähän matkaa marssittuamme pysäytettiin meidät tien huonouden
ja edellä kulkevain joukkojen hitauden tähden. Tien vieressä vuoren
rinteellä vietimme yömme, vallan tyytyväisinä istuen nuotiotulien
ympärillä.

Joulukuun 28 päivän aamulla lähdimme kiipeämään tuolle korkeammalle
Balkanin kukkulalle eli pääharjulle. Ennen lähtöämme järjestettiin ja
määrättiin kullekin omat tehtävänsä: muutamat saivat kantaakseen neljä
kiväriä, toiset kaksi ykdeksännaulaista kranaattia ja mitkä taas
taluttivat tyhjiltään kulkevia hevosia. Ratsastaminen ei täällä käynyt
päinsä millään keinolla. Jotkut, vielä viimeiseksi, taluttivat
perässään härkiä, joita toiset jyrkemmissä paikoissa auttoivat
sysäämällä takaa yhtä härkää komppaniaa päälle, ja jotka tarpeen
tullessa piti teurastettaman, joka tapahtuikin muistaakseni Balkanin
alipuolella eräässä pienessä kylässä nimeltä Tschurjak.

Marssi eli kiipeäminen alkoi. Vuoripolku, jota kuljimme, oli liukas,
jyrkkä ja monimutkainen. Tien mutkallisuus tulee siitä, kun jyrkkää
vuoririnnettä ylöspäin mennään, niin sitä on kulkeminen ensin vasempaan
sitten oikeaan, sillä tavoin kiertelemällä.

Rappu rapulta kiipesimme ylöspäin, kärsivällisesti kantaen painavaa
taakkaamme, hiki tippui otsiltamme, vaikka oli kylmän kolkko ilma. Kun
oikein jalat rupesivat painamaan, niin istuimme vuoririnteesen hiukan
levähtämään, laskien kivärit ja kranaatit maahan viereemme.

Kaiken päivää kapueltuamme ja kiivettyämme saavuimme ehtoopäivällä
vuoren harjalle (Balkanin päälle). Nyt olimme täällä lähellä pilvien
korkeutta, josta oli hurmaavan kaunis näköala. Etelässä oli suuri
Sofian lakeus puhtaan valkoisena täynnä pieniä mustia pilkkuja ja
lönttejä, jotka olivat taloja ja kyliä. Idässä näkyi puiden välissä
Arab-Konakin solan lähellä oleva korkea alaston kukkula ja
Turkkilaisten linnoitukset.

Pohjolaan päin katsellessamme johtui mielemme ajatukset: näinköhän
koskaan enää saamme palata tämän jättiläisvuoren pohjoispuolelle. --
sillä koviahan kohtauksia meillä oli odotettavana tämän Turkin
suojelusmuurin eteläpuolella, kun arvelimme että kyllä kukin kotiansa
suojelee viimmeiseen mieheen. Vuorella oli lunta hirveästi, paljon
enempi kuin alhaalla laaksossa. Mutta täällähän sitä sitte vaan
lumihangessa möhimme, kuni parhaimmassa "hirsitalkoossa" ainakin.

Oli jotenkin kylmä ilma, nuotiotulet olivat välttämättömän
tarpeelliset, vaan miten niitä saada tuoreista puista syttymään
lumihangessa, oli kysymys! Puista täällä Jumalan kiitos ei ollut
puutetta. Vahvaa metsää kasvoi monin paikoin, joissa ei ikinä oltu
kirvestä puun juurelle lyöty. Olisihan täältä voinut saada vaikka
kuinka pitkiä ja vahvoja mastopuita hyvänsä.

Hämärän tullen saimme nuotiotuliemme sijat valmiiksi sekä tulet hiukan
viriämään niinkuin "märkä palaa". Pimeän tultua alkoi 15 asteen
pakkasella hirmuinen lumituisku, tahtoen vallan väkisin peittää meidät
kaikkine varusteinemme valkoiseen vaippaansa. Nuotiotulet sammuivat
vähitellen lumen enentyessä, niin että puolen yön aikaan ei ollut kuin
joitakuita enään vireillä. Monenlaisia varuskaluja, kuokkia, lapioita,
kirveitä y.m. hautautui lumeen ja näitä oli mahdotoin senlaisesta lumen
paljoudesta löytää. Ja semmoiseen lumihankeen oli meidän ensin tila
kaivettava, mihin aikoi nuotion tehdä. Sitä kaivamistyötä teimmekin
oikein ripeästi hikipäissä, laulellen aina väliin noita iloisia
kauniita kotimaamme lauluja:

    "Minä seison korkialla vuorella,
    viheriäisessä laaksossa" j.n.e.

sekä erästä toista:

    "Minun kultani kaukana kukkuu" j.n.e.

Kaiken yötä kuului kummallisen omituista kalkkinaa ja nakutusta.
Myöhemmin tulleet linjaväen rykmentit, kun eivät enää voineet ollenkaan
saada nuotiotulia syttymään, kalkuttelivat kalpoillaan (hukareillaan)
ja kirveillään isojen tammien kylkiin, pitääksensä tällä tavalla
itseänsä lämpöisenä kovaa pakkasta ja pyryä vastaan.

Tuoretten tammien, orapihlajoitten ynnä muitten lehtipuitten kitkerä,
sakea savu oli mustuttanut meidät niin perinjuurin, erittäin kasvomme
ja kätemme, että ne olivat jo niin mustat kuin parhaimmilla
"nokikolareilla". Peseminen ei käynyt laatuun kylmässä pakkasessa ja
vettä emme liioin monin paikoin voineet saada muuten kuin lumesta
sulattamalla. Koko yön melkein valvoimme; nukkumisesta ei tullut
mitään. Sittenkuin nuotiotulemme sammuivat, hyppäsimme väliin
kinoksessa paleltumisen estämiseksi. Toiset sentään nukkuivat vallan
rauhallisesti telttakankaisinsa lumelta peitettyinä, vaikka kyllä kylmä
oli.

Joulukuun 29 päivän aamuhämärässä "ylös" huudettaessa esiytyi
harvinainen, soma näky. Sieltä täältä alkoivat miehet myllätä
lumihangesta ylös kuin "myyrät" maasta. Monikin sanoi sillä tavoin
maanneensa melkein koko yön käärittynä telttakankaasensa, tuntematta
mitään kovempaa palelemista. Aamutarkastuksen jälkeen lähdimme
marssimaan eli oikeastaan luistamaan vuorelta alaspäin.

Lipunkantaja oli mennyt jonnekin vähän sivullepäin, ehkä venäläisten
nuotiolle, eikä ollut silloin saapuvilla, kun lähdettiin. Pataljonamme
komentaja översti Sundman, sanoi: "kolmannen komppanian vääpeli,
ottakaa ja kantakaa lippua niin kauvan kuin lipunkantaja saapuu
paikoilleen". Minä tartuin paikalla ilomielin lipunvarteen ja kannoin
sitä vähän matkaa eli noin pari virstaa, kunnes lipunkantaja itse
saapui paikalle ja rupesi toimiinsa jälleen. Mieleni oli vaan hyvä
saatuani edes vähänkin aikaa kantaa Suomen jaloa lippua.

Lyhyen lasku- eli marssimatkan perästä tultuamme eräitten tykkien
luokse pysäytettiin meidät sekä määrättiin ja järjestettiin joka
miehelle eri tehtävänsä. Muutamat asetettiin tykkien ja tykkilavettien
sekä ruutikärryjen aisoihin ja nyöriin, jotka olivat vetämistä ja
kiinnipitämistä varten. Toiset saivat kannettavaksensa neljä kiväriä.

Näin asetuttua lähdettiin liikkeelle hiihtämään alaspäin lumista,
jäätynyttä vuoririnnettä. Tässä olisikin ollut mahdotoin hevoisilla
viedä alaspäin tykkiä lavetteineen ja ruutikärryineen, koska oli vaikea
saada hevosia pysymään pystyssä vallan tyhjiltäänkin kuljettaessa.
Kulku kävi erittäin hitaasti, sillä polku oli kapea, mutkainen, vierto
ja kovin liukas sekä päälle päätteeksi kävi ankara pyry ja viuhka.
Alkupuolella eli aamupäivällä täytyi usein seisattua tuntikausiksi
vartoomaan edellä-kulkijain pysähdysten tähden, jossa tilaisuudessa
pakkanen nipisteli monen miehen varpaita ja sormia sekä tahtoi
muutenkin vilu tupata. Sitä täytyi meidän ajaa pois seuraavalla
hupaisella tavalla; hyppäsimme pitkin vuoririnnettä ylös- ja alaspäin
ja heitimme painia siksi kunnes veri hiukan lämpisi, jonka jälestä
vedimme saappaat eli töppöset jaloistamme ja hieroimme niitä lumella.
Minä eräine kumppanineni kaivoimme lumikinokseen kojun tapaisen loukon
eli vajan ja peitimme sen suun telttakankaalla. Siellä hieroimme sitte
jalkojamme lumella ja polttelimme tupakkaa sekä oli muuten suojaisempi
tuulelta ja tuiskulta, siksi kunnes taas edelliset hiukan etenivät ja
saimme jatkaa matkaamme eteenpäin.

Se oli omituista nähdä, kuinka tällaiset soturijonot tulivat alaspäin
lumen lävitse. Taivas ja vuori olivat saman karvaiset, ainoa keskeytys
oli tuo luikerteleva linja, joka hitaasti kulki alas ikäänkuin
taivaasta. Yksi toisensa perästä luistivat ja kapusivat soturit
jyrkkäyksiä alaspäin; tykit laskettiin puulta puulle ja töyräältä
töyräälle. Jälestä puolen päivän tuli luoksemme eräs kenraali, joka oli
havainnut erään toisen vuoripolun, vähän vasemmalle edellisestä, mutta
vallan raivaamattoman, sillä sitä ei ollut vielä kukaan nykyisten
lumipyryjen jälestä edellä sotkenut. Mainittu kenraali tuli luoksemme
juuri silloin kuin me seisoimme odotellen, koska taas saisimme vähän
kerrallaan hiihtää tykkinemme alas eli eteenpäin. Hän lausui näyttäen
mainittua polkua vasemmalla kädellä: "jos tuota tietä myöten voitte
päästä, niin saatte alkaa hiihtää sen kautta". Tästä ilosanomasta veti
monen jylhän soturin suun hiukan naurun mareesen, jotka olivat
pakkasessa ja pyryssä pysähdellessä ja toimetoinna seisoskellessa
käyneet tavallista totisemmiksi.

Onneksi olikin meidän Suomalaisten vuoro alkaa hiihtää juuri siltä
kohtaa, mistä mainittu polku poikkesi entisestä polusta vasemmalle.
Siis nyt saimme alkaa edellä hiihtää, poikkeilematta ja pysähtelemättä,
alaspäin ja aivan uutta tietä.

Mutta rivakkaasti se kävikin. Lumi pöllyi ja puitten oksat rytisivät,
kun me oikein Suomen poikain innolla ja rohkeudella laskimme tykkinemme
ja varusteinemme aika vauhtia alaspäin Balkanin jyrkkää eteläistä
rinnettä. Kun tykki välistä tahtoi ruveta oma- eli itse-päisesti
menemään liika hurjaa vauhtia, niin silloin oli niiden, jotka olivat
vastaanpitäjinä, heittäytyminen lumiseen tantereesen istualleen eli
seljällensä nuorasta kuitenkaan hellittämättä, voidakseen varmemmin
pidättää sen kiivasta, hurjaa kulkua. Ja tästä olikin se seuraus, että
tykin saimme jos kuinkakin äkkinäisellä paikalla paremmin hiljentämään
ankaraa meno- eli luistamis-haluansa. Vaan kävi siinä hauskassa
mäenlaskussa monen soturin niinkin hullusti, että housujen takapuolet,
karankoihin ja oksiin kiini ottaen, repesivät, ja silloin paljas iho
vaan silitteli Balkanin lumista, jäistä rinnettä.

Komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer otti hartaasti osaa tykin
ohjaukseen, vetämiseen ja kiinnipitämiseen, nahkaset rasat käsissä,
piippukynä suussa, vetäen itse eli kiini pitäen nuorasta ja kehoittaen
meitä ahkeruuteen sekä varovaisuuteen, ett'emme vaan millään muotoa
särkisi tahi tärvelisi tätä oivaa tykkiämme, joka ehkä on taas hyvään
tarpeesen, kun paikalle päästään. Väliin taas nauroi leikillisesti, kun
joku meistä sattui menemään aika kuperkeikkaa lumista, jyrkkää
vuoririnnettä alas, ja sanoi: "no, no, ei niin sukkelia käännöksiä pidä
tekemän".

Näin mentiin kaikki hyvin ilman minkäänlaisitta tapaturmitta. Hämärän
tultua saavuimme alas erääsen kapeaan laaksoon, josta vähän matkaa
marssittuamme tulimme muutamaan pienenlaiseen Tschurjok nimiseen
kylään. Kylän kunnalla tapasi meidät kenrali Gurko. Hän onnitteli ja
kiitteli meitä ripeän toimimisemme johdosta Balkanien yli tultaessa.
Tästä marssimme mainittuun kylään, joka oli kapean ja pitkän laakson ja
korkeitten vuoririnteitten välissä. Kylä oli sotureita täynnä kuin
"muurahaispesä". Meidän täytyi asettua erään talon pihaan, johon teimme
nuotiotulia ja laitoimme niiden ympärille telttakankaista aituuksia,
suojellaksemme nuotioitamme kipenöitsemästä ja itseämme kylmältä
tuulelta, ja vaikka kyllä pakkanen pääsi vallan vapaasti kiristelemään
meitä ylipuolelta, kun näet ei näihin aituuksiimme voinut asettaa
katosta, että savu ja kipenät pääsivät vapaasti nousemaan ylös.

Ensin vähän haukattuamme ehtoollista ja juotuamme teetä nukuimme
nuotiomme ympärille, väsyneinä päivän ponnistuksista, raskaasen uneen.

Nukkuessani yöllä paloi minulta yksi osa päällystakkini liepeestä, joka
teki sen hyvin rumaksi. Kun sitte aamusella näytin vahinkoani
kaptenilleni, neuvoi hän minua ottamaan paikkaa selkämyksestä, sanoen:
"onhan siellä kylliksi liikojakin ryppyjä".

Joulukuun 30 päivän olimme samassa kylässä. Aamupäivällä pääsimme erään
talon huoneisin, joten meillä oli parempi maja ja oltava kuin
edellisenä yönä. Täällä sitte istukselimme vallan tyytyväisinä
paikkaillen Balkanilla revenneitä vaatteitamme sekä jutellen yhtä ja
toista hupaisista ja vaikeista seikkailuista Balkanilla. Kuvittelimme
myös, mitenkä nyt kohta päästään viljavampiin, lämpöisempiin maihin eli
paikkakuntiin, joissa ei aina ole vilu ja leivän puute.

Tässä täytyi armottomasti odotella senkin tähden, että kaikki joukot
kerkeäisivät yhtymään ja asettamaan varusteensa taas täydelliseen
kuntoon, kun näet oli määränämme huomispäivänä hyökätä Mehmed-Alin
armeijan kimppuun, selkä- eli takapuolelta Taschikissen'issa,
sill'aikaa kun kreivi Schuvalov kävi päälle toisilla joukoilla
etupuolelta Arab-Konak'issa.

Joulukuun 31 päivän aamulla kello 5 saimme polttavan kiiruun
lähtökäskyn, kun näet satuimme vähän liiaksi nukahtamaan. -- Yks'
kaks', niin olimme valmiina kukin paikoillaan, jolloin kuului
käsky-sana: "eteenpäin mars".

Marssittuamme muutamien pienempien vuoriharjanneitten sekä erään
pienenlaisen joen ylitse, käännymme vasemmalle ja laskeunuimme alas
suureen Sofian laaksoon. Täällä heti järjestettiin rykmentit,
pataljonat ja tykistö täydelliseen sotarintamaan, hyökkäyskolonniin. --
Ja leikki alkoi!

Turkkilaisilla oli suuri leiri Taschikissenin kylän lähellä eräällä
mäentöyräällä. He olivat varustaneet mainitussa kylässä jokaisen
talonkin puolustustilaan, ampuen ahkerasti huoneiden akkunoista ja
aitovieristä, sitä paitsi oli heitä oikeata siipeämme vastassa
useammilla mäkitöyräillä ja vuoren nyppylöillä hyvin varustetuissa
linnoituksissa (pattereissa). Oikea siipemme saikin sentähden kärsiä
suurempia vammoja, sillä Turkkilaisten sopi siellä ampua meikäläisiä
(kolmatta kaartidivisiä) ristitulella. Siellä kaatui pari kenralia,
upsereja ja sotamiehiä. Turkkilaiset pitivät joka paikassa sitkeästi
vastaan. Mutta kun meikäläisten oiva tykistö pauhasi muutaman tunnin ja
samalla ankarasti ahdistivat heitä jalkaväen ripeät, tarkat
ampujaketjut, ampuen ja hurraan kanssa hyökäten päälle, ja kun
Turkkilaiset vielä tämän lisäksi näkivät mitenkä heidän taaksensa
Sofian laaksoon äkkiarvaamatta ilmestyi meikäläisten suuria
sotajoukkoja, jalka-, ratsu- ja tykkiväkeä, niin äijät pötkivät
pakoon viisituntisen kiivaan kahakan perästä vuoristoon, niin että
fets-lakissa oleva tupsu häilyi ja jalkineet eli tassukat lapisivat
jaloissa. Myötäjäisiksi läheteltiin heille vielä muutamia kranaatteja,
niin että tantereella lumi pöllysi, sekä yksi että toinen heistä kaatui
nurinniskoin maahan ja näkyi antaneen hyvin monelle viimeisen
pyöräyksen, päästäen heitä "paratiisin iloon".

Tappiot eli mieshukat eivät olleet kummallakaan puolen aivan suuret.
Ehtoon tullen oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista.

Yöksi asetuimme lähelle mainittua Taschikissenin kylää, josta sitten
kannoimme puita nuotiotuliimme ja olkia allemme. Kenttä eli pelto,
jossa meidän tuli maata, oli peitetty lähes kyynärän paksulla lumella.
Siis oli kaivettava ensin nuotion tilalta lumi pois, ennenkuin voi
tehdä nuotiotulia. Samoin teimme makuusijaimmekin suhteen, jotka
kaivoimme. Vielä vähän kuopakkaisiksikin, sitte levitimme oljet alle ja
pystytimme teltat päälle sekä teimme nuotiot siihen lähelle, että sopi
teltasta pujahtaa lämmittelemään koska vaan halutti, ja niin olivat
meidän oivat yösijamme valmiina.

Kylään ei menty eikä laskettu sentähden, kun viholliset olivat niin
lähellä, vähän matkaa vaan vuoristossa, ja olimme siis velvoitetut
olemaan kentällä yötä valmiina taisteluun, jos tarve vaatisi. Siellä
kylässä sanottiin myöskin olleen muutamissa taloissa Turkkilaisten
kipeitä, paleltuneita, jotka heidän äkkinäisen ja kiireen pakonsa
tähden olivat jääneet sinne, sekä muutamia kymmeniä sotavankeja.

Tammikuun 1 päivän aamulla k:lo 6 v. 1878 saimme käskyn lähteä
marssimaan sotalinjan oikeaan siipeen. Marssittuamme neljä tuntia
pienenlaisia vuorisolia ja polkuja, saavuimme lähelle Dolny
Kamartzij'in kylää, joka oli eräässä laaksossa Arab-Konak'ista
poikkeevan Latitza'an vievän maantien varrella. Heti, päästyämme
aukeammalle, näimme suurenlaisen Turkkilais-kolonnan, erään paschan
johdolla arviolta muutamia tuhansia, jotka par'aikaa tekivät pakomatkaa
marssien hiljalleen Latitza'an päin. Toinen pää kolonnasta oli vielä
kylässä, ja muutamia myöhästyneitä vielä tälläkin puolen, nimittäin
sillä puolen, mistäpäin mekin olimme sinne marssissa. Meikäläisiä ei
ollut tässä saapuvilla kuin kaksi tarkk'ampuja-pataljoonaa, meidän
suomalainen ja eräs venäläinen.

Johtajamme, huomattuaan Turkkilaiset, hajoitutti meidät hajalliseen
järjestykseen; ampujaketju levitettiin kahden puolen kylää, me
Suomalaiset oikealle puolelle ja Venäläiset vasemmalle. Rohkeasti
marssittiin eteenpäin, vaikka meitä oli monta kertaa vähemmän kuin
Turkkilaisia; päästyämme kylään, oli heitä siellä vielä monta kymmentä
talojen ulkohuoneissa ja mihin kukin heistä kiireissään oli
piiloutunut.

Bulgarian miehet ja vaimot (kylä oli nimittäin Bulgarialainen ja
asukkaat melkein kaikki jäljellä), neuvoivat sitte meille heidän
piilopaikkojaan, näyttäen ja sanoen: "turk", "turk"; toiset heistä
antoivat heti vangita itsensä, toiset taas olivat olevinaan kuolleina,
mutta kun tarkemmin katselimme heitä, ei ollutkaan mitään vikaa,
veitikkamaisuudessaan vaan olivat heittäneet itsensä pitkälleen
huoneiden laattioille, sopivassa tilassa siitä muka paetaksensa;
toisten taas oli jalat niin pahoin paleltuneet, ett'eivät voineetkaan
millään lailla seurata omaisiaan pakomatkalle, vaan täytyi antaa
itsensä kiinni ehdottomasti. Muutama sata askella kylästä eräällä
pienellä mäkitöyräällä oli ennen rakettu patteri eli varustus, jonne
Turkkilaiset pysähtyivät ja rupesivat ampumaan kahta kiivaammin;
kylästä paetessaan olivat ammuskelleet vaan harvalleen. Me ammuimme
vastaan, kuulia tuli kylään niin että nurkat rapisivat, ja olisipa
tästä voinut syntyä suurempikin kahakka, joll'ei eräs paikalle
kiirehtinyt meikäläisten tykki olisi tehnyt loppua koko leikistä;
tykkimiehet, ehdittyään tykin kantaman päähän, lähettivät joitakuita
kranaatteja Turkkilaisten sekaan mainitulle mäelle, josta vähän ajan
perästä kuului torventoitotus ja huuto: "haitaa!" Silloin läksi koko
turkkilainen kolonna kiireesti pakenemaan, joista sotavankeiksi saatiin
useampia kymmeniä. Kylän asukkaat olivat hyvin mielissään, kun ajoimme
Turkkilaiset sieltä pois, jotka siellä olivat tehneet yhtä ja toista
pahaa. Miehet ja vaimot juoksivat portaille ja kujille tuoden meille
leipää ja juustoa sekä yhtä ja toista muuta ravinto-ainetta.
Surumielisyys kuvaantui vielä heidän kasvoillaan, ajattelivat ehkä: jos
Turkkilaiset voittavat ja tulevat takaisin, niin silloin meidän käypi
pahoin; mutta niin ei Jumalan kiitos koskaan käynyt. -- Kylä näytti
varakkaalta ja ihmiset erittäin hyvänsuovilta.

Täällä saimme myös pitää hyvää suuta; päällikkömme ostivat meille
useampia sikoja ja kylästä saimme myös perunoita. -- No, ei muuta, kun
keitimme heti vaan perunasoppaa ja paistoimme myös paljastaankin aika
sianlihakaistaleita, -- ei häränliha taas tällä kertaa maistunut
miltään, -- niin että todellakin meillä oli oikein rasvainen
uudenvuoden-päivällinen.

3:mas kaartin-divisiona lähetettiin takaa-ajamaan pakolaisia. Meidän
osastomme sai käskyn marssia länteen päin, valloittamaan Sofia'a ja
puhdistamaan sen lähiseudut vihollisista. K:lo 4 j.pp. lähdimme
marssimaan takaisin Taschkisen'iin päin, jonne saavuimme ehtoolla
pilkko-pimeällä. Sijoitimme itsemme taas kylän pellolle, teimme pieniä
nuotioita, joiden ympärillä lämmittelimme itseämme, vaan nukkua ei
siinä sopinut, kun lunta oli vahvalta joka paikassa, eikä ollut juuri
aikaakaan, sillä yöllä k:lo 2 Tammikuun 2 päivää vasten lähdimme
marssimaan Sofia'a kohden. Ahkeraa marssimme, vaikka nukutti aika
tavalla ja silmät tahtoivat mennä marssiessa vallan väkisin umpeen, ja
erittäinkin jos joskus vähän pidätettiin maantiellä, niin siihen heti
nukuttiin makeaan uneen, josta taas äkkiä herättiin, kuin käsky kuului:
"eteenpäin mars!"

Ehtoopäivällä, kun saavuimme kivärin kantaman päähän Isker virralta,
eräälle aukealle tasangolle, kohtasimme Turkkilaisia, jotka olivat
asettuneet lähelle Vraschdebna'n kylää, Isker virran yli vievän
sillan luona. Tähän olivat ne veitikat seisahtuneet kahden puolen
siltaa ja kaivaneet siihen mukavia ampumaojia, joissa sitte,
voitettuamme heidät, näimme lammasnahkoja ja heiniä, ett'ei jalat muka
paleltuisi, kun istua kököttivät niissä meitä vartoen. Oli näet
kovanlainen pakkanen.

Heti meidät huomattuaan alkoivat Turkkilaiset kiivaasti ampua; paikalla
saimme mekin käskyn valmistautua rynnäkölle, ja ampujaketjut edessä,
hajallisessa järjestyksessä eli puolikomppanioittain, marssittiin
rivakasti eteenpäin lakeata lumista tannerta. Kuulia surisi ilmassa
ehtimiseen ja välistä ottivat maahan niin että lumi pöllyi.

Joku sotamies joukosta kallisti vähän päätänsä; kaptenimme Bremer
lausui, tämän huomattuaan, leikillisellä hymyllä: "älkää painako pojat
päätänne alas, että Helsinkiin palattuamme saatan sanoa olleenne
urheita poikia"; vaan neljätuntisen kiivaan tappelun perästä huomasivat
Turkkilaiset asemansa vaaralliseksi, kun meikäläisten sivustat jo
alkoivat saartaa heitä kaarenmuotoiseen kehään, ja kun hurraahuudoilla
hyökkäsimme rajusti siltaa kohden, niin Turkkilaiset tämän huomattuaan
lähtivät hurjaan pakoon, sytyttäen sentään ensin sillan ja kylän
palamaan.

Sillalle päästyämme aloimme kaikin voimin sitä sammuttamaan; mutta
milläs vettä kantaa? Tässä toimessa täytyi meidän käyttää lakkejamme ja
kylän ukot riensivät myöskin meitä auttamaan, tuoden patoja ja kippoja
mukanansa, että paremmin vettä saataisiin. Kylän vanhimmat ottivat
meitä vastaan kunnian-osoituksilla ja siunaten heittäen päällemme jyviä
eräästä vakantapaisesta astiasta.

Saatuamme sillan sammumaan, menimme sammuttamaan kylää, joka paloi
hirveästi, kun ne pirut olivat virittäneet sen päältä tulen. Naiset ja
lapset kirkuivat hädissään, kun vähällä olivat jäädä kovaan pakkasyöhön
vallan majattomiksi.

Kun kaikki oli saatu tarpeelliseen kuntoon, niin ne, jotka olivat
etulinjassa tapelleet ja siltaa sammuttanet, saivat luvan mennä kylään
yöksi. Kas siitäkös mielemme iloiseksi tuli, sillä me myöskin olimme
etulinja-miehiä.

Nyt asetuimme majoihin, plutona taloon. Siinä talossa, johon minä menin
1:sen plutonan kanssa, ottivat asukkaat meitä vastaan erittäin
tunteellisesti. -- Tytöt ja vaimot, tervehtiessään meitä, tahtoivat
suudella likaisia, ahvettuneita käsiämme, mutta kuka hullu sellaista
olisi sallinut.

Vähän aikaa oltuamme talossa tuli sinne eräs toisen joukon sotamies ja
aikoi heti ottaa eräästä sivuhuoneesta majatalomme ainoan lampaan,
jonka baschibozuk'itkin olivat jättäneet. Kun isäntä meni lammastaan
puolustamaan, kysyi soturi häneltä vaan noin sopivasti: "tahdotkos
nahan takaisin, niin saat itse tappaa ja nylkeä sen, mutta lihat minä
tarvitsen". Me toiset kielsimme soturia tekemästä noin sydämettömästi,
sanoen: "äläs kajoo siihen, tää on meidän majatalomme, sulla ei ole
mitään täällä tekemistä". Samalla neuvoimme häntä olemaan lihatta,
niinkuin itsekin olimme; silloin soturi jätti aikomuksensa ja meni
tiehensä. Tämä tapaus lisäsi talonväen luottamusta meihin ja sehän
olikin luonnollista.

Tammikuun 3 päivän lepäsimme mainitussa talossa ehtoosen k:lo 8 asti,
jolloin saimme kiireen käskyn valmistautua poislähtöön.

Oli jo vallan pilkko pimeä, kun lähdimme marssimaan isosta
valtamaantiestä oikealle kädelle; oli nimittäin tarkoitus kiertää
vihollisen asemia, jotka lepäilivät Sofiassa. Yön hiljaisuudessa
marssimme lumista raivaamatonta, tietöntä kenttää; hikikarpalot
tippuivat otsiltamme, vaikka oli kylmä ilma, kunnes k:lo 3 Tammikuun
4 päivän aamulla saavuimme erääsen kylään noin kahden penikulman
paikoille Sofiasta. Täällä saimme huoata kuusi tuntia, siksi kunnes
kaikki joukot kerkeäisivät tekemään saarrosliikkeensä kaupungin
ympärille, kun nimittäin oli aivottu kaupunki väkirynnäköllä
valloitettavaksi. Erään talon pihalla oli asentopaikkamme, siihen
teimme nuotiotulen ja kannoimme heiniä allemme; sitte istuskelimme
niitten päällä nojallamme nuotion ääressä, kun yhtäkkiä kuulimme
lähellä olevasta pienestä kanakoppelista erään kukon raikkaalla,
heleällä äänellä vetävän aamuvirttänsä. No, eipäs tähän sen enempää
tarvittu; pari toveria pujahti heti kanakoppiin eräästä sen seinässä
olevasta pienestä aukosta. Sieltä löytyi sitte kolme kaunista kukkoa ja
viisi kanaa; saalis jaettiin paikalla ja paistoimme murkinaksemme aika
hyvän kukkopaistin, ajatellen: olisihan ne muut sieltä kuitenkin
ottaneet, niin yhtä hyväthän ne olivat meidänkin suuruspaloiksi.

Turkkilaiset, nähtyänsä että Gurko aikoi ahdistaa Sofiaa luoteestakin
päin, missä se oli suojatoin, vetäytyivät sieltä pois ja riensivät
idemmäksi. Turkkilaiset, paetessaan kaupungista, veivät parhaat tavarat
mukanaan; jotensakin kiiru lähtö taisi sentään Turkin pojilla olla,
koska jättivät 30:neen tuhanteen mieheen sairaita ja haavoitettuja
sinne tänne ympäri kaupunkia, jotka suurimmassa kurjuudessa ryömivät
pitkin katuja, siksi kunnes meikäläiset korjasivat heitä parempaan
korjuun ja hoitivat sekä antoivat lääkkeitä ja lohdutusta.

Turkin säännöllisen sotaväen lähdettyä kaupungista alkoivat
Turkkilaiset ja Bulgarialaiset ryöstellä toisiansa. Tässä sekasorrossa
lähettivät kaupungin jälellä olevat porvarit pyytämään apua kenraali
Gurkolta, joka seisoi väkinensä kaupungin ulkopuolella. Hän antoikin
heti käskyn heille marssia kaupunkiin.

Mekin lähdimme ennen mainitusta kylästä kl. 9 e.pp.; vähän aikaa
marssittuamme pysähdyimme erääsen kylään, vähäksi aikaa "pieni
privalli", josta taas vähän ajan kuluttua jatkoimme matkaamme
eteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme kaupungin edustalle, jossa
jäimme lumihangessa ja pakkasessa seisoa väsyneinä ja nälkäisinä pari
tuntia.

Oli jo varsin pimeä, ennenkuin saimme käskyn marssia kaupunkiin; vaan
iloisesti ja uljaasti se kuitenkin kävi: -- soittokunnat soittivat,
rummut pärisivät ja laulajat lauloivat (meidän pojat Suomea); hyvin
mukavilta soitot ja laulut sentään kaikuivat marssiessamme kaupungin
pilkkopimeitä katuja.

Ryövärit, varkaat ja muut roistot piileilivät pitkin kaupungin nurkkia
ja katuja, saaliinhimoisina koettaen rientää, toimittaa ammattiansa
tavallista ahkerammin, ennenkuin meikäläisten joukot kerkeäisivät
oikein sijoittumaan sekä saamaan järjestyksen palajamaan. Tänlaiset
veijarit näyttivät ja houkuttelivat vielä sotureitakin sanoen: "ottakaa
vaan tuosta ja tuosta, eivät nämät ole kenenkään", saadaksensa siten
itse ottaa parhaimmat.

Me pysähdyimme eräälle kolmikulmaiselle torille niin kauaksi kuin
majoittajat hakivat sopivia majataloja. Kapteenimme löysi meidän
komppanialle oikein hyvät majapaikat, kahteen turkkilaiseen taloon,
joista asujamet olivat paenneet. Ainoastaan talon uskollinen vanha
kissa, kahden pentunsa kanssa, oli jälellä, ja ne näyttivät hyvin
kummastelevan uutten tulokasten (meidän) heille jutellessa suomeksi:
"kuinka mirri jaksaa j.n.e."

Astuessamme talon huoneisin olivat ne sangen mukavasti sisustetut,
pitkin seinustoita sohvia (divaneja), joilla meidän sitte oli aivan
mukava loikoa; se tuntui ehkä senkin tähden niin herttaiselta kun
olimme jo monta kuukautta olleet yhtä mittaa päivät ja yöt paljaan
taivaan alla. Vielä ehtoolla myöhään, kun istuimme talon pihalla
nuotion ympärillä keitellen ja lämmitellen, lenteli luoteja vinkuen yli
talon kattojen ja pihan, sekä kuului väliin paukahduksiakin; ties Herra
sitten mistä ne tulivat!

Sittenkuin tuli maatapanon aika, ja koska eivät kaikki sohville
mahtuneet miesten paljouden tähden, niin loppujen täytyi tyytyä
permantoon, josta sovittiin "pitkän tikun" vedolla, joskus
palvelusansioihinkin katsoen. Miehiä oli väliin nuo pienet tupaset niin
täpö täynnä kuin "silakoita suolassa", josta öiseen aikaan oli se
harmittava seikka, että kun tarvitsi vähänkin liikkua, niin heti
tallasi jonkun käden, jalan ja väliin vallan keskinaamankin päälle,
jolloin soturi kiljahti sanoen: "katso etees"; vaan miten katsoa, kun
oli pimeä kuin säkissä. Kävelijät eivät liioin virkkaneet sanaakaan,
ett'eivät tallatut heitä tuntisi; ähkivät vaan hiljalleen mennessään
oveen päin sekä ulkoa palatessaan, ja menivät paikoillensa nukkumaan.

Ehtoolla, ennenkuin panimme maata, lukitsimme majatalomme portit kiini,
se on tietty niinkuin isännät ainakin.

Tammikuun 5 päivän olimme vielä samassa majatalossa, jossa olikin kyllä
mukava ja lämmin oleskella, paikkaillen vaatteitamme, sekä yhtä ja
toista pientä korjausta. Ruoasta ei myöskään nyt taas tällä kertaa
ollut puutetta; meidänkin pojat olivat hankkineet itselleen
kaikenlaista ruokatavaraa, eihän sitä toki sopinut kädet ristissä
neuvotonna istua, jos oli aikomus eteenpäin marssia, ja kun kaikki
muutkin hankkivat. Turkkilaisten aitoista (makasineista) saimme jauhoja
ja voita, joista valmistimme leipää ja keitimme puuroa.

Ruumiita loikoeli kaupungin kaduilla ja nurkissa, ei Turkkilaisilla
eikä Bulgareilla näyttänyt olevan suurta halua niiden hautaamiseen.
Eräskin moukka venyi monta päivää kuormansa päällä, hirtettynä nuora
kaulassa, eikä se näyttänyt sentään ohikulkevissa herättäneen sen
suurempaa huomiota eikä kummastusta kuin muutkaan vähäpätöisemmät asiat
eli tapaukset.

Majatalomme pihakin oli arvattavasti ollut suven aikaan kaunis ja
siisti; lumesta pisti esiin myrttipensaita ja kukkapenkereitä.
Tulisijat olivat särjetyt joka huoneessa, ja meidän kun tarvitsi
keittää ja paistaa, niin teimme nuotiotulen, heti samana ehtoona kuin
sinne tulimme keskelle talon pihaa; olimme sentään saaneet ankaran
varoituksen, ett'emme vaan millään muotoa taloa polttaisi, siis jonkun
piti aina olla pihalla vartioiden ja paistaen istua tahi seisoa nuotion
ääressä, sekä vedellen savuja Turkkilaisten savipiipusta, jossa paloi
oivaa Turkin tupakkaa.

Sofian kaupunki olikin erittäin rikas savipiipuista, arvattavasti oli
siellä niiden tehdas; meidänkin soturit tulivat savipiipuista niin
rikkaiksi, että niitä oli melkein joka taskussa.

Tammikuun 6 päivän aamulla kl. 8 lähdimme marssimaan majatalostamme,
kun olimme tulleet määrätyiksi menemään etuvartioiksi kahden virstan
päähän kaupungista, Filippopoliin vievän maantien varrelle. Siellä oli
eräs Turkkilaisten jättämä leiri vahvoilla pattereilla ja
varustuksilla, he olivat sinne myös jättäneet isoimman osan
telttojansa, joissa oli niiden miesten, jotka eivät olleet vahtia
seisomassa, aina väliaikoina suojainen ja lämmin oleskella.

Tänä päivänä antoi myös kenraali Gurko joukoillensa seuraavan
päiväkäskyn:

"Sotajoukot minulle uskotussa osastossani!

"Voitolla taisteltuanne Gorny-Dubniak'illa Lokakuun 24 päivänä ja 28
päivänä Telisch'in tykönä piirititte Osman Paschan Plevnan luokse,
hävititte häneltä varasto-tiet ja laskitte tuon rautapiirinne Plevnan
ympärille, jonka jälestä Osman paschan armeijan hävitys oli ainoastaan
ajan kysymys.

"Pian sen jälkeen eli 10 päivänä Marraskuuta valloititte urhollisella
ratsuväen hyökkäyksellä Vartza kaupungin.

"Tämän jälkeen jätettyäni nämät teidän verellänne valloitetut asemat
hiljan tulleiden kranatöri-joukkojen haltuun, vein teidät 17 päivänä
Marraskuuta Mehmed-Alin armeijaa vastaan, joka aikoessansa rientää
Osman paschan avuksi oli asettunut Orhanien seuduille. Voitettuanne
viholliset tappeluissa ensin Pravetz'illa 22 ja 23 päivänä Marraskuuta,
sekä 26 päivänä Edropolin tykönä ja loistavan taistelun jälkeen
valloitettuanne Vratscheschin kukkulat ja vihdoin Arab-Konakin tykönä
voitettuanne Turkkilaiset, valloititte melkein kaikki Balkanin vuoret,
pois ahdistaen viholliset useoista erinomaisen kovista varustuksista
aina viimeisiin Balkanin ääriin asti.

"Niin tuli aika astua Balkanin ylitse; siellä ei ollut teitä,
ympärillänne kohosivat jylhät pilvenkorkuiset vuoret näyttäen
mahdottomilta niihin kiivetä vahvalla lumella peitettyinä. Vaan
tämäkään ei teitä estänyt. Esimerkittömillä vastuksilla raivasitte
itsellenne tien ja Umgartschin kukkulalla sekä Mustalla vuorella
kiilsivät Venäläisten painetit ja raskas venäläinen tykistö, jonka
olkapäillänne sinne olitte raastaneet. Teidän sitkeytenne,
kärsivällisyytenne ja järkähtämättömyytenne vastuksissa ja puutteissa
sekä eriskummallisen vaikeissa työskentelyissänne on ihmetyttävä
jokaista, joka edes heittää silmäyksen noille jylhille vuorille.

"Joulukuun 31 päivänä astuitte alas Sofian laaksoon ja samana päivänä
ryntäsitte uskollisesti Taschikisen'in vahvoihin linnoituksiin,
väkirynnäköllä valloititte turkkilaiset sotavarustukset ja jyrkät
vuoret sekä pakoititte Schakir paschan armeijoineen pakenemaan yöllä
kovin varustetusta Arah-Konakin linnoituksesta, joka aukasi suoraan
maantiekulun vuoriston läpi Orhaniehen. Jätettyäni 3:nen jalkaväen
kaartin-divisionin ja suuremman osan 9:stä armeija-osastosta vapaaherra
Krydenerin johdolla vihollisia takaa ajamaan, lähdin itse 2 päivänä
Tammikuuta jälelle jääneellä joukollani Sofiaa, tuota Servian
keisarikunnan ikivanhaa pääkaupunkia vastaan.

"Valloitettuamme, 2 päivänä tammikuuta, Isker virran yli menevän sillan
Vraschdebnan kylän tykönä, lähestyimme Sofiaa, jossa ainoasti näkömme
jo niin koreasti säikähdytti Turkin sotajoukkoja, että ne, luvultaan 25
pataljoonaa, eivät uskaltaneet ryhtyä puolustamaan Sofian linnoituksia,
vaan pakenivat suurimmassa epäjärjestyksessä yöllä Tammikuun 4 päivää
vasten, jättäen tuhansia haavoitettuja ja sairaita ilman hoidotta ja
avutta. Sofian valtoihimme ottaminen lopettaa tämän loistavan osan
sotaretkestämme.

"Balkanin ylikäynti kummastuttaa jokaista ei ainoastaan urhollisuutenne
ja rohkeutenne tähden tappeluissa vihollisia vastaan, vaan yhtä paljon
järkähtämättömyytenne ja kärsivällisyytenne tähden taistellessa lunta
ja pakkaista vastaan vuoristossa. Aika on tuleva, että, kun vuosia on
kulunut ja meidän jälkeentulevaisemme joskus astuvat näille jyrkille
vuorille he huudahtavat uljuuttamme ihmetellen: 'täällä on Venäjän
armeija kulkenut, täällä on Suvarov ja Kumiantschov urhoitten jalo
kunnia uudestansa alkanut kukoistaa'.

"Kiitän teitä, urheat pojat, näistä urotöistänne, kiitoksia siitä
ilosta, jonka olette hallitsijalle ja isänmaalle tuottaneet, siitä
kunnialla loistavasta joululahjasta; jonka hänelle olette antaneet".
Gurko.

Tammikuun 7 päivän aamulla k:lo 9 saimme muuton etuvartio-palveluksesta
ja tulimme takaisin kaupunkiin, samoihin majataloihin, joista olimme
lähteneetkin.

Tammikuun 8 päivän aamulla k:lo 8 menimme taas etuvartioiksi samoille
paikoille, joissa olimme kuudentenakin päivänä. Ehtoopäivällä saimme
kutsumuksen tulla sieltä takaisin kaupunkiin. Kenraali Gurko oli
antanut käskyn tarkk'ampuja-prikatille olemaan huomiseksi valmiina
täydessä kunnossa marssiakseen Filippopolia kohden. Sanoman otimme
ilolla vastaan; se oli muka niinkuin olisimme lähteneet kotiin päin.

Pataljonallemme jaettiin evääksi muutamia tynnyriä voita ja 70 säkkiä
"keksi"-leipää, sekä sanottiin muun muassa että 10:neen päivään ei
anneta mitään muuta, jotta jokainen tietäisi sen mukaan menetellä
eväänsä kanssa, panna nimittäin "suu säkin mukaan".

Tammikuun 9 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme marssimaan Filippopoliin
päin, itää kohden, ja saavuimme yöksi Tscherdoklin kylään. Kylä oli
kauniissa laaksossa erään upean puiston keskellä, mutta talot olivat
tulleet rappiolle ja asukkaat kaikki paenneet. Sitä paitsi oli
turkkilais-armeija sieltä paetessaan polttanut monta kaunista taloa
melkein poroksi.

Tähän kylään saapui myös jälestäpäin ehtoolla pari kolme kuormaa
vaatetavaraa; ne olivat niitä kauvan odotettuja vaatteita, jotka
hyväsydämiset Suomalaiset olivat koonneet ympäri Suomen ja meille tänne
näin kauaksi lähettäneet; ne jaettiinkin meille heti samana ehtoona;
niistä saimme mieheen kaksi paria hyviä sukkia ja yhdet saappaat. Voi!
kuinka nyt olimme iloissamme. Meidän pojat aprikoitsivatkin näitä
lempilahjoja jalkoihinsa sovitellessaan: "nyt sitä jouten marssii
vaikka Vapahtajan haudalle asti, kun sai lämpöiset sukat ja eheät
saappaat jalkoihinsa!"

Me olimme näistä lahjoista oikein iloisia ja kiitollisia, siunaillen
niiden lähettäjiä sydämellisesti ja ajatellen samalla: "eipähän nuo
Suomen armaat neitoset ole meitä vielä varsin unhottaneet, kun meille
ovat kutoneet näin kauniita ja hyviä sukkia".

Tammikuun 10 päivän aamulla k:lo 10 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.
Marssittuamme ehtoopuoleenpäivää saavutti meidät uusi pataljonamme
komentaja Översti Procopé ratsastaen luoksemme ja tervehtäen meitä
Suomen kielellä oikein reimasti: "hyvää päivää, Suomen pojat!" Vastaus
kuului riveistä: "Jumala varjelkoon Herra Överstiä!" Tämän jälestä
herra Översti suvaitsi suudella kaikkia komppanian-päälliköitä ja näin
oli luja sotatoveruus vahvistettu uuden päällikkömme kanssa. Hän sanoi
tulevansa H. K. K. Perintöruhtinaan tyköä eli hänen pääkortteeristaan
Lom-joen varrelta sekä sanoi Perintöruhtinaan käskeneen kiittämään ja
tervehtimään meitä puolestansa urhollisesta ja uskollisesta
palveluksestamme.

Yöksi saavuimme erääsen Truova nimiseen kylään, jossa ehtoolla sattui
pieni tulipalo, tehden yhtä ja toista vahinkoa; muun muassa paloi
pahasti Översti Sundmanin vaaleanharmaa ratsuhevonen, joka palohaavojen
tähden täytyi ampua.

Tammikuun 11 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkamme eteenpäin; tie
oli hyvin mäkistä (vuorista); täytyi koko päivän aina väliin auttaa
meitä seuraavaa tykistöä milloin mäistä ylös, milloin taas alas; ne
mäet olivat paikoittain niin jyrkkiä, ett'ei niistä luistamisen tähden
voitu hevosilla kuljettaa tykistöä alas.

Marssittuamme useampain kyläin ohitse saavuimme yöksi Ichtimanin
kaupunkiin. Kaupungissa oli vielä paljon asujamia jälellä pakenematta,
vaikka ne talot sentään, joihin me saimme majan, olivat jätetyt
tyhjiksi ja kylmilleen. Se talo, johon minä 1:sen plutonan kanssa
menin, oli aikoinaan ollut komea ja hyvin rakettu; sitä tarkasteltuamme
löysimme erään ison salin sivussa pienen soman kojun eli putkan, jossa
oli kaikensuuruisia vesikoteloita, ja samalla kun salin lämmitti, sopi
niissä myös lämmittää vettä. Minä ja Antti panimme sinne yöksi maata,
sillä useampaa ei putkaan mahtunutkaan; mutta hyvin lämmin ja mukava
siellä olikin maata; se oli monesta ajasta taas melkeinpä parhaimpia
yösijoja. Aamulla saimme koteloista lämmintä vettä, jolla pesimme
kätemme ja kasvomme; mutta ei siitä pitkää iloa ollut, se hyvä yösija
täytyikin taas jättää, kun aamulla käsky kuului: "ulos huoneista,
asettukaa kadulle poislähtöön!"

Tammikuun 12 päivän aamulla k:lo 9 lähdimme taas, unen vilppailta
voimilta virvoitettuna, marssimaan eteenpäin, -- ja saavuimme vähäisen
marssin perästä noille mainioille "Trajanin porteille" eli eräille sen
nimisille vuorisolille.

Siellä kulkee maantie sangen mutkallisten, rotkoisten ja syväin
kuilujen ja maanhalkeamain ylitse ja ohitse; siellä on paikoittain niin
hirveän syviä kuiluja ja maanhalkeamia, että niiden syvyyksiin
katsoessa oikein päätä viilti. Niihin näkyikin monen Turkkilaisen
härkäkärryt eli rattaat kierähtäneen ylös alaisin, akselit ylöspäin ja
härkäin koivet pystyssä taivasta kohti.

Jotenkin vaikea oli kuljettaa näitten tienmutkanneitten ja vierteitten
lävitse tykistöä ja kuormastoa; täytyi riisua hevoset tykistön ja
kuormaston edestä ja käydä käsiksi miesvoimalla niitä hinaamaan. Me
laskettiinkin sitä sentään oikein Suomalaisen rohkeudella, ei ensinkään
peljäten vaaraa, joka uhkasi joka silmänräpäys tehdä tuhoja; jos
nimittäin tykki olisi vähänkin päässyt menemään liijan hurjan
kiepahduksen, niin se olisi tehnyt aika kolttosen.

Neljäs tarkk'ampuja-pataljona oli laskemassa meidän edellämme, ja teki
sitä niin hitaasti, että oikein harmitti, kun eivät päässeet alta pois;
sivulle meneminen ei käynyt päinsä.

Tällä tavalla kiskottuamme ja laskettuamme koko päivän ja vielä hyvän
kappaleen yötäkin, saavuimme vihdoin yöllä k:lo 3 Tammikuun 18 päivää
vasten monien ponnistusten perästä Vetrenovan kylään, jotenkin
väsyneinä ja vilustuneina, kun näet pidätellessä tuli aina vilu, vaikka
se aina toimiellessa haihtui, ja siellä pidäteltiinkin sen seitsemän
kertaa. Hyväksi onneksi oli kuitenkin mainittu kylä rikas viinistä ja
viinasta, joidenka virvoittavalla nesteellä oli mainion tehokas
virkistysvoima meidän väsyneisin ja vilustuneisin jäseniimme. Minäkin
satuin silloin vielä muun hyvän lisäksi olemaan pataljonan
päivystäjänä, jonkatähden en ensinkään saanut panna nukkumaan, vaikka
kyllä olisi ollut hyvään tarpeesen; kävin vaan majatalosta majataloon,
milloin mitäkin käskyä vieden, eikä se ollutkaan aivan huokea tehtävä;
kylä oli jotenkin suuri ja outo, majatalot hajallaan, täytyi kompsia
pitkin pimeitä raitteja ja kujia löytääkseen kunkin komppanian
asumukset; ja näettenkös me olimme tässä kylässä ihan ensi kertaa.

Kaikki meni sentään hyvin ilman mittään kolttositta.

12 päivänä saimme myöskin armeijan ylipäälliköltä H. K. K.
Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschiltä seuraavan päiväkäskyn:

    "Päiväkäsky.

Annettu täkäläiselle sotajoukolle Ylipäällikön asunnossa Selvin
kaupungissa Tammikuun 12 päivänä 1878.

    N:o 260.

Kunnioitettavat sotilaat minulle annetussa armeijassa!

Olette täyttäneet suuren esimerkittömän työn. Ainoastaan kuukausi on
kulunut ja jo olette Balkanin takana, voitettuanne vihollisen
varustetun leirin nimeltä "Kotkan pesä" korkeassa Trajanin notkossa ja
lopuksi vangiksi otettuanne kokonaisen armeijan Schipkassa.

Ei kova talvi eikä jäätävä pakkanen, eivät raivaamattomat polut
vuorilla, eivät tuulet eikä myrskyt kieltäneet _minua_ käskemästä teitä
vuorten yli kiipeämään. -- Olin varma siitä, ett'ei Venäjän
sotamiehelle ole mikään mahdotonta, kun hän tietää että Keisari halajaa
ja päälliköt käskevät.

Ja niinpä menitte. _Eräät_ kiipesivät kalliolle kontistuen vilusta,
painuen lumeen, liukastellen terävien kivien syrjihin, usein ilman
leivättä, ilman tuletta, vaan yhä eteenpäin, vetäen olkapäillään tykkiä
tappelivat vihollista vastaan ja ottivat hänen vangiksi; semmoisilla
paikoin, joissa eivät tottuneet vuoriasukkaatkaan voineet päästä
mihinkään, kulkivat Venäjän rykmentit ja tykit siinäkin istuttaen
Venäjän sotalippuja. _Toiset_, milt'ei lumeen kinostuneina, vastustivat
vihollista, joka koetti tunkeutua eteemme hämmentääkseen liikkeitämme
tahi auttaakseen omiansa. Moniaat sotivat vyötäistä myöten jääkylmässä
vedessä myrskyisää Donavaa vastaan, yllä pitääkseen yhdistyskulun
ylimeno-paikoissa. Jokainen täytti velvollisuutensa iloisesti ja
rehellisesti, nureksimatta.

Koko maailma kummeksii meitä ja kotona äidinmaassamme soivat
kirkonkellot ja kokoovat kansan rukoilemaan meidän ja kunniamme edestä.

Vastaanottakaatte minulta, urhot, teidän esimerkittömästä
palveluksestanne, miehuudestanne ja urhoudestanne sydämellinen
kiitokseni.

Kaipaan sanoja, joilla voisin kiittää teitä, päälliköt, kenralit ja
upserit. Te olette kaikki kärsineet yhdessä sotamiesten kanssa
yhtäläisiä puutteita, vastuksia ja vaivoja, te olette kaikki olleet
heidän esikuvanansa velvollisuuksien täyttämisessä.

Sydämellinen kiitos sinulle, aina tytyväinen, väsymätön, tasaluontoinen
ja raakuuteen asti urhollinen Venäjän sotilas, -- sinun kanssasi ei
minulla löydy estettä eikä mahdottomuutta. Vielä yksi ryhtymys ja se on
ilman epäilyksettä, että silloin lopetamme kunnialla päälle pannun
työmme Keisarin ja isänmaan kunniaksi. _Nikolai_."

Tammikuun 13 päivän aamuhämärässä k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin.
Marssimatkamme kävi erään kauniin laakson lävitse, ja nyt kun olimme
päässeet Trajanin vuorisolista, oli meillä tasaisempi ja leveämpi
maantie kuljettavana ja marssimatkakaan ei ollut tänäpänä muuta kuin 15
virstaa, varsin helppo marssipäivä. Me saavuimmekin jo puolenpäivän
aikaan erääsen Buschuli nimiseen kylään, jonne pysähdyttiin lopuksi
päivää ja vielä seuraavaksi yöksikin. Täällä myös jaettiin
alipäällystölle ja miehistölle muutamia P. Yrjänän ritarikunnan
ristejä, Balkanin ylimenon johdosta. Kylä oli niin täynnä sotureita,
ett'eivät kaikki mahtuneet huoneisin; meidänkin täytyi maata erään
olkisuovan vieressä; pientä nuotiotulta pidimme siitä vähän matkan
päässä, jolla kävimme aina väliin, kun vilu tuli, lämmittelemässä. Hyvä
yösija se sentään olikin.

Tammikuun 14 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin.
Puolenpäivän aikaan saavuimme Tatar Basardschuk'in kaupunkiin, josta
Turkkilaisten jälkijoukko (arriergardi) juuri parast'aikaa teki
poislähtöä ja ampui paetessaan erästä kasakka-upseeria rintaan, josta
hän vaan sanoi lähellä olevilleen: "hiton roistot, kun ampuivat noin
pahaan paikkaan", ja piti sormeansa läven päällä, josta veri virtana
pulppusi.

Kaupunkiin meillä ei ollut aikaa pysähtyä, vaan marssimme sen lävitse,
soittokunnan soittaessa "Porilaisten marssia". Mitä sivumennen voimme
havaita näytti kaupunki olleen kaunis ja varakkaan näköinen, mutta
Turkkilaiset olivat sen tätä nykyä pahoin raadelleet. -- Rikkaimmat ja
varakkaimmat asukkaat olivat he ryöstäneet sekä polttaneet ja repineet
kauneimmat ja muhkeimmat rakennukset; selvästi näkyi kaduille ja
pihoille raastetuista petruli-astioista, että sitä oli käytetty taloja
tuleen sytytettäessä.

Asujamet tuntuivat hyvänsuovilta, toivat meille, marssiessamme
kaupungin läpi, viiniä, leipää ja vettä, ottaen meitä vastaan niinkuin
hirmuvallasta vapauttajiansa ainakin.

Kaupungin tullista ulosmarssittuamme pysäytettiin meidät ja saimme
vähän aikaa levähtää, mutta ei kukaan sill'aikaa saanut mennä
kaupunkiin. Noin parin tunnin levähdyksen perästä jatkoimme matkaamme
eteenpäin, -- ja oikein aika pitkää askelta sitä otettiinkin koko
ehtoopuolen päivää, kunnes auringon laskun aikaan tapasimme suuren
pakenevan turkkilais-kolonnan lähellä Adokiöin kylää, Maritza virran
toisella eli etelä-puolella, jotka siellä polttivat kyliä ja tekivät
yhtä ja toista pahaa.

Kenraali kreivi Schuvalov, heti tämän huomattuaan, antoi käskyn
osastollensa hyökätä heidän sotarintansa kylkeen eli sivustaan, ja
sentähden oli meidän ensin Maritzan yli kahlattava; silta tosin oli
ollut mainitun kylän kohdalla, mutta se oli nyt rikottu. -- Kreivi
Schuvalov sanoi lähestyen meitä: "No, te Suomalaiset kun olette hyviä
kalamiehiä, taidattepa olla myöskin hyviä uimareita". Tähän
päällikkömme översti Procopé vastasi tehden kunnioituksen ja
kohteliaasti nyökäten päätään: "Kyllä koetamme, teidän ylhäisyytenne".
Ja sen jälestä lausui hän meille: "Näyttäkää nyt Suomen pojat, mihin
kelpaatte".

Suoraa astuimmekin veteen, ilman epäilyksettä; kaptenimme Bremer astui
ensimmäisenä veteen, me seurasimme häntä kursailematta. Virta oli noin
300 askeleen levyinen, vettä oli sillä paikkaa miehen kainaloihin asti,
joka virtaeli voimallisesti, riidellen jalkoja altamme, ja vesi oli
myöskin kylmää, kuten Tammikuussa ainakin; toiselle rannalle päästyämme
riensimme heti kiivaasti Turkkilaisten perässä, jotka yhä jatkoivat
pakenemistaan, ja kerkesimmekin jo levittää rintamamme täydelliseen
hyökkäys-asentoon, mutta ehtoon pimeys saavutti meidät kesken,
ennenkuin ehdimme oikein varsinaiseen tappeluun ryhtyä ja täytyi
lopettaa koko hyökkäysaikeet siltä päivältä.

Nyt saimme siis käskyn pysähtyä, -- ja pakkanen se rupesi meitä märkiä
miehiä oikein jäätämään seisoessamme alallamme. Se ei ollut enään
leikkiä, olipa melkein pahempi vihollinen kuin Turkkilais-voima
yhteensä. Saappaat, housut ja päällystakki (sinelli) jäätyivät yhdeksi
kopperoksi ja muutenkin tahtoi tulla vilu.

Turkkilaiset vetäytyivät lähellä olevaan vuoristoon, sytyttäen ensin
kylät palamaan ja näyttäen sillä tavoin muka mainiota mahtiansa ja
urhollisuuttaan.

Me saimme käskyn peräytyä mainittuun Adokiöin kylään, jossa heti
laitoimme nuotiotulia talojen pihoille ja rupesimme kiireesti
koettamaan itseämme kuivata eli oikeammin sanoen sulattaa. Kylässä
löytyi myös runsaasti viiniä ja suolattua sianlihaa, jotka olivat
oikein hyvää ja tehokasta lääkettä kylmettyneille puolijäätyneille
sotilaille. Meillä oli täysi työ saadaksemme vaatteitamme ja itsiämme
edes vähänkin kuivatuiksi, kun oli niin kovin ahdas noissa kylän
pienissä talohökkeleissä ja pihalla nuotion ympärillä ei liioin ollut
aivan hyvä olla, kun myöskin oli jotenkin kova pakkanen. Kun pihalla
seisoessamme tähystelimme ympäristöön, oli surkuteltavaa ajatella ja
katsella sitä hirveätä näköä, kun palavista kylistä tulenliekit
kohosivat korkealle ilmaan yön pimeydessä, jättäen ehkä monta
ihmisraukkaa suojatta pimeään ja kylmään pakkas-yöhön.

Tammikuun 15 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan mainitusta
kylästä ja menimme noin pari virstaa vuoristoon päin, jossa heti syttyi
Turkkilaisten kanssa kiivas tappelu.

He kun näkivät että me noin suoraa, aukeata kenttää marssimme heihin
päin, rupesivat lähettämään kranaatteja ja kuulia meitä vastaan niin
että ilma kihisi, joista monet kyntivät edessämme jäiseen, lumiseen
peltoon aika syviä vakoja ja lensivät kohisten päällitsemme,
sivuitsemme ja mitkä minnekin päin.

Me kuuluimme tänä päivänä keskirintamaan ja olimme saaneet määräyksemme
pitää vaan siitä tarkkaa huolta, ett'eivät Turkkilaiset saisi sinnepäin
tehdä minkäänlaisia liikkeitä, sillä aikaa kun sotalinjamme sivustat
eli oikea ja vasen siipi tekivät kiertoliikkeitänsä. Meidät
pysäytettiin erään, mainitun tasangon lävitse kulkevan rautatien radan
taakse, joka oli muutamia jalkoja korkeammalla tasankoa; mainion hyvä
tässä tilaisuudessa, se oli ikäänkuin sitä varten rakettu patteri eli
varustus. Tämän takaa sitte vaihdoimme laukauksia Turkkilaisten kanssa
koko päivän ahkerasti. Turkkilaisten kranaatit ja kuulat lensivät
ylitsemme aika komealla surinallaan tahi sattuivat rautatien
ratapenkereesen, niin että ratakiskot katkeilivat, kivet, sora ja pöly
lensivät tomuna ilmaan. Eräskin kiväärin kuula oli juuri vähällä sattua
päähäni, mutta otti sentään onneksi erään sotamiehen kivärin piippuun,
joka sattui olemaan pääni takana poikittain, kun siinä vierekkäin
loikoilimme, ja kohosikin siitä ilmaan aikamoisella kiljunnalla.
Sotamies aprikoitsi: "katso sitä pirua, kun oli vähällä tappaa meidän
Jussi vääpelin".

Ilman tätä rautatien rataa meillä olisikin ollut aivan suojaton,
tasainen tanner, kun sitä vastaan Turkkilaisilla oli oikein hyvät
suojat vuoristossa. Mutta sitte kun meikäläisten oikea ja vasen siipi
rupesivat ankarasti ahdistamaan Turkkilaisten asennoita vuoristossa,
täytyi heidän ruveta vetäytymään enempi itään eli Filippopoliin päin.
Tämän päivän tappelussa haavoittui meidän pataljonasta ainoastaan
kolme miestä. Ehtoon tullen hiljeni kaikki vähitellen ja pimeän tultua
pääsimme eli saimme käskyn tulla jälleen Adokiöin kylään yöksi.

Tammikuun 16 päivän aamulla kl. 8 lähdimme mainitusta kylästä ja
marssimme pitkin rautatien rataa Filippopolia kohden. Vähän matkaa
marssittuamme eteenpäin oli tiemme vieressä kamala hirvittävä näky,
sillä tässä olivat Turkkilaiset ryöstäneet jonkun pakolaismatkueen;
rattaat kaadettuina, tavarat sinne tänne heitettyinä, mitä rosvoille ei
ollut kelvannut. Miesten, naisten ja lasten ruumiita loikoeli siellä
täällä kaatuneitten kärryjen ympärillä. Ajosta väsyneet vetohärät
makasivat vesiojissa puolinäännyksissä vedosta ja nälästä eivätkä
jaksaneet enään nousta ylös omin voiminsa, vaan ei meistäkään kukaan
kerinnyt kurjia eläinraukkoja auttamaan.

Ehtoopäivällä saavutimme taas pakenevan turkkilaisjoukon. Kiivas
tykkituli aljettiin heti molemmin puolin ja jalkaväen ampujaketju
lähetettiin ahdistamaan heitä. Tappelua kesti neljän tunnin paikoille,
kunnes ehtoon pimeys teki lopun melskeestä ja kaikki hiljeni taas
vähitellen.

Me saimme yösijamme lähellä rautatietä olevassa suuressa huvilassa
(villassa) nimeltä "Kumar", jossa lepäsimme yömme huvilan mahdottoman
suuressa härkämajassa.

Tammikuun 17 päivän aamulla varhain alkoi tappelu uudestaan; ankara
tykki- ja kiväärituli kesti yhtä mittaa herkeämättä.

Me marssimme ensin mainitusta huvilasta suoraa eteenpäin Turkkilaisten
asennoita kohden ankaran ampumisen kestäessä. Puolipäivän aikaan saimme
käskyn marssia vähän vasemmalle Belastitzan kylän lävitse sekä hyökätä
suoraa Turkkilaisten keskirintamaa kohden, jossa heillä vielä myöskin
oli jälellä oleva paras tykistönsä. Kolonnissa marssimme suoraa
uljaasti eteenpäin, överstimme Procopé ratsastaa edellä kauniilla
harmaalta ratsullansa, hän meitä etupäässä voittoon vie, suoraa
katsotaan kuolemaa silmiin. Turkkilaiset kun huomasivat tällaisen
uhkarohkean päällensä tulon, koettivat tihentää niin paljon kuin
mahdollista kranaatti- ja kuulasadettaan, ja niitä tuli niin että ilma
kihisi. Kaikeksi onneksi, Jumalan kiitos, oli sillä paikkakunnalla maa
niin pehmeää, ett'eivät kranaatit siinä oikein tahtoneet särkyä
(räjähtää), putosivat vaan maahan niin että mössähti ja jäivät siihen;
toiset taas lensivät ylitsemme senkinmoisella kiljunalla ja kohinalla.
Eräästä venäläisestä kaartirykmentistä, joka marssi vieressämme,
tappoivat kranaatit muutamia sotamiehiä ja haavoittivat pahasti kahta
nuorta upseria. Toinen upsereista, jota sattui hyvin pahasti reiteen ja
päähän, lausui vaan: "Ah ti svolotsi:" (suom.: "ah sinä konna!") kun
kaksi sotamiestä talutti häntä haavansitomis-paikalle. Kiivaasti
jatkettiin marssia eteenpäin. Sekä vasen että oikea siipi olivat jo
ankarassa käsikähmässä tapellen hengestä ja verestä.

Turkkilaisten täytyi lopuksi kääntyä pakenemaan hurjassa
epäjärjestyksessä, menetettyänsä kaiken tykistönsä, luvultaan 97, ja
paljon muuta ampumatavaraa. Sotavangeiksi joutui heitä useampia satoja.
Tuhansia kaatuneita ja haavoitettuja peitti tappelutannerta, punoittaen
lunta verellään.

Näin päättyi tämä kolmipäiväinen suuri tappelu. Nyt oli täydellisesti
lyöty koko Suleiman paschan armeija, luvultaan 40,000 miestä, jonka
jäännökset meikäläisen ratsuväen takaa ajamina harhailivat pitkin
Rhodope eli Despotodagh-vuorten ylitse Kavalan satamaan Egean-meren
rannalla, josta ne laivalla sanottiin viedyn Konstantinopoliin.

Meikäläisiä vaikeutti tässä tappelussa myöskin vallan tasainen, lakea
ja vajoava, (liiaksi pehmeätä maata ratsuväelle ja tykistölle) kenttä
ja kun sitäpaitsi oli suuri leveä Maritzan virta ylikahlattavana.
Turkkilaiset sitä vastaan suojelivat itseään sangen hyvin vuoristossa
koko ajan eivätkä paljon lakealle uskaltaneet.

Vaan tässä loistavassa voitossa näyttivät taas Keisari Aleksanteri II
joukot uljuutensa, uskollisuutensa ja velvollisuutensa isänmaata ja
Keisaria kohtaan.

Tappelun loputtua saimme käskyn marssia Dermenderen kylään, jonne sitte
ruvettiin yömajallekin. Se plutona, missä minä olin eli jota seurasin,
sai majakseen erään lehmä-navetan, jossa onneksemme sattui olemaan
vielä jälellä, vaikka sen Turkkilaiset olivat jo kalvaneet, yksi lehmä
ja kana, ja meillä kun ei tällä kertaa sattunut olemaan muutakaan
ruokaa, niin teurastimme ne heti, keitimme ja paistoimme, ja hyvältä ne
maistuivatkin, koska emme olleet koko päivänä kerinneet syömään. Tämän
tehtyämme eli syötyämme panimme pahnain päälle maata mainittuun
navettaan ja uneksimme sitte hauskoja, herttaisia unia, kotimaastamme
ja suurista, loistavista voitoistamme, jotka olimme voittavinamme
j.n.e.

Tammikuun 18 päivän aamulla lähdimme mainitusta kylästä marssimaan
Filippopolia kohden. Marssittuamme vähän aikaa saavuimme edellä
mainittuun Belastitzan kylään, johon pysähdyimme pariksi tunniksi.

Mainittu kylä oli erittäin rikas viinistä. Tämä Maritza-virran laakso
onkin itä-Rumilian mitä parhaimpia ja viljavimpia viinipensaiden
viljelykseen, täällä näkyikin meheviä viinimaita ja tarhoja, ympäriinsä
silmäkannot matkaa.

Mainitussa kylässä sattui, sill'aikaa kun siinä seisokseltiin, joku
meikäläinen löytämään lukitsemattoman viinikellarin, joka sisälsi
mahtavan suuria viiniammeita eli tynnyriä täynnänsä mitä parhaimpia
turkinviinejä. Kas se oli löytö! --

Ensimmäinen löytäjä arvattavasti kertoi heti toiselle mistä hän niin
hyvää viiniä ilmaiseksi sai, se kolmannelle ja niin se tieto levisikin
joukossa nuolen nopeudella, kunnes kellari oli sotureita eli
juomanlaskioita täpö täynnä, kukin koettaen täyttää astiaansa
laukun-kattilaa, kippoa, pataa, ruuttua ja mitä vaan kullakin käsillä
sattui olemaan, tapeista ja ammeitten päällä olevista henkirei'istä.
Viimein syttyi kahakka juomanlaskiain kesken, jolloin unhoittivat
tapitkin kiinni panematta. Viini juoksi virtana laattialle, josta sitä
sitte toiset alkoivat jo lakeillaankin pistelemään ja ne, jotka olivat
onnellisemmat, pääsivät tapin ääreen.

Tätä leikkiä olisi ehkä enemmänkin kestänyt, ell'ei eräs upseri olisi
sitä huomannut ja paraaseen riemuun joutunut, sekä alkanut heti
ratsupiiskallaan sivellä juomanlaskiain sekaan, "järjestyksen
palajamiseksi".

Moni ei tahtonut sittenkään vähällä hellittää tynnyrin suulta
astiaansa, kärsien ennen vaikka pieniä napauksiakin upseerin piiskasta.
Mainion ikävähän sitä olikin jättää, kun ihan ilmaiseksi juoksi,
helkkarin uhkeata turkin viiniä soturin laukun kattilaan.

Viimein kuitenkin hajosivat kaikki viininlaskijat, ei piiskan
napauksista, vaan totellen upserin totista, vakavaa kieltoa. Viini,
niin makeata kun se olikin, teki kuitenkin harvan sen miehen vähän
"kieleensä" ja sen pahempia seurauksia ei siitä sentään ollutkaan.

Parin tunnin kuluttua, jatkoimme matkaamme eteenpäin. Saavuttuamme
Filippopolin edustalle pysäytettiin kaikki sotajoukot ja asetettiin
rykmenttein ja prikatein yhdyskolonniin. Vähän ajan päästä ratsasti
kenrali Gurko luoksemme, kiitteli jokaista joukkokuntaa erittäin,
urhoollisuudesta Suleiman paschan armeijaa hävitettäessä. Sen jälestä
kutsui hän kuntain päälliköt luoksensa antaen heille käskyjä ja
säännöksiä, mitenkä soturein tulisi itsensä käyttää kaupungissa.
Varoittaen ankarasti tekemästä minkäänlaista ilkityötä tahi väkivaltaa.
Huomauttaen myöskin ett'emme millään muotoa pilaisi eli tahraisi
urhoollisuudesta saatuja laakereitamme ja että välttämättömästi
pitäisimme pyhänä rauhallisten maan asukkaiden omaisuuden ja kunnian.
Tämän varoituspuheensa lopetettua antoi hän meille luvan marssia
kaupunkiin.

Uljaasti ratsastaa Gurko itse joukkojensa etunenässä, kun laulun ja
soiton kaikuessa marssimme kaupungin tullista sisään; tässä tuli häntä
vastaan kreikan uskoiset papit ja kaupungin vanhimmat, tervehtäen häntä
ja hänen joukkojansa terve-tulleeksi kaupunkiin, sekä tarjoten hänelle
Kreikan uskoisten tavan mukaan, leipää ja suolaa. Kahden puolen katuja
seisoi tiheitä väkijoukkoja, joiden silmistä ilo ja tyytyväisyys
loisti, vaan näkyi niitä muutamia vihaisiakin silmäyksiä arvattavasti
Mahomedilaisilta. Senlaisiin taloihin saimme majamme, joista asukkaat
olivat paenneet; ja hyvä niissä olikin olla, olimmepa kuin itse
isäntiä.

Vähän perästä niin jo nukuimme makeata unta Turkkilaisten pehmeillä
sohvilla (divaneilla).

Kaupunki on jotenkin kauniilla paikalla Maritza-virran laaksossa,
kolmella pienenlaisella kallion kukkulalla. Mainittu virta juoksee
kaupungin lävitse, antaen sille monenmoisia mukavuuksia.
Rakennukseltaan on se itämaan tapainen, monen mutkaisilla, kapeilla
likaisilla kaduilla. Rakennukset eivät juuri kaduille näytä miltään
komeilta, mutta astuppa pihaan, siellä kasvaa kauniita puita, kukkasia
ja myrttipensaita, että oikein ihmetyttää sitä kauneutta ja siivoutta,
joka vallitsee pihan puolella katujen suhteen.

Kaupungista kohoaa juhlallisesti useita korkeita, huipukkaita kirkkojen
(moskeain) torneja (minareteja), kullattuine puolikuinensa ja
tähditeltyine kattoinensa.

Täällä viivyimme saman kuun 22 päivään saakka. Sillä ajalla
puhdistelimme kivärejämme, miekkojamme ja revolverejamme, sekä
paikkailimme vaatteitamme ja varusteitamme ja pistäysimmepä väliin
kaupungillekin jaloittelemaan.

Viiniä ja viinaa löytyi myöskin runsaasti, viina haisi vähän anikselta,
eikä se ollut erittäin kallistakaan, sen suhteen kuin niin suuri
sotajoukko majaili kaupungissa.

Eräänä päivänä kuoli äkkiä meidän komppaniasta eräs Manni niminen
sotamies, arvattavasti sydämmen halvaukseen, jota ei kukaan havainnut
ennenkuin aamulla ylösnoustua, kun toverit ensin nousivat ylös ja
huusivat Mannillekin: "nouse ylös Manni! saat aamu-kieppastuun". Mutta
Mannipa ei noussutkaan. Tarkemmin katsottua nähtiinkin että hän oli
kuollut ja jo vallan kylmänä. Tämän ikävän tapauksen ilmoitimme heti
päälliköllemme, joka käski meidät hautaaman hänen kaupungin ympärillä
oleviin hautausmaihin, mikä olisi läheisempi.

Itse me sitte hautasimme ja siunasimme soturitoverimme viimeiseen
lepopaikkaansa; haudalla lu'imme "Herran rukouksen" ja "siunauksen" ja
sen jälestä peitimme haudan. -- (Pastorimme, joka tällöin seurasi
kuormastoa, ei ollut suureksi ikävyydeksemme, silloin vielä siellä).

21 päivänä saimme jo tietää että huomenna oli lähdettävä marssiin
Adrianopolia kohden. Käskettiin siis laittamaan joka miehen itsensä
hyvään kuntoon, sekä varustamaan tarpeenmukaisilla muonavaroilla
(eväillä), niin että piti piisata siksi kunnes tultaisiin
Adrianopoliin.

Me mättäsimme pussimme "keksi" leivällä aivan täyteen eli niin paljon
kuin vaan suinkin luulimme jaksavamme kantaa. Emme sittekään saaneet
kaikkia leipää otetuksi mukaamme, mitä oli annettu, täytyi jättää loput
majataloimme laattialle, (muuta kaappia ei ollut), sillä leipää Jumalan
kiitos tällä kertaa oli tavallista enemmän.

Annettiin myöskin suolaa ja teetä, sekä muutamia härkiäkin otettiin
mukaan, joita sitte niinkutsutut "härkämiehet" ajoivat kolonnan perästä
(jälestä) ja oli sitte matkalla määränä teurastaa niitä, sen mukaan
kuin lihaa tarvittaisiin; ja jos suinkin mahdollista oli, niin
"Tasku-Matteihimme" myöskin hankimme jotakin "kanalian sotkua".

Tammikuun 22 päivän aamulla k:lo 7 soi poislähtö torvi ja vähän sen
jälestä lähdimme marssimaan Adrianopolia kohden; tultuamme ulos
kaupungin tullista pysäytettiin joukot ja järjestettiin
marssikolonneihin.

Tämän jälestä alkoi marssi. -- Tie ja tien-vieret olivat hirvittävän
kauheita; niissä näkyi, oikein kaikessa kurjuudessaan, hävityksen ja
kauhistuksen kuvaus; ei päässyt kymmentäkään askelta, ett'ei aina joku
esine ollut tielle tallattavana, ja jos katsoit tienviereen, niin näkyi
niitä samoin sieltäkin joka taholta. -- Siellä loikoili miesten,
naisten ja lasten ruumiita, kuin myös härkäin, hevosten, aasien,
koirien ja kaikenlaisten elukkain raatoja, jotka välttämättömästi
sulkivat tietä joka kahdennellakymmenellä askeleella. Vaatteita,
matrasseja, peitteitä ynnä muuta tavaraa oli heitetty pitkin tietä ja
sotkettu lokaan. Sekä särkyneitä kärryjä ja kaikenlaisia talouden
tarve-kaluja oli viskattu ympäriinsä, pitkin tienvierustoita.

Pienet kapalolapsetkin kaikessa viattomuudessaan lepäsivät kuolleina
lumihangella, joita äidit olivat nälästä, vilusta ja epätoivosta
nääntyneinä, itsekin kuoleman pyörryksissä, tyköänsä heitelleet. --
Tämä oli tosiaankin kauheampi "Jerusalemin hävitystä".

Rauhalliseen maanmieheen, nämät hirvittävät näyt, olivat tehneet
kukaties hyvinkin pahan vaikutuksen, mutta meidän tappelujen-leikeissä
terästetyille luonnoillemme, ei ne sentään tehneet tuntuvaa vaikutusta,
ja kun varmaan tiesimme, että eteenpäin vaan! -- vaikka tulisi
vastaamme itse "paholainen".

Vastaamme tuli ehtimiseen pakolais-matkueita; yksikin senlainen matkue
oli toista virstaa pitkä, -- horjuvat hevoiset ja härät vetivät
vankkureita, joissa oli yhtä ja toista perheen tavaraa, sekä naiset ja
lapset istuivat niissä, surullisine, vaaleine kasvoineen. -- Toiset
jalkaisin, suurimmassa kurjuudessa ryömivät eteenpäin, monet paljain
jaloin lumisella, jäisellä maantiellä, surun ja murheen alaisina.

Pieniä lapsia oli asetettu härkäin ja aasien selkään, joita sitte
lapsien isä eli joku muu henkilö talutti eli ajoi perässä, lykäten aina
väliin elukkaa takapuoliin, samalla huutaen: "aitii, aitii!"

Muutamia taas talutti äitinsä käsi-kynkästä, lapsiparat olivat aivan
paljain jaloin, ilman leipää, ilman vaatteita, astuen lumista, jäistä
maantietä, itkusilmin, äiti-armahansa rinnalla.

Tästä näetten, kunnioitettavat lukiat, että sodassa on nurjatkin
puolensa, niinkuin melkein kaikissa muissakin toimissa, ja ettei se ole
juuri aivan leikintekoa, eikä niinkuin sitä monta kertaa "keikarit"
kapakan pöydän takana aprikoitsevat ja määrittelevät.

Meidänkin, kovaa kokeneitten soturien, teräs-haarniskoitut sydämmemme
heltyivät tätä kurjuutta nähdessä, olivatpa he sitten onnettomat vaikka
Mahomedejä, niinkuin olivatkin, ja väkisinkin johtui mieleemme mainion
runoiliamme Runebergin sanat, kun hän lausuu:

    "Eloa kosto tarkoittaa,
    Mut' hauta kaikki sovittaa".

Ne olivat Turkkilaiset, kaikessa turhamaisuudessaan, jotka viettelivät
ja pakoittivat rauhalliset maanasukkaatkin pakenemaan aina Plevnasta
asti, peloitellen heitä, kuinka muka Venäläiset tulisivat heitä pahasti
kohtelemaan j.n.e., tietäen kyllä hyvin ne vaikeudet ja vastukset,
joita pakolaiset tulisivat tällaisilla matkoillaan kokemaan ja
kärsimään. Mutta joll'ei turkkilaiset olisi olleet järjettömiä, niin ei
tätä koko sotaakaan olisi ikänä ollut.

Koko päivän ahkeraan marssittuamme ja tuollaista ikävää näkyä
katseltuamme, saavuimme yömajalle Papaskyn kylään, jossa saimme majamme
muutamain tyhjäin taloin huoneisin, jonne nukuimmekin tuota pikaa,
päivän vaivoista uupuneina.

Tammikuun 23 päivän aamulla klo 8 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Ilma
oli kaunis ja lämmin, aurinko paistoi niin ihanasti, sulattaen lunta ja
jäätä; vesi juoksi vuorilta ja mäiltä hyrskyen tulvana laaksoihin. Tie
ja tienvarret olivat yhtä hirvittävät kuin edellisenä päivänäkin,
ruumiineen ja muine roskineen, antaen yhtä rumaa katseltavaa koko
tänkin päivän marssi-ajaksi. Kaiken päivää ahkerasti marssittuamme
saavuimme yömajalle Kajalyn kylään.

Tammikuun 24 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas jatkamaan
marssiamme eteenpäin, pitkin Maritza virran alankoa yhä itäänpäin. --
Marssittuamme 40:tä virstaa, ja ollen jo jotenkin väsyneinä, saavuimme
Haskiön kaupunkiin, jossa saimme majamme erään kylän Turkkilaisen talon
nurkkaan. Vähän nautittuamme ehtoollista, mitä kukin pussistansa löysi,
nukuimme raskaaseen uneen, unhoittaen päivän ponnistukset ja
virkistääksemme voimiamme uusiin vaivoihin.

Tammikuun 25 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.
Maantie, jota marssimme, oli auringon sulattamasta lumesta, muuttunut
oikeaksi kuraojaksi, se oli niin kovin lokasta ja pahaa marssia, että
oikein harmitti.

Tie ja tienvieret olivat aina vaan peitettyinä ruumiilla ja tavaroilla.
Väliin näkyi ruumiista ihan selvästi, että ne olivat kuuluneet yhteen
ja samaan perheeseen. Oli nimittäin: vaari, muori, isäntä, emäntä ja
lapset, kaikki melkein yhdessä kasassa; ihan niinkuin olisivat
yksimielisesti tahtoneet kuolla pois tästä matoisesta maailmasta.
Härkiä myös oli kuolleena särjettyjen kärryjen vieressä. Muutamissa
ruumiissa näkyi väkivallan merkkiä, toiset oli kai kuolleet viluun ja
nälkään.

Erittäin kolkoilta näyttivät muutamat nais-ruumiit, joilla oli päässä
punainen (ruskea) tukka, jotka arvattavasti olivat olleet Turkkilaisten
vaimoja, sillä heillä sanotaan olevan tapana maalata (puuteroita)
tukkansa punaiseksi (ruskeaksi). Eräskin tällainen ruumis makasi
kuolleena keskellä maantietä, pää vaan pisti sotketusta lumesta esiin,
jonka ylitse oli ajettu tykki-lavetin pyörällä, joka sen oli mytistänyt
vallan myttyyn; kasvot ylöspäin, hampaat irvissä, -- Hirvittävä kuva
ihmisolennosta. -- Tämä väkisinkin johdatti mieleen ajatukset, että
ihmiselämä tänlaisina aikoina ei ole muuta kuin paljasta ivaa ja sen
olennon halveksimista. -- Europan sanomalehtien kirjeenvaihtajat
kutsuivatkin tätä puheena olevaa tietä ja paikkakuntaa: "Kuoleman tie",
"Hermanlyn kauhistukset", j.n.e.

Daily-News lehden kirjeenvaihtaja kuvaa näitä hirmuja seuraavasti:

"Kymmenen penikulmaa suurinta hävitystä", aloittaa hän, "kymmenen
pitkää penikulmaa täynnä tuhansien perheitten tavaroita, kymmenen
surullista peninkulmaa lakkaamatointa, aavemaista, ilettävää
kaikenmoisen kuoleman näköä -- senlainen on tie Filippopolista
Hermanliin. Tämä tie on jo useita viikkoja ollut murhekuvausten
näyttelypaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja ääretöntä suuruutta
tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut näkemässä. Tänne oli
kokoontuneet kaikista kylistä Venäläisten lähestyessä pakenevat
Turkkilais-perheet. Pakolaiset koko maan-osasta Plevnasta Filippopoliin
saakka, pyrkivät jo viikkoja ja kuukausiakin sitten päästä pelastuksen
valkamaan, Konstantinopoliin. Plevnan piirityksen jälkeen ja jo
ennenkin alkoivat asukkaat Venäläisten uhkaamista kaupungeista muuttaa
etelään ja satoja matkueita kokoontui Maritza joen laaksoon, sillä
pakolaistulva kääntyi tietysti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta
voimme osaksi käsittää näiden ihmisten kärsimyksiä ja niiden
mahomedilaisten asukkaiden paljoutta, jotka peloissaan pakenivat
Venäläisten edeltä. Ensimmäinen asia, minkä näimme, kun 23 p.
Tammikuuta lähdimme kauniin Filippopolin kallioisilta kukkuloilta itää
kohden, oli joukko kuolleita Turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat
tiellä ja joita ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja
hevoisten kaviot lokaan polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli
Turkkilaisten ja Bulgarilaisten ruumiita lumessa; kuolleet hevoset ja
eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauemmaksi tulimme
kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla
nuotio-valkeiden jälkiä lumessa; niin kulki tiemme, ratsastaissamme
ensimmäisenä päivänä 70 virstaa, eläinten raatojen, särkyneitten
kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse. Tie oli suuren
tappelukentän kaltainen; Bulgarilaisilla ja Turkkilaisilla oli yhtä
paljon kuolleita. Useissa miesten ruumiissa näkyi väkivallan jälkiä ja
kauheita haavoja. Suurin osa vaimoista ja lapsista oli sitä vastoin
nähtävästi paleltuneet; sillä he makasivat ikään kuin lumeen
nukkuneina, hengenelävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja punertava
iho käsissä ja jaloissa ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden vieressä
makasi useita vanhoja ukkoja jäykkänä maassa, mutta kuolemassakin vielä
arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä tahratut ja
voimattomat kädet olivat vaipuneet rinnalle. Ojain mudasta pisti
laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisteli viattomina ja
rauhallisina lumen alta; heidän muodossaan oli tuskin tuskan
merkkiäkään. Äidin rinnalle olivat he jäätyneet ja sitten heitetyt
lumeen eläinraukkojen kuorman keventämiseksi. Virstamääriä ulottui
härkävaunujen jonoja; ihmis-olentoja ja talonkaluja oli sekaisin
tungettu häälyville vankkureille; vaimot ja lapset aasien selässä ja
karja seurasivat vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi
väsyneitä, kurjia, puolikuolleita, myöhästyneitä; vanhoja koukkuselkä
miehiä ja vaimoja, jotka kainalosauvain ja keppien avulla laahasivat
itseänsä eteenpäin; äidit imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin
jalkojansa siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi
kuin tätä kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse
oli kurjimmassa tilassa, kantoi 10 vuotiasta sairasta lastansa virstan
verran jäljempänä sellaista matkuetta, ja vihdoin, kuin yö tuli, sysäsi
sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois. Näin
tulimme Kurtschesmen kylään, jossa meidän piti viettää yötä. Tämä
paikka oli samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden läpi olimme
kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin oli
tätäkin pakolaiset hävittäneet ja ryöstäneet; sitten oli siellä ollut
murhaavia, ryöstäväisiä baschibotsukkeja ja tscherkessiläisiä, ja
lopuksi oli Venäläisten ratsuväki kalvanut sen jokseenkin paljaaksi.
Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty; pappikin, jolla
aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään on, asui nyt
paljaitten seinäin sisällä ilman mattoja, vuodetta ja ruokaa."

Seuraamana aamuna, juuri kun olimme lähtemäisillämme, näkyi tulevan
pitkä jono palaavia Turkkilaisia perheitä pitkin kylän pääkatua. Sitten
seurasi kohtaus, jota on erittäin ikävä kertoa. Bulgarilaiset
kokoontuivat kadun sivulle joukkoihin, kolme tai neljä kuhunkin, ja
odottivat tyyneesti kunnes onneton retkikunta oli päässyt kylään;
silloin hyökkäsivät he joka haaralta uupuneiden, turvattomain
Turkkilaisten päälle ja alkoivat kantaa pois näiden tavaroita ja
päästää härkiä vankkurien edestä. Eräs vaimoparka, joka talutti
sänkyvaatteita kantavaa aasia, jonka kuormassa päällimmäisenä oli
pienoinen lapsi, näki silmänräpäyksessä omaisuutensa jaetuksi puolelle
tusinalle vankkoja rosvoja ja lapsosen maassa loassa. Vanhukset ja
vaimot tarttuivat kiinni omaisuuteensa eivätkä tahtoneet
Bulgarilaisten ryöstäessä siitä pois luopua. Lapset parkuivat pelosta
ja säikähdys vallitsi.

Kaikki tämä tapahtui ennenkuin kenraali Gurko vielä oli poissa
näkyvistä. Sattui niin että minä jäin jälkeen ynnä husaari-kapteeni
Sukanov'in kanssa. Me rupesimme oitis poliisiksi; kapteeni heitti aidan
yli erään Bulgarilaisen, samalla kun minulla oli tekemistä toisen
kanssa, joka saaliinensa koetti päästä pakoon. Kohta yhtyi meihin
useampia upseereja, piiskoja käytettiin hyvällä vaikutuksella, ja suuri
osa varastetusta omaisuudesta hankittiin takaisin omistajillensa.
Täytyy kuitenkin tunnustaa, ett'en minä, sittenkun ensimmäinen vihastus
oli lauhtunut, voinut niin kovin moittia kylän asukkaita heidän
karkaamisestansa Turkkilaisten päälle, sillä pakolaiset olivat
matkallaan kylän läpi ryöstäneet kaikkialla, ja kun tulin kylän
ulkopuolelle, näin useita Bulgarilaisten ruumiita riisikedoilla, jossa
ne olivat tapetut viimeisten murhien aikana.

Täältä Haskiöihin olivat kuolleet, jos mahdollista, vielä lukuisammat
kuin edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka läpi kuljimme, oli täynnä
kuolleita Turkkilaisia talonpoikia, ja kun kysyimme Bulgarilaisilta,
kuka ne oli tappanut, vastasivat pirullisella ripeydellä: "Me sen
teimme, ystävämme sen tekivät". Haskiöissä nähtiin Turkkilaisten
sotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle,
joka osoitti, että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he olivat
haavoitetut, eivätkä sen vuoksi voineet marssia kauemmaksi. Täälläkin
oli sadottain Turkkilaisperheitä, jotka vankkurien ja juhtain
puutteessa, olivat turvautuneet autioihin huoneisin.

Kysyin eräältä näistä perheistä, mistä he tulivat, ja sain
vastaukseksi, että he olivat lähteneet Plevnasta viisi kuukautta
sitten; siitä saakka olivat he eläneet maantiellä ja viimeisinä
viikkoina isossa leirissä, jonka olimme tapaava kauempana Hermanliin
vievän tien vieressä. Monta päivää olivat he olleet kokonaan ilman
leipää tahi maissia ja elättäneet itseänsä ainoastaan lihalla
kuolleista elukoista, jotka olivat tielle kaatuneet. Minä annoin heille
kaiken sen leivän, jota suinkin sain kokoon, ja he ahmasivat sen kuin
nälkäiset sudet. Muorilla, isällä ja äidillä rintalapsinensa sekä
vähäisellä kymmenen vuoden ikäisellä pojalla ei ollut yhtäkään
kenkääkään yhteensä, ja koko heidän tavaravarastonsa oli muutamia
vanhoja, repaleisia huopia ja lihapata. He olivat sangen levottomat,
koska huone, jossa he asuivat, ei ollut heidän, eivätkä he, kaikkein
kulkuneuvojen puutteessa, voineet jatkaa matkaansa, ennenkuin vuoden
aika kävi miedommaksi. Ainoa lohdutus, jonka heille saatoin antaa, oli
vakuutus, ett'eivät he kohtaisi Venäläisiltä muuta kuin ystävällisyyttä
ja luultavasti tapaisivat talonsa Plevnassa polttamattomana.

Haskiöin toisella puolella kohtasi meitä joka askeleella uudet ja
vieläkin kauheammat näöt; mies ja vaimo makaamassa vieretysten samalla
huopapeitteellä ja kaksi lasta lumessa aivan rinnalla, kaikki
kuoliaaksi paleltuneina; vanhuksien päät puoleksi poikki-leikattuina;
muutamia Bulgarilaisia raadeltuina, niinkuin ainoastaan Turkkilaiset
osaavat raadella, ja kummallakin puolella tietä leveitä, lakkaamattomia
nuotioita kiireesti jätettyjä ja täynnä tarvekaluja. Puolen penikulman
matkan olivat hevosemme astuskelleet pitkin mattoja, sänky-vaatteita
ja pukimia. Nyt oli tie aivan peitetty mytyillä, tyynyillä,
huopapeitteillä ja kaikenlaisilla mahdollisilla huonetavaroilla.
Särkyneet vankkurit alkavat käydä useammiksi ja kun lähestyimme pientä
Tirolin kylää, näimme kaukaa kummallakin puolen tietä oikein
vaunumetsän, jota kesti aina virtaan saakka oikealla puolella ja pitkin
kunnaanrinteitä vasemmalla puolella tietä. Useat kuolleet Turkkilaiset
sotamiehet ja yksi tahi pari Venäläistä ilmaisivat, että tässä oli
ollut vähäinen kahakka, ja me lähenimme suurta autiota leiriä, jossa
hevoset tallasivat kalliita mattoja ja pehmoisia uutimia, polkein
kaikki lokaan.

Tämä näkö oli kerrassaan niin ainoa laatuansa ja niin kauhean
surkean surkea, se kertoi niin selvästi kärsimyksiä ja onnettomuuksia,
jotka olivat viattomia ihmisiä kohdanneet, että olen epätietoinen
rohkenenko ruveta sitä kertomaan. Sadat tynnyrinalat oli peitettynä
huonetavaroilla. Koko tie pitkin virranrantaa, seuraten sen mutkia,
pitkin mäkeä ja kedon poikki, jossa tie tekee jyrkän polven, oli
täynnä tätä leiriä, vähintäänkin puolen penikulmaa pituudelta ja
eri leveydeltä. Tällä isolla alalla seisoi kömpelöitä ajokaluja,
niin taajaan kuin mahdollista. Niiden alusvärkit olivat useimmiten
rikki-murtuneet. Sairaita elukoita kuljeskeli rattaiden välissä.
Miesten, vaimojen ja lasten ruumiita makasi siellä täällä joka
vankkurin ympärillä, ja koko tanner oli peitetty vaatteilla,
keittokaluilla, kirjoilla ja sänkyvaatteilla. Olipa syvästi liikuttava
näky katsella kuinka yksi vanha harmaapartainen Turkkilainen makasi,
avonainen korani edessänsä, veriin tahrauneena irvistävästä haavastansa
hänen paljaassa kurkussansa. Ryysy- ja vaatemytyt kätkivät melkein aina
imevien lasten ruumiita. Bulgarilaisparvia samoili ympäri tässä
suuressa kuoleman ja hävityksen laaksossa, valiskellen parhaita
vankkureita, vieden pois koko kantamuksia vaskiastioita ja likaan
tahrattuja sänkyvaatteita, antamatta enempää armoa kuolleille kuin
ryysyille, joiden päällä ne makasivat.

Jo edellisen päivän aamuna olin lakannut lukemasta niitä kuolleita,
jotka eivät kuuluneet armeijaan; olen kuitenkin varma että ainakin 500
makasi leirissä. Niiden vankkurien määrä, jotka tässä olivat
majailleet, oli ollut ainakin 15,000, niiden koko luku, jotka olivat
jättäneet omaisuutensa alttiiksi ja paenneet, vieden mukanaan
ainoastaan mitä käsissään saattoivat kantaa, ei suinkaan ollut 75,000
vähempi. Kauhistuneina tästä hirmuisesta näöstä, jonka läpi meidän niin
monta tuntia oli täytynyt kulkea ja joka ei milloinkaan näyttänyt
tahtovan loppua, joudutimme ratsastamistamme Hermanliin, vaan viimeiset
raadellut ruumiit eivät kadonneet näkyvistämme ennenkun olimme aivan
kaupungin ulkoreunalla.

Hermanlissa kuulimme ensimäisen kerran tämän nuotiokunnan historian.
Näyttää siltä kuin ratsuväen tunkemisella useampiin kyliin tien
varrella olisi tehty erittäin ankaraa vastarintaa; aseilla varustettu
väestö taisteli raivokkaasti. Seitsemän eri kertaa uudistettiin tuo
vähäinen kohtaus, joka tapahtui Filippopolin luona, missä asukkaat
samalla kertaa pakenivat kuin Turkkilaiset sotilaat, ja miehet ja
vaimot ampuivat venäläisiä vastaan. Derventissä, joka on vähän matkaa
tiellä Filippopolin ja Hermanlin välillä, otettiin Venäläinen
ratsuväki, kun se vähäisen kahakan jälkeen tunkeutui kylään, vastaan
kiväärinlaukauksilla pienestä kivirakennuksesta. Kaikki kokeet tehdä
sopimusta sinne piiloontuneiden Turkkilaisten kanssa lisäsivät vaan
mieshukkaa; ja sittenkun muutamat talonpojat, jotka olivat kokeneet
houkutella heitä antautumaan, oli kaatuneet, tuotiin esille kanuunia,
ja rakennukseen ammuttu kranaatti sytytti sen palamaan, puolustajain
oli pakko tulla ulos ja he ryntäsivät rohkeasti sotamiesjoukkoa
vastaan, yhä ammuskellen. He tulivat oitis ammutuksi. Heitä oli
ainoastaan kolme talonpoikaa, jotka olivat tällä epätoivoisella tavalla
pitäneet puoltaan rakennuksessa. Tämä tapaus osoittaa, mikä henki
elähytti Turkkilaisia, heidän koettaessansa tehdä vastarintaa
Venäläisille.

Kun Venäläisten ratsuväki sitten tuli leirin näkyviin oli siellä kaksi
pataljonaa Turkkilaista jalkaväkeä jälkijoukkona; mutta ne peräytyivät,
tekemättä suurempaa vastarintaa, jonka jälkeen yksi eskvadrona
lähetettiin vaunujen väliin niitä tutkimaan. He olivat tuskin muutaman
askeleen päässä kuormista, kun äkkiä pamahti joka haaralta, vaunuista
ja vaunujen takaa, ja muutamia satuloita tuli tyhjäksi. Nyt oli selvä
että kovinta vastarintaa aiottiin tehdä; sentähden vetäytyi eskvadrona
takaisin ja ryhdyttiin valmistuksiin vaunulinnaan ryntäämistä varten,
sillä se suojeli sekä takajoukkoa että kukaties kuinka suurta
aseellista talonpoikais-voimaa. Mutta jo ennenkuin rynnäkkö alkoi,
syntyi leirissä hätä, joka levisi kuin kulo. Pakolaisten ääretön joukko
juoksi sotamiesten kanssa pois vuorille ja jätti jäljelle eläimet,
vaunut ja kaikki tavaransa, mitä eivät silmänräpäyksessä voineet
siepata. Syynä hätään oli Skobelev'in ratsuväen tulo Maritzan laaksoon
vastapäätä leiriä. Sen seurauksena on epäilemättä monien tuhansien
Turkkilaisten talonpoikain kuolema, jotka ilman vaatteita ja ruoatta
ovat vuorilla. Vielä yksi seuraus paosta on läheisten Bulgarialaisten
rikastuminen; sillä ei vielä ollut kruudin savu haihtunut, kun nämä
aina valppaat olennot syöksyivät jätettyjen eläinten kimppuun ja veivät
pois sadottain kuormia. Tämä mullistus on äärettömän suuri.
Seitsemästäkymmenestätuhannesta ihmisestä saivat Venäläiset vaan
muutamia tuhansia kotiin lähetetyksi. Olen kertonut millaisina
heidätkin tapasin. Muitten kohtalo ei ole vielä tunnettu; kuitenkin voi
sitä helposti arvata. Hirmuista on ajatella että tällaisia tapauksia on
vielä paljon nähtävänä, kun kuljemme edemmäs Konstantinopolia kohden;
sillä vähän aikaa sitten kulki pitkät jonot pakolaisia Adrianopolin
lävitse ja täyttivät täällä viikottaisin yöt ja päivät katuja; kun
niiltä kysyttiin minne he menevät, niin voivat harvat heistä siihen
vastata. Useita näistä pakolaisista on venäläisten ratsuväki ajanut
takaisin, ja tätä kirjoittaessani on katu araba-kärryjä täynnä, jotka
kulkevat kylmässä sateessa ja pimeydessä; useimmat vaimot kävelevät
paljain jaloin vieressä, kaikki ovat läpimärkiä, nälkäisiä ja
uupuneita. Myrskyn ulvonta säestää kauheasti lasten parkumista ja
pyöräin kitinää. Helppo on arvata että vaan vähäinen osa näin ankaralla
vuoden ajalla ennättää kotiinsa; sielläkin ovat he yhtä kurjassa
tilassa. Tien Filippopolin ja Adrianopolin välillä pitäisi ainiaksi
saada nimi: "Kuoleman tie".

Kaiken päivää tänlaista surkeata, ilettävää tietä marssittuamme,
saavuimme Hermanlin kaupunkiin yömajalle, Turkkilaisten tyhjiin
taloihin. Siinä talossa kuitenkin, jossa minä olin 1:sen plutonan
kanssa, ei ollut kristinsielua jälellä, me siellä yksin sen yön pidimme
isännyyttä.

Tammikuun 26 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin,
jättäen Hermanlyn taaksemme kaikkine kauhistuksinensa. Me marssimme
sitä suurta maantietä, joka johtaa Adrianopolia kohden ja jonka
läheisyydessä kulkee myös rautatien-rata, joka alkaa Sarambeystä vähän
matkaa Tatar-Basardschukin kaupungista ja johtaa eli menee aina
Konstantinopoliin saakka. Me poikkesimme puolipäivä levolle ja
nauttimaan päivällistä erään kylän lähelle. Heti haimme puita ja risuja
mitä vaan suinkin löysimme läheisyydessä, joista teimme nuotioita.
Sitte keitimme laukun (rensselin) kattiloilla teetä, jota nautimme
"keksi" leivän kanssa. Siinä se olikin sitte koko soturin senaikainen
päivällinen.

Vähän aikaa oltuamme, kuulimme junan viheltäen ja jyristen tulevan
Filippopolista päin ja kun saimme tietää että siinä matkusti H. K. K.
Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, toimivan armeijan ylipäällikkö,
juoksimme heti pienen ojan ylitse vallan rautatien viereen, nähdäksemme
hyväntahtoista ruhtinasta, mainiota päällikköämme oikein läheltä taas
isosta aikaa.

Suuriruhtinas seisoi vaunuissa, katsellen ikkunasta ja kun juna tuli
kohdallemme, tervehti hän meitä sanoen iloisella hymyllä ja kaikuvalla
reimalla äänellään "terve Suomalaiset", johonka vastasimme innokkailla
raikkailla hurraahuudoilla, joita kesti siksi kunnes juna oli kulkenut
ison matkaa ohitsemme.

Päivällis levähdyksen jälkeen jatkoimme marssiamme eteenpäin. Hienoa
sumua rupesi satamaan, taivas muuttui synkäksi ja pilviseksi;
ehtoopäivällä rupesi vesi varsin valumalla tulemaan pilvistä ja ilma
muuttui oikeen rankkasateeksi, niin että kastuimme aivan läpimärjiksi;
olimmepa kuin "järvestä nostetut".

Ehtoohämärässä saavuimme Dscherair Mustafa paschan kaupungin edustalle,
josta sitte marssimme yhtämittaa kaupunkiin; ensin oli mentävä
mahdottoman suuren, komean kivisillan ylitse, joka johti Maritza-virran
ylitse, rakennettu marmorista ja muista kauniista siloitetuista
kivistä. Sen pylväisin oli hakattu kaikenlaisia koristuksia, muun
muassa somia turkkilaisia kirjaimia ja eräänlaisia muistovärsyjä. --
Kevättulva syöksyi sillankin ylitse; Maritza kuohui yli äyräittensä.
Kaupungin torit ja kadut olivat yhtenä suurena lokalampena, vaan eihän
tätä auttanut ihmetellä, suojaan eli katon alle oli pyrkiminen, vettä
satoi kuin "saavista kaataen" vahvasti herkeämättä. Lopuksi löysimmekin
keskellä kaupunkia suuren tyhjän kauppahuoneen (bazarin), johon mahtui
miehiä monta plutonaa. Mainitussa huoneessa löytyi suuria kasoja
honkasia lankkuja ja lautoja, ties' sitte Herra mihin tarpeesen niitä
lienee aiottu, ne olivat oikein kahisevan kuivia. Meidän pojat
arvelivat niitä tarkastellessaan: "eiköhän nuo vaan liene keski Suomen
honkaa". Vaikka ei siitä sentään pitkälle aprikoittu ennenkuin jo
leimusi iloiset liekit meidän poikain nuotio-tulista, jotka olivat
tehdyt mainituista lankuista ja laudoista kauppahuoneen permannolle. Ja
kun huone oli hyvin korkea pysyi savukin hyvin katonrajassa; permanto
oli kivestä, ei siis ollut aivan pahoin pelkoa tulipalosta
(valkeanvaarasta); kuitenkin täytyi jonkun olla aina valveella
pitääkseen tarkkaa vaaria sillä katto eli laipio oli puinen.

Näiden iloisten nuotiotulien ympärillä sitte istuskelimme, jutellen
tyytyväisinä kaikenlaisia satuja, kun olimme päässeet näin oivalliseen
sateensuojaan. Keitimme teetä, kuivailimme vaatteitamme, vaikka ei
niitä oikein kuivaksi saatu, koska niistä vielä seuraavana aamunakin
valui vesi.

Tammikuun 27 päivän aamulla k:lo 7 jatkoimme matkaamme eteenpäin.
Marssittuamme noin kuuden virstan paikoille, tulimme erään Balkanista
päin juoksevan virran rannalle ja siihen täytyi pysähtyä, sillä
ylängöiltä virtaava kevättulva oli vienyt eli särkenyt meikäläisten
sapörien, päivää ennen kyhäämän varasillan. Turkkilaiset olivat
paetessaan särkeneet siinä olleen vakituisen sillan, niinkuin
tavallista estääkseen vihollista (meitä) etenemästä niin pikaa.

Tässä siis ei muuta neuvoa ollut, kuin alkaa kyhätä jonkinlaista
porrasta ylimenoa varten, josta edes jalkaväen sopisi mennä. Se olisi
ollut hyvinkin pikaa tehty, mutta tarvepuista (aineista) oli kova
puute; lopuksi päätettiin käyttää niiksi kaikki sähkösanomapylväätkin,
mitä läheisyydestä suinkin voitaisiin saada; työ alkoi mutta ei siihen
sopinut väkeä kuin vähän erällään, toisten täytyi seisoa ja vartoa.
Kaartin sapöri-pataljonan miehet olivat mestareina ja me, sekä muiden
pataljonain miehet, olimme vuorotellen tarve-aineiden kantajina.

Tie ja tienvieret olivat niin vetiset ja lokaset ettemme edes
saattaneet siihen istuakaan. Vilussa, nälässä ja sateessa seisoimme ja
odotimme tässä ehtoopuolen päivää, siksi kunnes viimein porras
valmistui ja saimme alkaa yksitellen ylimenoa.

Virta oli sadan askeleen levyinen ja syöksyi sekä kuohui yli
äyräittensä. Portaissa oli vaan pari pylvästä rinnan, jotka sen lisäksi
heiluivat ja häilyivät aika-tavalla kahden puolen tehden siten ylimenon
hankalammaksi. Kiiruusti oli myöskin liikuttava, että tuhansia
kerkeäisi tällä tavalla mennä yli parissa tunnissa.

Toista oli tykki- ja ratsuväen laita, ne pojat ajoivat täyttä laukkaa
suoraan virtaan sekä koettivat siten päästä yli kahlaamalla ja uimalla.

Sinne painui tykit lavetteineen näkymättömiin ja hevoset korvia myöten,
josta ne toiselle rannalle tultuaan taas esiintyivät, jolloin hevoset
koettivat kiskoa niitä kaikin voimin rantaäyrästä ylöspäin, -- ja
onnistuihan se sentään jotenkin hyvin, täyden tehtyään hevoset ja
miehet. -- Erään venäläisen lääkärin kääsit sinne kuitenkin taisi
jäädä, ja muutamia muita pienempiä kapineita.

Ylitse päästyämme järjestettiin kaikki taas kolonniin ja marssi alkoi
uudestaan oikeen ripeästi, mutta pimeä saavutti kesken, ett'ei
ennätettykään enää Adrianopoliin asti, vaikka taisi olla määränä; --
eikä sinne sallittu sotaväen marssia pimeässä, jonka tähden meidät
poikkeutettiin isolta maantieltä sivulle, mennäksemme yömajalle
johonkin läheisiin kyliin. Kun tieltä poikkesimme pois oli jo myöhä
ehtoolla ja pimeä kuin "säkissä", ei voinut nähdä marssiessaan edes
lähimmäisiä tovereitaan, jonkinlaista litinää, mönkimistä ja öhkimistä
vaan kuului. Se kenttä eli pelto, mikähän lie ollutkaan, jota
marssimme, oli niin hirveän sitkeätä, vajoavata savea että sinne tahtoi
vallan väkisin saapasrajamme tykkänään jäädä, oli niinkuin olisi ollut
viiden leiviskän puntit jaloissamme.

Että marssi tuntui hiiden hankalalta, sen todistaa jokainen sinä
ehtoona mukana ollut.

Marssittuamme pitkät matkat tänlaisessa pimeydessä ja loassa alkoi
etäältä tulia kiilua, josta päätimme eli iloksemme huomasimme, että
sotaväen leiriä eli jotain ihmisasunnoita mahtaa läheisyydessä olla.

Saavuttuamme lähelle erästä Känuriköi nimistä kylää, huusi komppaniamme
päällikkö minua luokseen ja sanoi: "Vääpeli, jääkää tähän ensipuoli
komppanian kanssa vartioimaan tykistöä". "Ymmärrän herra kapteeni",
vastasin minä, soturin lyhyellä ja tavallisella vastauksella ja annoin
miehistölle tarpeenmukaisia käskyjä. Joku sotamiehistä arveli: "eipäs
tää nyt ollut oikein hauskaa, olisihan sitä yhtä hyvä mennä kyläänkin,
kun on näin hirveän märkää ja lokasta". "Älä juttele, kun olet kerran
sotamies", sanoi toinen.

Minä rauhoitin heitä sanoen: "Kyllä tästä päästään kun on kerta
pahemmistakin päästy". Puolet miehistä jätin aseisin ja toiset puolet
lähetin partioretkelle, hakemaan kylästä mitä välttämättömästi
tarvittiin, eväät olivat jo näet hyvin lopussa.

Ei aikaakaan niin jo meidän pojat palajavat kylästä tuoden puita,
olkia, yhden lehmän ja viisi lammasta. Heti laitoimme hyvät nuotiot,
joita oli ensin vähän vaikea märässä maassa saada syttymään ja oljet
levitimme allemme että oli mukavampi istuaksemme vallan märässä
kurasessa maassa. Sitte käytiin lehmään ja lampaisin käsiksi, sukkelaan
teurastimme ja nyljimme ne, eikä se ollut kuin yks, kaks, niin jo alkoi
keittäminen ja käristäminen. Leipää ei ollut kun jollakulla, vaan kellä
sattui olemaan, sekin pantiin tasan; näin sitte istuskelimme nuotion
ympärillä ja miehet joiden silmistä äsken tyytymättömyys loisti,
nauttivat nyt varsin tyytyväisiltä, jutellen ja uneksien niistä
hauskuuksista, joita muka Adrianopolissa tulisivat näkemään ja
nauttimaan. Erittäinkin puhuivat uhkeasta turkin viinistä, joka aina
ennenkin oli tehnyt hyvän vaikutuksen.

Tammikuun 28 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkaamme eteenpäin sillä
toivolla että tänäpänä varmaankin saapuisimme Adrianopoliin. Ahkerasti
marssittuamme saavuimmekin k:lo 1 j.pp. esikaupunkiin, jossa vähän
aikaa odotimme, kunnes saimme tiedon, minnepäin siellä isossa
kaupungissa kuljimme majoitettavaksi. Sen jälestä alkoi juhlallinen
marssiminen kaupunkiin, soittokunnat soittivat ja laulajat
lauloivat (meidän pojat suomea). Kaupungissa oli vilkas liike,
kaikkialla vilisi turkin punapäitä "Fetz"-lakkineen ja turpaanineen,
mikä mitäkin huutaen kaupaksi hyvin kimakalla äänellä niinkuin esim.:
"vintsa, vintsa; vodki, vodki; karassoo vodki! Ori, ori, karasso ori!
voisin kalkaan, voisin kalkaan! Halva, Halva, jotin kalkaan, jotin
kalkaan", j.n.e. jota kaikkea tulisi mahdottomaksi kuvailla ja kynäillä
näin lyhyillä riveillä. Me kuljimme useampain katujen kautta kunnes
viimein tulimme erään hyvin komean talon edustalle, joka oli
kolmikerroksinen suuri kivikartano. -- Tähän meidät pysäytettiin; se
sanottiin olleen erään rikkaan juutalais-paschan oma, joka itse oli
paennut Konstantinopoliin.

Pataljonamme ensi- ja kolmas komppania majoitettiin mainittuun taloon.
Toinen ja neljäs komppania pääsivät erääsen toiseen sitä lähellä
olevaan taloon. Me kolmannen komppanian miehet pääsimme kolmanteen
kerrokseen erääsen huoneesen, joka ennen oli ollut juutalaisten
rukoushuoneena eli niin kutsuttuna synagogana. Se oli niin kauniiksi
sisustettu, seinät ja katto olivat kullalla silatut ja monenlaisilla
maalauskukilla kaunisteltu, akkunat monenvärisillä laseilla koristeltu.
Etuseinällä oli ripustettuna pyhäkaappi, jossa oli Moseksen kymmenet
käskyt säilytetty, se oli peitetty eli varjostettu kauniilla
esiripulla, johonka ei kukaan muu, kuin ylimmäinen pappi kerran
vuodessa oli saanut katsoa. Peräseinällä seisoi suuri mahtavan iso
kirjakaappi laattiasta kattoon asti lasiovella, täynnä kaikenlaisia
kirjoja, isompia ja pienempiä, Hebrean ja Turkin kielisiä.
Ikkunoissa oli hienon hienosta valkosesta kankaasta kartiinit
(akkunan-varjostimet), jotka olivat meidän pojille tervetulleita,
jonkun päivän päästä kivärin puhdistuksessa ja jalkarievuiksi.

Katossa riippui muhkea kynttilä-kruunu, sohvat ja tuolit olivat
punaisella sametilla päällystetyt, joilla me sitte oikein "herroiksi"
istuskeltiin ja maattiin, vedellen aika savupilviä oivasta turkin
tupakasta. Talon piha oli myös kaunis kuin paratiisi; siellä kasvoi
poppelipuita, myrttipensaita ja kaikenlaisia kauniita kukkia, sekä sen
keskellä oli upea vesisäiliö, jossa uiskenteli n.k. kultakaloja.
Kaupunki on luonnon ihanalla paikalla matalahkolla ylängöllä, siinä
missä Maritza, Tundscha ja Bergaz virrat yhtyvät, jotka sitte
Maritza-virran nimellä purkavat vetensä Arkipelagiin.

Suuria, mahtavia kirkkoja (moskeoita) on monta, joiden päältä pitkät
huipukkaat tornit (minaretit) kohoavat kohti pilviä puolikuinensa ja
tähtinensä. Kaupungin vierellä on monta hautausmaata, eriskummallisine
hautapatsaineen; siellä näet ei käytetä ristiä hautauskummuilla,
niinkuin meillä ja kaikilla muilla kristityillä on yleensä tapana. --
Heillä on sen sijaan hakattu paria kolmen kyynärää korkeita ympyriäisiä
kiviä, joidenka ylipää on muodostettu miehen pään kokoiseksi ja
näköiseksi, esittäen päässä olevaa turbania, eli "Fetz"-lakkia, usein
maalattu punaiseksi. Kun näitä tänlaisia kivi-äijiä on paljon yksillä
paikoilla, antaa se katsojalle jotenkin hauskan näön.

Kaupungin kadut ovat, niinkuin itämailla ainakin, likaiset,
monimutkaiset ja kapeat, kahden puolen katuja on kaikenlaisia
käsityöläisiä ja kauppiaita aukinaisissa majoissa, joidenka permannot
on vähän ylempänä katuja ja etupuoli seinää nostettu räystääksi eli
katokseksi päivän ajaksi, öiksi ne lasketaan alas ja pannaan lukkoon,
sekä tekee silloin etuseinän virkaa. Ne ovat melkein sitä mallia kuin
täällä meidän maassa markkinakojut. Vaan löytyy myöskin upeita suuria
kauppahuoneita, narikoita, niinkuin Pietarissa ja muissa isoissa
Europan kaupungeissa. Erittäin mukavan asunnon eli verstaan siellä
olivat suutarin ammattilaiset hankkineet; ne nimittäin asuivat eli
tekivät kuitenkin työtään ylimalkaan rakennusten kivijaloissa; näiden
verstaiden avonaiset, isohkot akkunat olivat aivan katukäytävän
(trotoarin) tasalla. Tiesi Herra mistä mestarit itse sinne sisään
menivät, mutta työt sinne kumminkin annettiin akkunan kautta. Jos
vanhat tohvelit ovat käyneet huonoiksi, (siellä käydään enimmästään
tohveleissa) ja tahdot teettää uudet, niin teet suutarin kanssa kaupan
akkunan lautta ja kun hinnasta olette sopineet, niin riistät vanhan
tohvelisi pois ja pistät jalkasi akkunasta sisään, jolloin suutari
ottaa mitan ja kauppa on valmis.

Tammikuun 29 päivän aamulla nousimme ylös tavalliseen aikaan,
iloisina kun olimme saaneet levätä oikein rauhassa pehmoisilla
sijoilla kauniissa huoneessa. Kl. 10 e.pp. saimme käskyn asettautua
riveihin eräälle kadulle vähän matkaa majatalostamme; sen jälestä tuli
armeijan ylipäällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch,
ratsastaen pitkin rivejä tervehtäen sekä kiitellen joka rykmenttiä ja
pataljoonaa erikseen, joihin me vastasimme innokkailla kaikuvilla
hurraahuudoilla. Tarkastuksensa lopetettua kutsutti Suuriruhtinas
kaikista rykmenteistä ja pataljonista ne vääpelit, aliupserit ja
sotamiehet majataloonsa, joille Hänen Korkeutensa oli hyväksi nähnyt
antaa 3:nen luokan (ruusunauhalla) P. Yrjänän ritarikunnan ristejä,
tappelujen johdosta Taschkisenin, Dolny-Komartzyn, Iskerin ja
Filippopolin luona. Minäkin sain kunnian olla niistä yhtenä ja edustaa
siinä suhteessa kolmatta komppaniaa, kun näet olin alipäällistön ja
miehistön esimies ja jonka urhollisessa rivissä minun oli ollut kunnia
ja onni olla mainituissa tappeluissa. Suuriruhtinas ripusti ristit
rintaamme ja taputti samalla olkapäähämme, onnitellen ja kiitellen
meitä, sekä niitä joukkokuntia, joihin kuulumme, urhollisuudesta
mainituissa tappeluissa.

Tammikuun 30 päivän olimme samassa majatalossa puhdistaen vaatteitamme
ja aseitamme, sekä pesten itsiämme kun olimme loassa ja savessa
rypöneet monta päivää silmiä myöten, sillä marssissa on hyvin vaikea
väliin saada vettä juodaksensakaan, sitä vähemmin pesemisiin; näet kun
rivistä ei saa poistua askeltakaan.

Tammikuun 31 päivän olimme yhä vielä samassa majatalossa. K:lo 8
ehtoolla kulki eräs merkillinen huhu, että muka välirauha (aselepo)
olisi tehty ja vielä päälliseksi oikein hyvillä ehdoilla. Iloinen
uutinen!

Ympäri kaupunkia, kaikista sotaväen majataloista, kuului iloista melua
ja hurraamista sekä soiton säveleitä, jotka nekin vahvistivat huhun
todellisuutta, jota me ei oikein sittekään tahtoneet uskoa.

Helmikuun 1 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. K:lo 2 j.pp.
käskettiin meidät asettumaan majalamme pihaan neliö-kolonnaan, jonka
jälestä tuli pataljonamme päällikkö översti Procopé, tarttuen paikalla
tuotuun viina pikariin, joka oli juhlaa varten asetettu astioineen
eräälle telineelle talon pihalla, ja lausui: "toivokaamme onnea ja
menestystä rauhalle, Keisarille ja isänmaallemme, eläkööt!" Raikkaat,
innokkaat eläköön ja hurra-huudot kaikuivat riveistä ja soittokunta
soitti "Maamme".

Hetki oli juhlallinen, ja arvatenkin monen sotilaan kivikovassa
sydämmessä vaikutti joitakin hellimpiä tunteita. -- Sen jälestä
ryyppäsimme mainitun juhlaryypyn, ollen hyvin tyytyväisinä, rauhan
tulolle -- ja huhun mukaan kuulleistamme rauhan ehdoista, jotka olivat
että -- kaikki Turkin alla olevat kristityt pikku ruhtinaskunnat
pääsisivät vallan vapaiksi Turkista ja sitäpaitsi maksaa kaikki
sotakulungit.

No, mitä parempaa päätöstä tälle sodalle olisimme voineet toivoakaan?

Helmikuun 2 päivän olimme vielä samassa majalassa. Paikkailimme
vaatteitamme ja jalkineitamme oikein aika kiiruulla, prikatin päällikkö
oli sen käskenyt ja antanut tietää että hän pitää niille tarkastuksen
seuraavana päivänä. Sitä paitsi pitää soturin aina oleman eheän ja
puhtaan, jos vaan suinkin siihen on tilaisuutta. Paikkaus olikin varsin
hyvään tarpeesen tähän aikaan; vaatteemme olivat palaneet, kuulain
lävistämät ja karankojen repimät, niin että repaleet vaan sinkoilivat
sinne tänne. Saappaissamme oli ainoastaan varret eli ruojuet jälellä,
pohjat olivat jo aikoja sitte kuluneet pois ja menneet omia teitään.

Helmikuun 3 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Paikkuuta ja
korjuuta kesti myöskin yhtämittaa, olimme saaneet käskyn, että
vaatteemme ja majatalomme huoneet pitävät olla hyvin puhtaat. Kenraali
Ellis I piti ennen mainitun tarkastuksensa puolen päivän aikaan.
kaupungilla emme saaneet käydä yksitellen, sinne piti mentämän aina
komannossa jos kellä oli asiaa. Sotalain mukaan luvattiin rangaista,
jos kuka ottaisi, oli se mitä hyvänsä, maanasukkailta ilman rahatta.
Sekä muistutettiin, että välirauha oli tehty, eikä siis saa enää tehdä
sitä, mikä sodan aikana on väliin ihan välttämätöintä.

Helmikuun 4 päivän olimme samassa majatalossa. Puhdistelimme
kiväreitämme ja miekkojamme sekä hääräsimme ja puuhasimme yhtä ja
toista. Mitään erinomaista ei tänäpänä tapahtunut; hauska oli vaan olla
kauniissa, lämpöisessä salissa; me olimme niinkuin niissä kultaisissa
linnoissa, joista Tuhannenyhden yön tarut kertovat.

Tämän päivän ehtoolla saapui pataljonaamme Helsingistä lähetetty
ensimäinen varaväki joukko (reservi), joista vanhat sotamiehet
aprikoitsivat: "Vastako nyt tulette, kun rauha on jo tehty; emme voi
teitä edes kuulain kanssa tutustuttaa".

Helmikuun 5 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Tänäpänä
saimme käskyn valmistaa itsemme seuraavaksi päiväksi eteenpäin marssiin
Konstantinopolia kohden. Siis valmistelimme itseämme niinkuin parhain
sopi, pussimme täytimme leivällä j.n.e.

Tänä päivänä saimme myös armeijan ylipäälliköltä H. K. K.
_Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'ilta_ seuraavan päivä käskyn:

    "Päivä-käsky.

Annettu Adrianopolissa ylipäällikön asunnossa täkäläiselle sotajoukolle
Helmikuun 5 päivänä 1878.

    N:o 4.

Urhoolliset päälliköt ja sotamiehet armeijassani! Kun Balkanin vuorien
yli käynti aljettiin, vaadin teiltä uusia vaivoja, vaikka olitte
väsyneitä; ja senjälkeen ette olekaan kävelleet, vaan olette lentäneet
eteenpäin; vähemmässä kuin kuukaudessa olette, niin sanoen, tulvanneet
läpi Turkin maan ja tulleet melkein kaupungin, Konstantinopolin,
(Zargradin) lähelle.

Matkalla olette ikään kuin sivumennessä hajoittaneet Turkin armeijan,
poisottaen Filippopolissa koko heidän tykistönsä, senjälkeen olette
voittaneet pikaisella käynnillänne Adrianopolin, Turkin toisen
pääkaupungin ja nyt seisotte Mustan meren, Marmora järven ja Egeian
meren rannoilla. Vihollinen ei ole voinut teitä vastustaa, hän on
laskenut päänsä ja suostunut vaatimuksiimme, sentähden pysäytän teidät.

Nämät loistavat voitot voitettiin ei ainoasti teidän merkillisellä
urhollisuudellanne, vaan myös teidän luonnollanne, että kärsiä vaivoja
ja puutteita, ei pahat ilmat, pohjatoin lika, eikä jokien yli kahlaus
jäätävässä pakkasessa joissa vyötärystä myöten seisoitte vedessä,
voinut teitä pysäyttää. Kaipaan sanoja kiittää teitä urhot! Vanhimmasta
päälliköstä nuorimpaan kuorma-ajuriin asti olette rehellisesti
täyttäneet velvollisuutenne. Kaikki olette kantaneet kuormanne, mikä
teille on päälle pantu. Levätkää siis nyt ja valmistakaat kunnialla
peitettyinä palaamaan kotiinne, vaan jos vihollinen ei aikoisi
allekirjoittaa hänelle määrättyä rauhaa, niin olkaat valmiit uudestaan
hyökkäämään tappeluun ja antamaan hänelle viimeisen jyräyksen.

Levätessänne antakaat esimerkki siitä että Venäjän urhot, joille ei
vertoja löydy rehellisessä sodassa, ovat esikuvat järjestyksessä ja
vakuudessa rauhallisia asukkaita vastaan heidän omaisuutensa ja
kunniansa puolesta, olkoot mitä kansaa tahi uskontoa tahansa.

Tahdomme näyttää toteen ett'ei yhtään kohtaa pidä löytymän, joka voisi
heittää pienimmänkään pilkun Venäjän aseitten hiellä ja verellä
valloitettuun kunniaan. _Nikolai_".

Helmikuun 6 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme tuosta mahtavan komeasta
Adrianopolista, jättäen sen taaksemme, -- kuka ties iki pitkiksi
päiviksi. Marssittuamme kaupungin tullista ulos pysäytettiin meidät
(neljä tarkk'ampuja-pataljoonaa kenraali Ellis I johdossa). Tässä vielä
katselimme kaupunkiin päin, joka näytti hyvin muhkealta noine korkeine,
suurine moskeoineen ja pitkine, huipukkaine minaretineen, joissa väärän
opin äänet kaikuivat ja jonka opin hirmuvaltaa rankaisemaan mekin
olimme näin kauaksi kotimaastamme joutuneet.

Sittekun prikatin marssikolonnat olivat täysin järjestetyt, alkoi
marssi uudestaan eteenpäin. Ilma oli vilponen ja maantie kuiva ja
tasainen, siis oikein sopiva marssi-ilma, ja tie, sillä näettenkös
hyvät lukiani, oikein mukavia marssi-ilmoja on vaan harvoin, milloin on
liian kuuma, milloin taas liian kylmä, joten sotureilla tänlaisilla
matkoilla on melkein aina jotain harmillista.

Koko päivän marssittuamme saavuimme ehtoon tullen Hoffan kaupunkiin
yömajalle.

Helmikuun 7 päivän aamulla k:lo 1/2 9 jatkoimme marssiamme eteenpäin.
Ilma oli hyvin lämmin, aurinko paistoi etelämaan kuumuudella ja me kun
olimme liian vahvassa vaatetuksessa, päällystakit asetakkien päällä;
jolla samalla puvulla olimme tarjenneet 25 asteen pakkasessakin. Ei
siis ihme jos hiki juoksi pitkin ruumista niin että paita oli märkänä
niinkuin "järvestä nostettujen". Koko päivän marssittuamme ahkerasti
saavuimme ehtoopäivällä erääseen suureen Eski-Baba nimiseen kylään. Se
oli kauniilla paikalla ja komeasti rakennettu sekä että sitä vielä
juhlisti kaksi suurta moskeata. Kirkas Eskeneh niminen virta juoksi
kylän vieritse. Talot olivat avaroita, koska sekin talo, jossa me
olimme majaa, oli niin suuri, että mahtui kolme komppaniaa sotaväkeä.
Asujamia ei näkynyt, kaikki olivat paenneet.

Helmikuun 8 päivän olimme samassa majatalossa, viettäen lepo (privalli)
päivää ja vedellen unia niinkuin "hirsiä". Jalkamme, jotka olivat
marssimisesta tulleet hiukan aroiksi, paranivat huoatessa aivan hyviksi
ja terveiksi.

Leipää oli sangen vähän, monella ei ollenkaan, vaan me hankimme
jauhoja, joista keitimme puuroa ja voimme sentähden vallan hyvin.

Helmikuun 9 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.
Vähän aikaa marssittuamme poikkeutettiin meidät isolta maantieltä vähän
vasemmalle, jonka jälestä kuljimme oikoteitä pitkin peltoja. Nämät
olivat paikoittain hyvin vetelätä ja sitkeätä savimaata, joka tarttui
saappaisiimme suurina möhkäleinä, niin että oli oikein vaikea marssia;
olipa ikäänkuin olisi ollut "laukku" jaloissa. Kyllä tämä oli vähän
harmillista, vaan marssimatka ei kuitenkaan ollut aivan pitkä, hyvissä
ajoin saavuimme jo ehtoopäivällä Lyleh-Burgas'in kaupunkiin, jossa
pääsimme yömajalle, se plutona missä minä olin, erään armenialaisen
taloon. Talossa oli kaikki siistiä ja puhdasta ja sen asukkaat eli
haltiat olivat myös hyvin kohteliaat, sen näki jo ulkoakin päin; siis
sopii sanoa "räystäist' sen näkee, missä talossa piimää löytyy".

Oikein tuntuu hyvälle sotilaasta tänlaisina melskeisinä aikoina, kun
pääsee siivoon, rauhalliseen perheesen, vaikka vaan yhdeksikin päiväksi
tahi yöksi.

Helmikuun 10 päivän aamulla k:lo 8 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ilma
oli kaunis ja lämpöinen, leipää myös oli hankittu taas, jonka tähden ei
ollutkaan enää minkäänlaista puutetta.

Niissä meidän lävitsekulkemissamme pikku kaupungeissa eli kauppaloissa
ja kylissä löytyi aina joitakuita ikivanhoja rakennuksia, kivimuurija
ja aitoja, jotka päältäpäin olivat vanhuutensa vuoksi varsin
sammaltuneina, ne sanottiinkin olevan monen tuhannen vuotisia, entisten
Roomalaisten ja Kreikkalaisten rakentamia -- ja hyvin tarunaikaisilta
ne ulkonäöltäänkin olivat.

Ehtoopuolella päivää saavuimme yömajalle Karischtiran nimiseen kylään.
Se oli paljoin hävitetty ja erittäin siivoton, ympäriinsä joka paikassa
raatoja, likaa ja pahaa hajua.

Helmikuun 11 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.
Ilma oli aamupäivällä sumuinen ja kostea, vaan puolipäivän jälestä
muuttui ihanaksi ja lämpöiseksi.

Leivoset laulaa livertelivät kohoten korkealle ilmaan, hekin
hauskuttaakseen meidän yksitoikkoista marssimistamme, sekä ehkä
muistuttaakseen mieleemme kaunista kevät-aamua Suomessa, joka meillä
Pohjolassa on se herttaisin aika.

Marssiessamme ahkerasti eteenpäin, näimme k:lo 1 j.pp., eräältä
kukkulaita etäältä siintävän kaupungin tapaisen, rakennuksineen ja
korkeine tornineen; sen sanoivat päällikkömme Tschorlu nimiseksi
kaupungiksi, sekä että sinne oli tämän päivän marssi-määrä.

Kello 3 j.pp. saavuimmekin jo sitä hyvin lähelle erään joen rannalle,
johonka meidät pysäytettiin vähäksi aikaa levähtämään. Sen jälestä
marssimme joen ylitse kivistä siltaa myöten; tässä lähellä oli myös
eräs, Adrianopolista tulevan rautatien varrella oleva pysäyspaikka,
jonka ohitse marssittuamme alkoi juhlakulku kaupunkiin. Soittokuntamme
pantiin marssimaan edellä ja käskettiin soittamaan erästä hyvin
kaunista marssia; me heidän jälessään, kaikki täydellisessä
järjestyksessä, osastokolonnissa. Prikatimme komentaja, kenraali
Ellis I:nen, joka ratsasti edellä, pidätti ratsunsa kaupungin portille
siitä tarkasti katsellaksensa prikatinsa marssi-kuntoa. Marssittuamme
hänen kohdallensa lausui kenrali: "kiitoksia veikot ripeästä
marssimisestanne, te olette marssineet oikein niinkuin tarkk'ampujain
tulee". Me vastasimme: "Ahkeruus on ilomme, teidän ylhäisyytenne!"
samassa marssien ripeästi hänen ohitsensa. -- Sen jälestä sai kukin
komppania luvan mennä majoittajiltansa ennen katsottuihin majataloihin.
Minä toverineni eli ensi plutonan kanssa pääsimme erääsen Armenialaisen
taloon, jossa saimme asunnoksemme erään hyvin sievän ja puhtaan
ullakkokamarin, joka ennen meidän tuloamme oli ollut talon neitosten
asuntona, vaan jotka meidän tultuamme muuttivat toiseen sen vieressä
olevaan samanlaiseen kamariin; se oli niin pikkunen, nätti ja sievä
kuin "nukenkaappi".

Talon väki katseli meitä ensin vakavan ja pelollisen näköisenä, vaan
nähtyänsä, ettemme pienintäkään pahaa aikoneet heille tehdä, tulivat he
vallan ystävällisiksi ja kohtelijoiksi meitä kohtaan. Eräs pojista oli
hullu, mutta hänkin toimieli kuitenkin meidän hyväksemme, kun isä
käski, toi hiiliä siirtouuniin (kamiiniin) ja muuta senlaista pientä
tointa, mutta näytti sentään kaikessa hulluudessaan suuresti
ihmettelevän, että ketähän vieraita nuo mahtavat olla, kun heitä on
noin paljon ja puhuvat toista kieltä kuin minä.

Helmikuun 12 päivän olimme samassa majatalossa ja asuimme samassa
ullakkokamarissa; talon isännän nuori, kaunis tyttönen tuli aamulla ja
siivosi huoneemme; me tervehdimme häntä kohteliaasti kumartaen ja
koetimme kysellä häneltä yhtä ja toista; hän hymyili kyllä meille, vaan
ei ymmärtänyt puhettamme, emmekä me hänen; hän meni vaan pois tyköämme
tehden "hunörin" kuin paras sotamies, sitte nauraen juosta ressutti
mukavissa sinisissä housuissaan, joka näytti hyvin somalta ja
hupaiselta. Siellä on näet Rumiliassa naisväellä tapana käyttää
isotakamusta housuja niinkuin miehilläkin, eikä miehellä ja naisella
ole takaapäin paljon muuta eroa kuin että naisella on muhkeammat
istinkukkulat ja emännillä erittäin.

Aamupäivällä teimme huviretkiä raittiissa ulkoilmassa kylän kunnailla
ihailemassa kaunista ja lämmintä kevät-ilmaa, jossa nurmikoilla paikoin
jo kasvaa rehotti uutta ruohoa ja lintuset laulaa livertelivät ihania,
suloisia aamu-virsiänsä. Tämä kaikki muistutti mieleemme kaukaista,
rakasta kotimaatamme, jossa ehkä vielä tällä vuoden ajalla talvi
peittää maan valkoiseen vaippaansa.

Helmikuun 13 päivän olimme samassa majatalossa; aamulla alkoi käydä
ankaran kylmä pohjoistuuli, tuoden myötänsä vähän luntakin. Meidän
sievä ullakkokamarimme jäähtyi varsin kylmäksi, siinä oli vaan hyvin
ohukaiset lautaseinät ja muutenkin heikoilla perustuksilla, niin että
tuuli voi sitä omavaltaisesti häilyttää sinne tänne. Kaupunkiin oli
koottu sotaväkeä useampia tuhansia, niin että muonavaroista oli
jotenkin kovanlainen puute; mekin saimme päivän muonaosaksi ainoastaan
hyvin pienen kakun (noin 10 pennin hintaisen nisupullan kokoinen),
jonka nälkäinen soturi söi muutamilla nielauksilla ja oli sitte lopun
päivää syömättä. Sentähden nimittivätkin meidän pojat tämän kaupungin
"Pienen kakun kaupungiksi". Se oli kuitenkin hyvä, että saimme olla
katon alla eikä niinkuin Balkanin vuorella tuulten, pyryjen ja
pakkasten käsissä, sammuvain nuotiotulien ääressä, monesti myöskin
leivättä.

Helmikuun 14 päivän olimme samassa majatalossa istuksellen ja jutellen
keskenämme kaikenlaista mitä sattui. Ilma oli aina vaan hyvin kylmä ja
pohjoistuuli häilytti ullakkokamariamme yhä edelleen; mitään erityistä
ei tapahtunut.

Helmikuun 15 päivän aamulla muutimme majaa erään saman kadun varrella
asuvan Armenialaisen taloon; täällä myöskin oli kaikki siivoa,
puhdasta. Pian tutustuimme täälläkin talonväen kanssa, olimmepa taas
niinkuin yhden perheen jäsenet ainakin. Meille he soivat eli antoivat
eri kamarin, joka oli mainion mukava sentähden ettei tarvinnut
häiritäksemme talonväen rauhaa, ja itse saimme liikkua vapaammin.
Isäntä kutsui minun eräänä päivänä hänenkin asuntoansa (isännän
kamaria) katsomaan. Hän käski istumaan laattialle kauniille
turkkilaiselle matolle, sillä näet täällä ei ole tapana ensinkään
käyttää tuoleja. Yhdessä sitte vetelimme isännän kanssa savuja
kauniista piipusta, jossa oli mainion pitkä varsi (kolme kyynärää) ja
savu kulki ensin lasisen pullon lävitse, jossa oli vettä, puhdistaen
tupakasta pois liian väkevyyden. Tupakka olikin aika väkevää,
Vähän-Aasian tupakkaa. Isäntä koetti minulle selittää, että sieltä hän
aina tuottaa tupakkansa, koska se siellä on parempaa ja väkevämpää kuin
europalaisessa Turkissa. Sitte veti hän viinapullon esiin, jossa oli
oikein hyvän makuista viinaa ja tarjosi minulle "tuloryypyn". Talon
emäntä, tölleröinen, keitti kahveeta mukavassa siirtouunissa
(kamiinissa) joka seisoi laattialla ja josta samalla tuli lämmin
huoneeseen. Kahveen joimme eli oikeammin sanoen söimme pienenlaisista
kahvekupposista, joihin poro, liemi ja sokeri sekoitettiin sekaisin
itämaan tavan mukaan; mutta kyllä se oli hyvän makuista ja voimakasta.
Kiltti emäntä tarjosi vielä ruokaakin, siinä oli leipää, turkin
karvaita pippuria etikan kanssa, sekä makeata mehiläishunajata
pööniruuan seassa y.m. Sormin söimme kaikkia, joka oli minustakin
vallan mieleistä, koska en liioin ole mikään mestari syömään veitsellä
ja kahvelilla.

Isäntä koetti opettaa minulle turkinkieltä, minä hänelle suomen ja
venäjän; hyvin me olimmekin ymmärtävinämme toinen toisemme, vaikk'emme
siitä oikein selville tulleet. Eräänä päivänä halusin ostaa maitoa,
mutta kun tiesin majatalossamme ei olevan lehmiä, niin päätin pyytää
jotakuta heistä hakemaan sitä muualta. Minä selitin asiani jos jollakin
tavalla, vaan eivät he voineet ymmärtää mitä tarvitseisin. No -- mitäs
muuta neuvoksi, kun ei asiasta muuten tultu selville, täytyi asettaa
talon 12 vuotinen poika neliryömin laattialle ja näyttää oikein
luonnollisesti miten maitoa maailmaan lypsetään. -- Talonväki nauroi
makeasti tempulleni ja arvasi heti mitä tarkoitin, jolloin annoin
heille 5 golgania (kopeikkaa) rahaa ja he lähettivät pojan hakemaan
maitoa kylästä.

Helmikuun 16 päivän olimme samassa majatalossa. K:lo 11 e.pp. tarkasti
pataljonamme komentaja eräällä kaupungin lähellä olevalla kentällä ne
alipäälliköt ja sotamiehet, jotka haavainsa, sairauden, heikkouden ja
kuormastotoimien tähden olivat jääneet Bulgariaan ja länsi Rumiliaan
sekä nyt vähitellen saapuneet omaan joukkoonsa.

Helmikuun 17 päivän aamulla k:lo 10 saimme käskyn asettua eräälle
kaupungin lähellä olevalle kentälle nelikulmio- eli sisäkaré-kolonnaan
Jumalan palvelusta varten; pataljonamme pappi, pastori Rancken piti
juhlallisen Jumalan palveluksen. Esipuhe eli teksti oli: "työmiehestä
viinamäessä". Todellakin oli juhlallista taas saada monesta aikaa
kuulla saarnattavan Jumalan pyhää sanaa ja selvällä suomenkielellä näin
kaukaisellakin sotatantereella. Oli kaunis, lämmin kevätaamu, tuulonen
hengähteli hieman, kirkas ja lumoava itämaan taivas ja kevät-aurinko
loisti sangen ihanasti ylitsemme.

Helmikuun 18 päivän olimme samassa majatalossa. Kävimme
äksisiharjoituksissa nuorten soturiemme kanssa, heille opetimme
käännöksiä, marssia ja muita semmoisia pyörähdyksiä, joita rauhan
aikana tarvitaan. -- He olivat sodan melskeissä melkein tykkänään
unhottaneet kaikki ne temput, mitä ennen sotaa Helsingissä kerjettiin
opettamaan. Sillä ei sodassa sotamieheltä tule paljon muuta kysymykseen
kuin: marssia rivakasti, ampua tarkasti ja kun paikalle pääsee, niin
syödä ja pistää voimakkaasti surkeilematta.

Tänne myöskin nyt viimein saapui iso kuormastomme keittokattiloineen
ja muine tavaroineen. Myöskin Suomesta lähetetyt suuret vaate- ja
mytty-kasat olivat kuormaston mukana saapuneet tänne. Me saimme niistä
mieheen yhden villapaidan, yhdet puolivillaiset alushousut, yhden
puolivillaisen aluspaidan, kaksi paria sukkia ja yhden villaisen
työtakin. Sadetakit ja muut semmoiset jäivät kuormastoon. Nyt on taas
hauska oleskella hyvissä villavaatteissa. Tässä johtui taas mieleemme
hyvin sydämellinen kiitos kansalaisiamme kohtaan, jotka noin
anteliaalla lahjallaan olivat meitä muistaneet, sekä tuntien pyhän
velvollisuutemme täällä kaukaisella sotatantereella kunnostaa ja
edustaa kansalaistemme ikivanhaa sotamainetta ja kunniaa. --
Hankkiaksemme mekin sen voittojen kirjaan jonkunlaisen pienen muiston
Balkanin niemen kristittyjen vapauttamistoimessa. Suuren, jalon ja
ylevämielisen suuriruhtinaamme Keisari Aleksander II:sen johdolla ja
käskystä.

Helmikuun 19 päivän teimme samoja harjoituksia ja olimme samassa
majatalossa. Harjoitusten väli- eli lomahetkinä joimme kahveeta ja
polttelimme oivaa Turkin tupakkaa.

Helmikuun 20 päivän aamulla k:lo 8 menimme rautatien pysäyspaikalta
noutamaan turkkilaisten kivärejä, joita oli tuotu sinne rautateitse,
arvattavasti jostain tappelukentältä ja pantiin täältä Tschorlussa
erääsen varastohuoneesen. K:lo 1 j.pp saimme kiireen käsky lähteä
marssimaan Konstantinopolia kohden. Muutamissa minuuteissa olimme
valmiit lähtemään. Jätettyämme majatalonväellemme hyvästi sekä
kiitettyämme heitä kaiken sen erinomaisen hyvän kohtelun edestä, jota
meille olivat osoittaneet, asetuimme marssikolonniin, jonka jälestä
marssi alkoi. Marssittuamme hyvin ahkerasti koko ehtoopäivän, emme
kuitenkaan kerinneet määrän päähän päivän näöllä, vaan kuljimme
iltapimeälläkin vielä ison aikaa, kunnes viimein saavuimme lähellä
Marmorameren rantaa erääsen mahdottoman suureen aumalatoon, jossa ennen
oli viljaa talletettu. Se oli niin suuri, että koko pataljoona mahtui
sinne ihan puhtaasti. Mainitusta ladosta oli vähän matkan päässä eräs
Kischikli niminen kylä.

Helmikuun 21 päivän aamulla ennen marssiin lähtöä, piti pastorimme
meille hartaan aamurukouksen, kehoittaen meitä kiittämään Jumalaa,
Kaikkivaltiasta, joka on onnellisesti meidät johdattanut ja auttanut
merestä mereen, pohjolasta etelään, monien vaarojen ja vaivojen
lävitse. Tämän perästä lähdimme marssimaan pitkin Marmorameren rantaa.
Iloista ja hauskaa oli taas monen ajan perästä katsella ja nähdä kuinka
laivat ja kalastajain venheet kiitivät ristiin rastiin sinisellä,
tyynellä meren pinnalla. Tässä johtui myös mieleemme että Aleksanderi
Suuren joukot olivat aikoinaan marssineet näitä samoja teitä, joita nyt
marssi Pohjolan Aleksander Suuren joukot, ja jonka joukkoihin mekin
saimme kunnian kuulua.

Ehtoopäivällä saavuimme Silivrin kaupunkiin, joka on eräällä kauniilla
mäen rinteellä Marmorameren rannalla, oivallisella laiva-satamalla.
Kaupunki mahtaa olla jotenkin vanha, vaikk'ei aivan suuri; siellä on
eräs vanhan vanha roomalainen kirkko ja vanhoja linnan raunioita,
oikein jättiläis-tekoa. Majamme saimme eli oikeammin sanoin otimme
erään juutalaisen taloon, joka ei isäntäväkeä näyttänyt oikein
miellyttävän, vaan mitäs me siitä. Hyvää, makeata viiniä saimme täällä
huokealla hinnalla ja kaikenlaiset etelämaan hedelmät olivat erittäin
huokeita.

Helmikuun 22 päivän aamulla lähdimme Silivristä marssimaan eteenpäin;
vähän aikaa marssittuamme saavuimme erään kreikkalaisen luostarin
kohdalle, jossa parast'aikaa soitettiin kelloja ja palveltiin Jumalaa.
Luostari oli erittäin kauniilla paikalla, jonka katolla kultainen risti
eli ristinmerkki juhlallisesti uljaana kohosi yläilmoihin. Tämä näkö
teki meihin virkistävän vaikutuksen, sentähden kun olimme niin kauan
saaneet katsella noita yksitoikkoisia puolikuun kuvia Turkkilaisten
moskeain katoilla. Iloisesti marssimme luostarin ohitse ja saavuimme
ehtoolla yölevolle Kumburgas'in kylään, joka oli erittäin siivotoin,
eläinten raatoja ajelehti pitkin kylän kunnaita ja raitteja. Huoneiden
ylikerroksista oli makkireijät raitteille päin, joista tehtiin tarpeet
ja heitettiin kaikkinainen lika alas arvelematta, jonkatähden raiteilla
olikin arvaamattoman paha haju. Heti sisään tultuamme komennettiin
meidän pojat siivoustyöhön. Marmorameren rannasta kannoimme hiekkaa ja
peitimme lika lammikoita sekä hautasimme raatoja. Isohousuiset kylän
talonpojat seisoivat vieressämme katsellen ja ihmetellen suu ammollaan.

Helmikuun 23 päivän aamulla varhain k:lo 3 saimme kiireen käskyn ja
huuto kuului: "Nouskaat ylös, heti paikalla lähdetään Konstantinopolia
kohden!" Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo valmiina täydessä
reilassa lähtöön, kylän edustalla, Marmorameren rannalla. Lyhyen
aamurukouksen jälestä lähdimme marssimaan hiljaisessa yön pimeydessä ja
oikein rivakasti. Marssittuamme aamuhämärään asti, saavuimme päivän
valjetessa Bojuk-Tschekmedschen kaupungin edustalle, joka on erään
Marmoramerestä pistävän lahden rannalla, josta joki jatkuu sisämaahan.
Tähän kokosivat kenralit Gurko ja kreivi Schuvalov joukkojansa, joissa
oli kolmia aselajia, ratsu-, jalka- ja tykkiväkeä. Sittenkun kaikki oli
järjestetty, alkoi marssi taas uudestaan eteenpäin; ensin menimme erään
komean kivisillan ylitse ja sitte jatkoimme matkaamme mäkisiä rinteitä
ylös ja alas. Kuljettuamme muutaman virstan alkoi etäältä siintää
korkeitten tornien huippuja ja vähän matkaa vielä marssittuamme
eteenpäin niin jo näkyi Bosporan ihana salmi ja sen rannoilla mahtavan
suuret kaupungit: Konstantinopoli (Istambuli) ja Skutari. Tämä näkö
vaikutti meissä erinomaisen iloisia tunteita, kun näet vallan varmaan
arvasimme että tuo on nyt se päämaali, johonka marssimatkamme loppuu.
-- Hauskaa oli myös katsella tuon suuren, pitkän sotaväkijonon
marssivan eteenpäin suoralla, lavealla maantiellä ja vallan aukealla,
avaralla tasangolla; se näytti ikäänkuin mahdottoman suuri
jättiläiskäärme olisi vakavilla luikerruksillaan lähennyt
Konstantinopolia, aikoen mujertaa sen vahvalla rungollaan pieniksi
muruiksi. -- Todellakin oli siellä tähän aikaan yleinen pelko, häiriö
ja epäjärjestys ja ihan meikäläisten tulon tähden. Ehtoopäivällä
saavuimme lähelle Kulschikin kylää; tähän pysäytettiin joukot pariksi
tunniksi, sillä mainitussa kylässä ja sen kukkuloilla seisoi Turkin
etuvartiot, ehkä aikomuksessa kieltää meitä etenemästä, koska siellä
oli hiljakkoin varustettuja rintasuojia ja pattereita sekä heidän
tykkiensä kidat ammoittivat suoraan meitä kohden.

Kenraali Gurko lähetti sanansaattajan (parlamentärin) ilmoittaman
heidän päälliköillensä, että meillä on aikomus marssia heidän
varustuksiinsa Konstantinopolin esikaupunkeihin.

Mainitun parin tunnin kuluttua palasi sanansaattaja ilmoittaen
turkkilaisten päällikön vastanneen "myöntävästi". Siis jatkoimme
matkaamme eteenpäin, marssien erästä kylän edustalla olevaa siltaa,
joka vei Marmoramerestä pistävän salmen ylitse. Marssiessamme kylän
lävitse, seisoivat turkkilaiset ratsumiehet kahden puolen raittia,
katsellen meitä ohimennessämme naurusuin, ajatellen ehkä näin: "antaa
heidän nyt tulla vieraissa käymään".

Tästä marssimme eräälle ylängölle lähelle erästä Kalataria nimistä
kylää, johonka rupesimme yölevolle. Siinä määrättiin meidät vartioimaan
tykistöä, joiden tulikidat ammottivat suoraan Konstantinopolia kohden.
Ne miehistämme, joiden ei ollut vuoro seisoa vartioina, hankkivat puita
nuotiotuliin, joiden ääressä sitte istuskelimme jutellen niitä näitä ja
kellä oli vielä evästä jälellä ne keittivät ja söivät.

Helmikuun 24 päivän aamulla lähdimme marssimaan San Stefano-nimistä
Konstantinopolin satama-esikaupunkia kohden. Tultuamme lähelle
kaupunkia tapasi meidät armeijan päällikkö H. K. K. Suuriruhtinas
Nikolai Nikolajevits; hän antoi meidän marssia ohitsensa osastottain ja
samalla tervehti suomenkielellä sanoen: "juva päivä!" -- "Jumala
varjelkoon teidän K. Korkeuttanne!" -- kuului riveistämme reima
vastaus, samalla jatkaen marssiamme eteenpäin. Päästyämme ennen
mainittuun esikaupunkiin, koottiin siellä prikatimme erään rautatien
asemahuoneen lähelle, jossa odotimme pari tuntia, kunnes tuli käsky
mihinkä kukin pataljona sai ottaa majansa. Meidän pataljona tuli
määrätyksi ottamaan majatalokseen erään huvilan, vähän matkaa ennen
mainitusta San-Stefanosta, nimeltä Florio-Tschekmedsche, jossa meidän
eli kolmas komppania sijoitettiin entiseen Turkkilaisten leiriin,
mainitun kartanon eli huvilan mäelle. Muut komppaniat pääsivät eräisiin
ulkohuoneisiin. Turkkilainen sotaväki, joka asui samassa kartanossa
ennen meitä, muutti meidän tultuamme sieltä pois ensimäisenä ja toisena
siellä olo päivinämme. He olivat hyvin kohteliaita meitä kohtaan,
möivät meille leipää, (keksiä) tupakkaa y.m. ja koettivat naurusuin
jutella ja selittää meille yhtä ja toista.

Helmikuun 25 päivän olimme samassa leirissä eli asentopaikassa;
asetimme telttamme kuntoon, joista sitte oli avara ja kaunis näköala:
Bosporan ihana tyynen kirkas salmi, ja sen rannoilla olevat komeat
kaupungit: Konstantinopoli ja Skutari, Vähän Aasian korkeat vuoret
peitettyinä ikuisella lumella, jotka kimaltelivat jalosti auringon
paisteessa ja sitä ihanan lumoavaa auringon laskua tyyniinä
kevät-iltoina, joka oli ikään kuin vaipuvinaan Marmoramereen, jossa
laivat ja venheet kiitelivät sinne tänne.

Kartanon vieressä oli kauniin ihana puisto, jossa oli eräs lähde, joka
yhtämittaa pulppusi maan alta raitista, kylmää vettä; sen vieressä oli
vielä pieni lampi, jossa uiskenteli kulta- eli kullan näköisiä kaloja.
Ympärillä kasvoi laakeri ja poppeli puita sekä muita kauniita kasveja,
jotka ihanasti vihannoitsivat. Tästä oli myös soma nähdä kuinka
kaikenlaiset merielävät löivät leikkiä Marmorameren tyynellä,
kirkkaalla ja viheriälle näyttävällä pinnalla.

Helmikuun 26 päivänä muutimme leiristämme kartanon eteläpuolelle
lähemmäksi meren rantaa erääseen rakennukseen (sotavarastohuoneesen),
jossa sitte oli mukava harjoitella riviäksiisiä, sillä, sen katto
eli laipio oli kyllin korkealla. Mainittava on myös se, että me
täällä käytimme makuuvaatteinamme pehmikkeeksi maatessamme tuoreita
laakeri-puun oksia, joita täällä meidän maassa kuivattuina käytetään
ainoastaan höysteeksi ruoan seassa y.m.

Helmikuun 27 päivästä ei ole mitään erinomaista mainittavaa, ainoastaan
näin yöllä kummallista unta; eräs tovereistani oli minua lyövinään
monta kertaa miekalla, jota en suinkaan hereillä ollessani olisi
antanut yksin puolin tehdä: -- siitä olisi seurannut samanlaisia
kohtauksia takasin. Harjoituksissa käytiin kahden puolen päivää.

Helmikuun 28 päivänä saimme käskyn muuttaa majaa samassa kartanossa
olevaan härkänavettaan (varastohuone tarvittiin muihin tarpeisiin).
Mainitussa navetassa oli sontaa kyynärän paksuudelta permannolla ja
olipa muutamia härän raatojakin, joitten sanottiin tänne kuolleen
muutamia päiviä ennen, eläin ruttoon. Tämä kaikki oli ensin
puhdistettava; raadot kannoimme meren rantaan ja hautasimme ne sinne,
sonnan ajoimme ikkunasta ulos; sen jälestä kannoimme valkoista hiekkaa
Marmorameren rannalta ja puhdistimme sen oikein hyvin kaikin tavoin.
Katon kaunistimme orapihlajan kukoistavilla oksilla ja seinille
heittelimme eli ruiskutimme karbolihappoa "kulkutautien estämiseksi".
-- Mutta kun ei parempaa huonetta ollut, niin täytyihän siihen tyytyä
semmoiseenkin. Tämän päivän ehtoolla saapui pataljoonaamme toinen
Helsingistä lähetetty varaväki (reservi), jolla tukittiin melkein
kaikki riveihimme tähän asti tulleet aukot eli avoimet tilat.

Maaliskuun 1 päivänä oli äksiisi harjoituksia kahden puolen päivää.
Väli aikoina haudattiin raatoja, joita oli paljon kartanon pihassa ja
sen ympäristössä. Eräänä päivänä kuoli vielä muun hyvän lisäksi 2:sen
kaarti tarkk'ampuja pataljonan miehiltä vanha mahdottoman suuri kameli,
joka oli kantanut aina heidän pussiansa Filippopolista asti. Sen ruumis
oli iso ja painava, siis tarvittiin voimia sitä hautaan viedessä. --
Minäkin olin kutsuttu näihin hautajaisiin tutun vuoksi muka kunnia
vieraaksi, 20 miestä sitä raastoi, mutta enempi siinä vielä oli
saattoväkenä ja siinäkös nyt vasta ilo ja meteli kävi.

Maaliskuun 2 päivänä harjoittelimme esitäntö eli "paraattimarssia"
sentähden kun seuraavana päivänä oli määrätty pidettäväksi esitäntö
(paraatti) H. M. Keisari Aleksanderin valtioistuimelle nousemisen
vuosipäivän muistoksi.

Maaliskuun 3 päivänä oli meillä tuo juhlallinen esitäntö H. K. K.
Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin edessä H. M. Keisari
Aleksanderin valtioistuimelle astumisen vuosipäivän johdosta sekä myös
että sinä päivänä San-Stefanon rauhasovinto allekirjoitettiin.
Juhlallista, reimaa oli katsella kuinka tämä urhea sotajoukko seisoi
Konstantinopolin muurien edustalla Turkin mahtava pääkaupunki ja S:t
Sofian kirkko silmien edessä, valmiina tottelemaan rauhan tahi sodan
seurauksia. -- Sotaliput, peitteistään avattuina, liehuivat korkealla
ilmassa. Kaikki olivat puhdistaneet itsensä sekä paikanneet ja pesseet
kuluneet vaatteensa ja näyttivät sentähden jotenkin siisteiltä ja reima
urhoin näköisiltä päivettynein, parrattunein kasvoin. Riveistä näkyi
urhoja sieltä täältä, joilla oli tähtirivi rinnassa urhollisuuden
merkkinä ja kaikki joukot omistivat saman kunnian.

Esitäntö kentällä odotimme monta tuntia kunnes sanansaattaja, eräs
kenraali viimein palasi Konstantinopolista tuoden sultanin omakätisen
allekirjoitetun San-Stefanon rauhansovinnon. Sen perästä ratsasti
armeijan ylipäällikkö Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits joukkojensa
eteen näkyvälle paikalle kohottaen lakkinsa ilmaan ja lausuen: "Saan
ilokseni ilmoittaa teille että me nyt Jumalan avulla olemme saaneet
rauhan aikaan". Samassa seurasi myrskyn tapainen hurraahuuto
kymmentuhansista kurkuista, joka kasvoi ja paisui korkeimmilleen ja
jälleen hälveni ja samoin monet uudistetut kerrat. Ja tällä ajalla
lenteli tuhansia lakkeja ilmassa. Sen jälkeen seurasi syvä hiljaisuus.
Kaikkien osastojen päälliköt kutsuttiin rintaman eteen, jossa pappi
piti kiitosrukouksen sotajoukkojen kaikkivaltiaalle Herralle. Tässä
nousi hartaita rukouksia ja kiitoksia taivaan Herralle, joka kaikki
ihmisten tiet ja toimet johtaa. Kaksi kertaa laski tuo suuri sotajoukko
polvillensa rukoillen ja kiittäen kukin hiljaisuudessa. -- Erinomaiset
tunteet täyttivät sydämemme. -- Tanner, joka muutamia päiviä takaperin
oli ollut kuolon ja koston kenttänä, oli nyt hiljaisena Herran Jumalan
temppelinä ja rukouspaikkana. Tässä nyt samat urhot, jotka äskeisinä
päivinä olivat lähestyneet tätä paikkaa tapellaksensa Pyhän ristinlipun
edestä, olivat lapsen tavoin hartaudessa rukoillen ja kiittäen
Kaikkivaltiasta kaiken sen hyvän edestä, mitä olivat elämässänsä ja
erittäin tällä sotaretkellä saaneet nauttia. Sen perästä marssimme
H. K. Korkeutensa ohitse kauno marssia juhlan kunniaksi, jolloin jo oli
hiukan pimeänhämärä. Linjaväki meni marssimalla, me tarkk'ampujat
juosten oikein pitkää askelta täyttä lentoa. Tämän loputtua sai kukin
osasto mennä entisille majapaikoillensa.

Maaliskuun 4 päivänä jaettiin pataljoonallemme H. K. Suuriruhtinaan
ylipäällikön lähettämät P. Yrjänän ritarikunnan ristit alipäällistölle
ja miehistölle kaikkein eteläpuolella Balkanin tapeltujen tappelujen
johdosta. Niitä annettiin meidän komppanialle kuusitoista. Aina 10:teen
päivään asti ei ole muuta mainittavaa kun että oli äksiisiä ja
vartiapalvelusta tehtiin vuorotellen kuormastolla, sotalipulla ja
rahakirstulla. Ruokana oli nisuleipä ja riisiryyni, velli voin kanssa
y.m.s.

Maaliskuun 10 päivän vietimme juhlallisesti H. K. Suuriruhtinas
perintöruhtinaan Aleksander Aleksandrovitsin syntymäpäivää, joka senkin
tähden oli meille erittäin muistettava kun mainittu suuriruhtinas on
pataljonamme -- Suomen kaarti pataljonan -- kunnia päällikkö. Pastori
Rancken piti tässä tilaisuudessa kiitosrukouksen kartanon takapuolella
olevalla tasaisella kentällä turkkilaisten entisellä leirisijalla.
Pataljonamme komentaja lähetti sähkölennättimellä onnentoivotuksen
Pietariin, jossa H. Korkeutensa siihen aikaan oli, johon H. Korkeutensa
suvaitsi vastata seuraavasti:

"Minä kiitän teitä pataljonani koko sodanaikaisen palveluksenne edestä,
sekä toivon teidät näkeväni täällä Pietarissa niinpian kuin kaartin
joukot saapuvat tänne. Aleksander".

Maaliskuun 11 päivästä huhtikuun 17 päivään ei tapahtunut juuri mitään
mainittavia, ainoastaan yhtä ja toista pientä häärinää. Vuorotellen
kävimme yksi komppania kerralla vartioina rajoitus-linjalla sekä
harjoitettiin yhtä ja toista sotaväen ohjesääntöjä.

Kuumetauti raivosi tuhoavasti kaikissa rykmenteissä ja pataljoneissa.
Meidänkin pataljonan miehiä sairastui siihen tämän tästäkin ja kuolikin
eräs upseeri ja useampia sotamiehiä. Eräänä päivänä saimme käskyn
muuttaa pois koko kuolon kartanosta, ei muuta kuin pillit pussiin ja
mars. Tultuamme edellä mainittuun Kalatarian kylään, joka oli tästä
vähän matkan päässä, saimme tietää että ahtaat olivat asemat mihin piti
muuttamamme; mitäs muuta neuvoa kuin palata takaisin vanhoihin
asemiimme. Nyt rupesimme aprikoitsemaan millähän tavalla saataisiin tuo
kuumetauti vähänkin lievenemään. Kaikki kartanossa löytyvät huoneet,
asentomajat, nurkat ja nurkantaukset puhdistettiin uudestaan miten
parhaiten taittiin ja sannoitettiin sekä sisältä että ulkoa kauniilla,
valkoisella, Marmorameren hiekalla, vetelämmät paikat täydennettiin
kalkkikivillä. Tänlaista siivoamis- eli kivittämistyötä tehdessään
huomasivat meidän pojat erään kerran muutaman turkkilaisen ruumiin
kamalat aaveen näköiset kasvot pistävän mudasta esiin, tämä näkö
suututti kivenlaskijaa, sillä tänlainen työ et muutenkaan ollut aivan
mieluista. Hän paiskasi harmissaan kivensä kuolleen naamalle sanoen:
"ei kuollut saa kurkistella", ja nauroi sitte toisille: "kyllä sen nenä
taisi myttyyn mennä". Se auttoi myös vähän ettei kuumetauti tarttunut,
kun piti itsensä aina iloisella "tuulella", eikä unhoittanut joskus
ottaa pientä naukkua "tasku-matista".

Kun sairastumisesta ei loppua tullut, niin eräänä päivänä huhtikuun
alussa saimme käskyn jälleen muuttaa pois kartanosta noin 600 askelta
oikealle päin, vallan Marmorameren rantaäyräälle, jossa asetimme
kangastelttamme kuntoon ja kaivoimme suorat käytävät niitten välille,
jotka sitte kaunistimme koreilla, pienillä kirjavilla merenranta
kivillä. Käytävät nimitimme kaduiksi, siinä oli esim. Fapianin katu,
Kasarmin katu, sekä teltat olivat olevinaan taloja, niitä nimitimme:
Jukola, Rajamäki y.m., y.m. Sitä telttaa, jossa minä asuin muutamien
toisten soturien kanssa, nimittivät he leikkinimellä "Vääpelin
esikunnan teltaksi". Täällä olikin meillä varsin hupainen ja mukava
asento- eli leiripaikka, sillä mereltä puhalsi melkein aina raitis
tuuli ja aurinko paistoi ihanasti. Rautatienrata kulki toiselta puolen
sitä töyrästä missä oli leirimme ja toisella puolen kohosivat
Marmorameren aallot. Väliin taas, kun ei hiljaista yön rauhallisuutta
ketkään muut häirinneet, niin nuo viheliäiset sammakot kuitenkin
pitivät kosioimiskaupoissaan aika ilvettä ja kurinaa. Olipa ikäänkuin
olisivat puhuneet ranskankieltä, yksi huusi: "bolivei fransei, bolivei
fransei", toinen vastasi: "vuj, vuj", ja jos jonkinlaisia ääniä sitä
sai kuulla melkein kaiket yöt. -- No, näin leikillisiä asioita ja
tapahtumia niitä nyt olisi vaikka kuinka paljon, mutta kertomus niistä
ehkä venyisi liika pitkäksi.

Täältä nyt sitte vaan uteliaisuudella odotimme H. M. Keisarilta uusia
käskyjä. Toisinaan aprikoitsimme: kun nyt yhdellä tiellä saisimme
rynnätä aina Jerusalemiin asti, niihin entisiin pyhiin paikkoihin,
jotka jo vuosisatoja ovat saaneet kitua Turkkilaisten sorron ja väärän
opin kahleissa.

Jalomielinen komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer osti meille kaksi
viulua, joten joutohetkinä huvittelimme itseämme tanssillakin.

Näinä päivinä saapui eräs upseeri ja vapaehtoinen sotamies
pataljoonaamme tuoden Helsingistä meille uudet housut ja lakin
(vuraskan).

Huhtikuun 18 päivän ehtoolla vähän jälkeen auringon laskun, kun me taas
juuri parhaillaan laulelimme ja tanssailimme omituisia tanssejamme ajan
vietoksi ja huvitukseksi telttatöyräällämme, niin näimme äkkiä kuinka
pataljonamme komentaja H. M. Keisarin sivus-adjutantti översti Procopé
tuli ratsastaen täyttä nelistä San-Stefanosta päin leiriämme kohden.
Saavuttuansa luoksemme lausui hän: "Pojat olkaa iloiset! H. M.
Keisarilta on tullut se ilahuttava tieto sähkölennättimellä, että
Suomen kaartin pataljona saa lähteä matkustamaan kotimaata kohden
ensimmäisessä mahdollisuudessa". Tämän ilosanoman otimme vastaan
hurraavilla ja innokkailla hurraahuudoilla sykkivin sydämin, joittenka
vaiettua lauloimme "Maamme" laulun, jota lakittomin päin kuunneltiin.

Huhtikuun 19 päivänä vietimme pitkääperjantaita juhlallisesti Jumalan
palveluksella leirissämme kohisevaan Marmorameren rannalla. Nurmi nosti
kukkia viheriäisestä kedosta, jossa Jumalan palvelus tapahtui. K:lo 9
aikaan ehtoolla kuulimme kummallista kaukaista jyrinää, jonka jälestä
seurasi maanjäristys ja koko manner, jossa asuimme, heilui allamme
kolme kertaa edestakaisin. Kyllä siitä moni taisi säikähtää. Minä erään
toverin kanssa pidimme pientä kestiä kanan munilla ja viinipullolla,
emmekä olleet asiasta paljon tietävinämmekään, käskimmehän vaan
"pelmannin" soittamaan Porilaisten marssia. -- Eräs meidän komppanian
miehistä sanoi tovereilleen: Mihinkähän nyt mennään, kun maa noin
tuljuu?

Huhtikuun 20 päivänä kävin minä kahden reiman vapaehtoisen alaupseerin
kanssa San-Stefanoon vähän kyläilemään, jossa rannasta vuokrasimme
pienenlaisen soutovenheen ja annoimme sitte muutamain Turkkilaisten
talonpoikain soutaa itsemme Marmorameren lahdelle, Bosporan suulle.
Meidän oli määrä etsiä sieltä erästä venäläistä höyrylaivaa, jossa piti
oleman toiselle kumppanilleni rahakirje. Mennessämme ei meillä ollut
rahaa ei yhtäkään golgania, jollei laivaa rahakirjeineen olisikaan
löytynyt, niin olisimme soutajaimme kanssa joutuneet tavalliseen
pulaan. Me arvelimme vaan, jos rahoja ei saada niin annetaan soutaa
rantaan takaisin ja pötkitään venheestä tipo tiehemme ja nostetaan
kohteliaasti lakkiamme heidän vaivainsa palkinnoksi.

Laivan löysimmekin vihdoin viimein iltahämärässä ja onneksi olikin tuo
toivottu rahakirje, joka sisälsi 200 hopea ruplaa, siellä! Äläpäs nyt
muuta kun aljetaan elää oikein hauskasti, pitämään Turkista
hyvästijättäjäisiä; sitä iloa kestikin sitte aamuun asti.

Huhtikuun 21 päivän aamulla tuli sanoma eli käsky, että kolme miestä
joka komppaniasta saa lähteä kyläilemään Konstantinopoliin, paikalla
olimme valmiit, täydessä kunnossa sivuaseella, miekat ja painetit
vöillä sekä rahavarat taskussa. Floria Tschekmedschen pysäyspaikalta
astuimme junaan, joka jonkun minuutin kuluttua saapui Konstantinopolin
asemahuoneelle. Astuttuamme junasta ulos, vuokrasimme (kolmannen
komppanian miehet) rautatien torilta erään ajurin komeine vaunuineen ja
hevosineen ja istuimme vaunuihin sekä samalla palkkasimme erään
kreikkalaisen herrasmiehen näköisen nuorenmiehen, (hän muistaakseni
itse kauppasi itseänsä meille oppaaksi) joka teki kaiken aikaa
sveitsarin, tulkin ja palvelijan virkaa, kunnes viimein hänen eroitimme
virastansa, liikain vaatimustensa tähden, maksettuamme hänelle jo 10
ruplaa, johon hän ei vielä olisi tyytynyt sekä koetimme senjälestä
tulla aikaan hänettä ja tulimmekin ihan yhtä hyvin. Mutta aika hauska
siellä olikin kyläillä, siellä saimme käydä tuossa mainiossa Sofian
kirkossa, joka oli hyvin suuri ja monia eriskummallisia muinaismuistoja
se sisältääkin, noiden komeiden muuriensa sisällä. Tällä kertaa ei
siellä kuitenkaan vallinnut siisteys; permannolla oli leivän ja
riepujen palasia sekä yhtä ja toista tunkiota. Se oli näet muutama
viikko takaperin ollut suojana muutamille tuhansille pakolaisparoille,
jotka kodittomina, kurjina olivat täällä saaneet suojaa ja rauhaa sodan
pauhaavalta melskeeltä. Rauhan tultua olivat he lähteneet täältä pois
ja jättäneet sen siivoamatta. Muutoin olisi sen sisustuksesta paljon
muutakin mainittavaa, vaan jääköön se tässä tekemättä. Sieltä lähdimme
erääsen kauniin kukkatarhan keskellä olevaan ravintolaan, saadaksemme
juoda pullonen tai parikin limonati- ja selter-vettä, kun ilma oli niin
helteisen kuuma. Täällä oli kaikki erittäin siistiä ja puhdasta, siellä
tapasimme myöskin erään Turkkilaisen arvokkaan näköisen vanhan
puoleisen herrasmiehen harmaalla parralla. Hän piteli polvillaan erästä
noin neljän vuoden ikäistä kaunista tyttölastaan; minäkin pyysin saada
tuudittaa tätä pikku-enkeliä, sillä niin kaunis oli lapsi, jonka ukko
myös salleikin. -- Mainittu herrasmies osasi vähän venäjänkin kieltä.
Hän jutteli meille kaksikymmentä vuotta takaperin käyneensä Pietarissa
kauppa-asioilla sekä sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, että me
vuorovieraissa käydään, eikä näyttänyt ensinkään vihaiselta. Vaikka
luonnollistahan on, että meidän vuoroilemisellamme oli aivan
toisenlainen tarkoitus kuin hänen. Vähän aikaa oltuamme jätimme hyvästi
ja lähdimme ajelemaan edelleen pitkin kaupungin kauneimpia osia,
ajoimmepa sulttaaninkin asunnon ohitse; kaikki mitä näimme oli toinen
toistansa kauniimpaa. Sitte menimme erään komean rautasillan yli
"Pera"-nimiseen kaupungin osaan. Täällä astuimme taas erääseen
ravintolaan eli seurahuoneeseen, jonka emäntä suureksi ihmeeksemme
osasi puhua joltisestikin venäjänkieltä. Hän jutteli meille
kolmekymmentä vuotta takaperin tulleensa tänne jostakin etelä
Venäjältä. Hänellä oli kaksi soreata nuorta tytärtä, jotka hän, vähän
aikaa oltuamme, esitteli meille. Nytkös vasta ilo alkoi, piano ja rumpu
pantiin soimaan ja ruvettiin tanssimaan. Pöytä oli myöskin koreana koko
tämän hupaisen vierastelemisen ajan, vaikka ainoasti meidän
kustannuksella. He näyttivät meille kuinka Turkkilaiset tanssaavat ja
me taas heille kuinka suomalaiset ja venäläiset. Mutta osasivatpa nuo
ihanat kaunottaret polkkaakin ja valssia; ne herttaiset olennot
hyppelivätkin niin ihmeteltävän taitavasti, ett'emme suurilla
sotasaappaillamme ensinkään heille piisanneet. Tässäkös nyt rytinä
kävi, yksin vanha rouvakin tanssasi minun kanssani vähän "venättä".
Tästä kaikesta oli meillä kokomoinen ilo ja huvitus näin vieraassa,
vihollisessa kaupungissa. Muutaman tunnin tätä huvia vietettyämme
jätimme hyvästi, kiittelimme hauskan seuran edestä ja lähdimme pois.
Kaksi harmaata, hyvää arabialaista hevoista oli sillä ajurilla, joka
meitä kuljetti koko ajan ympäri kaupunkia, punaisella sametilla
vuoratuissa vaunuissa, että sopii sanoa vähän liikaa pöyhkeilleemme,
vaan se tapahtui ehkä senkin tähden, kun melkein varmaan tiesimme
harvoin saavamme käydä Konstantinopolissa, niin sen kerran kuin
kävimme, piti elää ja näyttää Aleksanterilaisen sotamiehen "sorttia"
oikein reimasti.

Kaduilla häälyi suuri, oikein kirjava ihmisjoukko, jossa näkyi monen
näköisiä ihmisiä, melkein kaikista mailman valtakunnista; he olivat
hyvin monenlaisissa eri puvuissakin; kellä oli päässä mahdottoman suuri
turbani, kellä taas pieni pata eli "fetz"-lakki tupsuineeen ja olipa
muutamilla myös sievä euroopalainen silkkihattu. Housun mallia eli
kuosia oli myös jos jonkin näköistä, mutta kaikkein hulluimmalta
näyttivät kuitenkin eräät pitkä-takamustaset, joiden takamusta on niin
iso eli pitkä että se roikkuu lähelle maata ja näitä Turkkilaiset
enimmästään käyttävätkin, niissä on takapuoli niin pitkän pitkä että se
hyvin usein ottaa kiini likaiseen maahan tahi katuun, toisin sanoen
laahaa maata, josta ne märällä ilmalla ja sade aikoina käyvät jotenkin
naurettavan näköisiksi. -- Monen näkyi olevankin takapuoli aika tavalla
loassa.

Siellä näetten on monin paikoin melkein alituisesti hyvin siivottomat
ja ahtaat kadut. Naisia, eli sitä hienompaa sukupuolta oli täällä
tavallista enemmän, niitä oli kadut ja torit täpötäynnä, arvattavasti
sotaa paossa, niillä oli usealla hunnut (peitteet) silmillä, näet kun
Turkkilaisten tavan mukaan ei naiset saa katsella vapaasti, ainoastaan
eräästä pienestä aukosta saa silmiä vähän kiilustaa.

Moni noista lemmettäristä näkyi katselevan meitä jotenkin vihaisilla
silmäyksillä, arvattavasti siitä kun olimme heidän sulhojansa
kurittaneet.

Eräällä kauniilla kedolla istui näitä kaunottaria neuloksinensa useampi
yhdessä, minä ajattelin ettei noi suinkaan mahda nähdä oikein tarkoin,
koska niillä kerran on peite silmillä, ja koetin hiipimällä lähestyä
heitä, vaan mitäs ollakaan, päästyäni heidän lähelleen tyrskähtivät
neitoset suureen makeaan nauruun ja lähtivät pakoon.

Yleiseen heittelivät Turkkilaiset meihin vihan silmäyksiä niinkuin
maansa hävittäjille ainakin; kun sitte ehtoopäivällä vähän aikaa
kävelimme jalkaisin, seurasi heitä perässämme useampia, niinkuin
olisimme olleet mitä ulkomaan eläviä hyvänsä. Istuessamme eräässä
puutarhassa (boulevard) kokoontui heitä iso joukko ympärillemme, minä
päästäkseni heidän uteliaista silmäyksistään, rupesin tekemään heidän
kanssansa kellon kauppaa.

Turkkilaiset eivät tarjonneet minulle kellostani kun ainoastaan 2
hopeaista korponia (6 markk.) johon minä en tyytynyt, koska itse olin
maksanut paria viikkoa ennen, samasta kellosta 9 hopearuplaa.

Näin se huviretki sentään meni onnellisesti monen pienen ilveilyksen
kanssa, joita kaikkia tässä tulisi pitkäksi kertoella.

Saman päivän ehtoolla palasimme takaisin rautateitse San Stefanoon ja
sieltä Florio-Tschekmedscheen, kiittäen onneamme että pääsimme ehjinä
pois semmoisesta sotajoukosta, jossa ei kauvan katsella ennenkuin
joutuu salamurhaajain käsiin ja vedetään "naru kaulaan" huuda siinä
sitte apua niin paljon kuins' jaksat! j.n.e.

Huhtikuun 22 päivä oli meille tuo ikimuistettava "pääsinpäivä", tuosta
kuolettavasta Flora-Tschekmedschen kartanosta eli sen läheltä.

K:lo 9 aamulla pidettiin Jumalanpalvelus, jolloin olimme valmiit
lähtöön, täydessä matka- eli kenttäpuvussa. Jumalanpalveluksen loputtua
lähdimme marssimaan San Stefanoa kohden soittokunnan soittaessa
"Porilaisten" sekä 30 vuotista sotamarssia:

    "Meill' pohjola luminen on kotomaa" j.n.e.

San Stefanossa asetettiin meidät yhdyskolonnaan, armeijan
ylipäällikön H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin
majatalon eteen. Vähän ajan kuluttua tuli Suuriruhtinas ulos, ensin
tervehtien meitä, sitten tarkastaen jokaisen rivin soturit erittäin,
koko tämän ajan kaikuivat iloiset riemakkaat hurrahuudot riveistämme,
sen jälestä käskettiin olla hiljaa. Hänen korkeutensa piti seuraavan
lyhyen puheen. "Suomen tarkk'ampujat! te olette myös tapelleet
yksissä riveissä Venäjän kaartti-joukkojen kanssa, ja aina näyttäneet
urhoollista ja miehuullista soturin kuntoa. Siis, kiitos teille pojat,
palveluksestanne ja onnea matkalle kotimaahanne".

Tähän vastasimme rivakkailla hurrahuudoilla.

Saman päivän ehtoolla astuimme tuohon suureen Tscherkask'i nimiseen
höyrylaivaan San Stefanon satamassa. Yön 23 päivää vasten ja koko 23
päivän, oli laiva vielä paikallaan ankkuroittuna, siellä makasimme vaan
kannen alla niinkuin "isänhihassa".

Huhtikuun 24 päivän aamulla k:lo 9 nosti laiva ankkurinsa ja lähti
liikkeelle, kulki hiljalleen pitkin Posporaa, sen keskipalkalle asti
jossa se pysäytettiin isoksi aikaa, kunnes se taas jatkoi matkaansa
edelleen läpi ihanan Posporan, jonka kauneus ja somuus kelpaisi vaikka
"taidemaalarin sutille (pensselille)".

Bujukderessa Posporan Mustanmeren puoleisessa suussa, ankkuroittiin
laiva uudestaan; Mustallamerellä raivosi silloin hirmuinen myrsky, sitä
kutsutaankin syystä kyllä "myrskyiseksi mereksi". Ennen mainittu laiva,
jolla meitä kuljetettiin, oli hyvin suuri, koska se yhdestä
pataljoonasta, miehineen, kaluineen, hevosineen ja kuormineen ei tullut
kuin pieneen lastiin, ja juuri sentähden ei sen sanottu uskaltaneen
lähteä keinuttelemaan Mustanmeren myrskyävälle ulapalle.

Huhtikuun 25 päivän aamulla k:lo 10 nostettiin taas ankkuri ylös ja
pantiin höyryn voimalla käymään (liikkeelle). Tässä vielä heittelimme
viimeisiä silmäyksiä tuon hirmuvallan kauniiseen pääkaupunkiin ja
varsin mielihyvällä jätimme sille jäähyväiset ikuisiksi päiviksi.

Vähän ajan perästä kynti laivamme Mustanmeren viheriän näköistä pintaa
ja näin jätimme Ottomanilaisvaltakunnan taaksemme. Välistä katselimme
sitte laivan kannelta, kuinka monenlaiset suuret merielävät pitivät
leikkijään, heittäen kuperkeikkaa y.m. meren hyökyävällä pinnalla; vaan
enimmän osan aikaamme vietimme kuitenkin laivan kannen alla, laulellen,
soitellen ja jutellen yhtä ja toista huvitukseksemme, sekä nukkuenkin
laivan tuudittavana aina silloin kuin vaan suinkin halutti.

Laivasta saimme ruo'an jota keitettiin höyryn kuumudella, "puisissa
padoissa" (päntäissä) joidenka läpi kävi kuumat rauta torvet, jotka
saattoivat ruo'an kiehumaan.

Muutamia meidän sotureita sairastui n.k. "meritautiin" ja näyttivät
tässä tilaisuudessa hyvin onnettomilta, toiset taas nauroivat vaan
sanoen: "Joko sinä nyt pukkia nyljet". Samana päivänä antoi myös
pataljonamme päällikkö seuraavan päiväkäskyn:

"Tänään on pataljona Bujukderesta Bosporan salmen läpi
purjehtinut Mustalle-merelle ja niin muodoin olemme jättäneet
Ottomanilais-valtakunnan rajat.

"Ollen pieni osa suuresta Venäläisestä armeijasta on Suomen
henkivartio-pataljoona kunnialla osaa ottanut nyt loppuneissa
taisteluissa. Pataljoona kulki Tonavan virran yli Sistovan luona
Lokakuun 3 päivänä. Tappeli kenraali Gurkon johdolla Dorny-Dubniakin
luona Lokakuun 24 päivänä ja Pravetzin luona Marraskuun 22 ja 23
päivänä. Seisoi kuukauden Vratscheschin vuorilla (Suomen vuorilla)
vastapäätä Turkkilaisten asennoita, lähti sieltä Joulukuun 25 päivänä
kulkeaksensa Balkanin yli, meni alas Sofian laaksoon, tappeli
vihollisen kanssa Taschikissenin luona Joulukuun 31 päivänä,
Dolni-Komarzyn luona Tammikuun 1 päivänä 1878. Vraschdebnajan luona
Iskerin sillalla Tammikuun 2 päivänä. Samosi eteenpäin Trajanin
porttien läpi Tatar-Basurdschyk'iin, kahlasi Maritzan virran yli
Tammikuun 14 päivänä ja oli osallisena Tammikuun 15, 16 ja 17 päivänä
Filippopolin luona hävittämässä Suleiman paschan armeijaa.

"Eteenpäin kulkua jatkettiin Adrianopolin ja Tschorlun kautta
Marmora-merelle ja siitä San Stefanoon ja siellä pataljoona Maaliskuun
3 päivänä oli osallisena paratissa rauhan allekirjoitettaessa
Konstantinopolin muurien edustalla.

"Bosporan salmen ranta pidätti matkaamme ja sieltä lähdimme takaisin
syntymämaallemme.

"Sotilaat! jokainen meistä voi jalolla ylevyydellä muistella kovia
aikoja, jotka ovat kuluneet, kärsimisiä ja puutteita joita olemme
saaneet kärsiä ja vaaroja ja vaivoja joissa olemme olleet.

"Tulevaisuus ja historia on pitävä kiitollisessa muistossa meitä, näitä
miehiä, jotka olemme nykyisessä sodassa kannattaneet Suomenmaan
ikivanhaa sotilaskunniaa. Sekä käsken minä, että jokaisessa
komppaniassa pitää niiden sotilasten nimet jotka ovat kaatuneet ja
tulleet haavoitetuiksi ja myöskin niiden nimet, jotka koko sotaretken
aina ovat olleet riveissään; olla kirjoitettuna ja riippumassa
näkyvällä paikalla komppanian huoneissa. 'Pojat! kansan urhokkaan, kun
Narvan, Puolan, Leipzigin ja Lützin haavat verellään kosti'.

"Te olette tehneet mahdolliseksi tuleville runoilijoille, jotka
laulavat Suomen kansan urotöitä, että saavat lisätä luettelon Balkanin
vuorten nimellä.

                                      H. M. Keisarin sivusadjutantti
                                            Översti _Procopé_."

Huhtikuun 26 päivän kesti yhä purjehtimista, myrsky yltyi kohta
kovemmaksi, me olimme ikäänkuin kehdossa lapsi, jota oikein aika
tavalla tuuditetaan.

Monelta katosi ruokahalukin tykkänään ja sekin vähä mitä söi, tuppasi
ulos "suun kautta". Meritauti vaivasi aikalailla, näet kun emme olleet
tottuneet merielämään, vaikka maalla olimme olleet oikein aika
"urhoja".

Huhtikuun 27 päivänä k:lo 12 pp. saavuimme Odessan kaupungin satamaan,
iloisina että olimme onnellisesti saapuneet oman keisarikuntamme
mannermaan rantaan. Laiva ankkuroittiin rantaan, me astuimme maalle,
heti vastassa oli kaksi lääkäriä, jotka tarkastivat joka ainoan miehen
ja kessä hiukankin näkyi kuumetaudin oireita erotettiin joukosta ja
vietiin heti sinne saapuneilla sairasvaunuilla lasarettiin.

Sen jälestä lähdimme marssimaan kaupungin läpi, sinnepäin mihinkä oli
pataljonallemme majatalo määrätty. Ihmiset kaduilla kyselivät
Venäjänkielellä uteliaina: "mikä pataljona tämä on?" me vastasimme:
"Tämä on Suomen kaartin tarkk'ampuja pataljona", Sitä he näkyivät
ihmettelevänkin kun riveistämme kuului Suomenkielistä puhetta.

Odessassa viivyimme kaksi päivää.

Huhtikuun 28 päivänä pitivät kaupungin porvarit meille aivan
hyväkunnia- eli tervetuliaispäivälliset ja monet muut hyväntahtoiset
ihmiset toivat meille kananmunia ja nisukakkuja; näet kun silloin
sattui olemaan Venäläisten pääsiäinen. Kaupunki on siisti ja kaunis,
leveitä, avaroita puutarhoja (esplanadia) kulkee poikin ja pitkin;
rakennustapa on komeaa laatua, että ylipäänsä saattaa sanoa kaupungin
olleen hyvässä kunnossa ja järjestyksessä.

Huhtikuun 29 päivänä k:lo 12 pp. astuimme Odessan asemahuoneelta
rautatien junaan, joka lähti meitä kuljettamaan Pietaria kohden.

Muutamissa pysähdyspaikoissa pysäytettiin vähäksi aikaa, joissa aina
oli valmiiksi keitettyä ruokaa, ja jota kiireimmittäin aina niihin
saavuttuamme nautimme: esim.: mainitun päivän ehtoolla Raschdelnajan ja
30 päivänä Smerinko'n pysähdyspaikoilla y.m.

Toukokuun 1 päivänä saavuimme Kovel'in pysäyspaikkaan jossa, niinkuin
edellisissäkin, ainoastaan se aika viivyttiin kuin syötiin.

Toukokuun 2 päivänä pysähdyttiin Berditschev'in kaupungin
asemahuoneella.

Toukokuun 3 päivänä saavuimme Brest-Lithovskin kaupunkiin, siellä
viivyttiin monta tuntia, tässä saavutti meidät armeijan ylipäällikkö
H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'i. Me seisoimme
Suuriruhtinaan tullessa asemahuoneen etusillalla. Hän astui heti junan
pysähdyttyä, junasta ulos, tervehti ja tarkasti joka komppanian
erittäin, kysellen yhtä ja toista, lopuksi kääntyen koko rintaman
puoleen kysyi hänen korkeutensa josko me jo tiedämme että H. M. Keisari
on nimittänyt meidät "vanhaksi kaartiksi". Eihän sitä kukaan tiennyt.

Sen kuultuamme aloimme hurrata oikein aikatavalla.

Asia oli näetten sillä lailla: H. M. Keisari oli korkeana
syntymäpäivänään (29 p. Huhtikuuta) nimittänyt Suomen kaartinpataljonan
"vanhaksi kaartiksi", se on, hänen omain henkivartioinsa arvoon ja
kunniaan.

Jonka H. M. Keisari sitte itsekkin meille Pietarissa suullisesti
ilmoitti.

Tänlaiset koroitukset eli arvonimet saadaan ainoastaan erityisissä
tapauksissa ja urhollisuudesta sotaretkillä.

Toukokuun 4 päivänä poikkesimme atrioitsemaan Bjelastock'in kaupunkiin
ja 5 päivänä Dünaburg'iin, 6:na Pskov'iin.

Sen perästä ei enää poikettukaan mihinkään pitemmiksi ajoiksi kun
ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, monet pysäyspaikat jäivät meiltä
varsin havaitsematta, kun emme olleet aivan uteliaita niitä
tarkastelemaankaan.

Toukokuun 7 päivän aamulla k:lo 6 saavuimme tuohon Venäjän suureen
keisarikaupunkiin Pietariin.

Täällä jo monta Suomalaista ystäväämme puristivat kokeneita ruskeita
kouriamme ja toivottivat tervetulleiksi, sekä kysyivät: "mitäs sodasta
kuuluu", me vastasimme: "kyllä sieltä kuuluu hyvää, vaan välistä olimme
kyllä vähän hengen vaarassa, mutta se lankee luonnostaan niinkuin
Manulle iltanen".

Samana päivänä k:lo 12 pp. käski H. M. Keisari meidät katselemukseensa
Mihailov'in suureen harjoitushuoneesen (maneissiin) jossa hän tahtoi
taas pitkän ajan kuluttua nähdä "armaita Suomenpoikiansa" niinkuin H.
Majesteettinsa itse sanoi. H. M. tullessa katselmuspaikalle, seisoimme
koko pataljona rivissä tehden "kunniaa", soittokunta soitti ensin
pataljonamme "kunniamarssia" ja sen perästä Venäjän kansanlaulun:
"Bosche tsarja hrani". H. M. tervehdittyä seurasi raikkaat ja
loppumattomat hurraahuudot, jotka kesti kaiken sen aikaa kuin H. M.
ratsasti pitkin rintaman edustaa, tarkastellen jok'ainoata soturia.

Sen jälestä kutsui H. M. kaikki pataljonan upserit rintaman eteen,
kiitellen heitä suuresti, sitten kääntyen miehistön puoleen, kiittäen
ja lausuen: "nyt kuin olette tulleet koroitetuksi vanhan kaartin
arvoon, niin palvelkaa yhtä uskollisesti, järkähtämättömästi
isän-maatanne ja hallitsijaanne kuin tähänkin asti. Suomen kaarti on
aina näyttänyt, niin sodassa kuin rauhassakin, täydellistä sorurin
luontoa, rohkeutta ja taitoa". H. M. puhui vielä paljon pitemmältä,
vaan minä en voinut kaikkea oikein tarkoin kuulla.

Sen jälestä kutsui H. M. rintaman eteen kaikki, joilla oli P.
Yrjänänristi, kysyen kultakin minkä tappelun johdosta oli ne saanut.
Sen tehtyään jätti H. M. meidät hyvästi kiitellen vielä lähteissäänkin
monta kertaa.

Tultuamme maneisista ulos, panivat Pietarissa asuvat Suomalaiset
soturiemme painettein kärkiin kukkakimppuja ja seppeleitä. Soittokunnan
soittaessa marssimme kaupungin lävitse ja menimme Kyrassierin
maneissiin jossa olimme majaa.

Toukokuun 8 päivän aamulla marssimme Suomen rautatien asemahuoneelle,
johon Pietarissa asuvat Suomalaiset olivat hankkineet meille oivan
päivällisen, jonka nautittuamme ja kiitettyämme, astuimme junaan joka
vähän ajan perästä lähti kuljettamaan meitä rakasta Suomea kohden.

Ehtoopäivällä saavuimme Viipuriin, jossa meitä eläköön huudoilla,
soitolla ja riemulla vastaan otettiin.

Täälläkös nyt vasta oli pöydät koreana, syötävää, juotavaa kaiken
laatuista oli yltäkyllin, soittokunnat soittivat koko aterioimisen ajan
ja hurraa- sekä eläköön huutoja kaikui joka taholta.

Kansaa oli kokoontunut summattoman paljon joiden joukossa myös
omaisiamme ja tuttaviamme; tämä sydämmellinen vastaanotto oli erittäin
hupaista ja mieltä ylentävää. Kaupungin naiset (neitoset) olivat
valmistaneet laakeriseppeleen Suomen värisillä nauhoilla, jonka he
lahjoittivat mainekkaalle sotalipullemme. Parin tunnin kuluttua
jatkoimme matkaamme Helsinkiä kohden.

Toukokuun 9 päivänä k:lo 1 j.pp. saavuimme lähelle Helsinkiä, juna
pysähtyi Töölön puistoon Alppila nimisen huvilan alapuolelle, iloisina
hyppäsimme vaunuistamme ja muodostimme rintaman sekä marssimme tuolle
suurelle nurmelle, joka alenee Tölön lahtea päin.

Pataljona korotettiin niinkuin jo ennen on mainittu "vanhaksi
kaartiksi", sekä kaikki jotka olivat sodassa olleet saivat metallisen
muistometaljin, kirjoituksella: "_ne namj, ne namj, a imeni dvoemy_",
suomeksi "ei meille, ei meille, vaan nimellesi Herra".

Tässä päiväkirjassa on ollut parhaasta päästä tietoja, niinkuin jo
kertomuksen eli päiväkirjan alussakin mainitsin, ainoastaan yhdestä
(kolmannesta) komppaniasta. Toisen komppanian suhteen ei minulla ole
ollut oikein tarkkoja tietoja heidän toiminnoistaan, jonka tähden
olenkin katsonut parhaaksi olla niistä kaikin paikoin mainitsematta.

Korkeasti kunnioitettavat lukijat: pyydän teitä ei tuomitsemaan
ajattelematta huonoa kirjailija-kykyäni, sillä tämän kertoja onkin
"miekka-mieheksi luotu".

Ja niinkuin sotaretkellä yleiseen, jossa tämä päiväkirja on muistoon
kirjoitettu, ei sotureilla monestikaan ole aikaa ihailla maisemia,
arvostella ja tutkia ihmis-luontoja, maanasukasten tapoja y.m.s.
Kuulkaas kun kerron: jos johonkin pysäytetään tappelujen loma hetkinä,
niin täytyy olla itse emäntä ja isäntä, keittää ja paistaa ruokansa,
puhdistaa, paikata, pestä vaatteitansa ja korjata varastokalujansa sekä
olla muutenkin kiltin pojan tavalla paikoillaan, vaikka joskus kyllä
olisi aikaakin, sillä päällikköjen luvatta ei saa mennä eikä poistua
askeltakaan leiri- eli asentopaikasta, senlainen on soturi-järjestys.
Marssilla taas ei myöskään saa jättää rivistä itseänsä hetkeksikään,
vaikka kyllä monta kertaa saa tuntea kovanlaisia vatsan puruja, janoa
y.m., se on sitte vaan se niin kutsuttu harmi "poritsuuni".

Se on myöskin huomattava että kirjailijatoimet kasarmielämän
hyörinässä, jossa tämä on puhtaaksi kirjoitettu, eivät oikein tahdo
menestyä eikä sujua, siinä on aina häirittynä yhdeltä ja toiselta
pieneltä toimelta ja askareelta sekä sotaohjesääntöjen päähän
"pänttäämiseltä", vaikk'ei se sentään hartioita halkaise.

Että kertomukset eli muistoonpanot, edellä kerrotussa päiväkirjassa,
ovat ihan tosia sekä perin luotettavia, sen todistamme eli todistavat
kolmannen komppanian neljäkymmentä seitsemän (47) jylhää, vahvaa,
kivettynyttä (useat arpisiakin) "kivekästä", jonka nimen vihimme
itsellemme Floria Tschekmedschen kartanon härkänavetassa Marmorameren
rannalla, -- ja sen ne kyllä ansaitsevatkin. Ei ainoatakaan päivää, ei
hetkeäkään riveistään pois, niin olivat kuin tammi vankkumatta, josta
heille kohottakaamme maljamme ja huutakaamme niin että tanteret raikuu:
kolmannen komppanian kivekkäät eläkööt! -- Ja niin myös kaatuneitten
sankaritovereimme muisto, sekä toistenkin komppaniain: eläkööt!

Kaikkein viimeiseksi olkoon lausuttuna meidän soturien alammaiset,
vilpittömät, sulimmat, sydämmellisemmät kiitokset, siitä verrattomasta
urhoudesta, reippaudesta ja taidosta, jolla meitä johdettiin, aina vaan
suoraan voittoja kohden, päällystöllemme alkaen Suuriruhtinas
Nikolaista ja kenraali Gurkosta, joka olikin meidän vakituinen
johtajamme, aina nuorimpaan vänrikkiin asti! Niinkuin varsin hyvin on
vanhastaan tietty ja tunnettu asia, että millainen on päällikkyys,
senlainen on miehistökin. Muistelkaammepa entisiltäkin ajoilta esim.
tuota jaloa, urheata Adlercreutzia, ja taas jos viitsimme vilkaista
tuohon kehnoon, kelvottomaan pelkuriin Klingspor'iin, niin niissä on
selvä todistus tähän tarkoitukseen.

Eläköön uskollisuus ja urhoisuus Suomen sotureissa, eläköön kristinusko
ja vapaus, koko maailma ja kaikki kansat kiittäkäät Herraa Jumalaa ja
Hänen pyhää nimeänsä ijankaikkisesti.

Jos kunnioitettavat lukijat eivät millään tavalla ottaisi pahakseen,
niin lisäisin tähän vielä Suomen kaarti pataljonan historian
lyhykäisesti kerrottuna, ihan samassa järjestyksessä kuin se meille
alipäällistölle ja sotamiehille on opetettu.

       *       *       *       *       *

Henkivartiaväen 3:nen Suomen tarkk'ampuja pataljoonan historia.

Sen jälkeen kun Suomen suuriruhtinaanmaa yhdistettiin Venäjän
keisarikuntaan, asetettiin Suomessa suomalaisia jääkärirykmenttiä, ja
eräs niiden joukossa, joka asetettiin syyskuun 18 päivänä 1812,
kutsuttiin "3:mas Suomen Jääkäri rykmentti". Tämä mainittu rykmentti on
ollut pataljonamme (Suomenkaarti pataljonan) perus eli alkuperä. Ja 18
päivänä syyskuuta, jolloin se rykmentti asetettiin, vietämme vieläkin
joka vuosi sen muistoa eli niin kutsuttua pataljonamme vuosijuhlaa.

Vuonna 1817 lähetettiin mainitun rykmentin ensi pataljonasta (nimeltä
Viipurin pataljona, arvattavasti mainittu rykmentti eli pataljona
majailikin Viipurissa, vaan tässä meille opetetussa historiassa sitä ei
ole mainittu) noin 150 miehen suuruinen komennuskunta Luolajan aholle
(malmille) lähellä Hämeenlinnan kaupunkia pysyväisen (vakinaisen)
harjoitus komennon asettamista varten. Maaliskuun 19 päivänä 1818
määrättiin mainitusta komennuskunnasta asetettavaksi Helsinkiin eräs
"Opetus pataljoona". Joulukuun 23 päivänä 1824 tuli pataljonamme niihin
kasarmeihin, jossa se vielä nytkin asuu. Armollisen käskykirjeen mukaan
huhtik. 20 p:ltä 1827 nimitettiin mainittu pataljona "Suomen
Opetustarkk'ampujapataljonaksi". Heinäkuun 28 päivänä 1829 tuli
pataljonamme Pietarhovin kaupungissa, jossa se silloin oli vahdin
teossa H. M. Keisari Nikolai I:ltä ylennetyksi "Nuoreksi kaartiksi".
Tammikuussa 1830 lähti pataljona Helsingistä marssimaan sotaan Puolan
kapinoitsijoita vastaan ja oli siellä osallisena Varschovan kaupungin
valloituksessa 6 ja 7 päivänä syyskuuta 1831. Maaliskuussa 1832 palasi
pataljoona Helsinkiin. Urhollisuudesta mainitussa sodassa sai pataljona
P. Yrjänän ristin sotalippuunsa (Yrjänän sotalipun.) Vuonna 1845 tuli
H. K. K. Suuriruhtinas perintöruhtinas Aleksander Aleksandrovits
nimitetyksi pataljonan kunnia päälliköksi. Kun Venäjän armeijat
Itävaltaa auttamaan v. 1849 hyökkäsivät Unkariin, joka oli nostanut
kapinan Itävaltaa vastaan, seurasi tämä pataljona myöskin sotaretkelle,
mutta ei kuitenkaan saapunut sotaan, vaan sai Brest-Lithovskin
kaupungista länsi-Venäjällä kääntyä kotimaallensa. Vuosina 1853-1856
kun Englanti, Ranska, Turkki ja Italia hyökkäsi Venäjän päälle, oli
pataljona toisten kaarti joukkojen kanssa Puolassa. Pataljona marssi
silloin Helsingistä maaliskuussa 1854 Pietarin kautta ja saapui
syyskuussa samana vuonna Lithauen maakuntaan Puolassa. Siellä olivat he
sitte koko loppu vuoden 1854 ja seuraavan suvenkin, kunnes palasi
takaisin ja saapui joulun aikana 1855 Uudelle kirkolle Viipurin
läänissä. Täällä oli pataljona majoitettuna koko sen talven ja vielä
seuraavan suvenkin. Sieltä marssi se sitte Pietariin, josta rautateitse
vietiin Moskovaan, jossa syyskuun 7 päivänä 1856 oli läsnä H. M.
Keisari Aleksander II kruunattaessa. Sieltä palasi pataljona Helsinkiin
lokakuussa 1856. Vuosina 1877-1878 Venäjän ja Turkin väliseen sotaan
lähti pataljona Helsingistä syyskuun 6 päivänä 1877. Marssi Tonavan yli
lokakuun 3 päivänä. Oli osallisena tappelussa Gorny Dubniakin edustalla
lokakuun 24 päivänä. Sekä Pravetzissa 22 ja 23 päivänä marraskuuta.
Seisoi vastapäätä Turkkilaisten varustettua leiriä koko joulukuun
eräillä vuorilla (Suomen vuorilla) lähellä Vratscheschin kylää. Meni
Balkanin vuorten ylitse joulukuun 28 ja 29 päivänä 1877 ja oli
osallisena Taschikissenin tappelussa joulukuun 31 päivänä. Tammikuun 1
päivänä 1878 Dolny-Kamartzyn luona. Vraschdebnajan luona Iskeri virran
yli rynnättäessä tammikuun 2 päivänä. Pari päivää sen jälkeen eli 4
päivänä Sofian kaupunkia valloitettaessa. Kahlasi jääkylmässä vedessä
Maritza-virran ylitse tammikuun 14 päivänä. Oli osallisena
kolmipäiväisessä tappelussa lähellä Filippopolin kaupunkia 15, 16
ja 17 päivänä tammikuuta. Sieltä marssi Adrianopolin kautta
Konstantinopoliin, jonka lähellä oli majoitettuna eräässä Floria
Tschekmedsche nimisessä kartanossa eli huvilassa. Niin myös oli
osallisena siinä suuressa rauhan-paraatissa, joka pidettiin 3 päivänä
maaliskuuta Konstantinopolin muurien edustalla. Pataljoona läksi
takaisin Turkinmaalta huhtikuun 22 päivänä, jolloin se astui laivaan
San Stefanon satamassa ja purjehti Bosporan ihanan salmen läpi
Mustanmeren ylitse Odessan kaupunkiin, sieltä rautateitse Pietariin,
jossa pataljona esitettiin H. M. Keisari Aleksander II:nelle Mihailovin
maneisissa. Toukokuun 9 päivänä 1878 saapui pataljona Helsinkiin.
Urhollisuudesta mainitussa sodassa, tuli pataljona H. M. Keisari
Aleksander II:lta hänen korkeana syntymäpäivänänsä huhtikuun 29
koroitetuksi "Vanhaksi kaartiksi".

Vuonna 1881 maaliskuulla kun H. K. K. Perintöruhtinas Aleksander
Aleksandrovitsch nousi keisarin valtaistuimelle, suvaitsi H. M. jäädä
edeskinpäin Suomen kaarti pataljonan kunnia päälliköksi. Joten Suomen
kaarti pataljona nyt on "Hänen Majesteetinsa" nimellinen pataljona.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja - Suomen kaartin retkestä Konstantinopolin muurien edustalle - vuosina 1877-1878" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.