Title: Avojalka
Author: Auerbach, Berthold, 1812-1882
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Avojalka" ***


AVOJALKA

Kirj.

Berthold Auerbach


Suomentanut ["Barfüssele"] Samuli S.


K. E. Holm, Helsinki, 1876.



SISÄLLYS:

 1. Lapset kolkuttavat ovelle.
 2. Kaukainen sielu.
 3. Puusta synnyintalon luona.
 4. Avaudu!
 5. Selja-aholla.
 6. Mökin-eukko.
 7. Laupias sisar.
 8. Säkki ja kirves.
 9. Kuokka-vieras.
10. Yksi ainoa tanssi vaan.
11. Niinkuin laulussa sanotaan.
12. Hän on tullut.
13. Äidin sydämmestä.
14. Ratsumies.
15. Sidottu ja päästetty.
16. Helkkyhepo.
17. Vuorten ja laaksojen poikki.
18. Ensimmäinen takkavalkea.
19. Salaisia aarteita.
20. Perheen keskuudessa.



1. Lapset kolkuttavat ovelle.


Aamulla varhain syksyn sumussa kulkee kaksi lasta, poika ja tyttö,
kumpikin noin kuuden tai seitsemän vuoden iässä, käsitysten
puistontietä myöten kylästä ulos. Tytöllä, joka nähtävästi on iältään
vanhempi, on taulu, kirjoja ja vihkoja kainalossa; poika kantaa samoja
kapineita avonaisessa, harmaasta palttinasta tehdyssä, laukussa, joka
riippuu hänen olkansa yli. Tytöllä on päässä valkoisesta kilpikankaasta
tehty päähine, joka ulottuu otsalle saakka ja sillä tavoin vain
tarkemmin näyttää mykevän otsan kaarituksen; poika on paljain päin.
Heidän astuessaan eivät kuulu kuin toisen askeleet, sillä pojalla on
kovat kengät jaloissa, vaan tyttö on avojaloin. Missä tie sallii,
kulkevat lapset vierekkäin; mutta kun polku käy kapeaksi, niin astuu
tyttö aina edeltä.

Pensaiden kellastuneita lehtiä peittää valkoinen huurre, ja pihlaja
sekä kuusainmarjat ja erittäinkin pystypäät orjantappurat alastomilla
oksilla ovat kuin hopeoituja. Varpuset sirkuttelevat pensastossa ja
lasten lähetessä pyrähtelevät säikähtyneinä lentoon joukottain, vaan
laskeuvat jälleen lähelle heitä, kunnes uudestaan säpsähtävät ja
lentävät vihdoin puistoon, istautuen siellä omenapuuhun, niin että
lehdet rapisten putoilevat maahan. Harakka lentää kapsahtaa tieltä ja
kiitää suureen metsä-pääronapuuhun, jossa varikset istua kököttelevät;
jotakin harakka heille lie virkkanut, sillä varikset pyrähtävät ilmaan,
liihoittelevat puun ympäri, kunnes vanha varis laskeutuu ylimmäisen,
heiluvan latvan nenään, ja muutkin löytävät alemmilla oksilla sopivat
paikat katsellaksensa: hauskahan tuota olisi tietääkin, miksi lapset
koulukapineineen ovat lähteneet kiertoteille ja kulkevat kylästä ulos;
korppi se oikein vakojana lentää lepsuttaa edeltä ja istautuu latvotun
salavan oksalle lammikon rannalla. Mutta lapset ne kulkevat hiljalleen
tietänsä, kunnes ennättävät lammikon rannalla kasvavain leppäpuiden
kohdalla maantielle, ja kulkevat sitten tien poikki toisella puolella
olevan matalan tuvan eteen. Tuvan ovi on kiinni ja lapset, seisahtuen,
napauttavat hiljaa siihen. Tyttö huudahtaa rohkeasti: "isä! äiti!" ja
verkalleen ääntää poikakin: "isä! äiti!" Tyttö ottaa kiinni,
härmäisestä ovenrampista ja painaa sitä hiljaa: oven laudat
narahtavat, tyttö kuuntelee, mutta turhaan, ja nyt uskaltaa hän ruveta
nopeammin kolisuttamaan ramppia, mutta äänet vaikenevat autiossa
eteisessä; ihmisääntä ei kuulu sisästä, ja asettaen suunsa ovenraolle
huutaa poika; "isä! äiti!" Hän katsahtaa kysyväisenä sisareensa; hänen
henkäyksensä ovelle on muuttunut härmäksi sekin.

Sumun verhoamasta kylästä kuuluu riihimiesten kalkutuksia, milloin
vihaisen vihurin kaltaisina, milloin verkalleen ja hiljalleen
naksutellen, milloin raikkaasti, milloin taas kumeasti ja tohuten; nyt
ei kuulu kuin yksityisiä kolahduksia, mutta pian yhtyvät jälleen
kalkutukset eri haaroilta yhteen. Lapset seisovat neuvottomina.
Viimeinkin lakkaavat he kolkuttamasta ja kutsumasta ja istauvat
ylöskaivetuille puunkannoille. Nämä ovat päälletysten pihlajan
ympärillä, joka kasvaa tuvan vieressä ja nyt koreilee punaisilla
marjoillaan. Katsomistaan katsovat lapset vielä oveen, mutta tämä ei
ota auetakseen.

-- "Nuo on isä tuonut Moosbrunnin metsästä", virkkaa tyttö, kantoihin
osoittaen, ja lisää tietäväisen näköisenä: "niistä lähtee paljon
lämmintä, ne ovat kelpo puita, niissä on paljon pihkaa, ja se palaa
kuni kynttilä; hakkaaminen niissä kumminkin enimmän maksaa".

-- "Jos olisin jo aika mies", vastasi poika, "niin ottaisin isän suuren
kirveen ja tammisen nuijan ja kaksi rautaista nalkkia ja leppäisen
myöskin ja sitten mä silpoisin niitä rikki kuin lasia ja sitten tekisin
niistä sorean teräväkärkisen pinon, niinkuin Sysi-Matti metsässä, ja
kun isä tulisi kotiin, niin hänenpä olisi niin hauskaa! Mutta sin'et
saa sanoa, kuka sen on tehnyt". Niin päätti poika pakinansa, häristäen
sormellansa sisarelleen. Tällepä näkyi jo jonkunlainen aavistus
hämärtävän siitä, ettei isän ja äidin odottamisesta lähde mitään, sillä
hän katsahti veljeensä varsin murheellisena, ja luotuaan silmänsä hänen
kenkiinsä, sanoi hän: "Silloinhan pitäisi sulla olla isän suuret
saappaat myös. Mutta mennäänpäs voileipiä viskomaan. Saatpas nähdä,
että minä viskaan kauemmaksi, kuin sinä".

Tiellä sitten sanoi tyttö: "Jahka annan sulle arvoituksen: Mikäs puu
tuletta polttaa?"

-- "Koulumestarin pamppu, kun kämmenille annetaan", vastasi poika.

-- "Eipäs ollutkaan! Puu, jota kiskotaan, ja polttaa tuletta"... Ja
pensasaidan luona pysähdyttyänsä, hän kysäsi: "seipään päässä sill'on
sija, punavaippa verhonansa, kiviä on kohtu täynnä; arvaas, niin olet
mies!"

Poika mietti kotvasen syvästi ja huudahti sitten: "Maltas, älähän vielä
sano sitä... Sehän on orjantappura".

Tyttö myönsi päänsä nyykäyksellä ja näytti semmoiselta, kuin vasta ensi
kerran olisi antanut veljelleen tämän arvoituksen, vaikka oli sitä jo
usein ennenkin tehnyt ja aina uudisteli, kun tahtoi veljeään huvittaa.

Aurinko oli hajoittanut sumun, ja pieni laakso kimalteli loistossaan,
kun lapset läksivät lammen rannalle viskomaan litteitä kiviä
vedenpintaa myöten. Mennessään painoi tyttö vielä kerran oven ramppia,
mutta se ei auennut nytkään, eikä ikkunassakaan näkynyt ketään. Sitten
leikkivät lapset luikaten ja naureskellen lammen rannalla ja tyttö
näkyi olevan hyvillään oikeastaan siitä, että veikko aina paremmin
viskasi ja oli siitä riemuissaan sekä tuli aivan kiihkoiseksi; näkyipä
tyttö oikein tahallaan tekeyvän taitamattomammaksi kuin olikaan, sillä
hänen kivensä ne melkein aina pudota pukahtivat suoraan veteen heti
ensi heitosta, ja siitäkös sitten naurua kesti! Leikin innossa eivät
lapset muistaneetkaan, missä olivat ja mitä vasten tänne olivat
tulleet, ja kumminkin olivat nuo kaksi seikkaa kumpikin yhtä
murheellista kuin harvinaista laatua.

Mainitussa talossa, joka nyt oli suljettuna, asui vielä vähän aikaa
sitten Josenhans vaimonsa ja kahden lapsensa Amrein (Anna-Marian) ja
Damin (Damianin) kanssa. Isä oli puunhakkaaja metsässä, mutta pystyi
kaikenlaisin muihinkin töihin, sillä tupansa, jonka hän oli ostanut
rappeuneessa tilassa, oli hän itse korjannut ja varustanut uudella
katolla; syksyllä aikoi hän valaista sen sisästäkin uudelleen; sitä
varten on tuolla kalkki jo valmiina punertavilla oljilla katetussa
kuopassa. Vaimo oli kylän parampia päiväläisiä, yöt ja päivät hääräili
hän milloin minkin luona työssä, sillä hän oli totuttanut lapsensa ja
erittäinkin Amrein jo aikaisin tulemaan yksinänsä toimeen. Rahan-ansion
ja tyytyväisyyden kautta taloudenpidossa oli talo onnellisimpia
asuntoja kylässä. Silloinpa kaasi kulkutauti äidin sairaanvuoteelle,
huomispäivänä isänkin, ja moniaan päivän perästä kannettiin pienestä
tuvasta kaksi kirstua ulos. Lapset oli jo vanhempain sairastuttua viety
naapuritaloon Sysi-Matin luo, ja vanhempainsa kuolemasta saivat he
tiedon vasta ensi sunnuntaina, jolloin heille pantiin kirkkovaatteet
päälle ja he vietiin saattamaan ruumiita hautaan.

Vaikk'ei Josenhansilla eikä hänen vaimollansa ollut läheisiä sukulaisia
näillä seuduilla, niin kovastipa ihmiset sittenkin itkivät ja
ylistelivät kuolleita, ja kylänvanhin se talutti lapsia käsistä, kun
astuttiin kirstujen perässä. Haudallakin olivat lapset vielä hiljaa ja
huolettomina, ja vaikka he kyllä usein kyselivätkin, missä muka isä ja
äiti ovat, niin olivat he kummikin melkein iloisia, sillä he olivat
aterialla kylänvanhimman luona ja joka ihminen oli niin erinomaisen
ystävällinen heitä kohtaan, ja kun pöydästä oli noustu, niin
pistettiinpä piirakoita paperissa heille mukaankin. Mutta kun illalla,
kunnallishallituksen päätöksen mukaan, Korppi-Sakari tuli noutamaan
Damia ja musta Maranna Amreita luokseen, niin lapsetpa eivät
tahtoneetkaan erota, vaan rupesivat kovasti itkemään ja pyrkivät
kotiin. Dami saatiin kumminkin kaikenlaisilla lupauksilla taipumaan,
mutta Amreita ei tahdottu saada väen väkisinkään lähtemään, kunnes
viimein kylänvanhimman renkivoutti kantoi hänet käsissään mustan
Marannan taloon. Sinne oli tosin tuotu hänen vuoteensa kotitalosta,
mutta hän ei tahtonut käydä maata, kunnes hän viimein itkusta väsyneenä
nukkui lattialle ja nostettiin vaatteet päällä vuoteelle. Damikin
kuului kovasti itkeneen Korppi-Sakarin luona, sitten huudahti hän
haikeasti, vaan hiljeni kohta jälleen. Ensi iltana jo osoitti tuo
pahamaineinen musta Maranna hellyytensä kasvattiaan kohtaan. Jo moneen
monituiseen vuoteen ei ollut hänellä ollut lapsia ympärillään, ja nyt
seisoi hän makaavan lapsen ääressä ja virkkoi melkein ääneensä:
"Onnellista on lapsen uni! se itkeä tissuttaa katkerastikin,
eikä aikaakaan, niin jopa nukahti, levollisena, vuoteellaan
vieritteleimättä, kieritteleimättä".

Eukko huokasi syvään.

Huomis-aamuna meni Amrei kohta veljensä luo ja auttoi häntä pukeumaan
ja lohdutti häntä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut; kun isä tulee,
niin kyllä hän muka näyttää Korppi-Sakarille. Sitten menivät lapset
kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja itkivät kovasti, kunnes
Sysi-Matti, joka asui naapuritalossa, tuli sinne ja vei heidät kouluun.
Hän pyysi opettajan selittämään lapsille, että heidän vanhempansa ovat
kuolleet, itse hän muka ei oikein osaa selittää sitä ja varsinkaan ei
Amrei ota sitä yhtään ymmärtääkseen. Opettaja teki, minkä voi, ja
lapset rauhoittuivat. Mutta koulusta menivät he jälleen kotitalolleen
ja odottivat siellä näljissään kuni eksyneet, kunnes ihmiset tulivat
noutamaan heidät pois.

Josenhansin tuvan otti kiinnikkeen omistaja jälleen huostaansa,
vainajan tekemät velan maksut menivät hukkaan, sillä muualle
siirtymisen kautta on talojen hinta sanomattomasti alennut; kylissä
seisoo useita taloja tyhjillään, ja autioksi jäi Josenhansinkin tupa.
Koko irtonainen tavara myötiin, ja siitä saatiin lapsille vähäisen
perintöä; mutta sitäpä ei riittänyt likimainkaan maksoksi heidän
ylläpidostaan, he olivat kunnan lapsia ja senvuoksi he sijoitettiin
semmoisten luokse, jotka ottivat heidät vähimmästä maksusta.

Kerran kertoi Amrei riemulla veljelleen, tietävänsä, missä heidän
entinen käki-kellonsa oli, sen oli Sysi-Matti ostanut; ja vielä illalla
seisoivat lapset talon edustalla odotellen, kunnes kellon käki rupesi
kukkumaan; silloin he naurahtelivat toisilleen.

Ja joka aamu kulkivat lapset kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja
leikkivät lammen rannalla, niinkuin näemme heidän tänäänkin tekevän,
mutta nytpä kuulahtivat he, kuuluupa ääni, joka ei ole tavallista tähän
aikaan vuotta: käki Sysi-Matin tuvassa kukkui kahdeksan kukahdusta.

-- "Nyt on aika lähteä kouluun", sanoi Amrei ja läksi veljensä kanssa
kulkemaan nopeasti puiston kautta kylään takaisin. Uudis-talokkaan
viimeisen riihen kohdalla sanoi Dami: "Meidän holhojallamme on jo
tänään puitu paljon eloja". Hän osoitti samassa puijain lyhteiden
siteisin, jotka riippuivat kuni tunnusmerkit riihen ovella. Amrei
nyykäytti päätään äänetönnä.



2. Kaukainen sielu.


Uudistalokas, jonka punaiseksi maalattu talo raamatun-lauseineen,
suuren sydämmen muodossa, seisoi lähellä Josenhansin taloa, oli
kunnallishallituksella nimityttänyt itsensä orpojen holhojaksi. Sitä
nimitystä hän sitä vähemmin vastusti, koska Josenhans ennen oli
palvellut hänellä renkivoutina. Mutta hänen holhoustoimensa ei ollut
sen suurempi, kuin että hän säilytti myömättä jääneet isän vaatteet ja
joskus, kohdatessaan jommankumman lapsista, kysäsi: "oletkos terve?"
ja, vastausta odottamatta, meni tiehensä. Kumminkin olivat lapset
oikein ylpeitä, kuultuaan niin mahtavan talollisen olevan heidän
holhojansa; sen kautta olivat he mielestänsä jotakin erinomaista,
melkein herrasmaista. He seisoivat joskus tuon suuren talon edustalla
ja katselivat haluavin silmin ylös, ikäänkuin odottaen jotakin, mitä
eivät itsekään tienneet; ja äesten ja aurain luona riihen ladon
vieressä istuivat he usein ja lukemistaan lukivat raamatun-sanat talon
päällä. Talo se ainakin puheli heidän kanssansa, joshan ei kukaan
muukaan.

Pyhäin miesten päivän edellisenä sunnuntaina olivat lapset taaskin
leikkimässä lukitun kotitalonsa edustalla -- he olivat kuni lumotut
siihen paikkaan --; silloin tuli sinne rusthollin-emäntä Hochdorffista
päin; hänellä oli suuri punainen sateenvarjo kainalossa ja musta
virsikirja kädessä. Hän oli nyt viimeistä kertaa käymässä
synnyinseudullaan, sillä jo eilen oli renki nelivaljaisilla rattailla
vienyt kaikki talon kalut kylästä ja huomenaamulla varhain aikoi hänkin
miehinensä ja kolmen lapsensa kanssa muuttaa heidän vasta ostamalleen
tilalle kaukaisessa Allgäu'ssä. Jo hyvän matkan päästä, pellavaloukun
kohdalla nyykäytti hän päätään lapsille, sillä kun tiellään ensiksi
lapsia kohtaa, niin ennustaa se onnea matkalle, mutta lapset eivät
voineet nähdä sitä, enempää kuin surumielisyyttäkään emännän kasvoilla.
Tultuaan lasten kohdalle, hän sanoi: "Terve, lapset! Mitäs te täällä
näin varhain teette? Kenenkäs lapsia te olette?"

-- "Josenhansin lapsia tuolta noin", vastasi Amrei, viitaten taloon.

-- "Voi lapsi parkoja!" huudahti emäntä, lyöden käsiään yhteen.
"Olisihan minun pitänyt tuntea sinut, tyttöni; aivan tuon näköinen oli
äitisikin, kun ennen yhdessä koulua käytiin. Me olimme hyvät ystävät,
ja onhan isänne palvellut minun serkullani, uudistalokkaalla. Kaikki
minä teistä tiedän. Mutta kuules, Amrei, miks'ei sulla ole kenkiä
jalassa? Sano sinä Marannalle, että rusthollin emäntä Hochdorffista
käski sanomaan, ettei hän tee hyvin, kun antaa sinun juoksennella
tuolla lailla. Mutta ei, ei sinun huoli sanoa, kyllä ma puhun itsekin
hänelle. Mutta Amrei, sinun pitää nyt olla suuren ja ymmärtäväisen ja
ottaman vaarin itsestäsi. Ajatteles, mitähän äitisi arvelisi, jos
tietäisi sinun juosta lirputtelevan avojaloin tämmöisenä vuoden
aikana"! -- Lapsi katsahti suurin silmin vaimoon, ikäänkuin tahtoen
sanoa: eikös äiti sitten tiedä sitä? Mutta emäntä jatkoi: "Se se
surkeinta on, ett'ette edes tiedä, kuinka kelpo ihmisiä vanhempanne
olivat; iäkkäämpäin ihmisten pitää siis sanoman se teille. Muistakaas
se, että sitten vasta vanhempanne oikein autuaita ovat, kun tuolla
taivaassa kuulevat ihmisten täällä maan päällä puhuvan: Josenhansin
lapset ne ovat kaiken hyvän esikuva, heissä vasta selvästi näkee kelpo
vanhempain siunauksen".

Vaimon puhuessa viimeisiä sanoja, vierivät kyynelet nopeasti hänen
poskilleen. Surullinen liikutus hänen sielussaan, johon vielä oli ollut
aivan toisellainen syy, puhkesi näiden ajatusten kanssa esteettömästi
esiin, ja omat sekä muiden murheet valuivat yhteen. Hän laski kätensä
tytön pään päälle, ja tyttö, nähtyään vaimon itkevän, rupesi itkemään
katkerasti hänkin; hän tunsi kai, että hyvä sielu kääntyi hänen
puoleensa, ja hämärä aavistus alkoi hänessä nousta siitä, että hän
tosiaankin oli vanhempansa kadottanut.

Äkkiäpä selkenivät vaimon kasvot. Hän kohotti silmänsä, joissa vielä
kyyneleitä kimalteli, taivaasen päin ja virkkoi: "Hyvä Jumala, sen
johdatit sinä mieleeni". Kääntyen lapseen jatkoi hän sitten: "Kuules,
minäpä otan sinut mukaani. Liisa tyttäreni otti Jumala minulta pois
sinun iässäsi. Tahdotkos tulla kerallani Allgäu'hin ja jäädä luokseni?"

-- "Tahdon", vastasi Amrei päättävästi.

Silloin tunsi hän jonku ottavan häntä kiinni takaapäin ja lyövän häntä.

-- "Et saa mennä", huudahti Dami, syleillen siskoaan: koko hänen
ruumiinsa vapisi.

-- "Ole rauhassa", lohdutti Amrei, "hyvä emäntä ottaa sinutkin
mukaansa. Eikös niin? Tuleehan Damikin kerallamme?"

-- "Ei, lapseni, se ei käy laatuun, poikia on minulla kyllä".

-- "Sitten en mene minäkään", virkkoi Amrei ja tarttui veljensä käteen.

Löytyy väristys, jossa kuume ja kylme taistelevat keskenänsä, pelko
ensin ja ilo sitten. Samoin oli tuo vieras emäntäkin säikähtänyt, ja
nyt katsoi hän lapseen jollakin helpoituksen tunteella. Tunteiden
ylenpalttisuudessa, puhtaimman hyväntekeväisyyden aikeessa oli hän
ollut ottamaisillaan huoleksensa erään työn ja velvollisuuden, jonka
raskautta ja merkitystä hän ei ollut kylläksi miettinyt: mitä muka
hänen miehensä, jolta hän ei ollut ensin neuvoa kysynyt, asiasta
sanoisi. Mutta kun nyt lapsi itse kieltäytyi, niin toipui hän
tunteistaan ja kaikki tuli nyt hänelle selväksi; senpä vuoksi hän
tavallansa helpoitettuna suostui luopumaan aikeestansa. Hän oli
sydämmensä tyydyttänyt yrityksen aikomisella, ja nyt, kun esteitä
ilmautui, tunsi hän jonkinlaisen mielihyvän siitä, että se jäi sikseen,
hänen itsensä ottamatta sanaansa takaisin.

-- "Tee tahtosi", lausui emäntä. "Min'en tahdo sinua houkutella.
Kenties on parempi, ettäs ensin kasvat suureksi. Hyvä on, että nuorena
opitaan puutosta kärsimään, parempaan pian perehtyy; ken nuorena
ollessaan on saanut vaivaa nähdä, siitä on tullut kelpo ihminen. Ole
vain kiltti tyttö. Mutta panepa mieleesi, että, kun vaan olet hyvä
lapsi, niin vanhempaisi tähden aina saat turvan luonani, niin kauan
kuin vaan Jumala minulle elonaikaa suo. Älä unohda, ett'et ole yksinäsi
maailmassa, kun sulle pahoin käy. Muistapa vain talon-emäntää Allgäu'in
Zusmarshofenissa. Ja vielä eräs asia. Älä puhu tuolla kylässä mitään
siitä, että tahdoin ottaa sinut mukaani; ihmiset näet rupeaisivat vain
moittimaan sinua, miks'et muka mennyt. Mutta hyvä se näinkin on.
Maltas, ma annan sinulle jotakin muistiksi". Hän kopeloi taskuissaan,
mutta äkkiä nosti hän kätensä kaulalleen ja sanoi: "Otahan vaan tämä".
Hän puhalsi usean kerran kohmettuneihin hyppysiinsä, ennenkuin sai
tehtävänsä tehneeksi, sillä hän kehitti kaulaltaan pois viisinkertaisen
granaatinauhan, jossa riippui reiällä varustettu Ruotsin kultaraha, ja
heitti koristeen lapsen kaulalle, suudellen häntä. "Sinulle ei minulla
valitettavasti ole mitään", sanoi emäntä Damille, joka kiskoeli
hyppysillään varpua yhä pienemmiksi sirpaleiksi, "mutta mä lähetän
sinulle Johannes poikani nahkahousut, ne ovat vielä vallan hyvät. Ja
jääkää nyt Jumalan rauhaan, armaat lapset. Jos mahdollista, niin
pistäyn vielä luonasi, Amrei. Sanopa kaikissa tapauksissa, että Maranna
tulisi kirkkoon, niin siellä tapaan hänet. Pysykää hyvinä lapsina,
älkäättekö unohtako, että teillä on suojelijoita taivaassa sekä maan
päällä".

Emäntä, joka käynnin helpoitukseksi oli kohottanut päällysnuttunsa,
laski sen, kylään tullessaan, jälleen alas; nopein askelin meni hän
kylään eikä enää kääntynyt taakseen katsomaan.

Amrei nosti kätensä kaulalleen, taivutti päätään alaspäin ja tahtoi
katsella muistorahaa, mutta se ei oikein onnistunut. Dami purra
natusteli varpunsa viimeistä puikkoa, ja kun sisarensa nyt katsahti
häneen ja näki kyyneleitä hänen silmissään, niin sanoi tyttö;

-- "Saas nähdä, sinä saat kauniimmat housut koko kylässä".

-- "Mutta min'en huoli niistä", sanoi Dami ja sylkäsi samassa puikon
pois suustaan.

-- "Kyllä mä pyydän hänen ostamaan sinulle puukonkin. Minä olen tänään
koko päivän kotona, kyllä hän vielä meille tulee".

-- "Vaikka jo olisi siellä!" vastasi Dami, tietämättä itsekään, mitä
hän sanoi; suuttumus ja sivulle sysätyn tunne ne vain panivat hänen
suuhunsa tämän epäilevän moitteen.

Kirkonkello soitti jo ensimmäistä kertaa; lapset riensivät kylään
takaisin. Amrei kertoi lyhyesti Marannalle, miten hän oli koristeen
saanut, ja eukko virkkoi:

-- "Katsos sitä onnenlasta! Minä panen sen sulle hyvään talteen. Nyt
kirkkoon aika kyytiä".

Jumalanpalveluksen aikana katsoivat lapset lakkaamatta rusthollin
emäntään ja uloslähdettäissä odottivat he ovella, mutta tuon arvokkaan
emännän ympärillä oli niin paljon ihmisiä, jotka kaikki häntä
puhuttelivat, että hänen täytyi alinomaa pyörähdellä, vastatakseen
milloin tuolle milloin tälle. Lasten odottavat silmäykset ja alituiset
nyykytykset eivät saaneet hänen huomiotaan puoleensa.

Talon-emäntä piti kädestä kiinni uudistalokkaan nuorinta tytärtä
Roselia; hän oli vuotta vanhempi Amreita, ja tämä oli kauempana
seisoessaan aina lykkivinään jotakin edestään, ikäänkuin pitäisi hänen
sysätä pois tuo kärkäs, joka oli hänen sijallaan. Vai tunsiko tuo
arvokas emäntä Amreita ainoastaan tuolla viimeisen talon kohdalla
yksinäisyydessä, vaan täällä ihmisten joukossa ei tuntenutkaan?
Huoliiko hän ainoastaan rikkaiden lapsista, sukulaisten lapsista?
Amrei säikähti, kuultuaan tämän hiljaa syntyvän ajatuksen äkkiä
äänessä lausuttavan, sillä Dami sen oli lausunut; mutta seuratessaan
veljensä kanssa hyvän matkan päässä tuota suurta ryhmää, joka oli
rusthollin-emännän ympärillä, koetti hän puhumalla poistaa veljestään
ja samassa itsestäänkin tuon pahan ajatuksen. Talon-emäntä katosi
viimein uudistalokkaan taloon, ja lapset palasivat hiljaa takaisin,
jolloin Dami äkkiä sanoi:

-- "Jos hän tulee sinun luoksesi, niin sanohan, että hän menisi
Korppi-Sakarinkin luokse ja käskisi hänen olemaan hyvän minua kohtaan".

Amrei nyykäytti päätään, ja lapset erosivat; kukin meni siihen taloon,
jossa se oli suojan saanut.

Pilvistä, jotka aamulla olivat hajonneet, tuli puolenpäivän aikana
rankkasade.

Rusthollin-emännän suuri punainen sateenvarjo liikkueli sinne tänne
kylän kujalla, ja tuskinpa ihmistä sen alta näkyikään. Musta Maranna ei
ollut tavannut talon-emäntää ja sanoi kotiin tultuaan: "Saattaahan hän
tännekin tulla, minulla ei ole hänelle mitään asiaa". Lapset läksivät
jälleen synnyintalolleen ja istuivat kyyristyneinä kynnyksellä eivätkä
puhuneet tuskin sanaakaan. Taaskin näkyivät he aavistavan, etteivät
vanhemmat enää takaisin tulekaan, ja Dami oli ruveta lukemaan, kuinka
monta pisaraa putoaa katon räystäältä; mutta liian sievään se työ
häneltä sujui, hän ei huolinut pitkistä puheista, vaan huudahti: "tuhat
miljonaa!"

-- "Tästä hän menee ohi kotimatkallaan", sanoi Amrei, "ja sitten
huudamme häntä; huuda vaan lujasti sinäkin, ja sitten kyllä puhelemme
pitemmältä asiasta hänen kanssaan". Niin sanoi Amrei, sillä lapset
odottivat täällä vielä rusthollin-emäntää.

Kuuluipa ruoska roiskahtavan kylässä. Kuului myös pirskuva hevosen
juoksu vetiseltä tieltä, ja rattaat lähenivät.

-- "Saas nähdä, niin tulee isä ja äiti vaunuilla meitä noutamaan",
huudahti Dami.

Amrei katsahti surullisesti veljeensä ja sanoi: "Älä lörpötä niin
paljoa". Käännyttyänsä huomasi hän rattaiden olevan varsin lähellä,
joku sieltä viittasi punaisen sateenvarjon alta, ja kolisten ajoivat
rattaat ohitse, ja ainoastaan Sysi-Matin Merkki haukkui hetkisen niiden
perässä, ja tahtoi ikäänkuin hampaillaan pidättää puolapuut; mutta
lammin kohdalta se kääntyi takaisin, haukahti vielä kerran oven suusta
ja pujahti sitten taloon.

-- "Helei! siinä sitä mentiin!" sanoi Dami ikäänkuin riemuiten;
rusthollin-emäntähän siinä ajoikin. "Etkös tuntenut uudistalokkaan
hevosia? Ne hänet kiidättivät. Älähän unohda minun nahkahousujani!"
huusi hän vielä kaikin voimin, vaikka rattaat olivat jo kadonneet
laaksoon ja nyt jo nousta kiipesivät ylös Holdervasenin pientä mäkeä.

Lapset palasivat hiljaa kylään.

Kuka sen tietää, kuinka tämä tapaus on hienona juurena sisällisessä
olossa ja mitä siitä saattaa vesota?

Aluksikin peittää toinen tunne ensimmäisen katkeran pettymisen tunteen.



3. Puusta synnyintalon luona.


Kolminaisuuden päivän aattona sanoi musta Maranna lapsille:

-- "Tuokaas nyt kauniisti pihlajanmarjoja, niitä tarvitsemme huomenna
hautausmaalla".

-- "Minäpä tiedän, mistä niitä saa", sanoi Dami oikein halukkaalla
ilolla ja juosta vilisti ulos kylästä, niin että Amrei tuskin jaksoi
perässä pysyä, ja hänen tultuaan synnyintalolle, oli poika jo puussa ja
ylvästellen kutsui sisartaankin kiipeämään sinne, tietäen, ettei tämä
sitä kumminkaan voisi tehdä. Poika poimi nyt punaisia marjoja ja
viskeli niitä sisarensa esiliinaan. Sisar pyysi, että hän poimisi
marjat varsineen päivineen, niistä kun hän sitten seppeleen sitoisi.
Veli virkkoi: "enpäs poimi!" Ja kumminkaan ei sen perästä tullut yhtään
varretonta marjaa alas.

-- "Kuules, mitä toraa varpuset pitävät!" huusi Dami puusta; "ne ovat
suutuksissaan siitä, että otan heiltä ruoan pois". Ja poimittuaan pois
kaikki marjat, sanoi hän: "Täältä en enää alas astukaan, tänne jään
iki-päiviksi, kunnes kuolleena putoan maahan, enkä ollenkaan tule
luoksesi, jollet lupaa mulle jotakin?"

-- "Mitä niin?"

-- "Ettet kanna rusthollin-emännältä saamaasi koristetta milloinkaan,
niin kauan kuin minä sen näen; lupaatko sen?"

-- "En!"

-- "Sitten en tule täältä pois!"

-- "Ole tulematta!" sanoi Amrei ja meni marjoineen pois. Mutta hän
istahti läheisen puupinon taakse, sitoi seppeltä ja tuon tuostakin
vilahti, eikö muka Dami jo tule. Hän pani seppeleen päähänsä ja äkkiä
tuli hän sanomattoman rauhattomaksi Damin tähden. Hän juoksi takaisin,
Dami istui kahden reisin oksalla, nojaten puunrunkoa vastaan ja
käsivarret ristissä.

-- "Tule alas, minä lupaan mitä tahdot!" huusi Amrei, ja samassa oli
Dami hänen luonaan maassa.

Kotona torui musta Maranna tuota tuhmaa lasta siitä, että hän oli
sitonut seppeleen niistä marjoissa, joita tarvittiin vanhempain
haudoilla. Hän repäsi sen paikalla rikki, lausuen muutamia epäselviä
sanoja; sitten otti hän kumpaakin lasta kädestä kiinni ja vei heidät
hautausmaalle. Siinä, missä kaksi multakumpua oli vierekkäin, sanoi
hän:

-- "Tuossa ovat vanhempanne". Lapset katsahtivat kummastuneina
toisinsa. Maranna teki sitten sauvalla vakoja ristin muotoon haudoille
ja käski lasten panna marjoja niihin. Dami se ryhtyi rutosti työhön ja
oli riemuissansa, saatuaan punaisen ristinsä valmiiksi pikemmin kuin
sisar. Amrei katsahti vain vakaisesti häneen eikä vastannut mitään, ja
vasta sitten kuin Dami oli sanonut: "Tuosta isä iloiseksi tulee", löi
hän veljeään selkään ja sanoi: "Ole hiljaa!" Dami itkemään, kenties
katkerammin, kuin asia ansaitsikaan; silloin huudahti Amrei ääneensä:
"Jumalan tähden, anna anteeksi, anna anteeksi, että noin tein. Kas
tässä, mä lupaan tehdä sulle koko elämän ikäni kaikki minkä voin ja
antaa kaikki mitä minulla on; niinhän, Dami, enhän ole sulle pahaa
tehnyt? Sitten saat luottaa, ettei sitä enää koskaan tapahdu niinkauan
kuin elän, ei milloinkaan, ei koskaan. Oi äiti, oi isä, minä tahdon
olla hyvä, sen lupaan teille; oi äitini, oi isäni!" -- Hän ei voinut
pitemmältä puhua, mutta ääneensä hän ei itkenyt, sydän vain näkyi
hänessä sykähtelemistään sykähtelevän, ja vasta sitten kuin musta
Maranna rupesi ääneensä itkemään, itki Amreikin.

He menivät kotiin, ja kun Dami sanoi "hyvää, yötä", niin kuiskasi Amrei
hänelle hiljaa korvaan: "Nyt tiedän, me emme näe vanhempiamme enää
milloinkaan tässä maailmassa"; mutta vielä tässäkin ilmoituksessa oli
jotakin lapsellista iloa, lapsen-ylpeyttä, joka kerskailekse tietävänsä
jotakin, ja kumminkin oli tämän lapsen sieluun noussut vähäsen sitä
tietoa ikipäiviksi katkaistusta yhdistyksestä elämän kanssa, joka herää
orpoisuuden ajatuksissa.

Kun kuolema on sulkenut ne huulet kiinni, joiden piti sanoman sinua
lapseksi, niin silloin on sinulta kadonnut elonhengähdys, joka ei
milloinkaan palaja.

Vielä silloinkin kuin musta Maranna istui Amrein vuoteen laidalla,
sanoi Amrei: "Minusta tuntuu kuin putoaisin minä putoamistani, antakaas
minulle kätenne"; ja hän piti kädestä lujasti kiinni ja rupesi
nukkumaan, mutta heti kuin musta Maranna tahtoi vetäytyä pois, tarttui
hän siihen uudestaan. Maranna ymmärsi, mitä tuo lakkaamattoman
putoamisen tunne lapsessa merkitsi: ymmärrettyämme vanhempaimme
kuolleen, tuntuu kuin heiluisimme ilmassa, vaan emme tiedä, mistä
syystä emmekä tiedä minne. Vasta myöhään jälkeen puolen-yön pääsi musta
Maranna pois lapsen vuoteen äärestä, luettuaan totuttuun tapaansa
kaksitoista isämeitäänsä kuka tiesi kuinka monennen kerran.

Ankara uhka lepäsi makaavan lapsen kasvoilla. Se oli pannut kätensä
rinnalleen; musta Maranna nosti sen hiljalleen pois ja sanoi
puoli-ääneen itseksensä:

-- "Voi jospa ylitsesi valvova silmä ja sinua auttaa tahtova käsi aina,
niinkuin nyt maatessasi, sinun tietämättäsi, voisi nostaa painon
sydämmeltäsi pois! Mutta sitä ei ihminen voi, sen voipi vain Hän... Tee
mun lapselleni vieraalla maalla samoin kuin minä tälle teen"!

Musta Maranna oli "merkillinen" eukko; ihmiset nimittäin melkein
pelkäsivät häntä, niin kalsealta tuntui heistä hänen olentonsa. Hänen
miehensä oli kuollut pian kahdeksantoista vuotta sitten; hän oli
ammuttu eräässä ryöstön-yrityksessä, jonka hän oli tovereineen tehnyt
postivaunuja vastaan. Maranna kantoi silloin lasta sydämmensä alla,
kuin hänen miehensä ruumis tuottiin kylään, kasvot noessa: mutta hän
rohkaisi itsensä ja pesi kuolleen kasvot puhtaiksi, ikäänkuin olisi hän
voinut pestä hänen mustan rikoksensakin pois. Kolme tytärtä häneltä
kuoli, ja ainoastaan se lapsi, jota hän silloin oli kantanut
sydämmensä alla, oli vielä elossa. Siitä oli tullut sorja poika, kasvot
vain olivat hänellä tavattomasti mustanpuhuvat, ja nyt hän oli
muuraajansällinä muualla. Sillä Brosin ajoista saakka, ja varsinkin
siitä pitäin kuin tämän poika Severin kivimoukarinsa avulla oli
kiivennyt niin korkeille kunnian kukkuloille, oli kylässä suuri osa
jälkeisiä ruvennut muuraajan ammattiin. Lapsilla oli aina puhetta
Severenistä, kuten kuninkaan pojasta sadussa. Niinpä oli mustan
Marannankin viimeisestä lapsesta, huolimatta äidin vastuksista, tullut
muuraaja, ja nyt hän oli kululla, ja äiti, joka ei elinpäivänään ollut
käynyt kylästä ulommas eikä tuota halunnutkaan, sanoi joskus olevansa
mielestään kanan kaltainen, joka on hautonut sorsan munan; mutta hän
puhua jupisi melkein aina itsekseen.

Tuskinpa uskotaan sitä, että musta Maranna oli iloisimpia ihmisiä koko
kylässä; ei häntä milloinkaan nähty murheellisena, hän ei suonut
ihmisille sitä, että he olisivat saaneet sääliä häntä. Ja senvuoksi
ihmiset häntä kammosivatkin. Talvis-aikaan oli hän uutterin kehrääjä
kylässä ja kesällä ahkerin puunkerääjä, niin että sai hyvän joukon
myödäkin niitä, ja "Johannes poikani" -- se oli hänen vielä hengissä
olevan poikansa nimi -- "Johannes poikani" kuului hänen kaikissa
puheissaan. Pikku Amrein sanoi hän ottaneen luoksensa ei
hyväntahtoisuudesta, mutta senvuoksi vain, että hänellä olisi joku
elävä olento luonaan. Hän tekihe varsin mielellään tylyksi ihmisten
edessä ja nautti sitä enemmän salaisen oikeaoloisuuden tuottamaa
ylpeyttä.

Hänen täysi vastakohtansa oli Korppi-Sakari, jonka taloon Dami oli
joutunut kasvatettavaksi; tämä näyttihe ihmisten silmissä mielellään
anteliaimmaksi hyväntekijäksi, mutta salassa hän tyrkki ja pahoin
kohteli omaisiaan ja erittäinkin Damia, josta hän sai vaan vähäiset
ruokarahat. Hänen nimensä oli oikeastaan Sakarias, mutta pilkkanimen
oli hän saanut siitä, että oli vaimolleen kerran tuonut parin
paistettuja kyyhkysiä, jotka olivatkin pelkkiä höyhennettyjä kaarneita
eli korppeja. Korppi-Sakari, joka kävi puujalalla, vietti aikansa
enimmäkseen villasukkia ja jakkuja neulomalla, ja niin hän istuskeli
sukkapuikkoineen kylässä joka paikassa, missä vaan puhua rupatettiin,
ja tämä rupattaminen, jossa hän kuuli yhtä ja toista, tuotti hänelle
aivan edulliset sivutulot. Hän oli seudun niin sanottu häiden seppä,
sillä siellä, missä vielä suuria maatiloja löytyy, tapahtuu naiminen
tavallisesti puhemiesten kautta, jotka tyyten tutkistelevat kummankin
puolen varallisuuden ja määräävät kaikki ennakolta. Kun sitten
tuommoinen naimiskauppa saatiin solmituksi, niin vetää vingutti
Korppi-Sakari häissä viuluakin, siinä kun hän oli maan kuuluisa
mestari. Osasipa hän pilliäkin puhaltaa, torveakin toitottaa, kun kädet
viulun vinguttamisesta olivat väsyneet. Hän se vain oli mestari mihin
hyvänsä.

Damin itkullinen ja hento luonto oli Korppi-Sakarista varsin
vastenmielistä, ja sen hän tahtoi pojasta poistaa sillä tavoin, että
itketti häntä hyvin paljon ja härnäsi, missä vaan taisi.

Niin oli nuo kaksi samasta pohjasta noussutta vesaa istutettu eri
maanlaatuihin. Olopaikka ja maanmehu ja oma luonto heissä itsessään
kasvattivat heitä eri lailla.



4. Avaudu!


Pyhäin miesten päivänä, kolkkona ja sumuisena, olivat lapset väen
joukossa hautausmaalla. Korppi-Sakari oli Damin taluttanut kädessä
sinne. Mutta Amrei oli tullut yksinään ilman mustaa Marannaa, ja useat
moittivat tuota kovasydämmistä eukkoa, ja jotkut puhuivat osaksi
tottakin, sanoessaan, ettei Maranna pidä väliä vähääkään haudoilla
käymisestä, hän kun ei tiedä missä hänen miehensä hauta on. Amrei oli
ääneti eikä vuodattanut kyyneltäkään, sillä välin kuin Dami, ihmisten
sääliväistä puhetta kuullessaan, itki kallotellen; tosin oli siihen
syynä sekin, että Korppi-Sakari oli häntä usean kerran salaisesti
tyrkäissyt ja nipistänyt. Amrei katsoi kotvan aikaa haaveilevana
haudoille asetettuja kynttilöitä ja näki kummakseen, kuinka liekki
kuluttaa vahaa, sydän kärvettyy kärvettymistään, kunnes koko kynttilä
on loppuun palanut.

Väen joukossa liikkui myös muudan mies, kaupunkilainen herraspuku
päällä ja nauha napinlävessä: se oli ylirakennusneuvos Severin, joka,
tarkastusmatkallaan näillä seuduin, oli tullut vanhempaansa, Brosin ja
Monin, haudalla käymään. Hänen sisaruksensa sukulaisineen häärivät
hänen ympärillään jollakin kunnioituksella, ja hartaus oli melkein
kokonaan haihtunut ja kaikkien huomio kiinnitetty tähän herraan.

Amrei katseli häntä myöskin ja kysäsi Korppi-Sakarilta: "Onkos tuo
häävieraita?"

-- "Kuka niin?"

-- "Hänellä kun on nauha napinlävessä".

Korppi-Sakarilla ei ollut aikaa vastata, hän riensi kiiruimman kaupassa
erääsen väkijoukkoon kertomaan, kuinka tuhmasti tuo lapsi tuolla oli
lausunut. Ja keskellä hautoja kajahti kova nauru tuommoiselle
tuhmuudelle. Uudistalokkaan vaimo vaan sanoi: "Minustapa tuo ei ole
niinkään typerästi sanottu. Tuo nauha on tosin kunnianmerkki
Severinillä, olkoon vaan; kummaa tuo kumminkin on, että hän
hautausmaalla koreilee sillä, hautausmaalla, jossa kyllä näkee, mitä
meistä jokaisesta tulee, kannettakoon elämässä pukua joko silkistä
taikkapa piikkokankaasta. Se minua jo pisti vihakseni, että hän oli
nauhoineen kirkossa; tuommoiset kapineet ovat pantavat pois, ennenkuin
menee kirkkoon, ja sitä enemmän kuin hautausmaalle lähtee".

Tieto pikku Amrein kysymyksestä lienee tullut vihdoin Severininkin
korviin, sillä hän näkyi äkkiä panevan nuttunsa kiinni ja samassa hän
nyykäytti päätään lapselle. Nyt kuului hän kysyvän, kuka tuo lapsi oli,
ja tuskin oli hän vastauksen kuullut, niin riensi hän lasten luokse
vereksille haudoille ja sanoi Amreille: "Tules tänne, lapseni, avaapas
kätesi, minä annan sulle tämän kultarahan lahjaksi; osta sillä, mitä
tarvitset".

Lapsi tuijotti siihen eikä vastannut mitään. Ja tuskin oli Severin
kääntänyt selkänsä, niin huusi hän puoli-ääneensä hänen jälkeensä:
"Min'en ota mitään lahjaksi", ja viskasi samassa kultarahan hänen
peräänsä. Useat, tämän nähtyään, tulivat Amrein luokse ja toruivat
häntä kovasti ja kun olivat jo vähällä kohdella häntä pahoin, niin
pelasti hänet raakain ihmisten käsistä taaskin uudistalokkaan emäntä,
joka jo kerran oli sanoillaan häntä puolustanut. Vaan vaatipa
hänkin, että Amrei kiiruhtaisi Severiniä kiittämään; mutta Amrei ei
vastannut mihinkään: hän ei liikahtanut paikaltaan, ja niinpä hänen
suojelijattarensakin jätti hänet. Töin tuskin löydettiin kultaraha
maasta, ja läsnäoleva kunnanneuvos otti sen oitis talteen, antaaksensa
sen lasten holhojalle.

Tämä tapaus saattoi pikku Amrein outoon huutoon kylässä. Ihmiset
puhuivat, että vaikk'ei hän ole ollut vasta kuin moniaan päivän mustan
Marannan luona, niin on hänellä jo kaikki eukon tavat ja temput.
Ihmettä ihmeempänä pidettiin, että niin köyhäin vanhempain lapsi
saattaa olla niin ylpeä, ja kun hänelle muistutettiin tästä joka
paikassa, niin silloin hän vasta siihen oikein perehtyikin, ja nuoressa
lapsen sielussa nousi uhka, säilyttääkseen ylpeyttään yhä enemmän.
Musta Maranna koetti puolestaan parastansa hänkin, tätä mielialaa
pysyttääkseen, sillä hän sanoi: "Köyhällä ei voi sen suurempaa onnea
olla, kuin että häntä pidetään ylpeänä; se se estää jokaisen polkemasta
häntä ja vaatimasta vielä kiitoksia siitä".

Talvis-aikaan kävi Amrei usein Korppi-Sakarin luona ja erittäinkin
kuuli mielellään hänen viulun soittoansa. Kerranpa Korppi-Sakari oikein
suuresti kiittikin häntä: "Sin'et ole tuhma", sillä Amrei oli pitkän
soittamisen jälkeen sanonut: "Merkillistä, mitenkä tuo viulu saattaa
niin kauan pidättää hengitystään, sitä en minä voi tehdä". Ja kun
kotona hiljaisina talviöinä musta Maranna kertoeli säihkyviä ja
peloittavia noitasatuja, silloin sanoi Amrei usein, syvään huo'aten,
kun satu oli loppunut: "Voi Maranna, nyt mun täytyy hengäistä; sen
aikaa kuin te juttelitte, täytyi minun pidättää hengitystäni".

Eikö tuo ollut merkki syvästä imeytymisestä kaikkiin seikkoihin ja
kumminkin taaskin osoite niiden vapaasta huomaamisesta ja erittäinkin
omasta suhteesta siinä?

Mutta parasta on, että lapsiin vaikuttavat alkeisvoimat, jotka eivät
kysy: mitä siitä tulee?

Kukaan ei pitänyt suurta lukua Amreista, ja tämän kävi
haaveksiminen mielensä mukaan, ja ainoastaan opettaja virkkoi kerran
kunnallisneuvoskunnan kokouksessa, ettei hän ole vielä semmoista lasta
nähnyt: se on ynseä ja nöyrä, haaveileva ja valpas. Pikku Amreissa
heräsi tosiaankin jo aikaiseen kaiken lapsellisen unohduksen ohessa
itseperäisyyden tunne, tunne puolustustilasta maailman suhteen, sen
hyvyyttä ja pahuutta vastaan; Dami sitä vastoin tuli pienimmistäkin
syistä itkien sisarellensa valittamaan. Hän sääli aina itseänsä, ja kun
voittosilla oltaessa toverit kaasivat hänet maahan, niin vaikeroi hän:
"Niin, sentähden minua lyödään, kun olen orpo. Voi jospa sen tietäisi
isäni, äitini!" ja sitten hän itki kahta katkerammin kärsimäänsä
vääryyttä. Dami vastaanotti kaikilta ihmisiltä syömistä ja tuli siten
ahnaaksi, sillä välin kuin Amrei tyytyi vähään ja tottui sillä tavoin
erinomaisen kohtuulliseksi. Rajuimmatkin pojat pelkäsivät Amreita,
vaikk'ei tiedetty, millä muotoa hän olisi voimaansa näyttänyt; Damin
ajoi sitä vastaan pakoon pieninkin poika. Koulussa oli Dami aina
leikkisä, hän heilutteli jalkojaan ja käänteli lukiessaan lehtien
kolkkia. Amrei sitä vastoin oli aina siivolla ja hiljaa, mutta usein
hän itki koulussa, ei itse saamainsa rangaistusten tähden, vaan aina
kuin Damia rangaistiin.

Paraiten taisi Amrei huvittaa Damia, antamalla hänelle arvoituksia.
Aina vieläkin istuivat lapset usein rikkaan holhojansa talon lähellä,
milloin vaunujen kohdalla, milloin leivin-uunin luona, lämmitteleiden
sen ulkopuolella, varsinkin syksyllä. Ja Amrei kysyi: "Mikäs parasta
leivin-uunissa?"

-- "Tiedäthän, etten minä mitään osaa arvata", vastasi Dami valittaen.

-- "Sitten sanon sen: parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse syö
leipää". Ja viitaten vaunuihin talon edustalla, Amrei kysyi: "Mikäs on
täynnä läpiä, eikä komminkaan repiä?"

Kauan vastausta odottamatta, hän kohta lisäsi: "Se on rautavitja se".

-- "Nuo arvoitukset sä annat mulle", sanoi Dami, ja Amrei vastasi: "Ota
vaan ja anna niitä muiden arvata. Mutta katsos tuolla tulevat lampaat.
Tiedänpä vielä arvoituksen".

-- "Älä sano", huudahti Dami, "älä sano, en minä voi muistaa kolmea
yhtä haavaa, piisaa niitä kahdessakin".

-- "Ei maar, kuulla sinun pitää se, muutoin otan entisetkin pois". Ja
Dami virkkoi hätäisenä itsekseen, jottei unohtaisi: "Rautavitjat,
Leivänsyönti" sillä välin kuin Amrei kysyi: "Milläs puolella lampailla
on enimmän villaa? Mää! mää! ulkopuolella!" lisäsi hän paikalla,
leikkisästi laulaen, ja Dami juoksi tiehensä, antaakseen arvoituksia
tovereilleen. Hän oli pannut kumpaisenkin kätensä nyrkkiin, ikäänkuin
säilyttäisi hän arvoituksia niissä ja pelkäisi ne kadottavansa.
Mutta tultuaan toveriensa luokse, hän ei muistanutkaan muuta kuin
vitja-arvoituksen, ja uudistalokkaan vanhin poika, jolta hän ei
kysynytkään ja joka oli liian suuri siihen, sanoa sujautti selityksen,
ja Dami palasi jälleen itkeä tissuttaen sisarensa luokse.

Mutta pianpa tuli pikku Amrein arvoituskyky tutuksi kylässä ja
rikkaatkin, yksitotiset talonpojat, jotka muutoin eivät puuttuneet
kenenkään kanssa pitkille pakinoille, ja kaikista vähimmin köyhän
lapsen kanssa, laskeusivat antamaan tuon tuostakin pikku Amreille
arvoituksen ja toisen. Paljon hän niitä itse tunsi, vaikka ne
saattoivat olla mustalta Marannalta saatuja, vaan se se yleistä
ihmettelyä nosti, että hän niin usein osasi arvata vasta
sepitettyjäkin. Amrei ei olisi enää saattanut rauhassa kulkea kadun
eikä pellon poikki, jollei hän olisi pian keksinyt hyvää keinoa. Hän
otti säännöksi, ettei hän ryhdy selittämään yhdenkään arvoitusta, jos
ei hänkin puolestaan saa antaa arvoitusta. Mutta hänpä se osasikin
pyöräyttää semmoisia, että ne panivat ymmälle kenen hyvänsä. Kylässä ei
ollut vielä yksikään köyhä lapsi vetänyt puoleensa niin paljon huomiota
kuin pikku Amrei. Mutta mitä suuremmaksi hän kasvoi, sitä laimemmaksi
kävi tämä huomio; sillä ihmiset katsovat myötätuntoisin silmin
ainoastaan kukkia ja hedelmiä, vaan eivät tuota pitkällistä kukan
muuttumista hedelmäksi.

Ennenkuin Amrei vielä oli lopettanut koulunkäyntinsä, antoi kohtalo
hänelle erään tuiki vaikean arvoituksen.

Lapsilla oli setä, eräs puunhakkaaja, joka asui Fluornissa, seitsemän
peninkulmaa Haldenbrunnista; he olivat nähneet häntä ainoastaan yhden
kerran, nimittäin vanhempainsa hautajaisissa, jolloin hän oli kulkenut
kylänvanhimman perässä, joka talutti lapsia. Siitä pitäin uneksivat
lapset usein Fluornin sedästä. Heille sanottiin usein sedän olevan isä
vainajan näköisen, ja nyt he olivat entistä halukkaammat näkemään
häntä; sillä vaikkapa he toisinaan uskoivatkin isän ja äidin äkkiä
tulevan ... sehän toki oli mahdotonta, ettei heitä enää olisi olemassa
... niin tottuivat he kumminkin vähitellen luopumaan tuosta toivostansa
ja sitä enemmän, kuta useampi vuosi kului, joina he tekivät
pihlajanmarjoista ristejä vanhempainsa haudoille ja sittenkuin he jo
kauan saivat lukea vanhempainsa nimet samalla mustalla ristillä.
Fluornin sedänkin unohtivat he melkein kokonaan, sillä moneen vuoteen
eivät he kuulleet hänestä sanaakaan.

Kutsuttiinpa tuosta eräänä päivänä Amrei veljineen heidän holhojansa
luokse. Siellä istui mies, iso ja pitkä sekä ruskea-kasvoinen.

-- "Tulkaa tänne lapset", sanoi hän sisääntuleville. Hänen äänensä oli
karkea ja kuiva. "Ettekös tunne minua enää?"

Lapset katsoivat häneen suurin silmin. Heräsikö heissä muisto isän
äänen soinnusta? Vieras jatkoi: "Isänne velihän minä olen. Tule tänne,
Liisa! ja sinä, Dami myöskin!"

-- "Ei minun nimeni ole Liisa; se on Amrei!" sanoi tyttö ja rupesi
itkemään. Hän ei antanut sedälle kättä. Vierastamisen tunne saattoi
hänet vapisemaan, kun setä oli kutsunut häntä väärällä nimellä. Lapsi
lienee tuntenut, ettei rakkaus ole silloin oikea, kun ei nimeäkään enää
tiedetä.

-- "Jos olette setäni, niin miks'ette enää tiedä minun nimeäni?" kysyi
Amrei.

-- "Sin'olet tuhma lapsi, mene paikalla antamaan kättä hänelle", käski
uudistalokas ja lisäsi vieraalle puoli-ääneen: "Se on typerä lapsi.
Musta Maranna on pannut hänen päähänsä kaikenlaista kummaa ja senhän
eukon laita, kuten tiedät, ei ole oikein".

Amrei katsahti kummastuneena ympärinsä ja antoi vavisten kätensä
sedälle. Dami oli sen tehnyt jo ennen ja kysyi nyt: "Onko sulla, setä,
tuomisia meille?"

--- "Mitäpä minulla olisi tuotavaa; itseni mä teille tuon, te lähdette
minun kanssani. Tiedäpäs, Amrei, se ei ole lainkaan hyvä, ett'et sinä
suvaitse setääsi. Muitahan ei sinulla ole ketään maailmassa. Ketäpä
olisikaan? Parasta kun tulet tänne; istupa tähän viereeni -- vielä
lähemmälle. Näetkös? Dami veikkosi on paljoa kiltimpi. Hän on tullutkin
enemmän meidän sukuumme, mutta meidänhän sinäkin olet".

Piika tuli tupaan, tuoden koko joukon miehen vaatteita ja pani ne
pöydälle.

-- "Siinä ovat veljesi vaatteet", sanoi uudistalokas vieraalle, ja tämä
jatkoi, kääntyen Amreihin: "Siinä, näet, ovat isäsi vaatteet, ne otamme
nyt mukaamme ja te lähdette mukaan tekin, ensin Fluorniin ja sitten
puron poikki".

Amrei kajosi vavisten isänsä nuttuun ja siniviiruisiin liiveihin. Mutta
setä nosti vaatteet ylös, osoitti kuluneihin kyynäspäihin ja sanoi
uudistalokkaalle: "Nuo ne eivät paljoa maksa, niitä ei saa korkealle
harkita, enkä edes tiedä, saattanenko muiden pilkaksi joutumatta niitä
pitääkään tuolla Amerikassa".

Amrei sieppasi suonenvetoisesti nutun liepeesen. Että hänen isänsä
vaatteita, joita hän oli muistellut kalliina, rahalla maksamatonna
aarteena, sanottiin vähän maksaviksi, se näkyi häntä loukanneen, ja
että näitä vaatteita nyt ruvetaan kantamaan Amerikassa ja joutuvat
naurun alaisiksi, tämä se melkein saattoi hänet ymmälle, ja yleensä, --
mitä Amerikan oli tässä tekemistä?

Se hänelle pian selkeni, sillä tupaan tuli uudistalokkaan emäntä ja
musta Maranna, ja uudistalokkaan emäntä sanoi: "Kuules, ukko, minusta
nähden ei lapsia suinkaan sovi noin umpimähkään lähettää tuon miehen
kanssa Amerikaan".

-- "Mutta hän on heidän ainoa lihallinen sukulaisensa, Josenhansin
veli".

-- "Olkoon vaan, mutta tähän asti hän ei ole sanottavaksi näyttänyt
sukulaisuuttaan, eikä minun mielestäni tässä käy menetteleminen ilman
kunnanneuvostoa, eikä edes sekään yksinään sitä saata. Lapsilla on
täällä kotioikeus, ja sitä ei heiltä voi poisottaa heidän maatessaan,
sillä eiväthän lapset vielä osaa sanoa, mitä he tahtovat. Sehän olisi
viedä heidät nukkuvina pois".

-- "Amrei tyttöni on tarpeeksi paljon valveilla, hän on nyt
kolmeatoista vuotta vanha, mutta on ymmärtävämpi kuin moni
kolmenkymmenen iässä, kyllä hän tietää, mitä tahtoo", sanoi musta
Maranna.

-- "Teistä olisi pitänyt kummastakin tehdä kunnanneuvoksia", sanoi
uudistalokas; "mutta sitä minäkin, ettei lapsia käy vieminen kuin
vasikoita: pistä nuora kaulaan ja kuljeta pois. Niin. Antaa sedän
itsensä puhua heidän kanssaan, perästä sitten nähdään, mitä on tehtävä;
hän on kerran heidän luonnollinen suojelijansa ja saapi ruveta heille
isän sijaiseksi, jos tahtoo. Kuules nyt, mene sinä nyt veljesi lasten
kanssa kappale matkaa ulos kylästä, ja te akat jääkää tänne, heitä ei
saa kukaan kiihoittaa eikä estellä".

Setä otti lapsia kädestä kiinni ja läksi ulos tuvasta ja talosta.

-- "Minnes mennään?" kysyi hän lapsilta kujalla.

-- "Jos tahdot olla isänämme, niin lähde kotiin; tuolla on meidän
talo", sanoi Dami.

-- "Onko se auki?" kysyi setä.

-- "Ei, mutta Sysi-Matilla on avain; vaan meitä hän ei ole vielä
milloinkaan päästänyt sisään. Minä juoksen edeltä ja noudan avaimen".
Ja sukkelasti tempasi Dami kätensä irti ja juoksi tiehensä.

Amreista tuntui, kuin olisi hän ollut kahlittuna sedän käteen, ja
puhelihan tämä hänelle nyt ystävällisesti ja sydämmellisesti, hän kertoi
melkein kuin puolustukseksensa, että hänellä itsellään on suuri perhe,
niin että hän vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa hät'hätään tulee
toimeen. Mutta nyt saa hän eräältä mieheltä, jolla on suuria metsiä
Amerikassa, matkarahat sinne mennäkseen ja viiden vuoden kuluttua, kun
hän saa metsän raivanneeksi, suuren tilan ja mitä paraimmat peltomaat
vapaaksi omaisuudekseen. Kiitokseksi Jumalalle, joka lähetti hänelle ja
hänen lapsilleen tämän hyvän, päätti hän paikalla tehdä hyvän työn ja
ottaa veljensä lapset mukaansa; mutta hän ei tahdo heitä pakoittaa,
vaan ottaa heidät vain yleensä kerallaan, jos he kaikesta sydämmestään
häntä rakastaisivat ja pitäisivät toisena isänään. Amrei katsahti
häneen nyt suurin silmin. Voi jos hän olisi voinut saada itsensä
rakastamaan häntä! Mutta hän melkein pelkäsi setää; siihen hän ei
mitään voinut. Ja kun hän ilmaantui niin äkkiä kuin pilvistä pudonneena
ja vaati: rakasta minua muka! niin tuo se teki tytön pikemmin
vastahakoisemmaksi vaan.

-- "Missäs sinun vaimosi on?" kysyi Amrei. Hän lie tuntenut, että
vaimo-ihminen olisi kohdellut häntä lempeämmin ja hennommin.

-- "Sanonpa sulle suoraan", vastasi setä, "vaimoni ei puutu tähän
asiaan; hän on sanonut, ettei hän minua kehoita eikä kiellä. Hän on
vähän tuima ihminen, mutta ainoastaan alussa, ja kun olet hyvä häntä
kohtaan, ja olethan ymmärtäväinen lapsi, niin saatat kietoa hänet
vaikka sormellesi. Ja jospa sulle joskus jotakin semmoista sattuu, mikä
ei ole oikein, niin muista, että olet isäsi veljen luona, ja puhu asia
minulle kahden kesken, niin koetan auttaa sinua, missä voin. Mutta
saatpa nähdä, että nyt sinä vasta rupeat elämään".

Amreille kiertyivät kyyneleet silmiin, kun hän kuuli nämä sanat, ja
kumminkaan ei hän voinut sanoa mitään, hän tunsi vierastavansa tätä
miestä. Hänen äänensä liikutti lasta, mutta katsahdettuaan häneen,
olisi tyttö mielellään paennut.

Silloin tuli Dami, tuoden avaimen. Amrei tahtoi ottaa sen häneltä,
mutta poika ei antanut. Lasten omituisesti turhantarkassa
tunnollisuudessa sanoi hän lujasti luvanneensa Sysi-Matin vaimolle,
että antaisi avaimen ainoastaan sedälle. Tämä otti sen, ja Amreista
tuntui, kuin joku taikasalaisuus aukeaisi, kun avain ensi kertaa
rasahti lukossa ja nyt kääntyi -- ramppi taipui alas ja ovi avautui.
Omituinen kalmankylmyys löyhähti mustasta eteisestä, joka oli myöskin
toimittanut kodan virkaa. Liedellä näkyi vielä läjänen tuhkaa, tuvan
ovella olivat vielä alkukirjaimet sanoista "Kasper Melkior Baltes" ja
niiden alla vanhempain kuolinvuosi liidulla kirjoitettu. Amrei luki
tuon ääneensä; sen oli itse isä kirjoittanut. "Kas", huudahti Dami,
"tuo kahdeksainen on piirretty samalla tapaa kuin sinäkin sen teet, ja
jota ei opettaja tahdo kärsiä, noin oikealta vasemmalle". Amrei
viittasi hänelle olemaan vaiti. Hänen mielestään oli kauheata ja
syntiä, että Dami täällä niin kevytmielisesti puhui, täällä, jossa
hänestä tuntui kuni kirkossa, jopa aivan kuin keskellä iäisyttä, aivan
ulkopuolella mailmaa ja kumminkin aivan sen keskellä. Hän avasi itse
tuvan oven. Tupa oli synkkä kuin hauta, sillä luukut olivat kiinni, ja
ainoastaan yhdestä raosta pääsi värähtelevä auringon säde sisään ja
valaisi juuri kuva-enkelin pään kakluunilla, niin että enkeli näkyi
hymyilevän. Amrei vaipui säikähtyneenä maahan, ja kun hän nousi ylös,
oli setä ottanut yhdet luukut auki ja lämmintä ilmaa virtasi ulkoa
sisään. Sisässä oli niin kylmä. Tuvassa ei ollut muita huonekaluja kuin
seinään naulattu lavitsa. -- Tuolla oli äiti kehrännyt ja tuolla oli
hän sovitellut Amrein kätösiä ja opettanut häntä sukkaa neulomaan.

-- "Kas niin, lapset, nyt mennään pois jälleen", sanoi setä, "täällä ei
ole hyvä olla. Käykääs kerallani leipurin luo, niin ostan vehnäsen
kummallekin; vai tahdotteko mieluummin rinkeliä?"

-- "Ei, viivytään vielä hetkinen" puhui Amrei ja silitteli
silittelemistään sitä paikkaa, jolla äiti oli istunut. Osoittaen
valkoista pilkkua seinällä, jatkoi hän sitten puoli-ääneensä: "Tuolla
riippui meillä käkikello ja tuolla isän erokirja sotapalveluksesta ja
tuolla äidin kehräämät lankavyyhdit; hän osasi kehrätä vielä hienompaa
kuin musta Maranna; niin, sen on musta Maranna sanonut itse; aina sai
hän yhtä vyyhtiä enemmän naulasta kuin kukaan muu, ja kaikki oli niin
yhtätasaista -- siinä ei ollut yhtään solmua, ja näetkös tuota rengasta
tuolla laessa? Olipa kaunista, kun hän pani siinä lankaa vyyhdille. Jos
minulla olisi jo silloin ollut ymmärrystä, niin en olisi sallinut myödä
äidin rukkia, se olisi minulla peruna; mutta kukaan ei ole meistä
väliä pitänyt. Voi armas äiti! voi isä armas! kunpa tietäisitte,
kuinka hyljittyjä me olemme, niin tekisi tuo teille murhetta
autuudessannekin".

Amrei rupesi kovasti itkemään, ja Dami itki hänkin. Setäkin pyyhkäisi
kyyneleen silmästänsä ja tahtoi vielä kerran, että lähdettäisiin pois,
sillä häntä harmitti samalla, että hän oli tehnyt itselleen ja lapsille
tämän haikeuden; mutta Amrei sanoi lujasti: "Jospa menisittekin, niin
minä en mene".

-- "Kuinka? Etkö aio lähteäkään?"

Amrei säikähti; nyt vasta huomasi hän, mitä oli sanonut, ja melkein lie
hänestä tuntunut, kuin olisi se suostumus, mutta hän vastasi pian:

-- "Ei, muusta en vielä tiedä mitään. Minä tarkoitan vaan, etten
hyvällä lähde talosta pois, ennenkuin olen kaikki nähnyt uudelleen.
Tule, Dami, olethan veljeni, mennään ullakkoon; muistathan missä
piilosilla oltiin, uunin takana; ja sitten pilkistämme akkunasta, missä
vuohensieniä kuivasimme. Etkö muista enää sitä kaunista guldenia, jonka
isä niistä sai?"

Jotakin rapisi ja kapisi katolla. Kaikki kolme säikähtivät. Mutta setä
virkkoi kohta: "Älä mene, Dami, äläkä sinäkään. Mitä te ullakossa
teette? Ettekö kuule, mitä rapinaa hiiret pitävät?"

-- "Tule pois vaan, ei ne meitä syö", kehoitti Amrei, mutta Dami ei
sanonut lähtevänsä, ja vaikka Amrei pelkäsikin, niin rohkaisi hän
kumminkin itsensä ja meni yksinään ullakkoon. Mutta pian hän palasi
sieltä, kalmankalpeana eikä tuonut muuta kuin vähäsen kuivia
kuminan-olkia kourassaan.

-- "Dami lähtee minun kanssani Amerikaan", sanoi setä sisääntulevalle,
ja tämä vastasi, murtaen olkia kourassaan: "Sitä en minä kiellä. Min'en
tiedä vielä, mitä minä teen, mutta saattaahan hän mennä ilman
minuakin".

-- "Ei", huusi Dami, "sitä en tee. Sin'et mennyt silloin rusthollarin
emännän kanssa, kun hän tahtoi ottaa sinut mukaansa, niinpä en minäkään
mene yksinäni, vaan ainoastaan sinun kanssasi".

-- "No, mietiskelehän sitten asiaa, onhan sinulla kyllä ymmärrystä",
lopetti setä, pani luukun jälleen kiinni, niin että oltiin pimeässä,
työnsi sitten lapset ulos tuvan ovesta ja eteisestä, kiersi oven
lukkoon ja meni sitten viemään avainta takaisin Sysi-Matille ja läksi
sieltä Damin kanssa kahden kesken kylään. Kaukaa huusi hän vielä
Amreille: "Sinulla on vielä aikaa huomis-aamuun saakka; sitten menen
minä pois, tulkaa mukaan tai olkaa tulematta".

Merkillistä! Aivan kuin oikeassa unessa, jossa vain vienosti esille
vetäyneet asiat uudistuvat sekaisin jos jonkinmoisten kummallisuuksien
kanssa, niin kävi Amreillekin valvo-unessa. Sivumennen vain oli Dami
maininnut rusthollin emännän kohtauksesta; muisto hänestä oli puoliksi
sammunut ja nyt se heräsi uudelleen kuni kuva kuluneesta uneksitusta
elämästä. Amrei virkkoi melkein ääneensä: "Kukas ties, ehkä sinäkin
joskus johdut hänen mieleensä noin äkkiä, saata ei sanoa mistä syystä,
ja kenties juuri tällä hetkellä; ja tässä, tuolla akallahan hän lupasi
ottaa sinut vastaan, kun tulet, tuolla tuon salavan luona. Miksikä
pysyvät puut yksinään paikoillaan, niin että heidät aina näkee? Miks'ei
sanastakin tule samallainen kuin puu, joka seisoo paikallaan ja josta
voi pitää kiinni? Niin, se rippuu vaan sitä, tahdotaanko, kyllä se
silloin on yhtä luja kuin puukin ... ja mitä niin rehellinen emäntä
sanoo, sehän on vakavaa ja lujaa, ja vuodattihan hän kyyneleitä, kun
hänen piti lähteä pois kotiseudulta, ja kumminkin on hän jo kauan aikaa
ollut naituna pois kylästä ja hänellä on lapsia, niin, ja yhden nimi on
Johannes". Amrei seisoi pihlajapuun luona ja pani kätensä sen varrelle
ja sanoi: "Miks'etkäs sinäkin mene pois? miks'eivät ihmiset käske
sinunkin muuttamaan muille seuduille? Kenties olisi sinunkin parempi
jossakin muualla. Mutta, totta sekin, sin'olet liian suuri etkä ole
itse pannut itseäsi tänne, ja kuka ties ehkä kuihtuisit sä toisessa
paikassa. Sinut saattaa vaan hakata maahan, vaan ei siirtää paikasta
toiseen. Joutava juttu! Onhan minunkin täytynyt pois. Niin, kunpa se
olisi isäni, niin pitäisi minun lähteä hänen kanssaan. Hänen ei huoli
minulta kysyä, ja kuka kauan kysyy, se etäälle eksyy. Kukaan ei saata
antaa minulle neuvoa, ei Marannakaan. Ja mitä setään tulee, niin
ajattelee hän näin: minä teen sinulle hyvää ja sinun pitää se minulle
maksaa takaisin. Kun hän on kova minulle vastaan ja Damille, kun tämä
tekee pahoin, ja me menemme pois... Minne menemme sitten muilla mailla
vierahilla, ani aukeilla aloilla? Ja täällä meidät tuntee joka pensas,
jok'ainoa puu näyttää niin tutulta. Etkös tunne minua?" virkkoi hän
jälleen, katsoen ylös puuhun. "Voi, jospa voisit puhua! Jumalahan
sinutkin on luonut, niin miks'et sitten osaa puhua? olethan hyvästi
tuntenut isäni ja äitini, miks'et voi sanoa, minkä neuvon he mulle
antaisivat? Voi armas isä, voi armas äiti, minun on niin haikeata
lähteä pois. Mitään ei minulla täällä ole, tuskin ketään ihmistä, ja
kumminkin tuntuu kuin pitäisi lähteäni lämpimästä vuoteesta kylmään
lumeen. Tietäneekö tuo haikeus sitä, ettei minun pidä lähteä? Onko tuo
oikeata omaatuntoa, vai onko turhaa pelkoa vaan? Voi kultainen taivas,
en tiedä sitä. Jospa vaan nyt ääni taivaasta tulisi ja sanoisi
minulle!"

Lapsi vapisi sisällisestä tuskasta, ja elämän ristiriitaisuus huutaen
avautui hänessä ensi kerran. Ja taaskin hän puoleksi puhui, puoleksi
ajatteli, mutta nyt päättävänä:

-- "Jos olisin yksinäni, silloin en suinkaan menisi, vaan jäisin tänne;
tuntuu liian haikealta; ja minä saatan itsestäni kyllä murheen pitää.
Hyvä se, panepa nyt tuo tähdelle. Yksi puoli on siis varma, itsesi
suhteen olet asiassa selvillä. Mutta, voi minua tuhmaa ajatuksineni!
Mitenkä voin ajatella olevani yksin maailmassa ilman Damia? Enhän
ollenkaan ole yksinäni: Dami on minun ja minä hänen. Ja Damille olisi
parempi olla isän hoidossa; se hänet elähdyttäisi. Mutta mitäpäs
sinulla on toista tarviskaan? Etkö voi itse pitää hänestä huolta, jos
vaaditaan? Ja kun hän tuolla lailla taloon tulee, niin, sen osaan
nähdä, hänestä ei elämäpäivänään tule muuta kuin renki, muiden ihmisten
komennettava; ja kuka sen tietää, mimmoisia sedän lapset ovat meitä
kohtaan? He kun ovat itsekin köyhää väkeä, niin ovat olevinaan herroja
meidän rinnallamme. Eiväthän kuitenkaan, ei, he ovat varmaan hyviä, ja
onpa kaunista, kun saattaa noin sanoa: hyvää päivää, serkku, hyvää
huomenta, serkku! Kunpa setä olisi edes tuonut yhden lapsensa mukanaan,
niin olisin voinut puhua paljoa paremmin ja olisin saattanut saada
kaikesta paremman tiedonkin. Herra Jumala, kuinka raskaaksi tämä kaikki
yht'äkkiä käy"!

Amrei istahti puun juurelle, ja peipponen tulla tipsautti luokse,
nokkasi jyvän maasta, katsahti ympärilleen ja lensi pois. Jotakin mönki
Amrein kasvoilla, hän pyhkäisi sen pois. Se oli leppäterttu. Hän antoi
sen ryömiä kädellänsä, sormien lomitse ja nystyröitse, kunnes se saapui
sormen nenään ja lensi tiehensä. "Silläpä nyt lienee juttelemista
siitä, missä se on ollut", arveli Amrei, "ja tuommoisen elävän on hyvä
olla: minne lensi, siellä koti. Ja kuules, kuinka leivoset laulavat!
Niiden on hyvä olla, niiden ei huoli tuumailla, mitä heidän on
vastaaminen ja mitä tekeminen. Ja tuolla ajaa teurastaja koirineen
vasikkaa kylästä. Teurastajan koiralla on aivan toisellainen ääni kuin
leivolla, mutta, totta sekin, leivonlaululla ei voikaan vasikkaa
ajaa..."

-- "Minnes varsaa viet?" huusi Sysi-Matti akkunastaan nuorelle pojalle,
joka päitsistä talutti pulskaa nuorta varsaa.

-- "Uudistalokas on sen myönyt", oli vastaus, ja pian kuului varsan
hirnunta laaksosta. Amrei, joka tämän oli kuullut, ajatteli jälleen:
"Niin, tuommoinen elukka myödään pois emältään, ja emä sitä tuskin
tietää: ja kuka rahat maksaa, sen oma se on; vaan ihmistä ei voi ostaa,
ja päitsiä ei ole sen päässä, joka ei tahdo. Ja tuolla tulee nyt
uudistalokas hevosineen, ja suuri varsa hyppii sivulla. Pian panevat
sinutkin valjaisin. Kenties myödään sinutkin. Tuommoinen elukka ei saa
työnsä palkaksi muuta kuin ruokaa ja juomaa, eikä muuta tarvitsekaan,
mutta ihminen saapi rahaakin palkakseen. Niin, minä voin olla piikana,
ja palkallani panen Damin oppiin, muurariksihan hänkin aikoo. Vaan kun
olemme sedän luona, niin ei Dami enää ole niin paljoa minun omani kuin
nyt. Ja kuules, nyt lentää kottarainen pesäänsä tuolla talossamme; sen
teki hänelle isäni aikoinaan, ja se laulaa vielä kerran iloisesti. Ja
isä teki pesän vanhoista laudoista. Minä muistan vielä isän sanoneen,
ettei kottarainen lennä uusista laudoista tehtyyn taloon, ja niin on
minunkin laitani... Kuules puu, nyt tiedän: jos sinä humahdat, minun
vielä täällä ollessani, niin sitten en mene..." Ja Amrei kuunteli
tarkkaan. Toisinaan tuntui kuin olisi puu humissut, sitten katsahti hän
oksiin, vaan ne eivät liikkuneet, hän ei tiennyt enää, mitä hän kuuli.

Nyt kuului meluisa kaakotus lähenevän, ja sen edellä kulki tomupilvi.
Siellä tuli hanhilauma Selja-aholta päin. Amrei matki kaakotusta kauan
aikaa itseksensä.

Hänen silmänsä menivät umpeen, hän nukkui.

Kokonainen kukkakevät oli herännyt tässä sielussa, ja laakson kukkivat
puut, jotka joivat yökastetta, löyhyttivät lemuansa lapselle, joka oli
nukkunut kotoiselle maalle, josta se ei voinut luopua.

Yötä oli jo kappale kulunut, kun hän heräsi, ja eräs ääni kuului:
"Amrei, missä olet?" Hän nousi ylös eikä vastannut mitään. Hän katsoi
kummastellen tähtiin ja ääni tuntui hänen mielestänsä tulevan
taivaasta; vasta toisen kerran kuultuaan äänen tunsi hän sen Marannan
ääneksi ja vastasi: "Täällä olen!" Ja nyt tuli Musta Maranna ja
sanoi: "Olipa hyvä, että löysin sinut. Kylässä ovat ihmiset kuin
houkkia. Yksi sanoo nähneensä sinut metsässä; toinen on kohdannut sinut
kedolla, jossa sinä voivottaen juoksit etkä kääntynyt, vaikka kuinka
sun perääsi huudettiin. Ja minusta tuntui, kuin olisit juossut
lammikkoon. Sinun ei huoli pelätä, lapsi kultani, sinun ei huoli paeta
pois. Kukaan ei voi pakoittaa sinua menemään setäsi kanssa".

-- "Kukas sitten niin sanoi, etten minä tahdo mennä?"

Äkkiä puhalsi nopea tuulen puuska puuhun, niin että se humisi kovasti.

-- "Enkä tahdokaan!" päätti Amrei ja laski kätensä puun varrelle.

-- "Käydään kotiin, kova ilma on tulossa, tuuli on tuossa paikassa
täällä", kiiruhti musta Maranna.

Kuni hoiperrellen kulki Amrei mustan Marannan kanssa kylään. Mitäs se
merkitsee, että ihmiset sanoivat nähneensä hänen juoksevan ketojen
poikki ja metsässä, vai oliko tuo vain Marannan puhetta?

Yö oli pilkkopimeä, pitkäisen leimaukset välähtelivät vain silloin
tällöin ja valaisivat talon kuni auringon valolla, niin että silmiä
huikasi ja täytyi pysähtyä, ja kun leimaus oli kadonnut, niin ei
näkynyt enää mitään. Omassa kotikylässään olivat kumpikin kuin oudossa
seudussa eksyksissä ja kulkivat vain epävakavin askelin eteenpäin.
Tuuli tuprutti sitä paitsi vielä pölyä, niin että huumauneina tuskin
päästiin paikalta liikkumaan; hiki valui heistä virtana, heidän
ponnistellessaan eteenpäin, ja viimeinkin, kun jo suuria pisaroita
putoeli maahan, tulivat he talolleen.

Tuulen puuska tempasi oven auki ja Amrei sanoi:

"Avaudu!"

Hän lienee muistanut jotakin satua, jossa tenhosana aukaisee
noitalinnan.



5. Selja-aholla.


Seuraavana aamuna kun setä tuli, niin Amrei ilmoitti hänelle jäävänsä
paikalleen. -- Omituinen sekoitus katkeruudesta ja hyväntahtoisuudessa
kuului sedän puheessa, kun hän vastasi: "Tuletpa tyttö kuin tuletkin
äitiisi: ei hänkään tahtonut meistä milloinkaan mitään tietää; mutta
Damia yksinään en saata ottaa, vaikkapa hän tahtoisikin. Hän ei kykene
pitkiin aikoihin muuta kuin leipää syömään; sinä sitä olisit voinut
ansaitakin".

Amrei vastasi, tahtovansa toistaiseksi jäädä tälle seudulle, ja sanoi,
että hän saattaa veljineen tulla sittemmin sedän luo, jos setä
vast'edeskin on yhtä hyväntahtoinen.

Tuo tapa, jolla setä lausui hellyytensä lapsia kohtaan, saattoi Amrein
päätöksen jälleen vähän horjuvaksi, mutta omituinen lapsi kun hän oli,
niin ei hän uskaltanut sitä ilmoittaa; hän virkkoi vaan: "Viekää
terveisiä lapsillenne ja sanokaa heille, että mieleni on varsin paha
siitä, ett'en ollenkaan ole nähnyt likimpiä sukulaisiani, ja että he
nyt lähtevät merten taakse, enkä saane kenties elämäpäivänäni nähdä
heitä".

Setä läksi pian matkalleen ja käski Amrein sanoa Damille terveisiä
häneltä, hänellä kun ei ollut enää aikaa jättää jäähyväisiä hänelle.

Hän meni matkoihinsa.

Kohtapa tuli Dami ja, kuultuaan sedän lähteneen, tahtoi juosta hänen
peräänsä, ja olipa Amreikin tehdä samoin; mutta hän malttoi mielensä ja
päätti pysyä päätöksessään. Hän puhui ja teki, kuin olisi joka
sanassaan ja liikkessään täyttänyt jonkun käskyä, ja kumminkin lensivät
hänen ajatuksensa sitä tietä jota setä nyt matkusti. Tyttö kulki
veljensä kanssa käsityksin kylän kautta ja nyykäytti päätään
jokaiselle, ken vastaan tuli. Nyt hän oli vasta jälleen palannut
kaikkien luokse. Häntähän oli tahdottu viedä pois ja kaikkien muiden
olisi hänen mielestään pitänyt olla yhtä iloisten kuin hän itsekin oli;
mutta pian huomasi hän, että ihmiset eivät ainoastaan olisi mielellään
sallineet hänen lähteä, vaan vieläpä vihoittelivat, miks'ei hän ollut
mennyt. Korppi-Sakari se avasi hänen silmänsä, sanoessaan: "Niin, niin,
lapsi, itsepäinen sinä olet, ja koko kylä toruu sinua, kun olet
jaloillasi sysännyt onnen edestäsi pois. Kuka sen tietää, olisiko siitä
sinulle onnea ollut, niin sitä ainakin nyt sanotaan, ja ken vaan sinut
näkee, se laskettelee eteesi, mitä kaikkea seurakunta sinulle antaa.
Laitapa siis niin, että pian pääset yleisiä almuja ottamasta".

-- "Mutta mitäs minä teen?"

-- "Uudistalokkaan emäntä ottaisi sinut mielellään palvelukseensa,
mutta isäntä on sitä vastaan".

Amrei tunsi kaiketi, että hänen vast'edes pitää olla kahta rohkeamman,
jott'ei mikään moite häneen sattuisi, ei häneltä itseltään eikä muilta,
ja hän kysyi senvuoksi uudelleen: "Ettekö te sitten tiedä mitään?"

-- "Tiedän kyllä, mutta sin'et vaan saa kammoa muuta kuin kerjäämistä.
Etkös ole kuullut, että Fridolini hupsu tappoi kirkonmiehen emännältä
eilen kaksi hanhea. Hänellä ei nyt ole hanhien paimenta ja minä
kehoitan sinua rupeamaan siksi".

Sepä oli pian tehty, ja puolenpäivän aikana ajoi Amrei hanhia
Selja-aholle, niinkuin laidunta Hungerbrunnin pienellä mäellä
sanottiin.

Mutta musta Maranna oli hyvin pahoillaan tästä uudesta toimesta ja
väitti, eikä syyttäkään: "Sitä vielä kuulee kaiken ikänsä, kun on
tuommoisessa virassa ollut; ihmiset eivät sitä milloinkaan unohda ja
ottavat sen aina lukuun, ja jokainen on epäilevä, ottaessaan sinua
palvelukseensa: hanhien paimenhan se muka vaan on; ja jospa sinua
armeliaisuudesta otetaankin, niin saat huonon palkan ja huonon
kohtelun: se muka on kyllä hyvä hanhien paimenelle".

-- "Eihän niin pahasti käyne", vastasi Amrei, "ja olettehan mulle
kertoneet monta sataa satua, kuinka hanhien paimenista tuli
kuningattaria".

-- "Niin kävi ennen muinoin. Mutta kuka ties, sinä oletkin muinoista
maailmaa; joskus tuntuu minusta, ikäänkuin et olisi ollenkaan lapsi;
kuka tietää, sinä vanha sielu, ehkä tapahtuu sinulle vielä ihmeitä".

Viittaus siitä, ettei hän vielä ollut seisonut kunnianportaiden
alimmalla asteella, vaan että oli vielä jotakin, jonka kautta hän astui
alemmas, saattoi Amrein äkkiä hämille. Itse puolestaan hän ei siitä
mitään hyötynyt, mutta tästä puolin hän ei sallinut enää Damin olla
yhdessä hänen kanssaan hanhia paimenessa. Dami oli mies, semmoinen oli
hänestä tuleva ja hänelle saattaisi tehdä vahinkoa, jos hänestä joskus
sanottaisi, että hän on ennen ollut hanhia paimentamassa. Mutta tuota
hän ei millään muotoa voinut saada veljelleen selitetyksi, tämä se
kinasi vastaan; sillä niinhän käy aina: juuri siinä kohdassa, jossa
ymmärrys ei ylety, alkaa sisällinen harmillisuus. Sisällinen
kykenemättömyys selitäkse ulkonaisella vääryydellä ja loukkauksen
tunteella.

Amrei oli melkein iloinen siitä, että Dami oli vihoissaan hänelle monta
päivää; hänestähän nyt poika oppi asettumaan asemaan maailman suhteen
ja ajamaan omankin tahtonsa asiaa.

Mutta pian sai Damikin viran. Hänen holhojansa, uudistalokas, käytti
häntä lintujen peloitukseen; hän sai uudistalokkaan puutarhassa koko
päivän vääntää räikkää, karkoittaakseen varpusia arsoilta kirsikoilta
ja salaati-lavoilta, mutta tuon viran, joka ensi alussa oli huvittanut
häntä leikkinä, hän pian hylkäsi.

Amrein toimi oli hauskaa, mutta työlästäkin. Varsinkin oli hänen
raskasta, kun ei saanut mitään keinoa keksityksi, jolla saisi elukoita
puoleensa mieltymään. Niitä kävi tuskin toisistaan eroittaminen. Eikä
tuo hullumpaa puhetta ollut, mitä musta Maranna siitä kerran sanoi,
hänen tullessaan Moosbrunnin metsästä: eläimet, jotka laumoissa elävät,
ovat kukin yksinänsä tuhmia.

-- "Sitä minäkin", lisäsi Amrei, "hanhet ovat tuhmia senvuoksi, että
osaavat liian paljon; ne osaavat uida ja juosta ja lentää, mutta eivät
ole oikein taitavia vedessä eivätkä maalla eivätkä ilmassakaan ... se
se heidät tuhmiksi tekee".

-- "Sen minä vaan sanon", vastasi musta Maranna, "sinussa piilee vielä
vanha erakko".

Amreissa heristyikin tosiaan erakon-omainen haaveilu, jossa omituisesti
toisinteli ajatuksia elämän tosiolosta. Niinkuin hän haaveillessaan ja
mietiskellessään uutterasti neuloi sukkaa eikä pudottanut yhtään
silmää, ja niinkuin tuossa metsä-pääronapuun alla juovuttava koiso ja
virvoittava mansikka kasvoivat niin lähetysten toisiaan, että näkyivät
nousevan melkein yhdestä juuresta, samoin olivat selvä huomaus ja
haaveileva uneksiminen lapsen sielussa lähellä toisiansa.

Selja-aho ei ollut mikään yksinäinen paikka, jommoista hiljainen
satujen maailma, kiiltoinensa ja säihkyinensä, niin mielellään hakee
asumasijakseen. Selja-ahon kautta kulki oikotie Endringeniin ja lähellä
sitä seisoivat erinväriset rajapylväät, kantaen niiden kahden herran
kilpiä, joiden maat tällä kohtaa yhtyivät toisiinsa. Kaikenlaisilla
peltoajokaluilla kulki tästä talonpoikia, ja miehiä, vaimoja ja lapsia
kävi puoleen ja toiseen kuokat, viikatteet ja sirpit olalla. Kummankin
alustan metsästäjiä kulki myöskin usein tästä kautta, ja pyssynpiippu
se välähteli jo pitkän matkan päästä ja näkyi vielä kauan jälkeenkin.
Endringenin metsästäjä se melkein aina tervehti Amreita, tämän istuessa
tien vieressä, ja usein täytyi tytön antaa tietoja, oliko se tai tuo
kulkenut tästä; mutta hän ei koskaan tietänyt, kenties salasikin hän
tietojaan, sillä hänessä, niinkuin rahvaassa yleensäkin, oli sisällinen
vastenmielisyys hovin metsästäjiä kohtaan; lapset ne varsinkin heitä
aina pitivät aseilla varustettuina ihmiskunnan vihollisina, jotka
ympäri käyvät, etsien ketä he saisivat niellä.

Theislen Manu, joka oli täällä tien vieressä kiviä lohkomassa, puhui
tuskin sanaakaan Amrein kanssa; äreänä hän kulki kiviröykkiöltä
toiselle, ja hänen kalkutuksensa oli paljoa kestävämpää kuin tikan
takutukset Moosbrunnin metsässä ja oli yhtä joukkoa heinäsirkkain
sirinän ja pirinän kanssa läheisillä niityillä ja apilaspelloilla.

Mutta huolimatta maailman menosta joutui Amrei kumminkin usein unien
maailmaan. Niinkuin leivoset ilmassa laulavat ja riemuitsevat eivätkä
yhtään huoli siitä: missä muka tuon tahi tämän pellon raja on? niinkuin
he liihoittelevat kokonaisten maiden rajapylväiden ylitse, samoin ei
lapsenkaan sielu tiennyt enää rajoista, joita tosioloisuuden ahtaalle
supistunut elämä vetää. Asia, johon on jo totuttu, tulee ihmeeksi,
ihmeenä pidetty jokapäiväiseksi. Kuules, kuinka käki kukkuu! Tuo on
metsän elollista kaikua, joka huutaa ja vastaa itselleen; ja tuossapa
istuu lintu yläpuolellasi metsäpääronapuussa, mutta älä katsahda ylös,
muutoin se lentää pois. Voi kuinka kovasti sen ääni soi, kuinka
väsymättä! kuinka kauaksi se kaikuu, kuinka etäälle se kuuluu! Tuolla
pienellä linnulla on kovempi ääni kuin ihmisellä. Istupa puun oksalle,
matki häntä: ei sinun äänesi niin kauas kuulu kuin nyrkinkokoisen
linnun. Vait, mitäpäs jos se onkin noiduttu kuinkaan poika ja äkkiä
rupeaa puhumaan! Niin, anna vaan mulle arvoituksia; maltas kun mietin,
kyllä mä selityksen saan, ja sitten mä vapautan sinut ja sitten mennään
kultaiseen linnaasi ja otetaan Maranna ja Dami mukaan, ja Dami nai
prinsessan, sinun sisaresi; ja me haemme mustan Marannan Johannesta
ympäri koko maailman, ja ken hänet löytää, saapi kuninkaan valtakunnan.
Voi, miks'ei tuo kaikki ole totta? ja miksi kaikkea tuommoista on
miettimällä mietitty, kosk'ei se ole totta?

Sillä välin kuin Amrein ajatukset olivat lentäneet rajattomiin,
tunsivat hanhetkin olevansa esteittä ja viettivät makean leivän juhlaa
läheisillä apilasmailla taikka ohra- ja kaurapelloillakin. Unelmistaan
herättyään, karkoitti sitten Amrei suurella vaivalla hanhet jälleen
pois, ja kun sitten nämä karkulaiset olivat palanneet rykmenttiinsä
takaisin, niin heilläkös oli kertomista tuosta luvatusta maasta, jossa
olivat makean leivän päiviä pitäneet! Silloin ei tahtonut kertomisesta
ja kaakottamisesta tulla loppua lainkaan, ja kauan jälkeenkin päin
virkkoi silloin tällöin joku hanhi ikäänkuin unissaan jonkun painavan
sanan itsekseen, ja tuolla täällä pisti joku joukosta nokkansa siiven
alle ja nukkui unelmiin.

Ja taaskin kohosivat Amrein ajatukset ylös. Kas, tuolla lentävät
linnut; ei yksikään lintu ilmassa horjahda, ei pääskynenkään
kierteleidessään: aina varmana, aina vapaana. Voi, jospa osaisi lentää?
Miltähän näyttäisi maailma tuonne ylhäälle, jossa leivonen lentää? Hei!
Yhä ylemmäs, yhä ylemmäs ja kauemmas ja kauemmas! Mä lennän muita
maailmoita rusthollin emännän luokse ja katson, mitä hän tekee, ja
kysyn, muistaako hän vielä minua.

"Muistatko mua muilla mailla?"

Niin laulahti Amrei äkkiä haaveiluistaan ja mietteistään. Ja hengitys,
joka lentämisen mietteissä oli käynyt nopeammin, kuin olisi hän jo
tosiaankin liihoitellut yläisissä ilmakerroissa, tuli jälleen
levolliseksi ja määränperäiseksi.

Mutta eivätpä aina hehku posket valvo-unissa, eikä aurinko aina
kirkkaana paista puhjenneisin kukkasiin ja laineileville vainioille.
Kevätkin vielä toi noita kostean kolkkoja päiviä, jolloin kukkivat puut
seisovat kuni palelevat muukalaiset; päiväkausin aurinko tuskin
piilostansa pilkoittaa, ja luonnossa asuu jäykistävä kylmä, jota vaan
joskus keskeyttää tuulen suhahdus, temmaten ja mukaansa vieden kukkia
puista. Leivo se yksinään vain riemuitsee ilmoissa, sekin pilvien
takana, ja peippo päästää vaikeroivan säveleensä metsäpääronapuusta,
jonka runkoon Amrei nojaa. Theislen Manu on tuolla alempana asettunut
punaiseksi maalatun puisen ristin luokse niinipuun alla, rakeita
rapsuttelekse maahan, ja hanhet nostavat nokkiaan ylös, jott'eivät
rakeet, niinkuin puhe käy, löisi rikki heidän heikkoja aivojansa; mutta
tuolla Endringenissä päin on jo selkeätä, ja pian pääsee päivä
paistamaan, ja vuoret, metsät, kedot, kaikki näyttävät ihmiskasvoilta,
jotka ovat pelon itkeneet pois ja nyt kirkkaina loistavat ilosta.
Linnut ilmassa ja puissa riemuitsevat, ja hanhet, jotka pahan sään
aikana olivat hyyristyneet yhteen ja kurottaneet nokkansa kummastellen
ylös, uskaltavat jälleen lähteä erilleen, ja syövät ja kaakottavat ja
puhelevat taanoisesta tapauksesta nuorille untuvaverhoisille pojilleen,
jotka eivät mokomaa menoa ennen ole nähneet. --

Kohta senjälkeen kuin ensimmäinen raju-ilma oli kohdannut Amrein, oli
hän pitänyt huolta tulevaisuuden varalta. Hän otti paimeneen mennessään
aina mukaansa tyhjän ohrasäkin, jonka hän oli isältään perinyt. Säkin
kolkassa näkyi vielä selvään kuvattuina kaksi kirvestä ristikkäin ja
isän nimi, ja raju-ilman tullessa peitti hän itsensä säkillä ja
kietoutui melkein kokonaan sen sisään; niin hän sitten istui ikäänkuin
suojelevan katoksen alla ja katseli tuota käsittämätöntä, hurjaa
taistelua taivahalla. Kylmä kauhistus, joka muuttui surumielisyydeksi,
oli usein valtaamaisillaan Amrein, hän tahtoi itkeä kohtalonsa
kovuutta, joka oli hänet jättänyt noin yksikseen maailmaan,
isättömäksi, äidittömäksi; mutta jo varhain oppi hän keinon ja sai
voiman, jota on vaikea oppia ja käyttää: niellä kyyneleet alas. Se
tekee silmät selviksi ja puolta kirkkaammiksi keskellä kovintakin
murhetta ja päästää siitä.

Amrei poisti surumielisyyden varsinkin siten, että muisti mustan
Marannan sananpartta: "Joka ei tahdo sormiaan palelluttaa, pankoon
kätensä nyrkkiin". Amrei tekikin niin, hengellisesti ja ruumiillisesti,
katsoi uhalla maailmaan, ja pian sai iloisuus hänen kasvoillensa; häntä
huvittivat nuo komeat pitkäisen leimaukset, ja hiljalleen hän
itseksensä matki ukkosen jyrinää. Hanhet, jotka jälleen olivat
hyyristyneet yhteen, jatkoivat kummastelevaa katselemistansa, mutta
hyvä heidän kumminkin oli olla: kaikki vaatteet, mitkä he tarvitsevat,
kasvavat heidän ruumiillansa, ja mikä heiltä keväällä kynittiin pois,
se on kasvanut taas uudelleen, ja nyt, kun raju-ilma on ohitse,
riemuitsee taas kaikki ilmassa, ja puissa, ja hanhet ne pitävät pitkiä
pitoja; tiheissä joukoin pilkkaavat he näkinkenkiä ja sammakoita, jotka
ovat uskaltaneet esille tulla. Amrein tuhatlukuisista mietteistä sai
yksin musta Maranna joskus tiedon, kun hän metsästä palatessaan laski
tytön luona maahan puutakkansa ja säkkinsä, johon hän oli koonnut
turilaita ja matoja. Tuolloinpa sanoi kerran Amrei: "Täti, tiedättekös,
miksikä tuuli käy?"

-- "En, mutta tiedätkös sinä?"

-- "Tiedän kyllä, sen olen huomannut. Katsokaas, kaiken sen, mikä
kasvaa, pitää liikkuman. Lintu se lentää, sontiainen käydä
käämyröittelee, jänis, hirvi, hevonen ja kaikki elukat juoksevat, kala
ui ja sammakko samoin, mutta tuolla seisoo puu, tuolla kasvaa ohra ja
heinä, vaan ne eivät voi paikaltaan lähteä ja kumminkin pitää heidän
kasvaman ja liikkuman, -- silloinpa tulee tuuli ja sanoo: pysy
paikoillasi vaan, kyllä minä sua liikutan, kas näin! Näetkös, kuinka mä
sua käännän ja väännän, taivutan ja heilutan? Ole iloinen, että tulen,
muutoin sä kuihtuisit eikä sinusta tulisi tuon enempää; se tekee
sinulle hyvää, että sinua väsytän, kyllä sen vielä saat tuta".

Tuommoisiin puheisin ei musta Maranna sanonut muuta kuin tavallisen
lauseensa: "Sen minä vaan sanon, sinussa piilee vanhan erakon sielu".

Kerran vaan ohjasi Maranna Amrein hiljaiset mietteet toisaalle.

Ruisrääkkiä rääkytteli jo korkeassa ruispellossa, ja Amrein vieressä
lauloi melkein koko päivän lakkaamatta peltokiuru maassa, se kulki
sinne ja tänne ja lauloi niin hartaasti, niin sydämmen syvimmästä
sopukasta, että tuntui kuin olisi se imemällä imenyt elämänhalua.
Laulu kaikui paljoa kauniimmalle kuin leivosen sävelet, joka nousee
ylä-ilmoihin; usein tuli lintu aivan lähelle; ja Amrei virkkoi melkein
ääneensä itseksensä: "Miks'en voi sinulle sanoa, ett'en tahdo tehdä
sinulle mitään pahaa? Älä pakene!" Mutta lintu oli arka ja pujahti
piiloon jälleen. Hetken mietittyään, sanoi Amrei itseksensä: "Hyvä se
sittenkin on, että linnut ovat arkoja, muutoinhan ei noita
varkaantapaisia varpusia saisi karkoitetuiksi". Kun Maranna tuli
puolenpäivän aikana, niin sanoi Amrei: "Olisi hauska tietää, mitähän
tuo lintu puhelee koko pitkoisen päivän, sen puhelemisesta ei kuulu
loppua likimaillakaan".

Siihen vastasi Maranna: "Tuommoinen eläin, näet, ei voi tallettaa
itsessään mitään eikä puhua itsekseen; mutta ihmisessä on jotakin, joka
aina puhuu, se ei lakkaa milloinkaan, vaan ei tule kuuluviinkaan;
ihmisessä on ajatuksia, ne laulavat, itkevät ja puhelevat, vaan aivan
hiljaa, tuskin ihminen sitä itsekään kuulee: mutta kun lintu on
lakannut laulamasta, niin on se valmis ja joko syö tahi makaa".

Kun musta Maranna meni halkotakkoineen pois, katsoi Amrei hymyillen
hänen peräänsä: "onhan tuokin semmoinen lintu, joka itsekseen laulaa",
arveli hän, ja aurinko yksinään näki, kuinka lapsi vielä kauan
senjälkeen itseksensä naurahteli.

Niin kulki Amreilta päivä toisensa perään; tuntikausin saattoi hän
haaveillen katsella, kuinka tuulen tuuvitellessa metsäpääronapuuta
varjot sen oksista liikkuivat maan pinnalla, ryömien kuin muurahaiset
toistensa ylitse; sitten taas katsoa tuijotti hän liikkumattomaan
pilvenlonkaan taivaalla, tahi seurasi silmillään pilviä, jotka kulkivat
toisiansa työnnellen, Ja niin kuin tuolla laveassa avaruudessa, samoin
seisoi ja kulki, nousi ja katosi lapsenkin sielussa kaikenlaisia
pilvenkuvia, käsittämättömiä, ainoastaan hetken synnyttämiä ja
muodostamia. Mutta kuka tietää, mitenkä pilvenkuvat tuolla laajassa
avaruudessa ja ahtaassa sydänkammiossa hälvenevät ja muuttuvat?

Kun kevät koittaa mailmalle, niin sinä et voi käsittää kaikkea tuota
tuhatlukuista itämistä ja heristymistä maassa, kaikkea laulua ja riemua
puun oksilla ja ilmassa. Kiinnitäpä silmäsi ja korvasi yhteen ainoaan
leivoseen: se lentää ylös, hetkisen näet vielä sen siipien heilutusta,
hetkisen eroitat sen vielä tummana pilkkuna, sitten se on jo kadonnut;
laulua kuulet vain etkä tiedä, mistä se tulee. Ja jos voisit edes yhtä
ainoatakaan leivoa kuunnella koko päivän, niin huomaisitpa, että se
laulaa aivan eri lauluja aamulla, päivällä ja illalla; ja jos voisit
seurata häntä hänen ensimmäisistä vienoista kevätsävelistään saakka,
niin kuulisitpa hänen laulussaan aivan eri ääniä keväällä, kesällä ja
syksyllä. Ja jo ensimmäisten sänkipeltojen päällä laulaa uusi
leivospoikue.

Ja kun kevät koittaa ihmisen mielessä, kun koko maailma aukenee
hänelle, hänessä, sin'et voi käsittää etkä luonasi pysyttää noita
tuhansia ääniä, joita sieltä kuuluu, et tuota tuhatlukuista puhkeamista
ja miten se vaurastumistaan vaurastuu. Sinä tiedät vaan, että siellä
laulaa, että siellä puhkeaa.

Ja kuinka hiljaista on elämä sitten, kuni kiinnijuurtuneen kasvin.
Tuolla on niityn aita metsäpääronapuun luona, oratuomessa kukkivat
marjat varhain, vaan harvoin ne kyysyvät. Ja kuinka kauniita kukkia oli
orapihlajassa, kuinka raikas lemu niistä tuoksusi, ja nyt niistä
on tullut jo pieniä marjoja ja jo ne punottavat; myrkyllinen
konnanmarjakin rupeaa jo mustumaan. Sitten tulevat nuo kirkkaat
leikkuupäivät, jolloin taivas on niin pilvettömän kirkas, että koko
päivän näkee sillä puolikuun hienona pilvenhuntuna, näkee sen kasvavan
ja jälleen vähenevän. Ulkona luonnossa ja ihmisen mielessä on kuni
hiljainen hengen pidätys maalin edessä.

Pianpa kävi elämä vilkkaaksi Selja-ahon kautta kulkevalla tiellä!
Kolisten ajoi siinä tyhjiä häkkirattaita, ja niillä istui vaimoja ja
lapsia, jotka nauroivat, heiluellen niin rattaiden tärinästä kuin
naurustakin, ja sitten ajoi lyhteillä lastattuja rattaita hiljaa ja
moniaan kerran vain vingahdellen kotiin, ja leikkuumiehiä ja
leikkuunaisia astui niiden sivulla.

Amrei ei hyötynyt runsaasta viljasadosta melkein enempää kuin hänen
hanhensakaan, jotka joskus ryhmissä tunkeusivat kuormain ympärille ja
tempasivat jonkun alasriippuvan tähkän pois.

Kun ensimmäinen sänkipelto paljastakse tuolla ketojen välissä, niin
kaiken ilon ohella korjuusen saadusta elosta nousee ihmisessä myös
jonkinlainen mielihaikeus; toiveet ovat täyttyneet, ja missä kaikki
kauniina rehoitti, siellä on nyt paljasta. Aika muuttuu. Kesä lähestyy
loppuansa.

Selja-ahon kaivossa, jonka purossa hanhet halustansa mellakoivat, oli
parasta vettä koko paikkakunnalla, ja kulkijat harvoin menivät siitä
ohitse, juomatta leveästä kourusta, juhtain kulkiessa tietään
eteenpäin; suuta pyyhkäisten ja edelle ennättäneille huutaen, juostiin
sitten niiden perään. Toiset juottivat pellolta palatessaan juhtiaan
täällä.

Amrei sai puoleensa useain ihmisten suosion pienen saviastian avulla,
jonka hän oli mankunut itselleen mustalta Marannalta, ja aina kun
ohikulkija kaivolle poikkesi, tuli Amreikin sinne ja sanoi: "Tästä on
parempi juoda". Astiata takaisin antaessaan kiinnitti moni ystävällisen
silmäyksen häneen, ken kauemmaksi ken lyhyemmäksi ajaksi, ja tuo se
teki tytölle niin hyvää, että häntä melkein suututti, kun ihmiset
menivät ohitse, tulematta juomaan. Silloin seisoi hän astioineen
kaivolla, juoksutti sen vettä täyteen ja tyhjensi jälleen, ja kun eivät
nämät merkin-annot auttaneet, niin saivat hanhet odottamatta
kasteripsauksen päällensä.

Eräänä päivänä kulkivat siitä ohitse Berniläisrattaat, kaksi kimohepoa
edessä, lihava ylämaan talonpoika istui kaksinkertaisella
istuinlaudalla, täyttäen sen melkein kokonaan ruumiillansa. Hän pidätti
hevosensa ja kysyi:

-- "Tyttö, eikös sinulla ole jotakin, josta joisi?"

-- "On, kyllä mä tuon".

Nopeasti kantoi Amrei astian vettä täynnä.

-- "Ahhah!" sanoi talonpoika, otettuaan kelpo kulauksen ja nyt huoaten;
tippuvin huulin jatkoi hän sitten, puoliksi puhuen astiaan: "Ei koko
maailmassa löydy muualla tämmöistä vettä".

Hän pani astian huulilleen ja viittasi samassa Amreille, että tämä
olisi hiljaa, sillä nyt juuri oli hän ruvennut halukkaasti juomaan, ja
erinomaisen harmillistahan onkin, jos juodessasi toinen rupeaa sinua
puhuttelemaan; silloin juoda kulauttaa äkkiä, ja se synnyttää
puristuksen rinnassa.

Lapsi näkyi ymmärtäneen tuon, ja vasta sittenkuin talonpoika oli
antanut astian takaisin, sanoi Amrei:

-- "Kyllä tämä on hyvää ja tervellistä vettä, ja jos tahdotte
hevosianne juottaa, niin niille se on erittäin hyvää; eivät ne siitä
köhää saa".

-- "Hevoseni ovat hiessä, ei niitä käy juottaminen. Oletkos
Haldenbrunnista, tyttö?"

-- "Olen kyllä".

-- "Ja nimesi?"

-- "Amrei".

-- "Kenen lapsia sin'olet?"

-- "En kenenkään enää. Isäni oli Josenhans".

-- "Sekö Josenhans, joka palveli uudistalokkaalla?"

-- "Se sama!"

-- "Hänet minä tunsin hyvin. Kova onni kuitenkin, että hänen piti
kuolla niin varhain! Maltas, lapsi, mä annan sinulle jotakin". Hän veti
taskustaan suuren nahkakukkaron, haki kauan siinä ja sanoi viimein:
"He, ota tuo!"

-- "Min'en huoli mitään lahjaksi, kiitos vaan, min'en ota mitään".

-- "Ota vaan, kyllä sä minulta saatat ottaa. Onkos uudistalokas sinun
holhojasi?"

-- "On kyllä".

-- "Olisi hän voinut tehdä vähän viisaamminkin, kuin panna sinua hanhia
paimentamaan. Jumalan haltuun!"

Rattaat vierivät tiehensä ja Amrei piteli rahaa kädessään.

-- "Kyllä sen minulta saatat ottaa... Kukahan se on, joka niin sanoo,
ja miks'ei hän ilmoita nimeään? Kas sehän on groshen-raha ja lintu
kuvattu päälle. No, ei hän siitä köyhdy enkä minä rikastu".

Amrei ei tarjonnut enää astiaansa koko päivänä yhdellekään
ohikulkijalle. Hänessä oli salainen kammo siitä, että hänelle
annettaisiin taaskin lahja.

Hänen tultuaan illalla kotiin, sanoi musta Maranna uudistalokkaan
lähettäneen häntä hakemaan ja käskeneen hänen oitis tulla sinne.

Amrei kiiruhti sinne ja uudistalokas sanoi hänelle, kun hän tuli
sisään:

-- "Mitäs sinä olet rusthollarille puhunut?"

-- "En minä tunne ketään rusthollaria".

-- "Olihan hän sinun luonasi Selja-aholla ja lahjoitti sulle jotain".

-- "En minä tiennyt, kuka hän oli, ja tuossa on hänen rahansa
vieläkin".

-- "Se ei kuulu minuun. Sano suoraan ja vilpistelemättä, sä hiiden
tyttö, olenko minä houkutellut sinua rupeamaan hanhien paimeneksi? Ja
jollet sinä jo tänä päivänä luovu siitä virasta, niin min'en tahdo olla
enää holhojasi. Kas minä vaan en salli, että minusta semmoista
puhutaan".

-- "Minä sanon kaikille ihmisille, ett'ei ollut teidän syynne; mutta
palveluksestani en saata luopua, tämän kesän siinä ainakin olen. Minun
pitää lopettaa, minkä kerran olen alkanut".

-- "Sinä olet pyökkipuusta, sinä", lopetti talonpoika ja läksi tuvasta
ulos; mutta emäntä, joka makasi vuoteella sairaana, virkkoi: "Sinä olet
oikeassa, pysy vaan palveluksessasi; minä ennustan, että sinulle vielä
hyvin käy. Vielä sanoo kylän väki sadankin vuoden perästä semmoisesta,
jolla on onni: niin sille käy kuin Brosin Severinille ja Josenhansin
Amreille. Vielä sun kuiva leivänkannikkasi mesimaljaan putoaa".

Sairasta uudistalokkaan vaimoa pidettiin hourapäisenä, ja kummituksia
todellakin peläten riensi Amrei pois, mitään hänelle vastaamatta.

Mustalle Marannalle kertoi Amrei, että hänelle oli tapahtunut ihme ja
kumma: rusthollari, jonka vaimoa hän niin usein muisteli, oli puhunut
hänen kanssaan, puolustanut häntä uudistalokkaalle ja lahjoittanut
hänelle jotain. Tyttö näytti nyt rahan. Silloinpa huusi Maranna
nauraen:

-- "Kas tuon olisin voinut arvata muutoinkin rusthollarin työksi. Se se
mies on! Lahjoittaa lapsi paralle väärän rahan".

-- "Minkäs tähden tämä väärä on?" kysyi Amrei, ja kyynelet kiertyivät
hänelle silmiin.

-- "Sehän on ala-arvoinen lintu-groshen, jok'ei maksa muuta kuin
puolitoista kreutseriä".

-- "Hänen tarkoituksensakin oli lahjoittaa minulle ainoastaan
puolitoista kreutseriä", sanoi Amrei vakaisesti. Ja nyt ensi kerran
nousi sisällinen riitaisuus Amrein ja mustan Marannan välille. Eukko
oli iloinen melkein jokaisesta pahuudesta, minkä hän ihmisistä kuuli,
Amrei sitä vastoin käänsi kaikki hyvälle puolelle, hän oli aina
onnellinen, ja vaikka hän yksinäisyydessään kuinkakin paljon vaipui
unelmiin, niin ei hän kumminkaan oikeastaan mitään odottanut; kaikki,
mitä hän sai, oli hänelle odottamatonta, ja hän oli aina kiitollinen
siitä.

-- "Hänen tarkoituksensakin oli lahjoittaa minulle ainoastaan
puolitoista kreutseriä, ei yhtään enempää, ja siinä on kyllä ja minä
olen tyytyväinen". Sen sanoi hän tuimasti itsekseen, yksinään
syödessänsä lientä, ikäänkuin puhuisi hän vielä Marannan kanssa,
vaikk'ei tämä ollut koko tuvassakaan, vaan oli kiliään lypsämässä.

Vielä samana yönä neuloi Amrei grosheninsa kahden tilkun väliin,
ripusti sen kuni tenhokalun kaulaansa ja salasi sen rinnalleen. Tuntui
kuin olisi tuo rahalle lyöty lintu herättänyt yhtä ja toista siinä
rinnassa, jolla se nyt lepäsi; sillä sydämmellisellä mielihyvällä
lauleli ja hyräili Amrei nyt kaikenlaisia lauluja päivät pitkät,
aamusta iltaan saakka, ajatuksissaan aina rientäen rusthollarin luokse;
hän tunsi nyt isännän sekä emännän ja oli kumpaiseltakin saanut
muistokalun, ja hänestä tuntui aina, kuin olisi hänen vielä hetkinen
odottaminen, niin silloin tulevat jälleen Berliniläis-rattaat, kaksi
kimoa edessä, ja rattailla istuu rusthollin väki ja ne vievät hänet
mukaansa ja sanovat: "sinä olet meidän lapsemme;" sillä kaiketi kertoo
nyt rusthollari kotona kohtauksestansa Amrein kanssa.

Kummastelevin silmäyksin katseli Amrei usein syksyistä taivasta, se oli
niin kirkas, niin pilvetön; ja maalla vihannoivat vielä niityt niin
viheriöinä, ja hamput ovat kuni hieno verkko hajoitettuina siihen
kuivamaan; talvikukat pilkistävät niiden välistä, ja kaarneet lentävät
sen päällä ja niiden musta puku välähtelee kirkkaana auringon
paisteessa; ei tuulahdustakaan ilmassa, ja lehmät syövät
sänkipelloilla, piiskain pauketta ja lauluja kaikuu kaikilta pelloilta,
ja metsäpääronapuu värähtelee hiljalleen ja pudottelee lehtiään pois.
Syys on tullut.

Illalla kotia palatessaan katsoi Amrei aina kysyvin silmin mustaan
Marannan, jonka hän odotti sanovan, että rusthollari oli lähettänyt
häntä hakemaan, ja raskaalla mielellä ajoi tyttö hanhiansa
sänkipelloille, jotka olivat niin loitolla tiestä, ja aina vaan hänen
askeleensa kääntyivät Selja-aholle päin. Mutta lehdettöminä olivat jo
pensaat, tuskin sirkuttivat kiurut raskaasti matalalla lentäessään,
eikä vieläkään tullut mitään sanomaa, ja Amrei kammosi kovasti talven
tuloa, kuni vankihuonetta. Häntä lohdutti vain hänen nyt saamansa
palkka, ja se oli kaikin puolin runsas. Hänen hoidettavinaan olleista
elukoista ei ollut yksikään kuollut, ei edes siipeäänkään vikuuttanut.
Musta Maranna möi hyvällä hinnalla Amrein keräämät höyhenet, vieläpä
lisäksi neuvoi tyttöä, ettei tämä huolisi niistä kirkkokyrsistä, joita
vanhan tavan mukaan annetaan palkan lisäksi kustakin paimennettavana
olleesta hanhesta; hän otti mieluummin leipää niiden sijaan, ja niinpä
oli heillä leipää melkein koko talveksi, tosin usein hyvinkin vanhaa,
mutta Amreilla, niinkuin musta Maranna sanoi, olivat hiiren hampaat,
jotka pystyivät mihin hyvänsä.

Kun ei kylässä kuulunut mitään muuta kuin puimista, virkkoi Amrei
kerran: "Koko kesän kuluessa jyvä ei tähässään kuule muuta kuin
leivosten laulua, ja nyt lyödä paukuttavat sitä ihmiset varstoilla
päähän; se kuuluu aivan toiselta".

-- "Sinussa se vain piilee vanha erakko", niin kuului jälleen mustan
Marannan loppusointu.



6. Mökin-eukko.


Semmoista eukkoa, joka asuu yksinänsä, erillään muista, ja paistaa
leipänsä yksinään, sanotaan mökin-eukoksi [Alkuperäisessä on sana
"Eigenbrödlerin"; mutta ihan sille vastaavata suomalaista sanaa ei
löydy. Suom. muist.], ja semmoisella on tavallisesti vielä kaikenlaisia
omituisuuksia. Kelläkään ei ollut enempää oikeutta ja enempää
taipumusta mökin-eukkona olemaan, kuin mustalla Marannalla, vaikk'ei
hänellä milloinkaan ollut mitään paistamista, sillä kauravelli ja
perunat, perunat ja kauravelli olivat hänen ainoa ruokansa. Hän eleli
aina ypöyksinään eikä mielellään pitänyt kanssakäymistä ihmisten
kanssa. Syksymmällä vain oli hän täynnä hätäilevää rauhattomuutta, hän
puhua jupisi tähän aikaan paljon itseksensä ja puhutteli ihmisiäkin,
varsinkin muukalaisia, joita kulki kylän kautta; sillä niiltä hän
tiedusteli, ovatko jo muuraajat sieltä ja sieltä palanneet
talvimajoilleen kotiin ja eivätkö he tietäisi jotakin hänen Johannes
pojastaan. Vielä kerran kiehuttaessaan ja pestessään palttinata, jota
pitkin koko kesää oli kuivaellut, ja ollessaan silloin valveilla koko
yön, jupisi hän aina itsekseen. Siitä ei ymmärtänyt sanaakaan,
ainoastaan välistä kuului selvästi: "tuo on sinua varten ja tuo minua";
hän luki nimittäin joka päivä kaksitoista isämeitää Johannes poikansa
edestä, mutta pesuyönä nousi niiden luku äärettömiin. Jo ensimmäisen
lumen tullessa oli hän aina erinomaisen hilpeä. Nyt ei ole tuolla
ulkona enää mitään työtä, nyt tulee hän varmaankin kotia. Silloin
puheli hän usein valkoiselle kanalle häkissä ja sanoi, että sen täytyy
kuolla, kun Johannes tulee kotiin.

Niin oli hän nyt elänyt jo useita vuosia, eivätkä kylän ihmiset
lakanneet muistuttamasta hänelle, kuinka naurettavaa on, aina ajatella
Johanneksen kotiintuloa; mutta tuota ei eukko ottanut tajutakseen ja
ihmiset rupesivat kammoamaan häntä. Tänä syksynä oli kahdeksantoista
vuotta kulunut siitä, kuin Johannes oli lähtenyt pois, ja joka vuosi
kuulutettiin sanomalehdessä Juhana Mikael Winkleriä kadonneeksi, ja
näin oli tapahtuva, kunnes hän täyttäisi viiskymmentä vuotta. Nyt
hänellä oli kuudeskolmatta vuosi käymässä.

Kylässä kävi puhe, että Johannes oli mennyt Mustalaisten joukkoon, ja
kerran eukko luulikin pojakseen erästä nuorta Mustalaista, joka
merkillisen paljon oli kadonneen näköinen; tämä olikin yhtä jäntterä
vartaloltaan, yhtä mustanpuhuva kasvoiltaan eikä näkynyt panevan
pahakseen, että häntä pidettiin Johanneksena; mutta äiti oli
tutkistellut häntä, hänellä oli vielä tallella Johanneksen virsikirja
ja muistovärssy hänen ensimmäiseltä ripilläkäynniltään, ja ken ei niitä
tunne eikä osaa sanoa, kutka hänen ristivanhempansa ovat, ja mitä
hänelle tapahtui sinä päivänä, kun Brosin Severin tuli kotio
Englantilaisen vaimonsa kanssa ja sittemmin kuin uusi raastuvan-kaivo
kaivettiin, ken ei näitä ja muita merkkejä tunne, se ei ole Johannes.
Kumminkin antoi musta Maranna aina yösijan tuolle mustalaispojalle,
milloin tämä kylään tuli, ja lapset huusivat kujalla hänen peräänsä:
"Johannes".

Johannes, ollen asevelvollinen, kuulutettiin myös karkuriksi, ja vaikka
äiti sanoi, että hän oli liian lyhytkasvuisena "päässyt pois mitan
alta", niin tiesi hän kumminkin, ettei poika kotiin tultuaan pääsisi
vapaaksi rangaistuksesta, ja senvuoksi, arveli hän, ei poika
palajakaan, ja merkillistä kuinka eukko samassa tuokiossa rukoili
poikansa onnen ja ruhtinaan kuoleman edestä; sillä hänelle oli sanottu,
että nykyisen ruhtinaan kuoltua ja perintöruhtinaan noustua
hallitusistuimelle julistetaan yleinen anteeksianto kaikista
rikoksista.

Joka vuosi hankki Maranna koulun-opettajalta sen sanomalehden, jossa
Johannes oli kuulutettu, ja sen hän pisti poikansa virsikirjaan; mutta
tänä vuonna oli hyvä, ettei Maranna osannut lukea, ja opettaja lähetti
hänelle aivan toisen lehden eikä sitä, jota eukko oli halunnut. Sillä
kummallinen huhu kulki kylässä. Missä vaan kaksi yhteen tuli, siinä
puhuttiin siitä ja silloin sanottiin: "Ei huoli virkkaa mustalle
Marannalle mitään. Se lopettaisi eukon päivät. Eukko tulisi hulluksi
siitä". Oli näet tullut lähettiläältä Pariisista tieto, joka, sanoman
mukaan Algierista, kaikkien korkeampain ja alempain virastojen kautta
ilmoitti kunnallishallitukselle, että Johannes Winkler Haldenbrunnista
oli kaatunut etuvartijain taistelussa Algierissä.

Kylässä kummasteltiin sitä suuresti, kuinka muka niin useat korkeat
virastot huolivat niin paljon Johannes vainajasta. Mutta tuolle niin
hyvästi ohjatulle huhuvirralle pantiin sulku eteen lopulla sen juoksua.
Kunnalliskokouksessa päätettiin, ettei mustalle Marannalle puhuttaisi
tästä mitään. Väärin muka olisi, tehdä katkeriksi eukon harvat jäljellä
olevat elon-vuodet, ryöstämällä häneltä hänen viimeisen lohdutuksensa.

Mutta kunnanneuvokset, sen sijaan kuin heidän olisi pitänyt salata
asiata, kiiruimman kaupassa kertoivat sen kotiväelleen, ja nyt tiesi
koko kylä asian, paitsi mustaa Marannaa yksinään. Kukin katseli eukkoa
oudoin silmin; kukin pelkäsi ilmoittavansa salaisuuden; hänen kanssaan
ei puhuttu, tuskin vastattiin hänen tervehdykseensäkään. Olla tuosta
hämille käymättä, siihen tarvittiin mustan Marannan koko omituinen
luonto. Ja kun joku joskus puhui hänen kanssaan eikä malttanut olla
puhumatta Johanneksen kuolemasta, niin sehän tapahtui arvelun-omaisella
ja rauhoittavaisella tavalla, kuten jo vuosia tätä ennenkin, ja Maranna
uskoi niitä nyt yhtä vähän kuin muulloinkaan, sillä kuolinkirjasta ei
puhunut kukaan mitään.

Parasta olisi kai ollut, ettei Amreikaan olisi asiasta mitään tiennyt;
mutta kukin tunsi niin omituisesti viehättäväisen houkutuksen, päästä
kajoamatonta niin lähelle kuin mahdollista, ja senvuoksi puhui jokainen
Amrein kanssa tuosta surullisesta tapauksesta, kielteli häntä
virkkamasta mitään mustalle Marannalle ja tahtoi tietää, eikö äidillä
ole joitakin aavistuksia taikka unia ja eikö kummituksia kotona kuulu.
Amreissa asui aina sisällinen pelko ja vavistus. Hän yksinänsä oli niin
lähellä mustaa Marannaa ja tiesi jotakin, jota hänen oli salassa
pitäminen. Nekään ihmiset, joilta musta Maranna oli vuokrannut pienen
tupansa, eivät enää voineet kestää sitä läheisyydessään, ja osoittivat
sääliväisyytensä hänelle aluksikin siten, että käskivät hänen
muuttamaan pois. Mutta kuinka kummallisesti kulkevat asiat maailmassa!
Juuri tämä tapaus tuotti Amreille surua ja iloa, sillä synnyintalo
aukeni jälleen; musta Maranna muutti siihen, ja Amrei, joka alussa
täynnä pelkoa kulki sinne ja tänne ja, valkeata virittäessään ja vettä
tuodessaan, aina ajatteli: nyt tulee äiti sekä isä, tottui vähitellen
ja perehtyi täydellisesti siihen. Hän kehräsi yöt ja päivät, kunnes oli
saanut niin paljon ansainneeksi, että jaksoi ostaa takaisin
vanhempainsa käkikellon Sysi-Matilta. Nythän oli hänellä jälleen edes
yksikin kappale talon huonekaluja. Mutta käki oli muualla ollessaan
vähän pilaunut, se oli menettänyt toisen puolen ääntänsä, toinen puoli
oli vielä kulkussa jäljellä, se ei huudahtellut muuta kuin "kuk", ja
joka kerran kuin se tuolla lailla äännähteli, lisäsi Amrei ensi alussa
aina loppukukahdukseksi "kuu!" melkein ehdottomastikin. Kun Amrei
päivitteli sitä, ettei käkikello kukkunut muuta kuin puolet lauluaan
eikä muutoinkaan enää ollut niin kaunis kuin Amrein lapsuuden aikoina,
silloin virkkoi Maranna:

-- "Kuka tietää, kun vanhemmalla puolen ikäänsä saapi jotain takasin,
mikä lapsuuden aikana on ollut onnenluovaa, kenties on silläkin
jäljellä enää toinen puoli ääntään, niinkuin käkikellollasikin! Voi
jospa voisin sinulle opettaa, lapseni, sen, minkä minä vasta monen työn
ja tuskan perästä olen oppinut: älä toivo mitää takaisin eilispäivältä!
Mutta totta sekin, semmoista ei käy lahjoittaminen; sen saa ainoastaan
siten, että sekoittaa puolen mittaa hikeä ja toisen puolen kyyneleitä
hyvästi toisiinsa. Apteekista ei semmoista saa. Älä kiinny mihinkään,
älä ihmiseen äläkä asiaan, sitten voit lentää".

Marannan puheet olivat rajuja ja arkoja yht'aikaa, ja hämärissä ne
ainoastaan esille tulivat, niinkuin elävät metsässä.

Suurella vaivalla vaan sai Amrei tottuneeksi häneen.

Musta Maranna ei voinut sietää käkikellon kukkumista ja otti kokonaan
pois lyömäluodin, niin että kellossa ainoastaan lerkku käydä
raksutteli, vaan tunnin ilmoitusta ei enää kuulunut. Mustalle
Marannalle oli kellonpuhe vastenmielistä, raksutuskin häiritsi häntä,
ja kello jäi viimein kokonaan vetämättä, sillä Maranna sanoi, että
hänellä oli kello päässään, ja ihmeellisen hyvästi se pitihin ryhtiään.
Hän osasi joka hetki sanoa, mitä kello oli, vaikka se hänelle saattoi
olla yhdentekevää; mutta hänessä, odottavassa, asui erinomainen
tarkkuus, ja kun hän aina kuulteli, eikö poikaa jo kuuluisi, niin oli
hän omituisesti valpas, ja vaikk'ei hän käynyt kylässä kenenkään luona
eikä kenenkään kanssa puhunutkaan, niin tiesi hän kumminkin kaikki,
mitä kylässä tapahtui, yksin salaisimmatkin seikat. Hän arvasi sen
siitä tavasta, jolla ihmiset toisiaan kohtasivat, katkonnaisista
sanoista. Ja koska tämä näytti kummalliselta, niin pelättiin ja
kammottiin häntä. Hän nimitti itseään mielellään niinkuin sanotaan
"elähtyneeksi eukoksi", ja kumminkin oli hän erinomaisen ketterä.
Vuosittain söi hän joka päivä katajanmarjoja ja siitä sanottiin hänen
olevan niin vilkkaan, että tuskin olisi luullut häntä 66 vuotta
vanhaksi. Juuri senvuoksi että hänen ikäluvussaan kuutoset seisoivat
vierekkäin, sanottiinkin häntä vanhan sanasoinnun mukaan, noidaksi,
vaikk'ei tuota oikein tahdottu uskoa. [Saksankielessä ovat nimittäin
sanat "Sechse" (kuutonen) ja "Hexe" (noita) soinnussa keskenään. Suom.
muist.] Hänen sanottiin lypsävän mustaa kiliään tuntikausin ja siitä
kerrottiin lähtevän aina paljon maitoa, mutta hän muka vetää vaan
lypsäessään maidon pois niiden ihmisten lehmistä, joita hän vihaa;
varsinkin tarkoitti muka tuo temppu uudistalokkaan lehmiä. Marannalla
oli paljon kanoja, ja tuota pidettiin noituutena myöskin, sillä mistäpä
hän olisi niille ruokaa ottanut, ja mistä hänellä aina piisasi munia ja
kanoja myödä? Tosin hänen nähtiin usein kesällä keräilevän turilaita,
heinäsirkkoja ja kaikenlaisia matoja, ja kuuttomina öinä nähtiin hänen
hiipivän kuni virvatuli ojissa; palava päre kädessä ja puhua jupisten
itsekseen kokoeli hän siellä onkilieroja, joita silloin mateli ulos.
Niin, kerrottiinhan hänen hiljaisina talviöinä pitävän kaikenlaisia
outoja pakinoita kilinsä ja kanojensa kanssa, joita hän talvis-aikaan
piti tuvassa. Koulusivistyksen karkoittama hurja joukko noita- ja
kummitussatuja heräsi uudelleen henkiin ja laskettiin Marannan
niskoille.

Amreitakin peloitti usein pitkinä, hiljaisina talviöinä, kun hän
kehräten istui Marannan vieressä, kuulematta muuta kuin joskus makaavan
kanan kaakahduksen ja unta näkevän kilin määkinän, ja hänestä näytti
tosiaankin taika-asialta se, että Maranna osasi kehrätä niin nopeasti.
Sanoipa eukko kerran: "luulenpa Johannes poikani auttavan minua
kehräämässä", ja kumminkin valitti hän jälleen, että hän tänä talvena
ensi kertaa ei enää niin alinomaa ja yksistänsä muistele Johannes
poikaansa. Eukko moitti siitä itseänsä ja sanoi olevansa huono äiti, ja
päivitteli sitä, että hänestä tuntuu kuin katoaisivat hänen
Johanneksensa kasvot katoamistaan hänen muistostansa, kuin unohtaisi
hän, mitä poika oli tehnyt siellä, miten hän oli nauranut, ja itkenyt
ja miten puihin kiipeillyt ja miten ojissa juosta vilistellyt.

-- "Olisipa kauheata", virkkoi hän, "jos tuo noin vähitellen rupeaisi
katoamaan mielestä, niin ettei muistaisi mitään kunnollisesti", ja hän
kertoi silloin Amreille nähtävällä ponnistuksella kaikki pienimmätkin
seikat, ja Amrein oli kovin kamalata tuolla tavoin alinomaa kuulla
puhuttavan vainajasta, ikäänkuin hän olisi vielä elossa. Ja taaskin
vaikeroi Maranna: "Voi syntiä kuitenkin, etten enää ensinkään voi itkeä
Johannes poikaani! Kuulinpa kerran sanottavan, että kadonnutta voi
itkeä ainoastaan niin kauan kuin hän elää ja kunnes hän on maaksi
maatunut. Mutta silloin lakkaa itkukin. Ei, niin se ei voi olla, niin
se ei saa olla, Johannes poikani ei voi olla kuollut; älä tee minulle
niin, Sinä tuolla yläällä, taikka viskaan almusi ovellesi takaisin.
Tuolla, tuolla, kynnykseni takana istuu kuolema, tuolla on lampi ja
minä saatan hukuttaa itseni, hukuttaa kuin sokean koiran, ja se se
tapahtuu, jos mulle niin teet; vaan ei, anna anteeksi, armas Jumala,
että noin pääni seinään lyön, mutta avaahan tuo ovi, avaa ovi ja anna
Johannes poikani astua sisään. Voi iloa ja riemua! Käy tänne, Johannes,
istupa tuohon. Älä kerro mitään, min'en tahdo mitään tietää, tässähän
nyt olet, ja nyt on hyvä. Nuo monet monituiset pitkät vuodet ovat
olleet yksi ainoa minuuti vaan. Mitäpä siitä huolisin, missä olet
kulkenut? Missä sinä olet ollut, siellä en ole minä ollut, ja nyt sinä
olet tässä. Enkä sua enää kädestäni päästä, kunnes se on kylmäksi
tullut. Niin Amrei, ja Johannes poikani pitää odottaa, kunnes sinä
kasvat suureksi, muuta en virka mitään... Miks'et sinä puhu sanaakaan?"

Amrei oli kuin kulkusta kuristettu. Hänestä tuntui aina kuin olisi jo
kuolema kynnyksellä, aaveen kaltaisena; tytön huulilla oli salaisuus,
hän voisi kutsua sen esille ja -- katto putoaisi sisään ja kaikki saisi
hautansa sen alla.

Joskus oli Maranna puhelias toisellakin tavalla, vaikka kaikella oli
sama perustus ja pohja, nimittäin muisto hänen pojastaan. Ja
pulmallisena heräsi tässä maailman kulun kysymys: "Miksi on tässä lapsi
kuollut, jota äiti odottelee niin vavisten, niin koko sielustansa
odottelee, ja minä ja Dami veljeni me olemme orpoja, tarttuisimme niin
mielellämme äidin käteen ja tämä käsi on maaksi maatunut?"

Synkälle, öiselle alalle ajautuivat nyt lapsi paran ajatukset, ja
muilla keinoin ei se osannut selvitä tuosta sekasorrosta, kuin
hiljalleen lausuelemalla itsekseen kertotaulua.

Lauantai-iltoina varsinkin kertoeli Maranna mielellänsä. Vanhan
taika-uskon mukaan ei hän kehrännyt milloinkaan lauantai-iltana,
silloin neuloi hän aina, ja satua kertomaan ruvetessaan, purki hän
ensin suuren osan keräänsä, jottei se häntä voisi keskeyttää, ja sitten
kertoi hän lakkaamatta niinkauan kuin purjettua lankaa kesti.

-- "Ohoh lapseni", lopetti hän sitten usein puheensa, "otapa
huomataksesi, piileehän sinussakin erakko: ken tahtoo elää hyvää
elämätä, sen pitää olla ypö yksinään, ei suvaita ketään eikä keltään
mitäkään toivoa. Tiedätkös, kuka on rikas? Joka ei kaipaa muuta kuin
mitä hänellä itsestään on. Ja kuka on köyhä? Joka vieraalta odottaa
sitä, mikä hänen omaansa on. Tuolla istuu yksi ja odottaa käsiään,
jotka ovat toisen ruumissa kiinni, ja odottaa silmiänsä, jotka ovat
toisen päässä. Pysy yksinäsi, silloin ovat sulla kätesi aina
saapuvilla, silloin et tarvitse muita, silloin saatat itseäsi auttaa.
Joka toivoo jotakin itselleen toiselta tulevaksi, se on kerjäläinen;
toivopas jotakin edes onnelta, veljeltä, sisarelta, itse Jumalaltakin:
niin olet kerjäläinen, sä seisot ja kurotat kättäsi, kunnes siihen
jotain putoaa. Pysy yksinäsi, se on parahinta, siinä yhdessä on sinulla
kaikki; yksin, voi kuinka hyvä on olla yksin! Katsos, syvällä
muurahaispesässä on pieni säihkyvä kivi, ken sen löytää, saattaa tehdä
itsensä näkymättömäksi eikä kukaan voi häntä saavuttaa; mutta se mataa
ja ryömii ristiin ja rastiin, kuka sen löytää? ja salaisuus on
maailmassa, mutta ken saattaa sen käsittää? Ota se, ota luoksesi. Onnea
ei ole olemassa, ei onnettomuuttakaan. Kukin voi itse tehdä kaiken, kun
vaan oikein tuntee itsensä ja toiset ihmiset myöskin, mutta siihen on
ainoastaan yksi ehto: hänen pitää olla yksinänsä. Yksin! Yksin! Muutoin
ei tule mitään".

Syvimmistä tunteistaan puhui vielä Maranna lapselle puolisalaisia
sanoja; lapsi ei voinut niitä ymmärtää; mutta ken tietää, mitä
puolittainkin ymmärretystä kiintyy huomaavaan valppaasen sieluun? Ja
luotuaan rajuja silmäyksiä ympärilleen musta Maranna jatkoi: "Voi,
jospa vaan voisin yksin olla! Mutta minä olen antanut itseni pois, osa
minua on maan alla ja toinen samoilee maailmassa, kuka tietää missä?
Soisinpa olevani tuo musta kili tuolla". Niin ystävällisenä ja hilpeänä
kuin musta Maranna alkoikin, aina hänen puheensa lopulla kävi synkäksi
nurinaksi ja murehtimiseksi, ja hän, joka tahtoi olla yksinään, olla
mitään ajattelematta ja mitään rakastamatta, hän eli sittenkin
ainoastaan muistossa ja rakkaudessa poikaansa kohtaan.

Amrei keksi ratkaisevan keinon, päästäkseen tuosta kamalasta
yksin-olosta mustan Marannan kanssa; hän vaati, että Damikin
otettaisiin taloon. Musta Maranna pani tätä lujasti vastaan, mutta
Amrei uhkasi lähtevänsä hänkin talosta pois; hän hyvitteli mustaa
Marannaa niin lapsen-omaisesti ja teki hänelle kaikki, minkä vaan hänen
silmistänsä osasi arvata, kunnes eukko viimein suostui.

Dami, joka Korppi-Sakarilta oli oppinut neulomaan, istui nyt hänkin
synnyintalossaan, ja yöllä, kun sisarukset makasivat ullakossa,
herättelivät he toisiaan, kuultuaan mustan Marannan alaalla jupisevan
ja juoksentelevan sinne tänne.

Mutta tulipa Damin muuttamisesta mustan Marannan luokse uutta
hankaluutta taloon. Dami oli peräti tyytymätön siihen, että hänen oli
täytynyt oppia tuota kelvotonta käsityötä, joka ei sovi muille kuin
rammoille ja raajarikoille; hän tahtoi tulla muuraajaksi hänkin, ja
vaikka Amrei kovasti vastusti sitä, aavistaen, ettei veli kestäisi
siinä työssä, niin yllytti musta Maranna tätä pojan halua. Eukko olisi
mielellään tehnyt kaikki kylän nuoret pojat muuraajiksi, lähettääkseen
niitä sitten muille maille ja sillä tavoin saadaksen tietoja Johannes
pojastaan.

Musta Maranna kävi harvoin kirkossa, mutta oli mielissään, kun joku
häneltä virsikirjan lainasi kirkkoon mennäkseen; eukolla näkyi olevan
omituinen mielihyvä siitä, että hänen virsikirjansa oli siellä, ja
erinomaisen iloissaan hän oli, kun joku paikkakunnalla työssä oleva
oppipoika lainasi Johanneksen virsikirjan, joka oli jäänyt kotiin;
hänestä tuntui kuin olisi Johannes rukoilemassa kotiseurakuntansa
kirkossa, kun vaan hänen virsikirjastaan sanoja lausuttiin ja virsiä
veisattiin. Damin piti nyt joka sunnuntai käydä kaksi kertaa kirkossa
Johanneksen virsikirjalla.

Mutta jos ei musta Maranna kirkossa käynytkään, niin aina häntä
sen sijaan nähtiin eräissä juhlamenoissa niin omassa kuin
naapurikylissäkin. Ei näet pidetty yksiäkään hautajaisia, joissa ei
mustaa Marannaa olisi ollut surevain joukossa, ja saarnan aikana ja
ruumista siunattaessa, pienenkin lapsen haudalla, itki hän niin
katkerasti, kuin olisi ollut likeisin sukulainen, mutta sittenpä hän
kotimatkallaan olikin erinomaisen hilpeällä mielin; tuo itku se näkyi
hänelle olevan oikeata helpoitusta. Hän nieli vuoden pitkään niin
paljon hiljaisia kyyneleitä, että hän oli kiitollinen, saadessaan
kerrankin oikein itkeä.

Olikohan sitten syytäkään torua ihmisiä siitä, että Maranna oli heille
kammoittava olento, varsinkin kun heillä oli vielä huulillansa häntä
koskeva salaisuus? Amreinkin osalle tuli tätä välttelemistä, ja useissa
taloissa, joissa hän kävi auttamassa tai puhelemassa, annettiin hänelle
selviä viittauksia siitä, ettei hänen läsnäoloansa haluta, varsinkin
kun hän jo nyt osoitti itsessään omituisuutta, joka oli kummallista
koko kylän väestä. Hän kulki, paitsi kovimpana talvisaikana, avojaloin
ja ihmiset arvelivat hänellä olevan jotakin taikakeinoa, joka estää
häntä sairastumasta ja kuolemasta.

Uudistalokkaan luona ainoastaan suvaittiin häntä kernaasti,
uudistalokashan olikin hänen holhojansa. Uudistalokkaan emäntä, joka
oli aina pitänyt häntä hyvänä ja luvannut ottaa hänet luoksensa, kun
tyttö kasvaisi suuremmaksi, ei voinut tätä aikomustaan täyttää. Eräs
toinen mieltyi häneen itseensä: kuolema otti hänet luokseen.

Vaikka muutoin vasta myöhemmällä iällä elämän raskaus astuu ilmi, kun
tuolta ja täältä liiteosa putoaa pois eikä jää muuta kuin muisto
jäljelle, niin sai Amrei tuta tämän jo nuoruudessa, ja musta Maranna ja
Amrei itkivät katkerammin kuin mitkään sukulaiset uudistalokkaan
emännän hautajaisissa.

Uudistalokas päivitteli nyt melkein aina, kuinka haikeata muka on, että
hänen täytyy nyt jo antaa talonsa pois käsistään. Ja kumminkaan ei
hänen kolmesta lapsestaan ollut vielä yhtään naimisissa. Mutta tuskin
oli vuosi kulunut -- Dami oli nyt jo toista kevättä työssä
kivenmurroksessa -- niin jopa vietettin kylässä kaksinkertaisia häitä,
sillä uudistalokas naitti vanhemman tyttärensä ja samalla ainoan
poikansa, jonka huostaan hän hääpäivänä jätti talon.

Nämä häät ne juuri tuottivat Amreille uuden nimen ja ohjasivat hänen
elämänsä toisaalle.

Suuren tanssituvan edustalle oli lapsia kokoontunut, ja vanhempain
ihmisten tanssiessa ja iloa pitäessä tuvassa, tekivät lapset täällä
samaa. Mutta merkillistä! Amrein kanssa ei tahtonut tanssia yksikään
poika eikä yksikään tyttö, eikä tietty kuka tuon ensin sanoi, mutta se
kuultiin vaan, että yksi joukosta huus: "Sinun kanssasi ei tanssi
kukaan, sinähän olet avojalka", ja "Avojalka! Avojalka! Avojalka!"
huudettiin nyt kaikilta puolin.

Amrei oli itkuun hyrähtämäisillään, mutta tässä hän taas pian käytti
tuota voimaansa, jolla hän voitti pilkan ja loukkauksen: hän painoi
kyyneleet alas, sieppasi hyppysillään esiliinastansa kiinni ja rupesi
tanssimaan yksinään ja tanssi niin somasti, niin notkeasti, että
kaikki muut lapset pysähtyivät. Ja pian nyykäyttivät täysikasvuiset
oven suussa päätä toisilleen, miehiä ja vaimoja asettui piiriin
Amrein ympärille, ja uudistalokas, joka tänään oli naukannut
kahdenvertaisesti, napsutteli sormillaan ja vihelteli iloisesti
valssia, jota soittoniekat tuvassa soittivat, ja Amrei se tanssi
tanssimistaan eikä näkynyt tuntevan väsymystä vähääkään. Soiton
viimeinkin vaiettua, otti uudistalokas Amreita kädestä kiinni ja kysyi:
"Kuules sä nopsa ja näppärä, kukas sinua noin somasti on opettanut
tanssimaan?"

-- "Ei kukaan".

-- "Miks'et sitten tanssi kenenkään kanssa?"

-- "Parasta on kun tanssii yksin, silloin ei huoli ketään odotella ja
tanssikumppali on aina saapuvilla".

-- "Oletkos saanut jo jotain kestitystä?" kysyi uudistalokas,
ystävällisesti mutistellen suutaan.

-- "En".

-- "Tule tupaan ruoalle", sano ylpeä talonpoika ja saattoi köyhän
lapsen sisään ja istutti hänet hääpöytään, jolle ruokia ja juomia
kannettiin koko pitkä päivä. Amrei ei syönyt paljoa, ja uudistalokas
tahtoi huvikseen juottaa lasta päihin, mutta lapsi vastasi rohkeasti:

-- "Jos vielä juon, niin sitten pitää minua taluttaa, enkä sitten enää
voi yksinäni mennä, ja Maranna se sanoo: yksin, kas se on paras
ajopeli, siinä ovat hevoset aina valjaissa".

Kaikki ihmettelivät lapsen viisautta.

Nuori uudistalokas tuli vaimoineen esiin ja kysyi lapselta härnäten:
"Oletkos tuonut meille häälahjaa? Joka tuolla lailla syödä mauskuttaa,
sen pitää tuoda häälahjakin mukanaan".

Vanha isäntä pisti nyt sanomattomassa jalomielisyydessä lapsen käteen
pienen rahan. Mutta Amrei piti sitä lujasti kourassaan, nyykäytti
päätään ukolle ja virkkoi sitten nuorikoille: "Minulla on sana ja
pestiraha. Äiti vainajanne lupasi aina, että minä tulisin palvelukseen
hänen luoksensa enkä olisi lapsenpiikana kellekään muulle kuin hänen
ensimmäiselle lapsenlapselleen".

-- "Niin, sitä se muija vainaja aina tahtoi", sanoi ukko, puheesen
puuttuen. Mitä hän vaimoltansa oli tämän eläessä kieltänyt, pelosta,
että hänen täytyisi sitten elättää orpoa, sen myönsi hän nyt, kun ei
sillä enää voinut mitään iloa vaimollensa tehdä, ja oli ihmisten nähden
tekevinään sen nyt vainajan muistoksi. Mutta eipä hän sitä nytkään
tehnyt hyvyydestä, vaan oikean harkinnan jälkeen: orvosta saisi hän,
isännyydestä eronnut talonpoika ja hänen holhojansa, nöyrän palvelijan,
ja huolet tämän ylläpidosta, mikäli niitä oli paitsi varsinaista
palkkaa, olisi nyt muiden niskoilla, ei hänen.

Nuorikot katsahtivat toisiinsa ja nuori uudistalokas sanoi: "Tuo
kapineesi huomenna taloon. Saat tulla meille palvelukseen".

-- "Hyvä se", sanoi Amrei, "huomenna tuon kapineet tänne, mutta nyt
veisin kapineita täältä. Antakaas pullollinen viiniä, lihan ma kääräsen
nyyttiin ja vien Marannalla ja Damilleni".

Amrein pyyntö täytettiin, mutta vanha uudistalokas kuiskasi hänelle:
"Annas se raha takasin. Luulin näet sinun antavan sen häälahjaksi".

-- "Minä pidän sen pestirahana teiltä", vastasi Amrei sukkelasti,
"saatte nähdä, kyllä sen teille vielä korvaan".

Uudistalokas naurahti puoleksi suuttuneena itsekseen, ja Amrei meni
rahoineen, pulloineen ja lihoineen mustan Marannan luokse.

Tupa oli lukossa, ja olipa suuri eroitus tuon häätalon kova-äänisen,
soitonsekaisen pitorähinän ja täkäläisen hiljaisen yksinäisyyden
välillä. Amrei tiesi, missä hänen olisi odottaminen Marannaa kotiin
tulevaksi; eukko kävi alinomaa kivenmurroksessa, istui siellä kappaleen
aikaa pensasaidan takana ja kuunteli piikkivasaran ja taltan
kalkutuksia. Nuo äänet olivat hänestä kuni säveleitä niiltä ajoilta,
jolloin Johanneskin oli käynyt täällä työssä, ja eukko oli usein kauan
aikaa istuskellut kuuntelemassa takutuksia.

Amrei tapasikin täällä Marannan ja vielä puoli tuntia ennen työn loppua
kutsui hän Daminkin ulos kivenmurroksesta, ja täällä ulkona kalliolla
pidettiin hää-ateriaa, hauskempaa kuin tuolla häätalossa soiton
pauhatessa. Dami se varsinkin riemuitsi, ja Marannakin näytti
iloiselta, mutta viiniä hän ei juonut pisaratakaan, hän ei tahtonut
kastella huuliansakaan viinillä ennenkuin vasta Johanneksen häissä.

Kun nyt Amrei iloisella mielellä kertoi saaneensa paikan nuoren
uudistalokkaan luona ja huomenna astuvansa palvelukseen, niin silloin
nousi musta Maranna vihan vimmassa ylös, nosti kiven maasta ja
likistäen sitä rintaansa vastaan lausui: "Olisi tuhannen kertaa
parempi, jos sinä olisit rinnassani, tuommoinen kivi, kuin sykkivä
sydän. Miks'en saata ma olla yksinäni? Minkä tähden olen jälleen
antaunut kiusaukseen ja ruvennut lempimään? Mutta nyt se on loppunut,
loppunut iki päiviksi! Niinkuin tämän kiven viskaan tuonne alas, samoin
heitän pois kaiken kiintymiseni ihmiseen, oli se kuka hyvänsä. Voi
kavala, petollinen lapsi! Tuskin jaksat siipiäsi heilutella, niin jopa
lennätkin pois. Mutta hyvä on näin, mä olen yksinäni, ja yksinään pitää
Johanneksenkin olla, kun hän tulee, ja mitättömiin on mennyt mun
tahtoni". Ja pois hän juoksi kylään päin.

-- "Noita tuo muija sittenkin on", sanoi Dami hänen peräänsä, "en minä
juo enää viiniä, kuka ties on hän sen lumonnut".

-- "Juo huoleti; Maranna on vain täydellinen mökin-eukko ja hänellä on
raskas risti hartioillaan: kyllä mä hänet saan leppymään jälleen".

Niin lohdutteli Amrei.



7. Laupias sisar.


Nytpä oli työtä ja tointa uudistalokkaan talossa. Avojalka, niin
sanottiin Amreita tästä puolin, oli näppärä kaikkiin töihin ja osasi
samalla päästä jokaisen suosioon; nuorelle emännälle, joka outona oli
tullut tähän kylään ja taloon, osasi hän sanoa, mitkä olivat tavat
tässä maassa, opetti häntä tuntemaan hänen lähimpäin omaistensa
ominaisuudet ja käyttämään itseänsä sen jälkeen, ja vanhalle
uudistalokkaalle, joka murisi aamusta iltaan, tyytymätönnä siihen, että
oli niin varhain lakannut isännyydestä, osasi tyttö tehdä yhtä ja
toista mieliksi ja kertoa hänelle, kuinka hyvä ihminen ukon miniä on,
vaikk'ei hän vaan osaa itse sitä osoittaa; ja kun tuskin vuoden
kuluttua ensimmäinen lapsi syntyi, niin näytti Amrei olevansa siitä
niin onnellinen ja kaikissa toimissaan niin taitava, että talossa oli
jokainen täynnä ylistyksiä häntä kohtaan, mutta näiden ihmisten tavan
jälkeen niin täynnä, että häntä pienimmästäkin erehdyksestä tuomittiin
pikemmin, kuin vastakohdista kiitettiin.

Mutta kiitostapa ei Amrei odottanutkaan, ja varsinkin osasi hän niin
sopivaan aikaan tuoda ukolle hänen poikansa lapsen ja viedä sen jälleen
pois, niin että tuo oli oikein iloista nähdä. Kun tyttö sai
näyttäneeksi ukolle pienosen ensimmäisen hampaan, sanoi tämä: "Kun nyt
olet tehnyt minulle tuon ilon, niin lahjoitan sulle kuusi killinkiä.
Mutta tiedätkös? ne kuusi killinkiä, jotka varastit minulta häissä, ne
saat nyt rehellisesti pitää".

Tämän ohella ei jäänyt musta Maranna unohduksiin. Olipa kuitenkin työ
ja tuska päästä jälleen hyviin kirjoihin hänen luonaan. Maranna ei
tahtonut Avojalasta tietää mit'ikään ja tämän uusi isäntäväki ei
tahtonut päästää tyttöä eukon luokse, varsinkaan lapsen kanssa, sillä
aina vielä pelättiin, että noitatemput tekisivät lapselle jonkun
onnettomuuden. Tämän suuttumuksen lepyttämiseen tarvittiin suurta
taitoa ja malttia; mutta onnistui se viimeinkin.

Saipa Avojalka laittaneeksi asiat niinkin päin, että uudistalokas kävi
mustan Marannan luona useamman kerran. Tuota pidettiin ihmettä
ihmeempänä koko kylässä. Mutta pian nuo käymiset jälleen lakkasivat,
sillä musta Maranna sanoi kerran: "Kohta olen jo seitsemänkymmentä
vuotta vanha ja olen tähän saakka tullut toimeen ilman suurten
talon-isäntäin ystävyyttä; eikä enää maksa vaivaa muuttaa asiata
toiselle kannalle".

Damikin oli luonnollisesti usein sisarensa luona, mutta sitä ei nuori
uudistalokas tahtonut suvaita, sillä hän sanoi, eikä vaarinkaan, että
hänen sillä tavoin täytyy elättää täysikasvuista poikaa: näin suuressa
talossa et muka voi pitää vaaria, ettei palvelija pistä hänelle yhtä ja
toista syötävätä. Hän kielsi sen vuoksi Damin käymästä talossa muulloin
kuin sunnuntai-iltoina. Mutta Dami oli sillä välin ennättynyt liian
syvälle katsahtaa herttaiseen elämään rikkaassa talonpojan kodissa;
vesi herahteli hänen kielelleen, kun hän mietiskeli, millä tavoin
pääsisi hänkin siihen, jospa vaikka rengiksikin. Kivenhakkaaminen oli
niin nälkäistä työtä. Avojalalla oli paljon sanomista tätä vastaan;
veljen pitäisi ajatella, arveli tyttö, että hän on nyt jo toisessa
käsityössä, ja siinä hänen pitäisi pysyä; siitä ei lähde mitään, että
vähä väliä muutellaan toimesta toiseen ja arvellaan siinä onnen
löytyvän; sillä kohdalla pitää ihmisen olla onnellisen, millä hän on,
muutoin ei onnelliseksi koskaan tule. Dami otti ollakseen vähän aikaa
rauhassa, ja niin suuri oli jo Avojalan itseperäinen vaikutus, niin
luonnollista se otaksuminen, että hän pitää veljestänsä huolta, ettei
Damia muutoin nimitettykään kuin "Avojalan Damiksi", ikäänkuin hän
olisi hänen poikansa eikä veljensä, ja kumminkin oli tämä päätään
pitempi sisartansa eikä suinkaan osoittanut olevansa hänen hoitonsa
alla. Useinpa Dami sanoikin kuinka harmillista muka on, että häntä
pidetään alemmassa arvossa kuin sisarta, siks'ettei hänellä ole
semmoista suuvärkkiä. Tyytymättömyytensä itseensä ja toimeensa purki
hän ensiksi ja aina sisarensa päälle. Tämä kärsi sen maltillisesti, ja
kun nyt veli ihmisten silmissä osoitti, että sisaren täytyy häntä
totella, sai tyttö sen kautta vaan entistä enemmän arvoa ja valtaa
yleisessä luulossa; sillä kukin kehui Avojalkaa kelpo tytöksi,
kun hän sillä lailla käytti itseään veljeänsä kohtaan, ja vielä
suuremmaksi hänen arvonsa kasvoi, kun hän salli veljen kohdella häntä
väkivaltaisesti, pitäen itse puolestaan huolta hänestä kuin äiti; sillä
tosiaankin tyttö pesi ja neuloi hänelle öillä, niin että Dami oli kylän
siistimpiä poikia. Osa palkkaa maksettiin hänelle kahdessa parissa
kautokenkiä, mutta hän maksoi suutarille vielä lisää, jotta tämä
tekisi semmoiset hänen Damilleen; itse hän nimittäin kävi aina
avojaloin, ja ainoastaan harvoin nähtiin hänen kerran sunnuntaipäivinä
menevän kengät jalassa kirkkoon.

Paljon oli Avojalalla murhetta siitä, että Damista, tiesi miten, oli
tullut kylän yleinen pilkan ja naurun esine. Hän muistutti toruen
veljelleen, ettei tämän pitäisi semmoista sietämän, mutta veli käski
hänen torua siitä kylänväkeä eikä häntä, hän muka ei sitä vastaan voi
mitään. Tuota ei kumminkaan sopinut tehdä, ja sydämmessään ei Dami
ollut olleenkaan pahoillansa, että kaikki hänelle nauroivat, ja paljoa
nuoremmatkin tekivät hänelle vehkeitään; se häntä vielä enemmän
suututti, jos ei hänestä ollenkaan pidetty lukua, ja silloin tekihe hän
väen väkisin narriksi ja antautui pilkan alaiseksi.

Avojalka sitä vastoin oli vähällä muuttua erakoksi, jota Maranna aina
oli hänessä huomaavinaan. Hänellä oli ollut yksi ainoa leikkikumppali,
Sysi-Matin tytär, mutta tämä oli jo monta vuotta sitten työssä eräässä
tehtaassa Elsassissa, eikä hänestä kuulunut mitään. Avojalka vietti
päivänsä niin ypö yksinään, ettei häntä luettu edes kylän nuorisonkaan
joukkoon; hän oli yhden-ikäistensä kanssa ystävällinen ja puhelias,
mutta oikeastaan hänen leikki-toverinaan oli ainoastaan musta Maranna.
Ja juuri sentähden, että hän oli niin eriksensä, ei hänellä ollut
mitään vaikutusta Damin suhteesen, sillä tämä, vaikka häntä
pilkattiinkin ja härnättiin, tarvitsi kumminkin aina toisten seuraa
eikä voinut olla yksinään niinkuin sisarensa.

Mutta nyt oli Dami äkkiä käynyt omalle kannalle, ja eräänä kauniina
sunnuntaina näytti hän sisarellensa pesti-rahat, jotka hän oli ottanut
vastaan, sillä hän oli palkkaunut rengiksi Hevossaksalle Hirlingeniin.

-- "Jos tuon olisit minulle sanonut", lausui Avojalka, "niin olisin
tiennyt sinulle paremman paikan. Olisin antanut mukaasi kirjeen
rusthollarin emännälle Allgäussa, ja siellä sinua olisi pidetty kuin
talon omaa poikaa".

-- "Älähän nyt tuosta puhu", sanoi Dami ynseästi, "hän on minulle jo
pian kolmetoista vuotta ollut velkaa parin nahkahousuja, jotka hän
minulle lupasi. Muistatkos, silloin kun olimme pieniä ja koputimme
ovea, luullen isän ja äidin tulevan aukaisemaan. Älä puhu mulle mitään
rusthollin emännästä. Kuka sen tietää, tokko hän meitä enää muistaa
ollenkaan, kuka sen tietää, tokko hän enää elääkään".

-- "Kyllä hän vielä elossa on, onhan hän sukulainen meidän
isäntäväelle, ja talossa puhutaan hänestä usein, ja kaikki hänen
lapsensa ovat joutuneet naimisiin, paitsi ainoata poikaansa, joka perii
talon".

-- "Nyt sinä tahdot poistaa minulta halun uuteen palvelukseeni",
vaikeroi Dami, "ja sanot, että olisin saattanut saada paremman. Onko
tuo oikein tehty?" Damin ääni vapisi.

-- "Älähän nyt aina ole noin hellähermoinen", sanoi Avojalka.
"Lörpötänkö mä sitten pois sinulta onneasi? Sinä menettelet aina
ikäänkuin hanhet sua purisivat. Sen mä vaan sanon sulle: ole nyt siinä,
missä kerran olet, pidä huolta, että pysyt paikassasi. Ei sovi muutella
yömajaa kuin käki joka yö eri puuhun. Voisin minäkin saada toisia
paikkoja, mutta min' en tahdo, ja minä olen laittanut niin, että minun
on täällä hyvä olla. Näes, sitä, joka alinomaa siirtelekse paikasta
toiseen, sitä kohdellaan kuin muukalaista konsanaankin; hänestä
tiedetään, ettei hän enää huomenna voi olla talon väkeä, ja silloinpa
hän ei tänäänkään ole enää siellä kotonansa".

-- "Min' en huoli sinun saarnoistasi", sanoi Dami ja tahtoi
suutuksissaan lähteä tiehensä. "Äreä sä aina olet minua vastaan, vaan
muita kohtaan niin notkea".

-- "Juuri sentähden, että sinä olet veljeni", sanoi Avojalka nauraen ja
hyväili närkästynyttä.

Heissä oli tosiaankin heristynyt omituinen erillaisuus. Damissa oli
jotakin mankuvata ja jälleen äkkiä jotakin ylpeätä, vaan Avojalka oli
aina ystävällinen ja myöten-antava, sen ohessa kumminkin sisällisen
ylpeyden kannattama, josta hän ei kaikessa palvelevaisuudessaankaan
luopunut.

Hänen onnistui nyt saada veli lepytetyksi, ja hän sanoi: "Kuules, nytpä
muistuu mieleeni jotakin, mutta sinun pitää ennen sitä leppymän, sillä
pahaa sydäntä ei se nuttu saa verhota. Uudistalokkaalla ovat vielä
tallella meidän isä vainajamme vaatteet; sinä olet iso mies, ne sopivat
nyt sinulle aivan hyvin, ja arvoa saat sinäkin itsellesi, kuin tulet
taloon tuommoisessa rehellisessä puvussa; silloin näkevät muutkin
palvelijat mistä mies on ja kuinka kelpo vanhemmat hänellä ovat
olleet".

Tuo oli selvää Damin ymmärtää, ja vaikka uudistalokas panikin kovasti
vastaan, sillä hän ei tahtonut vielä antaa vaatteita pois, niin sai
Avojalka hänen kumminkin antamaan ne Damille, ja sitten saattoi hän
veljensä ylös kammioonsa ja pakoitti hänen paikalla pukeumaan isän
nuttuun ja liiveihin; veli vastusteli, mutta mitä Avojalka kerran
tahtoi, sen piti tapahtuman. Hattua vaan ei Damia saatu panemaan
päähänsä, ja kun hän oli nutun pukenut päälleen, laski sisar kätensä
hänen olallensa ja sanoi:

-- "Kas niin, nyt sä olet veljeni ja isäni, ja nyt menee nuttu ensi
kertaa jälleen ulos kedolle, uusi ihminen sisässä. Katsos, Dami,
sinulla on kauniin kunniapuku, mitä maailmassa saattaa kantaa; pidä
sitä arvossa, ole siinä yhtä rehellinen, kuin isävainajakin oli".

Tyttö ei voinut enempää puhua, vaan laski päänsä veljensä olalle, ja
kyyneleitä putoeli jälleen ilmi otetulle isän puvulle.

-- "Minua sanoo helläksi hermoilta", lohdutti häntä Dami, "ja itse on
paljoa hellempi".

Avojalkaan teki tosiaankin kaikki syvän vaikutuksen, mutta sen ohella
hän oli myös luja ja vilkasmielinen kuni lapsi; hänessä oli, niinkuin
Maranna hänen ensi kertaa nukkuessaan oli sanonut, valveilla-olo ja
uni, itku ja nauru likitysten toisiaan; joka tapaus ja jokainen tunne
nousi hänessä kohta ylimmilleen, mutta pian hän sen kautta jälleen tuli
tasapainoon. Hän itki yhä vielä.

-- "Sinä teet sydämmen niin raskaaksi", vaikeroi Dami, "haikeata jo
sekin on, että minun täytyy lähteä kotoa pois vieraiden ihmisten
joukkoon. Sinun olisi pitänyt minua rohkaista, eikä noin tuolla lailla,
tuolla lailla --"

-- "Rehelliset muistot ovat paras rohkaiseminen", sanoi Avojalka, "se
ei tee mieltä ollenkaan raskaaksi. Mutta totta sekin, sinulla on jo
kuormaa tarpeeksi, ja siinä saattaa yksi ainoa lisään pantu naula
kaataa kantajan kumoon. Tuhma mä sittenkin olen. Mutta lähdes, jahka
katson, mitähän auringolla on sanomista, kun isä nyt ensi kertaa
jälleen tulee hänen näkyviinsä. No mutta tuotahan en aikonutkaan sanoa.
Tules, kyllä sä nyt tiedät, minne me vielä menemme, missä sinun pitää
vielä ottaa jäähyväiset; ja vaikkapa vaan tunninkin matkalle menisit,
pois sä sittenkin lähtisit täältä; ja silloinhan on siellä sanottava
jäähyväiset. Haikealta tuntuu minustakin, etten enää saa pitää sinua
luonani, ei, minä tarkoitan, etten enää saa olla sinun luonasi; min'en
tahdo olla hallitsijasi, niinkuin ihmiset sanovat. Niin, niin, totta
tuo vanha Maranna sittenkin puhuu; yksin, se se on suuri sana, sitä ei
saa opituksi, mitä siinä on. Niin kauan kuin sinä vielä olit tuolla
kujan toisella puolella, ja jos en sua usein kahdeksaan päivään
nähnytkään, niin mitä sitten? Minun sopi tavata sinua millä hetkellä
hyvänsä, aivan yhtä, kuin jos olisimme olleet yhdessä; mutta nyt? No,
ethän sä nytkään mene koko maailmasta pois... Mutta minä pyydän, älä
nostele liian raskaita takkoja, jottet tärvelisi itseäsi, ja jos
vaatteesi menee rikki, niin lähetä ne minulle, kyllä mä sulle vielä
paikkaan ja neulon; mutta lähde nyt, nyt mennään hautausmaalle".

Dami vastusteli jälleen sillä syyllä, että hänen on muutoinkin jo
haikeata eikä enää tahdo mieltänsä enempää surettaa. Avojalka antoi
tässäkin myöten. Dami riisui isän vaatteet jälleen yltänsä ja Avojalka
pisti ne säkkiin, jota hän ennen hanhia paimentaessaan oli käyttänyt
vaippana ja jolla vielä oli isän nimi. Mutta hän pyysi pyytämällä, että
Dami ensi tilaisuudessa lähettäisi hänelle säkin takaisin.

Veli ja sisar menivät yhdessä pois. Hirlingiläiset rattaat ajoivat
kylän kautta. Dami pysäytti ne ja paiskasi kapineensa nopeasti niihin.
Sitten kulki hän käsityksin sisarensa kanssa ulos kylästä, ja Avojalka
koetti häntä ilahduttaa, sanoen:

-- "Muistatkos, minkä arvoituksen annoin sulle tuolla leivin-uunin
luona?"

-- "En!"

-- "Muistelepas: mikäs on parasta leivin-uunissa? Etkö tiedä enää?"

-- "En!"

-- "Parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse syö leipää".

-- "Niin, sopii sinun olla iloisen, sinä jäät kotiin, sinä".

-- "Sitähän sinä olet tahtonut, ja iloinen saatat sinäkin olla, kun
vaan oikein tahdot".

Ääneti saattoi hän veljensä aina Selja-aholle saakka; siellä
metsäpääronapuun luona hän sanoi:

-- "Tässä me sanomme jäähyväiset. Jää Herran haltuun. Pelkää Jumalaa ja
vältä pahaa".

He puristivat lujamielisinä toistensa kättä ja erosivat, Dami
Hirlingeniin päin, Avojalka kylään. Vasta vuoren juurella, jossa Dami
ei enää voinut häntä nähdä, uskalsi hän nostaa esiliinansa ja
pyyhkäistä pois kyyneleet, jotka valuivat pitkin hänen poskiansa, ja
ääneensä virkkoi hän itsekseen:

-- "Anna anteeksi Jumala, että myöskin puhuin yksin-olosta; minä kiitän
sinua, ettäs olet minulle veljen antanut. Älä ota häntä minulta pois,
niinkauan kuin elän".

Hän palasi kylään takaisin, se näytti hänestä tyhjältä, ja hämärässä,
uudistalokkaan lapsia tuudittaessaan, ei hän saanut huuliltansa
ainoatakaan laulua, vaikka hän muulloin aina laulaa liverteli kuin
leivonen. Hänen täytyi aina ajatella, missähän veli nyt on, mitä hänen
kanssaan puhutaan, miten häntä vastaanotetaan, ja kumminkaan ei hän
voinut sitä mielessään kuvailla. Hän olisi mielellään rientänyt sinne
ja olisi kernaasti sanonut kaikille ihmiselle kuinka hyvä hänen
veljensä on ja että hekin olisivat hyviä häntä kohtaan; mutta sitten
hän lohdutti jälleen itseänsä sillä, ettei muka kukaan joka paikassa ja
aina voi toisesta huolta pitää. Ja hän toivoi veljelleen olevan siitä
hyvää, että hän itse pyrkisi omin neuvoin eteenpäin.

Yöllä hän vasta meni kammioonsa, pesihe siellä jälleen, pani hiuksensa
uudestaan palmikolle ja pukihe vielä kerran vaatteisinsa, ikäänkuin
olisi jo aamu, ja tällä kummallisella uuden päivän kertomisella alkoi
hänelle melkein vielä kerran uusi herääminen.

Kaikkien maatessa, meni hän vielä kerran mustan Marannan luo ja
kynttilättä istui hän tuntikausia hänen vuoteensa vieressä pimeässä
tuvassa; hän puheli siitä, miltä tuo tuntuu kun sinulla on tuolla
maailmassa joku ihminen, joka on osa sinusta itsestäsi, ja vasta sitten
kuin Maranna oli nukkunut, hiipi Avojalka tiehensä. Mutta hän otti
vielä ämpärin ja toi vettä Marannalle, ja pani halot uunin pesään ja
latoi ne niin, ettei huomen'aamuna huolisi muuta kuin sytyttää ne.
Sitten vasta meni hän kotiaan.

Mitä on hyväntekeväisyys, joka tapahtuu rahalahjoissa? Käteen pantu
voima, josta tämä taas luopuu muiden eduksi. Kuinka toisin on, antaa
altiiksi oma syntyperäinen voima, uhrata osa omaa elämätä, jopa sekin
ainoa palanen, mikä on jäljelle jäänyt!

Levon hetket, vapautensa sunnuntai-päivinä, mikä Avojalalle oli suotu,
uhrasi hän mustalle Marannalle ja kärsi sen ohessa vielä toraa ja
moitetta, kun sattui tekemään jotain mökin-eukon tapaa ja tottumusta
vastaan; hänen mieleensäkään ei johtunut ruveta ajattelemaan: mitenkä
te voitte vielä torua ja moittia minua siitä, minkä teille lahjoitan?
Niin, tuskinpa hän tiesi näin tekevänsäkään. Silloin vaan, kun
hän sunnuntai-iltoina istui eukon luona mökin edustalla ja jo
tuhannennen kerran oli kuullut, kuinka sorea poika Johannes oli ollut
sunnuntai-päivinä, ja kun sitten nuoria poikia ja tyttöjä kulki kylän
kautta laulellen kaikenlaisia lauluja, silloin vaan hämärteli hänelle,
että hän muka istui tässä ja antoi huvinsa uhriksi, ja hiljalleen
hyräili hän silloin itseksensä samoja lauluja, joita ohikulkevat
lauloivat joukossa; mutta Marannaan katsahdettuansa, lakkasi hän ja
ajatteli, että hyvä tuo oikeastaan onkin, ettei Damia enää ole kylässä.
Hän ei ollut enää jokaisen pilkattavana, ja palatessaan on hän
kaiketikin semmoinen poika, jota kaikki kunnioittavat.

Talvi-iltoina, kun uudistalokkaan tuvassa kehrättiin ja laulettiin,
silloin vaan sai Avojalka laulaa joukossa hänkin, ja vaikka hänellä oli
raikas, kova ääni, niin mieluummin hän melkein aina lauloi toista
ääntä. Rosel, uudistalokkaan vielä naimaton sisar, joka oli vuotta
vanhempi Avojalkaa, lauloi aina ensimmäistä ääntä, ja selväähän oli,
että Avojalan äänenkin piti häntä palveleman, niinkuin Rosel
ylipäänsäkin, ollen ylpeä ja äreä luonnoltaan, aina piti ja kohteli
Avojalkaa talon työjuhtana, ei kumminkaan niin paljon muiden ihmisten
nähden kuin kotona. Ja juuri se seikka, että Avojalkaa koko kylässä
pidettiin semmoisena, joka tehokkaasti otti osaa uudistalokkaan
talouteen ja piti kaikki kunnossa, juuri se oli Roselilla pääsyynä,
kerskaillakseen ihmisten kuullen, kuinka paljon muka tuo Avojalka
koettelee ihmisen kärsimystä, kuinka muka hanhien paimen ilmestyy
kaikissa hänen töissään ja kuinka muka on oikeana laupeuden työnä
pidettävä, ettei Avojalkaa näytetä ihmisten silmissä semmoisenansa,
kuin hän oikeastaan on.

Ivan ja pilkan, eikä aina soveliaankaan, esineenä olivat erittäinkin
Avojalan kengät. Hän kulki melkein aina avojaloin, ja korkeintansa
talvis-aikaan isännän saappaissa, joista varret oli leikattu pois, ja
kumminkin otti hän aina puolivuotisen palkkansa kanssa tavanmukaiset
kautokengät; mutta ne olivat kammiossa koskemattomina, ja Avojalka
kulki kumminkin niin ylpeänä, ikäänkuin olisivat hänellä kaikki nämä
kengät yhtä haavaa jalassa; hän kantoi ne tunnossansa.

Kuusi paria kenkiä seisoi vieretysten, siitä pitäin kuin Dami oli
palveluksessa Hevossaksan luona. Kengät olivat täytetyt heinällä, ja
aika ajoittain voiteli Avojalka niitä rasvalla, jotta ne notkeina
pysyisivät. Avojalka oli nyt täysikasvuinen; iso hän ei ollut, vaan oli
sen sijaan roteva ruumiiltansa. Hän kävi aina köyhästi, mutta kumminkin
siististi ja somasti, puettuna, ja somuus on köyhän komeus, joka ei
mitään maksa, vaan jota ei missään myödäkään. Ainoastaan sunnuntaina,
muiden ihmisten näkyviin tullessaan, pani Avojalka paremmat vaatteet
päälleen, silloinkin vaan sentähden, että uudistalokas piti sen talon
kunniaan kuuluvana asiana; mutta pian hän jälleen muutti pukunsa ja
istui mustan Marannan luona arkivaatteissaan, taikka seisoskeli
kukkainsa ääressä, joita hänen ullakko-akkunallaan kasvoi vanhoissa
ruukuissa. Neilikat, orvonkukat ja rosmarinit menestyivät täällä
erittäin hyvin, ja vaikka hän niistä usean taimen oli istuttanutkin
vanhempainsa haudalle, niin kasvoivat ne senjälkeen kahdenvertaisesti
sen sijaan, ja neilikat ne riippuivat köynnösmäisissä kimpuissa melkein
alas katetulle lehtokujalle saakka, joka kulki ympäri koko talon. Mutta
kauaksi ulottuvassa tuvan olkikatossa olikin erinomaisen hyvä suoja
kukille, ja kun kesällä satoi, ja Avojalka vaan silloin oli kotona,
niin kantoi hän kukkansa aina puutarhaan, antaakseen niille sateen
virkistystä aivan lähellä maa-emosen pintaa. Erittäinkin oli muuan
pikku rosmarini, joka kasvoi siinä juoma-astiassa, mitä Avojalka ennen
oli käyttänyt yleisön tarpeeksi Selja-aholla, erittäinkin oli tämä
rosmarini sorea ja soma kuin pikkuinen puu, ja usein pani Avojalka
kätensä nyrkkiin ja lyödä lapautti toisella sen päälle, lausuen
itsekseen:

-- "Kun joku omaisistani, niin, kun Damini menee naimisiin, niin kas
hänen häihinsä pistän tuon hiuksiini". Toinenkin ajatus heräsi hänessä,
mutta se pani hänet punastumaan korvia myöten, ja hän kumarsihe ja
haisteli rosmariniansa: siitä hengitti hän itseensä jotakin
tulevaisuuden tuoksun kaltaista, hän ei sietänyt sitä ja rajulla
nopeudella pisti hän rosmarininsa muiden suurten kukkien joukkoon,
jottei enää näkisi sitä, ja juuri sai hän akkunansa kiinni, niin
samassa kuului hätähuuto.

-- "Hevossaksan talo palaa Hirlingenissä!" kuuluivat ihmiset pian
senjälkeen huutavan. Ruisku vedettiin esille ja Avojalka ajoi sen
päällä sammuttajain kanssa Hirlingeniin.

-- "Voi Damiani! voi Damiani!" vaikeroi hän aina itsekseen, "mutta
päiväs-aikahan nyt on, ja päivällä eivät ihmiset voi tulipalossa joutua
vaaraan". -- Ihan oikein! Heidän tultuansa Hirlingeniin, oli talo jo
palanut poroksi, mutta puistossa tien vieressä oli Dami paraillaan
sitomassa puuhun kahta kaunista, komeata papurikkoa, ja kirjavassa
joukossa juoksi ylt'ympärillä härkiä ja lehmiä.

Ruiskurattaat pysähtyivät, Avojalka sai astua maahan, ja huudahtaen:
"Jumalan kiitos, ettei sinulle ole mitään tapahtunut", riensi hän
veljensä luo. Mutta tämä ei vastannut hänelle mitään, pitihän vaan
molemmin käsin toista hepoa kaulasta kiinni.

-- "Mitäs nyt? Miks'et virka mitään? Onko sinulle vahinkoa tapahtunut?"

-- "Vaikka niinkin".

-- "Ja mitä?"

-- "Kaikki kaluni ovat palaneet, vaatteeni ja vähät rahani. Ei jäänyt
muuta kuin mitä päälläni on".

-- "Paloivatko isän vaatteet myöskin?"

-- "Olivatkos ne sitten tulenpitäviä?" kysäsi Dami äreästi. "Älä kysele
noin tuhmasti".

Avojalka oli hyrähtää itkemään tästä veljen tylyydestä, mutta hän
huomasi pian, ikäänkuin luonnon-vainulla, että onnettomuus usein
ensimmäisissä iskuissaan tekee ihmisen tylyksi, kovaksi ja toraiseksi;
hän sanoi sentähden ainoastaan:

-- "Kiitä Jumalaa, että jäit henkiin vielä; isän vaatteet, se on totta,
niiden mukana paloi myös jotakin, jota ei voi hankkimalla saada, mutta
loppuhan niistä kumminkin olisi tullut, tavalla tai toisella".

-- "Sinun lörpötyksistäsi ei ole hölyn pölyäkään", sanoi Dami ja
silitteli vaan hevosta. "Tässä mä nyt seison poloinen poika. Nuo
hevoset jos osaisivat puhua, niin puhuisivat toisin, mutta minä se vaan
olen onnettomuuteen syntynyt. Mitä mä teen hyvää, se haihtuu kuin tuhka
tuuleen, ja kumminkin. --"

Hän ei voinut enää puhua, ääni tarttui kulkkuun.

-- "Mitäs on tapahtunut?"

-- "Näethän, tuoss' ovat hevoset ja lehmät ja härät, meiltä ei palanut
yhtään sorkkaa paitsi sikoja; niitä ei saatu pelastetuiksi. Tuo hepo
tuolla, se repäsi paitani rikki, kun vedin sitä tallista ulos; tämä
taas vasemmallani ei tehnyt minulle mitään, se tuntee minut. Heps hepo,
tunnethan sä minua? Tunnetaanhan me toisemme?"

Hepo pani päänsä toverinsa kaulalle ja katsoi suurin silmin Damia, joka
nyt jatkoi:

-- "Kun sitten isännälleni ilomielin kerroin, että sain kaikki elukat
pelastaneeksi, niin sanoa päläytti hän: sitä ei olis huolinut tehdä,
kaikki on vakuutettu ja hyvästä hinnasta onkin, olisin saanut niistä
paremman maksun! Vai niin, arvelin itsekseni, eikös se mitään olekaan,
että viattoman luontokappaleen olisi pitänyt kuolla? Siinäkö vaan
kaikki, että maksun saa? Eikös elämä mitään olekaan? Isäntä lienee
arvannut minun ajatukseni ja kysäsi minulta: olethan pelastanut
vaatteesi ja kapineesi? siihen mä vastaan: en suinkaan, en rihmaakaan,
minä juoksin paikalla talliin; silloin sanoo hän: Pässi mikä pässi!
Kuinka? sanoin ma, vakuutettuhan talonne on! Jos kerran elukoista olisi
maksettu, niin maksetaanhan kai vaatteenikin, ne olivat sitä paitsi isä
vainajani vaatteet ja niissä oli 14 guldenia, taskukelloni ja piippuni.
Isäntä virkkaa siihen: Pyyhi partasi! Minun kaluni ovat kyllä
vakuutetut, mutta ei palvelusväkeni kapineet! -- Saadaan nähdä, sanoin
minä, minä panen asian riitaan; mutta siihenpä hän sanoi: Vai niin
vainen? Sitten saat paikalla mennä tiehesi. Ken uhkaa käräjiin vetää,
se on sanonut itsensä palveluksesta pois. Olisin mä sulle pari guldenia
lahjoittanut, mutta nyt et saa pienintä penniäkään: Suoria tiehesi
vaan!... Tässä mä nyt olen, ja melkein olisi minun pitänyt ottaa tuo
hepo mukaani, minä olen sen pelastanut kuolemasta ja mielellään se
mukaani lähtisikin. Eikös niin? Mutta min'en ole oppinut varastamaan,
enkä tiedä muutakaan neuvoa; parasta olisi, jos syöksisin suoraa päätä
veteen. Minusta ei tule elämänäpäivänä mitään eikä minulla ole mitään".

-- "Mutta minulla on vielä ja minä tahdon auttaa sinua".

-- "Kas sitä ei enää tapahdu, että minä rupeaisin sinun omaasi
kuluttamaan; hielläsi maar sinäkin sitä ansaitset".

Avojalan onnistui lohduttaa veljeänsä ja saada hänet lähtemään
kerallaan kotiin; mutta tuskin he olivat sataakaan askelta kulkeneet,
niin kuului kavioiden kopinaa heidän takanaan. Hepo oli riuhtaissut
itsensä irti ja lähtenyt Damin perään, ja tämän täytyi kiviä viskomalla
ajaa takaisin se eläin, jota hän niin rakasti.

Dami häpesi onnettomuuttaan ja tuskin meni kenenkään näkyviin, sillä
heikoille luonnoille on omituista, etteivät he tunne voimaansa
itsetunnossaan, vaan mielellänsä ulkonaisesti anastetun kautta
osoittavat, mitä he oikeastaan voivat: kovan onnen pitävät he
heikkoutensa merkkinä, ja kun eivät voi sitä salata, niin piilevät
itse.

Ainoastaan kylän äärimmäisissä taloissa oleskeli Dami. Musta Maranna
lahjoitti hänelle ammutun miesvainajansa nutun. Dami kammosi
sanomattomasti panna sitä päälleen, mutta Avojalka, joka ennen oli
pyhyytenä pitänyt ja ylistänyt isän nuttua, osasi nyt yhtä monella
syyllä todistaa, ettei nuttu oikeastaan ole mitään, ettei se yhtään
vaikuta asiaan, kuka sitä ennen on päällään kantanut.

Sysi-Matti, joka asui lähellä mustaa Marannaa, otti Damin apumiehekseen
puunhakkuussa ja sysien poltossa. Damille oli tämä yksinäinen elämä
mitä mieluisinta, hän tahtoi odottaa kunnes hänen aikansa tulisi
sotamieheksi mennä, ja sitten menisi hän sijaismiehenä sotaväkeen ja
jäisi sinne elinajakseen; sotamiehen elämässähän ainakin vallitsee
oikeus ja järjestys, siellä ei ole kellään veljeä eikä sisarta eikä
omaa taloa, ja vaatteuksesta, ruoasta ja juomasta ei huoli huolta
pitää, ja kun sota syttyy, niin sotamiehen kuolema se sittenkin on
parasta.

Niin puhui Dami sunnuntaina Moosbrunnin metsässä, kun Avojalka tuli
sysihaudalle, tuoden veljelleen rasvaa, jauhoja ja tupakkia, ja usein
tahtoi häntä neuvoa, mitenkä hän, paitsi sysimiesten tavallista ruokaa,
rasvassa kastettua leipää, voisi tehdä maukkaammiksi perunat, joita hän
itse laittaa ruoakseen; mutta tuosta ei Dami huolinut, semmoisinaan
kuin ne ovat, semmoisina ne muka ovat paraita; hän söi mielellään
huonoa ruokaa, vaikka olisi saattanut parempaakin syödä, ja yleensä oli
hänestä mielenperäistä itsensä laiminlyöminen, kunnes hänestä
laitettaisiin pulska sotamies. Avojalka taisteli tätä alituista
tulevaisuuteen katsomista ja nykyisyyden laiminlyömistä vastaan; hän
tahtoi rohkaista Damia, joka löysi mielihyvänsä velttoudessa ja
säälitteli itse itseään siitä; mutta veljestä näkyi melkein tuntuvan
hyvältä tuo sisällinen rappio. Siinä tilassa hänen vasta oikein sopi
itseään säälitellä eikä siinä voimia huolinut ponnistella. Töin tuskin
sai Avojalka toimeen sen, että Dami palkastansa osti itselleen edes
oman kirveen ja juuri isä vainajan kirveen, jonka Sysi-Matti oli
huutokaupassa ostanut.

Kovin epätoivoisena palasi Avojalka usein metsästä, mutta semmoisessa
tilassa hän ei kauan kestänyt: hänessä asuva sisällinen luottamus ja
iloinen rohkeus tunkesihe ehdottomastikin raikkaana lauluna hänen
huulilleen, ja ken ei asiaa tuntenut, se ei olisi milloinkaan huomannut
Avojalalla olleen tai olevan mitään huolta.

Se ilomielisyys, joka läksi siitä itsetiedottomasta tunteesta, että hän
täyttää uutterasti ja väsymättä velvollisuutensa ja tekee hyvää
mustalle Marannalle ja Damille, painoi hänen kasvoilleen
kuluttamattoman hilpeyden. Koko talossa ei voinut yksikään nauraa niin
raikkaasti kuin Avojalka, ja vanha uudistalokas sanoi tuon naurun
kuuluvan peltopyyn sävelille, ja kun Avojalka aina oli nöyrä ja
kunnioittava häntä kohtaan, niin antoi ukko hänen ymmärtää, panevansa
hänet vielä testamenttiinsa. Tuosta ei Avojalka paljoa huolinut eikä
siihen suuresti luottanutkaan, hän odotti vaan palkkaansa, jota hänen
kävi oikeudella ja varmuudella vaatiminen, ja minkä hän teki, sen hän
teki sisällisestä hyväntahtoisuudesta, korvausta siitä odottamatta.



8. Säkki ja kirves.


Hevossaksan talo oli rakennettu uudelleen, komeammaksi entistänsä; tuli
talvi ja sen mukana sotaväen nosto, joka tapahtui arvanheitolla.
Onnellinen arvanheitto ei ole vielä milloinkaan herättänyt niin pahaa
mieltä kuin nyt, jolloin Dami pääsi asevelvollisuudesta vapaaksi. Hän
oli epätoivoissaan siitä ja samoin melkein Avojalkakin, sillä
hänestäkin oli sotamiehenä-olo näyttänyt paraimmalta keinolta Damin
leväperäisyyttä vastaan; nyt hän kumminkin sanoi hänelle:

-- "Ota nyt tuosta ojennus, nyt pitää sinun oleman mies puolestasi.
Mutta niin sinä vielä nytkin olet kuin lapsi, joka ei osaa itse syödä,
vaan jota täytyy syöttää".

-- "Tarkoitatko, että minä syön sinun omaasi?"

-- "En suinkaan. Älä ole aina niin hentomielinen, äläkä näin ajattele:
kukas minulle mitä tekee, hyvää vai pahaa? Ponnistele itse
ympärillesi!"

-- "Ja sen mä teenkin ja teen kuin mies!" päätti Dami. Pitkään aikaan
hän ei ilmaissut, mitä hän oikeastaan aikoi, mutta merkillisen pystyssä
päin hän kulki kylässä ja puhui rohkeasti jokaisen kanssa, hän teki
uutterasti työtä metsässä puunhakkaajain luona, hänellä oli isän kirves
ja sen mukana melkein sen voima, joka ennen oli liikutellut sitä niin
kelpo lailla.

Palatessaan kerran alkukeväällä Moosbrunnin metsästä ja kohdattuaan
Avojalan, sanoi hän, ottaen kirveen olaitaan: "Tiedätkös, minne tuo
menee?"

-- "Puuhun!" vastasi Avojalka; "eikä toisen iskemättä sinnekään".

-- "Totta se, mutta se menee veljensä luo, ja toinen iskee oikealta ja
toinen vasemmalta, ja siinä sitä puita kaatuu kuin tykistä
ammuttaisiin, etkä sinä kuule siitä mitään, tai, jos tahdot, niin
kuulet, mutta muut ei yksikään koko kylässä".

-- "Tuosta puheesta en tule hullua viisaammaksi", vastasi Avojalka.
"Olen jo liian vanha arvoituksia arvaamaan. Puhu selvään".

-- "Minä menen sedän luokse Amerikaan".

-- "Vai niin? Tänäänkö jo mentiinkin?" ivasi Avojalka. "Niinhän
muuraajankin Martti muinoin huusi äidilleen ikkunaan: viskaas, äiti,
puhdas nenäliina, alas, minä pistäyn Amerikaan! Kaikki tuommoiset
kevytjalkaiset istuvat vielä asemillaan".

-- "Saatpa nähdä, kuinka kauan täällä enää olen", sanoi Dami ja meni
sanaakaan enää sanomatta Sysi-Matin tupaan. Avojalka tahtoi ivata Damin
naurettavaa aikomusta, mutta tuopa ei hänelle onnistunutkaan; hän tunsi
siinä olevan jotakin todentekoa, ja vielä samana yönä, kun kaikki jo
makasivat, riensi hän vielä kerran veljensä luo ja vakuutti viimeisen
kerran, ettei hän lähde mukaan. Hän luuli siten äkkiä peräyttäneensä
veljen aikomuksen, mutta Dami sanoi lyhyesti: "Enhän ole sinuun kiinni
kasvanut". Hänen aikeensa kävi yhä lujemmaksi.

Avojalassa nousi äkkiä jälleen sama ajatusten aaltoaminen, mikä hänet
kerran ennenkin lapsuuden aikana oli vallannut; mutta nyt hän ei enää
puhellut pihlajapuulle, odottaen siltä vastausta, ja kaikki miettimiset
johdattivat tähän päätökseen: "Hän tekee oikein, että menee; mutta
oikein teen minäkin, kun jään!" Hän iloitsi oikeastaan sydämmessänsä,
että Damilla saattoi olla niin luja päätös; tuohan toki osoitti miehen
voimaa, ja jospa hänestä tuntuikin hyvin haikealta, olla vast'edes
kenties yksinään avarassa maailmassa, niin oikeana hän piti kumminkin,
että veli raikkain voimin ryhtyi toimeen. Kumminkaan ei hän uskonut
häntä vielä kokonaan.

Seuraavana iltana kohtasi hän veljensä ja sanoi hänelle:

-- "Älähän vaan kellekään muulle puhu muuton aikeistasi, muutoin joudut
naurun alaiseksi, jos ei koko lähdöstä tulekaan mitään".

-- "Se on totta!" vastasi Dami, "mutta ei sen vuoksi; min'en pelkää
olla muiden mielipiteistä riippuvana; niin varmaan kuin minulla on
viisi sormea kädessäni, niin varmaan lähden mä, ennenkuin täällä
kirsikat kypsyvät; ja sinne mä menen, vaikkapa kerjäämällä, vaikka
varastamalla. Siitä vaan on mieleni paha, ett'en ennen lähtöäni saa
Hevossaksalle tehdyksi semmoista tepposta, jota hän muistaisi kaiken
ikänsä".

-- "Kas tuo se on oikeata miehuutta", innostui Avojalka, "se se vasta
sydämmen kelvottomuutta onkin, kun jätetään koston tuumia jälkeen.
Tuolla, tuolla lepäävät vanhempamme, tule, tule heidän haudalleen, ja
sano siellä se vielä kerran jos voit. Tiedätkös, kuka on kelvottomin
kaikista? Joka antaa itsensä turmella. Anna tänne tuo kirves, sinä et
ole mahdollinen pitämään kättäsi siinä, missä isä on kättään pitänyt,
jollet tempaise tuota ajatusta juurta jaksain pois sielustasi! Kirves
tänne! Se ei saa olla kenenkään semmoisen kädessä, joka puhuu
varastamisesta ja murhasta. Anna kirves tänne! taikka min'en tiedä,
mitä olen tekevä!"

Verkalleen virkkoi Dami: "Eihän tuo ollut kuin semmoinen ajatus vaan.
Usko minua, en minä ole tahtonut niin tehdä, enkä sitä voisikaan; mutta
kun minua aina sättivät löperöksi, niin arvelin mä, että sopisi tuota
minunkin kerran luikata ja kirota ja lyödä iskeä. Mutta totta sinä
puhut. Ja jos vaan tahdot, niin menen jo tänä yönä Hevossaksan luo
sanomaan, ettei minulla ole mitään pahaa mielessä häntä kohtaan".

-- "Sitä ei huoli tehdä, se on liian paljon; mutta koska taas olet
ymmärtäväinen, niin tahdon sinua auttaa, minkä voin".

-- "Parasta kun lähtisit mukaan sinäkin".

-- "En, sitä en voi; syytä siihen en osaa sanoa, mutta en voi. Valaa
sen päälle en ole kumminkaan tehnyt: jos kirjoitat, että sinun on sedän
luona hyvä olla, niin tulen sittemmin sinne. Vaan mennä noin suin päin
sumuun, josta ei tiedä mitään ... min'en mielelläni muuta oloani, ja
hyvähän minun täällä on ollakin. Mutta mietitäänpäs nyt, millä tavoin
sinä pääset sinne".

Omituista useille poismuuttajille ja todistuksena ihmisluonnon
synkemmästä puolesta yleensä ja Saksanmaan tilasta erittäinkin on, että
ne, jotka vielä hengissä ollessaan eroavat isänmaastaan, vielä ennen
lähtöänsä tekevät kostontyön, rangaistusta saamatta, ja useilla on
uuteen maailmaan tultuansa ensimmäisenä työnä kirjoittaa vanhaan
maailmaan tuomioistuimille ja ilmoittaa kaikenlaisia salassa olleita
rikoksia.

Paikkakunnassa oli tapahtunut kauheita esimerkkejä tätä laatua, ja
Avojalka vimmastui vihasta, kuultuaan veljensäkin aikovan liittyä
näihin sala-ampujiin. Sitä enemmän hän oli nyt iloinen, lannistettuaan
Damin pahat aikeet; sillä ei mikään hyvänteko virvoita niin makeasti
kuin sisällinen tieto siitä, että on toisen saanut palaamaan pahuudesta
ja harhateiltä.

Kaikella luonteensa tarkalla selkeydellä punnitsi hän nyt kaikki
asianhaarat. Sedän vaimo oli kirjoittanut sisarelleen, että hänellä oli
hyvä menestys, ja siitä tiedettiin sedän asuinpaikka.

Damin säästövarat olivat varsin vähäiset eikä Avojalallakaan ollut
niitä tarpeeksi asti. Dami arveli, että seurakunnan pitäisi antaa
hänelle melkoinen apu, mutta siitä ei sisar tahtonut tietääkään, vaan
sanoi: "Se on oleva viimeinen keino, kun mitkään muut eivät auta". Hän
ei virkkanut kumminkaan, mitä hän muuta aikoi tehdä. Hänen ensimmäinen
ajatuksensa tosin oli, kääntyä rusthollin emännän puoleen
Zusmarshofenissa, mutta hän tiesi, miltä tuommoinen kerjuukirja
näyttäisi rikkaan emännän silmissä, jolla kenties sitä paitsi puhdasta
rahaa ei olekaan; sitten ajatteli hän uudistalokasta, joka oli luvannut
panna hänet testamenttiinsa, ja päätti pyytää häneltä nyt sitä, minkä
hän aikoo antaa, vaikkapa vähemmänkin. Sitten johtui hänen mieleensä
jälleen, että kenties saisi Hevossaksan, jonka asiat nyt jälleen olivat
vallan hyvällä kannalla, antamaan apua.

Tästä kaikesta ei hän puhunut Damille mitään, mutta kun hän tarkasteli
veljensä vaatteita, kun hän suurella vaivalla sai velaksi mustalta
Marannalta palan hänen kokoamansa palttinata, ja paikalla leikkasi sen
ja öillä ompeli sitä, niin kaikki nuo vakaat, lujat valmistukset
panivat Damin vapisemaan. Hän oli osoittanut muutto-aikeensa olevan
hänessä peruuttamattoman, lujan, ja kumminkin oli hän nyt mielestänsä
ikäänkuin sidottu, ikäänkuin pakon-alainen, ikäänkuin sisaren luja
tahto pakoittaisi häntä muuttamaan. Näyttipä hänestä sisar oikein
kovasydämmiseltäkin, ikäänkuin hän ajamalla ajaisi häntä ja pyrkisi
hänestä erilleen. Hän ei uskaltanut tuota kumminkaan sanoilla
ilmoittaa, hän osasi vaan vetää kaikenlaisia verukkeita, ja Avojalka
selitti ne katkeilevaksi eron haikeudeksi, joka tarttuu pieniinkin
esteihin aikeensa luopumisen syinä. Avojalka kävi nyt aluksi
uudistalokkaan kimppuun ja suorastansa vaati häneltä sitä perintöä,
minkä tämä jo aikoja sitten oli luvannut.

Vanha uudistalokas sanoi: "Mikäs hätä sinulla on? Etkös voi odottaa?
Mikä sinulla on?"

-- "Minulla ei ole mit'ikään enkä odottaakaan voi".

Tyttö kertoi nyt tahtovansa toimittaa veljeään matkalle, tämä kun
siirtää Amerikaan. Tuo nyt vasta onnellinen esteen syy olikin ukolle:
hän osasi vielä pukea kovuutensa hyvänsuopaisuuden, viisaan huolenpidon
pukuun: hän vakuutti Avojalalle, ettei hän nyt anna hänelle pienintä
penniäkään, hän muka ei tahdo olla syynä siihen, että tyttö panee
viimeisen roponsakin veljensä eduksi.

Avojalka pyysi häntä sitten puhumaan puolestansa Hevossaksan kanssa;
siihen ukko viimein suostuikin, ja oli olevinaan aika jalo ihminen, kun
muka menee kerjäämään vento vieraalta vento vieraan puolesta; mutta hän
jätti lupauksensa täyttämisen päivästä päivään, ja kun Avojalka ei
antanut hänelle rauhaa, niin läksi hän viimeinkin matkalle. Hän palasi,
niinkuin sopi arvatakin, tyhjin käsin, sillä Hevossaksan ensimmäinen
kysymys oli luonnollisesti: mitä uudistalokas antaa, ja kun tämä
suoraan sanoi, ettei hän tähän saakka vielä ole mitään luvannut, niin
tuohan oli osviitta, jota Hevossaksakin päätti seurata.

Kun Avojalka päivitteli mustalle Marannalle huoltaan tästä
kovasydämmisyydestä, niin virkkoi eukko toden: "Niin, semmoisia ne
ihmiset ovat! Jos huomenna joku hyppää veteen ja nostetaan hengetönnä
ylös, silloin sanoo jokainen: miks'ei hän ilmoittanut minulle
puutostaan, mielelläni olisin hänelle antanut ja auttanut kaikissa. Voi
kuinka paljon nyt antaisinkaan, jos voisin saada hänet henkiin jälleen!
-- Mutta kukaan ei tahtonut kättään ojentaa, pidättäkseen häntä
hengissä".

Ja kummallista! Juuri sentähden, että Avojalka aina perin pohjin tutki
kaikki hankaluudet, tottui hän niitä helposti kärsimään. "Senvuoksi
luota aina itseesi", se oli hänen hiljainen mielilauseensa, ja esteet
ne eivät suinkaan hänen mieltään masentaneet, niistä hän pikemmin sai
vaan uusia, tehokkaampia voimia. Hän kokosi kapineensa ja muutti
rahaksi, mitä vaan sopi, ja kaunis kaulakoriste, jonka hän ennen oli
saanut rusthollin emännältä, joutui nyt vanhan suntion leskelle, joka
leskenä-olossaan vastaanotti panttia ja sai siitä hyvät korot. Se
kultarahakin, jonka hän ennen oli viskannut ylirakennusneuvoksen perään
hautausmaalla, vaadittiin nyt takaisin, ja -- merkillistä -- nyt
tarjoutui uudistalokas hankkimaan kunnallisneuvostolta, jossa hän oli
jäsenenä, melkoisen avun poismuuttavalle Damille. Yleisten varojen
käyttämisessä oli hän kernaasti ylevämielinen ja hyväntekevä mies.

Säikähtipä Avojalka kumminkin, kun uudistalokas jonkun päivän perästä
hänelle ilmoitti, että kunnallisneuvosto on myöntynyt kaikkeen,
sillä välipuheella kumminkin, että Damin tulee luopua kaikesta
koti-oikeudestansa kylässä. Tuo oli itsestänsä selvä asia, toisin ei
oltu ajateltukaan; mutta nyt, kun se pantiin välipuheeksi, näytti se
hänestä kamalalta: ei olla enää missään kotona! Damille ei Avojalka
sanonut tästä ajatuksestansa mitään, ja Dami näytti jälleen olevan
iloinen ja hyvällä mielellä. Musta Maranna se varsinkin kiihoitteli
häntä lähtemään, sillä eukko olisi mielellään lähettänyt vaikka koko
kylän väen muille maille, saadakseen viimeinkin tietoja Johannes
pojastaan, ja nyt hän oli kiven kovaan vakuutettu, että Johannes oli
meren toisella puolella. Korppi-Sakari oli hänelle sanonut, että meri,
tuo suolainen vesi, estää kyyneleiden valumasta, joita tahtoisi itkeä
toisella rannalla olevan tähden.

Avojalka sai isäntäväeltään luvan mennä saattamaan veljeänsä
kaupunkiin, jossa tämän piti tehdä muuttokontrahti asianomaisen
virkamiehen kanssa. Mutta suurestipa he kummastuivat, kuultuansa tämän
olevan jo tehdyn. Kunnallisneuvosto oli sen jo toimittanut, ja Damilla
oli köyhän-oikeudet ja sitä vastaavat velvollisuudet. Hänen piti, ennen
lähtöänsä merelle, laivalla allekirjoittaa todistus lähdöstänsä ja
sitten vasta maksetaan hänelle rahat.

Murheellisina läksivät sisarukset takaisin, ääneti astuivat he kylään.
Dami oli jälleen pahalla tuulella siitä, että jotain piti tuleman
toimeen, koska hän oli sen kerran sanonut, ja Avojalan oli kovin
haikeata, että hänen veljensä oikeastaan ikäänkuin työnnetään ulos.
Rajalla virkkoi Dami ääneensä pylväälle, jossa olivat paikkakunnan ja
oikeuspiirin nimet:

-- "Kuule, pylväs! Minun kotini ei ole enää täällä, ja kaikki ihmiset
täällä ovat minulle yhdenvertaisia kuin sinäkin".

Avojalka itki, mutta hän päätti olla tästä puolen itkemättä hamaan
Damin lähtöön asti eikä itkeä hänen lähtiessänsäkään. Ja hän piti
sanansa.

Kylän väki arveli: Avojalalla ei ole sydäntä vähääkään, sillä hänellä
ei silmäkään edes vettynyt veljen lähtiessä, ja ihmiset olisivat
mielellään nähneet juuri kyyneleitä. Mitä heitä liikuttavat salassa
itketyt vedet? Mutta Avojalka pysyi valppaana ja jäykkänä.

Ainoastaan viimeisinä päivinä ennen Damin lähtöä laiminlöi hän ensi
kertaa velvollisuutensa, sillä hän oli leväperäinen töissään ja vietti
aikansa Damin luona; hän antoi Roselin torua häntä siitä ja virkkoi
vaan: "Se on totta se". Mutta kumminkin juoksi hän joka paikkaan
veljensä perässä, hän ei tahtonut minuutiakaan menettää, niin kauan
kuin veli vielä oli täällä, hän arveli voivansa joka silmänräpäys tehdä
hänelle jotakin erinomaista, sanoa vielä jotakin erinomaista iki
päiviksi, ja oli pahoillaan, että sittenkin puhui jokapäiväisiä
asioita, vieläpä joskus riitelikin hänen kanssaan.

Oi noita eronhetkiä! Kuinka puristavat ne sydämmen, kuinka supistuvat
mennyt aika ja tulevaisuus yhteen ainoaan silmänräpäykseen, ja
epätiedossa ollaan, mistä puhuttaisi; katseen, likistyksen vaan pitää
ilmoittaman kaikki!

Amrei sai kumminkin sanoja. Luetellessaan veljellensä liinavaatteita,
hän sanoi: "Nuo ovat hyviä, somia paitoja, pysy hyvänä ja somana
niissä". Ja pannessaan kaikki suureen säkkiin, jolla vielä isän nimi
oli näkyvissä, sanoi hän: "Tuo takaisin tämä täynnä kiiltävää kultaa.
Saatpas nähdä, kuinka helposti saat sitten täällä kansalais-oikeuden
jälleen, ja uudistalokkaan Rosel, jos vaan silloin vielä on vapaa,
juoksee sinun perääsi vaikka maiden ja merien taakse". Ja isän kirvestä
pistäessään suureen arkkuun hän sanoi: "Voi kuinka sileä on tuo varsi!
Kuinka usein se on ollut isän kädessä ja olenpa tuntevinani vielä hänen
kätensä siinä. Niin, kas nyt on minulla hyvä merkki: Säkki ja kirves!
Tehdä työtä ja koota, se on parahinta, ja silloin pysyy ihminen
iloisena, terveenä ja onnellisena. Jumala siunatkoon sinua! ja lausu
vaan hyvin usein itseksesi: säkki ja kirves! Samoin teen minäkin, ja se
olkoon ajatuksemme, se keskustelumme, ollessamme kaukana, kaukana
eroitettuina toisistamme, kunnes minulle kirjoitat tai tulet minua
noutamaan tai miten sinun sopii ja niinkuin Jumala tahtoo. Säkki ja
kirves, siinä on kaikki tyyni. Siihen sopii sulkea kaikki, ajatukset ja
muut, mitä on ansaittu".

Ja kun Dami istui rattailla ja sisar viimeistä kertaa ojensi hänelle
kätensä, jota hän kauan ei tahtonut päästää, kunnes veli viimein lähti
liikkeelle, silloin huusi tyttö vielä hänen jälkeensä heleällä äänellä:
"säkki ja kirves! Älä unohda sitä". Veli katsahti taakseen, viittasi
kädellään ja katosi näkyvistä.



9. Kuokka-vieras.


Kiitetty olkoon Amerika! huusi yövartija kaikkien huvitukseksi
useampana yönä kelloa ilmoittaessaan, tavallisen kiitoslauseen asemesta
Jumalaa kohtaan. Korppi-Sakari, joka, koskei hän itse ollut minkään
arvoinen, mielellään kävi "oikeiden" ihmisten luona köyhiä sättimässä,
puhui kirkosta lähdettäissä sunnuntaina ja illemmalla penkillä
"Koirasteirin" ravintolan edustalla: Kolumbus se vaan oli aika
vapahtaja. Mistähän vaan hän ei voikaan ihmistä vapahtaa! Niin, Amerika
se on vanhan maailman siankaukalo, sinne viskataan kaikki, mitä ei enää
kyökissä voi mihinkään käyttää: kaalikset ja nauriit ja kaikki tyyni
sekaisin, ja niille, jotka asuvat talontakaisessa linnassa ja puhuvat
ranskaa oui! oui! niille tuo vielä on kelpo ruokaa.

Puheen-aineiden puutteen vuoksi oli Damin poismuutto luonnollisesti
kauan aikaa keskustelujen esineenä, ja ne, jotka olivat jäseniä
kunnanneuvostossa, ylistivät tämän viisautta, että tämä oli osannut
päästä irti semmoisesta ihmisestä, josta kerran varmaankin olisi ollut
rasitusta seurakunnalle. Sillä ken toimesta toiseen aina muuttelekse,
se joutuu viimein viheliäisyyteen.

Olihan tietysti niitäkin hyväntahtoisia, jotka kertoivat Avojalalle
kaikki, mitä hänen veljestään puhuttiin ja miten häntä pilkattiin.
Mutta Avojalka nauroi siihen, ja kun Bremenistä tuli Damilta kaunis
kirje -- ei olisi uskonut hänen osaavan panna kaikki sanat niin
peräkkäin -- silloin riemuitsi hän ihmisten nähden ja lukemistaan luki
heille kirjettä. Mutta sydämmessään hän oli murheellinen siitä, että
oli menettänyt semmoisen veljen kenties ikipäiviksi. Hän nuhteli
itseään, ettei ollut muka tarpeeksi auttanut veljeään eteenpäin, ettei
ollut tarpeeksi pitänyt häntä näkyvissä; sillä nythän se näkyy
mimmoinen valpas poika Dami oli ja sen ohessa niin hyvä. Hän, joka oli
tahtonut ottaa kaikilta kylässä jäähyväiset yhtä helposti kuin
rajapylväältä, hän täytti nyt kokonaisen sivun terveisillä
yksityisille, ja jokainen oli "rakas", "hyvä" tai "kelpo", ja Avojalka
sai runsaita kiitoksia kaikkialla, minne hän terveisiä kantoi ja aina
tarkoin näytti: "Katsokaas, tuossahan se seisoo!"

Avojalka oli kauan aikaa hiljaa ja erillänsä, hän näkyi katuvan sitä,
että hän oli laskenut veljensä pois tahi ettei itse ollut mennyt
mukaan. Muulloin kuului hän aina laulavan navetassa ja ladossa,
kyökissä ja huoneissa sekä uloslähtiessään, sirppi olalla ja heinävaate
kainalossa; nyt hän oli ääneti. Hän näkyi väen väkisin pidättelevän
lauluaan. Mutta löytyipä hyvä keino, joka sai laulut jälleen kaikumaan.
Illalla tuuditteli hän uudistalokkaan lapsia ja silloin hän lauloi
lakkaamatta, vielä silloinkin kun lapset jo olivat kauan aikaa sitten
nukkuneet. Sitten riensi hän vielä mustan Marannan luo ja kantoi tupaan
halot ja veden ja kaikki mitä eukko tarvitsi.

Sunnuntai-iltoina, jolloin kaikki huvittelivat itseään, seisoi Avojalka
usein äänetönna ja liikkumatta talonsa ovella ja katseli ulos maailmaan
ja taivaalle, näki lintusten lentävän ja uinaili siinä, muuttaen
ajatuksissaan tuonne etäälle, missähän muka nyt Dami on ja miten hänen
on laita; toisinaan katsoa tuijotti hän taas kauan aikaa jotakin
ylösalasin käännettyä auraa tai kanaa, joka kuopi hiekkaan kuoppaa
itselleen. Rattaiden kulkiessa kylän kautta, katsahti hän ylös ja
virkkoi melkein ääneensä: "Ne ajavat jonkun luo! Mitään tietä
maailmassa ei tule kukaan minun luokseni, ei kukaan minua muista; ja
enkö ole minäkin täältä?" Ja silloin tuntui hänestä aina, kun
odottelisi hän jotakin, sydän se sykki nopeammin ikäänkuin jollekin
tulevalle. Ja ehdottomastikin kuului hänen huuliltaan:

    "Purotpa pienimmätkin
    Uraansa rientelee.
    Sydäntä vaan ei löydy
    Mi mulle sykkäilee".

-- "Soisinpa olevani niin vanha kuin tekin", sanoi hän kerran, tultuaan
tuommoisista unelmista heränneenä mustan Marannan luo.

-- "Ole iloinen, ettei tuo toivotuksesi ole totta", vastasi musta
Maranna. "Kun olin sinun iässäsi, kas silloin olin iloinen ja tuolla
kipsimyllyllä punnitsin itseni ja painoin 132 naulaa".

-- "Tepä kumminkin olette tänään samallainen kuin eilenkin ja huomenna
kuin tänään, vaan min'en ole ollenkaan yhdenlainen".

-- "Ken tahtoo yhdenlainen olla, se leikatkoon nenänsä pois, sitten on
koko kasvoiltaan yhdenlainen. Voi houkka itseäsi, älä sure nuoruuttasi,
sitä et saa keltään enää takaisin. Vanhuus tulee kyllä itsestäänkin".

Musta Maranna sai helposti Avojalan lohdutetuksi. Yksinään ollessansa
vain tunsi tyttö omituista kammoa. Mitähän tästäkin tulee?

Kummallinen huhu kulki kylän kautta. Jo monta päivää puhuttiin, että
Endringenissä puuhataan semmoisia häitä, ettei mokomia miesmuistiin ole
paikkakunnassa vietetty. Dominikin ja Ameilen vanhin tytär menee
eräälle rikkaalle puunkauppiaalle Murgthalissa, ja siellä sanottiin
saatavan semmoisia pitoja, kuin ei muualla vielä missään ole nähty.

Hääpäivä läheni lähenemistään. Missä vaan kaksi tyttöä toisensa
kohtaavat, vetäyvät he pensaiden taakse tahi eteiseen, eikä tahdo
loppua puheesta tulla, ja kumminkin he vakuuttavat aina, että heillä on
niin kova kiire. Vieraiksi kuuluu tulevan koko Oberland ja Murgthal ja
kolmenkymmenenkin peninkulman päästä, sukulaisia näet on niin paljon.
Mutta raastuvan kaivolla, siellä vasta oli elämä vilkasta, eikä
yksikään tyttö sanonut tahtovansa uusia vaatteita, saadaksensa vaan
sitä enemmän iloita huomispäivänä muiden ihmettelystä ja
kummastuksesta. Kaikki kun oli pelkkää kysymystä ja vastausta,
keskustelua ja väitöstä, niin kuka tuossa tohussa olisi muistanut vettä
nostaa, ja Avojalka, joka oli tullut viimeisimpänä, meni ämpäreineen
ensimmäisenä pois. Mitä häntä tanssi liikutti! Ja kumminkin oli hän
alinomaa kuulevinsa soittoa.

Huomispäivänä oli Avojalalla paljon hääräämistä, sillä hänen piti
puettaa Roselia. Monta salaista tyrkkäystä hän sai tämän hiuksia
palmikoidessaan, mutta hän kärsi ne sanaakaan sanomatta.

Roselilla oli komea tukka ja komealta sen piti loistamankin. Hän tahtoi
tänään panna sen uuteen tyyliin. Hän tahtoi saada ne Maria-Teresian
palmikolle, niin nimittäin sanottiin näillä seuduin erästä mutkallista
palmikkoa neljästätoista suortuvasta; uutuudellansa se muka on nostava
huomiota. Avojalka sai tuon työlään taidetempun tehdyksi, mutta tuskin
se oli valmis, niin repi Rosel sen vimmastuneena jälleen auki ja
rajulta hän näytti, suortuvat silmillä siki-sokin, mutta sen ohella oli
hän kaunis ja pulska ja mahtava, ja koko hänen käytöksensä sanoi:
"vähempää kuin neljä hevosta ei siinä talossa saa olla, mihin tämä
tyttö menee miniäksi!" Ja monen talon poika oli häntä kosinutkin, mutta
hänellä ei vielä näkynyt olevan halua ottamaan ketään heistä. Hän
tyytyi nyt tavan mukaisiin kahteen palmikkoon, jotka riippuivat takana,
päissä punaiset nauhat, jotka ulottuivat melkein lattiaan saakka. Hän
seisoi nyt valmiiksi koristettuna ja vaati kukkakimppua. Hän oli
jättänyt omat huonekukkansa rappiolle, ja Avojalan, vaikka hän kyllä
koetti puhua vastaan, täytyi viimein ottaa melkein kaikilta kauniilta
kasveiltansa kukat pois. Rosel vaati pikku rosmariniakin, mutta
Avojalka sanoi tahtovansa ennen repiä sen rikki, ennenkuin antaa sitä
pois, ja Rosel nauroi ja pilkkasi, sätti ja torui tuota typerää hanhien
paimenta, joka on niin itsepäinen ja jota kumminkin armosta pidetään
talossa. Avojalka ei vastannut mitään, vaan loi Roseliin semmoisen
katseen, että toi laski silmänsä maahan.

Nyt oli punainen nauharuusu vasemman jalan kengällä siirtynyt sivulle
ja Avojalka oli juuri kyyristynyt, neuloakseen sitä varovasti kiinni,
silloin sanoi Rosel, puoleksi katuen taanoista käytöstään, puoleksi
kumminkin vielä pilkalla:

-- "Avojalka, tänään ei auta muu, kuin lähde tanssimaan sinäkin".

-- "Älähän pilkkaa tee; mitä minusta tahdotkaan?"

-- "En minä pilkkaa tee", vakuutti Rosel, puoleksi vieläkin härnäten;
"tanssia sinunkin pitää kerran, olethan nuori tyttö, ja tuleehan
teikäläisiäkin sinne; meidän hevosrenki menee myös ja saattaahan joku
talonkin poika tanssia sinun kanssasi, kyllä minä lähetän luoksesi
jonkun liian".

-- "Jätä minut rauhaan tai pistän sinua", varoitti Avojalka lattialta,
vavisten ilosta ja surusta.

-- "Totta käly sanookin", puuttui nyt puheesen nuori emäntä, joka tähän
saakka oli ollut vaiti, "ja min'en puhu kanssasi yhtään hyvää sanaa,
jollet menee tanssimaan sinäkin. Istupa vaan tuonne, palvella tahdon
sinuakin kerran".

Ja kerran toisensa perään lensi puna Avojalan poskille, hänen
istuessaan ja emännän palvellessa häntä, ja kun tämä käänsi hänen koko
tukkansa taaksepäin, niin tahtoi Avojalka pudota tuolilta, emännän
sanoessa: "Minä palmikoin sinut Allgäuin tyttöjen tapaan. Se pukee
sinut varsin hyvin ja Allgäuin tytöltä sinä näytätkin: niin jäntterä ja
mustanpuhuva ja pullea; näytätpä Zusmarshofenin rusthollin-emännän
tyttärelle".

-- "Kuinka niin? Mitenkä niin?" kysyi Avojalka, vavisten koko
ruumiissaan. Minkähän tähden hänelle nyt juuri muistutettiin sitä
vaimoa, joka hamasta lapsuudesta pitäin oli pysynyt hänen mielessään ja
joka hänestä silloin oli näyttänyt hyväntekevältä sadun hengettäreltä?
Mutta hänellä ei ollut sitä tenhosormusta, jota pyörittämällä hän voisi
kutsua sen luokseen; sisällisesti vaan taisi hän manata sitä eteensä,
ja se tapahtui usein melkein ehdottomastikin.

-- "Istu hiljaa tai saat tukkaasi", käski emäntä, ja hiljaa istui
Avojalka, tuskin hengittäenkään. Ja jakausta tehtäessä aivan keskelle,
ja hänen istuessaan tuossa kädet ristissä ja antaessaan tehdä itsensä
kanssa mitä toinen tahtoi, ja emännän, joka oli viimeisillään,
puhallellessa häneen, tuntui tytöstä, kuin olisi hän ollut äkkiä
lumottu, ja hän ei puhunut yhtään sanaa, ikäänkuin peläten
karkoittavansa lumouksen; nöyrästi katsoi hän vaan maahan.

-- "Soisinpa pukevani sinut tuolla tavoin häihisi!" sanoi emäntä, joka
tänään oli pelkkää hyväntahtoisuutta. "Soisinpa sinulle kelpo talon ja
kellään ei olisi syytä katua kauppojaan sinun kanssasi; mutta
tuommoista ei nyky aikoina enää tapahdu. Rahat hakevat rahoja. Mutta
ole vaan rauhassa. Niinkauan kuin silmäni näkevät, ei sinulta pidä
meillä mitään puuttuman, ja kun kuolen -- en tiedä, mitenkähän tällä
kertaa niin kammoankaan tuota työlästä hetkeä -- niin ethän jätä
lapsiani, vaan jäät heille äidin sijaan?"

-- "Voi taivaan Jumala, mitenkä te saatatte tuommoista ajatella?"
huudahti Avojalka ja kyyneleet kiertyivät hänellä silmistä. "Sehän on
syntiä, ja synnintekoa on, jos edes ajatellaankaan sitä, mikä ei ole
oikein".

-- "Niin, se on totta se", sanoi emäntä, "mutta maltas, istupa vielä,
minä käyn kaulakoristeeni ja panen sen sinun kaulaasi".

-- "Älkää, Herran tähden; min'en kanna mitään, mikä ei ole omaani.
Johan sitten vajoaisin maan alle pelkästi häpeästä".

-- "Niin, mutta ei sinun ilmankaan sovi mennä. Vai onko sinulla
itselläsi jotakin sellaista?"

Avojalka kertoi, että hänellä tosin on kaulakoriste, jonka oli lapsena
saanut rusthollin emännältä, mutta että se nyt Damin muuton vuoksi oli
pantu panttiin suntion leskelle.

Avojalan täytyi nyt istua asemillaan ja luvata olla peiliin katsomatta,
kunnes emäntä palajaa; tämä meni nyt noutamaan koristetta ja takaamaan
itse sen takaisin maksua.

Mitkä kauhut aaltoilivat nyt Avojalan sielussa, hänen istuessaan
tuossa, hänen, aina palvelevaisen, nyt palveltuna ja tosiaankin melkein
kuin lumottuna! Hän kammosi melkein tanssia; häntä kohdellaan nyt niin
hyvästi ja ystävällisesti -- kuka tietää miten häntä siellä hyljitään,
eikä kukaan ole hänestä huoliva, ja kaikki hänen ulkonainen korunsa ja
sisällinen huvinsa on turhaa! "Ei!" sanoi hän ääneensä, "ja jospa ei
minulla muuta olekaan, kuin että olen ollut iloinen; niin siinäkin on
tarpeeksi, ja vaikka minun täytyisikin paikalla riisua jälleen päältäni
ja jäädä kotiin, niin olisin onnellinen, sittenkin".

Emäntä palasi koristeen kanssa, ja yhteen menoon hän kiitteli
koristetta ja torui suntion leskeä, joka ilkesi kettää niin aimo
korkoja köyhältä tytöltä. Hän lupasi jo tänään maksaa panttirahat ja
lukea ne vähitellen pois Avojalan palkasta.

Nyt vasta sai Avojalka katsoa peiliin. Emäntä itse piti peiliä hänen
edessään, ja kumpaisenkin kasvoissa loisti ja ilmaisihe riemuitsevia
ilon väreitä.

-- "En tunne ollenkaan itseäni! en tunne ollenkaan itseäni!" puhui
Avojalka ja silitteli käsillään kasvojansa. "Herra Jumala, jospa vaan
äitini voisi nyt nähdä minua! Mutta hän on varmaan taivaastakin
siunaava teitä siitä, että olette niin hyvä minua kohtaan, ja hän on
auttava teitä raskaalla hetkellänne; älkää pelätkö yhtään".

-- "Otapa toki nyt kasvoillesi toinen muoto", sanoi emäntä, "ei nyt
sovi olla noi huulin hyypynyisin; mutta kyllä kaikki käy kohdalleen,
kun saat soittoa kuulla".

-- "Luulenpa jo kuulevani sitä", sanoi Avojalka. "Niin kyllä, kuulkas
tuossa se kuuluukin". Samassa kulkivatkin kylän kautta viheriöillä
lehvillä katetut suuret rattaat, ja niillä istuivat kaikki
soittoniekat, ja Korppi-Sakari seisoi musikanttien keskellä ja puhalsi
torvea, niin että kajahteli ympäristö.

Nyt nousi hälinä kylässä; kaikki riensivät minkä ennättivät häihin.
Berniläisrattaita, yhden ja kahden vetämiä, tästä ja läheisistä
kylistä, joista tie kulki täältä kautta, kiiti toistensa perästä
melkein kuin kilvassa. Rosel nousi veljensä viereen etuistuimelle, ja
Avojalka istui takana. Hän katsoi maahan koko ajan kuin kuljettiin
kylän kautta: niin kovin oli hänen häpeä. Synnyintalon kohdalla vasta
uskalsi hän katsahtaa ylös: musta Maranna tervehti ikkunasta, punainen
kukko lauloi puupinon päällä, ja pihlajapuu nuokkueli: "Onnea
matkalle!"

Nyt ajettiin laakson kautta, jossa Manu kiviä kalkutteli, nyt
Selja-ahon poikki, jossa eräs vanha eukko oli hanhia paimentamassa.
Avojalka nyykäytti hänelle ystävällisesti päätään. Herran tähden, mitäs
se merkitsee, että minä ajan tästä ohi niin ylpeänä ja koristettuna, ja
onhan Endringeniin rohkeasti tunnin matka ja nyt sanotaan jo: astu
alas! ja kaikenlaiset tuttavat ja ystävät ovat keräyneet Roselin
ympärille ja tervehtineet häntä ja monta kertaa kuuluu kysymys: "Onko
tuo sisaresi vai kälysikö, joka tuli kerallasi?"

-- "Ei, se on vaan meidän piika", vastasi Rosel. Useat kerjäläiset
Haldenbrunnista, joita oli täällä, katselivat kummastellen Avojalkaa,
he eivät nähtävästi tunteneet häntä, ja vasta kauan aikaa häneen
katsottuaan, huudahtivat he: "Kas, Avojalkahan se onkin!"

-- "Se on vaan meidän piika". Tuo sana "vaan" oli syvälle tunkeunut
Avojalan sydämmeen; mutta hän rohkaisi itsensä ja naurahti, sillä sydän
se sanoi: "Älä anna yhden sanan pilata iloasi. Jos niin teet, niin
kohtaat kaikkialla harmia".

Rosel kutsui Avojalan sivulle ja sanoi:

-- "Mene nyt vaan tanssitupaan tai muualle, jos sinulla muutoin on
tuttuja täällä. Soiton alkaessa kohtaan sinut jälleen".

Tuossa nyt seisoi Avojalka yksinänsä, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän
varastanut vaatteensa eikä ollenkaan kuuluisi tänne, hän oli
kuokkavieras. "Mitenkäs sinä ole tullut tämmöisiin häihin?" kysäsi hän
itseltään ja olisi mieluummin palannut kotiin jälleen. Hän kulki edes
ja takaisin kylän kautta, tuonkin kauniin talon ohitse, joka oli
rakennettu Brosia varten ja jossa tänäänkin vallitsi vilkkaus, sillä
ylirakennusneuvoksen rouva vietti poikineen ja tyttärineen täällä
kesäänsä. Avojalka meni kylään takaisin eikä katsonut ympärilleen, ja
kumminkin toivoi hän, että joku kutsuisi häntä, jotta pääsisi
liittymään häneen.

Kylän päässä tuli hänelle vastaan pulska mies, joka kimohevosen selässä
ratsasti kylään. Hän oli puettu muukalaiseen talonpoikais-pukuun ja
näytti ylpeältä siinä; nyt pysähti hän, pani oikean kätensä, jossa
ratsuvitsa oli, puuskaan, ja vasemmalla taputtaen hevostansa kaulaan,
sanoi: "Hyvää huomenta, sorea neito! Joko ollaan väsyksissä tanssista!"

-- "Turhille kysymyksille ollaan jo väsyksissä", oli vastaus.

Ratsastaja läksi tiehensä, ja Avojalka istui kauan aikaa pähkinäpensaan
takana, ja kaikenlaisia ajatuksia kulki hänessä, ja hänen poskillaan
hehkui puna, jonka oli synnyttänyt suuttumus häneen itsensä, närkkäästä
vastauksesta vilpittömälle kysymykselle, hämistyminen ja sanomaton
sisällinen levottomuus, ja ehdottomastikin tunkeusi hänen huulilleen
laulu:

    "Oli Allgäussa armasta kaksi,
    He toistansa lemmitsivät..."

Niin riemun toivossa oli hän päivänsä alkanut, ja nyt toivotti hän
itselleen kuolemata. "Nukkua tänne pensaan suojaan ja lakata olemasta,
voi kuinka ihanata se olisi! Iloa et sinä saa nauttia, mitäpäs sitten
niin kauan juoksenteletkaan sinne tänne? Sirkat ne sirisevät
heinikossa, ja lämmin höyry nousee maasta, ja peipponen piipottaa
piipottamistansa, ja tuntuu siltä kuin vetäisi hän sisästänsä pitkiä
ja raikkaita, yhä sydämmellisempiä säveleitä esiin ja turhaan
ponnisteleisi sanoa kaikki sanottavansa oikein sydämmensä pohjasta, ja
yläällä ilmassa laulelevat leivoset, ja kukin lintu laulaa itsekseen
eikä yksikään kuuntele toistansa eikä yksikään yhdy toisensa lauluun ja
kumminkin on kaikki..."

Amrei ei ollut vielä elämäpäivänään nukkunut selvällä päivällä, aamusta
puhumattakaan; mutta nyt hän oli vetänyt huivinsa silmien yli, ja nyt
suuteli auringon säde hänen kiinnisuljettuja huuliansa, jotka vielä
olivat ikäänkuin uhalla puristuneina yhteen, ja poskien puna se kävi
yhä heleämmäksi. Hän makasi kokonaisen tunnin; hän heräsi säpsähtäen.
Taanoinen ratsumies oli ratsastanut hänen luokseen ja nyt juuri nosti
hevonen kumpaisenkin etujalkansa, tallatakseen niillä tytön rinnalle.
Tuo oli ollut pelkkää unta ja Amrei silmäili ympärilleen kuin taivaasta
pudonneena; hän katseli kummastellen, missä hän on, ja oudoksuen
silmäili itseänsä; mutta kylästä kuuluva soitto herätti kaikki
entiselleen, ja hän meni virkistynein voimin kylään takaisin, jossa
kaikki oli käynyt entistä vilkkaammaksi. Hän tunsi sen, hän oli
levännyt kaikesta siitä, mikä hänelle jo tänään oli tapahtunut. Ja nyt
tulevat tanssijat! Ja hän on tanssiva huomis-aamuun saakka, lepäämättä,
väsymättä.

Lapsen-unen raikas puna oli hänen kasvoillaan, ja kaiki katsoivat
kummastellen häntä. Hän meni tanssitupaan; silloin kuului soitto, mutta
tyhjille seinille, tanssijoita ei ollut yhtään. Ainoastaan tytöt, jotka
oli palkattu tänään vieraita palvelemaan, tanssia helkyttivät toistensa
kanssa. Korppi-Sakari katseli Avojalkaa kauan ja pudisteli päätään. Hän
ei näkynyt tuntevan tyttöä. Amrei hiipi seinusta myöten jälleen ulos.
Hän kohtasi Dominikin, morsiamen isän, joka tänään loistamalla loisti
ilosta.

-- "Sallikaas kysyäni neito", sanoi hän, "olettekos te häävieraita?"

-- "En; minä olen vaan piika ja olen tullut talontyttären,
uudistalokkaan Roselin seurassa".

-- "Hyvä, menes sitten taloon emännän luo ja sano minun lähettäneeni
sinut, sinä muka tahdot auttaa häntä; tänään ei meidän taloon voi
hankkia tarpeeksi paljon käsiä".

-- "Tekö se olettekin; aivan kernaasti sitten", sanoi Amrei ja läksi
tiehensä. Taloon kulkiessaan mietiskeli hän paljon sen johdosta, että
oli Dominikikin ollut aikoinaan renkinä ja ... "niin semmoista ei
tapahdu kuin kerran sadassa vuodessa. Ja paljon vaivaa on nähty, ennen
kuin hän talon sai hankkineeksi, sehän on kovaa".

Ameile emäntä tervehti ystävällisesti tullutta, joka apuaan
tarjotessaan kohta riisui mekon päältään ja pyysi saada suuren
esiliinan; mutta emäntä ei sitä vielä sallinut, vaan käski Amrein ensin
hyvästi sammuttaa hänen nälkänsä ja janonsa. Amrei totteli
kursailematta ja jo ensi sanoillaan voitti hän emännän puoleensa,
sanoen: "Minä ryhdyn paikalla siihen, sillä täytyy tunnustaani, että
minulla on nälkä, enkä tahdo teitä pyytelemään vaivata".

Amrei jäi nyt kyökkiin ja antoi kantajille kaikki niin sievästi käsiin
ja osasi niin pian panna ja asettaa kaikki niin hyvästi, että emäntä
virkkoi: "Kuulkaas te kumpikin Amrei, sinä ja veljenitytär, tulettehan
täällä minuttakin toimeen, minä menen vieraiden luokse".

Siebenhöfenin Amrei, liikanimeltään rasvaprinsessa, joka oli hyvin
kuuluisa ylpeydestään, kohteli erinomaisen ystävällisesti Avojalkaa, ja
emäntä sanoikin kerran Avojalalle: "Sääli, ettes ole poika; luulenpa,
että meidän Amrei paikalla ottaisi sinut eikä antaisi rukkasia sinulle
niinkuin kaikille muille kosijoille".

-- "On minulla veli, sopii ottaa se, mutta hän on Amerikassa", nauroi
Avojalka.

-- "Antaa pojan olla siellä", sanoi rasvaprinsessa, "parasta olisi,
että kaikki miesväki lähetettäisiin sinne ja me jäisimme yksiksemme
tänne".

Amrei ei lähtenyt kyökistä pois ennenkuin kaikki oli jälleen asetettu
paikoillensa, ja kun hän sitten riisui esiliinan pois, niin oli se yhtä
valkoinen ja sileä kuin päälle pantaessakin.

-- "Lienetpä oikein väsyksissä, ettet jaksa tanssiakaan", sanoi emäntä,
kun Amrei, lahjan saatuaan, otti jäähyväisiä. Amrei vastasi:

-- "Väsyksissäkö? Leikkiähän tämä vaan oli. Ja uskokaa, että nyt tuntuu
oloni paremmalta, kun jo jotakin olen tänään saanut toimeen. Min'en
osaisi mitenkään kuluttaa kokonaista päivää pelkässä huvituksessa, ja
senvuoksi minun kaiketi olikin niin ikävä tän'aamuna: minulta puuttui
jotakin; mutta nyt olen kokonani valmis juhlalle, aivan valjaista irti;
nyt vasta olisin oikein valmis tanssimaan -- kun vaan saisin
tanssijata".

Ameile emäntä ei osannut osoittaa Avojalalle sen suurempaa kunniata
kuin saattaa häntä kuni arvokasta talon emäntää ympäri taloa, ja
morsiushuoneessa näytti hän suuren kirstun täynnä huomenlahjoja ja
avasi korkeat, siniset kaapit, joiden oville oli kirjoitettu nimi ja
vuosiluku, ja jotka olivat täynnä myötäjäisiä ja monenlukuisia
liinavaatteita, kaikki sidotut kirjavilla nauhoilla ja koristetut
taidollisilla neilikoilla. Vaatekaapissa oli vähintänsä kolmekymmentä
leninkiä, sen vieressä korkeat vuoteet, kätkyt, rukki kauniine
värttinöineen ja ripustettuna täyteen lasten vaatteita, joita morsiamen
leikkikumppalit olivat lahjoittaneet.

-- "Herra Jumala", virkkoi Avojalka, "kuinka onnellinen on tuommoisen
talon lapsi!"

-- "Kadehditko?" kysyi emäntä ja, muistaessaan näyttävänsä tätä kaikkea
köyhälle, lisäsi: "Vaan usko, varain runsaus ei sitä tee; moni, joka ei
saa sukkaakaan vanhemmiltaan, on paljoa onnellisempi".

-- "Niin kyllä, sen tiedän enkä kadehdikaan tuon tavaran paljouden
tähden, vaan enemmän sen vuoksi, että lapsenne saa siitä kiittää teitä
ja monta muuta ihmistä. Tuommoiset vaatteet äidin kädestä lämmittävät
varmaankin kahdenvertaisesti".

Emäntä osoitti hyväntahtoisuutensa Avojalalle siten, että saattoi häntä
pihalle asti yhtä hyvin kuin semmoista, jolla on kahdeksan hevosta
tallissansa.

Amrein tullessa tanssitupaan oli siellä jo kaikki rajussa tanssin
tohussa. Arkana pysähtyi hän ensin eteiseen. Missäs on nyt lapsijoukko,
joka ennen täällä hyppieli ja nautti etupihalla tulevan elämän
esimakua? Ohoh tosiaankin, sen on nyt hallitus kieltänyt; kirkollis- ja
kouluvirasto on kieltänyt lasten näkemästä tanssia, kieltänyt niiden
pyörimästä tanssin tahdissa; toisin oli vielä Amrein lapsuuden aikana.
[Lukija tietysti ei unohda, että nämät ovat Saksanmaan oloja. Suom.
muist.]

Tuokin on yksi hiljaisia murhan-iskuja viheriän pöydän äärestä.

Tyhjässä eteisessä, josta vaan joku kiiruhtaa puoleen tai toiseen,
kävelee vouti yksinänsä edes takaisin.

Nähtyään Amrein tulevan sinne niin heloittavana, niin soreana, astui
vouti hänen luokseen ja sanoi:

-- "Hyvää iltaa, Amrei! Tuletpa sinäkin". Amrei säpsähti ja vaaleni:
olisikohan hän tehnyt jotain pahaa? Olikohan hän käynyt pelkällä
kynttilällä navetassa? -- Hän tutkisteli elämäänsä, vaan ei tiennyt
tehneensä mitään semmoista, ja vouti se oli olevinaan niin tuttu, kuin
olisi jo kerran vetänyt hänet käräjiin. Näissä mietteissä hän seisoi
siinä kauhistuen, ikäänkuin olisi joku pahantekijä, ja vastasi viimein:
"Kiitos kysymästä; enpä ole tiennyt mitään siitä, että sinuttelemme
toisiamme. Tahdotteko mitä?"

-- "Hohoo, kuinka ylpeitä ollaan! En minä sinua syö, saatathan
oikeinkin vastata. Miksi sinä niin äreä olet? Mitä?"

-- "En minä äreä ole, en tahdo tehdä kellekään pahaa, olenhan vain
tuhma tytön pahainen".

-- "Älähän tuolla lailla viekastele".

-- "Mistäs tiedätte, mitä minä teen?"

-- "Siitä, kun kävellä liehut kynttilöillä".

-- "Kuinka? Milloin? Missä minä olen kynttilällä liehunut? Minä otan
aina lyhdyn, kun navettaan menen".

Vouti naurahti ja sanoi: "Noissa pilkistimissäsi sinä kynttilällä
liehut; silmäsi ne ovat kuin kaksi tulikuulaa".

-- "Menkää sitten kauemmaksi, muutoin sytytte palamaan. Pianpa
lentäisittekin ilmaan, jos ruuti syttyisi tuossa patronalaukussanne".

-- "Siinä ei ole ruutia", sanoi vouti nolona, jotakin edes sanoakseen.
"Mutta minut sä olet jo kärventänyt".

-- "Sitäpä en näe, kaikkihan on eheänä vielä. Mutta piisaa jo. Antakaa
mun mennä".

-- "En pitele sinua, sinä tuittupää; saattaisitpa kyllä katkeroittaa
elämän siltä, joka sinua lempii".

-- "Kenenkään ei huoli minua lempiä", sanoi Amrei ja riuhtasihe irti,
ikäänkuin olisi äkkiä kahleista päässyt. Hän asettui oven suuhun, jossa
vielä useita katsojia tunkieli. Paraillaan alkoi uusi tanssi, hän
heiluttelihe paikallansa tahdin mukaan; tieto siitä, että oli antanut
nenälle, saattoi hänet uudelleen iloiseksi, hän olisi tehnyt sen vaikka
koko maailmalle eikä ainoastaan yhdelle ainoalle voudille. Mutta tämäpä
oli pian saapuvilla jälleen, hän asettui Amrein taakse ja puheli
hänelle yhtä ja toista; tyttö ei vastannut eikä ollut kuulevinansakaan;
hän nyykäytteli päätään tanssijoille, ikäänkuin nämä olisivat häntä
tervehtineet. Sitten vasta kun vouti sanoi: "Jos naisin, niin sinut ma
ottaisin", vastasi hän:

-- "Ottaisitteko vainen? Mutta min'en anna itseäni".

Vouti oli mielissään, kun edes jälleen oli saanut vastauksen, ja
jatkoi:

-- "Jospa kerran tanssimaan menisin, niin sinun kanssasi se
tapahtuisi".

-- "En osaa tanssia", sanoi Amrei.

Nyt juuri vaikeni soitto ja Amrei tunkeutui pois edellänsä seisovien
kanssa, löytääkseen jonkun yksinäisen paikan; hän kuuli vaan takanansa
sanottavan: "kyllä se tyttö tanssia osaa, osaa se!"



10. Yksi ainoa tanssi vaan.


Korppi-Sakari ojensi nyt soittoniekkain joukosta Avojalalle lasin
viiniä. Tyttö maistoi ja antoi sen takaisin, ja Korppi-Sakari sanoi:
"Kun sinä tanssit, Amrei, niin soitan kaikki soittimeni pitkin ja
poikki, niin että enkelit taivaasta tulevat tanssimaan hekin".

-- "Tosiaankin, jos ei enkeli taivaasta astu alas ja pyydä minua
tanssimaan, niin en tanssikumppalia saakaan", sanoi Amrei puoleksi
pilkalla, puoleksi surumielisenä, ja nyt rupesi hän miettimään, miksi
muka voudin pitää olla tanssijaisissa. Mutta tätä miettimistä ei kauan
kestänyt ja hän arveli jälleen: ihminenhän on hän niinkuin muutkin, jos
kohta hänellä on miekka vyöllä, ja ennen voudiksi tulemistaan oli hän
poikana, kuten muutkin, ja tuskallista hänen kumminkin on, kun ei pääse
tanssimaan. Mutta mitäpäs se minua liikuttaa? Katsella tässä minunkin
täytyy, enkä saa yhtään palkkaa siitä.

Hetkiseksi hiljeni ja tyyntyi tanssituvan melu, sillä sisään oli tullut
lapsinensa "Englantilainen rouva", niinkuin Agy'ä, ylirakennusneuvos
Severinin rouvaa, aina nimitettiin. Herrastapaiset puunkauppiaat
panivat nyt sampanjapullot paukkumaan ja tarjosivat rouvalle lasin,
josta hän joi nuorikkojen onneksi, ja sitten osasi hän tehdä jokaisen
onnelliseksi jollakin lempeällä sanalla. Kaikkien läsnäolevaisten
kasvoilla lepäsi alituinen hyvämielisyyden hymy. Agy maistoi lasistansa
monen pojan mieleksi, joka kukilla seppelöidystä lasista joi hänen
terveydeksensä, ja vanhat vaimot Avojalan lähellä tiesivät kertoa
paljon ylisteleviä seikkoja Englantilaisesta rouvasta ja olivat
nousseet seisoalleen jo aikaa ennenkuin tämä heitä läheni ja lausui
heille pari sanaa. Ja Agyn mentyä pois alkoivat riemut, laulut,
tanssit, poljennat ja ilot uudella vauhdilla taaskin.

Uudistalokkaan renkivouti tuli Amrein luo, ja tämä säpsähti jo, täynnä
odotusta, mutta renkivouti virkkoi:

-- "Pidäs, Avojalka, piippuani sillä välin kuin tanssia kiepsautan". Ja
senjälkeen tekivät samoin useat tytöt; keltä hän sai pideltäväkseen
mekon, keltä hunnun, keltä huivin, keltä avaimen, kaikki nämä pantiin
hänen käsivarrelleen, ja sitä enemmän kuormaa hänelle kasvoi, mitä
useammin tanssi seurasi tanssia. Hän myhähteli aina itseksensä, mutta
ketään ei tullut. Nyt alkoivat musikantit valsin, niin hempeän ja
hennon, että tuntui kuin voisi uida noissa säveleissä, ja nyt seurasi
polska, niin huima, niin rajun huima, helei! kaikki nyt hyppii ja
polkee ja heiluu, kaikki läähättävät ilosta, ja silmät ne loistavat, ja
vanhat muijat siinä nurkassa, missä Amreikin seisoo, valittavat pölyä
ja kuumuutta, vaan eivät kumminkaan mene kotiansa. Silloin... Amrei
vavahtaa, hänen katseensa on kiinnitetty erääsen kauniisen poikaan,
joka pulskana kävelee tuossa melussa edes ja takaisin. Tuohan on sama,
joka ratsailla tuli hänen vastaansa tän'aamuna ja jonka hän niin
nenäkkäästi teki noloksi. Kaikkien silmät ovat kääntyneet häneen, kun
hän, vasen käsi selän takana, oikeassaan pitelee hopeahelaista piippua,
hopeaiset kellokäädyt heiluilevat sinne tänne, ja kaunis on tuo musta
samettinuttu ja leveät housut mustasta sametista ja punaiset liivit.
Mutta kauniimpi on vielä hänen pyöreä päänsä ja kihara, ruskea
tukkansa, otsa on lumivalkea, mutta ohimoisesta alaspäin on hänen
muotonsa hyvin päivettynyt, ja tiheä parta verhoaa leuat ja posket.

-- "Tuo se vaan on pulska poika", sanoi eräs vanha muija.

-- "Ja niin soreat siniset silmät sitten!" jatkoi toinen, "ne ovat niin
veitikkamaiset ja hyväntahtoiset yht'aikaa".

-- "Mistähän tuo lienee? Ei hän näiltä seuduin suinkaan ole", lausui
kolmas ja neljäs lisäsi:

-- "Siin'on kai jälleen uusi kosija Amreille".

Avojalka säpsähti. Mitäs paljon tuo on? Mitäs se merkitsee? Mutta pian
sai hän asiasta tiedon, sillä ensimmäinen sanoi jälleen:

-- "Sitten käy säälini häntä, rasvaprinsessa vetää kaikkia miekkosia
nenästä".

Niin, olihan rasvaprinsessankin nimi Amrei.

Poika oli kulkenut usean kerran salin poikki ja katsellut
ylt'ympärilleen; nytpä hän äkkiä pysähtyy lähellä Avojalkaa, hän
viittaa hänelle, tulinen vavahdus käy tytössä, mutta hän on kuin
lumottu, hän ei liikahda. Vaan ei, hän viittasi kaiketi jollekin sinun
takanasi, sinua hän ei suinkaan tarkoita. Hän tungekse eteenpäin, Amrei
siirtyy tieltä. Toista hän kaiketi hakee.

-- "Ei, sinua mä tahdon", sanoi poika, tarttuen hänen käteensä.
"Tahdotko?"

Amrei ei voi puhua, mutta mitäpä sitä tarvitseekaan? Hän heittää
kaikki, mitä käsivarrella on, nurkkaan: mekot, huivit, hunnut, piiput
ja avaimet. Tuossa hän seisoo valmiina lentoon, ja poika viskaa
taalerin soittoniekoille, ja tuskin on Korppi-Sakari huomannut Amrein
käsi kädessä vieraan tanssijan kanssa, niin toitauttaa hän torveensa,
että seinät tärähtävät, ja onnellisemmalta ei torvi soine autuaille
kuin nyt Amreille; hän pyöri, tietämättänsä miten; vieraan vierellä
oleminen ikäänkuin kannatti häntä, tuntui kuin olisi hän liihoitellut
itsestänsä, ja kahden-keskenpä he siinä vaan olivatkin. Tosiaankin, he
tanssivat niin kauniisti, että kaikki muut ehdottomastikin pysähtyivät
heitä katsomaan.

-- "Me olemme yksinämme", virkkoi Amrei tanssiessaan ja kohta
senjälkeen tunsi hän tanssikumppalinsa kuuman hengähdyksen; poika
vastasi:

-- "Voi, jospa olisimme yksinämme, ypö yksinämme maailmassa! Miks'ei
saata näin tanssia hamaan kuolemaan asti?"

-- "Minusta tuntuu", sanoi Amrei, "kuin olisimme kaksi kyyhkyä, jotka
lentävät ilmaan. Huhei! ylemmäs, ja niin aina taivaasen!" ja "huhei"
huudahti poika niin että ääni sinkosi kuin tulinen raketti, joka lentää
taivasta kohti, ja huhei! riemuitsi Amrei, ja yhä onnellisempina he
tanssivat, ja Amrei kysyi: "Onkos soittoa enää? Soittavatkos
soittomiehet enää? En kuule heitä enää ollenkaan".

-- "Soittavat kyllä, etkös kuule sitten?"

-- "Niin, kyllä nyt kuulen", sanoi Amrei, ja he pysähtyivät; poika
lienee huomannut, että Amrei onnellisuuden tunteissa oli melkein
pyörtymäisillään.

Vieras saattoi Amrein pöydän ääreen ja tarjosi hänelle juomista,
päästämättä kumminkaan hänen kättänsä. Hän tarttui muistorahaan hänen
kaulakoristeellansa ja sanoi: "Tällä on hyvä sija".

-- "Hyvästä kädestä se on lähtenytkin", vastasi Avojalka,
"kaulakoristeen sain lahjaksi lapsena ollessani".

-- "Sukulaiseltako?"

-- "Ei, emäntä ei ole sukulaiseni".

-- "Tanssi miellyttää sinua, näen mä?"

-- "Miellyttää varsin! Aatteles, kun täytyy vuoden pitkään niin paljon
hyppäillä kenenkään soittamatta siihen. Nyt on se kahdenvertaisesti
miellyttäväistä".

-- "Näytät niin pullealta ja pyöreältä", sanoi vieras leikillään,
"sinua ruokitaan kai hyvin".

Nopeasti vastasi Amrei: "Ruoka ei sitä tee, vaan miten se maistuu".

Vieras nyykäytti päätään ja hetkisen kuluttua sanoi hän puoleksi
kysyen: "Sinä olet talon tytär tuolta...?"

-- "En, minä olen palveluksessa", sanoi Amrei ja katsoi häntä lujasti
silmiin, mutta poika oli luoda omansa maahan, silmänluomi vavahti ja
hän pidätti sen väen väkisin yläällä, ja tämä ruumiillisen silmän
taistelu ja voitto oli kuva sisällisestä taistelusta ja voitosta; hän
oli melkein jättää tytön seisomaan, vaan ikäänkuin väkisin pakoittaen
itseään sanoi hän:

-- "Tanssitaanpa vielä kerta".

Hän piti tyttöä lujasti kädestä kiinni, ja nyt alkoi jälleen ilo ja
riemu, tällä kertaa kumminkin tyyneemmin ja rauhallisemmin.
Kumpainenkin tunsi, että tämä taivaasen kohoaminen oli nyt lakannut, ja
ikäänkuin näitä ajatuksiaan jatkaen Amrei sanoi:

-- "Olemmehan toki olleet onnellisia tänään toistemme seurassa, jospa
emme enää elämäpäiväna näkisikään toistamme emmekä tietäisi toistemme
nimiä".

Poika nyykäytti päätään ja sanoi: "Niin kyllä". Hämillänsä otti Amrei
vasemman palmikkonsa suuhunsa ja sanoi jälleen tuokion kuluttua:

-- "Mitä kerran kellä on ollut, sitä ei häneltä enää saa ottaa pois, ja
ole sinä kuka oletkaan, älähän kadu, että olet köyhälle tytölle
lahjoittanut hyvää koko elinajaksi".

-- "Enkä kadukaan", sanoi poika, "mutta sinä kai olet katunut
tän'aamuista tylyä kohteluasi".

-- "Olen totta tosiaankin!" sanoi Amrei ja poika kysäsi:

-- "Uskallatko lähteä kerallani kedolle?"

-- "Uskallan".

-- "Ja luotatko minuun?"

-- "Luotan".

-- "Mutta mitäs omaisesi sanovat?"

-- "Minun ei huoli vastata töistäni muille kuin itselleni, minä olen
orpo".

Käsi kädessä läksivät he tanssisalista. Avojalka kuuli yhtä ja toista
takanansa kuiskuteltavan ja supsuteltavan, ja hän piti silmänsä maahan
luotuina. Olisikohan hän luottanut liian paljon?

Ulkona ohrapellon pientareelle, missä ensimmäiset tähkät pistivät
päitänsä ulos ja vielä puoleksi olivat verholehtiensä sisällä, siellä
katsoivat he ääneti toisiinsa. He eivät puhuneet kauan aikaa sanaakaan,
ja poika kysäsi ensin jälleen puoleksi itseksensä:

-- "Tahtoisinpa tietää, mistä tuo tulee, että joitakuita ihmisiä
kohtaan saattaa heti ensi silmänräpäyksestä saakka, en tiedä miten,
tuntea semmoista ... semmoista ... luottamusta. Mistäs sen tietää, mitä
ihmisen kasvoille on kirjoitettu?"

-- "Nytpä pelastimme jonkun sielu paran", huudahti Amrei, "sillä
tiedäthän, kuu kaksi ihmistä yht'aikaa ajattelevat samaa asiaa, niin
pelastavat he jonkun sielu paran, ja juuri sanasta sanaan samaa
ajattelin minäkin, mitä nyt sanoit".

-- "Vai niin? No tiedätkö mistä se tulee?"

-- "Tiedän".

-- "Sanotko mulle?"

-- "Miks'en! Minä, näes, olen ollut hanhien paimenena..."

Poika vavahti jälleen, mutta hän teki, ikäänkuin olisi saanut rikan
silmäänsä, hän hieroi sitä, ja Avojalka jatkoi kuin ennenkin:

-- "Näes, kun yksinään istua kököttelee ulkona kedolla, niin silloin
tulee mieleen jos jonkinlaisia ajatuksia, ja siellä mä aivan selvään
olen nähnyt -- kuules nyt tarkkaan, niin huomaat sen sinäkin --
jokainen puu, kun sitä katselee noin ylipäänsä ja kokonansa, näyttää
aivan samalta kuin hedelmänsäkin. Eikös omenapuu näytä, leveytensä ja
naarmujensa suhteen samalta kuin omena itsekin? Ja samoin pääronapuu,
samoin kirsikkapuukin. Katselepa vaan kerran heitä, niinpä näet että
kirsikkapuulla on pitkä varsi kuin kirsikalla itselläänkin. Ja niinpä
arvelen..."

-- "Niin, mitäs arvelet?"

-- "Älähän naura minulle. Niinkuin hedelmäpuut näyttävät kuin
hedelmänsäkin, samoin on ihmistenkin laita, heistä näkee sen kohta.
Mutta puilla on tosiaan rehellinen näky, ihmiset saattavat
teeskennellä. Mutta minä puhun joutavia, enkö niin?"

-- "Et mar, et sinä turhaan hanhia paimentanut", sanoi poika
kummallisessa tunteiden sekoituksessa, "sinun kanssasi on hyvä
haastella. Antaisinpa mielelläni sinulle suuta, jollen pelkäisi sitä
synniksi".

Avojalka vapisi koko ruumiissaan; hän kyyristihe ottamaan maasta
kukkasta, mutt'ei tehnyt sitä kumminkaan. Äänettömyyttä kesti kauan,
kunnes poika sanoi:

-- "Emmehän näe toisiamme enää milloinkaan, ja parasta lienee näin".

Käsi kädessä menivät he takaisin tanssisaliin. Ja nyt tanssivat he
vielä kerran, sanaakaan puhumatta, ja tanssittuaan saattoi poika hänet
jälleen pöydän luo ja sanoi: "Nyt sanon sulle jäähyväiset! Mutta
levähdä nyt ja juo sitten vielä kerran".

Hän ojensi hänelle lasin, ja kun tyttö pani sen pois, sanoi hän:

-- "Juo loppuun minun mielikseni, aivan pohjaan asti".

Amrei joi juomistaan ja kun hänellä viimein oli vaan tyhjä lasi
kädessään ja hän katsahti ympärilleen, oli vieras poika jo kadonnut.
Hän meni pihalle, ja siellä näki hänet vielä kerran vähän matkan päässä
kimohevosen selässä; mutta taakseen ei poika enää katsonut.

Huntuna nousi usmaa niittylaaksossa, aurinko oli jo mennyt mailleen.
Avojalka virkkoi melkein ääneen itseksensä:

-- "Soisinpa ettei huomista päivää tulisi milloinkaan, aina vaan olisi
tänään, aina tänään!" ja hän vaipui unelmiin.

Yö läheni nopeaan. Kuu kumoitti ohuena sirppinä tumman vuoren yli,
ja lähellä sitä, Haldenbrunnissa päin, loisti iltatähti. --
Berniläisrattaita toistensa perästä läksi sieltä pois. Avojalka pysyi
isäntänsä rattaiden luona, joihin paraikaa valjastettiin. Silloin tuli
Rosel ja sanoi veljelleen luvanneensa kylän pojille ja tytöille mennä
yhdessä heidän kanssaan kotia, ja selväähän oli, ettei isäntä mennyt
yksinään piian kanssa. Rattaat läksivät tiehensä.

Rosel oli varmaankin nähnyt Avojalan, mutt'ei ollut häntä huomaavinaan,
ja Avojalka meni vielä kerran sille tielle, mitä vieras ratsastaja oli
ajanut. Minnehän hän on mennyt? Sadottain on kyliä ja kaupunkeja
tämänkin tien suunnassa, kuka voi sanoa, minne päin hän on kääntynyt?
Avojalka löysi sen paikan, missä vieras oli häntä ensi kerran
tervehtinyt tän'aamuna; ääneensä toisti tyttö nyt heidän puheensa,
kysymyksineen ja vastauksineen. Hän istahti vielä kerran tuonne
pähkinäpensaan taakse, jossa aamulla oli maannut ja uneksinut.
Keltasirkku istui solakan puun latvassa, ja sen kuusi säveltä kuuluivat
aivan näin: "käy pois, on myöhä jo! käy pois, on myöhä jo!"

Avojalka oli tänään nähnyt kokonaisen elonhistorian. Eikö sitä ole
muuta kuin yksi ainoa päivä vaan? Hän palasi jälleen häätalolle, mutta
hän ei mennyt enää sisään, hän kulki yksinänsä kotia päin
Haldenbrunniin hyvinkin puolet matkaa, mutta äkkiä kääntyi hän jälleen
takaisin, hän ei näkynyt voivan päästä pois siitä paikasta, jossa hän
oli niin onnellinen ollut, ja hän sanoi vaan, ettei hänen ole
sopivaista mennä yksinään kotia. Hänen tultuaan jälleen Endringenin
ravintolan kohdalle, oli sinne jo useita muitakin kokounut heidän
kylästään. Kas! oletko sinäkin täällä, Avojalka? se oli aina tervehdys
hänelle. Nytkös oli hommaa ja hoppua, sillä monet, jotka olivat
pyytäneet kotia lähtemään, tanssivat vielä häätuvassa, ja nyt tuli
muiden kyläin poikia, jotka pyysivät ja mankuivat, että viivyttäisiin
vielä tämän tanssin aika. Ja siihen suostuttiinkin, ja Avojalka meni
häätaloon hänkin, mutta hän ei muuta kuin katsoi vaan. Vihdoin
viimeinkin huudettiin: ken vielä tanssii, se jääköön tänne! Ja monen
puuhan ja pauhun, monen häärinän ja hyörinän perästä oli viimeinkin
koko Haldenbrunnilainen joukko koossa talon edustalla. Osa
soittoniekkoja seurasi heitä kylän päähän asti, ja moni unelias isäntä
katsahti vielä ulos, ja tuolla täällä astui akkunaan joku entisiä tänne
naituja leikkitovereja, joka ei enää tanssissa käynyt, ja huusi: onnea
matkalle!

Yö oli synkkä. Mukaan oli otettu pitkiä palavia honkapäreitä
tulisoitoiksi, ja pojat, jotka niitä kantoivat, hyppivät ja tanssivat
niiden kanssa riemuiten pitkin tietä. Mutta tuskin olivat soittoniekat
menneet takaisin, tuskin oli päästy kappale matkaa Endringenistä, niin
jo huudettiin: "tulisoitot ne vaan huikasevat silmiä!" ja varsinkin
kaksi kotiluvalla olevaa sotamiestä, jotka olivat mukana täydessä
univormussa, pilkkasivat tulisoittoja, tietäen, että jalot miekat
riippuivat heidän kupeillaan. Päreet sammutettiin ojassa. Nyt puuttui
vielä se ja se, ne ja ne. Niitä huudettiin ja kaukaa kuuluivat he
vastaavan.

Roselia saattoi talollisen poika Lauterbachin kylästä, mutta tuskin oli
hän mennyt pois ja Rosel tullut kyläläistensä seuraan, niin sanoi tämä
ääneensä; "En minä hänestä huoli". Jotkut pojat rupesivat laulamaan, ja
muut hyräilivät joukkoon, mutta oikeata tolkkua ei siitä tullut, sillä
sotamiehet tahtoivat tarjota uusia lauluja muiden kuulla. Väliin
räjähti aina nauru, sillä toinen sotamiehistä oli iloisen Brosin,
kipsimyllärin vaimon Monikan pojan, pojanpoika ja se lasketteli aina
sukkeluuksia, joiden ampumapilkkana tavallisesti oli Yrjö räätäli, joka
oli joukossa hänkin. Ja lauluksi pistettiin jälleen, ja nyt näkyi seura
sopineen laulusta, sillä raikkaasti ja heleästi se kaikui.

Avojalka kulki aina takana, kappaleen matkaa kyläläisistänsä
jäljempänä. Muut antoivat hänen olla rauhassa ja paraiten siinä
tekivätkin. Hän oli kyläläistensä seurassa ja kumminkin erillään, ja
usein hän silmäili ketoja ja metsiä: kuinka kummallista oli tämä yö,
niin outoa ja kumminkin niin tuiki tuttua. Koko maailma oli hänen
mielestään muuttunut yhtä kummalliseksi kuin hän itsekin. Ja samoin
kuin hän kulki askelen toisensa perästä, ikäänkuin sysättynä ja
vedettynä, tietämättä liikkuvansa, samoin kulkivat hänessä ajatuksetkin
sinne tänne; kaikki pyöri niin itsestänsä, hän ei voinut niitä käsittää
eikä johtaa; hän ei tiennyt mitä tämä nyt oli. Hänen poskensa
hehkuivat, kuin olisi kukin tähti taivaan kuvulla ollut polttava
aurinko, ja sydän se oli ilmitulessa hänen sisässään. Ja nyt, ikäänkuin
hänen ehdotuksestaan, ikäänkuin hänen alkamanansa, lauloivat edellä
kulkijat samaa laulua, joka tän'aamuna oli noussut hänen huulilleen:

    Oli Allgäussa armasta kaksi
    He toistansa lemmitsivät.

    Ja sotahan poika se riensi:
    "Voi milloinka näen sinut taas?"

    "Sepä vuosi, se päivä, se hetki,
    On, kultani, tietämätön".

Ja nyt laulettiin yölaulua ja Amrei lauloi taampaa joukkoon hänkin:

    Nyt hyvää yötä kultaseni vain!
    Kun kaikki nukkuu maassa
    Oon yksin valvomassa
    Oon surussain.

    Nyt hyvää yötä kultaseni vaan!
    Sä onnen unta nauti,
    Pois menköön murhetauti;
    Koht' tänne saan.

    Ja tultuain sun luokses rientelen
    Ja sitten riemuitsemme
    Ja sitten suutelemme,
    Mun ainosen'.

    Mun oman' oot, ma olen omasi!
    Syömmestä lemmin sua,
    Samoin sä lemmit mua,
    Jää hyvästi!

Viimein tultiin kotikylään, ja parvi parven perästä erosi isosta
joukosta. Avojalka seisoi vielä kauan synnyintalon kohdalla pihlajapuun
juurella miettien ja uneksien. Hän tahtoi mennä sisään ja sanoa
Marannalle kaikki, mutta hän hylkäsi tuon aikomuksensa. Miksipä hän
menisi häiritsemään hänen yörauhaansa ja mitä hyötyä siitä olisikaan?
Hän meni hiljaan kotiansa; kaikki oli syvässä unessa.

Tultuaan viimeinkin taloon, tuntui hänestä kaikki vielä paljoa
kummallisemmalta kuin ulkona: niin oudolta, niin vento vieraalta.
"Mitäs tuletkaan enää kotia? Mitähän täältä haetkaan?" Tuo oli
kummallista kyselemistä, ja sen herätti hänessä jok'ainoa ääni, koiran
haukunta ja portaiden narahdus, lehmäin ammuminen navetassa, kaikki tuo
herätti kysymyksiä: "Kukas siellä kotia tulee? Kukahan siellä on?" Ja
tultuaan vihdoinkin kammioonsa, istahti hän hiljaa tuolille ja katsoa
tuijotti lampun liekkiin; äkkiä nousi hän ylös, otti lampun ja valaisi
sillä peiliin ja näki siinä kasvonsa, ja itse hän vähä väliä kyseli:
"Kukas tuo on?... Ja tuommoisena hän näki minut, tuommoiselta sä
näytät", lisäsi toinen ajatus. "Jokin sinussa häntä kaiketi miellytti;
mitäpäs hän muutoin olisi sinua niin katsellut?"

Hiljainen tyydytyksen tunne heräsi hänessä, ja sitä enensi vielä tämä
ajatus: "Onhan sinuakin edes kerta pidetty itselönä, sinua, joka siihen
saakka aina olit ollut olemassa muita palvellakseksi ja auttaaksesi.
Hyvää yötä, Amrei, se oli kerran päivä se!" Mutta pitihän tällä
päivällä lopun viimeinkin oleman.

Puoli-yö oli jo ohitse, ja Avojalka pani vaatekappaleen toisensa
perästä kauniisti kokoon. "Hei, kuuluuhan soittoa vielä, kuules kuinka
heijuva valssi kaikuu!" Hän avasi akkunan. Musiikia ei kuulu, se soi
vaan hänen korvissaan. Mustan Marannan kukko kuuluu jo laulavan,
sammakot kurisevat, miehiä kuuluu tulevan tietä myöten; ne ovat kaiketi
myöhästyneitä häävieraita, astunta kuuluu niin selvään yöllä. Hanhen
pojat kaakottavat hanhikoppelissa. Niin, hanhet ne makaavat vaan pari
hetkeä kerrallaan, osat päivällä, osat yöllä. Puut ovat hiljaa,
liikkumatta. Kuinka erillaiselta tuo puu näyttää yöllä ja päivällä!
Tuommoinen umpimainen synkkä ryhmä, kuni jättiläinen vaipassansa. Mitä
kaikkea liikkuukaan tuossa värähtämättömässä puussa! Mimmoista on se
maailma, jossa tuommoista on! -- Ei tuulen suhahdustakaan, ja kumminkin
kuuluu taas kuin putoaisi pisaroita puista; toukkia ja leppäterttuja
kai siellä putoelee. Ruisrääkkä pärisee, se on varmaankin sama, joka on
aljuna Metson ravintolan isännällä. Se ei tiedä, että nyt on yö. Ja
katsos: iltatähti, joka auringon laskun aikana oli kaukana ja paljoa
alemmalla kuuta, on nyt lähellä sitä, sen yläpuolella, ja mitä enemmän
siihen katsot, sitä kirkkaammalta se loistaa. Tunteekohan se ihmisen
katseen? Vaan vait nyt, kuules yörastaan säveleitä; tuo on niin syvää,
tuo laulu, niin laajaa; näinköhän tuo on yhden ainoan linnun laulua? Ja
nyt -- Amrei kauhistuu -- kellon lyödessä yhtä liukuu rapisten katolta
tiili ja kolahtaen putoaa maahan. Amrei vapisee, kuni kummituksia
peläten, hän ponnistelekse vielä hetkisen kuulemaan yörastasta, mutta
sitten panee hän akkunan kiinni. Yöperhonen, joka näyttää
monisiipiseltä lentävältä toukalta, on uskaltanut pistäytyä
ullakkokamariin ja lentelee nyt liekin ympärillä, läheten ja etäytyen,
niin harmaana ja kammottavana. Amrei ottaa sen viimein kiinni ja
heittää ulos synkkään yöhön.

Pannessaan huntuansa, liiviänsä ja mekkoansa arkkuun, otti hän
ehdottomasti käteensä vanhan kirjoitusvihkonsa koulun ajoilta, jonka
hän oli säilyttänyt, ja rupesi lukemaan siitä, itsekään syytä
tietämättä, kaikenlaisia sananlaskuja. Kuinka kankeina ja huolellisesti
ne olivat siihen piirustetut. Jotakin näissä lehdissä lienee ollut,
joka hänelle muistutti, että on hänelläkin kerran ollut entinen aika,
sillä kaikki tuo näkyi olleen ja menneen.

-- "Nyt maata aika kyytiä!" huudahti hän itseksensä; mutta olentonsa
kaikella tarkkuudella päästeli hän kaikki solmut hiljaa ja tyyneesti,
ja kun silmuke meni solmuun, niin hän ei lakannut, ennenkuin hyppysien,
hampaiden ja neulain avulla sai sen jälleen auki. Hän ei ollut
elämäpäivänään vielä leikannut solmua poikki, ja nyt tunteiden
kiihkotilassakaan hänen tarkka järjestyksen tuntonsa ei häntä jättänyt,
ja hänen onnistui saada selville sekin, mikä näytti kaikista
sekavimmalta.

Viimein sammutti hän tyyneesti ja varovasti lampun ja laskeusi
vuoteelle; mutta lepoa hän ei saanut, nopeasti hyppäsi hän jälleen ylös
ja asettui avattuun akkunaan, luoden katseensa synkkään yöhön ja
tähtien välkyntään, ja siveässä kainoudessa peitti hän rintansa ja
kaulansa käsillään.

Tuo oli katsomista ja miettimistä, niin rajatonta, niin sanatonta, niin
tuiki tahdotonta ja niin kaikki käsittäväistä, hetkinen kuolleena-oloa
ja elämätä kaikessa iankaikkisuudessa.

Ullakossa asuvan köyhän tytön sielussa oli auennut kaikki ääretön
elämä, kaikki ylevyys ja autuus, jota ihmisessä on, ja tämä ylevyys
se ei kysele sukuperää, ja iäiset tähdet ne luovat loistoaan
matalimpaankin majaan.

Tuulen löyhäys, joka paiskasi akkunan kiinni, herätti Amrein; hän ei
tiennyt, millä tavoin hän oli tullut vuoteelle, ja nyt oli päivä.



11. Niinkuin laulussa sanotaan.


    "Ei niin kovin hehkumalla
    Polta kuuma tulikaan,
    Kuin salainen lempi syömmen,
    Josta yksin tiedät vaan..."

Niin lauloi Amrei aamulla seisoessaan kotavalkean ääressä, muiden
maatessa vielä makeinta untaan.

Hevospoika, joka ruokki hevosia ensimmäisen kerran aamulla, pistäysi
kotaan ottamaan hiiltä piippunsa sytykkeeksi.

-- "Mitäs sinä näin ani varakin täällä teet?" kysyi hän Avojalalta.

-- "Haudetta vasikoineelle lehmälle", vastasi Avojalka, hämmenellen
jauhoja ja leseitä, kysyjään katsomatta.

-- "Eilen illalla ha'imme sua vielä tanssissa renkivoudin kanssa, mutta
mistäs sinut löysi", sanoi hevospoika. "Totta sekin, ettet suvainnut
yhtään mennä tanssimaan; sin'olit tyytyväinen, että tuo vieras prinssi
piti sinua pilkkanaan".

-- "Hän ei ole mikään prinssi eikä pitänyt minua pilkkanansakaan. Ja
jospa niin olisi ollutkin, niin mieluummin suvaitsisin pilkantekoa
semmoiselta, kuin viisaaksi laittelemista sinulta renkivouteinesi".

-- "Miks'ei hän sitten sanonut sinulle, kuka hän on?"

-- "Siks'etten sitä kysynyt", vastasi Avojalka.

Hevospoika sanoi törkeän sukkeluuden ja nauraa hojautti itse sille;
löytyy näet aloja, joilla typerinkin saattaa vielä olla sukkela.
Avojalan kasvot hehkuivat kaksinkertaisesta punasta, sekä takkavalkean
että sisällisen liekin vaikuttamasta, hän puri hampaansa yhteen ja
sanoi sitten:

-- "Kuulepas: itse kai paraiten tiedät, minkä arvoinen mies olet, enkä
minä voi sitä vastustaa, ettei sinulla ole häpyä oman itsesi edessä,
mutta sitä voin kyllä vaatia, että sinulla olisi häpyä minun edessäni.
Sen minä sanon, Ja suoria nyt täältä tiehesi, täällä ei sinulla ole
mitään tekemistä, ja jollet joutuun mene, niin näytän, miten täältä
mennään".

-- "Aiotko herättää isäntäväkeä?"

-- "Sitä ei minun huoli tehdä", huudahti Avojalka ja nosti takasta
palavan kekäleen, josta räiskyen sinkoili säkeneitä. "Ulos, tai saat
merkin otsaasi!"

Hevospoika mennä juntusti teeskennellyllä naurulla. Mutta Avojalka
sitoi ison esiliinan eteensä ja meni syvään huokaistuansa navettaan,
höyryävä sanko kädessä.

Lehmä näkyi olevan hyvillään, kun häntä niin varhain muistettiin, se
mörisi, taukosi usean kerran juomasta ja katsoi suurin silmin
Avojalkaan.

-- "Niin, kyllä minua nyt ruvetaan kyselemään ja ivailemaan", virkki
Avojalka itsekseen, "mutta vähät siitä".

Mennen sitten kiulu kourassa muiden lehmien luo, hän lauloi:

    "Kenpä sua sitten
    Muurikki lehmä
    Täällä lypsää lipsuttaa,
    Kun tämä tyttö
    Appelan lehmiä
    Lypsää kaukana täältä saa?"

-- "Joutavia juttuja!" lisäsi hän sitten, ikäänkuin toruen itseään. Hän
teki nyt tehtävänsä hiljaa, ja vähitellen heräsivät muut, ja tuskin oli
Rosel saanut silmänsä auki, niin jo kutsui luoksensa Avojalan ja torui
hänet pahanpäiväiseksi, sillä Rosel oli kadottanut kauniin kaulahuivin.
Hän vakuutti antaneensa sen Avojalalle säilytettäväksi, mutta tämä muka
oli huimapäisyydessään, vieraan pyytäessä häntä tanssimaan, heittänyt
kaikki nurkkaan, ja kukas ties, eiköhän se ollut sama varas, joka
tuonoin vei vaatteita ja hevosen ja joka huomenna tuodaan raudoissa, ja
se oli häpeä, että Avojalka huudahteli tanssiessaan, kavahtakoon sitä
enää tekemästä, sillä Entsianin Valentin sanoi: kun kana kukkona
laulaa, niin muuttuu ilma ja onnettomuus seuraa. Rosel sanoi ottaneensa
ensimmäisen ja viimeisen kerran häntä mukaansa tanssijaisiin, hänen
muka oli täytynyt hävetä melkein silmät ulos päästään, kun hänen oli
joka paikassa kuuleminen: tuo se palvelee teillä. Jollei käly vaan
pitäisi Avojalan puolta ja tekisi hänen mielikseen, niin paikalla Rosel
ajaisi mokoman hanhien paimenen talosta ulos.

Avojalka kuunteli tätä, kaikkea tyyneellä mielellä, hän oli tänään jo
huomannut molemmat rajat siitä, mitä hänen piti saada kuulla, ja siinä
oli hän tehnyt luonnollisesti nyt samoin kuin ennenkin: ken häntä
sätti, sen suun tukki hän vaitiolollaan, ken häntä pilkkasi, sen teki
hän sanoillaan noloksi. Ja jos ei hänellä ollutkaan aina tulista
kekälettä saapuvilla, kuten hevospoikaa kyydittäessään, niin löytyi
hänellä katseita ja sanoja, jotka toimittivat saman.

Avojalka ei voinut kylliksi kertoa mustalle Marannalle, mitä kaikkea
Rosel oli hänelle tehnyt, ja kun hänen ei sopinut kotonaan sitä tehdä,
niin päästi hän täällä kielensä valloilleen ja moitti Roselia
ankarimmilla sanoilla. Mutta pian hän lakkasi siitä ja sanoi:

-- "Hyvä Jumala, tämä ei ole oikein, tämä tekee minutkin niin
kelvottomaksi, kun tuommoista puhetta pidän".

Mutta Maranna lohdutteli näin: "Hyvinpä teetkin sättiessäsi. Katsos,
kun näkee jotakin inhoittavaa, niin pitää syläistä, muuten tulee
sairaaksi, ja kun jotakin pahaa näkee ja kuulee ja saa kokea, niin
silloin pitää sättiä, silloin pitää sielunkin saada syläistä, muuten se
tulee kehnoksi".

Avojalan täytyi nauraa näitä mustan Marannan kummallisia lohdutuksia.

Päivä kului toisensa perästä, ja pian unohdettiin häät ja tanssit ja
kaikki, mitä niissä oli tapahtunut. Avojalassa vaan kyti alituinen
aatosten haaveilu, jota hän ei voinut ollenkaan hillitä.

Hyväpä oli, että hän sai avata aina sydämmensä mustalle Marannalle.
"Luulenpa tehneeni syntiä, kun silloin iloitsin niin perin paljon",
valitti hän kerran.

-- "Ketä vastaan sinä olet sitten tehnyt syntiä?"

-- "Luulenpa Jumalan rankaisevan minua siitä".

-- "Voi lasta, mitä puhutkaan? Jumala rakastaa ihmisiä kuin lapsiansa.
Onko vanhemmilla suurempaa iloa, kuin nähdä lastensa iloitsevan? Isä ja
äiti, joka näkee lastensa iloisesti tanssivan, ovat kahdenvertaisesti
onnellisia, ja niinpä ajattele sinäkin: Jumala on katsonut, kun sinä
tanssit, ja on iloinnut, ja vanhempasi ovat myöskin nähneet sinun
tanssivan ja ovat olleet iloiset hekin. Anna vaan elossa olevain puhua,
mitä tahtovat. Annas kun tulee Johannes poikani, kas hän se tanssia
osaa! Mutta min'en puhu mitään. Minussa on sinulle semmoinen, joka
sinua puolustaa; mitäs muuta tarvitsetkaan?"

Tosiaankin mustan Marannan sanat ja apu olivat lohduttavia, mutta
Avojalka ei ollut kumminkaan sanonut hänelle kaikkea. Hänen
huolimisensa syynä ei ollut pelkkä ihmisten puhe, eikä enää ollut
totta, että hän tyytyi, saatuaan ainoastaan yhden kerran olla oikein
onnellisena. Hän ikävöi jälleen sitä miestä, joka oli tullut hänelle
kuin vapahtavana ilmiönä, joka oli hänet niin perin pohjin muuttanut
eikä nyt enää tiennyt hänestä mitään.

Niin, Avojalka oli suuresti muuttunut. Hän ei laiminlyönyt töitään,
siitä ei häntä käynyt moittiminen, mutta syvä surumielisyys asettui
häneen itseensä. Tuohon tuli lisäksi toinenkin syy, jonka sopi tulla
muidenkin tiedoksi. Dami ei ollut Amerikasta kirjoittanut yhtään sanaa,
ja Avojalka unohtihe kerran niinkin pitkälle, että sanoi mustalle
Marannalle: -- "Eipä turhaan sanotakaan sananlaskussa: kun valkean
panee tyhjän padan alle, niin silloin palaa joku sielu parka. Sydämmeni
alla on valkea, ja sielu parkani se palaa".

-- "No mitä nyt?"

-- "Kun ei tuo Damikaan kirjoita! Odotus, se on kauheimmalla tavalla
murhattu aika, sen kovemmin ei voi ketään kuolettaa kuin odottamisella;
siinä ei ole ihminen hetkeäkään, ei silmänräpäystäkään enää kotona, ei
voi pysyä missään, ja aina vaan nousee toinen jalka ilmaan".

-- "Ohoh, lapsi! älä puhu niin", vaikeroi Maranna. "Sinäkö
odottamisesta puhut? Ajatteles minua; minä odotan kärsivällisesti ja
odotan viimeiseen hetkeeni saakka enkä lakkaa odottamasta".

Vieraan surun tunteminen saattoi Avojalan murheen sulaumaan
kyyneleiksi: hän valitti: "On niin haikeata. Nykyjään ajattelen
alinomaa kuolemata. Kuinkahan monta tuhatta sangollista vettä minun on
vielä kantaminen, ja kuinka monta sunnuntaita vielä on? Oikeastaan ei
pitäisi ollenkaan niin paljoa murehtia, elämähän loppuu niin pian, ja
kun Rosel toruu, niin silloin ajattelen: niin, toru vaan, pian kuolemme
kumpikin, ja sitten on loppu; ja sitten tulee jälleen päälleni tuska,
niin että kovasti pelkään kuolemata. Usein virun minä ja tahdon
kuvailla mielessäni, mimmoista tuo on, kun olen kuollut: en kuule, en
näe mitään, tämä silmä, tämä korva ne ovat kuolleet, kaikki ympärilläni
on minulta pois, ja koittaa päivä, min'en tiedä siitä mitään; ihmiset
neulovat, leikkaavat eloa, minua ei enää ole joukossa. Voi miksi on tuo
kuolema!... Vaan minkäs sille mahtaa? Onhan muidenkin pitänyt kuolla ja
ne olivat enemmän kuin sinä. Ei auta muuta kuin antautua sen alle. --
Kuules, kuuluttaja helistää kelloaan", niin keskeytti Avojalka tuon
omituisen valituksensa, ja hän, joka vast'ikään oli halunnut kuolla ja
jälleen olla kuolematta, hän olisi sittenkin mielellään tahtonut
tietää, mitä kylänkuuluttajalla olisi sanomista.

-- "Anna hänen kuulutella, ei hän sinulle kumminkaan mitään tuo",
virkkoi eukko, surumielisesti myhähtäen. "Voi, mitä on ihminen! Kuinka
kunkin on vuorostansa koettaminen puraista rikki tuo kova pähkinä ja
viimein kumminkin panna se pois kokonaisena! Sanonpa sulle kuin
sanonkin, mikä sinua vaivaa: sinä olet rakastunut oikein julmasti. Ole
iloinen, niin hyvin käy harvoille ihmisille, harvoille, sanon mä, käy
niin onnellisesti, että he tuntevat itsessänsä oikeata rakkautta; mutta
ota minusta esimerkki, älä luovu toivomasta. Tiedätkös, kuka jo
eläissään on kuollut? Se, ken ei joka päivä, ja varsinkin ken ei joka
kevät ajattele näin: nyt se elämä vasta alkaakin, nyt tulee jotain,
jota ei ollenkaan ole ollut vielä olemassa. Sinulle käy vielä hyvin,
sillä sinä teet pelkkiä rakkauden töitä. Mitä sinä olet tehnyt
veljellesi, mitä minulle, mitä vanhalle uudistalokkaalle, mitä kaikille
ihmisille! Mutta hyvä on, ett'es tiedä mitä teet. Ken hyvää tekee ja
rukoilee ja aina ajattelee sitä ja luulottelee itselleen siitä jotain
ansiota, se rukoilee itsensä taivaan lävitse ja pannaan toisella
puolella paimentamaan hanhia".

-- "Sen olen jo täällä tehnyt, olen siitä jo päässyt", nauroi Avojalka,
ja eukko jatkoi:

-- "Minussa sanoo eräs ääni, että se, joka sinun kanssasi tanssi, oli
Johannes poikani eikä kukaan muu. Ja sen mä sanon, jollei hän vielä ole
nainut, niin sinut hänen pitää ottaa. Samettivaatteita Johannes poikani
aina on mielellään kantanut, ja minä arvelen näin: nyt kiertelee hän
rajoja, kunnes meidän kuningas kuolee, sitten tulee hän maahan; mutta
pahoin hän tekee, kun ei minulle sitä ilmoita, ja minun on niin ikävä
hänen peräänsä".

Avojalka kauhistui tuota mustan Marannan lannistumatonta toivomisvoimaa
ja kuinka hän aina piti siitä kiinni.

Harvoin hän tästä puolin puhui tuosta vieraasta nuorukaisesta,
ainoastaan silloin kuin hän haasteli toivosta ja takaisin-tulosta ja
tällöin Damia mainitsi, ei hän malttanut olla sydämmessään muistamatta
häntä. "Hän ei toki ollut merten takana ja saattaa kyllä tulla takaisin
ja kirjoittaa, vaan, se on totta se, eihän hän kysynytkään, mistä
sinä olet. Maailmassa on niin tuhansittain kaupunkeja ja kyliä ja
kartanoita ... kenties hakee hän sinua eikä löydä sinua milloinkaan.
Mutta eihän niin, saattaahan hän kysyä Endringenissä. Hänen ei huoli
kysyä muilta kuin Dominikilta ja Ameile emännältä, ne hänelle kyllä
tiedon antavat. Mutta min'en tiedä, missä hän on, minä se en voi mitään
tehdä".

Kevät oli tullut taaskin, ja Amrei seisoi kukkainsa ääressä akkunassa.
Tulipa tuolloin mehiläinen ja imihe kiinni avonaiseen kukan terään.
Niin, ajatteli Avojalka, niin on tyttökin kuin kukka, kiinni kasvanut
yhteen paikkaan, se ei saata lentää liehuella ja hakea, sen täytyy
odotella, kunnes lennetään sen luokse.

    "Öisin mä lintunen,
    Luoksesi lennellen
    Rientäisin vaan;
    Mutta nyt täällä vain
    Istua saan.

    Mutta ma uinaillen
    Luonasi riemuitsen,
    Kultaseni:
    Noustuan' istun taas
    Yksinäni.

    Niin joka hetkell' yön
    Syömmeni luokseis lyö
    Rakkahani".

Niin lauloi Avojalka.

Merkillistä, kuinka nyt kaikki laulut olivat ikäänkuin Avojalkaa varten
tehtyjä, ja kuinka monet tuhannet ovat niitä sydämmensä pohjasta
laulaneet ja kuinka monet tuhannet niitä vielä sydämmensä pohjasta
laulavat!

Te, jotka ikävöitte ja viimeinkin olette saaneet omaksenne sydämmen,
teidän omananne on samassa kaikkien niiden rakkaus, jotka ennen ovat
olleet ja vast'edes tulevat.



12. Hän on tullut.


Avojalka seisoi eräänä sunnuntai-iltana tapansa mukaan talon oven
suussa ja katseli haaveksien eteenpäin. Silloin näki hän Sysi-Matin
pojanpojan tulevan juoksujalassa ja kuuli hänen jo kaukaa viitaten
hänelle huutavan:

-- "Hän on tullut, Avojalka, hän on tullut!" Avojalan polvet
horjahtivat, ja vapisevalla äänellä huusi hän: "Missä hän on? missä?"

-- "Ukkoni luona Moosbrunnin metsässä".

-- "Missä? Kuka? Kuka sinut on lähettänyt?"

-- "Sinun Damisi. Hän on tuolla metsässä".

Avojalan täytyi laskeutua portinpielessä olevalle kivelle, mutta
hetkiseksi vaan, hän ponnisti taas voimansa ja sanoi pystyyn kohoten:
"Minun Daminiko! Veljeni, niinkö?"

-- "Niin kyllä, Avojalan Dami", virkkoi poika vilpittömästi, "ja hän
sanoi saavani sinulta kreutserin, kun lähtisin sinulle sanaa viemään;
anna nyt se kreutseri".

-- "Damini antaa sulle kyllä kolmekin sen sijaan".

-- "Kyllä kai!" sanoi poika, "meillähän tuo päivitteli, ettei hänellä
enää ole penniäkään".

-- "Nyt ei ole minullakaan", sanoi Avojalka, "mutta minä jään sen
sinulle velkaa".

Hän meni kohta taloon, pyysi toista piikaa lypsämään edestänsä
tän'iltana lehmät, jollei häntä illaksi kotia kuuluisi; hänellä
itsellään on kiire asia toimitettavana. Tykyttävin sydämmin, milloin
suuttuen Damiin, milloin säälien häntä ja hänen kovaa onneaan, milloin
harmitellen, että hän on taas täällä, milloin taas jälleen moittien
itseään tuommoisesta ajatuksesta ainoata veljeänsä kohtaan, kulki
Avojalka kedon poikki laakson kautta Moosbrunnin metsään päin.

Sysi-Matin luokse mennessä ei voinut eksyä tieltä, jospa olisi polulta
poikennutkin. Haju sysihaudasta vei hairahtamatta hänen luokseen. --
Linnut ne laulavat puissa, ja vaikeroiva ihmislapsi kulkee niiden alla,
ja surullista on Damin nähdä nämä kaikki jälleen, ja kovin on häntä
onni kaiketi kohdellut, kosk'ei hänellä ole muuta neuvoa, kuin tulla
kotiin sinun niskoillesi ja vastuksiksesi. Muilla sisarilla on apua
veljistään ja minulla... Mutta nyt näytän sulle, Dami, että sinun pitää
pysyä, minne sinut panen etkä saa järkähtääkään.

Tuommoisissa ajatuksissa astui Avojalka ja tuli viimein Sysi-Matin
asunnolle. Mutta täällä hän ei nähnyt muita kuin Sysi-Matin, joka istui
mökissään sysihaudan luona ja piti molemmin käsin piippuansa ja poltti;
sysimies tekee samoin kuin hänen sysihautansakin, hän savuttaa
alinomaa.

-- "Onko joku minua narrannut?" kysäsi Avojalka. "Se olisi hirveätä!
Mitäs minä olen ihmisille tehnyt, koska he minua pilkkanaan pitävät?
Mutta kyllä mä tietää saan, kenen työtä tämä on; kyllä sen vielä
hänelle maksan".

Käsi nyrkissä ja kasvot tulipunaisina seisoi hän nyt Sysi-Matin edessä.
Tämä tuskin kohotti päätänsäkään, vielä vähemmin sanaakaan sanoi.
Niinkauan kuin aurinko oli yläällä, ei Sysi-Matti puhunut melkein
mitään, ja ainoastaan yöllä, kun ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin,
puhui hän paljon ja mielellänsä.

Avojalka tuijotti hetkisen sysimiehen nokisiin kasvoihin ja kysyi
sitten vihaisena: "Missä minun Damini?"

Ukko pudisti päätään kieltävästi. Silloin kysyi Avojalka vielä kerran,
polaisten jalkaansa: "Onko minun Damini teillä?"

Ukko levitti kätensä ja viittasi oikealle ja vasemmalle, ettei häntä
muka ole.

-- "Kukas sitten pojan luokseni lähetti?" kysyi Avojalka yhä enemmän
vihastuen. "Puhukaahan!"

Sysimies viittasi oikealla peukalollaan sinne päin, missä polkutie kävi
vuorten yli.

-- "Sanokaahan toki Jumalan tähden sana edes", pyysi Avojalka, vihasta
itkien, "yksi ainoa sana edes! Onko minun Damini täällä vai missä hän
on?"

Viimeinkin vastasi ukko: "Hän meni sinua vastaan polkutielle", ja
ikäänkuin olisi hän mielestänsä jo puhunut liian paljon, puristi hän
nopeasti huulensa yhteen ja rupesi kulkemaan sysihautansa ympäri.

Tuossa seisoi nyt Avojalka ja nauroi pilkallisesti ja sääliväisesti
yksinkertaiselle veljelleen. "Hän lähettää minua hakemaan eikä itse
pysy kumminkaan siellä, mistä hänet saa tavata; ja jos minä nyt lähden
vuoren yli -- mikä hänen päähänsä panikaan, että minä tulisin polkua
myöten? se hänen mieleensä lienee nyt johtunut, ja nyt hän kulkee
toista tietä, ja niin kuljetaan ympäri toistemme kuin sumussa".

Avojalka istahti kannolle, ja hänen sisässään paloi tuli kuin
sysihaudassa, liekki vaan ei voinut leimuta ulos, hänen täytyi
verkalleen hiiltyä. Linnut lauloivat, puut humisivat, voi, mitä tuo
kaikki on, kun ei sydämmessä helähdä yhtään raikasta säveltä!... Kuni
keskellä untaan muisti hän nyt mitenkä hän kerran oli ollut rakkauden
mietteissä. Mitenkä sinä päästät tuommoisia ajatuksia nousemaan
itseesi? Eikö sinulla ole kyllä kurjuutta itsessäsi ja veljessäsi? Ja
tuo rakkauden ajatus oli hänessä nyt kuin kirkkaan kesäpäivän muisto
talvisydännä. Saattaa ainoastaan uskoa, että on kerran ollut niin
lämmintä, niin kirkasta, mutta siitä ei enää mitään tiedä. Nyt hänen
oli oppiminen, mitä "odotus" on: korkealla huipun nenässä, missä tuskin
on maata kämmentäkään leveältä; ja kun tiedät, miten asiat oikein ovat,
olet jälleen entisessä kurjuudessa ja vielä suuremmassa.

Hän meni sysimiehen mökkiin, siellä oli lattialla säkki höllällään ja
tuskin puolillaankaan, ja kulmassa näkyi isän nimi.

-- "Voi poloista, kuinka sinua on retustettu!" sanoi hän melkein
ääneensä. Mutta hän jätti pian tunteiden kiihkotilan ja tahtoi nähdä,
mitähän Dami oli takaisin tuonut. "Ovat kai hänellä ainakin jäljellä
vielä nuo hyvät paidat, jotka teetin hänelle mustan Marannan
palttinasta? Ja kenties on siellä myös joku lahja sedältä Amerikassa.
Mutta jos hänellä olisi vielä jotain kelvollista, olisiko hän sitten
ensin mennyt Sysi-Matin luo metsään? Eikö hän olisi tullut suoraa
tietää kylään?"

Avojalalla oli aikaa näihin ajatuksiin, sillä säkin suu oli tosiaankin
mutkallisesti sidottu, ja tavallisella näppäryydellänsä ja maltillansa
sai hän viimeinkin solmun päästetyksi. Hän otti ulos kaikki, mitä
säkissä oli, ja vihaisena sanoi hän itsekseen: "Voi sinua typötyhjää!
Ei ainoatakaan ehjää paitaa enää! Nyt saat nimeksesi joko poikaryysyn
tai ryysypojan, kummanko suvaitset".

Nyt ei hän olisi voinut ollenkaan hyvällä tuulella tervehtiä poissa
ollutta veljeään, ja veli lienee sen huomannutkin, sillä hän seisoi
kurkistellen mökin ovella, kunnes Avojalka oli pannut kaikki säkkiin
jälleen. Sitten astui hän sisarensa luo ja sanoi: "Terve, Amrei! Min'en
tuo sinulle muuta kuin likaiset vaatteet, mutta sinä olet siisti sinä
ja teet taas jälleen..."

-- "Voi armas Dami, miltä sinä näytät", huudahti Avojalka, langeten
veljensä kaulaan, mutta pian riuhtasihe hän jälleen irti ja sanoi:

-- "Herran tähden, sinä haiset viinalle. Oletko jo niin pitkällä?"

-- "En maar, Sysi-Matti vaan antoi mulle vähän katajaviinaa, sillä minä
tuskin jaksoin pystyssä pysyä; huonosti on minun käynyt, mutta huonoksi
en ole kumminkaan tullut, usko se, todistaa sitä tosin en voi".

-- "Kyllä uskon. Ethän tahtonekaan pettää häntä ainoata, joka sinulla
maailmassa enää on. Voi kuinka metsistyneeltä ja viheliäiseltä sinä
näytätkään? Partakin on sinulla pitkä kuin veitsenhiojalla. Sitä en
suvaitse, sen saat ajaa pois. Vaan olethan muutoin terve? Eihän sua
vaivaa mikään?"

-- "Terve olen ja nyt tulee minusta sotamies".

-- "Mikä sinä olet ja mikä sinusta tulee, siitä puhutaan vast'edes;
sanopa nyt vain, miten sinun on käynyt".

Dami potkasi jalallaan puoleksi palaneen halon, niin sanottuja
kelpaamattomia kekäleitä, ja sanoi: "Näetkös? Tuommoinen minäkin olen;
en aivan hiiltä, vaan en tuorettakaan puuta enää".

Avojalka kehoitti häntä puhumaan valittelematta, ja nyt kertoi Dami
pitkän, pitkän jutun, mitenkä hän ei jaksanut olla sedän luona, kuinka
kova ja itsekäs tämä on, ja erittäinkin mitenkä sedän vaimo sätti häntä
jok'ainoasta leipäpalasta, minkä tämä nautti, mitenkä hän oli työssä
siellä ja täällä, mutta kaikkialla oli kohdannut kovasydämmisiä
ihmisiä; Amerikassa saattaa muka ihminen kuolla puutoksesta, eivätkä
muut ihmiset ole siitä tietävinänsäkään. Avojalan täytyi melkein
nauraa, kun kertomuksessa vähä väliä kuului loppusointuna: "Ja niin he
viskasivat minut kadulle". Sisar ei malttanut olla keskeyttämättä:
"Niin, semmoinen sinä olet, aina sinä annat itseäsi viskellä.
Samallainen olit jo lapsena: kun kerran kompastuit, niin päästit myös
itsesi lankeamaan kuin seiväs. Mutta älähän murehdi. Tiedätkös, mitä on
tehtävä, kun ihmiset tekevät vastoin mieltäsi?"

-- "Astua heidän tieltään pois".

-- "Ei maar; pitää tehdä heille jälleen vastoin mieltä, jos voi, ja
pahimmin heille vastoin mieltä tekee, kun pystyssä pidätäkse ja jotain
toimittaa. Mutta sinä asetut aina alle kynsin ja sanot maailmalle: tee
mulle hyvää tai tee pahaa, suutele minua tai lyö minua, miten vaan
tahdot. -- Se on helppoa se. Sinä annat itsellesi kaiken tapahtua, ja
säälittelet sitten itseäsi. Hyvä oisi, jos minuakin joku asettaisi
siihen ja tuohon hyvään tilaan, jollen sitä itse voisi tehdä; mutta nyt
sinun pitää oleman mies omasta puolestasi, olethan kyllälti antaunut
maailmassa tyrkittäväksi".

Moitteet ja opetukset tulevat onnettomalle usein vääräksi kovuudeksi,
ja semmoiseksi Damikin ymmärsi sisarensa sanat. Olipa hirmuista, ettei
sisar huomannut hänen olevan kaikista onnettomimman ihmisen maailmassa.
Sisar muistutti hänelle kiven kovaan, ettei hänen pidä uskoman sitä, ja
kun ei hän sitä uskoisi, niin ei hän semmoinen olisikaan. Mutta
vaikeinta kaikista on saada ihmistä uskomaan itseänsä; useille se
onnistuu vasta sitten, kun he ovat jossakin asiassa menestyneet.

Dami ei tahtonut enää kertoa sanaakaan noin kovasydämmiselle sisarelle,
ja vasta kotvasen kuluttua sai tämä veljeänsä kertomaan kaikki matkan
mutkat ja kuinka hän viimein uuninlämmittäjänä eräällä höyrylaivalla
oli palannut Europaan takaisin. Mutta samalla kun Avojalka moitti
veljeänsä hänen itseänsä piinaavasta hentomielisyydestään, huomasi hän,
ettei hän itsekään ole siitä vapaa.

Avojalka, pitäen kanssakäymistä melkein yksistänsä mustan Marannan
kanssa, oli tottunut aina puhumaan niin paljon itsestänsä ja
ajattelemaan itseänsä, ja hän oli tullut tukalaan tilaan. Nyt,
veljeänsä rohkaistessaan, teki hän ehdottomasti samaa itsellensäkin;
sillä niin on ihmis-elannon salaperäinen voima, että toisia
auttaessamme aina autamme itseämmekin.

-- "Onhan meillä neljä tervettä kättä", lopetti hän, "ja pidetäänpä
neuvoa, emmekö omin voimimme pääse maailman läpi kulkemaan, ja omin
voimin päästä on tuhat kertaa parempi kuin tehdä se kerjäämällä. Ja
nyt, Dami, mennään meille".

Dami ei sanonut tahtovansa ollenkaan näyttäytyä kylässä, hän pelkäsi
pilkkaa, jota nyt sataisi hänen päälleen kaikilta haaroin, hän tahtoi
toistaiseksi pysyä vielä salassa: mutta Avojalka sanoi: "Nyt juuri
lähdetkin, kirkkaana sunnuntai-päivänä ja aivan kylän keskitse ja annat
itsesi pilkattavaksi. Anna ihmisten puhua ja arvella ja nauraa,
sittenhän olet valmis ja siitä päässyt, sittenhän olet tuon katkeran
kalkin juonut etkä suinkaan pisaroittain".

Vasta monen kovan vastustuksen jälkeen ja vasta sitten kuin
harvapuheinen Sysi-Mattikin oli virkkanut sanansa Avojalan puoleen,
suostui Dami lähtemään. Ja kylläpä satoikin rankkasateena kaikilta
haaroin sen järeämpiä sen hennompia sättimisiä Avojalan Damin päälle,
joka seurakunnan maksulla oli tehnyt huvimatkan Amerikaan. Musta
Maranna vaan otti hänet ystävällisesti vastaan, ja hänen toinen sanansa
oli: "Oletkos saanut jotain tietoa Johannes pojastani?"

Dami ei osannut mitään tietoja antaa. Samana iltana vielä toi Avojalka
parran-ajajan, joka ajoi Damilta pitkän parran pois ja teki hänet
sileäleukaiseksi niinkuin paikkakunnalla tapana oli.

Jo huomisaamuna kutsuttiin Dami raastupaan, ja kun tuo kutsumus pani
hänet vapisemaan, -- hän ei tiennyt miksi -- niin lupasi Avojalka tulla
hänen mukaansa ja hyvä se olikin, vaikkei siitä paljoa apua lähtenyt.

Kunnallisneuvosto julisti Damille, että hän on paikkakunnasta häädetty
pois; hänellä ei ole mitään oikeutta täällä olla, joutuakseen kenties
taaskin seurakunnan rasitukseksi.

Kaikki kunnanneuvokset hämmästyivät, kun Avojalka tähän vastasi:

-- "Niinpä niinkin, kyllä te voitte ajaa hänet pois; mutta tiedättekös
milloin? Jos voitte mennä tuonne hautausmaalle, sinne, missä isämme ja
äitimme lepää, ja jos siellä voitte haudatuille sanoa: 'Ylös! ja menkää
pois lapsinenne!' -- Sitten vasta voitte ajaa hänet pois. Ketään ei saa
ajaa pois siitä paikkakunnasta, missä hänen vanhempansa ovat
haudattuina, siellä hän on enemmän kuin kotonansa; ja seiskoon noissa
kirjoissa -- hän osoitti nidottuun asetuskokoukseen -- vaikka tuhannen
tuhatta kertaa enemmän ja toisin, niin laatuun se ei käy ettekä te sitä
voi pakoittaa".

Eräs kunnanneuvoksia kuiskasi koulunopettajalle korvaan: "Tuommoisia
puheita ei Avojalka ole saanut muualta mistään kuin mustalta
Marannalta!" Ja suntio se kallistui kylänvanhimman puoleen ja sanoi:
"kuinka sinä siedät, että tuo tytön retvana pitää tuommoista ääntä:
soita vartija sisään, ja käske panna tyttö hulluinhuoneesen".  Mutta
kylänvanhin naurahti ja selitti Avojalalle, että kunta, maksaessaan
matkarahat Damille, on samalla vapauttanut itsensä kaikista
kulungeista, jotka sen niskoille saattaisivat tulla Damin tähden.

-- "Niin, mutta missäs hänen kotiseurakuntansa nyt on?"

-- "Siellä, minne hänet otetaan, vaan ei ainakaan täällä eikä tätä
nykyä missään".

-- "Niin, minulla ei ole kotiseurakuntaa missään", sanoi Dami, josta
melkein tuntui hyvältä olla vaan yhä enemmän onneton. Nythän ei voine
muka kukaan kieltää, ettei kellenkään ihmiselle ole maailmassa sen
pahemmin käynyt kuin hänelle.

Avojalka vastusteli vieläkin, mutta pian hän huomasi, ettei siitä ollut
mitään apua; laki oli häntä vastaan, ja hän vakuutti juhlallisesti,
että ennen vaikka veri häneltä kynsien alta tirskukoon, ennenkuin hän
enää vastaan ottaa seurakunnalta mitään itsellensä tahi veljellensä, ja
hän lupasi maksaa takaisin kaikki, minkä seurakunta oli antanut.

-- "Otetaankos sekin pöytäkirjaan?" kysyi kirjuri neuvoksilta, ja
Avojalka vastasi: "Kirjoittakaa vaan, eihän teillä kumminkaan ole
voimassa muu kuin kirjoitettu sana".

Avojalka kirjoitti nimensä pöytäkirjaan, mutta kuu tämä oli tapahtunut,
julistettiin Damille kumminkin, että hän, kuni muukalainen, saa viipyä
kylässä kolme päivää; jos ei hän sen ajan kuluessa ole saanut itselleen
jotain tointa, niin käsketään hän pois ja tarpeen tullessa pakolla
saatetaan rajan toiselle puolelle.

Sanaakaan enää sanomatta läksi Avojalka veljineen raastuvasta pois, ja
Dami itki sitä, että sisar tarpeettomasti oli pakoittanut hänen
tulemaan kylään; parempi olisi hänen ollut jäädä metsään, siten hän
olisi välttänyt pilkat ja naurut sekä tuon karvaan tiedon, että hän on
muukalaisena ajettu pois omasta synnyinseurakunnastaan. Avojalka tahtoi
hänelle vastata, että parempi on tietää kaikki selvään, jospa se olisi
kuinka karvasta tahansa; mutta hän nielasi vastauksensa, hän itse tunsi
tarvitsevansa kaiken voimansa pystyssä pysyäkseen, hän piti myös
itsensäkin ajettuna veljineen pois ja hän tunsi seisovansa semmoisen
maailman vastassa, joka nojautuu voimaan ja lakiin, ja hänellä ei ole
muuta kuin tyhjä käsi; mutta pystymmässä hän vaan kulki nyt kuin
koskaan ennen.

Damin onnettomuus ja kova kohtalo ei häntä masentanut, sillä semmoinen
on ihminen: kun hänellä on murhe, joka täyttää hänet kokonaan, niin
kantaa hän toisen murheen, oli se sitten kuinka raskas hyvänsä, paljoa
helpommin kuin jos se olisi yksinään tullut. Ja koska Avojalalla oli
sanoilla sanomaton tuska, jota vastaan hän ei voinut mitään tehdä, niin
kantoi hän sanoilla sanottavan tuskansa sitä nöyremmin ja vapaammin.
Hän ei antaunut enää hetkeksikään haaveiluihin, vaan kulki aina kädet
jännitettyinä ja nyrkissä, ikäänkuin tahtoen kysyä: missä on työtä? ja
olkoon se vaikka vaikein kaikista, niin minä sen otan tehdäkseni,
voidakseni vaan saada itseni ja veljeni vapaaksi toisten vallasta ja
turvattomuudesta. Nyt aikoi hän itsekin mennä veljensä kanssa Elsassiin
tehdastyöhön. Tuo täytymys tuntui hänestä kauhealta, mutta hän tahtoi
pakoittaa itsensä siihen. Kun vaan kesä on kulunut, niin sitten sitä
mennään ja hyvästi sitten koti! Muukalaisiahan olemme kotonammekin.

Orpojen lähin suojelija paikkakunnan hallitusmiehistä oli nyt
voimatonna. Vanha uudistalokas makasi kovassa taudissa, ja tuon
myrskyisen kunnankokouksen jälkeisenä yönä hän nukkui kuoleman uneen.

Avojalka ja musta Maranna itkivät enemmän kuin kukaan hänen
haudallansa. Sanoipa musta Maranna kotia tultuansa erityisenkin syyn
siihen: "Uudistalokas oli viimeinen, jonka kanssa ennen nuorena
ollessani tanssin. Viimeinen tanssikumppalini on nyt kuollut".

Mutta pian piti eukko hänelle toisenlaista ruumispuhetta, sillä nyt
saatiin tietää, että uudistalokas, joka vuosikausin oli Avojalkaa siitä
vakuuttanut, ei ollut edes maininnutkaan häntä testamentissaan, vielä
vähemmin jättänyt hänelle mitään perinnöksi.

Kun ei musta Maranna tahtonut lainkaan lakata valittamasta ja
torumasta, niin sanoi Avojalka: "Nyt sitä sataa torumista päälleni
kaikilta haaroin, mutta paistaapa aurinko vielä joskus".

Uudistalokkaan jälkeiset lahjoittivat Avojalalle kumminkin muutamia
ukko vainajan vaatteita; hän olisi mielellään hyljännyt tuon lahjan,
mutta uskaltaako hän nyt enään vastakynttä osoittaa? Damikaan ei
tahtonut ottaa vaatteita vastaan, mutta hänen täytyi antaa myöten.
Hänen kohtalonsa muka näkyi olevan semmoinen, että hänen täytyi elää
koko aikansa kaikenlaisten vainajain vaatteissa. Sysi-Matti otti Damin
luoksensa sysiä polttamaan, ja muut kehoittivat Damia alkamaan
käräjänkäyntiä; häntä muka ei voi ajaa pois, kosk'ei hän ole vielä
kirjoitettu mihinkään toiseen seurakuntaan, sillä tämä se on ehtona
kotioikeuden menettämiseen, vaikk'ei sitä ole laissa niin selvään
sanottu.

Ihmiset melkein näkyivät saavan huvitusta siitä, että orpo raukoilta
puuttui sekä aikaa että rahaa käräjiä käydäksensä.

Dami näkyi mieltyneen yksinäiseen elantoon metsässä. Tuo oli aivan niin
hänenmoistansa, kun ei huolinut riisua eikä päälle pukea. Ja sunnuntai
iltoina oli Avojalan kova taistelu taisteleminen, saadakseen Damin edes
vähän puhdistamaan itseänsä. Sitten istui hän veljensä ja Matin luona;
vähän siinä puhuttiin, ja Avojalka ei voinut estää ajatuksiansa
lentelemästä sinne tänne ja hakemasta sitä, joka kerran oli tehnyt
hänet koko päiväksi onnelliseksi ja kohottanut hänet taivaasen.
Tietääköhän hän minusta enempää ja muisteleeko minua enää? Saattaako
ihminen unohtaa toisensa, jonka kanssa hän kerran on ollut niin
onnellinen? Oli sunnuntai-aamu toukokuun lopulla, ihmiset olivat kaikki
kirkossa. Eilen oli satanut vettä. Raikas, virvoittava löyhkä tuoksusi
vuorilta ja laaksosta, sillä aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Oli
Avojalkakin tahtonut mennä kirkkoon, mutta hän oli kuin kiinni naulattu
ikkunaan, kirkonkellojen soidessa, ja häneltä jäi kirkkoon menemättä.
Se oli kummallista eikä semmoista ollut koskaan ennen tapahtunut. Nyt
kun oli jo myöhä, niin päätti hän jäädä yksikseen ja kotonansa lukea
virsikirjaa. Hän penkasi kirstussansa ja kummasteli mitä kaikkia
kapineita hänellä olikaan. Hän istui lattialla ja luki juuri virttä ja
puoleksi hyräili sitä itsekseen; silloin kuului joku rapina ikkunassa.
Hän katsahti taakseen; valkoinen kyyhkynen istuu ikkunalaudalla ja
katsoo häneen, ja samassa kun tytön ja kyyhkyn katseet kohtaavat
toisensa, pyrähtää kyyhky lentoon ja Avojalka seuraa silmillään häntä
kedon yli, johon lintu viimein laskekse.

Tämä tapaus, joka kumminkin oli niin luonnollista, tekee hänet äkkiä
aivan iloiseksi, ja hän nyökyttelee päätänsä ulos vuoria, ketoa ja
metsää kohti. Koko päivän hän on tavattoman iloisella mielellä. Hän ei
osaa sanoa miksi, mutta hänestä tuntuu, kuin hänen sielussansa
riemuitsisi joku ilo, hän ei tiedä, mistä se tulee. Ja vaikka hän usein
puolenpäivän aikana, ovenpieleen nojaten, pudistelee päätään tuon
kummallisen tunteiden liikutuksen johdosta hänen sisässään, niin se ei
poistu hänestä. "Varmaan, aivan varmaan on joku ajatellut sinusta
hyvää; ja miks'ei saata olla mahdollista, että kyyhkynen olisi
hiljainen sanansaattaja, joka sen minulle virkkaa? Eläväthän eläimet
maailmassa, jossa ihmisten ajatukset lentävät ristiin ja rastiin, ja
kuka tietää, eivätkö he kanna niitä kaikkia hiljaa mukanaan".

Ihmiset, jotka kulkivat Avojalan ohitse, eivät osanneet aavistaa,
kuinka kummallisia ajatuksia tytön sydämmessä liikkui.



13. Äidin sydämmestä.


Sillä välin kuin Avojalka kylässä ja kedolla ja metsässä uinaili ja
huoli ja murehti, milloin tuntien kummallisia ilonväristyksiä, milloin
taas olevansa niin ypöyksinään avarassa maailmassa, lähettivät
vanhemmat lastaan ulos, tosin siinä tarkoituksessa, että tämä palajaisi
kahta rikkaampana.

Tuolla Allgäussa, suuressa talonpojan tuvassa istui rusthollari
vaimoinensa nuorimman poikansa ääressä, ja isäntä lausui: "Kuules,
Johannes, nyt on jo toista vuotta siitä kuin tulit takaisin, enkä
oikein tiedä, miten sun laitasi on: viimeksi kun palasit kotiin, niin
olit kuin piesty koira ja sanoit silloin tahtovasi mieluummin hakea
itsellesi vaimon tältä seudulta, mutta eipä sitä ole näkynyt. Jos nyt
vielä kerran seuraat neuvoani, niin sitten en enää puhu mitään".

-- "Seuraan kyllä", sanoi nuori mies, istuen paikallaan.

-- "Hyvä onkin; koeta vielä kerta ja mikäs kerta yksi kerta on? ja sen
mä sanon, sinä teet minun ja äitisi onnelliseksi, kun otat itsellesi
vaimon meidän kotipaikasta, paraiten sieltä, mistä äitisi on kotoisin.
Saatanhan sen sinulle sanoa suoraan, poika, ettei koko maailmassa ole
kuin yksi sortti hyviä nais-ihmisiä ja semmoinen löytyy juuri meidän
kotipitäjässä, ja olethan ymmärtäväinen poika, Johannes, kyllä sinä
kelpo ihmisen osaat löytää, ja kiitätpä kuin kiitätkin meitä vielä
kuolinvuoteellasi, että lähetimme sinut meidän kotipuolellemme vaimoa
hakemaan. Jos pääsisin liikkeelle, niin lähtisin sinne kerallasi, ja
kahden kesken me kyllä löytäisimme oikean. Mutta minä olen puhunut
asiasta meidän Yrjölle, kyllä hän sinun kanssasi lähtee, kun häntä
pyydät. Katsasta nyt sinne sanomaan hänelle".

-- "Jos saan ajatukseni sanoa", vastasi poika, "niin, jos tästä kerran
lähtö tulee, kyllä mielelläni menisin taaskin yksinäni. Semmoinen minä
olen. En suvaitse seurassani toisen silmää, en tahdo kenenkään kanssa
siitä puhua. Tahtoisinpa, jos vaan olisi mahdollista, kenenkään
näkemättä ja puhumattani tiedustella kaikki; jos nyt menee kokonaista
kaksi, niin on sama, jos edeltäpäin olisi antanut kuuluttaa; silloin
pukee ja putsaa kukin itsensä".

-- "Miten vaan tahdot", sanoi isä, "sitä laatuahan sinä olet. Tiedätkös
mitä? Menepä nyt heti matkaan, meiltä puuttuu toveria kimohevolle, mene
hakemaan semmoista, vaan älä torilta; ja tuolla syyllä talosta taloon
kulkiessasi saat jo paljonkin nähdä, ja kotimatkallasi sopii sinun
ostaa Berniläisrattaat. -- Endringenin Dominikilla kuuluu olevan kolme
tyttöä kuin urunhuilua, valitse niistä joku, semmoisesta talosta sopii
meidän kyllä saada miniä".

-- "Niin kyllä", lisäsi äiti, "Ameilella on kyllä kelpo tyttäriä".

-- "Ja sitäkin parempi olisi", jatkoi isä, "kun pitäisit hyvää silmää
Siebenhöfenin Amreille, rasvaprinssin tyttärelle, hänellä on kokonainen
kartano, sen saattaa myödä hyvästä hinnasta, ja Siebenhöfenin miehet ne
nuolisivat sormensa, jos edes pellotkin saisivat, ja puhdasta rahaa
siellä on kyllä, eikä mitään veronmaksua; mutta mitäpäs minä tässä
sulle puhelen, onhan sulla yhtä suuret silmät päässäsi kuin minullakin.
Käynpä täyttämässä sulle rahakukkaron. Kaksisataa taaleria kyllä
riittävät, ja jos enemmin tarvitset, niin kyllä sulle Dominiki antaa
velaksi. Sano vaan hänelle kuka olet. Enkä minä vieläkään ymmärrä,
miks'et sinä silloin häissä antanut itseäsi ilmi; kyllä kai sinulle
siellä jotakin tapahtui, mutta min'en tahdo tietää mitään".

-- "Niin, kun ei hän sitä sano", lisäsi äiti, naurahtaen.

Isäntä meni kohta kukkaroa täyttämään. Hän toi kaksi tukevaa
rahakäärettä ja ukko oli silminnähtävästi mielissään, pudotellessaan
noita suuria rahoja kädestä toiseen. Hän teki pöydälle kymmenen
taalerin kokoja ja luki ne kahteen kolmeen eri kertaan, jottei vaan
erehtyisi.

-- "Olkoon menneeksi", sanoi nuorukainen ja nousi ylös. -- Hän on se
vieras tanssija, jonka kanssa olemme tutustuneet Endringenin häissä.
Pian taluttaa hän satuloidun kimoheponsa tallista, sitoo vielä laukun
siihen, ja kaunis susikoira hyppii tuolloin hänen luoksensa ja
nuoleksii hänen käsiään.

-- "Niin, niin, otan minä sinutkin mukaan", sanoi poika koiralle ja
näytti nyt ensi kertaa koko kasvoiltaan iloiselle. Ja hän huusi isälle
tupaan: "Isä, saanko ottaa Luksin mukaani?"

-- "Ota kun tahdot", kuului sisästä vastaus keskeltä taalerien kilinää.
Koira näkyi ymmärtäneen kysymyksen ja vastauksen. Haukkuen ja
piehtaroiden juoksi se pihan ympäri.

Poika meni tupaan, ja rahakukkaroa vyölleen sitoessaan sanoi hän:
"Totta te puhutte, isä, tekeepä tosin hyvää minulle heittää sikseen
tämä yksinäinen elämä, ja, taika-uskoinen en kyllä ole, mutta hyvältä
vaan tuntui, kun hepo aina kääntyi puoleeni, talliin mentyäni, ja
hirnahti, ja kun koira noin pyrkii mukaan; sehän on hyvän merkki, ja
jos eläimiltä kävisi kysyminen, niin, kenpä ties, eivätköhän osaisi
antaa paraimpia neuvoja".

Äiti myhähti, mutta isä sanoi: "Älähän unohda puhella Korppi-Sakarin
kanssa äläkä ennen kauppoja tee ennenkuin häneltä olet kysynyt neuvoa;
se mies se tuntee säntilleen kaikki talon asiat kymmenen peninkulman
alalla ja on elävä hypoteekikirja. Mene nyt Jumalan nimeen äläkä liian
kovaa kiirutta pidä, kymmenen päivää saat olla poissa".

Isä ja poika löivät kättä toisilleen ja äiti sanoi: "Minä lähden sinua
saattamaan vähän matkaa".

Poika talutti nyt hevosta suitsista ja kulki äitinsä rinnalla äänetönnä
talon sivuitse, ja vasta tien käännöksen kohdalla virkkoi äiti
vitkastellen: "Antaisinpa sulle moniaan neuvon".

-- "Puhukaa vaan, mielelläni minä kuulen".

Äiti, ottaen poikaa kädestä kiinni, alkoi: "Pysähdypä, käydessä en osaa
oikein puhua. -- Näes, että sen pitää olla mieleisesi, se on tietysti
ensimmäinen ehto; ilman rakkautta ei ole iloa, ja minä olen vanha
eukko, saatanhan siis sanoa kaikki?"

-- "Aivan niin".

-- "Jos et sinä ole iloissasi etkä tuota pidä taivaan armolahjana, että
saat antaa hänelle kerran suuta, niin se ei ole oikeata rakkautta,
mutta ... älähän käy ... ei tämäkään rakkaus vielä riitä, siinä saattaa
vielä piillä jotakin muuta. Usko minua..." Vanha eukko pysähtyi
läähättäen ja lensi tulipunaiseksi. "Näes, missä ei ole oikeata
kunnioitusta, ja missä ei iloa synny siitä, että vaimo ottaa jonkun
kapineen käteensä tuolla lailla ja juuri tällä tavalla taas panee sen
pois eikä toisin, siinä ei käy hyvin; ja pidä kaikin mokomin silmällä,
miten hän menettelekse palvelusväkeä kohtaan".

-- "Minä otan neuvonne vastaan ja vaihdan pieniksi rahoiksi kaikki mitä
tarkoitatte, äiti; puhuminen käy teille raskaaksi. Tuon minä nyt jo
ymmärrän. Hän ei saa olla liian ylpeä vaan ei ylen ystävällinenkään".

-- "Sepä se, mutta minä näen jo ihmisen suusta, onko tuo suu jo
kironnut, torunut ja sättinyt, ja tekeekö se tuommoista mielellään. Ja
sitten sinä vasta oikein oppisit hänet tuntemaan, jos voisit kohdata
hänet suuttuneena: siinä se kätkeilevä sisällinen ihminen pistäkse
ulos, ja sillä ovat usein pitkät kynnet kuin hitolla. Voi lapsi! Paljon
olen aikoinani nähnyt, paljon kokenut! Siitä, miten ihminen kynttilää
sammuttaa, siitä jo voin nähdä, mimmoinen hän on sisästään ja mimmoinen
on hänellä luonne. Se, joka noin ohimennen puhaltaa kynttilän
sammuksiin, huolimatta raiskaako se ja lekottaako se, se on semmoinen,
joka pitää paljon nopeasta toimimisestaan, ja kumminkin tekee hän
kaikki vaan puoliksi eikä ole hänellä rauhaa mielessään".

-- "Mutta, äiti, te panette minut pulaan; arvankauppaa se sittenkin
vaan on".

--- "Niin, niin, kaikkea ei huoli sinun muistaakaan, mitä olen sanonut,
kunhan vaan pidät mielessäsi noin päällisten puolin; eri tilaisuuksissa
sitten kyllä olet huomaava minun tarkoitukseni, ja pidä silmällä
silloin: puhuuko hän hyvin työtä tehdessään, ottaako hän jotain
käteensä, sinun kanssasi puhuessaan, eikä taukoa työstään joka kerta
kuin sinulle sanan sanoo eikä tee työtä näyn vuoksi vaan. Ahkeruus on
vaimo-ihmisessä kaikki, sen minä sanon. Äiti vainajani se aina lausui:
tyttö ei saa koskaan kulkea tyhjin käsin, ja jos hän näkee höyhen
haituvankin, niin hänen pitää mennä ottamaan se ylös, vaikka kolmen
aidan ylitse. Ja sen ohella pitää hänen olla työssään tyyneen ja
vakavan, hän ei saa huimasti hyöriä ja pyöriä sinne tänne, ikäänkuin
aikoisi nyt juuri reväistä maailmasta kappaleen alas. Ja kun hän
sinulle puhuu ja vastaa, niin huomaa, eikö hän ole liian ujo tai kovin
rohkea. Sin'et voi uskoa, kuinka erillaisia tytöt ovat miestä
nähdessään ja yksinään ollessaan, ja ne, jotka näyttävät siltä, kuin
aikoisivat sanoa: älä puraise minua! ne ovat huonoimpia, mutta ne,
joilla suu on aina leveällään ja jotka arvelevat, että, kun joku on
tuvassa, niin ei suu saa olla kiinni silmänräpäystäkään, ne ovat vielä
huonommat".

Poika naurahti ja sanoi: "Teidänhän, äiti, sopisi kulkea saarnaamassa
ympäri maailmaa ja pitää kirkkoa tytöille yksinään".

-- "Sopisipa kyllä", sanoi äiti, myöskin nauraen, "mutta minäpä olen
alkanutkin lopusta. Ensiksi sinun pitää luonnollisesti katsoa, millä
kannalla hän on vanhempainsa ja sisarustensa suhteen; olethan itsekin
hyvä lapsi, niin ettei minun huoli siitä pitemmältä puhua. Neljännen
käskyn kyllä tunnet".

-- "Olkaa siinä kohden rauhassa, äiti, siinä on minulla omat merkkini:
joka pitää paljon ääntä vanhempain rakkaudesta, sillä ei sitä ole;
paraiten se osotakse työssä ja toimessa; ja ken siitä paljon puhelee,
se on jo väsynyt ja veltto, kun täytyy itse työssä sitä osoittaa".

-- "Ymmärtäväinenhän minulla onkin poika", virkkoi onnellinen äiti
ivaellen, pani kätensä rinnalleen ja katsahti poikaansa: "Sanonko sulle
vielä jotain?"

-- "Puhukaa; mielelläni teitä kuulen".

-- "Tuntuu, kuin vasta ensi kertaa tänään voisin tällä tapaa sinun
kanssasi puhella, ja kun kuolen, niin ei jälkeeni jää mitään, jonka
olisin unohtanat. Neljäs käsky! niin tuossa muistuu mieleeni, mitä isä
vainajani kerran sanoi. Niin, hän ymmärsi kaikki ja oli lukenut paljon
kirjoja, ja kerran kuulin hänen sanovan papille, joka usein kävi hänen
luonaan, näin: Tiedänpä syyn, miksi ainoastaan neljännessä käskyssä on
palkka luvattu, ja siinähän sen luulisi olevan kaikista vähimmän
tarpeellisen, sillä sehän on luonnollisinta, mutta kun sanotaan:
kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs kauan eläisit! ... niin sillä ei
tarkoiteta sitä, että hyvä lapsi tulee seitsemän- tai kahdeksankymmentä
vuotta vanhaksi; ei, ken isäänsä ja äitiänsä kunnioittaa, se elää
kauan, mutta taaksepäin. Hänellä on vanhempainsa elämä muistossaan,
ajatuksissaan, ja sitä ei häneltä voi poisottaa ja hän elää kauan
maailmassa, olkoon missä iässä hyvänsä. Ja ken ei isäänsä ja äitiänsä
kunnioita, se on vasta tänään syntynyt maailmaan eikä häntä enää
huomenna ole siinä".

-- "Äiti, tuo oli kelpo sana, minä ymmärrän sen enkä sitä unohda ja
lastenikin pitää se oppiman; mutta mitä enemmän te puhutte, sitä
raskaammaksi käy minulle vaimon hakeminen; hänen pitäisi, luullakseni,
olla teidän kaltaisen".

-- "Älähän ole, lapseni, niin yksinkertainen. Yhdeksäntoista ja
kahdenkymmenen iässä olin minäkin aivan toisenlainen, raju ja
itsepäinen, enkä ole vielä nytkään semmoinen, kuin minun pitäisi olla.
Mutta mitäs minun piti sinulle sanoakaan? niin, vaimosta. Merkillistä,
mitenkä se sinusta niin vaikealle tuntuu. Mutta vaikeaapa sinusta on
kaikki tuntunut jo pienestä pitäin; kahden vuoden iässä vasta opit sinä
kävelemään ja osaathan nyt juosta kuin varsa. Nyt vielä pari pientä
seikkaa, mutta pienistäpä usein tuntee suuretkin. Ota vaari, mitenkä
hän nauraa; nauru ei saa olla mitään leveää hohotusta eikä mitään
hienoa hihitystä, ei, sydämmestä sen pitää olla tullutta; soisinpa
tietäväsi, miten sinä itse naurat, sitten osaisit eroittaa oikean
naurun".

Poika purskahti nyt kovaan nauruun ja äiti saneli sanelemistaan: "Niin,
niin, tuolla lailla, samoin nauroi isä vainajanikin, niin hänelläkin
selkä notkui ja olkapäät hyppivät". Ja mitä enemmän äiti noin puhui,
sitä enemmän täytyi pojan nauraa, ja viimein yhtyi äitikin joukkoon, ja
niin kohta kuin yksi lakkasi, tarttui toisen nauraminen häneen jälleen.
He istahtivat tien viereen ja päästivät hevosen syömään; äiti otti
kukan maasta ja, leikiten sillä kädessään, sanoi: "Niin, merkitsee
tuokin jotain. Ota vaari, menestyvätkö hänellä kukat, siinä on enemmän
kuin osaa arvatakaan".

Kaukaa kuului nyt tytön laulu, ja äiti sanoi: "Panepa sekin tähdelle,
laulaako hän yhteislaulussa mielellänsä toista ääntä; se merkitsee jo
jotakin, kun joku mielellään pyrkii laulua alottamaan; ja katsos,
tuolla tulee koululapsia, nekin sanovat minulle erään asian. Tärkeätä
olisi, jos saisit tiedustelleeksi, onko hänellä vielä tallella
kirjoitusvihkonsa koulusta".

-- "No mutta, äiti, tehän tahdotte ottaa koko maailman todistajiksi.
Mitähän sekin merkitsisi, onko hänellä kirjoitusvihkonsa vielä
jäljellä?"

-- "Että sinä vielä kysyt tuota, se osoittaa, ettes vielä ole oikein
ymmärtäväinen. Tytöllä, joka ei huolellisesti säilytä kaikkea sitä,
mikä kerran on ollut jonkin arvoista, ei ole oikeata sydäntä".

Tämän puheen aikana oli poika koettanut päästää auki solmua ruoskan
siimassa; nyt otti hän veitsen taskustaan ja leikkasi solmun poikki.
Sormellaan osoittaen siihen sanoi äiti:

-- "Noin sopii sinun kyllä tehdä, mutta tytön ei koskaan. Pidä
silmällä, eikö hän kohta leikkaa solmua poikki; siinä on salaisuus
siinäkin".

-- "Sen saatan arvata", sanoi poika. "Mutta teidän kengännauhanne on
päässyt auki, ja eteenpäin täytyy lähteä".

-- "Niin, mutta tuopa taaskin johdatti mieleeni erään seikan", sanoi
äiti. "Tämä se on mitä paraimpia merkkejä: ota vaari, mitenkä hän
kenkänsä länttään astuu, sisäänpäin vai ulospäin, ja laahustaako ja
kuluttaako hän paljon jalkineita".

-- "Sittenpä pitäisi minun juosta suutarin luona", sanoi poika nauraen;
"voi äitiseni, kaikkia noita avuja, mitä sanotte, ei löydä yhdessä
ihmisessä".

-- "Niin kyllä, paljonhan minä puhunkin, eikä sinun huoli kaikkea
muistiin panna, se on vaan sinulle ohjaukseksi, kun mitä milloinkin
sattuu. Minä arvelen vain, ettei se ole pääasia, mitä kellä on tai mitä
ken perinnöksi saa, vaan mitä hän tarvitsee. Mutta nyt, minä, niinkuin
tiedät, olen antanut sinun olla rauhassa, avaa nyt minulle sydämmesi ja
sano, mitä sinulle tapahtui, kun sinä viime vuonna palasit Endringenin
häistä ikäänkuin lumottuna etkä enää sen koommin ole ollut entinen
poika? Sano minulle, kenties voin sinua auttaa".

-- "Oi äiti, sitä ette tiedä, mutta sen sanon teille. Minä olen nähnyt
tytön, joka olisi oikea, mutta minä erehdyin".

-- "Herran tähden! Ethän vaan rakastunut kenenkään vaimoon?"

-- "En maar, mutta erehdyin minä sittenkin. Ja mitäpä pitkistä
puheista? Hän oli palvelustyttö".

Poika huokasi syvään, ja ääneti olivat äiti ja poika hetkisen; viimein
pani äiti kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä olet hyvä poika,
kiitänpä Jumalaa, että hän salli sinun tulla semmoiseksi. Hyvin olet
tehnyt siinä, että olet hänet hylännyt mielestäsi. Isäsi ei olisi
siihen milloinkaan suostunut, ja isänsiunaus, tiedäthän, merkitsee
paljon".

-- "Ei, äiti, en minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen, minulle,
totta puhuen, ei ollut yhtään mieliin, että hän on palvelustyttö; se ei
käy laatuun, ja senvuoksi läksin tipo tieheni. Mutta vaikeampi minun
oli häntä unohtaa kuin luulinkaan; mutta nyt se on ohi, ja ohi sen
täytyy olla, minä olen päättänyt, etten tiedustele häntä mistään enkä
kysy keltään, missä ja kuka hän on: Jumalan avulla tuon teille oikean
talontyttären".

-- "Olethan kumminkin rehellisesti kohdellut tyttöä, etkä ole pannut
hänen päätänsä pyörimään?"

-- "Tuohon käteen, äiti; minun ei ole itseäni mistään moittiminen".

-- "Minä uskon sinua", sanoi äiti ja pudisti usean kerran hänen
kättään, "ja nyt onnea ja siunausta matkallesi".

Poika astui hevosen selkään, äiti katsoi hänen peräänsä ja nyt huusi
hän: "Seis! vielä sana, olinpa unohtaa paraimman".

Poika käänsi hevosensa ja äitinsä kohdalle tultuaan sanoi nauraen:
"Mutta se on jo viimeinen, eikö niin?"

-- "Viimeinen on ja paras. Kysele tytöltä myöskin paikkakunnan köyhistä
ja käy sitten köyhiltä tiedustelemassa, mitä nämä tytöstä puhuvat.
Huono se talontyttö on, jolla ei ole erityistä köyhää, jolle hän hyvää
tekee. Pane tuo tähdelle, ja mene nyt Jumalan nimeen ja ratsasta hyvää
kyytiä".

Ja pojan mentyä matkaansa, luki äiti vielä rukouksen hänen tiellensä ja
palasi sitten jälleen kotiansa.

-- "Olisi minun sittenkin pitänyt vielä sanoa hänelle se, että hän
tiedustelisi, miten Josenhans vainajan lasten on käynyt", sanoi äiti
kummallisessa liikutuksessa, ja ken tuntee ne salaiset tiet, joita
sielu käy, ne vuolteet, joita kulkee meidän näkyvän tilamme ylitse tai
syvässä sen alla? Sun muistossasi herää joskus jo kauan aikaa sitten
vaiennut laulu- tai tanssisävel, sin'et voit sitä laulaa, et saada
säveleitä yhteen, ja kumminkin soi se sydämmessäsi aivan selvään ja
sinusta tuntuu, kuin kuulisit sitä. Mikä se on, joka äkkiä herätti
sinussa nuo vaienneet säveleet?

Minkätähden muisti äiti nyt juuri näitä lapsia, jotka jo kauan sitten
olivat menneet hänen mielestään? Oliko nykyinen hartauden tila
ikäänkuin muisto toisesta jo kauan kadonneesta, ja herättikö se sitten
sen mukana olleet seikat mieleen? Ken voi käsittää ne hiukeen hienot ja
näkymättömät alkeet, joita liihottelee ja heiluu ihmisestä ihmiseen,
muistosta muistoon?

Äidin tultua takaisin tupaan, sanoi isäntä pilkallisesti:

-- "Olet kai antanut hänelle koko joukon neuvoja, miten muka paraimman
saa ongituksi; kyllä minäkin olen siitä huolta pitänyt, olen edeltäpäin
kirjoittanut Korppi-Sakarille, ja kyllä se hänet toimittaa paraimpiin
taloihin. Hänen täytyy tuoda semmoinen, jolla on runsaasti rahakultaa".

-- "Ei se rahakullan runsaus ihmisen hyvyys ole", vastasi äiti.

-- "Kyllä minäkin nyt tuon verran ymmärrän", sanoi isäntä
pilkallisesti, "mutta miksikäs ei ihminen saata olla hyvä ja rikas
rahoista samalla?"

Äiti oli vaiti. Mutta hetken kuluttua hän sanoi:

-- "Vai osoitit sinä häntä Korppi-Sakarin luo? Korppi-Sakarin taloonhan
Josenhansinkin poika tuli kasvatettavaksi". Niin yhdisti hän nyt
puheesen nimen lausumalla taanoisen muistinsa, ja nyt vasta tunsi hän,
ketä oli muistanut, ja palasi myöhemmin, niinkuin pian saamme nähdä,
usein niihin.

-- "Min'en tiedä, mitä sinä puhut", sanoi isäntä. "Mitä se poika sinuun
koskee? Miks'et sinä sano nyt, että minä olen viisaasti tehnyt?"

-- "Kyllähän sinä viisaasti teit", vakuutti emäntä, mutta ukkoa ei tämä
myöhäinen kiitos tyydyttänyt ja hän meni möristen ulos.

Jonkinlainen äreä pelko, että Johanneksen saattaisi sittenkin käydä
nurin päin, ja että asiassa oli kenties pidetty liiallista kiirutta,
suututti ukkoa kovasti nykyisyyteen ja kaikkeen, mitä hänen ympärillään
oli.



14. Ratsumies.


Saman päivän illalla, kun Johannes ratsasti Zusmarshofenista, tuli
Korppi-Sakari uudistalokkaan luokse ja istuskeli kauan tämän kanssa
perähuoneessa, lukien hänelle puoli-ääneen erästä kirjettä.

-- "Sinun tulee antaa minulle sata taaleria, kun asia selvenee, ja
tästä tahdon minä kirjallisen vakuutuksen", sanoi Korppi-Sakari.

-- "Minä luulen, että viisikymmentäkin taaleria olisi kyllin kylläksi,
onhan sekin jo hyvä kasa rahaa".

-- "Ei, ei pienintä penniäkään vähemmän kuin sata ummelleen, ja
lahjoitan minä sinulle siinä jo varmaankin sata, mutta sen suonkin
sinulle ja sisarellesi sekä teen kernaasti meidän seutulaiselle
palveluksen. Saisinhan minä Endringenissä ja Siebenhöfenissä hyvin
hyvästi kaksikin sen vertaa. Sinun Roselisi on kyllä kunnon talontyttö,
sitä vastaan ei ole mitään sanomista, mutta mikään erinomainen ei hän
kuitenkaan ole; kyllä sitä voipi hyvin kysyä: mitä tusina sellaisia
maksaa?"

-- "Ole ääneti, sellaista minä en suvaitse".

Uudistalokkaan täytyi tehdä Korppi-Sakarin mielen mukaan ja
kirjoitettuaan, sanoi hän:

-- "Kuinka arvelet, tuleeko minun siitä Roselille mitään sanoa?"

-- "Tietysti tulee sun se tehdä, mutta hän ei saa antaa itsestänsä
mitään huomata, eikä kellenkään koko seudulla; asia ei salli
nuuskimista, ja jokaisellahan ovat omat vihollisensa, sinullakin ja
siskollasikin. Saat uskoa minua. Sano Roselille, että hän pukeutuu
jokapäiväisiin vaatteisinsa ja lypsää lehmiä, kun vieras tulee. Minä
lasken hänet yksinään taloosi; olethan lukenut, mitä rusthollari
kirjoittaa, hänellä ovat omat tuumansa ja hän juoksisi heti paikalla
tiehensä, jos huomaisi jotakin olevan valmistetun. Mutta sinun tulee
pian vielä tänä iltana lähettää joku Lauterbachiin ja haettaa kimo
langoltasi; kyllä minä sitten heti lähetän kosijan luoksesi, muka
varsakauppaa hieromaan. Älä sinäkään näytä mitään tietäväsi".

Korppi-Sakari meni pois, ja uudistalokas kutsui sisarensa ja vaimonsa
huoneesen ja ilmoitti heille, toki vaiti-oloon velvoittamalla, että
huomenna tulee Roselille kosija, ja vieläpä yhtä hyvä kuin joku
ruhtinas, ja jolla on talo, ettei toista mointa, sanalla sanoen,
rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Sen jälkeen antoi hän muita
ohjeita, joita Korppi-Sakari oli määrännyt, ja käski heidän vieläkin
kerran olla asiasta vaiti.

Illallisen jälkeen ei Rosel kuitenkaan tainnut pidättää itseänsä
Avojalalta kysymästä, josko tämä, kun hän on mennyt naimisiin, menisi
kernaasti hänelle piiaksi; hän antaisi hänelle palkkaa kaksi sen vertaa
kuin mitä hän nyt saa, eikä hänen olisi silloin tarvis mennä Rheinin
yli tehtaasen. Avojalka antoi kiertelevän vastauksen, sillä hän ei
ollut taipuisa menemään Roselin kanssa, ja tiesi, että tällä oli, näitä
ehdotellessaan, vielä toinenkin tarkoitus: hän tahtoi ensin ilmoittaa
voitto-riemunsa, jotta hän saa miehen ja vieläpä minlaisen, ja silloin
tulisi Avojalan pitää hänen taloutensa voimassa, josta hän ei tähän
saakka ollut juuri ollenkaan välittänyt. Sen olisi Avojalka tehnyt
kernaasti suosiolliselle emännälle, mutta ei Roselille; ja jos hänen
pitäisi kerran mennä nykyisen emäntänsä luota pois, niin ei hän
haluaisi enää palvelukseen, vaan kernaammin olisi itse päällänsä, olipa
se sitten vaikka tehtaassa veljensä kanssa.

Vielä kun Avojalka oli maata panemaisillansa, kutsui hänet hänen
emäntänsä ja ilmoitti hänelle salaisuuden, lisäten: "sinä olet ollut
kyllä aina kärsivällinen Roselin kanssa, mutta ole nyt kaksi sen
vertaa, niin kauan kuin kosija on täällä, ettei talossa syntyisi mitään
hälinää".

-- "Niin, mutta se näyttää minusta huonolta, että hän lypsää tämän
ainoan kerran; onhan se suoraa petosta hyviä ihmisiä kohtaan, eikä hän
päälle päätteeksi edes osaakaan lypsää".

-- "Sinä ja minä emme voi maailmata muuttaa", sanoi emäntä, "minä
luulen, että sinullakin on kyllä taakkaa osaltasi; anna toisten tehdä,
mitä he tahtovat".

Avojalka meni maata sillä raskaalla ajatuksella, kuinka toki ihmiset
eivät pidä minäänkään pettää toinen toisiansa. Hän ei tosin tiennyt,
ken se oli, joka piti petettämän; mutta hän sääli nuorta mies parkaa,
ja mustalta näkyi hänen silmissään, kun hän ajatteli: ken tietää, ehkä
tulee Rosel yhtä kovin petetyksi miehen suhteen, kun tämä Roseliin
nähden.

Seuraavana aamuna, kun Avojalka varhain aamulla katsahti ikkunasta
ulos, peräytyi hän äkkiä taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut luodin
otsaansa. "Taivas, mitä tämä on?" Hän hieroi silmiään ja avasi ne
taasen sekä kyseli itseltään, josko hän vielä uneksi. "Onhan tuo
ratsumies Endringenin häistä, hän tulee siis tähän kylään, hän korjaa
sinut, ei, hän ei tiedä siitä mitään; mutta hänen tulee tietää se. Ei,
ei, mitä sinä tahdot? Hän tulee yhä lähemmäs, yhä lähemmäs, hän ei
silmäile ylös"... Kaksinainen puhjennut neilikka putoaa Avojalan
käsistä akkunanlaudan yli hänen päällensä, se tapaa satulalaukkua,
mutta ratsastaja ei sitä näe, ja kukka putoaa tielle ja Avojalkaa
kiitää alas ja korjaa pettäväisen merkin tieltä, ja nyt selvenee
hänelle tämä kauhea valo: tämä on Roselin kosija, hän se on, jota hän
tarkoitti eilisiltana. Hän ei tosin nimittänyt häntä, mutta ei se voi
olla muu, ei kukaan muu, ja häntäkö nyt petetään?

Ladossa, vehreillä apilailla, joita hän aikoi antaa lehmille ruoaksi,
laskeusi Avojalka polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän
varjelisi nuorukaisen saamasta Roselia. Että hän tulisi hänen omakseen
-- tälle ajatukselle hän ei uskaltanut antautua, mutta ei myöskään
poistaa sitä.

Tuskin oli hän lehmät lypsänyt, niin jo kiirehti mustan Marannan luo:
hän tahtoi kysyä häneltä, mitä hänen pitäisi tekemän; vaan musta
Maranna makasi kovasti kipeänä, hän oli käynyt milt'ei umpikuuroksi ja
töin tuskin ymmärsi muuta kuin erityisiä sanoja, ja semmoista
salaisuutta, jonka hän oli saanut tietää puolittain luottamuksesta ja
puolittain arvaamalla, ei Avojalka uskaltanut huutaa niin kovaa, että
musta Maranna olisi sitä käsittänyt. Olisihan ulkona oleva väki voinut
sen kuulla. Hän palasi taasen neuvotonna kotiinsa.

Avojalan täytyi lähteä pellolle ja viipyä siellä koko päivä nauriita
istuttamassa. Melkein joka askeleella pysähtyi hän hetkiseksi ja tahtoi
kääntyä takaisin, sanoaksensa vieraalle kaikki, mutta alamaisuuden
käsky ynnä omituinen asian tutkiminen ajoi hänet eteenpäin hänelle
määrättyyn velvollisuuteen, ja silloin ajatteli hän: jos hän on niin
yksinkertainen ja ajattelematon, että niin huolimattomasti siihen
heittäytyy, niin silloin ei voi häntä auttaa, eikä hän silloin sen
parempata ansaitsekaan, ja -- kihlattu ei ole vielä vihitty, lohdutti
hän itseänsä lopuksi. Hän oli kuitenkin kaiken päivää täynnä
levottomuutta ja kun hän, palattuaan iltasella kotiinsa, meni lypsämään
lehmiä ja Rosel istui, täysi kiulu edessänsä, erään lehmän ääressä,
jonka hän juuri oli lypsänyt, ja lauloi selvällä äänellä, silloin kuuli
hän vieraan puhuvan isännän kanssa viereisessä tallissa. Puheen aineena
oli kimo. Mutta mistähän kummalta olikaan kimohevonen tullut talliin!
eihän heillä tähän saakka ollut sellaista?

Nyt kysyi vieras: "Ken se on, joka tässä vieressä laulaa?"

-- "Se on minun sisareni", sanoi talonpoika, ja tämän kuultuaan alkoi
Avojalka laulaa toista ääntä niin kovasti, niin innollisesti, ikäänkuin
hän olisi aikonut pakoittaa häntä kysymään myös, kuka se toinen laulaja
on; mutta laulu saattoi sen pahan, ettei siten voinut kuulla, josko
vieras todellakin sitä kysyi. Ja kun Rosel meni, kantaen täysinäistä
maitokiulua, pihan yli, johon parhaillaan kimokin talutettiin
tarkastettavaksi, sanoi talonpoika:

-- "Tuo tuolla se on minun sisareni. Rosel! Pane kiulu pois ja valmista
jotakin illalliseksi, meillä on muuan sukulaisemme vieraana; kyllä minä
kannan kiulun ylös".

-- "Ja tuo pieni tuolla lie kaiketi laulanut toista ääntä?" uteli
vieras. "Onko hän myöskin sisar?"

-- "Ei, hän on noin puoleksi meidän turvattimme, minun isäni oli hänen
holhojansa".

Talonpoika tiesi vallan hyvin, että tuollainen lempeämielisyys on talon
kunnia, ja sentähden vältti hän nimittämästä Avojalkaa pelkäksi
piiaksensa.

Mutta Avojalka oli itseksensä iloissaan siitä, että vieras vihdoinkin
tiesi hänestä. Jos hän on ymmärtäväinen ihminen, niin tiedustelee hän
minulta Roselista, arveli hän ihan oikein itseksensä, Rosel kantoi
esille ruokaa ja vieras oli kovin ihmeissään siitä, että talossa
voitiin saada toimeen moisia kemuja niin vähässä ajassa; hän ei
tiennyt, että kaikki oli jo ennakolta valmistettu, ja Rosel pyysi
vieraalta anteeksi, että hänen täytyi tyytyä puutteen-alaiseen
kestitsemiseen, koska hän oli tottunut kotosalla arvattavasti paljoa
parempaan. Hän arveli ja viisaastikin, että laajalle tunnetun kiitoksen
mainitseminen tekee hyvää jokaiselle.

Avojalan piti tänään pysyä kyökissä ja antaa kaikki Roselin käteen ja
yhä alinomaa rukoili hän: "sanohan nyt minulle toki Jumalan nimessä,
kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?" Mutta Rosel ei vastannut ja emäntä
ilmoitti viimein salaisuuden, selittäen: "voithan sinä nyt jo sanoa,
hän on rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Onhan sinulla, Amrei,
tallella vielä eräs muisto hänen äidiltänsä?"

-- "Niin on", vastasi Avojalka ja hänen täytyi istahtua kiukaan
reunukselle, sillä hänen polvensa horjuivat. Kuinka ihmeellistä tämä
kaikki olikaan! -- Hän on siis hänen ensimmäisen hyväntekijänsä poika!
"Kyllä häntä pitää auttaa, vaikkapa koko kylä kivittäisi minut; en minä
jaksa tätä kärsiä!" arveli hän itseksensä.

Vieras läksi pois, häntä saatettiin, mutta vielä rapuilla kääntyi hän
äkkiä ympärinsä ja sanoi: "minun piippuni on sammunut, ja minä aina
kernaimmin sytytän sen hiilestä". Hän halasi kaiketi tarkastella, miltä
kyökissä näyttää. Rosel kiiti ennen häntä sisälle ja tarjosi hänelle
tulikoukulla hiilen; hän seisoi juuri Avojalan edessä, joka istui
takana uunin reunuksella.

Ja vielä myöhään illalla, kun kaikki talossa makasivat, läksi Avojalka
ulos ja juoksenteli pitkin kylää. Hän hakee jotakuta, jota hän voisi
pyytää varoittamaan Johannesta, mutta hän ei tiedä ketäkään. Maltas,
tuolla asuu suntio, hän on uudistalokkaan vihollinen ja osaa ilmoittaa
kaikki niin sujuvasti, mutta ... sinun isäntäsi vihollisen luo et sinä
suinkaan mene etkä ylipäänsä kenenkään luo täällä. Sinulla on
kunnalliskokouksessa vihollisia kyllin Damin tähden... Niin, Dami, se
voi sen tehdä. Miksikä ei? Voipihan mies puhua siitä paljoa enemmin;
mitä voitaisiin luulla hänen sen sivussa tarkoittavan? Ja Johannes,
niin, sehän on hänen nimensä, ei suinkaan unohda sitä, ja silloinhan on
Damilla suojelija ja vieläpä millainen! Mikä mies! Mikä perhe! Silloin
ei hänellä ole enää puutetta. Ei, Dami ei uskalla tulla kylään. Oi hyvä
Jumala! onhan hän ajettu pois! Mutta entäs Sysi-Matti, sehän voisi sen,
ja ehkä Dami sittenkin...

Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne niinkuin virvatuli, ja hän
itsekin harhaili teitä käydessään tietämättä minne, ja hän tunsi tänään
itsensä niin pelon-alaiseksi niinkuin aina käy, kun emme tiedä koko
maailmasta ja olemme omissa ajatuksissamme; hän pelkäsi jokaista ääntä,
sammakot lammessa kurisivat niin kauheasti, ruisrääkät nisupelloilla
pärisivät niin kolkosti, puut seisoivat niin mustina tänä yönä. Ukkonen
oli tänään jyrissyt Endringenissä päin. Taivaalla kiitää mustia pilviä,
ainoastaan silloin tällöin kirmailee joku tähtönen.

Avojalka kiirehti kedon yli metsään; hän tahtoi mennä Damin luo, hänen
täytyi siitä puhua edes jonkun ihmisen kanssa. Kuinka on metsässä niin
synkkää? Mikä lintu se on, joka visertää nyt näin yöllä, melkein kuin
rastas, kun hän lentää illalla, ja "tulen jo, tulen jo, tulen jo; tulen
koht', tulen koht'!" kaikuu sen laulu. Ja nyt visertää rastas, niin
henkeänsä vetämättä, niin sydämmensä pohjasta, niin suihkuavin sävelin,
niin hiljaa lirittämällä, kuin metsän lähde, joka uhkuaa maan sisästä.

Metsätiellä olevat puun juuret eivät suinkaan kierrelleet Avojalan
aatoksia mutkaisemmin.

-- "Ei, se tuuma ei auta! Mene vaan taasen kotiisi" sanoi hän viimein
itsekseen ja kääntyi takasin, mutta vielä kauan käyskenteli hän pitkin
ketoa; hän ei uskonut enää virvatulia, mutta tänään näytti siltä, kuin
joku sellainen häntä kuljettaisi edes takaisin, ja nyt tunsi hän
ensikerran kävelleensä kovin kauan avojaloin kasteisella maalla ja
poskensa hehkuvan. Hiki vuosi hänestä virtana, kun hän pääsi viimein
kotiin kammioonsa.



15. Sidottu ja päästetty.


Aamulla herätessänsä huomasi Avojalka tilallaan sen kaulakoristeen,
jonka hän ennen oli saanut rusthollin emännältä; hänen täytyi kauan
aikaa ajatella, ennenkuin muisti, että hän oli sen ottanut eilen
illalla esille ja kauan katsellut sitä.

Nousemaan yrittäessään, tunsi hän jäsenensä olevan kuin hakattujen, ja
käsiään vaivalla ristiin pannessaan, vaikeroi hän:

-- "Enhän vaan taivaan nimessä kipeäksi tule! Minulla ei ole aikaa
siihen, minä en saata olla sairaana nyt". Ikäänkuin suutuksissa
ruumiisensa ja lujatahtoisena ponnistaen sitä, nousi hän ylös; mutta
pahastipa hän pelästyi, nähtyään pienestä peilistänsä, että hänen
kasvonsa olivat aivan pöhössä: "Siinä sulle rangaistus, kun eilen yöllä
niin paljon juoksentelit ja tahdoit avuksesi kutsua vieraita ihmisiä,
jopa kelvottomiakin". Hän löi kuni rangaistukseksi itseään hellälle
poskellensa, sitten kietoi hän sen huolellisesti ja meni työhönsä.

Emäntä, nähtyään hänet, tahtoi lähettää häntä makaamaan; mutta Rosel
rupesi torumaan, että Avojalka oli ilkeyttänsä vaan olevinaan sairas ja
oli tehnyt tuon tepposen vaan senvuoksi, kun tiesi, että häntä nyt
tarvitaan. Avojalka oli ääneti, ja kun hän oli ladossa panemassa
apilaita korsuun, silloin kuului muudan raikas ääni: "Hyvää huomenta!
Ahkeriapa ollaan jo näin varhain!"

Se oli hänen äänensä.

-- "Aina vähän", vastasi Avojalka ja purasi sitten hampaansa yhteen,
harmissaan sille häijylle tontulle, joka kateellisena oli hänet
noitunut ja rumentanut niin pahaksi, että Johanneksen oli häntä
mahdoton tuntea.

Pitikö hänen nyt ilmoittaa itsensä?

Parasta on odottaa.

Hänen lypsäessään kyseli Johannes yhtä ja toista. Ensinkin, lypsävätkö
lehmät paljon ja myödäänkö karjan tuotteita ja miten, kuka voita
kirnuaa, ja pitääkö joku tuosta kirjaa talossa.

Avojalka vapisi; hänen vallassaan oli nyt sysätä kilpakumppalinsa
syrjään, osoittaessaan, mimmoinen hän on; mutta kuinka kummallisesti
ovat maailman kulun langat kehrätyt! Hän häpesi ennen kaikkea puhua
pahaa isäntäväestään, vaikka moite olisi oikeastaan koskenut vain
Roselia, sillä muuthan olivat hyviä; mutta hän tiesi, että häpeä on
palvelijankin saattaa taloa pahaan huutoon, ja senvuoksi hän vastasi
vain: palvelijan ei sovi arvostella isäntäväkeänsä; "ja hyväsydämmisiä
he ovat kaikki", lisäsi hän sitten sisällisessä oikeudentunnossa, sillä
hyväntahtoinen oli tosiaan Roselikin kaikessa tulisuudessaan ja
ylpeydessään. Nytpä johtui Avojalalle jotakin mieleen. Jos hän sanoo
mimmoinen Rosel on, niin lähtee vieras tipo tiehensä, siten hän on
tosin Roselista päässyt, mutta hän on sitten poissa, ja viisaasti hän
sitten jatkoi:

-- "Näyttepä olevanne varovainen; siitähän vanhempannekin ovat
tunnetut. Mutta tiedättehän, ettei mitään eläintä opi yhdessä päivässä
tuntemaan; teidän pitäisi, mielestäni, jäädä vähäksi aikaa tänne, ja
sittemmin saamme mekin tutustua lähemmin keskenämme, ja kyllähän sitten
sana sanasta syntyy, ja missä vaan saatan olla teidän hyödyksenne, niin
sen teen aivan mielelläni. Vaan enpä minä ymmärrä kumminkaan, miksi te
niin paljon kyselette..."

-- "Kas viekasta! Mutta mieliinipä olet kuin oletkin", sanoi Johannes.

Avojalka säpsähti, niin että lehmä peräytyi ja maito oli vähällä
läikähtää kiulusta ulos.

-- "Ja hyvät juomarahat pitää kyllä saamasi", lisäsi Johannes ja
pudotti jälleen takaisin taskuunsa taalerin, jota jo oli pitänyt
hyppysissään.

-- "Kuulkaas", alkoi Avojalka vielä, mennen toisen lehmän luo. "Suntio
on minun isäntäni vihollinen, sen sanon siltä varalta, että hän
rupeaisi teihin hierautumaan".

-- "Niin, niin, kyllä sinun kanssasi sopii puhella, näen mä, mutta
sinun kasvosi ovat pöhössä; ei tuo pään sitominen mitään auta, kun
kävelet avojaloin".

-- "Minä olen jo tottunut siihen", sanoi Avojalka, "mutta kiitoksia
vaan neuvostanne, koetan sitä seurata".

Askeleita kuului ulkoa. "Saammehan toiste puhella enemmän", lopetti
poika ja meni pois.

-- "Kiitos nyt, paksu poskeni!" sanoi Avojalka, vieraan mentyä, ja
taputti pöhönnyttä poskeansa; "olet ollut oikein kiltti; sinun
kauttasihan saan hänen kanssaan puhua, ikäänkuin ei olisi minua itseäni
likimaillakaan, naamuri silmillä kuin laskiaisena. Helei! Tämäpä
hauskaa!"

Kummallista, kuinka tämä sisällinen ilo melkein poisti hänen
ruumiillisen kuumeensa; väsyksissä hän vaan oli, sanomattoman
väsyksissä, ja osittain oli hänestä mieleistä osittain haikeata, kun
hän näki renkivoudin tervaavan rattaiden pyöriä ja kuuli isännän
aikovan vieraan kanssa lähteä ulos kylään. Hän riensi kyökkiin ja
siellä kuuli hän isännän sanovan Johannekselle: "Olisipa hyvä, jos sinä
lähtisit ratsain; sitten saisit sinä, Rosel, tulla viereeni rattaille
ja Johannes ratsastaisi sivulla".

-- "Lähteehän emäntäkin joukkoon", lisäsi Johannes hetken kuluttua.

-- "Minulla on imevä lapsi, en minä voi lähteä", sanoi emäntä.

-- "En minäkään ilkeä näin arkipäivänä lähteä kyliä kulkemaan", lisäsi
Rosel.

-- "Mitä joutavia! Kun serkku tulee vieraisin, niin saatat kyllä ottaa
itsellesi yhden vapaan päivän", pyyteli isäntä, sillä hän tahtoi, että
Johannes oitis Roselin kanssa yhdessä tulisi vouratalollisen luokse,
jott'ei tällä olisi tyttärensä suhteen toivoa vähääkään; samalla tiesi
hän tämmöisen pienen kylässä-käynnin hankkivan ihmiset pikemmin kokoon
kuin kahdeksanpäiväinen vieraissa-olo talossa.

Johannes oli vaiti, ja isäntä pyytämisensä innossa nykäsi häntä ja
kuiskasi: "Puhu sinäkin hänelle, sinua hän mieluummin tottelee ja
lähtee mukaan".

-- "Minusta nähden", sanoi Johannes ääneensä, "sisaresi tekee oikein,
kun ei tahdo näin keskellä viikkoa kyliä käydä. Minä valjastan heponi
sinun hevosesi rinnalle, sittenhän saamme nähdä, miten ne yhdessä
kulkevat, ja illalliseksi tulemme jo takaisin, joshan emme jo
ennenkin".

Avojalka, kuullessaan tätä, purasi huultaan ja tuskin jaksoi olla
nauramatta; "sepä se", arveli hän, "sitä miestä ette ole saneet vielä
suistaneeksi, vielä vähemmin valjaisin, sitä miestä ette voikaan niin
ilman mitään kuljettaa maita mantereita, kuten oli aiottu, niin ettei
hän takaisin osaisi tulla".

Hänen täytyi panna huivi kasvoiltaan pois, niin kuuma tuli hänen
pelkästä ilosta.

Kummallinen oli tänään talossa päivä, ja Rosel kertoi puoli-äreissään,
mitä kaikkea kummallista Johannes oli häneltä kysynyt, ja Avojalka se
riemuitsi sydämmessänsä, sillä kaikki se, mitä hän oli kysellyt ja
jonka hän hyvin ymmärsi, miksi tämä oli niin kysellyt, oli hänessä
täytetty. Mutta mitäs siitä on hyötyä? Hän ei tunne sinua, ja jospa
tuntisikin, niin sinä olet orpo raukka ja palveluksessa, siitä ei tule
milloinkaan mitään. Hän ei tunne sinua eikä rupea sinusta
tiedustelemaan.

Illalla miesten palatessa, oli Avojalka ottanut jo huivin pois
otsaltaan, posket ja ohimoiset olivat vielä leveästi sidottuina.

Johannes ei näkynyt nyt huolivan hänestä sanoilla eikä katseellakaan.
Sitä vastoin oli hänen koiransa Avojalan luona kyökissä ja tämä antoi
sille ruokaa, silitteli sitä ja puheli sille: "Niin! Jospa vaan voisit
sanoa hänelle kaikki, niin kyllä uskollisesti hänelle kaikki
ilmoittaisit!"

Koira pani päänsä Avojalan polvelle ja katsoi häneen ymmärtäväisillä
silmillä ja pudisti sitten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
raskasta on, etten minä voi puhua.

Nyt meni Avojalka sisään ja tuuditteli lapsia, jotka jo kauan aikaa
olivat maanneet, vielä kerran kaikenlaisilla lauluilla, mutta sitä
valssia, jonka mukaan hän kerran oli tanssinut Johanneksen kanssa,
lauloi hän enimmin. Johannes kuunteli kuni haluillansa ja näkyi olevan
kaukana puheistansa. Rosel meni kammioon ja käski Avojalan olla vaiti.
Vielä myöhään yöllä, kun Avojalka juuri oli tuonut vettä mustalle
Marannalle ja täysi leili päälaella kulki synnyintalollensa, tuli hänen
vastaansa Johannes, joka oli matkalla yömajaansa ravintolassa. Hiljaa
lausui tyttö: "Hyvää yötä!"

-- "Kas, sinäkö siinä olet?" sanoi Johannes, "minnes sinä vielä vettä
viet?"

-- "Mustalle Marannalle".

-- "Kuka se on?"

-- "Köyhä, kipeä eukko".

-- "Roselihan sanoi, ettei täällä ole köyhiä lainkaan?"

-- "Voi, Herran tähden; on liiaksikin, mutta Rosel sanoi kaiketi sen
vuoksi vaan, kun pitää sitä häpeänä kylälle. Hyväsydämminen hän on, sen
saatte uskoa, mielellään hän lahjoittaa".

-- "Hyvä sinä olet puolustamaan, näen mä; mutta älähän jää seisomaan
leili päälaella. Saanko lähteä kerallasi?"

-- "Miks'ette?"

-- "Sinä olet oikeassa, sinä kuljet hyvää tietä ja siinä on sinulla
suoja, ja minua ei sinun huoli lainkaan pelätä".

-- "Min'en pelkää ketään ja kaikista vähimmän teitä. Tänään huomasin,
että olette hyvä".

-- "Miten niin?"

-- "Kun neuvoitte parantamaan kasvojeni pöhöä; se auttoi, minulla ovat
kengät jalassa".

-- "Hyvin teitkin, kun neuvoani noudatit", sanoi Johannes hyvillään, ja
koira näkyi ymmärtävän tämän, sillä se hyppäsi tytön luo ja nuoli hänen
vapaata kättään.

-- "Luks, tule tänne", käski Johannes.

-- "Antakaa hänen olla", vastasi Avojalka, "me olemme jo hyviä ystäviä,
Luks oli tänään minun luonani kyökissä; minua ja veljeäni kaikki koirat
hyväilevät".

-- "Vai niin? Onko sinulla velikin?"

-- "On kyllä, ja minä aion pyytää, että te hyväntahtoisesti ottaisitte
hänet palvelukseen luoksenne, hän on varmaan palveleva teitä
uskollisesti elämänsä loppuun asti".

-- "Missä hän on?"

-- "Tuolla metsässä, hän on tätä nykyä sysimiehenä".

-- "Meillä on vähän metsää eikä yhtään sysihautaa; paimenta minä
pikemmin tarvitsisin".

-- "Siihen hän kelpaa myöskin. Mutta tässä asuukin Maranna".

-- "Minä odotan, kunnes tulet ulos", sanoi Johannes, ja Avojalka meni
sisään, vei sinne veden, pani halot takkaan ja teki eukolle vuoteen.

Hänen tultuaan ulos, oli Johannes vielä siellä, koira hyppäsi hänen
vastaansa, ja kauan seisoi vielä Avojalka Johanneksen kanssa
pihlajapuun juurella. Se humisi niin vienosti ja heilutteli oksiaan,
ja siinä he haastelivat kaikenlaista, ja Johannes ylisti hänen
ymmärtäväisyyttään ja valpasta mieltään ja sanoi viimein: "Jos joskus
tahdot paikkaa muuttaa, niin minun äidilleni sä olisit omiasi".

-- "Sepä on suurin kiitos, mitä minulle kukaan voi maailmassa antaa",
vakuutti Avojalka, "ja minulla on vielä muistokalu häneltä". Hän kertoi
nyt tuon tapauksen lapsuutensa ajoilta, ja kumpikin nauroi, kun
Avojalka sanoi, ettei Dami tahdo milloinkaan unohtaa, että rusthollin
emäntä on hänelle vielä velkaa nahkahousut.

-- "Ne hänen pitää saada", vakuutti Johannes.

He menivät vielä yhdessä kylään, ja Johannes antoi hänellä kättä
jäähyväisiä sanoessaan.

Avojalka yritti sanoa hänen jo antaneen hänelle kättä, mutta ikäänkuin
säikähtyen tuota ajatusta, riensi hän taloon, vastaamattakaan toisen
jäähyväiseen! Johannes meni mettivänä ja hämillänsä yömajaansa "Metson"
ravintolaan.

Mutta seuraavana aamuna huomasi Avojalka poskensa pöhön laskeutuneen,
eikä milloinkaan tätä ennen kuulunut vielä niin iloista rallatusta
talossa, pihalla, tallissa ja ladossa, kuin tänään, ja tänäänhän piti
myös asia päätettämän, tänään piti Johanneksen lausua asiansa.
Uudistalokas ei enää kauemmin tahtonut saattaa sisartansa huutoon:
ehkäpä ei siitä tulisikaan mitään.

Melkein kaiken päivän vietti Johannes sisässä Roselin luona; tämä
ompeli miehen paitaa, ja iltasella tulivat uudistalokkaan vaimon
vanhemmat ja muut sukulaiset. Asia piti päätettämän.

Kyökissä kihisi paisti, ja kuusihalot räiskivät, ja Avojalan posket
hehkuivat sekä uunin tulesta että sisällisestäkin. Korppi-Sakari
käyskenteli edes takaisin, ylös ja alas hyvin toimessaan, hän oli
talossa kuin kotonaan ja poltteli uudistalokkaan piippua.

-- "Se on siis kuitenkin päätetty", valitti Avojalka itsekseen.

Pimeä tuli, ja monta kynttilää paloi talossa; Rosel käyskeli pönäkästi
puettuna edestakaisin tuvan ja kyökin väliä eikä toki tiennyt mitä
oikeastaan tekisi. Muuan vanha vaimo, joka oli muinoin kyökkipiikana
palvellut kaupungissa, oli otettu ruoan keittäjäksi. Kaikki oli
valmistettu.

Nyt sanoi nuori emäntä Avojalalle: "mene ylös ja pane kirkkovaatteet
päällesi".

-- "Miksi niin?"

-- "Sinun tulee tänään passata, saathan samassa myös kelpo juomarahat".

-- "Minä tahtoisin olla kyökissä".

-- "Ei, tee mitä minä sinulle sanon ja joudu".

Amrei meni huoneesensa ja kovin väsyneenä istahti hän hetkiseksi
kirstullensa vetäisemän henkeä; häntä peloitti, -- hänen oli niin
raskasta, -- kun hän voisi nyt vaan nukkua eikä milloinkaan enää
herätä! Mutta velvollisuus se kutsui häntä ja tuskin oli hän saanut
käteensä ensimmäisen kappaleen juhlapukuansa, niin ilo heräsi hänessä,
ja iltarusko, joka lähetti kirkkaan säteen ullakkoon, tanssieli Amrein
poskilla.

-- "Pane kirkkovaatteet päällesi!" Hänellä oli yksi ainoa kirkkopuku ja
se oli sama, mikä oli hänen päällänsä ollut Endringenin häissä, ja
jok'ainoa vaatteiden kahina soi iloa ja samoja valssinsäveleitä, joiden
mukaan hän silloin oli tanssinut; mutta yön lähetessä ja pimeässä
pannessaan päällensä, karkoitti Amrei jälleen kaiken ilonsa ja sanoi
pukeuvansa tällä lailla ainoastaan Johanneksen kunniaksi; osoittaakseen
hänelle, kuinka korkeassa arvossa hän piti kaikkea, mitä hänen
perheestänsä oli lähtenyt, pani hän viimeksi kaulakoristeenkin
kaulalleen.

Koristettuna niin kuin muinoin Endringenin häissäkin, tuli hän
kammiostaan alas.

-- "Mitäs tuo nyt on? Mitäs sinä olet niin pönäkäksi laittaunut?" huusi
Rosel suutuksissaan ja rauhattomana sulhasen pitkällisestä
viipymisestä. "Mitäs olet pannut päällesi kaikki rikkautesi? Sopiiko
piian kantaa tuommoisia koristeita ja mokomia muistorahoja? Pane
paikalla ne pois!"

-- "Kas sitä en tee, sen lahjoitti minulle hänen äitinsä, vielä pienenä
ollessani, ja se minun kaulallani oli, kun yhdessä tanssimme
Endringenissä".

Jotakin kuului kaatuneen portailla, mutta kukaan ei pitänyt siitä
lukea, sillä Rosel huusi nyt:

-- "Vai niin, sinä kunnoton tontun noita; räpäleihin olisit nääntynyt,
jollei sinua olisi otettu taloon, ja nyt tahdot ottaa sulhasen minulta
pois".

-- "Älähän nimittele häntä niin, ennenkuin hän on se", vastasi Avojalka
kummallisella äänellä, ja vanha ruoankeittäjä huusi kyökistä: "Totta
Avojalka puhuu, lasta ei saa nimellään mainita, ennenkuin on kastettu,
se on lopen vaarallista".

Amrei nauroi, ja Rosel kiljasi:

-- "Mikä sua naurattaa?"

-- "Itkeäkös minun pitäisi?" sanoi Avojalka, "syytä olisi minulla
kyllä, mutta en kehtaa".

-- "Maltas, kun näytän sinulle, mitä sinun pitää", huusi Rosel: "tuossa
sulle!" ja hän raasti Avojalan maahan ja löi häntä kasvoihin.

-- "Kyllä minä riisun; päästä pois!" huusi Avojalka, mutta Rosel päästi
hänet muutoinkin, sillä Johannes seisoi hänen edessään, ikäänkuin
maasta nousseena.

Hän oli kalman kalpea, hänen huulensa vapisivat, hän ei saanut
sanaakaan suustansa, suojellen laski hän vaan kätensä Avojalan päälle,
joka vielä oli maassa polvillaan.

Avojalka oli ensimmäinen, joka alkoi puhua, ja hän huusi: "Uskokaa
minua, Johannes, tuommoinen hän ei ole ollut vielä koskaan, ei
elämäpäivänään, ja minä olen syypää..."

-- "Niin, syypää sinä olet, ja lähde pois nyt! Minun kanssani sinä
lähdet ja minun sinä olet! Tahdotko? Sinut olen löytänyt enkä ole sinua
hakenut! ja nyt jäät minun luokseni ja tulet vaimokseni. Niin on
Jumalan tahto".

Olisipa nyt ollut katsoa Avojalan silmiin!

Mutta ei ole vielä koskaan kuolevainen silmä täydellisesti nähnyt
ukon-nuolta, ja jospa se kuinkakin lujana koettaisi sitä odottaa,
sokaisee sen nuoli sittenkin; ja nuolia säihkähtää ihmisenkin silmistä,
ja niitä et voi silmän rävähtämättä nähdä milloinkaan! vavahduksia on
ihmismielessä, ja niitä et milloinkaan saa käsittäneeksi; ne leijuvat
maailmoitse, niitä et saa kiinni.

Nopea ilon nuoli, jommoinen iskee siitä silmästä, jolle taivas aukee,
oli välähtänyt Amrein kasvoilta, ja nyt peitti hän ne käsillään, ja
kyyneleitä valui hänen sormiensa lomitse. Johanneksen käsi oli hänen
päällään.

Kaikki sukulaiset olivat tulleet saapuville ja kummastellen katselivat,
mitä täällä nyt tapahtui.

-- "Mikäs Avojalalla on? Mitäs tämä merkitsee?" melusi uudistalokas.

-- "Vai niin? Avojalkako sinun on nimesi?" riemuitsi Johannes. Hän
naurahti kovaan ja huusi sitten: "Tule nyt! Tahdotko minua? Sano
suoraan, tässä on vieraita miehiä. Sano: tahdon, niin ei muu kuin
kuolema meidät eroittaa toisistamme".

-- "Tahdon! eikä muu kuin kuolema eroittaa meidät toisistamme",
huudahti Avojalka ja heittihe hänen kaulalleen.

-- "Niinkö vainen? sitten saat viedä hänet paikalla talosta pois!"
kiljasi uudistalokas vihan vimmassa.

-- "Vien käskemättäsikin; kiitoksia vaan hyvästä kohteluksesta, serkku;
jos joskus saavut meille, niin kuitataan sitten". Niin vastasi
Johannes. Hän otti molemmilla käsillä tyttöä päästä ja huudahti:
"Taivaan Herra! Voi äiti, äiti! kuinka iloiseksi nyt tulet!"

-- "Mene ylös, Avojalka, ja ota kirstusi pois, sinusta ei saa jäädä
taloon riepuakaan", komensi uudistalokas.

-- "Kyllä; kyllä se tapahtuu vähemmälläkin melulla", vastasi Johannes.
"Tule, minä menen kerallasi, Avojalka; mutta mikäs sinun oikea nimesi
on?"

-- "Amrei!"

-- "Olin minä vähällä jo ennenkin saada Amrein; se oli rasvaprinsessa
ja sinä olet minun suolaprinsessani. Helei! Mennään nyt, tahdonpa nähdä
kammiota, jossa niin kauan olet elänyt; nyt saat suuren talon".

Koira se kulki kulkemistaan karvat pörröllään uudistalokkaan ympäri, se
huomasi kyllä, että uudistalokas olisi mielellään kuristanut
Johanneksen, ja vasta sitten kun Johannes ja Avojalka olivat menneet
portaita ylös, juoksi koirakin heidän peräänsä.

Johannes jätti kirstun paikoilleen, koska sitä ei sopinut ottaa hevosen
selkään, ja pani kaikki Avojalan tavarat säkkiin, jonka Avojalka oli
perinyt isältään, ja tyttö kertoi silloin, mitä kaikkea kovaa tuo
säkki jo oli kokenut, ja koko maailma pyrki supistumaan yhteen
silmänräpäykseen ja oli tuhatvuotinen ihme. Kummastellen näki Avojalka
Johanneksen ilomielin katselevan hänen kirjoitusvihkoaan ja kuuli hänen
lausuvan: "Tuon vien äidilleni, sitä hän aavistelikin; ei vielä
maailmasta ihmeitä puutu".

Avojalka ei sen enempää sitä tiedustellut. Ihmettähän oli kaikki, mitä
hänelle tapahtui! Ja ikäänkuin tietäen, että Rosel paikalla repisi
rikki hänen kukkansa, ja viskaisi kujalle, pyykkäsi hän vielä kerran
kädellään niitä: käsi tuli märäksi yökasteesta, ja nyt hän meni alas
Johanneksen kanssa ja juuri kun olivat talosta lähtemäisillään, puristi
vielä joku hiljaa pimeässä hänen kättään; sen teki emäntä, joka hänelle
täten sanoi jäähyväisensä.

Kynnyksellä lausui vielä Avojalka, pannen kätensä ovenpielelle, johon
hän niin usein oli nojaunut haaveillessaan: "Palkitkoon Jumala tälle
talolle kaiken hyvän ja antakoon anteeksi kaiken pahan!" Mutta tuskin
oli hän astunut moniaan askeleen, niin jo huudahti: "Voi, Herran
tähden, kun unohdin kaikki kenkäni; ne olivat siellä vuoteen päällä".
Ja tuskin oli hän saanut tämän sanoneeksi, niin kopisten lensivät
kengät perättäin akkunasta kujalle.

-- "Juokse hiiteen", huusi joku ullakon akkunasta. Syvä oli tuo ääni,
mutta Roselin se oli kumminkin.

Avojalka kokosi kengät yhteen ja läksi niitä kantamaan Johanneksen
kanssa, jolla oli säkki selässä, ravintolaan päin.

Kuu kumoitti kirkkaana, ja kylässä oli jo kaikki hiljaa.

Avojalka ei tahtonut jäädä ravintolaan.

-- "Mielelläni minäkin jo läksisin matkaan tän'iltana", lisäsi
Johannes.

-- "Minä jään Marannan luokse", vastasi Avojalka, "siellä mun
synnyintaloni, ja sinä jätät kai koirasi minulle. Jäätkös luokseni,
Luks? Pelkäänpä heidän tekevän minulle jotain, jos jään tänne".

-- "Kyllä minä vartioin ulkona", vastasi Johannes, "mutta parasta
olisi, että lähtisimme kohta matkaan; mitäpäs sinulla täällä onkaan
tekemistä?"

-- "Pitää minun kaikin mokomin käydä Marannan luona. Hän on ollut
minulla äidin sijassa, enkä ole häntä nähnyt tänään koko päivänä enkä
ole voinut pitää hänestä mitään huolta, ja hän makaa sen lisäksi
sairaana. Mutta mitäs mä aioin tehdä? Tule sinäkin sinne!"

He kulkivat käsi kädessä kuun valaiseman nukkuvan kylän lävitse.
Lähellä synnyintaloaan pysähtyi Avojalka ja sanoi: "Katsos, tässä näin
antoi äitisi minulle kaulakoristeen ja suuta".

-- "Vai niin? Tuossa saat vielä ja vielä".

Autuaina syleilivät rakastuneet toisiansa. Pihlajapuu humisi siihen, ja
metsästä kuului yörastaan laulu.

-- "Kas niin, piisaa jo, tämä vielä, ja sitten mennään Marannan luo.
Herra Jumala! Kuinka iloiseksi hän nyt tulee!"

He astuivat yhdessä mökkiin, ja juuri kun Avojalka avasi oven, lankesi
nytkin, niinkuin auringon säde ennen muinoin, leveä kuun säde
kaakeliuunin enkelin kasvoille, ja nyt näkyi se vielä iloisemmin
hymyilevän ja tanssivan, ja nyt huusi Avojalka kovalla äänellä:
"Maranna! Maranna! Herätkää! Maranna! Onnea ja siunausta tuon teille!
Herätkää!"

Eukko kohottihe vuoteellaan, kuun säde lankesi hänen kasvoilleen ja
kaulalleen, hän avasi silmänsä ja kysyi: "Mikäs nyt? Mikäs nyt? Kukas
minua huutaa?"

-- "Iloitkaa, tässä tuon teille Johannekseni!"

-- "Johannekseni!" huusi eukko kirkeästi. "Armas Jumala, Johannes
poikani! Kuinka kauan ... kuinka kauan ... sin'olet minun, sin'olet
minun, kiitetty olkoon Jumala tuhatkertaisesti, tuhannen
tuhatkertaisesti! Voi lastani! Sinut näen tuhansilla silmillä ja
tuhansin kerroin... Ei, anna kätesi tänne... Käy tänne! Tuolla
kirstussa on huomenlahja... Ottakaa se huivi... Voi poikoani, voi
poikoani! Niin, niin, hän on sinun... Johannes poikani! poikani!" Eukko
alkoi nauraa katkotellen ja vaipui takaisin vuoteelle. Amrei ja
Johannes olivat laskeuneet polvillensa vuoteen ääreen, ja heidän
noustuansa ja kumarruttuansa eukon yli, ei Maranna enää
hengittänytkään.

-- "Voi Jumalani! hän on kuollut, ilo on ottanut häneltä hengen pois!"
huusi Avojalka, "ja hän luuli sinua pojakseen. Hän kuoli onnellisena!
Voi, mitenkä kaikki onkaan maailmassa niin järjestetty, voi mitenkä
käykään täällä kaikki niin ihmeellisesti!" Hän vaipui jälleen vuoteen
viereen ja itki katkerasti nyyhkien.

Viimein kohosi Johannes ylös, ja Avojalka painoi kuolleen silmät
kiinni. Hän seisoi kauan Johanneksen kanssa hiljaa vuoteen ääressä ja
sanoi sitten:

-- "Minä käyn ihmisiä tänne. Ihmeellisen hyvin on Jumala tehnyt.
Eukolla ei olisi ollut enää ketään, joka olisi hänestä huolta pitänyt,
minun lähdettyäni, ja Jumala soi hänelle korkeimman ilon vielä
viimeisellä hetkellä. Kuinka kauan, kuinka kauan hän oli odottanut tätä
iloa!"

-- "Tänään et kumminkaan saata tänne jäädä", sanoi Johannes, "senpä
vuoksi lähdetään jo tänään pois".

Avojalka herätti haudankaivajan vaimon ja lähetti hänet mustan Marannan
luo, ja hän oli niin ihmeellisesti tunnoissaan, että sanoi tälle kohta,
että ne kukat, jotka kasvavat hänen entisellä akkunanlaudallaan, ovat
istutettavat mustan Marannan haudalle, ja ettei unohdettaisi panna,
niinkuin eukko aina oli halunnut, hänen päänsä alle hänen ja hänen
poikansa virsikirjoja.

Järjestettyään kaikki, kohosi hän viimein, ojensihe ja sanoi: "kas
niin! nyt on kaikki valmis: mutta anna anteeksi, hyvä mies, että sinun
nyt oitis täytyy minun kerallani katsoa viheliäisyyteen, ja anna
anteeksi myöskin, etten ole nyt semmoinen, kun oikeastaan soisin
olevani. Näen kyllä, että kaikki on hyvä eikä Jumala olisi voinut
paremmin tehdä, mutta pelko on minussa vielä kaikissa jäsenissäni, ja
kuolema se on sittenkin kova asia, et usko, kuinka paljon olen
ajatellut sitä seikkaa. Mutta nyt mä taas tahdon olla iloinen, olenhan
onnellisin morsian maailmassa".

-- "Totta puhut. Lähde nyt. Tahdotko istua kanssani hevosen selässä?"
kysyi Johannes.

-- "Tahdon kyllä. Onko tämä sama kimo, joka sinulla oli Endringenin
häissä?"

-- "Sama on".

-- "Ja kas sitä uudistalokasta! Lähettää yöllä, ennenkuin sinun piti
tuleman, Lauterbachiin kimoa hakemaan, saadakseen sinua tulemaan
taloonsa. Hehei! hepo, käypä kotiasi jälleen", lopetti hän melkein
iloisena, ja niin palasivat he ajatuksissaan ja tunteissaan takaisin
tavalliseen elämään ja oppivat siitä uudestaan tuntemaan
onnellisuuttansa.



16. Helkkyhepo.


-- "Eihän tämä ole unta? olemmehan kumpikin valveilla, ja huomenna
koittaa päivä, ja sitten taasen päivä ja tuhatkertaisesti?" Niin puheli
Avojalka Luksille, joka oli jäänyt hänen luokseen, sill'aikaa kuin
Johannes satuloitsi tallissa hevostaan. Nyt tuli tämä ulos, pani säkin
hevosen selkään ja sanoi: "Minä istun tuohon ja sinä istut eteeni
satulaan"

-- "Mieluummin istuisin säkkini päällä".

-- "Kuinka tahdot".

Johannes hyppäsi satulaan ja sanoi: "Kas niin, astupa nyt jalalleni,
astu vakavasti vaan ja anna minulle kätesi", ja kepeästi hyppäsi hän
ylös, Johannes nosti hänet, suuteli häntä ja sanoi: "Nyt voin tehdä
sinulle mitä tahdon, sinä olet vallassani".

-- "En minä pelkää", vastasi Avojalka, "sinä olet myöskin vallassani".

Ääneti ratsastivat he kylästä ulos. Viimeisessä talossa paloi valkea,
siellä valvoi haudankaivajan vaimo Marannan ruumiin ääressä, ja
Johannes antoi Avojalan itkeä hänen kyyneleensä.

Vasta silloin kun he ratsastivat Selja-ahon poikki, sanoi Avojalka:
"Tuossa mä muinoin hanhia paimensin ja tuolla ma kerran annoin isällesi
juoda tuosta kaivosta. Jumala suojelkoon sinua, pääronapuu, ja teitä
kedot ja metsät! Tuntuu, kuin tuo kaikki olisi ollut pelkkää unta, ja
suo anteeksi, armas Johannes, tahtoisinpa iloita enkä kumminkaan voi
enkä saakaan, kun ajattelen, että tuolla mökissä makaa vainaja; synti
on, jos iloitsen, ja synti on, jos en iloitse. Tiedätkös mitä,
Johannes? Minä sanon, että vuosi on jo kulunut, ja sitten iloitsen;
mutta ei, vuoden päästä on ihanaa ja ihanaa on nytkin, ja tänään juuri
iloitsenkin. Nyt ratsastamme taivaasen! Voi mitä ajatuksia minulla oli
tuolla Selja-aholla, että käki muka olisi kenties lumottu prinssi, ja
nyt istun hevosen selässä ja olen suolaprinsessa. Onpa iloista minusta,
kun nimitit minua suolaprinsessaksi; tiedän kyllä Haldenbrunnissa minua
pilkkailtavan, mutta minun mielestäni on oikein, ettäs nimitit minua
suolaprinsessaksi. Oletko kuullut satua: niin rakkaana kuin suola?"

-- "Enpä ole; mimmoinen se on sitten?"

-- "Oli kerran kuningas. Tämä kysyy tyttäreltään: kuinka rakkaana sinä
pidät minua? ja siihen vastaa tytär: pidänpä sinua niin rakkaana ...
niin rakkaana kuin suolaa. Kuningas arvelee, olipa tuo tuhmasti
vastattu, ja on vihoissaan siitä. Ei aikaakaan, niin jopa pitää
kuningas suuret pidot, ja tytär laittaa niin, että kaikki ruoat
kannetaan pöytään suolaamattomina. Tämä arvattavasti ei ole kuninkaan
mieliin ja hän kysyy tyttäreltään: mitenkäs on tänään kaikki niin
huonosti keitetty? ei maistu niin miltään; -- ja siihen vastaa tytär:
Senvuoksi, näette, että suolaa puuttuu. Ja enkös minä ollut oikeassa,
kun sanoin pitäväni teitä niin rakkaana kuin suolaa? Kuningas myönsi
sen ja sentähden sanotaan vielä tänäkin päivänä: niin rakkaana kuin
suolaa. -- Sen sadun mulle kertoi musta Maranna. Voi Jumala, hän ei voi
enää kertoa! Tuolla mökissä lepää kuollut, ja kuules, tuolla livertelee
yörastas niin onnellisena. Mutta pois ne mietteet! Tahdonpa olla sun
suolaprinsessasi, Johannes. Saat vielä tuta sen. Niin, minä olen juuri
onnellinen; aina Marannakin sanoi: Jumala iloitsee, kun ihmiset ovat
iloisia, niinkuin vanhemmatkin iloitsevat lastensa tanssiessa ja
laulaessa; tanssineet me jo olemme ja nyt lauletaan. Käännä nyt heposi
tuonne vasemmalle metsään, -- me käymme veljeni luokse, heillä on
sysihauta tuolla tien vieressä, -- Laula, satakieli! me laulamme
kanssa!

    "Satakielen soivan kuulen,
    Syömmein halkeavan luulen;
    Lennä, lintu, luoksein vaan,
    Lennä mua neuvomaan!"

Ja he lauloivat kaikenlaisia lauluja, surullisia ja iloisia,
lakkaamatta, ja Avojalka lauloi niin hyvin toista kuin ensimmäistäkin
ääntä. Enimmin he kumminkin lauloivat sitä valssia, jonka mukaan he
olivat kolmasti tanssineet Endringenin häissä, ja aina kun he
lopettivat sen, kertoi milloin yksi, milloin toinen, kuinka hän oli
muistellut kaukaista tuttuansa, ja Johannes sanoi:

-- "Minun oli vaikea saada tätä valssia päästäni pois, sillä silloin
tanssit sinäkin aina mielessäni. Min'en tahtonut vaimokseni
palveluspiikaa, sillä täytyy sanoani sinulle, että minä olen ylpeä".

-- "Se on oikein, semmoinen minäkin olen".

Nyt kertoi Johannes, kuinka kovin hän oli taistellut sydämmessänsä,
mutta kuinka nyt on hyvin, sillä kaikki epäilys on jo ohi. Hän kertoi,
kuinka hänet oli ensimmäisen ja toisen kerran lähetetty äitinsä
syntymäseuduille morsianta etsimään; kuinka Avojalka, jonka hän oli
kohdannut Endringenin kylän päässä, heti oli tunkeunut hänen
sydämeensä, hän oli sen tuntenut ja sitten, kuultuaan hänen olevan
palvelijan, lähtenyt pois sanomatta kuka hän on.

Avojalka vuorostaan kertoi Roselin kohtelusta Endringenissä, ja kuinka
hän oli siellä ensikerran loukannut Avojalkaa sanoilla: "se on vaan
meidän piika" ja puheenpäätteeksi sanoi Johannes: "Oikein päätä
huikaisee, kun ajattelen, että olisi voinut käydä toisin. Mitenkähän
olisi mahdollista, että kulkisin tässä kotiani jonkun toisen enkä sinun
kanssasi? Mitenkä se olisi mahdollistakaan?"

Tyyneen tapaansa vastasi Avojalka:

-- "Älä ajattele niin paljon, miten muka olisi saattanut käydä toisin,
niin tai näin tahi noin. Hyvä on, niinkuin on, olkoon iloa tai
murhetta, ja Jumala on niin tahtonut ja meistä riippuu asettaa asiat
oikealle kannalle".

-- "Niin", sanoi Johannes, "kun panen silmäni kiinni ja kuulen sinun
noin puhuvan, niin tuntuu kuin äitini puhuisi minulle. Aivan niin olisi
hänkin sanonut. Teidän äänennekin ovat niin yhdenlaisia".

-- "Hän uneksii nyt kaiketi meistä", sanoi Avojalka. "Minä uskon sen
lujasti". Ja totuttuun tapaansa, ollen oloperäisenkin elämän
käsityksessä täytettynä kaikenlaisella kummallisuudella, josta hänen
lapsuutensa oli ollut niin rikas, sanoi hän nyt:

-- "Mikäs on hevosesi nimi?"

-- "Karvan mukaan sillä nimi on".

-- "Ei, annetaanpas sille toinen nimi, ja tiedätkös mikä? Helkkyhepo".

Ja tuon soman valssin säveleillä lauloi nyt Johannes yhä vaan tätä yhtä
sanaa: Helkkyhepo! Helkkyhepo! ja Avojalka lauloi joukkoon, ja juuri
nyt, kun eivät he laulaneet sanoja, jotka jotakin olisivat merkinneet,
oli heidän ilonsa puhdas, täydellinen, rajaton; heidän sopi panna
siihen kaikki riemut soimaan. Ja taas yhtyivät siihen kaikenlaiset
liverrykset, sillä sielussa kajahtelee kellon ääni, joka ei ole enää
mitään kokonaista säveltä, mitään määrättyä muotoa, ja sulkee itseensä
kumminkin kaikki, ja tuonne ja tänne, ylös ja alas riemuisissa
säveleissä heiluivat ja tuudittelivat rakastavien sydämet. Ja taas
ryhdyttiin lystillisiin lauluihin, ja Amrei lauloi:

    "Kiinni kultani sain,
    Nytpä häntä ma vain
    Pääst'en luotani, en,
    Sylissäin pitelen".

Ja Johannes vastasi:

    "Ja kultoani koskaan en päästä mä pois,
    Vaikkapa hän itse tontun kahleissa ois;
    Ei nauhoin eikä nuorin eikä kahleinkaan
    Voi immyttäni viedä multa milloinkaan".

Ja taas lauloi Amrei:

    "Kaunihisti kultani
    Tanssaella taitavi,
    Heiluen, hyörien, pyörien vaan,
    Eipä tuota uskoiskaan!"

Johannes vasasi:

    "Toisin vuoroin totisena,
    Naureskellen toisin;
    Jospa toki kaiket päivät
    Siten viettää voisin!"

Ja nyt lauloivat he yhdessä pitkällisin sävelin tätä syvää laulua:

    "Murhetta seuraa ilo vaan,
    Se lohduttaa mua ainiaan;
    Ma tunnen impein kaunosen,
    Tuon tunnen mustasilmäsen,
    Saa syömmein siitä riemujaan."

    "Mun omanain hän olla suo,
    Ei muihin silmiänsä luo,
    Me ilot, murheet kannetaan
    Yhdessä, asti kuolemaan".

Raikkaasti kajahteli nyt metsä, jossa kuu leikitteli säteillään puun
latvoissa, oksilla ja rungoilla, ja kaksi ihmislasta lauleli kilpaa
satakielen kanssa.

Ja tuolla sysihaudan ääressä yön hiljaisuudessa istui Dami vielä
Sysi-Matin luona, ja Sysi-Matti, joka mielellään haasteli yön aikana,
kertoeli kaikenlaisia kummitussatuja muinoisilta ajoilta, jolloin
metsät näillä mailla olivat vielä niin tiheitä, että orava pääsi
hyppien puusta puuhun, maahan laskelmatta, Neckar joelta aina
Bodenjärven rannalle asti, ja nyt juuri kertoi hän satua eräästä
olennosta, joksi entinen epäjumala on muuttunut ja joka nyt ratsastelee
kimohevosen selässä ja kantaa kaikkialle loistoa ja komeutta ja tuo
onnea.

Satuja on, jotka ovat sielulle samaa kuin silmälle leimuavaan tuleen
katsominen: liekit ne lehahtelevat, ne imeyvät toisiinsa, ne leikkivät
monenvärisinä, täällä sammuu yksi, tuolla välähtää uusi, ja äkkiä
nousee kaikki liekkiaaltoon jälleen. Ja katsahdapa pois tuosta
liekistä: yö näyttää sitä synkemmälle.

Niin kuunteli Dami, niin katsahteli hän tuon tuostakin ympärilleen ja
Sysi-Matti se kertoi niin yksitoikkoisella äänellä.

Äkkiä hän pysähtyi; tuolla tuli vuoren rinnettä alas kimo, ja sieltä
kuului niin armaita lauluja. Tuleeko kummitusten maailma vielä kerran
ilmi? Ja yhä lähemmälle ehti hepo, sen selässä istui ratsumies, niin
leveänä ja sillä on kaksi päätä, ja se tuli yhä lähemmäksi, ja väliin
huusi miehen, väliin naisen ääni: Dami! Dami! Dami! Sysimiehet olivat
kumpikin pudota maahan säikäyksestä, he eivät voineet paikaltaan
liikkua, ja nyt oli kummitus tuossa ja nyt se astui hevosen selästä ja:
"Dami, minähän tässä olen!" huusi Avojalka ja kertoi kaikki mitä oli
tapahtunut.

Damilla ei ollut mit'ikään sanomista, hän silitteli vaan milloin
hevosta, milloin koiraa ja nyykäytti päätänsä, kun Johannes lupasi
ottaa hänet paimeneksi: hän saa kolmekymmentä lehmää paimennettavikseen
ja oppii tekemään voita ja juustoa.

-- "Sinä pääset mustasta valkoiseen", sanoi Avojalka; "siitähän sopisi
tehdä arvoitus".

Dami sai viimeinkin puheenlahjan ja sanoi: "Ja pari nahkahousuja myös".
Kaikki naurahtivat, ja hän selitti, että rusthollin emäntä on hänelle
vielä velkaa pari nahkahousuja.

-- "Annanpa sulle niitä odottaessasi piippuni, he, tuossa sulle
langonpiippu", sanoi Johannes ja ojensi Damille piippunsa.

-- "Niin, ja itse jäät piiputta", sanoi Amrei puoleksi estellen.

-- "Nyt en tarvitse piippua".

Riemuissaan hyppäsi Dami ylös ja riensi mökkiin hopeahelaisine
piippuineen; mutta eipäs olisi uskonut hänen saavan aikoin niin hauskaa
leikintekoa. Hetken kuluttua nimittäin tuli hän takaisin Sysi-Matin
hattu päässä ja pitkä vaippa päällä ja kummassakin kädessään iso
tulisoitto. Arvokkain askelin läheni hän rakastuneita, ja puhui heille
juhlallisella äänellä: "Mitäs tämä tietää? Kas tässä, Johannes, on
minulla kaksi tulisoittoa, niillä saatan sinut kauniisti kotiasi.
Kuinka sinä olet uskaltanut noin omin väkinesi viedä minulta sisarta?
Minä olen vanhempi veli ja minulta pitää sinun häntä pyytää ja
ennenkuin minä olen myöntynyt, ei koko asiasta tule mitään".

Amrei nauroi iloisesti, ja Johannes pyysi nyt kaikkien lakimetkujen
mukaan Damilta hänen sisarensa kättä.

Dami oli jatkaa leikkiänsä kauemmaksi, sillä hänestä tuntui hyvältä,
kun oli tuommoisessa asiassa kerrankin onnistunut. Mutta Amrei tiesi,
ettei siihen ole luottamista; Dami saattaisi tehdä tuhmuuksia ja
muuttaa leikin aivan päin vastaiseksi. Hän näki jo, kuinka veli usean
kerran avaten ja sulkien kättänsä aikoi tarttua Johanneksen
kellonvitjaan, mutta aina vetäisi kätensä takaisin; hän sanoi senvuoksi
kovasti, niinkuin vallatonta lasta kielletään: "piisaa jo! sinä teit
hyvin, jätä valtaan nyt".

Dami tuli entiselleen ja virkkoi vielä Johannekselle: "Kas niin!
Sinulla on teräshelainen morsian, minulla hopeahelainen piippu". Kun ei
kukaan naurahtanut, lisäsi hän: "Etpä suinkaan, lanko, luullut saavasi
niin ymmärtäväistä lankoa? Amrei ei ole yksinään ymmärtäväinen, me
olemme yhdessä padassa kiehuneet. Niin, lanko, niin!"

Dami näkyi tahtovan perin pohjin nauttia tuota langoksi nimittelemisen
suloutta.

Johannes morsiamineen astui jälleen hevosen selkään, sillä he tahtoivat
vielä tänä yönä ennättää kaupunkiin, ja heidän kuljettuaan jo kappaleen
matkaa, huusi Dami heidän peräänsä: "Lanko, älä unohda mun
nahkahousujani!" Raikas nauru vastasi siihen, ja lauluja kaikueli
jälleen, sulhasen ja morsiamen ratsastaessa kuutamoyöllä.



17. Vuorten ja laaksojen poikki.


Eipä ole maailmassa niin, että kävisi eläminen aina yhtä mittaa
yhdellä lailla; siinä vuoroilevat päivä ja yö, äänetön rauha ja raju
rähinä ja puuha ja kaikki vuodenajat. Niin luonnon elämässä, niin
ihmissydämmenkin, ja onnellinen se ihmissydän, joka kaikissa
liikunnoissakaan ei horjahda polultaan pois.

Päivä koitti jo, kun rakastuneet saapuivat kaupungin portille, ja jo
hyvän aikaa ennen, kohdattuaan ensimmäisen vastaantulijan, olivat he
astuneet alas hevosen selästä. He huomasivat, että tuommoinen kulku
näyttäisi kovin kummalliselta, ja ensimäinen tiellätulija oli heille
sanansaattajana siitä, että heidän on taas antauminen ihmisten
tavallisten olojen ja tapain noudattajiksi. Johannes talutti toisella
kädellään hevosta, toisella piti hän Amreita kädestä kiinni; ääneti he
kulkivat ja aina kun toisiinsa katsahtivat, loistahtivat heidän
kasvonsa kuin lasten, jotka heräävät unesta. Mutta luotuaan silmät
maahan, vaipuivat he jälleen ajatuksiin ja huolestuivat, miten muka
kävisi.

Ikäänkuin jo olisi siitä puhunut Johanneksen kanssa ja täydellisesti
vakuutettuna hänenkin ajatelleen samaa, sanoi Amrei nyt:

-- "Viisaampaa olisi ollut, jos olisimme panneet asian tyyneemmin
toimeen; olisit ensin mennyt kotiasi, minä olisin sen aikaa ollut
jossakin, ja jos en muualla, niin vaikka Sysi-Matin luona, ja sitten
olisit tullut äitisi kanssa minua noutamaan tai olisit kirjoittanut
minulle, niin olisin sitten tullut sinne Damini kanssa. Mutta tiedätkös
mitä ajattelen?"

-- "Aivan kaikkea en vielä tiedä".

-- "Ajattelenpa, että katumus on tuhminta, mihin ihminen voi joutua. Ja
vaikkapa repisit pääsi irti, et eilistä päivää sittenkään voi
palauttaa. Mitä me noin kesken riemujamme teimme, oli oikein ja oikein
sen olla pitääkin. Nyt, vähän tyyneemmällä mielellä oltaessa, ei siitä
mitä torumista. Meidän on vaan nyt miettiminen, mitenkä vast'edes
saamme kaikki hyvään päin, ja sinähän olet suora mies, saatathan minun
kanssani asiasta jutella, sano vaan minulle suoraan kaikki. Voit sanoa
kaikki, mitä tahdot, siten et mieltäni pahoita; mutta jos jotakin jätät
sanomatta, niin sitten teet mieleni pahaksi. Sano siis, onhan
sinullakin levollinen mieli?"

-- "Osaatkos arvoituksia selittää?"

-- "Lapsena olin siinä taidossa aika mestari".

-- "No sanos, mikäs tämä on? On, näet, pieni sana, joka merkitsee
jotain näkymätöntä, mutta kumminkin kovasti, toisinaan hurjastikin
liikkuvata: muutapa ensimmäinen kirjain toiseksi, niin saat näkyväisen
kappaleen, joka ilmi tuo kaikki tuon edellisen toimet".

-- "Se on helppo", sanoi Avojalka, "lapsellisen helppo arvata, se on
'mieli' ja 'kieli'". Ja kun leivot taivas-alla rupesivat visertämään,
alkoivat hekin laulaa arvoituslaulua, ja Johannes alkoi:

    "Koetapa, tyttöni, arvata tää,
    Jos sä sen arvaat, niin nain sinut mä:
    Lunta valkoisempi se on
    Vehreämpi ruohoa nurmikon.
    Synkempi synkintä syttäkin?
    Jos sä mun vaimoni olla suot
    Kyllä sen kohta arvaatkin".

Amrei:

    "Kirsikan kukka lunt' on valkeempi
    Ja kukkineena ruohoa vehreempi.
    Ja marjana synkempi syttäkin,
    Vaimos olla suon, siis sen arvaankin".

Johannes jatkoi:

    "Mikäs kuningas se maaton on?
    Ja mikäs pihti ompi raudaton?"

Amrei:

    "Korttikuningas se maaton on,
    Ja saapaspihti se on raudaton".

Johannes:

    "Mikäs tuli ei tuo lämmintä?
    Ja mikäs puukko ompi kärjettä?"

Amrei:

    "Maalattu tuli ei tuo lämmintä,
    Ja taitettu puukko se on kärjettä".

Äkkiä napsautti Johannes sormiaan ja sanoi: "Arvaas nyt", ja hän
lauloi:

    "Milläs ompi kaula, vaan pää on pois?
    Ja mikä voitta, suolatta makeata ois?"

Amrei vastasi nopeasti:

    "Putelill' on kaula, vaan pää on pois,
    Ja sokeri voitta, suolatt' eikö makeet' ois?"

-- "Puoleksipa vaan arvasitkin", nauroi Johannes. "Kyökissä sinä, näen
mä, aikasi olet ollut; näin minä arvelin:

    "Putelill' on kaula vaan pois on pää,
    Ja voitta, suolatt' on makea muiskus tää".

Ja yhdessä he vielä lauloivat tuon yleisen arvoituslaulun loppuvärssyt:

    "Mikäs on se kieli, jonk' ei ääntä soi,
    Ja mitäs päivää yö ei seurata voi?" --
    "Soljessa on kieli, vaan ei haastakaan,
    Ja tuomiopäivää yöhyt ei seurakaan".

    "Kas, neitoseni, kaikkihan sä arvaatkin,
    Ja emmekö siis häitä me jo viettäiskin?
    Solki en mä oo, ja syömmein sykkäilee,
    Ja häiden jälkeen päivä aina paistelee".

Ensimmäiseen tulliportin läheiseen ravintolaan he poikkesivat, ja kun
Johannes oli käskenyt hyvää kahvia, sanoi Amrei:

-- "Hyvästi tää maailma sittenkin on järjestetty! Tähän nyt ovat
ihmiset rakentaneet talon ja laittaneet siihen lavitsat ja tuolit ja
pöydät ja uunit, siinä palaa valkea, ja tuoll' on heillä kahvit,
kermat, sokerit ja kauniit kupit, ja kaikki se kannetaan koreasti
pöydälle, ja kun menemme kauemmaksi, niin on sielläkin samallaisia
ihmisiä ja taloja ja niissä kaikki niin hyvin järjestetty. Aivan kuin
sadussa: 'avau säkki!'"

-- "Niin, mutta ei se näitä paitsi ota auetakseen", sanoi Johannes, ja
veti taskustaan kourallisen rahoja.

-- "Niinpä kyllä", sanoi Amrei, "noilla pyörillä on helppo kulkea
vaikka koko maailma pitkin ja poikki. Vaan sanos, Johannes, onko
sinusta koskaan elämäpäivänäsi kahvi maistunut näin makealta kuin nyt?
Entäs nuo vehnäset sitten! Sinä olet käskenyt liian paljon: me emme
jaksa syödä kaikkea; vehnäset minä otan mukaani, mutta sääli on tuota
herttaista kahvia; voi, kuinka monelle köyhälle tuo tekisi hyvää, ja
meidän täytyy se jättää tähän, ja maksaa sinun se kumminkin pitää".

-- "Minkäpäs sille mahtaa? Ei maailmassa saa niin tarkasti asioita
ottaa".

-- "Niin, se on totta, se, minä olen liian tarkaksi tottunut; älä
pane pahaksesi sitä; jos jotain tuommoista sanon, niin sen teen
ymmärtämättömyydestä".

-- "Sitä sinun on hyvä sanoa, kun tiedät olevasi ymmärtäväinen".

Amrei nousi pian ylös, hänen poskensa hehkuivat kuumuudesta, ja
tultuaan peilin eteen hän huudahti: "Voi Herran tähden! Minäkö tuossa
olen? En tunne itseäni enää ollenkaan".

-- "Mutta minä tunnen sinut", sanoi Johannes, "sinun nimesi on Amrei ja
Avojalka ja suolaprinsessa, mutta tämä kaikki ei ole vielä kylläksi;
sinä saat nyt vielä yhden nimen lisäksi: rusthollin-emäntä ei kuulu
myöskään niin hullulta".

-- "Oi hyvä Jumala! voiko se siis niin käydä? Minä arvelen nyt, ettei
se olisi mahdollista".

-- "Tosin, kyllähän me vielä saamme purra rikki kovia pähkinöitä, mutta
se ei huoleta minua, se. Panes nyt maata hiukkasen, minä tahdon sillä
aikaa tiedustella rattaita: ethän sinä saata ratsastaa minun kanssani
päivällä, ja me tarvitsemme sellaiset muutoinkin".

-- "Minä en voi maata, minun pitää kirjoittaa vielä kirje
Haldenbrunniin; minä olen mennyt matkoihini sieltä ja olen siinä
nauttinut toki niin paljon hyvää, ja onpa minulla toimitettavana siellä
monta muutakin asiaa".

-- "Tee se, kunnes minä palajan takaisin". Johannes meni pois ja Amrei
silmäili hänen jälkeensä, täynnä kummallisia ajatuksia: tuolla hän
menee ja hän on kuitenkin sinun omasi, ja mitenkä ylevästi hän astuu!
Voiko todellakin olla mahdollista ja supisen totta, että hän on sinun
omasi?... Hän ei silmäile enää ympärilleen, mutta koira, joka käy hänen
jäljessään, sen tekee; Amrei viittaa ja houkuttelee sitä ja katsopa
vaan, tuolla tulee se jo takaisin, juosten aika kyytiä. Hän menee sitä
vastaan huoneen ulkopuolelle ja kun se kavahti häntä vastaan pystyyn,
sanoi hän: "hyvä, hyvä, se on sinulta ihan oikein, että jäät minun
luokseni, ett'en minä ole niin ypö yksinäni; mutta nyt tule sisään,
minun pitää kirjoittaa".

Hän kirjoitti pitkän kirjeen Haldenbrunnin kylänvoudille, kiitti koko
kuntaa niistä hyvistä töistä, joita hän oli saanut nauttia, ja lupasi
ottaa sieltä kerran lapsen kasvatettavakseen, jos hän sen vaan voi
tehdä, ja velvoitti vielä kerran kylänvoutia, että mustan Marannan
pieluksen alle pantaisiin hänen virsikirjansa. Kirjettä lakatessaan,
puristi hän huulensa yhteen ja virkki: "kas niin, nyt olen minä valmis,
mitä Haldenbrunniin tulee". Pianpa repäsi hän kuitenkin kirjeen auki,
sillä hän piti velvollisuutenaan näyttää Johannekselle, mitä hän oli
kirjoittanut. Tämäpä ei tullut takaisin pitkään aikaan, ja Amrei
punastui, kun puhelias emäntä sanoi: "teidän miehellänne on kaiketi
asioita voutivirastossa?" Se, että Johannesta ensikerran nimitettiin
hänen mieheksensä, sattui syvälle hänen sydämmeensä.

Hän ei voinut vastata, ja emäntä katsoa tähysti häneen kummastellen.
Amrei ei tiennyt muuta neuvoa päästäkseen hänen kummallisista
silmäilyksistään kuin lähteä ulos huoneen edustalle, jossa hän istahti
lauta-läjälle ja odotti, koira sivullaan, Johannesta. Hän silitteli
koiraa ja katseli syvään sen uskollisiin silmiin. -- Ei mikään eläin
hae ja kestä ihmisen vakaista silmäilyä, ainoastaan koiralle näkyy tämä
voima annetuksi, mutta senkin silmä sulkeutuu pian.

Kuinka maailma on kuitenkin samalla kertaa niin arvoituksia täynnä ja
toki niin selvä!

Amrei meni koiran kanssa talliin, katseli, mitenkä kimo syödä
narsutteli ja sanoi: "Niin on, hyvä kimoseni, syö nyt vaan kyllältäsi
ja kuljeta meitä hyvästi kotiin, ja suokoon Jumala, että meille
kaikille kävisi hyvin".

Johannes ei tullut pitkään aikaan takaisin, ja kun Amrei hänet
viimeinkin näki, meni hän häntä vastaan ja sanoi: "kun sinulla
tästälähin sattuu jotakin asioimista matkalla, niin otathan minut
mukaasi? Niinhän?"

-- "Vai niin! Peljästyitkö? Arvelit ehkä minun menneeni sitä tietäni?
Niin, mitenkä olisi, jos minä olisin sinut jättänyt ja ratsastanut
matkoihini?"

Amrei säpsähti; hetkisen kuluttua sanoi hän vakavasti: "Et sinä
näköjään ole mikään sukkela. Sen tapaisten asiain kanssa
leikitteleminen on ihan säälittävän yksinkertaista. Minä surkuttelen
sinua, että teit sellaista, sinä teit sillä pahaa itse itsellesi; se on
kyllä ikävää, jos sinä sen tiedät, mutta ikävää myös, jos sinä et sitä
tiedä. Sinä tahdot ratsastaa luotani pois ja arvelet minun nyt muka
itkeväni sinulle huviksi? Luuletko sinä ehkä, kun sinulla on varsa ja
rahaa, olevasi herra täällä? Ei, sinun varsasi on vienyt meitä molempia
ja minä olen tullut kanssasi. Mitähän arveleisit, jos minäkin laskisin
leikkiä ja sanoisin: mitenkä olisi, jos minä jättäisin sinut nyt tuohon
istumaan? Minä surkuttelen sinua, että sinä lasket sellaista leikkiä".

-- "Hyvä, hyvä, sinun pitää saamasi oikeus, mutta lakkaahan nyt jo toki
kerrankin".

-- "Enkä, minä puhun niin kauan, kunnes olen saanut suuni puhtaaksi,
koska minä olen kerran loukattu, ja minun tahdossani on lopettaa koko
juttu silloin kun minä tahdon. Ja sinä loukkasit itse itseäsikin, sitä,
joka sinun tulee olla ja joka myös olet. Kun joku muu sanoo sellaista,
mikä ei ole oikeaa, niin voin minä juosta siitä pois; mutta sinussa ei
pidä oleman yhtäkään likapilkkua, ja usko minua, laskea leikkiä
sellaisesta asiasta on sama, kuin käyttää ristiin-naulitun kuvaa
nukkina".

-- "Oho! Ei se toki niin pahaa ole; mutta kaikkeen tähän nähden et sinä
näy ymmärtävän leikkiä".

-- "Kyllä minä ymmärrän, sen saat kyllä pian tuta, sen, mutta en
sellaisesta asiasta, ja nyt on jo tarpeeksi. Minä olen nyt lopussa enkä
ajattele enää koko asiaa".

Tämä pieni välisattuma osoitti molemmille jo ajoissa, että heidän,
huolimatta kaikesta lemmestä, täytyi ottaa vaarin toistensa luonteesta,
ja Amrei tunsi olleensa liian kiivas, ja Johannes huomasi olevan
sopimatonta laskea leikkiä Amrein luottavaisuudesta ja kiintymisestä
häneen. Kumpikaan ei sanonut sitä toiselle, mutta kumpikin tunsi toisen
niin ajattelevan.

Pieni hattara, joka oli noussut taivaan laelle, hajosi pian
läpiloistelevan auringon selvittämällä, ja Amrei iloitsi niinkuin
lapsi, kun somat, viheriäväriset Berniläisrattaat, pyöreän
pehmeätyynyisen istuimen kanssa, tulivat paikalle. Jo ennen
valjastamista, istahti hän niihin ja taputti ilosta käsiään. "Nyt tulee
sinun antaa minun vielä lentää", sanoi hän Johannekselle, tämän
valjastaessa kimoa, "minä olen ratsastanut kanssasi, nyt ajan minä,
eikä jää siis jäljelle muuta kuin lentäminen".

Ja aamun ihanuudessa ajoivat he kauniita teitä myöten. Kimolle näkyi
matka kepeältä ja Luks haukkua kaiutteli sen edessä ilosta.

-- "Tiedätkös mitä, Johannes", sanoi Amrei hieman matkaa päästyä,
"ravintolan emäntä kun luuli minua jo sinun vaimoksesi"

-- "Ja sehän sinä jo oletkin, ja siitä kysyn minä viisi, mitä kaikkia
sanoisivatkaan siihen. Sinä taivas ja te leivot ja te puut ja te kedot
ja vuoret! Katsokaapas tänne, tämä tässä on minun eukkoni! Ja kun hän
muriskelee, on hän yhtä hyvä, kuin jos hän jotakin hyvää sanoisi. Oi,
minun äitini on viisas vaimo, hän on sen tiennyt, hän on sanonut, että
minun pitää tarkastella neitoani, kun hän itkee suutuksissaan, sillä
silloin tulee sisällinen ihminen näkyviin. Tänään, kun sinä toruskelit,
tuli sinussa näkyviin lempeä, terävämielinen, kaunis, pahanilkinen. Nyt
tunnen minä koko sen seuran, joka asuskelee sinussa, ja se on minun
mielestäni juuri sellainen, kuin sen tuleekin olla. Oi sinä, koko lavea
maailma! Minä kiitän sinua siitä, että olet olemassa, sinä ja kaikki,
kaikki. Maailma! Minä kysyn sinulta, oletko sinä, niin kauan kuin
oletkaan seisonut pystyssä, nähnyt tällaista somaa eukkoa? Hehei jaa!"

Ja kun joku jalkamies tuli heitä vastaan, niin tarttui Johannes
Amreihin ja huusi: "katsopas tänne, tässä on minun muijaseni!" kunnes
Amrei rukoili häntä lopettamaan leikkiä; mutta hän sanoi: "minä en voi
pidättää itseäni ilosta. Minä tahtoisin huutaa koko maailman korviin,
niin että kaikki iloitsisi minun kanssani, enkä minä voi ollenkaan
käsittää, mitenkä kaikki nuo ihmiset ajavat pelloillensa ja hakkaavat
puita sekä tekevät muuta työtä, eivätkä ollenkaan tiedä, mitenkä minä
olen onnellinen!"

Amrei, nähdessään erään köyhän vaimoraukan käyvän maantietä pitkin,
päästi silmänräpäyksessä kenkänsä jaloistaan ja viskasi ne vaimolle,
joka äimästyneenä katseli kiiruhtavien jälkeen ja kiitti. Amreista
tuntui niin autuaalta se tieto, että hän nyt ensimmäisen kerran iässään
oli lahjoittanut arvoisan kappaleen, jota hän itse olisi vielä voinut
vallan hyvästi käyttää. Alussa, annettuaan ne niin pian pois ja
tuumiessaan sitä, mietti hän vaan -- ja tämä ajatus palasi useinkin --
kuinkahan paljon kengät oikeastaan saattoivat maksaa; niiden
omistamista ei näköjään ollut niin helppo unohtaa, ja hän ei ajatellut
enää ollenkaan, kuinka paljon hän oli tehnyt hyvää mustalle Marannalle,
-- kenkäin lahjoittaminen näkyi hänestä olleen ensimmäinen hyvä työ, ja
tieto siitä teki arvattavasti hänet paljoa onnellisemmaksi, kuin lahjan
saajan; hän hymyili yhä itsekseen, hänellä oli sielussaan salainen
lahja, joka sai hänen sydämmensä hyppimään ilosta, ja kun Johannes
kysyi häneltä: "Miksikä sinä hymyilet noin itseksesi, niinkuin lapsi
maatessaan?" sanoi hän:

-- "Oi, Jumala, se onkin niin unen laista! Minä voin nyt lahjoittaa!
Minä seuraan ajatuksissani yhä vielä vaimoparkaa ja tiedän, kuinka hän
iloitsee".

-- "Se on hyvä se, että lahjoitat niin mielelläsi".

-- "Niin, mitäpäs siitä, jos lahjoittaa onnellisena ollessa; minä olen
niin perinpohjin onnellinen, minä tahtoisin lahjoittaa kaikki, minä
haluan nyt yhtä kernaasti kuin sinä huudella kaikille ihmisille. Minä
arvelen voivani antaa heille kaikille ruokaa ja juomaa. Minusta tuntuu,
ikäänkuin istuisin pitkän hääpöydän ääressä ihan yksin sinun kanssasi
ja minä olen niin ravittu, minä en voi syödä mitään, minä olen ihan
kylläinen".

-- "Niin, se on hyvä, se", sanoi Johannes. "Mutta älä lahjoita enää
kenkiäsi. Kun minä katselen niitä, niin muistuvat mieleeni kaikki ne
ihanat vuodet, joita ne ovat kestäneet, sinä voit juoksennella niillä
vielä monta monituista Herran vuotta, ennenkuin ne kuluvat ihan tyyni".

-- "Mitenkä sinä tulit nyt ajatelleeksi sitä? Kuinka monta sata kertaa
olen minä ajatellut samaa, katsellessani kenkiäni. Mutta kerrohan
minulle nyt myös jotain kodistasi, muutoin olen minä lörpöttävä
ainoastaan itsestäni. Kerro nyt".

Johannes teki sen kernaasti, ja hänen kertoillessaan pyöri Amrein
mielessä lakkaamatta onnellinen kuva: köyhä vaimo uusissa hänelle
lahjoitetuissa kengissä.

Kun Johannes oli kuvannut kotonsa ihmiset, niin rupesi hän kiittelemään
talon karjaa, sanoessaan: "Se on niin hyvästi ravittu, niin terve ja
pyöreä palleroinen, ettei vesi-tippakaan pysyisi päällä".

-- "Minä en tahdo ollenkaan saada päähäni", sanoi Amrei, "että minä
yht'äkkiä tulen niin rikkaaksi. Kun ajattelen saavani niin monta peltoa
ja lehmää ja maitoa ja voita ja hedelmiä ja kirstua ja arkkua, niin
luulenpa todellakin maanneeni tähän saakka ja nyt vasta äkkiä
havahtuneeni. Ei, se ei ole niin. Minua peloittaa, ajatellessani, että
tulen äkkiä edesvastauksen alaiseksi niin monesta asiasta. Auttaahan
sinun äitisi minua, niinhän? Onhan hän vielä voimissaan? Minä en tiedä
lainkaan, mitenkä tulee kaikki järjestää niin, etten minä lahjoittaisi
pois kaikkea köyhille; mutta eihän se käykään päinsä, sillä eiväthän ne
ole minun. Saanhan minä ne itsekin vaan lahjaksi".

-- "Almun-anti ei tee köyhäksi, se on yksi äitini sananparsia", virkki
Johannes.

Mahdotonta on kertoa, mitenkä hauskasti molemmat rakastuneet ajoivat
tietänsä. Joka ainoa sana teki heidät yhä onnellisemmiksi. Kun Amrei
kysyi: "onko teidän talossanne myös pääskysiä?" ja Johannes vakuutti
olevan kyllä ja lisäsi, että heillä päällepäätteeksi on haikarankin
pesä, silloin oli Amrei täydellisesti onnellinen ja matki haikaran
ääntä ja kertoi hyvin lystikkäästi, mitenkä haikara hyvin vakavalla
näöllä seisoskelee toisella jalallaan ja katsoa tähystää kotoonsa.

Oliko se ennalta tehty sopimus vai silmänräpäyksen sisällinen mahtiko?
He eivät puhuneet sanaakaan siitä, mitenkä perille-tulo ja astuminen
vanhempain kotiin itse asiassa piti tapahtuman, ennenkuin iltapuolella,
jolloin he olivat tulleet jo siihen piirikuntaan, missä Zusmarshofen
oli. Nyt vasta, kun Johannes oli jo tavannut joitakuita, jotka tunsivat
hänet, tervehtivät ja katsoivat kummastellen häntä, selitti hän
Amreille ajatelleensa kaksi eri tapaa, miten tulon pitäisi tapahtuman.
Joko vie hän Amrein hänen sisarensa luo, joka asui täällä vähän sivulla
-- sen kylän kirkon torni näkyi erään vuoren taa -- ja hän itse menee
kotiin ja selittää siellä koko asian: tahi vie hän Amrein heti suoraan
kotiin, se on, Amrein pitää astua rattailta alas noin neljänneksen
tuntia ennen ja tulla taloon muka piikana.

Amrei osoitti kaiken järkevyytensä, selvittäessään, mitkä syyt vaativat
jälkimmäisen esityksen seuraamista ja mitä siitä taasen voisi syntyä.
Jos hän ensin oleskelisi sisaren luona, niin tulisi hänen saada ensin
puolelleen semmoinen, jolla ei kuitenkaan ole vielä ratkaisu-valtaa ja
voisipa syntyä kaikenkaltaista kinaa, jota ei edeltäpäin voi
määrätäkään, huolimatta siitä, että ne jättäisivät pahan muiston
tulevina aikoina ja hän tulisi ehkä koko kylän juttujen esineeksi, kun
ei muka uskaltanut mennä suorastaan kotiin. Tähän nähden olisi toinen
esitys mukavampi. Mutta hänen sydämmensä oli sitä vastaan, että hän
tulisi valeella taloon. Tosin oli äiti vuosia sitten luvannut ottaa
hänet palvelukseensa, mutta eihän hän nyt aikonut mennä palvelukseen,
ja se olisi jotain varkauden tapaista, jos hän koettaisi keinotella
itseään vanhempien suosioon, ja sen lisäksi tiesi hän menettelevänsä
tässä valemuodossa kaikin puolin kömpelösti. Jos hän tahtoisi asettaa
vaikka vaan tuolin isälle, niin eihän hän voisi tehdä sitäkään suoraan,
mutkistelematta, vaan varmaankin kaataisi tuolin kumoon, sillä ainahan
ajattelisi hän: sen teet pettääksesi häntä. Ja jos kaikki tämä
kävisikin vielä päinsä, niin mitenkähän hän näyttäyisi sittemmin
piioille, kun nämä jäljestäpäin saavat tietää emännän salaa muka
piikana hiipineen taloon, ja sen lisäksi eihän hän sillä ajalla voisi
puhua sanaakaan Johanneksen kanssa. Tämän selvityksensä lopetti hän
sanoilla: "minä sanon sinulle kaiken tämän ainoastaan siitä syystä, kun
sinä tahdoit tietää minunkin mieltäni asiassa, ja kun sinä tahdot
neuvotella yhdessä minun kanssani, niin täytyyhän minun sanoa omat
ajatukseni; mutta samalla sanon minä: mitä sinä tahdot, jos vaan sanot
sen päättävästi, sen minä teen, ja jos siis sanot: tee niin, niin minä
sen teenkin. Minä seuraan sinua vastustamatta ja minä tahdon tehdä sen,
minkä käsket, niin hyvin kuin suinkin voin".

-- "Niin, kyllä sinä oikeassa olet", sanoi Johannes miettien, "kumpikin
ovat sivuteitä, ensimmäinen hiukkasen suorempi; ja me olemme jo niin
lähellä, että meidän täytyy pian tehdä päätös asiassa. Näetkö tuolla
mäen rinteellä pientä mökkiä? Näethän myös lehmiä, vaikka ne näkyvätkin
vaan kovakuoriaisen kokoisilta? Siellä on meillä kesanto, sinne panen
minä Damin".

Äimistyen vastasi Amrei: "Oi Jumala, kaikkeapa ihmiset uskaltavatkin!
Mutta se on näköjään hyvää niittymaata".

-- "Niin kyllä, mutta kun isäni jättää talon minun huostaani, niin
kuljetan sinne enemmän tadetta, se on hyödyllisempi, se; mutta
vanhat ihmiset pysyvät kernaasti vanhoillaan. No, voi mitä me
lörpöttelemmekään! Me olemme nyt jo niin likellä. Oi, jos me olisimme
jo ennen asiasta päättäneet! Päätäni pyörryttää".

-- "Älä vaan hätäile, meidän tulee päättää levollisina; minulla on jo
asiasta vihiä, mitenkä meidän tulisi tehdä, mutta se ei ole minulle
vielä ihan selvää".

-- "Mitä niin? Millä lailla arvelet?"

-- "Ei, tuumipas itse; kenties huomaat sen sinäkin. Se on sinun asiasi
se, ja me molemmat olemme nyt sekaisella päällä, joten se olisi meille
vahvikkeena, jos me molemmat ajattelisimme samaa keinoa".

-- "Niin, minulle johtuu mieleen yksi seikka. Tuolla toisessa kylässä
asuu pappi, jonka minä tunnen vallan hyvästi, hän neuvoo meille kyllä
parhaimman keinon. Mutta, annapas olla! Se on kuitenkin parempi! Minä
jään tähän laaksoon, myllylle, ja sinä menet yksinäsi taloon
vanhempieni luo ja sanot heille suoraan totuuden. Minun äitini saat
heti puolellesi. Mutta olethan sinä niin kekseliäs, että kyllä kiedot
isänkin ihan sormesi ympäri. Se on paras keino kuitenkin. Sillä tavoin
pääsemme odottamasta eikä meidän tarvitse ottaa vieraita ihmisiä
auttajiksi! Onko sinun mielestäsi tämä oikein? Eikö se ole liian paljon
vaadittu sinulta?"

-- "Se on minunkin ajatukseni. Mutta nyt emme tuumi sen enempää, emme
ollenkaan; se pysyy, ikäänkuin olisi kirjoitettu, ja se pitää vaan
toimitettaman, ja nopeasti työhön tarttuminen tekee mestariksi. Nyt se
on oikein. Oi, sinä et ollenkaan tiedä, millainen armas, hyvä, kelpo
rehellinen mies sinä olet".

-- "No, no! Mutta sama se, me molemmat yhdessä olemme nyt yksi ainoa
kelpo ihminen ja sellaisenahan tahdomme pysyä. Katsopas tänne, anna
minulle kätesi, kas niin; tuo niitty tuolla on meidän ensimmäinen
ketomme. Terve tulemastasi, eukkoseni, kas niin, nyt olet sinä
kotonasi. Hei hoilaa! Tuolla on meidän haikarakin, se lentää ylös.
Haikara hoi! Sano terve tulemasta! Tämä täss' on uusi emäntä. Toisen
kerran juttelen minä sinulle enemmän siitä asiasta. -- No, Amrei, älä
kuhnustele liian kauan tuolla yläällä, vaan laita pian luokseni
myllylle; jos talli-renki on kotona, niin laita hänet, sillä se mies
juoksee kuin jänis konsanaan. Kas niin, näetkö talon, haikaran pesä
katolla ja kahden riihen kanssa tuolla vuoren päällä, metsästä länteen
päin? Siellä pihalla kasvaa lehmus, näetkö?"

-- "Näen".

-- "Se on meidän kotimme se. No astu nyt alas, sinä et voi enää eksyä".

Johannes nousi rattailta ja auttoi Amrein, joka piti kaularengasta,
minkä oli tallettanut taskussa, ristiinpantujen käsiensä välissä,
ikäänkuin helmivyötä ja rukoili itsekseen. Johannes otti hatun
päästänsä ja hänen huulensa liikkuivat.

Ei kumpikaan puhunut enää sanaakaan, ja Amrei läksi ensimmäisenä.
Johannes seisoi vielä kauan aikaa paikallaan ja, nojautuen kimoonsa,
katseli Amrein jälkeen. Nyt kääntyi Amrei ympärinsä ja ajoi luotansa
koiran, joka oli häntä seurannut, mutta sepäs ei tahtonutkaan lähteä,
juoksi kedolle syrjään ja taasen Amrein luo, kunnes viimein Johannes
vihelsi, jolloin koira juosta vilisti takaisin. Johannes ajoi myllylle,
johon pysähtyi. Siellä sai hän tietää hänen isänsä olleen siellä noin
tunti sitten häntä odottamassa, mutta taasen menneen kotiinsa.

Johannes iloitsi, että isä jälleen kykeni jaloilleen ja että Amrei
tapaa nyt molemmat vanhemmat kotosalla. Myllyllä oleva väki ei voinut
saada selkoa siitä, mikä Johanneksen tänne veti, kun hän ei kuitenkaan
näköjään kuullut yhtään sanaa, mitä sanottiin. Hän käyskenteli milloin
sisään huoneesen, milloin siitä taasen ulos, sen kotiinsa vievälle
tielle, sen taasen palasi hän takaisin. Johannes olikin täynnä
levottomuutta ja näkyi lukevan ihan askeleita, joita Amrei teki. Nyt
oli hän tuon pellon pientareella, nyt jo tuon, nyt taasen tuon
pensaikon luona, nyt puheli hän jo vanhempien kanssa... Sitä hän ei
voinut toki selvittää, miten se kävi.



18. Ensimmäinen takkavalkea.


Amrei kulki sillä välin tietään ikäänkuin unissa. Hän katseli kysyvästi
puihin: ne seisovat niin rauhallisina paikoillaan, ja siihen ne jäävät
seisomaan ja katsovat sinuun vuosikausia, vuosikymmeniä, koko elämän
aikasi elonkumppaleinasi; ja mitä kaikkea tuolloin saatkaan kokea ja
nähdä!

Mutta Amrei oli jo tullut kumminkin niin vanhaksi, ettei hän enää
hapuillut tukea ulkonaisesta maailmasta. Paljon aikaa oli jo kulunut
siitä, kuin hän oli puhellut pihlajapuun kanssa. -- Hän tahtoi
karkoittaa ajatuksensa kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, ja
kumminkin kiintyi hänen silmänsä noihin ketoihin, jotka tulevat hänen
omikseen, ja aina hän tahtoi ennakolta ajatella, miten on käyvä, taloon
tulot ja vastaan-otot, puheet ja vastaukset, niin päin ja näin päin.
Tuhansien mahdollisuuksien sekasortona pyöri nyt kaikki hänen
mielessään, ja helkkyvalssin sävelet soivat hänen korvissaan. "Mitäs
tästä vitkailemisesta lähtee? Kun soitto alkaa, niin tanssin polskat ja
valssit. En tiedä miten jalkani asetan, ne menevät itsestään; enkä minä
saata sitä mielessäni kuvailla, enkä mä huolikaan miettiä sitä, että
kentiesi tunnin kuluttua kuljen tätä samaa tietää takaisin, ja
sydämmeni on pakahtua, mutta kulkeani vaan pitää, askel askelelta.
Piisaa jo! Tulkoon mitä tulleekaan; saapuvillahan olen minäkin siinä!"

Ja olipa hänen olennossaan vielä jotain enempääkin kuin tämä vasta
lausuttu luottamus; turhaan hän ei ollut jo lapsesta pitäin arvoituksia
arvellut ja päivä päivältä taistellut elämän kanssa. Koko sen olennon
voima, miksi hän nyt oli tullut, oli hänessä rauhallisena ja tesmälleen
osaavana. Kyselemättä enää, miten on välttämättömyyttä kohtaaminen,
hiljaa kooten yhteen sielunsa voimat, kulki hän rohkeana ja vakavin
askelin eteenpäin.

Kauaksi hän ei vielä ehtinyt, niin jo huomasi erään talonpojan
istumassa tien vieressä, jalkojen ja käsien välissä punainen
karanko-sauva, johon hän nojasi leukaansa.

-- "Hyvää päivää!" sanoi Amrei, "lepo maistunee hyvältä?"

-- "Maistuu kyllä. Minne matka?"

-- "Tuonne taloon. Lähdettekö mukaan. Saatte nojata käsivarteeni".

-- "Niin", irvisteli ukko, "kolmekymmentä vuotta takaperin olisi
tuntunut paljoa mieluisemmalta, jos tuommoinen sorea neito olisi mulle
noin sanonut, olisinpa hypännyt silloin kuin varsa".

-- "Niillepä, jotka varsan lailla hyppivät, ei semmoista sanotakaan!"
nauroi Amrei.

-- "Sinä olet rikas", sanoi ukko, jolle näkyi olevan mieliin kevyt
keskustelu puolipäivän helteessä. Hyvillään otti hän nuuskua
sarvirasiastaan.

-- "Mistäs näette olevani rikkaan?"

-- "Hampaasi maksavat kymmenentuhatta guldenia; moni antaisi
kymmenentuhatta guldenia, jos saisi tuommoisen suun".

-- "Minulla ei ole aikaa leikintekoon. Jääkää hyvästi".

-- "Maltas, minä lähden mukaan, mutta äläpä vaan juoksekaan".

Amrei auttoi nyt ukkoa nousemaan, ja vanhus sanoi: "Oletpa väkevä". Hän
oli leikillisyydessään tekeynyt raskaammaksi ja avuttomammaksi kuin
olikaan. Kululle lähdettyä, kysäsi hän: "Kenen luokse sinä menet
taloon?"

-- "Isännän ja emännän".

-- "Mitäs heistä tahdot?"

-- "Sen sanon heille itselleen".

-- "Jos tahdot jotain lahjaksi, niin käänny paremmin takaisin; emäntä
se vielä antaisi, mutta hänellä ei ole valtaa talossa, ja isäntä on
kitsas, hänellä on sauva niskassa ja kankea peukalo päälle päätteeksi".

-- "En minä tahdo mitään lahjaa, minä tuon jotain", sanoi Amrei.

Vastaan tuli vanhanläntä mies, joka sirppi olalla meni pellolle, ja
Amrein matkatoveri kysyi häneltä, kummallisesti iskien silmää:
"Tiedätkö, liekkö tuo ahnas rusthollari kotona?" -- "Luulen, mutt'en
tiedä", vastasi mies sirppi olalla ja meni tietään. Hänen kasvonsa
vavahtivat, ja vielä nytkin, kun hän meni kauemmaksi, nytki hänen
selkänsä ylös ja alas, hän nauroi nähtävästi, ja Amrei katsoi terävästi
seurakumppalinsa kasvoihin ja huomasi jotain petosta, ja äkkiä hän
tunsi ukon rypistyneissä kasvoissa sen miehen, jolle hän ennen oli
antanut juoda Selja-aholla, ja hiljaa napsauttaen sormiaan, arveli hän:
"äläs huoli, sinut mä saan kiinni", ja ääneensä hän virkkoi: "Pahastipa
teette, kun tuolla lailla puhutte isännästä minun moiselleni
muukalaiselle, jota ette tunne ja joka kenties on hänen sukulaisiaan;
ja totta te ette puhuneetkaan. Kitsas hän kyllä kuuluu olevan, mutta
missä vaaditaan, niin on hänellä rehellinen sydän, hän ei vaan pane
suurta kelloa soimaan teoistansa, ja kellä on niin kelpo lapsia kuin
hänellä kuuluu olevan, se ei saata olla muuta kuin kelpo ihminen;
maailman silmissä hän on olevinaan paha, sillä hän ei välitä, mitä muut
hänestä puhuvat, ja sitä en hänessä suinkaan moiti".

-- "Etpä ole unohtanut suuvärkkiäsi kotiin. Mistä sinä olet?"

-- "Kaukaa: Schwartswaldin puolelta".

-- "Mistä sieltä?"

-- "Haldenbrunnista".

-- "Vai niin? Jalkasinko sieltä saakka tepasteltiin?"

-- "Ei maar; juuri tuon talon poika päästi minut rattailleen. Oikein
kelpo ihminen".

-- "On vainen? Hänen iässään olisin minäkin päästänyt sinut
rattailleni".

Nyt oli tultu pihalle; ukko meni Amrein kanssa tupaan ja huusi:
"emäntä hoi!"

Emäntä tuli kamarista. Amrein käsi vavahti, hän olisi mielellään
langennut hänen kaulaansa, mutta hän ei voinut, hän ei saanut niin
tehdä, ja ukko sanoi sydämmellisesti nauraen: "Ajatteles, emäntä,
tuoss' on tyttö Haldenbrunnista ja hänellä on jotain sanottavaa
rusthollin isännälle ja emännälle, mutta minulle hän ei tahdo mitään
sanoa. Sano sinä nyt, miksi minua nimitetään".

-- "Itse isäntähän se on", sanoi emäntä ja otti tervehdykseksi ukolta
hatun päästä ja ripusti sen naulaan.

-- "Niin, huomaatkos nyt?" sanoi ukko voitonriemussa Amreille, "sano
nyt asiasi".

-- "Paina puuta", sanoi äiti ja osoitti Amreille tuolia. Raskaasti
hengittäen alkoi tämä:

-- "Saatte uskoa, ettei yksikään lapsi ole voinut muistella teitä
enemmän kuin minä, jo aikoja sitten, vielä näinä viime päivinä.
Muistatteko vielä Josenhansia lammin rannalla, josta tie kulkee
Endringeniin?"

-- "Kyllä, kyllä", sanoivat vanhukset.

-- "Minä olen Josenhansin tytär".

-- "Kas, ilmankos sinä näytitkin vähän tuttavalta", sanoi emäntä.
"Terve tuloasi!" Hän ojensi kätensä tytölle ja jatkoi: "Onpa sinusta
kasvanut roteva ja siisti tyttö. Virkas nyt, mikä sinut pani näin
pitkälle matkalle?"

-- "Hän on kappaleen matkaa ajanut meidän Johanneksen kanssa", virkkoi
ukko väliin; "poika tulee kohta myöskin".

Äiti pelästyi, hän aavisti jotain ja muistutti miehelleen, kuinka
hänelle, Johanneksen lähtiessä matkaan, olivat johtuneet mieleen
Josenhansin lapset.

-- "Ja onhan minulla vielä muistia teiltä kummaltakin", sanoi Amrei ja
otti esille kaulakoristeen ja käärityn rahan taskustansa. "Tämän
lahjoititte minulle, viimeistä kertaa meidän kylässä käydessänne".

-- "Kas! Ja minulle sanoit sen muka hävittäneesi", torui ukko vaimoaan.

-- "Ja tässä", jatkoi Amrei, osoittaen hänelle groshen rahan, "tässä se
raha, jonka minulle lahjoititte, kun Selja-aholla olin hanhia
paimenessa ja toin teille vettä juoda".

-- "Niin, niin, kyllä se on totta se, mutta mitäs siitä? Minkä olet
lahjaksi saanut, sen saat pitää", sanoi isäntä.

Amrei nousi ylös ja sanoi: "Nyt on minulla vielä pyyntönen: sallikaa
minun puhua tuokion aika, aivan suoraan. Saanko?"

-- "No, miks'et?"

-- "Katsokaas, teidän Johanneksenne on ottanut minut mukaansa ja
tahtonut tuoda taloon piiaksi, ja toisen ajan ollessa olisinkin
mieluummin tahtonut palvella teillä kuin missään muualla; mutta nyt se
olisi ollut epärehellistä, ja ketä kohtaan koko ikäni tahdon olla
rehellinen, sen luokse en olisi tahtonut tulla ensimmäistä kertaa
valeella. Päivää selvemmäksi on nyt kaikki saatava. Sanalla sanoen:
Johannes ja minä, me rakastamme toisiamme sydämmemme pohjasta, ja hän
tahtoo ottaa minut vaimokseen..."

-- "Ohoh!" huusi isäntä ja nousi pystyyn; selvään näki, että hänen
entinen raihnaisuutensa oli vaan teeskenneltyä. "Ohoh!" huudahti hän
vielä kovemmin, ikäänkuin olisi hevonen häneltä karannut pystyyn. Äiti
otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Annahan tytön puhua".

Ja Amrei jatkoi:

-- "Uskokaa minua, kyllä minä olen kylliksi ymmärtäväinen, ja tiedän
kyllä, ettei ketään armosta voi ottaa miniäksi; saatatte minulle
lahjoittaa, lahjoittaa paljonkin, mutta tehdä miniäksi armosta, se ei
käy laatuun ja sitä en minäkään tahdo. Minulla ei ole rahaa rahtuakaan
-- on vainenkin sentään, nimittäen se grosheni, jonka minulle
lahjoititte Selja-aholla, se on minulla vielä tallella, sitä ei ole
kukaan tahtonut ottaa groshenina vastaan", sanoi hän isännän puoleen
kääntyen, ja tämän täytyi vasten tahtoaankin naurahtaa. "Minulla ei ole
mitään, on kaiken lisäksi vielä veli, joka tosin on terve ja väkevä,
mutta josta minun täytyy vielä huolta pitää, ja minä olen hanhia
paimentanut ja olin viimeinen kylässä, siinä kaikki, mutta
vähimmästäkään vääryydestä ei minua käy moittiminen, ja siinä taaskin
kaikki -- ja siihen katsoen, mitä ihminen on oikeastaan saanut
Jumalalta, en väisty hivuskarvan vertaa minkään ruhtinattaren edestä,
olkoon hänellä vaikka seitsemän kultaista kruunua päässään. Parempi
olisi ollut, jos olisi joku toinen ottanut puhuakseen minun puolestani,
mutta minä olen koko elämän ikäni ollut itse omana suosijanani ja teen
sen tänään viimeisen kerran, jolloin ratkaistaan elämä tai kuolema. Se
on, älkää ymmärtäkö minua väärin: jos ette minua tahdo, niin menen
jälleen rauhassa takaisin, minä en laske käsiä päälleni, en hyppää
veteen enkä mene hirteen, minä haen taas paikan itselleni ja olen
kiittävä Jumalaa siitä, että niin kelpo mies on minua kerran tahtonut
vaimokseen, ja päätän sitten, ettei se ollut Jumalan tahto..." Amrein
ääni vapisi, ja hänen vartalonsa yleni, ja ääni kävi mahtavammaksi, kun
hän nyt rohkaisi itsensä ja lausui: "Mutta tutkikaat itseänne, kysykäät
tarkoin omalta tunnoltanne, onko Jumalan tahto niin, kuin nyt teette.
Muuta en sano".

Amrei istahti. Kaikki kolme olivat hiljaa; viimein ukko sanoi: "Niinhän
sinä saarnaat kuin pappi". Mutta äiti pyyhkäsi silmiään esiliinallansa
ja sanoi: "Miks'ei? Eihän papillakaan ole muuta kuin yksi pää ja yksi
sydän".

-- "Ei vainen!" pilkkasi ukko, "on sinussakin vähän tuommoista
hengellistä; kun kuulet pari tuommoista puhetta, niin olet paikalla
pehmonen".

-- "Ja sinä et näytä aikovankaan pehmitä ennen loppuasi", sanoi emäntä
närkkäästi.

-- "Ohoh!" pilkkasi ukko. "Katsos nyt, sinä pyhimys Alamaasta: tuotpa
kaunista rauhaa tähän taloon. Nyt olet paikalla saanut toimeen sen,
että muija tuossa minua uhkaa; hänet sait jo puolellesi. No saattehan
odottaa, kunnes minä olen tämän maailman jättänyt, tehkää sitten mitä
tahdotte".

-- "Ei!" huusi Amrei, "sitä en tahdo; niin vähän kuin tahdon, että
Johannes ottaisi minut vaimokseen ilman teidän suostumustanne, yhtä
vähän tahdon sydämmiimme sitä syntiä, että kumpikin rupeaisimme
odottamaan teidän kuolemaanne. Minä olen tuskin tuntenut vanhempiani,
muistaa en voi heitä enää ollenkaan: minä rakastan heitä vaan niinkuin
rakastetaan Jumalaakin, jota ei olla milloinkaan nähty. Mutta tiedän mä
kumminkin mitä kuolema on. Eilen yöllä painoin mustan Marannan silmät
kiinni; hänelle tein koko elämän ikäni mitä hän tahtoi, ja nyt, kun hän
on kuollut, on minun usein täytynyt ajatella: kuinka usein olet ollut
kova ja tyly häntä kohtaan, kuinka paljon hyvää olisit hänelle vielä
saattanut tehdä, ja nyt hän makaa tuossa ja nyt on kaikki lopussa; nyt
et voi enää mitään tehdä etkä enää pyytää anteeksi. Minä tiedän mitä
kuolema on ja senvuoksi minä en tahdo..."

-- "Mutta minä tahdon!" kiljasi ukko ja puristi nyrkkiään ja puri
hammastaan. "Mutta minä tahdon", kiljasi hän vielä kerran. "Sinä jäät
tänne ja olet meidän oma! Ja käyköön nyt miten käyneekään, ja puhukoot
mitä tahtovat. Sinä mun Johannekseni saat eikä kukaan muu".

Äiti juoksi ukon luo ja syleili häntä, ja tämä, joka ei ollut tähän
ensinkään tottunut, kysäsi ehdottomastakin: "Mitäs nyt tahdot?"

-- "Antaa sulle suuta, sinä ansaitset sen, sinä olet parempi ihminen
kuin tahdot näyttääkään".

Ukko, jolla koko aikana oli ollut nuuskua hyppysien välissä, ei
tahtonut viskata sitä maahan, hän nuuskasi senvuoksi nopeasti ja sanoi:
"Olkoon menneeksi!" Mutta sitten hän lisäsi: "Vaan nyt saat eron,
tuoss' on paljoa nuorempi ja siltä maistuu paljoa paremmalta. Tules
tänne, pappi valepuvussa!"

-- "Tulen kyllä; kutsukaa minua vaan nimeltäni".

-- "Mikäs nimesi onkaan?"

-- "Sitä ei teidän huoli tietää, osaatte te itsekin antaa minulle
oikean nimeni".

-- "Kas tuota! No. olkoon menneeksi: tule tänne, miniä! Kelpaakos se
nimi?"

Ja vastaukseksi riensi Amrei hänen luokseen.

-- "Ja minua, minua ei kysytä ollenkaan!" torui äiti onnellisuuden
tunteissa, ja ukko se oli tullut varsin leikilliseksi pelkästä ilosta.
Hän otti Amreita kädestä kiinni ja kysyi, papin tapaa matkien:

-- "Minä kysyn teiltä, kunnioitettava Kordula Katarina, jota rusthollin
emännäksi sanotaan: tahdotteko ottaa tämän" -- hän kysäsi tytöltä --
"mikäs sinun ristimänimesi onkaan?"

-- "Amrei!"

Ja ukko jatkoi samalla äänellä: "Tahdotteko ottaa tämän Josenhansin
Amrein Haldenbrunnista miniäksenne, ei suoda hänelle suun vuoroa,
niinkuin teette miehellennekin, vaan syöttää häntä huonosti, torua,
sortaa ja mitä muuta kotoiseen kovistukseen tulee?"

Ukko oli kuin houkka, aivan kummallisesti oli hän muuttunut, ja sillä
välin kuin Amrein riippui äidin kaulassa eikä tahtonut siitä ensinkään
irroittua, löi ukko sauvallaan pöytään ja huusi: "Missäs se kelvoton
poika viipyykään? Sitä poikaa! Lähettää morsiamensa tänne meidän
niskoillemme ja itse kulkee maita mantereita? Onko tuommoista ennen
kuultu?"

Nyt irroittihe Amrei ja sanoi, että hevospoika tai joku toinen olisi
paikalla lähetettävä myllylle, siellä muka Johannes odottelee.

Isä arveli, että hänen pitää antaa istua siellä vielä vähintäkin kolme
tuntia rangaistukseksi siitä, että hän pelkurina oli piiloittainut
hameiden taakse; ja muutoinkaan ei häntä täällä vielä ensinkään
tarvita, sillä kun hän tulee, niin ei ukolla enää ole morsiamen kanssa
mitään tekemistä, ja harmitti häntä nyt jo, kun ajatteli, miten on
käyvä.

Äiti pistihe kumminkin ulos ja lähetti nopeajalkaisen hevospojan
myllylle.

Nyt johtui äidin mieleen toimittaa jotain ruokaa Amreille. Hän tahtoi
paikalla tehdä munakakun, mutta Amrei pyysi saada itse tehdä
ensimmäisen valkean, jolla hänelle jotain laitetaan, ja samalla myös
keittää jotain vanhemmillekin.

Se suotiin hänelle, ja vanhukset menivät hänen kanssaan kyökkin, ja
siellä osasi Amrei niin sievästi ottaa kaikki käteensä, näki yhdellä
silmäyksellä, missä mikin kapine oli, tarvitsematta kysyä mitään, ja
kaikki, minkä hän teki, teki hän niin vakavasti ja somasti, että ukko
aina nyykäytti päätään vaimollensa ja kerran sanoi: "Se on oppinut
talonhoitoon nuottien mukaan, se osaa kaikki soittaa niin kuin
paperista, aivan kuin uusi koulumestari".

Kirkkaasti leimuavan valkean ääressä seisoivat kaikki kolme, kun
Johannes tuli sisään. Ja kirkkaammin ei loistanut liekki takassa kuin
sisällinen onnellisuus kaikkien silmissä. Takka valkeineen oli pyhä
alttari, jonka ympärillä seisoi hartaita ihmisiä, jotka kumminkin vaan
nauroivat ja laskivat leikkiä.



19. Salaisia aarteita.


Amrei osasi niin pian perehtyä taloon, että jo huomenna oli siinä kuin
olisi jo lapsesta pitäin täällä kasvanut, ja ukko se käydä kähnysteli
joka paikassa hänen perässään ja katseli kuinka näppärästi hän kaikki
toimitti, niin vakavasti ja säntilleen, hätäilemättä, uupumatta.

Löytyy ihmisiä, jotka, kun käyvät noutamassa vaikka pienintäkin
esinettä, lautasta tai ruukkua, panevat liikkeelle kaikkien
läsnäolevaisten ajatukset, jotka niin sanoakseni vetävät saapuvilla
olevain katseita ja ajatuksia mukanaan. Amrei sitä vastoin osasi kaikki
tehdä sillä tavoin, että hänen liikkuessaan muut tunsivat sitä enemmän
rauhaa, ja jokainen oli hänelle kiitollinen siitä.

Kuinka usein oli ukon täytynyt ennen murista siitä, että aina, kun
suolaa tarvittiin, jonkun piti nousta pöydästä pois! Amrei kattoi
pöydän ja levitetylle pöytävaatteelle asetti hän aina ensiksi
suola-astian. Kun isäntä kiitti siitä Amreita, sanoi emäntä hymyellen:
"Näyttää kuin sinä tätä ennen et olisi elänytkään, kuin olisit tähän
saakka kaikki syönyt voitta ja suolatta"; ja Johannes kertoi nyt, että
Amreita sanotaan suolaprinsessaksikin, ja lisäsi siihen sadun
kuninkaasta ja hänen tyttärestään.

Onnellista yhdessä-oloa heillä oli tuvassa, pihalla ja kedolla, ja
isäntä puhui aina, ettei hänelle vuosikausiin ole ruoka maistunut niin
hyvältä kuin nyt; hän antoi Amrein neljä viisi kertaa päivässä aivan
tavattomina aikoina tuoda hänelle jotain, ja tytön piti aina istua
hänen vieressään, kunnes hän oli syönyt.

Emäntä kuljetti Amreita sydämmellisimmällä mielihyvällä maitohuoneessa
ja aitassa, ja avasipa hän myös suuren kirjavan kaapinkin, joka oli
täynnä kaunista palttinata, ja sanoi: "Siinä huomenlahjasi; ei puutu
kuin kenkiä. Varsin on mieleni hyvä, että olet palkkakenkäsi
säilyttänyt. Minulla ovat siitä omat taikaluuloni".

Kun Amrei kyseli häneltä, miten tähän saakka oli taloa hoidettu,
nyykäytti emäntä päätään ja maiskutteli huuliaan mielihyvällä, mutta
iloansa hän ei semmoisenansa ilmoittanut; ainoastaan varsin
tavallisessa äänessä, jolla puhutaan jokapäiväisimmistä asioista, piili
ilo sisällisenä sydämmen tykytyksenä. Ja ruvetessaan nyt Avojalan
huostaan jättämään yhtä ja toista talouden pidossa, sanoi hän: "Kuules,
lapsi, mitä sulle sanon: jos jotain nykyisessä järjestyksessään ei ole
mieleesi, niin muuta pelkäämättä toiselle tolalle, niinkuin parhaaksi
näet; minä en ole niitä, jotka arvelevat, että miten he kerran ovat
laittaneet, niin sen pitää olla iankaikkisesti, ja ettei siinä saa
mitään muutoksia tehdä. Sinulla on vapaa valta, ja minun on iloista
nähdä rotevia uusia vetäjiä kuorman edessä. Mutta jos tahdot neuvoani
seurata, ja hyväähän sulle neuvon, niin tee vähitellen muutoksia".

Makeata oli tuo tunne, jossa nuorukaisen ja vanhuksen voimat
ruumiillisesti ja hengellisesti ojensivat kättä toisilleen, jolloin
Amrei sydämmensä pohjasta sanoi, että hänen mielestään on kaikki
hyvällä kannalla, ja että hän on oleva onnellinen, jos hän kerran
maailmassa vanhana emäntänä voi osoittaa talonsa tuommoisessa kunnossa
kuin se nyt on.

-- "Kauaksipa sinä ajattelet", sanoi emäntä. "Mutta se on hyvä; ken
kauaksi eteenpäin ajattelee, se ajattelee kauaksi taaksepäinkin, ja
sinä et ole minua unohtava, kun minua ei enää ole". --

Sanansaattajia oli lähetetty ilmoittamaan talon pojille ja vävyille
tästä perhe-asiasta ja kutsumaan heitä ensi sunnuntaiksi
Zusmarshofeniin, ja siitä pitäin juoksenteli vanha isäntä entistä
enemmän Amrein perässä; hänellä näkyi olevan jotain sydämmellään ja
hänen oli vaikea ilmoittaa sitä. --

Sanotaan kätketyistä aarteista, että musta peikko istuu niiden päällä
ja pyhinä öinä nousee siitä paikasta, mihin aarre on haudattu, sininen
valkea, ja sunnuntain lapsi saattaa sen nähdä, ja jos hän pysyy
rauhallisena ja pelottomana, niin voi hän aarteen ottaa ylös. Eipä
olisi uskonut vanhassa rusthollarissakin olevan semmoista aaretta, ja
sitä kaitsi musta ylpeys ja ihmisviha, ja Amrei näki sinisen liekin
lehottavan sen päällä ja osasi pysyä semmoisena, että hän sai aarteen
omakseen.

Mahdotonta on sanoa, mitenkä Amrei oli tehnyt, että ukko
silminnähtävästi koetti olla hänen silmissään erittäin hyvä ja
hyväntahtoinen; sekin jo, että hän niin paljon näki vaivaa köyhän tytön
tähden, sekin jo oli melkein ihmettä. Ja tämä se vaan oli Amreille
selvä: ukko ei tahtonut, että ainoastaan hänen vaimonsa näyttäisi
oikealta ja rakkaalta ja hän itse tylyltä ja äreältä, jota täytyy
pelätä, ja juuri se, että Amrei, ennenkuin häntä tunsikaan, oli hänestä
sanonut luulevansa, ettei hän pidä väliä olla hyvä ihmisten nähden, --
juuri se avasi hänen sydämmensä. Hänellä oli nyt, aina kun Amrein
yksinään kohtasi, niin paljon puhumista, näytti kuin olisivat kaikki
hänen ajatuksensa olleet tallella säästöastiassa, jonka hän nyt avasi:
ja siellä oli eriskummaisia vanhan-aikaisia rahoja, suuria
muistorahoja, joita ei kaupassa käy, joita lyödään vaan suurten
tapausten johdosta, oli siellä aivan täysinäisiä, pelkästä hopeasta,
vähättäkään vasketta. Hän ei osannut sanottaviaan sanoa niin hyvin,
kuin tuonoin äiti Johannekselle. Hänen puheensa oli kankeata kaikin
puolin, mutta kaikkeen hän kumminkin osasi, ja hän käyttihe ikäänkuin
olisi ollut Amrein suojelija äitiä vastaan ja eipä hänellä ollut
niinkään väärin, kun hän kerran sanoi:

-- "Katsos, emäntä se on itse hyvä hetki, mutta hyvä hetki ei ole vielä
hyvä päivä, hyvä viikko eikä hyvä vuosi. Hän ei ole muuta kuin vaimo,
jolla aina on huhtikuun ilma, ja vaimo ei ole kuin puoli ihmistä, sen
minä sanon, ja siitä uskosta minua ei saa pois".

-- "Kauniistipa te meistä puhuttekin", sanoi Amrei.

-- "Niin tosiaankin", sanoi ukko, "sinullehan minä puhun. Mutta
niinkuin jo sanoin: emäntä on herttaisen hyvä, on vaan liian hyvä, ja
se se häntä paikalla suututtaa, jos ei kohta tehdä, niinkuin hän
tahtoo, koska hän muka tarkoittaa sillä hyvää, ja hän luulee, ettei
hänen hyvyyttänsä ymmärretä, kun ei noudateta hänen tahtoaan. Hän ei
ensinkään ajattele, että juuri senvuoksi ei hänen tahtoansa noudateta,
että se on sopimatonta, tarkoitettakoon sillä kuinka hyvää tahansa. Ja
pane varsinkin tämä mieleesi: älä mitään tee aivan niin kuin hän
tahtoo, tee omalla tavallasi se, mikä oikein on, siitä hän on paljoa
enemmän mielissään. Hän ei ollenkaan suvaitse, jos toinen on olevinaan
hänen alamaisensa, mutta tuon kaiken tulet kyllä huomaamaan, ja jos
jotakin sattuu, niin älä Jumalan tähden pane miehesi päätä pyörimään:
ei ole mitään sen pahempaa, kun mies asettuu äidin ja miniän väliin, ja
äiti sanoo: minulla ei ole enää mitään sanomista miniälle, niin, lapset
tulevat uskottomiksi -- ja miniä sanoo: nyt minä vasta näen, mimmoinen
sinä olet mies, kun annat vaimoasi sortaa. Jos nyt joskus senlaista
tapahtuu, mitä et itse saa selville, niin sano minulle hiljaa siitä,
kyllä minä autan; mutta älä vaan miehesi päätä pyöritä, äiti on jo
ilmankin liian paljon häntä hennostellut mutta kyllä hän tulee
vakavammaksi; anna sinä vaan asiain mennä hiljaista menoaan ja
luulottele itseäsi aina, että minä olen sinun sukuasi ja luonnollinen
suojelijasi, ja niinhän olenkin, äitisi puolelta olen kaukaista sukua
sinulle".

Ja nyt koetti hän kehittää selville kummallisen sekavata sukulaisuutta,
mutta ei päässyt oikealle jäljelle, vaan sekautui yhä enemmän ja
lopetti viimein, sanoen: "Saatat uskoa sanani, että me olemme sukuja,
niin, olemme kyllä, vaikk'en vaan osaa niin tarkoin luetella, miten".

Olipa nyt ennen hänen kuolemataan tullut aika, jolloin hän ei enää
lahjoittanut pelkkiä ala-arvoisia groshen-rahoja omaisuudestaan;
hänestä tuntui hyvältä ottaa viimein esille täysi-arvoisetkin.

Eräänä iltana kutsui hän Amrein tuvan taakse ja sanoi: "Kuules, sinä
olet ymmärtäväinen ja kelpo tyttö; mutta sinä et voi tietää, mimmoinen
mies oikeastaan on. Johanneksella on hyvä sydän, mutta joskus saattaa
häntä kumminkin kaivaa se, ettei sinulla ole ollut niin mitään. Tules
nyt tänne, ota tuo, mutta älä puhu kellenkään, keltä sen olet saanut,
Sano, että olet sitä tahallasi salannut. Ota nyt!" Ja hän ojensi
tytölle sukan, täynnä kruunun taalereita ja lisäsi vielä: "Tuon
olisivat löytäneet vasta kuolemani jälkeen, mutta parasta on, että hän
saa sen nyt ja luulee sen tulleen sinulta. Koko teidän historianne on
niin tuiki tavatonta, että saattaa siinä olla sekin seikka, että
sinulla on ollut salainen aarre. Mutta älä unohda, että siinä on myös
kaksineljättä höyhentaaleria, jotka maksavat groshenia enemmän kuin
tavalliset taalerit. Nosta nyt koreasti, pistä kaappiin, missä
palttinat ovat, ja kanna avainta aina luonasi. Ja sunnuntaina, kun
sukulaiset ovat koossa, pudistat ne pöydälle".

-- "Sitä en mielelläni tee; paremmin sopisi Johanneksen ehkä tehdä se,
jos se ensinkään on tarpeellista".

-- "Kyllä se tarpeellista on, mutta tehköön sitten Johannes, jos niin
tahdot; mutta vait, pistä piiloon kiireesti, tuohon esiliinaasi, kuulen
Johanneksen tulevan, luulenpa, että pojalla on epäluuloja".

He erosivat kiireesti eri haaroille.

Samana iltana vielä kutsui äiti Amrein ullakkoon ja otti kirstusta
esille jotenkin raskaan säkin, jonka suu oli mitä mutkallisimmasti
sidottu, ja hän sanoi Amreille: "Päästäs tuo nauha auki".

Amrei koetti, mutta työlästä tuo oli.

-- "Maltas, kun käyn sakset, niin leikataan se".

-- "Ei", sanoi Amrei, "sitä en mielelläni tee; malttakaahan vähän,
anoppi, niin saatte nähdä, että kyllä tuon saan auki".

Äiti hymyili, sillä välin kuin Amrei suurella vaivalla, mutta
tottuneella kädellä viimeinkin sai solmun auki, ja nyt sanoi äiti:
"Sepä oli hyvä; pilkistäs nyt, mitä tuolla on".

Amrei näki siellä hopea- ja kultarahoja, ja äiti jatkoi: "Kuules,
lapsi, ihmettä sinä olet saanut isännässä aikoin, en ymmärrä vieläkään,
mitenkä hän vaan antoi suostumuksensa; mutta kokonaan et häntä vielä
ole kääntänyt. Mieheni ottaa tuon tuostakin puheeksi, kuinka muka
harmittavaista on, ettei sinulla ole niin mitään; sitä hän ei vielä ota
uskoakseen, hän luulee aina, että sinulla on salassa pulska omaisuus ja
ettäs olet vaan tahtonut meitä koetella, ottaisimmeko sinut mielellämme
ilman mitään vastaan, ja kun ei häntä siitä uskosta saa millään pois,
niin tuossapa johtui mieleeni muudan asia. Jumala ei ole sitä lukeva
synniksi meille. Näet, nämä olen minä niiden kuuden neljättä vuoden
kuluessa, jotka olemme eläneet, säästänyt ilman mitään petosta, ja
onhan siinä vähän äitinikin perintöä. Ota sinä ne nyt ja sano sen
olevan omaasi. Se tekee isännän onnelliseksi, varsinkin kun hän
ymmärtäväisyydessään on sitä jo ennakolta aavistanut. Mitä sinä niin
kummastellen katsot? Usko minua, kun sanon, että sen saat kyllä ottaa,
siinä ei ole vähääkään vääryyttä, kyllä minä olen ajatellut asiaa sekä
niin että näin päin; pistä ne piiloon vaan, äläkä vastusta minua
sanallakaan, älä ainoallakaan, älä sano minulle kiitoksia äläkä mitään
muutakaan, samahan se on, jos lapseni saa sen nyt tai myöhemmin, ja
sehän tekee miehelleni vielä hänen eläissään iloa. Kas niin, sido se
jälleen kiinni".

Huomenaamulla varhain kertoi Amrei Johannekselle kaikki, mitä vanhemmat
olivat hänelle sanoneet ja antaneet, ja Johannes riemuitsi: "Voi,
taivaan Jumala, anna anteeksi! Äidistäni olisin tuommoista kyllä
saattanut uskoa, mutta isästäni en olisi voinut koskaan uneksiakaan.
Oletpa oikea velho, ja niin on tehtävä, ettemme heille kummallekaan
puhu, mitä toinen on tehnyt, ja se se hauskinta on, että toinen on
tahtonut petkuttaa toistansa, ja kumpikin on tosiaankin pettynyt, sillä
kummankin täytyy ajatella, että sinulla on tosiaankin ollut rahaa
salassa. Helei! Tämähän on hauskaa, tämä!"

Mutta vallitsipa talossa kesken kaikkea iloa jälleen kaikenlaisia
murheitakin.



20. Perheen keskuudessa.


Maailmaa ei hallitse siveellisyys, vaan kovettunut muoto sitä: tapa.
Nykyisenänsä maailma pikemmin antaa anteeksi rikokset siveellisyyttä
kuin tapoja vastaan. Onnellisia ne kansat, joilla vielä siveellisyys ja
tavat ovat yhtä. Kaikkien taistelujen, niin suurten kuin pienten, niin
yleisten kuin yksityisten, kaikkien niiden tarkoitus on poistaa
ristiriitaisuutta näiden kumpaisenkin väliltä ja tehdä tapojen
kovettunutta muotoa jälleen pehmeäksi sisällistä siveellisyyttä
vastaan, uudellensa määrätä lyötyä rahaa sisällisen arvon jälkeen.

Tässäkin pienessä kertomuksessa ihmisistä, jotka ovat kaukana erillänsä
suuren maailman pauhuista, kuvastakse tämä jälleen.

Äiti, joka sydämmessään enemmän kaikista iloitsi onnellisesta asiain
käymisestä, oli kumminkin täynnä omituista murhetta, mitä muka nyt
maailma sanoo. "Kevytmielisesti te sittenkin teitte", valitti hän
Amreille, "että sinä tällä lailla tulit taloon ja ettei sinua
hääpäivänä sovi noutamalla noutaa. Se ei ole ensinkään kaunista, se on
vastoin tapaa. Jospa edes kävisi laatuun lähettää vähäksi aikaa pois
sinut, taikka myös Johanneksen, niin kävisi asiat enemmän mukavasti".
Ja Johannekselle hän valitti: "Jopa kuuluu, mitä ihmiset puhuvat siitä,
kun niin äkkiä nait; kahdesti kuulutettu ja kolmannella kerralla kaupat
tehty, kaikki niin tuota pikaan, semmoista tekevät ainoastaan irstaiset
ihmiset".

Hän rauhoittui kumminkin pian ja naurahti, kun Johannes sanoi: "Tehän
ymmärrätte, äiti, kaikki niin hyvin kuin paras pappi; no miksikä sitten
pitää rehellisten ihmisten luopua asiasta, jota epärehellisetkin
käyttävät varjonaan? Saattaako minusta sanoa mitään pahaa?"

-- "Ei, kelpo poika olet ollut koko ikäsi".

-- "Hyvä se. Senvuoksi on minua nytkin uskominen, ja uskominen, että
sekin on hyvä, mikä kenties ei ensi silmäyksessä näytä semmoiselta; sen
saatan vaatia. Ja miten minä ja Amreini satuimme yhteen, se on nyt niin
tavatonta, sillä on oma tiensä valtamaantiestä erillänsä. Sehän on
melkein ihme, kun oikein ajattelee, ja mitä se meihin tulee, jos eivät
ihmiset enää tahdo mitään ihmettä ja ovat siinä näkevinään kaikenlaista
epäpuhtautta?

"Pitää olla rohkeana eikä joka asiassa huoli kysyä maailman mieltä.
Hirlingenin pappi sanoi kerran: jos nyky-aikoina nousisi profeta, niin
täytyisi hänen käydä julkinen tutkinto, jospa olisikin vanhan-aikaista,
mitä hän tahtoo saarnata. Niin äiti, kun ihminen tietää olevansa
oikeassa, niin suoraan hän kulkee ja sysää oikealleen ja vasemmalleen
kaikki, mikä hänen tielleen sattuu. Antaa heidän kummastella suu auki
kotvasen, aikaa voittaen he rupeavat ajattelemaan toisin".

Äiti lienee tuntenut, että ihmeellä on kyllä vaikutuksensa onnellisena,
äkkinäisenä tapahtumana, mutta että tavattominkin asia vähitellen
asettuu tavallisuuden ja jokapäiväisen asiain-kulun lakien alle, että
häät saattavat kyllä näyttää ihmeeltä, mutta avioelämä ei, tämä kun
sisältää säännöllisen pitkityksen. Hän sanoi senvuoksi: "Kaikkien
niiden ihmisten kanssa, joista sinä nyt et välitä ja joihin ylpeästi
katsot, koska tiedät oikein tekeväsi, kaikkien niiden kanssa pitää
sinun kumminkin elää yhdessä, ja niiltä vaadit, etteivät he katsoisi
sinuun nurjin silmin, vaan antaisivat sinulle kunniasi, ja sentähden,
että ihmiset sinulle sen tekisivät, pitää sinunkin tehdä ja antaa
heille se, mikä heille tulee; sinä et voi pakoittaa heitä pitämään
sinua poikkeustapauksena, etkä sinä saata juosta jokaisen perästä ja
sanoa: jos tietäisit, miten tämä on tapahtunut, niin myöntäisit kyllä
minulla olevan oikein".

Mutta Johannes vastasi:

-- "Saattepa nähdä, ettei kellään, joka hetkenkin on nähnyt Amreitani,
ole oleva mitään häntä vastaan".

Ja Johanneksella oli hyvä keino, jolla sai äitinsä sekä rauhoittaneeksi
ja vieläpä sydämellisesti ilahdetuksikin, kertoessaan, että kaikki,
mitä äiti oli kehoituksena ja toiveena lausunut, oli nyt käynyt
tesmälleen kuin teetetty vaate, ja äidin täytyi nauraa, kun poika
lopuksi sanoi: "Teillä oli lestit päässänne, jolla kenkä tuolla yläällä
tehtiin ja se, jonka niissä on tepasteleminen, sopii kuin valettu
siihen".

Äiti rauhottui, ja lauantai-aamuna, perheen neuvottelun aattopäivänä,
tuli Dami, mutta hänen täytyi lähteä paikalla takaisin Haldenbrunniin,
toimittamaan kylänvanhimmalta ja kunnallishallitukselta kaikki
tarpeelliset paperit.

Seuraava sunnuntai oli raskas päivä rusthollissa. Vanhukset olivat
ottaneet Amrein vastaan, mutta miten käy suvun kanssa? Helppoa ei ole
tulla niin mahtavaan sukuun, jollei aja siihen hevosilla ja rattailla
ja jollei kaikenlaiset tavarat ja rahat ja laaja sukulaisuus tietä
raivaa.

Ja tulipa nyt huomenna noita sukulaisia rusthollarin taloon Ylämaasta
ja Alamaasta. Siinä tuli lankoja ja kälyjä lapsineen. "Johannes on
hakenut itselleen morsiamen ja tuonut sen suorastansa taloon, sanaakaan
siitä virkkamatta vanhemmille, papille tai virastolle. Se kai lienee
joku kaunotar ojan varrelta". Niin puhuttiin kaikilla haaroin.

Hevoset saivat tuntea nekin, mitä rusthollissa oli tapahtunut; ne
saivat monen ruoskan roiskauksen, ja kun juoksemaan läksivät, kävi
kahta hullummin, ja ohjaksissa oleva roimi roimimistaan, kunnes käsi
väsyi, ja sitten vielä syttyi toraa muijan kanssa, joka istui vieressä,
ja torui ja itki tuommoisesta laaduttomasta, huimasta ajamisesta.

Olipa jommoinenkin joukko rattaita rusthollin pihalla, ja tuvassa oli
koolla koko tuo mahtava sukukunta. Siinä istui miehiä miesten vieressä,
kellä pitkävartiset saappaat, kellä rautanaulaiset sidekengät jaloissa,
kolmikolkkaiset hatut päässä, kellä kärki- kellä laitapuoli edessäpäin.
Vaimot ne supsuttelivat ja viittailivat sitten miehilleen tai sanoivat
heille: antakaa meidän haltuumme asia, kyllä me kynimme tuon oudon
linnun; ja nousipa karvasta naurua, kun tuolta ja täältä kuultiin, että
Amrei aikoinaan oli paimentanut hanhia.

Viimein tuli Amrei, mutta hän ei voinut antaa kellekään kättä. Hänellä
oli suuri puteli punaista viiniä kainalossa ja kaksi lautasta
piirakaisia ja niin paljon laseja, että näytti hänellä yksistänsä
olevan seitsemän kättä, kaikki sormien lomat olivat käsinä, ja hän
asetti kaikki niin hiljaa ja pauhinatta pöydälle, jolle anoppi oli
levittänyt valkoisen pöytävaatteen, että kaikki häntä kummastellen
katsoivat. Hän kaasi rauhallisesti kaikki lasit täyteen, vapisematta,
ja sanoi sitten: "Vanhemmat antoivat minulle oikeuden sanoa teitä
sydämmellisesti tervetulleiksi. Juokaas nyt!"

-- "Ei olla totuttu tuohon näin varhain aamulla!" sanoi muuan mahtava
mies, jolla oli tavattoman iso nenä, ja asettui leveän leveänä
tuolilleen. Se oli Yrjö, Johanneksen vanhin veli.

-- "Me juomme vaan hanhen viiniä!" sanoi yksi vaimoja, ja nyt nousi
huonosti pidätetty nauru.

Amrei tunsi piston, mutta hän pidätti itsensä, ja Johanneksen sisar oli
ensimmäinen, joka otti lasin. Hän kilisti lasiaan ensin Johanneksen
kanssa: "Jumala siunatkoon!" Puoliksi hän vaan kilisti Amrein kanssa,
joka myös ojensi hänelle lasinsa. Nyt pitivät muutkin vaimot
epäkohteliaana, jopa syntinäkin -- sillä syntinä pidetään olla
vastaamatta ensimmäistä maljaa, niin sanottua Johanneksen maljaa --
olla lasiin tarttumatta, ja miehetkin saatiin tekemään samoin, ja
hetken aikaa kuului, kuinka laseja kilisteltiin ja pantiin jälleen
pois.

-- "Tottapa isä sanoikin", sanoi viimein vanha rusthollin emäntä
tyttärelleen, "Amrei näyttää tosiaankin kuin olisi sinun sisaresi,
mutta oikeastaan hän on vielä enemmän Liisa vainajan näköinen".

-- "Se on totta se. Jos Liisa eläisi, niin olisi omaisuuskin yhtä osaa
vähempi", sanoi isä, ja äiti lisäsi:

-- "Nyt on hän meillä jälleen".

Ukko sattui juuri siihen kohtaan, joka kaikkia harmitti, vaikka kaikki
sanoivat olevansa Amreita vastaan sen tähden vaan, että hän oli niin
suvutonna tullut. Ja sillä välin kuin Amrei puheli Johanneksen sisaren
kanssa, kuiskasi ukko hiljaa vanhimmalle pojalleen:

-- "Siitä tytöstä et niin kohta kaikkea huomaakaan. Tiedäpäs, hänellä
on salassa säkillinen täynnä kruununtaalereja; mutta et saa sanoa siitä
kellenkään".

Se käsky se noudattiinkin niin tarkoin, että muutamassa minuutissa oli
asia tiettynä kaikille, yksin Johanneksen sisarellekin, joka sittemmin
luki suureksi ansioksi itselleen, että hän oli niin hyvin kohdellut
häntä, vaikka oli luullutkin, ettei hänellä ole penniäkään.

Oikein! Johannes oli pistäinyt ulos ja nyt toi hän sisään säkin, johon
oli kirjoitettu nimi: "Josenhans Haldenhrunnista", ja kilisten ja
kalisten virtasi sitten sen runsas sisällys pöydälle ja kaikki
kummeksivat, mutta enimmin isä ja äiti.

Amreilla oli siis tosiaankin ollut salainen aarre! Sillä siinähän oli
enemmin kuin kumpikaan oli hänelle antanut!

Amrei ei uskaltanut nostaa silmiään ylös, ja jokainen ylisti hänen
erinomaista kainouttaan. Nyt onnistui Amrein saada vähitellen kaikki
puolellensa, ja kun illalla tuo mahtava sukukunta jätti jäähyväisiä,
niin sanoi hänelle kukin salaa: "Kuules, min'en ollut sinua vastaan,
ettei sulla muka mitään ollut, se ja se ja ne ja ne sinua kyllä siitä
moittivat. Minä sanon nyt, niinkuin ennenkin olen sanonut ja ajatellut:
vaikk'ei sinulla olisi ollut mitään muuta kuin vaatteet päälläsi, niin
olet sinä kuin naulattu meidän sukuumme, ja parempaa vaimoa
Johannekselle ja parempaa miniää vanhemmille en olisi suinkaan voinut
toivoa".

Sitä oli tosiaankin helppo sanoa nyt, kun kaikki tiesivät Amrein
tuoneen melkoisen suuren omaisuuden mukanaan. --

Allgäussä puhuttiin vielä monta vuotta jälkeenpäin, mitenkä nuori
rusthollari oli saanut vaimon itselleen, ja mitenkä hän ja hänen
vaimonsa olivat häissään niin kauniisti tanssineet, varsinkin erästä
valssia, jota he sanoivat "helkkyvalssiksi", ja musikantit oli kutsuttu
aina Alamaasta saakka.

Entäs Dami? Hän on nyt Allgäun kuuluisimpia paimenia ja hänellä on
komea nimi "Geier-Dami", sillä hän on jo hävittänyt kaksi korppikotkan
pesää kostoksi siitä, että häneltä korppikotkat veivät kaksi kertaa
peräkkäin vasta syntyneitä karitsoja. Jos vielä ritariksi-lyöntejä
olisi, niin olisi hänen nimensä: Damian von Geierhorst; mutta
miespuolinen haara tuommoisia Josenhanseja von Geierhorst kuolee hänen
kanssaan sukupuuttoon, sillä hän ei mene naimisiin, vaan hyvä eno
hänestä on tullut, parempi kuin tuo setä Amerikassa. Kun karja palaa
kotiin kesälaitumiltaan, niin tietää hän kertoa paljon sisarensa
lapsille Amerikan elämästä, Sysi-Matista, Moosbrunnin metsästä ja
paimen-elämästä Allgäun vuorilla; siinä tietää hän varsinkin kertoa
paljon viisaita temppuja niin sanotusta "kellolehmästään", jolla on
syvä-ääninen etukello kaulassa. Ja kerran sanoo Dami sisarelleen:
"Emäntä", sillä niin hän aina sisartaan nimittää, "emäntä, vanhin
poikasi tulee sinuun, hänellä on samallaisia sanakoukkujakin. Tiedäs,
tänään sanoo minulle poika: eno, sinun kellolehmäsi on sinun kelpo
lehmäsi! Aivan on poika samaa mallia kuin sinäkin". Johannes
rusthollari tahtoi ristiä ensimmäisen tyttärensä "Avojalaksi", mutta
nykyjään ei enää sallita sepitellä uusia nimiä elämän tapauksista;
Avojalan nimeä ei otettu kirkonkirjoihin, ja Johannes ristitti lapsen
"Avelinaksi", mutta muutti sen omin valloin nimeksi "_Avojalka_".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Avojalka" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.