Title: Sysmäläinen - Kyläinen tarina
Author: Auerbach, Berthold, 1812-1882
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sysmäläinen - Kyläinen tarina" ***


SYSMÄLÄINEN

Kyläinen tarina


Kirj.

BERTHOLD AUERBACH


Saksankielestä ["Der Lauterbacher"] mukaillen suomentanut Kustaa
Karjalainen [A. O. G. Genetz]


K. E. Holm, Helsinki, 1877.



Venäjän kirkonkellot soivat heleästi [kylässä oli sekä venäläinen että
luterilainen kirkko]; niiden sävelet kaikuivat yhä kauemmaksi
keskipäivän valaisemaan seutuun; ihmiset palasivat työstään kotiin
päivälliselle. Nuori, solakka mies oli tullut kaupungilta päin tietä
myöten. Hän oli kaupunkilaisen tavalla puettu ja kädessään oli hänellä
mustankirjava pahkakeppi, johon monta nimeä oli piirretty. Nähdessään
kirkonkylän levenevän edessään seisattui hän, kuunteli kellon soitantoa
ja katsoi ympärilleen niihin kukoistaviin tuomistoihin, jotka olivat
kylän kummallakin puolen. Hän tervehti kansaa, joka tuli hänelle
vastaan vainiolta, erinomaisella ystävyydellä, aivan niinkuin olisi
heidät tuntenut. Ihmiset kiittivät iloisesti ja katsahtivat kaikki
vielä kerran taakseen hänen jälkeensä, arvellen, että se on varmaan
joku kyläläinen, joka kaukaisilta matkoilta kotiin palajaa; hän oli
muka heitä niin tarkkaan silmäillyt, eivätkä häntä kuitenkaan
tunteneet.

Kun kellon viimeiset sävelet olivat vaienneet, kun pellolla kaikki oli
äänettä, ei yhtään ihmistä enää näkyvissä ja ainoastaan leivot
riemuilivat korkealla ilmassa, silloin vieras istuihe tienvarrelle,
katseli vielä kauan kylään päin, otti viimein muistikirjan esille ja
taaskin katsahdellen ympärilleen kirjoitti siihen:

"Kreikan ja Rooman kansat! Kyllä korkealle kajahtelivat voittoriemunne
ja raikahtelivat sotatorvenne, mutta kristinusko yksin kaivoi malmin
syvältä maan povesta ja kohotti sen korkealle ilmaan heilumaan ja
kaikuansa kauas levittämään, hartautta, iloa ja surua herättämään.
Kyllä ihanasti lienevät kanteleet ja rummut Jerusalemin temppelissä
soineet; mutta nyt ei ole enää vaan yksi temppeli maan päällä,
tuhansittain on kristinusko niitä pystyttänyt kaikkialle... Minusta oli
taannoin, niinkuin kellot olisivat kaiullaan ilmoittaneet minun tuloni
uuteen määräpaikkaani, niinkuin Jumalan ääni olisi minulle huutanut:
terve tultuasi! Kyllä ihmetellen loitte katseenne taaksenne, te hyvät
ihmiset, ettekä tietäneet, mikä meidän keskinäinen välimme tulee
olemaan. Oi, voisinko saada näiden ihmisten sielut kokonaan valtaani,
niin tahtoisin päästää heidät sitkeästä taikauskostaan ja antaa heidän
maistaa hengen puhtaita iloja. -- Mutta tuolla he käydä köntivät, ja
samoin kuin eläin, joka kulkee heidän edellänsä, eivät halua muuta
mitään kuin ravintoa ruumiillensa... Tämä siis on se paikka, jossa uusi
elämä minulle alkaa: nämä notkot ja peltomaat, millä ajatuksillahan
minä niitä vielä kerran silmäilen! Ah, maa on kaikkialla ihana ja iloa
tuottava, missä kukkasia on. Ja vaikk'eivät ihmiset minua ymmärtäisi,
ymmärrät sinä minut kumminkin, sinä ijänkaikkinen Luoja, ja hymyilet
minulle lempeästi kun kuuntelen hiljaisia ilmaisemias... Tuolla
seisovat puut soreasti kukkien, ja kylästä kuulen lasten iloa, lasten,
joiden sydämiin minun tulee heittää sivistyksen valon säteitä..."

Hän herkesi kirjoittamasta; sauvaansa katsellen sanoi hän hiljaa
itsekseen: "Joka haaralle olette hajonneet, te nuoruuteni kumppalit,
muuta ei ole minulle teistä jäänyt, kuin tähän piirretyt nimenne, ja
niiden kanssa minä nyt astun uuden elämäni kynnykselle, te kaikki minua
seuraatte näkymättöminä. Minä lähetän teille sydämestäni tervehdyksen
kevätilmaan, kaikukoon se teille vastaan lintuisten suusta ja
virvoittakoon mieltänne!"

Äkkiä nousi hän seisaalleen ja kulki kylään.

Nyt tiedämme, että nuori tuttavamme on uusi kansakoulunopettaja. Hän
kysyi koulun johtokunnan esimiestä ja häntä neuvottiin Hukkasen taloon.

Hukkanen istui pöydässä lukuisan perhekuntansa kanssa, kun vieras astui
sisään. Kun oli ystävällisesti tervehditty, pyydettiin häntä pöytään
käymään; opettaja vaan kiitti.

"Mitä nyt?" sanoi Hukkanen, joka kohta taas oli istautunut, kun ei
antanut minkään häiritä itseään syömisessä, "tehkeä työ tiloa
vieraalle. Tuo sie Heli lautane sukkelaa. Käykää istumaan tähän,
opettaja. Meillä ei ole sama muoti kuin Inkeriläisillä, jotka sanovat:
oisitta ennen tulleet; kuka meille sattuu tulemaan syöntaikana, se
pöytään. Vaikka mihin muualle menisitte, ette enää saa niin mitään, ja
tässä on keittoruokaa; täytyyhän teidän hyvänä pitää mitä talossa on.
Sattuipa olemaankin oikein Karjalan ruokia: lammaskoalii ja
keitinpiiraita."

Heli oli tuonut lautasen ja opettaja istunut pöytään, ett'ei näyttäisi
epäkohteliaalta.

"Tuon minun Helini saatte sunnuntaikouluun oppilaaksi," sanoi Hukkanen
tyhjennettyään kukkurapäisen lautasen.

"Noo, teillä ei mahda enää olla paljoa oppimista," virkkoi opettaja,
edes jotain sanoakseen. Tyttö ujosti vaan katsoi lautaseen alas.

"Mitä! Heli, puhu sinäkin, ethän muulloin ole mykkä ollut, sanoppas,
osaatko kaiken?"

"Ka lukiiha mie siks osoasin kutakuinki, vain kirjuttoa miun ei soa
putillee, sormet on jäykällaiset ku kaiken viikkautta täytyy roatoa
mitä mitäki."

Kaikki tytön sulous katosi yht'äkkiä opettajan mielestä, kun kuuli nämä
murteelliset, raa'alla tavalla äännetyt sanat.

Kun oli syömästä päästy, tuli yksi renki, joka pöydässä oli istunut
jotenkin likellä Hukkasta, isäntänsä eteen ja sanoi veistään tuppeen
pistäessänsä:

"Tullooko miun lähtii yksin heposiin kansa pellolle?"

"Mene vaan, minä kohta tulen jälestä. Ota poika mukaasi Hiirakkaa
taluttamaan, se ei taho oikein taipua."

"Elkeä työ hoppuilko, soan mie sen hallituks," sanoi renki ja meni
raskailla askelilla tuvasta. Opettaja pudisti päätään.

Heli raivasi pöydän sukkelaan, sillä hänellä oli kiire päästä kyökkiin
piikojen kanssa haastelemaan, mitä kullakin oli vastatulleesta
muistuttamista.

"Potra poika," virkkoi Varpu, joka oli piioista vanhin ja Helin
uskottu, "se sinuu silmäili niin jott' en mie tietänyt, kätöistäkö vai
suukkoista heän siulle ojentaa. Mitäs sanot, eikö siin' ois siulle
mies? Heän on vielä naimatta."

"Kernaammin mie jeän naimattomaks kunnes kivi vein peällä pyörii,
ennenku hänelle mänisin."

"Oikeen sanot," virkkoi toinen piika, "heän vielä kahella kopralla
pistäs siunki suuhuse; et sie nähnyt miten heä otti veihen oikiise ja
kahvelin vasempaa käteese ja sitte kahella käillä syyvvä ahmasi, sitä
mie en oo eläissän' nähnyt kenenkää tolkullisen ihmisen tekevän."

"Nii," sanoi kolmas, "ja sitte heä vielä veihellää leikkel piiraita
palasiks."

Sill'aikaa kun tytöt kyökissä astioita pestessään opettajaakin vähän
huuhtelivat, ei juuri pahasta sydämestä, mutta sentähden, että kerran
oli niin aljettu, oli tuvassakin Hukkasen puhe jotenkin vähän
ilahuttava.

"Kielestä päättäen," alkoi hän, "tuntuu kuin olisitte Mikkelin puolelta
kotoisin."

"En juuri sieltä, minä olen Päijänteen rannoilta."

"No, niitä eroituksia me emme niin tarkkaan tiedä; mikä sitte pitäjän
nimi on?"

Opettaja joutui vähän hämille, pani molemmat kätensä rinnalleen ja
sanoi viimein maahan katsoen: "Sysmä."

Hukkanen purskahti kaikuvaan naurunhohotukseen, opettaja vaan katsoi
totisesti eteensä; viimein virkkoi edellinen:

"Elkää pahaksi panko, mutta Sysmän tietää jok'ainoa lapsenkakara, onhan
se laulussakin. Miksikä ette sitä paikalla suoraan sanoneet? Eihän se
mikään häpeä ole. No te varmaan tiedätte sanoa oikean syyn, miksi juuri
Sysmä on lauluun pantu?"

"Kuka sen voi tietää? luultavasti siinä ei ole mitään perää, sellaisia
lauluja tekevät yksinkertaiset ihmiset, jotka valitsevat tämän tai tuon
paikan nimen sen tähden, että se juuri sopii heille runomittaan."

"Ei se laulu ole niinkään tuhma, ja sill' on vielä hyvin lysti nuotti,
sitä minä oikein kernaasti kuulen laulettavan."

"Sallikaa minun olla toista mieltä."

"Mitä siitä sallimisesta? vaikk'en sallisikaan, olisitte te kuitenkin
toista mieltä, mutta virkkakaa vaan vapaasti: miksi?"

"Minä en voi ymmärtää, mitä tarkoitusta, mitä tolkkuakaan tuossa
laulussa on:

    "Sy sy Sysmässä sukkani hukkasin;
    Susi sukitta suikkikoon!
    Minä Sysmähän taas menen takaisin
    Sukan uutosen osteloon.

"Se ei ole muuta kuin paljasta lorua, ja sitäkö te sanotte lystiksi.
Kuinka voipi laulu olla lysti, kun ei siinä ole tuon taivaallista
tolkkua? Tolkuttomuusko se onkin se hauskuus."

"Niin, olkoon se nyt miten tahansa, mutta lystiä se on kuitenkin; se
sopii niin aivan tesmälleen, kun sitä" -- Hukkanen ei tässä enää voinut
ajatuksiansa oikein selittää, hän vain löi näppiä molemmilla käsillään,
ja jatkoi sitten: "niin tuota, kun sen perille oikein pääsee. Täällä on
meillä eräs mies, Yrjö, siltä teidän pitää saada se kerran kuulla, niin
sitten tekin sanotte, ett'ei sen lystimpää ole. Muutama irvihammas
mulle kerran sanoi, että pitäisi laulaa 'kengästä' eikä 'sukasta' ja
että sentähden Sysmä on pilkan alaisena, kun siellä kenkirajat
vetelehtävät joka paikassa. Mutta mitä laulu nyt meihin koskee?
Puhutaan jotain muuta. Onko teillä näillä tienoin tuttavia?"

"Ei ketään."

"No, kyllä täällä meillä löydätte hyviä ystäviä, vaikka ihmiset näillä
seuduilla ovat vähän raakamaisia; eivät ne sitä oikeastaan ole, mutta
siltä näyttävät kumminkin. Pikkusen pilkkaa mielellään laskevat, se on
totta, mutta ei siinä ole pahaa tarkoitusta, täytyy vaan antaa takaisin
aika tavalla; ja kun vaan ymmärtänet heitä oikein kohdella, niin saatat
kääriä vaikka sormesi ympäri."

"Minä kyllä tahdon kaikkia ihmisiä rakkaudella kohdella."

"Niin, mitä minä olinkaan sanomassa, nyt teidän tulee tervehtiä koulun
johtokunnan ja kunnan lautakunnan jäseniä, käydä heidän luonansa; ja
vielä yksi asia, menkää myös vanhan opettajan luo, jolla jo on 25
vuotta ollut ero virastaan: hän on kunnon mies ja se olisi hänelle
hyvin mieleen. Hän on vielä vanhan ajan ihmisiä, mutta myös kerrassaan
kelpo mies. Minäkin vielä kävin koulua hänen luonansa, vaikka vähän
minä kyllä tiedän. Edellinen opettaja tuli hänen kanssaan huonoon
sopuun, sen vuoksi kun ei käynyt hänen luonansa; ja jos te tahdotte
oikein tehdä hänelle mieliksi, niin antakaa hänen jonkun kerran
sunnuntaina soittaa urkuja. [Kansakoulunopettajalla oli myös urkunistan
ammatti.] Nyt näytän teille asuntonne, teidän kapineenne tulivat jo
eilen."

Alakuloisen näköisenä kulki opettaja Hukkasen rinnalla kylän kautta.
Hän oli tullut tänne niin jaloilla, ylevillä ajatuksilla, ja oli
kolahtanut niin kovaa, kivistä todellisuutta vastaan. Usein kuuli hän
takanaan sanottavan: toa on varmaan veres opettaja. Keskievarin
kohdalla tuli heille vastaan Matti Väistö, joka oli lautamiehenä
kunnallishallituksessa. Hukkanen esitti hänelle uuden opettajan.
Muutamat olivat sen kuulleet ja nyt levisi siitä tieto kulovalkean
nopeudella. Matti rupesi käymään heidän molempien kanssa.

Niin paljo rakkautta ja taipumusta opettajaan oli lapsissa, joiden
sydämiin hän aikoi tunkeutua, että kiitivät tiehensä niin pian kun vaan
kaukaa saivat häntä nähdä. Siellä täällä jäi kuitenkin joku rohkeampi
poika seisomaan ja nyykäytti ystävällisesti päätään, eikä kohottanut
lakkiansakaan, siitä luonnollisesta systä, ett'ei hänellä sitä päässä
ollut.

Likellä koulukartanoa seisoi soma kuusi- tai seitsenvuotinen poika.
"Tule tänne, Jussiseni," huusi Matti, katsokaas, opettaja, tuo on
minun. Pitäkää häntä vaan kovalla, kyllä hän on hyväoppinen, mutta
monesti huolimaton. Anna kättä opettajallesi, häntä sinun pitää
rakastaa. Mitenkäs vieraille sanotaan?"

"Hyvä päivä," sanoi poika, rohkeasti kättä tarjoten.

Opettajan kasvot olivat ikäänkuin kirkastuneet, tämä tervehdys lapsen
suusta ilahutti häntä suuresti. Hän oli taas omassa paratiisissaan, kun
lapsen viaton mieli kääntyi häneen. Hän kyyristyi alas lapsen eteen ja
suuteli sitä.

"Tahdotko mua rakastaa?" kysyi hän sitten. Jussi katsoi isäänsä.

"Rupiit sie opettajoa armaana pitämää?" kysyi Matti.

Poika nyykäytti päätään vastaukseksi, hän ei voinut enää puhua, sillä
kyynelet olivat hänellä silmissä.

Ne kolme miestä menivät eteenpäin, poika juoksi kiireesti kotia,
taakseen katsahtamattakaan.

Hukkanen ja Väistö näyttivät nyt opettajalle hänen asuntonsa.

"Tämä koti on vielä emäntää vailla," sanoi Matti, "kouluopettajalla
pitää olla vaimo. Meillä nyt on ensi kertaa naimaton opettaja, mutta on
täällä pulskia tyttöjä, katsokaa vaan ympärillenne. Parasta olisi naida
täkäläinen; jos et itse ole paikkakunnasta kotoisin etkä siitä naikaan,
niin jäätkin kokonaan vennon vieraaksi. Olenko oikeassa, vai en,
lanko?"

"Kenties on opettaja jo valinnut jonkun itselleen," vastasi Hukkanen,
"ja olkoon se kotoisin mistä hyvänsä, niin kyllä se täällä hyvästi
vastaan otetaan."

"Niin, me pidämme hänelle tulijaiset," sanoi Matti, ajatellen: kyllä
Hukkanen on minua viisaampi. Opettaja virkkoi:

"Minä olen ihan irtonainen, ja voin vielä hyvän aikaa katsella
kassapäitä." Mutta itsekseen ajatteli hän: parempi apina kuin
tuommoinen talonpoikaistallukka vaimona.

"Nyt elkää pahaksi panko," sanoi Hukkanen, mun täytyy lähteä pellolle.
Minä olen heposen kaupassa ja täytyy katsoa minkälainen se on vetämään.
No, näämmehän tän'iltana tosiamme. Jääkää hyvästi siks'aikaa. Lähetkö
mukaan, Matti?"

"Lähen, hyvästi, opettaja, ja jos teillä aika pitkäksi käypi, niin
pankaa kaksin kerroin."

Opettaja ei oikein ymmärtänyt tätä Matin vähän epäselvää kuvallista
puheenpartta, joka oli tehty vertaamalla liian pitkään lankaan.

Kun miesten lähdettyä ovi jo oli kiinni, vetäisi opettaja sitä vielä
kerran ikäänkuin vakuutukseksi itselleen, että hän nyt oli yksin.
Hänestä tuntui mielensä hyvin raskaalta, eikä oikein tietänyt sanoa
minkä vuoksi. Viimein johtui hänelle Sysmän juttu taas mieleen. Hän
katsoi sitä raa'aksi ja törkeäksi kohteluksi, eikä muistanut koko sitä
hyväntahtoisuutta, jota hänelle muuten oli osoitettu.

Semmoisia ihmiset ovat! Kun ovat suutuksissaan, niin pitävät aina vaan
sitä yhtä mielessään, joka heitä loukkasi, ja unohtavat kaiken muun,
vaikka se olisi kuinka lempeätä. Ensin opettaja istui kauan alallaan,
sitten nousi kapineitansa purkamaan. Hänelle muistuivat koti-olot
mieleen, kun näki tutut esineet ympärillään. Mutta pian hän taas vaipui
ajatuksiinsa ja mietti itsekseen: tässä nyt olet, niinkuin erämaahan
joutunut; mikä sinua ilahuttaa ja surettaa, sitä nämä ihmiset eivät
tiedä olevankaan; esimiehesi ei ole muuta mitään kuin talonpojan
tolvana, vielä päälliseksi ylpeä raakuudestaan. Saattaa näissäkin
ihmisissä piillä henkistä voimaa, mutta sen päälle on kaikenlaista
rikkaa karttunut, Tahdon kaikki voimani ponnistaa, vastustaakseni
talonpoikaistumista. Jok'ikinen päivä tahdon perkaa koko olentoni, minä
tahdon pysyä vapaana seuralaisteni vaikutuksesta. Minä olen nähnyt
opettajia, jotka astuivat virkaan täynnä ajan vapaata henkeä, ja
muutaman vuoden kuluttua ovat he kokonaan vaipuneet vanhan tavan
orjiksi, muuttuneet talonpojiksi, ja heidän ulkomuotonsakin on tullut
huolimattomaksi ja veltoksi. -- Hän kirjoitti paperilipulle: _muista!_
ja pisti sen peiliin.

Viimein hän kavahti seisaalleen ja läksi ulos kävelemään sitä tietä,
jota oli tullut. Talonpojat jotka tekivät työtä pelloilla maantien
vieressä, sanoivat: "No, mitä kuuluu, opettaja? joko alkaa kylä
tuttavalta tuntua?" Opettaja vastasi lyhyesti mutta ystävällisesti;
tämä heidän kainostelematon käytöksensä oudostutti ja melkein loukkasi
häntä. Hän ei tietänyt, että nämä ihmiset luulivat itsellänsä olevan
oikeutta siihen, koska olivat häntä ensin nähneet, hän heitä
ensimmäiseksi tervehtinyt.

Kauan kuljettuansa sinne tänne vainioita myöten huomasi hän yksinäinen,
sorean pihlajan. Hän katseli sitä joka puolelta, kunnes löysi oikean
paikan. Silloin istuihe rajapyykille ja alkoi piirustaa.

Useammat talonpojat tulivat uteliaina sinne katsomaan. Pian levisi
suusta suuhun sanoma: veres opastaja kirjuttaa kai puutki kirjaa.

Päivä painui illemmalle. Tyyntyneellä mielellä kääntyi opettaja kotiin
päin. Matkalla yhtyi hänen seuraansa useampia talonpoikia;
kursailematta astuivat rinnatusten hänen kanssaan ja paljo oli heillä
kyselemistä. Vaikka tämä oli vieraasta hyvin rasittavaa, suostui hän
siihen kuitenkin. Mutta se oli hyvin sopimatonta, että hän heidän
kysymykseensä: eikö tämä ole kaunis seutu? vastasi: "no, käypihän tuo
laatuun." Hän ajatteli, että täällä ei näkynyt olevan paljo kuvattavaa
kaunista, mutta ei saattanut sitä kuitenkaan sanoa. Kun kirkontornin
rumuus oli hänelle silmään pistänyt, kysyi hän: "Kuka on kirkon
rakentanut?"

Ihmiset katselivat häntä ällistellen; he eivät voineet ajatellakaan
semmoista aikaa, jolloin koko kirkkoa ei vielä ollut olemassa.

Kotonaan odotti opettaja Hukkasta, jonka luuli tulevan itseänsä
noutamaan. Jo alkoi hämärtää, tiellä oli vilkas liike: opettaja yksin
istui ääneti avatun ikkunan vieressä. Elävämmin kuin ennen juontui
hänelle nyt mieleen, kuinka tarpeellinen ikuinen kumppali olisi, joka
hänet oikein ymmärtäisi, niin ett'ei hän olisi ainoa hehkuva rinta
kylmien aaltojen kesken.

Oli perjantai-ilta; nuoret pojat kulkivat laulellen kylän läpi. Kun
tultiin opettajan asunnon kohdalle, oli juuri aloitettu kaunista
laulua:

    Mitä sinä itket ja mitä sinä suret
        Kultani kaunokainen?
    Elä sinä sentähen kantele murett'
        Ett' olet kulkevainen!

Vähitellen kuului laulu soinnahtuvan yläkylään päin. Opettaja tunsi
olevansa syvimmässä sydämessään liikutettu. Hän tempasi viulunsa ja
soitti kaipausvalssia; niitä säveliä ei oltu kylässä koskaan kuultu.
Pian huomasi hän, että oli useampia ihmisiä kokoutunut huoneen
edustalle; ilahuttaakseen itseänsä ja toisia soitti hän sitten vielä
uuden lystikkään valssin. Naurua ja riemuhuutoja kaikui kadulta hänelle
palkinnoksi.

Viimein kuitenkin kävi hänestä aika liian pitkäksi; hän läksi ulos ja
kysyi vastaan tulevalta Matilta Hukkasta.

"Tulkaa mukaan," sanoi Matti, "keskievarissa hän käy mielellään,
etenkin perjantai-iltoina."

Opettajan mielestä se tosin ei ollut paikoillaan, että johtokunnan
esimies istui muiden talonpoikain kanssa keskievarissa, mutta hän meni
kuitenkin mukaan.

Siellä saapui hän suureen seuraan ja vilkkaasen keskusteluun.
Venäjänuskoisia istui tässä suomenuskoisten kansalaistensa keskellä.

Vähä aikaa oltiin ääneti sen perästä, kun opettaja oli tupaan tullut:
mutta kohta kun oli tervehditty ja Hukkanen tehnyt viereensä tilaa,
alkoi hän taas:

"Mitä te, opettaja, sanotte eläintenrääkkäys-yhtiöistä? Voipiko kukaan
määrätä minulle, kuinka minun pitää menetellä oman omaisuuteni kanssa?
Saapiko minua siitä sakoittaa?"

Opettaja siinä taas ei nähnyt muuta mitään kuin näiden ihmisten
raakuutta; sen tähden hän suurella innolla puolusti poliisisääntöjä,
jotka koskevat eläinten rääkkäystä; mutta Hukkanen vastasi:

"Kaupungissa olkoon minusta nähden tarpeellista, että kehoitetaan
ihmisiä elukoitansa säästämään, mutta sakoittaa heitä siitä ei saa.
Tuommoisella vossikalla eli vossikan rengillä tahi herraskutsarilla ei
ole mitään oikeata rakkautta eläintä kohtaan, usein se ei ole hänen
omansakaan, ja siitä ei puhumistakaan, että hän olisi sen itse
kasvattanut. Mutta meillä, sen olen kyllä nähnyt, enemmän älistään jos
lehmä kylmäksi kellehtää, kuin jos lapsi kuolee."

"Herrojen pitäisi ensin kohdella talonpoikia paremmin," sanoi Matti.
"Entinen vallesmanni esimerkiksi sanoi koiralleen sulimmat sanat, mutta
talonpojille vaan tiuskasi. Heidän pitäisi ensin perustaa semmoinen
yhteys, ett'ei kukaan enää saisi sanoa talonpoikaa sinuksi."

"Niin," sanoi Hukkanen, "siinä se puntti seisookin, että virkamiehet
nyt kernaasti tahtoisivat hallita eläimienkin yli. Saattehan nähdä, jos
sillä tavalla jatketaan, niin kymmenen vuoden perästä vielä säädetään,
mitä sinun pitää peltoosi kylvää ja milloin se pitää kesannoksi jättää;
voipihan peltojaankin piinata ja niiden voimia liian paljon koettaa."

"Jos ihmiset eivät ole niin viisaat," sanoi opettaja, "että joka
asiassa tietävät pitää määränsä, niin valtion velvollisuus on pitää
kohtuuden puolta sakoittamalla."

"Ei, sata seitsemän kertaa ei, ei!" huusi Hukkanen, mutta vaikeni taas
heti: joko lienee tahtonut hillitä kiihkoansa, vai eikö lienekään ollut
hänellä mitään vastaan sanottavaa.

"No luuletteko, että valtiolla on oikeus sakoilla pakoittaa ihmisiä
lapsiansa kouluun lähettämään?" kysyi opettaja.

"Kyllä, tiettävästi."

"Niin, mutta mistä syystä?"

"Sen tähden, että se on oikein."

"Mutta eihän muka ole valta pakoittaa ihmisiä olemaan hyviä."

"Ei, vaan rangaista heitä saapi, jos ovat pahoja, ja kuka ei laita
lastansa kouluun, se tekee pahoin. Eikö niin?" lopetti Hukkanen
kääntyen toiseen, joka äsken oli puhunut samaan suuntaan kuin hän.

"Se on tietty," vastasi tämä, joka oli kreikan-uskoisten opettaja.
"Valtio on niiden holhoja, jotka eivät voi itsestään huolta pitää eikä
itseään puolustaa. Niinkuin valtiolla on velvollisuus ottaa huomaansa
lapsi, jos vanhemmat kuolevat, ett'eivät voi sitä hoitaa, niin pitää
valtion myöskin sakoilla pakoittaa niitä vanhempia velvollisuuksiansa
täyttämään, jotka joko tuhmuudesta tai pahuudesta laimin lyövät
lapsiansa."

"Se on oikein, ihan tismalleen sanottu," virkkoi Hukkanen riemuiten.

Kääntymättä tähän muka kutsumattomaan puhujaan, mutta myöskin häntä
karttamatta, sanoi opettaja:

"Jos valtio on alaikäisten holhoja, niiden, jotka eivät voi itseänsä
auttaa eikä puolustaa, niin on sillä myös valta eläinten yli, jotka
ovat samassa tilassa kuin lapset."

"Se vertaus ei pidä ryhtiään," sanoi Hukkanen nauraen. "Elkää,
opettaja, pahaksi panko, mutta siinä ajoitte päin männikköön. Minulla
on kotona orpovasikka, sillä eläinrukalla ei ole isää eikä äitiä enää
elossa, täytyy, totta Jumala, saada kihlakunnanoikeus määräämään
hänelle vörmyntärin."

Koko tupa kajahteli naurunhohotuksista. Opettaja koki kaikella tapaa
selvemmin puolustaa mielipidettään, mutta ei päässyt sitä enää oikein
tarkalleen selvittämään. Se oli kaikille aivan mieleen, että liian
totinen puhe viimein oli kääntynyt lystimmälle polulle. Sen verran hän
vaan sai lausuneeksi, ett'ei millään muotoa tahtonut panna lapsia
nautojen kanssa samalle tasalle.

"Siitä ei puhettakaan," sanoi Hukkanen, "olettehan antaneet suuta
Väistön Jussille, sitä ei tehdä eläville. Mutta nyt minusta näyttää
niinkuin olisin saanut kolminkertaisen vakuutuksen siitä, että
eläinrääkkäys-yhtiöistä lähtee yhtä paljo lisää, kuin jos sitoo
kanoilta pyrstön pystyyn: ne pitävät sitä ilmankin kohti taivasta."
Lystillisyys karttui nyt karttumistaan, kompasanoja lasketeltiin joka
haaralta lakkaamatta ja tarkoin punnitsematta. Opettaja ei ollut sillä
tuulella, että olisi mennyt muiden mukiin, päin vastoin tuli hän
sydämensä pohjaa myöten pahoillensa, ja läksi pian pois keskievarista.

Toisena päivänä, joka oli lauantai, kävi opettaja koulun johtokunnan
jäsenten luona, mutta ei tavannut ketään kotona. Viimein läksi hän
entisen opettajan luo, ja häntä neuvottiin tien ääressä olevaan
puutarhaan. Puutarhan takapuolelta, humaliston luota kuului puhetta.
Opettaja astui sinne, näki siinä kaksi miestä ja sanoi lakkiansa
kohottaen:

"Saisinko tavata koulumestaria?"

"Meitä on tässä kaksi yhden sijassa, he, he, he," sanoi vanha mies,
joka paitahihasillaan piti lapiota kädessä.

"Minä tarkoitan entistä opettajaa."

"Minä se olen, ja tämä tässä on kreikan-uskoisten opettaja he, he,"
vastasi ukko viitaten vieressään seisovata.

"Hupaista tavata teidätkin tässä. Emmekö jo eilen liene toisiamme
nähneet?"

"Kunko Hukkasen kanssa puhelitte?"

Vanhus heitti lapion pois, otti piipun suustaan, tempasi, takkinsa ja
tahtoi sen pukea päälleen; mutta ystävämme esteli häntä.

"Eihän meidän kesken kursailemista tarvitse," sanoi hän, "oommehan
virkaveljeksiä, minä olen uusi opettaja. Teidänkö omanne tämä puutarha
on?"

"He, he, kenenkäs muuten?" vastasi vanhus; kaikkia hänen puheitansa
seurasi kumakka, rinnan pohjasta tuleva nauru. "Terve tultuanne
Karjalaan," jatkoi hän, antaen tulijalle kättä; tämän mielestä oli
niinkuin olisi tarttunut oven rautaiseen ripaan, niin kovalta se
tuntui.

Venäjän-uskoinen opettaja seisoi siinä neuvotonna, hieroen käsiänsä,
eikä tietänyt, pitikö antaa vasta tulleelle kättä vai ei. Viimein hän
kuitenkin astui esille, ojensi kättä ja sanoi erittäin ystävällisesti:
"tulkaa terveenä." Vieras sanoi:

"Te voitte varmaan antaa mulle hyviä neuvoja, miten olla, kuin eleä;
minä olen täällä niin peräti äkkinäinen."

"Sen minä voin hyvin arvata," virkkoi kreikan-uskoisten opettaja,
"minäkin saavuin tänne vaan pyhän sinodan määräyksestä, enkä tuntenut
yhtään sielua. Usein toivoin, että olisin saanut jonkun aikaa olla
täällä tuntemattomana tullakseni tarkalleen tuntemaan vanhempien
luonteet, sillä ilman vanhempien avutta ei voi lapsiin mitään
vaikuttaa, sen tiedätte hyvinkin. Minulla oli senkin puolesta
hankalampi, kun minun täytyi alusta alkain perustaa säännöllistä
koulua, josta venäjän-uskoisilla siihen aikaan ei vielä ollut
aavistustakaan. Minusta tuntui ensi aikoina, niinkuin olisin ollut
toiseen maailmaan lumottuna."

"Niin, pian annoitkin lumota itsesi ja nait koko paikkakunnan
kauniimman tytön, he, he, ja se, se olikin oikein," vastasi vanhus.
Kääntyn meidän tuttuumme jatkoi hän: "Pitääpä teidänkin naida tyttönen
meidän pitäjästä."

Ystävämme kavahti niin säikähtyneenä taaksepäin, että polki hyvin
silitettyyn kukkaispenkkiin: hänestä tuntui ikäänkuin kaikki olisi
ruvennut yhteen liittoon häntä parittaakseen. Pyydettyään anteeksi
tekemästänsä vahingosta, virkkoi hän:

"Minä tarkoitin neuvoa pyytää, mitenkä käyttäytyä vanhempia ja lapsia
kohtaan."

"Hyvin ankarasti vaan," sanoi vanhus, taaskin tasoittaen tallattua
paikkaa. "Uudesta koulumeiningistä minä en ymmärrä mitään, siinä
kysytään lapsilta: kuka on tuolin tehnyt? niinkuin sitä ei jo tietäis
itsestään; siinä äännetään änkytetään p. k. l. m. niinkuin mykät,
aapista ei enää olekaan."

"Oikein ankarastiko siis?" vastasi ystävämme kääntäen puheen toisaanne.

"Niin, jok'ainoa mies, joka kylässä liikkuu, on minun makeitani
maistanut, ja sanoppas sinä, eivätkö vielä tänäkin päivänä pidä minua
kunniassa?"

"Kyllä kai," sanoi kreikkalainen opettaja hymyillen. Vanhus jatkoi:

"Ja jos kylässä on kemut, niin ei pidä herrastella, noin vähän aikaa
katsella, kuinka tuhma kansakin osaa huvitteleita; ei, siinä pitää olla
itsen muassa. Hitto vieköön! Hulluimmissa tempuissa minä olen osallisna
ollut, tolppatanssin ovat minulta oppineet, ja ristikisassa minä aina
olin Kerttuni kanssa lökittämässä: vieläkin hypittää kun sitä
ajattelen.

"Te olitte täkäläinen, saatoitte siis ennemmin olla semmoisissa
osallisna."

"En minä ole täkäläinen: minä olen Wiipurin tienoilta syntyisin."

"Varmaan olette eläissänne paljon kokeneet?"

"Senpä luulen. Ne ihmiset, joilla nyt on noin kolmekymmentä vuotta
ikää, eivät tiedä maailmasta niin mitään, nyt kaikki menee niin
tasaista kulkua, kuin suksen latua myöten. Tuommoinen opettaja, minä en
teitä sillä tarkoita, mutta mitä tietää nyt tuommoinen? Mitenkä paljon
hän on maailmasta nähnyt? Kirjoissaan hän on nuhjaellut. Nyt kaikki
sujuu siloista tietään, yks, kaks, kolm, koulupojasta seminaristiksi,
seminaristista opettajaks. Minä olen ollut sotamiehenä, minä
musikanttina, minä keräjäsihteerinä sen seitsemässä kihlakunnassa. Minä
olen tullut tuntemaan Venäläiset, Ruotsalaiset, Saksalaiset ja muut
pirulaiset"

Kello 11 lähdettiin puutarhasta; ystävämme kulki vielä venäläisen
virkaveljensä seurassa keskievariin asti, joka oli hänen
ruokapaikkansa.

Toisena aamuna sai opettaja paljon kiitosta urunsoittamisestaan.
Yksityisistä joukoista, jotka kirkosta päästyä olivat kokoutuneet,
kuuli hän useamman kerran lauseen: "hän sitä taitaa melkein niinkuin
vanha opettaja." Hän meni nyt tämän luo ja tarjosi hänelle urkujen
soittamista puolipäiväsaarnan ajaksi.

Vanhus nauroi aivan autuaana ja sanoi viimein, puhuen niinkuin aina
lyhyissä poikkinaisissa lauseissa. "Niin, siitä voivat nuoret
ihmiset jotain oppia, jos tahtovat. Minä olin puolen kolmatta vuotta
ala-urkunistina Wiipurissa, he, he. Entinen, ylpeä tirehtööri karkoitti
minut pois koko kirkosta, niin että koko vuodessa en käynyt ovesta
sisään, sillä minä en voinut kuulla hänen rämpytystään, ja sen perästä
minä vaan saarnan aikana olin kirkossa; kun ruvettiin virsiä laulamaan,
niin minun täytyi mennä pakoon."

Vanha opettaja siis puolipäiväsaarnassa soitti urkuja, mutta teki
pyhällä soitolla niin lystikkäitä hyppäyksiä, että nuori mies usein
pudisteli päätään; mutta kaikkein muiden läsnäolevien kasvoilla loisti
tyytyväisyyttä ja iloa.

Tästä ystävällisyydestä vanhaa opettajaa kohtaan kiiteltiin nuorta
suuresti: mutta siitä, että hän oli arkipäivänä käynyt johtokunnan
jäsenten luona, jolloin eivät kuitenkaan olleet kotona, siitä tuli
hänelle yhtä paljo moitetta. Ei tuo eikä tämä kuitenkaan tullut hänen
korviinsa.

Maanantaina alkoi koulu. Kirkkoherra, hyvätahtoinen ja jalomielinen
mies, asetti paljon sisältävällä puheella uuden opettajan virkaansa
koko koulun johtokunnan ja kunnallislautakunnan läsnä ollessa.

Siitä päivästä asti, kun koulu oli alkanut, söi opettaja kotonaan;
keskievarin hälinä häiritsi häntä, sillä hän tahtoi olla aivan
yksinänsä päästettyään lapsijoukon pois luotaan. Ylimalkaan hän
vetäytyi kokonaan itseensä, toimitti virkaansa tunnollisesti, mutta ei
pitänyt kanssakäymistä kenenkään kanssa; jonkun kerran vaan meni
kävelemään venäjän-uskoisen tahi vanhan opettajan kanssa. Muiden
kyläläisten, myöskin Hukkasen kanssa, oli opettaja yhtä vähän tuttu
kuin tulopäivänä. -- Hän ei käynyt koskaan keskievarissa eikä niissä
seuroissa jotka iltaisin kokoutuivat pitäjäntuvalle. Kun koulutunnit
olivat lopussa, kuljeskeli hän yksinänsä metsiä ja niittyjä myöten
piirustellen tai kirjoitellen muistikirjaansa, ja pimeän tultua soitti
tahi luki.

Kosk' emme saata piirustuksia tähän nähtäväksi panna emmekä taida
musiikkikappaleita uudestaan soittaa, saakoot muistoonpanot tässä
paikkansa sillä päällekirjoituksella, jonka opettaja itse oli niille
pannut:

       *       *       *       *       *

Kesämietteitä, mietiskellyt

Aukusti Opattinen.


(Heinikossa pitkällään.) Kaikessa elpymisessä, jokaisessa uudessa
olemuksessa on jäännöksiä entisestä kesken sekoitettuina. Jos tarkkaan
katselee nurmikkoa keväällä, niin huomaa paljon kuivaa kuloheinää
vihannan ruohon välissä ja alla; sen täytyy ensin mädätä, tullaksensa
höysteeksi uudelle elämälle. Mutta tässä mielettömät huutavat: ei tämä
ole mikään kevät, eikä kevättä voi tullakaan, katsokaa näitä kuivia
korsia tässä! Eikö ole myös koko hengen elämän laita sama? ... eikö
vanha opettaja ole myöskin tuommoinen tukku kuloa?...

       *       *       *       *       *

Minusta on koko luonto kuvaus hengestä: minä ajattelen aina, että
luonto on vaan naamus, jonka takana hengen kasvot piilevät. Noita
talonpoika raukkoja! he elävät keskellä vapaata luontoa niinkuin
kuoleman kodissa, eivät pelloissaan eivätkä metsissään näe muuta kuin
mahdollista voittoa, kuinka monta lyhdettä viljaa, potaattisäkkiä,
halkosyltä j.n.e. niistä tulee, mutta minä imen sitä kauneuden
hengenhuokua, joka niiden yli heiluu. Minä tahdon jättää oleville
onnillensa ne ihmiset, jotka keskellä tätä valoisata elämää vaeltavat
pimeydessä, minä tahdon kohotaita kaikkien alhaisten, kurjain
pyrintöjen yli, ja niinkuin mehiläinen tässä imee mettä ohdakkeesta,
josta raavas vaan saapi raa'an ravintonsa, niin tahdon minäkin kaikesta
imeä hengen hunajata. Auta minua, ijänkaikkinen Henki, eläkä anna minun
tulla niiden kaltaiseksi, jotka ovat maassa kiinni, kunnes maa vieree
heidän ruumiin-arkkunsa yli: ja te! te minun kansani suuret henget,
joiden teokset ovat minua tänne seuranneet, vahvistakaa minua ja
sallikaa minun aina istua teidän jalkainne juuressa.

       *       *       *       *       *

Jokaisella pellolla on oma historiansa. Jos tietäisi ne muutokset,
jotka ovat saattaneet pellon yhden omistajan kädestä toisen käteen, ja
niiden ihmisten elämänvaiheet ja tunteet, jotka ovat sitä viljelleet,
niin se olisi ihmiskunnan historia: samoin kuin pellon geologillinen
muodostus, jos se olisi tutkittu syvälle aina maan keskukseen asti,
toisi maanpallon historian ilmi.

       *       *       *       *       *

Kaikki mitä maan päällä on, tulee jollekulle toiselle ravinnoksi, tai
muuten käytettäväksi ja nautittavaksi: ihminen yksin omistaa itsellensä
kaikki, mutta seisoo itse vapaana maan päällä, kunnes se avaa suunsa ja
nielee hänen ruumiinsa. Minä olen siis omituisella tavalla tullut
siihen jokapäiväiseen ajatukseen, että ihminen on maan herra; mutta se
vaan onkin totta, omaa havaintoa, jonka omituisella tavalla
havaitsemme.

Minä olen kerran kuullut ja lukenut, että ainoasti siinä, missä
hyödyllisten koti-eläinten luku on suurempi kuin ihmisten, olisi
yleinen varallisuus hyvällä ja onnellisella kannalla.

Onkohan hengenkin alalla sama laita, että mielettömiä täytyy olla
enämpi kuin mieleviä?

Se olisi kauheata, jos niin olisi, ja kuitenkin...

       *       *       *       *       *

Se on todistettu, että ihmiskunnan sivistys alkoi vasta maanviljelyksen
kanssa ja sen kautta. Niin kauan kuin ihmiset vaan hankkivat
ravintoansa metsästyksellä, kalastuksella y.m. semmoisella, olivat he
melkein samalla kannalla kuin eläimet. Vasta aljettuansa ennakolta
varustaa itselleen ravintoansa, siten että vaarinottivat ja johdattivat
kasvien luonnollista kehkeämistä, siten että niitä istuttivat ja
hoitivat, vasta silloin alkoivat pysyä yhdessä paikassa, rupesivat
tutkimaan ja keksimään luonnon lakeja, vaikuttamaan sekä ulkonaiseen
maailmaan että sen sisälliseen elämään.

Maanviljelys on kaiken sivistyksen juuri tässä maailmassa, mutta
maanviljelijät itse saavat siitä vähimmän hyödyn. Pitääkö niin olla?

       *       *       *       *       *

Uutterasti hunajata imeskellen pitäytyy mehiläinen kiinni kukkasessa,
jota tuuli heiluttaa: niin ihminenkin nautitsee horjuvata maallista
elämää, ja maa vapisee hänen allansa.

       *       *       *       *       *

(Lammen rannalla.) Vesipisara, joka taivaasta putoo liikkumattomaan
veteen, synnyttää hetkeksi poreen, joka sitten halkeaa ja sekaantuu
lampiveden kanssa; vilkkaasen virtaan pudoten muuttuu se itse
liikkuvan, elävän laineen osaksi. Onko minun olemukseni semmoinen
pisara? Minä tahdon yhdistyä vilkkaasen virtaan, niin, niin...

       *       *       *       *       *

Kaikki linnut pakenevat sadetta, pääskyset vaan iloisesti siinä
lentelevät.

       *       *       *       *       *

Se minussa usein vaikuttaa erinomaista tunnetta, että, kun lähden ulos
kedolle hankkiakseni itselleni ruumiillisesti virkistävää väsymystä,
ihmiset tulevat väsyneinä kotiin työstänsä; minusta on silloin usein
ikäänkuin minun pitäisi hävetä, että silloin lähden kävelykselle.

Ainoastaan illoin ja aamuin huomataan valon sukkelat muutokset;
kuitenkin se kaiken päivää on enenemässä puolipäivään asti ja siitä
saakka samaten vähenemässä.

Eikö ihmishengen kehkeämisen ole sama laita?

Vaikka jo usein olen päivänlaskua katsellut, ei se ole koskaan ollut
samallainen; tässä näytäksen luonnon ääretön moninaisuus, jonka vuoksi
se onkin ijäti ihana ja uusi.

Auringon lasketessa luulet aina iltaruskon ulottuvan lännestä siihen
paikkaan asti, jossa seisot; siihen asti näyttää vielä valoisalta,
mutta jos käännyt taaksepäin näyttää kaikki pimeältä; ne taas, jotka
seisovat takana päin, luulevat sen ulottuvan ainoastaan heihin asti.
Niin jokainen määrää näköalansa oman kantansa mukaan, ja joka katoovaa
valkeutta katsoo, arvaa sen ulottuvan vaan itseensä asti.

Minkä vuoksi on auringon lasku useimmista ihmisistä miellyttävämpi kuin
nousu?

Senkö tähden, että harvat näkevät nousua usein, vaiko siitä syystä,
että mikä on katoova, kuoleva likemmin koskee meihin? En sitä luule.
Päivän laskussa tulee tämän näytelmän vienoksi salaiseksi päätökseksi
yö ja sen rauha; mutta auringon nousulla ei ole mitään oikeata
päätöstä, sen jälkeen tulee kirkas valo, päivän rauhattomuus ja
hääriväinen hälinä. Kaunis on kuolema! ah kuin halajan...

       *       *       *       *       *

(Hovinha'an takana.) Kun vaaja juntataan maahan, täytyy hiillyttää sen
päätä, ett'ei se lahoisi; kehen hengen liekki käypi, se ei voi kuolla.

       *       *       *       *       *

Yhden eläimen nahasta leikataan hihnat, joista toiselle tehdään ohjat,
suitset ja ikeenjutta. Vertaus helppo.

       *       *       *       *       *

Jos jollekulle ilmoittaa jonkun matkan liian lyhyeksi, niin hän väsyy
kahta vertaa enemmän; tämä luultavasti tulee siitä, että yhä
levottomasti toivoo pääsevänsä perille.

Minä olen myös liian lyhyeksi ajatellut sen tien, jolla elämäni
tarkoitus on saavutettava.

       *       *       *       *       *

Niittäessä täytyy vaan ottaa lyhyitä askeleita ja suoraan eteenpäin.
Mitä harvempi apilas on, sitä enemmän väsyy niittäjä; silloin viikate
vaan vuorotellen kolajaa kovaa maata vasten ja viilee tyhjää ilmaa, ja
lopulla ei ole mitään aikaan saanut. Kuinka monta vertausta tästä
saapi!!

       *       *       *       *       *

Elon leikkuussa täytyy aina panna leikattu vilja taakseen, jossa sillä
on kyllin tilaa; edessäpäin ovat uudet korret, jotka vasta ovat
leikattavat; niin on meidän myös meneteltävä tehtyjen tekojemme kanssa:
ne täytyy siirtää pois näkö-alaltamme ja käydä käsin uusiin tehtäviin.

       *       *       *       *       *

Kun kaukaa katselen leikkaajia, mitenkä välistä ojentavat itseään,
välistä taas kyyristyvät alas, näyttää minusta usein, niinkuin
pitäisivät monimenollista rukousta.

       *       *       *       *       *

Tuolla hovin puutarhan säle-aitaa maalataan viheriäisellä öljymaalilla.
Kuiva puu lahoo tuulessa ja sateessa, jos ei sitä maalilla suojele.
Luoja on kaikkien luomiensa päälle levittänyt varjelevaisen kuoren;
mutta ihmiset repivät sen luonnollisen pinnan pois ja sitten täytyy
hankkia keinotekoinen sijaan.

       *       *       *       *       *

Ehkä sivistys ei ole muuta mitään kuin öljymaali, joka korvaa
luonnollisen sulavuuden? Ei, se on jalostutettu, todellinen luonto;
nämä tämmöiset ihmiset kuin täällä on...

       *       *       *       *       *

Vanha salvomies Niskanen on niin hajamielinen, kulkee piiska kädessä
vaan tietään eteenpäin ja sanoo aina itsekseen: naa, ruuna!
huomaamatta, että ruuna on jo kolmekymmentä askelta taempana mennyt
toista tietä. Eikö monelle hallitsijalle käy aivan samalla lailla?

       *       *       *       *       *

Vastapäätä minun taloani on niin kutsuttu tulipalon paikka; siinä oli
talo, johon kokonainen perhekunta, mummo, miniä ja viisi vunukkaa
paloi; nyt lapset kernaimmin leikittelevät siinä, semmoisissa
raunioissa on muuten harvinaisia piilopaikkoja. Mustia seiniä myöten
kapuilevat punaposkiset pojat, peuhaten ja iloa pitäen. Niin nousee
joka paikassa pian uusi elämä entisen sijaan; missä liekki ennen on
raivonnut, siinä nuori sukupolvi huoletonna lyöpi leikkiä. Samaten on
myös maailmanhistoriassa.

       *       *       *       *       *

Nämä lehdet ovat kolmen kuukauden hedelmiä, joina kuukausina opettaja
maleksi kedoilla ja metsissä. Ne olivat hänelle tuottaneet monta
salaista moitetta, sillä kansa ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä
kummia hänellä aina oli kirjaan pistettävää, vaan vaivasivat päitään
kaikellaisilla arvauksilla. Luultavasti olette huomanneet, että hän
pani kirjaansa monta havaintoa aivan tavallisista asioista, jotka
olivat hänelle vielä uusia; ihmiset katselivat häntä suurilla silmillä
ja pudestivat päitään, sillä he eivät ollenkaan voineet käsittää,
kuinka semmoisissa asioissa voipi olla tietämätön.

Luultavasti on monellekin tapahtunut, kun on maalaiselta kysynyt tietä
lähimpään kylään, että tämä ensin hämmästyy luullen itseänsä
pilkattavan, mutta sitten neuvoo tietä sillä tavalla, kuin jos toinen
tuntisi likiseudun. Mutta samoin käypi monelle sivistyneellekin: koska
heillä itsellään on hengellinen eli aatteellinen piirinsä selvänä, niin
luulevat, että jokainen sen käsittää, ja siis ilmaisevat ajatuksensa
vaan puoleksi.

Opettaja oli vielä niin tuntematon kylässä, ett'ei kukaan tietänyt
hänen nimeänsä. Yhden asian vaan oli jokainen kuullut, sen, että hän
oli Sysmästä kotoisin, ja siihen nyt tarttui pilkkaamisen halu kiinni:
tahdottiin häntä rangaista siitä, että hän oli niin ylpeä ja rahvasta
karttavainen. Iltaisin kun kylän pojat tiesivät opettajan olevan
kotona, tunkeutuivat he yhteen joukkoon hänen ikkunainsa eteen ja
lauloivat lakkaamatta Sysmän virttä. Ja kun myös tiedettiin, että hän
oli eläinten suojelusyhteyden ankara puolustaja, niin veisasivat
tavallisesti päälliseksi toista laulua, joka kuului näin:

    Jop' on laulu loppununna,
    Virsi vieno vierähtännä:
    Tuolla hiironen hitserti,
    Sen on näppihin nipistin.

    Veiin veihen, riisun rauan,
    Päästän hiireltä hipiän;
    Kaivan silmän, kaivan toisen:
    Siin' on silmitön sikiö.

Tämä "ilkeys" suututti opettajaa. Mutta ei hän vieläkään tietänyt, mitä
tämä kaikki merkitsi, ennenkuin entinen lukiolainen Aleksanteri liittyi
poikaparveen; sillä vaikka tämä oli jo nainut mies, oli hän kuitenkin
ensimmäisenä kaikissa vallattomissa kepposissa. Hän lisäsi nyt uuden
värsyn, jota usein kerrottiin:

    Sy sy Sysmässä siinnyt ja syntynyt oon,
    Sisus siitä mull' ylpeä on;
    Voi voi voisinko kääntyä takaisin,
    Oisin omalla oksallain.

Nyt huomasi opettaja, mitä nämä yhteenliittäytymiset merkitsivät, ja
hän suri syvimmässä sydämessään sitä, että nämä ihmiset, joille hän soi
ainoastaan hyvää, kohtelivat häntä niin pahalla tavalla. Sisässä
opettaja oli suruissaan, mutta ulkona karttui ilo karttumistaan.
Silloin hän kavahti pystyyn, tahtoi astua ikkunan luo ja puhua muutamia
viisaita sanoja: mutta onneksi sattui hänen silmänsä viuluun, hän otti
sen seinältä ja soitti höläytti Sysmän laulun nuottia suoraa päätä.
Alaalla kuunneltiin ääneti, ei kuulunut sieltä muuta kuin estettyä
naurunhikerrystä; mutta pian alkoi laulu uudestaan ja opettaja soitti
viulullaan sen mukaan, vaikka kuinka usein olisi aloitettu.

Viimein astui hän ikkunan tykö ja sanoi ulospäin:

"Kas niin, oikeinko minä tämän tein?"

"Oikein," kaikui yleinen vastaus, ja siitä illasta asti pääsi opettaja
tätä laulua kuulemasta, sillä nyt tiedettiin, ett'ei se häntä enää
harmittanut.

Siitä ajasta asti alkoi myös opettaja olla ystävällisempi ja
puheliaampi käytöksessään kansaa kohtaan; hän huomasi itsellään olevan
ei ainoastaan koulussa, vaan myös sen ulkopuolella velvollisuuksia
niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa hän eli yhdessä.

Tämän päätöksen täyttäminen tuli hänelle piankin palkituksi runsaassa
määrässä.

Muutamana sunnuntaina kirkosta päästyä näki hän, kylän kautta
astuessaan, erään talon edustalla istuvan vanhan vaimon, jonka kädet
olivat ristissä ja jonka pää vapisi; hän sanoi ystävällisesti:

"Hyvää päivää! Auringon paisteessa on teidän hyvä istua, eikö niin?"

"Jumal' antakoon, on kyllä, vieras kulta," vastasi tämä, päätänsä
nykytellen. Opettaja jäi seisomaan.

"Te olette jo monta kesää nähneet," sanoi hän.

"Kahdeksan kahdeksatta, on sitä hyvä kappale aikaa eletty;
seitsemänkymmentä ajastaikaa on ihmisen ikä, sanotaan raamatussa. Usein
minusta tuntuu niinkuin kuolema olisi minut unohtanut; vaan kyllä Luoja
minut korjaa, kun aika tulee; hän kyllä tietää, ett'en minä häntä
pakene."

"Te kuitenkin yhä vielä näytte olevan hyvissä voimissa".

"En suinkaan -- rintaani ahdistaa -- mutta tämä tekee hyvää," vastasi
hän näyttäen harmaita lankoja, jotka hänellä olivat sidottuna
kumpaisenkin käsivarren ympäri, niin että suonet olivat pullistuksissa.

"Mitäs nuo sitten ovat?"

"Ka, nämä on puhdas neitsyt punonut aamulla varhain, syömättömällä
suulla ja on sitä tehdessään lukenut kolme isämeitää. Jos ne sitoo
käsivarren ympäri ja silloin lukee Herran rukousta yhdeksän kertaa,
niin heittää ahdistamisen, -- minua niin kovasti ryvittää," sanoi hän
rintaansa osoittaen, ikäänkuin sillä selittäen syyn katkonaiseen
puheesensa.

"Kuka sitte on langat punonut?" kysyi opettaja.

"Kah, minun poikani tytär, Katri, ettekö häntä tunne? Ketä te sitte
olette?"

"Minä olen uusi opettaja."

"Ettekä tunne Katistani, vaikka hän on kirkonparvessa laulamassa. Mitkä
ihmeen ajat nämä ovat, kun opettaja ei enää tunne parvilaulajoita. Minä
olen myös ollut parvilaulajana, vaikk'ei sitä enää voi kuulla
ryvitykseltäni: ja pulska tyttö minä olin: ei minun tarvinnut hävetä
näköäni. Mutta 'Ei ole ajat niinkuin oli ennen, Entiset ajat on olleet
ja menneet.'"

"Te kai hyvin rakastatte poikanne tytärtä?"

"Kuinkas muuten: hän on kaikista nuorin. Ohho! Kati kultani on niinkuin
vanhan ajan ihmiset; hän nostattaa ja makauttaa minua eikä päästä pahaa
sanaakaan: kernaasti soisin hänelle, että pian kuolisin, sillä hänen
täytyy olla niin paljo kotona minun tähden; ja kun olen kuollut, niin
tahdon vasta oikein rukoilla hänen puolestaan taivaassa."

"Taidatte paljon rukoilla?" kysyi opettaja, istuen penkille mummon
viereen.

"Niin, mitä minä parempaa voin tehdä? Työstä ja puuhasta ei tule enää
mitään."

"Onko teillä enemmän lapsenlapsia?" kysyi opettaja.

"On vielä viisi ja neljätoista lapsenlapsen lasta, ja Aleksanterille
tulee pian viidestoista. Ettekö tunne häntä. Hän on myös kouluja
käynyt, mutta on aika rasavilli; vaikk'ei mulla ole mitään
valittamista, sillä minulle hän on aina hyvä."

Yht'äkkiä tuli talon takaa näkyviin tyttö, jota lumivalkoinen kana
seurasi aivan likeltä. "Onko teillä hyvä olla, mummo?" kysäsi tyttö ohi
mennessään, ja tuskin ylös katsahtaenkaan. Opettaja niin hämmästyi
tytön ilmautumista, että hän kavahti seisaalleen ja tarttui lakkiinsa.

"Oliko se teidän poikanne tytär?"

"Oli kyllä."

"Sepä pulska neitonen," sanoi opettaja.

"Eikö se ole siivo tyttö? Vanha Yrjö seppä sanoo hänelle aina, kun
tulee kylällä vastaan, että tyttö on aivan mummonsa näköinen. Yrjö
seppä on ainoa niistä nuorukaisista, joiden kanssa minä olen tanssinut,
joka vielä on elossa; mutta nyt on niinkuin olisimme tuhat virstaa
toisistamme, hän istuu tuolla keskellä kylää eikä voi tulla minun
luokseni, enkä minäkään pääse hänen tykönsä; totta meidän täytyy
odottaa, kunnes tulemme yhteen hautausmaalla ja siellä saan tavata
kaikki vanhan ajan ihmiset, ja taivaassa sitä vasta oikein aletaan
elää. Aatami vainajani saapi kauan odottaa, ennenkuin tulen hänen
luoksensa, taitaa aika käydä hänestä pitkäksi."

"Teitä kaikki kylän ihmiset varmaankin rakastavat," sanoi opettaja.

"Miten metsään huutaa, siten metsä vastaa. Nuorena tahtoisi kernaasti
purra kaikki ihmiset kuoliaksi, muutamia rakkaudesta, toisia vihasta;
mutta vanhaksi tultua jättää jokaisen rauhaan. Te ette voi uskoa,
kuinka hyviä ihmiset täällä ovat; kyllä sen saatte vielä kokea. Joko
olette paljon maailmassa liikkuneet?"

"En juuri ollenkaan. Isäni oli myös opettaja, hän kuoli kun minä olin
kuusivuotiaana, ja pian sen perästä kuoli äitinikin; sitten tulin
seminaarin normaalikouluun, siitä seminaariin ja tänä keväänä
määrättiin minut tähän. Niin, hyvä emäntä, se on kovan onnen mies, joka
tuskin muistaa, miltä äidin käden silitys tuntuu."

Vanhan emännän käsi pyyhkäisi äkkiä hänen kasvojensa yli, hänestä
tuntui todellakin niinkuin korkeampi valta olisi häneen koskenut; hän
istui siinä silmät ummessa, silmät vapisivat, posket hehkuivat:
ikäänkuin heräten tarttui hän vanhan emännän käteen ja virkkoi:

"Saanhan minäkin luvan kutsua teitä mummoksi?"

"Aivan kernaasti, hyvä, armas mies, yksi vunukka enemmän tai vähemmän
on minulle yhden tekevä: olkoon siis niin, minä rupean sukkiasi
neulomaan, ja saat tuoda rikkinäisetkin parsittavaksi."

Ylevällä nautinnolla istui opettaja nyt vanhan vaimon luona eikä
tahtonut ollenkaan lähteä pois. Ohitse kulkijat ihmettelivät, kuinka
tuo ylpeä mies niin tuttavasti puheli vanhan Annan kanssa.

Viimein tuli mies ulos tuvasta, hieroen silmiään ja itseänsä ojennellen
ja kiskotellen.

"Saitko levänneeksi, Pekkoseni?" kysyi mummo.

"Sain, mutta sivuja vielä riivatusti kivistää tuosta leikkaamisesta."

"Kyllä se taas paranee, ei Luoja anna kellenkään vahinkoa tulla
työnteosta," vastasi äiti.

Opettajalle juohtui mieleen, kuinka ihmisten kyyristeleiminen oli
hänestä näyttänyt monimenolliselta rukoilemiselta. Kun olivat toisiansa
tervehtineet, seurasi hän Pekkoa pelloille.

Pekko rakasti semmoista kanssakäymistä, jossa ei tarvinnut mitään
tarjota, joka siis ei tullut mitään maksamaan; hän oli sentähden
ihastuksissaan opettajan herttaisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, sillä
tämä kuunteli häntä tarkkaan, kuinka hän selitti talouttaan,
Aleksanterin elämäkertaa ja monta muuta asiaa.

Iltasella kertoi Pekko kaikille ihmisille, ett'ei opettaja ollut
niinkään hullu; kieli vaan ei tahtonut sujua, ei ollut hänellä muka
oikein hyvä supliiki.

Mutta opettaja kotiin tultuaan kirjoitti muistikirjaansa: "hurskaus
yksin pysyttää ihmisen vanhoillakin päivillään rakastettavana, vieläpä
tekee hänet kunnian-arvoiseksi ja pyhäksi; hurskaus on sielun lapsuus;
vaikka ihminen nähtävästi taaskin muuttuu lapseksi, niin tämä muutos
kuitenkin levittää suloisen sädekehän-tapaisen lempeyden koko olennon
yli. Kuinka kovia, raakoja ja rumia ovat nautinnonhimoiset, itsekkäät
ihmiset vanhuudessaan, kuinka ylevä oli tämä vaimo taikauskossansakin?"

Vielä muutakin kirjoitti opettaja muistikirjaansa, mutta pyyhkäisi sen
taas paikalla pois. Katkerasti itseään syytellen istui hän kauan yksin;
viimein läksi hän ulos kadulle, hänen sydämensä oli niin täynnä; hänen
täytyi päästä ihmisten seuraan; poikien laulanta, joka kajahteli kauas
ympärille, vapisutti hänen rintaansa, ja hän sanoi: "Onnellinen minä,
se hetki on minulle tullut, että ihmisten laulu minua syvemmälti
liikuttaa, kuin lintujen; minä kuulen veljellisen huudon. Oi Jumala!
minä rakastan heitä kaikkia!"

Niin käveli hän vielä kauan pitkin kylää, sydämessään tuttavasti
puhutellen kaikkia, mutta ei sanaakaan suusta saanut, Tietämättä, kuin
se oli tapahtunut, seisoi hän äkkiä Pekon talon kohdalla: kaikki oli
hiljaista ympärillä, ainoastaan alatuvasta, jossa mummo eli
muonamuorina, kuului rukousten yksitoikkoista hörpötystä.

Vasta myöhään yöllä palasi opettaja kotiin, kaikki oli ääneti,
ainoastaan siellä täällä kuului kahden rakastavan hiljaista sopotusta.
Kun hän viimein tuli kammariinsa, jossa ei ollut ketään, joka olisi
vastannut hänen puheesensa, joka olisi katsahtanut ylös häneen ja
hänelle sanonut: iloitse, sinä elät ja minä elän kanssasi -- silloin
rukoili hän ääneen Jumalata: "Herra! anna minun löytää se sydän, joka
minun sydäntäni ymmärtää."

Toisena päivänä eivät lapset voineet ymmärtää mitenkä opettaja tänään
oli niin mahdottoman iloisen näköinen. Välitunnilla lähetti hän Matin
Jussin keskievariin sanomaan, ett'ei tänä päivänä tarvinnut lähettää
ruokaa hänelle kotiin, sillä hän tahtoi itse sinne tulla.

Se ei tahtonut oikein soveltua, että opettaja niin korkealle lentävillä
ajatuksilla läheni sitä elämää, joka liikkui hänen ympärillään; hän
kyllä saattoi pidättyä omia tunteitaan muille julkaisemasta, mutta sitä
ei voinut estää, että moni ruma ja ilkeä asia tuli hänen näkyviinsä ja
kuuluviinsa.

Isossa tuvassa, jossa hänelle syödä annettiin, tapasi hän keskievarin
emännän vilkkaasti puhelemassa toisen vaimon kanssa.

"No," sanoi emäntä, "eilis-iltana siulle tuotii ukkos kotii hyvin
kylläsenä; se olj aika hutikassa; ku mie oisin nähnyt, jotta toiset
koatoat hänelle viinoa oluen keskee, ni oisin mie heitä opettanut."

"Nii," sanoi toinen vaimo, "heä olj aika lastissa, ihan niinku täpötäys
säkki."

"Nii, ja vielähä sie niitä toisii kiitit niin kauniisti, mitäs sie
heille sanot? Hyö niin nakrettii, jott' ei tahtonut loppuu tulla."

"Mie heille sanon, jotta suur kiitosta, paljo kiitoksii teille, miehet;
kost' Jumala. Ni hyö miulta kysy tää, jotta mistä sie kiität? Ni mie
toas virkan, jotta kiitetäähä sitä, jos toine tuop pikkaraisen
potsinki, ammunka aika siasta pitää tuojalle kost' Jumala sanuu."

Opettaja pani kahvelin pois, kuullessaan tämän törkeyden; mutta pian
taas rupesi edelleen syömään, ja ajatteli hymyillen, kuinka onnettomuus
ja kiivastus usein tekevät ihmisen sukkelaksi.

Mutta aina kun talonpoikain raa'at tavat ja puheet loukkasivat
opettajan tunnetta, ei hän kuitenkaan enää kääntynyt luonnon, kaikkien
äidin puoleen, vaan uuden isoäitinsä Annan puoleen, jolta hän sai monta
selitystä sikäläisten ihmisten elämästä ja tavoista. Moni sanoi
sentähden, että vanha mummo oli hänet lumonnut. Niin ei kuitenkaan
ollut. Sillä vaikka hän kyllä kernaasti haki virvoitusta tämän
lempeästä sydämestä, niin saattoi kuitenkin pikemmin sanoa, että Kati
oli sen hänelle tehnyt, vaikk'ei opettaja ollut häntä nähnyt kuin
kerran, eikä vielä sanaakaan puhunut hänen kanssaan. "Onko teillä hyvä
olla, mummo?" Näitä sanoja hän usein kertoeli itsekseen, ne hänestä
kaikuivat niin lempeästi, niin soinnullisesti, vaikka olivat lausutut
raa'alla murteella, vieläpä itse murrekin oli niiden kautta saanut
erinäisen vienouden ja suloisuuden.

Entisten päätöksiensä koko voimalla vastusti tuttavamme taipumustansa
talonpoikaistyttöön, mutta niinkuin aina käypi, keksii rakkaus monta
keinoa; niin sanoi opettajakin itsekseen: "Hän on nähtävästi hyvän
mummonsa kuva, ainoastaan tuoreempi, uudemman ajan valaisema kuva. Onko
teillä hyvä olla, mummo?"

Muutamana iltana opettaja taas istui mummon luona, niin tuli tyttö
hehkuvilla poskilla, sirppi kädessä pellolta, pitäen esiliinaansa
varovasti koossa; hän astui nyt mummonsa luo ja tarjosi hänelle
esiliinastaan kypsiä vaaramia.

"Tiedäthän sinä, Kati, että on tapana ensiksi tarjota vieraille," sanoi
isoäiti.

"Nakoa tästä, opettaja," sanoi tyttö vilkkaasti katsahtaen häneen;
opettaja otti punastuen yhden marjan.

"Syö sinä itsekin," sanoi mummo.

"Kiitoksii, syökeä vai työ kahen kesken."

"Mistäkäs sinä nämä sait?"

"Toalta alaalta meijän pellon pientarelta, tijjättähä työ sen
voapukiston," vastasi tyttö ja meni sisään.

Opettajan mielestä oli aivan omituista, että samasta paikasta, jossa
hän ensi päivänä täällä ollessaan oli piirustanut puun, sieltä toi nyt
tyttö kypsiä marjoja.

Kati tuli pian taas sisästä, valkea kana aivan hänen jäljissään.

"Minnekäs taas niin pian, Katri neiti?" kysyi opettaja, "ettekö tahdo
vähän istua meidän kanssamme?"

"Kiitoksii vain, mut mie tahon vielä ennen iltasta pistäytyy vanhan
opettajan luona." [Kati tosin aina puhui aivan murteen mukaan, mutta me
muutamme sen niin paljon kuin mahdollista kirjakielen mukaan, että sitä
paremmin ymmärrettäisiin.]

"Jos suvaitsette niin minä seuraan teitä," sanoi ystävämme, ja läksi
mukaan, vastausta odottamatta.

"Käyttekö usein vanhan opettajan luona?"

"Se on tietty, heän on näet miulle sukuu, hänen eukko vainoa olj miun
mummonj sisar."

"Voi niin, no sepä oli oikein iloista kuulla."

"Mitenkäs niin? Tunsittako työ miun tätii."

"En, minä muuten vaan."

Nyt olivat tulleet vanhan opettajan puutarhaan, Kati sulki sukkelaan
puutarhan portin, jättäen kanan ulkopuolelle seisomaan ikäänkuin
vahdiksi.

"Mistä se tulee," kysyi opettaja, "että kana noin aina juoksee teidän
perästä? Hyvin harvoinhan semmoista näkee?"

Kati seisoi hämillään huiviansa näpelöiden.

"Ettekö tohdi sitä minulle sanoa," kysyi opettaja taas.

"Kyllä tohdin, kyllä voisin, mutta -- ette saa minua nauraa, ja teidän
täytyy luvata, ett'ette sano sitä muille; he muuten rupeisivat minusta
pilkkaa tekemään."

Opettaja tarttui nopeasti tytön käteen ja sanoi: "sen lupaan niinkuin
valan vannomalla." Hän ei enää päästänytkään kättä irti, ja kainosti
katsoen alas sanoi tyttö:

"Minä, minä oon, minä olen hautonut tämän kanan povessani; hautojakana
säikäytettiin pois, se juoksi tiehensä ja jätti munat silleen, mutta
minä kun yhtä munaa katselin kynttilää vasten, niin näin että siinä on
pikkarainen pää, ja silloin minä sen otin omakseni... Te ette saa mua
nauraa, mutta kun poikanen sitten tuli ulos munasta, niin minä ilosta
en voinut itseäni hillitä; minä sille tein pienen höyhentilasen, purin
sille leipää, syötin sitä, ja toisena päivänä se jo juoksenteli
pöydällä. Siitä ei tiedä kukaan mitään, paitsi mummoni. Sen tähden kana
on minulle niin uskollinen, että kun lähden pellolle, niin täytyy se
salvata kotiin, ett'ei juoksentelis minun jäljissäni. Ettehän minua
naura?"

"En suinkaan," sanoi opettaja ja kävi vielä jonkun matkaa käsi kädessä
Katin kanssa, mutta sitten kirosi itsekseen vanhan opettajan
järjestystä ja säästäväisyyttä, joka oli tehnyt tien niin kapeaksi,
ett'ei kaksi mahtunut vieretysten käymään.

Ystävämme hyvin suuttui, kun vanha opettaja tavattoman pikaisella
naurulla huusi tulijoille vastaan:

"Joko tunnette toinen toisenne? Enkö sitä sinulle jo aikoja sanonut,
Kati, että sinun pitää saaman kouluopettaja?"

Tämä liian aikainen kajoominen vasta puhkeamassa olevaan kukkaan, koski
kipeästi opettajaan, kuitenkin hillitsi hän närkästymistään ja oli
vaiti; mutta hän ihmetteli, että Kati, ikäänkuin ei olisi mitään
sanottu, alkoi puhua:

"Eno, teidän pitää huomispäivänä leikkauttaa otranne alapellosta,
muuten alkavat jyvät karista tähkistä, ne on jo liian tuleentuneet."

Siellä puheltiin vähä, Kati näytti kovin väsyneeltä, hän istausi
penkille puun eteen. Molemmat opettajat puhuivat kyllä keskenään, mutta
sill'aikaa nuori ystävämme yhä katseli tyttöä niin terävästi, että tämä
monta kertaa pyyhkäisi kasvojaan esiliinalla, luullen tulleensa nokeen
kyökissä, kun pani potaatit tulelle. Mutta ystävämme huomio oli aivan
toisiin asioihin kiintynyt. Hän nyt vasta ensi kerran havaitsi, että
Kati vasemmalla silmällä katsoi hiukan kieroon; mutta tämä ei ollut
suinkaan rumaa, vaan antoi päin vastoin tytölle vienon ja ujon näön,
joka hyvin sopi yhteen kasvojen muun muodon kanssa: hienon, hoikan
nenän, aivan pienen punahuulisen suun, pyöreiden, vienosti rusottavien
poskien kanssa -- nuoren miehen silmät pysyivät mielihyvällä tätä
kaikkea katselemassa. Viimein kun oli virkaveljelleen antanut monta
hullua vastausta, huomasi hän, että oli aika lähteä pois; hän jätti
hyvästi, ja Kati sanoi:

"Hyvää yötä, opettaja."

"Eikö mulle anneta kättä jäähyväisiksi?"

Kati pisti sukkelaan molemmat kädet selän taakse.

"Meillä ei kysytä, vaan otetaan kättä, he, he," sanoi vanha opettaja.

Ystävällemme ei tarvinnut kahdesti tätä neuvoa antaa, vaan hän hyppäsi
puun taakse tarttuakseen Katin käteen, tämäpä taas pani kätensä
sukkelaan syliinsä.

Opettaja ei uskaltanut ruveta hänen kanssaan sylipainiin, vaan hyppeli
vielä useamman kerran edes taas, kunnes viimein kompastui ja lankesi
Katin eteen, niin että päänsä sattui tytön syliin, tämän käden päälle;
kauan arvelematta painoi hän tulisen suutelon tälle kädelle, sanoen
sitä mielessään omakseen. Siinä asemassa hän pysyi jonkun aikaa
nousematta, kunnes viimein Kati, molemmilla käsillään peittäen hänen
kasvonsa, nosti hänet ylös; hämmentyneenä ympärillensä katsellen sanoi
tyttö:

"Nouskaa ylös, ettehän lie loukanneet itseänne? Näetten, mitä
semmoisesta leikinteosta tulee; elkää vaan antako tuon enoni opettaa
teille mitään liikaa."

Opettaja nousi seisaalleen ja Kati kumartui nopeasti alas, esiliinansa
sisäpuolella pyyhkiäkseen hänen likautuneita polviaan; mutta opettaja
ei sitä sallinut, hänen sydämensä tykytti pikemmin, kun hän näki tätä
nöyrää itsensä-alentamista. Pian seisoi hän taas puhtaana siinä ja
sanoi Katille uudestaan hyvää yötä; tämä katsoi maahan, mutta ei
kieltänyt häneltä enää kättänsä.

Lentävillä askelilla meni opettaja sieltä; näytti siltä kuin hänen
jalkansa tuskin olisivat maahan koskeneet, niinkuin joku korkeampi
valta olisi häntä kantanut; sanomaton voiman tunne täytti hänen
sisimmän ytimensä, hänestä tuntui niin helpolta ja huokealta, kaikki
ihmiset katselivat häntä kummastellen, sillä hän hymyili heille aivan
peittelemättä.

Mutta niin äkkiä vaihtelee ihmisen mieli, että opettaja kohta tämän
ensimmäisen riemun perästä kotonaan istuen surkeasti syytteli itseään:
"Sinä olet liian pian antautunut himon valtaan," sanoi hän itsekseen.
"Onko tämä lujuutta? Sivistymättömälle talonpojan tyttärelle olet
antautunut, olet menettänyt itsesi. -- Ei, ei, nämä kasvot ilmaisevat
hienon, hellän sielun." Monenlaisia muita ajatuksia syntyi hänessä; hän
nyt tunsi talonpojan-elämän, ja vielä myöhään kirjoitti hän
muistikirjaansa: "Hopearisti joka hänellä on rintansa päällä, minun
mielestäni kauniisti kuvaa hänen pyhyyttään, lähenemättömyyttään ja
koskemattomuuttaan."

Kati taas kotonaan ei syönyt yhtä palaa iltaiseksi, ja omaiset toruivat
häntä, että hän oli liian paljon päivällä muokkautunut ja varmaankin
vielä auttanut vanhaa opettajaa puutarhantyössä; hän vaan kielsi ja
siirtyi pian mummonsa luo, jonka kanssa hän makasi samassa huoneessa.

Kauan iltarukouksen perästä, kun kuuli mummon yskivän ja siis tiesi
hänenkin olevan vielä valveella, sanoi tyttö:

"Mummo, mitä se merkitsee, kuin kättä suudellaan?"

"Että kättä armaana pidetään."

"Eikö muuta mitään?"

"Ei."

Taas vähän ajan päästä sanoi Kati: "Mummo."

"Mitä, kultaseni?"

"Oli mieli kysyä teiltä jotain, mut enpä sitä muistakaan."

"Niin makaa siis, sinä olet väsyksissä; jos se oli jotain hyvää, niin
on siihen aikaa huomisaamunakin, kyllä se taas juohtuu sinulle
mieleen."

Kati kääntelihe unetonna vuoteellaan. Hän uskotti itselleen, ett'ei
voinut sentähden nukkua, kun oli muka antanut nälän mennä ohitse; hän
siis väkisen nieli leipäpalasen, jonka oli ottanut mukaansa kaikkia
vaaroja varten.

Opettaja oli myös sill'aikaa saanut oman asiansa selville. Ensin hän
oli päättänyt koettaa itseään ja taipumustansa, olla jonkun aikaa Katia
näkemättä; mutta viimeisellä tuli hän kuitenkin siihen viisaampaan ja
ilahuttavampaan päätökseen, että päin vastoin hyvin usein tapaisi Katia
ja kaikella tavoin tutkisi hänen mielenlaatuaan ja sivistyksen
kantaansa. Toisena päivänä hän siis meni vanhan virkaveljensä luo ja
pyritti häntä kävelykselle lähtemään; hän hyvin ymmärsi, että hänen
täytyi Katinkin vuoksi ruveta likempään tuttavuuteen tämän kanssa.
Vanhus oikeastaan ei käynyt koskaan kävelemässä, sillä puutarhatyössään
oli hänellä liikettä kyllin; kuitenkin piti hän ystävämme kehoitusta
kunnianosoituksena, ja läksi siis mukaan.

Se oli kummallista, kuinka harva puheen aine sytytti vanhuksessa
puhelemisen halua; se meni aina taas yhtä pian sammuksiin kuin hänen
piippunsa, jota hän aina viiden minuutin perästä viritteli. Katista
nuori opettaja ei tahtonut kohdastaan puhua, vaan toivoi saavansa
paljonkin johdatusta vanhuksen pyrinnöistä.

"Vieläkö välistä luette jotain," kysyi hän siis.

"En juuri mitään, eihän siitä kuitenkaan lähde minulle mitään hyötyä;
vaikkapa osaisin kaikki kirjat ulkoa, mitä minä sillä voittaisin?
Minulla on pensioni."

"Niin," vastasi nuori mies, "mutta eihän ihminen kehkeytä, jalostuta
henkeänsä ainoastaan ulkonaisen hyödyn tähden, vaan saavuttaaksensa yhä
korkeampaa, sisällistä elämää, tullaksensa näkemään yhä syvemmälle ja
yhä selvemmin. Kaiken, mikä maan päällä on, ja etenkin korkeamman
hengenelämän tulee ensiksi olla itsenäisenä tarkoituksena --"

Vanhus veti itselleen tulta hyvin tyynellä mielellä, ja ystävältämme
keskeytyi pitkä selitys, joka vasta äskettäin oli hänelle itselleen
tullut selväksi. Jonkun aikaa kävivät molemmat ääneti vieretysten,
sitten kysyi nuorempi taas:

"Mutta soitattehan aina mielellänne?"

"No se on tietty, usein istun puoliyöhön asti ja vetelen viulua, siihen
en tarvitse kynttilää, en tärvele silmiäni, huvitusta on kyllin, enkä
kaipaa muita ihmisiä ollenkaan."

"Ja harjoitatte itseänne siihen yhä eteenpäin, niin paljon kuin
voitte?"

"Miks'ei? Kyllä kai."

"Mutta eihän teillä siitäkään ole mitään hyötyä," sanoi nuori mies.
Vanhus katsoi häneen kummastuneena; mutta toinen jatkoi: "Niinkuin
musiikki ja sen harjoitteleminen tuottaa teille iloa, ettekä siitä hae
mitään hyötyä, niin voisi ja pitäisi myöskin olla lukemisen ja hengen
vaurastuttamisen laita; mutta tässä tapahtuu usein aivan niinkuin
monelle ihmiselle, joka ei enää pukeudu tarpeellisella huolella, sen
tähden että ei ole ketään, jolle etenkin tahtoisi olla mieliksi. Minä
kuulin toissa päivänä, kuinka nuorukainen moitti erästä nuorta vaimoa
hänen huolimattomasta puvustaan. 'Kah,' sanoi tämä, 'mitä siitä nyt
enää? Minä olen jo kaupattu kananen, täytyyhän ukkoni tyytyä minuun
semmoisena kuin olen.' Ikäänkuin pukeutuisimme huolellisesti ulkonaisen
tarkoituksen vuoksi, ainoastaan toisia varten, eikä sen tähden, että
oma luonto, oma kunnioitus sen vaatii. Samoin käypi monelle myös
henkensä vaurastuttamisessa; koska sitä harrastavat ainoastaan
ulkonaisella tarkoituksella, niin herkeävätkin siitä, niin pian kuin
lähin tarkoitus on saavutettu tai kadonnut. Mutta kuka hengellistä
luontoaan, hengellistä ruumistaan, jos niin sopii sanoa, arvossa pitää
ja kunnioittaa, hän myös aina pitää sitä kauniina ja puhtaana, kokee
kartuttaa sille yhä enemmän voimaa."

Nuori mies nyt vasta huomasi oikeastaan puhuneensa ääneen vaan oman
itsensä kanssa; ei hän kuitenkaan pelännyt loukanneensa vanhusta, sillä
hän näki kuinka täydellisesti välinpitämätön tämä oli. Raskaalla
sydämellä huomasi hän taaskin, kuinka yleisten, ylevien ajatuksien ja
katsantotapojen tyrkytteleminen jokaiseen yksityiseen on työlästä. "Jos
vanha opettaja jo on niin kovapintainen, mitenkä sitten menestyt
talonpoikien luona?" ajatteli hän. Niin astuivat äänettöminä jonkun
aikaa, kunnes nuorempi taas alkoi:

"Eikö teidänkin mielestänne ihmiset ole nykyaikana paljon hurskaampia
tai ainakin yhtä hurskaita kuin entisinä aikoina?"

"Hurskaampiako? Ei, hitto vieköön vanhoinakaan aikoina oltu pakanoita,
mutta silloin siitä ei niin ylpeilty, ei niin paljon turhaa lapetta
laskettu; liian vähä ja liian paljo on yhtä hullu, he, he."

Taas oltiin vaiti.

Viimein osasi nuori mies oikeaan asiaan, kun kysäsi:

"Kuinkas entisinä aikoina oli soitannon laita?"

Silloin vanhus kokonaan virkosi uuteen elämään, piti tikkuloutaa
kädessä tulta virittämättä ja sanoi:

"Nykyajan musiiki on siihen verraten paljasta remputusta. Minä olen
puolen kolmatta vuotta ollut ala-urkunistina Wiipurissa, kas siinä on
vasta urut, minä kuulin Lagi vainajan niitä kerran soittavan, eikä
taivaassa ole kauniimpaa musiikia, kuin se oli. Sittemmin olen usein
soittanut häissä. Ennen soitettiin vaan kannelta tai viulua, mutta nyt
pitää olla klaneetit ja harmonikat ja sen seitsemän konstia, paljasta
ähkämistä ja puhkamista ja suurta älinää. Ja mitä tuommoinen musikantti
nykyaikoina häissä tienaa. Ennen oli pari miestä tarpeeksi, nyt täytyy
niitä olla nelin, viisin; ennen oli pienet tuvat, hienot sävelet ja
suuret rahat, nyt on suuret tuvat, suuret sävelet ja palkka pieni."

"No eikö teidän arvonne opettajana siitä alennut, että soititte
häissä?" kysyi nuori mies.

"Päin vastoin; minä olen tässä kylässä soittanut enemmän kuin
viisikymmentä kertaa, mutta ette näe ketään, joka ei kohottaisi
lakkiaan minun edessäni."

Vanhuksen puhe nyt virtasi tulvanaan, kunnes taaskin olivat puutarhaan
palanneet; mutta ystävämme turhaan odotti Katin tuloa: tämä ei tullut.
Siis tuli kuitenkin alkunainen päätös täytetyksi, hän oli kauan, kauan
aikaa Katia näkemättä, nimittäin kokonaisen päivän.

Toisena päivänä meni ystävämme taas yksin vainiolle ja näki Hukkasen
tekevän työtä hevosella, joka oli valjastettu jonkunlaisen vierun
eteen.

"Jumal' avuksi!" sanoi opettaja; hän oli jo pannut muistiin tavalliset
puheen-alut.

"Hyvä on Jumalan apu," vastasi Hukkanen ja ajoi hevosensa pellon
päähän, tien viereen asti, sitten vasta seisatti.

"Onko tuo se hiirakka, jota totutitte aatraa vetämään samana päivänä
kuin minä tänne tulin?"

"On, ihan samanen, lysti kuulla, että te semmoistakin muistelette; minä
kun luulin, että te yhtä vaan kirjojanne ajattelette. Näetten, tämän
hevosen laita on ollut aivan omituinen. Minä annoin isäntärenkini tehdä
oman päänsä mukaan ja totutella sitä kohta alusta käymään toisen
rinnalla, mutta siitä ei tullut mitään. Tuommoinen sälkö, joka
eläissään ei ole ollut minkäänlaisissa valjaissa, nykii ja keikelehtää
ja muokkautuu kaikella laatua, eikä saa kuitenkaan mitään kunnollista
aikaan; kun vetäisee junnittaa aika tavalla ja pääsee hiukan edelle,
niin siitä toinen hämmentyy niin, ett'ei toimita mitään, mutta löhäjää
vaan toisen muassa; jos sälkö on yksin valjaissa, niin se tottuu
tasaisesti vetämään eikä noin uuvuta itseään tyhjän takeen. Jos hevonen
kerran on hyvästi oppinut yksin vetämään, niin käypi se toisenkin
rinnalla hyvin ja silloin voipi jo edeltäkäsin arvata, kuinka väkevä
toisen pitää olla."

Niistä monenlaisista vertauksista, jotka opettaja teki tästä puheesta,
sanoi hän vaan tämän ääneen:

"Sama on ihmistenkin laita: ensin pitää olla itsessään jonkin arvoinen,
ennenkuin voipi yhdyskunnassa olla kunnollinen ja hyödyllinen."

"Sitä minä en ennen ole tullut ajatelleeksi, mutta se on totta."

"Tuo taitaa olla uusi kylvykone, joka teillä on tuossa."

"Niin on."

"No, onko teidän mielestänne parempi kylvää massinalla, kuin entisellä
tavalla?"

"On kyllä, tulee tasaisemmin kylvetyksi, mutta se kelpaa vaan suurilla
peltoloilla; ne talonpojat, joilla on vaan muutama pieni kapale, jonka
yli ylettää yhdellä viskaamalla laidasta laitaan, niiden on parempi
kylvää kädellä."

"Minun täytyy tunnustaa, että minusta on kädellä kylvämisessä jotain
miellyttävää; siinä on syvällinen merkitys, että jyvä ensin on
välittömästi ihmisen kädessä, sitten lennätetään hetkiseksi ilmaan,
kunnes maa sen vetää tykönsä ja se lankee maahan mädätäkseen ja
uudestaan taas noustakseen. Ettekö tekin sitä huomaa?"

"Saattaa olla, mutta minä nyt vasta huomaan, ett'ei enää oikein sovi
kylväjän sanoja lukea massinalla kylväessä, vaan sopiihan niitä
kumminkin ajatella."

"Mitä kylväjän sanoja?"

"Ennen aina kylvettäessä luettiin:

    "Minä kylvän kyyhättelen
    Luojan sormien lomitse,
    Käen kautta kaikkivallan
    Tälle maalle kasvavalle,
    Ahollen ylenevälle," j.n.e.

"Mutta ei pitäisi antaa noiden joutua unhotuksiin."

"Niinkuin sanottu, sopiihan niitä ajatella tahi vaikkapa lukeakin.
Joutuisampi on massinalla kylväminen?

"Taipuuko täkäläinen kansa helposti uusiin keksintöihin?"

"Ei. Kun minä ensi kerran rupesin kyntämään Skottilaisella auralla ja
pistin kaksi hevosta eteen, niin juoksi koko kylänväki perässäni; ja
kun toin tuon massinan maanviljelyskokouksesta ja aloin sitä
ensimmäistä kertaa koettaa, niin pidettiin minua hupsuna."

"Se on sentään surkeata, että yhteinen kansa on niin vastahakoinen
parannuksille."

"Ptruu, Hiirakka, ptruu!" huusi Hukkanen hevoselleen, joka levottomasti
kaapi maata; sitten pitäen sitä kovemmalla, jatkoi hän: "ei se ole
yhtään surkeeta, päin vastoin se on oikein hyvä. Uskokaa pois,
opettaja, että jos talonpojat eivät olisi niin vastahakoiset, vaan joka
vuosi koettaisivat niitä uusia konstia, joita oppineet herrat keksivät,
niin olisi jo monta vuotta oltu nälässä. Ptruu, Hiirakka. Teidän pitää
vähän tutustua maanviljelyksen kanssa, minä lainaan teille pari
kirjaa."

"Minä tulen teille käymään, hevonen ei näy tahtovan enää seisoa
paikoillaan: toivon siunausta työllenne."

"Jumalan haltuun," vastasi Hukkanen hymyillen viimeisiä
tervehdyssanoja.

Opettaja kulki tietään eteenpäin, Hukkanen taas jatkoi työtään. Mutta
tuskin oli edellinen astunut muutamia askelia, ennenkuin kuuli Hukkasen
viheltelevän Sysmän laulua: hän sitä vähän säpsähti, sillä hän ei ollut
vielä päässyt herkkätuntoisuudestaan ja oli taipuvainen pitämään tätä
pilkkana; mutta pian lausui hän itsekseen: luultavasti hän ei tarkoita
sillä mitään pahaa -- ja siinä hän oli oikeassa, sillä Hukkanen ei
ainoastaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, vaan ei mitään
ollenkaan, tuo lystikäs nuotti oli vast'ikään hänelle suuhun
sujahtanut.

Laaksossa katseltuaan ensin ympärilleen, ett'ei kukaan huomaisi,
kirjoitti opettaja muistikirjaansa:

"Kansallisuuden, kansanhengen pysyväinen ja melkein liikkumaton valta
on pyhä luounonvalta; se on maallisen elämän painokeski, se on, niin
sanoakseni, hitausvoima ihmiskunnan elämässä.

"Kuinka onnettomiin horjumisiin joutuisi ihmiskunta, jos yht'äkkiä
jokainen siveydellinen, uskonnollinen ja taloudellinen liike tulisi
yleiseksi, kaikkia käsittäväksi! Se vasta, joka on horjumasta
herjennyt, joka on tullut pysyväiseksi, paremmin sanoakseni, tasaisesti
liikkuvaksi, se vasta voipi laskeutua tähän; tässä on suuri valtameri,
joka itsessään liikkuu...

"Minä tahdon pyhänä pitää näiden ihmisten elämää ja ajatustapaa, mutta
tahdon myös koettaa..."

Mitä opettaja aikoi koettaa, ei tullut tässä mainituksi, mutta hän oli
onnellisella tavalla löytänyt monen langanpään kylä-elämän vyyhdistä.

Katin kanssa hän ei puhunut moneen päivään; hän kyllä näki häntä
muutamia kertoja ollessansa mummon luona, mutta tytöllä näytti olevan
kova kiire, hän vaan aina muutamalla sanalla riensi ohitse, vieläpä
näkyi karttavankin opettajaa; tämä kärsiväisyydellä odotti
rauhallisempaa aikaa.

Kyllä rakkaus tyttöön mahtavasti liikutti hänen sydäntään, mutta myös
kansallisuuden koko maailma, joka hänelle aukesi, paisutti hänen
rintaansa. Hän usein kuljeskeli niinkuin unissaan, eikä kuitenkaan
koskaan ennen ollut seisonut niin lujalla ja vakavalla kannalla kuin
juuri nyt.

Monta harmia ja häiriötä sai opettaja kärsiä myös Aleksanterin kautta.
Tämä oli utelias tietämään, mitä opettajalla oli hänen mummonsa kanssa
"rupattamista;" hän siis useamman kerran yhtyi heihin. Jos kanssapuhe
oli kääntynyt syvemmälle, totisemmalle suunnalle, pisti hän väliin
naurettavia pilkkapuheitaan.

Kun opettaja kysyi: "Mummo, ettekö koskaan käy kirkossa?" jatkoi
Aleksanteri sukkelaan: "Niin, mummo, te kenties vielä muistatte, kuka
se rakensi kirkon; opettaja tahtoisi sitä kernaasti tietää, mutta aikoo
kuitenkin jättää kirkon paikoilleen."

"Ole sinä äänettäs," vastasi mummo, "jos olisit johonkin kelvannut,
niin olisit nyt pappina ja kirkkoherrana." Opettajaan kääntyen jatkoi
hän: "Siitä on jo viisi vuotta, kun olin kirkossa, mutta kuulenhan minä
sunnuntaisin tänne asti kun kelloja soitetaan, ja tiedän milloin
jumalanpalvelus alkaa, silloin luen saarnan itsekseni. Ja kahdesti
vuodessa tulee kirkkoherra minua ripittämään; se on herttainen mies
tämä meidän kirkkoherra, hän käypi muutenkin minun luonani."

"Eikö se teidänkin mielestänne, opettaja, ole kova kohtalon ivaus, että
mummoni ei sattunut olemaan _masculini generis_ [s.o. miespuolta],
jotta olisi saattanut vetää mustan mekon selkäänsä?"

Mummo kummastuneena katsoi molempia silmiin, kuullessaan niin outoja
sanoja itsestänsä, eikä tietänyt mitä se merkitsi.

"Minä luulen," vastasi opettaja, "että hän näinkin voipi olla yhtä
jumalinen ja tulla yhtä autuaaksi."

"Kuulkaas sitä, mummo," virkkoi Aleksanteri riemuellen, "opettaja
kanssa sanoo, ett'eivät papit ole hiuskarvaakaan paremmat muita
ihmisiä."

"Onko se totta?" kysyi ämmä huolestuneen näköisenä.

"Minä tarkoitan," alkoi opettaja, "että kaikki ihmiset tietysti voivat
tulla autuaiksi, vaan että oikea sielunpaimen, joka on hyvä ja hurskas
ja joka harrastaa lampaittensa hengellistä terveyttä, pääsee
korkeammalle autuuden portaalle."

"Sitä minäkin meinaan," sanoi mummo. Opettajalla oli tuskanhiki
otsassa, mutta Aleksanteri kysyi taas:

"Eikö teidänkin mielestänne pitäisi päästää papit mammonan
palveluksesta, puustellien hoitamisesta, ja maksaa heille koko palkka
suoraan rahassa ja elossa. Sillä tavalla moni pappi parka, jolta nyt
heinäsuovat, halkopinot ja sontatunkiot peittävät koko hengellisen
näköalan, voisi pitää sielunsa puhtaana tämän maailman huolista."

"Minä puolestani luulen, ett'ei maanviljeleminen paaduta pappia enemmän
kuin muitakaan ihmisiä. Päin vastoin tämä luonnon jalostuttaminen
luullakseni virkistää hänen mieltään, enentää hänen hengellistäkin
voimaansa ja, mikä on tärkeintä, saattaa hänet paremmin ymmärtämään
seurakuntalaisiensa, talonpoikien kantaa ja katsantotapaa."

"Sitä minäkin meinaan," sanoi mummo hyvin kiivaasti, "kuka pappi
pilautuu puustellinsa hoitamisesta, se muuttuis jo ensi vuonna
alkärsäksi, jos leipä, suola lentäis hänelle suoraan suuhun. Mutta
elkää te, opettaja enää vastatko tuolle mitään, elkääkä antako hänen
saattaa teitä huonolle tuulelle, hänellä on tänään taas jumalaton
päivänsä, mutta ei hän ole niin ilkeä, kuin miksi hän teeskentelee."

Aleksanteri näki, ett'ei hänellä ollut mummon luona mitään
toimittamista, ja meni nurpeillaan tiehensä; opettaja myöskin pian
läksi pois; taaskin oli häneltä yksi hellä, suloinen väli tullut
häirityksi. Vasta kotonaan tuli hän taaskin tasapainoon ja karkaisi
itseään pääsemättömiä ulkonaisia ryntäyksiä vastaan.

Vasta sunnuntaina onnistui ystävällemme taaskin saada rauhassa
puhutella Katia; hän tapasi häntä vanhan opettajan luona puutarhassa
istumassa tämän vieressä penkillä, he eivät näkyneet puhuneen mitään
toistensa kanssa.

Muutamien tavallisten lauseitten perästä alkoi opettaja: "Se on
kuitenkin ylevä, mieltä kohottava asia, että seitsemäs päivä on
uskonnon kautta pyhitetty ja kaikesta työstä vapaa; jos ajattelemme,
että niin ei olisi, niin ihmiset kuolisivat liiasta työstä. Jos esim.
näin keskellä leikkuu-aikaa päivä päivältä lakkaamatta tehtäisiin
työtä, kunnes kaikki olisi valmis, ei sitä voisi kukaan kestää."

Kati ja vanha opettaja näkyivät ensin kummastuvan tätä puhetta, sitten
sanoi Kati:

"Johan te silloin lienette täällä olleet, kun sunnuntaina oltiin heiniä
levittämässä, sentähden että oli niin kauan satanut, että kaikki olisi
muuten pilalle mennyt. Minä olin myös nurmella, mutta minusta tuntui,
niinkuin jokainen sylillinen heiniä olisi ollut kahta vertaa raskaampi
kuin muutoin; minusta oli ihan kuin toinen olisi käs-vartta kiini
pitänyt ja toisena päivänä ja koko viik-kauden tuntui niinkuin maailma
olis ollut nurin narin, ja niinkuin koko vuos-kauteen ei olis ollut
sunnuntakia."

Ilosta hehkuvin silmin katseli opettaja Katia, niin, tyttö oli aivan
mummoonsa.

Ei kukaan näkynyt olevan taipuvainen puhetta jatkamaan. Kati kaiveli
jalallaan kuoppaa hiekkaan, ja opettaja tässä ensi kerran sai
tilaisuutta huomata hänen jalkansa pienuuden.

"Ettekö välistä luekin jotain sunnuntaina?" sanoi hän noin melkein
itsekseen; ei kukaan vastannut; hän katsoi tarkkaan Katia, jolloin tämä
vastasi:

"Emme, me lystäilemme."

"Niin millä sitten?"

"Voi, kuin te kyselettekin; juttelemme, laulelemme ja sen perästä
käymme kävelemässä."

"No, mitä te juttelette?"

Tyttö naurahti ääneen ja sanoi sitten: "Sitä en ois eläissäni luullut,
että näitä minulta kysyttäisiin. Emme me niitä asioita niin tarkalleen
tahi kauan aprikoi, vaan juttelemme mitä mieleen juontuu. Mutta nyt
tulee tänne pian minun ystäväni Hukkasen Heli, silloin teidän ei ole
tarvis kysyä mitä jutellaan, hänellä piisaa puhetta Kekristä
Juhannukseen."

"Ettekö siis vielä ole mitään kirjaa lukenut?"

"Olen kyllä, koko Katkesmuksen ja Piplian historian ja vähän
Virsikirjaa ja Raamattuakin."

"Entäs muuta?"

"Ja Helmivyön ja Kenovevan."

"Ja vielä mitä?"

"Ja Kylän Heittiön. Siin' on kaikki tyynni," sanoi tyttö molemmilla
käsillään pyyhkäisten esiliinaansa, ikäänkuin nyt olisi tyhjentänyt
kaiken tietonsa opettajan eteen; tämäpä vielä jatkoi:

"No mikäs teitä enimmin miellytti?"

"Kylän Heittiö, se oli aika poika, mutta kieli siinä on niin
kummallista, huonoa suomea, niinkuin ruotsalaisien hiuksenkauppiaiden
metostamista, ett'ei sitä paikoin tahdo ymmärtääkään."

"Minä teille hankin kirjoja, joissa on paljon kauniimpia kertomuksia ja
paljon parempaa suomea."

"Kertokaa ennen joku tarina, mutta tuommoinen oikein kauhistuttava,
tahi paremmin, odottakaa, kunnes Helikin tulee, hän niitä kuuntelee
oikein halusta."

Silloin tuli poika, joka sanoi vanhalle opettajalle, että hänen piti
kohta tulla lukkariin ja tuoda viulunsa mukaan: lukkarin Kaapriel oli
saanut uuden valssin nuotit; vanhus paikalla nousi, sanoen: "Jääkää
terveeksi, täytyy siellä pistäytyä," ja meni tiehensä.

Kun opettaja nyt jäi kahden kesken Katin kanssa, sykähti hänen
syämensä, eikä hän rohjennut katsoa ylös. Viimein sanoi hän noin
itsekseen:

"Se on kuitenkin oikein hyväntahtoinen ukko."

"Niin," sanoi Kati, "ja teidän täytyy tulla häntä oikein tuntemaan.
Sitä ette saa pahaksi panna, että hän on kaikkia opettajia vastaan
vähän juro ja äreä; hän ei voi sitä vieläkään unohtaa, että hänet
pantiin koulumestarin viralta pois, vaan meinaa, että jokainen, joka
tulee tänne opettajaksi, on ikäänkuin tunkenut hänet pois, vaikka
toinen tietysti ei mahda siihen mitään. Mutta hän on vanha mies, ja
vanhojen ihmisten kanssa pitää olla kärsivällinen."

Opettaja tarttui tytön käteen ja katsoi häntä hellästi silmiin: tämä
lempeä osanotto toisen kohtalosta ihastutti koko hänen sielunsa.
Yht'äkkiä putosi kuollut lintu heidän eleensä, ja he säikähtivät
molemmat: mutta Kati kohta kumartui alas ja nosti linnun maasta.

"Se on vielä aivan lämpimänä," sanoi hän, "Voi sinua eläin parkaa, sin'
oot ollut sairaana, eikä kukaan ole voinut sinua auttaa; ei se ole
muuta kuin kiuru, mutta se on kuitenkin ollut elävä olento."

"Mielellään tahtoisi ajatella," sanoi opettaja, "että tuommoinen lintu,
joka laulellen kohoaa kohti taivasta, kuollessaan tulisi suoraan
taivaasen, se liitelee niin vapaana korkealla maasta; mutta kun kuolema
sen kohtaa, niin maan painovoima vetää sen alas: maasta olet sinä
tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman."

Kati katsoi häneen suurin silmin, nämä sanat miellyttivät häntä,
vaikk'ei hän niitä oikein ymmärtänyt; vähän ajan päästä virkkoi hän:

"Se on kuitenkin paha, ett'ei sen omaiset, sen vaimo tai lapset yhtään
huoli siitä, vaan antavat hänen noin vaan pudota maahan ja siihen
jäädä; mutta saattaahan olla, ett'eivät vielä tiedä hänen
kuolleenkaan."

"Eläimet," sanoi opettaja, "niinkuin lapsetkin, eivät käsitä kuolemaa,
sen tähden että elävät, elämää ajattelematta, siitä mitään
tietämättäkään."

"Onko se varma!" kysyi Kati.

"Niin luulen," vastasi opettaja. Kati ei sitä asiaa sen enempää
aprikoinut, niinkuin ei ylimalkaan ollut tottunut mitään perin juurin
tutkimaan; mutta opettaja ajatteli: tässä tytössä on suuri taipumus
sivistykseen, tässä on jo itsenäisen hengen alku. Ottaen linnun tytön
kädestä sanoi hän sitten:

"Minä en tahtoisi maan mustaan poveen kätkeä tätä yläilmojen asukasta,
vaan kiinnittäisin hänet tähän puuhun, että kuoltuaan hajoisi tuuleen."

"Ei, se ei ole minulle mieleen; Hukkasen tallinuksen peälle on huuhkaja
naulittu, siivet hajallaan, mutta miun tekisi aina mieli ottoa se alas,
kun mänen sivutse". Siis hiljaan hautasivat linnun. Opettaja, joka
tänään oli niin onnellinen havainnoissaan, astui pian askeleen
etemmäksi; hän tahtoi koettaa, kuinka suostuvainen Kati olisi hienompaa
sivistystä vastaan ottamaan.

"Te puhutte niin viisaasti," alkoi hän, "että oikein mieltä karvastaa,
kun kuulee teidän puhuvan tuommoista murteellista kieltä; te varmaan
osaisitte paremmin puhua ja se sopisi teille paljoa paremmin.

"Mie häpiisin silmittömäks, jos rupiisin toisella tapoa hoastamaa, ja
tolkuitsooha nytki jokahine, mitä mie sanon."

"Kyllä kai, mutta hyvä on hyvä, parempi sitä parempi. Milläs kielellä
sitte rukoilette?"

"Ka, niinku on kirjutettu, se on ihan toista, se."

"Ei suinkaan, niinkuin Jumalan kanssa puhuu, niin pitäisi ihmisillekin
puhua."

"Mutta sitä mie en osoa enkä sitä tahokkaa. Neättähä työ, opettaja, mie
en eneä tietäs mitä hoastella, ku miun aina vain pitäs aitella, millä
loatuu sanoja asetella; miun ois itsiini häpii. Ei, opettaja, olkoo
teijän sana vaikka kuin viisas, vain ei siitä tule mitään."

"Elkää aina sanoko minua opettajaksi, kutsukaa minua nimellänikin."

"Se toas ei kelpoa, se ei käy loatuu."

"Miks'ei käy?"

"No kuhan ei käy."

"Vaan pitäähän olla syy, minkä tähden?"

"No enhä mie tiijjä teijän nimiikää."

"Vai niin? Minun nimeni on Aukusti Opattinen."

"Vai Opattinen, no se on melkeen yhtä jos sanoo Opattiseks tahi
opettajaks."

"Ei, mutta sanokaa Aukustiksi."

"Voi, voi, elkeä työ tyhjeä ... mitä imeiset siitä sanoisi?"

"Että pidämme toisistamme," sanoi opettaja, painaen tytön kättä vasten
rintaansa, "ettekö tekin rakasta minua?"

Kati kumartui alas ja taittoi neilikan. Samassa aukesi puutarhan
portti.

"Jumalalle kiitos ja ylistys, että viimeisellä pääsin," huusi Hukkasen
Heli. "Hyvä päivä opettajalle! Kati, ole sinä hyvilläsi, ett'ei sinun
tarvitse käydä sunnuntaikoulussa. Semmoinen laki teidän pitäisi saada
toimeen, opettaja, ett'ei näin suuria tyttöjä pantaisi enää kouluun,
ainakin minulla on siitä hyvin vähä hyötyä."

"Antakaa mulle neilikka," sanoi opettaja hellästi rukoilevalla äänellä
Katille; tämä punastuen antoi hänelle kukkasen, jota hän innokkaasti
painoi huuliansa vastaan ikäänkuin vastarakkauden merkkinä.

"Aika saarnapa sinulle pidettäisiin, jos tuo vanha he, he näkisi, että
olet taittanut kukan; mutta näin on hyvä, tuolla hän istuu lukkarissa
ja soittelee uutta valssia. Sitäpä sitten oikein tanssitaankin ensi
häissä. Tanssittehan tekin, opettaja?"

"Vähän, mutta en ole kaualla aikaa sitä harjoittanut."

"Mutta sopii koetella kuitenkin lalalalala," rallatti Heli hypellen
puutarhassa, "mitä sinä siinä kainostelet, Kati? Tule pois!" Hän
tempasi mukaansa Katin, joka ei voinut häntä vastustaa; mutta he olivat
niin varomattomat, että polkivat kukkapenkkiin. Heli yhä laulellen taas
tasoitti sen ja sanoi sitten:

"Tule nyt, lähetään pois tästä puutarhasta, jossa ei voi liikkuakaan,
toiset tytöt ovat jo kaikki tuolla Kisamäellä, ja hän on varmaankin jo
kauan odottanut meitä."

"Kuka?" kysyi opettaja.

"No hän," vastasi Heli, "jos tulette mukaan, niin saatte häntä nähdä
ilman edestä; ettehän pidä meitä niin halpana, että häpeäisitte käydä
meidän seurassamme."

Opettaja tarttui Helin käteen, ja pitäen sitä kiinni, niinkuin se olisi
ollut Katin käsi, läksi hän molempien tyttöjen kanssa pois puutarhasta.

Tien vieressä, siinä jossa se poikkee Läävälahteen, istui kivellä
voimakkaan näköinen mies, suora ja solakka kuin nuori petäjä, opettaja
tunsi hänet Hukkasen isäntärengiksi; tämäpä kun näki heidän tuolla
tavalla yhdessä tulevan, kavahti pystyyn ja jäi seisomaan niinkuin
kiinni lumottuna: uhkaa ja surua ilmaisi koko hänen olentonsa. Mutta
kasvonsa kirkastuivat, puristettu nyrkki laukesi taas, kun Heli
iloisesti astui hänelle vastaan. Opettaja erittäin ystävällisesti
tervehti Tyniä, se oli rengin nimi. Niin astuivat nyt molemmat
pariskunnat tyytyväisinä vieretysten.

Ollakseen ystävyksin Tynin kanssa, puhui opettaja paljon Hiirakasta ja
kyseli, kuinka sen opettaminen luonnistui.

Siis oli nyt tapahtunut, mitä opettaja ei olisi koskaan uskonut:
hänellä oli talonpoikainen tyttö tiettona ja talonpojan renki
kumppalina.

Pian meni Tyni Helin kanssa edelle ja opettaja astui Katin kanssa käsi
kädessä jäljestä.

Tuttavasti puhellen kävivät tietä myöten. Nyt tuli opettaja kyllin
ymmärtäneeksi, että voipi jutella paljonkin toistensa kanssa, vaikk'ei
ole juuri kirjoja lukenut. Likellä Halinojaa, josta kansan tarinan
mukaan Vetehinen nousee joka yö, istautuivat penkerelle tien viereen ja
nyt aljettiin laulaa. Opettaja oli sydämessään ihastunut Katin
kauniista altti-äänestä, Tynin ääni soveltui hyvästi tyttöjen lauluun
ja opettaja huomasi surulla, kuinka vähän kansanlauluja hän tunsi;
musiikillisella aistillaan hän kuitenkin pian oppi nuo yksinkertaiset
nuotit ja säisti syvällä baassilla. Loistavin silmin Kati päätään
nyykyttäen osoitti hänelle hyväksymistään. Mutta usein täytyi hänen
vaieta jossain arvaamattomassa nuotin käänteessä, jolla oli
tarkoituksena tasoittaa liian jyrkkiä ajatuksen hyppäyksiä tahi
runomitan epäsäännöllisyyksiä; silloin Kati häntä kehoitti katseillaan,
jotka sanoivat niin paljon kuin: laula vaan kanssa, vaikk'ei kävisikään
niin erinomaisen hyvin. Siten opettaja yhdisti äänensä kyläisten
laulajien äänten kanssa.

Nyt oli niin pitkälle tultu, ett'ei hän tietänyt muuta kuin nuotin,
mutta oppimattomilla kyläläisillä oli sanat ja sisällys.

Siinä laulettiin paljo enimmäkseen surullisia lauluja, vaikka laulajat
olivat iloiset ja hyvällä mielellä. Niinkuin joki heidän allansa juoksi
eteenpäin hiljaa liristen peltojen välitse, niin näkyi heidän
laulujensakin virta olevan loppumaton.

Opettaja oli niinkuin toiseen maailmaan muutettu. Hän kyllä oli jo
ennenkin tullut tuntemaan kansanlaulussa ilmautuvan lapsellisen
tuntemis- ja ajatustavan, vaan oli niitä ainoastaan sillä tavalla
maistellut, niinkuin herkkupöydissä pidetään aholla kypsyneitä
mansikoita erinomaisen raittiin tuoksunsa vuoksi parempina kuin
ryytimaassa huolellisen hoidon alla kasvaneita, vaikka edellisiä
kuitenkin syödään sokerin ja maidon kanssa; mutta tässä hän oli itse
osannut mansikistoon ja nyt marjat, nautittuina yksitellen suoraan
varresta eikä vadilta joukottain, maistoivat aivan toisella lailla.

Kansanlaulun syvä alkuvoima aukesi koko ihanuudessaan ystävällemme, hän
näki itsensä suljetun Suomen jalon, majesteetillisen kansallishengen
syliin, ja tämän hengen suloinen edustaja istui hartaana, tuttavana
hänen vieressään. Hän päätti ruveta papiksi tämän pyhän kansallishengen
palvelukseen.

Kun hän iltasella palasi kotiin Katin kanssa ja molemmat seisoivat
mummon edessä, tarttui hän tämän käteen, painallutti sen rintaansa
vasten ja sanoi:

"Rasittavaan työhön ette saa käyttää käsiänne minun hyväkseni, Van
siihen johon ne on luotu: siunaamiseen."

Enempää ei hän voinut puhua, vaan läksi nopeasti sieltä pois.

Koko kylässä ei sinä iltana puhuttu muusta mistään kuin siitä, että
opettaja piti tuttavuutta Pekon Katin kanssa.

Ystävämme, joka ennen niin kernaasti ja melkein aina oli ollut yksin,
ei nyt enää lopetettuaan koulu-tunnit viihtynyt neljännestuntiakaan
yksinänsä, ei kotonaan eikä ulkona. Kaikista kirjoista, jotka hänellä
oli, ei yksikään sopinut hänen nykyiseen mielialaansa, ja kun tahtoi
jotain kirjoittaa muistikirjaansa, niin se näytti hänestä niin tyhjältä
ja mitättömältä, että hän sen heti taas pyyhkäisi pois.

Ulkona kävellessään ei hän enää saanut mitään oikeata mietettä eikä
mitään piirustusta aikaan, hän puhui kaikkien kanssa, jotka vastaan
tulivat, tai jotka tekivät työtä tien vieressä, ja ihmiset olivat
ystävälliset hänelle, sillä hänen avonainen sielunsa oli tullut
näkyviin hänen kasvoilleen. Mutta usein seisoi hän myös heidän
vieressään uneksivana hymyillen ja sanaakaan virkkamatta; hänestä
tuntui niinkuin olisi mahdotonta lähteä pois, niinkuin pelkäisi
tulevansa taas pois sysätyksi yksinäisyyteen ja ikävyyteen, niinkuin
hänen pitäisi tarttua lujasti kiinni jokaiseen, olkoonpa se kuka
tahansa.

Kerran näki hän Katin leikkaavan pellolla ja riensi hänen luo, mutta
läksi taas heti pois; hänestä tuntui sanomattoman vaikealta olla yksin
joutilaana ahkerain keskellä, eikä kuitenkaan ymmärtänyt mitään talon
töistä, vaan tiesi kuinka taitamattomasti käyttäisi itseään niissä.
Katin jalous ei hänestä näyttänyt alenevan, vaan päin vastoin ylenevän
tämän työn kautta. Pois mennessään sanoi hän itsekseen: ainoastaan
öylättejä, ainoastaan rippileipiä pitäisi tehtämän siitä viljasta,
jonka hän on leikannut.

Mummon luona istuessaan oli hän usein hajamielinen, ainoastaan kun tämä
kertoi vanhemmistaan ja esivanhemmistaan saattoi hän vetää hänen
huomionsa kokonaan puoleensa; hänestä oli niin suloista kapuilla tätä
sukupuuta myöten kauas muinaisten aikojen historiaan. Mummon isänisä
oli sotinut Venäläisiä vastaan Kustaa III:nnen johdon alla, ja hänestä
oli mummolla vielä paljo kertomista. Useasti hän myös, vaikka
valittamatta, sanoi tuntevansa, että vielä tänä talvena oli taaskin
näkevä kaikki esivanhempansa. Opettaja koki hänestä häätää näitä
ajatuksia, joka ei ollutkaan vaikeata, ja tahtoi saada hänet kertomaan
Katin lapsuudesta: kuinka tämä jo pikkulapsena paheksi sitä, että nuken
täytyi maata avosilmin ja sentähden yöllä peitti sen silmiä
paperipalasella, ynnä monta muuta tarinaa. Näitä juteltaessa loisti
sama pyhä tuli nuoren miehen ja vanhan vaimon silmistä, niinkuin sama
kuunsäde valaisee kaksi vieretysten vierivää aaltoa.

Katista ei ole mitään muistikirjassa, mutta mummon tarinoiden ja muiden
kokemusten synnyttämiä ovat luultavasti seuraavat sanat:

"Kernaasti luulet voivasi astua kansan keskeen, jonkunlainen selvän
järjen katkismus kädessäsi ja sillä kääntää kansan heti paikalla; mutta
tässä on kaikkialla historian pyhää maata, meidän täytyy etsiä
muinaisuuden jälkiä. Sääli, että historiamme on niin hajanainen ja
rikki revitty ... mistä voipi aloittaa..." Myöskin Hukkasen luona
opettaja nyt kävi usein, hän innokkaasti opetteli maanviljelystä ja
iloitsi Hukkasen mietteistä ja lauseista, jotka aina olivat
ytimekkäitä, vaikka vähän raakoja; mitä enemmän hän perehtyi Hukkasen
taloon, sitä enemmän näkyi hän vierautuvan Pekon talosta; itse hän
kyllä oli niinkuin ennenkin, mutta Kati nähtävästi kartti häntä ja
vastaan sattuessa aina tervehti vaan arasti ja epäilevästi.

Muutamana iltana tuli Kati itkien Helin luo ja sanoi:

"Aitteleppas, hurja velimies ei kärsi sitä."

"Mitä?"

"No, että opettaja käypi minun luona. Aleksanteri sanoo, jotta jos heä
vielä kerran näköö miun yhessä Sysmäläisen kanssa, sanoo, ni heä,
sanoo, lyöp miun sekä hänen vaivaseks, sanoo; tiijjäthä sie, jotta heä
on sen takee vihoissaa, ku opettaja on siun toattos kansa hyvä
tuttava."

"Sepä on aika risti. Mitäs siihen nyt mahtaa?"

"Sano opettajalle, jos hän tänne tulee, jotta elkään pahaksi panko,
mutta käykään vielä harvemmin meillä, minä en tohdi hänen kanssaan
haastella. Minä en omasta puolestani äijää siitä huolisi, jos veljeni
olisikin törkeä, mutta jos hän häntä loukkaa, ja sen hän kyllä saattaa
tehdä rahvaan aikanakin, niin minä kuolemakseni paheksisin sitä."

"Ole jo surematta," vastasi Heli, "en minä kuitenkaan sano hänelle
sanaakaan."

"Miksi?"

"Siksi, voi sinua rakastunutta narria! Luuletko minun rupeevan hänelle
semmoista kertomaan, josta hän arvelis, että meille Jalonvaaran
tyttölöille ei tarvitse muuta kuin viheltää, niin tulemme perästä
juosten niinkuin koirat."

"Sitä hän ei suinkaan luule."

"Mutta minä en anna hänelle tilaisuuttakaan siihen, sitä minä vaan en
tee, että sanoisin hänelle jotain sinusta; hänen täytyy aloittaa. Anna
minun vaan ajaa sitä asiaa, kyllä minä saan hänet siihen. Ja sitte kun
häneltä sydän oikein kuohahtaa, niin minä sanon: 'saattaa olla,
kukaties voipi olla mahdollista, minä koetan Katia siihen yllyttää,
että saatte kenties ensi pyhänä yhtyä minun luonani; kyllä minä silloin
näen, onko lemmen lehti puhjennut ja kuinka pitkälle hänen kanssaan on
päästy.'"

"Niin no, tee sinä kuin tahdot, enhän minä voi sinua pakoittaa, mutta
sen minä sanon, että piinata häntä et saa; hän on näet niitä ihmisiä,
jotka kaikkia asioita niin paljon ajattelevat, sitä minä kyllä olen
huomannut, ja silloin hän voisi tulla pahalle mielelle, kenties ei
voisi nukkuakaan."

"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?"

"Mistäkö?" sanoi Kati, "minä vaan luulen, sillä hänelle juontuu
kaikellaiset ajatukset päähän, ja niin käypi minullekin usein."

"Voi sinua taivaan vasikkaa. Ole huoletta, en minä häneltä ruumista
riko, enkä henkeä vie; tuommoinen opettaja pitää niin monta tutkintoa
kaiken ikänsä, että tekee mieli kerta tutkia häntäkin; saapi nähdä,
juokseeko pää-nyörit hänellä hyvästi."

"Sen ne tekevät."

"No jos hyvästi käypi, saanko antaa hänelle suutelon?"

"Anna minusta nähden."

"Elä nyt näytä tuommoista näköä, rakkauden pitää olla iloisen eikä
vääräsuisen. Ajatteleppas, kun kirkherra mennä pyhänä kysyi: kuinka
meidän tulee rakastaa Jumalaa? niin minä kauan arvelematta vastasin:
iloisesti, niin hän muhahti ja otti nuuskaa näpillisen ja sanoi: se on
oikein -- tiedäthän sinä, miten hän tekee, sanoo kaikesta, jos se ei
ole ihan päin männikköön: se on oikein, mutta jäljestäpäin selittää
sitä sinulle, niin että siitä tulee ihan toista -- niin hän silloinkin
sanoi: Jumalaa pitää rakastaa niinkuin isäänsä, nöyryydellä, niin minä
taas virkoin: voipihan isäänsäkin rakastaa iloisesti; niin hän naurahti
ääneen, käänsi nuuskatuusansa alassuin, niin että kaikki nuuskat meni
maahan ja sitte nauroimme kaikki yhdessä;

    "En mie huoli ikävöijä, enkä huoli surra,
    Tuulia illan lailailaila tuulia illan laila,"

niin lopetti Heli laulaen ja veti Katin ulos pihamaalle, josta hän
kokosi levitetyt palttinakankaat kantaaksensa ne sisään, ja sitä
tehdessään selitti, että ne olivat hänen myötäjäisiänsä.

Toisena iltana, niillä ajoilla kuin opettaja tavallisesti tuli, odotti
Heli porstuassa; mutta kaikki aikomansa iloiset pilapuheet haihtuivat
mielestä, kun hän Katia mainitessaan näki mitenkä opettajan kasvot
tuskallisesti vavahtivat ja kun tämä sitten avomielisesti haasteli
huoliansa. Tyttö nyt selitti hänelle seurakunnan eri puolueita:
Aleksanteri, joka oli entisen koulun-johtokunnan esimiehen vävy, kuului
tietysti hänen puolueesensa, joka piti kaikkia Hukkasen tuttavia
julkisina vihollisinaan; sen lisäksi Aleksanterilla oli sappi
liikkeellä siitäkin, kun Hukkasen toimesta Matti oli hänen sijassaan
tullut kunnan hallitukseen valituksi.

"Se on suuri risti ja rasitus," sanoi Heli lopettaessaan selityksensä
kyläpolitiikistä, "minä olen sitä niin ihanaksi ajatellut, kuinka
Kekrinä menisimme yhdessä tanssiin. Mutta odottakaahan vaan! keksin
minä keinot Aleksanterin juoniin, ja Tynin pitää kanssa auttaa ja
neuvoa."

Opettaja ei sitä tahtonut, Heli katsoi häneen suurin silmin, mutta
lupasi asettaa niin, että hän saisi tavata Katia heillä; hän lupasi
teeskennellä itsensä sairaaksi ja pysyä kotona, vaikka olisi kuinka
kaunis ilma tahansa.

Muistikirjaansa kirjoitti opettaja vielä myöhään iltasella: "Kuinka
helppo on pysyä puhtaana hengen piirissä, rakentaa itselleen siinä maa
ja taivas: mutta kun vaan lähenet todellista elämää, niin temmataan
sinut päivän riitojen, vastaisten vihaisten virtojen pyörteesen. Minä
tahdoin tunkeutua tämän kylän sopusointuiseen elämään, nytpä seison
keskellä puolueitten vimmaa ja se nielee syvimmätkin sydämeni halut."

Heli piti sanansa. Niiden kahden rakastavaisen salainen yhtyminen avasi
heidän sydämensä äkisti ja hillitsemättömästi. Siinä ei ollut enää
vastustelemista, kun olivat salaisesti tavoittaneet ja tavanneet
toisiaan.

Kun kumpikin oli purkanut sydämensä huolet ja murheet, heräsi Katissa
vilpas eloisuus taas pikemmin kuin opettajassa.

"Onko se totta," kysyi hän, "että olette Sysmästä?"

"On kyllä."

"No miksi olette tahtoneet sitä kieltää? Eihän se ole mikään häpeä."

"En minä ole sitä milloinkaan kieltänyt."

"Mutta se on julmaa, mitenkä ihmiset voivat valehdella. Täällä ovat
levittäneet sitä huhua, että te sentähden olette hypelleet yksin
niinkuin hännätön harakka, kun luulitte itseänne pilkattavan siitä,
että olette Sysmästä. Ja vaikkapa oisitte Hiitolasta kotoisin, niin
oisitte kuitenkin --"

"No, mikä minä olisin?"

"Kultainen mies," sanoi Kati, peittäen hänen silmänsä, mutta hän
kaappasi tytön syliinsä, suuteli ja likisti häntä ja sanoi viimein:

"Ole huoletta, armas, hyvä tyttö, kyllä kaikki vielä hyvin käypi."

Pyrkimättä hänen sylistään sanoi Kati kuitenkin: "Eikä nyt tuolla
tavalla."

Mutta opettaja suuteli ja syleili häntä uudestaan ja hän sanoi taas:

"No, haastelkaa nyt, kertokaa minulle jotain; mikä teille tuli? Ettehän
haastele yhtään mitään."

Opettaja otti hänen kätensä ja painoi sitä suutansa vasten, ikäänkuin
olisi tahtonut sillä sulkea tien jokaiselta sanalta; Kati ainakin
selitti sitä tällä tavalla, sillä hän alkoi taas:

"Ei, teidän pitää haastella, minä kuuntelen teitä niin mielelläni, ja
mummoni kanssa sanoo, jotta hänellä on niin herttaiset sanat, sanoo;
mummo teitä oikein toden perästä rakastaa."

"Sano sinuksi toki!" olivat ainoat sanat, jotka opettaja sai suustansa.

"Sie sie sie, sie, sie," sanoi Kati kumartuen alas ia pudistellen
päätään, ikäänkuin lapsen kanssa leikitellen; opettaja katseli häntä,
ilokyynelet silmissä, ja sen huomattuaan sanoi tyttö:

"Ei ole tarvis vetistellä? Eihän vielä ole mitään kadotettu, ja
Aleksanteri saapi pitää silmät auki, niin, mitä hän tuumakaan?
Saammehan nähdä, kuka voittaa, minä en ole enää lapsi." --

Vaikka itse oli niin puhunut itkemistä vastaan, valui häneltäkin
kyynelet silmistä, mutta hän ne pian pyyhkäisi pois ja jatkoi:

"Kas niin, heitetään huolet pois, mitä tässä onkaan suremista? Jos se
on Jumalan tahto, mm saamme kuitenkin toinen toisemme. Minusta olisikin
ollut liian suloista, jos kaikki olisi käynyt suoraa tietä ilman
vastuksitta. Minä en tiedä, mitenkä se lienee ollut mutta samana pyhänä
kun istuttiin mummon luona ja minä tulin nurkan takaa, niin minusta
tuntui niinkuin joku olisi tulisella kädellä sivellyt kasvojani; ei,
ihan toisella tavalla, mutta en saata yhtään selittää miltä se tuntui.
Niin, siitä silmänräpäyksestä asti minä olen sinua rakastanut."

"Ei siitä tarvitse sanaakaan puhella," sanoi Kati, loistavilla silmillä
katsoen rakastettunsa kasvoihin, ikäänkuin peljäten jokaista sanaa,
sillä talonpojan tyttöjen tavalla hän sitä vähemmin tahtoi mainita
rakkautta, mitä enemmän hän rakasti; "vaan jotain muuta," lausui hän
siihen täytteeksi, mutta oli myös tyytyväinen, kun niinikään
puhelematta istuivat vieretysten eikä kuulunut ääntäkään tuvassa paitsi
sirkkojen sirinää ja seinäkellon yksitoikkoista rapsutusta.

Viimein Heli, joka viisaasti kyllä oli mennyt tiehensä, tuli takaisin
sisään. Kati sanoi nousten:

"Saappas sinä hänet haastamaan, tuossa hän vaan istuu nököttää ja
katsele minua."

Kun ohi mennessään sattumalta katsahti peiliin, kääntyi hän äkkiä pois,
sillä hän näytti itsestään aivan toiselta ihmiseltä, niin oli näkönsä
muuttunut.

Opettaja istui paikoillaan liikahtamatta, niinkuin avosilmin uneksuen.

Heli astui hänen luo, pudisteli häntä käsivarresta ja sanoi:

"Mitä? Kuinka? Silmät auk! Seisaalleen! Sy sy Sysmässä sukkani
hukkasin." Tanssien pyöritteli hän häntä tuvassa.

Nyt oli kaikki taas eloa ja iloa, ja Tyni tuli sinne lisäksi. Suuressa
neuvoittelussa tehtiin nyt se valtioviisas päätös: että jos
Aleksanterin konstit eivät lopu ennen Kekriä, niin menee Tyni Katin
kanssa ja opettaja Helin kanssa kisaan.

Vielä kauan istuivat ystävällisesti yhdessä edeltäpäin maistellen
tulevaisuuden iloja. Viimein Heli kehoitti opettajaa hänelle palkaksi
kertomaan tarinan, johon pyyntöön toisetkin yhtyivät. Mutta opettaja ei
ollut sillä päällä, hän tahtoi mennä kotiin kirjaa noutamaan; sitäpä ei
sallittu, vaan hänen täytyi kertoa omasta muististaan, valmistelematta.

Väkisin koottuaan ajatuksensa aloitti hän viimein tarinaa Adalminan
helmestä. Alusta hän lausui sanat äänettömästi, melkein tietämättä,
että hän puhuikaan; hän piti Katin kättä omassaan. Vähitellen hän taas
ummisti silmänsä ja puhui itsensä kokonaan satujen maahan, kuulijat
ihastuneina pitivät loistavat katseensa hänen suuhunsa kiinnitettyinä
ja Kati riemuitsi sydämessään.

Kun opettaja oli lopettanut, otti Heli hänen päänsä molempien käsiensä
väliin, pudisti sitä ja sanoi:

"Aika poikahan tämä onkin," kääntyen taaksepäin kysyi hän sitten:
"saanko hänelle nyt antaa suutelon, Kati?"

"Saat kernaasti."

Heli kohta käytti toisen antamaa lupaa, ja opettaja sitten sanoi:

"Ollaan ystävyksiä," ja ojensi kättä Tynille.

Kun hän läksi pois, seurasi Tyni häntä ja sanoi portailla:

"Kuulkaa, opettaja, minä pyytäisin teiltä yhtä asiata ja tahdon
kernaasti tehdä teille hyvää vastaan: minä osaan siksi hyvästi lukea,
etteköhän tahtoisi lainata minulle kanssa tuommoista tarinakirjaa?"

"Hyvin kernaasti," sanoi opettaja, puristaen ystävänsä kättä
jäähyväisiksi. --

Paitsi sydämen muutosta, tai oikeammin sanoen sydämen
onnellista kehkeämistä, oli Katin rakkaus vaikuttanut ystävämme
opettajan-toimiinkin; sillä kaikki hänessä pyrki yhteyteen.

Hän oli niin suurella ilolla ottanut vastaan Katin suloisia sanoja,
että hän melkein mieltyi niiden muotoonkin. Hän nyt päätti tutkia
murretta ja opetuksessa käyttää sitä ajatus- ja puhetavan perustuksena.
Hänen koko olentonsa oli juuriansa myöten liikahtanut.

Eräänä päivänä tuli Hukkanen hänen luokseen ja kehoitti häntä hakemaan
kunnankirjurin virkaa, jota hän varmaan voisi saada. Opettaja tarttui
iloisesti Hukkasen leveään käteen ja virkkoi:

"Nyt, nyt voitte tehdä rauhaa ja sovintoa koko kylässä, teidän täytyy
auttaa minun lank -- mitä minun piti sanoakaan, tuota Aleksanteria
siihen ammattiin, hän voipi sitä hyvästi hoitaa."

Hukkanen hymyili, mutta ei tahtonut siihen suostua; opettajan hartaasta
pyynnöstä hän kuitenkin viimein lupasi olla kokonaan vaaliin
vaikuttamatta.

Opettaja riensi Aleksanterille ilmoittamaan asian laidan, mutta tämä
oli olevinaan ylpeä eikä sanonut vielä tietävänsä, ottaisiko semmoista
paikkaa vastaan: kuitenkin kiitti hän opettajaa ystävällisyydestään, ja
siis olivat tavallansa rauhan alku-ehdot heidän kesken päätetyt.

Kekri oli tullut, molemmat rakastavaiset parit menivät tanssiin,
niinkuin oli sovittu.

Nyt opettaja ei enää seisonut ulkona kedolla, sill'aikaa kun kaikki
kylässä iloitsivat ja tanssivat, vaan oli itse keskellä hurjaa hälinää,
vaikk'ei hän kuitenkaan vielä ollut siihen aivan tottunut.

Kekrinä oli hän melkein aina kisapirtissä, ainoastaan silloin tällöin
meni hän Katin ja Helin kanssa kedolle kävelemään, sitten taas
palatakseen uusilla voimilla takaisin. Usein myös hänen sydäntään
viilaisi syvä suru, kun täytyi kuulla jotain rivoa laulua: hän olisi
silloin mielellään tukennut korvat itseltään ja Katilta. Se ajatus
vahvistui hänessä, että ennen kaikkea piti kääntää huomionsa ja
vaikutuksensa lauluihin; koska oli saanut nuorten poikien suosion
ottamalla osaa heidän huvitukseensa, niin hän nyt tahtoi käyttää tätä
suosiota hyväkseen.

Iloa ja surua vaihetteli pian Kekrin perästä Pekon talossa. Aleksanteri
oli valittu kunnankirjuriksi ja opettaja oli julkisesti koonnut hänelle
ääniä. Nyt oli rauha syntynyt puolueiden välille, ja Aleksanteri läheni
opettajaa ystävyydellä; tämä sydämensä ilossa meni niin kauas, että
käski häntä kutsumaan itseänsä "sinuksi." Vasta määrätty kunnankirjuri
ei heittänyt vähemmällä, vaan täytyi paikalla mennä keskievariin ja
ylioppilaan tavalla lasia kilistellen juoda veljenmalja.

Mutta Aleksanteri se sitten perheen neuvoittelussa puhuikin opettajan
puolesta ja voimallisesti auttoi häntä, kun kosi Katia.

Sitten vietettiin kihlaus eli lujuut, joissa opettaja ja Kati panivat
kätensä yhteen isän, veljen, vanhan kunnanesimiehen ja Hukkasen silmien
edessä, jonka viimeksi mainitun opettaja oli kutsunut omasta
puolestaan.

Kati pian läksi sulhasensa kanssa tuvasta, syleili häntä ulos tultua ja
sanoi nyt ensi kerran:

"Minä sinua hyvin paljon rakastan."

Sitten menivät alakertaan mummon luo, joka sairaana makasi sängyssä, ja
lankesivat polvilleen sängyn eteen.

"Hän on nyt minun omani ijänkaikkisesti," sanoi Kati, enempää ei voinut
puhua. Mummo levitti kätensä kihlattujen yli ja luki hiljaa rukouksen,
sitten sanoi hän:

"Nouskaa pois, ei pidä muiden kuin Jumalan edessä olla polvillaan.
Sitähän minä olen sanonut, että minä olen sanansaattaja, jonka pitää
viedä viesti taivaasen, että olette saaneet toinen toisenne. Opettaja,
mikä sinun äitisi nimi on? Minä kohta menen hänen luo, kun pääsen
tuonne ylös, ja myös isäsi luo, ja sitten otan Aatamivainajani,
sisareni ja veljeni, vanhempani ja kolme vunukkaani, jotka ovat
kuolleet, ja sitten käymme yhteen istumaan ja haastelemme teistä ja
rukoilemme teidän edestänne ja silloin täytyy teille käydä hyvin. Kati,
sinulle minä annan kaulavitjani, ne sinä löydät tuosta kaapista, ja
siinä on morsiusruununikin, se tuottaa sinulle siunausta, ja anna
lastesikin kasteen jälkeen haistella sitä. Ja vaikka pitäisittekin häät
kohta minun kuoltuani, niin pitää niissä kuitenkin olla soittoa ja
tanssia. Tietäkää se. Kauan ette saa minua surra, ja ristikisa teidän
pitää tanssia minulle, minä tuolta yläältä katselen teitä ilolla ja
siellä koko perekin viettää häitänne."

Kihlatut koettivat luovuttaa häntä kuoleman ajatuksista, mutta hän
vastasi:

"Minusta yhä tuntuu niinkuin joku nykisi minua käsivarresta ja sanoisi:
tule pois, jo on aika; mutta se käsky ei ole vielä oikein luja, täytyy
tulla vielä kovemman käskyn. Ette saa tillittää, se ei kelpaa, eihän
siihen ole syytäkään; minä olen hyvässä korjuussa. Minä kiitän Luojaa,
että hän on antanut minun elää tähän asti, että näen Katini tulevan
hyvän miehen turviin. Pysykää vaan kunniassa kiinni. Kati, sulhases on
koulunkäynyt mies, ja niille usein pistää mitä mitäki päähän, sen minä
tiedän sisareni miesvainajasta, sun täytyy olla kärsivällinen hänen
kanssaan; opastuneilla pyörii kaikellaisia ajatuksia aivoloissa, ja
ajatuksissaan sitten sanovat toista kuin tahtovat. Opettaja, ja sinun
täytyy minun Katiani, Kati kultaani --" enempää ei hän voinut puhua,
sillä tyttö heittäytyi itkien hänen kaulaansa.

Mummo oli puhunut aivan sujuvasti, ryvitys oli kokonaan kadonnut, mutta
nyt vaipui hän väsyneenä vuoteelle takaisin; kihlatut seisoivat
surullisina hänen edessään. Viimein kohotti hän taaskin itsensä ja
sanoi:

"Kati, käske Kammosen Anni tänne; hän jääköön minun luokseni; minä en
vielä tänä päivänä kuole. Tänään et saa enää koko päivässä tulla minun
luo, vaan teidän pitää olla yhdessä ja oikein iloiset, luvatkaa se,
että olette oikein iloiset."

Opettaja jätti Katin sinne ja nouti Kammosen Annin. Nyt heidän
kumpaisenkin täytyi lähteä pois; mutta heidän sydämensä särähteli yhä
surullisesti, kunnes olivat olleet Hukkasen Helin luona, joka
kaikellaisilla leikkipuheilla ilahutti heidän mielensä.

Sitten menivät kedolle kävelemään; valkea kana seurasi heitä, sillä nyt
oli syksy, eikä sitä tarvinnut enää sulkea sisään. Luonnon raitis,
elähyttävä huoku herätti molemmissa korkean taivaallisen ilon, ja
vaikka syksy heidän ympärillänsä karisteli kellastuneita lehtiä puista,
oli heidän sydämissään uusi ennen aavistamon kevät.

Toisena päivänä tahtoi mummo pappia. Opettaja kävi häntä noutamassa ja
oli sitten läsnä, kun hän ripitti mummoa. Ainoa ajatus, joka sill'aikaa
vallitsi opettajassa oli: voivatkohan vapaa-uskoiset yhtä hyvällä
uskalluksella muuttaa Tuonen majoille. Avonaisin, loistavin silmin otti
mummo vastaan Herran ehtoollista, sitten hän kääntyi seinään päin eikä
enää puhunut mitään; ja kun vähän ajan perästä katsottiin häntä, oli
hän kuollut.

Hiljaisella, hartaalla surumielisyydellä, ilman äänellisettä itkutta ja
valituksetta haudattiin vanha Anna. Kaikki kyläläiset surivat. Itse
vanha Yrjö seppäkin sanoi tavattoman totisesti: "minä oikein sydämestä
suren hänen kuolemaansa; no, nyt tulee minun vuoroni."

Kun opettaja tuli hautuumaalta kotiin, s.o. Katin luo, syleili tämä
häntä itkien ja sanoi: "Nyt olet minulle kahta vertaa tarpeellisempi,
kun minulla ei ole mummoa enää."

Opettajalle oli kylä siitä asti tullut kahta kalliimmaksi ja
omaisemmaksi: hän oli siinä löytänyt uuden elämän ja saattanut rakkaan
vainajan hautaan.

       *       *       *       *       *

Siis olemme saattaneet hyvän vanhan Annan toiseen elämään asti ja
opettajan uuteen elämään. Kosk'emme voi mummon kanssa astua taivaasen,
katsokaamme vielä vähän aikaa, kuinka opettaja maan päällä elelee.

Koko kylässä oli hänen kihlauksensa synnyttänyt riemua ja suurta iloa.
Lapsissakin, jotka leikittelivät palopaikalla, sai se vilkasta
keskustelua aikaan, kun yksi ja toinen tahtoi selittää sukulaisuuttaan
Katin kanssa ja sen kautta myös opettajan kanssa. Pekolla oli muuten
vähä ystäviä kylässä, mutta tästä uudesta tapauksesta riemuitsivat
kaikki. Jokainen, joka tuli opettajalle vastaan, antoi hänelle kättä ja
sanoi: Toivotan onnea ja siunausta: jokainen tiesi kertoa jotain hyvää
ja suloista Katista. Miehet ja vaimot, jotka muuten kenties eivät
eläissään olisi tulleet niin tuttavasti puhuneeksi opettajan kanssa,
seisoivat nyt hänen vieressään niinkuin vanhat tutut. Matti tuli hänen
kotiinsa, pudisteli rohkeasti hänen kättänsä ja sanoi:

"Johan minä sen ennustin, että niin se käypi; vieläkö te muistatte?
Vaikka olisitte minulle mitä antaneet, ette olisi voineet tuottaa
minulle suurempaa iloa. Kun vanha opettaja kuolee, saatte tekin ne
kaksi peltoa, jotka hänellä ovat käytettävänä; ne on aika hyviä
peltoja, ja sanokaa vaan minulle, niin minä kernaasti panen niihin
parin päivän työn."

Opettajalle oli tämä ihmisten läheneväisyys kahdesta puolesta mieleen:
hän näki siitä heidän hyvän sydämensä ja tunsi myös nyt saaneensa
paljoa vakavamman pohjan ryhtyäkseen vaikuttamaan näiden ihmisten
elämään.

Ihmiset eivät ole enää siihen tottuneet, että yleisestä rakkaudesta
lähenee heitä, katsoo heitä vapaasti ja iloisesti silmiin tahtoen
virvoittaa, ilahuttaa ja jalostuttaa heitä. Heitä on niin usein petetty
ja viekoiteltu, ja sen tähden arvelevat toisella olevan erityisiä
salaisia tarkoituksia; siis eivät pelkäämättä salli sinun heitä
rakastavan, jos et ole heille veriheimolainen tahi lanko.

Talvi tuli suurilla askelilla kylään, ihmiset olivat enimmiten
kotoisella ja nautitsivat kesäisen työnsä koottuja hedelmiä; elon
puiminen ja pellavan loukutus olivat ainoat raskaammat työt. Kun ne oli
tehty, vallitsi hiljaisuus koko kylässä. Lumi pyrysi, kaikki mielellään
pysyivät lämpimässä tuvassa. Silloin hiljaa hiipi paha olento keskellä
päivää kylän läpi, se oli: ikävä. Ja ketä se olento katsoi, sen täytyi
haukottaa tai riidellä ja toraa hakea. Levon aika ei ollut mikään
virvoituksen aika, sillä ihmiset eivät tienneet, millä keinoin saisivat
tuon rasittavan hirviön, ajan tapetuksi. Naineet miehet ja naimattomat
istuivat usein päiväkaudet keskievarissa korttia lyöden ja kuitenkaan
eivät näkyneet saavan tarpeekseen tuota liian pitkää aikaa, sillä
sieltä ei lähdetty ennenkuin viimeisellä hetkellä, kun ajettiin ulos.
Toiset panivat aikaisin maata ja menettivät siten makaamalla hyvän osan
elämäänsä, toiset taas kulkivat huonoja teitä.

Sanotaan: jouten-olo on kaiken pahan alku; ensimmäinen, mikä siitä
syntyy, on ikävä, kun ei tiedä mihin ruveta, mitä tehdä. Ainoastaan
ahkerat ihmiset ovat itsessään iloiset, sopuisat ja hyvät, mutta
joutilaita viehättää juoppous ja kortinlyönti, heistä tulee äkäisiä,
riitaisia, juonikkaita ja pahoja ihmisiä. Sentähden kaikellaiset pahat
tavat vallitsevat monessa ylhäisessä säädyssä.

Sill'aikaa kun siis enin osa kyläläisistä vietti vaan puolinaista
elämää, oli opettajalle kaksinkertainen olemus koittanut.

Sitä on jo usein nähty, että ihminen on kovasta kuumetaudista noussut
ruumiiltaankin muutamia tuumia pitempänä, ja niin oli ystävässämme,
sill'aikaa kun hän polttavin suonin imi itseensä Katin elämää, myös
kansallisuuden tunto nopeasti, melkein ihmeellisellä tavalla kypsynyt.
Niinkuin hän kerran "imi kauneuden hengenhuokua", joka on levitetty
ulkonaisen luonnon yli, ja jätti sen raa'an nautitsemisen muille, niin
hän nyt havaitsi jokaisessa yksityisessä korkeamman olemuksen, joka
hänestä oli pyhän, ikuisen kansanhengen edustaja! Jalommalta, kuin
miksi hän katsoi itseään, näytti hänestä nyt jokainen yksityinen, sillä
hän hänessä etsi, löysi ja rakasti puhtaampaa voimaa ja pyhyyttä. Hän
asetti jokaisen korkeammalle kuin itsensä, sillä hän kunnioitti hänessä
korkeampaa itselöä.

Hän seisoi siinä miehenä, joka käsitti kaikkein ympärillä olevien
sisällisen olennon. Rohkealla päätöksellä ryhtyi hän nyt "antamaan
heidän maistaa hengen puhtaita iloja," hän oli nyt kyllin kypsynyt
voidaksensa tunkea läpi päällimmäisen kuoren.

Siis istui hän nyt usein keskievarin tuvassa ja luki sanomalehtiä
toisten kuulla; ja paljo hänellä oli oikaisemista, sillä Aleksanteri,
joka ennen oli lukenut, kertoi mielellään talonpojille kaikellaisia
hullutuksia.

Pieni piiri oli kokoutunut opettajan ympärille, toiset istuivat pöytien
ääressä korttia lyöden, mutta usein hekin höröstyivät kuulemaan mitä
opettaja luki tai selitti, ja moni peli meni siten pilalle.

Miehet vähitellen alkoivat luottaa opettajaan ja lausua ajatuksiansa
enemmin peittelemättä.

Mutta vaikka opettaja rakasti kansaa, oli hänen kuitenkin vaikea
kokonaan perehtyä näiden ihmisten tapoihin.

Se on helposti sanottu: minä rakastan kansaa! mutta oleppas joka hetki
itse valmis myöntymään kaikellaisiin kummallisuuksiin, loukkautumatta
heidän usein rumista tottumuksistaan ja paatuneista tavoistaan, välistä
ystävänä mennen mukiin mielivaltaisiin poikkeuksiin, välistä lempeän
äidin tavalla kieltäen itseltäsi kaikkinaisen levon ja ilohymyllä
kuunnellen jokaista uutta sanaa -- siihen tarvitaan semmoista itsensä
kieltämistä, semmoista oman personallisuuden jakelemista, joka
ainoastaan oikealle rakkaudelle on mahdollinen. Mutta tämä rakkaus
löytyi ystävässämme.

Muutamana iltana alkoi Matti: "Ei tuo Uuden Suomentaarin toimittaja
sentähen näy olevan mikään sivistymätön mies eikä toas mikään tuhma
mies, vaikk'en minä ole hänen kaljastaan tätä ennen paljon huolinut.
Mutta kuulkaa te, opettaja, vaikka tuhmahan tuo tulee kysyä, miksi se
on pantu Suomen taariksi? parempihan olis ollut Suomen olut tahi
vaikkapa renska?"

"Osasitpahan niinkuin kurikalla naulan päähän," sanoi Aleksanteri, "se
on oikein, Matti, ja Helsingissä ei ymmärretä mitään. Sinuna minä
kirjoittaisin sinne ja sanoisin mitenkä pitää olla, niin saisit varmaan
metalin."

"Eihän siihen olekaan kirjoitettu Suomen taari, vaan Suometar, ja
tottahan se tarkoittanee, että siinä on uutta Suomen tarua eli tarinaa,
vai miten?" pisti Tyni väliin.

"Ei se ole Suomen taaria eikä tarinaa, vaan Suometar on yhtä kuin
Suomen tytär, eli Suomen haltia, Suomen kansan henki, jota tämä aviisi
tahtoo palvella ja edes auttaa," selitti opettaja. "Mutta mitä
epäluuloa Matilla on sitä vastaan?"

"Epäluulo minussa oli jo ennen kuin tämä tyttölapsi syntyikään, ja
siihen minut saattoi itse se Ilmoitus, jota silloin tuhansittain
jaeltiin ympäri Suomen maan. Siinä toimitus lupasi 'Tyystin tähdelle
panna kaikki tärkeämmät kotomaan ja ulkomaan tapaukset.' Tuota minä en
ymmärtänyt: Tyystin tähteä minä en ole nähnyt en taivaalla enkä maalla,
ja jos uutiset pannaan siihen eikä kasettiin, tahi mikä tuo on,
sanomalehteen, niin minä en siitä paljon hyödy; ja ihan hulluahan se
oli, kun toimitus lupasi 'voimiansa myöden tyydyttää yleisön
vaatimuksia.' 'Vai niin,' arvelin minä, 'vai samanlaisia junkkariako te
olette, kuin Venäjän vieraat miehet, että rahalla saapi teitä sanomaan
ja kirjoittamaan mitä tahtoo, ettekä häpeekään. Ei, kiitoksia, myökää
vaan muille voimianne, minä en osta.'"

"Tyystin tähdelle paneminen, se on Hämeen suomea ja merkitsee tarkkaa
vaarinottoa," selitti opettaja, "ja mitä voimien myymiseen tulee, niin
Hämeessä ja Länsi-Suomessa sanotaan tosin myören eli myölen eikä
myöten, ja yksipuoliset kirjoittajat kirjoittavatkin myöden, vaikka
kyllä eivät kirjoita muuden eikä siden eikä täden eikä kuidenkin."

"No on se Suomen haasti monenlaista," sanoi Matti, "moista minä en ole
kuullut, vaikka onhan sitä outoa suomea nähty ja kuultu raamatussa ja
pappien saarnoissa. Juontuu mieleen, miten maisteri kyynelet silmissä
toissa pyhänä paukutti: syvästi sisälleotettuna kiitollisuudesta
ulospuhkee kuningas David: Oo, kuinka viheliäisiä me emme ole! -- Mutta
se kuului kauniilta, vaikk'ei sitä ymmärtänyt."

"Täytyy minunkin vielä vähän kysyä, kun sanotte Suometarta Suomen
haltiaksi," virkkoi Tyni. "Olivathan haltiat pakanuuden aikana
Suomalaisilla niinkuin jumalia, vai miten?"

"Ihan niin," vastasi Aleksanteri, "jumalia oli niillä miekkoisilla koko
pataljoona, yksi sontaa veti, toinen kylvi, yksi vettä satoi, toinen
jyrisi; joka lähteellä ja joka puullakin oli oma jumalansa: mutta
ruotsalaiset, Eerikki ja Henrikki ja Pirkele Jaari eivät suvainneet
näitä jumalallisia forstmestaria, vaan ajoivat heidät tiehensä. Ja
mitäs siihen sanot, että Suomen ukot olivat antaneet jumalilleen luvan
naidakin; monella oli akka ja lapsikakarat ja suuri pere".

"Se on mahdotonta, että kaikki olisivat olleet samanarvoisia jumalia,"
sanoi muurari Heikki, "pitihän heillä olla jonkunlainen päällysmies,
eli yhteinen komentaja, eihän muuten olis tullut mitään tolkkua koko
maailman hallituksesta."

"Etpähän ollut Paapelin tornia tekemässä, vaikka olet vanha: kuningasta
ei ollut Suomalaisten jumalilla enemmän kuin itse Suomalaisillakaan,
vaan he olivat itsenäisiä isäntiä perheineen, käskyläisineen. Ukkoa
kyllä sanottiin ylijumalaksi, mutta se ei tarkoittanut muuta kuin hänen
taivaallista asuntoansa. Sanoppas sinäkin, opettaja, eikö niin ole,
muuten eivät taas usko minua."

Opettaja näki mielipahalla veljenmaljan kautta antaneensa langolleen
semmoisen aseman itsensä suhteen, joka tuotti paljonkin haittaa ja
harmia; hän kuitenkin pian taas tyyntyi ja selitti talonpojille
lyhykäisesti pakanallisten Suomalaisten jumaluusoppia. Hänestä
itsestäänkin oli eriskummaista, että hän näin veti Ukon, hattarojen
hallitsijan, Ahon, aaltojen isännän, Tapion, metsän kultaisen
kuninkaan, ynnä muun jalon jumalisten pimeään, ahtaasen pirttiin, joka
päälliseksi oli täynnä tupakan savua. Kaikki oli Suomettaren syy.
Kerrottuansa muutaman kauniin runon Kalevalasta, puhui hän sitten
Kristinopin perustamisesta Suomeen ja tuli maininneeksi pyhän Henrikin
kohtaloa ja loppua.

"Sittenhän hänelle kävi ihan niinkuin Vapahtajallekin," sanoi muutama
joukosta.

"Niinpä kyllä," vastasi opettaja. "Joka tahtoo ihmisille selittää uutta
autuaallista totuutta, hänen täytyy sen edestä ottaa risti päällensä."
Opettaja huokasi samassa, tämä näet ei ollut sanottu ilman
syrjätarkoituksetta, sillä hän hyvin tunsi, kuinka vaikeaksi hänelle
kävisi päätöksensä täyttäminen.

Pois mennessään sanoivat miehet toinen toisellensa: "Sepä vasta oli
ilta, siinä oppii jotain samassa ja aika kuluu, niin ett'et tiedä mihin
se on saanut."

Opettaja oli päättänyt lukea talonpojille jotain Suomen mytologiasta,
mutta onneksi sattui hänelle toisena iltana aivan toinen kirja käsiin,
nimittäin "Suomen kansan Sananlaskuja". Kun sitten tuli pitäjäntupaan,
veti hän kirjan taskustansa ja sanoi: "Nyt tahtoisin teille lukea
jotain." Siellä istujat eivät näkyneet tästä mielistyvän, sillä he
kovasti inhosivat kaikkia kirjoja. Väistö oli ensimmäinen, joka sai
sanat suuhunsa, ja sanoi:

"Kertokaa meille ennemmin, opettaja."

"Niin, niin, kertokaa, elkää lukeko," kuului yleisesti.

"Kuunnelkaahan vähäisen vaan," sanoi opettaja, "jos ei miellytä, niin
voitte pelkäämättä sanoa, että minun pitää herjetä."

Opettaja nyt alkoi sananlaskuja lukea, vähän väliä pysähdellen.

"Ka, nuinha se Yrjö seppä sanoo -- ja sehän on Kammosen sananväli --
niin vanha Anna vainaja aina virkkoi -- Ja tuoss' oli sinunki makupalas
Antti, Mikko, Kasperi," niin kuului nyt joka haaralta. Kortinlyöjät
olivat hyljänneet korttinsa, ja yhtyneet kuulijoiden joukkoon, sillä
usein kajahti kaikuva naurukin, kun joku voimakas mahtilause tuli
esille.

Opettaja ei voinut kieltää itseltään sitä voitoniloa, että kysyi:

"Luenko vielä eteenpäin?"

"Lukekaa, vaikka huomeisaamuun asti," kuului joka haaralta, ja Yrjö
seppä sanoi:

"Se on ollut aika viisas mies, joka tuon kirjan on tehnyt: hän on näet
muistanut kaikki, varmaan se oli vanhan ajan tietäjiä."

"Niin, ne on sinun miehiäs, Yrjö," kuului yhdestä nurkasta.

"Olkaa nyt äänettä," kuului toisaalta. "Opettaja, lukekaa vielä."

Niin tapahtui. Usein tuli myös oikaisuja ja lisäyksiä, ja opettajasta
oli ikävä, ett'ei saattanut panna niitä kirjaan. Sitä hän ei
uskaltanut, sillä hän syystä pelkäsi sillä tavoin hävittävänsä miesten
avomielisyyden. Se näkyi heille olevan ennen tuntematon nautinto, kun
tässä löysivät koko viisautensa niinkuin yhteen kokoon koottuna. Usein
nousi yksityisten välillä väittelyäkin toisen tai toisen sananlaskun
oikeasta selittämisestä ja sen totuudesta, joihin väittelyihin
opettaja, viisaasti kyllä, ei sekaantunut. Silloin muutamat ahdistivat
väittelijöitä, että herkeäisivät riitelemästä, toiset taas opettajaa,
että hän vaan lukisi eteenpäin. Siis olivat kaikki ilmitulessa, ja
opettaja oli hyvillänsä ja tyytyväinen, kun oli saanut sen tulen
syttymään.

Kun hän toisena iltana taas tuli, oli siellä enämpi talonpoikia koossa
kuin tavallisesti; he eivät enää kirjaa peljänneet, vaan keräytyivät
kaikki hänen ympärillensä ja kysyivät:

"Onko teillä taas mitä lystiä samanlaista kuin eilen?"

"On," sanoi opettaja vetäen kirjan esille; mutta tällä kertaa asia ei
käynyt niin helposti, sillä nyt oli rikkaruohoa nisun seassa:
Aleksanteri oli sen kylvänyt, sillä hän kammoksui kaikkea totista
tointa. Muutamien nuorten miesten kanssa, jotka hän oli saanut
puolelleen, istui hän toisen pöydän ääressä, ja he alkoivat ääneen
laulaa: opettaja ei tietänyt, mitä piti tehdä. Silloin sanoi Matti:

"Kuuleppas, Aleksanteri, etkös sinä häpee, sinä olet nyt kunnankirjuri,
ja julkeet tuolla tavalla käyttää itseäs."

"Minä olen tässä omilla rahoillani ja teen mitä tahdon," vastasi
Aleksanteri, "eikä tässä yhteisessä paikassa tarvita mitään saarnaa."

Murinaa alkoi kuulua.

"Vaiti," huusi Matti, "ei tämän takeen saa riidellä, tästä vähällä
päästään. Hoi, keskievari, pannaan sukkelaan uusi tupa lämpiämään. Kuka
kuunnella tahtonee, tulkoon sinne, kuka ei, saapi jäädä tähän."

"Minä pistän uunin palamaan," sanoi Tyni, joka tänäkin iltana oli
tullut sinne, ja meni kiireesti ulos. Uuden tuvan uunissa pian leimusi
vilkas tuli, sillä Tyni ei tahtonut kadottaa yhtään sanaa jäljestäpäin
tulta virittelemällä; Väistö kävi istumaan opettajan viereen ja niisti
hänelle kynttilää. Opettaja luki Kansanvalistusseuran toimituksista
kirjoituksen Norjasta, joka suuresti näkyi huvittavan kuulijoita.

Kun viimein ruvettiin lähtöä tekemään, nykäisi Tyni Väistöä ja sanoi
hiljaa:

"No, haasta nyt, muuten kaikki taas hajoovat, eikä tule asiasta
mitään."

"Mitenkähän tuo ois, miehet," alkoi Matti, "mitenkähän tuo ois, jos
opettaja olis niin hyvällä paikalla, lukis meille näinikään iltasilla
pari kertaa viikossa?"

"Niin, sehän vasta olis hyvä." huusivat kaikki.

"Siihen minä mielelläni myönnyn," sanoi opettaja, "tullaan huomenna
kokoon, kenties kouluhuoneesen; siksi voipi jokainen ajatella tätä
lukuyhteyttä ja tehdä ehdoituksia."

"Hyvä, hyvä on, olkoon niin," kuului joka haaralta, jonka perästä hyvin
tyytyväisinä erottiin.

Toisena päivänä pidettiin kokous, se oli rajuinen. Opettaja oli
Hukkasen kanssa tehnyt sääntöehdoituksen yhteydelle. Tätä luettiin
pykälä pykälältä ja aina välillä lauottiin vähäksi aikaa. Silloin aina
joka haaralta kuului puhetta, niin että luultiin kaikilla olevan jotain
muistuttamista, mutta kun heitä kehoitettiin mielipiteitään lausumaan,
vaikenivat he: ainoastaan Matti, Yrjö seppä, ja muurari Heikki
lausuivat ajatuksensa ääneen. Silloinpa nousi yleinen hirveä
vastarinta, kun luettiin:

"Luku-iltoina on tupakanpoltto lukuhuoneissa kielletty."

Yleinen murina ei tahtonut ollenkaan loppua, ennenkuin Hukkanen alkoi
puhua, samassa viitaten opettajalle, ikäänkuin sanoakseen: "Enkö minä
sitä ennustanut? Tunnen minä mieheni." Hän puhui ääneen:

"Minun mielestäni sopii pyyhkiä koko sääntö pois."

"Niin, pois, pois," kajahti niinkuin yhdestä suusta. Mutta Hukkanen
jatkoi:

"Joka ei voi olla tupakoimatta, polttakoon siis Jumalan nimeen; mutta
opettajalle tulee vaikea lukea siinä savussa, ja jos hänen täytyy
heretä lukemasta, niin hän herkeää, siitä ei voi kukaan häntä moittia.
Mutta yksi asia meidän kuitenkin pitää määrätä: jos kuka on alkanut
polttaa ja piippu häneltä sammuu, niin hän ei saa sitä jälleen
sytyttää, ennenkuin on lukeminen loppunut; hän maatkoon sen aikaa, jos
ei voi silmiään auki pitää, mutta kuorsnata ei saa kukaan."

Kaikuva nauru oli tämän puheen vastauksena.

"Ja joka tahtoo haastella, ottakoon piipun suustaan," huusi yksi ääni,
ei tiedetty kestä se tuli, eikä tiedetä vieläkään, sillä ujo puhuja ei
ole tähän päivään saakka antanut itseänsä ilmi.

Toinen päätös myöskin synnytti paljon puhelemista sinne tänne,
nimittäin kokouspaikasta. Koska melkein kaikki kunnanhallituksen
jäsenet olivat läsnä, määrättiin sitä varten pitäjän tuvan iso
perähuone, sillä opettaja oli oikealla aistilla vastustanut
kouluhuoneen valitsemista siksi.

Paljo oli muitakin vaikeuksia voitettavina, ennenkuin yhteys oli oikein
täydessä reilassa, mutta opettajan ympärille oli kokoutunut innokas
joukko, joka häntä kaikessa auttoi, ja johon etenkin Matti Väistö ja
Tyni kuuluivat. Tynistä oli vaan ikävä, ett'ei hän saattanut tehdä
jotain oikein raskasta työtä opettajan edestä, sillä hän olisi
mielellään hänen tähden juossut vaikka tuleen. -- Sitä vastoin oli
yhteydellä kaksi ankaraa vihollistakin, keskievarin isäntä ja
Aleksanteri. Edellinen näki vierastensa luvun tuntuvasti vähenevän ja
moitti kovasti opettajaa, joka sulhaseksi tultuaan ei enää syönytkään
keskievarissa, vaan appelassa; Aleksanteri taas luuli kaikessa
huomaavansa kerettiläisyyttä ja sanoi julkisesti lankomiehensä olevan
hihhulin uskoa, vaikka muka alussa tahtoi asiatansa peitellä, mutta
pian oli näkyvä, mitä tarkoitettiin.

Niinkuin valtion hallitus usein tekee kansankiihoittajat virkamiehiksi
ja siten voittaa heidät puolelleen, niin teki opettajakin Aleksanterin
vara-lukijaksi. Nyt, kun hänellä oli jotain toimittamista, joka
tyydytti hänen ylpeyttään, muuttui hän yhteyden innokkaimmaksi
puolustajaksi.

Niin opettaja vähitellen oppi ihmisiä ymmärtämään ja johdattamaan.

Vanhaa opettajaa ja kreikanuskoisten opettajaa koetti ystävämme myöskin
yllyttää yhteyden puolelle. Edellinen ei siihen ollut taipuvainen,
mutta sitä innokkaampi ja nerokkaampi oli toinen. Myös useampi
venäjänuskoinen talonpoika otti vilkkaasti osaa.

Kirjojen valitseminen oli vaikea. Ystävämme pian huomasi, että
opettavaiset ja suorastaan siveyttä tarkoittavat kirjat eivät saaneet
yksistään vallita. Asiata paljaaksi huvitukseksi alentamatta luettiin
siis osittain "Kertomuksia Suomen historiasta," "Säkeniä," "Mikä mies
Porthan oli?" y.m. Erittäin paljon iloa herätti kertomus Paulista ja
Virginiasta ja "Kavaluus ja Rakkaus," jonka perästä luettiin Kiven
"Lea."

Harvoin oli opettajalla aikaa ja halua yleisiä muistutuksia
muistikirjaansa kirjoittaa; mitä hän ajatteli, sen hän lausui heti
miehille, ja mitä tunsi, ilmoitti hän Katille ja oli tyytyväinen sillä
tavoin purettuaan sydämensä. Muutamia muistutuksia olemme kuitenkin
löytäneet ennen mainituista lehdistä:

"Kun minä näitä lehtiä katselen, tuntuu minusta usein, niinkuin olisin
ollut erinomaisen itsekäs; minä vaan tahdoin itseeni ottaa koko
maailman, enkä aikonut antaa itseäni sille, sen hyväksi. Mitä maksaa
koko tuommoinen itsekäs tunteiden sievistys yhden ainoan aatteensäkenen
rinnalla, jonka olet heittänyt toiseen sieluun? Se on tuhatta vertaa
enemmän arvoinen kuin kaikki vaikka kuinka näppärät ja runsassanaiset
mietteet. Se on hyvä, että nämä ovat minulla omassa hallussani..."

"Kuinka vähällä vaivalla voipi tekeytyä suuren, ylhäisen ja oppineen
näköiseksi, jos vetäytyy pois kansasta, rakentaa itselleen erityisen
tiedon ja ajatuksen palatsin, linnan korkean vuoren huipulle, kauas
alangon asujista. Mutta jos astut alas laaksoon, elät sikäläisten
ihmisten kanssa ja teet työtä heidän edestä, silloin huomaat, että
välistä et tiedä yksinkertaisimpia asioita, et aavista paraita
ajatuksia. Minä olen kerran lukenut, että löytyy ruhtinaita, jotka
eivät koskaan tahi eivät muuta kuin harvoin näyttäy kansalle: sillä
tavalla on kyllä helppo kääriytyä majesteetin verhoon."

"Varmaankin useampi mainio kreikkalainen sankari ei ollut
sivistyneempi, mitä sivistyneellä oikein tarkoitetaan, kuin nämä meidän
Yrjöt, Matit, Tynit, Heikit y.m.m., Hukkasesta puhumattakaan; mutta
julkisten valtiollisten ja oikeudellisten olojen kautta, julkisen
taide-elämän kautta, jumalanpalveluksen kautta, joka oli lähtenyt
kansanelämän sisimmästä ytimestä, liikkui kaikenlaisia ajatuksia,
tunteita ja käsityksiä ilmassa. Ihmiset eivät kuulleet ja oppineet
niinkuin me ainoastaan piplianhistorioita, kertomuksia ihmisistä, jotka
ovat eläneet aivan toisenlaisissa oloissa ja jotka eivät myönnä mitään
suoraa vertausta. He kuulivat esi-isistä, jotka olivat eläneet samoin
kuin he itsekin, käyttäytyneet sillä ja sillä tavalla, ajatelleet siten
ja siten, ja yksityiset tarinat heistä kulki sukupolvesta sukupolveen;
kaikki oli heille niin likeistä, niin tuttua, ja jos niiksi tuli, niin
olivat jälkeiset sankareita ja jalomielisiä ihmisiä kuin esi-isätkin.
Mutta meille on vieraan, juutalaisen kansan, eikä oman kansamme
historia tullut pyhäksi... Kreikkalaiset osasivat Homeroksensa ulkoa,
siitä saivat lauseita ja vertauksia, jotka sopivat heidän elämäänsä:
meillä Suomalaisilla olisi Kalevala, mutta sitä vielä niin vähän
luetaan; meillä on runsas kansanviisaus koottuna Sananlaskuissa, mutta
kansa niitä alkaa unhottaa ja sivistyneet eivät niistä myöskään huoli."

Kohta lukuyhteyden perustettua oli opettaja saanut toimeen myöskin
lauluseuran; siihen olivat kokoutuneet melkein kaikki naimattomat
miehet ynnä muutamat nuoret naineetkin. Keskievari tuli siitä
lepytetyksi, sillä laulukokouksia pidettiin hänen uudessa tuvassaan.
Vaikka ystävämme hiljaisuudessa johteli kaikkea, siirsi hän kuitenkin
näkyväisen hallinnon vanhalle opettajalle, joka siihen oli erittäin
sopiva. Viisaasti kyllä harjoitettiin parhaasta päästä kansanlauluja.
Miehet suuresti iloitsivat, saadessaan omaisuutensa täten kaunistettuna
ja täydellisenä takaisin, sillä tuskin kukaan kylässä enää tunsi
yhdestä laulusta kaikki värsyt. Vähitellen harjoitettiin myös muutamia
uusia lauluja, hyvin varovaisesti, mutta kuitenkin pontevasti pidettiin
sävel- ja tahti-harjoituksia, vieläpä nuottejakin opetettiin. Niinkuin
luku-yhteydessä Aleksanterin vastarinta, niin oli tässä Kammosen Antin
ylpeys voitettava, sillä hän, joka oli mainio laulaja, tahtoi olla
etupäässä ja päämiehenä, mutta pilasi siten koko järjellisen
harjoituksen. Eikä onnistunutkaan saada häntä kokonaan seuran puolelle,
vaan hän erosi pois ja seura oli vähällä hajota. Sen hyvät seuraukset
olivat kuitenkin jo tulleet näkyviin; moni ilkeä, ruokoton laulu
väistyi pois paremman tieltä, vaikka alusta ei sentähden, että tämä oli
parempi, vaan sen tähden että se oli uudempi. Sillä tavalla kuitenkin
puhtaammat sanat ja sävelet pääsivät voitolle ja herättivät monta
vienompaa kaikua ihmisten mielissä.

Mutta nyt Antti kaikkialla levitti sitä huhua, että opettaja tahtoi
aikaihmisille opettaa lastenlauluja, ja oli muka häpeä semmoisia
laulaa; hän pian sai jotenkin suuren puolueen, ja vaikka vielä muutamat
pysyivät seuralle uskollisina, oli heitä kuitenkin vähä. Tyni tahtoi
antaa Antille hyväisesti selkään, mutta Hukkanen keksi vienomman keinon
seuran ylläpitämiseksi. Hän kutsui kirkkoherran ja kaikki, jotka olivat
olleet seuran jäseninä, paitsi Anttia, luokseen uuden vuoden päivänä
illaksi, ja sen kautta kaikki taas virkosi uuteen elämään.

Kirkkoherra oli antanut opettajan pyrinnöissään menetellä aivan oman
mielensä mukaan, sillä hän ei ollut niitä pappeja, jotka tahtovat, että
kaikki olisi heidän kädessään ja heistä alkunsa saisi.

Sinä iltana oli siis suuri ilo Hukkasen talossa, lauleltiin, kasteltiin
kaulaa ja laskettiin leikkipuheita.

"Opettaja," sanoi Hukkanen kerran, kun olette naineet, pitää teidän
perustaa myös neitosille lauluseura."

"Mutta nuoria vaimoja pitää siihen kanssa ottaa," virkkoi Heli.

"Niin, mutta niitä teidän pitää laulattaa yhtä kyytiä, muuten
lörpöttävät paholaiseltakin korvat umpeen."

Monta maljaa esitettiin. Muuten aivan arat nuorukaiset uskalsivat tässä
puhua julkisesti kirkkoherran, opettajan ja muun hyvälistön edessä.
Viimein tarttui Tyni lasiin ja huusi:

    "Tämän maljan tyhjennämme
    Johtajallemme jalolle,
    Omallen opettajalle
    Ynnä Katrikaunoiselle!"

"Eläkööt! Eläkööt!" kajahteli, eikä tahtonut loppua tulla.

Katin ja opettajan väli oli mitä sopusointuisinta; tyttö mielellään
suostui hänen sivistyttämispyrintöönsä, kun sulhanen ei enää
tarkoittanut hänen luontonsa uudestaan muodostamista, vaan ainoastaan
vapaata kehkeyttämistä. Alussa oli heillä omituinen seikka sovitettava.
Kun opettaja tahtoi kääntää morsiamensa mielen yleisiä asioita
ajattelemaan ja käsittämään, piti hän aina pitkiä esipuheita ja
johdatuksia, sanoen: "Niin ja niin minä sitä tarkoitan, sinun pitää
minua oikein ymmärtää," j.n.e. Sitten Kati kerran sanoi: "Kuuleppas,
jos annat minulle jotain ajateltavaksi, tahi muuten tahdot opettaa
minulle mitä tahto, niin sano suoraan pois, eläkä sitä tuolla tavalla
venyttele ja vanuttele, kyllä minä sitten virkan, tokko minä sitä
ymmärrän, vai en." Opettaja heitti pois tämän viimeisen jäännöksen
yksinäisestä, ainoastaan sisään päin käännetystä elämästään ja oli
iloisena ja yksissä mielin Katin kanssa.

Kouluunkin pian levisi tämä opettajassa vasta herännyt uusi henki. Hän
taitavasti liitti kertomuksiansa ja esimerkkiänsä lähimpään ympäristöön
ja uutterasti keräili hän aineita pitäjän historiaan, käyttääksensä
niitä vast'edes puheen perustuksena ja selittiminä isänmaan historiata
esittäessään.

Moni viisastelija kyllä vakuuttaa, että opettajan into pian lannistuu,
mutta me saatamme hyvällä uskalluksella toivoa parasta. Varma on, että
viime talvena tehtiin kylässä vähemmän syntiä kuin ennen.

Pääsiäinen oli ollut ja mennyt ja hääpäivä oli tullut, sama päivä, jona
opettaja vuosi takaperin oli tullut kylään. Edellisenä iltana meni Kati
vanhan opettajan luo ja käski hänen huomenna tehdä oikein kaunista
alkusoittelua, koska hänen tuli soittaa urkuja kirkossa. Vanha mies
naurahti salaisesti ja sanoi:

"Hyvä, kyllä saat iloita."

Toisena päivänä ajettiin kelloissa, kulkusissa kirkolle. Kun kaikki
olivat koossa kirkossa, alkoi vanha opettaja soittaa häämarssia.
Jokaisen kasvoille lensi hymy; sillä vanha veitikka oli hyvin
taitavasti siihen sovittanut Sysmän laulun. Kohta sen perästä aloitti
lauluseura kaunista virttä:

    "Tule Pyhä Henki, Luoja!"

Iloisella vakaisuudella solmittiin avioliitto. -- Olkoon se siunattu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sysmäläinen - Kyläinen tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.