Title: Vilun-ihana
Author: Auerbach, Berthold, 1812-1882
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vilun-ihana" ***


VILUN-IHANA

Kirj.

Berthold Auerbach


Suomennos ["Edelweiss"].


G. W. Edlund, Helsinki, 1879.
Th. Tigersteedt'in kirjapainossa Porissa.



SISÄLLYS:

         Kertomuksen aluksi
      I. Hyviä jälkipuheita
     II. Sureva ja hänen seurakumppaninsa
    III. Työntekiä hyväntekiänä
     IV. Kaikki kotosella
      V. Pilgrimin matkustuksista
     VI. Mailma alkaa ikääntymään
    VII. Ravintolan tytär pitää emännyyttä
   VIII. Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa
     IX. Kahden ystävän keskustelua
      X. Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa
     XI. Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään
    XII. Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle
   XIII. Leijona, kettu ja harakka
    XIV. Kaapit ja silmät aukenee
     XV. Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen
    XVI. Sydän puhkee
   XVII. Ystävällistä avioestelyä
  XVIII. Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus
           ja kilvoitus yhteydestä
    XIX. Koetuksia alangolla ja ylängöllä
     XX. Ensimmäinen huvimatka
    XXI. Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille
   XXII. Huomenlahja
  XXIII. Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja
           ensimmäinen sunnuntaivieras.
   XXIV. Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu
           Morgenhaldessa.
    XXV. Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa
   XXVI. Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa eipään
  XXVII. Kaikki nurin narin.
 XXVIII. Lainahattu ja säästörahat
   XXIX. Tämä on kuin toista mailmaa
    XXX. Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas
   XXXI. Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas
  XXXII. Myrskyinen yö
 XXXIII. Ystävä hädässä
  XXXIV. Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet
   XXXV. Särjetty sydän
  XXXVI. Nöyrtyneen tunteita
 XXXVII. Apujoukko
XXXVIII. Lumen alla kasvaa kukkanen
  XXXIX. Hengen vaarasta pelastuneet
     XL. Lopussa kiitos seisoo



KERTOMUKSEN ALUKSI.


Vuoren rinteellä seisoo asuinhuone; aamun aurinko paistaa ison aikaa
sinne sisään, ja ken hyvänsä huonetta katselee, sen silmät ilosta
loistaa, sillä ensi katsanto sanoo: täällä asuu onnellisia ihmisiä; ja
oikein omanlaatuisia ihmisiä he ovat. Heidän on täytynyt kauan ja
kovasti kamppailla, ennenkun ovat onnen omassa povessaan löytäneet; he
ovat seisoneet kuoleman esikartanossa ja uusina ihmisinä kuolleista
nousseet...

Tuossa tulee emäntä; hänen kasvonsa ovat nuoret, kauniit, heleänvereät,
mutta hänen hiuksensa ovat lumivalkeat. Hän hymyilee eräälle
vanhukselle, joka askaroitsee puutarhassa ja huutelee lapsille,
etteivät pitäisi semmoista melua.

"Tule nyt jo sisään Maisu ja tulkaa tekin lapset. Wilhe lähtee nyt
kotoa pois", sanoo nuori valkotukkainen emäntä; vanhus seuraa häntä
syvälle kyyristyneenä ja hyvään aikaan hypistellen esiliinaansa
pakoittavia kyyneleitä varten.

Vähän ajan takaa astuu huoneesta ulos mies nuoren pojan kanssa, jolla
on pieni reppu selässä, ja mies sanoo: "Wilhe, sano tässä äidille
hyvästi ja käytä itseäsi aina niin, ettes tee mitään, josta ei saata
ajatella: minun isäni ja äitini saavat sen tietää. Sitte saatat,
Jumalan avulla takasin tultuasi ilomielin astua tämän kynnyksen yli".

Nuori valkohiuksinen emäntä syleilee raitista nuorukaista ja sanoo
nyyhkien: "Minulla ei ole enempää sinulle sanomista, isä on sanonut
sinulle kaikki. Mutta jos sinä Sveitsin vuorilla löydät vilun-ihania,
tuo niistä kukkanen kotiin".

Nuorokainen lähtee matkalle, sisarukset huutavat hänen jälkeensä:
hyvästi, Wilhe! hyvästi! hyvästi! Heistä on hauskaa huutaa hyvästi eikä
heidän tee mielensä ollenkaan lakata.

Isä huutaa taaksensa: "äiti, minä seuraan Wilheä ja Lorentsia rajaan
saakka vaan, ja Pilgrim saattaa heitä ensimmäiseen yöpaikkaan. Minä
tulen kohta takasin".

"Se on oikein, mutta ole hätimättä, äläkä tee hyvästijättöä itsellesi
noin raskaaksi. Ja sano Fallerin emännälle, että hän tulee meille
päivälliselle ja ottaa Liisan kanssaan".

Isä menee poikinensa ja nuori emäntä sanoo vanhukselle: "Minusta tuntuu
niin turvalliselta se, että Fallerin Lorentsi on meidän Wilhen
matkakumppanina..."

       *       *       *       *       *

Me tiedämme kertoa, minkätähden nuori äiti harmaantuneilla hiuksilla,
halajaa vieraille maille matkustavaiselta pojaltansa vilun-ihania. Tämä
on tuskaloinen, haikea, jopa melkein arvoton kertomus, mutta rakkauden
aurinko vihdoin tulee kirkkaasti paistaen näkyviin.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Hyviä jälkipuheita.


"Se oli kelpo vaimo."

"Hänen vertaistansa tuskin enää löytää".

"Hän oli vielä noita vanhan ajan ihmisiä".

"Kuka hyvänsä sai tulla hänen tykönsä, koska vaan tahtoi, aina hän
auttoi ja tiesi neuvon".

"Ja kuinka paljon hän sai eläissänsä kokea: neljä lasta ja miehensä hän
saattoi hautaan, mutta sentään hän aina oli niin iloinen ja
hurskasmielinen".

"Niin, kyllä nyt Lents vaan tulee häntä kovasti kaipaamaan. Vasta nyt
hän oikein saa tuta, mimmoinenka äiti hänellä on ollut".

"Vastako nyt? Senhän hän on tietänyt koko elämä-ikänsä; hän on
kohdellut äitiänsä kuin omaa silmäänsä".

"Nyt hänen pitää mennä naimisiin, ja se kohta".

"Hän saa valita, kenenkä vaan tahtoo; kolkuttakoon joka huonetta, kohta
ovet avataan selkki selälleen, niin kelpo miehelle, kuin hän on".

"Eikä hän olekkaan mikään köyhä poika".

"Ei suinkaan, ja vielä hän sitte perii setänsäkin, tuon Petrovitschin".

"Eikös lauluyhteys veisannut kauniisti? Se meni läpi luiden ja ytimen".

"Se maar vasta mahtoi käydä Lentsinkin sydämmelle. Hän on muutoin aina
ennen ollutkin laulamassa, hän on parahimpia joukossa".

"Niin onkin, ja sitte hän saarnan aikana ei itkenyt, mutta kun
laulukumppanit veisasivat, hän itki ja nyyhki niin, että olisi luullut
hänen rintansa pakahtuvan".

"Ensi kerran Petrovitsch'kin oli maahanpaniaisissa: muutoin hän aina
muulloisti on mennyt koko kylästä. Siitä olisikin ollut hänelle suuri
häpiä, jos hän ei olisi ainoalle veljensä vaimolle osoittanut viimeistä
kunniaa".

Näin ihmiset puhuivat keskenänsä kävellessään pitkin laksoa ja
vuoriteitä ylös. He olivat kaikki mustissa vaatteissa, kun tulivat
ruumista saattamasta. Tuonne laksoon, jossa on ainoastaan muutamia
huoneita -- ja niistä on suuri ja laaja Leijonan-ravintola keskimmäinen
-- kirkon viereen oli uurmaakari Lentsin leski Morgenhaldesta haudattu,
ja joka taholta hänestä ei muuta kuulunut kuin hyvää; oli niin, kuin
jokainen olisi ollut jotakin vailla, kun tuo kunnon vaimo oli temmattu
pois: saattoväki suri syvästi ja kaikkein kasvot olivat kalman
muotoisia; sillä ihan niinkuin uusi murhe johdattaa vanhan mieleen,
niin saattoväkikin, sitte kun äsköin luotu hauta oli mullattu, meni
hakemaan omaisiensa haudat, ja siinä itse kukin itsekseen oli
murehtinut edesmennyttä ja hiljakseen rukoillut.

Me ollaan kelloseppäin kotimaassa, tuolla metsäisessä vuoristossa,
jossa yhdeltä puolen vesistöt juoksevat Rheinin virtaa päin, ja
toiselta puolen Tonavaan, joka saa alkunsa ei kaukana täältä.
Täkäläisten ihmisten luonnossa on jotain rauhallista, tyyneen
miettiväistä; vaimoja on paljon enemmän kuin miehiä, sillä heitä on
suuri osa kaikilla ilman-kulmilla kellojen kaupalla. Kotona olevien
miesten kasvot ovat enimmästään kalpeat, ja siitä huomaa heidän
askaroitsevan sisätyössä; sitä vastoin vaimoväellä, joka hoitaa
ulkotöitä pelloilla, on poski-punaa, ja heidän kasvoillensa antaa nuo
leveät mustat, leuvan alle sidotut nauhat, vielä jotain kauniin
uljastakin.

Maanviljelys on kuitenkin pienenmoista; se ei ole, paitsi muutamilla
isommilla talonpoikais-tiloilla, suurin muuta kuin lapion pitelemistä
ja niittytyötä. Monella paikkaa juoksee vielä kapea metsänkaistale aina
lakson päähän, puroon saakka, ja siellä täällä niittyjen syrjillä
seisoo vielä korkea, latvaan asti karsittu kuusi jäljellä ikäänkuin
merkiksi, että niitty- ja peltoala on metsästä väännetty. Saarnet ovat
kuin hoikkamaisia kekopäisiä pajuja; niitä, näet, karsitaan joka vuosi
kutun ruaksi. Kylä, eli oikeammin yhteiskunta, ulottuu paljon yli
puolen saksalaista penikulmaa: huoneet ovat hajallansa laksossa ja
vuoristossa, rakennetut kokonaisista, toinen toiseensa poikittain
liitetyistä hirsistä; etupuolella on akkunoita yhtä mittaa, ilman
väliseinustaa, sillä paljon valoa tarvitaan; sisään-ajo aittaan, missä
semmoinen on olemassa, tapahtuu vuorelta huoneen takana suorastaan
katos-alle, ja vahva olkikatto ulottuu etupuolelta pitkälle kuin
myrskyn suojaksi. Huoneitten väri sopii hyvin yhteen vuoren ja metsän
kanssa, joitten turviin ne ovat rakennetut, ja niittyjen läpi menee
kapeita näkyviä polkuja ihmisasuntoihin.

Suuresta saattojoukosta, joka samaa suuntaa kulkee ylöspäin laksoa,
eroo joku vaimo väliin siellä, väliin täällä: virsikirjallaan vaimo
viittaa päin omia huoneitaan lapsillensa, jotka kurkistelevat
ritirinnakkaisissa akkunoissa taikka hurjan huimasti juoksevat
niittypolkua alas ottamaan palaavia vastaan. Ja sitte kotiin tultua,
kun pyhävaatteet riisutaan, kuuluu syvä huokaus muistellessa toisen
murhetta ja ajatellessa, kuinka se sentään on hauskaa, että vielä
yhdessä eletään ja voidaan vieläkin elää toinen toisensa hauskuudeksi.
Mutta työnteko tänään ei tahdo oikein käydä päinsä. Ajatukset ovat
olleet maallisista askareista vapaat eikä ne taas tahdo niin äkkiä
niissä liikkua.

Kylän tunnettu vihtiseppä Knuslingenistä (hän teki lyijystä ja
messingistä mitä visuimpia vihtipainoja), joka kulki saattoväen kanssa
ensimmäiseen tienhaaraan, sanoi aatosalta: "Se on sentään tyhmyyttä,
koko se kuolema! Tuo Lentsin leski esim. on kyllä ollut viisas ja
kokenut ihminen, mutta nyt hän on maahan mullattu eikä hänestä enää ole
mailmalle mitään".

"Poika on kumminkin perinyt hänen hyvän luontonsa", vastasi nuori vaimo
joukosta.

"Mitä taas viisauteen ja kokemukseen tulee sitä täytyy jokaisen itse
hankkia itselleen", lisäsi pieni vanhahko mies, joka yhtäpäätä katseli
ja kurkisteli niinkuin olisi jotakin vailla; häntä sanottiin
Pröbleriksi, vaikkei se ollut hänen oikea nimensä, sillä vanhus oli
hairahtunut siinä, ettei hän pysynyt paljaana kelloseppänä, joka hän
oikeastaan oli, vaan hänen mielensä teki alinomaa keksiä jotakin uutta,
ja sentähden hän kaikkea popeeraasi eli koetteli, jonka vuoksi häntä
kutsuttiinkin Pröbleriksi (Propeeraajaksi.)

"Entiset ajat olivat paremmat ja hauskemmat", sanoi eräs vanha varvari
vuorentakaisesta laksosta, jota sanottiin 'varvarin-Taavetiksi', "ennen
aikaan pidettiin muhkeita maahanpaniaisia, joissa kumminkin kostui
pitkästä matkasta ja hiukauksista -- murhe on, nähkää, sitä laatua,
että se panee isoomaan ja janoomaan -- ja ennen aikaan opettajakin piti
semmoisen hautapuheen, että kyllä. Ja jos monesti kyllä on tullut vähän
liiaksikin maistetuksi, ei mitään hätää sen vuoksi. Mutta nyt on
semmoinen komento kokonansa kielletty, ja minun on niin nälkä ja olen
niin hervoton, että kohta pikaa en pääse tästä patosesta paikasta".

"Niin on minunkin laita, ja minunkin", kuului monelta tahoin, ja
varvarin-Taavetti jatkoi: "Ja mitä työtä sitte enää tekee, kun kotiin
tulee? Koko päivä on mennyt hukkaan. Sen suokin mielellään sille
ihmiselle, joka on ollut rakas. Mutta ennen aikaan oli toisin ja
paremmin; silloin palattiin vasta yöllä kotiin, eikä sitte enää
tarvinnut ajatella päänsä ympäri, mitä --"

"Enempää kuin ajatuksiakaan oli päässä", katkaisi nuori kelloseppä
Faller korkealla äänellä; hän oli toinen baassi lauluyhteydessä ja
kantoi nuottikirjaansa kainalon alla, -- muutoin miehen astunta ja
ryhti todisti, että hän oli ollut sotamies. -- "Maahanpaniaispitoja",
jatkoi hän, "noitahan vanha mestaritar itsekään ei olisi sallinut.
Kaikella on aikansa, ilolla on aikansa, kuin surullakin, -- aikansa
kutakin, se oli hänen sananpartensa. Minä olen ollut työssä vanhalla
Lents-vainaalla  viisi vuotta ja kolme neljännestä päälle. Minä ja
nuori Lents menimme oppiin yhtaikaa ja yhdessä me tulimme kisälliksi".

"Olisithan sitte saattanut olla opettajan verosta ja pitää
hautapuheenkin", sanoi varvarin-Taavetti närkästyksissään, ja sen
lisäksi hän höpisi jotain laulukuntalaisista, jotka ovat niin kovin
viisaita olevinansa ja luulevat, että vasta sitte mailmasta tietää, kun
nuottia vedellä osaa.

"Olisinhan kyllä vaikka niinkin", sanoi nuori mies, joka ei kuullut
viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä kuulevinaan. "Olisin kyllä
saattanut pitää hautapuheen, ja ansaitseehan niin perin-pohjin hyvä
ihminen kuin tänäpänäkin haudattiin sen, ettei niin oitis kohta puhuta
muista asioista ja kaikenlaisesta mieliteosta. Se vanha mestari, se
vasta oli mies; jos kaikki ihmiset olisivat kuin hän oli, ei yhtään
tarvittaisi tuomaria, ei sotamiehiä, ei vankihuoneita eikä kasarmia
koko mailmassa. Meidän vanha mestarimme oli ankara; ei yksikään
oppipoika arvannut siirtyä viilaustyöstä varvaustyöhön ennen kun hän
käsimäärältä osasi viilata kahdeksaskanttisen niin, että se näytti kuin
varvatulta, ja meidän on täytynyt oppia tekemään pikkukelloja, se joka
osaa pientä työtä tehdä, osaa suurtakin. Ei hänen vertaastansa ole
lähtenyt ainoatakaan ratasvärkkiä eikä lyöpäkelloa, joka olisi ollut
pienintäkään vailla. Minun itseni tähden ja meidän paikkakuntamme
tähden", sanoi hän, "täytyy meidän säilyttää hyvää mainettamme". --
Niin, mutta jos ma kerron teille yhden ainoan tapauksen, siitä saatte
kuulla, mimmoisiksi hän nuoret väkensä sai. Kun nuori Lents ja minä
pääsimme kisälliksi, me rupesimme tupakkia polttamaan. Silloin vanhus
sanoi: "Hyvä; jos mielenne tekee polttaa, minä en taida sitä kieltää,
enkä soisi teidän sitä tekevän salaa; minulla on valitettavasti
itsellänikin se paha tapa, että minun täytyy polttaa; mutta sen minä
teille sanon, jos te poltatte, minä lakkaan, vaikka se minusta on
vaikeata. Se ei käy päinsä, että me kaikki poltamme". Tietysti emme
siihen itsiämme totuttaneet; ennen olisimme panneet tupakkihampaamme
naulaan, kuin pahoittaneet mestarin mieltä.

"Entäs mestarin rouva sitte? Hän seisoo tässä tuokiossa Jumalan edessä,
ja Jumala itse sanoo hänelle: sinä olet ollut vilpitön vaimo,
mimmosiaka mailmassa on harvat. Tosin sinullakin on ollut vikasi: sinä
olet pitänyt poikalastasi vähän liiaksi hyvänä etkä ole laskenut häntä
menemään vieraille vaikka se olisi ollut hänen omaksi hyväksensä, ja
hän siitä olisi tullut vähän miehekkäämmäksi, mutta sinun monet
tuhannet hyvät työsi, joita ei ole kukaan muu nähnyt, kuin minä, ja se,
ettes koskaan ole kärsinyt kenestäkään pahaa puhuttavan, -- se ettäs
olet kaikki parhaaksi kääntänyt ja yksin Petrovitschinkin parhaaksi
puhunut -- tämä kaikki ei ole unohdukseen jäänyt. Tule tänne, sinä olet
palkkasi saava. Ja arvatkaas mitä äiti sanoo kun Jumala tahtoo palkita
hyvän hyvällä? Hän sanoo: suo kaikkea hyvää pojalleni, ja jos sitä
vielä jää jäljellekin, katso, siellä maan päällä on se ja se, joka
kurjuutta kärsii, auta heitä; ei minusta enää ole holhojaa. -- Ettekä
te uskoisi, kuinka hiukan hän itse on ruokaa nauttinut, siitä on
miehensä useasti tehnyt pilkkaa; mutta se on niin totta kuin minä tässä
seison, että hän on tullut ravituksi siitä, ett' on katsellut, kuinka
ruoka muille maistaa. Ja yhtä hyvä sydän on pojalla, kuin äidilläkin on
ollut. Hän on sulaa sydäntä! Hänen edestänsä minä menisin vaikka
kuolemaan".

Näin kelloseppä Faller kertoi, ja hänen raikas äänensä usein
liikuttavasti vapisi. Vaan ei muutkaan olleet nuorta Lentsiä
kiittämättä. Pröbler vakuutti Lentsin olevan ainoan koko
paikkakunnassa, joka ymmärsi vähän enemmän, kuin vanhastaan oli totuttu
ymmärtämään. "Ja jos ihmiset eivät olisi niin kovapäisiä ja
kadehtivaisia, he olisivat jo aikaa hyväksyneet mallikellonkin, jonka
hän ja minä yhdessä olemme valmistaneet, taikka niin se on, että
hänellä on siinä työssä paras osansa, sen minun täytyy rehellisesti
sanoa".

Ihmiset eivät huolineet Pröblerin sanoista suurta pitää, sentähden hän
niin solkkamaisesti puhuikin ja höpisi vaan itsekseen, niin että tuskin
muita sanoja selvästi kuuluikaan kuin ainoastaan "mallikello".

Sitä tyystemmin kuulleltiin varvarin-Taavetin sanoja, kun hän nyt
rupesi puhumaan: "Lents ei unohda yhtäkään ihmistä, jolle hän vaan
taitaa jotakin hyvää tehdä. Hän korjaa joka vuosi sokean
harpunsoittajan urkuja Fuchsbergissä eikä koskaan ota mitään maksoa;
sitä työtä hän tekee joutilaina sunnuntaisina. Se on varmaankin
Jumalanpalvelusta sekin, josta taivaan Isä iloitsee. Myös minuakin hän
on auttanut. Kerrankin hän tulee luokseni ja näkee, kuinka minä tunaan,
polkiessani pyörää. Hän kohta menee myllärille, puhuu hänen kanssaan
kaikki puhtaaksi, ja sitte tulee hän minun kanssani muuttamaan
verstaani vinttiin ja panee pyöräni yhdistyäkseen vesirattaan kanssa,
ja nyt minä pääsen puolella vaivaa ja saan kolme vertaa enemmän
valmiiksi".

Joka mies nyt tunkesi esiin, niinkuin uhriarkulle, matkiaksensa jotain
kiitosta nuorelle Lentsille.

Vihtimies oli ääneti ja nyökki vaan päätään, suostuen puheisin. Hän on
koko joukosta sukkelin, hän tietää, että kaikki on totta, mitä sanottu
on, mutta ei vielä ole sanottu tarpeeksi, hän tietää hiukan enemmänkin.
"Ei ole ketään, jolle mieluisammin työtä tekisi, kuin Lentsille tekee;
tosi kyllä on, että visusti pitää tehtämän kaikki, niinkuin oikein
onkin, mutta sitte saakin sekä palkkansa puhtaassa rahassa ilman
tinkimistä, kuin myös hyviä kiitossanoja kaupan päälle, ja niistä käy
mieli hyväksi".

Faller erosi nyt joukosta ja kulki vuorta ylöspäin omaan kotiinsa; myös
kaikki muutkin hajosivat, yksi sinne, toinen tänne, sitte kun jokainen
oli ottanut nuuskapriisin Pröblerin tuohitoosasta. Varvarin-Taavetti
jäi ihan yksistään tuumastukkineen astuskelemaan laksoa ylöspäin, sillä
hän asui toisenpuolisessa laksossa ja oli ainoa siitä paikkakunnasta
tänne tullut.



TOINEN LUKU.

Sureva ja hänen seurakumppaninsa.


Kylästä vie kaita polku erääsen yksinäiseen huoneukseen, joka on
katettu paitsi pieni mitta tiilillä siltä kohtaa, jossa korsteini on.
Luomuksen näkee vasta sitte, kun on kävellyt runsaasti neljäsosa
tuntia ylöspäin. Tie kulkee kirkon ohitse, toisella puolen, ensin
pensasaitauksen välillä ja sitte aukeana pitkin nurmikkoa, jossa kuuluu
humina kuusikosta, joka peittää koko jyrkän vuoren. Tämän vuoren takana
-- sen nimi on Spannrente -- taas ylenee toisia vuoria; mutta tämä
vuoren-nokka on niin jyrkkä, ettei saa lyhteitä ylänkö-pelloilta
kuljetetuksi alas laksoon muulla tavalla kuin rekiluisua.

Polkua pensasaitauksen välillä käveli paraikaa kaksi miestä perätysten:
se, joka kulki edellä, oli pieniläntä vanhahko erinomaisen hyvissä
vaatteissa. Hänellä oli sakarakeppi kädessä ja varovaisuuttaan hän
vielä oli kietonut kepin tupsut ranteensa ympäri. Vanhuksen astunta oli
vielä vakava; hänen kasvonsa, jotka olivat ryppyjä täynnä, liikkuivat
ylös ja alas, sillä hän maiskutteli sokerinpalasta ja otti aina vähän
ajan takaa uuden palasen taskustansa. Vanhuksen punertavan vaaleat
silmänripseet olivat harjatut melkein vaakasuoraan ja hänen sukkelat
heleänsiniset silmänsä kurkistelivat niitten alta. Nuori mies, joka
käveli perässä, oli suuri ja hoikka, hänen yllänsä oli sininen
pitkäliepeinen takki ja hän kantoi suruharsoa hatussaan ja
käsivarressaan. Hän katseli maahan päin ja pudisteli aikavälittäin
päätänsä. Nyt nosti hän päätään ylös, että vaaleanvereät kasvonsa
näkyivät; hänellä oli siniset silmät ja hänen silmälautansa olivat
punehtuneet.

"Setä", sanoi hän pysähtyen, ja hänen äänensä kaikui langenneelta.

Sokerin maiskuttaja kääntyi päin.

"Setä, kyllä jo piisaa. Minä kiitän teitä monikertaisesti, matka on
pitää ja minun tekisi mieleni mennä yksinäni kotiin."

"Miksi niin?"

"En tiedä sanoa, mutta minusta on niin --"

"Älä huoli mennä kotiin ollenkaan, käy kernaammin minun kanssani".

"Setä, se kyllä on vähän pahasti, etten taida teitä seurata, mutta nyt,
nyt ei minussa ole ravintolaan menkää; ei minun ole nälkä eikä jano.
Minä en saa päähänikään, mitä minä vastakaan söisin, taikka joisin.
Minun on paha ollani, jos te minun tähteni kävelette tän pitkän
matkan".

"Ei, ei, kyllä minä käyn kanssasi, en minä ole niin kovasydämminen,
kuin äitisi on uskotellut".

"Minun äitini ei ole minulle mitään teistä uskotellut, hän ei ole
elämänsä päivinä puhunut ihmisistä muuta kuin hyvää, ja varsinkin
sukulaisista hän ei ole tahtonut kuulla sitä eikä tätä. Hänen
sananlaskunsa oli: jos tokaisen nenäni, sokaisen koko kasvoni".

"Niin kyllä, hänellä oli monta sananlaskua; koko paikkakunnalla kuulee
aina sanottavan: niin sanoi Lentsin-Mari. Ei kuolleita pidä sanottavan
muuta kuin hyvää, mutta hänestä ei kukaan perästäpäin saa sanoa mitään
pahaakaan".

Nuori mies katseli surumielisenä vanhusta. Kun se jonkun hyvän sanan
sanoi, tuntui kuitenkin aina siltä, kuin olisi antanut pienen kolauksen
niskaan.

"Niin setä," jatkoi nuori mies, "kuinka useasti hän vielä viimeisinä
päivinään sanoi minulle, ja ne sanat kävivät kipeästi sydämelleni:
Lents, sanoi hän, minä kuolen sinusta pois kuusi vuotta myöhään.
Kahdenkymmenen viiden vanhana sinun olisi pitänyt naida, mutta nyt se
käy sinusta kankeammaksi, ja sinä olet nyt niin tottunut minuun eikä se
voi sinänsä pysyä... Näistä ajatuksista minä en ole voinut häntä
luovuttaa ja se on se ainoa, joka teki hänelle kuoleman katkeraksi".

"Hänellä on ollut oikein", sanoi sokerin maiskuttaja, "hän oli
hyväluontoinen, tahtoi kentiesi pitää oman päänsäkin, mutta siihen ei
tule kenenkään mitään. Kuitenkin hän on hyväluontoisuudellaan pilannut
sinun. Sinä olet semmoinen ämmälauri. Minä en oikeastaan ole aikonut
sitä sinulle tällä haavaa sanoakaan ja odottaa saat siksi kun sinua
siitä toisen kerran torun. Vaan seuraa minua, äläkä ole noin lapsekas.
Olethan sinä nyt, juuri kuin et enää tietäisi, mistä sisään. Se on
mailman menoa se, että äitisi on täytynyt kuolla pois, etkähän sinä
saata itseäsi nuhdella siitä, ettes olisi ollut hyvä lapsi häntä
kohtaan".

"En, Jumalan kiitos, en!"

"No, käytä itseäsi kuin miehen tulee, ja jätä valitukset ja
voivotukset. Olethan sinä jo kirkkomaalla itkenyt, enkä minä
ikipäivinäni ole nähnyt semmoista itkutusta".

"Totta kyllä, setä, enkä minä taida sanoa, kuinka minun oli ollani.
Minä itkin äitini tähden, mutta minä itkin myös itse tähteni. Kun
lauluyhteytemme siellä veisasi omia virsiämme, joita itsekin olen ollut
laulamassa, ja kun minä siinä seisoin, ääneti kuin kuollut, niin
minusta oli kuin olisin ollutkin kuollut ja kuin kumppanini olisivat
laulaneet haudallani enkä itse saanut lauletuksi --"

"Sinä olet", sanoi vanhus niinkuin tahtoen lisätä sanan pari, mutta hän
nieli ne alas ja astui eteenpäin; mutta pieni koira, joka juoksi
edessä, katseli vanhuksen kasvoihin ja pudisti päätänsä; semmoisia
juonteita koira ei ollut ennen hoksannut herransa kasvoissa.

Vähän ajan takaa vanhus pysähtyi itsepasillaan ja sanoi; "Minä
puolestani käännyn takasin sitte. Mutta vielä yksi asia. Älä nyt vaan
huoli kotiisi ottaa ketään äitisi sukulaisista, jonka sinun sitte
täytyisi jonkun ajan kuluttua antaa mennä matkoihinsa. Ne unohtavat
kaiken jonka olet heille tehnyt, ja ovat pahoillaan siitä, ettei sitä
hyvää ijänkaiken kestä. Älä myöskään lahjo mitään pois, tulkoon kuka
hyvänsä. Jos taas tahdot jotakin lahjoittaa, tee se vasta parin viikon
perästä. Ota avaimet sisään, kun tulet kotiin. Hyvästi nyt, jää Jumalan
haltuun ja ole mies".

"Jumalan haltuun, setä!" sanoi nuori mies ja käveli eteenpäin, omaan
kotiinsa. Hän piti silmänsä kiinitettynä maahan, mutta joka askeleella
hän kuitenkin tiesi, missä oli; hän tunsi jokikisen kiven tiellä. Kun
hän seisoi huoneensa edessä tuntui hänestä, kuin hän ei pääsisi
kynnyksen yli.

Mitä hyvää siitä kaikesta ulos- ja sisäänkäymisestä onkaan, ja mitä
perästäkin perii?! Kärsiä täytyi vaan. --

Vanha palveluspiika istui kyökissä valkeettoman piisin vieressä ja
piteli esiliinaansa silmillään, ja kun nuori mies meni ohitse, sanoi
piika niiskuttaen: "sinäkös se olet, Lents? Jumalan terve!"

Huoneessa tuntui niin tyhjältä, ja kuitenkin kaikki oli kuin ennen:
tuossa oli työpöytä viidellä uurteisella yhtä monta työntekiää varten,
aivan vanhalla paikallaan noiden yhtä mittaa juoksevien akkunain alla,
työkalut riippuivat hihnoissa ja koukuissa pitkin seinää, kellot
napsuttivat, käet kukkuivat, kyyhkyset kuhersivat, ja kuitenkin on
kaikki niin tyhjää, niin kolkkoa ja kalman muotoista; nojatuoli seisoi
tuossa ikäänkuin käsipuitaan levitellen ja odotellen... Lents nojausi
tuoliin ja itki katkerasti. Nyt hän oikaisi itsensä ja pyrki kamariin.
"Ei, se ei ole totta, ettet sinä siellä enää ole", sanoi hän melkein
lujaa -- hän peljästyi omaa ääntänsä ja istahti hervotonna tuoliin,
jossa äiti niin monesti oli istunut.

Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja meni tyhjään kamariin.

"Minun mielestäni on, kuin olisi minulla jotakin sinulle lähetettävää,
kuin olisit sinä jotakin unohtanut!" sanoi hän taas ja meni hienosti
väristen avaamaan äitinsä kaappia, jonka sisustaan hän ei vielä koskaan
ollut katsellut; tämä teko oli hänestä kuin rikos, ja kuitenkin sen
teki. Kukatiesi hän on sinulle jättänyt jonkun merkin, jonkun sanan
jälkeensä. Hän näki kaapissa edesmenneille sisaruksillensa annetut
kumminlahjat, jokainen nimellä merkitty, kuin myöskin omat
saamansa kumminlahjat; sen ohessa muutamia muistorahoja, äitinsä
rippiskoulu-todistuksen, hänen morsiuskruununsa, kuivettunut, mutta
sievästi käärittynä, hänen kranaatti-koristuksensa ja vielä erityisessä
pienessä rasiassa, käärittynä viiteen paperiin, yhden hienon vanhemman
kasvin ja sen vieressä paperin, johon äiti oli omalla kädellään
kirjoittanut jotain. Poika luki ensin hiljaa, mutta sitte puoleksi
lujaa, ikäänkuin hän olisi suonut kuulevansakin äitinsä sanat: "Tämä on
vilun-ihana kukkanen --"

"Siellä on ruokaa!" kuului äkkiä ääni huutavan kamarin avonaisesta
ovesta.

Lents vavahti, ikäänkuin olisi hän kuullut aaveita, vaikkei se ollut
kukaan kuin Maisu, joka oli huutanut.

"Minä tulen kohta paikalla", vastasi Lents, pani tuota pikaa kamarin
oven kiini ja salpaan, kääri taas kaikki huolellisesti entiselleen ja
meni sitte tupaan. Hän ei enempää huomannut, kuinka Maisu pudisti
päätään tuosta salavehkeilemisestä.



KOLMAS LUKU.

Työntekiä hyväntekiänä.


Likeisin naapuri, joka oli voutintalokas -- hän asui kuitenkin
kappaleen matkaa Morgenhaldesta -- oli lähettänyt keittoruokaa: sillä
tässä maassa on se tapa, että lähin naapuri lähettää maahanpaniaisien
jälkeen keittoa kuolinhuoneesen, kun edeltä arvaa, ettei surunalaiset
itse vaiheta mieltään ruan laitoksiin. Eikä liioin saa koko
maahanpaniaisaikana eikä kolme tuntia sen perästä tehdä valkeata
takkaan.

Voutitalokkaan tytär itse toi ruan tupaan.

"Minä kiitän sinua Katriina ja sano vanhemmillesikin kauniit kiitokset
minun puolestani! Laske siihen vaan! Kun minun tulee nälkä, sitte syön;
nyt en saa syötyä", vakuutti Lents.

"Ei, sinun täytyy edes koittaa syödä, niin on tapa", sanoi Maisu,
"täytyy laittaa sen verran edes, että suunsa avaa. Istu alas Katriina,
suruhuoneessa täytyy istua, ei siellä seisoa saa. Nuori väki ei enää
ollenkaan tiedä, kuinka oltaman pitää. Sinun täytyy myös sanoa jotakin,
Katriina. Surevan luona pitää puhuttaman, ei siellä saa olla ääneti.
Sano nyt jotakin!"

Tuo varteva ja täysiposkinen tyttö muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan
ja sai tuskin suusta maalle sanat: "en minä osaa!" ja purskahti sitte
katkeraan itkuun.

Lents katsoi häneen vakavasti; tyttö tämän kaiketi huomasi ja peitti
kasvonsa esiliinallaan.

"Ole nyt vaan tyynellä mielin", lohdutti Lents, "ja kiitä Jumalaa joka
päivä siitä, että sinulla on vanhemmat elossa. -- Kas niin, nyt olen
sopasta maistanut".

"Sinun täytyy vielä koittaa, miltä muukin ruoka maistuu", kehoitti
Maisu.

Senkin Lents teki, vaikka se oli vastahakoista; hän nousi ylös ja saman
teki tyttökin sanoen: "älä pane pahaksesi, Lents, minä tahtoisin sinua
lohduttaa, mutta minä ... minä..."

"Kyllä mä tiedän, minä kiitän sinua. En minäkään nyt taida paljon
puhua".

"Jumalan haltuun! Isäni käski sanoa, että tulisit meille; hän ei pääse
tänne sinun tykösi, hänen jalkansa on kipeä".

"Saa nyt nähdä, kun taidan, niin tulen".

Tyttö lähti pois, ja Lents rupesi kävelemään huoneessa edes takasin ja
ojensi käsiään, niinkuin olisi jotakin tartuttavaa, vaikka eivät
tarttuneetkaan mihinkään. Sitte istui hänen silmänsä, kuin naulittuna,
varsinkin erääseen viilaan, joka riippui erikseen. Hän tuli
tuskahikeen, kun hän kurotti kättänsä sitä päin; jotakin häneen nyt
kosi.

Tämä viila oli hänen paras perinsä. Sen vahterisessa varressa oli
kovertunut sia, jonka isän peukalo oli syönyt; kokonaista neljäkymmentä
ja seitsemän vuotta isä oli sitä työssään pidellyt, ja siitä oli ollut
hänelle iloa ja useasti oli hän sanonut: "eipä sitä kukaan uskoisi,
että puiseen varteen jäisi pitkästä pitelemisestä peukalon sia". Kun
joku vieras tuli tervehtimään, äiti näytteli tätä ihme-kapinetta.

Tohtori tuolla alahalla laksossa, jolla oli koko joukko kotimaisia
seinäkelloja ja vanhanaikaisia kaluja, tahtoi usein tätä
villaakin omaksensa ripustettavaksi muitten kalujen joukkoon hänen
säily-kamarissaan, mutta isä ei luopunut siitä, ja äiti kuin poikakin
pitivät tämän hänen kuolemansa jälkeen saadun perin korkiassa arvossa,
Silloin kun isä haudattiin ja poika äitineen istui hiljaisuudessa
kotona, sanoi äiti: "Lents kyllä nyt jo on tarpeeksi valitettu; meidän
täytyy tyyneellä mielin kantaa kärsimyksemme. Ota isäsi viila ja rupee
työhön. Rukoilkaa ja tehkää työtä niin pitkä kuin päivä on, kuuluu
käsky. Ole iloinen, että taidat itseäsi kunniallisesti elättää työlläsi
ja ettei sinun tarvitse ajatella, mitä nyt pitäisi tekemäsi. Monta
tuhannen kertaa on isäsi sanonut: kun aamulla nousee ja työtä on
tekeillä odottamassa, sepä virkistyttää ja reipastuttaa, ja kun minä
viilaan, niin minä samassa viilaan kaikki tyhjänperäiset sirut
päästäni, ja kun minä paukutan vasarallani, niin annan kaikille
raskaille ajatuksille kolauksen, ja -- ne kohta ovat tipotiessään".

"Sillä lailla äiti silloin sanoi, ja hänen sanansa nyt soivat
korvissain, hän sanoo samaa taaskin. Jos ma vaan aina ja joka asiassa
muistaisin yhtä hyvin hänen sanansa!"...

Lents rupesi kiivaasti työhön.

Maisu seisoi ulkona voutitalokkaan Katriinan kanssa ja vakuutti uhoa
täynnä: "Se vasta on minulle oikein mieleen, että sinä ensimmäiseksi
toit keittoa; se tietää hyvää. Se, jolta tämmöisessä tapauksessa saa
ensimmäisen suupalan nauttiaksensa, se myös -- mutta minä en sano sen
enempää, eikä siihen käräjäin-käyntiä tarvita. Tule sinä vaan taas
ehtoolla meille, ja sinun täytyy olla se, joka hänelle tänäpänä sanot
hyvää yötä, ja sinun pitää sanomasi kolme kertaa hyvää yötä, sitte
siitä seuraa vieläkin enemmän. -- Mutta mitäs tää on? Hiljaa! Niin,
eipä mailman päivinä, mitä minä nyt kuulen! Niin se on, hän tekee
työtä, nyt jo, tänäpäivä jo! Se maar on se mies, ei kukaan häntä
ymmärrä, ja kuitenkin minä olen hänen nähnyt lapsuudestaan saakka;
hänellä kyllä on aina päänsä, jota ei kääntymään saa, mutta hyvä sydän
hänellä on. Älä nyt vaan puhu kenellekään, että hän on tehnyt työtä;
siitä hän tulisi pahaan huutoon. Kuuletko sen? Ja ehtoolla sinä tulet
noutamaan astiat, ja katso sitte, että saat sanat suustasi maalle; sinä
kyllä muutoin sen osaat".

Maisu lakkasi nyt, kun Lents huusi ovelta: "Maisu, jos joku tulisi
tervehtimään, minä en nyt ole puhepäällä kenenkään seurassa, paitsi jos
Pilgrim tulee. Kas! vieläkö sinä olet täällä Katriina?"

"Minä menen jo", sanoi tämä, ja lähti juoksemaan vuorta alas.

Lents meni takasin huoneesen, teki työtä taukoomatta, ja Maisu toisessa
huoneessa vaivasi päätänsä pitkin ja poikin tuosta kummallisesta
miehestä, joka äsköin oli itkusta menehtymäisillään ja nyt reuhtoi
työssä. Hänellä suinkaan ei ole kova sydän eikä hän ahneuttaan tee
työtä, mutta minkätähden hän sitte tekee?

"Minun vanha pääni ei ole kylliksi sukkela", sanoi Maisu ja kääntyi
ovelle, mennäksensä emännältään selkoa saamaan; mutta hän otti otsaansa
kiini, kun vasta huomasi, että Lentsin äiti olikin poissa ja kuollut.

Maisun rinta oli täynnä, kun nyt rupesi vieraita tulemaan, ensin
opettaja ja muut lauluyhteyden jäsenet, ja sitte vanhempiakin ihmisiä.
Pahoilla mielin hän kielsi kaikkia tulemasta ja puhui niin lujaa kuin
kaikki ihmiset olisivat olleet kuuroja; he olisivat kaikin kernaasti
saaneet tukkia korvansa, etteivät kuulisi Lentsin tekevän työtä. Hän
odotti odottamistaan Pilgrimin tuloa, se oli mies, jonka mieltä Lentsi
noudatti, se mies saisi viilan otetuksi hänen kädestään pois. Mutta
Pilgrimiä ei kuulunutkaan, ja nyt Maisu keksi kelpo keinon: kuka hänen
käski kotona köröttämään? Hän lähti ulos odottamaan tiellä, niin
kaukana kotoa, ettei viilaus eikä vasaran paukutus kuulunut niin
kauaksi, ja ken nyt tiellä tuli, sen hän kielsi perille menemästä.

Mutta työnteko tyydytti ja rauhoitti Lentsiä, ja vasta ehtoommalla hän
lakkasi työtä tekemästä. Hän meni ulos kävelemään laksoa päin,
huoneitten taustan sivuitse, hyvän toverinsa maalari Pilgrimin luo,
mutta puolitiessä hän kääntyi takasin, niin äkkiä, kuin olisi joku
häntä huutanut, ja kuitenkaan ei yltäympäri kuulunut hiiren
hiiskahdusta. Ainoastaan västäräkki visersi väsymättä pensastossa ja
keltavarpunen, istuessaan kuusenlatvojen tänvuotisissa tuoreissa
vesoissa liverteli harvalukuisia säveleitään ja tirkisteli sinne tänne.
Leivosia ei täällä löydy laksoissa eikä niittymailla; niitä liitelee
ylempänä ylänkölakeuksilla, jossa ohrapeltoja on lappeillaan.

Niityt höytivät ja käveliä katsellessaan eteensä ja takansa näkee
hienoa sumua, vaan ei näe sitä likimaillaan siinä paikassa, jossa
seisoo ja liikkuu.

Lents astui riuskasti laksoa ylöskäsin, ja vasta kun aurinko laski
Spannrenten taa ja sumu laksossa loisti tulipunaisena pilvellä, hänkin
pysähtyi ja sanoi: "ensi kerran aurinko nyt laskee hänen hautansa yli".
Ehtookello soi, hän otti hatun päästään ja kulki eteenpäin. Eräässä
lakson notkossa hän jälleen pysähtyi ja katseli pensaan kätkössä
ylöspäin erääsen pieneen yksinäiseen huoneesen. Sen edustalla istui
mies penkillä -- hänen tunnemmekin jo, se on kelloseppä Faller --; hän
piteli pientä lasta polvillaan ja tanssitteli sitä, ja hänen vieressään
istui sisarensa, jonka mies on ulkomailla, ja hänkin piteli lasta
rinnoillaan, suudellen sen käsiä.

"Hyvää ehtoota, huusi Lents hänelle, tällä kertaa oikein raikkaalla
tenoriäänellä.

"Hei vaan, sinäkö se olet?" kaikui syvä baasi vastaan. "Juuri pääsimme
sinusta puhumasta. Lisabeth tässä sanoo, että sinä unohdat meidät
vallan pois murheessasi, ja minä sanon: 'ei maar, päinvastoin hän pitää
meitä mielessään'".

"Niin oikein, ja sen vuoksi minä tulenkin. Minun juolahti mieleeni,
että Hurgelin huoneet myydään huomenna. Jos tekee mielesi ne ostaa,
kyllä minä menen takuusen. Sitte me olemme likempiä naapuriakin".

"Se on vallan hyvä asia, erinomaisen hyvä! Sinä jäät siis kotiin?"

"Kuinkas muutoin?"

"Sanoohan ihmiset sinun lähteväsi ulkomaille vuodeksi taikka
isommaksikin aikaa".

"Kuka niin on sanonut!"

"Muistaakseni on setäsi sen sanonut; en minä sentään tarkoin tiedä".

"Vain niin? Voi olla mahdollista. Jos ma lähtisinkin, niin täytyy sinun
sitte muuttaa huoneisini".

"Parempi on, että jäät kotiin. Myöhäksi rupee jo matkustukset käymään".

"Ja nai sitte hyvin pian", lisäsi nuori vaimo.

"Tee se, niin matkustuksetkin katoovat mielestäsi: naitua ollaan kuin
kytkeittynä. Mutta katsoppas, Lents, sinun mahtanee vielä käydä hyvin
mailmassa. Ettäs minuakin murheessasi muistat, siitä sinun äitisi
taivaassa sinua siunaa. Ei minuutiakaan mene, etten häntä muistele.
Tuon sinä olet perinyt äidiltäsi, semmoinen hänkin oli, että hän aina
kaikkia muisti. Jumala sen palkitkoon!"

"Hän palkitseekin paraikaa. Kävelyni sinun luoksesi ja yhdessä olomme
lievittää minua suuresti. Lisabeth, onko sinulla jotain haukattavaa?
Vasta nyt ensi kerran tänäpänä tunnen nälkää".

"Minä laitan sinulle pari munaa".

"Sepä hyvä".

Lents söi hyvällä ruokahalulla ja kestiystävät olivat oikein
mielissään, että ruoka hänelle niin hyvältä maistui.

Fallerin äiti pyysi, vaikka poika häntä kovin pidätti, että Lents
lahjoittaisi hänelle jotakin vaatteen puolta.

Lents lupasi.

Faller ei luopunut lähtemästä häntä saattamaan kappaleen matkaa
kotiinpäin, mutta tuskin olivat parikymmentä askelta huoneesta, kun
Faller kimeästi vihelsi. Sisar tuli ja kysyi, mikä nyt oli. Hän huusi
vastaukseksi, ettei hän tänä yönä tulisi kotiin.

"Mihinkäs sinä aivot jäädä?" kysyi Lents.

"Sinun luoksesi".

Molemmat ystävät kävelivät eteenpäin sanaakaan sanomatta; kuu paistoi
hellästi, huhkainten ääniä kuului, mutta kylästäpäin tunki iloinen
laulu korviin.

"Ei olisi hauskaa, jos kaikki surisivat yhtä". sanoi Lents. "Jumalan
kiitos, että jokainen iloitsee ja murehtii omasta kohden".

"Nuohan taaskin ovat äitisi sanat sinun suustasi", vastasi Faller.

"Mutta maltas", huusi Lents nyt, "etkös tahtoisi antaa morsiamellesi
tiedon, että saat ostetuksi omat huoneet?"

"Sen teen kuin teenkin. Tule mukaan. Saapas nähdä iloa, jonka moista ei
toista maan päällä".

"Juokse yksistäsi vaan vuorta ylös; minusta ei ole iloitsemaan ja minä
olen kovin väsynyt. Minä odotan tässä. Mene nyt pikaa ja joudu pikaa
takasin". --

Faller kiiruhti ylös vuorelle ja Lents istui tien viereen kiviläjälle,
ja samoin kuin kaste paraikaa lankesi puille, pensaille ja ruoholle
että kaikki jälleen virkistyisi, niin yksinäisen sielullekin lankesi
jotakin niinkuin taivaallista kastetta. Tuolla pienessä vuorihuoneessa,
jossa oli pimeä, vilahtaa nyt valkea, ja valo ja ilo koittaa ihmisten
sydämmissä; he ovat ison aikaa olleet alakuloisia, mutta nyt ilo puhuu
ilmiin.

Ei ole maan päällä suurempaa autuutta, kuin hyväntekeväisyys.

Faller tuli hengistyneenä takasin ja kertoi, kuinka kaikki oli
riemuinnut; morsiamen vanha isä oli avannut akkunan ja huutanut päin
laksoa: "ole tuhannen kertaa siunattu, sinä hyvänsuopa ihminen!" ja
morsian oli väliin itkenyt, ja väliin riemusta huutanut.

Ison aikaa molemmat ystävät astuivat eteenpäin, kumpikin ääneti ja
omissa ajatuksissaan. Fallerin astunta oli riuskaa, tukevaa, hänen koko
käytöksessään oli jotakin reipasta ja uskaliasta, ja kun Lents otti
askeleitaan tasan hänen kanssaan, hänkin kävi niinkuin reippaammaksi.

Siinä paikassa, jossa vuori taas kohoo, katsoi Lents kerran taaksensa
kirkkomaata päin ja huokasi syvästi.

"Minunkin isäni lepää siellä, enkä minä ole saanut isääni pitää
niinkauan elossa kuin sinä", sanoi Faller.

Lents käveli edellä, vuorta ylös. Mikä tuo valkoinen on, joka liikkuu
tuolla ylähällä vuorella? Kukahan se siellä on? onko se mahdollista?
Eikö se olekaan totta, että äiti on kuollut? Niin, ei hän sitä kestä,
hän tulee varmaankin takasin...

Sisällisesti vapisten katseli sureva sinnepäin.

"Hyvää ehtoota, Lents!" kuului ääni huutavan; se oli voutitalokkaan
Katriinan ääni.

"Mitä sinä siellä tähän aikaan teet?"

"Minä olen ollut Maisun tykönä; meidän tyttö on pitänyt hänelle seuraa,
ettei hän olisi niin yksinänsä. Hän onkin niin vanha ihminen ja pelko.
Mutta minä en ollenkaan pelkäisi, vaikka äitisi palaisikin takasin.
Hyvää yötä, Lents! hyvää yötä! hyvää yötä!

"Hyvää yötä!"

Kolme kertaa Katriina sanoi hyvää yötä, niin oli Maisu käskenyt, sillä
se tietää jotakin; saas nähdä mitä siitä seuraakaan!



NELJÄS LUKU.

Kaikki kotosella.


Vilpoinen ilta virkistytti ihmisiä kuuman päivän perästä; perheet
istuivat penkillä huoneittensa edustalla, useimmat heistä sillan
kivisillä käsipuilla; sillä siellä, missä silta on, joko paikalla,
taikka läheisyydessä, sinne kokoontuu väkeä illalla juttelemaan ja
lepoa pitämään päivän töistä. Tästä kulkee kaikki ohitse, jotka tulevat
tältä taikka toiselta puolelta, ja joen mulina sillan alla ikäänkuin
kehoittaa jutun jatkoon. Tuolla alahalla joessa on useampia puita
likoomassa, jotta kasvin nesteet lähtisivät syitten välistä ja puu itse
siten ei sikistyisi eikä turpoisi valmistettaissa kellojen koteloiksi.
Ihmiset sillalla olivatkin hyvin lioittamiseen harjaantuneet, moneenkin
piihin. Vielä ehtoopuolellakin puhuttiin -- ja paljonpa puhuttiinkin --
Lentsin leski-vainajasta, mutta vielä enemmän siitä, että Lentsin
pitäisi kiiruumman kautta mennä naimisiin. Vaimot kiittivät Lentsiä
ylen määrin, ja moni kiitossana oli lausuttu kuin kehoitteeksi
miehille, että hekin käyttäisivät itsiään noin kiitettävästi; sillä
oikea mies aina oikeaksi tunnustaankin. Miehet taas puolestansa
sanoivat: kyllähän se niin on; hän on kelpo ihminen, mutta -- liian
pehmoinen hän sentään mieheksi on. Tytöt sitä vastoin -- paitsi ne,
joilla jo oli julkiset kihlattunsa -- olivat ääneti, varsinkin kun
oltiin sitä luuloa, että Lents naisi yhden tohtorin tyttäristä;
vielähän muutamat vakuuttivatkin asian jo olevan päätetyn ja tehtävän
julkiseksi kohta suruajan loputtua. Äkkiä ja tietämättä mistä se tuli,
levisi huhu huoneesta huoneesen ja varsinkin sillalla, että Lents
tänäpänä, äitinsä maahanpaniaispäivänä, oli lakkaamatta tehnyt työtä.
Vaimoväki päivitteli, että niin hyvä ihminen taisi olla noin ahne;
miehet taas kokivat häntä puolustaa. Viimein ruvettiin haastamaan
ilmasta ja kalkista mailman asioista, ja sepä on venyväistä
puheainetta, kun ei yhdestä enempää kuin toisestakaan taida sanoa, mitä
siitä tullee. Makoista juttua kumminkin piisaa, kunnes toivotetaan
toinen toiselleen hyvää yötä ja annetaan taivaan tähdet ja mailman
asiat mennä menoaan, aivan kuin niitten on määrä mennäkin.

Kaikkein rauhallisin oltava on tuolla alempana laksossa, tuon kauniin,
ylisaksalais-asemahuoneitten muotoon rakennetun huoneen edustalla,
ihanassa puutarhassa, jossa nyt yön aikaan lemuaa ihmeellisen hyvältä.
Vaan se ei olekaan mikään ihme, koska täällä kukoistaa ja kasvaa
kaikenlaisia apteikin kasvia. Nyt ollaan puutarhassa tohtorin luona,
joka myös pitää vara-apteikia. Tohtori on tämän kylän lapsia ja
kellosepän poika: hänen rouvansa on kotosin pääkaupungista, mutta
hänkin on yhdessä miehensä kanssa, joka uudestaan on kuin tykkänään
juurtunut kotilaksoon, tänne täydellisimmästi kodittunut, ja tohtorin
vanha äiti -- häntä puhutellaan vanhaksi kylätuomarittareksi -- joka
vielä elää perheessä, sanoo usein, että hänestä on kuin olisi
hänen miniänsä jo ennenkin elellyt mailla ja vieläpä ihan kuin
Schwarzwaldilaisen lapsena, koska hän niin hyvin ja tyyni tiesi maalla
pitää maan tapoja, ja sekin oli hänestä vallan sopivasti tehty, että
hän mieluisammin kuuli kutsuttavansa kylätuomarittareksi kuin
tohtorinnaksi. Tohtori, nähkäät, on myös kylätuomarikin. Hänellä on
neljä lasta. Hänen ainoaa poikaansa ei ole ollenkaan, niinkuin muutoin
pakkona pidetään, tyrkytetty vuorostansa rupeemaan lukumieheksi:
päinvastoin hän on käynyt kellosepän oppia ja on nyt ulkona mailmassa.
Hänen kolme tytärtänsä tosin ovat ylhäisempiä paikkakunnalla, mutta
eivät jää ahkeruudessa kenenkään jälkeen. Vanhin tytär Amanda on
oikeastansa isän apulainen aptikissa, ja hänen tehtävänsä myös on pitää
puutarha kunnossa, jossa niin monenlaisia rohtokasveja viljellään.
Bertha ja Minna askaroitsevat talouden toimissa, mutta sen ohella he
ovat näppärät tekemään hienoja olkipalmikoita, jotka viedään Italiaan
ja sieltä palaavat takaisin valmiina Florentsin hattuina.

Tänäpänä on perheellä yksi vieras, joka istuu puutarhassa; se on nuori
konemestari, ja häntä kutsutaan kylässä lyhyesti Taiteliaksi. Hänen
molemmat veljensä ovat Leijonan isännän vävyjä, joista toinen on rikas
puukauppias likimmäisessä piirikaupungissa ja toinen veli, asuva
alisessa Schwarzwaldissa, on erään ympäristöllä kuuluisan
kylpölaitoksen isäntä ja suuren maatilan omistaja. Semmoinen puhe käy,
että Taitelia aikoo naida Leijonan isännän kolmannen tyttären, jonka
nimi on Anni.

"Herra Storr", sanoo tohtori Taitelialle -- ja tohtorin äänestäkin
kuulee, että miehessä mahtaa olla ruumistakin. -- "Herra Storr, se oli
oikein tehty ja se on minun mieleeni, että tulitte meitä tervehtämään.
Ei se kelpaa, että käy laksoja ja vuoria ihantelemassa, huolimatta
ihmisten riennoista ja pyrinnöistä, jotka paikalla asuvat. Tähän
mailman aikaan ilmaantuu ihmisten matkusteluhalussa liian paljon
pintapuolisuutta ja levottomuutta. Minä puolestani en tunne halua
lainkaan kuljeskelemaan ympäri mailmaa; minä tunnen voivani hyvin ja
olevani täydellisesti tytyväinen pienessä piirissäni. Vielä minun on
täytynyt päälle päätteeksi luopua vanhasta mielitehtävästäni, kasvien
kokoomisesta, eli oikeammin, minä olen siitä mielelläni luopunut, koska
siten olen enemmän kiintynyt ihmisiin. Kunkin kohdastansa pitäisi
taivuttaa taitonsa työn jaon mukaan; minun kotimaalaiseni eivät tahdo
siihen taipua, ja se juuri on meidän kotimaisen teollisuutemme kipeä
kohta".

"Saanko pyytää teiltä tarkempaa selitystä siinä asiassa?"

"Asian yksinkertainen laita on tämä. Meidän kellotyömme on, niinkuin
kaikellainen kotiteollisuus, luonnollinen seuraus maaperämme kehnosta
anteliaisuudesta ja sukutalojen jakaumattomuudesta; nuoremmat pojat ja
ylimalkaan kaikki, joilla ei ole muuta pääomaa kuin työkykynsä, saavat
osaksensa hankkia itselleen jotain omastakaa, sillä elääksensä. Sen
lisäksi tulee vielä meikäläisissämme tavattavat luonnonlahjat: tarkka
ja vakava vaarinotto. Meidän metsämme tuottavat parasta, koteloiksi ja
ratasaineiksi kelpaavaa puuta, ja niin kauan kuin nuo vanhat, niin
kutsutut Jockelin kellot hyvin kävivät kaupan, seppäkin teki koko
kellon valmiiksi kodissaan yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa, jotka
maalasivat kellontaulut. Mutta jota enemmän metallikelloihin totuttiin
ja vanhan mestarin Jockelin kellot sysättiin syrjälle, sitä enemmän
työnjakoakin harkittiin. Jopa nyt Franskan maalla, Amerikassa ja
varsinkin Sachsenissa vahvasti kilpaillaan kellotyössä. Meidän täytyy
ruveta tekemään puukelloja, jotka, niinkuin tiedätte, eivät käy
painojen, vaan vieterien voimalla. Mutta kaikkeen tähän tarvittaisiin
lujaa yksimielisyyttä. Vanhat Hauensteinerilaiset tuolla toisella
puolen olivat ennen aikaan yksimielisesti yhtyneet ja heillä oli
yhteysmestarinsa, joka taaskin olisi tarpeen; kaikkein, jotka elävät
vuorilla hajallansa, pitäisi liittymän lujaksi yhteyskunniksi ja
työskentelemän yksissä neuvoin kädestä käteen. Mutta meikäläisiltä se
tuskin kyllä käy päinsä. Sveitsin maalla kulkee taskukello
satakaksikymmentä kertaa kädestä käteen, ennenkun se on valmis. Mutta
tuo minun rakkaitten kotimaalaisieni vakavuuskin, vaikka se kyllä on
hyvä asia, estää kuitenkin heitä muiksi muuttumasta. Heitä ynnä koko
meidän teollisuutta on tähän asti auttanut yksinomaisesti heidän
tytyväisyytensä ja verrattoman suuri työhalunsa. Niihin tuskin auttaa
kajota; tuo kyyryllänsä istuminen verstaassa on moneen istuttanut
omituisen arkamielisyyden; heitä täytyy varovasti kohdella, ja jos vaan
taitamattomasti ottaa kiini, tohtii sisusta seisahtua niinkuin kellon
sisävärkkikin seisahtuu, ja huonosti käy, jos ketjut katkee".

"Minun mielestäni", sanoi nuori mies, "pitäisi pidettämän huolta siitä,
että täkäläiset kellot saisivat kauniimman ulkomuodon, jotta ne samassa
saattaisivat koristaa huonettakin".

"Sepä olisi hyvä asia", sanoi Bertha, keskimmäinen tytär. "Minä
oleskelin koko vuoden pääkaupungissa tätini luona, ja mihinkä ikinä
minä tulin, siellä tapasin tuon kotiseutulaiseni, Schwarzwaldin
seinäkellon, mutta se oli kyökissä niinkuin nurkkavirrinä. Paremmassa
huoneessa aina vaan franskalaiset pöytäkellot koreilivat kaikemmoisessa
kullassa ja kalliissa kivissä, ja paraasta päästä ne seisoivat
vetämättöminä, taikka sanottiin niitten käyvän huonosti, kun sitä
vastoin tuo minun kotiseutulaiseni kyökissä kävi lakkaamatta ja
oikein".

"Ja tuo nurkkavirri pitäisi kurjuudestaan pelastettaman", sanoi nuori
mies, "mutta sen pitäisi sitte paremmassa huoneessakin pitämän hyvät
tapansa ja käyvän oikein".

Tohtori ei näyttänyt tahtovansa yhtyä nuoren parin tuumiin, sillä hän
alkoi nyt yhä enemmän kertomaan Taitelialle täkäläisien asujainten
omituisuudesta; hän oli kyllä kauan ollut muilla mailla, taitaaksensa
olla siihen kaiheesti katsomatta, ja myöskin tarpeeksi perehtynyt
kotiseutuunsa, tunteaksensa ja kunnioittaaksensa kansalaistensa salatut
omaisuudet; hänen puheensa oli niin selvää saksaa, kuin kirjoissakin
on, mutta hän lausui sanat paikkakunnan murteiskorolla.

"Hyvää ehtoota teille kaikille", kuului eräs ohikulkia huutavan
seurustelioille.

"Kas vaan, sinäkö se oletkin Pilgrim? odota hiukkasen aikaa", huusi
tohtori. Tervehtiä jäi seisomaan aitaukselle, ja tohtori kysyi: "Kuinka
Lents jaksaa?"

"Minä en tiedä. En ole tänäpänä häntä nähnyt sitte maahanpaniaisien.
Minä tulen Leijonan ravintolasta, jossa minä hänen tähtensä tyhmän
tavalla suutuin".

"Vai niin? mitä se sitte oli?"

"Siellä kerrottiin, että Lents tänäpänä on koko puolipäivän aikana
tehnyt työtä, ja he panettelivat ja haukkuivat häntä kitunikiksi.
Lentsikö olisi kitunikki? Se on varsin mieletöntä!"

"Älä sitä pahaksesi pane! sinä ja minä ja moni muukin tietää vallan
hyvin, että Lents on vilpitön ja nuhteeton ihminen. Eikö Petrovitsch
ole tänään käynyt Lentsillä?"

"Ei, vaikka minäkin olin siinä luulossa enkä sen vuoksi mennytkään
hänen luoksensa. Herra tohtori, minun pyyntöni olisi, että huomenna
tulisitte käymältä minun luokseni, jos aikanne antaa myöden. Minulla
olisi teille jotain näytettävää, jonka olen valmiiksi saanut".

"Hyvä vaan, kyllä tulen".

"Hyvästi kaikki yhteisesti!"

"Hyvästi Pilgrim! Makiaa unta".

Matkustaja meni menojaan.

"Lähetä minulle huomenna minun lauluni takasin", huusi Bertha hänen
jälkeensä.

"Minä tuon ne itse", vastasi Pilgrim, ja vähän ajan takaa hän kuului
kaukana kauniisti ja taitavasti viheltelevän.

"Siinä nyt näitte eriskummallisen ihmisen", sanoi tohtori Taitelialle.
"Hän on kylttimaalari ja Lentsin paras ystävä, hänen, jonka äiti
tänäpänä pantiin hautaan. Pilgrimin luonnon-lahjat ovat kehityksessään
keskeyntyneet, ja hänen elämäkertansa on merkillinen".

"Kertokaa se minulle, minä pyydän".

"Joskus toisten, kun olemme kahdakesken".

"Ei toiste, vaan nyt oitis; me kuulemme sen mielellämme vielä
toistamiseen", huusi rouva ja lapset, ja tohtori alkoi kertomaan:



VIIDES LUKU.

Pilgrimin matkustuksista.


Tämä Pilgrimi on erään kylttimaalarin poika, ja koska hän aikaisin jäi
orvoksi, otti vanha koulunopettaja hänen kunnan kustannuksella
kasvatikseen. Mutta hän oleskeli enemmän tuolla ylähällä
Morgenhaldessa, kelloseppä Lentsin luona, kuin koulunopettajan luona.
Emäntä talossa, jonka maahanpaniaisia tänäpänä vietettiin, oli kuin
hänen oma äitinsä. Perheen ainoa lapsi, joka on jäänyt eloon, myös
Lents nimeltään, se sama, joka tänään on tehnyt on työtä, on ollut
kuin veli hänelle. Pilgrim on aina ollut toimekkaampi ja näppärämpi
kuin Lents, joka ammatissaan kyllä kelpo työntekiä kuitenkin on
haaveksivainen luonnoltaan, ja eipä ole tietoa, vaikka Lents oikeastaan
olisi nerokas musikantti ja Pilgrim nerokas maalari! Kumpaisenkaan
nero ei ole tullut täyteen teräänsä. Teidän pitäisi kerran kuuleman
Lentsin laulavan; hän laulaa ensimmäistä tenoria lauluyhteydessä, ja
kiittäköön meikäläinen lauluyhteytemme häntä siitä, että on saanut
palkinnon neliäänisestä laulustaan soittojuhlilla, ensi kerran
Constanz'issa ja toisen kerran Freiburgissa. Kun sitte molemmat olivat
puolikasvuisia poikia, tuli Lents isällensä oppiin ja Pilgrim eräälle
kylttimaalarille, mutta he pitivät kuitenkin uskollisesti yhtä.
Suviehtoisina sai aina nähdä nämä molemmat yhdessä niin varmaan kuin
kaksoistähdet tuolla taivaalla; lauleskellen ja vihellellen kävelivät
toinen toisensa rinnalla lakson läpi ja vuorien ylitse, ja
talviehtoisina käveli Pilgrim hangessa ja myrskyssä Lentsin luokse --
sillä tämän täytyi olla kotona, koska äiti aina on häntä liioin määrin
hemmotellut, kun hän, kuin sanottu, on kaikkiastaan viidestä lapsesta
ainoa elossa -- ja tällöin he yhdessä lukivat puoli öihin asti,
erinomattain matkakertomuksia. Minä olen heille monta kirjaa lainannut;
molemmilla nuorukaisilla oli suuri tiedon halu. Sitte, kun arpa
vapautti Pilgrimin sotapalveluksesta -- Lents oli ainoana lapsena
itsestään vapaa -- molemmat ilmoittivat nyt aikovansa yhdessä matkustaa
avaraan mailmaan; sillä nähkää, vaikka meidän kansamme kyllä mielellään
pysyy paikoillaan kotimaallansa, siihen sentään tarttuu suuri
vaelluksen halukin. Nytpä Lents vasta ensi kerran näytti olevansa kovin
itsepäistä luontoa, jota hänestä ei lainkaan olisi uskonut; hän ei
tahtonut millään muotoa luopua matkustuksesta. Isä kyllä puolestansa
olisi laskenut hänen menemäänkin, mutta äiti oli tuskissaan, ja kun ei
itse papinkaan kehoitukset auttaneet, kutsuttiin minäkin, ja minun piti
Lentsille rakentaman koko lasareetin, jos mun ei auttaisi. Tietysti
minä koin muuta keinoa. Minulla oli näiden molempain eroamattomien
luottamus, ja he uskoivat minulle kernaasti kaikki heidän tuumansa;
Pilgrim oli oikiastaan se, joka oli pannut asian alkuun. Lentsillä on
kaiken herkkätuntoisuutensa ohella raitis käytännöllinen luonne,
tietysti siihen määrään kuin tajunsa ulottuu, ja kun häntä ei mikään
häiritse, niin hän terävällä älyllä osaa oikean paikallensa, ja
kaikessa työssään ja toimessaan on hänen kestäväisyytensä samaa laatua
kuin palava hartaus. Minä näytän teille huomenna kellon, jonka hän on
tehnyt malliksi, ja jos sitä ruvettaisiin yleisesti käyttämään, se
olisi koko maakunnallemme lykyksi. Lents ei oikeastaan vielä ollut
päättänytkään niin lujasti matkalle lähtevänsä, kuin oli saanut luvan
jutella hänen vanhemmillensa. Lents tahtoi, että Pilgrim ensin oikein
oppisi kellosepän työtä, ennenkun hän lähtisi kellokauppiaan retkelle,
sillä semmoisen kauppiaan tietysti alinomaa täytyy osata kelloja
korjata, niin hyvin vieraitten, kuin omiakin, joita kuljettaa kaupan;
ja nyt Pilgrim todella rupesikin kellosepän oppiin. Mutta sitte kun hän
oli tarpeellisimman oppinut, hän taas oli täydessä puuhassa matkalle.
Tuon Pilgrimin päässä pyöri yhtä ja toista: välisti hän halusi
matkallansa ansaita sen verran, että pääsisi taideakatemiaan, välisti
hän itse matkalla tahtoi oppia taideniekaksi, ja välisti hän taas ei
muuta tahtonutkaan kuin hyvin runsasta rahanansiota ja sitte palata
suurella, täysinäisellä rahasäkillä kotiin reipastelemaan rahavaltilla.
Oikeastansa hän rahaa halveksi, mutta juuri sen vuoksi hän olisi suonut
paljon rahaa saavansakin. Kuitenkin tämän ohessa hänen mielessään
siihen aikaan hehkui eräs lempi-aate, minä uskon niin. Hänen matkansa
maalina oli Kreikan maa ja Athena, ja kun hän vaan sanoi Athenan
nimenkin, niin hänen silmänsä kiilsivät ja puna hänen poskillansa
vivahteli. Athena! sanoi hän useasti, eikös tunnu, sitä nimeä
lausuttaissakin, juuri kuin astuisi sukevia marmoriportaita ylös
korkeaan pylväs-saliin? Hän ajatteli sen asian olevan laita niin, ettei
hänen tarvitsisi muuta kuin hengittää Kreikan klassillista ilmaa,
muuttuaksensa uudeksi ihmiseksi ja ennen kaikkea suureksi
taideniekaksi. Minä tietysti koitin saada semmoiset harhaluulot hänen
päästänsä, ja se minulle onnistuikin sen verran, että hän lupasi tytyä
ainoastaan rahavoittoon, josta sitte kaikkea muutakin perästäpäin
seuraisi. Vanha Lents ja minä sitte takasimme hänelle ne tavarat, jotka
hän mieli ottaa mukaansa. Hän Lähti siis matkalle, mutta yksistänsä,
Lents jäi meidän kehoituksestamme kotiin. Minä kuljen kuin Mustametsän
(Schwarzwald'in) pölkky, Mustalle merelle, sanoi Pilgrim monesti. Hän
tahtoi koittaa, eikö meikäläisiä kelloja saisi perehtymään itämailla ja
Kreikassa, joka tähän saakka ei ainakaan ole onnistunut yhtä hyvin,
kuin pohjoismailla ja uudessa mailmassa. Lystillistä on, kun Pilgrim
kertoo, kuinka hän kulki läpi maitten, kaupunkien ja kylien, ja hänen
ylt-ympärinsä oli Schwarzwaldin kelloja roikkumassa, joita hän lyötti
ja soitatti, yhä katsellen ylisten-ympäri; mutta siinä oli se vaan,
että hän liiaksi vaihetti silmiään ihan muihin esineisin: tapoihin ja
menoihin, kauniisin rakennuksiin ja maisemiin. Se ei ole kauppamiehen
tekoa. Yhtä vähän kuin kellon sisävärkki toisenlaiseksi muuttuu,
kuljetettakoon sitä läpi maitten taikka merien, yhtä vähän meidän
maalaisemmekin sanottavasti muuttuvat, jotka kuljeskelevat kaikissa
ilmanaloissa. Heidän mielessänsä ei ole muu kuin alinomainen ansio, ja
kurja elämä, ja vasta sitte alkaa hyvät päivät, kun kotiin on päästy
kukkuraisella kultasäkillä, menköön kaikki muut mailman asiat sillä
aikaa miten tahansa. Se onkin oikein ja kohtuullista; sillä eihän käy
yhtaikaa päässään pitää monta erilaista asiaa. Mutta tänlaatuinen
säästäminen ja kuljeskeleminen talosta taloon on nyt ollutta ja
mennyttä. Meidän täytyy hankkia teollisuudellemme aina vaan
kaukaisempia markkinapaikkoja ja meidän tavaramme menekki pitää
asetettaman alituisille varastoille, kauppamiehen tapaan".

"Tuliko Pilgrim perästäkään Athenaan?"

"Tuli kuin tulikin, ja hän on monesti sanonut: ristiretkeläiset, kun
Jerusalemin näkivät, eivät mahtaneet olla hartaampia ja onnellisempia,
kuin hän oli nähdessään Athenan ensi kerran; hän hieroi silmiään,
vakaantuaksensa, oliko se oikein totta, että tämä oli Athena.
Marmoriset kuvapatsaat olivat häntä tervehtävinään, päitänsä
nyykyttäen. Hän käveli kilistellen kellojaan pitkin katuja, mutta ei
edes ainoatakaan kelloa hän saanut myydyksi: hän kärsi kurjaa puutetta
ja kiitti onneansa, kun hän vihdoin viimeinkin sai työtä, mutta
minkämoista! Neljätoista päivää perätysten hän sai Kreikan sinitaivaan
alla sutimaalarina sivellä erään kasvitarhan säleaitaa viheriäiseksi,
ihan vastapäätä Akropolista".

"Mikä se Akropolis on?" kysyi Bertha.

"Selittäkää te se hänelle, herra Storr", sanoi tohtori.

Taitelia kuvaili kerkeimmiten ja harvoin tämän Athenan linnan entistä
kauneutta ynnä sen niukkoja jälkijäännöksiä; hän lupasi toiste
tullessaan tuoda kuvan muassaan, ja sitte hän pyysi jatkamaan
kertomista.

"Ei ole suurta enää kerrottavana", sanoi tohtori. "Pilgrim sai töin
tuskin kellonsa myydyksi siihen hintaan, ettei hän tullut meidän
takauksellemme rasitukseksi. Sen lisäksi hän tarvitsi koko joukon
rohkeutta, palataksensa takasin vanhoille oloille vielä köyhempänä ja
pilkattavaksi; mutta juuri sentähden, että hän innokkaalla
taideaistillansa perin pohjin halveksii rahan-rähjäystä -- tätä sanaa
hän mielellään käyttää -- osoittikin hän olevansa suora ja
teeskentelemätön ja teki pilkkaa pilkasta. Palattuansa kotiseudulle hän
ensiksi tietysti meni Morgenhaldeen. Täällä paraikaa seisottiin kädet
ristissä ja luettiin päivällisaterialle, kun nuori Lents äkkiä kiljahti
niin, että äitinsä sittemmin usein sanoi, että hän kuolisi, jos vielä
kerran semmoista kuulisi. Molemmat ystävät nyt syleilivät. Pilgrim
kumminkin pikaa reipastui ja sanoi täällä kotona kohtaavansa korkeimman
onnen, kun tuli valmiille pöydälle, eikä kukaan mailmassa hänelle
parempaa soisi, kuin vanhemmat ja heidän poikansa Morgenhaldessa. Vanha
Lents tahtoi ottaa Pilgrimin huoneesensa ja ruokaansa, mutta
tämäpä kielsi pois kiveen kovaan; hän kiivoittelee tavattomasti
itsenäisyyttään ja tahtoo olla mies omasta kohden. Hän laittoi
itsellensä tässä naapurissa nätin verstaan Don Bastianin talossa.
Ensimmältä näki hän suurta vaivaa saadaksensa uudenmoisia kellontauluja
kauppaan -- hän osaa panna monenlaisia väriä, mutta hänen
piirustustaitonsa on sangen vaillinainen --, vaan siinä kohden hän on
varsinkin erehtynyt, kun on tahtonut muuttaa meidän schwarzwaldilaisen
kellon-taulumme perusmuodon, joka on neliskulmainen ja ylipuolelta
kaareva. Kun hän nyt huomasi, ettei hän saanut uudistuksiaan käymään,
rupesi hän tilausta vastaan tekemään tavalliseen vanhaan malliin, ja
onhan siinä kaunista ja hyvää tehtävää. Asian laita on, nähkää, se,
että eri maissa on ihan eri mieliä kellontaulujen suhteen: Franskan
maalla on heleänkirjavat värit mieleen ja taulu on täyteen maalattu,
mutta pohjois Saksassa, Skandinaviassa ja Englannissa halutaan enemmän
aivan yksinkertaisia viivoja, jotain rakennustaiteellista, niinkuin
päätyjä, pylväitä taikka korkeintansa, muutamia kukkakiehkuroita; ne
kellontaulut taas, joihin on lammaslaumoja ja lampurin asuntoja
maalattuna, ovat Voralbergilaisien mieleen. Itämaihin ei tarvitse
ollenkaan lähettääkään kelloja, joitten numerotaululla on ihmisten
kuvia, siinä ei saa olla muuta kuin turkkilaisia numeron merkkiä, ja
vasta viime aikoihin on roomalaisia numeroitakin siellä suosimaan
ruvettu. Amerikassa ei ole värikoristuksesta mitään, siellä on
seinäkellot kuin kirstuja, enemmän tai vähemmän varustetut
veistokoristuksilla, koska täällä luodit pannaan kellovärkin sivustalla
juoksemaan monikiekkoisilla kinungilla. Näitä kelloja sanotaankin vaan
amerikalaisiksi. Unkarissa ja Venäjällä on hedelmän kuvat ja maisemat
mieluisia. Kaikki, jota taide pitää kauniina, ei käy aina kaupassa:
päin vastoin on liikamainen koristelu usein mieluisinta. Jos joskus
tahtoisitte tuota koittaa meikäläisten kellojen kaunistukseksi, taitaa
Pilgrim siinä olla teille suureksi avuksi, ja te puolestanne kentiesi
saatatte kohottaa hänen siipiään korkeampaan lentoon, vaikka hän tuskin
sitä tarvinnee, koska hän onnea saavuttamatta tietää olla onnellinen,
jota harvat osaavat".

"Minä pyytäisin teitä hyväksi tekemään minua hänen tuttavaksensa".

"Kyllä vallan; saatatte käydä kansani huomenna; kuulittehan, että hän
pyysi minua tulemaan. Mutta tulkaa hyvin aikasin, niin saatamme samassa
kävellä vuorien poikki; minä taidan teille näyttää kauniita paikkoja ja
vilpittömiä ihmisiä".

Taitelia jätti hellästi hyvästi, ja tohtori meni omaisineen sisään.

Kuu paistoi kirkkaana taivaalla, kukkaiset lemusivat itseksensä yöllä,
tähdet tuikkivat niille; hiljaisuus oli yltä ympäri, mutta tuolla,
täällä, kun huoneen ohitse kulki, kuuli kellon lyövän napsuttavan.



KUUDES LUKU.

Mailma alkaa ikääntymään.


"Hyvää huomenta Lents! Sinä olet makoisasti maannut. Sinä olet sentään
vielä kuin lapsi: sekin makaa hyvin, kun ensin on tarpeeksensa
itkenyt". Näin kuului Fallerin jyreä baasiääni aamulla, ja Lents sanoi:
"veli kulta, se on uutta surkeutta vaan kun herää, taas uudestaan herää
ja muistaa, mitä eilispäivänä on tapahtunut. Mutta minun täytyy
rohkaista mieltäni. Minä otan nyt oitis ja kirjoitan takauksen sinulle.
Mene sillä sitte kylätuomarille, ennenkun hän ajaa pois ja sanoo
hänelle terveisiä minulta. Nyt ikään johtuu mieleeni, että minä näin
hänestä untakin. Jos sopii, mene Pilgrimin luo ja sano hänelle, että
minä odotan häntä kotona. Toivotan sinulle onnea, kun pääset omiin
huoneisin. Minullekin tuntuu hauskalta, että sinulla nyt on oma
suojus".

Faller meni takuukirjeellä laksoon, ja Lents istui työllensä, mutta
sitä ennen hän veti ylös yhden pelikelloista ja pani sen soittamaan
koraalia. Hän nyykytti päätänsä monta kertaa viilatessaan yhtä ratasta:
soitto käy hyvin, sehän olikin äidin mieluisin virsi, ajatteli hän
itsekseen. Tämä suuri pelikello kauniisti vuolitussa pähkinäpuisessa
kaapissaan, joka oli yhtä iso kuin kohtalainen vaatekaappi, oli saanut
nimekseen "Taikahuilu" siitä syystä, että samanimisen operan ouvertyri
oli paras kappale kuudesta, joita kello kaikkiastaan soitti. Se oli jo
myyty eräälle teeravintolalle Odessassa. Toinen pienempi pelikello
seisoi tän suuremman vieressä ja kolmatta pelivärkkiä Lents paraikaa
valmisti. Hän teki lakkaamatta työtä päivälliseen saakka. Hänen oli nyt
hyvin nälkä. Mutta kun hänen nyt piti ypi yksistään istuman
päivällispöytään, oli hänen mielestään koko ruokahalunsa kadonnut.

Hän käski vanhaa palveluspiikaa istumaan kanssansa rualle niinkuin
äitinsä eläessäkin. Piika kainosteli ja ujosteli kovasti näin
kahdakesken nuoren miehen kanssa. Mutta viimein hän kuitenkin oli
taipuvainen istumaan, ja kohta kun soppa oli syöty, hän jo sanoi:
"oikeastaan sinun ei ollenkaan pitäisi naiman".

"Kuka on sanonut sitte, että minä aivon naida?"

"Minä tarkoitan vaan sitä, että jos naisit, sinun pitäisi naida voudin
Katriinan, hän kun on kasvanut kelpo perheessä ja pitää sinua niin
kunniassa, ettei hänen mielestään ole toista sinun vertaistasi.
Semmoinen vaimo vasta olisi oikea. Mutta se olisi kauheaa, jos saisit
semmoisen, joka panisi sinua kenkiänsä siivoomaan. Tytöt tähän aikaan
ovat ... niin käypämäisiä eivätkä tahtoisi muuta kuin koreilla ja
levitellä liepeitään".

"Minun ei tee mieleni naimisiin, vähintänsä nyt".

"Siinä teetkin oikein. Ei se ole tarpeellista. Paremmin et voi tehdä,
usko minua. Ja minä kyllä tiedän, kuinka sinä vanhastaan olet tottunut,
ja kyllä minä laitan ja toimitan kaikki sinulle niin, että luulisit
äitisi vielä olevan elossa. Eikös ole totta, että pavut maistuivat
hyvältä? Minä olen äidiltäsi oppinut laittamaan papuruokaa näin, ihan
näin. Hän ymmärsi kaikki, suurimmasta pienimpään. Saatpas nähdä, että
tulet olemaan tytyväinen, jos me olemme kahden kahtuustamme"

"Niin Maisu", sanoi Lents, "mutta minä en usko, että sillensä jää".

"Vai niin? Joko sinulla on joku kultaluiru silmässä? Kuuleppa vaan!
Kukapahan luulisi Lentsin päässä pyörivän muuta kuin kellonsa ja
äiti-vainajansa! Jos nyt vaan tuo joku olisi kelpo sukua. Niinkuin minä
sanoin, tuosta voudin Katriinasta tulisi kelpo vaimo sekä sunnuntaiksi
että arkipäiviksi, hän se osaa askaroita kotona ja pellolla, hän taitaa
kehrätä, -- sanotaan, että hän kehräisi vaikka oljet katostakin alas.
Kaikki sanansa hän vahvistaa sinun kauttasi, ja kaikki, mitä sinä teet,
ja kaikki, mitä sinä sanot, on hänestä kuin uskonkappale. Alinomaa hän
sanoo: Lentsistä ei tule muuta kuin hyvää, vaikka päältä nähden
näyttäisikin toiselta, niinkuin työntekosi eilen. Ja sen lisäksi
hänellä on tavaraakin kelpo lailla ja vielä hän saa periä äitinsäkin,
ja sitte kyllä kerran kelpaa lastansa varustaa, ja lapsi hyvin
henkeänsä elättää".

"Maisu, eihän nyt ole naimisesta ollenkaan ollut kysymystäkään.
Kukatiesi minä -- vaikken vielä oikein tiedä, kuinka se kävisi päinsä
-- kukatiesi minä myyn taikka annan arennille kaikki, mitä minulla on,
ja lähden vastakin vieraille maille".

Maisu katseli nolotti Lentsiä eikä enää saattanut lusikkaa talrikilta
suuhunsa. Lents jatkoi: "Kyllä minä sentään sinusta, Maisu, pidän
murheen, ett'ei sinun tarvitse puutetta nähdä; mutta minä ajattelen
niin, etten minä vielä ole ollut missään ulkona mailmassa, ja minun
pitäisi joskus mennä mailmaa katsomaan ja kokemaan, ja kentiesi minä
kartuttaisin taitoani, ja eipä tiedä vaikka -- -- --"

"Minä en siihen sano mitään", sanoi Maisu, "minä olen tyhmä,
yksinkertainen ihminen, vaikka meitä Knuslingenilaisia muutoin ei
tyhminä pidetä. Mitä minä paljon tiedän mailmasta! Mutta tiedän minä
sentään sen verran, etten minä turhaan ole mailmassa kahtakymmentä
seitsemää vuotta palvellut. Minä tulin tähän taloon, kun sinä olit
neljän vanha, ja sinä olit nuorin lapsi ja talon silmäkultakin. Entäs
sinun veljesi ja sisaresi, jotka ovat kätketyt maan poveen -- mutta kas
nyt, siitä minun ei pitänytkään puhumani sinulle. Minä olen ollut
kaksikymmentä seitsemän vuotta äitisi luona. Minä en taida sanoa
olevani niin ymmärtäväinen, kuin hän; sitä saa hakea likeltä ja kaukaa,
jotta saattaisi sanoa samaa. Semmoista ei koskaan löydy, niin kauan
kuin mailma seisoo. Mutta minä kumminkin tiedän sanoa hänestä paljon.
Kuinka monesti hän on minulle sanonut: Maisu, sanoi hän, noita
ihmisiäkös karkaa ulos mailmaan, ikäänkuin tuolla kauempana, tuolla
Rheinin, taikka valtameren toisella puolen onni itse juoksentelisi
pitkin katuja huutamassa: hei, hyvää huomenta Hannu ja Mikko ja Risto,
oikein hauskaa minusta, että tulet; näin se vaan huutaisi Hannulle ja
Mikolle ja Ristolle. Maisu, sanoi äitisi, se jok'ei kotona saa mitään
toimeen, se ei saa muuallakaan, ja kaikissa mailman äärissä, tultakoon
mihin hyvänsä, on myös ihmisiä entiseltä, ja vaikka siellä sataisi
kultaakin, ne kyllä olisivat nopsat noukkimaan, odottamatta siksi, kuin
muukalaiset tulisivat sitä korjaamaan. Ja mitähän onnea tässä
maailmassa löytää sitte? Tuskin saa enempää kuin syödyksi, juoduksi ja
maatuksi. Maisu, niin hän sanoi, minun Lentsinikin -- anna minulle
anteeksi, sinun äitisi se oli, joka niin sanoi, minä en sano sitä
itsestäni -- minun Lentsinikin päässä hehkuu nuo vaelluksen
hullutukset, mutta missä hän paremman kodon löytää? Eikä hänestä ole
hurjassa mailmassa mihinkään. Mailman oloissa täytyy olla semmoinen
veijari, kuin Petrovitsch, yhtä hävytön, itara, ahne, armoton ihminen,
mutta näitä sanoja minä, totta puhuen, en pane vainajan suuhun, hän ei
puhunut pahaa yhdestäkään ihmisestä; vaan ne sanat olivat omasta
päästäni ja minä olen ne lausunut ja minun suustani ne ovat tulleet
maalle, eikä hänen, vainajan. Mutta nämä sanat hän pani sydämmeeni:
näetkös Maisu, jos minun Lentsini joutuisi ulos mailmaan, hän antaisi
ainoan paidan yltänsä, nähdessään kerjäläisen, hän kun on niin
sääliväinen luonteeltaan, ja kuka hyvänsä, joka vaan tahtoo, saa hänen
petetyksi. Maisu, sanoi vainaja, kun minua ei enää ole maailmassa ja
hän taas saa vaellushalun, sitte Maisu, niin hän juuri sanoi, käy
kiinni hänen takkinsa liepeisin, äläkä laske häntä menemään; mutta
sitä, Herran tähden, sitä minä en tee, kuinka minä sen saisin tehtyä?
Minä kuitenkin uskallan puhua siitä sinulle, sillä vainaja on sen
teroittanut mieleeni. Katsopa ympärillesi vähän vaan: tässä on sinulla
huoneet täydessä kunnossa ja ruoka suruti suussa, sinua kunnioitetaan,
kaikki sinusta pitävät, ja jos menet vieraille maille, ei sinua tunne
kukaan. Kukapa siellä taitaisi sanoa: se on Lents Morgenhaldesta? Ja
sitte aina kun sinulla ei ole yösijaa, vaan täytyy ollasi yötä
metsässä, kuinka monesti sinä ajattelet: voi hyvä Jumala! minulla on
sentään ollut omat huoneet ja seitsemän tehtyä siaa, ja astioita
tarpeeksi, ja lekkerillinen viiniä kellarissa... Enkömä mene tuomaan
sinulle lasin viiniä? Maltappas, minä tuon! Alakuloisena pitää juoman
viiniä. Monta tuhannen kertaa on äitisikin sanonut: se ilahduttaa
sydäntä ja panee ajatukset toisaalle".

Tuota pikaa Maisu riensi ovesta ulos kellariin ja pian hän sieltä toi
mitallisen viiniä. Hänen täytyi tuoda itsellensäkin lasin, muutoin ei
Lentsikään olisi maistanut. Hän kaasi Maisun lasiin ja kilahti hänen
kanssaan, ja Maisu vaan kasteli kainosti huuliaan, mutta vei kuitenkin
mennessään lasinsa muassaan kyökkiin.

Lents teki taas ahkerasti työtä, siksi kun ehtoo tuli. Mikä lienee
ollut syynä, vai viinikö sen teki, että hän oli levoton työssään ja
vähältä piti, ettei hän monta kertaa korjannut työkalujaan pois ja
mennyt ulos johonkin vieraisin. Mutta taas hän ajatteli toisin, ettei
hän saisikaan mennä mihinkään; varmaankin tänään tulisi hyviä ystäviä
häntä yksinäisyydessään lohduttamaan, ja heidän piti tapaaman hänet
kotona. Mutta kukaan muu ei tullut, paitsi Pröbler. Hän piti Lentsistä
paljon sen vuoksi, että Lents oli yksi niistä harvoista, joka ei tehnyt
hänestä pilkkaa eikä ilkkunut, jos hän ei päässyt niin pitkälle, että
olisi myynyt edes yhden taideteoksistansa eikä aina pantannut niitä
niin isoksi ajaksi, ettei hän enää saanut niitä lunastaa, ja semmoinen
puhe kävi, että Leijonan isäntä, joka pakkaajana -- niinkuin
varsinaisia kauppa-asiamiehiä ja tukkukauppiaita täällä kutsutaan --
teki oikein "krossissa", sai kauniin rahavoiton Pröbleristä, joka
sanottiin panttaavan mestariteoksensa hänelle.

Lents kuunteli ainiaan ja aivan tarkoin ja totisena vanhan Pröblerin
puheita, kun hän jutteli paljon taitavansa ja kyllä osaavansa laittaa
_perpetuum mobile_-koneenkin [_Perpetuum mobile_ ylimalkaan on kone,
joka lakkaamatta käy, mutta erittäin se tietää jonkunlaista monin
kerroin harkittua tehokonetta, jolla itsessään ja itsestään on
käymävoimansa ja siis kuluttamatta mitään muuta käyttövoimaa
jaksaa vielä toisiakin koneita käyttää. Semmoinen tehokone on
yksinkertaisimmankin koneelliskäsitteen mukaan mahdoton. Suom. muist.];
häneltä ei puuttuisi tuohon muuta, kuin nuo neljäkymmentä kaksi
timanttia, joitten päällä koko värkki välttämättömästi olisi
käytettävä. Tästä hyvästä Pröblerikin kernaasti oli auttanut Lentsiä,
hänen puuhatessaan tuota mallikellon, jota koko seudun työkansan tulisi
noudattaa, ja Lents kertoikin suoraan ja kaikkein kuullen, että Pröbler
sitä paitsi oli tehnyt toisenkin hyvän asian siinä, että hän tyrkytti
mallikelloa valmistettavaksi viittä eri suuruutta.

Tänäpänä Pröbler ei kuitenkaan tullut minkään uuden keksinnön vuoksi,
eikä liioin _perpetuum mobile_-koneen tähden, päinvastoin hän tarjosi
-- sitte kun hän ensiksi oli ottanut tuon välttämättömän nuuskapriisin
-- itsensä Lentsille puhemieheksi, jos niin, että hän aikoi mennä
naimisiin. Hän esitteli koko sarjan tyttöjä naima-iässä, joitten
joukossa oli tohtorinkin tyttäret, ja puheensa hän lopetti näin:
"kaikki ovet avataan sinulle leveilleen, ja sinä olet tervetullut joka
taloon, mutta sinä olet liian ujo. Sano minulle vaan suoraan, ketä sinä
mielit, ja minä laitan niin, että sinua tullaan puolitiessä vastaan
ottamaan".

Lents vastasi tuskin mitään, ja Pröbler meni tiehensä. Kappaleen aikaa
Lents kuitenkin mietiskeli sitä, että hän voisi saada yhden tohtorinkin
tyttäristä! Siinä nyt oli kolme aimollista sydänkäpyä. Vanhimman muoto
oli jotain tarkkaa ja melkein äidillistä huolta täynnä, ja toinen
vuorossa taisi niin erinomaisesti soittaa klaveria ja laulaa. Kuinka
usein Lents oli seisonut akkunan alla ja kuulellut häntä! Soitto ja
musiki oikeastaan olikin hänen ainoa intohimonsa, ja musikia hän oikein
kaipasi, kuin janoova lähteen silmää. Kuinkahan olisi, jos hän saisi
vaimon, joka hyvin osaisi klaveria soittaa? Hän se ensin soittaisi
kaikki ne säveleet, joita oli kelloihin pantava, ja siitä sitte
kelloihinkin tulisi ihan toisenlainen sointo. Mutta ei sentään, et sinä
niin suuresta suvusta mene naimaan, eikä se, joka hyvin klaveria
soittaa, ei se osaa askaroita talossa, pellolla ja navetassa, niinkuin
kellosepän-aviovaimon asia on. Sitte tulee vielä lisäksi se, että
sinulla on kyllä miettimisaikaa.

Kun rupesi hämyttämään, puki Lents päällensä ja meni laksoon.

Pröbler oli sanonut: sinä olet tervetullut joka taloon. Niinkö, joka
taloon? Se on paljon se, juuri yhtä paljon, kuin ei mitään. Jos sinä
tulet johonkuhun huoneesen, eikä sisällä olevat hervahda paikaltaan,
niin sinä olet omaa väkeä, eikä yksikään silmä, ei sävyt kysy: mistäs
tulet? Mitä nyt haluaisit? Kuinka laita on? Jos taas et ole omaa väkeä,
sinulla ei myöskään ole siellä omaa kotoa.

Lents ajatuksissaan tuli ja meni talosta taloon, kävellen koko kylää
ylös alas, ja joka paikassa hänelle kättä lyötiin ilomielin, mutta ei
yhdessäkään hän tuntenut olevansa oikein kuin kotona. Mutta sentään,
sentäänkin hänellä on yksi ystävä, jonka luona hän on kuin kotona, ihan
juuri kuin omissa huoneissaan. Kylttimaalari Pilgrim, sehän olisi
eilenkin seurannut häntä maahanpaniaisista kotiin, mutta kun setä
Petrovitsch meni mukaan, ei Pilgrim seurannutkaan, vaan jäi, sillä
Petrovitsch pitää Pilgrimiä halpana miehenä, sentähden että hän on
köyhä saakeli, ja Pilgrim taas pitää Petrovitschiä halpana, sentähden
että hän on rikas saakeli. Siis Pilgrimille nyt menet.

Pilgrim asui kappaleen matkaa laksoa alaspäin Don Bastianilla, -- siksi
Pilgrim isäntäänsä kutsui. Se mies oli aikanaan ollut kellojen
kauppias, joka oltuansa kaksitoista vuotta Spaniassa, oli koonnut
siellä melkoisen omaisuuden. Tultuaan kotomaille takasin, osti hän
talonpoikaistilan ja käveli talonpoikaisissa vaatteissa, eikä hänellä
olostansa Spaniassa ollut muuta muistoa kuin rahansa ja pari
spanialaista sanaa, joita hän ajoittaisin mielellään käytti, varsinkin
sydänsuvella, kun mailman matkusteliat kaikilta tahoin palasivat
kotiin.



SEITSEMÄS LUKU.

Ravintolan tytär pitää emännyyttä.


Leijonon ravintolan suuressa pitohuoneessa istui yksinään nuori mies
hyvin valmistetussa pöydässä ja söi niin hyvällä ruokahalulla kuin
pulskan nuoren miehen kahdella kymmenellä iällään tulee, sitte kun koko
päivän on kävellyt vuorilla ja laksoissa. Monta kertaa hän vaan katseli
kuin unen alta noita erinomaisen raskaita hopeisia pöytäkaluja. Ne ovat
kätköjä vanhoilta ajoilta, jolloinka kaikkea koron kasvavaa ei pidetty
kulutettavana. Nyt nuori mies -- se ei ole kukaan muu kuin Taitelia,
jonka parissa eilen istuimme tohtorin luona -- sytyttää sikaarinsa ja
suorii pienellä taskuharjalla tuuheaa, hallavaa partaansa; hänen
kasvonsa ovat ylevät, korkea otsa juoksee kaareen ruskean tukan alta,
ja hänen siniset silmänsä, hiukkasen syvällä, puhuvat sulaa hellyyttä;
posket ovat pyöreät ja verevät.

Vilpoinen ehtootuuli huokuu avatun akkunan kautta ja vetää nopiasti
muassaan tupakin haituvat ilmaan.

"Vai jo maakan poltatte, Herra Kurt? Ette siis enempää syökään?" sanoi
sisään astuva tyttö erinomaisen siistissä vaatteissa ja valkoinen
esiliina rinnustimineen edessä; hänen ruumiin vartensa oli hoikka,
noria ja liukkaasti notkistuva; hänen soikeat ja samassa täysiposkiset
kasvonsa olivat heleänverevät, joista ruskeat vuohen silmät sukkelasti
pilkkivät, ja hänen tummat hiuksensa, pantuna kolmeen vahvaan
palmikkoon, oli kuin kruunu päässä.

Vikkelän-kielevä tyttö jatkoi: "Teidän täytyy nyt pitää hyvänänne. Emme
enää uskoneet teidän näin myöhään syövän päivällistä",

"Kaikki oli hyvin laitettu. Tulkaa nyt vähäksi aikaa istumaan luonani,
neiti kälyni".

"Kohta, jahka ma vaan olen nämä korjannut. Minä en saa istutuksi, niin
kauan kuin kaikki on näin huiskin haiskin".

"Niin, teillä pitää kaikki oleman niin nättiä ja siivottua, kuin te
itsekin olette".

"Kiitoksia paljon kohteliaisuudestanne. Se on hauskaa, ett'ette ole
kaikkia hukannut tohtorilla".

"Tulkaa nyt pian vaan takasin, minulla on teille paljon kertomista".

Nuori mies taas yksinään hiukan aikaa, siksi kun ravintolan tytär tuli
kutimillansa istumaan vastapäätä häntä ja sanoi: "No, kertokaa nyt
sitte".

Nuori mies kertoi tänäpänä olleensa tohtorin seurassa yli vuorien ja
laksojen, hänen matkallansa sairaita katsomassa, eikä hän taitanut
tarpeeksi kiittää, kuinka paljon hän oli perehtynyt ihmisien elämään
täällä. Ihmiset täälläpäin elivät, niinkuin tohtori oli sanonut,
kahdesta asiasta: ahkeruudestaan ja hurskaudestaan, ja heidän
hurskautensa ei ollut mitään ulkokultaisuutta. "Me olimme tänäpänä myös
neljässä ravintolassa", sanoi hän; "muutoin, kun suvikin tulee
päivällisaikana johonkuhun ravintolaan, niin tavallisesti tapaa jonkun
häviölle joutuneen ihmisen, joka, ikään kuin tekisi loppuansa
tuolla penkillä pöydän takana, silmät puoli ummessa ja laimistunut
olut- taikka viinalasi vieressä, viheliäisenä katselee töllöttää
sisään tulevia ja korskuu ja puoli selvästi jollain tapaa herjaa
kaikkia ihmisiä. Sen olen muualla usein nähnyt, mutta täällä en
missään".

"Niin", sanoi Anni, "meidän kylätuomarimme, tohtori, on ankara mies
kaikkia juoppolalluja kohtaan, ja me puolestamme tässä talossa emme
koskaan anna semmoiselle yhtään mitään".

Taitelia rupesi nyt, tosin jotenkin liikanaisesti, kuvailemaan tohtorin
luontoa: kuinka hän, tuli mihin paikkaan hyvänsä, aina tuli kuin
päiväpaiste, ja yksin köyhän mökkiinkin hänen avosydäminen luontonsa
toi juurikuin jotakin ravintoa, ja tuo vakaa uskallus, joka oli hänen
luonnossaan kuin joka sanassansakin, reipastutti joka miestä.

Tyttö, joka istui ja kuunteli, oli kuin hiukan hämillänsä tästä
intoisesta kertomuksesta eikä hän muuta kuin pinnisti sukkavarrasta
huuliensa välillä ja sanoi: "kyllähän se niin on, meidän tohtorimme on
hyvin ihmiskerno".

"Hän on teidänkin ystävänne! hän on puhunut hyvää teistä".

"Vai niin? Onko hän tehnyt sen? Sitä hän rohkenee sanoa ulkona
kävellessään, mutta kotona ei. Hänen viidet vaimoväkensä sitä ei kärsi.
Mutta tätä minä en sentään sano vanhasta kylätuomarin leskestä, hän on
herttaisen hyvänluontoinen, hän.

"Eiköstä ne toiset sitte ollenkaan? Muutoin minä olisin uskonut,
että --"

"Minulla ei ole koko väkeä vastaan mitään. Minä en sano pahaa
yhdestäkään ihmisestä. Minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea omaa
kiitostani siitä, että laittaisin muita eli leikkelisin vieraan
vuodasta hihnoja, niinkuin Lentsin leskellä oli sananpartena.
[Saksalainen sanalasku, joka tietää samaa, kuin helppoa hyötymistä
muitten kustannuksella. Suom. muist.] Ihmisiä käy meillä tuhansittain
ulos ja sisään, jotka kaikilla kaduillakin taitavat kertoa, kummoinenka
ma olen, ja yksi ravintola on kuin avonainen huone, jossa ei niinkuin
muualla saa siivotuksi pariin päivään eikä rauhassa olluksi niin kauan
kuin vieraita on, ja vielä sittenkin kestää semmoista roskailemista,
että silmää päästä riitelee, ja kun tietää kohinan olevan ohitse, sopii
taas laulaa hyryellä taikka hauskuudeksensa ottaa työn käteensä ja
istua alallaan. Minä en sano kenestäkään mitään, tahtoisin vaan
varoittaa sinua olemasta noin pintapuolinen -- mutta suokaa anteeksi,
että teitä sinuksi puhuttelen, kun te minun mielestäni olette kuin
teidän veljenne, minun lankoni, ja siitä se sinutteleminen tulikin".

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään sanomista; sinutellaan vaan toinen
toistamme".

"Ei millään muotoa, ei. Jos vaan vielä niin tulee sanotuksi, minä en
jää tähän istumaan. Missä se isä taas viipyy?" sanoi ravintolan tytär
punehtuen.

"Niin, missä isä on sitte?"

"Asioimis-toimissaan; hän taitaa tuossa paikassa tullakin. Jospa hän
kerrankin jättäisi koko asioitsemisensa! Minkätähden hänen
tarvitseekaan noin reuhtoa? Mutta sitä ilman hän ei eläisikään ja hän
sanoo usein: jos kauppatoimeni jättäisin, kohta paikalla kuolisinkin,
mutta huolet ja valvomiset ja ajatukset ja puuhat, ne pitävät ihmisen
terveenä. Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen
terveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa,
taikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei,
vaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei
se tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa,
mutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta".

"Maksaa kaiketi", sanoi Taitelia, "ja täälläpäin ollaan merkillisen
kestäviä työssä; useimmat kellosepät tekevät työtä neljätoista tuntia
päivässä. Sitä ansaitsee korkeimmasti kiittää".

Tyttö katseli häntä hämmästynein silmin; mitähän hänellä aina oli
tekemistä noiden yksinkertaisien kelloseppien kanssa? Eikö hän
ymmärtänyt taikka eikö tahtonut ymmärtää, mitä tyttö puheellaan oli
tarkoittanut?

Nyt oltiin molemmin ääneti, kunnes Taitelia taas kysyi: "Missä teidän
äitinne on?"

"Hän on puutarhassa, palkoja noukkimassa, eikä hän sieltä malta erota.
Tulkaa, käykäämme sinne hänen luoksensa".

"Ei, jääkäämme tänne. Mutta kuulkaa, neiti kälyni, saanenhan luvan
siksi sanoa: eiköstä tohtorin vanhin tytär Amanda ole oiva, sievä
tyttö?"

"Sekö? Miksikä hän ei olisi oiva? Hänellä on sen lisäksi ikääkin
tarpeeksi, ja jos ei hän kaupungista hankkisi itsellensä niin näppärät
liivit, suitsaisi nähdä hänen korkean selkänsä".

Ravintolan tytär puri huuliansa: tuohan oli sinulta tyhmästi sanottu;
koska hän tutkii Amandasta, on hän mieltynyt Berthaan. Niin se onkin.
Ajatuksiansa kooten lisäsi hän sentähden: "Mutta Bertha, se on
lystikäs --"

"Niin oikein, hän on muhkea tyttö", keskeytti Taitelia, ja ravintolan
tytöltä putosi varras pöydän alle, jonka vieras otti ylös. Nuorta
miestä näytti myös harmittavan se, että hän oli niin ajattelemattomasti
sanoa tokaissut; hän rupesi sentähden muuhun ja sanoi: "Eilen ehtoolla
tohtori kertoi minulle paljon Pilgrimistä".

"Mitäpä hänestä juuri paljon on kertomista? Tohtori vaan osaa tehdä
vaikka tikusta asian".

"Kuka se Petrovitsch sitte on? Te sanoitte minulle tietävänne hänestä
yhtä ja toista".

"En enempää, kuin mitä joka mies tietää. Hän syö päivällistä meillä ja
maksaa joka kerta päivällisensä. Hän on ykspäinen vanha karskuttaja,
upporikas, mutta sydän kova kuin kivi. Hän on ollut monta monista
vuotta vierailla mailla eikä sekaannu yhteenkään ihmiseen. Yksi ainoa
asia häntä näkyy ilahuttavan, ja se on tuo kirsikkatuomilla istutettu
käytävä, joka laksosta vie päin kaupunkia. Ennen siinä kasvoi
turmeltuneita puita, mutta Petrovitsch --"

"Minkä tähden häntä sanotaan Petrovitschiksi?"

"Hänen nimensä on oikeastaan Pietari, mutta koska hän on oleskellut
tuolla etäällä, luullakseni Serbiassa, sanotaan häntä täällä
Petrovitschiksi".

"Kertokaa vielä tuosta kirsipuu-käytävästä".

"Sen laita on niin, että Petrovitsch aina käveli veitsi kädessä ja
leikkeli tien varrella olevista puista liikavesoja pois, ja tämän
tähden teitten vartia kerran haastoi hänet puitten pilauksesta,
ja sitte hän omalla kustannuksellansa istutti ihan uuden
kirsipuu-käytävän, ja kuusi vuotta peräkanaa hän jo on antanut noukkia
marjat niistä raakiloina, ettei varkaat puita turmelisi, ja ne ovatkin
kauniiksi kasvaneet. Mutta ihmisiin hän ei ollenkaan sekaannu. Katsokaa
tuossa menee hänen ainoa veljensä poika Lents Morgenhaldesta, joka ei
taida kehua, että hän sedältään olisi saanut sen verran kuin silmään
pistäisi".

"Vai niin, tuoko se Lents on? Soma mies, hienot kasvot, semmoisen olen
ajatellut hänen olevankin. Käykö hän aina noin kumarruksissa?"

"Ei aina, mutta nyt hän käy, kun suree äitiänsä. Hän on hyväluontoinen
ihminen, kentiesi kuitenkin liiaksi pehmoinen mies. Noin kun hän
tuonnepäin menee, tiedän, että kaksi silmää eräästä huoneesta häntä
intonaisesti noudattaa ja mielellänsä viittaisivat sisään, ja ne silmät
ovat Berthan".

"Vai niin? Onko heidän välillänsä mitään?" kysyi Taitelia, ja hänen
valkoinen otsansa punehtui.

"Ei, enhän minä sitä ole sanonutkaan. Hän kaiketi ottaisi hänen
mielellänsä mieheksi, koska Lentsillä on hyvin varaa, vaan hänellä ei
ole muuta kuin kaunis olkihattu ja rikkiömet sukat".

Ravintolan tytär eli, niinkuin hänen oikea nimensä oli, Leijonan-Anni
ilakoitsi itsekseen: kas niin, nythän kumminkin teidän soppanne on
katkera. Tämä ajatus pani hänen oman harminsa lauhtumaan.

Taitelia sanoi, että hänen teki mielensä vieläkin mennä tuulehtumaan.

"Mihin sitte?"

"Tuonne ylöspäin, Spannrentea päin".

"Siellä on kaunista, mutta jyrkkää kuin katon harjalla".

Taitelia meni menojaan. Anni kiiruhti vuoripuistoon huoneen taustalla
ja katseli sieltä hänen peräänsä. Hän meni todella kappaleen matkaa
vuorta ylöspäin, mutta pian hän kääntyi ja meni nopeilla askeleilla
laksoon, tohtorin taloa päin.

"Mene hiiteen", sanoi hän itsekseen, "minulta sinä et enää saa hyvää
sanaa".



KAHDEKSAS LUKU.

Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa.


Kun Lents tuli vuoriniittyä ylöspäin, huusi Don Bastianin emäntä
hänelle: "ei hän ole kotona; hän on arvattavasti mennyt teille. Eikö
hän tullut tiellä vastaan?"

"Ei. Onko hänen kamarinsa auki?"

"On".

"Minä menen sinne vähäksi aikaa".

Lents meni tuttuun tupaan. Kun hän avasi oven, oli hän permannolle
putoomaisillaan. Hänen äitinsä seisoi tuossa ja hymyili hänelle. Mutta
pian hän malttoi mielensä ja kiitti sydämessään ystäväänsä, joka oli
taululle pannut nuo armaat, hyvät, hellät kasvot, ennenkun ne muistosta
haihtuisivat. Tuommoisilla, ihan tuommoisilla silmillä on hän
katsellut! Pilgrim on minun hyvä ystäväni ja on sinä aina pysyvä. Kun
hän ei ole taitanut olla luonani, on hän sillä välin ollut
hyväntekiäni. Mikä parahinta olla taitaa sinä minulle tehnyt olet.

Kauan ja lakkaamatta Lents katseli näitä rakkaita kasvoja. Hänen
silmänsä vuotivat kyyneliä, mutta yhä vaan hän kuvaa katseli. Niin
kauan kuin silmäni auki pysyy, saan nyt sinun nähdäkin, mutta kuulla --
jos ma vaan saisin sinua kuullakin. Oi, joska saisi edesmenneen
äänenkin ilmestyneeksi!... Tuskin hän taisi kamarista erota. Hänestä
oli niin ihmeellistä, että äiti tulisi jäämään yksistänsä katselemaan
katselemistansa eikä kukaan katselisi häntä...

Vasta kun yö joutui eikä enää mitään voinut nähdä, hän meni pois,
ja tiellä hän sanoi itseksensä: no, nyt on aika antaa surun lentää.
Itsekseni tahdon olla se, kuin tiedän olevani, mutta mailma ei saa
minusta sanoa muuta, kuin että olen mies. -- Tohtorin talon
kohdalle tultuaan, oli akkunat auki, ja sieltä kuului mies vahvalla
bariton-äänellä laulavan vieraita lauluja. Tuo ääni ei ole tästä
laksosta kotosin. Kukahan se mahtanee olla? Olkoon kuka hyvänsä, mutta
ääni on kaunis.

Nyt kuului vieras sanovan: "Neiti Bertha, laulakaa nyt tekin minun
kuullen".

"Ei, herra Storr, minä en saata nyt laulaa. Meidän täytyy kohdakkoin
ruveta ehtoolliselle. Vasta sitte laulamme vielä yhdessä. Silmäilkää
siliä välin näitä nuottia".

Tämä muistutus ehtoollisesta ynnä Lentsin äsköin tekemä päätös elää
reippaasti näytti hänessä yhtäkkiä vaikuttaneen sekä nälkää että janoa,
ja kohta paikalla hän teki riuskan päätöksen. Sinä menet Leijonaan,
sanoi hän itsekseen, ja sitte hän vakavilla askeleilla ja pää suorana
meni kylään.

"No, hyvää ehtoota, Lents, onhan se hauskaa, ettet sinä surussasi
unohda hyviä ystäviä! Ei ole monta minuutia kun juuri pääsin sinusta
puhumasta, ja jos sinä tänään olisit ollut täällä, olisit omin korvin
kuullut koko päivän sinusta puhuttavan; kaikki ihmiset jotka ovat
menneet ulos ja tulleet sisään, ovat sinusta puhuneet. Eikö ole oikea
korva soinut? Niin, hyvä kyllä sinulle vielä mailmassa palkitaan,
mitä äiti-vainaallesi olet ollut. Ja senkin sinä hyvin tiedät, että
äiti-vainaasi ja minä olemme olleet parahimpia ystäviä, vaikka me,
Herra nähköön, ainoastaan harvoin tapasimme toinen toisemme, kun äitisi
ei ollut mielellänsä kotoa pois, enempää kuin minäkään -- -- -- Eiköstä
sinua haluttaisi juoda lasi vanhaa taikka tänvuotista viiniä? Juo sinä
tänvuotista; se on aivan hyvää, eikä tuota silmään jyvää. Sinä näytät
niin kuumettuneelta, sinua punottaa. Niin, niin, sehän on luonnollista
siltä, joka on kadottanut semmoisen äidin. Minä en sano muuta,
vaan..." Leijonan emäntä, se joka Lentsiä näin puhutteli, viittoi nyt
kädellänsä, tahtoen täten sanon, ettei hän liikutuksesta saanut enempää
puhutuksi.

Sitte hän jatkoi, laskiessaan pullon ja lasin pöydälle. "Mitäs me
voimme sen tehdä? Me olemme kuolevaisia ihmisiä; sinun äitisi oli
toista vuotta kahdeksallakymmenellä, siinähän jo on runsas vuosi
liikenemäänkin, ja huomenna kentiesi minunkin täytyy mailmasta erota,
niinkuin sinun äitisi. Jumalan avulla tulen jättämään jälkeeni minun
lapsilleni myös hyvän nimenkin. Tosin kyllä äitisi vertaista ei voi
olla. Mutta ethän pahaksune, jos uskallan antaa sinulle hyvän neuvon?
Minä totta kyllä en sinulle soisi muuta kuin hyvää".

"Kyllä minä kuulen. Minä otan mielelläni hyviä neuvoja korviini".

"Minun oli mielessäni sanoa sitä vaan, kun sinulla on niin hellä
luonto, ettes antaisi surun sinua voittaa. Eiköstä niin, ethän vaan
suuttune minulle?"

"En suinkaan, en, kuinka minä siitä suuttuisin? Päin vastoin, nyt vasta
huomaankin, kuinka monta hyvää ystävää äidilläni on ollut, ja kuinka
minä niitä häneltä perin".

"Oi, jo maakan sinä niitä omasta kohdenkin ansaitset; sinähän olet
niin --"

"No, Jumalan terveeksi, Lents!" kuului heleä nuori ääni äkkiä
keskeyttävän Leijonan emäntää, ja uhka ympyriäinen käsi ojentui
Lentsille, ja kasvot, joihin käsi kuului, olivat yhtä ympyriäiset. Se
oli Leijonan Anni, joka tuli sisään kynttilä kädessä, ja siitä koko
huone kohta valkeni, ja kääntyen äitinsä puoleen, sanoi hän: "Äiti,
miksi ette ole antanut minulle sanaa siitä, että Lents oli täällä?"

Omituisesti naurahtaen vastasi äiti: "Minä mahtanen saada hämyssä
puhella vaikkapa nuorenkin miehen kanssa, vaan sinä et sitä saane".
Tämä leikkipuhe ei näkynyt ollenkaan olevan Lentsin mieleen, ja Anni
lisäsi: "Oi hyvä Lents, sinä kaiketi näöstäni huomaat, kuinka minä
eilen ja tänäpänä olen äitiäsi itkein surrut. Se tuntuu vielä
polvissanikin. Semmoisten ihmisten ei pitäisi ollenkaan kuoleman, ja
kun ajattelee, että kaikki se hyvä, jonka ovat aikaan saaneet, yhtäkkiä
on kuin sitä ei olisikaan -- siitähän voisi ajatella itsensä uuvuksiin.
Minä kyllä käsitän, mitenkä sinun kotonasi nyt on laita. Sinä katselet
joka nurkkaan, sinä odotat oven aukenevan; se ei voi olla mahdollista,
että sinun olisi käynyt niin, ettei äitiä enää olisi olevassa; hänen
täytyy tulla sisään. Oi hyvä Jumala! minun on täytynyt koko päivän
ajatella näin: voi sentään sitä hyvää Lentsiä, jos minä vaan taitaisin
hänelle huojennusta tehdä! Kuinka mielelläni minä tahtoisin huojentaa
hiukankin vaan! Tänäpänä sinua odotettiin toden takaa tänne
päivälliselle. Sinun setäsi sinua ensin odotti. Kun hänelle muutoin
täytyy laittaa kaikki kellon lyömältä valmiiksi, hän tänäpänä sanoi:
Anni, odotetaan hiukan, laske pois vähäksi aikaa; minun Lentsini
kaiketikin tulee tänne, ei hän suinkaan jää yksistään siellä ylähällä
kotona istuskelemaan. Sitte Pilgrim sanoi sinun tulevasi syömään hänen
kanssaan; tiedäthän, että Pilgrim käy meillä rualla, hän on kuin oma
veljeni. Siinä miehessä on sinulla ystävä, oi, oikea todellinen ystävä.
Sitte piti sedällesi ypi yksistänsä katettaman hänen omalle pöydällensä
ja minun täytyi istua hänen viereensä juttelemaan. Hän on leikkiä
laskeva mies, mutta liukas kuin ilmetty piru itse. Nyt sinun pitää
huomenna tuleman päivälliselle. Sanopas nyt mitä ruokaa sinä mielelläsi
syöt?"

"Minulla ei ole oikeata ruokahalua lähes ollenkaan. Minun olisi
mieluisinta jos saisin maata kahdeksan päivää perätysten, yhtäpäätä
maata vaan, tietämättä mistään mitään".

"Kyllä siitä muutos tulee. -- Malttakaa, minä tulen paikalla!" huusi
Anni toista pöytää päin, johon äsköin oli istunut muutamia vuurmannia.
Heille hän pian toi ruokaa ja juomaa ja asettui sitte jälleen Lentsin
tuolin taa. Vastatessaan muille vieraille piti hän kättänsä tuolin
selkälaudalla, ja Lentsistä tuntui niin kummalliselta kuin olisi
sähkövoimaa juossut läpi koko ruumiin. Mutta nyt muitten syöminen
muistutti hänelle omaa nälkäänsä ja kohta Anni nopiasti kuin leimaus
meni kyökkiin, tuli takasin, levitti hienon valkoisen liinasen Lentsin
eteen, pani ruat pöydälle ja asetti siihen pöytäkalut niin maukkaasti
ja sanoi niin herttaisella äänellä: "Siunatkoon Jumala ruokasi!" että
se oli oikein Lentsin mieleen.

Kyllä se niin on, ettei äkkiä löydä toista noin vikkerää ja nättiä
tyttöä kuin Anni on. Paha vaan, että hän pitää koko mailmaa pilkkana:
hän osaa vastata niin että sanat paukkuvat ja tietää panna puheen
alkuun ja jatkoon, eikä se sitte kesken katkee.

Lents oli tyhjentänyt ensimmäisen viinilasin ja oli paikalla valmis
tuomaan ja kaatamaan toista sisään.

"Ethän sinä polta, vai kuinka?"

"Minulla ei ole siihen pakkoa, mutta kyllä mä polttaa osaan".

"Oikein, minä menen ja tuon sinulle niitä sikaaria, joita isäni
polttaa. Vieraille niitä ei tavallisesti anneta". Anni toi yhden
sikarin, viritti kynttilästä paperin palaseen valkeeta ja piteli sitä
Lentsille.

Sillä aikaa tuli Leijonan isäntä sisään. Se oli suuri, hartiokas ja
varteva kunnianarvoinen katsella, melkein kuin pappismies, sillä hänen
lumivalkeat hiuksensa olivat harvassa ja niitä peitti musta samettinen
patalakki. Sen ohessa hänellä oli ympyriäiset hopesankaiset lasisilmät
päässä, joita hän käytti lukiessansa, mutta enimmästi ne olivat
otsalla, ja siltä näytti, kuin hänen vakava älynsä katselisi otsasta
ulos, ja vakava mies hän olikin, melkein majesteetillisen vakava, ja
erinomaisen älykkäänä hän pidettiin. Hän tosin hyvin harvoin sanoi
mitään, mutta mahtaneehan semmoinen mies olla sangen älykäs, joka on
hyötynyt niin, kuin Leijonan isäntä? Kasvonsa olivat punertavat ja
nöyryyttävät, kuin sanottu. Ainoastansa hänen suunsa, joka eniten
vääntyi kuin olisi hän jotain maukkaasti imenyt, se suu ei varsin ollut
nöyryyttävää laatua. Hän oli totinen ja harvapuheinen ikäänkuin
pakoittaisi hän vaitiolollaan vaimonsa ja osaksi tyttärensäkin
puheliaisuutta tasapainoon. Kun hänen vaimonsa laski liikoja ja
kaunisteli puhettansa ylen määrin, hän välisti pudisteli päätänsä,
ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: kunnon miehen ei tarvitse tuota tehdä.
Leijonan isäntä olikin kunnon tunnettu mies, tunnettu likeltä ja
kaukaa, sekä ensimmäisen luokan asioitsia, niin kutsuttu pakkaaja; hän
näet osti kelloja kellosepiltä ja sitte myi hän niitä pitkin maata
mailmaa.

"Hyvää ehtoota Lents", sanoi Leijonan isäntä leveällä äänellä,
ikäänkuin siinä olisi koko pitkä puhe, ja kun Lents kunnioittaen nousi
ylös, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: "istu alallasi vaan äläkä huoli
ollenkaan kursailla, kunhan olet ravintolassa". Sitte hän nyykytti
päätään äänetönnä, jota tiesi samaa, kuin olisi hän sanonut: sinä pidät
minua kunniassa, ja minun säälini sinua kohtaan on, tietkös, yhtä
taattu, kuin kolmenkertainen pantti. Hän meni sitte pöydällensä ja
rupesi sanomia lukemaan. Anni otti sukankutimensa ja tuli pitämään
Lentsille seuraa sanoen kohteliaasti: "istun tähän sinun luvallasi".
Hän haasteli paljon ja tottuneen tavalla; ja vaikea on sanoa, onko
hänen luonnossaan enemmän sukkeluutta vai hyvyyttä. Hän on oikeastaan
sukkela kuin hyväkin ja niin liipattu kuin olla taitaa. Kun Lents
lopuksi maksoi, sanoi Anni: "Tietkös, se on minulle oikein
vastahakoista, kun minun täytyy sinulta ottaa maksoa, olisi paljon
hauskempaa, jos olisit ollut kestivieraana. Toivotan sinulle hyvää yötä
ja ettes sydäntäsi surulla pakahduta. Minä soisin taitavani sinua
auttaa. No, kun olin melkein unohtamaisillani: milloinka sinun suuri ja
kaunis urkurakennuksesi, josta niin paljon puhutaan -- sanotaanhan sen
olevan kauniimman kaikista tällä seudulla tehdyistä -- milloinka se
viedään Venäjälle?"

"Minä odotan joka päivä sanaa, että sitä tullaan noutamaan".

"Saanko minä äitini kanssa tulla sinne kuulemaan ja katsomaan sitä?"

"Se olisi minun kunniakseni. Tule vaan, tule, koska vaan haluttaa?"

"Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta! Sano minulta terveisiä
Maisullekin, ja jos hän jotain tarvitsee, tulkoon meille vaan".

"Kiitos kaunis! Kyllä sanon". -- --

Lentsin taloon on neljännes-tunnin matkaa, hyvin runsaasti, ja jyrkkää
vastamäkeä, mutta tänäpänä hän pikaa pääsi kotiin, eikä hän tiennyt,
kuinka se kävi. Kun hän taas oli yksistänsä huoneessaan, tuli hän
murheelliseksi. Hän katseli kauan ulos suviseen yöhön, ei hän tietänyt,
mitä hän ajatteli. Mailman menoista täällä ei kuule, ei näe mitään,
ainoastansa kaukana etäällä, tuonpuolisella vuorella seisoo yksinäinen
huone, jossa kettinkiseppä asuu; nyt sieltä vilahtaa valkea, mutta
katoo taas pian. Ne ihmiset, joitten sydäntä ei särje, saavat
maatuksikin.

Sahamylly, joka ei ole kaukana kettinkisepän huoneesta, kuuluu yön
hiljaisuudessa tuulenpuuskan tullessa nopiasti ratisevan. Tähdet
tuikkivat kirkkaasti yli tumman vuorimetsän reunan; tuolla, jossa kuu
on laskenut vuorimetsän taa, näkyy vielä sinertävän vaalea kehä, ja
pienet pilvet taivaalla ovat vielä vienosti valaistut.

Lents kävi käsin polttavaan otsaansa ja tunsi suonensa lyövän. Koko
mailma menee ympäri hänen silmässään. Sen vaikuttaa vissiinkin nuori
viini. Sinä et ehtoisin saa viiniä juoda. Mutta Anni on kuitenkin
sukkela ja herttainen tyttö. -- Älä nyt sentään ole mikään narri, mitä
sinä hänestä huolit? "Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta!" toisti
hän itsekseen ja sai todellakin tällä kertaa nauttia vahvaa unta.



YHDEKSÄS LUKU.

Kahden ystävän keskustelua.


Kisälli ja oppipoika, jotka Lents oli käskenyt menemään
maahanpaniais-kohinan ajaksi kotiin vanhempainsa luo, tekivät jo työtä
verstaassa, kun Lents seuraavana aamuna heräsi. Tuota ei ennen ollut
milloinkaan tapahtunut, että olisivat olleet työssä ennenkun mestari
itse. Vieläpä aurinkokin jo oli korkealla taivaalla, kun Lents avasi
akkunan, ja viisi tai kuusi kelloa, niin monta kuin huoneessa oli,
löivät yhtaikaa seitsemän. Lentsistä oli kuin olisi hänen toivonsa
saada maattua viikkokaudet käynyt toteen. Elisestä tähän päivään näytti
viikkoja kuluneen, niin pitkä tämä väliaika oli hänen mielestänsä
ollut, ja niin paljon oli tällä välin tapahtunut.

Maisu toi hänelle suuruksen, istui käskemättä hänen luoksensa ja kysyi:
"Mitä minä sinulle tänäpänä laitan päivälliseksi?"

"Minulleko? Ei mitään ollenkaan, minä en tänäpänä kotona syökään. Laita
sinä teille tavallista ruokaa, johon tottunut olet. Ajattelepas vaan,
Maisu, tuo hyvä Pilgrim..."

"Niin Pilgrim oli eilen ehtoolla täällä", keskeytti Maisu, "ja odotti
sinua ison aikaa".

"Vai niin? Ja minä kuin olin häntä hakemassa. Ajattelepas vaan, se hyvä
mies on eilen, puhumatta kenellekään mitään, maalannut äitini kuvan.
Sinä tulet ihmettelemään, kuinka ilmetyltä hän näyttää. Luulisi kuvan
juuri rupeevan puhumaan".

"Minä kyllä tiesin, että kuva oli tekeillä; minun on täytynyt sinulta
salaa hänelle jättää äitisi pyhähameen, punaiset liivit,
hienolaskoksisen kaulurin, kaulahuivin ja myssyn; kranaattihelmet sinä
olet pannut tuonne lukon taa yhdessä muitten kapineitten kanssa, joista
minä en mitään tiedä. Mutta mitä se minuun tulee. Ei minun tarvitse
kaikkea tietää. Mutta sen minä vaan tiedän, että jos jotain on
pidettävä salassa, niin saa vaikka iskeä kaikki suoneni, enkä sittekään
hiisku sanaakaan. Olenko minä henkeänikään vetänyt tästä Pilgrimin
asiasta, josta kyllä tiesin? Olenko minä sanonut edes puolta sanaa,
minkätähden hän ei ole ennen tänne tullut? Minulle sinä saat uskoa mitä
hyvänsä".

Koska Lents kuitenkaan ei hänelle sen enempää sanonut, kysyi hän:
"Mihinkä sinä sitte eilen menit? Missä sinä olet ollut koko
eilisehtoon?"

Lents katseli häntä kummastellen eikä sanonut sanaakaan.

"Sinä olit setäsi Petrovitschin luona?" kysyi Maisu.

Lents pudisti kieltäen päätänsä, mutta ei sittenkään antanut muuta
vastausta, ja Maisu päästi hänen ja itsensäkin tästä pulasta, kun
sanoi: "Nyt minulla ei enää ole aikaa, minun täytyy mennä puistoon
palkoja leikkaamaan päivälliseksi. Minä olen kutsunut tänne päivämiehen
minua auttamaan, kun meidän täytyy tänäpänä mullata potaatimme. Onkosta
tämä mielestäsi oikein tehty?"

"On kyllä, on; tee sinä vaan kuin tehtämän pitää."

Lentsikin nyt meni työhön, mutta hänen päänsä oli tänään kummallisen
sekamainen. Hän erehtyi monta kertaa viilojen otossa, ja isävainajansa
viilan, joka muutoin oli kuin jokin pyhä kalu, sen hän mielipahoillaan
heitti syrjälle.

Taikahuilu rupesi soimaan. "Kuka on pannut värkin uudestaan käymään?"
kysyi Lents äkisti ja ihmetellen.

"Minä", sanoi oppipoika. Lents ei tähän sanonut mitään.

"Jo on aikakin panna kaikki uudestaan käymään. Mailma ei seisahdu
siitä, jos yksi ihmissydän on iäksi lakannut sykkimästä ja vaikka yksi
murehtiva iki pitkiksi päiviksensä vapaaehtoisesti olisi liikkumatta
paikaltaan". Lents jatkoi tyyneellä mielin työtänsä.

Kisälli kertoi sitte, että eräs nuori mestarin poika Triberg'istä oli
palannut kotiin ulkomailta ja aikoi nyt asettaa oman pelikello-verstaan
ja asettua tälle paikkakunnalle asumaan.

Sille miehelle, ajatteli Lents, sinuna sopisi myydä kaikki tyyni, ja
sitte sinäkin saattaisit mennä katsomaan, miltä mailma oikein näyttää.
Mutta tämä matkahalu juolahti hänen päähänsä ainoastaan kuin kaukainen
muisto menneitten aikojen mieliteosta. Todenperäistä halua hänellä ei
enää ollut, ja sekin seikka, että hänen setänsä oli pannut huhun hänen
muuttamisestansa käymään ja täten tahtoi häntä siihen pakoittaa, sekin
teki hänen vastahakoiseksi. Hän otti taas isä-vainajansa viilan
käteensä ja katseli sitä hetken aikaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
Se mies, joka tätä viilaa on käyttänyt, on koko ikäpäivänsä -- jos
lukee pois jonkun pienen matka-ajan -- pysynyt paikallansa ja ollut
onnellinen; mutta sepä totta -- hän menikin jo nuorena naimisiin, se
oli toinen laita, se.

Lents lähetti tavallisesti oppipoikansa valajalle, joka asui vuorella,
tuolla toisella puolen, mutta tänäpänä hän meni itse sinne.
Palattuansa, istahti hän hiukan aikaa työllensä. Olihan vähän väärin,
jos et menisi Pilgrimille. Päivän kuluttua puoliväliin, lähti hän
vuorelta alas kylän läpi ja ketoa ylös Pilgrimin luo. Tämä hyvä toveri
istui maalaustelineillään ja maalasi. Hän nousi ylös, kävi molemmin
käsin pitkään, sileään, vaalean-punertavaan tukkaansa ja löi Lentsille
kättä oikealla. Lents sanoi nyt kuinka odottamaton ilo oli hänellä
kuvasta ollut ja kuinka uskollista ja sydämellistä tämä ystävän teko
oli. "Mitä vielä", kielsi Pilgrim ja pisti molemmat kätensä väljin
roimahousuihinsa, "mitä nyt vielä, itsellenihän minä täten hyvää teen.
Tuskalliseksi käy minusta vuodet kadoksiin maalailla noita lemmityitä
kyliä ja pispan-hiipan muotoisia kirkkotornia, joissa on niin suuri
reikä, että numerotaulu siihen mahtuu, ja tuo niittomies viikatteineen
seisoo siinä aina eikä pääse paikaltaan, ja vaimo lapsineen on
tulemassa häntä vastaan eivätkä pääse koskaan perille, ja lapsi
kurottaa käsiään, mutta ei tavoitakaan isäänsä ikinä. Ja tuo mies
riivattu seisoo siinä aina selin päin, enkä minä häntä koskaan
kasvoiltaan tunne. Mutta täytyy vaan sata sataa kertaa maalata noita
myrkyn viheriäisiä kampsuja. Mailman meno on semmoista, että alinomaa
halutaan yhtä ja samaa. Mielestäni minä taitaisin noita maalata vaikka
silmät kiini, ja sentään minun täytyy uudestaan samaan työhön ryhtyä.
Nyt minä olen tehnyt itselleni sen hyvän, että olen maalannut äitisi
kuvan. Muutoin minä en enää ota maalatakseni mitään muotokuvia;
täkäläisten kasvot eivät ole minun mieleeni enkä tahdo nousevalle
polvelle tehdä sitä kiusaa, että heidän vielä lisäksi täytyisi noita
maalauksiani katsella. Sinun sedälläsi on oikein, kun sanoo, ettei hän
anna kuvaansa maalata. Kun eräs matkustaja kautta kulkeissaan otti
siitä hänen kanssaan puheeksi, sanoi hän: ei, ei maar häntä; sittehän
saisin vastedes nähdä kuvani jossakin ramupuodissa riippuvan Napoleonin
ja vanhan Fritzin rinnalla. -- Silläkös miehellä ajatuksia piisaa, kuin
pyörää kiertäisi vaan".

"Mutta mitä sinulla on sedän kanssa tekemistä? Eikös ole niin, että
olet maalannut äitini kuvan minua varten?"

"Jos vaan siitä huolit. Tule, aseta itsesi tähän näin. Minä olen
vähimmin tytyväinen kuvan silmiin, niitä en tahdo saada luonnistumaan.
Tohtori oli täällä tänään aikasin, ja hän sanoi samaa. Hänen oli määrä
tuoda muassaan erään vieraankin, joka pystyy taideteoksiin, mutta hän
nousi niin myöhään ylös. Sinulla on ihan äitisi silmät. Tule, aseta
itsesi tähän, juuri tähän näin. Ole nyt alallasi, ajattele jotain hyvää
minusta, eli ole kuin antaisit lahjan jollekulle. Se oli hyvä asia,
että menit Falleria takaamaan. Ajattele sitä, niin saat äitisi silmät,
jotka sydäntä lämmittävät. Hymyillä et saa. Ainoastaan tuo hyvä, tuo
vilpitön katsanto, tuo ... tuo ... nyt, nyt on oikein. Älä räpäytä
silmiäsi. -- Mutta enhän minä saakaan maalattua, kun sinä itket!"

"Minun silmiäni vaan vetisteli hiukan", vakuutti Lents, "minun täytyi
ajatella, että äitini silmät..."

"No hyvä, jätetään tällä erää sikseen. Minä jo tiedän. Lakatkaamme
tykkänään. Sen lisäksi on pian päivällisaikakin. Sinä toki syöt
päivällistä kanssani?"

"En; älä pahaksesi pane, minä syön päivällistä Petrovitschin kanssa".

"Minä en pahaksu mitään sinulta. Sano nyt, kuinka sinun muutoin on?"

Lents kertoi nyt, että hän puolittain oli päättänyt lähteä matkoille
noin parin vuoden ajaksi, ja kehoitti ystäväänsä panemaan nuo entiset
rauenneet tuumat toimeen ja lähtemään yhdessä hänen kanssaan. Kentiesi
nyt saavuttaisivat sen onnen, kuin siihen aikaan toivoivat
saavuttavansa.

"Älä tee sitä, älä lähde", väitti Pilgrim vastaan. "Näetkös Lents, sinä
ja minä, me molemmat emme ole syntyneet pohatoiksi, ja niinhän se onkin
oikein. Minun isäntäni Don Bastian, se oli oikea mailman mies, joka
osasi koota rahaa; hän se on matkustanut puolen mailmaa eikä kuitenkaan
tiedä mailmasta enempää kuin pässi. Mihinkä hän vaan tulee, missä ikinä
hän kävelee ja seisoo, hän ei muuta kuin ajattelee: kuinkahan täällä
saisi raha-äyrin kokoon? Miten saisi oikein säästetyksi ja peijatuksi?
Ja sen hän ymmärtääkin pitkin koko mailmaa. Spanian talonpoika on yhtä
tyhmän-sukkela kuin Saksankin, ja heidän pääriemunsa on riisua toinen
toisiaan liiviin saakka. Kun minun Don Bastianini palasi kotiin,
hänellä ei ollut muuta hyvää matkoiltaan kuin rahansa eikä muuta
murhetta kuin mitenkä hän nuo rahat parahiten tallettaisi. Se, joka
semmoinen on, saa jotain kokoonkin".

"No, entäs me sitte?"

"Se, jota huvittaa muukin kuin käypä raha, ei rahasta paljon
piittaakaan. Näetkös minua; minulla ei ole muuta liikamaista helisevää
kuin kitarrini, ja onhan sitä siinä. Minä olen näinä päivinä kerran
kuulustanut nuorinta Don Bastiania Jumalan kymmenissä käskyissä, ja
silloin sikisi sukkela ajatus aivoissani. Kuinka ensimmäinen käsky
kuuluu? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. -- Siinä
sanotaan paljon. Ei yhdelläkään ihmisellä saata olla useampaa kuin yksi
ainoa Jumala. Sinulla ja minulla on iloa taiteestamme. Sinä olet
onnellinen, kun olet saanut valmiiksi soittovärkin, jossa kaikki
sointuu hyvin yhteen, ja niin minäkin kohdastani olen, vaikka usein käy
minulle vastahakoiseksikin se, että minun täytyy maalata tuota
iankaikkista pikku kylää iankaikkisine niittäjineen, vaimoineen ja
lapsineen. Mutta kun työni on valmis, se ilahuttaa minua, ja sitä
tehdessäni minä olen iloinen kuin lintu, kuin tuo peipponen, näetkö,
joka istuu tuolla kirkonkatolla. Ja se, jolla on iloa työstänsä, se,
jonka kaikki halu ja harrastus on työssänsä kiini, se ei myöskään sen
lisäksi taida mieltänsä vaihettaa siihen, kuinka rikastuisi, kuinka
keinottelisi ja mailmaa kavaluudella pettäisi. Se, jolla vaan on
senkaltaista iloa, jota ei saa rahallakaan, mitä se huolii rahasta ja
omaisuudesta? Minulla on iloa tarpeeksi, katsellessani kasvavia puita,
kuinka auringon säteet leikkivät oksissa, kuinka ne heiluvat ja
humisevat niin kotimaisesti ja hauskuttavasti. Tarvitseeko minun sen
puolesta olla metsän omistaja? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi
minun edessäni. Se on hyvä lause se. Tuo muu Jumala on paraasta päästä
piru itse, sen saatat huomata omasta sedästäsi Petrovitschistä. Vielä
olen löytänyt evankeliumissa toisenkin paikan, joka kuulluu oikein ja
pitää yhtä: et sinä saata yhtaikaa palvella Jumalaa ja mammonaa".

"Muuta sinä luokseni asumaan", oli Lentsin ainoa vastaus ystävälle,
"minä laitan sinulle yli-tuvan valmiiksi ja vielä kamarin sen viereen".

"Sinä tarkoitat hyvää, mutta hyvin se ei olisi. Lents, sinä olet
ihmeteltävä. Sinä olet syntyäsi aviomies ja perheenisä. Sinun pitää
naimasi, ja minä jo edeltäkättä olen iloissani siitä, kuinka ma sitte
kerron sinun lapsillesi juttuja minun matkoiltani. Kun minä tulen
vanhaksi enkä enää saa ansaittua mitään, sitte sinä saatat ottaa minut
itse tähteni huoneesesi ja ruokkia minua kuolemaani asti. Mutta nyt,
pidä nyt silmäsi auki. Heitä minä vaikka hiukan syrjällekin, minä en
ole siitä minään, päin vastoin kehoitan sinua sitä tekemään, että
setäsi Petrovitsch muistaisi sinua testamentissaan. Ei olisi hullumpaa,
jos saisi periä. Minullakin kyllä on taipumusta perimään, niin suuri
taipumus kuin olla taitaa, mutta, Jumala parantakoon, minulla on
pelkkiä köyhiä sukulaisia, joiden ainoa rikkaus on lapsiparvet. Minä
olen ainoa koko joukossa, jolta joskus on jotain perittävää. Olenhan
minäkin tuommoinen perisetä, yhtä hyvä kuin Petrovitschkin".

Ystävä teki Lentsin iloiseksi, aivan niin kuin paraikaa ripeä
päivänpaisteinen sade ulkona virvoitti luontoa. He odottivat, siksi kun
sade lakkasi, ja nyt mentiin yhdessä ravintolaan; mutta jo ulkopuolella
he erosivat, sillä Pilgrim sanoi, ettei hän Lentsin seurassa mene
Petrovitschin näkyville. Ravintolan edustalla seisoi kyytirattaat ja
Leijonan isäntä seurasi erästä nuorta miestä ulos, kurotti hänelle
kaksi sormea hyvästijätöksi ja siirsi samassa lakkiansa hiukan
takaraivolle.

Nuori mies sanoi vielä kerran jäähyväiset emännälle ja tyttärelle ja
käski kyytimiestä ajamaan edellä ja odottamaan tohtorin talolla.

Kun hän kulki molempain ystäväin ohitse, tervehti hän heitä, nostaen
lakkiansa.

"Tunnetko sinä tuota nuorta miestä?" kysyi Lents.

"En".

"Enkä minäkään", sanoi Lents. "Kummallista! Kuka se vieras on?" kysyi
hän Leijonan isännältä.

"Se on minun vävyni veli".

"Ahaa!" kuiskasi Pilgrim hiljaa Lentsin korvaan, "minäkin muistan. Minä
olen kuullut puhuttavan hänestä; hän on Annin kosia".

Lents rupesi ottamaan nopeita askeleita kuistia myöden ylös. Pilgrim ei
ollenkaan huomannut, kuinka hänen kasvojaan vavahteli.



KYMMENES LUKU.

Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa.


Petrovitsch ei vielä ollut ravintolan pitohuoneesen tullut. Lents meni
siksi aikaa istumaan hänen siallensa ja keskusteli tässä isäntäväen ja
Pilgrimin kanssa.

Anni oli tänään merkillisen harvapuheinen; vielähän teki senkin, kun
Lents tullessaan sisään tarjosi hänelle kättänsä, ettei hän ollut sitä
askareistaan huomaavinansa. Hänen kätensä kaiketi on niin kiini
kihloissa, ettei hän sitä taida kenellekään tarita edes tervetuloksi.
Mutta ei hän sentään siltä näytä, kuin olisi hän morsian. Ja nyt setä
Petrovitschkin tuli, eli oikeammin hänen juoksiansa koira, joka oli
mäyrän ja rottakoiran sekasikiö.

"Hyvää päivää, Lents!" sanoi setä tultuansa kohta jälkeen, ja niinkuin
vähän närkästyksissään. "Minä odotin sinua jo eilen. Unohditko sinä,
että olin sinut käskenyt päivälliselle?"

"Unohdin, minä unohdin peräti, sen täytyy tunnustaani".

"Semmoisella ajan vaiheella, kuin sinä nyt, saattaa kyllä unohtaa,
mutta muutoin ei ammattimiehen auta unohtaa mitään. Minä en ole
päivinäni unohtanut mitään, enkä mitään kadottanut, en ole kadottanut
ainoatakaan nuppineulaa enkä unohtanut yhtäkään säkkiriepua. Kaikki
seitsemän aistia pitää aina oleman vireillä. No, ruvetkaamme nyt
syömään".

Anni toi sopan; setä otti siitä itselleen ja pani vielä toisellekin
syrjätalrikille. Sitte hän sanoi Lentsille: "ota sinä loppu". Sen
perästä hän taskustaan veti sanomalehden, jonka hän joka päivä kävi
postista noutamassa, leikkasi sen auki sillä välin kuin soppa jähtyi,
laski tupakkikukkaronsa ja merenvahapiippunsa sen päälle, ja vasta nyt
hän rupesi syömään.

"Näetkös", sanoi hän syötyänsä sopan ja taittaessaan leipää toiseen
talrikkiin, tuolle tuntemattomalle, "näetkös, näin minä mielelläni
elelen; kun minä ravintolassa syön, niin minulle pitää joka päivä
annettaman tuoretta nisustakin. Rätingin minä joka päivä heitän
nurkkaan, ja olen ainiaan oma herrani".

Kun liharuoka oli pöydällä, leikkasi Petrovitsch korkiakätisesti
kappaleen Lentsin eteen, toisen hän leikkasi itse eteensä ja vielä
kolmannen kappaleen tuon tuntemattoman talrikille. Tuohan mahtoi olla
hänen ylimmäinen ystävänsä, koska Petrovitsch pisti pikkusormensa
ruokaan, pudisti päätään ja kaasi siihen sitte hiukan vettä, ennenkun
tarjosi. Nytpä kaikki selvenikin, kun Petrovitsch huusi koiralle:
"tule, poju, tule! hiljaa, ei niin oitis kuumalta, poju, hiljaa, kas
niin, hiljaa!"

Hän asetti talrikin laattialle, ja koira söi maiskutteli maukkaasti
ruokaansa, kunnes se viimein nuoleskeli suupieliänsä ja katseli
kiitollisesti ja tytyväisenä herransa silmiin.

Tämän jälkeen poju -- koko paikkakunnalla oltiin Petrovitschille
vihaisia siitä, että hän oli antanut koiralle semmoisen nimen -- sai
ainoastaan pieniä makupaloja vielä. Petrovitsch puhui hyvin vähän
syömisen aikana, ja kun hän päivällisensä päätettyä oli virittänyt
piippunsa ja tarttunut sanomalehteen, tiesi pojukin nyt olevan aika
hypätä herransa syliin. Siinä se sitte levähti, puoleksi seisoen,
puoleksi istuen, ja näin, koiran pään yli, Petrovitsch luki
sanomalehteä.

Lents istui siinä neuvotonna, sillä setä ei ollut se jota olisi
ollut luovuttaa vanhoista tavoistansa. Vihdoin Lents kysyi: "setä,
minkätähden olette levittäneet sen huhun, että minä lähden
matkustusretkelle?"

Petrovitsch veti kolme makiata haikua ja puhalsi vielä savun perään,
sitte hän silitteli pojua ja sysäsi sen hiljaa sylistään, pani
sanomalehden taas kokoon, pisti sen taskuunsa ja sanoi viimeinkin:
"Lents, mimmoinenka sinä oikein olet? Sinähän itse olet minulle sanonut
tahtovasi saada nuoruutesi palkituksi ja lähteväsi vieraille maille".

"Sitä minä en muistuttele".

"Enkä minä sitäkään pahaksesi pane, sinä kun et ole ollut oma herrasi;
mutta hauskaa olisi, jos vieläkin lähtisit ulos mailmaan, sitte sinä
tulisit sieltä miehenä takasin. Pakoittaa sinua minä en tahdo, enkä
minä sitä voisikaan".

Sedän vakava puhe sai Lentsin uskomaan, että hän oli tästä asiasta
sedän kanssa keskustellut, ja hän pyysi nyt, ettei setä paheksuisi
hänen huonoa muistoansa.

"Lents, siirry hiukan likemmäksi", kuiskasi setä ystävällisesti, "ei
tarvitse kenenkään kuulla, mitä me puhumme keskenämme. Kuuleppas, jos
noudatat minun esimerkkiäni, et mene naimaan".

"Mutta setä, kuinka minä nyt tuommoista sitte ajattelisinkaan?"

"Te, nuori kansa, ette sitä asiaa ymmärrä ollenkaan. Se on tosi, se.
Katsoppas, Lents, ota esimerkki minusta. Minä olen, kuin näet,
onnellisimpia ihmisiä mailmassa; minä olen oleskellut kaksi viikkoa
Baden-Badenissakin, ja nyt minun taas on täälläkin hauska ollani, ja
mihinkä ikänä mä tulen, olen minä oma herrani, ja ihmisten täytyy minua
palvella. Eikä niistä tytöistäkään tähän aikaan enää ole mihinkään.
Löyhien ja mieltä noutavien parissa kuolisi ennen pitkää ikävyyteen, ja
jos taas ovat älykkäitä ja hauskuttavia, heille täytyy kolmesti
päivässä, juuri joka ateriaksi, hankkia jotakin huvittavaa, että heidän
olisi mieli hyvä. Sittenkin saa kestämiseen kuulla: oi sentään, kuinka
pitkällistä se talouden hoito onkin! Te miehet, te ette siitä tiedä
mitään. -- Sen lisäksi sitte vielä tulee lasten parkunata ja sukulaisia
ja koulumaksoja ja ulostekoja".

"Mutta, setä, jos kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä kuin te, koko
mailma ennen sataa vuotta kuolisi sukupuuttoon".

"Mitä vielä! Siitä ei ole pelkoa!" naurahti tuo vanha Petrovitsch ja
painoi tupakkia syvemmälle piippuun pienellä posliinisella
liipasimella, joka hänellä aina oli taskussaan. "Katsoppa, tuossa
hyörii Anni". -- Lentsin sydäntä vavahti syvältä; hän ei itsekään
tietänyt, minkätähden, mutta setä jatkoi tyyneesti: "Katsoppa, siinä
on kiero naiseläjä, aina talttuva, ja hän on minun hovinarrini.
Niin, nuo kuninkaat ennen aikaan olivat oikein sukkelia, ne pitivät
palveluksessaan hovinarria, joittenka virkana oli naurattaa
isäntäväkeänsä heidän aterioidessaan; sepä on terveellistä ja sulattaa
ruokan. Tuo Annikin on minun hovinarrini ja minun täytyy jokikinen
päivä häntä nauraa".

Kun Lents nyt katseli ympärillensä, oli Pilqrim jo kadonnut. Hän näytti
menollansa todellakin tarkoittaneen sitä, että ystävä kieltäisi
Petrovitschille ystävänsä. Mutta Lents piti velvollisuutenaan sanoa,
että hän oli ja aina oli oleva uskollinen ystävä.

Sedän mielestä se oli aivan oikein ja hän kiitti veljensä poikaa siitä,
eikä Lents saanut oltua ihmettelemättä sitä, että Petrovitsch kiitti
Pilgrimiä. Siihen setä vastasi Pilgrimin olevan samaa luontoa, kuin hän
itsekin, vaikka eri lailla; ei Pilgrimikään ollut naimisesta minään
eikä pitänyt vaimoväestä väliä.

Poju kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan.

"Hiljaa!" manasi Petrovitsch, "ole ääneti ja alallasi; me mennään kohta
jo kotiin makaamaan, ole nyt vaan ääneti. Tule, poju. Käytkö sinä
mukaan, Lents?"

Lents saattoi setäänsä hänen kotiinsa saakka, jossa huoneet olivat
suuret ja komeat, vaikka hän yksistään siellä asui. Kohta kun hän tuli,
ovetkin aukenivat itsestään, kuin taikavoimalla, sillä palvelustytön
oli määrä pitää vaaria ja avata ilman hänen kolkutustaan. Vieras
ihminen, jolla ei ollut erinomaista asiaa, ei uskaltanut mennä sisään,
ja kylässä sanottiin: ei sinne kärpänenkään pääse ilman passia.

Lents jätti tässä hyvästi, ja setä kiitti häntä haukotellen. -- --

Lents oli hyvällä päällä, kun hän taas jäljestä puolen päivän istui
työssänsä.

Huone, joka oli käynyt niin autioksi, ettei hän siellä luullut
mielestään voivansa kauan kestää, tuntui hänestä taas niin kotoiselta.
Ei niistä ulkohuvituksista olekaan oikeata hauskaa; hauskaa löytää
ainoastaan omassa kodissa. Lents rupesi katsomaan paikkaa äitinsä
kuvalle: parashan paikka oli tuossa isän viilan ylipuolella. Siitä
sopii äidin katsella alas, kuinka poika tekee työtä, ja hän itsekin
saattaa työstänsä katsella ylös äitinsä puoleen.

Pidä huoneet hiukan siistimpinä, oli Lents sanonut Maisulle, ja Maisu
oli oikein närkästyksissään vastannut: ne ovat aina siistit! Lents ei
tahtonut puhua suutansa puhtaaksi, minkätähden hän olisi suonut niitä
erinomaisen siistiksi; hän, näet, odotti joka hetki Annia äitineen
kuulemaan ja katsomaan urkuvärkkiä, ennenkun se vietäisiin ulos
mailmaan. Silloin myös oli hänen aikomuksensa suorastaan kysyä -- sillä
suorin tie on aina paras -- mitä tuo kulkupuhe taiteliasta oikein
tiesi. Hän ei kuitenkaan ollut siitä oikein selvillä, onko hänellä
oikeutta kysymään semmoista asiaa, vaan hän arveli, että hänen piti
kysyvän; sitte vasta hän taitaisi Annin kanssa haastella toisella
lailla, joko niin, taikka näin.

Päivä kului toisen perästä, eikä Annia vaan kuulunut, ja Lents käveli
usein Leijonan ravintolan ohitse, menemättä sisään ja vihdoin
katsomatta sinnepäinkään.



YHDESTOISTA LUKU.

Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään.


Kun se sanoma levisi, että tuo kaunis ja suuri Taikahuilu,
Morgenhalde'n Lentsin valmistama kellonvärkki, ensi päivinä olisi
vietävä määräpaikkaansa Venäjälle, ei koko laksossa muusta puhuttukaan.
Nytpä oikea kansan vaellus aikoi Lentsin kotiin; jokainoa tahtoi
vieläkin ihannella tuota kaunista teosta, ennen kun se iäksi
paikkakunnalta katoisi. Maisulla oli paljon tekemistä, kun hänen piti
sanoman tervetultua kaikille ihmisille, antaman jokaiselle kättä ja
sitä ennen pyhkimän käsiään esiliinaansa ja vielä tulioita saattaman
sisään. Eikä ollut tuoliakaan talossa tarpeeksi monta, joille olisi
käskenyt noin paljon ihmisiä yhtaikaa istumaan.

Yksin setä Petrovitschkin tuli taloon ja hänen muassaan ei ainoastaan
poju -- se oli tietty, se -- vaan myöskin Ibrahim, Petrovitschin
pelikumppani, josta kävi semmoinen puhe, että hän ollessaan
viisikymmentä vuotta pois kotopaikastaan oli tullut Turkkilaiseksi.
Nämä molemmat vanhukset eivät paljon puhuneet; Ibrahim istui itsekseen
hiljaa paikallaan, poltti pitkästä turkkilaisesta piipustansa ja
räpytti useita kertoja silmiään. Petrovitsch hääräsi hänen ympärillänsä
melkein kuin poju Petrovitschin ympärillä, sillä Ibrahim oli oikeastaan
ainoa ihminen, jolla tavallansa oli valta Petrovitschin yli, ja se
hänellä oli sen vuoksi, ettei hän tätä valtaansa käyttänyt. Hän käski
pois luotansa kaikki ne, jotka hänen kauttansa kokivat saada
Petrovitschia johonkin taipumaan. He löivät korttia kahdakesken ehtoot
kadoksiin ja maksoivat toinen toisellensa puhtaassa rahassa, ja
Ibrahimin vakava, järkähtämätön tyyneys teki Petrovitschin
vilkkaammaksi ja kernaammaksi, ja nyt täällä hänen vanhempainsa kodissa
näytti Petrovitsch tavallansa tahtovan pitää isännyyttä.

Sillä välin kuin eräs isompi kappale soi, seisoi Petrovitsch työpöydän
vieressä, katsellen kaikkia, mitä pöydällä oli sekä seinällä ja
katonlaessa roikkui; viimein hän otti alas tunnetun viilan, johon käden
sia oli jäänyt. Kun kappale oli loppuun soinut, sanoi hän Lentsille:
"tämä on ollut hänen viilansa, eikös ole tosi?"

"On, se on ollut isävainaani".

"Minä tahtoisin sen sinulta ostaa".

"Setä, nyt ette puhu täyttä totta; eihän sitä myydä sovi".

"Minulle vallan hyvin".

"Ei teillekään; älkää sentään paheksuko".

"No hyvä, mutta anna se lahjaksi sitte. Minäkin joskus sinulle
lahjoitan jotain".

"Setä, minä en tiedä -- minä en tiedä, mitä minä siihen sanoisin. Mutta
minun mielestäni se on niin, etten minä saa sitä antaa omasta kodosta
kenellekään".

"Olkoon niin, jää siis tänne sitte", sanoi Petrovitsch tuolle
hengettömälle käsityökalulle ja laski sen taas entiselle paikalle.

Pian hän jälleen lähti Ibrahimin kanssa laksoon päin.

Myös puolen penikulman takaakin ynnä tuonpuolisesta laksosta tuli väkeä
ihaelemaan soittokapinetta, ja Maisukos vasta oli onnellinen, kun
ensimmäinen vieras hänen omasta kotokylästään, tuttu vihtimies, tuli ja
sanoi kaikkein kuullen: "Ei ole sataan vuoteen niin paljon kansaa
meidän kulmalta ollut liikkeellä. Vahinko vaan, että tuo kello kapine
menee menoaan mykkänä eikä soita täältä Odessaan saakka ja sano näin:
'Minä tulen Schwarzwaldista, ja siellä asuu taitavia ihmisiä, jotka
saavat tämmöistä aikaan'." Maisu kuulteli naurusuin ja oikein
onnellisena. Niin Knuslingenilaiset vaan osaavat puhua, eikä niin osaa
puhua kukaan, olkoon kotoisin mistä hyvänsä. Maisu jutteli, kuinka
kauan ja ahkeraan Lents oli tätä pelikelloa valmistanut ja kuinka usein
hän oli yösydännäkin noussut ylös korjaamaan jotain, jota oli saanut
päähänsä; siinä teoksessa oli monta salaisuutta, joita ei kukaan
taitanut tutkia; Maisu yksistänsä tietysti tiesi kaikki tyyni, eikä
lujempaa sydämmen-tykytystä tunne yksikään tyttö, kuullessaan rakkauden
ensimmäisiä kuiskutuksia, kuin Maisu nyt tunsi, kun oitis ensimmäinen
mies hänen kotokylästään sanoi näin: "Niin Maisu, ja semmoinen talo,
jossa semmoinen teos on valmistunut, niin säntilleen ja niin puhtaasti
soi -- semmoinen talo myös on kaikin puolin kuin talon olla pitää, ja
siihen on sinullakin osasi".

Tähän puheesen Maisu näytti, kuin olisi hän tahtonut sanoa: niin
järkeviä ihmisiä kuin meillä kotokylässä ollaan, ei olla missään
mailimassa. Minä en tahdo ketään loukata eikä kukaan sitä pahaksensa
panko, mutta sen minun täytyy sanoa: tuo mies on ensimmäinen ja ainoa,
joka on osannut asiat oikein selittää. Kuinkas kaikki muut ovat
tehneet? He ovat seisoneet ja katselleet kuin härkä uuteen porttiin.
Ammuu! Ammuu! Mutta toista Knuslingenilaisien! Jumalan kiitos, että
minäkin olen Knuslingenilainen! -- Niin Maisun muoto sanoi, niin sanoi
Maisun kädetkin, jotka hän pani sykkivälle sydämmelleen ja samaa sanoi
hänen silmänsäkin, kun hän tätä tehden katseli taivaaasen päin.

Lentsin täytyi aina nauraa, kun Maisu jokikisellä aterialla hoki
hokemistaan, kuinka häntä Knuslingenissa kiitettiin, ja kuinka
Knuslingen tosin on pieni kylä, mutta sentään siihen kuuluu kaksi
kappeliakin: Fuchsberg ja Knebringen.

"Huomen-aamulla minä lyön kannen kiini ja huomen-ehtoolla Taikahuilu
tekee menoa", sanoi Lents.

"Joko huomenna?" valitti Maisu ja katseli pakkalaatikkoa, ikäänkuin hän
olisi tahtonut rukoilla sitä vielä viipymään kauemmin: "onhan kotona
hyvä oltava ja karttuuhan siten kunniaakin".

"Yksi asia minua ihmettää", jatkoi Lents, "se, minkätähden tohtorin
herrasväki ei tule ja ... ja sitte ... sitte on Leijonaltakin luvattu
tullaa".

Maisu hieroi otsaansa ja kohotti olkapäitään, pahoillansa siitä, ettei
hän tietänyt mitään; hän ei voinut millään muotoa tietää, mitä niin
isosissa perheissä tapahtui.

Ison aikaa oli Leijonan Anni muistuttanut äitiänsä menosta Lentsille,
mutta äiti ei tahtonut mennä ilman isää. Jos ei isä ollut muassa,
oltiin ylhäisyyttäkin vailla, mutta tuo hänen ylhäisyytensä ei juuri
taipunut menemään kenenkään luo, vaan hänen itsensä luo piti jokaisen
tuleman, joka halusi huomatuksi tulla.

Mutta nyt, viimeisenä päivänä, oli Anni saanut tiedon -- hänellä oli
visut tiedusteliansa -- että tohtorin piti mentämän Lentsille, ja nyt
piti hänen ylhäisyytensäkin saataman taivutetuksi, ja tänä viimeisenä
päivänä vasta oikia aika onkin mennä, sillä tänään kaikki isoisemmat
meneekin. Äiti ja tytär päättivät, että Morgenhaldeen lähdettäisiin
vasta sitte, kun tohtorin oli menty edellä, mutta hänen
ylhäisyydellensä ei puhuttaisi tästä juonittelusta mitään, sillä sitä
hänen oma tarkkuutensa ja arvonsa ei olisi sietänyt.

"Sinuttelia tulee!" huusi Maisu aamulla aikasin, kun hän katsoi kyökin
akkunasta ulos. Sinutteliaksi vanha väki kutsui nuorta ja nuoren tapaan
reipasta koulunopettajaa, sen tähden että kaikkia naimattomia miehiä
kylässä sinutteli, jota moni pahaksensakin pani, ja senpätähden hänen
seurakumppaninsakin häntä kutsuivat laulumestariksi, josta nimestä hän
paljon piti. Hän se oikeastaan olikin lauluyhteyden perustaja ja
keskus, ja vielä sen lisäksi hän yhdessä Lentsin, Pilgrimin ja Fallerin
kanssa olivat nelisin valioimpia laulukvartettia. Lents sanoi hänelle
sydämmellisesti tervetuloa, ja Maisu samassa pyysi häntä viipymään pari
tuntia kumminkin auttamassa ottamaan niitä monia vieraita vastaan,
jotka tänään tulisivat.

"Niin", sanoi Lents, "jää vaan meille; sinä et usko, kuinka minun on
paha ollani siitä, että teokseni nyt viedään pois. Samalla varmaankin
tuntuu, kun oma veli taikka lapsi perheestä lähtee vieraille maille".

"Sinä liioittelet taas", varoitti opettaja, "sinä vaihetat joka asiaan
osan sydämestäsi. Mistä sinä sitä uutta aina saat siaan? Sinä tiedät,
etten minä oikeastaan paljon piittaa uruista..." -- tässä meni Maisun
nenä solmeen, mutta opettaja jatkoi: "urut ovat lapsia ja lapsimaisia
varten. Minä vähän kyllä klaveristakin piittaan, syystä että sävelet
siinä on valmiina; klaverin soitto ei ole yhtään sen enempää, kuin jos
laulukappaletta viheltelee, ja teidän urkuvärkillänne kyllä on kielet
ja keuhkot, mutta sydän puuttuu".

Maisu meni pahoilla mielin huoneesta pois. Jumalan kiitos, että
Knuslingenilaisia vielä löytyy mailmassa, jotka kaikkia paremmin
ymmärtävät. Vähän ajan takaa hän kuuli sisällä tuvassa laulettavan
tuota tuntoisaa laulua: "Nyt mun täytyy lähteä". Lentsillä oli raikas,
vaikkei ihan täysiääninen tenori, ja opettajan ei tarvinnut koroittaa
täyttä baassiansa, ettei kävisi ylen lujaksi. Tämän heidän laulunsa
Maisu katkasi, huutaessaan avonaisesta ovesta: "tohtorin herrasväki
tulee!"

Opettaja meni ulos huoneen edustalle heitä niinkuin edeskäypänä
vastaanottamaan.

Tohtori tuli rouvansa ja kolmen tyttärensä kanssa ja sanoi kohta
omituiseen miellyttävään tapaansa, vaatimatta mitään, mutta ei ollut
sitä vastaan mitään väittämistäkään, että Lents ei kuluttaisi
työn-aikaansa pitkillä puheilla, vaan panisi soittovärkin oijetis
käymään.

Sen hän tekikin, ja kaikki kuuliat olivat ilmeisesti iloissaan. Kun
ensimmäinen kappale oli soinut loppuun, sai Lents kuulla niin paljon
kiitosta, että hän painoi silmänsä maahan, ja kaikki kiitossanat olivat
niin suoraan sanotut, ettei niissä ollut tinkimisen varaa
kohteliaisuuden kannaltakaan.

"Isoäitimme käski onnittelemaan teitä", sanoi tohtorin vanhin tytär, ja
Bertha huudahti: "Kuinka monta ääntä sentään tuommoisessa kotelossa on
olemassa!"

"Tokkohan sinulla niin monta olisikaan?" sanoi isä leikillänsä.

Vanhin tytär sanoi vieläkin Lentsille: "Teillä on erinomaisen hieno
soitannollinen aisti", ja tätä sanoessaan hänen ruskeat silmänsä olivat
kuin kirkastuneet.

"Jos vaan minun isä-vainajani", vastasi Lents, "olisi minulle lasna
ollessani ostanut pienen viulun, kentiesi olisin soitannosa pitkällekin
päässyt".

"Sinä olet päässyt pitkälle kyllä", sanoi paksu, läntä tohtori, laskein
leveän kätensä Lentsin hartialle.

Opettaja, jolla omasta kohden oli eri ilonsa siitä, että hän pystyi
soittovärkin sisärakennukseen, päästi nyt Lentsin vaivasta selittää sen
kaikkia seikkoja rouvasväelle, eikä Lents olisikaan osannut niin juurta
jaksain sanoa, kuinka erittäinkin nuo pienet _crescendo_- ja
_decrescendo_-kohdat olivat tähän yhteen sovitetut, ja kuinka tarkkaa
aistia siihen tarvitaan, kun tahtoo saada sävelet kuulumaan
voimakkaasti, loukkaamatta niitten hienoutta, kuin myöskin kestävät ja
äkkinäiset sävelet oikein tasan ääntymään. Hän selitti tavan takaa,
kuinka soitannollinen aisti ja käytännöllinen taito ovat yhtä tämmöisen
soittovärkin valmistelussa, ja kuinka varsinkin nuo synkkämieliset
kohdat olivat miellyttävästi onnistuneet; kahta vaikeampi oli, sanoi
hän, saada soittokappaleen periaatetta ilmi, kun työskennellessä täytyi
noudattaa metronomia, sillä vapaasti soittava niekka ei koskaan soita
metronomin mukaan ja on sen takia esteetön tunteittensa ilmiannossa.
Hän oli juuri uhossa antaa selkoa tuon suuren vetovärkin käyttämisestä,
sen pää-äänistä ja lisä-äänistä, ja erinomattain telojen laadusta,
kuinka niitten täytyy olla lujasti yhteen-liitettynä, etteivät
pintapuoleltaan pehmeästä leppäpuusta, mutta sydän monesta eri
puu-lajista, joitten syyt ovat asetetut eri suuntiin -- kun hän kesken
selityksiään yhtäkkiä katkaistiin, sillä Maisu kuului ulkonna sanovan
erinomaisen ystävällisesti ja sydämmellisesti tervetuloa. Lents meni
ulos. Siellä oli Leijonan isäntä rouvineen ja heidän tyttärensä Anni.
Leijonan isäntä antoi hänelle kättä ja nyykkäsi sen ohessa päätänsä,
joka tiesi samaa kuin olisi hän tahtonut sanoa: sen enempää ei voi
pyytää, kuin että ylhäiseksi tunnustettu kunnon mies osoittaa
nuorukaiselle sitä kunniata, että tulee neljännes-tunniksikin
silmäilemään teosta, jonka valmistus on kysynyt vuosikausien ahkeraa
työtä.

"Joko sinä vihdoin viimeinkin tulit?" tervehti Lents Annia.

"Minkätähden sanot vihdoin viimeinkin?" kysyi Anni.

"Vieläkö sitä kysyt? Etkös muista, kun jo kuusi viikkoa takaperin
lupasit tulla?"

"Koska se oli? Minä en sitä muistakaan".

"Päivänä äitini maahanpaniaisien jälkeen sinä lupasit tulla pian".

"Niin, niinhän se taisi olla, niin, niin, ja niin se olikin. Minusta on
aina tuntunut, kuin olisi minulla joku hyvin tärkeä asia, mutta en ole
tietänyt mikä se oli; mutta sepä se nyt olikin, niin oikein. Mutta
meidän talossa, sinä et voi ajatellakaan, kuinka paljon siellä on
kaikenlaista, joka panee päätä pyörimään". Niin Anni sanoi, ja Lents
tunsi niinkuin pienen pistoksen sydämessään.

Oikeastansa hänellä ei ollutkaan aikaa miettiäksensä, mikä häntä näissä
sanoissa pahoitti taikka ilahutti, sillä nythän oli kahden puolen,
tohtorin ja Leijonan isännän puolelta, sanottava terveiset. Vähältä
piti, ettei niinkuin kaupungissakin tehdään, antanut suuta tohtorin
tyttäreille, noille ystävillensä, joita hän kuitenkin sydämmestään
vihasi, koska he aina näyttivät ikäänkuin karttavan häntä.

Koska Amandakin, tuo ryytimaan mamselli, oli ottanut leveän hattunsa
päästään, juuri kuin hän olisi ollut kotona, niin Annikin teki saman,
ja hänelläpä vielä oli tuuheampi tukkakin kuin kaikilla kolmella
yhteensä ja hän taisi vaikka istuakin omille hiuksillensa, -- niin
pitkä ja vahva hänen tukkansa oli. Hän levitti kolmikertaisen paksun
palmikkokruununsa ja katseli keikahteli hyvillä mielin ympärilleen.

Lents viritti nyt Taikahuilun soittamaan vilkasta valssia, tuota
maurilaista laulua: "Hei, kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi", joka
erikseen oli sävelletty soittovärkkiin.

Leijonan isäntä hyrähteli hm! hm! Se oli paljon sanottu, se, sillä
samassa hän nyykkäsi päätänsä ja imeskeli alihuulellaan, ikäänkuin hän
olisi hyvää viiniä maistellut.

"Varsin laadullisesti", sanoi hän vihdoin päättäväisesti ja levitti sen
ohessa molemmat kätensä, ikäänkuin hän täten, puustavittaisin ja täysin
kourin jakaisi Lentsille kiitostansa, "todella laadullisesti". Nämä
sanat olivat totta syytä tähdelliset, kun tulivat Leijonan isännän
suusta.

Leijonan emäntä pani kädet rinnallensa ristiin ja katseli Lentsiä
vertaamattoman hartaasti sanoessaan: "että kun ihminen sentään voi
saada semmoista aikaan, ja noin nuori mies vielä sitte! Ja sen hän
tekee, ikäänkuin hän ei olisi yhtään parempi muita. Pysy sinä vaan
semmoisena, kuin olet, se on suuren taideniekan kaunein koristus, kun
on nöyrä; jatka edelleen vaan, saa samanlaista vieläkin valmiiksi, sinä
olet siihen työhön omasi, sen minä sanon".

Näin puhuttuansa hän katsoi tytyväisenä tohtorinnaan, rinta riemua
täynnä: noin ei osaa hoikkavartinen ihminen, tuommoinen humalaseiväs
puhua, ja jos hän puhuisikin, mitä se puhe sitte on? Se on jotain
varsin toista, kuin mitä minä sanon.

Annikin reipastui ja sanoi: "Niin, Lents, tuota soittovärkkiä sinä jo
valmistelit, kun äitisi vielä oli elossa, ja hänen siunauksensa on
siinä pysynyt. Minä kyllä voin ajatella, kuinka raskaaksi sinulle käy,
kun se nyt niin pian on vietävä pois avaraan mailmaan. Tiedätkös mitä?
Sinun pitää laittaman niin, että minä saan tuon äsköisen kappaleen;
minä tahtoisin oppia sitä soittamaan klaverilla".

"Minä sen kyllä lainaan sinulle", sanoi tohtorin vanhin tytär, joka oli
kuullut Annin viimeiset sanat.

"Mutta meillähän se on nelikätisesti soitettavana", sanoi toinen tytär.

"Ja minä olen vaan kaksikätinen", sanoi Anni viisastellen. Näin tytöt
sitte lavertelivat ison aikaa, kunnes tohtori heille totisin silmin
viittasi, että toki olisivat hiljaa nyt, kun uusi tela oli sovitettu
sisään ja toinen kappale alkoi soimaan.

Sitte kun tämä oli loppuun soinut, ja aika oli mennä toiseen tupaan,
johon Maisu oli pöydälle tuonut viiniä, voileipää ja juustoa, puhkesi
Leijonan isäntä puhumaan ja sanoi: "Lents, sinä saatat sanoa minulle
puhtaasti, aivan puhtaasti, kuinka paljon sinä soittovärkistäsi saat;
minulla ei ole siitä mitään hyötyä".

"Kaksituhatta ja kaksisataa guldenia tasan ja täsmälleen. Minulla ei
ole siitä suurta ansioa. Se on ottanut minulta paljon aikaa ja minulla
on ollut suuria kustannuksiakin siitä. Mutta jos ma vielä rupeen toista
samanlaista tekemään, tiedän paremmin oman hyötynikin".

"Teetköstä vielä toisenkin?"

"En, ei ole toista tilattu".

"Minä en sitä tilaa, enkä minä oikeastaan pelikelloja kaupitsekaan.
Niinkuin sanon, minä en tilaa, mutta jos vielä toisen teet, minä
luullakseni sen sinulta ostan, koska tiedossani on paikka, minne sen
saan myydyksi".

"Kun minä vaan sen tiedän, ryhdyn taas rohkiasti uutta tekemään, ja
siitä on tuleva vieläkin parempi. Minusta tuntuu nyt melkein huokeaksi
se, että tämä tässä menee menojaan ja vie muassaan ne vuosikaudetkin,
jotka sen työssä ovat kuluneet".

"Niinkuin sanottu on, minä en hiisku sanaakaan sen enempää, enkä sen
vähempää. Minun puolestani pitää kaikki käymän tarkoin ja puhtaasti.
Minä en tilaa, vaan -- mahdollista on".

"Siinäkin jo on minulle kylläksi, ja se tekee minun oikein
onnelliseksi. Anni sanoi äsköin minulle samat sanat, jotka minä eilen
lausuin Pilgrimille, että minusta tuntuu niin raskaaksi, ettei minun
pitäisi oikeastaan sitä sanomani, minusta tuntuu niin raskaaksi, että
minun on annettava pois se teos, josta äidillänikin on ollut niin
suurta hauskaa".

Anni katsoi siivosti maahan päin. Leijonan emäntä sanoi: "Minullakin on
siitä ollut yhtä suuri hauskuus, kuin äidilläsi". Hänen sanottua nämä
sanat, tohtorin rouva ja tyttäret katselivat häntä kummistuneina
Leijonan isäntä veti kulmiansa syviin ryppyihin ja katsoi nuhdellen
vaimoansa, mutta nyt syntyvästä äänettömyydestä Leijonan emännän sanat
vasta kävivät vielä kummallisemmiksi. Maisusta nyt oli kumminkin hyvä
apu; hän tyrkytti jokaista syömään ja juomaan, ja hänkin oli oikein
onnellinen, kun Anni sanoi, että Maisun sopi kopeillakin kun hän piti
taloutta niin näppärästi, ettei emäntää huomattu ollenkaan kaivata.

Maisu pyhkieli silmiään hiljan pestyllä esiliinallansa.

Tällä välin Leijonan emäntä keksi sukkelan kysymyksen: "Kuules, Lents,
eikö setäsi ole täällä ollut, ja eikö hänkin ole ihastunut sinun
ihanneltavaan teokseesi?"

"Hän oli täällä, mutta ei sanonut muuta, kuin että olin myynyt sen
liian halpaan hintaan, eikä hän taitanut tarpeeksi puhua oman hyötyni
puolesta".

Onhan asian laita niin, ettei ole mitään mieleisempää puheainetta, kuin
joku poissa-oleva henkilö, varsinkin jos se on semmoinen mailman
matkittu kuin Petrovitsch. Nyt tuli vaan sen päälle, mimmoiseenka
ääneen oli aljettava. Anni ja Leijonan emäntä hivuttivat jo kieltään,
mutta Leijonan isännän manaavat silmäykset tukkivat heidän suunsa, ja
tohtori alkoi Petrovitschiä kiittämään: Petrovitsch muka oli vaan
olevinansa noin äreä, syystä että hän pelkäsi pehmoista luontoansa.
Sitte, kääntyen opettajan ja Lentsin puoleen, tohtori sanoi:
"Petrovitsch on kuin kivihiili, sepä on puuta, joka ennen muinoin, niin
kutsutun vedenpaisumuksen aikoina on hiiltynyt, mutta josta lämmintä
lähtee runsaasti; semmoinen Petrovitschkin on". Opettaja hymyili
niinkuin ollen samaa mieltä, Lents katseli tuijotti sanomatta mitään,
ja Leijonan isäntä hyrähteli. Tohtorin vanhin tytär sanoi:
Petrovitschin on hauska kuulla musiikia, ja se, joka musiikia pitää
hauskuutenaan, ei ole mikään ilkeä, vaan hyvänsydämmellinen ihminen.
Lents nyykkäsi yksimielisesti päätänsä, ja Anni hymyili laupiaasti.
Olikos Leijonan emäntäkään muita huonompi? Hänpä oli pannut tämän
piisaavan puheaineen alkuunkin, eikä kukaan mahtanekaan häneltä ottaa
suun-vuoroa. Hän kiitti Petrovitschin järkevyyttä ja vihasi
hoksattavaksi, että hän oli Petrovitschin ainoa uskottu; ja vielä sen
ohessa hänen puheestaan jotenkin selvästi kuului, että hän itsekin oli
järkevä ja kyllä tiesi oikein arvostella niin rikkiviisasta miestä,
jota tietysti ei kenen järki hyvänsä käsittänyt. Annillakin oli yhtä ja
toista hyvän-puolta lisättävänä; hän kiitti Petrovitschin siistiä
käytöstä ja sitä, että hän aina kävi niin puhtaissa ja hienoissa
liinavaatteissa ja osasi keskusteltaissa niin huvittavasti leikkiä
lasketella; vielähän pojullekin putosi kelpo muruja tältä runsaalta
kiitospöydältä. Anni sanoi Petrovitschin olevan aimollisimman
kotiystävän, tekipä hänestä viimein pyhänkin, eikä Petrovitschiltä enää
puuttunut muuta kuin siipipari, ollaksensa todellinen enkeli. Viimein
vieraat rupesivat lähtöä tekemään; opettaja meni tohtorin perhettä
saattamaan. Kun tohtori kohta jälkeen lähti, saattoi Lents häntä ja
sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi pieni pyyntö, mutta älkää minulta
kysykö, minkätähden minä kysyn".

"Mitä se sitte on?"

"Tahtoisin vaan mielelläni tietää, mikä kukkanen se vilun-ihana on?"

"Etkö sinä Amanda tiedä sanoa?" kysyi tohtori.

Amanda vastasi punehtuen: "onhan se se Alppein kukkanen, joka sanotaan
kasvavan likellä lumirajaa, ja vieläpä lumen allakin; mutta minä en ole
sitä kasvavana nähnyt".

"Sen uskon hyvin, lapseni", sanoi tohtori naurahtaen. "Ainoastaan
riuskat Alppijääkärit ja Alppipaimenet uskaltavat mennä tätä
itsepintaista kukkasta piilopaikaltaan noukkimaan, ja se, joka sen on
löytänyt, tallettaa sen onnistuneen uskaliaisuuden merkkinä. Se on
omituinen kasvi, hieno ja hento varreltansa ja niin hiukan mehevä, että
sen huokeasti saa kauan säilymään; sen kukka on reunoitettu
vaaleansammettisilla lehdillä ja sen varsi on villavan hatuinen. Kun
joskus tulet luokseni, Lents, niin näytän sinulle tämän kukkasen. Sen
nimi on latinaksi _Leontopodium alpinum_, joka tietää samaa kuin
leijonan jalka Alppein vuorilta. Mistä se on saanut saksalaisen
nimensä, en tiedä, ellen saa kirjoista selkoa, mutta kauniimpi se
ainakin on, kuin latinainen nimi".

  [Kukkasen ja koko tämän kertomuksen saksalainen nimi on "Edelweiss",
  jonka sanan suomentaja on kääntänyt Vilun-ihanaksi. Samoin kuin
  "Edelweiss" Alppein vuorilla, Vilun-ihanakin Suomessa tekee terää
  lumen alla, josta tämä kukkanen selvästi on saanut suomalaisen
  nimensäkin. Se on yksinkertainen, ujo ja sininen kukka, välisti
  valkoinenkin ja valkohatuinen. Tuskin on kevään aurinko ennättänyt
  sulattaa kukkasen hankikammiota, kun Vilun-ihanakin on valmis
  päivän valoa ihantelemaan. Vaan mustasta mullasta sikii kylmässä
  hangessa kukkanen, yhtä hellä, kuin pilvetön taivas. -- Kukan
  latinainen tiedenimi on _Anemone hepatica_.]

Lents kiitti.

Tohtori meni omaisineen vuorta alaspäin.

Kun kaikki jo olivat lähteneet, Leijonan emäntä vielä viivähti Maisun
tykönä kyökissä eikä saanut tarpeeksensa kiitetyksi, kuinka kaikki
siellä oli niin nättiä ja siistiä. "Olethan sinä kuin oma äiti
talossa," sanoi hän ja nauroi samassa harakkanauruansa, niinkuin
Pilgrim sitä kutsui, "ja sinä kyllä sen ansaitsetkin, että talon isäntä
pitää sinua kunniassa ja uskoo sinun haltuusi kipposet ja kapposet eikä
pidä sinulta mitään salassa".

"Sitä hän ei ole tehnytkään, mutta on yksi asia sentään".

"Vai niin? Vai on sentään? Saako tuon tietää".

"Minä en itsekään sitä tiedä. Silloin kun hän tuli kotiin
maahanpaniaisista, hän oli kamarin kaapissa mylläämässä, jonka avainta
emäntä-vainajamme ei antanut kenellekään, ja sitte kun minä häntä
huusin, pani hän kamarin oven kiini, mylläsi vielä ison aikaa ja pani
taas kaikki tyyni lukon taa, ja kun hän menee kotoa hän joka kerta
vielä koittaa kaapin ovea, onko se vaan oikein lukossa. Muun puolesta
hän ei ole epäluuloinen".

Leijonan emäntä tirskui lempeästi ja nauraa kikosti lyhyttä
harakkanauruansa. Sepä hauskaa kuulla; äitivainaja on kaiketi saanut
säästöön koko sukallisen kultarahaa, eipä tiedä, kuinka paljon sitä
löytyykään! -- "Tule nyt joskus minuakin tervehtimään", sanoi Leijonan
emäntä kohteliaasti, "tule sinä vaan, tule, koska tahdot, ja koska
tarvitset, sillä minä en ikipäivinäni antaisi anteeksi, jos menisit
muiden kuin minun luo. Sinun veljesi käy usein meillä häkkirattaineen.
Eikö sinulla ole mitään asiaa hänelle, jota toimittaisin?"

"Olisihan minulla. Kyllä hän joutaisi joskus kerran tulla minuakin
katsomaan".

"Sen sanon hänelle, luota sinä siihen, ja jos hänellä ei ole aikaa,
niin lähetän sinulle sanan tulla meille. Meillä käy paljon
Knuslingenilaisia, ne ovat hauskoja ihmisiä, ja minä puolestani
juttelen mieluisimmin heidän kanssaan. Jos Knusligenilaiset vaan
olisivat varallisia, ne olisivat mailman mainioita. Meidän keskenämme
on usein puhe sinusta, ja Knuslingenilaisten on kovasti mielihyvä, kun
kuulevat, kummoinenka sinä olet ja kuinka hyvä maine sinulla on".

Leijonan emäntä veti henkeänsä, ja Maisu, täynnänsä nöyrää autuutta,
olisi mielellänsä häntä hengen-vedossa auttanut, mutta hän ei itsekään
saanut henkeänsä vedetyksi; hän vaan pani kätensä sydämmelle,
vakuuttaaksensa nouteliaisuuttansa, mutta ei hän sanaakaan suustansa
saanut. Miltä nyt yhtäkkiä kyökissä näytti? Olihan niin kuin kaikista
astioista kurkistelisi pelkkiä naurusuisia Knuslingenilaisia, ja nuo
kauniit, kiiltävät kupariset kattilat ja pannut paukkuivat kuin rumput,
ja läkkiratit toitottivat, ja tuo kaunis valkoinen kahvikannu pani
kätensä puuskaan ja tanssi ihan kuin vanha pormestarin rouva, Maisun
kummi; voi sentään, jo maakan se vissiinkin kaatuu! mutta kaikeksi
onneksi Maisu sai vallattoman kahvikannun kiini. Leijonan emäntä nousi
ylös ja lopetti puheensa näin: "Ja nyt Jumalan haltuun, Maisu! Tekee
oikein hyvää, kun kerran vielä saa puhua vanhan hyvän ystävän kanssa.
Minun on paljon parempi olla täällä sinun luonasi, kuin tuolla sisällä
tohtorin ja hänen pahanpäiväisien ryökkynäinsä seurassa, jotka eivät
muuta osaa kuin klaveria soittaa ja suuta muiskahdella. Jää Jumalan
haltuun, Maisu!"

Pelivärkki tuvassa ei soittanut monituisempia eikä kauniimpiakaan
säveleitä, kuin nyt paraikaa soi Maisun rinnassa, hän olisi tanssinut
ja laulanut ilosta, hän nauraa hohotti valkeesen ja taas katsoi kyökin
akkunasta Leijonan emännän perään. Sehän vasta on oikein muhkea rouva,
ja hänen vertaistansa ei ole koko paikkakunnalla, ja hän on itse
sanonut olevansa sinun vanha, hyvä ystäväsi! Kun Maisu sitte tuvassa
kattoi pöytää, vilkasi hän kerran rohkeasti peiliin, juuri kuin nuori
tyttö tekee tanssista kotiin tultuansa: kas tuommoiselle Maisu
näyttää, se Maisu, joka on Leijonan emännän paras ystävä. Hän ei saanut
suuhunsa pannuksi palastakaan siitä hyvästä ruasta, jonka hän oli
laittanut; hän oli kyllin ravittu, yllinkyllin.



KAHDESTOISTA LUKU.

Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle.


Nyt on aika! sanoi Lents itsekseen tuvassa, eikä enää muuta, kuin onnea
matkalle. Hän rupesi nyt ottamaan teoksen osia erilleen. Kappalettaisin
se sitte kuljetettiin laksoon, ja tuo suuri kotelo kannettiin paarilla
alas, sillä Lentsin taloon ei käynyt mitään ajotietä.

Nuo molemmat vihamiehet Petrovitsch ja Pilgrin tapasivat toinen
toisensa vaunuilla, joissa Lents seisoi ja pakkasi sisään jokaisen eri
kappaleen, hyvin käärittynä. Petrovitsch, seisoen yhdellä puolen
vaunuja, sanoi: "Minä tunnen sekä miehen, että talon, johon teoksesi
tulee; Odessan kaupungissa juuri on yksi minun paraimmista ystävistäni.
Se, joka teoksesi saa, on perin pohjin kelpo mies. Jos tekisit
viisaasti, niin lähtisit itse mukaan ja panisit teoksen Odessassa taas
kokoon; sitte myös saisit seitsemän uutta tilausta".

"Minulla on jo uusi tilaus", tydytti Lents häntä.

Toisella puolen vaunuja sanoi Pilgrim: "Lents, me saatamme Taikahuilua
kappaleen matkaa, ja ehtoolla ollaan hyvään aikaan kotona".

"Siihen minä vallan suostun, minä en muutoinkaan tänäpänä enää pysty
työhön".

Kun sitte molemmat ystävät kävelivät vaunujen perässä ja tulivat
Leijonan ravintolan sivutse, katsoi Anni akkunasta ulos ja huusi:
"Onnea matkalle!"

Ystävät kiittivät molemmin.

Tohtorin talon kohdalla kävi vielä paremmin. Sieltä tuli palvelustyttö
ulos ja laski nopiasti seppeleen vaunuille.

"Kuka sen lähettää", kysyi Pilgrim, sillä Lents oli hämmästyksestä
ällistynyt.

"Talon tyttäret", sanoi tyttö ja meni takasin sisään.

Molemmat ystävät kumarsivat akkunoita päin, vaikka niissä ei ketään
näkynyt; mutta kun olivat päässeet vähän matkaa eteenpäin, kuului
tohtorin huoneista soitettavan taikahuilua.

"Tuolla tohtorilla sentään kaikki ovat oikein herttaisia ihmisiä",
sanoi Pilgrim. "Minä en ole milloinkaan tyhmempi, kuin kysyessäni
itseltäni: kuka heistä kaikista on paras? Minun mielestäni on vanha
kylätuomarin leski herttaisin heistä. Koko paikkakunnan pitäisi
rukoilla Jumalaa, ettei hän ottaisi häntä meiltä pois; nyt on sinun
äitisi kuollut, ja jos hänkin vielä kuolee, on koko mailma kuollut, se
vanhanaikainen mailma, joka vielä elää kelpo kotitekoisissa vaatteissa.
Mutta hänen poikansa lapsetkin ovat laita-ihmisiä, ja Amandasta kerran
tulee semmoinen isoäiti kuin vanha kylätuomarin leskikin on".

Lents ei sanonut mitään, ja koko matkalla kaupunkiin hän oli ääneti.
Mutta sitte kun vaunut olivat tiessään, ja Lents ystävineen istui
tuolla viinilasinsa vieressä, hän kävi iloiseksi ja puheliaaksi ja
sanoi tuntuvan kuin rupeisi hän vasta oikeen uudestaan elämään.

"Ja naiman sinun täytyy!" se oli taaskin Pilgrimin päätös. "Sinulla on
kaksi ehtoa: joko sitte nait jonkun kelpo sivistyneen, esim. jonkun
tohtorin tyttäristä; sinä saat, kenenkä heistä vaan tahdot, ja minä
neuvoisin sinua kosimaan Amandaa. Vahinko vaan, ettei hän osaa laulaa,
kuin Bertha, mutta hän on peräti hyvä, ja hän on sinua kunnioittava,
jos vaan sinä häntä kunnioitat, ja hän myös pitää taidettasi suuressa
arvossa".

Lents katseli lasiinsa, ja Pilgrim jatkoi: "Toinen ehto on sinulla se,
ettäs niinkuin mukavuuden vuoksi nait jonkin talollisen kelpo tytön,
esimerkiksi voutitalokkaan Katriinan; hän seuraa sinua, niinkuin Maisu
oikein sanoo, vaikka hypäten seitsemän aidan yli; hän on säästäväinen
ja pitää talon puolta, ja sinä saat terveitä lapsia, seitsemän vahvaa
poikaa, jotka Leijonan isännän metsässä talosi takana kääntävät vanhat
petäjät ylös-alasin, ja sitte sinusta tulee varallinen mieskin. Mutta
sitte et saakaan vaimoltasi mitään vaatia taiteesi suhteen, taikka muun
pyrintösi puolesta. Kaksi ehtoa sinulla nyt on, ja jommankumman sinun
täytyy valita. Sitte kun olet vaalissasi vakaantunut, lähetä minä
vaikka mihin hyvänsä. Minä ilomielin jo kokotan puhemiehen-arvoani; ja
minä olen valmis sonnustamaan lanteeni, kun tarvitaan. Taidanko minä
sinun hyväksesi enempää mailmassa tehdä?"

Lents katseli yhä vielä lasiinsa. Näillä molemmilla ehdoillaan: joko
toinen, tai toinen, oli Pilgrim jättänyt Annin pois. Vasta pitkän ajan
päästä sanoi Lents: "jospa kerran olisin oikein olemalta isossa
kaupungissa. Jospa vielä kerran kuulisin kokonaisen orkesterin
soittavan kappaleen, mutta soittavan samaa kappaletta viisi, kuusi
kertaa. Sitte minä mielestäni osaisin säveltääkin peräti toiseen
tapaan. Minusta on aina niin, kuin olisi vielä yksi sävel, jota en saa
kiini. Näetkös, vaikka ihmiset minua kehuisivat kuinka paljon hyvänsä,
itse kuitenkin tiedän, että niillä kappaleilla, joita olen säveltänyt,
ei ole oikia nuottinsa. Minä tiedän sen, ettei nuotti ole oikia, enkä
kuitenkaan voi sitä muuksi muuttaa: siinä on jotain niin kuikuttavaa,
jotain niin karkeaa, yksitoikkoista, ikäänkuin kuulisi kuuromykän
puhuvan: sehän kyllä kuuluu melkein niin, kuin meidänkin puheemme,
mutta se ei sentään ole samaa. Jospa minä vaan saisin nuotista kiini!
Minä sen tunnen, minä sen kuulen, mutta en saa sitä kiini!"

"Niin, aivan niin on minunkin laita. Minun mielestäni löytyy vielä yksi
väri ja yksi kuva, jota minä voisin saada aikaan. Minun pitäisi
mielestäni väkisin temmata se puoleeni eikä päästää sitä luotani pois,
mutta ennen kun niin pitkälle pääsen, kuolen pois koko mailmasta.
Semmoinen se nyt on, meidän osamme; sinun ja minun. Siitä sinä et pääse
yli eikä ympäri. Sen täytyy olla niin. Ei palkeet eikä ratasvärkki
ikinä voi ajaa samaa asiaa, kuin ihmisen keuhkot ja elävä ihmiskäsi:
nehän saavat huilusta ja viulusta ääniä ulos, joita nuo molemmat
keinotekoiset eivät mahda, -- ja niinhän se onkin, kuin olla pitää.
Tuleppa, juokaamme pohjaan, ja menkäämme kotiin".

He joivat ja lähtivät kotiin hyvillä mielin, vaikka oli synkkä
syksyinen yö, ja lauloivat yhdessä monenmoisia lauluja; ja sitte kun
olivat tarpeeksi laulaneet, he vihelsivät kaksiäänisesti. Kotinsa
kohdalla Pilgrim jätti hyvästi. Mutta koska Lents näki Leijonan
ravintolassa vielä paljon valkeita ja kuuli siellä lujasti puhuttavan,
päätti hänkin sinne mennä.

"Sepä oli oikein hauskaa, ettäs vielä tulit", sanoi Anni ja antoi
hänelle kättä. "Minä olen itsekseni ajatellut, että sinun mahtanee olla
ikävä siellä kotona, nyt kun soittovärkkikin on pois, aivan niin kuin
äitisi kuoleman jälkeen oli ollaksesi".

"Eihän juuri ihan niin, mutta niinpäin. Kuuleppa, Anni, kiittäkööt
soitto-teostani kuinka paljon hyvänsä, minä kuitenkin itse tiedän, että
se saattaisi olla peräti toisenlainen. Näetkös, minä en itseäni kiitä,
mutta sen rohkenen sanoa, että minä käsitän soitantoa siinä kuin
kuulenkin, ja kun osaa musiikia oikein kuulella, niinkuin kuulla pitää,
se on jotakin se".

Anni katseli häntä kummistunein silmin. Mitähän erinomaista taitoa
siihen tarvitset, osataksesi musiikia kuulella! Sitähän jok'ainoa osaa,
jolla vaan korvat on eikä niitä tuki! Hän kuitenkin aavisti Lentsin
tarkoittavan jotakin muuta. Anni oli monesti huomannut ja tiesi
kokemuksesta sen, että moni ihminen alkaa puhettansa takaperäisesti,
kun on jotakin sanomista, josta rinta on täysi. Hän siis vielä kerta
katseli Lentsiä pitkillä silmillä ja sanoi: "Niin oikein, se on
jotakin, se".

"Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan", huudahti Lents innostuneena.

"Ymmärrän kyllä, vaikken osaa sanoa".

"Sepä sen on, enkä minäkään sitä osaa. Niin pian kun minun pitäisi tätä
seikkaa selittämän, olen kuin änkkä. Minä en oikeastaan ole soitantoa
säännöllisesti oppinut enkä minä taida soittaa viulua enkä klaveria,
mutta kun minä nuotit näen, minä tarkoin kuulenkin, mitä soittoniekka
on tahtonut sanoa. Minä en osaa musiikia puhua, mutta minä osaan
musiikia kuulla".

"Kas ne sanat olivat paikallansa!" riemahti Anni. "Ne sanat pidän
muistossani kautta elämäikäni: musiikia puhua ja musiikia kuulla, on
kaksi eri asiaa. Sinulta, Lents, saa ja saakin hyvää oppia, ja ihan
niin kuin itsestäkin tuntuu, vaikkei sitä osaa niin selittää".

Lents joi hyvää viintä, juopui kauniista puheesta, juopui Annin
silmistä yhtämittaa, ja sitte hän jatkoi: "Erittäin ja varsinkin minä
kuultelen mieleistä Mozart'iani, ja itse mielestäni minä häntä
kuuntelen oikein. Joska ma kerran vaan elämässäni olisin saanut lyödä
hänelle kättä! Mutta minä sentään luulen, että olisin niinkuin hänkin
kuollut vienosuruisuuteen, jos hän olisi elänyt minun aikanani; mutta
mahtanenhan minä toisessa elämässä tehdä hänelle jotakin hyvää.
Useimmiten minä taas ajatellen näinkin: parempi se on, etten osaa
soittaa mitään soitinta: minä en sentään koskaan olisi oppinut niin
musiikia puhumaan, kuin sitä kuulla osaan. Tuo minun kuuloni on
luonnonlahja, josta minun tulee kiittää Jumalaa, ja minun isoisäni
sanotaan myös musiikia ymmärtäneen erinomaisen hyvin. Jos minun
täytyisi soittaa toisin kuin minä kuulen ja tajuan, se panisi korvani
halkeemaan".

"Aivan niin on minunkin laita", sanoi Anni, "minä kuultelen kovasti
mielelläni, mutta minä olen liian taitamaton, ja kun vielä täytyy
kotiaskareissa taloudessa toimia eikä ole aikaa harjoitella, ei
soitosta tahdo tulla mitään oikein kelpoa. Minä olen vallan laannut
klaveria soittamasta. Minun isäni kyllä on pahoillaan siitä, hän kun ei
ole kustannuksia kysynyt, vaan antanut meidän, hänen kaikkein lastensa
oppia kaikkia; mutta minun mielestäni täytyy tykkänään jättää sillensä
kaikki, jota ei aakkosista alkaen osaa, ja olethan sinä tekemässä
soittovärkkiä semmoisille ihmisille, kuin minäkin, jotka eivät osaa
musiikia puhua, vaan kuullella. Jos minä olisin isäntä talossa, minä
ostaisin sinun parahimman soittoteoksesi enkä sallisi sitä Venäjälle
viedä; täällä ravintolan huoneissa sen pitäisi oleman ja täällä se
hauskuttaisi kaikkia vieraita, ja siten sinä myös saisit tilauksia
enemmänkin. Aina siitä saakka kuin olin sinun luonasi ylähällä, soi
alinomaa korvissani, missä ikinä mä vaan seison, taikka liikun, tuo
kaunis laulunuotti kellopelissä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta
soi'".

Niinpä Lentsin sydämmessäkin nyt soi niin suloisesti ja kauniisti. Hän
koitti Annille selittää, että jos vaan ei ole musiikille tarkkaa
korvaa, jos vaan nastoja ei hyvin mallata ja teloihin kiinitetä,
niinkuin nuoteissa on kirjoitettu, -- vaikka se ei yksin sillä ole
tehty eikä liioin tempojen muuttamalla sen mukaan kuin nuoteissa
seisoo, -- jos vaan ei ole tarkkaa korvaa, ei koko työstä tule muuta
kuin kantelon koppa. Hän niinmuodoin pani _piano_-paikat käymään vielä
hitaammin ja _forte_-paikat vielä nopiammin; tuon tekee soittoniekka
itsestään soittaessansa: _piano_-paikoilla hän itsestänsä käy
vienommaksi ja _forte_-paikoilla kiivaammaksi. Tämä nyt ikään pitäisi
saataman nastoihinkin sävelletyksi, mutta hyvin vähän se sentään
on, mitä saa höllentää taikka kiristää, ja niin on olletikin
_forte_-paikkojen laita, joille on annettava niinkuin pieni kyyti,
koska soittovärkkiä muutoinkin paljon pakottaa ja pidättää. "Kuules
Anni", lopetti hän, "minä en ensinkään taida sinulle sanoa, kuinka
onnelliseksi taiteeni ja ammattini minut tekee. Pilgrimillä on oikein,
kun sanoo minun istuvan kököttävän tuolla ylähällä ja säveltelevän
iloisia ja totisia kappaleita, jotka sitte soivat itsekseen ja
ilahuttavat sen sata sataa ihmistä kaukaisillakin äärillä".

Anni kuulteli aivan yksimielisenä ja sanoi viimein: "Sinä hyvin
ansaitsetkin olla onnellinen, ja sinä selität niin kauniisti, kuinka
kaunista työtä sinä teet. Minä kiitän sinua monin kerroin, ettäs
minulle noin selitit kaikki tyyni. Moni minua kadehtisi, jos
tietäisivät sinun noin selittävän minulle kaikkia".

Näihin sanoihin Lents kuljetti kättänsä otsaansa ja sanoi: "Niin, Anni,
saanko sinulta kysyä jotain?"

"Kysy, sinulle sanon kaikkea".

"Älä vaan ota pahaksesi; onko siinä puheessa perää, että sinä olet niin
hyvin kuin Taitelian morsian".

"Kiitän sinua siitä, että kysyt suoraan. Tässä on kättä päälle, ettei
puheessa ole sanaakaan totta, meidän välillämme ei ole niin mitään".

Lents piti Annia kädestä ja sanoi: "Vielä minä sinun luvallasi, kysyn
toistakin asiaa".

"Kysy vapaan, mitä tahdot; minä vastaan vallan puhtaasti".

"Sano minulle, minkätähden sinä aina olet niin toisenlainen minua
kohtaan, kun Pilgrim on läsnä. Onko teillä keskenänne mitään
erikoista?"

"Minä otan vaikka myrkkyä sisään, jos en sinulle täyttä totta puhu",
vastasi Anni ja tarttui Lentsin lasiin ja maistoi siitä, vaikka Lents
kyllä manasi: "sinun ei tarvitse vannoa, minä en vannomista siedä".
Anni jatkoi: "Jos kaikki ihmiset vaan olisivat semmoisia, kuin sinä
olet, ei tarvitsisi mailmassa valalla vakuuttaa mitään. Näetkös,
Pilgrim ja minä, me emme muuta tee, kuin pilkkaamme alinomaa toinen
toistamme ja sanomme pistopuheita. Mutta hän ei kuitenkaan oikein tunne
luontoani. Ja sitte, kun sinä olet läsnä, nuo pilapuheet ja
narrivehkeet eivät ollenkaan minua hauskuta. Mutta nyt sinunkin pitää
lupaaman minulle jotakin. Ole aina semmoinen kuin olet! Jos sinulla on
minusta tutkittavaa mitään, olkoon se mitä hyvänsä, älä kysy
keneltäkään, paitsi minulta itse; lupaa se minulle ja anna minulle
kättä päälle!"

He löivät kättä, ja Anni jatkoi haikean-suloisesti puhettansa: "Minä
olen ravintolan-tytär eikä minulla ole niin hyviä päiviä, kuin muilla
talontyttärillä. Heidän luona ei käy ken hyvänsä, jolle aina täytyy
olla makoiset sanat ja vastaukset valmiina. Senpä tähden minä usein
lavertelen, kun vaan taidan, mutta minä en sentään aina ole semmoinen,
joksi itseni teen. Sinulle saatan sitä sanoa, ja sinulle sen sanon.
Minun kyllä olisi monesti siitä syystä pahakin olla, mutta leikkiä
lyöden saa surunkin lentämään tiehensä".

"Enpä minä sitä olisi uskonut, en ikipäivinäni uskonut, että yksikään
surullinen ajatus olisi sieluusi tungennut. Minä olen aina luullut
sinun olevasi kaiket päivät iloinen kuin lintu".

"Kyllä iloisuus onkin minusta mieluisampi", sanoi Anni, ja hänen
muotonsa muuttui äkkiä ihan toiseksi. "Minä en suvaitse surullista
soitantoa lainkaan. En, vaan tämä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja
suloiselta soi!' se on laulua, se, se on hupaista, ja sen mukaan sopii
vaikka tanssia".

Puhetta jatkettiin vieläkin musikista ja tänäpänä lähetetystä
soittovärkistä. Lents puhui mielellänsä ja paljon siitä, kuinka hän
ajatuksissaan piti taikahuilulle seuraa pitkällä matkalla. Hän olisi
mielellään huutamassa kaikille kuljettajille, vuurmanneille ja
merimiehille: pitäkää vaari! Paha se, etteivät voineet kuulla, mikä
laatikoissa on kätkettynä!

Lents ei vielä ikipäivinään ollut ravintolassa viimeiseksi viipynyt
niinkuin tänäpänä, eikä hänellä vieläkään ollut pienintäkään halua
nousemaan ylös ja lähtemään kotiin. Suuri seinäkello huoneessa löi
lyömistään lujaa ja manaten, ja luodit vierivät alas kuin äristen, vaan
Lents ei sitä kuullut. Leijonan isäntä oli jäänyt huoneesen, koska
emäntä oli mennyt levolle. Hän luki sanomiansa toisessa pöydässä, nousi
ylös, antoi Annille viittauksen päättää päivän työ, vaan Anni ei
suinkaan sitä huomannut, koska hän innokkaasti puhetta jatkoi. Leijonan
isäntä sammutti kynttilänsä, niin että kolisi, vaan kumpikaan sitä ei
kuullut eikä nähnyt. Hän käveli ylös ja alas huoneessa, että saappaat
narisivat; Lents ei ollut siitä millään. Semmoista ei ollut ennen ikinä
tapahtunut, ettei olisi oltu huomaavinaan Leijonan isännän läsnä-oloa.
Hän lyötti taskukelloansakin, eikä Lents sitäkään hoksannut. Viimein --
Leijonan isännän ei tarvitse kenenkään tähden panna pakkoa päällensä --
viimein hän puhkesi sanomaan: "Lents, jos mielit olla täällä yli yön,
tahdon sinulle näyttää eri kamarin".

Lents kavahti seisoalle ja antoi Annille kättä. Hän olisi mielellään
kurottanut kätensä Leijonan isännällekin, mutta sitähän ei sovi tehdä,
ellei isäntä itse ensin tarjoo.

Äänetönnä ja punniten kaikenlaisia ajatuksia päässään Lents nyt lähti
kotiinpäin.



KOLMASTOISTA LUKU.

Leijona, kettu ja harakka.


Ensimmäisinä talvikuukausina ja ensimmäisinä kevätkuukausina oli
Morgenhaldessa kaikkein hauskin oltava koko paikkakunnassa. Vanhalla
Lents-vainaalla oli oikein, kun hän sanoi: minun huoneessani ja minun
niitylläni iloitsee aamun aurinko koko päivän. Lämmittää ei tarvinnut
puolipäivään saakka muuta kuin hiukan. Pienessä kasvitarhassa
huoneitten takana kukoisti kukkasia sittekin, kuin ei niitä muissa
paikoin enää ollut nähtävänä, ja siellä ne putkahtivat näkyviin jo
silloin kun maa kaikissa paikoin vielä oli paljas. Mutta tämä
kasvitarha onkin niin suojassa kuin asuinhuone, ja siellä kasvoi
jotakin koko paikkakunnalla harvinaista, nimittäin viljelty
kastanjapuu, jota kuitenkin oravat ja pähkinähakkiset likisessä
metsässä kävivät harmittavan lailla tervehtimässä. Huoneet suojelivat
kasvitarhaa yhdeltä puolen, kuitenkaan estämättä aurinkoa paistamasta
sinne kello kymmenestä alkain. Ja sitte tuo valmis metsäkin, joka
kasvoi huoneen takana jyrkästi kohoavalla vuorella, näytti kuin olisi
sillä ollut erinomaista iloa tuosta pienestä kasvitarhasta huoneen
takana. Se oli asettanut kaksi vahvimmista valkoperäsistään ikäänkuin
vartioitsemaan talon porttia.

Jos kylässä olisi ollut enemmän jaloittelioita, he varmaankin olisivat
noina talven ensimmäisinä kolkkoina kuukausina usein menneet kävelemään
sitä tietä, joka vuorinurmikkoa ylöspäin vie Lentsin huoneitten ohitse
metsään ja sieltä takasin yli vuoren harjun. Mutta kylässä ei ollut
muita jaloittelioita kuin yksi ainoa vaan, eli oikiammin heitä oli
kaksi, nimittäin Petrovitsch ja hänen koiransa, tuo poju. Joka päivä
Petrovitsch ennen päivällistä hankki itselleen hyvää ruokahalua siten,
että hän käveli juuri tätä tietä nurmikon poikki, huoneitten ohitse ja
harjun yli, Poju puolestansa näillä retkillä liikutti käpälöitään kaksi
kolme vertaa enemmän, sillä se aina juoksi ylös ja alas siinä vuoren
rotkossa, joka oikealla puolen Lentsin huonetta juoksee alas laksoon.
Tämä virranjuova oli nyt kuivilla, mutta keväisin ja syksyisin vesi
siinä juoksi vahvasti. Petrovitsch kohteli koiraansa erinomaisen
ystävällisesti, ja ollessaan oikein ihastuksissansa kutsui hän koiraa
myös "pojaksensa." Petrovitsch oli ulkomailta palannut rikkaana
miehenä; hänen tavaransa laskettiin paikkakunnalla tietysti kolme
kertaa korkeammaksi, kuin se oikeastaan oli, mutta olihan sitä
riittävän tarpeeksi, mitä hän todella oli kotiin tuonut. Ikävä kotiin,
joka ei koskaan anna Ylisaksalaista eikä vuorimaan lasta ylen, vaan
pakoittaa häntä palaamaan takasin kotiinsa, se myös oli palauttanut
Petrovitschinkin vanhoilla päivillänsä kotipaikkaan, jossa hän nyt
omaan laatuunsa vietti hauskoja elämänpäiviä. Hänen iloisin aikansa oli
sydänsuvella, silloin kun kauppiaat kaikilta mailman ääriltä tänne
kokoontuivat. Silloin Leijonan ravintolassa kuultiin puhuttavan saksaa,
italialaista, englanninkieltä, ryssää ja hollantilaista, ja näitten
kielien sekaan samat ihmiset, jotka niihin olivat harjaantuneet, väliin
laskivat puhdasta Schwarzwaldin saksaa. Silloin oli Petrovitschin
etsikkopäivät, ja hän eli kuin uudestaan ylös, kun hän sai tilaisuuden
vielä kerran puhua spanian kieltä ja ryssää. Sen siaan kuin hän muutoin
määrätyllä ajalla lähti Leijonan ravintolasta, hän tällöin viipyi
siellä useasti päivät kadoksiin, puoliyöhönkin. Ja sitte kun markkinat
olivat ohitse, ja hän jäi ypi yksistään, oli hänellä ison aikaa
jälkeenpäin suurta hupaa siitä, kun ajatuksissaan koitti laskea, kuinka
kaukana markkinavieraat, ja varsinkin ne, jotka matkustivat Tonavan
suun puoleen, milloin minäkin hetkenä olivat.

Petrovitsch jännitti koko paikkakunnan mielet puoleensa. Semmoinen puhe
kävi, että Petrovitsch, vaikka hän tosin ei itse pitänyt siitä mitään
suurta ääntä, aikoi koko paikkakunnalle perustaa jonkun suuren
armeliaan laitoksen. Jokainoa kamari siinä suuressa talossa, jonka hän
oli itselleen rakennuttanut, oli varustettu uunilla, joka osoitti, että
hän talostansa aikoi laitosta vanhoille saamattomille työmiehille,
mutta kun hänen kanssaan tästä asiasta otti puheeksi, hän ei siihen
vastannut myöntämällä eikä kieltämällä. Hänen ainoan perillisensä
mieltä niinikään kiihotettiin, sillä se tietysti pidettiin selvänä
asiana, että Petrovitsch jättäisi jälkeensä hänellekin riittävän osan,
mutta Lents ei koskaan pitänyt tästä peristä lukua. Hän osoitti
sedällensä sitä kunniaa, jota hänen tuli osoittaa; muussa kaikessa hän
oli mies omasta kohden pitämään itsestänsä murhetta. Hän antoi
oppipoikansa pitää hyvässä kunnossa tien, jota setä mielellään käveli,
vaan ei hän itse eikä Petrovitschkaan puhunut asiasta sanaakaan. Kun
hanhet ja kanat puolipäivän aikaan kaakottivat ja koira kuului
haukkuvan, oli se merkki, että Petrovitsch tuolla tuli. Lents tervehti
akkunata, jossa hän istui työllänsä; setä kiitti ja meni. Lents ei
koskaan käynyt setää tervehtämässä hänen kodissaan, eikä setäkään
käynyt hänen luonansa.

Eräänä päivänä setä pysähtyi seisomaan akkunan alle, ja koirakin näytti
arvaavan herransa ajatukset; se muutoin tavallisesti vainosi Lentsin
kanoja ainoastaan kasvitarhan aitaukselle, tytyen siihen, että sai ne
kaakottaen lentämään yli aidan ja aina sitte palasi hyvillä mielin
herransa luo, niin se nyt tänään vainosi kanoja kasvitarhaan ja aina
huoneesen asti, kunnes pääsivät sinne Maisun turviin. Petrovitsch nyt
tänäpänä torui toden takaa koiraansa ja meni kuin menikin ohitse,
ajatellen itsekseen: Lents tulkoon itse sinun luoksesi, ja parempi se
on, etten ollenkaan hänestä huoli, ja niinpian kuin vaan sekaantuu
ihmisiin, ei heiltä enää saa pahaakaan rauhaa. Sitte on aina ajateltava
tekeekö hän nyt sitä? taikka tekeekö hän nyt tuota? -- Ei häntä! ei
ollenkaan! Mitä minuun koskee kukaan ihminen mailmassa! -- Kuitenkaan
hän ei saanut oltua ajattelematta: kuinkahan tuon metsäasian laita
oikein on? Olihan Leijonan emäntä tänäpänä päivällisaterialla istunut
hänen viereensä ja sitte kun ensin oli puhunut yhtä ja toista, vihdoin
ruvennut, niinkuin mitään tarkoittamatta, häntä kiittämään siitä, että
hän noin joka päivä oli hiljakseen kävelemässä; se piti hänen terveenä
ja siten hän tulisi sadan vuoden vahaksi ja siltä se jo päältä
nähdenkin näytti. Sen hän hänelle sydämmestään soikin, hän kun aikanaan
oli nähnyt paljon vaivaa, hän siis nyt ansaitsikin sen, että hänen
hyvin kävi. Petrovitsch oli viisas kyllä ymmärtämään, että noitten
sanojen takana jotakin muuta oli kätkettynä; Petrovitschillä ehkä ei
ollut niin väärin, kun luuli Leijonan emännän sen vuoksi olevan noin
ystävällisen kohtelias, että hänellä oli joku aikomus Petrovitschin
veljen pojan suhteen. Siitä emäntä kuitenkaan ei hiiskunut mitään. Hän
vaan vielä toistamiseen otti nuo kävelymatkat puheeksensa ja sanoi,
kuinka sopivaa se olisi, että Petrovitsch ostaisi hänen mieheltään tuon
ihanan Spannrenten metsän Morgenhalden vieressä; miehensä luultavasti
ei siitä mielellään luopuisi eikä hän ylipäin tietänytkään, luopuisiko
hän siitä ollenkaan, mutta hän itsepuolestansa soisi sen hyvän, että
sitte saisi joka päivä kävellä omassa metsässään, sehän olisi vielä
hauskuttavampaa. Petrovitsch kiitti tuosta ylenmäärin hellätuntoisesta
huomaavaisuudesta ja sanoi lopullisesti menevänsä yhtä halukkaasti
toisenkin metsään kävelemään: hänellä päinvastoin siinä tapauksessa ei
ollut yhtään harmiakaan, jos hän tapaisi metsänvarkaita, ja semmoinen
harmistuminen ei tekisi hyvää ennen päivällistä.

Leijonan emäntä naurahti ylen älykästä naurua ja arveli niin, että jos
ken hyvänsä oli aprikoinnut jotakin vaikka kuinka sukkelaa. Petrovitsch
sentäänkin aina oli sukkelampi. Hän kiitti toistamiseen, ja molemmat
olivat oikein makoisia ystäviä, vielä makoisempia kuin se
sokerinpalanen olikaan, jonka Petrovitsch hippeistä pisti taskuunsa.

Nyt oli tänäpänä Petrovitschin päähän pistänyt, että metsänosto olisi
Lentsille kelpo kauppa, jos sen ostaisi kolmannen kautta, sillä häneltä
itseltään Leijonan isäntä vaatisi liian korkean hintaa. Se nyt se
olikin, josta hänellä olisi ollut puhumista, mutta josta hän kuitenkin
luopui, koska hänen jalo peri-aatteensa oli, ettei sekaantua yhteenkään
ihmiseen. Johan siinäkin oli vähän liikaa, että hän senkin verran otti
asiaan kiini. Hän huomasi sen, että nousu vuorelle tänäpänä tuntui
hänelle paljon raskaammalta; sillä vuorelle noustessa ei saa lainkaan
ajatella, ei ollenkaan ajatella mitään, ei muuta kuin hengittää hyvin.
Koirallensa, joka juoksenteli myyrän perään, vaikka valmis, lämmin
ruoka sitä odotti, Petrovitsch komensi: tule tänne! Tyhmä rahjus, mitä
sinuun myyrä koskee? Anna myyrän kaivaa! Kun koira sitte käveli aivan
hänen rinnallaan, hän taas komensi: taappäin! Nyt koira käveli hänen
perässänsä, ja näin hän oli karkoittanut kaikki tarpeettomat ajatukset
taaksensa; hänen ei tehnyt mieli tietää mistään mitään eikä hänen
levollista elämäänsä mikään saanut häiritä.

Leijonan ravintolassa Petrovitsch tapasi koko perheen pahoilla mielin.
Emäntä oli sanonut miehellensä, että hän oli Petrovitschille tarjonnut
Morgenhalden vieressä olevan metsän, mutta hänen ei huolivan
siitä. Isäntä oli kovasti suuttunut tuosta malttamattomasta
liehakoitsemuksesta, ja sanoi lopuksi: "Nyt Petrovitsch vissiinkin
levittää sen huhun, että minä tarvitsen rahaa".

"Olethan sinä sanonut olevasi rahan tarpeessa", vastasi emäntä
nuristen.

"Mutta minä en tarvitse sinua välittäjäksi. Minä vaan en tahtoisi
nykyisellä rahakursilla myydä arvopapereitani!" huusi Leijonan isäntä
tavattoman lujaa, juuri kun Petrovitsch tuli sisään. Tämäpä veti suunsa
mieleiseen nauruun ja ajatteli itsekseen: koska sinä noin huudat ja
kerskaat, sinä olet kuin oletkin rahan tarpeessa. Kun oltiin pöytään
istumaisillaan, toi kirjeenkuljettaja useita kirjoja ja niitten
joukossa muutamia vakuutettuja rahakirjeitäkin. Leijonan isäntä todisti
ne ottaneensa vastaan, vaan ei aukaissut kirjeitä, istui vaan pöytään
ja toisti lujaa saman, jonka hän jo monta kertaa ennen oli sanonut:
"Minä en lue koskaan kirjeitä ennen ateriaa; olkoot hyviä taikka
harmittavia, ne aina pilaavat ruokahalun. Minun lepoani ei saa
rautatietkään häiritä".

Toisessa pöydässä tuo ilkeä pilkkakirves, joka ei ottanut
velvollisuudekseen kummastella tuota viisautta, vaan ajatteli
itsekseen: kyllä sinun kimppuusi sentäänkin joku höyryhevonen käy,
vaikka tekisit elämäsi kuinka mukavaksi hyvänsä. -- Tuo pilkkaaja
tietysti oli Petrovitsch.

Päivällisen jälkeen käveli Pilgrim monta kertaa Petrovitschin pöydän
ohitse ja aikoi nähtäväsi pysähtyä sen viereen. Tätä tehdessään, neljä
silmää häntä kummastellen katseli. Koira, joka istui herransa sylissä,
katseli tuijotti häntä ja murisi, kun älysi herraltansa jotakin
tahdottavan. Petrovitsch itse tirkisti monta kertaa sanomalehtensä
takaa. Mitähän tuo mies tahtoo? Mahtaneeko hänelläkin olla metsä
myytävänä? Korkeintansa hänellä on tuo metsä päänsä päällä, jos niin,
ettei hänen ole siitäkin velkaa.

Pilgrim kuljetti monesti kättään läpi pitkän ja sileän tukkansa, mutta
tämän kautta asiansa Petrovitschille ei selvinnyt; päin vastoin tämä
nyt nousi ylös, maksoi ja meni. Pilgrim kiiruhti hänen jälkeensä, ja
kadulla hän sanoi: "Herra Lents, minulla olisi pari sanaa sanomista".

"Hyvää päivää, siinähän on pari sanaa".

"Herra Lents, minä en tahdo itse puolestani mitään, mutta luulen
velvollisuuteni olevan --"

"Teidän velvollisuutenne ei koske minuun ollenkaan".

"Herra Lents, ottakaa kuitenkin asiani teidän asiaksenne. Joku toinen
on teille sanova samaa, ja siinä on tarpeeksi, kun saatte vaan tiedon".

"Minä en ole utelias".

"Sanalla sanoen: asia koskee teidän veljenne poikaa, Lentsiä".

"Sen kyllä arvasin".

"Vaan ei siinä kaikki. Te voitte vaikuttaa hänen elämänsä onneen".

"Jokaisen täytyy olla oman onnensa seppä".

"Teidän ei tarvitse muuta kuin mennä tohtorille".

"Onko Lents kipeä?"

"Ei, vaan asian laita on lyhyesti se: hänen pitää naiman, ja hän on
itsekin halukas, ja paras kaikista hänelle on tohtorin Amanda. Minä
olen sen asian kaikin puolin punninnut. Mutta hän itse ei pääse alkuun,
hänellä ei ole sitä rohkeutta; hän ajattelee niinkin -- vaikkei hän
sitä ole suoraan sanonut, mutta minä tiedän sen -- hän ajattelee, ettei
hän ole tarpeeksi rikas semmoiseen naimiseen. Mutta jos hänen setänsä
nyt puhuisi hänen puolestansa ja samassa lupaisi --"

"Vai niin? Sen olen arvannut, että minulta toivotaan kaikkia saatavan.
Jos veljeni poika halajaa vaimoa ja tahtoo saavansa jonkun,
toimittakoon itse asiansa. Minä olen vanha nuori-mies, enkä pysty
semmoisiin asioihin".

"Mutta jos hänen ystävänsä ei huoli tehdä mitään, tulee Amanda
naiduksi; minä tiedän erään apteikarin häntä kosivan".

"Sepä hyvä, hänelle hän on omansa. Vaan minä en ole mailman holhoja".

"Entäs jos veljenne poika taitamattomasti takertuu toisaalle?"

"Katsokoon sitte, kuinka hän itsensä suorii!"

"Herra Lents, te ette ole niin tyly, kuin näytätte".

"Minä näytän, että minä menen. Hyvästi herra Pilgrim!"

Hän meni tiehensä, ja Pilgrim seisoi siinä syvältä hengittäen. Vihdoin
hänkin lähti kotiinpäin, ruvetaksensa näin sumuisella ilmalla, jolloin
tuskin päivästä tiesi, kumminkin väriä hieromaan kirkkaampien päivien
varaksi.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Kaapit ja silmät aukenee.


"Jumalan terveeksi Maisu! Tottapa kerrankin saa sinun meillä nähdä.
Oikein hauskaa, että tulit". Leijonan emäntä tervehti, kun hän tuli
ravintolahuoneesen.

"Mutta", vastasi Maisu änkyttäin, "teidän luvallanne anoen, ettekö ole
lähettäneet minua hakemaan? Pitäisihän minun veljeni oleman täällä".

Leijonan emäntä ei tietänyt mitään. Veli tosin oli ollut täällä, mutta
oli jo ison aikaa sitte lähtenyt pois. Leijonan emäntä oli vaan
käskenyt talonrenkiä joskus sopiessa viemään Maisulle sanan, mutta hän
ei tietänyt tuota tänäpänä tehdyksi.

Maisu oli täällä mielestänsä kuin tiellä, pyysi anteeksi ja tahtoi
kohta palata samaa tietä takasin; ja tämä näytti olevan Leijonan
emännän mieleen. Mutta ei suinkaan tuo yksinkertainen palveluspiika
mitään oivaltanut, oli kai päin vastoin ylen onnellinen, jos hänen
kanssaan piti seuraa pari minuutia. Paras oli, velvoittaa häntä
tuhansiin kiitoksiin, sen siaan kuin hänelle jäisi yhden kiitoksen
velkaa. Maisu tyrkytettiin nyt, koska hän kerran oli tänne tullut,
menemään perheentupaan ja siellä odottamaan vähän aikaa, siksi kun tuo
moni-askaroitsia kerkeisi tulemaan. Maisu ei rohjennut tänne tultuaan
istua tuolille, vaan pysähtyi seisomaan ovelle ja katseli tuijotti
yhtäpäätä noita isoja kaappia, jotka ulottuivat laattiasta kattoon.

Vihdoin viimeinkin Leijonan emäntä tuli sisään ja sanoi, silitellen
vaatteitaan: "Kas niin, nyt olen kaikki korteni korjannut, ja nyt
tahdon hetken hauskutellakin vanhan ystävän kanssa. Mitä hyvää
ihmisellä tässä mailmassa on, vaikka hänellä olisi kuinka paljon
tavaraa hyvänsä?"

Maisu oli kuin armon auringon paisteessa. Hänen täytyi istua Leijonan
emännän viereen, aivan viereen, sohvalle, ja piika toi kahvia ynnä
hentuisia.

Maisu teki esteitä, niinkuin tehtämän piti, tekipä liiaksikin, kun
kaikella muotoa tahtoi taalehikostansa, jonka Leijonan emäntä häntä
varten oli reunoilleen täyttänyt, kaataa pois Leijonan emännän kuppiin,
kunnes tämä viimein sanoi: "Minä täyttä totta oikein suutun, jos vaan
kursailet".

Kun toista kuppia juotiin, täytyi Maisun kertoa, miten tuolla ylähällä
kotona nyt oli laita, ja Maisu kertoi, kuinka ahkerasti Lents teki
työtä, juuri kuin ei olisi leivänpalaa talossa, ja kuitenkin siellä oli
joka lajia jäämäänkin. Lents tuskin meni ovesta ulos, ainoastansa
jolloinkulloin Fallerille, jota hän kävi auttamassa panemaan hänen
uusia huoneitaan kuntoon, ja Lents oli mennyt Falleria takaamaan talon
kaupassa ja vielä hän oli Fallerille lahjoittanut täydet sänkyvaatteet
ja Fallerin äidille oman äitinsä pyhävaatteet. Jos Lents piakkoin ei
saisi jonkun, joka hänen avaimiansa hoiti, hän lahjoittaisi kaikki
tavaransa pois, vaikka hän omasta kohden kyllä oli säästäväinen ja ylen
ahne. "Hän ei polta tupakkia, hän ei pane nuuskaa, hän ei maistele eikä
pelaa korttia, hän ei kuluta itse tähtensä mitään", kehui Maisu.

Sitte kun Leijonan emäntä vielä oli tarpeeksi kiittänyt
Knuslingenilaisia, jotka kaikkea ymmärtävät, lisäsi hän niinkuin
ohimennen: "Ajatteleppa vaan, hyvä Maisu, sitä huhua, että sinun
isäntäsi -- mitä minä nyt sanoinkaan? sinun kotopoikasi piti minun
sanomani, aikoo naida tuon tohtorin ryytimaan-mamsellin. Onko siinä
mitään perää?"

"Onhan siinä vähän".

"Vai niin?"

"Minä tarkoitan, että siitä ei tule mitään. Pilgrim tosin on hänelle
puhunut niinpäin, että hänen kyllä sopisi sen tehdä, vaan hän ei tahdo
itse, ja minä luulen, että heidän välinsä on sen takia katkennut".

"Vai niin? Se on toinen laita. Minä sen aina sanon, että Lents tietää,
mitä hän tahtoo. On sittekin paljon parempi, että hän noutaa sinun
mieltäsi ja nai voutitalokkaan Katriinan".

"Kas sitä vaan!" huusi Maisu riemuiten, ja hyrähti nauruun ja nyykäsi
päätänsä, ikäänkuin Lents olisi seisonut siinä hänen edessänsä. Kas!
sanoohan se viisas Leijonan emäntäkin, että minulla on oikein. Kas
vaan? Ja sinä aina vaan sanot hänen olevan liian moukkamaisen sinulle,
ja ettei hänen suustansa saa sanaa maalle. "Mutta sen minä sanon
Lentsille, että tekin olette samaa mieltä. Siitä on minulle hyvä apu.
Minä olen jo kauvan kaivannut apulaista".

"Älä, Maisu, älä millään muotoa minusta puhu yhtäkään sanaa, kun tulet
kotiin. Mutta siinä on hänellä oikein, ettei voutitalokkaan Katriina
hänelle sovi, hänelle, joka on niin siisti mies. Semmoinen kysyy jotain
erikoista".

"Niin, mutta mistä, herranen aika, se erikoinen saadaan sitte?"

"Kas vaan, hyvää päivää, Maisu!" sanoi yhtäkkiä sisään astuva Anni.
"Onpa hauskaa, että kerrankin tulit meille. Istu alallasi vaan, istu!
Luulisihan sinun, noin muhkeana, olevan jonkun suuren talon emäntä, ja
kylläpä sinä talon asiat tiedätkin siinä kuin sen hyvänsä. Juo nyt
vaan, juo, muutoin sinun kahvisi jähtyy. Oletko vaan pannut tarpeeksi
sokeria sekaan?"

"Olen kyllä, olen enemmänkin". Annin sanat olivat kuin kokonainen
sokeritoppa.

"Minäkin täällä mielelläni istahtaisin kuulemaan järkeviä sanojasi,
mutta minun täytyy mennä ravintolahuoneesen. Siellä täytyy yhden aina
olla. Tule nyt toistekin pian. Sitte kun tulet, tulet minun
vieraakseni".

"Hänkös vasta on oikein armas, herttainen tyttö", ylisti Maisu, kun
Anni oli mennyt. "Teillä sentään ollaan kuin taivaassa maan päällä."

"Kylläpä on monta murhettakin. Hän on ainoa lapsemme, joka vielä on
kotona, mutta kuitenkin täytyy ajatella: kuinkahan saisi hänenkin
turvatuksi!"

Maisun silmät meni ensin pystyyn, ja sitte hän automaisesti naurahti,
mutta sanaakaan hän ei arvannut sanoa.

Leijonan emäntä nyhkäsi nenäänsä useita kertoja ja nauroi kikosti, ja
Maisukin piti velvollisuutenansa nauraa. Hän kyllä tiesikin, kuinka
kahvivieraisilla oltaman pitää; tulkoon Knuslingenilainen mihin
hyvänsä, se aina tietää itsiään oikein käyttää. Mutta Leijonan emäntä,
vaikka olikin hyvin sukkela, ei nyt oikein tietänyt, mistä päästä piti
alkamansa; keksipä toki kelpo keinon.

"Sano, Maisu, eikö sinua haluttaisi nähdä kauniita liinavaatteita?"

"Se minusta hauskaa katseltavaa onkin. Jos minulla olisi varoja,
hankkisin kaikkein ensiksi itselleni seitsemän arkkua täysivartisia
liinavaatteita täyteen. Vihtimiehen emännällä Knuslingenissä, silläkös
on --"

"Katso nyt tänne sitte", sanoi Leijonan emäntä ja avasi erään suuren
kaapin molemmat ovet, jossa liinavaatteita oli kattoon asti pantuna
kerroksittain ja tusinoittain sidottuna kokoon sinisillä, punaisilla ja
viheriäisillä silkkinauhoilla.

"Onko tämä kaikki ravintolan pitoliinaa?" kysyi Maisu, sitte kun hän
oli lakannut ihmettelemästä.

"Mitä vielä! Ei suinkaan! Tämä kuuluu Annini myötäjäisiin. Jokainoalle
kolmelle tyttärelleni minä olen näin pannut säästöön siitä saakka, kuin
ovat olleet seitsemän vanhat. Noista tyttölapsista ei koskaan tiedä,
kuinka äkkiä naiduiksi tulevat, eikä minun sitte enää tarvitse kaivata
kankuria taikka neulojaa. Näkisin vaan mielelläni, että edes yhden
lapseni myötäjäiset pysyisivät kotiseuduilla, ja että yhden lapsistamme
saisimme pitää likimaillamme. Minun lasteni käy, Jumalan kiitos,
ulkokunnissakin hyvin, paremmin kuin hyvin, mutta hauskempi olisi nähdä
kuin kuulla heille hyvin käyvän".

Maisusta oli, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksiä. Kaappi kaikkine
liinavaatteineen tanssi hänen silmissään, ja nuo siniset ja punaiset ja
keltaiset nauhat sulivat yhteen kauniiksi taivaankaareksi. "Emäntä
kulta, arvaanko minä sanoa jotain? Jos se olisi häpeemätöntä, pyydän
tuhannen kertaa anteeksi. Eipä mailman päivinä! Kun tätä on tässä näin
paljon, mitähän kaikkea muualla löytyneekään? Kuinkahan se olisi?
Uskaltanenko sanoa... Jos meidän Lentsimme...?"

"Minä en siihen sano mitään, minä olen äiti, ja minun tyttäreni on
siinä iässä, että häneltä sopii kysyä itseltä. Huomaatko? Minä
tarkoitan ... minä en oikein tiedä --"

"Siinä jo on tarpeeksi sanottu, enemmän kuin tarpeeksi. Oi armas
luojani! Minä lähden lentämällä kotiin, minä olen häntä kantanut
kätteni päällä, ja minä häntä kannatan vieläkin, mutta hänen täytyy
juosta, juosta yli seitsemän aidan, yli joka huoneen. Emäntä hyvä,
älkää sentään paheksuko, minä olen tyhmä, aivan yksinkertainen".

"Mitä hyvää? Sinäkö yksinkertainen? Sinä urkit sielun salaisimmatkin
ajatukset. Sinä pistät seitsemän raatimiestä pussiisi! Mutta näetkö,
Maisu, me olemme tässä kahden kahtuustamme, kaksi hyvää ystävää,
Jumalan silmäin edessä; minä en ole sinulle sanonut mitään, vaan sinä
olet itsestäsi asian arvannut. Minun mieheni tietysti tähtää
korkeammalle. Mutta minä tahtoisin pitää yhden lapsistani
kotitienoilla, jos Jumalan tahto niin on. Minä puhun sinulle suoraan,
minä en osaa olla petollinen enkä salavehkeinen, minä sanon suoraan,
ett'en hylkää sinun esitystäsi".

"Siinä on minulle kyllä. Minä näytän, että me Knuslingenilaiset emme
turhaan tuota nimeämme kanna!"

"No, kuinka sinä nyt sitte aivot?"

"Ohhoh!" huusi Maisu vastaan ja näyttäikse samassa oikein sukkelalle.
"Sen pitää nopiasti käymän. Minä tempaan kaikki hänen työkalut
käsistään ja kiidätän hänet kotoa. Tänäpäivänä vielä hänen pitää oleman
täällä. Mutta olkaa tekin apumiehenä; vieraitten ihmisten kanssa hän on
hiukan ujomainen --"

Leijonan emäntä rauhoitti kiihoittunutta Maisua, joka milloin nousi
seisoalleen, milloin istui alas, milloin nosti kätensä taivaasen päin,
milloin taas pani ne hiljakseen ristiin. Hyvitellen hän teroitti Maisun
mieleen, että hän oikein näyttäisi älyänsä eikä ilmaisisi Lentsille,
että Annin äiti häntä suosi. Hän antoi Maijulle vielä senkin viisaan
neuvon, että hän ylipäin puhuisi halveksimalla kaikista muista tytöistä,
se tahtoo sanoa, varoittaisi Lentsiä jokainoasta, mutta tuskin
mainitsisi Annista mitään; "näetkös", lopetti Leijonan emäntä, "sillä
lailla täytyy hiukkasen teeskennellä, ja kuuluuhan sananlaskussa: ei
tarvitse salamaa sormin näyttää".

Maisu teki ehtimän takaa menoa, muttei siitä tullut sen enempää.
Viimein hän sai oveen kiini, heitti vielä hyvästijättöä suurelle
kaapille, ja hänen muotonsa sanoi: sinä tulet ennen pitkää meille. Hän
nyykytti jokaiselle huonekalulle: te kaikki kuulutte meille, ja minä se
olen, joka teitä sinne saatan... Hänen menonsa kotiin kävi kuin olisi
kaikki nuo kauniit liinavaatteet muuttuneet purjeiksi ja kuljettaneet
häntä tuiman syksytuulen vallassa vuorelle.

Mutta Anni sanoi ravintolan tarjoilupöydän takaa äidillensä:

"Äiti, minkätähden tuota vanhaa hassahtanutta noin hyväilette?
Jos siinä on jotain täyttä totta, täytyy hänenkin luonansa
käydä kunniaterveisillä, ja ellei käydä, hän poraa ja parkuu
kiittämättömyydestä. Ja mikä pakko teillä on tuota tekemään?"

"Älä huoli olla kuin et olisi tietävinäsi mitään. Hyvinhän se on
tarpeellista, ettäs tulet turvatuksi".

"Minä en ole olevinani enkä tiedä mitään. Ettehän ennenkään ole
piitannut Lentsistä mitään; minkätähden nyt sitte piittaatte?"

Äiti katseli Annia suurin silmin. Eiköhän tuo kielekäs todellakaan
aavistanut mitään? Äiti vastasi vaan: "Nyt on asian laita toinen; nyt
on Lents yksinänsä, ja hänellä on talo täynnä tavaraa. Mutta
anoppimuorille en olisi sinua laskenut". Hän lähti huoneesta ulos,
ajatellen itsekseen: jos sinä aivot vilpistellä, minäkin teen samaa
sinulle.

Morgenhaldessa Maisu askaroitsi ja hääräsi aina naurussa-suin, ja
nauru-suin hän soimasi kaikkia tyttöjä, soimasi tohtorin tyttäriä,
soimasi voutitalokkaan Katriinaa, mutta ei hiiskunut Annista sanaakaan,
puhui vaan tavattoman paljosta liinavaatteesta ja kelpo-ihmisistä.
Lents arveli, että vanha-piika yksinäisyydessään rupesi käymään
sekamieliseksi; Maisu kuitenkin teki askareitansa hiljakseen, vaikka
oli lystikkäämpi kuin ennen, ja yhtä tytyväinen itseensä Lentskin oli
työllänsä eikä hän isoon aikaan käynyt kylässä.



VIIDESTOISTA LUKU.

Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen.


Lents istui kotona ja teki lakkaamatta työtä. Hänen onnistui
Knuslingenin vihtimiehen kautta saada myydyksi toisen pienemmän, jo
melkein valmistamansa pelikellon. Oikein hyvällä työ-halulla hän sitä
laittoi valmiiksi, ja ilman sitä hän oli puuhissa ryhtymään tuon uuden
soittokellon tekoon, jonka Leijonan isäntä oli puolittain tilannut; hän
tunsi itsensä niin onnelliseksi näissä askareissaan, että hän usein
ajatteli: ei sinun tarvitsekaan naida, etkä saatakaan sitä tehdä.
Kuinka sinä taitaisit huolta pitää vaimosta ja lapsista, kun taiteesi
sinulta ottaa koko pään ja sydämmen?

Pilgrim oli taas ryhtynyt noihin entisiin mallikellojensa tuumiin ja
suunnitelmiin, ja askaroitsi siinä työssä ehtimän kautta
ehtoopuhteilla, koska hän ei tahtonut varsinaista aikaansa tuohon
työhön tuhlata. Näin ollen molemmat ystävät harvemmin tapasivat toinen
toisensa, eikä Lents tätä nykyä myöskään käynyt lauluyhteyden
harjoituksilla.

Fallerin häät kuitenkin saivat Lentsinkin taas menemään kylään. Tuo
hyvä toveri ei ennen helpoittanut, kuin hänen onnensa perustaja lupasi,
vaikka hänellä suruakin oli, tulla hänen vihkiäisillensä kirkkoon.

Häät olivat pienet vaan, ilman vieraita ja ilman soitantoa, sillä
Faller selitti asian näin: "Jos minulla joskus mailmassa on varoja
liikenemään, kutsun vieraitakin, ja musikantti olen minä itse".

Häissä Lents sai kuulla kiitossanoja summittain kaikesta hyvästä, jota
oli hääparille tehnyt, ja Fallerin äiti sanoi: "Jahka sinäkin, jos
Jumala suo, vietät häitä, minä käyn kirkkoon äiti-vainaajasi
vaatteissa. Minä en ollenkaan häpee käydä hänen vaatteissaan, päin
vastoin jokikinen sanoo minun samassa saaneeni kunniaakin".

"Ja minulla puolestani on pyhä sia valmiina", sanoi Faller, ja hänen
tuntuva äänensä tuntui mielenliikutuksen tähden melkein naurattavalta.
"Oi Lents, tänäpänä minä en lähes ollenkaan rukoile Jumalaa itse
edestäni, minä rukoilen sinua edestäsi. Varjelkoon sinua Jumala
kaikesta vaarasta, mutta minä soisin kuitenkin saavani sinua auttaa,
jos joskus suureen vaaraan joutuisit. Minä tahtoisin kääntyä koko
kirkkoväen puoleen ja heille huutaa: katsokaa, Jumala on minua
auttanut, että tässä suorana seison, mutta hän on minua auttanut
ystäväni kautta, ja siunaa, hyvä Jumala, häntä siitä hyvästä ja hänen
vanhempiansa taivaassa. Lents, sinä mahtanet olla onnellinen, sillä
sinä olet koko perheen onnelliseksi tehnyt".

Tuo vahva, vakava Faller ei saanut enempää puhutuksi ja väänteli nyt
vanhan sotilaan tapaan viiksiänsä.

Häähuoneessa osoitettiin Lentsille kunniaa melkein enemmän kuin
nuorelle pariskunnalle, ja Lentsin oli oikein mieli hyvä, kun vihdoin
lähdettiin kirkkoon.

Lauluyhteys veisasi kauniisti kirkossa; kuitenkin huomattiin, että
kaksi kelpo ääntä puuttui, Fallerin ja Lentsin.

Koko kylä, ja ennen kaikkia vaimoväki, oli vihkiäisissä läsnä; aviopari
kuulteli mielellään vielä kerran avioliiton sanoja toistettavan, ja
kaikki naimattomat sotivat sillaikaa mieltänsä rohkaista siksi kuin
kukin heistä, toivon mukaan hyvinkin pian, joutuisi samaan tilaan.
Vaimot itkivät, ja tytöt katselivat uteliaasti ympärilleen kirkossa, ja
jos Lents vaan olisi nostanut silmänsä, hän olisi kohdannut monta
silmänluontia.

Vihkiäisten jälleen Lents erosi hääväestä ja meni yksistänsä kotiin.
Kohta kirkkopihan aitauksella häntä tuttava tervehti: se oli
voutitalokkaan Katriina, joka siinä seisoi erään pulskan pojan
vieressä, vaatteista päättäen se oli joku talollisen poika
naapurilaksosta; -- ja Katriina punehtui, kun Lents katsoi tuijotti
häneen ja meni menoaan. Vähän edempänä tervehti Lents kohteliaasti,
nostaen hattuansa. Siinä käveli tiellä tohtorin molemmat vanhemmat
tyttäret, ja heillä oli kauniit, pauloilla kiinitettävät puolisaappaat
jaloissa, joita eivät taitaneet salata sateisen ilman tähden.

"Me olemme arvelleet teidän lähteneen ulkomaille", sanoi tuo rohkiampi
Bertha.

"Ei, yhtä päätä minä kotona olen", vastasi Lents.

"Niinkuin mekin olemme", jatkoi Bertha. Lents oli ääneti.

"Onko teillä taas joku suuri, uusi teos tekeillä?" kysyi Amanda.

"On uusi, ja on vanha. Semmoista työtä kuin meidän työmme on, yhä
kestää lakkaamatta".

"Eikö se ole kovin rasittavaa, noin alinomainen työnteko?" kysyi Amanda
taas.

"Ei ollenkaan: minä en tietäisi, miten muutoin saisin aikani kulumaan".

"Te kellosepät", sanoi Bertha nyt leikillänsä, "teidän pitää aina
oleman ihan kuin kellonneki käymään vedettynä".

"Ja te olette kuin kellonavain, jota vetää", vastasi Lents reippaasti.
Oikeastaan hän olisi sanonut jotain muuta, mutta ei saanut sanoja.

"Se on oikein, herra Lents, että maksatte samalla mitalla", lisäsi
Amanda. "Tässä eroo meidän tiemme, tässä sanomme hyvästi".

"Ehkä herra Lents vielä käy kappaleen matkaa mukaa", sanoi Bertha
sisarelleen, "kentiesi hän menee Pilgrimin luo".

Lentsin sydäntä tykytti; hän oli sanomaisillaan menevänsäkin Pilgrimin
luo, mutta ikäänkuin peloissansa ja melkein vapisten hän sanoi
ehdottomasti: "ei, minä menen kotiin. Jääkää hyvästi!"

"Hyvästi!"

Lents meni syvältä hengähtäen vuorta ylös; hän mieli kääntyä takasin;
eipä tiedä, kuinka kävisi, jos hän kääntyisi! Hän kyllä heidät vielä
saavuttaa, nyt he ovat Leijonan kohdalla, nyt kirkkomaan muurilla ...
mutta näissä ajatuksissaan hän nyt käveli eteenpäin, ja hänen
sydämmensä tykytti taajaan, kun hän pääsi kotiin, ja hänestä oli kuin
olisi hän pakomatkalla omiin huoneisinsa. Hän pakeni, mutta ketä ja
mitä? Hän ei sitä itsekään tietänyt. Levottomaksi hän vaan itsensä
tunsi, levottomammaksi ja tytymättömämmäksi kuin milloinkaan ennen.

Ehtoopuolella Lents muutti vaatteita ja meni kylään; hänellä oli
aikomus mennä Pilgrimille taikka tohtorillekin, koska tohtori oli monta
kertaa sanonut, että hän joskus kerran tulisi. Pilgrim ei ollut kotona,
ja tohtorin talon kohdalla Lents seisoi ison aikaa eikä rohjennut mennä
kilistämään kelloa. Hän käveli edes takasin monta kertaa; kentiesi
tohtori, sanoi hän itsekseen, osuu tulla ja ottaa sinut mukaansa, --
mutta ei tohtoria kuulunut eikä näkynyt. Nyt Don Bastian meni ohitse.
Lents pakeni kuin varas, jota ajetaan takaa, tuonne kylään; siellä
sittekin on parempi oltava, ja siellä on erään huoneen ovet avoinna;
sepä hyvä asia, se. Nyt olemme Leijonan ravintolassa, ja siellä ollaan
hyvässä turvassa.

Lents oli iloissaan, että yksi rauhallinen paikka mailmassa kumminkin
on olemassa, että löytyy tuolia, joille sopii istua, pöytiä, joihin
suittaa jotakin asettaa, ja täällä on ihmisiä, joitten sydämmet ei
levottomuudesta tykytä niin, että rinta on pakahtumaisillaan, vaan he
ovat tyyneitä ja vakavia, ja tuossapa lähestyy se, joka heistä kaikista
on sekä vakavin että tasamielisin ja tervehtää Lentsiä suosiollisesti.



KUUDESTOISTA LUKU.

Sydän puhkee.


Leijonan isäntä kävi istumaan Lentsin viereen ja oli erinomaisen
isäntapainen: "Oletko jo saanut rahat soittovärkistäsi?" kysyi hän kuin
sivumennen.

"Olen", vastasi Lents.

"Sinä tekisit viisaasti", alkoi Leijonan isäntä taas, "jos ostaisit
uuden rautatielainan osakkeita; ne ovat hyviä, ne. Tottahan sinulla,
tiemmä, koko summa vielä on puhtaassa rahassa?"

"Ei, ei ole. Minulla oli entiseltä kahdeksansataa guldenia, ja kaikki
puhtaat rahani olen lainannut naapurilleni, voutitalokkaalle, yhteensä
kolmetuhatta guldenia. Hän tarvitsee rahat lunastusmaksoihin".

"Vai niin? No, onkosta sinulla hypoteekkiä, ja kuinka paljon hän maksaa
korkoa?"

"Ei minulla muuta ole, kuin velkakirja, ja viisi prosenttia hän
maksaa".

"Voutitalokas on kelpo mies, ja viisi prosenttia myös on kelpo korko!
Mutta, kuin sanottu, jos joskus tekee mielesi rahoillasi keinotella,
minä kernaasti sinua autan neuvolla ja toimella".

"Minä puolestani en mielelläni sekaannu rahaseikkoihin, joita en
ymmärrä, mutta minä tietysti noudan teidän neuvojenne umpimähkään. Minä
olen jo hyvässä alussa valmistamaan uutta soittovärkkiä, jonka sitte
ostatte, ja minä olen siinä uskossa, että se luonnistuu vielä paremmin,
kuin tää viimeinen".

"Muista vaan se, Lents, että minä en ole mitään vissiä sanonut. Kunnon
mies ei koskaan..."

"Älkää enempää sanoko mitään! Minä en teidän sanojanne koskaan..."

"Niinkuin sanoin, parahimman ystävänsä kanssa pitää aina menettelemän
viisaasti ja vinkkuroitsematta. Minun hautakivelleni on kerran
piirustettava: tässä lepää visun varoisa mies".

Lents oli ylenmäärin ihastunut tuohon vakavaan, lujaluonteiseen
mieheen. Siinä miehessä on puhdasta kultaa.

Anni tuli sisään ja istui, sanoen "Teidän luvallanne", samaan pöytään
isänsä ja Lentsin seuraan. Ei aikaakaan, jo Leijonan isäntä nousi ja
meni, ja sitte Lents sanoi Annille: "Anni, sinä saatat kerskata
semmoisesta isästä kuin sinulla on. Hänessä on miestä! Hän on mies
omastakaa! Hän tarkoittaa jokaisen hyvää, jonka kanssa puhuu. Juuri sen
tähden, että hän on niin harvapuheinen, on hänen joka sanansa -- kuinka
minä nyt sanoisin -- sulaa mehua, paljasta ydintä".

"Niin", sanoi Anni, "ei mikään ole lapselle hauskempaa, kuin kuulla
isästänsä noin hyvää puhuttavan, ja sen hän ansaitseekin. Hän tosin
kyllä sen ohessa on äreä ja jörömäinen, niinkuin kaikki miehet
ylimalkaan".

"Kaikki miehetkö?" kysyi Lents.

"Niin, kaikki tyyni. Minä en kamoksu sitä sanon vasten silmiäsi, sinä
kun kumminkin olet paraimpia, mutta kyllä kaiketi sinullakin on
oikkusi. Mutta täytyyhän teidän kanssanne olla kärsivällinenkin".

"Se oli oikein sanottu, Anni. Näetkö, se ilahuttaa minua erinomaisesti;
ei sen vuoksi, että sanot minun mieleistä kiitosta -- sitä en minä
ansaitse. Mutta minä en taida sinulle sanoa, kuinka usein olen itseeni
suuttunut. Minä olen monessa asiassa typerä, ja tuo soitanto, joka
alinomaa mielessäni hehkuu, se tekee, että minä ainoastansa puolittain
kuulen ja puolittain teen monta asiaa; minä olen taitamattomampi kuin
moni mun, enkä sentään ole taitamaton, ja minä olen äkkinäinen, ja
mieleni on paha monesta asiasta, joista moni muu ei pitäisi suurta
minään. Tiesi hänen hiisi, vaan minä en sitä voi auttaa. Minun äitini
on minulle sanonut monta tuhannen kertaa: Lents, vaikka sinä kyllä olet
hyvänluontoinen, on kuitenkin sen, joka sinun kerran mieheksensä
saa, monesti vaikea tulla sinun kanssasi toimeen, ellei hän ole
ymmärtäväinen ja pidä sinua sydämmessään hyvänä. Mutta, näetkös, oikea
kärsivällisyys ja oikea rakkaus on juuri se, että tietää kummoinenka
toinen oikeastaan on, vaikka hän jonkun kerran saattaa olla
tuittupäinenkin. Anna minulle kätesi, Anni, minkätähden sinä eroitat
kätesi?"

Puheinnossaan Lents oli tarttunut Annin käteen, mutta hän sen huomasi
vasta sitte, kun Anni veti kätensä pois.

Karttavan kainosti silmäillen ja pusertaen sukkavarrasta huulelleen
sanoi Anni: "Emmehän ole kahden kahtuustamme huoneessa; onhan täällä
ihmisiä enemmänkin".

Lents tunsi yhtäkkiä pitkin ruumistansa juoksevan varikuuman ja vilun
väreet, ja hän sanoi: "Älä nyt vaan paheksu, Anni, minä en ole
tungettelevainen luonteeltani, enkä minä tuota mieltä mielin tehnyt,
kyllähän minun tunnet, Anni. Eikö niin, ethän ole suuttunut minuun?"

"Kuinka sinä noin sanot? Suuttunut? Suuttunut? Kuinka sinä niin taidat
sanoa?"

"Entäs oletko mieltynyt sitte?" sanoi Lents, ja hänen koko kasvonsa
loisti.

"Älä herran tähden", sanoi Anni, nojaten Lentsin tuolin selkälautaan,
"älä enää noin puhu. Kuinka sinä sait sen päähäsi? Mistä se semmoinen
tuli? Minä olen aina ajatellut saavani puhua sinua kanssasi, kuin oman
veljeni kanssa, vaan minulla ei, sen pahempi, olekaan veljeä".

"Eikä minulla ole sisarta eikä yhtään ketään".

"Sinustahan pitää kaikki ihmiset".

"Eikä minulla sentään ole ketään, jonka puoleen kääntyisin".

Nyt oltiin ison aikaa ääneti, kunnes Anni kysyi: "Joko olet saanut
kuulla, että voutitalokkaan Katriina on kihlattu erään nuoren miehen
kanssa tuonpuolisesta laksosta, jota sanotaan seljapojaksi? He
tuottivat äsköin juuri viiniä kihlajaisiinsa".

"Vai niin?" sanoi Lents, "minä näin Katriinan tänään seisovan erään
nuoren miehen vieressä. Hänestä tulee kelpo talonemäntä, ja minä toivon
hänelle onnea. Sano, olitko sinä tänäpänä kirkossa vihkiäisissä?"

"Olin, ja näin sinuakin. Fallerin mielestä sinä olet ansainnut
taivaan valtakunnan".

"Sepä olisi helposti ansaittu. Mutta pappikos tänäpänä ylevästi
saarnasi! Siitä sai joka mies ottaa itseensä, sekä naidut, että
naimattomat. Herran pyhä sana on ihan samaa kuin musiiki. Sata sataa
sitä kuulee, ja kaikki siitä lausuu eikä kukaan toinen toistansa
todeksi, vaan jokainen saa sen pitää tykkänään omanansa".

"Ja minä saatan sinulle sanoa, että minä sinua kuultelen melkein
kernaammin kuin pappia; sinä sanot sanottavasi niin perin selvästi,
niin peräti -- minä en taida oikein sanoa, mitä tarkoitan. Monta kertaa
minä ajattelen, että vahinko on, kun et ole muuta kuin kelloseppä".

"En muuta kuin kelloseppä? Se minä olen mielelläni, sehän on jotain
ihanaa; siitä minä vaikka saarnaisin. Koko mailma on kuin kellovärkki,
iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen Jumalan vetämä; siinä kieppuu tähdet
tähtineen kiertäen toinen toisiaan. Pilgrim sanoi kerran, ettei
paratiisissa kelloja käytetty. Se on kyllä luultavaa, mutta siitä
hetkestä saakka, kuin ihmisten on täytynyt työtä tehdä, heidän myös on
täytynyt pitää ajasta vaari, ja ajattelepa vaan, kuinka olisi, jos emme
tietäisi ajasta mitään, -- me olisimme kuin kakarat, kuin hourupäiset".

"Sinä osaat hyvin selittää kaikki asiat, ja tuota seikkaa en ole tullut
ollenkaan miettineeksi".

Tämä välikeskustelu teki Lentsin vieläkin puheliaammaksi.

"Minä pysyn kelloseppänä, ja teen, jos ei muu auta, vaikka
Jockelin-kelloja; niistä on jokapäiväinen leipäni aina ja paremmin
turvattu, enkä niitä sitte tekemästä lakkaa. Minä tosin kyllä enemmän
hyödyn pelikelloista, mutta siihen työhön ei ole turvaamista, kun ei
sitä saata tilaamatta tehdä, eikä pelikellojen ostajia ole joka päivä.
Minun korkein onneni olisi, jos saisin yhteyden aikaan, semmoisen, että
kaikki kellosepät pitäisivät yhtä, ja kaikki yhdessä siitä hyötyisi.
Jos minä tuon saisin aikaan, niin olisin valmis lupaamaan ottaakseni
tehdä seitsemän vuotta peräkanaa, ja vaikka koko ikipäiväni, jos pakko
vaatisi, pelkkiä mallikelloja vaan".

"Sinun tarkoituksesi on hyvä", vastasi Anni, "mutta pelikellot, nehän
ovat oikeastaan sinun tehtävääsi".

"Niin onkin, ja kun sitte saisin kellotyöstä ruveta soittovärkkien
tekoon, olisin niin onnellinen niin..."

"Sitte sinun sydämmesi riemuitsisi, sitte olisit kuin
kirkkovihkiäisjuhlassa".

"Oi Anni, kuinka sinä sentään olet älykäs ja armas! Jos minä vaan
tietäisin yhden asian".

"Minkä, minkä sitte?"

Nämä kaksi tavallista sama: minkä sitte? Anni lausui erinomaisen
lämpimällä ja lempeällä äänellä. Palavin poskin sokersi Lents: "Minä en
taida sanoa. Jos et itse arvaa, minä en taida sitä sanoa. Minä olen..
Näetkös, Anni..."

Äkki-arvaamatta astui Leijonan emäntä heidän luoksensa, sanoen:
"Lapset, lapset, mitä te keskenänne kuhertelette, kun kaikki vieraat
teihin tirkistelee. Jos sinulla, Lents, on Annille jotain
kuiskuteltavaa kahden kesken, minä sinuun luotan, luotettava kuin
oletkin, ja vien kynttilän kamariin, jossa saatte keskustella yhdessä".

"Ei, äitini, ei", huudahti Anni vapisten, mutta Leijonan emäntä riensi
joutuen pois ja Anni täyttä lentoa perässä. Lents jäi yksinänsä
istumaan ja koko huone meni ympäri hänen silmissään. Vihdoin hän nousi
ylös, puikahti ulos, kamarin ovi oli auki, ja näin hän oli kahdakesken
Annin kanssa. Anni peitti kasvonsa.

"Näytä silmäsi", sanoi Lents, "näytä oikein, noin. Nyt kumminkin saan
luvan sinulle sanoa jotain. Näetkös, Anni, minä olen yksinkertainen
ihminen, aivan yksinkertainen, mutta" -- hän taputteli rintaansa eikä
tahtonut saada sanaakaan maalle -- "mutta jos luulet minun sitä
ansaitsevan, niin saattaisit tehdä minun onnelliseksi".

"Sinä maksat enemmän, kuin koko mailma, sinä olet liiaksikin hyvä etkä
sinä tiedä, kuinka mailma on paha".

"Mailma ei ole paha, olethan sinäkin mailmassa. Nyt minä sanon --
lieneekö se vaan mieleesi, lieneekö se oikein mieleesi? Tahdotko olla
minulle apuna, tahdotko auttaa minua olemaan hyvä ja ahkera, ja
tahdotko olla minun äitini ja minun vaimoni ja minun kaikkini kaikessa?
Sano: tahdon, niin minä koko elinikäni panen käteni jalkasi
astinlaudaksi".

"Tahdon, tuhat tuhannen kertaa tahdon!"

Anni heittäytyi Lentsin syliin, ja Lents syleili häntä.

"Äiti, rakas äitini!" huusi Lents, kun Leijonan emäntä tuli saapuville.
"Ja suokaa minulle Leijonan emäntä anteeksi", kavahti hän yhtäkkiä.

"Minulta on sinulla odotettavana pelkkää hyvää", sanoi Leijonan emäntä.
"Mutta, lapset, yhtä nyt pyydän teiltä. Anni kyllä tietää sanoa, kuka
se on ollut, joka aina on hyvää sinusta puhunut ja aina sanonut:
Lentsin tulee käymään hyvin mailmassa, sillä hänellä on äitinsä
siunaus. -- Mutta, minä pyydän teitä olemaan maltilliset. Sinä et tunne
miestäni. Jokainoa hänen lapsistansa on hänelle ollut sangen rakas, ja
joka kerta, kuin joku lapsi viedään, on hän äkeissään. Jumalalle kiitos
olkoon, että kuitenkin nyt saamme, jos hänen tahtonsa niin on, pitää
yhden lapsistamme kotiseuduillakin, ettei kaikki niin vieraannu". Näitä
viimeisiä sanoja sanoessaan Leijonan emäntä itki katkerasti, ja sitte
kun hän oli vahvasti nenäänsä niistänyt, jatkoi hän näin: "Isän ei
tarvitse vielä tietää asiasta mitään. Antakaa, lapset, minun ensiksi
hänelle tästä ilmoittaa, ja minä kyllä sitte annan sinulle tiedon,
koska sinun tulee häneltä Annia järjestyksenmukaisesti pyytää. Ole
siksi tulematta meille, muutoin ei luonnistu, ja kun sitte tulet
anomaan hänen suostumustaan, ota myös setäsi mukaan, sillä se on varsin
sopivaa, että hän saa kunnian olla niinkuin isän siassa. Kaikki minun
lapseni ovat tähän saakka tulleet suureen sukuun. Meillä on otettu
tavaksi elää kuin isoisissa perheissä. Lents, minulle ei ole Jumala
poikalasta suonut, mutta minä sinulle rehellisesti sanon, että minua
ilahuttaa se, että saan sinun pojakseni. Minä vissiin pidän kaikki
vävypoikani hyvänä, mutta kuitenkin he minusta ovat ylen isoisia ja
yläsaksalaisia. Mutta lähde nyt jo, Lents; ukko saattaa minä
silmänräpäyksenä hyvänsä astua sisään, ja sitte ei ole tietoa, mitä
siitä seuraa! Mutta maltapa sentään vähäsen; ota ensin tämä; anna sinä,
Anni, se hänelle!" Äiti avasi suuren kaapin molemmat ovet, otti sieltä
kultarahan ja antoi sen Annille näillä sanoilla: "Näetkös, tämän on
sinun risti-isäsi, kirkko-herra vainaja, pannut liiton merkiksi
kehtoosi, ja sepä on sopiva, se on vanha muistoraha. Mutta, ei maar
sentään; sinunhan ensisti täytyy kihlat ja lupaukset antaa".

"Minulla ei ole muassani mitään; mutta onhan sentään. Tässä, Anni,
täss'on kelloni; sen on isä-vainajani itse tehnyt Schweitsissä ja
antanut äidilleni. Mutta hääpäivinä, jos Jumala ne suo, annan sinulle
vielä jotain äitini puolesta, ja se sinua varmaankin ilahuttaa. Mutta
kello, ota se nyt! Pane se korvallesi ja kuule, kuinka se naputtaa! Se
on sydämmelläni hautunut! ja minä soisin samoin saavani sydämmenikin
otetuksi ulos ja annettavaksi sinun omaan uskolliseen käteesi".

Nyt vaihetettiin kihlat molemmin puolin, ja Leijonan emäntä, jonka
mielestä jotain piti sanottamankin, puhkesi rinnastansa raukeemaan:
"Sydän ja kello, ovathan ne kaksi yhtä, ja rakkaus, se on kellon avain".
Hän nauroi omaa sukkeluuttaan, koskei kukaan muu sitä tehnyt. Hän kahmi
kaapissaan ja sanoi: "Kas nämä olivat Annin ensimmäiset pitovaatteet,
ja tässä on hänen ajastaikaiset kenkänsä". Lents katseli ihastuksissaan
näitä lapsuuden muistomerkkejä ja pyysi: "Lahjoittakaa ne minulle!" Hän
saikin mielitekonsa, ja Leijonan emäntä jatkoi: "Mutta nyt, Lents,
sinun täytyy lähteä; minä en sitä sinulta voi säästää. Mene täältä
kyökin kautta. Kas niin, tässä annan sinulle käteni. Hyvää yötä,
Lents!"

"Eikö Annin sopisi minua vähän matkaa saattaa?"

"Ei, sitä en voi sallia, äläkä sen vuoksi ole pahoillasi. Minä olen
sitä luontoa, että olen vähän ankara; minä olen kolme tytärtä
kasvattanut suuriksi, eikä löydy ketään, joka heistä mitään pahaa
puhuisi -- ja siitä minä olen kopea. Te kyllä vielä saatatte, jos
Jumala sen suo, kunnialta ja vanhempain tieten, saada toinen toisenne
seurasta kylläksi".

"Hyvää yötä, Lents!"

"Hyvää yötä, Anni!"

"Vielä kerran hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, sydänkäpyni!"

"Hyvää yötä, armas Lents. Makaa makoisesti!"

"Sinä samoin, tuhatkertaisesti!"

"Kyllä jo piisaa", torui Leijonan emäntä naurusuin. -- Lents tuli
kadulle, ja koko mailma pyöri hänen silmissään; tähdet taivaalla
tanssivat. Anni, Leijonan Anni on nyt sinun omasi! Hän kiiruhti kotiin,
hänen täytyi ilmoittaa se Maisulle, jota niin suuresti on Annia
kiittänyt. Siitäkös hän on oikein iloitseva! Jos nyt vaan jo saisit
käydä tuota juttelemassa huoneesta huoneesen... Mutta kun Lents jo
seisoi talonsa kohdalla seisahtui hän; ei, Maisulle ei ole sanomista
mitään, ennen kuin asia on oikein valmis, muutoin se ei pysy salassa.
Mutta jollekulle ihmiselle sentään siitä puhumaan pitäisi. Hän kääntyi
takasin samaa tietä, seisoi ison aikaa Leijonan ravintolan edustalla:
sinun täytyy tässä seisoa vieraana, mutta huomenna siellä olet kuin
kotona. Vihdoin viimeinkin hän itsensä irroitti ja lähti menemään
Pilgrimille.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Ystävällistä avioestelyä.


"Olipa se erinomaisen hyvä asia, että Pilgrim on kotona! Hänen
kamarissaan on valkea, ja hän itse soittaa kitarria. Oi sinua hyvä
Pilgrim! Oi sinua hyvä Pilgrim! Kun nyt vaan pysyisin täydessä
järjessäni enkä ilosta kuolisi! Oi, joska vielä äitinikin olisi saanut
tähän asti elää!"

Pilgrim soitti ja lauloi korkialla äänellä. Hän ei ollenkaan kuullut
tulian askeleita rapuissa. Lents avasi oven ja huusi, levittäen
käsiänsä: "huuda riemusta, armas kultaveljeni! Minä olen niin on
onnellinen, niin!"

"Mikä sinun nyt on sitte?"

"Minä olen kihlattu mies!"

"Vai kihlattu? Kenen kanssa?"

"Kuinka taidat kysyä noin?! Hänen kanssaan, joka sydämmessään on paras,
ja niin ymmärtäväinen ja älykäs, kuin päivän valkeus. Oi, oma Annini!"

"Mitä lajia? Anni? Leijonan Anni?"

"Niinkö, vai niinkö sinäkin ihmettelet, että hän ottaa minut! Minä
tiedän, etten häntä ansaitsisi saada, mutta minä tahdon koota itselleni
ansioita, Jumala sen tietää, että minä tahdon itselleni koota vastaavia
ansioita, minä tahdon asettaa käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi, ja
hän on saava..."

Lents samassa huomasi äitinsä kuvan ja huudahti: "Hyvä äitini! Armain
äitini! Iloitse siellä ylähällä taivaissa, sinun poikasi on
onnellinen!"

Hän ei saanut itkulta enempää sanotuksi ja vaipui polvillensa. Pilgrim
meni häntä likemmäksi ja laski kätensä hänen olkapäällensä. "Anna,
Pilgrim kulta, minulle anteeksi, anna anteeksi!" pyysi Lents, nousten
ylös. "Minä tahtoisin pyytää anteeksi koko mailmalta. Minä olen lujasti
päättänyt tästedes olla luja ja vankkamielinen mies! Minä saan nyt
vaimon, joka ansaitsee järkähtämättömän miehen. Mutta tänäpänä,
tänäpänä tämä käy voimieni yli. Tänne tullessani minä toivoin itselleni
yhtä ainoata vaan: että joku tulisi ja määräisi minulle jotain oikein
raskasta tehtävää, minä en tiedä mitä se olisi, mutta jotain, jotain,
joka kysyisi koko sydämmen alttiutta ja olisi oikein vaikeata täyttää,
niin olisin valmis sitä tekemään. Minä tahdon ansaita sen, että Jumala
on minulle tuon onnen suonut".

"Maltu, maltu nyt kumminkin! Onhan niitä muutkin saanut miehen ja
vieläpä vaimonkin, eikä tuommoisen asian tähden tarvitse mailmaa
ylösalaisin kääntää".

"Joska vaan äitini edes olisi saanut elää tähän asti!"

"Jos sinun äitisi vielä olisi elossa, ei Annikaan sinusta huolisi.
Annille sinä kelpaat ainoastaan ilman kumppanitarta, ilman äitiä".

"Älä niin sano! Kuinka korkiasti hän äitiäni kunnioittaa!"

"Se on helppoa tehtävää, koska häntä ei enää ole mailmassa. Ja sen minä
sinulle sanon, että sinäkin olet mailmassa siitä alkaen kuin ei äitiäsi
ole olemassa".

"Etkä sinä vielä edes ole minulle onnea toivottanut!"

"Minä toivotan sinulle onnea, toivotan sinulle onnea!"

"Minkätähden sitä sanot kahdesti? Minkätähden kahdesti?"

"Minä nyt vaan noin sanoin tokaisin".

"Etpä; sinä tarkoitat jotain muuta".

"Niin tarkoitankin, se on totta. Mutta minä sitä en nyt sano, ennenkun
vasta huomenna".

"Minkä tähden huomenna vasta? Ei; sano kohta paikalla! Sinun ei
tarvitse salata minulta mitään".

"Mutta ajattelepa sitä, että sinä tällä hetkellä olet innoissasi, ja
kuinka sinun kanssasi sitte voisi selvän tavalla puhua?"

"Minä en ole päihtynyt, minä olen järkiselvä".

"No hyvä! Sano nyt sitte, mistä se semmoinen kiiru tuli?"

"Minä en itsekään sitä tiedä; se tuli minuun kuin taivaasta alas, ja
nyt se minulle on selvä asia, että minä jo aika päiviä olen sitä samaa
ajatellutkin".

"Minäkin olen ollut siinä uskossa, mutta minä olen myös uskonut, ettet
sinä ilman minua tekisi mitään".

"En teekään; vaan sinä käyt huomenna minun kanssani niinkuin
puhemiehenä. Minun täytyy isältäkin anoa Annia".

"Vai niin? Se on minun mieleeni. Sittenpä toivon koko naimiskaupan
menevän myttyyn".

"Mitä lajia? Tahdotko minua riivata?"

"Ei ole tarpeen. -- Mutta, Lents, Anni ei ole vielä sinun morsiamesi,
hän ei ole vielä sinun aviovaimosi ja vielä minä uskallan puhtaaksi
puhua. Lents, jos vielä peräytät sanasi, sinä kyllä teet väärin, mutta
sinä teet ainoastaan yhden ainoan kerran väärin, vaan jos sinä Annin
nait, niin teet tuhannen kertaa, teet koko elämäikäsi väärin. Lents,
Anni ei ole mikään aviovaimo sinua varten, hän vähimmin kaikista".

"Sinä et häntä tunne. Te aina teette toinen toisestanne pilkkaa. Mutta
minä olen oppinut tuntemaan hänen periluonteensa. Hän on perin pohjin
hyvä ja ymmärtäväinen".

"Minä en häntä tunne, sanot! Olen kuitenkin siinä perheessä kuluttanut
karpion suolaa. Minä sanon sinulle, mimmoisia he kaikin oikein ovat.
Anni ja hänen isänsä ovat oikeastaan yhtä luontoa, ja juuri sen
tähdenpä he eivät toinen toistaan suvaitse, vaikka _vapaan_ he
mailman silmissä ovat olevinaan hyvässä sovussa. Kaikki, mitä he
sanelevat, on paljasta huulisoittoa. Kun se aterialla soi, syömä ja
juomakin luiskahtaa paremmin alas. He eivät pane sydämmelle mitään; he
ovat tunteettomia. Minä en olisi uskonut, että semmoisia ihmisiä
ollenkaan onkaan, mutta niin se on; he saattavat sinulle paljon puhua
hyvyydestä, rakkaudesta, armeliaisuudesta, vieläpä päälliseksi, kuinka
vaan sattuu, uskonnosta ja yksin isänmaastakin, mutta tämä kaikki on
tyhjää lorua, jota lasketellessa he eivät ajattele mitään eivätkä
piittaakaan siitä mitään ja ovat sitä uskoa, että kaikki ihmiset ovat
suostuneet näin keskellänsä keskustella, miettimättä keskusteltavasta
asiasta mitään. Anni ei pane sydämelle yhtään mitään, ja sen minä
sanon: jolla ei sydäntä ole, sillä ei ole älyäkään eikä se ikinä
käsitä, kuinka toisen laita on, eikä liioin tiedä määrää eikä olla
taipuvainen. Anni ottaa, niinkuin äitinsäkin, oppia kuunnellessaan,
mitä muut puhuvat, ja sitä hän sitte taitavasti matkii, ja vielä hän on
hyvin taitava siinäkin, että hän osaa ketä hyvänsä moittia ja panetella
pahanpäiväiseksi, mutta sen hän tekee niin ettei tiedä, onko se
rakkautta vai riidan-haastoa. Isä, äiti ja tytär tekevät yhteensä
kolmiyhteisen soittoryhmän; Anni soittaa ensimmäistä viulua, äiti
toista ja isä baassi-äänellään ärisee. Sen minä sanon, että isäntä
sittekin on ainoa paras koko perheessä. Tosi on, ja totena pysyy, että
ainoastaan naarasmehiläiset pistävät, ja mitenkä! Leijonan isäntä ei
puhu yhdestäkään ihmisestä muuta kuin hyvää eikä ole siitä hyvillään,
että vaimoväkensä on kuin toista laumaa. Heidänpä mielestä on oikein
oikein, jos vaan saavat jonkun tytön tai rouvan hyvästä maineesta
lopun. Tätä tekoansa Leijonan emäntä tekee jonkimmoisella ulkokullatun
sääliväisyydellä, mutta Anni mielellään leikittelee ihmisten kanssa
kuin kissa hiiren kanssa, ja lorun loppu on aina tämä: sinähän Lents,
olet kauniin, sinä olet kaikkein raittiimpi ja älykkäämpi ja kaikista
paras. -- Minä olen aikanani paljon miettinyt, mikä se oikea raakuus
on, ja se suorastaan monesti ei muuta kuin käy aivan sievistelevään
tapaan. Se oikea raakuus on -- pahansuonti. Oi sentään, Lents, sinä et
tunne sitä sävel-lajia, sinua ei auta soitintaitosi etkä sinä lainkaan
tunne sitä sävel-lajia, jonka mukaan tämä perhe sointuu yhteen. Heissä
ei ole muuta kuin valhetta ja ivaa. Se väki ei koskaan käsitä sinua
eikä sinun intohimoasi enempää kuin iloasikaan. Minä vielä sanon yhden
asian. Ainoastaan se, joka totuutta halajaa, voi totuuden käsittää ja
sitä rakastaa. Sinä olet siinä perheessä outo muukalainen iki pitkinä
päivinäsi".

"Pilgrim, mimmoinenka ihminen sinä oletkaan? Saman perheen luona, josta
sinä noin puhut, olet käynyt joka päivä kahdeksan vuotta umpeen, syönyt
ja syöt vieläkin heidän kanssaan samasta pöydästä, pidät hauskaa seuraa
ja olet hyvässä sovussa heidän kanssaan. Mitä minun pitää sinusta
ajatellakaan".

"Ravintolassahan minä käyn, syön ja juon ja maksan puhtaassa rahassa.
Minä maksan joka päivä rätinkini, ja joka päivä heistä selviän".

"Minä vaan en sitä käsitä, kuinka sillä lailla saa olluksi".

"Sen uskon sinusta. Minä olen saanutkin paljon maksaa, ja minulle olisi
hauskempaa, jos saisin olla ja elää kuin sinä. Se ei suinkaan ole
hupaista, kun saa oppia tuntemaan ihmisiä semmoisina kuin oikein ovat.
Tosi kyllä, että ainahan löytyy muutamia..."

"Ja sinä olet mielestäsi yksi noista muutamista hyvistä ihmisistä?"

"Minä en ollenkaan itseäni hyväksi kiitä. Olen kuitenkin ajatellut,
että sinä olisit viimeinen minua laittamaan. Sitä saan luvan kärsiä.
Soimaa minua, tee minulle mitä vaan tahdot, lyö vaikka käteni poikki,
niin minä menen kerjuun, mutta samassa ajattelen näin: minä olen
pulasta päästänyt niin kelpo miehen, kuin sinun. Erkane Annista! Minä
pyydän sitä sinulta! Sinä et vielä ole häntä anonut isältä, etkä sinä
ole vielä itseäsi kahlinut".

"Nuo estelyt ovat mailmanviisaan hätätemppuja. Minä en ole niin
rikkiviisas kuin sinä, minä en ole ollut ulkomailla kuin sinä, mutta
minä tiedän, mikä on oikein. Minä olen Annin kihlannut äidin nähden, ja
minä en sanaani syö. Suokoon Jumala vaan sen, että saan isänkin
suostumuksen. Ja nyt sinulle sanon viimeisen kerran: minä en ole
sinulta neuvoa kysynyt, ja itse kyllä tiedän, mitä teen".

"Mutta, Herran tähden, mieleni on hyvä, jos olen erehtynyt. Vaan sitä
en ole, en. Älä, veli kulta, älä ole kovakorvainen, herran tähden, vaan
kuule minua; vielä on aika. Sinä et saata sanoa, että minä olisin sinua
kieltänyt naimaan menemästä".

"En saatakaan".

"Sinä olet syntyäsi aviomies, mutta minä olen ollut hohko, kun en ole
sinulle sitä tukevammin vakuuttanut; yhden noista tohtorin tyttäristä
sinun pitää naiman".

"Sinun mielestäsi minun siis olisi pitänyt mennä sinne ja sanoa näin:
minun holhojani Pilgrim käski sanoa paljon terveisiä ja pyytää minulle
yhden tyttäristä, etenkin Amandan. -- Se ei olisi käynyt päinsä, ja
sitä paitsi he ovat liian isoisia minulle".

"Voi olla niin, että ovat isoisia, mutta Anni ainoastaan tekee itsensä
iloiseksi. Sen vuoksi, että sinä tohtorin tyttäriä teitittelet, et ole
tietänyt, kuinka heitä saisit sinutelluksi. Se on sinusta käynyt
huokeammin Annin kanssa. Sinä olet voinut käydä Leijonan ravintolassa,
kenenkään kysymättä: mitä asiaa on sinulla siellä ollut? Minä tiedän
kaikki tyyni, alusta loppuun, kuinka käynyt on. Anni on sinulle
laverrellut surustasi -- hän kun osaa jaaritella mistä hyvänsä -- ja
hänen lorustansa on sydämmesi heltynyt. Annilla on joka hameessa
nahkainen tasku, ja hänen sydämmensä on yhtäläinen nahkatasku, ja
kumpaisessakin hänellä aina on pientä rahaa, jota vaihettaa ja jakelee
jokaiselle vieraalle".

"Pilgrim, nyt sinä sanot syntiä, suuresti syntiä!" sanoi Lents, ja
hänen huulensa vapisivat vihasta ja surumielisyydestä. Hän rupesi nyt
kertomaan kaikki tyyni, näyttääksensä Pilgrimille, kuinka hellä ja
sydämmellinen Anni oli, mitä Anni oli hänelle sanonut hänen äitinsä
kuoleman jälkeen, ja mitä hän vielä oli sanonut tuon suuren kellovärkin
vietäissä. Lents oli kätkenyt joka sanan muistoonsa, ikäänkuin
ilmestyksen.

"Voi minun äyri-raukkojani! Voi minun pienet roponi!" huusi Pilgrim
vastaukseksi. "Voi teitä, minun pikku penninkini! Kerjäläisellähän
semmoisia on, ja Anni on ne häneltä riistänyt. Voi minua
yksinkertaista, kirottua narria! Kaikki, mitä hän sinulle noin on
sanonut, aivan joka sanan on hän minun suustani saanut. Hänen
puheentapansa on monimutkainen kuin tulpan kieli, ja hän osaa kaikkia
lankaa onkia. Minä olen ollut niin löyhä, että olen silloin tällöin
hänelle tuota kaikkea sanonut. Mutta se on ollut minulle oikein! Joska
ma vaan olisin aavistanut hänen noin solmivan sinut minun omiin
sanoihini! Voi minun äyri-raukkojani!"

Molemmat ystävät istuivat ison aikaa äänetönnä; Pilgrim puri huulensa
kieroon ja Lents pudisti päätänsä epäileväisesti. Mutta Pilgrim taaskin
pikastui: "Tiedätkös syyn sitte, minkätähden Anni ylimalkaan sinut
ottaa? Ei suinkaan pitkän ruumiinvartesi tähden, ei lempeän luontosi
tähden, eikä myöskään varallisuutesi vuoksi! Ei suinkaan; nämä kaikki
ovat syrjäseikkoja vaan. Pää-asiallisesti hän ilkamoitsee siitä, ettei
kukaan tohtorin tyttäristä sinua saa. Piti! piti! Eipä kukaan teistä
häntä saanut, mutta minä sain! -- Usko minua! Anni on semmoinen elävä,
josta sinä et ollenkaan voi mitään päättää. Sinä et usko niitäkin
ihmisiä löytyvän, joitten ainoa ilo ja onni on saada muille mielipahaa
ja harmia aikaan ja joilla ei ole muuta ajateltavaa kuin sitä, kuinka
heidän kauneutensa, rikkautensa ja hauska olonsa muita harmittaa.
Minäkään en ole uskonut semmoisia ihmisiä löytyvän, ennen kun opin
Annia tuntemaan. Veli kultani; älä sinä huoli oppia häntä paremmin
tuntemaan; siitä on sinulle onnettomuus! Minkätähden noin minuun
katsot, ja olet noin ääneti? Sano suusi puhtaaksi, tee, mitä hyvänsä,
tee minulle, mitä tahdot, mutta erkane Annista, hän on myrkkyä! Minä
rukoilen sinua, erkane Annista! Ja vielä yksi asia: minä olen vallan
unohtanut pää-asian. Ajattele sitäkin, -- ja suokoon Jumala, ett'et
myöhästyisi siinä ajatuksessasi; minä en suinkaan tahdo pahaa ennustaa,
-- mutta ajattele sitäkin, että Annista ei ole vanhaksi ihmiseksi".

"Ha, haa! Vieläkö hän päälle päätteeksi on kivulloinenkin, ja kuitenkin
hän on tuman terve. Onhan hänellä kasvot kuin verta ja maitoa".

"Minä en tarkoita sitä; minä tarkoitan ihan toista. Muistele äitiäsi;
Löytyykö toista, jonka tykönä on ollut parempi oltava? Minkätähden
niin? Sentähden, että hänen kasvoistansa näki hänen sydämmensä laadun,
näki hänen ystävällisyytensä kaikkia ihmisiä kohtaan, hänen ilonsa ja
hänen huolensa kaikkein ihmisten menestyksestä. Se, se tekee vanhan
kasvot kauniiksi, ja se tekee laupiaaksi senkin, joka niitä katselee.
-- Entäs kuinka on Annin laita? Kun hän ei enää saa hiuksiansa
palmikoittua kruunuksi, kun hänen poskillansa ei enää ole punaa, kun
hänen valkoiset hampaansa eivät enää nauraessa näy, -- mitä hänestä
sitte on jäljellä? Hänellä ei ole mitään vanhan varaksi, hänellä ei ole
elähdyttävää voimaa, hänellä ei ole muuta kuin liukas kieli, hänellä ei
ole hyvä sydän, ei terävää ymmärrystä, hän ei osaa muuta kuin
viisastella; kun hänestä tulee vanha, hän ei ole muu kuin paholaisen
isoäiti".

Lents pusersi huuliaan kovasti hampaitten väliin ja viimein hän sanoi:
"Jo nyt on tarpeeksi, jopa on liikenemäänkin. Ei enää sanaakaan! Mutta
yhtä sinulta vaadin: noin et saa puhua muille kuin minulle, ja olkoon
se minullekin sanottu viimeinen kerta eikä tämän perästä yhdellekään
ihmiselle, ei ainoallekaan! Minä pidän Anniani rakkaana ja ... ja ...
pidän sinustakin; vaikka kiivastuksissasi sanot mitä tahdot. En nyt
enää pyydä sinua puhemiehekseni. Ainoastaan nämä neljä seinää tietää,
mitä tänään olet haastanut. Hyvää yötä, Pilgrim!"

"Hyvää yötä Lents!"



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus ja kilvoitus
yhteydestä.


Kun Lents oli mennyt, istui Pilgrim kauan yksistänsä, katseli tuijotti
valkeesen ja väänteli tuimasti punertavaa poskipartaansa. Häntä
harmitti; hän oli tosin sanonut suunsa puhtaaksi, mutta hän oli sanonut
liika paljon ja ampunut yli maalin; hän ei voinut sanojaan peräyttää,
koska kaikki oli hänen mielestään totta, mutta mitäpä sekään auttoi?
Hän käveli levottomana edes takasin kamarissaan, sitte hän taas istahti
ja tuijotti valkeesen. Minkätähden elämä onkin niin eriskummallinen!
Kuinka harvan ihmisen kohtalo on päästä suoraan tarkoituksensa perille!
Sitä ei kukaan usko nuorena ollessaan; vanhoja ihmisiä soimataan
tylyiksi, ja sitte kun itse vanhaksi tullaan, muututaan samanlaisiksi
ja kukin mukaantuu asianhaaroja myöten. Ei, hauskaa se elämä sentään
on. Mutta ei vaan saa kaikkia mieli tehdä.

Pilgrimin mieleen johtui koko elämänsä hiljainen juoksu. Kymmenen
vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti ulkomaille, riuskasti, kuin
olisi koko mailma voitettavana, ja häntä elähytti hiljainen onni. Hän
ei ollut saanut mitään lupausta eikä ennusmerkkiä, mutta kuitenkin onni
oli hänestä varma. Hänen lemmittynsä oli tohtorin kaunis,
hoikkavartinen tytär Amanda, ja Amanda puolestansa suosi häntä kuin
prinsessa, kuin jokin naisjumala, niin Amanda häntä suosi. Pilgrim
auttoi häntä aina joutoaikoinaan pystyttäissä keppiä ulkomaisien
kasvien tueksi, joihin hän ensin eräästä kirjasta oli koriasti
kirjoittanut kunki kasvin nimet. Amanda kohteli tätä köyhää, turvatonta
poikaa kuin lempiä enkeli, ja sittenkin, kun Pilgrim oli nuorukaiseksi
varttunut, hän vielä monta kertaa rohkeni olla Amandalle apuna, ja
Amanda oli edelleen yhtä armas Pilgrimiä kohtaan ja hänen joka
silmänluontinsa kuin siunattu. Kun hän sitte yksistänsä lähti vieraille
maille ja vielä kerran meni puutarhan ohitse, niin Amanda hänelle
kurotti kätensä aidan yli ja sanoi: "Minulla on sinulta kokonainen
muistokirja, nuo lautaset, joihin olet piirtänyt ulkomaisien kukkaisten
nimet. Kun sinä ulkona mailmassa joskus näet noita vieraita kukkaisia
kasvavan kotimaassaan, olet myös monesti muistava meidän puutarhaamme
ja kotiamme, jossa kaikki ihmiset suovat sinulle hyvää. Voi hyvin, elä
hauskasti ja tule takasinkin taas!"

Nuo sanat "voi hyvin ja tule takasin!" ne saattoivat matkamiestä yli
vuorien ja läpi laksojen, yli meren ja kautta vieraitten maitten, ja
monta kertaa kaikukin toisti Amandan nimen, joka ehdottomasti
riemastutti hänen miestänsä avarassa mailmassa.

Pilgrim aikoi rikastua, aikoi mainioksi taideniekaksi ja tahtoi ansaita
Amandan. Hän palasi takaisin köyhänä ja mailman nuijittuna. Kun sitte
moni häntä kohteli halvalla pilkalla, sanoi Amanda, joka oli kasvanut
ja varttunut suuremmaksi: "Pilgrim, olkaa iloinen, että kumminkin
olette terve, ja pysykää ilomielisenä!"

Hän sen tekikin, eikä hukannut iloista luontoansa. Hän totutti itseään
rakastamaan Amandaa kuin aitauksen toisella puolella, naapurin
puistossa kasvavaa kaunista lehmusta, kuin tähtiä taivaalla. Ei kukaan
kuullut sanaakaan, ei nähnyt mitään osoitusta hänen rakkautensa
tunteista, ei yksin Amandakaan. Niinkuin satu kertoo kalliista kivistä,
että ne öisin kiiltävät kuin aurinko, samoin hellä rakkaus Amandaan
valaisi Pilgrimin elämän päivät. Hän ei nähnyt lemmittyänsä useasti
moneen viikkoon, mutta kun hän taas hänen näki, oli hänen käytöksensä
niin tyyne, kuin olisi hän oudon nähnyt. Ainoastansa sitä hän useasti
ajatteli, ken se mahtaisi olla, joka Amandan morsiamenaan kotiinsa
veisi. Hän halasi mailmasta päästä, armaansa aavistamatta olevansa
hänen lemmittynsä, mutta saman armaansa hän olisi suonut onnelliseksi.
Lents oli ainoa, jonka piti Amandan morsiamekseen saaman, Lentsille hän
Amandan soi, he vetivät vertoja, ja hän itse tuudittaisi heidän
lapsiansa käsivarrellaan ja hauskuttaisi heitä laulujensa ja
leikkipuheensa runsaasta aarteesta. Mutta nytpä oli käynytkin ihan
toisin, ja Lents seisoi paraikaa äkkisyvän partaalla, siitä Pilgrim oli
vakuutettu.

Hän katseli tuijotti kauan valkeesen ja pudisti tavan-takaa päätänsä,
kunnes hän viimein sammutti valkean ja sanoi itsekseen: "minä en ole
taitanut itseäni auttaa enkä minä myös voi auttaa muitakaan".

Sillä aikaa Lents oli kävellyt kotiinpäin. Hän käveli hiljaksuten. Hän
oli niin väsyksissä, että hänen täytyi istahtaa kiviläjälle tien
viereen. Kun hän tuli Leijonan ravintolan kohdalle, oli siellä jo
kaikki valkeet sammutetut, eikä yhtäkään tähteä tuikkinut, kun taivas
oli mennyt pilveen. Lents oli pysähtynyt seisomaan ja hänen mielestänsä
oli kuin olisi koko ravintola kukistumaisillaan hänen päällensä.

Hän rupesi kävelemään kotiin. Maisu makasi jo. Lents herätti hänet,
koska hän tarvitsi kumppania, joka hänen kanssansa iloitsisi. Pilgrim
oli ikäänkuin varistanut tuhkaa hänen yllensä.

Kuultuansa uutisen oli Maisu oikein onnellinen, ja Lentsiä nauratti,
kun Maisu nyt, näyttääksensä toteen, että hänkin kyllä tiesi, mitä
rakkaus oli, tiesi enemmän kuin hyvin, kumminkin sadannen kerran kertoi
oman "hukka-rakkautensa", joksi hän sitä ainoastaan nimitti. Hän alkoi
aina itkulla ja lopetti torulla, ja kummassakin hän teki oikein.

"Kuinka ihanaa siihen aikaan oli olla tuolla toisella puolella
laksossa! Hän oli naapurin poika, kelpo miehen alku, uuttera ja pulska,
niin pulskaa poikaa ei enää hakeinkaan löydy. Tuota ei kukaan
pahaksensa panko, mutta niin on asian laita. Mutta hän -- minä sanon
kuin sanonkin nimen, koska joka mies kuitenkin tietää hänen nimensä
olleen Anton Striegler -- hän kuitenkin sai päähänsä lentää ulos
mailmaan, ja ulkomailla hän vieläkin oleskelee kauppatoimissaan ja minä
muistan kuin olisi se tapahtunut eilen meidän hyvästi-jättömme tuolla
puron partaalla, kun hän sanoi: 'Maisu', sanoi hän, 'niin kauan kuin
tää puro tässä juoksee, minäkin olen sinulle sydämmessäni uskollinen,
ja ole sinäkin samoin'. Hän osasi kauniisti puhua ja kirjeissäänkin hän
niin kauniisti sanansa pani, mutta semmoisiahan ne viekkaat ihmiset
ovat, vaikka minä en olisi häntä siksi ikinä uskonut. Neljä vuotta minä
sitte häneltä sain yhteensä seitsemäntoistakymmentä kirjaa Franskan
maalta, Englannista ja Spaniasta. Kirje Englannista aina maksoi
kokonaisen kruununtaalerin, sillä siihen aikaan Napoleoni ei olisi
suonut meille tulevan mitään kahvia eikä yhtäkään kirjettä, ja
sentähden kirjeet tulivat, niinkuin meidän pastorimme sanoi,
Konstanttinopolin ja Itävallan kautta tänne ja maksoivat joka kerta,
niinkuin sanoin, koko kruununtaalerin. Sittemmin ei ole enää mitään, ei
isoon aikaan mitään kirjettä tullut. Neljätoistakynmentä vuotta minä
odotin, kunnes viimein sain kuulla, että hän Spaniassa oli nainut
mustan. Siitä saakka minä en ole huolinut koko hylystä, eikä sen
suurempaa hylkyä ole, ja sitte minä kohta poltin hänen kauniit
kirjeensä, nuo petturin kirjeet, ja rakkautenikin on mennyt samaa tietä
pitkin korsteinia ja savuna hukkunut tuulessa".

Maisu aina lopetti näillä sanoilla, jotka olivat kuin suuhun valetut.
Tänäpänä Maisu oli saanut kernon kuultelian, parahimman kuin toivoa
taisi, vaikka sillä oli se vika, että hän oikeastaan ei ollenkaan
kuulellut, mitä Maisu haastoi; hän vaan katseli häneen päin, silmät
pystyssä, ajatellen Annin olevan edessänsä. Nytpä kiitollisuuden
tunteet Maisuakin muistuttivat puhumaan Annista. "Mitä Anniin tulee,
minä hänelle sanon, kummoinenka sinä olet, minä kun parahiten sinun
tunnen. Sinä et ole ikipäivinäsi pahoittanut edes lastakaan, ja minua
kohtaan sinä aina olet ollut hyvä. Mutta älä nyt näytä noin
synkkämieliseltä. Ole iloinen! Minä kyllä tiedän, ja vallan hyvin
tiedänkin, että, kun noin suuren onnen saavuttaa, myös luulee itsensä
raukeevan. Kyllähän teidän, Jumalan kiitos, kelpaa; te pysytte yhdessä
kotona, ja saatatte joka päivä, jonka Jumala teille suo, sanoa toinen
toisellenne hyvää huomenta ja hyvää yötä. Nyt minäkin sanon hyvää yötä!
Jo onkin hyvin myöhäistä".

Puoliyö oli ohitse, kun Lents vihdoin haki lepoa, hänkin. Hän nukkui
näillä sanoilla: "hyvää yötä Anniseni! Hyvää yötä sinä hyvä tyttö!"

Aamulla oli hänen eriskummallinen ollansa. Hän muistutteli nähneensä
unta: hän oli ollut seisovinaan korkealla vuoren harjalla oman talonsa
takana, ja hän oli ehtimiseen nostanut jalkaansa ja tahtonut nousta
ylös ilmaan -- -- --

Se nyt vielä puuttuu, että rupeisin unelmista murehtimaan, sanoi hän
itsekseen, lakkasi ajattelemasta koko untansa ja rupesi muistorahaa
katselemaan. Mutta paljon enemmän häntä hauskutti nuo Annin pikkuruiset
kengät ja ensimmäiset vaatteet, kunnes hän viimein pani nämä pyhäköt
kätköön tuonne kaappiin, muitten perintöjensä joukkoon.

Nyt tuli Leijonan emännältä semmoinen sana, että Lents tulisi heille
noin yhdentoista aikaan. Lents puki pyhävaatteet päällensä, ja lähti
joutuisasti menemään setänsä Petrovitschin luo.

Sitte kun hän oli monta kertaa likistänyt kelloa ja vihdoin päästetty
sisään, tuli setä jotenkin jörömäisenä häntä vastaan ottamaan. "Mitä
sinuun nyt tulee, näin aikaisin?"

"Setä, tehän olette isäni veli --"

"Olen kyllä, ja kun minä lähdin ulkomaille, jätin jälkeeni isällesi
kaikki perini. Kaikki, mitä minulla nyt on omaa, olen itse ansainnut".

"Minä en teiltä vaiteloitse rahaa, vaan pyytäisin teitä kanssani isän
siassa".

"Mitä? Kuinka?"

"Setä, asian laita on se, että Leijonan Anni ja minä, me pidämme toinen
toisemme hyvänä, vilpittömästi hyvänä, ja Annin äiti on antanut
suostumuksensa, ja nyt olen menossa pyytämään Annia isältänsä, niinkuin
tapana on, ja teidän pitäisi käymän kanssani, koska olette isäni veli".

"Vai niin?" vastasi Petrovitsch, sitte kun ensin oli pistänyt suuhunsa
sokeripalasen, käyskenneltyään edes takasin tapetseeratussa ja
matoitetussa huoneessaan.

"Vai niin?" sanoi hän kerran vielä kääntyessään. "Sinä saat 'fiinin'
rouvan ja minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä kursi. Minä en olisi
uskonut sinusta sitä kursia, että menet mokomaa naimaan".

"Minkätähden sanotte kursi? Mitä se tässä kohden kysymykseen tulee?"

"Ei mitään pahaa sen puolesta, mutta minä en vaan olisi uskonut sinua
niin ylpeäksi, että otat semmoisen rouvan".

"Ylpeäksi? Mitä ylpeyttä siinä minun puolestani on?"

Petrovitsch naurahti vaan, eikä antanut vastausta mitään. Lents jatkoi:
"setä, kyllähän te Annin tunnette vallan hyvin. Hän on toimellinen ja
tytyväinen sekä kelpo perheessä kasvanut".

"Minä en tarkoita sitä. Mutta se on sinusta ylpeyttä, kun luulet
voivasi olla tytölle, joka ravintolassa on kasvanut kahdenkolmatta
vanhaksi, tuolla hiljaisessa Morgenhaldessa noitten kaikkein ravintolan
huoneissa mairittelevain vieraitten verosta. Se on ylpeyttä sinusta,
että sinulle yksistäsi halajat semmoisen, joka osaa emännöitä suuressa
ravintolassa. Täysi-ikäinen mies ei ota semmoista rouvaa, joka häneltä
kalvaa puolen ikää, jos tahtoo rouvansa mieleen elää. Eikä semmoisen
rouvan talossa ole helppo pitää komentoa; se on vaikeampi kuin pukkia
hillitsemästä ruveta hillitsemään neljää villihevoista".

"Minä en tahdokaan komentaa".

"Sen uskonkin. Mutta jompikumpi kahdesta: joko komentaa taikka olla
komennon alla. Se minun täytyy sanoa, että Anni on hyväntahtoinen,
mutta tietysti ainoastaan sitä kohtaan, joka häntä kiittää taikka on
hänen alammaisensa. Anni on Leijonan perheessä ainoa, josta saattaa
jotain hyvää sanoa. Molemmat vanhemmat ovat kumpikin eri lailla
ulkokullatuita: äiti suuripuheisuudessaan ja isä harvapuheisuudellaan.
Jos isäntä vaan sanankin sanoo, se tietää samaa kuin: minun suussani
jokikinen sana painaa leiviskän, punnitkaa, niin pitää olla tasan, ei
ole neljännes-luotiakaan vailla. Ja kun hän vaan askeleenki ottaa, se
käy niin arvokkaasti, kuin joka askel sanoisi: tässä tulee kunnian
mies. Kun hän ottaa kahvelin käteensä, se tahtoo sanoa: näin syö
kunnian mies, ja kun hän katsoo akkunasta ulos, hänen muotonsa sanoo
kuin Jumala itse hänelle taivaasta tervehtäisi: hyvää huomenta, kunnian
mies! Ja minä panen vaikka pääni vetoa siitä, että hänen on velkaa niin
kahveli kädessä kuin narisevat saappaatkin jalassa".

"Mutta, setä, sitähän en ole tullut teidän suustanne kuulemaan".

"Sen uskon".

"Minä olen ainoastaan tullut kaikella kunnioituksella kysymään, jos
tahtoisitte isän siassa käydä kanssani puhemieheksi".

"Ei pistä päähäni tulla. Sinä olet täysi-ikäinen itse, etkä sinä
ennenkään ole minulta neuvoa kysynyt".

"Ettehän pyyntöäni kumminkaan paheksine?"

"En ollenkaan. -- Mutta malta!" huusi Petrovitsch, kun Lents oli
menemäisillään, "vielä sanon sanan, yhden ainoan sanan vaan".

Lents kääntyi takasin, ja Petrovitsch laski ensi kerran elämässään
kätensä veljensä pojan olkapäälle, ja kummallisesti tämä kosketus
Lentsiä säikähdytti ja enemmän vielä se, kun Petrovitsch liikuttavalla
äänellä puhui näin: "Minä en sentään soisi eläneeni tyhjän-toimittajana
omaisiani kohtaan. Minä tahdon antaa sinulle jotain, josta moni ihminen
antaisi koko elämäikänsä, jos he saman olisivat aikanansa saaneet.
Lents! Jos jonkun ihmisen on kuuma ja hiki, älköön hän juoko; hän
saattaisi juoda itselleen kuoleman, ja se, joka lyö lasin pois kädestä,
on oikia hyväntekiä. Myös muullakin lailla voidaan olla kuumettunut
eikä silloinkaan saa juoda, se tahtoo sanoa, ei saa tehdä mitään, joka
koskee koko elämäkautta, sillä siitäkin saattaa pitkällinen kidunta ja
kuolema seurata. Sinua ei mikään tällä haavaa pakoita menemään
naimisiin, vaikka se olisi muunkin kuin Annin kanssa; sinä olet
palavissasi; jähdy ensin tyyneesti ja tutki itseäsi uudestaan puolen
vuoden perästä. Jätä nyt koko tämä asia minun huomaani, kyllä minä
Leijonalla kauppasi saan rikki, ja haukkukoot he minua miten hyvänsä,
siitä ei ole minulle haittaa lainkaan. Tahdotko neuvoani seurata ja
luopua koko naimatuumasta? Muutoin sinuun sattuu pitkällinen tauti,
jota ei yksikään tohtori enää parantaa voi".

"Minä olen jo kihloissa, eikä se enää puhuen parane", vastasi Lents.

Kun hän sitte lähti pois, oli hänen otsallansa kylmä hiki.

Mutta tommoisiahan kaikki vanhat nuoret miehet ovat. Heidän sydämmensä
on paatunut. Pilgrim'in ja sedän välillä ei oikeastaan ole mitään eroa.
Ja varsin somasti tämän asian on laita! Pilgrim'in mielestä isä on
paras heistä, ja sedän mielestä Anni yksin. Pian saattaa kolmas
ilmaantua, joka pitää äidin parahimpana. Jääkää siis kaikin hyvästi,
minun puolestani! Anni ja minä emme tarvitse kolmatta kumppania;
minussa on miestä tarpeeksi. Tulkoon siitä jo loppu, että joka mies
ottaa sekaantuaksensa minun asioihini. Kohtasillään, tunnin kuluessa,
seison vankkana tuossa kansaperheessä.

Ei kulunut tuntiakaan ennen kun Lents vakavana miehenä oli Leijonassa.
Pilgrim'in ja sedän muistutukset eivät olleet häneen vaikuttaneet
suurta mitään. Sen verran ne sentään olivat saaneet aikaan, että, kun
Lents harhailematta, reippaasti ja vakavasti isältä Annia anoi, hänestä
oli, kuin joku olisi hänelle kuiskuttanut: he kyllä vielä ymmärtävät
minua kiittää, etten ole heidän muistutuksistansa lukua pitänyt.

Sepä paha se.

Anni piti toisella kädellä esiliinaa silmillään ja toisella Lentsin
kättä, sitte kun oli kättä lyöty. Leijonan isäntä käveli ylös ja alas
huoneessa ja hänen uudet saappaansa narisivat lujasti. Leijonan emäntä
itki, ja tällä erää hän itki täyttä totta: "Oi hyvä Jumala, kun
viimeinen tytär on annettava pois kotoa! Kun sitte käyn vuoteelle
taikka nousen vuoteeltani, en tiedä, kuinka ma yksistäni tulen toimeen:
missä minun Annini on? Mutta sen minä sanon: vasta vuoden perästä
pidetään häät. Kuinka rakas sinä Lents meille olet, ei meidän tarvitse
sanoa, koska sinulle annamme viimeisen tyttäremme. Oi hyvä Jumala!
Joska sinunkin äitisi vielä olisi elossa! Mutta tuolla ylähällä
taivaassa hän iloitsee ja teidän puolestanne hän seisoo Jumalan
istuimen edessä". -- Kun Leijonan emäntä piti tämmöistä ääntä,
Lentsinkin täytyi ääneensä itkeä. -- Kohta kun emäntä oli alkanut
puhumaan, kuului Leijonan isännän saappaat niinkuin paheksuen
narisevan, mutta nyt ne narisivat kahta pahemmin. Vihdoin ne
lakkasivat, ja hänen suustansa kuului: "Kyllä jo piisaa parkunaksi, me
kun olemme miehiä. Lents! nosta silmäsi tyyneesti; noin, niin pitää
olla. Sano nyt, onko sinulla vaimoväen tavara takanasi?"

"Enhän minä puolestani ole mitään kysynyt myötäjäisistä. Onhan Anni
teidän lapsenne, ja te ette suinkaan häntä halpana pidä".

"Siinä sinulla on oikein. Meillä pidetään arvossa tuota vanhaa
sananlaskua: 'sanasta mies tutaan,'" virkahti Leijonan isäntä
pikimmiten, ja sitte hän oli vaiti; hänen ei ollut tarpeellista paljon
vaivata suutansa.

Lents jatkoi: "Rikas minä en ole, ja pääomaisuutenani on minun
taiteeni, mutta minun tulee kiittää vanhempiani siitä, että ovat
pitäneet kaikesta murhetta. Meillä ei puutu mitään. Meillä on leipä
suruti suussa, ja on hiukkasen voitakin lisäksi".

"Se on oikein sanottu, oikein ja täsmälleen, juuri niin kuin minä
tahdonkin. Entäs avioliiton välipuheesta, mitäs siitä tuumit?"

"En tuumi mitään; onhan siinä kohden vaan lait voimassa".

"On kuin onkin, mutta on sentään välipuhekin tarpeen. Näetkös,
tiedäthän sen, että laskivaimo ei ole muuta kuin puolen väärtti ja
häntä täytyy rahat auttaman eteenpäin. Entäs sitte, jos sinä kuolisit
ilman avioperillistä --"

"Isä!" huusi Anni, "jos vielä enemmän noin puhutte, laskekaa minä
menemään; minä en jaksa semmoista kuulla".

Lentskin oli käynyt kalpeaksi. Mutta Leijonan isäntä jatkoi vaan
yhtäläisesti: "Älä huoli Anni noin teeskennellä! Semmoisia te vaimoväki
aina olette. Ei saa millään muotoa rahoista puhua! Hyi! ja voi! ja
siunatkoon! Teitä pöyristyttää ikäänkuin jos sammakko hyppelisi
jaloillanne; mutta jos vaan ei rahaa löydy, te kyllä osaatte sitä
mankua. Sinun ei ole, Jumalan kiitos, ikipäivinäsi tarvinnut
rahanpuutetta nähdä eikä tarvitse vastedeskään ikänäsi, ja sentähden
mitä eloon ja kuoloon tulee, niin --"

"Minä en tahdo tuommoista kuulla!" kinasi Anni vastaan. "Mitä hauskaa
koko kihlauksesta on, kun täytyy tuommoista puhetta kuulella?"

"Isällä on oikein", keskeytti äiti. "Ole nyt viisas ja vaiti, pianhan
tuo on ohitse ja sitte saatamme olla kahta iloisemmat".

"Minun Annillani on oikein", sanoi Lents tavattoman vakavalla äänellä.
"Me naimme toinen toisemme niinkuin vaan laki säätää, ja siinä kaikki,
eikä nyt enää sanaakaan siitä asiasta. Tule Anni. Mitä vielä! Vai eloa
ja kuoloa! Emmehän nyt huoli muusta kuin elosta. Suokaa anteeksi, isä
ja äiti, ollaanhan sovussa. Nyt joka minuuti maksaa miljoonan. Tiedätkö
Anni, kuinka laulussa kuuluu?

    "Suuri rikkaus ei tuota mulle kunniaa
    Ei suuri köyhyys mitään häpiää.
    Ma soisin tuhat vertaa varakkaampi olevani
    Ja omaa mielitiettyäni taluttavani".

Näin laulaen hän oli Annin kanssa ulos tanssimaisillaan, mutta Leijonan
isäntä pani kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi arvokkaasti:

"Mutta! Vielä muutama sana".

Lents seisahti hämmästyksissään. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen
suuhunsa pantu tikari, jota vastaan huulet pusertuivat. "Me olemme jo
antaneet lupauksen toinen toisellemme, eikä muuta enää tarvita", sanoi
Anni jäykästi.

"Me miehet, meillä on vielä keskenämme puhuttavaa", vastasi Leijonan
isäntä vakavalla äänellä, ja Lentskin sen vahvisti sanoen: "Niin
oikein, puhukoon isäsi". Leijonan isäntä otti samettikalotin päästään,
katseli sitä, pani sen taas päähänsä ja alkoi: "Sinun tarkoituksesi on
ollut rehellistä ja uskollista laatua, ja jos ihmiset sinua takana
pilkkaavat, sinun ei tarvitse pitää siitä väliä, ja vaikka
tarkoituksesi tähden menettäisit koko omaisuutesi, sinä et ole
kenellekään edesvastauksen alainen, koska sinä tähän saakka olet ollut
ihan yksistäsi".

Tässä Leijonan isäntä pidätti puhettansa, ja Lents katseli häntä kuin
eksynyt, kysyen viimein: "Mitä minä nyt sitte olen tehnytkään ja mitä
kauhistavaa olen tarkoittanut?"

"Niinkuin sanoin, sinun tarkoituksesi on rehellinen ja vilpitön, sitä
minä aina olen vakuuttanut", sanoi Leijonan isäntä selvästi kaikkein
kuullen, ja vaimoväki katselivat häntä hämmästyneinä. "Sinulla on
yhdessä Pröblerin kanssa mallikello, siksihän sitä kutsutaan? Se ei
oikeastaan koske minua, koko se asia -- semmoinen kello, joka on
kaikille omansa. Mutta tietysti sinun tästälähin ei ole Pröblerin
kanssa mitään tekemistä; minun vävyni ja Pröblerin nimet eivät sovi
yhdessä mainittaa. Se on sanottu kuin sanottu. Mutta toinen asia vielä,
ja se on pääasia. Sinä tahdot täällä saada yhteyden aikaan, -- sehän
sillä nimenä on? Mutta olkoon siitä nimi mikä hyvänsä, siitä ei pidä
tuleman mitään: se on niinikään ollutta ja mennyttä". Tässä oli emännän
aikomus keskeyttää puhetta, mutta Leijonan isäntä löi tuimasti
jalkaansa laattiaan ja huusi: "Salli, vaimo, minun puhua suuni
puhtaaksi! Sen sanon sinulle, Lents, heitä koko yhteys mielestäsi. Älä
usko minun sanovani sitä sen vuoksi, että semmoinen yhteys sotisi
minun hyötyäni vastaan. Minä en pelkää mitään yhteyttä, ja vaikka
pelkäisinkin, niin minun hyötyni on tästälähin sama kuin sinunkin.
Mutta semmoisesta yhteydestä ei ole muuta kuin pilkkaa perästäpäin,
eikä siitä sinua kukaan kiitä. Minä tunnen ihmiset paremmin. Jos
yhteydestä tulee täysi tosi, sinäkin menetät kaikki omaisuutesi ja
sinusta tulee kerjäläinen. Siis -- kättä päälle! Tästä alkaen et enää
ajatuksiasi vaiheta koko asiaan etkä huoli yhteydestä yhtään mitään".

Lents seisoi epäröiden ja katseli maahan, ja Leijonan emäntä huudahti:
"Niin, anna kättä päälle, hän tarkoittaa hyvää, hän tarkoittaa oikein,
hän tarkoittaa kuin isän tulee ja hän on sinun isäsi", ja nyökkäämällä
hän miehellensä osoitti kiitostaan.

Lents ojensi itsensä suoraksi. Hänen kasvonsa oli tulipunaiset ja
ratkaisevan päättäväisesti hän sanoi:

"Minä en anna kättäni sen päälle! Ennen se käyköön hervottomaksi, jotta
en iki päivinäni saa sillä kortta korjatuksi".

"Älä vanno, olethan sinä itse sanonut, ettei saa vannoa", virkahti Anni
väliin, otti Lentsin käteen ja tahtoi kurottaa sitä isälle, mutta Lents
piti vastaan ja sanoi kiivaasti: "Anna olla. Älä huoli. Mitä minä
lujasti uskon, siitä minä en poikkee, ja jos minun täytyisi yhteyden
tuumasta luopua, olisin samassa uskoni kieltänyt. Ja vaikka minun
ajaisitte ulos täältä, jossa olen luullut tulevani kotolaiseksi, en
sittekään, Leijonan isäntä, sitä tee! Minä kyllä sen uskon, että te
tarkoitatte hyvää, mutta sitähän jokainoa tarkoittaa sen verran kuin
hän ymmärtää. Minun ja Pröblerin keskenäinen väli ei ole juuri mitään,
ja vaikka se olisikin suurempi, niin minä olen Lents ja olen kenenkä
parissa ma tahdon ja pysyn semmoisena kuin olen. Minä en mielelläni
sitä sanoisi, mutta nyt minun täytyy se sanoani: minua ei saastuta
kukaan, päinvastoin, minusta on kunniaa muillekin ja minä kiitän
Jumalaani, että niin on kanssani laita. Mitä vielä yhteyteen tulee --
aikeeni nimi on yhteys, sen te olette oikein muistissanne säilyttäneet
-- niin minä olen sitä asiaa miettinyt päiväkaudet ja yöt jo vuosia
sitten ja tiedän paremmin kuin kukaan mun, mitä se tahtoo sanoa. Minä
tiedän varsin hyvin, ja siinä teillä on oikein, että veijaria ja
yksinkertaisia ihmisiä löytyy, jotka minua sen vuoksi irvistelevät,
mutta kukapahan on, joka ei ole saanut pilkkaa palkakseen, kun on
tahtonut saada jotain hyvää mailmassa aikaan? Se seikka ei minua
huoleta. Mutta teidän pelkonne, että minä tuumailuuni menettäisin
omaisuuteni, kyllähän se oikein on, että sitäkin ajattelette, ja minä
olen kiitollinen teidän hyvyydestänne. Vaan siitä jo on täyttä kymmenen
vuotta kuin minä yksinäni olen hoitanut ammattiani ja talouttani, ja
minä näytän teille koko kirjanpitoni, niin saatte nähdä, olenko
taitamattomasti toiminut, eikä käykään niin, että omat varat menisi
perikatoon, jos tahtoo saada aikaan jotain, josta kaikille on hyöty.
Lyhyesti sanoen: huomispäivänä, jos vaan voin saada yhteyden varteen,
panen siihen omaisuudestanikin, sen verran kuin vastata voin. Minä
puhun teille suoraa puhetta, ihan niin kuin tekin minulle olette
puhuneet. Minä kättäni en anna, minä kyllä otan hyviä neuvoja vastaan,
mutta täytyyhän minun itsekin tietää, mitä minulla on tehtävää. Kättäni
sen päälle, jota minulta haluatte, en anna, vaikka sen tähden korkein
onnenikin raukeisi".

Lents tunsi, kuinka sydäntänsä puhuessa ahdisti ja vavahti, mutta hän
puhui vakavasti ja kiivaasti, ja nyt hän taukosi.

"Aukaise kourasi! Tottahan minulle kumminkin kätesi annat? Sinä olet
koko mies, sinä olet minun hyvä mieheni, minun uljas mieheni!" huusi
Anni ja heittäytyi Lentsin kaulaan ja vuoroin itki, vuoroin nauroi,
säpsähtäen kuin olisi suonta vetänyt.

"Minun velvollisuuteni on ollut puhua sinulle tästä asiasta eikä se sen
enempää minuun kose", tydytti Leijonan isäntä vähän nuopeillaan, ja
Leijonan emäntä sanoi, niistellen nenäänsä jotenkin ahkerasti: "Sinä
olet käyttäinyt miehekkäästi, sangen miehekkäästi. Vasta nyt olemme
oikein saaneet nähdä, kuinka yksvaltainen mies meidän Lentsimme on.
Minun täytyy sanoa, että sitä en olisi uskonut, mutta se minua
ilahuttaa kahdenkertaisesti".

Lentsillä oli paljon tekemistä saadaksensa Annin rauhoittuneeksi; hän
oli kuin naulittu Lentsiin ja sitte vasta hän oikein erosi, kun Lents
hänelle antoi viiniä juoda.

"Menkää nyt yhdessä puutarhaan; minä tuotan teille viiniä lehtimajaan",
lopetti Leijonan emäntä ja lähti pullolla ja lasilla heidän edellä ja
morsiuspari tuli kohta perässä lujasti syleiltynä.

"Hänpä on kummallinen ihminen", sanoi Leijonan isäntä itsekseen, kun
Lents oli mennyt ulos huoneesta, "mutta niin on kaikkein soittoniekkain
laita: heillä on kullakin oikkunsa. Siinä hän ensin parkuu, niin pian
kuin äiti-vainajastansa puhutaan, sitte hänen tekee mieli laulaa
kuin leivonen, ja viimein hän saarnaa kuin joku vanhanpuolinen
uudestakalastaja. Mutta peräti hyvä ihminen hän on, ja kun olen
voittanut tuon brasilialaisen riita-asiani taikka arpani lotterissa,
hän on saava, sen vannon, kaikkein ensiksi naima-osansa, ja puhtaassa
kultarahassa sen hänelle maksan pöydälle eteensä. Se on otettava
päälimmäitteeksi, eikä kukaan ennen mitään saa".

Tällä rauhoittavalla päätöksellä Leijonan isäntä meni
ravintolahuoneesen, virkistyi siellä noista tavattoman monenlaisista
jutuista ja otti arvokkaasti vastaan vieraitten ja sukulaisien
onnentoivotuksia. Hän puhui vähän ja huomautti ainoastaan sitä, että
hän puolestansa ei pitänyt lukua suuresta pohatasta vävypojaksensa. Kun
vaan mies on raitis ja rehellinen -- se oli hänen perusteensa, johon
kaikki suostuivat päätänsä nyykyttämällä. Noin saattaa muutamalla
sanalla lausua koko mainitun viisauden.

Sillaikaa Lents ja Anni yhdessä istuivat ihastuksissaan puutarhassa, ja
syleiltyänsä Annia sydämmen pohjasta, sanoi Lents: "Minun mielestäni
on, kuin en olisikaan kotiseudullani; minusta on, kuin olisin
ulkomailla ja palaisin pitkästä matkasta".

"Sinä olet kotona ja siellä sinä olet pysyvä", vastasi Anni; "sinä olet
vain vahvasti vaihettanut sanoja isäni kanssa. Minä en osaa sanoa,
kuinka suuresti minua ilahutti kuulla sinun noin puhuvasi; minä toivoin
vaan, että koko mailma olisi ollut sinua kuulemassa, sitte myös kaikki
olisivat nähneet, mimmoinenka mies sinä olet, ja siitä sinua
kunnioittaneet, mutta kuitenkin oli tarpeetonta, usko minua, se, että
isäni tähden olet pitänyt noin lapsellista hälinää".

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Usko minua, isäni ei, minä tiedän sen varmaan, että hän ei toden takaa
noin opettanut ja neuvonut. Hän on mielellään olevinansa periviisas,
joka kaikki ennakolta tietää. Jos hänellä olisi ollut täysi tosi, hän
olisi sanottavansa sanonut ennen kihloja eikä jälestäpäin. Hän on vaan
tahtonut olla sinua sukkelampi, mutta sinä olit vielä sukkelampi, ja
siitä on mieleni hyvä".

Näistä sanoista Lentsin silmät rupesivat kulkemaan sinne tänne,
ikäänkuin hän olisi hakenut jotain, ja kun kyhkyisliuma samassa
nopeasti lentäen liiti molempien rakastuneitten yli, jota lentoa yhtä
nopea varjo mantereella seurasi, niin samoin sarja ajatuksia, joita
Pilgrim oli lausunut, lensi Lentsin päähän vielä nopeammin, ja niistä
sikisi varjoja, jotka vielä nopeammin katosivat.

"Olkoon kaikki muut minun puolestani viisaampia, mailmantaitoisempia ja
arvokkaimpia", sanoi Lents lopuksi, "mutta kukaan mies mailmassa ei voi
olla aviopuolisollensa armaampi, ei voi vaimoansa enemmän eikä
uskollisemmasti rakastaa kuin minä".



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Koetuksia alangolla ja ylängöllä.


Ensimmäinen, joka tuli Annia onnittelemaan, oli Faller. Anni kohteli
häntä kuin alhaisempaa rahjusta, mutta Fallerin nöyryys kuitenkin häntä
tydytti, ja Faller osasikin hyvin pyytää anteeksi varhaisesta
tulostansa; hän ei saanut itseltään lepoa, ennenkun tuli, sillä Lents
oli kuin osa hänen omasta sydämmestänsä ja Lentsin edestä hän menisi
vaikka palavaan pätsiin.

"Sepä minusta hauskaa, että sulhollani on noin hyviä ystäviä", virkki
Anni, "voihan heistä olla jonkinmoinen apu mailmassa, oli ken olikin".

Faller ei ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä
ymmärtävinään, ja nyt hän innokkaasti rupesi kertomaan, kuinka
sulosydämmellinen Lents oli. Vesi oli hänen silmissään, kun hän lopetti
puheensa näin: "Anni, hänellä on sydän kuin enkelillä, kuin äsköin
syntyneellä lapsella; älä vaan millään muotoa koskaan ole tyly häntä
kohtaan, sitenhän saattaisit tehdä syntiä Jumalaa vastaan. Ajattele
aina vaan edessäsi olevan ihminen, johon yksikin tuima sana kosee kuin
veitsellä leikkaisi. Hän ei ole äkki-äkäinen, mutta kaikkea hän panee
liian kovasti sydämmelleen. Älä nyt vaan paheksu, että minä näin puhun,
mutta minä puhun ainoastaan teidän hyväksenne; minä olisin valmis
Lentsille tekemään mitä hyvänsä, mutta en tiedä, mitä tekisin. Sinä
olet Jumalan valittu, koska semmoisen miehen tulet saamaan; hän on mies
vapaasti edustamaan ja puhtaasti puhumaan joka paikassa, eikä löydy
sitä, joka häntä pienimmästäkään asiasta soimaisi, häntä, joka
ikipäivinään ei ole harha-askelta ottanut. Kohtele häntä vaan oikein
hellästi, oikein hellästi ja lempeästi".

"Joko aivot lakata?" kysyi Anni -- hänen silmänsä säkenöitsi -- "taikka
onko sinulla vielä mitään sanomista?"

"Ei enää ole".

"No, nyt on minun vuoroni sanoa jotain. Sinä olet käyttänyt itseäsi
niin ropi-rohkeasti, että minun suittaisi heti paikalla viskauttaa
sinut ulos. Mitä se semmoinen puhe on? Mitä sinä uskallat sanoa? Kuka
sinun on käskenyt välittäjäksi? Kuinka sinä rohkenet minulta vaiteloita
hellyyttä? Mutta hyväpä se, että sain aikanaan tiedon; nyt mä huomaan,
mimmoinenka kerjäläisjoukko on takistunut minun Lentsiini. Minä otan
oitis luudan ja lakaisen roskat pois. Se aika on nyt ohitse, jolloinka
häntä olette mairituksillanne rasittaneet. Sen maljan, jonka jo olet
tyhjentänyt, annan sinulle ilmaiseksi, ja nyt saat mennä. Mutta
Lentsilleni minä sanon, kuinka sopimattomasti sinä olet puhunut, ja se
on kirjoitettava sinun saatavaksesi. Hyvästi!"

Jos Faller olisi vaikka kuinka rukoillut tai vakuuttanut, pyytänyt tai
kerjännyt, ei mikään auttanut. Anni näytti hänelle, missä ovi oli. Hän
viimein menikin. Anni ei edes katsonut hänen peräänsä.

Kohta Fallerin mentyä tuli Maisu onnesta loistaen: Äiti vei hänen pikaa
kamariin. Maisu täällä kiitteli onneansa, että oli saanut naimiskaupan
käymään, hän vakuutti nyt voivansa rauhassa kuolla. Mutta Maisun kävi
noloksi, kun hän näin luki ansioksensa enemmän kuin hän todella oli
tehnyt, ja Leijonan emäntä opetti häntä: "Maisu, mitä sinä
ajatteletkaan? Sinä et tähän asiaan ole tehnyt mitään, enempää kuin
minäkään. Me emme enää ole nuoren polvikunnan mielestä kyllin sukkelia.
Me tosin kyllä muutama päivä sitte keskustelimme, kuinkahan tuo kävisi
laatuun, mutta sillä aikaa nuo nuoret ovat sopineet asiasta selkämme
takana. Annista minä tuota olisin uskonut, vaan en Lentsistä. Mutta
parempi on, että kävi, kuin kävi. Jumala on sen sallinut, ja häntä
meidän tulee kiittää".

Maisu seisoi suu auki ja silmät pystyssä, mutta hänelle ei annettu suun
avausta edes sen verran kuin olisi silmään pistänyt. Hänen täytyi
kääntymän kotiin kuivin suin, ja Anni tuskin sanoi hänelle sanaakaan,
sillä nyt juuri Pilgrimkin tuli.

Ihan toiseen tapaan täytyi Annin itsensä käyttää Pilgrimiä kuin
Falleria kohtaan. Hän tiesi hyvin, ettei hän ollut Pilgrimin mieleisiä;
mutta ennen kun Pilgrim oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Anni jo häntä
kiitti sydämmellisestä osanotostaan, jota hän tulollansa oli
osoittanut, ja Pilgrim puolestansa suoritti koko asian ylen
leikillisesti ja hyvillä mielin, jonka ohessa hän kuitenkin mainitsi,
ettei keneenkään ollut luottamista, koskei Lentskään edeltäkäsin ollut
hänelle virkannut mitään. Täten hän oli turvannut omatuntonsa eikä
kuitenkaan häirinnyt kauppaa, joka kerran oli kiini.

Vielä oli yksi väärä hirsi suorittavana, ja se oli Petrovitsch. Tuohon
tehtävään tarvittiin piilukirves: isä itse. Kun Petrovitsch saapui
päivälliselle, oli hän kuin ei hän tietäisi mitään. Leijonan isäntä
hänelle nyt oikein julkisesti ilmoitti kihlauksen, ja että Lentskin
pian oli tuleva päivälliselle. Anni oli erinomaisen lapsellinen ja
nöyrä vanhusta kohtaan, ja vähältä piti, ettei hän langennut polvilleen
ja anonut hänen siunaustansa. Petrovitsch antoi hyväsuotuisasti Annille
kättä. Leijonan emäntäkin tavoitti hänen kättänsä, mutta ei saanut
muuta kuin vasemman käden kaksi sormea. Lentsin oli mieli hyvä, kun
kaikki hänen tulessaan oli suoritettu ja puhtaaksi puhuttu. Ainoastansa
se häntä äköitti, että Pilgrim, joka noin oli isäntäväkeä sutinut, nyt
istui samassa pöydässä. Mutta Pilgrim ei ollut koko asiasta minään, ja
Lents oli samalla tapaa.

Taivas näytti pilvistä muotoa Lentsin kihlajaispäivänä, ja lakkaamatta
sateli monta päivää perätysten. Sadetta ripotteli yhtä taajaan ja
taukoomatta kuin harmitustuttavan jaarittelian puhetta, jolla ei ole
mitään määrää. Lents tietysti usein oleskeli Leijonan ravintolassa, ja
siellä on niin hyvä olla; välisti saa olla ihan itsekseen, juuri kuin
oltaisiin muussa huoneessa, välisti taas on, kuin olisi lämmitetyllä
"markkinatorilla", niinkuin Lents kerran Annin kuullen kutsui
ravintolahuonetta, jossa oli kuusitoistakymmentä katettua pöytää.

"Sinä olet leikkipuheinen", sanoi Anni, "tuonpa matkin isälleni; hän
kuulee semmoista mielellään".

"Ei se ole tarpeellista", vastasi Lents, "siinä on kylliksi, kun
sinulle vaan sen sanoin; älä sitä kauemmaksi kanna".

Lents käveli tuota pitkää, tähän vuoden aikaan melkein pohjatonta tietä
Morgenhaldesta edes ja takasin, ikäänkuin kävelisi hän yhdestä
huoneesta toiseen. Tiellä hän usein kohtasi miehiä ja vaimoja, jotka
häntä onnittelivat, ja moni sanoi: "Sinä näytät kuin olisit kihlattuasi
oikein kasvanut".

Asian laita olikin, että Lents siitä ajasta alkaen käveli
reippaammasti kuin milloinkaan ennen, ja häntä nauratti, kun joku
hänelle sanoi: "Sinä olet korkeassa hinnassa, sillä vaimo, jonka mies
saa, on se hinta, josta mies käy. En tahdo sinua loukata, mutta ei
ikinä olisi uskonut Annin jäävän kotikylään. On aina sanottu hänen
naivan jonkun ravintolanpitäjän Baden-Badenissa taikka taitelian...
Saatat kyllä naurahtaa, sillä sinun leipäsi on hunajaan langennut".

Lents ei lainkaan ollut närkästyksissään siitä, että häntä pidettiin
Annia halvempana, päin vastoin hän kopeili, kun Anni oli niin sävyisä,
että hänet otti. Kun hän istui kamarissa Annin ja äidin luona, ja
Leijonan isäntä joskus sinne tuli ja hyrähti jonkun painavan sanan,
sanoi Lents: "Oi hyvä Jumala, kuinka suuresti sinua kiitän siitä, että
jälleen olet minulle suonut vanhemmat! Oikein hyvät vanhemmat olen
saanutkin! Minä olen kuin uudesti mailmaan syntynyt. Minä en tahdo
saada päähäni, että olen kuin oma lapsi Leijonassa. Kun minä
muistuttelen, miltä minulle lapsena tuntui, kun ylimmäinen hirsi tähän
rakennukseen pantiin ja sitte peililasiruutuja joka akkunaan! Silloin
me lapset sanoimme keskenämme: itse linna Kaarlsruhen kaupungissa ei
suinkaan ole komeampi. Minä olin myös sillä kertaa katselemassa, kun
kullattu leijona ripustettiin. En suinkaan silloin voinut ajatella,
että kerran tuossa linnassa olisin kuin omassa kodossani. Se vaan on
kova onni, ettei äitini enää elä".

Nämä sanat liikuttivat Annin ja äidin sydäntä, vaikka Anni samassa luki
silmuksia tikkaustyössään, sillä hän oli kohta ruvennut Lentsille
ompelemaan varvaskenkiparia. Molemmin he olivat ison aikaa ääneti,
kunnes äiti sanoi: "Niin se on, ja ajattelepas vielä sitäkin, kuinka
kelpo sukulaisia sitä paitsi saat kahden vävyni perheissä! Minä olen jo
ennen sinulle sanonut, että minä pidän suuressa arvossa ja rakastan
heitä molempia, mutta ihan toisella lailla kuin sinua; sinunhan minä
tunnen hamasta nuoruudestasi; sinä olet kuin oman rintani lapsi.
Mutta tunnethan sinä ja tiedät, kuinka jalosukuisia ihmisiä he ovat.
Kauppa-asioitsioita he ovat kiireestä kantapäähän. Kyllä kelpaisi joka
miehen elää, jos vaan olisi yhtä paljon rahaa, kuin molemmat vävyni
ansaitsevat yhdessä vuodessa".

Annikin sanoi kotvasen kuluttua: "Joska tuo riivatun sade kerran
lakkaisi. Arvaapa mitä, Lents? Sitte oitis panetamme hevoset valjaisiin
ja lähdemme kerran yhdessä ajelemaan".

"Sen teemme, ja minä jo edeltäkäsin olen iloissani, että sinun kanssasi
pääsen Jumalan avaran taivaan alle. Täällä huoneessa on minun ja onneni
liian ahdas olla mielestäni".

"Kaupunkiin me sitte lähdemme".

"Niin, mihin vaan tahdot".

Lents sanoi vielä: "Vastikään minua ilahuttaa sekin, että minun
taikahuiluni on niin huolellisesti laatikoihin säilytettynä. Sydäntäni
kirvelisi, jos se jollain lailla turmeltuisi".

"Se vasta on varsin liikaa", oikaisi äiti. Onhan kapine jo kerran
myyty. Jos vahinko sattuisi tulla, vastatkoon ostaja".

"Ei äiti, niin ei ole. Minä tunnen Lentsini paremmin. Hänellä on
oikein, sillä kaikki hänen valmistama työnsä on lähtenyt hänen
sydämmestänsä, ja hän soisi omat kätensäkin sitä alinomaa suojelevan.
Tiettyhän se on, että sydäntä särkee, jos mikä hyvänsä turmeltuu, jota
vaan kuukausien kuluessa on yöt päivät tarkasti silmällä pitänyt".

"Oikein sanottu, armas Annini, sinä olet minun ikiomani!" huusi Lents,
innostuneena siitä, että tuo erinomainen tyttö niin perinpohjin ja
hyvin ymmärsi hänen tunteensa ja tiesi kaikki niin sopivasti ja
uskollisesti hänen parhaaksensa kääntää.

Äiti napisi imelän sappeisella suopeudella: "Teidän rakastuneitten
mieleen ei kukaan osaa puhua. Ken vaan ei ole rakastunut, sen sanatkaan
ei teille kelpaa". -- Äiti meni tavan takaa ulos ja tuli taas sisään,
sillä Lents oli pyytänyt, että Anni kumminkin näinä ensimmäisinä
aikoina saisi olla vapaa ravintolan askareista. "Minä en ole
luulevainen luonteeltani", vakuutti Lents Annille, "enkä kiivoittele
morsiantani, pois se, mutta minä tahtoisin itse saada jokaisen
vilkauksen, jonka muille annat; kaikki on kuuluva minulle".

Yhtenä päivänä lakkasi puolipäivän aikaan hiukan satamasta. Lents ei
antanut rauhaa, ennen kun Anni lupasi tulla hänen kanssaan
Morgenhaldeen. "Minusta on", sanoi hän, "kuin odottaisi sinua siellä
joku esine, kaikki astiat, kaikki kaapit ja muut kapineet, joista
sinulle on hupaa".

Anni oli ison aikaa tätä vastaan, mutta viimein hän sanoi: "Äidin
pitäisi tulla mukaamme".

Äiti oli, vastoin heidän luuloansa, paikalla valmis. Mentiin sitä
tietä, joka kulki kylän kautta. Tuskin oli tultu sata askelta eteenpäin,
jo Anni valitti: "Lents, tämä on huonoa tietä, vähällä on, ettei vallan
vajoo. Sinun täytyy laittaa tien paremmaksi, ja tiedätkö mitä? Sinun
täytyy laittamasi oikein ajotien, että ajaen päästään kotiimme asti.
Sisareni Babet'in mies myös on raivannut poikki kedon itsellensä oman
tien aina talonsa edustalle saakka".

"Se työ olisi vaivalloista", vastasi Lents, "ja se maksaa paljon rahaa,
ja minun täytyisi sitä varten lunastaa maatakin. Näetkö? Vasta tuolta
toiselta puolelta pähkinäpensastoa minun nurmikkoani alkaa, enkä minä
ammattiani varten ajotietä tarvitsekaan. Eikö totta, Anni? sinä tiedät,
että minä teen kaikkia sinun mieliksesi, mutta tätä en taida tehdä".

Anni oli ääneti ja käveli edellä. Mutta äiti sanoi kuiskuttaen
Lentsille: "Mitä sinun tarvitsee olla noin pitkäpuheinen? Olisit vaan
sanonut: oikein, armas Annini, saadaan nyt nähdä, taikka jotain muuta
semmoista. Ainahan sinä sentään teet, kuinka itse tahdot. Anni on
lapsi, ja lasta täytyy tydyttää makoisilla sanoilla. Sinä voit hänen
kanssaan menetellä kuinka tahdot, jos vaan olet viisas. Älä huoli joka
asiasta tehdä hengen asiaa, äläkä jokaikistä sanaa tutkaile, sano
yht'oikoisesti vaan ja päättäväisesti, ja jätä sitte koko asia sikseen
pariksi päiväksi, mutta älä sentään perästä kohta tartu siihen kiini.
Älä koskaan siinä silmänräpäyksessä asiaa ratkaise, jos luulet sen
vielä sietävän miettimistä; Anni kyllä jo omin päin asioita miettii,
taikka unohtaa hän ne tykkänään pois, sillä hän on lapsi".

Lents katseli äitiä suurin silmin ja väitteli vastaan: "Anni ei ole
enää mikään lapsi; hänen kanssaan taitaa haastella mitä hyvänsä ja hän
ymmärtää kaikkea".

"Olkoon vaikka niinkin", mutisi Leijonan emäntä, nostaen olkapäitään.

Kun oli tultu puolen matkaa nurmikenttää, Anni taaskin valitti: "Kuinka
kovasti pitkä matka tämä on! Minä en koskaan olisi sitä niin pitkäksi
luullut. Kestäähän tätä iänkaiken, ennenkun ylös päästään".

"Minä en voi tietä lyhyemmäksi tehdä", sanoi Lents äreästi ja
uhkamielin. Anni kääntyi Lentsin puoleen ja katseli häntä visusti.
Lents lisäsi änkyttäin: "Minä tiedän, että sinä vielä ihanteletkin tien
pituutta. Jos tie on pitkä, on nurmikkomme sen siaan suuri, huomaapa
se! Minä saattaisin pitää kolme lehmää, ellei se huoliani lisäisi".

Anni koitti vetää suutansa nauruun. Viimein päästiin perille. Anni
hengitti raskaasti ja valitti, että hänen oli niin kuuma.

"Tervetultua Jumalan nimessä", sanoi Lents ja antoi kynnyksellä Annille
kättä. Anni katseli häntä kuin outoa muukalaista, mutta yhtäkkiä hän
sanoi: "Sinä sentään olet hyvä ja armas ihminen. Sinä sovitat kaikki
parhain päin".

Lents tuli lepytetty, ja Maijukos vasta oli iloissaan. Äiti antoi
ensiksi hänelle kättä ja sen perästä yhdessä he sitte molemmin
kiittivät, kuinka siistiä ja nättiä oli kyökissä ja asuinhuoneissa.

"Vaivalloiseksi minulle käy tottuakseni asumaan näin matalissa
huoneissa" sanoi Anni korottaen kättänsä kattoon.

"Minä en saa huoneitani korkeimmiksi, ja näinhän ne paremmin pitävät
lämpimänsä".

"Niin oikein. Mutta, tiedätkö kun juuri on päässyt tulemasta niin
korkeista huoneista kuin meidän ovat, tuntuu niin ahtaalta, kuin katto
ottaisi päähän kiini. Mutta sen minä mielelläni kärsin, eikä mitään
hätää sen puolesta".

Lents väänsi vipusinta, joka täynnä kaikenlaisia työkaluja kävi alas
katosta kuin kynttilänkruunu. Hän näytti Annille noita monenlaisia
työkaluja ja selitti, kuinka kukin niistä käytetään: näveri, jota myös
kutsutaan vintiläksi, napakaira, jota niinikään sanotaan kieruttimeksi,
ja vaaja, jota myös sanotaan kiilaksi eli purasimeksi. Ennen pitkää hän
kuitenkin sanoi: "Sinä kyllä vastedes tulet tuntemaan kaikki kapineeni,
joitten parissa päiväni vietän. Ne ovat minun äänettömät apulaiseni.
Nyt vaan näytän sinulle huoneet".

Äiti jäi Maisun kanssa tupaan istumaan, sillä välin kun Lents vei Annin
kaikkiin huoneisin ja näytti hänelle nuo seitsemän valmista siaa ja sen
lisäksi vielä kaksi suurta höyhensäkkiä, joista sopi ottaa täytettä.
Lents avasi arkut ja kistut, joissa oli liinavaatteita lajiteltuna
kauniissa järjestyksessä, ja sanoi: "Nyt Anni, mitä tästä kaikesta
sanot? Sinä kummastelet, eikö niin? Eikö tämä ole muhkeinta, mitä olla
taitaa?"

"On, kyllähän kaikki on kelpoa ja hyvässä järjestyksessä kuin olla
pitää. Mutta mitä minä tästä nyt sanon! Minä en puhukaan sisarestani
Teresasta: hänellä kun usein on kuusikymmentä kylpöjää vieraina, niin
tarvitaanhan paljon liinavaatteitakin, se kuuluu virkaan se, mutta
näkisit vaan sisareni Babetin anoppimuorin kaikki kistut. Mitä nämä
tässä on niitten rinnalla!"

Lents vaaleni kuin vaate ja tuskin hän sai suustansa ulos sanat: "Anni,
älä ole noin, älä sano noin, älä tee mitään pilkkaa".

"Enhän minä pilkkaa tee, minä sanon täyttä totta; minä vaan en
ihmettele, koska olen päivinäni nähnyt hienompaa ja parempaa ja koko
joukon enemmän. Ole sinä nyt vaan viisas! Älä vaadi sitä, että pääni
menisi pyörryksiin siitä, että kaikki on siistiä, vaan ei muuta mitään.
Minä olen nähnyt enemmän mailmaa, kuin sinä, etkä sinä tiedä mailmasta
mitään".

"Kyllä kaiketi se niin on, on kai", sanoi Lents, huulet vaalean siniset
Anni kuljetti kättänsä Lentsin poskilla ja sanoi leikkiä laskien: "Sinä
hyvä mies! mitä se sinuun tulee, jos sinun tavarasi minua kummastuttaa
tahi ei? Sinun äitisi on laittanut kelpo lailla eteesi, oikein kelpo
lailla hänen tilaansa katsoen, eikä sitä kukaan kieltää voi, mutta
Lents kulta, enhän minä sinua ole ottanut tavarasi tähden, vaan _sinun
itse_ tähtesi, _sinä_ olet ollut minun mieleeni, juuri _sinä_, ja sehän
on pääasia, se".

Tämä oli makiaa puhetta ja yhtäkaikki karvastakin. Lentsistä se
kumminkin tuntui karvaalle, ja hänen suussansakin muuttui maku äkkiä
katkeraksi kuin sappi.

Nyt palattiin takasin tupaan, ja siellä seisoi valmis pöytä
odottamassa, semmoisena kuin Maisu juuri oli päässyt valmistamasta.

Anni päivitteli ettei hänellä ollut ruokahalua lainkaan, mutta kun
Lents sanoi: "Sinun täytyy jotain nauttia, kun ensikerran taloon tulet,
muutoin ei käy päinsä", Annikin suostui, taittoi leipäpalasen ja
pureskeli sitä kuin väkisin.

Lentsin täytyi monta kertaa tukkia Maisun suuta, kun hän niin paljon
häntä kehui.

"Tottapa sinä olet mahtanut tehdä jotain hyvää mailmassa, koska tulet
saamaan noin hyvän miehen", sanoi Maisu Annille.

"Kaiketi Lentskin on jotain tehnyt", sanoi äiti ja katsoi näin sanoen
Anniin, joka vastasi vihasilmin, sillä hän luuli äidin tarkoittaneen
samaa kuin: Hänkin on jotain tehnyt, kun hän semmoisen saa kuin Anni
on!

"Tule Anni ja istu tähän viereeni" pyysi Lents. "Sinä olet monesti
sanonut, että joskus mielelläsi näkisit, kuinka minä soittokappaletta
sävellän. Olen sen vuoksi sen työn säästänyt siksi kun esikerran
luokseni tulisit, ja nyt näytän kuinka se työ päinsä käy ja sitte
soimistaan soi. Tämä kappale on erinomaisen kaunis, Spohr'in säveltämä.
Minä laulan sen ensin, että kuulet, mutta se on paljon, paljon
kauniimpi kuin mitä minun lauluni on".

Hän lauloi Faustista aarian "Rakkaus on vieno kukka". Sitte istui
Anni hänen viereensä, ja hän rupesi nyt edessänsä levitettyjen
nuottipaperien mukaan lyömään telapuun ennakolta merkittyihin
paikkoihin nastoja, ja jokainoa nasta istui oitis ensi lyönnillä
lujasti kiini.

Anni ei lakannut ihmettelemästä, ja Lents jatkoi iloinnoissaan
työtänsä; hän kuitenkin pyysi Annia olemaan puhumatta, sillä hänen
täytyi noudattaa metronomia, jonka hän oli pannut käymään.

Äiti tiesi että liikahtamaton istunta ja jouten katsonta kävi Annille
rasittavaksi, jonka tähden hän sanoi makeasti hyrähtäen: "Sen joka mies
tietää hyvin, että sinä olet erinomaisen taitava mestari, mutta meidän
täytyy nyt mennä kotiin, nyt kun päivällisaika on tulossa ja meillä on
vieraita. Kyllä siinä jo on tarpeeksi, että olet työn alkanut meidän
ollessamme täällä".

Anni nousi ylös, ja Lents lakkasi työstä.

Maisu katseli tavan takaa Annin ja Leijonan emännän käsien liikuntoa,
ja kun jommankumman käsi meni taskuun, vavahti hän ja piilotti äkisti
kätensä selkänsä taa, näyttääksensä muka, ettei hän ota mitään
rahalahjaa vastaan, paitsi jos hän juuri pakosta ottaisi. Mutta kyllä
vissiin jotakin annetaan, oli sitte kultakäädyt, taikka hohkokivinen
sormus, taikka sata ihkasen uutta taaleria. Kun noin isoiset antavat,
he antavat isoisten tapaan.

Mutta ei annettu isoa eikä pientä, tuskin annettiin kättä
hyvästi-jätöksi, ja Maisu meni kyökkiin, haki sieltä suurimman ja
vanhimman padan, nosti sen korkealle ylös niinkuin tahtoisi hän sen
heittää noitten huonojen kiittämättömien ihmisten perään, mutta hän ei
raskinnutkaan sitä tehdä padan tähden. Onko tuommoista koskaan ennen
kuultu? Etteivät edes antaneet sen verran kuin esiliinavaatteen! Voi
sinua Lents rukka! Sinä olet mokomaan joukkoon joutunut. Jumalan
kiitos, etten ole siihen asiaan sormeani saattanut. Heillä on oikein,
he ovat itsekin sanoneet, että minä en ole tehnyt mitään koko asiassa.
Siitä asiasta minä, Jumalan kiitos, en tahdo palkkaa; jokainoa ropokin
polttaisi kuin kekäle.

Lents saattoi anoppiansa ja morsiantansa yli nurmikon ja sitte hän
palasi kotiinsa, sillä niin oli päätetty tiellä, että huomispäivänä,
jos ilma olisi kaunis, piti lähdettämän tervehtämään Babet-sisarta.

Lentsillä oli vielä yhtä ja toista valmistelua ja neuvottavaa
kisälleille ja oppipojille.

Hänen oli niin outoa olla, kun hän taas oli yksistänsä, ja tuskin oli
pari tuntia kulunut, kun hänen teki mielensä Annin luo. Hänen oli niin
paha ollansa eikä hän tietänyt syytä minkätähden. Anni yksin saisi tuon
poistetuksi. Hän kuitenkin jäi kotiin, ja kun hän ennen maata-panoansa
sulki avatut arkut ja kistut, oli hänestä, kuin kuulisi hän jotain
ääntä, mutta mitä se oli, hän ei tietänyt. Tuossa oli äiti-vainajan
kehruuta, jota hän oli huulillaan kastellut ja omin sormin kehrännyt...
Tuohan on niin kummallista, on kuin joku aatos alinomaa hiipisi hänen
takanansa ja ruikuttaisi kistuissa ja arkuissa.

Maisu istui kamarissansa vuoteellaan ja höpisi itsekseen kaikenlaisia
sadatuksia Leijonan emäntää ja Annia kohtaan, mutta siinä
silmänräpäyksessä hän taas rukoili Jumalaa, että ne sanansa olisi
olleet sanomatta. Semmoisia sanoja hänen ei olisi pitänyt lausuman,
sillä kaikki paha, joka koskisi Anniin, koskisi myös Lentsiinkin.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Ensimmäinen huvimatka.


Seuraamana aamuna koitti tuo palavasti ikävöitty päivä. Iloiten aurinko
paistoi alas maan päälle, ja Lentsin mieli myös oli iloinen. Hän
lähetti kohta oppipoikansa Annille sanomaan tulevansa pian ja että Anni
valmistuisi siksi. Puettuansa pyhävaatteet päällensä lähti hän menemään
Leijonan ravintolaan.

Anni ei ollut vielä valmis. Lentsin pyydettyä ja rukoiltua antoi Anni
hänelle kätensä kamarin oven kautta, mutta silmiänsä hän ei näyttänyt,
kurotti vaan Lentsille punaisia nauhoja ja kokartia, jotka oli
annettavat palvelialle pantaviksi siloihin ja piiskaan. Vihdoin ja
viimeinkin hän tuli kauniisti koristettuna ulos. "Onko vaunut
valjastettuna?" oli hänen ensimmäiset sanansa.

"Ei".

"Miksi et ole siitä pitänyt huolta? Sano Gregorille, että hän pukee
hyviin postiljoonivaatteisinsa ja ottaa soittotorven mukaansa".

"Huoli siitä! Mitä sillä tehdään?"

"Meidän ei tarvitse hävetä silmiämme ihmisten nähden, meidän ei
tarvitse kysyä muitten mieltä, ja kaikkein pitää katsoman ylös, kun me
tulemme".

Noustiinpa vihdoin vaunuihin. Tohtorin talon kohdalla sanoi Anni
Gregorille: "Puhalla nyt ja puhalla aika lailla!" Tohtorin tyttäret
sitte katsovat ulos ja saavat nähdä, kuinka me ajamme yhdessä. Mutta
eihän siellä näykään yhtäkään sielua. Nyt peitetään kulmakamarin
akkunat. Ne ovat siellä. He ovat siellä sisällä kiukusta
pakahtumaisillaan, ja vielä heidän täytyy siitä puhuakin, sillä minä
tiedän, että vanha kylätuomaritar juuri nyt kysyy: minkätähden nyt
ulkona torvea puhalletaan? Minä soisin seisovani oven takana
kuulemassa, mitä kaikkia kerrotaan".

"Anni, sinä pöyhistelet tänäpänä!"

"Miksi en sitä tekisi? Varsinkin tänäpänä sinä olet minun mieleeni.
Ihmisillä on oikein, kun sanovat sinulla olevan niin hellät, uskolliset
silmät. Minä en ole ollenkaan huomannut niitten olevan niin kauniit ja
sinä olet todellakin soma mies".

Lentsin kasvot kauttaaltaan kiilsivät ja hän kävi vielä somemmaksi.
"Minä teetän itselleni uudet vaatteet, ja uutta muotia. Mitä siitä
arvelet?" kysyi Lents.

"Älä huoli uusimuotisista. Ole niissä kuin olet; se näyttää paljon
kunniallisemmalta ja vakavaraisemmalta".

"Ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin".

"Se on oikein; ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin. Älä nyt
sentään tutki jokainoata sanaani, kuin olisi se hammas kellonrattaissa!"

"Siinä sinulla on oikein".

Nyt ajettiin naapurikylän läpi, ja Anni käski taas: "Gregori, puhalla!
puhalla niin, että kuuluu! Katso, tuolla asuu kaupustelian Ernestiina.
Hän on sukulaiseni ja on kauan palvellut meillä ja sitte hän nai
kraatarin, joka nyt on ruvennut kaupusteliaksi. Ernestiina ei voi minua
kärsiä enkä minä häntä, ja kun hän nyt näkee meidän ajavan ohitse,
poikkeematta heille, se häntä harmittaa niin, että hänen viheriät
kasvonsa muuttuvat siniseksi. Kas! tuossa hän tulee akkunaan.
Kurkistele nyt, kurkistele sinun pullistuneet siansilmäsi päästä ulos,
pane vielä kärsäsi auki, että sinun mukulaiset ikeneesi näkyisi, niin,
minähän se tässä olen, ja tämä tässä on minun Lentsini. Katsele häntä
nyt mieliksesi! Sinunkin tekisi mielesi, eikö niin? Älä vaan nuole,
ennen kun tipahtaa! Tydy sinä vaan menneenvuotisiin silliisi!"

Hän maiskaisi ilkamoiten kielellään, ja ajettiin eteenpäin.

"Hauskuttaako sinua tuommoinen teko, Anni?" kysyi Lents.

"Minkätähden ei hauskuttaisi sitte? Pahalle ihmiselle täytyy pahaa, ja
hyvälle hyvää. Kumpikin on oikein tehty."

"Minä puolestani en usko taitavani tehdä niin."

"Ole siis iloinen, että sinulla on semmoinen kuin minä. Meidän kaikkein
täytyy tieltämme kontata hiiren loukkoon ja olkoot hyvillänsä siitä,
että me vaan heihin katsomme."

Ennen kun kaupunkiin ajettiin antoi Anni yljälleen käytös-ohjeita.
"Jos minun lankoni veli, tuo taitelia, on siellä, niin kohtele häntä
hyvin ylpiästi. Hänellä kaiketi on niinkuin vanha väli suoritettavana,
sillä hän on kovin vihainen siitä, etten häntä ottanut, mutta minä en
kärsi sitä miestä. Ja jos minun sisareni rupee sinun kuullen
ruinaamaan, kuuntele kärsivällisesti; ei sinun tarvitse häntä
lohduttaa, koska se ei hyödyttäisi eikä mitään auta. Hän istuu
kultakasoissa, mutta ei tee muuta kuin itkee kollottaa; hän ei ole
oikein terve luullakseni. Muutoin on koko meidän perheemme terve ja
raitis, senhän näet minustakin".

Morsiuspari ei tullutkaan suotuisaan aikaan sisaren luoksi. Hän makasi
kuin makasikin vuoteella sairaana, eikä lanko eikä hänen veljensäkään
olleet kotona. He olivat molemmin lähteneet suurella hirsilautalla
Rheinin virtaa alaspäin.

"Jäätkö sinä tänne sisaresi luo, kun minä menen katsomaan kaupunkia".

"Enkö minä saa tulla kanssasi?"

"Ei sovi; minä aivon hankkia sinulle jotain".

"Sittenhän minunkin sopii olla muassa, ja siten paremmin asia käykin.
Te miehet ette ymmärrä oikein hyvin valikoita".

Lents piti päänsä vaan, sanoen: "Ei, sinun ei sovi tulla mukaan". Hän
otti vaunujen istuinloodasta jotensakin suuren mytyn ja meni sillä
kaupunkiin päin. Babet'in koto oli näet ulkopuolella kaupunkia puron
partaalla, lähellä lukuisia lautakarkkoja.

Kaupungista palattuaan sai Lents Annilta salaa myötä-otetun myttynsä,
vähän suurennettuna, korjatuksi takasin vanhaan paikkaan, vaunujen
loodaan.

"Mitä sinä minulle ostit?" kysyi Anni.

"Saat nähdä, jahka tullaan kotiin".

Annia oikein äköitti, kun ei saanut sisarellensa näyttää kaunista
koristustansa, mutta hän oli jo huomannut, että Lents muutamissa
asioissa piti oman päänsä, jota ei mitään kääntänyt.

Päivällistä syötiin ravintolassa, ja Anni kertoi, että ravintolan
nuori poika, siisti mies, joka paraikaa piti suurta ravintolaa
Baden-Badenissa, myös oli häntä kosinut, vaan hän ei huolinut hänestä.

"Semmoista sinun ei tarvitse kertoa minulle", sanoi Lents. "Menneitten
aikojen suhteen minä sinua liivoittelen, mutta mitä tulevaisuuteen
tulee, en ole ollenkaan mustasukkainen. Tässä on kättä päälle. Minä
tunnen sinut. Mutta siitä minun on paha ollani, että muutkin aikanaan
ovat vaihettaneet silmänsä sinuun. Anna kaikki ollut ja mennyt olla
ollutta ja mennyttä. Meidän elämämme on alkava uudestaan".

Annin kasvoilla sävähti omituinen lämmin leimaus Lentsin näin
sanoessa. Hänessä vivahti ikäänkuin jotain Lentsin mielen pyhyydestä
ja hän oli erinomaisen hellä ja rakkautta täynnä.

Näitä tunteitaan hän ei osannut paremmin pukea sanoihin, kuin
vakuuttaen omaan tapaansa näin: "Lents, sinun ei ollenkaan tarvitse
ostaa minulle morsiuslahjoja. Sinun ei tarvitse tehdä, mitä muut tekee.
Minä tunnen sinut. Löytyyhän jotain muuta ja parempaa kuin kultaiset
käädyt". Hänen puhuessaan kimalteli kyyneleet silmissä, ja onnellisempi
kuin nyt Lents ei ollut vielä ikinä ollut.

Kirkonkello löi viisi kun jälleen istuttiin vaunuissa kotimatkalla.

"Tuon tornikellon on isä-vainajani valmistanut, ja siinä työssä on
Faller ollut häntä auttamassa", sanoi Lents. "Mutta malta! Olipa se
hyvä, että muistin. Faller sanoo, että sinä olet pahoillasi muutamasta
hänen sopimattomasta sanastansa, mutta hän ei minulle sano, mitä se
oli. Älä ole suutuksissasi häneen, hän kun usein menettelee kömpelösti
ja on suorasuinen, jäykkä sotamies, mutta tavattoman hyvä ihminen".

"Saattaa niin olla. Mutta näetkö Lents, sinuun on monta takkiaista
takertunut, joita sinun tulee pudistaa pois."

"Ystäviäni minä en anna ylön".

"Sitähän minä en tarkoitakaan, Jumala varjelkoon! Minä en ole muuta
tarkoittanut kuin sitä, ettei ken hyvänsä saisi sinua uskotelluksi
kaikenlaiseen".

"Siinä sinulla on oikein, ja se on minun vikani. Muistuta minua vapaan,
niin usein kuin haluttaa, että siitä viasta vieraantuisin".

Kun Lents oli nämä sanat näin nöyrämielisesti sanonut, nousi Anni
äkisti seisoalleen vaunuissa.

"Mitä nyt? Mikä sinun on?" kysyi Lents.

"Ei mitään, ei ollenkaan mitään, minä en itsekään tiedä, mikä minun
pani seisomaan. En suinkaan mahtanut istua oikein mukavasti. Mutta nyt
on minun parempi istua. Kyllä näissä sentään kelpaa ajaa, meidän
vaunuissamme, eikö totta".

"Kelpaa vallan, niinhän näissä istuu kuin tuolissa ja sentään ollaan
avarassa mailmassa. Ajo on oikein hauskaa, enkä minä vielä koskaan ole
omilla ajoneuvoilla matkustanut, ja sinun isäsi ajoneuvot kuitenkin
ovat minunkin".

"Ovat kaiketi".

Pröbler käveli tiellä. Hän pysähtyi seisomaan siksi kun morsiuspari oli
ajanut ohitse, ja hän nyykkäsi monta kertaa.

"Olisihan tuo vanha mies kernaasti saanut ajaa kanssamme", sanoi Lents.

"Sepä vasta olisi ollut kaunista!" hyrähti Anni. "Morsiusmatka
Pröblerin seurassa!"

"Oikein sanot", vastasi Lents, "emmehän sitte enää olisi olleetkaan
kahden, näin kahden kahtuustamme, niin sydämmellisessä yhdistyksessä,
jos kolmas tässä istuisi katselemassa ja kuultelemassa. Minä en ole
kovasydämminen sen vuoksi, vaikken häntä nyt ottanut mukaani ajamaan.
Tämä on semmoinen hetki, jona saamme olla yksistämme ja onnellisina. Oi
kuinka ihanaa on kaikki! Minun mielestäni koko mailma hymyilee.
Seisoihan Pröblerkin hymysuin eikä ollenkaan pahaksensa pannut, vaikka
ajoimme ohitsekin. Varmaan hänkin ajatteli, että minä en voi tätä
hetkestäni mitään lahjoa pois".

Anni katseli Lentsiä suurin silmin, sitte hän painoi silmänsä alas ja
tarttui hiljaa ylkänsä käteen.

Morsiusparin ensimmäinen huvimatka ei tosin ollut niin hauskuttava, kuin
olevan odotettiin, mutta molemmat olivat erinomaisen iloiset kotiin
tullessaan. Lents auttoi Annin vaunuista ja antoi hänen yksin mennä
edellä. Sitte hän otti tuon huolellisesti käärityn mytyn vaunuista,
meni myös sisään ja huusi Annia tulemaan tupaan.

Siellä käärittiin salattu kapine ilmiin näillä sanoilla: "Anni tässä
sinulle lahjoitan armahimman ja parahimman omaisuuteni. Sen on minun
hyvä ystäväni Pilgrim valmistanut, ja sinun omasi sen pitää oleman".

Anni katseli ällistyksissään kuvaa, johon Lents noin salavihkaa oli
kaupungissa toimittanut kullatut puitteet.

"Eikö ole tosi, ettet voi kuin sanoa, kuinka kuva on äitini muotoinen?"

"Vai niin? Vai on tuo äitisi? On, kyllähän siinä on äitisi hame ja
hänen kaulaliinansa ja hänen myssynsä, mutta sinun äitisikö? Ei häntä,
ei! Se saattaisi yhtä hyvin olla nikkarin Anna-Liisa taikka Fallerin
äiti, ja jommankumman muotoon kuva enemmän tuleekin. Mutta minkätähden
sinä taaskin näytät niin vaalealta, ettei kasvoillasi näy veren
pisaraakaan: Lents, pitäisikö minun siis sanoa sinulle valhetta? Sitä
suinkaan et tahdo. Eihän se sinun syysi olekaan. Pilgrim on tuiki
saamaton mies. Hän ei pysty taiteesen, hän ei osaa muuta maalata kuin
kirkontornia".

"Kun sinä noin puhut, tuntuu minusta kuin olisi äitini toistamiseen
kuollut", sanoi Lents.

"Älä nyt kumminkaan ole noin surullinen", rukoili Anni sydämmellisellä
äänellä. "Minä kyllä pidän kuvaa kunniassa ja minä kohta ripustan sen
vuoteeni yli. Nyt et enää ole surullinen, eikö niin? Sinä olet tänään
ollut niin armas, ja tiedät, että minä, kuvaa katsellessani, kuitenkin
paremmin muistuttelen äitiäsikin".

Niinkuin Lentsin koko ruumista pitkin nyt värähteli varikuuma ja
jääkylmä vuoroitellen, niin Annikin taisi häntä mielensä mukaan milloin
saattaa korkeimpaan autuuteen, milloin solvaista kuolemaan saakka.

Näin kului viikkoja, kuukausia. Mutta sentään ilo enemmän vallitsi
heidän välillään, sillä Anniin oli tullut semmoinen helleys, jota ei
kukaan ennen olisi hänestä uskonut. Yksin Pilgrimkin tuli eräänä
päivänä Lentsin luo ja sanoi: "Muut ihmiset ovat onnelliset, kun
havaitsevat olleensa viisaita, minua taas ilahuttaa se, että olen ollut
tyhmä".

"No, kuinka niin?"

"Ei koskaan opi tyttöä oikein tuntemaan. Annissa on sentäänkin jotain,
joka saattaa tehdä sinut oikein onnelliseksi. Kenties se on varsin
hyvin, ettei hän ole noin herkkätuntoinen ja noin haaveksivainen kuin
sinä".

"Minä kiitän sinua. Jumalan kiitos, että olemme tulleet niin pitkälle",
huudahti Lents.

Molemmat ystävät löivät kättä ja pitivät ison aikaa käsiään yhdessä.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille.


Morgenhalden Lents viettää häitä!

Leijonan Anni tulee naiduksi!

Nämä sanat olivat melkein joka miehen suussa kautta koko lakson ja
kaukana loitommallakin, ja monesti oli samassa huoneessa puhe milloin
ainoastaan Annista, milloin Lentsistä. Molemmat eivät vielä ihmisten
mielestä olleet yhtä. sen he ovat vasta vihkiäisien jälkeen, ja sitte
Leijonan Annista vasta tulee Lentsin Anni.

Lunta oli satanut vahvasti, ja nyt oli oikein kelpo ja helisevä
rekikeli. Kaikilta vuorilta ja kaikissa laksoissa kaikui kulkusien
kilinää ja piiskan sutkahduksia. Sata rekeä seisoi hää-aamuna Leijonan
pihalla. Kaikissa taloissa majaili vieraita, ja moni yksiääinen lehmä
ei saanut päähänsä, minkätähden noin uljas hevospari yhtäkkiä oli
tullut kyläilemään. Tietysti semmoinen lehmä, ollen yksistänsä yli
talven, ei voi tietää, mitä mailmassa tapahtuu, mutta sen tietää
ihmiset. Nyt on tapaus, jonka moista ei piakkoin ole tiedossa, ja yksin
vanhat vatuneet eukot eivät saaneet pahaakaan rauhaa, ennen kun pantiin
vaatteet heidän päällensä, että pääsivät istumaan akkunalle, vaikka
kohta he asuivat niin syrjän puolella, etteivät mitään nähneet ja
silloin tällöin ainoastansa kuulivat kulkuset kilisevän ja piiskat
sutkahtavan.

Kaupustelian Ernestiina oli jo monta päivää ennen ollut Leijonassa
apuihmisenä. Kun suuri sukutalo vietti perhejuhlaa, täytyi
sukulaisienkin tulla saapuville itsestään, eikä siinä auttanut mikään
arkatuntoisuus, vaikkei muulloisti käyty sukuloitsemassa eikä erittäin
pyydettykään.

Ernestiina oli täksi aikaa saanut lapsensa erääsen naapuritaloon, ja
miehensä sai sillä välin olla koturina, seisoa puodissa ja hankkia
itselleen keittoa, niin hyvin kuin taisi. Kun leijona kiljasee, sillä
on etuoikeus.

Ernestiina tunsi ja tiesi paikat talossa. Hän tiesi antaa jokaisen
käteen, mitä tarvittiin, hän emännöitsi kyökissä ja kellarissa, ja oma
mahtavuutensa häntä miellytti. Hän se hää-aamuna oli Annin kaasokin,
sillä Annilla ei ollut nimenomaista leikkikumppania.

Leijonan ravintola näytti tänäpänä kaiken laveutensa. Koko alikerta oli
pitkin levyyttään yksi ainoa sali. Oli näet otettu pois kaikki
väliseinät, jotka olivat laudoista, ja tänään se vasta oikein näytti
suurelta lämmitetyltä markkinatorilta.

Lents olisi mielellään taipumuksensa mukaan pitänyt pienet häät, mutta
Annilla oli oikein, kun sanoi: "Minä hyvin tiedän, mikä olisi sinulle
mielenmukaisinta ja siihen myöntyisinkin, mutta ihmisten tähden meidän
täytyy pitää suuret häät, ja kerranpa elämässä häitä vaan vietetäänkin.
Vuodesta vuoteen meillä on ihmisistä paljon vaivaa, ja heidän täytyy
saada tilaisuutta osoittamaan meillekin kiitollisuuttansa. Kuinka
monesti vuodessa pidetään paikkakunnallamme häitä, joihin me menemme
antamaan lahjoja. Vähintänsä kaksituhatta guldenia on jo semmoisiin
lahjoituksiin mennyt. No hyvä, nyt on heidän vuoronsa antaa joku osa
takasin. Minä en suinkaan heiltä liikoja vaadi. Minun on mieleni hyvä,
jos vaan antaisivat puoletkin takasin".

Häälahjat olivat todella ylenpalttiset, sekä rahan että raha-arvon
puolesta. Ei auttanut muu, kuin pitää kahden päivän häät: ensimmäisenä
päivänä kotiseutulaisille ja sukulaisille, ja toisena päivänä
kaukaisemmille vieraille.

Hääpäivä-aamuna tuli Pilgrim, hiuksiltaan voideltuna ja monivärinen
kukkaisvihko napinlävessä, Lentsin luo ja sanoi: "Minulla ei ole mitään
lahjoitettavaa hääpäivänäsi".

"Olethan sinä jo lahjoittanut minulle äitini kuvan".

"Se ei ole sanottavan mitään. Minä hyvin tiedän kuinka se olisi
tehtävä, vaan en osaa. Ei, Lents, minä olen hääpäiväksesi lahjoittanut
itselleni jotain, sillä, katsopas, tämän paperin avulla tässä olen
Siegfried sadussa, jonka olemme joskus lukeneet yhdessä. Nyt olen
varustettu teräskalvolla, jota mikään pisto ei puhkaise".

"Mikä se semmoinen paperi on?"

"Se on elinkorko-todistus. Kuudenkymmenen vanhasta alkaen saan
vuosittain sata guldenia elinkorkoa, ja siksi kuin niin vanhaksi tulen
minä kyllä jollakin lailla itseni höystän. Ja sitte kun en enää tule
yksistäni toimeen, sinun täytyy laittaa minulle joku nurkka talossasi,
joku lämmin loukko uunin takana, ja siellä minä sitten leikittelen
lastesi kanssa, ja kun minä heille kaavoja piirustan, he kyllä
huomaavat ne oikeiksi. -- Paljon olen saanut tunata ennen kun sain
ensimmäiset rahapanokseni kokoon. Minulla on sen verran varoja, että
tulen toimeen, mutta se vaan on tyhmästi, ettei tahdo jäädä
liikenemään. Sentähden olen totuttanut itseäni olemaan suurusta
syömättä. Leijonan isäntä on huomannut minun syöväni suurusta ja
päivällistä yht'aikaa -- ja sillä lailla olen sentään saanut säästöjä.
Sitte on vuoro vieraantua päivällisestä ja näin vähitellen koko
elämästä. Olisihan se oivallista, jos vähitellen taitaisi panna kaikki
akkunan luukut kiini ja sitte hyvästi mailma".

Näin haastellen Pilgrim auttoi Lentsiä pukeutumaan hänen vaatteisinsa,
ihka uusiin kiireestä kantapäähän, ja hän kiitti ystäväänsä siitä, että
hän nyt oli saattanut hänenkin kiinteäksi mieheksi ja tiesi sen ohessa
kertoa, kuinka kaikki elinkorkolaitoksen jäsenet olivat kuin yksi ainoa
perhe, kuitenkin sillä eroituksella, etteivät onnitelleet toinen
toisiansa syntymäpäivillä; sitä eivät kuitenkaan tehneet pahuuttaan,
vaan sen tähden, etteivät toinen toisiansa tunteneet.

Pilgrimin päässä oli kokonainen tilastollinen tietotaulu
elinkorkolaitoksista, ja nyt hän purkasi kaikki tietonsa, ettei Lents
joutuisi ylenpalttiseen mielenliikutukseen.

Kun Lents oli täydessä juhlapuvussa, tuli Petrovitschkin itsepasillaan
niinkuin morsiussaattajaksi. Koirankurisella katsannolla ja ikäänkuin
salavihkaa hän sanoi: "Minulta sinä Lents et saa mitään häälahjaa, ja
sinä kyllä tiedät, minkätähden niin; mutta aikanaan sitä sinulta ei
suinkaan puutu". Viekoittelemalla että Lentsistä tulisi hänen
pääperillisensä -- jota hän ei kuitenkaan koskaan sanonut varsin
suoraan -- taisi Petrovitsch olla päävieraana hääpidoissa. Hänen
mieleensä varsin olikin saada istua keskikohdalla, josta hänen sopi
nähdä koko kemut ympärillänsä ja itsekseen ajatella: minun avaimeni on
taskussani, ja kotona on minulla tulen kestävä rahakaappi. -- Se oli
ihan hänen mielensä mukaan. Kaksi semmoista hauskaa päivää teki oikein
hyvää talven yksitoikkoisessa elämässä.

Leijonan isäntä piti tänäpänä apostolillisen päänsä tavallista
korkeemmalla. Hän loisti ilosta ja samassa hän alinomaa silitteli
hiljan ajettua leukaansa.

Musiikia ja laukauksia ja riemuhuutoja kajahteli kaikuvasti tänä
kirkkaana ja raikkaana talvipäivänä, kun kirkkoon lähdettiin. Ei
kirkkoon mahtunut kaikki uuteliaat ja osan ottajat. Kirkon mäellä
seisoi kumminkin yhtä paljon väkeä kuin sisässäkin oli. Pappi piti
erinomaisen saarnan. Ei se ollut valikoittu vanhoista varoista, joita
mieliksi sovitellaan niinkuin lainavaatteita, vaan se istui ruumista
myöten. Hän puhui tehokkaasti kodon kunniasta, avioväen yhteisestä
kunniasta: lapsi perii vanhempainsa kunnian, mutta jos lapsesta tulee
huono ihminen, voivat vanhemmat itsiänsä Jumalan ja ihmisten edessä
puhdistaa ja sanoa: me olemme tehneet, mitä meihin kuuluu, enempää emme
ole voineet tehdä. Lapsi, jolla ei ole vanhempia, voipi ansaita
itselleen kunniaa, hän elää niinkuin itsekseen; veli ottaa osaa
veljensä kunniaan, hän toki saattaa myös siitä eritä elämänsä tiellä.
Mutta toista on avioväen kunnian. Heissä käy sanan sulimmassa
merkityksessä toteen lause: mies ja vaimo, ne kaksi, tulevat yhdeksi
lihaksi. Yksimielisyys on heidän kesken yksi ainoa mieli. Mutta jos
toinen taikka toinen erikseen etsii kunniaa ja sitä tekee toisen
kustannukselle, siitä seuraa eripuraisuus, kadotus, iankaikkinen
kuolema. Se on pyhä sääntö se, että vaimo pitää omaksensa
ristimä-nimensä, mutta saa liikanimen mieheltä; hän kantaa miehensä
nimen, miehensä kunnian. -- Pappi kiitti nyt molempien, alttarin edessä
seisovien, hyviä avuja; Lentsiä hän tosin kiitti hiukan enemmän, mutta
Annikin sai runsaan osansa, ja vielä hän varoitti, ettei kukaan ihminen
hyvillä avuillansa ylpeilisi, eikä itsestään toista tuomitsisi taikka
arvostelisi, ei toimelias saamatonta eikä saamaton toimeliasta,
muistutti sitte, ettei avioliitto ole ainoastaan maallisien tavarain
yhteisyys, niinkuin vaan lait säätävät, vaan myös ikuisien mailman
lakien mukaan hengellisienkin aarteiden yhteisyys, joten ei enää ole
puhetta toinen toisensa omasta, vaan sanotaan: kaikki on meidän
yhteistä, ja taas toisaalta katsoen, se ei ole meillekään yksin
kuuluvaa, vaan se kuuluu koko mailmallekin, se kuuluu Jumalalle. --

Sitte pappi rupesi ylimalkaan, vaikka se oli sopivaa jokaiselle
erityisesti, julki tunnokkaasti puhumaan ystävienkin huolista, kuinka
heidän mielestään se voisi käydä mahdolliseksi, että kaksi luonteeltaan
ja elintavoiltaan niin erilaista ihmistä taitaisi tästedes viihtyä
rauhaisessa sovinnollisessa yhteydessä.

Pilgrim, joka laulajain kanssa istui ylähällä, nyykytti päätänsä
laulun-johtajalle, joka yksimielisesti vastasi viittauksella. Faller ei
nostanut päätänsäkään ylös, hän piti kättään molempien silmäinsä edessä
ja ajatteli itsekseen: Melkein noin sinäkin Annille puhuit, vaan ei ole
tietoa, mitä hän papille antaisi takaisin, jos hän vaan uskaltaisi
suutansa avata! Mutta yhtä minä sinua, armas Jumala, rukoilen, olethan
sinä niin monta ihmettä mailmassa tehnyt, te'e meille nytkin se, että
istutat morsiamen sydämmeen hyvänsuopia ajatuksia ja johdatat hyviä
sanoja hänen huulilleen tuon kernon, tuon uskollisen Lentsin hyväksi...

Voimakkaammin ei kenenkään ääni kuulunut, kuin Fallerin, kun hän
vihkiäisien jälkeen yhtyi laulamaan. Laulun-johtaja viittoi hänelle,
että hän pitäisi vahvalla baasillansa vähän määrää, sillä tenori-ääni
oli liian heikko, kun Lents puuttui, mutta Faller ei malttanut, vaan
hänen raikas ja mahtava äänensä voitti urut ja laulukumppanit.

Kun vihkiäiset olivat ohitse, oli sillä osalla vaimoväestä, jolla oli
ollut onni niitä näkemään ja kuulemaan, paljon kerrottavaa ulkona
seisoville; ei ikipäivinä oltu nähty yljän niin kovasti itkevän, ei
koskaan semmoista ole miehestä kuultukaan. Tosin kyllä pappi sydämmen
pohjasta oli saarnannut, varsinkin siinä paikassa, kun hän rukoili
Lentsin vanhemmilta heidän siunaustansa, ja silloin Lents oli niin
korkeasti nyyhkinyt ja itkenyt, että hän luultiin vallan pakahtuvan, ja
koko kirkkoväki myöskin itki. Nyt ulkona seisojatkin itkivät; he olivat
samoin kuin muutkin tulleet vihkiäisiin, ja heidänkin piti saaman
osansa kaikesta, niin itkusta kuin huvistakin. Miesväki puolestansa
sanoi ulko-seurakuntalaisille: "Eikö ole tosi, ettei toista semmoista
pappia muissa kylissä löydy? Sanat tulevat hänen suustansa niin
puhtaasti ja oikoisesti, eikä hän niistä nosta mitään suurta melua,
vaan tuntuu ihan niin kuin hän keskustelisi kaikesta jokaisen kanssa.
Niin vaan, sitä meidän pappiamme!"

Saarnan varsinaisesta sisällöstä ei vaimoväki eikä miesväkikään
puhuneet sen enempää.

Kun Lents tuli ulos kirkosta hänen oikealla puolella käveli
Petrovitsch, ja vasemmalla puolen Leijonan emäntä -- lähestyi häntä
vanha Fallerin leski ja sanoi: "Minä olen pitänyt sanani; sinun
äiti-vainajasi vaatteet ovat olleet ylläni kirkossa, eikä hän olisi
edestäsi sydämmellisemmästi voinut rukoilla kuin minä".

Lents ei saanut vastattua, kun Leijonan isäntä samassa rupesi
morkkaamaan Fallerin leskeä siitä, että hän ensimmäiseksi tuli ylkää
vastaan. Hän tosin kyllä torui tuota taikauskoa, jonka mukaan ensiksi
puhutteleva vanha eukko ei ennusta mitään hyvää, vaan kuitenkin hän nyt
huusi esiin erään nuoren kauniin pojan antamaan ensiksi Lentsille
kättä.

Tästä pitäen vasta oikein huvitusta alkoi. Ei ollut kuulemistakaan,
että yksikään ihmissilmä olisi kyyneliä vuodattanut.

Kun Lents sitte häähuoneissa antoi kälyillensä kättä ja syleili sekä
suuteli lankojansa, ja kun sitte tohtori ynnä hänen tyttärensäkin --
olihan se heiltä hyvin tehty, että tulivat häihin -- sekä yksi toisensa
perään tuli ja meni toivottaen onnea, koko tänä aikana Anni istui
tuolilla ja piteli hienoa valkoista harsoa silmillään, ja Lents sanoi
monta kertaa: "Että minä vihkiäisissä niin kovin itkin, siihen minä en
voinut mitään, ja sinä tiedät, kuinka onnellinen minä olen. Ja nyt
pitäkäämme lujasti ja uskollisesti kiini siitä, että meidän kunniamme
tästedes on yhteinen, ja meidän kumpaisemme kunnia on Jumalan avulla
rinnatusten varttuva. Kun täten näen, kuinka sinä perhettäni kartutat,
minä en koskaan sitä tekoasi unohda. Nämä kyyneleet ovat Jumalan avulla
viimeiset, joita yhdessä vuodatamme. Ota hansikat käsistäsi pois, ei
minunkaan käsissäni niitä enää ole".

Anni pudisti päätänsä kieltäen, mutta ei sanonut sanaakaan.

"Aterialle! Aterialle! Aterialle!" kajahteli huuto kolme kertaa.
Todella aterioittiinkin kolmikertaisesti. Ainoastaan yksi ainoa oli,
joka ainoastaan valitti: "Minä en saa syödä, rintani on niin täysi,
ett'en saa palaakaan suuhuni. Se on kyllä pahasti se, näin hyvissä
häissä, vaan en saa, en" -- ja tämä vaikeroitseva henki oli Maisu.

Jo aterian aikana oli tanssi ylikerrassa alkanut, ja morsiuspari meni
ulos ja tuli sisään, vuoroitellen ateriapöydälle ja tanssipermannolle.

"Se on hävytöntä taitelialta, että hänkin tuli mukaan häihin", sanoi
Anni Lentsille erään kerran, kun mentiin portaita myöden alas. "Hän ei
kuitenkaan ole käskettykään. Älä nyt vaan huoli puhua sanaakaan hänen
kanssaan".

"Annetaan hänen olla", tydytti Lents, "ei tarvitse kenenkään mieltä
pahoittaa. Minua äköittää se, ettei Faller ole täällä. Minä olen
lähettänyt häntä hakemaan, mutta hän ei ole tullut".

Pilgrim tanssi ensimmäiseksi Annin kanssa. Anni sanoi: "Tanssimaan sinä
olet mestari".

"Vaan en maalaamaan, sinä kaiketi tarkoitat?"

"Sitä en ole sanonut".

"Oikein vastattu, ja sentähdenpä minä en sinun kuvaasi maalaakaan,
vaikka tänään päätin maalata sinut. Oikeastaan ei olekaan huokea asia
sinun kuvaasi maalata, sinä kun olet kaunis sen aikaa, kun haastelet,
mutta ollessasi ääneti, on sinun kasvoissasikin jotain, -- minä en
taida sitä selittää".

"Joska sinä vaan osaisit yhtä hyvin maalata, kuin osaat joutavia
puhua".

"Siinäkin sanoit oikein, enkä minä vaan sinua maalaa. Tiedätkö mitä?
Siinä tapauksessa että sinun poskikuvasi olisi maalattava --"

"Sinä et tule kuvaani maalaamaan sinä ilmoisna ikänä", naurahti Anni.
Tuota pikaa hän taas oli iloisella päällään.

Morsiusparia nyt huudettiin alikertaan. Sinne oli arvokkaimmat miehet
ja vaimot sukulaisista kokoontuneet Petrovitsch'in ympärille. Kaikki he
tahtoivat, että Petrovitsch nyt paikalla määräisi, mitä Lents saisi
häneltä periä. Heidän pääpuhujansa oli Don Bastian, tuo Pilgrimin
sukkela talonisäntä; hän se osasi laihaa häälahjaansa maustaa vieraalla
höysteellä ja tiesi panna Petrovitschin niin ahtaille, että hänen
melkein oli vastus irroille päästä. Kettinkiseppä, joka kehui olevansa
Lentsin ainoa naapuri -- hän asui lähes puolen tunnin matkan päässä,
mutta hänen huoneensa oli ainoa, joka Morgenhalde'sta näkyi -- hän oli
yksi Petrovitsch'in leikkikumppaneista ja tiesi häntä löylyttää
muistoilla vanhoista ajoista. Nytpä Leijonan emännän mielestä ei
tarvinnut muuta, kuin että morsiuspari itse olisi saapuvilla, ja sen
vuoksi hän heitä käsketti tulemaan alas. Kun he nyt astuivat piiriin,
sanoi Petrovitsch, joka oli pahemmassa kuin pulassa: "No hyvä,
tuossahan on Lents, ja hän kyllä tietää itse, mitä minä olen hänelle
aikonut. Meidän suvussamme ei ole tavaksi otettu semmoisia asioita koko
mailmalle soittaa. Eikö ole totta, Lents, että sinä kyllä tiedät,
kuinka meidän keskemme on laita?"

"Tiedän vallan hyvin, setä", vastasi Lents.

"Siis en enempätä tuhlaa sanaakaan", huusi Petrovitsch, nousten ylös.
Olletikin hän pelkäsi että joku joukosta, ja ennen kaikkia
kettinkiseppä, saisi urkituksi, että tänäpänä oli hänen kuudeskymmenes
viides syntymäpäivänsä, ja sitte olisi häntä kaikilta tahoin onniteltu
ja hänen olisi täytynyt Lentsin hyväksi lahjoituskirjan kautta
kalliisti maksaa nämä onnentoivotukset. Hän tunkesi nyt kokoontuneen
joukon läpi ulos huoneesta. Poju, joka juoksenteli hänen perässänsä,
kiljahti pahasti, sillä sitä sattui näkymätön jalka tallaamaan.

Vähän hämillänsä katseli Lents poismenevän perään; kentiesi ei ollut
oikein viisaasti tehty, että hän noin oli auttanut setää pulasta. Nyt
hän mahdollisesti olisi saatu johonkin taipumaan, mutta nyt se on tehty
kuin tehty.

Lents kuitenkin pian heitti koko asian mielestänsä. Hän oli iloinen
aina myöhäiseen yöhön saakka. Ne sukulaiset, jotka olivat kauempaa,
olivat jo lähteneet kotiinsa. Morsiusparinkin jo oli aika mennä kotiin,
sillä ennen puoliyön aikaa pitää morsiusparin oleman omassa kodissaan.
Häähuoneessa sanoi Lents: "Anni, sinussa on sentään ollut oikeus; juuri
nyt mieltäni pahoittaa, ettei meille ole mitään ajotietä. Kääri nyt
vaan vaatteet hyvin ympärillesi".

"Kyllä sinä vielä tulet huomaamaan, että minulla monessa asiassa on
oikein", vastasi Anni.

Pilgrim oli taiturin tapaan järjestänyt menomatkan: etupäässä kulki
musiiki, ja morsiusparin edellä ja takana kävi kaksi tulisoiton
kantajaa; kaikkein ta'aimpana tuli lapsia monenmoisilla kalliilla
lahjoilla, pikarilla, talrikilla, lasilla ja kahviasettimilla,
niinikään kantaen palavia päresoittoja. Kun päästiin vuorelle, seurue
tosin meni epäjärjestyksessä hajalle, koska täyttymys oli kävellä
toinen toisensa perässä.

Lents sanoi Annille: "Kävele sinä edellä; minä annan mielelläni sinulle
etuarvon".

Viimein tultiin perille ja lahjat laskettiin käsistä pois. Musiiki
vielä soitti hauskan tanssin ja kolmesti huudettiin hurraata. Kulkien
laksoa alas lakkasi musiiki vähitellen kuulumasta.

"Me olemme kuin korkealla taivaassa ja tiedämme ihmisten alahalla maan
päällä riemuitsevan meidän tähtemme", sanoi Lents.

"Minä en ole ennen tietänytkään, että sinä noin puhua osaat", vastasi
Anni. "Kuinkasta nyt yhtäkkiä kaikki on niin hiljaista!"

"Malta, minulla on vielä yksi kaunis soittokapine. Jumalan kiitos, nyt
viritän soittoa itselleni ja meille molemmille yhtaikaa". Hän pani
soittovärkin käymään ja se soitti Beethoven'in säveltämän "Tyventä
merellä". Se soi soimistaan ison aikaa edelleen, ja huoneessa kävi
tuiki tyyneeksi.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Huomenlahja.


"Minusta on niin hauskaa, että tänään vielä kerran vietämme häitä; eikö
ole niin sinunkin mielestäsi, avio-omani?" sanoi Lents seuraavana
aamuna.

"Ei, minkätähden sinusta sitte niin tuntuu?"

"Oikeastaan turmeli itkuni eilen hääpäivänikin, mutta tänäpänä, vasta
tänäpänä minä oikein iloitsen. Minusta on kuin olisin pyydetty häihin".

"Sinä olet ihmeellinen ihminen", sanoi Anni hymysuin.

"Maltapas!" huudahti Lents äkkiä ylös hypäten, "täytyyhän minun antaa
sinulle jotain. Malta vaan hiukkasen aikaa".

Hän meni kamariin ja kahmi siellä kauan. Mitähän tuoneekaan? Varmaankin
hän jo on tullut huomanneeksi sen, että morsiamelle on tapana antaa
kelpo kultakäädyt ja kauniit korvarenkaat. Mutta hänen olisi pitänyt
tehdä se eilen, miksikä siis tänäpänä vasta? Annilla oli hyvin aikaa
mietiskellä tätä asiaa.

Vihdoin Lents tuli ja sanoi: "Anni, tässä se nyt on; minä olin sen
epähuomioissani pistänyt piiloon. Tässä on sinulle äiti-vainaajani
kranaatinauha; se on vielä sitä vanhan ajan hyvää tavaraa, ja se on
aivan hyvin sopiva sinun armaasen kaulaasi. Tulepa, koitapa sitä
kaulaasi".

"Ei, Lents, se on vanhanaikainen, sitä en voi kaulassani kantaa, ja se
hieroo kaulani rikki; ei, sitä en voi kantaa. Minä vaihetan sen
kultasepällä muuhun".

"Sitähän et toti tehne".

"Kuinka vaan tahdot. Mutta mitä muuta sinulla siinä on?"

"Se on jotain, jota en uskalla antaa yhdellekään ihmiselle, paitsi
sinulle. Niin on äiti vainaani määrännyt. Sillä ei ole mitään
raha-arvoa, mutta se kuitenkin on jotain ihmeteltävää".

"No näytä nyt vihdoinkin sitä ihmettä".

"Tässä on, katsopa".

"Mitä tämä nyt sitte onkaan?"

"Se on vilun-ihana, semmoinen kukkanen, joka kasvaa lumen alla. Lue
nyt, mitä minun äitini on siitä tuohon paperille kirjoittanut".

"Minä en sitä osaa lukea, se on niin kankeata kirjoitusta".

Lents säpsähti näistä sanoista, vaikka Anni kansan tapaan oli sanonut
epäselvää kirjoitusta kankeaksi, ja Anni jatkoi: "Lue sinä, minun
kuullen".

Lents luki lujaa: "Tämä on vilun-ihana kukkanen, joka on kasvanut
Sveitsin korkeimmalla vuorella, lumen alla. Minun mieheni on sen
löytänyt itse, ja samassa muistanut minua, ja tuonut sen minulle
muistoksi matkoiltaan ja antanut sen minulle meidän hääpäivänämme. Se
on pantava käteeni, kun minä kätketään maan poveen. Mutta jos sitä ei
muisteta taikka huomata, on poikani sen antava toisena päivänä
häittensä jälkeen rouvallensa, ja niin kauan kuin hän sitä kunniassa
pitää, on se siunausta tuottava. Ei sillä kuitenkaan ole mitään
taikavoimaa. Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria Lentsitär".

Kun Lents oli lukenut loppuun, sanoi hän: "Se koskee sydämmeesi, että
vainaja näin sinulle puhuu, eikö tosi? Älä kuitenkaan sitä aivan kovin
sydämmellesi pane. Ole iloinen! Se oli äiti-vainajanikin hyvin mieleen,
kun oltiin iloisia, ja hän oli itsekin iloinen, vaikka hän oli saanut
monta kovaa kokea".

Anni hymyili ja pani kukkasen käärittynä paperiin kranaatinauhan
viereen.

Nuori pariskunta vietti aikansa juttelemisella niin kauan, kunnes sana
tuli Leijonasta, että siellä jo oli paljon vieraita, jonka tähden
heidän piti kiiruusti joutuman.

Maisu oli sangen taitamaton kamarirouva. Lentsin piti nyt mennä edellä
ja lähettää Leijonasta palvelusneitsyn ylös Morgenhalde'en. Ennen kun
meni, hän vielä sanoi poikkeevansa Fallerille, käskemään häntä häihin;
tänäpänä täytyi hänen tulla, ja Anni oli häntä kohteleva hyvin ja
unohtava Fallerin sanat, jos ne olivat sopimattomia olleet. Tähän Anni
vastasi: "Niin, niin, mene nyt, ja lähetä tänne pikaa Margreta taikka
mieluukkaammin Ernestiina minua auttamaan".

Viimein Anni ilmaantui vanhempainsa taloon. Äiti riensi häntä vastaan
syleillen.

Kamarissa Anni valitti äidille, että Lents tänäpänä oli hänelle antanut
huomenlahjaksi vanhan kranaatinauhan ja erään kuivettuneen kukan, eikä
hän nyt tänään kehtaisi ilman kultakäätyjä itsiänsä näyttää muille
ravintolan tyttärille, emännille ja pojille. "Lents on suuri kitunikki,
hän on kurja ja visu, kelloseppä!" valitti Anni.

Äiti vastasi viisaasti: "Anni, Lents ei suinkaan ole ahne, koska hän ei
ole sanaakaan virkannut sinun myötäjäisistäsi, eikä hän liioin ole
mikään typerä mies, pikemmin hän on rikkiviisas. Onhan tänne viime
yöllä saapunut eräs kultaseppä Pförzheim'istä suurella kistulla. Minä
olen vallan hyvin huomannut, että Lents on hänen tänne kutsunut. Siinä
sinä nyt saat valikoita itsellesi omaa mieltäsi myöden kaikkein
kaunihimpaa".

Äiti tiesi hyvin, ettei Anni uskonut tätä valhetta, ja Anni puolestansa
tiesi, ettei äiti pitänyt häntä tyhmänä, taikka semmoisien juttujen
uskoteltavana; molemmin kuitenkin olivat toinen toistansa uskovinaan,
ja loppu käänsikin asian parhain päin. Lents oli ison aikaa poissa. Hän
puhutteli kaupustelian Ernestiinaa kellarin ovella. Vähän ajan kuluttua
hän tuli kuin tulikin, tuoden Annille talossa oleskelevalta kauppiaalta
ostamansa kultaiset käädyt. Vaikka hänen neuvoteltunsa kyllä oli
kehoittanut, Lents ei kuitenkaan myöntynyt antamaan Annin itse
valikoita taikka ensin häneltä kysymään: mitä sydämmesi halajaa? ja nyt
hän sen vuoksi saikin niukemmat kiitokset, kun hän näin perästäpäin
tuli lahjoinensa.

Anni kuitenkin ennen pitkää ja tuota pikaa taas tuli iloiseksi,
niinkuin hänen tulla pitikin. Ravintolan tyttären tulee aina olla
valpas ja iloinen, ja tapahtukoon perheen keskuudessa mitä hyvänsä, se
ei kuulu ravintolan menoihin.

Jos eilispäivänä ei ollut ajalla määrää, oli sitä vähemmin tänäänkään,
sillä tänä toisena päivänä tuli kaukaisia ravintolan-omistajia uljailla
ajokaluilla ja kauniilla lihavilla hevosilla Tämmöisessä tilaisuudessa
myös täytyy näyttää, minkä arvoisia ollaan ja kuinka paljon tavaraa on
takana. Isännät kävelivät emäntineen ja tyttärineen paikasta paikkaan,
niin pröystäten, kuin olisi heidän jokaisen olkapäillä koko ravintola,
ja jokikisen muoto sanoi: kotona on meillä kaikki ihan näin ja yhtä
hyvin, ja vaikkapa meillä ei olisikaan niin paljon rahaa kuin Leijonan
isännällä, saatamme kuitenkin olla tytyväisiä.

Nytkös sanottiin terveisiä, myös annettiin ystävyyden osoituksia,
nytkös ihmeteltiin ja lausuttiin kiitoksia noista runsaista lahjoista:
Oi, onhan tässä nyt liiaksikin! Tämäkös vasta on oikein muhkeata!
Tämmöistä ei kukaan muu kuin Mettilän emäntä olisi tehnyt! Tästä tuntee
Kotkan emännän, niin, se joka vaan olisi noin sukkela! Entäs Otavan
emäntä sitte! Minä toivoisin, että hyvin pian saisimme kaiken tämän
palkita, mutta näin runsasta kättä meillä ei ole. Oikein ihmeellistä
oli, kuinka Annilla oli monta sukkelaa sanaa suussa. Lents seisoi
vieressä eikä monesti saanut sanaakaan sanotuksi. Ne, jotka eivät
tunteneet häntä, luulivat hänen joko ujoksi taikka typeräksi, mutta
hänen mielestänsä tämä lahjominen ja kiitteleminen ei ollut oikein
paikallansa.

Nyt tuli myös nuo kurjat kellosepät, Leijonan isännän veronalaiset,
jotka olivat hänen armoilla ja joilta hän osti heidän teoksensa
lähetettäviksi ulkomaille. Anni ei pitänyt heistä mitään lukua, ja he
puolestansa luottivat erittäin Lentsiin ja lausuivat jonkinmoista
ilahuttavaa mielihyväänsä siitä, että nyt oli yksi kellosepistäkin
tullut Leijonan isännän vävyksi. Moni tästä toivoi kohtuullisempaa
kohtelua Leijonan isännän puolelta, toiset kysyivät suoraan, aikoiko
Lents nyt luopua ammatistansa ja ruveta ravintolan pitäjäksi ja
kauppiaaksi. He naurahtivat siihen, kun Lents vakuutti pysyvänsä samana
miehenä kuin tähänkin saakka. He myöskin pilkallaan kysyivät,
mahtaisiko hän vieläkin, jouduttuansa rikkaan pakkaajan vävyksi, yhtä
mielukkaasti puuhata mallikellonsa aikaan-saamista, joten sitte yhteys
perustuisi ja kaikki kellosepät saisivat tasata keskenään koko voiton.
Heitä ihmetti suuresti, kun Lents vahvasti vakuutti kernaammin tänäpänä
kuin huomenna suovansa saavan yhteyden aikaan sekä sen jäseneksi
rupeevansa. Kun sitte tämä köyhä väki, joitten kurjuus näkyi näöstäkin,
ja jotka ainoastansa sillä tavoin voivat pysyä hengissä, että
neljätoista tuntia vuorokaudessa tekivät ankaraa työtä ja elivät
tavattoman säästäväisesti, kun nyt nämäkin raukat tyrkyttivät Lentsin
käteen, yksi paperirahansa, toinen hopeapenninkinsä, kolmas vielä
ainoan äyrinsäkin, niin Lentsistä oli, kuin olisi hänen täytynyt
pidellä kuumia hiiliä. Hän olisi mielellänsä tälle väelle antanut
heidän rahansa takasin, mutta hän ei tahtonut heitä loukata. Hän lausui
tämän ajatuksensa Annille sillä välin, kun Anni hätimiten kerkesi hänen
kanssaan vaihettaa muutaman sanan. Anni katseli häntä suurin silmin ja
sanoi:

"Minun isälläni on oikein, kun sanoo, että sinä et ole mikään
asiointimies. Sinä kyllä osaat itse puolestasi työtä tehdä ja ansaita
leipäsi, mutta sinä et ole mikään työn teettäjä että muutkin
voisivat sinulle ansaita. Sinä pidät liian suurta huolta kaikista,
kyselet ja tutkit, kuinka kukin tulee toimeen. Semmoinen ei käy päinsä.
Mailmassa on matkustettava mukavasti ja huolimatta kestään, joka
avojaloin tien varrella tallustelee. Sinun pitäisi antaman tuon vanhan
Pöblerin ja koko kerjäläisjoukon mennä sitä siloista tietänsä. Mutta
enhän minä nyt ole sinulle oppia antamassa... Kas, tervetuloa Karitsan
emäntä! Mitä myöhempi aika, sitä terve-tulleempi vieras. Minä jo ison
aikaa ajattelin, ja muutama minuuti sitte sanoin äidillenikin: missä
viipyy se hyvä Karitsan emäntä Edelshof'ista? Minä olisin kuin puolta
iloani vailla, jos hän ei tulisi häihini. Tämä on kaiketi teidän
miniänne? Entäs hänen miehensä, missä hän on?"

"Hän on vielä katsomassa hevosien perään. Eihän täällä tiedä, mihin
saisi hevosensa suojaan".

"Niin, meillä on, Jumalan kiitos, hyviä ystäviä enemmänkin. Tämmöisenä
päivänä vasta oikein näkee, kuinka siunattavan täynnä mailma on
ystäviä. Lents, saata Karitsan emäntä ylipöydälle, minä olen
siellä säilyttänyt kunniapaikan emäntää varten". -- Anni siinä
silmänräpäyksessä taas tervehti toisia tulioita.

Niinkuin sivaltamalla Lentsiä kosketti, vieläpä hiukan kirveltelikin
se, että Anni häntä soimasi, jo tänäpänä soimasi siitä, että hän ylen
paljon sekaantui muihin ihmisiin, ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa,
että se oli totta ja että hän juuri sentähden oli vähemmin varovainen
kuin muut ihmiset; juuri siitä syystä hän pidettiin vähemmän viisaana
kuin hän itse luuli olevansa; yksi ainoa sana, joku vähäinen vaarinotto
saattoi häntä päiväkaudet vaivata, eikä hän täten koskaan elänyt noin
itsekseen. Muut ihmiset menettelevät viisaammin, he elävät yksin
itsensä tähden ja haalivat itsellensä kokoon, mitä suinkin saavat,
huolimatta ja kysymättä, kuinka toinen tulee toimeen. Sitä täytyy
sinunkin oppiman, niin on ihmisten parissa parempi oltavasi.

Näissä ajatuksissa Lents jonkun aikaa seisoi kuin outo muukalainen,
keskellä kohinaa ja riemua, ikäänkuin se ei olisi häntä ollenkaan
kosenut. Pian hän kuitenkin lähti liikkeelle vieraitten joukkoon ja oli
ensimmäisenä miehenä niinkuin yljän tulee.

Päivä kului täydelleen umpeen, ja onhan se oikein hauskaa, että niin
monta ihmistä ovat yhden ainoan tähden kokoontuneet iloitsemaan. Häät
olivat niin hauskat, että Leijonan isäntä ehtoolla, kun vieraat
rupesivat hankkimaan lähtöä, oli keksinyt kelpo kolttoset. Hänen
käskynsä mukaan oli Gregori koonnut kaikki asiat ja pistänyt ne
piiloon. Nyt kunnioitettavat vieraat eivät päässeet lähtemään, vaan
heidän täytyi viipyä ison aikaa yli puoli yön. Se kävikin sitä paremmin
päinsä, kun jokainen lohdutti itsiään sillä, että kuukin vasta
puoli-yön aikaan nousi.

Noita katalia kelloseppiä ei estetty menemästä ja moni heistä oli
muutoinkin niin varovainen, että ennen pitkää lähti kotiinsa, koska
muutoin huomispäivän työ olisi hukassa. Mutta moni myös tahtoi saada
häälahjansa hyvin palkituksi, jonka tähden jäivät istumaan ja söivät
syömistään, ihan kuin heidän olisi ollut pakko syödä koko vuoden
varaksi. Kyllä maakan ruokaa sisään kannettiinkin aamusta alkaen sydän
yöhön saakka; sekä lihaa, että sianlihamakkaraa ynnä hapanta kaalia
tuotiin ehtimiseen toista sisään.

Faller käyskenteli vieraitten joukossa jotenkin kankeasti ja
ujostellen, ja vasta sitte hän reipastui, kun kaupustelian Ernestiina
sitoi hänen eteensä suuren valkoisen esiliinan ja pyysi häntä
passaamaan. Tätä minä teen Lentsin tähden, sanoi hän itsekseen, ja
olisi mielellään sanonut saman jokaiselle, jolle hän tarjosi juotavaa
ja maistettavaa. Itse hän maistoi tuskin mitään. Kun hän kerran kohtasi
Lentsin, sanoi hän hänelle: "Minä en ole antanut sinulle mitään
häälahjaa: vähää en taida antaa ja paljon minulla ei ole, mutta koko
sydämmen rinnastani tahtoisin sinulle antaa".

Lents kehoitti kelpo toveriansa pitämään pitoja hyvänänsä ja etupäässä
palvelemaan itsiänsä. Vielä hänen mieleensä hyvään aikaan johtui, että
hänen pitäisi kutsua Pröblerinkin häihinsä. Faller otti mennäksensä
häntä kutsumaan. Vanha Pröbler tulikin, mutta häntä ei saatu tulemaan
vieraitten huoneisin, kun hänellä ei ollut oikein hyviä pyhävaatteita,
ja sentähden Lents antoi hänelle koko korillisen ruokaa, kolmeksi
päiväksi kumminkin, ja vielä päälliseksi pullon hyvää viiniä. Tämä oli
vanhukselle niin äkki-odottamatonta, että hän melkein unohti tarjota
tavallista nuuskapriisiänsä ja hoki vaan tavan takaa: "Minä tuon pullon
takasin". Lents sanoi: "Saat sen omaksesi". Se oli varsin ukon mieleen,
ja hän meni teputteli tiehensä.

Kun Lents ja Anni jälleen palasivat kotiinsa, oli aamu jo hyvin
voitolla ja kuu oli noussut, vaikka se taas oli mennyt pilvien taa.
Tänäpänä he olivat ilman saattojoukkoa ja ilman tulisoittoja. Anni
valitti, että oli niin kamalan pimeää ja että hän oli nääntymäisillään
väsymyksestä. "Minun olisi pitänyt jäämän kotiini".

"Mihinkä kotiisi? Tuolla ylähällähän kotisi on".

Anni oli ääneti, ja niin he ison aikaa kävelivät rinnatusten sanaakaan
vaihtamatta.

"Oletko laskenut yhteen, kuinka paljon rahalahjoja tuli?" kysyi Anni
tiellä.

"En, mutta sen teen kotona. Paljon sitä vaan on, koska tuntuu niin
raskaalta käsissäni. Se oli oikein hyvä asia, että isäsi lainasi
minulle yhden tyhjistä rahapussistansa".

"Tyhjistä, sanot! Hänellä on täysiäkin yllin kyllin", sanoi Anni
kiivaasti.

"Niitä minä en ole pyytänyt enkä ole ajatellut sinnepäinkään".

Kotiin tultua Anni kehoitti Lentsiä hyvin pikaa lukemaan rahat. Annin
mielestä Lents luki liian hitaasti, ja hän näytti nyt, että ravintolan
tytär osasi paremmin lukea.

Rahan-laskun aikana sanoi Lents: "Minäkin olen jo ajatellut toisin. Oli
se sentään sopivaa, että me köyhiltäkin otimme lahjoja vastaan;
siitähän heidän arvonsa omissa silmissään ylenee ja heille käy
huokeammaksi tulla meiltä apua anomaan, tarvitessansa yhtä tai toista".

Kesken laskuansa Anni katsoi häneen suurin silmin. Lentsillä aina oli
kaikkein tavallisimmissa asioissa aivan tavattomia syitä ja
perustuksia. Hän ei hyväksynyt mitään semmoisena ja sentähden että se
niin on, vaan vasta sitte, kun hän oli asiaa juurta jaksain
aprikoinnut, hän myös oli perinjuurin kääntynyt mies. Anni ei sanonut
mitään, matki vaan itselleen, kuinka pitkälle hän oli laskenut, ettei
se unohtuisi.

Sata ja kaksikymmentä guldenia tasan teki kootut rahalahjat, kun ei
otettu lukuun noita neljä kappaletta väärää pientä rahaa, jotka olivat
muun rahan joukossa. Anni moitti kauheasti niitä huonoja ihmisiä, jotka
sillä tavalla tahtoivat toisia pettää.

Lents koki häntä tydyttää: "Älä sentään sano noin pahoin heistä.
Kentiesi he ovat olleet niin tyhjiä, ettei heillä ole muuta ollut".

Annin silmät leimahteli, ja hän sanoi: "Siltä näyttää, kuin tietäisit
sinä kaikki asiat paremmin, enkä minä ymmärtäisi yhtään mitään".

"Minä en ole mitään pahaa tarkoittanut. Ole nyt vaan hyvilläsi
kuitenkin".

"Minä en ole ikipäivinäni ollut paha, ja sinä olet ensimmäinen, joka
minun siksi sanot. Kysy vapaan muiltakin, ja olethan sinä tänänäpä
nähnyt, kuinka paljon ihmiset minusta pitävät".

"Niin se on kuin onkin, ei se mitään pyhitä, että me siitä kinaamme".

"Ei mitään kinaa minun puolestani. Enkä minä rahoista piittaa; vaikkei
olisi tullut muuta kuin puolen äyriä, se on minusta yksi maku. Eikä
minun tapani ole tiuskoa, kun minä sanon jotain".

"No, hyvä se, mutta malta kumminkin mielesi, muutoin Maisu saattaisi
luulla meidän toruvan".

"Maisu saa luulla, mitä hyvänsä, ja sen sinulle sanon oitis kumnalta,
että Maisu on pantava pois".

"Eihän kuitenkaan tänäpänä enää?"

"Ei tänäpänä, vaan huomenna taikka vaikka paikalla!"

"Puhukaamme siis huomenna siitä. Minä olen väsynyt, ja olethan sinäkin
sanonut olevasi väsyksissä".

"Niin olenkin, mutta kun minulle tehdään väärin, katoo väsymykseni.
Sitte minä en huoli mistään!"

"Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä enkä aivo tehdä.
Ajattelepa, mitä pappi tänäpänä sanoi: meidän kunniamme on yhteinen".

"Mitä pappi kerran on sanonut, sitä sinun ei tarvitse minulle toistaa.
Ne sanat eivät suinkaan olleet kauniisti sanotut. Hän saarnasi kuin
olisi hän saanut asiakseen rauhaa rakentaa".

"Se, Jumalan avulla, ei ole tarpeen. Me tahdomme yksimielisesti ja
uskollisesti rakastaa toinen toistamme sekä myötä- että
vastoinkäymisessä, niinkuin äiti-vainaajani tapana oli sanoa".

"Niin, me tahdomme mailmalle näyttää, että me nuhteettomasti hoidamme
talouttamme".

"Panenko minä vielä kerran soittovärkin soimaan?"

"Älä pane; tänäpänä olemme saaneet tarpeeksemme".



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja ensimmäinen
sunnuntaivieras.


Seuraavana päivänä Anni sentään taas oli tytyväinen Maisuun. Hän osasi
toimittaa kaikki niin hyvin, ja Anni sanoi: "Minä en vielä ole sinulle
mitään lahjoittanut, Maisu; haluatko hamekangasta, vai rahaa?"

"Raha olisi enemmän mieleeni".

"Tässä on sinulle kaksi kruununtaaleria".

Lents antoi mielihyvillään saman verran lisää, kun Maisu hänelle näytti
molemmat kultarahansa. Anni vasta muistaa kaikkia ja tietää paremmin
kuin minä, kuinka mailmassa oltaman pitää; minä olisin muutoin vallan
unohtanut pois, että Maisunkin mielihyväksi on jotain erityisesti
tehtävä. Anni sentään eilen puhui hänen pois-panostansa. Näin Lents
ajatteli itsekseen, mutta lujaa lausui hän: Anni on kujeellinen,
äkkinäinen, hyvänluonteinen, armas lapsi, ja Maisu rupesi selittämään:
"Anni on samanlainen, kuin meidän pormestarimme rouva nuorena oli minun
kotipaikallani. Hänestä on vihtimiehen emäntä kerran sanonut: sillä
roualla on alinomaa vieraita mielessä, sen seitsemän yhtaikaa, mutta
tuolia on ainoastaan kuusi, ja siinä sitte yksi saa häärätä sen aikaa
kuin toiset istuvat". Lents naurahti, ja Maisu jatkoi; "Me
Knuslingeniläiset emme suinkaan ole tyhmäpäistä väkeä. Mutta näetkö
vaan, kuinka sinun rouasi jo on pannut kaikki järjestykseen; siihen
olisi joku toinen tarvinnut kolmekin päivää ja olisi kymmenen kertaa
kompastunut ja lyönyt rikki puolet. Sinun rouallasi ei ole vasenta
kättä ollenkaan; hänen kumpikin puolensa on oikea puoli".

Lents kertoi Annille Maisun sanoneen, että hänellä on kaksi oikeaa
kättä, ja tämä kiitos oli oikein Annin mieleen. Vastikään Anni näytti
taitavansa jotain uuttakin. Lents pyysi häntä lyömään yhtä naulaa
seinään, ylipuolen isänsä viilaa. Anni osasi oitis naulan päähän, ja
tuohon Annin ensimmäiseen lyömään naulaan oli äidin kuva pantava
riippumaan.

"Nyt se on paikallansa", vakuutti Lents. "Jos kohta kuvassa ei olekaan
hänen muotonsa, on siinä kuitenkin hänen silmänsä, ja ne tulevat, jos
Jumala suo, katselemaan hauskaa, onnellista ja kelpo kotielämää.
Käyttäkäämme itsemme aina niin, että äiti saattaa tyytyväisenä katsella
alas".

Älä vaan hänestä mitään pyhimystä tee, aikoi Anni vastata, mutta piti
sanat itsekseen.

Koko viikkoa -- nyt oli vasta keskiviikko -- vielä vietettiin kuin
puolipyhää. Lents teki muutaman tunnin työtä, ainoastaan kuin
muistutukseksi, että se oli hänen virkansa, ja hän olikin iloisempi,
tehtyänsä pari tuntia työtä. Häämuistoja tietysti alusta loppuun
toistettiin. Erinomaisen lystikästä oli, kuinka hyvin Anni osasi
kaikkia matkia ja kaikesta tehdä pilkkaa. Niin oli juuri kuin olisi
katsellut ja kuulellut Karhun emäntää, tai Karitsan emäntää, tai Kotkan
emäntää ihan ilmetysti. Erinomattain Anni osasi Falleria
mestarillisesti matkia: kuinka hän alinomaa väänteli viiksiänsä koko
kämmenellään, ja Anni teki tätä niin sukkelasti, että melkein olisi
uskonut karhean parran istuvan hänen koirankurisilla huulillansa.
Näillä jälkikujeillansa hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa,
hän kun aivan hauskuudekseen löi laskiaisleikkiä ja oli ylen
riemastunut, ja huomeneltain hän sanoi: "Oi, kuinka kaunis, hauska ja
hyvä on täällä korkealla olla! Oi, armas taivas, kuinka hauskan
hiljaista oloa tää on! Minä en ole aavistanutkaan, että mailmassa olisi
näin hiljainen oltava. Kun minä näin tässä istun enkä näe enkä kuule
mailman kohinasta mitään, eikä minulla ole kenellekään vastausta
annettavana, niin minusta on kuin nukkuisin valvovin silmin -- ja
nukkuisin makoisesti. Tuolla alahalla laksossa on aina kuin olisi
huhmarissa, mutta täällä ylähällä ollaan kuin toisessa mailmassa, on
mielestäni kuin kuulisin oman sydämmeni tykytykset. Minä en mene
neljääntoista päivään alas laksoon, minä tahdon itseäni sieltä
totuttaa, ja minä sen hyvin taidankin tehdä. Ihmiset alahalla eivät
ollenkaan arvaa, kuinka hyvä täällä, ulkona mailmasta on olla, poissa
koko kammosta, kimmasta ja kummasta. Oi Lents, sitä et tiedä sinäkään,
kuinka hyvä sinun on ollut olla koko elämäikäsi".

Näin riemusta huudahtaen aika-välittäin ja monituiseen tapaan istui
Anni aamusilla Lentsin luona, ja hän vastasi ilosta loistavin silmin:
"Niin on oikein, on kuin olla pitää, ja arvasin ma sen, että sinä
täällä tulet hyvin voimaan, ja usko minua, että minä olen kiitollinen
Jumalalle ja vanhemmilleni, kun olen saanut täällä viettää elämäni
päivät. Mutta, armas Anniseni, emme suinkaan koko neljätoista päivää
täällä oleskele eroitettuina, vaan täytyy meidän tulevana sunnuntaina
kumminkin mennä kirkkoon, ja vielä olen ajatellut niinkin, että
tänäpänä jo menisimme vanhempiamme tervehtimään pikimmältään".

"Tehdään kuin tahdot, ja hyvä asia on, että tämä siunattu rauhallisuus,
joka meillä on täällä, ei mene mukaamme, vaan on meitä taas
odottamassa, kun palaamme kotiin".

"Ja sinä, minun äitini", keskeytti Lents, "sinä olet meidän rauhamme
haltiatar ja katselet meihin uskollisilla silmilläsi ja sanot: Jumalan
kiitos, lapseni, että olette noin, ja pysykäät vaan semmoisina elämänne
loppuun".

Lents katseli ylös äitinsä kuvaan ja Anni jatkoi: "Minä en käsitä sitä,
että olisin asunut täällä niin vähän aikaa; mielestäni on, kuin olisin
ollut täällä jo ammon ajoista. Totta totisesti, tämmöisillä
rauhallisilla hetkillä tuntuu yhtä yltäkylläiseltä, kuin muutoin koko
vuosikausina".

"Sinä käännät kaikki parhain päin, sinä olet viisas. Pysy aina vaan
yhtäläisenä, joskin jonkun kerran päiväsi kävisi pitkäksi täällä
korkeudella. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet sinun voivasi
yksinäisyydessä olla onnellinen, joutuvat häpiälle".

"Kuka ei sitä ole uskonut? Varmaankin sinun ystäväsi Pilgrim'isi, tuo
suuri taideniekka, niin juuri hän, hän se on oikea mies semmoista
sanomaan. Ellei hänen enkelinsä onnistu, tekee hän pirun; mutta minun
tähteni hänen ei tarvitse astua yli kynnyksen".

"Pilgrim ei ole sitä sanonut. Minkätähden soisit saavasi ihmisen, jota
vihaisit? Minun äitini on sen sata kertaa sanonut: ei mikään mieltä
tydytä enemmän kuin se, kun ajattelee hyvää kaikista ihmisistä. Minä
olisin suonut hänen eläneen vielä yhden vuoden vaan, että sinä olisit
saanut häneltä pitää yhtä ja toista muistossa. Eikö ne sanat olleet
oikein hyvin sanotut? Sinähän kyllä ymmärrät joka sanan? Jos jotakuta
ihmistä vihaa, taikka jos joku tietää olevansa vihattu -- minä
puolestani olen sitä saanut kerran eläissäni kokea, yhden ainoan kerran
vaan, mutta raskas, kauhean raskas se kerta oli -- niin tuntuu siltä,
kuin joka paikassa, missä vaan kävelee tai oleskelee, olisi pistoolin
piippu vastassa, vaikka sitä ei silmin näe. Minun korkein onneni on,
ettei mailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, jota minä vihaisin, eikä
minun tieten ketään, joka minua vihaisi".

Anni oli tätä kaikkea puoleksi kuulellut ja nyt hän kysähti: "Kuka sitä
sitte on sanonut, ellei Pilgrim?"

"Oikeastaan sitä ei kukaan ole sanonut, vaan minä olen itsekseni monta
kertaa niin ajatellut".

"Tuota minä en usko sinusta, vaan joku se on, joka sen on sanonut,
mutta se ei ollut viisaasti sinulta, että sitä minulle matkit. Minäkin
taitaisin sinulle matkia, mitä ihmiset ovat minulle sinusta sanoneet,
ihmiset, joista sinä et semmoista uskoisi; onhan sinullakin vihamiehesi
samoin kuin muillakin, mutta minä kyllä kartan sinua yllyttämästä ja
matkimasta semmoista joutavaa jaaritusta".

"Tuota sinä nyt vaan sanot maksaaksesi minulle samalla mitalla. No
hyvä, minä olen sen ansainnutkin ja nyt ollaan kuitti, ja olkaamme
iloisia vaan. Mitä me huolimme koko mailmasta; sinä ja minä, me olemme
koko mailma".

Molemmat he olivatkin totta todella autuaan onnelliset, ja kyökissä
Maisun huulet rupesivat liikkumaan, niinkuin hänellä oli tapana aina
kun hän itsekseen jotakin mietiskeli, ja hänen mietteensä nyt oli tämä:
"Jumalan kiitos, juuri noin pitää oltaman ja elettämän, ja noin minäkin
olisin elänyt Antonini kanssa, jos hän ei olisi ollut semmoinen petturi
ja nainut Spaniassa mustan!" --

Sunnuntai aamulla sanoi Lents: "Minä olen vallan unohtanut sanoa, että
minä päivälliselle tänäpänä olen sinun tähtesi tänne kutsunut vieraan.
Eihän sinulla ole sitä vastaan mitään sanomista?"

"Ei, mutta kenen olet kutsunut?"

"Hyvän ystäväni Pilgrim'in".

"Mahdoit samassa kutsua setäsikin; se olisi ollut sopivaa".

"Olisi kyllä, ja semmoinen oli minulla aikomuskin, mutta se ei maksa
vaivaa, minä kun tunnen setäni hyvin".

Kellot laaksossa alkoivat nyt ensi kerran nuoren pariskunnan kuullen
soimaan, ja Lents sanoi: "Eikö tuo ole kaunista kuulella? Minun äitini
on monta tuhannen kertaa sanonut: itse kelloja emme kuule, vaan se on
kellojen kaiku, joka kajahtaa metsässä huoneittemme takaa, ja sehän on
kuin kuulisi taivaasta soivan".

"Niinpä kyllä, mutta lähtekäämme jo menemään", päätti Anni. Tiellä hän
taas pani puheen alkuun, sanoen: "Lents, mitä minä nyt kysyn, en kysy
uteliaisuudesta, vaan olenhan minä sinun vaimosi, jolle sinun sopii se
sanoa, ja minä vannon sinulle kirkonkellojen kautta, ett'en siitä
kenellekään hiisku".

"Ei ole pakkoa vannomaan, ei ollenkaan; vannominen on minulle
vastenmielistä. Sano, mitä tahdot?"

"Lents, koska sinä ja setäsi meidän häissämme olitte niin yksissä
neuvoin, onko teidän keskenänne mitään sovittu perinnön puolesta?"

"Ei yhtään mitään; me emme ole sanaakaan siitä asiasta vaihtaneet".

"Mutta sinä sentään olit olevinasi, kuin olisi kaikki tyyni vahvistettu
seitsemällä sinetillä".

"Minä en ollenkaan ollut olevinani, minä vaan sanoin olevani siitä
sovussa setäni kanssa, ja niin onkin asian laita. Semmoisista asioista
emme lainkaan puhu, ja hänellä on vapaa tahtonsa".

"Ja sinä kun noin päästit setäsi pulasta! Sillä erää hänen ei olisi
pitänyt pääsemän. Semmoista otollista aikaa ei enää tule. Hänen olisi
täytynyt meille, se tahtoo sanoa sinulle, testamenteerata aika
tavalla".

"Niin mutta minä en voi kärsiä sitä, että vieraat ihmiset sekaantuvat
siihen asiaan. Enkä minä rahakiipaleessa olekaan, ja jos ei hän minulle
mitään jätä perinnöksi, minä voin ansaita itse, mitä tarvitsen".

Anni oli vaiti, mutta hänen sisunsa ei soinut kirkon kellojen tapaan,
joitten ääni paraikaa kuului yli laksojen ja vuorten. He kävelivät
rinnatusten ääneti, ja kirkonmenojen jälkeen poikettiin pikimmältään
vanhempain luoksi.

Lähellä aukeata niittyä huusi Pilgrim heidän takanansa: "Ottakaa kurja
sieluinenkin ylös teidän taivaasenne!" Molemmin he purskahtivat nauruun
ja kääntyivät tuliaa päin. Pilgrim oli hauskuttava tiellä ja vielä
hauskuttavampi päivällispöydässä. Viimeiseksi hän joi täyden lasin
pohjaan, niinkuin onneksi ja kumminlahjaksi tulevalle ristipojallensa.

Anninkin täytyi kilistää lasiansa yhteen, ja hän oli erinomaisen
ystävällinen Pilgrimiä kohtaan. Ensimmältä tämä kohtelu sen ohessa oli
hänelle vaivalloista, sillä miehensä silmät, kun hän niihin kerran
katsoi, sanoivat samaa kuin: "noinko kauniisti sinä osaat
teeskennellä?" Sen perästä Anni ei enää katsonut sinnepäinkään, mutta
hänestä tuntui kuin miehensä hänen selkänsä takana pudistelisi
päätänsä, ja tuosta hän oli suutuksissaan. Mutta kun hän taas vilkasi
häneen ja näki hänen ilosta loistavat kasvonsa, joihin oli niinkuin
kirjoitettu, että hän kernaasti ja vilpittömästi uskoi vaimostansa
hyvää, niin hän tuli siitä vakuutetuksikin ja sanoi Pilgrim'ille
suoraan: "Tästä päivästä alkaen pidän sinua oikein hyvänä. Teidän on
molemmin mailmassa hyvä olla, kun olette niin hyviä ystäviä".

Kun Pilgrim meni, seurasi Lents häntä kappaleen matkaa, ja Pilgrim
kiitti Annia ylen määrin. Palatessaan takasin kotiinsa huudahti Lents
riemuissaan: "Ei koskaan elämässäni ole mieleni ollut parempi kuin
tänäpänä. Mitä parempaa voi mailmassa ollakaan, kuin kunniallinen työ,
kohtuullinen ruoka ja juoma, rakas aviopuoliso ja sen lisäksi vielä
uskollinen ystävä?"

"Aivan niin, ja Pilgrim on hauskuttava ihminen", todisti Anni.

"Ja se minua vielä ilahuttaa", jatkoi Lents, "että sinä olet hänen
kääntänyt toiseen uskoon. Hän ei ole aina ollut juuri noin hyvä sinua
kohtaan, mutta sinä olet hänen kääntänyt, ja sinä olet noita, joka saat
jokaisen siksi kuin tahdot".

Anni ei tähän sanonut mitään, ja Lents katui sanoneensa Annille noin
paljon, se kun ei olisi sentään ollut tarpeellista, mutta eipä
rehellisyyskään haita. Hän sanoi vielä toistamiseen, että mahtoihan
Annia erinomaisesti ilahuttaa se, että hän oli saanut vastustajan noin
perki kääntymään. Anni yhä vaan oli vaiti eikä edelleenkään sanonut
mitään, niin usein kuin Pilgrim vieläkin tuli puheeksi.

Vasta ikään Lentsiin oli käännyttävä, jos hänkin oppisi muista
ihmisistä toista ajattelemaan. Anni aikaa voittaen saikin monesti
voitostaan riemuita, sillä joka sopivassa tilaisuudessa hän Lentsille
näytti, kuinka pahoja, turmeltuneita, kamalia ja viekkaita kaikki
ihmiset olivat.

"Minä en ollenkaan ole aavistanutkaan, että mailma on noin paha; minä
olen sentään elänyt mailmassa kuin lapsi", sanoi Lents, ja Anni jatkoi:

"Niin kyllä, Lents, ja minä olen sinunkin puolesta ollut ulkomaissa
ja oppinut tuntemaan tuhannen tuhatta ihmistä kauppa- ja
asia-liikkeissään, olen kuullut ja nähnyt, kuinka he puhuvat ihan
toista sitte kun se, jota juuri pääsivät hyväilemästä, on selkänsä
kääntänyt, ja kuinka sitä nauretaan ja pilkataan, joka luottaa
uskolliseen ulkomuotoon ja kaikenlaisiin puheenparsiin. Useimman
ihmisten suusta ei lähde ainoatakaan totta sanaa. Minä taidan sinulle
kertoa enemmän, kuin itse olisit kokenut kymmenen vuoden matkoilla".

"Onko mitään hyötyä semmoisesta taidosta?" kysyi Lents. "Minä en
ymmärrä, että se mitään hyödyttäisi. Jos vaan kulkee omaa oikoista
tietänsä, ja vaikka mailma ympärillä olisi kuinka paha hyvänsä, se ei
kuitenkaan tee asiaan mitään, ja onhan niitä rehellisiäkin ihmisiä
mailmassa olemassa. Mutta sinulla sentäänkin on oikein; niinhän se on,
että ravintolassa kasvanut on samaa kuin olisi vierailla mailla
matkustanut. Sen sinäkin olet havainnut, ja jokikinen ehtoo sinä sen
olet minulle sanonut. Vasta nyt sinä oletkin oikiaan kotiisi tullut, ja
sinun pitäisi oleman iloinen siitä, ettei kuka hyvänsä astu sisään
lasinsa vieressä lavertelemaan mitä sylki suuhun tuo sekä itseänsä ja
muitakin pahentamaan".

"Niin kyllä", vastasi Anni, vaikka ei ihastuksissansa enää, sillä häntä
harmitti se, ettei Lents hänen menneitä päiviään korkeasti kiittänyt.
Eipä tiedä, vaikka Lents vielä ylpeilisikin siitä, että vaimonsa Anni
vasta nyt on onnensa saavuttanut.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu
Morgenhaldessa.


Hääviikko on ohitse, ja monta muuta viikkoa ja kuukauttakin on kulunut.
Siitä ajasta ei ole paljon kertomista. Anni nauroi melkein joka aamu
Lentsiä, kun hän ei saanut itseään totutetuksi siihen, että Leijonan
emäntä joka aamu kylästä lähetti tänne ylös lämmintä nisuleipää. Se
seikka, että ihmiset voivat tottua semmoiseen ylellisyyteen, se Lentsiä
ihmetti ison aikaa. Myös muussakin kohden tuli selville, että Anni oli
tottunut tarvitsemaan paljon semmoista, joka Lentsin mielestä oli kuin
juhlan kunniaksi. Anni teki pilaa semmoisesta taitamattomuudesta
talouden asioissa, ettei ymmärretä samalla rahamenolla elää hauskemmin
ja makoisemmin, ja totta olikin, että talossa nyt oli kaikki, mitä
nautittiin, paljon ravitsevaisempaa, vaikkei kustannukset sen vuoksi
olleet sen suurempia. Anni leipoi samasta jauhomäärästä paljon
maukkaampaa leipää, kuin ennen oli leivottu. Mutta sen ohessa Anni myös
usein oli nureksivainen, ja keväällä hän alinomaa valitti: "Voi
sentään, kuinka täällä korkeudella käy semmoinen tuuli, että pahoin
pelkää huoneitten kukistuvan!"

"Niin te on, armas lapseni, mutta mitä minä sen nyt teen? Juuri sen
vuoksi ilmakin täältä ylähällä on kaikkein raittiimpaa. Jokainoa
hengähdys täällä tuntuu kuin kastetta joisi. Ajattele vaan sitäkin,
kuinka suuresti sinua syksyllä ilahutti se, että meillä ylähällä on
kirkas ja ihana päivänpaiste, silloin kun alahalla laksossa on sakea
sumu. Entäs meidän juomavetemme, kuinka hyvää sekin on! Täällä kaikki
ihmiset elävät vanhoiksi, ikivanhoiksi, eikä sinun tarvitse peljätä
meidän huoneitamme, ne kun ovat rakennetut honka-puista ja pysyvät
pystyssä vielä meidän lastemme lasten lapsillekin".

Kun lumi suli ja väkevä virta kohisi mahtavissa putouksissa alas pitkin
tuota muulloisti kuivaa vuorenrotkoa, ja Lents sitä ihanteli, niin Anni
valitti, ettei tuolta kauhealta kohinalta saanut maattua.

"Olethan sinä koko pitkän talven usein valittanut, että täällä ylähällä
on niin haudan-hiljaista, kun ei kuule rattaitten ratinaa, ei näe
ajettavan eikä yhtäkään ihmistä menevän ohitse; nytpä on melua
liikenemäänkin". Anni hiukan vilkasi Lentsiin eikä sanonut mitään, vaan
meni ulos kyökkiin Maisun luo ja purskahti itkuun. Maisu meni
varoittamaan Lentsiä, ettei hän toki noin pahoittaisi rouvansa mieltä;
se ei tee hyvää roualle eikä odotetullekaan.

Lents oli tyynellä mielin ja teki ahkerasti työtä, ja kun hänelle
onnistui saada oikean sävelen ja hän sitte sanoi: "Kuules, Anni, kuinka
kaunista ja heleää kuin kellon ääni!" niin sanoi Anni: "Olkoon vaan
minun puolestani; se ei kuulu minuun. Minä pelkään, minä pahoin
pelkään, että sinä töistäsi joudut häviölle; ne ottavat niin paljon
aikaa eikä ne maksa vaivaasi. Se, joka tahtoo saada jotakin aikaan, sen
täytyy myös olla vikkelä eikä noin kauan hankkia".

"Sen asian, Anni, minä paremmin ymmärrän".

"Kun sinä sen paremmin ymmärrät, älä siitä sitte minulle mitään
puhukaan. Minä puhun ainoastaan sen mukaan kuin ymmärrän. Jos sinua
taas haluttaa saada myskytukki kuulteliaksi, niin mene tohtorille ja
lainaa sinulle sieltä yksi. Niillä on kauniit, punaisiksi maalatut
huulet, eikä ne lausu niin sanaakaan".

Päivät kuluivat hiljakseen, ja kevät, joka paraikaa niin herttaisesti
jakeli ihanuuttansa maalle, näytti myös Morgenhalde'en tuovan
ytimellistä eloa. Leijonan emäntä kävi usein tervehtimässä ja ihanteli
auringon suloutta täällä ylähällä. Leijonan isäntä tuskin näytti
hahmoansakaan. Hän oli tullut vielä äreämmäksi kuin milloinkaan ennen.
Anni eroitti itsensä nähtävästi ja ilmeisesti vanhemmistaan ja
liittyi Lentsiinsä erinomaisen hellästi, vietä hän monesti meni
sunnuntai-aamusina ja joutoiltoinakin yhdessä hänen kanssaan metsään,
jossa Lents, appinsa omalla pohjalla, oli laittanut itselleen
istuinpenkin. Siinä he sitte molemmin istuskelivat hauskuudeksensa
rinnattain, ja Lents sanoi: "Kuuleppas lintua: sehän on se oikea
täysirintainen laulaja; se ei kysy, kuka häntä kuulee; se laulaa vaan
laulamistaan itsensä ja naaraksensa hauskuudeksi, ja niin minäkin
teen".

Lents lauloi ilomielin niin että metsä kajahteli, ja Anni vastasi:
"Sinulla on oikein, ja sen vuoksi saatoitkin erota lauluyhteydestä.
Siinä ei sinun enää olisi sopinut olla. Naimatonna sinun olisi käynyt
päinsä pitää kumppanuutta Fallerin ja noitten muitten kanssa, mutta nyt
sinä olet aviomies, eikä semmoinen enää päinsä käy, ja olethan sinä
sitä paitsi liian vanha lauluniekaksi".

"Minäkö vanha? Joka kevät minä olen uudesta syntynyt mailmaan.
Minä olen juuri nyt mielestäni kuin lapsi; minusta on, kuin olisin
juuri äsköttäin laittanut itselleni kaarne-laivan, minä ja minun
veli-vainajani. Oi hyvä Jumala, kuinka onnelliset me silloin olimme!"

"Sinulle käy kaikki elämäsi vaiheet niinkuin pelkäksi ihmeeksi. Mitä
erinomaista niissä nyt sitte on?"

"Niin, sinulla on oikein. Minun täytyy oppimani vanhaksi. Minä olen
melkein yhtä vanha kuin tämä metsä tässä. Minä muistan lapsuudestani
tässä olleen ainoastaan muutamia suurempia puita ja muutoin paljasta
nuorta vesakkoa vaan. Nyt tämä metsä, joka on kasvanut minua koko
joukon korkeammaksi, on Jumalan kiitos meidän omamme".

"Meidän omamme sanot? Kuinka omamme? Onko se isältäni joutunut sinun
haltuusi?"

"Ei, kyllä se isällesi kuuluu, se tahtoo sanoa: ehdollisesti. Metsää
hän ei saa millään muotoa tykkänään hävittää, se kun on meidän suojamme
ilmoja vastaan, ettei lumi taikka koko vuorikin luiskahtaisi talomme
yli".

"Minkätähden siitä nyt minulle puhut? Mitä se minuun koskee?"

"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat".

"Enkä minä, mitä sinä. Eihän sinun pitäisi minulle, nyky tilassani,
kertoa mitään noin surun-alaista".

"No hyvä, niin rupeen sitte sinulle laulamaan, ja jos sen joku
toinenkin kuulisi, sekään ei haita". Laulaen käveli Lents Annin kanssa
kotiinpäin, ja vähän perästä tuli heille vieras; se oli Leijonan
isäntä. Hän vei vävypoikansa sisempään huoneesen ja sanoi: "Lents, minä
olen sinulle hankkeissa jotain hyvää".

"Sepä oikein. Hyvä aina kelpaa".

"Onko sinun rahasi vielä voutitalokkaan takana?"

"Hän on rahoista maksanut neljäsataa guldenia, mutta minulla on
itselläni takavarana paljon vielä".

"Tähän aikaan on puhdas raha valttia. Sinulle on nyt kelpo kauppayritys
tarjonna".

"Sen saa voutitalokas tietää".

"Se olisi ajan tuhlausta. Anna minulle hänen velkakirjansa. Minä saan
sen myydyksi, ja sinä hyödyt viisikolmatta prosenttia".

"Sitte jakaamme voiton keskemme".

"Paras olisi, jos et olisi mitään siitä sanonut. Minä puolestani olisin
jättänyt sen sinun omaan huomaasi, mutta sinä olet järjestyksen mies".

"Kiitoksia, appeni; minä teen, mitä minuun kuuluu. Minä en mielelläni
ota lahjoja".

"Paras on, että annat rahasi minun liikkeeseni, ja siitä tuleva ansio
on sinun".

"Minä en pysty keinotteluihin. Minä otan mielukkaammin levolliset
korkoni".

Annilla oli tupaan takasin tuleville kelpoa suun-avausta, mutta hänen
isänsä ei tahtonut maistaa mitään; hän mieli paikalla pois. Mutta Anni
ei helpoittanut: "Isä", sanoi hän, "tämä on teidän omaa viiniänne, ja
kuitenkin jääkää, ilman sitäkin, istumaan hiukkaisen aikaa. Harvoinhan
meillä käytte".

Morgenhaldessa ei yksikään tuoli näyttänyt olevan kylläksi leveä
kannattamaan Leijonan isännän levyyttä. Seisoaltansa hän joi
lasillisen, meni sitte vuorta alaspäin, sillä välin monesti kädellään
koitellen povitaskuansa. "Isä on tänäpänä eriskummallinen", sanoi Anni.

"Hänellä onkin tärkeitä raha-asioita. Niihin minäkin olen lisännyt
kahdet tuhannet ja kuudet sadat guldenini, jotka olen voutitalokkaalle
lainannut".

"Mitä vastavata isä sinulle antoi?"

"Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat; ei hän vielä antanut mitään.
Suittaahan isä minulle sopivassa tilassa antaa velkakirjan, koska tapa
semmoinen on".

"Jos ensin olisit minulta kysynyt, et olisi ollenkaan hänelle rahojasi
antanut".

"Anni, mitä sinä sanot? Nyt en sinulta pane pahakseni mitään, koska
sinä omaa isääsikin epäilet. Maisulla on sentään oikein, hänellä on
oikea kärsivällisyys sinua kohtaan, kun tätä nykyä täytyy joka asiassa
mukaantua mieltäsi myöden".

"Vai niin?" sanoi Anni. "Minun mieltäni myöden ei kenenkään tarvitse
taipua. Nuo sanani isästä olivat joutavia vaan. Minä en tiedä itsekään,
kuinka tulin noin sanoneeksi. Mutta Maisu on pantava meiltä pois! Vai
niin? Vai hän sinua yllyttää?"

Vaikka Lents olisi sanonut mimmoisiakin esteitä, vaikka hän olisi
kuinkakin Maisua syystä puhdistanut ja että Maisu oli sanonut aivan
toisella lailla, -- ei mikään auttanut. Ennen neljäntoista päivän
kuluttua Maisun täytyi muuttaa pois. Lents koki voimainsa takaa häntä
lohduttaa: epäilemättä hän ennen pitkää tulisi palaamaan takasin, ja
Lents maksaisi hänelle hänen vuosipalkkansa koko elämänsä iän. Maisu
vaan pudisti päätään ja sanoi itkusilmin: "Kyllä meidän kaikkein
Herramme minun pian jo korjaa. Minä en koskaan olisi sitä uskonut, että
minun täytyisi tästä talosta pois, ennen kun minua kannettaisiin. Minä
olen täällä ollut kahdeksan kolmatta vuotta. Ja tuohon olisin itse
syypää! Oi hyvä Jumala, tässä on minun patani, minun kupariset
kattilani, minun pannuni ja saavini. Kuinka monta tuhannen kertaa minä
olen teitä pidellyt ja puhdistanut, eikä kukaan saata sanoa, että minä
olisin ollut askareissani huolimaton, -- siitä te olette minun
todistajani. Jos te taitaisitte puhua, niin joka reikäkin olisi
julistava, kuinka minä olen toiminut ja mimmoinenka minä olen ollut,
mutta Jumala tietää kaikki, joka yhtaikaa näkee niin ravintolan tupaan
kuin kyökkiinkin ja ihmissydämmeen. Se on minun lohdutukseni, se minun
lievitykseni, se minun eläkevarani ja -- siinä kylläksi. Oikeastaan
minä olen iloinenki, että täältä pääsen vapaaksi; ennen minä vaikka
orjantappuroita kehräisin, kuin täällä olisin. Minä en tahtoisi, Lents,
olla lisänä rasitukseksi sydämmellesi; ennen minä lyötäköön kuoliaaksi
kuin rotta, ennen kuin olisin eripuraisuuden syynä täällä. En, sitä en
tahdo. Älä ollenkaan minusta huoli, sinulla on itselläsi huolia
tarpeeksi. Jos vaan saisin ne sinulta vietyä kanssani, niin mielelläni
vaikka vaipuisin niitten alla. Ole sinä surutta minun tähteni. Minä
menen veljeni luo Knuslingen'iin; siellä minä olen syntynyt, ja siellä
minä odotan siksi kun kuolema tulee, ja jos minä pääsen äitisi pariin
paratiisiin, siellä tahdon häntä palvella niin, kuin hän tottunut on,
ja hänen mieliksensä on meidän Herra Jumalamme kyllä laskeva minut
sisään, ja hänen hyvyytensä tähden myös sinunkin on vielä käyvä
mailmassa hyvin. Ja nyt -- voi hyvin ja anna minulle anteeksi, jos
mieltäsi olisin toisinaan närkästyttänyt. Voi hyvin ja elä hauskasti,
tuhannen kertaa hauskasti!"

Lents oli Maisun mentyä ison aikaa äännetönnä ja alakuloinen. Mutta
Anni oli sitä virkumpi. Hän taisi vissiinki noitua; hän osasi Lentsin
kanssa menetellä tahtonsa mukaan; hänen äänensä, kun hän oli hyvällä
päällä, oli kuin taikavoima, jota ei kukaan voinut vastaan seisoa.
Pilgrimkin vielä kohdastansa tydytti Lentsiä. Hän koitti Lentsille
näyttää todeksi, että Anni vasta oikeana emäntänä tunsi itsensä
itseksi, ja sen hän teki aina siitä alkaen kuin tuo vanhapiika oli
tiessään, joka tavallansa oli emännyyden anastanut. Anni oli ylimalkaan
tottunut enempään työhön talouden toimissa ja hänen oli paljon parempi
ollansa, kun hänellä oli hyvin paljon tekemistä. Hän sanoi suorastaan
Lentsille, ettei heillä koskaan tarvittaisi palveluspiikaa; näin pieni
talous antaisi hänelle yksistänsä tuskin puolen tehtävää. Oppipojat
saisivat tarvitessa tehdä lopun. -- Lents kuitenkin sai anoppimuorinsa
avulla asian siksi, että uusi piika taas otettiin taloon.

Aina suveen saakka oli taas talossa hauska ja hyvä oltava. Anni kävi
äidin kimppuun, että isä maksaisi Lentsille hänen rahansa takasin. Tämä
todella tulikin eräänä päivänä ja tarjosi Lentsille makson verosta
metsän, joka oli talon takana, ja tahtoi vielä tuhannen guldenia
lisäksi. Lents vastasi ei olevansa metsän tarpeessa, vaan puhdasta
rahaa hänellä täytyi olla; kuitenkin hän vallan hyvin voisi odottaa
jonkun aikaa. Sille kannalle asia sitte jäi, eikä tuo kunnian mies
tehnyt muuta mitään, kuin antoi Lentsille omakätisen velkakirjan, "jos
niin olisi, että sattuisi kuolema tulla".

Syyssuvella oli kylässä isot kemut. Taitelia nai Bertha'n, tohtorin
toisen tyttären -- vanhin tahtoi pysyä naimatonna --, ja tohtorin
poika, joka niinikään teki pelikelloja, oli palannut kotiin ulkomailta.
Semmoinen puhe kävi, että hän aikoi lähelle tohtorin taloa perustaa
suuren kellotehtaan, monenlaisilla masiinoilla varustetun. Koko
paikkakunnalla kuului valitus, että se laitos olisi kaikkein
kelloseppäin surma, kun kelloja valmistettaisiin niinkuin Amerikassakin
semmoisia, joissa ei näkynyt mitään viilan siaa, vaan masiina oli
kaikki valmistanut. Lents kuitenkin oli yksi noista tyyneistä. Hän ynnä
kylän opettaja näkivät paljon vaivaa, saadaksensa nuo kauan hankitut
yhteyden tuumat varteen.

Nyt hädän piti pakottaman ihmisiä siihen, johon eivät vapaasta tahdosta
olleet suostuneet.

Lents ja kylän opettaja kävivät huoneesta huoneesen päiväkaudet
kadoksiin selittämässä mallikelloa. Viisi eri suuruutta ylimalkaan
otaksuttiin tarvittavan. Siinä määrässä olisi riittävän tarpeeksi, mitä
monenkaltaisuuteen tulee. Työn jako olisi ainoa keino auttamaan
uhkaavasta pulasta. Akselia, ratas- ja vetovärkkiä, hakavieteriä ja
varsinkin ruuvia ynnä pidäkkeitä sopisi helpommin ja tarkemmin
valmistaa tehtaassa. Yhteen-sovitus ja lopullinen valmistus aina
kuitenkin jää mestarin tehtäväksi, sillä masiina ei voi mitään teosta
sovittaa yhteen, vaan siihen työhön tarvitaan ihmis-äly ja tarkkuus.

Lents kehotti, että ruvettaisiin aivotun tehtaan osallisiksi taikka
oitis yhteisesti perustettaisiin toinen tehdas, mutta hän näki
tehokkaan toiminnan siaan ainoastaan toimetonta ruikutusta, ja loppu
oli se, ettei kukaan tahtonut luopua omituisesta vanhoillaolostansa,
kun jokainen luuli parahiten menestyvänsä itsekseen ellei tahtonut
antaa itseänsä alttiiksi toiselle.

Lents palasi mielipahoillaan kotiin, ja Anni valitti: "Lakkaa nyt
kerrankin, herran nimessä, olemasta keilapoikana, joka muitten eteen
keiloja asettaa. Lakkaa huolimasta muista ihmisistä. Kukapahan sinusta
huolii? Jospa vapaan voitelisit kaikkein huoneitten ovet, etteivät
narisisi, sitä muut eivät huomaakaan, vaikka se sinun korvissasi
kipeätä tekee".

Lents nauroi vaimonsa osaavia vertauksia. Hän lakkasi pitämästä muista
huolta, mutta sitten Anni rupesi häntä kivistämään, että hän yhdessä
appensa kanssa perustaisi yhtäläisen tehtaan. Lents saattaisi, jos se
niin välttämättömästi oli tarpeen, vuoden ajaksi lähteä ulkomaille ja
sillä välin Anni olisi vanhempainsa luona. Mutta tähän Lents vakuuttaen
vastasi: "Minulla ei ole halua semmoiseen yritykseen, enkä minä enää
vanhana miehenä matkoille lähde, koska ma naimatonnakin olen pysynyt
kotona". Ennen kaikkea muuta hän nyt luopui yhteyden tuumista ja
tydytti Annia sillä, että heillä aina olisi toimeentulonsa, sitä ei
voinut epäilläkään, ja Pilgrim oli se, joka näissä keskusteluissa piti
Lentsin puolta.

Annin mielestä oli Pilgrim siis pää-syynä, ettei Lents päässyt sen
pitemmäksi. Pilgrim, sanoi Anni, ei ole saanut mitään aikaan eikä
hänellä ole sitä haluakaan. Hän koki kaikkia keinoja ja neuvoja
saadaksensa Lentsin ja Pilgrimin riitautumaan, mutta se ei hänelle
onnistunut.

Annilla oli aina kaikenlaisia tuumia ja alinomaa hänen pääsään oli
kokonainen kirja asioita. Hän tiesi, että Lents oli mennyt Falleria
takaamaan talon ostossa, ja nyt hän kehoitti häntä sanomaan takaustansa
ylös. Lentsin täytyi antaa perään, mutta kun hän paki parastaan lähti
Fallerin luo, tuli tämä häntä vastaan ottamaan puoleksi naurahtaen
sanoilla: "Äsköin juuri on vaimoni toistamiseen saanut kaksoiset. Nuot
miekkoiset tietävät, että minä olen semmoinen lapsilieru, ja sen tähden
heitä oitis tulee meille kahtaisin".

Arvattava se oli, ettei Lents, asiain näin ollen, rasittanut Falleria
sanomalla takaustansa ylös ja kun häneltä kysyi, kuinka sen oli laita,
antoi hän karttavan vastauksen.

Yöllä ennen taitelian ja tohtorin tyttären hääpäivää synnytti Anni
poikalapsen. Kun Lents riemurintaisena seisoi vuoteen vieressä, sanoi
Anni: "Lents, lupaa minulle nyt yksi ainoa asia, lupaa minulle se, että
erkanet Pilgrimistä ja että teet sen koetteeksi edes neljäs osa
vuodeksi".

"Minä en nyt voi luvata sinulle mitään", sanoi Lents, ja hänen ilonsa
maljaan sekaantui katkera pisara.

Anni oli innoissansa, kun kuuli häämusiikin laksosta, ja äitinsä ynnä
miehensä vapisivat peläten hengen vaaraa tämmöisestä kiihtymyksestä.
Anni kuitenkin nukkui päivällisaikaan uneen. Lents telkesi kaikki ovet,
ettei Anni kuulisi mitään. Sairas kävikin tyyneemmäksi, hän oli
kärsivällinen ja lempiä, ja Lents kiitti isälle ja aviopuolisolle
suodusta kahdenkertaisesta onnesta. Anni vielä oli niinkin heltynyt,
että sanoi: "Me olemme edeltäkäsin kutsuneet Pilgrimin kummiksi, ja
meidän täytyy pitää puheemme". Oikein kummallista oli, kuinka hänen
mielialansa oli vaihtelevainen. Lents vielä pyysi Petrovitschin
toiseksi kummiksi, mutta hänpä kielsi.

Pilgrim toi tullessaan suuren paperiarkin, jonka hän itse oli maalannut
ja monella allekirjoituksella varustuttanut, ja laski sen ristilapsen
kehtoon.

Se oli lauluyhteyden antama arvokirja, jonka kautta äsköin syntynyt,
hänen epäilemättömän hyvän äänensä tähden, kutsuttiin kunniajäseneksi.

"Niin", sanoi Lents, "tiedätkö mikä on kaikkein kaunein ääni koko
mailmassa? Se on oman lapsen ensimmäinen huuto. Malta poikaiseni, tässä
on sinulle vielä jotain, otappas kiini! Katsokaa vaan, kuinka hän
tavoittaa!" Lents pani piiskuisen pieneen käteen niinkuin vihkimykseksi
isänsä viilan. Anni tempasi sen äkkiä pois ja huusi: "Saattaisihan
lapsi terävään kärkeen itsensä tappaa". heitti viilan laattialle, niin
että kärki taittui.

"Nyt on isäni kunniamerkin kärki katkaistu", sanoi Lents
surumielisesti. Pilgrim koki häntä lohduttaa ja selitti suu naurussa,
että ainahan mailmassa täytyy löytyä uusia ihmisiä ja uusia työkaluja.

Anni ei sanonut sanaakaan.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa.



"Anni, tule tänne, minä näytän sinulle jotain".

"Minulla ei ole aikaa".

"Tule nyt vaan katsomaan, se on sinua hauskuttava. Katso, tässä panen
nyt kahden kellon heilurit liikkumaan, yhden heilurin oikealta
vasemmalle ja toisen päinvastoin. Saat nähdä, että molemmat muutaman
päivän perästä heiluvat yhtäälle päin, oikealta vasemmalle tai päin
vastoin. Vetovoima, joka niihin vaikuttaa, tekee sen, että kumpikin
vähitellen antaa toiselleen perään".

"Sitä minä en usko".

"Saat sen nähdä omin silmin, ja näetkö, samoin käy meidänkin kanssa.
Niin on laita meidänkin molempien: toinen alkaa oikealta, toinen
vasemmalta. Mutta meilläkin on tuo vastakohta tasaantuva. Tosin kyllä
heilurit eivät koskaan myöskin napsuta yhtaikaa, niin että ainoastaan
yksi ääni kuuluisi. Sitä on jo eräs spanialainen kuningas tahtonut
saada aikaan ja sen vuoksi tullut narrimaiseen huutoon".

"Minuun nuo kaikki narritukset eivät koske; sinulla semmoisiin näkyy
olevan aikaa, vaan ei minulla".

Heilurit liikkuivat muutaman päivän perästä samaan suuntaan, mutta
kummankin aviopuolison sydän piti vaan itsepäisesti saman pohtinsa,
johon oli tottunut. Monesti oli kuin tapahtuisi se ihme, joka
ihmiskäden teoksessa on mahdoton, nimittäin yhdenaikainen tykytys.
Mutta se oli pelkkää pettymystä, ja sitä surkeampi oli sitte se
huomaus, että molemmin olivat pettyneet.

Lents luuli olevansa myöntyväinen, vaikkei hän todellakaan sitä ollut,
vaan oli samanlainen, kuin hän aina oli ollut. Anni suorastaan ei
tahtonutkaan olla myöntyväinen. Hän tiesi ja tunsi alusta alkaen kaikki
asiat paljon paremmin; hän oli mailmanviisas ja mailmankokenut. Ihmiset
kaikista mailman ääristä, sekä vanhat että nuoret, rikkaat ja köyhät
olivat hänen lapsuudestaan saakka ravintolassa sanoneet hänen
ymmärtäväisyytensä olevan selvä kuin päivän valkeus.

Annilla oli semmoinen luonne, jota lyhykäisesti, vaikkei oikein
osaavasti sanotaan pintapuoliseksi, mutta hän oli myöskin nopsa ja
kätevä. Anni puhui jaaritteli paljon ja mielellään, mutta kun puheensa
loppui, hän ei sen perästä miettinyt, mitä hän oli kuullut, enempää
kuin mitä hän oli sanonut.

Lentsillä oli syvämietteinen, mutta myös kömpelöinen ja vieläpä useasti
arkamainenki luonne, ikäänkuin kaikki mailmassa olisi särkymäisillään;
hän käsitteli kaikkia, yksin mitättömimpiäkin asioita kaikella
ammattinsa eli, niinkuin hän mielellämmin kuuli sitä kutsuttavan,
taiteensa varovaisella tarkkuudella.

Jos Anni ei saanut itse mitään nähdä eli kokea, hänellä ei ollut mitään
puhumistakaan, mutta Lents, sillä taas oli juuri sitä enemmän
sanomista, jota hiljaisempi hänen olonsa oli. Kun Lents puhui, hän
samassa aina taukosi työstään; taas puhui ja samassa toimitti kaikki
käsillä olevat askareensa.

Anni kertoi mielellään kaikki unennäkönsä, ja kummallista oli, kuinka
hän alinomaa uneksi olleensa ajelemassa kauniissa vaunuissa, kauniilla
hevosilla kauniissa seudussa, hupaisessa seurassa, ja loppu oli aina:
"Oi sentään, kuinka meidän oli lystiä ja naurettiin!" Taikka näki hän
semmoistakin unta, että hän oli ravintolan emäntänä, ja kuninkaita ja
ruhtinoita tulivat ajaen ravintolaan, ja hän osasi heille hyvin
vastata. Lents ei piitannut unelmista mitään eikä hän niitä mielellään
kuulenut jälleen kerrottavan.

Anni oli aamusta varhain aina myöhään ehtoosen kauniisti ja sievästi
vaatetettu. Annia ilahutti, kuu Lents häntä sen takia monta kertaa
kiitti. Lents saattoi sanoa saman asian melkein samoilla sanoilla sen
satoja kertoja, ja sentään hänen tunteensa aina olivat niin uutta
laatua, kuin ei hän koskaan ennen olisi sitä asiaa ajatellutkaan.
Hänen ajatuksensa juoksu tuli ulkona olevaan luontoon, joka
yhdenkaltaisuudessansakin alinomaa tuo uutta ja vihantaa ilmiin, taikka
tuli se hänen ammattiinsa, jossa työssä hän sen sata kertaa
korjaamastansa sai yhtä halukkaasti ja tarkasti uutta aikaan. Annin
mielestä se semmoinen teko oli pitkäpiimäistä ja yksinkertaista. Hän
tahtoi, että Lents olisi pitänyt itseänsä hiukan pulskempana, mutta kun
Lentsin koko huomio oli työssä kiini, hän ei malttanut huolia omasta
itsestään.

Aamusilla Lents tuskin taisi sanaakaan sanoa; hänen ajatuksensa valveni
vasta vähitellen, ja hän näki ison aikaa unta avosilmin, vielä hän sitä
samaa teki istuttuaan työhönsäkin. Vasta vähin erin hänen oma päivänsä
kirkkaaksi valkeni. Anni sitä vastoin oli oitis silmänsä auki saatuaan
valmis kuin sotamies vartioilla, aseissa ja varustettuna; hän otti
päivänsä elävästi vastaan, ja kaikki horroksissa-olo oli hänelle
vastenmielistä. Hän oli olevinaan sama pulska ja näppärä ravintolan
tytär, jonka vieraat jo varhain aamulla tapasivat siistinä, ja
päälliseksi hauskuttavasti jutellen.

Tänkaltaisessa hälinässä Lents monesti katsoi ylös äitinsä kuvaan,
ikään kuin hän olisi aikonut sanoa: älä nyt vaan sinäkin säikähdy
vahvassa rauhassasi; meidän Annimme mielestä piiskojen pamaus on kuin
onkin lystiä.

Annin levottomuus tarttui Lentsiinkin, niin usein kuin Anni katseli
häntä työssään. Kun Lents oli jotain valmistanut taikka oli
valmistamaisillaan, hän sitä tarkasteli pitkin ja poikki ja luuli
samassa Annin levottomat silmät häntä seuraavan ja luuli myös
kuulevansa paheksuvia lauseita pitkäpiimäisyydestänsä, ja siitä hän
itsekin tuli levottomaksi ja kärsimättömäksi. Se oli pahanpäiväistä
kanssa-oloa.

Pikku Wilhe varttui oivan lailla Morgenhaldessa, ja kun lisäksi vielä
tuli piiskuinen sisko, oli siellä semmoinen melu, kuin olisi kesytön
lauma oleskellut huoneissa. Kun Lents monesti tätä valitti, vastasi
Anni uhkamielin: "Sen täytyy olla rikas, joka tahtoo olla itsekseen
rauhassa; hänellä pitäisi olla koko linna, jossa prinssit asuvat
erikseen omassa huonekerrassaan".

"Minä en olekaan rikas", vastasi Lents. Hän kyllä naurahti soimausta,
mutta yhtäkaikki se häntä harmittikin.

Kaksi heiluria ei tee yhtaikaa yhtä monta heilahdusta, paitsi saman
ilman alla eli oikeammin, jos ovat yhtä kaukana maan keskipisteestä.

Lents kävi vieläkin hiljaisemmaksi ja itse puoleensa kääntyneeksi, ja
kun hän vaimonsa kanssa jutteli, veti häntä oikein ihmeeksi se, että
hän kaikista asioista osasi pitää niin pitkiä puheita. Jos Lents
aamusella sanoi: "Tänäpänä on paksu sumu", niin Anni vastasi näpsästi:
"Niin, ja näin aikaisin syksyllä jo. Ilma kentiesi sentään taitaa
muuttua selkeäksikin; ei ole koskaan täällä vuorella ilmaan
luottamista, ja eipä tiedä, vaikka yksi toivoisi sadetta, toinen
selkeätä, aina kuinka kullekin paras olisi. Jos meidän Herra Jumalamme
laittaisi jokaiselle mielenmukaisia ilmoja, olisi hänellä paljon
tekemistä. Kuinkasta kävi entisen ilmojen tekiän?" Ja nyt Annilla oli
juttu kerrottavana, ja siihen lisäsi hän vielä toisenkin samanlaisen.

Kaikenlaisista asioista Anni osasi haastella, aivan samaan tapaan kuin
kiiruhtavaista matkusteliaa hauskutellaan, joka on tilannut ruokaa,
mutta saa sitä ison aikaa odottaa, vaikka veitset, kahvelit ja talrikit
ovat pantuna pöydälle.

Semmoisien puheitten perästä Lents nytkäsi olkapäitään ja oli usein
päiväkaudet puhumatta, ja hänen vaimonsa sanoi hänelle ensimmältä
suopeasti ja sitte tylysti: "Sinä olet pitkäpiimäinen, harvapuheinen
jörö".

Lentsiä tämmöinen soimaus nauratti, mutta se sentään koski häneen
kipeästikin.

Se surma, jota uudesta tehtaasta ennustettiin tulevan, ei käynytkään
toteen, päin vastoin kotiteollisuus sai uutta vauhtia. Ensi aluksi
tehtaassa vaan valettiin sinkkisiä alusvarustuksia, ja niillä oli hyvä
menekki. Lents piti paljon sen päälle, että hän oli edeltäkäsin
aavistanut niin käyvän. Siitä useat häntä kiittivätkin, mutta Anni
yksin ei semmoisessa edeltä-arvaamisessa nähnyt mitään kiitettävää:
tiettyähän se on, että jokainoan pitää tietämän arvata, kuinka oma
ammattinsa on menestyvä, ja tosiasia oli kumminkin se, että tohtorin
poika ja taitelia rikastuivat, sitä vastoin kun kellosepät kiittivät
onneansa, että pysyivät entisellään.

Nytkös Anni monesti kiitti Pröbleriä, joka kumminkin koki parastansa
keksiäksensä jotain uutta.

Yhtäkaikki Lents oli työtä tehdessänsä onnellinen, ja useasti hän sanoi
Annille: "Näetkös kun minä aamuselta nousen ja ajattelen: 'tänäpänä
saatan taas vilpittömästi työtäni tehdä, ja kun se sitte menestyy ja
joutuu, niin minusta on, kuin olisi sydämmessäni aurinkoinen, joka ei
koskaan laske'".

"Sinä osaat hyvin saarnata, sinusta olisi pitänytkin tuleman pappi",
sanoi Anni ja meni ulos huoneesta ja ajatteli: "siinä sinäkin nyt sait
kerran kuulla, sinä, jonka sanoja aina kuulteleman pitää, mutta mitä
toinen sanoo, se ei ole mistään kotoisin. Siinä sait nyt kuulla".

Se ei tapahtunut minkään koston vuoksi, vaan se tuli sulasta
huomaamattomuudesta, kun Lents monesti aterialla oltaessa ja Annin
kertoessa jotain, sanoi ikäänkuin unesta heräten: "Älä pane pahaksesi,
mutta minä en lainkaan tullut kuulleeksi, mitä sinä sanoit. Minun pääni
ympäri pyörii niin kaunis sävel. Joska minä vaan saisin sen soimaankin
yhtä kauniisti. Se on erinomaisen kaunista, kun duuri muuttuu
molliksi".

Anni kyllä tähän hymyili, mutta Lentsin hajamielisyys ei sentäänkään
mennyt hänen mielestään.

Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.

Ennen aikaan, kun Lents tuli kotiin käveltyänsä pronssisepällä,
lukkosepällä taikka muualla ulkona, istui äiti hänen viereensä, kun hän
aterioitsi, ja mitä ikänänsä hän kertoi, oli hyvin sanottu; se
olutlasi, jonka hän tuolla poissa ollessaan oli juonut, virvoitti
kotona äitiään; se, joka häntä oli ystävällisesti tervehtinyt, sitä
äiti sitte kotona kotoväellekin kiitti; kaikki, mitä Lents jutteli, oli
tärkeätä, sillä olihan Lents itse sen nähnyt ja kuullut. Mutta nyt, kun
hän tuli kotiin, Annilla ei ollut vähääkään aikaa istua hänen
viereensä, ja jos hän hiukan istahtikin, ja Lents rupesi kertomaan,
sanoi Anni: "Oi, mitä se minuun tulee? Sehän ei ollenkaan koske minuun.
Eläköön ihmiset minun puolestani, miten tahansa, he eivät minulle tasaa
mitään omastansa enkä minä heidän onnettomuudestansa yhtään huoli.
Kyllä kaiketi sinä pidät ihmisistä paljon, ja he sinusta, koska he
hiukan vetämällä saavat sinun soittamaan ihan kuin minkä pelikellon
hyvänsä".

Nämä Annin sanat nauratti Lentsiä, sillä Pilgrim oli kerran verrannut
häntä kahdeksanvuorokautiseen kelloon, koska hän joka sunnuntaina oli
kuin uudesti vedetty ylös. Koko viikon päivinä hänellä ei ollut
lepoaikaa ja sentähden sunnuntai olikin hänelle sitä juhlallisempi, ja
kun aurinko silloin kirkkaasti paistoi, taisi hän huudahtaa: "Jumalan
kiitos, tänäpänä tuhannen tuhatta ihmistä iloitsee tästä ihanasta
sunnuntaista".

Tähän riemuhuutoon Anni vastasi: "Niinpä sinä olet, kuin olisit taivaan
herra itse ja pitäisit murhetta kaiken mailman ihmisistä". Vast'edes ei
Lents näitä tämmöisiä ajatuksiansa ilmaissut, vaan piti ne itsekseen,
ja se hänen teki melkein hourupäiseksi. Jos häntä taas halutti
jolloinkulloin sunnuntaisina mennä Annin kanssa ulos kävelemään
jonnekin lauluyhteyden kokouspaikkaan naapurikylässä taikka ainoastaan
Fallerin ja hänen vaimonsa kanssa laksoa ylöskäsin, sai hän kuulla: "Te
miehet saatatte mennä mihin hyvänsä ja olla missä seurassa tahansa,
mutta minä en mene mukaasi, minä olen mielestäni liian hyvä siihen;
Fallerin väki ei kuulu minun seuraani. Mene sinä yksin vaan; minulla ei
ole sitä vastaan mitään".

Tietysti nyt Lentskin jäi kotiin ja oli äreämmällä päällä, kuin
kohtuullisen miehen tulee, sekä Leijonassa käydessään, kuin kotona
ollessaan.

Lents ei ollut ikipäivinään pidellyt korttia taikka keilapalloa
kädessä, jota muut ajan vietoksi ja huviksensa tekivät. "Soisin olevan
minullekin hupaa kortista ja keiloista", sanoi hän, mutta hän ei
odottanut saavansa semmoista vastausta, kuin Annilta sai: "Miehen kyllä
sopii lyödä korttia taikka nakata keiloja, kun hän vaan sen perästä
taas reippaasti ryhtyy töihinsä, ja ainakin niillä on parempi pelata,
kuin pelaten töitänsä tehdä".

Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.

Lents sai hyviin hintoihin myydyksi isoimman osan valmiista
teoksistansa, mutta tuo suuri soittovärkki, jota hän oikeastansa oli
ruvennut apellensa valmistamaan, se ei tahtonut oikein edistyä, ja kun
Lents ei voinut olla Annille valittamatta, että se ja se paikka ei
ottanut onnistuksensa, koki Anni hänelle todeksi näyttää, ettei hän
tarpeeksi pitänyt silmällä omaa rahavoittoansa. "Ihmiset tahtovat saada
työnsä pikaa valmiiksi, mutta sinä teet pienemmästäkin teoksestasi
hengen asian. Sinä olet uinailla, mutta sinä uinailet selkeällä
päivällä. Herää nyt kerran kumminkin, herää herran tähden!"

"Oi hyvä Jumala", valitti Lents, "minäkös oikein levottomuudessa elän.
Minun makuuni ei enää ole mitään makuuta; tuntuu kuin makaisin
nokkoisissa. Oi, joska minä vielä kerran saisin oikein makoisesti maata
edes yhden ainoan yön. Minusta on kuin olisin huhmarissa, minä
mielestäni olen yhtä päätä hereillä, minusta on kuin en päivällä enkä
yöllä erkanisi vaatteistani".

Sen siaan että Annin nyt olisi pitänyt osoittaman hellämielisyyttä ja
rohkaisevan allapäistä uuteen itseluottamukseen, hän päin vastoin koki
näyttää todeksi, ettei Lents ymmärtänyt itseänsä auttaa, vaan pikemmin
olisi vaimostansa hänelle apua. Jos Lents työssään onnistui ja hän ei
malttanut olla huutamatta Annille: "Kuules kuinka kuuluu heleältä kuin
kellon ääni!" niin Anni tokasi vastaukseksi: "Minä sanon sinulle selvän
totuuden, että minä en oikeastaan urkusoittoa siedä. Minä olen tuon
saman kappaleen kuullut Baden-Badenissa, ja se kuuluu ihan toisella
lailla".

Tämän tiesi Lents vallan hyvin itsekin, ja olihan Pilgrim'ille siitä
myös huomauttanut, mutta kun Anni näin sanoi tokasi, se häntä pahoitti.
Täten Anni myrkytti koko hänen elämänsä toiminnan.

Kaiken tämän ohessa Annilla oli erikseen omat tuumansa. Anni piti
järkähtämättä oman itseviisaan päänsä, ja oli mielestänsä siihen
oikeutettukin. Hän tunsi parahimman vaikutusvoimansa viruvan eikä
saavansa sitä näin pienessä taloudessa käytäntöön. Hän tahtoi ansaita,
ja hänen mielestänsä oli ravintolanpito hänelle sopivinta.

Tätä ennen hän oli koittanut eroittaa Lentsin ja Pilgrim'in, nyt hän
taas toivoi saavansa Pilgrim'in liittolaiseksensa. Olihan Pilgrim
joskus sanonut olevan suuri vahinko, ettei Anni ollut ravintolan
emäntä; Annipa saisi Leijonan ravintolan toiseen kuntoon, sen sanoi
kaikki ihmiset. Nyt sopi Pilgrim'in auttaa häntä saada Lents
taivutetuksi ottamaan haltuunsa Leijonan ravintolan. Hän sen ohessa
kyllä saattaisi harjoittaa taidettansa -- kun Anni oli hyvällä päällä,
nimitti hän Lentsin ammattia taiteeksi, muulloisti se oli käsityötä
vaan -- joko se sitte tapahtuisi Leijonassa, taikka Morgenhaldessa,
jossa se kuitenkin kävisi paremmin päinsä, koska siellä oli
rauhallisempi olo, ja sitä paitsi monen tehdasliike oli vielä
kauempanakin kodista kuin Morgenhalde oli Leijonasta.

Kun Pilgrim tuli tervehtimään kiiruhti Anni kohtelevaisesti sanomaan:
"Viritä nyt piippusi ja rupee polttamaan; tupakin haju on minun
mieleeni ja se tuntuu niin kotoiselta, kun piippua poltetaan".

Pilgrim ajatteli itsekseen: niinpä sinä täällä ylähällä olet, kuin
olisit vieraassa alassa, mutta hän ei sanonut mitään. Kun Anni sitte
kaukaa onkien alkoi puhumaan tuumistansa, kielsi Pilgrim apunsa pois,
ja Lents oli taipumattomampi sekä miellytyspuheille ja vihan puuskille
kovakorvaisempi kuin olisi hänestä luullutkaan. "Ensimmältä", sanoi
Lents, "sinä minun tahdoit tehdä kellokauppiaaksi ja sitte kellotehtaan
perustajaksi, ja nyt minusta pitäisi tuleman Leijonan isäntä, mutta
lyhyesti sanoen, jos minusta pitäisi tuleman uusi ihminen, mimmoista
sinä odotit, kun minun mieheksesi otit?"

Anni ei antanut mitään suoraa vastausta, sanoi vaan: "Kaikkia muita
ihmisiä kohtaan sinä olet hienoinen kuin voi, mutta minua kohtaan kova
kuin piikivi".

Lents luuli olevansa varakas mies, ja vasta nyt Anni hänen siksi aikoi
tehdä. Anni ei myöntänyt olevansa ansioon kykenevämpi, hän vaan
valitti, ettei hänestä ollut mitään hyötyä ja surkutteli päiviänsä, kun
hän kuitenkin koki parastansa. Mitähän Annin mielessä sitte hehkuikaan?
Hän olisi suonut itsellään olevan paljon tekemistä, hän tahtoi ansaita,
mutta Lents ei antanut hänen koittaakaan.

Lents sanoi, että ennen oli saatu paljon rahaa kasvitarhasta, ja Anni
saattaisi puuttua kasvitarhan hoitoon. Mutta se työ ei Annia
haluttanut. Jokainoa taimi kasvitarhassa kasvaa niin kuin sen määränä
on, hiljaa ja hitaasti, eikä sitä saa sen joutuisammin hyötymään, eikä
siinä mikään kiiru auta. Liian pitkälliseksi käy odottaa siksi kun
siitä mitään tuloa heruu. Ei semmoisesta toimesta ole, vaan kun
kolmesti käyn kyökissä ja kolmesti kamarissa, tiemmä ansaitsevani yhtä
paljon kuin semmoinen kasvitarha antaa koko suvelta. Ja sitä paitsi,
onhan päivämies oikein omansa kasitarhan hoitajaksi.

Nytkös vasta lakkaamatta kesti kuulella natkutusta, valitusta ja
ruikutusta, kuinka niukasti talossa piti elettämän. Lents oli monesti
epätoivon alainen ja monta kertaa hän kävi niin vimmapäiseksi, että
olisi luullut hänen muuttuneen toiseksi ihmiseksi. Äkkinäisyyttään hän
sitte taas syvästi katui, mutta katumustansa hän ei suoraan
tunnustanut, sanoi vaan häpeevänsä kisälliä ja oppipoikia, ja jos Anni
vastedes ei antaisi hänelle rauhaa, panisi hän kaikki väkensä pois.

Tämä uhkaus Annia nauratti, koska Lents ei olisi mies panemaan sitä
toteen. Mutta hän näytti toden ja pani kuin panikin kisällit ja
oppipojat pois. Niin kauan kun Lents vaan malttoi olla luonteensa
mukaan hiljainen ja vakava, sai hän Annista voitonkin tavallansa, mutta
nyt kun oli täysi tora, vaikka se oikeastaan ei ollut muuta kuin
valitusta Lentsin saamattomuudesta, oli Annissa herraa, ja Lents sai
joka päivä kuulla olevansa tyhjäntoimittaja; hän oli laiskuuttaan
pannut kisällinsä pois, ja hänen ihmiskernoutensa oli laiskurin
lessutusta sekin.

Sen siaan että Lentsiä olisi tämmöinen ymmärtämätön soimaus
pitänyt naurattaa, taisi hän koko pitkäsen päivän, itsekseen
työskennellessänsä, näitä sanoja juurta jaksain punnita, ja siinä sitte
yksi ajatus antoi aihetta toiselle, josta syntyi kokonainen
kellonvärkki, sillä välin kun Anni jo aikaa oli peräti unohtanut, mitä
hän oli sanonut. Myöskin oli Annin mielestä tämmöinen erikois-elämä
verrattava sateiseen sunnuntaipäivään suvisaikana; onhan niin, että
lepopäivällä joka mies melkein oikeudellakin toivoo hiukan huvitusta ja
haluaa hauskutella muittenkin ihmisten seurassa: silloinhan on
pyhävaatteet yllä, mutta ne pahat tiet, ne ovat niin pohjattomat, ja
kotona-olo tuntuu kuin istuisi vangittuna. Ei se semmoinen olo kelpaa!
Siitä pitää tuleman toista! sanoi Anni sydämmensä pohjasta alinomaa
itsekseen, ja kaikenlaisista vähäpätöisistä syistä hän kiukutteli ja
pikastui, vaikka hän ei itselleen eikä Lentsillekään taitanut tehdä
selkoa, mikä hänen niin kiukkuiseksi teki.

Lents haki lepoa ja rauhaa ulkona kodista, mutta Annia enemmän harmitti
hänen käytöksensä mennessään, kuin koko hänen poismenonsa. Lents
laakotteli ison aikaa ympäri huoneessa, ennen kun hän meni, ja mentyään
hän sitte palasi kahdesti kolmesti takasin kuistille, ikään kuin hän
olisi jotain unohtanut. Hän ei taitanut sanoa, miten raskaalta hänelle
tuntui lähteä kotoa semmoisella mielialalla, joka hänen teki melkein
kuin toiseksi ihmiseksi. Hänen mielestänsä Annin olisi pitänyt pidättää
häntä menemästä, taikka edes sanoa pari hyvää sanaa hänelle, joka
kumminkin oli vanhempi. Ennen aikaan, kun Lents meni ulos johonkin
asioille, äiti aina hänelle antoi leipäpalasenkin pöytäloodasta mukaan,
niinkuin hätävaraksi ja hiukapalaksi, mutta vielä parempi kuin leivän
kannikka oli äidin sydämmelliset sanat olleet. Toista oli nyt. Nyt hän
lähti kotoa, kuin ei olisi koto hänen omansa eikä hän itsekään mies
omasta kohden. Senpä tähden hän niin paljon aikaa kuluttikin, eikä hän
sittekään taitanut sanoa, mikä häneltä oikein puuttui. Jos taas jotain
saa pyynnöstä ja pakosta eikä hyvän-hyvyydestä, se ei pyhitä mitään,
sillä eihän se ole taikauskoa, kun sanotaan, että sitä siunaus seuraa,
jota ilman pakkoa tehdään.

Monesti Lents, ennen kun hämy tuli ja päivän työt olivat päätetyt, jo
istui Pilgrimin luona ja Anni samoin vanhempainsa tykönä. Näytti sille,
kuin koko talo olisi häviämäisillään. Lents ei puhunut Pilgrimin luona
mitään siitä, joka hänen sydäntänsä kalvoi, ja jos Anni vanhempainsa
luona rupesi valittamaan, he eivät olleet sitä kuulevinaan; heillä oli,
niin näytti, muita tärkeämpiä asioita mietittävänä.

Myöskin Fallerin luona Lents usein istui, ja siellä hänen oli hyvä
olla, melkein vielä parempi kuin Pilgrimin luona. Sinne tullessa, hän
otettiin ilolla ja kunnioituksella vastaan, siellä Lents vanhastaan
pidettiin hyvänä, mutta kotona hän ei käynyt minkään arvosta.

Faller ja hänen vaimonsa elivät yksimielisessä sovussa. He olivat
kumpikin puolestansa vakuutetut siitä, ettei onnellisempia ihmisiä
mailmassa löytyisi, kuin he, jos vaan olisivat velattomia ja vielä
vähän rahaa takana; sitte heitäkin huomattaisiin mailmassa. He elivät
säästäen ja tekivät työtä ja olivat aina hyvillä mielin. Faller ei
ollut erittäin mikään taitava työntekiä ja hän teki kernaammin
suurempaa kellotyötä -- sillä jota suurempi kello, sitä huokeammin käy
sen tarkalleen valmistus -- ja sen ohessa hän hauskutteli itseään ja
vaimoansa kertomalla kaikkia niitä näytelmäkappaleita, joita hän
muitten seurassa oli näytellyt senkin seitsemässä valepuvussa. Fallerin
vaimo oli aina kiitollisena kuulteliana, ja ne purppuravaatteet,
kultaiset kruunut ja kalliit kivet, joista Fallerilla oli kertomista,
ne olivat kaikki hänen vaimoansa varten.

Kuinka ihan toiselta Lentsille näytti hänen oma kotielämänsä. Hänen
mielensä kävi yhä synkeämmäksi, yhä öisemmäksi. Kaikki hänen elämänsä
päivät muuttuivat hänen mielestänsä katkeruudeksi ja suruksi.

Aina kun Lentsin välttämättömästi piti tulla lauluyhteyden
harjoituksille ja näytteille, ja hän muitten kanssa lauloi rakkauden
taikka ikävöivän ja armaan ihastuksen lauluja, niin itku oli rinnassa:
"Onkos tuokin totta? Onko se semmoinen mahdollista? Onko totta todella
löytynyt semmoisia ihmisiä mailmassa, jotka olisivat olleet noin
sulomielisiä, noin tuiki autuaallisia mielestänsä? Ja kuitenkin oli
minustakin kerran ihan kuin..."

Usein hän halusi laulaa synkkämielisiä lauluja, ja hänen kumppaniensa
ihmeeksi veti eräs sydämmeen tunkeva värähdys hänen äänessänsä, joka
kuului kuin kaipaavan valitus, mutta kun hän ei muulloisti koskaan
kyllästynyt lauluun, hän tällöin äkkiä lakkasi laulamasta, oli väsynyt
ja pikastui pienemmästäkin sanasta, joka ei ollut ihan mielensä mukaan,
ja oli oitis sen perästä taas yhtä pikainen anomaan ketä hyvänsä
anteeksi, vaikka ei mitään anteeksi annettavaa ollutkaan.

Lents kuitenkin jälleen reipastutti mieltänsä ja sanoi itsekseen, että
syynä hänen alakuloisuuteensa oli se, ettei hän ollut tarpeeksi ahkera.
Hän rupesi nyt vireästi työhönsä, mutta sillä ei ollut mitään
siunausta. Hänen täytyi usein seuraavana päivänä hajottaa ja hyljätä,
mitä hän puoliyöhön saakka oli valmistanut. Hänen kätensä usein vapisi
viilaa käyttäessään, eikä enää auttanut tuo uudestaan teroitettu isän
viilakaan, joka aina ennen oli häntä rauhoittanut. Monesti hän taas
tykkänään purkasi valmiiksi saadun työnsä, hän kun luuli sen panneensa
väärinpäin kokoon, ja näin meni kokonaisen päivän työ häneltä hukkaan.
Vasta perästäpäin sitte selveni, että työ olikin ollut oikein tehty,
vaan hän itse oli ollut hajamielinen ja siitä syystä luullut kaikki
tyyni olevan väärin ja nurin päin pantuna.

Usein hän käsin kävi otsaansa, ikäänkuin häneltä olisi jotakin
unohtunut, taikka mennyt mielestä. Hän ei itsekään tietänyt, mitä se
oli. Hän oli, niin sanoaksi, kadottanut työnsä oman-tunnon, joka tekee
sen, että hyvin paljon onnistuu ikään kuin itsestänsä ja ilman mitäkään
mielen ponnistusta. Usein suuttuneena itseensä hän nyt väeltä väkisin
pakoitti itsensä tekemään työtänsä tyyneesti ja tarkasti. Jos sinä,
sanoi hän itsekseen, kadotat tyyneen ja tarkkaavaisen luonteesi, niin
hukka sinun perii. Ennen sinä olit onnellinen taiteen parissa, ja niin
sinun nytkin taas täytyy sen kanssa yksistään olla onnellinen. Niinkuin
sinä, soittokappaletta kuullessasi, voit eroittaa soiton hälinästä,
joka ei kappaleesen kuulu, niin tee sinäkin tehtävääsi vaan, äläkä ole
huolevinasi mitään koko kohinasta, joka sillä välin ympärilläsi on. Jos
et sitä kuulla tahdo, sinä et sitä kuulekaan. Ole luja tahdossasi.

Lents taisi nyt taas työskennellä tyyneellä mielin ja tavallisessa
järjestyksessä, eikä häneltä nyt puuttunut muuta, kuin pari pientä
sanaa Annin suusta. Olihan Anni saattanut sanoa: Jumalan kiitos, että
sinä nyt taas istut työssäsi! Lents luuli voivansa olla näitä sanoja
kaipaamatta, mutta ei niin ollutkaan laita. Usein nämät sanat olivatkin
Annin huulilla, mutta hän ei niitä sanonut maalle, sillä aina kun hän
oli ne sanomaisillaan, kuiskasi kopea sisunsa hänelle: mitä sinun
tarvitsee häntä kiittää siitä, että hän tekee velvollisuutensa? Ja
nythän olisi hyvä asia, jos me pitäisimme ravintolaa; hän tekee
työtänsä parahiten, kun saa olla ihan yksistänsä ja kun ei kukaan häntä
silmäile, ja sill'aikaa kun hän on verstaassansa, minun sopisi olla
ravintolahuoneessa, ja kaikki kävisi hyvin.

Mutta työnteko nyt rasitti Lentsiä kahta vertaa enemmän kuin ennen. Hän
oli ehtoisilla niin väsynyt, kuin ei koskaan eläessään. Hän ei ennen
tietänyt väsymyksestä mitään, eikä siitäkään, että työnteko väsyttäisi.
Vaan hän ei sentäänkään suonut itselleen virvoitusaikaa, hän pelkäsi
kadottavansa kaikki ja joutuvansa maantielle, jos hän vaan jättäisi
kotonsa ja verstaansa.

Hän ei moneen viikkoon mennyt kylään, mutta oleskeli paljon
vanhempainsa luona.

Eräs kohtaus sai hänen kuitenkin hervahtamaan paikaltaan. Pilgrim
sairastui pahasti. Lents istui yöt kadoksiin hänen tykönä, eikä
taitanut sanoilla sanoa, kuinka raskaaksi se hänelle kävi, sillä Anni
myrkytti tämänkin ystävyyden osoituksen, kerran sanoessaan: "Sinun
hyväntekeväisyytesi Pilgrim'iä kohtaan ei ole muuta kuin verhopeite
sinun laiskuudellesi, sinun veltolle ja leväperäiselle luonteellesi.
Sinä luulottelet siten tekeväsi kumminkin jotain mailmassa, koska sinä
muutoinkaan et toimita mitään etkä saa aikaan mitään. Sinä olet kuin
oletkin tyhjäntoimittaja". Kun Lents tämän kuuli, hänen hengityksensä
juoksi taajemmin; hänestä oli kuin olisi kivi pudonnut sydämeensä, ja
se kivi ei sieltä lähtenyt, vaan istui kiini.

"Nyt ei enää ole muuta pahaa, jota minusta taitaisit sanoa, ei yhtään
muuta, kuin sitä, että olisin kohdellut äitiäni pahasti".

"Sen sinä oletkin tehnyt, sen oletkin. Sinun orpanasi Hörgertoni, joka
on Amerikassa, on tuhannen kertaa siitä puhunut. Ei löydy, sanoi hän,
ulkokullatumpaa ihmistä kuin sinä olet, ja monta tuhatta kertaa hänen
on täytynyt ruveta rauhan välittäjäksi sinun ja äitisi välillä, sanoi
hän".

"Noin sinä nyt puhut vaan sen vuoksi, että taas saisit minut villiin,
mutta siksi et minua saa, semmoiset puheet ei kose minuun. Minkätähden
sinä vedät vieraita miehiä Amerikasta? Miks'ei ketään täältä? Sinä vaan
tahdot minulle pistosanoja antaa. Hyvää yötä!"

Lents meni Pilgrim'in tykö, joka jälleen oli paranemaan ja jäi hänen
luoksensa koko yöksi. Parantumisestaan Pilgrim tietysti oli iloinen,
eikä Lents tahtonut tätä hänen iloansa häiritä, päinvastoin hän
kärsivällisesti kuulteli kaikkea, mitä Pilgrim jutteli.

Lentsilläkin olisi ollut paljon puhumista, mutta se oli niin surullista
laatua, ettei kenkään pitänyt saaman sitä kuulla.

Pilgrim jutteli hyvällä päällä: "Raamatusta minä olen lujasti
vakaantunut päätöksessäni pysyä naimatonna ja yksinäni. Niinhän
Raamatussa selvästi seisoo, että mies ensimmältä oli ypi yksistään
mailmassa, mutta vaimo ei koskaan ole ollut yksistään maan päällä, ja
siitäpä se tulee, että mies voi yksistäänkin olla".

Lents naurahti, mutta sanat sentään sattuivat.

Aamulla Lents lähti kotiin työhönsä raskasmielisenä, yönsä valvoneena
ja ruumiinvaaleana. Kun hän kohtasi lapsensa, sanoi hän: "Minä en ole
enää muistanutkaan, että minulla lapsia onkaan".

"Niin, kaiketi sinä ne unohdat pois", sanoi Anni. Lents tunsi taas
sydäntänsä pistävän, mutta se tuskin enää teki kipeätäkään. Kun hän
sitte nosti silmänsä äidin kuvaan, huusi hän: "Äiti! Armas äiti!
Sinuakin on Anni solvaissut. Etkö voi siihen sanoa mitään? Älä häntä
rankaise, rukoile Jumalan edessä, ettei Hän häntä siitä rankaisisi; jos
niin, että hän sen tekisi, niin samassa myös minäkin ja lapseni tulisi
rankaistuksi. Ole apuni, armas äiti, anna minulle vakuutus siitä, että
hän lakkaa kaivamasta sydäntäni rinnasta ulos. Ole apuni, armas äiti!
tunnethan sinä minut".

"Tuossa seisoo terve ihminen ja mankuu kuin kerjäläinen! Minä en viitsi
kuulella sinun lörpötyksiäsi", sanoi Anni ja meni molempain lastensa
kanssa kyökkiin.

Ketjut uhkaavat katketa.



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa leipään.


Päivä oli ollut rasittavan kuuma, ja tuntui kuumalta vielä
ehtoommallakin, kun Leijonan isäntä palasi kotiin kaupungista aukeissa
kaleesissa, ajaen kahdella rautiollaan. Kylään päästyänsä hän katseli
outomaisesti ympärillensä, oikealle ja vasemmalle, ja tervehti
kohteliaasti. Gregori, joka posteljoonivaatteissaan, vaikk'ei hänellä
tällä erää ollut torvea, kyyditti isäntäänsä, oli jo riisunut hevoset
valjaista, mutta Leijonan isäntä istui vielä vaan kaleesissa. Hän
katseli aatosalta vuoroitellen ravintolaa, kaleesia ja hevosiaan. Kun
hän vihdoin astui alas ja seisoi pihalla, huokasi hän syvästi, sillä
hän tiesi ajaneensa viimeisen kerran näin komeasti. Kylläpä toki vielä
kaikki on vanhoillaan, eikä löydy muuta kuin yksi ainoa ihminen, joka
paitsi häntä tietää, kuinka pikaa asiat ovat muuttuneet.

Vaivalloisesti hän astui portaita ylös, ja ylähällä seisoi hänen
rouvansa ja kysyi hiljaa: "Kuinka kävi?"

"Kaikki käy kuin itsestään", vastasi Leijonan isäntä ja meni nopeasti
rouvansa ohitse ravintolahuoneesen eikä ensiksi tupaan, niinkuin hän
tavallisesti teki kotiin palatessaan. Palveluspiika sai ottaa hänen
hattunsa ja keppinsä, ja itse hän meni istumaan läsnä olevien
vieraitten seuraan. Hän tuotti myös itselleen syötävää, mutta tänään
hänellä ei ollut ruokahalua.

Vieraat viipyivät myöhään yöhön saakka ja hänkin jäi heidän kanssaan
istumaan. Hän ei puhunut suurta mitään, mutta olihan siinäkin tarpeeksi
huomaavaisuutta ja huvitusta, että hän heille piti seuraa.

Emäntä oli mennyt makuulle, ja sitte kun hän jo aikaa oli nukkunut,
Leijonan isäntäkin haki lepoa. Sitä hän ei kuitenkaan saanut, sillä
hänestä oli kuin olisi näkymätön voima temponut hänen päänalusensa pois
ja kuiskannut hänen korvaansa: tämä sia, tämä huone ja kaikki mitä
siinä on, ei ole huomenna enää sinun omasi. Ennen kaikkia hänen
ajatuksensa kiintyivät kaleesiinsa ja molempiin rautiohevosiin. Hän
hieraisi silmiänsä, sillä äkkiä hänestä oli, kuin olisi molemmat
rautiot karanneet sisään makuukamariin ja kuroittaneet päitänsä
makuusian yli, puhaltaneet kuumaa hönkää sieramista ja katselleet
mulkoilleet suurilla silmillään häneen. Leijonan isäntä kuitenkin elpyi
horroksistansa ja häntä rauhoitti varsinkin se pöyhkeä ajatus, että
hänen täytyy käyttää itsensä kuin mies. Ei hän vielä ollut vaimollensa
puhunut mitään, ja siis vaimonsa tänä yönä vielä taisi rauhassa maata;
vasta huomenna hän saa kuulla kaikki, mutta ei ennen kuin suuruksen
jälkeen; kun on saanut hyvästi maata ja syönyt vahvan suuruksen ja
päivänen kirkkaasti paistaa, niin pahimmatkin uutiset ovat huokeita
kuulella.

Päivä valkeni kirkkaaksi, mutta Leijonan isäntä oli väsynyt ja käski
emäntäänsä sillä välin suurustamaan yksistään. Vihdoin hän itsekin tuli
suurukselle ja hänen ruokahalunsa oli hyvä, ja kun emäntä nyt häntä
kehoitti kerrankin sanomaan, kuinka heidän asiainsa oikein laita oli,
selitti hän vihdoin viimeinkin: "Vaimoni, minä olen antanut sinun
saada yörauhaa ja hyvän huomeneksen, ole nyt vaan vakavakin ja ota
kaikki tyyneesti vastaan. Nyt juuri tällä hetkellä julistaa minun
asian-ajajani kaupungissa kaikki omaisunteni meneväksi vasaran alle".

Tuokion aikaa Leijonan emäntä istui kangistuneena ja äänetönnä; vihdoin
hän kysyi: "Miksi et sitä minulle yhtä hyvin ilmoittanut eilen yöllä?"

"Sentähden että minä tarkoitin hyvää ja soin sinulle levollista unta".

"Hyvää? Sinä minulle hyvää? Sinä olet yksinkertaisin mies koko
mailmassa! Jos sen asian olisit minulle sanonut eilen yöllä, olisi
saattanut panna korjuun yhtä ja toista, josta meille olisi ollut
vuosien kuluessa hyvä apu, mutta tänään, valkopäivällä se ei enää käy
päinsä. Oi, voi! auttakaa! auttakaa!" huusi Leijonan emäntä, ruveten
tyyneesti puhuttuansa yhtäkkiä pahasti parkumaan ja vaipui melkein
hervotonna tuoliin. Palveluspiiat kyökistä ja Gregori, tuo postiljooni,
kiiruhtivat tupaan. Leijonan emäntä nousi seisoalleen ja huusi
haikeasti: "Sinä olet pitänyt asiat minulta salassa, sinä et ole
sanonut minulle mitään, kuinka asiain on ollut laita ja että sinä olet
vararikko. Sinun päällesi lankee koko kurjuus ja kirous; minä olen
vallan viatoin. Voi minua vaimoparkaa!"

Leijonan isäntäkin oli vähällä mennä tainnoksiin, ellei hänen vahva
luontonsa olisi viimeiseen saakka kestänyt vastaan, mutta silmälasit,
ne luiskahtivat itsestään otsalta alas silmille, jotta hänen nyt
selvästi sopi nähdä, oliko se ollenkaan totta, se, kuin täällä
tapahtui, että tämä rouva, joka ei ollut hänelle antanut pahaakaan
rauhaa, ennenkun hän luopui leipuri- ja oluen-pania toimistaan ja yhtyi
hänen veljensä kanssa pitämään suurta kellokauppaa, ja sitte kun tämä
lankonsa ja yhtiökumppaninsa kuoli, melkein pakoitti häntä jatkamaan
liikettä yksistänsä, vaikkei hän sitä oikein ymmärtänytkään; oliko tämä
rouva, joka ainoastaan oli häntä yllyttänyt uusiin keinotteluihin ja
tiesi kaikki melkein paremmin kuin hän itse, se sama, joka nyt oli
huutanut palvelusväen vieraiksi miehiksi siinä tarkoituksessa, että
kaikki vika ja kaikki häpiä lankeisi miehensä päälle?

Tällä hetkellä isäntä näki, kuinka kurja hänen tilansa oli; he olivat
yhdessä eläneet kolmekymmentä viisi vuotta, ja tiesi kuinka monta
vuotta vielä oli jälellä. Hänen vaimonsa nyt teki itsensä noin
ulkokullatuksi, puhdistaaksensa itseään antamalla miehensä alttiiksi.

Silmälasit olivat käyneet himmeiksi eikä Leijonan isäntä enää niillä
nähnyt. Hän pyhkäsi liinasella tyyneesti ensin silmälasia ja sitte
silmiänsä.

Tässä silmänräpäyksessä tarttui häneen kaihelma, joka ei koskaan
kadonnut, mutta tuo pöyhkeä Leijonan isäntä pysyi tavallisen
levollisena ja tyynimielisenä.

Kun palveluspiiat ja postiljooni olivat menneet tuvasta ulos, sanoi
hän: "Kyllä kaiketi sinä itse tiedät, minkätähden olet tuommoisen melun
nostanut, vaikka minä en käsitä, mitä hyvää siitä on; mutta minä en
sano enää sanaakaan siitä".

Leijonan isäntä pitikin sanansa. Hän piti suunsa kiini kuin naulittu,
ja antoi vaimonsa puhua ja valittaa parahiten kuin taisi. Häntä melkein
hauskuttikin se, että ihminen taitaa noin teeskennellä mailman
silmissä. Vasta nyt hän oikein näytti olevansa tuo rikkiviisas, jona
häntä aina oli pidetty, sillä vaimonsa teeskennellessä hän aina
ajatteli: se on sentään ihmeellistä, kuinka ihminen taitaa kaikkia,
mitä vaan tahtoo! -- Harjoitus tekee mestariksi.

Mutta nuo ymmärtämättömät ihmiset eivät ottaneet yhtä tyyneesti vastaan
Leijonan isännän häviötä. Kautta laksojen ja mäkikylien kajahteli kuin
ukkosen jyrinä tuo sanoma; Leijonan isäntä on mennyt konkursiin!

Se ei ole totta, se ei ole mahdollista, ja kuka sitte pysyy pystyssä,
ellei Leijonan isäntä? Yksin tuo kylttiin maalattu kullattu leijonakin
näytti tahtovan ponnistaa vastaan ja tuon kauaksi näkyvän kyltin sanat
narisivat pahasti, mutta konkurssipesän holhojamiehet lannistavat
leijonatkin eivätkä kysy, onko ne ulkoa kullatut, vai ei. Kyltti
otettiin alas. Leijonan kuva näytti kurjan muotoiselta: toinen silmä ei
näkynyt ollenkaan ja toinen taas näytti tirkistelevän niin uupuneena,
kuin sekin olisi kurjuudesta ja hävystä umpeen menemäisillään.

Kovalta otti alahalla kylässä, ja sama oli laita ylähällä
Morgenhaldessakin.

Lents riensi alas kylään. Leijonan isäntä käveli mahtavin askelin
poikki ja pitkin isossa tuvassa ja sanoi arvokkaasti: "Tämänkin
kohtauksen täytyy kärsiä kuin mies". Vähältä piti, ettei hän sanonut:
kuin kunnianmies.

Leijonan emäntä itki, parkui ja valitti: hän ei ollut koko asiasta
tietänyt mitään, ja vannoen hän vakuutti, että hän ottaisi kuoleman
päällensä.

"Kuulkaa appi", sanoi Lents, "onko minunkin rahani mennyt hukkaan?"

"Kun näin suuret summat ovat kysymyksessä, ei voi joukosta eroittaa,
kenenkä omaa ne ja ne rahat ovat", vastasi Leijonan isäntä viisaan
suulla. "Mutta minä kyllä rahaseikkani selvitän. Jos minulle vaan
annetaan kolme vuotta aikaa, maksan viisikymmentä prosenttia. Istu
alas. Joutavaa tekoa se olisi, ruveta käsin ilmaa pieksemään. Liisi!"
huusi hän kyökkiin päin, "tuo minulle päivällistä!"

Kyökkipiika toi sisään ruokaa runsaasti, ja Leijonan isäntä nosti
reippaasti patalakin päästänsä, asetti sen sitte taas paikallensa ja
laskeusi mukavasti istumaan nojatuoliinsa, otti eteensä ja söi
tyyneellä mielin, kuin viisaan miehen tulee. Toista ruokalajia
syödessään hän vasta nosti silmänsä ja sanoi: "saisithan sinäkin akkani
istua tähän. Tämä tämmöinenhän on parasta kyytiä, mitä olla taitaa. Kun
vaan on vahvasti nauttinut liharuokaa, niin päästään jyrkintäkin vuorta
ylös. Ovatko he jo joutuneet pitseeraamaan kaikki viinimme, vai onko
sinulla minulle pieni siemaus tarjonna?"

"Kaikki tyyni on pantuna sinetin alle."

"No laita sitte minulle kuppi kuumaa kahvia, kyllä sekin auttaa".

Lents kävi käsin päähänsä. Onko appi vallan mieltä vailla? Kuinka se on
mahdollista, että kukaan ihminen, jonka tähden satoja tällä hetkellä
epäilee elostaan, saattaa noin maukkaasti aterioida? Leijonan isäntä
oli alentuvaisen puhelias ja kiitteli Annia siitä, ettei hänkin
rynninyt tänne lisäämään turhaa parkunaa. "Lents, sinulla on toimelias
ja sukkela vaimo, sukkelin kaikista lapsistani. Vahinko vaan, ettei hän
ole mies, hänellä kun on keinottelevainen luonne, ja jos hän vaan olisi
mies, asiatkin olisivat toisin. Vahinko se, ettei minun Annillani ole
hoidettavana jotain suurta liikettä, esimerkiksi suurta ravintolaa, se
se ravintola olisi ensimmäinen laatuansa sekä täällä että tuolla".

Tämmöinen kerskaus, ja koko tämmöinen käytös juuri tällä hetkellä,
saattoi Lentsin sisun kuohumaan. Mutta hän koitti itseään hillitä ja
näin itseänsä pakoittaessaan hän sanoi arkamaisesti ja melkein nöyrällä
äänellä: "Appi, pitäkää ennen kaikkia huolta siitä, ettei metsää taloni
takana tykkänään kaadeta. Koko tämän aamupäivän olen kuullut siellä
hakattavan. Onko se laita-lailla?"

Jota hieno-äänisemmin Lents lausui, sitä suuremman äänen Leijonan
isäntä nosti ja huusi: "Minkätähden se ei saisi tapahtua? Se mies, joka
metsän omistaa, tekee sen kanssa, mitä tahtoo".

"Mutta, appi, olettehan luvannut metsän minulle?"

"Sinähän et siitä sanonut huolivasi, ja metsä on nyt myyty eräälle
puukauppiaalle Trenzlingenistä".

"Mutta teidän ei sovi sitä myydä, se metsä on taloni suoja. Kyllä
muutamia puita saa kaataa, mutta ei koko metsää. Niin on satoja vuosia
menetelty, ja samaa on jo isoisänikin kuullut".

"Se asia ei kuulu minuun. Minulla on nyt muuta ajateltavaa".

"Oi hyvä Jumala!" huusi Lents itku silmin, "mitä te nyt olette minulle
tehneetkään. Te olette minulta ryöstäneet kalliimman aarteeni tässä
mailmassa".

"Vai niin? Vai on rahat sinulle kaikkein kalliinta? Minä en ole
tietänytkään, että sinunkin sydämmesi on housuntaskussa".

"Ei niin, vaan minä tarkoitan sitä, ettei minulla enää ole vanhempia
ollenkaan"

"Sinä olet jo niin iso, että kyllä tulet orpolapsenakin toimeen, vaikka
minä hyvin tiedän sinun olevasi yhden noista, joka vielä isonakin
huutaa äitiänsä ja mankuu: äitini! nyt sinun lastasi loukataan!
Olethan sinä kuitenkin sanonut olevasi mies, ja semmoinen joka saa
yhteydenkin aikaan, ja sittehän, kuten hoetaan, kaikki seisovat yhtenä
miehenä kuin metsä, -- metsä täynnä pelkkiä kelloseppiä! Ha, ha! koska
oikein naurattaa! Pane nyt sitte yhteytesi varteen, niin sinä ja te
kaikin olette hyvässä turvassa". Näin Leijonan isäntä sanoi, eikä häntä
olisi kukaan luullut noin ilkeäksi. Lents olikin hänen velkojistaan
ainoa, joka oli hänen ammuttavaksensa saapunut, ja sentähden hän nyt
laukasikin kaikki vihansa ampumavarat.

Lents oli käynyt tulipunaiseksi ja lumivaaleaksi vuoroitellen ja hänen
huulensa vapisi kun hän sanoi: "Appi, te olette lasteni isoisä, ja te
tiedätte, mitä olette heiltä riistänyt. Tottakaan teillä ei ole
omaatuntoa. Mutta metsää ei saa kaataa. Minä panen asian oikeuteen".

"Hyvä juttu! Siinä sinä teet, kuinka tahdot", sanoi Leijonan isäntä ja
meni yöpöydälle kaatamaan itselleen kupin kuumaa. Lents ei saanut
enempätä oltua tuvassa.

Kivipenkillä, Leijonan ravintolan edustalla istui murheissansa mies, ja
se oli tuo vanha Pröbler. Hän sanoi jokaiselle ohi-menevälle istuvansa
odottamassa asianomaisen virkamiehen tuloa, sillä tuolla sisällä
Leijonassa oli hänen paras ja tärkein keksimänsä pantuna pantiksi, eikä
sitä suinkaan saataisi panna menemään vasaran alle, joten se joutuisi
mailmankuluksi ja joka mies ottaisi mallia siitä, eikä hänelle itselle
olisi siitä mitään hyötyä. Konkursipesän hoitajain tulisi ensin
hänelle hankkia hallituksen antaman patentti-oikeuden, joka hänestä
tekisi rikkaan ja mainehikkaan miehen. Lents näki paljon vaivaa
rauhoittaaksensa vanhusta. Hän koki hänelle todeksi näyttää, että häntä
yksistään oli Leijonan isäntä hyvin kohdellut, sillä kaikki Pröblerin
teokset olivat täyteen arvoonsa kirjoihin kirjoitettuna ja niinkuin
panttikaluina hänen lunastettaviksensa. Mutta Pröblerin pää ei
kääntynyt enempää kuin hän paikaltaankaan hervahti.

Lents lähti menemään; hänellä oli itsepuolestansakin tarpeeksi
tekemistä. Hän meni setänsä Petrovitschin luo. "Näetkö nyt", sanoi setä
hänelle riemusuin, "enkö minä sitä sinulle sanonut juuri tällä
paikalla, silloin, kuin sinä pyysit minua menemään Annia sinun
puolestasi anomaan, enkö minä sitä sanonut, että Leijonan isännän on
velkaa sekä samettikalottinsa päässä että saappaansa jalassa? Ja
itsensäkin hän on lihoittanut vieraista varoista".

"Niin, niin, setä; teillä on ollut oikein ja te olette viisas, mutta
auttakaa minua nyt".

"Ei tässä mikään apu auta".

Lents rupesi nyt kertomaan metsä-asiastansa ja kuinka sen oli laita.
"Kukatiesi jokin neuvo sentään auttaa," sanoi Petrovitsch.

"Jumalan kiitos! Jos minä vaan saisin pitää metsän!"

"Siitä ei voi olla puhettakaan; metsä on myyty kuin myyty, mutta sitä
kaadettakoon vaan paikka paikoin, eikä kauttaaltansa. Metsä on sinun
talosi suojana ilmoja vastaan, eikä sitä saa juuri ilman mitään
puhtaaksi hakata. Näyttäkäämme tuolle metsän koloojalle
Trenzlingenistä, että meissä on hänen mestarinsa".

"Herra Jumala, minun taloni!" huusi Lents. Hänestä oli kuin talonsa
olisi kukistumaisillaan, kuin täytyisi hänen kiiruhtaa kotiin avuksi.

"Sinun talosiko? Niin oikein, sinun talosi on täpärällä," sanoi
Petrovitsch ja nauroi tätä omaa sukkeluuttansa. "Mene nyt kohta
kylätuomarille, ja tee siellä vastaväite. Vielä yksi asia, Lents; minä
en elinpäivinäni enää usko yhtäkään ihmistä, ja minä sanoin sinulle jo
silloin samalla kertaa, että sinun rouvasi on paras koko perheessä.
Mitä sen muihin jäseniin tulee, näethän nyt, etten ole heistä pettynyt.
He ovat kaikin jo aika päivä tietäneet, jo vuosia sitte tietäneet, ja
vallan hyvin tietäneet, kuinka perheen isän on laita ollut. Ja sinä
olit sitte hyvä hätävaraksi, kosk'ei tohtorin nykyinen vävypoika
Annista huolinut, ja siinä hän oikein tekikin".

"Setä, minkätähden noin sanotte juuri nyt?"

"Minkätähdenkö? Sentähden että se on totta; minulla on vaikka vieraita
miehiäkin siihen".

"Mutta minkätähden juuri nyt, juuri tällä hetkellä sitä sanotte?"

"Onkosta mitään määräaikaa pantuna, milloinka totuus on sanottava? Minä
olen aina ajatellut niin, että sinä ja sinun Pilgrimisi, te olette
juuri yhtä hyvät haaveksiat molemmat. Minä sanon sinulle, kummoinenka
sinä olet; sinä olet ollut kurjimpia ihmisiä, ennen kun sinä menetit
rahasi, sillä sinä olet katuvainen nahjus, ja semmoinen mies on
surkuteltavin ihminen, on kuin säkki läpiä täynnä. Niin juuri, sinä
olet katuvainen nahjustelia. Mitä sinä eilen teit, sitä sinä tänäpänä
kadut ja ajattelet: voi minua vaivaista lasta! Minun tarkoitukseni on
kuitenkin ollut niin hyvänsuopa! Surkuttelemista ei yksikään mies
kaipaa, taikka semmoinen ei olekaan mies; surkutusta kaipaa ainoastaan
vaimoihminen."

"Setä, te kohtelette minua kovin kovilla sanoilla".

"Sentähden minä sitä teen, että sinä olet itseäsi kohtaan niin
pehmoinen. Mutta ole nyt kerrankin vakava, äläkä pahoita rouvasi mieltä
tämän tapauksen tähden. Kohtele häntä hennosti, sillä hän on nyt vielä
kurjemmassa tilassa kuin sinä itse oletkaan".

"Vai niin? Niinkö?"

"Juuri niin. Tuolle muhkealle Leijonan Annille käy raskaaksi, kun hän
ei enää taida ajatella, että jokainoa, jolle hän hyvää huomenta sanoo,
on siitä pöyhkeissään".

"Hän ei olekaan enää Leijonan Anni, vaan hän on minun vaimoni."

"On oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä; sinä nait hänen omasta
vapaasta tahdostasi, vaikka minä kyllä sinua estelin".

Lents riensi kylätuomarin luo, mutta ei tavannut häntä kotona. Hän
käveli kuin orjantappuroilla, ja ne häntä pisteli ja nytki. Hyviä
ihmisiä hän ei tavannut kotona, mutta kaikki ilkeät hänelle sanoivat
julki, mitä he salaa olivat hänestä ajatelleet; he kiusasivat ja
pilkkasivat häntä nyt, kun hän oli avun tarpeessa. Hän palasi takasin
kotiinsa, mutta karasi talonsa sivutse metsään ja käski puitten
hakkaajia lakkaamaan työstänsä: "Täällä ei ollenkaan tarvitse puita
kaataa."

"Maksatteko sitte palkkamme tältä päivältä?"

"Maksan".

"No hyvä". Miehet laskivat kirveensä olkapäilleen ja menivät kotiin.

Sisään tultuansa kohtasi Lents Annin syleillen lapsiansa ja huutaen:
"Oi minun lapsi-raukkojani! Teidän täytyy nyt mennä kerjuun, minun
lapsi-parkani!"

"Niin kauan kuin minä elän ja pystyssä pysyn, se ei tapahdu; minähän
olen mies, ja ole sinä nyt vaan rauhassa ja hyvällä päällä".

"Hyvällä päällä? Minä en ole ikipäivinäni mitään pahaa tehnyt, ja sinä
suuresti erehdyt, jos nyt luulet voivasi taivuttaa minun ikeen alle
kuin matelevaisen, nyt kun isääni on onnettomuus kohdannut. Älä
uskokaan! Minä en taivu tippaakaan. Vasta nyt sinä saat osoittaa tuota
kiitettyä hyvän hyvyyttäsi. Saat näyttää, kuinka sinä vaimoasi
holhoot".

"Niin tahdon ja teenkin, mutta ei sille kättä tarjota, joka ei kättänsä
ojenna".

"Jos sinä vaan olisit ottanut neuvoni ja ostanut Leijonan, niin
olisimme turvatut, eikä kotitalo olisi joutunut vierasten haltuun.
Mutta älä minulle hiisku sanaakaan rahoistasi! Sinä istuit ihan samalla
paikalla, kuin nytkin istut, ja minä istuin tässä näin, ja tuossa
seisoi viinilasi täytettynä melkein reunoilleen, ja minä vielä sitä
siirsin likemmäksikin, -- muistatko sitä? Silloin minä sinulle sanoin,
ja sanoin selvästi ja suoraan: ei järki-ihminen noin anna rahojaan
pois, ei yksin isälleenkään, noin ilman mitään".

"Joko sinä sitte silloin tiesit, että näin pahasti piti käymän".

"Minä en tietänyt mitään, en yhtään mitään; minä tiesin ja tiedän vaan,
mikä on järki-ihmisen tekoa, ja anna minun viimeinkin olla rauhassa".

"Eikö sinua haluta mennä äitisi luo? Hän valittaa ja on vallan
äkeissään".

"Mitähän minä hänen luonansa tekisin? Sitäkö, että hän vielä enemmän
porahtaisi tullessani? Minun kaiketi pitäisi oitis lähtemän menemään
tuonne alas kaikkein ihmisten pilkattavaksi ja surkuteltavaksi? menemän
sinne kuulemaan, kuinka tohtorin suloiset tyttäret soittavat ja
nauravat minun ohitse mennessäni. Minulla on täällä ylähällä
yksinäisyydessäni tarpeeksi, enkä minä kaipaa yhtäkään ihmistä".

"Kentiesi kaikki täten on kääntyvä parhain päin", lohdutti Lents,
"kentiesi nuo on tästälähin täällä ylähällä yksinäisyydessä hauskempi
ja parempi oltava minun kanssani yhdessä. Eipä tiedä, vaikka kävisi
niinkin, ja niin pitääkin käymän, että vielä sanot samaa, kuin kerran
ennen sanoit: täällä ylähällä olemme kuin taivaassa ja suomme kernaasti
ihmisten tuolla alahalla riehuvan ja hyörivän ja pyörivän miten
parahiten jaksavat. Niin olla ja elää tahdomme. Me olimme yhteen aikaan
onnelliset, ja olemme vastedeskin taas. Kun sinä vaan olet hyvä, minä
teen työtä siinä kuin kolme. Mitä taas tähän minun tappiooni tulee, ole
hyvässä rauhassa sen puolesta; minä en ole sinua nainut rahojesi
tähden".

"Enkä minäkään ole rahaan katsonut, kun sinut otin, eikä se olisi
vaivaa maksanutkaan. Jos minä olisin rikkautta halunnut, olisi minulla
ollut monta muuta tarjonna".

"Me olemme jo niin kauan eläneet yhdessä, ettei naimajutut enää
kostuta", katkaisi Lents, "ruvetkaamme aterialle".

Aterioidessaan Lents kertoi, miten metsä-asiansa oli laita. "Tiedätkö",
sanoi Anni, "mimmoinenka loppu siitä tulee?"

"Mimmoinenka sitte?"

"Semmoinen vaan, että sinä saat hakkuumiehille maksaa heidän
päiväpalkkansa".

"Saadaanpa nähdä vaan", vastasi Lents, ja lähti oitis aterioittuaan
toistamiseen kylätuomarille, jota hän ei ensi kertana tavannut kotona.

Tiellä sai hän seuraksensa kurjan kumppanin. Se oli Faller, joka
ruumiinvaaleana saavutti hänet ja huusi: "Oi, voi! tämä on kauhia
tapaus, kovin kauha; on, kuin selkeä taivas salamoitsisi".

Lents puhui rauhoittavan tavalla. Tosin kyllä puolen kolmatta tuhatta
guldenia oli melkoinen tappio, mutta hän kuitenkin pysyisi toivon
mukaan pystyssä. Hän kiitti hyvää toveriansa hänen osanotostaan. Nytpä
Faller pysähtyi seisomaan kuin paikallensa puutuneena. "Mitä lajia?
Onko Leijonan isäntä sinunkin kanssasi noin menetellyt? Hän on
minullekin velkaa kolmekymmentä yksi guldenia pelkistä hyvistä
kelloista, joista minä hyvin vähän hyödyin, mutta minä olen rahat
tallettanut hänellä niinkuin säästöpankissa, että minulla olisi
määräaikana maksaa taloni hinnasta pois. Tämän kautta minä olen
vähintäkin kahdeksi vuodeksi jäänyt takapajulle".

Lents pani kätensä alas ja sanoi ettei hänellä ollut aikaa pitämään
kumppanille seuraa; hänen oli määrä mennä kylätuomarille.

Faller katsoi hänen peräänsä surusilmin ja melkein hän unhotti oman
kurjuutensa ystävän tähden.

Kylätuomari-tohtori oli Leijonan isännän ikävästä kohtauksesta kovin
pahoillaan. Ne rahat, jotka hän itse sen kautta kadotti, ei olleet
sanottavan suuret, mutta Leijonan isännän häviö oli onnettomuus koko
kylälle, koko paikkakunnalle.

Kun Lents sitte kertoi itsensäkin kärsineen vahinkoa, huusi tohtori
varsin uhoisaan: "Siis on hän saanut sinunkin mukiinsa! Nyt en enää
kummeksu mitään. Mutta kuinka se on ollut mahdollista? Kuinka se on
voinut olla mahdollista?" Vähän ajan takaa hän kysyi: "Kuinka sinun
rouvallesi kaikki tämä tuntuu?"

"Hän sanoo kaikki tyyni minun syykseni".

Lents kertoi metsästä ja vaati ryhdyttävän kiiruimpiin keinoihin, ettei
vielä hänen talonsakin joutuisi kaikenmoisien rajuilmojen valtaan ja
kentiesi äkkikuulematta koko vuorenlohkareitakin vierähtäisi hänen
päänsä päälle. Kylätuomari-tohtori oli samaa mieltä: "Jos metsä
hakataan paljaaksi, siitä tulee koko paikkakunnallemme pahaa perästä,
ja kentiesi vielä pilaantuu meidän paras kaivommekin, se joka on kirkon
kohdalla ja jota juuri metsä kostuttaa. Kumminkin pitäisi vuoren
harjulle jätettämän puita pystökseksi, mutta valitettavasti me emme
siinä asiassa voi mitään. Se on kurjaa ja kurjana pysyy, että
metsänomistajat saavat mielensä mukaan typi tyyni hävittää metsät. Nyt
ollaan parhaillaan puuhassa laatia laki tuota menettelyä vastaan, mutta
minä pelkään pahaa, että loppu on sama kuin aina ennenkin; kun karja on
käymässä, pannaan naveton ovet kiini".

"Mutta, herra kylätuomari, minua kurjuus kaikkein ensiksi kohtaa. Eikö
sitä vastaan mitään voi?"

"Tuskin kyllä, minä luulen. Se paikka lunastettiin talon-alaksi -- minä
en siihen aikaan ollut kylätuomarina, vaan sinun appesi oli silloin --
niin jäi kunnan oikeus ja sinun oikeutesi metsän suhteen valvomatta.
Varmaankaan ei kukaan olisi huoneitansa rakentanut siihen paikkaan,
jossa sinun talosi nyt seisoo, jos olisi tietänyt siitä, että on lupa
metsää kaataa, ja eihän sinulla olekaan mitään metsää suojelevaa
turvakirjaa. Sinun sopii sentään koittaa korkeammassa oikeudessa, ja
kyllä minä annan kirjoituksen mukaasi; kentiesi asia siellä voi
autetuksi tulla".

Lentsin jalat olivat kuin solmessa, ja tuskin hän pääsi paikaltansa
liikahtamaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivyskelemään eikä auttanut
kustannuksia kammoksua. Lents haki hevosen ja lähti kaupunkiin oikeutta
etsimään.

Sillä välin Anni sai vieraita. Kaupustelian Ernestiina-täti, se sama,
jota Anni silloin ensimmäisellä huvimatkalla oli niin pahasti
panetellut, tuli häntä tervehtimään ihka uudessa silkkihameessa, jonka
vyötärössä näkyi kultakellokin kiiltävän. Hän sanoi käyneensä kylässä
rahan kannossa, kaikki asiat kävi Jumalan kiitos hyvin, ja hänen
miehensä ansaitsi paljon välittäjänä talojen ja maatilojen kaupoissa
kuin myös lumppukauppiaana, ja niinikään hän oli monen vakuutusyhtiön
asiamiehenä sekä palo- että rakeitten vahinkoa vastaan, kuin myöskin
ajoi asioita ihmisten ja eläinten hengenvakuutuslaitoksille, joitten
kauniilla kirjaimilla präntätyt taulut riippuivat hyllyissä ja
loodissa. Tästä kaikesta sai rahat poikineen eikä se ollenkaan ollut
mitään onnen kauppaa, ja nytkin juuri oli käynyt saataviansa velkomassa
ja hän ei saanut samassa oltua tulematta Anniakin tervehtimään.

Anni kiitti kohteliaasti ja pyysi antamaan anteeksi, ettei hänellä nyt
ollut mitään erikoista tarjottavana. Ernestiina vakuutti, ettei hän
ollut sitä varten tullutkaan.

"Sen sinusta uskonkin", sanoi Anni, ja ne sanat sopi kääntää moneen
päin. Anni puolestansa oli vallan varmaa siitä, että Ernestiina oli
tullut tänne koston himosta. Anni, joka aina oli Ernestiinaa pitänyt
halpana, Annin piti nyt pakahtuman kateudesta ja harmista. Mutta
Annissa kuitenkin vielä oli sen verran ravintolan tytärtä, että hän
taisi tuommoista häijyyttä torjua muutamilla kohteliaasti löylyttävillä
puheenparsilla ja sen ohessa myöskin näyttää vanhaa kopeuttansa --
hänpä olikin talon tytär Leijonasta ja Ernestiina vaan katala
sukulainen, joka kerran oli heillä palvellut -- kun hän huomautti
Ernestiinaa siitä, että monenmoista askaroimista löytyi, joka oli
sopivaa ainoastaan alhaisemmille ihmisille, mutta parempain ihmisten ei
sopinut kaikenmoisiin raha-ansioihin ryhtyä.

Ernestiina oli todellakin tullut Morgenhaldeen vahingon ilosta, ja sen
huomasi siitäkin, että hän oitis tultuansa rupesi kourimaan taskujaan,
jossa oli naula poltettua kahvia ja sama verta sokeria, jonka hän aikoi
Annille lahjoa tuliaisiksi. Mutta samassa kun hän Annin näki, muuttui
hänen vahingon ilonsa vilpittömäksi suruksi, ja kun Anni häntä noin
ylhäisesti puhutteli, niin hänessäkin heräsi tuo entinen nöyrä
alammaisuuden tunto ja hän unohti sekä silkkihameensa että
kultakellonsakin. Tuliaiset, jotka hän oli aikonut lahjoa, ne hän nyt
tarjosi kuin maistiaisiksi taikka kauppatuttavuuden vuoksi, ja hänen
sanansa tuli oikein sydämmestä, kun itkusilmin sanoi: jos kaikki
ihmiset, jotka ovat Leijonassa hyvää nauttineet, nyt sen palkitsisivat,
niin olisi Annin vanhemmilla vaikka sata vuotta elääksensä. Hän lisäsi
vielä totisella äänellä, että jos vaan olisi tullut Leijonaan naiduksi,
kaikki epäilemättä olisi entisellä hyvällä kannalla.

Tämmöinen puhe oli Annin mieleen, ja se teki, että hän unohti pois
kaikki vanhat kiistat ynnä tämän sietämättömänsä sukulaisen uudet
vaatteet. Nyt kumpikin vuorotellen rupesi toinen toistansa
muistuttamaan menneistä onnellisemmista ajoista ja sen ohessa
valittamaan, kuinka ihmiset nyky aikaan olivat viekkaita ja
kiittämättömiä, ja Anni ja Ernestiina olivat niin yksimieliset, että he
erotessaan näyttivät iänkaiken olleen ylimmäisiä ystäviä ja eläneen
yhdessä kuin sisarukset.

Anni vielä meni Ernestiinaa saattamaankin kappaleen matkaa ja käski
häntä pyytämään miestänsä kuulustelemaan, eikö löytyisi myytävänä joku
siistikäs ravintola, varsinkin semmoinen, jossa monta hollia tehdään,
jonka heidän sopisi ostaa ja laittaa hyvään kuntoon, ja sitte myydä
huoneensa täällä Morgenhaldessa.

Ernestiina lupasi tämän asian toimittaa ja pyysi Annia ehtimiseen, että
hän vaan lähettäisi ostamaan puotitavaraa heiltä eikä suinkaan mistään
mualta.

Annin päässä pyöri kotiin palatessaan monemmoisia ajatuksia: minun
kotini on sentään holhonut hyvin monta ihmistä ja perustanut heidän
onnensa, ja meidän itsemme ei enää pitäisi olevan mistään arvosta! Tuo
yksinkertainen Ernestiinakin on meillä niin viisastunut, että hän nyt
taitaa pitää kauppapuotia ja on saanut miehensä, tuon lamaantuneen
kraatarinkin ihmismäiseksi. Ernestiina on ennen pitänyt minun vanhoja
vaatteitani, mutta kuinka hän nyt on vaatetettuna? On kuin
virkakuntalaisen vaimo ja kilistelee rahoja taskussaan! Vaan minunkos
pitäisi elää tästälähin tyhjäntoimittajana ja kuihtuvan täällä
ylä-ilmoissa, ja vielä vastaan ottaman lahja-antimia Ernestiinalta?
Eipä hän sentään rohjennut tarjota kahvinsa ja sokerinsa minulle
lahjaksi, vaan jätti ne maistiaisiksi. -- Ei, minun uhripeuraseni,
tämmöinen olo ei kelpaa! Minä panen sinun ketarasi toisella lailla
keikkumaan ja laitan musiikin, joka on toista nuottia.

Siitä Anni vaan oli mielihyvissään, että hän oli antanut Ernestiinan
toimeksi ravintolan haun. Kun siitä vaan saisi tietää jotain vissimpää,
niin saisi kaikki asiansa asettaa sen mukaan.

Siksi aikaa hän siis päätti tyyneesti odottaa. -- Vasta myöhään
ehtoolla palasi Lents takasin kaupungista kieltäväisellä vastauksella.
Mitään kirjeellistä sopimusta metsän suojeluksen suhteen ei löytynyt.
Kun Lents seuraavana aamuna heräsi ja kuuli kirveitten iskun vuorelta
talonsa takaa, oli hänestä kuin joka isku tunkeisi hänen ytimiinsä.
Minä tahtoisin kaikkein mielukkaamin kuolla, sanoi hän itsekseen ja
istui työhönsä. Hän ei sanonut sanaakaan koko pitkänä päivänä, ja vasta
sitte, kun hän ehtoolla sammutti kynttilän kamarissaan, lausui hän
lujaa: "Minä soisin saavani noin sammutetuksi elämänikin!"

Anni ei ollut tätä kuulevinaan.

Tähän saakka ei Anni ollut itkun pisaraa vuodattanut tämän surullisen
kohtauksen tähden, ei itse tähtensä enempää kuin vanhempainsakaan. Hän
pysyi malttuneena, paitsi mitä hän lastensa puolesta valitti. Mutta
seuraavana aamuna, kun ei enää tullut kylästä lämmintä nisuleipää eikä
ollut kahvipöydälle pantavana muuta kuin tavallista ruokaleipää, rupesi
poskia pitkin vierimään katkeria kyyneleitä, jotka lankesivat leivän
sekaan. Anni leikkasi Lentsin huomaamatta kyynelten kastaman kaistaleen
pois ja söi sen, söi ja itki.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kaikki nurin narin.


Konkursipesän uskotut miehet saattoivat kaikki päivän valkeuteen, ja
nyt tuli ilmi, miten Leijona oli menetellyt salavihkaa.

Leijonan isäntä näytti olevan oikea veijari.

Tydyttääksensä niitä, jotka olivat vieraita ja vastoin häntä ankaroita,
oli Leijonan isäntä pettänyt juuri niitä, jotka häneen luottivat
taikka olivat hänen käskynalaisiansa, Yksin hollimiestenkin pienet
säästörahat oli saamatta. Kurjat kellosepät kulkivat kylässä paikasta
paikkaan valittaen epätoivoissaan, että Leijonan isäntä oli heidän
elämä-iästänsä varastanut kuukausia ja vuosiakin, ja kuitenkin olisi
jokainoa heistä ollut ennen tätä valmis vaikka vannomaankin, ettei
rehellisempää miestä hakeinkaan löytynyt. Paremmin ei Leijonan
emännänkään käynyt, vaikka hän itsensä niin viattomaksi teki. Emäntähän
aina oli niin levitellyt perheen siipiä ja aina niin isoisesti
kerskaillut, sekä jokaiselle suosiotansa osoittanut kuin armolahjaksi.
Leijonan isäntä ei kumminkaan ollut kerskannut muulla kuin
äänettömyydellään ja tytynyt että häntä yhdeltä ja kahdelta tahoin
kutsuttiin kunnianmieheksi ja joskus sitte vielä visun varoisaksi.

Moni velkoja tuli Lentsin tykö Morgenhaldeen. Heitä ei pidättänyt tuo
pitkä matka sinne ylös, koska kerran olivat kylään tulleet ja heillä
oli niinkuin oikeus nähdä koko kurjuuden. Kun he kaikki sanoivat
surkuttelevansa Lentsiä, että hän oli joutunut näin pahaan pulaan, se
oli kuin he olisivat puoleksi säälineet häntä ja puoleksi ennustaneet
hänelle vielä suurempaa kurjuutta. Muutamat häntä lohduttivat sillä,
että hän kukatiesi saisi periä setänsä, ja he vakuuttivat, etteivät he
häneltä velkoisi mitään, vaikka hän rikaskin olisi, heillä kun ei
siihen oikeutta ollutkaan. Mihinkä hyvänsä Lents vaan tuli, siellä
häntä päiviteltiin ja surkuteltiin appensa tähden, joka oli tehnyt niin
huonosti, että meni omaa lastansa pettämään. Yksi ainoa vaan oli, joka
puhui Leijonan isännän puolesta, ja se oli Pilgrim, ja kun hän sitä
teki sulasta sydämmensä pohjasta ja aina Lentsin luona vakuutti, että
Leijonan isäntä oli ainoastaan erehtynyt laskuissansa ja pannut kaikki
toiveensa tuohon onnettomaan brasilialaiseen riita-asiaan eikä suinkaan
ollut mikään väärintekiä, niin hän sillä voitti Annin koko sydämmen,
koska Anni aina oli isäänsä rakastanut. Kylässä kävi semmoinenkin puhe,
että Leijonan isäntä vieläkin koitti koota Morgenhaldeen kaikki, mitä
hän vaan salaa irti sai. Yksi köyhä kelloseppä tuli suoraa päätä
Lentsin luo kotiin ja sanoi, että jos hän vaan saisi omansa, hän ei
kenellekään hiiskuisi sanaakaan. Lents huusi Annin sisään ja selitti
hänelle vieraan kuullen, ettei hän ikinä antaisi hänelle anteeksi, jos
hän ottaisi tallettaaksensa väärin saatua tavaraa edes äyrinkin
arvosta. Anni laski kätensä lapsensa päähän ja vannoi, ettei semmoista
ollut koskaan tapahtunut eikä tapahtuisikaan. Lents eroitti Annin käden
lapsen päästä, koska hän ei vannomista kärsinyt. Totuus olikin Annin
puolella, ettei Morgenhaldessa mitään väärin saatua tavaraa talletettu.
Anoppimuori siellä usein kävi. Lents ei vaihettanut montakaan sanaa
hänen kanssaan, ja varsin sopivasti oli se, ettei Maisua enää talossa
ollut, sillä uusi palvelupiika -- se oli Leijonan-Annin lähin
sukulainen -- sai usein öisin kävellä edes ja takasin Leijonan ja
naapurikylän väliä kantaen raskasta koria, ja kaupustelian Ernestiina
osasi kaikkia rahaksi muuttaa. Ernestiinan mies olikin ainoa Leijonan
isännän alammaisista, joka ei hänen tähtensä vähintäkään hävinnyt,
vaikka kaikki ne kellosepät, joille Leijonan isäntä ei ollut antanut
puhdasta rahaa, sen siaan olivat saaneet ottaa Leijonan isännän takuuta
vastaan kaikenlaista kamaa kaupustelialta. Nyt näillä kurjilla ei ollut
kellon kuortakaan, ei muuta kuin paljasta velkaa, mutta kaupustelia
vakuutti kuitenkin, että he olivat maksoon kykenevämmät kuin heidän
entinen takuumiehensä.

Ihmiset Lentsiä surkuttelivat senkin tähden, että appensa häviö veisi
hänenkin häviöön. Siihen Lents luottamuksella vastasi, että hän pysyisi
pystyssä, mutta nyt, vasta nyt alkoi iankaikkinen juoksu ja vaitelus.
Kenellä vaan oli hiukankin Lentsiltä saatavaa, se tuli sitä hakemaan,
koskei häntäkään enää uskottu. Lents oli pahemmassa kuin pulassa, ja
vielä oli yksi pääpula, josta hän ei uskaltanut Annille mitään hiiskua,
koska Anni oli häntä juuri samasta varoittanut. Asian laita oli se,
että keskellä näitä selkkauksia sanoi Fallerin velkoja saatavansa ylös,
kun Lentsin takuu ei nyt enää ollut otollinen. Faller oli tuskissaan,
kun hänen täytyi tämän Lentsille ilmoittaa ja hän valitti, ettei hän
tietänyt mihin hän kaikilla kaksoisparillaan joutuisi.

Luottavaisesti Lents hänelle lupasi apunsa; olihan hänen tunnettu, hyvä
ja vanhemmilta peritty nimensä kuitenkin vielä tallella. Eihän mailma
lienekään niin huonontunut, ettei vanhastaan taattu nimi enää olisi
mistään arvosta. --

Anni ei muistanut muita kuin pienempiä sitoumuksia, ja hän neuvoi:
"Mene kuin menetkin setäsi luo; hänen täytyy sinua auttaa".

Kyllä kaiketi sedän luo! jos setä vaan olisi ollut tavattavana!
Petrovitsch aina katosi säännöllisesti koko kylästä, kun
maahanpaniaisia pidettiin. Sitä hän ei tehnyt minkään sääliväisyyden
vuoksi, vaan sen tähden, että ne menot olivat vastoin hänen luontoansa.
Petrovitsch kohta toisena päivänä jälkeen Leijonan-isännän häviötä oli
kadonnut. Häntä niinikään harmitti nuo kulkupuheet hävinneestä
miehestä, ja tällä erää hän vielä jätti noitten tuleentumattomien
kirsimarjojen poiminnan käytävällä kasvavista kirsipuista erään
renkimiehen huomaan. Vasta sitte kun talvi jo teki tuloa ja Leijonassa
oli uusi isäntä ja sen entinen isäntäväki oli muuttanut erääsen
vävypoika-puukauppiaan omistamaan moisioon lähellä kaupunkia, vasta
sitte hän taas nähtiin kylässä käyskentelevän.

Leijonan-isäntä oli muutoin kantanut kohtaloansa melkein ihmeteltävällä
tasamielisyydellä. Ainoastansa kerran, kun taiteilia istuen kaleesissa
ajoi molemmilla rautioilla vähän matkaa kylästä hänen ohitsensa,
Leijonan-isäntä ei pysynyt tasavoitolla, vaikka kukaan ei sentään
nähnyt, kuinka hän kompastui ja putosi ojaan, ja jäi sinne isoksi
aikaa, kunnes hän vihdoin pääsi ylös.

Petrovitschillä oli tätä nykyä uusi kävelytie. Hän ei enää kävellyt
Lentsin talon sivutse eikä hän enää etsinyt metsää, josta jo oli
melkein puhdas tehty.

Lents valvoi lähes puoliyöhön ja luki varojaan. Kaikki voi vielä
kääntyä parhain päin, ja kohta pikaa olikin rahasumma tarjonna, mutta
se poltti, juuri kuin olisi ihan kuumalta tullut itse pirun
rahapajasta.

Kaupustelian Ernestiinan mies tuli erään vieraan kanssa Morgenhaldeen
ja sanoi: "Lents, tämä mies tässä tahtoisi ostaa sinun talosi".

"Mitä lajia? minun taloniko?"

"Niin, olethan itse siitä puhunut. Sillä on nyt paljon pienempi arvo
kuin ennen, nyt kun metsä on kaadettu ja vaara ei ole kaukana. Mutta
sitä vastaan saattaa vielä keinoja keksiä".

"Kuka on sanonut, että minä myisin taloni?"

"Sinun rouasi."

"Vai niin? vai minun rouani? Anni, tulepa tänne! Oletko sinä sanonut,
että minä aivon myydä taloni?"

"En ole sanonut juuri niin; sanoin vaan Ernestiinalle, että jos hänen
miehensä tietäisi myytävänä olevan joku kelpo ravintola hyvällä
paikalla, me sen ostaisimme ja myisimme sitte talomme".

"Viisaampaahan se on", lisäsi kaupustelia, "että ensin myytte talonne.
Kun on puhdasta rahaa kädessä, pääsee huokeasti siistin ravintolan
omistajaksi".

Lents valkeni kuin vaate ja viimein hän sanoi: "Minä en lainkaan
taloani myy".

Kaupustelia meni vieraineen tiehensä, pilkaten ja haukkuen tuommoisia
huolimattomia ihmisiä, joille ei hyvät sanat kelvanneet ja jotka turhan
tähden muita vaivasivat.

Lents oli vähällä pikastua, mutta hän kuitenkin vielä sai itsensä
hillittyä. Kun hän sitte oli kahdakesken vaimonsa kanssa -- Anni oli
ääneti, vaikka Lents häneen monta kertaa katsoi -- sanoi hän vihdoin:
"Minkätähden olet minulle tämän tehnyt?"

"Sinulle? Minä en ole sinulle tehnyt ollenkaan mitään, mutta itse asia
on sanottu, kuin sanottu. Ei ole meillä pahaakaan rauhaa, ennen kun
täältä muutamme pois. Minä en täällä enää asu, ja ravintolaan minä
tahdon, ja sen sinä saat nähdä, että minä vuodessa ansaitsen kolme
kertaa enemmän kuin sinä nastojen nyppimisellä".

"Ja sinä luulet voivasi minua pakoittaa?"

"Sinä vielä minua kiitätkin siitä, että pakoittanut olen; tuskin sinua
muutoin saisi saranoistasi mihinkään".

"Minulla on saranat, ja hyvät onkin", sanoi Lents kolkosti, otti takin
äkkiä päällensä ja meni ulos.

Anni juoksi hänen perässään vähän matkaa.

"Mihinkä sinä menet Lents?"

Lents ei vastannut mitään, meni vaan menemistään vuorta ylöspäin.

Päästyänsä vuoren harjalle, katsoi Lents vielä kerran ympärilleen.
Tuolla näkyi hänen vanhemmilta peritty talonsa, jota metsän puut eivät
enää peittäneet. Talo oli kuin alastoin, ja hän itsekin oli mielestänsä
kuin alastoin, ja koko hänen elämänsä hunningoilla. Hän kääntyi pois ja
karasi eteenpäin. Mene muille maille, muille maille vieraisille, ja
sitte kun sieltä palaat, on sinusta tullut toinen mies, ja kaikki
muutoin ovat muuttuneet...

Hän karasi eteenpäin kuin karkulainen, ja kuitenkin joku vastustamaton
voima häntä pidätti. Vihdoin hän istui puun kannolle ja peitti kasvonsa
käsiinsä. Oli lauhkia, syksyinen sydänpäivä; aurinko ei muuta kuin soi
hyvää maaperälle ja varsinkin Morgenhaldelle; se lämmitti sulovalollaan
noita kaadettuja puitakin, joita se niin isot ajat oli elähyttänyt.
Kastanjapuissa harakat haastelivat raakkuen ja pähkinälintu pani täyttä
rintaa omaa joukkoon. Lentsin mieltä rasitti kuolema ja yö. Yhtäkkiä
kuului lapsen ääni huutavan: "Kuulkaa, mies, auttakaa minua pääsemään
ylös".

Lents nousi seisoalleen ja auttoi Fallerin vanhimpaa tytärtä, joka
tällä paikkaa oli koonnut lastuja, saamaan takkansa selkään. Lapsi
säikähtyi, kun tunsi Lentsin ja näki hänen noin villimiehen muotoisena,
melkein kuin murhamiehenä ja aaveenkaltaisena. Lapsi kiiruhti vuorta
alas. Lents katseli ison aikaa hänen kiiruttaan.

Jo oli yön aika, kun hän palasi kotiin. Ei hän sanonut sanaakaan, vaan
istui tunnin kumminkin tuolilla, silmät alas tuijottaen. Sitte hän
katseli työkalujaan, jotka riippuivat seinällä, ynnä kaluvipusimia
katossa niin oudoksuvilla ja tutkivilla silmin, kuin olisi hän tuomittu
muistuttelemaan, mitä nämä kaikki olivat, taikka mitä virkaa niillä
oli.

Lapsi rupesi huutamaan kamarissa ja Lents meni sinne sisään, mutta ei
saanut lasta vaikenemaan muutoin kuin täytyi ruveta laulamaan.

Äiti laulaa lapsen tähden, vaikka oma sydän surusta särkee. Lents nousi
ylös tuolista, meni kamariin ja sanoi: "Anni, minun oli halu kadota
kotoa pois, mutta minun teki taas mieleni kotiin takasin. Naura sinä,
mitä naurat; minä kyllä arvasin, että sinun nauramasi piti".

"Minua ei naurata ensinkään, olen vaan minäkin ajatellut niin, että
kukatiesi olisi hyväkin, jos perästäkin näyttäisit toden ja vuodeksi
lähtisit vieraille maille. Sinä tulisit vissiinkin viisaampana takasin
ja sitte olisi meillä kaikin puolin levollisempi olo".

Lentsin sydäntä leikkasi kuin veitsellä se, että Anni olisi antanut
hänen noin paki paraastaan mennä, mutta hän vastasi vaan: "Minä en sitä
tehnyt silloin kuin minun hyvin kävi, sitä vähemmin nyt, kun tuska on
rinnassa. Jos vaan minulla ei ole mitään, joka mieltäni onnistuttaa, ei
minusta ole mihinkään enkä minä mihinkään kelpaa".

"Vasta nyt minua naurattaa", sanoi Anni, "sinusta ei siis ole
ulkomaille enempää onnellisena kuin onnettomanakaan?"

"Minä en sinun puhettasi ymmärrä enkä ole koskaankaan ymmärtänyt, etkä
sinäkään minun".

"Se on pahinta, mitä olla taitaa, että kurjuutta on ympärillämme ja
kurjuutta itsessämme".

"Heitä kurjuus pois ja ole hyvilläsi".

"Älä puhu niin lujaa, taikka herätät lapsen taas", vastasi Anni.

Aina kun Anni sai kuulla, että hänen piti oleman hyvällä päällä, ei
hänen kanssaan ollut puhumistakaan.

Lents meni takasin tupaan, ja kun Annikin tuli sinne, pantuaan kamarin
oven hiljaa kiini, sanoi Lents: "Nyt juuri, kun meitä on onnettomuus
kohdannut, pitäisi meidän vasta oikein rakastaman ja pitämän toinen
toistamme hyvänä; sehän on meidän ainoa tavaramme, mutta sinä et siitä
piittaa mitään. Miksi et sitä tee?"

"Siihen on mahdoton pakoitettaa".

"Sitte minä menen toistamiseen tieheni".

"Ja minä jään kotiin", vastasi Anni kolkosti, "minä jään lasteni luo".

"Ne ovat minun lapsiani juuri yhtä paljon kuin sinunkin".

"Vaikkapa niinkin", vastasi Anni uppiniskaisesti.

"Ja nyt pelikellokin juuri rupee soimaan!" valitti Lents. "Oi hyvä
Jumala, soittaakin vielä tuota ilovalssia! Minä en kärsi kuulella
ainoatakaan säveltä, en ainoatakaan. Paras olisi, jos joku musertaisi
otsaluuni pirstaksi; minä en enää saa ainoatakaan selvää ajatusta
kiini. Anni, eikö sinulla ole yhtäkään hyvää sanaa minulle sanottavaa?"

"En tiedä yhtäkään".

"Koitan minä sitte sanoa: Pitäkäämme rauhaa keskenämme, niin on kaikki
kääntyvä parhain päin".

"Se on minunkin mielestäni oikein".

"Etkö sinä nyt saisi tulla minua syleilemään ja olla iloinen, kun taas
olen kotona?"

"En tänään, mutta kentiesi huomenna".

"Entäs sitte, jos minä tänä yönä kuolen?"

"Sitte minusta tulee leski".

"Ja menet kaiketi uuteen naimiseen?"

"Jos vaan kukaan huolii".

"Sinä tahtoisit tehdä minun hulluksi!"

"Siihen ei paljon tarvitakaan".

"Anni!!!"

"Siksi olen ristitty".

"Kummoinenka loppu tästä perästäkin tulee?"

"Tiesi Jumala".

"Anni! Emmekö me yhteen aikaan pitäneet toinen toistamme sydämmestä
hyvänä?"

"Pidimme kai yhteen aikaan".

"Eikö se enää käy laatuun?"

"En tiedä".

"Minkä tähden sinä noin minulle vastaat?"

"Sen tähden, että sinä noin kysyt."

Lents peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, ja sillä lailla hän sitte
istui melkein koko pitkäsen yön.

Hän ei lakannut ajattelemasta, mikä syynä oli tähän kaikkeen ja minkä
tähden yksi onnettomuus toisensa perään häntä kohtasi, ja vielä
tämmöinen kamaluus lisäksi.

Hän ei käsittänyt syytä. Hän ei sitä käsittänyt, vaikka hän ajatteli
kaikki läpitse, ensimmäisestä päivästä alkaen tähän päivään saakka.
Minä en käsitä sitä! Minä en voi sitä käsittää! -- -- huusi hän. Jos
joku ääni taivaasta sen minulle ilmoittaisi!

Mitään ääntä taivaasta ei ilmaantunut; kaikki oli hiljaista ja tyyntä.
Kellot löivät napsuttivat tavallista tahtiansa. Lents katseli ison
aikaa akkunasta ulos.

Yö oli niin hiljainen. Ei liikkunut oksa, ei puu, ainoastaan taivaalla
ajelehti lumipilviä kiitäen. Tuolla etäisellä vuorella kettinkisepän
luona paloi kynttilä, ja se paloi koko yön, sillä kettinkiseppä oli
tänään kuollut. Miksi hän sai kuolla etkä sinä? Kuitenkin sinä olisit
niin mielelläsi...

Lentsin mielessä muutteli milloin elämä, milloin kuolema, vuoroitellen
ja sekamaisesti. Elävät ihmiset eivät eläneet ja kuolleet eivät olleet
kuolleita. Koko elämä oli kuin ääretön onnettomuus; ei ollut linnun
ääntä koskaan kuulunut eikä ilmisääni laulua hyrittänyt. Koko mailma
oli uudestaan autio ja tyhjä kuin ennen luomista, kaikki aaltoili
sekaisin...

Lentsin otsa sattui ikkunan pieleen ja peljästyksissään hän säpsähti
hirviästä unen horroksesta. Hän meni vuoteelle hakemaan lepoa ja
unohdusta unessa.

Anni makasi jo aikaa. Lents katseli häntä. Joska hän nyt vaan tietäisi,
mitä Anni uneksii! Joska hän vaan voisi auttaa Annia ja itseään!



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Lainahattu ja säästörahat.


Näillä seuduilla, joissa me nyt ollaan, ei maa sula moneen kuukauteen,
kun se kerran on jäähän mennyt. Niin on ylimalkaan laita kaikkialla,
paitsi Morgenhaldessa, jossa aurinko lämmittää niin vaikuttavasti, että
räystäät tippuu, kun muualla vahvat jääpuikot sitkeästi istuvat kiini.
Mutta tänä talvena näytti sille, kuin aurinkokaan ei olisi ollut niin
hyvä tuttava Morgenhaldelle, kuin ennen muinoin. Ei ollut tietoa
sulasta talon ulkona, ja sisälläkös vasta -- --

Ei nyt sentään ollut ilma kylmempi kuin ennenkään, vaan kyllä kai syy
oli kaiketi siinä, että metsä oli kaadettu.

Hakatuita puita oli pitkin matkaa odottamassa kevään tulvavesiä, jotka
ne uittaisi alas laksoon. Mutta ihmisetkin Morgenhaldessa olivat kuin
jäätyneinä jäässä. Anni ei näyttänyt ollenkaan enää elpyvän entiseen
elävyyteensä: oli kuin koko hänen olentonsa olisi ollut kontassa, jota
ei mitään lämmin henkäys olisi saanut sulamaan, ja se jäi
koittamattakin.

Anni, ainoa sisaruksista, joka oli naitu kotikylään, tunsi nyt, kun
vanhempansa eivät enää täällä olleet, olevansa heiltä vallan ylen
annettu. Se ajatus, että hänen yksistänsä täytyi kaikista sisaruksista
olla kurjin, kalvoi häntä kuin koi, mutta sitä hän ei kenellekään
sanonut. Hänestä yksistänsä ei ollut vanhemmille mitään turvaa, hän
yksin ei voinut heitä auttaa. Eikä ollut tietoa, vaikka kentiesi hänen
itsekin täytyisi käydä kerjäämässä sisariltaan ja pyytämässä heitä
antamaan hänen lapsillensa heidän lastensa vanhoja vaatteita.

Anni askaroitsi aina hiljaisesti, ja hän, tuo hyvinkin kielevä, tuskin
enää sanoi mitään. Hän kyllä vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin,
mutta sen enempää ei sanaakaan. Kotoa hän ei mennyt mihinkään, mutta
hänen entinen levottomuutensa näytti tarttuneen Lentsiin. Lents epäili
suuresti, voisiko hän tästedes ollenkaan hyppysiensä työllä päästä sen
pitemmälle, ja se vaikutti hänessä sen, että tuoli, jolla hän istui, ja
työkalut, joita hän piteli, tuntuivat ikäänkuin polttavan.

Kaiken tämän lisäksi hänen täytyi hyvillä sanoilla tydyttää pikku
velkamiehiään. Hän, jonka pari yksinkertaista sanaa ennen oli pidetty
puhtaana rahana, hänen täytyi nyt yhtä päätä julki ja juhlallisesti
vakuuttaa maksavansa velkansa sille ja sille. Sitä suurempi oli sen
perästä hänen murheensakin, voisiko hän vaankin lunastaa luvatut
sanansa, ja hän epäili kunniansa säilyttämisestä enemmän kuin tarpeen
olikaan. Alinomaa hänen mielessänsä oli ne, jotka häneltä saatavansa
odottivat, yksi siellä, toinen täällä, ja hänen levottomuutensa karttui
karttumistaan. Lentsiä oli muutoin aina pidetty luotettavana miehenä,
ja nyt häneltä oli jäänyt maksamatta yhdelle ja toiselle, joka oli
toivonut varmaan saavansa ja vieläpä niillekin, joille hän oli antanut
vakavan lupauksensa. Hän sentään uskoi ihmisistä sitä hyvää, että he
ainoastaan huomaisivat hänen kovaa kohtaustansa, eivätkä puhuisikaan
mistään muusta. Mutta pian hän sai kokea, että puhdas raha aina on
ihmisten mielessä, ja tänäpänä juuri pitää rahat taskussa kilisemän,
eikä auta, vaikka ennen olisi kuinka rikkaaksi huudettu. Niitä on nähty
monta luotettavan varallista, jotka ovat tulleet muitten holhottaviksi.
-- Anni näki vallan hyvin sen, että Lents liian paljon kiusasi ja
monesti hänen huulillansa oli sanoa Lentsille, mitä sydämmensä manasi,
ettei hän olisi niin tavattomasti tuskissaan, sillä jota enemmän
itseänsä köyristää, sitä enemmän mailma tallaa. Mutta Anni ei sentään
sanonut mitään; Lentsin tuskan piti edistämän hänen tuumansa
toteentumaan -- ne eivät menneet hänen mielestään -- ravintola oli
ostettava, ja sitte olisi kaikki hyvin. Suruissaan ja epätoivoissaan
tunsi Lents, kuinka hänen koko sydämmensä surkastui, ja monta kertaa
hän vilkasi Anniin ja ajatteli, vaikkei hän sitä lujaa sanonut: sinulla
on ollut oikein, kun olet sanonut minua tyhjäntoimittajaksi, ja se on
nyt käynyt toteen, minä kun olenkin tyhjäntoimittajaksi tullut. Suru
kalvaa minun sydäntäni ja meidän eripuraisuutemme sen pakahduttaa. Minä
olen kuin molemmista päistä palamaan viritetty kynttilä. Kun nyt vaan
pikaa kaikki paremmaksi muuttuisi!

Lentsille tuotiin korjaustöitä, ja siten hänen nyt piti maksaman pienet
velkansa. Kyllä käski tekemään työtä vanhojen velkojen kuittaamiseksi,
ja kuitenkin oli joka päivällä omat tarpeensa! -- Eikä huomispäivästä
ollut mitään toivomista!

Moni jäi Lentsin luoksi istumaan niin kauaksi, kuin hän oli saanut
heidän tuomansa työn valmiiksi. Näin he pitivät häntä vangittuna hänen
omassa huoneessaan eikä hänen voimassaan ollut näyttää, missä ovi oli.
Toiset taas ottivat haukku- ja herjaus-sanoilla valmistumattoman työnsä
pois.

Ei tämmöisestä olosta ole mihinkään; täytyy ruveta perinpohjaiseen
perkaustyöhön. Tämä tämmöinen ei ole elämän eloa eikä kuolevan kuoloa.
"Mihin minä vaan silmäni käännän," sanoi Lents yhtenä päivänä Annille,
"on suo siellä ja vetelä täällä. Minun täytyy hakea tukevampi pohja
jalkaini alle". Annin tuskin huomasi nyykytävän päätänsä, mutta Lentsin
luja päätös antoi hänelle uutta voimaakin.

Aikasin aamulla Lents hankki lähteäksensä äitinsä sukulaisille, jotka
asuivat tuonpuolisessa laksossa. Heidän piti nyt häntä auttaman; he kun
aina olivat hänestä kerskanneet, he eivät suinkaan soisi hänen joutuvan
rappiotilaan.

Kun hän oli päässyt vuoren harjalle, rupesi päivä pilkoittamaan, tähdet
tuikkivat taivaalla, ja Lents katseli kauas avaraan lumella peitettyyn
maisemaan. Ei missään näy elämän merkkiä, ja miksipä sinun sitte elämän
pitää?

Nyt juolahti hänen mieleensä eräs kummitus hänen unettomista öistään:
tuo valkoinen uniaave. Siinähän se nyt oli hänen edessänsä ihan
ilmettynä.

Tämä näky teki hänen kuin kuumetautiseksi, ja hänen poskensa polttivat,
vaikka juuri nyt harjun yli suhisi jääkylmä tuulen puuska.

Lents kuitenkin virkosi, sillä tuuli tempasi lakin hänen päästään ja
vei sen alas äkkisyvään. Lents tahtoi tavoittaa lakkiansa, mutta heti
pikaa hän hoksasi kuoleman kidan aukenevan edessänsä. Hänen päähänsä
lensi ajatus: olisipa hyväkin, jos sinä tapaturman kautta pääsisit
mailmasta, mutta lyöden otsaansa hän lennätti päästänsä tämmöisen
petturimaisen ajatuksen.

Lumituisku ei lakannut pyryttämästä; se melkein häikäsi silmiä ja itse
korppikin, tuo muutoin suoraan ja tyynesti lentävä lintu, tuskin taisi
lentääkään, vaan liiteli laateli vaivalloisesti ja melkein kuin
viskattuna välisti korkialle ilmaan, välisti alemmaksi laksoon.

Lents käveli tunasi vastatuulta lumessa, ja vihdoin hän hengitti
huokeammin. Tuolla näkyy huoneita! Savu nousee työläästi ilmaan katon
reijästä; se ajelee kuin tuulen viemä pilvi ympäri huonetta. Korsteinit
eivät näy olevan täältäpäin kotoperää.

Lents meni sisään ensimmäisiin huoneisin, ja häntä tervehdittiin
sanoilla: "Kas, Jumalan terveeksi Lents, onpa oikein hauska, että
minuakin vielä muistelet". Häntä vastaan tuli pulskea vaimoihminen,
joka liedellä seisoen juuri oli päässyt taittamasta suurta oksaa.
"Mutta minkätähden olet lakitta?"

"Vasta minä sinun nyt tunnen; olethan se sinä, Katriina? Sinä olet
tullut oikein tukevaksi. Minä tulen luoksesi kerjuun".

"Oi Lents, eihän niin pahasti lienekään".

"Kaiketi kai", sanoi Lents, katkerasti naurahtaen -- hän huomasi, ettei
hänen sentään sopinutkaan semmoisessa asiassa leikkiä laskea --
"kaiketi kai sinä minulle lainaat taikka lahjoitat vanhan lakin, kun
tuuli vei lakin päästäni".

"Astu kuitenkin sisään tupaan. Ikävä vaan ettei mieheni ole kotona. Hän
on metsässä hirviä vetämässä".

Voutitalokkaan Katriina avasi tuvan oven ja käski säädyllisesti Lentsiä
menemään edellä.

Tuvassa oli lämmin ja suloinen olla. Katriinan oli oikein hyvin
mieleen, kun Lents teeskentelemättä sanoi ei ajatelleensa eikä
tietäneensä, että Katriinan täällä asuttiin. Hänestä oli hauskaa, että
hän sattumalta oli tänne tullut.

"Sinä olet koko elämässäsi ollut perin pohjin hyvä ja vilpitön mies, ja
se minua ilahuttaa, että semmoisena olet pysynyt", sanoi Katriina.
Hän toi sitte vanhanaikaisen virttyneen hatun ja miehensä vanhan
sotilaslakin ja käski Lentsin mielukkaamin ottamaan lakin, sillä hattu
oli niin pahanpäiväinen, ettei siitä ollut mihinkään. Mutta Lents
sittekin valitsi hatun, vaikka se oli kovasti mykertynyt ja nauhatkin
pois. Kun Lents oli noin itsepäinen, meni Katriina sukkelaan noutamaan
mustan pyhämyssynsä, varustettu leveillä nauhoilla, ratkoi yhden irti
ja pani sen hatun ympärille. Tehdessään tätä hän jutteli kaikenlaisista
kotoasioista ja kaikkia hän muisteli vanhoista ajoista.

"Muistatko vielä sitä, kun palasit laulujuhlasta Konstanz'issa ja
ilomielissäsi heitit hattusi ilmaan, ja se kieri alas kedolle, ja minä
sen sitte sinulle toin?"

"Muistan, hyvin muistankin. Mutta enpä enää heitä hattuani ilmaan;
tuuli sen nyt päästäni tempaa".

Katriina lohdutti ja sanoi: "Nyt onkin talvi ja tuleehan aina talven
perästä suvi".

Oikein ihmeekseen Lents katseli tuota muhkeata perheen emäntää, joka
oli niin nopsa auttamaan ja osasi niin hyvin ja paikalleen puhua. Vielä
Lentsin täytyi juoda kahviakin, ei mikään muu auttanut, ja pian
Katriina sen saikin keitetyksi. Lentsin juodessa Katriina muiden
muistojensa ohella sanoi: "On Maisukin käynyt meillä monesti, ja me
olemme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin".

"Sinun käy kaikki hyvin", sanoi Lents, "sen näkee päältäsikin".

"Minulla ei ole, Jumalan kiitos, mitään valittamista, minä olen terve
ja minulla on tarpeeksi itselleni ja vähän muillekin antaa. Minun
mieheni on hyvä ja ahkera. Tosin kyllä ihmiset täälläpäin eivät ole
niin iloisia kuin kotiseudullani; he eivät ollenkaan ymmärrä laulella.
Kaikki olisi kuitenkin hyvin, jos minulla vaan olisi lapsi, ja me
olemme mieheni kanssa päättäneet, että, ellei meillä viidentenä
hääpäivänämme vielä lasta ole, otamme kasvatin. Fallerin sopisi meille
antaa yhden, ja siinä sinun pitäisi tulla avuksemme".

"Sen teen aivan mielelläni".

"Sinä olet kovin vanhentunut, Lents; sinä näytät niin kivulloiselta.
Onko se tosi, että Annista on tullut niin häijy aviovaimo?"

Lentsin kasvot kävivät tulipunaisiksi, ja Katriina huusi: "Oi minua
vaivaista lasta, kuinka tyhmä minä olenkaan! Älä vaan paheksu kaikella
muotoa, minä pyydän tuhannen kertaa anteeksi; minä en suinkaan ole
tahtonut sinua loukata, eikä se puhe varmaankaan ole totta. Ihmisillä
on aina paljon puhumista niin pitkä kuin päivä on, ja jos päivä ei
piisaa, parsitaan öillä. Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi;
ajattele etten ole sanonut ollenkaan mitään. Minusta oli, näetkös, niin
kovasti hauskaa, että kerran tulit luokseni omaan kotiini, mutta nyt on
koko hauskuus ohitse, enkä minä saa mitään lepoa viikkokausiin. Se oli
oikein sanottu, kun Leijonan emäntä Maisulle sanoi, että minä olen
kovin tyhmä. Minä pyydän sinua antamaan anteeksi löyhät sanani".

Katriina kurotti kätensä Lentsille, ikäänkuin saadaksensa sanansa
takasin kouraan.

Lents kätteli Katriinaa ja vakuutti, ettei hän lainkaan ollut
pahoillaan, päin vastoin hyvillään ja sydämmestänsä kiitollinen.
Molempien kädet vapisivat. Lents tahtoi kohta paikalla mennä
matkoihinsa, mutta Katriina vieläkin pidätti häntä ja tahtoi jatkaa
puhetta pitemmältä, että nuo hänen tyhmät sanansa tulisi palkituksi, ja
sitte kun Lents vihdoin viimeinkin lähti, huusi Katriina vielä hänen
peräänsä: "Sano Annille paljon terveisiä minulta, ja tulkaa kerran
yhdessä meitäkin tervehtämään".

Lents meni tietänsä, lainahattu päässä. Sinä kävelet kerjuhaussa,
sanoi hän itsekseen surumielisesti naurahtaen.

Katriinan sanat kajahteli tiellä hänen korvissaan. Samalla lailla kuin
Katriina varmaan moni muukin häntä surkutteli. Se häntä suretti, mutta
surutunteensa hän koki poistaa, ja syytti itseään siitä ettei hän ollut
miehekkäämpi.

Matkasauva putosi sen satoja kertoja hänen kädestään, ja joka kerta kun
hän kumartui sitä ottamaan, tuntui hänestä, kuin selkä taittuisi.

Semmoista se on, kun vaipuu synkkämielisiin ajatuksiin. Yksin kädetkin
putoisi, ellei ne istuisi lujasti kiini. Anna surun lentää, ja ole
mies!

Lents rohkaisi mieltänsä ja käveli pää pystyssä rohkiasti eteenpäin.
Päivä paistoi ja lämmitti, jääpuikot vuorenkyljillä kimaltelivat ja
tippuivat. Pitkät matkat ja iloiset matkalaulut, joita hän niin monta
kertaa oli lauluyhteydessä laulanut, muistui nyt hänen mieleensä, mutta
niitä laulamaan hän ei lähtenyt; hän ei ollut mielestään enään sama
mies, joka ennen oli niitä sydämmensä pohjasta laulanut.

Sukulaiset, joita hän poikkesi tervehtimään, sanoivat hyvin iloisesti
terve-tultuansa, ja monesti hän kertoi hattujutun, selittääksensä tätä
hänen pahaa pulaansa. Sitte kun hän luuli nähneensä, ettei hänen
kulunutta hattuansa huomattukaan, lakkasi hän siitä kertomastakin,
mutta juuri kun hän ei mitään puhunut siitä, yksi ja toinen itsekseen
ajatteli: hän mahtanee olla hyvin ahtaassa tilassa, kun hän noin
huonossa hatussa käy.

Muutamat vastasivat hänen asiallensa kohteliaasti, toiset olivat
törkeitä. "Kuinka meidän apumme tulisi kysymykseenkään! Sinulla on
suuri suku, on monta rikasta lankoa ja vielä upporikas setä. Heidän
pikemmin tulee sinua auttaa".

Ne, jotka olivat hyväluontoisempia, sanoivat: "Me tarvitsemme itse
rahaa, meidän täytyy rakentaa ja olemme ostaneet uuden pellon".
Toisessa paikassa taas sanottiin: "Olisit vaan osannut tulla kahdeksan
päivää aikaisemmin, olisi meillä ollut antaa rahaa, mutta nyt ne ovat
lainattuna hypoteekkia vastaan".

Raskasmielisenä Lents matkusti eteenpäin, ja kun koti tuli mieleensä,
oli hänen rintansa täysi: "Oi, joska minun ei koskaan tarvitsisi palata
ylös Morgenhaldeen. Paras kaikesta olisi kuolla pois ja maata maan
alla, tuolla metsässä, jossa on kyllä tilaa".

Vastustamaton voima kuitenkin häntä alinomaa vei eteenpäin matkallansa.

Tuossa on Knuslingen ja siellä Maisu asuu veljensä luona. Tottahan yksi
ihminen kumminkin löytyy, jonka sinun tulosi iloiseksi tekee.

Kuka oli iloisempi kuin Maisu, kun Lents astui sisään. Maisu istui
akkunan vieressä ja kehräsi rohtimia, ja kohta kun hän Lentsin näki,
lensi rukki tiehensä. Kaksi kertaa Maisu pyhki tuolin, johon Lentsin
piti istuman, eikä hän lakannut valittamasta, että huoneessa näytti
niin siivottomalta; vasta hän nyt oikein huomasi, kuinka ummehtunut ja
savuttunut tupa oli. Nyt Lentsin piti kertoman kaikki tapahtumat sitte
viimeisen, mutta hän ei saanutkaan suun vuoroa Maisulta, joka puhui
puhumistaan. "Ensimmältä minä täällä tahdoin kuolla viluun, kun olin
tottunut Morgenhalden suloiseen aurinkoon. Siellä aurinko ei anna
ainoatakaan sädettä, josta ei kostuisi. Oi hyvä Lents! Vaikka sinun
kävisi kuinka hyvänsä, ole aina iloinen ja kiitollinen siitä, että
aurinko on sinulle niin armas, ja sitä ei kenkään sinulta riista.
Toista täällä. Seitsemään viikkoon ja viiteen päivään aurinko ei näytä
hahmoansakaan täältä meidän laaksossa. Toisena päivänä loppiaisesta
kello yhdentoista aikaan päivällä heittää aurinko ensimmäiset säteensä
tuonne ylös vuoren huipulla kasvavaan perunapuuhun, ja siitä alkaen on
siellä ylängöllä auringosta hupaa, ja suvelta meilläkin on oivallisen
lämmin. Mutta nyt olen jo tähän olooni tottunut. Mutta mimmoiselta sinä
Lents näytätkään! Sinun kasvoissasi on jotain outoa, jota minä en
tunne, eikä sinulla ole oikea muotosi. Mutta kun sinä vedät suusi noin
nauruun, sinulla taas on se vanha hyvä muotosi. Joka ehtoo ja aamu minä
rukoilen sinun ja sinun perheesi edestä, ja totta kaiketi sinäkin siitä
olet tietänyt. Enkä minä ole Annille enää vihoissani, en ollenkaan.
Annilla on ollut oikein; ei minusta vanhasta vatuneesta ole muuhun kuin
maan multaan. Mimmoisiaka sinun lapsesi ovat? Mikä on heidän nimensä?
Jos minussa vielä keväällä on henki, minä tulen luoksesi; minun täytyy
nähdä lapsesi, vaikka minä sinne konttaisin". Ja nyt Maisu kertoi, että
hänellä oli kolme kanaakin ja omastakaa kaksi hanhea ynnä oma
potaatimaa. "Me olemme köyhiä", sanoi Maisu laskien kätensä toinen
toisen päälle rintaan, "mutta meidän ei ole, Jumalan kiitos, tarvinnut
jouten katsella, kuinka toiset syö; meillä on itsellä aina ollut leipä
suruti suussa. Ja tulevaksi kevääksi minä, jos Jumala suo, hankin
itselleni kutun". Maisu kiitti hanhiansa, ja eritoten kanojaan. --
Entäs kanat itse, kuinka niitten oli laita tuolla häkissä, uunin takana
talvikorttierissaan? Ne kaakottivat, kohteliaasti kiittäen, ja
vääntelivät päitään välisti oikealle, välisti vasemmalle päin vierasta,
jolle heidän hyviä avujaan julistettiin. Vielä päälliseksi tuo
kullankeltainen kana mielihyvillään levitti molemmat siipensä ja
pudisteli niitä olevilla annillansa. Lents ei saanut sanoja suuhunsa,
ja Maisu luuli häntä lohduttavansa siten, että hän aika lailla rupesi
Leijonan emäntää laittamaan, ja välimmiten taas kiitti voutitalokkaan
Katriinaa, kuinka paljon hyvää hän teki kaikille köyhille koko
paikkakunnalla. "Hän höystää kanojani, ja kanani taas antavat höystettä
minulle". Maisu nauroi näitä sukkelia sanojaan.

Viimein Lents vuorostaan sai sanoa sen verran kumminkin, että hänen
taas täytyi mennä. Anni sanoo oikein, kun sanoo hänen aina
laakottelevan liian kauan joka paikassa, vaikka maa hänen jalkainsa
alla polttaisikin; hän ei ole mies keskeyttämään puhetta, jos
jollakulla on hänelle jotakin valittamista taikka puhumista. Hänestä
tuntui, kuin kuulisi hän Annin nuhtelevan häntä juuri nyt, tällä
paikalla; hänen mielessään Anni seisoi hänen takanansa muistuttamassa
häntä lähtemään jo. Hän katsoi taaksensa, olisiko Anni todellakin
täällä. Hän otti nopiasti hattunsa ja keppinsä. Mutta nyt Maisu käski
häntä tulemaan kanssansa vinttikamariin; hänellä oli jotakin sanomista.
Lentsin rinta vavahti. Oliko Maisullakin jotain sanomista heidän
eripuraisuudestansa kotielämässä? Maisu ei kuitenkaan siitä asiasta
henkeänsä vetänyt, otti vaan olkivuoteesta raskaan, täpötäysinäisen ja
moneen kertaan solmitun kengän ja sanoi: "Tässä on sata guldenia ja
kolme kruununtaaleria; tee minulle se hyvä, että otat niin paljon kuin
vaan tahdot, tee nyt se, minä pyydän sinua, muutoin minä en saa unta.
Näetkös, sitte sinä nukutat minua, ja minä saan uneni takasin".

Lents ei ottanut rahoja vastaan. Kun hän vaan tahtoi jättää hyvästi,
rupesi Maisu itkemään, ja piti vielä hänestä kiini ja sanoi: "Jos
sinulla on jotain äidillesi sanomista, anna minun tietää se. Minä
pääsen hänen tykönsä pian, jos Jumala sen sallii, ja kyllä minä
toimitan kaikki sinun puolestasi. Jos niin olisi, että sinun äitisi
olisi ujo sanomaan meidän Jumalallemme kaikkea, niin minä sen teen.
Uskotko minua siitä?"

Maisu ei laskenut Lentsin kättä irti, vaan piti siitä ja sanoi monta
kertaa: "Minulla olisi vielä paljon sanomista sinulle ja se on juuri
kielelläni, vaan ei nyt tule mieleeni, mitä se on, mutta minä olen
vissi siitä, että kohta kun olet pois, minä sen muistan. Minun pitäisi
sinua vielä muistuttaa jostakin; etkö sinä taida sanoa, mitä se on?"

Lents ei taitanut sanoa sitä ja lähti vihdoin melkein mielipahoillansa
menemään.

Tiellä Lents poikkesi erääsen ravintolaan, ja tervehdykseksi hän kuuli
vastaansa äänen huutavan: "Hei hauskaa, että sinunkin saa kerran täällä
nähdä". Se oli vanha Pröbler, joka häntä näin tervehti. Hän istui
pöydän takana kahden kumppanin kanssa ja kokonainen suuri viinipullo
edessä. Toinen juomakumppaneista oli se sokea pelimanni Fuchsberg'ista,
jonka urkuja Lents joka vuosi uudelleen viritti. Sokean pelimannin
kasvot kävivät jotenkin pitkäksi, kun hän kuuli Lentsin äänen, mutta
hän koki parantaa sen siten, että hän nosti lasinsa korkealle ja huusi:
"Terve tuloa; minun kanssani ja minun lasistani sinun pitää juomasi".
Lents kiitti. Pröbler oli täällä kuin kotona; hän tahtoi nousta ylös
ottamaan Lentsiä vastaan, mutta hänen jalkansa käskivät häntä istumaan
alallansa, ja nyt hän huusi lujasti: "Istu tähän alas, Lents, ja anna
ulkomailman peittyä lumeen ja mennä konkurssiin, se ei muuta
ansaitsekaan. Täällä me istumme tuomiopäivään saakka. Minä en huoli
muusta, en ollenkaan muusta, ja sitte kun minulla ei mitään ole, myyn
takkini ja juon sen suuhuni, ja menen lumihankeen, ja sillä lailla te
sitte pääsette maahanpaniaiskustannuksista. Nähkää nyt, hyvät
kumppanini, tässä näette parahimman esimerkin siitä, mimmoinenka
lumppumailma nykyaika on. Se, joka on muita parempi, se survotaan.
Maistappas kerran, Lents. Kas niin! Nähkää, tää mies tässä oli paras ja
kelvollisin mies mailmassa, mutta mitenkä mailma on häntä kohdellut!
Ollessansa vielä nuori mies, ja eritoten hänen äitinsä kuoltua, kun
kaikki hokivat: Morgenhalden Lentsin pitää naiman, -- silloin tietkää,
sanon sen, ettei varpusetkaan, käydessään puhjenneen jyväsäkin
kimppuun, ole hohkopäisempiä kuin tytöt silloin olivat".

"Jätä se nyt sikseen", sanoi Lents.

"Ei, sinun ei tarvitse kainosella", tydytti Pröbler, "totta se on sulaa
totta. Sekä tohtorin tyttäret, että paperintehtailian tytär, joka on
niin kaunis ja niin rikas, ja jonka paroni Dingsda nyt on kihlannut,
kaikki ne olisivat ilomielin hänet ottaneet. Kohta hänen
kihlauspäivänsä jälkeen sanoi paperintehtailia minulle: Morgenhalden
Lentsille olisin minäkin tyttäreni mielelläni antanut. Entäs kuinka nyt
on laita? Minä en sentään hiisku sanaakaan, Lents, ole vakaa siitä,
etten minä sano sanaakaan, mutta kyllä sen tietää Jumala taikka paha
henki, kuka komentoa pitää tahtoo. -- Katsokaapas nyt tätä miestä
tässä! Hänen oma appensa on hänen paljastanut, ja hän on myynyt
hiuksetkin hänen päälaeltansa, ja nyt hänen talonsa keskellä talven
ahdinkoa on hyvin täpärällä. Oi Lents, olen minäkin aikanani ollut
kelpo mies, vaan minä en enää mistään huoli, minä olen jo saanut
tarpeekseni. Olethan sinäkin jo saanut samaa kokea. Kulje nyt ympäri
mailmaa, jos sinä jotain tarvitset; mene ja hae hyvänsuopia ihmisiä.
Paneppas nuuskaa! Ihmiset kyllä aukaisevat toosansa ja tarjoovat
sinulle näpillisen nuuskaa; ei yhtään muuta kuin näpillisen. Otappas
nuuskaa nyt!" Pröbler tyrkytti hänelle toosastansa ja nauroi
hillittömästi.

Lentsin sydän vapisi, kun hän näin esiteltiin loistavimpana esikuvana
hävinneestä miehestä; semmoista kiitosta hän ei ollut ikinä
ajatellutkaan saavansa. Hän koitti Pröblerille todeksi näyttää, ettei
se ole laitaihmisen tekoa, jos itsensä hulttiomeksi heittää ja sitte
huutaa: Näetkö nyt, hyvä mailma, mitä olet tehnyt! Etkö kadu tekoasi?
-- Hän esitti Pröblerille omat ajatuksensa asiasta, ettei kukaan saa
mailmalta odottaa sitä, jota hän itse voi aikaan saada, että jokaisen
pitää oleman oman onnensa seppä, ja jota enemmän hän puhui, sitä
innokkaammin se kävi, mutta semmoiset ajatukset eivät pystyneet
Pröblerin päähän. Hän otti taskustansa veitsen ja pöydästä toisen,
tuppasi ne Lentsin käteen ja huusi "Siinä on sinulla nyt veitset
kädessä; minä en voi sinulle mitään tehdä, enkä teekään, mutta sano nyt
minulle suoraan, olenko minä reutale, vai voisinko olla mailman
ensimmäisiä miehiä, jos mailmalta olisin autetuksi tullut. Sinun
appesi, jonka paholainen punnitkoon luodittaisin, se mies on voidellut
narisevat saappaansa minun ytimelläni; siitä on ollut hänelle hyvää
saapasvoidetta. Sano suoraan, olenko minä reutale, vai mitä minä olen?"

Lents myönsi, että Pröbler tietysti olisi ensimmäisiä mestaria, jos hän
vaan pyrkisi suoraan maalia päin. Pröbler löi kätensä pöytään ja huusi
ääneensä ilosta. Lentsillä oli täysi työ pidättää häntä syleilemästä ja
suutelemasta.

"Minä en muuta ruumiinsaarnaa kaipaa; Lents on jo pitänyt sen, ja nyt
olen kuullut kyllikseni, ja nyt minä juon pohjaan, pohjaan, aivan
pohjaan!"

Lentsin täytyi myös tyhjentää lasinsa, ja Pröbler kaasi nopiasti toista
sisään ja huusi riemuissaan: "Tohtori tahtoo minua parannuksen päälle
tuohon uuteen vapriikiinsa. Se on myöhäistä. Minun puolestani on jo
tarpeeksi tohtoroittu ja vaprikoittu. Katsokaa päälle, tuossa on
Morgenhalden Lents. Kaikki häntä kunnioittaa, tänäpänä vielä,
huomennakin vielä, mutta kauanko sitä kestää? Minunkin on ollut laita
sama, vaan nyt, kun kylän läpi kuljen, jokainen osoittaa minua
sormillaan ja pudistaa olkapäitään sanoen: ois ja äis, se mies ei ole
juuri mitään, se on Pröbler! Tottele minua, Lents, äläkä tule näin
vanhaksi, vaan tee aikaisemmin täysi käännös! Kuule, Lents! veljeni!
Minä annan sulle hyvän neuvon. Muistatko vielä, kuinka me yhdessä
puuhailimme mallikelloa? Tiedätkö mitä me silloin oikeastaan olimme? Me
olimme kokonansa yksi pari mallinarria. Sinä hankit saada kelloseppäin
yhteyden aikaan. Mahdollista kyllä, että semmoisen saatkin, mutta sitte
jossakussa iltaseurassa jätät sen herran haltuun. Kuule, veljeni! Älä
minusta erkane vielä, istu, istu vähän vielä; minä annan sinulle hyvän
neuvon. Sinulle minä testamenteraan kaikki. Kuule! Mailmassa saa vielä
rahalla ostaa ilomielisyyttä, unohdusta ja riemua. Minä tiedän, mikä
sinun sydäntäsi kalvaa. Minä tiedän, missä kissa pahnojen alla makaa;
minä tiedän kaikki, -- Pröbler tietää enemmän kuin muut ihmiset. Kun
sydäntäsi kalvaa, vala sinne viiniä, joko viiniä taikka paloviinaa; se
panee unohtamaan, eikä ole huolta kelloista, eikä kalluista, ei
tunnista, ei päivistä, ei öistä eikä ajasta ollenkaan; on kuin olisi
iankaikkisuus sydämmessä".

Pröbler pauhasi hurjasti ja sekamaisesti; välisti ikäänkuin salamoitsi
selviä ajatuksia, välisti hän taas vaipui mielettömyyteen. Hänen
puheistaan ei saanut selkoa, oliko se totta, että hän oli Leijonan
isännän konkurssissa kadottanut kaikki vanhan päivän varansa, vai
luulotteliko hän sitä, taikka oliko se hänen salassa pitämänsä, mutta
nyt huutokaupassa myyty kelloteoksensa, joka häntä näin äköitti
epätoivoon? Aina vaan hän tavan takaa huusi Lentsille: "Juo nuorena
ollessasi hyvään aikaan kurkkusi poikki, ennenkuin sinun täytyy näin
elää kuristumaisillasi kuin minun on täytynyt".

Lentsille kävi tukalaksi kuulella tätä tyhjää lorua, ja häntä
pöyristytti nähdessään elävästi silmäinsä edessä, mihinkä ihminen
joutuu, joka itsensä heittää hulttiomaksi, ja jonka ainoa turva on
unohtaa itsensä ja kaikki.

"Sinun äidilläsi", sokersi Pröbler taas, "oli hyvä sananlasku.
Enkös minä ole teille jo sanonut, että tämä mies tässä on Lents,
Morgenhaldesta? Sinun äitisi, minä sanoin. Hänellä oli tapana sanoa:
parempi on kävellä paljain jaloin, kuin rikkinäisissä jalkineissa,
sanoi hän. Ymmärrättekö, mitä se tietää? Mutta, on minullakin
puheenparsi, ja se kuuluu näin: Ennenkun hevoskaakki viedään
myllärille, otetaan ensin kengät pois. Ravintola, hoi! Tässä on yksi
hevosen kenkä. Viiniä tänne!" Näin huusi Pröbler ja paiskasi taalerin
pöytään.

Kun äitinsä muistoa mainittiin tämmöisessä paikassa ja näin
sopimattomassa tilassa, se manasi Lentsiä lähtöön, ikäänkuin äidin
silmät olisivat terävästi häneen tungeneet.

Hän nousi istualtaan, vaikka Pröbler piti hänestä kovasti kiini. Lents
tahtoi ottaa Pröblerin mukaansa pois kotiin, mutta häntä oli mahdotoin
saada paikaltaan, ja Lents puhui sitte isännälle, ettei hän tänäpänä
enää laskisi vanhusta menemään kotiin eikä antaisi hänelle enemmän
juotavaa.

Kun Lents oli pannut oven jälkeensä kiini, heitti Pröbler tuohitoosansa
hänen peräänsä ja huusi: "Nyt minä olen nuuskani nuuskannut".

Syvältä hengittäen, ikäänkuin olisi hän päässyt kuumasta ummehtuneesta
hornan luolasta, käveli Lents raikkaassa ilmassa. Rupesi hämyttämään
jo; jäälintu lauleli tuolla jäätyneellä puron partaalla, korpit
lentelivät päin metsää; tuossa tuli kauris metsästä, pysähtyi seisomaan
isoksi aikaa rinteelle ja katseli törötti Lentsiä lakkaamatta, kunnes
hän pääsi aivan likelle, mutta sitte se äkisti juoksi takasin
tiheikköön, ja sen jäljet näkyi ison matkaa lumessa, joka varisi alas
nuorista kuusista.

Lents pysähtyi monta kertaa, sillä hän luuli kuulevansa jonkun huutavan
nimeänsä. Kentiesi Pröbler sentään tuli perässä? Lents vastasi
korkealla äänellä, ja kaiku matki häntä. Lents vielä kääntyikin takasin
kappaleen matkaa, mutta ei Pröbler'iä, eikä ketäänkään kuulunut eikä
näkynyt. Sitte hän käveli eteenpäin; puut ja vuoret tulivat hänen
vastaansa ja tanssivat hänen silmissään, ja tuolla kauempana tulee
vaimoihminen ja sillä on juuri kuin hänen äitinsä muoto. Entäs jos äiti
nyt näkisi hänen tämmöisessä tilassa! Vanha vaimo, joka häntä vastaan
tulee, tervehtää ystävällisesti; Lents kiittää, ja vaimo sanoo, että
Lents vaan koittaisi päästä laksosta ennen yötä, kun lumessa näkyi
tummia paikkoja ja laviinia kierteli joka korkeudelta alas eikä ollut
tietoa, koska ja millä lailla tiet menisi tukkoon.

Vaimon ääni kuului niin ihmeelliseltä. Se oli sittekin kuin äidin ääni.
Ja tuo sydämmellinen varoituskin!

Lents teki sydämmensä pohjasta pyhän lupauksen. -- -- --

Hän ei kuitenkaan tahtonut tyhjin käsin palata kotiin. Hän meni
kaupunkiin lankonsa, puukauppiaan luo, ja hänen oli onni tavata hänen
kotona.

Vaikeata Lentsin oli sanoa asiansa, sillä "patruuna" oli taikka oli
olevinaan harmissansa. Hän antoi Lentsille nuhteita sen tähden, ettei
hän appensa keinotteluja pidättänyt, ja ettei hän ollut ottanut koko
komentoa häneltä pois. Lents oli onnettomuuteen syypää. -- Jos tuo
lanko nyt oli harmissaan taikka vaan teeskenteli, se ainakin oli paras
keino avun kieltoon. Lents anoi ojennetuin käsin lankoa auttamaan
häntä, muutoin olisi hän vallan hukassa. Lanko vaan nytkäsi olkapäitään
ja käski Lentsin kääntymään rikkaan setänsä Petrovitschin puoleen.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Tämä on kuin toista mailmaa.


"Hyvää ehtoota herra Lents", kuuli tiellä kotiinpäin turruksissa
kävelevä hänelle huudettavan. Se häntä säikähti. Kukahan se on, joka
huutaa: "herra Lents?"

Yksi hankireki pysähtyi, ja taitelia laski nahkakaulurinsa alas sanoen:
"Täällä on siaa kyllä; eikö teitä haluta ajaa kanssani?"

Hän astui maalle re'estä, otti pälsyt päältänsä ja sanoi: "Ottakaa nämä
yllenne, te kun olette kävellessä lämminnyt; minä käärin loimen
ympärilleni, siitä on minulle tarpeeksi lämmintä."

Ei auttanut vastaväitteet. Lents istui pällyihin puettuna rekeen
taitelian viereen, ja hevoset lähtivät juoksemaan täyttä laukkaa. Se
oli suloista, helisevää ajoa, melkein kuin lentoa, tällä erinomaisen
vienolla öisellä säällä, ja Lents ajatteli köyhässä tilassansakin:
Annilla on kaiketi sentään ollut oikein. Niin pitkälle täytyisi
koittaa, että aina ajaen kulkisimme. -- Tämä ajatus siitti hänestä
palvan himon; oli, kuin tänään olisi joku näkymätön, juonikas henki
laatinut kaikki käymään niin, että Lents omin silmin huomaisi, sekä
sen, kuinka hairahtunut hänen elämänsä oli, että myös herättämään
hänessä pahoja himoja.

Taiteilia oli hyvin puhelias, ja varsinkin halukkaasti hän kertoi,
kuinka suuresti se häntä ilahutti, että hän oli saanut Pilgrimin
ystäväkseen. Pilgrimillä oli erinomainen aisti värien puolesta, mutta
hänen kuvaanto-taitonsa oli säännöllisyyden suhteen vaillinainen;
taiteilia itse oli vuoden aikaa ollut akatemiassa maalaustaidetta
harjoittamassa, mutta oli hyvään aikaan huomannut, ettei hänestä ollut
maalaustaiteiliaksi, vaan hänelle soveltui paremmin joku käytännöllinen
toimitus. Mutta nyt hän taas väli-aikoina oli ruvennut harjoittamaan
maalausta, ja silloin Pilgrim väriaistillaan oli hänelle avuksi, ja hän
puolestansa oli Pilgrimin apumies kuvaannossa. Näin he toivoivat
yksissä neuvoin päästä pitemmällekin; varsinkin he valmistivat uusia
mallikaavoja nikkareille, varvareille ja puukoristuksien veistäjille ja
monenmoisia piirrossuunnitelmia heillä oli valmiina kellotaulujen
malliksi. Toivon mukaan oli tästä kaikesta kellosepillekin suuri etu.
Pilgrim oli avuiltansa sangen kekseliäs ja kiitteli onneansa, että
hänen mielihauteensa kuitenkin kerran oli käymässä toteen.

Tätä kaikkea Lents kuulteli kuin unen-päin. Mitä tekoa se semmoinen
onkaan? Löytyykö niitä semmoisiakin ihmisiä, joilla on hupaa askaroita
sillä lailla ja auttaa toinen toistansa edistymään? Lents ei puhunut
suurta mitään, mutta ajo teki hänelle oikein hyvää. Semmoinen kulku on
toki parempaa kuin vaivalloisesti kävellä yli vuorten ja läpi laksojen.

Ensi kerran elämässään tunsi Lents jotain niinkuin kateutta.

Tohtorin pihalla nousi Lents reestä, mutta nuo ystävälliset ihmiset
eivät helpoittaneet, ennenkuin Lents tuli sisään.

Kuinka hauskat huoneet siellä oli! Lieneekö muualla mailmassa niin
mielenmukaisia huoneita, joissa on niin hyvä ja lämmin olla ja joitten
asunnoissa kukoistavat hyasintit tuoksuttavat lemuansa? Ja ihmiset ovat
niin ystävällisiä ja hiljaisia, ja sen näkee kaikesta, ettei täällä
kuule ankaraa, ei pahaa sanaa, ja kun näin istutaan kaikin yhdessä ja
kaikkein sydämmet ovat kuin uskollisesti sulaneet yhteen, se lämmittää
enemmän kuin paras uuni.

Lentsin piti juoman teetä. Amanda tarjosi ja sanoi: "Olipa se oikein
hupasaa, että kerran meillekin tulitte. Kuinka Anni voi? Jos minä
tietäisin, että se olisi rouanne mieleen, niin tulisin häntä joskus
tervehtimään".

"Minä en ole sitte kello neljältä tänä aamuna ollut kotona -- minun
mielestäni on kuin olisi jo kahdeksan päivää kulunut -- mutta minun
luullakseni Anni voi hyvin, ja kyllä minä sitte lähetän sanan, jos
joskus tulisitte meitä tervehtimään". Näin sanoi Lents lujalla äänellä
ja katseli samassa ympärilleen, sinne tänne, ikäänkuin hakisi hän
jotain. Kuka tiesikään, mitä kaikkia ajatuksia hänen mielessään
vaihteli.

Toista olisi ollut, jos hän oli kosinut jotakuta tän talon tyttäristä.
Olisihan Pilgrim vahvasti vakuuttanut, ettei häntä olisi hyljätty.
Sitte hän nytkin täällä istui kuin oma poika, ja hänellä olisi tyyssia
mailmassa, ja kummoinenko se olisikaan! Hänen rouvansa kunnioittaisi ja
pitäisi häntä arvossa, ja kaikki nämä hyvät ihmiset olisivat hänen
omaisiansa.

Ensimmäinen siemaus teetä, jonka Lents joi, melkein istui hänen
kurkkuunsa.

Vanha kylätuomaritar -- tohtorin äiti --, joka istui teepöydässä
erikoisella keitollansa, oli erittäin mielihyvissään Lentsin seurasta.
Lentsin piti istuman hänen viereensä ja puhuman oikein lujaa, koska hän
oli huonokuuloinen. Hän oli ollut Lentsin äidin leikkikumppani ja tiesi
kertoa hänestä paljon, kuinka he nuorina ollessaan olivat yhdessä
hauskutelleet erinomattain huviajoissa laskiaisaattona, joita ei nyt
enää vietetty, ja silloin Maria aina oli ollut ensimmäinen laskemaan
hauskinta leikkiä. Vanha kylätuomaritar myös kysyi Maisun perään, ja
Lents kertoi tavanneensa hänen -- Maisun rahantarjouksesta hän tietysti
oli ääneti --, ja niinikään hän kertoi Katriinan avuliaisuudesta, jota
hän kaikkia kohtaan osoitti, ja kuinka hänen teki mielensä kasvattia.
Tätä kaikkea Lents osaavasti kertoi.

Koko kotikunta kuulteli häntä tarkasti ja katkomatta, ja Lents näytti
olevan kuin hiukan hämmästynyt siitä, että hän näin sai puhua ilman
kinaa sekä tuntematta tuota tavallista: "Oih, mitä ne semmoiset asiat
minuun kuuluu!"

Vanha kylätuomaritar käski Lentsiä tulemaan useammin ja tuomaan rouansa
muassaan. "Sinun rouasi tuntuu olevan niin toimelias ja hyvä; sano
hänelle ja lapsillesi terveisiä minulta". Lentsin mielestä oli niin
outoa, kun hän sai tätä kaikkea omakohtaisesti kuulla ja
kiitollisuudella vastaan ottaa. Vanhus puhui niin sydämmen pohjasta
eikä hän suinkaan sitä tehnyt pilan viteeksi. Tässä perheessä ei
suinkaan puhuta ihmisistä muuta kuin hyvää, ja siitä on ollut seuraus
se, että vanhuskaan ei ole muuta kuullut kuin hyvää.

"Vähää ennenkuin sinä tulit", sanoi vanha kylätuomaritar, "lakkasimme
juuri puhumasta sinun isästäsi ja minun miesvainajastani. Täällä kävi
kerran eräs kellokauppias Preussista, joka sanoi, ettei tänaikaiset
kelot käy yhtä oikein kuin siihen aikaan, kun sinun isäsi ja minun
mieheni vielä elivät; ne eivät enää käy niin paikalleen. Päinvastoin,
sanoin minä, kellot, kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan,
varmaankin tähän aikaan käyvät yhtä paikalleen kuin ennen aikaankin,
mutta ihmiset silloin eivät vielä olleet niin tarkkoja ajan suhteen
kuin nyt ovat. Siinä se ero on. Onko minussa oikeus, vai eikö, Lents?
Sinä olet rihti mies, onko minussa oikeus, vai eikö?"

Lents sanoi, että se oli oikein puhuttu, ja erinomaisen hupaista oli
hänen mielestään kuulla, ettei vanhoja aikoja kiitetä uuden ajan
kustannuksella.

Taiteilia sanoi, että ajan tarkempi noudatus tuli rautateistä ja
sähkölennättimistä.

Kun kanssapuhe nyt kävi yleiseksi, vei tohtori Lentsin erikseen ja
sanoi: "Lents, älä nyt vaan pane pahaksesi sitä, kuin minulla on
sinulle sanomista". Lentsin sydän vavahti. Tohtorikin aikoo puhua
talouteni rappiotilasta.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lents.

"Minä vaan tahtoisin sinulle sanoa, vähässä se ei olisi sinulle
vastoinmielistä, ja minun luullakseni sinä siihen suostut -- mutta mitä
minun tarvitsee pitää pitkiä esipuheita! Minun tarkoitukseni on
lyhyesti se, että rupeisit työnjohtajaksi minun poikani ja vävyni
kellotehtaassa. Heidän aikomuksensa on nyt laajentaa tehtaansa ja
heille olisi sinusta hyvä apu, ja paitsi palkkaa he tarjoovat sinulle
ajan päälle määrätyn osan voitosta".

Tämähän oli kuin käsi taivaasta, ojennettu häntä auttamaan. Lents kävi
kuumeen palavaksi ja vastasi: "Kyllä, kyllä vallan sen teen. Mutta,
herra tohtori, te tiedätte minun koittaneen ahkeroita sitä, että saisin
kaikki paikkakuntamme kellosepät yhtymään yhteydeksi. Se asia on nyt,
muitten syrjäseikkojen tähden, saanut minulta levähtää. Nyt saattaisin
ryhtyä tehtaan toimiin ainoastaan sillä ehdolla, että teidän molemmat
poikanne sopivat kanssani siitä, että tehdaskin tulisi kuulumaan
yhteyteen ja kentiesi aikaa voittaen joutuisi yhteyden omaisuudeksi".

"Se on ihan meidänkin aikomuksemme, ja se minua oikein ilahuttaa
sinusta, että sinä oman onnesi sattumoilta alati pidät muistakin
murhetta".

"Sitte on kaikki hyvin, ja nyt pyydän vaan teiltä yhtä asiaa: älkää
puhuko tästä mitään, ennenkuin olen" -- -- -- Sanat istuivat Lentsin
suuhun.

"No, ennenkuin olet?"

"Ennenkuin olen siitä keskustellut vaimoni kanssa; hänellä on oma
päänsä".

"Sen tiedän hyvin, mutta hän on myös taipuvainenkin, jos vaan hänen
kopea sisunsa antaa myöden. Hänen uljuuttansa täytyykin ennen kaikkea
kunniassa pitää".

Lents painoi silmänsä alas. Tohtori oli antanut hänelle opin ja sen
tehnyt hyvässä tarkoituksessa ja säädylliseen tapaan. Niin tehtämän
pitääkin, ja siten kaikesta opista on hyvää.

Lentsin ajatukset kuitenkin pian taas kääntyivät tehtaasen ja hän
sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi vielä yksi kysymys, jos
suvaitsette".

"Kysy vapaan, äläkä ole noin arkamainen".

"Kuka täkäläisistä mestareista muutoin ensiksi tehtaasen menee?"

"Emme vielä ole juuri ketään puhutelleet. On sentään siitä ollut
puhetta Pröblerin kanssa. Hänen olisi myös määrä tulla tehtaan
jäseneksi, ei kuitenkaan johtajaksi, niinkuin sinun, vaan tietysti
käskynalaiseksi. Hänellä on kekseliäs pää ja hän on keksinytkin yhtä ja
toista, josta on ollut käytännöllinen arvo. Mies raukan puolesta olisi
suotava asia, että hän tulisi turvatuksi vanhoilla päivillään; sitä
paitsi on hän muuttunut hyvin narrimaiseksi aina siitä saakka kuin
hänen salakeksimänsä teos tuli huutokaupassa myydyksi".

Lents oli ison aikaa ääneti. Sitte kertoi hän tavanneensa Pröblerin, ja
lopetti näin: "Minulla on vielä yksi pyyntö, herra tohtori, minä kun en
itse saa puhuttua setäni kanssa. Te olette paikkakuntamme ylhäisin
mies, ja se, joka jotain teiltä kieltää, ei ole saanut sydäntä
rintaansa. Herra tohtori, puhutelkaa te setääni minun puolestani, että
hän minua auttaisi. Minä luulen niin, -- jota enemmän minä asiaa
itsekseni mietin --, ettei minun vaimoni suostu näihin tehdastuumiin,
ja sanoittehan tekin äsköin, että hänen uljuuttansa täytyy ennen
kaikkia kunniassa pitää".

"Hyvä, minä menen oitis. Tahdotko siksi aikaa jäädä meille, taikka
seuraatko minua kylään saakka?"

"Kyllä minä teen seuraa".

Kaikki toivottivat Lentsille sydämmellisesti hyvää yötä. Jokainoa häntä
kätteli, ja kun vanha kylätuomaritar antoi hänelle oikean kätensä,
laski hän vielä vasempansa kuin siunaten Lentsin käden päälle.

Lents meni tohtorin kanssa, ja kun he tulivat Pilgrimin huoneen
kohdalle, kuului sieltä vihellys ja kitarin soitto. Tuo uskollinen
kumppani otti sydämmellisesti osaa Lentsin kovaan onneen, mutta toista
on osan-otto, toista itse kokea. Itse kokenut kaikki tietää.

Siinä, missä tie poikkesi ylös vuorelle, erosi Lents tohtorista, joka
vielä lisäsi: "Odota minua kotona, minä tulen vielä luoksesi. Tämä ilta
on erinomaisen lämmin. Saadaan nähdä, että ennen pitkää saamme
vesisuoja ilman".

Minä olen, ajatteli Lents, kaukaa hakenut, mitä likeltä löydän. Onpa
vielä hyviäkin ihmisiä mailmassa, ja ne ovat paljon parempiakin kuin
sinä itse, ajatteli Lents, kävellessään vuorta ylös kotiinsa.



KOLMASKYMMENES LUKU.

Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas.


"Minä tiedän, mitä asiaa teillä on", sanoi Petrovitsch sisään astuvalle
tohtorille, "mutta istukaa alas". Hän nosti tohtorille tuolin likelle
kakluunia, jossa paraikaa paloi iloinen valkia.

"No, mitä asiaa minulla on sitte, herra profeetta?" kysyi tohtori niin
leikillisesti kuin suinkin taisi.

"Rahaa te haette, rahaa veljeni pojalle".

"Te olette vaan puoleksi profeetta; minä haen myös kernoa sydäntä".

"Raha, raha on kuitenkin pääasia, mutta minä sanon lyhyesti ja ilman
mutkia: minä en ole niitä miehiä, jotka armeliaasti auttavat juopunutta
ojasta ylös, ja vaikka hän vielä olisi taittanut jalkansakin, se on
hänen oma syynsä. Yhden minä sanon teille, koska te olette yksi niistä
harvoista, joita minä kunnioitan".

"Kiitän kunniasta; mutta kunnon lääkärin asia on parantaa ei
ainoastansa ansaittuja, vaan ansaitsemattomiakin vammoja".

"Te kyllä olette tohtori, mutta kuitenkin olette sairas, niinkuin koko
paikkakuntamme, niinkuin koko sukukuntamme nykyjään on".

Ihmeekseen sanoi tohtori oppivansa tuntemaan Petrovitschiä muuksi
mieheksi; hän kun tähän saakka oli luullut Petrovitschin halveksivan
ihmisiä sentähden, ettei hän viitsinyt itseään vaivata, huomasi nyt
hänen sitä tekevän mieltä mielin.

"Haluttaako teitä istumaan luonani hetken aikaa? Tänäpänä on minun
seitsemäskymmenes syntymäpäiväni?"

"Toivotan onnea".

"Kiitoksia!"

Petrovitsch lähetti palveluspiikansa Ibrahimin luo sanomaan, että hän
vasta tunnin takaa tulisi korttisille, ja sitte hän istui tohtorin
viereen ja sanoi: "Minä olen tänäpänä semmoisella päällä, että vaikka
purkaisin sydämmeni. Minä en ollenkaan pidä väliä, mitä ihmiset minusta
ajattelevat; yhtä vähän tämä puu, jonka panen pesään, välittää, ken sen
palamaan heittää".

"Erinomaisen hauskaa olisi kuulla, jos teitä haluttaisi minulle kertoa,
kuinka teistä on paisunut niin lujaa visaa".

Petrovitsch naurahti, ja vaikka tohtori tiesi Lentsin kipeästi
odottavan, hän kuitenkin toivoi saavansa äreän vanhuksen taivutettua,
tultuansa hänet tarkemmin tuntemaan. Tohtorin tarkoitus oli se, että
Petrovitsch lainaisi vissin rahasumman, jotta Lents oitis tulisi
tehtaan osakkaaksi.

"Te ette vielä olleet kahdeksan vanha", alkoi Petrovitsch, "kun minä
matkustin ulkomaille, ettekä siis minusta paljon tietäneet".

"Kyllä sentään paljon puhuttiin yhtä ja toista teidän kujeistanne".

"Minun kutunpaimen-ajoiltani, eikö niin? Oikein, ja se aika kuuluukin
elämäni pääkohtiin. Minä olen oleskellut ulkomailla neljäkymmentä ja
kaksi vuotta, sekä merillä että mailla, joka kuumassa ja kylmässä
ilmanalassa, jota vaan ihminen ja koira sietää voi, ja tuo koiran-nimi
on minua vaivannutkin kuin koira, ja se on ollut omaa tyhmyyttäni,
etten sille antanut potkausta iäksi päiväksi.

"Meitä oli kolme veljestä, vaan ei ainoatakaan sisarta. Meidän isämme
oli ylpeä siitä, että me niin kauniisti kasvoimme, mutta siihen aikaan
ei lapsia hyväilty niin, kuin tähän aikaan, ja parempi se olikin, sillä
se teki mietteliääksi, ja yksi ainoa sana, oli se sitte hyvä tai paha,
vaikutti enemmän kuin sata nyt. Veljeni Lorents, jota tavallisesti
sanottiin Lentsiksi sukunimemme mukaan, nykyisen Lentsin isä, oli
meistä vanhin, minä olin nuorin, ja keskimmäinen meistä, nimeltä
Matti, oli ihmeen kaunis mies. Hänen vei se suuri ihmisteurastaja
Napoleon mukaansa, ja sillä tiellä hän kuoli Spaniassa. Samalla
tappotantereella, jossa hän kaatui, minä olen käynyt. Siinä seisoo
korkea vuori, ja siellä vuoren juurella sanotaan lepäämän pelkkiä
sotamiehiä, ja niitten joukosta on mahdoton veljeänsä löytää. Mutta
minkätähden minä tätä mainitsen? -- Ei aikaakaan sen jälkeen kuin
meidän Mattimme tuli sotamieheksi, matkusti veljeni Lorents vieraille
maille, Schweitsiin, ainoastansa neljäs-osa vuodeksi, ja otti minun
mukaansa. Kuka olikaan onnellisempi kuin minä? Minun veljeni oli
luonteeltaan tyyne, varovainen mies, ei taida sanoa muuta. Hän oli aina
kuin hyvin käypä kello, säännöllinen sekä sen ohessa ankara, hirmuisen
ankara. Minä taas olin hurjapää-poika, vallaton, en kelvannut
mihinkään, eikä minulla ollut lainkaan kykyä istumaan työpöydän takana.
Mitäs teki veljeni nyt? Hän vei minun, kohta kynttilänpäivän jälkeen,
poikamarkkinoille Santta Gallen'iin. Siellä pidettiin vielä siihen
aikaan joka vuosi poikamarkkinoita, joille nuo isoset Schweitsin
talonpojat tulivat hakemaan paimenpoikia Schwabenista.

"Kun minä nyt näin veljeni kanssa seisoin markkinatorilla, tuli
luoksemme pöyhkeä Appenzelliläinen, seisahtui jalat leveellään meidän
eteemme ja kysyi veljeltäni: 'mitä poikanulikka maksaa?'"

"Minä vastasin rohkeasti 'hinta on kokonainen syli Schweitsiläistä
järkeä, kuusi jalkaa leveä ja kuusi jalkaa korkea'.

"Tuo paksu Appenzelliläinen veti suunsa nauruun ja sanoi veljelleni
'Poikahakkeli ei ole tyhmä; minä miellyn häneen'. -- Minä vastasin
miehen kaikkiin kysymyksiin niin hyvin kuin vaan taisin.

"Veljeni ja Appenzellin mies sopivat pian kaupasta, ja hyvästi
jättäissäni sain veljeltäni tämän ainoan opin: 'Jos sinä vaan ennen
talvea tulet kotiin, saat selkääsi'.

"Sitte minä koko suven olin kutunpaimenena. Se oli oikeastaan lystiä
elämää, ja minä vietin aikaani laulaen vahvasti, mutta monta kertaa
minusta oli kuin olisi taivaasta huudettu minulle: mitä poikanulikka
maksaa? Mielestäni minä olin myyty kuin Jooseppi Egyptiin; veljeni myi
minun, niinkuin hänkin myytiin, mutta tiesi, tulisiko minusta kuningas.

"Talveksi palasin kotiini, mutta kotona minun ei ollut hyvä olla, eikä
minustakaan mitään hyvää ollut. Kevään tullessa sanoin isälleni:
antakaa minulle kelloja sadan guldenin arvosta, minä lähden
kaupparetkelle. Siihen veljeni Lorents sanoi: sata korvapuustia sinä
saatat saada. Veljeni oli silloin jo vastaan ottanut koko verstaan ja
talouden, isäni oli sairas, ja äitini ei uskaltanut sanaakaan sanoa.
Siihen aikaan ei vaimoihmisiä vielä pidetty niin suuressa arvossa kuin
nyt, ja minä olen sitä mieltä, että heidän sen ohessa oli paljon
parempi olin, niinkuin heidän miestensäkin. Minä laitoin sitte niin,
että eräs kellokauppias otti minun kanssaan, ja minä kannoin hänen
kellojansa. Minun täytyi kantaa kelloja, selkä melkein väärässä, ja
sääliväisyyden siaan sain nähdä nälkää enkä voinut kiusaajastani
erkaantua. Minä olin pingoitettuna pahemmissa hihnoissa kuin hevonen,
ja kuitenkin sen voimia koitetaan säästää, jos se vaan on vähässäkin
hinnassa. Minä ajattelin monta kertaa ruveta varkaisiin ja sitte mennä
karkuun, mutta rangaistukseksi näistä ilkeistä ajatuksista päätin
edelleen pysyä kiusaajani luona. Eikä se minulle miksikään vahingoksi
ollutkaan; minä olen pysynyt raittiina ja rehellisenä. -- Yhtä minun
pitää tällä kohtaa oitis kertoman, koska ma siitä vielä edespäinkin
tulen puhumaan ja se tapaus on antanut minulle paljon miettimistä.
Spaniassa minä satuin yhteen Anton Strieglerin kanssa. Me olimme
eräässä suuressa kylässä, kolme saksan penikulmaa Valenciasta. Oli
kaunis suvinen sydänpäivä. Me istuimme posadan edustalla -- siksi
ravintolaa kutsutaan Spaniassa -- ja juttelimme yhtä ja toista. Silloin
kulkee eräs kaunis nuorukainen ohitse, kuultelee meidän puhettamme ja
huimii ympärilleen kuin olisi hän riivattu. Minä nytkäsin Striegleriä
sivuun, ja hänkin katseli tätä kummaa menoa, mutta jopa nuorukainen
juoksee Strieglerin luo, tarttuu häneen ja kysyy spanian kielellä: Mitä
te puhuitte keskenänne? Siihen ei tule kenenkään mitään, sanoo
Striegler, niinikään spanian kielellä. Mitä kieltä se oli? kysyi
spanialainen taas. Se oli saksaa, sanoi Striegler. Nuorukainen ottaa
pyhimyksen kuvan, joka riippui hänen kaulassaan, ja suutelee sitä juuri
kuin hän tahtoisi syödä se tykkänään, ja viimein sanoo hän meille, että
isänsä kotona puhui samaa kieltä, ja pyytää meitä toki tulemaan hänen
kanssansa. Tiellä mennessämme hän kertoo meille isänsä tulleen Spaniaan
jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta takasin ja hänenkin olevan Saksan
maasta kotosin, ja hänen virkansa oli hevosen kengittäjä ja täällä hän
oli nainutkin. Nyt hän oli jo viikkokausia sairastanut kuoleman tautia,
ja sitte monta päivää puhunut kieltä, jota ei kotoväki ymmärtänyt
sanaakaan, eikä hän itse ymmärtänyt äidin puhetta, eikä lapsien, eikä
lasten lapsien. Siitä oli kaikki tuskissaan. -- Me astuimme sisään
huoneesen ja näimme vanhan miehen lumivalkeilla hiuksilla ja pitkällä
valkoisella parralla istuvan suorana sängyssä ja huutavan: antakaa
minulle kimppu rosmarinikukkaisia! ja sitte lauloi hän: ja istuttakaa
niitä haudalleni! -- Kun minä tämän näin ja kuulin, se meni läpi
luitten ja ytimeni, mutta Striegler oli riuskempi, meni hänen luoksensa
ja sanoi: Jumalan terveeksi, maanmies! Ne silmät, jotka vanhus sai, kun
hän nämä sanat kuuli, ne silmät minä aina muistan, vaikka ma tulisin
sadan vanhaksi, ja minä näen ne aina avoinna, ja käsivartensa hän
kurotti ja laski kätensä rinnallensa toinen toisen yli, ikäänkuin hän
olisi pusertanut sanat rintaansa. Striegler jatkoi puhetta, ja vanhus
vastasi järkevästi jokikiseen kysymykseen, tosin monta kertaa vähän
sekavaisesti, mutta ylimalkaan kuitenkin selvästi. Hän oli Hessenistä
kotosin, nimensä oli ollut Reuter ja täällä hän oli muuttanut nimensä
Caballero'ksi. Viiteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut muuta puhunut kuin
spanian kieltä, ja nyt kun kuolema lähestyi, ei hän saanut lausutuksi
yhtäkään spanialaista sanaa, vaan koko kieli oli kuin tuuleen
haihtunut, ja minä puolestani uskon, vaikken sitä vissiä tiedä, ettei
hän spanian kieltä enää ymmärtänytkään. Koko perhe oli iloissaan siitä,
kun me tulkitsimme kaikki, mitä vanhus tahtoi. Tästä oli Strieglerilie
se hyöty, että hän voitti itselleen suuren arvon kylässä, jota hän
sittemmin on käyttänyt hyväksensä ja saanut paljon ansiota, ja minä
puolestani vaan istuin vanhuksen luona, ja tämä aika Strieglerin
parissa oli minun huokein aikani. Minä sain ruokaa ja juomaa riittävän
tarpeeksi. Ihmiset elättivät minua, juuri kuin siitä olisi ollut hyvää
vanhuksellekin. Kuolemaa ei kuitenkaan kuulunut, ja kolmen päivän
perästä lähdimme pois. Mutta tuskin olimme kävelleet penikulman matkaa,
jo tuli poika ratsastaen perässämme, kun isä haikeasti meitä kaipasi,
ja meidän täytyi palata takasin. Me tulimme sinne taas ja kuulimme hänen
kyllä puhuvan saksaa, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mitä hän tahtoi,
ja hänen viimeiset sanansa olivat: nyt minä tahdon lähteä pois, nyt
halajan kotiini! ja sitte hän kuoli".

Petrovitsch pidätti vähäsen, ja sitte hän taas jatkoi kertomustaan:
"Koko tämä tapaus on syvästi liikuttanut mieltäni; kuitenkaan se ei
silloin vielä kosenut niin kuin se vastedes jälleen minua kosi.
Striegler palasi sitte vielä jälestäpäin Spaniaan, ja on nyt, kuten
olen kuullut, nainut yhden Caballeron tyttäristä. Franskan maalle
jouduttuani, tapasin siellä Marseillen kaupungissa teidän isänne, herra
tohtori, ja hän huomasi, etten minä sentään ollut niinkuin moni oli
luullut, niin peräti kelvoton kaikkeen. Hän lainasi minulle rahaa, ja
siitä alkaen koitin omin voimin tulla toimeen. Minä olen elänyt
säästäen ja nähnyt nälkää toisten tähden, ja vasta nyt vanhoilla
päivilläni olen oikein saanut jalkani oman pöydän alle. Teidän
isällenne minä aina säännöllisesti lähetin rahat, ja sain taas häneltä
enemmän myymätavaraa. Minä olen kulkenut ympäri puolen mailmaa. Minä
osaan puhua viittä kieltä, mutta missä ikänänsä minä vaan olen kuullut
yhdenkin saksalaisen sanan, on minusta ollut, kuin tahtoisi sydämmeni
haljeta. Minulla on yksi suuri vika: minä en ole koskaan voinut
tukahuttaa kodin-kaipuuta. Se on salaa hiipinyt minun jälkiäni, taajaan
takanani, ikäänkuin joku näkymätön henki, ja monesti on ilojuoma
suussani maistunut, kuin olisi joku sekoittanut pöytäsuolaa
viinilasiini".

Petrovitsch taukosi taas ja korjasi valkeata pesässä, että se
leimahtaisi kirkkaammin palamaan; sitte kuljetti hän kättänsä kasvojen
yli, liikutteli kasvonsa ryppyjä ylös alas ja alkoi: "Minä menen
kymmenen vuoden ohi. Minä olen Odessan kaupungissa ja olen varakas
mies. Se on komea kaupunki. Siellä kaikki kansakunnat ovat kuin kotona,
ja siellä on minulla yksi ystävä, jota en ikipäivinäni unohda. Likellä
kaupunkia on kaksi kylää, Luftdorf ja Kleinliebenthal ja vielä monta
muutakin kylää, joissa asuu pelkkiä saksalaisia, vaikka ne eivät ole
kotoisin tältä paikkakunnalta, vaan Würtenbergistä. Kaikilta tahoin nyt
minulle tarjottiin kauppatavaraa, vaan minä olin uskollinen isällenne,
siksi kun hän kuoli. Minulla oli nätti omaisuus ja minä olisin
saattanut kulkea hevosella, mutta minä vaan kävelin jalkasin läpi koko
Venäjän maan. Matkan rasitukset eivät minua ollenkaan vaivanneet. Tässä
näette käsivarteni, herra tohtori; siinä on kaikki lihakset kuin
teräksiset, ja arvatkaapa niitten jäntevyyttä kolmekymmentä vuotta
takasin! Toista oli silloin vielä.

"Minä asetuin taas Moskovan kaupunkiin ja viivyin siellä neljä vuotta.
Minä en oikeastaan saata sanoa, että asetuin sinne asumaan, sillä minä
en koskaan ole asettunut ainoastaan lepoa nauttimaan, en koskaan ole
siunaaman ajaksikaan, niinkuin sanotaan, kotiutunut, ja se, juuri se,
on auttanut minua säästämään ja ansaitsemaan. Minua ei ole elämäni
päivinä kukaan ajanut unesta enkä ole ikipäivinäni kääntynyt toiselle
kyljelleni, aamulla herättyäni. -- Kotimaalaisia ilmaantui täällä
enemmänkin, ja minä autoin heitä. Niitä on enemmän kuin yksi tuolla
ulkomailla, jotka minun kauttani ovat onnen saavuttaneet. Minä kysyin
heiltä, kuinka kotona voidaan. Vastattiin, että isäni on kuollut,
äitini kuollut ja veljeni nainut. Minä kysyin, eikö hän ole minusta
tiedustellut mitään, vaan siitä en ole saanut mitään selvää tolkkua, on
ainoastaan sanottu veljeni hokeneen, että minä vielä palaan
kerjäläisenä takasin. Ja arvatkaapa, herra tohtori, mikä minusta on
ollut kipeintä kuulla? Se, että kotimaalaiseni kutsuivat minua
kutunpaimeneksi. Siihen on veljeni syypää, että minä saan koko
elämäkauteni tätä haukkunimeä kantaa. Monesti minä ajattelin pitkin ja
poikin näin: minä hänelle lähetän kaksituhatta guldenia ja samassa
kirjoitan hänelle: tämän lähettää sinulle kutunpaimen palkkioksi niistä
sadoista korvapuustista, jotka sinä vielä olet velkaa, kuin myös
kaikesta hyvästä, jota olet hänelle tehnyt sekä siitä, että olet
hänestä niin suurta murhetta pitänyt. Tätä tehdäkseni minä aina päätin,
mutta hiisi tiesi miksei siitä sen enempää tullut. Eikä ollut olostani
Moskovassakaan; minun teki mieleni kotiin. Mutta sen siaan jouduin
Tlflis'iin ja siellä minä viivyin yksitoista vuotta. Kun minä tunsin
tulevani vanhaksi, ajattelin minä: ei tästä ole, vaan sinun pitää
tekemäsi toisin: sinä lähdet kotiin ja otat kultasäkin kanssasi. Joka
mies siellä on sen näkevä, paitsi veljesi ei, että sinä tulet hänen
kanssaan vaihettamaan sanaakaan -- näin ajatellessani minä yhä
vakaannuin ja yhä tulin selville siitä, että hän se oikeastaan on minua
sortanut, että hän mielukkaimmin olisi auttanut minua elämästä pois.
Hyvä, kyllä minä taidan kostaa. Minä olen häntä vihannut ja useasti
ajatuksissani herjannut, vaan en sittekään ole saanut häntä
vieroitetuksi ajatuksistani. Sen ohessa on minulla sentään alati ollut
kodin kaipuu, semmoinen, etten saata sitä sanoakaan: ei mikään vesi
mailmassa maistu paremmalta, kuin vesi täällä kaivossa kirkon kohdalla,
ja se ilma suviehtoisina täällä kotopaikalla on kuin sulaa palsamia!
Minä olisin maksanut sata guldenia, jos joku olisi minulle tuonut
kamarini täyteen kotipaikkani ilmaa -- niin ajattelin monta monista
kertaa. Minä olen ajatuksissani ihannellut, kuinka kaikki väki yli- ja
alikylässä kokoontuisi ja sanoisi keskenänsä: se on Pietari eli
Petrovitsch, joksi minun nyt ovat ristinneet, ja kuinka heidän pitäisi
kaikin saada syödä ja juoda kolme päivää peräkanaa, siksi kun
kyllästyisivät. Tuonne isolle niitylle talomme edessä minä ajatuksissa
laitatutin pitkät pöydät, ja kaikkein piti saaman sinne tulla, ketä
hyvänsä vaan halutti, kaikki, kaikki, paitsi veljeni ei. Aikapäivittäin
tuntui minusta taas niinkin, että hän oikeastaan on ainoa ihminen
mailmassa, jota minun pitäisi rakastaman. Mutta minä en ole tahtonut
siihen itseäni taivuttaa. Joka vuosi olen itsekseni sanonut: kun tää
vuosi on loppunut, lähdet kotiin, mutta minulta ei ole tullutkaan
lähtöä, sillä kun toimeni on ollut sitä laatua, että kaikki mihin
koskee, muuttuu kullaksi, on ollut vaikeaa siitä erota. Minä tulin
harmaapääksi ja vanhaksi, tietämättä itsekään, kuinka se kävi. Sitte
minä sairastuin ensi kerran elämässäni, ja pahoin sairastuinkin.
Viikkokausiin minä en tietänyt mitään, ja kun minä jälleen pääsin
täyteen järkeen, sanottiin minun hourupäissäni puhuneen kieltä, jota ei
kukaan ihminen ymmärtänyt; ainoastaan tohtori oli pari sanaa ymmärtänyt
ja sanonut ne olevan saksaa, mutta hän ei sentään niitäkään sanonut
oikein käsittävänsä, minä kun olin usein huutanut: 'Kain!' ja 'mitä
poikanulikka maksaa?' Nyt johtui mieleeni Caballero, tuo kyläläinen
Valencian kohdalla. Jos nyt sinäkin, ajattelin minä, tulisit
sairastamaan yhtä pitkällistä tautia ja jos olisit janoon
nääntymäisilläsi ja tahtoisit vettä eikä kukaan ihminen sinua
ymmärtäisi -- -- -- Kyllä nyt jo on aika mennä, eikä nyt enää muuta
kuin kotiin, kotiin, kotiin! Pian minä sitte paranin, minulla kun on
raitis luonto, ja sitte minä lujasti päätin, kerrassansa päätin lähteä
kotiin. Ja jos hän, veljeni, nöyryttää itsensä, jos hän sanoo: minä
olen tehnyt sinulle vääryyttä, -- sitte minä asun äänen luonansa
kuolemapäivääni saakka. Kuinka kauan tätä elämää sitte kestääkään?!
Mitä hyvää koko mailmasta on, ellei ole ihmisiä, jotka ovat omaisia?
Matkallani kotiin -- vihdoin viimein pääsin niin pitkälle -- olin kuin
lapsi, joka karattuansa metsään, juoksee itkusuin kotiin. Minä
mietiskelin monesti, kuinka vanha minä nyt olinkaan, ja viha veljeäni
kohtaan kiusasi minua taas, ja kun vaan ei voi lakata jotain
mielipahassa ajattelemasta, on kuin olisi iskenyt jonkun suonta: niin
pian kuin siihen koskee, taikka vaikkei muuta kuin sitä ajatteleekin,
kohta rupee veri juoksemaan, paha, musta veri.

"Minä pääsin kotipaikalleni.

"Kun minä tulin laksoon, näytti minusta kuin vuoret olisivat nousseet
juoksemaan minua vastaan.

"Minä ajan kylien ohitse; tuossa asuu se ja se, mutta minä en muista
kylien nimiä, ennenkun ne vasta sivutse tultuani johtuu mieleeni.
Kyläkatu on nyt leveämpi ja mukavampi kulkea. Nyt ei enää kuljeta yli
vuorten, vaan lakson kautta. Minä olen kuin vieraassa maassa, ja olen
kuitenkin kotona. Vuoret, joilla ennen kasvoi puita taajassa, ovat nyt
näöltään kuin paljaaksi ajetuita turkkilais-päitä. Täällä on
hirmuisesti menetelty metsän kanssa. Oli kaunis suvinen ilta, kun minä
tulen meidän kylään; on juuri päästy heinän teosta; ehtookellot soivat,
ja minä kuultelen niitten ääntä, jonka vertaista ei ole mailmassa
toista. Vierailla mailla ollessani neljäkymmentä kaksi vuotta olen
monenmoisia kelloja kuullut, mutta ei yhdellä ainoallakaan ole
sentapaista ääntä. Minä otan hatun päästäni, -- en tiedä minkä tähden,
-- mutta tuntui niin suloiselta, niin autuuttavan suloiselta, kun kodin
ilma puhalsi pääni ympäri; se toi semmoisia terveisiä, etten taida sitä
sanoa. Oli juuri kuin harmaat hiukset päässäni jälleen nuorentuisi.
Harvat minä tunsin niistä ihmisistä, jotka kävelivät tiellä, mutta
teidän, herra tohtori, minä tunsin oitis: te olette niin isänne muotoa.
Minua ei tuntenut kukaan. Minä pidätin Leijonan edessä ja kysyin: Onko
Lorents Lents Morgenhaldessa kotona? Kotonako? Hän kuoli jo seitsemän
vuotta sitte. Se uutinen oli, kuin salama olisi lyönyt minun maahan,
mutta minä maltoin itseni taas, eikä kukaan muodostani huomannut, mitä
minun mielessäni liikkui.

"Minä menin ylös osoitettuun kamariini, ja myöhempänä yöllä läksin ulos
kävelemään kylän läpi, ja näin käydessäni muistutti senkin sata asiaa
ja esinettä minua lapsuuteni päivistä. Minä kävelin ylös vanhempaini
taloon: siellä on kaikki hiljaista. Kuuset metsässä talon takana, jotka
siihen aikaan olivat tuskin kahta vertaa korkeammat kuin minä, olivat
nyt kasvaneet mahtaviksi ja kaadettaviksi. Minä päätin itsekseni lähteä
matkaan taas ennen päivän koittoa. Mitä minun on täällä tekemistä?
Eihän kukaan ole minua tuntenutkaan.

"Mutta ei minulta tullutkaan lähtöä.

"Nyt rupee luonani juoksemaan ihmisiä joka haaralta, kädet oikoisena
ottamassa lahjoja vastaan. Mutta, herra tohtori, minä olen kerran,
ikävyyteni vietoksi, ruokkinut varpusia akkunalaudallani, ja nyt nuo
aneliaat kerjäläiset saapuvat joka aamu kuin riivatut samalle paikalle
ja panevat pääni pyörälle, enkä minä enää saa niitä peloitetuksi
poiskaan. Helppo asia on totuttaa, mutta vaikea on vieroittaa. Minä en
enää kysy yhdenkään ihmisen perään, sillä milloinka olen kysynyt, en
ole vastaukseksi saanut muuta kuin: hän on kuollut, taikka, hän on
hävinnyt, ja se tuottaa ruumiiseni väristyksen seitsemäntoistakymmentä
kertaa päivässä. Ken minua kohtelee, se on kohdeltu, mutta ken minua ei
kohtele, siitä minäkään en ole tietävinäni. Kaikki tutut ovat luonani
käyneet, paitsi minun veljeni vaimo ja hänen prinssinsä. Kälyni on
sanonut: minun kytyni kyllä tietää, missä hänen vanhempainsa talo on;
me emme juokse hänen perässänsä. Nuori Lents, kun minä ensi kerran
hänen näin, inhoitti minua; hän ei ole sukumme muotoa, vaan hän tulee
äitiinsä. Ja nyt kun katselen tän kylän oloja ynnä koko paikkakunnan,
tahtoisin repiä vanhat hiukset päästäni, että kotona olen. Täällähän on
kaikki ihmiset niin kyyristyneitä, niin lamaantuneita, niin
kitukasvuisia. Missä on entinen iloisuus, missä ylimielisyys? Ei sitä
ole ollenkaan. Ei edes nuorisostakaan ole mihinkään. Täytyyhän minun
antaa puisto-käytävässäni noukkia kirsimarjat raakoina, ettei nuoret
oksat varkaitten käsissä taittuisi. Minun veljenpoikapiipottajani,
kummoinenka hän on mieheksi? Hän on komuttunut kyyryllänsä-istuja, ja
minä taas olen ulkomailla tuulettunut ja karaistu. Minuun ei kose
mikään; häneen kosee pienikin tuulen puuska, ja joka kovempi sana tekee
hänen kipeäksi. Oli sentään sekin aika, jolloin minä hänestäkin toivoin
jotain ja ajattelin: hän on kerran tekevä elämäni hauskaksi. Jos hän
olisi nainut teidän tyttärenne Amandan, olisin minä tullut vedetyksi
nuoren parin puoleen, taikka he minun puoleeni. Koko minun omaisuuteni
olisi joutunut teidän perheesenne, ja se olisi minusta ollut oikein,
sillä minun tulee kiittää teidän isäänne onneni perustuksesta, jos se
on mikään onni. Tuo pahanpäiväinen Pilgrim on kuin onkin arvannut minun
ajatukseni ja tullut luokseni tahtomaan minua Lentsin puhemieheksi,
mutta minä en semmoiseen sekaannu, en ikinä! Minä en koskaan houkuttele
ketään, enkä anna itseänikään houkutella. Jokaisen täytyy elää omasta
kohden. Summa on se, joka on ollut mielessäni sanoa, että minä en anna
kupariäyriäkään; ennen minä vaikka heitän rahani äkkisyvään. Jo nyt
olen, kuin olenkin tarpeekseni kertonut; minun on oikein hiki".

"Miltä teille sitte maistui vesi kirkonkaivosta, jota niin suuresti
teki mielenne?" kysyi tohtori.

"Huonolta, hyvin huonolta; se on liian kylmää ja liian kalseaa; minä
en sitä siedä".

Tohtori otti näistä sanoista kiini ja koki saada Petrovitsch'iä
kääntymään ja hänelle todeksi näyttää, että mailma ei ole muuttunut
eikä huonommaksi tullut, yhtä vähän kuin äsköin sanottu kaivovesikään;
hänen vatsansa vaan ei ollut sama kuin ennen nuorena, eikä liioin
hänen silmänsä, enempää kuin hänen ajatuksensakaan. Hän selitti
Petrovitschille, että hän tosin ja syystä kyllä, ulkomailla ollessaan,
oli tullut karaistuksi ja voittopäiseksi, mutta kotiahkeruuden
kehoitukseksi ja tytyväisyyden vuoksi oli välttämättömän tarpeellista
sekin, että moni pysyi kotomaalla hiljakseen ja ahkerasti
työskennellen, ja ikäänkuin ruuviraudat kiinitettynä työpenkkiin.
Tohtori piti erinomattain tärkeänä sitä seikkaa, että ken se
soittovärkkiä valmistaa, sillä tulee olla erinomainen tarkkuus,
melkein arkamaisuus, joka myös tekee arkaluontoiseksi ja samassa
hän Petrovitschiä huomautti siitä, että hän itsekin oli yhtä
helläsydämminen kuin hänen veljensä poikakin. Hartaimmilla sanoilla
tohtori pani hänen sydämmellensä, että hänen täytyi ryhtyä apuun, mutta
Petrovitsch oli jälleen tuo vanha jäykkä jöröpää, ja vastasi vaan: "se
on sanottu, kuin sanottu. Minä en houkuttele ketään, enkä anna itseäni
houkutella. Minä en tee siihen asiaan mitään. Vielä pari sanaa, herra
tohtori: jos tahtoisinkin, en tiedä mitä tekisin".

Ei mikään auttanut. Kun nyt tuli sana Ibrahim'iltakin, lähti
Petrovitsch kotoa tohtorin kanssa. Tohtori meni Morgenhaldea päin.
Päällystakkinsa hänen täytyi kääriä oikein ruumista myöden, sillä nyt
kävi raju tuuli, vaikka se oli erinomaisen viileä.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas.


Sillä aikaa kun Lents tuskistuneena kulki paikasta paikkaan
mäkikylissä, sai Anni kotona vieraita. Hän oli jäänyt yksin kotiin, ja
vielä yksinäisemmältä tuntui, kuin Lents ei ollut jättänyt hyvästikään.
Sanomatta sanaakaan ja huulet tukittuna oli hän koton lähtenyt. Vaikka
Anni kyllä koki itseään lohduttaa ja ajatteli: mitä turhia! sanon pari
sanaa, niin on kaikki hyvin taas, kuitenkin häntä tänäpäivänä rasitti
tavaton levottomuus, ja hänen poskensa polttivat. Hän ei ollut tottunut
päätänsä vaivaamaan ajatuksilla; hän oli kaiken ikänsä elänyt hälinässä
ja huvissa eikä oikeastansa koskaan hiljaisuudessa itsekseen miettinyt
mitään. Mutta nyt hän ei päässyt omia ajatuksiansa pakoon, vaikka hän
olisi ruvennut mihin askareesen hyvänsä, taikka kävellyt edes takasin
huoneissa. Oli kuin jokin olisi häntä vainonnut, jokin, joka tavan
takaa nyki häntä hameesen ja kuiskasi hiljaa: kuule minua.

Hän oli saanut pikku tytön nukkumaan; pikku Wilhe istui palveluspiian
tykönä nyhtien lankaa, jota piika oli kehrännyt, ja nyt kun lapsi
makasi, tuntui Annista kuin joku pidättäisi häntä tuolissa, jossa hän
istui, eikä laskisi häntä nousemaan, ja oli kuin ääni hänelle
kuiskaisi: Anni, mikä sinusta on tullutkaan? Se kaunis, hauskuttava,
rakastettu ja kiitetty Leijonan Anni istuu nyt täällä hämärässä
kamarissa, autiossa talossa, säästäen syöden ja murhetta nähden. Minä
kyllä tekisin, vaikka mitä hyvänsä, kun minua vaan talossa
kunnioitettaisiin. Mutta kaikki, mitä minä teen, ja kaikki, mitä minä
sanon, on vastoin hänen mieltänsä. Ja mitä pahaa minä olen hänelle
tehnyt sitte? Enkö ole ollut säästäväinen ja ahkera, ja enkö minä
mielelläni tekisi vielä enemmänkin työtä? Mutta täällä ylängöllä ollaan
kuin haudassa...

Nämä ajatukset tempoivat Annin ylös; hän seisoi pystysuorana vapisten.
Hänen mieleensä muistui unensa mennyt yönä: hän ei tällä kertaa nähnyt
unta huviajoista eikä hauskoista ravintolan vieraista; hän oli ollut
seisovinaan oman auenneen hautansa partaalla. -- Omin silmin hän oli
sitä katsellut, vielä nähnyt senkin, kuinka luodusta mullasta pieniä
kokkareita kieri alas hautaan. Hui, voi! huusi hän nyt lujaa ja seisoi
ison aikaa kuin halvattuna.

Vihdoin hän virkistyi ja sanoi itselleen: minä en tahdo vielä kuolla,
minä en vielä ole oikein elänytkään, en kototalossa, enkä täällä.

Hän itki, syvästi surkutellen itseään, ja hänen ajatuksensa juoksi
menneisin aikoihin. Hän oli ajatellut saavansa elää hauskasti,
rakastetun miehen kanssa hiljaista elämää, tietämättä koko mailmasta
mitään, hän kun oli jo kyllästynyt ravintolan oloihin, ja nyt häntä
ahdisti semmoinen pelko, vaikkei hän ollut siitä oikein selvillä, että
koko tämä kerskailtu elämä seisoo horjuvilla jaloilla. Hänen miehensä
vika se tykkänään on, että häntä taas haluttaa ulos toimekkaampiin
oloihin käyttämään täällä viruvia voimiansa. Hänen miehensä on ihan
kuin soittovärkki: se soittaa soitettavansa, muttei ole muusta soitosta
minään. --

Kesken valitustaan hänen täytyi nauraa tätä vertaustansa.

Yhä edelleen ajatuksensa juoksivat: hyvin mielellänsä hän tahtoisi olla
alammainen semmoiselle miehelle, joka mailmalle näyttää olevansa
mestari, vaan ei tuommoiselle nastojen nyppiälle.

Hänen rintansa tykytti: mutta olethan sinä kuitenkin tietänyt, mikä
mies hän on, ja mimmoinenka. -- Olen -- vastasi hän -- mutta en ole
tietänyt häntä semmoiseksi, en semmoiseksi.

Mutta eikö hänellä ole hellä sydän?

On, kaikkia muita ihmisiä, paitsi minua kohtaan. Ei ole kukaan elänyt
hänen kanssaan yhdessä, eikä kukaan uskoisi, kuinka oikullinen hän on
ja kuinka pirullisen riivatuksi hän taitaa tulla. Se semmoinen elämä ei
käy päinsä; ei auta enää nastateitä eteenpäin pyrkiä; tästä täytyy
tulla toinen elämä.

Muutos koti-elämässä oli Annin palavin halu, ja se hänen mielessään
alinomaa hehkui. Hän tahtoi käyttää uhkuvia voimiansa ravintolan
emäntänä, kaikkein etsityimpänä emäntänä sekä likeltä, että kaukaa, ja
sitte kun hänelläkin oli täysi työ, kun hänkin voi omasta kohden jotain
ansaita ja elää muitten ihmisten keskuudessa, silloin vasta alkaa
rauhan hetket ja hyvät ajat.

Anni meni tupaan ja katseli itseään peilissä ja puki siististi
päällensä. Hän ei saanut olluksi huolimattomasti vaatetettuna;
tohvelissa hän ei ollenkaan askaroinnut, sitä vastoin kuin Lents
monesti yhdestä sunnuntaista toiseen ei vetänyt saappaita jalkaansa.
Kun hän nyt näin itseään siistiksi puki ja isosta ajasta taas pani
päänsä kolmikertaiseen paksuun palmikkokruunuun, oli kuin hänen ynseä
muotonsa sanoisi: minä olen Leijonan Anni enkä minä tahdo huoliini
nääntyä; minä levitän siipeni täyteen lentoon, ja hänen täytyy seurata,
täytyy. Olenhan minä ohjannut meidän kahta väkevintä parihevostakin.
Hän maiskasi suullansa ja ojensi oikean kätensä korkealle, ikäänkuin
hän paraikaa olisi ajellut lystiä hevosparilla.

"Onko rouva kotona?" kuului kysyttävän ulkona.

"On".

Ovelle naputettiin, ja Annin silmät suurenivat, kun pastori astui
sisään.

"Terve tuloa, herra pastori", sanoi Anni niiaten. "Te olette tulleet
minua tervehtimään ettekä minun miestäni?"

"Sinua, niin. Minä kyllä tiesin, että miehesi oli lähtenyt matkalle,
mutta minä en ole sinua enää nähnyt kylässä sitte vanhempaisi
vastoinkäymisen, ja minä ajattelin itsekseni: ehkä kentiesi taidan olla
sinulle joksikin avuksi yksinäisissä ajatuksissasi".

Anni hengitti vapaammin. Hän oli ensin ollut siinä luulossa, että Lents
olisi lähettänyt pastorin tänne, taikka pastori itsepasillaan tullut
hänen miehensä puolesta puhumaan hänen kanssansa.

Anni valitti nyt vanhempainsa kovaa onnea ja sanoi pelkäävänsä, ettei
äiti kauankaan eläisi tämän kohtauksen jälkeen.

Pastori puhui hänelle sydämmellisellä tavalla, ettei Jumalan kanssa
auta napista siitä, mitä kerran tapahtunut on, oli se sitte ansaittua,
tai ansaitsematonta, eikä sen tähden vihoissaan ja äkeissään vieroittaa
itseänsä maailmasta. Hän muistutti siitä, mitä hän vihkiäisissä oli
sanonut avioparin yhteisestä kunniasta, ja hyvänsuopeasti lisäsi hän,
että Leijonan isäntä oli ainoastansa erehtynyt laskuissaan, tosin kyllä
pahasti, mutta kuitenkin syyttömästi.

"Minä en ole unohtanut sitäkään", sanoi pastori, vähän tauottuansa,
"että tämä päivä on viides hääpäiväsi, ja tänään minua halutti sanoa
sinulle hyvää huomenta".

Anni kiitti, nöyrästi hymyillen -- mutta sydäntänsä pisti se, että
Lents oli lähtenyt sanomatta hyvää huomentakaan. Tottuneella
puheliaisuudellaan hän sitte sanoi kuinka hyvää se hänelle teki, että
pastori häntä näin kunnioitti; hän puhui paljon hänen hyvyydestään ja
kuinka koko kylän väen pitäisi rukoileman Jumalaa suomaan hänelle
pitkää ikää.

Nähtävästi Annin aikomus oli makoisella puheella pidättää pastoria
sekaantumasta heidän perhe-elämäänsä; hän ei tahtonut, että pastori
millään muotoa olisi ryhtynyt heidän riitansa välitykseen. Hän pani
huulensa suippuun samalla itseluottamuksella kuin postiljooni Gregori
teki asettaissaan torvea huulillensa, puhaltaakseen vanhaa, hyvin
opittua soittoansa.

Pastori huomasi sen hyvin. Hän alkoi kiittämään Annia -- jota Anni
todella ansaitsikin -- siitä, että hän aina oli ilomielinen ja
järjestystä rakastava sekä kaiken kujeellisuutensa ohella kuitenkin
aina elänyt siveästi ja vanhempainsa kodissa pitänyt kaikesta vaarin.

"Minä en ole enää tottunut kiitosta kuulemaan", vastasi Anni, "minä en
enää tiedä mitään siitä, että olen joskus maailmassa ollut jostakin
arvosta ja että vieläkin olen jotain olevinani".

Pastori nyykytti päätänsä, nyykytti tuskin nähtävästi; luja väkä oli
vastassa. Vaan samoinkuin lääkäri voittaa sairaan luottamuksen, kun
sanoo: se ja se paikka on kipeä, siinä pistää, siinä ahdistaa, siinä
polttaa -- sairas nostaa silmänsä iloisesti ylös: niin oikein, tuohan
tietää kaikki ja tuo se auttaa taitaa -- samoin tiesi pastorikin kertoa
Annin sielun taudin, ikäänkuin hän itse olisi samaa kokenut, ja hän
lopetti näillä sanoilla: "Sinä olet kaiketikin monesti nähnyt verta
juoksevan, josko olet itse, taikka on joku muu saanut haavan iskusta,
tai loukkauksesta, taikka lyömästä. Tuo tumma, juosnut veri saa
vähitellen kaikki taivaankaaren seitsemät värit, ja samoin on
ihmissielunkin laita: sen saama solvaus tai herjaus tulee juosneesen
vereen, jossa niinikään läikkyy sen seitsemät värit: viha, ylenkatse,
kiukku, surku itseänsä kohtaan ja katumus pikaisuudesta, halu
vahingoittaa muita ja taas yhtäläinen halu jättää kaikki kalmettumaan".

Nyt oli kuin olisi Anni ottanut oman sydämmen käteensä ja elävästi
näyttänyt, kuinka se oli survottu rikki, kuinka rahnaantunut, kuinka
särkynyt, ja tuo nastojen nyppiä, tuo tyhjäntoimittaja sai nyt mittansa
täyteen. Anni lopetti sanoilla: "Herra pastori, auttakaa te!"

"Sen teenkin, mutta vielä täytyy jonkun toisenkin olla apumieheni, ja
se olet sinä itse. Sinun ei kuitenkaan tarvitse peräti muuttua toiseksi
ihmiseksi. Jos sinun täytyisi tehdä se, olisi se surullista. Minä olen
tarpeeksi vanha tietämään, kuinka vaikea semmoinen muutos on, vaikka se
on huokeasti sanottu. Sinun ei tarvitse muuta kuin parantaa itseäsi, ei
muuta kuin riisua pois se, joka sinuun on vieraantunut, sillä
alkuhamaan sinä olet hyväluonteinen, vaikka sinä olet tuon unohtanut
mieltä mielin ja pitänyt sitä pilkkana, ylpeillen liukkaasta
kielestäsi. Heitä kopeutesi pois ja vallanhimosi. Ellei avioliitto ole
sydämellistä sopua, se on paljasta toinen toisensa kalvamista".

Pieniläntä pastori muuttui yhtä haavaa suureksi; hänen äänensä oli
voimakkaampi, kun hän nyt Annin mieleen johdatti hänen sydämmensä
tylyyden Maisua kohtaan ynnä hänen kopeuttansa. Anni kuulteli ja
katseli säkenöitsevin silmin, ja hän tarttui kiini kuin saaliisen, kun
pastori mainitsi hänen rikoksestansa Maisua kohtaan.

Tämä on kylä kaunista kuulella! Hän se on siis, tuo salavehkeinen
vanhapiika, tuo ulkokullattu, joka on ärsyttänyt kaikki ihmiset häntä
vastaan; papinkin ja kaikki ihmiset hän on yllyttänyt. Eikä mikään
kissa halukkaammin pureskele hiirtä, kuin Anni nyt panetteli ja
sadatteli Maisua: "Jos minä nyt vaan saisin hänen kiini", kirskui Anni
ehtimän kautta.

Pastori antoi Annin riehua loppuun ja sanoi sitte: "Sinä kyllä olet
Maisulle osoittanut olevasi paha, mutta sittekin on, kuin olen sanonut,
että sinä et ole niin paha, sinä et ylimalkaan ole ollenkaan paha".

Nyt Anni itkusilmin valitti käyneensä niin peräti toisenlaiseksi, hän
oli muuttunut niin kiukkupäiseksi, vaikkei semmoinen kuulunut hänen
luontoonsa lainkaan, ja syynä tähän kaikkeen oli se, ettei hän mitään
ansainnut eikä mitään ansaituksi saanut, eikä hän ollut luotu pitämään
vähäpätöisen kellosepän taloutta pystyssä, hän joka syntyänsä oli
ravintolan emäntä, ja jos pastori vaan auttaisi häntä pääsemään
ravintolan emännäksi, oli hänen luja lupauksensa, ettei ikinä enää
hänessä havaittaisi mitään vihaa taikka pahan rahtuakaan.

Pastori myönsi, että hän oikeastaan oli syntynyt ravintolan emännäksi
-- Anni suuteli kiitollisuudesta pastorin käsiä -- ja pastori lupasi
puolestansa tehdä, mitä taisi auttaaksensa häntä saamaan ravintolaa,
mutta manasi ja rukoili häntä sen ohella olla odottamatta minkäänlaista
muutostaan ulkoa. "Sinä et ole vielä kurjuudesta tai onnettomuudesta
nöyristynyt tarpeeksi. Sinun kopeutesi on sinun syntisi ja sinun omasi
ja omaisiesi onnettomuus. Suokoon Jumala, ettei joku todellinen
onnettomuus vasta sinua käännä miehesi ja lastesi puoleen".

Anni oli istunut vastapäätä peiliä, kuitenkaan huomaamatta sitä ennen
kuin nyt, kun hän näki kasvonsa peilissä, ja hänen mielestänsä oli kuin
hämmähäkin seitti peittäisi hänen kasvojansa ja hän pyhkäsi sitä monta
kertaa kädellään pois.

Pastorin piti lähtemän, mutta Anni pyysi häntä kuitenkin vielä jäämään;
hän voisi paremmin ajatella, kun pastori oli läsnä, jos pastori vaan
tekisi niin hyvin ja viipyisi vähän aikaa vielä.

Molemmin he sitte istuivat ison aikaa ääneti. Ei kuulunut muuta kuin
kellojen napsutus. Annin huulet kyllä liikkuivat, mutta hän ei saanut
sanankaan maalle.

Kun pastori vihdoin meni, suuteli Anni innokkaasti hänen käsiänsä ja
pastori sanoi: "Jos luulet itsesi otolliseksi vieraaksi ja jos olet
vilpittömästi kääntynyt, mutta aivan vilpittömästi, muista se, niin
tule sitte huomenna Herran ehtoolliselle. Jumalan haltuun!"

Anni tahtoi kohteliaasti tehdä pastorille seuraa, mutta hän sanoi: "Ei
nyt kysytä kohteliaisuutta, vaan ennen kaikkea tee itsesi hyväksi,
nöyrytä itsesi. Tuomitkaa itse, ett'ette tuomituiksi tulisi, sanon
apostoli Paavali. Ole oma tuomarisi, malta mielesi. Totuta itsesi
istumaan alallasi ja miettimään omaa itseäsi".

Pastori meni, ja Anni jäi istumaan kuin pannaan pantu. Hänen tapansa ei
ollut istua alallansa taikka joutilaana, ja sentähden se tuntui hänestä
vaikealta, mutta nyt hän otti sen pakon päällensä, ja eräs pastorin
lausuma oli yhtäpäätä hänen mielessään. Pastori oli sanonut: "Sinulla
on usein kelpo hyviä ajatuksia, katuvaisen ajatuksia, mutta sinä saat
niitä vaan kuin vieraisiin, pitämään seuraa pikkuiseksi aikaa, ja sitte
ne katoovat näkymättömiin kuulumattomiin. Sinä asetat taas paikallensa
tuolin, pyhkäiset pöydän ja -- sitte on kuin ei olisi ketään
vieraisilla ollut".

Näitä sanoja Anni nyt mietti ja -- huomasi ne tosiksi.

Anni taisi olla ankara itseänsäkin kohtaan, eikä ainoasti muita
kohtaan. Hän kysyi itseltään: minkätähden sinä oletkin asettanut
elämäsi näin?

Lapsi heräsi ja itki. Äkkiä lensi Annin päähän tämmöinen ajatus:
Pastorilla ei olekaan lapsia: hänen kyllä kelpaa käskeä minut istumaan
rauhassa, vaan minä en sitä saa; minun täytyy rauhoittaa lastani.

Anni nosti lapsen ylös vuoteelta ja hyväili sitä enemmän kuin
milloinkaan ennen. Auttoihan lapsikin häntä karkoittamaan näitä
ajatuksia yksinäisyydessä.

Lasta unetti vielä, ja yhtäkkiä Annin mieleen muistui laulu, jonka
Lents hänen ensimmäisellä käynnillänsä Morgenhaldessa oli laulanut, ja
nyt Anni rupesi laulamaan: "Rakkaus on hieno kukka". Lapsi nukkui
jälleen; Anni piti sitä hiljaisesti helmassaan, jatkaen laulua, ja
itselleen hän teki tämän kysymyksen: "Ketä sinä olet päivinäsi
rakastanut? Ketä sinä nyt rakastat?... Sinä olet tahtonut tulla
naiduksi ravintolan pojan kanssa ja taiteilian kanssa, sinä olisit
mielelläsi tahtonut olla uljas rouva, mutta sinä et ole rakastanut,
oikein sydämmesi pobjasta rakastanut vielä ketään. Entäs sinun
miestäsi? Sinä olet huollut hänelle sen tähden, että yksi tohtorin
tyttäristäkin olisi hänelle huollut, ja sen tähden että sinä tahdoit
pikaa päästä kotoa pois ja senkin tähden, että hän oli hyväsydämminen,
kaikkein mieluinen mies..."

Lapsi helmassa vavahti unissaan, ja se peljästytti Annia. Lapsi kyllä
taas nukkui levollisesti, mutta Annia kamotti, kun hän oli näin
yksistänsä ajatuksissaan. Sehän on juuri kuin keskellä päivää
kurkistelisi aaveita joka nurkassa. Jos nyt olisi täällä joku, joka
minua huvittaisi. Niin, niin, tule Lents! Tule kotiin, tule! ja jos
sinä vaan olet hyvä, on kaikki hyvin. Ei yhdenkään papin, eikä
kenenkään tarvitse tulla meille avuksi, meissä on itsessämme apu:
kaikki onkin jo autettu; minä pidän sinua rakkaana...

Nyt oli puolipäivän aika, ja aurinko paistoi lämpimästi. Anni kääri
heränneen lapsen ympäri riittävän tarpeeksi vaatteita ja vei hänen ulos
huoneen edustalle. Kentiesi Lents jo pikaa palaa kotiin, ja sitte minä
häntä hellästi tervehdän, huudan hänelle hyvää huomenta, jota hän
unohti minulle sanoa, ja sanon hänelle, että kaikki välimme on hyvin.
Nyt on juuri se hetki, jolloin me viisi vuotta takasin vihittiin, ja
nyt vietämme häitä uudestaan.

Tuolla näkyy mies tulevan vuorta ylöspäin, mutta ei vielä voi eroittaa,
kuka se on. Anni sanoo lapselle: "Huuda isää!"

Lapsi huutaa: "Isää, isä!"

Mies tulee likemmäksi; se ei olekaan Lents, vaan se on Faller. Hänellä
on hattu päässä, ja toista hattua hän pitää kädessä. Hän riensi
nopiasti ylös Annin luo ja huusi: "Onko Lents jo palannut kotiin?"

"Ei vielä".

"Herran tähden, tässä on hänen hattunsa. Minun lankoni on sen löytänyt
metsässä Igelswang'en kohdalta puita tuodessaan. Kun ei vaan Lents
olisi lopettanut itseänsä!"

Anni vapisi polvista saakka. Hän pusersi lapsen rintaansa vastaan, niin
että se huusi ääneensä. "Sinä olet mielen viassa, taikka tahdot saattaa
minut mielenvikaan", huusi hän. "Mikä sinun mielessäsi on?"

"Eikö tämä ole hänen hattunsa?"

"Herran tähden on, on!" huusi Anni. Hän vaipui maahan lapsineen.

Faller auttoi molemmat ylös.

"Onko hän jo löydetty? Kuolleenako?" kysyi Anni.

"Ei, Jumalan kiitos, ei! Käydään sisään, mene sinä yksistäsi, minä
kannan lasta. Ole tyyneellä mielin; hän on ainoastaan hukannut
hattunsa".

Anni meni sisään horjuen. Hänestä oli kuin olisi sumuinen pilvi
peittänyt hänen kasvojansa, ja molemmin käsin hän huiski sinne tänne,
ikäänkuin saisi hän käsillään sen poistetuksi. Olisiko se mahdollista,
että Lents olisi kuollut? Nyt, juuri nyt, kun sydämmensä heltyen
tykytti Lentsiä kohtaan? Se ei voi olla mahdollista, eikä se ole voinut
tapahtua. Sisään tultuansa istui hän alas ja kysyi malttuneena: "Mistä
syystä minun Lentsini tekisi itsestään lopun? Minkätähden niin luulet?"

Faller ei vastannut yhtään mitään.

"Onko sinulla sanoja suussa silloin vaan, kun niitä ei sinulta
vaadita?" kysyi Anni tuimasti. "Istu, istu alas", komensi Anni, "ja
kerro minulle, kuinka laita on".

Ikään kuin Annin rankaistukseksi jäi Faller seisomaan, vaikka hänen
polvensa notkahteli. Hän katseli Annia niin surumielin, niin katkeralla
katsannolla, että Anni painoi silmänsä alas. Vihdoin Faller lausui:
"Kuinka sinun luonasi saisi istutuksi? Sinähän olet pakoittanut rauhan
pois joka tuolilta".

"Minä en tarvitse sinun saarnojasi. Senhän sinä olet aikapäiviä
kuullut. Jos sinä tiedät jotain minun miehestäni, niin kerro. Onko hän
löydetty kuolleena? Missä? Aukaise suusi, sinä sentin..."

"Ei, Jumalan kiitos, ei. Jumala siitä varjelkoon. Kattopäreen tekiä
Knuslingen'istä, Maisun veli, on laksokylässä kertonut, että Lents on
ollut Maisun luona, ja sinne on noin kahden tunnin matka siitä
paikasta, jossa hattu löydettiin".

Anni veti henkeään syvältä. Pian hän taas kysyi: "Minkä tähden sinä
noin peloitit minua?"

"Vai taitaa sinua peloittaakin?"

Nyt Faller kertoi, että Lents monessa paikkaa oli hakenut rahaa
lainaksi myöskin siihen takuusen, johon hän oli mennyt Fallerin
talonkaupassa. Mutta sen puolesta ei enää ollut mitään tarpeen, sillä
Don Bastian oli tänään maksanut hänen puolestansa puhtaassa rahassa
kaikki.

Kun Anni tämän oli kuullut, nousi hän suoraan seisoalleen ja hänen
vanha kiukkuinen sisunsa heräsi taas, vähän pantisempana vaan ja
enemmän kiusankiihkoisempi, ja hänen kasvonsa sävyt sanoivat: Siis on
Lents ollut petollinen ja valehdellut sinulle. Nyt hän ei ole kuollut,
vaan hän elää, ja hänen täytyy elää, sillä hänen pitää saaman
rankaistuksensa, koska hän on sinulle sanonut peruuttaneen takauksensa.
Joudu nyt vaan kotiin, sinä valehtelia, sinä tekopyhä!

Anni meni kamariin ja jätti Fallerin yksin, siksi kuin hän meni. Pois
oli Annista kadonnut kaikki katumus, kaikki hellyys, kaikki rakkaus.
Lents on ollut petollinen, valheellinen, ja siitä hänen pitää saaman
rankaistuksensa. Semmoisia ne ovat, ne nahjukset, nuo mielinkieliset,
joilla ei ole miehuutta tarttua rohkiasti kiini silloin, kun oma asia
niin vaatii, ja heitä pitäisi pitelemän kuin kuoretointa munaa ja
hokevat: älä tee minulle mitään, en minäkään muille mitään tee, älä
minulta mitään kiellä, en minäkään kiellä keneltäkään mitään, vaikka
sen tähden itsekin tulisin kerjäläiseksi. Joudu nyt vaan kotiin, sinä
nahjustelia!

Anni ei pannut mitään keittoa valkeelle Lentsiä varten, siksi kun hän
tulisi kotiin; Annilla oli toisenlaisia lämpimäisiä kypsymässä.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Myrskyinen yö.


Kun Lents erosi tohtorista ja käveli vuorta ylös kotiinsa, oli hän
täynnä lujaa luottamusta, hänellä kun oli kaksi turvatietä tiedossa:
joko setä, taikka tehdas.

Kun hän näki valkean pilkottavan kodistansa, sanoi hän itsekseen: Oi
Anni, sinun on paljon tuskallisempi olla kuin minun. Sinä olet
lapsuudestasi saakka oppinut uskomaan ainoastaan pahaa ihmisistä,
mutta minulle mailma näyttää kelpo hyväksi, kun vaan taas pulastani
pääsen. Minä tahdon olla apunasi, että sinullekin tuntuisi
huokeammalta.

Äkkiä, ja niinkuin tulinen nuoli lensi hänen mieleensä tämmöinen
ajatus: sinä olet tänäpänä ollut kehno mies, peräti kehno,
kaksinkertaisesti ja kolminkertaisesti kehno. Sekä voutitalokkaan
Katriinan kuin tohtorinkin luona on sinussa herännyt se syntinen
ajatus, että asiasi olisi voinut toisinkin käydä. Sinä olet johonkin
määrään luottanut omaan kuntoosi, mutta se ei suurta maksa. Sinä olet
kahden lapsen isä ja olet ollut viisi vuotta nainut mies. Herran
tähden, tänäpänä on meidän viides hääpäivämme.

Lents pysähtyi seisomaan ja sydämmensä pohjasta hän huokasi: Anni!
Armas Anni! Yhtenä päivänä minä olen monta tyhmyyttä tehnyt. Minun
vanhempani taivaassa eivät suinkaan anna anteeksi, jos samaa tekoa
vielä toistaisin. Tästä päivästä alkaen olemme, Jumalan kiitos,
viettäneet uudesti häitä.

Suuttuneena itseensä, mutta iloissaan siitä, että kaikki taas oli
kääntyvä parhain päin, astui Lents oman kynnyksensä yli. "Missä on
minun rouani?" kysyi hän, nähdessään palvelustytön istuvan tuvassa
molempien lasten kanssa.

"Hän meni levolle äsköin juuri".

"Mitä? Onko hän kipeä?"

"Ei hän ole kipua valittanut".

Lents meni Annin luo. "Hyvää iltaa Anni! Minä sanon sinulle hyvää iltaa
ja hyvää huomenta yhtaikaa, koska lähteissäni unohdin mitään sanoa.
Samassa myöskin toivotan sinulle onnea, sinulle ja minulle, koska tästä
päivästä alkaen on, jos Jumala suo, kaikki paremmaksi muuttuva".

"Kiitos kaunis!"

"Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?"

"En. Olen vaan ollut väsyksissä, niin vihaisesti väsyksissä. Mutta minä
nousen paikalla ylös".

"Älä tee sitä! Ole pitkänäsi, jos se sinua virvoittaa. Minulla on hyviä
sanomia sinulle".

"Mutta minua ei haluta olla pitkänäni. Mene tupaan, minä tulen kohta".

"Kuule kuitenkin sitä ennen, mitä minulla on sanomista".

"Aikaa on meillä jäämäänkin, eikä hätä semmoinen, että se kysyisi kahta
minuutia".

Lentsin koko itseluottamus oli raukeemaisillaan. Hän kuitenkin malttui
ja meni tupaan lastensa luo. Vihdoin Annikin tuli. "Eikö sinua
haluttaisi ruoka?" kysyi hän.

"Ei minua maita. Mistä minun hattuni on tänne tullut?"

"Faller toi sen. Sinä kaiketi panit Fallerin häikistelemään hattuasi
minulle?".

"Minkätähden niin? Tuuli sen päästäni vei".

Lents nyt lyhyesti kertoi tavanneensa voutitalokkaan Katriinan. Anni
kuulteli sanaakaan sanomatta, mutta se nuoli, joka oli karkaistu
Lentsin valheesen takauksensa peruuttamisesta, sen hän piti piilossa,
valmiina aikanansa lentoon. Lents saa odottaa siksi.

Lents käski palveluspiian menemään kyökkiin, ja sitte hän, pitäen lasta
helmassaan, vilpittömästi kertoi Annille kaikki paitsi yhden ainoan
asian, ja se oli -- hänen mieleensä puikahtunut äkkinäinen ajatus
avioliittonsa pettymyksestä. Anni sanoi:

"Sinun juttusi ei ole mistään arvosta, paitsi yksi ainoa asia. Tiedätkö
mikä se on?"

"Mikä sitte?"

"Nuo kolmesataa guldenia ja kolme kruununtaaleria, jotka Maisu sinulle
tarjosi. Kaikki muu ei ole mistään kotosin".

"Minkätähden ei?"

"Sentähden ettei setäsi suinkaan sinua auta. Siitä näet nyt, että sinun
silloin, tänäpänä viisi vuotta takasin, ei olisi pitänyt laskeman häntä
niin helpolla".

"Entäs tehdas? Eikö sekään ole mistään arvosta?"

"Keitä muita vielä tehtaalaisiksi rupee?"

"En tiedä vielä muista kuin Pröbleristä, ja tosi on, että hänellä on
kekseliäs pää".

"Ha, ha! Koska oikein naurattaa! Sinä ja Pröbler, sepä somaa, oikein
somaa! Tehän olette kelpo pari. Enkö minä ole satoja kertoja sinulle
sanonut, että sinusta vielä tulee toinen Pröbler? Kuitenkin hän on
sinua parempi; hän ei ole kekseliäisyydellään saattanut vaimoa ja
lapsia kurjuuteen. Mene hornaan, sinä senkin vaprikoitsia, senkin
nahjus. Sidota itsesi Pröblerin kanssa samaan ikeesen!" kirkasi Anni ja
tempasi lapsen hänen sylistään ja lausui sitte lapselle: "Sinun isäsi
on saamaton kuin kakara, ja hänen täytyy saada imisarvi suuhunsa. Paha
vaan, ettei hänen äitinsä enää elä; hän saisi antaa hänelle puretusta.
Oi minua, minä olen vallan hukassa! Mutta sen minä sanon: sinä et rupee
tehtaalaiseksi niin kauan kuin minussa henki on; ennen minä menen
lasteni kanssa kaivoon. Mene sitte vasta tehtaalaiseksi; kentiesi sinun
sitte ottaa tuo ryytimaan mamselli, tuo pitkäsäärinen tohtorin tytär".

Lents istui köykistyneenä ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Viimein
hän sanoi: "Älä huutele äitiäni. Anna hänen olla iankaikkisuuden
rauhassa".

"Annan kyllä. Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä
minulla ole mitään muistoa häneltä".

"Mitä lajia? Eikö sinulla enää ole hänen antama vilun-ihana tallella?"

"Vielä kyllä se minulla on, se hullutus".

"Missä se on? Anna tänne se!"

Anni avasi kaapin ja näytti sen. "Jumalan kiitos, että se on vielä
tallella; se on vielä siunauksen tuova", huusi Lents.

"Päälle päätteeksi hän vielä on taikauskoinen ja mieltä vailla. Hänellä
ei enää ole muuta neuvoa, kuin turvata oljen korteen. Semmoisia he
ovat, nuo rääsy-retetit, juuri semmoisia, ja semmoisena hänkin on
juoksennellut paikasta paikkaan mitättömänä miehenä ja armointullen".

Anni puhui kiivaimmassa kiukussaan, koko ajan kääntyneenä seinää päin
ja ikään kuin puhuisi hän koko mailman kuulleen. Hänen katsantonsa oli
tunnoton, ja kun hän sen ohessa alinomaa hoki: hän, hän, juuri kuin
miehensä ei olisi huoneessa ollutkaan, -- se Lentsiä kaikkein pahimmin
loukkasi.

Lents koki malttaa mieltänsä ja sanoi: "Anni, älä puhu noin, tuolla
tapaa! Se on kuin et sinä itse puhuisi, vaan joku pirullinen henki
sinua riivaisi. Älä rytistä kultaista, se on pidettävä pyhänä".

"Ha, ha, ha!" nauroi Anni. "Se nyt vielä puuttui. Hän on päälle
päätteeksi taikauskoinenkin. Lennä pois tuuleen koko vilun-ihana, ja
samassa menköön tuo pyhä kirjoituskin".

Anni avasi akkunan; ulkona kävi raju tuuli. "Tule tuulenpuuska!" huusi
hän, "tule! Ota kaikki tyyni, vie koko roska!" Kukkanen ja kirjoitus
lensi ilmaan. Tuuli vinkui ja viuhui ja vei kirjoituksen vuoren
kaljamoille.

"Anni, mitä olet tehnyt?"

"Minä en ole niin taikauskoinen kuin sinä. Minä en ole vielä vajonnut
niin syvälle, että turvaisin taikaan".

"Se ei olekaan mikään taita. Äitini ei ole sillä tarkoittanut muuta
kuin sitä, että niin kauan kuin vaimoni pitää arvossa, mitä äitini on
antanut, on siitä oleva siunaus meille. Mutta sinusta ei mikään ole
pyhä".

"Aivan niin; sinä et ole mikään pyhä, eikä liioin äitisikään".

"Jo olen kuullut tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi!" huusi Lents
sähiästi ja pusersi tuolin rikki. "Mene kohta ulos tuvasta Wilhen
kanssa. Nyt on tarpeeksi. Älä enää sano sanaakaan, taikka mä tulen
hulluksi. Hiljaa nyt! Joku tulee". --

Anni meni lapsen kanssa kamariin.

Tohtori astui sisään.

"Niinkuin arvasin on pahoin kyllä käynyt. Setä ei tee asiassa mitään,
ei yhtään mitään. Hän vaan sanoo kieltäneensä sinua menemästä naimaan,
ja on siitä syystä vastahakoinen. Minä olen koittanut parastani, mutta
turhaan. Ei paljon puuttunut, ettei hän käskenyt minua ovesta ulos".

"Oi hyvä Jumala, minun tähteni! Se on kauheinta kaikesta, että ken
minulle hyvää soisi ja minulle hyvää tahtoo tehdä, se vielä saa pahaa
palkaksensa. Antakaa se minulle anteeksi, herra tohtori hyvä! Minä en
siihen mitään voi".

"Sen tiedän aivan hyvin, ja kuinka sinä taidat noin sanoa? Minä olen
oppinut tuntemaan monta ihmistä, mutta semmoista ihmistä kuin sinun
setäsi on, en ole koskaan tavannut. Hän avasi minulle sydämmensä;
hänellä on teidän sukunne pehmeä sydän. Minä olin sitä uskoa, että
saisin hänen myöntymään ja mukaantumaan kuin lapsen, mutta niin pian
kun tulee kysymys rahasta vaan, niin -- tohtori napsautti sormillansa
-- kaikki on rauennut tyhjään. Minä luulenkin lujasti, ettei hänellä
oikeastaan olekaan muuta rahaa, kuin määrätty vuosikorkonsa jostakin
elinkorkopankista. Mutta, olkoon hän oloillansa. Minä puhun molemman
poikani kanssa. Jos sinulle ei näy soveliaaksi käydä tehtaassa,
voisitpa täällä kotona tehdasta varten pitää viisi taikka kuusi
kisälliä, niin monta kuin saatat työssä pitää".

"Älkäät puhuko niin lujaa. Minun vaimoni kuulee kamariin kaikki. Ja
niinkuin te arvasitte, kuinka setäni luona piti käymän, niin minäkin
edeltäkäsin arvasin asian täällä kotona. Semmoinen ei vaimoni ole
koskaan ollut kuin hän äsköin oli, kun puhuin tehtaasta. Vaimoni ei
kärsi sitä kuulla".

"Mieti kumminkin asiaa vielä. Eikö sinua haluta tulla kappaleen matkaa
kävelemään kanssani?"

"Ei, suokaa anteeksi, minä olen niin väsyksissä. Polveni ovat kuin
katkeemaisillaan; minä en ole saanut huoata sitte kello neljästä
aamulla. Minä en ole tottunut olemaan paljon liikkeellä, ja luulen
melkein, että minussa on joku kova taudin puhti".

"Sinun suonesi tykkii kuin kuumetautisen. Se on varsin tietty seuraus.
Pane nyt maata, niin se on ohitse. Mutta ole tästedes varoillasi. Sinä
kyllä voit pahastikin sairastua, jos et ole tyyneellä mielin, jos et
säästä voimiasi ja hoida terveyttäsi. Sano rouallesi terveisiä
minulta", lisäsi tohtori niin lujalla äänellä, että sen täytyi kuulua
kamariin, "ja sano hänelle se, että itse isää", -- tässä tohtori mieltä
mielin pidätti puhettansa -- "hänen lastensa isää täytyy hänen näin
suoja-ilmalla erinomaisen huolellisesti hoitaa ja viihdyttää kotona,
sillä paikallansa istuva kelloseppä on heikko terveydeltään. Hyvää yötä
Lents, ja makoista unta!"

Tohtori meni. Tiellä kävellessään hän monta kertaa luiskahti ja melkein
vaipui lumeen, joka kauttaaltaan vajosi ja jonka pinnalta petollinen
kivilouhikko pisti näkyviin. Hänen täytyi tarkemmin katsella tietä eikä
kävellä niin syvissä ajatuksissa, kuin hän teki. Hän mietti sitä, jota
Pilgrim hiljakkoin oli hänelle sanonut, että Lentsillä kyllä olisi,
niinkuin sanotaan, hyvät päivät, mutta kotielämä ei häntä tydyttänyt;
hän halusi onnea, iloa, sydämmellistä rakkautta -- mutta sitä hän oli
paitsi.

Lents jäi yksin istumaan tupaan. Hän oli niin väsyksissä, vaan
kuitenkaan hän ei saanut lepoa. Hän käveli edes takasin tuvassa kuin
vangittu otus häkissä. Hänellä olisi ollut tohtorille paljon
valittamista. Hän tunsi kovaa särkyä jäsenissään, ja yhtäkkiä hän
rupesi huutamaan: "Oi tämmöistä elämää! Olla kipeänä ilkeän vaimon
luona, jonka kanssa ei voi tulla toimeen! Tässä nyt olen voimatonna ja
saan pitää kaikkea hyvänä, kuulella kaikkea pahaa itsestäni. Minun
taudin puhtini ei ole muuta kuin kuria, eikä minun parahimmat ystäväni
uskalla tulla luokseni. Ennen kuin täällä virun kipeänä pahanilkisen
vaimon armoilla, -- ennen tulkoon omakätinen kuolema!"

Tuuli puhalsi valkean sammuksiin; huone tuli savua täyteen. Lents avasi
akkunan ja katseli kauan ulos. Kettinkisepällä ei näy mitään valkeeta,
hän makaa mustassa mullassa. Se joka olisi niin onnellinen, että
pääsisi kaikesta tästä kurjuudesta!

Ilma oli lämmin, merkillisen lämmin; katon räystäät tippuivat, ja tuuli
riehui ja pauhasi vuorella ja laksossa, ja ilmassa pamahteli ikäänkuin
yksi tuulenpuuska toista pakoittaisi eteenpäin. Vuorella huoneitten
takana jyskii ja jyrisee: vihuri on vihoissaan siitä, että siltä on
riistetty metsä, jossa se mieliksensä saisi vinkua, ja sen siaan se nyt
purkaa vihaansa pihan kastanjapuihin ja petäjiin, jotka rytisten ja
ratisten notkistuvat sinne tänne. Se vaan on hyvä asia, että huoneet
ovat rakennetut vanhanaikaiseen tukevaan tapaan ja vanhasta
honkapuusta, muutoin olisi vaara läsnä, että tuuli tempaisi mukaansa
huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Se vasta olisi lystillistä, se!
Lents hymyili katkerasti, mutta monta kertaa hän katsoi ympärilleen
peloissaan, sillä tänäpänä nuo vanhat hirret ja orret jyskävät niin
eriskummallisesti, ikäänkuin koko tää vanha rakennus aavistaisi mitä
sisällä tapahtui. Ei olekaan, ajatteli hän itsekseen, nämät vanhat
seinät koskaan kuulleet semmoisia sanoja eikä kukaan näissä huoneissa
asuneista vielä ikinä viettänyt tämmöistä yötä tämmöisessä mielen
tilassa, ei minun isäni eikä isoisäni, eikä isoisän-isäni.

Lents meni ottamaan kirjoituskalujaan, ja tuossa hän tietämättänsä
seisoi kynttilä kädessä peilin edessä ja katseli tuijotti omia
pullistuneita silmiään. Viimein istui hän ja rupesi kirjoittamaan. Hän
keskeytti kirjoitustaan monta kertaa, pani kätensä silmille ja sitte
taas hän kirjoitti kiiruumman kautta. Hän hieraisi silmiään; niistä ei
herunut kyyneleen pisaraa: sinä olet jo vallan unohtanut itkun pois,
sinä olet jo liiaksikin mies, sanoi hän kolkosti itselleen. Hän
kirjoitti:

    "Sydämmestä rakas veljeni!

    Rintani on pakahtumaisillaan, kun nyt sinulle kirjoitan, mutta minun
    täytyy vielä kerran puhella sinun kanssasi. Minä muistelen niitä
    päiviä ja niitä kesä-öitä, joita minä kävellen vietin sinun
    kanssasi, minun rakas veljeni. Minä en voi uskoa, että minä se olin;
    se oli joku toinen ihminen. Jumala tietää sen ja minun äitini
    taivaassa myös, etten minä ehdollani ole elämässäni ketään
    loukannut, ja jos olen loukannut sinua, minun oma rakas veljeni,
    anna se minulle anteeksi, minä pyydän sinua tuhannen kertaa
    anteeksi: se on tapahtunut vastoin mieltäni. Ei semmoisen ihmisen,
    kuin minä olen, tarvitsisi ollenkaan elää.

    Ja niin se tällä haavaa onkin: minulla ei ole muuta neuvoa kuin
    kuolema. Minä kyllä tiedän, että se on häpiällistä, mutta parempi on
    kuolema, kuin vaivalloinen elämä. Minä olen joka päivä kuin
    murhaaja. Sitä en kestä. Minä itken yöt kadoksiin, ja siitä syystä
    minä itseäni ylenkatson. Minä uskallan sanoa sen, että minä olisin
    ollut suora, tyyne, kelvollinen mies, jos olisin saanut kulkea omaa
    suoraa tietäni. Minä en ole luotu vastakamppiin. Minä itken sitä,
    kun ajattelen mimmoinenka minusta on tullut, ja kumminkin minä olen
    ollut toisenlainen. Jos minä eloon jäisin, se olisi häpiäksi
    lapsilleni, mutta nyt on ainoastaan kuolemani omaksi häpiäkseni.
    Vuoden kuluttua se on unohdettu ja haudalleni on ruoho kasvanut.
    Yhtä minä sinulta anon, luottaen hyvään sydämmeesi ja kaikkeen
    hyvään, jota minulle olet osoittanut koko elinaikasi: ole kuin isä
    minun turvattomille lapsilleni! Oi minun lapsi parkojani! -- Minä en
    uskalla ajatuksiani jatkaa. Sen joskus luullut kelpaavani isäksi,
    jonkamoista parempaa ei mailmassa. Minä en siihen kykene, en kykene
    lainkaan. Se joka itsestänsä ei minua hyvänä pidä, sitä minä en voi
    siihen taivuttaa, se on minun ristini, ja siitä en pääse; se on kuin
    täytyisi minun kiivetä lasiseinää ylös. Minun äiti vainajallani on
    ollut oikein, kun on sanonut: kaikkia saattaa kylvää ja istuttaa ja
    ahkeruudella aikaan saada, mutta yhtä ei kylvämällä eikä
    istuttamalla saa, vaan sen täytyy kasvaa itsestään, ja se on
    hyvänsuopeus. Se, juuri se ei meillä kasva siinä maassa, jossa sen
    kasvaa pitäisi.

    Mene lapsinesi kylästä pois silloin, kun minä haudataan. He eivät
    saa sitä katsella. Pyydä lupa papilta ja kylätuomarilta, että saisin
    levätä vanhempaini ja heidän lastensa vieressä. Kaikkein heidän
    lastensa on paremmin käynyt kuin minun. Minkätähden minä yksin olen
    eloon jäänyt, saadakseni tänkaltaisen lopun?

    Sinä olet Wilheni kummi, ja nyt pitää sinun olla hänelle isänsä
    siassa. Sinä olet aina sanonut hänellä olevan kykyä kuvaantoon, pidä
    nyt huolta hänestä. Ja jos sinulle on mahdollista, tee sovinto
    Petrovitschin kanssa; kenties hän sentään tekee jotain lasteni
    hyväksi, kun minua ei enää ole. Ja sen sanon sinulle vielä kerran --
    minä en suinkaan tahdo tällä hetkellä sinua pettää valheella -- että
    hän oikeastaan pitää sinusta, ja teistä voi vielä tulla hyvät
    ystävät, ja hänellä on hyvä sydän, parempi kuin hän myöntää tahtoo;
    sen on äiti vainajanikin satoja kertoja sanonut. Minun vaimoni ...
    minä en tahdo sanoa hänestä mitään. Kun vaan lasteni käy hyvin,
    puhuttakoon minusta perästäpäin mitä hyvänsä.

    Minun on täytynyt kuulla ja sanoa paljon, jota en olisi uskonut
    mahdolliseksi. Oi mailma sinun päiviäsi!

    Minä olen vangittuna ja minun täytyy päästä vapaaksi. Minä olen
    viettänyt öitä ja päiviä, jotka minusta ovat olleet yhtä pitkiä kuin
    vuosikaudet. Minä olen väsynyt, kuolemaan saakka väsynyt, enkä
    enempätä kestä. Jo moneen kuukauteen, kun painan silmäni kiini ja
    tahtoisin nukkua, tuntuu minusta kaikki niin hirvittävältä, ja sama
    on minun laita päivälläkin. Minä en enää kestä tätä mustaa unta,
    minä halajan valkoista unta, ja se valkoinen uni on kuolema!

    Siitä rahasta, jonka olen sinulle velkaa, olkoon kelloni, joka
    minulla on taskussani, sinun omaisuutesi, ja se tykyttäköön
    uskollista sydäntäsi vasten, kun minun sydämmeni ei enää tykytä.
    Sitte kun minun kaluni myydään, osta sinä minun isä-vainajani viila
    ja säilytä se Wilhelleni. Minä en jätä hänelle mitään periä
    jälkeeni, mutta sano hänelle kumminkin aina ja usein, että hänen
    isänsä ei sentään ole ollut mikään huono mies. Hänellä on myöskin
    minun onneton luontoni, mutta vieroita se hänestä pois, kasvata
    poika oikein lujaksi ja miehekkääksi. Ja sitte tuo pieni piiskuinen
    tyttölapseni -- -- --

    Minua kivistää, kivistää kipeästi se, että minun täytyy erota
    elämästä; olenhan minä vielä niin nuorella iällä, mutta parempi on
    erota nyt. Tohtori pitäköön murhetta siitä, ettei minua viedä
    Freiburg'iin ylioppilaitten käsiin. Sano hänelle sydämmellisiä
    terveisiä ja kaikille hänen omaisillensa. Hän on kyllä monta kertaa
    huomannut, kuinka minun on ollut laita, mutta sitä ei kukaan tohtori
    voi auttaa. Sano myös kaikille laulukumppanillemme jäähyväiset,
    erinomattain Fallerille ja laulunjohtajalle. Minun sydämmestäni
    rakastettu veljeni! Minulla olisi mielestäni vielä paljon sanomista,
    mutta silmiäni huikaisee. Hyvää yötä nyt! Voi hyvin ja elä
    hauskasti! Iäksi päiviksi,

                                      sinun uskollinen veljesi
                                               Lents".

Hän pani kirjeen kokoon ja kirjoitti toiselle puolelle: "Armaan veljeni
Pilgrimin omaan käteen".

Päivä koitti; Lents sammutti valkean. Kirje kädessä, ikäänkuin
viimeinen tervehdys avaralle ulkomailmalle, katseli hän ulos
akkunasta. Tuolla toisella puolella vuoria nousi aurinko. Ensiksi näkyi
vaalean keltainen raita taivaan rannalla ja sen yli ajelehtaa pitkä
tumma pilvi. Pilven ylipuolella levenee taivaan avara sinikansi, ja
koko aukea valkovaippainen maanpinta ikäänkuin värähtelee hallavassa
valossa. Tumman pilven reunalla ilmaantuu hienoinen hehkuva rusko,
sydän pysyy tummana, kunnes äkkiä -- pilvi repee heleän keltaisiin
hattaroihin. Koko taivas kellahtaa ja vähitellen käy se punaiseksi ja
ennen pitkää kaikki loistaa hellässä purppuraloisteessa. Se on se
valkeuden mailma, se kirkkaan olon mailma, joka sinulle vielä kerran
näyttäikse, ennen kun siitä iäksi eroot.

Lents pisti kirjeen taskuunsa, meni ulos ja käveli huoneittensa ympäri;
hän vaipui polviin saakka lumeen. Hän palasi takasin tupaan. Anni ei
noussut tänäpänä ylös; Lents puki itse lasten päälle ja söi einettä
heidän kanssaan. Suurimmalla hellyydellä hän heille antoi ruokaa ja
juomaa; sitte, kun huoneenkello rupesi soimaan, käski hän palveluspiian
taluttamaan pikku Wilheä kädestä ja ottamaan tytön käsivarrellensa ja
menemään Pilgrimille. Hän aikoi ensin antaa kirjeen piian käteen, mutta
otti sen taas hänen kädestään ja pisti sen salaa pikku tytön taskuun.
Hän ajatteli näin: kun lapsen vaatteet ehtoolla riisutaan, niin
kirjekin huomataan, ja silloin on kaikki jo ohitse.

"Mene Pilgrim'ille", käski Lents kerran vielä, "ja odota siellä siksi
kun minä tulen, ja jos niin, ett'en tulisi, ole siellä siksi kun
pimenee". Hän suuteli lapsiansa, sitte kääntyi hän poispäin ja nojasi
päänsä pöytää vasten. Näin hän lepäsi ison aikaa. Huoneessa ei kuulunut
hiiren hivahdusta. Ulkona kuului soitettavan yhteen; Lents nosti
päätänsä ja kuulteli siksi kun kellot lakkasivat soimasta. Sitte hän
pani ovet telkeen ja palasi tupaan takasin. Tämän tehtyä hän huusi
surkeasti: Herra Jumala, anna minulle tämä tekoni anteeksi, mutta sen
täytyy tapahtua! -- -- Hän vaipui alas polvilleen, ja olisi mielellänsä
rukoillut, jos hän olisi saanut rukoilluksi. Osasihan Annikin usein
rukoilla, Anni niin -- mutta tuskin oli rukouksen viimeinen sana käynyt
hänen huuliltansa, jo taas oli tora ja kina ja herjaus ja pilkkasanat
valmiina suussa. Hän, Anni on rikkonut kaikkea vastaan mitä taivaassa
ja maan päällä on... Hän tehköön kanssani seuraa... Ei, hän jääköön
eloon. Mutta hänen silmäinsä edessä loppuni tapahtukoon, hänen täytyy
omin silmin nähdä, mitä hän on saanut aikaan...

Hän peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, sitte hän puristaen nyrkkiänsä
karasi kamariin aikomuksella murhata itseään Annin nähden. Hän veti
sängyn uutimet auki -- ja kuuli pikku tytön, joka oli puikahtanut
istumaan äidin viereen sänkyyn, huutavan häntä vastaan: kukkuu! kukkuu!
Lents kävi kuin hengettömäksi ja vaipui alas sängyn viereen. Nyt
samassa -- nyt kuuluu jyrinä -- maa aukaisee kitansa ja nielee kaikki
-- -- on kuin ukkonen jyrisisi maan alla -- maan yli ilmassa -- -- se
iskee kaikella voimalla rakennukseen -- -- yhtäkkiä päivänen muuttuu
yöksi, synkiäksi yöksi.

"Jumalan tähden, mitä tämä on?" huusi Anni. Lents nousi seisoalleen:
"Minä en tiedä, en tiedä, mitä on tapahtunut". Anni itkee ja huutaa,
lapsi itkee ja huutaa, ja Lents huutaa: "Herra Jumala, mitä tämä on?"
Kaikin he ovat kuin pyörryksissä, Lents meni aukaisemaan akkunaa, mutta
se ei aukene. Hän haparoitsee tupaan, mutta sielläkin on pilkkosen
pimeä. Lents kompastuu tuoliin, haparoitsee takasin kamariin ja huutaa:
"Anni, me olemme haudatut, me olemme lumeen haudatut!" Molemmat eivät
saa sanotuksi sanaakaan, lapsi yksin huutaa kovasti, ja kanat vajassaan
kaakottavat surkiasti, juuri kuin näätä olisi käynyt heidän kimppuunsa;
sitte on kaikki niin hiljaista kuin haudassa.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Ystävä hädässä.


Juuri tähän aikaan oli Pilgrim aikeissa mennä kirkkoon, mutta tiellä
kääntyi hän takasin ja käveli monta kertaa Petrovitschin huoneen
ohitse. Viimein pysähtyi hän seisomaan ovelle ja kilisti kelloa.
Petrovitsch oli ison aikaa akkunasta katsellut hänen tekoaan, ja nyt
kun kilinä kuului, sanoi Petrovitsch itsekseen: "Vai niin? Sinä aivot
tulla tänne? Mutta nyt saat miettiä, miten annan sinun mennä samaa
tietä takasin".

Petrovitsch oli tänäpänä pahalla päällä, ja niin nureissansa kuin olisi
häntä vaivannut pään särky yöllisien juominkien jälkeen, ja melkein
olikin laita niin. Hän oli tullut viekoitelluksi ahmimaan vanhoja
nuoruutensa muistoja, ja oli antanut toisen niistä päihtyä. Se häntä
harmitti, ettei hän ollut vastustanut haluansa näyttää hyvältä edes
yhden ihmisen silmissä. Hän ei tietänyt, kuinka hän vastedes kehtaisi
päivällä katsella tohtorin silmiin. Se hänen kerskauksensa, ettei hän
ollenkaan pitäisi lukua, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, oli
kadonnut, Nyt tuli Pilgrim hyvin sopivaan aikaan, ja hänen pitää saaman
tuta koko hänen vihansa purkauksen, niin ettei häntä tänäpänä enää
haluttaisi kitarria soittaa ja viheltää ja lauleskella.

Pilgrim astui sisään ja sanoi: "hyvää huomenta, herra Lents!"

"Samalla tapaa, herra Pilgrim".

"Herra Lents, minä poikkesin teille, aivottuani kirkkoon".

"Enpä olisi uskonut minua niin pyhänä pidettävän".

"Herra Lents, minä tulen teidän luoksenne, en sen vuoksi, että siitä
olisi mitään hyvää, vaan sen vuoksi, että olen tahtonut tehdä
velvollisuuteni".

"Se on hauskaa, kun joka mies tekee velvollisuutensa".

"Te tiedätte, että teidän Lents'inne..."

"En tunne muuta Lents'iä kuin tämän tässä", sanoi Petrovitsch,
katsellen hyvin ajeltuja kasvojaan peilissä.

"Te tiedätte, että teidän veljenne poika on kurjassa tilassa".

"Ei, kurjuus on hänessä itse, ja se tulee siitä, kun luulee itsellänsä
olevan hyvä sydän, ja vielä hänellä on semmoisia kumppania, jotka häntä
sen tähden hyväilevät, ja jos joku muu vaan ei ole samaa mieltä, se ei
ole muuta kuin äreän ja typertyneen vanhuksen sulaa oikkua".

"Kentiesi teillä on oikein, mutta tässä ei nyt auta viisastelemiset.
Teidän Lentsinne kurja tila on suurempi kuin luulettekaan".

"Minä en olekaan sitä mitannut, kuinka suuri se on".

"Sanalla sanoen, minä pelkään, että hän tekee itsestään lopun".

"Sen hän jo on aika päiviä tehnyt. Se, joka niin tyhmästi nai, tekee
lopun itsestänsä".

"Minä en enää tiedä, mitä minä sanoisin. Minä olen odottanut kaikkea
muuta, kuin tätä. Te olette vielä enemmän ... te olette toisenlainen,
kuin olisin uskonutkaan".

"Kiitän kiitoslauseesta. Vahinko vaan, etten minä sitä taida
kunniamerkkinä ripustaa rintaani, niinkuin lauluyhteyden jäsenetkin".

Tuo leikkipuheinen Pilgrim, joka aina oli hyvällä päällä, seisoi
vanhuksen edessä saamatonna kuin taistelia miekkaisilla, jonka kädestä
säilä joka työkkäyksellä väännetään.

Tämmöinen näytäntö huvitti Petrovitschiä, ja hän pisti suuren
sokerinpalasen suuhunsa. Sitte hän sanoi valittaen: "Minun
veli-vainaajani poika on tehnyt oman vapaan tahtonsa mukaan, eikä se
olisi minulta oikein tehty jos minä riistäisin häneltä vapaan tahtonsa
hedelmät. Hän on tuhlannut elämänsä ja rahansa; minä en niitä voi
hänelle takasin palauttaa".

"Oi, herra Lents, sen te kyllä voitte! Hänen elämänsä ja hänen koko
perheensä käy vielä päinsä pelastaa. Eripuraisuus kotielämässä katoo,
kun taas on aitta täynnä ja kaikki käy puhtaasti ilman murhetta. Kun
seimi on tyhjä, häyhyy hevoset, sanotaan. Raha ei ole rauhaa, mutta se
tuo rauhaa".

"Kyllä nykyinen polvi on sukkela käyttämään toisen rahoja, mutta itse
niitä ansaita se ei huoli. Suorastaan sanoen: minä en tee Leijonan
Annin miehen hyväksi mitään, jonka täytyy rahalla ostaa vaimonsa hyviä
sanoja".

"Entäs jos teidän veljenne poika kuolee?"

"Sitte hän arvattavasti haudataan".

"Ja mitä sitte lapsista tulee?"

"Sitä ei kukaan tiedä mitä lapsista tulee".

"Onko veljenne poika tehnyt teille mitään pahaa?"

"En tiedä mikä syy hänellä olisi minulle pahaa tehdä".

"Mitenkä voitte rahanne paremmin käyttää, kuin että nyt -- -- ..."

"Kun minä joskus tarvitsen holhojaa, pyydän siksi saada teitä herra
Pilgrim".

"Herra Lents, minä huomaan, etten minä ole niin rikkiviisas kuin te".

"Siitä on minulle suuri kunnia", sanoi Petrovitsch, asettaen toisen
jalkansa toisen päälle ja heiluttaen tohveliaan.

"Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni", sanoi Pilgrim taas.

"Ja hyvin halpaan hintaan. Pari hyvää sanaa vaan. Paljonko kokonainen
karpio semmoisia maksaa? Minäkin mielelläni niitä ostaisin".

"Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minä teiltä mitään
pyydän".

"Ja minä olen ensimmäisen ja viimeisen kerran teiltä mitään kieltänyt".

"Hyvästi, herra Lents!"

"Samalla tapaa, herra Pilgrim!"

Tultuansa oven suuhun kääntyi Pilgrim vielä takasin. Hänen kasvonsa
olivat punaiset ja hänen silmänsä tuikki, kun hän sanoi: "Herra Lents,
tiedättekö, mitä teette nyt?"

"Tähän saakka vielä olen aina tietänyt, mitä teen".

"Oikeastaan te ajatte minun ulos ovesta".

"Vai niin?" hyrähti Petrovitsch. Hän kuitenkin painoi silmänsä alas,
kun hän näki Pilgrimin katsannon. Siinä oli jotain; oliko se sitte halu
tapella tai itkeä? Pilgrim lisäsi: "Herra Lents, minä kärsin teiltä
kaikkea. Niin pitkältä kuin ihmisiä löytyy, jotka ovat nähneet puita ja
pensaita, joista sopii keppiä taittaa, ei löydy ketään, ei yhtään
ketään, joka rohkenisi sanoa, että Pilgrimiä saattaa rankaisematta
loukata. Te uskallatte sitä tehdä, ja arvatkaa minkätähden uskallatte?
Sen tähden, että minä kärsin sitä ystäväni tähden. Minä en, sen
pahempi, voi muuta tehdä hänen hyväksensä. Minä en sano teille pahaa
sanaa, en ainoatakaan. Te ette saata sanoa minusta: Pilgrim on
kohdellut minua raakamaisesti, ja sen vuoksi minä en huoli hänen
ystävästänsä Lentsistä. Minun ystäväni tähden otan minä hävynkin
päälleni. Kertokaa kernaasti pitkin maata mailmaa, että olette ajanut
minun ovestanne ulos".

"Siitä en itselleni kokoo suurta kunniaa".

Pilgrim hengähti syvältä, hänen huulensa vaalenivat ja sanaakaan
sanomatta hän meni pois.

Petrovitsch katseli meniän perään kuin voittosankari, semmoisilla
sävyillä kuin kettu ainakin silloin, kuin se vatsa täynnä vielä pilkan
päihin imee hieman verta jäneksen pojasta ja laskee sen sitte menemään
niin hyvin kuin se mennä jaksaa.

Suurella mielihyvällä hän sitte käveli edes takasin huoneessansa ja
levitteli yönuttunsa liepeitä. Näytti kuin mielihyvänsä häntä oikein
olisi paisuttanut. Molemmin käsin hän silitteli ruumistansa, ja se
tiesi samaa kuin: kas niin! nyt sinä taas olet Petrovitsch itse; eilen
ehtoolla sinä olit yksinkertainen narri, eikä sinulla ollut mitään
oikeutta pitämään näitä ihmisriepuja täällä pilkkanasi.

Tällä välin Pilgrim hiljakseen meni kotiinpäin, mutta tultuaan kotinsa
kohdalle kulki hän ohitse ja käveli kauas kedolle, kunnes hän vihdoin
palasi takasin. Kotona oli iso ilo häntä vastassa; hän tapasi siellä
ystävänsä pojan. Semmoista se on, kun ystävät pitävät toinen toisiaan
muistossa. Se hyvä Lents, ajatteli Pilgrim, on ihan samalla hetkellä
muistanut minua, kuin minäkin häntä. Kukaties hän sen lisäksi vielä on
arvannut senkin, että kävin Petrovitschinkin luona. Lents on lähettänyt
lapsen ikäänkuin apumiehekseni, mutta ei sekään olisi auttanut;
semmoisen miehen mieleen ei osaa puhua ihmiset eikä enkelit. Pilgrim
oli väsymätön lapsen kanssa leikkimään. Hän leikkeli ja piirusteli
kuvia hänen eteensä. Vielä hän taisi sormillaan sovitella valkoisesta
säkkikankaasta ja mustasta kaulaliinastansa ihmisen ja koiran, kuinka
ne ajoivat toinen toistansa takaa. Pikku Wilhe oli riemua täynnä, ja
Pilgrimin täytyi hänelle kertoa yhtä samaa juttua kolmeen kertaan.
Pilgrim osasikin hyvin kertoa juttuja, varsinkin eräästä
tummanruskeasta turkkilaisesta, nimeltä Kulikali, suurella nenällä,
joka osasi savua niellä. Pilgrim puki itsensä tuon turkkilaisen
Kulikalin muotoiseksi, istui laattialle levitetylle peitolle jalat
ristissä ja teki siinä kaikenlaista koirankuria. Pilgrim oli tänäpänä
varmaankin yhtä paljon lapsi, kuin hänen ristipoikansakin, ja yhdessä
syötiin Don Bastian'in kanssa. Välistä puolenpäivän täytyi Pilgrimin
kumminkin vähäksi aikaa mennä Wilhen kanssa purolle, vaikka satoikin
lunta ja vettä. Siinäkös vasta olikin jotain kaunista katsella! Purossa
uiskenteli suuria jäitä, ja jäälohkareilla istui korppia. Korppien
teki mieli kerran edes kulkea laivalla, mutta kohta kun joku
lohkare musertui, lensi ne taitavasti ylös ja asettuivat toiselle.
Heti-melkein päätä huimasi, katsellessa tämmöistä menoa ylähältäpäin.
Oli juuri kuin maa jalkojen aika liikkuisi ja puro jäineen pysyisi
liikkumatonna. Poikanen piteli peloissaan Pilgim'istä kiini. Pilgrim
veikin hänen kotiin ja teetti ristipojallensa makuusian rikkiöimäksi
istutulle sohvallensa, ja molemmin he sopivat siitä, että nuori Lents
ei enää ollenkaan menisi omaan kotiinsa. Ne sanat tunki läpi Pilgrimin
luitten ja ytimen, kun lapsi sanoi: "Isä huutaa aina niin, ja äitikin
huutaa, ja äiti sanoo, että isä on ilkeä mies".

Oi Lents parka sinun päiviäsi! Sinun täytyy aikanansa laittaa lapsesi
muille aloille, ajatteli Pilgrim.

Vettä ja lunta satoi sekaisin, niin ettei juljennut mennä ulos
huoneesta, olletikin kun lumivyöryjä kierieli katoilta ja vierumailta.
Ei tietoakaan ennenkun ehtoo tuli, vaan Lentsiä ei kuulunutkaan, ja
Pilgrim kuulteli tarkasti, kun palvelustyttö sanoi tullessaan
tavanneensa Petrovitschin tiellä, lähellä Morgenhaldea. Hän oli kysynyt
tytöltä: kenenkä se lapsi on? ja kun tyttö vastasi: se on Lentsin
Wilhe, niin Petrovitsch oli taputtanut lasta ja antanut hänelle
sokerinpalasen, ei kuitenkaan koko palasta, vaan toisen puolen hän oli
purrut pois ja pistänyt omaan suuhunsa.

Olisiko se mahdollista? Olisiko Petrovitsch todellakin pehmittynyt?
Kuka voi tuntea ihmisen ajatukset?

Kun Petrovitsch, Pilgrimin mentyä, oli kylliksensä ihaillut loistavaa
voittoansa, jonka hän oli saanut tohtorista ja Pilgrimistä, tunsi hän
olevansa hyvin tytyväinen.

Hän katseli akkunastaan noita kirkkoon meneviä ihmisjoukkoja, ja
viimeiseksi tuota yksinäistä vaimoihmistä ja yksinäistä miestä, jotka
kiiruusti sinne riensivät, ehtiäksensä vielä aikanaan.

Muutoin Petrovitschkin kävi melkein säännöllisesti kirkossa; kävipä
semmoinen puhe, että hän testamentissään oli määrännyt summan kirkon
uutisrakennukseen. Tänäpänä hän kuitenkin jäi kotiin, hänellä kun oli
kylläksi tekemistä itsensä kanssa, ja ehdottomasti hän rupesi
ajattelemaan näin: Lentsillä kuitenkin on hyviä ystäviä hädässä. Mitä
turhia! Tiesi kuinka hyviä olisivat, jos heillä olisi rahoja...
Pilgrim'illä kuitenkin saattaa olla täysi tosi, se näyttää olevan varma
asia; eihän hänestä ollut itku kaukana, mutta hän pidätti itseään ja
piti hyvänään kaikki, mitä minä sanoin, ettei hän pilaisi ystävänsä
asiaa.... Ei tiedä sentään, vaikka hänen käytöksensä olisi petollista?
Ei, se ei voi olla mahdollista; ystäviä löytyy todellakin...

Urkujen humina kuului kaukaa ja seurakunnan veisu kaikui tänne saakka,
ja nyt se lakkasi; nyt pappi on saarnassa, vaikkei yksinäinen ääni
kuulu näin kauaksi. Petrovitsch istui tuolillansa ja piti toista
kättään toisessa; oli melkein kuin joku olisi pitänyt hänelle saarnan,
ja yhtäkkiä hän nousi seisoalle ja sanoi melkein lujaa: se on hyvä,
kun näyttää ihmisille olevansa heidän mestarinsa, mutta paremmalta
kuitenkin maistuu ihmisten kunnioitus. -- Ei sentään, ei sekään suurta
maksa, -- mutta jos kerran aukaisisi ihmisten silmät, jotta he
sanoisivat: ei totta toisen kerran kukaan olisi hänestä sitä uskonut!
Se, se vasta maistuisi jommoiseltakin.

Petrovitsch ei ollut moneen vuoteen pukenut niin pikaisesti päällensä,
kuin hän nyt puki. Muutoin hänen pukeutumisensa, niinkuin ylimalkaan
kaikki, mitä hän toimitti, kävi niin vaivattomasti kuin olisi se
hauskaa työtä ajan vietoksi, mutta tänäpänä hän oli pikaa valmis.
Petrovitsch pani itse päällensä pälsytkin ja hänellä oli paraat pälsyt
koko paikkakunnalla; suottako hän oli niin ison aikaa ollut Venäjällä.
Hänen vanha emäntäpiikansa, joka muutama minuuti sitte oli nähnyt hänen
yönutussa, katseli nyt häntä suurin silmin, mutta ei uskaltanut sanoa
sanaakaan, ennen kun Petrovitsch häntä ensiksi puhuttelisi. Nojaten
kultanuppiseen keppiinsä, jonka toisessa päässä oli terävä kisko, lähti
Petrovitsch sitte kävelemään kylän kautta ja meni kuin menikin vuorta
ylöspäin. Tiellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä, ei kukaan katsellut
akkunasta eikä kukaan ihmetellyt näkevänsä hänen olevan ulkona
tämmöisellä tavattomalla ajalla ja näin pahalla ilmalla. Ainoastansa
Poju haukunnallaan ilmoitti julki kaikille ihmisille: minun herrani
kävelee semmoista tietä, jota ei yksikään ihminen olisi uskonut! En
minäkään olisi sitä uskonut. -- Välisti se haukkui korppia, joka
aatosalla istui pensastossa miettivällä katsannolla tarkastellen kuinka
lumi suli sulamistaan, välisti se haukkui ihan itsekseen, ja jota
syvempi hanki oli, sitä korkeampia hyppyjä se, ikäänkuin kannustettuna,
teki monimutkaisilla koukkuteillään vuorta ylös ja alas. Sitte se taas
katsoi herraansa päin, kuin olisi se tahtonut sanoa: meitä molempia ei
ymmärrä yksikään ihmissielu; ainoastaan sinä ja minä, me tunnemme
toinen toisemme.

Jos nyt teen, mitä olen aikeissa tehdä, sanoi Petrovitsch itsekseen,
niin kyllä hukkaan leponi ja rauhani, mutta jos en sitä tee, en
sittekään rauhaa saa, ja parempi se on sentäänkin, että minulla on
kiitokset tiedossa. Veljeni poika on kuitenkin yksinkertainen, hyvä ja
rehellinen ihminen, aivan ihan semmoinen kuin hänen isänsäkin on ollut;
niin se on, niin.

Petrovitsch oli tullut Lentsin porstuan ovelle saakka. Ovet olivat
lukossa. Poju seisoi jo kynnyksellä, ja samassa silmänräpäyksessä kun
Petrovitsch tarttui lukkoon, hän kaatui maahan. Hän oli joutunut
kierivän lumivyöryn alle. Semmoista sitte saa palkaksensa, kun näkee
omista ihmisistä vaivaa, oli Petrovitschin ensimmäinen ajatus
kaatuessaan. Mutta pian ei ollut hänellä enää ajatuksia ollenkaan.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet.

"Viritä kynttilä palamaan, Lents, viritä se palamaan. Kun joku vaara
on, minun täytyy se nähdä. Sinä vaan istut pimeässä ja valitat ja
itket. Minkätähden sinä valutat kättäni kyyneleilläsi? Mitä se tietää?
Päästä minä irti, minä tahdon nousta ylös valkeata virittämään".

"Anni, älä nyt hätäile sentään" sai Lents tuskin sanotuksi. Hänen
hampaansa kalisivat. "Anni, minulla oli aikomus murhata itseni sinun
silmäisi edessä".

"Tee ennen loppu minusta. Minulle olisi kuolema oikein".

"Anni, etkö sinä ymmärrä minua? Me olemme haudatut lapsemme kanssa. Me
olemme lumivyörykkeen alle hautaantuneet".

"Niinpä peräti; jos sinä olisit ollut onnettomuuteen vaikuttavainen, se
ei olisi tapahtunutkaan, ja sen vuoksi on sen täytynyt tulla
itsestään".

Aina vaan ja tälläkin haavaa tuo sama tuima, kimeä ääni, samat äkäiset
pistosanat! Lents taisi tuskin vetää henkeään.

"Minä nousen ylös, nousen kohta paikalla", sanoi Anni, "minä en ole
semmoinen kuin sinä, että istuisin kädet ristissä. Tule, onni taikka
onnettomuus, ja tee kanssani, mitä tahdot! Minun täytyy tutkia, mitä
tehtävänä on. Sinä kaiketi mielukkaimmin odottaisit siksi, kuin sinä
kaivetaan ylös taikka lumi itsestään katoo. Minun on laita toinen.
Torju! se oli meidän vanhan koiramme nimi".

"Ole rauhassa. Minä viritän kynttilän", vastasi Lents ja meni tupaan
päin, mutta hän ei ollut vielä kynttilää virittänyt, kun Anni jo seisoi
hänen vieressään. Hän kantoi lasta käsivarrellaan. Hän meni
ruokakamariin, mutta tuli pikaa takasin ja kertoi kauhistuneena, että
katto oli painunut alas. "Sitä ei ole lumi yksin tehnyt", sanoi Lents
"vaan lumen kanssa on puurankojakin kierinyt alas. Sentähden niin
kovasti jyskikin".

"Mitä se minuun tulee? Apu, pelastuskeino on pää-asia".

Anni juoksi paikasta toiseen. Hän koitti saada joka akkunaa, joka ovea
auki. Ei ollut mahdollista mielestään, että niin suuri onnettomuus
olisi tapahtunut. Vasta sitte, huomattuansa, ettei mikään antanut
perään, että kaikki oli kuin kiini muurattu, hän rupesi surkiasti
valittamaan ja laski lapsen pöydälle. Lents nosti lapsen käsivarrelleen
ja kehoitti Annia malttumaan. Anni ei hiiskunut sanaakaan. "Kuoleman
kylmä käsi on laskeunut huoneemme yli", sanoi Lents, "tässä ei auta
ponnistaa vastaan. Onko sinulla Wilhekin täällä kotona? Onko hän
jossakin piilossa?"

"Ei, hän on poissa; tytön minä vaan pidin luonani".

"Jumalan kiitos, ettemme kumminkaan kaikin huku; yksi meistä kumminkin
on pelastunut. Oi sinuasi lapsi raukkaa! Minä sanon sinulle suoraan,
että lähetin pojan pois, ettei hän näkisi, kuinka itseni lopettaisin.
Nyt on toisin. Nyt on Jumala kutsunut meitä molempia yhtaikaa. Lapsi
parkaani, että sinunkin täytyy kuolla vanhempaisi syntien tähden!"

"Minä en ole syntiä tehnyt; minä en taida itseäni syyttää mistään".

"Hyvä; ole vaan nytkin siinä uskossa. Sinä et tiedä mitään siitä, että
olet minua kalvanut, olet sydämmeni myrkyttänyt, olet minua häväissyt
vasten silmiäni, minua olet tahtonut tallata jalkasi alle ja riistänyt
minulta kaikki voimani".

"Se mies, joka antaa voimiansa riistää, ei parempaa ansaitsekaan".

"Anni, mene omaan itseesi, Jumalan tähden; ennen pitkää seisomme
kentiesi toisen tuomarin edessä".

"Minä en kaipaa sinun saarnojasi; pidä itsellesi saarna".

Anni meni kyökkiin tehdäksensä valkeaa, mutta päästi surkian huudon.
Kun Lents tuli katsomaan, näki hän Annin tuijottavan piisiin. Siinä oli
rottia ja hiiriä summittain silmät pystyssä, ja yksi korppi lensi sinne
tänne kyökissä ja löi välisti talrikin rikki, välisti muun astian.

"Lyö ne kaikki kuoliaaksi", huusi Anni ja meni tupaan pakoon.

Lents teki pian lopun rotista ja hiiristä, mutta korppia hän ei saanut
kiini, ellei hän samassa tahtonut saada kaikki astiat kyökissä
rikotuksi, kun korppi lampun valossa oli kuin riivattu ja ilman
valkeata sitä ei nähnyt. Lents meni tupaan ja sanoi: "Minulla on täällä
ladattu pistooli; minä kyllä saisin korpin ammutuksi, mutta en uskalla
sitä tehdä; täräys laukauksesta voisi jouduttaa huoneemme kukistusta.
Koitan kumminkin saada tupamme tuetuksi. Kas näin!"

Hän siirsi suuren kaapin keskelle tupaa kurkihirsien alle, nosti toisen
pienemmän kaapin päälle, pani sen täyteen liinavaatteita ja hyvin
piukkaan lakea vastaan, että tukea piti oleman tarpeeksi.

"Ja nyt kannan sisään ruokavaroja niin paljon kuin täällä on", sanoi
Lents. Tämänkin hän toimitti nopiasti ja tarkasti. Anni katseli häntä
oudoksuen ja paikaltaan hervahtamatta: hän oli kuin halvattu.

Lents toi sitte omansa ja Annin rukouskirjan ja haki molemmista saman
kappaleen nimeltä: Valmistus kuolemaan. Hän laski toisen kirjan Annin
eteen, ja toisesta hän luki itse, mutta pian nosti hän silmänsä
kirjasta ja sanoi: "Sinä teet oikein, kun et kirjaan katsokaan; ei
siinä seisokaan meille sopivaa mitään. Onkohan koskaan mailmassa ollut
kahta ihmistä, joitten olisi pitänyt, niinkuin meidän, eroitettuna
muista hiljaisuudessa tehdä elämänsä kahdenkertaisesti hauskaksi ja
sitä eivät ole tehneetkään, vaan yksi on vetänyt yhtä, toinen toista
kynttä, kunnes he molemmin, kuin nyt, ovat vangittuna kuoleman
esikartanossa ja heidän täytyy yhdessä kuolla. -- Hiljaa!" keskeytti
hän puhettansa äkkiä. "Etkö kuullut huutoa? Minusta oli, kuin olisin
kuullut jotain hörinää kuin kuopasta".

"Minä en kuullut mitään".

"Me emme voi tehdä valkeata", jatkoi Lents, "sillä korsteini on
tukossa, ja me tukehtuisimme. Meillä on kuitenkin, Jumalan kiitos,
spriilamppu, jonka äiti-vainajani on taloon hankkinut. Niin armas
äitini", sanoi Lents, katsoen ylös äidin kuvaan, "sinä autat meitä
kuoltuasikin. Tässä on, viritä nyt Anni, mutta pane säästäen spriitä.
Ei ole tietoa, kuinka kauan meidän täytyy täällä kestää".

Anni katseli kuin köntistynyt Lentsin toimia, ja hän oli monta kertaa
sanomaisillaan: "Oletko sinä se Lents, joka olet saamaton?" Mutta hän
piti sanat itsekseen; hän oli kuin valekuollut; ei tullut sanaakaan
suusta maalle.

"Mutta jos tännekin tunkee hiiriä", sanoi Anni, sitte kun hän oli
hiukan maistanut lämmintä maitoa.

"Sitte lyön ne täälläkin kuoliaaksi ja korjaan ne lumeen, ettei
mätähaju ole haitaksi. Minä korjaan kohta kyökin niistä puhtaaksi".

Anni katseli taas Lentsiä ihmeekseen. Onko hän muuttunut ihan toiseksi
ihmiseksi? Onko tuo se entinen hienonen, hervoton mies, joka nyt noin
rohkeasti katsoo kuolemaa silmiin?

Annin huulilla juuri oli hyväksyvä sana, mutta ei siitä tullutkaan sen
enempää.

"Näetkö, tuo riivattu korppi on purrut minua", sanoi Lents palatessaan
kyökistä verisellä kädellä, "enkä minä voi sitä saada kiini. Se on
hohko elävä, kun on lumivyörykkeen muassa sisään pyörähtänyt. Läpi
koko korsteinin on tungennut pitkä lumipatsas alas saakka. Kas vaan,
kun kello on kymmenen jo. Nyt juuri kylässä tullaan kirkosta.
Yhteen-soitettaissa me hautaantuimme lumivyörykkeen alle. Silloin
soitettiin meidän hautakellojamme".

"Mutta minun ei tee mieleni kuolla; minä olen vielä niin nuori! Ja
vielä sitte minulla on lapseni! Minä en ole ikinä tietänyt, en edes
aavistanutkaan sitä, että oltaisiin kuin kuoleman kaupalla, kun
sioittuu asumaan tämmöiseen yksinäiseen paikkaan".

"Tämä tapaturma onkin sinun isäsi syy", vastasi Lents. "Minun
vanhempani kyllä ovat kolmasti olleet lumen hädässä, kun ulkona ympäri
huonetta oli niin paljon lunta, ettei kahteen kolmeen päivään päässyt
ovesta ulos, mutta lumen alle emme koskaan ole joutuneet. Mutta nyt on
sinun isäsi hävittänyt metsän, se on hänen tekoansa; hän se on antanut
kaataa metsän, joka oli taloni turva".

"Se on oma syysi. Hän tahtoi antaa metsän sinulle".

"Se on tosi, se".

"Oi hyvä Jumala!" valitti Anni, "joska minä vaan lapseni kanssa olisin
täältä kaukana".

"Minusta sinä et ollenkaan huolikaan".

Anni ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, hoki samaa vaan: "Oi hyvä
Jumala, minkätähden minun täytyy kuolla näin? Mitä pahaa minä olen
tehnyt?"

"Mitä sinä olet tehnyt? Vähän perästä on itse Jumala sinulle sen
sanova; minun puheistani ei se parane".

Lents oli ääneti, eikä Annikaan mitään sanonut. Annin mielestä olisi
hänen kuitenkin pitänyt sanoa jotain ihan toista, mutta ei siitä tullut
mitään.

"Oi hyvä Jumala", alkoi Lents, "tässä olemme molemmin kuoleman
kourissa, mutta mimmoinenka meidän välimme on! Pelkkää kurjuutta ja
surkeutta! Ja jos tulisimme pelastetuiksikin, on taas uusi piina ja
kidutus tiedossa. Minun vanhempani olivat kolme kertaa lumen hädässä,
ja minun äitini hankki joka talveksi sitä varten varoja runsaasti ja
meillä on aina ollut suolaa ja öljyä riittävästi. Kahta ensi kertaa en
ollenkaan muista, mutta kolmas kerta on vielä elävästi muistossani. En
ollut eläissäni ennen nähnyt isäni ja äitini suutelevan, vaikka he
kyllä sydämmellisesti ja hellästi pitivät toinen toistansa rakkaana,
mutta silloin kun isäni sanoi: Maria, tällä erää olemme yksistämme ja
eroitettuna mailmasta -- silloin minä ensi kerran näin äitini
suutelevan isää, ja näinä kolmena päivänä oli koko aikana, kuin olisi
oltu yhtä päätä paratiisissa. Aamuisin, puolipäivän aikaan ja ehtoisin
isä ja äiti yhdessä lauloivat virsikirjasta, ja jokikinen sana, jonka
toinen toiselleen sanoivat, oli niin rauhallista, niin pyhää, etten
taida sitä sanoa. Kerran äitini sanoi: Joska me saisimme kerran kuolla
näin yhdessä, näin rauhallisesti muuttaa iankaikkiseen lepoon, ja joska
minä saisin kuolla samalla hetkellä kuin sinäkin, ettei kumpikaan jäisi
toistansa suremaan. Silloin samalla kertaa se oli, kuin isäni rupesi
puhumaan sedästäkin, ja sanoi: jos nyt olisi aikani kuolla, ei minulla
olisi mailmassa ainoatakaan vihamiestä, enkä minä ole kenellekään
mitään velkaa, ainoastaan veljeni Pietari on minulle vihoissaan ja se
mieltäni pahoittaa".

Yhtäkkiä Lents lakkasi puhumasta.

Ulkoa kuului raaputusta ovelle, sieltä kuului ruikutusta ja koiran
haukkua. "Mikä siellä on? Minun täytyy mennä katsomaan, mitä se on",
sanoi Lents.

"Älä tee sitä, Herran tähden, älä mene!" huusi Anni, ja pani kätensä
hänen olkapäilleen, joka Lentsiä väristytti kuin salaman säikäys. "Älä
mene Lents. Siellä on kai kettu, joka haukkuu, ei, susi se on, niin
sudet haukkuvat. Minä olen kerran kuullut suden haukkuvan".

Ulkoa kuului raaputus ja haukkuminen karttuvan, ikäänkuin yllytettynä
äänistä sisällä.

"Ei, se ei ole mikään susi; se on koira. Hiljaa nyt, se on Poju. Oi
kummaa, se se on! Siellä missä Poju on, siellä on setäkin. Hän on myös
lumen alle hautaantunut".

"Jos hän se olisi, anna hänen olla; se veitikka ei ole parempaa
ansainnut".

"Vaimo, oletko oikein viisas? Etkö sinä nytkään voi hillitä myrkyllistä
kieltäsi?"

"Minä olen juonut itseni myrkkyä täyteen. Minulla ei ole pitkinä
päivinä muuta ollutkaan; se on ollut minun ainoa ravintoni".

Lents meni kyökkiin ja toi sieltä kirveen.

"Mitä nyt aikoot?" sanoi Anni ja piteli lasta edessään.

"Pois tieltä! Pois!" huusi Lents ja hakkasi voimainsa takaa ovea, joka
aukeni ulospäin, pirstaksi. Siellä oli todellakin Poju, joka parkuen
juoksi sisään, mutta pian se taas juoksi takasin ja rupesi tonkimaan
lumessa, yhtä mittaa haukkuen.

Lents rupesi luomaan lunta. Ei ollut pitkä aika, ennen kun tuli
pälsyjen kaistale näkyviin. Lents loi vielä varovasti, heitti kuokan ja
lapion pois ja rupesi kaivamaan käsin. Hänen täytyi viskoa lumen
huoneesen, saadaksensa enemmän tilaa. Setänsä tuli näkyviin. Hän oli
kangistunut ja niin raskas, että oli niin paljon kuin veti. Lents
kantoi hänen kamariin, riisui vaatteet hänen päältänsä ja laski hänen
sänkyyn. Siinä hän häntä hieroi siksi kun hän rupesi hengittämään.
"Missä minä olen?" vohkasi hän, "missä olen minä?"

"Minun luonani, setä".

"Kuka minun tänne on saattanut? Kuka on vaatteeni riisunut? Missä on
vaatteeni? Missä pälsyni on? Missä on liivini? Missä on avaimenikin.
Hahaa! Joko nyt olette saanut minun käsiinne?"

"Setä, olkaa rauhassa; minä haen ylös kaikki tyyni. Tässä, täss' on
pälsynne, ja tässä näin on teidän liivinne".

"Anna tänne ne! Onko avaimet taskussa? Tuossa ne tuntuu olevan. Ha,
Poju, oletko sinäkin vielä elossa?"

"On, setä, sehän on teidän pelastanutkin".

"Niin oikein; vasta tulee mieleeni. Me olemme lumihaudassa. Kuinka iso
aika siitä on? Eikö se ollut eilen?"

"Siitä on tuskin tunti kulunut", sanoi Lents.

"Eikö kuulu apua?"

"Minä en vielä kuule mitään, mutta olkaa nyt alallanne vaan. Minä menen
tuomaan teille toisesta tuvasta jotain suuhunne".

"Jätä kynttilä tänne ja tuo minulle jotakin lämmittävää".

Kun Petrovitsch oli jäänyt yksistänsä, sanoi hän itsekseen: "Se oli
oikein minulle. Kuka käski minun tänne tulla!"

Lents toi sedälle pikarillisen paloviinaa. Se näytti virvoittavan
häntä, ja silitellen koiraa, joka kyyristeli hänen edessänsä, sanoi
Petrovitsch: "Antakaa minun maata! Mikä ääni se oli? Onko täällä korppi
rääkymässä?"

"On; tänne on korppi pyörähtänyt lumen kanssa kortsteinin kautta".

"Vai niin? Antakaa minun maata rauhassa".



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Särjetty sydän.


Lents istui Annin kanssa tuvassa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Lapsi
yksin naurahteli ja tavoitti välisti kynttilää, välisti isän silmiä,
jotka tuijottivat häneen. "Jumalan kiitos", sanoi Lents vihdoin, "että
poikamme kumminkin on pelastunut, jos meidän täällä nyt täytyy kuolla".
Anni oli ääneti. Kellot seinällä yhä napsuttivat tahtiansa, ja nyt
rupesi pelikello soittamaan koraalia. Ensikerran isosta ajasta Anni ja
Lents taas katsoivat toinen toisensa silmään. Anni siirsi lasta
helmassansa ja pani kätensä ristiin riemuitsevan lapsen rinnan yli.

"Jos nyt osaat rukoilla", sanoi Lents, sitte kun koraali oli soinut
loppuun, "niin sinun sopisi mielestäni mennä omaan itseesi ja katua".

"Sinun suhteesi ei minulla ole mitään katumista, ja mitä muuta
katumista minulla on, sen sanon ainoastansa Jumalalle. Minä en ole
sinulle tarkoittanut muuta kuin mitä hyvää ja nuhteetonta on"

"Entäs minä sinulle?"

"Sinä minulle samalla lailla, juuri niin paljon ja sen verran kuin
voinut olet. Minä olen ollut rehellisempi sinua kohtaan, kuin sinä
minua. Sinä et tahdo päästää minua niin pitkälle, että saisin jotakin
ansaituksi".

"Entäs sinun hirvittävät sanasi, muistatko niitä?"

"Mitä nyt vielä! Ei sanat kenenkään päätä puhkaise".

Lents pyysi ja rukoili Annia, että hän nyt kumminkin sedälle näyttäisi
olevansa hyvä ja sopuisa. Anni vastasi, ikäänkuin unesta heräten:
"Setä, ja korppi tuolla toisessa huoneessa, ennustavat minulle, että
meillä nyt on kuolema edessämme".

"Ethän sinä ennen ole ollut taikauskoinen; oletkosta nyt? Se olisi
kauheata, varsinkin sinun itse tähtesi. Olethan sinä viskannut äitini
kirjoituksen ja muistolahjan ulos ja uhkamielisesti käskenyt tuulta
niitä viemään".

Anni ei antanut mitään vastausta, ja Lents nousi vähän ajan päästä ylös
ja sanoi menevänsä kaivamaan ontta avarammaksi, jossa setä oli maannut,
ja sitte lumen läpi luomaan tietä siksi kun vuori tulisi vastaan ja hän
voisi kiivetä ylös apua saamaan. Annin käsi oli jo oikoisena
pidättämään Lentsiä menemästä. Jos lumi laskisi ja Lents jäisi lumen
alle, ei olisi hänellä eikä Petrovitschillä voimia kaivamaan Lentsiä
ylös. Annilla oli käsi jo oikoisena Lentsiä pidättämään, mutta sen
siaan hän kuljetti kättänsä kasvojensa yli ja antoi hänen mennä. Vähän
ajan takaa Lents kuitenkin tuli takasin ja sanoi lumen olevan niin
haurasta, että se joka lapion luomalla laski, ja pahoin pelkäävänsä,
että ulkona vielä yhtä mittaa lunta satoi.

Hän rupesi nyt ajamaan pois lunta, jota hän setää kaivaessa oli
viskonut huoneesen, ja siirsi kaapin ovipielien väliin, kun särkyneestä
ovesta alinomaa tuppasi lunta sisään.

Hänen täytyi pukea toiset vaatteet päällensä, ja ne oli pyhävaatteet,
jotka hän otti yllensä.

Tänäpänä viisi vuotta takasin, sanoi hän kuin itsekseen, oli monta
rekeä Leijonan pihalla; joshan vaan kaikki silloiset vieraat nyt
olisivat saapuvilla meitä ylös kaivamaan.

Petrovitsch oli hiukan nukuttuansa herännyt kamarissa, mutta hän oli
hiljakseen. Hän kantoi erinomaisen tyyneellä mielin tämän kohtauksensa.
Ei tässä auttanut mikään kiiru, eikä liioin valituskaan. Hän oli eilen
vielä kerran elvyttänyt muistia elämänsä menneistä päivistä, hän oli
vähässä ajassa uudestaan elänyt monet vaiheensa, ja tähän ne nyt
loppuivat. Tämän sanoi hän itselleen tyynesti. Mutta siitä hän ei isoon
aikaan päässyt selville, kuinka hän käyttäisi itsensä noitten molempien
tuvassa olevien suhteen. Viimein huusi hän Lentsiä ja halusi saada
vaatteensa, hän mieli nousta ylös. Lents sanoi tuvassa olevan kylmä
eikä sitä voitu lämmittää, ja vaatteetkin olivat märkiä. Petrovitschin
teki kuitenkin mieli nousta ylös ja hän kysyi: "Eikö sinulla ole
kelvollista yönuttua?"

"On, minulla on vielä säilyssä isä-vainaajani yönuttu. Haluttaako teitä
ottaa se päällenne?"

"Jos ei sinulla toista ole, tuo se tänne", sanoi Petrovitsch äreästi,
mutta haikealla ja melkein hirvittävältä hänestä tuntui pukea päällensä
veli-vainaajansa nutun.

"Te näytätte nyt ihan isäni muotoiselta!" huusi Lents, "muutoin ihan
hänen näköisensä, paitsi hiukkasen heikkovartisempi"

"Minulla on ollut nuoruuteni aikana kovat päivät, muutoin minäkin
olisin vartevampi", sanoi Petrovitsch, ja katseli kuvaansa peilissä,
tultuaan tupaan. Korppi kyökissä rääkyi nyt. Petrovitsch peljästy ja
käski Lentsiä isännän äänellä lyömään korpin kuoliaaksi. Lents selitti,
ettei hän sitä taitanut, ja nythän piti saataman Poju ja kissa
sopimaan. Poju kitisi sitte ison aikaa ja sitä näkyi kipeästi
sattuneen. Ei nyt muuta kuin kissa teljettiin kyökkiin, ja siitä oli
kaksinkertainen hyvä, sillä korppi pysyi edelleen hiljaisena.
Petrovitsch tahtoi vielä enemmän kirsimarjaviinaa, ja Lents jutteli
sitä kaikeksi onneksi vielä olevan kolme pulloa jäljellä, jotka olivat
vähintään kahdentoista-vuotisia; ne olivat hänen äiti-vainajansa
säästöä. Petrovitsch valmisti kuumasta vedestä ja sokerista totia. Hän
tuli puheliaaksi ja huusi: "Sehän vasta olisi oikein hullusti, että
olisin raahannut ruumistani läpi mailman musertuakseni mäsäksi kotona
vanhempaini huoneissa. Mutta se on minulle juuri oikein; miksi en
olekaan tukahuttanut tuota kodin-kaipuuta! Semmoista se kodin-kaipuu
tekee!" Hän purskahti suureen nauruun, kun jatkoi: "Minun henkeni on
vakuutettu, mutta mitä se minua nyt auttaa? Ja tiedättekö, kuka meidän
tänne on haudannut? Sen on tehnyt se kunnian-mies, tuo lihava Leijonan
isäntä; hän se on ahminut suojelevan metsän päältämme".

"Samassa hän myös, sen pahempi, hautaa oman lapsensa ja lapsensa
lapsen", lisäsi Lents.

"Ja te molemmat ette ole sen arvoisia, että ansaitsisitte isäni nimeä
mainita", huusi Anni kimeästi. "Minun isääni on kohdannut onnettomuus,
mutta sen vuoksi hän ei ole huonompi, ja jos te vielä hänestä puhutte
semmoista, pistän huoneet palamaan".

"Sinä olet mieletön!" huusi Petrovitsch, "pitäisikö meidän häntä
kiittää siitä, että hän on viskannut lumiläjän päämme päälle? Mutta
rauhoitu, Anni, tule tänne, tule, istu viereeni, kas niin, anna minulle
kätesi. Minä sanon sinulle jotain. En minäkään ole pitänyt sinua hyvänä
ihmisenä, mutta nyt sinä osoitat olevasi hyvä; ne sanat olivat sinulta
oikein sanotut, ja se on sinulta oikein ett'et kärsi isääsi
moitittavan. Harvat ne ihmiset ovat, jotka pysyvät uskollisina sille,
joka on köyhtynyt. Niin kauan kuin rahaa on kukkarossa, hoetaan: Oi,
kuinka paljon minä sinusta pidän! Mutta sinun sanasi olivat oikein
paikallansa". Anni katsahti vilkaisemalla Lents'iin silmiin, ja Lents
painoi silmänsä alas. Petrovitsch jatkoi: "Kenties on se hyväkin asia,
että vielä jonkun aikaa näin istumme yhdessä; ei ole tietoa, kuinka
pian meidän täytyy kuolla! Ja nyt puhukaamme kaikki välimme puhtaaksi;
Lents, siirrä itsesi hiukan likemmäksi. Minä olen sitä uskoa, että sinä
olisit toivonut rouasi lohduttavan sinua onnettomuudessasi, ja juuri
sen tähden, että sinä olet ollut tytymätön itseesi etkä ole voinut
itseäsi kiittää, olet muilta kiitosta odottanut, sen siaan kuin sinun
itse olisi pitänyt olla Annille apuna, tuolle kopealle Leijonan
Annille. Niin kyllä, sinä Anni olet kopea, älä ollenkaan pudistele
päätäsi. Se saattaa kyllä olla hyvä asia, jos Lentsilläkin vaan olisi
sitä samaa hiukan enemmän, mutta älä sinä Lents nyt sano sanaakaan,
kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee."

"Niin on laita", sanoi Anni, "että Lents on valehdellut minulle ja
saanut minun uskomaan hänen peruuttaneen Fallerin takuun, mutta se ei
olekaan totta".

"Minä en ole sinulle niin sanonut suoraan; minä olen vaan kiertämällä
vastannut sinun alituisille pakoituksillesi".

"Niinkuin äsköin juuri sanoin, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee.
Mutta sano sinä nyt, Anni, minulle yksi asia", jatkoi Petrovitsch, "ja
sano se toden ja omantunnon mukaan: tiesitkö, kun menit Lentsin kanssa
naimisiin, että sinun isälläsi ei enää ollut mitään".

"Sanonko minä oikein kuin laita on?"

"Sano!"

"No sitte vaikka vannon, että asian on ollut laita näin: minä tiesin,
ettei isäni silloin enää ollut mikään rikas mies, mutta varakkaaksi
minä hänen aina luulin. Minä pidin Lentsistä silloin kun olimme
rikkaat, mutta siihen aikaan äitini ei sitä ollenkaan suvainnut. Minun
äitini on aina tahtonut, että me naitaisiin isoisiin sukuihin ja sen
ohessa hän ei olisi laskenut minua taloon, jossa anoppimuori oli
elossa".

"Sinä puolestasi olisit siis kyllä tullut tähän taloon, äitini
eläissäkin, ja kuitenkin on Pilgrim sanonut, ettet sinä olisi millään
muotoa sitä tehnyt".

"Jos Pilgrim on niin sanonut, on hän sanonut totta. Minä olen
tyttöpäivinäni sanonut monta tarpeetonta sanaa ja ladellut liikaa
senkin vuoksi, että ihmisiä on naurattanut rohkeat sanani".

Lents katseli Annia suurin silmin, mutta Petrovitsch sanoi hänelle:
"Älä sinä puutu puheesemme, ennen kun sinulta kysyn. Te olette molemmin
pettäneet toinen toisenne ja itsekin pettyneet. Te olette molemmin
luulleet naivanne sulasta rakkaudesta ja hellyydestä, vaikka oikeastaan
kumpikin on toivonut saavansa rikkautta, ja kun sitte on selvinnyt,
ettei niin ollutkaan, on mielipaha ja turhat luulot yhtaikaa ja
äkki-arvaamatta heränneet teidän sydämmissä. Sano Lents: etkö ole
uskonut Leijonan Annia rikkaaksi?"

"Olen, sen olen tehnyt. Mutta, setä, kun kurjuus minua ahdistaa, kun
sydäntäni särkee ja otsaani polttaa, se ei tule siitä. Minä en ole
rikkautta etsinyt, mutta minä olen uskonut Leijonan isäntää rikkaaksi".

"Entäs sinä, Anni?"

"Minä en ole uskonut Lentsiä rikkaaksi. Ja vaikka te molemmin repisitte
minun kahtia, se ei ole totta".

"Hyvä, mutta sillä et ole vielä itseäsi puhdistanut, ja sen sinun
täytyy antaa myöden, että te molemmin olette sairastaneet samantapaista
tautia. Sinä Lents olet ylpeillyt hyvyydestäsi, ja sinä, Anni,
ymmärtäväisyydestäsi. Eikö ole totta sekin, Anni?"

"Minä en ole ollenkaan ylpeillyt ymmärtäväisyyttäni, mutta minä
kuitenkin olen ymmärtäväisempi ja kokeneempi kuin hän ja tiedän
paremmin tulla toimeen. Ja jos hän olisi suostunut minun
ravintolatuumiini, emme nyt istuisi kurjuudessa, kentiesi odottamassa
kuolemaa".

"Millä lailla sinä sitte olet koittanut saada Lentsiä taivutetuksi
myöntymään tuumiisi?"

"Minä olen hänelle näyttänyt, että hän on tyhjän-toimittaja,
nastojen-nyppiä. Minä en kiellä sitä. Minä olen häntä soimannut pahasti
ja hänelle sanonut, mitä suuhuni on tullut, ja jota karvaammaksi hänen
mielensä on käynyt, sitä hauskempi on ollut minun olla".

"Anni, uskotko sinä helvettiä olevan?"

"Täytyyhän minun uskoa, koska te molemmat olette minun edessäni. Minä
olen teidän molempainne hallussa, eikä suinkaan tuolla toisessa
helvetissä mahtane pahempi olla. Te molemmat saatatte nyt minua
kiduttaa, miten vaan mielenne tekee; minä en voi itseäni puolustaa,
minä olen heikko vaimo".

"Heikko vaimoko?" kirkasi Petrovitsch, ja hänen äänensä oli erinomaisen
karkea. "Heikko vaimo? Sepä se oikea olikin. Kun on niin uppiniskainen,
että toinen epätoivoissaan on juoksemaisillansa päänsä seinään, kun
tiputtelee myrkkyä toisen sydämmeen, että hulluksi tahtoo tulla, ja sen
perästä sanoo: minä olen heikko vaimo!"

"Minä kyllä nyt saattaisin valehdella", jatkoi Anni, "ja tällä hetkellä
luvata teille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta sitä en te'e;
ennen annan vaikka itseni pirstata, ennen kun poikkeen askeltakaan
oikeasta. Kaikki, mitä sanonut olen, on ollut totta, ja sekin on totta,
että olen sanani myrkyttänyt".

"Vai niin? Vai on kaikki ollut totta?" kiljasi Lents kalman muotoisena.
"Ajattelepa yhtä vaan! Sinä olet sanonut senkin, että minun
hyväntahtoisuuteni on ainoastaan verhopeite laiskuudelleni, ja vielä
olet sanonut, että olen kohdellut äitiäni tylysti. Minun äitiänikö?
Kuuletko, minun äitiäni? Mimmoiselta sinulle tuntuu, jos nyt vähän ajan
takaa kenties astumme hänen eteensä?"

Anni oli ääneti; Petrovitsch hioi ison aikaa huuliansa hampaita
vastaan. Hän ei saanut ensimmältä mitään sanotuksi, mutta viimein hän
puhkesi sanomaan: "Anni, jos Lents olisi kuristanut sinun kuoliaaksi
niitten sanojen tähden, olisi hän tullut mestatuksi, mutta Jumalan
edessä hän olisi viattomaksi nähty. Sinä ravintolan tytär, sinä suuri
suupaltti, sinä olet vissiinkin saanut hulttiomilta, hirtehisiltä
ajorengiltä kuulla, että heillä on tapana panna palavaa taulaa hevosien
korvaan, jos ne eivät oikein hyvin juokse, -- ja sinäkin olet Lentsin
korvaan pannut palavan taulan vertasia sanoja, joista hän on tullut
villiin. Kättä sen päälle, Lents, ettet sinä ole oikein miesmäinen;
sinä kuljeskelet ympäri, rukoillen jokaiselta suopeaa silmäystä, hyvää
sanaa; semmoinen teko on kurjamaista. Mutta sentäänkään et sinä ole
ansainnut sitä, että joku pirullinen sinun tekee riivatuksi. Lapsi
tänne, Anni! Sinä et ansaitse kantaa viatonta lasta käsivarrellasi".

Petrovitsch tempasi lapsen häneltä; lapsi huusi ääneensä, mutta Lents
tuli väliin ja sanoi: "Ei niin, setä, ei niin. Anni, kuule minua
hyvällä mielellä, minä tahtoisin sinulle samalla mielellä puhua. Anni,
me seisomme auenneen haudan partaalla --"

"Voi minua!" huusi Anni ja peitti kasvojaan. Lents jatkoi: "Sinäkin
seisot auenneen haudan partaalla --"

Anni ei antanut mitään vastausta; hän vaipui hengettömänä laattialle.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Nöyrtyneen tunteita.


Annin kaatuessa oli lamppu pudonnut laattialle ja sammunut; kaikki
neljä oli pimeässä. Lents hieroi Annia kirsimarja-viinalla, jonka hän
kaikeksi onneksi oli kahmiessaan saanut käsiinsä. Anni rupesi
hengittämään ja pani kätensä silmilleen. Lents kantoi hänen kamariin ja
kiiruhti takasin valkeata virittämään.

Lentsillä oli kotona suuri varasto puhdistettua terpenttiini-öljyä, jota
hän tavallisesti poltti työssään öisin. Nyt oli korppi särkenyt suuren
astian kyökissä, ja ovea avatessa tunki sietämätön pihkahaju tupaan.
Lents pani lamppuun kirsimarjaviinaa ja viritti sen palamaan, ja lumen
alle hautaantuneita kamotti katsellessaan toinen toisiansa sinisessä,
vaaleanharmaassa valossa.

Petrovitsch laski lapsen vuoteelle; sen jalat olivat kylmät kuin jää.
Hän käski Pojun asettumaan lapsen jaloille. Poju totteli. Sitte
Petrovitsch talutti Lentsiä kädestä tupaan. Kamarin ovi jäi auki.

Korppi ja kissa kyökissä olivat taas riidassa. Ne annettiin olla
aloillansa, siksi kun ne lakkaisivat itsestään.

"Eikö sinulla ole minkäänlaista haukattavaa?" kysyi Petrovitsch; "kello
on jo viisi, ja minun on kova nälkä".

Syötävää oli jäämäänkin: oli kinkkua, jota oli pudonnut korsteinin
piipusta alas, oli leipää, ja ennen kaikkia oli suuri säkillinen
kuivatuita hedelmiä.

Petrovitsch söi hyvällä ruokahalulla ja tyrkytti Lentsiäkin syömään,
mutta Lents ei saanut palastakaan alas. Hän kuulteli ehtimiseen
kamariin päin. Lapsi puhui unissaan, ja se oli kuin jotakin epäselvää
jokerrusta, ja kauhistavaa oli kuulla, kun lapsi nauroi. Anni hengitti
hiljaa. Lents meni sisään ja tavoitti lasta, mutta kauhistuksesta hän
huusi korkeaan ääneen, kun hän oli tarttunut koiraan kiini, ja se kävi
hampain hänen käteensä. Anni heräsi huutoon ja kutsui Petrovitschin ja
Lentsin luoksensa ja sanoi, noustuansa istumaan: "Minä kiitän Jumalaa,
että vielä elän, vaikka sitä ei kestäisikään enempää kuin tunti vaan.
Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi, ja erinomattain sinulta, Lents".

"Älä nyt puhu paljon" keskeytti Lents. "Eikö sinua haluttaisi nauttia
jotain? Minä olen löytänyt kahvia, mutta kahvimyllyä en löydä. Minä
murennan kahvin pieneksi hakaten, jos lapsi on hereillä. On täällä
hyvää kinkkuakin".

"Minua ei maita mikään ruoka eikä juoma. Anna minun puhua loppuun. Mitä
täällä on tapahtunut! Minkä tähden sinä niin huusit Lents?"

"En juuri minkään tähden. Minä vaan tavoitin lasta, ja kun Poju samassa
kävi minuun hampain, se minusta tuskissani ja hämmästyksissäni oli kuin
joku, en tiedä mikä hirviö olisi tahtonut minua niellä".

"Niin", sanoi Anni, "se hämmästys, se tekee kaikki. Oi, Lents, niin on
käynyt, kuin uneksuinkin, ja kuin sinä äsköin sanoit. Mennä yönä minä
näin semmoista unta, että olin seisovinani auenneen haudan partaalla ja
katselin sinne alas, syvään, mustaan, pimeesen hautaan. Pieniä
kokkareita kierieli alas, ja minä koitin pidättää itseäni putoomasta,
vaan en voinut; minä putosin alas, hauta nieli minun. Kannata minua,
Lents! Noin, noin; nyt se on ohitse. Nyt houru katosi. Pane kätesi
kasvoilleni. Noin. Oi armas Jumala, että teidänkin täytyy kanssani
kuolla, että tämä onnettomuus on kohdannut meitä kaikkia sen tähden,
että minä tekisin parannusta! Minä kyllä olen tämän ansainnut, vaan
ette te, eikä minun lapseni! Oi minun Wilheänikin! Minun Wilhe
raukkaani! Sinä katselit minua niin laupiaasti mennessäsi ja sanoit:
'Äiti, minä tuon tuliaisia tullessani'... Taivaasen sinä olet minulle
tuliaisia tuova. Pysy vaan kunnollisena ja hyvänä, kilttinä poikana,
ja..."

Hän ei voinut enempää itkulta puhua. Hän tarttui Lentsin käteen ja
piteli sitä kauan poskeansa vastaan. Sitte hän jatkoi: "Äsköin, vähän
aikaa sitte, olisin mielelläni kuollut, mutta nyt minä taas tahtoisin
elää. Minä tahtoisin vielä mailmalle näyttää, mitä minä täyttää tahdon
ja voin. Minä huomaan nyt, kuinka minun on ollut laita. Tästedes tahdon
vaikka kerjätä itselleni jokaisen suosiollista silmäystä. Armas Jumala!
Auta meitä täältä ulos, ainoastaan päiväksi, ainoastaan hetkeksi! Mutta
Lents, Maisun minä tuotan tänne takasin, hänestä minä alotin".

"Nyt minä luulen", sanoi setä, "että paholainen on sinusta pakenut, ja
merkkinä on minulle se, että sinä muistat Maisua, että sinä tahdot
hyvittää sitä, jonka elämän sinä olet tehnyt karvaaksi. Nyt sinä olet
hyvä, ja kättä sen päälle".

Lents ei saanut sanotuksi sanaakaan; hän riensi tupaan ja huomasi
siellä sedän paneman totilopun. Hän maistoi sitä, nosti sitte lasia
Annin suulle ja sanoi: "Malta, Anni, malta; niin monta pisaraa kuin
sinä nautit, niin monta tuhatta sydämmellistä sanaa tahtoisin sinulle
lausua". Anni laski lasin pois, ja Lents jatkoi: "Maista vähän vielä,
juo pohjaan, ja mene sitte levolle, äläkä puhu enempää".

"Minä en saa juoduksi enempää. Usko minua, en saa", sanoi Anni ja
valitti haikeasti, että heidän kaikkein nyt piti kuoleman, ja kun Lents
häntä lohdutti että heillä vielä oli elatusta moneksi päiväksi, josta
heidän tuli Jumalaa kiittää, ja että varmaankin apu ennätti tulla ennen
kuin heidän ruokavaransa loppui, Anni taas valitti sitä, että hän vasta
nyt huomasi tehneensä suuresti syntiä siinä, kun hän kiittämättömänä ja
paatuneena ei ollut pitänyt sitä minään, että heillä sentään aina oli
ollut yllin kyllin elääksensä. Anni valitti vielä: "Minusta on, kuin
kasvaisi päässäni pelkkiä kärmeitä. Koitapa päätäni, eikö siinä ole
joka hiuskarva kärme. Ja minä, joka tänäpänä vielä, taikka oliko se
eilen, kun ensi kerran isosta ajasta taas panin pääni palmikkoon.
Eroita kätesi! Minun täytyy päästää hiukseni palmikoista".

Vapisevin käsin ja ikäänkuin kuumetautinen hän sitte päästi hiuksensa
ja nyt hän näytti sekä surulliselta että metsistyneelle yhtaikaa.

Lentsillä ja Petrovitschillä oli vastus saadessa häntä rauhoittuneeksi;
viimein setä vei Lentsin väkisin kanssansa tupaan, että Anni saisi
jäädä yksistänsä. Tultua tupaan sanoi setä: "Pidä nyt itsesi tyyneenä,
muutoin rouasi kuolee, ennen kun apu meille joutuu. Semmoista muutosta
minä en olisi yhdestäkään ihmisestä uskonut enkä ole semmoista ikinäni
nähnyt. Se on melkein enemmän kuin ihminen kestää. Mutta sano minulle
nyt, mikä tämä kirje tässä on, joka tuli käsiini lapsesi vaatteista,
kun panin Pojun makaamaan hänen jaloillensa?"

Lents kertoi myi kauhistavan päätöksensä, jonka hän oli tehnyt,
ja pyysi setää antamaan kirjeen takasin, koska se oli hänen
hyvästi-jättönsä elämälle, mutta setä piti kirjeen ja luki sen hiljaa
itseksensä.

Lentsin sydän vapisi, kun hänen täytyi olla läsnä tätä näkemässä, ja
hänestä oli, kuin kuuluisi hänen korvissaan ne kuolon sanat, jotka hän
oli kirjoittanut. Hän koki sedän kasvojen sävyistä tiedustella, sen
verran kuin hän sinisessä valkean valossa taisi, mitä setä aikoisi
sanoa, mutta setä ei nostanut silmiään ylös kirjeestä, vaan luki
loppuun, ja sitte hän kerran vilkasemalla katsoi terävästi Lentsiin ja
pisti kirjeen taskuunsa.

"Antakaa kirje minulle ja poltetaan se sitte", pyysi Lents tuskin
kuuluvalla äänellä. Petrovitsch vastasi samoin hyvin hiljaa: "Ei, minä
pidän sen; minä olen tähän saakka tuntenut sinua puolittain vaan".

Epätietoista oli, tarkoittiko Petrovitsch näillä sanoillaan hyvää, tai
pahaa. Hän nousi ylös, otti veli-vainajansa viilan seinästä, piteli
sitä ja painoi peukaloansa tuohon vuosikausien työssä kovertuneesen
reikään.

Kentiesi hän samassa teki lujan lupauksen tästedes kohdella Lentsiä
isän tavalla, jos he kaikin pelastuisivat. Hän ei kuitenkaan sanonut
muuta kuin: "Tule tänne likemmäksi, minä kuiskasen jotain sinun
korvaasi. Kaikkein kurjinta ihmistekoa on itsemurha. Minä tulin kerran
tuntemaan erään itsemurhaajan poikaa, joka sanoi: minun isäni on
luullut huojentavansa oman elämänsä ja tehnyt meidän elämämme
raskaammaksi. Ja sitte sama poika" -- tästä Petrovitsch äkkiä pidätti
puhettansa, tempasi tuimasti Lentsin likemmäksi ja huusi lujasti hänen
korvaansa -- "kirosi isänsä muistoa".

Kun Lents tämän kuuli, hän horjahti ja oli melkein kaatumaisillaan
maahan, ja Anni huusi kamarista: "Lents, Herran tähden, mikä sinuun
tuli?" Molemmat miehet juoksivat hänen tykönsä, ja Anni sanoi: "Oi hyvä
Lents, sinulla oli aikomus lopettaa itsesi; minä en tiedä, olisitko
voinut sitä tehdä, mutta minun syyni se on, että semmoinen ajatus on
tullut mieleesi. Sinun sydäntäsi on mahtanut kovin särkeä! Minä en
tiedä sanoa, mitä pahinta minulla olisi sinulta pyydettävänä anteeksi".

"Kaikki on ollutta ja mennyttä", tydytti Petrovitsch. Oikein
kummallista oli, kuinka Anni kamarissa taisi arvata mistä puhe oli
ollut, vaikka hän ei kuitenkaan voinut kuulla, mitä miehet tuvassa
matalimmalla äänellä olivat puhuneet.

Molemmat koittivat Annia rauhoittaa. Monta seinäkelloa nyt yhtaikaa löi
kolme.

"Onko nyt päivä vai yökö?" kysyi Anni.

"Varmaankin nyt on yö".

Yhdessä he nyt rupesivat muistuttelemaan kaikkea, mitä tapahtunut oli
jälkeen heidän hautaantumisensa, ja siitä päättivät puoliyön jo
kuluuneeksi.

"Oi kultaista päivää! Joska minä vielä kerran vaan, yhden ainoan kerran
vielä saisin nähdä aurinkoa! Tule, aurinkoinen tule! Tule tänne
avuksemme!" Näin valitti Anni ainoastaan. "Minä halajan elää, minun
täytyy vielä elää monta monista vuotta. Jospa vaan olisi mahdollista
yhtenä päivänä sovittaa kaiken tekemänsä pahan, mutta siihen tarvitaan
vuosikausia. Minun luja päätökseni on elää vilpitönnä ja kärsivällisenä
loppuun asti". Anni vihdoin nukkui rauhattomuuteensa.

Petrovitsch nukkui myös, ja Lents yksin valvoi. Hän ei uskaltanut
nukkua; hän piti velvollisuutenaan katsoa kuoleman vaaraa silmästä
silmään ja torjua sitä niin paljon kuin taisi. Hän sammutti valkean.
Valo-ainetta piti säästettämän, koska tietämätöntä oli, kuinka kauan
sitä oli tarvittava. Kun Lents näin istui ja tuijotti pimeässä, hänen
mielestänsä välisti oli vasta puolipäivän aika, välisti taas yö,
välisti edellinen oli hänelle lohdutukseksi, välisti toinen: jos nyt on
päivä, on apukin lähempänä, mutta jos on yö, on tehty isomman aikaa
pelastustyötäkin korjatessa pois lunta ja kiviä ja puurankoja. Monesti
oli kuin kuuluisi ulkona melua, mutta se oli harhaluuloa; korppi se oli
kyökissä, joka unissaan rääkyi.



SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Apujoukko.


Puolenpäivän aikaan oli Faller lähtenyt menemään Morgenhaldeen
sanoaksensa Lentsille, että hän oli takuustansa kuitti. Vettä ja lunta
satoi vuoroitellen, ja raju tuuli ajoi lunta ja vettä vasten silmiä,
ettei voinut eteensä nähdä. Faller käveli yhä eteenpäin, nostamatta
silmiään maasta. Mutta kerran katsoi hän ylös ja hieraisi silmiänsä:
missä minä nyt olenkaan? Olenko minä eksynyt? Missä Lentsin talo on?
Hän katseli ympärillensä eikä saanut selkoa paikasta. Malta! Tuossahan
on petäjät, jotka seisovat Lentsin huoneitten kohdalla, mutta huoneet!
missä on itse huoneet? Hädissään oli Faller luiskahtanut ja vajonnut
lumittuneesen kuoppaan, ja jota enemmän hän itseään auttoi ylös, sitä
syvemmälle hän vajosi. Hän huusi apua niin paljon kuin hän jaksoi, vaan
kukaan ei häntä kuullut. Hän onnistui kämpiä erääsen puuhun, mutta
edemmäksi hän ei päässyt, vaan piti oksista kiini. Kaikeksi onneksi
tuli veres lumivyöryke kierien vuorta alas, ja se vei mukaansa lumen
hänen altansa, ja nyt hän pääsi liikkeelle. Vyörykkeen tekemää uraa hän
kiiruhti alas laksoon. Pian hän näki valkeita pilkottavan, kun jo oli
yö joutunut, ja hän huusi kautta koko kylän: tulkaa auttamaan! tulkaa
auttamaan! niin tuskistuneella äänellä, että nukkuneetkin olisi
heränneet siitä.

Joka mies kiiruhti akkunalle, ja Faller ilmotti Lentsin huoneet
Morgenhaldessa olevan lumen alla.

Faller riensi kirkolle soittamaan hätäkelloa. Harvat ne olivat, jotka
kaukaa tulivat, kun ilma oli niin armoton, eikä tuulikaan vienyt kellon
ääntä kauaksi.

Pilgrim ja taiteilia olivat ensimmäisiä, jotka kirkolle tulivat.

Kaikki surkuttelivat tätä kauheaa kohtausta juuri yön aikaan ja
tämmöisellä raju-ilmalla. Pilgrim ei saanut sanottua sanaakaan; hän oli
kuin kangistunut.

Taiteilia osoitti olevansa toimelias ja riuska nuori mies. Hän huusi:
"Tikapuita tänne, ja köyttä niin pitkältä kuin piisaa, ja lapioita, ja
kuokkia koko joukko!"

Tulisoittoja viritettiin palamaan, mutta vihainen tuuli puhalteli
niihin tuimasti.

Vaimoihmisiäkin kokoontui paikalle. He olivat lumirännän tähden
nostaneet päällysvaatteensa pään yli, ja oikein kamotti katsella,
kuinka nämä aaveen-tapaan huputetut vaimot tulisoittojen valossa
vapisivat miestensä ja poikainsa tähden eivätkä olisi ollenkaan
laskeneet heitä menemään, etteivät hekin hukkuisi lumeen.

Taiteilia sitoi ympärillensä pitkän köyden ja komensi -- tietysti tuli
hänen eikä kenenkään muun komentaa -- kuusi miestä sitomaan itsensä
samaan köyteen kappaleen matkaa toinen toisistaan, ettei heidän
tarvitsisi hakea toinen toistansa ja siten paremmin voisivat olla
keskenänsä avuksi.

Pilgrim sitoi itsensä samaan jaksoon kuin taiteilia, ja hänen jälkeensä
tahtoi vielä Don Bastiankin tulla, mutta taiteilia käski häntä
johdattamaan toista riviä.

Kuivia puita otettiin mukaan nuotiovalkeata varten, ja sitte mentiin
vuorta ylöskäsin varustettuina lapioilla, kuokilla ja tikapuilla. Noin
viisikymmentä askelta Lentsin huoneista -- lähemmäksi ei päästy --
luotiin suoja-paikalle vapaa sia valkeeta varten. Sitte pantiin
tikapuut vasten lumivyörykettä, mutta ne vajosivat, niin pian kuin
mies niille nousi, ja sen ohessa tuuli sammutti soitot, ja yksi ja
toinen huusi: minä vajoon! Monella lailla koitettiin. Viimein sovittiin
siitä, että yöllä on apu mahdoton. Lähdettiin menemään kotiin.
Nuotio-valkeelle pantiin vartia-väkeä. Faller tarjoutui kohta jäämään
vartiaksi, ja Pilgrimkin tahtoi tehdä samaa, mutta kun taiteilia näki,
kuinka hänen hampaansa kalisivat, vei hän hänen puoliväkisin kanssansa
kotiin, lohduttaen häntä sillä, että jos lumen alle hautaantuneet vielä
olivat hengissä, apu heille ehtisi aikanaan huomennakin.

Kylässä saatiin tietää, että Petrovitschin luultavasti oli lumen alle
hautautunut, koska hän edellä puolen päivän oli lähtenyt Lentsille päin
eikä ollut palannut takasin. Hänen korttikumppaninsa Ibrahim oli
hätäkellon kuuluessa juossut kortit kädessä kadulle hokien alinomaa:
"Minä odotan Petrovitschiä". Pilgrim sanoi uudelle ystävällensä,
taiteilialle: "Se on sentään kauheata, jos Petrovitsch vihdoinkin olisi
taipunut apuansa tarjoomaan ja samassa myös saanut hukkansa!"

Pilgrim nuhteli itseään katkerasti sen tähden, että hän oli tuhlannut
koko päivänsä lapselliseen leikkiin. Hänellä oli koko aikana ollut
niinkuin jonkunlainen aavistus vaarasta, joka häntä veti Morgenhaldeen,
mutta hän oli saanut sen voitetuksi ja rauhoittunut ristipoikansa
parissa. Nyt hän istui, siksi kun silmänsä painuivat kiini, lapsen
vieressä, joka makasi levollisesti eikä ollenkaan aavistanut,
mimmoisenka kohtalon tämä yö hänelle toisi, kentiesi oli jo tuonutkin.

Faller pysyi uskollisesti vartiapaikallaan kuin sotamies virassaan, ja
hänellä oli sotakumppanikin seuraa pitämässä, eräs vaunuseppä, joka
asevelvollisuus-aikoinaan oli ollut vallin kaivajana. He pitivät
neuvottelua, millä keinoin tuo lumilinna olisi valloitettava, mutta
eivät keksineet. Faller korjasi valkeata vuorella ja oli kovin
vihoissaan, ettei hän tällä väliajalla voinut olla miksikään avuksi.

Eräs vieraskin liittyi heidän seuraansa nuotiovalkealle; se oli
sanansaattaja kaupungista, joka oli tullut hakemaan Annia äitinsä tykö,
joka makasi kuolinvuoteellaan.

"Hae Anni tuolta!" sanoi Faller suutuksissaan, "tuolla hän on
kätkettynä". Hän kertoi sitte, mitä oli tapahtunut, ja sanansaattaja
lähti läpi yön kotiin.

Faller uskalsi mennä kiertotietä tuonne kaadettuun metsään. "Jos
hän vaan onnistuisi päästä petäjiin saakka Lentsin talon kohdalle,
olisi apu likempänä. Yhdessä vaunusepän kanssa hän sitte rupesi
kierittelemään alas monta karsittua puuta, joita oli vuorella, alas
petäjiä päin. Useammat kierivät alas saakka ja jäivät seisomaan pystyyn
lumessa, mutta yksi jäi pitkinpäin petäjien päälle.

"Voi meitä", sanoi vaunuseppä, "nuo puut, joita olemme alas
kierittäneet, tulevat painamaan kattoa ja kentiesi musertamaan
hautaantuneita".

"Minä olen kaikkein tyhmin mies mailmassa, tyhmin ja yksinkertaisin.
Kun en nyt vaan olisi sinua, hyvä Lents, surmannut", valitti Faller.

Vähän perästä hän pitkin tuota puurangon tekemää siltaa meni neljin
ryömin alas ja hänen onnistui soitolla virittää palamaan puut, jotka
olivat yhteen kierineet.

"Tämä panee lumen sulaamaan", huusi hän ilomielin.

"Kyllä kai se sen tekee, mutta saattaa se myös sytyttää olkikaton
palamaan" vastasi kumppani.

Faller seisoi tuskistuneena ääneti. Hän rupesi nyt tekemään suuria
lumipalloja ja kierittelemään niitä valkeesen, ja päivän koitteessa
valkea sammuikin.

Päivä oli kaunis, melkein kevätlämmin. Aurinko paistoi lämpimästi
Morgenhalden yli; se haki huoneita, joita se niin isot ajat oli
säteillään tervehtänyt, mutta se ei niitä löytänyt; se haki mestaria,
joka hiljaa ja uutterasti maanantai aamusin istui tuolla akkunan
vieressä työtä tehden, niinkuin hänen isänsäkin ennen teki, ja hänen
isoisänsä, mutta se ei löytänyt ei huoneita eikä mestaria, ja sangen
oudosti kimalteli auringon säteet ja säikähtelivät ikään kuin olisivat
eksyneet. Tuo petollinen lumi, se vaan makasi leveillään kuin sanoisi
se: mitäs minun nyt teet! Aurinko valoi vieläkin palavampia säteitä yli
päällimmäisiä kiteitä, jotka kyllä haihtuivat, mutta ei se auttanut;
semmoista lumilinnaa täytyy päiväkaudet piirittää.

Kaikki pelastuskumppanit tulivat taas saapuville, Taiteilia etupäässä
ja myöskin ylikylästä ynnä muistakin kyläkunnista oli väkeä kokoontunut
tarpeeksi apuun.

Fallerin kierittämät puut tarjosivat kumminkin tukevan pysäyspaikan.
Vuorimiesten tapaan nyt ruvettiin kaivamaan käytävää alahalta päin, ja
myös ylähältä tehtiin työtä uutterasti ja määrättyyn suuntaan.

Työskentelevien läheisyydessä lenteli yksinäinen korppi yhtä päätä ylös
ja alas, eikä sitä saanut peloitetuksi pois. Toiset korpit ilmassa
sitte kyllä rääkyivät, mutta se ei huolinut niistä, katseli vaan lunta
luovia ihmisiä, ikään kuin sillä olisi ollut heille jotain sanomista.



KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Lumen alla kasvaa kukkanen.


Lents istui yksistänsä yöllä kuoleman kourissa äänetönnä.

Petrovitsch oli ensimmäinen, joka nousi ylös, ja hän kertoi Lentsille,
että kerran hänen nuoruudessaan niinikään eräs huonerakennus oli näin
hautaantunut, ja kun hukkuneet saatiin kaivetuksi ylös, he kaikki
olivat litistyneet; heitä oli neljä talonpoikaa pöydän ympärillä
mäsässä ja heillä oli vielä kortit kädessä. Vanhusta väristytti tätä
muistoa kertoessaan, vaan ei hän sentäänkään sitä saanut oltua
puhumatta, hänen täytyi omaksi huojennukseksensa sitä kertoa, vaikka se
tunkisikin läpi kuuliansa luitten ja ytimen. Hän kuitenkin kohta pikaa
lisäsi, että Jumala heitä kyllä varjelisi tuon viattoman lapsen tähden,
ja hän nyt jo melkein napisi Jumalaa vastaan, jos niin kävisi, että
lapsikin hukkuisi.

"Annikin on jälleen niin hyvänluonteinen kuin lapsi", vastasi Lents.
Petrovitsch pudisti päätänsä ja varoitti Lentsiä olemasta niin
äkkinäinen uskossaan, jos hän vielä päivän valoa näkisi: hänen pitäisi
käyttää itsensä niin, että Anni joka päivä ja joka hetki etsisi hänen
rakkauttansa. Lents väitti vastaan ja sanoi, että setä, ollen vanha
nuorimies, ei tietänyt avioliiton asioita arvostella; Annissa oli
kätkettynä enkeli, joka saattoi koroittaa toisen vaikka taivaasen, ja
syynä koko kurjuuteen oli ollut se, että Anni tuimuudessaan oli
sortanut ja runnellut yhtä paljon omaa sydäntänsä kuin muittenkin.

Petrovitsch vaan pudisti päätään eikä vastannut enää mitään.

Lapsi huusi nyt yhtäkkiä ääneensä, ja Annikin heräsi ja huusi: "Katto
laskee! Katto laskee! Missä sinä olet, Lents? Ole tykönäni, ja
kuolkaamme yhdessä. Pane lapsi tähän käsivarrelleni".

Anni kuitenkin rauhoittui ja voimistui, ja kaikin yhdessä nyt
mentiin tupaan. Lents rupesi pienentämään kahvipapuja, jotka vielä
olivat loppuja kaupustelian Ernestiinan tuomisista. Taas istuttiin
himmeän-sinisen valkean valossa. Kahvi elvytti heitä kaikkia. Kellot
seinässä löivät. Anni sanoi ei enää lukevansa lyöntiä, ei kysyvänsä
oliko nyt päivä vai yö, kun toinen toisensa kanssa jo elettiin
iankaikkisuudessa; jos vaan tuo vaikea askel olisi ohitse. Anni olisi
mielellään suonut jonkun poistavan hänen pelkoansa ja vakuutustansa
kuolemasta, vaan kukaan ei sanonut mitään.

Näin istuttiin ison aikaa sanaakaan vaihtamatta; ei ollut enää mitään
puheen ainetta. Vähän ajan päästä sanoi Lents sedälle kaikki muut asiat
jo olevan selvillä, ainoastaan sen hän tahtoisi tietää, minkätähden
setä aina oli ollut niin tyly ja umpimielinen häntä kohtaan.

"Sentähden, että olen vihannut sitä, jonka yönuttu nyt on päälläni,
niin juuri vihannut. Hän on sortanut minua nuoruudessani, ja hänen
syynsä se on, että minua on kutsuttu kutun paimeneksi. Lujaankin
puuhun, jos sitä pitelee kovin kourin, jää käden sia, niinkuin tuohon
viilan varteen, saatikka sitte ihmissydämmeen, ja sydäntäni on aina
rasittanut tämä ajatus: sinun ainoa veljesi on kohdellut sinua kovin
kourin! Kuitenkin minua on ilahuttanut se, että kotiin tultuani
vihdoinkin pääsin tuosta vihatakasta. Mutta minä saatan sanoa
vihanneeni häntä kuolemaan saakka; minkätähden hän kuolikin pois, ennen
kun saimme sanoa toinen toisellemme totuuden? Koko pitkällä matkallani
kotiin minä iloitsin siitä, että minulla vielä oli veli elossa, mutta
ei niin ollutkaan laita, kun kotiin tulin. Ja oikeastaan, totta puhuen,
minä en sentäänkään ole häntä vihannut. Jos niin olisi ollut laita,
olisinko nyt kodissani? Minä en enää tässä mailmassa saa kuulla veljeni
ääntä mutta eheä mä pian saan toisessa..."

"Setä", sanoi Anni, "silloin kuin Poju raappi ovea, silloin samassa
minuutissa oli täällä Lentsini kanssa puhe siitä, kuinka hänen isänsä
kerran, kun hän täällä oli lumen hädässä, vaikkei lumen alla niinkuin
me nyt, sanoi: jos minun nyt pitäisi kuoleman, minulla ei koko
mailmassa olisi muuta vihamiestä kuin veljeni Pietari, ja hänen
kanssaan minä mielelläni tekisin sovinnon".

"Vai niin? Vai niin?" sanoi Petrovitsch ja pani toisen kätensä
silmäinsä eteen ja toisella hän tempovasti tarttui viilan varteen,
samaan varteen, jota hänen veljensä vuosikymmeniä oli pidellyt
kädessään.

Isoon aikaan ei kuulunut muuta kuin kellojen naputusta, kunnes Lents
kysyi, taas minkätähden setä oli ollut niin kovasydämminen häntä
kohtaan. Hänen oma sydämmensä oli ollut pakahtua siitä, että isänsä
ainoa veli melkein koko pitkän vuoden ei ollut häntä tuntevinaankaan,
ja hän olisi aina tavatessa mielellänsä lähestynyt lyömään kättä
hänelle.

"Sen olen kyllä huomannut", vastasi Petrovitsch, "mutta minä en pitänyt
sinusta sinun äitisi tähden, kun olin saanut kuulla, että hän oli sinua
hemmoitellut ja tuhannen kertaa päivässä sinulle sanonut: Oi sentään,
kuinka hyvänlaatuinen sinä olet, ja poijista paras, taitavin ja
viisain. Se, se ei ole oikein. Ihmiset tulevat vähän lintuihin.
Semmoisia lintuja löytyy, jotka joka minuuti kaipaavat jotain kupuunsa,
ja semmoinen lintumainen mies sinäkin olet: jota minutin perästä sinä
kaipaat taputusta taikka kiitoslausetta".

"Sedällä on oikein; eikö totta Anni, sedällä on oikein?", sanoi Lents
karvaasti nauraen.

"Voi olla niinkin!" vastasi Anni.

"Ole rauhassa sinä!" huusi Petrovitsch, "olethan sinäkin oikea lintu,
olet kumminkin ollut, ja tiedätkö mimmoinenka? Petolintu; ne voivat
olla päiväkausia syömättä, mutta sitte syövätkin, mitä vaan saavat,
joko viattoman laululintuisen, tai pienen kissan pojan suolineen
sorkkineen".

"Minun täytyy tunnustaa", vastasi Anni, "että sedällä, paha kyllä, on
oikein. Minun on ollut kaikkein hauskin ollani, kun olen saanut
jotakuta sanoillani oikein raadella ja runnella. Sen sisun huomasin
minussa jo silloin meidän ensimmäisellä huvimatkallamme, kun niin
täyttä haluani panettelin kaupustelian Ernestiinaa ja kun sinä
kysyit: hauskuttaako sinua olla tuommoinen? Ne sinun sanasi kävivät
sydämmelleni, ja minä päätin itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin,
koska semmoisena on paljon parempi olla. Ja sitte kun sinä
paluumatkallamme kotiin mielit ottaa vanhan Pröblerin ajamaan
kanssamme, olisin mielelläni viskannut sinun vaunuista alas semmoisesta
yksinkertaisuudesta. Mutta kun sinä sitte aikomuksestasi luovuit ja
puhdistit itseäsi Jumalan ja omantuntosi edessä, ettet ottanut kurjaa
miestä maantieltä ajamaan kanssamme ja samassa sanoit olevasi niin
onnellinen niin -- olisin taas mielelläni suudellut sinun käsiäsi
hyvyytesi tähden, mutta sitä minun kopeuteni ei antanut myöden, päätin
sen siaan hiljaa itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin, vaikka
olen sentäänkin jatkanut vanhaa sisuani ja ainoastaan päättänyt joskus
vastedes parantua, mutta sitä muutostani ei saisi kukaan huomata,
vähintänsä oma mieheni, ja niin on käynyt käymistään, että tuo vanha
paholaiseni taas on minua riivannut ensiksi häpeemään sitä, kun ihmiset
tulisivat huomaamaan minun nyt tahtovani muuttua toisenlaiseksi, ja
toiseksi vaikuttanut, ettei minun enää ollenkaan tehnyt mieleni
parantua. Olenhan minä se Leijonan Anni, sanoin itsekseni, josta
kaikilla ihmisillä on ollut hupaa semmoisena kuin ollut olen. Minun ei
lainkaan tarvitse paremmaksi muuttua. Ja minä olen vihastunut sinuun,
äreästi vihastunut, sentähden, että sinä olet ollut ensimmäinen
ihminen, joka minussa olet moittinut sitä, jota kaikki muut ovat
kiittäneet ja kehuneet, ja sitte olen sinulle koittanut todeksi
näyttää, ettei sinunkaan omaisuutesi ole mistään kotoisin. Ja vihdoin
viimein on ainoa haluni ja toivoni ollut tämä: minun täytyy päästä
ravintolan emännäksi, niin sitte taas tiedän, mikä olen ja
ihmisetkin sen tietävät. Sillä lailla olen minä ilkeästi elämöinnyt
elämöitsemistäni. Entäs kuinka eilen oli -- oliko se eilen, kun pastori
täällä oli? -- Kuules, setä on nukkunut. Se vasta oli hyvä asia, se.
Minä tahdon vielä hetken aikaa olla kahdakseen sinua kanssasi, ennen
kun astumme iankaikkisuuteen. Ei sitä kumminkaan kolmas taida tietää
eikä kukaan ihminen käsittää, kummoinenka kummankin sydän on toinen
toistansa kohtaan ollut kaiken kurjuuden ohella, jota olemme saaneet
kokea. Oi Lents, eilen kun minä istuin täällä yksinäisyydessäni, tuli
ensi kerran eläissäni mieleeni, etten vielä ikinä ole tuntenut,
mimmoista oikeastaan on rakastaa toista kaikesta sielustansa. Minä
tulin sinun aviovaimoksesi, mutta en minä tietänyt, kuinka rakas sinä
minulle olit, ennen kuin eilen vasta, ja jos sinä silloin olisit tullut
kotiin, minä olisin suudellut silmiäsi ja kasvojasi -- et sinä usko,
kuinka minä saatan pitää sinua hyvänä. Mutta Faller tulikin sinua ennen
ja peloitti minun ensiksi ja sitte hän kertoi, että sinä olit pettänyt
minua takauksen puolesta, ja taas rupesi tuo paha henkeni minua
riivaamaan -- se kuiskii minulle ja tekee kanssani, mitä se tahtoo eikä
mitä minun itse pitäisi tekemän. Vaan nyt on se minusta karkoitettu.
Nyt sillä ei enää ole mitään valtaa ylitseni. Tästedes tahdon sinua
kantaa käsieni päällä. Jos vaan kerran saisin sinua katsella oikein
päivän valossa, yhden ainoan kerran vaan! Tämmöisessä sinertävässä
valossa ei näe mitään. Joska minä yhden ainokaisen kerran vielä saisin
katsella sinun hyviä kasvojasi, sinun uskollisia silmiäsi kirkkaalla
päivällä! Oi, kuinka tuskalliselta tuntuu kuolla pimeässä, näkemättä
silmien katsantoa! Ja minä, joka niin monesti olen kääntänyt kasvoni
pois, huomattuani sinun silmäsi minua etsivän! Oi, yksi leimaus, yksi
ainoa leimaus vaan, että sinun vielä kerran nähdä saisin!"

Tällä välin Petrovitsch makasi koiran unta. Hän oli varsin hyvin
huomannut sen, että Anni nyt tahtoi purkaa sydämensä ja ettei siinä
tilaisuudessa ketään kolmatta tarvittu. Lapsi leikitteli Pojun kanssa
ja Anni jatkoi: "Oi, jos vielä saisin menneet vuoteni takasin!
Muistatko sitä, kun sinä kerran keskipäivällä sanoit: onko mitään
parempaa mailmassa, kuin aurinko -- ja toisen kerran ehtoolla, kun
sanoit: oi tätä raitista ilmaa, sehän on kuin sulaa autuutta! Minä tein
pilkkaa semmoisesta sinun yksinkertaisuudestasi, minä olen kaikessa
rikkonut sinua vastaan, vaikka sinussa sentään on ollut oikeus, ja olet
tuntenut olevasi onnellinen. Pieninkin asia tekee sinun onnelliseksi,
ja niin pitää olemankin. Ja silloinkin, kun minä paiskasin isäsi viilan
laattialle, että kärki taittui, silloin se kärki meni sydämmeeni,
vaikka minä en antanut sinun mitään asiasta huomata; päin vastoin; ja
sinun äitisi hellän kirjoituksen ja hänen jättämänsä muiston olen minä
viskannut akkunasta ulos. Ei ole mitään, ei yhtään mitään, jota ei
olisi rikoksekseni luettava. Minä tiedän ja varmaan tiedänkin, että
sinä minulle anteeksi annat, mutta rukoile Jumalaa minun puolestani,
että hänkin minulle antaisi anteeksi niin elämässä kuin kuolemassakin".

Yksi pelikelloista rupesi nyt soimaan, ja setä väänteli itseään
nureissansa sinne tänne tuolissaan, mutta pian hän jälleen nukkui,
niinkuin näytti. Kun kappale oli soinut loppuun, huusi Anni taas: "Oi
hyvä Jumala! Mielestäni on, kuin pitäisi minun pyytää anteeksi kaikilta
ja pelikelloltakin. Vasta ensi kerran eläissäni tajuun, kuinka
juhlalliselta sen soitto kuuluu, ja kuinka usein olen sitä pilkkana
pitänyt. Armollinen Jumala! Minä rukoilen sinua, pelasta meitä, ei
minun tähteni, vaan meidän kaikkein tähden. Oi, pelasta, auta meitä!
Suo minun näyttää elämälläni todeksi, että minun puolestani voi kaikki
parhaaksi kääntyä".

"Kaikki on jo hyvin, jos niinkin, että meidän täytyisi kuolla", vastasi
Lents. "Sillä välin, kun kappale äsköin soi, johtui mieleeni tämä
ajatus: me olemme löytäneet vilun-ihanan jälleen; se on lumen alla
kasvanut hellässä sydämmessäsi ja meissä kaikissa. Minkätähden sinä
vapiset noin?"

"Minun on vilu, minun jalkani ovat kuin jäässä".

"Riisu kenkäsi, minä hieron jalkojasi. Kas näin, tällä tapaa näin
tahtoisin tästedes elämä-ikäni kannattaa sinua käsilläni. Onko sinun
parempi nyt?"

"On koko joukon parempi, mutta päässäni tuntuu kuin juoksisi joka
hiuskarva verta. Kuule! minä kuulen kukon laulavan, ja korppikin antaa
ääntä. Jumalan kiitos, nyt on päivä!"

Molemmat nousivat seisomaan, ikään kuin pelastus jo olisi taattu, ja
setäkin virkoi vale-unestaan; mutta nyt äkkiä kuului jyske. Petrovitsch
huusi: nyt olemme hukassa! Taas oli kaikki hiljaa. Sänkykamarissa oli
katto laskenut; ovea ei saanut enää auki. Ensi tuskan perästä kiitti
Lents Jumalaa siitä, että vaimonsa ynnä lapsi olivat vaaran
aavistaneet, ja rauhoitukseksi sanoi hän, että sänkykamari oli
jäljestäpäin rakennettu, eikä sen vahingoittumisesta ollut mitään
vaaraa päärakennukselle; vanhan kehän kurkihirret olivat lujat ja
järkähtämättömät. Kuitenkin näytti siltä -- vaikkei Lents sitä lujaa
sanonut -- kuin kallistuisi orret sänkykamaria päin, mutta kentiesi se
oli harhanäköä näin epäselvässä sinertävässä valossa.

Taas oli pitkä äänetön hiljaisuus eikä muuta kuulunut kuin kaukaa kukon
ääni, ja likellä Poju haukkui ja korppi rääkyi.

"Täällä ollaan todella kuin Noakin arkissa", sanoi Petrovitsch, ja
siihen Lents sanoi: "Jos meidän on mennä kuolemaan taikka elämään,
olemme kuitenkin pelastuneet synnin tulvasta". Anni kätki kasvonsa
hänen käteensä.

"Jos minulla olisi edes piippu tupakkia", napisi Petrovitsch. "Vahinko
se, ettet polta, Lents!" Muistaessaan rakastettua tupakkipiippuansa
hyllyllä kotona, lienee myös samassa hänen tulen-kestävä rahakaappinsa
johtunut mieleensä, kun hän lisäsi: "Sen sanon teille: jos tulisimmekin
pelastetuiksi, ette sittekään rahaa minulta saa. Ette äyriäkään".

"Me emme enää rahaa tarvitsekaan", sanoi Lents, ja Anni kysyi hienolla
äänellä: "Arvatkaa, kuka näitä teidän sanojanne ei usko?"

"Sinä kaiketi?"

"En suinkaan minä, vaan ihmiset sitä ei usko. Sitä ei yksikään ihminen
usko, vaikka vannoisitte sata kertaa, että se, joka kanssamme on ollut
kuoleman hädässä, ei tahtoisi meidän kanssamme yhdessä elää. Koko
mailma lainaa meille rahansa teidän takaustanne vastaan ja rikastuttaa
meitä, jos meitä vaan haluttaa".

"Sinä olet vielä yhtä kurillinen kuin ennenkin", torui Petrovitsch.
"Muutoin oli mielestäni, kuin olisi entiset leikkipuheesi tiessään".

"Jumalan kiitos, että ne vielä ovat tallella", sanoi Lents. "Anni, ole
leikkipuheinen vastedeskin, jos Jumalan avulla tästä haudasta pääsemme.
Vireä ja ilomielinen, sanoo Pilgrim".

Anni kävi molemmin käsin Lentsin kaulaan, syleili ja suuteli häntä. Ei
tietoakaan ennen kuin kaikki kolme tunsivat olevansa niin ilomielisiä,
kuin olisi kaikki vaara ohitse, ja nyt se kuitenkin oli korkeimmallaan.
Kukaan ei tahtonut toisellensa pelkoaan ilmoittaa, ja kuitenkin joka
miehen sydän vapisi, seinät tutisivat ja siltä näytti kuin notkistuisi
orret.

Anni ja Lents istuivat syleiltyinä. Anni sanoi:

"Rukoilkaamme näin ja suojelkaamme lastamme. Hyvästi mailma! Herra
Jumala, anna lapsemme pelastua!"

"Kuuletko? Humina kuuluu. Se on meidän apujoukkomme; se tulee, se tulee
meitä pelastamaan..."



YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Hengen vaarasta pelastuneet.


"Nyt, nyt kuulin kaksi jyskäystä peräkanaa!" huusi Lents. "Minäkin
annan merkin ja panen pelikellot soimaan yhteen".

Hän pani molemmat soittovärkit käymään, mutta nyt hän huomasi, että
niitten kauhia epäsointu saattoi hänen melkein mielettömäksi; yksin
kuoleman tuskassakin oli hairasointo hänestä mahdotonta kärsiä. Hän
seisatti soittovärkit, ja kun suuremmassa värkissä hätähisestä
pidätyksestä kuului rytkähdys, tuntui kuin olisi hänen oma
sydän-valtasuonensa rytkäissyt.

Taas kuuntelivat niin tarkasti, että tuskin vedettiin henkeäkään. Ei
kuulunut enää mitään.

"Te olette riemuinneet liian aikasin", sai Petrovitsch tuskin sanotuksi
hampaittensa kalistukselta, "vielä on kuolema meitä lähempänä kuin
elämä".

Ja taas kuului jyskinä ylhäältäpäin, ja lapsi rupesi matkimaan.
Petrovitsch valitti, että tuo lakkaamaton kolkutus vaivasi hänen
päätänsä; oli kuin joka lyömä olisi tungennut aivujen läpi.

Lents kaiketi ei saanut soittovärkkiä oikein seisatetuiksi, koska
toinen niistä yhtäkkiä aikoi soitta, vaan halleluja-nuottia, ja Lents
yhtyi korkealla äänellä laulamaan: "Hallelujat. Kiitosta Herralle
veisatkaa!" Anni lauloi mukaan ja piti samassa toista kättänsä Lentsin
olkapäällä ja toista lapsen päällä. Nyt kuului ylähältäkin ääni
vastaavan: "Halleluja! Halleluja!"

"Pilgrim! minun armas veljeni!" kiljahti Lents samaan läpi sydämmen
tunkevaan ääneen, kuin kerran ennenkin.

Kamarin ovi lyötiin ulkoa kirveellä rikki.

"Vieläkö kaikin olette elossa?" huusi Pilgrim.

"Vielä Jumalan kiitos olemme".

Pilgrim syleili ensiksi Petrovitschiä, jonka hän luuli Lentsiksi, ja
Petrovitsch suuteli häntä molemmille poskille venäläisten tapaan.

Kohta Pilgrimin perässä tuli taiteilia. Häntä seurasi Don Bastian ja
kaikki lauluyhteyden jäsenet.

"Onko Wilheni terve?" kysyi Lents.

"On oikein; hän on minun luonani kotona", sanoi Don Bastian.

Nyt ruvettiin ulkona luomaan lunta pois akkunain edestä.

"Aurinkoinen, armas aurinko, jo sain sinun nähdä" huusi Anni ja vaipui
polvilleen.

Soittovärkki soitteli yhtä päätä hallelujaa, ja kaikki laulajat
yhtyivät samaa laulamaan täysiäänisesti ja mahtavasti. Oli kuin
lumipöykyt laulun voimasta kierielisi alas, sillä juuri nyt koko
lumivyöryke luiskahti rakennuksen etupuolelta alas laksoon.

Talo oli nyt lumivyörykkeestä vapaa. Tuvan ovi oli jäänyt auki, ja kun
akkuna nyt avattiin, lensi korppi lapsen pään yli ulos avaraan ilmaan.

"Korppi lensi", huusi lapsi. Tuolla ulkona oli toinen korppi
odottamassa, ja molemmat sitte lensivät yhdessä poispäin lakson yli,
liidellen välisti korkeammalla välisti alempana.

Ensimmäinen naisihminen, joka tuli Annia tervehtimään, oli
kaupustelian Ernestiina. Hän oli saanut kuulla tämän onnettoman
tapaturman ja vielä lisäksi Leijonan emännän kuolleen, ja oli sen
vuoksi kiiruhtanut tänne Annin avuksi. Hän laski polvilleen Annin
viereen. Lents nojasi vasten Pilgrim'in rintaa.

Petrovitsch oli jo äkääntymäisillänsä, kun ei kukaan hänestä lukua
pitänyt, kunnes taiteilia juuri parhaasen aikaan lähestyi häntä,
toivotti onnea hänen pelastumiseensa ja koki kaikin tavoin pitää
hänestä huolta. Se oli Petrovitschin mieleen, ja taiteilia paras koko
joukossa. Myöskin Pilgrim'kin teki itsensä ystävälliseksi ja sanoi
ääneensä: "Pyydän anteeksi syleilemisestäni, ja nyt lyökää kanssani
kättä".

Petrovitsch kurotti hänelle kätensä.

"Minä olen lumessa löytänyt erään äitisi käsikirjoituksen", sanoi
Faller kähisevällä äänellä. "Kaikki muu kirjoitus on hiestaantunut,
mutta vielä näkyy nämä sanat: Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria
Lentsitär".

"Se paperi kuuluu minulle!" huusi Anni, nousten ylös. Kaikki nyt
hämmästyksissään rupesivat häntä katselemaan, ja Ernestiina huusi:
"Anni! Herran tähden, mitä sinulla on päässäsi? Onko sinulla valkoiset
hiukset?"

Anni meni katsomaan peiliin, huusi haikeasti ja kävi molemmin käsin
päähänsä kiini.

"Nyt olen vatunut vanhaksi! Nyt olen vanha akka", valitti Anni ja antoi
päänsä vaipua vasten Lentsin rintaa. Vähän päästä nosti hän nyyhkyttäen
päänsä ylös, pyhkäsi kyyneleet pois ja kuiskasi Lentsin korvaan: "Se on
minun vilun-ihanani, joka minulle on lumen alla kasvanut".



NELJÄSKYMMENES LUKU.

Lopussa kiitos seisoo.


Korppipari lenteli lakson yli, vuorien yli, ne lenteli erään
viheliäisen huoneen ohitse, jossa istui akkunan vieressä vanhus
kehräten rohtimia, ja kyyneleitä valui kehruusen. Vanhus oli Maisu. Hän
oli saanut kuulla sanoman, että Lents perheineen oli hautaantunut
lumivyörykkeen alle, ja Knuslingenn'istäkin oli pelastusväkeä
kiiruhtanut tuonne vuoren toiselle puolen. Maisu olisi myös mielellään
mennyt heidän kanssansa auttamaan, mutta hänen jalkansa eivät häntä
kannattaneet, ja sen lisäksi hän vielä oli lainannut ainoat hyvät
kenkänsä eräälle köyhälle vaimoihmiselle, jonka täytyi mennä
tohtorille. Kesken kaikkia näitä murheitaan Maisu monta kertaa kolhaisi
tyhjää kommopäätänsä sanoen itsekseen: miksi en toissapäivänä, kun
Lents kävi täällä, saanutkaan sitä ajatusta päähäni? -- Mitä se nyt
enää pyhittää? Ja silloin kuitenkin oli juuri huulillani muistuttaa
Lentsiä siitä, että hänen pitäisi hankkiman varokeinoja lumen hätää
vastaan; olimmehan kolmesti lumen hädässä, jota kerran kesti
puolentoista päivää, ja sen tähden täytyy siellä olla joka talvi
varoillansa. Mutta mitä nämä ajatukseni enää auttaa? Vanhalla mestarin
emännällä oli oikein siinä, kun hän sen satoja kertoja minulle sanoi:
Maisu, kyllä sinussa on järkeä, mutta se tulee aina penikulman
perästäpäin.

Korpit, jotka nyt juuri lensivät ohitse, olisivat voineet Maisulle
sanoa, että hän saattaisi pyhkiä pois kyyneleensä nyt, kun
hautaantuneet olivat pelastetut, mutta ihmiset eivät ymmärrä korppien
kieltä, ja ihmiset tarvitsevat ison aikaa, ennen kun saavat sanan
kulkemaan yli laksojen ja vuorten.

Oli jo ehtoopuhde, kun kuului kulkusien kilinä ja yksi reki läheni
ajaen. Mitä reen on täällä tekemistä? Ei ole kukaan muu kotona kuin
yksin Maisu vaan.

Luikoreki pysähtyi juuri akkunan alle. Kuka se on, joka nousee reestä?
Eikö se ole Pilgrim? Maisu halusi nousta ylös ottamaan häntä vastaan,
mutta se ei luonnistunutkaan.

"Maisu, minä tulen sinua noutamaan!" huusi Pilgrim. Maisu hierasi
silmiään. Onko tämä unen-näköä? Vai mitä tämä on? Pilgrim jatkoi:
"Lents ja kaikki tyyni ovat pelastuneet, ja minun on määrä noutaa
sinua, sinä tuhkimus-prinsessa. Uskotko itseäsi luikon haltuun?"

"Minulla ei ole kenkiä", sai Maisu vihdoin sanotuksi.

"Senpä tähden juuri minulla on karvanahkaiset päällyssaappaat, jotka
vallan hyvin sopivat sinun pieniin jalkoihisi", vastasi Pilqrim, "ja
tässä on vielä hattukin, se tahtoo sanoa, lammasnahkaturkit,
Petrovitschin, sen häijyn omat. Sinun täytyy seurata kanssani tänään
vielä, sinä kaikkein armahin Maisu, kotoisin Knuslingen'istä ynnä
siihen kuuluvista Fuchsberg'in ja Knebringen'in kappelikunnista. Tuon
lumoovaisen rukkisi sinun täytyy jättää tänne, jos niin, ettei sen
tekisi mieli juosta puujaloilla perässämme.

    "Sonnusta lantees kultain
    Ja lähde kanssani!
    On elot korjattuina
    Ja täynnä aittani".

Niin Pilgrim lauloi viimeiseksi ja tarjosi sitte Maisulle kätensä
ikäänkuin olisi mentävä tanssimaan.

Maisu oli kuin hassahtanut. Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin hänen
kälynsä kotiin, joka ei suinkaan pannut sitä pahaksensa, että Maisu
ajoi luiko-reessä pois. Hän tahtoi auttaa Maisua korjaamaan hänen
kapineitansa, mutta Maisu, joka kaikella muotoa tahtoi saada tuon
salaisen aarnikenkänsä hyvään korjuun, käski kälynsä mennä kamarista
ulos.

"Minulla on omat sänkyvaatteeni, etkö sinä saisi niitä sopimaan
rekeen", kysäsi Maisu.

"Anna vaikka koko Knuslingen'in maata niissä", vastasi Pilgrim. "Ota
päänalusesi istuttavaksesi. Jätä loput tänne. Sen siaan sinä saat
telttakatteisen vuoteen ja sinä tulet tässä matoisessa mailmassa voimaan
juuri kuin olisit taivaassa".

"Entäs kanani ja hanheni? Jätänkö mä nekin tänne? Ne ovat omani,
ihkasen omani, ja niistä on kultasirkkuni jo muninut kuusi viikkoa".

Tuo kehuttu kana samassa pisteli päätänsä ulos häkistä kuin tahtoisi se
näyttää kaunista punaista harjaansa.

Pilgrim selitti, että kanat ja hanhet itsestäänkin ja kuljettamatta
juoksevat todellisen tuhkimus-prinsessan perässä, ja jos nämäkin tekee
saman, se on niille kernaasti suotu, mutta mukaan niitä ei oteta.

Maisu sanoi nyt kälyllensä, että hän suurimmalla huolella hoitaisi
hänen siipikarjaansa, ruokkisi niitä hyvin ja lähettäisi ne sitte
sopivassa tilassa.

Kun Maisu sitte lähti tuvasta, rupesi kanat häkissä levottomuuttaan
kaakottamaan, ja hanhillakin oli pari sanaa sanottavana, kun mentiin
tallin ohi.

Talviyö oli kaunis ja kirkas, kun Maisu ajoi pois Pilgrim'in kanssa;
tähdet taivaalla tuikkivat, ja Maisun aivoissa kimalteli taivas täynnä
tähtiä. Hän tavoitteli ja puserteli tavaroitansa monta kertaa, siksi
kun hän sormiinsa tunsi täysinäisen aarnikenkänsä. Tätä tekoa hän teki
ehtimiseen senkin tähden, kun hän yhtä päätä luuli näkevänsä unta vaan.

"Näetkö, tuossa on minun potaatisarkani, omilla rahoilla ostamani",
virkki Maisu; "siinä paikassa ei ennen ollut muuta kuin kivilouhikko,
mutta neljässä vuodessa minä ne korjasin pois, ja nyt se maa maksaa
neljä kertaa sen verran ja antaa niin mehuisia potaatia kuin puhdasta
nisujauhoa".

"Ne potaatit tulee maistumaan Knuslingen'iläisten suussa makeilta, ja
niitten siaan sinä saat jotain toisenlaista", vastasi Pilgrim ja kertoi
juurta jaksain hautaantuneitten pelastumisesta sekä sen, että he nyt
asuivat Petrovitschin tykönä, ja sanoi nykyjään olevansa hänen
ylimmäisen ystävänsä. Tuo vanha kitunikki oli kuin tehty uudesta ylös,
ja Annin ensimmäinen mieliteko oli ollut saada Maisunsa takasin taas.
Kun Pilgrim kertoi, että Annin hiukset olivat lumivalkeat, itki Maisu
täyttä kolloa. Maisu sanoi kuulleensa semmoista ennenkin tapahtuneen;
vanha pormestarin rouva oli hänelle sanonut äitinsä kertoneen, että
eräs mies Elsass'ista kotoisin ja oma sukulaisensa oli pelosta saanut
valkoiset hiukset. Mutta kummallista se kuitenkin oli, sanoi Maisu, ja
Annia hänen tuli surkeen, kun hän tämän tähden joutuisi ihmisten
huutoon. "Ihmiset", arveli Maisu, "ovat, tiedätkös, niin kovasti
tyhmiä, kun jokaisen tekee mieli kertoa jotain uutta ja esimerkillä
todeksi näyttää, kuinka ihmeellistä se uutisensa on. Mutta kyllä minä
heidän suunsa tukin. Meidän ei tarvitse kuulella heidän
lörpötyksiänsä".

Maisu olisi mielellänsä joka talon edessä, missä vaan valkeata näkyi,
astunut ulos ja mennyt sisään uutisia kertomaan. Tuolla asuu se ja se
ja ne ja ne, pelkkiä sydämmellisiä ihmisiä, ja he ovat niin
surkutelleet Lentsin kovaa onnea; se on ikävä asia, että he sitä
vieläkin murehtivat, vaikka se ei enää ole tarpeellista, ja heidän
ilollansa ei olisi määrää, jos saisivat kuulla, että Maisua kaikkein
ensiksi lähetettiin noutamaan, eikä ole tietoa, jos toiste enää tässä
elämässä tavataan.

Mutta Pilgrim oli armoton kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, hän ajoi
ohitse pidättämättä missään. Missä akkuna aukeni ja joku huusi re'en
perään, siinä Maisukin huusi ääneensä: "Voikaa hyvin ja jääkää Jumalan
haltuun!" vaikka siitä ei voinut paljon kuulua kulkusien kilinältä.
Maisu kumminkin oli huutanut hyvän sanan noille hyville sieluille;
tiesi, koska toiste saa sanoa samaa.

Siinä, missä voutitalokkaan Katriina asui, täytyi Pilgrim'in pysähtyä.
Mutta -- ei mikään ilo tässä mailmassa ole täydellinen -- Katriina ei,
kova onni, ollut kotona. Kun Katriinalla ei ollut omia lapsia,
käskettiin hän useasti kummiksi, ja nytkin hän oli käsketty erään
pariskunnan luo. Maisu jutteli nyt kaikki sanottavansa eräälle
neulojattarelle, ja sanoi kaikki kahdesti, ettei mitään unohtuisi.

Kun hän taas istui reessä oli hänen onnensa vasta korkeimmallaan. "Minä
tunnen voivani paljon paremmin", sanoi hän. "On juuri niin kuin
makoisesti maatessansa sen verran yöllä herää, että ennättää sanoa: ah,
tämäkös on suloista, ja sitte taas nukkuu. Mutta minä en nyt makaakan,
minusta on kuin jo olisin iankaikkisessa elämässä".

Vähältä piti, ettei Pilgrim tämän perästä sopimattomalla
leikkipuheellaan pilannut Maisun autuaallista iloa.

"Niin, Maisu, niin", sanoi hän, "tuolla toisella puolen on palaset
piukassa".

"Missä toisella puolen?"

"Minä tarkoitan tuolla toisessa mailmassa. Sinä pääset nyt kuin
paratiisiin, ja se, joka tässä mailmassa saa niin hyvät päivät, älköön
toivokokaan toisessa mailmassa yhtä hyvin käyvän. Kaksi hyvää on liian
liikaa".

"Pidätä! pidätä! Minä astun ulos, minä menen kotiini", huusi Maisu.
"Minä en halua teiltä mitään, minä en vaiheta iankaikkista elämääni
mihinkään hyvään. Pysäytä taikka hyppään minä pois".

Maisu tarttui ohjaksiin semmoisella voimalla, ettei sitä olisi voinut
hänestä uskoa ja tahtoi temmata ne Pilgrimin käsistä. Pilgrimillä oli
suuri vastus saadessa Maisua malttumaan, ja sanoi Maisun ei enää
ollenkaan ymmärtävän leikkiä. Maisu ei tahtonut kuulla puhuttavankaan,
että semmoisista asioista sopi leikkiä laskea. Pilgrim koitti saada
Maisua uskomaan, ettei hän tulisi kadottamaan iankaikkista elämäänsä ja
veti todistukseksi erään pyhän Haspuciuksen kirjoittaman paikan, jonka
hän lausui kreikan kielellä ja sitte omaan tapaansa käänsi saksaksi ja
kohta sen perästä Schwarzwaldin murteella, ja se paikka sanoi selvillä
sanoilla: palkollisten laita on toinen, koska heillä muutoinkin, vaikka
heidän tässä mailmassa olisi kuinkakin hyvä olla, sentään on kyllä
kovat päivät. Ylimalkaan Pilgrimillä näytti olevan hyvät tiedot taivaan
oloista, ja se nyt vaan oli hyvä asia, että hän sai hillityksi häijyn
halunsa vakuuttaa Maisulle olevansa pyhän Pietarin hovimaalari.

Maisu rauhoittui siitä, että palkollisten tila oli taattu ja varma, ja
pian hän taas jatkoi puhettansa: "Suurin iloni on saada nähdä Lentsini
lapset. Minä en vielä tiedä niitten nimistäkään. Pojan nimi kaiketi on
Wilhe, niinkuin sinunkin; eikö totta? Entäs mikä tytön nimi on?"

"Maria".

"Oikein; hänellä on isänäidin nimi".

"Olipa se hyvä, että muistutit minua siitä asiasta, kun muutoin
piammiten olisin sen unohtanut. Lapset ovat sitä uskoa, että olen
isänäitiä noutamassa, ja että se on se, joka tulee ajaen luikoreessä.
Lasten on määrä olla valveilla siksi kuin tulemme, ja sinä
korkeasukuinen Knuslingen'istä, siihen kuuluvine kappelineen Fuchsberg
ja Knebringen, -- teidän armonne piti sanomanikin, te kaiketi
suvaitsette lasten puhutella teitä isänäidiksensä".

Maisu, tuo "tyttö naimaiässä" katsoi tuon asian jumalattomaksi,
kahdenkertaisestikin, koska se ei ollut oikein uskotella semmoista
lapsille. Sukulaisen nimi sopii ainoastaan veriheimolaiselle, ja se on
semmoista, joista ei saa laskea leikkiä. Maisu kuitenkin malttoi
mieltänsä, ja sanoi kyllä selittävänsä lapsille kaikki; hän ei suotta
ollut Knuslingen'istä kotoperää. Maisun ainainen turva oli, kun tiesi
pitävänsä Knuslingen'in kunnian puolta.

Nämä välisattumat matkalla kuitenkin olivat oikein paikallansa. Siitä
selkeni Maisun pää johonkin määrään. Maisu oli nimittäin ensin alussa
saanut sen päähänsä, että koko kylän väki seisoisi oikealla ja
vasemmalla puolen tietä pitkissä riveissä häntä vastaan ottamassa
takasin palatessaan. Mutta häntä vastaan ei kuulunut muuta kuin
Petrovitschin hillitsemätön nauru, joka niin nauroi Maisun juhlakulkua,
että hänen täytyi istua alas tuolille, ja Pojukin puolestansa teki
parastansa, ja koska se ei saanut naurettua, se rupesi Maisua
haukkumaan, eikä ne Petrovitschin sanatkaan olleet suurin suopeita, kun
hän sanoi: "Se Anton Striegler se vasta tiesi, että sinun piti käymän
tuommoiseksi, ja sen takia hän sinun jättikin istumaan vanhana
piikana".

"Ja teidän on madot jättäneet vielä vähäksi aikaa täällä
kuljeskelemaan, kunnes tulette oikein kypsäksi, koska te niille vielä
olette liian sitkeä", vastasi Maisu. Nuo vanhat vihaiset välit, ja
olletikin kiukku siitä, että hänen pettyneestä rakkaudestansa tehtiin
pilkkaa, pani Maisun suuhun tämän pistovastauksen. Poju ei enempätä
haukkunut, eikä Petrovitschiä enää naurattanut. Molemmilla oli Maisusta
oma kammonsa.

Lents oli pannut maata. Anni oli lasten tykönä, jotka kuitenkaan eivät
enää olleet hereillä. Ei paljon puuttunut, ettei Anni langennut Maisua
kaulaan, mutta hän häpesi molempia samassa sisään tulevia miehiä,
Pilgrimiä ja Petrovitschiä.

"Näetkö, tässä on meidän lapsemme", sanoi hän, "suutele heitä kerran;
siitä he eivät herää".

Anni meni kyökkiin laittamaan ruokaa Maisulle, jonka täytyi jäädä
tupaan. Maisu nyykytti päätään, ajatellen: toista tämä kuin ennen. --
Mutta isompaa aikaa hän ei tuvassa pysynyt, vaan meni Annin luo
kyökkiin, ja Anni sanoi: "Oikein hauskalta tuntuu, kun taas saa tehdä
valkeata!" Maisu katseli tuijosilmin; hän ei lainkaan käsittänyt sitä,
että Anni oli oppinut olemaan kiitollinen kaikesta pienimmästäkin
asiasta, jota jokapäiväisessä elämässä pidetään ihan luonnollisena
asiana.

"Mitä sanot minun valkoisista hiuksistani?" kysyi Anni.

"Minä tahtoisin mielelläni voivani antaa minun hiukseni siaan, ne ovat
kaikki vielä mustat. Niin on, kuin äitini satoja kertoja on sanonut,
että olen tullut mailmaan pää karvoja täynnä".

Anni naurahti ja sanoi, että niin piti käymän kuin oli käynytkin.
Hänellä piti koko elämäikänsä oleman muisto siitä, että hän oli ollut
kuoleman kidassa ja tästedes elämän ihmisissä sovinnolla. "Kaiketi
sinultakin anteeksi saan, Maisu? Minä muistin sinua kuolintuskissani".

Maisu purskahti itkuun.

Kummallista todella oli, kuinka Anni oli muuttunut. Kun hän kuuli
kellot ensi kerran soivan, otti hän pikku lapsen käsivarrellensa ja
pani sen kädet ristiin sanoen: "Oi oma lapseni, en olisi uskonut
saavani enää koskaan kelloja kuulla!" ja kun Maisu toi ensimmäisen
ämpärillisen vettä, sanoi Anni: "Kuinka hyvää ja kirkasta se vesi
sentään on! Kiitos hyvä Jumala siitä, että vettä meille antanut olet!"

Kun miehet pian melkein unohtivat sen kauhuajan kuin olivat kuolon
uhassa eläneet, oli sitä vastoin Annin mielessä aina tämä elämänsä
vaihe, ja hän pysyi hellänä ja lempeänä, ja jokainen äkkinäinen sana
oli hänestä kuin pistos sydämmeen, niin että Maisu usein Pilgrimille
valitti: "Minä pelkään, ettei Anni enää kauan elä; hänessä on jotain
niin hurskasta, niin pyhää, etten sitä sanoa taida".

Hautaantuneitten pelastuksesta jäi eräs toinen tapaturma melkein
huomaamatta, vaikka siitä muutoin olisi kyllä paljon puhuttu ja
mietitty.

Toisena päivänä pelastumisen jälkeen oli eräässä vuoren-rotkossa
lähellä Knuslingen'iä löydetty miehen ruumis lumen alle hautaantuneena,
kangistuneena, ja se oli Pröbler. Ei kukaan häntä niin suuresti surrut,
kuin Lents; hän luuli vaan vieläkin, että Pröbler oli häntä viime
kerralla huutanut, ja hänellä oli tuon vielä vanhoillakin päivillään
hulttiomaksi muuttuneen miehen kuolemasta omat ajatuksensa, mutta ne
hän piti itsekseen.

Anni viihtyi hyvin sedän suuressa talossa, oli terve ja kukoistavampi
kuin koskaan ennen.

Täällä sedän luona sitte asuttiin aina sydänsuveen saakka, siksi kun
vanhat huoneet saatiin korjatuiksi. Sedällä oli usein omat oikkunsa. Se
häntä harmitti, että pikku Wilhe nousi tuolille ja sohville, joilla
Poju kuitenkin mielensä mukaan mukkeli.

Petrovitsch oli saanut pahan yskän hautaantumisensa jälkeen. Lääkäri
määräsi hänen lähtemään kylpylaitokseen, vaan ei hän lähtenytkään. Hän
ajatteli kaiketi näin, vaikkei hän sitä sanonut: "Jos minun aikani on
tullut, tahdon kuolla kotona, niin loppuu koko kodinkaipuukin siihen".
Hän meni usein pikku Wilhen kanssa kävelemään Spannrente'n harjulle,
jossa paraikaa istutettiin jotenkin varttuneita saksankuusia suojaksi
Lentsin talolle ja niinikään ojia kaivettiin, ja kun hän kerran
leikillään sanoi: "Wilhe, sinä ja Poju olette juuri yhtäläisiä; te ette
osaa kävellä suoraa tietä, siinä ei ole teille tarpeeksi, vaan teitä
haluttaa juosta pitkin ja poikki, välisti yli ojan, välisti kalliota
ylös! Niin Poju, sinä olet juuri samanlainen, ja te olette oikea pari!"
-- niin pikku Wilhe vastasi siihen: "Setä, eihän koira ole mikään
ihminen, eikä ihminen mikään koira".

Nämä lapsen yksinkertaiset sanat teki vanhan sedän kernommaksi, niin
että hän pyysi Lentsiä jättämään Wilhen luoksensa, kun hän itse taas
muuttaisi omiin huoneisinsa.

Anni varsinkin vaati lakkaamatta, että pian muutettaisiin takaisin
Morgenhaldeen. Asunto Petrovitschin huoneissa oli ennen hänen
mielestään ollut kuin paratiisin oloa, kun hän saisi vanhusta hoitaa ja
viimein periä, nyt hän ei enää muuta halunnut kuin viettää päivänsä
hiljaisuudessa, onnellisesti ja tytyväisesti tuolla yksinäisellä
ylängöllä.

Äidin kuolema, joka häneltä ison aikaa salattiin, kosi häneen kuin
kipeä isku. Kaikki nämä kovat kohtaukset olivat yhtenä ainoana yönä
tapahtuneet.

Wilhe jäi sedän luokse, ja Pilgrimkin muutti hänen taloonsa. Kun talon
ohi kuljettiin, kuului sieltä kuin olisi varsa hirnunut, porsas
röhkinyt, satakieli viserrellyt taikka pöllö parkunut, ja monesti näkyi
akkunassa vanhuksen ja lapsukaisen päät vieretysten; se oli Pilgrim ja
hänen ristipoikansa, jotka kokivat, kumpika olisi suurempi mestari
matkimaan useimpien eläinten ääniä, ja aika välittäin kuului todellinen
haukku, joka taas oli Pojun ääntä, ja taaskin kuului mahtava nauru,
välisti yskän katkomaa, ja se oli Petrovitsch, joka ei tahtonut saada
lakatuksi nauramasta näitten molempien hohkopäisten kujeita, ennen kun
hänen yskänsä pakoitti lakkaamaan. Vuosikausiin hän ei enää käynyt
kylää ulompana; hän vakuutti, että ahkera nauru oli hänelle yhtä hyvä
kuin terveysveden juonti.

Huoneet Morgenhaldella parannettiin kuin uusiksi, ja nyt näkyi, kuinka
monta ystävää Lents'illä oli. Ihmisiä tuli kaikilta tahoin, kuljettaen
hänelle maksotta hirsiä ja kiviä, ja taiteilia perusti vuorelle lujan
turvavarustuksen.

Lentsistä oli sanomattoman vaikea jatkaa ammattiansa samaan tapaan kuin
tätä ennen, vaan sekin piti asetettaman uudelle ja laajemmalle
kannalle. Hänen oli sama laita kuin taudista toipuneen, jota ei tydytä
jatkaa elämäänsä samoin kuin ennen tautia; hän tunsi olevansa niin
voimakas ja varttunut, että hänen työnsä ja toimensakin piti
asetettaman ihan toiselle kannalle.

"Minä olen käynyt vierailla mailla kovaa kokemassa; mahtanenhan minä
saada aikaan jotain parempaa, suurempaa, nyt kun palaan", sanoi hän
usein.

Ja nytpä näyttikin nuo vanhat yhteystuumat huokeasti käyvän toteen;
kaikki näytti olevan valmistettu, kaikki näytti sitä vaan odottaneen,
eikä kukaan jouduttanut sitä enemmän kuin Anni. Hän puhui Lentsille
luottamusta ja vakautti häntä sanoessaan: "Ne tuumat ovat sinussa aina
kyteneet, ja sinussa piiloo sen satojen ihmisien onni. Minä en ole
koskaan unohtanut sitä, kun sanoit silloin kohta jälkeen naituamme:
tämä kaunis sunnuntaipäivä ilahuttaa minua siitäkin syystä, että
tuhansittain tuhansia ihmisiä voivat tänä päivänä iloita. -- Mene ja
pane tuumasi toimeen, ja mihin vaan tulet, seuraa sinua aurinko ja
päiväpaiste. Minä tekisin mielelläni seuraa kanssasi, saadakseni joka
ihmiselle sanoa, kuinka hyvä mies sinä olet".

Yhdessä taiteilian, tohtorin, Pilgrim'in, opettajan ja vihtimiehen
kanssa Lents kävi kylästä kylään, huoneesta huoneesen, kuin hartioilla
kannettuna, ja kaikki ihmiset kiitteli häntä puheliaaksi, älykkääksi ja
hyväksi, kuinka sydämmellisesti hän piti murhetta kaikkein hädästä ja
ahdingosta ja tiesi apua kaikkeen.

Se, mikä hänelle ei onnistunut noina hyvinä päivinä, se luonnistui nyt
kuin itsestään, ikäänkuin olisi vaivihkaa siitä sovittu, ja Lents sai
hajallansa olevat käsityöläismestarit yhtymään yhteydeksi.

Ja samoin kuin hän uudestaan asetti oman taloutensa ja turvasi muitten,
perusti hän myös uuden perhekunnan.

Kerran oli Pilgrim tarjounut Lentsille puhemieheksi jollekulle tohtorin
tyttäristä; nyt Lents vuorostansa kosi Pilgrimin puolesta Amandaa, ja
Pilgrim tuli tehtaan johtajaksi. Hänen keksimäänsä ovat ne mieluisat,
niin kutsutut pysäyshuoneitten kellot, ja suuri joukko puurankoja
entisestä Spannrente'n metsästä löytyy vieläkin varana valmistettavaksi
kaikenlaisiksi puukoristuksiksi, ja takavaraan on vielä luettava nuo
läpi-savuttuneet hirret, jotka jäivät Morgenhalde'n uutisrakennuksesta.

Elettiin toista vuotta, kun Lents eräänä päivänä tuli sedän luo ja
sanoi: "Setä, minä en ole teiltä vielä koskaan mitään pyytänyt".

"Mutta minä pyydän jotain sinulta. Ole hyvä ja ole pyytämättä minulta
mitään!"

"Minulla ei ole itse puolestani pyytämistä mitään, vaan Fallerin
puolesta. Puuhatessansa meidän pelastustamme sai hän pahan
kurkkutaudin, ja hänen tarvitsisi mennä vesiparannuslaitokseen".

"Hyvä, tässä on sinulle rahaa. Sano hänelle, että hän minunkin
puolestani viljelisi vettä ja valuttaisi yskäni pois. Sepä hyvä se,
ettet itse-puolestasi pyydä mitään. Se onkin parasta että luotat omiin
voimiisi".

Työlästä oli saada Falleria taipumaan ottaa rahat vastaan ja menemään
kylpylaitokseen, mutta Anni ja hänen oma vaimonsa saivat hänen
myöntymään.

Annilla oli nyt kaksi hyvää ystävää, vaikka vallan eri luontoa. Toinen
niistä oli entinen tohtorin Amanda, nykyinen roua Pilgrim, ja
Morgenhalde'n kasvitarhassa löytyi monta istukasta tohtorin
kasvitarhasta. Annilla oli nyt suuri hupa kasvitarhan hoidosta, hän oli
oppinut kasvia hoitamaan hätäilemättä. Toinen hyvä ystävänsä oli
Fallerin roua.

Faller lähti kylpylaitokseen Annin keskimmäisen sisaren luo, ja täällä
hän tapasi vanhan tuttavan. Laitoksen johtajana täällä oli entinen
Leijonan isäntä, joka rouansa kuoleman jälkeen oli tänne vetäytynyt.
Hänellä oli yhä vielä sama suosiakatsanto, jota hän kernaasti jakeli;
hänen kärsimänsä murheet näytti tehneen hänen elämänsä huokeammaksi ja
hän oli nähtävästi virkumpi ja puheliaampikin. Omista menneistä
oloistansa ei hän puhunut mitään, se olisi ollut vastoin hänen
arvoansa, ja siitähän olisi saattanut syntyä harmittavan pitkiä
puheita, ja tuo löylyn lyöty Fallerkin olisi voinut hairahtua
muistuttamaan hänen entisistä hyvistä päivistänsä.

Sitä vastoin Leijonan isäntä oli Lentsistä puhuttaissa täynnä arvokasta
hyväntahtoisuutta, ja pani Fallerin sydämmelle sanoa Lentsille: "että
hän ei ammatistansa koskaan antaisi itseänsä houkutella muihin
yrityksiin, joihin hän ei ole harjaantunut". Tämän lauseen sai Faller
matkia sanasta sanaan, ja sitte kun Faller vihdoin osasi ne puhtaasti
sanoa, pani Leijonan isäntä lasisilmät päähänsä, nähdäksensä, miltä
Faller nyt näytti, kun hänellä oli semmoinen oppilause päässä.
Semmoisia sanoja ei ole joka miehellä -- sanoi hän nyykyttäen
itsellensä -- niissä on viisautta.

Varsin halukkaasti hän sitte kertoi, ettei riita-asiasta Brasiliassa
ollut saatu sen selvempää, ja sitte hän kiitti laitoksen vesilähteitä
ynnä heraa, jota täällä saatiin. Ne molemmat sai ihmeitä aikaan, ja jos
vaan joku prinsessa joskus kerran tänne saapuisi, tämä vesilaitos
tulisi mailman ensimmäiseksi.

Jokaiselle kylpyvieraalle Leijonan isäntä esitteli nämä toiveensa
prinsessan tulosta, sillä ensiksi jokainen siitä huomaisi, kuinka
älykäs mies hän oli ja eteensä katsovainen, ja toiseksi ei ollut
tietoa, vaikka toivonsa kerran kumminkin joutuisi jonkun prinsessan
korviin.

Tuon hyvän Fallerin täytyi tarkoin ja tavantakaa teroittaa tämän kaikki
mieleensä, ikäänkuin olisi hän se mies, jolla tuossa tuokiossa olisi
käskettävänä kaksitoista suurta ja kaksitoista pientä prinsessaa.

Faller palasi taas kotiin, mutta kevät-talvella, juuri siihen aikaan
kuin lumi suli, hän kuoli.

Kohta hänen jälkeensä Petrovitschkin haudattiin. Hän oli jo monesti
ollut likellä kuolla, sillä sitte syksyn oli hänen paha yskänsä yltynyt
niin, että hän joka kerta luuli tukehtuvansa, ja niin vihdoin kävikin.

Niinkuin kylätuomari-tohtori oli hänestä ennustanut, niin laita olikin.
Petrovitschillä ei ollut muuta rikkautta kuin määrätty vuotinen
elinkorkonsa, jonka hän oli itsellensä lunastanut lopulla
omaisuudestansa. Hänen pää-omaisuutensa oli pelipöytä Baden-Badenissa
niellyt.

Tästä seikasta nyt selveni moni epätasaisuus ja riitaisuus
Petrovitschin käytöksessä; ennen kaikkea päätti tohtori Petrovitschin
olleen vihassa Lentsiin sen tähden, että hän oli itsensä kanssa
vihassa.

Lents otti yhden Fallerin poikalapsen kasvatiksi; pikku tyttö jäi
äidille, ja toisen kaksoisparin otti voutitalokkaan Katriina
kasvattaaksensa; hän nyt kyllä olisi tytynyt yhteen, mutta lapset eivät
voineet erota toinen toisestaan.

Maisu oli riemua täynnä, kun sai vanhalle ystävällensä Katriinalle
kertoa, kuinka Morgenhaldessa asuttiin ja elettiin. "En taida sanoa,
kumpaaka Anni enemmän hemmottelee, miestänsäkö vai minua. Meidän
Herramme Jumala taivaassa varmasti iloitsee, nähdessään kuinka he
elävät yhdessä. Sinä tiedät minun olevan Knuslingen'istä kotoisin ja
ettei minun silmäini edessä ole teeskenneltävä, enkä minä suinkaan
tahdo sen vuoksi itseäni kiittää, mutta minä huomaan enemmän kuin muut
ihmiset huomaakaan. Ensimmältä he vielä pelkäsivät toinen toistansa
samoin kuin palaneen huoneen raunioissa kaivettaissa peljätään valkean
vielä leimahtavan näkyviin. He pelkäsivät, että yksi varomaton sana
saattaisi vanhaa vahinkoa aiheuttaa, kunnes he vähitellen huomasivat
kumpaisenkin tulleensa paremmaksi ja pitävänsä toinen toisensa
sydämmestään hyvinä, ja mitä ennen olivat pitäneet ilkeytenä ja oli
ilkeytenä pidettäväkin, oli ainoastaan ollut kurjaa kurjuutta
kummaltakin, kun ei toinen eikä toinen tietänyt oikein noudattaa toisen
mieltä. Ravintolan tuumat ovat kuin pois puhaltuneet Annista, ja senkin
minun täytyy sanoa, että minun Lentsini on käynyt koko joukon
miehekkäämmäksi. Lauluyhteyskin on muuttunut toisenlaiseksi, ja kaikki
sanoo Lentsin äänen siinä vasta nyt olevan ensimmäisen; hän on juuri
hyvä laulaja. Täällä on vielä joku muukin yhteys, jota en osaa oikein
selittää, mitä se on, mutta jotain erinomaisen hyvää siitä jokaiselle
on, ja minun Lentsiäni he kutsuvat yhteyden mestariksi. Jos joskus
tapaat vihtimiehen Knuslingen'istä, hän voi sen asian sinulle paremmin
selittää, hänkin on yksi jäsen siinä. Oletko kuullut sitä sitte, että
Lentsilleni on Englannista lähetetty muistoraha, koska hänen
soittovärkkinsä näyttelyssä siellä oli ollut paras kaikista? Ja kun
hän näyttää Annille muistorahansa ja sanoo: tämä ilahuttaa minua
enemmän sinun tähtesi, että näet, mitä osaan, niin Anni kyynelsilmin
vastaa: ne sanat ovat vielä vanhaa muistoasi entisestä elämästämme; älä
sitä enää kaiva ylös! Minä en kaipaa keneltäkään todistusta sinusta,
minä annan sinulle parahimman.

"Kun Anni näin sanoo, hän aina katsoo äidin kuvaan ja sanoo: Äiti!
Iloitse taivaassa! Me olemme onnelliset!"...

Voutitalokkaan Katriina kuulteli tätä kertomista oikein ilolla, kuin
kuulla tulikin. Maisu olikin kuin ylös vedetty kellonvärkki ja jatkoi
yhä: "Ja tiedätkö, mitä saimme Petrovitschiltä periä? Emme yhtään
mitään muuta, kuin hänen koiransa, ja tiedätkö, ettei se syö potaatin
rahtuakaan, eikä palastakaan kuivaa leipää paljaaltaan. Sitä minun piti
sille sitte opettamani, mutta minun Lentsini on hyvä koiraakin kohtaan
ja sanoo, että sehän on pelastanut pikku Marian hengen. Siis emme ole
saaneet Petrovitschiltä äyriäkään, ja samaa ennusti tohtori jo aikoja
ennen, kun sanoi hänen olevan osallinen erääsen sairaslaitokseen --
siksi sitä luulen kutsutaan -- eikä hänellä olevan muuta kuin määrätyt
vuosirahansa. Se on selvä, minkä tähden hän on ollut niin tyly ja
myöntymätön, ja vasta nyt on saatu tietää sekin, että hän on
pelipankissa kadottanut kaikki mailman äärissä kootut rahansa.
Semmoisia ne kaikki korttipelarit ovat: sukkelimpia ihmisiä mitä olla
taitaa ja samassa tyhmimpiä. Niin on tohtori sanonut, ja mitä tohtori
sanoo, on totta ja oikein sanottu. -- Etkö jää tänne huomiseen? Silloin
on vanhan kylätuomarittaren maahanpaniaiset; hän oli se viimeinen
vanhan ajan ihmisistä. Hän ei ollut täyttä kahdeksan kahdeksatta vanha.
Minun Lentsini sanoi sedän kuoltua: se on minulle mieluisempaa, etten
häneltä mitään saanut; minussa on hyvä apu itsessäni. Hän aikoo myös
ottaa Fallerin pojan oppiin oman Wilhensä kanssa, mutta oppi-ajan
perästä, sanoo hän, täytyy heidän lähteä ulkomaille".

"Joska sinä pidetään hyvänä?" kysyi kumminkin Katriina, sanoaksensa
kumminkin jotain.

"Oi hyvä Jumala, liian hyvänäkin! Minä en tiedä mitä hyvää minusta
onkaan, kun ihmiset ikään kuin eivät voisi onnellisina elääkään ilman
minua. Se vaan on kovasti ikävää, että minä jo olen niin vanha, mutta
vielä vanhempi on oma äitini ollut. Häin eli kolme yhdeksättä vuoden
vanhaksi, ja kukapa tiesi, vaikka hän olisi ollut vanhempikin.
Semmoiset vanhat ihmiset erehtyvät laskussansa, kun eivät osaa lukea
eikä kirjoittaa. Minäkin voin tulla yhtä vanhaksi. Ruoka ja juoma minua
maittaa ja uni myöskin. Kaikki on meillä kuin siunattua. Ja katsopa,
metsäkin kasvaa taas, ja se on nyt meidän omamme, ja niin totta
totisesti kuin metsä siinä kasvaa, niinkuin Jumala sen on kasvamaan
pannut ja niinkuin sen kasvaa tulee, niin totta sekin on, että meillä
kaikki on parhaimmassa kasvussa ja menestyksessä. Nuo nuoret puut
tuolla ovat kauniita, eikö tosi? Me saamme vielä yhdessä nähdä ne
suurinakin".

Katriinalla ei olut aikaa odottaa siksi, kuin puut suuriksi
kasvaisivat, ja kun hän, Lentsin, Annin ja Fallerin lesken seurassa
meni kotiinsa päin, huusi Maisu kyökistä vielä heidän jälkeensä:
"Katriina, varo vaan, kun tulevalla kertaa meille tulet, ettet saa
kummin virkaa".

       *       *       *       *       *

Tämmöinen nyt on kertomus Morgenhalden Lentsistä ja Annista. Nyt
tiedämme syyn, minkätähden nuori äiti ja harmaapäinen halavat vieraille
maille menevältä pojaltansa vilun-ihana kukkaisia.

Kun Lents tuli matkapoikia saattamasta, huomasi hän vihannan
kukkais-vihkon äitinsä kuvan yllä. Hän vaan nyykytti päätänsä Annille;
he ovat aina tällä tapaa viettäneet äitinsä muistoa tuona päivänä,
josta oli kulunut kahdeksantoista vuotta, sitte kuin äiti maahan
pantiin. Siitä he eivät puhuneet sanaakaan toinen toisellensa, mutta
vanhastaan he tiesivät sen, että vainajan muisto heissä kukoisti aina
uudistuen, kuin kukkaisetkin nousee joka vuosi.

Tänäpänä Fallerin leski tyttärineen oli päivällisellä. Lents lohdutti,
kun hän ainoostaan valitti: "Oi, jos minunkin mieheni olisi saanut elää
niin kauan, että olisi nähnyt meidän molempien lapsemme yhdessä
lähtevän ulkomaille!" Hän kertoi, että kaksoispari, jonka voutitalokkaan
Katriina oli ottanut kasvattaaksensa, näytti päältäkin nähden hyvin
toittuvan. Toinen, joka oli sotamies, oli jo päässyt vältvääpeliksi, ja
toinen piti todellakin perimän kasvatusisänsä perintömaan. Fallerin
tytär, pitkä hoikkavartinen viidentoistavuotias, sanoi luvanneensa joka
kuukauden ensimmäisenä päivänä kirjoittaa veljellensä ja Wilhelle.

Jälestä puolen päivän Lents taas tavallisuuden mukaan teki työtä.
Tänäpänä kahdeksantoista vuotta takasin oli hän samoin työn teolla
rauhoittanut paljon raskaampaa mielen kohtausta. Hänen tapansa oli aina
se, ja semmoisena hän pysyi, että hän työpöytänsä ääressä tahtoi olla
itsevaltias. Anni kyllä istui käsityöllään hänen vieressänsä, mutta hän
ei enää ollut levottomuutta täynnä eikä hänen katsantonsa enää
vaikuttanut levottomuutta, päin vastoin se oli kuin siunaus ja työ
joutui paremmin hänen katsellessaan. Hän ei suurta puhunutkaan, ja
heidän molempien ajatuksien juoksua arvasi siitä, kun Anni sanoi:
"Meidän Wilhellä on muassaan kuusi paitaa vielä samasta liinasta, jota
äiti-vainaajasi on kehrännyt".

Lentsillä oli nyt taas kuin alussakin kaksi oppipoikaa, sillä kaikilta
tahoin tahdottiin kilvan päästä Lentsille oppiin. Maisu oli erinomaisen
onnellinen, kun Lents oli ottanut Knuslingenistäkin yhden vihtimiehen
lapsen lapsista oppiin.

Ehtoopuolella tuli opettaja tuoden suuren käärön paperia kainalossaan.
Hän laski paperit pois. Suurilla kirjaimilla oli siinä kirjoitettuna:
Kelloseppä-yhteyden asiakirjat.

Opettaja ehdotti Lentsille, että menisivät, ennen kun kaikki jäsenet
kokoontuisi, metsään kävelemään. Lents meni. Sillaikaa Anni järjesti
tuolit tuvassa kahteen riviin, sillä Lents on yhteyden esimies.

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vilun-ihana" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.